SILMÄNKÄÄNTÄJÄ

ELI

JUSSI OLUVISEN MATKA HÖLMÖLÄÄN

Ilveilys 2:ssa näytöksessä

Kirj.

Pietari Hannikainen

Teksti perustuu v. 1909 painokseen (kirj. v. 1847).

HENKILÖT:

JUSSI OLUVINEN, ollut talonpoika Oluvilassa LIISA, hänen vaimonsa MATTI HÖLMÖNEN, Kylänvanhin ja Kestikiivari Hölmölässä KATRI, hänen vaimonsa MARI, heidän palkkapiika HÖLMÖLÄN KYLÄLÄISIÄ

1:N NÄYTÖS

1. Kohtaus.

JUSSI OLUVINEN, ollut talonpoika Oluvilassa LIISA, hänen vaimonsa

OLUVINEN. (Tullen Helsingistä kotiinsa.) Voin vedon lyödä, ettei Liisa minua tuntenut. Nähtyään minun, hän juoksi panemaan päällensä. Ken nyt voi sanoa, etten minä ole Herra; ja millainen? Niin hyvä kuin moni lukien ja laulaen koulut ja kimnasit ja jotki halki. Isäni ja äitini minua aina sanoivat tuhmaksi. Vahinko etteivät nyt ole elossa; saisivatpahan hävetä edessäni; vaan mitä? Tuossa näen, Liisa jo tulee ja kirkkovaatteissaan—hahaha!

LIISA. (Tulee ulkoa ja seisattuu ovelle nyykistäen polviansa tervehtiessään.)

OLUVINEN. Kumoron Liisapetty!

LIISA, (Itsekseen.) Ah: mikä nuori, kaunis Herra! Varmaan Hovin vieraita? (Kovasti Oluviselle.) Mieheni on poikessa, minä olen yksinäni—ja olen odotellut häntä——

OLUVINEN. Viipyväksi? Hi hi hi!—

LIISA. Ikävöinytki—(hiljaan) Ah mikä lusti Herra! voi jos Jussi— tulisi!

OLUVINEN. (Lähenee Liisaa.) Voi jos Jussi ei tulisi! (antaa suuta Liisalle, joka katsoo alas.)

LIISA. (Hiljaan) Mikä makia muisku! Ah! Se ei ollut Jussilta.

OLUVINEN. (Tutusti.) Liisa!

LIISA. Mitä? Jussi! Sinä Jussi? Hui! kuin säikähin, kuin luulin——

OLUVINEN. Sen nyt näin, kuin et edes paennutkaan.

LIISA. Niin milloin minä ennen sinua olen paennut?

OLUVINEN. Mutta ethän minua tuntenutkaan.

LIISA. Vielä sanot! ken sinua muut olis tuntenut tuollaisissa? Mutta Jussi! toellako nyt vaatteesi tuollaiseksi olet muuttanut?

OLUVINEN. Ihan toella, Liisaseni!

LIISA, Mitä? minä en ymmärrä, vain olet sinä hulluna?

OLUVINEN: Sinulla, Liisaa näetsen on liian vähän ymmärrystä. Tilallisna olimme talonpojat; nyt tilatoina, nyt näetsen elämme Herroiksi; ymmärrätkö sen?

LIISA. Ja syömätä. Voi, voi! Jussi parka! huomeseksi ei ole leivän murua kotona, ymmärrätkös sinä nyt sen?

OLUVINEN. Sen? Liisa! Sitähän minä olenki tutkinut, ajatellut ja aprikoinut koko poisoloni. Mutta sinä, Liisa, et ole nähnyt muuta, kuin tuvasta ulos ja ulkoa tupaan.

LIISA, Vaan jopahan senkin olen nähnyt, ettei ole leivän murua kotona.

OLUVINEN. Sen vaan? Ja paljailla silmilläsiki? Ei eukkoseni! Minä näetsen olen kulkenut halki maailman ja oppinut enemmän, kuin isien isänisät mailman alusta asti.

LIISA. Joko senki olet oppinut: elämään syömätä?

OLUVINEN. Sinä haastat kuin leikatusta lampaan päästä. Kaupungissa, näetsen Liisa, näin minä opin pitävän lehmää sarvesta ja älyn sitä lypsävän—viekkauden vaunuissa ja rehellisyyden jalkaisin—totuuden hakkaavan puita ja kavaluuden istuvan valkialla.

LIISA. Voi, voi! Jussi, mitä haastelet! Hyödyttääkö nekin meitä?

