Veljeni

VELJENI

Kirj.

PIERRE LOTI

Suomentanut [Mon frère Yves]

Eino Palola

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.

I.

Veljieni Yves'n merimieskirja on samanlainen kuin kaikkien muidenkin merimiehien merimieskirjat.

Se on päällystetty keltaisella pergamenttipaperilla, ja koska se on paljon kulkenut merillä, eri laivojen laatikoissa, puuttuu siltä tuoreus täydellisesti.

Päällyskannessa seisoo suurilla kirjaimilla:

Kermadec, 2091. P.

Kermadec on hänen sukunimensä, 2091 hänen numeronsa meriväessä, ja P. hänen lähtösatamansa Paimpolin alkukirjain.

Jos sen avaa, tapaa ensimäisellä sivulla seuraavat tiedot:

"Kermadec (Yves Marie), Yves-Marien ja Jeanine Danveoch'en poika. Syntynyt elokuun 28 p:nä 1851, Saint-Pol-de-Léon'issa (Finistèren piirissä). Pituus 1 m. 80 cm. Tukka ruskea, kulmakarvat ruskeat, silmät ruskeat, nenä keskikokoinen, leuka tavallinen, otsa tavallinen, kasvot soikeat.

"Erikoisia tuntomerkkejä: Vasemmalla puolen rintaa tatuoitu ankkuri, ja vasemmassa ranteessa kalan kuvalla varustettu rengas."

Nuo ihopiirrokset olivat vielä moodissa noin kymmenen vuotta sitten oikeitten merimiesten keskuudessa. Ne oli Flore -laivalla tehnyt eräs työtön toveri, ja nyt on niistä tullut oikea kiusa Yves'lle, joka on monta kertaa kiduttanut itseään toivoen saavansa ne pois hangatuksi. — Ajatus, että hänet olimerkitty häviämättömästi, ja että hänet aina ja kaikkialla tummettaisiin noista pienistä, sinisistä piirroksista, oli hänestä sietämätön.

Sivua kääntäessä tapaamme joukoin painettuja lehtiä, joissa selvällä ja suppealla tyylillä luetellaan kaikki rikokset, joihin matruusit ovat taipuvaisia — pienimmistä järjestysrikoksista, joista selviytyy parin yön rautavankeudella, suuriin kapinayrityksiin, jotka rangaistaan kuolemalla.

Sitten tulee useita käsin kirjoitettuja siivuja, joissa on laivojen nimiä, sinisiä sinettejä, numeroita ja päivämääriä. Majoitusmestarit, joilla on hyvä maku, ovat koristaneet tämän osaston siroilla koukeroilla. Sinne on merkitty matkat ja lueteltu hänen nostamansa palkkiot.

Ensimäiset vuodet, jolloin hän ansaitsi viisitoista francia ja lähetti niistä kymmenen äidilleen, vuodet, jotka olivat vietetyt rinta tuulelle avoinna, eläessä puolialastonna notkuvilla puunrungoilla: laivan mastoissa, harhaillessa täysin huolettomana ympäri maailmaa merien vaihtelevassa erämaassa; levottomat vuodet, jolloin raikkaus syntyi ja otti muodon koskemattomassa, viljelemättömässä sielussa — muuttuen sitte hurjaksi huumaukseksi tai lapsellisen puhtaiksi unelmiksi sen paikan mukaan, mihin tuuli hänet sattumalta vei, tai hänen syliinsä sattumalta joutuneiden naisten mukaan; aistien ja sydämen pelottavat heräämiset, voimakas kuohunta ja sitten paluu ulapoiden kieltäytyvään elämään, liikkuvan luostarin, eristäytymiseen, — kaiken tuon saattaa lukea numeroista, nimistä ja päivämääristä, joita vuodesta vuoteen kasaantuu halpaan merimieskirjaan. Kokonainen outo seikkailu- ja kärsimysruno piilee noitten kellastuneiden lehtien välissä.

II.

Elokuun 28 p:nä 1851 oli kaunis kesäinen ilma Saint-Pol-de-Léonissa, Finistèressä.

Bretagnen kalpea aurinko hymyili ja juhli pientä äskensyntynyttä, joka myöhemmin tulisi suuresti rakastamaan aurinkoa ja Bretagnea.

Yves tuli tähän maailmaan suuren, pyöreän ja pronssivärisen vauvan muodossa. Hänen saapumisensa todistajina olleet nunnat antoivat hänelle liikanimen: Bugel-Du, mikä suomeksi tarkoittaa pientä, mustaa lasta. Tuo pronssinväri kuului muuten perheeseen, sillä Kermadec'it olivat isästä poikaan olleet pitkänmatkan merimiehiä ja — kovasti merituulen ahavoittamia.

Kaunis kesäpäivä Saint-Pol-de-Léonissa on harvinainen tässä usvien kotipaikassa: jonkunlainen säteily leviää kaikkialle; vanha, keskikokoinen kaupunki on kuin herännyt kolkosta sumu-unestaan ja nuorentunut, vanha graniitti lämmitteleikse auringossa, Creizkerin kellotorni, jättiläinen bretagnelaisten tapulien joukossa, kylpee taivaan sinessä, valon kyllyydessä ja keltaiset sammaleet kirjavoittavat sen harmaita särmiä. Ja kaikkialla ympärillä leviää karu nummi punervine kanervineen, kullanvärisine hiirenherneineen, kukkivien kinsterien suloisesti tuoksuessa.

Ristiäisissä oli eräs nuori tyttö naiskummina, eräs matruusi mieskummina, ja heidän takanaan molemmat pikku veljet Goul'ven ja Gildas, jotka pitivät kädestä pikku sisariaan, kukkia kantavia Yvonnea ja Marieta.

Kun saattue astui Léonin piispan vanhaan kirkkoon, oli suntio, kellon köydessä riippuen, valmiina aloittamaan asiaankuuluvan, iloisen soiton. Mutta kirkkoherra sanoi hänelle, väliin tullen äkäisellä äänellä:

— Ole Herran nimessä aloillasi, Marie Bervrac'h! Nuo Kermadecit ovat sitä väkeä, joka ei koskaan maksa uhreja ja ukko menettää kapakassa koko omaisuutensa. Sellaisille ihmisille ei soiteta, kuuletko!

Ja niin astui veljeni Yves tähän maailmaan köyhien tavoin.

Jeanne Danveoch jännitti vuoteessaan huolestuneena kuuloaan, tarkkasi painojen aavistusten vallassa noita pronssin värähdyksiä, jotka viipyivät. Hän kuunteli kauan, eikä kuullut mitään, ymmärsi julkisen loukkauksen tapahtuneen ja itki.

Hänen silmänsä olivat tulvillaan kyyneleitä, kun saattue nolona palasi kotiin.

Koko elämäksi jäi tuo nöyryytys painamaan Yves'n sydäntä; hän ei koskaan voinut antaa anteeksi huonoa vastaanottoa hänen maailmaan tullessaan; ja hänessä säilyi katolista papistoa vastaan unohtumaton kauna, joka sulki hänen bretonilaisen sydämensä äidiltämme, kirkolta.

III.

Oli joulukuun ilta Brestissä neljäkolmatta vuotta myöhemmin.

Sade lankesi hienona, läpitunkevana, keskeytymättä; se vuosi pitkin seiniä tummentaen korkeat tiilikatot, korkeat graniittitalot; se kasteli kuin huvikseen koko tuon meluavan sunnuntaisen joukon, joka siitä huolimatta vilisi märkänä ja likautuneena ahtailla kaduilla, harmaassa, surkeassa hämärässä.

Tuossa sunnuntaisessa joukossa oli juopuneita merimiehiä, jotka lauloivat, kompastelevia sotilaita, joiden miekat kalisivat teräkselle, hoipertelevia rahvaan miehiä — suurten kaupunkien kärsivän ja surkean näköisiä työmiehiä: naisia, joilla oli pienet merino-huivit ja huippuiset musliinipäähineet, ja jotka kävelivät palavin silmin, poskipäät punaisina, viinalle tuoksuen; inhoittavan juopuneita ukkoja ja mummoja, jotka olivat langenneet ja sitten nostetut pystyyn ja jotka astuivat edelleen selät likaan tahrautuneina.

Sade lankesi, lankesi kastellen kaikki: bretonilaisten hopeasolkiset hatut, matruusien korvalle kallistuneet päähineet, nauhakkaat univormulakit ja sateenvarjot.

Ilmassa oli jotain — niin tummaa, niin sammunutta, ettei voinut kuvitellakaan auringon jossain paistavan; koko käsitys auringosta oli kadonnut. Tunsi olevansa vangittu suurten, märkien pilvikerrosten ja verhojen alle; tuntui siltä, etteivät ne koskaan saattaisi aueta, ja ettei niiden takana olisikaan taivasta. Hengitettiin vettä. Oli menetetty tietoisuus ajasta, tietämättä oliko tuo pimeys sateen tuomaa, vai laskeusiko jo oikea talviyö maan yli.

Matruusit toivat noille kaduille jonkunlaisen oudon ilon ja nuoruuden tunnun, kasvoineen ja lauluineen, suurine, vaaleine kauluksilleen ja punaisine lakintupsuineen, jotka jyrkästi erosivat heidän pukujensa merimies-sinestä. He kulkivat kapakasta toiseen tuuppien ihmisiä, puhuen päättömyyksiä, jotka herättivät naurua. Taikka sitten pysähtyivät he katosten alle, kaikkien puotien näyte-ikkunoiden eteen, missä myytiin heidän tarpeitaan: punaisia nenäliinoja, joitten keskelle oli painettu komeita laivankuvia nimeltä Bretagne, Triomphante tai Dévastation; kauniisti kullalla kirjailtuja nauhoja heidän lakkejaan varten; pieniä hyvin monimutkaisia köysilaitteita, joilla he saattoivat hyvin tarkasti sulkea vaatesäkkinsä laivassa; hienoja, palmikoidusta rihmasta kierrettyjä siteitä, joilla märssymiehet saattoivat kiinnittää kaulaansa suuret veitsensä; aliupseerien hopeaisia vihellyspillejä ja lopuksi punaisia vöitä, pieniä kampoja, ja pieniä peilejä.

Joskus puhalsi voimakas tuulispää, mikä lennätti lakit pois ja sai juopuneet kulkijat horjahtelemaan, ja silloin kaatoi vettä vielä sankemmin, ja sade virtasi voimakkaammin ja pieksi kasvoja kuin rakeet.

Matruusien joukko suureni yhä; heitä kohosi parvittain Siamin kadun päästä; he nousivat satamasta ja rantakaupungista suuria graniittiportaita ja hajaantuivat laulaen kaduille.

