Produced by Tapio Riikonen

SYYSLEHTIÄ

Kirj.

P. Päivärinta

Werner Söderström, Porvoo, 1900.

SISÄLLYS:

Paras taistelukumppani
Intohimojensa murtama
Passula-Matti
Matti Matinpojan rakkausseikkailut
Uudistalon emäntä

PARAS TAISTELUKUMPPANI.

I.

Elämä on taistelua, sanotaan, ja niin se onkin. Kehdosta hautaan saakka kestää tämä taistelu. Monenkaltaista on elämän kilvoitus ja monessa muodossa, monta tietä pyrkii vaara vastaan. Milloin se tulee liikanaisena ilona, kulloin ankarana suruna ja murheena; siinä on lankeemista, nousemista, lupauksia, toivoja ja — pettymystä. Tämmöistä on elämäntaistelu.

Moni sortuu auttamattomasti, ja onnellinen se, joka näistä vihureista eheänä pääsee ja vielä kykenee toivomaan, tointumaan ja ylöspäin pyrkimään.

Varsin vaikeaksi käy tämä elämäntaistelu, ellei ihmisellä ole kelvollista taistelukumppania. Mutta kun sydän löytää sydämen, ja he sitten rakastavat ja kunnioittavat toisiansa, luottavat ehdottomasti kaikessa toisiinsa, eivätkä salaa mitään toisiltansa, niin silloin voi elämäntaistelu käydä voitolliseksi. Silloin heissä vallitsee oikeuden ja totuuden tunto ja hyveen sisällinen, siveellinen voima. Ken tämmöisen sydämen löytää, hänellä on uskollisin, väkevin, urhollisin ja varmin taistelutoveri elämän myrskyissä. Hän ei luovu sivultasi koskaan, ei väisty eikä pelkää koskaan. Murtua, kaatua hän voi, vaan ei antautua. Myötäkäymisen vaarattomina hetkinä iloitsee hän niinkuin lapsi ja tämä tekee toisenkin kumppanin mielen niin rohkeaksi ja iloiseksi. Murheen, tuskan ja hädän aikana lohduttaa, tukee, turvaa ja rohkaisee hän, kokee lievennellä ankaraa surua ja vieläkin toivoa, vaikka kaikki näyttää menneen. Jaloja lahjoja on tuolla taistelukumppanilla, sillä kaiken muun lisäksi hän vielä rakastaa, anteeksi antaa ja peittää kaikki puutokset ja rikokset. Jos hän joskus sortuu taistelussa, kärsii hän nöyränä kohtalonsa, mutta toivoansa ei hän vaan heitä. Hän odottaa hiljaisena ja tyynenä niin kauvan kuin myrsky on tauvonnut ja tyyni taasenkin tullut; ja jälkimaininginkin aikana on hän vielä vaiti. Hän on viisas taistelija ja tietää aivan hyvin, millä tavalla voitto saavutetaan. Uudestaan rupeaa hän siveellisellä voimallaan vaikuttamaan voiton saavuttamiseksi, ja katso! voitto saavutetaan. Myrsky on lakannut, murhe on poistunut ja iloinen tyyneys ja rauhallinen toivo on taasen vallannut mielet. Rohkeasti katsovat he taas tulevaisuutta silmiin, samassa kuin he, ahkerasti sotaneuvottelua pitäen, varustavat itseänsä aina lujemmiksi ja lujemmiksi uusia vaaroja ja taisteluja vastaan.

Onnellisia ovat ne taistelukumppanukset, jotka näin yksistä neuvoin taistelevat. Mikään myrsky ja vaara ei voi heitä elämän merellä kukistaa. Ilolla täyttävät he raskaita velvollisuuksiansa, eikä se tunnu vaikealta, sillä luottaen toisiinsa ja turvaten Jumalaansa tuntevat he sen olevan heidän velvollisuutensa.

Mutta tuleepa kerran semmoinenkin vihollinen, jota vastaan taistellessa täytyy jommankumman tahi molempienkin taistelijain sortua. Se on tuo ankara, säälimätön ja lahjomaton kuolema, jota ei taistelemallakaan voiteta. Häntä ei liikuta orvoiksi jääneitten itku ja parku, ei jäljelle jääneen taistelukumppanin murhe ja valitus. Kaikki on hänelle yhtäkaikki. — Kova, tyly, armoton on kuolema.

Kun hän sitten saa temmatuksi uskollisen taistelukumppanin jälkeen jääneen sivulta, murtuu, sortuu tämäkin usein. Eipä kummakaan, sillä eipä hänellä ole enää lempeää kättä, joka häntä tukisi, ei lämmintä, hellivää sydäntä, joka häntä murheessa lohduttaisi, vaivoissa virvottaisi ja lieventeleisi häntä useinkin kohtaavassa surussa; kaikki on kolkkoa, tyhjää, kuollutta, autiota, ja murhe jäytää ja kalvaa lakkaamatta murtunutta sydäntä. Vieraat askeleet kaikuvat kylminä ja kolkkoina huoneissa ja vieras käsi kouhottelee rauhattoman leposijan.

Maailma riehuu ja myllehtii. Mutta nyt ei ole halua riehuntaan, sillä eipä ole minkä vuoksi enään riehuisi, kenen eduksi taisteleisi. Ihmiset nauravat ja iloitsevat, mutta ei voi ymmärtää, minkätähden he niin tekevät. Nyt ei voi nauraa, ei iloita eikä itkeäkään, sillä ankara suru on polttanut kuiviksi kyynelten lähteet. Mikään ei huvita, mikään ei tunnu miltään, ei rikkaus, ei kunnia, ei ystävät eikä viholliset, ei itkut eikä ilot. Kaikki, kaikki on yhtäkaikki. Tuntuu siltä, että olisi haahkeampi, kun pääsisi johonkin maailman soppeen, korven loukeroon tai vuoren vinkaloon, semmoiseen, jossa ei kuulisi yhdenkään ihmisen ääntä, jossa ei kuulisi taistelevien sotahuutoja, ei sortuneiden valituksia eikä huokauksia, ei voittaneiden iloa ja riemua, semmoiseen, jossa ei näkisi ainoatakaan ihmistä, ei kyyneliä, eikä särkyneitä sydämiä. — Niin, semmoiselta se tuntuu, että siellä olisi vähän parempi yksinäisyydessään kärsiä sydämmensä tuskaa. Mutta auttaisiko sekään? Murhe tuntuu seuraavan sinnekin, sillä se on iskenyt sydämeen kiinni. Paras pakopaikka tuntuisi olevan hauta, tuo peittävä kammio, joka on yhtä tasapuolinen kuin kuolemakin. Tuo, joka kaikki unhottaa ja sovittaa, tuo elämän taistelun aikana suljettu lepokammio, joka vasta taistelujen loputtua sylinsä aukaisee, ja kylmänä ja synkkänä vastaanottaa kaikki. Se ei pidä lukua siitä, ovatko hänen vastaanotettavansa rikkaita tai köyhiä, ylhäisiä vai alhaisia, kunniassa pidettyjä tahi halveksittuja, ylönkatsottuja, sorrettuja, hyviä taikka huonoja taistelijoita.

Mieli liitelee ja harhailee sinne tänne, aina tähtitarhain tuolle puolen, etsien rauhaa ja lohdutusta polttavalle surulle, mutta lievitystä ei kuulu kustaan. Jospa sitä vielä mistäkin koettaa etsiä ja haparoida, aina vaan mieli ja sydän lentää ja palaa tuon tasapuolisen ja avosylisen haudan luo, joka poveensa kätki jalon ja armaan taistelukumppanin. Siinä hänen rinnallaan olisi niin rauhallinen levätä. Siinä unhottuisivat kaikki maailman taistelut, surut, tuskat ja huolet. Siinä ei tulisi aika pitkäksi odottaissa sitä hetkeä, jolloin Herra kutsuu kaikki meidät eteensä tutkiaksensa, ken on ollut kelvollinen taistelija, ken ei.

Niin, semmoiselta se tuntuu, mutta sinnekään ei ole lupa mennä, ennenkuin aika joutuu.

Tämä on kovin elämän taistelu. Silloin tuntuu siltä, että pitäisi lähteä pois, kauvas pois, mutta mihin? Tuntuu siltä, että pitäisi saada siivet, joilla pääsisi pikaisesti, hyvin pikaisesti lentämään halki ilmojen, maiden ja metsien taa…

Mutta ei tunnu hyvältä näinkään, jotakin siis täytyy koettaa. Mitähän, jos lähtisi ulkoilmaa haistelemaan, koska kuolema täälläkin kuitenkin on välttämätön.

* * * * *

Kutsuin kestikievarista hevosen ja vaivuin sitten taas entiseen surulliseen raskasmielisyyteeni.

"Hevonen on valmis," kajahtaa yht'äkkiä korviini. Minä säpsähdän, sillä olin jo unohtunut niin vähässä ajassa koko hevosen pyyntöni ja matkahommani.

"Kyytihevonen, jota olette pyytänyt, on valmiina," sanoo oven suussa oleva poikanen toistamiseen.

"Vai niin, no lähdetään sitten!"

"Mihin ajetaan?" kysyi kyytipoika.

"Aja mihin tahdot, se on minulle saman tekevä."

"No, ehkä minä sitten ajan alaspäin."

"Aja vaan."

Raitis talvi-ilma hiveli poskiani ja polttavaa otsaani niin raittiisti ja terveellisesti. Se tunkeutui keuhkoihinikin ja tuntui häikäisevän sydämeni paloa; oli kuin elon säde taas olisi tunkeutunut sieluuni.

Poika vei minut seuraavan pitäjän kestikievariin. Kuulin kuinka he keskustelivat, minkälainen kyydittävä heillä nyt on. Selittivät minut umpimieliseksi, semmoiseksi, joka ei itsekään tiedä minne menee. Puolikasvuinen poikaressu näytti laahailevan ylleen jotakin vanhaa, pitkää miehen röhjoä, köytellen sitä muutamalla nuoranpätkällä hinteräisen vartalonsa ympärille. — Muuta en huomannut mitään.

"Hevonen on valjaissa," kajahti yht'äkkiä taas korviini ja kun käännähdin ääntä kohden, oli edessäni äskeinen poika. Sivalsin nuttuni ja kiirehdin kartanolle rekeen.

"Mihin ajetaan?" kysyi poika, ja entiseen tapaani vastasin: "aja mihin tahdot!"

"Olen tuolta toisesta pitäjästä poikkimaisin; haluaisitteko sinne päin matkustaa, niin minäkin saisin käydä kotonani?"

"Aja vaan sinne, sama minulle on, missä ajelen."