OLUVINEN. Enemmän kuin luulisit; Liisa, sinä vielä et ymmärrä. Äly ja viekkaus maailmassa auttavat välemmin, kuin työ ja ansio. Esimerkiksi, näetsen, tuolla metsässä on vanha pölhö; tuhatta vuotta se jo on siinä seissut, mutta kenpä siihen paljon silmiänsä on luonut. Vaan sanopas siinä olevan jotain ihmeellistä, sano sen öillä kummittelevan, sano sen parantelevan pistoksia, hammastautia ja muita kohmauksia; näkisitpähän miten virtaisi kansa sitä ihmettelemään ja ihailemaan; moni maksaisi hyvät rahatki päästä sen luo; ja pian tulisi se kuulusaksi ympäri mailman, se sama meidän vanha pölhö. Joko nyt ymmärsit?

LIISA. Kaikki mitä haastat on synkiämpi syysyön pimeyttä; kaikkihan jo olet kadottanut: pellot, metsät ja pölhöt.

OLUVINEN. Hahaha! Sinulla on vähemmän ymmärrystä kuin kaksiöisellä vasikalla. Kuuletsen nyt, kuin yhellä sanalla selitän sinulle koko asian selvemmäksi keväistä päiväpaistetta: Kaupunkiin näetsen muinen tuli Kuninkaallinen ulkomaan Suutari, nimeltä Beklin. Koko mailma nyt tahtoi teettää kenkänsä ja saappaansa sillä. Mutta kaupungin entiset Suutarit jäivät jouten, ihan jouten, Liisaseni! Tuostapa nyt Suutarit ajattelemaan ja sitä tekisivät vielä nytkin, jos ei eräs älykäs mies heitä olisi pelastanut. Suutari Pylkkönen keksi näetsen yhtaikaa koko salasuuden ja ilmoitti sen mailmalla. Hän, näetsen, eräänä yönä hävisi kaupungista ja koko näkyväisestä mailmasta, mutta sen siaan ilmestyi uusi, vieläki kuninkaallisempi Suutari Pylkkeliin. Alappas tuiskuttaa työtä tällekin. Ahaa, liini! kiljaisivat kaikki Suutarit kuin yhdestä suusta, siinäpä se onki temppu. Pikemmin kuin sumu päivän nostessa, hävisivät samassa kaikki entiset Suutarit ja toiset toistansa muukalaisemmat ja kuninkaallisemmat ilmestyivät niiden siaan, joita nyt jo on yhden verran kuin Musti nimisiä koiria.

LIISA. Mutta Jussi! virsuakaan et osaa tehdä, sen vähemmin sinusta olisi Suutariksi.

OLUVINEN. Ei tässä osaamisesta ole puhettakaan. Näetsen, Liisa! samatenkuin Suutarit, muuttuivat viimen muutki ammattimiehet Ulkomaalaisiksi, sikäli kuin Sorvari Surrander, Uunintekijä Tegel, Viinankauppias Ruus, Yövartiat Remusteen ja Skrikhalsiander ja muut sellaiset tulivat ulkomaalta sinne; ja sen nyt jo meiän Mustiki ymmärtää, että sellaiset nimet, kuin: Palovinerus, Räkänenander, Korvapuustius, Rahvelianus, Punssioni, Romtotilander, Pohmelius, Sepeliin, Mustileen, Kortpeliander ja Tyhjäkerskonius ja lukemattomat muut sellaiset, että ne muka elättävät miehensä, vaikka karpeettomalla kalliolla.

LIISA. Voi, Jussi parka! nyt näen, ettet enää ele ymmärryksessäsikään. Ethän osaa mitään ammattia, pait kyntämistä ja siihenkin olet laiska. Nyt olemme hukassa.

OLUVINEN. Hahaha! Liisa! Et sinä sitäkään ole kuullut, etteivät ihmiset kysy kenenkään oppia ja ettei oppi tee ketään herraksi, mutta nimi, se näetsen on pääasia. Ihmiset ovat jo ennen mailman alkua keksineet sen, että kaikki ulkomaalaiset ovat viisaita ja oppineita; ja koska kaikki asiat ja kaikki kappaleet tunnetaan nimistänsä, niinkuin kissat ja koirat ja muut raavaat, niin tunnetaan muukalaisuuski nimestä, vaan muukalaisuudesta ihmisen oikea arvo. Sentähen näetsen kaikki, jotka muuttavat nimensä muukalaiseksi, tulevat herroiksi, ja sentähen kaikki muukalaiset nimet ovat herrasnimiä ja kaikki suomalaiset talonpoikasia, joita ei auta opit eikä muut viisaudet. Ymmärsitkö nyt?

LIISA. Ah, Jussi, nyt ymmärrän. Sinä muutat nimesi ja tulet herraksi ja minä, Jussi! minä tulen rouvaksi—Ah Jussiseni! minä olenki aina herrassäätyä enemmän rakastellut.

OLUVINEN. Kas se oli oikeen sanottu. Nyt sinä puhut kuin ymmärtäväinen ihminen.

LIISA. Niin, Jussi! Vallassäädystähän minäki olen.

OLUVINEN. Miten? Minä en ymmärrä, Liisa!

LIISA. Minun isän ukon äitinäiti oli Ruotsista tullut neitsyt Turunkaupungin ylimäisessä rahteerissa.

