Produced by Juha Kiuru

MUSTALAISTYTÖN ENNUSTUS

Romaani Pärttylinyön ajoilta

Kirj.

PROSPER MÉRIMÉE
Ranskan Akatemian jäsen

Suomentanut
LAURI A. HIRVENSALO

Alkuperäinen teos: Chronique du règne de Charles IX.

Kustannusosakeyhtiö Ahjo, Helsinki, 1919.
Juusela & Levänen Oy kirjapaino ja kirjansitomo.

SISÄLTÖ:

Tekijän alkusanat.
I. Saksalaiset ratsumiehet.
II. Seuraavana päivänä.
III. Nuoret hovimiehet.
IV. Kääntynyt.
V. Saarna.
YI. Puoluepäällikkö.
VII. Puoluepäällikkö (jatkoa).
VIII. Keskustelu kirjailijan ja lukijan välillä.
IX. Hansikas.
X. Metsästys.
XI. Raffineerattu ja Pré-aux-Clercs.
XII. Silmäinkääntäjä.
XIII. Häväistys.
XIV. Kohtaus.
XV. Pimeässä.
XVI. Lupaus.
XVII. Yksityinen vastaanotto.
XVIII. Katekumeeni.
XIX. Harmaaveli.
XX. Kevytaseinen ratsuväki.
XXI. Viimeinen yritys.
XXII. Elokuun 24 päivä.
XXIII. Kaksi munkkia.
XXIV. La Rochellen piiritys.
XXV. La Noue.
XXVI. Uloshyökkäys.
XXVII. Sairaalassa.
Viiteselitykset.

TEKIJÄN ALKUSANAT.

Luin äskettäin koko joukon muistiinpanoja ja lentolehtisiä XVI:n vuosisadan lopulta. Olen koettanut laatia poiminnon lukemastani, ja tässä se poiminto nyt on.

Historiassa minä pidän ainoastaan lyhyistä tarinoista ja anekdooteista, ja niistä pidän paraimpina sellaisia, joissa kuvittelen näkeväni todellisen kuvauksen kyseessä olevan aikakauden tavoista ja luonteista. Tämä maku ei ole erikoisen hieno; mutta täytyy häpeäkseni tunnustaa, että mielelläni antaisin koko Thucydideen Aspasian tai jonkun Perikleen orjan oikeaperäisistä muistiinpanoista, sillä muistelmat, jotka ovat kirjailijan ja hänen lukijansa välisiä tuttavallisia keskusteluja, ne yksin pystyvät täydentämään kuvan ihmisestä, kuvan, joka minua huvittaa ja joka herättää mielenkiintoani. XVI:n vuosisadan ranskalaisesta ei voi esim. Mézeray'n teosten nojalla luoda itselleen oikeaa kuvaa, vaan sen löytää Montluc'in, Brantôme'n d'Aubignén Tavannes'n La Nouen y.m. teoksista.[1] Näiden sen aikaisten kirjailijoiden tyylistä oppii siinä suhteessa yhtä paljon kuin heidän kertomuksistaan.

Luin esimerkiksi l'Estoile'ssa seuraavan ytimekkään muistiinpanon:

"Neiti de Châteauneuf, yksi kuninkaan hempukoista ennen tämän Puolan matkaa, oli lemmenpuuskassaan mennyt naimisiin firenzeläisen Antinottin, Marseilles'n kaleriorjainpäällysmiehen kanssa; ja kun hän huomasi miehensä viettävän irstailevaa elämää, surmasi hän tämän omin käsin kuin mies."

Tämän ja niin monen muun jutelman avulla, joita Brantômen teokset ovat täynnä, minä mielessäni laadin luonnekuvan, ja minä herätän henkiin Henrik III:n hovinaisen.

Minusta tuntuu vähän omituiselta verrata sen ajan tapoja omiimme, ja huomata jälkimmäisissä voimakkaiden intohimojen rappeutumista tyyneyden ja ehkäpä onnenkin hyväksi. On sitten vaan osattava vastata kysymykseen, olemmeko parempia kuin esi-isämme, eikä sitä ole yhtä helppo ratkaista, sillä aikojen mukana ovat mielipiteet samanlaisista teoista paljon muunnelleet.

Niinpä v. 1500 tienoilla ei salamurha eikä myrkyttäminen herättänyt yhtä suurta kauhua ja kammoa kuin nykyään. Aatelismies surmasi vihamiehensä salakavalasti; hän anoi armoa, sai sen, ja näyttäytyi jälleen seuraelämässä ilman että kenenkään päähän olisi pälkähtänyt katsoa häneen karsaasti. Vieläpä joskus puhuttiin murhaajasta, jos tappo oli aiheutunut oikeasta kostosta, niinkuin nyt puhutaan hienon maailman miehestä, joka kaksintaistelussa surmaa häntä kovasti loukanneen heittiön.

Mielestäni on niin ollen ilmeistä, ettei XVI:n vuosisadan ihmisten tekoja ja toimia voi arvostella meidän XIX:n vuosisadan ajatustavan ja käsityskannan mukaan. Minkä korkealle kehittynyt sivistys tuomitsee rikokseksi, sitä voi vähemmän kehittyneeltä sivistyskannalta katsoa vain rohkeuden osoitukseksi, ja raakalaisuuden tilassa se ehkä olisi kiitettäväkin teko. Arvostelun, jonka voi sovittaa samaan tekoon, täytyy luonnollisestikin muunnella myöskin sen maan mukaan, missä teko tapahtuu, sillä kansalla ja kansalla on yhtä suuri ero kuin maalla ja maalla.[2]

Mehemet-Ali, jonka kanssa mamelukkien beit kilpailivat Egyptissä vallasta, kutsuu eräänä päivänä tämän sotaväen ylimmät päälliköt juhlaan palatsiinsa. Kun he ovat tulleet sisälle, niin ovet sulkeutuvat. Heidän ollessa paraikaa aterialla, albanialaiset ampuvat heidät väijyksistä kuoliaaksi, ja siitä hetkestä saakka Mehemet-Ali hallitsee yksin Egyptissä.

No niin! sopikaamme pois Mehemet-Alin kanssa: hänhän nauttii suurta arvonantoa Euroopassa, ja kaikissa sanomalehdissä hän käy suuresta miehestä: sanotaan suorastaan, että hän on Egyptin hyväntekijä. Mutta kuitenkin, voiko olla mitään kauhistuttavampaa kuin tappaa ihmisiä, jotka eivät kykene puolustautumaan? Todellisuudessa maan tapa sekä se seikka, että asiasta oli mahdotonta selviytyä muuten, puolustavat moisia salaväijytyksiä. Tähän tapaukseen siis sopii Figaron iskusana: Ma, per Dio, utilita![3]

Jos eräs ministeri, jonka nimen jätän mainitsematta, olisi tavannut albanialaiset valmiina ampumaan hänen määräyksestään, ja jos hän olisi juhlapäivällisillä kiiruhtanut toimittamaan pois päiviltä vasemmiston huomatut miehet, niin hänen tekonsa olisi itse asiassa ollut sama kuin Egyptin hallitsijan, mutta siveellisessä suhteessa sata kertaa rikollisempi. Salamurha ei enää kuulu tapoihimme. Mutta tämä samainen ministeri pani viralta paljon vapaamielisiä valitsijoita, pieniä maaseudun virkamiehiä; toiset hän peloitteli ja sai siten vaalit käymään mielensä mukaan. Jos Mehemet-Ali olisi ollut Ranskassa ministerinä, niin ei hänkään olisi tehnyt sen enempää; ja epäilemättä olisi ranskalaisen ministerin ollut pakko turvautua ammuttamiseen, koskapa kerran viraltapanot eivät olisi kylliksi tehonneet mamelukkien mieleen.[4]

Pärttylinyö oli raskas rikos, mutta toistan sen vielä kerran, XVI:lla vuosisadalla tapahtunut verilöyly ei ole ollenkaan sama rikos kuin XIX:lIä vuosisadalla toimeenpantu. Lisätkäämme vielä, että siihen otti osaa suurin osa kansasta joko teoin tai ainakin sitä mielessään kannattaen: se asestautui käydäkseen hugenottien kimppuun, joita se piti muukalaisina ja vihollisina.

Pärttylinyö oli ikäänkuin kansallinen kapina, samantapainen kuin espanjalaisten v. 1809 tekemä; ja surmatessaan kerettiläisiä Parisin porvarit uskoivat lujasti tottelevansa taivaan ääntä.

Ei ole minunlaiseni kertomuksientekijän asia kuvata tässä kirjassa 1572 vuoden historiallisten tapahtumain pääsisältöä; mutta kun olen puhunut Pärttylinyöstä, niin en voi olla tässä esittämättä eräitä ajatuksia, jotka ovat heränneet mielessäni historiamme veristä lehteä lukiessani.

Onko ymmärretty oikein syyt, jotka aiheuttivat tämän verilöylyn? Oliko sitä kauan edeltäpäin valmistettu, vai oliko se tuloksena äkillisestä määräyksestä tai kerrassaan vain sattumasta?

Ei yksikään historiankirjoittaja anna minulle tyydyttävää vastausta näihin kysymyksiin.

He pitävät tyydyttävinä todistuksina kaupungilla liikkuneita huhuja ja luuloteltuja keskusteluja, jotka painavat hyvin vähän vaa'assa, kun on ratkaistavana näin tärkeä historiallinen kysymys.

Toiset tekevät Kaarle IX:stä teeskentelevän hirviön; toiset pitävät häntä haaveksivana ja malttamattomana jörönä. Jos hän kauan ennen elokuun 24 päivää syytää suustaan uhkauksia protestantteja kohtaan, niin se on todistuksena siitä, että hän hautoo mielessään heidän tuhoamistaan kovin kourin; jos hän taas on heidän kanssaan mielin kielin, niin se osoittaa hänen teeskentelevän.

Tahdon tässä vain viitata erääseen kertomukseen, jota kaikkialla toistetaan ja joka osoittaa, kuinka helposti kaikkien mitä epätodennäköisimpienkin huhujen annetaan käydä täydestä.

Noin vuotta ennen Pärttylinyötä oli — niin sanotaan — jo suunniteltu verilöylyä. Suunnitelma oli seuraava: Pré-aux-Clercs'ille oli määrä rakentaa puutorni; sinne olisi asetettu Guisen herttua katolilaisten aatelismiesten ja sotilaiden kera, ja amiraali Coligny olisi ollut tekevinään sitä vastaan hyökkäyksen protestanttien kera, ikäänkuin näyttääkseen kuninkaalle havainnollisen kuvan linnoituksen piirityksestä. Kun tällaiset turnajaiset olisi kerran saatu alkuun, niin piti katolilaisten, sovitun merkin saadessaan, tarttua aseisiinsa ja surmata vihollisensa, ennenkuin nämä ehtivät toipua hämmästyksestään ja asettua vastarintaan. Lisätään vielä, kertomuksen kaunistamiseksi, että eräs Kaarle IX:n suosikki, jonka nimi oli Lignerolles, olisi varomattomuudessaan paljastanut koko salahankkeen, sanoessaan kuninkaalle, joka puhui kovia sanoja protestanttisille ylimyksille: "Ah, Sire, odottakaa vielä. Meillä on linnoitus, jolla kostamme kaikille protestanteille". Pyydän vaan ottamaan huomioon, ettei tästä linnoituksesta ollut vielä yhtään lankkua pystyssä. Kaiken lisäksi kuningas piti huolen siitä että tämä lörpöttelijä tapettiin. Tämä suunnitelma oli — niin sanotaan, — kansleri Birague'n keksintöä, jonka suuhun kuitenkin pannaan seuraavat sanat, jotka ilmaisevat aivan toisenlaisia aikeita: "että hän muka tarvitsi, vapauttaakseen kuninkaan hänen vihollisistaan, ainoastaan muutamia kokkeja". Tämä jälkimmäinen keino oli paljon käytännöllisempi kuin edellinen, jonka sen päättömyys teki melkein mahdottomaksi toteuttaa käytännössä. Todellakin, kuinka eivät protestanttien epäluulot olisi heränneet tämän pikku kahakan valmisteluista, jossa molemmat, äskettäin vielä keskenään vihamieliset puolueet olisi siten saatettu keskenään käsikähmään. Ja olisihan sitäpaitsi ollut — jos mieli helpolla suoriutua hugenoteista — huono keino yhdistää heidät joukoksi ja aseistaa heidät. On aivan ilmeistä, että jos silloin olisi salaa suunniteltu heidän kaikkien tuhoamista, niin olisi ollut paljon edullisempaa yllättää heidät kukin erikseen ja aseettomina.

