Produced by Juha Kiuru
HELMIÄ
Valikoima novelleja
Kirj.
PROSPER MÉRIMÉE
Suom. Kasimir Leino
Otava, Helsinki, 1895.
SISÄLLYS:
Elämäkerta.
Mateo Falcone.
Etuvarustuksen valloitus.
Tamango.
Arpapeli.
Etruskilainen vaasi.
Arsène Guillot.
Elämäkerta.
Prosper Mérimée syntyi syyskuun 28 p:nä v. 1803 Pariisissa, missä hänen isänsä, tunnettu taidemaalari J. Fr. Léonor Mérimée, ja lahjakas äitinsä, tyttönimeltään Anna Moreau, silloin asuivat. Äidilläkin oli huomattavat taipumukset maalaustaiteeseen ja isoäiti taas oli tuo erittäin suosittu lastenkirjailija rva Leprince de Beaumont, joten siis nuorella Prosperilla, vanhempainsa ainoalla lapsella, oli kaikki synnynnäiset edellytykset taiteilijaksi. Siveltimellä ei hän kuitenkaan ole nimeänsä ikuistuttanut, vaikka hän sitäkin melkoisella taidolla käytti, vaan hienolla, taiteellisella kynällään, jonka pienet, mestarilliset tuotteet aina tulevat pysymään "helminä" maailmankirjallisuudessa.
Lopetettuaan koulunkäyntinsä antautui kirjailijamme isänsä tahdon mukaan tutkimaan lakitiedettä ja joutui, tutkintonsa suoritettuaan, heinäkuun vallankumouksen kautta valtiolliselle alalle, nim. meriasiainministerin kreivi d'Argout'n kabinetin päälliköksi. Palveltuaan valtiomiehen alkuna neljä vuotta nimitettiin hän Ranskan valtioarkkeoloogiksi, toimi, johon häntä veti luontainen halu ja johon hänellä sitä paitse oli perusteelliset ennakkotiedot taidehistorian alalla. Tässä virassa työskenteli hän sitten toimeliaana ja uskollisena ammattimiehenä kokonaista 20 vuotta, kunnes hän v. 1853 Napoleon III:n keisariksi tultua ja hänen puolisonsa Eugenien vanhana ystävänä kutsuttiin Pariisin senaatin jäseneksi, jona hän pysyi kuolemaansa saakka s.o. 23 p:ään syyskuuta 1870. Tieteellisten sekä kaunokirjallisten ansioittensa vuoksi oli hän jo v. 1845 kutsuttu Ranskan akatemian jäseneksi.
Nämä ovat yleisimmissä piirteissä Prosper Mériméen elämänvaiheet.
Varsinainen puoluemies ei hän koskaan ole ollut ja se selittääkin, miten hän vallankumousten ja muiden myrskyjen läpi voi niin helposti purjehtia. Vapaamielisenä hän kyllä piti itseään ja se hän myöskin pohjaltaan oli, mutta tavat ja taipumukset olivat hänellä vanhan englantilaisen ylimyksen; myöhempinä vuosinaan hän olikin melkein jokapäiväinen vieras Napoleon III:n hovissa, missä keisarinna häntä suorastaan hemmotteli, missä hän läheltä sai tutustua historiallisiin tapauksiin sekä henkilöihin ja missä hän aina osasi säilyttää täydellisen puhevapauden. Hänen kuuluisat kirjeensä[1] ja, niissä lausutut arvostelut ajan merkillisimmistä valtiomiehistä (Bismarckista, Gladstonesta, Palmerstonista y.m.) ovatkin sen vuoksi tärkeitä täydennyksiä Euroopan nykyisempään historiaan. Myöskin suoranaisena historiallisten tutkimusten kyhääjänä — Rooman, Espanjan, Ranskan ja Venäjän historian alalta — kuuluu Mérimée tiedemiesten joukkoon; sitä paitse ovat hänen taidehistorialliset teoksensa sitä laatua, että ne aina pysyvät luotettavina lähteinä ranskalaisen rakennustaiteen tutkijoille.
* * * * *
Suurimman ja pysyvimmän maineensa saavutti Prosper Mérimée kuitenkin kaunokirjallisilla teoksillansa.
Kuten tunnettu, syntyi Ranskassa tämän vuosisadan alussa voimakas kirjallinen virtaus, joka alotti ankaran ottelun muotoihinsa kangistunutta ja mehuttomaksi kuivunutta vanhaa suuntaa vastaan vaatien enemmän sisällystä, enemmän tuoreutta ja runollista lentoa, enemmän totuutta ja, edellä kaikkea, enemmän paikallisväritystä kaunokirjallisiin ja taiteellisiin luomiin. Tämän elinvoimaisen vyöryaallon harjalla nousi joukko lahjakkaita kirjailijoita, joiden nimet — sellaiset kuin Hugo, Lamartine, de Vigny, Musset y.m. — jo ovat tuttuja koko sivistyneessä maailmassa. Ja tämä nuorekas virtaus se oli kyllin voimakas tempaamaan mukaansa sellaisiakin luonteita, jotka ehkä eivät siihen suoranaisesti kuuluneet ja jotka ennen pitkää erkautuivatkin tuon n.k. romanttisen koulun polanteelta valitakseen oman itsenäisen ja luonteensa mukaisen tien.
Näihin kuului Prosper Mériméekin, joka v. 1825 alkoi kirjallisen toimintansa julkaisemalla kokoelman jännittäviä, keskittyneitä ja voimakasta intohimoa kuohuvia pikkunäytelmiä yhteisellä nimellä "Théâtre de Clara Gazul", kokoelma, josta vanha Goethe sanoi, ettei hän ikinä ole niin kypsää taiteellista työtä 23-vuotiaalta nähnyt. Romanttikojen päävaatimusta paikallisvärityksestä oli siinä myöskin täydellisesti noudatettu. Huolimatta näistä ja muutamista myöhemmistä lukudraamoista — "Kansan kapina", "Carvajalin perhe", "Tyytymättömät", "Kaksi perintöä" ja "Seikkailijan vaiheet", jotka kyllä osottavat tarkkaa luonteenkuvausta ja pirteää vuoropuhelua, vaikka eivät tyydytä nykyaikaisia draamallisia vaatimuksia — on Mériméen varsinainen suuruus etsittävä novellien ja lyhkästen romaanien alalta. Siinä on hän voittamaton mestari, jonka tuotteet kaikkialla, minne ne vain ovat levinneet, ja niitä onkin kaikille Euroopan sivistyskielille käännetty, ovat mallikelpoisiksi tunnustetut. Novellistina hän nyt tällä kokoelmalla suomalaisellekin yleisölle esitetään ja semmoisena tahdon häntä hiukan laajemmin käsitellä.
Alulla vuotta 1829 julkaisi hän ensimmäisen novellinsa "Kronika Kaarlo IX:n ajoilta". Se oli kuten jo nimestä kuulemme historiallinen, käsitteli surkeasti kuuluisaa Perttulin yön verilöylyä 1572 ja näytti olevan silloisen romaanikuninkaan Walter Scottin vaikutuksen alaisena kirjoitettu. Tekijä oli ottanut psykoloogisesti kuvattavakseen tämän verisen tapauksen ja vaikka voidaankin tehdä muistutuksia hänen käsitystänsä vastaan, täytyy jokaisen sentään myöntää, että se kaunokirjallisena taideluomana on mestariteos, täynnä pirteyttä, voimaa, tuoreutta ja alkuperäistä elävyyttä. Jo tällä romaanillaan oli Mérimée — erään silloisen, etevän arvostelijan mukaan — kohoutunut "Ranskan ensimmäisten kirjailijain joukkoon".
Ja kun hän vielä samana vuonna alkoi muutamassa pariisilaisessa aikakauskirjassa julkaista sarjan lyhkäisiä kertomuksia kasvoi hänen maineensa päivä päivältä. Vuosina 1829-30 ovat useimmat niistä novelleista ilmestyneet, jotka tässä käännöskokoelmassa tavataan. Silloin kirjoitti hän näet korsikalaisen luonne- ja tapakuvauksensa Mateo Falconen, jossa jokainen sana on kuin marmoriin kaiverrettu, samoin keskittyneessä taiteellisuudessa vertaistansa kaipaavan jutelman Etuvarustuksen valloitus, hienolla ivalla suolatun kertomuksensa Tamango sekä nuo etevät novellinsa Arpapeli ja Etruskilainen vaasi, jotka kumpikin ovat merkillisiä sen kautta, että hän niissä keskellä romanttisuuden kiihkoa osotakse nykyaikaisesta elämästä otettujen aiheiden käsittelyssä jotenkin selväpiirteiseksi realistiksi, samoin kuin kolme vuotta myöhemmin ilmestyneessä romaanissa Kaksi erehdystä, jossa tekijä on käyttänyt hienoa taiteellista älyänsä ja taitavaa sielutieteilijän aistiansa rakkauden salaisuuksien selvittämiseen. Samassa suhteessa huomattavia ovat myöskin pieni psykolooginen kuvaus kirjeenvaihdon muodossa nimeltä Apotti Aubain ja tämän suomennoskokoelman pisin kertomus Arsène Guillot (v. 1844), jossa Mérimée objektiivisen taiteellisuutensa, hienon sielutieteellisyytensä ja luistavan esitystapansa lisäksi vielä osottaa tavalliselle kertomustavalleen vierasta ominaisuutta, nim. liikuttavaa tunteellisuutta.
Muuan Mériméen kirjailijaluonteen huomattavimpia puolia on halu pöyristyttää lukijaa hirveiden aiheiden tyynellä ja seikkaperäisellä kuvaamisella. Useimmiten liikkuu hän kuitenkin todellisuuden pohjalla, mutta toisinaan antaa hän kertomuksensa vähitellen ja tarkinta johdonmukaisuutta noudattaen siirtyä kerrassaan mielikuvituksen vapaille vainioille, niin että lukija tietämättään tulee sekoittaneeksi todenperäisyyden ja pöyristyttävän kuvitusvoiman maailmat. Sellaisia ovat m.m. tuo omituinen juttu "Illen Venus", jossa mitä erehdyttävimmällä huolellisuudella kuvataan oletettua muinaislöytöä ynnä siihen kiedottua hurjaa rakkausjuttua; samoin Kiirastulen sielut, kauhistuttavia kuvauksia espanjalaisen Don Juan-legendan mukaan, Lokis, Liettuaan sijoitettu julma jutelma nuoresta kreivistä, joka hääyönä puree kaulan poikki morsiameltaan, Il viccolo eli madama Lucrezia, itaalialainen kummitusjuttu, Djuman, jonka lopussa lukijalle äkkiä ilmoitetaan, että kaikki kerrotut hirmuisuudet ovatkin olleet vain nuoren upseerin ilkeää unta, sekä Sininen huone, pelkälle väärinkäsitykselle taidolla sommiteltu tärisyttävä kuvaus, joka vihdoin kuitenkin selviytyy vallan luonnolliseksi erehdykseksi.
Laajimmat, kypsyneimmät, taiteellisimmat ja enimmän tunnetut Mériméen romaaneista ovat kuitenkin Carmen ja Colomba.
Mérimée, joka matkusteli paljon Englannissa. Espanjassa, Saksassa, Italiassa, Itävallassa, Unkarissa, Turkissa, Vähässä Aasiassa, Kreikassa y.m. ja joka osasi niin monta vierasta kieltä, [Englantia kuin joku Albionin poika, espanjaa eri murteissaan, itaaliaa, saksaa, venäjää, kreikkaa — sekä vanhaa että uutta — ja latinaa], oli Espanjassa käydessään erityisesti mielistynyt härkätaisteluihin ja niiden sankareihin toreadooreihin, joissa kuolemaa pelkäämätön rohkeus, mielenmaltti ja käytöksen sirous juuri vastasivat hänen käsitystään oikeasta miehestä, Hänen naisihanteensa taas on uljas, veikeilevä, älykäs ja intohimoinen immyt. — Tällaisen juuri on hän kuvannut Carmenissa, tuossa espanjalaisessa mustalaistytössä, joka on intohimoinen, itsekäs ja oikullinen, mutta ennen kaikkea tunteittensa vapautta rakastavainen. Hänen lempijänsä, vuoristolaisryöväri José Maria taas vastaa täydellisesti miestä, sellaisena kuin Mérimée todellista miestä ajatteli. Muuten ovat kaikki yksityiskohdatkin tässä jännittävässä kertomuksessa sellaisella asiantuntevaisuudella kuvatut, että ainoastaan Espanjan oloihin todellakin perehtynyt mies voi sen tehdä, ja Carmenin oma luonne on kuin pronssiin valettu. (Kuten tunnettu, on tästä kuvauksesta muodostettu komea ooppera, joka Bizet'n ihanan musiikin siivillä on ympäri maailmaa kuuluisaksi tullut.)
