Produced by Tapio Riikonen

NAIMISEN JUORUJA

Kuvaelma kansan elämästä

Kirj.

P. PÄIVÄRINTA

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1882.

JOHDANTO.

Eräässä paikkakunnassa on muiden joukossa kaksi talonpojan taloa; Kolkkila on toisen ja Kirrilä toisen nimi. Talot ovat siksi liki toisiaan, että talojen asukkaat tuntevat hyvin toisensa — sisällisestikö? ei, ei, niin tarkoin eivät he ainakaan kaikin tunteneet toisiansa, vaan tuo tunteminen oli paremmin ulkonaista tuntemista, nimittäin semmoista tuntemista, kuinka rikkaita kummankin talon asukkaat olivat, kuinka paljon heillä oli maallisia tavaroita, kuinka paljon heillä oli lapsia, kuinka he olivat komeoita, kuinka paljon heillä oli kunniaa j.n.e., semmoista tuntemista oli ainaki suurimmalla osalla noiden talojen asukkailla toisistansa. Kertomuksessamme nimitämme kummankin talon isäntää talojensa nimellä, toista Kolkiksi ja toista Kirriksi.

Katselkaamme kummankin noiden talojen sekä sisällisiä että ulkonaisia asioita erikseen.

Kolkkila oli vielä velkainen talo ja sen isännällä ja emännällä oli niin paljon lapsia, että heitä määrittävä luku oli lähinnä kymmenen numeroa, alhaalta päin lukien. Lapset elivät kaikki ja olivat terveitä ja virkkuja lapsia; heistä oli toiset isompia, toiset pienempiä, tiettypä se. Talon isäntäväki olivat tyhjästä alkaneet elämänsä, jonka vuoksi eivät he vielä olleet saaneet kaikkia velkojansa maksetuiksi. Mutta Kolkki oli laittanut maansa ja koko taloutensa hyvään voimaan. Sentähden tulivat he ison lapsilaumansa kanssa hyvästi toimeen, semminkin kun hyvä järjestys oli kaikissa talouden toimissa heidän alituisena apunaan. Kaikki heidän lapsensa olivat puhtaissa ja terveissä vaatteissa, eikä heidän elämästään eikä toimeen-tulostaan puuttunut mitään, sillä ne oli aina kodista saatavina, jos kohtakin vielä velkaakin oli. Kolkki oli niitä miehiä, joihin nouseva valistus alkoi tunkea säteitänsä ja lämmittää ja elähyttää jäykkää suomalaista rintaa. Hänelle tuli useammat sanomalehdet ja nuorta kirjallisuutta rakasti hän hartaasti. Sentähden osti hän aina parhaat ilmestyvät kirjat ja kirjastonsa paisui ajan pitkään melkoiseksi kirjastoksi. Hän oli välttävä kirjoitus- ja laskumies ja mitä hän itse osasi, sitä hän opetti lapsillensakin. Kaikki hänen lapsensa olivat hyviä lukijoita ja kotona oleva kirjasto tuli heille rakkaaksi ja suureksi elämän ohjeeksi. Vanhemmat rakastivat keskenänsä toisiansa ja lapsiansa, ja lapset vuorostaan vanhempiansa.

Kaiken tuon ulkonaisen elämänsä tietäen ja tuntien perheensä sisällisenkin tilan, piti Kolkki itseänsä ja perhettänsä — ihmisinä. Usein hän tunsi sisällistä iloa ja rauhaa tykönänsä siitä, että hän ihmisenä, kansalaisena ja perheen isänä on täyttänyt kalliin kutsumuksensa. Hänen ilonsa tuli oikeen täydelliseksi silloin, kuin hän huomasi ison, terveen lapsilaumansa, sillä hän huomasi silloin, että Jumalakin häntä rakastaa, koska on uskonut hänelle niin paljon lapsia. Väliin kun joku suuttui Kolkille, soimasi hän häntä tavallisesti — ainakin takapuolella — velkakirjoilla, mutta Kolkki ei tuommoisista, mielestänsä tuhmista puheista, ollut millänsäkään, vaan antoi ne mennä toisesta korvasta sisälle ja toisesta ulos. Kaikki kunniakkaat ja tunnolliset ihmiset kunnioittivatkin Kolkkia kunnollisena ja tunnollisena kansalaisena ja perheen isänä ja tuo oli enempi Kolkin mielestä kuin tuhmien ihmisien parjaaminen ihan viattoman asian tähden. Lyhyen kuvauksemme täydentämiseksi ja lopulliseksi selitykseksi saatamme sanoa, että Kolkki oli uuden ajan, oli edistyspuolueen miehiä, sanan täydellisessä merkityksessä, ja siitä selvästä syystä oli hänen väkensä myös henkisissä riennoissa eteenpäin pyrkiviä.

Kirrilä oli suora vastakohta Kolkkilalle sekä ulkonaisissa, että sisällisissä suhteissa. Kirri oli isältään perinyt talon velattomana ja vieläpä valmiita rahojakin. Kirrilän isäntäväki oli niin kitsasta ja visua laatua, että siinä oli työ, tuska, jos he raskivat oikeen syödään. Emäntä oli niin saita ja visu, ett'ei hän raskinut sormeaan nuolasta, kun hän maito-astioitaan kuoriessa sormellaan pyyhki viimeisiä päällisen hituleita kermapönttöön, vaan hänellä oli leipä-siivuja aina varalla, joihin hän pyyhki sormensa, sitten hän pirosteli hienoa suolaa tuon voiteluksensa päälle ja antoi ne sitten lapsillensa voileivän nimellä.

Isäntä taas oli niin saita, ett'ei hän koskaan olisi raskinut maksaa työmiehille palkkaa, jonka he kyllä olivat kovalla työnteollansa ansainneet. Jokaisen työmiehen palkan maksun aikana oli Kirrillä riitaa ja kinaa työmiestensä kanssa, ja kun hän lopen ei pääsnyt puuhun eikä pitkään, vaan hänen täytyi kun täytyikin maksaa tavallinen maassa kulkeva palkka, vannoi hän tavallisesti silloin, ett'ei hän kuuna herran valkeana ota enään työhönsä noin korkean palkan ottajaa. Tuon valansa vannoi hän joka työmiehelle, jolle hän vaan palkkaa maksoi, mutta tuo vala ei kumminkaan pitänyt paikkaansa, siitä pienestä ja yksinkertaisesta syystä, kun hän kumminkin tarvitsi työmiestä usein. Vaikka hänellä oli rahoja lainoissa, oli hänellä kuitenkin niin huonot ja ketuset talouden kapineet ja muut työkalut, että hän näytti paremmin köyhältä kuin rikkaalta eläjältä; hän näytti varojensa keskellä kärsivän puutosta. Hän selaili melkeen joka päivä velkakirjojansa ja laski lukua päässään, kuinka paljon ne kasvua tuottivat, ja tuossa joka-aikaisessa työssään oli hän niin varttunut rahojen kasvun laskuun, ett'ei sitä laskumiestä ollut, joka olisi hänen saanut penninkään häpeään. Kun joku velallinen maksoi Kirrille velkaansa, oli hänellä jo kasvu pennin päälle tiedossa, ennenkun he kerkesivät kirjoitusmiehen luoksikaan. Erään kerran maksoi joku hänelle velkaansa ja kirjoitusmies laski ja sanoi, kuinka monen vuoden, kuukauden ja päivän vanha velkakirja oli. Kirri pyörähti heti laskumieheen päin ja kysyi hätäisesti: "entäs tämä päivä?" Asian selittäjänä oli vanha ja vakanen seurakunnan kanttori. Hän otti nuuskatousansa esille, otti siitä juhlallisesti hyppysellisen nuuskaa ja veti sen hyvin miettiväisen näköisenä nokkaansa. Sitten kääntyi hän Kirrin puoleen ja sanoi: "kuinka minä tämän päivän ottaisin lukuun, jota ei vielä ole elettykään?" Kirri kiepsahti heti velkamieheen päin ja kysäsi: "teinkö, mies, väärin, kun helpotin yhden päivän kasvun?" — Semmoinenhan se Kirri oli! Tuon vähäisen, käsiinsä kiertyneen mammonan vuoksi, katsoivat Kirrilän isäntäväki kaikki ne ihmiset ylön, joilla ei ollut rahoja lainassa, ja niitä, joilla oli vähänkään velkaa, eivät he pitäneet ihmisinäkään.

Heillä oli vaan kolme lasta, jotka kaikki olivat poikia. Sillä ajalla, jolta kertomuksemme alkaa, oli vanhin poika, Martti, jo sillä ijällä, että hän oli jo kerran nainut, mutta tuolla naimisella oli ollut kova onni, sillä hänen nuori vaimonsa oli kuollut jo toisena yhdessäolo-vuotena. Tuo Martti oli isälleen ja äidilleen täysi vastakohta. Hän oli jo pienestä pitäin opinhaluinen ja pienenä poikasena ollessaan käytti ja kärhensi hän niin kauvan isäänsä, että hänen täytyi ostaa pojalle lyijykynä. Mutta tuota rahallista tappiotaan ei Kirri tahtonut saada mielestänsä menemään moneen vuoteen! Hän paapotti ja nurisi myötänsä, kuinka se raha meni aivan hukkaan, jonka hän silloisessa tuhmuudessaan tuhlasi lyijykynän ostoon. Mutta Martti ei ollut tuosta millänsäkään, hän piti vaan saaliinsa, ja piirteli ja tähräsi vaan väli-aikoina, ja niin hän omin nokkinsa teki itsestänsä kirjoitusmiehen. Ei hän isommaksi ja vanhemmaksi tultuansakaan heittänyt opin haluaan, vaan hän hankki itsellensä hyödyllisiä kirjoja, luki ja tutki niitä. Usein sai Martti kuulla opin halunsa vuoksi tuhlarin ja laiskan nimeä sekä vanhemmiltansa, että nuoremmilta veljiltänsä, jotka kumpikin vielä olivat poikasia, sillä heidän ja Martin välillä olevat lapset olivat kuolleet; Esko oli toisen ja Hannu toisen nuoremman veljen nimi.

Kolkilla oli Aina niminen tytär, kaunis ja siveä tyttö, jota kylän nuoriso piti isossa arvossa, siveytensä ja kainoutensa tähden. Hän oli vasta viimeisinä vuosina kehkeentynyt, ikääskun äkki-arvaamatta, aikaiseksi ihmiseksi, sillä hän oli vasta kahdeksannellatoista ikävuodellansa. Kodin siveä elämä ja siellä oleva kirjasto olivat jo pienestä pitäen pitäneet puhtaana hänen sydämensä, ja vanhemmaksi tultuansa rupesi kristillissiveellinen kasvatus kehittämään hänen tarkkoja ja ymmärtäväisiä sielun-lahjojansa. Hänellä oli puhdas, selkeä, luja ja kaunis ääni ja hän oli oppinut paljon nuottien jälkeen laulamaan kansallislauluja; niitä lauloi Aina useinkin nuorison kanssa ollessa, heidän pyynnöstänsä ja heidän huviksensa.