Ilta oli jo tullut. Kireä pakkanen vallitsi. Revontulet roihusivat taivaalla niin, että oli ikäänkuin sähinä niistä olisi kuulunut. Pakkasen purema lumi narisi reen anturain alla niin kireästi, että olisi luullut kolmenkertaisen kuorman olleen hevosen perässä. Revontulet haihtuivat vähitellen ja ilma seestyi selkeäksi. Tähtitaivas näkyi kaikessa loistossaan, pakkanen paukahteli metsässä, kiskoi jonkun petäjän, kuusen tai koivun pinnasta säleen irralleen koettaen siten näyttää mahtiaan.

Ajoimme muutamalle parin kolmen kilometrin pituiselle järvelle. Sää vongahteli niin surunvoittoisesti. Kuu paistoi täydeltä terältä ja sen valju varjo kiiti rinnallamme. Lumihiteet kimaltelivat kuun valossa niin sädehtivästi, että olisi luullut tuon pienen järven jäälle kokoontuneen koko maailman timantti-aarteet.

Metsään päästyämme hyppeli peukalolintu ja talitiainen iloisesti oksalta oksalle, etsien ruokaansa. Heillä ei tuntunut olevan surun kaunaa, heillä!

Kaikki tämä havainto- ja tunnemaailma saattoi minut yhä syvempiin mietelmiin. Mietin silloin: onkohan Jumala luonutkin vaan ihmisen nääntymään ja kärsimään, koska nuo lintuisetkin olivat niin iloisia, ikäänkuin ei mitään surua olisi olemassakaan? Tuommoinen pakkanen, joka vaihteli neljänkymmenen pykälän vaihteessa, ei vaikuttanut noihin pikkulintuihin niin mitään; pirteinä ja notkeloina lentelivät ne vaan oksalta oksalle.

Koko taipaleella en vaihtanut pojan kanssa luotuista sanaa, sillä minulla ja pojalla mahtoivat olla erinkaltaiset ajatussuunnat.

"Haluatteko käydä lämmittelemässä, sillä tässä on kotini," kuului äkkiä, ja kun katsoin kyytipoikaa silmiin, huomasin häneltä tämän äänen lähteneen.

Pojan ääni kuului korviini niin onealta, että oikein säikähdin sitä.

"Yhtäkaikki," sanoin minä, "missä häntä aikansa kuluttaa."

Poika käänti hevosen kotikartanolleen.

Rästyneeltä näytti talo. Asuinhuone oli kokoon luhistunut, savutorvet katolla murtuneet ja yksinkertaiset ikkunat olivat päreillä ja tuohilla paikatut. Tämän tähden olivat ikkunat niin paksussa jäässä, että oli niinkuin olisi jäätelit nostettu ikkunain reikiin. Ulkohuoneet puulukkoineen ja muine salpoineen olivat niin keloutuneet, että ampiaiset kai niistä saivat hyvää pesänsä-ainetta.

"Olkaa hyvä ja käykää lämmittelemään," sanoi poika, ruveten hevostansa vaalimaan.

Lähdin kömpimään kurjia, jäätyneitä, liukkaita portaita huoneesen.
Tupaan päästyäni seisahdin hämärään ovipieleen.

Mikä näky! Huoneessa hääri valju, keski-ikäinen nainen. Hänen ympärillään pyöri neljä lasta, jotka eivät olleet juuri toinen toistaan härevämpiä. Pienimmät heistä vanuivat ehtimiseen äitinsä hameesen kiinni hokien: "äiti, äiti."

Samassa tuli kyytipoika huoneesen.

Kun äiti huomasi, että hänen poikansa tuli kotiin, syöksähti hän tätä vastaan varjokkaaseen ovipieleen ja syleili häntä. Selvästi näki hajamielisinkin, että perheessä vallitsi hellä sydämmellisyys.

"Voi, voi, tulitkos, Oskar, kotiin! Ja mitenkäs sinä oletkaan päässyt kotona käymään?" sanoi ihastunut, kärsivän näköinen äiti.

"Minä olen kyydissä, äiti, ja tämä vieras halusi käydä lämmittelemässä," sanoi poika osoittaen samassa minua.

Vaimo näytti hämmästyneeltä, sillä hän ei ollut ennen huomannut minua.
Melkein hajamielisin sanoin pyysi hän minua käymään peremmäksi.

Astelin pöytälavitsan luo ja istahdin sille, vaikk'en oikeastaan tiennyt, mitä tein; omat askeleenikin kumisivat niin oudoilta.

Vaikka mieleni olikin niin apea, en kuitenkaan voinut olla huomaamatta tämän perheen keskinäistä suhdetta. Tuntui mielestäni niin kummalliselta, kun ei perheen keskuudessa näkynyt ainoatakaan aikaista miestä, jota olisi voinut pitää perheen isänä.

"Missäs teidän isäntä on?" kysyin melkein tietämättäni.

"Ei meillä olekaan isäntää," vastasi vaimo, samassa luoden minuun vakavan katseen; oli niinkuin hän olisi sanonut: "oletkos ainoa muukalainen joka et näitä tiedä."

"Kuinka se sitten on?" kysyin minä hämmästyneenä.

"Niinpä se on: tuoni korjasi mieheni pois puoli vuotta sitten," sanoi vaimo surullisesti.

"Ettäkö teiltäkin on elämän kumppani temmattu pois?"

"Niin on käynyt."

"Näyttää kuitenkin siltä, kuin ei teillä olisi surun kaunaa, olettehan lastenne keskessä iloinen kuin käki metsässä."

"Mitäpä minulla enää muuta maailmasta jäljellä olisikaan kuin nämät lapset. Pois on mennyt miesvainajani, joka oli niin hellä ja hyvä; kaikki tarmonsa uhrasi hän perheensä hyväksi. Mutta poissa, poissa on hän nyt, ja koko elämän taakka on laskettu hartioilleni."

"Minäkin olen sortunut ihminen. Minultakin on tuoni korjannut elämän kumppanin pois; sen takia olenkin nyt täällä hakemassa polttavalle sydämelleni jotakin hoivaa. Ja nyt tuntuu siltä kuin olisin tavannut ristisisaren, jolla on yhtä suuri suru kannettavana kuin minullakin," sanoin.

"Vai niin, vai niin! Vai on kuolema teiltäkin temmannut pois kumppanin. Kyllä ymmärrän täydellisesti, miltä sitä tietä tullut sydämen suru maistaa," sanoi vaimo ja kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.

"Mihin tautiin kuoli miehenne?"

"Keuhkotautiin; hän oli avutonna jo pari vuotta. Odottamaton ei kuolema ollut, mutta sittenkin koski se kovasti," sanoi vaimo surullisesti.

Minun ei haluttanut matkustaa edemmäksi. Pyysin talosta yösijaa ja se minulle luvattiinkin. Kyytipoika meni hevosta riisumaan ja illastamaan. Porstuan perässä oli pieni lämmitettävä kamari; sinne laitettiin minulle vuode. Se oli siistitty puhtaaksi: pöydällä oli valkoinen liina ja palava talikynttilä levitti hämärää valoa huoneesen.

Yksinäisyyteen tultuani vaivuin yhä syvemmälle ajatuksiini. Kokonaiskuvana esiintyi eteeni rapistunut sydänmaalla sijaitseva uudistalo, jossa jo monta miespolvea lie taisteltu ja kärsitty. Nykyisen asukkaan, kärsivän vaimon surullisen lempeät kasvot suruisine sydämineen, lapsijoukkonsa ympäröimänä, painui niin syvästi mieleeni, ett'eipä se sieltä lähtenytkään.

Oli miten oli, mutta kumma vaan oli se, että unhotin oman suruni ja itseni miettiessäni vaimoparan asemaa. Minulle selkeni, että tuo "heikompi astia", paljon hankalammassa tilassa ollessaan kuin minä, oli kuitenkin väkevämpi minua.

Noita miettiessäni oli aika kulunut jo paljon sivu puolen-yön. Koko ajan oli kynttilä pöydällä ollut niistämättä, sillä se tehtävä ei ollut ensinkään juolahtanut mieleeni. Havahtuessani oli kynttilä-karsi jäänyt niin pitkäksi, että sen ylipää oli lätistynyt semmoiseksi paksuksi ja leveäksi lieriöksi, että karrella oli ikäänkuin lakki päässä. Valokin huoneessa oli niin hämärtynyt, ett'ei nähnyt toiselle puolen huonetta.

Tunsin väsymystä, ja puhdas, lämpöinen vuode houkutteli syliinsä. Sammutin kynttilän ja nakkausin vuoteesen pitkälleni. Kun viikkokausiin en ollut viettänyt ainoatakaan levollista yötä, valtasi minut pian uni ja minä nukuin niin rauhallisesti kuin ei mitään surua olisi koskaan ollutkaan; en edes nähnyt rasittavia ja painostavia uniakaan.

Herätessäni oli aurinko jo korkealla, kello lähellä kymmentä; moneen viikkoon en ollut niin levollisesti levännyt ja nyt tunsin itseni virkistyneeksi. Iloisena tervehdin kärsivää perheen-äitiä, samassa ilmoittaen kyytipojalle, että nyt lähdetäänkin kotiin. — Kärsivä nainen oli näyttänyt minulle palasen elämän taistelua ja sen valossa huomasin, että minunkin vielä tarvitsee lasteni tähden elää, ja tämän muistoni turvissa minä vielä elänkin.

INTOHIMOJENSA MURTAMA.

Olin taasenkin pitemmällä rautatie-matkalla. Kolmannen luokan vaunu, jossa istuin, oli väkeä täynnä. Useita tuttaviani oli vaunussa ja keskenämme haastelimme yhtä ja toista. Muiden matkustajain joukossa oli eräs tuntematon mies, joka näytti koettavan saada edes jonkunkaan sanan kuullaksensa, mitä me haastelimme. Huomasi heti hänen puvustansa ja käytöksestänsä, että hän oli ollut Amerikassa.

Joku sattui mainitsemaan minun nimeäni. Tämä näytti tuntemattomaan tekevän erityisen vaikutuksen.

Kun hän sai tilaisuuden, tuli hän ja istui ohelleni.

"Oletteko te se sama, joka olette kirjoja kirjoitellut?" kysyi hän ujosti.

"Olenhan minäkin joskus jotakin töhräillyt", sanoin hänelle puoli kylmästi.

"Oletteko kuulleet Kalle K——sta mitään kerrottavan?" kysyi hän taasen.

"En. Minunhan on mahdoton tietää, mitä mistäkin milloinkin on kerrottu", sanoin kylmän tylysti.

Seurasi tovi äänettömyyttä. Hän näytti ikäänkuin hämmentyneeltä, loi silmänsä lattiaan ja naputteli sormillaan hiljalleen penkinlaitaan.