Omasta puolestani olen varmasti vakuutettu siitä, että verilöyly ei ollut edeltäpäin harkittu, enkä voi käsittää, kuinka päinvastaisen käsityskannan ovat voineet omaksua kirjailijat, jotka kuitenkin ovat yhtä mieltä siitä, että Katariina[5] tosin kyllä oli hyvin ilkeä nainen, mutta kuitenkin yksi vuosisatansa terävimpiä poliitikkoja.

Jättäkäämme hetkiseksi moraali syrjään, ja tarkastakaamme tätä luuloteltua suunnitelmaa hyödyn kannalta katsottuna. No siis, minä pidän kiinni siitä, ettei se ollut hoville hyödyksi, varsinkaan kun se pantiin täytäntöön niin kömpelösti, että täytyy sen suunnittelijoita pitää ihmisistä kaikkein päättömimpinä.

On siis tarkastettava, olisiko kuninkaan arvovalta otaksuttavasti voittanut tai kärsinyt sen täytäntöönpanosta, ja oliko hänen etujensa mukaista sallia sen tapahtua.

Ranska oli jakautunut kolmeen puolueeseen: protestantteihin, joiden päällikkönä oli prinssi Condé'n kuolemasta saakka ollut amiraali Coligny, kuninkaan puolueeseen, joka oli heikoin, ja Guise'in puolueeseen eli sen ajan ultrarojalisteihin.

On päivän selvää, että kuninkaan, joka sai pelätä yhtä paljon Guiseja kuin protestanttejakin, tuli koettaa säilyttää arvovaltansa, pitämällä nämä kaksi puoluetta keskenään eripuraisina. Nujertaa niistä toinen, olisi olisi ollut samaa kuin heittäytyä toisen armoille.

Tasapainopolitiikka oli jo silloin hyvin tunnettu ja paljon käytetty.
Ludvig XI oli jo sanonut: "Pitää jakaa voidakseen hallita".

Tutkiskelkaamme nyt, oliko Kaarle IX uskonkiihkoinen; sillä ylenpalttinen uskoninto olisi voinut saada hänet menettelemään tavalla, joka olisi ollut ristiriidassa hänen etujensa ja intressiensä kanssa. Mutta kaikki päinvastoin osoittaa, että joskaan hän ei ollut vapaa-ajattelija, niin ei hän ollut uskonkiihkoilijakaan. Hänen äitinsä muuten, joka häntä kaikessa johti, ei olisikaan epäröinyt uhrata uskonnollisia arkailujaan, jos hänellä nim. niitä oli, vallanhimolleen.[6]

Mutta otaksukaamme, että Kaarle tai hänen äitinsä, tahi jos niin tahtoo sanoa, hänen hallituksensa, olisivat päättäneet vastoin kaikkia politiikan sääntöjä hävittää protestantit Ranskasta, niin on todennäköisintä, että he, kerran tehtyään tämän päätöksen, olisivat asiaa kypsyneesti harkiten koettaneet keksiä sopivimmat keinot, ollakseen varmat yrityksen onnistumisesta. Sillä hetihän huomaa, että kaikkein varminta oli verilöylyn alottaminen kaikissa kuningaskunnan kaupungeissa samalla kertaa, jotta protestantit, ylivoimaisten[7] vihollisten käydessä kaikkialla heidän kimppuunsa, eivät voisi missään ryhtyä vastarintaan. Yksi ainoa päivä olisi ollut kylliksi heidän tuhoamisekseen. Sillä tavallahan Ahasveerus oli suunnitellut juutalaisten teurastuksen toimeenpantavaksi.

Olemme kuitenkin lukeneet, että kuninkaan ensimäiset määräykset protestanttien surmaamisesta ovat päivätyt 28 päivänä, siis neljä päivää pärttylinyön jälkeen, ja sitten kun sanoma tästä suuresta verilöylystä, kuninkaan käskykirjeitä nopeammin levinneenä, oli hälyyttänyt kaikki tähän uskontoon lukeutuvat.

Ennenkaikkea olisi ollut tärkeätä vallata protestanttien tukipaikat. Niinkauan kuin ne pysyivät heidän hallussaan, niinkauan ei kuninkaan arvovalta ollut ehdottoman varma. Siten olisi — jos otaksutaan katolilaisten todella hautoneen salahankkeita, ollut epäilemättä mitä tärkein toimenpide vallata La Rochelle elokuun 24 päivänä, ja samoihin aikoihin olisi Etelä-Ranskassa pitänyt armeijan olla koossa estämässä kaikki reformeerattujen yhtymisyritykset.

Mihinkään sellaiseen ei kuitenkaan oltu ryhdytty.

En voi myöntää oikeaksi ajatusta, että samat miehet olisivat voineet olla rikoksen suunnittelijoina, rikoksen, jonka seuraukset kävisivät niin tärkeiksi, ja panna sen niin huonosti täytäntöön. Toimenpiteisiin oli todellakin ryhdytty niin huonosti, että muutaman kuukauden kuluttua Pärttylinyöstä sota leimahti uudelleen liekkiin, protestantit varmasti suoriutuivat siitä kaikella kunnialla, ja se tuotti heille uusiakin etuoikeuksia.[8]

Entä vihdoin Colignyn murha, joka tapahtui kaksi päivää ennen pärttylinyötä, eikö se lopulta kumoa sitä otaksumaa, että sellainen salajuoni olisi ollut olemassa? Miksi tappaa päällikkö ennen yleistä surmaamista? Eikö se ollut juuri omiaan pelästyttämään hugenotteja ja saamaan heidät olemaan varuillaan?

Tiedän muutamien kirjailijoiden lukevan yksinomaan Guisen herttuan syyksi amiraalia vastaan tehdyn murhayrityksen, mutta paitsi sitä että yleinen mielipide syytti kuningasta tästä rikoksesta,[9] ja että murhaaja sai kuninkaalta palkinnon, niin minä tekisin tästä vielä yhden johtopäätöksen salaliittoa vastaan. Jos sellainen todellakin olisi ollut olemassa, niin täytyi Guisen herttuan välttämättä olla siinä osallisena, ja miksi hän ei olisi voinut viivyttää yksityistä kostoaan pari päivää, saadakseen sen sitä varmemmaksi? Miksi siten vaarantaa koko yrityksen menestyminen, ainoastaan toivossa saada vihamiehensä kuolemaa kiirehdityksi kaksi päivää?

Niinpä siis kaikki tuntuu minusta osoittavan, ettei tämä suuri verilöyly ollut ollenkaan seurauksena kuninkaan salaliitosta yhtä kansanosaa vastaan. Pärttylinyö tuntuu minusta kansankapinan aiheuttamalta, joka ei voinut olla ennakolta valmisteltu, ja joka yhtäkkiä pantiin toimeen.

Tahdon kaikessa nöyryydessä esittää selitykseni ongelmasta.

Coligny oli kolme kertaa kohdellut hallitsijaansa vertaisenaan: siinä oli kylliksi aihetta olla vihattu. Kun Johanna d'Albret oli kuollut, oli Coligny, molemmat nuoret prinssit, Navarran kuningas ja Condén prinssi kun olivat liian nuoret voidakseen olla vaikutusvaltaisia, todenteolla protestanttisen puolueen ainoa johtaja. Jos hän olisi poissa, niin molemmatkin prinssit, keskellä vihollisen leiriä ollen ja niin sanoaksemme vankeina, olisivat olleet kuninkaan vallassa. Siis Colignyn kuolema oli tarpeen Kaarlen vallan varmistamiseksi, joka hallitsijana ei ehkä ollut unhoittanut Alban herttuan lausetta: "Yksi lohi merkitsee enemmän kuin kymmenentuhatta sammakkoa".

Mutta jos kuningas olisi saanut yhdellä iskulla raivatuksi tieltään sekä amiraalin että Guisen herttuan, niin hänestä ilmeisesti olisi tullut ehdoton valtijas.

Se siis piti hänen tehdä: murhauttaa amiraali; tai, jos niin tahdotaan sanoa, antaa siitä vihjaus Guisen herttualle, sitten syyttää tätä prinssiä murhaajaksi ja julistaa hänet jätettäväksi hugenottien kostolle alttiiksi. Tiedetään Guisen herttuan, olipa hän sitten syyllinen Maurevelin yritykseen tai ei, poistuneen Parisista kaikessa kiireessä, ja että reformeeratut, näennäisesti kuninkaan suojeluksen alaisina, uhkailivat kovasti Lothringin suvun prinssejä.

Parisin väestö oli tänä aikakautena hirveän kiihkoista. Porvaristo, järjestettynä sotilaalliseen tapaan, muodosti jonkinlaisen kansalliskaartin, joka voi tarttua aseisiin hälyytyskellon ensi äänen kuullessaan. Yhtä pidetty kun Guisen herttua oli parisilaisten kesken niin isänsä muiston kuin omien ansioittensakin vuoksi, yhtä vihattuja olivat hugenotit, jotka heitä olivat kaksi kertaa piirittäneet. Suosio, jota nämä viimeksi mainitut nauttivat hovissa, kun yksi kuninkaan sisarista meni avioliittoon heidän uskontunnustukseensa kuuluvan prinssin kanssa, kiihdytti heidän ylpeytensä ja heidän vihollistensa vihan kaksinkertaiseksi. Sanalla sanoen: ei tarvinnut muuta, kuin jokin päällikkö asettui näiden kiihkoilijain etunenään ja huusi heille "iskekää!" niin he jo riensivät surmaamaan kerettiläisiä maanmiehiään.

Hovista karkoitettuna, kuninkaan ja protestanttien uhkailemana herttuan täytyi turvautua kansaan. Hän kokoaa kansalliskaartin päälliköt, puhuu heille kerettiläisten muka suunnittelemasta salahankkeesta, koettaa heitä houkutella tuhoamaan nämä, ennenkuin sitä yritettäisiin panna täytäntöön, ja ainoastaan silloin valmistellaan joukkomurhaa. Kun suunnitelman laatimisen ja sen täytäntöönpanon välillä kului ainoastaan muutamia tunteja, niin helposti voi selittää sen salaperäisyyden, jota salajuonen suhteen noudatettiin, sekä että niin monet ihmiset saivat niin hyvin säilyttäneeksi salaisuuden, mikä seikka muuten tuntuisi hyvin ihmeelliseltä, sillä "Parisissa leviävät uskotut salaisuudet hyvin nopeasti".[10]

On vaikea ratkaista, mikä osa kuninkaalla oli verilöylyyn; joskaan hän ei sitä hyväksynyt, niin hän ainakin varmasti antoi sen tapahtua. Kun murhia ja väkivallantöitä oli jatkunut kaksi päivää, niin hän paheksui kaikkea ja tahtoi lopettaa surmaamisen.[11] Mutta kansajoukon intohimot oli päästetty valloilleen, eikä se suinkaan saa vähästä verestä kylläkseen. Se vaati yli kuusikymmentä tuhatta uhria. Hallitsijan oli pakko mennä virran mukana, joka oli häntä voimakkaampi. Hän peruutti armahdusmääräyksensä ja antoi pian toisia, ulottaaksensa murhaamisen yli koko Ranskan valtakunnan. Sellainen on minun mielipiteeni Pärttylin yöstä, ja esittäessäni sen sanon lordi Byronin kera:

"I only say, suppose this supposition".[12]

Don Juan, cant. I. IIXXXV. 1829.

I.

Saksalaiset ratsumiehet.

The black bands come over,
The Alps and their snow,
With Bourbon the rover
They passed the broad Po.[13]

Lord Byron: The deformed transformed.

