Produced by Tapio Riikonen

TINTTA JAAKKO

Kuvaelma kansan elämästä

Kirjoittanut

P. PÄIVÄRINTA

Werner Söderström, Porvoo, 1895.

SISÄLLYS:

I. Elämän aamu — kodin kasvatus
II. Vieras koti — sen vaikutus
III. Nuorukainen — erilaisien kasvatuksien hedelmät
IV. Kipeät ajat
V. Kovia, voitollisia aikoja
VI. Rohkeita päätöksiä — pikku tupa
VII. Uusia ponnistuksia
VIII. Kovia kokemuksia
IX. Kummia, odottamattomia tapauksia
X. Kavaloita pauloja — voitto
XI. Palkinto — kummallinen vieras
XII. Kasvatuksen arpia — syvä lankeemus
XIII. Selkenee — pehmenee
XIV. Lopputili

I.

Elämän aamu — kodin kasvatus.

Erään tiheän kylän laidassa Pohjanmaalla, matalan ja tiheän männikkö-metsän keskellä, kivikankaalla, on pieni ja vanha mökki, Tinttala on mökin nimi. Mökki on vanha ja riutunut, sillä siinä ei oltu miesmuistiin tehty minkäänlaista uudistusta eikä korjausta. Lahoneet ja aidastuneet seinät olivat pullistelleet ja lommistelleet sinne ja tänne, ja vesikatolle oli pantu pieniä kiviä ja turpeita, pitämään kiinni repaleisia tuohi-levyjä. Putoamaan pyrkivää sisäkattoa vastusteli useampi lattiasta kattoon ylöttyvä, kuorimaton pönkkä, rikkinäisiä akkunalaseja palkitsi parvi päre- ja tuohi-paikkoja. Paras ja samassa lujin mökin huonekalu oli musta ja onnelle palanut, ovinurkassa seisova, maakivistä tehty takka, kumminkin uloslämpeävä. Yhdellä mökin seinällä oli pari seinään lyötyjen vaajojen päälle rakennettua lavaa, joissa oli pehkuuntuneita olkia ja kuluneita, likaisia vaate-ryysyjä; ne toimittivat vuodetten virkaa. Kun vielä otamme lukuun pari jakkaraa ja pienen, likaisen pöydän, niin ovat mökin merkillisimmät huonekalut luetellut.

Kolmihenkinen perhe asui Tinttalassa, äiti ja heidän poikansa. Heidän nimensäkin saamme tietää, kun mainitsemme, että kylä nimitti heitä Tintta Jaakoiksi ja Tintta Kaijaksi, sillä Jaakko oli niin isän kuin pojankin nimi.

Vaikka mökki oli niin halpa ja viheliäinen, oli siinä kuitenkin alituisesti ololta vieraita, sillä töllissä oli jotain vetovoimaa, joka heitä sinne viehkeästi veti. Siihen vetovoimaan kuului jo tuo musta kahvipannu, joka nokisena sangastansa riippui pitkässä puunaulassa seinällä, ihan takan vieressä, läpättömän ja rikkeimeksi palaneen liemitorvensa kanssa. Kumminkaan ei tuo paljon palvellut kahvipannu liene ollut yksistänsä se, joka niin runsaasti sai vieraita mökkiin, mutta kun saamme tietoomme, että mökin perinurkassa oli mahdotoin kasa likaisia ja kaikenkarvaisia ryysyjä, josta talon isäntä tai emäntä tarvittaessa yhdellä ainoalla taitavasti tehdyllä, olkapäätä myöten tapahtuneella käden pistoksella ryysykasaan, veti esiin pullon, jossa oli kirkasta nestettä, sekä kannettoman ja paikatun pikarin, jolla hätäpikaa lähimpänä seisovalle janoovalle, joutuin jos joutuin, annettiin "tinttoja", niin ehkä käsitämme minkä vuoksi oli niin kosolta vieraita mökissä..

Tuo tinttojen antaminen tapahtui aina varovasti isänisälle tahi emännälle tehdyn kuiskutuksen jälestä, ja ensimäinen seuraus tuosta kuiskutuksesta oli se että kuiskuteltu rupesi varovasti pilkistelemään rikkinäisistä akkunain reijistä ja oven raosta ulos, ja kun ei vaan mitään epäluulon alaista näkynyt, niin käytiin rivakkaasti tinttojen antamiseen. Sen tehtyä katosivat nuot taikakalut taas ryysykasaan, yhdellä ainoalla käden pistoksella, niin perinpohjaisesti, että niitä olisi ollut mahdotoin sieltä muiden löytää kuin asian omaisien. Sen asian todistukseksi mainittakoon sivumennen, että nimismies oli jo pari kertaa käynyt epäluulon alaisena tongostelemassa tuota ryysyläjää, löytämättä kuitenkaan mitään semmoista, joka hänelle olisi virkansa puolesta ollut kelvollista. Noista nimismiehen onnistumattomista, mökissä tapahtuneista poliisi-toimista oli asianomaisien nykyinen arkuus kumminkin kotoisin. Oli miten oli, mutta, tuskin on mikään kaappi maailmassa uskollisemmasti toimittanut tallentajavirkaansa, luvallisia tai luvattomia anastamisia vastaan, kuin tuo ryysy-koko Tinttalan mökin nurkassa; sen vuoksi menestyikin tinttaaminen niin kauvan. Vuosikymmenien päästä vasta saatiin tietää, ett'eivät varovaiset tinttalaiset säilyttäneetkään aarteitaan tuossa likaisessa ryysy-läjässä, vaan että läjä oli vaan lukkona ja ovena heidän keinokkaasti tehtyyn kassakirstuunsa, sillä ryysy-kasan alla oli eräs lahoneen lattian lauta irrallaan, jonka alusta oli kaivettu niin monilokeroiseksi ja soppeloiseksi, että sieltäkin olisi äkkinäisen ollut mahdotoin mitään löytää, jos sinnekin olisi osauttu. Se ei kumminkaan koskaan tapahtunut, mutta, isännän tai emännän käsi avaimena, ottivat ja panivat he sinne yhtä nopeasti ja helposti kuin jos he olisivat auki olevalla kaapin läpällä ammattiaan harjoittaneet.

Semmoinen oli Tinttalan asukasten elämän laatu ollut jo kauvan aikaa, ja nuoremmat ihmiset eivät muistaneet toisin olleenkaan.

Itsestäänhän on jo arvattava, ett'ei mökin elämä yleensä ollut juuri siveää ja ett'eivät mökin lempivieraatkaan tuota juuri paljon edistäneet.

Korttein lyönti oli sekä vierailla että talon vanhemmalla väellä useinkin työnä, ja kun vierasten päästä rupesi juopuneen autuus haihtumaan, otettiin taas uudestansa naukkuja eli tinttoja, niinkuin he itse sanoivat. Tuommoisen työn ja tuommoisen ravinnon ollessa tulivat puheet ja keskustelut itsensä kaltaisiksi. Kiroukset, riidat, väliin tappelut ja kaikkinainen jumalattomuus oli alituisena soitantona ja esikuvana mökissä. Kaiken tuon viheliäisyyden ja turmeluksen ohessa täytyy mökin asukkaille antaa se kunnia, ett'ei kukaan heistä voinut koskaan soimata epärehellisiksi eikä varkaiksi, sillä heille ei kelvannut koskaan mikään muu karvas-kultansa maksuksi kuin puhdas raha. Jos joku yritti heille tuomaan viljaa j.m.s. viinan hinnaksi, nuot tinttain antajat oikein kauhistuivat muka semmoista jumalattomuutta, kun Jumalan viljaa juotaisiin; tulipa vielä päälliseksi heidän kauttansa ilmi ja omistajalleen takaisin monta varastettua kalua, jyvä-pussia j.n.e.

Tuommoisessa koulussa ja tuommoisilta vanhemmilta sai Tinttalan pikku Jaakko kasvatuksensa. Hän oli vanhempiensa ainoa lapsi, ja hän oli syntynyt tähän maailmaan vanhempiensa jo ikäpuolina ollessa. Tuo Tinttalan pieni Jaakko, joka tulee kertomuksemme päähenkilöksi, oli sillä ajalla, jolta kertomuksemme on, kymmenvuotias. Hän oli harvapuheinen, eikä näyttänyt ottavan osaa mihinkään mökissä tapahtuviin toimiin, istua jörötti vaan päiväkaudet melkein yhdessä paikassa liikkumatta. Siitä hän seurasi jokaista puhetta ja keskustelua, suu unohtuneena puoleksi auki, ja katsoa töllöttäen milloin puhujaa, milloin muita; hän ei näyttänyt pitävän kenestäkään mitään, muut hänestä sitäkin vähemmän.

Vanhempansakaan eivät hänestä suurta lukua laskeneet, kun hän vaan oli hengissä ja tiettävissä, muusta ei ollut kysymystäkään. Karun ruokansa ja kurjat vaateriepunsa sai pikku Jaakko, niinkuin vanhempansakin, niistä niukoista voittorahoista, jotka ainoana mökin tulona saatiin luvattomalla ja inhottavalla viinankaupalla. Pörröisenä, likaisena ja riisumatta pani pikku Jaakko maata pehkulavallensa, kahta vertaa pörröisempänä nousi hän siitä aamulla, sillä tuuli ja muut pojan tukkaan päivän pitkään sattuneet esineet olivat kukin laillaan ja tavallaan siljanneet hänen hivuksiaan, sen vuoksi olivat ne illalla milt'ei sileämmät kuin aamulla.

Hän ei pukenut koskaan ylösnoustuansa, kun ei hän koskaan riisunut maata pannessansa. Noustuansa söi hän niukan eineensä, ja sitten taas tuo yksitoikkoinen päivän työ: muiden suuhun ja toimiin avosuin katsoa töllöttäminen; se oli hänen jokapäiväinen työnsä, semminkin kun vaan mökissä oli tinttaajia.

Kun mökissä ei sattunut olemaan vieraita, ja semmoisia päiviä toki joskus sattui, ei pikku Jaakko silloin joutanut olemaan vaiteliaana, sillä hän sai aina ankaran käskyn jommaltakummalta vanhemmalta: "ota kirja käteesi!" Poika oli niin tuohon heidän harvinaiseen puhutteluunsa tutustunut ja tullut sen merkityksen niin perinpohjaisesti tuntemaan, ett'ei hän yhtään sitä vastustellut, vaan hän meni heti, tuon äänen kuultuansa, tomuisen seinälaudan luokse ja sieppasi sieltä katekismus- ja aapis-kulunsa ja rupesi lukea tankuttamaan miten voi, sillä hänelle ei oltu opetettu muuta kuin kirjainten vaillinainen tunteminen. Kyllä pikku Jaakko koetti alussa panna tuota tieteilemiskäskyä vastaan, niin paljon kuin vaan voi, mutta tuo alinomaa näkösällä oleva paksu, puinen ja hiiltynyt haara-kohennus, joka takan loukossa seisoa törötti, oli heti alkupäässä tehnyt niin tuntuvan vaikutuksen poikaan, että hän katsoi parhaaksi olla vastustamatta. Ihme, kumma! Vaikka poika oli niin jörömäinen kuin hän oli ja vaikk'ei hän ollut saanut sen parempia oppia, oppi hän kuitenkin välttäväksi lukijaksi ennen pitkää! Kinkeriluvuillakin kummasteli papisto, kun Tinttalan pieni Jaakko osasi niinkin lukea, vaikka hän oli semmoisessa kodissa kasvanut, sillä papisto tunsi tarkkaan tinttalaisten sisällisen elämän.

Tuo pojan lukutaito antoi Tinttalan vanhuksille paljon rintaa. Jos joku kristillismielinen ihminen muistutti heitä, minkälaisessa tilassa heidän poikansa kasvaa, sanoivat vanhukset tavallisesti: "osaapa tuo lukea niinkuin muidenkin ihmisien lapset."

Siinä he luulivatkin olevan kaikki, mitä he olivat velkapäät lapsensa kasvattamisen eduksi tekemään, kun laittoivat hänen päällensä jotain vaate-riekaletta, jos kohtakin iho vilkkui sieltä ja täältä, ja kun he antoivat pojallensa jokapäiväisen, jos kohtakin niukan ravinnon; kun poika oli vielä opetettu lukemaan, niin tuntui vanhemmista, että he ovat tehneet kaikki mitä tehtämän pitää.

Vieläpä nuo Tinttalan vanhukset olivat ja elivät mielestänsä kristillisellä pohjallakin, ja siitäpä pohjasta pikku Jaakollekin tuli tuo kohennus-pakko lukemiseen, sillä "eivät he tahtoneet pojastansa pakanan tulevan", niinkuin he usein sanoivat. Eivät vanhemmat opettaneet pojallensa minkäänlaista työn eikä asian tekoa, eivätkä he itsekään mitään semmoisia tehneet, sillä, niinkuin olemme jo nähneet, talossa ei mitään semmoista ollut, kun tähän vaativat elämän tarpeet saatiin viinanmyönnin voitoilla. Asiain näin ollen kasvoi poika yhä vaan edelleen samanlaisessa olossa ja asemassa.

Mökin raa'at ja siveettömät vieraat vaikuttivat myös paljon pikku Jaakon kasvatukseen. Alituisesti kuullen heidän irstaisia puheitaan, imi hän niistä nuoreen sydämeensä pohjakaavan kaikille käsityksilleen, ja pian oli hänellä semmoinen käsitys ihmisistä yleensä, ettei sen parempaa ole muuallakaan kuin heillä, ja että kaikki on niinkuin ollakin pitää.

Jos poika-raiska joskus kävi ulkona kodistansa, muiden ihmisten parissa, katsottiin häntä kaikkialla ylen pörrötukkaisuutensa, likaisuutensa ja rikkinäisten vaateryysyinsä vuoksi. Vieläpä katsottiin paljon siihenkin, kun hän oli köyhä ja Tinttalasta kotoisiin, sillä ihmiset yleensä kammoivat Tinttalaa. Eivätpä kylän lapsetkaan kohdelleet paremmin Jaakko-raiskaa, sillä kun he tapasivat hänen, kerääntyivät he hänen ympärillensä, tekemään ilkeää pilkkaa ja ivaa, vaikk'ei hän antanut heille siihen vähääkään aihetta eikä syytä.

Yksi nyki yhdestä, toinen toisesta Jaakon rikkeimen ja riepaleisen nutun nurkasta, samassa hokien: "Tintta Jaakko, pikku Tintta, Tintta-karhu" ja muuta semmoista.