Ne, jotka tulivat rediltä, olivat vielä märempiä kuin toiset, heistä valui vielä enemmän sade- ja merivettä. Heidän purjevenheensä, kun ne kallistuivat kylmien puuskien painosta hypellen vaahtoavilla aallonharjoilla, olivat tuoneet heidät aika vauhtia satamaan. Ja he kiipesivät iloisina kaupunkiin vieviä portaita pudistellen itseään kuin juuri kastuneet kissat.

Tuuli paiskautui pitkille, harmaille kaduille ja yö oli pahaenteinen.

Redillä, — laivalla, joka samana aamuna oli saapunut Etelä-Ameriikasta — tasan kello neljä oli aliupseeri puhaltanut pitkän vihellyksen, joka päättyi taitaviin liverryksiin merkiten merikielellä: "Venhe vesille!" Silloin kuului ilonhälinää laivassa, missä matruusit sateen tähden olivat tungetut välikannelle pimeään. Olipa jo pelätty hetki sitten, että aallokon tähden olisi liian vaikea päästä yhteyteen Brestin kanssa, ja odotettiin ahdistuksella tuota vihellystä, joka ratkaisi pulman. Kolmivuotisen retkeilyn jälkeen oli tämä ensimäinen kerta, kun sai astua jalallaan Ranskan maaperälle, ja kärsimättömyys oli suuri.

Kun tehtävään määrätyt miehet olivat oljenkeltaisiin vahakangaspukuihin puettuina päässeet venheeseen ja rivittyneet tarkkaan, säännölliseen järjestykseen penkeilleen, vihelsi sama aliupseeri uudelleen ja sanoi: "Lomallelähtijöiden nimenhuuto!"

Tuuli ja meri pitivät suurta melua: redi oli kauempana aivan peittynyt sateen ja sumun muodostamaan harmahtavaan usmaan.

Lomalle lähtevät matruusit nousivat juosten rappuja ylös, tulivat ulos ja asettuivat riviin sitä mukaa kuin heidän nimensä ja numeronsa huudettiin, kasvot loistaen suuresta ilosta päästä taas Brestiin. He olivat pukeutuneet paraihin pyhävaatteisiinsa ja he järjestelivät virtaavan sateen alla pukunsa viimeisiä yksityiskohtia auttaen toinen toistaan keikailevan näköisinä.

Kun huudettiin: "218 Kermadec", astui esiin Yves, roteva, vakavannäköinen neljänkolmatta vuotias nuorukainen, jolle juovikas villapaita ja leveä, sininen kaulus sopi hyvin.

Hän oli suori ja laiha kuin antiikin ihmiset, käsivarsien lihakset voimakkaat, kaula ja rakenne kuin voimailijan; koko olento ilmaisi suurta ja hiukan kopeaa voimaa. Kasvot värittömät; ahavan ruskeaksi pureman yksivärisen kerroksen alla oli hänessä jotain määrittelemättömän bretonimaista, arabialaisesta ihonväristä huolimatta. Sanat lausui hän ytimekkäästi Finistèren murteella, ääni oli syvä, ja värähteli erikoisesti niin kuin hyvin vahvaääniset soittokoneet, joita tuskin uskaltaa koskettaa peläten herättävänsä liian suurta melua.

Hänen silmänsä olivat harmaan ruskeat, hiukan liian lähellä toisiaan ja hyvin syvällä kulmakarvojen kaaren alla, katseessa selittämätön, sisäänpäin kääntynyt ilme. Nenä hieno ja säännöllinen, alahuuli hiukan ulkoneva kuin pilkalla.

Kasvot olivat liikkumattomat, kuin marmoriin veistetyt, paitsi niinä harvoina hetkinä, jolloin hymy pilkisti esiin; silloin muuttaa kaikki muotoaan ja Yves näyttää hyvin nuorelta. Hymy on kärsivien naurua: siinä on lapsellista lempeyttä ja se valaisee kovettuneet piirteet, aivan kuin auringon säteet, kun ne sattumalta hivelevät Bretagnen rantakallioita.

Kun Yves tuli esiin, katselivat toiset koollaolevat merimiehet häntä kaikki suopeasti hymyillen, vieläpä oudon kunnioituksen vivahduksella.

Sillä hänen hihassaan oli ensi kertaa korpraalin kaksinkertainen punanauha, jonka hän juuri oli saanut. Ja laivassa oli liikkeitä ohjaava aliupseeri sentään jotain. Nuo halvat liinanauhat, jotka äskentullut saa niin pian armeijassa, kertovat laivastossa vuosien vaivoista; ne kertovat nuorten miesten elämästä ja voimista, joita lakkaamatta on tuhlattu päivin ja öin, tuolla korkealla mastoissa, märssymiesten alueella, jota kaikki taivaan tuulet heiluttavat.

Komennuskunnan päällikkö ojensi lähestyessään kätensä Yves'ille. Ennen oli hänkin ollut väsymätön märssymies, hän tunsi työn, rohkeana, voimakkaana miehenä.

— No Kermadec, sanoi hän, lähdetäänkö kaluunoita "kastelemaan".

— Kyllä — — — herra, vastasi Yves matalalla äänellä, pysyen yhä vakavan ja uneksivan näköisenä.

Vanha päällysmies ei suinkaan tarkoittanut taivaan vettä, sillä siihen nähden oli "kastelu" varma. Ei, merikielellä tarkoittaa kaluunoitten kasteleminen juopottelua niiden kunniaksi ensimäisenä päivänä kun niitä kannetaan.

Yves pysyi miettiväisenä ajatellessaan noita välttämättömiä menoja, koska hän juuri oli pyhästi luvannut minulle pysyvänsä järkevänä, ja koska häntä halutti pysyä sanassaan.

Ja lopuksi oli hän saanut kyllikseen noista kapakkakohtauksista, joita jo oli toisteltu kaikissa maanosissa. Väsyyhän sitä lopultakin iloon kierrellä öitä kaikissa roskapaikoissa hillittömimpien, juopuneimpien etunenässä, tullakseen aamulla korjatuksi rapakosta, siihen väsyy, oli miten hyvä matruusi tahansa. Sitäpaitsi ovat seuraavat päivät piinallisia ja aina samanlaisia; Yves tiesi sen eikä enää halunnut viettää sellaista.

Tuo joulukuun päivä oli kovin pimeä paluupäiväksi. Nuoruudesta ja kauneudesta huolimatta verhosi tuo ilma paluun ilon jonkunlaiseen synkkään yöhön. Yves'iä painosti tuo vaikutelma, joka vasten hänen tahtoaankin herätti surullista hämmästystä, sillä olihan kaikki tuo hänen Bretagneaan, hän tunsi sen jo ilmassa ja huomasi sen jo tuosta unenkaltaisesta pimeydestä.

Venhe lähti viemään heitä kaikkia maata kohti. Se kulki aivan kallellaan länsituulen painamana, se hypähteli aalloilla kumahdellen kuin rumpu, ja joka hyppäyksellä luiskahti heitä vastaan vesiaalto kuin hurjistuneiden käsien sinkoamana.

He kulkivat hyvin nopeasti jonkunlaisessa vesipilvessä, missä suuret, suolaiset pisarat pieksivät heidän kasvojaan. He pysyttelivät paikoillaan päät kumarassa tuon vedenpaisumuksen alla, puristautuen toinen toisiinsa kuin lampaat myrskyssä.

He eivät enää puhuneet mitään, ollen täysin kiintyneinä huvin odotukseen. Siinä oli nuoria miehiä, jotka eivät vuoteen olleet astuneet jalallaan maihin; kaikkien taskut olivat tulvillaan kultaa ja pelottavat pyyteet kiehuivat heidän suonissaan.

Yveskin ajatteli hiukan noita naisia, jotka odottivat heitä Brestissä, ja joista kohta saataisiin valita. Mutta se oli yhdentekevää, hän vain oli surullinen. Niin monet ajatukset eivät koskaan olleet yhtaikaa sekoittaneet hänen, yksin jääneen päätä.

Hänet oli kyllä joskus vallannut surumielisyys merien yön hiljaisuuden keskellä; mutta silloin paistoi kotiin paluu hänelle sieltä kultaisessa valaistuksessa. Ja nyt tänään se oli tapahtunut, tuo paluu, ja hänen sydäntään puristi päin vastoin paljon enemmän kuin koskaan ennen. Silloin hän ei ymmärtänyt enää mitään, koska hän oli tottunut niin kuin lapset ja yksinkertaiset saamaan vaikutteita voimatta selvitellä niiden sisällystä.

Pää tuulta kohden käännettynä, huolimatta vedestä, jota virtasi hänen sinistä kaulustaan pitkin, oli hän jäänyt seisaalleen häntä vasten puristautuneen merimiesryhmän tukemana.

Kaikki Brestin rannikot, joiden hämärät ääriviivat kangastelivat sadeharsojen läpi, kertoivat hänelle muistoja laivapoika vuosilta, jotka hän, äitiään kaivaten, oli viettänyt tuolla suurella, sumuisella redillä — —. Tuo menneisyys oli kova, ja ensi kertaa elämässään ajatteli hän minkälaiseksi tulevaisuus muodostuisi.

Hänen äitinsä! — — — Olihan totta, että Yves ei ollut kirjoittanut hänelle kahteen vuoteen. Mutta kaikki matruusit tekevät niin, ja kuitenkin rakastavat he suuresti äitejään! Tapa on sellainen: kadotaan vuosikausiksi, ja sitten, jonain ikionnellisena päivänä palataan kotikylään mitään ilmoittamatta, nauhat hihoissa, tuodaan muassa paljon vaivalla ansaittua rahaa, iloa ja varallisuutta hyljättyyn halpaan kotiin.

He lensivät yhä eteenpäin jäätävän sateen pieksäessä, hypellen harmailla vaahtopäillä, tuulen vinkunan ja veden mahtavan kohinan seuraamina.

Yves ajatteli monenlaisia seikkoja, ja hänen tuijottavat silmänsä eivät enää katselleet. Hänen äitinsä kuva oli äkkiä muuttunut sanomattoman suloiseksi. Yves tunsi, että hän oli täällä, aivan lähellä, pienessä bretonilaisessa kylässä, samassa talvihämärässä, joka verhosi hänetkin; vielä pari, kolme päivää, ja hän menisi yllättämään ja syleilemään vanhusta.

Meren töytäilyt, nopeus ja tuuli tekivät hänen vaihtelevat ajatuksensa hajanaisiksi. Nyt oli hän huolissaan tavatessaan maansa niin synkässä valaistuksessa. Tuolla kaukana oli hän tottunut kuumuuteen, troopillisten maiden sinervään kirkkauteen, ja täällä tuntui siltä kuin verhoisivat kuolinliinat koko maailman kaameaan yöhön.