Ei kaukana Étampes'sta, kun Parisista päin tullaan, voi vieläkin nähdä nelikulmaisen rakennuksen, jossa on suippokaariset ikkunat ja jota koristavat muutamat kömpelöt veistokuvat. Oven yläpuolella on seinäkomero, jossa oli ennen kivinen jumalanäidin kuva; mutta vallankumouksessa sen osaksi tuli niin monen pyhän miehen ja naisen kohtalo, ja sen särki juhlallisesti Larcy'n vallankumousklubin puheenjohtaja. Sittemmin sen paikalle on asetettu uusi madonnan kuva, joka todellisuudessa on vain kipsiä, mutta joka muutamien silkkiriekaleiden ja lasihelmien avulla on vielä sangen muhkean näköinen ja antaa Claude Giraut'n kapakalle kunnianarvoisan ulkonäön.

Jo yli kolme vuosisataa takaperin, s.o. v. 1572, oli tämän rakennuksen, kuten nytkin, määrä ottaa vastaan janoisia matkustajia; mutta se oli siihen aikaan aivan toisen näköinen. Seinät olivat täynnä kirjoituksia, jotka osoittivat kansalaissodan onnenvaihteluja. Sanojen: Eläköön herra prinssi![14] vieressä saattoi lukea: Eläköön Guisen herttua! Kuolema hugenoteille! Vähän kauemmaksi oli jokin sotilas piirtänyt hiilellä hirsipuun ja hirtetyn ja, pelosta, että sen tarkoituksen suhteen voisi erehtyä, lisännyt sen alle kirjoituksen: Gaspard de Châtillon. Protestantit näyttivät kuitenkin sittemmin olleen herroina näillä seuduin, koskapa heidän päällikkönsä nimi oli pyyhitty pois ja sijaan pantu Guisen herttuan nimi. Toiset, puoliksi näkymättömiin kuluneet kirjoitukset, joita oli vaikea lukea ja vielä vaikeampi tulkita säädyllisin sanoin, todistivat, ettei kuningasta ja hänen äitiään oltu vähemmän säästetty kuin puoluepäälliköitäkään. Mutta pyhimyskuvaparka näytti saaneen enimmän kärsiä kansallis- ja uskonkiihkon vuoksi. Ainakin paristakymmenestä kohdin luotien pirstomana oli kuvapatsas osoituksena hugenottisotilaiden innosta hävittää niitä, mitä he sanoivat "pakanallisiksi kuviksi". Kun hurskas katolilainen patsaan ohi kulkiessaan paljasti kunnioittavasti päänsä, niin protestanttinen ratsumies sitävastoin uskoi olevansa pakoitettu ampumaan sitä pyssyllään; ja, jos hän sai siihen sattumaan, niin hän arveli tehneensä yhtä suuren työn kuin jos olisi tappanut ilmestyskirjan pedon ja hävittänyt epäjumalien palveluksen.

Jo useita kuukausia sitten oli solmittu rauha näiden kahden kilpailevan uskonlahkon kesken, mutta se oli vannottu huulin eikä sydämin. Niiden välinen viha oli yhä voimassa yhtä leppymättömänä. Kaikki tuntui osoittavan, että sota tuskin vielä oli ehtinyt loppua, kaikesta sai sen käsityksen, ettei rauha voinut tulla pitkäaikaiseksi.

Kultaisen Leijonan ravintola oli täynnä sotilaita. Heidän vieraanvoittoisesta puheestaan ja omituisista puvuistaan heidät tunsi saksalaisiksi ratsumiehiksi, joita nimitettiin nimellä reître[15] ja jotka tulivat tarjoamaan palvelustaan protestanttiselle puolueelle, etenkin silloin, kun se kykeni maksamaan heille hyvästi. Joskin näiden muukalaisten suuri ratsastus- ja tuliaseitten käyttötaito teki heidät peloittaviksi taistelussa, niin heillä toiselta puolen oli — ja ehkä vielä suuremmalla oikeudella ansaittu — mitä täydellisimpien rosvojen ja säälimättömien voittajien maine. Joukko, joka oli asettunut majataloon, oli noin viidenkymmenen ratsumiehen vahvuinen; he olivat edellisenä päivänä lähteneet Parisista ja olivat matkalla Orleansiin, asettuakseen sinne varusväeksi.

Toisten sukiessa seinämällä sinne kiinnipantuja hevosia toiset kohentelivat tulta, kääntelivät paistivartaita ja puuhailivat ruuanlaittohommissa. Majatalon kovaonninen isäntä, lakki kädessään ja kyyneleet silmissään, katseli sekamelskaa, jonka hänen keittiönsä tarjosi nähtäväksi. Hän näki kanatarhansa hävitetyksi ja kellariaan ryöstettävän, pullojensa kaulat iskettävän poikki, kun ei katsottu maksavan vaivaa vetää niistä korkkia pois; ja, mikä pahinta, hän tiesi hyvin, että huolimatta kuninkaan antamista ankarista sotakuria koskevista määräyksistä, hänen ei tarvinnut odottaakaan mitään korvausta niiltä, jotka kohtelivat häntä vihollisena. Kaikkialla tunnettu totuus oli, että tänä onnettomana aikana, olipa sitten maassa sota tai rauha, aseistettu joukko eli aina mielensä mukaan joka paikassa, missä se milloinkin sattui olemaan.

Savusta ja rasvatahroista mustuneen tammipöydän ääressä istui saksalaisten ratsumiesten kapteeni. Hän oli iso ja lihava noin viidenkymmenen vanha mies, jolla oli kotkannenä, hyvin punakka iho, harmahtava ja harva tukka, joka huonosti peitti leveän arven, mikä alkoi hänen vasemman korvansa tienoilta ja peittyi lopulta paksujen viiksien alle. Hän oli ottanut pois haarniskansa ja kypärinsä ja jättänyt ylleen vain unkarilaisen nahkapaidan, joka jo oli useista kohdin huolellisesti korjattu. Hänen aseensa olivat paikka paikoin käyneet mustaksi ja hänen sapelinsa ja pistoolinsa olivat asetetut penkille käden ulottuville; vyölleen hän oli jättänyt vain leveän tikarin, aseen, josta varovainen mies luopui ainoastaan makuulle mennessään.

Hänen vasemmalla puolellaan istui nuori, verevä, iso ja sangen sopusuhtainen mies. Hänen takkinsa oli kirjailtu, ja koko hänen puvussaan saattoi huomata vähän enemmän hienoutta kuin hänen toverinsa vaatetuksessa. Hän oli kuitenkin vain kapteenin kornetti.

Kaksi noin kahdenkymmenen tai kahdenkymmenen viiden vuoden ikäistä naista oli heidän seurassaan ja istui saman pöydän ääressä. Heidän puvuissaan oli kurjuuden ja ylellisyyden sekoitusta, eivätkä ne olleet heille tehdyt, vaan sodan onnenpotkaukset näyttivät tuoneen ne heidän käsiinsä. Toisella oli yllään jonkinlainen kullalla kirjailtu mutta kokonaan haalistunut damastiröijy, sekä yksinkertainen liinakankainen hame. Toisella oli sinipunervasamettinen puku ja päässään harmaa miesten huopahattu, jossa oli koristuksena kukonsulka. Molemmatkin olivat kauniita; mutta heidän ujostelemattomat katseensa ja heidän vapaat puheensa ilmaisivat heidän tottuneen elämään sotilaitten parissa. He olivat lähteneet Saksasta ilman mitään määrättyä tarkoitusta tai tointa. Samettipukuinen oli mustalainen; hän osasi povata korteista ja soittaa mandoliinia. Toinen oli perehtynyt haavurin työhön, ja häntä tuntui kornetti pitävän suuressa arvossa.

Nämä neljä henkilöä, jokaisella edessään iso pullo ja lasi, juttelivat keskenään ja ryypiskelivät odottaessaan päivällisen valmistumista.

Keskustelu alkoi laimeta, kuten ainakin nälkäisten ihmisten kesken, kun nuori, kookas ja sangen hienosti puettu mies pysähdytti ravintolan oven eteen hyvän raudikkonsa, jolla hän ratsasti. Ratsumiesten torvensoittaja nousi penkiltä, jossa hän oli istunut ja, lähestyen muukalaista, tarttui hevosen suitsiin. Muukalainen valmistautui kiittämään häntä pitäen tekoa kohteliaisuuden osoituksena; mutta heti hän huomasi erehtyneensä, sillä torvensoittaja avasi hevosen suun, ja tarkasteli sen hampaita tuntijan silmin, sitten hän vetäytyi pari askelta taaksepäin ja katsoen jalon eläimen jalkoja ja lautasia, nyykäytti päätään tyytyväisen näköisenä. — Kaunis hevonen, jolla ratsastatte, herra! hän sanoa mongerti; ja hän lisäsi saksaksi muutamia sanoja, mitkä saivat hänen toverinsa, joiden keskeen hän taas istuutui, purskahtamaan nauruun.

Tämä kursailematon tarkastus ei ollut matkustajan mieleen; hän kuitenkin tyytyi vain luomaan halveksivan katseen torvensoittajaan ja laskeutui maahan kenenkään auttamatta.

Isäntä, joka silloin tuli talosta pihalle, otti kunnioittavasti suitset hänen kädestään ja sanoi hänen korvaansa kylliksi hiljaa, etteivät ratsumiehet voineet mitään kuulla:

— Herra teitä auttakoon, jalo nuori herra! mutta te tulette hyvin huonoon aikaan, sillä noiden lurjusten — joilta pyhä Kristoffer vääntäköön niskat nurin — seura ei ole ollenkaan miellyttävää hyville kristityille kuten teille ja minulle.

Nuori mies hymyili katkerasti.

— Nämä herrat ovat kai protestanttisia ratsumiehiä? hän virkkoi.

— Ja vielä saksalaisia ratsumiehiä kaupan päälle, jatkoi majatalon isäntä. Pyhä Neitsyt heidät tuhotkoon! He ovat olleet täällä tunnin ja sinä aikana he ovat särkeneet puolet huonekaluistani. Kaikki armottomia rosvoja, niinkuin heidän päällikkönsäkin, herra de Châtillon, senkin paholaisen amiraali.

— Harmaaparraksi te olette kovin varomaton, vastasi nuori mies. Jospa sattumalta puhuisittekin protestantille, niin hän voisi helposti vastata teille hyvänsuopaisella läimäyksellä. Ja niin sanoessaan hän löi valkeasta nahasta tehtyä saapastaan raipalla, jota hänen oli tapana käyttää ratsastaessaan.

— Kuinka! — — mitä! — — tekö hugenotti? — — protestantti! — — mitä sanoisinkaan, huudahti isäntä hämmästyneenä. Hän peräytyi askeleen ja tarkasteli muukalaista kiireestä kantapäähän, Ikäänkuin etsiäkseen hänen puvustaan jotain merkkiä, josta olisi voinut arvata, mihin uskontokuntaan hän kuului. Kun tämä tutkimus ja nuoren miehen avoimet ja hymyilevät kasvot saivat hänet vähitellen rauhoittumaan, niin hän rupesi taas puhumaan hiljaisemmalla äänellä:

— Protestantti, jolla on vihreä samettipuku! protestantti, jolla on espanjalainen kaularöyhelöl Ei! se ei voi olla mahdollista! Voi armollinen nuori herra, niin paljon koreita vaatteita ei ole kerettiläisillä. Pyhä Maria! hieno samettinuttu, se on liian kaunis noille saitureille!

Samassa raippa vingahti ilmassa, ja sattuen majatalon isäntäparan poskeen, se oli hänelle kuin puhuteltavansa julkisena uskontunnustuksena.

— Hävytön lörpöttelijä! kas siinä sait oppiaksesi pitämään kielesi kurissa. No, vie nyt hevoseni talliin ja katso ettei siltä puutu mitään.

Majatalon isäntä painoi surullisesti päänsä alas, vei hevosen jonkinlaiseen vajaan, mutisten aivan hiljaan tuhansia kirouksia saksalaisille ja ranskalaisille kerettiläisille; ja jos ei nuori mies olisi seurannut häntä nähdäkseen, miten hänen hevostaan kohdeltaisiin, niin elukka parka olisi kerettiläisenä varmaankin jäänyt ilman illallista.