Kirrilän Martti kävi usein Kolkkilassa, tyydyttämässä lukuhaluansa, talossa löytyvän kirjaston kirjoilla. Hän otti sieltä kirjoja kotiinsa luettavaksensa ja toisia hän toi, kun toisia vei; tavasta hän perehtyi tai oikeammin sanoen unohtui pyhinä, jälkeen puolen päivän koko illaksi Kolkkilaan, lukemaan kirjoja, niinkuin näytti. Mutta aikaa voittain havaittiin hänellä olevan muutakin syytä siellä viipymiseensä, sillä Ainan soreus, siveys ja kehittyneet sielun-lahjat alkoivat yhä tiheämmästi vetää tuota nuorta ja uljasta leskeä Kolkkilaan. Ja kun Martti oli nuori, vasta parinkymmenen vuoden vanha, tunnettu hyvän-tapaiseksi ja henkisen kehityksensä puolesta paljon etevämmäksi muita, niin rupesi hän voittamaan Ainassa myötätuntoisuutta. Tuota sydämen salaista lemmen kieltä ei kauvan puhuttukaan, ennenkun Martti kihlasi Ainan.

Ennenkun käymme päätapauksia katselemaan tässä kertomuksessa, on selveyden vuoksi tarpeellinen mainita; ett'ei Kirri ollut mikään tuhma mies luontaisen järkensä puolesta, vaan että hän oli tuiki valistumatoin, sillä hän ei ollut koskaan lukenut mitään maallista kirjallisuutta, eikä hengellistäkään sitte rippikoulun, ja sen takia oli hän jäänyt tuiki pimeäksi, niin ett'ei hän ollut oppinut kunnioittamaan ja arvossa pitämään muuta kuin rahaa ja rikkautta. Kumminkin oli hän ikääskun tietämättänsä oppinut viimeiseltä, Martin vuoksi, lukemaan kirjoitusta. Tuon pimeytensä ja valistumattomuutensa vuoksi oli Kirri perusajatukseton mies muiden kuin raha-asioiden suhteen, ja tavallisesti häilyi hän sinne tänne muissa asioissa, aina sen mukaan kuinka hän käsitti toisen tai toisen ajatukset ja puheet oikeoiksi jossakin asiassa.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Eräänä pyhä-iltana istui Kirri vaimonsa, Katrun, kanssa kahden kahtasiaan omassa tuvassaan. He eivät puhuneet hyvään aikaan mitään, sillä kummallakin näytti olevan jotain miettimistä. Vihdoin katkasi Kirri äänettömyyden ja alkoi puhua.

"Saisipa Marttikin jo ruveta toisen kerran katselemaan itsellensä vaimoa, sillä laillinen leski-aikansa on jo kaikki. Sinäkin jo alat käydä vanhaksi, jonka vuoksi tarvitseisit saada hartaasti apua taloudellisissa toimissasi. Mutta nyt meidän pitää katsoa Martin naimisen perään, ett'ei hän toisi taloon niin mitätöintä ihmistä kuin viime kerralla, köyhää ja kivuloista. — No, pian tuo toki kuoli ja niin pääsimme hänestä — Jumala anna syntini anteeksi, paitsi pahat sanani. Hyväthän he olivat keskenänsä, mutta ei talo sillä talona pysy, jos siihen tavasta tuodaan kivuloisia kerjäläisiä elätettäväksi, ja sentähden on meidän katsominen, ett'ei enään niin käy", puhui Kirri emännällensä.

"Kyllähän siinä peräänkatsomisesi hyvinkin auttaa, sillä olempa kuullut Martin noudattelevan Kolkin tytärtä, ja se uutinen ei mahtane kovaa sydäntäsi ilauttaa", sanoi Katru alakuloisen ja miettivän näköisenä, sillä hänellä oli jo tieto Martin ja Miinan ystävyydestä, vaikka sitä oli koettu tarkoin salassa pitää.

"Mitä Kolkin tytärtä?" kysyi Kirri hätäisesti, sillä ei hän ollut todellakaan kuullut vielä koko asiasta mitään.

"Ainaa", sanoi Katru kuivasti.

"Mutta Ainaahan sanotaan muuten kelpo ihmiseksi", sanoi Kirri sen johdosta, kun hän oli kuullut Ainasta puhuttavan paljon hyvää.

"Mitä pirua?! Kelpo ihminen! Mitäs lintu; minä olen nykyään kuullut oikeen tarkkaan hänen elämäkertansa", sanoi Katru, tuimistuen siitä, kun miehensä arveli Ainan kelpo-ihmiseksi.

"Hyvääkö vai pahaa olet hänestä kuullut?" kysyi Kirri yhtäkaikkisesti yhä edelleen.

"Kaikkia sinä kysyt! Milloin niistä semmoisista on hyvää kuulunut?
Pahaa, huonoa se on, jota minä hänestä olen kuullut", sanoi Katru.

"Keneltä olet noita tietoja kuullut?" kysyi Kirri jo hyvin kiihkeästi, sillä vaimonsa puheet alkoi herättää hänen huomiotansa!

"Lillulta, joka kaikki asiat ja tapahtumat kylässä tietää", sanoi Katru luottavasti.

Ennenkun kertomuksessamme menemme etemmäksi, täytyy meidän pikimältään silmätä, minkälainen tuo Lillu oli, jolta saatuihin tietoihin Katru ja Kirrikin panivat niin suuren luottamuksen.

Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, naimatoin nuori vanhapiika, laiha kuin kaakinpuu ja ruskea kuin naurispaistikainen. Hän oli koko kylän joka ihmiselle ystävä ja — vihollinen; ystävä edessä ja vihollinen takaa, sillä jos vaikka hän oli kenen edessä, kehui ja loikerteli hän häpeemättä kaikella tavalla häntä; silloin oli puhuteltu hänen mielestään niin kaunis, ett'ei mointa, niin viisas, ett'ei vertaa, ja niin rikas, että kaikki sitä ihmettelivät, vaikka edessään olia olisikin ollut vaan vanha, silmäpuoli, rupitaudin arpinen, tuhma ihminen kuin saapas; niin teki Lillu kun hän vaan toivoi häneltä jotakin saavansa. Mutta kun Lillu pääsi johonkin toiseen ja toisenmieliseen paikkaan, haukkui ja parjasi hän vasta ylistetyt hyvätkin ihmiset alimaiseen hiivattiin. Jos joku halveksi hänen juorujaan, eikä pitänyt niistä mitään, eikä palkinnut niitä millään, koki Lillu kostaa tuota halveksimaansa kaikilla keinoilla, ja niinkuin kyykäärme hiipi hän kaikkialla hänen ympärillänsä, ja koki purra ja myrkyttää halveksiansa kunniaa. Hän ei ollut koskaan tehnyt työtä, sillä nuorempana oli hän kerjännyt ja vanhempana elätti hän pulskasti kurjan henkensä juoruamisellaan. Vanhempana katsoi hän edulliseksi nilkuttaa länkätä taloon tullessansa ja siellä ollessansa, mutta kun hän pääsi ett'eivät ihmiset häntä nähneet, oli hän terve kuin ajakka! Semmoinen oli Lillu, jonka tulemme kertomuksen kestäessä vielä liiemmin tuntemaan.

"Pahat tiedot ihmisestä eivät ennusta koskaan hyvää; tihuko Martin sinne on osoittanut?" sanoi Kirri, vaikutettuna jo emäntänsä puheesta.

"Eikö tuo, ryökäle, itse liene liehakoinut Martin peräänsä. Hän onkin semmoinen kietale, että joka paikassa on edellä ja ylinnä. Viime pyhä-iltanakin hän tuossa jokitörmällä laulaa hellitti niin, että koko kylä kajahteli; koko kylän nuoriso ympärillänsä kuulemassa, siis Marttikin! Hänellä onkin liian kaunis ääni, semmoiseksi ihmiseksi, jonka vuoksi nuoriso näyttää häntä ikäänkuin jumaloitsevan. Kummako se sitten on, jos hän — sen tuhannen kyötäle — on saanut poikamme vietellyksi pauloihinsa. Voi hiivatti, kuinka minun kävi vihakseni, kun tiesin miten asiat ovat. Teki oikeen mieleni vetää vasten suutansa, ja jos sen tein, olisi kaiketi laannut toviksi aikaa loikumasta!" puhui Katru, innostuneena, kun huomasi puheensa miehessään vaikuttavan.

"Mitä se oli, jota Aina lauloi?" kysyi Kirri.

"Minäkö heitä ymmärsin, eli muistan. Oli tuossa semmoisia sanoja kuin: 'Ja laulut metsän huo'unnot, Sen kansa kaikki kärsinyt, Kävit maalle astumaan, Kun et tule jo, kun et tule jo!' Ja kuulesta vielä: joka kuuluu olevan räähkä kuin marakatti ja niin saattamatoin, että kylässä kuuluu ryysynsäkin paikkauttavan; muutoin on hän, niinkuin tiedät, köyhä kuin rotta, ovatko ne kelpo-ihmisen omaisuuksia? Häh?" puhkesi Katru puhumaan, ikäänkuin peläten, ett'ei hänen puheellansa ole ollut vielä tähän anti täyttä vaikutusta.

"Ne ovat kaikki pahoja tietoja, mitä olet Ainasta saanut tietoosi. Laulut semmoiset, joita olet hänen kuullut laulavan, eivät ole koskaan pätö ihmisen työtä. Se on ihmisraukkain sivistyksen merkkejä, josta he — Jumala paratkoon — niin paljon nykyaikana puhuvat. Köyhyytensä jo on yksin voimallinen tekemään hänen kelpaamattomaksi miniäksemme, vaikk'ei hänellä muita pahoja tapoja olisikaan, jotka kumminkin tekevät hänen huonoakin huonommaksi. Koska nyt olemme näin varaselta saaneet asiasta tiedon, niin meidän pitää heidän aikeensa tyhjäksi tehdä, ett'ei Martti saisi omalla pääpassillansa naida ja tuoda taloon niin kelvotointa miniää, kun ensikerrallakin", neuvotteli Kirri, täysin jo voitettuna.

"Se meidän pitää tehdä ja siinä ei saa olla haittana luvalliset eikä luvattomat keinot. Kyllä Lillu asiat kuljettaa ja tiedot tuopi", sanoi Katru, voittoriemulla.

"Kumma kun Martti aina vaan pakkauupi noudattamaan omaa päätänsä naimisessaan! No, ei tästä asiasta ole vielä hänelle puhuttukaan, vaan näyttääpä taas siltä, kuin hän rupeaisi omaa mieltänsä asiassa seuraamaan, niinkuin ensimäisessä naimisessaankin, jonka seuraus oli, että hän toi taloon semmoisen kuluttavan ihmisen, jolle jo niin lyhvellä elämänsä ajalla piti useammat kerrat laittaa lääkityksiä", sanoi Kirri.