Minun alkoi käydä säälikseni miehen alakuloisuus ja häpeäkseni kylmä vastaukseni, koska tunsin hänen sentakia tulleen alakuloiseksi.

"Olisiko siinä Kallessa sitten jotakin vaariinotettavaa?" kysyin ikäänkuin lievennellen tylyyttäni ja saadakseni hänet elpymään entisiin oloihinsa.

"Olisipa siinä kylläkin", sanoi hän ja katsoa vilautti minua silmiin.

"Mitä laatua se sitten olisi?"

"Minä en ole nähnyt koskaan vielä ainoatakaan ihmistä, johon intohimot olisivat niin väkevästi vaikuttaneet", sanoi hän.

"Tunnetteko tuon Kalle K——n luonteen ja elämäntavat tarkoilleen ja pitemmältä ajalta?" kysyin.

"Aivan lapsuudesta saakka, koko hänen elämänsä", vastasi hän.

"Haluaisitteko sitten niistä minulle kertoa?"

"Aivan kernaasti, kun vaan halunnette kuunnella". myönsi hän.

Kun vaunu oli matkustavaisia niin täynnä, että kaikki tarkempi keskustelu kävi siinä mahdottomaksi, pyysin konduktööriltä, että pääsisimme konduktööri-vaunuun. Luvan saatuamme menimme sinne ja mies alkoi kertoa:

Kalle oli pienen torpan poika ja vanhin neljästä sisaruksestaan. Torppa sijaitsi meidän maalla ja meidän talo oli hyvissä varoissa. Lähiseutuvilla oli useita muitakin taloja ja torppia, jonka takia niillä piirteillä oli paljon lapsia. Melkein poikkeuksetta olivat ympäristön lapset meillä leikkimässä ja telmimässä, eikä lasten kesken ollut koskaan mitään eroa köyhän tai rikkaan välillä, sillä olimmehan vielä niin viattomat ja turmeltumattomat, ettei semmoista voinut koskaan mieleenkään tulla.

Meidän talo sijaitsi lähellä järven rantaa ja rannalla oli laajanlainen hiekkatasanko. Siinä sopi kesäiseen aikaan kilpaa juosta, pallia lyödä, nakella litteillä rannan kivillä voileipiä järven pinnalle, tai koettaa, kuka korkeimmalle voisi kohtisuoraan kiven nakata ja kenen kivi teki veteen pudotessaan komeimman umpinaisen purskahduksen; mies se, joka parhaat tulokset sai. — Talvisin laskettiin suksilla ja kelkalla mäkiä, ja tuo mäki ei joutanut pahoillakaan pyryillä kauvan ummessa oleman, sillä kyllä me siitä huolen pidimme, että se auki pysyi. Kyllä oli iloa ja riemua, ja tointa oli itsekullakin niin paljon, että sitä olisi riittänyt kahteenkin rekeen; posket punottivat ja terveys, ilo ja ystävyys loisti jokaisen kasvoilta. Voi niitä murheettomia ja iloisia lapsuuden aikoja!

Melkein poikkeuksetta oli Kallekin telmimässä meidän kanssamme. Hän oli kaikissa leikeissä johtajana ja se kävikin laatuun. Me katsoimme ja luotimme häneen niin kuin päällikköömme ainakin.

Mutta jo aikaisin huomattiin hänessä ankaraa itsepintaisuutta. Minkä hän kerran sai päähänsä, sen täytyi niin olla ja tapahtua, eikä sinä auttanut mitään toisien lapsien ohjeet, neuvottelut, väitteet ja vastalauseet. Hänen piti vaan aina päästä voitolle kaikissa mielipiteissä ja kilpailuissa.

Eräänä kertana juostiin kilpaa ja eräs poika voitti hänet juoksussa. Tuosta pahastui Kalle niin kovin, että hän haasti voittajansa vielä pari eri tovia kilpailemaan. Mutta kun kilpailija voitti niissäkin koetuksissa Kallen, niin ei hän ottanut enään koko päivänä osaa toisten leikkeihin; istua murjotti vaan erillään toisista erään kiven päällä. Viikkokauteen ei hän tullut ottamaan osaa toisten kisoihin ensinkään. Saatiin kuulla, että hän oli niinä päivinä ahkerasti yksinään kotonansa harjoittanut juoksemista. Kun hän sitten ensikerran ilmestyi kisatantereelle, haastoi hän oitis voittajansa kilpajuoksuun. Kävi kuitenkin taasen niin onnettomasti, että Kalle menetti voiton kilpailijallensa. Nyt huomattiin, että Kalle suuttui silmittömäksi, hän leimahti punaiseksi, niinkuin turkin pippuri ja puri hammasta. Pikaisesti kuiskattiin Kallen kilpatoverille, että hän tahallansa antaisi Kallelle perään, ettei mitään riitaa välillä syntyisi.

"Koetappa vielä yksi kerta", sanoi Kalle kilpatoverilleen vihasta puhisten.

"Koetetaan vaan", sanoi toinen naurussasuin ja niin sitä taasenkin lähdettiin juosta vilistämään.

Ja kas! Kalle voittikin nyt.

"Senhän minä tiesinkin, kun vaan oikein koettaa", sanoi Kalle tyytyväisenä ja hänen vihansa lauhtui siihen paikkaan.

Semmoista menoa elettiin eteenpäin. Niin pian kuin Kalle kykeni jotakin tekemään, tuli hän meille ansaitsemaan leipäänsä. Hän ei ollut mikään äksy eikä pahantapainen, päin vastoin oli hän nöyrä ja tottelevainen ja teki mielihyvällä ja ahkerasti niitä askareita, joita hänen tehtäväkseen määrättiin. Jo aikaisin huomattiin hänessä hyvää aistia ja työkykyä.

Kun olimme Kallen kanssa melkein päivän päälle samanikäiset, jouduimme yhtäaikaa rippikouluunkin. Hyvälukuisia kun olimme, pääsimme kumpikin loistavasti läpi, ja tämä korotti suuresti omanarvontuntoamme. Kalle oli yhä edelleenkin meillä ja hänestä varttui mitä kunnollisin, saattavin ja rotevin työmies, sekä isoissa että käsitöissä. Hänelle maksettiin meillä korkeampia palkkoja kuin mitä paikkakunnalla oli kuultu.

Eräänä kertana sai hän päähänsä sen aatteen että hän lähtee kauvas erääsen ulkopitäjääsen, jossa hän oli kuullut rengeillä olevan paljon isommat palkat kuin kotipuolessa. Isä koetti tarjota hänelle niin isoa palkkaa kuin suinkin julkesi, mutta mikään ei auttanut, sillä kun hän kerran oli sen aatteen päähänsä saanut, ei hän voinut siitä perääntyä. Minä koetin myös kaikkeni panna estääkseni häntä lähtemästä. Vetosin pitkälliseen ystävyyteemme ja yhteisiin perintöihimme, mutta kaikki turhaan.

Kun muuttoaika tuli, kääri Kalle tavaransa kokoon ja niin hän lähti.

Tuo paikkakunta oli niin kaukana ja sivulla yleisestä kulkureitistä, etten Kallesta kuullut viiteentoista vuoteen yhtään mitään. Hän ei kirjoittanut ainuttakaan riviä minulle, enkä minä hänelle. Vähitellen haihtui Kalle mielestäni, niin etten häntä monasti muistanutkaan; joskus vaan juolahti mieleeni: missähän oloissa siellä Kallekin lienee?

Minäkin olin sillävälin joutunut uusiin oloihin: olin mennyt naimisiin.

II.

Suuresti hämmästyin eräänä aamuna huoneestani ulos mennessä. Oli niin varhainen, ettei vielä ketään talonväestä ollut ylhäällä. Kun oli kesäinen aika ja kiireiset työt tehtävänä, olin menossa väkeä herättämään. Astuessani porstuasta portaille, oli Kalle siinä istumassa, pää käsiin nojattuna. Kun hän kuuli askelia takanansa, kääntyi hän katsomaan ja huomattuaan minut laskeutui yhtäkaikkisena samaan asemaansa. Hämmästyin suuresti hänet nähtyäni. Hän oli niin laihtunut, surkastunut ja vanhennut, etten ollut häntä tunteakaan. Menin häntä tervehtimään, sanoen samassa hänelle "hyvän huomenen." Välinpitämättömästi, melkeinpä kylmäntylysti ojensi hän minulle kätensä.

"Odota nyt, veli hopea hiukkasen; minä käyn väkeä herättelemässä, menemme sitten minun kamariini", sanoin hänelle.

Kun palasin takasin, kehoitin häntä lähtemään mukaani. Hän ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän, istua jurotti vaan alallansa.

Otin häntä kädestä kiinni ja sanoin:

"Miksi sinä, Kalle, nyt olet noin kummallinen, etkö sinä enään pidä entisestä ystävästäsikään?"

Hitaasti nousten kömpi hän ylös, kierasi kätensä irti minun kädestäni ja alkoi astella jälissäni. Samassa hän huokasi pitkän, raskaan huokauksen.

Menimme semmoiseen huoneesen, jossa kenelläkään ei ollut asumusta eikä mitään toimintaa. Kehoitin häntä istumaan. Mutta hän kallisteli ja käänteli itseään sinne ja tänne, ikäänkuin katsellen, missä hänelle olisi mukavin istuinpaikka. Vihdoin sivalsi hän erään tuolin, siirsi sen takanurkkaukseen ja istuutui sille.

"Miksi sinä, ystävä hyvä, olet nyt noin kummallinen? Et enään ole ensinkään entisenlaisesi; olet niin vanhennut ja kuihtunut, etten ollut sinua enään tunteakaan. Koko entinen iloisuutesi, ohvakkuutesi ja terveenmoinen hyvinvointisi näkyy kerrassaan kadonneen, ja synkkä ilme ja alakuloisuus jääneen sijalle. Kai sinulla on joku raskas murhe; tai oletko menettänyt terveytesi?" sanoin hänelle.

"Murhe minulla on raskainta laatua ja sen kanssa on terveyskin mennyt", sanoi hän.

Oikein hämmästyin tuon äänen kuultuani, sillä se kuului niin kumealta ja onealta, ikäänkuin se olisi haudasta noussut. Siinä ei ollut rahtuakaan sitä iloista ja heleää sointua, mikä hänen puheessaan ennen oli ollut.

"Mitä? Olet kai löytänyt siellä mielitiettysi ja saanut häneltä rukkaset!" sanoin ikäänkuin saadakseni häntä elpymään.

"Mielitiettyni olen kyllä löytänyt ja rukkasia en ole häneltä saanut; ja siinäpä se nyt koko juttu onkin", sanoi hän.

