SYYSLEHTIÄ

Kirj.

P. Päivärinta

Werner Söderström, Porvoo, 1900.

SISÄLLYS:

Paras taistelukumppani Intohimojensa murtama Passula-Matti Matti Matinpojan rakkausseikkailut Uudistalon emäntä

PARAS TAISTELUKUMPPANI.

I.

Elämä on taistelua, sanotaan, ja niin se onkin. Kehdosta hautaan saakka kestää tämä taistelu. Monenkaltaista on elämän kilvoitus ja monessa muodossa, monta tietä pyrkii vaara vastaan. Milloin se tulee liikanaisena ilona, kulloin ankarana suruna ja murheena; siinä on lankeemista, nousemista, lupauksia, toivoja ja — pettymystä. Tämmöistä on elämäntaistelu.

Moni sortuu auttamattomasti, ja onnellinen se, joka näistä vihureista eheänä pääsee ja vielä kykenee toivomaan, tointumaan ja ylöspäin pyrkimään.

Varsin vaikeaksi käy tämä elämäntaistelu, ellei ihmisellä ole kelvollista taistelukumppania. Mutta kun sydän löytää sydämen, ja he sitten rakastavat ja kunnioittavat toisiansa, luottavat ehdottomasti kaikessa toisiinsa, eivätkä salaa mitään toisiltansa, niin silloin voi elämäntaistelu käydä voitolliseksi. Silloin heissä vallitsee oikeuden ja totuuden tunto ja hyveen sisällinen, siveellinen voima. Ken tämmöisen sydämen löytää, hänellä on uskollisin, väkevin, urhollisin ja varmin taistelutoveri elämän myrskyissä. Hän ei luovu sivultasi koskaan, ei väisty eikä pelkää koskaan. Murtua, kaatua hän voi, vaan ei antautua. Myötäkäymisen vaarattomina hetkinä iloitsee hän niinkuin lapsi ja tämä tekee toisenkin kumppanin mielen niin rohkeaksi ja iloiseksi. Murheen, tuskan ja hädän aikana lohduttaa, tukee, turvaa ja rohkaisee hän, kokee lievennellä ankaraa surua ja vieläkin toivoa, vaikka kaikki näyttää menneen. Jaloja lahjoja on tuolla taistelukumppanilla, sillä kaiken muun lisäksi hän vielä rakastaa, anteeksi antaa ja peittää kaikki puutokset ja rikokset. Jos hän joskus sortuu taistelussa, kärsii hän nöyränä kohtalonsa, mutta toivoansa ei hän vaan heitä. Hän odottaa hiljaisena ja tyynenä niin kauvan kuin myrsky on tauvonnut ja tyyni taasenkin tullut; ja jälkimaininginkin aikana on hän vielä vaiti. Hän on viisas taistelija ja tietää aivan hyvin, millä tavalla voitto saavutetaan. Uudestaan rupeaa hän siveellisellä voimallaan vaikuttamaan voiton saavuttamiseksi, ja katso! voitto saavutetaan. Myrsky on lakannut, murhe on poistunut ja iloinen tyyneys ja rauhallinen toivo on taasen vallannut mielet. Rohkeasti katsovat he taas tulevaisuutta silmiin, samassa kuin he, ahkerasti sotaneuvottelua pitäen, varustavat itseänsä aina lujemmiksi ja lujemmiksi uusia vaaroja ja taisteluja vastaan.

Onnellisia ovat ne taistelukumppanukset, jotka näin yksistä neuvoin taistelevat. Mikään myrsky ja vaara ei voi heitä elämän merellä kukistaa. Ilolla täyttävät he raskaita velvollisuuksiansa, eikä se tunnu vaikealta, sillä luottaen toisiinsa ja turvaten Jumalaansa tuntevat he sen olevan heidän velvollisuutensa.

Mutta tuleepa kerran semmoinenkin vihollinen, jota vastaan taistellessa täytyy jommankumman tahi molempienkin taistelijain sortua. Se on tuo ankara, säälimätön ja lahjomaton kuolema, jota ei taistelemallakaan voiteta. Häntä ei liikuta orvoiksi jääneitten itku ja parku, ei jäljelle jääneen taistelukumppanin murhe ja valitus. Kaikki on hänelle yhtäkaikki. — Kova, tyly, armoton on kuolema.

Kun hän sitten saa temmatuksi uskollisen taistelukumppanin jälkeen jääneen sivulta, murtuu, sortuu tämäkin usein. Eipä kummakaan, sillä eipä hänellä ole enää lempeää kättä, joka häntä tukisi, ei lämmintä, hellivää sydäntä, joka häntä murheessa lohduttaisi, vaivoissa virvottaisi ja lieventeleisi häntä useinkin kohtaavassa surussa; kaikki on kolkkoa, tyhjää, kuollutta, autiota, ja murhe jäytää ja kalvaa lakkaamatta murtunutta sydäntä. Vieraat askeleet kaikuvat kylminä ja kolkkoina huoneissa ja vieras käsi kouhottelee rauhattoman leposijan.

Maailma riehuu ja myllehtii. Mutta nyt ei ole halua riehuntaan, sillä eipä ole minkä vuoksi enään riehuisi, kenen eduksi taisteleisi. Ihmiset nauravat ja iloitsevat, mutta ei voi ymmärtää, minkätähden he niin tekevät. Nyt ei voi nauraa, ei iloita eikä itkeäkään, sillä ankara suru on polttanut kuiviksi kyynelten lähteet. Mikään ei huvita, mikään ei tunnu miltään, ei rikkaus, ei kunnia, ei ystävät eikä viholliset, ei itkut eikä ilot. Kaikki, kaikki on yhtäkaikki. Tuntuu siltä, että olisi haahkeampi, kun pääsisi johonkin maailman soppeen, korven loukeroon tai vuoren vinkaloon, semmoiseen, jossa ei kuulisi yhdenkään ihmisen ääntä, jossa ei kuulisi taistelevien sotahuutoja, ei sortuneiden valituksia eikä huokauksia, ei voittaneiden iloa ja riemua, semmoiseen, jossa ei näkisi ainoatakaan ihmistä, ei kyyneliä, eikä särkyneitä sydämiä. — Niin, semmoiselta se tuntuu, että siellä olisi vähän parempi yksinäisyydessään kärsiä sydämmensä tuskaa. Mutta auttaisiko sekään? Murhe tuntuu seuraavan sinnekin, sillä se on iskenyt sydämeen kiinni. Paras pakopaikka tuntuisi olevan hauta, tuo peittävä kammio, joka on yhtä tasapuolinen kuin kuolemakin. Tuo, joka kaikki unhottaa ja sovittaa, tuo elämän taistelun aikana suljettu lepokammio, joka vasta taistelujen loputtua sylinsä aukaisee, ja kylmänä ja synkkänä vastaanottaa kaikki. Se ei pidä lukua siitä, ovatko hänen vastaanotettavansa rikkaita tai köyhiä, ylhäisiä vai alhaisia, kunniassa pidettyjä tahi halveksittuja, ylönkatsottuja, sorrettuja, hyviä taikka huonoja taistelijoita.

Mieli liitelee ja harhailee sinne tänne, aina tähtitarhain tuolle puolen, etsien rauhaa ja lohdutusta polttavalle surulle, mutta lievitystä ei kuulu kustaan. Jospa sitä vielä mistäkin koettaa etsiä ja haparoida, aina vaan mieli ja sydän lentää ja palaa tuon tasapuolisen ja avosylisen haudan luo, joka poveensa kätki jalon ja armaan taistelukumppanin. Siinä hänen rinnallaan olisi niin rauhallinen levätä. Siinä unhottuisivat kaikki maailman taistelut, surut, tuskat ja huolet. Siinä ei tulisi aika pitkäksi odottaissa sitä hetkeä, jolloin Herra kutsuu kaikki meidät eteensä tutkiaksensa, ken on ollut kelvollinen taistelija, ken ei.

Niin, semmoiselta se tuntuu, mutta sinnekään ei ole lupa mennä, ennenkuin aika joutuu.

Tämä on kovin elämän taistelu. Silloin tuntuu siltä, että pitäisi lähteä pois, kauvas pois, mutta mihin? Tuntuu siltä, että pitäisi saada siivet, joilla pääsisi pikaisesti, hyvin pikaisesti lentämään halki ilmojen, maiden ja metsien taa…

Mutta ei tunnu hyvältä näinkään, jotakin siis täytyy koettaa. Mitähän, jos lähtisi ulkoilmaa haistelemaan, koska kuolema täälläkin kuitenkin on välttämätön.

* * * * *

Kutsuin kestikievarista hevosen ja vaivuin sitten taas entiseen surulliseen raskasmielisyyteeni.

"Hevonen on valmis," kajahtaa yht'äkkiä korviini. Minä säpsähdän, sillä olin jo unohtunut niin vähässä ajassa koko hevosen pyyntöni ja matkahommani.

"Kyytihevonen, jota olette pyytänyt, on valmiina," sanoo oven suussa oleva poikanen toistamiseen.

"Vai niin, no lähdetään sitten!"

"Mihin ajetaan?" kysyi kyytipoika.

"Aja mihin tahdot, se on minulle saman tekevä."

"No, ehkä minä sitten ajan alaspäin."

"Aja vaan."

Raitis talvi-ilma hiveli poskiani ja polttavaa otsaani niin raittiisti ja terveellisesti. Se tunkeutui keuhkoihinikin ja tuntui häikäisevän sydämeni paloa; oli kuin elon säde taas olisi tunkeutunut sieluuni.

Poika vei minut seuraavan pitäjän kestikievariin. Kuulin kuinka he keskustelivat, minkälainen kyydittävä heillä nyt on. Selittivät minut umpimieliseksi, semmoiseksi, joka ei itsekään tiedä minne menee. Puolikasvuinen poikaressu näytti laahailevan ylleen jotakin vanhaa, pitkää miehen röhjoä, köytellen sitä muutamalla nuoranpätkällä hinteräisen vartalonsa ympärille. — Muuta en huomannut mitään.

"Hevonen on valjaissa," kajahti yht'äkkiä taas korviini ja kun käännähdin ääntä kohden, oli edessäni äskeinen poika. Sivalsin nuttuni ja kiirehdin kartanolle rekeen.

"Mihin ajetaan?" kysyi poika, ja entiseen tapaani vastasin: "aja mihin tahdot!"

"Olen tuolta toisesta pitäjästä poikkimaisin; haluaisitteko sinne päin matkustaa, niin minäkin saisin käydä kotonani?"

"Aja vaan sinne, sama minulle on, missä ajelen."

Ilta oli jo tullut. Kireä pakkanen vallitsi. Revontulet roihusivat taivaalla niin, että oli ikäänkuin sähinä niistä olisi kuulunut. Pakkasen purema lumi narisi reen anturain alla niin kireästi, että olisi luullut kolmenkertaisen kuorman olleen hevosen perässä. Revontulet haihtuivat vähitellen ja ilma seestyi selkeäksi. Tähtitaivas näkyi kaikessa loistossaan, pakkanen paukahteli metsässä, kiskoi jonkun petäjän, kuusen tai koivun pinnasta säleen irralleen koettaen siten näyttää mahtiaan.

Ajoimme muutamalle parin kolmen kilometrin pituiselle järvelle. Sää vongahteli niin surunvoittoisesti. Kuu paistoi täydeltä terältä ja sen valju varjo kiiti rinnallamme. Lumihiteet kimaltelivat kuun valossa niin sädehtivästi, että olisi luullut tuon pienen järven jäälle kokoontuneen koko maailman timantti-aarteet.

Metsään päästyämme hyppeli peukalolintu ja talitiainen iloisesti oksalta oksalle, etsien ruokaansa. Heillä ei tuntunut olevan surun kaunaa, heillä!

Kaikki tämä havainto- ja tunnemaailma saattoi minut yhä syvempiin mietelmiin. Mietin silloin: onkohan Jumala luonutkin vaan ihmisen nääntymään ja kärsimään, koska nuo lintuisetkin olivat niin iloisia, ikäänkuin ei mitään surua olisi olemassakaan? Tuommoinen pakkanen, joka vaihteli neljänkymmenen pykälän vaihteessa, ei vaikuttanut noihin pikkulintuihin niin mitään; pirteinä ja notkeloina lentelivät ne vaan oksalta oksalle.

Koko taipaleella en vaihtanut pojan kanssa luotuista sanaa, sillä minulla ja pojalla mahtoivat olla erinkaltaiset ajatussuunnat.

"Haluatteko käydä lämmittelemässä, sillä tässä on kotini," kuului äkkiä, ja kun katsoin kyytipoikaa silmiin, huomasin häneltä tämän äänen lähteneen.

Pojan ääni kuului korviini niin onealta, että oikein säikähdin sitä.

"Yhtäkaikki," sanoin minä, "missä häntä aikansa kuluttaa."

Poika käänti hevosen kotikartanolleen.

Rästyneeltä näytti talo. Asuinhuone oli kokoon luhistunut, savutorvet katolla murtuneet ja yksinkertaiset ikkunat olivat päreillä ja tuohilla paikatut. Tämän tähden olivat ikkunat niin paksussa jäässä, että oli niinkuin olisi jäätelit nostettu ikkunain reikiin. Ulkohuoneet puulukkoineen ja muine salpoineen olivat niin keloutuneet, että ampiaiset kai niistä saivat hyvää pesänsä-ainetta.

"Olkaa hyvä ja käykää lämmittelemään," sanoi poika, ruveten hevostansa vaalimaan.

Lähdin kömpimään kurjia, jäätyneitä, liukkaita portaita huoneesen. Tupaan päästyäni seisahdin hämärään ovipieleen.

Mikä näky! Huoneessa hääri valju, keski-ikäinen nainen. Hänen ympärillään pyöri neljä lasta, jotka eivät olleet juuri toinen toistaan härevämpiä. Pienimmät heistä vanuivat ehtimiseen äitinsä hameesen kiinni hokien: "äiti, äiti."

Samassa tuli kyytipoika huoneesen.

Kun äiti huomasi, että hänen poikansa tuli kotiin, syöksähti hän tätä vastaan varjokkaaseen ovipieleen ja syleili häntä. Selvästi näki hajamielisinkin, että perheessä vallitsi hellä sydämmellisyys.

"Voi, voi, tulitkos, Oskar, kotiin! Ja mitenkäs sinä oletkaan päässyt kotona käymään?" sanoi ihastunut, kärsivän näköinen äiti.

"Minä olen kyydissä, äiti, ja tämä vieras halusi käydä lämmittelemässä," sanoi poika osoittaen samassa minua.

Vaimo näytti hämmästyneeltä, sillä hän ei ollut ennen huomannut minua. Melkein hajamielisin sanoin pyysi hän minua käymään peremmäksi.

Astelin pöytälavitsan luo ja istahdin sille, vaikk'en oikeastaan tiennyt, mitä tein; omat askeleenikin kumisivat niin oudoilta.

Vaikka mieleni olikin niin apea, en kuitenkaan voinut olla huomaamatta tämän perheen keskinäistä suhdetta. Tuntui mielestäni niin kummalliselta, kun ei perheen keskuudessa näkynyt ainoatakaan aikaista miestä, jota olisi voinut pitää perheen isänä.

"Missäs teidän isäntä on?" kysyin melkein tietämättäni.

"Ei meillä olekaan isäntää," vastasi vaimo, samassa luoden minuun vakavan katseen; oli niinkuin hän olisi sanonut: "oletkos ainoa muukalainen joka et näitä tiedä."

"Kuinka se sitten on?" kysyin minä hämmästyneenä.

"Niinpä se on: tuoni korjasi mieheni pois puoli vuotta sitten," sanoi vaimo surullisesti.

"Ettäkö teiltäkin on elämän kumppani temmattu pois?"

"Niin on käynyt."

"Näyttää kuitenkin siltä, kuin ei teillä olisi surun kaunaa, olettehan lastenne keskessä iloinen kuin käki metsässä."

"Mitäpä minulla enää muuta maailmasta jäljellä olisikaan kuin nämät lapset. Pois on mennyt miesvainajani, joka oli niin hellä ja hyvä; kaikki tarmonsa uhrasi hän perheensä hyväksi. Mutta poissa, poissa on hän nyt, ja koko elämän taakka on laskettu hartioilleni."

"Minäkin olen sortunut ihminen. Minultakin on tuoni korjannut elämän kumppanin pois; sen takia olenkin nyt täällä hakemassa polttavalle sydämelleni jotakin hoivaa. Ja nyt tuntuu siltä kuin olisin tavannut ristisisaren, jolla on yhtä suuri suru kannettavana kuin minullakin," sanoin.

"Vai niin, vai niin! Vai on kuolema teiltäkin temmannut pois kumppanin. Kyllä ymmärrän täydellisesti, miltä sitä tietä tullut sydämen suru maistaa," sanoi vaimo ja kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.

"Mihin tautiin kuoli miehenne?"

"Keuhkotautiin; hän oli avutonna jo pari vuotta. Odottamaton ei kuolema ollut, mutta sittenkin koski se kovasti," sanoi vaimo surullisesti.

Minun ei haluttanut matkustaa edemmäksi. Pyysin talosta yösijaa ja se minulle luvattiinkin. Kyytipoika meni hevosta riisumaan ja illastamaan. Porstuan perässä oli pieni lämmitettävä kamari; sinne laitettiin minulle vuode. Se oli siistitty puhtaaksi: pöydällä oli valkoinen liina ja palava talikynttilä levitti hämärää valoa huoneesen.

Yksinäisyyteen tultuani vaivuin yhä syvemmälle ajatuksiini. Kokonaiskuvana esiintyi eteeni rapistunut sydänmaalla sijaitseva uudistalo, jossa jo monta miespolvea lie taisteltu ja kärsitty. Nykyisen asukkaan, kärsivän vaimon surullisen lempeät kasvot suruisine sydämineen, lapsijoukkonsa ympäröimänä, painui niin syvästi mieleeni, ett'eipä se sieltä lähtenytkään.

Oli miten oli, mutta kumma vaan oli se, että unhotin oman suruni ja itseni miettiessäni vaimoparan asemaa. Minulle selkeni, että tuo "heikompi astia", paljon hankalammassa tilassa ollessaan kuin minä, oli kuitenkin väkevämpi minua.

Noita miettiessäni oli aika kulunut jo paljon sivu puolen-yön. Koko ajan oli kynttilä pöydällä ollut niistämättä, sillä se tehtävä ei ollut ensinkään juolahtanut mieleeni. Havahtuessani oli kynttilä-karsi jäänyt niin pitkäksi, että sen ylipää oli lätistynyt semmoiseksi paksuksi ja leveäksi lieriöksi, että karrella oli ikäänkuin lakki päässä. Valokin huoneessa oli niin hämärtynyt, ett'ei nähnyt toiselle puolen huonetta.

Tunsin väsymystä, ja puhdas, lämpöinen vuode houkutteli syliinsä. Sammutin kynttilän ja nakkausin vuoteesen pitkälleni. Kun viikkokausiin en ollut viettänyt ainoatakaan levollista yötä, valtasi minut pian uni ja minä nukuin niin rauhallisesti kuin ei mitään surua olisi koskaan ollutkaan; en edes nähnyt rasittavia ja painostavia uniakaan.

Herätessäni oli aurinko jo korkealla, kello lähellä kymmentä; moneen viikkoon en ollut niin levollisesti levännyt ja nyt tunsin itseni virkistyneeksi. Iloisena tervehdin kärsivää perheen-äitiä, samassa ilmoittaen kyytipojalle, että nyt lähdetäänkin kotiin. — Kärsivä nainen oli näyttänyt minulle palasen elämän taistelua ja sen valossa huomasin, että minunkin vielä tarvitsee lasteni tähden elää, ja tämän muistoni turvissa minä vielä elänkin.

INTOHIMOJENSA MURTAMA.

Olin taasenkin pitemmällä rautatie-matkalla. Kolmannen luokan vaunu, jossa istuin, oli väkeä täynnä. Useita tuttaviani oli vaunussa ja keskenämme haastelimme yhtä ja toista. Muiden matkustajain joukossa oli eräs tuntematon mies, joka näytti koettavan saada edes jonkunkaan sanan kuullaksensa, mitä me haastelimme. Huomasi heti hänen puvustansa ja käytöksestänsä, että hän oli ollut Amerikassa.

Joku sattui mainitsemaan minun nimeäni. Tämä näytti tuntemattomaan tekevän erityisen vaikutuksen.

Kun hän sai tilaisuuden, tuli hän ja istui ohelleni.

"Oletteko te se sama, joka olette kirjoja kirjoitellut?" kysyi hän ujosti.

"Olenhan minäkin joskus jotakin töhräillyt", sanoin hänelle puoli kylmästi.

"Oletteko kuulleet Kalle K——sta mitään kerrottavan?" kysyi hän taasen.

"En. Minunhan on mahdoton tietää, mitä mistäkin milloinkin on kerrottu", sanoin kylmän tylysti.

Seurasi tovi äänettömyyttä. Hän näytti ikäänkuin hämmentyneeltä, loi silmänsä lattiaan ja naputteli sormillaan hiljalleen penkinlaitaan.

Minun alkoi käydä säälikseni miehen alakuloisuus ja häpeäkseni kylmä vastaukseni, koska tunsin hänen sentakia tulleen alakuloiseksi.

"Olisiko siinä Kallessa sitten jotakin vaariinotettavaa?" kysyin ikäänkuin lievennellen tylyyttäni ja saadakseni hänet elpymään entisiin oloihinsa.

"Olisipa siinä kylläkin", sanoi hän ja katsoa vilautti minua silmiin.

"Mitä laatua se sitten olisi?"

"Minä en ole nähnyt koskaan vielä ainoatakaan ihmistä, johon intohimot olisivat niin väkevästi vaikuttaneet", sanoi hän.

"Tunnetteko tuon Kalle K——n luonteen ja elämäntavat tarkoilleen ja pitemmältä ajalta?" kysyin.

"Aivan lapsuudesta saakka, koko hänen elämänsä", vastasi hän.

"Haluaisitteko sitten niistä minulle kertoa?"

"Aivan kernaasti, kun vaan halunnette kuunnella". myönsi hän.

Kun vaunu oli matkustavaisia niin täynnä, että kaikki tarkempi keskustelu kävi siinä mahdottomaksi, pyysin konduktööriltä, että pääsisimme konduktööri-vaunuun. Luvan saatuamme menimme sinne ja mies alkoi kertoa:

Kalle oli pienen torpan poika ja vanhin neljästä sisaruksestaan. Torppa sijaitsi meidän maalla ja meidän talo oli hyvissä varoissa. Lähiseutuvilla oli useita muitakin taloja ja torppia, jonka takia niillä piirteillä oli paljon lapsia. Melkein poikkeuksetta olivat ympäristön lapset meillä leikkimässä ja telmimässä, eikä lasten kesken ollut koskaan mitään eroa köyhän tai rikkaan välillä, sillä olimmehan vielä niin viattomat ja turmeltumattomat, ettei semmoista voinut koskaan mieleenkään tulla.

Meidän talo sijaitsi lähellä järven rantaa ja rannalla oli laajanlainen hiekkatasanko. Siinä sopi kesäiseen aikaan kilpaa juosta, pallia lyödä, nakella litteillä rannan kivillä voileipiä järven pinnalle, tai koettaa, kuka korkeimmalle voisi kohtisuoraan kiven nakata ja kenen kivi teki veteen pudotessaan komeimman umpinaisen purskahduksen; mies se, joka parhaat tulokset sai. — Talvisin laskettiin suksilla ja kelkalla mäkiä, ja tuo mäki ei joutanut pahoillakaan pyryillä kauvan ummessa oleman, sillä kyllä me siitä huolen pidimme, että se auki pysyi. Kyllä oli iloa ja riemua, ja tointa oli itsekullakin niin paljon, että sitä olisi riittänyt kahteenkin rekeen; posket punottivat ja terveys, ilo ja ystävyys loisti jokaisen kasvoilta. Voi niitä murheettomia ja iloisia lapsuuden aikoja!

Melkein poikkeuksetta oli Kallekin telmimässä meidän kanssamme. Hän oli kaikissa leikeissä johtajana ja se kävikin laatuun. Me katsoimme ja luotimme häneen niin kuin päällikköömme ainakin.

Mutta jo aikaisin huomattiin hänessä ankaraa itsepintaisuutta. Minkä hän kerran sai päähänsä, sen täytyi niin olla ja tapahtua, eikä sinä auttanut mitään toisien lapsien ohjeet, neuvottelut, väitteet ja vastalauseet. Hänen piti vaan aina päästä voitolle kaikissa mielipiteissä ja kilpailuissa.

Eräänä kertana juostiin kilpaa ja eräs poika voitti hänet juoksussa. Tuosta pahastui Kalle niin kovin, että hän haasti voittajansa vielä pari eri tovia kilpailemaan. Mutta kun kilpailija voitti niissäkin koetuksissa Kallen, niin ei hän ottanut enään koko päivänä osaa toisten leikkeihin; istua murjotti vaan erillään toisista erään kiven päällä. Viikkokauteen ei hän tullut ottamaan osaa toisten kisoihin ensinkään. Saatiin kuulla, että hän oli niinä päivinä ahkerasti yksinään kotonansa harjoittanut juoksemista. Kun hän sitten ensikerran ilmestyi kisatantereelle, haastoi hän oitis voittajansa kilpajuoksuun. Kävi kuitenkin taasen niin onnettomasti, että Kalle menetti voiton kilpailijallensa. Nyt huomattiin, että Kalle suuttui silmittömäksi, hän leimahti punaiseksi, niinkuin turkin pippuri ja puri hammasta. Pikaisesti kuiskattiin Kallen kilpatoverille, että hän tahallansa antaisi Kallelle perään, ettei mitään riitaa välillä syntyisi.

"Koetappa vielä yksi kerta", sanoi Kalle kilpatoverilleen vihasta puhisten.

"Koetetaan vaan", sanoi toinen naurussasuin ja niin sitä taasenkin lähdettiin juosta vilistämään.

Ja kas! Kalle voittikin nyt.

"Senhän minä tiesinkin, kun vaan oikein koettaa", sanoi Kalle tyytyväisenä ja hänen vihansa lauhtui siihen paikkaan.

Semmoista menoa elettiin eteenpäin. Niin pian kuin Kalle kykeni jotakin tekemään, tuli hän meille ansaitsemaan leipäänsä. Hän ei ollut mikään äksy eikä pahantapainen, päin vastoin oli hän nöyrä ja tottelevainen ja teki mielihyvällä ja ahkerasti niitä askareita, joita hänen tehtäväkseen määrättiin. Jo aikaisin huomattiin hänessä hyvää aistia ja työkykyä.

Kun olimme Kallen kanssa melkein päivän päälle samanikäiset, jouduimme yhtäaikaa rippikouluunkin. Hyvälukuisia kun olimme, pääsimme kumpikin loistavasti läpi, ja tämä korotti suuresti omanarvontuntoamme. Kalle oli yhä edelleenkin meillä ja hänestä varttui mitä kunnollisin, saattavin ja rotevin työmies, sekä isoissa että käsitöissä. Hänelle maksettiin meillä korkeampia palkkoja kuin mitä paikkakunnalla oli kuultu.

Eräänä kertana sai hän päähänsä sen aatteen että hän lähtee kauvas erääsen ulkopitäjääsen, jossa hän oli kuullut rengeillä olevan paljon isommat palkat kuin kotipuolessa. Isä koetti tarjota hänelle niin isoa palkkaa kuin suinkin julkesi, mutta mikään ei auttanut, sillä kun hän kerran oli sen aatteen päähänsä saanut, ei hän voinut siitä perääntyä. Minä koetin myös kaikkeni panna estääkseni häntä lähtemästä. Vetosin pitkälliseen ystävyyteemme ja yhteisiin perintöihimme, mutta kaikki turhaan.

Kun muuttoaika tuli, kääri Kalle tavaransa kokoon ja niin hän lähti.

Tuo paikkakunta oli niin kaukana ja sivulla yleisestä kulkureitistä, etten Kallesta kuullut viiteentoista vuoteen yhtään mitään. Hän ei kirjoittanut ainuttakaan riviä minulle, enkä minä hänelle. Vähitellen haihtui Kalle mielestäni, niin etten häntä monasti muistanutkaan; joskus vaan juolahti mieleeni: missähän oloissa siellä Kallekin lienee?

Minäkin olin sillävälin joutunut uusiin oloihin: olin mennyt naimisiin.

II.

Suuresti hämmästyin eräänä aamuna huoneestani ulos mennessä. Oli niin varhainen, ettei vielä ketään talonväestä ollut ylhäällä. Kun oli kesäinen aika ja kiireiset työt tehtävänä, olin menossa väkeä herättämään. Astuessani porstuasta portaille, oli Kalle siinä istumassa, pää käsiin nojattuna. Kun hän kuuli askelia takanansa, kääntyi hän katsomaan ja huomattuaan minut laskeutui yhtäkaikkisena samaan asemaansa. Hämmästyin suuresti hänet nähtyäni. Hän oli niin laihtunut, surkastunut ja vanhennut, etten ollut häntä tunteakaan. Menin häntä tervehtimään, sanoen samassa hänelle "hyvän huomenen." Välinpitämättömästi, melkeinpä kylmäntylysti ojensi hän minulle kätensä.

"Odota nyt, veli hopea hiukkasen; minä käyn väkeä herättelemässä, menemme sitten minun kamariini", sanoin hänelle.

Kun palasin takasin, kehoitin häntä lähtemään mukaani. Hän ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän, istua jurotti vaan alallansa.

Otin häntä kädestä kiinni ja sanoin:

"Miksi sinä, Kalle, nyt olet noin kummallinen, etkö sinä enään pidä entisestä ystävästäsikään?"

Hitaasti nousten kömpi hän ylös, kierasi kätensä irti minun kädestäni ja alkoi astella jälissäni. Samassa hän huokasi pitkän, raskaan huokauksen.

Menimme semmoiseen huoneesen, jossa kenelläkään ei ollut asumusta eikä mitään toimintaa. Kehoitin häntä istumaan. Mutta hän kallisteli ja käänteli itseään sinne ja tänne, ikäänkuin katsellen, missä hänelle olisi mukavin istuinpaikka. Vihdoin sivalsi hän erään tuolin, siirsi sen takanurkkaukseen ja istuutui sille.

"Miksi sinä, ystävä hyvä, olet nyt noin kummallinen? Et enään ole ensinkään entisenlaisesi; olet niin vanhennut ja kuihtunut, etten ollut sinua enään tunteakaan. Koko entinen iloisuutesi, ohvakkuutesi ja terveenmoinen hyvinvointisi näkyy kerrassaan kadonneen, ja synkkä ilme ja alakuloisuus jääneen sijalle. Kai sinulla on joku raskas murhe; tai oletko menettänyt terveytesi?" sanoin hänelle.

"Murhe minulla on raskainta laatua ja sen kanssa on terveyskin mennyt", sanoi hän.

Oikein hämmästyin tuon äänen kuultuani, sillä se kuului niin kumealta ja onealta, ikäänkuin se olisi haudasta noussut. Siinä ei ollut rahtuakaan sitä iloista ja heleää sointua, mikä hänen puheessaan ennen oli ollut.

"Mitä? Olet kai löytänyt siellä mielitiettysi ja saanut häneltä rukkaset!" sanoin ikäänkuin saadakseni häntä elpymään.

"Mielitiettyni olen kyllä löytänyt ja rukkasia en ole häneltä saanut; ja siinäpä se nyt koko juttu onkin", sanoi hän.

"Kuinka se sinun elämäsi on siellä oudossa paikkakunnassa alusta alkaen mennyt? Haluaisin sen pienoisuuksineen kuulla, kun näin kauvan olemme olleet toistemme elämästä mitään tietämättä", sanoin.

"Kuinkahan toki muutoin kuin hyvästi: Heti sinne tultuani sain edullisen palveluspaikan ja hyvän palkan. Pian keksivät paikkakuntalaiset minut kaikinpuolin kelvolliseksi ja kunnolliseksi, sekä kaikkiin töihin kykeneväksi työmieheksi. Kilvan korottivat he minulle palkkaa, niin että se meni jo ennen kuulumattomiin. Niin olin palveluksissa yhtämittaa kymmenen vuotta. Säästävä kun olin, kokosin noista palkoistani melkoiset säästöt. Kaikki ihmiset kunnioittivat minua, niinkuin arvon miestä ainakin. Luulempa, että moni tyttökin katsoi hyvällä silmällä minuun, mutta ei heissä ollut semmoista, johon minun sydämeni olisi voinut kiintyä", puheli Kalle hyvästi elpyneenä.

Kun hän tuntui siihen pysähtyvän, kysäsin:

"Entäs sitten?"

Hän ei näyttänyt ottavan ensinkään huomioonsa tuota minun kysymystäni, siirsi vaan hieman tuoliansa, kumartui alaspäin ja näytti vaipuvan entiseen surumielisyyteensä.

"Noh, kerrohan nyt toki eteenpäin", muistutin häntä toistamiseen.

