Produced by Juha Kiuru

COLOMBA

Kertomus Korsikan oloista 1810-luvulta

Kirj.

PROSPER MÉRIMÉE

Ranskasta suom. Kasimir Leino

Suomalainen Kustannusosakeyhtiö Kansa,
Helsinki, 1907.
Kirjapaino-osakeyhtiö Sana.

ALKULAUSE.

Se voimakas kirjallinen liike, joka 1820-luvun alulla syntyi Ranskassa ja kirjallisuushistoriassa tunnetaan romanttisen koulun nimellä, loi useita tuoreita ja elinvoimaisia kiljailijakykyjä, joiden luomat ja nimet ovat ainaiseksi jälkimaailman muistoon jääneet. Tämän romanttisen koulun päävaatimukset tarkoittivat vapautumista vanhoista klassillisista taidemuodoista ja uuden suunnan luomista, joka enemmän ottaisi huomioon paikallisvärityksen, kansan olot ja tavat, tekisi kuvattavien henkilöiden puhekielen näiden yhteiskunnallista asemaa ja sivistyskantaa vastaavaksi j.n.e. Vanhoillisten klassikkojen ja nuorten uudistusharrastajain välillä alkoi ankara taistelu, jota kesti vuosikymmeniä.

Toisella puolen entisyyden yksipuolisia ihailijoita, joiden jäljittelevät luomat todistivat heidän kyvyttömyyttänsä ja alinomaista ihailua n.k. suuren vuosisadan klassikkoja kohtaan. Toisella puolen joukko nuoria, innokkaita runoilijoita, jotka — jättämällä vanhat omaan arvoonsa — opettivat yleisölle, että uudet ajat tuovat uusia taidetarpeita, uudet tarpeet uusia taidemuotoja ja että uuden vuosisadan ei tarvinnut jäädä entisen kai'uksi, vaan oli sille annettava oma, erityinen kirjallistaiteellinen leimansa.

Tämän nuoren, elinvoimaisen koulun varsinaisena johtajana mainitaan tavallisesti sen taisteluhaluisin ja tuotteliain runoilija Victor Hugo. Historiallisen näytelmärunouden alalla voidaankin Hugota pitää uudistuksen lahjakkaimpana toteuttajana niiden kirjallistaiteellisten vaatimusten perustuksella, jotka ylempänä olemme maininneet, vaikka hän, luonteeltansa intohimoinen kun oli, usein tekeekin itsensä syypääksi liioitteluihin. Romanttisen koulun voittoisan lipun alle joutui sellaisiakin eteviä kykyjä jotka eivät voineet yhtyä Hugon innoittelevaa, sanarunsasta ja deklamoivaa runomuotoa ihailemaan, mutta harrastivat niitä terveellisiä, realistisia vaatimuksia, jotka tähtäsivät paikallisvärityksen, kansantapojen, henkilöiden suhteellisen puhekielen y.m.s. uudistusten juurruttamista ranskalaiseen kirjallisuuteen. Mutta jos nämä vaatimukset, joiden toteuttaminen loi perustuksen koko nykyiselle realistiselle elämänkuvaukselle, olivat tärkeitä kertomarunouden alalla, eivät ne suinkaan olleet vähempiarvoisia nykyaikaiselle draamallekaan.

Tämänkin alan tienviittoja ja uusaikaisen, paikallisväritystä ja todellisempaa luonnekuvausta tähtäävän draamallisen muodon ensimmäinen käyttäjä oli Prosper Mérimée, joka sitäpaitse on ranskalaisen novellin varsinainen luoja ja vielä nytkin sen voittamaton mestari. Tämän sijan myöntävät hänelle nimittäin kaikki ranskalaisen kirjallisuuden tuntijat ja kirjallisuushistorioitsijat.

Kaikissa novelleissansa ilmenee Mérimée lyhyen kuvauksen mestarina ja ihmisellisten intohimojen etevimpänä kuvaajana pysyen aina objektiivisena ja korkealla, esityksen yläpuolella, seisovana taiteilijana. "Hänen novellinsa ovat mestariteoksia", sanoo esim. Edv. Engel Ranskan kirjallisuuden historiassansa; "onton paatoksen ja liiallisen sanatulvan vihollisena, aiheiden keksinnässä rohkeana ja henkilöiden sielutieteellisessä kehityksessä syvällisenä taiteilijana kuuluu Mérimée niihin realisteihin, jotka eivät näe tehtäväänsä rumuuden tosiperäisessä kuvaamisessa, vaan antavat aina hienon, kaunotieteellisen tunteen johtaa itseänsä aihevalinnassa ja esityksessä.[1] Tunnettu saksalainen kirjallisuushistorioitsija Scherr taas sanoo teoksessansa Gesch. der Weltlitteratur (1895), että nerokkaisuudessa ja muodon taiteellisessa täydellisyydessä seisoo Mérimée 19:n vuosisadan ranskalaisten kirjailijain eturivissä; novellikirjailijana on hän etevämpi noita kaikkia."

Aivan outo ei Mérimée enää maamme yleisölle ole. Hänen elämäkertansa ja teoksensa on allekirjoittanut esittänyt suomenkielisessä, laajahkossa teoksessa "Prosper Mérimée, elämäkerta ja teokset" (1895); sitä paitse on kokoelma hänen lyhempiä novellejansa ilmestynyt tämän kertomuksen suomentajan kääntämänä nimellä "Helmiä", joka sisälsi 6 tekijänsä lyhempää tunnetuinta ja etevintä uuteloa, nim. Mateo Falcone, Etuvarustuksen valloitus, Arpapeli, Tamango, Etruskilainen vaasi ja Arsène Gruillot.

Mestarillisimmat ja ehkä myöskin tunnetuimmat Mériméen pitemmistä novelleista ovat kuitenkin Bizet'n säveltämän samannimisen operan kautta meilläkin tunnetuksi tullut Carmen ja ennen kaikkia hänen kuolematon uutelonsa Colomba, johon suomenkieliselläkin yleisöllä nyt, 67 vuotta jälkeen sen ilmestymisen, vihdoinkin on tilaisuus tutustua.

Colombassa ilmenevät tekijän tyylilliset lahjat ehkä loistavimpina ja selvimpinä. Tyylillä ei tässä silloin suinkaan ymmärretä ainoastaan kielellistä asua, jota myöskin olemme koettaneet tunnollisesti noudattaa mikäli kahden erilaisen kielen rakenne ja käyttö sen sallii, vaan etupäässä aiheen esitystapaa, rajujen intohimojen asteittaista kehitystä, luonnon, kansantapojen ja ympäristönsä hallitsemain luonteiden kuvausta. Tekijä, jolla valtioarkeoloogina oli tilaisuutta matkustella kaikkialla valtakunnan etäisimmissäkin osissa, on tässä ottanut kuvataksensa kaukana Välimeren saaressa, suuren Napoleonin syntymämaassa Korsikassa viime vuosisadan toisella kymmenellä vallitsevia hurjia kansantapoja ja omituisia oloja, joille ryövärielämä ja sukukosto antaa mitä voimakkaimman paikallisvärityksen.

Napoleonin lipun alla Waterloon taistelussa mukana ollut korsikalainen upseeri, Orso della Rebbia, joka polveutuu saaren vanhimmasta aatelista eli 11:llä vuosisadalla tapahtuneen kansankapinan johtajista [n.k. korpraalisuvuista], palaa takaisin syntymämaahansa satunnaisten matkatoveriensa erään englantilaisen everstin ja hänen ihanan tyttärensä kanssa. Kuinka tämä sivistyneessä Ranskassa toisiin oloihin kasvanut nuori upseeri kotikyläänsä tultuaan vähitellen ja vastoin tahtoansa jälleen joutuu hurjien korsikalaisten tapojen valtaan ja kuinka hän nuoren, intohimoisen, kauniin sisarensa Colomban yllyttämänä ja kiihoittamana vihdoin kietoutuu ikivanhan, hurjan sukukostotavan ylläpitäjien pauloihin, kunnes hän lopulta, itseänsä puolustaessansa, ampuu kuoliaaksi kilpailevan naapurisuvun Barricinien kaksi viimeistä miespuolista edustajaa, kuvaa tekijä jännittävällä, tyynellä ja useimmiten mestarillisen taiteellisella tavalla; nuori upseeri ei kuitenkaan joudu vankeuteen, vaan sen sijaan — naimisiin tuonoisen englantilaisen neitosen kanssa, joka ihailee omituisuuksia ja urhoollista sankaria. — Vaikka itse kertomuksen juoni onkin yksinkertainen, ovat sen tapahtumat sitä mutkallisempia ja jännittävämpiä keskittyneisyydessään. Kaiken toiminnan varsinaisena yllyttäjänä ja suuntaajana on Colomba, peräti korsikalainen luonne, lannistumaton, intohimoinen ja lahjakas, mutta raju ja hurja neito, jolla muiden ominaisuuksiensa ohella on runolaulajattaren eli "itkijän" lahjat.

Colomban luettua voi ehkä suomalainen lukija yhtyä siihen, mitä V. Vedel "Yleisessä kirjallisuuden historiassa" lausuu Mériméestä: "hän ihaili energiaa (= joustavaa voimaa), jyrkkäleimaista luonnetta ja rakasti kaukoperäistä, värikkään vierasta ja psyykillisesti tavatonta". Röyhkeät rikokset ja pahuuden voiton kuvaa hän ilman subjektiivista mielenliikutusta; koko hänen tyylinsä luonne on tällaista maailmanmiehen malttia ja kylmäverisyyttä, pöyristyttäviäkin kohtauksia kuvatessa. Näiden ominaisuuksiensa kautta on Mérimée joutunut uusaikaisen, realistisen novellin varsinaiseksi perustajaksi ja sellaisena maailmanmaineensa saavuttanut. Siistityn ja siron muotonsa kautta miellyttivät hänen elävät, jännittävät ja keksinnältänsä alkuperäiset kuvauksensa etupäässä hienoaistista kirjallista yleisöä, jonka lempikirjailija Mérimée jo eläessään oli ja yhäti edelleen on pysynyt.

Colomba ja Carmen ovat tietääksemme käännetyt kaikille sivistyneille kielille. Ruotsiksi käännettiin se ensi kerran jo pari vuotta ilmestymisensä jälkeen (1842) ja sittemmin (1877) käänsi Ed. Bäckström uudelleen sekä Colomban että "Illen Venuksen". Tanskalainen käännös Colombasta ilmestyi pari vuotta tekijän kuoleman jälkeen (1872) ja uusi käännös julkaistiin siitä v. 1887. Erityisesti on huomattava, että Mérimée etevimpänä tyylimestarina nyttemmin kuuluu kaikissa Ranskan oppikouluissa luettaviksi säädettyihin kirjailijoihin; hänen Colombaansa luetaan tietääksemme myöskin useissa Saksan ja Pohjoismaiden oppilaitoksissa.

Päättäköön lukija itse tekijän kertomatyylin etevyydestä; "Helmien" ja Colomban avulla hän sen jo jossakin määrin voi tehdä, vaikka meidän samalla täytyy pyytää häntä muistamaan, ett'ei käännös koskaan ole alkuperäisen veroinen. Mériméen teosten kielellinen asu ei anna aihetta mihinkään rikkaampaan suomenkielen käyttöön; sen etevyys on täsmällisyydessä, luontevuudessa ja säädyllisyydessä, josta hän aniharvoin poikkeaa kansanomaista puhetapaakin jäljitellessään. Näiden ominaisuuksiensa vuoksi ei hän säädyllisimmänkään lukijan hienotunteisuutta koskaan loukkaa.

* * * * *

Prosper Mérimée syntyi syyskuun 28 p. 1803 Pariisissa, missä hänen isänsä J. Fr. Léonor Mérimée silloin eli taidemaalaajana; äiti Anna Moreau oli onnistunut lastenmuotokuvaaja ja isoäiti, rva Leprince de Beaumont taas oli tunnettu lastenkirjailijattarena. Ylioppilaaksi tultuansa opiskeli hän oikeastansa lakitiedettä, vaikka hän samalla ahkerasti harjoitti humanistisia tieteitä perehtyen vanhoihin ja uusiin kieliin, historiaan, taidehistoriaan ja oman maansa muinaistieteeseen. Kielistä hallitsi hän englannin ja espanjan kielet parhaiten; vanhoilla päivillänsä opetteli hän myöskin venäjää kääntäen ranskaksi Gogolin Revisorin ja joukon Pushkinin ynnä Turgenjewin novelleja. Historian alalla on hän julkaissut useampia, perinpohjaisia tutkimuksia Rooman, Espanjan, Venäjän ja Ranskan historiasta; eräät näistä, kuten Histoire de don Pedro I ja Les faux Démétrius käännettiin v. 1852 saksaksi. Mériméen tutkimus "Ukrainin kasakoista" on tietääksemme ilmestynyt myöskin venäjäksi eikä hän kaunokirjailijanakaan ole outo venäläiselle yleisölle.