Colomba on Mériméen pääteos, joka valmistui tekijänsä täydessä miehuuden ijässä, s.o. vuonna 1840. Tapahtumat ovat sijoitetut Korsikaan eikä niitä muualle voikaan ajatella. Luonto on Korsikan jylhä luonto, henkilöt todellisia korsikalaisia tunteineen sekä näkökantoineen ja koko ilmakehä on niin yksinomattain korsikalainen, että omituinen villiys ikäänkuin uhoaa vastaamme. Siinä jos missään on paikallisväritystä ja totuutta. Se on yht'aikaa realistinen ja romanttinen kuvaus, mutta edellä kaikkea taiteellinen mestariteos, tarkastipa sitä miltä kannalta hyvänsä. Päähenkilöinä ovat siinä nuori ihana tyttö Colomba ja hänen veljensä Orso, joka palaa Ranskan sotapalveluksesta takaisin kotiseudulleen ja jota sisar koettaa yllyttää verikostoon heidän isänsä murhaajia vastaan. Sitä paitse on siihen kiedottu kaunis rakkauden juttu ja kuvattu useita omituisia, peräti korsikalaisia luonteita. "Vihdoinkin on ilmestynyt teos, johon arvostelijat voivat viitata, kun heiltä vaaditaan esimerkkiä todellisesta mestariteoksesta", huudahtaa eräs tämän vuosisadan etevimpiä arvostelijoita Colombasta. En tahdo ryhtyäkään laajempiin selontekoihin, sillä tehdä selkoa ei siitä voi: se on luettava.
* * * * *
Olen nyt vähitellen esittänyt kaikki Mériméen kaunokirjalliset teokset lukijoilleni niin hyvin kuin sen muutamilla sivuilla voin tehdä.[2] Ja nyt puhukoot tähän kokoelmaan otetut novellit itse puolestaan. Lukija näkee jo niistä toivoakseni, minkälainen Mériméen esitys- ja kuvaustapa on, vaikka tietysti en ole voinutkaan hänen mainiota stiiliänsä täysin vastaavasti jälitellä. Myönnän kyllä, että olisi ehkä ollut parasta tutustuttaa suomalainen yleisö ensin Colombaan, tekijänsä pääteokseen, mutta se tuntui minusta sentään melkein liian laajalta tänä lyhkästen kertomusten luvattuna aikana. Jos tämä novellikokoelma taas saavuttaa suomalaisen yleisön puolelta tarpeellista suosiota ja yleisö siis näyttää tunnustavan Mériméelle meilläkin saman arvosijan, mikä hänellä jo kaikissa muissa sivistysmaissa on, niin olen mielihyvällä ja parastani koettaen kiirehtivä pukemaan suomenkieliseen asuun sekä Colomban että Carmenin.
Helsingissä, marraskuulla v. 1895.
Kasimir Leino.
Mateo Falcone.
Jos Porto-Vecchiosta lähdettäessä suuntaat kulkusi luodetta kohti keskisaarelle päin, niin huomaat maaperän kohoavan jotenkin jyrkästi ja tulet kolme tuntia kiemurtelevia, kivimöhkäleiden salpaamia ja joskus kuilujenkin katkaisemia polkuja astuttuasi laajalle, asumattomalle palolle. Tämä palo on korsikalaisten paimenten ja kaikkien tuomioistuimen kanssa riitaantuneiden luvattu maa. Tapahtuu näet usein, että korsikalainen talonpoika päästäksensä polttamasta vainioitansa sytyttää tuleen jonkun metsäpalstan; sen pahempi, jos tuli leviää laajemmalle kuin tarvis vaatii: kävi miten kävi, niin on hän varma hyvästä sadosta kylväessään tämän halmeen, jossa palaneiden puiden tuhka muodostaa hedelmällisen maakerroksen. Kun tähkät on korjattu — koska korsien korjaaminen tuottaisi liian paljo vaivaa, jätetään ne näet paikoilleen — työntävät maahan jääneet, palamattomat puunjuuret seuraavana keväänä peräti sankan pensaston, joka muutamissa vuosissa kasvaa seitsemän tai kahdeksan jalan korkuiseksi. Tällaisia tiheitä pensastoja kutsutaan sitten korsikan murteella maquis. Siinä kasvaa eri laatuisia puita ja pensaita sikin sokin niin kuin Jumala ne siihen kasvattaa. Ainoastaan kirves kädessä voi ihminen raivata itselleen tien sen läpi ja löytyypä niinkin sankasti pensastuneita palomaita, ettei villit lampaatkaan saata niiden läpi tunkeutua.
Jos olet tullut tehneeksi murhan, niin pakene Porto-Vecchion palolle, missä hyvän pyssyn, ruudin ja kuulain avulla voit elää täydessä turvassa; vaan älä unohda myöskään ruskeata, paslikilla[3] varustettua levättiä, joka kelpaa sinulle sekä päällystakiksi että vuoteeksi. Paimenilta saat maitoa, juustoa ja kastanjia eikä sinun tarvitse vähääkään peljätä oikeutta tai murhatun omaisia muulloin kuin ehkä täytyessäsi laskeutua kaupunkiin ampumavarastoasi uusimaan.
Mateo Falconella oli siihen aikaan, kun minä vuonna 18.. olin Korsikassa, asuntonsa puolen peninkulman päässä palolta. Hän oli maan oloihin nähden varakas mies ja eli rennosti, se on työtä tekemättä ja pelkästään karjansa antimista, jota nomaadintapaiset paimenet kuljettelivat vuoristolaitumilla. Tavatessani hänet pari vuotta ennen sitä tapausta, jota käyn kertomaan, näytti hän minusta olevan vähän päälle viidenkymmenen. Kuvitelkaa mielessänne lyhyt, mutta vartaloltaan tanakka mies, tukka kihara ja sysimusta, kotkannenä, huulet ohuet, silmät suuret ja vilkkaat ja kasvoilla sama väri kuin saapasnahan nurealla puolella. Hänen ampumataitonsa oli tunnettu tavattomaksi Korsikassakin, missä muuten hyviä pyssymiehiä löytyy niin kosolta. Mateo ei esimerkiksi olisi koskaan ampunut villilammasta kaurishauleilla; vaan kuulalla kaatoi hän sen sadan kahdenkymmenen askeleen päästä satuttaen mielensä mukaan joko päähän tai lapaan. Yöllä käytti hän asettaan yhtä helposti kuin päivällä ja minulle kerrottiin hänen osavuudestaan seuraava todistus, joka ehkä tuntuu uskomattomalta siitä, joka ei ole Korsikassa matkustellut. Kahdeksankymmenen askeleen päähän asetettiin palava kynttilä lautasen kokoisen, läpikuultavan paperilevyn taakse. Hän otti sihdin, kynttilä sammutettiin ja minuutin kuluessa hän pilkkosen pimeässä lävisti paperilevyn kolme kertaa neljästi ampuessaan.
Tällaisella yliluonnollisella taitavuudella oli Mateo Falcone saavuttanut suuren maineen. Ystävänä sanottiin hänen olevan yhtä luotettavan kuin vihollisena vaarallisen; ollen sitä paitse kohtelias ja avulias eleli hän sovussa kaikkien kanssa Porto-Vecchion piirikunnassa. Vaan Cortessa, mistä hän oli ottanut vaimon itselleen, kerrottiin hänen sangen nopeasti suoriutuneen eräästä kilpailijasta, jota kehuttiin yhtä varmaksi sodassa kuin rakkaudessakin: Mateon ansioluetteloon vietiin ainakin eräs laukaus, joka tapasi kilpailijan juuri kun tämä oli ajamassa partaansa pienen, ikkunan kehykseen ripustetun peilin edessä. Kun tapaus oli unohtunut, meni Mateo naimisiin. Vaimostansa Giuseppasta oli hänelle syntynyt ensin kolme tyttöä (Mateon suureksi harmiksi) ja vihdoin poika, jolle hän antoi nimen Fortunato; tämä se nyt oli perheen toivo ja nimen perijä. Tytöt olivat joutuneet hyviin naimisiin: heidän isänsä voi tarpeen vaatiessa olla varma vävypoikiensa tikareista ja tussareista. Poika oli vasta kymmenvuotias, vaan hän osotti jo lupaavia taipumuksia.
Eräänä syyspäivänä lähti Mateo vaimoineen jo varhain liikkeelle käydäksensä katsomassa karjaansa eräällä palolaitumella. Pikku Fortunato pyrki mukaan hänkin, mutta laidun oli liian loitolla ja sitä paitse piti jonkun jäädä kotimieheksi; isä siis kielsi, vaan kuten pian näemme, oli tällä syytä katua tekoaan.
Oli kulunut muutamia tuntia hänen lähdöstänsä; pikku Fortunato loikoili levollisesti päivänpaisteessa katsellen sinertäviä vuoria ja mietiskellen, että tulevana sunnuntaina hän menee kaupunkiin päivällisille enonsa korpraalin[4] luo, kun pyssyn pamaus yht'äkkiä keskeytti hänet mietteissään. Hän hyppäsi seisoalleen ja kääntyi sinne päin, mistä pamaus oli kuulunut. Muita laukauksia seurasi eripitkäin väliaikojen perästä ja kerta kerralta kuuluivat ne lähempää, kunnes vihdoin Mateon talolle päin nummelta tulevalle polulle ilmestyi parrakas mies, vuoristolaisten suippolakki päässä, yllä ryysyiset vaatteet ja laahautuen pyssynsä nojassa suurella vaivalla eteenpäin. Hän oli näet juuri saanut luodin lanteeseensa.
Tulija oli eräs ryöväri, joka lähtiessänsä öiseen aikaan noutamaan ruutia kaupungista oli tiellä joutunut väijyksissä olevain korsikalaisten jääkärein kynsiin.[5] Puolustauduttuaan ensin urhoollisesti oli hänen vihdoin täytynyt peräytyä ja ankarasti ahdistettuna vetäytyä kalliolta kalliolle. Paljo edellä sotamiehiä ei hän kumminkaan ollut ja haavansa vuoksi oli hänen mahdoton ennättää palolle ennen kuin nämä jo ehtivät hänen kimppuunsa.
Hän lähestyi Fortunatoa ja sanoi:
— Oletko sinä Mateo Falconen poika?
— Olen.
— Minä olen Gianetto Sanpiero. Keltakaulukset[6] ahdistavat minua.
Kätke minut johonkin, sillä edemmäksi en jaksa kävellä.
— Ja mitäs isä sanoo, jos minä sinut hänen luvattansa kätken?
— Hän sanoo, että teit oikein.
— Kukatiespä ei sanokaan?
— No, kätke minut vain pian, ne jo tulevat.
— Varrohan kunnes isä on palannut.
— Varroko, sinä kirottu! Viiden minuutin kuluessa ovat he täällä.
Kätke nyt minut pian, muuten tapan sinut.
Fortunato vastasi hänelle, vallan kylmäverisesti:
— Pyssysipä on tyhjä eikä vyössäsi[7] ole enää patruunia.
— Onpa minulla puukkoni.
— Vaan jaksatkos sinä juosta yhtä nopeaan kuin minä?
Samassa hypähti hän syrjään, niin ettei ollut ulotettavissa.
— Sinä et ole Mateo Falconen poika, sinä! Aiotko sallia, että minut vangitaan vallan asuntosi edessä?
Tämä näytti poikaan vaikuttavan.
— Mitäs sinä antaisit minulle, jos kätken sinut? sanoi hän lähemmäksi tullen.
Ryöväri kopeloi kupeella riippuvaa nahkataskuansa ja veti sieltä viiden frangin rahan, jonka hän epäilemättä oli säästänyt ruudin ostoa varten. Fortunato hymyili nähdessään hopearahan, otti sen käteensä ja sanoi Gianettolle:
— Ole huoletta!
Samassa teki hän suurehkon aukon tuvan luona olevaan heinärukoon. Gianetto kyyristyi sinne ja lapsi peitteli hänet yltympäri, niin että hän sai hiukan ilmaa hengittääkseen, vaan ettei kukaan voinut epäilläkään ihmisen sinne piiloutuneen. Sen lisäksi juolahti hänelle mieleen eräs kylläkin kekseliäs metsäläisviekkaus.
Hän kävi noutamassa naaraskissan penikoilleen ja asetti ne heinäru'on päälle uskotellakseen, ettei sitä muka oltu kotvaan liikuteltukaan. Huomattuaan vielä verisiä jälkiä talolle tuovalla polulla peitteli hän ne tarkasti hiekalla ja heittihe sen tehtyään aivan levollisena taas päivänpaisteeseen loikoilemaan.
Muutamien minuuttien kuluttua oli Mateon tuvan ovella kuusi ruskeaan univormuun ja keltaiseen kaulukseen puettua miestä erään ajutantin johdannolla. Ajutantti oli hiukan sukua Mateolle. (Kuten tietty laskevat korsikalaiset sukulaisuussuhteensa paljoa pitemmälle kuin muualla). Hänen nimensä oli Tiodoro Gamba; muuten toimelias mies, jota ryövärit kovasti pelkäsivät, sillä hän oli jo useita ahdistellut.