"Niin sitten, sitten — —, sitten ilmestyi näkymölle eräs pienen talon tyttö. Alma oli hänen nimensä. Hän oli kaikkein nuortenmiesten mielitietty ja lempilintu. Kaikki hänen perässään hyppäsivät kaupaten mielisuosiotaan. Ei ollut sitä nuorten sijaa ja leikkipaikkaa, eikä niitä tansseja, häätilaisuuksia, joissa ei hän aina olisi leiskunut ylimpänä. Hän olikin semmoinen tanssilintu, ettei hänen jalkansa näyttänyt ensinkään koskevan lattiaan, kun hän valssissa ja polkassa mennä pyyhkäsi tanssituvan lattialla. Hän olikin aina menossa, eikä näyttänyt ensinkään hengästyvän, niinkuin tavallisesti muille tytöille käy ankarasti tanssiessa. Alma näytti olevan kuin keijukainen. Varreltaan oli hän pitemmänpuoleinen ja sorea, samalla kuin hän oli kasvoiltaan tavattoman kaunis.

"Kauvan aikaa katselin minä hänen viehkeyttään ja sulouttaan aivan kylmäverisesti, enkä välittänyt hänestä niin mitään. Vaan kun tuota oli kestänyt jonkun aikaa, alkoi tämä tenhotar minua vähitellen miellyttää. Vihdoin kävivät tunteeni niin polttaviksi että ne ajoivat minut kaikkialle missä luulin saavani Alman nähdä.

"Mutta vaikka sydämeni oli näin kahlehtinut outo, minulle ennestään tuntematon tunne, pidin sen itselläni niin tarkoin, etten edes Almalle sitä ilmaissut saadakseni tietää hänen tunteittensa laatua.

"Hänellä oli, kuten sanoin, paljon kosijoita. Kun yksi heitti, otti toinen ja ihmiset tiesivät aina kertoa Alman 'uudesta sulhasesta'."

"En tiedä, oliko noilla alinomaa vaihtuvilla sulhasilla ja Almalla ollut vakaisempia liittoja, vaiko ei, kumma vaan oli se, että sulhasia niitä tuli ja meni, yhdyttiin ja erottiin yhtenään. Tätä katsellessani tahtoi sydämeni pakahtua. Lopulta tulin siihen vakaumukseen, ettei noissa alinomaisissa vaihteluissa ollut sen syvempää pohjaa, kuin että Alma tahtoi vaan loistaa silläkin alalla, näyttääkseen kuinka suuresta joukosta hänellä oli valitsemisen varaa.

"Kaihoni ja ikäväni Almaan kävi vihdoin niin sietämättömäksi, että päätin kosia häntä, kävi miten kävikin. Tilaisuus ilmestyikin aivan pian siihen, että pääsin keskustelemaan kahden kesken hänen kanssaan. Se oli kuuma hetki minulle. Sydämeni pamppaili ja löi niin kovasti, että oikein henkeä ahdisti; ei tahtonut olla sanaa suuhuni tulevaa, koetin niellä hämmästystäni ja vakavuuttaa itseäni. Viimein sain senverran rohkeutta, että otin Almaa kädestä kiinni ja änkytin samassa:

"'Alma, minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni, enkä voi ilman sinutta elää; tahdotkos ruveta minun kanssani jakamaan tulevat ilot ja surut, tulevat ne sitte missä muodossa vielä tulevatkin?'

"Alma punastui punaiseksi kuin leppäkerttu ja kallisti hiljaa päänsä minun rintaani vasten.

"'Voi Kalle! Minä olen kauvan jo sitä samaa ajatellut, vaan en ole sitä tahtonut oikein itsellenikään uskoa, sitä vähemmin muille ilmoittaa', sanoi hän.

"Siinä me sitten vannoimme toisillemme ikuista rakkautta ja uskollisuutta.

"Voi herra, minkälaista rakkautta ja lempeä hehkui sydämeni! Oli kuin olisin kohonnut yläilmoihin ja sydämeni eronnut ruumiista. Tuo pelonsekainen rakkaustunne, joka minua niin kauvan oli rasittanut, haihtui kerrassaan niinkuin tuhka tuuleen, ja sanomaton ilo ja rauha täytti sydämeni. Monikertaan syleilimme ja halailimme erotessamme.

"Mutta vaikka tunsin sielussani sanomatonta iloa ja autuutta, sekaantui näihin tunteisiin kuitenkin jotakin kylmää ja tuskallista: Kaikki oli, mielestäni, tapahtunut liian helposti ja se siitti mielessäni katkeran epäluulon: ehkäpä se on muidenkin sulhasien kanssa käynyt yhtä helposti, josta seurauksena on ollut nuo pikaiset erot. Kuitenkaan en antanut iloni ja rauhani häiritsijöille suurta valtaa, vaan koin niitä alaspainaa ja tukahuttaa niin paljon kuin voimissani oli. Mutta itsepintaisesti palasivat ne yhä uudelleen.

"Semmoisenaan kului aika.

"Nämät vastenmieliset ja kalseat tunteeni saivat pian uutta virkettä. Sain, näet, tietooni, että Alma yhä edelleenkin otti vastaan muita kosijoita ja vieläpä öisinä aikoinakin.

"Arvattavahan on, minkä vaikutuksen tämä tieto minuun teki. Alma koki tuota kaikkea tehdä suurimmassa salaisuudessa, mutta kuitenkin se tuli ilmi. Se hehkuva rakkaus, jota olin Almaa kohtaan tuntenut, muuttui nyt katkeraksi pettymyksen tunteeksi, joka sellaisenaan täytti koko sieluni.

"Tuskalla jaksoin sietää häntä silmissäni, milloin näköpiiriini sattui. Seurustelimme kyllä nytkin toisinaan yksissä, mutta suhde oli kylmä ja jäykkä, ja minä sydämestäni inhosin häntä. Poissa oli hehkuva ja intohimoinen rakkaus!

"Kaiken muun hyvän lisäksi rupesin epäilemään hänen siveellisyyttänsäkin; en tiedä olisiko siinä ollut mitään epäilemisen syytä, mutta asianhaarain takia lykkääntyi kuitenkin semmoisia ajatuksia mieleeni.

"Kukaan kuolevainen ei voi aavistaakaan, mihin tuskaan ja ahdistukseen minä nyt jouduin. Mitä on nyt tehtävä? Erotako heti hänestä? Se olisi ehkä parasta muuten — mutta ei, ei! Miehisenä miehenä en tahdo sitä tehdä, sillä olenhan antanut hänelle sanani ja pyhän lupaukseni, ja miehen tulee aina pitää sanansa. Sitäkin vaikeammaksi kävi minun puoleltani ero, kun Alma ei näyttänyt sitä haluavan.

"Vaikka sydämeni oli niin täynnä katkeruutta ja inhoa Almaa kohtaan, ruvettiin kuitenkin puuhaamaan lopullista yhtymistä.

"Säästövaroillani ostin hyvän torpan. Sen tiluksilla voitiin elättää viisi lehmää, hevonen ja joku määrä lampaita; peltoviljelystä oli torpassa myös jotenkin runsaasti. Huoneet olivat välttävässä kunnossa. Tämän torpan piti tulla uudeksi asunnoksemme.

"Asia pantiin menemään tavallista uraansa; meidät kuulutettiin avioliittoon, pappilasta käytiin vihillä ja niin olimme nyt aviopari.

"Meille alkoi nyt aviollinen yhdyselämä, mutta minkälaista se oli! Kuollutta, kylmää ja raskasta oli se. Olin kuvitellut, että kaikki vielä voisi käydä hyvin ja että inhoni ja ylönkatseeni Almaa kohtaan voisivat haihtua ja tasaantua, varsinkin kun Almassa ei ollut mitään todistettua syytä. Mutta, sen pahempi, tämä toivoni ei toteentunutkaan. Minä en parhaalla tahdollanikaan voinut poistaa mielestäni vastahakoisuuttani ja inhoani Almaa kohtaan, sillä se oli sydämessä kiinni ikäänkuin naulattuna. Näennäisesti koetin täyttää ihmisellisiä velvollisuuksiani vaimoani kohtaan, mutta sydän se vaan pysyi kylmänä ja kankeana.

"Naisen tarkalla vaistolla käsitti Alma aivan pian asian todellisen laidan. Usein hän koetti tavallisella luonteenomaisella iloisuudellaan leperrellä ja kysellä, mikä minua vaivaa, kun olen niin kylmä ja synkkämielinen, ja samassa hän katsoi niin lempeästi ja rakkaasti minua silmiin, laskien kuitenkin kätensä minun kaulalleni.

"'Ole tuossa taas joutavoimatta, eihän minua mikään vaivaa', sanoin tavallisesti ja työnsin hänet tylysti pois luotani.

"Pian katosi Almaltakin kaikki entinen iloisuus ja hilpeä mieliala, ja raskas surumielisyys sai hänessä vallan: hän itki usein niin paljon, että oli vedeksi rauveta, sillä hänellekin oli täydellisesti selvinnyt asiain nykyinen kamala tila. —"

— "Seis, veikkonen, nyt ymmärrän, että sinä juuri itse olet syypää nykyiseen katkeraan, raskaasen ja murheelliseen elämääsi", sanoin Kallelle.

"Sen kyllä itsekin hyvin kyllä tiedän ja sehän se juuri pahinta onkin. Jos heti avioliittomme alussa olisin kohdellut Almaa hellästi ja sydämellisesti, niin olisi hänestä voinut tulla mitä parhain aviovaimo, sillä hän oli lempeä ja helläsydäminen ihminen, jonka ainoana ja pahimpana vikana lienee ollut, että hänellä oli perhosen sydän, joka tahtoi lentää kukasta kukkaan ja nauttia elämästä silloin kuin sitä tarjolla oli. Ei minun olisi pitänyt niin pahakseni panna hänen iloista ja ehkä viatonta hilpeää luonnettansa, mutta minä en voi siihen mitään. Usein olen itseäni pitänyt kovan tarkastuksen alaisena ja olen huomannut, että minussa on paljon vääryyttä ja tylyyttä aviokumppaniani kohtaan. Olen koettanut lievennellä hänen suruaan ja asettua lempeämmälle kannalle hänen suhteensa, mutta se ei ole onnistunut. Kylmäksi, kuolleeksi ovat nämät yritykset aina jääneet, ja sama surumielisyys on jäänyt vallitsemaan kahdenpuolen.

"Sananlasku sanoo: 'Joka ei parane, se pahenee', ja niin kävi tässäkin. Minun suruni ja vastenmielisyyteni paheni vaan päivä päivältä. Se ei jättänyt minua rauhaan teillä, ei tien vieressä, ei päivällä, eikä yöllä, ja levottomilla lepohetkillä olivat ne rauhattomasti nukkuessani unissakin vaivoinani. Jos olin työssä, oli murhe aina minua rasittamassa. Olinpa kotona tai kylässä, aina seurasi tuo polttava suru mukanani.

"Kun tulin illoin kotiani työstä, oli sinne meno niin vastahakoista, ettei askel tahtonut askeleen eteen päästä. Arvaa sen, minkälainen siellä kotona sitten oli olla. Surumielisen vaimoni katse kohtasi minua ensimäiseksi, se vihloi sydäntäni, kun tiesin itsenikin suuresti syypääksi nykyiseen sietämättömään tilaamme. Ruoka ei maistanut, ja oikeata virkistävää unta en saanut vuosikausiin.

"Tuskissani rupesin ryypiskelemään, ensin salaa, mutta sittemminhän se tuli julkiseksi, sillä eihän ne toimet kauvan salassa pysy. Niin tavoin tuli minusta patajuoppo.

"Vaimoni surua tämä havainto lisäsi kaksinkerroin. Hän koetti minua lempeästi pyydellä luopumaan tuosta turmiota tuottavasta tavasta, mutta minä ilkuin ja pilkkailin vaan häntä. Ensimmältä tuntui tuo väärä lähde lieventävän sydämeni polttavaa surua, mutta pian se tuli takaisin kaksinkertaisella voimalla.

"Tämmöistä menoa kesti pari vuotta. Silloin huomasin, että jos tätä jatkan pitemmältä, niin kiiruhtaa se kaksinkertaisella voimalla menoani maan mustiin multiin. Aloin taistelun juomahimoani vastaan ja voitin sen, mutta se ei parantanut vähääkään asiain tilaa.

"Olen unhottanut mainita, että vaikka välimme oli semmoinen kuin se oli, syntyi meille kuitenkin kaksi tervettä ja kaunista tytärtä, joista vanhimman nimi oli Ella ja nuorimman Lilli.

"Nämä olivat ainoa iloni tässä synkässä ja surkeassa elämässäni. Kun vanhin tytär tuli siihen ikään, että hän voi tuntea minut, oli hän heti kotiintultuani syliini pyrkimässä. En ollut saada takkiani riisutuksi yltäni, kun hän oli polvissani kiinni ja hoki: 'itä, itä!' Kun ehdin istumaan, oli hän kohta kömpimässä polvilleni, ja hän silitteli kuihtuneita kasvojani ja siivoamatonta partaani. Minä lemmin lapsiani kaikella isällisellä helleydellä ja rakkaudella, millä ikänä vanhin voi lastansa rakastaa. Kylällä käydessäni toin heille aina makeisia, vaalin kaikella tavalla heitä, riisuin maatepannessa ja puetin heidät ylösnoustua sekä hyväilin heitä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kaikki se tulinen rakkaus ja hellyys, millä olin Almaa rakastanut, kohdistui nyt lapsiin. Vaan Alman ja lasten suhde pysyi kylmempänä.

"Näytti siltä, kuin hänen sydämestään olisi onneton kokemus jo vienyt kaiken kyvyn rakkauteen niin typi tarkkaan, ettei voimakas äiteyden tunnekaan enää voinut näitä tunteita eheäksi tehdä ja eloon herättää.

"Tämmöistä on elämämme tähän saakka ollut, eikä se näytä siitä paranevan. Se on murtanut ja murskannut elämämme onnen, musertanut sydämemme ja turmellut ruumiini terveyden. Tässä seison nyt musertuneena miehenä, enkä voi parhaalla tahdollanikaan elämäämme paremmaksi ja toisenlaiseksi tehdä," sanoi Kalle epätoivoisena ja alakuloisena.

Surumielin jätteli hän minut hyvästi ja alkoi kävellä kotiansa kohden.

Minä jäin huoneeseni käsiposkella miettimään ystäväni surullista elämäntarinaa.

III.

Oli kulunut aikaa kolmen vuoden paikkeille. Sillävälin oli kurja Kalle-ystäväni alituisesti mielessäni. Ajattelin hänen surullista ja katkeraa elämäänsä, ja Kallea pidin suurimpana syyllisenä. Hän oli perusteettomilla ennakkoluuloillaan ja liikanaisella jäykkyydellään, jota hän mielestään kuvitteli miehuutensa merkkinä, katkeroittanut ja myrkyttänyt sekä oman että vaimonsa elämän.

Enpä aivan vähääkään hämmästynyt, kun eräänä aamuna Kalle astua topsautti kamariini. Hän oli yhtä surkastunut ja kuihtunut kuin ennenkin, mutta paljon iloisemmalta hän sentään näytti.

"Hyvää päivää, ystävä hyvä!" sanoi hän iloisesti tullessaan minua tervehtimään.

"Noh, terve, terve tuloa!" sanoin hänelle vastaukseksi ja kehoitin istumaan.

"No, kuinka siellä kotonasi nykyään voidaan?" kysyin puheen aluksi.

"Aina vaan huonommasti ja huonommasti," vastasi hän yksikantaan.

"Mitenkä se niin on? ja mielestäni näytät sinä entistä iloisemmalta," sanoin.

"Minulla on minun syyni," sanoi hän.

"Kuinka sinun vaimosi nykyään voi?" kysyin.

"Hänhän se kaikkian huonoimmasti voipikin; hänellä ei ole enään mitään entisyydestä jäljellä. Hän on tullut kiukkuisaksi ja ärtyisäksi. Vähemmästäkin saapi hän aina uutta ärisemisen syytä. Hän antaa minullekin usein kiukkuisia, pisteliäitä ja pahoja sanoja, ja lapsiakin hän pitelee sanomattoman raa'asti: nakkelee ja lyödä kapsii heitä tavattomilla aseilla. Useinkin täytyy minun mennä hätään pelastamaan heitä hänen kynsistänsä ja nuhdella häntä hänen tavattomasta käytöksestänsä. Mutta viisi hän minun sanoistani välittää. Itselleen sanoo nyt jo olevan yhtäkaikki, olivatpa asiat vielä mitenkä olivatkin: hyvästi tai huonosti, se oli hänelle aivan samantekevä. Hän kuihtuu ja laihtuu vaan yhtämittaa, eikä syö, eikä juo paljon mitään. Ei poikkeustilassakaan luo hän ainuttakaan silmänluontia minuun, kärtyilee, pistelee ja mäikkää vaan omissa oloissaan, ikäänkuin muita ihmisiä ei olisi mailla halmeillakaan. Poissa on nyt hänen hilpeytensä ja iloisuutensa, poissa viehkeytensä ja hempeytensä, poissa keikailemisensa ja lepertelemisensä, poissa 'perhos-sydän', poissa halu 'lennellä kukasta kukkaan'. Hän on ikäänkuin elävältä kuollut, josta kaikki ihmisyys on loppuun kulunut ja haihtunut. — — Luulen, ettei hän ole enään pitkä-aikainen," selitteli Kalle.

"Siinä se nyt on, jota jo aikaa olen sinulle sanonut, ja tämä kaikki on sinun oma syysi," vakuutin hänelle.

"Hyvä on sen niin sanoa, jolla elämä ja sydämen asiat ovat kaikinpuolin semmoiset, kuin niiden ollakin tulee. Sinä niin mielelläsi sysäät kaikki tämän surkeuden minun niskoilleni, ja syytä minussa onkin, senhän olen jo ennenkin tunnustanut; mutta syytä on hänessäkin. Miksikä hän ei ollut semmoinen, kuin minä hänen olin toivonut olevan. Miksikä hän otti sitten vielä yöllä ja päivällä vastaan uusia kosijoita, kun jo olimme tehneet ikuiset lupaukset toisillemme ja pyhällä lupauksella luvanneet kuolemaamme saakka rakastaa toisiamme, eikä ketään muuta? Miksi hän tuolla kevytmielisyydellään myrkytti minun uskollisen ja puhtaan sydämeni? Miksikä ei hän ollut yhtä puhdas ja rehellinen kuin minäkin — ah niin miksikä ei? sanopas nyt se minulle," intoili Kalle.

"Kun et kuitenkin ottanut eroa aikanasi heti silloin, kun tunsit ensimäisen vastenmielisyyden häntä kohtaan!" sanoin.

"Johan olen sinulle selittänyt, että sitä en voinut tehdä. Silloinhan olisin ollut petturi ja konna, joka ei olisi ollut oikeutettu yhdeltäkään ihmiseltä vaatimaan kunniallisen miehen nimeä. Petturi ja konna, sanansa ja lupauksensa syöjä — hyi, toki!"

"Mutta tuo sinun jäykkyytesi ja sanasipitäväisyys kaikissa tiloissa on juuri se loukkauskivi, johon olet kompastunut ja musertunut," sanoin.

"Siihen en voi mitään," vastasi hän vaan alakuloisesti.

"Mutta näytäthän nyt kumminkin hieman iloisemmalta, kuin viimekerralla käydessäsi. Onko sinulla mielessä jotakin parempaa elämäntoivoa?" kysyin häneltä.

"On, kyllä on," sanoi hän melkein iloisesti.

"Noh, minkälaatuista se sitten olisi?" kysyin.

"Minä olen nyt löytänyt oikean elämäni-ihanteen," sanoi hän ja samassa katsoa vilkasi hän minua silmiin; selvästi huomasin, että hänen silmistään välähti joku ilonsäde.

"Elämäsi ihanteen! Mikä se sitten olisi?" tutkin uteliaana.

"Minä olen tavannut tytön, johon heti ensinäkemästäni saakka rakastuin korviani myöten," sanoi hän vähääkään häikäilemättä.

"Löytänyt tytön, johon olet korviasi myöten rakastunut? Tuommoisia sinä rohkenet puhua minulle vähääkään punastumatta ja häpeämättä, vaikka sinulla on entinen laillinen vaimo!… Johan sinä menet nyt kaikkien säädyllisyyden rajojen yli!" pauhasin suuttuneena.

"Eihän sydämen tunteilla olekaan mitään säädyllisyyden rajoja," puolusteli hän.

"On, on! Ei intohimojen saa antaa vallita itseään, vaan ihmisen tulee hallita niitä. Joka intohimojensa valtaan suinpäin heittäytyy, hän joutuu välttämättömästi perikatoon. — Etkö ole raamatusta lukenut Jumalallista totuutta, että jonka Jumala yhteensovitti, ei pidä ihmisten sitä eroittaman," sanoin hänelle.

"Minkäpä minä sydämeni tunteille teen, ei ne ole niin helposti hallittavissa, kuin sinä luulottelet."

"Onneton ystäväni! Tämä vielä sinulta puuttui. Sen saat nähdä, että hallitsevat intohimosi vievät sinut vielä perikatoon. Mutta kerrohan kuitenkin tuosta uudesta ihanteestasi minulle, että voisin, jos mahdollista, palauttaa sinut väärältä ja vaaralliselta tieltäsi! Mikä ja missä hän on ja kuinka olet häneen tutustunut?" kyselin.

"Ei hän kaukana ole meidän torpasta. Hän ei ole mitään huomiota paikkakunnalla herättänyt, sillä ei hän ole koskaan ollut nuortenkisoissa eikä leikeissä; hän ei ole vielä avannut tanssihuoneen ovia, eikä siis ole ollut tanssituvan lattioilla leiskumassa, eikä sillätavalla kunniaa itselleen hakemassa. Ei hänen sulhaisistaankaan ole mitään kuulunut, sillä niitä ei ainakaan kenenkään tieten ole ollutkaan, siis ei niistä alinomaisista tulevista, menevistä ja ainaisista erojaisistakaan ole kukaan kuullut mistään mitään. Hän on vaan kotonaan hiljaisuudessa pysyvä ja töitään toimittava, vaatimaton, siveä ihminen," selitteli hän välinpitämättömästi.

"Mitenkä olet sitten hänen kanssaan tuttavaksi tullut?" kysyin.

"Hän on pienen talon tyttö. Eräänä kertana menin jollekin asialle hänen kotiinsa. Kuinka hämmästyinkään kun hänet ensikerran näin! Suu auki katsoa töllötin minä häntä, hänen kuitenkaan siitä mitään tietämättä. Mikä sulous, mikä jalous ilmeni hänen olennossaan! Minua suuresti kummastutti, kun semmoinen tyttö oli niin kauvan salassa pysynyt maailmalta. Mutta samassa huomasin, että kalliimmat helmet ovatkin kuoreensa kätkettyinä, peitettyinä kaikilta ahnailta silmiltä, ja että he vasta sitten, kun pääsevät päivän valoon ja oikeaan paikkaansa, loistavat sitä kirkkaammasti.

"Kummallinen oli mielialani, kun palasin kotiini. Minä en saanut sydämestäni pois hänen kuvaansa, vaikka vielä kuinkakin olisin koettanut. Tunsin sydämeni tykyttävän tuimasti, ja veri virtaili suonissani semmoista vauhtia, että korvani suhisivat.

"Rupesin salamyhkää tiedustelemaan hänen elämänsä juoksua, enkä saanut hänestä kuulla muuta kuin pelkkää kiitosta. Kaikki tuntuivat pitävän suuressa arvossa ja kunnioittavan häntä. Sain nyt ehtimiseen asiaa tuohon taloon, useinkin pelkillä tekosyillä. Niiden keksiminen antoi minulle paljon päänvaivaa, saadakseni asiani niin sovitelluiksi, etteivät ne mitään huomiota herättäisi. Yhtä levotonna, yhtä hurmaantuneena palasin aina näiltä retkiltäni," selitteli Kalle innostuksissaan.

"Oletko sinä hänelle ilmoittanut mitään nykyisestä intohimostasi?" kysyin häneltä.

"En. Kuinkas minä hänelle olisin voinut mitään semmoista ilmoittaa!" sanoi hän.

"Pakene tuota kaunotarta, ennenkuin sinä hänen tähtensä syökset itsesi perikatoon! Vieroita hänet pois ajatuksistasi nyt, kun vielä aika on, ja vangitse nuot turmiolliset intohimosi, sillä mahdotontahan on, että sinä voit hänet omaksesi saada entisen vaimosi eläessä!" sanoin hänelle.

"Vangitse sinä riehuvat ja myrskyävät meren aallot. Vangitse myrskyn vihurit ja sen turmiota tuottava, kiitävä voima! Vangitse pääskynen lentoon! Vangitse kaikki tulen kuluttava ja murtava, mahtava voima. Vangitse tulivuoren ammottava, tulta ja laavaa syöksyvä aukko. — Niin, vangitse ihmissydämen tunteet ja ajatukset, jotka silmänräpäyksessä kiitävät halki maailman ja tähtitarhan tuolle puolenkin, aina ijäisyyteen saakka. Vangitse näkevä silmä näkemättömäksi, ja kuuleva korva kuulemattomaksi. Luulen, että nämät jäävät kaikki onnistumattomiksi. Samoin jääpi onnistumatta minunkin sydämeni tunteiden vangitseminen," selitteli hän innokkaasti ja runollisesti.

"Oletko sitten varma siitä, että hän mielistyisi sinuun?" kysyin häneltä.

"En ensinkään. Minä en tiedä yhtään mitään hänen mielipiteistänsä minun suhteeni, ja sehän onkin kaikkein pahinta. Hän ei ole pienimmälläkään merkillä osoittanut mitään myötätuntoisuutta minua kohtaan, paremmin kuin minäkään hänelle, ja kuitenkin minun täytyy tavalla tai toisella saada hänet omakseni," sanoi Kalle intohimoisesti.

"Olet mieletön! Miehellä elää aviovaimo, ja jos tuo sinun ihanteesi on niin siveä ihminen, kuin olet kertonut hänen olevan, niin ei hän eninkään suostu sinun tuumiisi. Millä keinolla sitten luulet hänet omaksesi saavasi?"

"Mutta jos hän mielistyy minun tuumiini, niin karkaamme yhdessä, sillä useinhan semmoista tapahtuu. Ja minä luulen, että hän mielistyy, sillä semmoinen hehkuva ja palava rakkaus, kuin minulla on häntä kohtaan, ei voi turha olla," sanoi hän.

"Tuommoinen jumalaton ajatus! Heittää vaimonsa ja lapsensa tänne kurjuutta kärsimään ja karata toisen kanssa muihin maihin, se on kovin pirullinen ajatus; ajatteletko vähääkään, mitä sinä puhut?" sanoin kauhistuksissani.

"En ole heitä aikonutkaan kurjuuteen heittää. Minä myön kaikki, mitä minulla on, ja laitan heille asunnon ja jätän heille rahoja, että voivat toimeen tulla, sillä eivät he voi kuitenkaan maata viljellä; otan itse vaan senverran, että tulen matkarahoista toimeen," esitteli hän.

"Muuten luulen vielä, ettei vaimoni enään ole pitkäaikainen, ja siinä tapauksessa ei niitä toimia tarvittaisikaan," sanoi hän edellisen jatkoksi.

"Ja etkö aio luopua näistä synnillisistä ja hirveistä ajatuksistasi?" kysyin.

"En voi niistä luopua, vaikka paikalla henkeni menettäisin," sanoi hän itsepintaisesti.

"Sinulla ei ole yhtään vähää omaatuntoa. Mikään järjellinen puhe ei sinuun pysty tuon ankaran itsepintaisuutesi ja näiden intohimojesi takia. Sinä olet kerrassaan auttamaton ja mennyt mies," sanoin hänelle jotenkin tylysti.

Hän huokasi raskaasti ja sanoi: "ja kuitenkaan en voi siihen mitään."

Noiden niin paljon toisistaan eroavien, ristiriitaisten katsantotapojemme takia kävi välimme kankeaksi, sen tunsimme molemmin puolin. Alkoi tulla äänettömyys ja kumpikin tunsimme sydämmemme kylmenneen toisiamme kohtaan.

Vihdoin oikasi Kalle itsensä, huokasi raskaasti ja sanoi tuskin kuultavasti: "Sinä väärin ymmärrät minua."

"Sinä vielä vääremmin minua," sanoin minä.

Kalle nousi hitaasti ylös, ojensi sanaa sanomatta minulle kätensä ja niin hän lähti.

IV.

Siihen aikaan oli paikkakunnallamme kova Amerikkakuume. Ihmisiä riensi sinne joukottain, ja muutamat säästävimmät miehet lähettivät sieltä kelpolailla rahoja kotiinsa. Moni velallinen talo maksoi pian velkansa, ja monikin itsellinen hankki sillätavoin itsellensä tilan. Vaikka olikin enemmältä semmoisia esimerkkiä, että eivät kaikki saaneet matkarahojaankaan maksetuksi, sitä vähemmin mitään kotiin lähetettäväksi, ja vaimot ja lapset jäivät tänne turvattomiksi puutetta ja nälkää kärsimään, eivät ne tiedot voineet kumminkaan ehkäistä "Amerikka-kiihkoa". Arveltiin vaan, että ne ovat niitä säästämättömiä "hutilo-ihmisiä", jotka eivät voi säästää mitään, vaikka heillä olisi kultavuori vieressä.

Vaikka meidän talo olikin jotenkin varakas, oli meitä kuitenkin kolme veljestä, ja tämä seikka lykkäsi mieleeni ehtimiseen, että kun isä kerran kuolee ja talo tulee jaettavaksi, ei siitä osaksi tule kovinkaan isoa taloa. Tämä tunne se sai minunkin ajattelemaan Amerikkaan lähtöä. Tunne kävi aivan pian niin voimalliseksi, että matkaanlähtö tapahtui pikemmin kuin olin aavistanutkaan.

En huoli ruveta kuvailemaankaan, kuinka katkeralta perheestään ja kotimaastaan eroaminen tuntui. Vaimoni lähti minua saattamaan Hankoon saakka. Surullista oli tuo yhdessä matkustaminen, sillä koko ajan vaimoni itki yhtämittaa, ajatellessaan sitä eronhetkeä, joka pian oli tapahtuva. Täynnä oli oma sydämenikin ajatellessani kohta tapahtuvaa eronhetkeä, mutta miehisenä miehenä salasin kyyneleeni ja koin vaimoani lohdutella, kuten parhaiten taisin, vaikka ei se paljon mitään vaikuttanut. Tuhansia surmansyitä ja vaaroja keksi hän, joiden alaisiksi minä tuolla vieraalla maalla muka joutuisin, ja hän ei saanut sitä päähänsä, että enään koskaan toisiamme tapaisimme.

Hankoon tultuamme, kun minun piti nousta laivaan, oli hän aivan peräti epätoivoinen. Hän vanui minuun lujasti kiinni ja itki niin kovin sydämensä pohjasta, että luuli hänet siihen paikkaan nääntyvän. Kun laivankello soi kolmannen kerran, täytyi minun väkisin irroittaa itseni hänestä ja kiirehtiä laivaan. Siihen hän jäi laiturille itkemään ja niinkauvan kuin voin nähdä katsoin, kuinka hän epätoivoisena ja kumartuneena itki, painaen kasvojansa nenäliinaansa vasten. Laiva riensi kuitenkin yhä eteenpäin ja eroitti meidät toisistamme.

Kovin oli minunkin sydämeni täysi eronhetken tähden, ja maailma kaikkine rikkauksineen ei tuntunut miltään. Itsekseni istuin vaan jossain nurkassa ja ehtimiseen pyhiskelin silmistäni valuneita kyyneliä. Ei maistanut ruoka eikä juoma, ja kahteen vuorokauteen en voinut silmiäni ummistaa. Luonto vaatii kuitenkin velkansa ja vihdoin sain virkistävää unta, ja niin vähitellen voin ruveta ravintoakin ottamaan.

Suuremmitta seikkailuitta pääsin Amerikkaan. Oitis sain siellä edullisen työpaikan, ja heti kirjoitin kotiin vaimolleni onnellisesta matkastani ja hyvästä työpaikastani. Samalla koetin lohduttaa ja vakuuttaa häntä, että kyllä meidät Jumala vielä yhteen auttaa.

Ahkerasti tein siellä työtä ja säästin. Kun oli hyvät palkat, tuntuikin rahoja karttuvan hyvästi, ja tämä innostutti minua niin, että vähitellen voin unhottaa suruni.

Olin ollut Amerikassa noin pari vuotta. Menin eräänä iltana Floridassa merimieskirkkoon, jossa silloin pidettiin suomalainen Jumalanpalvelus. Sinne menollani oli kahdenkinlainen syy: menin sinne tuntemaan Jumalan sanaa omalla rakkaalla suomenkielellä, jota täällä niin harvoin saa kuulla, ja toinen tarkoitukseni oli, että ehkäpä tapaisin siellä jonkun tutun merimiehen, jolta saisi tietoja rakkaasta kotimaasta.

Mutta kuinka hämmästyinkään, kun Kalle K. oli myöskin siellä! Jos hän ennen oli kuihtuneen ja kurjan näköinen, niin nyt hän vasta kurjaakin kurjemmalta näytti. Hän oli niin kuihtunut, ettei hänestä ollut jälellä muuta kuin pelkkä varjo. Hänen vartalonsa oli käpristynyt käpräksi kuin kysymysmerkki, ja täysi työ näytti hänellä olevan, jotta hän voi pysyä pystyssä. Tukka ja parta olivat siivoamatta, vaatteet epäjärjestyksessä ja semmoisenaan näytti hän siltä, kuin joku villi-ihminen olisi tullut muitten ihmisien sekaan.