Ja sitten ajatteli hän myöskin itsekseen, ettei hän enää joisi, ei sen takia, että se kaikesta huolimatta olisi niin pahaa, ja kuuluihan se muuten bretonilaisten merimiesten tapoihin; mutta ensiksikin oli hän luvannut sen minulle, ja sitten on monet hauskat nähnyt neljänkolmatta vuotias jo aikamies, ja on kuin tuntisi halua olla järkevä.

Sitten ajatteli hän toisten ja etenkin Barradan hämmästyneitä ilmeitä, kun he näkisivät hänen palaavan aamulla pystyssä päin ja suorana kävellen. Tuo hullunkurinen ajatus sai lapsellisen hymyn kulkemaan hänen miehekkäiden, vakavien kasvojensa yli.

He saapuivat melkein Brestin linnan alle, ja suurten graniittiseinien suojassa tuli äkkiä tyyni. Venhe ei enää hypellyt; se kulki rauhallisesti sateessa, sen purjeet olivat kootut ja keltaiseen vahakankaaseen puetut miehet kuljettivat sitä eteenpäin suurien airojensa tahdikkailla liikkeillä.

Heidän edessään aukeni syvä, musta lahti: sotasatama. Laitureilla oli riveissä pelottavan näköisiä tykkejä ja meripuolustustarpeita. Kaikkialla näkyi vain korkeita, loppumattomia graniittivarustuksia, jotka aivan samantapaisina kuvastuivat mustaan veteen kohoten toinen toisensa yli, pienet ovet ja pienet ikkunarivit tasaisessa järjestyksessä. Alempana pilkistelivät Brestin ja Récouvrance'n uloimpien talojen märät katot, joista nousi pieniä, valkeita savupatsaita; ne kuuluttivat kosteaa, kylmää kurjuuttaan, ja tuuli työntyi kaikkialle surullisesti, syvästi humisten.

Yö pimeni nyt kokonaan ja pienet kaasuliekit siroittivat harmaille möhkäleille keltaisia, säihkyviä säteitään. Matruusit kuulivat jo ajoneuvojen jyrinän ja kaupungin melun, joka kantautui heille ylhäältä päin, aution arsenaalin yli, juopuneiden laulun mukana.

Yves oli varovaisuudesta jättänyt laivalle ystävänsä Barradan haltuun kaikki äidille aiotut rahat, pitäen taskussaan vain viisikymmentä frangia yön huvituksiin.

IV.

— Niin minunkin mieheni, rouva Quéméneur. Kun hän on juovuksissa, nukkuu hän koko ajan.

— Tekin olette pienellä kierroksellanne, rouva Kervella?

— Niin, minäkin odotan miestäni, joka on saapunut tänään Catinat'lla.

— Ja minun taas, rouva Kerdoncuff. Silloin kun hän saapui Kiinasta, nukkui hän kaksi päivää; ja minä, minäkin olin päissäni, rouva Kerdoncuff. Oi, kuinka minä häpesin! Ja minun tyttäreni myöskin; hän kompastui portaissa!

Laulavalla, tahdikkaalla Brestin murteella jatkuu tuollaista puhelua tuulen nurin kääntämien vanhojen sateenvarjojen alla, sadetalkkeihin ja terävähuippuisiin musliinipäähineihin puettujen naisten kesken, jotka odottavat siellä, suurten graniittiportaiden yläpäässä.

Heidän miehensä ovat palanneet samalla laivalla kuin Yves'kin ja he ovat asettuneet siihen vartioimaan. Muutama viinatippa kannattaa heitä jo, ja he tähystelevät silmissä puoleksi veitikkamainen, puoleksi heltynyt ilme.

Nuo vanhat merimiehet, joita he odottavat, olivat kai kerran reippaita, työteliäitä märssymiehiä. Sitten, Brestissä oleskelun ja juoppouden jäytäminä, ovat he menneet naimisiin noiden raukkojen kanssa ja vaipuneet kaupungin lokaiseen pohjamutaan.

Noitten naisten taikana on vielä muita ryhmiä, joissa katse saa levätä: nuoria, arvokkaasti käyttäytyviä naisia, oikeita merimiehen vaimoja, iloiten sulhasensa tai miehensä tapaamisesta ja katsellen huolestuneina tuota ammottavaa porttiaukkoa, josta kaivatut kohta tulevat. Siellä on kylistä tulleita äitejä, jotka ovat pukeutuneet kauniiseen bretonilaiseen juhlapukuun, suuri myssy päässään ja yllään musta verkahame silkkikoristeineen. Sadehan kyllä turmelee nuo kauniit kapiot, joita ei uudisteta kahta kertaa elämässä, mutta täytyyhän juhlia poikaansa, jonka kohta saa tavata toisten seurassa.

— Tuolla saapuvat Magicienin miehet satamaan, rouva Kerdoncuff.

— Ja tuolla tulevat Catinat'n pojat. Ne seuraavat aina toisiaan, rouva Quéméneur!

Alhaalla saapuvat venheet rantaan aivan perällä, mustien rantasiltojen luona, ja ne, joita odotetaan, lähestyvät ensimäisinä.

Ensiksi noitten rouvien miehet. — Sijaa vanhuksille joukon edellä! Terva, tuuli, ahava ja viina ovat tehneet heidän kasvonsa apinamaisen ryppyisiksi. — — — Ja sitten mennään käsikädessä Récouvrance'en päin, jollekin vanhalle, synkälle korkeiden graniittitalojen reunustamalle kadulle. Kahta päästään kosteaan huoneeseen, missä tuntuu köyhyyden, loan ja mädän löyhkä, missä huonekalujen päällä lojuu näkinkenkiä, pulloja ja outoja ulkolaisia esineitä. Ja kiitos alakerran kapakasta ostetun alkohoolin, unohtuu pian tuo hirveä ero ja kaksikymmenvuotias kevät palaa.

Sitten tulevat muut: nuorukaiset, joita morsiamet odottavat, naiset ja vanhat äidit, ja lopuksi, harpaten neljä rappua kerrallaan koko tuo suurten, villien lasten joukko, jota Yves vie juhlimaan nauhojaan.

Ne, jotka heitä odottavat, ovat Sept-Saints-kadulla jo vilkuilemassa oviensa edustalla: ne ovat naisia, joiden otsatukka riippuu silmille, joiden ääni on viinistä käheä ja liikkeet vastenmielisiä.

Heille uhrataan kohta nuoruuden mehu, pidätetty kiihko ja rahat. Matruusit maksavat hyvin paluupäivinä, ja sitä, minkä heiltä saa, kartuttaa etenkin se, mitä heiltä otetaan jälkeenpäin, kun he toivottavasti ovat tarpeeksi juovuksissa.

Nuorukaiset katselivat eteensä epävarmoina, kuin säikähtyneinä, jo maan kosketuksenkin juovuttamina.

Minne mentäisiin? Missä ilot alotettaisiin? Tuo tuuli, tuo kylmä talvinen sade ja tuo yön synkkä saapuminen — kaikki tuo lisää niiden paluu-iloa, joilla on asunto ja kotiliesi. He tunsivat kylläkin halua päästä suojaan, mennä lämmittelemään jonnekin; mutta he olivat asunnotta, nuo palaavat maanpakolaisparat — — —

Ensin kulkivat he ympäriinsä pitäen toinen toistaan käsivarresta, nauraen kaikelle, poiketen oikealle ja vasemmalle — kuin juuri vapauteen päästetyt eläimet.

Lapuiksi menivät he Saapuvien laivojen ravintolaan, rouva Creachcadec'in luo.

Saapuvien laivojen ravintola on kapakka Siamin kadulla.

Siellä tuoksuu kuuma ilma alkohoolilta. Siellä oli kivihiililieska kopassa ja Yves asettui sen eteen. Hän istui tuolilla ensi kertaa kolmeen vuoteen. — Ja tulta! — Kuinka hän nauttikaan tuosta tottumattomasta hyväntunteesta päästessään kuivautumaan punaisen hiiloksen eteen! Laivansa ei koskaan — ei edes Kap Hornin ja Islannin kovissa pakkasissa, ei ylimpäin leveysasteiden läpitunkevassa, jatkuvassa kosteudessa, siellä ei koskaan lämmitetty, ei koskaan kuivattu vaatteita. Päiviä, öitä saat olla märkänä ja pyrit liikkumaan aurinkoa odotellessasi.

Hän oli oikea matruusien äiti, tuo rouva Creachcadec; kaikki, jotka hänet tunsivat, saattoivat hyvällä syyllä sanoa niin. Ja sitten laski hän heidän aterioidensa ja juhliensa hinnan aivan tarkalleen.

Muuten tunsi hän heidät kaikki. Vaikka hänellä jo oli alkoholia suuressa, punaisessa päässään, koetteli hän toistella heidän nimiään, kun hän kuuli heidän lausuilevan niitä keskenään; hän muisti kyllä nähneensä heidät siihen aikaan kun he olivat venemiehiä Bretagnella — ja luulipa hän muistavansa heidät lapsinakin Inflexibiellä laivapoikina. Mutta kuinka suuria ja komeita heistä oli tullutkaan siitä asti! — Tarvittiin todellakin hänen silmänsä, että tuntisi heidät noin muuttuneina.

Ja kapakan perällä paistui päivällinen hellauunilla, mistä levisi suloinen keiton haju.

Kadulta kuului suuri melu. Saapui joukko matruuseja laulaen ja loilottaen kovalla äänellä, hyvin iloisella säveleellä kirkollisia sanoja " Kyrie Christe, Dominum nostrum; Kyrie eleison " — — —

He tulivat sisään kaadellen tuoleja länsituulen puuskan heiluttaessa lamppujen liekkejä.

Kyrie Christe, Dominum nostrum — — — Bretagnelaiset eivät pitäneet sellaisista lauluista, jotka luultavasti olivat syntyneet jonkun suurkaupungin syrjäkaduilla. Kuitenkin tuntui sanojen ja säveleen vastakohta hullunkuriselta, ja se nauratti heitä.

Muuten kuuluivat tulokkaat Gauloista maihin päässeihin. Molemmat joukkueet tunsivat toisensa; he olivat olleet yhdessä laivapoikina. Eräs heistä tuli syleilemään Yves'ea: Kerboul, hänen vuodenaapurinsa Inflexiblestä. Hänestäkin oli tullut suuri ja vahva; hän oli amiraalin venemiehiä, ja koska hän oli sangen järkevä, oli hän kauan sitten saanut punaiset nauhat hihaansa.

Kapakasta puuttui ilmaa ja siellä pidettiin suurta melua. Madame Greachcadec toi kuumaa, vielä höyryävää viiniä, tilatun päivällisen ensimäisen ruokalajin — ja päät alkoivat seota.