— Hyvää päivää, pikku orpana, sanoi hän Fortunatolle lähemmäksi tultuaan; kas vain kuinka sinä olet kasvanut! Oletko nähnyt tästä erään miehen juuri ohikulkevan?
— Noo, enpä minä ole vielä sinunkaan kokoinen, hyvä orpana, vastasi poika typerän näköisenä.
— Siksi kyllä ehdit tulla. Vaan sanoppas etkö ole nähnyt erään miehen tästä ohimenevän?
— Olenkoko nähnyt erään miehen tästä ohimenevän?
— Niin, miehen, jolla oli musta samettinen suippolakki päässä ja punaisen keltaisella kirjailtu takki yllä?
— Miehenkö, jolla oli suippolakki ja punaisen keltaisella kirjailtu takki?
— Niin, ja vastaa pian äläkä siinä kertaile minun kysymyksiäni.
— Aamulla ajoi pastori Pekka nimisellä hevosellaan tästä meidän pihan kautta. Hän uteli, mitenkä isä jaksoi ja minä sanoin hänelle, että…
— Vai sinä, pieni veijari, tässä juonittelet! Sano nyt pian, mitä tietä Gianetto meni, sillä häntä me etsimme; ja minä olen varma siitä, että tätä polkua myöten hän tuli.
— Kuka sen tietää?
— Kukako sen tietää? Minä sen tiedän, että sinä olet nähnyt hänet.
— Näetkös sinä, kun nukut?
— Vaan sinäpä et nukkunut, pyssynlaukaukset sinut herättivät.
— Sinä luulet siis, orpana, että teidän pyssynne pitävät semmoista melua? Isäni tussari pamahtaa paljo kovemmin.
— Vieköön sinut saakeli, sinä kirottu vetelys! Että sinä olet nähnyt Gianetton, siitä olen varma. Kenties olet sinä hänet kätkenytkin. Hoi, kumppalit, käykää tupaan ja katsokaa eikö junkkarimme ole siellä. Hän nilkutti enää vain yhdellä käpälällä ja se lurjus on liian viisas lähteäkseen kuukkaamalla palolle asti pyrkimään. Sitä paitsi loppuvat verijäljetkin tähän.
— Vaan mitäs isä sanoo? kysyi Fortunato ilkamoiden, jos hän saa tietää, että te olette hänen poissa ollessaan tunkeutuneet tupaan?
— Kuules, junkkari! sanoi ajutantti Gamba poikaa korvasta nipistäen, tiedätkös sinä, että minä voin helposti saada sinut toista virttä veisaamaan? Ehkäpä sinä vielä sanotkin, jos saat parisen kymmentä lyöntiä sapelin sivulla.
Fortunato vain naureskeli pilkkanauruansa.
— Isäni nimi on Mateo Falcone! sanoi hän juhlallisesti.
— Tiedätkös sinä, pikku veijari, että minä voin viedä sinut joko
Corteen tai Bastiaan. Panen sinut vankeuteen, raudat jaloissa
olkivuoteelle makaamaan ja mestautan sinut, jos et sano missä
Gianetto Sanpiero piileksii.
Poika pyrskähti suureen nauruun kuullessaan tämän naurettavan uhkauksen. Hän vain toisti:
— Isäni nimi on Mateo Falcone.
— Ajutantti, sanoi aivan hiljaa eräs jääkäreistä, elkäämme riitaantuko Mateon kanssa.
Gamba näytti todellakin joutuneen ymmälle. Hän puheli kuiskaten sotamiesten kanssa, jotka olivat tarkastaneet koko talon, toimitus, joka muuten ei kauvan kestänytkään, sillä korsikalaisen asuntoon ei kuulu muuta kuin yksi neliskulmainen tupa. Huonekaluja on pöytä, penkkejä, kirstuja ja metsästys- sekä talouskapineita. Sillä aikaa hyväili pikku Fortunato kissaansa ja näytti ilkamoiden nauttivan jääkärein ja orpanansa hämmennystilasta.
Eräs sotamiehistä lähestyi heinärukoa. Hän huomasi emäkissan ja pisti pistimellä huolettomasti heinärukoon kohauttaen olkapäitään merkiksi, että tämä teko tuntui hänestä naurettavalta. Ru'ossa ei mitään liikahtanut eikä pojan kasvotkaan ilmaisseet vähintäkään mielenliikutusta.
Ajutantti ja hänen joukkonsa miettivät heittää hiiteen koko toimituksen ja katselivat jo totisina nummelle päin ikäänkuin aikoisivat he palata takaisin samaa tietä, jota olivat tulleetkin, kun päällikkö, vakuutettuna siitä, etteivät uhkaukset vaikuttaneet mitään Mateon Falconen poikaan, päätti tehdä vielä viimeisen ponnistuksensa ja koettaa hyväilyjen ja lahjojen mahtia.
— Kuules, pikku orpanani, sanoi hän, sinä näyt olevan hyvin kasvatettu viikari ja olet varmaankin vielä pitkälle menevä. Vaan nyt lasket sinä kanssani ilkeää leikkiä ja ellen minä pelkäisi suututtavani orpanaani Mateo Falconea, niin piru vieköön ottaisinkin sinut mukaani.
— Hui, hai!
— Vaan kun orpanani tulee kotiin, niin kerron minä koko jutun hänelle ja silloin saat valheistasi verisen selkäsaunan.
— Jokohan?
— Saathan nähdä… Vaan kuuleppas … ole nyt siivo poika, niin minä annan sinulle jotain.
— Ja minä annan sinulle, orpana, erään neuvon: että jos te vielä viivyttelette, niin ehtii Gianetto jo palolle ja silloin täytyy olla useampia sinunlaisia uskalikkoja, jos mieli häntä sieltä etsiä.
Ajutantti otti taskustaan hopeakellon, joka maksoi ainakin kolmekymmentä frangia, ja huomatessaan, että pikku Fortunaton silmät säteilivät sitä katsellessa, riiputti hän sitä teräksisten vitjojen nenästä sanoen:
— Sinä veijari tahtoisit kai mielelläsi tämmöisen kellon kaulaasi ja astuskelisit Porto-Vecchion katuja ylpeänä kuin riikinkukko; ja ihmiset kyselisivät sinulta: "paljoko kello on?" ja sinä vastaisit: "katsokaa kelloani".
— Kun minä tulen isoksi, niin antaa enoni korpraali minulle kyllä kellon.
— Antaa kyllä, vaan enosi pojallapa jo on kello … ei sentään niin kaunis kuin tämä… Ja hän on kuitenkin sinua nuorempi.
Poikanen huokasi.
— No, tahdotkos tämän kellon, pikku orpana?
Fortunato näytti syrjäsilmällä kelloa katsellessaan kissalta, jolle tarjotaan kokonainen kananpoika. Tuntien, että häntä vain härnätään, ei se uskalla iskeä siihen kynsiänsä, vaan kääntää tuon tuostakin silmänsä pois päin, ettei houkutus kävisi liian suureksi; kuitenkin nuoleksii se myötäänsä suupieliänsä ja näyttää tahtovan sanoa isännälleen: "teidän leikkinne on liian julmaa!"
Ajutantti Gamba tuntui sentään toden teolla tarjottelevan kelloansa.
Fortunato ei ojentanut kättänsä, vaan sanoi happamesti hymyillen:
— Mitä te minua ilman aikojaan pilkkaatte?[8]
— En, Jumal'avita, pilkkaakaan. Sano vain, missä Gianetto on, niin on kellokin sinun.
Fortunaton huulille ilmestyi epäilyksen hymy ja katsoen mustilla silmillänsä ajutantin silmiin koetti hän niistä lukea, minkä verran hänen sanoihinsa oli luottamista.
— Viekää minulta olkaliput, huudahti ajutantti, jollen anna sinulle kelloa sillä ehdolla! Kumppalini tässä ovat todistajina, enkä minä saata lupaustani rikkoa.
Tätä sanoessaan vei hän kelloa yhä lähemmäksi, kunnes se melkein kosketti pojan kalpeata poskea. Tämän kasvoilla kuvastui selvästi sisällinen sieluntaistelu pyyteen ja vierasvaraisuuden kunnioittamisen välillä. Paljas rinta aaltoili kiihkeästi ja hän näytti olevan tukehtumaisillaan.
Sillä välin heilui ja kääntelihe kello koskettaen toisinaan hänen nenänsä päätä. Vähitellen alkoi vihdoin pojan oikea käsi kohota kelloa kohti: sormen päät jo koskettivat sitä ja pian lepäsi se kokonaan hänen kädessään, vaikka ajutantti yhä piteli sitä vitjojen toisesta päästä… Numerotaulu oli taivaansininen … kuori vasta kiillotettu … päivänpaisteessa se tulena välähteli… Houkutus oli liian suuri.
Fortunatolla nousi jo vasen käsikin ja olkansa yli viittasi hän peukalollaan heinärukoa, jota vastaan hän nojausi. Ajutantti ymmärsi hänet heti kohta. Hän päästi vitjat kädestään ja Fortunato tunsi olevansa kellon ainoa omistaja. Hän hypähti ylös vikkelästi kuin metsäpeura ja poistui kymmenen askeleen päähän heinäru'osta, jota jääkärit heti kävivät penkomaan.
Pian nähtiinkin heinänru'on liikahtelevan: sieltä ilmestyi verissään oleva mies, puukko kädessä; mutta koettaessaan nousta seisoalleen, ei hän hyytyneeltä haavaltaan jaksanutkaan pysyä pystyssä, vaan suistui maahan. Ajutantti syöksi heti hänen kimppuunsa ja väänsi tikarin hänen kädestään. Samassa sidottiin hän lujasti kiinni kaikesta vastustuksesta huolimatta.
Maaten kentällä pitkällään, sidottuna kuin mikäkin lyhde, käänsi
Gianetto päänsä lähestynyttä Fortunatoa kohti.
— Senkin … sikiö! sanoi hän tälle enemmän ylenkatseellisesti kuin vihaisesti.
Poika heitti hänelle saamansa hopearahan takaisin tuntien, ettei hän sitä enää ansainnut; mutta vangittu ei näyttänyt huomaavankaan tätä liikettä. Vallan kylmäverisesti sanoi hän ajutantille:
— Kuulkaas, hyvä Gamba, minä en jaksa kävellä, teidän täytyy kantaa minut kaupunkiin.
— Äsken sinä kuitenkin juoksit kuin vuorikauris, vastasi julma voittaja; mutta olehan huoletta: minä olen niin hyvilläni siitä, että sinut vihdoinkin sain kiinni, jotta kantaisin sinut peninkulman vaikka seljässäni väsymystä ensinkään tuntematta. Muuten aiomme valmistaa sinulle paarit oksista ja päällystakistasi; ja Crespolin vuokratalolla on meillä hevosetkin.
— Hyvä, sanoi vangittu; kai te panette hiukan olkia paareille, että minun on mukavampi olla.
Sillä välin kuin muutamat jääkäreistä puuhailivat valmistellen jonkunlaisia kantopaareja kastanjan oksista ja toiset sitoivat Gianetton haavaa, ilmestyi Mateo Falcone vaimoineen äkkiä erään palolle vievän polun käänteestä. Vaimo käveli kovasti kyyryssään kantaen tavattoman suurta kastanjasäkkiä, sillä aikaa kuin hänen miehensä astui herrana edellä ainoastaan pyssy kädessä ja toinen kantoremmissä; miehen arvo ei näet salli hänen kantaa muita taakkoja kuin aseensa.
Nähdessään sotamiehet arveli Mateo heti, että ne olivat tulleet häntä vangitsemaan. Mutta mistä tämä ajatus? Oliko Mateolla mitään oikeuden kanssa tekemistä? Ei. Hänhän oli päinvastoin hyvässä maineessa. Hän oli, kuten sanotaan, hyvämaineinen ja itsenäinen mies; vaan hän oli korsikalainen ja vuoristolainen eikä Korsikan vuoristolaisten joukossa ole monta, joka ei tarkoin muistellessaan löytäisi menneisyytensä ansioluettelosta jotakin pikku rikosta sellaista kuin pyssynlaukausta, tikarin pistoa tai jotakin muuta vähäpätöisyyttä. Mateolla oli parempi omatunto kuin ehkä kenelläkään muulla, sillä ainakaan kymmeneen vuoteen ei hän ollut tähdännyt pyssyänsä ihmistä kohti; mutta siitä huolimatta oli hän varovainen ja varustausi ankaraan itsepuolustukseen, jos tarvis sellaista vaati.
— Vaimo, sanoi hän Guiseppalle, heitä alas säkkisi ja ole varuillasi.