Hän ei näyttänyt ensinkään huomaavan minua. Menin hänen luokseen ja laskin hiljaa käteni hänen olkapäälleen, samassa sanoin hyvänpäivän.

Hän kääntyi minuun päin ja katsoa töllisteli, niinkuin jotain aivan tuntematonta ihmistä.

"Kuka te olette, joka minut tunnette?" kysyi hän ihmetellen.

"Mitä, etkö tunne vanhaa ystävääsi Riston Mattia?"

"No, johan nyt ihmettä! Luulin, ettei minua täällä kukaan tunne ja että saan yksinäni raskasta murhettani kantaa," sanoi hän surumielisesti ja välinpitämättömästi.

Minä en ruvennut hänelle mitään puhumaan, enkä kyselemään, kehoitin vaan häntä lähtemään asuntooni, joka ei ollut perin kaukana. Hän suostuikin siihen mielellään ja alkoi kanssani kävellä horjua. En ruvennut asunnossanikaan heti häneltä mitään utelemaan, toimitin vaan hänelle ruokaa ja sitten lepoa. Tosin ei hän paljon syönyt, mutta vähän kuitenkin; ja se näytti virkistävän häntä.

Aamulla noustuaan hän näytti hyväsestään virkistyneemmältä, ja nyt rupesin häneltä kyselemään kotipuolen asioita.

"Noh, mitenkä sinun asiasi, ystävä hyvä, nyt ovat?" kysyin aluksi.

"Huonosti, niinkuin näet, paljon huonommasti kuin koskaan ennen. Olen nyt mennyt mies," sanoi hän synkästi.

"Mitenkä sinun sen ihailemasi Marin kanssa on käynyt?"

"Se asiahan minut onkin peräti murtanut. Kun menin hänelle tunteitani ja aikeitani ilmoittamaan, työnti hän minut inholla luotansa pois," sanoi hän.

"Mitä hän sinulle sanoi?" kysyin.

"Hän sanoi: 'Luuletko minua niin halpasieluiseksi ihmiseksi, että uskallat minulta tulla tuommoisia kyselemään?' vastasi hän. 'Noo — noo enhän toki, mutta jos minä jäisin leskeksi!' änkytin minä hätäpäissäni ja tuskissani.

"'Vaikka jäisit kymmenen kertaa leskeksi, en antaisi kuitenkaan tuommoiselle miehelle mitään arvoa, sillä sinä olet huonosti ja tunnottomasti kohdellut vaimoasi ja saattanut hänet kuoleman partaalle. Nainut mies, tuommoinen kurja raukka! — ilkeää tulla minulle tuommoisia puhumaan. — — Häpeä toki vähäsenkään — hyi!' sanoi hän ja käänsi halveksien selkänsä minulle ja meni tiehensä," selitteli Kalle.

"Vieläkö Mari on naimatonna?" kysyin.

"Eikös mitä. Hänet nai eräs uudistalon poika, sen joka on kylän takalistolla kolmen pitkän virstan päässä, tiedäthän," sanoi hän.

"Niin, se Kaukelan poika, Iikka; minä tunnen hänet. Hän on siivo ja komea mies. Eipä kummakaan, jos sinun ihanteesi häneen enemmän mieltyikin kuin sinun synnillisiin ja riettaisiin tarjouksiisi. Ja mikä väli sitten itse miehillä!" sanoin.

"Niin, muillahan ihmisillä on aina onni mukana, minulla vaan vastoinkäymisiä, murheita ja pettymyksiä," sanoi hän alakuloisesti.

"Sinäkin olet kerran ollut samassa paratiisissa kuin kaikki muutkin, vaan et ole vapauttasi osannut oikein käyttää: olet itsesi antanut viedä harhaan ja siitä sinun surkeutesi," sanoin hänelle.

Hän näytti tulevan sangen alakuloiseksi, eikä vastannut mitään, huokasi vaan raskaasti.

"Mitenkäs sinun vaimosi laita nykyjään on?" kysyin keskustelua jatkaakseni.

"Sinnehän tuo jäi, eikä hän kuollutkaan niinkuin minä otaksuin, päin vastoin näytti hän virkistyvän ja vahvistuvan; tuntui ikäänkuin hänen sielunsa olisi muuttanut toiseen parempaan ruumiiseen ja ruvennut elämässään käyttämään aivan toisenlaista järjestelmää kuin siihen saakka," sanoi hän.

"Siihenkö torppaan hän jäi asumaan?" kysyin.

"Eikä mitä. Möin kaiken, mitä meillä oli, vuokrasin hänelle huoneet ja jätin toimeentuloansa varten runsaasti varoja", sanoi hän.

"Mitenkä lapset voivat?"

"Lapset voivat hyvästi: he ovat terveitä, iloisia ja virkkuja."

"Ja sinä sitten!"

"Niin kuin näet, tulin minä tänne Amerikkaan."

"Rahoja varmaan ansaitaksesi."

"En rahoja ansaitakseni, vaan kuolemaan tänne kauvas, jossa toivoin saavani loppuun surra riutuneen sydämeni jäännöksen."

"Eihän aikaisen miehen niin ehdottomasti tarvitse kuolemalle antautua; onhan täällä kaikille tilaa elää niinkauvan, kuin oikea kuoleman-aika tulee", sanoin.

"Mitäpä se muukaan neuvoksi tulee. Minä en kykene mitään tekemään enkä toimimaan, ei muuta kuin suremaan ja kärsimään; mihinkä polonen tästä nyt joutunenkaan?" sanoi hän alakuloisesti valittaen.

"Ole nyt tässä minun luonani joku aika, ehkäpä keksimme tuohon sinun kurjaan tilaasi jonkun keinon," kehoitin.

"Ei, ei se käy päinsä. Minulla ei ole rahoja, sillä vähät rahani, mitä mukaani otin, ovat loppuun kuluneet, enkä minä voi mitään työlläni ansaita, enkä tahdo sinulle rasituksena olla."

"Vähätpä sinun rahoistasi; kyllä minulla jo siksi varoja on, että haitatta voin sinut jonkun ajan luonani pitää. Ole nyt vaan vapaasti täällä, niinkuin kotonasi, ja heitä kaikki huolesi ja surusi Herran haltuun!" koetin häntä lohdutella.

Hän jäikin olemaan luonani. Minä keritsin hänen tukkansa, ajelin partansa ja toimitin hänet kylpemään, jossa hän pestiin saippuan kanssa puhtaaksi; vaatteet puhdistettiin ja korjattiin, ja kaiken tämän tehtyä hänestä tuli niinkuin toinen mies; hän rupesi jo näyttämään ihmiseltä.

Ensimältä ei hän syönyt paljon mitään, mutta vähitellen rupesi hän syömään runsaammin. Tämä nähtävästi rupesi häntä virkistämään ja voimistuttamaan. Moneen viikkoon ei hän kyennyt tekemään mitään, mutta voimistuttuaan alkoi hänelle aika käydä ikäväksi ja hän rupesi tekemään kaikenlaista pientä askaretta.

Kun hän voimistui täydelleen, rupesin vihdoin esittelemään hänelle, että hän ryhtyisi isompaan työhön, josta hän saisi palkan, ja lupasin hänelle hankkia työpaikan. Hän suostuikin esitykseeni, ja niin lähdimme yhdessä työhön.

Ennen pitkää huomasivat päälliköt Kallen kelvolliseksi työmieheksi ja maksoivat hänelle hyviä palkkoja; näyttipä siltä, että Kallessa rupesi elpymään uusia elämäntoiveita.

Yhtenä kävimme sitten aina työssä, tienasimme ja säästimme. Hän pyysi hartaasti, että hän saisi aina pitää majaa minun majapaikassani. Siihen minä ilolla suostuinkin, sillä tunsinpa mielessäni, että minussa oli hänelle jonkunlaista hoivaa tukalassa tilassaan.

Surullinen ja raskasmielinen oli hän aina.

Kun illalla tulimme majapaikkaamme, vaipui hän aina synkkiin ja syviin mietteihinsä. Silloin koetin puhutella häntä ja otin puheenaineeksi jotakin muuta kuin noita kotiasioita, jotka häntä parhaiten painoivat, saadakseni hänen ajatuksensa käännetyksi toiselle tolalle. Usein onnistuinkin siinä niin, että hän hetkeksi unhotti surunsa ja tuli iloisemmaksi. Mutta pian hän taasenkin lankesi entiseen raskasmielisyyteensä ja rupesi synkän näköisenä tuijottamaan eteensä. Usein hän ikäänkuin ääneensä ajatellen sanoi, tuskin kuultavasti: "Voi, voi kun en minä saanut sitä Maria omakseni!" Toisinaan hän säpsähti, kun huomasi tuon tahtomattaan tulleen oman äänensä; silloin katsoa vilautti hän hätäpikaa minua silmiin, ikäänkuin tunnustellaksensa, huomasinko minä tuota häneltä väkisin tullutta, huokaavaa huudahdusta.

Puhelin hänelle usein, eikö hän järkevänä ihmisenä voinut sitä käsittää, että hänen surunsa syy on aivan mahdoton ja ettei niitä keinoja ole, joilla voisi saada hänen toiveensa toteutetuiksi. Samassa koetin kehoittaa häntä heittämään semmoiset mahdottomuudet pois mielestään, jotka järjellisestä ihmisestä näyttävät jo lähenevän hulluuden rajoja. Muistutin hänelle, kuinka paljon parempi ja terveellisempi olisi, kun hän surisi ja muistelisi oman perheensä tilaa, jonka onnettomuuteen hänellä on niin suuri osa.

Usein ei hän vastannut noihin puhelemisiini yhtään mitään, kuunteli vaan hiljaisena ja nöyränä puhettani ja pieniä neuvomisiani.

Yhä harvemmiksi kävivät Kallen tuijottelemishetket — joten otaksuin hänen unohtamisesta saaneen terveellistä voidetta tuskia tuottaviin haavoihinsa. Ahkera toimeliaisuus ja työ, ne ne olivat Kallen lääkäri ja voide.

Näin mennen olimme jo yhdessä olleet Amerikassa seitsemän pitkää herran vuotta. Eräänä iltana kun tulimme työstä kotiin, rupesi Kalle taas murjottamaan.

Otin häntä rinnuksista kiinni ja rupesin pyörittelemään, nujuuttamaan kelpo lailla.

"Mitä siinä taaskin? Kyllä minä sinut panen tässä tuijottamaan", sanoin hänelle iloisesti.

"Älä, älä nyt, veikkonen!" sanoi hän. Kun heitin hänet irti, meni hän nurkkaansa, istui käsi poskella ja huokaili alakuloisena.

"Etpähän heittänytkään pois tuota", sanoin hänelle.

"Voi, voi ystävä kulta, kuinka pahasti minä olen menetellyt lapsiani, vaimoani ja itseäni kohtaan!" sanoi hän ja purskahti valtavaan itkuun.

Tuo oli minulle outoa ja odottamatonta. Se teki minuunkin niin valtavan vaikutuksen että minultakin pääsi itku. Yhdessä sitten itkimme niinkuin pienet lapset, sillä meidän molempien sydämemme oli niin täynnä outoa ja kummallista tunnetta, ettemme voineet itseämme hillitä.

Siitä herran hetkestä kääntyi Kallen elämä aivan toisenlaiseksi. Ei kertaakaan hän enään puhunut Maristaan luotuista sanaa, päivitteli vaan ehtimiseen, kuinka kehnosti hän on elänyt perhettänsä kohtaan.

"Kas niin ystäväni! Nyt sinun parempi ihmisesi on voitolla, ja minä luulen, että Jumala laittaa sinun asiasi vielä hyväksi; ja minäkin toivon, että sinusta tulee vielä kerran kunnon kansalainen ja hyvä perheen isä", koin häntä lohdutella.

"Jospa se niin kävisi, jospa vaimoni antaisi minulle vielä anteeksi!" sanoi hän.

Kalle rupesi nyt hommaamaan lähtöä kotimaahan. Mutta minä kehotin häntä vielä olemaan Amerikassa yhden vuoden, sillä minunkin aikomukseni oli silloin lähteä. Kehoitin että hän kirjoittaisi vaimolleen elämästään ja olostaan, että hänkin saisi surullisen toivottomassa tilassaan jonkunkaan lohdutuksen kipinän.

"En voi sitä tehdä, en uskalla, sillä mitä hän ajattelisikaan, kun tämmöinen konna ja roisto uskaltaa vielä tulla hänelle kirjoittamaan!" sanoi Kalle surullisesti.

Poissa oli nyt häneltä tuo kelpomiehisyys ja sanansa pitäväisyys, joista hän niin usein kerskasi ja jonka nojalla hän oli pyrkinyt kunniaan ja maineeseen. Omissa silmissään oli hän nyt konna ja roisto, nimi jota hän oli niinkauvan peljännyt, kammonut ja välttänyt, ettei hänestä kukaan voisi semmoista sanoa.

Hän suostui jäämään vielä Amerikkaan yhdeksi vuodeksi. Mutta pitkältä se hänestä tuntui, ja yhtenään hän puhui vaimostaan ja lapsistaan.

V.

Kun määrä-aikamme oli kulunut täyteen, aloimme hommata lähtöä. Työ oli vaikuttanut erinomaisesti Kallen terveyteen, ja hän oli nyt pulska ja kaikinpuolin täysi mies. Kun olimme ahkerasti tehneet työtä ja säästäneet saaden hyviä palkkoja, oli meillä runsaasti rahoja, Kallellakin yli kymmenen tuhannen markan. Aineellisia varoja oli meillä siis niin paljon, ettemme enempää kaivanneetkaan. Mutta ei siltikään Kallen ollut hyvä olla, yhä hän pelkäsi sitä, antaako hänen vaimonsa hänelle ensinkään anteeksi.

Kun olimme saaneet kaikki kapineemme kokoon ja jutelleet tuttavamme hyvästi, hypähdimme rautatie-vaunuun, ja niin sitä lähdettiin. Pitemmittä seikkailuitta pääsimme New-Yorkiin ja siitä laivaan. Laivassa ollessammekin puhui Kalle vaan aina vaimostaan ja sen anteeksiantamisesta. Ja irtipä oli usein omakin sydämeni, kun mielessäni kuvittelin sitä hetkeä, jolloin saan jalkani astua rakkaille rannoille ja jolloin saan syleillä rakasta perhettäni.

Kun kotimaan rannat hienona, sinertävänä viivana alkoivat tulla näköpiiriin, ei kukaan kuolevainen voi arvata niitä tunteita, mitä sydän silloin tunsi. Tuolla, tuolla on rakas kotimaa, jossa olen ensimäisen päivän-valon nähnyt ja jossa ovat ne, mitkä sydämelleni ovat rakkaimpia ja kalleimpia, mitä maailmassa koskaan voipi löytyä!

Kun astuimme Hangossa laivasta maalle, tuntui siltä kuin paikka olisi niin pyhä että, jos oikein tekisi, pitäisi riisua kengät jaloistansa.

Kalle oli vaan aina synkkämielinen ja pelon-alainen. Hän pelkäsi, kuinka hän kehtaa ja uskaltaa mennä vaimonsa eteen ja antaako tämä anteeksi. Koetin lohdutella miestä parhaan taitoni mukaan ja uskotella hänelle, että kaikki käypi hyvin. Toisinaan hän tulikin vähän toiveellisemmaksi, mutta pian lankesi takaisin entiseen toivottomuuteensa.

"Aina ja jokapaikassa ja joka tietä tulee minulle vaan surua ja tuskaa, yritän minä vielä mitä yritänkin; käännän minä aatteeni, pyrintöni mihin päin tahansa, aina vaan tulee murhe päälleni toista tietä ja toisessa muodossa", sanoi Kalle eräänä kertana surumielisesti.

"Se tulee siitä, ettet ole voinut hillitä intohimojasi", sanoin hänelle ikäänkuin muistuttaen jo ennen lausumiani mielipiteitä.

"Siitä se tulee, siitä se tulee, sen nyt täydellisesti huomaan; ja oikeassa olet ollut jo alusta pitäen, ystäväni", sanoi hän ja huokasi raskaasti.

Istuimme nyt junaan ja aloimme kiitää sitä pitäjästä kohden, jossa Kallen perhe asui. Kuta enemmän matka kului, sitä levottomammaksi kävi Kalle. Hän käveli rauhatonna edestakaisin, väänteli käsiänsä ja tuskaili.

Kun tulimme sille rautatien-asemalle, jossa meidän tuli astua maahan, oli siinä paljon kansaa. Kukaan ei tuntenut meitä, ei Kalleakaan, vaikk'ei hän ollut sen enempää aikaa ollut poissa paikkakunnalta. Kurjana, kuihtuneena raukkana oli hän niiltä tienoin poistunut ja, huolimatta hetken surustaan, oli hän nyt komea, täyteläinen, parrakas mies; sillä nykyinen suru ja pelko eivät olleet kuitenkaan kerinneet suuresti vaikuttaa hänen ulkonaiseen ihmiseensä.

Kalle kyllä näki asemalla montakin tuttua, vaan ei tahtonut mennä heitä nyt tervehtimään.

Lähdettiin astelemaan Kallen vaimon asuntoa kohti. Kartanolle tullessa oli hänen lapsensa pihalla leikkimässä. Kalle tunsi heti heidät, mutta lapset eivät tunteneet isäänsä. Kuinka kauniita ja terveen näköisiä he olivat ja kuinka paljon he olivat kasvaneet ja varttuneet! Vesikierteet nousivat isän silmiin.

"Onko teidän äitinne kotona?" kysyi Kalle pelokkaasti.

"On, kyllä se on", sanoivat lapset yhteen ääneen ja, sen enempää vieraista lukua pitämättä, rupesivat he taasen leikkimään.

Tykyttävin sydämin astuimme nyt huoneesen.

Vaimo näytti hämmästyvän miesten tulosta. Vuoroin toista, vuoroin toista vilkasi hän meitä silmiin, eikä näyttänyt kumpaakaan tuntevan.

Kalle huomasi kohta, että vaimonsa oli hänen poissaolonsa ajalla paljon vahvistunut ja voimistunut, jopa niin paljon, että oli melkein entisellään.

"En suinkaan minä tunne vieraita? Tehkää niin hyvin ja istukaa!" sanoi emäntä taasenkin vilkaisten vieraita silmiin.

Minä tottelinkin heti kehoitusta, mutta Kalle ei hievahtanut paikaltakaan.

Seurasi äänettömyys.

"Alma!" virkahti Kalle nyt. Mutta tuo ääni tuntui niin toivottomalta, niin rukoilevalta ja valittavalta, kuin tuohon sanaan olisi sulkeutunut murtuneen miehen vuosikausia kestänyt katumus ja itsesyytös.

Alma säpsähti. Loi sitten terävästi silmänsä Kalleen. Veri syöksi hänen kasvoilleen ja suusta pääsi huudahdus:

"Kalle!"

Alma horjui ja kiirehti peremmäksi huonetta. Valahti siellä tuolille istumaan ja kalpeni.

Hän näytti olevan pyörtymäisillään.

Kun hän tuosta huumauksestansa toipui, loi hän kiinteän katseen Kalleen ja kysyi: "Kuinka sinä nyt olet voinut tänne tulla?"

"Tulin katuvaisena, tuhlaajapoikana pyytämään sinulta anteeksi", sanoi Kalle värisevin äänin.

Raskaasti hengittäen virkkoi vaimo:

"Kovin monasti olet murskannut sydämeni, olet hyljännyt minut, antanut rajuille intohimoillesi vallan. Kovia tuskia olen saanut kärsiä, sen Jumala tietää! Nyt kun olen kaikki kiusaukseni ja kärsimykseni saanut niellyiksi, voitetuiksi ja päässyt voimistumaan ja vahvistumaan, tahdot sinä taasenkin tulla murtamaan sydän-raukkani! Ei, Kalle! Parasta on niinkuin se nyt on", sanoi vaimo lujasti.

"Älä sano, Alma, sillätavoin! Minä tulen nyt aivan toisenlaisena ihmisenä kuin ennen olen ollut. Minä olen saanut silmäni auki ja huomaan, että minä olen paljon, paljon tehnyt vääryyttä sinua, itseäni, lapsiani ja kaikkia ihmisiä vastaan. — — — Jos tietäisit, kuinka kauvan olen murehtien peljännyt tätä hetkeä, sitä ettet antaisi minulle anteeksi! Minä tahdon tulla uutena, parantuneena miehenä pyytämään anteeksi sinulta. Tahdon ruveta elämään uutta elämää, tahdon rakastaa sinua ja lapsiani kaikesta sydämestäni. Nuo intohimoni, jotka ovat elämämme turmelleet, olen jo aikoja sitten voinut jalkaini alle tallata. Älä ole kova ja armoton minua kohtaan, sillä jos sinä minut nyt halveksien hylkäät, on minun elämäni pian lopussa!" puhui Kalle sydäntä särkevällä äänellä, ja samassa hän purskahti valtavaan itkuun.

Viljavat vedet vuotivat vaimonkin silmistä.

En voinut olla sekaantumatta heidän väliinsä.

"Älkää nyt olko noin kovasydäminen katuvaista ja anteeksi pyytävää miestänne kohtaan! Koko sen ajan, kun hän on Amerikassa ollut, on hän ollut minun luonani ja minä tunnen tarkkaan hänen sielunsa tilan, sekä koko hänen täällä oloajaltaan että sitten siellä vieraassa maassa ollessamme. Olen Kallen vanha lapsuuden ystävä ja tunnen hänen pyrintönsä ja elämänsä juoksun pienuudesta pitäen. Minä voin vakuuttaa, että hän on nyt aivan toinen mies kuin ennen. Minä menen takuusen siitä, että jos nyt annatte hänelle anteeksi ja rupeette jälleen yhdys-elämään, niin koittaa teille uusi, onnellinen aika", puhelin heille.

"Jumala sen tietää, että minä voisin paljon unhottaa ja paljon anteeksiantaa, kun vaan tohtisin luottaa Kallen huikentelevaan sydämeen", sanoi vaimo ja nyt hänkin vuorostansa purskahti itkuun.

Kun vaimo vähän tyyntyi, käveli Kalle avosylin vaimonsa luo ja sulki hänet syliinsä. Vaimo ei vastustellut, painoi vaan päänsä Kallen rintaa vasten ja itkeä nyyhkytti siinä hiljalleen.

"Nyt olemme, rakas vaimoni, taasenkin löytäneet toisemme, ja nyt rupeemme elämään uutta elämää. Kovan koulun olemme kumpikin läpi käyneet ja se on puhdistanut väärän kuonan pois sydämistämme. Mutta tuo ystäväni on se mies, jolle olemme suuressa kiitollisuuden velassa, sillä ilman hänettä olisin jo aikoja ollut mennyt mies; hän se on, joka minusta miehen on tehnyt", sanoi Kalle iloissaan ja luottavasti.

Nyt kehoitti vaimo, että vieraat ottaisivat päällysvaatteensa pois, olisivat niinkuin kotonaan, sillä tarvitsevathan he nyt virkistävää lepoa niin pitkällisen ja vaivaloisen matkan perästä.

Kuinka iloiseksi Kalle nyt tuli! Hänestä tuntui niin kuin raskas kivi olisi vyörytetty pois äänen sydämestään.

Lapset katsoa töllistelivät noita vieraita ujoina, eikä he ymmärtäneet koko asioista yhtään mitään. Mutta kun Kalle toi kovan matkakirstunsa tupaan, aukasi sen ja rupesi purkamaan sieltä tuomisiaan, tulivat lapset kovin uteliaiksi.

"Se on nyt isä, lapset; — isä on tullut kotiin ja on tuonut teille tuomisia — menkää nyt tervehtimään isää!" sanoi vaimo.

Kun lapset sen kuulivat, menivät he oitis isänsä luo, halailivat ja hyväilivät häntä. Sitten he vasta elementtiinsä tulivat, kun isä antoi heille koreita ja arvokkaita tuliaisia. Äiti se kumminkin parhaan osan tuliaisista sai.

Olin ystäväni luona useampia vuorokausia, sillä todellakin olin väsynyt matkan vaivasta. Suloista ja ihanaa oli katsella noiden jälleen toisensa löytäneitten uutta ja toivokasta elämänalkua niin kovien kamppausten perästä ja niin pitkän erillään olon jälkeen.

* * * * *

Kertomuksemme on nyt lopussa. Mainitsen vaan vielä sen, että Kalle osti hyvän maatilan, johon he kohta muuttivat asumaan.

Elämän kärsimykset olivat todellakin heidän ylpeistä sydämistään karsineet pois kulmat ja piikit siihen määrään, että heidän elämänsä nyt kului herttaisessa sovussa lapsilauman ympäröimänä. Kun muutamien aikojen kuluttua kävin heidän luonaan vaimoni kanssa, näin siellä sellaisella yksimielisyydellä hoidetun talouden ja niin sopusointuisen perhe-elämän, että sellaista tapaa vaan harvoissa tapauksissa.

PASSULA-MATTI

Rautaseppä hän oli ja siinä ammatissaan vähän kummanlainen. Kummanlainen hän oli muutenkin miehekseen. Keskikokoinen mies pituudelleen, mutta hartioita ja muuta ruumista oli hänelle suotu runsaassa mitassa. Hänellä oli iso ja erinomaisen yhtämittainen, suuri vatsa, niin että se oli kuin sillitynnyri kaulasta lanteisiin saakka. Sääret hieman lengat, mutta niin paksut kuin mitkäkin pölkyt. Samaa laatua olivat kädetkin. Kouraansa puristi hän pitkän vanhan virsikirjan niin piiloon, ett'ei kumpaakaan päätä näkynyt hänen kourastansa. Pää oli tavattoman suuri, niin että se pisti oitis ensinäkemältä oudon silmiin; semmoisena se näytti ikäänkuin hautakurikalta. Hartiat olivat hänellä niin leveät, että ne kummastuttivat jokaista. Näiden ominaisuuksien vuoksi kutsuttiin häntä ympäristössä Passula-Matiksi, vaikk'ei se ollutkaan hänen oikea nimensä.

Hän oli sanomattoman harvapuheinen ja mitä hän lausui, sen hän sanoi perin hiljaisella äänellä. Ei hän ollut mikään riidanhaluinen, mutta vastaansanomista hän ei ensinkään kärsinyt; minkä kerran piti oikeana, siitä ei luopunut millään ehdolla.

Kotipitäjäässään oli hänellä torppansa luona omituinen pajansa, ja pajan editse juoksi pieni soliseva puro. Tässä pajassa hän takoa möykkäsi pienen pitäjäänsä tarpeita.

Pajavärkitkin olivat hänellä vähän kummalliset. Hänen takomavasaransa oli niin iso ja raskas, että se oli melkein semmoinen kuin tavalliset pajamoukarit, ja hänen pajapaljonsa oli niin raskas että ne piti olla valitut miehet, jotka sitä voivat heiluttaa. Kun isoja rautoja oli ta'ottavana, määräsi seppä itse, kenen pitää tulla hänelle pajakumppaniksi. Kun hän sitten isojen, tulisesti riehuvien rautojen ääressä muokkasi tuolla raskaalla majavasarallaan, silloin oli leikki poissa. Sydän kourassa sai silloin vahvakin pajakumppani olla, sillä noin kiireessä ja tärkeässä kohdassa oli seppä aina pahalla päällä. Ehtimiseen uhkaili hän pajakumppanilleen, että "jos et, senkin vetelys, lyö lujemmasti, niin mäihään vasarallani otsaasi". Mutta kun rauta jäähtyi ja hän taasen sai sen ahjoon työnnetyksi, nauraa kiherteli hän.

Olisipa luullut, ett'ei tuommoinen möykkäri kyennyt tekemään mitään hienoimpia takeita, mutta niin ei ollut asia. Ei niin hienoa työtä ollut, jota hän ei pystynyt tekemään; yksin partaveitsiäkin teki hän, ja ne tulivat niin kuuluisiksi, että ne vetivät vertoja paraille tehtaiden teoksille. Hänellä oli sorvissa mirkelitahkot, joilla hän laski tekemänsä partaveitset, ja vieläpä hän lopuksi pani niihin kauniin puleerinkin lyijytahkolla, jonka selkään hän pani timanttipulveria. Niin tavoin tulivat ne sekä ulkonäkönsä että teräinsä puolesta varsin hyviä. Veitset olivat niin mainioita, että jokainen niitä halusi saada. Tässä hänellä olisi ollut hyvä työala ja menekki olisi ollut varma, mutta tämäpä tämmöinen näpräystyö ei seppää miellyttänytkään. Hän tahtoi vaan möykätä isojen rautojen ja raskaan vasaransa kanssa, sillä siinä työssä hän parhaiten viihtyi. Se oli hänen ihanteensa, sillä hän piti tuommoiset kaperustyöt vaan lasten leikkinä. Koko pienet vasarat ja muut kapistukset nakkasi hän nurkkaan. Siihen jäi noiden mainioiden partaveitsienkin teko, ja muutamat harvat niitä vaan saivat, joita he kokivat säilyttää kuin silmäteräänsä.

Erikois-alakseen oli hän ottanut pajanalasimien teon. Ja kun hän sai noiden tulisien rautaharkkojen kanssa oikein mielin määrin huuhkia ja möykätä sekä pitää pajakumppaniaan alituisessa pelossa, silloin hän oli oikeassa elementissään. Alasimia tehdessään piti aina saatavissa olla joku juokseva puro, ja sen tähden oli hän pajansa rakentanut juuri tuon juoksevan puron luo. Hän ei, näette, ruvennutkaan alasimiaan karaisemaan jokaisessa lätäkössä ja vesikolossa; se piti olla juokseva vesi, johon hän asetti alasimensa telain päälle: selän puolen vähäisen viistoon vasten virtaa, että aina uusi kylmä vesi myötäänsä hiveli alasimen selkää; ja kun hän sen virrasta pois nosti, oli alasimen selkä karjennut niin valkeaksi kuin palttina. Silloin oli seppä hyvällä tuulella ja nauraa hihitteli tyytyväisenä, ja pajakumppanin sydänkin pääsi rauhoittumaan.

Erinäiset vuoden-ajat ne olivat, jolloin hän ryhtyi alasimien tekoon. Se aika oli hänellä paras alasimien tekoaika, jolloin kevätvedet alkoivat juosta. Koko sen ajan, jolloin vesi pysyi kylmänä, oli hän aina möykkäämässä ja muokkaamassa noiden alasimien kanssa. Mutta heti kun vesi lämpisi, heitti hän oitis niitten teon pois, sillä hän tahtoi, että ne piti tulla kaikenpuolin kelvollisia. Minään muuna vuoden-aikana ei häntä millään ehdolla saatu alasimen tekoon. Useinkin käytiin häntä pyytämässä muinakin aikoina alasimen tekoon, mutta ei niitä keinoja ollut, että hän olisi siihen myöntynyt.

Alasimen tarvitsijat ehdottelivat hänelle uusia karastuskeinoja, mutta ne eivät seppää tyydyttäneet; he esittelivät, että panna suuri amme jääsekaista vettä täyteen ja siinä karasta alasin.

"Ei käy päinsä; eihän siinä vesi pääse lähellekään, kun ei se ole juoksevaa; ja viimein, kun alasin hiljoilleen jäähtyy ja vesi rupee pintaan pääsemään, on se jo liian lämmintä ja alasin jääpi, kun jääpikin pehmeäksi", tuumata jarrutteli Matti.

"Mitä sen niin kovan juuri tarvitsee ollakaan; välttäähän se vähän pehmeämpikin", tuumaili eräs välttämättömästi alasinta tarvitseva teettäjä.

"Niin sinä sanot, joka et asiaa ymmärrä. Miltä se tuntuisi, kun jälestäpäin tuskailisitte kun alasin on pehmeä, ja samassa sanoisitte, ett'en minä saanut kelvollista alasinta. Minun maineeni ei ole niin halpa, että minä panisin sen vaaraan joutua mielijohteen vuoksi", sanoi seppä lujasti ja siihen asian täytyi jäädä.

Pian oli pienen pitäjään tarpeet taotut ja alasimet tehty. Kun kevätvedet alkoivat ruveta pääsemään valloillensa, silloin lähti seppä toisiin pitäjiin alasimia tekemään. Hänellä oli suuri, siannahoista tehty laukku, johon mätti kaikki pajavärkkinsä. Sinne hän pani hirmuiset aseensa: vasaransa, paljunsa, pihtinsä, hakkunsa ja yksinpä alasimensakin. Siitä tuli aikamoinen tarakka, jota ei tavallinen mies saanut maastakaan kohoutumaan. Yksin alasinkin painoi noin puoli kolmatta vanhaa leiviskää. Sitten alkoi hän lyödä takkeja päälleen matkaa varten. Ensinnä hän pani pisimmän takkinsa, sitten lyhemmän ja lyhemmän aina siihen saakka kun niitä tuli viiteen ja kuuteenkin asti. Sitten hän kääri vartalonsa kainaloista lähtien aina lanteisiin saakka, leveällä ja paksulla keltaisella vyöllä. Poveensa tukki hän kaikellaista pikkutavaraa, niinkuin veitsiä, joissa oli vaan terän ympärillä tuppi, keritsimiä, pieniä ruuvipihtejä ja muuta semmoista. Olipa kumma nähtävä tuo matkalle lähtevä seppä tuossa matkapuvussaan: vatsa paksu ja pullea, niinkuin ennen on jo sanottu, ja povi vielä pulleampi, sinne työnnetyn pienen kauppatavaran takia. Mahdoton paljous niitä sinne mahtuikin, sillä hänen päällimmäisen takkinsa povi oli melkein helmoja myöten yhtenä ainoana taskuna.