Heinäkuun vallankumouksen jälkeen joutui Mérimée v. 1831 kreivi d'Argout'n kabinettisihteeriksi ensin kauppa- ja sitten meriasiain ministeristöön. Mutta jo kolme vuotta myöhemmin nimitettiin hän L. Vitet'n jälkeen valtion historiallisten muistomerkkien tarkastajaksi eli valtioarkeoloogiksi, jona hän pysyi parikymmentä vuotta tehden matkoja ympäri Ranskan valtakuntaa ja julkaisten näiden retkien tuloksina joukon matkakertomuksia, joille selvä tyyli, esityksen täsmällisyys ja asiallinen luotettavuus antavat pysyvän arvon; hänen esityksensä ranskalaisesta rakennustaiteesta keskiajalla on jäänyt myöhemmille tutkijoille perustaksi Ranskan keskiaikaisen taidehistorian alalla.

Mérimée matkusteli paljo oman maan ulkopuolellakin. Englannissa pistäysi hän tuon tuostakin tervehtimässä tuttaviansa, joihin kuuluivat ajan etevimmät tiede- ja valtiomiehet, sellaiset kuin Palmerston, Gladstone y.m. Samoin matkusteli hän jo nuorena ylioppilaana Espanjassa, jonka oloja hän on kuvannut m.m. Carmenissa. Täällä tutustui hän pikku kreivitär Eugénie Montijoon kanssa, joka tuttavuus mainittakoon tässä, koska se aikaan sai käänteen hänen elämässänsä. Kreivitär Eugéniestä tuli näet v. 1852 keisari Napoleon III:n puoliso ja Mériméestâ ei ainoastaan hovin jokapäiväinen vieras, huvittelija ja ylimyksellisen "lemmenhovin" sihteeri, vaan myöskin valtiomies s.o. Ranskan senaatin jäsen, jona hän pysyi Napoleonin kukistumiseen ja kuolemaansa saakka. Tuonen viikate korjasi hänet muutamia viikkoja Sédanin taistelun jälkeen eli 23 p. syyskuuta 1870 Cannes'n kaupungissa etelä-Ranskassa.

Ihmisenä on tämä Ranskan "novellikirjailijain kuningas", kuten häntä myöskin on kutsuttu, mitä huvittavimpia. Tosin ei hän teoksissansa itse koskaan näyttäydy, mutta hänen laaja eri aikoina julkaistu kirjeenvaihtonsa antaa kuvan mitä hienotunteisimmasta, sivistyneimmästä, tietorikkaimmasta ja monipuolisimmasta miehestä, jonka tuttavuussuhteet kaikkien Euroopan merkkimiesten kanssa tekevät hänen kirjeensä tavallaan historiallisiksi lähdekokoelmiksi Napoleon III:n ajoilta.

Viitaten yllämainittuun elämäkerralliseen teokseeni hänestä huomautan vain lopuksi, että parhaimman kuvan Mériméestâ saa lukija epäilemättä Aug. Filonin teoksesta "Mérimée et ses amis" ja siitä monografiasta, joka saman miehen kirjoittamana tavataan sarjassa "Les grands écrivains français" (= Ranskan suuret kirjailijat).

Suomentaja.

I.

Pè far la to vendetta
Sta sigur' vasta anche' ella.

Vocero du Niolo.

Lokakuun ensimmäisinä päivinä v. 181- palasi irlantilainen eversti sir Thomas Nevil, joka palveli huomattuna upseerina Englannin armeijassa, tyttärensä kanssa Italiasta ja pysähtyi Marseilleen, missä hän asettui Beauveaun hotelliin. Innostuneiden matkailijain ainainen ihailu oli synnyttänyt toisissa vastakkaisen tunteen, niin että useat turistit — muista erottautuaksensa — nykyään noudattivat Horation mielilausetta: nil admirari.[2]

Tähän tyytymättömään matkailijaluokkaan kuului myöskin everstin ainoa tytär, miss Lyydia. Rafaelin maalaama "Kirkastus" oli näyttänyt hänestä vain keskinkertaiselta ja purkautuva Vesuvius tuskin kummemmalta kuin tavalliset tehdasuunit Birminghamissa. Sanalla sanoen: hän oli tehnyt sen suuren havainnon, että Italialta puuttui sekä paikallisväritystä (couleur locale) että luonteenomaisuutta. Selittäköön ken voi näiden sanojen merkitystä, jotka minä kyllä ymmärsin vielä muutamia vuosia sitten, mutta joita nykyään en enää ole kuullut käytettävän.

Miss Lyydia oli nimittäin iloinnut saavansa alppien toisella puolen nähdä oloja, joita muut eivät olleet nähneet ennen häntä ja joista hän sitten voisi keskustella "kunniallisten ihmisten kanssa", kuten hra Jourdain sanoo. Mutta kun hänen omat maamiehensä olivat ehtineet kaikkialle ennen häntä eikä mitään tuntematonta koko maassa löytynyt, liittyi miss Lyydia päättäväisesti tyytymättömäin puolueeseen. Sillä onpa todellakin ikävää, ett'ei voi missään puhua Italian ihmeistä ilman että joku puuttuu puheeseen kysyen: "Tietysti tunnette te Rafaelin taulun N:n palatsissa? Se on ihaninta koko Italiassa". Sattumalta on juuri se jäänyt teiltä näkemättä. Ja koska kaiken näkeminen vaatisi liian paljo aikaa, on yksinkertaisin keino päättää moittia kaikkea.

Happamen huomion teki miss Lyydia vielä Beauveaun hotellisalissakin. Hänellä oli mukanansa kaunis piirustus, joka kuvasi Segnin kyklooppilaista eli pelasgilaista porttia, jota hän ei luullut matkailija-piirustajain huomanneen. Mutta kun lady Frances Tenwich tapasi hänet Marseillessa ja näytti hänelle luonnoskirjansa, niin oli siinä — erään sonetin ja kuivatun kukkasen välissä — mainittu portti kuvattuna ja terra Sienalla voimakkaasti väritettynä. Miss Lyydia antoi Segnin portin kamarineitsyellensä ja kadotti kaiken kunnioituksen pelasgilaista rakennustaidetta kohtaan.

Sama taipumus tyytymättömyyteen oli myöskin nti Lyydian isällä, joka vaimonsa kuoltua aina katsoi maailmaa tyttärensä silmillä. Everstin mielestä oli Italia syypää siihen, että hänen tyttärellänsä oli ollut ikävä ja se taas oli hänestä ikävintä, mitä maailmassa olla voi. Tosin ei hänellä ollut mitään muistuttamista maan tauluja ja veistokuvia vastaan, mutta sen uskalsi hän vakuuttaa kenelle tahansa, että metsästäminen oli siinä maassa kurjaa ja että Rooman lakealla täytyi päivän paahtaessa matkustaa 10 lieutä, jos tahtoi ampua muutamia vahingollisia, punaisia peltokanoja.

Marseilleen saavuttuansa kutsui hän seuraavana päivänä luoksensa päivällisille entisen ajutanttinsa kapteeni Ellis'in, joka juuri oli viettänyt kuusi viikkoa Korsikassa. Sangen hauskasti kertoi kapteeni neiti Lyydialle erään ryövärijutun, jolla oli ainakin se ansio, ett'ei se mitenkään muistuttanut niistä rosvoustarinoista, joilla häntä oli koetettu huvittaa matkalla Roomasta Napoliin.

Jälkiruokaan tultua jäivät herrat kahden kesken Bordeaux-viinin ääreen ja puhelivat metsästyksestä. Ja nyt sai eversti kuulla, ett'ei missään voi olla parempaa tilaisuutta vaihtelevaan ja saalisrunsaaseen metsästykseen kuin Korsikassa.

"Metsäsikoja näette siellä kosolta", kertoi kapteeni Ellis, "mutta niitä täytyy oppia erottamaan kesyistä syöttösioista, jotka muuten ovat ihmeteltävän samannäköisiä, sillä" — vakuutti hän — "syöttösian ampuja joutuu pian huonoihin väleihin sikopaimenten kanssa. Hampaihin asti aseestettuina ilmestyvät nämä näet äkkiä piilostansa maquis-pensastosta, haukkuvat teidät ja maksattavat teillä elukan. Mutta onhan teillä siellä eräs harvinainen eläin, jota ette tapaa muualla, nim. muhvelilammas, mainio metsänriista, mutta vaikea saada ammutuksi. Sitäpaitse vilisee Korsikassa hirviä, daamahirviä,[3] fasaaneja, peltokanoja ja lukemattomia muita metsäneläimiä. Jos te siis todella rakastatte metsästystä, eversti, niin matkustakaa Korsikaan; siellä on teillä, kuten eräs isäntäni sanoi, tilaisuus ampua kaikkia mahdollisia eläviä aina rastahasta ihmiseen saakka."

Teepöydässä ihastutti kapteeni jälleen neiti Lyydiaa kertomalla erään vieläkin omituisemman sukukostojutun,[4] jonka jälkeen hän nosti kuulijattarensa innostuksen ylimmillensä antamalla kuvauksen Korsikan omituisen villistä luonnosta, sen asukkaiden eriävästä luonteesta, vierasvaraisuudesta ja alkuperäisistä tavoista. Lopuksi laski hän miss Lyydian jalkojen juureen pienen ja kauniin tikarin, jonka muodossa ja kuparikahvassa ei ollut mitään merkillisempää, vaan sitä vastoin aseen entisyydessä. Kapteeni Ellis oli näet saanut sen eräältä kuuluisalta ryöväriltä, joka oli vakuuttanut upottaneensa sen jo neljään lämpöiseen ihmisruumiiseen.

Miss Lyydia pisti aseen vyöllensä, laski sen illalla yöpöydällensä ja paljasti sen kaksi kertaa tupestansa, ennenkuin meni levolle. Eversti taas uneksi, että hän ampui erään muhvelin ja että omistaja vaati häneltä siitä maksun, johon hän suostui vallan mielellään, sillä se oli todellakin ihmeellinen eläin, joka hirvensarvinensa ja fasaanin pyrstöä muistuttavine häntinensä kuitenkin oli villisian näköinen.

Syödessänsä seuraavana päivänä aamiaista kahden kesken tyttärensä kanssa, virkahti hän: "Ellis kertoi, että Korsikassa olisi erinomainen tilaisuus metsästää; ell'ei se olisi niin kaukana, tekisi mieleni viettää siellä parisen viikkoa."

— Aivan oikein, arveli neiti Lyydia, miks'emme matkustaisi Korsikaan? Sillä aikaa kuin te metsästätte, piirustelen minä; erityisesti huvittaisi minua saada luonnoskirjaani kuva siitä luolasta, jossa kapteeni Ellis kertoi Bonaparten lueskelleen lasna ollessansa.

Tämä oli ehkä ensi kerta, kun tytär hyväksyi isänsä ilmaiseman mielihalun. Ilahtuen tästä odottamattomasta kannatuksesta piti isä sentään viisaimpana olla hiukan vastustelevinansa täten kiihoittaaksensa tyttärensä mieluista oikkua. Mutta turhaan huomautti hän, kuinka villi maa Korsika oli ja kuinka vaikeaa naisen oli siellä matkustella. Miss Lyydia ei peljännyt mitään: päinvastoin olisi hänestä varsin hauskaa matkustella ratsain, ja yölepoa nuotiolla hän odotti kuin ilojuhlaa; ell'ei isä tähän suostuisi, matkustaisi hän Vähään Aasiaan. Sanalla sanoen, hänellä oli vastaus kaikkeen valmiina. Kukaan englantilainen nainen ei ollut ennen käynyt Korsikassa; siksipä oli hänen sinne ensimmäisenä riennettävä. Ja kuinka hauskaa näyttää luonnoskirjaansa, kun jälleen oltiin kotona Saint-James'in torin varrella.

— Mutta miks'ette te näytä tuota erinomaista piirustusta, rakkaani?

— Ah, eihän se ole minkään arvoinen. Se on vain harjoitelma, jonka tekaisin eräästä kuuluisasta korsikalaisesta ryöväristä, joka oli meidän oppaanamme.

— Kuinka? Oletteko te käynyt Korsikassa? j.n.e.