Kauvan kärsi Jaakko tuota pilkkaa ja koki panna: "noo, noo, kaa, kaa, olkaa siivolla!", mutta kaikesta tuosta ei ollut mitään apua, vaan joukko yltyi vaan kiusaamaan. Rynnäkkö kävi viimein niin ankaraksi, ett'ei Jaakkoparka tiennyt miltä puolelta olisi itseään suojellut. Tavallisesti kiusasivat poika-viikarit Jaakkoa niin kauvan, että hän suuttui viimein ja haapuili kiinni vainoojiansa, mutta silloinkos poika-viikarit nauraa hohottamaan ja pakoon juoksemaan, huutaen: "varokaa itsenne, Tintta-karhu tulee!" Tuota menoa pitkitettiin tavallisesti siksi kuin joko kiusaajat kyllästyivät mieli-työhönsä tahi Jaakko-raiska pääsi pakoon heidän kynsistänsä.

Kun tuolla lailla kiusattu poika sattui joskus pölyyttämään kiusaajiansa, siitäkös vanhemmat sekä kiusaajat itse huutamaan ja parjaamaan Tintta Jaakkoa, kuinka häjy, kuinka räähkä, ilkeä ja hillimätöin hän on; ja niissä tiloissa olivat itse ilkeyden tekijät valmiit tekemään vanhemmillensa kanteita tuosta pahankurisesta Tintta-Jaakosta. Vanhemmat ottivat tavallisesti noiden pienten, jäävillisten kantajain todistukset täysinä vastaan ja heidän katsanto-tapansa Jaakkoon ei suinkaan sen kautta käynyt leppeämmäksi.

Kaikesta tuosta näkyy, että Jaakko raiskalla oli suo siellä, vetelä täällä. Ulkona kodista kiusattiin, rääkättiin, pilkattiin ja vihattiin häntä ihan syyttömästi ja jos hän tuli kotiansa apealla mielellä, eipä sielläkään mitään hyvää näkösällä ollut. Vanhempansa eivät kyllä hänestä lukua pitäneet, olipa hän kylässä tahi kotona, mutta heillä ei ollut yhtään ainoata hyvää ja opettavaista sanaa antaa pojallensa, ei yhtään vanhemman rakkaudesta lähtenyttä ohjausta, ei yhtään siveellistä oman elämänsä esimerkkiä tulevaksi valoksi; eipä tosiaankaan muuta kuin kohennus-koulu lukemiseen ja karu illallinen, siinä kaikki. Taikka jos talon vieraat sattuivat olemaan tinttaamassa, niin eipä heistäkään ollut suurta tukea eikä lohdutusta apealle ja sorretulle poikarievulle.

Eräänä kertana kävi niin, kun Jaakko meni kylälle; että hänen vanhat vainoojansa ottivat hänen taas käsiinsä. Jaakko tuskaantui nyt jo heti ensi ottosilla. Hän sai kiusaajistaan yhden ja toisen kiinni, ja pian oli useampia töppösiä yht'aikaa taivasta kohden, ja toisia hän huimi housuille aikalailla. Siinä nujakassa havaittiin, että Jaakko oli huomattavan väkevä ikäisekseen. Huomattuaan minkälaisia hujauksia he nyt Jaakolta saivat, lähtivät hänen kiusaajansa huutaen, parkuen tallustelemaan kylään. Tiellä he itkusuussa kertoivat ja voivottelivat, kuinka pikku Tintta heitä pieksi ja rusikoitsi. Vanhemmat ihmiset tuosta kovin kauhistuivat, kun tuo ryökäle tohtii ja uskaltaa koskea heidän lapsiinsa. Tuo kauhu oli sitä helpompi heidän sydämiinsä syttymään, kun heidän mielensä ei ollut ennestäänkään suopea. Tulissaan, tauloissaan lähtivät he tuolle pahankuriselle poikanulikalle kostamaan ja juoksu-jalassa riensivät he äskeistä poikien tappelutannerta kohden. Jaakko-raiska ei osannut aavistaakaan, että uusi ankarampi rynnäkkö häntä vastaan oli tulossa. Hän oli vaan ypö yksin äskeisellä taistelutantereella, ikäänkuin nauttien voittonsa hedelmää — ihmis-arvoa, jota hän oli pakotettu käsivarsillansa itsellensä anastamaan. Huutaen, hoilaten juoksi kostaja-joukko sitä paikkaa kohden, jossa vainottu seisoi, miettien tilaansa.

"Tuolla seisoo vielä Tintta-karhu", huusi joku kostaja innostuksissaan, kun näki Jaakon seisovan yksinänsä.

Tuo huudahdus ja sortonimensä kuuleminen herätti pojan haaveksivaisesta tilastaan. Hän silmäsi hätäisesti ympärillensä ja huomasi häntä itseänsä kohden kiitävän joukon, ja heti ymmärsi hän, mitä varten se oli liikkeellä. Täyttä väkeään lähti Jaakko nyt käpälämäkeen, välttääksensä siten tuon uuden ja voimakkaan vainooja-parven, jonka kanssa ei ollut tietysti leikinteko, jos he vaan hänen käsiinsä saisivat. Vainooja-joukko huomasi pojan liikkeen ja sen vuoksi levittivät he sotarintansa ja estivät häneltä paon, ja pian olivat vikkelimmät kylän nuoret pojat pakenevan poika-raiskan kimpussa. He rupesivat nyt oikeen isällisesti kurittamaan Tintta Jaakkoa, jota tehdessään he ehtimiseen muistuttivat, ett'ei hän saa vasta koskea heidän lapsiinsa. Ei siinä auttanut Jaakon vastaanväittelemiset, että heidän poikansa olivat tehneet hänelle vääryyttä, eikä itkut ja porut, vaan he haivalsivat ja löylyttivät pojan pahanpäiväiseksi. Sitten lähtivät he tyytyväisinä pois, ikäänkuin olisivat hyvinkin jalon työn tehneet.

Siihen jäi poikariepu taas ypö yksin, nyt saaneena, äskön, antaneena, saaneena syyttömästi, pakosta antaneena. Hän istua hytkähti lähellä olevan aidan viereen, ja sydämessään tuntui ensikerran eläessään niin kummallisia tunteita. Ensikerran tunsi hän että ihmiset eivät ole niinkuin olla pitäisi ja että hänkin voisi olla ihminen niinkuin muutkin ihmiset. Hän vertaili omaansa, isänsä, äitinsä ja alinomaisten kotivierastensa elämää, asemaa ja arvoa muiden ihmisien elämään ja arvoon. Silloin havaitsi hän, että suuri väli, suuri juopa oli hänen ja muiden, välillä. Hän kysyi nyt itseltänsä: mikä on tuon välin tehnyt, mikä juovan rakentanut, ja mistä se tulee, että toiset ihmiset leikkaavat vaan kunniaa koko elämänsä ajan, jota vastaan toiset ihmiset saavat vaan osaksensa sortoa ja pilkkaa ja häpeää?

Noita mietti Tintta Jaakko häväistynä, pilkattuna, ylenkatsottuna ja rangaistuna, tuossa aidan vieressä istuessaan. Näitä kysymyksiään selvitellessään huomasi hän, että tuota suurta juopaa ei ollut mikään muu rakentanut kuin erilainen kasvatus jo lapsuudesta pitäin. Hän huomasi olevan muitakin poikasia yhtä köyhiä kuin hänkin, joita ei talojen pojat ja tytöt niin pilkanneet ja nykineet nutun liepeistä, niinkuin häntä itseänsä, mutta samassa hän huomasi, että heidän päänsä oli aina sileäksi kammattu ja heidän silmänsä puhtaat, vieläpä heidän vaatteensakin olivat ehyet ja puhtaat, vaikka kohtakin paikatut ja halvat. Huomasipa hän senkin, ett'eivät nuo köyhät, jos kohtakin siivot ja siistit pojat, saaneet sitä arvoa toisien onnellisempien silmissä kuin varakasten talollisien lapset, mutta heitä ei kumminkaan nykitty, pilkattu eikä pieksetty, ja se oli Jaakko raiskan mielestä jo mahdottoman ison arvon voitto.

Noita miettiessään tunsi hän katkeruudella minkälainen hänen kasvatuksensa on ollut. Juopuneiden alinomaiset irstaiset ja raa'at puheet olivat kuuluneet yhtäläistään hänen korviinsa aina siitä asti kuin hän puhetta rupesi ymmärtämään. Vanhempansa olivat väärällä, laittomalla ja jumalattomalla tavalla hankkineet hänelle kurjan, mutta kumminkin kerjäämättömän ravinnon, ja siinä samassa olivat he kovin laiminlyöneet hänen muun kasvatuksensa. Eipä kummakaan, jos ihmiset häntä pilkkasivat ja katsoivat ylen semmoisena pörrötukkaisena, likasilmäisenä, ryysyisenä ja ihmisyydestä osattomana ja kaikenlaisena kurjuuden esikuvana, kuin hän juuri tänäkin hetkenä oli. Huomasipa hän nyt olevan ison välin muiden ja itsensä välillä.

Noita kaikkia miettiessään ja tuntiessaan, pillahti poika katkeraan itkuun. Se oli ensimäinen itku kehto-itkujen jälkeen, jonka ahdistettu sydän pusersi ulos. Siinä hän itki, tiesi herra kuinka kauvan. Hän itki mennyttä kovaa ja karua elämänsä aamua, itki ihmisien tylyyttä, kovuutta ja tunnottomuutta, — sitä kaikkea hän itki.

Kun Jaakko raiska oli parhaallaan itkemässä, tulla tepsutteli toisella puolen aitaa olevan vainion pellon piennarta myöten häntä kohden saman ikäinen ja kokoinen tyttö-tyllykkä, kuin hän itsekkin oli. Tuo tulija oli Tinttalan likimäisen naapurin ja samassa kylän varakkaimman talon isännän ja emännän ainoa ja viimeinen lapsi, sillä kaikki heidän ensimäiset lapsensa olivat kuolleet. Kun heidän ensimäiset lapsensa olivat joutuneet tuonen uhriksi, hoitivat vanhemmat tuota ainoaa lastansa sen suuremmalla huolella. He eivät päästäneet tyttöänsä paljon ulkonakaan käymään, sitä vähemmin toisien kylän lapsien seuraan, peläten hänelle tapahtuvan jotain vaaraa tahi taudin kohtausta. Sentähden ei tulija tyttö ollut mikään likeinen tuttu itkevälle Jaakko rievulle; hän tiesi vaan, että tyttö oli heidän mahtavan naapurinsa tyttö.

Tyttö oli puettu punarantuiseen hameesen ja puhtaat lyhyenlännät, mutta leveät paidan hihat liehuivat hänen kävellessään, tuulen ja hänen käyntinsä voimasta. — Valkoisen kellertävä, latvoilta tasaiseksi leikattu tukka, liehui myös valtoimena hänen kävellä tepsuttaissaan.

Sureva, kaikkien hylkäämä poika ei huomannut hänen tuloaan; hän ei katsellut ympärilleen tällä kerralla, sillä hänellä oli työtä työstään.

Kun tyttö pääsi aitaa liki, katsoi hän suurilla, sinisillä silmillään aidan raosta säälivästi ja osanottavasti toisella puolen aitaa surevaa poikaa.

"Älä itke, Jaakko", sanoi hän hetken päästä, heleällä ja sointuvalla äänellä.

Jaakko säpsähti. Se oli ensimäinen lempeä ääni, ensimäinen lempeä puhuttelu, jonka hän koskaan oli elämässään kuullut. Hän käänsi itkevät kasvonsa ääntä kohden ja havaitsi aivan selkänsä takana, toisella puolen aitaa olevan pulleaposkisen tytön viattomat kasvot. Hän tunsi heti puhuttelijassaan mahtavan naapurinsa tyttären. Voi kuinka suuren välin hän tunsi olevan itsensä ja tytön välillä. Silmättyään tytön miellyttävään näköön ja pukuun, häpesi hän omaa kurjuuttansa ja likaisuuttansa. Hän koki pidättää itkuansa ja pyyhkäsi ehdottomasti pörröistä tukkaansa pois silmiltänsä. Kenties tuo itsensä siivoomisen yritys oli Jaakolle ensimäinen, jonka hän eläessään oli tehnyt. Kenties oli tuo ensimäinen tunto Jaakolla, että hänen pitäisi olla ja elää siistimmästi, ja tuon tunnon, tuon tarpeen lienee vaikuttanut hänen tykönänsä oleva puhdas, siisti ja lempeä tyttö.

"Voi, vieläkö sinäkin, Mari, tulet minua pilkkaamaan", sanoi Jaakko itkunsa seasta, kuin oli toipunut ensi hämmästyksestään.

"En minä sinua pilkkaa", sanoi Mari lempeästi.

"Kaikkihan minua pilkkaavat ja kiusaavat, vieläpä pieksävätkin", sanoi
Jaakko surumielin.

"Niin he kyllä tekevät, sen olen nähnyt, mutta enhän minä ole koskaan sinua pilkannut, Jaakko."

"Et koskaan, Mari."

"Ethän siis ole minulle vihainen, Jaakko?"

"Voi, Mari! Sinulle en ole koskaan vihainen, enkä vastakaan ole; sinä olet niin hyvä! Enkä minä ole kenellekään vihainen, mutta ihmiset vihaavat minua kurjaa ilman syyttä", sanoi Jaakko taas, ja alkoi vaipua entiseen suru-mielisyyteensä.

"Ihmiset ovat sinulle pahoja. Tiedän senkin, että he sinua syyttömästi pieksävät. Tosin sinä löylytit toisia poikia, mutta se oli heidän oma syynsä, sillä he eivät antaneet sinulle rauhaa, ennenkuin saivat sinun suuttumaan", sanoi Mari.

"Mistä sinä, Mari, tiedät sen?"

"Koko ajan olen katsonut akkunasta ja tulin sinua lohduttamaan."

"Voi minua onnetonta!" sanoi Jaakko ja pillahti taas itkemään.

"Älä huoli itkeä, Jaakko, kyllä sinusta vielä mies tulee", lohdutteli häntä Mari.

"Voi, Mari! Ei minusta tule miestä, ei koskaan", sanoi Jaakko ja väänteli käsiään tuskassaan.

"Tulee kun tuleekin sinusta mies, minä tiedän sen", tokasi Mari innokkaasti.

"Mitenkä, Mari, sanoppas!" sanoi Jaakko ja katsoi häneen melkein luottavasti.

"Kun kasvat vähän isommaksi, rupeat sinä työtä tekemään. Silloin saat paremmat vaatteet yllesi ja silloin sinä, Jaakko annat leikata tukkasi ja kampaat pääsi aina sileäksi, peset myös joka aamu silmäsi puhtaiksi. Kun niin teet, niin ihmiset lakkaavat sinua ylenkatsomasta ja pilkkaamasta", ennusteli pikku Mari melkein käskevästi.