Sinä yönä oli Brestissä melua; patrulleilla oli paljon tekemistä.

Seitsemän pyhimyksen ja Pyhän Yves'en kaduilla kaikuivat laulut ja huudot aamuun saakka; oli kuin olisi barbaareja, muinaisesta Galliasta karanneita joukkueita päässyt irti: näki ilokohtauksia, joissa oli jotain alkuperäistä karkeutta muistuttavaa.

Matruusit lauloivat. Ja naiset, jotka väijyivät heidän kultakolikoitaan, säestivät kimeällä kirkunallaan heidän syviä ääniään — kiihkeinä, hiukset hajallaan, laivojen paluun aiheuttaman puuskan vallassa.

Viimeksi meriltä palanneet tunsi heidän ruskeasta ihonväristään, vallattomasta käytöksestään. Ja sitäpaitsi kuljettivat he muassaan eksoottisia esineitä. Muutamilla oli märkiä papukaijoja häkissä, toisilla apinoita.

Matruusit lauloivat täyttä kurkkua jonkunlaisin lapsellisuuteen vivahtavin sävyin aivan pelottavia seikkoja tai sitten Provencelaisia säkeitä, baskilaisia lauluja ja ennen kaikkea surullisia bretonilaisia sävelmiä, jotka olivat kuin vanhoja, muinaisten kelttiläisten perinnöksi jättämiä biniou -laulelmia.

Lapsellisemmat, hyväluontoisemmat muodostivat moniäänisiä kuoroja. He pysyivät ryhmissä kylittäin, ja toistelivat omalla murteellaan kotiseudun surumielisiä, pitkiä viisuja vielä juopuneinakin kauneilla, sointuvilla ja puhtailla äänillä. Muutamat lepertelivät syleillen toisiaan kuin pikku lapset; arvaamatta voimiaan särkivät he ovet, tai loukkasivat ohikulkijoita.

Yö kului; vain turmion paikat olivat vielä avoinna ja kadulla lankesi sade yhä kesyttömän ilon kuohun yli — — —

V.

— — — Kello kuusi aamulla seuraavana päivänä. Ihmisen muotoinen ainemöhkäle katuojassa, aution, vallitusten reunustaman katupahaisen reunalla. Yhä oli pimeä, yhä tihkui hienoa, kylmää sadetta ja yhä suhisi tuo talvinen tuuli, joka oli "pitänyt vahtia" niin kuin merellä sanotaan ja viettänyt yönsä valitellen.

Se oli alhaalla, hiukan Brestin sillan tuolla puolen, suurten vallitusten juurella. — Siinä osassa tavallisesti vetelehtivät asunnottomat, loppuun juopuneet merimiehet, joilla on ollut hämärä aikomus palata laivoihinsa, ja jotka ovat kaatuneet tiellä.

Taivas valkeni jo puoleksi; himmeänä, kelmeänä talvipäivä nousi graniittimuurien takaa. Vesi valui maassa makaavan ihmisolennon yli ja juoksi aivan vieressä koskena likaviemärin aukkoon.

Alkoi jo tulla hiukan valoisampaa; jokin valon tapainen päätti vihdoin laskeutua koi keille graniittimuureille. — Musta möhkäle katuojassa oli tosiaankin ihminen, matruusi, joka makasi siinä, kädet ristiksi ojentuneina.

Ensimäisen kulkijan puukengät kolisivat kovalla kivityksellä; ääni oli väsyttävä, jatkuva, vasaroiden hiljaisuutta kuin painajaismusiikki.

Satoja ja taas satoja puukenkiä, jotka tepastelivat ennen päivän nousua, saapui kaikkialta, kulki jonossa alavaa katua, jonkunlaisena pahaenteisenä aamukulkueena: — Ne olivat arsenaaliin palaavia työmiehiä, jotka horjuivat vielä eilisistä juomingeista, astellen epävarmasti, katse tylsänä.

Siellä oli myöskin rumia, riutuneita, kastuneita naisia; jotka kulkivat oikealle ja vasemmalle kuin jotain hakien. Puolihämärissä katselivat he vasten naamaa miehiä, joilla oli suuret, bretonilaiset lakit päässä, tähystellen olisivatko miehet ja pojat lopultakin tulleet kapakoista, menisivätkö he päivän töihin.

He tarkastelivat myöskin katuojassa makaavaa miestä; pari kolme kumartuikin erottaakseen hänen kasvonsa. He näkivät nuoret, mutta kovettuneet ja aivankuin kalmamaisen jäykiksi kangistuneet piirteet, vääntyneet huulet, yhteenpuristuneet hampaat. Ei, he eivät tunteneet häntä. Eikä se sitäpaitsi ollutkaan työmies, hänellä oli matruusin leveä, sininen kaulus.

Kuitenkin koetti eräs, jolla oli poika merellä, vetää häntä pois vedestä. Mies oli liian raskas.

— Mikä suuri ruumis! sanoi hän päästäen miehen käsivarret taas vaipumaan.

Tuo ruumis, jota kaikki yön sateet olivat kastelleet, oli Yves.

Hiukan myöhemmin, kun aurinko oli täydellisesti noussut, tunsivat ohi kulkevat toverit hänet ja veivät mukaansa.

Hänet asetettiin aivan likavettä valuvana suuren venheen aaltojen pärskeen kastelemalle pohjalle, ja kohta lähdettiin matkaan purjeiden pullistuessa.

Meri aaltoili kovasti, tuuli puhalsi. He luovailivat kauvan ja saapuivat vaivoin laivalleen.

VI.

Yves heräsi hitaasti illan pimetessä. Ensin tuntui kivun aistimuksia, jotka palasivat yksitellen kuin jonkunlaisen kuoleman jälkeen. Häntä paleli, paleli aina jäsenten ydintä myöten.

Etenkin oli hän kontistunut ja ruhjoutunut maattuaan tuntikausia kovalla alustalla. Nyt yritti hän ensimäistä, puoleksi tiedotonta liikettä kääntyäkseen. Mutta hänen vasen jalkansa, johon äkkiä koski ankarasti, oli kiinni jossain taipumattomassa esineessä, jota vastaan ponnistelemisen hän kohta huomasi mahdottomaksi. — Niin — hän tunsi sen, hän ymmärsi: raudat!

Hän tunsi hyvin nuo ilon suuria öitä seuraavat välttämättömät aamut; Sai olla kytkettynä rautoihin päiväkausia! Ja hän arvasi hyvin vaivautumatta avaamaan silmiään, missä hän oli: kaappimaisessa ahtaassa, pimeässä ja kosteassa lokerossa, missä tuntui ummehtunut haju, ja jonne hiukan kalpeaa valoa pääsi katosta olevasta reiästä: Magicien'in putkassa.

Mutta hän sekoitti tämän juhlan jälkipäivän muualla vietettyihin, kaukana Ameriikassa, tai Kiinan satamissa — — — Olikohan hän pieksänyt poliiseja Buenos-Aires'issa, oliko hän ottanut osaa Rosarion veriseen tappeluun, josta hän oli joutunut tänne, vai oliko hän riidellyt venäläisen matruusin kanssa Hong-Kongissa? — — — Hän ei oikein käsittänyt enää tuhansien penikulmien välimatkaa, ollen tiedoton seudusta, missä hän oli.

Meren kaikki tuulet ja aallot olivat kuljettaneet Magicien'iä maailman kaikissa maissa, ne olivat sitä pudistelleet, heilutelleet, ruhjoneet ulkoapäin voimatta kuitenkaan saada epäjärjestykseen kaikkia kappaleita, mitä komerossa oli, noita köysirullia hyllyillä, hänen taikanaan riippuvaa sukelluspukua suurine silmineen ja mursunnaamoineen, eikä haihduttaa tuota hiiren, lahonneen ja tervan hajua.

Hän tunsi yhä tuon kylmyyden niin voimakkaana, että se oli kuin luunpakotusta; silloin käsitti hän, että hänen vaatteensa olivat kastuneet ja hänen ruumiinsa myöskin. Koko eilinen sade, tuuli ja tuo synkkä taivas palasivat hämärästi hänen mieleensä… Ei siis enää oltukaan päiväntasaajan sinertävillä mailla! — — Ei, nyt hän muisti: oltiin Ranskassa, Bretagnessa, uneksitulla paluumatkalla.

Mutta mitä oli hän tehnyt ollakseen jo raudoissa tuskin omaan maahan saapuneena? Hän haki eikä löytänyt. Sitten tuli muisto yht'äkkiä hänen mieleensä kuin uni: kun häntä nostettiin laivaan, oli hän puoleksi herännyt sanoen, että hän kyllä itsekin pääsisi ja hän oli juuri pahaksi onneksi nähnyt edessään erään vanhan aliupseerin, josta hän ei pitänyt. Yves oli paikalla haukkunut häntä aikalailla, sitten oli tuupittu, ja sitten ei hän tiennyt loppua kaaduttuaan samalla hetkellä maahan liikkumattomana ja tiedottomana.

Ja sitten — — — Luvattua lomaa käydä kotikylässään Plouherzel'issa ei hänelle annettaisikaan! — — — Kaikki nuo kolmen vuoden vaivannäössä odotetut, toivotut seikat olivat menetetyt! Hän ajatteli äitiään ja tunsi ankaran kolauksen sydämessään; hänen silmänsä aukesivat kauhistuksesta, katse sisäänpäin kääntyneenä, laajentuen omituisen jäykäksi sisäisten ajatusten risteillessä. Ja toivoen näkevänsä vain pahaa unta koetti hän pudistella ruhjoutunutta jalkaansa rautarenkaassa.

Silloin sävähti mustassa kopissa naurunpuuska kuin raketti: ruumiinmukaiseen, juovikkaaseen villapaitaan puettu mies seisoi Yves'n vieressä katsellen häntä. Nauraessaan kallisti hän taapäin komeata päätään ja näytti valkeita hampaitaan viekkaan näköisenä.

— No, joko alat herätä? kysyi mies purevalla äänellä, jossa tuntui bordeaulainen murre.

Yves tunsi ystävänsä Jean Barradan, tykkimiehen ja kääntäen silmänsä häneen kysyi, tiesikö hän mitään?

— Heh! sanoi Barrada, tuo aina gascognelainen koiranhammas, — etteikö hän tietäisi! Hän on käynyt täällä kolme kertaa tuoden tänne lääkärinkin sinua katsomaan; sinä olit kankea ja pelästytit heitä. Ja minä olen täällä vartioimassa ilmoittaakseni, jos sinä liikahdat.

— Miksi? Minun tähteni ei hänen tarvitse tulla, ei hänen, eikä kenenkään. — Älä sano mitään Barrada, kuuletko! Minä kiellän sen!