"Kuinka se sinun elämäsi on siellä oudossa paikkakunnassa alusta alkaen mennyt? Haluaisin sen pienoisuuksineen kuulla, kun näin kauvan olemme olleet toistemme elämästä mitään tietämättä", sanoin.

"Kuinkahan toki muutoin kuin hyvästi: Heti sinne tultuani sain edullisen palveluspaikan ja hyvän palkan. Pian keksivät paikkakuntalaiset minut kaikinpuolin kelvolliseksi ja kunnolliseksi, sekä kaikkiin töihin kykeneväksi työmieheksi. Kilvan korottivat he minulle palkkaa, niin että se meni jo ennen kuulumattomiin. Niin olin palveluksissa yhtämittaa kymmenen vuotta. Säästävä kun olin, kokosin noista palkoistani melkoiset säästöt. Kaikki ihmiset kunnioittivat minua, niinkuin arvon miestä ainakin. Luulempa, että moni tyttökin katsoi hyvällä silmällä minuun, mutta ei heissä ollut semmoista, johon minun sydämeni olisi voinut kiintyä", puheli Kalle hyvästi elpyneenä.

Kun hän tuntui siihen pysähtyvän, kysäsin:

"Entäs sitten?"

Hän ei näyttänyt ottavan ensinkään huomioonsa tuota minun kysymystäni, siirsi vaan hieman tuoliansa, kumartui alaspäin ja näytti vaipuvan entiseen surumielisyyteensä.

"Noh, kerrohan nyt toki eteenpäin", muistutin häntä toistamiseen.

"Niin sitten, sitten — —, sitten ilmestyi näkymölle eräs pienen talon tyttö. Alma oli hänen nimensä. Hän oli kaikkein nuortenmiesten mielitietty ja lempilintu. Kaikki hänen perässään hyppäsivät kaupaten mielisuosiotaan. Ei ollut sitä nuorten sijaa ja leikkipaikkaa, eikä niitä tansseja, häätilaisuuksia, joissa ei hän aina olisi leiskunut ylimpänä. Hän olikin semmoinen tanssilintu, ettei hänen jalkansa näyttänyt ensinkään koskevan lattiaan, kun hän valssissa ja polkassa mennä pyyhkäsi tanssituvan lattialla. Hän olikin aina menossa, eikä näyttänyt ensinkään hengästyvän, niinkuin tavallisesti muille tytöille käy ankarasti tanssiessa. Alma näytti olevan kuin keijukainen. Varreltaan oli hän pitemmänpuoleinen ja sorea, samalla kuin hän oli kasvoiltaan tavattoman kaunis.

"Kauvan aikaa katselin minä hänen viehkeyttään ja sulouttaan aivan kylmäverisesti, enkä välittänyt hänestä niin mitään. Vaan kun tuota oli kestänyt jonkun aikaa, alkoi tämä tenhotar minua vähitellen miellyttää. Vihdoin kävivät tunteeni niin polttaviksi että ne ajoivat minut kaikkialle missä luulin saavani Alman nähdä.

"Mutta vaikka sydämeni oli näin kahlehtinut outo, minulle ennestään tuntematon tunne, pidin sen itselläni niin tarkoin, etten edes Almalle sitä ilmaissut saadakseni tietää hänen tunteittensa laatua.

"Hänellä oli, kuten sanoin, paljon kosijoita. Kun yksi heitti, otti toinen ja ihmiset tiesivät aina kertoa Alman 'uudesta sulhasesta'."

"En tiedä, oliko noilla alinomaa vaihtuvilla sulhasilla ja Almalla ollut vakaisempia liittoja, vaiko ei, kumma vaan oli se, että sulhasia niitä tuli ja meni, yhdyttiin ja erottiin yhtenään. Tätä katsellessani tahtoi sydämeni pakahtua. Lopulta tulin siihen vakaumukseen, ettei noissa alinomaisissa vaihteluissa ollut sen syvempää pohjaa, kuin että Alma tahtoi vaan loistaa silläkin alalla, näyttääkseen kuinka suuresta joukosta hänellä oli valitsemisen varaa.

"Kaihoni ja ikäväni Almaan kävi vihdoin niin sietämättömäksi, että päätin kosia häntä, kävi miten kävikin. Tilaisuus ilmestyikin aivan pian siihen, että pääsin keskustelemaan kahden kesken hänen kanssaan. Se oli kuuma hetki minulle. Sydämeni pamppaili ja löi niin kovasti, että oikein henkeä ahdisti; ei tahtonut olla sanaa suuhuni tulevaa, koetin niellä hämmästystäni ja vakavuuttaa itseäni. Viimein sain senverran rohkeutta, että otin Almaa kädestä kiinni ja änkytin samassa:

"'Alma, minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni, enkä voi ilman sinutta elää; tahdotkos ruveta minun kanssani jakamaan tulevat ilot ja surut, tulevat ne sitte missä muodossa vielä tulevatkin?'

"Alma punastui punaiseksi kuin leppäkerttu ja kallisti hiljaa päänsä minun rintaani vasten.

"'Voi Kalle! Minä olen kauvan jo sitä samaa ajatellut, vaan en ole sitä tahtonut oikein itsellenikään uskoa, sitä vähemmin muille ilmoittaa', sanoi hän.

"Siinä me sitten vannoimme toisillemme ikuista rakkautta ja uskollisuutta.

"Voi herra, minkälaista rakkautta ja lempeä hehkui sydämeni! Oli kuin olisin kohonnut yläilmoihin ja sydämeni eronnut ruumiista. Tuo pelonsekainen rakkaustunne, joka minua niin kauvan oli rasittanut, haihtui kerrassaan niinkuin tuhka tuuleen, ja sanomaton ilo ja rauha täytti sydämeni. Monikertaan syleilimme ja halailimme erotessamme.

"Mutta vaikka tunsin sielussani sanomatonta iloa ja autuutta, sekaantui näihin tunteisiin kuitenkin jotakin kylmää ja tuskallista: Kaikki oli, mielestäni, tapahtunut liian helposti ja se siitti mielessäni katkeran epäluulon: ehkäpä se on muidenkin sulhasien kanssa käynyt yhtä helposti, josta seurauksena on ollut nuo pikaiset erot. Kuitenkaan en antanut iloni ja rauhani häiritsijöille suurta valtaa, vaan koin niitä alaspainaa ja tukahuttaa niin paljon kuin voimissani oli. Mutta itsepintaisesti palasivat ne yhä uudelleen.

"Semmoisenaan kului aika.

"Nämät vastenmieliset ja kalseat tunteeni saivat pian uutta virkettä. Sain, näet, tietooni, että Alma yhä edelleenkin otti vastaan muita kosijoita ja vieläpä öisinä aikoinakin.

"Arvattavahan on, minkä vaikutuksen tämä tieto minuun teki. Alma koki tuota kaikkea tehdä suurimmassa salaisuudessa, mutta kuitenkin se tuli ilmi. Se hehkuva rakkaus, jota olin Almaa kohtaan tuntenut, muuttui nyt katkeraksi pettymyksen tunteeksi, joka sellaisenaan täytti koko sieluni.

"Tuskalla jaksoin sietää häntä silmissäni, milloin näköpiiriini sattui. Seurustelimme kyllä nytkin toisinaan yksissä, mutta suhde oli kylmä ja jäykkä, ja minä sydämestäni inhosin häntä. Poissa oli hehkuva ja intohimoinen rakkaus!

"Kaiken muun hyvän lisäksi rupesin epäilemään hänen siveellisyyttänsäkin; en tiedä olisiko siinä ollut mitään epäilemisen syytä, mutta asianhaarain takia lykkääntyi kuitenkin semmoisia ajatuksia mieleeni.

"Kukaan kuolevainen ei voi aavistaakaan, mihin tuskaan ja ahdistukseen minä nyt jouduin. Mitä on nyt tehtävä? Erotako heti hänestä? Se olisi ehkä parasta muuten — mutta ei, ei! Miehisenä miehenä en tahdo sitä tehdä, sillä olenhan antanut hänelle sanani ja pyhän lupaukseni, ja miehen tulee aina pitää sanansa. Sitäkin vaikeammaksi kävi minun puoleltani ero, kun Alma ei näyttänyt sitä haluavan.

"Vaikka sydämeni oli niin täynnä katkeruutta ja inhoa Almaa kohtaan, ruvettiin kuitenkin puuhaamaan lopullista yhtymistä.

"Säästövaroillani ostin hyvän torpan. Sen tiluksilla voitiin elättää viisi lehmää, hevonen ja joku määrä lampaita; peltoviljelystä oli torpassa myös jotenkin runsaasti. Huoneet olivat välttävässä kunnossa. Tämän torpan piti tulla uudeksi asunnoksemme.

"Asia pantiin menemään tavallista uraansa; meidät kuulutettiin avioliittoon, pappilasta käytiin vihillä ja niin olimme nyt aviopari.

"Meille alkoi nyt aviollinen yhdyselämä, mutta minkälaista se oli! Kuollutta, kylmää ja raskasta oli se. Olin kuvitellut, että kaikki vielä voisi käydä hyvin ja että inhoni ja ylönkatseeni Almaa kohtaan voisivat haihtua ja tasaantua, varsinkin kun Almassa ei ollut mitään todistettua syytä. Mutta, sen pahempi, tämä toivoni ei toteentunutkaan. Minä en parhaalla tahdollanikaan voinut poistaa mielestäni vastahakoisuuttani ja inhoani Almaa kohtaan, sillä se oli sydämessä kiinni ikäänkuin naulattuna. Näennäisesti koetin täyttää ihmisellisiä velvollisuuksiani vaimoani kohtaan, mutta sydän se vaan pysyi kylmänä ja kankeana.

"Naisen tarkalla vaistolla käsitti Alma aivan pian asian todellisen laidan. Usein hän koetti tavallisella luonteenomaisella iloisuudellaan leperrellä ja kysellä, mikä minua vaivaa, kun olen niin kylmä ja synkkämielinen, ja samassa hän katsoi niin lempeästi ja rakkaasti minua silmiin, laskien kuitenkin kätensä minun kaulalleni.

"'Ole tuossa taas joutavoimatta, eihän minua mikään vaivaa', sanoin tavallisesti ja työnsin hänet tylysti pois luotani.

"Pian katosi Almaltakin kaikki entinen iloisuus ja hilpeä mieliala, ja raskas surumielisyys sai hänessä vallan: hän itki usein niin paljon, että oli vedeksi rauveta, sillä hänellekin oli täydellisesti selvinnyt asiain nykyinen kamala tila. —"

— "Seis, veikkonen, nyt ymmärrän, että sinä juuri itse olet syypää nykyiseen katkeraan, raskaasen ja murheelliseen elämääsi", sanoin Kallelle.