OLUVINEN. Totisesti sinä siihen sukulaisehesi vielä oletki ja teet hänelle kunniata.

LIISA.. Mutta Jussi! nyt asiaan. Minulla on nälkä, mistä tulee nyt leipä meille?

OLUVINEN. Liisaseni! siinäpä se onkin asia, ettei leipä tule meille, mutta meidän täytyy itsemme mennä sen luo.

LIISA. Miten? Minä en ymmärrä?

OLUVINEN. Me näetsen panemme tamman valjaisiin ja menemme matkaan.

LIISA. Matkaan; Mihin?

OLUVINEN. Liisa! mailma on niin iso, niin pitkä ja leviä, ettei meidän molempien ajatukset sadassa vuodessa saisi jokapaikkaa käynneksi, jos jäniksinä juoksentelisivat; ja sinä kysyt, mihin. Liisa! me menemme nyt kaupunkiin ja tulemme valloiksi.

LIISA. Mitä? Millä me siellä elämme?

OLUVINEN. Millä? Näetsen me panemme nyt kaikki koko taloutemme rekeen ja kaupungissa myömme ne kaikki rahoiksi. Koko talouden näetsen, se tahtoo sanoa: Sinä ja minä ja Musti ja kanat, kukot ja kissat ja porsaat, kaikki.

LIISA. Kuin? myötkö sinä minutki. Ei! minä en liikahda kotoa.

OLUVINEN. Ei Liisaseni, niin julma minä en ole. Muut raavaat minä vaan aivon myödä. Tuo nyt kiirusti kaikki pärevakat, joihin ne panemme ja joissa niitä kuljettelemme.

LIISA. Ah, Jussi! Ostat sie minulle siitte uudet hameet ja uuden silkkihuivin ja uudet—kultasormukset ja—korvarenkaat.

OLUVINEN. Kaikki, Liisaseni! kaikki, mitä halaat, joudu nyt vaan.

LIISA. Ah! Jussi! Nyt rakastan sinua enemmän kuin ketään muita.

OLUVINEN. Liisa! sinä olet vaimon esikuva; tule, laita elävät vakkoihin—minä valjastan tamman. Tänä iltana minä vielä teen sinut talonpojan vaimosta armolliseksi rouvaksi.

(Menevät.)

2:N NÄYTÖS

1. Kohtaus.

MATTI HÖLMÖNEN, Kylänvanhin ja Kestikiivari Hölmölässä KATRI, hänen vaimonsa MARI, heidän palkkapiika

HÖLMÖNEN. (Tullen ulkoa laulaen.)

Olet kyllä oiva ruoka, Siivon syöjälle suloinen, Joka ryypyn ryyppääjäpi——

Se on viho viimeinen ihme ja kumma! Minä kylänvanhin ja kestkiivari, minä, enkä saa olla isäntä talossani; ei! se nyt on liika; hoi! Katri, Mari, hoi! hoi!

MARI. (Tulee ovesta.) Noh! mitä nyt isäntä?

HÖLMÖNEN. Mitä? vielä kysyt. Etkö jo tiedä minkä Hölmölä ja koko mailma tietää, Mari, sitä, että sinä olet minun palveliani ja että minä, Matias Hölmöliin, kylän vanhin ja kestkiivari, minä itse, olen herra sinulle sekä vaimolleni?

MARI. Muut kyllä tieän, mutta viimestä, sen tietänee isäntä itse paremmin.

HÖLMÖNEN. Sinä, Mari! Sinun pitää kaikki tietämän, sinun. Etkö jo ole lukenut raamatusta, että vaimon pitää oleman miehellensä kuuliaisen? Mari!

MARI. Raamatusta, isäntä, minä en tunne kuin käärmeen ja omenan, joka viettelee Evaa. Mutta isäntä, saanko nyt mennä? emäntä odottelee.

HÖLMÖNEN. Mari! Niin kuin tuulispää nyt lennä ja sano että isäntä itse, kuuletsen, itse Matias Hölmöliin, tahtoo kaapin avaimet sen jossa on putelit, tiedäthän.

MARI. Sanonko minä, että se seisoo raamatussa?

HÖLMÖNEN. Raamatussa, hihihi Mariseni, raamatussa ei seiso, näetsen kuin taivaan valtakunnan avaimista, jotka annettiin Apostelille Pietarille. Mutta jättäkäämme raamattu, nyt vaan ne avaimet;—vaan Mari! sinä nyt olet niin ruskia kuin äsken puhjennut orjantappuran kukkanen päivän nostessa—hihihi! (lähenee MARIA, joka menee,)—Ah! älä johdata meitä kiusaukseen, mutta—hänen kasvonsa ovat vietteleväiset, kuin kypsät omenat vieraassa yrttitarhassa.——

MARI. (Tullen takasin.) Isäntä, sanoitteko te Posteljuonille Pietarille, vain miten?

