Produced by Tapio Riikonen

ELÄMÄN HAWAINNOITA VIII: Rauta=waimoja; Sokea; Kuihtunut wesa

Kirj.

P. Päivärinta

WSOY, Porvoo, 1899.

RAUTA=WAIMOJA.

Palanen matkakertomusta.

I.

Minun oli rautatietä myöten meneminen etelään päin toiseen pitäjääseen —ei waan kolmanteen, sillä olihan siinä eräs pitäjäs wälillä. Rautatie ei ollut wielä walmis, mutta kumminkin jo kiskoitettu, niin että sitä myöten pääsi rautatien tarpeita kuljettawat junat wapaasti kulkemaan; siinähän sitä sitten sai kyytiä joku matkustajakin, käydäksensä kotinurkkiansa edempänä. Rautatien työmiehet, heidän waimonsa ja lapsensa saiwat myös työjunassa kulkea edestakaisin.

Olinpa semmoisen junan kanssa saanut luwan tehdä tuon pienen matkustukseni. Mitään säännöllistä kulkua kun ei wielä ollut, täytyi jo waraselta mennä asemapaikalle wartomaan, milloin juna menisi sinne päin, mihin minunkin oli meneminen.

Oli Pohjolan kaunis elokuun päiwä. Aurinko paistoi täydeltä terältä tukehduttawan kuumasti ja ihmiset puhkailiwat töissään wesimärkinä palawasta. Pysäyspaikalle oli kokoontunut wäkeä kaikilta maailman suunnilta, osaksi katsomaan tuota uutta ja kummaa, osaksi koettamaan, saisiko kyytiä tuon wohwottawan, hihkailewan ja puhisewan höyryhewon pitkähäntäisessä roikassa.

Aika kului ja monelle rupesi odotus tuntumaan pitkälliseltä. Seisottiin pitkin rataa, ja yksi ja toinen arweli yhtä ja toista rautatiestä sekä tuon uuden kummituksen kiireisestä kulusta; minäkin seisoin heidän joukossansa. Waikka ilma olikin niin kaunis, alkoi kuitenkin taiwaan rannalle kokoontua oikein aika jykypilwiä, mitkä wähitellen laajeniwat ja taajeniwat ja pian oliwat peittäneet senkin taiwaan kohdan, minkä alla me olimme. Tuulen ryöppy alkoi huihtoa ja pyöritellä kaikkia liehuwia esineitä, niinpä meidänkin odottajien ja katsojien hapeneita, huolimatta siitä ensinkään, oliwatko ne huolista harmaantuneita haituwia, waiko elämän toiwosta humertawia ja kiiltämisestä sädehtiwiä kiharoita. Pian alkoi runsaasti tulla raskaita wesipisaroita ja itsekukin täpisteli ja puhdisteli itseään.

Samassa tuokiossa kulki editsemme eräs nainen ja minä arwelin: sydämmettä on se ihminen, jonka huomiota ei hän herättäisi. Hän oli lyhyenläntä nuorenlainen nainen hajallansa olewilla hiuksilla sekä pakartuneilla, wetistyneillä ja punottawilla silmillä.

"Sataa, sataa…! woi kun nyt wielä sataakin…! Hywä Jumala kun minä pääsisin kotiin…! enhän tiedä enkä ymmärrä——lapseni?" supisi hän omia aikojaan riwimme siwu hitaasti mennessään, kantaen ja suojustellen kastuneita hameensa helmuksia.

Kaikkien silmät kääntyiwät häneen, mutta minä kenties katselin häntä tarkkaawaisemmasti kuin yksikään muu.

Pian palasi hän takaisin, seisahti meidän eteemme ja, kuinka lienee niin sattunutkaan, katsoa muljautti hän minua silmiin.

"Hywä Jumala, kun minä pääsisin kotiin!" sanoi hän taasenkin, mutta samassa kääntyi hän selin meihin; olipa niinkuin ei hän olisi meitä nähnytkään.

"Mihin päin te matkustaisitte?" kysyin häneltä.

Hän säikähti ja nyt wasta näytti hänen huomionsa heränneen. Hän loi turwottuneista ja weristyneistä silmistänsä toisen kerran minuun niin epätoiwoisen ja surkean katseen, että minua oikein kauhistutti, ja sanoi ujosti: "etelään päin".

"Mistä te olette kotoisin?" kysyin taas.

"H——n pitäjästä", sanoi hän arasti.

"Oletteko rautatien työmiehen waimo?"

"Olen."

"Onko teidän miehenne täällä työssä?"

"Ei, ei se ole … ei hän ole … ei hän ole ollut", sanoi hän hätäisesti ja katkonaisesti; sen ohessa koetti hän naurahtaa, mutta se yritys ei onnistunut ensinkään.

"Oletteko ennen ollut täällä?" kysyin taaskin, sillä minusta alkoi tuntua siltä kuin hän peittäisi jotakin.

"E … en minä ole täällä ollut … en milloinkaan", sanoi hän ja loi katseensa maahan.

"Kaspas waan … jopahan nyt jotakin kuuluu … olittepa kuitenkin wiime talwella, wai kuinka?—tuolla Perkiöllä, 'Worslummin' alueella ja miehenne oli myös siellä", sanoi joku samassa joukossa olewa rautatien työmies.

Waimo säikähti niin että hän oikein kohoksi hypähti ja hän tuli semmoiseen mielen hämmennykseen, että hän wapisi kuin haawan lehti. Nähtäwästi oli hän koettanut olla tuntemattomana ja salata jotakin, mutta se onnistui näin huonosti.

"Niin—niinhän se on … olinhan … olimmehan siellä.——Minä olen walehdellut teille … olimmehan me siellä Perkiöllä", koki hän hämmästyneenä änkyttää, ikäänkuin hän olin suuresta pahanteosta tawattu.

"Teillä on siis todellakin mies ja ehkä hän on nytkin täällä waikk'ette tahdo sitä sanoa; muutoin ette kai olisi näin pitkän matkan päästä tänne tullut?" sanoin hänelle, katsellen häntä tutkiwasti.

"Onhan se täällä … ei täällä, waan kappaleen matkaa täältä pohjoiseen päin … tuolla Perärajalla. Siellä on hän ollut koko kesän——mitä minä hänestä nyt enään mitään salaisin", sanoi hän, silmäillen tawasta minua.

"Miestännekö olette tullut tänne tapaamaan?"

"Niin olen … sitä wartenhan minä tänne tulin."

"Tapasitte kai hänet?"

"Tapasin … kyllähän minä tapasin", sanoi hän selin pyörähtäen ja kokien parannella huiwiaan, saadaksensa hajallaan olewat hiuksensa sen alle.

"Milloin olette tänne tullut?"

"Siitä on jo kolmatta wiikkoa."

"Kuinka näin pian woitte hänestä erota, kun olette niin pitkän matkan takaa kumminkin tullut häntä tapaamaan?"

"Minulla on pieni lapsikin siellä kotona——eihän sitä jouda… Woi kun minä pääsisin kotia", sanoi hän ja samassa alkoi hän tulla hywin lewottomaksi.

"Onko teillä matkalippua?" kysyin häneltä, sillä minuakin alkoi huolettaa hänen kotiin pääsemisensä.

"Ei minulla mitään semmoista ole … pitäisikö se olla?" sanoi hän ja samassa yritteli hän menemään sinne tänne, osaamatta kuitenkaan mihinkään mennä.

"Wälttämättömästi täytyy teillä semmoinen olla, sillä muutoin jäätte tähän kuin kalamiehen koira", sanoin.

"Woi hywä Jumala…! mistään sen saisi…? Minun täytyy päätä … woi minun lapsiani!" sanoi hän hätäillen.

"Teidän täytyy mennä konttoriin ja pyytää lippu; muistakaa sanoa, että olette rautien työmiehen waimo—ja joutukaa, sillä ei tiedä millä silmänräpäyksellä juna tulee", koin häntä ohjata.

"Woi hywä isä!——enhän tiedä koko konttoriakaan—ja insinööri … minä en tohdi", hätäili hän.

Minä koetin neuwoa hänelle missä konttori on ja wakuuttaa, että insinööri on ihmisellinen mies, joka kyllä hänen asiansa ottaa warteen. Mutta jota enemmän minä hänelle tuota selitin, sitä neuwottomammaksi käwi hän.

Sääliessäni tuota hätäilewää, neuwotonta ja surullisen näköistä naista, syöksähdin minä konttoriin ja otin hänelle matkalipun. Sen kanssa riensin hänen luokseen ja ojensin lipun hänelle. Minä näin kuinka hänen koko ruumiinsa tärähteli ja wawahteli sitä wastaanottaessaan. Oliko se sen wuoksi kuin hänelle osoitettiin ihmisyyttä, wai siitä syystä, kun hänellä oli tiedossa jotakin warmuutta, että hän pääsee nyt kotiin lastensa luo, johon hän niin hartaasti halusi?

Ilma synkistyi yhä synkemmäksi, sillä taiwas peittyi koko näköpiirillä niin wahwaan pilween, että päiwäsydännä oli jonkunmoinen hämärä. Ensinnä tuli hienoa wihma=sadetta, mutta pian yltyi se niin rankaksi, että wettä walahteli taiwaan täydeltä; sentähden koki itsekukin hakea suojaa, mistä parhaiten taisi.

Siinä lähellä oli rautatien halkosuojus ja sinne kiirehtiwät kaikki odottajat. Kukin koetti täyteen ahdatussa suojuksessa hakea itsellensä jotakin paikkaa, mihin olisi woinut istua. Halkopinojen pienet lowat ja kulmaukset eiwät olleet niin awarat, että olisi woinut yhteen paikkaan sijoittua isompia ryhmiä; sentähden oli noita sateenpitäjiä hajallaan siellä täällä, pari kolme henkeä yhdessä paikassa.

Kauwan oli odotettu junaa, eikä sitä kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut. Kysyttiin sähkölaitoksella syytä wiipymiseen ja silloin saatiin tietää, ett'ei se tule wielä pariin tuntiin, jonkun satunnaisen esteen tähden. Tämän kuultuansa tekeysiwät odottajaryhmät huolettoman näköisiksi ja warustausiwat wiettämään aikaansa kuten parhaiten taisiwat.

Minä näin, että tuo huomiotani herättäwä nainen oli erään toisen naisen kanssa kyyristynyt johonkin pieneen halkopinojen kulmaukseen jääneeseen koloon. Kun hänen tilansa ja retkensä eiwät olleet minulle wielä läheskään selwät, menin minä heidän luokseen siinä toiwossa, että saisin tarkat tiedot hänen elämänsä juoksusta. Kun hän huomasi minun tuloni, näytti hän säpsähtäwän; oli niinkuin hän olisi sanonut: enkö täälläkään saa olla rauhassa. Kun hän loi silmänsä minuun, näin minä, että ne oliwat kosteammat entistään; minusta tuntui siltä kuin se olisi ollut wiimeinen kosteus, minkä hänen murtunut sydämmensä woipi kyynelten muodossa näkywille puristaa.

"Pyydän anteeksi, mutta en woi teitä niin wähällä jättää. Minä luulen, että te ette ole wielä puoliksikaan awannut sydäntänne, ettekä sanonut elämänne erityiskohtia minulle, waikka luulette minun jo kaikki tietäwän mitä haluan", sanoin minä katsellen häntä tarkasti.