Näin oli siis käynyt. Hän oli taas langennut ja taas samaan paheeseen! Ja kaikkina niinä harvoina kertoina kun hän kosketti maata, oli loppu aina sama, eikä hän voinut sille mitään! Oli siis totta, mitä hänelle oli sanottu, että tuo tapa oli kauhea ja tappava, ja että oli täysin mennyt, kun siihen kerran oli tottunut. Kiukuissaan itselleen väänsi hän voimakkaita käsivarsiaan niin että ne rasahtelivat. Hän kohottautui puoleksi istualleen kiristellen hampaitaan, jotka narskuivat ja kaatui sitte takaisin pää kovia lautoja vasten. Voi, hänen äitiparkaansa; hän oli aivan lähellä, eikä Yves saisi nähdä häntä kolme vuotta ikävöityään! Tällaista oli hänen paluunsa Ranskaan! Mikä kurjuus, mikä ahdistus!

— Sinun pitäisi ainakin vaihtaa pukua, sanoi Barrada. Jos jäät noin märäksi, ei se ole terveellistä; sinä tulet sairaaksi.

— Sitä parempi, Barrada! — — Anna minun olla nyt.

Hän puhui tylyllä äänellä, synkin ja ilkein katsein ja Barrada, joka tunsi hänet hyvin, tiesi että tosiaan oli parasta antaa hänen olla.

Yves käänsi pois päänsä ja kätki ensin kasvonsa kohotettujen käsivarsiensa taa; sitten, peläten että Barrada luulisi hänen itkevän, muutti hän asentoa ylpeydestä ja katseli eteensä. Hänen silmissään säilyi niiden väsyneen hervottomuuden vuoksi tuo hurja jäykkyys, ja hänen tavallista enemmän ulkonevat huulensa ilmaisivat tuota kesytöntä uhmaa, jonka hän kohdisti kaikkiin. Aivoissaan aprikoi hän pahoja suunnitelmia; nuo ennen, kapinan ja pimeyden hetkinä syntyneet ajatukset palasivat taas hänen mieleensä.

Niin, hän lähtisi pois, niin kuin hänen veljensä Goulven, niin kuin kaikki hänen veljensä; tällä kertaa päätti hän sen varmasti ja lopullisesti. Noitten merisissien elämä, joita hän oli tavannut Valtameren valaanpyyntialuksilla tai La Platan kaupunkien huvipaikoissa, tuo elämä meren vallassa laitonna ja ohjatonna, veti häntä puoleensa jo kauan: se oli muuten hänen veressään, hänen sukunsa verissä.

Karkaaminen, astumalla kauppapalvelukseen ulkomailla, tai harjoittaakseen merikalastusta, on ainainen, matruuseja ja etenkin paraita kiusaava unelma kapinan hetkellä.

Karkurit viettävät Ameriikassa hyviä päiviä! Hän ei onnistuisi, sanoi hän kyllä itselleen, hän oli liian altis vaivoihin ja onnettomuuteen; mutta jos onkin kurjaa, onhan siellä ainakin vapaa kaikesta!

Hänen äitinsä! — — No niin, paetessaan kulkisi hän Plouherzellin kautta yöllä, syleilemässä häntä. Aivan kuin veljensä Goulven, joka oli tehnyt sen, kerran. Hän muisti hänen saapuneen eräänä yönä piileskelevän näköisenä. Talossa oli kaikki ovet pidetty kiinni jäähyväispäivänä, jonka hän oli viettänyt kotona. Heidän äitiparkansa oli tosin kyllä itkenyt paljon. Mutta mitä tehdä? Se oli välttämätöntä. — — — Ja tuo Goulven veli, kuinka päättäväisen ja ylpeän näköinen ihan olikaan!

Äitiään lukuunottamatta vihasi Yves tällä hetkellä kaikkia muita. Hän ajatteli elämänsä sotapalveluksessa kuluneita vuosia, sotalaivoissa eristettynä, sotakurin ruoskan uhkaamana. Hän kysyi itseltään, miksi ja kenen hyväksi? Hänen sydämensä oli tulvillaan katkeraa epätoivoa, kostonhalua ja vapauden raivoa. Ja koska minä olin syynä siihen, että hän oli pestautunut viideksi vuodeksi valtiolle, oli hän vihoissaan minullekin ja sekoitti minutkin yleiseen, kaikkiin kohdistuvaan vihaansa.

Barrada oli jättänyt hänet ja joulukuun yö oli tullut. Kopin akkunasta ei harmaata päivänvaloa enää laskeutunutkaan; siihen kokoontui vain kosteaa, jääkylmää utua.

Vartia oli tullut sytyttämään lyhtyä verkkoreunaisessa häkissä ja kaikki esineet kopissa joutuivat hämärään valoon. Yves kuuli yläpuolellaan iltaista melua, kun riippumatot otettiin irti, ja sitten vartioiden ensimäisen huudon, joka ilmaisi puolet tunnit.

Ulkona tuuli yhä, ja sikäli kun ihmiset vaikenivat tajusi selvemmin elottoman luonnon voimakkaat äänet. Ylhäällä mylvi köysistö lakkaamatta; kuului myöskin meren ääni, jonka keskellä oltiin, kun se tuon tuostakin pudisteli kaikkea kuin kärsimättömänä. Joka töytäyksellä kieritteli se Yves'n päätä kostealla puulla, ja hän oli asettanut kätensä suojaksi, että koskisi vähemmän.

Merikin oli koko sen yötä synkkä ja ilkeä; sen kuuli hyökyvän ja meluavan pitkin laivan sivuja.

Epäilemättä ei kukaan enää tähän aikaan laskeutuisi koppiin. Yves oli yksin maassa kahleihinsa sidottuna, rautarengas jalassa ja nyt hänen hampaansa kalisivat.

VII.

Kuitenkin tuli Jean Barrada taas tunnin kuluttua muka järjestääkseen tykkien hihnoja.

Ja tällä kertaa kutsui Yves häntä hiljaa luokseen:

— Barrada, antaisitko minulle hiukan raitista vettä juodakseni.

Barrada meni heti hakemaan pientä tuoppiaan, jota hän päivisin kantoi vyössään säilyttäen sitä öisin tykissään, hän kaasi siihen ruosteen väristä, rauta-astiassa La Platasta tuotua vettä, hiukan keittiöstä varastettua viiniä ja hiukan komendantin laatikosta varastettua sokeria.

Sitten nosti hän Yves'n päätä hiljaa ja hellästi ja antoi hänen juoda.

— Tahdotko nyt vaihtaa pukua?

— Kyllä, vastasi Yves hyvin heikolla, melkein lapselliseksi muuttuneella äänellä, joka tuntui hullunkuriselta hänen äskeiseen puhetapaansa verrattuna.

Kaksin riisuivat he hänet hänen antaessa helliä itseään kuin lasta. Hänen rintansa, olkapäänsä ja käsivartensa pyyhittiin hyvin, hänet puettiin kuiviin vaatteisiin ja hänen päänsä alle asetettiin säkki, että hänen olisi parempi nukkua.

Kun hän kiitti heitä muutti ensimäinen, hyvä hymy koko hänen kasvonsa. Kaikki muuttui; hänen sydämensä oli pehmentynyt ja tullut entiselleen. Tällä kertaa ei vaihdosta ollut kestänyt kauan.

Hän tunsi ääretöntä hellyyttä äitiään ajatellessaan, sekä itkemisen halua. Jotain kyyneleitten tapaista kohosikin hänen silmiinsä, joille tuo heikkous sentään oli outoa — — — Ehkäpä hänelle sentään oltaisi vieläkin suopeita hänen hyvän käytöksensä vuoksi laivassa, hänen rohkeutensa ja hänen ankaran työnsä takia vaikeina aikoina. — Jospa se olisi mahdollista — jospa häntä ei rangaistaisikaan liian ankarasti, hän ei varmasti alkaisi enää uudelleen ja saisi unohtamaan kaiken.

Päätös oli tällä kertaa perin vakava. Kun hän oli juonut lasinkin viinaa pitkän pidättymisen jälkeen merillä, sekosi hänen päänsä heti, ja silloin tahtoi hän lisää ja taas lisää. Mutta jos hän ei ollenkaan alottaisi, jos hän ei joisi koskaan mitään olisi hänellä vielä keino pysyä järkevänä.

Hänen katumuksensa oli vilpitön kuin lapsen. Hän luuli varmasti, että jos hän tällä kertaa pelastuisi pelottavasta neuvostosta, mikä vie merimiehet vankilaan, olisi tämä hänen viimeinen, suuri rikoksensa.

Hän toivoi myöskin minun apuani ja etenkin halusi hän tavata minua. Hän pyysi Barrada'a hakemaan minut.

VIII.

Seitsemän vuotta oli Yves ollut ystäväni tämän paluumatkan päättyessä.

Me olimme lähteneet merille eri satamista, hän kaksi vuotta ennen minua, vaikka hän olikin muutamaa kuukautta nuorempi.

Sinä päivänä, jona minä v. 1867 saavuin Brestiin pukeutuakseni ensimäiseen, karkeakankaiseen merimiespukuuni, jonka vielä muistan, tapasin sattumalta Yves Kermadec'in erään hänen suosijansa, vanhan upseerin luona, joka oli tuntenut hänen isänsä. Yves oli silloin kuusitoista vuotias lapsi. Minulle sanottiin, että hän pääsi alokkaaksi oltuaan kaksi vuotta laivapoikana. Sillä kertaa palasi hän kotipaikaltaan kahdeksanpäiväisen loman loputtua. Hänellä näytti olevan sydän raskaana sanottuaan pitkäksi aikaa jäähyväiset äidilleen. Se oli meidän ikäisillemme sopiva yhtymäkohta.

Hiukan myöhemmin, upseeriksi päästyäni, tapasin ensimäisellä laivallani tuon Kermadecin, josta oli tullut täysi-ikäinen märssymies.

Silloin valitsin minä hänet riippuverkko-miehekseni.

Midshipmanilla on riippuverkko-mies se matruusi, jonka tehtävänä on joka ilta kiinnittää paikoilleen hänen riippuva vuoteensa ja laskea se alas joka aamu.

Ennen kuin verkko viedään pois, täytyy tietysti herättää siinä nukkuva ja pyytää häntä nousemaan pois. Se tapahtui yleensä sanomalla hänelle:

— Aamuhuuto soi, kapteeni.

Tätä lausetta toistellaan siksi, kun se on vaikuttanut. Sitten kääritään pieni vuode huolellisesti kokoon ja viedään pois.

Yves toimitti tämän palveluksen sangen hyvin. Sitäpaitsi tapasimme toisemme joka päivä laivaa ohjattaessa korkealla, isossa märssykorissa.

