Produced by Tapio Riikonen

PIKKU KUVIA ELÄMÄSTÄ

Kirj.

P. Päivärinta

WSOY, Porvoo, 1904.

Sensuurin hyväksymä. Porvoo jouluk. 2 p. 1904.

SISÄLLYS

Alkulause.
Sammunut ihmisyys.
Amma.
Väärällä paikalla.
Väärällä jäljellä.
Pötikkä.
Säälimätön.
Kova isä.
Kurjuutta.
Sairas.
Hento sielu.
Kultaseppä.
Surua.
Rakastuneet.
Tehtailijoita.
Veljekset.

ALKULAUSE.

Ihmisen elämä on vaiheineen niinkuin jonkunmoinen panoraaman kuvio. Vaikuttimineen, pyrintöineen liitelee tuo kuvio silmiemme editse ja monenlaista vaariinottamista on tuossa elämänkuviossa. Iloineen, suruineen, taisteluineen, voittoineen, tappioineen hiipivät ne silmiemme editse päämääräänsä kohden. Monenlaisia tuloksia saavutetaan noissa riehuvissa pyrinnöissä, niin yksilön, kuin perheenkin kesken, aina sen mukaan, minkälaiset perustukset kullakin taistelijalla on ollut.

Kun olen jo ikämies, olen nähnyt noita taisteloita monenlaisia ja monessa muodossa; olen nähnyt taisteluita alkavan ja loppuvankin.

Näitä eläviä kuvia aion nyt kirjoitella muistiin, mitä eläissäni olen nähnyt.

Ensimäinen kuva.

Sammunut ihmisyys.

Lienen ollut viidentoista vuotias, kun ensi kerran jouduin muutamille maaseudun markkinoille. Elämä siellä oli kirjavaa sekamelskaa ja touhua, koko markkinat tuntuivat kiehuvan yhtenä mylläkkänä kuin poropata, josta en luullut kenenkään selvää saavan.

Minulle tuli sangen ikävä ja jo iltapäivällä aloin kärttää aikuisia kumppaneitani lähtemään pois. Kumppanit eivät kuitenkaan olleet niinkään kiireellisiä lähtemään kuin olisin suonut ja niin kului aika, jotta alkoi jo vähän hämärtää.

Torin toisessa päässä oli markkinakojujen välissä kapea sola. Poislähteissämme oli se juuri patoontunut täyteen hevosia ja markkinaväkeä, niin että siitä oli vaikea läpi päästä. Silloin ilmestyi siihen nuori, kaunis mies hevosineen. Hän oli kookkaimpia miehiä mitä olin siihen elettyyn nähnyt ja niin kaunis ja roteva, että minua oikein ihmetytti. Hän pyrki tuon ahdingon läpi, mutta ei päässyt muuten eteenpäin kuin raivaamalla itselleen tietä. Keveästi siirteli hän kuormitettujakin rekiä syrjään ja hevosia pois tieltä. Kun hän siinä työntelihe eteenpäin, rupesi muuan mies hänelle innoittelemaan, kysyen, kenenkä luvalla hän niin röyhkeästi elelee.

Nuorukainen vastasi, ettei hän tee kenellekään mitään väkivaltaa, pyrkii vain pois tästä ahdingosta, päästäkseen lähtemään kotimatkalle.

Kun innottelija siihen vastaukseen tyytymättä alkoi käydä nuorukaiseen käsiksi, sai hän tältä semmoisen siirron, että lensi tollonkoppina ison matkaa ja olisi kaatunut kumoon, ellei tiheä ihmisjoukko olisi estänyt sitä. Sillävälin oli nuorimies saanut tiensä auki ja niin hän suoriutui matkaansa.

Niin, sellainen kuva kyllä mieleen painui. Vaikka olin vielä nuori, olin häneen niin innostunut, että hankin tietooni mistä tuo niin kaunis ja hyvännäköinen nuorimies oli. Vihdoin kuulin, että hän oli kotoisin toisesta pitäjästä, erään Kari-nimisen sydänmaalla olevan vankan talon poika. Talossa oli kolme veljestä, joista kaksi oli jo nainutta, mutta tämä markkinoilla ollut nuorin veli vielä naimaton.

Aikaa kului edelleen, niin viimein nuorin velikin nai. Pitkä, soleva ja hento oli hänen morsiamensa, niin että tuskinpa kauniimpaa paria on koskaan yhteen solmittu. Muutamista hän kuitenkin oli vähän liiaksi markkinakorea ja kuuluisa tanssileija.

Karin väki oli varakasta ja sangen työteliästä. Ei siinä kyllä, että he tekivät päivät ahkerasti työtä, mutta talviset puhteetkin olivat kaikki ahkerassa touhussa, tehden mikä mitäkin talouden tarvetta ja vaimoväki oli uutterasti käsitöidensä ääressä.

Penna — tuo nuorin veli — oli saanut olla muita joutilaampana ja oikean työn sijasta opetellut pelata kitkuttelemaan viulua. Tuotuaan nuoren vaimonsa kotiin, ei hän tullut enään ryhtyneeksikään mihinkään puhdetöihin. Iltakaudet istuivat he kamarissaan, jossa Penna pelata luruutteli viulua ja nuori nainen istui työttömin käsin kuunnellen Pennan soittoa ja väliin neuvoen häntä, kun se ei mennyt hänen mielensä mukaan. Innostuipa tuo tanssihaluinen Laura niin tavasta, että hän ypöyksin koetti tanssia lattialla. Hymyhuulin katseli Penna kaunista vaimoaan ja hän rakasti kaikesta sielustaan häntä.

Karin väki oli luonteeltaan hyvin siivoa, eivätkä pitkään aikaan virkkaneet Pennalle ja hänen vaimolleen luotuista sanaa, vaikk'ei heidän käytöksensä ollut taloudelle hyödyksi.

Penna vaimoineen kulki kaikilla markkinoilla, kaikissa tanssiaisissa, häissä ja missä vaan vähänkin tanssittiin. Penna niissä tavasta soitteli ja Laura leiskui tanssin pyörteessä. Näiltä retkiltään he myöhään iltasilla vetääntyivät kotiin.

Tämmöisenään kului aikaa vuosi toista.

Viimein eräänä iltana tuli vanhin veli, Mauno, Pennan kamariin; Penna oli silloinkin soittelemassa viuluaan.

"Mitenkähän se on, veliseni, kun et sinä eikä vaimosi näytä enään pitävän talouden töistä mitään huolta; ei sitä pelaamalla ja joutilaana istumalla kauan eletä", sanoi Mauno.

Penna lakkasi heti soittamasta, mutta kumpikaan heistä ei vastannut
Maunon muistutukseen halaistua sanaa.

Kun äänettömyys kävi pitkäksi, lähti Mauno kamarista pois.

Vaan kun hän oli ovesta ulkona, kivahti Laura suutuksissaan: "Etteivät häpeä! Nyt tullaan meitä jo muistuttamaan ja komentamaan. Olemmeko me heidän orjiaan! Paras on, että otamme itsemme erilleen tästä. Ostamme likempää kirkkoa oman talon, jossa ei meitä kukaan komenna eikä häiritse."

Penna ei vastannut siihen mitään eikä koko yönseutuna lausunut ainuttakaan sanaa. Mutta aamulla hän meni toisten veljien luo ja sanoi:

"Pitää hakea jakomiehet taloon, sillä minä tahdon saada osani erilleen."

"Kuinka niin? Olemmehan tähänkin asti sopineet yhdessä elämään ja toimimaan", sanoi Mauno.

"Minä en kärsi sitä, että minua ja vaimoani tullaan muistuttelemaan", sanoi Penna ärtyisesti.

"No, mutta kuulehan nyt. Itsekin sen ymmärrät, ettei leipä kasva työttömälle. Parasta on, että pysyt yhdessä, sillä songassa on hyvä soutaa ja kolmisäinen köysi on aina lujin", kehoitti Mauno.

"Se on nyt kerrassa niin, että minä en jää teidän kanssanne olemaan. Eron minä tahdon — jakomiehet taloon", uhmaili Penna, tahtomatta edes kuunnella tyyniä sanoja.

Eihän siinä mikä auttanut, vaan täytyi ryhtyä jakohommiin.

Toiset veljet suostuivat lunastamaan Pennalta hänen maaosuutensa; irtaimisto ainoastaan jaettiin osinkoja myöten.

Heti lähti Penna kirkolle maanostoon. Hän löysi mieluisensa paikan ja osti sen. Pian hän muuttikin perheineen uuteen kotiinsa, joten nyt ei ollut ketään heitä muistuttamassa työttömyydestä.