Kun höyrylaivaliikettä ei vielä ollut Ranskan ja Korsikan välillä, oli matkustavaisten käytettävä purjealusta päästäksensä tuolle oudolle saarelle, jonne miss Lyydia oli päättänyt tehdä löytöretken.

Samana päivänä kirjoitti eversti Pariisiin epuuttaen huoneistotilauksensa, jonka hän hyvissä ajoin oli heille varannut, ja teki sopimuksen erään korsikalaisen kuunari-aluksen[5] omistajan kanssa, joka juuri aikoi purjehtia Ajaccioon.

Kuunarissa oli pari mukiin menevää suojaa. Eversti tuotti alukseen ruokatavaroja ja omistaja taas vannoi, että eräs hänen vanhoista matruuseistansa oli kelpo kokki, jonka lihaliemelle ei mikään vertoja vetänyt. Niinikään vakuutti hän neidille sekä hyvää tuulta että kaunista merimatkaa.

Tyttärensä tahdon mukaan sopi eversti laivurin kanssa, ett'ei tämä ottaisi muita matkustajia ja perille tultua sivuuttaisi Korsikan rannikot sillä tavoin, että he saisivat ihailla rantavuoristoa.

II.

Lähtöä varten määrättynä päivänä oli kaikki sälytetty kokoon ja viety alukseen jo aamulla, vaikka määrä oli lähteä matkalle vasta iltatuulella. Odotellessansa käveli eversti tyttärinensä Canebierellä, kun laivuri yllätti hänet pyytäen lupaa saada ottaa mukaan erään omaisensa, nim. vanhimman poikansa kummin pikkuserkun, joka kiireisiä asioita varten palasi syntymämaahansa Korsikaan eikä tiennyt muuta mahdollisuutta sinne päästä.

— Se on erittäin kelpo sotilas, lisäsi

kapteeni Matei, ja palvelee upseerina kaartin jääkärijalkaväessä; mies olisi jo kai everstinä, jos se Toinen vain olisi vielä keisarina.

— No, koska se on sotilas, niin tulkoon, sanoi eversti lisäten: niin, vallan mielelläni näen, että hän tulee kanssamme!

Mutta miss Lyydia huudahti väliin englannin kielellä:

— Jalkaväen upseeri! (Hänen isänsä oli palvellut ratsuväessä, jonka vuoksi tytär halveksi muuta aseväkeä)… Ehkä on mies ilman kasvatusta, joka päälle päätteeksi tulee merikipeäksi ja turmelee meiltä koko matkan hauskuuden!

Laivuri ei ymmärtänyt sanaakaan englannin kieltä, mutta näytti kuitenkin käsittävän, mitä miss Lyydia sanoi myrtistäen kaunista suutansa; hän alkoi nim. ylistää sukulaistansa kolmessa eri suhteessa ja lopetti puheensa vakuuttaen, että nuori upseeri oli kaikin puolin comme il faut, jonka takasi hänen sukuperänsä Kaporaalien eli Korpraalien perheestä; eikä hän tulisi häiritsemään everstiä mitenkään, sillä laivuri pitäisi huolen siitä, että upseeri saisi sijansa jossakin sopukassa, missä hänen läsnä-oloansa tuskin huomattaisiin.

Everstistä ja miss Lyydiasta oli omituista kuulla, että Korsikassa löytyi sukuja, joissa isät ja pojat olivat korpraaleja, mutta kun he tietysti otaksuivat näiden olevan jalkaväen korpraaleja, arvelivat he nuoren miehenkin olevan jonkun köyhän raukan, jonka laivuri ihmisrakkaudesta otti mukaansa. Jos nuorukainen sitä vastoin olisi ollut oikea upseeri, niin olisi heidän täytynyt puhella ja aterioida hänen kanssansa. Mutta korpraalista ei heidän tarvinnut välittää eikä häiriytyä, olletikin kun tällä ei ollut miehistöä mukanansa eikä tämä siis myöskään voinut — pistin kiväärin nenässä — saattaa ketään sinne, mihin asianomaisen ehkä ei tee mieli seurata häntä.

— Onko sukulaisenne altis meritaudille? kysyi neiti Nevil kuivasti.

— Ei rahtuakaan, neiti, päinvastoin on hänellä sydänala luja kuin kallio … sekä maalla että merellä.

— Siinä tapauksessa voitte ottaa hänet mukaan, sanoi hän.

— Niin, te voitte ottaa hänet mukaan, toisti everstikin jatkaen sitten kävelyänsä tyttärensä kanssa.

Noin klo 5:n tienoissa iltapäivällä tuli laivankapteeni Matei noutamaan heitä aluksellensa. Satamassa tapasivat he laivapurren luona pitkän nuoren miehen, puettuna siniseen, aina kaulaan asti napitettuun, pitkään takkiin; muuten oli hän ahavoitunut, tummasilmäinen mies, joka elävine, terävine katseineen teki avomielisen ja pirteän vaikutuksen. Tavasta, millä hän suoristi olkapäänsä, ja noista pienistä käherretyistä viiksistä tunsi jokainen helposti hänet sotilaaksi, sillä tähän aikaan eivät viiksiniekat katuja juosseet eikä kansalliskaartikaan ollut vielä tuonut perheisiin päävahdin tavoista muistuttavaa ryhtiänsä.

Nähdessänsä everstin nosti nuori mies lakkiansa kiittäen häntä valikoiduin sanoin ja hämilleen joutumatta … siitä palveluksesta, jonka eversti oli hänelle tehnyt.

— Hauskaa, että olen voinut olla teille hyödyksi, nuori mies, vastasi eversti nyökäyttäen hänelle ystävällisesti päätänsä.

Ja niin astui hän laivapurteen.

— Kursailematon mies, tuo teidän englantilaisenne, kuiskasi nuori mies italian kielellä kapteenille.

Vastaukseksi asetti tämä etusormen vasemman silmänsä alle ja veti molemmat suupielensä alaspäin. Sen, joka merkkikieltä käsitti, piti tästä oivaltaman, että englantilainen eversti ymmärsi italiaa ja oli omituinen herra. Nuori mies hymyili hieman ja hipaisi kädellä otsaansa vastaukseksi Matein tekemiin merkkeihin tarkoittaen tällä, että kaikilla englantilaisilla oli pää hiukan kierteissä; sen jälkeen istahti hän kapteenin viereen ja katseli sangen tarkkaavasti, vaan ei millään lailla sopimattomasti kaunista matkakumppaniansa.

— Noilla ranskalaisilla sotilailla on sievä käytös, huomautti eversti tyttärellensä englannin kielellä; niistä ei ole vaikea tehdä upseereja.

Sitten kääntyi hän nuoreen mieheen puhutellen tätä ranskaksi.

— Sanokaapa, nuori ystäväni, missä rykmentissä te palvelette?

Nuori mies tyrkkäsi hieman pikku-orpanansa kummin isää, pidätti pilkallisen hymyn, joka pyrki hänen huulillensa, ja vastasi palvelleensa kaartin jalkaväen jääkäreissä ja tulleensa nyt lomalle 7:stä keveästä jääkäripataljoonasta.

— Olitteko mukana Waterloossa? Te näytätte vielä sangen nuorelta, niin että…

— Anteeksi, herra eversti. Waterloo on ainoa taisteluni.

— Sen voitte laskea kahdeksi, sanoi eversti.

Nuori korsikalainen puri huuliansa.

— Isä, lausui Lyydia englannin kielellä, kysykääpä häneltä, rakastavatko korsikalaiset Bonaparteansa?

Ennenkuin eversti oli ehtinyt kääntää kysymyksen ranskaksi, vastasi nuori mies jotenkin hyvällä, vaikka vähän murteellisella englannin kielellä:

— Tiedättehän, neiti, ett'ei kukaan ole profeetta omassa maassansa. Me Napoleonin maamiehet emme ehkä yleensä pidä hänestä niin paljoa kuin ranskalaiset. Mutta mitä minuun tulee, rakastan ja ihailen minä häntä huolimatta siitä, että sukumme on ennen muinoin ollut vihamielisissä väleissä hänen sukunsa kanssa.

— Ah, te osaatte englantia! huudahti eversti Nevil.

— Sangen huonosti, kuten kuulette. Vaikka nuoren miehen kursailemattomassa käytöstavassa miss Lyydian mielestä oli jotakin "shocking", ei hän voinut olla hymyilemättä ajatellessansa persoonallista vihamielisyyttä korpraalin ja keisarin välillä. Moinen puhe oli hänestä jo korsikalaisten omituisuuksien esimakua, jonka vuoksi hän päätti merkitä tämän piirteen päiväkirjaansa.

— Oletteko ehkä ollut vankina Englannissa? kysyi eversti.

— En, hra eversti, englantia olen oppinut jo nuorena täällä
Ranskassa eräältä teidän kansallisuuteenne kuuluvalta vangilta.

Sen sanottuansa kääntyi hän neiti Nevilen puoleen:

— Matei kertoi minulle, että palaatte juuri Italiasta. Varmaankin puhutte te puhdasta toskanan kieltä, neiti. Mutta pelkäänpä teille käyvän hieman vaikeaksi ymmärtää meidän murrettamme.

— Tyttäreni ymmärtää kaikkia italian murteita, vastasi eversti, hänellä on erityinen taipumus kieliin. Toisin on minun kielitaitoni laita.

— Ymmärtäisikö neiti esim. seuraavat säkeet eräästä korsikalaisesta laulustamme? Eräs paimen lausuu siinä naispaimenelle:

S entrassi 'ndru paradisu santu, santu,
e nun truvassi a tia, mi n'esciria.[6]

Lyydia ymmärsi säkeet … ja koska ne hänestä tuntuivat rohkeilta ja vielä rohkeammalta niitä säestävä katse, vastasi hän punastuen: "capisco" s.o. ymmärrän.

— Te palaatte kotimaahanne lomalle? kysyi eversti.

— En, hra eversti. Minut on asetettu puolelle palkalle, arvatenkin sen vuoksi, että olin mukana Waterloossa ja että olen Napoleonin maamiehiä. Palaan siis kotiini kevein toivein ja kevein kukkaroin, kuten laulussa sanotaan.

Sitten huokasi hän taivaalle katsahtaen. Eversti pisti toisen käden taskuunsa ja pyöritteli kultarahaa sormiensa välissä etsien sopivaa sanamuotoa voidakseen sievällä tavalla kehvellyttää imperiaalin onnettoman vihollisensa käteen.

— Myöskin minä olen asetettu puolelle palkalle, sanoi hän hyväntahtoisesti; mutta … teidän palkkapuoliskonnehan ei salli teidän ostaa edes tupakkaakaan; kas tässä, kunnon korpraali.

Samalla yritti hän pistää kultarahan nuoren miehen puristettuun käteen, joka lepäsi laivapurren laidalla.

Nuori korsikalainen punastui, oikaisihe, puri huulta ja näytti olevan valmis antamaan kiivaan vastauksen, mutta äkkiä vaihtui hänen kasvojensa ilme ja hän purskahti nauramaan. Kultarahaa edelleen kädessänsä pitäen näytti eversti parka vallan nolostuneelta.

— Hra eversti, sanoi nuori mies jälleen vakavasti, sallikaa minun antaa teille pari neuvoa: ensimmäinen on, ett'ette ikinä tarjoa rahaa korsikalaiselle, sillä maamiesteni joukossa voi löytyä kyllin epäkohteliaita viskatakseen sen teille vastoin kasvoja; toinen neuvoni taas on, ett'ette anna ihmisille arvonimityksiä, jotka eivät heille kuulu. Te kutsutte minua korpraaliksi; luutnantti minä olen. Erotus ei tosin ole suuri, mutta…

— Luutnantti, huudahti sir Thomas, sanoitteko: luutnantti? Mutta sanoihan laivuri teidän olevan korpraalin samoin kuin isänne ja kaikki perheenne jäsenet ovat olleet.

Nämä sanat kuullessansa ratkesi nuori mies niin heleään ja hyväntahtoiseen nauruun, että laivuri ja molemmat matruusit yhtyivät samaan kuoroon.

— Anteeksi, hra eversti, sanoi nuori mies vihdoin, tämä välinäytös oli erinomainen … ja nyt vasta minä sen ymmärrän. Sukuni pitää todellakin kunnianansa lukea esi-isiensä joukkoon myöskin n.k. korpraaleja; mutta meidän korsikalaiset korpraalimme eivät ole koskaan kantaneet olkalappuja. Kun eräät piirikunnat noin 1100 nostivat kapinan suurten vuoristolaisylimysten tiranniutta vastaan, valitsivat nämä itse johtajansa, joita he kutsuivat korpraaleiksi eli kaporaaleiksi. Korsikassa pidämme kunnianamme polveutua näistä kansantribuuneista.