"Niin, älä muuta sano. Semmoisia ne ovat ja semmoisesti se käypi, kun he saavat päänsä nauttia. Minä olen tehnyt kymmenen lasta, enkä minä ole kertaakaan vielä tarvinnut muita lääkityksiä, kuin jonkun ropeen tervavettä; enkä minä ole siinä pitkin vinkunut, enkä vankunut. Kerrankin sain aivan ihan yksinäni pienokaisen, join tervaveteni, käärein lapsen riepuihin ja menin ihan paikalla taikinaa alustamaan; toisen kerran tein samoin ja menin paikalla heiniä purkamaan. Sieltä kun palasin, söin kylmää lihavellin perää, enkä kaivannut koskaan sen parempia ruokia, enkä lääkityksiä. Semmoista se on: miniä vainaja sai yhden ainoan lapsen ja oli siihen jo henkensä heittää! Siinä piti jo olla senkin seitsemät tohtorit, lääkitykset ja nielemiset, ja yhtäkaikki hän maata riuvotti yhden seljän tiessä monta viikkoa liikkumatta! Semmoisia he ovat ja semmoisia he löytävät, kun itse saavat valita! Mitä semmoiset ymmärtävät? Ei mitään. Luulevat vaan sillä talot tulevan rikkaiksi ja asutuksi, kun vaan saavat mieluisensa, vaikk'ei hänellä muuta tekisi kuin vesilintuja nakkaisi. Samanlainen näkyy Martin uusi mielitiettykin olevan, mutta ei se asia saa niin mennä. Meidän pitää etsiä Martille toinen parempi morsian ja suostuttaa hän siihen, että hän erkaneisi pois tuosta kelvottomasta ja köyhästä rotasta!" puhui ja esitteli Katru innossaan.

"No hiivatti! Niin, niin, se on avullinen keino se, mutta oletko miettinyt, kuka olisi sovelias poikamme tulevaksi vaimoksi?" sanoi Kirri ihastuksissaan vaimonsa esityksestä.

"Ei kukaan hänelle paremmin sovi, kuin Susso, nisujen leipoja. Hän on nuori leski, kaunis kuin mansikka ja vahva ruumiinsa rakennukselta; hän ei ensi takassa sairasteleisikaan. Päälle päätteeksi on hän rikas, sillä hän tienaa paljon nisujen leipomisella", esitteli Katru yhä.

"No, se sopii niinkuin naulattu. Sinä arvasit vaalit hyvin toimittaa; minä en suinkaan olisi tuota huomannut. Esitelkäämme Susso Martille, ehkä hän takertuu siihen paulaan ja vierauupi pois tuosta kelvottomasta ja köyhästä Kolkin tyttärestä, josta niin pahojakin kuuluu", tuumitteli Kirri.

Pari sanaa selvikkeeksi, minkälainen ihminen tuo Susso oli, johon
Martin vanhemmat panivat niin suuren toivonsa.

Hän oli nuorehko leski ja avioliitostaan oli hänellä vaan yksi poika. Hän oli iso, lihava ihminen ja punanen kuin turkin pippuri. Hän oli siitä asti, kun hän oli leskeksi jäänyt, ollut kauheassa miehen saamisen halussa ja touhussa. Eipä kylässä ollut sitä naimisen hommaa, jonka välissä ei Susso olisi ollut, sotkemassa ja häiritsemässä rakastuneiden väliä, ja tunkemassa itseänsä heidän väliinsä. Ja tuota oman itsensä kaupittelemista teki hän itse omassa persoonassaan niin suurella toimeliaisuudella, että ymmärtävät ihmiset katsoivat sen hävyttömyydeksi. Vaikka Susso oli niin toimelias oman asiansa auttamiseksi, eivät naimamiehet kuitenkaan katsoneet soveliaaksi yhdistää itseänsä häneen, sillä heidän mielestään oli Susson käytöksessä jotain haisevaa ja vastenmielistä, ja siinä samassapa itse Sussokin tuntui heistä samanlaiselta. Joka tilaisuudessa kehui Susso rikkauksiaan ja lahjojaan, mutta oikeat ihmiset havaitsivat hänen valehtelevan ummet ja pimeät, sillä jos hän sai jonkun nisukappaleen myödyksi, niin sanoi hän pennit markoiksi ja kymmenet sadoiksi. — Semmoinen oli Susso, ei parempi, eikä pahempi, mutta kääntykäämme itse asiaan.

Juuri kun Martin vanhemmat olivat saaneet mielensä toisillensa ilmoitetuksi ja keinonsa yhteen puhutuksi, tuli Martti huoneesen. Vanhukset vaikenivat Martin tultua ja loivat voitollisia ja umpikuljuisia silmäyksiä toisilleen.

"Mistä tulet?" kysyi äiti Martilta viimein, katkasten siten äänettömyyden.

"Kävinhän vaan kylässä", sanoi kysytty.

"Kolkilla vissiin, vai", ehätti isä kysymään.

"Kävinhän sielläkin", sanoi Martti rehellisesti.

"Mitä asiaa sinulla siellä oli?" kysyi isä, nähtävästi kiivastuneena Martin suorasta tunnustuksesta, sillä se olisi vanhuksille ollut paljon suotavampi, jos Martti olisi kieltänyt Kolkilla käyneensä, vaikkapa olisi valehdellutkin.

"Eiväthän naapurien välillä asiat tule kysymykseen", sanoi Martti.

"Asiasi oli Kolkin tyttärelle, Ainalle", sanoi äiti, katsoen tuimasti
Martin silmiin.

Martti lensi tulipunaiseksi tuon kuultuansa. Hän oli luullut sydämensä rakkaimman asian olevan vielä synkimmän salaisuuden peitossa ja nyt se oli jo tietona hänen vanhemmillansakin! Hän tunsi vanhempansa mielipiteet tarkkaan, ett'ei sieltä ollut mitään hyvää odotettavana. Sentähden hän varustausi kovinta vastaan ottamaan, ja vähän toinnuttuaan hämmästyksestään, sanoi hän rohkeasti: "Näin Ainankin Kolkilla käydessäni, ja se kannattikin".

"Kuulitko nyt?" sanoi Katru, katsoen luottavasti miestänsä silmiin.

"Kuulin. Tosi on mitä olet puhunut", sanoi Kirri. Sitten kääntyi hän
Martin puoleen ja sanoi: "Sinun pitää Kolkilla käymisesi heittää pois!"

"Ja minkätähden? jos saan luvan kysyä", sanoi Martti.

"Sentähden, ett'et saa pitää mieltäkään naidaksesi Kolkin tytärtä", sanoi isä lujasti.

"Miks'ei?" kysyi Martti, ikäänkuin ei hän olisi tietänyt syytä vanhempiensa vastahakoisuuteen.

"Siks'ei, kun toisit taas taloon semmoisen kelvottoman, kivuloisen ja köyhän ihmisen, kuin ensimäinen vaimosikin oli, jolla ei tee kukaan mitään", sanoi isä.

"Antakaa toki kuolleen maata rauhassa! Olihan ihminen siveä ja muutoin kelpo ihminen, ja eihän se ollut hänen syynsä, jos ei hän ollut tervet, sanoi Martti, kauhistuen.

"Hän oli myös köyhä", muistutti Kirri, ikäänkuin tuoden esiin parhaan todistuskappaleensa, joka valaiseisi Martin ymmärryksen, näkemään entisen vaimonsa ja nykyisen morsiamensa kelvottomiksi ihmisiksi.

"Vielä köyhempi on nykyinen kokelaansa. Kolkilla on niin paljon peneksiä kuin helluntain epistolassa. Kun menee hänen huoneesensa, niin aivanhan se silmämunalta paistaa. Mitä siitä tulee perintöä, ei mitään, hyvä vaan, ett'eivät kuole yhteen kokoon kuin russakat. Paljon on tosin ollut itsellänikin lapsia, mutta Jumala toki korjasi enimmän osan niistä jo pieninä pois tästä murheen laaksosta; jälellä ei ole enään kuin nuot kolme sirkkaa, joita ei — Jumalan kiitos — tarvitse toki tyhjin käsin laskea tähän vaivan siaan", ehätti Katru sanomaan.

"Ei rikkaus ihmistä kaunista, vaan hyvät avut; kyllä Jumalalla on rikkautta kun meillä vaan on rakkautta", sanoi Martti.

"Mitä hyviä avuja Kolkin tyttärellä, Alinalla on?" kysyi Katru kiivaasti.

"Hän on hyvän kokoinen, hyvän näköinen, terve, raitis, siveäkäytöksinen ihminen ja päälliseksi sivistyneempi kuin tavallisesti", sanoi Martti uhka-rohkeasti.

"Kuinka monta velliä luulet sivistyksellä höystäväsi?" kysyi äiti!

"Te ette puhu, äiti, oikeen, ettekä ymmärrä koko asiasta mitään; siveys maksaa ihmisellä enemmän kuin raha-tuhannet", sanoi Martti kauhistuen.

"Kyllä kuulen, että olet uppiniskainen, mutta minä sanon sinulle: jos sinä nait Kolkin tyttären, niin minä teen sinun perinnöttömäksi", uhkasi isä.

"Se on kyllä ikävä asia, isä kulta, mutta minun täytyy myös totuus tunnustaa: minä en saata erota Ainasta, vaikka menettäisin sentähden puolen maailmaa", sanoi Martti lujasti.

"Tuommoisesta ihmisestä!" sanoi äiti.

"Minkälaisesta ihmisestä?" kysyi Martti.

"Semmoisesta, joka on köyhä kuin rotta ja vielä kaupan päälle — varas. Semmoista se on sinun kehuttu sivistyksesi! Niin kauvan härsytit, kelvotoin, että saat kuulla suomea, hävytöin! Niin kauvan kun me elämme, et sitä saa — äläpäs ihminen! pahan-tapainen ja köyhä rotta", sanoi Katru tulistuen.

"Älkää hyvä äiti uskoko kaikkia mitä kuulette; eivät asiat niin ole", sanoi Martti ja lähti kauhistuen pois.

"Nyt saat hedelmät niittää siitä, kun toimitit ja otit Martille lyijykynän. Minun vahva uskoni on se, että jos hän ei olisi sitä saanut, ei hän olisi noin uppiniskainen, kuin hän nyt on, eikä rakentaisi tuommoisia naimiskauppoja, sillä ei hänellä olisi semmoisia houreita päässä, kuin hänellä nyt on. Ei hän enään muusta puhukaan, kuin sivistyksestä, ja yökaudet hän tonkii noita kirjojansa, joita hän Kolkilta käy lainaan noutamassa, ja toisia kirjoja hän viepi, kun toisia noutaa. Niiden ääressä hän nuijottaa ja nokottaa, niin ett'ei kuule eikä näe mitään. Kaikki ne semmoiset lorukirjat saisi viskata tuleen, sillä niissä ei ole yhtään Jumalan sanaa, ei yhtään. Tuo kaikki on aivan sen kirotun lyijykynän työtä ja mutkitta se on sanottu: ei Martti olisi mieltynyt Kolkin tyttäreen, jos ei hän olisi saanut lyijykynää", sanoi Katru Martin pois mentyä.