Pennan koti muuttui nyt kyläkunnan varsinaiseksi tanssipaikaksi. Olihan siinä vapaa talo, jossa ei ollut mitään orjailemista isännän ja emännän puolelta ja soittoniekka oli paikalla. Heillä oli jo yksi lapsi muuttaessaan uuteen kotiinsa. Lapsi oli heikko, mutta ei sekään ollut esteenä tanssihaluisille. Talviset iltapuhteet ja semminkin pyhinä iltapäivät tanssittiin Pennan kodissa ja emäntä oli aina saapuvilla, olipa lapsen asiat miten hyvänsä.

Luonnollistahan on, että semmoisessa seurassa on aina juopuneitakin ja nämät pitävät useinkin pahaa ja sopimatonta elämää, mutta isäntäväen suopeus oli vähitellen kasvanut siihen määrin, ettei sellainenkaan sen mielestä merkinnyt mitään.

Aika kului ja Pennalle syntyi useampia lapsia, kaikki poikia. Kun nämät kasvoivat sen verran, että kykenivät juoksentelemaan, tanssitettiin niitä väliaikoina paremman puutteessa. Isä soitteli ja äiti oli opettamassa lapsiaan, kuinka sitä mennään.

Tämä pennalaisten käytös kummastutti paikkakuntalaisia. Joku naapuri rohkeni eräänä kertana muistuttaa, että eiköhän heillä ole väärä käsitys lasten kasvattamisessa.

"Miksikä niin?" kysyi emäntä ja hänen suuret silmänsä laajenivat ihmettelystä.

"Minusta tuntuu vaan siltä, että noin nuorena tanssittaminen ei ole oikea lasten kasvatustapa", sanoi vieras.

"Tarvitsevathan lapsetkin saada jotakin huvia ja olla vapaudessaan", sanoi talon emäntä.

Muun hyvän lisäksi rupesi emäntä itse tarjoomaan ryyppyjä rahan edestä vierailleen. Pennalasta tuli viimein oikea salakapakka. Juopuneita kulki siellä myötäänsä, usein jääden meuhaamaan päiväkausiksi. Tanssitilaisuudet tulivat nyt semmoisiksi, ettei siellä monta selvää ollutkaan. Hyväntahtoisuudessaan nämät Pennalan mielivieraat tarjoilivat isännälle, emännälle ja lapsillekin ryyppyjä pulloistaan, eivätkä isä ja äiti panneet yhtään sitä vastaan. Siellä saivat lapset olla valtoimina juoppojen joukossa, usein nekin juovuksissa, ja silloinkos niillä oikein naurettiin ja ilakoitiin.

* * * * *

Pienessä ränstyneessä, olkikattoisessa mökissä istuu kaksi harmaapäistä olentoa. Ne olivat Penna ja Laura. Mökki on hataruutensa takia jotenkin kylmä.

"Hyi kun minua viluttaa, eikä ole puita että saisi valkean pesään", sanoi nainen.

"Käy noutamassa halkoja naapurin pinosta", neuvoi mies.

"Entä jos näkevät."

"Mitä joutavia, onhan nyt vielä pimeä; paitsi sitä, onhan pino ulkohuoneitten takana niin, että heidän on mahdoton sitä huomata", sanoi mies.

"Eihän minun velvollisuuteni ole puita hankkia, sinun tehtäväsihän se on."

"Tiedäthän, etten minä kykene liikkumaan tuon kirotun kihdin vuoksi", sanoi mies.

Vaimo kävi sieppaamassa puusylyksen naapurin pinosta, mutta sanomattoman arka hän näytti olevan, sillä hän vilkuili ehtimiseen taaksensa puita tuodessaan.

Kun he saivat tulen pesään, lämmittelivät he sanatonna sen ääressä kohmettuneita jäseniään.

"Ei tässä ole paljon haaraa eineestäkään, sillä ei ole muuta kuin vähän leipää, perunoita ja suolaisia silakoita. Vaivaishoitokin on niin vietävän kitsas, ettei laita meille kunnollista elatusta", sanoi vaimo, katkaisten äänettömyyden.

"Paljon se ei ole, mutta parempi sekin kuin ei mitään", lohdutteli mies.

Syödessään niukkaa aamiaistaan sanoi Laura Pennalle: "Oletko kuullut, kun poikamme Matti on pantu taasenkin kiinni?"

Penna säpsähti.

"Hänkinkö nyt jo toisen kerran kiinni! Nyt hän joutuu pitemmäksi ajaksi linnaan ja siellä on jo ennestään Kalle ja Jussi. Ei ole heistäkään enään meille mitään apua. Kun he olivat vapaalla jalalla toivat he joskus meillekin elämisen apua", sanoi Penna.

"Varastettua tavaraa."

"Itsepä heidät olet semmoisiksi opettanut. Nyt näet hedelmät", sanoi
Penna.

"Entä itse! Opettanuthan sinäkin olet heitä tuommoisiksi", sanoi Laura.

"No millä tavalla?"

"Olethan heille ja koko tuolle tanssijoukolle pelannut ja suvainnut heitä talossasi, ja lapset ovat saaneet vapaasti olla heidän seurassansa oppimassa kaikellaista pahuutta ja riettautta. Kun pojat jo pieninä näpistelivät, et tosiaan varannut etkä nuhdellut heitä, päinvastoin nauroit sinä vaan ja kehuskelit heidän nokkeluuttaan."

"Kas, kas, vai minussa se syy onkin! Mitähän jos minulla olisi ollut siveellisempi vaimo, eiköhän asiat olisi toisin. Sinä maailman kuulu tanssileija, sinähän se olet pienestä pitäin opettanut heitä olemaan kaikessa mukana. Olet pitänyt salakapakkaa ja olet suvainnut heidän tottua jo lapsena ollessaan juoppouteen. Et ole varannut etkä muistuttanut heitä mistään paheesta", syytteli Penna vuorostaan.

"Mutta olenkos minä opettanut varastamaan?"

"Olenko minä sitten?"

"Et suoranaisesti, mutta sinussa on epärehellinen henki; sen olen huomannut pitkin aikaa, ja sinussa asuu sama henki vielä nytkin. Kehoitithan juuri äskenkin minua puita varastamaan", väitteli Laura.

Penna vaikeni ja molemmat jatkoivat ääneti niukkaa aamiaistaan.

Toinen kuva.

Amma.

Eteemme aukenee kuva kaukana Perä-Pohjolassa, ylhäällä Tornionjoen rannoilla.

Reeni Kiikki oli köyhän työläisperheen ainoa lapsi. Vaikka olikin köyhä aika maakunnassa, olisi perhe tullut jotakuinkin toimeen, mutta se kuolema. Se kova, kylmä ja armoton viikatemies ei katso, kuinka jälkeenjääneitten käypi; armotta se iskee vaan kun hänen aikansa tulee.

Paikkakunnalla riehui ankara lavantauti, joka lukuisasti laski ihmisiä viimeiseen lepokammioonsa. Reeninkin vanhemmat sairastuivat tuohon kamalaan tautiin ja jonkun viikon sairastettuansa kuolivat he molemmat samalla vuorokaudella.

Reeni parka joutui aivan puille paljaille, mutta pitäjän vaivaishoito koki pitää hänestä huolta.

Paikkakunnalla oli maankuulu rikas talo, jonka nimi oli Mäkivuotka. Talo sijaitsi korkealla mäellä ja siitä oli avara näköala ympäristöön. Monivuotista viljaa oli aitoissa, mutta eräässä aitassa olivat hinkalot täynnä kiskotuita petäjänkuoria. Vaikka oli niin runsaasti viljaa, ei Mäkivuotkassa syöty koskaan selvää leipää, vaan pantiin aina petäjäistä sekaan.

Talossa oli kauan taisteltu karua luontoa vastaan. Tämä oli opettanut isäntäväen säästäväisiksi ja mahdollisesti pitempien katovuotten varalta panivat he hyvinäkin aikoina petäjäistä leipänsä sekaan.

Talossa oli kuusi varmaa hevosta ja kolmisenkymmentä lypsävää lehmää, joten ei särvinaineestakaan ollut puutetta.

Tämmöinen oli se talo, johon Reeni Kiikki vaivashoidon puolesta sijoitettiin. Mäkivuotkan väki oli järkiään siivoa väkeä. He ottivat uuden tulokkaan vastaan niinkuin oman lapsensa, hellivät ja hoitelivat poikaa parhaansa mukaan. Reeni oli Mäkivuotkaan tullessaan juuri täyttänyt viidennen ikävuotensa. Poika oli hyväluontoinen ja nöyrä ja teki empimättä mitä hänelle käskettiin.