— Anteeksi, hra luutnantti, huudahti eversti, tuhat kertaa anteeksi. Nyt kun te ymmärrätte erehdykseni, toivon teidän antavan sen minulle anteeksi, eikö totta?

Eversti ojensi nuorelle miehelle kätensä.

— Se on päinvastoin aivan oikeutettu rangaistus pikku-ylpeydelleni, hra eversti, jatkoi nuori mies nauraen yhäti ja puristaen sydämmellisesti englantilaisen upseerin kättä. Mihinkään moitteeseen ei minulla ole ensinkään syytä. Mutta koska ystäväni Matei on esittänyt minut teille niin erehdyttävästi, niin sallikaa minun tehdä se itse: nimeni on Orso della Rebbia, puolelle palkalle asetettu luutnantti. Ja koska te, noista kauneista metsäkoirista päättäen aiotte Korsikaan metsästämään, niin olisinpa sangen iloinen, jos sallisitte minun opastaa teitä mâquis-pensahistoissamme ja vuoristossamme … ell'en liene niitä aivan unhottanut, lisäsi hän huokaisten.

Samassa kosketti purren keula kuunarin kylkeä. Luutnantti della Rebbia tarjosi kätensä miss Lyydialle ja auttoi sitten everstiä nousemaan ylös kannelle. Niin pian kuin oli päästy alukseen, pyysi sir Thomas, jota äskeinen erehdys yhä piti vähän nolona, nuoren miehen syömään illallista kanssansa toistellen tuonoiset anteeksipyyntönsä ja kättelynsä. Tämän teki hän tietämättä, kuinka saada unhottumaan sopimattoman käytöksensä miestä kohtaan, joka laski sukupolvensa aina luvulta 1100 saakka … eikä hän muistanut kysyäkään tyttäreltänsä, olisiko tämä teko hänen mieleensä. Miss Lyydia kohautti hieman silmäkulmiansa, mutta oikeastaan ei hänellä ollut mitään sitä vastaan että vihdoinkin sai tietää, mitä korsikalaisella korpraalilla ymmärrettiin. Vieras ei ollut alussakaan tehnyt häneen epämiellyttävää vaikutusta; nyt oli miss Lyydia huomaavinansa hänessä jotakin ylimyksellistä, vaikka hän olikin liian avomielinen ja iloinen romaanisankariksi.

— Luutnantti della Rebbia, sanoi eversti tervehtien häntä englantilaiseen tapaan lasi madeiraa kädessä — Espanjassa näin useita maamiehiänne, kaikki kuuluivat he mainioon tarkk'ampujaväkeenne.

— Aivan oikein, useat heistä jäivät Espanjaan, sanoi nuori luutnantti vakavasti.

— En ikinä unohda erään korsikalaisen pataljoonan menettelyä Vittorian taistelussa, jatkoi eversti. Luullakseni muistaa tuo pataljoonakin vielä minut, lisäsi hän rintaansa hieroen. Koko päivän olivat he seisseet tarkk'ampujina puutarhoissa kujanteen takana ja ampuneet meiltä kuoliaiksi kukaties kuinka monta miestä ja hevosta. Kun palaus oli päätetty, tekivät nämä meistä pilaa ja läksivät pakoon täyttä vauhtia. Lakealla luulimme me voivamme kostaa heille, mutta nämä vintiöt — suokaa anteeksi, luutnantti — nämä urhot, piti minun sanomani, olivat asettuneet neliskulmaksi, en carré, kuten sotakielellä sanotaan … eikä heitä millään tavoin voitu lävistää. Neliskulman keskellä näin — ja luulenpa näkeväni hänet siinä vieläkin — erään upseerin, pienen, mustan hevosen seljässä hän yhäti pysyttelihe lipun luona poltellen sikaaria kuin istuisi hän kahvilassa.

Tuon tuostakin soitti heidän soittokuntansa meille fanfaareja, ikäänkuin innostaaksensa meitä käymään kimppuun. Minä komensin pari ensimmäistä komppaniaani tuleen… Mutta sen sijaan, että nämä olisivat iskeneet neliskulman porttia kohti, yrittivät rakuunani sivuja ahdistamaan, mutta tekivät pian puolikäänteen ja palasivat täydellisessä epäjärjestyksessä, useat ratsut ilman ratsumiestä satulassa… Ja yhäti kaikui korvissamme tuo lemmon musiikki!

Kun sauhupilvi, joka oli kietonut vaippaansa koko pataljoonan, vihdoinkin hälveni, näin tuonoisen upseerini edelleen polttelevan sikaariansa kotkalla varustetun lipputangon luona. Vimmoissani asetuin itse viimeisen hyökkäyksen etunenään. Heidän kiväärinsä, jotka jo olivat tahrautuneet ampumisesta, eivät enää tehneet palvelusta, mutta sotilaat olivat asettuneet kuuteen riviin ja seisoivat pistimensä kanssa ratsujen edessä kuin muuri. Minä huusin, yllytin rakuunoitani ja kannustin kaikin voimin hevostani eteenpäin, kun puheina oleva upseeri vihdoinkin otti sikaarin suustansa ja viittasi kädellänsä minua kohti eräälle miehistänsä. Olin kuulevinani sanat: Al capello bianca! Minulla oli nim. valkea töyhtö hatussani. Muuta en ehtinyt kuulla, sillä samassa lävisti luoti rintani. — Se oli kaunis pataljoona, hra della Rebbia, 18:n keveiden ensimmäinen, jossa palveli pelkkiä korsikalaisia, kuten myöhemmin sain kuulla.

— Kyllä, sanoi Orso, jonka silmät loistivat everstin kertomusta
kuullessa, pataljoona peräysi järjestyksessä ja toi lipun mukanansa.
Mutta kaksi kolmatta osaa noista urhoollisista pojista nukkuu nyt
Vittoriakentän nurmen alla.

— Tiedättekö sattumalta sen upseerin nimen, joka heitä komensi?

— Se oli isäni, hra eversti. Silloin oli hän majuri 18:ssa pataljoonassa ja yleni everstiksi käytöksensä johdosta tuona surullisena päivänä.

— Isännekö? Kunniani kautta, sepä vasta urho! Olisipa sangen hauskaa nähdä hänet jälleen ja olenpa varma siitä, että tuntisin hänet. Elääkö hän vielä?

— Ei, hra eversti, sanoi nuori mies kalveten hiukan.

— Oliko hän mukana Waterloon luona?

— Oli, vaikka onni ei sallinutkaan hänen kuolla taistelutantereella… Hän kuoli myöhemmin Korsikassa … pari vuotta sitten… Jumalani, kuinka meri on nyt ihana! Kymmeneen vuoteen en ole Välimertä nähnyt. Eikös teistäkin Välimeri ole kauniimpi kuin valtameri, armon neiti?

— Minusta on se liian sinervä … eivätkä aallot täällä ole niin suurenmoiset kuin valtamerellä.

— Te rakastatte siis villiä kauneutta, neitini? Siinä tapauksessa luulen Korsikan teitä miellyttävän.

— Tyttäreni, sanoi eversti Nevil, rakastaa vain sellaista, mikä on erikoista ja tavallisuudesta poikkeavaa. Sen vuoksi ei Italia häntä miellyttänyt.

— Italiasta en minä tunne muuta kuin Pisan, missä aikoinani kävin koulua muutamia vuosia. Mutta Campo Santon hautausmaata, tuomiokirkkoa, kallellaan olevaa tornia … ja ennen kaikkea Campo Santoa en voi muistella ihailematta. Muistatteko sattumalta Orcagnan veistämän "Kuoleman"? Luulenpa melkein voivani piirustaa sen, niin selvänä on se muistossani säilynyt.

Miss Lyydia pelkäsi, että nuori luutnantti aikoi puhjeta ylistysvirsiin.

— Onhan se sangen kaunis, virkkoi hän haukotellen. Anteeksi, isäni, tunnen hiukan päänkivistystä ja laskeudun luvallanne alas hyttiini.

Suudeltuaan isäänsä otsalle nyökäytti hän majesteetillisesti päätänsä Orsolle ja hävisi. Herrat antautuivat sen jälkeen juttelemaan metsästyksestä ja sotatapahtumista.

Keskustelun kuluessa kävi selville, että he olivat olleet Waterloossa vallan vastakkain ja luultavasti vaihtaneet useitakin laukauksia. Tämä havainto nosti keskinäisen ymmärryksen kaksinkertaiseksi. Vuorotelleen arvosteltiin siinä Napoleonia, Wellingtonia ja Blücheriä, jonka jälkeen ahdistettiin yhdessä daamahirviä, metsäsikoja ja muhvelielukoita. Kun ilta jo oli myöhään kulunut ja viimeinen pullo Bordeaux-viiniä tyhjennetty, puristi eversti jälleen nuoren luutnantin kättä ja toivotti hänelle hyvää yötä julkilausuen halunsa saada huomenna jatkaa tänään niin naurettavalla tavalla tehtyä tuttavuutta.

Sen jälkeen he erosivat ja laskeusivat kumpikin levolle.

III.

Yö oli ihana, kuutamo leikki vetten kalvossa ja keveästi kiiti alus eteenpäin vienon tuulen puhaltaessa.

Miss Lyydiaa ei nukuttanut ensinkään ja ainoastaan oudon, jokapäiväisen ihmisen läsnäolo oli estänyt häntä jäämästä kannelle nauttimaan tunteista, jotka meri ja kuutamo herättävät jokaisessa ihmis-olennossa, kellä vain on parikin tippaa runoutta sydämmessään. Niin pian kuin hän otaksui nuoren luutnantin nukahtaneen korvuksillensa niin kuin proosallisten ihmisten tapa on, nousi hän ylös vuoteeltansa, otti turkit yllensä, herätti kamarineitsyensä ja kapusi kannelle.

Täällä ei näkynyt enää ketään muita kuin ruoria pitävä matruusi, joka villillä ja yksitoikkoisella nuotilla lauloi jonkunlaista valitusvirttä korsikan murteella. Yön vilpoisuudessa oli tällaisella oudolla laululla oma viehätyksensä. Sen pahempi ei miss Lyydia ymmärtänyt täydellisesti matruusin laulua. Useiden jokapäiväisyyksien keskessä voi joku voimakas värssy kiihoittaa suuresti hänen uteliaisuuttansa, mutta kauniimmassa kohdassa sattui muutamia murteellisia sanoja, joiden merkitystä hän ei ymmärtänyt. Sen hän kaikissa tapauksissa käsitti, että kysymys oli jostakin murhasta. Sadatteluja salamurhaajia kohtaan, kostonuhkauksia ja kuoleman ylistystä oli laulussa sekaisin. Muutamia värssyjä painoi hän siitä mieleensä; koetan antaa niistä tässä käännöksen:

"… Ei kanuunat, ei pistimet … viel' urhon otsaa kalvaaks saaneet… Kuin suvitaivas seijaana … se välkkyi aina taistelussa; … Kuin haukka … kotkan ystävä … hän seisoi liki lippua … ain' ystävilleen hunaja … mut vihamiesten tullen hän … kuin valtameri läikehti. — Kuin päivä ylväänä … kuin kuuhut lauhana … hän loisti maansa kunniana… Ei vainon nuolet urost' tätä … ikinä voineet lannistaa, … mut salalaukaus saarelaisen kaas' urhon uljaan takaa päin … kuin Vittolo kaas Sampiero Corson.[7] Ei koskaan silmään katsoa … ois rohjenneet he urhoa!… Ripusta yli vuoteeni … tuo risti kunnian … jonk' olen itse ansainnut… Sen nauhaa punaisemp' on paita mun… Mun pojalleni mailla kaukaisilla … verinen paitani ja risti antakaa… Läpeä kaks hän näkee paidassa … ne vaatii neljää salamurhaajalle… Mut kostettu en vielä ole sillä!… Mun täytyy saada käsi ampujan … ja silmä tähtääjän … ja sydän, jossa syntyi musta hanke…"

Äkkiä keskeytti matruusi laulunsa.

— Miksi ette jatka, ystäväni? kysyi miss Nevil. Pään liikkeellä huomautti matruusi eräästä henkilöstä, joka juuri tuli esille kuunarin suuren kajuuttaluukun takaa: se oli Orso, joka oli noussut kannelle nauttimaan kuutamosta.

— Laulakaa toki surulaulunne loppuun, pyysi miss Lyydia, se huvitti minua suuresti.

Matruusi kumartui häneen päin ja kuiskasi:

— Minä en tahdo antaa kenellekään syytä rimbeccoon.