"Saattaa kyllä olla mahdollista, että asiat niin ovat, sillä Kolkin tytärkin on laillaan kouluutettu, jos kohtakin turhuuteen. Kolkki on kaikki kakaransa opettanut kirjoittamaan, rätnäämään ja Jumalako sen tietää mitä loruja hän heille opettanee. Jos Martti ei olisi oppinut kirjoittamaan, rätnäämään ja noita loruja lukemaan, ei hän luultavasti olisi niistä omaisuuksista muissakaan ihmisissä piitannut mitään. Jos minä olisin tietänyt, että lyijykynä siihen suuntaan vaikuttaa, en ikänä olisi sitä hänelle ostanut. Mutta täytyy olla vasta varovampi ja katso, ett'eivät Esko ja Hannu niitä saisi. He ovatkin tottelevaisia lapsia ja tekevät niinkuin näkevät meidänkin tekevän", puheli Kirri, katuen lyijykynän ostoaan!

"Et uskonut silloinkaan minua, vaikka minä olin lyijykynän ostoa vastaan minkä voin, nyt on uskomisesi jo liian myöhäistä", sanoi Katru miehellensä.

"Pojalla oli semmoinen halu, että hevosen perässäki ollessaan kirjoitteli risun nokalla kaikki lumihangetkin täyteen ja piirteli ihmisen ja eläinten kuvia. Sitten kun hän voi itse jonkun pennin rahaa saada, osti hän paperia, mutta hänellä ei ollut millä hän olisi piirustellnt tuohon saatuun paperiinsa. Silloin rupesi poika minua kärttämään, että ostaisin hänelle lyijykynän. Kolkki kehoitti minua tyydyttämään pojan opinhalua ja minä tein tuon tuhman kauppani. Mutta kun poika sai tuon lyijykynän, silloinkos vasta työ tuli; niiden ääressä hän istui, piirteli ja rapasi, kun vähäkään oli joutoaikaa; pyhä-iltoinakaan ei hän joutanut ottamaan osaa toisien poikasien leikkeihin, itsekseen vaan piirteli ja rapasi", selitteli Kirri, voitettuna akkansa puheelta ja omalta tunnoltansa.

"Sievästi asiat kutoutuivat yhteen! Kolkki on viittana poikamme turhaan ja turmiolliseen oppiin. Tuo turha oppi rakentaa tien, joka lähtee meiltä ja päättyy Kolkkilaan. Tuota tietä myöden on onnettomuus ja perikato tullut meille. Ei miehisen miehen pitäisi olla jokaisen naurettavana. — Mutta ethän sinä puhunutkaan Martille Sussosta mitään!" nuhteli Katru miestään.

"Olihan sopimatoin aika semmoiselle työlle. Silloin pitää olla paremmalla tuulella, että puhet paremmin vaikuttaisi. Tiedäthän poikamme olevan herkkä-luontoisen, hänen kanssaan pitää varovasti menetellä, onhan meillä aikaa", neuvotteli Kirri. Niin kului se ilta loppuun.

Heti aamulla tuli Lillu huoneesen, Hän oli hyvin teko-arkana ja koki nilkuttaa rämpätä!

"Hyvää päivää, isäntä ja emäntä kulta! Kävin tuolla Kolkkilassa, niin pistäysin täälläkin käymään", sanoi Lillu huoneesen tultuansa.

"Istu Lillu!"' kehoitti Katru.

"Voi hyvä juu! tuota emäntää. Miksi te olette aina minulle niin hyvä ja soma? Minä en joutaisi istumaan, sillä minun pitäisi vielä käydä monessa paikassa", sanoi Lillu teeskennellen.

"Istuhan nyt toki, Lillu! eihän niin kiirettä liene. Sinä tulet juuri Kolkkilasta, josta meillä vasta oli tässä puhet; sinä ehkä tiedät sieltä yhtä ja toista uutta, joita me juuri parahiksi tarvitsemme", kehoitti häntä Katru toistamiseen.

"Te olette minulle aina paremmat kuin muut ihmiset!" sanoi Lillu ryiskellen ja hierustellen itseänsä istumaan.

"Mitä sinne Kolkkilaan sitten kuuluu?" kysyi Katru, iskien Lillulle salaa silmää.

"Eipä tuonne mitään erinomaisia kuulu. Aina tuo tuli kylästä", sanoi
Lillu, vastaten emännän silmäniskuun.

"Mistä kylästä?" kysyi Katru hätäisesti.

"Torpalta", sanoi Lillu ryiskellen.

"Tiesitkö mitä hän siellä kävi?" kysyi taas Katru.

"Voi kuulkaasta hyvä isäntä ja emäntä — en minä sentään puhu, sanottaisiin minun sitten juorunneen", sanoi Lillu, katkaisten puheensa.

"Puhu vaan, Lillu! ei se tästä sen etemmäksi mene, eikä sinun tarvitse isäntää ujostella", sanoi Katru.

"Älä suinkaan minua ujostele, Lillu, puhu vaan hälkyilemättä suusi puhtaaksi!" kehoitti isäntäkin.

"Torpan akka sanoi Ainan käyneen häneltä paidan ompeluksia noutamassa", alkoi Lillu.

"Olikohan ne omia ompeluksiansa?" kysyi Katru.

"Omiansa tietenkin", vakuutti Lillu.

"Niinkö hän on kelvotoin ja saattamatoin, ett'ei itse saa paitaa päällensä ommelluksi?" kysyi Katru teko-kauhistuksella.

"Voi hyvä juu! Ettekö te, emäntä, ole sitä ennen tienneet; minähän tuolle olen lapasetkin käteen kutonut", sanoi Lillu ihmetellen emännän tietämättömyyttä.

"Millä se, rotta, maksaa palkan käsitöistä, joita hän teettää?" kysyi
Katru teko-tietämättömyydellä.

"Voi emäntä kulta! joka varastaa niin julmasti kotoaan, millä hän muulla maksaisi palkan. Minulleki tarjosi hän jyviä käsitöitteni edestä, mutta mitä minä hänen jyvillänsä teen; rahan tuo sitten maksoi. Hän kokee olla aina niin höyli minullekin, ikäänkuin en minä häntä tietäisi ja tuntisi. Viimeskin kun kävin siellä, keitti Aina silloinkin kahvia, ja mistä hänelle se vara olisi, jos ei hän varastaisi", sanoi Lillu suurella varmuudella.

"Kuulethan nyt omilla korvillasi, ethän enään mahtane epäillä vähääkään", sanoi Katru Kirrille.

"Enhän tuota ole paljon epäillyt ennenkään, mutta sen paremmin uskon sen asian nyt todeksi, kun olen sen saanut kuulla omilla korvillani vieraan suusta", sanoi Kirri, suuresti vakuutettuna asian totuudesta.

"Eikö emäntä osta nisuja?' sanoi Lillu, syvästi huo'aten, kun havaitsi puheensa tehneen isännässä toivotun vaikutuksen.

"Enpä minä ole nisujen syöjä; kenen nisuja sinulla on?" sanoi Katru, iskien taaskin silmää Lillulle.

"Susson", vastasi Lillu ja jatkoi sitten: "Voi ette te usko, isäntä ja emäntä kulta! Sehän se vasta ihminen on se Susso. Se on niin hyvä tekemään kaikkea työtä ja tienaa nisujen leipomisella niin paljon se Susso. Nytkin markkinoilta kieppasi kolmesataa markkaa, niinkuin kaapista vaan se Susso. Sehän vasta naitava olisi se Susso, olisipa maar; toistapa hän olisi Martillekin, kun tuo Kolkin Aina retus — olisipa maar", liverteli Lillu.

"Sinun ei pidä puhua tästä asiasta mitään kenellekään, sillä sitä samaa olemme mekin isännän kanssa miettineet, että Susso meidän pitää saada miniäksemme, maksoi mitä maksoi. Me emme huoli taloomme semmoista heittiötä, kun Kolkin tyttö lunttu on, ei vaikka", sanoi Katru Lillulle ulkokullatusti, vaikka hän oli jo aikaa Lillun ja Susson kanssa puhunut asiat yhteen.

Samassa tuokiossa tuli huoneesen Maija niminen naapurin emäntä. Heti kun Lillu huomasi tuon emännän, lähti hän talosta pois. Tuo naapurin emäntä oli rehellinen ja suora ihminen, joka ei koskaan muuta puhunut kuin totuutta, ja hän oli tuttu sekä Kolkkilassa että Kirrilässä. Hän ei koskaan suosinut juoruja ja lähimäisten panettelemista, sitä vähemmin itse juoruajia, ja sentähden Lillu poistui niin sukkelaan hänen nähtyänsä.

"Hyvää päivää!" sanoi naapurin emäntä, huoneesen tultuansa.

"Päivää, päivää! naapurin emäntä, käykää puulle!" vastasi Kirri.

"Kotoako tulette?" kysyi Katru vieraalta.

"Enpä aivan kotoa, kävin tullessani Kolkkilassa ja torpalla", vastasi vieras.

"Mitäs nyt torpan akka tehdä muokkasi?" kysyi taas Katru.

"Hän valmisti paidan ompelusta, joita näkyi olevan useampia miehenpuolen paitoja", vastasi Maija.

"Kenenkähän ompeluksia ne mahtoivat olla? sillä itsellänsä ei ole niitä varoja, että olisi useampia paitoja ommella", utasi vieläkin Katru, sillä hän luuli saavansa samankaltaisia tietoja Maijalta kuin Lillultakin, sentähden, että hän niin tahtoi.

"Torpan akka sanoi niiden oleva Kolkkilan emännän ompeluksia, ja Aina tuli niitä noutamaan", selitti Maija.

"Millä hän maksoi ompelupalkan? kysyi Katru edelleen, vilkaisten samassa Kirriä silmiin.

"Torpan akka sanoi Kolkkilan emännältä saaneensa joukollensa talvenpitkää niin paljon lehmän-antia, että vielä saa tuoda lisää ompeluksia, eikä hän sittenkään saa kaikkia maksetuksi", selitti Maija edelleen.

"Mitäs Kolkkilan vaimoväki teki? kysyi Katru vähän hämillään.

"Emäntä kutoi kangasta, nuorimmat tytöt toiset puolasivat, toiset karttasivat", sanoi Maija.

"Mitäs Aina teki?"