Keveästi heilahutti Matti tuon raskaan tarakkansa hartioilleen ja alkoi kävellä tarsia toista pitäjätä kohden. Useinkin oli hänen matkasuuntansa synkkiä sydänmaita, joissa ei ollut mitään teitä eikä taloja, sydänmaan harvoin kuljettuja polkuja vaan. Lumihyhmää ja vettä oli useinkin kuljettavilla paikoilla, mutta Mattiamme ei estänyt mitkään esteet samoamasta päämääräänsä kohden. Kirves hänellä oli aina semmoisilla retkillä mukanansa, ja tuliko eteen joku ylitse pääsemätön puro, kaasi hän pitkän puun sen ylitse, ja sitä myöten meni hän raskaan taakkansa kanssa horjumatta ylitse.

Useinkin olivat nuot taipaleet pariakin penikulmaa pitkät.

Kun hän pääsi matkansa perille laski hän ankaran kannalmuksensa penkille, istahti sen viereen ja pani tupakaksi.

Tupakka-kojeetkin olivat hänellä eriskummalliset: piipun koppa oli niin kauhean suuri, ett'ei olisi luullut kenenkään viitsivän sitä muassaan kuljettaa. Siinä oli monikertaan ruuvilla varustettu kansi, johon oli leikattu kaikenlaisia koristeita. Katsoen tuon kopan suuruuteen, haluttiin se punnita, tietääksi mitä tuommoinen miehen huvikumppani oikeastansa painaisi. Silloin huomattiin sen painavan tarkoilleen kuusisataa viisikymmentä grammaa.

Jos oli kopassa kokoa, kyllä oli varaa varressakin. Se oli niin pitkä, että piti pitkällä päreellä piippua sytyttää, jos oli mieli siihen ylettyä valkeaa panemaan. Jos varressa oli pituutta, kyllä oli paksuuttakin. Se oli sorvaamalla tehty, ja siinä oli kaikenlaisia koristeita ja mukuloita; paksuimmat olivat kahmalon-täyteisiä.

Arvelimme hänelle: "kuinka tuommoisella piipulla voi polttaa ja pidellä sitä hampaissaan, repimättä kaikkia hampaitaan pilalle!"

"Miksikäs ei, näin vaan", sanoi seppä ja kiikutteli tuota ankaraa visapiippuansa niin keveästi hampaissaan, ikäänkuin se olisi ollut vaan pieni nysä.

Tupakkakukkaro oli samaa maata kuin piippukin. Se oli ainakin kapanvetoinen nahkasäkki, joka riippui aina nauhoistaan hänen vasemmalla lonkallaan. Sisustana oli sillä hienoksi hakatuita nurkantakaisia, sillä Mattimme ei pitänyt tehdasten tuotteista, jotka olivat sotketut kaikenlaisilla liemillä, myrkyillä ja millä sotkuilla. Kukkarossa oli niin leveä suu, että tuo ankara koppa pääsi kukkaron sisälle sukeltamaan, pienintäkään estettä sinne mennessään kohtaamatta; vieläpä sen sivuitse mahtuivat sepän sormetkin mukaan, täyttämään tuota pienen tervahytin kokoista koppaa.

Kukkaron nauhassa riippui jalkaa pitkä, sormen paksuinen, raudasta muovaeltu ja kaikenlaisilla niverryksillä koristettu kukkaronneula, sepän omaa tekoa, jota tehdessään hän lienee koettanut kaiken koristustaiteensa liikkeelle panna. Liian jykevältä ja vankalta näytti tuo kukkaronneula oudon mielestä, mutta joka tarkemmin huomasi hänen piippuna suuruuden, ei hän enään kummeksinut kukkaronneulan jykevyyttä; sillä pian älysi hän, ett'ei tuon tupakkihaudan perskojen puhdistamiseen heikompi ase riittänyt.

Oikealla sivustallaan kantoi hän jalkaa pitkää tuppirustinkia, jonka sisällä oli samanmittainen puukko. Hirveältä näytti nuotkin kojeet, semminkin kun hän sattui vetäsemään puukkonsa ulos tupesta jotakin sillä tehdäksensä.

Suolainen ja jauhoinen oli seppä myöskin. Kun hän oli taloon tultuansa saanut kyllikseen ankarasta piipustansa tupakoiduksi, pyysi hän emäntää, että tämä keittäisi hänelle puuroa ja toisi myöskin silakoita. Mutta emännän ei hän koskaan antanut määritellä, kuinka paljon hän saa jauhoja puuroon panna; itse seppä määräsi, kuinka monta naulaa häntä varten pitää jauhoja punnita.

"Herra siunatkoon!" huudahti emäntä, "siitähän jauho paljoudesta tulee puuroa jo monelle hengelle!"

"Älä sinä määrittele minun ruokani paljoutta; itse minä parhaiten tarpeeni tiedän", sanoi seppä.

Mikäpä siinä muu neuvo oli emännällä, kuin että hänen täytyi keittää puuro sepälle punnituista jauhoista. Tavallisesti tuli siitä kolme isoa kuppia täyteen.

Kun puuro sitten tuli valmiiksi, asteli seppä juhlallisesti ruoan ääreen. Ensinnä pohjusteli hän itsensä hyväksi silakalla ja leivällä, ja kun hän tuon pohjustelemisensa oli lopettanut, oli silakka-lahturi saanut aika kuraasia. Oliko silakoita joskus vähemmässä määrässä, noposteli hän lahturista ennen väännellyt silakanpäät kaikki poskeensa. Tuon pohjustelemisensa perinpohjin tehtyään kävi hän puuroon käsiksi. Ensin söi hän yhden kupin tyhjäksi, sitten toisen ja kolmannenkin.

Kun hän nousi syömästä, sanoi hän: "Ohhoh, kylläpä nyt taasenkin tuntuu jonkun ajan kestävän."

Kovalta näytti sepän ateria, mutta kun katsoi hänen jykevää ruumiinsa-rakennusta, niin älysi ett'ei semmoinen lihakoko voinut tyhjällä voimassa pysyä. Ja mitäs varten hänellä olisi muutoin ollutkaan tuommoinen pullea, tynnyrimäinen vatsa, ell'ei juuri sen takia, että sinne pitää jotakin panna ja vieläpä runsaastikin voimain ylöspitämistä varten.

Hän oli tuttu useimmissa ympäristön pitäjissä.

Kun hän sitten käveli kyläin läpi kulkevia teitä, raskas pajatarakka selässä, oli vatsa pullea ja täysi, kuin puhuttu rakko. Jos joku tuli häntä vastaan, kysyi tulija heti: "Onkos nyt sepällä puukkoja?"

Oitis seisahtui seppä jo pistää tohvasi oikean kätensä vasempaan, täyteläiseen povipieleensä, vetäsi sieltä puukon tuppeneen, ojensi sen kysyjälle ja niin kauppa syntyi.

Sepän tekemät kalut olivat niin taattuja, ett'ei seppä kärsinyt yhtään tinkaamista, eikä moni sitä tehnytkään. Siitä seurasi, että jos joku sepältä jotakin kalua kysyi, oli se sama kuin varma kauppa. Kävikö niin, että joku outo tinkasi kysymänsä kalun hintaa, sieppasi seppä sanan lausumatta kalun pois tinkaajan kädestä, pisti sen poveensa ja alkoi astella tiehensä. Useinkin lähti tinkaaja jälkeen ja lupasi sepän vaatiman hinnan, mutta seppä ei kääntänyt päätänsäkään, kävellä junttasi vaan eteenpäin.

Tuliko joku vaimo häntä vastaan ja kysyi keritsimiä, oitis työnsi silloin seppä vasemman kätensä oikean puoleiseen poveensa, sieppasi sieltä paperiin käärityt keritsimet ja ojensi ne kysyjälle.

Eräänä kertana tuommoinen keritsimien ostaja ei tyytynytkään siihen, että hänelle summassa vaan annetaan yksi pari.

"Eikö niitä saa valita?" sanoi tuo ostaja.

"Mitä sinä niistä ymmärrät? Minä itse olen ne jo aikoja sitten valinnut, ja minä olen ne niin tarkkaan valinnut, ett'ei niissä ole ainuttakaan huonoa paria", sanoi seppä ja yritti ottamaan keritsimiä pois.

Mutta vaimo ei antanutkaan keritsimiä, hoki vaan hätäyksissään: "Ei; kyllä minä nämät maksan" ja koki työntää hintaa sepälle.

Tiheissä kylissä tuli häntä vastaan useinkin parvittain ihmisiä. Silloin sateli hänelle joukottain kysymyksiä: "Onko puukkoja, onko keritsimiä, onko ruuvipihtiä" ja silloin sepälle näytti tulevan koko markkinat. Olisi luullut, että hän laskee selästänsä pois pajatarakkansa tuommoisen ihmisparven hätyyttäessä, mutta ei! Siinä hän vaan seisoi pistellen vuoroin oikeaa ja vasempaa kättään povipieliinsä, vedellen sieltä kullenkin anojalle, mitä hän oli vailla; olipa hänellä koko hänäkkä rahoja vastaan ottaessaan. Näyttipä syrjäisestä siltä, kun Passula-Matti olisi tuossa tiellä seisoessaan väkijoukon keskellä tehnyt pieniä sotatemppujaan; niin hullunkuriselta näytti se, kun hän vuorottaisin pisteli oikeaa ja vasempaa kättänsä noihin pullollaan oleviin rintapieliinsä.

Kuitenkaan ei hän koskaan noita pieniä kapineitaan varsinaisesti käynyt myöskentelemässä; hän möi niitä ainoastaan silloin, kuin oli menosta johonkin alasimen tekoon.

Noita pieniä kapineitaan teki hän kotonaan ollessa, ilta- ja aamupuhteina, ja joskus semmoisina talvisina päivinä, jolloin hänellä ei ollut isompaa pajatyötä. Kun hän sitten kevätkorvassa lähti toisiin pitäjiin alasimia tekemään, otti hän noita kapistuksia mukaansa ja myöskenteli niitä matkoilla.

Kerran oli hän alasimen teossa eräässä talossa. Talonväki oli outo Passula-Matin tapoihin, sillä he eivät ennestään tunteneet häntä vähääkään. Kyllä oli talonväen sydän kourassa, kun Matti möykkäsi pajassa, niin että seinät huiskuivat. Vaikka hänellä oli oma valitsemansa vankka jos vankkakin pajakumppani, oli hänenkin sydämensä kintaan peukalossa, kun seppä uhkasi uhkaamasta päästyäkin mällistää tuolla hirveällä vasarallansa häntä otsaan, ell'ei vaan lyö lujemmasti; oikein hänen polvensa tutisivat pelkästä pelosta.

Päivällä toi emäntä kahvipannun pajaan, antaakseen sepälle, tuolle kuuluisalle alasimen tekijälle, ja hänen kumppanilleen kahvia. Kun seppä huomasi emännän aikeet ja hänen muassaan olevat kojeet, sieppasi hän kahvipannun emännän kädestä ja roppasi sen pitemmittä mutkitta nurkkaan kahvineen päivineen. Luonnollistahan on, että kahvi meni kaikki pajan lattialle, ja itse pannukin surkeasti sinne tänne viuruun.

Sanomaton hämmästys käsitti emännän, ja hän ei voinut sanoa ainuttakaan sanaa, seisoi vaan siinä tyhmistyneenä ja liikkumattomana, niinkuin pajapölkky. Hän oli hyvää tarkoittanut ja hänen hyvä tahtonsa sai noin surkean lopun. Erittäinkin kahvipannun kova kohtalo kirveli hänen sydäntänsä; eipä kummakaan, sillä se oli ainoa kahvipannu koko talossa, ja millä nyt vasta kahvia keitettäisiin! Sama hämmästys käsitti sepän pajakumppaninkin.

"Vai kannatte te tänne kaikkia sakka- ja tonttu-vesiänne minun juotavakseni; itse minä kahvini keitän", sanoa nuhjerteli seppä hiljaisella äänen painolla.

Kun ilta tuli ja sepät tulivat tupaan, otti seppä tyyneesti käsiinsä kenenkään pyytämättä tuon kova-onnisen kahvipannun ja alkoi oikoa ja rustailla sitä. Pian olikin pannu entistä ehompana, ja heti ryhtyi seppä itsellensä kahvin keittoon. Kun hän sai sen valmiiksi, oli se niin väkevää ja sakeaakin, kuin sianveri; melkeinpä siinä tikku seisoi, pystyyn pantaessa. Sen ääreen hän sitten istui ja härppi niin kauan kun sitä piisasi.

No niin. Pajasta piti seppä paljon, mutta semmoista karastuspaikkaa ei sen lähitienoissa ollut, jonkalaista seppä olisi tahtonut. Ei ollut muuta neuvoa, kuin että, alasimen karastusta vaille tultua, täytyi lähteä semmoista pajaa kylältä hakemaan, jonka lähistöllä oli tuo paljon merkitsevä juokseva puro. Sanottiin semmoisen olevan puolen penikulman päässä. Eihän muuta kun sepän olalle tuo raskas alasimenmöhkäle ja kahdelle miehelle sysisäkit selkään. Alettiin kävellä tarsia osoitettuun taloon. Mutta mitäs! Pajan saatavilla ei ollutkaan tuota juoksevaa ja solisevaa puroa; ainoastaan pellon oja, jota myöten juosta lirisi vaan vettä senverran, että poikaset siinä härkin myllyjään pyörittelivät. Sieltä neuvottiin hän samaan suuntaan, josta olivat tulleetkin, mutta taaskin vanhaa virstaa etemmäksi sitä pajaa, jossa alasin oli tehty; näin tavoin tulivat he taakkojansa kantamaan toista vertaa pitemmältä, kuin ensiyrityksellä.

Mutta voi kauhistus! — ei sielläkään ollut sen parempaa karastuspaikkaa. Nyt heitä vihdoin neuvottiin kokonaista puolitoista vanhaa virstaa alemmaksi ja sinne he lähtivät.

Päästyään perille havaitsi seppä paikan kelvolliseksi ja ryhdyttiin työhön.

Kun oli saatu avullinen karastuspaikka, tulikin alasimesta juuri semmoinen, kun seppä oli tahtonutkin, ja hyvillämielin kantoi hän sen omistajalleen.

Semmoinen oli seppä tavolltaan, ja ensimmältä oudot kaikki kauhistuivat häntä, vaan ennenkun Matti talosta lähti, olivat kaikki häneen mieltyneet osittain hänen kelvollisen työnsäkin takia, mutta enemmän kuitenkin hänen sävyisän luonteensa, harvan, hiljaisen puheensa ja hauskan naureskelemisensa tähden.

Eräänä kertana, kun hän tuon ankaran pajalaukkunsa kanssa oli menossa toiseen taloon alasinta tekemään, tuli häntä tiellä mastaan eräs suuri ja voimakas nuorimies, joka piti itseään voimainsa vuoksi paikkakunnan "kuninkaana". Vastaantulija oli päissään ja se teki hänet tavallista röyhkeämmäksi. Kun tuli sepän kohdalle, töyttäsi hän Mattia ja sanoi: "Mitä se, tuo Passu-Mattikin, tuossa taaristelee?"

"Mikähän sinäkin luulet olevasi", sanoi Mattimme ja samassa toppasi miehen kiinni.

Kerskaaja lätistyi heti tielle, melkein niinkuin kuuma tina luhistuu sulatessaan. Matti kiepsahti hänen päälleen ja alkoi kouristella miestä.

Kerskaaja oli hänkin puolestansa mies ja koki kaikin tavoin kiemurrella itseään alta pois, mutta Matti piti vaan hänet allaan, ja mies oli niin lujassa kiinni, kuin ruuvis-pihdissä.

Matti jatkoi vaan yhä kouristella-vatvomistaan ja toposteli vastustajaansa, niinkuin karhu sammalikossa.

Kerskaaja koetti nyt äkäisyydellään voittaa takaisin, mitä hän taistelussa oli menettänyt; luultavasti otaksui hän, että tuo häneltä niin ylönkatsottu Passula-Matti vihdoinkin heittäisi tuon ankaran topostelemisensa pois. Sentähden oli hän aivan hiljaa, osottaaksensa sillä, ett'ei hän piitannut koko Matin kouristelemisesta niin mitään; kuitenkin ähyskeli hän hiljoilleen.

Mutta eipä Matti heittänytkään kouristelemistaan vaan noin äkkiä pois, sillä hän tunsi vastustajansa syvästi loukanneen itseänsä.

Kovin tukalalta näytti miesparan tila.

"Heitä, hyvä Matti, jo pois!" äännähti hän vihdoin tuskissaan.

"Mihinkäs sinulle niin kiire on; tehdään nyt siivoon, kun kerran on ruvettu", tuumaili Matti hiljasesti ja jatkoi yhä kouristeluaan.

Ei kauvankaan viipynyt, kun mies taasen huudahti: "Ai, saakeli! Kipeästihän se käypi; heitä veikkonen jo pois!"

"Sitähän minä juuri tarkoitankin; mutta sinä näyt olevan kovasydäminen mies, johon ei vähä tepsi", sanoi Matti, levollisesti jatkaen vaan vatvomistaan.

"Heitä, heitä nyt jo pois! tukalaksi tässä tulee aika; minulla on povessani halli viinaa", sanoi mies.

"No, se, se nyt joltatin kuuluu", sanoi Matti heittäen heti kouristelemisensa ja nousi ylös miehen päältä.

Yhdessä he sitten istuivat maantien-ojan partaalle, ja mies veti pullon taskustaan.

Kotitarpeen viinanpoltto oli silloin vielä voimassa. Matti ei suinkaan ollut mikään juoppo, mutta ei ehdoton raitiskaan. Tavasta otti hän ryypyn mielellään ja silloin otti hän aika kulauksen.

Kun mies oli avannut pullonsa ja tarjonnut Matille, ei hän ottanut sitä suunsa edestä pois, ennenkun pullo oli puolillaan. Sitten tarjosi hän sen kumppanilleen. Tämä ryyppäsi puolen jäännöksestä ja tarjosi loput Matille.

"Jos minä vielä tuon tilkan maistaisin", sanoi Matti ja kukisti loputkin pullosta leveään suuhunsa.

Siinä he sitten hyvinä ystävinä haastelivat iloisesti keskenänsä hyvän aikaa; oli niinkuin ei heidän välillänsä olisi mitään tapahtunut. Koko tuon näytelmän ajalla ei Matti ottanut raskasta pajalaukkuansa pois selästään.

Olisi luullut Matin tulleen humalaan noin ankarasta ryypystä, mutta ei niistä mitään. Kun hän nousi ylös ja lähti maantietä myöten astelemaan uutta työpaikkaansa kohden, oli hän niin vakava liitteissään, ett'ei hänen olisi luullut koskaan viinaa nähneenkään. — — —

Eräänä kertana oli Matti menossa erääsen pitäjääsen alasin-töihinsä. Kevätjolste oli ja hänellä oli pari penikulmanen taloton taival edellänsä. Mutta tietä ei ollut, kuin pahanpäivänen metsäpolku. Päästyänsä puoliväliin matkaansa erääsen synkkään korpeen, jossa oli useampia pieniä sydänmaan lampia, oli polussa pitkänlainen ojelmus. Yht'äkkiä töytää metsästä iso karhu polulle. Oitis huomaa peto Matin, nousee kahdelle jalalle ja karjahtaa kovasti. Peto oli Matista noin parinkymmenen sylen päässä.

Olisi luullut Matin tyrmistyvän pahanpäiväiseksi, mutta hänpä ei ollutkaan hätäpoikia; senverran tuo outo näky vaikutti häneen, että hänkin seisahtui.

Pitkiä miettimisen aikoja ei ollut sillä Matti huomasi, että karhu varustelee hyökkäykseen. Puukko vilahti hänen mieleensä, mutta sen hän hylkäsi aivan pian, koska katsoi sen liian kehnoksi aseeksi. Nyt riepsahutti hän tuon pajalaukkunsa silmänräpäyksessä pois selästään, jota hän ei ennen koskaan taipalilla käydessään ollut tehnyt. Pikasesti sieppasi hän tuon ankaran paljansa laukusta vahvoihin kouriinsa ja niin varustettuna alkoi hän astella karhua kohden. Kun tämä näki Matin aikeet, hyökkäsi peto Mattia kohden ja karjui kauheasti. Palja ojossa odotti hän karhun tuloa ja pianpa se olikin ulottuvissa. Kun peto tuli ulottuviin, viuhahti Matin palja ilmassa ja karhu sai otsaansa semmoisen mällin, ett'ei se muuta tarvinnutkaan.

Mutta kun Matin aseessa oli lyhkänen varsi, jolla ei ylettynyt taaemma, lyömään, oli karhu jo niin likellä, että hän ennätti kopata kiinni Mattia vasemmasta reidestä. Ja vaikk'ei karhu ollut ehtinytkään kovin syvälle kynsiänsä iskemään, oli se kuitenkin jo vähän saanut kouristetuksi ihoonkin kiinni. Tämän tähden karhu kaatua rojahtaessaan vei mennessään pienen palasen Matin reidestä; housuista ja noista moninkertaisista takeista vei se isoja kaistaleita.

Kun karhu makasi hengetönnä, rupesi Matti tarkastelemaan reittänsä. Muita voitehia hänellä ei tuohon, hänen mielestään niin vähäpätöiseen, vammaan ollut, mutta olipa hänellä mukanaan tuo, häntä aina palveleva, mahtava piippu. Heti otti hän sen esille, väänsi ruuvillisen varren irti kopasta ja rupesi tarkastelemaan koppaan rakennettua öljysäiliötä, ett'eikö sinne ajan pitkään olisi valunut tuota mainiota ja tehosaa lääkettä.

Tällä välin oli haava ruvennut kovasti vuotamaan. Matin täytyi riisua housut jaloistaan ja ruveta kylmällä vedellä jäähdyttämään koko jalkaansa ja pesemään sitä verestä puhtaaksi; pian tyrehtyikin verenjuoksu. Sitten otti hän piipunöljyä leveän kämmenensä kouruun, loppasi sen haavaansa ja hierusteli sillä kipeänsä ylt'yleensä. Tuota tehdessään, meni Matin naama vähän vinoon, mutta kelpo voiteen tulikin tehdä juuri tuommoisen kirvelevän vaikutuksen, jos mieli siitä jotakin hyötyä olla; ja Mattimme oli sangen tyytyväinen. Sitten levitti hän kukkarostaan sormen paksusti tupakan rouheita haavansa päälle, otti huivin kaulastaan ja sitoi sillä haavan voiteineen kiinni.

Kun seppä oli saanut tämän kirurgillisen toimensa tehdyksi, nokkasi hän pajalaukkunsa selkäänsä ja alkoi tallustella takaisinpäin. Hän ei uskaltanut tuota laukkuansa, joka oli hänelle niin välttämätön, heittää metsään. Hänen vaimonsa säikähti kovin, kun Matti niin äkkiarvaamatta palasi kotiin.

"Hyvä Jumala! mikä sinulle nyt on tullut, kun näin pian palasit kotiin ja olet noin verissäkin?" kysyi vaimo hätäisesti.

"Ole aivan huoletta, ei minulle mitään vahingollista, eikä pahaa ole tapahtunut; metsän kiivas tuli vaan vastaani ja raapasi vähän vasempaa reittäni", sanoi Matti tyynesti.

"Mitä sinä sanot, minkälainen se semmoinen metsän kiivas on, joka sinuakin raapii?" kyseli vaimo.

"Mitä sinä noita joutavia utelet? Keitähän minulle vaan kahvi ja laita jotakin syömistä", sanoi Matti tavallisella salaperäisyydellänsä.

"Jos lienee haavasi pahakin, kun vaatteesi ovat noin verissä; eikö se pitäisi sitoa ja korjata", hätäili emäntä yhä.

"Ei se tarvitse mitään sitomisia ja korjauksia, sillä se on kyllin hyvästi sidottu", sanoi vaan Matti.

Sen päivän ja yön Matti kuitenkin makaili, mutta seuraavana aamuna oli hän jo varhain ylhäällä; hän puki päälleen, söi kelpo aamiaisen ja lähti ulos, luotuista sanaakaan vaimollensa virkkamatta. Kovin levottomaksi kävi vaimo, kun mies katosi teille tietämättömille, eikä osanuut aavistaakaan, minne hän joutui; huolta lisäsi vielä sekin, kun Matti oli haavoitettuna ehkäpä pahastikin, vaikk'ei hän sitä tahtonut ilmoittaa. Pajalaukkukin oli tuossa nurkassa; siis ei hän ollut mennyt pajatöillekään.

Iltapäivällä ajoi eräs hevosmies sepän pihalle. Heti töytäsi emäntä kartanolle kyselemään, eikö hän tietäsi Matista mitään. Mutta suuresti hämmästyi hän, kun reessä maata rötkötti iso karhu. Samassa tuli Mattikin pihalle, vähän nilkuttaen.

"Herra siunatkoon! mikä otus tuossa reessä on!?" huudahti emäntä kauhistuksissaan.

"Siinähän on nyt se metsän kiivas, joka eilen minua reidestä raapasi", sanoi Matti levollisesti.

"Sekö se sitten se metsän kiivas on, — mikä se oikeastaan on?" kysyi vaimo.

"Etkö sinä koskaan ole kuullut karhusta puhuttavan?" kysyi Matti levollisesti.

"Hyvä Jumala! karhuko se on, se kauhea peto, josta olen niin monta pöyristävää kertomusta kuullut?! Niinkö lähellä olet kauheaa vaaraa ollut".

"Ole nyt tuossa joutavia höpöttämättä; näethän, ett'ei minulle ole mitään isoa vaaraa tullut ja tule nyt likempää katsomaan, minkälainen karhu on", sanoi Matti.

Mutta vaimo ei uskaltanut petoa mennä kuollunnakaan lähelle; pelkäsi ja kauhistui tuota julmaa hirviötä, niin että oikein kauhusta vapisi.

Kun Matti aamulla katosi, oli hän mennyt muutaman tuttavan isännän luo ja pyytänyt häntä hevosen kanssa noutamaan tapettua karhua metsästä, ja isäntä oli täyttänytkin ilolla tuon mieluisen tehtävän. Siinä syy, minkätähden Matti aamulla niin salaperäisesti katosi.

Paljon kokousi kyläläisiä katsomaan tuota petoa, joka niin monta vuotta oli kaikkein kauhuna ja pelkona ollut tuolla lampeinkorvessa, ja oli tuhonnut niin monta heidän kotieläimistään. —

Kun Matti oli tuommoinen jyky ja karhumainen, oli monenkin mielestä kysymys, nimittäin niiden, jotka eivät paremmin Matin perheoloja tunteneet: — minkäläinen mahtanee Matti vaimolleen ja lapsilleen kotielämässään olla? Pian kuitenkin hekin pääsivät selville, että sen hellempää ja siivompaa perheenisää ei voinut löytyä, kuin Matti oli.

Hän oli vaimonsa edessä, niinkuin lammas, ja noudatti pienempiäkin hänen mielipiteitään. Lapsiaan helli ja vaali hän, niin ett'ei mikään isä ole lapsiaan sen hellemmin vaalinut ja hoitanut. Kun seppä vaan oli kotona, olivat lapset aina hänen kintereillään ja kiikkumassa hänen polvillaan. Näitä isä syötti ja juotti, riisui heidät maatapannessa, puki ylösnoustua, pesi heidän kasvonsa, kampasi päät ja vaali heitä aina ja joka paikassa.

Eräänä kertana tuli herrasmiehiä koirainsa kanssa jahtiin. Eräs iso koira tulla hulmusi Matin torpan pihalle, jossa lapset olivat leikkimässä. Kun tuo susimainen koira huomasi lapset, syöksyi se suin päin niiden päälle. Poika, joka oli vanhin sisaruksista, meni heti nurin koiran hyökätessä. Yhdestä kurkusta rupesivat kaikki lapset täyttä väkeänsä parkumaan. Kun Matti kuuli huoneesen tuon hätähuudon, tormasi hän suin päin ulos. Silmänräpäyksessä selvisi hänelle vaaran suuruus, ja hän tormasi koiraan käsiksi ja sai oitis sitä hännästä kiinni. Samassa silmänräpäyksessä löi hän koiran saapuvilla olevaan isoon kiveen, niin että koiran pää meni aivan mäsäksi, ja muukin runko runneltui niin, että useasta paikasta nahka halkesi ja murskaantuneet luunpäät törröttivät niistä ulos.

Vaara olikin suuri, sillä koira painoi etukäpälillään poikaa rintaan, ja suu oli auki kuin heinähanko, ja oli se tarttumaisillaan pojan kurkkuun. Samassa piti koira kauhean julmaa rähäkkää ja ääntä, häristen ja huutaen, kuten peto ainakin; tuon rähinänsä takia ei koira kuullut Matinkaan tuloa.

Poika oli aivan mustanpuhuvana ankaran peljästyksen tähden. Hän ei voinut puhua mitään, eikä paljon itkeäkään, juoksi vaan isänsä luo ja tarttui häneen kiinni. Siinä vapisi lapsi sitten, niinkuin haavanlehti.

Samassa tuli nimismies ja kysyi: "Onko täällä näkynyt minun koiraani?"

Sanaa lausumatta osoitti Matti leveällä kädellään koiran raatoa.

Nimismies kalpeni. Vihasta kähisten huusi hän: "Sinä lurjus, olet tappanut minun koirani! Mutta sen saat vielä kalliisti maksaa." Ja hän laittausi lyömään Mattia kepillään.

"Seiso mies alallasi, tai muuten minun kärsivällisyyteni loppuu! Kiitä onneasi, että niin on käynnyt, sillä ell'en minä saanut koirasuttasi ajoissa kouriini, olisi se tappanut minun lapseni. Ei ihmislapsetkaan saa nyt enään noilta kotoisilta susilta rauhaa, vaan ovat niiden tähden hengenvaarassa; mitä sitten ihmisten lampaat, joita nuot pedot haaskaavat ja repivät niin paljon, että niiden raatoja on metsät täynnä. Vielä sitten tullaan niiden tähden suuta pieksämään ja suurentelemaan! Tuossa on portti, josta on vapaa ulos pääsy vielä; mutta jos kovin kauvan koettelet minun kärsivällisyyttäni, niin en ensinkään tiedä, mitenkä sinun käypi", sanoi Matti, ja selvästi näki että hänen sydämessään nyt kiehui.

Nimismies silmäsi koiran raatoa ja nähdessään sen surkeam kohtalon, katsoi parhaaksi poistua tuon ankaran Pasula-Matin likitienollta.

Matin torppa oli kylän takalistolla metsäisessä seudussa; silti sinne osuivat nuot suomattomat metsästäjät.

Kun Matti tuli jolloinkin kipeäksi, oli hänellä omat parannuskeinonsa. Ennen on jo mainittu, mitenkä hän voiteli tuon karhun repimän haavansa, mutta ei ole mainittu, mikä seuraus tuommoisesta lääketieteellisestä Matin toimesta tuli. Samassa alkuperäisessä siteessä oli haava noin kolmisen viikkoa, eikä Matti näyttänyt aikovan sitä vähääkään; nilkuttihan vaan vähän ensi-aikoina. Kun hän sitten otti haavasta siteet pois ja karisteli siitä tupakan routeet, olikin haava jo parannut aivan umpeen.

Tuliko Matille yskää, pani hän heti vettä tervapyttyynsä ja sekoitteli sitä. Kun vesi oli tervapytyssä määrätyn ajan seisonut, kaasi Matti veden pois tervan päältä eri astiaan. Sitä hän sitten rupesi määrä ajoilla hörppimään, ja ihme kumma viikon päiväin kuluttua oli Matilta yskä poissa.

Tuliko hänelle vatsatauti, roppasi hän hyväsestään ruutia tervaveteen, ja nyt oli vatsanlääke valmis.

Kun hän sitä ryypätä karautteli, jäi hänen suunsa paljon ruudin vuoksi mustaksi, kuin sysihauta. Mutta monta kulausta ei hänen tarvinnutkaan ottaa ennenkuin vatsatauti oli heittimissään.

Eräänä kertana tuli hänen silmänsä kipeiksi. Ne turvottuivat ja punottuivat kovasti; niissä oli sietämättömän ankara kipu ja hän ei voinut katsoa ensinkään.

"Teestä nyt, eukko, kylpy'" sanoi hän vaimolleen tuskitellessaan ja ähkiessään silmänsä kanssa.

"Näin keskellä viikkoa!?" sanoi vaimo ihmetellen.

"Vaikka kohtakin keskellä viikkoa — tee nyt vaan kylpy, sillä minä tarvitsen sitä", sanoi Matti.

Kun kylpy tuli valmiiksi, käveli Matti juhlallisesti saunaan, tervapytty kädessä.

"Mitä sinä tuolla tervapytyllä ai'ot tehdä?" kysyi vaimo ihmetellen Matin kummallisia vehkeitä.

"Voitelen silmäni", sanoi Matti yksi kantaan.

"Älähän nyt toki tervalla pilaa sllmiäsi aivan turmiolle; parasta on, että kysyt lääkäriltä neuvoa", hätäili vaimo.

"Ell'ei terva ja Suomen sauna auta, sitten ei auta mikään", sanoi Matti itsepäisesti.