"Voi, voi, Mari! Minä tahdon tehdä työtä yötä päivää, minä laitan paremmat vaatteet itselleni, pesen silmäni ja kampaan pääni joka aamu, kun vaan eivät ihmiset sitten enää pilkkaa minua, se käypi niin kipeää sydämelleni", sanoi Jaakko innostuneena ja uusi kummallinen, ennen tuntematon toivon säde lensi hänen sydämeensä, ja se oli tuo: jos minustakin vielä kerran tulisi mies.

"Tee vaan niinkuin minä olen sanonut ja niinkuin sinä olet luvannut, niin saatpahan nähdä mitä siitä vielä tulee; sinulla on voimaa ja vartta kyllä. Hyvästi nyt, Jaakko!" sanoi Mari ja alkoi kävellä tepsutella kotiinsa.

Siihen jäi nyt Jaakko taas yksinänsä. Hänestä tuntui siltä kuin tuo lempeä olento olisi mennyt liika aikaisin pois hänen käsistänsä. Hän katsoa töllötti tytön jälkeen niin kauvan kuin vaan näki, mutta hän ei itkenyt enää. Surut olivat haihtuneet nyt sorretun ja ylenkatsotun pojan sydämestä ja siellä soi nyt vaan kaksi lausetta: "älä huoli itkeä, Jaakko, kyllä sinusta vielä mies tulee" ja "tuleekohan minustakin mies vielä kerran?"

Siitä lähti Jaakko viheliäiseen kotiinsa. Tinttarit olivat siellä varsinaisessa työssään. Esikerran eläessään inhotti Jaakkoa heidän jumalatoin puheensa ja käytöksensä. Vanhempansa laittoivat hänelle niukan aterian, kysymättä vähääkään, missä hän on ollut ja mitä toiminut.

Ruoka ei maistunut nyt Jaakolle. Miettivänä ja alakuloisena istui hän vaan, mutta hän ei nyt avosuin katsoa töllöttänyt silmiin mökin vieraita, heidän raa'asti ja jumalattomasti puhuessaan; pojan sydämessä soi vaan kysymys: tulisikohan minustakin vielä mies, ja se antoi hänelle muuta työtä.

Niin kului se päivä. Illalla pani poika levolle pehku-vuoteellensa, yhtä pörröisenä nousi hän aamulla. Mutta noustuaan hän käveli äitinsä tykö, vanhat keritsimen kulut kädessä ja sanoi: "keritkää, äiti, minun tukkani!"

"Kah, saakeli! Poika taitaa ruveta hankkimaan itseänsä maisteriksi, tahi on häneen eilisellä kylämatkallaan pistänyt pieni ylpeyden synti", sanoi eräs jo näin aikusin mökkiin ehtinyt tinttaaja, kuullessaan pojan vaatimuksen.

"Tukkani on kovin pitkä", sanoi vaan poika ja istui jakkaralle tarjoten äidilleen keritsimet.

Äiti otti keritsimet pojan kädestä ja alkoi hakuttaa pojan tukkaa. Tunnustaa täytyy, ett'ei tuo työ ollut suinkaan tottuneen tukanleikkarin työtä; kolosta, hammasmaista tuli jälki, mutta kuitenkin saatiin tukasta aina jotain irti; ja ennen pitkää oli lattialla aika kasa hasioita ja karrillaan olevia hivuksia.

Kun tukka oli saatu kerityksi, nähtiin mökissä kummia: Jaakko nouti kiululla vettä ja rupesi pesemään kasvojansa! Sitä ei oltu ennen nähty, ja sekä pojan vanhemmat että mökin vieraat kummastelivat tuota äkkinäistä ja ihmeellistä muutosta.

Kun kasvot olivat pestyt, tuli pään kampaamisen vuoro. Kampaa ei ollut koko mökissä olemassakaan; vanha, kulunut karstaraasia sai kamman vitkaa tehdä. Sillä siljoitti poika päänsä kuin parhain taisi. Sitten astui hän, vanhempiensa eteen ja sanoi: "tarvitsisin saada paremmat vaatteet, nämä ovat kovan ritkeimet ja likaiset".

"Ole vaiti! Mistä tässä on varoja sinulle uudet vaatteet laittaa, kiitä että päälläsi on mitä on", tiuskasi äiti.

"Voisittehan kumminkin näitä pestä ja paikata", sanoi poika taipumattomasti.

"No, mutta mitä herran tähden sinä oikeen mietit, kun sinä olet nyt tänä päivänä niin vaatelias?" puuttui nyt isä puheesen.

"Jos minustakin tulisi vielä mies", sanoi poika hiljaisesti ja ujosti.

"Sinusta mies! jotakin sitä kuulee! Ha, ha, ha, haa! sinusta mies — mitäs tolvanasta!" kummaili ja nauroi isä, että oli selälleen kaatua.

"Pidä, poika, suusi kiinni ja kiitä, että sinulla on niin hyvät vanhemmat, jotka sinusta pitävät semmoisen huolen, ett'et tarvitse kerjätä. Sinuun on tarttunut ylpeyden synti, Jumala paratkoon, ja jo noin nuorena!" toruskeli äiti, hänen mielestään liian ylös pyrkivää poikaansa. "Kirja käteesi!" lisäsi hän sitten ankarasti.

Poika ei vastustanut yhtään vanhempiansa. Hän otti aapiskulunsa käsiinsä ja rupesi lukea tankuttamaan, mutta lukemisesta ei tahtonut tulla mitään. Jokainen sana ja lause, jokainen rivi näytti vaan hänen silmissään yhtäläiseltä ja sisältävän lauseen: tulisikohan minustakin vielä mies?

"Tulisikohan minustakin vielä mies!" pääsi häneltä viimein ääneensä. Sisällinen tunne oli ääneksi asti voittanut ne ulkonaiset äänien merkit, jotka olivat hänen silmiensä edessä.

"Jumal'auta! poika on kadottanut järkensä", sanoi isä, kuultuaan pojan viimeisen lauseen.

"En minä ole järkeäni kadottanut, mutta minä tahdon todellakin tulla mieheksi, isä", sanoi poika.

Oli miten oli, mutta Jaakko ei nyt enään koskaan tullut kylään pörrötukkaisena ja likasilmäisenä. Puhtaat olivat nyt Jaakon kasvot ja sileä oli hänen päänsä. Rikkinäiset vaatteensakin alkoivat puhdistua ja käydä ehyemmiksi. Vanhempansa eivät kyllä pitäneet nyt huolta paremmin, kuin ennenkään, mutta poika itse koki asiaa auttaa minkä voi. Huonosti se kyllä ensimmältä kävi laatuun, mutta kuitenkin tarttui aina jonkun repattavan paikan syrjä kiinni, yksi ja toinen ammottava reikä meni tukkoon! Vettä ja aikaa oli hänellä yltäkyllin, joiden avulla hän sai likaa poistetuksi.

Tosin pilkkasivat toiset kylän lapset häntä vieläkin, mutta ei hetikään niin useasti kuin ennen. Ja kun tuo lempeä ja miellyttävä Mäkelän Mari sattui näkemään Jaakon, hymyili hän niin lempeästi ja sanoi: "kas niin Jaakko! Sanoinhan minä sen". —

II.

Vieras koti — sen vaikutus.

Koko joukko aikaa on kulunut. Tintta Jaakko ei ole enään Tinttalassa. Tuo rikkaan Mäkelän Mari heitukka oli hänessä eloon herättänyt ihmisen — sisällisen ihmisen. Tuo sisällinen ihminen Jaakossa pyrki nyt vaan täysin voimin mieheksi, semmoiseksi mieheksi, jota ei enään pilkattaisi eikä rääkättäisi.

Kauan ei Jaakko ollut enään Tinttalassa, sitten kun hän oli huomannut, että ihmiset eivät häntä enään niin kovin paljon pilkkaa. Itse hän kävi hakemassa paikkaa, jossa hän saisi työtä, ruokaa ja vaatetta päällensä, ja semmoisen hän löysikin omassa kylässä. Paljon ei ollut ensinnä palkkaa, olihan vaan ruoka ja joku vähänen vaatetta, mutta paljoa ei Jaakko vaatinutkaan, kun hän vaan pääsi mieheksi, se oli pää-asia se.

Kylä nauroi, talo ja vanhemmat nauroivat ja Jaakko itsekin nauroi tuolla rengiksi menolla, mutta noilla nauruilla oli vähän erinkaltaiset syyt. Kylä nauroi Tintta Jaakon tyhmän rohkealla uhkayrityksellä, kun hänkin muka tapailee rengiksi, joka ei ole muuta oppinut tekemään kuin pahuutta ja laiskottelemaan; he ennustelivat, ett'ei hän ole viikkoa enempää talossa. Talo nauroi häpeästä, kun tuli ottaneeksi tuon epaton ruokansa ääreen, mutta siinä samassa sanoivat he: "antaa Tintta Jaakon koettaa; saahan hänen pois, jos ei sovi". Vanhemmat nauroivat sitä, kun tuo heidän poikapökerönsä on semmoisen hullutuksen päähänsä saanut, että uskaltaa lähteä ihmisiin, vaikkei hän ole oppinut mitään tekemään; tuntuipa siltä kuin he olisivat pojan taitamattomuuden lukeneet aivan hänen viaksensa. Jaakon naurun syy oli aivan erinkaltainen kuin edellisten naurajain; hän nauroi sitä kun hänestäkin tulee mies; olipa toinenkin, joka nauroi samansuuntaisesta syystä, ja se oli tuo Mäkelän pikku Mari heitukka, mutta hän ei naurannut julkisesti, vaan salaa sydämessään.

Mitäpä siitä, Jaakko tuli palveluspaikkaansa määrätyllä ajalla, niinkuin isännän kanssa sovittu oli.

Tuskin oli Jaakko huoneesen päässyt ja pussin pois selästään saanut, kun hän suurella pontevuudella kysyi: "onko pärepuita kotona?"

"Mitäpä niillä tekisit?" kysyi isäntä vuoronsa.

"Lohkoisin ne ja sitten kiskoisin päreitä", sanoi Jaakko vakavasti.

"Ohoh, Jaakko! Maltahan nyt ja levähdä tämä ilta; kyllä vielä on aikaa työtä tehdä, ennenkun vuosi on lopussa", sanoi isäntä puolihymyssä.

"Mihin työhön minun huomenna pitää mennä?" kysyi taas Jaakko.

"Halkojen vetoon".

"Ovatkos häkit reilassa?"

"Kylläpä ne taitavat olla kesä-reilassa", vastasi isäntä.

Sen enempää ei Jaakko odottanut. Päätäpahkaa meni hän ulos, haki sieltä kärryhäkki-resuja ja tuoda nujuutti ne tupaan. Sutii, sitte niitä parantamaan. Eihän se tahtonut käydä laatuun, mutta isäntä neuvoi häntä, ett'eivät vitsat saaneet kiertyä kurille ja ett'ei puuvärkki saanut tulla koiran kaulalle j.n.e. Häävejä ei niistä tullut, mutta kumminkin tuli kaksi kärryhäkkiä sinä iltana Jaakolta parannetuksi siihen voimaan, että ne hyvästi kelpaisivat huomenaamuna käyttää kärryille.

Niin alotti Jaakko palveluksensa. Alusta alkaen oli hän niin uuttera ja huolellinen hänelle uskotuissa asioissa, että hän sillä herätti pian huomion; moniaan päivän perästä sanoi jo isäntä: "olkaasta vaiti, kuinka kauvan tuota kestää".

Talossa oli työkalut kaikkeen laatuun ja höyläpenkki oli talvikaudet tuvassa; kaikenlaisia raaka-aineita oli myös ainaisessa varastossa. Ei se ollut kovin mones ilta Jaakon tulon jälkeen, kun hän ujostellen pyysi isännältä, saisiko koettaa tehdä astiaa; tuo ujosteleminen tuli siitä, kun hän pelkäsi, ett'ei semmoista haaskaajaa, kuin hän on, päästettäisi työkalujen ja ainetten ääreen.

"Tee vaan, opettele vaan! Kyllä minä neuvon ja opetan sinua", sanoi isäntä ystävällisesti. Se oli Jaakolle mielen vertaa.

Tuumasta tekoon. Ensi iltapuhteen kantoi hän lautoja tupaan, veisti ja höyläsi niitä, niin että hiki päästä valui. Kaikista esineistä huomattiin, että pojan teoksesta piti tulla kiulu. Kauvan, monena iltana ja aamuna teki poika kiuluansa, mutta päiviksi kätki hän teoksensa niin tarkoin, ett'ei kukaan voinut sitä löytää. Kun kiulu tuli valmiiksi, ei kukaan nähnyt mihin se joutui, hukassa vaan se oli. Koetettiin kysyä, mihin hän sen pani, mutta vastausta ei saatu enempää kuin seinältä. Se vaan havaittiin, että hän aamulla noustuaan oli jonkun ajan kadoksissa. Talon tytöt ottivat onkeen tuon Jaakon poissa-olon ja eräänä aamuna seurasivat he ullankanteella poikaa. Silloin näkivät he Jaakon menevän, varovasti ympärilleen katsellen, erään, huoneitten takana olevan sillan luokse. Siinäkin katseli hän ympärillensä, näkisikö häntä kukaan, ja kun ei ketään näkynyt, meni hän sillan alle, otti sieltä vedestä kivillä upotetun kiulunsa, nosti sen korkealle ja katsoa tirkisteli sen pohjaa ja uurteita. Oistona juostalorotteli vesi kaikista kiulun uurteista ja saumoista, ja kiitti Jaakko kun sai taas kiulunsa kivillä upotetuksi veteen, jossa hän toivoi sen viimeinkin turpuvan.

Kun tytöt näkivät kaikki pojan vehkeet, purskahti heiltä kimakka nauru. Ei koskaan ennen ollut Jaakko niin säikähtynyt, kun hän nyt säikähti, tuon naurun kuultuansa. Hänellä oli jo nyt jotain kunniaa säilytettävää, ja jos ei juuri entistä kunniaa, niin sitä enemmän tulevaista, sillä hän aikoi mieheksi ja noin nolostiko tuon nyt kävi!

Alakuloisena tuli hän nyt tupaan, söi eineen ja meni niin sanaa puhumatta metsään. Sill'aikaa kun Jaakko oli metsässä, nostivat tytöt kiulun sillan alta ja toivat tupaan. Kun Jaakko tuli metsästä, oli tuo onnetoin kiulu odottamassa häntä ruhmon nenässä. Heti huomasi poika, mitä varten se siinä oli. Hän älysi, että kiulu oli häntä pilkkaamassa ja se kuohautti hänen tuittupäisyytensä korkeimmalleen. Hän sivalsi kirveen ja lyödä rämäytti yhdellä iskulla kiulunsa palaisiksi ja viskasi palaset parhaaltaan palavaan uuniin.