"Sen kyllä itsekin hyvin kyllä tiedän ja sehän se juuri pahinta onkin. Jos heti avioliittomme alussa olisin kohdellut Almaa hellästi ja sydämellisesti, niin olisi hänestä voinut tulla mitä parhain aviovaimo, sillä hän oli lempeä ja helläsydäminen ihminen, jonka ainoana ja pahimpana vikana lienee ollut, että hänellä oli perhosen sydän, joka tahtoi lentää kukasta kukkaan ja nauttia elämästä silloin kuin sitä tarjolla oli. Ei minun olisi pitänyt niin pahakseni panna hänen iloista ja ehkä viatonta hilpeää luonnettansa, mutta minä en voi siihen mitään. Usein olen itseäni pitänyt kovan tarkastuksen alaisena ja olen huomannut, että minussa on paljon vääryyttä ja tylyyttä aviokumppaniani kohtaan. Olen koettanut lievennellä hänen suruaan ja asettua lempeämmälle kannalle hänen suhteensa, mutta se ei ole onnistunut. Kylmäksi, kuolleeksi ovat nämät yritykset aina jääneet, ja sama surumielisyys on jäänyt vallitsemaan kahdenpuolen.

"Sananlasku sanoo: 'Joka ei parane, se pahenee', ja niin kävi tässäkin. Minun suruni ja vastenmielisyyteni paheni vaan päivä päivältä. Se ei jättänyt minua rauhaan teillä, ei tien vieressä, ei päivällä, eikä yöllä, ja levottomilla lepohetkillä olivat ne rauhattomasti nukkuessani unissakin vaivoinani. Jos olin työssä, oli murhe aina minua rasittamassa. Olinpa kotona tai kylässä, aina seurasi tuo polttava suru mukanani.

"Kun tulin illoin kotiani työstä, oli sinne meno niin vastahakoista, ettei askel tahtonut askeleen eteen päästä. Arvaa sen, minkälainen siellä kotona sitten oli olla. Surumielisen vaimoni katse kohtasi minua ensimäiseksi, se vihloi sydäntäni, kun tiesin itsenikin suuresti syypääksi nykyiseen sietämättömään tilaamme. Ruoka ei maistanut, ja oikeata virkistävää unta en saanut vuosikausiin.

"Tuskissani rupesin ryypiskelemään, ensin salaa, mutta sittemminhän se tuli julkiseksi, sillä eihän ne toimet kauvan salassa pysy. Niin tavoin tuli minusta patajuoppo.

"Vaimoni surua tämä havainto lisäsi kaksinkerroin. Hän koetti minua lempeästi pyydellä luopumaan tuosta turmiota tuottavasta tavasta, mutta minä ilkuin ja pilkkailin vaan häntä. Ensimmältä tuntui tuo väärä lähde lieventävän sydämeni polttavaa surua, mutta pian se tuli takaisin kaksinkertaisella voimalla.

"Tämmöistä menoa kesti pari vuotta. Silloin huomasin, että jos tätä jatkan pitemmältä, niin kiiruhtaa se kaksinkertaisella voimalla menoani maan mustiin multiin. Aloin taistelun juomahimoani vastaan ja voitin sen, mutta se ei parantanut vähääkään asiain tilaa.

"Olen unhottanut mainita, että vaikka välimme oli semmoinen kuin se oli, syntyi meille kuitenkin kaksi tervettä ja kaunista tytärtä, joista vanhimman nimi oli Ella ja nuorimman Lilli.

"Nämä olivat ainoa iloni tässä synkässä ja surkeassa elämässäni. Kun vanhin tytär tuli siihen ikään, että hän voi tuntea minut, oli hän heti kotiintultuani syliini pyrkimässä. En ollut saada takkiani riisutuksi yltäni, kun hän oli polvissani kiinni ja hoki: 'itä, itä!' Kun ehdin istumaan, oli hän kohta kömpimässä polvilleni, ja hän silitteli kuihtuneita kasvojani ja siivoamatonta partaani. Minä lemmin lapsiani kaikella isällisellä helleydellä ja rakkaudella, millä ikänä vanhin voi lastansa rakastaa. Kylällä käydessäni toin heille aina makeisia, vaalin kaikella tavalla heitä, riisuin maatepannessa ja puetin heidät ylösnoustua sekä hyväilin heitä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kaikki se tulinen rakkaus ja hellyys, millä olin Almaa rakastanut, kohdistui nyt lapsiin. Vaan Alman ja lasten suhde pysyi kylmempänä.

"Näytti siltä, kuin hänen sydämestään olisi onneton kokemus jo vienyt kaiken kyvyn rakkauteen niin typi tarkkaan, ettei voimakas äiteyden tunnekaan enää voinut näitä tunteita eheäksi tehdä ja eloon herättää.

"Tämmöistä on elämämme tähän saakka ollut, eikä se näytä siitä paranevan. Se on murtanut ja murskannut elämämme onnen, musertanut sydämemme ja turmellut ruumiini terveyden. Tässä seison nyt musertuneena miehenä, enkä voi parhaalla tahdollanikaan elämäämme paremmaksi ja toisenlaiseksi tehdä," sanoi Kalle epätoivoisena ja alakuloisena.

Surumielin jätteli hän minut hyvästi ja alkoi kävellä kotiansa kohden.

Minä jäin huoneeseni käsiposkella miettimään ystäväni surullista elämäntarinaa.

III.

Oli kulunut aikaa kolmen vuoden paikkeille. Sillävälin oli kurja Kalle-ystäväni alituisesti mielessäni. Ajattelin hänen surullista ja katkeraa elämäänsä, ja Kallea pidin suurimpana syyllisenä. Hän oli perusteettomilla ennakkoluuloillaan ja liikanaisella jäykkyydellään, jota hän mielestään kuvitteli miehuutensa merkkinä, katkeroittanut ja myrkyttänyt sekä oman että vaimonsa elämän.

Enpä aivan vähääkään hämmästynyt, kun eräänä aamuna Kalle astua topsautti kamariini. Hän oli yhtä surkastunut ja kuihtunut kuin ennenkin, mutta paljon iloisemmalta hän sentään näytti.

"Hyvää päivää, ystävä hyvä!" sanoi hän iloisesti tullessaan minua tervehtimään.

"Noh, terve, terve tuloa!" sanoin hänelle vastaukseksi ja kehoitin istumaan.

"No, kuinka siellä kotonasi nykyään voidaan?" kysyin puheen aluksi.

"Aina vaan huonommasti ja huonommasti," vastasi hän yksikantaan.

"Mitenkä se niin on? ja mielestäni näytät sinä entistä iloisemmalta," sanoin.

"Minulla on minun syyni," sanoi hän.

"Kuinka sinun vaimosi nykyään voi?" kysyin.

"Hänhän se kaikkian huonoimmasti voipikin; hänellä ei ole enään mitään entisyydestä jäljellä. Hän on tullut kiukkuisaksi ja ärtyisäksi. Vähemmästäkin saapi hän aina uutta ärisemisen syytä. Hän antaa minullekin usein kiukkuisia, pisteliäitä ja pahoja sanoja, ja lapsiakin hän pitelee sanomattoman raa'asti: nakkelee ja lyödä kapsii heitä tavattomilla aseilla. Useinkin täytyy minun mennä hätään pelastamaan heitä hänen kynsistänsä ja nuhdella häntä hänen tavattomasta käytöksestänsä. Mutta viisi hän minun sanoistani välittää. Itselleen sanoo nyt jo olevan yhtäkaikki, olivatpa asiat vielä mitenkä olivatkin: hyvästi tai huonosti, se oli hänelle aivan samantekevä. Hän kuihtuu ja laihtuu vaan yhtämittaa, eikä syö, eikä juo paljon mitään. Ei poikkeustilassakaan luo hän ainuttakaan silmänluontia minuun, kärtyilee, pistelee ja mäikkää vaan omissa oloissaan, ikäänkuin muita ihmisiä ei olisi mailla halmeillakaan. Poissa on nyt hänen hilpeytensä ja iloisuutensa, poissa viehkeytensä ja hempeytensä, poissa keikailemisensa ja lepertelemisensä, poissa 'perhos-sydän', poissa halu 'lennellä kukasta kukkaan'. Hän on ikäänkuin elävältä kuollut, josta kaikki ihmisyys on loppuun kulunut ja haihtunut. — — Luulen, ettei hän ole enään pitkä-aikainen," selitteli Kalle.

"Siinä se nyt on, jota jo aikaa olen sinulle sanonut, ja tämä kaikki on sinun oma syysi," vakuutin hänelle.

"Hyvä on sen niin sanoa, jolla elämä ja sydämen asiat ovat kaikinpuolin semmoiset, kuin niiden ollakin tulee. Sinä niin mielelläsi sysäät kaikki tämän surkeuden minun niskoilleni, ja syytä minussa onkin, senhän olen jo ennenkin tunnustanut; mutta syytä on hänessäkin. Miksikä hän ei ollut semmoinen, kuin minä hänen olin toivonut olevan. Miksikä hän otti sitten vielä yöllä ja päivällä vastaan uusia kosijoita, kun jo olimme tehneet ikuiset lupaukset toisillemme ja pyhällä lupauksella luvanneet kuolemaamme saakka rakastaa toisiamme, eikä ketään muuta? Miksi hän tuolla kevytmielisyydellään myrkytti minun uskollisen ja puhtaan sydämeni? Miksikä ei hän ollut yhtä puhdas ja rehellinen kuin minäkin — ah niin miksikä ei? sanopas nyt se minulle," intoili Kalle.

"Kun et kuitenkin ottanut eroa aikanasi heti silloin, kun tunsit ensimäisen vastenmielisyyden häntä kohtaan!" sanoin.

"Johan olen sinulle selittänyt, että sitä en voinut tehdä. Silloinhan olisin ollut petturi ja konna, joka ei olisi ollut oikeutettu yhdeltäkään ihmiseltä vaatimaan kunniallisen miehen nimeä. Petturi ja konna, sanansa ja lupauksensa syöjä — hyi, toki!"

"Mutta tuo sinun jäykkyytesi ja sanasipitäväisyys kaikissa tiloissa on juuri se loukkauskivi, johon olet kompastunut ja musertunut," sanoin.

"Siihen en voi mitään," vastasi hän vaan alakuloisesti.

"Mutta näytäthän nyt kumminkin hieman iloisemmalta, kuin viimekerralla käydessäsi. Onko sinulla mielessä jotakin parempaa elämäntoivoa?" kysyin häneltä.

"On, kyllä on," sanoi hän melkein iloisesti.

"Noh, minkälaatuista se sitten olisi?" kysyin.

"Minä olen nyt löytänyt oikean elämäni-ihanteen," sanoi hän ja samassa katsoa vilkasi hän minua silmiin; selvästi huomasin, että hänen silmistään välähti joku ilonsäde.