Saunaan tultuansa, töljäsi Matti otsansa, kulmansa ja silmäluomensa ylt'yleensä tervalla, ja tuon tehtyään näytti hän niin kummalliselta; olipa niinkuin olisi nähnyt lasisilmä käärmeen.

Useita kyläläisiäkin oli tullut saunaan kylpemään. Matti näytti uskoineen, voiteineen nyt niin hullunkuriselta, ett'ei kukaan voinut nauruansa pidättää. Mutta Matti ei ollut tuosta milläänsäkään, nousi vaan lauteille ja alkoi tahtoa löylyä. Kun hän oli mielin määrin saanut tuota verratonta, hiostavaa ja terveeksitekevää höyryä, alkoi hän tuimasti kylvettää noita tervatuita silmiänsä. Saatuansa kylläksensä kylvetetyksi kasvonsa ja muunkin ruumiinsa, tuli hän alas ja pesi kasvonsa ja koko ruumiinsa; ja siihen toimeen tahtoi hän saippuaakin, jota ei hän juuri monasti eläessään ollut käyttänyt.

Saunasta tultuaan kuoppasi hän itsensä sänkyyn maata ja nukkui kohta levollisesti, sillä enin kipu oli silmistä haihtunut.

Kolmen vuorokauden kuluttua oli Matin silmät terveet, ja hän katseli niillä niin avonaisesti ja kirkkaasti, kuin ikään.

Vaikea on uskoa, että noin alkuperäiset lääkkeet olisivat voineet hänet kivuista päästää; hänen vahva luontonsa kai hänelle avun tuotti; vaan kuitenkin lienevät Matin lääkkeetkin hänen vammoissansa jonakin apuna olleet.

Vaikka Matti olikin niin alkuperäisellä kannalla omia kipujansa kohtaan, eipä hän silti katsonut ylön lääkärienkään taitoa; sen osottakoon seuraava tapaus.

Eräänä kertana tuli Matin vaimo kovasti jairaaksi. Tämä kävi kovin Matin sydämelle ja hän pelkäsi, että kadottaa vaimonsa.

Juuri silloin sattui tulemaan kuntaan lääkäri. Silloin Matti esitteli vaimolleen, että hänen piti päästä lääkärin luo, sillä eipä Matti nyt uskaltanut turvaantua omaan lääkintötaitoonsa.

"Se on peräti mahdoton, sillä eihän meillä ole hevosta, millä sinne päästäisiin", sanoi vaimo.

"Eipä siitä ole mitään hätää; kyllä minä siitä huolen pidän", sanoi Matti levollisesti,

"Mikähän neuvo sinulle sitten siihen olisi", sanoi vaimo epäilevästi.

"Koetahan nyt panna vaatetta yllesi; kyllä minä lopusta huolen pidän", sanoi Matti luottavasti.

Kun vaimo oli saanut vaatetta päälleen, kääräsi Matti hänet peitteihin, sivui syliinsä ja alkoi astella lääkärin luo. Niin kantoi hän vaimonsa tuon puolen penikulman pituisen taipaleen, niinkuin pienen lapsen.

Lääkäri tutki vaimon sairauden syyt ja määräsi lääkkeet. Sen tehtyä kääräsi Matti vaimonsa peitteisiin ja kantoi kotiinsa takaisin, niinkuin tuonutkin oli. Ihmetellen katsoi lääkäri tuota omituista sairaan kyytiä, jommoista ei hän vielä koskaan ennen ollut nähnyt.

Seuraus tuosta lääkärin luona käymisestä oli se, että vaimo, lääkärin määräämiä lääkkeitä nautittuansa, parani vammastaan, niinkuin vesillä pesty. Ja Matti oli sanomattoman iloinen.

Matti oli harras kristitty. Hän kävi ahkerasti kirkossa, lukukinkereillä ja muissa kirkollisissa toimissa. Oli mies välttävä lukijakin, ja kun otti kodissa, tai kylässä jonkun hengellisen kirjan käteensä, paljasti hän heti päänsä. Jos kotosalla ollessaan otti katekismuksen käteensä lukeakseen ja virkistääkseen ulkolukuaan, teki hän saman tempun. Lastensa kirjallepanemisesta piti Matti erinomaista huolta. Kun oli vähänkin joutoaikaa, oli aina joku lapsista hänen opetettavanaan. Lapset tottelivatkin isäänsä mielellään, sillä isä kohteli heitä siinäkin toimessa kaikella rakkaudella ja helleydellä ja oli lapsilleen siis todellinen isä.

Kun Matti palasi takomamatkoiltaan, laski hän tavallisesti raskaan työkalulaukkunsa nurkkaan, kävi istumaan takkakivelle, kutsui, lapsenkielellä puhuen ja leperrellen nuorimman lapsen jykevälle polvelleen. Siihen ne kokoutuivat toisetkin lapset ja kaikille oli tilaa isän suurilla polvilla, kaikille ystävällistä hymyä isän huulilla. Äiti silläaikaa laittoi ruokaa pöytään ja seurasi hymyilevällä silmänurkallaan takkakivellä kuhertelevaa ryhmää.

MATTI MATINPOJAN RAKKAUSSEIKKAILUT.

I.

Hän oli köyhän kirvesmiehen poika ja vanhin neljästä sisaruksesta. Kovat ajat sattuivat olemaan silloin kun Matti näki pienessä torpassa päivän valon. Kovia katovuosia oli pitkät ajat perätysten, jonka takia ei Matti suinkaan saanut kasvaa ruusujen ja kukkaisten päällä. Kauvan aikaa oli pöydällä pettu- ja olkileipä. Työn ansio oli vähäinen, eikä isä-Matti voinut kirveellään paljonkaan ansaita suuruksia petun ja oljen siteiksi.

Matti oli kasvannaltaan hyvin hinterä ja risaton ja yleiseen luultiin, ett'ei hänestä tule eläjää. Mutta kaikkein ihmeeksi pitikin poika henkensä.

Matti koki huonosta ravinnosta saada henkensä elatusta, joka siitä ei tosin runsaasti lipunut, mutta aina hiukan kuitenkin. Kun hän sai kupposen selvistä suuruksista keitettyä vesivelliä eteensä, oli hänellä silloin aina mielestänsä oikein juhlapäivä.

Tämmöisissä oloissa kasvaneena oli hänellä elämän käsitys semmoinen, että tämmöistä se elämä vaan aina onkin, eikä hän ottanut sitä sen paremmin vakavalta kannalta katsellakseen, oli vaan iloinen kuin käki metsässä.

Kaikilla on kuitenkin rajansa. Katovuodet loppuivat ja Jumala siunasi maanmiehen hien ja väen jyvillä ja ytimillä.

Keitettiin kullankeltaisesta jauhosta uutispuuro; särpimenä oli vielä lisäksi maitotilkka. Kun Matti pääsi puurokupille, ei hän ensimättä raskinut sitä syödä kuin pikkuisen näpistelemällä niinkuin jotakin kallista yrttiä. Mutta kun häntä kehoitettiin vaan syömään mielinmäärin ryhtyi hän tositoimiin ja silloin ei lusikka saanut kauvan olla yhdessä kohden. Kun hän pääsi syömästä, sanoi hän:

"Ohoh, jopa se oli hyvää ruokaa; en ikänä ole semmoista saanut; annetaanko tämmöistä useammankin kerran vuodessa? Kun hänelle annettiin käteen palanen lämmintä uutisleipää, katseli hän ja käänteli sitä ja kysyi vihdoin:

"Saanko tätä syödä?"

Kun hänelle selitettiin, että hän saapi nyt tästälähin syödä semmoista leipää ja keittoa niin paljon kuin haluaa, tuli hän iloiseksi, hyppeli ja paukutteli käsiään ja sanoi:

"Tämä maailmahan on oikein hyvä."

Jo aikaisin huomattiin, että Matilla oli terävä ymmärrys. Lukemaan hän oppi melkein itsestään. Vähän vöyreemmäksi tultuaan oppi hän kirjoittamaan, eikä hänellä ollut muuta opettajaa kuin aakkoset, jotka hän oli käynyt pappilan maisterilta pyytämässä.

Näin toivoin yleni Matti mieheksi. Hän oli tavallista kokoa: ei mitään loistava, mutta ei vastenmielisenkään näköinen. Jo aivan nuorena rupesi hän vetämään yleisön huomiota puoleensa sekä teräväpäisyytensä, että hyvän lukunsa ja kirjoitustaitonsa tähden, sillä harva kansan lapsista osasi silloin kirjoittaa; ja tämän tähden pidettiin niitä, jotka taisivat vähänkään töhräillä, päätään pitempinä muita vertaisiaan.

Matti oli sanomattoman lukuhaluinen. Kaikki kirjat, mitkä hän vaan käsinsä sai, luki hän kannesta kanteen.

Nuorten seurasta ei Matti juuri paljon välittänyt, mutta ei hänen ollut kaikesti hyvä olla ilmankaan heidän seuraansa. Menikö nuoret joihinkin tansseihin, meni Mattikin mukana, mutta siinäkin oli hänellä omituisuutensa. Jälempänä muita kävellä hytkytteli hän yksikseen, ikäänkuin uneksien. Tavallisesti oli hänellä joku kirja taskussa ja hän mietiskeli missä hän saisi sitä rauhasta lukea. Oliko kesäinen aika, meni hän jonkun pellon pientareelle kirjaansa lukemaan, siihen sijaan kun toiset nuoret heiluivat tanssituvan lattialla. Milloin ei hän ollut toisien seurassa, lueskeli hän kotonaan kirjojaan.

Vaikka Matti oli köyhä kuin kirkkohiiri, oli hän kuitenkin tyttöjen hyvässä suosiossa nerokkaisuutensa ja muiden avujensa tähden. Vähistä rengin palkoistaan oli Matti kokenut auttaa vanhoja ja kivuloisia vanhempiansa.

Matti oli hyvissä väleissä toisten nuorten kanssa, mutta erityisesti ei hän kiintynyt keneenkään, eikä edes tyttöihinkään, vaikka saikin heiltä usein kuulla mitä imartelevimpiä mieltymyksen osoituksia.

Kun Matti oli vähän yli kahdenkymmenen vuoden, heräsi hänestä harras tavaranhimo. Paikkakunnalla oli huonot ansiot ja rahaa ei saanut pitkiin aikoihin nähdäkään, sillä työpalkat tavallisesti kuitattiin maanantimilla taikka vaatevärkillä. Mies se, jolla oli rupla taskussa.

Paikkakunnalla huhuttiin, että ulkopitäjissä on paremmat palkat ja että siellä maksetaan kaikki palkka puhtaassa rahassa. Sinne paloi Matin mieli, eikä häntä voinut sinne menemästä estää vanhempien itkut ja rukoukset, eikä estävien varoitukset ja niin lähti hän.

Sinne päästyänsä rupesi hän palvelukseen erääsen taloon kahdenkymmenen ruplan palkalla ja se oli Matin mielestä paljon.

Kovin ikäväksi kävi Matilla nämät oudot olot. Kaikki ihmiset vieraita, elämän tavat ja kaikki työt, toimet ja askareet outoja. Vaikka isäntäväki oli Matille ystävällinen ja kohteli häntä hyvästi, ei sekään voinut tuota ankaraa ikävää poistaa. Hän ei saanut mitään lukeakseen, sillä talossa ei löytynyt mitään muuta kirjallisuutta kuin virsikirja ja katekismus. Nämät kyllä pyhäaamuna juhlallisesti tuotiin tuvan pöydälle, että väki saisi imeä niistä itselleen hengen ravintoa, mutta ei Matti niistä paljoa hyötynyt, sillä hän oli ne jo monikertaan lukenut kannesta kanteen.

Kaikkien pahinta Matille teki se kun muut palkolliset pakkasivat häntä sortamaan sen takia, kun hän oli vieraasta paikkakunnasta kotoisin. Hänen puheensa punnittiin sana sanalta ja matkittiin, käänneltiin ja väänneltiin niitä jos jonkunlaiseen suuntaan.

Matille tuli nyt niin ikävä, että nukkuissaankin näki unta isästään ja äidistään ja muista kotipitäjäänsä ihmisistä.

Eräänä pyhä-iltana kehoittivat toiset rengit Mattia lähtemään kylään. Sinne oli kokoontunut paljon poikia. He päättivät ruveta pallille. Talon luona olikin sopiva paikka pallinlyöntiin, sillä siinä oli avara, tasainen hietanummi, jonka kamara oli niin maatunut, ett'ei nummi ollut mistään avonaisella hiekalla. Tuumasta toimeen. Mattikin sai kunnian tulla mukaan ja arpaa ruvettiin lyömään, kutka jäävät linnaan ja kutka joutuvat ulos. Onni potkasi Mattia niin huonosti että hän joutui vuohien puolelle.

Matti teki tehtävänsä niinkuin unissaan eikä vällttänyt niin mitään, kävikö asiat hyvästi tai huonosti, oltiinko linnassa tai ulkona, se oli Matille yhtäkaikki.

Kun siinä sitten lyötiin pallia, tulla suhisi palli aivan Mattia kohti. Joku silloin huusi:

"Matti, Matti ota koppi!"

Matti sammassa havahtui ja rupesi käsillään hapuilemaan, mutta siitä huolimatta mennä livisti palli Matin sivuitse aika vonkaa.

"Kylläpä on harva mies", kajahti silloin joukosta.

Nyt vasta Matti täydellisesti havahtui, sillä tunsipa hän voivansa itsestään poistaa tuon kylläkin syystä annetun moitteen.

Nyt rupesi Matti todenteolla tekemään tuota nuorten rattoisaa työtä. Ei kauvankaan viipynyt ennenkuin hän toimitti puoleellensa linnan. Hän oli niin nokkela saamaan pallin kiinni sekä maasta että ilmasta, ett'ei linnalaisilla ollut juuri helpot hetket saadaksensa linnan itselleen säilytetyksi. Kopin ottaja oli hän niin oivallinen, että juoksi pitkät matkat vastaan, sivulle ja taakse ottaakseen kiinni tuota sivupyrkivää pallia ja melkein poikkeuksetta se onnistuikin. Ei Matti ollut nyt enään "harva."

Pallia löi hän niin vinhasti, että ulkomiehet, nähtyään Matin rupeavan lyömään, hajausivat tuotakin tuokemmaksi, saadakseen vihdoinkin pallin kiinni. Ja ennenkun pallinlyönti loppui, tunnustettiin yleensä, että Matti on vilkkaampia poikia.

Näin tavoin rupesi Matti saamaan nuorilta enemmän arvoa ja tämä helpotti paljon hänen ankaraa ikäväänsä.

Siinä lähitienoissa oli eräs varakas torppa, jossa oli kaksi aikaista tytärtä. Osui niin olla, ett'ei Matti nähnyt noita tyttäriä, ennenkuin kesällä.

Eräänä kertana tulivat molemmat sisarukset työhön siihen taloon, jossa Matti palveli. Kun Matti ensikerran näki nuot sisarukset, leimahti hän korvia myöten niin punaiseksi kuin turkinpippuri ja hänen sydämensä löi niin kovasti, ett'ei hän oikein nähnytkään; samoin kävi nuorimman sisarenkin, jonka nimi oli Maija. Molempain hämmästys oli niin suuri, että kaikki syrjäiset sen huomasivat.

Ensikerran eläissään tapasi Matti neidon, johon hän oitis sydämen pojastaan rakastui.

Nyt tuli Matille toinen ikävän syy. Tytön kuva painui niin syvälle hänen sydämeensä, ett'ei hän olisi siitä millään tavalla voinut irti päästä, jos vielä joku ulkonainen pakkokin olisi sitä vaatinut. Vaikkei Matilla ollut mitään toivonsijaa saavuttaaksensa ihanteensa omakseen, olisi kuitenkin Maijan pitänyt aina olla hänen nähtävillään. Matti piti tyttöä niin paljon itseään ylevämpänä, ett'ei hän tohtinut ajatellakaan tosiaan semmoista tapahtuvan, että hän voisi ja rohkeneisi tyttöä omakseen pyytää.

Tämmöinen asiain tila teki Matin elämän melkein sietämättömäksi. Hän rakasti sydämensä pohjasta totisella, vilpittömällä rakkaudella tyttöä, mutta oliko hänellä mitään toivoa vastarakkaudesta, siinäpä solmu. Voi, kuinka onnelliseksi Matti olisi itsensä tuntenut, jos hän olisi saanut tytöltä jonkin ystävällisen sanan tai silmänluonnin, mutta semmoista ei tullut, sillä ne hetket, mitkä he yksissä sattuivat muiden läsnäollessa olemaan, käytti tyttö siveellisen kainouden vaistosta niinkuin ei koko Mattia olisi olemassakaan.

Niin kului se autuas viikko, jolloin Matti sai syrjästä katsella ihannettansa, mutta sisarukset menivät kotiinsa.

Synkkämielisenä haaveili Matti tyttöänsä ja toivoi sydämensä pohjasta kerran saavansa tilaisuuden tälle ilmoittaa sydämensä hartaat toiveet.

Matin palveluspaikka oli puoli penikulmaa syrjässä kirkolta. Tällä välillä oli pitkänlainen metsätaival.

Eräänä pyhänä kirkonajan jälleen lähti Matti suruissaan ja ikävissään kävelemään kirkonkylään, saadaksensa siellä jotatin hupia ja hoivaa sydämensä surulle.

Kun hän tuli tuolle metsätaipaleelle, näkyi pitkänlaisen ojelmuksen päästä tulevan vastaan yksinäinen vaimoihminen. Kauvankaan ei tarvinnut Matin tuota vastaantulijaa tähystellä, ennenkuin hän huomasi sen olevan sydämensä rakastetun. Kovasti syöksyi veri Matille sydämeen ja päähän tuon havainnon tehtyänsä. Hänen koko ruumiinsa vapisi, niin ett'ei hän ollut pystyssä pysyä.

Kovasti taisteli Matti tunteitansa vastaan, että olisi voinut levollisena astua armastansa kohden. Levotonna näytti tyttökin olevan, sillä hän seisahtui tuon tuostakin noin hetkisen vaan ja katseli epäröivästi eteensä.

Kun he sitten tulivat vastakkain, seisahtivat molemmat ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta. Tyttö oli niin punastuksissa kuin keitetty rapu ja tämmöisenä Matin mielestä vielä entistäkin kauniimpi; seurasi tuokio äänettömyyttä; tuntui siltä että kummallakin olisi ollut paljon sanomista, mutta kumpanenkaan ei uskaltanut sanoa mitään.

"Mihin nyt olet menossa?" kysyi tyttö ja hänen äänensä värähteli niin kummalltsesti.

"Aionpahan kävellä ikävissäni tuonne kirkonkylään", sanoi Matti ja hänenkin äänensä värähteli, sillä sydän löi niin kovasti.

"Eikö tällä perällä sitten löydy mitään hupia, kun sitä täytyy kirkonkylästä hakea?" kysyi tyttö.

"Eipä täällä löydy kuin yksi ainoa, joka voisi polttavaa ikävääni viihdyttää", sanoi Matti.

"No mikset hae sitten häneltä lievitystä?" kysyi neito.

"En uskalla, en tohdi."

"Minkätähden ei?"

"Voi, voi! Hän on niin paljon ylevämpi, niin paljon korkeammalla minua, etten uskalla silmiänikään häntä kohden nostaa", sanoi Matti.

"Nyt ymmärrän. Tarkoitat Kekolan Liisua, tuota isoa rikasta", sanoi tyttö ja hän rupesi sllminnähtävästi vapisemaan.

"Ei, hyvä Maija, ei sinnepäinkään — — ei semmoista ole koskaan mieleenikään juolahtanut, eikä hänen tähtensä koskaan mieleni surulliseksi tulisi, vaikka hänellä olisi vielä vuori kultaa vieressä", sanoi Matti.

"No, kuka hän sitten on, joka voisi suruasi lievittää?"

"En uskalla sanoa", sanoi Matti ja loi silmänsä alas.

"Tottahan minulle näin halvalle ihmiselle voit sanoa."

"Voi älä sano halvalle, sillä kukaan kunniallinen ihminen ei ole halvempi toistaan, sinä sitäkin vähemmin. Tuo tyttö on vaan torpantyttö, joka minun ikäväni voisi lievittää", sanoi Matti.

"Voi, hyvä Jumala! Ettäkö sinä torpan tyttö-raukkaakin voit pitää siinä arvossa, että hän voisi olla sydämellesi lohdutukseksi", sanoi Maija ja purskahti itkemään.

"Älä itke, Maija! Sinä se juuri olet, joka voit minulle lohdutusta tuoda, jos vaan se sinulle sopisi", sanoi Matti ja meni Maijan luo ja otti hänen vapisevan kätensä omaansa.

Mitään vastaamatta painoi tyttö päänsä Matin rintaa vasten ja siinä hän sitten hiljalleen itkeä nyyhki. Olipa liki, ett'ei Mattikin ruvennut itkemään.

Kun ensimäinen kiivain tunnelman puuska oli haihtunut kummaltakin, kehoitti tyttö, että istuttaisiin maantien ojan partaalle ja niin he tekivätkin.

"Nyt se on tullut. Nyt olet kuullut, mitä minun sydämessäni liikkuu, mutta pelko vaivaa vielä sydäntäni, sillä en ole vielä kuullut sinun vastaustasi ja vaadin nyt sen", sanoi Matti.

"Voi rakas Matti, jos sinä tietäisit, kuinka paljon minä olen kärsinyt sinun tähtesi. Heti kun ensikerran sinut näin, leimahti sydämeni ilmiliekkiin ja yöt ja päivät olen sinua ajatellut. Olen odottanut niinkuin hepo kesää, että tulisit luokseni, sillä minulla on ollut ikäänkuin salainen vaisto että sinä kuitenkin kerran tulet. Nyt olet sinä tullut ja koko sydämestäni rakastan sinua ja yhdyn kanssasi jakamaan kaikki mitä vielä elämässä vastaan tuleekin", sanoi Maija innokkaasti.

Voi sitä elämän autuutta, mitä he nyt sydämessään tunsivat! Ei mikään rikkaus, loistoisuus, korkeus ja kunnia olisi voinut sitä palkita, ja sitä elämäniloa ei olisi maailmassa voinut löytyä, johon he mykyisen onnensa olisivat vaihtaneet, sillä kun sydän on löytänyt sydämen, ei voi sitä mihinkään muuhun onneen verrata.

Nyt näkyi ojelmuksen päästä tulevan joitakin ihmisiä. Kiireenkynttä ottivat he muutamia polttavia suuteloita ja poistuivat tuolta rakkauden-tunnustuspaikalta.

Siitä juuri kääntyi tie tytön kotiin ja tyttö esitteli, että lähdettäisiin sinne.

"En minä uskalla lähteä, sillä vanhempasi voisivat olla tyytymättömiä, kun minä, tämmöinen maankulkija seurustelen heidän tyttärensä kanssa."

"Ei asianlaita ole niin. Vanhempani kunnioittavat sinua kelpo nuorukaisena ja isä sanoo aina sinua viisaammaksi kaikista muista nuorukaisista ja sanoo sinusta tulevan pätevän miehen", takaili tyttö.

Sinne sitä sitten lähdettiinkin.

Huoneesen tultua pyysi Matti vanhuksilta anteeksi rohkeuttaan, kun hän uskalsi tulla saattamaan heidän tytärtänsä kotlin.

"Eihän se mitään haittaa, sillä olen havainnut sinut siivoksi ja kelpo nuorukaiseksi", sanoi vaan isäukko.

Siellä torpassa istuskeli Matti koko sen illan ja ahkerasti tekivät hänelle seuraa sekä vanhukset että molemmat sisarukset. Ei nyt joutanut Matille ikävä tulemaan, ja hänen murheensa oli haihtunut siihen paikkaan niinkuin tuhka tuuleen.

Hämärän tultua meni Matti kotiinsa ja hän tunsi nyt sydämessään semmoista iloa ja autuutta kuin olisi ollut taivaassa.

Rakastavaiset tekivät semmoisen liiton keskenänsä, että he pitävät sydämensä asiat niin salassa ett'ei niitä kukaan saa tietää. Mutta kun eivät he voineet tulla toimeen elleivät saaneet toisiansa tavata, niin eipä heidän asiansa kovinkaan kauvan salassa pysynyt, sillä ihmisillä on tarkka silmä. Kuitenkin olivat rakastavaiset siinä uskossa, ett'ei kukaan heidän liitostansa mitään tiedä, ja tuossa lemmen liittonsa liekissä nauttivat he sanomatonta autuutta. Ei Matilla nyt ollut surua, eikä halua mihinkään muuhun lystin ja ilon etsintään, siinä oli kylläksi kun hän sai toisinaan tavata armastansa.

Kun rakaskavien väliset suhteet tulivat yleiseen tiedoksi, alkoi heti kielten kantaminen, kuten ainakin semmoisissa tapauksissa käypi. Kontinkantajat alkoi rakennella perättömiä juoruja niin toiselta kuin toiseltakin puolelta. Tytölle koetettiin selitellä, kuinka mitätön ja pahantapainen mies Matti on, mitä ja mitä epäkohtia ja rikoksia hänellä on takanaan, ken vaan hänet tarkoin tuntee. Hänen elämäkertansa kotipuolessa oli heillä niin vississä tiedossa, että he lukivat ikäänkuin avonaisesta kirjasta kaikki Matin työt ja toimet kotipuolessaan olonsa ajoilta ja ne eivät suinkaan olleet edullisia kuulla Matin rakastetulle.

Mutta kun neito oli niin lujaluontoinen, ett'ei hän ottanut niitä kuuleviin korviinsakaan, tuli toinen ääni kelloon. Tyttö tunsi Matin luonteen paremmin kuin nuot kontinkantajat yhteensä ja silti heidän tietonsa eivät vaikuttaneet tyttöön yhtään mitään.

Kun kielittelijät tämän huomasivat, alkoivat he saada toista tietä asiansa toimeen. He alkoivat tytölle kuiskia, kuinka Matti takapuolella pilkkaa Maijaa ja ilvehtii, kuinka helposti hän takertui muka hänen ansaansa, jonka hän hänen eteensä piloillaan viritti ja ett'ei hän ikänä yhdistäisi itseään tuommoisen kevytmielisen heitukan kanssa.

Tämäpä tepsi. Tytön sydämeen painui heti niin raskas kuorma, että hän luuli vajoovansa maan alle. Kuinka saattoikaan Matti tuommoista puhua ja levitellä ja hänestä noin perättömiä lausua, vaikka on luvannut minua kuolemaansa asti rakastaa ja niin verrattomasti kun minä olen häneen luottanut ja antanut koko sydämeni ja kaiken rakkauteni hänelle. Voi kuitenkin, minkälainen maailma on.

Näitä mietti tyttö itseksensä ja itki niin paljon, että oli siihen paikkaan vedeksi raueta.

Toisaalta kielittiin Matille kuinka Maija ilkkuu häntä takapuolella ja kuinka Matti voikaan semmoinen houkkio olla, että luulee Maijan hänestä jotakin pitävän. — Ei sinne päinkään; on niitä parempiakin vieraita niin vähille makkaroille — — tuommoinen maankulkija resu — — kaikkiakin häntä.

Tarkoitus oli voitettu. Jos tuommoiset toimet olivat saaneet tytön surun äärimmilleen, niin Matin sydän se vasta runneltui. "Voi minun armaani, kuinka saatoitkaan tuommoista tehdä. Koko sydämeni lämmöllä ja rakkaudella olen sinua rakastanut ja luottanut sinun ulkokullaiseen vastarakkauteesi ja nyt saan sinusta tuommoista kuulla ja kuitenkaan en voi sinutta elää", päivitteli Matti yksinäisyydessään surunsa valtaamana.

Jos Matilla ennen oli tukalat ajat olleet, niin nyt ne vasta tukaliksi tulivat. Hän luuli saavuttaneensa sen päämäärän, joka oli hänen pyhin pyrintönsä, ja nyt se raukesi yhdellä iskulla olemattomiin.

Hän kävi niin synkkämieliseksi, että hän käveli synkkänä kuin unissaan, ei kuullut ei nähnyt mitään ja tuskin huomasi vastata jos joku häneltä jotakin kysyi. Häntä ei huvittanut mikään, olipa huvitukset sitten mitä laatua vielä olivatkin; niin raskas oli hänen mielensä.

Hänen ympäristönsä huomasi heti minkälainen mielenmuutos Mattiin oli tullut. Salaisesti iloitsivat he ja hykertelivät käsiään, kun heidän kavala juonensa oli niin hyvin onnistunut. Tämä heidän mielityönsä johtui siitä, että he niin myrkyllisesti kadehtivat Matin onnea. Moni heistä oli jo ennen tytölle tehnyt tarjouksensa, mutta eivät ne tyydyttäneet tytön sydämen tunteita ja niin hän hyljäsi kaikki nuot kosijansa. Mutta vaikka he olivatkin niin katalasti juonensa solminneet, ei kuitenkaan kukaan uskaltanut mitään kannetta tuoda tytön siveellisyyttä vastaan.

Kaikin tavoin koettivat nyt rakastavaiset karttaa toisiansa, sillä he häpesivät toinen toistansa. Jos jompikumpi heistä arveli toisen tai toisen olevan siellä tai täällä nuorten leikki- ja kisapaikoissa, vältti hän sinne menoa, ett'ei vaan sattumaltakaan kohtaisi tuota petollisen sydämen kantajaa. Tämän johdosta kävi melkein aina niin, ett'ei heitä kumpaakaan näkynyt nuorison leikeissä; yksinään he vaan kotonaan kantoivat sydäntensä raskasta taakkaa.

Tämmöisissä oloissa kului aika syyspuoleen kesää.

Eräänä pyhäiltana ei Matti saanut aikaansa mitenkään kulumaan. Hän lähti kävelemään kirkonkylään, saadakseen siellä edes jotakin vaihtelevaisuutta yksitoikkoiseen elämäänsä. Siellä hän ullankanteelta katseli nuorison riehakasta elämää. He olivat iloisia kuin perhoset ja räjähtivät tavasta iloiseen nauruun, mutta Matista oli varsin kummallista mikä tässä maailmassa mahtoi olla sen arvoista, että se voisi naurattaa.

Maijaa ei siellä näkynyt.

Useaan kertaan pyydettiin Mattiakin ottamaan osaa nuorten leikkiin, mutta Matin ei haluttanut niihin yhtyä.

Sillä perukalla missä Matti palveli oli koko joukko nuorisoa. Kun ilta alkoi lähestyä, alkoivat tuon perukan nuoret kokoontua yksiin, sillä he päättivät palata kotiin. Niin he lähtivät yhdessä parvessa liikkeelle ja Matti käveli heidän jäljessään taaempana kuten tavallista.

He eivät olleet päässeet vielä kylästäkään ulos, kun Maija muutamasta talosta pistäysi joukkoon. Hän oli ollut kirkossa ja sitten menmyt tervehtimään tätiänsä, joka asui kirkonkylässä, ja siellä hän oli viipynyt niin kauvan.

Kun Matti huomasi Maijan, oli niinkuin puukonpistos olisi käynyt hänen sydämeensä, niin kumman vaikutuksen teki se häneen. Hän katui ja tuskitteli mielessään kun hän ensinkään tuli tänne saamaan uusia haavoja sydämeensä. Hyvinpä Maijakin näkyi pälyilevän ja punastelevan havaittuaan Matin.

Kun nuoret pääsivät kylästä pois, alkoivat he heti laitella pareja ja pian oli koko parvi parittain toistensa kanssa kävelemässä. Matilla ei vaan ollut paria eikäpä Maijallakaan. Kuten tavallista käveli Matti vaan jälempänä yksikseen alakuloisena.

Yht'äkkiä seisahtui Maija ja odotti niinkauvan kuin Matti ehti kävellä kohdalle. Pitemmittä mutkitta pisti Maija kätensä Matin käsikoukkuun ja alkoi kävellä leppasta Matin kanssa kynkässä muiden jäljessä.

Matista tuntui siltä kuin käärme olisi koskettanut häneen; olipa vähältä, ett'ei hän vetäissyt kättään pois ja työntänyt Maijaa pois luotaan.

"Mitenkä sinä nyt saatat tämmöisen maankulkijan kanssa rinnakkain kävellä", sanoi Matti kolkosti.

"Eihän täällä muuta semmoista ole", sanoi Maija ujosti.

"Vai niin! Sinä kuitenkin pidät minua vielä hätävaranasi, mutta minäpä en olekaan kenenkään takatuuppari", ajatteli Matti itsekseen, mutta ei kuitenkaan virkkanut mitään, sillä ei hän tahtonut vieläkään mistään hinnasta loukata entistä sydämensä rakastettua.

Niin mentiin eteenpäin, eikä kummallakaan tuntunut olevan mitään puhumista, vaikka kummankin sydän oli kylläkin täysi.

Edelliset menijät silmäilivät usein taaksensa, katsoakseen miten Maijan ja Matin asiat olivat, ja kun huomasivat, että hekin kävelivät kynkässä, näytti heidän naamansa venyvän hyväsestään pitemmiksi.

Niin tultiin sille kohdalle, josta kääntyi tie tytön kotiin. Luonnollistahan on, että Matti ja Maija seisahtuivät siinä.

"Hyvästi nyt", sanoi Matti ja klersi kätensä irti.

"Hyvästi, vaan ei toki ijäksi", sanoi tyttö värisevin äänin.

"Mitä! Aiotko minun pilkkanasi pitää aina äärimmäisyyteen asti?" sanoi Matti kauhistuneena.