— Kuinka? syytä mihin?

Kysymykseen vastaamatta alkoi matruusi vihellellä.

— Tavoitanpa teidät ihailemasta Välimertamme, neiti Nevil, lausui Orso lähestyen. Kai myönnätte, ett'ei muualla juuri näe tällaista kuutamoa.

— Minä en sitä vielä huomannutkaan. Olin näette täydessä puuhassa oppia korsikan murretta. Mutta matruusi, joka lauloi tässä erästä sangen surullista valitusvirttä, keskeytti sen äkkiä juuri kauneimpaan värssyyn.

Matruusi kumartui ikäänkuin nähdäkseen paremmin kompassia ja nykäsi tiukasti neiti Lyydiaa turkiksilla päärmätyn päällysnutun liepeestä. Nähtävästi ei hän tahtonut laulaa valitusvirttänsä luutnantti Orson kuullen.

— Mitä sinä täällä lauloit, Paolo France? kysyi Orso matruusiin kääntyen. Oliko se joku ballata? tai joku voceró?[8] Tämä neiti ymmärtää korsikan kieltä ja haluaisi kuulla lopunkin laulustasi.

— Sen olen minä unhottanut, Ors' Anton', sanoi matruusi.

Ja samassa alkoi hän täyttä kurkkua vetää erästä virttä Neitsyt
Maariasta.

Miss Lyydia kuunteli sitä hajamielisesti eikä huolinut ahdistaa laulajaa sen koommin, mutta päätti kuitenkin vast'edes ottaa selon tästä arvoituksesta.

Hänen kamarineitonsa, joka oli kotoisin Firenzestä eikä siis ymmärtänyt korsikan murretta paremmin kuin miss Lyydiakaan, oli emäntäänsä uteliaampi ja kääntyi Orson puoleen, ennenkuin neiti Nevil ehti jalanliikkeellä pidättää häntä, ja kysyä tokaisi:

— Herra kapteeni, mitä tarkoittaa korsikalainen sanalla rimbecco?[9]

— Rimbecco? Se on kuolettavin loukkaus korsikalaista kohtaan, sillä kun aina tarkoitetaan moittia häntä siitä, ett'ei hän ole täyttänyt verikostoa. Kuka teille on puhunut rimbeccosta?

— Laivuri käytti sitä sanaa … eilen Marseillessa, riensi miss
Lyydia vastaamaan.

— Ja kenestä hän silloin puhui, kysyi Orso vilkkaasti.

— Hän kertoi meille vain erään vanhan tarinan … kenen ajoilta se olikaan? Ah, niin … luulenpa sen tulleen puheeksi Vannina d'Ornanoa muistellessamme.

— Vai niin, otaksunpa, ett'ei Vanninan kuolo juuri herättänyt teissä rakkautta sankariamme, kunnon Sampieroa kohtaan?

— Mutta onko hänen tekonsa teistä todellakin sankarillinen?

— Hänen rikostansa lieventävät ajan villit tavat … ja sitä paitse kävi Sampiero genovalaisten kanssa sotaa elämästä ja kuolemasta; minkä verran olisivat korsikalaiset voineet luottaa häneen, ell'ei hän olisi rangaissut miestä, joka kavalsi heidät genovalaisille?

— Vannina jätti kotinsa kysymättä lupaa puolisoltansa, puuttui matruusi puheeseen, ja sen vuoksi teki Sampiero oikein vääntäessänsä häneltä niskat nurin.

— Mutta puolisoansa pelastaakseen ja häntä rakastaessansa kai
Vannina meni pyytämään armoa genovalaisilta? arveli miss Lyydia.

— Pyytää armoa heiltä oli suoranainen häväistys Sampierolle, huudahti Orso.

— Mutta murhata vaimonsa voi ainoastaan hirviö, sanoi miss Lyydia.

— Niin, mutta tiedättehän, että Vannina rukoili saada kuolla puolisonsa käden kautta.

Onko teistä Otellokin vain hirviö, neiti Nevil?

— Erotus heidän välillänsä on mielestäni suuri: Otello oli mustasukkainen, Sampiero ainoastaan turhamielinen.

— Mutta eikös mustasukkaisuuskin ole turhamielisyyttä, jonka te ehkä annatte anteeksi vaikutteena olevan tunteen vuoksi?

Miss Lyydia heitti puhujaan sangen arvokkaan silmäyksen ja kääntyi matruusin puoleen kysyen, milloin hän luuli aluksen laskevan satamaan.

— Ylihuomenna, jos tuulta jatkuu, vastasi tämä.

— Olisipa hauskaa nähdä jo Ajaccio, sillä tämä laivakulku hermostuttaa minua.

Samassa nousi neiti Nevil ylös, tarttui kamarineitonsa käsivarteen ja alkoi kävellä kannella. Orso pysyi hievahtamatta ruorin läheisyydessä tietämättä oikein, pitikö hänen yhtyä kävelijöihin vaiko jättää siksensä keskustelu, joka näytti häiritsevän nuorta neitiä. — Kaunis tyttö, pyhän neitsyeen veren kautta! huudahti matruusi. Jos kaikki kirput vuoteellani olisivat hänen näköisiänsä, niin enpä vaikeroisi, jos purisivatkin.

Mahdollisesti kuuli neiti Lyydia tämän luonnonlapsen ylistyksen hänen kauneudellensa ja peljästyi siitä niin, että melkein heti laskeusi alas hyttiinsä.

Samoin teki Orsokin vuorostansa pian sen jälkeen.

Kun hän oli ehtinyt poistua, ilmestyi kamarineito jälleen kannelle ja vei, matruusilta kyseltyänsä, seuraavat tiedot nuorelle emännällensä: Orson tullessa keskeytynyt ballata oli tehty sen johdosta että luutnantin isä, eversti della Rebbia pari vuotta sitten sai surmansa salamurhaajan käden kautta; sen vuoksi piti matruusi varmana asiana, että Orso palasi nyt Korsikaan suorittamaan verikostonsa, kuten hän sanoi, ja vakuutti, että Pietraneran kylässä piakkoin saatanee nähdä "tuoresta lihaa". Käännettyänsä tämän kansanomaisen puheenparren ymmärrettävälle italian kielelle, arveli hän lopuksi Orso-herran aikovan murhata pari kolme henkilöä, joita epäiltiin hänen isänsä murhasta ja jotka jo saatettiin tutkinnonkin alaisiksi, mutta huomattiin viattomiksi kuin valkoinen lumi, olletikin kun tuomarit, asianajajat, prefekti ja santarmit olivat heidän puolellansa.

— Korsikassa ei löydy oikeutta, lisäsi matruusi, ja minä puolestani
luotankin enemmän hyvään pyssyyn kuin kuninkaalliseen neuvosmieheen.
Jos korsikalaisella on vihamies, täytyy hänen valita yksi kolmesta
S:stä.[10]

Nämä mieltä jännittävät tiedot muuttivat huomattavassa määrässä miss Lyydian käytöksen ja näkökannan luutnantti della Rebbian suhteen. Tästä hetkestä alkaen muuttui hän persoonaksi romanttisen englantilaisen neidin silmissä. Sen huolettomuuden puheessa ja avomielisyyden ynnä hyvän tuulen sävyn, jotka alussa olivat vaikuttaneet häneen hieman epämiellyttävästi, luki hän nyt nuorelle luutnantille vain lisäansioksi, sillä ne olivat tietysti vain voimakkaan sielun harkittua teeskentelyä, sielun, joka ei salli ainoankaan syvälle kätketyistä tunteistansa päästä ulkonaisesti näkymään.

Orso oli hänestä jonkunlainen Fiesco, joka näennäisellä kevytmielisyydellä peitti suuret tuumansa. Ja vaikka olikin rumempaa tappaa muutamia roistoja kuin vapauttaa isänmaansa, niin on kaunis kosto kuitenkin aina ihanaa. Eivätkä naiset pidä siitä, että sankari on mikään valtiomies. Miss Nevil muisti vain, että nuorella luutnantilla oli erittäin suuret silmät, valkeat hampaat, siro vartalo, hyvä kasvatus ja joku määrä maailmanmiehen käytöstä.

Seuraavana päivänä puhutteli hän usein luutnanttia ja tämä keskustelu huvitti häntä. Miss Lyydia kyseli häneltä tarkoin Korsikan oloista ja hän kuvasikin niitä hyvin. Vaikka hän oli jättänyt saaren jo vallan nuorena lähteäkseen ensin lukioon ja sitten sotakouluun oli Korsika kuitenkin säilynyt hänen mielessänsä runollisessa värityksessä. Hän aivan vilkastui kuvatessansa sen vuoria, metsiä, alkuperäisiä tapoja ja asukkaita. Kuten hyvin voimme ymmärtää, esiytyi kosto-sana usein hänen kuvauksissansa, sillä korsikalaisista onkin mahdotonta puhua moittimatta tai hyväksymättä heidän sananparreksi käynyttä intohimoansa. Orso hämmästytti hieman miss Lyydiaa lausumalla yleisen paheksumisensa maamiestensä loppumattomista vihamielisyyksistä. Talonpoikain suhteen koetti hän tosin puolustaa niitä pitäen verikostoa (vendettaa) köyhäin kaksintaisteluna.

Tavallisesti tapahtuvatkin murhat siellä vasta edellä käyvän valmistuksen jälkeen.

"Varjele itsesi … minä varjelen myöskin itseni. Nämä ehtoollissanat vaihtavat vihamiehet aina keskenänsä ennenkuin alkavat salavainonsa. Korsikassa tapahtuu tosin useampia murhia kuin missään muualla, mutta näiden rikosten vaikuttimina ei koskaan ole epäjalot syyt. Murhamiehiä meillä on paljokin, mutta ei ainoatakaan varasta."

Miss Lyydia katseli häntä sangen tarkkaavasti silloin, kun hän puhui kostosta ja murhasta, mutta ei voinut huomata hänen kasvojensa piirteissä pienintäkään liikutuksen tunteen ilmausta. Kun hän kerran oli päättänyt, että luutnantti tarvitsi sielun lujuutta pysyäkseen suljettuna kaikille muille paitse tietysti hänelle, uskoi hän edelleen vahvasti, ett'ei eversti della Rebbia-vainajan tarvinnut odottaa kauvan sitä hyvitystä, jota hän kaipasi.

Korsika alkoi jo näkyä. Laivuri nimitteli rannikon huomattavimmat paikat ja vaikka ne olivatkin kaikki outoja nti Lyydialle huvitti häntä kuitenkin saada tietää niiden nimet. Ei mikään olekaan ikävämpää kuin outo, nimetön maisema. Joskus nähtiin everstin kaukoputkella joku ruskeapukuinen, pitkällä pyssyllä aseestettu saaristolainen, joka pienen ratsunsa seljässä nelisti äkkijyrkänteiden reunaa. Jokainen heistä näytti miss Lyydiasta olevan joko ryöväri tai poika, joka kiiruhti kostamaan isänsä kuolemaa; mutta Orso vakuutti heidän olevan läheisen linnakylän rauhallisia asukkaita, jotka matkustivat asioissansa. Pyssyä eivät he pitäneet mukanansa niin paljo välttämättömyydestä kuin tavaksi käyneestä keikarimaisuudesta aivan kuin dandy (= keikari) aina käyttää siroa kävelykeppiä. Vaikka pyssy olikin epäjalompi ja runottomampi ase kuin tikari, sopi se miss Lyydian mielestä paremmin miehiselle miehelle kuin kävelykeppi, olletikin kun hän muisti, että lordi Byronin kaikki sankarit kuolevat kuulan eivätkä klassillisen tikarin lävistäminä.

Kolme päivää kestäneen merimatkan jälkeen oltiin Sangvineerein (Verisaarten) edustalla ja Ajaccion lahdelman suurenmoinen panoraama esiytyi matkailijoillemme. Täydellä syyllä verrataan sitä Napolin kaarteeseen; yhtäläisyyden täydensi vielä eräs maquis-pensahisto, joka syttyi tuleen juuri kuunarin satamaan saapuessa ja savulla Punta di Giraton peittäessään muistutti purkautuvaa Vesuviusta. Että yhtäläisyys kävisi täydelliseksi pitäisi Attilan armeijan vielä tulla taistelemaan Napolin seutuvilla; sillä koko Ajaccion ympäristö on kuollutta ja autiota.

Niiden sievien tehtaiden sijasta, joita tapaamme kaikkialla Castellamaresta alkaen aina Miseenen niemeen saakka, ei Ajaccion lahden rantamilla näe muuta kuin tummia maquis-pensastoja ja niiden takana alastomia vuoria.