"Elämäsi ihanteen! Mikä se sitten olisi?" tutkin uteliaana.

"Minä olen tavannut tytön, johon heti ensinäkemästäni saakka rakastuin korviani myöten," sanoi hän vähääkään häikäilemättä.

"Löytänyt tytön, johon olet korviasi myöten rakastunut? Tuommoisia sinä rohkenet puhua minulle vähääkään punastumatta ja häpeämättä, vaikka sinulla on entinen laillinen vaimo!… Johan sinä menet nyt kaikkien säädyllisyyden rajojen yli!" pauhasin suuttuneena.

"Eihän sydämen tunteilla olekaan mitään säädyllisyyden rajoja," puolusteli hän.

"On, on! Ei intohimojen saa antaa vallita itseään, vaan ihmisen tulee hallita niitä. Joka intohimojensa valtaan suinpäin heittäytyy, hän joutuu välttämättömästi perikatoon. — Etkö ole raamatusta lukenut Jumalallista totuutta, että jonka Jumala yhteensovitti, ei pidä ihmisten sitä eroittaman," sanoin hänelle.

"Minkäpä minä sydämeni tunteille teen, ei ne ole niin helposti hallittavissa, kuin sinä luulottelet."

"Onneton ystäväni! Tämä vielä sinulta puuttui. Sen saat nähdä, että hallitsevat intohimosi vievät sinut vielä perikatoon. Mutta kerrohan kuitenkin tuosta uudesta ihanteestasi minulle, että voisin, jos mahdollista, palauttaa sinut väärältä ja vaaralliselta tieltäsi! Mikä ja missä hän on ja kuinka olet häneen tutustunut?" kyselin.

"Ei hän kaukana ole meidän torpasta. Hän ei ole mitään huomiota paikkakunnalla herättänyt, sillä ei hän ole koskaan ollut nuortenkisoissa eikä leikeissä; hän ei ole vielä avannut tanssihuoneen ovia, eikä siis ole ollut tanssituvan lattioilla leiskumassa, eikä sillätavalla kunniaa itselleen hakemassa. Ei hänen sulhaisistaankaan ole mitään kuulunut, sillä niitä ei ainakaan kenenkään tieten ole ollutkaan, siis ei niistä alinomaisista tulevista, menevistä ja ainaisista erojaisistakaan ole kukaan kuullut mistään mitään. Hän on vaan kotonaan hiljaisuudessa pysyvä ja töitään toimittava, vaatimaton, siveä ihminen," selitteli hän välinpitämättömästi.

"Mitenkä olet sitten hänen kanssaan tuttavaksi tullut?" kysyin.

"Hän on pienen talon tyttö. Eräänä kertana menin jollekin asialle hänen kotiinsa. Kuinka hämmästyinkään kun hänet ensikerran näin! Suu auki katsoa töllötin minä häntä, hänen kuitenkaan siitä mitään tietämättä. Mikä sulous, mikä jalous ilmeni hänen olennossaan! Minua suuresti kummastutti, kun semmoinen tyttö oli niin kauvan salassa pysynyt maailmalta. Mutta samassa huomasin, että kalliimmat helmet ovatkin kuoreensa kätkettyinä, peitettyinä kaikilta ahnailta silmiltä, ja että he vasta sitten, kun pääsevät päivän valoon ja oikeaan paikkaansa, loistavat sitä kirkkaammasti.

"Kummallinen oli mielialani, kun palasin kotiini. Minä en saanut sydämestäni pois hänen kuvaansa, vaikka vielä kuinkakin olisin koettanut. Tunsin sydämeni tykyttävän tuimasti, ja veri virtaili suonissani semmoista vauhtia, että korvani suhisivat.

"Rupesin salamyhkää tiedustelemaan hänen elämänsä juoksua, enkä saanut hänestä kuulla muuta kuin pelkkää kiitosta. Kaikki tuntuivat pitävän suuressa arvossa ja kunnioittavan häntä. Sain nyt ehtimiseen asiaa tuohon taloon, useinkin pelkillä tekosyillä. Niiden keksiminen antoi minulle paljon päänvaivaa, saadakseni asiani niin sovitelluiksi, etteivät ne mitään huomiota herättäisi. Yhtä levotonna, yhtä hurmaantuneena palasin aina näiltä retkiltäni," selitteli Kalle innostuksissaan.

"Oletko sinä hänelle ilmoittanut mitään nykyisestä intohimostasi?" kysyin häneltä.

"En. Kuinkas minä hänelle olisin voinut mitään semmoista ilmoittaa!" sanoi hän.

"Pakene tuota kaunotarta, ennenkuin sinä hänen tähtensä syökset itsesi perikatoon! Vieroita hänet pois ajatuksistasi nyt, kun vielä aika on, ja vangitse nuot turmiolliset intohimosi, sillä mahdotontahan on, että sinä voit hänet omaksesi saada entisen vaimosi eläessä!" sanoin hänelle.

"Vangitse sinä riehuvat ja myrskyävät meren aallot. Vangitse myrskyn vihurit ja sen turmiota tuottava, kiitävä voima! Vangitse pääskynen lentoon! Vangitse kaikki tulen kuluttava ja murtava, mahtava voima. Vangitse tulivuoren ammottava, tulta ja laavaa syöksyvä aukko. — Niin, vangitse ihmissydämen tunteet ja ajatukset, jotka silmänräpäyksessä kiitävät halki maailman ja tähtitarhan tuolle puolenkin, aina ijäisyyteen saakka. Vangitse näkevä silmä näkemättömäksi, ja kuuleva korva kuulemattomaksi. Luulen, että nämät jäävät kaikki onnistumattomiksi. Samoin jääpi onnistumatta minunkin sydämeni tunteiden vangitseminen," selitteli hän innokkaasti ja runollisesti.

"Oletko sitten varma siitä, että hän mielistyisi sinuun?" kysyin häneltä.

"En ensinkään. Minä en tiedä yhtään mitään hänen mielipiteistänsä minun suhteeni, ja sehän onkin kaikkein pahinta. Hän ei ole pienimmälläkään merkillä osoittanut mitään myötätuntoisuutta minua kohtaan, paremmin kuin minäkään hänelle, ja kuitenkin minun täytyy tavalla tai toisella saada hänet omakseni," sanoi Kalle intohimoisesti.

"Olet mieletön! Miehellä elää aviovaimo, ja jos tuo sinun ihanteesi on niin siveä ihminen, kuin olet kertonut hänen olevan, niin ei hän eninkään suostu sinun tuumiisi. Millä keinolla sitten luulet hänet omaksesi saavasi?"

"Mutta jos hän mielistyy minun tuumiini, niin karkaamme yhdessä, sillä useinhan semmoista tapahtuu. Ja minä luulen, että hän mielistyy, sillä semmoinen hehkuva ja palava rakkaus, kuin minulla on häntä kohtaan, ei voi turha olla," sanoi hän.

"Tuommoinen jumalaton ajatus! Heittää vaimonsa ja lapsensa tänne kurjuutta kärsimään ja karata toisen kanssa muihin maihin, se on kovin pirullinen ajatus; ajatteletko vähääkään, mitä sinä puhut?" sanoin kauhistuksissani.

"En ole heitä aikonutkaan kurjuuteen heittää. Minä myön kaikki, mitä minulla on, ja laitan heille asunnon ja jätän heille rahoja, että voivat toimeen tulla, sillä eivät he voi kuitenkaan maata viljellä; otan itse vaan senverran, että tulen matkarahoista toimeen," esitteli hän.

"Muuten luulen vielä, ettei vaimoni enään ole pitkäaikainen, ja siinä tapauksessa ei niitä toimia tarvittaisikaan," sanoi hän edellisen jatkoksi.

"Ja etkö aio luopua näistä synnillisistä ja hirveistä ajatuksistasi?" kysyin.

"En voi niistä luopua, vaikka paikalla henkeni menettäisin," sanoi hän itsepintaisesti.

"Sinulla ei ole yhtään vähää omaatuntoa. Mikään järjellinen puhe ei sinuun pysty tuon ankaran itsepintaisuutesi ja näiden intohimojesi takia. Sinä olet kerrassaan auttamaton ja mennyt mies," sanoin hänelle jotenkin tylysti.

Hän huokasi raskaasti ja sanoi: "ja kuitenkaan en voi siihen mitään."

Noiden niin paljon toisistaan eroavien, ristiriitaisten katsantotapojemme takia kävi välimme kankeaksi, sen tunsimme molemmin puolin. Alkoi tulla äänettömyys ja kumpikin tunsimme sydämmemme kylmenneen toisiamme kohtaan.

Vihdoin oikasi Kalle itsensä, huokasi raskaasti ja sanoi tuskin kuultavasti: "Sinä väärin ymmärrät minua."

"Sinä vielä vääremmin minua," sanoin minä.

Kalle nousi hitaasti ylös, ojensi sanaa sanomatta minulle kätensä ja niin hän lähti.

IV.

Siihen aikaan oli paikkakunnallamme kova Amerikkakuume. Ihmisiä riensi sinne joukottain, ja muutamat säästävimmät miehet lähettivät sieltä kelpolailla rahoja kotiinsa. Moni velallinen talo maksoi pian velkansa, ja monikin itsellinen hankki sillätavoin itsellensä tilan. Vaikka olikin enemmältä semmoisia esimerkkiä, että eivät kaikki saaneet matkarahojaankaan maksetuksi, sitä vähemmin mitään kotiin lähetettäväksi, ja vaimot ja lapset jäivät tänne turvattomiksi puutetta ja nälkää kärsimään, eivät ne tiedot voineet kumminkaan ehkäistä "Amerikka-kiihkoa". Arveltiin vaan, että ne ovat niitä säästämättömiä "hutilo-ihmisiä", jotka eivät voi säästää mitään, vaikka heillä olisi kultavuori vieressä.

Vaikka meidän talo olikin jotenkin varakas, oli meitä kuitenkin kolme veljestä, ja tämä seikka lykkäsi mieleeni ehtimiseen, että kun isä kerran kuolee ja talo tulee jaettavaksi, ei siitä osaksi tule kovinkaan isoa taloa. Tämä tunne se sai minunkin ajattelemaan Amerikkaan lähtöä. Tunne kävi aivan pian niin voimalliseksi, että matkaanlähtö tapahtui pikemmin kuin olin aavistanutkaan.