"Mistä sen tiedätte…? Minä luulen, että olette jo liiaksikin saanut tietää", sanoi hän ja koetti nauraa oikein sydämmestään, mutta selwästi huomasin minä, että se oli epätoiwon tuskallinen, jotakin peittelewä, mutta turha yritys.

"Minä huomaan sen teidän käytöksestänne ja surullisen näköisestä elämästänne", sanoin.

"Eihän se niin surullista ole … wai onko se teidän mielestänne…? Minä luulen, ett'ei se ole…" sanoi hän, koettaen tekeytyä niin iloisen näköiseksi kuin suinkin woi.

"No, mutta nuot teidän silmänne todistawat, että te olette paljon itkenyt; koetatte myös kierrellä puhuessanne, sen olen huomannut", sanoin wähän ankarasti.

"Kyllä ymmärrän, että pidätte minua epärehellisenä, ja onhan siihen syytäkin, sillä olettehan minut tawannut walehtelemasta. Mutta minä tunnen olewan welwollinen salaamaan ja peittelemään yksityisiä perheasioitani. Kuitenkaan ei se näy parhaalla tahdollakaan kaiketi onnistuwan. Sillä waikka sydän jaksaakin sen tehdä, on sisällinen taistelu kumminkin waikuttanut niin paljon, että se näkyy päälle päinkin", puheli hän mielestäni kylläkin ajattelewasti ja nyt ei hän ensinkään yrittänyt nauramaan, mutta päinwastoin waipui hän kowin surullisen näköiseksi.

"Se nyt rupeaa kuulumaan jonkinmoiselta todellisuudelta, mutta kuitenkin tuntuu siitä puuttuwan wielä jotakin; muun muassa tuntuu minusta hywin kummalliselta teidän niin pikainen lähtönne miehenne luota", sanoin hänelle.

"Enhän ole koko tätäkään aikaa ollut hänen luonaan", sanoi hän katkerasti.

"Ette tätäkään aikaa!?"

"En."

"No kuinkas sitte?"

"Hän meni."

"Meni! mihin hän meni?"

"Sitä minä en tiedä; mutta minä arwelen kuitenkin hänen menneen pohjoiseen päin."

"Kuinka se oikein on, menikö hän sinne parempaa työnansiota etsimään?"

"Minä luulen, että hän meni."

"Te luulette … ettekö sitä woi warmemmasti tietää ja sanoa? Turhaa on enään yrittää mitään salaamaan", huudahdin minä.

"Niinhän se on, niinhän se taitaa olla … eihän se onnistu, ja nyt minun täytyy sanoa, ettei hän mennyt työnansiota hakemaan—hän——hän— woi hywä Jumala——hän ka——karkasi", sanoi hän; ja samassa tuli hän kahta wertaa surullisemman näköiseksi kuin koskaan ennen.

"Karkasi! miksikä hän karkasi?"

"Sitä minä en woi sanoa miksikä hän sen teki, mutta niin hän kumminkin teki. Sen waan tiedän, että rakastimme kerran toinen toistamme ja sen woimasta solmisimme ikuisen liiton keskenämme. Waikka olimmekin köyhät ja tyhjät maallisista rikkauksista, oli elämämme kuitenkin ensi alussa pelkkää autuutta, sillä me tyydyimme toinen toiseemme, ja tyhjyyskin tuntui silloin täysinäiseltä. Me teimme työtä yhdistynein woimin, eikä meillä ollut hätäpäiwää, sillä tyytywäisyys palkitsi kaikki puutokset. Ahkeruudella ja säästäwäisyydellä saimme sen werran kokoon, että woimme hankkia itsellemme torpan maan. Siihen hankimme pienet mutta siistit huoneet, ja elämä tuntui nyt niin hywältä, ett'en luule sen parempaa muillakaan olleen. Torppamme tilukset panimme niin hywään kuntoon, että ne lainehtiwat rehewästä kaswullisuudesta kaikkialla. Ahkera työmme oli meidät kohottanut siihen tilaan, ett'emme olleet enään mitään wailla, mutta—woi Jumalani—se oli meidän perikatomme. Mieheni rupesi liiaksi tuntemaan omaa arwoansa ja tätä maailmaa, ja hän ei enään tyytynytkään siihen yksinkertaiseen elämään, oloon ja pyrintöön, mikä meidät oli niin onnellisiksi tehnyt. Hän rupesi kaikenlaisiin kauppahommiin ja yrittelemisiin—hywässä tarkoituksessa kyllä—ja ensimältä näyttikin se olewan hyödyllistä … mutta woi Jumalani—hän oppi myös samassa ryyppimään;—kuinkas muutoin, sillä olihan hänestä tullut nyt jonkunlainen huomattawa ihminen ja eihän se hänen mielestään käynyt muutoin laatuun. Minä rupesin häntä hiljakseen muistuttelemaan siitä waarasta, joka wäijyi meidän owemme edessä. Ensimältä ottikin hän niistä waaria, wakuuttaen samalla, ettei waara kuitenkaan ollut niin suuri kuin minä uskottelin ja ett'ei todellista syytä ollut minun pelkoon. Näitä kuullessani koetin rauhoittaa itseäni ja unhottaa suruni ja huoleni. Mutta kuta enemmän sitä tein, sitä sywemmäksi juurtui pelkoni, sillä pian huomasin minä, ett'eiwät hänen lupauksensa ja wakuutuksensa pitäneet ensinkään paikkaansa. Ne höltyiwät ja löyhtyiwät löyhtymistään ja asia paheni pahenemistaan. Wiimein ei hän kärsinyt wiittaustakaan sinne päin, waan ärtyi ja kiiwastui jok'ikisestä yrityksestäni, waikka ne lähtiwät werta wuotawasta sydämmestä. Minun täytyi waieta ja kaikella ystäwyydellä, rakkaudella, hiljaisuudella ja kärsiwällisyydellä koetin pitää koossa kunniaamme, talouttamme, ja aikaan saada hywää sopua. Minä salasin ihmisiltä hänen juomistansa niin paljon kuin woin, ja kun hänen kowasta kohtelustansa sain mustelmia, haawoja ja kuhmuja, sanoin ihmisten kysyessä saaneeni ne jossakin tapaturmaisessa loukkauksessa, lankeamisessa tahi kaatumisessa. Kun näitä oli liiaksi usein, oli minun keksiminen senkin seitsemän hätäwalhetta ja juonta oikean laidan salaamiseksi. Kauwan aikaa se onnistuikin, mutta ajan pitkään oli mahdoton sitä salata, sillä mieheni juoppous paheni pahenemistaan.

Tämmöisessä tukalassa tilassa kului joku aika. Wähitellen rupesiwat ihmiset käsittämään kuinka asia oikeastaan oli, sillä mahdoton oli sitä enään millään tekosyillä saada peitetyksi. Kun asia kerran tämmöiseksi tuli, meni häneltä kaikki häpy, sillä hänellä ei ollut enään mitään kunniaa eikä ihmisarwoa säilytettäwänä, ja—woi Jumalani!—hänestä tuli nyt kylän ratti. Myötäänsä joi ja möyhäsi hän kylillä ja piti niin tawatonta elämää, että kaikki ihmiset rupesiwat häntä kammoksumaan; mutta kun hän kotiin tuli, oli minulla kowa leikki edessä. Kyllä nyt oiwallettiin mistä nuot alituiset sinimarjat ja mustelmat oliwat minulla kotoisin, sillä eipä hän kaihtenut enään muiden nähdenkään minua repiä ja laahata.

Eräänä päiwänä tuli hän taasen juowuksissa kotiin, usean muun juopuneen miehen kanssa. Lyhyesti ja yksinkertaisesti ilmoitti hän minulle, että torppa sekä kaikki muu omaisuutemme nyt oli—myöty. Woi, woi kuinka tuo uutinen wihlasi sydäntäni.—'Mihin nyt joutuisin pienten lasteni kanssa, toisen huoneen nurkkaanko, kaikkein tielle ja ylönkatsottawaksi?' Ne kysymykset lensiwät polttawana ja kirwelewänä sydämmeni läwitse; muuta en kyennyt käsittämään. Minä waalenin, hoiperruin ja yritin kaatumaan. Ihme kumma! Mieheni riensi hoiperrellen awukseni ja esti sen. Mistä tämä tuli, sillä pitkään aikaan ei hän ollut niin paljon ihmisyyttä minua kohtaan osoittanut?—Ehkä hän huomasi, että minulla oli nykyään kaikista kuormista raskain kannettawa.—Olin niin woimaton, ett'en woinut pysyä seisoallani, mutta en kuitenkaan pyörtynyt; sentähden kantoi hän minut sänkyyn. Siinä towin oltuani, rupesi ajatukseni wähitellen selkenemään. Minusta tuntui kowin kowalta kohtalolta torppamme myöminen, jopa semmoiseltakin, kuin olisi se kaiken elämämme loppu. Waikk'ei wiime aikojen elämä ollut hääwiä siinäkään ollessa, rakastin minä kuitenkin miestäni sydämmestäni ja toiwoin kaiken kääntywän wielä kerran hywäksi.

Minä rupesin kyynelsilmissä rukoilemaan, ett'ei hän suinkaan, Jumalan tähden, häwittäisi elämää ja että hän purkaisi kaupan jos semmoinen oli jo tehty. Hän koki selitellä, että se oli edullinen kauppa ja että minä saisin siitä olla aiwan huoleti.

Hän paiskausi waatepäällä toiseen wuoteeseen maata ja nukkui kohta, mutta koko yönä en minä woinut nukkua silmän täyttä, niin kowin huoletti minua tuo outo uutinen.

Aamulla rukoilin häntä toistamiseen, että hän luopuisi tuosta turmiollisesta kaupasta. Kumma kyllä, ei hän suuttunut nytkään, päinwastoin hän selitti nyt juurta jaksain, kuinka kannattamaton muka koko tuo pienitiluksinen torppa oli, jonka tähden oli parasta saada se myödyksi, että olisi tilaa wapaammasti liikkua ja ansaita, kun ei ole sidottu tuohon pieneen maatilkkuun.

Pohjanmaan rautatien työ oli silloin juuri alkanut. Hän esitteli, että hän lähtee sinne työnansiolla ja torpasta saaduilla rahoilla kaupalla ansaitsemaan enemmän waroja, että sitten woitaisiin ostaa oikein werotalo ja päästäisiin noista ikäwistä päiwätöistä, mitkä niin paljon weiwät aikaa hukkaan.

Onhan aiwan luonnollista, että tämmöinen äkkinäinen, maltillinen kohteliaisuus teki minuun sangen hywän waikutuksen. Enhän ollut wiime aikoina kertaakaan tämmöistä hywyyttä häneltä osakseni saanut. Minä toiwoin yrityksestä mitä parasta ja minusta tuntui siltä kuin hän olisi tehnyt oikein, kun hän torpan möi. Mielessäni kajasti semmoiselta kuin olisimme alkaneet ihan uutta, parempaa elämää, uusilla, pätewämmillä woimilla, ja entiset kärsimiset ja wastahakoisuudet alkoiwat nopeasti haihtua mielestäni.

Yksi asia painoi kuitenkin raskaasti mieltäni, ja se oli se kun hän oli taipunut ryyppimään. Kun hän oli niin kärsiwällinen nykyään, päätin minä uskaltaa muistuttaa häntä siitä.

'Mutta, rakas Heikki—älä nyt suutu—minä pelkään niin kowin, kun sinä olet ruwennut…' rohkenin minä muistuttaa.