Siihen aikaan vallitsi hyvä yhteisymmärrys midshipmanien ja märssymiesten välillä; etenkin pitkien retkien aikana, niin kuin se, jolla me olimme, tulivat suhteet hyvinkin sydämellisiksi. Kun me maissa, oudossa ympäristössä joskus tapasimme märssymiehiä öisin, oli meillä tapana kutsua heitä avuksi jos olimme vaarassa tai uhattuina ja silloin voimme me yhdessä säätää lakia.

Tällaisissa tapauksissa oli Yves arvokkain liittolaisemme.

Hänen mainesanansa palveluksessa eivät olleet parhaita: "Moitteeton laivalla, kykenevin ja parhain merimies; mutta käytös maissa on jo aivan mahdoton". Tai: "On osoittanut ihmeteltävää rohkeutta ja alttiutta." Ja sitten: "Kuriton, hillitön". Joskus: "Intoa, kunniantuntoa, uskollisuutta", jonka rinnalla: "Parantumaton" j.n.e. Hänen raudoissa viettämiään öitä ja vankilapäiviään ei enää voinut laskea.

Sielullisesti niin kuin ruumiillisestikin suuri, väkevä, ja kaunis, joku yksityisseikka hiukan häiritsevä.

Laivassa oli hän väsymätön märssymies, aina työssä, aina valpas, aina nopsa, aina puhdas.

Maissa oli rähisevä, juopunut merimies juuri hän; matruusi, joka aamulla löydettiin katuojasta puolialastomana, ruumis, jolta neekerit, intialaiset tai kiinalaiset olivat vieneet vaatteet, oli taaskin Yves. Hän se oli, tuo karannut matruusi, joka pieksi santarmeja tai vilkutti veistä poliiseille — —

— Hän oli mestari kaikenlaisissa tyhmyyksissä.

Ensin tuon Kermadecin temput huvittivat minua. Kun hän joukkoineen lähti maihin kuiskailtiin upseerien kesken: "Mitähän uusia juttuja huomenna kuulemmekaan? Missähän tilassa nuo palaavat?" Ja niinä ajattelin: "Minun riippumattoani ei kai taas pariin päivään korjata."

Riippumatto oli yhdentekevä; mutta tuo Kermadec oli niin altis, hänellä näytti olevan niin hyvä sydän, että minä lopulta kiinnyin tuohon tavallisesti juopuneeseen meriveikkoon. Minä en enää nauranut niin paljon hänen vaarallisille pahoille töilleen ja olisin mieluummin estänyt ne.

Tuon ensimäisen retken päätyttyä ja meidän erottuamme kävi niin, että sattuma vei meidät yhteen toisella laivalla. Silloin syntyi siitä melkein mieltymys.

Ja silloin tapahtui tuolla toisella matkalla pari seikkaa, jotka lähensivät meitä paljon toisiimme.

Ensimäinen tapahtui Montevideossa eräänä aamuna, ennen auringonnousua. Yves oli maissa eilisestä saakka ja minä saavuin satamaan suuressa, kuusitoistamiehisessä venheessä, lähetettynä uusimaan tuorevesi-varastoja.

Minä muistan tuon viileän aamuisen puolihämärän, tähtisen taivaan, joka jo valkeni, aution rantasillan, jonka viertä hiljaa nousimme etsien vedenottopaikkaa; tuon suuren kaupungin, jolla oli pettävä, euroopalainen ulkonäkö — en tiedä minkä kesyttömän peitteenä.

Ohi kulkiessamme näimme noiden suorien, pitkien katujen vuorottain aukenevan eteemme taivaan vaietessa. Tällä epämääräisellä hetkellä, jolloin yö oli loppumaisillaan, ei näkynyt valoa, ei kuulunut ääntäkään; jossain kaukana joku koditon, epäröivä kulkija; meren rannalla vaarallisia kapakoita, suuria lautamajoja, joista kävi mausteiden ja alkohoolin tuoksu, mutta nyt suljetuita ja mustia kuin haudat.

Me pysähdyimme erään luo, jonka nimi oli Independancia.

Sisältä kuului espanjalainen laulu kuin tukahdettuna, eräs ovi oli raollaan kadulle, kaksi miestä syöksyi ulos iskien toisiaan veitsillä ja juopunut nainen kuului oksentavan seinän vieressä. Rantasillalla kasoissa pampas-härkien juuri nyljettyjä nahkoja, jotka turmelivat puhtaan suloisen ilman lihan hajulla…

Kapakasta lähti outo kulkue: neljä miestä kantoi viidettä, joka näytti olevan aivan juopunut, tajuton. He kiiruhtivat laivoja kohti aivan kuin meitä peläten.

Me tunsimme tuon tämän rannikon turmion pesissä tavallisen pelin: Merimiehet juotetaan järjettömiksi, heidät pannaan hyväksymään joiku mieletön sitoumus ja sitten kun he eivät enää pysy jaloillaan, viedään heidät väkisin laivoihin. Sitten nostetaan ankkuri hyvin nopeasti, ja kun mies herää, on laiva jo kaukana. Silloin on hän vanki, rautaisen ikeen alla, hänet viedään kuin orja valaan pyyntiin kauas asutuista maista. Kun hän kerran on siellä ei pakoon pääsemisestä ole pelkoa, sillä hän on karkuri, mennyt mies — — —

Siis tuntui meistä tuo ohikulkeva saattue epäilyttävältä. He kiiruhtivat kuin varkaat ja minä sanoin matruuseille: "Käykää kimppuun!"

Silloin päästivät miehet kuormansa, joka putosi raskaasti maahan ja pakenivat niin paljon kuin jalat kulkivat.

Kuorma oli Kermadec. Sillä aikaa kun me hoidimme häntä, olimme päästäneet pakoon miehet, jotka olivat sulkeutuneet kapakkaan. Matruusit tahtoivat särkeä ovet, vallata rähjän rynnäköllä, mutta siitä olisi johtunut diplomaattisia selkkauksia Uruguayn hallituksen kanssa.

Muuten oli Yves pelastettu, ja se oli tärkeintä. Minä vein hänet laivaan viittaan käärittynä vesisäiliöittemme päällä.

Tämä palvelus kiinnitti hänet syvästi minuun.

Toinen tapaus sattui Pernambucossa. Olin hävinnyt portugalialaisille kunniasanaani vastaan eräässä pelipaikassa. Seuraavana päivänä piti maksaa rahat, ja kun ei minulla, eikä palvelustoverillani ollut mitään, näytti se vaikealta.

Yves piti tilannetta kovin traagillisena, ja tuli heti tarjoamaan minulle omia rahojaan, jotka olivat minun tallessani kirjoituspöytäni laatikossa.

— Olisin niin iloinen, kapteeni, jos tahtoisitte ottaa ne! Ensiksikin ei minun enää tarvitse mennä maihin, ja olisipa hyväkin niin kuin tiedätte, etten voisi mennä sinne.

— Hyvä, kelpo Yves, minä otan rahasi muutamaksi päiväksi, koska sinä haluat lainata ne; mutta näetkös, minulta puuttuisi vielä sata frangia. Se ei siis, näethän, maksa vaivaa.

— Vielä sata frangia? Minulla on luultavasti niin paljon arkussani, alhaalla.

Ja hän lähti jättäen minut hyvin hämmästyneeksi. Vielä sata frangia hänen arkussaan, se ei näyttänyt todenmukaiselta.

Hän viipyi sangen kauan. Hän ei löytäisi mitään, olin arvannut sen.

Vihdoin palasi hän:

— Tässä on, sanoi hän ojentaen halpaa matruusin kukkaroaan hyvin onnellisen näköisenä.

Silloin pelästyin minä ja sanoin hänelle kokeeksi:

— Yves, lainaapa minulle kellosikin, ole hyvä. Jätin omani pantiksi.

Hän tuli hämilleen selittäen, että se oli rikki. Olin arvannut oikein: saadakseen nuo sata frangia oli hän myynyt sen vitjoineen puolesta hinnasta eräälle aliupseerille.

Yves tiesikin, että hän saattoi vedota minuun kaikenlaisissa olosuhteissa. Ja kun Barrada tuli hakemaan minua hänen puolestaan, menin tapaamaan häntä koppiin, jossa hän makasi raudoissa.

Mutta tällä kertaa oli hän tehnyt pahan synnin tuupatessaan vanhaa kersanttia ja välityksestäni huolimatta oli rangaistus ankara. Neljä kuukautta sen jälkeen täytyi hänen taas lähteä äitiään tapaamatta.

Juuri kun olimme siirtymässä Sibylleen kierrelläksemme maan palloa sata kolme päivää, vein minä hänet eräänä sunnuntaina Saint-Pol-de-Léon'iin lohduttaakseni häntä.

Siinä oli kaikki, mitä minä saatoin tehdä hänen hyväkseen, sillä Plouherzel oli hyvin kaukana Brestistä, Côtes-du-Nordin piirissä, etäisen seudun perällä, ja silloin ei sen kautta oltu vielä rakennettu rautatietä, joka olisi yhdessä päivässä voinut viedä meidät sinne.

IX.

5 p. toukok. 1875.

Vuosikausia oli Yves uneksinut pääsevänsä Saint-Pol-de-Léoniin, syntymäpaikkaansa.

Siihen aikaan, kun me purjehdimme yhdessä usvamerellä, olimme usein nähneet, pyrkiessämme ulapalle harmaan hyöyn keinuttamina, Creizker'in tarunomaisen kellotornin kohoavan mustassa kaukaisuudessa yläpuolella sen surullisen, yksitoikkoisen nauhan, joka siellä kaukana edusti Bretagnen maata, Léon'in seutua.

Ja öisin vartiovuoroillamme lauloimme bretonilaista laulua:

Finistèrestä oon minä syntyisin, Saint-Polissa päivän näin. Kotiseutuni kirkko on korkein, maa kaunein täällä päin. — — — — — Pois tahdon kanervakankaille, pois päivähän tornin luo — — —

Mutta oli kuin sallittua, oli kuin meitä kiusaava kohtalo, ettei meidän koskaan ollut onnistunut päästä tuonne Saint-Poliin. Viime hetkellä, kun me jo olimme lähdössä, sattui aina uusia esteitä: meidän laivamme sai odottamattomia käskyjä ja täytyi palata. Ja me liitimme lopulta tuohon Creizkerin kellotorniin en tiedä mitä taikauskoisia luuloja, torniin, jonka me näimme vain varjona ja aina kaukaa synkän näköpiirin reunalla.

Mutta tällä kertaa näytti kaikki varmalta, nyt me olimme tosiaan matkalla sinne.