Muukalainen astui keittiöön ja tervehti siellä koolla olevia, kohottaen sirosti suurta hattuaan, jota varjosti mustakeltainen sulkatöyhtö. Kun kapteeni oli vastannut hänen tervehdykseensä, niin molemmatkin tarkastelivat toisiaan jonkin aikaa mitään puhumatta.

— Kapteeni, virkkoi nuori muukalainen, olen protestanttinen aatelismies, ja minua ilahduttaa tavata täällä muutamia uskonveljiäni. Jos teitä miellyttää, niin syömme yhdessä illallista.

Kapteeni, johon muukalaisen arvokas ryhti ja puvun hienous olivat tehneet edullisen vaikutuksen, vastasi tälle, että se olisi hänelle suuri kunnia. Hetipaikalla, Mila, nuori mustalaisnainen, josta edellä on ollut puhe, tarjosi hänelle paikan penkillä vieressään; ja kun hän oli hyvin palvelevainen luonnostaan, niin hän antoi tälle lasinsakin, jonka kapteeni paikalla täytti.

— Nimeni on Dietrich Hornstein, sanoi kapteeni kilauttaen lasiaan
nuoren miehen lasia vastaan. Olette varmaankin kuullut puhuttavan
Dietrich Hornsteinista? Minä johdin eturivin miehiä Dreux'n ja
Arnay-le-Duc'in taisteluissa.

Muukalainen ymmärsi tämän epäsuoran tavan kysyä häneltä hänen nimeään; hän vastasi:

— Ikävä kyllä en voi sanoa teille nimeä, joka olisi yhtä kuuluisa kuin omanne, kapteeni; tarkoitan sanoa että omani ei ole sitä, sillä isäni nimi on hyvin tunnettu kansalaissodistamme. Nimeni on Bernard de Mergy.

— Minkäs nimen sanoittekaan! kapteeni huudahti täyttäen lasinsa reunoja myöten. Olen tuntenut isänne, herra Bernard de Mergy; olen tuntenut hänet ensimäisestä sodasta saakka, niinkuin läheinen ystävä tunnetaan. Hänen terveydekseen, herra Bernard.

Kapteeni kohotti lasinsa ja sanoi joukolleen muutamia sanoja saksaksi. Samalla hetkellä kuin viini kosketti hänen huuliaan, kaikki hänen ratsumiehensä heittivät hattunsa ilmaan kajahduttaen kovan juhlahuudon. Isäntä luuli sen olevan merkkinä verilöylyn alkamisesta ja heittäytyi polvilleen. Bernardkin oli hieman hämmästynyt tästä tavattomasta kunniasta; hän kuitenkin arveli, että hänen tuli vastata tähän saksalaisen kohteliaisuuteen juomalla kapteenin menestykseksi.

Pullot, joita oli tarmokkaasti kallisteltu jo ennen Mergyn tuloa, eivät enää voineet riittää tähän uuteen esitettävään maljaan.

— Nouse, senkin tekopyhä, sanoi kapteeni, kääntyen isäntään päin, joka oli vielä polvillaan; nouse ja mene hakemaan meille viiniä. Etkö näe, että pullot ovat tyhjät?

Ja kornetti, todistaakseen sen hänelle, heitti yhden hänen päätään kohti. Isäntä juoksi kellariin.

— Se mies on kyllä paatunut lurjus, mutta olisitte voinut tehdä hänelle enemmän pahaa kuin tarkoitittekaan, jos pullo olisi osunut häneen.

— Mitäs turhista! sanoi kornetti ääneen nauraen.

— Paavilaisen pää, sanoi Mila, on kovempi kuin tämä pullo, vaikka se olisi vieläkin tyhjempi.

Kornetti nauroi yhä kovemmin, ja samoin tekivät kaikki läsnäolijat, yksinpä Mergykin, joka kuitenkin hymyili enemmän mustalaistytön kauniille suulle kuin hänen julmalle leikinlaskulleen.

Viiniä tuotiin, illallinen seurasi perästä, ja hetkisen vallinneen hiljaisuuden perästä kapteeni taas puuttui puheisiin, suu ruokaa täynnä.

— Tokko muka tunsin herra de Mergyn! hän oli jalkaväen everstinä hänen ylhäisyytensä prinssin ensimäisestä yrityksestä saakka. Kahtena kuukautena perättäin nukuimme samassa majapaikassa Orleansin piirityksen aikana. Ja kuinka hän nyt voi?

— Sangen hyvin korkeaan ikäänsä katsoen, Jumalan kiitos! Hän on hyvin usein puhunut minulle saksalaisista ratsumiehistä ja kauniista hyökkäyksistä, joita he tekivät Dreux'n taistelussa.

— Olen tuntenut myöskin hänen vanhemman poikansa — — — veljenne, kapteeni Georges'in. Tahdon sanoa teille…

Mergy näytti olevan hämillään.

— Hän oli oikein hitonmoinen sotakarhu, jatkoi kapteeni; mutta, lempo soikoon, hän oli tuittupää: Olen hänelle vihoissani isänne puolesta, hänen uskostaluopumisensa lienee ukkoon koskenut kovasti.

Mergy punastui silmänvalkuaisiaan myöten; hän sopersi muutamia sanoja kuin puolustaakseen veljeään, mutta oli helppo nähdä, että hän tuomitsi tätä vielä ankarammin kuin ratsumiesten päällikkö.

— Aha! minä huomaan että se asia kiusaa teitä, sanoi kapteeni; no niin, älkäämme enää puhuko siitä. Se oli tappio uskonnolle ja suuri voitto kuninkaalle, jonka sanotaan häntä suosivan.

— Te tulette Parisista, keskeytti Mergy koettaen kääntää keskustelun toisaanne. Onko herra Amiraali tullut? Epäilemättäkin olette hänet nähnyt? Kuinka hän nykyään voi?

— Hän tuli Blois'sta hovin mukana, kun me läksimme. Hän voi mainiosti; hän on reipas ja iloinen. Hänellä on vielä parikymmentä kansalaissotaa mielessään, sillä hyvällä miehellä. Hänen majesteettinsa kohtelee häntä sellaisella kunnioituksella, että kaikki paavilaiset ovat kiukusta pakahtua.

— Todellakin! Kuningas ei voi koskaan antaa hänelle kylliksi suurta tunnustusta hänen ansioistaan.

— Tietäkääpäs! Eilen minä näin kuninkaan Louvren portailla, ja hän puristi amiraalin kättä. Herra de Guise, joka tuli perässä, oli niin surkean näköinen kuin piiskattava mäyräkoira; ja tiedättekös mitä minä ajattelin? Minusta oli kuin olisin nähnyt miehen, joka näyttää leijonaa markkinoilla; hän antoi tämän ojentaa itselleen kätensä kuin koiran käpälänsä; mutta vaikkapa Gilles aina säilyttää malttinsa ja pitää hyvän naaman, niin hän ei kuitenkaan koskaan unhoita, että käpälässä on peloittavat kynnet. Niin, partani kautta, olisi voinut sanoa että kuningas tunsi amiraalin kynnet.

— Amiraali on mahtava mies, virkkoi kornetti. (Se oli eräänlainen protestanttisessa armeijassa käytetty sananparsi).

— Hän on hyvin komea mies ikäisekseen, huomautti Mila neito.

— Pitäisin rakastajanani mieluummin hänet kuin nuoren paavilaisen, tokaisi Trudchen neito, kornetin ystävätär.

— Hän on uskonnon tukipylväs, sanoi Mergy, joka myöskin tahtoi osaltaan yhtyä kiitoksiin.

— Kyllä niinkin, mutta pirullisen kova hän on sotakurista, kapteeni lausui päätään pudistaen. Hänen kornettinsa iski merkitsevästi silmiään, ja hänen turpea naamansa vetäytyi irvistykseen, jota hän luuli hymyksi.

— Enpä olisi odottanut, sanoi Mergy, kuulevani niin vanhan sotilaan kuin teidän, kapteeni, moittivan herra amiraalia tarkasta sotakurista, jota hän pakoitti armeijassaan noudattamaan.

— Niin, kyllä epäilemättä tarvitaan kuriakin; mutta pitää ottaa myöskin huomioon kaikki vaivat ja rasitukset, jotka sotamies saa kestää, eikä kieltää häntä pitämästä hyviä päiviä, kun hän sattumalta saa siihen tilaisuuden. Mutta hittoja kanssa! joka ihmisellä on vikansa; ja vaikkapa herra amiraali hirtättikin minut, niin juokaamme hänen maljansa.

— Amiraaliko teidät hirtättänyt! huudahti Mergy; te olette kovin pirteä ja reipas ollaksenne hirtetty mies.

— Niin, jumal'auta! hän hirtätti minut! mutta minä en ole pitkävihainen, ja juodaanpa nyt hänen onnekseen.

Ennenkuin Mergy ehti uudistaa kysymyksensä, oli kapteeni täyttänyt kaikki lasit, ottanut hatun päästään ja komentanut miehensä kolmasti hurraamaan. Kun lasit olivat tyhjät ja melu asettunut, niin Mergy puuttui taas puheeseen:

— Miksi teidät sitten hirtettiin, kapteeni?

— Tyhjänpäiväisestä asiasta; viheliäinen Sain-tonge'n luostari ryöstettiin ja sitten satuttiin polttamaan.

— Niin, mutta kaikki munkit eivät olleet menneet ulos, keskeytti kornetti, nauraen täyttä kurkkua sukkeluudelleen.

— Entäpä sitten! Mitäpä sillä väliä, jos sellainen roskaväki palaa vähän ennemmin tai vähän myöhemmin? Mutta amiraali, voitteko uskoa, herra de Mergy? hänpä suuttui siitä kuin tupakka, ja hänen kivatterinsa otti minut muitta mutkitta huomaansa. Silloin kaikki hänen aatelismiehensä ja kaikki ylimykset, jotka olivat hänen ympärillään, yksinpä herra de La Nouekin, joka kuten tietty ei hellittele sotamiestä (sillä La Noue, kuten he sanovat, sitoo vaan ei päästä),[16] kaikki päälliköt pyysivät amiraalia armahtamaan minua, mutta hänpä sanoi jyrkästi että ei! — Saakeli soikoon! kuinka hän oli vihainen, hän pureskeli raivoissaan hammaspuikkoaan, ja tunnettehan sananlaskun: Herra varjelkoon meitä herra de Montmorencyn rukousnauhasta ja herra amiraalin hammaspuikosta. — Jumala armahtakoon! hän sanoi, täytyy lopettaa rosvoileminen niin kauvan kuin se on vielä alussaan; jos sen annamme kasvaa suureksi puuksi, niin se lopettaa meidät. Sitten saapuu pappi, kirja kainalossa, meidät viedään molemmatkin erään vissin tammen alle… tuntuu kuin näkisin sen vieläkin, yksi oksa törröttää suoraan eteenpäin, näytti kasvaneen siihen aivankuin vartavasten tätä toimitusta varten; nuoran silmukka pistetään kaulaani. Joka kerta kun sitä ajattelen, kurkkuni käy kuivaksi kuin taula.

— Tuossa saat sille kostuketta, sanoi Mila, ja täytti kertojan lasin ääriään myöten.

Kapteeni tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja jatkoi seuraavaan tapaan:

— En pitänyt enää itseäni tyhjän tammenterhonkaan veroisena, kun keksin sanoa amiraalille:

— Mitä! Teidän armonne, tällä tavalla hirtetään mies, joka komensi eturivin miehiä Dreux'ssä? Näin hänen sylkevän suustaan hammaspuikkonsa ja ottavan uuden. Sanoin itsekseni: — Hyvä! Se on hyvä merkki. Hän kutsui luokseen kapteeni Cormier'n, ja sanoi hiljaa hänelle jotain, sitten hän virkkoi piiskurille:

— No, tämä mies on vedettävä riippumaan. Ja sitten hän pyörähtää ympäri kantapäillään. Totta tosiaan minut vedettiin roikkumaan, mutta kunnon Cormier tempasi miekan käteensä ja katkasi heti köyden, niin että minä putosin oksaltani maahan punaisena kuin keitetty krapu.