"Aina kutoi myös omassa kamarissaan ihmeen siistiä puolivillaista vaatetta. Siihen tuli Lillukin ja loikui päätänsä kipeeksi. Hän pyysi Ainan itsellensä kahvia keittämään; Aina kävi äidiltänsä pyytämässä kahveja, joista sitten keitti ja antoi Lillulle. Kun Lillu sai kahvia, rupesi hänen kielensä laulamaan, eikä päänkipu näyttänyt häntä yhtään enään vaivaavan. Siinä oli senkin seitsemät loilotukset ja toivotukset, kauniiksi ja onnelliseksi kehumiset ja tuo loiruaminen oli niin inhottavaa, että Aina käski hänen viimein olemaan hiljaa. Hän halaili ja syleili Ainaa ja viimeksi hän pyysi Ainalta lapasten kudinta, mutta hän ei antanut, sanoi vaan itsekin saavansa lapaset käteensä. — No se häntä nyt värkki on tuo Lillu! Hän on semmoinen juorukello, että puhuu yhtä yhden ja toista toisen edessä ja muuten semmoinen ilkiö, ett'en minä häntä jaksa kärsiä, eikä häntä kärsi kukaan kelpo ja rehellinen ihminen", puheli Maija, tietämättään kuinka luotettava välikappale Lillu oli Kirriläisille.

"Joko Lillu lähti pois teidän ai … tuota piti kysyäni: saiko Lillu lapasten kudinta?" kysyi Katru sitä tätä hämillänsä.

"Ei, niinkuin ma jo sanoin. Hän lähti pois ja minä menin emännän kamariin, jossa tovin puhelimme asioita keskenämme. Aina kuului kutoa hellittävän kamarissaan, että pirta pani yhtenä paukenna; hänestä te saatte oikeen kelpo miniän, koska olen kuullut vähän asian olevan sinne päin kallellaan", puheli Maija viattomasti.

"Jos te puhutte siitä asiasta sanankaan sinne päin, niin minä talutan teidät paikalla porrasten päähän", sanoi Kirri tuimistuneena, kuultuansa Maijalta semmoista puhetta.

"Herranen aika! Niinkö päin teidän mielenne asiassa ovatkin? Ja minä olen tietämättäni niin paljon asiasta puhunut. Mutta kuinka minä heistä, paremmin kuin muistakaan ihmisistä, saatan puhua muuta kuin minkä tiedän toden olevan, enkä minä osaa totuutta salata. En myös ole tullut kiittämään enkä laittamaan, en toimittamaan enkä konttia kantamaan, mutta tuosta harmistuneesta lauseestanne kuulin, ett'ei totuus olekaan teille mieluista. Mutta sen sanon vieläkin, ett'ei teillä ole parempaa eikä potrempaa miniän apua vielä koskaan tarjona ollut, eikä vastakaan tule, sillä Aina on sekä käsi- että ulko-työlle niin roima, ett'en ole vielä verrempaa koskaan ennen nähnyt. Hän on myös niin rakkaan ja kelvon luontoinen kaikkia ihmisiä, niin köyhiä kuin rikkaitakin kohtaan, että oikeen lisääksi käypi. Se ei ole kumppania vailla, joka hänen käsittää, ja jos saatte hänen miniäksenne, niin kiittäkää lykkyänne. Älkää nyt, naapurit, pahastuko, jos puheeni ei liene ollut mieliksenne, sillä minä olen sanonut vaan totuuden", puhui Maija ja lähti pois.

"Siis Lillun puhet Ainasta oli sulaa valhetta ja ilkeintä parjaamista", sanoi Kirri harmistuneena Maijan mentyä.

"Ei; eivät ne saattaneet olla valheita. Lillun puheet olivat aivan yhtäpitäviä naapurin Pirkon ja Kirstin puhetten kanssa, ja moni muu on puhunut samaan suuntaan", puollusteli Katru mielipiteitään, peläten Kirrin kääntyvän vastakkaiseksi hänen toimilleen, naapurin Maijan puhetten tähden.

"Mutta minä pidän naapurin Maijan rehellisempänä ihmisenä, kuin yhdenkään heistä", sanoi Kirri lujasti.

"Voi sinua! Etkö nyt huomaa, että naapurin Maija oli Kolkkilasta laitettu asian alkain tänne, toimittamaan tuota ryökälettä miniäksemme?" sanoi Katru, kylläkin soveliaasti tarkoituksilleen.

"Niinhän se, näen mä, onkin asian laita, en ollut tuota ymmärtääkään; niinhän se onkin. Sinä aina ymmärrät paremmin tuommoiset asiat kuin minä", sanoi Kirri, taas täydellisesti kääntyneenä.

"Sinä olet toki ymmärtävä mies", sanoi Katru ja veti syvään henkeänsä, ja hänen sydämensä sai täydellisen rauhan, varman voittonsa vuoksi miehensä ylitse.

TOINEN LUKU.

Koska kertomukseemme astuu esille kolme merkillistä henkilöä, niin on tarpeellinen heidän kanssaan tutustua jo ennakolta, että tapausten juoksussa heidät paremmin käsittäisimme.

Aivan Kirrilän likimäinen naapuri oli Rehkonen, jonka isäntää kutsumme Rehkoseksi. Hän, vaimonsa Pirko ja heidän tyttärensä Kirsti, ovat kysymyksessä olevat henkilöt. Itse Rehkonen oli hyvä-luontoinen, hajamielinen mies, joka ei olisi tahtonut kenenkään mieltä pahoittaa ja sentähden hän koki elää, olla ja tehdä jokaiselle mieliksi. Mutta jota enemmän.

Hän koki tuolla monimielisyydellä voittaa ihmisien kunnioitusta ja suosiota, sitä enemmän sai hän vihollisia ja ylönkatsojia, sillä viimein suuttuivat häneen kaikki. Hän oli kirjoittava mies, mutta kun hän oli haja- ja löyhämielinen, sotkei ja porkkasi hän ihmisien asiat aivan nurin, ett'ei niistä kukaan enään ollut selvää saada. Tuo kirjoituksen laita oli hänessä herättänyt suuren oman rakkauden ja hän pakkausi polkuhinnasta käsiksi kaikkiin kirjallisiin toimiin, ja tavallisesti sanoi hän: "kyllä minä tiedän" ja "minä olen semmoinen mies, että…"

Hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat täysi järkisiä ihmisiä, mutta niin tielletulemattomia räähkiä, ett'ei heille vertaa tietty. Tytär oli perinyt äitinsä myrkyllisen luonnon ja saanut yhtä huonon kasvatuksen kuin hänkin. Tytär oli naimisissa ja asui miehensä kanssa vanhempiensa kodissa; hän piti salakauppaa ja osti vähittäin jyviä keneltä vaan sai, vaikka väliin tiedettiin tuotujen jyvien olevan varastetuita.

Vaikka isä, äiti ja tytär olivat niin eriluontoiset, oli heillä kaikilla kumminkin semmoinen ominaisuus, että he hirmuisesti kadehtivat muita ihmisiä, ja sentähden sekausivat he niinkuin rapakko rattaasen ihmisien joka asiaan, mikä vaan oli heidän ulottuvissaan, ja niissä ajoivat he asiaansa niin kavalasti ja pirullisesti, kun vaan voivat, sillä heillä ei ollut omaatuntoa ollenkaan.

Rehkos-riepu oli vaimonsa ja tyttärensä käsissä tahdottomana välikappaleena, sillä talossa vallitsi täydellinen akkavalta, sanan oikeassa merkityksessä, ja Rehkosen oli täydellisesti heidän tahtonsa alle antauminen, jos hänen oli mielensä korvuksiansa eheöinä säilyttää.

* * * * *

Kirrilässä ei ollut nyt muusta puhettakaan kuin Martin naimisesta, eikä muuta tekemistä, kuin estää Martin naimasta Ainaa ja toimittaa hänelle Sussoa.

Juuri kun Kirrillä ja Katrulla oli taas parhaana työnä Ainan haukkuminen ja parjaaminen, töytää Rehkosen tytär, Kirsti, huoneesen, tohisten, hajalla hiuksin ja hengästyksissään.

"Hyvänen aika! Oletteko kuulleet mitä Kolkkilassa on tapahtunut?' kysyi hän hätäyksissään heti huoneesen tultuansa.

"Emme. Mitä?" kysyi Katru.

"Vai ette ole kuulleet! Kolkilta on varastettu", selitti Kirsti.

"Mitä Jumalan tähden sieltä on varastettu?" hätäili Katru, unhottaen hetkeksi vihansa.

"Jyviä", selitti Kirsti.

"Mistä sen tiedät?"

"Kolkki tuli juuri syynäämästä ja jäi meille", sanoi Kirsti.

"Missä varastetut jyvät ovat tavatut, koska niitä on jo tiedetty syynätäkin?" kysyi Kirri.

"Niin jyvät olleet? — yhy — yhy yhy — niin, ne ovat olleet tuolla, tuolla — tuolla — — ne ovat tuotu tuonne — tuonne — kauppamiehelle ja myöty sinne", soperteli Kirsti hätäyksissään ja ryiskellen teko-yskää, kun ei ollut keksiä uutta valhetta, peittääksensä menneitä ja tulevia valheitansa.

"Kuka jyvät on kauppamiehelle tuonut?" kysyi Kirri.

"Torpan ukko, joka aina on semmoisien asiamiehenä", sanoi Kirsti.

"Ja varas sitten?" utasi Kirri yhä edelleen.

"Arvaattehan sen jo edeltäkin päin, ett'ei varas ole muualta kuin kotoa", sanoi Kirsti.

"Kotoa! ja kuka sieltä?"

"Vieläkö tuota nyt kysytte? Kuka se muu on ollut kuin Aina. Hänhän jyvät oli tuonut torpan ukolle. Vai ette te vielä tiedä, että hän varastaa kotoaan niin hirmuisesti. Mutta kävipä kettu kerran käpyyn, oikeen isoon käpyyn, julki Jumalan ja ihmisten", liehkasi ja valehteli Kirsti.

"Semmoista se on! hym!" kummaili Kirri.

"Vieläkö nyt epäilet?" kysyi Katru tohtunuisena Kirriltä.

"En ensinkään. Niinkuin olen sanonut ja päättänyt, niin sen asian käymänkin pitää — vielä hyvän päälle varaskin, hyi; hän ei sovi seinillekään, saatikka sitten meille, sanoi Kirri vakuutettuna.

"Rupea sinä, Kirsti, toimittamaan Sussoa meille miniäksi! Hänen me mielellämme ottaisimme", sanoi Katru Kirstille, samassa iskien hänelle silmää.

Kirsti parka ei ymmärtänytkään tuota kuvallista ja kavalaa emännän kuvakieltä, jonka tarkoituksena oli isännälle ilmoittaa, ett'ei Susso vielä muka tiedä koko asiasta mitään, ja tuon ymmärtämättömyytensä vuoksi rupesi hän koko kurkulta hoveltamaan, että oli siihen läkähtyä.

"Voi kuulkaa hyvä emäntä! Susso on parina iltana käynyt meillä ja hän on pyytänyt minun sitä samaa teillä toimittamaan — voooi — se on kauv…"

"Eihän kai Susso ole sinua pyytänyt toimittamaan?" sanoi Katru, katkaisten Kirstin puheen, saadaksensa siten hänen huomaamaan ja lakkaamaan tuosta hänelle tällä kerralla vastahakoisesta puheesta.