"No, no, Jaakko! Ei niin tuittupäisesti. Tytöt tekivät kyllä pahasti, kun sinun kätkösi toivat tupaan, mutta ei sinun sentähden olisi tarvinnut kiuluasi särkeä. — Sinä luotit liian paljon itseesi ja et kysynyt minulta neuvoa, sentähden se menestyi niin huonosti. Ala vaan uudestaan, kyllä minä ohjaan sinua, sinun kysyessäsi, ja kyllä se viimein menestyy", puheli isäntä.

Sinä iltana ei Jaakko puhunut mitään, sillä hän häpesi, häpesi huonoa kiuluaan ja tuittupäisyyttänsä. Seuraavana iltana aloitettiin uudestaan. Hiljaisuudessa kantoi Jaakko aineita tupaan, eikä hän hävennyt enään yhtään, vaikkapa tytöt olivat niin tuntuvalla tavalla antaneet hänen tietää, minkälainen hänen ensimäinen kiulunsa oli; häntä elähdytti lause: "kyllä sinusta vielä mies tulee", ja siltä lauseelta rohkaistuna aikoi hän mieheksi ja aina vaan mieheksi.

Kun Jaakko oli saanut aineita tupaan, meni hän nöyrästi isännän tykö ja sanoi: "neuvokaa ja opettakaa minua, hyvä isäntä, minä olen niin oppimatoin", ja tuo ääni, tuo tunnustus tuli siitä tunnosta, ett'ei hän vielä ole mies, mutta myös siitä vahvasta ja vakaasta päätöksestä, että hänestä pitää tulla mies.

"Mielelläni sen teen, mutta sinun pitää itsesi kaikki työ tehdä, muutoin et sinä opi. Sen olen havainnut, että sinä olet uuttera, vaikk'ei aika ole tämän pitempi, ja ahkeruus kovan onnen voittaa; sinusta tulee vielä kelpo mies", sanoi isäntä pojalle.

Yksissä neuvoin ryhdyttiin työhön, isäntä neuvojana ja Jaakko työn tekijänä. Sillä lailla syntyi taas kiulu, mutta nyt pitikin se kaikki märjät aineet sisällänsä; eipä tullut siitä enään karkulainen, eikä sitä tarvinnut enään kivillä upottaa piilossa olevan sillan alle turpumista varten; se kestikin nyt julkisen ja ankaran tarkastelun, sillä tytöt sieppasivat sen käsiinsä, heti kun se tuli valmiiksi, kaasivat kiulun vettä täyteen, nostivat sen korkealle ja tähystelivät kaikkia sen saumoja ja uurteita, mutta ensimäisen onnettomuuden uhalla ei kiulu vuotanut ainoatakaan noppaa.

"Voi kuinka pian tuo Jaakko oppii!" huudahtivat tytöt ja heittivät kiulun siihen, ikäänkuin siten tunnustaaksensa, että he ovat peräti hävinneet luuloissaan.

Tuo tyttöjen arvostelu hänen työstään ei sointunut pahalta Jaakon korvissa. Uusia perusajatuksia kertyi kertymistään hänen mieleensä, semmoisia kuin: "kyllä sinusta vielä mies tulee, ahkeruus kovan onnen voittaa; sinusta tulee vielä kelpo mies" ja "voi kuinka pian tuo Jaakko oppii!" Noiden lauseitten turvissa koetti hän unhottaa, niin paljon kuin voi, entistä pikku Tinttaansa ja Tintta-karhuansa ja katsella vaan vasta eloon herätettyä pikkusta sisällistä miestänsä.

Eihän se kiulu tullut vielä nytkään mitään hienoa ja somaa tekoa, mutta kumminkin oli se pitävä, ja sen ansion nojalla tai se sian taloudellisissa askareissa, ja siinä oli Jaakolle kylläksi.

Vaikka Jaakko oli niin huonosti ja työttömänä kasvanut, oli hänellä kuitenkin hyvä taipumus kaikenlaisen työn oppimiseen; kun hänellä oli vielä tuon mieheksi aikomisen halun pakottama ahkeruus, niin ennenkuin talvi oli lopussa, olivat hänen tekemänsä astiat tiviit, sievät ja pitävät kuin pullot, ja niin keveästi olivat ne syntyneet kuin kerran pyyhkäistyt. Itsestänsä siitä seurasi se, että ennen vuoden loputtua oli hänen kätevyytensä yleiseen tunnettu.

Puhtaudestaan piti Jaakko tarkkaa huolta. Joka ikinen aamu pesi hän silmänsä ja kampasi päänsä, ja olipa tuo tukkakin jo tasaisemmasti keritty. Talon väki piti huolta hänen vaatettensa puhtaudesta ja eheydestä. Heti taloon tultua annettiin hänen yllensä vanhoja, mutta eheitä vaatteita. Tosin olivat housun lahkeet ja takin hihat liian pitkät, että niitä piti kääriä kaksinkerroin, mutta kumminkin ne olivat puhtaat ja paikatut; vanhat paikatut kengät sai hän myös jalkoihinsa. Ruoka oli hyvä ja säännölleen oli se aina pöydällä. Mukava, puhtailla vaatteilla alustettu ja peitetty vuode oli aina yön tultua valmis häntä vastaanottamaan ja vaivuttamaan unen virkistävään helmaan. Tuo kaikki teki Jaakon elämään niin suuren muutoksen, että hän nyt jo mielestään oli puoli miestä.

Kaikki talon väki kohteli häntä verrallisesti, hellyydellä ja rakkaudella, eikä kukaan heistä sanonut häntä pikku Tintaksi, eikä Tintta-karhuksi. Juoppoja ei hän nyt nähnyt ollenkaan, eikä heidän siveettömiä ja jumalattomia puheitaan kuulunut hänen korviinsa. Hän kuuli nyt vaan lempeitä ja siveitä puheita koko talon väen keskuudessa, ja kun työt, käytökset ja kohtelemiset tulivat puhetten kaltaisiksi, niin ei Jaakko sitä mielessään ihmettelemästä laannut. Kovassa, tylyssä, jumalattomassa ja kaikilta ylenkatsotussa elämänsä aamussa oli poikariepu melkeen jähmettynyt elävältä kuolleeksi kappaleeksi, jolta kaikki paremmat tunteet ja ihmisen jalo eteenpäin pyrkiminen ja ihmisarvon tunto oli jo noin nuorena melkein kaikki sammunut, ja sen vuoksi näytti hän silloin kylmällä yhtäkaikkisuudella heittävän kohtalonsa sattumuksen haltuun. Jumala sen yksin tietää, mitä miehiään hänestä olisi tullut, jos ei tuo Mäkelän pikku Mari-tyllykkä olisi eloon herättänyt hänessä niitä kalliita oman arvonsa tuntemisen siemeniä, joita Luoja on jokaisen ihmisen sieluun kylvänyt.

Suuri oli se elämän koulu oppilaaseen nähden, johon Jaakko oli nyt joutunut. Siveellisen perhe-elämän jokapäiväiset, puhtaat tavat olivat hänen silmiensä edessä jokapäiväisenä kirkkaana peilinä. Syvä kristillinen hurskaus perheessä kaunisti ja kirkasti vielä tuon koti-elämän jaloksi ja moittimattomaksi. Olipa hyvä kun Jaakkomme joutui semmoiseen taloon.

Pyhinä ja vähin arkenakin harjoitti Jaakko ahkerasi lukuansa paremmaksi ja häntä ohjasi aina joku talon väestä. Outoa oli Jaakosta ensimmältä, kun hän näki talossa niin paljon kirjoja, hänen kodissaan kun ei ollut muuta kuin hänen aapis- ja katekismus-resunsa. Talossa oli tosiaankin paljon sekä hengellisiä että maallisia kirjoja ja vielä pari sanomalehteäkin. Nuot kirjat ja sanomalehdetpä kiihoittivat poikaa lukuansa parantamaan, sillä vaillinaisella lukutaidolla oli hän jo sen verran saanut käsitystä, että kirjat sisältävät kummia asioita. Kun poika oppi selvästi lukemaan, ei hän ollut joutoaikoina muualla kuin kirjojen tahi sanomalehtien ääressä.

Kylän poikasien ja tyttösien pyhä-illoin leikkiessä, kävi Jaakkokin joskus siellä, mutta ei alkuvuodesta ollenkaan. Ujona ja hiljaisena seisoi hän ullankanteella toisien leikkiessä ja väliin meni hänen suunsa hieman hymyyn, kun hän näki jotain lystiä. Vaikka hänen housunsa lahkeet ja takkinsa hihat olivatkin kaksinkerroin käärityt, ei kuitenkaan häntä nyt pilkattu eikä nykitty, eikä kukaan sanonut häntä Tintta-karhuksi; näyttipä siltä kuin toiset eivät olisi häntä huomanneetkaan, ja se oli Jaakon mielestä jo hirmuisen iso ylennys. Jos joku ylimielinen poika-viikari joskus teki poikkeuksen ja sanoi häntä ikäänkuin pilan vuoksi Tintta-karhuksi, synkistyivät Jaakon kasvot heti ja iloinen hymy katosi kohta hänen huuliltansa; hän nyt luuli olevansa oikeutettu kantamaan oikeaa nimeänsä niinkuin muutkin ihmislapset. Tavallisesti vetäysi Jaakko silloin pois toisien parista ja meni kotiansa, jonkalaisien tapauksien jälkeen hän oli kotonaankin aina jonkun ajan synkkämielisempi.

Niin kului se vuosi. Ja kun syksy tuli, sai Jaakko uutteruutensa ja ansionsa palkinnoksi isäntäväeltään uuden uutukaiset vaatteet, vaikk'ei mistään semmoisista ollut puhetta ollut. Se oli Jaakon mielestä semmoinen saalis, että hän oli itkeä ilosta. Nyt ei ollut enään rikkeimet, riekalaiset ja likaiset ryysyt hänen päällään, eipä edes semmoisetkaan, joiden lahkeita ja hihoja piti kääriä, eipä tosiaan, vaan ihka uudet ja mallikkaat vaatteet, jotka sopivat päälle juuri kuin valetut. — Eikö ollut Jaakolla syytä iloon?

Ja tosiaankin, kun tuo poika seisoi tuossa, soreat vaatteet yllänsä, pää sileäksi kammattuna ja silmät puhtaana, ja kun nuoruuden ja terveyden ruso vielä punotti hänen kasvoillansa, jota etenkin viime vuosi oli siihen kasvattanut, osaksi alinomaisen puhtauden kautta kuluttamalla Tinttalassa piintynyttä siisteyttä, osaksi kasvattaen uutta ja nuorempaa verta, järjestetyn elämän ja hyvän ravinnon kautta, — niin ei silloin liikoja arveltu, jos Jaakossa sanottiin olevan uljaan ja reippaan nuorukaisen alun.

Samana aikana jo kylässä oli puheena, että Tintta Jaakko on uuttera poika ja hyvä tekemään käsistään.

Kun Jaakko ensikerran meni uusien vaatteidensa kanssa kylän poikasien ja tyttösien leikkeihin, ei hän luullut kenelläkään enään olevan syytä sanoa häntä Tintta-karhuksi. Hän toivoi sydämestään, että Mäkelän. Marikin olisi toisien leikki-paikassa, että hän saisi itseänsä hänelle näyttää, mikä mokoma mies hänestä nyt jo on tullut. Noissa mietteissä saapui Jaakko toisien kilpa-paikalle ja katso! Olihan kun olikin Marikin siellä. Kumpikin heistä oli paljon muodostunut, kasonnut ja ihmistynyt sitten viime näkemän, varsinkin Jaakko hänelle entistä edullisemman aseman vuoksi. Kun Jaakko havaitsi Marin, punastui hän ja jäi ujostellen seisomaan taaemmaksi, muiden poikien taa. Mutta kun Mari havaitsi Jaakon, juosta tepsutti hän heti hänen eteensä ja sanoi: "voi kun sinä, Jaakko, olet sievä, sanoinhan minä sen". Jaakko punastui ja ujostui aina enemmän eikä vastannut mitään.

Kaikki rupesivat nyt leikkimään ja pian oli koko seurue iloisessa melussa ja hyörinässä. Jaakko vaan ei ottanut osaa toisien iloon; lieneekö hän katsonut vielä itsensä liian halvaksi siihen.

Siinä seisoi hän ihan yksin toisien leikkiessä ja katsoa tirkisteli yhä ja alati yhtä ja samaa esinettä vaan — Mäkelän Maria. Jos Mari vielä missä liikkuikin, oli Jaakon silmät sinne päin käännetyt; näyttipä siltä kuin hänen olisi taas tavannut entinen töllöttämis-tautinsa, joka hänellä Tinttalassa ollessaan oli alituisena työnä.

Olipa leikkivien poikasien joukossa tuo Marttalan mahtava Matti poika, jonka äiti kysyttäessä voi sanoa, että heillä on viisikymmentä maidon antajaa ja sata turkin kantajaa ja jonka isä kuntakokouksissa ja kaikissa vaaleissa äänesti ummelleen koko veron edestä. Tuon vanhempiensa numero-määrän tiesi Matti poikakin aivan hyvin, vaikk'ei hän ollut sen vanhempi. Tiesipä hän paljon muutakin, tiesi senkin, että hänen isällään on paljon kylässä sanomista, erittäinkin niillä, jotka olivat ennen tarvinneet ja vasta tarvitsevat rahalainoja saada. Noiden tietojensa nojalla tiesi hän päälliseksi, että hän oli kylän rikkain ja paras poika, vaikka kohtakin häntä väliin sanottiin karsas-silmäiseksi.

Marttalan Mattikin katsoi niin miellyttävän Mäkelän Marin liikkeitä ja hyörinää, ja näiden edellämainittujen perittyjen oikeuksien vuoksi ei hän luullut kenelläkään muilla olevan oikeutta katsella tuota ketterää Maria. Mutta niinkuin tiedämme, teki kuitenkin Jaakkokin aivan samaa katsomistyötä, kuin Mattikin, ja vieläpä niin haaveksivaisessa ja töllöttäväisessä asemassa. Muut eivät huomanneet kummankaan katsomista, iloisen hyörinänsä vuoksi, mutta Matti heti huomasi, että Jaakko katselee samaa esinettä kuin hän itsekin. Tuo pisti Matille kovin vihaksi ja hän aikoi heti Jaakon pelastaa tuosta töllöttämisestä.

"Katsokaapa Tintta-karhua, kuinka hän taas töllöttää!" huudahti
Marttalan Matti poika.