En huoli ruveta kuvailemaankaan, kuinka katkeralta perheestään ja kotimaastaan eroaminen tuntui. Vaimoni lähti minua saattamaan Hankoon saakka. Surullista oli tuo yhdessä matkustaminen, sillä koko ajan vaimoni itki yhtämittaa, ajatellessaan sitä eronhetkeä, joka pian oli tapahtuva. Täynnä oli oma sydämenikin ajatellessani kohta tapahtuvaa eronhetkeä, mutta miehisenä miehenä salasin kyyneleeni ja koin vaimoani lohdutella, kuten parhaiten taisin, vaikka ei se paljon mitään vaikuttanut. Tuhansia surmansyitä ja vaaroja keksi hän, joiden alaisiksi minä tuolla vieraalla maalla muka joutuisin, ja hän ei saanut sitä päähänsä, että enään koskaan toisiamme tapaisimme.

Hankoon tultuamme, kun minun piti nousta laivaan, oli hän aivan peräti epätoivoinen. Hän vanui minuun lujasti kiinni ja itki niin kovin sydämensä pohjasta, että luuli hänet siihen paikkaan nääntyvän. Kun laivankello soi kolmannen kerran, täytyi minun väkisin irroittaa itseni hänestä ja kiirehtiä laivaan. Siihen hän jäi laiturille itkemään ja niinkauvan kuin voin nähdä katsoin, kuinka hän epätoivoisena ja kumartuneena itki, painaen kasvojansa nenäliinaansa vasten. Laiva riensi kuitenkin yhä eteenpäin ja eroitti meidät toisistamme.

Kovin oli minunkin sydämeni täysi eronhetken tähden, ja maailma kaikkine rikkauksineen ei tuntunut miltään. Itsekseni istuin vaan jossain nurkassa ja ehtimiseen pyhiskelin silmistäni valuneita kyyneliä. Ei maistanut ruoka eikä juoma, ja kahteen vuorokauteen en voinut silmiäni ummistaa. Luonto vaatii kuitenkin velkansa ja vihdoin sain virkistävää unta, ja niin vähitellen voin ruveta ravintoakin ottamaan.

Suuremmitta seikkailuitta pääsin Amerikkaan. Oitis sain siellä edullisen työpaikan, ja heti kirjoitin kotiin vaimolleni onnellisesta matkastani ja hyvästä työpaikastani. Samalla koetin lohduttaa ja vakuuttaa häntä, että kyllä meidät Jumala vielä yhteen auttaa.

Ahkerasti tein siellä työtä ja säästin. Kun oli hyvät palkat, tuntuikin rahoja karttuvan hyvästi, ja tämä innostutti minua niin, että vähitellen voin unhottaa suruni.

Olin ollut Amerikassa noin pari vuotta. Menin eräänä iltana Floridassa merimieskirkkoon, jossa silloin pidettiin suomalainen Jumalanpalvelus. Sinne menollani oli kahdenkinlainen syy: menin sinne tuntemaan Jumalan sanaa omalla rakkaalla suomenkielellä, jota täällä niin harvoin saa kuulla, ja toinen tarkoitukseni oli, että ehkäpä tapaisin siellä jonkun tutun merimiehen, jolta saisi tietoja rakkaasta kotimaasta.

Mutta kuinka hämmästyinkään, kun Kalle K. oli myöskin siellä! Jos hän ennen oli kuihtuneen ja kurjan näköinen, niin nyt hän vasta kurjaakin kurjemmalta näytti. Hän oli niin kuihtunut, ettei hänestä ollut jälellä muuta kuin pelkkä varjo. Hänen vartalonsa oli käpristynyt käpräksi kuin kysymysmerkki, ja täysi työ näytti hänellä olevan, jotta hän voi pysyä pystyssä. Tukka ja parta olivat siivoamatta, vaatteet epäjärjestyksessä ja semmoisenaan näytti hän siltä, kuin joku villi-ihminen olisi tullut muitten ihmisien sekaan.

Hän ei näyttänyt ensinkään huomaavan minua. Menin hänen luokseen ja laskin hiljaa käteni hänen olkapäälleen, samassa sanoin hyvänpäivän.

Hän kääntyi minuun päin ja katsoa töllisteli, niinkuin jotain aivan tuntematonta ihmistä.

"Kuka te olette, joka minut tunnette?" kysyi hän ihmetellen.

"Mitä, etkö tunne vanhaa ystävääsi Riston Mattia?"

"No, johan nyt ihmettä! Luulin, ettei minua täällä kukaan tunne ja että saan yksinäni raskasta murhettani kantaa," sanoi hän surumielisesti ja välinpitämättömästi.

Minä en ruvennut hänelle mitään puhumaan, enkä kyselemään, kehoitin vaan häntä lähtemään asuntooni, joka ei ollut perin kaukana. Hän suostuikin siihen mielellään ja alkoi kanssani kävellä horjua. En ruvennut asunnossanikaan heti häneltä mitään utelemaan, toimitin vaan hänelle ruokaa ja sitten lepoa. Tosin ei hän paljon syönyt, mutta vähän kuitenkin; ja se näytti virkistävän häntä.

Aamulla noustuaan hän näytti hyväsestään virkistyneemmältä, ja nyt rupesin häneltä kyselemään kotipuolen asioita.

"Noh, mitenkä sinun asiasi, ystävä hyvä, nyt ovat?" kysyin aluksi.

"Huonosti, niinkuin näet, paljon huonommasti kuin koskaan ennen. Olen nyt mennyt mies," sanoi hän synkästi.

"Mitenkä sinun sen ihailemasi Marin kanssa on käynyt?"

"Se asiahan minut onkin peräti murtanut. Kun menin hänelle tunteitani ja aikeitani ilmoittamaan, työnti hän minut inholla luotansa pois," sanoi hän.

"Mitä hän sinulle sanoi?" kysyin.

"Hän sanoi: 'Luuletko minua niin halpasieluiseksi ihmiseksi, että uskallat minulta tulla tuommoisia kyselemään?' vastasi hän. 'Noo — noo enhän toki, mutta jos minä jäisin leskeksi!' änkytin minä hätäpäissäni ja tuskissani.

"'Vaikka jäisit kymmenen kertaa leskeksi, en antaisi kuitenkaan tuommoiselle miehelle mitään arvoa, sillä sinä olet huonosti ja tunnottomasti kohdellut vaimoasi ja saattanut hänet kuoleman partaalle. Nainut mies, tuommoinen kurja raukka! — ilkeää tulla minulle tuommoisia puhumaan. — — Häpeä toki vähäsenkään — hyi!' sanoi hän ja käänsi halveksien selkänsä minulle ja meni tiehensä," selitteli Kalle.

"Vieläkö Mari on naimatonna?" kysyin.

"Eikös mitä. Hänet nai eräs uudistalon poika, sen joka on kylän takalistolla kolmen pitkän virstan päässä, tiedäthän," sanoi hän.

"Niin, se Kaukelan poika, Iikka; minä tunnen hänet. Hän on siivo ja komea mies. Eipä kummakaan, jos sinun ihanteesi häneen enemmän mieltyikin kuin sinun synnillisiin ja riettaisiin tarjouksiisi. Ja mikä väli sitten itse miehillä!" sanoin.

"Niin, muillahan ihmisillä on aina onni mukana, minulla vaan vastoinkäymisiä, murheita ja pettymyksiä," sanoi hän alakuloisesti.

"Sinäkin olet kerran ollut samassa paratiisissa kuin kaikki muutkin, vaan et ole vapauttasi osannut oikein käyttää: olet itsesi antanut viedä harhaan ja siitä sinun surkeutesi," sanoin hänelle.

Hän näytti tulevan sangen alakuloiseksi, eikä vastannut mitään, huokasi vaan raskaasti.

"Mitenkäs sinun vaimosi laita nykyjään on?" kysyin keskustelua jatkaakseni.

"Sinnehän tuo jäi, eikä hän kuollutkaan niinkuin minä otaksuin, päin vastoin näytti hän virkistyvän ja vahvistuvan; tuntui ikäänkuin hänen sielunsa olisi muuttanut toiseen parempaan ruumiiseen ja ruvennut elämässään käyttämään aivan toisenlaista järjestelmää kuin siihen saakka," sanoi hän.

"Siihenkö torppaan hän jäi asumaan?" kysyin.

"Eikä mitä. Möin kaiken, mitä meillä oli, vuokrasin hänelle huoneet ja jätin toimeentuloansa varten runsaasti varoja", sanoi hän.

"Mitenkä lapset voivat?"

"Lapset voivat hyvästi: he ovat terveitä, iloisia ja virkkuja."

"Ja sinä sitten!"

"Niin kuin näet, tulin minä tänne Amerikkaan."

"Rahoja varmaan ansaitaksesi."

"En rahoja ansaitakseni, vaan kuolemaan tänne kauvas, jossa toivoin saavani loppuun surra riutuneen sydämeni jäännöksen."

"Eihän aikaisen miehen niin ehdottomasti tarvitse kuolemalle antautua; onhan täällä kaikille tilaa elää niinkauvan, kuin oikea kuoleman-aika tulee", sanoin.

"Mitäpä se muukaan neuvoksi tulee. Minä en kykene mitään tekemään enkä toimimaan, ei muuta kuin suremaan ja kärsimään; mihinkä polonen tästä nyt joutunenkaan?" sanoi hän alakuloisesti valittaen.

"Ole nyt tässä minun luonani joku aika, ehkäpä keksimme tuohon sinun kurjaan tilaasi jonkun keinon," kehoitin.

"Ei, ei se käy päinsä. Minulla ei ole rahoja, sillä vähät rahani, mitä mukaani otin, ovat loppuun kuluneet, enkä minä voi mitään työlläni ansaita, enkä tahdo sinulle rasituksena olla."

"Vähätpä sinun rahoistasi; kyllä minulla jo siksi varoja on, että haitatta voin sinut jonkun ajan luonani pitää. Ole nyt vaan vapaasti täällä, niinkuin kotonasi, ja heitä kaikki huolesi ja surusi Herran haltuun!" koetin häntä lohdutella.

Hän jäikin olemaan luonani. Minä keritsin hänen tukkansa, ajelin partansa ja toimitin hänet kylpemään, jossa hän pestiin saippuan kanssa puhtaaksi; vaatteet puhdistettiin ja korjattiin, ja kaiken tämän tehtyä hänestä tuli niinkuin toinen mies; hän rupesi jo näyttämään ihmiseltä.

Ensimältä ei hän syönyt paljon mitään, mutta vähitellen rupesi hän syömään runsaammin. Tämä nähtävästi rupesi häntä virkistämään ja voimistuttamaan. Moneen viikkoon ei hän kyennyt tekemään mitään, mutta voimistuttuaan alkoi hänelle aika käydä ikäväksi ja hän rupesi tekemään kaikenlaista pientä askaretta.

Kun hän voimistui täydelleen, rupesin vihdoin esittelemään hänelle, että hän ryhtyisi isompaan työhön, josta hän saisi palkan, ja lupasin hänelle hankkia työpaikan. Hän suostuikin esitykseeni, ja niin lähdimme yhdessä työhön.