Me istuimme molemmat vanhoissa maalaisissa hevosvaunuissa bretonilaisen papin rinnalla. Hevoset vetivät meitä aika kyytiä Saint-Pol'ia kohti ja kaikki on hyvin todennäköistä.

On aikainen aamu toukokuun ensimäisinä päivinä, mutta sittenkin tihkuu sadetta, hienoa ja harmaata kuin talvinen utu. Hölkkäjuoksussa vierimme me kiemurtelevaa tietä, jyrkkiä mäkiä nousten, kosteihin notkoihin laskeutuen keskellä metsiä ja kallioita. Kukkulat ovat mustien kuusien peitossa. Matalammalla kasvaa suuria tammia tai lehmuksia, joiden aivan nuoret, aivan kosteat lehdet ovat hennon vihreitä. Pitkin tietä on päivänkakkaroita ja bretonilaisia kukkia mattoina: ensimäisiä punaisia vuokkoja ja ensimäisiä sormisieniä.

Erään kallion kierrettyämme lakkaavat sade ja tuuli yht'aikaa, kaikki muuttaa muotoa.

Me näemme silmän kantaman päässä laajan, tasaisen maan, hedelmättömän nummen, paljaan kuin aro: Léonin vanhan maan, jonka perällä, hyvin kaukana, Creizker kohottaa graniittihuippuaan.

Tuolla surullisella seudulla on sentään oma viehätyksensä ja Yves hymyilee nähdessään sen kellotornin lähestyvän.

Hiirenherneet kukkivat ja koko tasanko on kullan värinen. Paikoittain on punaisia läikkiä: ne ovat kanervia. Helmen harmaa, hyvin vaalea, pohjoismainen utuharso peittää taivaan kauttaaltaan ja tuon syvän näköpiirin perällä, tuon punakeltaisen seudun yksitoikkoisuudessa on vain nuo kaksi silmäänkäypää pistettä: Saint-Pol'in ja kolmen mustan tapulin ääriviivat.

Pienet bretonitytöt ajavat edellään lammaslaumoja kanervikossa, nuoret pojat pelästyttävät niitä satulattomilla ratsuilla karauttaen; kulkee ohi vaunuja, täynnä valkopäähineisiä naisia, jotka menevät kaupunkiin messua kuulemaan. Kellot soivat, tie vilkastuu iloiseksi, me saavumme perille.

X.

Kun me olimme syöneet aamiaista kaikkein siisteimmässä majatalossa, huomasimme, että talvinen aamu oli väistynyt kauniin toukokuisen päivän edestä. Yksinäisillä ahtailla kaduilla ilahuttivat liljat, elämänlangat ja punaiset sormisienet, joita kukaan ei ollut kylvänyt, harmaita muureja, aurinko paistoi oikein täydellä täällä, kaikki huokui kevättä.

Ja Yves katseli kaikkea hämmästellen, ettei yksikään muisto puhunut hänen lapsuudestaan, hakien kaukaa muistoistaan, tuntematta yhtään paikkaa ja silloin alkoi hän vähitellen tuntea pettymystä.

Saint Pol'in suurelle torille oli kokoontunut sunnuntainen joukko muodostaen aivan kuin keskiaikaisen taulun. Léon'in entisten piispojen tuomiokirkko yleni tällä paikalla, musertaen ympäristön mustapitsisellä ainejoukkiollaan, heittäen kaiken yli syvän, menneiden aikojen varjon. Ympäristössä oli vanhoja taloja ulkonevine päätyineen ja torneineen; kaikki sunnuntaiset ravintolavieraat, suuret lierihatut kallellaan, olivat istuutuneet ovien eteen. Tuo bretonilais-pukuinen joukko, joka liikuskeli eloisana ja vilkkaana, oli yhä samanlainen kuin vanhoina aikoina; ilmassa kuuli vain värisevän kovia tavuja, noita keltinkielen pohjoismaisia äänteitä.

Yves kulki jokseenkin hajamielisenä kirkon hautakivillä, vanhojen, nukkuvien piispojen yllä.

Mutta hän pysähtyi mietteisiinsä vaipuneena kastemaljan eteen.

— Katsokaa, sanoi hän. — Tuossa on minuakin pidetty. Ja me lienemme asuneet tässä aivan lähellä. Minun äitiparkani on usein kertonut minulle, että minun ristiäisissäni, silloin kun häntä niin rumasti loukattiin, ettei soitettu minulle — muistattehan — oli hän vuoteestaan kuullut pappien laulun.

Pahaksi onneksi oli Yves jättänyt kysymättä äidiltään Plouherzellissä tietoja, joita olisi tarvittu heidän entisen asuntonsa löytämiseksi.

Hän oli luottanut kummiinsa, Yvonne Kergaoc'iin, jonka olisi pitänyt asua juuri tällä kirkkotorilla. Ja saapuessamme olimme tiedustelleet Yvonne Kergaoc'ia — Kergaoc? — — Kyllä hänet muistettiin.

— Mutta mistä te hyvät herrat oikein tulette? Hän on ollut kuolleena jo kaksitoista vuotta.

Mitä taas Kermadec'eihin tulee ei heitä kukaan muistanut. Eikä siinä ollut mitään ihmettelemistäkään: he olivat lähteneet paikkakunnalta jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Me nousimme Creizkerin tapuliin. Se oli tietysti korkea; tuo ilmaan pistävä kärki ei tuntunut ollenkaan loppuvan. Me häiritsimme suurta, vanhaa naakkajoukkoa, joka asusti graniittikoloissa.

Ihmeellinen kudelma harmaata kiveä, joka kohosi ja aina vain kohosi, niin että saattoi helposti huimata päätä. Me nousimme ylöspäin sen sisällä ahdasta ja jyrkkää kierrettä myöten, nähden kaikista tapulin raoista äärettömiä aloja.

Ylhäältä, kaikesta erillään raikkaassa ilmassa, sinisen taivaan vallassa, katselimme me kaikkea kuin liidellen. Ensin oli meidän jalkojemme alla pilvenä pyörivä naakkajoukko huudellen surullisella äänellään; paljon alempana Saint Pol'in kylä, aivan litteänä, kääpiömäisen kansan liikkuessa sen ahtailla, harmailla kujilla kuin mehiläisparvi; silmänkantamiin levisi etelään päin Bretagnen maa aivan Mustiinvuoriin saakka; ja sitten oli pohjoisessa Roscoffin satama, missä pienet omituiset kallionkärjet kirjavoittivat terävillä huipuillaan meren peilin — suuren, kalpean meren, joka sulautui kaukana yhtä kalpeaan taivaaseen.

Meitä huvitti se, että olimme kerrankin päässeet nousemaan Creizkeriin, joka niin monasti oli nähnyt meidän kulkevan ohi tuon äärettömän veden keskellä; tuo rauhallinen, aina samalla paikalla seisova, luoksepääsemätön ja liikkumaton torni, kun taas meitä, merimiesparkoja, kaikki aavan meren tuulet tuiversivat.

Tuo graniittikudelma, joka kannatti meitä ilmassa, oli kiiltävä, neljän vuosisadan tuulien ja sateiden syömä. Se oli tummanharmaa, punertavaan vivahtava; sen peitti paikottain keltainen naava, graniittisammal, joka tarvitsee vuosisatoja kasvaakseen ja joka venhoo kultaisella värillään kaikki vanhat bretonilaiskirkot. Rumakasvoiset lohikäärmeet, epämääräiset, pienet hirviöt, jotka elävät täällä korkealla, irvistelivät meidän ympärillämme auringossa aivan kuin häpeissään, että niitä katseltiin niin läheltä, kuin itsekseen ihmetellen, että olivat kokeneet niin monta myrskyä, ja nyt taas olivat täydessä päivänpaisteessa. Tuo joukkio se oli ylhäältä käsin ollut läsnä Yves'n ristiäisissä; tuo joukkio se nytkin katseli meitä kaukaa hyväntahtoisesti, kun me kuljimme ohi merellä, erottamatta muuta kuin mustan tornin. Ja nyt tutustuimme me siihen.

Yves oli kuitenkin yhä hyvin pettynyt, kun ei ollut löytänyt jälkeäkään entisestä kodistaan eikä isästään, ei yhtään muistoa omassa, eikä muidenkaan mielessä. Ja hän katseli yhä harmaita taloja jalkojensa alla, etenkin niitä, jotka olivat lähinnä tornia, odotellen jollain lailla aavistavansa paikan, missä oli syntynyt.

Meillä ei enää ollut kuin puolisen tuntia oltavaa Saint Polissa lähteäksemme iltavaunussa. Seuraavana aamuna meidän taas tuli olla Brestissä, missä laivamme odotti, viedäkseen meidät taas hyvin kauaksi Bretagnesta.

Me istuimme vielä pöydässä juoden omenaviiniä eräässä majatalossa Kirkkotorin varrella ja siellä kysyimme me vielä kerran asiaamme emännältä, joka oli hyvin vanha mummo. Tämä tuli yht'äkkiä liikutetuksi kuullessaan Yves'n nimen.

— Oletteko te Yves Kermadec'in poika? sanoi hän. Tunsinko minä teidän vanhempanne? Varmasti! Me olimme naapureita siihen aikaan, herra, ja silloinkin kun te tulitte maailmaan tultiin minua hakemaan. Mutta kylläpä te olette isänne näköinen! Siksipä minä teitä katselinkin sisään tullessanne. Te ette tosin ole vielä yhtä kaunis kuin hän, vaikkapa te olettekin hyvin komea mies!

Yves iski minulle silmää tuon kehuman kuullessaan ollen naurahtamaisillaan; ja sitten alkoi perin puhelias muori kertoa meille kaikenlaisia juttuja, joiden ohi hiukan yli kaksikymmentä vuotta oli kulunut, ja joita Yves hartaana ja liikutettuna kuunteli.

Sitten kutsui hän sinne toisiakin naisia, jotka myöskin olivat hänen naapureitaan, ja kaikki nuo ihmiset rupesivat kertomaan.

— Herran nimessä, sanoivat he. Kuinka on mahdollista, ettei teille ole aikaisemmin annettu tietoja. Kaikki ihmiset muistavat teidän vanhempanne, hyvä herra, mutta ihmiset ovat täällä tyhmänsekaisia ja sitten kun yht'äkkiä näkee tuollaisia vieraita, ei ole ihme, ettei haluta lörpötellä.

Yves'n isä oli jättänyt seudulle melkein tarumaisen muiston jättiläisestä, joka oli harvinaisen kaunis, mutta joka ei osannut tehdä mitään ihmisiksi.

— Mikä vahinko, että sellainen mies oli niin usein pilalla! Sillä hän meni rappiolle kapakassa, teidän isä parkanne. Hän rakasti kuitenkin suuresti vaimoaan ja lapsiaan, hän oli hyvin hyvä heille, ja koko seudulla rakastivat kaikki häntä, paitsi kirkkoherra.