Jaakko havahtui haaveksivaisesta tilastaan. Hänen kasvonsa synkistyivät ja hän sanoi:

"Mitä sanoit? Olenhan ihminen niinkuin muutkin"

"Olethan vaan Tintta-karhu", sanoi sortajansa.

"Sanotko niin, sinä mokoma karso Matti?" sanoi Jaakko ja hänen silmänsä säihkyivät.

"Minä saan puhua Tintta-karhulle mitä tahdon", sanoi sortajansa ja töytäsi Jaakon eteen, pudistellen nyrkkejänsä.

Silloin tarttui Jaakko Matin rinnuksiin kiinni, sieppasi kohoksi ja rupesi huimasti pyörittämään häntä ympäri. Viimein heitti hän Matin irti, mutta hämmästyksen ja tuon huiman pyörimisen tähden kadotti Matti keskipisteensä ja keikahti seljälleen.

Yleinen nauru räjähti toisien poikasien joukosta.

Kaikki tuo oli tapahtunut niin äkkiä, ett'ei kukaan ollut ennättänyt tehdä eikä toimia mitään.

Harmistuneena toisien naurusta ja huonosta onnestaan, kompuroitsi Matti ylös, ja kauheasti haukkuen hankki hän uutta rynnäkköä paikoillaan levollisena seisovaa Jaakkoa vastaan. Jaakko kyykistyi ja kouristi lähellä olevan puun palasen kouraansa.

"Jaakko, Jaakko! Malta mielesi!" kuului silloin lempeä ja sointuva ääni toisien joukosta; se oli Mäkelän Marin ääni.

Jaakon käsi vaipui heti alas tuon äänen kuultuansa, puun palanen putosi maahan ja niinkuin viaton uhrilammas seisoi hän nöyränä ja hiljaisena yhä vielä haukkuvan ja räyhyävän vihollisensa edessä, ja kärsipä hän närkästymättä Matin pieniä nyljäyksiä ja survouksia. Ei Mattikaan uskaltanut ryhtyä sen ankarampaan rynnäkköön, sillä hän kenties pelkäsi uutta ja kukatiesi ankarampaa ryöppyä.

"Anna Jaakon olla rauhassa, kosk'ei hän tee kenellekään pahaa", sanoi joku joukosta, ja sitä Matti tottelikin, ikäänkuin hän tuosta olisi saanut otolliset ehdot vetäytyäksensä pois niin epäonnistuneesta riidasta.

Heidän leikkinsä loppui siihen, sillä siihen oli sekaunut jotain semmoista, joka teki heidän mielensä apeaksi, ja niin meni itse kukin kotiansa.

Apeana oli Jaakonkin mieli kotia mennessään. Hän tunsi, että häntä oli ilman syyttä solvaistu, ja se tuntui hänen mielestänsä ainoalta oikealta, että hän omalla kädellänsä kosti solvaajalle.

Noin miettien tuli Jaakko kotiansa. Mutta ennenkuin Jaakko sinne ehtikään, oli isännällä jo tarkka tieto, mitä poikien kesken oli tapahtunut.

Kun Jaakko tuli kotia, tuli isäntä häntä vastaan ja kysyi ystävällisesti: "missä sinä, poikaseni, nyt olet ollut?"

"Kävin kylässä."

"Sen kyllä tiedänkin, mutta mitä sinä siellä olet toiminut?"

Jaakko vaikeni.

"Minä olen kuullut, että sinulla on ollut riitaa Marttalan Matin kanssa", aloitti taas isäntä ja katsoi Jaakkoa tarkasti silmiin.

"Matti solvasi minua aivan syyttömästi", sanoi Jaakko alakuloisesti.

"Ja sinä nujuutit Mattia ja kukatiesi mitä olisit tehnyt, jos ei muut olisi pääsneet hätään."

"Minä tahdoin vaan kostaa vääryyden", sanoi Jaakko, puolustellen itseänsä.

"Mutta sitäpä ei juuri saa tehdäkään. Jumala sanoo: 'Älkäät pahaa pahalla kostako, vaan voita sinä paha hyvällä, niin sinä kokoot tuliset hiilet hänen päänsä päälle', ja 'siunatkaat niitä, jotka teitä kiroovat, ja tehkäät niille hyvää, jotka teitä vastaan rikkovat', sekä 'jos joku lyö sinua poskelle, niin käännä hänelle toinen', ja monta muuta semmoista paikkaa voisin minä esiin vetää", puheli isäntä.

"Voi, voi! kyllä sitä olisi vaikea tehdä", sanoi Jaakko ja rupesi itkeä nyhkimään.

"Kyllä se on meidän vanhalle ihmiselle vaikea tehtävä, se on tosi, mutta jos me tahdomme Jumalan tahdolle kuuliaiset olla ja viimein onnen periä, niin meidän pitää niin tehdä. Matti kyllä teki pahasti, kun hän solvasi sinua, mutta meidän pitää kärsiä vääryyttä, ja heittää kosto Herralle, sillä hän sanoo: 'minun on kosto, minä tahdon kostaa, sanoo Herra'. Eikö se ole mies, joka voi itsensä hillitä ja kärsiä", neuvoi ja puheli isäntä renki-poikaansa.

Poika ei vastannut tuota hyvää isäntäänsä, vaan kuunteli nöyrällä kuuliaisuudella noita mieleen pantavia ja painavia elämän opetuksia, hiljakseen itsekseen nyhkien.

Silloin kun nuot tapahtuivat, oli Jaakko kohta rippikoulun ijässä.

III.

Nuorukainen — erilaisien kasvatuksien hedelmät.

Kauan palveli Jaakko tuossa hyvässä ja kristillismielisessä Korpelan talossa. Siitä kävi hän rippikoulun, siinä kasvoi hän täydeksi mieheksi. Paljon tuli hänestä siinä poiskarsituksi niitä nurjia elämän käsitteitä, joita hän elämänsä aamuna oli kurjassa kodissaan itselleen kerinyt, mutta paljon jäi niitä karsimattakin.

Ensi aikoina kun Jaakko jo jostain tiesi, vanhempiensa luona ollessansa, eivät mökin vieraat pitäneet mitään lukua, ei hyvää eikä pahaa, tuosta likaisesta, ryysyisestä, likasilmäisestä, pörrötukkaisesta ja töllöttävästä poikasesta, ei enempää kuin vanhempansakaan. Mutta kun poika kasosi isommaksi ja kun hän rupesi mökin vierasten asioilla juoksemaan ja jotakin puhumaankin, niin havaitsivat vieraat tuossa kuvapatsaan kaltaisessa pojassa jotain elon merkkiä. Saattaisipa kenties hänestä tulla yhtä hyvä ihminen, kuin he itsekin ovat, kun vaan häntä hyvyydellä kohdeltaisiin. Tuota hyvyyttänsä rupesivat vieraat siten pojalle osoittamaan, että he tarjoilivat hänelle — ryyppyjä! Tuo oli sortoa ja ylenkatsetta tuntevan pojan mielestä iso korotus ihmisarvoon, kenties aivan vierasten vertaiseksi, sillä eipä hän paremmasta ihmisyydestä silloin vielä mitään tietänyt.

Poika ei tahtonut ensimmältä maistella tarjotuista ryypyistä, mutta hänen vanhempansa pitivät nuo estelemiset kauheana ylönkatseena heidän hyviä ja kohteliaita vieraitansa kohtaan, ja he kehoittivat poikaa hyväksensä käyttämään niin ylevät tarjoukset! Poika totteli. Vähän kerrallaan maisti hän, ilman aikojaan noin pikkuisen vaan, suosion osoitteeksi. Mutta ajan pitkään tuntuivat nuot pikku naukut tekevän hyvää; tuntuipa siltä kun ne olisivat palkinneet hänen rikkinäisien vaate-ryysyjensä suojaamattomuuden ja lämmittäneet ruumista ja korvanneet oikeen tuntuvasti hänen karuja ja niukkoja aterioitansa. Tapahtuipa joskus niinkin, että poika tuli juovuksiin! Silloin tuli hän puheliaaksi, iloiseksi ja niin vilkkaaksi, ett'ei häntä oltu koskaan ennen semmoisena nähty.

"Kas tuota poika-kakaraa! Ehkä hänestä tulee vielä mies", sanoivat silloin vieraat ja vanhemmat yhdestä suusta.

Monenlaiset ovat nuot mieheksi toivomiset tässä maailmassa.

Sillä tavalla poika oppi vähitellen ryyppimään viinaa, vaikk'ei siitä kylässä mitään tietty, sillä kylässä käydessään ei poika ollut koskaan juovuksissa. Tuommoiset kohtelut vierasten puolelta vaikuttivat sen, että poika rupesi oikein ikävöimään heitä ja luuli heitä parhaiksi ihmisiksi maan päällä. Mäkelän Marin, tuon melkein vielä lapsen lempeä ja viatoin kohtelu vasta avasi Jaakon silmät, ja siitä pitäen rupesi hän inhoamaan kodin elämää ja vieraita, mutta — siemen oli kylvetty.

Kaukaan aikaan ei Korpelassa ollessaan Jaakossa havaittu pienintäkään taipumusta väkeviin juomiin. Mainetta, kunniaa leikkasi hän nyt mieheksi tultuaan isossa määrässä kaikilta ihmisiltä, hiljaisen luontonsa vuoksi ja kelpo työntekonsa tähden. Häntä ei nyt enään nykitty kertaakaan resuisien vaatetten liepeistä, sillä eipä olleet vaatteet nyt enään likaiset eikä resuiset; eheät, puhtaat ja mukavat olivat ne nyt. Ei kukaan tohtinut häntä enään sanoa Tintta-karhuksikaan, vaikkapa olisi tahtonutkin, sillä selvään oli huomattu, ett'ei Jaakko sitä hyväksynyt ja että hän, nykyään kylän uljaimpana poikana, oli aina tuon nimen kuultuansa antanut solvaajansa tuntea isoja voimavarojansa, ja saivatpa silloin solvaisijat tuta, missä määrässä Jaakon voimavarat olivat lisääntyneet.

Vapaasti ja kenenkään pilkkaamatta sai hän nyt olla toisien nuorukaisien ja neitien parissa, ja melkein kaikki kunnioittivat häntä ja hakivat hänen suosiotansa. Niin sai Jaakko yhä vaan uutta kunniaa, uusia ystäviä ja uutta — vaaraa. Pitihän joskus noiden uusien ystävien kanssa ottaa virvoituksia, ystävyyden osoituksiksi, ja väliin menivät nuot otokset niin pitkälle, että tultiin juovuksiin. — Siemen oli itänyt.

Semmoisissa tilaisuuksissa ollessaan, osoitti hän hirmuista röyhkeyttä ja ylpeyttä. Pois tieltä piti jokaisen, ken ei vaan tunnustanut hänen etevyyttään ja ylivaltaansa, ja syrjään sai poistua hän, joka vaan uskalsi jotenkin häntä loukata.

Elämänsä ensi koulussa, kaikilta ylenkatsottuna ja hyljättynä, ei hän nähnyt ihmisissä muita kuin pilkkaajia ja köyhien sortajia; sen vuoksi juurtui hänen sydämeensä jo nuorena yksipuoliset ja nurjat käsitteet ihmisistä yleensä. Nuo käsitteet tosin paljon muodostuivat toiseen suuntaan, hänen Korpelassa palvellessaan, mutta lapsuudessa saatu käsitys ei voinut kumminkaan kokonaan pois haihtua. Vaikka hän olikin hiljainen, siivo ja vähäpuheinen jokapäiväisessä elämässään, harkitsi ja havaitsi hän kuitenkin usein itseänsä vastaan tehtävän loukkauksia ja solvaisemisia, jotka hän enimmiten nieli synkällä vaiti-olemisellaan ja puhumattomuudellaan, mutta usein hän myös ilmoitti noita nokalleen ottamisiaan harvoilla, mutta nyreöillä ja pistävillä lauseilla.

Jaakko oli nyt taistellut itsensä mieheksi, niinkuin hän oli aikonutkin. Hän oli rikki repinyt sortonsa kahleet ja pilkan tallannut jalkainsa alle, ja hän itse oli nyt melkeen pilkkaajana ja sortajana. Hän tunsi saavuttaneensa mainetta ja kunniaan joutuminen synnytti hänessä vaarallisimman vihollisensa — ylpeyden.

Semmoisissa tilaisuuksissa, jolloin Jaakko oli hujakassa, oli hän niin kärkäs ja korskea, ett'ei häntä ollut kukaan voida mielillään pitää, sillä kaikkialla oli hän havaitsevanaan jotain itseänsä alentavaa. Saaneena mainetta ja kunniaa, tunsi hän itsensä kaiken puolesta olevansa sillä puolella, että hän voi kostaa entiset ja nykyiset kärsimisensä. Sentähden, oli hän kaikissa toisien nuorien käskijänä, ja häntä suuresti miellytti se ylivalta, jonka hän havaitsi kaikkien toisien nuorien yli saaneensa. Tuntien tuon ylivaltansa, hypähti Jaakko joskus lattialle kohoksi ja sanoi suurella äänen painolla: "tässä poika on". Viina ja ylpeys olivat tuon korskeuden aikaansaaneet. — Rikka-ruoho oli tukauttanut Korpelan isän kylvämän hyvän siemenen oraan kasvun.

Tiheään ei Jaakko kumminkaan ollut juovuksissa, sillä hän kammoi itsekin juoppoutta ja tenäsi aina selvillään ollessansa, ett'ei hän juo koskaan itseänsä juovuksiin, mutta nuot hänen lupauksensa olivat yhtä löyhät kuin hartaatkin.

Tällä aikakaudella ei Jaakko enään ollut Korpelassa, sillä hän oli muualla palveluksessa. Ne hyvät neuvot ja opetukset, joita hän Korpelassa ollessaan joka päivä sai, olivat nyt lakanneet kuulumasta ja, ilman ohjaajatta ja varaajatta, seisoi Jaakko omin nokkineen maailman hyörivässä ja pauhaavassa hyrskyssä.

Eräänä kertana oli kylän nuorisolla tanssit; Jaakko ja Marttalan Mattikin oli siellä, tiettypä se. Sinä iltana oli Jaakko usein keskustellut ja tanssinut Mäkelän Marin kanssa. Heti alusta alkaen nähtiin Marttalan Matilla olevan jotakin salaisia toimia, ja kun hän havaitsi Jaakon ja Marin ystävälliset seurustelemiset, tuli Matti yhä salavehkeisemmäksi, ja selvästi huomattiin hänellä olevan jotain tekeillä; Jaakkokin huomasi sen.

Illemmällä tuli Jaakko vähän hujakkaan.