— Saan onnitella teitä että suoriuduitte siitä niin hyvin, sanoi Mergy. — Hän katsoi tarkkaavaisesti kapteeniin, ja hänestä tuntui nähtävästi vähän kiusalliselta olla miehen seurassa, joka oli rehellisesti ansainnut hirttonuoran; mutta tuona kovaonnisena aikana olivat rikokset niin tavallisia, ettei niistä voinut tuomita läheskään niin ankarasti kuin mitä nyt tehtäisiin. Toisen puolueen harjoittamat julmuudet oikeuttivat tavallaan niiden kostamisen, ja uskonvimma tukahdutti kaiken kansallisen heimotunteen. Muuten, jos totta puhutaan, niin neiti Milan salainen keimailu joka hänestä alkoi tuntua hyvin kauniilta, ja viinihöyryt, jotka vaikuttivat hänen nuoriin aivoihinsa tehokkaammin kuin saksalaisten ratsumiesten karaistuneihin päihin, kaikki tämä saattoi hänet tavallista anteeksiantavaisemmaksi pöytätovereitaan kohtaan.

— Minä pidin kapteenin piilossa katetuissa rattaissa enemmän kuin viikon ajan, sanoi Miia, ja päästin hänet sieltä ulos ainoastaan öisin.

— Ja minä, lisäsi Trudchen, toin hänelle ruokaa ja juomista: kysykää vaikka häneltä itseltään.

— Amiraali oli olevinaan kauhean vihainen Cormier'lle; mutta se oli kaikki vaan heidän keskistään ilveilyä. Minä puolestani kuljin kauan armeijan matkassa uskaltamatta koskaan näyttäytyä amiraalille; lopulta hän Longnac'in piirityksessä huomasi minut saartokaivannossa ja sanoi minulle: — Dietrich, ystäväiseni, kun ei sinua saatu hirtetyksi, niin mene ammuttamaan itsesi. Ja hän osoitti minulle muurinaukkoa. Ymmärsin mitä hän tarkoitti, syöksyin rohkeasti rynnäkköön, ja seuraavana päivänä minä menin hänen luokseen keskellä katua, ja pidin kädessäni hattuani, jonka pyssynluoti oli lävistänyt. — Teidän armonne, sanoin hänelle, minut ammuttiin samalla tavalla kuin hirtettiinkin. Hän hymyili, ja antoi minulle kukkaronsa, sanoen: — Kas tuossa sinulle uuteen hattuun. Siitä lähtien olemme aina olleet hyvät ystävät. Voi kuinka ihanaa olikaan samaisen Longnac'in ryöstäminen! ihan tulee vesi suuhun, kun vaan sitä ajatteleekaan.

— Miten kauniita silkkipukuja! huudahti Mila.

— Mitkä määrät kauniita liinavaatteita, huudahti Trudchen.

— Kuinka siellä pidettiinkään elämää suuren luostarin nunnien kanssa! sanoi kornetti. Kaksi sataa ratsastavaa pyssymiestä majoitettuna samaan paikkaan sadan nunnan kanssa!

— Heitä oli siellä yli kaksikymmentä, jotka luopuivat paavinuskosta, he rupesivat niin pitämään hugenoteista.

— Siellähän, huudahti kapteeni, siellä juuri sai ilokseen nähdä kevytaseisten ratsumiestemme menevän hevosten juottopaikalle, pappien messukasukat harteillaan, ja hevostemme syövän kauroja alttarilta; ja me itse joimme pappien hyvää viiniä heidän hopeisista ehtoolliskalkeistaan.

Hän käänsi päätään käskeäkseen tuoda juomista, ja näki majatalonisännän seisovan kädet ristissä, silmät kohti taivasta kohotettuina, kasvoillaan määrättömän kauhun ilme.

— Pöllö! sanoi kunnon Dietrich Hornstein olkapäitään kohauttaen. Kuinka voi olla ainoatakaan ihmistä, joka on kylläksi typerä uskoakseen kaikkea roskaa, mitä paavilaiset papit latelevat. Tiedättekö, herra de Mergy, Montcontourin taistelussa minä ammuin pistoolillani kuoliaaksi erään Anjoun herttuan aatelismiehen; ja kun otin häneltä hänen takkinsa, niin voitteko arvata mitä näin hänellä olevan vatsansa ympärillä? Ison silkkipalan, joka oli täynnä pyhimysten nimiä. Hän luuli sillä voivansa varautua luoteja vastaan. Hitto vieköön, minä näytin hänelle, ettei ole sitä messuhakaa, jonka läpi ei protestantin luoti mene.

— Niin, mitäs messuhaoista, keskeytti kornetti, mutta minun kotimaassani on myytävänä pergamenttia, joka suojelee lyijyltä ja raudalta.

— Minä pitäisin parempana, virkkoi Mergy, hyvästä teräksestä taitavasti taottua haarniskaa, sellaista, joita Jakob Leschot Alankomaissa valmistaa.

— Kuulkaapas, puuttui kapteeni taas puheeseen, ei pidä väittää, ettei voisi tehdä itseään kovaksi; minä itse, joka teille puhun, näin Dreux'ssä aatelismiehen, joka oli saanut pyssynkuulan keskelle rintaansa; hän tunsi kovaksi tekevän voiteen, ja oli hieronut sitä nahkahaarniskansa alle; no niin, ei voinut hänestä nähdä, että luoti olisi tehnyt häneen mustelmaakaan.

— Ja ettekö te pikemminkin usko mainitsemanne nahkavarustuksen yksinään voineen pysäyttää luodin?

— No, te ranskalaiset sitten ette tahdo uskoa mitään, ettekä mihinkään. Mutta mitä sanoisitte, jos olisitte nähneet, niinkuin minä, schlesialaisen santarmin laskevan kätensä pöydälle, kenenkään voimatta saada siihen naarmuakaan, vaikka olisi iskenyt puukolla voimiensa takaa? Mutta te nauratte, ettekä usko, että se on mahdollista; kysykääpäs Miialta. Näettehän tuon tytön? Hän on kotoisin maasta, jossa on noitia yhtä tiheässä kuin munkkia tässä maassa; hän voi teille kertoa kammottavia kertomuksia. Joskus pitkinä syksyiltoina kun istumme taivasalla nuotion ympärillä, hän saa kertomillaan jutuilla hiukseni nousemaan pystyyn.

— Olisin ihastunut jos saisin kuulla sellaisen, sanoi Mergy; kaunis
Mila, suokaa meille se huvi.

— Niin, Miia, pyyteli kapteeni, kerrohan meille jokin tarina sillä välin kun juomme pohjaan nämä pullot.

— Kuunnelkaa sitten minua, sanoi Miia; ja te, nuori herrani, joka ette usko mitään, olkaa niin hyvä, pitäkää epäilyksenne vain ominanne.

— Kuinka te voitte sanoa, etten minä usko mihinkään? vastasi Mergy hänelle hiljaa; todentotta, uskon, että olette noitunut minut, sillä olen jo ihan rakastunut teihin.

Miia työnsi hänet hiljaa luotaan, sillä Mergyn suu melkein kosketti hänen poskeaan; ja luotuaan salavihkaa silmäyksen sekä oikealle että vasemmalle ollakseen varma siitä, että kaikki häntä kuuntelivat, hän alkoi seuraavaan tapaan:

— Kapteeni, varmaankin te olette ollut Hamelnissa?

— En koskaan.

— Entä te, kornetti?

— En minäkään.

— Kuinka! Enkö löydä ketään, joka olisi ollut Hamelnissa?

— Minä olen ollut siellä vuoden, sanoi yksi ratsumiehistä, tullen lähemmäksi.

— No niin, Fritz, sinä olet nähnyt Hamelnin kirkon?

— Enemmän kuin sata kertaa.

— Ja sen värikkäät ikkunaruudut?

— Varmasti.

— Ja mitä sinä olet nähnyt niihin ikkunoihin maalattuna?

— Niissä ikkunoissako? — — Luulen että vasemmanpuoleisessa ikkunassa on pitkä musta mies, joka soittaa huilua, ja pieniä lapsia, jotka juoksevat hänen perässään.

— Ihan niin. No niin, minä kerron teille tarinan siitä mustasta miehestä ja niistä pienistä lapsista.

"Monta vuotta sitten oli hamelnilaisten kiusana määrätön rottalauma, joita tuli pohjoisesta niin taajoina joukkoina, että maa oli niitä aivan mustanaan, ja ettei rattailla-ajaja olisi uskaltanut hevosineen ajaa poikki tien, mitä pitkin nämä elukat vaeltivat. Ne söivät kaikki putipuhtaaksi; ja jyväaitasta ne söivät tynnörin viljaa vähemmällä vaivalla kuin minä juon lasillisen tätä hyvää viiniä."

Hän joi, pyyhki suutaan ja jatkoi:

"Hiirennakit, rotanloukut, satimet, myrkyt jäivät tehottomiksi. Bremenistä oli tilattu alus, lastina tuhatsata kissaa; mutta ne eivät mahtaneet mitään. Jos tappoi tuhat rottaa niin tuli kymmenen tuhatta sijaan ja ne vielä nälkäisempiä kuin entiset. Sanalla sanoen, jos ei olisi saatu apua tähän vitsaukseen, niin ei Hamelniin olisi jäänyt viljan jyvääkään jälelle, ja kaikki asukkaat olisivat kuolleet nälkään.

"Silloin tulee eräänä perjantaina kaupungin pormestarin luo pitkä, ahavoitunut, kuivakas mies, jolla on suuret silmät, suuta korviin, yllään punainen Ihokas, huippulakki, leveät nauhoilla koristetut polvihousut, harmaat sukat ja kengissä suuret tulipunaiset nauhasolmukkeet. Kupeellaan hänellä on pieni nahkapussi. On aivan kuin näkisin hänet vielä."

Kaikkien silmät kääntyivät vaistomaisesti seinään päin, johon Miia tuijotti.

— Te siis näitte hänet? Mergy kysyi.

— En minä, mutta isoäitini kyllä; ja hän muisti niin tarkoin tämän miehen ulkonäön, että olisi voinut piirtää hänen kuvansa.

— Ja mitä hän sanoi pormestarille?

"Hän tarjoutui, vaatien palkaksi sata tukaattia, vapauttamaan kaupungin sitä rasittavasta maanvaivasta. Voitte arvata että pormestari ja porvarit heti paikalla suostuivat siihen. Silloin muukalainen kohta otti pussistaan pronssisen huilun, ja asetuttuaan kauppatorille, kirkon eteen, mutta selin siihen, huomatkaa se tarkoin, — hän alkoi soittaa kummallista säveltä, sellaista, jommoista saksalainen huilunpuhaltaja ei ole koskaan soittanut. Kuullessaan tämän sävelen alkoi kaikista vajoista, kaikista seinänkoloista, vuoliaisten ja kattotiilten alta juosta hiiriä ja rottia sadottain ja tuhansittain hänen luokseen. Yhä vaan soittaen muukalainen läksi astelemaan Weseriä kohti; ja siellä hän, otettuaan pois kengänhihnansa meni veteen perässään kaikki Hamelnin rotat, jotka heti hukkuivat. Yksi ainoa vaan jäi koko kaupunkiin, ja saatte nähdä minkä vuoksi. Taikuri, sillä sellainen hän oli, kysyi eräältä kuhnustelijalta, joka ei vielä ollut tullut jokeen Weseriin, minkävuoksi Klauss, valkea rotta, ei ollut vielä tullut."

— Armollinen herra, vastasi rotta, hän on niin vanha, ettei hän enää jaksa kävellä.