Tämä tottelikin silmänräpäyksessä. Mateo antoi hänelle pyssyn, joka oli ollut kantoremmissä ja joka ehkä olisi ollut vain vastuksena. Sitten latasi hän kädessään olevan tuliputken ja astui verkalleen taloansa kohti pujotteleiden tien varrella kasvavien puiden välistä ja ollen valmiina pienimmänkin vihamielisyyden huomatessaan viskautumaan paksuimman puunrungon taakse, mistä hän turvattuna voi itse ampua. Vaimo astui hänen jälkiään kantaen varapyssyä ja patroonalaukkua. Hyvän aviovaimon velvollisuus on näet taistelun tullessa ladata miehensä ampuma-aseet.
Ajutantille taas tuli aika hätä nähdessään Mateon lähestyvän näin verkkasin askelin, pyssy tanassa ja sormi liipasimella.
— Jos Mateo, ajatteli hän, sattuisikin olemaan Gianetton sukulainen taikka hänen ystävänsä, jota hän tahtoo puolustaa, niin tulisivat luodit hänen molemmista pyssyistään kahteen meistä yhtä varmasti kuin kirjeet postissa; ja jos hän tähtää minuun, sukulaisuudesta huolimatta!…
Tällaisessa hämmennystilassa teki hän sangen rohkean päätöksen: hän astui näet yksin Mateota kohti kertoakseen hänelle koko tapauksen ja lähestyi häntä kuin ainakin vanhaa tuttavaa; mutta tuo pieni välimatka, joka erotti hänet Mateosta, tuntui hänestä hirveän pitkältä.
— Hei, kuules, vanha toveri, huusi hän, — no, mitäs sinulle kuuluu, hyvä ystävä? Tunnetko sinä minua, Gamba orpanaasi.
Sanaakaan vastaamatta pysähtyi Mateo ja sillä aikaa kun toinen puheli, nosti hän verkalleen pyssyänsä, niin että sen suu oli taivasta kohti ajutantin likelle saapuessa.
— Hyvää päivää, veljeni,[9] sanoi ajutantti ojentaen hänelle kätensä. Onpa siitä aikoja kuin minä olen sinua nähnyt.
— Päivää, veli.
— Tulin ohikulkiessani sanomaan sinulle ja orpana Pepalle hyvänpäivän. Olemme tänään olleet pitkällä matkalla, vaan ei sovi valitella vaivojaan, kun on saanut sellaisen saaliin kuin me. Saimme näet juuri kiinni Gianetto Sanpieron.
— Jumalan kiitos! huudahti Giuseppa. Viime viikolla varasti hän meiltä lypsyvuohen.
Gambaa nämä sanat ilahduttivat.
— Kurja raukka! sanoi Mateo, hän oli nälkäinen.
— Se veijari puolustihe kuin jalopeura, jatkoi ajutantti hiukan nolostuneena — hän tappoi minulta yhden jääkärin eikä tyytynyt vielä siihenkään, vaan katkasi korpraali Chardonilta käsivarren; mutta siitä ei ollut paljo vahinkoa, olihan hän vain ranskalainen… Sitten oli hän piiloutunut niin viisaasti, ettei lempokaan olisi häntä keksinyt. Ilman pientä orpanaani Fortunatoa en häntä olisi ikinä löytänyt.
— Fortunatoa! huudahti Mateo.
— Fortunatoa? toisti Giuseppa.
— Niin, Gianetto oli kätkeynyt tuohon heinärukoon, vaan pikku orpanani ilmaisi viekkauden. Minä aionkin sanoa hänen enolleen korpraalille, että hän lähettää Fortunatolle kauniin lahjan palkinnoksi. Ja hänen sekä sinun nimesi tulevat raporttiin, jonka lähetän yleiselle syyttäjälle.
— Kirous! mutisi hiljaa Mateo.
He olivat saapuneet jääkärijoukon luo. Gianetto lepäsi jo paareillaan valmiina lähtöön. Nähdessään Mateon tulevan Gamban seurassa hymyili hän omituisesti, käänsihe talon ovelle päin ja sylkäsi kynnykselle sanoen:
— Kavaltajan asunto!
Täytyi olla valmis kuolemaan sen, joka uskalsi käyttää kavaltajan nimeä Falconesta. Tarkka tikarinpisto, jota ei olisi tarvinnut uusia, olisi tavallisissa oloissa loukkauksen heti kostanut. Mateo ei nyt kuitenkaan tehnyt muuta liikettä kuin nosti murtuneen näköisenä kätensä otsalleen.
Nähdessään isänsä tulevan oli Fortunato vetäynyt tupaan. Sieltä palasi hän ennen pitkää maitotuopin kanssa, jonka hän katse maahan luotuna tarjosi Gianettolle.
— Pysy kaukana minusta! ärjäsi vangittu jylisevällä äänellä.
Kääntyen sitten erään jääkärin puoleen: — Toveri hyvä, annas minulle juotavaa! sanoi hän.
Sotamies antoi litteän juomapullonsa hänelle käteen ja ryöväri joi sen miehen antamaa vettä, jonka kanssa hän vasta oli laukauksia vaihtanut. Sitten pyysi hän, että hänen kätensä, jotka olivat sidotut selän taakse, solmittaisiin ristiin rinnan päälle.
— Lepään mieluummin mukavasti, sanoi hän.
Pyyntö täytettiin hetikohta; sitten antoi ajutantti lähtömerkin, lausui jäähyvästit Mateolle mitään vastausta tältä saamatta ja niin lähdettiin kiirein askelin nummelle päin.
Kului lähes kymmenen minuuttia ennen kuin Mateo suunsa avasi. Poikanen katseli levotonna vuoroin äitiänsä, vuoroin isäänsä, joka pyssyynsä nojaten tuijotti häneen tuimistuneen vihaisesti.
— Sinä alottelet hyvin, sinä! sanoi Mateo vihdoin tyynellä äänellä, joka kuitenkin väristytti sitä, ken miehen tunsi.
— Isä! huudahti poika lähestyen kyyneleet silmissä ikäänkuin aikoisi hän heittäytyä isänsä jalkojen juureen.
Vaan Mateo ärjäsi hänelle:
— Pois minusta!
Poika pysähtyi ja seisoi nyyhkyttäen liikkumattomana muutamia askeleita isästään.
Giuseppa tuli lähemmäksi. Hän oli huomannut kellon vitjat, joiden pää pisti Fortunaton paidan välistä esille.
— Kuka sinulle tämän kellon antoi? kysyi hän ankarasti.
— Orpanani ajutantti.
Faleone tempasi kellon ja lennätti sen sellaisella voimalla erääseen kiveen, että se pirstausi tuhanneksi muruksi.
— Vaimo, sanoi hän, onko tuo poika minun tekemäni?
Giuseppan ruskeat posket lensivät tulipunaisiksi.
— Mitä sinä sanotkin, Mateo, ja muistatko, kenelle puhut?
— No niin, tuo poika on siis heimonsa ensimmäinen kavaltaja.
Fortunaton nyyhkytykset kävivät kahta vertaa äänekkäämmiksi ja Falcone tuijotti häneen yhäti ilveksensilmillään. Vihdoin löi hän pyssynsä perällä kerran maahan, heitti sen sitten olalleen ja lähti astumaan palolle päin huutaen Fortunatoa tulemaan perästä. Poika totteli.
Giuseppa juoksi Mateon jälkeen ja tarttui häntä käsivarteen.
— Hän on sentään sinun poikasi, sanoi hän vapisevalla äänellä ja katsoi mustilla silmillään miestänsä silmiin nähdäksensä, mitä hänen mielessään liikkui.
— Laske irti minut! vastasi Mateo, minä olen hänen isänsä.
Giuseppa syleili poikaansa ja meni itkien tupaan. Siellä heittäysi hän polvilleen pyhän Neitsyen eteen ja rukoili kiihkeästi. Sillä välin astui Falcone pari sataa askelta polkua myöten eikä pysähtynyt ennen kuin tuli erään laakson luo, jonne hän laskeusi. Siinä tutki hän maaperää pyssynsä perällä ja huomasi sen olevan pehmeän ja helpon kaivaa. Paikka tuntui hänestä tarkoitukseensa soveliaalta.
— Fortunato, mene tuon suuren kiven luo.
Poika teki niinkuin käskettiin ja laskeusi sitten polvilleen.
— Lue rukouksesi.
— Isä, isä, älkää tappako minua.
— Lue rukouksesi! toisti Mateo hirvittävällä äänellä.
Supattaen ja nyyhkyttäen luki poikanen isä meidän ja uskontunnustuksen. Isä vastasi kovalla äänellä Amen! kummankin rukouksen perästä.
— Siinäkö ovat kaikki rukoukset, mitä osaat?
— Isä, osaan minä vielä Ave Marian ja sen, jonka täti minulle opetti.
— Se on sangen pitkä, vaan menköön.
Poika luki rukouksensa sammuvalla äänellä.
— Oletko lopettanut?
— Voi, isä hyvä, armahtakaa! antakaa anteeksi! En minä koskaan enää semmoista tee! Ja minä rukoilen niin kauvan orpana korpraalia, että hän armahtaa Gianettoa!
Hän puhui vielä, kun Mateo jo oli ladannut pyssynsä ja painoi perän poskelleen lausuen:
— Jumala antakoon sinulle anteeksi!
Poika teki epätoivoisen yrityksen noustakseen ylös isänsä polvia syleilemään; mutta hänellä ei ollut siihen aikaa. Mateo laukasi ja Fortunato kaatui kuolleena paikalle.
Luomatta silmäystäkään ruumista kohti lähti Mateo talollensa päin hakemaan lapiota haudatakseen poikansa. Tuskin oli hän ehtinyt ottaa muutamia askeleita, kun hän tapasi Giuseppan, joka laukauksesta säikähtyneenä juoksi murhapaikalle.
— Mitä sinä olet tehnyt? huusi hän.
— Oikeutta.
— Ja missä hän on?
— Laaksossa. Aion juuri haudata hänet. Hän kuoli kristittynä ja minä luetan hänelle messun. Käy sano vävylleni Tiedoro Bianchille, että hän muuttaa meille asumaan.
1829.
Etuvarustuksen valloitus.
Eräs ystäväni upseeri, joka joitakuita vuosia sitten kuoli kuumetautiin Kreikassa, kertoi minulle muutamana päivänä ensimmäisestä ottelusta, jossa hän oli ollut mukana. Hänen kertomuksensa vaikutti minuun niin voimakkaasti, että heti lomahetken saatuani kirjoitin sen muististani paperille. Tässä se nyt on:
Saavuin rykmenttiin syyskuun 4:n päivän iltana. Everstin tapasin leirikentällä. Ensin otti hän minua jotenkin tylysti vastaan; mutta kenraali B:n antaman suosituskirjeeni luettuansa muutti hän käytöstänsä ja lausui muutamia kohteliaita sanoja.
Hän esitti minut kapteenilleni, joka juuri palasi eräältä partioretkeltä. Tämä kapteeni, jota minulla tuskin oli aikaa tarkastaa tunteakseni, oli iso, tummaverinen ja ulkomuodoltaan ankaran ja tylyn näköinen mies. Tavallisena sotamiehenä oli hän alkanut uransa ja voittanut sekä olkalippunsa että kunnianmerkkinsä taistelutantereella. Hänen äänensä oli käheä ja heikko ollen omituisesti vastakkainen hänen melkeinpä jättiläismäiselle vartalolleen. Syynä tähän outoon äänenkäheyteen sanottiin olevan erään luodin, joka oli kerrassaan lävistänyt hänet Jenan tappelussa.
Kuultuaan, että minä olin juuri päässyt Fontainebleaun sotakoulusta, virnisti hän kasvojansa sanoen:
— Luutnanttiin kaatui eilen…
Minä ymmärsin hänen tällä tahtovan sanoa: "Teidän pitäisi muka täyttää hänen sijansa, vaan siihen ette te kykene". Huulillani pyöri jo pisteliäs vastaus, mutta minä hillitsin itseni.
Kuu nousi Cheverinon etuvarustuksen takaa, joka sijaitsi kahden kanuunankantaman päässä leirituliltamme. Suuri ja punainen se oli, kuten tavallisesti noustessaan. Mutta tuona iltana näytti se tavallistaan suuremmalta. Hetkisen kuluessa häämötti koko varustus vallan synkkänä kuun heleässä hohteessa. Se muistutti puhkeamaisillaan olevan tulivuoren kartiomaista huippua.
Vierelläni oleva vanha sotamieskin huomasi kuun värin.
— Onpa se punainen, sanoi hän; se merkitsee, että tuon kuuluisan varustuksen valloitus on käyvä meille kalliiksi!
Minä olen aina ollut taikauskoinen ja varsinkin tällä hetkellä teki tuo ennustus minuun syvän vaikutuksen. Laskeusin levolle, vaan en saanut unta. Nousin ylös ja kävelin jonkun aikaa katsellen tavatonta tulijuovaa, joka kultasi Cheverinon kylän takaiset kukkulat.