HÖLMÖNEN. Apostelille, Mari, Apostelille Pietarille. Sinä olisit hyvä tyttö, Mari, mutta paremmin sinun pitäisi oppia raamattua: (lähenee Maria ja taputtelee sen poskia.) Mariseni: nyt avaimet; vasta tahdon laviammaltaki sinulle selittää raamat——

KATRI. (Tullen ovesta.) Matti! Mari. mitä onnettomat, mitä te ajattelette? (MARI menee ulos.)

HÖLMÖNEN. Ei mitään pahaa, Katriseni! Minä Marille vaan selitin raamattua.

KATRI. Raamattua, onneton! Niinkö sinä palkitset rakkauttani ja hyvyyttäni. (Itkee.)

HÖLMÖNEN. Milloinkas minä en ole palkinnut, kuin vaan olen voinut.

KATRI. Ei! sitä en voi kärsiä. (Juoksee miehensä päälle, joka pakenee voivotellen ja pääsee viimein pöydän alle.)

MARI. (Tulee ovesta.) Isäntä! Voi voi, kylänvanhin! Joutukee! pihalla on Herroja, Maaherrako lie vain mikä, vaan se noituu, kiljuu ja tappelee ja jo on kolme posti-miestä lyönyt kuoliaaksi—taisi jo lyödä minunki—voih! voih!

KATRI. Pihalla Herroja! Matti! mitä nyt arvelet? Niinkuin tuulessa, lennä, suoria, joudu!

HÖLMÖNEN. Nyt? Nyt näetsen en järkähä, jos Katri, sinä ja koko mailma ja mailman herrat olisivat ilmitulessa. Nyt, juur nyt näytän sinulle ja koko maailmalle että minä itse, Matias Hölmöliin olen isäntä talossani, minä, ja saan siis tehdä mitä tahdon, minä itse näetsen.

KATRI. Sinä itse! Onneton! seki vielä piti näkemäni ja sinusta Matti! Ei, nyt en enää jaksa. (Repii vaatteensa ja potkii ja menee itkien ulos.)

HÖLMÖNEN. (Yksinänsä pöydän alla.) Alku nyt on tehty, vaan myöhään; tämä jo olisi kahtakymmentä vuotta ennen ollut tehtävänä. Kuta kauemmin ihminen elää, sen enemmän se viisastuu. Ei, nyt jos toisten naisin, jo ensipäivänä tekisin näin, ihan näin. Saisipahan pitkän nenän, pitkän sanon minä, kyynärää pitkän—hihihi—Vaan mitä! Tuossa kuulen Herrat jo tulevat—Ah! tässä olin niin onnellinen—(laulaa.)

Onnen majat ovat kaikki, mustat maalatut mureella.——

2. Kohtaus

OLUVINEN ja LIISA ja sitte KATRI ja MARI.

OLUVINEN. Hoi! Kestkievel! Duusan jievel!

HÖLMÖNEN. (Kömpii ylös pöydän alta, mutta kaataa pöydän noustessansa.) Suokaat anteeksi! Vörloot! vörloot—armolliset, vapasukuiset!

OLUVINEN. Mitä? niinkö sinä otat vastaan herroja? Sinun pitää juosta puolen virstan päähän paljain päin ja päiväkirja kädessä herroille vastaan.

HÖLMÖNEN. Suokaat anteeksi, armolliset, minä en tiennyt.

OLUVINEN. Tiennyt? Sinun pitää seista koko päivä ja yö pihalla ja kuullella—Ei, se on pantava päiväkirjaan.

LIISA. (Hiljaa Oluviselle.) Ah! Jussi, miksi niin kiljut? Minua pelottaa, ettemme niin saa ruokaa.

OLUVINEN. Liisa, ruokaa?—Kestkieverissä näetsen pitää kiljua, noitua ja tapella. Se antaa matkustavaiselle suuremman arvon, nimittäin kuin on vähän entistä. (Ottaa kynän ja alkaa kirjoittaa.)

LIISA. Mutta Jussi, ethän sinä osaa kirjoittaakaan.

OLUVINEN. Liisa, sinä et tiedä, niitä on paljon jotka kirjoittavat vaikka eivät osaa. (Kovasti, kirjoittaessaan.) Tie, jota minä alakirjottaja ajoin ja minun vaimoni, oli sangen kehno ja kunnottomassa tilaisuudessa. Ja koska lähestyin tätä kestkiiveriä niin tuli vastaani vihainen koira, joka haukkui, niin että vaimoni säikähti, josta kuin häntä kuritin, hän minulle irvisteli hampaitansa ja tahtoi purra. Pihalla en nähnyt myös niin sielua, pait mainitun koiran, ennenkuin postimiehet tulivat tuvasta, jotka myös olivat niin hävyttömät, että riisuttuansa hevoseni, juoma-rahasta haukkuivat minulle ja vaimolleni takanapäin, kuin siat. Tultuani vierasten tupaan kestkiivari kaatui lattialle minun jalkoihini ja vaimoni, joka niin muotoin oli juovuksissa. Sen vuoksi olen tullut viivytetyksi kestkiivarin kautta, niin että minun täytyy olla ruualla ja minun rakkaan vaimoni, jonka tämän kautta nyt saan jättää asianomasille ruunun miehille tarkemmin tutkia hänen mainittua vetelyyttänsä. Vielä saan muistuttaa, että kestikiivarin kirjoituskynä oli niin huono, ettei tätä kirjoitustani kukaan voi lukea. Tänä vuonna tässä kuussa Oluveliiniuslander.