Ennen pitkää huomasivat päälliköt Kallen kelvolliseksi työmieheksi ja maksoivat hänelle hyviä palkkoja; näyttipä siltä, että Kallessa rupesi elpymään uusia elämäntoiveita.

Yhtenä kävimme sitten aina työssä, tienasimme ja säästimme. Hän pyysi hartaasti, että hän saisi aina pitää majaa minun majapaikassani. Siihen minä ilolla suostuinkin, sillä tunsinpa mielessäni, että minussa oli hänelle jonkunlaista hoivaa tukalassa tilassaan.

Surullinen ja raskasmielinen oli hän aina.

Kun illalla tulimme majapaikkaamme, vaipui hän aina synkkiin ja syviin mietteihinsä. Silloin koetin puhutella häntä ja otin puheenaineeksi jotakin muuta kuin noita kotiasioita, jotka häntä parhaiten painoivat, saadakseni hänen ajatuksensa käännetyksi toiselle tolalle. Usein onnistuinkin siinä niin, että hän hetkeksi unhotti surunsa ja tuli iloisemmaksi. Mutta pian hän taasenkin lankesi entiseen raskasmielisyyteensä ja rupesi synkän näköisenä tuijottamaan eteensä. Usein hän ikäänkuin ääneensä ajatellen sanoi, tuskin kuultavasti: "Voi, voi kun en minä saanut sitä Maria omakseni!" Toisinaan hän säpsähti, kun huomasi tuon tahtomattaan tulleen oman äänensä; silloin katsoa vilautti hän hätäpikaa minua silmiin, ikäänkuin tunnustellaksensa, huomasinko minä tuota häneltä väkisin tullutta, huokaavaa huudahdusta.

Puhelin hänelle usein, eikö hän järkevänä ihmisenä voinut sitä käsittää, että hänen surunsa syy on aivan mahdoton ja ettei niitä keinoja ole, joilla voisi saada hänen toiveensa toteutetuiksi. Samassa koetin kehoittaa häntä heittämään semmoiset mahdottomuudet pois mielestään, jotka järjellisestä ihmisestä näyttävät jo lähenevän hulluuden rajoja. Muistutin hänelle, kuinka paljon parempi ja terveellisempi olisi, kun hän surisi ja muistelisi oman perheensä tilaa, jonka onnettomuuteen hänellä on niin suuri osa.

Usein ei hän vastannut noihin puhelemisiini yhtään mitään, kuunteli vaan hiljaisena ja nöyränä puhettani ja pieniä neuvomisiani.

Yhä harvemmiksi kävivät Kallen tuijottelemishetket — joten otaksuin hänen unohtamisesta saaneen terveellistä voidetta tuskia tuottaviin haavoihinsa. Ahkera toimeliaisuus ja työ, ne ne olivat Kallen lääkäri ja voide.

Näin mennen olimme jo yhdessä olleet Amerikassa seitsemän pitkää herran vuotta. Eräänä iltana kun tulimme työstä kotiin, rupesi Kalle taas murjottamaan.

Otin häntä rinnuksista kiinni ja rupesin pyörittelemään, nujuuttamaan kelpo lailla.

"Mitä siinä taaskin? Kyllä minä sinut panen tässä tuijottamaan", sanoin hänelle iloisesti.

"Älä, älä nyt, veikkonen!" sanoi hän. Kun heitin hänet irti, meni hän nurkkaansa, istui käsi poskella ja huokaili alakuloisena.

"Etpähän heittänytkään pois tuota", sanoin hänelle.

"Voi, voi ystävä kulta, kuinka pahasti minä olen menetellyt lapsiani, vaimoani ja itseäni kohtaan!" sanoi hän ja purskahti valtavaan itkuun.

Tuo oli minulle outoa ja odottamatonta. Se teki minuunkin niin valtavan vaikutuksen että minultakin pääsi itku. Yhdessä sitten itkimme niinkuin pienet lapset, sillä meidän molempien sydämemme oli niin täynnä outoa ja kummallista tunnetta, ettemme voineet itseämme hillitä.

Siitä herran hetkestä kääntyi Kallen elämä aivan toisenlaiseksi. Ei kertaakaan hän enään puhunut Maristaan luotuista sanaa, päivitteli vaan ehtimiseen, kuinka kehnosti hän on elänyt perhettänsä kohtaan.

"Kas niin ystäväni! Nyt sinun parempi ihmisesi on voitolla, ja minä luulen, että Jumala laittaa sinun asiasi vielä hyväksi; ja minäkin toivon, että sinusta tulee vielä kerran kunnon kansalainen ja hyvä perheen isä", koin häntä lohdutella.

"Jospa se niin kävisi, jospa vaimoni antaisi minulle vielä anteeksi!" sanoi hän.

Kalle rupesi nyt hommaamaan lähtöä kotimaahan. Mutta minä kehotin häntä vielä olemaan Amerikassa yhden vuoden, sillä minunkin aikomukseni oli silloin lähteä. Kehoitin että hän kirjoittaisi vaimolleen elämästään ja olostaan, että hänkin saisi surullisen toivottomassa tilassaan jonkunkaan lohdutuksen kipinän.

"En voi sitä tehdä, en uskalla, sillä mitä hän ajattelisikaan, kun tämmöinen konna ja roisto uskaltaa vielä tulla hänelle kirjoittamaan!" sanoi Kalle surullisesti.

Poissa oli nyt häneltä tuo kelpomiehisyys ja sanansa pitäväisyys, joista hän niin usein kerskasi ja jonka nojalla hän oli pyrkinyt kunniaan ja maineeseen. Omissa silmissään oli hän nyt konna ja roisto, nimi jota hän oli niinkauvan peljännyt, kammonut ja välttänyt, ettei hänestä kukaan voisi semmoista sanoa.

Hän suostui jäämään vielä Amerikkaan yhdeksi vuodeksi. Mutta pitkältä se hänestä tuntui, ja yhtenään hän puhui vaimostaan ja lapsistaan.

V.

Kun määrä-aikamme oli kulunut täyteen, aloimme hommata lähtöä. Työ oli vaikuttanut erinomaisesti Kallen terveyteen, ja hän oli nyt pulska ja kaikinpuolin täysi mies. Kun olimme ahkerasti tehneet työtä ja säästäneet saaden hyviä palkkoja, oli meillä runsaasti rahoja, Kallellakin yli kymmenen tuhannen markan. Aineellisia varoja oli meillä siis niin paljon, ettemme enempää kaivanneetkaan. Mutta ei siltikään Kallen ollut hyvä olla, yhä hän pelkäsi sitä, antaako hänen vaimonsa hänelle ensinkään anteeksi.

Kun olimme saaneet kaikki kapineemme kokoon ja jutelleet tuttavamme hyvästi, hypähdimme rautatie-vaunuun, ja niin sitä lähdettiin. Pitemmittä seikkailuitta pääsimme New-Yorkiin ja siitä laivaan. Laivassa ollessammekin puhui Kalle vaan aina vaimostaan ja sen anteeksiantamisesta. Ja irtipä oli usein omakin sydämeni, kun mielessäni kuvittelin sitä hetkeä, jolloin saan jalkani astua rakkaille rannoille ja jolloin saan syleillä rakasta perhettäni.

Kun kotimaan rannat hienona, sinertävänä viivana alkoivat tulla näköpiiriin, ei kukaan kuolevainen voi arvata niitä tunteita, mitä sydän silloin tunsi. Tuolla, tuolla on rakas kotimaa, jossa olen ensimäisen päivän-valon nähnyt ja jossa ovat ne, mitkä sydämelleni ovat rakkaimpia ja kalleimpia, mitä maailmassa koskaan voipi löytyä!

Kun astuimme Hangossa laivasta maalle, tuntui siltä kuin paikka olisi niin pyhä että, jos oikein tekisi, pitäisi riisua kengät jaloistansa.

Kalle oli vaan aina synkkämielinen ja pelon-alainen. Hän pelkäsi, kuinka hän kehtaa ja uskaltaa mennä vaimonsa eteen ja antaako tämä anteeksi. Koetin lohdutella miestä parhaan taitoni mukaan ja uskotella hänelle, että kaikki käypi hyvin. Toisinaan hän tulikin vähän toiveellisemmaksi, mutta pian lankesi takaisin entiseen toivottomuuteensa.

"Aina ja jokapaikassa ja joka tietä tulee minulle vaan surua ja tuskaa, yritän minä vielä mitä yritänkin; käännän minä aatteeni, pyrintöni mihin päin tahansa, aina vaan tulee murhe päälleni toista tietä ja toisessa muodossa", sanoi Kalle eräänä kertana surumielisesti.

"Se tulee siitä, ettet ole voinut hillitä intohimojasi", sanoin hänelle ikäänkuin muistuttaen jo ennen lausumiani mielipiteitä.

"Siitä se tulee, siitä se tulee, sen nyt täydellisesti huomaan; ja oikeassa olet ollut jo alusta pitäen, ystäväni", sanoi hän ja huokasi raskaasti.

Istuimme nyt junaan ja aloimme kiitää sitä pitäjästä kohden, jossa
Kallen perhe asui. Kuta enemmän matka kului, sitä levottomammaksi kävi
Kalle. Hän käveli rauhatonna edestakaisin, väänteli käsiänsä ja
tuskaili.

Kun tulimme sille rautatien-asemalle, jossa meidän tuli astua maahan, oli siinä paljon kansaa. Kukaan ei tuntenut meitä, ei Kalleakaan, vaikk'ei hän ollut sen enempää aikaa ollut poissa paikkakunnalta. Kurjana, kuihtuneena raukkana oli hän niiltä tienoin poistunut ja, huolimatta hetken surustaan, oli hän nyt komea, täyteläinen, parrakas mies; sillä nykyinen suru ja pelko eivät olleet kuitenkaan kerinneet suuresti vaikuttaa hänen ulkonaiseen ihmiseensä.

Kalle kyllä näki asemalla montakin tuttua, vaan ei tahtonut mennä heitä nyt tervehtimään.

Lähdettiin astelemaan Kallen vaimon asuntoa kohti. Kartanolle tullessa oli hänen lapsensa pihalla leikkimässä. Kalle tunsi heti heidät, mutta lapset eivät tunteneet isäänsä. Kuinka kauniita ja terveen näköisiä he olivat ja kuinka paljon he olivat kasvaneet ja varttuneet! Vesikierteet nousivat isän silmiin.

"Onko teidän äitinne kotona?" kysyi Kalle pelokkaasti.

"On, kyllä se on", sanoivat lapset yhteen ääneen ja, sen enempää vieraista lukua pitämättä, rupesivat he taasen leikkimään.