Talossa oli toisella vuodella oleva lapsi, joka jo käveli. Myöskin oli talossa Kaarina-niminen tyttö, joka oli juuri samanikäinen kuin Reeni. Poika sai nyt toimekseen hoitaa näitä molempia lapsia. Ystävällisesti varoitettiin poikaa, että hän pitäisi lapsia tarkoin silmällä, ettei heille mitään vahinkoa tapahtuisi. Talonväki oli niin työteliästä, etteivät he joutuneet kaikin ajoin lapsia katsastamaan.

Ahkerasti istui Reeni pikku-Akselin kehdon ääressä, liekutellen ja laulellen hänelle ja tarjoillen pojalle milloin ruokaa, kulloin juomaa, joita oli varalle pantu.

Reenin näin hoidellessa pikku-Akselia, kiintyi Kaarínakin tähän joukkoon, sillä eipä hänellä muutakaan seuraa päivillä paljon ollut, kun muu väki oli töissään.

Päiväkaudet istui Kaarina Reenin vieressä, kuunnellen pojan heleitä lauluja, joita hän Akselia liekutellessaan lauleli, ja poika osasikin niitä kelpo lailla, sillä hänellä oli kaunis ääni ja hyvä korva.

Isäntäväki mieltyi yhä enemmän Reeniin, sillä he huomasivat että poika toimitti hänelle uskotun työn varsin hyvin.

Reeni oli jo taloon tullessaan hyvällä alulla lukemiseen ja isäntäväki rupesi täydentämään hänen taitoansa. Poika oli hyväoppinen ja pian tuli hänestä kelpo lukija.

Palkinnoksi pojan uutteruudesta ostivat he hänelle kaikellaista lasten kirjallisuutta, satu- ja kuvakirjoja.

Nyt vasta Reenille ja Kaarinalle hauskat päivät tulivat. Aamusta iltaan istui Kaarina Reenin vieressä, kun tämä luki satuja, ja kuvakirjoja ei myös unhotettu. Samaa rintaa opetti Reeni myös Kaarinaa kirjalle, sillä tyttökin oli jo ennestään hyvällä alulla.

Tällä tavalla kiintyivät lapset niin toisiinsa, etteivät he voineet toisittaan toimeentulla.

* * * * *

Reeni ei ole enään lasten ammana. Hänestä on kasvanut kookas, pulska nuorukainen, samoinkuin Kaarinastakin ihana impi. Reeni on vielä Mäkivuotkassa renkinä ja vuosi vuodelta nostaa isäntä hänelle palkkaa, sillä ei hän mitenkään tahtoisi päästää poikaa pois.

Reeni oli säästävä mies ja hän oli palkoistaan saanut kokoon jonkumoisen summan. Reeni ja Kaarina tunsivat sydämessään outoja tunteita toisiaan kohtaan. Milloin vaan silmä välttyi, hakivat he toisiensa seuraa.

Tämmöinen ystävyys ei voinut olla kauan salassa. Se oli toki isäntäväestä liikaa.

Eräänä aamuna sai Reeni kutsun tulla isännän puheille. Reeni totteli.

Kun hän oli astunut isännän kamariin, silmäili isäntä häntä synkin katsein, kiireestä kantapäihin saakka.

"Tiedätkö sinä mistä olet tähän taloon tullut?" sanoi isäntä kolkosti.

"Hyvin kyllä sen tiedän. Tulin viisivuotiaana köyhäinhoitolaisena taloonne", sanoi Reeni hälkyilemättä.

"Mitä välejä teillä on Kaarinan kanssa?"

"Ei mitään sen parempaa eikä pahempaa, kuin että rakastamme sydämestämme toisiamme."

"Vai niin! mutta tiedätkös, ett'ei Mäkivuotkan ainoaa tytärtä ole kasvatettu köyhäinhoitolaista varten", kysyi isäntä, antaen tahallaan äänelleen ilkeän sävyn.

"En tiedä mitä varten olette hänet kasvattanut, mutta sen tiedän, että Kaarina on minun, sillä meitä ei voi mikään voima tässä maailmassa eroittaa. Että olen ollut köyhäimhoitolaisena ei ole minun vikani. Olenhan ihminen ja luulen olevani oikeutettu elämään niinkuin toisetkin ihmiset", sanoi Reeni jäykästi.

"Näytpä, vietävä, kasvaneen päätäsi pitemmäksi, etkä enää edes ota lukuun, kuka sinut on mieheksi kasvattanut." Sitä sanoessaan isäntä käveli kaapillensa ja luki sieltä rahoja kouraansa, astui Reenin eteen ja ojensi hänelle rahat sanoen: "Tuossa on vuotesi palkka. Meidän välimme on iäksi rikottu ja saat pötkiä pois meidän talosta."

"Se on minusta kylläkin paha, sillä te olette olleet pienestä pitäen minulle niinkuin isä ja äiti ja olette minua tähän saakka kohdelleet kaikella rakkaudella. Vaan koska kerran niin tahdotte, niin lähden luotanne, mutta tunnossani soipi, etten poistu ainaiseksi, vaan toivon tulevani vielä kerran takaisin."

Reeni poistui nyt isännän kamarista ja alkoi kokoilla kapineitansa.

Kaarina itki että oli vedeksi sulaa, sillä hän oli kuullut isännän ja
Reenin väliset keskustelut.

Koko talonväen jätteli Reeni kädestäpitäin hyvästi ja jokaisen kasvoissa näkyi surullinen ilme.

Monikin olisi nyt ottanut Reenin palvelukseensa hyvällä palkalla, mutta häntä ei haluttanut enään ruveta palvelukseen.

Säästämillään rahoilla rupesi Reeni ostelemaan Lapin tavaroita, niin paljon kuin hänen varansa riitttivät. Venheellä kuljetti hän ne Tornionjokea myöten Tornioon ja möi ne siellä hyvällä voitolla. Tällä tavalla kartutti hän omaisuuttaan kerta kerralta.

Parin vuoden päästä ruvettiin yleisesti paikkakunnalla huhuamaan, että
Reeni Kiikki on varakas mies.

Eräänä iltana ilmestyi Reeni Mäkivuotkaan. Hyvän illan sanottuaan astui hän isännän eteen.

"Niinkuin lähteissäni lupasin, olen tullut teidän taloonne. Nyt olen jo semmoisissa varoissa, että voin vaimoni elättää. Olen tullut noutamaan Kaarinaa, ettekä voi sitä estääkään, sillä hän on nyt jo sen ikäinen, ettei hän tarvitse naittajaa", sanoi hän isännälle.

Isäntä oli niin suutuksissaan, että oikein vapisi. Jotakin mutisi hän roistosta ja kiittämättömyydestä.

"En ole mikään roisto enkä kiittämätönkään, enkä tahdo teidän rikkauksianne neulan edestä. Siinä on kyllä, kun saan oman rakkaan Kaarinani", sanoi Reeni.

Kaarina rupesi hätäillen kokoilemaan tarpeellisimpia pitovaatteitaan Reenin kehoitellessa, ettei hänen tarvitse pitää suurta lukua kaikista vaatteistaan.

Kun Kaarina kyynelsilmin jätteli talonväkeä hyvästi, ei isä antanut hänelle kättään, mutta äiti saatteli itkusilmissä tyttärensä kartanolle saakka ja peitteli hänet rekeen.

Niin vei kun veikin Reeni Kaarinansa ja niin pian kuin asiat myönsivät, solmivat he avioliiton.

* * * * *

Viimeisistä tapauksista on kulunut kolmisen vuotta.

Mäkivuotkan pieni Akseli ei olekaan enään Pikku-Akseli. Hänestä on kasvanut kookas, pulska nuorukainen. Hän oli isän silmäterä, johon tämä kiinnitti kaiken huomionsa ja toivonsa. Tämä toivo vaikutti isässä sen muutoksen, ettei hän paljon muistanutkaan tuota ainoan tyttärensä kodista poismenoa.

Sopipa isän rakastaakin poikaansa, sillä Akseli oli hyväluontoinen ja älykäs nuorukainen. Kun isä häntä johonkin käski, oli käsky useinkin täytetty jo ennenkuin määräys oli loppuun lausuttu.

Isä rakenteli kaukasia suunnitelmia, kuinka Akselin tulevaisuus muodostuisi loistavaksi toimeliaisuudeksi ja kuinka Mäkivuotka paisuisi yhä isommaksi ja niittäisi kunniaa laajoissa piireissä. Nytkin oli jo Akseli kaikkien lemmikki ja kunnioittama.