HÖLMÖNEN. Teiän armonne! Teiän vapasukusuutenne: Rukoilen nöyrimmästi: suokaat anteeksi. Se on kaikki vaimoni syy.

OLUVINEN. Mitä? Vaimosi? Hyvä ystävä, vaimosta on kaikki paha mailmaan tullut. Sinulle minä siis nyt annan anteeksi tällä kertaa: mutta tuo nyt meille ruokaa mitä parasta sinulla on.

HÖLMÖNEN. Ruokaa; niinkuin tuulessa. Hoi Katri! Mari! Hoi!

MARI. Mitä nyt isäntä?

HÖLMÖNEN, Mari: Herroille ruokaa. Voita, leipää, sian lihaa, lohta ja kaikkea mitä on, pyryllä!

(MARI menee. POSTIMIEHET kantavat Oluvisen reestä tavarat sisään.)

HÖLMÖNEN. (Katselee vakkoja ja nähtyä ne liikkuvan.) Mitä? Ulkomaan eläviäkö teillä noissa vakoissa on?

OLUVINEN. Niin, ystäväni, ne ovat ulkomaalta, ja hyvin ihmeellisiä.

HÖLMÖNEN. Kuin, suokaat anteeksi, oletteko te silmänkääntäjä?

OLUVINEN. (Hiljaan.) Ah! minulle juohtuu mieleeni jotain— silmänkääntäjä—oikein—(Kovasti Hölmöselle.) Niin ystävä, nyt näen, syyttä sinua ei kestkiivariksi ole pantukaan. Minä olen, niin kuin jo arvasit, silmänkääntäjä ja tämä minun rouvani on myös silmänkääntärinnä.

HÖLMÖNEN. Minun isäni isän langolla oli poika, jongan vaimon sisaren mies eli kuullut veljensä puhutelleen miestä, joka Pietarissa käydessään sanoi kuulleensa haastettavaksi siellä olleen silmänkääntäjän, joka oli syönyt hevoisen kuorman palavia tappuroita ja juonut tynnyrin tervan päälle ikään kuin siirappia ja sitte oksenneen niin paljon vettä kadulle, että ihmiset luulivat hukkuvansa ja pitivät yllä helmojansa—hi hi hi!

OLUVINEN. Hän oli lapsi minua vastaan. Minä voin tehdä vieläki ihmeempiä,

HÖLMÖNEN. Rukoilen nöyrimmästi, näyttäkäät meillekin ihmeitänne.

OLUVINEN. Teille? ha ha ha! Teille minun ihmeitä, joita vaan suurimmissa kaupunkeissa olen näytellyt. Ei ystäväni. Ne maksavat paljon.

HÖLMÖNEN. Minä kutsun kaikki Hölmölän kyläläiset, ja maksamme niin paljon kuin voimme.

OLUVINEN. Ei ystäväni, se häpäisisi koko minun konstini, jos tämmöisessä pienessä kylässä rupeisin näyttelemään.

(KATRI ja MARI tuovat ruokaa pöydälle.)

HÖLMÖNEN. Katri! Mari! rukoilkaat tekin Herraa.

MARI. Mitä?

HÖLMÖNEN. Armahtamaan meitä ja koko Hölmölän kyläläisiä.

KATRI ja MARI. (Lankeevat polvillensa ja MARI suutelee Oluvisen kättä.) Armahtakaat meitä köyhiä.

OLUVINEN. Noh! Olkaat nyt huoletta; ystävyyden vuoksi minä sen teen. Kutsu nyt pian tänne kaikki Hölmöläiset, me sillä aikaa olemme ruualla.

HÖLMÖNEN. Niin kuin tuulessa, minä juoksen ympäri kylää.

(HÖLMÖNEN, KATRI ja MARI menevät.)

3. Kohtaus.

HÖLMÖNEN, KATRI ja MARI.

HÖLMÖNEN. Katri, Mari! Hoi, lapseni nyt iloitkaat! Meitä kohtaa sanomaton onni, onni, jota ei isiemme isänisät ole nähneet eikä lapsemme lapset näe; eikä ainoastaan meitä, mutta koko Hölmölän kyläläisiä. Niin lapseni!