"Pois tieltä! Ei minua tarvitse noin katsella ja viittoa, silla en minä ole mikään metsän peto", äyhkäsi Jaakko Matille, kun hän taas tuli Mäkelän Marin kanssa tanssimaan.

"Vai et, olethan…"

"Mikä olen, sanoppas?" sanoi Jaakko ja hänen katsantonsa synkistyi.

"Olethan — karhu, vaikk'ei karvasi ole niin takkuinen kuin ennen".

"No sallimus sinun varjelkoon karhun kynsistä", sanoi Jaakko ja töytäsi toisella kädellään tuota vanhaa vihollistansa, ja seurauksena tuosta töytäyksestä oli se, että Matti mennä rymähti kumoon.

Sillä välin oli koko tanssin homma jäänyt siihen ja Mari oli vetääntynyt muiden taa.

Ennenkun Matti oli ehtinyt kömpimään lattialta ylös, töytäsi kaksi miestä, hammasta purren, Jaakon rinnuksiin kiinni; ne olivat Matin puollustajia. Tuolla heidän yhdistetyllä rynnäköllään ei kuitenkaan ollut sen parempia seurauksia, kuin että he yhdellä ainoalla heitolla molemmin lensivät tuotakin tuokemmaksi seljälleen, tallukset taivasta kohden, eikä Jaakko näyttänyt paikalta liikahtavan tuota heittoa tehdessään.

"Jaakko, Jaakko! huusivat toiset nuoret, kun näkivät hänen sivaltavan tuolin käteensä, joka nähtävästi oli aiottu parhaaltaan ylös kömpivälle Matille, pystöönpääsy-tervehdykseksi.

"Minä en tottele ketään, minä tahdon kostaa noille roistoille", huusi
Jaakko raivostuksissaan.

Kauhu ja hämmästys oli yleinen.

"Malta mielesi Jaakko!" kuului nyt hätäinen ja heleä naisen ääni, ja Mäkelän Mari syöksähti hänen eteensä. Mari tarttui hienoilla, pienillä, naisellisilla kätösillänsä tuon loukatun, raivostuneen ja väkevän miehen heiluttamaan tuoliin, ikäänkuin hän olisi tahtonut kilpailla Jaakon kanssa voimista. Siihenpä se tuoli jäikin — Marin käteen; hän oli voittanut ja Jaakko seisoi siinä niin hiljaisena, tyynenä ja häveliäänä kuin hävinnyt herrasmies. Matti pääsi nyt kömpimään rauhassa ylös lattialta ja toisille ryntääjille ei myös tullut sen enempää; Matti ja hänen puollustajansa olivat viisastuneet sen verran, ett'eivät halunneet enään uudistaa rynnäkköänsä.

"Voi, voi sinua Jaakko!" sanoi Mari ja katsoi puolisurullisesti ja nuhtelevaisesti häntä silmiin.

Jaakko ei vastannut mitään, katsoa tuijotti vaan yhteen paikkaan. Hän häpesi ja tunsi tunnossaan, että hän oli väärin tehnyt kahdellakin lailla; häpesi Mäkelän Maria, tuota hentoa ja lempeää olentoa, joka seisoi hänen edessään nuhtelevaisena ja vienosti surullisena, ja joka oli niin hartaasti hänestä miestä toivonut ja ennustanut hänestä semmoisen tulevan; tuntuipa siltä kuin Mari olisi sanonut: "eipä sinusta, Jaakko, miestä tullutkaan"; hän häpesi myös päihtymistään.

Siihen loppuivat nuorison kemut ja itsekukin meni kotiansa. Kotiansa meni Jaakkokin, ja siellä hän katkerasti katuen surulla huomasi, kuinka huonot, heikot ja löyhät hänen hyvät aikomisensa ja lupauksensa taasenkin ovat olleet.

Noin taisteli Jaakko hyvän ja pahan, häpeän ja kunnian välillä, mutta millä voimalla? Kodissaan ollessaan, ei hän lapsuudessaan suinkaan ollut saanut niitä voimia, niinkuin jo edellisestä tiedämme. Korpelassa ollessaan oli hän vasta oppinut tietämään, mitä velvollisuuksia ihmisellä on Jumalaa, lähimäistään ja itseänsä kohtaan — siemen oli sielläkin kylvetty.

Ja jos ei sitä siementä olisi niin ahkerasti ja kaikella hellyydellä ja rakkaudella kylvetty Jaakon viljelemättömään, ruokkaamattomaan ja kurjaan sydämeen, niin mikäpä hänestä olisikaan voinut tulla? Millä olisi hän voinut vähänkään taistella jo nuorena juurtuneita ja nyt mieheksi tultuansa elpyneitä paheitansa vastaan? Kahdenkaltaista siementä oli lapsuudessa kylvetty hänen sydämeensä, kodissa pahaa, Korpelassa hyvää, ja noiden kylvöjen orahat olivat melkein tasapainollaan, sillä väliin voitti hyvä, väliin taas paha, ja tuolla Korpelassa saadulla hyvällä voi Jaakko senkin verran taistella itsessään kasvamaan pyrkiviä paheita vastaan.

Lankeamisiensa jälkeen kartti Jaakko kohdata Korpelan isäntää, sillä hän häpesi häntä nähdä. Mutta tuo hyvä isäntä ei heittänyt kadonnutta lammastaan eksyksiin, vaan haki ja etsi häntä niin kauvan, että hän sen löysi. Senlaisissa tiloissa nuhteli hän Jaakkoa ja hellyydellä ohjasi häntä oikealle tielle. Hän veti esiin sen kauhean vaaran, johon Jaakko oli itsensä syöksemäisillään, ja varoitti häntä tarkoin miettimään tilaansa ja katsomaan eteensä, ennenkuin se tulisi liian myöhäiseksi. Kyynel silmissä ja nöyränä kuunteli Jaakko noita isällisen kasvattajansa oikeutettuja nuhteita ja neuvoja, ja lupasi tehdä parannusta. Jaakko ei ollut vielä paatunut ja Korpelan isäntä kostutteli nyt parhaaltaan kylvämäänsä siementä.

Kauvan oli Mäkelän Mari Jaakolle ollut enempi kuin se, joka toivoi hänestä vielä kerran tulevan miehen, enempi kuin hänen rajun luontonsa villitsiä. Kauvan oli Mari Jaakon sydämellä asunut rakkaana, salaisena rakkaana, vaikka toivotoinna kaukaisena toivona. Samoinpa lienee ollut Marinkin laita, varsinkin viimeiseltä, jolloin Jaakko oli niin äkkiä kohonnut muiden poikien edelle maineessa ja uljuudessa. Kaukaan aikaan ei heistä kumpikaan uskaltanut toisilleen virkata sydämensä tunteita, mutta kauvan kumminkin olivat he jo ymmärtäneet toisiansa, sillä tuo sydämen kieli on satakielistä, sillä on monta ulospääsy-paikkaa ja sen ilmaukset ovat niin pehmeät ja lämpymät, että niitä täytyy mykkänäkin ymmärtää.

Tuona iltana, jolloin tuo viimeksi kerrottu rymäkkä tapahtui, ilmoitti
Jaakko Marille kauvan sydämessään painaneena, salaisen toivonsa.
Niinkuin tiedämme, oli Jaakko silloin hujakassa ja rohkeana, jonka
avulla hän luuli voivansa sydämensä avata.

"Jumala sen tietää, että sinä, Jaakko, olet ollut kauvan minun sydämelleni kallis ja minä olen kauvan toivonut toivoni toteuvan kerran. Mutta synkkiä, mustia pilviä alkaa kokoontua toivoni taivaalle, sillä sinä, Jaakko, olet ruvennut ryyppimään, ja tuo ryyppiminen näkyy rupeavan tihenemään, siihen siaan kuin olen toivonut sen harvenevan. Senlaisissa tiloissa olet sinä aina niin rajupäinen, että viime aikoina olen kauhistellut sitä, niinkuin kaikki muutkin ihmiset. Voi, voi Jaakko, minua ajatuttaa, kun pitäisi elämämme kohtalot yhdistää", sanoi Mari sydämen tuskalla, kun kuuli Jaakon tunnustuksen.

"Pahasti olen elänyt ja tehnyt, sinä olet oikeassa, rakas Mari, mutta minä koen parantaa itseäni, parantaa sinun tähtesi, Mari, sillä minä tunnen selvästi, että ilman sinutta maailma on minulle autio ja kolkko ja elämäni turha. Sinä olet alkuun minussa herättänyt ihmisyyden tunteet ja sittemmin sinä olet povessani sytyttänyt tulen, jota en voi sammuttaa, niin halpa ja huono kuin vielä olenkin sinun rinnallasi. Olisipa viimeinen elämäni taitanut olla toki joihinkin määriin siveämpi kuin se on ollut, mutta tuo Marttalan Matti, joka minua joka tilaisuudessa solvaisee, saa minun tavasta raivostumaan, ja hänen vuoksensa minä väliin ryypinkin", puhkesi tuo nöyryytetty kosija puhumaan.

"Marttalan Matin voit kyllä antaa olla. Hän ei ole senmääräinen mies, että sinun kannattaisi kunniasi ja maineesi uhrata hänen typeryydellensä ja mitättömyydellensä, puhuipa ja tekipä hän mitä tahansa", sanoi Mari.

"Voi Mari kulta, sanotko niin? Minä olen luullut hänen olevan sinun lemmittysi ja sen vuoksi minä olen ollut Mattia kohtaan mustasukkainen. Kiitoksia, Mari siitä sanastasi", sanoi Jaakko ja hengitti helpommasti.

"Siinä olet isosti erehtynyt", sanoi Mari.

"Kyllä senkin tunnen, ett'en ole mikään Matin rinnalla. Hän on rikas ja mahtava mies, kylän rikkaimman talon ainoa perillinen, joka ehkä voisi sinun tehdä onnelliseksi, mutta yhtäkaikki minä kadehtin häntä. Mitä olisi, Mari, minulla tarjota sinulle hänen rinnallansa? Eipä muuta kuin kuollut lapsuus, ja liiaksikin elävä, rikoksellinen miehuus, kaikkien ylönkatsoma Tintta Jaakko, Tintta-karhu; semmoinen lahja minulla olisi sinulle antaa, ja sitä lahjaa seuraisi köyhyyttä, kurjuutta ja kärsimisiä", sanoi Jaakko.

"Älä nimittele itseäsi tarpeetta, koska et kärsi sitä muidenkaan tekevän. Ne nimitykset eivät yhtään alenna sinun arvoasi minun silmissäni, sillä: konna nimen panee, mies sen kantaa. Köyhyyttä en myös pelkää, sillä kyllä Jumalalla on rikkautta. Suoraan sanoen: Matti ei ole rikkauksineen minkään veroinen sinun rinnallasi", sanoi Mari totuudessa.

"Voi, voi kuin sinä olet hyvä, Mari. Kyllä tiedän, että saamme kovaa kokea jo heti alussa, vanhempiesi puolelta, mutta emmekö ala jo heti, Mari?" esitteli Jaakko.

"Ei vielä."

"Milloinkas sitten?" kysyi Jaakko säikähdyksestä punastuen.

"Kaksi vuotta olkoon vielä koetuksen aikaa. Jos sen ajan pysyt miehenä, niin uskon minä, että sinulla on voimaa hillitä himojasi, ja silloin olen sinun, sanokootpa vanhempani ja ihmiset mitä tahansa", sanoi Mari lujasti ja päättävästi.

"Voi, Mari kulta, kuinka mielelläni minä suostun ehdotukseesi. Minä tahdon näyttää sinulle ja muille, että voin hillitä pahoja taipumuksiani. Hyvästi nyt, Mari, minä lähden seisomaan koetusvuosiani ja sinä olet ainakin näkevä minun miehenä", sanoi Jaakko ja puristi hellästi Marin kättä; kirkkaat kyyneleet kimmelsivät Jaakon silmissä.

"Hyvästi, hyvästi Jaakko! Jos mielesi on voittaa, muista mitä luvannut olet!" sanoi Mari, ja niin he erosivat.

IV.

Kipeät ajat.

Joku osa kolmatta vuotta on kulunut edellisestä tapauksesta. Jaakko on uskollisesti pitänyt mitä hän Marille on luvannut, on ollut mies. Hän ei ole kertaakaan ollut juovuksissa näinä koetusvuosina; eipä hän ole suuttunutkaan kertaakaan. Marttalan Mattikin on saanut mielin määrin haukkua ja nimitellä Jaakkoa, eikä hän ole suuttunutkaan, sitä vähemmin kostanut. Naurusuin on Jaakko vaan sanonut Matille semmoisissa tapauksissa: "itsekin sinä sen tiedät, ett'en ole mikään karhu, ja sen vuoksi sinä juuri tahtoisit uskotella minua karhuksi; Tintta Jaakko kyllä olen, sillä se on minun nimeni, ja vaivainen se ihminen, joka nimeänsä halveksuu, ja tahdonpa näyttää elämälläni sinulle ja muille, että nimeni on yhtä kunniallinen kuin sinunkin nimesi, sillä ei nimi miestä pilaa, kun ei vaan mies nimeä".

Niin, Jaakko oli taistellut niinkuin mies, taistellut voiton taistelon. Hänelle oli luvassa kallis-arvoisin palkinto, mitä maailmassa on, jos hän voittaisi, ja tuo antoi hänelle voimaa. Hän tiesi nyt olevansa, Marin mielestä, parempi mies kuin Marttalan Matti, ja hän uskoi sen, sillä Mari oli sen sanonut.

Jaakko oli saanut palkinnon. Palkinto itse oli antanut hänelle kätensä, ei, enemmän hän oli antanut, hän oli antanut — sydämensä, ja sen jalompaa, sen suurempaa lahjaa tai palkintoa ei hänellä ollut antaa. Nähtyään, että Jaakko kesti koetuksen, huomasi Mari, että Jaakossa on miestä hillitsemään itseänsä, ja sentähden yhdisti Mari kohtalonsa hänen kohtaloonsa kuolemaansa saakka, tarjotkoonpa tuleva elämä mitä vielä tarjonneekin. Hän ei nähnyt Jaakossa nyt muuta kuin nerokkaan, tunnollisen, pahennuksien ja intohimojen läpi taistelevan ja kunniakkaasti voittavan, uljaan nuorukaisen, ja nuot kaikki yhteensä olivat Marin mielestä enemmän kuin perityn rikkauden ja kunnian omistajat, jotka kuitenkin päivä päivältä vajosivat syvemmälle ja syvemmälle himojensa orjaksi.