Mutta ei ainoatakaan huvilaa tahi muuta asuntoa. Siellä täällä näemme sentään kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla muutamia valkeita rakennuksia, jotka pistävät silmään vihreästä taustastansa. Ne ovat kaupunkilaisten hautakappeleja tahi perhehautoja. Koko tämä maisema on vakavan ja surullisen kaunista.

Itse kaupunki taas vain lisäsi, olletikin tähän aikaan, yksitoikkoisen ympäristön ikävää vaikutusta. Ei mitään liikettä kaduilla; ainoastaan muutamia joutilaita naamoja … ja nämäkin aina samat. Naisia ei näy ketään muita kuin eräitä talonpoikaisvaimoja, jotka saapuvat myymään maatuotteitansa. Äänekästä puhetta, naurua tai laulua, joka vilkastuttaa kaikki italialaiset kaupungit, ei täällä kuule missään. Joskus näet puistikon varrella olevan puun suojassa kymmenkunnan aseestettua talonpoikaa lyövän korttia ja katselevan toisten korttipeliä. Mutta nämä eivät huutele eivätkä riitele koskaan. Jos peli kiihtyy, kuuluu vain pistoolin laukauksia, jotka aina ennustavat uhkauksia. Korsikalainen on luonnostansa vakava ja vaitelias. Iltaisin ilmestyy kyllä kävelykujille joitakuita henkilöitä nauttimaan vilpoisasta ilmasta, mutta nämä ovat melkein kaikki ulkolaisia. Saarelaiset pysyvät porttiensa edustalla, jokainen näyttää istuvan piilopaikassansa kuin haukka pesässänsä.

IV.

Käytyänsä katsomassa Napoleonin syntymäkotia ja hankittuansa enemmän tai vähemmän katoolisilla keinoilla hiukan piirustuspaperia, tunsi miss Lyydia itsensä — jo pari päivää Korsikassa oltuaan — syvästi surulliseksi, kuten epäilemättä käykin kaikille ulkolaisille maassa, jonka epäystävälliset tavat näyttävät tuomitsevan matkailijat täydelliseen yksinäisyyteen.

Hän katui jo päähänpistoansa, mutta lähteä pois täältä hetipaikalla olisi ollut saattaa häpeälle maineensa rohkeana matkailijattarena. Miss Lyydia päätti siis kärsivällisesti tyytyä kohtaloonsa ja kuluttaa aikaansa niin hyvin kuin voi. Tämän jalomielisen päätöksen tehtyänsä, laittoi hän kuntoon lyijykynät ja värit, teki luonnoksia näköaloista lahdelmalle ja muotokuvan eräästä ahavoituneesta talonpojasta, joka myi melooneja kuin mantereenkin hedelmäkauppiaat,[11] mutta valkoisine partoinensa ja julmine ulkomuotoinensa muuten muistutti pahinta ryöväriä.

Kun tämä kaikki ei kuitenkaan riittänyt huvittamaan häntä, päätti hän panna korpraalien jälkeläisen pään pyörälle. Mikään vaikea tehtävä se ei ollutkaan, sillä Orsolla ei ollut mitään kiirettä saada jälleen nähdä kotikyläänsä ja vaikka hänellä ei Ajacciossa ollutkaan mitään seuraa, näytti hän viihtyvän siellä erittäin hyvin. Muuten oli miss Lyydia asettanut itsellensä jalon päämäärän s.o. sivistää tuon vuoristolaiskarhun ja saada hänet luopumaan niistä synkistä aikeista, jotka olivat tuoneet hänet takaisin kotisaarellensa. Nähtyänsä vaivan tutkistella kesytettävää karhua mietti hän, että olisi vahinko antaa tuon nuoren miehen mennä perikatoon ja kunniakasta hänelle saada hurja korsikalainen käännetyksi.

Matkailijaimme päivät kuluivat seuraavasti: aamulla menivät eversti ja Orso metsästämään; miss Lyydia taas piirusteli tai kirjoitteli kirjeitä ystävättärillensä voidakseen päivätä kirjeensä Ajacciosta. Noin kuuden tienoissa palasivat herrat saaliin kanssa, jonka jälkeen syötiin päivällinen. Sen jälkeen huvitti miss Lyydia herroja laululla, kunnes everstiä rupesi nukuttamaan; nuoret valvoivat vielä sangen myöhään jutellen keskenänsä.

En tiedä, mikä passia koskeva muodollisuus lieneekin pakottanut eversti Nevilen menemään prefektin puheille. Tämä, joka oli ikävystyneenä kuten useimmat muutkin hänen virkatoverinsa, tuli varsin iloiseksi kuullessansa, että kaupunkiin oli saapunut rikas englantilainen, joka oli maailman mies ja kauniin tyttären isä; hän teki siis hetipaikalla tarvittavan palveluksen ja kaikellaisia tarjouksia. Muutamien päivien kuluttua hän sitä paitse tuli tervehtimään everstiä. Tämä oli juuri noussut aterialta ja loikoi mukavasti sohvassa ollen nukahtamaisillansa; miss Lyydia lauloi rappeutuneen piaanon ääressä ja Orso käänteli hänelle nuottivihon lehtiä katsellen soittotaiteilijattaren olkapäitä ja vaaleita kiharoita. Silloin ilmoitettiin prefektin tulo; piaano vaikeni, eversti kavahti ylös hieroen silmiänsä ja esitti prefektille tyttärensä:

— Herra della Rebbiaa minä en teille esitäkään, sillä hänet te epäilemättä tunnette?

— Oletteko ehkä eversti della Rebbian poika? kysyi prefekti hieman hämillänsä.

— Olen, herra prefekti, vastasi Orso.

— Minulla oli kunnia tuntea teidän arvoisa isänne.

Tavalliset keskusteluaineet olivat pian lopussa. Vastoin tahtoansa haukotteli eversti sangen usein; vapaamielisenä ei Orso taas tahtonut antautua keskusteluihin hallituksen käskyläisen kanssa, jonka vuoksi keskustelun vireillä pitäminen jäi yksinomattain miss Lyydian huoleksi. Prefekti puolestansa ei antanut puheen keskeytyä, sillä häntä silmin nähtävästi huvitti suuresti puhella Pariisista ja suuresta maailmasta naisen kanssa, joka tunsi kaikki Euroopan seuraelämän kuuluisuudet. Silloin tällöin hän keskustelun kuluessa tarkasteli Orsoa erityisen uteliaasti.

— Mantereellako te olette tutustuneet herra della Rebbiaan, kysyi hän miss Lyydialta.

Hiukan hämilleen joutuen vastasi tämä tutustuneensa herra Rebbiaan aluksella, joka toi heidät Korsikaan.

— Sangen säädyllinen nuori mies, lausui prefekti puoli-ääneen. Mainitsiko hän ehkä teille, missä tarkoituksessa hän tänne palaa? kysyi hän vieläkin matalammalla äänellä.

Miss Lyydia kävi juhlallisen näköiseksi:

— Sitä minä en ole häneltä tiedustellut, sanoi hän; voitte itse kysyä häneltä sitä.

Prefekti ei virkkanut mitään. Mutta kuullessaan Orson hiukan myöhemmin lausuvan everstille muutamia sanoja englannin kielellä, sanoi hän:

— Te olette nähtävästi paljo matkustellut, herra Rebbia. Luultavasti olette jo unohtaneet Korsikan … ja sen tavat.

— Olin todellakin sangen nuori jättäessäni syntymämaani.

— Kuulutteko vielä armeijaan?

— Olen asetettu puolelle palkalle, herra prefekti.

— Epäilemättä olette palvelleet liian kauvan Ranskan armeijassa ja ehtineet siellä kerrassansa ranskalaistua, herra luutnantti.

Viimeiset sanat lausui hän huomattavan juhlallisesti.

Korsikalaisia ei juuri imarrella muistuttamalla, että he kuuluvat Ranskan suureen valtakuntaan. He tahtovat näet olla erityinen kansakunta ja antavatkin kyllin todistuksia siitä, jonka vuoksi heidän vaatimuksensa voi myöntääkin oikeutetuksi.

Hiukan ärsytettynä vastasi hän:

— Onko teidän mielipiteenne siis, herra prefekti, että korsikalaisen pitää palvella Ranskan armeijassa voidakseen olla kunnian mies?

— Ei suinkaan enkä minä ole sitä koskaan tarkoittanutkaan; huomautin vain muutamista tämän maan tavoista, joita kaikkia hallituksen mies ei voi hyväksyä.

Prefekti lausui sanan "tavoista" erityisellä painolla ottaen niin vakavan muodon kuin hänen kasvonsa suinkin sallivat. Pian sen jälkeen nousi hän ylös ja poistui vieden mukanansa miss Lyydian lupauksen saapua tervehtimään hänen vaimoansa prefektin virkatalossa.

Hänen mentyänsä sanoi miss Lyydia:

— Minun täytyi siis tulla Korsikaan nähdäkseni, millaisen prefektin tulee olla. Tämä näyttää minusta nimittäin varsin rakastettavalta mieheltä.

— Sitä minä puolestani en voi sanoa, sanoi Orso; mielestäni on hän varsin omituinen juhlallisine ja salaperäisine ulkonäköinensä.

Eversti oli vallan väsynyt. Miss Lyydia heitti silmäyksen häneen päin ja heikensi äänensä:

— Minusta hän ei ole niin salaperäinen kuin te arvelette, sillä minä luulen ymmärtäneeni hänet.

— Te olette epäilemättä sangen teräväjärkinen, miss Nevil; mutta jos te keksitte mitään sukkeluutta hänen puheessansa, on se varmasti teidän itsenne lisäämä.

— Se on luullakseni markiisi de Marcarillen puheenparsia, herra della Rebbia; mutta haluatteko todistusta käsityskyvystäni? Minä olen näette hieman noitakin ja tiedän ihmisten ajatukset jo pari kertaa heidät nähtyäni.

— Hyvä Jumala, te vallan peljästytätte minua. Enkä tiedä tulisinko hyvilleni vaiko masentuisin, jos voisitte ajatukseni lukea…

— Herra della Rebbia, jatkoi miss Lyydia punastuen, olemmehan tutustuneet toisiimme vasta muutamia päiviä sitten; mutta merellä ja raakalaismaissa syntyy ystävyys nopeammin kuin seuraelämässä… Elkää siis hämmästykö, jos ystävättärenä puhun teille hieman liian läheisistä asioista, joihin vieraan ehkä ei pitäisi sekautua.

— Oi, elkää käyttäkö tuota sanaa, miss

Nevil, "ystävätär" kuului minusta paljon hauskemmalta.

— No niin, herra della Rebbia, minun täytyy sanoa teille, että koettamatta erityisesti päästä salaisuuksienne perille, olen saanut niistä tiedon. Muutamat niistä masentavat minut. Perhettänne kohdanneen onnettomuuden minä tunnen; kansalaistenne kostonhaluisesta luonteesta ja heidän tavastansa panna kostonsa täytäntöön, on minulle paljokin kerrottu… Sitä kai herra prefektin sanat tarkoittivat.

— Onpas teillä kyky keksiä selityksiä, miss Lyydia, lausui Orso käyden kuolon kalpeaksi.

— Ei, herra della Rebbia, keskeytti miss Lyydia hänen puheensa, tunnenhan teidät täydelliseksi kunnian mieheksi. Kerroittehan itse minulle, että ainoastaan kansanmiehet käyttävät syntymämaassanne verikostoa, jota te suvaitsitte nimittää jonkunlaiseksi kaksintaisteluksi.

— Luuletteko te siis todellakin minun voivan alentua salamurhaajaksi?

— Jo siitä, että puhun teille tällä tavalla, pitää teidän huomata, ett'en epäile sitä teistä, herra Orso; ja jos olen siitä teille puhunut, jatkoi hän luoden silmänsä alas, olen tehnyt sen otaksuessani, että teidän, kotimaahan palattuanne ja ennakkoluuloisten raakalaisten keskuuteen jouduttuanne, olisi hauska tietää edes yhden henkilön arvostavan teitä siitä, että uskallatte vastustaa heitä. Mutta elkäämme puhuko enää näistä ikävistä asioista, jotka jo ovat tuottaneet minulle päänkivistyksen. Sitä paitse on jo sangen myöhä. Ettehän ole minulle suutuksissanne? Hyvää yötä … englantilaiseen tapaan.

Miss Lyydia ojensi Orsolle kätensä, jota tämä vakavana ja liikutettuna puristi.