"En, hyvä ystävä, minä ole sinua koskaan pilkkanani pitänyt, enkä tule pitämään vaikka sinä olet minusta niin pahoin puhunut", sanoi Maija ja kyyneleet välkkyivät hänen kauniissa silmissään.

"Minä en ole sanonut sinusta ainuttakaan pahaa sanaa, mutta olen kuullut sinun pitävän pilkkanasi minua", sanoi Matti.

"Samaahan on sinusta minulle sanottu", sanoi Maija ja purskahti täydelliseen itkuun.

"Nyt ymmärrän. Viekkaat kielet ovat saattaneet välimme näin tukalaksi. Miehisenä miehenä olisi minulla pitänyt olla niin paljon arvostelukykyä, että olisin älynnyt pitää tuommoiset juonet pirullisina valheina, vaan he ovat esitelleet ja syöttäneet niitä niin kavalasti minulle, etten voinut muuta tehdä kuin uskoa niitä. Voi, kataloita ihmisiä! Kun nyt olemme asiasta päässeet selville, niin onko sydämesi yhtä avonainen ja lempeä minua kohtaan kuin ensialussakin?" sanoi Matti.

"Jumala sen yksin tietää, että sydämeni sykkii yksin sinulle, eikä kenellekään muulle, ei elämässä eikä kuolemassa", vakuutti Maija.

Nyt vyörähti kummankin sydämeltä pois tuo ankara, raskas ja painostava taakka, joka heitä oli niin kauvan rasittanut. Ilo, rauha ja sanomaton autuus täytti heidän sydämensä.

Nopeasti syleilivät he toisiansa ja sitten erkanivat he; tyttö lähti kotiansa kohden ja Matti alkoi juosta kannikoimaan toisten jälkeen ja hän tapasikin heidät ennenkuin kotiin ehdittiin.

Nyt eivät rakastavaiset ensinkään koettaneet peitellä eikä salata rakkauttaan muilta ihmisiltä; heidän ähmälläänkin seurustelivat he julkisesti kaikissa tilaisuuksissa toisiensa kanssa, huolimatta vähääkään siitä mitä ihmiset puhuivat ja ajattelivat, eivätkä juorukellot enään yrittäneetkään mitään toimimaan, sillä he näkivät vaivansa turhaan rauenneen.

Näin kului aika siihen saakka kun Matin palvelus-aika loppui ja Matin piti lähteä kotipuoleensa. Sanomattoman raskaalta ja katkeralta tuntui heistä tuo välttämätön eronhetki. Kun se aika tuli, että Matin täytyi lähteä, tuli tyttö saattamaan penikulman vielä kirkonkylän taaksekin. Voi, kuinka mielellään he nyt jo olisivat yhtyneet nauttimaan onneansa, mutta tuo kylmä välttämättömyys oli heidän välissään estämässä sitä. Kolmea vuotta ennemmin ei Matti sanonut voivansa tulla armastansa omaksensa ottamaan, sillä välttämättömät asiat pakottivat hänet niin kauvan poissa olemaan.

Monikertaan toisiansa syleillen ja kyynelten rumsaasti vuotaessa lupasivat ja vannoivat he toisillensa ikuista rakkautta ja pyhästi lupasivat he sydämensä puhtaina toisilleen säilyttää siihen saakka kun he jälleen toisensa tapaavat. Niin he erkanivat. Ahkeralla kirjevaihdolla lupasivat he toisiaan muistaa ja välisuhteita vireillä pitää.

II.

Kun Matti tuli kotipuoleensa, ihmettelivät kaikki, kuinka paljon hän oli vöyristynyt ja miehistynyt tällä yhden vuoden ajalla. Hänellä oli nyt kaksikymmentä ruplaa rahaa taskussa, sillä ei hän ollut kopeekkaakaan kuluttanut vuosipalkastaan. Hän oli nyt rikas mies, sillä eipä montakaan löytynyt kunnassa, jolla olisi ollut niin paljon käteistä rahaa. Moni mies kävi häneltä pyytämässä lainaksi, mutta Matillapa oli omat tuumansa. Hän ei ruvennut mihinkään palvelukseen, osteli tilaan kirjoja ja alkoi niiden avulla kehittää kirjoitustaitoansa ja luvunlaskuaan. Irvihampailta sai hän usein maisterin nimen, mutta semmoisista nimityksistä välitti Matti viisi.

Huolimatta kuitenkaan näistä pyrinnöistään teki Matti minkälaista ruumiillista työtä hyvänsä, kun vaan tllaisuus siihen tarjoontui ja se kävikin kyllä laatuun. Kesäisenä aikana oli Matti ahkerasti työssä, eikä joutanut silloin tieteilemään muulloin kuin pyhäsinä aikoina.

Tällä tavalla aikansa käyttäen kokosi Matti melkoisia varoja ja hänen arvonsa kasvoi ihmisten silmissä päivä päivältä.

Paikkakunnan immet katsoivat häneen hyvällä silmällä ja tuskinpa olisi löytynyt semmoista tyttöä, joka ei olisi lähtenyt matkaan kun Matti olisi vaan kerran vihjannut.

Kuitenkin pysyi Matti vaan kylmänä kaikkia impiä kohtaan, vaikka hän olikin sisarellisella kannalla heidän suhteensa. Oliko kumma, jos niin olikin, sillä olihan hänellä tuolla kaukana oma armahansa, jolle hän oli vannonut ikuista uskollisuutta ja rakkautta.

Kuitenkin oli eräs pienen talon tyttö, jonka suhteen ei Matti voinut olla aivan yhtäkaikkinen. Matti viihtyi hyvin hänen parissaan. Kumminkaan ei hänen mieleensä koskaan vähääkään jolkahtanut, että hän voisi Maijansa tähän vaihtaa.

Ahkeralla kirjevaihdolla piti Matti ja Maija keskenänsä vireillä rakkauttansa. Nämät kirjeet hehkuivat lämpöä ja ikuista uskollisuutta. Voi kuinka Matti tunsi sydämensä lämpiävän, kun hän sai kirjeen omalta sydämensä rakastetulta.

Matin suurimpana huolena näillä ajoilla oli hankkia jotakin pesäpaikkaa, että saisi armaansa tuoda oman kattonsa alle, sillä hän halusi olla omassa tutussa paikkakunnassa, koska vieraat olot eivät häntä ensinkään miellyttäneet. Siinä mielessä hankki hän itselleen oman torpanmaan ja alkoi puuhata siihen asuinhuonetta. Hänellä oli siksi varoja koossa, että voi lunastaa sopuhinnalla tarjolla olevan uuden huoneuksen, jossa oli tupa ja kaksi kamaria. Sen hän puuhasi torppansa maalle ja vuovasi sen yhteen puhkuun vesikaton alle; itse hän teki enimmät työt, ainoastaan vaikeimmissa paikoissa piti hän apua. Syksyllä aikoi muurauttaa ja panna kaikinpuolin asuttavaan kuntoon ja sitten —

III.

Erään kuivatun järven takia tuli pitäjäässä iso riita. Ne, jotka järven olivat suurella työllä kuivanneet, eivät olleet työnsä takaamiseksi kuivaushankkeisiinsa noudattaneet laillisia muotoja. He eivät olleet hakeneet järvelle minkäänlaista syyniä eikä Tie- ja Vesi-hallituksen lupaa järven kuivaamiseen. Heillä oli vaan omat lakinsa ja perustuksensa, jonka he perustelivat siihen että vesi ei ollut isossajaossa pantu kenenkään tynnyrilukuun ja sen siis saa kuivata ken vaan siihen uskaltaa ryhtyä, keneltäkään lupaa kysymättä.

Kuitenkin tuo kuivaustyö tuotti paljon vahinkoa alempana oleville tiluksille sekä pelloille että niityille. Tästä tuli yleinen tyytymättömyys ja pitkiä suullisia riitoja, joissa kumpikin puolue koetti kiivaasti oikeuksiansa puoltaa. Kaikesta tästä huolimatta ei tultu hullua viisaammaksi ja riita tuntui käyvän aina vaan ankarammaksi ja suukopu kiivaammaksi ja ärtyisemmäksi.

Kun kellään ei ollut vissiä pohjaa miten asianlaita oikeastaan oli, päätettiin vihdoin laittaa asiamies läänin pääkaupunkiin ottamaan läänin maanmittauskonttorista järven kartta, että nähtäisiin onko se laskettu kenellekään verolliseksi, ja ottamaan muutenkin lakimiehiltä selvä, kuinka semmoisissa tapauksissa on lainmukaan meneteltävä.

Asia katsottiin niin paljon vaativaksi, että asiamiehelle myönnettiin sitävarten aikaa kolme viikkoa.

Kun tuli sitten kysymykseen, ken asiamieheksi valitaan, valittiin siihen yksimielisesti — Matti Matinpoika.

Kun tämä päätös Matille ilmoitettiin, tuskinpa hänelle olisi parempaa ilosanomaa voitu tuoda. Nyt hän saapi aivan odottamatta samalla matkalla tavata armaansa, jota hän niin kauvan on kaivannut ja ikävöinyt.

Eihän muuta. Matti varustettiin eväillä ja riittävillä matkarahoilla. Kumminkaan ei hän voinut paljon eväitä mukaansa ottaa, kun hänen tuli jalkasin matkustaa, sillä eihän niin epämääräiselle matkalle voinut hevosta ottaa.

Yleisen maantien hylkäsi Matti heti matkasuunnitelmastaan, koska se olisi pitentänyt matkaa neljällä penikulmalla. Poikkimaisin päätti hän samota päämääräänsä kohden ja olipa hänellä joku toinenkin syy valita tämä lyhempi tie, sillä silloin hän pääsisi muitta mutkitta tapaamaan armastansa.

Kun Matti oli samonut noin kuusi penikulmaa eteen päin, täytyi hänen jäädä yöksi, lepuuttamaan väsyneitä jalkojansa. Siinä tuli selville, että huomen-aamuna lähtee eräästä talosta hevosella ja rattailla viemään joku henkilö talon poikaa kaupunkiin kouluun, ja että niiden mukana pääsisi Mattikin huokealla maksulla kaupunkiin saakka. Hiekkaharjanteita myöten päästiin niiltä paikoilta ajaa retuuttamaan kärryillä yleiselle maantielle. Tämä esitys tuntui Matista hyvältä, sillä olipa hänen jalkansa äkkinäisestä paljosta kävelemisestä niin kipeät, ett'ei hän aamulla ylösnoustuaan ollut päästä lattian poikki.

Kun hän senverran vertyi, että pääsi kävelemään, meni hän heti tuohon taloon, kyytiä tiedustelemaan. Siellä hyväksyttiin Matin tuumat ja aiottiin lähteä kello seitsemän aikana aamulla matkaan.

Ikävällä odotteli Matti tuota toivottua seitsemänlyöntiä. Voi, kuinka pitkältä tuntui jo määrä-ajan odottaminen, sillä se oli toivon hetki, jolloin hän pääsisi lähtemään päästäksensä lähenemään tuota sydämmensä valittua. Hän luki jokaisen sekunnin ja minuutin seinällä olevasta kellosta, joka vielä päälliseksi kulkusen lyönnillä ilmoitti, milloin puoli- ja koko-tunnit olivat täyteen tulleet. Pitkältä tuntui aika, sillä Matti oli päättänyt vielä tänä-iltana tavata armaansa. Hevoskyyti olisi vienyt hänet puolipenikulmaa syrjään, mutta hän kyllä pian sen välin juoksisi kun oli saanut kärryissä jalkojansa lepuuttaa.

Tuo toivottu seitsemän-aika tuli ja heleällä "klin klank" lyönnillä ilmoitti tuo täsmällinen kello sen.

Mutta asianomaisia matkaanlähtijöitä ei kuulunut eikä näkynyt. Heillä oli tuhannenkin asiaa toimitettavana. Piti, näet, käydä kaikkien sukulaisien ja tuttavien luona hyvästillä tai muilla asioilla ja useat heistä olivat pitemmän matkan päässä kuin Matti oli osannut aavistaataan.

Näin kului aika kulumistaan eikä lähdöstä näyttänyt tulevan niin mitään.

Kello oli jo yksitoista e.p.p. eikä lähtö näyttänyt olevan sen likempänä. Silloin loppui Matilta kärsivällisyys, sillä hänen sydäntänsä kovin poltteli kun hän pelkäsi ett'ei saisikaan kultaansa vielä tänäiltana tavata. Hän heitti hitolle kaikki hevoskyydit, sieppasi kengät pois jaloistaan, otti mytyn käteensä ja alkoi jalkaisin syrjäteitä myöten samota sydämensä mielitietyn kotia kohden. Kuljettavana oli kahdeksan penikulmaa. Ei nyt tuntunut Matin jalat kipeiltä eikä taival pitkältä eikä rasittavalta, sillä palkinto, joka häntä odotti, korvaisi kaikki vaivat ja rasitukset. Kiveltä kivelle, mättäältä mättäälle linkosi hän itseänsä niin keveästi kuin häntä olisi jonkunlaiset siivet kannattaneet. Vilisten jäivät kivet, kannot ja puut syrjään ja Matti riensi vaan samaa vauhtia eteenpäin. Ei hän joutanut syömäänkään, sillä nyt oli kiire tarpeesen; tavasta hän vaan joi purosta kuivan kurkkunsa kostukkeeksi.

Täsmälleen yhdentoista aikana illalla saapui hän tuon tutun torpan kartanolle, jossa hän tiesi armaansa olevan. Hänen sydämensä sykki ilosta kun tiesi tuossa tuokiossa saavansa sulkea armaansa sykkivää sydäntänsä vasten. Kovin palavustunut kun oli, istahti hän kartanolla olevalle isolle kivelle pyyhkiäkseen hikeä pois kasvoistansa ja hiukan tyynnyttääkseen itseänsä.

Kuten luonnollista, oli asuinhuoneen ovet suljetut. Porstuan oven edessä oli isonpuoleinen kuisti, jonka molemmilla puolilla oli istumapenkit ja porstuasta meni ovi pieneen pihanpuoleiseen kamariin. Nämät seikat olivat Matille ennestään tutut.

Kun väki lienee päässyt parhaaseen ilta-uneen, ei Matti raskinut heitä häiritä jyryyttämällä kuistin ovea.

Siinä luulossa, että tuosta porstuasta mentävässä kamarissa makaisi joku henkilö, meni hän sen akkunan taa ja naputti sormillansa hiljaa akkunaruutuun, ilmoittaen siten läsnäolonsa. Naputuksen jälkeen kuuli Matti selvästi, että huoneessa syntyi jotakin liikettä.

"Avatkaa ovi!" sanoi Matti ja poistui kuistin eteen odottamaan oven aukasemista.

Matin mielestä tuntui aika jotenkin pitkältä, ennenkuin hän kuuli kamarin oven avattavan ja tultavan porstuaan. Kun sitten kuistin ovi aukeni, seisoi hänen edessään keveässä työpuvussaan kaikessa kauneudessaan hänen oma armas Maijansa, jonka luokse hän niin suurilla ponnistuksilla oli rientänyt — oli harppassut yhdessätoista tiimassa kahdeksan penikulmaa. Silloin oli valoisa kesäinen yö.

Molemmat hämmästyivät tuosta odottamattomasta kohtauksesta. Matti sen tähden, että Maija näytti ensin kovin hämmästyneeltä, luikuilevalta ja epäröivältä ja Maija sentähden, kun niin äkkiarvaamatta kohtasi Matin, jolle hän oli ikuista uskollisuutta vannonut.

Matista tuntui niin kummalliselta. Miksei Maija heti avosylin rientänyt hänen syliinsä? Miksi hän oli niin hätäilevän ja epäröivän näköinen? Kylmä, yksitoikkoinen käden-anto oli vaan hänen tervehdyksensä.

Tämä kaikki vaikutti Mattiin sen, ett'ei hän pyrkinytkään sen etemmäksi huoneisiin, istahti vaan verannan penkille ja tyttö istui häntä vastapäätä toiselle puolelle. Siinä sitten tyttö kyseli, miten Matti oli joutunut niin odottamattomasti tulemaan. Lyhyesti kertoi Matti matkansa syyn ja tarkoituksen, samalla ilmoittaen kuinka hartaasti hän halusi tavata Maijaa ja kuinka pitkän matkan hän on rientänyt juuri tätä hetkeä varten.

Kun siinä puheltiin niitä näitä, narahti kamarin ovi ja nähtävästi Maija säpsähti.

Samassa astui verantaan hyvin maneeripukuinen nuorimies ja tyttö kävi niin rauhattomaksi että hän sijoitteli itseänsä paikasta toiseen. Poika istui samalle penkille kuin Mattikin ja alkoi siivosti kysellä mitä hän on miehiänsä ja mihin hän on kulkemassa. Lyhyesti ja jurosti vastaili Matti hänelle ja lopuksi selitti hän olevansa vanha tuttava tämän talon perheelle ja tahtoneensa tulla tervehtimään heitä, kun tilaisuus siihen oli.

Kun hän oli saanut mielestänsä tarpeelliset selitykset, meni hän rauhallisesti pois.

Matille selvisi nyt kaikki. Entisen kiihkeän ja palavan rakkauden sijaan sykähti nyt hänen sydämeensä yhdellä iskulla semmoinen kylmyys ja vastenmielisyys Maijaa kohtaan niinkuin sinne olisi paiskattu kokonainen jäävuori. Hän ei ollutkaan pitänyt pyhiä rakkauden lupauksiaan, vaan oli rikkonut ne, herra ties, kuinkakin usein ja vieläpä niin siveettömällä tavalla, että oli ottanut öisinä ailoina vastaan nuoriamiehiä ja maannut heidän kanssaan, josta Matilla oli itsellään tuore ja varma todistus. Ei nyt Matin silmissä Maija ollut mistään arvosta kaikkine kauneuksineenkaan, epärehellinen, petturi vaan, joka ei ollut hänen uskollisen rakkautensa arvoinen.

"Eikö lähdetä huoneesen", rupesi Maija esittelemään.

"Eipä minun haluta nyt juuri mihinkään lähteä", sanoi Matti kylmän tylysti.

"Eihän se nyt mitenkään muutoin sovi; olet väsyksissä ja nälissäsi, tarvitset ruokaa ja lepoa", sanoi tyttö ja meni herättämään vanhempiaan. Pian tulivatkin he kuistiin Mattia tervehtimään ja kehoittamaan häntä tulemaan huoneesen. Matti seurasikin juromaisena kehoitusta.

Matille laitettiin nyt pulska jos pulska illallinen ja toiseen kamariin vuode; sitten kehoitettiin häntä syömään ja panemaan maata. Mutta Matin sydän oli niin täysi ett'ei hänen haluttanut kumpaakaan tehdä ja jyrkästi kieltäysi hän sekä syömästä että makaamasta.

"Hyvä Jumala, mikä sinun nyt sitten on? Semmoisen taipaleen jalan kulkenut syömättä, luulisipa tarvitsevan ruokaa ja lepoa", sanoi Maija surumielisesti.

Maijan vanhempi sisarkin, Anna, oli kotona ja koki hänkin muiden kanssa viihdyttää juroa Mattia.

"Ei minulle nyt maista ruoka eikä lepo: kaunis on tämä Pohjolan kesäinen yö, lähtekäämme kävelemään kylälle, tervehtimään vanhoja ystäviä", esitteli Matti tyttärille.

He hyväksyivät ohjelman ja heti lähtivät he kolmikannassa liikkeelle.

Ennenkuin taloihin tultiin, oli välillä metsätaivalta. Iloisena lauleli isorastas, tuo "Pohjolan satakieli", monisävelisiä lauluja kullalleen. Matti vaipui syviin ajatuksiin. Yksin taivaan linnuillakin on uskollisuutta, rakkautta ja uhraavaisuutta ja ihmissydämessä piileytyy niin paljon vilppiä ja petosta, vaikka hän on jaloin kaikista Luojan luomista olennoista.

Noita mietti Matti niin hartaasti ett'ei huomannut ennenkuin oltiin Matin entisen palveluspaikan pihalla. Mentiin nuorten huoneesen tervehtimään heitä. Siellä kovin sitä ja tätä juteltua lähdettiin taasen liikkeelle. Mentiin nyt kävelemään eräälle kauniille peltovainiolle. Siellä istuttiin muutamalle pientareelle. Neitoset rupesivat noukkimaan marjoja ja kantoivat niitä Matin lakkiin hänen syödäksensä. Voi, kun Matin oli nyt tukala olla. Hän tunsi sydämessään minkälainen loppupäätös oli tuleva hänen ja Maijan välisiin suhteisiin ja kuitenkaan ei hän raskinut suorastaan murtaa tyttöraiskan sydäntä. "Voi jospa sinä olisit lupauksesi pitänyt ja ollut yhtä uskollinen kuin minäkin, kuinka paljon toisin olisivatkaan nyt asiamme kuin ne nykyään ovat! Kaunis ja miellyttävä on hän näköään, mutta käärme on myrkyttänyt meidän välimme ainiaaksi", ajatteli Matti itseksensä.

Kun he tulivat kotiin, oli jo aamu ja Matti hankkiusi lähtemään matkaan.

"Ei mitenkään se käy laatuun, että sinä lähdet tästä jalkasin menemään; pannaan hevonen kärryin eteen ja lähteköön Maija kyyditsemään sinua kaupunkiin", tuumaili Maijan isä.

"Ei mitenkään — ei herran tähden … älkää tehkö sitä, kyllä minä tämän matkan pääsen jalkasinkin", koki Matti estellä.

Mutta mikään ei auttanut. Hevonen pantiin vaan aisoihin.

Kun sitten lähdettiin liikkeelle, oli kärryihin sälytetty pari isoa hinkkiä viilipiimää, suuren suuri voirasia, kaksi isoa juustoa ja muutamia paksuja leipämöykkyjä. Kun Matti kysäsi mitä varten noita on laitettu, sanottiin ne kaiketikin hänelle eväiksi kaupungissa ollessaan.

Voi, voi kuinka paha Matin oli olla. Nuot ihmiset olivat niin ystävällisiä ja uhraavaisia ja kuitenkin täytyi hänen kerran tylysti ja kylmästi hyljätä sekä tyttö että vanhempain ystävällinen hyvyys.

Tiellä mennessä häpesi Matti tytön seuraa, ett'ei hän olisi suonut yhdenkään ihmisen heitä näkevän. Tuo tyttö, jonka edestä hän ennen olisi vaikka henkensäkin antanut, jos niin olisi tarvittu, tuo sama tyttö oli tullut nyt niin inhottavaksi, että jos vaatteet sattuivat yhteen koskemaan, tuntui Matista siltä että hän on tullut saastutetuksi,

Tyttö koki puhetta vireillä pitää, mutta se ei onnistunut. Lyhyesti ja kylmästi vastasi Matti vaan "on" taikka "ei."

Heidän mennessään kaupunkiin kävi niin ohrasesti, että heidän huomaamattaan putosi Matin pieni laukku, jossa oli hänen omat eväsvaransa ja tärkeät asiapaperit.

Matilla ei ollut tiedossa mitään majapaikkaa kaupungissa. Hevonen pysäytettiin kadulle muutaman pienen talon kohdalle, jonka Matti ennestään tunsi. Hän pyysi tyttöä, että tämä olisi hyvä ja heti herrojen syötyä palaisi takaisin ja tiedusteleisi pudonnutta laukkua ja, jos sattuisi sen tavoittamaan, toimittaisi sen heti tähän taloon, josta Matti sen saisi periä. Samasta talosta saisi Maija myös tietää missä Matti pitää asuntoa.

Tyttö rupesi purkamaan hinkkejä, rasioita y.m. kadulle.

"Miksi niitä siihen purat?" kysyi Matti.

"Nämäthän on sinun eväitäsi", sanoi tyttö.

"Minä en ota niitä vastaan."

"Mihinkä nämät sitten joutuvat?" kysyi hän alakuloisesti.

"Vie torille ja myö ne siellä."

"Kuinka sinä, ystäväni, voit noin kova olla ja hyljätä kaikki meidän ystävyytemme sinua kohtaan", sanoi tyttö ja alkoi itkeä tihistellä.

"Mitä ne sitten maksavat?" kysyi Matti.

"Mitäs — — eihän niitä maksun edestä ole annettukaan", sanoi tyttö.

"Mutta minä en ota niitä maksutta vastaan."

"Ja minä en ota maksua millään ehdolla", tenäsi tyttö.

Matti oli pahemmassa kuin pulassa. Hänen ylpeytensä ei sallinut niitä maksutta vastaan-ottaa ja tyttö ei suostunut niistä maksua ottamaan. Ei ollut muuta neuvoa. Matti laski summittaisin, mitä ne tulisivat maksamaan, otti rahat ja tarjosi tytölle, mutta kaikki turhaan.

Silloin laski Matti rahat kadulle ja sanoi:

"Tottahan joku muu ne korjaa, jos et sinä, mutta minulta niiden täytyy pois tulla."

Kun tyttö teki pois lähtöä ja Matti jätteli hyvästi, sanoi tyttö.

"Hyvästi, rakas ystävä, vaan eihän toki ijäksi."

Kovin tuntui Matin sydäntä helpottavan kun pääsi tytöstä erilleen.

Seuraavana päivänä oli Matin laukku jo määräpaikassaan, sillä Maija oli niin ahkerasti etsinyt, että oli sen saanut käsiinsä ja lähettänyt heti kaupunkiin.

Kun Matti oli ollut viikon päivät kaupungissa, tuli Maija yht'äkkiä hänen majapaikkaansa. Tuo odottamaton jälleennäkeminen teki kumpaankin semmoisen vaikutuksen, että talonväkikin huomasi sen.

"Eikö sinulla ole aikaa lähteä minun kanssani hetkeksi kävelemään", sai tyttö vihdoin Matille kuiskaistuksi.

Kiireenkynttä pistäysi Matti ulos ja tyttö luikahti jälkeen.

Kartanolle tultua huomasi Matti, että Maijalla oli kartanolla hevonen ja kärryissä sama määrä ruokavaroja kuin viime kerrallakin.

"Korjaa nuot eväät ensinnä pois ennenkuin lähdetään kävelemään", sanoi tyttö.

"En koskaan."

Mutta tuosta Matin kieltosanasta huolimatta nosteli tyttö eväsvarat kartanolle. Entisellä maksutavallaan latoi Matti rahat viereen ja tytön täytyi surumielin poimia ne siitä pois. Sitten pistäysivät he portista kadulle.

Katu oli tyhjä ihmisistä, sillä se oli laitapuolella kaupunkia.

Heti kadulle tultua rupesi tyttö innokkaasti Matille puhelemaan:

"Miksi sinä olet niin tyly ja kylmä minua kohtaan? Ei sinulla ole enään entistä lempeä ja rakkautta, kuten entisinä autuaina aikoina oli. Tylysti ja kylmästi vaan vastaat minun rakkautta uhkuviin kysymyksiini", sanoi tyttö ja purskahti hillittömään itkuun.

Matti koki häntä tyynnyttiää parhaan taitonsa mukaan.

"Älä nyt itke! Paha kyllä sanoa, mutta minä en jouda sinun kanssasi tämän enempää puhumaan, enkä kävelemään, sillä minun pitää juuri nyt lähteä asiaini tähden maanmittauskonttoriin, jonne minut on kutsuttu. En luule täällä enään viikkoakaan viipyväni, ja heti kun asiani olen saanut toimeen, lähden kotimatkalle ja silloin saadaan keskenämme enemmän puhella. Mene nyt kotiasi rauhassa", puheli Matti ja tarjosi kättään hyvästiksi tytölle.

Neito aikoi tarttua syliksi Mattiin, mutta tämä torjui yrityksen.

"Hyvästi sitten, rakas ystäväni; mutta älköön tämä suinkaan olko viimeinen hyvästijättö! Minä luotan sinuun ja odotan", sanoi tyttö itkeä niiskuttaen.

Matti lähti nyt kiirehtimättä kävelemään muka maanmittauskonttoria kohden ja tyttö meni hevosensa luo ja alkoi hankkiutua matkaan. Kyyneleet pyörivät Matinkin silmissä, kun hän pääsi yksinäiseen oloon. Hän ei mennytkään maanmittauskonttoriin, eikä hänen ollut sinne mentäväkään; hän oli keksinyt semmoisen hätävalheen, päästäksensä tytöstä erilleen. Hän seisahtui vaan taaemma, kadun kulmaukseen, josta hän voi vakoilla milloin tyttö lähti pois.

Heti kun tyttö oli poistunut, palasi Matti majapaikkaansa. Sielläkös rätinä nousi: "Emmekös me heti huomanneet, että tyttö oli sinun henttusi, etkä ole meillä siitä mitään virkkannut. Saakelin komea tyttö ja hyvän huolen hän näytti sinusta pitävänkin, kun latoi kartanolle tuommoisen ruokakasan. Ei näy pojalle heti nälkä tulevan", hälisi majatalon väki.

Matti oli niin raskaalla ja synkällä mielellä, ettei noihin hälinöihin voinut juuri mitään vastata. Hän vetäytyi hallussaan olevaan pieneen kamariin, otti avaimen pois lukosta ja istui pöydän ääreen kirjoittamaan — erokirjaa:

"Entinen rakastettuni!

"Niin vastenmieliseltä kuin se tuntuukin, täytyy minun sinulle totuus tunnustaa, vaikken ole, säälien sinua, voinut sitä ennen tehdä. Kummailet, miksi minä olen niin kylmä sinua kohtaan, mutta mene itseesi, niin että löydät vastauksen sieltä. Muistatko niitä pyhiä lupauksia ja valoja, jotka toisillemme vannoimme silloin erotessamme? Minä uskon, että nuot lupaukset lähtivät vilpittömistä puhtaasta rakkaudesta hehkuvista sydämistä, mutta sinä olet kaikki ne unhottanut. Pitkällä poissaoloni ajalla en muistanut mitään muuta kuin sinua. Yöllä ja päivällä olit sinä aina ajatusteni alkuna ja toivona. Minä kärsin ja odotin sitä hetkeä, jolloin sinut taasen saan syliini sulkea, ja se toivo antoi minalle voimaa kestämään kaikki. Puhtaassa, vilpittömässä ja uskollisessa sydämessäni oli yksin sinun kuvasi hallitsemassa, eikä mikään voima voinut sitä sieltä pois reväistä. Voi kuinka sydämeni sykki ilosta, kun tarjoontui semmoinen tilaisuus, että saisin sinut jälleen nähdä ja syliini sulkea. En joutanut pitkin siekailemaan; kiskoin itseni irti kaikista syrjätoimista, sillä ne eivät tuntuneet olevan minkään arvoisia sinun rinnallasi. Intoni oli niin suuri ja rakkauteni niin voimallinen, etten voinut antaa minkään esteen pidättää itseäni tapaamasta sinua niin pian kuin mahdollista. Yhdessätoista tiimassa samosin jalkasin sydänmaiden halki kahdeksan penikulmaa, saadakseni nauttia jälleennäkemisemme autuutta. Voi herra sitä iloa, mitä tunsin sydämessäni saavuttuani kotipihallesi. Mutta mitä minä tapasinkaan sinun kodissasi: petosta, vilpillisyyttä, uskottomuutta, valheellisuutta, valapattoisuutta, ja vieläpä niin törkeässä muodossa. Hyi toki. Semmoisen palkinnon minä sain kaiken uskollisuuteni ja vaivaini jälkeen!!! Silloin putosi raskas kuorma sydämelleni ja sitä ei tässä suhteessa voi kukaan pois vierittää. Olit kirjoittanut minulle rakkautta ja uskollisuutta hehkuvia kirjeitä, mutta tuona hetkenä selvisi että nekin olivat vaan petollisesta ja ulkokullatusta sydämestä lähteneitä. Luulen nyt jo ymmärtäväsi, minkätähden olen ollut sinulle tyly ja kylmä. Vai luuletko minua niin halpasieluiseksi ihmiseksi, että tyytyisin olemaan sinun hätävaranasi ja antaisin jotakin arvoa vielä noin huikentelevaiselle luonteelle — —. Ja lopuksi sanon nyt että meidän välimme on ainiaksi rikottu. Älä millään tavalla koetakaan tätä päätöstäni saada toiseksi muuttumaan, sillä niitä keinoja ei löydy maailmassa, jotka voisivat sen toiseksi muuttaa.

"Toivon, että löytäisit itsellesi semmoisen kumppanin, jolle voisit varmempaa uskollisuutta osoittaa!

"Sinua ennen sydämestään rakastanut, mutta nyt murtunut

"Matti Matinpoika."

Kun Matti sai kirjeen valmiiksi, pisti hän sen kuoreen ja juoksutti postikonttoriin.

Kauvan oli Matti apealla mielellä tapauksen jälkeen, eikä häntä tuntunut hyvittävän mikään, niin raskaasti koski häneenkin tuo ero, vaikkei voinutkaan millään ehdolle toisin tehdä.

IV.

Heti kun Matti oli saanut asiansa toimitetuksi, lähti hän kotimatkalle. Tuon torpan, joka hänelle ennen niin tutunmoinen oli ollut, hän sivutti, sillä ei hän tuntenut enään olevan mitään semmoista vetovoimaa, joka hänet olisi sinne houkutellut.

Hänen kotikylässään odotettiin, että Matti toisi nyt tuon oudon morsiamensa tullessaan, sillä yleisenä tietona oli että Matilla semmoinen oli olemassa. Joku oli saanut salaa nähdä Maijan Matille lähettämän kirjeen ja pian sitten levisi asia ympäri kylää eikä Matti viitsinyt noita huhuja kieltääkään, koska hän tiesi sydämessään asian olevan oikean.