"Onpa niinkin Susso minua pyytänyt toimittamaan ja hän on kauvan minulle sitä puhunut, aina siitä asti jo hienosti, kun Martti leskeksi jäi ja sitten aina kiihkeämmin kun rupesi huhuja kuulumaan Martin suosiosta Ainaa kohtaan, tuota varasta — pää-rosmoa kohtaan — mutta ei pidä tästä kenellekään puhua. Jumalista! Mitähän Susso sanoo, kun hän saa tästä tiedon, ja tänä päivänä hän sen saakin. No, hän onkin toista, kuin tuo Kolkin heittiö; niin minun käypi vihakseni koko otus, että kirppuna purisin hammasteni raossa hänen — ei pidä kenellekään pu…"

Katru käveli hänen tykönsä ja nykäsi häntä hiljaa, jonkatähden Kirsti pysäytti innokkaan puheensa. Sitten hän kuihkasi Kirstille hiljaa: "miksi sinä isännän kuullen semmoisia puhut, että Susso on pyytänyt toimittamaan!"

"Ettäkö Susso on sinun pyytänyt toimittamaan?" kysyi Kirri samassa
Kirstiltä.

"Ei vainenkaan, minä ilman — aikojaan vaan sanoin, kun ma tiesin asian menestyvän — ilman aikojaan minä niin sanoin; ei Susso ole minua pyytänyt toimittamaan", veti Kirsti hädissään sanojansa takaisin.

"Toimita nyt niin, että Susso tulee tänä iltana tänne!" sanoi Katru ylevästi Kirstille.

"Sen teen mielelläni", sanoi Kirsti ja lähti halttasemaan pois.

"Hän on suora ja toimellinen ihminen tuo Kirsti", sanoi Katru Kirstin pois mentyä.

"No, tuntuisipa hän muutoin siltä, mutta miksikä hän puhuu niin monella lailla?" sanoi Kirri, harkiten Kirstin viimeistä puhetta.

"Hän suopi paljon hyvää meille ja siinä innossaan puhuu hän väliin liikojakin, ei se ole mitään muuta", sanoi Katru.

"Niin tuo taitaa olla", sanoi Kirri huolettomasti.

Samassa tuli naapurin Maija huoneesen.

"Mitä kuuluu?" kysyi Katru.

"Eipä tuota mitään erinomaisia kuulu, mitä tänne kuulunee?" sanoi tullut.

"Kuuluu tänne: Kolkkilasta on varastettu", sanoi Kirri, päästäksensä käsiksi tuohon mieluiseen uutiseensa.

"Niin on", sanoi Maija.

"Jyviä".

"Niin".

"Kolkki on käynyt syynäämässä".

"Niin".

"Hän on löytänyt varastetut jyvänsä".

"Kauppamieheltä".

"Ei kun Kirstin aitasta", tokaisi Maija vastaan, kun kuuli asian rupeavan menemään väärälle tolalle.

"Se on valhe, kauppamieheltä", intti Kirri.

"Se ei ole valhe, se on tosi, että jyvät löydettiin Kirstin aitasta", intti Maija vastaan.

"Nyt se teiltä ylistetty Kolkin Aina on viimeinkin joutunut kiikkiin!" sanoi Kirri, uskoen ainakin, että Aina oli varastanut.

"No, mitenkä?' kysyi Maija säikähtäen.

"Ettepä te kaikkia asioita tiedäkään tahi ette ole tietävinänne. Aina on niiden jyvien varas, jotka Kolkki on käynyt noutamassa pois kauppamieheltä; siinä yksi teidän kehuttunne pimeyden töitä", sanoi Katru, hänkin todesta uskoen Kirstin valheellisen puheen.

"Herra Jumala, mitä puhutte!" huudahti Maija säikähtyneenä. "Jyvien varashan on Kolkin renki, mistä te semmoisia tietoja olette saaneet?" kysyi hän sitten.

"Kirsti lähti vasta täältä; hän puhui tarkalleen koko asian", selitti
Kirri.

"Voi hyvä Jumala, sitä Kirstiä! Kuinka tunnotoin hän lienee, kun vasten parempaa tietoansa semmoisia puhuu! Kyllä kaiketi sekin on Kirstiltä kotoisin, että jyvät ovat löydetyt kauppamieheltä?" puheli Maija kauhistuksissaan.

"Niin onkin", vakuutti Kirri.

"Arvasinhan minä sen, mutta asian laita on totuudessa tämä: kauppamies ei osta koskaan epäluulon alaisilta jyviä. Nytkin kun torpan ukko toi kaupaksi hänelle jyviä ja kun kauppamies havaitsi ne riihikuiviksi, laittoi hän sanan Kolkkilaan, jossa parast'aikaa puidaan talviriihiä. Sitä tietä sai Kolkki tiedon ja tuli syynäämään. Kun kauppamies kieltäysi niitä ostamasta, vei ukko ne Kirstille, jossa ne kyllä kelpasivat. Kauppamiehen avulla osasi Kolkki suoraan Kirstille, jonka monen turhan peittelemisen, valheen ja mutkan perästä täytyi tunnustaa ottaneensa jyvät torpan ukolta ja mitata joka kappa Kolkille takaisin, joita oli ummelleen tynnöri kahdeksantoista kappaa rukiita", selitteli Maija.

"Niin, mutta eihän tuo teidän puheenne puhdistanut yhtään Ainaa varkaudesta", sanoi Katru toivovasti.

"Se puhdistuu itsestänsä, kun ma vielä lisään. — Kolkki meni oitis torpan ukon kimppuun ja ukko raiskan täytyi tunnustaa ottaneensa Kolkin rengiltä jyvät myötäväkseen. Kolkki taas renkiensä kimppuun, joista erään — asian näin selvän ollen — täytyi tunnustaa, että hän on jyvät vähitellen koonnut olkilatoon ja sitten sieltä toimittanut ne torpan ukon myytäviksi. Kolkki olisi heti eroittanut rengin pois palveluksesta, mutta kun hän itki ja rukoili ja lupasi parantaa tapansa, niin Kolkki tahtoi häntä vielä koetella ja antoi hänen vielä jäädä paikoillensa. — Niin asiat totuudessa ovat", vakuutti Maija.

"Puhuttepa niin suurella varmuudella, kuin olisitte itse olleet paikalla", sanoi Kirri.

"Itse en ole yhdessäkään noissa rettelöissä ollut saapuvilla, mutta mieheni, Matti, oli Kolkilla vieraana miehenä joka tempussa; häneltä olen tiedot saanut ja minun Mattini ei valhehtele koskaan", sanoi Maija suurella varmuudella.

"Mutta Kirsti puhui asian kaikenni toisin", sanoi Kirri epäilevästi.

"Niinhän hän on tehnyt, kuulinhan sen jo! kumma kun hänen piti jo hypätä tänne valehtelemaan ja kääntelemään ja vääntelemään asiat aivan nurin päin! Ja mikä vielä kummempi: omat rikoksensa työntämään muiden ihmisien niskoille! Jos ei tuommoisia varasten pesiä olisi, kun Kirsti juuri on, niin ei olisi puoliakaan selkkauksia ihmisien kesken kylässä. Hän on semmoinen heittiö, että ottaa tietensä vastaan palkollisilta ja — mikä vielä surkeampi — lapsiltakin varastettua kalua, ja niin hän koulaa varkaita kylään! Voi surkeaa! No, hän onkin kaikissa asioissa kumma hattara ja riitojen laittaja; hän ei ole niissä toimissaan yhtään huonompi Lillua", puheli Maija ja lähti harmeissaan pois.

"Mitäs nyt sanot?" kysyi Kirri Katrulta, Maijan pois mentyä.

"Sitä nyt sanon kuin ennenkin, että Maija on kolkkilaisten asiamies ja häntä ei täällä tarvittaisi ensinkään", sanoi Katru puoli-vihassa.

"Mutta Matti ja Maija ovat kylän rehellisimpiä ihmisiä", sanoi Kirri.

"Usko sinä heitä. Ei maar Kolkki osaa peitellä kakarainsa vikoja ja rikoksia, ja sen vuoksi on hän hankkinut itsellensä noin luotettavat asiamiehet, että asia näyttäisi paremmin uskottavammalta", koki Katru selittää.

"Ainakin heidät pidän uskottavampina ja rehellisempinä ihmisinä kuin
Lillun ja Kirstin", intteli Kirri yhä edelleen.

"Sinä olet oikeen kummallinen ihminen! Jos kuka mitä puhuu, uskot sinä heti heitä ja käännyt sinne päin! Luulempa, että sinä itse kohta rupeat Kolkin tytärtä toimittamaan miniäksemme, sillä sinä et näy uskovan vähääkään mitä minä ja muut olemme hänestä kuulleet. Mutta Kolkin asiamiehet — kas! heitä sinä kyllä uskot ja kuuntelet! Miehinen mies! Sussokin on kohta täällä, eikä Martille ole puhuttu sanaakaan koko Sussosta. — Martti tänne ja sukkelaa! Kyllä minä teidät, vetelykset, opetan tässä nuijottamaan ja kaikkia juoruja uskomaan. — Martti tänne ja sukkelaa!" sanoi Katru vihoissaan, kun pelkäsi, ett'ei tässä muu auta.

"Jotakinhan tuota tulee uskomaan ja sanomaan tässä alinomaisessa juorujen liekissä; kun nuot tiedot ovat niin vastakkaiset ja toisistansa niin suuresti eriäväiset, niin ei tahdo tietää mitä uskoa, mitä ei. Mutta siltä minusta taas tuntuu, kun sinä olisit oikeassa ja minä väärässä. Käske Martti tänne, että saamme hänen kanssaan tuumitella", sanoi Kirri, taas ehki kääntyneenä toisaalle!

Katru lähti ulos.

Kirri parka oli kovin vaikeassa asemassa, noiden alinomaisten juorujen helletten keskellä. Oikeen hän hikoili Katrun ulos mentyä. Hän väänteli käsiään ja mumisi itseksensä.

"Mitähän tästä asiasta viimein tuleekaan? Huh, huh! oikeenpa päätäni ppörryttää. Mikä näistä kaikista on totta, mikä valhetta? — — ei, ei, mutta se köyhyys — ja jos hän on semmoinen kuin sanotaan — ei, ei, se ei sovi, ei ensinkään."

Samassa tulivat Katru ja Kirsti huoneesen.

"Kävikö naapurin Maija täällä?" kysyi Kirsti heti tultuansa.

"Kävipä kyllä ja sanoi Kolkilta varastetut jyvät löydetyn sinun aitastasi, vaikka sanoit ne kauppamieheltä löydetyn! Semmoinenko ihminen sinäkin olet, että vasten parempaa tietoasi puhut sillä lailla ja koet omia asioitasi työntää muiden niskoille? Ja eiväthän jyvät kuulu olleen Ainan varastamia, niinkuin sinä sanoit!" sanoi Kirri Kirstille nuhtelevaisesti.

