Produced by Tapio Riikonen

ELÄMÄNI MUISTOJA

Kirj.

Rabindranath Tagore

Suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

SISÄLLYS:

1. Johdanto. 2. Opetus alkaa. 3. Kotona ja ulkosalla. 4. Palvelijat käskijöinä. 5. Normaalikoulu. 6. Säeseppona. 7. Erinäisiä opintoja. 8. Ensimmäinen matkani. 9. Runollisia harjoituksia. 10. Srikantha Babu. 11. Bengalin-opintomme päättyvät. 12. Professori. 13. Isäni. 14. Eräs matka isäni seurassa. 15. Himalajan vuorilla. 16. Kotiinpaluu. 17. Opintoja kotosalla. 18. Kotoinen ympäristöni. 19. Kirjallisia kumppaneita. 20. Julkaisuja. 21. Bhanu Singha. 22. Isänmaallisuus. 23. "Bharati". 24. Ahmedabad. 25. Englanti. 26. Loken Palit. 27. "Särkynyt sydän". 28. Eurooppalainen musiikki. 29. Valmiki Pratibha. 30. "Iltalauluja". 31. Esitelmä musiikista. 32. Virran varrella. 33. Vieläkin "Iltalauluista". 34. "Aamulauluja". 35. Radzhendrahal Mitra. 36. Karwar. 37. "Luonnon kosto". 38. "Kuvia ja lauluja". 39. Eräs välivaihe. 40. Bankim Tshandra. 41. Laivanruho. 42. Menneitä. 43. Sadeaika ja syksy. 44. "Duuri- ja mollisointuja".

Johdanto.

Minä en tiedä, kuka se on, joka maalaa kuvia muistin kankaaseen; mutta olipa hän kuka tahansa, joka tapauksessa hän maalaa kuvia: hänen siveltimensä työ ei tarkoita pelkkää tapahtumien uskollista jäljentämistä. Hän valikoi ja karsii, omaa makuansa noudatellen. Hän tekee monesta suuresta oliosta pienen ja monesta pienestä suuren. Hän työntää arkailematta taka-alalle sellaista, mikä oli lähellä, ja tuo etualalle sellaista, mikä todellisuudessa sijaitsi taampana. Sanalla sanoen: hän maalaa kuvia eikä kirjoita historiaa.

Niin kehittyy elämän ulkopinnalla tapahtumien sarja, ja sen sisäpuolelle syntyy joukko kuvia. Nämä sarjat vastaavat toisiansa, mutta eivät ole sama asia.

Meillä ei ole aikaa perinpohjaisesti tarkastella tuota meissä sijaitsevaa työpajaa. Toisinaan sattuu silmiimme siitä jokin osa, mutta enimmälti se jää katseen saavuttamattomana pimeän peittoon. Miksi tuo uupumattoman uuttera maalaaja maalaa, milloin hän saa työnsä valmiiksi, mihin kokoelmaan hänen kuvansa ovat aiotut — kukapa voi sen sanoa?

Muutamia vuosia sitten, kun minulta tiedusteltiin kuluneen elämäni tapahtumia, minulla oli tilaisuutta kurkistaa tuohon kuvakammioon. Minä olin ajatellut tyytyä valitsemaan hieman aineksia elämäkertaani varten. Mutta kun avasin oven, huomasin kohta, etteivät elämän muistelmat ole mikään elämäkerta, vaan näkymättömän taiteilijan alkuperäinen teos. Monenkirjavat, sinne tänne sirotellut värit eivät ole ulkonaisen valon heijastumaa, vaan kuuluvat maalaajalle itsellensä ja johtuvat hänen sydämestänsä, jonka syvien ja kiihkeiden tuntojen sävy niissä on. Niin ollen ei kankaaseen kuvattu kertomus kelpaa oikeudessa esitettäväksi todistuskappaleeksi.

Mutta vaikka yritys, jonka tarkoituksena on kerätä täsmällisiä historiallisia tietoja muistin aarrekammiosta, lieneekin hedelmätön, sisältyy kuvien katselemiseen kumminkin suuri viehätys, ja minä olen sen viehätyksen lumoissa.

Tie, jota kuljemme, suojakatos, jonka alla lepäämme, eivät ole matkustaessamme meille kuvia — ne ovat liian välttämättömät, liian ilmeiset. Mutta kun sitten illalla, ennen majataloon saapumista, katsahdamme taaksepäin kohti niitä kaupunkeja, vainioita, virtoja ja kyliä, joiden kautta aamuinen kulkumme on johtanut, niin nuo näyt muuttuvat painuvan päivän valossa todellisiksi kuviksi. Niinpä minäkin, kun minun aikani oli tullut, katsahdin taakseni elämäni tielle ja jouduin näkemieni valtoihin.