— Mene siis itse hakemaan häntä, vastasi taikuri. Ja rotta samaa tietä kaupunkiin takaisin, josta se viipymättä palasi tuoden mukanaan valkean, niin vanhan, niin vanhan rotan, ettei se enää päässyt omin voimin liikkeelle. Molemmatkin, nuorempi vetäen vanhaa hännästä, menivät Weseriin ja hukkuivat kuten toverinsakin. Sillä tavalla kaupunki pääsi niistä. Mutta kun muukalainen tuli kaupungintalolle nostamaan luvattua palkkaansa, niin pormestari ja porvarit, jotka arvelivat, ettei heidän enää tarvinnut rottien suhteen olla ollenkaan peloissaan, ja kuvitellen mielessään että he voisivat helposti pitää puolensa miestä vastaan, jolla ei ollut ketään suojelijaa, olivat kylliksi hävyttömiä tarjotakseen hänelle kymmenen tukaattia paamiensa sadan asemesta. Muukalainen rupesi väittämään vastaan; hänen käskettiin mennä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Hän uhkasi, että he saisivat sen maksaa vielä kalliimmin, jos he eivät täyttäisi sopimustaan sananmukaisesti. Porvarit purskahtivat uhkauksen kuullessaan ihan ääneen nauramaan, ajoivat hänet ulos kaupungintalosta, sanoen häntä kauniiksi rotanpyytäjäksi, jota herjausta kaupungin lapset vaikuttivat seuratessaan häntä pitkin katuja aina Uudelle Portille asti. Seuraavana perjantaina keskipäivän aikaan ilmestyi muukalainen jälleen torille, mutta tällä kertaa purppuranvärinen, omituinen kairalakki päässään. Hän otti pussistaan huilun, joka oli ihan toisenlainen kuin edellinen, ja kun hän alkoi sillä soittaa, niin kaikki kaupungin pojat, kuusivuotisista viisitoistavuotisiin, seurasivat häntä ja menivät hänen mukanaan ulos kaupungista."

— Ja sallivatko Hamelnin asukkaat lapset ryöstää? kysyivät yhtaikaa sekä Mergy että kapteeni.

"He seurasivat lapsia Koppenbergin vuoren juurelle asti, lähelle luolaa, joka nyt on tukittu. Huilunpuhaltaja meni luolaan ja kaikki lapset hänen perässään. Jonkin aikaa kuului hänen huilunsa ääni, se heikkeni vähitellen; viimein ei kuulunut enää mitään. Lapset olivat hävinneet näkyvistä, eikä heistä senperästä ole koskaan mitään kuultu."

Mustalaisnainen lopetti, tutkiakseen kuulijainsa kasvonilmeistä, minkä vaikutuksen hänen kertomuksensa oli heihin tehnyt.

Ratsumies, joka oli ollut Hamelnissa, puuttui puheeseen ja sanoi:

— Tämä kertomus on niin totta, että kun Hamelnissa puhutaan jostain merkillisestä tapahtumasta, niin sanotaan: Tämä tapahtui kaksikymmentä, kymmenen vuotta lastemme lähdön jälkeen. Falkensteinin herra ryösti kaupunkiamme 60 vuoden kuluttua lastemme lähdöstä.

— Mutta omituisinta on, että samaan aikaan ilmestyi, hyvin kauaksi sieltä, Transsylvaniaan, lapsia, jotka puhuivat hyvin saksaa, eivätkä voineet sanoa mistä he olivat tulleet. He menivät siellä naimisiin, ja opettivat kielensä lapsilleen, josta johtuu, että Transsylvaniassa puhutaan saksaa tänäkin päivänä.

— Ja paholainen siis vei Hamelnin lapset sinne? sanoi Mergy hymyillen.

— Taivas olkoon todistajanani, että se on totta, huudahti kapteeni, sillä minä olen ollut Transsylvaniassa ja tiedän hyvin, että siellä puhutaan saksaa, kun taas koko ympäristön asukkaat solkkaavat helvetillistä mongerrustaan.

Kapteenin todistus oli yhtä hyvä kuin moni muukin todiste, joita on niin paljon.

— Tahdotteko että povaan teille? kysyi Mila Mergyltä.

— Mielelläni, vastasi Mergy, kietoen vasemman käsivartensa mustalaisnaisen vyötäisille samalla kuin hän ojensi tälle oikean kätensä avonaisena.

Mila tarkasteli melkein viiden minutin ajan mitään puhumatta, pudistaen silloin tällöin päätään miettiväisen näköisenä.

— No, kaunis lapsukaiseni, saanko rakastajattarekseni rakastamani naisen?

Mila näpäytti häntä kädelle.

— Onnea ja onnettomuutta, virkkoi hän; siniset silmät tekevät pahaa ja hyvää. Pahinta on, että vuodatat omaa vertasi.

Kapteeni ja kornetti istuivat äänettöminä, molempiinkin näytti tämä ennustuksen synkkä loppu samalla tavalla koskevan.

Syrjässä teki majatalonisäntä suuria ristinmerkkejä.

— Uskon että olet todellinen noita, jos osaat sanoa minulle, mitä heti kohta teen.

— Sinä syleilet minua, kuiskasi mustalaisnainen hänen korvaansa.

— Hän on noita, huudahti Mergy häntä syleillen. Hän puheli yhä edelleen aivan hiljaa kauniin ennustajattarensa kanssa, ja heidän hyvä yhteisymmärryksensä näytti käyvän joka hetki yhä täydellisemmäksi.

Trudchen otti jonkinlaisen mandoliinin, jossa oli vielä melkein kaikki kielet jäljellä, ja soitti aluksi saksalaisen marssin. Sitten, nähdessään sotilaiden käyneen piiriin ympärilleen, hän lauloi omalla kielellään sotalaulun, jonka loppukerron ratsumiehet veisasivat täyttä kurkkua. Kapteeni, heidän esimerkkinsä innostamana, alkoi laulaa hoilata äänellä, joka oli särkeä kaikki ikkunaruudut, vanhaa hugenottilaulua, jonka sävel oli ainakin yhtä kömpelö kuin sen sanatkin.

Viinin innostamina alkoivat kaikki ratsumiehet laulaa jokainen eri säveltä. Lautasten ja pullojen sirpaleet peittivät lattian; keittiöstä kajahtelivat kiroukset, naurunrähäkkä ja juomalaulut. Pian kuitenkin antoi uni, Orleans'in viinin höyryjen avustamana, useimpien tähän bakkanaalinäytökseen osaaottavien tuntea mahtiaan. Sotilaat heittäytyivät pitkäkseen penkeille; asetettuaan kaksi vartijaa ovelle, laahusti kornetti hoiperrellen vuoteelleen; kapteeni, joka vielä osasi kulkea suoraan, nousi horjumatta ylös portaita isännän huoneeseen, minkä hän oli valinnut itselleen majatalon paraimpana.

Entä Mergy ja mustalaisnainen? Ennen kapteenin laulua he olivat hävinneet niin toinen kuin toinenkin.

II.

Seuraavana päivänä.

Eräs kantaja. Minä sanon että tahdon rahaa heti palkalla.

Molière, Sievistelevät hupsut.

Oli jo kauan ollut täysi päivä, kun Mergy heräsi pää vielä vähän pyörällä edellisen illan muistoista. Hänen vaatteensa olivat ympäri huonetta huiskin haiskin, ja hänen pieni matkalaukkunsa oli avattuna lattialla. Nousten istumaan hän katseli jonkinaikaa tätä sekamelskaa, hieroen päätään ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan. Hänen kasvoillaan kuvastui samalla-aikaa väsymystä, kummastusta ja levottomuutta.

Hänen huoneeseensa johtavilta kivisiltä portailta alkoi kuulua raskaita askelia. Ovi aukeni tulijan viitsimättä edes ensin koputtaa, ja sisään astui majatalon isäntä, naama vielä nyrpeämmän näköisenä kuin edellisenä päivänä; mutta helposti saattoi hänen kasvoillaan huomata nenäkkään ilmeen, joka oli tullut pelokkaan sijalle.

Hän loi silmäyksen ympäri huonetta ja teki ristinmerkin ikäänkuin kauhistuneena sellaisen sekasorron näkemisestä.

— Kas, kas, armollinen nuori herra, vielä vuoteessa? No, nyt ylös, sillä meidän on selviteltävä laskumme?

Kammottavasti haukotellen Mergy pisti toisen jalkansa ulos vuoteesta.

— Miksi kaikki tämä epäjärjestys? Miksi minun matkalaukkuni on avattu? hän kysyi vähintään yhtä tyytymättömällä äänellä kuin millä isäntä oli puhunut.

— Miksikä, niin, miksikä? tämä vastasi; mistä minä sen tiedän? Minä vähättelen teidän matkalaukuistanne. Te olette panneet taloni paljon pahempaan epäjärjestykseen. Mutta kautta pyhän Eustakiuksen, suojeluspyhäni, te saatte sen vielä maksaa.

Hänen näin puhuessaan Mergy veti jalkaansa helakanpunaiset polvihousunsa, ja hänen niitä liikuttaessaan putosi hänen kukkaronsa niiden avoimesta taskusta. Varmaankin sen pudotessaan synnyttämä ääni kuulosti jollain tavoin oudolta, sillä hän otti kukkaron heti maasta ja avasi sen.

— Minulta on varastettu! hän huudahti kääntyen isäntään päin.

Kahdenkymmenen kulta-eky'n[17] asemesta, mitä hänellä piti olla kukkarossaan, hän löysi vain kaksi.

Eustakius-isäntä kohautti olkapäitään ja hymyili halveksuvasti.

— Minulta on varastettu! toisti Mergy, ottaen kiireesti vyönsä. Minulla oli tässä kukkarossa kaksikymmentä kulta-eky'ä ja minä vaadin ne takaisin: ne on otettu minulta teidän talossanne.

— Partani kautta! Olenpa siitä oikein hyvilläni! huudahti isäntä röyhkeästi: rakastelkaa vieläkin noita-akkoja ja varkaita! Mutta — hän lisäsi hiljemmin, — vakka kantensa valitsee. Kaikki nuo, jotka ovat omansa Grève-torille,[18] kerettiläiset, noidat ja varkaat, kulkevat käsi kädessä.

— Mitä sanot, roisto? huusi Mergy, sitäkin enemmän vimmoissaan, kun hän sisimmässään tunsi moitteen sattuvan; ja kuten jokainen, joka huomaa syyn olevan itsessään, niin hänkin oli paikalla valmis haastamaan riitaa.

— Minä sanon, isäntä virkkoi korottaen ääntään ja pistäen kätensä puuskaan, minä sanon, että te olette panneet kaikki mäsäksi talossani, ja minä vaadin, että te maksatte kaikkityyni viimeistä penniä myöten.

— Minä maksan omasta puolestani enkä penninpyörähtävää enempää.
Missä kapteeni Corn… Hornstein on?

— Minulta on juotu, jatkoi Eustache-isäntä, huutaen yhä kovemmin, minulta on juotu yli kaksisataa pullollista hyvää vanhaa viiniä, mutta niistä te saatte tehdä minulle tilin.

Mergy oli vihdoin saanut kokonaan pukeutuneeksi.

— Missä kapteeni on? hän huusi jylisevällä äänellä.

— Hän läksi enemmän kuin kaksi tuntia sitten, ja menköön hän hornan tuuttiin kuten kaikki muutkin hugenotit odottamaan, kunnes poltamme heidät kaikki!

Voimakas korvapuusti oli ainoa vastaus, minkä Mergy tällä hetkellä voi keksiä.

Hämmästyksestä ja iskun voimasta majatalon isäntä horjahti pari askelta taaksepäin. Hänen toisesta housuntaskustaan pisti näkyviin suuren veitsen luinen pää; hän tarttui siihen. Varmasti olisi tapahtunut suuri onnettomuus, jos hän olisi heittäytynyt ensimäisen vihanpuuskansa valtaan. Mutta varovaisuus sai hänen raivonsa talttumaan, se kun saattoi hänet huomaamaan, että Mergy ojensi kätensä kohti vuoteensa pääpuolta, jossa riippui pitkä miekka. Isäntä luopui heti epätasaisesta taistelusta ja syöksyi alas portaita huutaen täyttä kurkkua:

— Tappakaa! Ampukaa!