Kauvan ei viipynytkään ennenkuin suurissa parvissa tultiin hälisten kyselemään, oliko Matti tuonut morsiamensa ja missä hän nyt oli, vai oliko hän vielä sen jättänyt kotiinsa. Varsin vaikea oli Matin ruveta selityksiä tekemään. Ei hän pitkiin puheisiin ruvennutkaan, sanoihan vaan vastaukseksi jonkun umpikuljuisen sanan.

Apealla mielellä oli Matti kauvan aikaa kotiin tultuansa. Ei viihtynyt missään, eikä häntä huvittanut mikään, ei nuorison ilot eikä kemutkaan. Yksinänsä istuskeli mies pyhäpäivätkin kotonaan, lueskellen kirjojaan ja mietiskellen. Aret oli ahkerasti torppansa paikalla työssä rakentamassa tupaansa asuttavaan kuntoon, tai kuokkimassa peltoa; niissä toimissa viihtyi hän parhaiten. Syksyllä olikin asuinhuoneet valmiit ja vieläpä rakennettu pikku navettakin.

Nyt oli Matti ruvennut lähentelemään tuota ainoata kotiseudun tyttöä, jonka suhteen ei ennenkään ollut voinut olla aivan yhtämittainen. Matti alkoi nyt syventyä aina syvemmälle neitosen puhtaaseen, järkevään ja siveelliseen luonteesen. Kuta enemmän hän tarkasteli ja tutki hänen sisällistä ihmistänsä, sitä suurempaa myötätuntoisuutta tunsi hän tyttöä kohtaan.

Eräänä kertana tyttö ujosti kysäsi, milloinka Matti tuopi morsiamensa kotiinsa.

"Nykyään ei ole minulla mitään morsianta", vastasi Matti.

"Kuinka se niin on? Olethan itsekin tunnustanut, että sinulla on sydämesi valittu tuolla kaukana."

"Minulla on ollut, ei ole enään."

"Mitenkä se niin on?"

"Niinpä se on. Siellä käydessäni otin eroni", sanoi Matti.

"Ja minkä vuoksi?"

"Tapasin hänet vilpillisenä ja uskottomana", sanoi Matti ykskantaan.

Tyttö leimahti punaseksi ja nähtävästi vapisivat hänen kätensä.

Siihen se keskustelu ja seurustelu sillä kerralla jäi.

Kului aikaa ummelleen vuosi. Matti oli rakastunut tuohon tyttöön siihen määrään, että syksyllä rohkeni pyytää hänen kättään. Tyttö ei ensinkään empinyt, sillä hänkin lienee salaa sydämessään tähtäillyt Mattia. Niin tekivät he liitot, eikä Matin sydäntä enään yhtään vaivannut entisen rakkauden muistot.

Kylläpä tyttö olikin kelvollisen miehen arvoinen sekä sisällisen ihmisensä että ulkonäkönsäkin puolesta. Hän oli pitkän solakka, kaunis vartaloinen ja muutenkin miellyttävän näköinen.

Syksympänä he kuulutettiin avioliittoon ja niin tuli heistä aviopari.

Olipa hyvä, että Matilla oli oma pieni koti, johonka sai nuorikkonsa viedä, eikä tuo nuori muori aristellut yhtään mennessään Mattinsa pieneen kotiin, vaikkei siinä suinkaan suuria rikkauksia ollut. Kuitenkin oli Matti hankkinut kesällä yhdelle lehmälle talviruoan ja vaimo toi tullessaan lehmän ja — niin oli heillä jo karjanalku.

V.

Oli kulunut aikaa toistakymmentä vuotta ja Matilla oli jo neljä kaunista ja tervettä lasta.

Hän sattui nyt matkustamaan kaupunkiin. Katua kävellessään huomasi hän, että muutaman puodin akkunasta katseli hänen entinen morsiamensa. Matin sydän hiukan ailahti. Huolimatta kuitenkaan mitään tuosta ilmiöstä, koetti hän voittaa hämminkinsä ja käveli vaan eteenpäin niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.

Mutta Maija oli myös huomannut Matin ja oitis juoksahti hän ulos ja otti Matin kiinni.

"Näkeepä joskus elävän silmät, vaan ei kuolleen koskaan", sanoi Maija iloisesti tervehtien Mattia.

"Joskus se sattumus laittaa niinkin, että saa tavata vanhoja tuttaviaan", sanoi Matti jurosti.

"Etkö voi suoda minulle hetkistä ajastasi, että saisin sinun kanssasi vähän puhella? Tämä on viimmeinen pyyntöni", sanoi Maija jo jotenkin surullisesti.

"Mistäpä sitä saisi tilaa; jos tässä kadulla rupeamme enemmän aikaa seisoskelemaan ja puhelemaan, herättää se huomiota", sanoi Matti.

"Minun majapaikkani on samassa talossa, jonka puodin akkunasta katselin. Siellä on erityinen kamari, jossa saisimme vapaasti haastella; tee nyt se hyvä työ minulle, että lähdet hetkiseksi sinne; tahtoisin niin mielelläni kertoa sinulle jotakin elämästäni", pyyteli Maija.

Matti lähti, vaikka kylläkin vastahakoisesti.

"Mitä sinulle erinomaisempia kuuluu sitten viimenäkemämme?" kysyi Matti, kun he olivat tuohon kamariin tulleet.

"Voi, voi paljon minulle kuuluu. — Miksi sen meidän asiamme pitikin niin käydä? Mikä kova onni satuttikin tuon pojan silloin luokseni ja kuitenkin oli se ainoa kerta sen kolmen vuoden ajalla, jolloin olimme toisistamme eroitetut?" päivitteli Maija.

"Mitäpä sitäkään tietää uskoa. Ja vaikkapa se olisi ollutkin ainoa kerta, oli se kuitenkin niin raskas rikos, että se olisi ollut sama vaikka olisit myötäänsä lupauksesi rikkonut."

"Niinhän se taisi olla sinun mielestäsi ja kuitenkin se oli ainoa kerta. — — — Heti sinut silloin huomattuani tahtoi sydämeni tuskasta pakahtua tuon hirmuisen erehdykseni tähden. Paikalla aavistin, miten tässä käypi, mutta olevaa en voinut olemattomaksi tehdä. Pitkin matkaa sittemmin huomasin sinun kylmästä ja tylystä käytöksestäsi, mitä sinun sydämessäsi liikkui, mutta yhä minä toivoin, luottaen sinun lempeään ja rakastavaan sydämeesi ja jaloon mielenlaatuusi, varsinkin kun kaupungista lähtiessäni annoit minulle hiukan toivoa. Luulin sinun anteeksi antavan tuon hairahdukseni ja unhottavan kaikki. Voi kuinka sydämeni oli pinnistyksissä pelvon ja toivon välillä siihen asti kun tuo murhaava kirjeesi tuli. Voi sitä sydämen ja sielun tuskaa, minkä se kaikkiin meihin vaikutti, mutta minuun se koski kaikkein kipeimmin. Itku, parku ja voivotus oli kaikkein yhteisenä työnä ja kolmeen vuorokauteen ei tullut nukutuksi, eikäpä paljon syödyksikään, niin kovasti koski se.

"Puoli vuotta olin melkein niinkuin mielenviassa. En voinut mitään tehdä enkä toimia, oleskelin vaan yksinäisyydessäni, sillä en saanut mitään lohdutusta enkä viihtynyt kenenkään parissa. Usein menin metsään istuskelemaan ja kuuntelemaan lintujen lauluja ja siellä viihdyin kaikkein parhaiten. En voinut syödä paljon mitään ja uni oli niin vähäistä, että toisinaan uinahdin vaan vähäisen niinkuin lintu oksalla. Tilani kävi niin arveluttavaksi, että minun perääni ruvettiin katsomaan ja minä laihduin, niin ettei minussa ollut muuta kuin napa luiden päällä", päivitteli Maija.

"Sinä siis vieläkin uskottelet, että sinun uskottomuutesi oli vaan pieni hairahdus", sanoi Matti.

"Ei, ei; suuri se oli, koska se sai niin suuria aikaan. Minun se oli vikani eikä sinun, enkä syytä sinua, vaan itseäni; mutta kuitenkin tuntuu niin hyvältä kun saa vielä kerran avata sydämensä murheissaan", myönsi Maija.

"Paras on kun unhottaa pois mielestänsä nuot katkerat muistot. Asia on nyt sillä kannalla, ettei se parkuen parane, sillä suuri juopa on meidän välillämme, jonka ylitse ei voi päästä", sanoi hänelle vakavasti Matti.

"Sen tiedän kylläkin, mutta sanopas minulle oletko nyt onnellinen ja oletko löytänyt itsellesi elämänkumppanin?" kysyi Maija.

"Olen löytänyt itselleni kumppanin ja hyvän kumppanin, jossa ei ole vilppiä eikä petosta löydetty. Onnellinen myös olen, jopa niin onnellinen, etten luule kenenkään sen onnellisemman olevan. Mutta minkälaisissa oloissa sinä nykyään olet?" kysyi Matti.

"Minä olen myöskin naimisissa."

"Samanko miehen kanssa, joka meidän välimme turmeli?"

"Ei saman."

"Mitä sitten on miehiänsä nykyinen miehesi? Onko hän talollinen?"

"Ei hän ole talollinen. Hän on ammatiltaan muurari ja kello rämppiä hän myös kynsii ja rapailee", selitti Maija.

"Oletko sinä nyt onnellinen hänen kanssaan?" kysyi Matti häneltä.

"En, en ole. Hän haukkuu ja sättii minua myötäänsä ja käyttäytyy joskus niinkin raasti, että lyöpi ja repii tukasta. Tuommoiseksi on mennyt minun entinen kaunis, paksu tukkani", sanoi hän, samassa sivaltaen huivin pois päästään.

Noita puhuessaan ja tuon tehdessään oli hän niin surumielinen, että kaikki hänen kasvojensa piirteet värisivät itkua pidätellessään.

Matti hämmästyi tuota nähdessään. Ennen niin paksu ja kullankeltainen tukka, joka oli mahtava kuin jalopeuran harja, oli nyt melkein olemattomiin haihtunut; ei ollut jäljellä muuta kun pikkuisen untuvia, joita hän oli kokenut niskasta päin kokoilla, joista oli koettanut laittaa jotakin palmikon tapaista, mutta siitä ei ollut tullut kuin sormenpituinen saparo.

"Tuommoinenko raakalainen? — Hirveätä! Etkö ole koettanut lempeydellä hänen tiikeriluonnettansa voittaa?" kysyi Matti kauhistuneena.

"Mitä siitä sitten on. Olen koettanut kaikkeni, mutta turhaan. Olen palvellut häntä parhaan taitoni mukaan. Olen koettanut olla hiljaa ja kärsiä silloin kun hän haukkuu ja sättii minua, mutta kaikki minun parhaat tarkoitukseni ja toimeni ovat pahoin päin ja aina vaan löytää hän niistä semmoista huonoa ja pahaa, että hän vihdoin pääsee minun kimppuuni, repimään ja pieksämään. — Voi minua onnettomimmista onnettominta ihmistä", valitteli Maija ja sitten purskahti hän sydäntä särkevään valtavaan itkuun.

Matti ei voinut tätä näkyä kauemmin katsella, vaan ojensi äänetönnä kätensä hänelle hyvästiksi ja itkien puristi vaimo sitä.

Maija raukka!!

UUDISTALON EMÄNTÄ.

Lampela oli uudistalon nimi. Se sijaitsi kahden yhtäsuuntaisesti juoksevan joen välisellä maanselänteellä. Jokien välimatkaa on neljä penikulmaa. Kun uudistalo oli puolivälissä tuota matkaa, oli siitä kirkolle pari penikulmaa, joka oli melkein talotonta taivalta. Uudistalon ympäristöllä oli puolikymmentä metsälampea, joita tavallisesti lukuisasti löytyi jokilaaksojen välillä olevilla maanselänteillä. Paljon veden aikaan juoksi näistä lampiloista vedet milloin toista, milloin toista jokea kohti. Noiden useiden lampien vuoksi oli talokin saanut nimekseen Lampela; etäämmällä olevaan lampeen oli Lampelasta matkaa kaksi kilometriä.

Lampelassa oli asuttu jo alku kolmatta miespolvea. Kun isojako oli pitäjässä päättynyt ja kruununmaat tulleet tilallisten maista eroitetuksi, haki eräs ulkopitäjästä tullut maalari kruununmetsän kovaan korpeen uudistalon paikkaa, sai syynin ja täyden asukasoikeuden Lampelan uudistalolle. Kuitenkaan ei maalari kovinkaan paljon saanut eläissään aikaan, sillä tiuha, jylhä korpi teki ankaraa vastusta rohkealle tungettelijalle, joka rohkeni tulla häiritsemään sen neitsyeellistä rauhaa. Jonkun verran sai maalari kuitenkin korpea pakenemaan mökkipahasensa ympäriltä ja vähän peherretyksi siihen peltoakin, mutta kovaa vastarintaa tekivät vielä korven kannotkin, sillä lahoaminen ei käy niinkään joutuisasti. Korvella on kauvan ankara kostonhimo rauhansa häiritsijää vastaan. Niinpä tässäkin. Sillä kun maalari vaivalla ja hiellä saatuun peltoonsa kylvi jotakin, oli korvella heti kostontuumat mielessään. Sillä oli hallussaan avullinen kostonvälikappale, jota ahkerasti käytti, nimittäin: sen lievetten helmoissa piiloittelihe ikuinen jää. Kun maalarin pelto rupesi kasvaa-rehottamaan, laski korpi helmoistansa hyisen hallan, ikäänkuin uhmaillen: tulitkin kanssani taistelemaan, tuosta nyt saat! Silloin jäätyivät kaikki kasvit uudisviljelijän pellolla, ja vähäiset toiveet raukesivat, ja entinen raskas surumielisyys tuli sijaan.

Maalari taisteli epätoivoista taisteluaan, kärsien ja toivoen. Kauvan eivät hänen voimansa riittäneet tässä epävakaisessa kamppailussa. Voimat riutuivat ja vähenivät; vihdoin hän laski väsyneen päänsä ikuiseen lepoon. Kohta hänen kuoltuaan kuoli myös hänen vaimonsakin. Ja niin loppuivat heiltä kaikki vaivat, kärsimiset, huolet, pelvot ja toivot.

Lampela joutui nyt erään nuoren pariskunnan haltuun. Heillä ei ollut aineellisia varoja enempää kuin maalarillakaan. Mutta he olivat nuoria ja terveitä. Vastanaineena tunsivat he itsensä voimakkaiksi ja uhmaavasti katselivat he tietämätöntä tulevaisuutta kohden.

Näintavoin oli heillä kuitenkin enemmän pääomaa, kuin jo ennen maailman murhetten ja vaivain murtamalla keski-ikäisellä maalarilla uudistalon tekoon tullessaan, nimittäin: terveet, nuoret, raittiit voimat, pelkäämätön ja luja tahto.

Nämät ihmiset rupesivat nyt voimakkaasti taistelemaan kovaa korpea vastaan. Palapalalta tuli lovi korpeen, palapalalta laajeni pelto ja palapalalta väistyi korven hyinen halla. Pellon tekokin kävi nyt paljon huokeammasti, kun kannot olivat jo lahonneet, että niitä oli paljon helpompi saada maasta irti.

Korven jättämä, paksu multakerros kasvoi rehevästi viljaa, ja useinkin saivat he pienistä kylvöksistään verrattain hyviä satoja. Tämä innostutti heitä yhä enemmän ponnistelemaan. Se kävikin hyvin laatuun, kun heitä oli kaksi voimakasta ihmistä, sillä nuori vaimokin oli miehensä kanssa aina töissä.

Mutta tulipa sekin aika, että toisen näistä pelkäämättömistä työntekijöistä täytyi väistyä työmaalta pois. Kävi, näette, niinkuin enimmiten semmoisissa oloissa tapaa käydä, että nuori vaimo synnytti pojan ja hänen täytyi vetääntyä vuoteelle. Kastettaessa annettiin pojalle isän nimi, Juho, mutta keskenään nimittivät he häntä Jukeksi.

Huoneetkin olivat sangen kurjat, ja innolla rupesi Juho niitä rakentamaan, kun Maijasta ei nyt ollut työnapua, ja kun hän ei olisi siihen työnlaatuun kyennytkään. — Kiitos korvelle, kun ei rakennus-aineet olleet kovin etäällä.

Mitäpä ne joka työnlaadut erikseen selittelee, sillä kyllä uudistalossa työtä löytyy. Summa vaan on, että kyllä ponnistettiin eteenpäin mitä voimissa oli, ja talous parani vähitellen.

Jonkun vuoden kuluttua syntyi toinen poika, jolle annettiin nimeksi Jaakko, josta heidän keskuudessaan tuli Jakke.

Kun aikaa kului, alkoivat pojatkin vähitellen vanhempiansa työssä auttaa, ja heidän miehiksi tultua kävi työ Lampelassa moninkerroin voimakkaammasti. Toinen tuparakennus rakennettiin, ja nyt Lampela näytti oikein talolta.

Jukke oli iloinen ja hilpeäluontoinen, jotavastoin Jakke oli hidas ja jörömäinen. Ennenkuin Jukke oli vielä täyttänyt kahtakymmentäänkään, nai hän jo. Hyväpä oli, että oli jo huoneita, mihin tuoda uusi muori. Jakke ei näyttänyt tietävän koko naimajutuista niin mitään. Olla murjosteli vaan yksinään, eikä näyttänyt kaipaavan mitään seuraa.

Nyt sattui se surullinen tapaus, että isä Juho kuoli, vaikkei ollut vielä täyttänyt viittäkymmentänsäkään. Se tuotti perheesen sanomattoman surun; mutta minkäpäs sille teki; kuolema on kuolema, jolle ei kukaan mitään mahda. Hän nääntyi ankaran taistelun uhrina.

Niinä aikoina oli Lampela jo omistaan toimeentuleva talo.

Niin sitä täytyi elää eteenpäin, ja yksistäneuvoin tehdä myllättiin työtä ja Lampela yhä vaan vaurastui.

Jukella oli useampia lapsia ja niistä vanhimmat jo työkelpoisia. Jakke se vaan yksinäisenä ja vähäpuheisena olla nyhjersi, niinkuin ennenkin.

Näin ollen olisi ollut kylläkin hyvin, mutta tuo Kaini, joka jo kauvan sitten turmeli veljesten välin, pakkausi turmelemaan näitäkin veljeksiä. Juken emännän mieleen kantoi, että he tekevät työtä aivan suotta aikojaan Jaken eduksi, hänellä kun ei ole kuin yksi mies puoleltaan talon työssä, ja heitä on niin monta, ja yhtä kaikki Jakke saa niin ison osan talosta kuin hekin.

Jukke koki kaikintavoin torjua eukkonsa mielipiteitä.

"Onhan Jakke ahkera ja kunnollinen työmies, ja hän tekee työtä niinpaljon kuin me kaikki yhteensä", selitteli Jukke.

"Mitä sitten. Mutta kun meidän vanhimmat lapset jo yrittelevat työntekoon ja toiset pian joutuvat, ei silloin Jaken työnteko paljoa merkitse", liverteli eukko.

Kuinka se lienee niin ollut, mutta viimein rupesi Jukkekin samalla tavalla ajattelemaan.

Kun nämät hommat tulivat kyläläisille tiedoksi, kokivat hekin kaikella tavalla ehkäistä heidän erotuumiaan. He kokivat selitellä, kuinka paljon hyödyllisempi heidän olisi yhdessä elää, kuin että jakaantuisivat, sillä eihän heidän taloutensa ole vielä niin pätevä, että siinä olisi varaa jakaantua. Mutta mikään ei auttanut, he panivat vaan jaon toimeen.

Kun Jakke sai kuulla nuot hommat, koetti hän pyydellä, että hän saisi elää ja olla yhdessä; kyllä hän kokisi tehdä työtä ja eihän hän ole koskaan jakoa tahtonut, eikä ollut tyytymätön elämäänsä. Mutta ei sekään auttanut; Jakke työnnettiin vaan ypö-yksinään erilleen.

Jakke tuli nyt kovin murheelliseksi; useampaan vuorokauteen ei hän kyennyt mihinkään toimeen.

Veljesten äiti ei ollut vielä kovinkaan vanha, olihan vaan puolivälissä viittäkymmentä. Hänen kävi Jaken yksinäinen tila kovin sääliksi. Oitis rupesi hän Jaken taloutta hoitamaan. Tästä virkistyi Jakke, niin että hän rupesi taas työtä tekemään, ja elämä kävi hänelle semmoiseksi kuin ei olisi mitään tapahtunut.

Tämmöisissä oloissa kului aikaa melkein kymmenkunnan vuotta. Eräänä iltana kun Jakke tuli työstä kotiin, alkoi äiti Jaken kanssa haastella.

"Oletko sinä ajatellut elämääsi eteenpäin ensinkään?" sanoi äiti.

"Mitäpä minä siitä ajattelisin", sanoi Jakke.

"Ajatteles nyt. Talo ei tule emännättä aikaan. Oletkos sitä ajatellut?" huomautti äiti.

"Onhan minulla äiti, mitä minä semmoisista huolehtisin", tuumaili Jakke.

"Etkös huomaa, että olen jo vanha ihminen, ja minun tiimalasini on pian tyhjäksi juossut. Kuinkas sinun silloin käypi?" sanoi äiti ikäänkuin surumielisesti.

"Minkäpä minä sille tekisin", sanoi Jakke.

"Löytyy kuitenkin sen asian auttamiseksi eräs keino."

"No mikä?"

"Sinun täytyy naida", esitteli äiti.

"Kukapa tämmöiseen paikkaan tulisi, ja kukapa näin vanhan miehen ottaisi, sillä olenhan jo kolmenkymmenen vuoden ikäinen", sanoi Jakke alakuloisesti, katsellen pitkin nokkavarttansa.

"Kyllä mies aina emäntänsä löytää, kun hänellä vaan on toimeliaisuutta sen verran, että rupeaa hommiin. Eihän sinun tarvitseisi korkealle kurkoitella, eikä rikkautta hakea; valitse vaan kumppaniksesi siveä ja roteva piika-tyttö", ehdotteli äiti.

"Eipähän se pikku rikkauskaan olisi haitaksi näin pienessä pesässä", tuumaili Jakke.

"Eipä kylläkään, kun se vaan tulisi oikeata tietä; mutta jos sen päälle rupeat nojailemaan, niin saattaa käydä niin ettet emäntääsi tapaa koskaan; paitsi sitä käypi useinkin niinkuin sanotaan: 'Pian huono hevonen päällisensä syöpi.' Usein on huomattu emännän tuhlaavan sekä omat rikkautensa että talon varat, jota vastaan kelvollinen ja toimelias piikatyttö on pienenkin pesän kohottanut vauraaksi taloksi", selitteli äiti Jakelle.

Jakke heittäysi nyt aivan sananpuhumattomaksi, katseli vaan lattialle yhteen paikkaan ja pyöritteli saappaansa kärjillä erästä havun lehvää.

Siihen se keskustelu jäi.

Mutta se kumma nähtiin nyt, että Jakke tuli hieman puheliaammaksi, oikeinpa hän välistä vihelteli jotakin laulunnuottia työhön mennessänsä, jota hänen ei oltu kuultu ennen koskaan tekevän.

* * * * *

Oli kaunis, lämmin kesäinen aamu. Jakella oli jotakin tärkeätä asiaa kirkonkylään, ja hetimiten lähti hän sinne tallustelemaan. Tukahduttavan lämmin ilma kun oli, riisui hän röijyn päältään käsivarrelleen.

Lähempänä kylää oli erään lorisevan puron varrella talo. Kun Jakke läheni puroa, oli siinä muuan nainen pesuja pesemässä. Kivistä ladotun piisin päällä oli pata, jossa kiehua porisi lipeässä pesuja. Naisella ei ollut kenkiä jaloissa, ei huivia päässä, vaan avojaloin seisoi hän puron vesikivien päällä. Hänen hihansa olivat käärityt, joten käsivarret olivat kyynäspäitä myöden paljaina. Siinä hän sitten purnusi saippuavedessä pesuja, niin että vaahto punkasta roiskahteli.

Kun Jakke oli siitä sivu astumaisillaan, havaitsi tyttö hänet.

"Noh, mihinkäs Jakke nyt astelee?" kysyi tyttö.

"Käymmähän tuolla kirkonkylässä", sanoi Jakke vähän säpsähtäen ja seisahtui samassa.

"Onko niin kiire, ettei jouda istahtamaan?" kysyi impi.

"Kiitos! saispa tuota vähän jalkojaan lepuuttaa", sanoi Jakke ujostellen ja samassa istahti hän eräälle kivelle.

"Kuinka siellä Lampelassa nykyään voidaan?" utasi neito.

"Kiitos, meneehän tuo laillaan; eihän siellä mitään erinomaista", vastasi Jakke.

"Milloinkas se Jakke aikoo itselleen emännän ottaa?" sanoi tyttö ujostelematta.

"Kuka minusta tämmöisestä…?" sanoi Jakke ja punastui korvia myöten.

"Kyllä niitä aina löytyy, kun vaan ottaa halunnee", vakuutti tyttö.

"Missä … sanopas?" sanoi Jakke ikäänkuin vähän vertyneenä yhä enemmän punastellen.

"Vaikkapa tästä, jos vaan kelvannee", sanoi tyttö ja katsoi kiinteästi Jakkea silmiin; mutta samassa kourasi hän niin lujasti pesujaan, että vaahto ruiskahti tytölle vasten kasvoja.

"Sinä pilkkaat minua", änkytti Jakke hämillään, samassa katsoa vilkaisten tyttöön. Siinä seisoi tyttö niin punakan ja täyteläisen näköisenä ja ujostelemattomana. Vasten tahtoaankin tunsi Jakke jonkunmoista mieltymystä häntä kohtaan.

"Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli", sanoi tyttö ja samassa nauraa heläytti niin että metsä kumisi. Jakke tuli niin hämilleen, että hän mutisi ikäänkuin puoliääneen: "Piisaa se pilkka pienempikin, ei harmajan hevosen kokoinen." Samassa nousi hän ylös ja alkoi astella kylää kohden.

Se kumma nähtiin nyt, että Jakke oli kyläreissullaan yötä, jota ei oltu koskaan ennen nähty. Aamulla kuiskailtiin talonväen kesken, että Lampelan Jaken ja Lammin Maijan oltiin nähty iltamyöhän kahden kesken istuvan pellonpientareilla ja tuumailevan keskenään. Talon ovisängyssä oli Jakke maannut sitten yönsä ja aamulla lähtenyt kotiinsa.

Joku sana tuosta tytöstä. Hän oli joku aika sitten tullut jostakin ulkopitäjästä siihen kuntaan. Hän oli yleensä tunnettu rotevaksi, saattavaksi, työteliääksi ja ahkeraksi ihmiseksi, myöskin pystyväksi mihin työnlaatuun hyvänsä. Hän ei ruvennut palvelijaksi suurestakaan palkasta, vaan teki töitä urakalla, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä, ja roteva kun oli, pääsi hän aina hyville palkoille. Hänellä oli iso varasto vaatteita koossa ja vähän rahojakin säästössä.

Roteva siinä, roteva tässä, roteva kaikissa asioissa kun oli, oli hän näissä kohdissa omituisen roteva, ja enimmiten katsottiin sitä liikanaiseksi rotevuudeksi. Jakke ei ollut ensimäinen, jota hän kosi, vaan hän oli jo ennen monta muutakin kosinut. Tästä sai hän ylönkatsetta nuorten miesten puolelta, sillä he katsoivat sitä liialliseksi tungettelemiseksi. Niin tavoin hän sai monenkin vetäytymään itsestään ulommaksi, joka ehkä muuten olisi häneen mieltynyt ja omakseen ottanut. — —

Kun Jakke tuli kotiin, oli hän kappaletta hilpeämpi entistään.

Eräänä iltana, työstä tultuaan, istui hän tapansa mukaan penkille, viputteli ahkerasti polviaan ja vihelteli jotakin laulun nuottia.

"Miksikäs Jakke nyt niin iloissaan on; enpä sinua ennen ole tuommoisena nähnyt?" sanoi äiti sen havaittuaan.

"Istukaappa äiti tähän, niin haastellaan vähän", kehoitti Jakke.

"Noh", sanoi äiti istuttuaan.

"Minkälainen teistä olisi tuo Lammin Maija?" sanoi Jakke ujostellen.

"Oh, parhaita ihmisiä, mitä meidän pitäjässä löytyy. Oletko kosinut häntä?" sanoi äiti.

"En; vaan hän on kosinut minua ja sekös minua harmittaa."

"Noh, mitä se sitten haittaa."

"Mutta eihän tytöt sitä tapaa käytä, että he kosisivat."

"Kiitä onneasi, että niin on käynyt, sillä ethän sinä nuhjus olisi itse sitä ikänä toimeen saanut. Ota pois Herran lahja, silloin kuin se tarjolla on; muuten menet onnesi yli, sillä minä pidän tämän Jumalan ohjauksena", tuumaili äiti.

Jakke ei vastannut siihen mitään, meni vaan askareihinsa.

Seuraavana perjantaina puki Jakke pyhävaatteisiinsa ja lähti kirkolle. Seuraus matkasta oli se, että Lampelan Jakke ja Lammin Maija kuulutettiin avioliittoon.

Kesä oli kulunut jo syyskuun puoliväliin ennenkuin he joutuivat vihille. Silloin he kävivät pappilassa, eikä heillä ollut hääväkenä muita kuin puhemies muorinsa kanssa. Kahden kahdastaan tulivat nuorikot jalkasin Lampelaan, tuohon sydänmaan uudistaloon. Ei ollut kotonakaan lukuisaa hääväkeä morsiusparia vastaanottamassa, ei muita kuin anoppimuori; mutta hän ottikin heidät niin sydämmellisesti vastaan, ettei moisempaa ja rakkaampaa vastaanottoa liene koskaan muillakaan ollut.

Morsian oli tuonut tullessaan kahvia ja vehnästä, että saataisiin tuossa pienessä kodissa häitä juoda. Kuitenkin väki oli kutsuttu näihin kekkereihin, vaan yksikään heistä ei tullut, sillä he katsoivat Jaken naimapuuhat sydämestään ylön. Tästä tuli anoppi kovin apealle mielin. Yhtenään hän paapatteli ja päivitteli, "kun ihmiset saattavatkin olla niin tylyjä ja tyhmiäkin, etteivät nyt tulleet juomaan kahvikuppia veljensä hääpäivän muistoksi." Ja niin he voivat matkaansaattaa suurta mieliharmia Jaken nuorelle emännälle.

"Oh, ei se tee mitään. Kylläkai vielä leppyvätkin. Sen paremmat pidot, mitä vähemmän väkeä. Juodaan me nyt vaan häitä tänä iltana; huomenna alkaa toinen toimi, sillä silloin täytyy ryhtyä taloudentoimiin", tuumaili nuori emäntä.

Sen verran Maija välitti koko sukulaistensa tylyydestä ja ylönkatseesta.

Lämmin, kaunis syyskuun ilta oli. Linnut laulelivat iloisesti iltavirsiään, ja kun nyt oli pyhäilta, ei talousasioista puhuttu sen enempää. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä nythän oli hääpäivä; sopihan tulevaiset huolet ja ponnistukset nyt unhottaa.

Aamu tuli. Ensimäisenä oli nuoriemäntä ylhäällä puuhaamassa einettä vähälukuiselle perheelleen.

Kun Jakke nousi ylös, istui hän alakuloisen näköisenä penkille. Maija silmäili silmänurkallaan Jakkea.

"Miksikäs sinä noin alakuloisena istut? Ei nyt ole aikaa nurjottamisiin ja miettimisiin, sillä nyt tarvitaan työtä ja tointa", tuumaili nuoriemäntä.

"Voi, Maija rukka! Kovin kurjaan paikkaan sinä jouduit", sanoi Jakke nolosti.

"Kuinka kurjaan?" kysyi emäntä vähän kummastellen.

"Eihän tässä ole mitään, köyhyys vaan ahdistelee joka puolelta", ilmoitteli Jakke.

"Aivanhan sinä joutavia puhut. Eihän kaikilla ole tämmöistäkään pesäpaikkaa elämäänsä alotellessa", vakuutteli emäntä lohduttavaisesti.

"Paljon on vailla. Pitäisi pitää työmiestäkin, sillä yhtäällä on yhden jälki, vaikka vielä kuinkakin ahkera olisi; mutta milläpä palkkaisi työmiehen, kun ei ole varoja", nurrutteli Jakke yhä.

"Mitä me sitten tuolla työmiehellä tekisimme?" kysyi emäntä pyylevästi.

"Niin, ettehän te naiset ymmärrä talouden asioista niin mitään."

"Noh, mutta onhan meitä nyt kaksi; toisen verran enemmän työvoimia kuin ennen on ollut, ja sehän on jo jotakin", vakuutteli emäntä.

"Toisen verran!" toisti Jakke ikäänkuin ylenkatseellisesti. "Kyllähän ne naistentyöt tietään, että paikallaan ja kutsumisessaan ovat kylläkin tarpeellisia, mutta mitä hyvää heistä on miesten töille? Miten minä ehdin hakkuutyötkin tehdä ja hevosta ajaa?" selitteli Jakke neuvotonna.