Herättikö tuon harrastuksen pelkkä luonnollinen kiintymys omaan menneisyyteeni? Jonkinlaista henkilökohtaista tunnetta asiaan tietenkin liittyi, mutta kuvilla oli sitäpaitsi oma itsenäinen taiteellinen arvonsa. Minun muisteloihini ei sisälly yhtään ainoata tapausta, jota kannattaisi säilytellä ikiajoiksi. Mutta asian arvo ei ole ainoa seikka, joka oikeuttaa merkitsemään sen muistiin. Jos vain voi tehdä toisille tajuttavaksi ja tunnettavaksi sen, mitä on itse todella tuntenut, niin säilyttäminen merkitsee aina jotakin lähimmäisillemme. Jos ne kuvat, jotka ovat muistiin hahmoutuneet, voidaan ilmaista sanojen avulla, niin ne ansaitsevat sijan kirjallisuudessa.

Minä tarjoan muistikuvani lukijalle kirjallisina tuotteina. Olisi erehdys, jos otaksuttaisiin niiden tarkoituksena olevan oman elämäkertani esittämisen. Siltä näkökannalta nämä muistelmat ilmenisivät sekä hyödyttöminä että epätäydellisinä.

OPETUS ALKAA

Me kolme poikaa nautimme kasvatustamme yhdessä. Molemmat kumppanini olivat kahta vuotta minua vanhemmat. Kun he saivat kotiopettajan, alettiin minuakin opettaa, mutta siitä, mitä silloin opin, ei ole jäänyt mitään muistiini.

Eräs bengalilaisen aapisen säepari vain palaa alinomaa mieleeni: "Sade rapisee, puun lehti vapisee." Olin vast'ikään päässyt ankkuroitumaan purjehdittuani halki tavausharjoitusten myrskyisen meren (kara, khala j.n.e.) ja luin "Sade rapisee, puunlehti vapisee". Se oli minulle ylimmän Runoilijan ensimmäinen runoelma. Aina, kun tuon päivän riemu palautuu mieleeni, vielä nytkin, minä tajuan, miksi loppusointu on runoudessa ylen tarpeellinen. Sen nojalla sanat tulevat päätökseen silti päättymättä, lausuma on ohi, mutta sen sointi säilyy, ja korva ja mieli voivat jatkaa leikkiä heittelemällä sointua pallona toisillensa. Niin rapisi sade ja vapisi lehti minun mielessäni lakkaamatta koko pitkän päivän.

Eräs toinenkin varhaisen lapsuuteni tapahtuma on säilynyt kiinteästi mielessäni.

Meillä oli vanha rahastonhoitaja, Kailas nimeltään, jota pidettiin ihan perheen jäsenenä. Hän oli suuri pilkkakirves ja veisteli alinomaa, olipa kysymys vanhoista tai nuorista, erikoisesti kumminkin pitäen silmällä vävypoikia, uusia tulokkaita perheen keskuudessa. Olipa aihetta otaksua niinkin, ettei leikillisyys ollut hänestä luopunut kuolemankaan jälkeen. Kerran näet vanhemmat veljeni yrittivät kynän ja kirjoitustaulun avulla saada aikaan postiyhteyttä tuonpuolisen maailman kanssa. Eräässä istunnossa kynä piirsi nimen Kailas. Häneltä kysyttiin, millaista elämää hän nyt vietti. "Enpäs sanokaan", kuului vastaus. "Tekö saisitte huokeasti tiedon siitä, minkä oppimiseksi minun oli pakko kuolla?"

Tämä Kailas tapasi minun erikoiseksi mielihyväkseni lausuella kalikkasäkein sommiteltua balladia, jonka oli itse sepittänyt. Sankarina olin minä, ja sankaritarta odotettiin ylen hartaasti saapuvaksi. Kuunnellessani kohosi mielenkiintoni korkeimmilleen, kun kuulin kuvailtavan tuota maailmojalumoavaa morsianta, joka loistollansa valaisi olopaikkaansa, tulevaisuuden helmaa. Kertomus jalokivistä, joilla hän oli koristettu kiireestä kantapäihin saakka, ja häävalmistelujen ennenkuulumattomasta loistokkuudesta olisi voinut saada vanhempia ja viisaampiakin henkilöitä päästä pyörälle; mutta poikasta lumosivat erikoisesti taajoina helisevät loppusoinnut ja lennokas poljento, jotka loivat hänen mieleensä riemullisten kuvien ihmeväikettä.

Nuo molemmat kirjalliset ilot ovat jääneet muistissani säilymään — ja lisäksi vielä eräs, klassillinen lasten säepari: "Jaksaa sataa, sataa joutaa, tulva virtaa ylös soutaa."