Mutta eräänä iltana Akseli tuli pahoinvoipana kotiin poropalkimelta. Hän oli niin viluissaan, että oikein kohona hyppeli ankaran väristyksen tähden, vaikka hänellä oli vankka talvipuku päällään. Hätäyksissään juottivat isä ja äiti hänelle kuumaa kahvia konjakin kanssa, jota heillä sattui olemaan, poistaaksensa pois Akselista tuota ankaraa vilua. Sitten kuopattiin hänet moninkertaisilla peitoilla sänkyyn. Pian nukahti sairas siihen. Vaan siitä herätessään hän oli niin kuuma kuin poltinora; kyllä nyt ei viluttanut. Ei viipynyt kauankaan, kun Akseli oli aivan tiedotonna houriossa, kärsien kauheita tuskia. Hän oli saanut ankaran keuhkopoltteen ja taisteli nyt elämästä ja kuolemasta.

Mitä tehdä? Lääkäriä ei ollut lähempänä kuin Torniossa, ja jos sieltä lähtisi hakemaan, kuluisi kiireimmälläkin kululla kolmisen vuorokautta ennenkuin lääkäri saapuisi paikalle.

Kun sairaan tuskat yhä yltyivät, lähti isä itse toisena päivänä lääkäriä hakemaan. Hän ajoi yöt ja päivät niin paljon kuin eteensä pääsi, valikoiden kyytitaloista parhaat hevoset, selitellen kiireellisen asiansa ja antaen runsaasti kyytirahoja.

Kolmannen päivän iltamyöhään ennätti isä, lääkäri mukanaan, kotiin. Mutta voi kauhistus mitä hän näki! Akseli makasi jo ruumiina. — Kuusi tuntia ennen isän ja lääkärin saapumista oli hän heittänyt henkensä.

Kovasti koski tämä tapaus kaikkiin, vaan kaikkein enimmän isään. Hän ei voinut moneen vuorokauteen syödä eikä nukkua. Hän ei voinut muuta tehdä kuin käyskennellä huoneesta toiseen, myristen ja valitellen itsekseen. Tuo vankkarakenteinen Mäkivuotkan Aaro-isäntä luhistui aivan pian köyryselkäiseksi rapistuneen näköiseksi mieheksi.

Kun isä oli senverran toipunut enimmästä surustaan, että hän voi syödä ja nukkua, ei hän sittenkään välittänyt töistä eikä muista talouden toimista. Vaimolleen päivitteli hän ehtimiseen kovaa kohtaloaan. Tämä koki lohdutella miestään parhaansa mukaan, muistuttaen, etteihän kuolemalle kukaan mitään voi, mutta se ei tuntunut vaikuttavan Aaroon vähän vähääkään.

Eräässä tämmöisessä tilaisuudessa muistutti emäntä miestään:

"Onhan meillä vielä tytär elossa, eikö olisi parasta leppyä hänelle ja kääntyä hänen puoleensa."

"Se kiittämätön — ei ikinä", sanoi isäntä kolkosti.

Emäntä koki selvitellä:

"No, mutta ajattelehan nyt toki asiaa tarkemmin. Eihän Kaarina ollut sinua vastaan koskaan kiittämätön ja tottelematon, sen tunnet itsekin tunnossasi. Tuossa yhdessä asiassa oli hän myöntymätön, mutta se olikin sydämen asia, jota ei voi kukaan toiseksi muuttaa. Paitsi näitä ei Kaarina ole huonoissa käsissä ja hän elää Reenin rinnalla onnellista elämää. Turhaan sinä vihaat Reeniäkin sen tähden, että hän on ollut köyhäinhoitolaisena. Reeni on kuitenkin mies semmoinen, joita ei tiheässä löydy."

Isäntä ei vastannut siihen mitään, lähti vaan äänetönnä kävelemään pois.

Muutama päivä senjälkeen rupesi isäntä itse puhumaan samasta asiasta.

"Minusta on vähitellen alkanut tuntua siltä, että sinä viime kerralla taisit sittenkin olla oikeassa", hän sanoi.

Nuo sanat kuultuaan purskahti emäntä valtavaan itkuun ja käpertyi isännän kaulaan.

"Voi ukko kulta, kuinka hyvää minulle tekee nuo sanasi. Toimita nyt vaan niin, että ainoa lapsemme tulee kotiin. Sittenhän sinunkin ankara surusi haihtuu, kun hän on kotona, joka sinua palvelee ja hoitaa. Ja kun Reenikin tulee kotiin, voit laskea kaikki taloudelliset huolesi hänen hartioilleen ja hän kyllä kykenee ne kantamaan", puheli emäntä itkunsa seasta.

* * * * *

Reeni oli ostanut itselleen talon, jossa hän vietti toimeliasta elämää. Talossa vallitsi kaikkialla erinomainen siisteys, sillä emäntä oli semmoiseen jo kotonansa oppinut.

Eräänä päivänä Reeni ja emäntä havaitsivat kaukaa tulijan ja arvelivat: kukahan se mahtaa olla. Mutta pian tunsivat he hänet ja riensivät häntä vastaanottamaan kartanolle. Ukon saapuessa perille olivat he molemmin häntä syleilemässä. Kaarina hoki ehtimiseen: "Voi, voi isäni, rakas isäni!" Kahdenpuolen taluttivat he ukon huoneeseen ja riisuivat häneltä päällisvaatteet. Ukko näytti ensimältä jurolta ja oli vähäpuheinen; lieneekö hänen mieleensä muistunut entinen tyly käytöksensä tytärtänsä ja vävyänsä kohtaan. Molemmin kokivat he kilvan parhaansa mukaan palvella tuota arvokasta ja harvinaista vierasta. Talossa oli jo kaksi kaunista lasta, joista toinen oli vielä kehdossa mutta toinen oli jo jalan viistassa. Isäntäväki esitteli pikku Reenin vieraalle sanoen, että hän on sinun isoisäsi. Poika katsoi vierasta rehellisesti silmiin sanoen: "vai niin" ja samassa käpäsi hän ukon polvelle ja alkoi siloitella hänen rypistyneitä kasvojansa. Muutamia kyyneleitä vyörähteli silloin ukon silmistä.

"Minua on kohdannut suuri suru", alkoi ukko asiansa.

"Tiedämme sen ja olemme sydämemme pohjasta ottaneet osaa suruunne", sanoivat Reeni ja Kaarina melkein kuin yhteen ääneen.

"Minä olen teitä molempia tyhmyydessäni ja ylpeydessäni tylysti kohdellut. Pyydän nyt teiltä sitä anteeksi."

"Olemme sen jo aikaa sydämestämme anteeksi antaneet."

"Olen tullut tänne", jatkoi ukko, pyytämään teitä kotia asumaan. Minulla ei ole muuta perillistä ja kenelle minä sitten omaisuuteni antaisin, ellen teille. Minä luovutan kaikkeni, maani ja mantuni ja kaikki mitä minulla on teille; ainoastaan vaadin jokapäiväisen ruu'an itselleni ja vaimolleni kuolemaamme saakka."

"Mutta mihinkäs tämä talo joutuu?" kysyi Reeni.

"Myökää tämä, sillä onhan Mäkivuotkassakin taloa ja huoneita asuaksenne."

"En niillä ehdoilla kuitenkaan lähde teille. Mutta jos suostutte siihen, että olette eteenkinpäin talon isäntänä, niin tulemme mielellämmekin. Kyllä minä sentään otan huolekseni kaikki työhommat ja muut taloudelliset toimet", sanoi Reeni.

Äänettömänä pisti ukko kättä vävylleen merkiksi, että hän ymmärsi hänet täydellisesti ja ehdottomasti suostui hänen esitykseensä.

Kun ukko nyt lähti kotimatkalle, oli hänen mielensä ihmeellisen keveä.

* * * * *

Reeni ja Kaarina ovat nyt isän kodissa, Mäkivuotkassa. Ukko on yhäti iloisella ja keveällä tuulella. Hän hyssyttelee ja kiikuttelee polvellaan vävynsä lapsia ja myhähtelee tavasta: "noissa lapsissahan minä elän toisessa polvessa". Reeni hoitaa taloutta ja se käypikin hyvin laatuun. Mutta kun on joitakin uusia hankkeita, kysyy hän aina appiukoltaan neuvoa ja kaikissa asioissa ovat he yksimieliset.

Reeni laajentelee myötäänsä Lapinmaan tavarain kauppaansa, rakentaa harvinaisen ison veneen ja kuljettaa sillä lapintavaroita Tornioon ja tuopi sieltä tullessaan semmoisia tavaroita, joita Lapissa tarvitaan. Pian on koko kauppa hänen käsissään.

Vanha isäntä elpyi ja voimistui melkein entiselleen. Kun hän syrjästä katseli Reenin hommia, mutisi hän tavasta hymysuin itseksensä: "Mikä hullu minä kuitenkin olin".