Kun arvelin yön raittiin ja virkistävän ilman tarpeeksi vilvoittaneen veriäni, palasin nuotiolle; kietoutuen huolellisesti päällystakkiini suljin silmäni toivossa, etten avaisi niitä ennen päivän nousua. Mutta uni vain ei tullut. Tahtomattani kävivät ajatukseni surullisiksi. Tuumin itsekseni, ettei minulla noiden kentällä makaavien sadan tuhannen miehen joukossa ollut ainoatakaan ystävää. Jos haavoittuisin, niin joutuisin sairashuoneeseen, missä tietämättömät välskärit minua armotta kohtelisivat. Mieleeni johtui kaikki, mitä olin kirurgisista leikkauksista kuullut. Ankarasti tykytti sydämmeni ja koneellisesti asettelin minä nenäliinan ja lompakon rintani päälle jonkunlaiseksi pantsariksi. Väsymys valtasi minut, nukahdin aina hetkeksi, mutta samassa sai joku surullisempi ajatus suuremman voiman, niin että hytkähtäen heräsin. Väsymys voitti kuitenkin vihdoin ja kun herätysrumpu soi, nukuin minä makeinta untani. Asetuimme rintamaan, aamuhuuto tapahtui ja sitten pantiin aseet takaisin ristikoilleen ja kaikki näytti siltä kuin olisi meillä ollut aikomus viettää päivä aivan levollisesti.
Noin kolmen aikana saapui ajutantti käskyn kanssa. Meidät kutsuttiin uudelleen aseihin, jääkärimme hajoitettiin ympäri kenttää, me seurasimme heitä verkalleen ja kahdenkymmenen minuutin päästä näimme venäläisten etuvartioiden järjestäytyvän ja palaavan varustukseen takaisin.
Eräs tykkipatteri asettui oikealle, toinen vasemmalle meistä, vaan molemmat jotenkin kauvas edellemme. He alkoivat sangen kiivaan tulen vihollista kohti, joka yhtä tuimasti vastasi, ja pian peittyi Cheverinon varustus paksuihin savupilviin.
Rykmenttimme oli melkein suojattuna venäläisten tulelta erään ylängön kautta. Kuulat, joita meitä kohti ei monta tullutkaan (vihollinen kun etupäässä ahdisti tykkiväkeämme), lensivät ylitsemme tai viskasivat meitä vastaan multaa ja pieniä kiviä.
Niin pian kuin käsky marssia eteenpäin oli annettu, katsoi kapteeni minuun niin tutkivasti, että minun täytyi pyyhkäistä pari kertaa nuoria viiksiäni näyttääkseni niin huolettomalta kuin mahdollista. Muuten ei minua pelottanutkaan ja ainoa huoleni oli se, että muut ehkä luulivat minun pelkäävän. Nuo vaarattomat kuulat vaikuttivat nekin siihen, että pysyin sankarillisen kylmäverisenä. Itserakkauteni taas toisti, että todellakin olin vaarassa, koskapa kuitenkin olin patteritulen alla. Tunsin itseni vallan iloiseksi hyvinvoinnistani ja mietiskelin, kuinka hauskaa on kertoa Cheverinon varustuksen valloituksesta rouva B:n salongissa Provencen kadun varrella.
Eversti kulki juuri komppaniamme ohitse virkahtaen minulle: "Kas nyt te saatte jo alkajaisiksenne totuuden tuntea".
Minä hymyilin kuin sotajumala ja pyyhkäsin hialtani pois multaa, jota eräs kolmenkymmenen askeleen päähän pudonnut kanuunan kuula oli heittänyt päälleni.
Venäläiset näyttivät huomaavan kuuliensa huonon menestyksen, sillä he rupesivat nyt ampumaan räjähdyskuulilla, jotka paremmin yllättivät meidät notkelmassamme. Eräs suurehko kranaatin sirpale pyyhkäsi lakin päästäni ja tappoi miehen sivultani.
— Onnittelen teitä, sanoi kapteeni minulle juuri kun olin saanut lakkini maasta; kas nyt olette te turvattuna täksi päiväksi. — Minä olen usein huomannut tämän taikauskon sotamiehissä, jotka uskovat että selviö non bis in idem pitää paikkansa yhtä hyvin taistelutantereella kuin oikeussalissa. Panin ylpeästi lakin jälleen päähäni.
— Kas sepä oli suora tapa tervehtiä ihmisiä, sanoin niin iloisesti kuin voin. Oloihin nähden pidettiin tätä huonoa sukkeluutta vallan mainiona.
— Onnittelen teitä, toisti kapteeni vielä, muuta vahinkoa ei teille tule tapahtumaan ja vielä tänä iltana on teillä komppania komennettavana, sillä kovin minun korviani tänään kuumennetaan. Joka kerran kun minä olen haavoittunut, on vierelläni seisova upseeri saanut kuolettavan luodin ja, lisäsi hän hiljempää ja melkein häpeissään, heidän nimensä ovat aina alkaneet P:llä.
Tekeysin urhoolliseksi ja useat olisivat kai tehneet minun tavallani; moneen olisivat nämä ennustavat sanat vaikuttaneet niin kuin minuunkin. Ensikertalaisena ollen tunsin minä, etten voinut uskoa ajatuksiani kenellekään, vaan että minun aina tuli näyttää kylmäveriseltä ja urhoolliselta.
Puolen tunnin kuluttua väheni venäläisten tuli tuntuvasti; silloin astuimme mekin esille suojapaikastamme marssiaksemme varustusta kohti.
Rykmenttiimme kuului kolme pataljoonaa. Toinen pataljoona sai tehtäväkseen käydä varustuksen kimppuun kiertämällä laakson puolelta; molemmat toiset määrättiin rynnäkköä varten. Minä olin kolmannessa pataljoonassa.
Tultuamme ulos rintavarustusten takaa, missä olimme olleet suojattuina, kohtasi meitä moneen kertaan jalkaväen linjatuli voimatta kuitenkaan suuria aukkoja riveihimme tuottaa. Kuulain vinkuminen oudostutti minua: usein käänsin päätäni sinne päin saadakseni vain leikkisanoja vastaani tähän ääneen tottuneemmilta tovereiltani.
— Tappelu ei lopulta olekaan niin hirvittävä asia, arvelin itsekseni.
Rientoaskelin astuimme eteenpäin, jääkärit etunenässä; yht'äkkiä kiljasivat venäläiset kolme hurraata, kolme eri kertaa, pysyen sitten vallan hiljaa ja ampumatta.
— En pidä tuosta hiljaisuudesta, sanoi kapteeni, se ei hyvää ennusta.
Mielestäni melusivat meikäläiset liian kovasti enkä voinut olla sisässäni vertaamatta heidän rähiseviä huutojansa vihollisen juhlalliseen äänettömyyteen.
Jouduimme pian varustuksen juurelle, vallisuojukset olivat kuulamme rikkoneet ja mullistelleet. Sotamiehet ryntäsivät näille uusille raunioille huutaen eläköön keisari! kovemmin kuin olisi voinut odottaakaan ihmisiltä, jotka jo olivat niin paljo kirkuneet.
Loin katseeni ylöspäin enkä ikinä unohda silloista näkyä. Enin osa savua oli kohonnut ilmaan ja riippui kuin baldakiinin taivas noin kahdenkymmenen jalan korkuisella varustuksen yli. Sinertävän usvan läpi näkyi heidän puoleksi hajonneen rintasuojuksensa takana venäläiset krenatöörit, seisovan pyssyt koholla ja liikkumattomina kuin patsaat. Olen vieläkin näkevinäni jokaisen sotamiehen, vasen silmä meihin luotuna ja oikea kohotetun pyssyn peitossa. Eräässä ampumareiässä muutamia askeleita meistä seisoi mies tulisoihtu kädessä kanuunansa vieressä.
Minua värisytti ja luulin jo viimeisen hetkeni tulleen.
— Kas nyt alkaa tanssi, pojat, huusi kapteenini. Hyvästi!
Ne olivat viimeiset sanat, mitkä hänen kuulin lausuvan.
Rummunpärinää kuului varustuksesta. Näin kaikkien pyssyjen laskeutuvan. Ummistin silmäni ja kuulin hirmuisen paukkeen, jota seurasi huudot ja voihkaukset. Avasin jälleen silmäni kummastellen, että vielä olin hengissä. Varustus oli taas savun peitossa. Ympärilläni haavoitettuja ja kuolleita. Kapteenini makasi jaloissani: hänen päänsä oli eräs kuula murskannut ja hänen aivojansa sekä vertansa oli hulmahtanut vaatteilleni. Koko komppaniastani ei ollut pystyssä enää kuin kuusi sotamiestä ja minä.
Tämän verisaunan saatuamme olimme hetken aikaa kuin ällistyksissä. Asettaen lakkinsa miekkansa kärkeen kapusi eversti ensimmäisenä rintasuojukselle huutaen: eläköön keisari! ja hänen jäljessään heti kaikki muut eloon jääneet. En paljo muista mitä sitten seurasi. Me jouduimme varustuksen sisään, en tiedä millä tavoin. Taisteltiin käsikähmässä niin paksussa savussa, ettei voitu nähdä toisiaan. Luulen lyöneenikin, koskapahan sapelini oli vallan verinen. Vihdoin kuulin huudettavan: "voitto on meidän!" ja savun hälvetessä näin koko varustuksen kentän verta ja kuolleita täynnä. Varsinkin kanuunat olivat vallan haudattuina ruumiskekojen alle. Noin kaksi sataa miestä ranskalaisissa univormuissa seisoi ryhmässä ilman järjestystä, toiset ladaten pyssyjänsä, toiset puhdistaen pistimiänsä. Yksitoista venäläistä vankia oli heidän keskessään.
Eversti lepäsi vallan verisenä särkyneiden vaunujen päällä linnan portin suulla. Muutamia sotamiehiä tunkeili hänen ympärillään: minäkin lähestyin häntä.
— Missä on vanhin kapteeni? kysyi hän eräältä kersantilta.
Kersantti kohautti olkapäitään sangen merkitsevällä tavalla.
— Entäs vanhin luutnantti?
— Tämä eilen saapunut herra tässä, sanoi kersantti vallan tyynellä äänellä.
Eversti hymyili happamesti.
— No niin, herraseni, te siis komennatte päällikkönä; varustakaa heti linnoituksen portti näillä muonavaunuilla, sillä vihollinen on vielä voimakas; mutta kenraali C … on tuleva avuksenne.
— Eversti, sanoin minä, te olette kai pahoin haavoittunut?
— Yks' kaikki, ystäväni, mutta varustus on valloitettu!
Tamango.
Kapteeni Ledoux oli hyvä merimies. Hän oli alkanut tavallisena matruusina ja siitä ylennyt perämiehen apulaiseksi. Trafalgarin tappelussa musersi eräs puun pirstale hänen vasemman kätensä, joka täytyi leikata pois, ja hän sai sitten eronsa hyvillä todistuksilla. Rauhallinen elämä ei häntä kuitenkaan miellyttänyt ja niin pian kuin tilaisuus merelle lähtöön tarjoutui, otti hän eräällä kaapparilaivalla palveluksen toisena luutnanttina. Muutamista merisaaliista saamillansa rahoilla osti hän kirjoja ja tutki tietopuolisestakin purjehdusoppia, jonka hän jo käytännöllisesti vallan hyvin tunsi. Aikaa myöten kohosi hän erään kolmella kanuunalla ja kuudellakymmenellä miehellä varustetun kaappariristeilijän kapteeniksi ja Jerseyn rantapurjehtijat muistelevat vieläkin hänen urostöitään.
Rauha häntä huolestutti: sodan aikana oli hän koonnut pienen omaisuuden, jota hän toivoi voivansa lisätä englantilaisten kustannuksella. Välttämättömyys pakotti hänet tarjoamaan palveluksensa rauhallisiin toimiin ja ollen tunnettu päättäväiseksi ja kokeneeksi mieheksi sai hän helposti laivan kuljetettavakseen. Kun orjakauppa kiellettiin ja kun sen harjoittajain täytyi osata välttää ranskalaisten tullimiesten valppautta, mikä muuten ei kovin vaikeaa ollutkaan, mutta sitä paitse — ja se olikin paljo uhkarohkeampaa — pelastautua englantilaisten risteilijäin kynsistä, kävi kapteeni Ledoux tärkeäksi mieheksi ebenpuun kuljettajille.[10]
Eroten huomattavasti useimmista muista merimiehistä, jotka hänen tavallaan ovat kauvan aikaa viettäneet ikäviä päiviä alemmissa viroissa, ei hänellä ollut vähimmässäkään määrässä sitä suurta vastenmielisyyttä uudistuksia kohtaan ja sitä taipumusta vanhoillisuuteen, minkä hänenlaisensa tavallisesti säilyttävät ylempiin arvoihin kohottuaan. Kapteeni Ledoux oli päinvastoin ollut ensimmäinen suosittamaan isännälleen rauta-astioiden käyttöä veden pitoa ja säilytystä varten. Hänen laivallansa olivat käsi- ja jalkaraudat, joita neekerilaivoissa on varastottain, valmistetut uuden järjestelmän mukaan ja ruostumisen välttämiseksi huolellisesti vernissatut. Mutta suurimman kunnioituksen voitti hän orjakauppiaiden keskuudessa teettämällä oman suunnitelmansa mukaan orjakauppaa varten aiotun, nopeakulkuisen, kapean ja sotalaivan pituisen prikin, johon kuitenkin mahtui sangen suuri lukumäärä mustaihoisia. Nimeksi antoi hän sille Toivo. Kapeat ja limitetyt välisillat tahtoi hän ainoastaan kolme jalkaa ja neljä tuumaa korkeiksi väittäen, että tämä tila salli kooltaan ihmismäisten orjain mukavasti istua; ja mitä heidän tarvitsee seisoalleen nousta?