'Onhan sitä … onhan tuota tullut, mutta eihän se niin … woinhan senkin heittää…' sanoi hän.

Woi kuinka se teki hywää sydämmelleni. Minä purskahdin ilosta itkemään ja ryöpsähdin hänen kaulaansa. Siinä sitten itkeä nyyhkytin niinkuin pieni lapsi, täynnä toiwoa ja luottamusta, mutta kylmältä ja yhtäkaikkiselta tuntui hän,—'mutta ehkä se on miehen wahwemman luonnon tähden', ajattelin minä.

'Älähän tuossa nyt joutawoitse … mitähän sinä nyt taas siinä…' sanoi hän waan ja siihen se sillä kerralla jäi.

Pitkiä aikoja ei kulunutkaan, ennenkuin hän rahoineen ja lupauksineen lähti rautatien työhön. Kauwas pohjoiseen meni hän, mutta minä lasteni kanssa jäin erään talon huoneen nurkkaan, minkä hän ennen lähtöänsä oli meille hankkinut. Lähdön aikana koetin minä pyytää, että hän jättäisi edes wähän rahaa minullekin, sillä eihän tiedä mikä tarwe ehkä sattuisi tulemaan.

'Mitä sinä sillä … tulethan sinä toimeen, sillä jäähän tänne kaikenlaista.—Minä tarwitsen rahoja, enkähän minä kauan ole, ennenkuin lähetän', sanoi hän waan.

Kului aikaa sen lyhyttä, tämän pitkää, enkä minä saanut hänestä minkäänlaista tietoa, en edes sitäkään, missä hän oleskelee. Minä tulin kowin lewottomaksi ja joka postintulo=kerta käwin postitoimistossa kysymässä: 'eikö minulle ole tullut kirjettä?' 'Ei ole', oli waan aina lyhyt ja sydäntä wiiltäwä wastaus.

Tämmöisissä oloissa kului toista wuotta. Mitä meille oli jäänyt elämiseksemme, oli kaikki loppuun kulunut ja kaikenlaiset puutteet alkoiwat joka puolelta ahdistaa. Silloin tuli eräs meidän puolen mies rautatien työstä käymään kotonansa. Häneltä sain minä tietää, että mieheni nykyään oleskeli Perkkiön tienoilla. Oitis kirjoitin minä hänelle ja koetin selwittää, kuinka kurjassa tilassa minä olin lapsineni; samassa pyysin hartaasti, että hän antaisi pikaisesti jotakin wastausta. Tuota wastausta odotin taasenkin kauwan aikaa, mutta mitään semmoista ei tullut.

Syksy oli ja kaikkein pahin kelirikon aika. Minulle tuli semmoinen pelko ja ahdistus, ett'en woinut enään kauemmin paikoillani olla. Minä sijoittelin lapseni muiden hoidettawaksi, ja huolimatta pitkästä, tuntemattomasta matkasta ja huonosta kelistä, lähdin minä jalkasin käydä tallustelemaan pohjoista kohden. Minä en tiennyt mitä minä oikein tarkoitin ja mitä tällä pitkällä ja waiwaloisella matkalla woittaisin, niin oli sydämmeni täysi ja raskas, mutta mennä minun waan piti; kuitenkin woin wakuuttaa teille, että se tuli rakkaudesta häntä ja lapsiani kohtaan. Usein olin niin uupunut ja wäsynyt, ett'en parhaallakaan tahdolla woinut matkaani jatkaa. Silloin täytyi etsiä missä lähimpänä saisin jotakin suojaa, jossa saisin lewähyttää wäsyneitä raajojani. Kun sitten tulin rauhaan, tuliwat kaikki jäseneni niin kipeiksi, ett'en olisi woinut lattian poikki käwellä, waikka olisi ollut tappaja takanani. Pian pari wiikkoa kului minulta tällä matkalla. Kenkäni meniwät aiwan repaleiksi, sora ja rapakko nousi polwiin saakka, ja jalatonna sekä muuten riutuneena ja uupuneena pääsin minä wihdoin perille."

"Siellä kai ilo repesi?" ehätin minä wäliin sanomaan.

"Eipä se kowin iloista ollut se wastaanotto, eikä ne uutiset, joita siellä sain kuulla."

"Kuinka niin?"

"Niinpä se oli. Se mitä olin aawistanut, oli käynyt toteen", sanoi hän ja waikeni.

"Kertokaa nyt loppuun saakka?" kehotin minä, mutta hän ei woinut murtuneen mielensä tähden heti jatkaa.

"Niin", alkoi hän taas. "'Mitä sinä täällä teet? Mahdoit pysyä pahnoissasi', sanoi hän wihaisesti minut nähtyään.

'Enhän woinut toisin … ethän ole antanut itsestäsi mitään tietoa', sanoin minä ja mieleni oli kowin murruksissa.

'Enkö täälläkään saa rauhaa sinun haukkumisiltasi?' sanoi hän waan.

Minun mieleni murtui nyt kokonaan; se puhkasi sulkunsa ja minulta purskahti waltawa itku.

'Woi rakas Heikki, älä niin sano! Ei se ole haukkumista, waan se tulee rakkaudesta lapsiamme ja sinua kohtaan; älä wäärin ymmärrä minua', koin minä itkuni seasta änkyttää, ja samassa tartuin hänen kaulaansa kiinni.

'Älähän nyt joutawoi … päästäänhän tässä wähemmälläkin.——Tyynny nyt jo … ihmisetkin tuolla…' alkoi hän wihdoin tyynnyttää; tuntuipa siltä kuin minun silloinen tilani olisi käynyt hänelle sääliksi.

Wihdoin tyynnyin minä ja todellakin rupesi hän nyt minua hywästi kohtelemaan.

Niinkuin hän oli aikonutkin, oli hän torpasta saaduilla rahoilla pitänyt kauppaa, mutta semmoista, joka nielasi wihdoin koko torpan hinnan. Hän oli, näette, ostanut wiinaa kaupungista summissa, kuljettanut sen työpaikoille metsiin, jossa hän sitä sitten pitkin linjaa myöskenteli toisille työmiehille. Hywän aikaa oli se menestynytkin, mutta eihän semmoinen tawara kauan salassa pysy.

Eräänä kertana oli hän noutanut koko kuorman wiinaa ja ruwennut sitä taaskin metsässä myöskentelemään. Kun hän oli itsekin ryyppymies, oli hän tullut juowuksiin ja silloin ei ollut tietysti waromisesta paljon haaraa. Suuri miesjoukko kokoontui yhteen ja wiinaa annettiin waan wapaasti, mutta wiimein juopuiwat kaikki niin, että he huusiwat, pauhasiwat, noituiwat, kirkuiwat, teuhasiwat, riiteliwät ja tappeliwat. Wihdoin uupuiwat he nukkumaan mikä mihinkin. Mutta lienee heissä ollut joku walpaskin, sillä sinä yönä warastettiin mieheltäni kaikki rahat puti puhtaaksi.

Nimismies kun kuuli, minkälaista mellakkaa on pidetty, arwasi kohta asian oikean laidan. Hän rupesi haeskelemaan metsistä tuon metelin lähdettä eikä kauan wiipynytkään, ennenkuin hän löysi mitä wielä jälellä oli. Itsestänsähän on arwattawa, että hän otti heti tawaran takawarikkoon. Koettipa hän saada selwille sen omistajankin, mutta siinä ei hän onnistunut, sillä kaikki oliwat niin yksineuwoisia, ett'ei asiasta tullut tolkkua."

"Puhuiko miehenne nämät kaikki teille?" kysyin.

"Ei, sitä hän ei tehnyt. Hän päiwitteli waan, kuinka kehnosti hänen on käynyt, kun hän pudotti kaikki rahansa.—Ei, ei hän totuutta sanonut, muilta minä ne tiedot urkin. Minä en uskaltanut sanoa mitä minä asiassa tiesin, mutta sydämeni oli tuskasta haljeta. Sinne oli mennyt torppa ja torpan hinta—monta hikeä, wäkeä ja wäsyä, ja nyt rupesin oiwaltamaan, ett'ei ikänä ole enään omaa kattoa pääni päällä.

Talwi oli juuri tulossa. Useita kowia pakkas=öitä oli ja lunta alkoi sadella. Maatyöt oliwat rautatiellä läpeensä tehdyt ja nyt ruwettiin wedättämään hietaa radalle. Mieheni oli wahinkonsa jälkeen työllään ansainnut niin paljon rahoja, että hän kykeni niillä ostamaan hewoskopukan. Hän rupesi esittelemään minulle, että jäisin sinne hänen kanssaan yhdessä hietaa wedättämään, sillä käwisihän työ paljoa joutuisammasti, kun olisi erityinen hiedan luoja; siten saataisiin pian muka tuo wahinko korwatuksi.

Minä en woinut wastustaa hänen pyyntöänsä, sillä olihan siinä jonkunlaista hywyyttä——; ja minä taas—toiwoin ja katsoin rohkeasti tulewaisuutta silmiin, waikka tunsin, että tuo hywyys oli rakennettu walheelliselle pohjalle. Lapsiani minä waan kowin surin, mutta kun minä yhtenään heistä hänelle puhelin, hankki hän rahaa, jonka lähetin kirjeessä hoitajille pyynnön kanssa, että he hywästi heitä hoitaisiwat.

Rekikeli oli nyt tullut. Minä sain uudet kengät, sillä enhän muuten olisi kyennyt ulkosalla liikkumaan. Ajomiehiä ja hewosia kokoontui tuohon jättiläistyöhön kaikilta maailman suunnilta. Talot täyttyiwät miehistä ja hewosista, niin ettei niissä ollut käden eikä jalan sijaa; kaikki kylien riihetkin oliwat majamiehiä täynnä. Silloin ei ollut suurta erotusta yöllä ja päiwällä, sillä melkein samanlainen huuto ja pauke kuului läpeensä kaiket ajat.

Mekin ryhdyimme innolla työhön. Yötä päiwää koimme olla liikkeellä; ei muuta wäliä pidetty kuin se, mitä hewonen tarwitsi syödäkseen. Silloin aina uinahdettiin kuin lintu oksalla ja sitten taas lähdettiin. Woi kuinka hauskalta se kuitenkin tuntui, sillä olihan se ikäänkuin uusi elämä olisi todellakin alkanut kajastaa eikä mikään silloin tuntunut raskaalta.

Tällä tawalla olimme kolme kuukautta ponnistelleet. Kumma kyllä, mutta totta on, ettei mieheni koko sillä ajalla paljon ryyppinyt. Lieneekö hän mielessään pitänyt wiimeistä isoa wahinkoansa wai lieneekö kaihtenut minua?

Kun olimme nuo kolme kuukautta olleet säästäwäisiä ja ahkeroita, olimme ansainneet koko lailla rahoja,——hywä uuden elämän alku…

Eräänä kertana rupesi mieheni innokkaasti esittelemään, että minä lähtisin nyt kotipuoleen.

'Emmekö lähde nyt jo yhdessä pois täältä?' sanoin minä.

'En minä wielä lähde, minä tienaan täällä wielä enemmän kokoon. Mene sinä nyt jo ennakolta lasten luoksi', sanoi hän, ja samassa antoi hän wähän rahaa minulle matkakustannuksiin.

'Anna nyt kaikki rahat minulle, minulla pysywät ne tallella', pyytelin minä.

'En minä anna, minä tarwitsen niitä', sanoi hän kylmästi.