Taistelukentän herrana, mutta hyvin levottomana voittonsa seurauksista, Mergy pani vyönsä soljen kiinni, pisti siihen pistoolinsa, sulki matkalaukkunsa ja aikoi se kädessä mennä valittamaan asiasta lähimmälle tuomarille. Hän avasi oven ja laski jo jalkansa portaitten ensimäiselle astimelle, kun häntä vastaan tuli odottamatta vihollisjoukko.

Isäntä asteli ensimäisenä vanha hilpori kädessään; kolme kokkipoikaa, aseinaan paistinvartaat ja kepit, seurasivat hänen kintereillään: muuan naapuri ruosteisine hakapyssyineen oli jälkijoukkona. Ei kumpikaan puoli ollut odottanut kohtaavansa toisensa niin pian. Ainoastaan viisi kuusi porrasta oli vihollispuolten välillä.

Mergy pudotti kädestään matkalaukkunsa ja tarttui toiseen pistooliinsa. Tämä vihamielinen liike sai Eustache-isännän ja hänen apurinsa huomaamaan, kuinka suuri virhe heillä oli taistelujärjestyksessään. Kuten persialaiset Salamiin tappelussa, niin hekin olivat lyöneet laimin valita sellaiset aseet, että he olisivat voineet käyttää edukseen suurempaa lukumääräänsä. Ainoa heidän joukostaan, jolla oli ampuma-ase, ei voinut sitä käyttää haavoittamatta tovereitaan, jotka kulkivat hänen edellään, kun taas hugenotin pistoolit, joilla saattoi ampua pitkin koko rappusia, tuntuivat voivan varmaankin kaataa heidät kaikki yhdellä laukauksella. Pistoolin hanan hiljainen naksahdus, joka kuului Mergyn virittäessä aseensa, kaikui heidän korvissaan ja tuntui heistä melkein yhtä pelottavalta kuin mitä aseen laukeaminenkin olisi ollut. Vihollislauma teki siis käskemättä täyskäännöksen ja juoksi keittiöön etsimään sieltä avarampaa ja edullisempaa taistelukenttää. Sekasorrossa, jommoinen aina on seurauksena äkillisestä peräytymisestä, isäntä sotki hilporinsa, koettaessaan sitä kääntää, jalkoihinsa ja kaatui kumoon. Ylevämielisenä vihollisena Mergy piti arvolleen alentavana käyttää aseitaan, ja hän tyytyi heittämään pakenevien perään matkalaukkunsa, joka, pudoten heidän niskaansa kuin kallionlohkare ja vierien porras portaalta yhä kiivaammin, teki heidän hurjan pakonsa täydelliseksi. Rappuset tyhjenivät vihollisista ja poikkinainen hilpori jäi jälelle voitonmerkiksi.

Mergy laskeusi nopeasti keittiöön, jossa vihollinen oli jo järjestäytynyt yhteen riviin. Pyssyniekalla oli aseensa koholla ja hän puhalteli palavaa sytytintään. Isäntä pysytteli, yltäpäältä veressä — sillä hän oli saanut nenäänsä kovan kolaukset kaatuessaan — ystäviensä takana, kuten haavoittunut Menelaos kreikkalaisten rivien takana. Machaon tai Podalireen asemesta pyyhki hänen vaimonsa, tukka pörröllään ja päähine toisella korvalla, hänen päätään likaisella pyyhinliinalla.

Mergy teki arvelemalta päätöksensä. Hän meni suoraan pyssynpitäjää kohti ja ojenti pistoolinsa suun hänen rintaansa kohti.

— Heitä pois sytyttimesi tai olet kuoleman oma! hän huusi.

Sytytin putosi maahan ja polkien saappaallaan palavaa tutkainta Mergy sammutti sen. Hetipaikalla kaikki toverukset laskivat yhtaikaa aseensa.

— Teidän minulta saamanne pieni ojennus, Mergy virkkoi isäntään päin kääntyen, luultavastikin opettaa osoittamaan enemmän kohteliaisuutta vieraita kohtaan; jos tahtoisin, niin voisin antaa paikkakunnan tuomarin ottaa teiltä pois ravintolakylttinne, mutta minä en ole pahansuopa. No siis, mitä minä olen velkaa puolestani?

Kun Eustache-isäntä huomasi, että Mergy oli pannut pistoolinsa pois vireestä ja että hän pisti sen hänelle puhuessaan takaisin vyöhönsä, niin hän sai taas hiukan rohkeutta, ja mutisi surullisesti, yhä itseään pyyhkien:

— Särkevät lautaset, pieksävät ihmisiä, lyövät hyvien kristittyjen nenän mäsäksi, pitävät helvetillistä melua, enpä todellakaan tiedä miten sen perästä enää voi kunniallista ihmistä hyvittää.

— No no, virkkoi taas Mergy hymyillen. Mitä murjattuun nenäänne tulee, niin siitä maksan teille sen minkä se minun mielestäni ansaitsee. Särjetyistä lautasistanne puhukaa herroille saksalaisille ratsumiehille, se on heidän asiansa. Nyt on vaan saatava tietää, mitä olen velkaa eilisestä illallisestani.

Isäntä katsoi vaimoaan, kokkejaan ja naapuriaan, ikäänkuin olisi heiltä tahtonut pyytää samalla kertaa sekä neuvoa että suojelusta.

— Saksalaiset ratsumiehet, niin! hän sanoi … ei ole hauskaa saada heidän rahojaan; heidän kapteeninsa antoi minulle kolme livreä[19] ja kornetti potkun.

Mergy otti toisen hänelle jääneistä kultaekyistä.

— No, sanoi hän, erotaan pois ystävinä. Ja hän heitti rahan Eustache-isännälle, joka, sen sijaan että olisi ojentanut kätensä sitä ottaakseen, antoi ylenkatseellisesti sen pudota lattialle.

— Yksi eky! hän huudahti, yksi eky sadasta säretystä pullosta, yksi eky talon hävittämisestä, yksi eky ihmisten pieksämisestä.

— Yksi eky, ei enempää mitään kuin yksi eky! puhkesi vaimo puhumaan yhtä surkealla äänellä. Käyhän täällä katolisiakin aatelismiehiä, jotka välistä pitävät vähän meteliä, mutta ne sentään tietävät, mitä mikin maksaa.

Jos Mergy olisi ollut paremmin varoissaan, niin hän varmaankin olisi pitänyt yllä puolueensa anteliaisuuden mainetta.

— Hyvä on, hän virkkoi kuivasti, mutta niiltä katolisilta aatelismiehiltä ei olekaan varastettu. Päättäkää nyt, hän lisäsi; ottakaa tuo eky tai ette saa mitään. Ja hän astui askeleen kuin ottaakseen sen taas takaisin.

Emäntä sieppasi sen silloin heti kouraansa.

— Ja nyt tuokaa hevoseni; ja heitä sinä pois paistinvartaasi ja tuo matkalaukkuni.

— Teidän hevosenneko, armollinen herra! sanoi yksi isäntä Eustachen palvelijoista irvistäen.

Surustaan huolimatta isäntä kohotti päätään ja hänen silmänsä kiiluivat hetkisen häijystä ilosta.

— Minä tuon sen itse teille, teidän armonne, minä tuon teille hyvän hevosenne. Ja hän läksi ulos, pitäen yhä lautasliinaa nenäänsä vasten. Mergy seurasi häntä.

Kuinka hän ällistyikään, kun hän sen kauniin raudikon asemasta, joka hänellä oli ollut, näki pienen, vanhan, kirjavan hevosen, joka — nähtävästikin kompastuessaan — oli saanut haavan polveensa, ja jota vielä rumensi leveä päässä oleva arpi! Hienon flanderinsamettisen satulansa sijasta hän näki raudoitetun nahkasatulan, sanalla sanoen sellaisen, jommoisia tavalliset sotamiehet käyttivät.

— Mitä tämä on olevinaan? Missä minun hevoseni on?

— Jos teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsisi vaivautua sitä kysymään protestanttisilta saksalaisilta ratsumiehiltä, vastasi isäntä teeskennellyn nöyrästi; ne arvoisat muukalaiset veivät sen mukanansa; varmaankin he erehtyivät, kun elukat olivat niin yhdennäköiset.

— Kaunis hevonen, sanoi yksi kokeista; löisinpä vetoa siitä, ettei se ole yli kahdenkymmenen.

— Ei voi kieltää, etteikö se ole oikea sotahevonen, sanoi toinen; katsokaahan minkälaisen sapeliniskun se on saanut päähänsä.

— Miten pulskan näköinen se onkaan! Lisäsi taas toinen; musta ja valkea, aivankuin jos sillä olisi ministerin viitta harteillaan.

Mergy meni talliin, jonka hän huomasi tyhjäksi.

— Ja miksi te annoitte viedä minun hevoseni pois? hän huusi vimmoissaan.

— Herranen aika, armollinen herra, sanoi tallimies; torvensoittaja sen vei, ja sanoi minulle, että se oli teidän keskenne sovittu vaihtokauppa.

Mergy oli kiukusta pakahtumaisillaan, eikä hän kovassa onnessaan tiennyt mitä tehdä, mihin ryhtyä.

— Minä haen kapteenin käsiini, ja hän saa näyttää sille roistolle, joka minulta on varastanut.

— Tietysti, sanoi isäntä, teidän jalosukuisuutenne tekee siinä ihan oikein, sillä tuo kapteeni … mikäs hänen nimensä taas olikaan … hän näytti sentään kovin kelpo mieheltä.

Ja Mergy oli jo sisimmässään tullut siihen päätökseen, että varkaus oli tapahtunut ainakin kapteenin suostumuksella, jos ei suorastaan hänen käskystään.

— Voitte samalla kertaa saada takaisin — isäntä lisäsi — niin, voitte saada takaisin kultaekynne siltä nuorelta neidiltä; varmaankin hänelle tapahtui erehdys, hänen lähtiessä matkoihinsa aamunkoitteessa.

— Sidonko teidän korkea-arvoisuutenne matkalaukun teidän korkea-arvoisuutenne hevosen kupeelle? kysyi tallirenki mitä kunnioittavimmalla ja surkeimmalla äänellä.

Mergy käsitti, että kuta kauemmin hän viivytteli, sitä enemmän hän sai olla tämän hirtehisen hampaissa. Kun matkalaukku oli sidottu kiinni, niin hän hyppäsi huonoon satulaan, — mutta hevosen valtasi, kun se tunsi selässään uuden isännän, häijy halu tutkistella tämän tietoja ratsastuksen taidossa. Ei kuitenkaan viipynyt kauan, ennenkuin se huomasi olevansa tekemisissä erinomaisen ratsastajan kanssa, joka silloisessa mielentilassaan kaikkein vähimmin oli taipuvainen kärsimään sen metkuja; siksipä se, vähän aikaa potkittuaan ja saatuaan palkakseen tuntuvasti maistaa hyvin teräviä kannuksia, teki viisaan päätöksen totella ja lähti liikkeelle täyttä ravia. Mutta se oli kuluttanut osan voimistaan kamppaillessaan ratsastajansa kanssa, ja sen kävi kuten aina hevoskonien sellaisessa tapauksessa käy, sen polvet pettivät ja se kaatui. Sankarimme nousi heti ylös; hän oli kiukuissaan ivallisista huudoista, joita hän heti sai osakseen. Jopa hän hetkisen tuumi, menisikö hän kostamaan antamalla muutamia tukevia iskuja miekan lappealla; kuitenkin hän asiaa harkittuaan tyytyi olemaan kuin ei hän kuulisi hänen niskaansa kaukaa sinkautettuja haukkumasanoja, ja hän alkoi taas kulkea, tällä kertaa hiljaisempaa vauhtia, Orleansin tietä, perässään jonkin matkan päässä lapsiliuta, joista vauraammat lauloivat laulua Jehan Petaquinista,[20] kun taas pienimmät huusivat niin paljon kuin jaksoivat: Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni hugenotti! Roviolle!