— Siirtomaihin tultuaan, sanoi Ledoux, saavat he seisoa liiaksikin!
Nojaten selkäänsä laivan kupeisiin ja jakautuneina kahteen yhtäsuuntaiseen riviin istuivat mustaihoiset niin, että heidän jalkojensa eteen jäi tyhjää tilaa, joka kaikissa muissa neekerilaivoissa jätetään käytäväksi. Ledoux ymmärsi sijoittaa tällekin välille muita neekereitä, jotka lepäsivät kohtisuoraan toisia vastaan. Näin mahtui hänen laivaansa noin kymmenkunnan neekeriä enemmän kuin muihin tonniluvultaan samankokoisiin. Tarkasti ottaen olisi heitä siihen voinut sijoittaa enemmänkin; mutta täytyyhän olla ihmisellisyyttä ja jättää neekerillekin ainakin viisi jalkaa pitkä ja kaksi leveä tila temmeltääkseen tuon yli kuusi viikkoa kestävän purjehdusmatkan aikana: "Sillä", sanoi Ledoux isännälleen puolustaaksensa tätä vapaamielistä toimenpidettä, "ovathan neekeritkin yhtäkaikki ihmisiä niinkuin valkoihoisetkin".
Toivo lähti Nantesista eräänä perjantaina, kuten taikauskoiset ihmiset myöhemmin huomauttivat. Tarkastajat, jotka tutkivat juurtajaksaen koko prikin eivät huomanneet kuutta suurta rautakirstua täynnä käsi- ja jalkarautoja sekä n.k. rautaisia oikeudentankoja, jotka mistä lienevätkin nimensä saaneet. Ei heitä myöskään kummastuttanut se tavaton veden paljous, millä Toivo oli varustautunut, vaikka se paperiensa mukaan ei aikonut edemmäs kuin Senegaliin vaihtaaksensa puutavaroilla norsunluita. Matka ei tosin ole pitkä, mutta eihän varovaisuuskaan voi haitata. Jos esim. sattuisi tyyni tapaamaan, niin mihinkäs siellä ilman vettä jouduttaisiin?
Toivo lähti siis eräänä perjantaina matkalle kaikin puolin hyvin varustettuna ja kalustettuna, Ledoux olisi ehkä halunnut hiukan lujemmat mastot, mutta niin kauvan kuin hän itse laivaa johti, ei hänellä ollut syytä valittaa. Matka kävi onnellisesti ja nopeasti aina Afrikan rannikolle saakka. Laiva laski ankkuriin (luullakseni) Joalen joella sellaisena hetkenä, jolloin englantilaiset risteilijät eivät olleet vahtimassa tätä osaa rannikosta. Maan välikauppiaat tulivat hetikohta laivalle. Hetki oli mitä suotuisin. Tamango, kuuluisa sotamies ja orjain kauppaaja, oli juuri tuonut rannikolle suuren orjalauman ja hän oli huokea hinnoilleen niinkuin ainakin mies, joka tuntee omaavansa kyvyn ja keinot toimittaa tilaukset nopeasti paikalle, niin pian kuin hänen kauppaesineensä käyvät harvinaisiksi.
Kapteeni Ledoux soudatti itsensä rantaan ja lähti tervehtimään Tamangoa. Hän tapasi tämän kiiruusti kyhätyssä olkikodassa, kahden vaimonsa, muutamien välikauppiaiden ja orjain kuljettajain seurassa. Tamango oli pukeunut juhlapukuun valkoihoisen kapteenin vastaanottoa varten. Hänellä oli yllään vanha, sininen univormutakki, jossa korpraalin nauhat vielä olivat tallella; mutta kummallakin olkapäällä riippui kaksi kultaista olkalippua samasta napista, toinen heiluen edessä, toinen takana. Kun paitaa ei ollut ensinkään ja kun takki oli hieman lyhyt hänen pituiselleen miehelle, näkyi takin valkeiden reunusten ja Guinean liinasta tehtyjen housujen välistä melkoinen kaistale mustaa ihoa, joka oli vallan leveän vyön näköinen. Suuri ratsuväen miekka oli hihnalla sidottu kupeelle ja kädessä oli hänellä kaunis kaksipiippuinen pyssy englantilaista tekoa. Näin puettuna piti afrikalainen sotilas itseänsä hienompana kuin täydellisin pariisilainen tai lontoolainen keikari.
Kapteeni Ledoux katseli häntä jonkun aikaa äänettömänä, sillä välin kuin Tamango, pyörähdelIen kuin vieraan kenraalin edessä marssiva krenatööri, nautti siitä vaikutuksesta, minkä hän luuli valkoihoiseen tekevänsä. Tarkastettuaan häntä tuntijan silmällä kääntyi Ledoux alaluutnanttiinsa sanoen:
— Kas tuosta veitikasta ottaisin minä ainakin kolme tuhatta frangia, jos saisin hänet terveenä ja vahingoittumatta Martiniqueen asti.
Istuttiin ja eräs jalofein kieltä hiukan taitava matruusi toimitti tulkin virkaa. Kun ensimmäiset kohteliaisuudet oli vaihdettu, toi laivapoika korillisen viinapulloja; juoskenneltiin ja saadakseen Tamangon hyvälle tuulelle lahjoitti kapteeni hänelle kauniin nahkaisen ruutikotelon, jota koristi Napoleonin kohokuva. Kun lahja oli sopivalla kiitollisuudella vastaanotettu, astuttiin kodasta ulos, istuttiin viinapulloineen varjopaikkaan ja Tamango antoi merkin tuoda esille myytävänä olevat orjat.
He tulivatkin pitkässä jonossa, seljät koukussa väsymyksestä ja ahdistuksesta, kantaen kukin kaulassaan yli kuusi jalkaa pitkää hankoa, jonka molemmat sakarat olivat niskassa puukapulalla yhdistetyt. Matkalle lähdettäessä ottaa joku kuljettajista olkapäälleen ensimmäisen orjan hangon varren; tämä tekee samoin hänen jäljessään tulevan hangolle, toinen kantaa kolmannen orjan hankoa j.n.e. Jos on kysymys seisahtumisesta, iskee kulkueen päällysmies hankonsa varren terävän pään maahan ja silloin seisahtuu koko jono. Helppo on ymmärtää, ettei matkalla tarvitse pakoa ajatellakaan, kun kaulassa riippuu kuuden jalan pituinen, raskas tanko.
Jokaisen orjan ohikulkiessa, olipa se sitten mies- tai naispuolinen, kohautti kapteeni olkapäitään pitäen miehiä kurjina, naisia joko liian vanhoina tai nuorina ja valitellen mustaihoisen rodun huononemista.
— Kaikki ränstyy, sanoi hän; vallan toista se ennen oli. Naiset olivat viisi jalkaa kuusi tuumaa pitkiä ja neljä miestä olisi jaksanut aivan hyvin kääntää fregatinkin nostosillan suur-ankkurin nostamista varten.
Yhäti arvostellessaan valikoi hän sentään jo päältä päin mustaihoisista vahvimmat ja kauneimmat. Näistä voi hän maksaa tavallisen hinnan, mutta muista vaati hän suurta alennusta. Tamango taas puolusteli etujaan, kehui tavaroitaan, puhui mustaihoisten vähenemisestä ja orjakaupan vaaroista. Vihdoin lopetti hän vaatien, en tiedä kuinka suurta hintaa orjista, jotka valkoinen kapteeni tahtoi ottaa laivalleen.
Niin pian kuin tulkki oli kääntänyt Tamangon vaatimuksen ranskaksi oli Ledoux vähällä lentää seljälleen hämmästyksestä ja harmista; muristen muutamia hirveitä kiroussanoja nousi hän sitten ylös keskeyttääkseen kaiken kaupanteon tuollaisen hullun miehen kanssa. Mutta Tamango pidätti häntä ja sai suurella vaivalla hänet jälleen istuutumaan. Uusi pullo avattiin ja keskustelu jatkui jälleen. Nyt oli mustaihoisen vuoro pitää valkoisen tarjouksia hulluina ja luonnottomina. Siinä huudettiin, keskusteltiin kauvan ja juotiin mahdottomasti paloviinaa; mutta viina vaikutti vallan eri tavalla näihin molempiin riitapuoliin. Mitä enemmän ranskalainen joi, sen huokeammiksi arvosteli hän uhrinsa; kuta enemmän afrikalainen taas joi, sitä pienemmiksi kävivät hänen vaatimuksensa. Kun korillinen oli tyhjennetty, oltiinkin täten hinnasta selvillä. Huonoja puuvillakankaita, ruutia, tuluksia, kolme tynnyriä viinaa ja viisikymmentä huonosti korjusteltua pyssyä annettiin sadan kuudenkymmenen orjan vaihtohintana. Kauppasopimuksen lopulliseksi päätökseksi löi kapteeni kättä puoleksi humaltuneen mustaihoisen kanssa ja heti sen jälkeen annettiin orjat ranskalaisten matruusein haltuun, jotka taas ehättivät riisumaan heiltä pois puuhangot pannakseen sijaan kaula- ja käsiraudat, vaihdos, joka selvästi osottaa eurooppalaisen sivistyksen etevämmyyttä.
Noin kolmekymmentä orjaa jäi vielä jäljelle: lapsia, vanhuksia ja heikkoja naisia. Laiva oli täysi.
Tietämättä mitä tehdä näillä hylyillä kaupitteli Tamango niitä kapteenille pyytäen pullon viinaa hengeltä. Tarjous oli houkutteleva. Ledoux muisteli, että hän, "Sisiilian verilöylyä" Nantesissa esitettäessä, oli nähnyt melkoisen joukon lihavia ja kookkaita miehiä tunkeutuvan jo vallan täydelle parterille ja löytävän sijaa istuutua — ihmisruumiin joustavuuskyvyn avulla. Hän otti hoikimmat kaksikymmentä orjaa noista kolmestakymmenestä.
Silloin pyysi Tamango jäljelle jääneistä kymmenestä ainoastaan ryypyn viinaa kustakin. Ledoux mietti, etteiväthän lapset maksa ja tarvitse muuta kuin puoli sijaa yleisissä ajovaunuissa. Hän otti siis kolme lasta, vaan selitti sitten, ettei hän huoli enää ainoatakaan mustaihoista. Nähdessään, että hänellä vielä oli seitsemän orjaa ristinään, tempasi Tamango pyssynsä ja tähtäsi lähimmäistä naista: se oli noiden kolmen lapsen äiti.
— Osta, sanoi hän valkoiselle, taikka tapan hänet; pieni ryyppy viinaa tai laukaisen.
— Ja mitä p—lettä luulet sinä minun tuolla tekevän? vastasi Ledoux.
Tamango laukasi ja orjatar kaatui kuolleena maahan.
— Kas niin, ja nyt toinen! huusi Tamango tähdäten erästä vallan murtunutta vanhusta: ryyppy viinaa taikka minä…
Toinen hänen vaimoistaan tyrkkäsi hänen käsivarttansa, niin että kuula lensi ilmaan. Tämä oli näet huomannut, että mies, jonka Tamango yritti ampua, oli eräs poppamies eli taikuri, joka oli ennustanut hänen tulevan kuningattareksi.
Viinasta raivostuneena ei Tamango enää voinut hillitä itseänsä nähdessään, että hänen tahtoansa vastustettiin. Armotta löi hän vaimoansa pyssyn perällä ja kääntyi sitten Ledoux'n puoleen:
— Kuules, sanoi hän, saat minulta tämän naisen.
Hän oli hyvännäköinen. Ledoux katseli häntä hymyillen, tarttui hänen käteensä ja virkahti:
— Hänelle minä kyllä sijan tiedän.
Tulkki oli ihmisystävällinen mies. Hän antoi Tamangolle pahvisen tupakkakotelon ja pyysi omakseen kuusi jälellä olevaa orjaa. Sitten päästeli hän heidät irti kaulahangoista ja salli heidän mennä, minne vain hyväksi näkivät. Heti he pelastautuivatkin mikä minnekin päin, vaan joutuivat aivan ymmälle miettiessään palausta kahdensadan peninkulman päässä rannikolta oleville kotiseuduilleen.