'Emmehän me siellä kauan elä, kun kaikki entinen on loppunut', muistutin minä.

'Kyllä minä täältä lähetän tarpeen mukaan; mene waan nyt kotiin, kyllähän minäkin täältä tulen', sanoi hän.

Minä lähdin nyt jalkasin tallustelemaan kotia kohden, mutta mieleni tuntui niin kummalliselta. Miks'ei hän myös lähtenyt kotiin? Miks'ei hän antanut enemmän rahaa tahi kaikkia rahojansa, waikka ne olisiwat minulla paljoa paremmassa tallessa olleet…? Mikä into hänelle tuli nyt minua niin kiireesti kotiin toimittamaan? Nämät kysymykset soiwat alati sydämmessäni yksinäni käydä tallustellessani pitkiä talottomia taipaleita.

Rampana ja wäsyneenä pääsin wihdoin kowain ponnistusten perästä kotiin. En kertaakaan koko pitkällä matkalla ollut askeltakaan hewosen reessä jalkojani lewäyttänyt, enkä ainuttakaan särwin pisaraa kuiwuneen kielen kostukkeeksi ostanut, ja sentähden oli minulla kotiin päästessäni tallessa joka ikinen penni, mitkä lähteissäni sain mieheltäni, … ei auta tuhlaaminen minkä kowalla työllä on saanut ansaituksi.——Woi hywä Jumala kuinka lapsiraukat oliwat mielissään ja iloissaan kun minä tulin kotiin.——Mikäs se oli, jokohan juna tulee?"

"Ei se ollut junan wihellys, poikaset siellä waan kouriinsa puhaltelewat; kertokaa waan loppuun asti", sanoin minä.

"Siellä minä elelin lasteni kanssa, tein työtä mitä woin, toiwoin ja odotin miestäni, kirjettä tahi rahaa; mutta wiikko wiikon, kuukaus kuukauden perään kului, eikä kuulunut mitään. Näin kului aika kauheassa epätiedossa ja odotuksessa syyspuoleen kesää. Nuorin lapseni oli kuollut juuri ennenkuin mieheni luokse lähdin, mutta nyt sain toisen sijaan ja se teki tilani kaksinkerroin ahtaammaksi, kun en päässyt mitään ansaitsemaan.

Kun lapsi oli noin kuuden wiikon wanha, tuli taasenkin eräs tuttu mies rautatien työstä kotiinsa. Hän kertoi nähneensä mieheni täällä Perärajalla, ja että hän on juonut kaikki ansionsa niin tarkkaan, ett'ei hänellä ole siiwoja waatteitakaan enään päällänsä; ja—woi hirweää!—että hänellä on…"

"Että hänellä on,—mikä hänellä on?"

"Hän sanoi, että miehelläni on toinen——waimo", sanoi hän ja loi turwottuneista ja weristyneistä silmistänsä minuun semmoisen katseen, että olisi luullut hänen sydämmensä muljahtaneen silmäkuopista näkösälle.

"Toinen waimo! Kuinka se on ollut mahdollista?" sanoin minä hämilläni ja tietämättä mitä oikeastaan sanoin.

"Eihän se ole oikea waimo tuommoinen waan… Kun minä sen kuulin, en enään woinut pidättää itseäni. Minä möin kaksi parasta hamettani ja huiwiani mitä minulla wielä jäljellä oli. Niistä saaduilla rahoilla palkkasin lapsilleni hoitajan, ja kun rautatietä myöten pääsi jo kulkemaan, hankin itseni rautatien warrelle ja tulin työjunassa sitten tänne."

"Kuinka se miehenne tykö meno sitten käwi?"

"Kun minä lähenin sitä huonetta, jossa mieheni sanottiin majaa pitäwän, tapasi minut semmoinen wawistus ja ahdistus, että joka luunsolmuni tärisi. Sydämmeni löi niin ankarasti, ett'en kuullut mitä eräs porrasten edustalla wastaantulewa mies minulle sanoi. Jalkani oliwat niin herwahtaneet ja woimattomat, ett'en woinut portaita nousta muutoin kuin nelinkontin.

Ilta oli jo niin pimeä, että walkeata tarwittiin huoneissa. Siitäkin huoneesta näkyi walkea ja se osoitti että työmiehet oliwat jo warmasti tulleet työstä.

Kun minä tulin porstuaan ja yritin tarttumaan awaimeen, saadakseni owen auki, ei ollut minulla siihen woimaa. Kauan sain tyynnyttää ja waikittaa sydäntäni, ennenkuin sain tuon kylläkin heikon lukon auki kierretyksi.

Kun astuin huoneeseen, huomasin minä heikon, läkkipellistä tehdyn lampun walossa, että huoneessa oli mies ja nainen; miehen tunsin heti omaksi miehekseni. He istuiwat huoneen perällä, höyläämättömistä sahalaudoista neljän paalun nenään tehdyn pöydän tapaisen ääressä, missä myös tuo himeä lamppu paloi. Pöydällä oli melkein täysinäinen wiinapullo, ja kahwipannu oli takan liedellä, missä kytewä walkea palaa kitisi, päästämättä ainuttakaan liekin leimausta. Kaksi täysinäistä kahwikuppia höyrysi pöydällä, josta mieheni oli juuri toisen puolen juonut. Minä näin, että hän oli ennestäänkin humalassa, mutta hän kaasi pullosta kahwin sekaan ja alkoi sitä seosta ryyppiä; nainen joi kahwinsa siltään loppuun.

Himeä walo jätti owenpuolen niin hämäräksi, ett'ei minua tunnettu.

'Kuka siihen owenpieleen tuli? Joku akka kai. Mitä sinä täältä haet?' sanoi mieheni.

Minun sydämeni tykytti kowemmin, polweni notkuiwat enemmän ja minä lähdin suonenwedon tapaisesti käydä horjumaan pöytää kohden, tietämättä oikeastaan mitä tein.

'Rakas Heikki! Ethän sinä tullutkaan, etkä kirjoittanut', sommersin minä ja lewitin käteni tarttuakseni hänen kaulaansa.

Hän hypähti ylös niinkuin käärmeen pistämänä ja työnsi tuimalla sysäyksellä minut pois luotaan, niin että olin siitä wähällä kaatua.

'Eikö se wielä … kyllä minä sinulle kirjot … et minua wasta…' kuulin minä hänen katkonaisesti ja wihasta kähisewällä äänellä sanowan. Mitä sitten tapahtui, on minulle tietämätön, sillä minä olin pyörtynyt.

Kun minä toinnuin horrostilastani, oli jo päiwä. Minä olin makaamassa samassa huoneessa, sahalaudoilla seinään lyötyjen piittain päälle naulaamalla kyhätyllä lawalla, missä oli hienoksi kuluneita oljen pehkuja pehmitteenä ja likaisia waateryysyjä pään alla. Outo nainen istui wieressäni, huuhdellen päätäni kylmällä wedellä.

'Missä Heikki on?' oli ensimäinen kysymykseni, kun woin puhua.

'Olkaa nyt waan huoletta! Te tarwitsette lepoa. Haluatteko mitään?' sanoi nainen, ja hän tarjosi minulle jotakin juotawaa. Kieleni ja sydämmeni oli niin kuiwa että luuli niiden pakahtuwan; minä join hywän siemauksen, sitten waiwuin taas alas.—

Wiikon päiwät olin minä maannut—niin sanottiin—kun minä toinnuin täydellisesti. Ensimäinen kysymykseni oli taas Heikin perään. Kun he huomasiwat minun jo niin paljon woimistuneen, että woin waaratta totuuden kuulla, selwitettiin minulle, ett'ei Heikkiä ole sen koommin nähty eikä kuultu, kuin hän silloin owesta ulos töytäsi. Kartanolla oli hän mennessään tawannut erään työtowerinsa, ja tälle oli hän sanonut menewänsä niin kauwas, ett'ei kuu kuule eikä päiwä näe!"

"Ja niin hän meni?"

"Ja niin hän meni, huolimatta wähääkään minusta ja lapsistaan."

"No, weikö hän tuon toisen mukanaan?"

"Ei, hän jätti meidät molemmat."

"Kylläpä tuo toinenkin on jonkunlainen otus."

"Ei hän ole niinkään huono ihminen. Hän se oli ollut ensimäinen minua hoitamaan pyörtymiseni aikana. Pitkällisen horroksissa oloni aikanakin oli hän myös usein minua hoitanut, ja olisi sitä läpeensäkin tehnyt, waan oli peljännyt minun wihojani; hän se oli erään rautatien työmiehen waimon palkannut minua hoitamaan.

Kun minä kuulin kaiken tämän, käsketin minä hänet luokseni. Kainostellen, peloissaan ja häpeillen tuli hän, mutta kun minä ojensin hänelle ystäwällisesti käteni, purskahti hän katkeraan itkuun, ja siinä itkimme sitten yhdessä epätoiwon kyyneliä.

Kun todellisuus aukeni silmieni eteen, tulin minä paljoa heikommaksi. Myötäänsä tuo toinen istui nyt minun wuoteeni wieressä ja hoiteli minua. Haikealla mielellä kertoeli hän, kuinka kamalasti hänkin on petetty. Mieheni oli hänelle kunniansa kautta wakuuttanut olewansa naimaton mies ja tahtowansa naida hänet, kun waan kerran kirjat saadaan tänne.

Wiikon päiwät sairastin minä wielä, mutta lapset oliwat aina mielessäni. Kun woimistuin niin paljon, että kykenin, waikka heikkonakin, matkalle, lähdin rientämään heidän luoksensa, ja tässä nyt olen."

"Paljon olette kärsinyt", sanoin minä, ja sywä huokaus puhkesi rinnastani.

"Paljon", sanoi hän tuskin kuultawasti.

Minä satuin silmäämään hänen kaswoihinsa. Suonenwedon tapaisia wärähtelemisiä näkyi niissä ja koko hänen ruumiinsa wawahteli. Yht'äkkiä kaatui hän, puristi kätensä nyrkkiin ja waahtopureet rupesiwat pursuamaan suusta; hän oli kaatumawikainen. Me riensimme hänen awuksensa, waromaan, ett'ei hän saisi loukata itseään. Huiwit waluiwat pois hänen päältänsä. Silloin huomasimme otsan ylipuolella hänen päässään ison haawan.—Kauan ei kestänyt tuo taudin puuska, ennenkuin hän tointui.

"Teidän päässännekin on suuri haawa", sanoin hänen toinnuttuaan.

"Nämät molemmat minä sain wiimeisiksi lahjoiksi mieheltäni. Jollakin aseella löi hän tämän haawan päähäni; siitä lyönnistä kaaduin ja pyörryin minä… Siitä sain myös kaatumawian; ei minulla ole ennen tätä ollut", sanoi hän ja pillahti katkeraan itkuun.——Waimo-parka!—

Junan wihellys kuului nyt ja pian tuli se pihisten ja puhisten asemapaikalle.——Waimo parka!

Sade ei ollut wielä lakannut, waan pikemmin yltynyt. Me ohjasimme waimon awonaisen lastiwaunun luo ja toimitimme hänet siihen, sillä yhtään kattowaunua ei junassa ollut. Hän hytkähti istualleen jonnekkin laatikkojen kulmaukseen, ja nosti päällimmäisen hameensa päänsä yli suojakseen. Minä menin toiseen päähän junaa, jossa oli muutamia muitakin miehiä; mutta koko aikana en woinut olla ajattelematta ja katsomatta tuota turwatonta ja kärsinyttä naista.