Ratsastettuaan kaikkea muuta kuin iloisiin ajatuksiin vaipuneena puolisen peninkulmaa, hän tuli, asiaa tarkemmin mietittyään, siihen lopputulokseen, ettei hän luultavastikaan tavottaisi saksalaisia ratsumiehiä sinä päivänä, että hänen hevosensa oli varmaankin myyty, ja että loppujen lopuksi oli enemmän kuin epäiltävää, tokko nämä herrat olisivat taipuvaisia luovuttamaan sitä hänelle takaisin. Vähitellen hän totuttautui siihen ajatukseen, että hänen hevosensa oli ikipäiviksi mennyttä, ja kun hänellä asiain niinollen ei ollut mitään tekemistä Orleansin tiellä, niin hän palasi takaisin Pariisiin vievälle tielle, tai paremminkin oikotielle, jottei hänen olisi tarvinnut kulkea ohi onnettoman majatalon, joka oli ollut häntä kohdanneiden kovanonnen kolahdusten todistajana.

Kylmästi asiaa harkiten ja ollen jo aikaisin tottunut näkemään kaikissa elämän sattumuksissa niiden hyvät puolet, hän tuli siihen lopputulokseen, että hän sai olla hyvin kiitollinen loppujen lopuksi siitä, että hän oli päässyt majatalosta eroon niinkin hyvin; häneltähän olisi voitu varastaa kaikki tyyni, ehkäpä hänet murhatakin, kun hänellä nyt sitävastoin oli jäljellä vielä yksi kultaeky, melkein kaikki vaatteensa ja hevonen, joka, niin ruma kuin se olikin, voi kuitenkin häntä kantaa selässään. Jos puhutaan ihan suoraan, niin kauniin Milan muisteleminen sai hänen huulensa useammin kun yhden kerran väkisinkin vetäytymään hymyyn, ja sanalla sanoen, muutamia tunteja ratsastettuaan sekä syötyään hyvän aamiaisen hän melkein oli liikutettu tämän kunnon tytön hienotunteisuudesta, tämä kun oli ottanut häneltä ainoastaan kahdeksantoista ekyä kukkarosta, jossa niitä oli kaksikymmentä. Vaikeampi hänen oli mukautua hyvän raudikkonsa menettämiseen, mutta hän ei voinut olla myöntämättä, että paatuneempi varas kuin torvensoittaja olisi vienyt hänen hevosensa jättämättä toista sijaan.

Hän saapui Parisiin iltasella vähän ennen kaupunginporttien sulkemista ja asettui asumaan erääseen Saint-Jaques-kadun varrella olevaan majataloon.

III.

Nuoret hovimiehet.

Jachimo: The ring is won.

Posthumus: The stone's too hard to come by.

Jachimo: Not a whit, Your lady being so easy.

Shakespeare: Cymbeline.[21]

Tullessaan Pariisiin Mergy saattoi toivoa, että hänellä oli tehokkaat suositukset amiraali Colignylle, ja että hän pääsi palvelukseen siihen armeijaan, jonka oli kuten sanottiin määrä lähteä taistelemaan Flanderiin tämän suuren päällikön johdolla. Hän luulotteli itselleen, että hänen isänsä ystävät, joille hänellä oli mukanaan kirjeitä, avustaisivat häntä hänen puuhissaan sekä suosittelisivat häntä sekä Kaarlen hovissa että amiraalille, joka myöskin piti jonkinlaista hovia. Mergy tiesi veljellään olevan jonkinverran vaikutusvaltaa, mutta hän oli vielä hyvin kahdenvaiheilla hakeako hänet käsiinsä vai eikö. George de Mergyn uskostaluopuminen oli hänet melkein kokonaan eroittanut sukunsa piiristä, jolle hän enää oli pelkkä muukalainen vain. Tämä ei ollut ainoa esimerkki toisten uskonnollisten mielipiteiden aiheuttamasta perheen hajautumisesta. Jo kauan sitten oli Georgen isä kieltänyt luopion nimeä hänen kuultensa mainitsemasta ja hän oli perustanut ankaruutensa seuraavaan Raamatun paikkaan: Jos sinun oikea silmäsi pahentaa sinut, niin repäise se pois. Bernard ei ollut lähimainkaan näin jyrkällä kannalla, mutta hänen veljensä uskonmuutos tuntui sentään hänestäkin häpeällisesti tahraavan heidän sukunsa kunniaa, ja luonnollisestikin oli veljenrakkauden täytynyt kärsiä tästä ajatuskannasta. Päättämättä vielä, miten hän veljensä suhteen tulisi menettelemään, ja ennenkuin hän vielä meni esittämään suosituskirjeitäänkään, Mergy ajatteli, että piti tuumia keinoja, millä saada tyhjä kukkaro täytetyksi, ja siinä tarkoituksessa hän lähti ulos majapaikastaan mennäkseen Saint-Michel'in sillalle kultasepän luo, joka oli hänen omaisilleen velkaa erään rahasumman ja se hänen oli määrä käydä perimässä.

Tullessaan sillalle Mergy tapasi muutamia nuoria miehiä, jotka olivat puetut hyvin hienosti ja jotka käsikoukkua kulkien tukkivat melkein koko kapean kujan, joka sillalle jäi monilukuisten myymälöiden ja kauppakojujen väliin, joita siellä kohosi kahtena yhdensuuntaisena seinänä ja jotka estivät sillallakulkijain ollenkaan virtaa näkemästä. Näiden herrojen perässä astelivat heidän lakeijansa, jokainen kantaen kädessään huotraan pistettyä pitkää kaksiteräistä säilää, joita sanottiin kaksintaistelumiekoiksi, ja tikaria, jonka kädensuoja oli niin laaja, että sitä voi tarpeen tullen käyttää kilpenä. Varmaankin näiden aseiden paino tuntui nuorista aatelismiehistä liian raskaalta, tahi ehkäpä heitä suuresti huvitti osoittaa kaikille, että heillä oli upeasti puettu lakeija kullakin.

He tuntuivat olevan iloisella päällä, ainakin siitä päättäen, että he tuon tuostakin heläyttivät iloisen naurun. Jos joku hyvinpuettu naishenkilö sattui kulkemaan heidän lähellään, niin he tervehtivät tätä kohteliaasti, mutta samalla nenäkkäästi, samalla kuin useat näistä huimapäistä huvikseen töykkivät aika kovasti vakaita mustaviittaisia porvareita, jotka väistelivät mutisten ja aivan hiljaan tuhannesti sadatellen hoviväen röyhkeyttä. Yksi ainoa joukosta kulki pää riipuksissa, eikä hän tuntunut ottavan ensinkään osaa toveriensa ilonpitoon.

— Mutta piru vieköön, George! huudahti yksi nuorukaisista lyöden puhuteltua olalle, sinähän käyt ihan vietävän ikäväksi. Runsaaseen neljännestuntiin sinä et ole avannut suutasi. Aiotko ruveta kartusiaanimunkiksi?

Nimi George sai Mergyn säpsähtämään, mutta hän ei kuullut tällä nimellä kutsutun henkilön vastausta.

— Lyön vetoa sata pistoolia,[22] puuttui taas edellinen puheeseen,
että hän on yhä vieläkin rakastunut johonkin siveyden esikuvaan.
Ystävä parka! surkuttelen sinua; onpa todellakin kova onni, jos
Parisissa tapaa niin sydämettömän ihmisen.

— Menepäs taikuri Rudbeckin luo, sanoi eräs toinen, hän antaa sinulle lemmenjuoman, jolla saat kaunokaisesi itseesi suostumaan.

— Ehkäpä ystävämme — kolmas virkkoi — ehkäpä ystävämme kapteeni on rakastunut nunnaan. Ne paholaisen hugenotit, olivatpa ne sitten kääntyneitä tai ei, iskevät aina silmänsä Herran morsiamiin.

Ääni, jonka Mergy heti tunsi, vastasi surumielisesti:

— Perhana vieköön! en olisi niin suruissani, jos ei olisi kysymyksessä muu kuin rakkausesteet, mutta — hän lisäsi hiljempään, de Pons, jolle olin antanut kirjeen isälleni vietäväksi, on palannut takaisin ja ilmoittanut minulle, että tämä itsepintaisesti toistaa ettei hän enää tahdo kuulla minusta puhuttavan.

— Isäsi on vanhan kansan mies, sanoi nuorista miehistä muudan, hän on yksi niitä vanhoja hugenotteja, jotka yrittivät vallata Amboisen.

Tällä hetkellä kapteeni George, käännettyään sattumalta päätään, huomasi Mergyn. Hämmästyksestä huudahtaen hän syöksyi tätä kohti syli avoinna. Mergy ei epäröinyt hetkeäkään, hän levitti veljelleen sylinsä ja puristi tätä rintaansa vastaan. Mahdollisesti hän olisi, jos kohtaus ei olisi sattunut niin odottamatta, koettanut pysytellä välinpitämättömänä; mutta yllätys päästi luonnon täysiin oikeuksiinsa. Tästä hetkestä saakka he olivat taas kuin ainakin vanhat ystävät, jotka pitkän matkan perästä jälleen tapaavat toisensa.

Kun oli suoriuduttu syleilyistä ja ensimäisistä kyselyistä, niin kapteeni George kääntyi ystäviinsä päin, joista muutamat olivat pysähtyneet katsomaan tätä kohtausta.

— Hyvät herrat, hän virkkoi, te näette tämän odottamattoman tapaamisen. Suokaa minulle anteeksi, jos jätän teidät puhellakseni veljeni kanssa, jota en ole nähnyt yli seitsemään vuoteen.

— Perhana vieköön. Emme ota kuuleviin korviin mekään, että jättäisit meidät tänään. Päivällinen on tilattu, sinun täytyy olla mukana. — Se joka sanoi näin, tarttui samalla hänen viittaansa.

— Béville on oikeassa, sanoi toinen, emmekä me päästä sinua menemään.

— No saakeli! puuttui Béville taas puheeseen, tulkoon veljesi syömään päivällistä meidän kanssamme. Yhden hyvän toverin asemesta saamme silloin kaksi.

— Suokaa anteeksi, Mergy silloin virkkoi, minulla on vielä useitakin asioita toimitettavana tänään. Minulla on kirjeitä vietävänä perille…

— Ne te voitte viedä huomenna.

— Ne täytyy viedä tänään ja… Mergy lisäsi hymyillen ja hiukan nolona, minun täytyy tunnustaa, että olen ilman rahaa ja että minun täytyy mennä sitä hankkimaan.

— No totta totisesti, hyvän syyn te sanottekin! huusivat kaikki kun yhdestä suusta. Emme voi sallia että kieltäytyisitte syömästä päivällistä hyvien kristittyjen kuten meidän seurassamme mennäksenne lainaamaan rahaa juutalaisilta.

— Kuulkaa, hyvä ystävä, sanoi Béville, pudistaen teeskennellen pitkää vyöhönsä pistettyä silkkikukkaroa, pitäkää minua rahastonhoitajananne. Noppapelissä on minulla ollut parisen viikkoa hyvä onni.

— No niin, no niin! ei pysähdytä tähän vaan mennään syömään Maurin ravintolaan, puuttuivat taas kaikki nuoret miehet puheeseen.

Kapteeni katsoi veljeään, joka oli yhä kahdenvaiheilla.

— Mitä joutavia, kyllä sinä aina ehdit viedä kirjeesi perille. Mitä rahoihin tulee, niin minulla niitä on kyllä, tule siis meidän mukaamme. Saat tutustua Parisin elämään.

Mergy antoi houkutella itsensä. Veljensä esitti hänelle kaikki ystävänsä toinen toisensa perästä, parooni de Vaudreuil'in, herra de Rheincy'n varakreivi de Béville'n, y.m. He tuhlaamalla tuhlasivat vastatulleelle ystävyydenosoituksiaan, jonka täytyi syleillä heitä kaikkia toista toisensa perästä. Béville syleili häntä viimeiseksi.

— Mitä; piru vieköön! hän huudahti, minä tunnen kerettiläisen käryä. Lyön vetoa kultavitjoistani yhtä pistoolia vastaan, että te olette kalvinisti.

— Se on totta, hyvä herra, enkä ole niin hyvä kristitty kuin minun pitäisi olla.

— Katsokaas enkö erotakin hugenottia tuhanten joukosta? Saakeli sentään, kuinka herrat protestantit näyttävät totisen naaman, kun he puhuvat uskonnostaan.