Jos Mäkivuotka ennenkin oli maineessa, niin nyt se vasta kuuluisaksi tuli. Talossa oli kaikille tarvitseville antaa mitä kukin pyysi; hätääntyneitä koettiin auttaa parhaan mukaan; neuvonkysyjiä kävi siellä pitkienkin matkojen päästä ja kaikille oli isäntä aulis tietojaan jakamaan.

Kolmas kuva.

Väärällä paikalla.

Sääliksi käypi, — sääliksi käypi, kun muistelee häntä viisikymmentä viisi vuotta sitten ja nyt. Silloin roteva, notkea, miellyttävä ja pitäjän kaunein tyttö. Hän oli hyvästä kodista ja suku oli monessa polvessa ollut mainehikas järkevyytensä, varojensa ja monipuolisen mestaruutensa vuoksi. Tytöllä oli terävä järki ja hopeanheleä ääni. Vaikk'ei hän ollut saanut mitään koulusivistystä, oli hänellä kuitenkin tavallisissa asioissa terävä ja varma arvostelukyky. Kosijoita kierteli hänen ympärillään useita, mutta lapsellisella nöyryydellä alistui hän äitinä tahdon alle niissä asioissa.

Niihin aikoihin levisi Paavo Ruotsalaisen herännäisyysoppi tänne Pohjanmaalle ja ensimäisinä liittyi tytön äiti niihin. Äiti oli erinomaisen pehmeä ja lempeäluontoinen nainen. Ehtimiseen puhui hän tyttärelleen parannuksen tarpeellisuudesta ja tulevasta elämästä. Mielenkiinnolla tytär kuuntelikin äitinsä puheita, vaikk'ei hän niihin juuri mitään vastannut.

Kun oli lähimailla heränneiden seuroja, vei äiti tyttärensäkin sinne, vaan tämä ei äidin kysyessäkään antanut mitään selvää, mitä hän niistä piti; muista vaan näytti siltä, että tytär oli ikävissään niissä.

Kun oli kulunut joitakuita aikoja, tuli toisesta pitäjästä kosija, joka myös kuului noihin heränneisiin. Tämän piti olla päälliseksi vielä rikaskin ja äiti mielistyi heti häneen.

Äiti rupesi ehtimiseen puhelemaan tyttärelleen, kuinka edullinen tarjous hänellä nyt oli, paras kaikista, mitä tähän asti on tarjolla ollut. Tyttö ei kuitenkaan vastannut näihinkään äitinsä esittelyihin mitään.

"Eikö poika sinua miellytä, koska et vastaa minun puheisiini mitään?" kysyi äiti eräänä päivänä.

"Minun täytyy tunnustaa, ettei hän miellytä minua", sanoi tyttö avonaisesti.

"Mutta minkätähden?"

"Hän on minusta semmoinen törselö."

"Muoto ei kelpaa murkinaksi. Ajattele vähän pitemmälle, lapseni. Hän on herännyt mies ja vieläpä varakaskin. Jos nyt ottaisit jonkun suruttoman miehen, joka vielä päälliseksi olisi juoppo, minkälaiseksi luulisit silloin elämäsi muodostuvan?" puheli äiti.

Tyttö ei nytkään vastannut.

Tosiaankin oli tuo uusi sulhaspoika jotenkin tökelömäisen näköinen. Valkea tukka, valkeat kulmakarvat, karkea naama ja jotenkin paksut huulet. Tämmöisenä ei hän miellyttänyt ketään. Kunpa hänellä edes olisi ollut hilpeyttä ja eloisuutta, mutta sitäkään ei hänellä ollut. Yksinään hän vaan istua murrotteli nurkassa, muiden keskenään puhellessa, eikä ottanut osaa kenenkään keskusteluihin; näytti siltä kuin ahven olisi seisoa törröttänyt jonkun kielen kolossa.

Kyläläiset eivät saaneet sitä päähänsä, että niin reima ja arvossapidettävä tyttö ottaisi tuon epämiellyttävän pojan miehekseen.

Kyläläisten toivon mukaan ei kuitenkaan käynyt. Tyttö alistui, vaikka vastahakoisestikin, äitinsä tahtoon ja naimiskaupat tehtiin. Suuret herännäishäät pidettiin, joihin kokoontui väkeä monista pltäjistä.

Tyttö sai perinnökseen vankan talon irtaimistoineen, kylän parhaita maita, jossa nuorikot sitten rupesivat asumaan.

Kun sitten piti nuoren isännän tuoda noita kehutuita rikkauksiaan, ei niitä ollutkaan. Koko tuo rikkaus supistui pariin lehmäkantturaan ja vanhaan hevoskaakkiin.

Uudessa isännässä ei ollut työntekijää eikä teettäjää. Päiväkaudet hän vaan istua murrotteli kotonaan, imeskellen piippuaan, oli sitte kuinka kiire aika tahansa. Kaikki talouden työntoimet olivat nuoren emännän hallussa ja hänkin oli niin nuori ja kokematon, ettei hän maanviljelyksestä paljoa ymmärtänyt.

Emäntä oli aina murheellisen ja surullisen näköinen; oli niinkuin hän olisi hautonut jotakin salaista murhetta. Hän eli ja oli aina niinkuin hän olisi talossa ollut ainoa asukas. Ainoastaan silloin kuin tuli taloon tuttavia vieraiksi, elpyi hän entiseen iloisuuteensa, mutta vierasten pois mentyä vaipui hän entiseen synkkämielisyyteensä. Emäntä ei tosiaan puolellakaan sanalla ilmoittanut kenellekään, miten hänen sisällinen ihmisensä laita oli, ei myös virkannut miehestään luotuista sanaa.

Vaikka elämä oli näin umpimielistä, syntyi heille kuitenkin useampia lapsia.

Kauvan ei voinut talous tämmöistä menoa kestää. Pian hävisivät he tuolta emännän perintömaalta. Sitten rupesivat he vuokralla asumaan hypoteekkimaalla, jossa heidän elämänsä oli kylläkin puutteellista.

* * * * *

Eräänä päivänä huomattiin emännän kadonneen kodistaan. Ensinnä ei saatu tietää katosiko hän puuhun vai maahan, mutta mistään ei häntä vaan löytynyt. Emäntää etsittiin ja kuulusteltiin toisista pitäjistäkin, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Ruvettiin arvelemaan, että ehkä hän on joutunut johonkin vaaraan tai menettänyt itsensä. Kun oli vuosi toista kulunut aikaa, saatiin tietää, että emäntä oli mennyt Pietariin joidenkuiden sukulaistensa luokse. Siellä hän kaikenlaisella asianteolla elätteli itseään lähemmäs kymmenkunnan vuotta.

Sieltä palatessaan hän oli mielivaivainen. Sillävälin oli hänen miehensä kuollut köyhäinhoidon huostassa.

Kumma on nyt vertailla sitä entistä reipasta ja kaunista tyttöä hänen nykyiseen ihmiseensä. Hänellä ei ole nyt mitään toimeentulokseen, eikä huoneennurkkaa, mihinkä päänsä kallistaisi. Pikkunen sankakori käsivarrella kulkea huupottelee hän kylillä paikasta toiseen. Tuo kori on niin pieni, ettei sinne juuri paljon tavaroita mahdu; kuitenkin on siellä sukankudin, lankakerä ja joskus vähän eväänapuakin, joita hän ihmisiltä saapi. Kun hän tulee taloon, ryhtyy hän heti pesemään isännän ja emännän kamaria ja sen tehtyään näästää ja siistii hän sen perinpohjin. Tämän mieleisen puuhan takia annetaan hänelle taloissa ruokaa ja pistetäänpä evästä vakkaseenkin. Kaikissa kauppamiehissä kulkee hän ja pyytämättä, käskemättä ryhtyy puhdistamaan ja pesemään puotihuoneustoa, ja saatuaan sen tehdyksi, rientää hän pesemään ja puhdistamaan sisähuoneita. Puodeista annetaan hänelle palkaksi kahvia ja sokeria, joista hän sitten yöpaikoissa keittää tihistelee itselleen kahvia. Hän ei ano koskaan ruokaa, mutta ottaa kernaasti vastaan, kun hänelle sitä pesupalkaksi annetaan.

Hänellä on vielä entinen raitis ryhti, vaikka on jo vanha ja rypistynyt. Puhe ja ääni on yhtä selvä ja raikas kuin ennenkin, se vaan, etteivät puheet pidä paikkaansa. Hänet olisi otettu köyhäinhoidon huostaankin, mutta hän ei tyytynyt siihen.

"Minäkö nyt menisin heiltä kerjäämään, minun omaisuudellanihan he muutkin köyhät elättävät", sanoi hän vaan.

Kummallisia puolia näytteli elämä tässäkin.

Sääliksi käypi.

Neljäs kuva.