"Voi pirun väki — vai niin! Kolkkilan emännältä itseltään minä ostin ne jyvät, jotka Kolkki minulta kävi pois riistämässä, ja sinne nekin menivät — vai niin! En olisi tahtonut Kolkin emännän kunniaa loukata ja silti vähän valehtelinkin. — Niin, niin — asia on tosi, niinkuin nyt sanoin ja, ja Aina on ne jyvät varastanut, jotka Kolkki kävi kauppamieheltä pois noutamassa", sanoi ja puhui Kirsti tohisten ja hätäillen.

"Ymmärrätkö nyt asian oikean laidan?" kysyi Katru Kirriltä, katsoen häntä silmiin voittoriemulla.

"Sydäntäni helpoittaa ja kaikki epäluulo rupeaa vähitellen haihtumaan. Kolkkilaiset ovat siis kaikin epärehellisiä ihmisiä!" sanoi Kirri, sillä Kirstin puhe oli niin todenmukaista, että se taas täydellisesti vakautti hänen uskonsa.

"Mitenkähän toki nuot Kolkin penikatkin olisivat oppineet varastamaan, niinkuin Ainakin, jos ei emänsä edellä olisi heitä opettanut? — Vai niin, vai piti naapurin Maijan jo osata valehtelemaan — ei maar se, piru, osaa! Kolkin lähettiläshän hän on, aivan Kolkin, sen minä varmaan tiedän. Mutta kun minä hänen tapaan, kyllä minä hänen, sen vietävän, opetan ja kunnioitan — no ei — älkää puhuko tästä asiasta kauppamiehelle mitään, ett'ei hän tulisi joutavan tähden juoruihin sekoitetuksi", pyyteli Kirsti viimeiseltä, sillä hän pelkäsi sen kautta hirmuisen valheensa tulevan ilmi.

"Yhä selvemmästi rupeaa huomaamaan, että te olette oikeassa ja minä väärässä. Kiitos, Kirsti, puheestasi!" sanoi Kirri.

"Ei siinä kiittämistä; ainahan oikea asia puolensa pitää", sanoi Kirsti ja lähti pois. — Samasta avauksesta tuli Martti sisälle.

"Miksi isä minua käski?" kysyi Martti.

"Sinun pitää, Martti, paikalla noutaa kihlasi pois Kolkin tyttäreltä, Ainalta, ja ottaa heti erosi semmoisesta ihmisestä; me emme voi semmoista ihmistä kärsiä. Me olemme äitisi kanssa katsoneet sinun parastasi ja tuumineet sinulle sopivamman morsiamen, joka on kohta täällä ja jonka kanssa saat itsekin asiasta tuumitella, ja niin paikalla kihlata; sitten ensi pyhänä kuulutuksille, harmiksi Ainalle, Kolkin koko perheelle ja — pirulle", puheli Kirri Martille.

"Puhutpa nyt niinkuin kelpomies", sanoi Katru Kirrille, kun huomasi saaneensa hänen täydellisesti voitetuksi.

"Mitä te, isä, nyt puhuitte? En ymmärtänyt sitä ensinkään", sanoi
Martti hajamielisesti.

"Sanoin sitä, että saat ottaa toisen morsiamen, jonka jo olemme sinulle valinneet, ja erota entisestä. Se on tehtäväsi, sanon minä", sanoi Kirri tuimasti.

"Kenen?" kysyi Martti.

"Susson, nisujen leipojan."

"Kyllä se on paras, isä ja äiti, kun ette rupeakaan mihinkään keinoihin siinä asiassa", sanoi Martti välttelevästi.

"Susso on kohta täällä ja saatpa luvan sopia hänen kanssansa", sanoi
Kirri lujasti.

"Vaikka tulisi kymmenen Sussoa ja nisujen leipojaa, se on yhden tekevä, sillä minä en kumminkaan muuta päätöstäni, vaikka vielä maailmakin päälleni raukeaisi. Miksikä te saatte semmoisia kiusauksia itsellenne, minulle ja meille?" sanoi Martti.

"Martti, Martti! Malta mielesi ja ajattele perään mitä teet!" sanoi Kirri leppyisemmästi. "Etkö tiedä olevasi minun poikani, ja siinä suhteessa on minun vallassani tehdä suuria muutoksia tulevaisuudellesi. Ajattele toki perään mitä teet, ennenkun rupeat tekemään niin itsepintaisia päätöksiä. Entisestään tiedät päätökseni Kolkin tyttären suhteen, nimittäin: jos hänen nait, niin et saa tinasta neulaa minulta perintöä, vaan saat paikalla marssia matkoihisi täältä, yhtä tyhjänä kuin olet tullutkin — ymmärrätkös? Mutta jos tyydyt tuumiimme ja otat Susson vaimoksesi, niin saat paikalla, kun se on tapahtunut, kolmetuhatta markkaa käsirahoiksesi, joita saatte sitten yhtenä viljellä kuin parhain taidatte ja hyödyttää itseänne; yhtäkaikki saatte talossa asua niinkuin parhain taidatte. Ajattelepas nyt tarkoin: toinen epärehellinen, kelvotoin, köyhä rotta, jonka kanssa tulet itsekin yhtä köyhäksi; toinen komea, hyvämaineinen, varakas, nuori ihminen, joka vielä minultakin tuopi sinulle kolmetuhatta markkaa — valitse! mutta valitse ymmärryksellä!" houkutteli Kirri.

"Minä olen jo valinnut ja siihen ei toki pitkiä aikoja tarvita. Vaikka vielä mitäkin juonia minun eteeni laittaisitte ja pauloja tielleni virittäisitte, en sittenkään muuta päätöstäni. Ja vaikka ajaisitte minun paikalla pois kotoa, yhtä tyhjänä kuin olen tullutkin tähän maailmaan, niin en minä saata enkä voi muuttaa päätöstäni, enkä toisin tehdä. Tässä minä, isä, olen, tehkää minun kanssani mitä tahdotte", sanoi Martti lujasti.

Samassa tuli Susso. Hän oli hyvin teko-arkana ja tekohäpeissään. Hän katsella vilkuili ympäri huonetta, pitäen suutansa niin imelän ja hymyn näköisenä kuin suinkin mahdollista oli ja käytti itsensä hyvin kainon ja sievän tapaisesti.

"Hyvää iltaa (nyt oli ilta)! Olin tuolla kylissä asioitani ajelemassa, niin pistäysin teilläkin käymään — yhy, yhy!" sanoi Susso, ryiskellen.

"Käy istumaan, Susso! Mitä sitä nyt kuuluu?" sanoi Katru hyvin imelästi
Sussolle.

"Eipä mitään erinomaisia, mitä vaan tänne kuulunee?" sanoi Susso teeskennellen.

"Kuuluupa tuota tänne jos mitä. Tuo Kolkin rottahan tuo pakkauupi väkirynnäköllä taloomme, mutta se ei saa niin tapahtua. Olemme sinun kutsuttaneet tänne — olisihan tässä taloa — niin, kutsuttaneet sinun tänne, murhettamme lievittämään. Olemme, isännän kanssa, täällä tuumitelleet, että — jos sinä siihen suostut — otamme sinun miniäksemme; mitä sinä siihen vastaat?" tuumitteli Katru Sussolle.

"Mitäs minusta on tämmöisihin paikkoihin. Kyllä kaiketi Martti löytää parempiakin, ei hän toki katsokaan tämmöisten päälle", sanoi Susso laupiaalla, teeskennellyllä äänellä ja katsellen ehtimiseen Martin puoleen.

Jouduttuansa semmoiseen pinteesen, katsoi Martti parhaaksi lähteä pois koko huoneesta.

"Se sopii", sanoi Kirri.

"Kyllä me tiedämme sinun kelpaavan taloomme, ja oletkin toista kuin tuo Kolkin rotta. Sinä joka olet vielä niin nuori ja komea ihminen ja semmoinen saamamies sitten. Sinulla ei ollut kuin yksi lapsi ensimäisissä naimisissasikaan, mutta tuo Kolkin tyttö on vielä niin sikiävää sukuakin kuin russakat; hän saattaisi pian munia huoneemme täyteen; Kolkillakin on itsellään koko tusina kakaroita, kaikki elossa", puhui Katru innostuksissaan.

"Mitäs Martti itse sanoo asiasta?" kysyi Susso.

"Martti? Mikä itse hän on siihen asiaan? Saapa hän luvan tyytyä siihen, minkä me päätämme. Me emme ole vielä ennättäneet paljon puhua Martille tästä asiasta, eikä ole ollut tarviskaan; pää-asia on vaan se suostutko sinä tähän meidän tuumaamme vai etkö?" toimitteli Katru.

"Jos vaan minä teille kelpaan, niin kyllä kaiketi minä — voi hyvänen aika minua — kylläkaiketi minä — — — suostun", sanoi Susso hyvin muka häpeillen.

"Heti kun asia tapahtuu, annan minä teille kolmetuhatta markkaa käsirahoiksi ja yhtäkaikki saatte kuolemamme jälkeen periä niinkuin toisetkin pojat. Vapaasti saatte asua ja olla talossa, niinkuin vaan haluttaa; sinä saat leipoa nisuja ja panna saaliisi omaan kukkaroosi — eikö kelpaa?" ehdotteli Kirri pontevasti.

"Voi hyvänen aika tuota isäntää! Millä me — tuota, millä minä olen ansainnut semmoisen hyvyytenne? En minä tarvitseisi semmoisia lahjoja; onpa noita rahoja tullut, nytkin viime markkinoilla kieppasin viisisataa markkaa", sanoi Susso kerskaten.

"Lillu sanoi kolmesataa", sanoi Kirri muistuttaen.

"Niin, Lillu! yhy! Enpä minä viitsi kaikille niin tarkoin saaliitani sanoa", sanoi Susso hämyillen.

"Asia siis on päätetty ja sanassani pysyn", sanoi Kirri varmuudella.

"Kylläkaiketi asia saa olla minun puoleltani päätettynä", sanoi Susso ja huokasi raskaasti, niinkuin ainakin se, jonka sydämestä kauvan rasittava murhe on pudonnut.

"Tästä ei pidä kenellekään puhua ja ensi pyhänä kuulutuksille, että pölähtää", sanoi Katru voittoriemussaan.

"Kylläkaiketi asia minun puolestani salassa pysyy, vaan se minua vaivaa, kun en ole Martin omasta suusta kuullut, mitä hän asiasta arvelee — no ei kai Ainakaan häävi ole?" sanoi Susso hajamielisesti.

"Me tiedämme kaikki", sanoi Kirri.

"Vai tiedätte te toki! Semmoinenhan hän raukka kuuluu olevan, vaikk'en minä tahdo kenenkään kunniaa kalvata, enkä ketään panetella — kun olisi Martti täällä!" sanoi Susso, sillä asia ei ollut vielä hänen mielestänsä varma kun Martti ei ollut virkannut hänelle mitään koko asiasta, ja siitä tuo hajamielisyys.

"Pian kaiketi Martti tänne saadaan", sanoi Katru ja käski Martin toisesta huoneesta saapuville.

"Me olemme äitisi kanssa puhuneet sinun ja Susson asian aivan valmiiksi; mitä sinä siihen sanot?" kysyi Kirri Martilta, hänen huoneesen tultua.