KATRI. Mitä? Vapauttiko Keisari veronmaksosta?

MARI. Vain kielsi työtä tekemästä—ah!

HÖLMÖNEN. Ei kumpaistakaan, Katriseni, Mariseni! Nyt saatte nähdä sitä, kuin vaan Kuninkaat ja suuret herrat näkevät ja jota en minä, ettenkä te, eikä koko Hölmölä unissaankaan ole nähnyt.

MARI. Mutta enhä minä tiiä mitään sellaista, jota jo en olisi nähnyt.

KATRI. Ja tänä iltana näin kaikki mitä oli näkemätäni.

HÖLMÖNEN. Jos tuomiopäivään asti aprikoisitte, ette arvaisi.

MARI. Isäntä! sanokaat, mitä se on?

HÖLMÖNEN. Mariseni! siinä se temppu onkin. Minä näet sen olen lukenut kaikki maailman kirjat ja kolmesti Raamatunki halki, ja haastan ruotsit ja venähet ja pian koko mailman kielet, minä näet sen. Ja ymmärrän enemmän kuin koko Hölmölä ja te, Mari ja Katri yhteiseen, enkä kuitenkaan voi tätä nyt selittää, mutta Mari, jos se herra mikä meillä on olisi silmänkääntäjä?

MARI. Mitä! silmänkääntäjä?

HÖLMÖNEN. Niin lapseni, ja oikein kuninkaallinen silmänkääntäjä.

MARI. Miten, kääntääkö hän sitte silmiä ja miten, vai nurin?

HÖLMÖNEN. Hän, näet sen Mari! kääntää silmät niin että ne näyttävät kaikki asiat edestakaisin.

MARI. Voi! Mitä? Sitte tulevat naimattomat naisiksi, emännät piioiksi ja piiat emänniksi, ah!

KATRI. Jumala varjele semmoisesta onnettomuudesta.

HÖLMÖNEN. Hihihi! Mariseni! Ja vanhat näätsen tulevat nuoriksi.

KATRI. Mitä! vanhat nuoriksi—onko se mahdollista?

HÖLMÖNEN. Niin Katriseni! mutta lapseni! se maksaa 50 kopeekkaa hengestä.

MARI. Minä panen koko palkkani, Isäntä!

KATRI. Ja minä, Matti, minä panen koko ruplan, ja sinunki edestäsi, tulee ja vielä ryypytki, Matti!

HÖLMÖNEN. Mitä, Katri? Minä luulen, silmäni jo ovat käännetyt. Niin hyvä et ole kahteen kymmeneen vuoteen ollut—Vaan kuulkaat, Hölmöläiset jo tulevat, tulkaat lapseni, tulkaat.

(Menevät.)

4. Kohtaus

OLUVINEN ja LIISA ja sitten HÖLMÖNEN, KATRI ja MARI ja HÖLMÖLÄN KYLÄLÄISIÄ.

OLUVINEN. Jokos nyt ymmärsit Liisa.

LIISA. Ah, Jussi! Niin hyvä ruoka! Mutta millä sen nyt maksat?

OLUVINEN. Hahaha! Liisa, et sinä kuullut silmänkääntäjänä minä olen.

LIISA. Hui! Miten nyt sitä teet?

OLUVINEN. Nuo elävät, näet sen Liisa, niille nyt annamme koriat muukalaiset nimet, niinkuin itsellemmeki.

LIISA. Mutta Jussi, mistä saat sellaiset nimet?

OLUVINEN. Mistä? et sinä kuullut miten se mainio maalari sai itselleen uuden muukalaisen nimen, hän näet sen tottunut eri maalinkin sekoittelemaan, keksi sen ankaran konstin, että kirjainten sekoittamalla entisestä nimestänsä tehdä uuden ylpiän herrasnimen, jolla hän laajensi ihmisen taitoa pian sen verran kuin Kuttenperk kirjan pränttäämisen konstilla.

LIISA. Mainio maalari? Enkä unissanikaan ole kuullut niin kirjainta hänestä.

OLUVINEN. Häntä näet sen on kohtannut sama onnettomuus kuin äsken mainittuani Pylköstä, nimittäin se, että aikalaisiltansa olla unhotettuna, mutta jälkeen tulevaisemme vielä satojen vuosienki perästä heitä kunnioittamisella mainitsevat.

LIISA. Mutta, Jussi! Eläissäsi et ole yhtä ihmisen kuvaa maalannut, ken sinulle maalaa nyt sellaiset nimet.

OLUVINEN. Liisa! Tiedot ja taidot ne ovat näet sen tuhmille, viisaat toimittavat asiansa omin ymmärryksinensä. Niin näet sen jo olen itsepäälläni ajatellut ne tarpeelliset nimetki. Tästedes Liisa, älä kutsu minua Oluviseksi ja Jussiksi mutta Oluveliiniuslanderiksi.