Väärällä jäIjellä.

He olivat oikein työteliästä ja säästäväistä väkeä. Vanhukset olivat jo ikäihmisiä, mutta kovasti he tehdä koputtivat vielä työtä. Heillä oli kolme aikaista poikaa, terveitä ja rotevia kaikki. Kaksi näistä pojistakin oli varsin työteliästä, mutta kolmannelle pojalle ei näyttänyt työ olevan mitään herkkua. Vanhemmat ja toiset veljet häntä usein tuosta velttoudesta ja lurjustelemisesta muistuttivat, mutta pitkälle se ei auttanut. Sillä kerralla hän vähän longahteli, mutta kun vaan muiden silmä välttyi, lähti hän lurjastelemaan ja oli useinkin niillä retkillä päiväkaudet. Tämän pojan nimi oli Yrrö.

Talo kun oli hyvässä voimassa ja kaikkia elintarpeita oli kyllitellen, niin ei Yrrön velttoudesta pidetty suurta lukua, vaikka häntä usein muistutettiinkin.

Jo aikaisin huomattiin, että Yrröllä oli taipumus hevosiin. Niistä hän puhui alituisesti ja jos joku vieras ajoi kartanolle, oli Yrrö aina vieraan hevosen ympärillä tarkastelemassa ja koettelemassa sitä. Väliin hän omistajalta pyysi hevosta vähän ajaakseen ja kun hän sen luvan sai, silloin hän vasta oli oikeassa elementissään.

Kun Yrrö tuli vanhemmaksi ja miehevämmäksi, ei hän sittenkään halunnut tehdä raskasta maantyötä. Aina vaan samaa lurjustelemista, karkaamista työmailta ja kylissä oleskelemista. Vähän arkana tuli hän illalla kotiin, peljäten saavansa vanhemmiltaan ja veljiltään toria. Niitä hänelle nyt jo aikaisempana annettiinkin oikein kukkuramitalla. Näistä ei Yrrö ollut juuri taallaankaan, sillä hän oli sangen siivoluontoinen mies; nauraa tuhertelihan vaan, kun toiset häntä sättivät ja toruivat laiskuudesta.

Kun Yrrö sai sen verran varoja kokoon kaikenlaisella pikkukaupallaan, hankki hän kohta itselleen hevosen. Tämän saatuaan ei hän enään tehnyt päiväntyötä, ajeli vaan hevosellaan ympäri kyliä, vaihetteli ja liehtasi niiden kanssa. Väliin oli hänellä viisikin kertaa eri hevonen yhdellä ja samalla viikolla. Kotona ei hän käynyt viikkokausiin.

Kuinka hän noilla kaupoillaan hyötyi, ei tietty. Kerran kävi kuitenkin niin, ettei isäukolla sattunutkaan olemaan verorahoja veronmaksun aikana. Silloin vetäsi Yrrö kukkaron naureskellen taskustaan ja luki verorahat isäukon kouraan.

"Saadaan sitä rahoja muutenkin kuin maata tonkimalla", sanoi Yrrö.

Naurun-vienoon vetäysi ukonkin suu ja useita tyytyväisyyden hymähdyksiä pääsi hänen huuliltaan. Tyytyväisiltä näyttivät toiset veljetkin.

Sen koommin ei kukaan enään nurkunut Yrrön toimia eikä työttömyyttä, olipa ja elipä hän miten tahansa.

Yrrö ei nyt monasti näyttänyt silmää kotonaan, vaan oli myötäänsä huijaamassa kylillä, kaupungeissa ja markkinoilla. Alinomaa oli hän hevoskaupan touhussa, vaihetellen, ostaen ja myöden niitä. Hänellä olikin usein maankuuluja juoksijoita.

Tähänkin saakka oli Yrrön elämä näyttänyt jotenkin sumeita kuvia, mutta nyt se teki kokokäänteen.

Eräänä kesäsydännä tuli Yrrö kotiin hevosineen, jonka piti olla verraton juoksija.

Joku päivä sen jälkeen havaittiin kolme miestä astuskelevan taloa kohden. Kun Yrrö akkunasta havaitsi nuo miehet, pökäsi hän paikalla ulos. Miehet tupaan saavuttuaan kysyivät kohta, oliko Yrrö kotona.

"Kyllä hän kotona on, vaan pistäysi juuri ulos. Olisiko teillä ollut
Yrrölle asiaa?" sanoi Takalan ukko.

"Olisihan sitä vähän", sanoivat miehet.

"Ei suinkaan hän kauan mahtane viipyä, odottakaa nyt vähäsen", sanoi ukko.

Miehet odottivat päivästä toiseen neljä vuorokautta, mutta Yrröä ei vaan kuulunut. Miehet oleskelivat puhtokunnan taloissa, kulutellen sitenkin ikävää odotusaikaansa.

Vihdoin rupesi isäukko kyselemään miehiltä, mitä asiaa heillä olisi
Yrrölle, kun he häntä niin hartaasti odottivat.

"Minulla olisi Yrröltä saamista likemmäs tuhannen markkaa, ja kun ei ole velkakirjaa, niin otin nämä miehet todistajiksi", sanoi joku miehistä.

Tämä odottamaton uutinen vaikutti ukkoon niinkuin olisi kylmä vesiämpäri valettu hänen niskaansa ja hän tyhmistyi niin, ettei hänellä ollut sanaa suuhun tulevaa.

"No missä tapauksessa Yrrö on teille joutunut niin suureen velkaan?" sai ukko vihdoin sanotuksi.

"Hevoskaupoissapa tietenkin", vastasi mies.

Eipä Yrrö ollutkaan saanut muulla tavalla rahaa kukkaroonsa, niinkuin hän oli kerskannut, ja maata hän ei suinkaan ollut tonkinut.

"Mistä luulette Yrröltä ottavanne tuon saamisenne?" kysyi ukko kauhistuksissaan.

"Onhan hän teidän poikanne."

"Ei Yrröllä ole mitään osaa taloon", vakuutti ukko.

"No tahdotte kai kunniastanne ja arvostanne sen verran pitää, että totta maksatte miehissä tuon vähäisen summan. Muuten täytyy koetella mitä laki tämmöisestä asiasta sanoo", uhmailivat miehet.

"Ottakaa tuo hevonen!"

"Mitä me tuolla jalattomalla, nilkulla ja vanhalla luuskalla teemme; korkeintaan se on parinsadan arvoinen", sanoivat miehet.

Yrrö oli sanomattoman kiltti ja hyväsydäminen mies ja isä rakasti häntä niinkuin muitakin perheensä jäseniä. Ukko joutui pahaan pulaan. Semmoista häpeää ei hän suurin surmin olisi suonut tulevan, että asia olisi joutunut oikeuden eteen. Rahoja ei hänellä itsellään ollut tuon velan maksuksi ja paha oli olla maksamattakin. Ukko kävi lainaamassa naapurilta tuon summan ja maksoi miehet kuitiksi.

Hyvillämielin Iähtivät miehet matkaansa.

Yrrö ei palannut enää kotiin koko sinä kesänä eikä syksynä. Häntä kuulusteltiin ja etsittiin monesta pitäjästä, mutta aina turhaan. Vihdoin syystalvella saatiin tietää hänen asuskelevan metsäsaunoissa sydänmailla. Hengissä pysyäkseen hän varasteli taloista ruokaa.

Nuo miehet, jotka Takalassa kävivät Yrröltä saamistansa perimässä, eivät olleet Yrrön ainoat velkojat. Niitä tuli tuhkatiheään taloon ja isäukko koki kaikkia tyydyttää, pelastaakseen poikansa kunniaa ja mainetta. Yrröstä levinneet tiedot koetettiin kaikin tavoin saada pysymään salassa.

Syystalvella ilmestyi Yrrö eräänä yösydännä kotiinsa. Niinä muutamina tunteina, jotka hän uskalsi kotonaan olla, ei Takalassa nukuttu. Koko perhe oli silloin koolla ja kaikki itkivät yhteen ääneen. Joukonmiehissä rukoilivat he Yrröä, ettei hän enään lähtisi jatkamaan alotettua uraansa, vaan jäisi kotiinsa, rupeaisi tekemään työtä ja alkaisi uutta elämää. Erittäinkin Yrrön vaimo lapsi sylissä riippuen hänen kaulassaan itki ja rukoili, niin että oli vedeksi raueta.

"Minun asiani", sanoi Yrrö, "on jo sillä kannalla, ettei minun käy perääntyminen alkamaltani uralta." Kyyneleet valuivat hänenkin silmistään, kun hän vielä ennen lähtöään hellästi syleili vaimoaan.