— Tiedättekö, neiti, että löytyy hetkiä, jolloin kansani vaisto herää minussakin. Kun minä toisinaan mietin isä poloistani, niin … valtaavat kamalat ajatukset koko olemukseni. Kiitos olkoon teille, että olen niistä ijäksi vapautunut. Kiitos, kiitos!

Hän aikoi jatkaa, mutta miss Lyydia pudotti samassa teelusikan ja tästä helähdyksestä heräsi eversti Nevil.

— Kello 5 huomen-aamulla metsästämään, della Rebbia! Olkaa täsmällinen.

— Kyllä, herra eversti.

V.

Kun miss Nevil seuraavana päivänä, hiukan ennen metsästäjäin kotiin tuloa, kamarineitonsa kanssa palasi kävelyltänsä meren rannikolla ja lähestyi hotellia, huomasi hän nuoren, mustapukuisen naisen ratsastavan kaupunkiin pienen, mutta voimakkaan hevosen seljässä.

Naista seurasi niinikään ratsain eräs talonpoika, joka oli puettuna kyynärpäistä rikkonaiseen ruskeaan takkiin ja jolla vyössänsä näkyi pistooli ja nauhasta riippuva "taskumatti"; kädessä piti hän pyssyä, jonka lapa oli pistetty satulan nupista riippuvaan nahkataskuun. Mies oli siis lyhyesti sanoen täydellisesti sellaisessa puvussa, jota kantavat melodraamojen ryövärit ja korsikalainen keskisääty matkalla ollessansa.

Naisen erinomainen kauneus veti ensiksi neiti Nevilen huomion puoleensa. Ijältänsä näytti hän olevan parin kymmenen vuotias. Muuten oli hän pitkä ja vaalea, neito, jonka silmät olivat terävät, suu purppurainen ja hampaat kuin emalji. Hänen kasvoissansa näkyi samalla kertaa ylpeyttä, levottomuutta ja surumielisyyttä. Päänsä yli kantoi hän mezzaroksi nimitettyä, mustaa silkkiharsoa, jonka genovalaiset toivat Korsikaan ja joka naisille soveltuu erittäin hyvin. Kiiltävän mustasta tukasta tehdyt pitkät palmikot muodostivat hänen päänsä ympärille jonkunlaisen turbaanin. Puku taas oli siisti, mutta mahdollisimman yksinkertainen.

Miss Nevil voi tarkastaa häntä koko ajan, sillä mezzaroon puettu nainen oli pysäyttänyt ratsunsa kadulla kysyäksensä jotakin sangen vilkkaasti, mikäli hänen silmiensä ilmeestä voi päättää. Vastauksen saatuansa kannusti hän ratsuansa ja poistui täyttä ravia pysähtyäksensä vasta sen hotellin eteen, jossa sir Thomas Nevil ja Orso asuivat. Vaihdettuansa pari sanaa isännän kanssa hypähti nuori nainen keveästi alas ratsun seljästä ja istahti portin luona olevalle kivipenkille, sillä aikaa kuin hänen palvelijansa saattoi hevoset talliin. Miss Lyydia meni pariisilaisessa puvussansa juuri vieraan naisen ohitse, mutta tämä ei kohottanut katsettansakaan häneen. Ja kun hän neljännestuntia myöhemmin avasi akkunansa, näki hän mezzaroon puetun naisen yhäti istuvan paikoillansa samassa asennossa.

Pian sen jälkeen palasivat eversti ja Orso metsästysretkeltänsä. Isäntä lausui silloin pari sanaa surupukuiselle naiselle osoittaen sormellansa nuorta della Rebbiaa. Nainen punastui, kavahti ylös, astui muutamia askelia eteenpäin ja jäi sitten seisomaan liikkumattomana ja ikäänkuin kiellettynä hievahtamasta. Orso seisoi aivan lähellä neitosta tarkastellen häntä uteliaana.

— Olettehan te, sanoi hän liikutetulla äänellä, Orso Antonio della
Rebbia? Minä olen Colomba.

— Colomba! huudahti Orso ja sulki neitosen syliinsä suudellen häntä hellästi.

Everstiä ja hänen tytärtänsä tämä hiukan hämmästytti, sillä
Englannissa ei suudella toisiansa ulkona kadulla.

— Suonette kai minulle anteeksi, veljeni, sanoi Colomba, että tulin tänne kutsumattanne? Tuttaviltani kuulin teidän saapuneen Ajaccioon ja minusta oli niin suuri lohdutus saada nähdä teidät, että…

Orso syleili häntä vielä kerran ja kääntyi sitten everstiin päin:

— Tämä on sisareni, jota en olisi tuntenut, ell'ei hän olisi sanonut nimeänsä … (esittäen): Sisareni Colomba, eversti sir Thomas Nevil. — Herra eversti kai suo anteeksi, jos minä tänään kieltäyn kunniasta syödä päivällistä kanssanne ja … sisareni kanssa…

— Ja missä hiidessä te sitten ai'otte syödä päivällisenne, rakas herra luutnantti? huudahti eversti: Tiedättehän varsin hyvin, ett'ei tässä kirotussa hotellissa tarjota kuin yksi päivällinen, joka katetaan meitä varten. Neiti Colomba ilahduttaisi suuresti tytärtäni, jos hän liittyisi seuraamme.

Colomba katsahti veljeensä, jota ei tarvinnut kahdesti kutsua, ja kaikki kolme astuivat he sitten hotellin suurimpaan suojaan, joka samalla oli everstin salonki ja ruokasali. Kun neiti della Rebbia esitettiin miss Nevilelle, kumarsi hän tälle syvään virkkamatta muuten sanaakaan. Jokainen huomasi hänet kovin metsistyneeksi ja näyttipä melkein siltä kuin olisi hän nyt ensi kerran elämässänsä ollut vieraiden ihmisten seurassa. Kuitenkaan ei hänen käytöstavassansa ollut mitään maalaista. Outous pelasti hänessä kömpelyyden. Juuri sen vuoksi miellytti hän miss Lyydiaa ja kun ainoatakaan vapaata huonetta ei löytynyt hotellissa, jonka eversti seuralaistensa kanssa oli ottanut kokonaan haltuunsa, meni tämä ystävyydessä tai uteliaisuudessa niin pitkälle, että tarjosi neiti della Rebbialle yösijan omassa kamarissansa, jonne valmistettaisiin vuode häntä varten.

Colomba sopersi jotakin kiitokseksi ja riensi miss Nevilen kamarineitosen seurassa järjestämään hiukan pukuansa, sikäli kuin se oli välttämätöntä tomuisen ja paahteisen ratsastusmatkan jälkeen.

Palattuansa takaisin salonkiin pysähtyi hän everstin pyssyjen luo, jotka metsästäjät olivat juuri asettaneet erääseen nurkkaan.

— Voi, kuinka kauniita aseita, huudahti hän. Ovatko nämä teidän,
Orso Antonio?

— Eivät, ne ovat everstin englantilaisia pyssyjä … ja yhtä hyviä kuin kauniitakin.

— Toivoisinpa, että teillä olisi yksi tällainen ase, sanoi Colomba veljeensä kääntyen.

— Epäilemättä onkin yksi noista kolmesta herra della Rebbian oma, lausui eversti. Hän käsittelee sitä jo liiankin hyvin. Tänäänkin neljätoista laukausta ja yhtä monta otusta.

Herrojen kesken syntyi nyt taistelu anteliaisuudesta ja tässä ottelussa joutui Orso tappiolle sisarensa suureksi mielihyväksi, kuten helposti voi huomata siitä lapsellisen ilon ilmeestä, joka äkkiä näkyi hänen äsken niin vakavilla kasvoillansa.

— Valitkaa mieleisenne, rakas ystäväni, lausui eversti.

Orso teki esteitä.

— No, siinä tapauksessa valitsee sisarenne jonkun näistä teitä varten.

Colombaa ei tarvinnut pyytää siihen kahta kertaa: hän valitsi aseista vähimmän koristellun, mutta erinomaisen ja suuriluotisen Mantonkiväärin.

— Tämän pitäisi olla kantavan, sanoi hän.

Hänen veljensä joutui vallan hämmennyksiin kiitellessänsä lahjasta, mutta onneksi päätti katettu päivällispöytä koko jutun. Miss Lyydiaa huvitti suuresti nähdä, että Colomba, joka oli hieman estellyt käydäkseen päivällispöytään ja vasta veljensä katseesta noudattanut everstin pyyntöä, hyvän katoolilaisen lailla teki ristinmerkin aterialle ruvettaessa.

— Hyvä, sanoi hän, tuo on todellakin alkuperäistä.

Ja hän päätti tehdä vielä paljon huvittavia havaintoja tämän vanhoja korsikalaisia tapoja edustavan nuoren neitosen johdolla. Orso taas näytti hiukan epävarmalta peljäten nähtävästi, että hänen sisarensa sanoisi tahi tekisi jotakin, joka olisi liian maalaista. Mutta Colomba tarkasti veljeänsä lakkaamatta ja käyttäysi niinkuin huomasi hänen käyttäytyvän. Joskus katseli hän Orsoa sangen tarkkaavasti ja outo surumielisyyden ilme kasvoillansa; ja jos tämä silloin sattui katsahtamaan häneen päin, loi Orso heti katseensa toisaalle ikäänkuin päästäksensä vastaamasta kysymykseen, jonka hänen sisarensa näytti katseellansa tekevän ja jonka hän muuten varsin hyvin ymmärsi.

Keskustelu kävi ranskaksi, sillä eversti puhui italian kieltä kovin huonosti. Colomba ymmärsi ranskaa ja äänsikin varsin hyvin ne muutamat sanat, jotka hän oli pakotettu vaihtamaan isäntäväkensä kanssa.

Päivällisen jälkeen kysyi eversti, joka oli huomannut jonkunlaista väkinäisyyttä veljen ja sisaren välillä, tavallisella avomielisyydellänsä Orsolta tahtoiko hän ehkä jutella kahden kesken sisarensa kanssa; siinä tapauksessa vetäytyisi hän tyttärinensä viereiseen huoneeseen. Mutta Orso kiiruhti kiittämään tarjouksesta sanoen, että heillä oli kyllä Pietranerassakin aikaa keskustella toistensa kanssa. Pietranera oli nim. hänen kotikylänsä, johon hän aikoi asettua.

Eversti siirtyi sitten tavalliseen paikkaansa sohvassa. Miss Nevil, joka turhaan oli yrittänyt useita keskustelun aineita, eikä saanut kaunista Colombaa puhetuulelle, pyysi Orsoa lukemaan jonkun laulun Dantesta; tämä oli näet hänen lempirunoilijansa. Orso valitsi laulun helvetistä, jossa tapaamme kuvauksen Francesca da Riministä, alkoi lukea ja lausui parhaimpansa mukaan nuo korkealentoiset tersetit, jotka kuvaavat niin hyvin, kuinka vaarallista on kahden kesken lukea rakkautta käsittelevää kirjaa.

Sitä mukaa kuin luku edistyi, lähestyi Colomba pöytää ja kohotti pystyyn päänsä, joka muuten oli painuksissa; hänen laajenneet silmäteränsä loistivat omituista tulta, hän punastui ja kalpeni vuorotellen ja vääntelihe suonenvedontapaisesti tuolillansa. Ihmeteltävän selvä kieli, tuo italian kieli, joka ei kaipaa pikkumaisia opettajia osoittamaan runon kauneuksia!

Kun Orso oli lakannut lukemasta, huudahti Colomba:

— Oi, kuinka se oli kaunista! Veljeni, kenen tekemä se runo oli?

Orsoa tämä kysymys hieman nolostutti, vaan Lyydia vastasi hymyillen, että sen tekijä oli eräs firenzeläinen runoilija, joka oli kuollut jo useita vuosisatoja sitten.

— Kun tulemme Pietraneraan, sanoi Orso sisarellensa, voimme yhdessä lukea Dantea.

— Hyvä Jumalani, kuinka se on kaunista, huudahti Colomba toistamiseen lausuen muistostansa kolme neljä tersettia, jotka olivat erityisesti jääneet hänen mieleensä, ja tehden tämän ensiksi matalalla, sitten vilkastuneena korkealla äänellä ja tunteellisemmalla tavalla kuin veljensä oli äsken ne lausunut.

Miss Lyydia oli vallan hämmästynyt.

— Te näytätte rakastavan suuresti runoutta, sanoi hän. Siinä tapauksessa kadehdin minä onneanne saada lukea Dantea kuin uutta kirjaa.