LIISA. Mitä, sekö sinun nimesi, hui! se on pitempi nälkä vuotta ja vaikeempi sanoa kuin oma nimi.

OLUVINEN. Yhdellä henkäykselläpähän sen jo sanoin.

LIISA. Minä tarvitsisin syödä'ki välillä.

OLUVINEN. Vaan kuule! Liisa! Joukko jo tulee.

HÖLMÖNEN. (tulee ulkoa ja KATRI ja MARI ja HÖLMÖLÄISIÄ.) Suokaat anteeksi, armolliset, vapasukuiset—Tässä on nyt minun vaimoni Katri ja minä ja minun palkkapiikani Mari, hm! ja muut Hölmöläiset, jotka ovat rukoilleet minua heidän kylänvanhinta, rukoilemaan teitä näyttelemään niitä ihmeellisiä eläviä ja kummituksia. Tässä ovat ne kerätyt rahat, 55 ruplaa 25 kopeekkaa ja tenka.

OLUVINEN. Ei muuta! Se on varsin vähä. (Ottaa rahat ja sitte hiljaan Liisalle.) Liisa! joko näet? ymmärrätkö? (kovasti.) Vaan koska tulin luvanneeksi, niin tahdon ystävyyden vuoksi täyttää lupani.

LIISA (hiljaan.) Jussi! Mitä nyt teemme niin paljoilla rahoilla? Ah! muistat sinä, hameet ja sormukset, minä kuolen ilosta.

OLUVINEN. (Joukolle.) Nyt saatte tässä nähdä ihmeellisiä eläviä kotimaastani Hameriikistä.

KATSOJA. Mitä, Hameriikistä! kuulitko!

TOINEN KATSOJA. Amerikasta, sieltä jossa ihmiset kävelevät päälaillaan eli jalat ylöspäin.

OLUVINEN. (aukaa vakan.) Tässä on se ihmeellinen eläin nimeltä Kukkeliin. Hänellä on monta ihmisen tapaa.

YKSI KATSOJA. Osaako se haastaa'ki?

OLUVINEN. Se! Se haastaa paremmin kuin moni teistä, mutta joutavia se ei haasta'kaan, se ennen on äänetä.

TOINEN KATSOJA. Kas hiis, on kuin meiän kukko.

OLUVINEN. Tässä taas näette toisen yhtä ihmeellisen eläimen, nimeltä Kanander. Monella ihmisellä ei ole hänen älyä päässä.

MARI. Kanahan tuo on—ihan kana.

OLUVINEN. Vain kana, vain kana! (ottaa toisen vakan.) Tässä nyt näette sen koko mailmassa ihmeellisimmän elävän, nimeltä Kisimirenius. Viekkaudessa ja laiskuudessa hän on monen ihmisen vertainen. Yksi paha tapa hänellä on, se on, että hän varastaa; vaan senki hän tietää peittää, kuin ilpo ihminen.

YKSI KATSOJA. Kas hiis! niin on kuin kissa. Häntä ja pää ja viikset ja nenä—niin totta on kuin kissa.

OLUVINEN. Tässä on nyt elävä, jota ei löydy muualla koko mailmassa. Se on minun ainoa Koirani eli Mustiini. Monella ihmisellä on paljon hänen tapoja. Muuten hän voi oppia paljon; mutta oppimatonna hänellä on, samatekuin usialla oppimattomalla ihmisellä, oikiat koiran tavat.

YKSI KATSOJA. Koirahan tuo onki.

OLUVINEN. Annapas olla poika, vain koira on se, kuulkaat päälle.

KATSOJA. Enhän minä tuota koiraksi sanonutkaan, mutta vaan koiran näköiseksi.

OLUVINEN. Tässä on nyt vielä se kaikista kummallisin eläin nimeltä Porseen. Puhtaudessa on hän monen ihmisen vertainen; ja meidän maassa kasvatetaanki häntä tuvassa, jossa lapset ja usiasti aikaihmisetki ottavat häntä esikuvaksensa jokapäiväisessä elämässänsä.

KATSOJA. Sian porsashan tuo on—

TOINEN KATSOJA. Kaikkia ihmeitä on Jumala luonut!

YKSI KATSOJA. Jumalako ne loi? ne näetsen ovat tavallisia eläviä, mutta se kääntää meiän silmät, siksi ne näyttävät niin ihmeelliselle.

TOINEN KATSOJA. Ei hän sitä oikealla voimalla tee.

YKSI KATSOJA. Hän, näet, on luvannut sielunsa hitolle, joka nyt auttaa häntä aikanansa, vaan sitte muuttaa hänet samatekuin hän nyt nuo elävät. Ken tiesi nekin ovat ihmisiä.

TOINEN KATSOJA. Ihmisiä! Voi onnettomia!