Harvoin pysyvät rakkaus-asiat kauvan salassa, mutta Jaakko ja Mari olivat niin hyvin osanneet liittonsa salata, ett'ei täteilläkään ollut minkäänlaista tietoa siitä. Rakastuneet liittoontuneet olivat jo jonkun aikaa miettineet, millä tavalla he saisivat sydäntensä asian kunnialliseen loppuun, mutta sopivaa keinoa eivät he olleet vielä keksineet, asian alkuun panemiseksikaan, ja sentähden oli heidän asiansa noinkin viipynyt. Tuo asian alkuun paneminenpa se olikin rakastuneille kovin solmu, sillä he hyvin kyllä tiesivät, ett'ei Mäkelän Mauno, Marin isä, koskaan tulisi suostumaan heidän keskinäiseen kauppaansa; mutta tuon solmun aukaiseminen tuli esiin itsestänsä.

Oli eräs lokakuun kauniimpia päiviä. Mäkelässä oli iso touhu, sillä siellä oli vieraita, oli isoja vieraita. Marttalan mahtava, rikas ja ylpeä isäntä, poikansa Matin ja vieraan miehen kanssa, oli talossa; tuo outo mies oli puhemies, sillä nyt piti tapahtua Marin ja Matin kihlajaiset.

Mäkelän Mauno ja Marttalan Erkki — Matin isä — olivat kauvan olleet hyviä ystäviä. He olivatkin kylän varakkaampia miehiä, sopihan heidän olla ystävykset ja kestailla. Mäkelän Mauno oli vakava, hiljaisen luontoinen mies ja tuiki vähäpuheinen; pari sanaa erältänsä lausui hän, mutta ne täsmällensä. Marttalan Erkki oli taas semmoinen liehakko ja lorakka, ett'ei hänen laistaan monta ollut.

Hän puhui ja lorisi sitä ja tätä, yhtenä hyrinänä, jonkatähden hänen puheensa eivät olleet juuri minkään arvoisia; mutta sen hän hyvin kumminkin edusti noissa tusinapuheissaan, että hänen rikkautensa ja tavaran-himonsa tulivat ylimmäksi.

Hän oli monta vuotta jo katsellut ahnaasti Mäkelän uhkeita, laajoja ja hyvin viljellyitä viljavainioita ja lukuista ja muhkeaa karjaa, joka kesäisenä aikana joka aamu ja ilta mylvien kulki Marttalan kautta kesälaitumilla. Eipä Marttalan Erkki ollut vielä kovin kauvan tehnyt noita huomioitaan, ennenkun hänen päähänsä oli pällähtänyt semmoinen ajatus, ett'ei se olisi ollenkaan haitaksi, vaikka hän, tai ainakin hänen sukunsa, saisi Mäkelänkin omaisuudet haltuunsa. Itsestään näyttikin tilaisuus siihen tarjoontuvan, kun sallimus oli antanut Mäkelään vaan yhden noin kauniin tytön ja hänelle yhden pojan. Kun Marttalan Erkki oli noin hauska, ja tavaransa lisääntymistä tarkoittava puhuja, puhua lorotteli hän jo pienestä poikasesta pitäen pojallensa Matille tuosta Mäkelän tyttöheitukasta, tai oikeammin hänen myötänsä seuraavista suurista perinnöistä. Samassa antoi myös isä pojallensa tietää, kuinka suuri ja mahtava sia hänellä on nyt jo toisien poikasien suhteen tässä maailmassa. Noista kaikista seurasi se, että Matti rupesi katsomaan kaikkia saman-ikäisiään ylen ja viimein tuli hänestä itserakas narri. Tuon isänsä puheen hedelmä sekin oli, että hän piti Mäkelän Maria yksinäisenä omaisuutenaan, jo lapsuudesta pitäen, eikä sallinut kenenkään seurustella hänen kanssaan, ilmoittamatta tyhmällä tavalla suomattomuuttansa, ja siitä selvinnee minkä vuoksi hän yksin oli hävytön Jaakollekin, sittenkin vielä, kun tämä oli jo taistellut itsellensä miehen kunnian ja arvon.

Mäkelässä käydessään puhua huijotti Marttalan Erkki myös ehtimiseen suurista rikkauksistansa, oivallisesta ainoasta poikansa alusta, suuresta karjastaan y.m., ja samassa hän imarteli ja liehakoitsi; kuinka sen somempaa paria ei koskaan voisi ajatella, kuin heidän Matista ja tämän talon Marista tulisi, sekä näön että tavaran ja maineen puolesta.

Mäkelän Mauno oli hiljainen, harvapuheinen, juro mies, niinkuin jo osaksi tiedämme. Hänen sanansa olivat aina niinkuin seinään lyöty kirves; ne eivät vyöryneet eivätkä murenneet, eikä koskaan oltu kuultu hänen sanojansa peruuttaneen; hän oli oikea suomalainen, sanan täydessä merkityksessä.

Yleiseen kummastelivat ihmiset sitä seikkaa, kun nuot niin erikaltaisilla luonnoilla varustetut ihmiset sopivat olemaan ylimmäisinä ystävyksinä, mutta se ei ollutkaan heidän luontonsa yhdenkaltaisuus, joka heidät ystävyksiksi teki, siinä oli joku muu yhdenkaltaisuus, joka sen teki mahdolliseksi, sillä jotain semmoista täytyy olla, ennenkuin ystävyys on mahdollinen, sillä vanha sananlasku sanoo: "mukaistaanhan mullikin puskee". — Niin se heidän yhdenkaltaisuutensa oli heidän — tavaransa yhdenkaltaisuus ja heidän lapsi-lukunsa yhdenkaltaisuus; siinä yhdenkaltaisuuksia, jotka saivat erilaisetkin luonnot yhteen sopimaan.

Ensimältä kun Marttalan Erkki alkoi esitellä noita naimatuumia, ei Mäkelän Mauno sanonut juuri paljo mitään, tuhauttihan vaan nokkaansa, lähti kävelemään ja sanoi "mitä noita joutavia puhuu". Hän ei siis ollut myötä eikä vastaan, mutta tuommoiset puheet miellyttivät häntä hieman kumminkin, ja ajan pitkään kuunteli hän Marttalan Erkin puheita ja esityksiä aivan mielellään.

Mari sitten? Niin, niin, Mari. Hän oli lapsena kuunnellut noita Erkin lorinoita ja imartelemisia semmoisina lorinoina, joita ajattelemattomat ihmiset lapsille niin runsaasti jakelevat. Aikaisempana ja ajattelevaisemmaksi tultuansa ei Mari pitänyt koko Erkin höyhöttämisiä muuna kuin tuulen tuomina, veden ajamina, turhina ja mitättömin hassuina, joita hän sydämestään inhosi; Matin omat vanhemmat eivät puhuneet koko asiasta Marille niin mitään.

Mari kyllä huomasi, aikaiseksi tultuansa, mitä Marttalan Erkki ja hänen oma isänsä puuhaavat, mutta Marilla oli omat ajatuksensa asiasta. Vaikka hän oli niin lempeä ja herttainen luonnoltansa kuin olikin, oli hän kumminkin isänsä tyttö; isältänsä oli Mari perinyt vakavan mielen-maltin ja lujan tahdon salaamaan sydämeensä kaiken sen, joka ei ollut tarpeellinen julki tulemaan, ja tuon mielen-maltin voimasta saattoi hän pitää salassa mitä hän oikeastaan asiasta ajatteli. Muutoin hän elämällänsä ja puheillansa osoitti, ettei hän muka ymmärrä eikä tiedä koko asiasta mitään. Hän katsoi sydämestään ylen tuon turhamielisen, tavaroihinsa luottavan, itserakkaan ja pöyhkeilevän Marttalan Matin, sillä hänen terävä ja lukemisen kautta kehittynyt älynsä oivalsi jo, ett'ei kulta ole muuta kuin multaa. Mari oli perinyt äidiltään hänen erinomaisen ja tunnetun lempensä ja isältään hänen lujan mielenlaatunsa ja vahvan tahdonvoimansa, ja nuot juonteet ikäänkuin täydentivät toisiensa vajanaisuudet ja niin tulivat yhdeksi ainoaksi, melkein täydelliseksi ihmisluonteen kuvaksi.

Semmoinen oli Marin luonne, vaan kyliäpä hän semmoisen tarvitsikin.

Niin. Vieraitahan oli nyt Mäkelässä ja kihlajaisia varten Marttalan Erkin alituiset naima-puheet olivat nyt päätöstänsä lähellä, sillä ne olivat viimeaikoina kypsyneet siihen määrään asti, että Mäkelän Mauno ja Marttalan Erkki solmisivat lastensa naimaliiton.

Marille ei ollut kukaan puhunut asiasta mitään; sulhasen kokelas ei uskaltanut koskaan sitä tehdä, äiti ei saattanut ja isä ei katsonut sitä tarpeelliseksi. Sulhasen isä oli kyllä tuota puhua lorottanut ennen paljonkin, mutta nyt ei hänkään katsonut tarpeelliseksi kovin hätäillä siinä asiassa, sillä hänellä oli paljon tekemistä morsiamen isän kanssa, naima-ehdoista, heti annettavista myötäjäisistä ja muista semmoisista.

Tavallisesti ovat semmoiset onnettomat morsiamen kokelaat, kuin Marikin nyt oli, alla päin, pahoilla mielin ja heidän työnsä ei muu kuin salaa itkeminen ja kyynelten puristaminen, mutta niin ei Mari. Hän oli yhtä iloinen, yhtä leikkinen, yhtä naurunen ja lempeä kuin ennenkin. Hän hääläsi ja teki rotevasti talouden askareita ja soi jonkun leikkisanan kullekin, niin vieraille kuin muillekin, juuri niin kuin ei olisi mitään tapahtunut, eikä olisi mitään tapahtumaisillaankaan.

Jaakko oli saanut tiedon mitä Mäkelässä oli tekeillä. Tuo uutinen antoi hänen sydämellensä semmoisen jysäyksen, että tuntui siltä kuin puoli sydäntä olisi lyöty häneltä irti yhdellä iskulla. Hän vaaleni, hän horjui ja olisi kaatunut, mutta hän sai jostain esineestä kiinni.

Hänellä oli kyllä rakastettunsa luja sana panttina, mutta oliko se niin luja, ettei sitä voisi mikään maailmassa peruuttaa? Voisiko suurin rikkaus ja suurin köyhyys taistella keskenänsä semmoisen taistelun, että köyhyys pääsisi voitolle? olivat kysymyksiä, jotka ristiriitaisina pauhasivat Jaakon sydämessä. Oliko kumma jos vankka mies vapisi niinkuin haavan lehti ja oli valju kuin myrskyn seasta haamoittava kuu? Eipä ollutkaan se kumma, sillä sydämen taistelu on ihmiselle vaikein taistelu.

Jaakko ei tullut aikaan tuossa tuskassaan, vaan hänen täytyi sydämensä pakoittamana lähteä Mäkelään, Marin omasta suusta kuulemaan vastauksia äkkiarvaamatta sydämeensä nousneille kysymyksille. Hän pääsi kenenkään huomaamatta, huoneitten takapuolitse, kotaan, jossa tiesi Marin asiainsa vuoksi usein käyvän. Kauvan ei hänen tarvinnutkaan varttoa, ennenkuin Mari tuli sinne, iloisesti laulaa hyräellen erästä mielilauluaan. Kun Mari huomasi Jaakon olevan siellä, hämmästyi hän ensin ja sanoi: "no miten sinä, Jumalan tähden, olet täällä?"

"Varmaan sinä, Mari, olet nyt hyvin onnellinen", sanoi Jaakko vapisevana ja valjuna.

"Niin onnellinen kuin joku minun tilassani voipi olla", sanoi Mari ja silmäili terävästi Jaakkoa.

"Minä uskon sen ja minäkin toivotan sinulle onnea, mutta minä tunnen sydämessäni sulaa onnettomuutta", sanoi Jaakko, alasluoduilla silmillä.

"Miksikä semmoisia puhut, Jaakko?"

"Teillähän on tänään kihlajaiset."

"Niin minäkin aavistan, että jotain semmoista on hankkeissa, mutta siitä ei tule mitään tällä kerralla."

"Ehkä toisella?"

"Ehkä toisella."

"No hyvästi sitten, Mari, hyvästi ijäksi. Elä onnellisena rikkauksien keskellä, Mattisi kanssa! Mutta minun sydämmeni on särkynyt kuolemaani asti ja minä menen itkemään pettynyttä toivoani elämäni ajaksi", sanoi Jaakko, tarttuen Marin käteen, ja Jaakko vapisi niin, ett'ei ollut pystyssä pysyä.

"No mutta Herran tähden, Jaakko! Tahdotko sinäkin, että menisin tuolle itserakkaalle pöyhisteliälle vaimoksi?" sano! Mari hämmästyksissään.

"Sitä en tahtoisi, mutta kun sinä olet niin iloinen, Mari", sanoi
Jaakko ja hengitti helpommasti.

"No herranen aika! Enkö minä sitten saisi olla iloinen? Minä olen ollut sen vuoksi iloinen, kun olen luullut löytäneeni sydämen, johon olen aina luottanut ja johon olen luullut voivani eteenkinpäin luottaa", sanoi Mari kummastellen.

"Ja tuo sydänkö, johon olet niin ehdottomasti luottanut, on sinun pettänyt?" kysyi Jaakko.

"Siltä se nyt sinun puheistasi kuuluu, koska niin innokkaasti eroa hankit ja toimitat minua tuolle tyhmälle keikarille", sanoi Mari.

"Jos se on minun sydämeni, johon olet luottanut, niin se ei petä koskaan, ei koskaan", sanoi Jaakko ja painoi Marin käden hellästi sydämellensä.

Mari ei vetänyt kättään pois. "Sinuun on se luottanut ja sinuun se aikoo luottaa. Sinä olet taistellut monta voitollista taisteloa, sinulle olen luvannut palkinnoksi käteni ja sydämeni, ja kukaan ei voi niitä sinulta ryöstää; kuinka toisin saattaisi ollakaan, rakas Jaakko, meillähän on ollut jo aikaa liitto siinä asiassa", sanoi Mari liikutettuna ja tuo äsköinen veitikkamaisuus oli häneltä tykkänään kadonnut.

"Minä olen väärin sinua ymmärtänyt tällä hetkellä, rakas Mari. Minä en ole sinua vielä tuntenut, anna se anteeksi! Kun sinun saan varmaan omakseni, silloin en pelkää minkäänlaisia vaivoja tähtesi, mutta voi kuinka minua peloittaa kuitenkin eräs asia: miten voimme vaikean tehtävämme suorittaa isäsi kanssa?" puheli Jaakko innostuksissaan, ja liikutuksen kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään.

"Heitä se asia minun haltuuni, minä kyllä voin sen tehdä", sanoi Mari lujasti.

"Mutta jos isäsi ajaa sinun pois kodistasi."