Vihdoin hän hellävaroin irroitti vaimonsa itsestään, työnsi hänet ulommaksi ja sanaakaan kenellekään sanomatta syöksähti ulos yön pimeyteen. Riennettiin hänen jälkeensä muka kiinnipitämään, mutta silloin hän jo oli tuotakin tuokempana; kuultiin vaan hänen mennessään ääneensä itkevän.

Tämä ei ollut vielä viimeinen surun aihe vanhemmille. Nuorempi Kahvi niminen veli ja Yrrö olivat aina rakastaneet toisiaan. Kahvia säälitti kovin Yrrön surullinen tila ja väärässä veljenrakkaudessa päätti hän hakea Yrrön ylös ja olla hänelle apuna ja tukena. Tältä retkeltään ei Kahvikaan palannut. Veljeksistä tuli siten vaarallisimpia metsärosvoja mitä olla saattaa. Kauan eivät he majailleet samassa metsäsaunaasa, vaan muuttelivat tiheään pitäjästä toiseen. Väliin olivat he yhdessä varkaisilla, väliin heistä oli toinen vahtimassa majapaikkaa. Heille kelpasi nyt muukin arvokas tavara, ei vaan ruoka-aineet. He olivat kuitenkin luonnostaan siksi siivoluontoisia, ett'eivät koskaan käyneet ihmisten kimppuun, silloinkaan kun heitä ahdisteltiin kiinni saadakseen. Mutta sangen oveloita he olivat, luistivat kuin ankeriaat kiinniottajiltaan läpi käsien ja katosivat tielle tietämättömiin.

Kolmisen vuotta säilyttivät he päänsä, niin ettei heitä saatu kiinni. Mutta eräänä yönä heidät yhtäkkiä iso miesjoukko piiritti erään syrjäisen talon aittaan. Yrrö tormasi miesten lävitse ja töytäten pari miestä mennessään kumoon, pääsi siten pihalle. Mutta pihalla sattui olemaan käsipaaret, joita hän ei pimeässä huomannut. Hän meni kopiksi niihin, kompastui ja siinä pääsivät miehet hänen niskaansa. Kahvi, joka tätä yleistä hälinää hyväkseen käyttäen koetti päästä pintehestä, takertui myöskin heti ulos tormatessaan miesten kynsiin.

Veljesten majapaikka etsittiin ja sieltä löytyi paljon heidän varastamaansa arvokasta tavaraa, hopea-astioita, taskukelloja, kultasormuksia ja muuta semmoista. Moni sieltä sai varastetun tavaransa takaisin.

Luonnollista on, että veljekset saivat tuomionsa, ensin piiskat selkäänsä ja monta vuotta pakkotyötä.

Mutta vielä sittenkään, kun he olivat rangaistuksensa kärsineet ja päässeet vapaalle jalalle, eivät he voineet olla ryhtymättä entiseen ammattiinsa. Nyt heidät kuitenkin saatiin nopeammin kiinni ja asia päättyi vihdoin siihen, että he molemmat joutuivat ikutielleen.

Ukko joutui eukkonsa kanssa vaivaishoidon huostaan.

Viides kuva.

Pötikkä.

Pituudeltaan hän oli keskikokoa, mutta sangen jykevää tekoa muuten. Hartiat olivat kuin kuopankatto ja posket pulleat kuin limppu. Hän oli kovin rokonarpinen ja muutamia karkeita partakarvoja törrötti hänen leuvassaan ja ylähuulessa vallan kuin kissanviikset. Hänen ruumiissaan ei nivustenpaikkaa ollutkaan, vaan oli se yhtä vahvaa pötkylää kurkusta lanteisiin saakka.

Hän liikkui sanomattoman hitaasti ja niin raskaasti, että pienimmät kivet muljahtelivat nurin hänen metsäteitä tallustellessaan. Tästä kömpelyydestään hän kylän kesken saikin liikanimen "Pötikkä", — ihmisethän ovat niin kernaat keksimään pilkkanimiä toisilleen.

Mutta Pötikkä ei suurin juuri välittänyt siitä mitään, mitä nimiä ihmiset hänelle antoivat tai mitä he hänestä sanoivat tai ajattelivat.

Isännät vaan pitivät paljon Pötikästä, sillä yksi hyvä lahja hänellä kuitenkin oli: hän osasi — tehdä työtä. Kilvalla häntä haluttiin palveluspaikkoihin ja kirvalla isännät hänelle nostivat palkkaa.

Pötikkä palvelikin liki parikymmentä vuotta kylän isäntiä, mutta viimeisessä talossa hän palveli yhtämittaa kymmenen vuotta, kun isäntänsä ei häntä päästänyt millään ehdolla pois. Isäntä tiesi, että kun Pötikkä on työnrinnassa, silloin sujuu työ eivätkä muutkaan jouda siekailemaan.

Näintavoin Pötikkä teki työtä ja palvelusaikanaan hän ennätti koota itselleen melkoiset säästöt.

* * * * *

Isonjaon aikana oli talojen tilusten väliin jäänyt iso aukea kivikkokangas, joka ei ollut kenellekään kelvannut. Tätä kivikkokangasta oli Pötikkä pitänyt kauan silmällä, vaikk'ei kenellekään siitä mitään virkkanut. Kankaassa oli kivi kiven vieressä, isompaa ja pienempää, mutta kiviä ei ollut kuin yksikerrassa ja alla oli kaunis, punainen savimulta.

Tänne sydänmaalle Kaukalokankaalle lähti Pötikkä nyt talontekoon. Hän rakensi ensin neliseinäisen tuvan, johon teetti oikean uloslämpiävän takan; ovipäädyn nojalle hän latoi pitkiä karangoita nojalleen päätyä vastaan toimittamaan eteisen virkaa.

Kun tuo Kaukalokangas oli kruununmaata ja muitakin kruununmaan rämeitä oli saatavissa, haki Pötikkä siihen syynin ja niin perustettiin Kaukalokankaalle uutistalo, ja Pötikkä pantiin sille nimeksi.

Olisi luullut, etteivät neitoset välitä mitään niin tallukkamaisesta miehestä, mutta niin ei ollut. Kovin hölmistyivät ihmiset, kun Perolan piika Mari ja Pötikkä kuuluttaa pöläytettiin avioliittoon. Tuo Mari oli kauneimpia ja sävyisimpiä ihmisiä mitä olla saattaa. Kummailtiin sitä, kun niin sievä ja kelpo ihminen yhtyi tuommoiseen juurakkoon.

"Kumma kun sinä tuohon Pötikkään ryhdyit, olisithan saanut parempiakin", sanoi joku Marille.

"Missä niitä on niitä parempia?" kysyi Mari.

"Joka poikahan toki parempi on kuin Pötikkä; niinhän tuo on rumakin."

"Muoto ei kelpaa murkinaksi. Monta on huonompaa miestä kuin Juho; taitaapa viinoihinkaan sekaantua, niinkuin nykyisten nuorten miesten tapa on", vastasi vaan Mari.

Sinne pieneen tupaseensa vei Pötikkä Marinsa ja he alkoivat elää onnellista avioelämää.

Siinä sitten alkoi Pötikkä mullostaa kivikkokangasta. Parin vuoden päästä oli hänellä jo kaunis perunamaa kasvamassa ja pari kolme sarkaa ruista.

Paikka oli semmoinen, ettei siinä koskaan pannut halla ja se oli
Pötikälle suureksi avuksi.

Väliin kuitenkin leipä loppui ja silloin lähti Pötikkä kyläntyöhön lisää ansaitsemaan. Vaikka hänellä oli rahojakin, ei hänen tehnyt mieli niitä äkkipikaa hukata, vaan hän tahtoi kaikki työllään ansaita ja säästää rahat parempaan tarpeeseen. Kun hän sitten, puolentynnyrin ruisjauhosäkki selässä asteli kotiinsa, kyllä silloin kivet sinkoilivat ja kangas kopisi.

Kun Kaukalokankaalla ei ollut laidunmaata eikä siis kannattanut pitää hevosta, toimitti Pötikkä itse hevosen työt. Hänellä oli vankkurit kesällä ja reki talvella, joilla veti kiviä pois mullokseltaan. Sitä ei voisi uskoa, joka ei omin silmin olisi nähnyt, minkälaisia ruunankuormia hän perässään veti kiviaitaan, jota hän kankaanlaiteelle rakensi.

Karjaa kasvatettiin vähitellen ja ennenpitkää oli heillä neljä lehmää ja muutamia joutilaita.

Säästövaroillaan Pötikkä teetätti viljamaiksi rämeitänsä, jotka enimmästi olivat niin matalapohjaiset, että niistä nousi ojanpohjasta savi. Sieltä Pötikkä hyvinä vuosina sai viljaa ja sittemmin heiniä. Kauan ei hänen tarvinnutkaan kylästä leipää hankkia, sillä hän alkoi tulla toimeen omasta varasta.