— Nyt te näette, miss Nevil, kuinka voimakkaasti Danten värssyt voivat liikuttaa pikku metsäläistä, joka osaa vain "Isä meitänsä". Mutta nyt minä erehdyin: muistanpa, että Colombakin on runoilijatar. Jo lapsena teki hän syntiä runoja kyhäämällä ja isäni kirjoitti minulle hänen olevan suurimman voceratricen koko Pietranerassa ja pari lieutä vielä sen ulkopuolellakin.

Colomba heitti rukoilevan silmäyksen veljeensä. Miss Nevil oli kuullut puhuttavan korsikalaisista improvisaattoreista ja toivoi kerrankin saavansa kuulla sellaista. Siksipä hän nyt pyytämällä pyysi Colombaa antamaan näytteen taidostansa. Mutta Orso vastusti häntä pahoitellen kovasti, että oli ollenkaan tullut muistuttaneeksi sisarensa runollisista taipumuksista. Ei mikään ole jokapäiväisempää kuin korsikalainen ballata, vakuutti hän väittäen, että korsikalaisten laulujen lukeminen Danten tersettien jälkeen olisi maansa kavaltamista. Mutta tällä hän vain kiihoitti miss Lyydian oikkua saada kuulla korsikalainen ballata ja tunsi itsensä vihdoin pakotetuksi sanomaan sisarellensa:

— No, sepitähän sitten joku runo, mutta elä tee kovin pitkää.

Colomba huo'ahti, katsoi jonkun minuutin tarkkaavasti pöytäliinaa ja sitten katto-orsia; peittäen vihdoin silmänsä kuin eräät linnut, jotka näin tehden vakiutuvat uskossansa, ett'ei kukaan heitä näe, kun he eivät näe muita, lauloi tai oikeammin lausui hän vapisevalla äänellä serenatan nimeltä

Nuori tyttö ja sormuskyyhkynen.

Laaksossa kaukana vuorten takana … minne aurinko paistaa vain tunnin päivässä; … niin, laaksossa moisessa oli pimeä mökki … jonka kynnyksellä kasvoi vihreä ruoho. Sen ovi ja ikkunat pysyivät aina kiinni … ei koskaan noussut sen katosta sauhu. Vaan keskellä päivää … kun aurinko paistoi … yks ikkuna töllin jo avautui … ja orpo tyttönen istui sen ääressä kehräten lankaa… Hän kehräsi laulaen suruisen laulun … joka muiden ei laulujen kaltainen ollut…

Kevätpäivänä eräänä sormuskyyhky … oli istunut oksalle läheisen puun … ja kuullut sen orvon laulun… Oi tyttönen, yksin et itkene sa … vei multakin ystävän haukka niin julma… Oi, lintunen, näyttäös ryöväri tuo … niin vaikka hän pilvissä asuis … ma korkeudestaan sen maahan lyön! Mut kenpä mun veljeni, veljeni rakkaan … tuo orvolle kaukomailta? — Nimi veljesi virkkaos, tyttönen, vain… Mun siipeni luoksensa kantaa!

— Sepä vasta hyvin kasvatettu lintunen, huudahti Orso syleillen sisartansa liikutuksella, joka oli vallan vastakkainen hänen teeskennellylle leikillisyydellensä.

— Laulunne oli herttaisen sievä, sanoi miss Lyydia. Kirjoitattehan sen muistikirjaani, minä pyydän? minä käännän sen englannin kielelle ja annan säveltää sen.

Kunnon eversti ei tosin ollut ymmärtänyt sanaakaan, mutta yhtyi kuitenkin tyttärensä ylistykseen lisäten lopuksi:

— Kyyhkynen, josta lauloitte, neiti, on kai sama lintu, jota tänään juuri söimme à la crapaudine?[12]

Miss Nevil nouti muistikirjansa ja katseli hämmästyneenä, kuinka omituisella tavalla runonsepitsijä Colomba käytti paperia kirjoittaessansa albumiin äskeisen laulunsa. Sen sijaan, että kukin säe olisi ollut rivillänsä, kirjoitti hän ne samalle riville sikäli kuin arkin laajuus sen salli; tällä tapaa kirjoitettuina eivät ne enää olleet runosepustusten tavallisen määrittelyn mukaiset: "runo on sarja eripituisia pikkurivejä, joiden molemmille puolin jätetään reunaa". Sitäpaitse teki miss Lyydia muutamia hauskoja havaintoja neiti Colomban hieman oikullisesta oikeinkirjoituksesta, jolle hän ei voinut olla hymyilemättä, vaikka se nolasikin Orson veljellistä turhamielisyyttä.

Kun levon hetki oli tullut, vetäytyivät molemmat nuoret tytöt kamariinsa. Riisuessaan yltänsä kaulakoristuksensa, korva- ja rannerenkaansa, tarkasteli hän seuralaistansa, joka hamosensa alta veti esille pitkän, vaan muodoltansa sangen oudon tikarin. Sen kätki Colomba huolellisesti ja melkein salaa pöydälle heitetyn mezzaronsa alle, jonka jälkeen hän polvistui ja luki hurskaan rukouksen. Pari minuuttia myöhemmin oli hän vuoteessansa. Hitaasti riisuutuen kuten kaikki englantilaiset naiset ja, luonteeltansa utelias kun oli, lähestyi miss Lyydia pöytää ja nosti — muka neulaa etsiessänsä — mezzaroa, jolloin hän huomasi pitkänlaisen tikarin, jonka pää oli huoliteltu hopealla ja raakunkuorisilla koristeilla. Tikari oli huomattavan merkillistä työtä, nähtävästi vanhanaikainen ja kokoilijoille kallisarvoinen ase.

— Onko täällä tapana, kysyi hän hymyillen, että neitoset kantavat tällaisen pikku aseen kureliivissänsä?

— Se on välttämätöntä, vastasi Colomba huokaisten, täällä kun on niin paljo pahoja ihmisiä!

— Ja olisiko teillä tosiaankin rohkeutta pistää sillä tällä tavoin?

Ja samassa oli hän iskevinänsä tikarilla niinkuin teaatterissa pistetään … ylhäältä alaspäin.

— Kyllä, jos tarvis vaatii, sanoi Colomba vienolla ja sointuvalla äänellänsä, vaikka ainoastaan puolustaessa itseäni tai ystäviäni. Mutta ei sitä niin pidetä… Noin voisitte te itse haavoittua, jos henkilö, jota aiotte pistää, väistyisi äkkiä syrjään.

Nousten istuallensa jatkoi hän:

— Katsokaas, näin teidän on iskettävä. Silloin on isku murhaava, on minulle vakuutettu. Onnelliset ne ihmiset, jotka eivät tarvitse tällaisia aseita.

Colomba huo'ahti, painoi päänsä tyynylle ja sulki silmänsä.
Kauniimpaa, jalompaa ja neitseellisempää päätä ei voinut löytyä!
Parempaa mallia ei itse Feidias olisi voinut toivoa veistäessänsä
Minervaa.

VI.

Noudattaakseni Horatiuksen neuvoa olen kertomuksessani käynyt jo alussa in medias res.[13] Mutta nyt kun nukkuvat kaunis Colomba ja eversti tyttärinensä, käytän tilaisuutta kuvatakseni lukijalle muutamia yksityisseikkoja, joista hän ei saa jäädä tietämättömäksi, jos hän tahtoo täydellisesti perehtyä tähän tositarinaan.

Lukijani tietää jo, että Orson isä, eversti della Rebbia oli kuollut salamurhaajan käden kautta. Mutta Korsikassa eivät murhaajat ole, kuten Ranskassa, kaleerivankilasta pakoon päässeitä roistoja, jotka eivät keksi parempaa keinoa ryövätäksensä rahanne, vaan täällä ovat ne teidän vihamiehiänne. Syytä näihin vihamielisyyksiin on usein sangen vaikea keksiä. Useat suvut vihaavat toisiansa vain vanhan tavan vuoksi eivätkä polvesta polveen kulkevat sukumuistelmatkaan enää tiedä vainon alkuperäistä syytä.

Se suku, johon eversti della Rebbia oli kuulunut, vihasi useita muita perheitä, mutta erityisesti Barricini-sukua. Eräät väittävät että joku della Rebbia oli XVI:lla vuosisadalla vietellyt erään Barricinin, jonka johdosta joku häväistyn neitosen sukulainen oli lävistänyt hänet tikarilla. Kaikissa tapauksissa oli näiden kahden suvun välillä "vainon verta", käyttääkseni erästä pyhää lausepartta. Vastoin yleistä tapaa ei tämä murha kuitenkaan ollut aiheuttanut muita murhia. Genovalainen hallitus oli nim. vainonnut yhtä ankarasti sekä della Rebbioita että Barricineja, jonka vuoksi näihin kuuluvat nuoret miehet olivat paenneet maasta niin tarkkaan, ett'ei kummallakaan useiden miespolvien aikana ollut ainoatakaan voimakasta edustajaa.

Viime vuosisadan lopulla oli eräs Napolin armeijassa upseerina palveleva della Rebbia kapakassa joutunut riitoihin sotilaiden kanssa, jotka muiden loukkausten ohessa olivat nimittäneet häntä korsikalaiseksi vuohipaimeneksi. Silloin oli hän paljastanut miekkansa, mutta ollen yksin kolmea vastaan, olisi hänen käynyt huonosti, ell'ei eräs vieras, joka löi korttia samassa paikassa, olisi tullut hänelle avuksi huudahtaen: "korsikalainen minäkin olen".

Vieras osoittausi olevansa eräs Barricini, joka muuten ei tuntenut maamiestänsä. Kun riita oli asianomaisten kesken selvitetty, lausuttiin molemmin puolin suuria kohteliaisuuksia ja vakuutettiin toisillensa ikuista ystävyyttä. Mantereella tulevat korsikalaiset nim. helposti ystäviksi; toisin on laita kotisaarella, sen todistaa meille seuraava käänne.

Italiassa ollessansa pysyivät della Rebbia ja Barricini hyvinä ystävyksinä. Mutta Korsikaan palattuansa tapasivat he toisensa sangen harvoin, vaikka asuivatkin samassa kylässä ja heidän kuoltuaan kerrottiin, ett'eivät he viiteen kuuteen vuoteen olleet vaihtaneet sanaakaan keskenänsä. Heidän poikansa ylläpitivät niinikään ainoastaan sovinnaista tuttavuutta eläen en étiquette, kuten saarella on tapana sanoa. Toinen heistä, Ghilfuccio, Orson isä, oli sotilas: Giudice Barricini taas asianajaja. Perheensä päämiehiksi jouduttuaan ja toimien eri virka-aloilla, ei heillä ollut juuri mitään tilaisuutta tavata toisiansa tahi edes kuulla puhuttavan toisistansa.

Eräänä päivänä v. 1809 oli Giudice Bastiassa lukenut sanomalehdestä, että kapteeni Ghilfuccio oli saanut kunniamerkin ja vieraiden miesten kuullen lausunut, ett'ei tämä häntä hämmästyttänyt, koskapa kenraali N. tiettävästi suosi hänen sukuansa. Guidice Barricinin sanat kerrottiin Ghilfuccio della Rebbialle Wienissä; sen johdosta taas sanoi tämä eräälle maamiehellensä, että epäilemättä saa hän Korsikaan palattuansa nähdä Giudicen rikkaana miehenä, koskapa tämä kuului ansaitsevan enemmän menetetyillä kuin voitetuilla jutuillansa.

Koskaan ei ole saatu tietää, tarkoittiko Ghilfuccio tällä viittauksella, että asianajaja petti suojattinsa vai levittikö hän tätä typerää sukkeluuttansa tarkoittaen, että väärä juttu hyödytti enemmän lakimiestä kuin oikea asia. Kuinka lieneekin, asianajaja Barricini sai tiedon pisteliäästä sukkeluudesta eikä sitä unhottanut.

Kun hän v. 1812 anoi nimitystä syntymäseutunsa kylävoudiksi ja näyttikin täydellä syyllä pääsevän virkaan, kirjoitti kenraali N. prefektille (kuvernöörille) suosittaen toimeen erästä Ghilfuccion vaimon sukulaista. Prefekti kiiruhti noudattamaan kenraalin toivomusta ja Barricini oli varma siitä, että Ghilfuccion juonet olivat syynä hänen syrjäytykseensä. Kun keisari Napoleon sitten kukistui v. 1814, karkoitettiin kenraalin suosikki bonapartelaisena virastansa ja hänen sijallensa nimitettiin Barricini. N.k. "sadan päivän" aikana karkoitettiin uudestaan Barricini, mutta tämän myrskyn jälkeen vastaanotti hän taas suurilla juhlallisuuksilla kylävoudin virkasinetin ja -rahaston.