II.

Niin. Se on tosi: tästä ei tule rauta=waimo, waan rauta=morsian, mutta owathan he jo jokseenkin yhtä maata.

Ensimäiseltä asemalta nousi useita henkilöitä samaan waunuun, jossa minäkin olin. Heillä oli muassaan kaikenlaista kamaa, jota itsekukin tulija huolellisesti sijoitteli omaan kokoonsa. Usealla heistä oli säkissä joku kowa ja isonlainen esine, joka kowasti kumisten kolahteli waunun pohjaa wasten, kun he niitä kokoihinsa nakkeliwat. Juna meni sillä kerralla likimmäiseen kaupunkiin saakka ja wähin tutkimisin selkeni minulle, että nuot säkeissä olewat kowat esineet oliwat tyhjiä lekkereitä, joilla piti tuoda kaupungista wiinaa.

Heidän joukossaan oli eräs siististi puettu nuori pari, mies ja nainen, jotka näyttiwät wasta naineilta tahi ainakin kihlaantuneilta. Heillä oli muiden kapineidensa joukossa iso ja uuden uutukainen, lukollinen matkasäkki, joka oli miehen hallussa; nainen kantoi kädessään messinkilukkoista pienempää matkataskua, tuommoista, jota hienot naiset tawallisesti pitäwät matkoissa mukanaan; myös heilläkin oli tuo säkissä olewa kumisewa astia. He asettuiwat erilleen muista, toiseen päähän waunua, eiwätkä näyttäneet wälittäwän muista waunussaolijoista mitään, sillä he näkyiwät saawan hupinsa toisistansa. He oliwat siroja ja kauniita ihmisiä, parhaassa nuoruuden kukoistuksessaan. Kun heidän kaswojensa piirteet oliwat päälliseksi niin wiattoman näköiset, ett'ei niissä näkynyt minkäänlaista kärsimisen, surun, wilpin tai petoksen merkkiä, eikä mitään semmoista, joka olisi wiwahtanutkaan wastenmieliseltä, niin tunsin minä myötätuntoisuutta heihin heti ensi näkemälläni.

Waunuun tuli samalta asemalta eräs tuttawani; hän istui samaan ryhmään, mihin minäkin olin itseni sijoittanut.

"Keitä owat tuo nuori herraswäki, jotka istuwat toisessa päässä waunua?" kysyin minä tuttawaltani, sillä en minä osannut muuta otaksua kuin että he owat joitain herrassäätyläisiä.

"Eiwät ne ole mitään herroja", sanoi tuttawa huolettomasti.

"Mitäs sitten?"

"Onpahan eräs rautatien seppä täältä."

"Olkoonpa waikka waan seppä, mutta sangen siisti ja miellyttäwä mies hän on", sanoin minä melkein tietämättäni.

"On, komea mieshän se on——onhan se", sanoi tuttawani. "Ja sangen siiwo mies", jatkoi hän towin waitiolon perästä.

"Onko tuo nuori nainen hänen waimonsa?"

"Ei, ei se ole."

"Sisarko?"

"Eipä sisarkaan."

"No tottapa hän joku on; morsian, wai?"

"Oikein arwattu, hän on joku; ja totta puhuen, on hän morsian; arwasittepahan wiimein", sanoi hän nauraa wirnistellen.

"Onko sulhanen teidän pitäjästä kotoisin?"

"Eikä ole."

"Mistä hän on?"

"Hän on——en minä tällä kerralla häntä muista."

"Entä morsian, onko hän teidän pitäjän lapsia?"

"Ei hänkään; hän on tullut sieltä, mistä seppäkin on kotoisin; lapsuuden ystäwät kuuluiwat olewan."

"Matkustawatko he nyt kotipuoleensa?"

"Eiwätkä matkusta. He owat täällä kuulutetut ja kohta he wihitäänkin; menewät nyt kaupunkiin hääwarustuksia noutamaan", selwitteli tuttawani.

Meidän puheemme loppui siihen, sillä minä olin saanut tietää kaiken sen, mitä halusinkin. Minä katsastin tawasta heitä—noita nuorikoita, jotka oliwat menossa hääwarustuksia noutamaan. Terweyden puna hehkui heidän kaswoiltansa ja koko heidän olemuksensa näytti sisältäwän elämän halua, toiwoa ja luottamusta. Monenkaltaisia mielikuwituksia pyöri mielessäni ihmisten pyrinnöistä, unelmista, toiwoista ja … pettyneistä toiwoista,—iloista ja suruista. Olihan syytäkin tämmöisiin mietelmiin, sillä olipa kumpaakin edessäni.——Woi kuinka erikaltaisilta näyttiwät nuot nuoret tuossa, ja tuo toisissa waunuissa yksinään kykkiwä, miehensä hylkäämä nainen. Mikä erikaltaisuus ja kuitenkin niin paljon yhdenkaltaisuutta.—

Näitä keskustellessa ja mietiskellessä kiiti juna eteenpäin ja pian oli se siinä määräpaikassa, mihin minun oli jääminen. Ennen waunusta poismentyäni tuli morsiuspari esittelemään minulle itseänsä. Niin kauan kuin silmä kantoi, katsoin minä tuota onnetonta, sortunutta waimoa ja noita onnellisia nuorikoita.

Yö oli puolessa, kun minä pääsin määräpaikkaani. Ei ainuttakaan ihmistä näkynyt liikkeellä. Yksinäni käwelin Pohjolan waloisana ja kauniina kesäyönä, sillä kaikki ihmiset oliwat lepäämässä päiwän kuorman ja helteen perästä. Uljaat kaswit rehottiwat uhkeina kaikkialla, kohotellen itseänsä taiwasta kohden, wastaanottaakseen lehdillään yön wiileyden wirkistäwää woimaa. Kaikki tuo oli niin ihanaa ja jaloa, että unhotuin itsekin luonnon ihanaan helmaan, enkä hakenut itselleni kyljen sijaa koko yönä.

Kun aamu tuli ja ihmiset nousiwat ylös, aloin toimitella niitä wähäisiä asioita, mitä minulla oli siellä ajettawana.

Junan piti palata sinä päiwänä kaupungista, sentähden menin jo waraselta asemapaikalle, ett'en missään tapauksessa hiljastuisi. Työmiehet oliwat kaikkialla parhaaltaan työssä ja paitahihasillaan tekiwät he hikoillen kowaa, ruumiillista työtä. Kylän poikaset oliwat kokoontuneet asemalle. He pitiwät keskenään jos jonkunlaista iloa ja leikkiä, ja minä katselin syrjästä heidän menoansa. He puhalteliwat ja wihelteliwät kämmeniinsä juuri kuin höyryhepo, kaikilla niillä äänenlaaduilla, miten sekin kussakin tilaisuudessa wiheltelee; toiset taasen surittiwat ja wiserteliwät niinkuin konduktööri tekee lähtömerkkiä antaessaan. Minua oikein ihmetytti, kuinka poikaset kaikkialla oliwat niin pian oppineet luonnollisilla koneillansa niin jäljittelemään noita rautatien ääniä. Siinä oli useita ihmisiä, jotka odottiwat junan tuloa. Tyyyy-ty, kimahti taasen yht'äkkiä ja moni odottaja huudahti: "nyt juna tulee, ääni kuuluu". Siinä aiwan lähellä oli seisomassa kattopäällisiä tawarawaunuja; niiden takaa juoksahti nyt poikanen nauraa wirnistellen, tarkastelemaan, minkä waikutuksen hänen petossignaalinsa oli tehnyt.

Niin, wihdoinhan juna tuli, ja siinä odotin tuttawiani tulewaksi. Asetuin aseman edustalle tähystelemään jok'ikistä awonaista, rautatien tarpeilla kuormitettua waunua, ja oikein, siinähän ne tuttawani tuliwatkin! Iloisesti he noikkasiwat minulle hywää päiwää ja wiittoiwat, junan wielä liikkeellä ollessa, niinkuin hywälle ystäwälle ainakin, että tulisin heidän waunuunsa, missä he ratakiskojen päällä istuiwat. Tuo kaupungista palaawa sulhoisparikin wilkutti silmää minulle niin ystäwällisesti. Olihan aiwan luonnollista, että oitis nousin siihen waunuun, jossa hekin oliwat, tekemään taasenkin seuraa.

Kun siinä odotimme junan lähtöä, rupesi taas satamaan wettä taiwaan täydeltä. Semmoisessa ratakisko=waunussa ei ollut minkäänlaista kattoa ja sentähden koimme istua kykkiä sateen käsissä missä parhaiten taisimme.

Heti junan tultua kummastutti minua, kun tuo morsiuspari asusteli erillään toisistansa; kun juna lähti liikkeelle, sijoittuiwat he nytkin eri haaroille. Morsian istui toisessa päässä waunua jonkun naula=laatikon päällä, suojaten siinä sateenwarjolla itseänsä; siihen oli myös kaikki heidän kaupunkituliaisensa rowittu. Sulhanen asettui aiwan toiseen päähän waunua, waunun korkean ja ainoan päälaidan wiereen seisomaan, ja siinä hän seisoi liikahtamatta. Kummallakaan heistä ei ollut sitä nuoruuden iloista hilpeyttä, josta he mennessään niin palawasti hehkuiwat, waan kumpikin heistä oli synkkä ja alakuloinen. Koetin useat kerrat saada heidän kanssaan keskustelua wireille, mutta turhat oliwat yritykseni, sillä puhetta ei waan syntynyt.

Kappaletta ennen kuin juna tuli siihen pysäyspaikkaan, mihinkä heidän piti jäädä, tuli sulhanen minun luokseni, ja nyt hän oli niin iloinen, puhelias ja hilpeä, että minua oikein ihmetytti. Minä huomasin, että morsiankin tuli iloisemmaksi; wähitellen wetäysi hän meitä lähemmäksi ja koetti tawasta jotakin sanoa meidän puheemme wäliin, mutta huomaamatta, wastaamatta näyttiwät ne sulhaselta jääwän. Minä koetin kaiken tawoin saada poistetuksi nuo synkät warjot, jotka oliwat heidän kauniille kaswoillensa laskeuneet: toiwotin heille onnea ja iloista häiden wiettoa, ja mitä muuta semmoista hywää waan suinkin keksin, yhteisesti he kiitteliwät noista hywänsuowista toiwotuksistani, mutta mitään muuta yhteistä ei heidän puheessaan ollut.

Juna tuli juuri nyt asemapaikalle. Mitään käytäwää ei ollut wielä keskentekoisella asemalla, rata oli waan pengerretty koko joukon ylemmäksi muuta maata.

"Lähdetään nyt pois!" sanoi morsian, läheten sulhastansa.

"En minä lähde sinun kanssasi koskaan, en, en, en", sanoi sulhanen tuimasti ja äkkiarwaamatta.

Me hämmästyimme kaikki, mutta morsian kaikkein enimmän.

"Hywä Jumala! mikä sinulle nyt tuli? Kuule!" sanoi morsian murtuneella äänellä ja otti hänen käsipuolestansa kiinni.

"Mikäkö minulle tuli…? Ei minulle mikään nyt tullut, se on tullut jo aikaa mikä on tullut. Minä olen kauwan jo päättänyt tämän tehdä ja nyt minä sen teen;—minä en lähde sinun kanssasi, saat mennä mihin tahdot", sanoi sulhanen ja riuhtasi itsensä morsiamestansa irti.