Pötikän kävi kovin sääliksi, kun hänen rakkaan vaimonsa ja lastensa täytyi asua niin kehnossa hökkelissä. Hän rupesikin pian rakentamaan välkeämpää asuntoa ja parin vuoden päästä oli hänellä valmiina sievonen rakennus, jossa oli välkeä tupa ja kaksi kamaria eteisen kanssa.

* * * * *

Parikymmentä vuotta on kulunut siitä kun Juho Pötikkään rupesi taloa tekemään. Karja on paisunut niin, että talossa on jo toistakymmentä lypsävää. Isännällä on jo hevonenkin, oikein vankka ruuna, joka nyt vuorostaan vetää kiviä pellonteokselta kiviaitaan. Kyllä siis työ nyt sujuu toisella lailla kuin ennen.

Pötikän isäntä rakensi myllyn talonsa alapuolella purossa olevaan putoukseen. Kesäsydännä siinä ei tosin ollut tarpeeksi vettä; mutta keväisin ja sateisina syksyinä oli sitä niin runsaasti, että mylly voi aika vauhtia pyöriä. Eipä ollutkaan haitaksi, vaikk'ei mylly aina voinut pyöriäkään, sillä Pötikän isännällä oli salvossa aina monenvuotista viljaa ja kun mylly taas pyöri, niin hän siinä käytti vuodentarpeensa. Katovuosina oli aina Pötikän aitassa monen talon siemen.

Kuudes kuva.

Säälimätön.

On kevät-talvi. Suuren, tiheään asutun kirkonkylän läpi kävelee maakauppias Kovasen taloa kohti huonoihin vaatteisiin puettu mies. Taloon päästyään hän pyrkii mahtavan isännän puheille.

"Kauppias ei ota nyt ketään vastaan", vastataan hänelle.

"Mutta minun täytyy päästä hänen puheilleen, vaikka mikä olisi", sanoi tuo kalpea mies. "Menkää ja kysykää enkö saa häntä puhutella", jatkoi hän.

"Ette pääse", sanoi kauppiaan tyköä palaava kauppapalvelija.

Mies ei mitään vastannut, vaan meni kauppiaan lukitun kamarin oven taa ja alkoi jyskyttää. Toviin aikaan ei huoneesta virkattu mitään, vaan sitten sieltä kuului ärjyntää. Mies ei siitä huolinut, vaan päinvastoin kovensi jyskytystään. Vihdoin kamarin ovi avautui ja mies astui sisälle.

"Se nyt on kumma, kun ei teiltä saa hengen rauhaa. Mitä sinulla nyt taasen on sanomista?" sanoi Kovanen, peräytyen pöytänsä luo, jolle oli ladottu setelirahapinkkoja.

"Ettekö te voisi vielä odottaa sitä viidenkymmenen markan saamistanne, kyllä minä kesällä työlläni sen maksaisin", sanoi mies, joka oli pysähtynyt ovipieleen ja pyöritteli lakkia käsissään.

"En minä voi odottaa. Tarvitsen omani, ja mikä sen tietää elättekö edes kesään asti."

Kauppias kääntyi selin ja rupesi lukemaan setelipinkkojaan. "Niin, niin, tuhannen markkaa on kussakin pinkassa, mutta paljonko niitä nyt yhteensä onkaan?" mutisi hän itsekseen. "Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen…"

"Ne kulutkin nousivat vielä hyvän päälle kahteentoista markkaan", sanoi mies ovensuusta kesken Kovasen setelipinkkain lukemista.

"No senkin vietävä, sielläkö sinä vielä olet! — Olisiko niitä kuluja tullut, jos olisit maksanut velkasi ajoissa?"

"Kun en voinut."

"Syytönhän minä siihen olen."

"Eihän tuo velkani ole kovin vanhakaan, ei vielä täyttä vuottakaan", sanoi mies.

"Mutta se vanhenee päivä päivältä ja minä tarvitsen omani. Mihin tästä joutuisi, jos ei pitäisi omastaan vaaria?" sanoi Kovanen.

"Nimismies kirjoitti ryöstöön ainoan lehmämme; se tuntuu jo. Nyt menee nälkäisiltä lapsiraukoiltani ainoa elämisen ehto. Kirjoituspalkkakin nousee kahdeksaan markkaan, siis jo kaksikymmentä markkaa ylimääräisiä menoja. Vuosi tuli huono ja aika on kova; ei suinkaan tässä muu neuvoksi tule kuin nälkäkuolema", puheli tuo Möykky-Jaakko ja hänen äänensä värähteli.

"Mitä tuo kaikki minuun kuuluu? Olenhan sanonut, että minä tarvitsen omani. Tiehesi siitä, kiusanhenki, että saan toimitetuksi nämät setelit pankkiin", tiuskui Kovanen.

Haikealla mielellä lähti Möykky-Jaakko astelemaan kotiaan kohden. Jos mille suunnalle koetti ajatella, niin ei mistään tuntunut tulevan apua.

"Voi, voi minun vaimoani ja lapsiani!" huudahti hän itsekseen mennessänsä ja hänen sydäntänsä vihloi niin, että olisi luullut sitä poikkileikattavan.

Murheellisella mielellä astui Jaakko mökkiinsä ja istahti penkille.

"Tuliko apua?" kysyi kalpea, repaleisiin puettu nainen, joka kantaa hyssytteli käsissään sairaloista lasta.

"Mitä sitä turhaa toivookaan, ennen kalliokin kyyneleitä vuodattaa, ennenkuin Kovanen vähintäkään heltyy", sanoi Jaakko.

Synkkä alakuloisuus valtasi molemmat vanhemmat. Heillä ei ollut mitään sanottavaa toisilleen, sillä toivoton tila ammotti kuin ylimentävä kuilu molempien silmien edessä.

Vaan odottamatta silloin aukeni mökin ovi ja sisään astui vanha tuttava, "Summa-Eskoksi" kutsuttu. Tämän nimen hän oli saanut siitä, kun aina teki urakalla työtä, sillä hän oli kova ja ahkera työmies ja ansaitsi noissa urakoissa hyvin. Hän kävi usein Möykky-Jaakon mökissä vieraana, sillä Jaakkokin oli hyvä työmies ja "mukaistaanhan mullikin puskee".

"Mikäs kumma nyt on?" sanoi Esko reippaasti, tervehdittyään talonväen.
"Täällähän istutaan murheellisina kuin hautajaisissa."

Eskoa kehoitettiin istumaan ja surumielin kertoi Jaakko hänelle tukalan asemansa.

"Eikö se ollut tuon pahempaa? Sittenhän vaikka minäkin kykenen teitä auttamaan. Sattuukin olemaan mukanani käteisiä rahoja, ja kun mulla on tulevaksi kesäksi iso kuokkaurakka, niin voithan siinä vähitellen sen takaisin maksaa."

Tämän sanottuaan Esko nousi ylös ja kaivoi päällyshousujensa sisäpuolelle neulotusta taskusta lompakkonsa.

"Paljonkohan luulisitte tarvitsevanne?" kysyi Esko.

"Päävelka on viisikymmentä markkaa, mutta kun siihen tulee lisäksi käräjäkulut ja ryöstöön kirjoituspalkka, niin nousee se jo seitsemäänkymmeneen. Siihen lisäksi tahtonee hän vielä kasvuakin", sanoi Jaakko.

"Ottakaa nyt kahdeksankymmentä markkaa varalta, että pääsisitte tuosta kitupiikistä erillenne, ja jos ei se kaikki menisikään, jäähän loput pikku tarpeisiinne", tuumaili Esko ja luki rahat Jaakon kouraan.

Sepä oli apu ja tuli vielä niin oikealla hetkellä. Möykkyläisten mielistä se poisti rauhattomuuden kuin pahan unen. Heistä tuntui kuin olisi Jumala lähettänyt enkelinsä taivaasta heitä auttamaan.

Keveällä mielellä asteli Jaakko seuraavana aamuna Kovalaa kohden. Kun hän astui kauppiaan kamariin, tiuskasi Kovanen hänelle: "Joko taasen olet täällä kiusaamassa, mutta ei paikka siitä parane".

"En minä tullut kiusaamaan, tulin vain velkaani maksamaan", sanoi
Jaakko.

"Hohoo, sehän on eri asia, mutta mistä olette rahoja saanut?"

"En suinkaan rikkailta, vertaisiltaanhan sitä apua saa. Mutta etteköhän toki heittäisi niitä käräjäkuluja pois?"

"En penniäkään."

Jaakko antoi Kovaselle seitsemänkymmentä markkaa.