"Ole siitä huoletta; hakkaa sinä, kyllä minä hevosta ajan", sanoa mäikäsi emäntä.

"Sinä hevosta ajat!" sanoi Jakke revästen silmänsä tavallista suuremmiksi.

"Juuri minä."

"Jopa nyt jotakin kuulee!" sanoi Jakke ihmetellen ja huokasi raskaasti.

"Mutta se on kuitenkin tosi; sen saat vielä itse nähdä", vakuutteli emäntä.

Siihen se juttu silloin jäi.

"Pitäisi tehdä lahtiakin talven varaksi, mutta mistäpä teki, kun ei ole kuin kolme lehmä-kantturaa ja niistä ei olisi varaa hukata", nurrutteli Jakke yhä eräänä toisena kertana.

"Etkö sinä ole tottunut lintuja pyytämään?" kysyä tokasi emäntä.

"En."

"Etkö milloinkaan?"

"En milloinkaan; en ole edes yrittänytkään", sanoi Jakke.

"Jopa kumma, ja mies asuu keskellä sydänmaata! Onko näillä piirteillä muita linnun pyytäjiä?"

"Ei minun tietääkseni ainuttakaan."

"Noh, sittenhän meillä on Jumalan yhteinen metsänkarja hallussamme, josta saamme talven varaksi ottaa niin paljon kuin vaan haluamme", iloitsi emäntä.

"Niin, mutta kukapa niitä pyytäisi?" kysyi Jakke.

"Kyllä minä pyydän", sanoi emäntä uhraavaisesti.

"Sinä!"

"Minä."

"Noh, oletko sinä sitten tottunut lintuja pyytämään?"

"Viisivuotiaasta saakka olen jo lintuja pyytänyt", vakuutti emäntä.

"Ja olet saanut…

"Ja olen saanut."

"Jonkun nokan joskus", sanoi Jakke ikäänkuin vieläkin epäillen.

"Tavasta suuria kontillisiakin."

"No, jotakin sitä kuulee", sanoi Jakke vähän häpeillen.

Vielä samana iltana rupesi emäntä ansojen punontaan ja Rusko sai uhrata puolet häntäjouhistaan emännän tehdastarpeisiin. Ennen maatapanoa oli emännällä sata surmasilmukkaa valmiina kaikenlaisille metsälinnuille.

Ennen maatapanoa äitimuori sai kuiskata Jakelle: "Minä luulen, että sinulla oli erinomainen akanonni, niin että tuskinpa monella on moista ollut."

"Saa nyt nähdä, kerskaukset ainakin ovat hyvät", sanoi Jakke.

Kun emäntä oli huomenaamuna emännyyden työnsä tehnyt, sitoi hän ansanipun kaulaansa ja kirvesnalkin kainaloonsa, aikoen lähteä metsälle.

"Mitä nyt meinaat?" kysyi Jakke.

"Menen ansoja virittämään."

"Mitä joutavata!" sanoi Jakke. "Aivan oudoille sydänmaille, eksyt vielä sinne."

"Onhan nyt selkeä päivä; aina sitä osaa määräpaikkaansa, kun aurinko näkyy; paitse sitä tarvitseehan toki tutustua ympäristöönsä", sanoi emäntä ja niin lähti hän.

Kun iltatyöt alkoivat lähestyä, tuli emäntä jo kotiin.

Hänellä ei ollut palatessaan enään ainuttakaan ansaa kaulassaan, vaan kirvesnalikkansa toi hän rehellisesti kotiinsa, pannen sen huolellisesti hakaan, samassa lausuen: "Onpa hyvä, kun minun varalleni sattui noin nätti kirves." Parin päivän perästä väänsi emäntä aamutyöt tehtyänsä suuren viikkokontin selkäänsä.

"Mitä tuolla aijot tehdä?" kysyi Jakke ihmeissään.

"Tarvitsen sitä ansojani kokiessani", sanoi emäntä.

"Mitähän siihen luulet panevasi, sammalia kai", ivaili Jakke.

"Mihinkä minä sitten lintuja panisin, ellei konttia olisi", arveli emäntä.

"Kyllä kai ne linnut, mitä sieltä saat, pysyy hankasessasikin, jos siihenkään mitään tulee", sanoi Jakke.

Huolimatta Jaken ivallisesta puheesta niin mitään lähti emäntä.

Oli vähän jälkeen puolen päivän, kun emäntä tuli kotiin. Hänellä oli kontti täynnä lintuja, kielellä puristaen ja vieläpä muutamia helmassakin. Hän jysäytti raskaan konttinsa lattialle ja muksautti samassa helmastaan linnut pois. Sitten aukasi hän konttinsa ja kukisti sieltä linnut yhteen läjään lattialle. Joukossa oli kolme metsoa, viisi koppeloa, teiriä, kanoja ja pyitä.

"Onkos hullumpata", sanoi Jakke ja hänen suunsa meni makeaan hymyyn.

"Siinä on ensimäinen tulos; mutta vasta niitä tulee, sillä minä laitan kaksvertaa ansoja lisää. Tämmöinen hyvyys ympärillä ja vielä mies arvelee, että mistä talven varaksi lahtia saadaan", sanoi emäntä uhmaillen.

"Mene sinä Jakke kuokoksellesi, sillä olethan nyt jo syönyt puolisesi ja levännyt. Mummu tekee hyvin ja menee pottumaalle pottuja kaivamaan, minä rupeen pienempiä lintuja siivoamaan ja keitetään illaksi oikein aika lintukeitot; nyt ruvetaankin elämään herroiksi", tuumaili emäntä edelleen.

Nöyrästi totteli Jakke emäntänsä komentoa ja lähti kuokokselleen. Siellä hän repi maan-kamaraa ikäänkuin uuden innon elähyttämänä, niin että korpi humisi.

Isoimmat linnut siivottuaan pani emäntä ne suolaan, sitten palvasi hän ne saunassa ja vei aitan orrelle talven varaksi.

"Mutta mistäs luulet saavasi jouhia lisää, kun aiot vielä ansoja punoa; ethän toki aikone Ruskolta viimeistäkin häntää riistää", sanoi Jakke eräänä kertana emännällensä.

"Enhän tokikaan; milläs sitten Rusko kärpäsiä huiskisi tulevana kesänä — — —. Kyllä minä jouhia saan, kun ma käyn ensipyhänä kirkolla", vakuutteli emäntä.

Kun hän kirkolta palasi, oli hänellä aika kääry jouhia mukanaan. Pian olivat ne punotut ansoiksi ja viritetytkin metsään.

Nyt rupesi tulemaan lintuja niin paljon, että emännän täytyi kaksikin kertaa yhdellä hakukerralla kantaa niitä kotiinsa. Hän ei ollut tietää mihin niitä panna. Pienempien lintujen lihoja kantoi hän usein Jukenkin kotiin, eikä ollut tietävinäänkään heidän ylönkatseestaan ja nurjamielisyydestään. Tällä tavoin ehtimiseen osoittaen naapureilleen ystävällistä mielialaansa, voitti hän vähitellen heidän nurjamielisyytensä ja ennen pitkää tuli heistä hyvät ystävät.

Höyheniä ei hän missään tapauksessa antanut pois, vaan tarkasti säilytti ne siltä varalta, että hän tekee niistä sekä pienempiä että isompia höyhenpatjoja; ainoastaan silloin kuin hän möi linnut kokonaisinaan, menivät höyhenetkin. Syksympänä kantoi hän kontilla lintuja kirkonkylän kauppiaille, jotka niitä halukkaasti ostivat ja niillä sai hän sievoset rahat; mutta isoimmat linnut ne yhä vaan pääsivät aitanorsille.

Eräänä iltana syksympänä sanoi Jakke: "Voi, kun kirkkoherran kesäsaatavatkin ovat vielä maksamatta!"

"No, sinä nyt olet aikahinen; kylläkai talvivientikin on vielä maksamatta", sanoi emäntä.

"Mitenkä se on äiti, tulikohan nekään maksetuksi?" sanoi Jakke ja katsoi äitiään hartaasti silmiin.

"Enpä oikein muista; tuskinpa niitä on maksettu", sanoi mummo.

"Senhän minä arvasinkin; te olette oikein aikaansaamattomia nuhjuksia", sanoi emäntä vähän kärsimättömästi ja meni asioihinsa.

Sitten ei puhuttu enään koko asiasta mitään.

Emäntä touhusi askareissaan, kävi hakemassa ansansa ja toi lintuja, kuten ennenkin.

Parin vuorokauden päästä mätti hän suuren konttinsa lintuja täyteen, pani vähän parempata varrellensa ja alkoi vääntää konttia selkäänsä.

"No, mihinkä nyt?" sanoi Jakke kummissaan.

"Lähden kirkkoherran saatavia maksamaan", sanoi emäntä.

"Mitä joutavata, ennättäähän sen sittenkin!" sanoi Jakke.

"Niin, ennättäähän sen sittenkin, ajattelet sinä, ja niin ne jäävät kerrasta toiseen, niin että viimein tulee ryöstöherra taloon. Kaikki pitää ajallansa tehdä", sanoi emäntä ikäänkuin vähän nuhtelevasti.

"Luuletkos kirkkoherran saatavistansa lintuja ottavan?" sanoi Jakke epäillen.

"Ole siitä huoleti, kyllä herrat linnunlihan tuntevat", sanoi emäntä vakuuttavasti.

Ja niin lähti hän.

Emäntä kantoi lintukonttinsa suoraan pappilaan, heitti sen väentupaan ja meni kirkkoherran kamariin.

Kirkkoherra oli istumassa keinutuolissa, jossa hän veteli savuja pitkävartisesta piipustaan.

Kun emäntä oli hyvänpäivän toivottanut, sanoi kirkkoherra:

"Kah Lampelan nuori emäntähän se onkin!" samassa nousi hän ylös ja meni vierastansa tervehtimään, kehoittaen istumaan.

"Mitäs emäntä nyt asioitsee?" utasi kirkkoherra sitten.

"Olisihan minulla vähän asiaa: tulin kysymään, ottaisiko kirkkoherra lintuja?"

"Onko teillä niitä useampiakin?" kysyi kirkkoherra.

"On niitä, en heitä ole lukenut."

"Oikein paljon?"

"Oikein viikkokontillinen."

"Kyllähän linnut hyviä olisi, vaan sattui nyt niin kuiva rahasta; se tulee välistä katkelma minullekin", sanoi kirkkoherra avonaisesti.

"En minä niistä rahaa tahdokkaan."

"No, mitenkäs sitten?"

"Meillä tuntuu olevan rästinä kirkkoherran saatavat."

"Enpä häntä voi muistaa, mutta saadaanpa katsoa", sanoi kirkkoherra ja otti ylöskantokirjansa esille.

"Niin näkyy olevan kesäsaatavat", sanoi kirkkoherra kirjaansa selaillen.

"Minä luulen, että on rästinä talvisaatavatkin", sanoi emäntä.

"Niinpä näkyy olevan, vaan eiväthän ne niin pikkupaikasta suuriin nouse. Mutta lähdetäänpäs nyt niitä lintuja katsomaan", tuumaili kirkkoherra.

Mentiin.

Oikein kirkkoherra kauhistui, kun näki niin suuren kontin täynnänsä kauniita vereksiä lintuja.

"Kannappas konttisi tänne salinporstuaan", käski hän emäntää.

Kun tämä oli linnut kukistanut lattialle, näyttivät ne niin paljoilta, että kirkkoherra huudahti: "Ei minun saatavani riitä maksuksi tuosta lintupaljoudesta; minä maksan teille ylijäämästä rahat."

"En, hyvä kirkkoherra, minä niistä lisämaksuja tahdo; kiitos vaan odottamastanne", sanoi emäntä ja aikoi lähteä.

"Älkääpäs nyt niin vain ilman aikojaan lähtekö; tulkaa nyt sisälle, että saatte edes kahvikupin", sanoi kirkkoherra.

Kirkkoherra haki vaimonsakin katsomaan sitä lintupaljoutta ja yhdessä he sitten niitä ihailivat.

Lampelan emännälle tuotiin oikein vehnäsen kanssa kahvia, ja rovastinna istui viereen puhuttelemaan.

"Saisinko minä vastakin metsänriistalla maksaa kirkkoherran saatavat?" kysyi emäntä.

"Saatte, saatte, emäntä hyvä; sittenhän meidän ei niitä tarvitse mistään muualta hakea", vakuutti kirkkoherra.

Kun tuli rekikeli, meni Jakke metsään hakkaamaan ja emäntä rupesi hevosta ajamaan. Kun ajomatka oli lyhyt, ei luonnollisesti ollut myötäänsä ajamista. Emäntä käytti väliajan hyödyksi siten että alkoi hakata haloiksi kotiinajamiaan rankoja.

Kun Jakke tuli kotiin illalla, ei hän ollut silmiään uskoa, kuinka oli mahdollista, että emäntä niin jolevasti ajoi hevosta ja vieläpä ennätti melkoisen määrän halkojakin hakata.

"Sinä olet toimellinen vaimo", sanoi Jakke ja oli vähällä tarttua emäntään syliksi. Pari kertaa hän jo kohautti käsiään sitä varten, mutta tavallinen juroutensa ja ujoutensa esti hänet siitä.

"Mitä sinä siinä töpistelet ja heristelet ja kuitenkin heität hyvät aikeesi siihen?" sanoi emäntä, samassa vanuen Jakkeen kiinni, ja hän nujuutti ja myllyytti miestään niin että sääret virveliä huusivat. Jakke parka nauroi niin että oli siihen katketa. Kenties oli se Jakelle ensimäinen sydämellinen nauru koko elämässään.

"Enkö minä sinulle, mokoma, jo ennakolta sanonut, että tältä tytöltä käypi laatuun vaikka minkälainen työ."

"Mutta nyt meiltä loppuu tuoreen lihan syönnit", sanoi Jakke eräänä iltana.

"Miksikä niin?"

"Onhan nyt jo lumi maassa, ettei enään voi lintuja pyytää."

"Ei siinä ole mitään perää. Jahka ma tässä saan jotakin loma-aikaa menen metsään laittamaan katoksia kuusten juurille, ja kun enemmän lunta tulee, viritän jänislankoja niin kyllä tuoretta lihaa piisaa", vakuutteli emäntä.

Sanottu ja tehty. Emäntä meni kun menikin metsään, laitti sinne katoksia puiden juurille, ja kun lunta tuli enemmän, viritteli hän jänispoluille surmasilmukoita. Aatoksissaan hän piti ansain alla marjaisia puolanmarjanvarsia ja piti katosten alustat lumesta puhtaina. Niihin linnut mielellään menivät ruokaansa hakemaan, vaikka saivatkin siellä usein surmansa. Olipa soma katsoa, kun emäntä puki Jaken takin päällensä, köytti sen vyötäisistään kiinni, pisti kirvesnalkin vyönsä alle, hyppäsi suksille ja alkoi mennä vilistää metsään. Mutta sieltä palatessaan oli hänellä useinkin metsoa, koppeloa, teertä ja valkoista karvajalka-metsikanaa ja jänis tai parikin kontissa. Niillä retkillään ei hän viipynyt parin tiiman päälle, ja pian hän taas joutui muihin asioihin.

Pitkät talviset iltapuhteet alkoivat lähestyä. Emäntä loukutti kesällä kasvaneet hamput ja laitti mummon niitä kehräämään. Itse hän laittoi verkonkudelman ja alkoi pitkinä puhteina pistellä verkkoa.

"Mitähän sinä luulet tuolla tekeväsi?" kysyi Jakke.

"Tietysti minä pyydän kaloja", sanoi emäntä avonaisesti.

"Kaikkea vielä, mistähän niitä luulet pyytäväsi?" sanoi Jakke ikäänkuin pitäen joutavana koko emäntänsä kalanpyyntihankkeet.

"Eikö noissa lammissa sitten kaloja otekaan?" kysyi emäntä.

"Noo, onhan niitä; vaan kylläpähän ne siellä pysyvät", tuumaili Jakke.

"Onko niistä kukaan pyytänyt kaloja?"

"Eipä juuri … joku koukkumies joskus."

"Etkö sinäkään ole koskaan pyytänyt?" kysyi emäntä.

"Ei, mitäs minä; ei ne sieltä minun kynsiini tule", sanoi Jakke.

"Senhän minä tiesinkin; et sinä mitään yritä. Mutta minun kynsiini ne kyllä tulevat, ja sen parempi kun ei ole ollut muita pyytäjiä; saan sitä enemmän kaloja. Tarvitseehan kesälläkin saada jotakin tuoretta ruokaa, kun ei käy linnun pyytäminen laatuun", tuumaili emäntä vakuuttavasti.

Keväillä oli emännällä parikymmentä pientä rysätuppeloa valmiina. Itse hän ne vannehti ja laittoi kaikinpuolin reilaan.

Kun keväällä maan ja jään väliin ilmestyi joitakin avonaisia paikkoja, pisteli emäntä niihin rysätuppeloitaan. Pian alkoi hän kantaa kotiinsa kontilla suuria haukia, kuin kotahalkoja. Niitä tuli niin viljalta, ettei kaikkia voitu syödä vaikka emäntä vei usein Jukenkin taloon. "Jospa olisi, mihin noita kaloja möisi, niin nyt rahaa tulisi! mutta on liian pitkä matka kantaa niitä kirkollekin näin kelirikon aikana", tuumaili emäntä.

Mutta toimelias kuin ainakin keksi hän keinon siihenkin.

Mitä ei keittämällä ja paistamalla voitu syödä, perkkasi hän ne ja halkasi selänpuolelta ja laitti seinille tikutettuna kuivamaan. Tällä tavalla teki hän monta isoa kimppua kapahaukia ja valmistuttua vei hän ne aitan orrille vastasen varaksi. Niin hän pyysi koko kesän kaloja, eikä tuorekala puuttunut koskaan heidän pöydältänsä, eikä se sentään yhtään ehkäissyt hänen muita toimiansa, sillä hän lähti sitä aikusemmin ja oli toimissaan sitä myöhempään.

Kesätöissä oli hän aina Jaken kanssa rinnakkain. Kun oltiin niityllä heinänteossa, pökäsi hän heti syömästä päästyään metsään siksi ajaksi, kunnes muut olivat ruokalepoa viettämässä. Siellä hän repi pajuista parkkia irti, ja tullessa oli hänellä niitä vankka taakka selässä. Sillä tavalla keräili hän kesän pitkään niitä hevoskuormittain ja talvella sai hän niillä kauniit rahat. Hän oli aina ja jokapaikassa pyynnin ja saannin puolella, eikä hän näkynyt väsyvän eikä uupuvan ensinkään. Yhtä täyteliäs, yhtä punakka hän vaan oli kuin ennenkin.

* * * * *

Aikaa on kulunut. Sillä välin on Lampelassa tapahtunut suuria muutoksia. Lampelan emännällä on jo kaksi pientä perillistä, tyttöjä molemmat. Nämät rajoittivat jonkun verran emännän työ- ja toimintavapautta, mutta suurimmaksi osaksi saivat ne jäädä mummon hoitoon.

Sillävälin ruvettiin rakentamaan Oulun rautatietä. Rautatielinja osui kulkemaan noin puolen peninkulman matkassa Lampelan ohitse. Vielä osui käydä niin onnellisesti, että toisenpitäjän kymmenkunnan sydänmaan talon takia rakettiin pikkunen pysäkki juuri lyhimmän matkan päähän Lampelasta. Tämä oli suuresta merkityksestä Lampelalle. Samalla kuin se oli melkein likimmäinen naapuri, tuli se Lampelan emännälle oikeaksi markkinapaikaksi. Sinne hän möi lintunsa, kalansa, voinsa, marjansa ja mitä vaan myytävää oli. Muun muassa kokoili hän kulovalkean polttamista lepikoista kyhmyräsauvoja, kuori ne ja vei pysäkille. Siellä hän laitti pylvästen nenään ison ammeenvanteen, jonka sisään hän asetteli kyhmyräsauvansa, ja niitä oli siellä välistä runsas varasto. Sauvat olivat varustetut niin julkiselle paikalle, että kaikki rautatietä matkustavaiset ne heti havaitsivat. Yksi ja toinen matkustava meni niistä paraita valitsemaan, ja asemamies möi niitä määrätystä hinnasta ja Lampelan Marilla oli siitä kaupasta melkein ainainen rahantulo.

Mutta vielä suurempiin hommiin ryhtyi Lampelan emäntä, hän rupesi nim. laittamaan rautatielle ratapölkkyjä ja halkoja. Talo oli jo niin vaurastunut, että jaksettiin pitää vierasta väkeäkin. Itse emäntä se istua körötteli ratapölkky- tai halkokuorman päällä, viedä kiidättäen niitä asemalle. Sattuiko niin, ettei emäntä itse joutanut hevosta ajamaan, sai piikatyttö sen tehdä. Pysäkin päällikkö oli ihmisystävällinen mies, ja hän oli aina apuna emännän ja piikatytön kuormaa purkamassa.

Vaikka noita uusiakin hommia tuli, ei emäntä silti heittänyt kalan- ja linnunpyyntiänsä.

Kun vanhin tytär oli viisivuotias, sivalsi emäntä tytön selkäänsä ja lähti ansojansa kokemaan.

"Mitä sinä nyt hulluttelet, kun lähdet tuota lasta ympäri metsiä kantamaan, sillä onhan työtä tosissakin?" ihmetteli Jakke.

"Pitäähän lapsen jo nuorena oppia. Viisivuotiaana minäkin olin isän kanssa linnustamassa", sanoi vaan emäntä ja lähti.

Talvikaudet oli hänellä kalanpyynti voimassa. Eräänä kertana oli Lampelassa neljä päiväläistä ratapölkkyjen teossa. Asiansa tehtyä lähti emäntä kalanpyydyksiään kokemaan. Miehet tulivat metsästä kotiin puolista syömään ja emäntää ei näkynyt ei kuulunut.

"Kylläkai se on päällensä pudonnut rysäavantoonsa; muuton ei hän niin kauvan viipyisi. Täytyy pikasesti lähteä häntä hakemaan", hätäili Jakke. Samassa tormasi hän ulos ja sivalsi suksensa seinän nojalta, aikoen hypätä niiden päälle ja lähteä emäntää hakemaan. Mutta emäntäpä tulla vihkasi suksillaan jo aika hamppua kotiin päin.

"Sain niin paljon kaloja, että hiihtää vihkasin konttineni rautatien pysäkille myömään niitä ja näppäsin kahdeksan markkaa pussiini. Nyt on vero-raha täysi", sanoi emäntä vähän hengästyksissään ja oli niin punainen, että luuli veren tipahtavan.

Emännällä oli jo useita isompia ja pienempiä höyhenpatjoja aitan orrella. Ei hän ensinkään käyttänyt niitä talouden tarpeisiin.

"Mihin sinä noita säästät, kuu et itse niitä käytä, makaat vaan olkivuoteella?" muistutti eräänä kertana joku hänen ystävistään.

"Minä säästän niitä tyttärilleni; tarvitseehan lapsikullatkin jotakin saada", sanoi vaan emäntä. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä kun hän eräänä kertana meni patjojaan tarkastelemaan, havaitsi hän, että hiiri oli kaivanut monen patjan läpi reijän ja vihdoin rakentanut kolmanteen patjaan pesänsä. Siellä oli koko pahna jo melkein aikasia hiiriä, ja nekös olivat patjoissa pitäneet aika mylläkkää. Harmissaan kantoi emäntä patjat huoneeseen ja syötätti kissalla koko tuon tunkeilevan rosvojoukon. Ei emännän mielestä tahtonut mennä tuo, kenties ensimmäinen tappio hänen tavaransa kokoamisessa. Paapattamalla paapatteli hän yhtämittaa tuota kovanonnen kohtausta ja sitä tappiota, minkä ne hänelle tekivät. Muuta neuvoa ei ollut, vaan täytyi laittaa uudet päälliset patjoihin rikkeinten sijaan sekä eroitella turmeltuneet höyhenet pois. Mutta kylläpä emäntä osasi nyt katsoa patjojensa perään, etteivät niitä enään hiiret päässeet turmelemaan. Useat kerrat kesässä kantoi hän ne ulos tuultumaan ja tarkastellakseen, olivatko niihin hiiret mitään vikaa tehneet.

Jaken talous oli ensimmältä paljon huonommalla kannalla kuin Juken, sillä niin nuhjusmainen ja toimeton mies kuin Jakke oli, ei hän päässyt vaurastumaan, vaikka kyllä koki tehdä työtä kahden edestä. Mutta ei kauvan viipynyt, ennen kuin Jaken talous oli paljon edellä Juken taloutta ja tämä kaikki oli Jaken emännän ansio.

Eräänä iltana sanoi emäntä Jakelle: "Meidän vaurastumisemme käypi tällä tavalla kovin hitaasti, sillä emme me saa peltoa levenemään niin rohki kuin pitäisi, kun kova korpi ja kannikko on kova vastarinnan tekijä. Meillä on aivan pellon alla hyvä räme; siihen täytyy ryhtyä käsiksi, että saisimme pikemmin karjaa lisääntymään."

"Tee kuin tahdot … mitäpä minä hänestä", sanoi Jakke välinpitämättömästi ja tuhrasi nokkaansa.

"Senhän minä tiesinkin, mokoma nahjus; mutta sen sanon, että kyllä saat tulevana kesänä kuokkaa ja lapiota heiluttaa", sanoi emäntä ikäänkuin uhmaellen.

"Tämä poika ei työtä pelkää", sanoi Jakke ja hän oikein hypähteli ja reipasteli.

"Kas, vaan eipä uskoisi! ompa lepässäkin tervaa!" sanoi emäntä naurahtaen.

Samassa kävi hän ukkoonsa kiinni, pöllyytti, nujuutti ja pyöritteli häntä kelpolailla. Jakke nauraa tuhautteli vaan nokkaansa.

"Minulla on hyvä mies, nöyrä mies, siivo mies; hyvä työmies myöskin olet, mutta toimintakykyä ei sinulla ole vähän vähääkään."

"Eipä sitä paljon minulta taida yksinäni suopeltoa tulla", arveli Jakke.

"Kuka on sanonut, että sinun yksin sitä tulee tehdä? Otetaan joku mies sinulle avuksi; paiti sitä olenhan minäkin vielä joku", tuumaili emäntä.

"Milläpä tässä miehiä palkataan", tuumaili Jakke.

"Ole siitä huoleti, kyllä minun pussissani sen verran varoja on", vakuutti emäntä.

Ennenkun kesä oli lopussa, oli kaunis kaistale pantu rämettä nurin ja emäntä oli parhaana siellä kuokkaa ja lapiota heiluttamassa.

Kesäsydännä kun ei ansoilla ja rysillä saanut kaloja, kulki emäntä onkimassa ja koukkuamassa. Usein hän lähti järvelle ennen auringon nousua, ja ennenkun väki nousi ylös, oli höyryävä kalakeitto jo valmiina pöydällä.

Eräänä kertana olivat Lampelaiset ottaneet tehdäksensä valtionrautatielle isomman määrän halkoja. Mutta kävi niin onnettomasti, että Jakke rupesi sairastelemaan, eikä kyennyt ensinkään metsätöihin.

"Mikä nyt tulee neuvoksi näiden valtion halkojen kanssa, kun minä en kykene metsään?" arveli Jakke eräänä kertana alakuloisesti.

"Meidän täytyy ottaa poikanen avuksemme", tuumaili emäntä.

"Mitäs semmoiselle työlle poikanen voi; tarvitseisi kaksikin aikaista miestä, semminkin kun tänä talvena olisivat menneenvuotiset halotkin ajettavat rautatiepysäkille", perusteli isäntä.

"Minkä tähden turhanpäiten niin paljon varojamme tuhlaisimme, koskapa poikanen kyllä voi sahaa toisesta päästä vetää. Kyllä minä raastan toisesta. Ajakoon piikatyttö valtiohalkoja ja muutenkin hevosta", tuumaili emäntä.

"Sinä häntä nyt olet aikahinen", sanoi isäntä nauraa tuhautellen.

Sanottu ja tehty. Emäntä teetti itselleen päälle polven ulottuvat saappaat, hankki poikasen kumppanikseen ja nyt metsään valtion halkojen sahaukseen. Ja huhtikuun ensimäisinä päivinä oli tuo isommoinen halko-urakka kauniisti ladottuina pinoihin.

* * * * *

Lampelan emännän ei enään olisi tarvinnut olla niin ahkeran ja monipuolisesti puuhaavan, sillä talous oli jo paisunut siihen määrään, että hän olisi jo voinut vähemmällä touhulla toimeen tulla. Mutta hän ei vaan voinut luopua entisestä tavastaan. Yhä hän eli ja toimi entiseen suuntaansa, ajoi hevosta, hakkasi melkein kaikki kesäpuut, linnusti ja kalasteli. Syksyin oli hän jo niin heikolla jäällä pyydystensä kanssa, että Jakke pelkäsi hänen putoavan heikkoon jäähän ja menettävän henkensä. Mutta äläs mitään! Suksien kanssa laapusteli hän järvillä ja asetteli sinne pyydyksiään, eikä putoamisesta tullut niin mitään. Mutta usein olivat eukon helmukset kotiin tullessa niin jäässä, että ne seisoivat lattialla, kuin tyhjä tynnyri, kun hän ne päältänsä pois riisui.

Koko talvet läpeensä oli hänellä linnun katokset, jänis langat, kanavihit ja kalanpyydykset voimassa. Viimeiseltä piti hän kalamatkoillaan piikatyttöstä kumppalinaan. Oli eräänä kertana oikeen pohjolan mallipakkanen. Tyttö ei arvannut olla niin varovainen, kuin emäntänsä oli. Muutaman lammin ojan suussa oli hautova kohta. Emäntä ei huomannut pitää tyttöä silmällä ja yks kaks pudota muksahti tyttö järveen. Oitis kavahti emäntä suksiensa päälle, sai tyttöä niskasta kiinni ja veti hänet jäälle. Nyt tuli imelät kummat. Matkaa oli kotiin kolmatta kilometriä ja liki neljänkymmenen pykälän pakkanen kipristeli kuivissakin vaatteissa olevaa ihmistä, mitä sitten tuota kylmässä vedessä läpikastunutta tyttöä. Mutta emäntä ei pitkin neuvotellut. Siihen hän jätti rysänsä ja siellä potkivat kalat jäätymään, sieppasi tyttöä käsipuolesta kiinni ja alkoi häntä yhtenä siipenä viedä kiidättämään kotia kohden. Se oli semmoista nujakkaa ettei tyttö joutanut kovinkaan kylmettymään vaikka vaatteet olivat niin jäässä ja pullallaan kuin rumpu. Kotiin päästyä riisuttiin tytöltä heti vaatteet päältä, kuopattiin lämpimiin peittoihin sänkyyn maate ja annettiin runsaasti juoda kuumennettua maitoa. Näin hoidettuna tytölle ei tullut hikirupea koko kylmästä kylvystä. Mutta kylläpä emäntä oli punaistakin punaisempi kotiin päästyään; ankaran kiivaan ponnistuksen tähden hän lehasti niinkuin ison sammuvan nuotion hiillos.

Kun asiat oli saatu järjestykseen lähti emäntä jälleen pyydyksiään kokemaan ja oli niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Myöhemmällä kantoi hän kotiin ison kontillisen kaloja. —

Lampelan emäntä oli hyvin vierasvarainen. Kun hän sattui saamaan vieraita, hoiti ja kestitsi hän heitä kuten parhaiten taisi. Hän laitti heille saunat, pesi ja puhdisti vieraansa ja saunasta tultua kampasi ja ruokkoi heidän päänsä. Tämän teki hän kaikille, olivatpa he sitten rikkaita tai köyhiä.

Tuo toimellinen emäntä oli tullut kuuluksi. Useinkin tuli etäisimmistäkin piireistä ihmisiä oikein kättenmahtain katsomaan tuota kuulua, toimellista ja monipuolista emäntää. Mutta kylläpä emännällä olikin vieraillensa mitä eteenpanna. Ei ollut sitä aikaa vuodesta, ettei hänellä ollut tuoretta kalaa ja lintua saatavilla, joista hän laitti monipuolisia ruokia; ja herkkujen lisäksi oli hänellä savustettua lintua, lipeäkalaa, puhumattakaan härän- ja lampaan lihasta laitetuita ruokia, ja maitotalous sai runsaista varastoistansa täydentää ruokalistan. Tyytyväisinä ja ihmetellen lähtivät vieraat tuosta sydänmaan talosta.

* * * * *

Merkillisintä merkillisin koko tässä jutussa on se seikka, että kaikesta tästä huolimatta oli emäntä kuitenkin nainen, sanan kauniimmassa merkityksessä. Kaiken tuon ankaran työn ja rehuamisen takia olisi emännän luullut ennen aikojaan rapistuneen ja kuihtuneen, mutta ei. Hän oli aina vaan yhtä täyteliäs, yhtä iloinen, yhtä punakka kuin ennenkin; olisipa luullut, ett'ei ikä eikä vaivat hänen pystyisikään.

Sitäpaitsi oli hänen henki-ihmisensä elossa. Kuuluen heränneitten kantaväkeen, oli Lampelan emäntä usein näiden seuroissa sekä kutsui seurat usein kotiinsa. Hän eli kristityn elämää, aina iloisena, aina luottavana ja aina toimellisena uudistalon emäntänä syvällä Suomen salolla.