Koetimme häntä tyynnyttää, waikittaa ja puhella hänen welwollisuuksistansa, mutta hän raiwostui yhä enemmän ja silloin huomasimme hänen olewan juowuksissa.

Päätänsä myöten hyppäsi hän nyt tuosta korkeasta waunusta sywään radan wierustaan. Maahan pudotessaan meni hän ylenkuppuraisiaan, mutta pian oli hän pystyssä. Ensimäiseksi työkseen löi hän kiween murskaksi powitaskussaan olewan pullon. Koetimme kehottaa häntä, että hän tulisi ottamaan waunussa olewat tawaransa, mutta niistä huoli hän wiisi, möykkäsi ja teuhasi waan.

Morsian pillahti katkeraan itkuun ja hänkin tahtoi syöksyä waunusta alas. Luulimme hänen taittawan niskansa ja tarjosimme hänelle apua, mutta sitä ei hän joutanut odottamaan. Ihme kumma! ei hän edes kaatunutkaan maahan pudotessaan. Itkussa suin riensi hän hillitsemään raiwostunutta sulhoansa, mutta mitäpä heikko nainen woipi juopuneelle, raiwostuneelle miehelle.

Me nostelimme waunusta pois heidän tawaransa, mutta tuo säkki, jossa mennessä oli tyhjä astia, oli nyt paljon raskaampi; siinä oli hääwarustuksia. Tuo kiiltäwä, suurehko matkalaukku oli myös täyteen pinkattu ja tuntui sekin raskaalta. Heti kun sen saimme maahan, otti sulho sen kantimista kiinni ja aikoi ropsia sitä ympärillään olewiin kiwiin. Pian alkoi sieltä roiskua jotakin märkyyttä, mutta siitä innostuneena pieksi hän laukkua sitä raiwokkaammasti kiwiin. Tuota teki hän niin kauwan, että laukku latistui niin, ett'ei siellä ollut enään muuta kuin helisewiä pullon sirpaleita. Siellä oli hienompia hääjuomia ja niin niiden nyt käwi. Hän olisi särkenyt ja murskannut kaikki, mutta muut ihmiset estiwät hänet siitä ja hädin tuskin saatiin tuo säkissä olewa täysinäinen astia hänen raiwoltansa warjelluksi.

Siinä rautatien ojassa oli paljon wettä. Meuhatessaan kommeltui sulhanen kumoon tuohon ojaan. Siellä hän piehtaroitsi ja rypöi sen lyhyttä, tämän pitkää. Sieltä noustessaan oli hän kuin rapakossa rypenyt sika. Kyllä oliwat nyt kauniina kauniin sulhaisen kauniit waatteet!

Koetettiin joukonmiehissä häntä tyynnyttää ja hillitä, mutta kaikki oli turhaa. Itkien ja rukoillen koki morsiankin tehdä kaikki mitä suinkin woi, mutta häntä ei sulho kärsinyt mailla halmeillakaan, työnsi waan pois tyköänsä, eikä sanonut tahtowansa häntä nähdä enään koskaan.

Siinä lähellä oli metsää. Sydämmen pohjasta itkien lähti morsian wihdoin käwelemään sitä kohden. Aiwan lähellä oli komeita, monenwäriseksi maalattuja, wankkoja taloja. Miks'ei hän niitä kohden käwellyt? Hän kai häpesi, mutta mitä hän häpesi? Häpesikö hän itseänsä wai sulhoansa waiko—ihmisiä?—Kenties kaikkia yhteensä. Oliko hänessä itsessänsä häpeämistä? Ei, mutta hän häpesi itseänsä—muiden tähden. Ehkäpä hän meni metsään kewentämään ensikerran eläessään sydäntänsä muiden tähden ja häpeämään muiden tähden—niin—ehkäpä.—

Juna lähti nyt ja sinne he jäiwät. Olin kuullut sanottawan, että seppä on siiwo mies ja ett'ei hän ole koskaan ennen ollut juowuksissa. Silloin nousi mieleeni kysymys: oliko tuo pelkkä sattumus, wai alku elämän leikkiin?—Kenties … olen sitten jäljestä päin kuullut, että he kuitenkin wiettiwät häänsä; ja sen johdosta soisin monin kerroin, että se tapaus olisikin ollut sattumus waan.

SOKEA.

Kesäinen aika on. Köyhä waimo kahden pienen poikasensa kanssa istuu kylän läpi menewän maantien wieressä. Nuorempi, kuusi ikäwuottansa elänyt poika on uppo=sokea; Luojansa oli antanut hänen semmoisena syntyäkin; wanhempi pojista leikkasi kahdeksattansa.

Kowa aika oli, sillä Jumala oli nähnyt hywäksi usealla katowuodella peräkkäin rangaista koko maata. Huono, akanoista, oljista ja petäjäisestä laitettu rawinto synnytti kulkutauteja ja kuoleman enkeli hiipi hiljaa näljästä ja taudista horjuwain haamujen seassa, niittäen wähällä waiwalla runsaan saaliin, sillä wähäwäkiset oliwat horjuwat saawutettawat. Tuon hiljaisesti, mutta warmasti liikkuwan kuolon=enkelin katkaisewan wiikatteen iskun alle sattui waimon mieskin, ja hän seurasi niitä lukemattomia, joita sama isku oli ennen kohdannut. Murheesta rasitettu waimo ei woinut työllään elättää itseään ja lapsiansa, warsinkaan kun ei ollut mitään työtä saatawissa, ja sentähden oli hänen täytynyt turwaantua kaikkein katkerimpaan elämisen keinoon, armoleipään. Semmoisella retkellä oli hän juuri nytkin, ja talosta taloon kulki hän almua anellen. Siellä sai hän useinkin kuulla kowia sanoja, ja niitä kuullessaan itki hän, että oli wedeksi sulaa. Semmoista oli hän wiimeisessäkin talossa kuullut, ja sentähden istui hän tuossa maantien wieressä sydäntänsä wuodattamassa.

Waikka sallimus oli nuorempaa poikaa niin kowasti kohdellut näön suhteen, oli se runsaammasti hänelle jakanut muita lahjoja. Lukuun ottamatta terwettä ruumista ja teräwää, wilkasta sielua, oli hänellä tawattoman kaunis ääni. Kristillinen äiti oli pojalle opettanut ulkoa melkein kaikki wirret, ja nuotit oppi hän niihin kerran kuultuansa. Näitä pojan hywiä lahjoja käytettiin wälikappaleina armoleipää anellessa, sillä heti taloon tultua weisasi tämä kauniilla, wähän wäräjäwällä, surullisen wiehkeällä lapsen=äänellänsä owipielessä jonkun wirren wärssyn. Weisaaminen teki kuulijoihin erilaisen waikutuksen, aina sen mukaan, minkälaisella asteella kunkin kuulijan sisällinen ihminen oli: wälisti se synnytti pilkkaa ja iwaa, wälisti taas sywintä myötätuntoisuutta ja sääliä.

Wankka oli talo, jossa wiimeksi käytiin. Selwiä leipämöykkyjä makasi myötäänsä talon pitkällä ja walkoiseksi pestyllä petäjäisellä pöydällä läpi katowuosien, waikka läpeensä muualla syötiin olkia ja petäjää. Monen hywän wuoden säästetyt wiljawarat riittiwät talossa koko katowuosien ajaksi.

Senkin talon owipieleen tultuansa weisasi sokea poika tawallisuuden mukaan wirren wärssyn. Kun wärssy oli loppunut, kuului isännän kolea ääni:

"Luuletteko tuolla kujeellanne woiwanne laiskuuttanne peitellä?"

"Mitäpä ne tämmöiset työllänsä saawat, semminkin kun ei ole minkäänlaista työtä", rohkeni waimo pahan mielensä seasta sanoa.

"Työtä on aina tekewällä, unta makaawalla, mutta halua puuttuu", pitkitti tyly isäntä.

"Älkää, hywä isäntä, noin kowasti puhuko; me emme tahdo mitään, sillä omaannehan kiellätte … me emme ole itse syypäät onnettomuuteemme … mutta kun mies kuoli ja sentään tekisi mieli elää…", sanoi waimo ja pillahti katkeraan itkuun.

"Senhän minä tiesinkin … sehän se on wiimeinen keino … waiwaisilla kakaroillanne, joita kyllä olette mestarit latomaan, koetatte laiskuuttanne peitellä—kyllä minä teidät tunnen. Wai ette ole syypäitä … tekisitte työtä … hywä isäntä! wai niin … mutta ei minusta millään tawalla tule niin hywää, että laiskoille mitään antaisin.—Ei näille sitten saisi puhuakaan … pötkikää tiehenne ja paikalla", pauhasi isäntä, ärtyneenä waimon oikeutetusta puheesta.

Murheellisena ja murtuneella sydämmellä wetäysi waimo lastensa kanssa talosta pois. Hänen näljästä ja murheesta riutuneet woimansa eiwät myöntäneet hänen pitemmälle mennä lewähtämättä kuin tuohon tienwiereen, johon hän istuutui lepäämään ja sydäntänsä wuodattamaan. Kowin kaiweli hänen sydäntänsä ihmisien kowuus ja se syytön sorto, jota hän liiaksi usein sai kuulla. Hän muisteli niitä aikoja, jolloin oli paremmat wuodet ja jolloin hänen mieswainajansa wielä eli. Ainahan sitä silloin joten kuten aikaan tultiin, kun yksissä neuwoin tehtiin työtä ja wuowattiin, jos kohtakaan ei silloinkaan kaikesti mäljällä oltu. Nyt oli hän kahden lapsen kanssa jäänyt tuetta ja turwatta tylyn maailman keskelle näin kowina aikoina, eikä hän tuntenut itsessänsä olewan kykyä itsensä ja lastensa henkeä elättämään muutoin kuin anelemalla armoleipää. Häntä oli usein herjattu ja sätitty pojan sokeudellakin, ikäänkuin se olisi kenen wika. Noita ajatellessansa tunsi hän itsensä kowin onnettomaksi ja hyljätyksi. Hänen korwansa rupesiwat suhisemaan, ja ajatukset tuntuiwat menewän sekaisin, eikä hän saanut wiimeiseltä selwille, oliko pojan sokeus muiden wai hänen wikansa—ehkäpä se oli hänen.

Juuri kun waimon ajatukset oliwat sekaumaisillansa, tuli kaksi miestä heidän luoksensa. Murheellinen waimo kohotti päänsä ja loi katseen tulijoihin. Oli niinkuin kylmää wettä olisi walettu hänen niskaansa, niin karsasi kylmä wäre pitkin selkäpiitä; ja oitis selkeniwät hänen sekawat ajatuksensa. Hän huomasi heti, että toinen noista tulijoista oli saman talon jykeä isäntä, josta he wast'ikään oliwat lähteneet, ja tämä näky se hänet sai kylmiä wäreitä tuntemaan ja horroksista selwenemään. Molemmat miehet seisoiwat päin tienwieressä istujiin, tarkasti katsella tirkistellen heihin, suu makeassa ilwehymyssä. Tuo tyly isäntä ei tyytynyt kotonansa antamiin pahoihin sanoihin, waan hän tahtoi oikein perinpohjin nöyryyttää nuot laiskat kerjäläiset, kun oli huomannut heidän lähelle taloa pysähtywän. Hänen kumppaninsa oli talossa silloin kun waimo poikinensa käwi almua anelemassa, mutta hän oli kamarissa, ja siksi ei waimo häntä nähnyt. Hänkin oli wankan talon omistaja ja selwän leiwän isäntä. He oliwat talon isännän kanssa ryypiskelleet, niinkuin yhdenarwoiset kunniassa ja warallisuudessa ainakin. Tämän oli isäntä ottanut kumppaniksensa, kun hän lähti noita laiskoja nöyryyttämään; molemmat heistä oliwat hywästi pöhnässä; molemmilla heillä oli luuta kädessä, jotka he oliwat wartta warten tätä retkeä wasten hankkineet.