Sillä välin lausui kapteeni Tamangolle jäähyvästit ja ehätti viemään lastiansa laivalle niin pian kuin suinkin. Ei ollut viisasta vitkastella kovin kauvan joella, sillä risteilijät voivat palata takaisin; seuraavana päivänä tahtoikin hän jo sukeutua matkalle. Tamango taas nukahti nurmikolle varjopaikkaan humalaansa selvittääkseen.
Herätessään näki hän laivan jo täysissä purjeissa viilettävän jokea alaspäin. Pää eilisestään vielä kohmeloisena kysyi Tamango vaimoansa Aychétä. Hänelle vastattiin, että tämä raukka oli tullut pahoittaneeksi hänen mieltänsä ja että hän oli lahjoittanut vaimonsa valkoiselle kapteenille, joka oli vienyt hänet mukaansa laivalle. Tämän kuullessaan löi Tamango hämmästyneenä otsaansa, tempasi pyssynsä, ja kun joki teki useita polvekkeita ennen kuin mereen laskeusi, juoksi hän suorinta tietä erään pienen lahden pohjukkaan, joka oli noin puolen peninkulman päässä joen suulta. Siellä toivoi hän löytävänsä kanootin yllättääkseen sillä prikin, jonka kulkua joen polvekkeet hidastuttivat. Eikä hän pettynytkään: hän ehti todellakin hypätä kanoottiin ja saavuttaa neekerilaivan.
Ledoux kummastui nähdessään hänet ja vielä enemmän kuullessaan hänen vaativan takaisin vaimoansa.
— Mikä on annettu, on annettu, vastasi hän ja käänsi hänelle selkänsä.
Mustaihoinen pysyi yhä vaatimuksessaan tarjoten takaisin osaa tavaroista, jotka hän oli orjain vaihtohintana saanut. Kapteeni vain naureskeli sanoen, että Ayché oli sangen hyvä vaimo, jonka hän tahtoi pitää. Tamango paralta pääsi hillitön itku ja yhtä kimeitä hätähuutoja kuin joltakin kirurgisen leikkauksen alaisena olevalta onnettomalta. Milloin kieri hän kannella huutaen rakasta Aychétansa, milloin taas iski hän päätänsä lankkuja vastaan ikäänkuin aikoisi hän tappaa itsensä. Aina yhtä kovasydämmisenä osotti kapteeni hänelle rantaa merkiksi että hänen oli jo aika lähteä. Vaan Tamango ei hellittänyt. Hän tarjosi jo kultaiset olkalippunsa, pyssynsä ja miekkansakin. Kaikki turhaan.
Väittelyn aikana lausui Toivon luutnantti kapteenille:
— Meiltä kuoli viime yönä kolme orjaa, niin että tilaa meillä on. Miks'emme ottaisi tuota voimakasta veijaria, joka yksinään korvaa ne kolme kuollutta?
Ledoux mietti mielessään, että Tamangosta saisi hyvinkin kolme tuhatta frangia, että tämä hänelle sangen edulliselta näyttävä matka luultavasti olisi hänen viimeinen retkensä ja että hän, kerran varoihin päästyään ja orjakaupasta luovuttuaan, välittäisi viisi siitä oliko hän Guinean rannikolla hyvässä tai huonossa maineessa. Rantamaat olivat sitä paitse autioita ja afrikalainen sotilas siis täydellisesti hänen vallassaan. Kysymys oli ainoastaan siitä, miten saada häneltä aseet riisutuksi, sillä vaarallista olisi käydä hänen kimppuunsa niin kauvan kuin hänellä vielä oli ne käytettävänään. Ledoux pyysi saada nähdä hänen pyssyänsä ikäänkuin tutkiakseen oliko se kauniin Aychén arvoinen. Hanoja koetellessaan karisti hän ruudin pois sytyttimestä. Luutnantti taas tutkisteli sillä aikaa miekkaa ja kun Tamango näin joutui aseettomaksi, hyökkäsi kaksi vahvaa matruusia hänen kimppuunsa, heitti hänet seljälleen ja alkoi köytellä häntä. Mustaihoinen puolustihe sankarillisesti. Ensimmäisestä hämmästyksestään toinnuttuansa ja huonosta asemastaan huolimatta taisteli hän kauvan aikaa noita kahta matruusia vastaan. Tavattoman voimansa avulla pääsi hän jo seisoalleenkin. Muutamalla nyrkiniskulla löi hän maahan sen, joka häntä kaulasta kuristi, toiselle jäi käsiin vain riekale hänen takistaan ja kuin riivattu hyökkäsi hän luutnantin päälle temmatakseen tältä miekkansa. Vaan tämäpä löikin hänelle päähän pitkän, vaikk'ei juuri syvän haavan, niin että Tamango uudelleen tuupertui. Samalla sidottiin hänen jalkansa ja kätensä lujasti kiinni. Puolustautuessaan kiljui hän kuin vimmattu ja kiemurteli kuin merikala verkossa; vaan nähtyään kaiken vastustuksen turhaksi sulki hän silmänsä eikä jäsentään järkähyttänyt. Ainoastaan kiivas ja voimakas hengitys osotti hänen vielä elävän.
— Saakeli! huusi kapteeni Ledoux, hänen myömänsä mustaihoiset tulevat nauramaan makeaa naurua nähdessään hänetkin vuorostaan orjana. Sitenpähän huomaavat, että kaitselmus on olemassa.
Sillä välin vuoti Tamango parka tulvanaan verta. Sama laupias tulkki, joka eilen illalla oli pelastanut kuusi orjaa kuolemasta, lähestyi häntä, sitoi hänen haavansa ja lausui hänelle muutamia lohdutuksen sanoja. En tiedä, mitä hän lienee sanonutkin, mutta mustaihoinen pysyi liikkumattomana kuin ruumis. Kahden matruusin täytyi kantaa hänet kuin käärön välikannelle, missä hänelle jo oli paikka määrätty. Parina vuorokautena ei hän juonut eikä syönyt mitään; tuskinpa nähtiin hänen avaavan silmiänsäkään. Hänen nykyiset vankilakumppalinsa ja entiset vankinsa katselivat tyhmänsekaisella hämmästyksellä hänen ilmestymistänsä heidän joukkoonsa. Ja niin suuri oli heissä hänen synnyttämä pelkonsa vieläkin, ettei yksikään heistä uskaltanut ilkkua sen henkilön onnettomuudesta, joka oli syypää heidän kurjuuteensa.
Myötäisen maatuulen puhaltaessa poistui laiva nopeasti Afrikan rannikolta. Ollen jo levollinen englantilaisten risteilijöiden suhteen mietiskeli kapteeni vain suuria voittojansa siirtomaissa, joita kohti kuljettiin. Hänen ebenpuunsa säilyi suuremmitta vaurioitta. Ei minkäänlaisia tarttuvia tautia. Ainoastaan kaksitoista heikointa neekeriä oli kuollut kuumuudesta: se ei mitään merkinnyt. Että hänen ihmislastinsa kärsisi mahdollisimman vähän matkan vaivoista, piti hän huolen siitä, että orjat saivat nousta kannelle joka päivä. Kolmessa eri osastossa nousivat nämä onnettomat tunnin ajaksi ylös kokoamaan vuorokautisen ilmavarastonsa. Osa miehistöä vartioi heitä täysissä aseissa kapinaa peljäten; sitä paitse ei heiltä koskaan riisuttu pois kaikkia rautoja. Joskus ilahdutti heitä joku viulunsoittoa taitava matruusi konsertillakin. Omituista oli silloin nähdä kaikkien mustaihoisten kasvojen kääntyvän soittajaan päin, kadottavan vähitellen tuhmannäköisen, epätoivoisen ilmeensä, nauravan leveästi ja liikuttelevan käsiään mikäli raudat sallivat.
Liike on välttämätön terveydelle. Eräs kapteeni Ledoux'n käytännöllisiä terveyssääntöjä olikin tanssittaa usein orjiansa niinkuin hevosiakin pitkällä laivamatkalla paikoillaan hyppyytetään.
— Hei, lapsukaiset, tanssikaa te ja huvitelkaa itseänne, huusi kapteeni jylisevällä äänellä ja tavattoman pitkää piiskaa paukuttaen.
Ja paikalla mustaihoiset hyppelivätkin ja tanssivat.
Jonkun aikaa pysyi Tamango haavansa tautta kansiluukun alla. Vihdoin ilmestyi hänkin yläkannelle ja kantaen ylpeästi päätänsä pelonalaisen orjalauman keskessä silmäili hän surullisesti, vaan tyynesti äärettömille ulapoille, jotka laivaa ympäröivät; sitten heittäysi tai paremminkin vaipui hän pitkälleen etukannelle huolimatta edes järjestellä rautojansa, niin että ne olisivat olleet hänelle mukavammat. Istuen peräkannella poltteli Ledoux levollisesti piippuansa. Hänen vieressään seisoi Ayché, ilman rautoja, sininen, komea pumpulihame yllä, jaloissa sievät marokiinitohvelit ja kädessä juomatavaroilla varustettu tarjotin, valmiina kaatamaan hänelle juotavaa. Nähtävästi oli hän korkeassa asemassa kapteenin luona. Eräs Tamangoa vihaava mustaihoinen viittasi tälle, että katsoisi sinne päin. Tamango käänsi päätänsä, huomasi heidät ja kiljahti; hypäten samalla äkkiä ylös juoksi hän peräkannelle päin ennen kuin vartioivat matruusit ehtivät pidättää häntä moisesta kaikkea merikulkujärjestystä vastaan sotivasta rikoksesta:
— Ayché! huusi hän hirvittävällä äänellä, niin että Aychékin parkasi säikähdyksestä; etkö sinä luule valkoihoisten maassa olevankaan mitään Jumbo-Emoa?
Matruusit hyökkäsivät jo sauvat kohona paikalle; vaan Tamango kääntyikin kädet ristissä ja rauhallisen tyynenä paikoilleen takaisin, sillä välin kuin Ayché kyyneleitä vuodattaen näytti vallan kivettyneen noiden salaperäisten sanojen voimasta.
Tulkki selitti, mitä tuo hirvittävä Jumbo-Emo, jonka pelkkä nimi jo herätti sellaista kauhua, oikeastaan merkitsi.
— Se on neekerein Syöjätär (eli Para), sanoi hän. Kun joku aviomies pelkää vaimonsa tekevän samaa mitä useat vaimot tekevät Ranskassa ja Afrikassa, pelottelee hän tätä Jumbo-Emolla. Minä se olen nähnytkin Jumbo-Emon ja päässyt koko juonen perille; mutta mustaihoiset … se on niin yksinkertaista, vaan he eivät käsitä mitään. Ajatelkaahan kun eräänä iltana naisten tanssiessa folgaria, kuten he omalla kielellään sitä sanovat, pienestä ja pimeästä tiheiköstä äkkiä kuuluu outoa soittoa ilman että ketään soittoniekkaa näkyy; kaikki soittajat olivat piiloutuneet metsään. Siellä oli putkihuiluja, puisia tamburiineja, n.k. balafoseja ja kurbitsipuoliskoista tehtyjä kitaroita. Kaikilla näillä soitettiin jotakin, jonka olisi pitänyt houkutella itse pirunkin esille. Niin pian kuin naiset kuulivat soiton, alkoivat he vavista ja yrittivät paeta, mutta aviomiehetpä pidättivät heitä: naisparat tiesivät kyllä, mikä heitä odotti. Yht'äkkiä ilmestyy metsästä huippumaston pituinen, valkea olento, pää pyöreä kuin vakan pohja, silmät suuret kuin touvinreiät (écubiers) ja tulta lieskaava häntä niinkuin pirulla. Sitten se lähestyi verkalleen, vallan verkalleen, vaan ei kuitenkaan lähemmäksi kuin noin puolen kaabelin päähän metsästä lukien. Vaimot huutamaan:
— Kas Jumbo-Emo tulee!
Ja he kirkuivat kuin osterinkauppiaat. Silloin miehet heille:
— Kas nyt, veitikat, sanokaa heti oletteko olleet uskollisia; jos valehtelette, niin nielee Syöjätär teidät vallan tuoreeltaan. Muutamat olivatkin niin yksinkertaisia, että tunnustivat, ja saivat aviomiehiItään kelpo selkäsaunan.
— Ja mikäs se valkea olento, se Jumbo-Emo sitten oli, kysyi kapteeni.
— Niin, se oli vain suureen valkeaan vaatteeseen kääriytynyt ilveilijä, jolla pään sijasta oli tyhjäksi kaivettu kurbitsi ja häntänä palava kynttilä pitkän seipään nenässä. Sen kummempaa ei se ollut, mutta mustaihoisten petkuttamiseen ei suurta viisautta tarvitakaan. Kuitenkin ja kaikitenkin on Jumbo-Emo hyvä keksintö ja minä näkisin kernaasti, että vaimonikin sitä uskoisi.