— Paitsi kirkkoherra! toisti minulle Yves synkistyen. Katsokaas; minähän kerroin teille ristiäisistäni.

— Eräänä päivänä taisteltiin täällä, Kirkkotorilla, vallankumouksen aikana 1848. Teidän isänne piti yksin puoliaan koko torijoukkoa vastaan ja pelasti pormestarin hengen.

— Isällänne oli suuri hevonen, — kertoi emäntä, joka oli niin vihainen, ettei kukaan uskaltanut lähestyä sitä. Ja oltiinpa varuillaan, kun hän kulki ohi sillä ratsastaen.

— Ah! sanoi Yves, kun hänen mieleensä, aivan kuin kaukaa juolahti kuva. Minä muistan sen hevosen, ja minä muistan, että isä otti minut syliinsä ja nosti minut sen selkään, kun se oli köytettynä tallissa! Ensi kertaa muistan nyt isäni ja näen hiukan hänen kasvojaan. Se oli kai musta, tuo hevonen, ja sillä oli valkeat jalat.

— Niin, niin, sanoi mummo. Musta ja valkeat jalat! Se oli pelottava eläin, ja Herra Jumala! mitä teki merimies hevosella!

Majatalo oli täynnä omenaviinin juojia, jotka pitivät melua laseillaan bretagnen kielellä keskustellen. Meidän ympärillemme on muodostumassa piiri.

Emännällä on neljä tyttären tytärtä, kaikki samannäköisiä, viehättävän sieviä valkeine päähineineen. Heitä ei luulisi majatalon tytöiksi: he edustavat täydellisesti pohjoisen Bretagnen kaunista rotua, ja sitten on heillä tuo entisaikojen naisten tyyni ja miettivä ilme, joka on säilynyt meille vanhoissa muotokuvissa. He seisovat lähellä meitä, katselevat ja kuuntelevat.

Nyt ruvetaan meiltä kyselemään. Yves vastailee:

— Minun äitini asuu yhä Plouherzellissa kahden sisareni kanssa. Molemmat veljeni, Gildas ja Goulven, harjoittavat merikalastusta amerikkalaisilla valaanpyytäjälaivoilla. Minä vain purjehdin kymmenettä vuotta valtion palveluksessa.

Meillä ei ole paljon aikaa hukattavana, jos haluamme ennen lähtöämme nähdä Kermadec'ien entisen asunnon. Se on aivan lähellä, melkein kirkon seinävierellä. Sitä näytetään meille ovelta neuvoen, että pyrkisimme huoneeseen vasemmalla ensimäisessä kerroksessa. Siinä on Yves syntynyt.

Talon vieressä on Léonin piispojen suuri, hyljätty puisto, missä Yves kai, pikkupoikana ollessaan, kävi joka päivä kieriskelemässä ruohossa Goulvenin kanssa. Tuo toukokuinen heinä on nyt hyvin pitkää, täynnä päivänkakkaroita ja vuokkoja. Puistossa versoavat nyt ruusut ja liljat aivan hajallaan kuin metsässä.

Me kolkutamme naisten neuvoman huoneen ovelle ja sen asukkaat hämmästyvät hiukan kuullessaan, mitä me pyydämme. Mutta me emme herätä epäluuloa, ja meitä kehotetaan vain olemaan kolisematta kun astumme tuohon ensikerroksen huoneeseen vanhan isoäidin vuoksi, joka nukkuu siellä kuolemaisillaan. Ja sitten jätetään meidät yksin, hienotunteisuudesta.

Me astumme varpaisillamme tuohon suureen huoneeseen, joka on halpa ja melkein tyhjä. Esineet näyttävät kuin aavistavan synkän, odotetun vieraan tulon: ajatteletpa etteikö se jo ole tullut ja silmät kääntyvät huolestuneina vuodetta kohti, jonka verhot ovat suljetut. Yves katselee kaikkea koettaen laajentaa älyään menneisyyttä kohti, koettaen muistaa. Mutta ei, se on loppunut, eikä hän täältäkään löydä mitään.

Me laskeuduimme portaita alas mennäksemme pois, kun hänen mieleensä yht'äkkiä palasi jotain kuin kaukaisena välähdyksenä.

— Ah! sanoi hän. Nyt minä luulen tuntevani nämä portaat. Katsokaas, alhaalla, tuolla puolen, pitäisi olla ovi, josta päästään pihalle ja vasemmalla kaivo ja sen vierellä suuri puu, ja perällä talli, missä valkojalkainen hevonen asui.

Oli kuin päivä äkkiä olisi pilvistä pilkistänyt. Yves oli pysähtynyt portaalle ja katse vakavana silmäili hän aukosta, joka äkkiä oli auennut entisyyttä kohti. Hän oli hyvin liikutettu huomatessaan olevansa tuon salaperäisen voiman vallassa, joka muisto on.

Alhaalla pihalla oli kaikki sellaista kuin hän oli sanonut, kaivo vasemmalla, suuri puu ja talli. Ja Yves sanoi minulle aivan kuin liikutettuna ja peläten, ottaen lakin päästään kuin haudan ääressä:

— Nyt näen minä selvästi isäni kasvot!

Oli jo kiire lähteä, ja vaunut odottivat meitä.

Koko ajan kuin kuljimme läpi kultaisen nummen, toukokuun pitkän hämärän aikana katselimme me tapulia, joka hälveni kaukana kuulakan hämäryyden perällä. Me sanoimme sille hyvästit, sillä me aioimme lähteä seuraavana päivänä hyvin kaukaisille merille, missä se ei enää näkisi meidän kulkevan ohi.

— Huomen aamuna, sanoi Yves, pyytäisin minä lupaa saada tulla teidän huoneeseenne laivassa kirjoittamaan teidän pöydällänne. Tahtoisin kertoa kaiken tämän äidilleni, ennen kuin eroan Ranskasta. Ja katsokaas, olen varma, että hänen silmänsä kyyneltyvät kun minun kirjeeni luetaan hänelle.

XI.

Kesäkuulla 1875.

Oltiin kahdennella kymmenennellä leveysasteella pasaadituulien alueella eräänä aamuna kello kuuden seudussa. Laivan kannella, sen ollessa aivan yksin keskellä ääretöntä sineä, oleskeli joukko nuoria miehiä, yläruumis alastomana, nousevassa auringossa.

Se oli Yves'n joukkue, etumaston ja keularaa'an märssymiehet.

Levitettyään hartioilleen nenäliinansa, jotka he juuri olivat pesseet, jäivät he vakavina päivän paisteeseen kuivatakseen ne. Heidän tummissa kasvoissaan ja naurussaan oli vielä lapsellista viehkeyttä: heidän heiluvassa käynnissään, pehmeässä ja notkeassa tavassa, jolla he laskivat maahan paljaat jalkansa, oli jotain kissamaista.

Ja joka aamu samaan aikaan, samassa auringonvalossa, samassa puvussa seisoi tuo ryhmä noilla samoilla lankuilla, jotka heitä huolettomina kantoivat meren äärettömyyksien yli.

Sinä aamuna väittelivät he kuusta, sen inhimillisistä kasvoista, jotka olivat piintyneet yöllä heidän mieleensä kuin kiusaava, kelmeä kuva. Koko vartionsa aikana olivat he nähneet sen tuolla korkealla, aivan yksin riippumassa, aivan pyöreänä sinertävän, tyhjän äärettömyyden keskellä; olipa heidän ollut pakko kätkeä kasvonsakin — nukkuessaan selällään taivasalla — niiden tautien ja noituuden takia, jolla se taikoo matruusien silmät, kun he nukkuvat sen katseen alla.

Siellä oli joitakuita, joissa aina ja kaikesta huolimatta säilyi jonkunlainen suuren aateluuden piirre, en tiedä mitä loistavaa ilmeessä ja käytöksessä, ja vastakohta heidän ulkonäkönsä ja lapsellisten puuhiensa välillä oli omituinen.

Siellä oli Jean Barrada, joukkueen epäilevä henki, joka silloin tällöin säväytti keskusteluun naurunsa purevan salaman, näyttäen aina vaikeat hampaansa ja kallistaen taapäin komeaa päätään. Siellä oli Clet Kerzulec, Ouessant'in saaren bretoneja, joka erikoisesti puheli vaaleaan kiekkoon uurtuneista inhimillisistä piirteistä. Ja sitten suuri Barazère, joka näytteli vakavaa ja oppinutta vakuuttaen toisille, että kuussa oli paljon suurempi maailma kuin tämä, ja että siellä eli omituisia kansoja.

Toiset pudistelivat uskomattomina päätään ja Yves sanoi hyvin uneksivasti:

— Tuo kaikki on sellaista — — — sellaista — — — näetkös Barazère, josta minä en luule sinun paljoakaan tietävän.

Ja sitten jatkoi hän ilmeellä, joka ratkaisi riidan, että hän lähtisi tapaamaan minua saadakseen tarkan selityksen siitä, mikä kuu oli. Sitten tulisi hän kertomaan heille kaikki.

Ei epäilystäkään siitä, etten minä täydellisesti tuntisi olosuhteita kuussa niin kuin kaikkea muutakin. Ensiksikin oli minun usein nähty seuraavan sen kulkua erään kuparisen koneen avulla ruorimiehen kanssa, joka laski minulle, kellomaisen yksitoikkoisella äänellä yön rauhalliset minuutit ja sekunnit.

Silläaikaa kuivuivat pienet nenäliinat miestemme hartioilla ja aurinko nousi suurelle, siniselle taivaalle.

Niitä oli aika joukko noita pieniä nenäliinoja, jotka olivat aivan valkeita; toisissa oli taas monenvärisiä piirroksia, ja olipa sellaisiakin, joihin oli painettu komeita laivoja punaisten reunusten keskelle.

Minä komensin vartiopaikaltani: "Purkakaa keulapurjeen reivi!" Ja osaston päällikkö hajoitti juttelijat puhaltamalla hopeiseen pilliinsä. Silloin äkkiä, silmänräpäyksessä, niin kuin kissaparvi, jonka kimppuun on ärsytetty koira, hävisivät he juosten mastoihin.

Yves asusti siellä märssykorissaan. Ilmaan katsellessa sai varmasti nähdä hänen leveäin, notkeiden ääriviivojensa kuvastuvan taivasta vasten, mutta alhaalla tapasin hänet harvoin.

Minä kiipesin joskus hänen luokseen, vaikkei toimeni enää velvoittanut minua siihen, kun olin jättänyt taakseni midshiptnanin asteen, mutta minä pidin paljon Yves'n valtakunnasta, missä sai olla vielä puhtaamman ilman tuuleteltavana.