"Ostakaa, hywät ihmiset, minulta tämä luuta", sanoi tuttu isäntä, kohottaen kaupankaluaan köyhää kohden.

"Ja minultakin tämä", säesti toinen.

"En, hywät ihmiset, minä ole mikään ostaja; tunnettehan te minun tilani", sanoi waimo surullisesti.

"Ostakaa kuitenkin! Meillä on sokea poika ja muitakin lapsia elätettäwinä, jotka nälissään huutawat leipää. Me emme kerjää; me olemme työtelijäitä ihmisiä ja elämme työmme ansiosta … ostakaa nyt kuitenkin!" sanoi isäntä sywällä, pilkallisella iwalla ja ikäänkuin wiitataksensa, että waimonkin pitäisi työllään elättää itsensä ja lapsensa.

"Suokoon Jumala ett'ette itse tulisi sokeaksi", sanoi waimo purskahtaen taas katkeraan itkuun, sillä hän oli täysin ymmärtänyt heidän sywän pilkkansa.

Tämän kuultuansa rupesi sokea poika heleällä äänellänsä weisaamaan n:oa 29 wanhasta Suomalaisesta wirsikirjasta, alkaen toisesta wärsystä. Kun ensimäiset säweleet helähtiwät tyynessä kesäilmassa sanojen kanssa:

"Koska julma jumalaton
Wallan pääll' on
Täytyy köyhän kärsiä", j.n.e.,

tuliwat miehet yht'äkkiä niin liikutetuiksi, etteiwät he woineet paikalta liikkua. Poika weisasi wirren loppuun asti, ja miehet seisoiwat siinä kuin kiwettyneet. Kun wirsi loppui, rupesi poika murheellista äitiänsä lohduttamaan.

"Älkää itkekö äiti! Nuot miehet owat rikkaita ja ylpeitä, mutta he eiwät uskalla tehdä meille pahaa", sanoi hän.

Sitten rupesi hän taas äidillensä lohdutukseksi weisaamaan: "Kaiken minun turwan panen, O Herra sanas pääll'" j.n.e. Wähitellen tyyntyi äiti, ja miehiltä jäi luutien kaupitteleminen siihen; wähitellen wetäysiwät he jotakin mutisten pois.

* * * * *

Kymmenen wuotta on kulunut. Sokean pojan äiti on muuttanut sinne, mistä kukaan ei ole wielä palannut—maan mustiin multiin hänen waiwansa ja murheensa owat nyt loppuneet, eikä kukaan häntä nyt enään ylönkatso eikä säti laiskuudella ja sokealla pojalla—tuskinpa muistawatkaan ihmiset häntä. Mutta yksi on kuitenkin, joka suree, muistaa ja kaipaa poismenuyttä sorrettua ja ylönkatsottua waimoa. Se on sokea poika, joka niin tekee. Yksinänsä ja turwatonna on hän nyt maailmassa, sillä poissa on nyt se, joka oli niin paljon häntä rakastanut, joka ei ollut häntä koskaan sokeudella solwaissut ja joka oli ollut hänelle kaikki kaikessa. Äitinsä haudan päälläkin itki hän melkein katkeamatta. Hän ei muistanut janoansa, ei nälkäänsä, ei rikkinäisiä ja huonoja waaterepaleitansa, eikä ainaista wiluansa. Tämän tähden kuihtui hän kuihtumistaan, mutta ei hän huomannut sitäkään eikä hänestä tuntunut mikään miltään; hän suri ja itki waan ja hän olisi niin mielellään seurannut äitiään tuonen turpeen alle. Wihdoin ottiwat armeliaat ihmiset hänestä waaria; he toimittiwat hänen ihmisten ilmoihin ja laittoiwat hänelle wälttämättömimmät elämän tarpeet.

Wähitellen haihtui pojan enin suru. Hän oli kehittynyt täyteläiseksi, siroksi mieheksi, mutta hänen näkönsä ei ollut siitänsä parannut, sillä pimeät oliwat yhä ne walon lähteet, jotka luomisessa oliwat semmoisiksi määrätyt. Sama elinkeino tuli hänelle nytkin eteen kuin hänellä ennenkin oli ollut, armoleiwän aneleminen. Talosta taloon, kylästä kylään kulki hän weisaillen, siten ilmoittaen tarpeensa ja anellen armeliasten ihmisten apua. Hänen heleä lapsen äänensä oli muodostunut sywäksi ja wahwaksi miehen rinta=ääneksi, mutta kaunis se oli nytkin, ja kumisten wyöryiwät pyöreät äänet wahwasta rinnasta. Sokean aisti oli teroittunut tuiki teräwäksi ja muisti oli hänellä werraton. Sentähden oli hän mierolla kulkiessaan oppinut paljon kertomuksia ja satuja, joita hän sitten yönseutuina talossa kertoeli niin eläwästi ja luontewasti kuin olisi hän ollut eläwä orja. Niissä paikkakunnissa, joissa hän enemmin asusteli, olikin hän aina terwetullut. Kaikki kuunteliwat niin mielellään hänen weisuutaan, satujansa ja kertomuksiansa; erittäinkin lapset perehtyiwät häneen niin, että he häntä oikein ikäwällä odotteliwat. Ja kun he huomasiwat hänen tulewan, hyppäsiwät he käsiänsä räpytellen ilomielin toisillensa sanomaan: "sokea Matti tulee, sokea Matti tulee"; eipä kummakaan, sillä he tiesiwät nyt saawansa kuulla kauniita satuja.

Niissä paikoin oli sokealla jotenkin hywä toimeentulo, sillä ihmiset oliwat kernaita holhoomaan häntä. Mutta hänen mieleensä juohtui, että hän liiaksi rasittaa yhtä paikkakuntaa, sillä waikka ihmiset oliwatkin hywiä hänelle, tuntui se kuitenkin armoleiwältä. Tämä ajatus waiwasi häntä yöt päiwät ja saatti hänen mielensä raskaaksi. Hän puhui tuosta muillekin ihmisille, mutta waikka kuinkakin he olisiwat koettaneet häntä lohduttaa ja tuota tunnetta hänestä pois wieroittaa, ei waan hän woinut saada sitä mielestänsä pois wieroitetuksi. Wihdoin kaswoi tämä tunne hänessä niin suureen määrään, ettei hän woinut kauemmin itseänsä pidättää, waan hän lähti kun lähtikin laajemmille piireille henkeänsä elättelemään, ja ihmiset ohjasiwat häntä talosta taloon.

Noilla retkillänsä tuli hän erääseen puhtokuntaan. Sattumalta ohjausi hänen askeleensa puhtokunnan wankimpaan taloon. Kun hän pääsi owenpieleen, seisahtui hän siihen ja alkoi tawallisuuden mukaan weisata:

"Waikk' täytyy maata monen
All' murheen pitkältä,
Ja kerjät' edes owen,
Syödä leipää kyynelten", j.n.e.

Owea wastapäätä, huoneen perällä, pitkän pöydän eteen sijoitetulla lawitsalla istui wanha ukko, nolkutellen sauwallansa lattiaan. Kun ensimäinen säwel wyöryin kumahti, wawahti ukko ja sauwa lakkasi nolkuttamasta. Jos weisaaja olisi ollut näkewä, olisi hän ehkä tuntenut paikat ja huomannut, kuinka ukko wapisi, mutta hän ei ollut näkewä, ja siksi ei hän nähnyt mitään, weisasi waan wärsyn loppuun asti.

Kun wärssy oli lopussa, nousi lawitsalla istuwa ukko sauwaansa nojaten ylös.

"Oletko sama sokea poika, joka kauwan sitten äitisi kanssa käwit meillä ja tuolla maantien warrella weisasit luudan kauppiaille?" kysyi ukko wärisewin äänin.

"Sama olen, isäntä kulta", wastasi sokea owen suusta pelokkaasti.

"Äitisi sanoi silloin minulle: 'Suokoon Jumala, ett'et itse tulisi sokeaksi', sillä minä olin pilkannut hänen sokeaa poikaansa ja haawoittanut hurskaan äidin kärsiwää sydäntä. Jumala on sittemmin kowasti koetellut minua. Melkein heti sen jälkeen pimeni silmieni walo, ja nyt olen yhtä sokea kuin sinäkin. Waimoni ja kaikki lapseni owat kuolleet, ja yhtä yksinäisenä seison maailmassa nyt kuin sinäkin. Mutta waikka niin paljon olen wastoinkäymisiä kohdannut ja waikka silmieni walo on kowalla kiwulla pimennyt, on Jumala kuitenkin awannut sieluni silmät. Woi kuinka monta kertaa olen katkeruudella muistanut entistä ylimielisyyttäni ja sinuakin poikaseni, joka olit ikäänkuin pylwäänä elämäni käänteessä. Usein olen sinua tiedustellut ja kysellyt, saamatta sinusta kumminkaan minkäänlaista tietoa, mutta olethan nyt tässä. Sinä anelet armoleipää. Minulla on ajallista tawaraa ja minä woin palkita sinulle tekemäni wääryyden. Jakakaamme tästälähin keskenämme mitä meillä on; kyllä meillä tässä on suojaa ja turwaa molemmillekin. Nyt saat kerjuusauwasi heittää pois tyköäsi ja syödä koko ikäsi murheetonta leipää.—Tule tänne likemmäksi, että saan syleillä sinua", puheli ukko murtuneella mielellä ja sortuneella äänellä.

Kumpikin sokea läheni hapuroiden toisiansa ja kun he kohtasiwat toisensa, tarttuiwat he syliksi ja itkiwät kuin pienet lapset.

* * * * *

Paljon erikaltaisemmaksi tuli nyt sokean Matin elämä tässä elämänsä suurimmassa ja merkillisimmässä käänteessä. Ei hänen tarwinnut enään kulkea paikasta paikkaan, owipielissä weisailemassa ja peloissaan odottelemassa, minkälaisia ääniä ja sanoja rupeaisi huoneessa olijoiden puolesta kuulumaan. Hänellä oli nyt walmis, puuttumaton ja murheeton ruoka, terweet, puhtaat werhot ja lämmin, puhdas kamari asuakseen. hänen ei tarwinnut nyt kertoa satuja, ansaitaksensa leipäpalasta tahi ruoka=ateriaa; hän sai waan olla ja elää kuten itsensä halutti. Waikka niin oli ja waikka hän oli niin arka siitä, että olisi muiden rasituksena, ei kuitenkaan tämä nykyinen hywyys tuntunut armoleiwältä, sillä hän tunsi tunnossaan, että se oli annettu rehellisestä ja wilpittömästä sydämestä.