"Entä sitte? Sen avarampi maailmahan vaan aukeaa eteeni."

"Mutta emmekö, Mari, anna asiamme vielä olla päättämättä vuoden ajan?"

"Ei päivääkään etemmäksi, nyt on otollinen aika eikä asia vitkuttamalla parane. Meidän pitää kiiruusti erota, sillä minä luulen minua kohta kaivattavan. Ole nyt vaan mies, kyllä kaikki vielä hyvin käypi", sanoi Mari toivovan lujasti, ja niin he erkanivat.

Tällä ajalla kun kodassa tuommoisia keskusteltiin, olivat Mauno, Erkki ja puhemies katselemassa talon varoja, niinkuin karjaa, viljavaroja, ja jopa katseltiin talon raha-varatkin. Puhemies ei voinut kyllin kiitellä, ylistellä ja ihmetellä Mäkelän varallisuutta ja kunnollista talouden hoitoa. Sulhasen isä, Marttalan Erkki, se puhui yhtenä hyrinänä siitä mahtavasta ja loistavasta tulevaisuudesta, joka vielä kylässä nähtäisiin, kun nämät molemmat talot ja talon rikkaudet yhteen pantaisiin. Hän ahdisti ehtimiseen Maunoa kysymyksillään, kuinka monta lehmää ja kuinka paljon rahoja hän antaisi nyt heti Marille myötäjäisiksi.

Mauno näytti melkein närkästyvän tuosta alinomaisesta tinkimisestä ja sanoi jäykästi ja lyhyesti: "en anna mitään ennen kuolemaani".

"No, no, naapuri! Eihän se ole somaakaan, että tyttö lähtee talosta aivan verihampaana", koki Erkki muistuttaa.

"Jos ei tyttö kelpaa kotoansa lähtemään ilman myötäjäisittä, niin olkoon kelpaamatta", sanoi Mauno jäykästi.

"Mo, no, Mauno! Emme me saa asiaa kesken heittää tuon pienen sopimattomuuden vuoksi. Onhan tuota nyt meilläkin siksi varoja, että voimme yhden hengen lisempää elättää. Ehkä se onkin viisainta ja parasta, että me vanhat pidämme ohjat käsissämme niin kauvan kuin elämme, perikööt sitten mitä meiltä jääpi", liehakoitsi Erkki, sillä hän pelkäsi asian kääntyvän pahalle kannalle.

"Niinpä minäkin sen luulen", sanoi Mauno mielihyvillään, kun näki Erkin myöntyvän.

Sulhanen oli vaan omia aikojaan olla källistellyt talossa, milloin missäkin paikassa. Hän ei ottanut osaa vanhusten kanssa tavaroiden katselemisessa; ainoastaan navetassa oli hän karjan katselemisessa toisien mukana. Kädet ristissä seljän takana, kuljeskeli hän huoneesta huoneesen ja töllisteli ja tarkasteli jokaista esinettä erikseen. Hän ei ollut vielä nytkään lausunut Marille sanaakaan koko asiasta, mutta sittenkin luotti hän vanhempien hyvään tahtoon asiansa eduksi ja heidän päätäntö-valtaansa, ja niiden turvissa piti hän Marin ja tavarat ehdottomasti ominaan.

Mari tuli juuri nyt kodasta tupaan ja hyräili iloisesti taas mieli-lauluaan, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut. Kun hän oli menemäisillään sulhasen kokelaan sivutse, tarttui tämä häntä keskiä kiinni ja sanoi: "mihinkäs on niin kiire, kaunis Mariseni?"

"Mene tuosta tiehesi!" sanoi Mari ja riuhtasi itsensä irti.

"Oh-hoh! katsopas tätä! Saatpa luvan tästäpuoleen ruveta minua paremmasti kohtelemaan", sanoi sulhasen kokelas, Marin poistuttua.

"Minkätähden tästäpuoleen paremmasti kuin tähänkään asti?" kysyi Mari ja ilvehymy pyöri hänen hymykuopissaan.

"Sen vuoksi, kun mies on vaimon pää", sanoi Matti ja asetti itsensä hyvin juhlalliseen asemaan.

"No mutta, kun sinä et ole mies, enkä minä vaimo, sillä olemmehan vielä vaan poika ja tyttö", sanoi Mari tuskin nauruansa hilliten.

"Mutta me voimme pian tulla mieheksi ja vaimoksi" vakuutti Matti suurella varmuudella.

"Se saattaa kyllä olla mahdollista", sanoi Mari isosti ja nauroi että oikeen ajeli; "mutta", lisäsi hän hiljempää, "ei koskaan sinun kanssasi"

Sillä aikaa kun nuot kaikki tapahtuivat, olivat Mäkelän Mauno ja Marttalan Erkki tehneet kaupat aivan valmiiksi. Erkin oli ehdottomasti suostuminen, ett'ei hän tahdo miniättensä myötäjäisiä ennen Mäkelän vanhusten kuolemaa, sillä hän tunsi Maunon luonnon, ettei hän peruuta sanojaan, ja niin oli kaupat lopullisesti sujuneet hyvin.

"Kylläpä nuo kaupat ovat muutoin valmiit, mutta mitä siitä morsian sanoo?" liehtasi Erkki hyvillään, vaikka hän samassa oli ikäänkuin vähän peloissaan.

"Morsiamesta ei ole puhettakaan; hän on hyvä tyttö eikä ole koskaan vielä minulle vastusta tehnyt; hänen mieltään ei tarvitse kysyä", sanoi Mauno jyrkästi.

"Eikö helkkarissa, kuule Mauno! ei se sovi ett'ei morsiamen mieli-alaakin kuunnella, sillä onhan hänelläkin osa asiassa. Minä olen kysynyt pojaltani ja tiedän hänen ilolla ottavan tarjouksen vastaan. Eihän meidän vanhain ilokaan ole muutoin täydellinen, ellemme näe lastemme onnellisina syöksähtävän toisiensa syliin. Käsketään heidät molemmat tänne ja ilmoitetaan heille heidän onnensa ja annetaan morsiamelle kihlat, jotka eivät suinkaan ole vähäiset", esitellä lorotteli Erkki.

"Saapa heidät käskeä tänne, asian ilmoittamista, vaan ei suostumusta varten", sanoi Mauno jyrkästi.

Kamarin ovi oli lukittu, jossa nuot tähdelliset keskustelut olivat pidetyt. Erkki avasi lukitun oven ja astui tupaan, jossa nuoret olivat.

"He, he hee! Täälläpä nuoret istuvat ja miettivät niin ujon näköisinä. No, no, se asia sietääkin hieman miettimistä, sillä luulenpa teidän kohtapuolisesti tietävän, mistä kysymys on. Tulkaapas, Matti ja Mari tänne kamariin, niin siellä saatte vielä lisää kuulla, he, he hee!" hövelsi ja hekotti Erkki.

Vaikka Mari oli niin lujamielinen, rupesi kuitenkin hänen sydämensä vapisemaan tuon käskyn kuultuaan. Hän tiesi, että se oli isän käsky, jota oli totteleminen. Ensikerran eläessään oli hänen asettautuminen jyrkkänä isänsä käskeviä mielipiteitä vastaan. Hänen oli tunnustaminen julkisesti oman sydämensä päätökset ja semmoiset päätökset, joista ei ollut kellään aavistustakaan ja joita aivan varmaan kohtaa ankara vastarinta. — Lapsen velvollisuus vanhempaansa kohtaan ja oman sydämen vaatimus ja vakuutus taisteli nyt alkutaisteloaan Marin sydämessä — hetki oli lähellä, joka myrskyn tavalla oli ratkaiseva hänen edessä olevan elämänsä kohtalon — oliko ihme jos Mari hieman vapisi ja punasteli?

Molemmat kutsutut menivät kutsujan kanssa lukittuun kamariin; neljä henkilöä oli nyt siellä: Mauno, Erkki ja sulhasen ja morsiamen kokelaat.

Mari seisahtui ujona ja punastuneena ovipieleen, mutta Matti mennä hyömelsi ja istui saman pöydän päässä olevalle tuolille, jonka toisessa päässä Mauno istui; siinä alkoi hän kaivaa esille hopeaheloitettua merenvaha-piippuansa ja tupakka-kukkaroansa, ja alkoi täyttää piippuansa. Mauno istui äänettömänä, synkän ja päättäväisen näköisenä, otsa vähän rypyssä. Erkki käveli edestakaisin lattialla ja näytti vähän levottomalta, mutta ei hänkään puhunut ensi tuokiossa mitään.

"He, he, he hee! Tuon kauniimpaa paria ei voi koskaan löytyä. Saakeli soikoon, Mari on kaunis morsian, sanon minä, eikä Mattikaan ole kauneutta ja uljuutta vailla", rupesi Erkki hälisemään lyhyen vaitiolemisen perästä.

"Niin, tässä tapahtuu kihlaus, sinun ja Marttalan Matin välillä, joka on sinulle ilmoitettava", sanoi Mauno Marille, oikasten itsensä suorempaan asemaan ja kohottaen kaarevat, mustat ja tuuheat kulmakarvansa.

"Minkäänlaista kihlausta ei tässä voi tulla kysymykseen", sanoi Mari ujosti, ja hänen äänensä värähti.

"Ja minkä vuoksi ei? jos saan luvan kysyä", sanoi Mauno ja oikasi taas itseään vähän suoremmaksi, mutta samassa hän rypisti noita mahtavia kulmakarvojansa.

"Minä olen sydämeni antanut toiselle", sanoi Mari, ja hän alkoi saada takaisin rohkeutensa ja mielenmalttinsa.

"Olet sydämesi antanut toiselle ja kenenkä luvalla?" sanoi Mauno ja kavahti pystöön.

"Älkää vihastuko isä! Minä en voinut toisin tehdä", sanoi Mari.

"Joutavia loruja, mutta kuka on hän, josta niin kuvauksellisesti puhut?" kysyi Mauno tuimasti.

"Minä en ole aikonut koskaan hävetä sydämeni voittaneen nimeä; hän on — Tintta Jaakko", sanoi Mari ja hän seisoi siinä niin uljaan ja viattoman näköisenä, tyyneenä ja malttavana!

Syvä ja pitkällinen äänettömyys seurasi Marin lausetta. Erkki lakkasi kävelemästä ja Matti unhotti vetää savuja piipustansa; se sammui.

"Sinä olet ajattelematon tyttö. — Tintta Jaakolle! — kerjäläiselle, viiripää juopolle, roistolle minä antaisin tyttäreni — ajattele!" puhkesi Mauno viimein sanomaan.

"Minä olen, isä kulta, ajatellut sitä asiaa kenties liiaksikin", sanoi
Mari.

"Et saa vastustaa ainoatakaan sanaa. Sinun on paikalla peräyttäminen sanasi ja yhdistyminen Marttalan Matin, tämän kelpo pojan kanssa", sanoi Mauno ja hänen äänensä oikein kähisi harmista ja vihasta.

"Ihmisen kelvollisuutta ei voi, isä kulta, todistaa ennenkuin kunkin kuoleman jälkeen. Kumpaankaan ehdotukseenne, isä, en voi suostua, en toisen hylkäämiseen, enkä toisen kansa yhtymiseen, niin mielelläni kuin sen teidän tähtenne vielä tekisinkin, sillä se olisi tuntoani vastaan. — Tässä minä isä olen, tehkää minun kanssani mitä tahdotte", sanoi Mari lujasti.

Mauno hypähti seisomaan ja meni Erkin eteen ja sanoi: "Teidän täytyy tällä kerralla lähteä, sen vissempää saamatta. Te kuulette, että asiat ovat vähän kallellaan; tahdon ne tytön kanssa kahdenkesken oikaista. Heittäkää kihlanne tänne, minä vastaan niistä. Hakekaa puhemiehenne ja menkää; saammehan vasta liiemmin asiasta puhua".

Erkki ja Matti lähtivät. Erkki oli kadottanut puhelahjastaan ainakin puolen ja Matti katsoi toisen verran karsaampaan, katsellessaan alinomaa alaspäin. He lähtivät.

"No miten se asia nyt päättyi?" kysyi puhemies heidän tiellä mennessään

"Kyllä se hyvin päättyi, kyllä se päättyi hyvin", sopersi Erkki hajamielisenä.

"Tottelematoin! Kehtasit häväistä minun ja itsesi", sanoi Mauno tyttärelleen, toisien mentyä.

Mari ei vastannut mitään.

"Sinun on totteleminen tahtoani ja Matti ottaminen, ja varo ett'et virkkaa kenellekään koko roistosta mitään, niin asia raukee siihen."

"Rakas isä, minä rukoilen teitä. Kaikissa muissa asioissa tottelen teitä lapsellisella alttiudella, mutta tässä en voi. Minä olen tarkoin harkinnut tätä asiaa, ja kaikkine virheineenkin olen Jaakon huomannut Mattia paremmaksi; Jaakossa on etenevä, parantuva mies, Matissa takeneva, huononeva", sanoi Mari ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.

"Sen enempää en sinulle puhu. Sinulla ei ole enään isää, eikä minulla lasta tämän hetken perästä. Lähde pois paikalla silmieni edestä, mutta lähde tyhjänä, isältäsi hyljättynä, tottelemattomana heittiönä, ja mene, kunnes tahdot. Mutta älä koskaan sano omalta lapseltaan särjettyä Mäkelän Maunoa isäksesi, kelvotoin", sanoi Mauno värisevin äänin ja lähti pois.

V.

Kovia, voitollisia aikoja.

Eräänä päivänä nähtiin erään nuoren tytön kävelevän kylän läpi; Mäkelästä tuli hän ja samosi Korpelaa kohden, vähäinen vaatemytty kainalossa. Se päivä, jona tuo matkustaja nähtiin, oli toinen päivä siitä, kun Marttalan Erkki oli poikineen Mäkelässä kihlajaisten hommassa. Mäkelän Marihan se oli, tuo matkustaja. Hän riensi nyt pois kodistansa eli oikeammin sanoen, entisestä kodistansa, sillä semmoista ei hänellä ollut nyt olemassakaan. Pois, pois riensi hän nyt lapsuuden kodista, isän rikkaasta kodista, köyhänä, perinnöttömänä, isältä hyljättynä. Hänellä ei ollut nyt mitään muuta turvaa maailmassa, kuin tuo sydän, joka oli hänelle luvannut alttiiksi antavaista uskollisuutta ja uhraavaisuutta, kuolemaansa asti. Mari oli kerran ennustanut Jaakolle, että kyllä hänestä vielä mies tulee, nyt meni Mari koettelemaan, onko hänestä tullut mies. Voi voi Mari! Paljon sinä uhrasit, paljon sinä uskalsit.