— Mitä minun vaimooni tulee, sanoi Ledoux, niin ei hän tosin pelkää Jumbo-Emoa, mutta sitä enemmän Patukka-Paavoa; sitä paitse tietää hän hyvin kyllä, miten minä häntä kohtelisin, jos hän jonkun tepposen tekisi. Me Ledoux't emme ole kovin pitkämielisiä, ja vaikka minulla ei olekaan kuin yksi käsi, niin voin minä sillä vielä vaimoisen ihmisen vallan hyvin hoidella. Tuolle veijarillenne, joka uhkailee Jumbo-Emolla, voitte sanoa, että hän pysyy siivolla eikä säikyttele tätä pikku eukkosta tässä, taikka kuoritan minä hänen selkänsä siksi hyvin, että hänen musta nahkansa paistaa punaiselta kuin raaka pihvipaisti.
Näin sanoen meni kapteeni suojaansa, kutsutti sinne Aychén ja koetti lohdutella häntä: mutta kaunista neekeritärtä ei hän voinut lohduttaa hyväilyillä eikä lyönneilläkään, menettäähän ihminen näet vihdoin kärsivällisyytensäkin; kyyneleet oikein virtasivat hänen silmistänsä. Kapteeni nousi pahantuulisena kannelle ja haukkui vahtiupseeria manööveristä, jonka tämä sillä hetkellä sattui komentamaan.
Yöllä kun melkein koko miehistö nukkui sikeää unta, kuulivat vahtimiehet ensin välikannelta vakavan juhlallista ja surullista laulua ja sitten naisen kirkaisevan hirmuisen kimeästi. Heti sen jälkeen kaikuivat yli koko laivan Ledoux'n kovaääniset kiroukset ja uhkailut sekä hänen kauhean piiskansa läiskeet. Hetken kuluttua oli kaikki jälleen vallan hiljaista. Seuraavana päivänä ilmestyi Tamango kannelle kasvot piestyinä, mutta yhtä ylpeän ja päättäväisen näköisenä kuin ennenkin.
Niin pian kuin Ayché huomasi hänet istuessaan peräkannella kapteenin vieressä, juoksi hän kiiruusti Tamangon luo, polvistui hänen edessään ja sanoi hänelle epätoivoisen vapisevalla äänellä:
— Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi, Tamango!
Tamango katsoi häneen tarkasti hetkisen ja huomattuaan, että tulkki oli kaukana, sanoi:
— Viila!
Ja paneutuen pitkälleen etukannelle käänsi hän Aychélle selkänsä. Kapteeni tätä sitten ankarasti torui ja antoipa vielä muutamia korvapuustejakin kieltäen häntä vaihtamasta sanaakaan entisen miehensä kanssa. Mutta heidän vaihtamiensa lyhyiden sanojen merkitystä ei hän ensinkään aavistanut eikä sitä sen koommin tiedustellutkaan.
Istuen muiden orjain kanssa vankina yllytteli Tamango heitä sillä välin yöt ja päivät tekemään rohkean yrityksen vapautensa takaisin voittamiseksi. Hän puhui heille valkoisten vähälukuisuudesta ja huomautti heille vartijoiden yhä kasvavaa huolimattomutta; tarkemmin selittelemättä vakuutti hän sitten heille voivansa saattaa heidät takaisin kotimaahansa, kehui tietojansa salaperäisissä tieteissä, joita mustaihoiset ovat niin valmiit uskomaan, ja uhkaili paholaisen kostolla niitä, jotka kieltäytyvät auttamasta häntä tässä yrityksessään. Puheessaan käytti hän ainoastaan peulein murretta, jota useimmat orjista osasivat, vaan jota tulkki ei ensinkään ymmärtänyt. Puhujan maine sekä se seikka, että orjat olivat tottuneet häntä pelkäämään ja tottelemaan, lisäsivät ihmeellisesti hänen puheidensa vaikutusta ja mustaihoiset kiirehtivät häntä vain määräämään päivän vapautumista varten jo paljo ennen kuin hän itse luulikaan voivansa toteuttaa aikomuksensa. Hän vastasi liittolaisille ylimalkaisesti, ettei aika vielä ollut tullut ja ettei paholainen, joka hänelle unessa ilmestyi, ollut sitä vielä hänelle ilmoittanut, vaan että heidän piti pysytteleimään valmiina ensimmäiselle merkille. Sillä välin ei hän laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta tehdäksensä kokeita vartijain valppauden suhteen. Jättäen pyssynsä laivansivua vastaan nojalleen huvittelihe eräs matruusi kerran katselemalla, kuinka joukko lentokaloja seurasi laivan mukana; Tamango otti pyssyn ja oli sillä tekevinään samoja liikkeitä, joita hän oli nähnyt matruusein harjoituksissa tekevän. Hetkisen kuluttua otettiin häneltä pyssy pois, mutta hän oli sentään huomannut voivansa koskettaa aseita ilman että se herätti epäluuloa; ja kun aika tuli niitä käyttää, niin pitipä sen olla uskalikon miehen, joka tahtoi riistää pyssyn hänen käsistään.
Eräänä päivänä heitti Ayché hänelle erään leivoksen (biscuit) tehden samalla merkin, jonka ainoastaan hän ymmärsi. Leivoksessa oli pieni viila: tästä aseesta riippui koko heidän salaliittonsa onnistuminen. Tamango kavahti näyttämästä viilaa kumppaneilleen; vaan kun yö tuli, alkoi hän mutista käsittämättömiä sanoja tehden samalla omituisia liikkeitä. Vähitellen kiihtyi hän niin, että jo huudahtelikin. Kuullessa hänen vaihtelevaa äänen painoansa olisi luullut hänen puhelevan vilkkaasti jonkun näkymättömän henkilön kanssa. Kaikki orjat vapisivat ollen varmoina siitä, että paholainen oli tällä hetkellä heidän keskessään. Tamango lopetti näytelmänsä riemunhuudahduksella.
— Toverit, huudahti hän, henki, jonka kanssa minä olen tehnyt liiton, antoi minulle vihdoinkin sen, mitä oli luvannut: minulla on nyt kädessäni meidän vapautuksemme ehto. Nyt ette te tarvitse muuta kuin hiukan rohkeutta voidaksenne voittaa vapautenne.
Hän antoi naapureiden tunnustella viilaa ja hänen yksinkertainen petoksensa kävi noiden vielä yksinkertaisempien ihmisten keskuudessa täytenä totena.
Pitkän odotuksen perästä koitti sitten koston ja vapauden päivä. Juhlallisen valan kautta liittoutuneet olivat tehneet suunnitelmansa tarkan miettimisen jälkeen. Rohkeimpain piti Tamangon johdolla vuorollaan kannelle noustua riistää vartijoilta heidän aseensa; toisten taas kiiruhtaa kapteenin suojaan noutamaan siellä löytyvät pyssyt. Niiden, jotka olivat ehtineet viilata rautansa poikki; piti alkaa kapina; mutta monien öiden uutterasta työstä huolimatta eivät useimmat orjat vielä voineet ottaa tehokkaammin osaa toimintaan. Kolme mustaihoista olikin saanut tehtäväkseen tappaa miehen, joka kantoi taskussaan rautojen avaimia, ja rientää heti kohta vapauttamaan tovereitansa.
Sinä päivänä oli kapteeni Ledoux mainiolla tuulella; vastoin tavallisuutta armahti hän erästä laivapoikaa, joka olisi ansainnut selkäänsä. Hän kiitteli vahtiupseeria tämän komentamasta manööveristä, selitti olevansa tyytyväinen miehistöön ja ilmoitti heille, että Martiniquessä, jonne kohdakkoin saavutaan, saa joka mies lahjapalkkion. Näihin mieluisiin ajatuksiin vaipuneina mietiskelivät kaikki matruusit jo miten lahjapalkkionsa käyttäisivät. He miettivät mielessään vain viinaa ja Martiniquen värisiä naisia, kun Tamango ja muut liittolaiset tuotiin kannelle.
Rautansa olivat he viilanneet sillä tavoin, ettei niitä voitu huomata viallisiksi, vaan että ne kuitenkin voi pienimmälläkin ponnistuksella katkaista. Sitä paitse osasivat he niitä helistellä niin hyvin, että sitä kuullessa olisi luullut heillä tänään olevan kaksinkertaiset raudat. Nieltyänsä jonkun aikaa raitista ilmaa ottivat he kaikki toisiansa kädestä kiinni ja alkoivat tanssia, sillä välin kuin Tamango aloitti heimonsa sotalaulun,[11] jota hänen oli ollut tapana laulaa ennen muinoin sotaan suoriutuessa. Kun tanssi oli kestänyt jonkun aikaa, heittäysi Tamango ikäänkuin väsymyksestä voipuneena pitkälleen erään matruusin jalkoihin, joka huolettomana nojausi laivan käsipuita vastaan; kaikki muutkin salaliittolaiset tekivät samoin, niin että kutakin matruusia näin ympäröi joukko mustaihoisia.
Katkaistuaan rautansa kaikessa hiljaisuudessa päästää Tamango yht'äkkiä voimakkaan huudon, joka on aiottu sotamerkiksi, vetäsee vierellään olevan matruusin jaloista pitkälleen ja, laskien jalkansa hänen vatsalleen, riistää häneltä pyssyn, jolla heti tappaa vahtiupseerin. Samaan aikaan hyökkäävät toiset muidenkin vartiomatruusien kimppuun, riistävät heiltä aseet pois ja lyövät heidät kuoliaiksi. Kaikkialta kaikuu yhteinen sotahuuto. Vahtimestari, jolla oli rautojen avaimet, kaatuu ensimmäisinä. Kokonainen lauma mustaihoisia täyttää hetikohta laivankannen. Jotka eivät löydä muita aseita tempaavat käsipuita tai laivaveneen airoja. Pian on eurooppalainen miehistö mennyttä kalua. Muutamat matruusit asettuvat kuitenkin puolustusasemaan peräkannelle, mutta heiltä puuttuu aseita ja päättäväisyyttä. Ledoux oli vielä hengissä eikä ollut menettänyt vähintäkään rohkeudestaan. Huomaten, että Tamango oli salaliiton johtaja, toivoi hän voivansa helposti suoriutua hänen rikosveljistään, kunhan vain saisi hänet itsensä hengiltä. Hän astui sapeli kädessä Tamangoa vastaan kutsuen häntä äänekkäillä huudoilla. Paikalla hyökkäsi tämäkin häntä kohti. Pitäen pyssyänsä kiinni piipunsuusta käytti hän sitä kuin nuijaa. Molemmat päälliköt tapasivat toisensa sillä kapealla käyntisillalla, joka vie etukannelta peräkannelle. Tamango löi ensiksi. Keveällä ruumiinliikkeellä sai valkoinen iskun vältetyksi. Sattuen kovasti siltapalkkeihin lensi pyssynperä kappaleiksi ja iskun voimasta luiskahti itse pyssykin Tamangon käsistä. Näin jäi hän aseettomaksi ja pirullinen mielihyvän hymyily huulilla kohotti Ledoux käsivartensa lävistääkseen hänet. Mutta Tamango oli yhtä vikkelä kuin pantterit hänen syntymämaassaan. Hän heittäysi suoraan vastustajansa syliin ja tarttui siihen käteen, jolla tämä piti sapeliansa. Toinen koettaa repiä irti käsivarttansa, toinen taas sitä pidättää. Tässä raivoisassa ottelussa kaatuvat molemmat, mutta attikalainen jää alle. Menettämättä rohkeuttaan likisti Tamango vastustajaansa koko voimallaan lähemmäksi ja purasi häntä kaulaan niin kovasti, että veri syöksähti kuin jalopeuran hampaan jäljeltä. Sapeli putosi silloin kapteenin heikenneestä kädestä. Sen sieppasi Tamango ja verissä suin ylös kavuten päästi hän riemunhuudon lävistäessään useimmilla pistoilla jo puolikuolleen vihollisensa.
Voitosta ei ollut enää epäilemistä. Muutamat jälelle jääneet matruusit koettivat rukoilla armoa kapinallisilta, mutta ilman sääliä tapettiin kaikki, yksin tulkkikin, joka ei ollut heille koskaan mitään pahaa tehnyt. Luutnantti kuoli kunnialla. Hän oli vetäynyt taammaksi erään pienen kanuunan luo, jota voi käännellä navan ympäri ja joka ladataan räjähdysaineilla.
Vasemmalla kädellään ohjasi hän kanuunaa ja puolustihe oikeassa kädessään olevalla sapelilla niin kauvan, että hänen ympärilleen kertyi joukko mustaihoisia. Painamalla kanuunan hanaa ampui hän sitten tuohon pakattuun laumaan leveän, kuolleilla ja kuolevilla täytetyn tien. Muutama silmänräpäys sen jälkeen hakattiin hän kappaleiksi.