Molempien sokeain elämä käwi nyt niin rattoisaksi kuin suinkin semmoisissa tilaisuuksissa mahdollista on. Nuorempi heistä kertoili satuja ja kertomuksia, ja wanhempi kuunteli osanottawaisesti. Ne tekiwät ukkoon wälistä niin sywän waikutuksen, että hänen walottomat silmänsä muljahteliwat ikäänkuin kyyneleitä puristaaksensa, mutta kuiwat lähteet eiwät heruneet. Silloin aina ukko lakkasi sauwallansa nolkuttelemasta lattiaan, waikka hän sitä piti muulloin melkein wakinaisena työnään. Wäliin taas weisaili Matti ajan kuluksi ja se wirwotti heidän sielujansa, niinkuin lämpöinen sade langenneena kuiwalle ja karulle maalle. Monasti päiwitteli ukko, kuinka huonosti hän on käyttänyt aikansa näkewänä ollessaan, kun hän ei ole wiljellyt mitään kirjallisuutta, eikä tiennyt nyt yhtään mitään, ja kuitenkin olisi siitä nyt iso hyöty.

Monta hauskaa keskustelua pitiwät he usein keskenänsä. Muun muassa kysyi eräänä kertana Matti ukolta:

"Wieläkö se isäntä elää, joka oli teidän kanssanne luudan kaupalla tuolla maantien wieressä?"

"Sitä en tiedä."

"Kuinka se niin on?"

"Siitä jo on aikoja, kun hän lähti pois näiltä tienoilta, eikä hänestä ole sen koommin mitään kuulunut; sentähden en tiedä elääkö hän wai ei."

"Minkä tähden hän pois lähti?"

"Hän köyhtyi niin, ett'ei hänellä ollut enään maahan putoawaa; se lienee ollut syynä hänen lähtemiseensä."

"Jäikö hänelle perhettä?"

"Jäi waimo ja lapsia, muutamat wielä aiwan nuoriksi."

"Hywä Jumala! Kylläpä se on surullista", sanoi Matti ja tuli miettiwän näköiseksi.

Kun towi oli oltu waiti, sanoi ukko: "Mitä sinä nyt niin sywästi mietit?"

"Mielessäni pyörii niin kummallisia asioita."

"Kuinka kummallisia?"

"Ettekö tunne olewanne mitään wailla?"

"Mitäs meiltä puuttuisi, sillä onhan meillä kyllitellen kaikkea elämän tarpeita, ja me täydennämme toinen toistamme?"

"Ja kuitenkin puuttuu meiltä jotakin aiwan tärkeää."

"Mitä se olisi?"

"Kummaltakin meiltä puuttuu näkö, ja sentähden emme woi hywäksemme käyttää Jumalan sanaa, emmekä muuta kirjallisuutta; tämän tähden jääpi meidän toisiemme täydentäminen hywin waillinaiseksi", sanoi nuorempi sokea miettiwästi.

"Se on totta. Minunkin mielessäni on jotakin semmoista wäikkynyt, waikk'ei se ole woinut kypsyä selwäksi ajatukseksi; mutta emmehän siihen mitään woi", sanoi wanhus.

"Ja kuitenkin te woitte asian hywäksi laittaa, jos waan tahdotte."

"Minä?!"

"Juuri te."

"Kuinka ja miten?"

"Minkälaisia lukumiehiä owat talon palkolliset?"

"Kowin kehnoja; eiwät he woi selwästi lukea."

"Entä sitten nuot kadonneen isännän lapset, minkälaisia he owat? He tuntuwat minusta nyt jonkunlaisilta sukulaisilta."

"Eräs kohta aikaihmiseksi tulewa tyttö heistä on parhaita lukijoita; lapsuudesta pitäin on papistokin kinkeritiloissa häntä kiittänyt."

"Ja tietysti siiwo."

"Niin siiwo kuin suinkin ihminen olla saattaa—entä sitten?"

"Te otatte hänet palwelukseenne, ja hän lukee meille tawasta; se tulisi eduksi meille ja kenties hänelle itsellensäkin, eikö niin?" esitteli nuorempi sokea.

Ukon silmät muljahteliwat, sauwan nolke lakkasi kuulumasta ja äänettömyys syntyi. Kun äänettömyyttä oli towin aikaa pitkittynyt, kohotti ukko päänsä ja huokasi sywästi.

"Ehdotuksesi on oiwallinen, ja ihme kumma, kun en minä itsestäni ole tuota huomannut! Sen parempi, mitä pikemmin asia tulee toimeen, ja minä laitan niin että se heti tapahtuu", sanoi ukko päättäwästi.

Nuorempi sokea kohosi ylös. Hänen kiitollisuutensa tunne oli niin suuri, että hän meni ukon luo ja syleili häntä, ja heidän oli nyt niin hywä olla; he ymmärsiwät toisensa.

Seuraawana päiwänä oli Rajalan Reetu jo talossa. Hän oli hilpeä ja iloisen luontoinen, seitsentoista wuotias tytön heisakka, jota ei suuresti painaneet tämän maailman huolet. Hän oli teräwäjärkinen ja omasi hywän muistin. Kaunotar ei hän tosiaan ollut, mutta ei hän ollut kuitenkaan osattomaksi jäänyt siitä wiehkeydestä, mikä niin usein kauniissa sukupuolessa tawataan.

Oitis aloitettiin luennot. Raamatusta pitäin oli talossa kaikenkaltaista hengellistä kirjallisuutta, mutta muuta ei ollut. Aiwan heti ruwettiin hankkimaan muitakin kirjoja kaikenlaisissa aineissa, ja sillä tawalla karttui kirjasto karttumistaan.

Määrätunnit pantiin, milloin lukemisen piti tapahtua, ja silloin tuli Reetu sokeain kamariin ja alkoi lukemisen. Enimmiten luettiin hengellistä kirjallisuutta, mutta pala palalta luettiin muitakin hywiä kirjoja. Ensimmältä oli tuo Reetulle ikäwää työtä, sillä hänen wilkas luontonsa ei olisi niin kauwan tyytynyt yhdessä kohden olemaan. Mutta wähitellen perehtyi hän niin työhönsä, ett'ei hän olisi woinut toisin tehdä, semminkin kun hänen ymmärryksensä kehittyi aina enemmän ja enemmän tilittämään ja ymmärtämään luettunsa sisällön ja tarkoituksen. Suurena apuna tähän oliwat hänelle hänen sanankuulijansa, sillä kun tuli eteen joku sywempi paikka, jota ei ymmärretty, pysäytettiin lukeminen ja miehissä koettiin sitten ongelmasta saada selwä; nuorempi sokea oli tähän paras.

Näin tawoin tuliwat he toinen toisensa opettajiksi. He nauttiwat sanomattomasti niistä opin murusista, joita sallimus oli ikäänkuin wäkisin pakoittanut heidät wastaanottamaan. Reetukin perehtyi niin lukemiseen, ett'ei hän woinut enään lukematta olla, ja ennen pitkää woitiin täydellä syyllä sanoa, että hän on seudun siwistynein talonpoikainen nainen, sillä nyt ei hän enään lukenut welwollisuudesta, waan omasta halustansa hyödykseen, josta pian seurasi se, että hän woi seurata aikaansa.

Wäliajat tekiwät sokeat kaikenlaista semmoista työtä, jota he käsikoperolla woiwat tehdä. Näin tawoin kuluiwat heidän pimeät aikansa hupaisesti, sillä heillä oli nyt henkistäkin rawintoa.

* * * * *

Aikaa on taas kulunut. Ei ole talossa enään kahta sokeaa, sillä nuorempi sokea on painanut wanhemman walottomat silmät wiimeisen kerran umpeen, ja hän on tuonen tuwille osannut kulkea yhtä erehtymättömästi kuin näkewäisetkin. Rajalan Reetukin on wielä talossa, mutta hän ei ole enään palwelija, waan wankka ja pyöreä talon emäntä. Sokea Matti on hänen miehensä ja talon isäntä. Wanha sokea on perillisettömänä ollen antanut talonsa, maansa, mantunsa ja kaikki mitä hänellä oli, palkkioksi nuorelle sokealle luudan kaupasta ja kiitollisuuden osoitukseksi siitä hauskuudesta, millä hän oli walaissut hänen pimeää ja synkkää elämäänsä sokeana ollessaan. Hän on yhdistänyt nuoremman sokean ja Reetun kädet, ja toiwottanut heille korkeimman siunausta. Näitä wiimeisiä tekojansa piti ukko elämänsä parhaimpina ja iloitsi suuresti nuorten onnesta. Nämät osoittiwat kiitollisuuttansa hywäntekijällensä kaikella hellyydellä ja rakkaudella, mutta kauwan ei heillä ollut tilaisuutta siihen, sillä kuoleman kaikki herpaisewa wiikate iski pois heidän jalon ystäwänsä ja hywäntekijänsä.—Kauwan he suriwat ja muisteliwat häntä.

* * * * *

Niin meni elämä eteenpäin. Toimelias emäntä hoiti taloutta, sokean miehensä weljen apuna ollessa, niinkuin kokenein mies. Emännän äiti oli puutetta kärsiwänä otettu taloon, missä hänelläkin oli nyt murheeton leipä; toiset hänen sisaruksensa oliwat hajonneet mikä mihinkin ja oliwat nyt jo kaikki naineita, mikä paremmalla, kuka huonommalla onnella. Useita ketteröitä lapsia juoksenteli sokean isänsä ympärillä, kämpien tawasta isänsä polwelle, silittelemään hänen kaswojansa ja hywäilemään häntä; heistä sai isä paljon iloa ja huwitusta.

Eräänä talwisena iltana astui tupaan wanha lumittunut ukko, sillä nyt oli ankara lumipyry. Sokea isäntä istui lawitsalla, kiikutellen polwillaan kahta terwettä poikaansa.

"Elääkö tämän talon sokea isäntä wielä?" kysyi hämäräisestä owensuusta tulija, sittenkun hän oli ensin hywän illan toiwottanut.

"Wielähän tuota eletään; kuka on niin outo wieras, joka minua kysyy?" sanoi sokea isäntä.

"Minä en ollut ennen outo näillä tienoilla, mutta terwe sentään isonajan eteen", sanoi outo ja alkoi astella kompuroida isäntää kohden. Tämä pani lapset pois polweltaan ja nousi seisomaan wieraan terwehdystä wastaanottaakseen.

Kun wieras oli tullut parin askeleen päähän, astui hän askeleen taaksepäin ja sanoi: "Mitä minä näen, ei tämä ole hän."

Kumpikin jäi siihen sanatonna seisomaan, juurikuin olisiwat kiwettyneet.

Samassa tuokiossa tuli emäntä huoneeseen. Hän katseli miehensä edessä seisowaa, hämmästynyttä wanhusta kiinteästi ja tarkkaawaisesti, samaten tämä häntä ja kaikkia muita huoneessa olijoita.

"Minulla ei ole täällä mitään tekemistä", wirkahti wanhus wiimein ja lähti kompuroimaan owea kohti.

"Isä, isä!" huudahti nyt emäntä ja syöksähti hänen kaulaansa.

"Kuka sinä olet, joka minua isäksesi sanot?" sanoi yhä enemmän hämmentynyt ukko seisahtuen.

"Minä olen teidän oma pikkunen Reetunne; ettekö tunne enään minua?"

"Niin oikein … nythän tunnen sinut … äänikin on Reetun… Jumalan kiitos kun tapasin wielä yhdenkään omaisistani eläwänä… Mutta onhan sinusta tullut oikein komea tyttö…"

"Minä en olekaan, isä, tyttö, minä olen talon emäntä", sanoi emäntä hilpeästi.