"Minkä asian?" kysyi Martti, olevinaan tietämätöin koko asiasta.

"Naimiskaupan sinun ja Susson välillä; mitä sinä siihen sanot, vastaa!" selitteli Kirri.

"Ennättäähän tuosta vastakin puhua", sanoi Martti häveten.

"Se asia ei saakaan jäädä vastaisiin aikoihin, se pitää päättää paikalla ja ensi pyhänä kuulutuksille", sanoi Kirri kiivaasti ja päättäväisesti.

"Antakaa Martin itsensä sanoa ajatuksensa", sanoi Susso ja katsoi imelällä hymyllä Marttia silmiin.

"Poika! Muista mitä olen sanonut", sanoi Kirri hyvin käskevästi ja muistuttavaisesti.

"Pitäneekö tuohon suostua", sanoi Martti, mutta tuon hän sanoi paremmin häpeästä Sussoa kohtaan, kuin todellisesta aikomisestaan yhtyä Susson kanssa, sillä hän oli hyväluontoinen mies, eikä olisi tahtonut Sussoakaan julkisesti loukata totuuden tunnustamisellansa. Vieläpä siinä oli sekin syy, että hän tahtoi päästä mitä pikemmin pois tuosta tukalasta tilastaan.

Jos oikeen katsomme tuon Martin vastauksen läpitse, niin heti huomaamme, ett'ei se ollut myöntävä eikä kieltävä, olihan vaan tuommoinen hätäpisto, joita ihminen on valmis keksimään, kun hänen sydämensä salaiset tunteet joutuvat semmoiseen ahdistukseen, että ne pitäisi yht'äkkiä päällimmäksi paljastaa, mutta jonka työn ja teon ajan ei hän katso vielä soveliaan olevan.

Vaikka tuo Martin vastaus oli niin ja näin, otaksuivat asian-omaiset kumminkin sen myöntäväksi, sillä Martin vanhemmat eivät olleet koskaan ennen kuulleet hänen myöntävän vähintäkään sinne päin, ja Susso ei liene kaukaan aikaan saanut kuulla kosimistuumissaan niinkään edullisia sanoja.

"Kas niin, poikani! kolmetuhatta markkaa on teidän", sanoi Kirri innostuksissaan, kuullessaan Martin vastauksen, ja Susso vetäsi henkeään hyvin syvästi ja sijoitti itsensä toiseen paikkaan.

"Voi hyvänen aika kun minä olen täällä kauan", sanoi hän sitten. "Taitavat ihmiset luulla, että minä — minun pitää lähteä — saammehan jälestä päin asiasta likemmin puhua ja tuumitella — pitäkäähän asia salassa, siihen asti kun se tulee oikeaan loppuunsa — no kylläkaiketi minä ennätän kihlat vastakin saada — hyvästi!" lisäsi hän sitten hajamielisesti ja kättä puristaen jätteli hän Kirrin ja Katrun hyvästi. Sitten kääntyi hän Martin puoleen hiipistellen, mutta Martti oli vaipuneena niin syvä-, ja hajamielisiin ajatuksiin, ett'ei hän huomannut Susson koko hyvästijättö-puuhia. Siinä Susso likenteli ja täpisteli, sillä peräti sopimattomalta tuntui hänestä erota hyvästittä siitä, joka tästälähtien tulisi olemaan hänen elämänsä korkeimpana määränä.

"Etkö huomaa, Martti?" sanoi Kirri lujasti, kun näki viimein missä kiusauksessa Susso oli Martin huomaamattomuuden vuoksi.

Kuultuansa isänsä lujan ja käskevän äänen, heräsi Martti kuin unesta. Katsahtaen ympärillensä, havaitsi hän Susson jo kauan hänelle tarjotun käden ja päätänsä kääntämättä ojensi hän kylmästi ja pitkäveteisesti kätensä Sussolle; siihen tyytyi Susso ja lähti hyvällä toivolla pois. — Tovin ajan perästä meni Marttikin.

"Asia sai paremman lopun kun voimme aavistaakaan", sanoi Kirri hyvillään, kun Martti oli mennyt.

"Niin toki, Jumalan kiitos!" sanoi Katru huoaten ja ottaen itsellensä hyvin hurskaan ja arvokkaan näköisen aseman.

Sinä iltana ei asiasta puhuttu sen enempää. Martti vaan näytti niin ajatuksiinsa vaipuneelta, ett'ei hän näyttänyt asuvan tätä mailmaa; hänen nykyinen olonsa näytti kalan elämältä. Kun aamu tuli, oli Martti niin umpimielinen, ett'ei kukaan kuullut hänen sanovan eli puhuvan yhtäkään sanaa; tavallisesti söi hän eineensä, otti kirveen käteensä ja meni rantteelle hakkaamaan.

Melkeen samassa tuokiossa tuli Kirrin ja Katrun nuorempi poika, Esko, huoneesen; hän oli tuiki hätääntyneen ja tyhmistyneen näköinen.

"No, mitä nyt?" kysyi Kirri.

"Martti löi kirveellä jalkaansa", sanoi Esko.

"Herra Jumala! Pääseekö hän sieltä omin voiminsa pois?" hätäili Katru.

"Juokseeko haava?" kysyi Kirri.

"Juoksee oikeen kovasti", vakuutti Esko.

"Kolkki pitää noutaa paikalla tänne, hän on tottunut haavojen sitoja ja hoitaja", sanoi Kirri hätääntyneenä.

"Kolkki! Minä kyllä rakastan lapsiani, mutta vaikka Martti juoksisi niin kuivaksi, ett'ei hänessä olisi mehua enempää kuin puristetussa silahkassa ja vaikkapa hän vielä paikalle oikeisi, en sittenkään antaisi noutaa Kolkkia — no kaikkea sinä suustasi päästelet! Kolkkia! Mutta mene sinä itse sukkelaan avuksi, saattamaan häntä huoneesen ja, jos mahdollista, tukkimaan haavaa; minä lähtisin myös, mutta niinkuin tiedät, pyörryn minä kohta, kun ma näen vertä", sanoi Katru täydellä äiti- ja emäntävallalla.

"Pitää kaiketi minun lähteä häntä katsomaan ja auttamaan", sanoi Kirri tottelevaisesti ja meni.

"Miten Martti ennätti näin vähällä ajalla jalkaansa lyödä?" kysyi Katru
Eskolta.

"Kun hän tuli rantteelle, seisoi hän siinä kirvesvarteensa nojaten niinkuin kuvapatsas ja niin rauhassa, ett'ei hän silmiänsäkään räpäyttänyt. Vihdoinkin alkoi hänen rintansa kohoilemaan, sitten lainehtimaan; sitten huokasi hän raskaasti, kohoitti hirveensä ja rupesi lyömään puuhun, mutta löikin suoraan jalkaansa", selitti Esko.

"Mikä Jumalan tähden vaivaa sitä miestä? Hän on koko yöntienoon ollut niin kummallinen ja umpimielinen, ett'en tiedä oikeen mitä hänestä ajatteleisin", sanoi Katru harmistuneena.

"En tiedä", sanoi Esko.

"No, kuinkas kävi?" kysyi Katru Kirriltä, joka juuri nyt tuli huoneesen.

"Haava saatiin tukkoon ja Martin henki on turvattu, Martti oli kerran sattunut näkemään Kolkin sitovan paljon vuotavan haavan, Martti seurasi esimerkkiä ja haava tyrehtyi", sanoi Kirri voittavasti.

"Mitä haavalle tehtiin?' utasi Katru.

"Ensinnäkin pidettiin jalka pystössä ja toiseksi koko jalka jäähdytettiin kylmällä vedellä. Kolmanneksi otti Martti kuluneista palttinatilkuista nykityitä lankoja, hierusteli kämmentensä välissä niistä parhaan kokoisen tukon, painoi sen haavan pohjaan ja sitoi sitten haavan tukevasti leveästä liinasta tehdyllä pitkällä siteellä, niin oli teko tehty; sillä hirveä vuoto kohta seisahtui", sanoi Kirri, ikäänkuin kerskaten.

"Ne ovat joutavia Kolkin temppuja. Kyllä kai haava olisi lakannut juoksemasta, jos olisi siihen kaatanut pikiöljyä", sanoi Katru, turvaten omiin lääkkeisinsä ja pahaan sisuunsa.

"Se olisi kyllä saattanut olla mahdollista, mutta annetaan hänen nyt vaan tuossa koettaa. Mutta luulempa minä tuon vahingon olevan Jumalan salliman", arveli Kirri.

"Mitenkä se on ymmärrettävä?" kysyi Katru.

"Kuulehan nyt!" kehoitti Kirri. "Nyt täytyy Martin pysyä koreasti kotona ja niin ei hän pääse yhtymään Kolkin tyttären kanssa, ja sillä tavalla hän vieraantuu pois hänestä. Sillä muutoin ei olisi hänehen ollut juuri paljon luottamista, jos kohtakin lupasi naida Susson, sillä poika on niin kummallisen salamielinen, ett'en oikeen tiedä mitä hänestä ajatteleisin. Nyt ei tunnu sydämessäni olevan yhtään liikaa painoa, kun asiamme olemme saaneet kerran noin hyvälle kannalle ja kun päälle päätteeksi sallimuskin näkyy meidän toimeamme suosivan", sanoi ja selitti Kirri erinomaisen kevennetyllä mielellä.

"Sinä olet oikeassa; tuo, jota ensin pidin suurimpana onnettomuutenamme, onkin, näen mä, oikeen ajateltuna, suurin onnemme, sillä todellakin se edistää meidän toimiamme paljon, sanomattoman paljon", sanoi Katru, myös suuresti lohdutettuna.

KOLMAS LUKU.

Kirrilän vanhuksien mielestä oli elämä nyt kaikin puolin niinkuin sen heidän mielestänsä ollakin tuli. Melkeen vakuutettuina siitä, että tuo heille niin vastenmielinen Martin naimahomma oli nyt tullut onnellisesti keskeytetyksi, olivat Kirri ja Katru erinomaisen hyvällä tuulella. He hoitelivat Marttia ja naimis-kaupasta ei puhuttu, ei Ainan eikä Susson puolesta, kunmnaltakaan puolelta mitään. Tuossa ainakin näennäisessä sydänten rauhassa kului useampia aikoja kaikessa sovinnossa ja hiljaisuudessa, mutta lieneekö kaikilla asianomaisilla ollut todellinen sisällinen rauha, sen jätämme tulevan ajan ja tulevain tapausten vastattavaksi.

Jonkun ajan kuluttua Martin jalan loukkaumisesta, tuli Kirsti entisellä tavallisella tohinallaan Kirrilään.

"Nyt ovat kaikki asiat hyvin päin, naapurin Kirsti", sanoi Kirri Kirstille heti hänen tultuaan, ikäänkuin olisi hän jo ennakolta pelännyt Kirstin tuovan pahoja uutisia.

"Kuinka hyvästi?" kysyi Kirsti.