OLUVINEN. Nyt saatte nähdä kaunimpia asioita, jotka todellaki panevat teitä ihmettelemään. Ensin minä ajan ulkoa tuon seinän läpi hevoseneni ja rekineni ja vaimoneni tähän tuvan lattialle, jonka sitten muutan järveksi lainehtimaan, ja viimen juon veden ja teiät koko joukon—ja vaimoniki.

LIISA. Minutki, voi, minua peloittaa.

KATSOJA. Jäi tänne hiis sinun juodaksesi.

TOINEN KATSOJA. Minun juokoon, mutta näytän hänelle minäki.

MARI. Vaan minä en usko ennen kuin näen.

KATSOJA. Voi, me menemme kuin kärpäset vedessä hänen vatsaansa.

OLUVINEN. (Ottaa hiilen ja piirtää kehän seinään.) Tuosta kehästä, ystäväni, minä ajan. Mutta yhden ainoan välipuheen minä tarvitsen; se on, teillä ei saa olla rahaa taskuissanne. Jos kellä on, se antakoon ne nyt minulle siksi ajaksi, kuin pääsen takasin.

YKSI KATSOJA. Tässä on minun rahani.

TOINEN KATSOJA. Ja minulla ei ole niin kopeekkaa.

MARI. Tuos' on minun vuodenpalkkani.

OLUVINEN. (Joukon annettua rahansa.) Noh, se on hyvä! Mutta pikkusen tempun vielä pitää muistuttamani: teistä ei yksikään saa mennä ulos ettenkä ketään laskea ulkoa ennen tuloani. Nyt viekäät nuo elävät rekeen. Kestkiivari, sinä seiso ovella vartiana.

HÖLMÖNEN. Niin kuin naulattu, teiän armonne. (OLUVINEN ja LIISA menevät, joukko asettautuu kahden puolen seiniä katsoen kehään seinälle.) Mariseni, syrjäite, kavota ettei aja päällesi, kas niin, lapseni.

KATSOJA. Eipäs häntä jo näy.

HÖLMÖNEN. Kova en seinä, lapseni, kuva, se, näet sen, on aika hongista, se.

TOINEN KATSOJA. (Avaa vieressänsä olevan ikkunan ja katsahtaa ulos.) Nyt kavottakaat, ei näy enää reen kantojakaan.

KOLKUTUS OVEN TAKANA ja ÄÄNI. Hoi kylänvanhin, kestkiivari, missä hitolla ovat ihmiset kylässä.

HÖLMÖNEN. Kaikilla on aikansa, odottele. (Kolkutus.)

YKSI KATSOJA. Laske, Kestikiivari, laske, näät sen, näkee asian oikein ja voi sen meille selittää.

HÖLMÖNEN. (Avaa oven ja MIES tulee ulkoa.) Sano, naapuriseni, näet sinä mitä?

MIES. Mitä, minä luulen, kaikki ihmiset ovat hulluna.

KATSOJA. Näät sinä, tuosta kehästä ajaa hevosella ja reellä.

MIES. Hevosella ja reellä, ken? ja sekö teillä on odoteltavanaki?

KATSOJA. Ei vaan se, naapuri, mutta vielä kummempiaki.

MIES. Hahaha! mikä veiari teille sitä on kuvaillut?

TOINEN KATSOJA. Veiari? Naapuri, se oli herra ja rouva ja niillä oli ulkomaan eläviä.

MIES. Herra ja rouva ja pärevakkoja reessä ja harmaa hevoinen?

HÖLMÖNEN. Niin, Naapuri, ja kotosin Ameriikasta.

MIES. Oikein, hahaha! He tulit vastaani viiden virstan päässä tästä.

KATSOJA. Tuo pahennos, pettiköhän se meiät?

TOINEN KATSOJA. Hahaha! vieläkö epäilette.

YKSI KATSOJA. Voi hiis, ja minun ainoat rahani.

TOINEN KATSOJA. Minä otin velaksi neki: hihihi!

MARI. Ja minä—kuin vielä suutelin häjyn likaista kättä.

HÖLMÖNEN. Lapseni! pettäjät rankaisee Jumala, vääryys ei menesty kauan.

YKSI KATSOJA. Todella se käänsiki silmämme. Nythän me vasta näemme oikein. Kaikki silmänkääntäjät ovat petturia.

Kaunis asuma; OLUVINEN ja LIISA (vallasvaatteissa tulevat käsitykse sisään ja laulavat yhdessä.)

Ei työ ja vaiva mailmassa auta, ei viisaus, ei oppi suur'. Siks harjoitan ma kavaluutta, se auttaapi minua juur'.

Totuutta tahtonet sä tunkee talonpojille, herroillen; hyvästi se pitää sun sulkee somiin pukuihin valheen.

En tahdo ihmisiä pettää, mä teen vaan että pettyvät. Totuutta ei suatse kenkän, petosta kaikki etsivät.

Sitä rakastavat he, miksi? Kun itsiään rakastavat. Totuuden niin jokainen itsi he löytävänsä luulevat.

(Esirippu lankee.)