Seuraava muistiini jäänyt seikka on koulunkäyntini alkaminen. Eräänä kauniina päivänä minä näin vanhemman veljeni ja Satjan, sisareni pojan, joka hänkin oli hieman minua vanhempi, varustautuvan kouluun lähtemään. Minua ei katsottu kelvolliseksi, joten oli jääminen kotiin. Minä en ollut vielä milloinkaan ajanut vaunuissa enkä yleensäkään ollut kodinpiirin ulkopuolella. Kun sitten Satja palasi ja kuvaili liioitellun loistavin värein seikkailujansa, niin minä tunsin, että oli kerrassaan mahdotonta jäädä enää kotiin. Kasvattajamme yritti hälventää minun harhakäsitystäni antamalla minulle järkevän neuvon ja kelpo läpsäyksen: "Nyt sinä itket päästäksesi kouluun, mutta paljoa hereämmin sinä vielä olet itkevä sieltä pois päästäksesi." Minä en enää tiedä mitään tuosta kasvattajastamme, en muista hänen nimeänsä enkä näköänsä, mutta hänen voimallisen neuvonsa ja sitäkin voimallisemman kämmenensä aikaansaama vaikutelma ei ole vieläkään olemattomiin häipynyt. En ole eläessäni kuullut oikeampaa ennustusta.

Poruni sai aikaan, että jouduin ennen asianmukaiseen ikään ehtimistä Itämaiseen seminaariin. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä lienen siellä oppinut, mutta erään siellä käytellyn rangaistusmenetelmän minä muistan vielä varsin hyvin. Oppilas, joka ei osannut tehtäväänsä, joutui seisomaan rahille, käsivarret ojennettuina, ja hänen kämmenillensä pinottiin joukko kirjoitustauluja. Kiistelkööt sielutieteilijät siitä, onko sellainen menetelmä omansa johtamaan parempaan asioiden oivaltamiseen. Minä siis aloitin koulunkäyntini erittäin varhaisella iällä.

Samoihin aikoihin aloin perehtyä kirjallisuuteen niiden teosten nojalla, joita palvelijain keskuudessa suosittiin. Tärkeimmät niistä olivat Tshanakjan Mietelauselmat ja Krittivasan Ramajana.

Mielessäni on vielä eloisana kuva siitä, kuinka eräänä päivänä luin
Ramajanaa.

Päivä oli pilvinen. Minä leikin pitkällä kuistikolla,[1] josta käsin voi silmäillä tielle. Yht'äkkiä johtui Satja jostakin muistiini palautumattomasta syystä minua peloittamaan huutamalla: "Poliisi! Poliisi!" Poliisimiehen tehtäviä koskevat käsitykseni olivat peräti epämääräiset. Mutta eräästä asiasta olin aivan varma: jos joku henkilö, jota syytettiin rikoksesta, kerran joutui poliisimiehen käsiin, niin hän oli täydellisen tuhon oma yhtä varmasti kuin se onneton, jonka krokodiili saa hirmuiseen kitaansa. Kun en tietänyt, kuinka avuton poika saattoi välttää tuota armotonta rikoslakia, niin syöksyin sisäsuojiin, takaa-ajavan poliisimiehen aiheuttaman sokean pelon karsiessa selkäpiitäni. Minä julistin äidilleni uhkaavan kohtaloni sanoman, mutta se ei näyttänyt häntä kovinkaan huolestuttavan. Mutta kun en kumminkaan katsonut otolliseksi uskaltautua jälleen ulos, istuuduin äitini huoneen kynnykselle lukemaan marmoroituihin paperikansiin sidottua resuista Ramajanaa, joka oli erään vanhan tädin omaisuutta. Vierelläni jatkui parveke ympäri avoimen pihan, johon heijastui pilvisen iltataivaan himmeä valo. Kun täti huomasi minun itkeskelevän jotakin murheellista kohtaa lukiessani, niin hän otti kirjan minulta pois.

KOTONA JA ULKOSALLA

Minun lapsuuteni aikana oli ylellisyys melkeinpä tuntematon asia. Elämänkanta yleensä oli silloin paljoa yksinkertaisempi kuin nykyjään. Sitäpaitsi olivat perheemme lapset täysin vapaat liiallisen silmälläpidon rasituksesta. Tosiasia näet on, että jos sellainen silmälläpito toisinaan tuottaakin täysi-ikäisille huvia, se aina merkitsee lapsille nimenomaista kiusaa.

Me olimme yleensä palvelijain vallan alaisina. Säästääkseen vaivojansa he olivat melkein täydellisesti riistäneet meiltä liikkumisvapauden. Mutta tämän vankeuden ankaruuden korvasi se, ettei meitä kiusattu alinomaisella hemmoittelulla, ruokkimisella ja vaatteiden koreudella.

Ravintonamme ei suinkaan ollut herkkuja. Vaatekappaleittemme luetteleminen herättäisi nykyaikaisen pojan mielessä pelkkää ivaa. Kymmenenteen ikävuoteemme saakka me emme missään tapauksessa pukeneet yllemme sukkia ja kenkiä. Kylmän sään sattuessa käytettiin vain kahta puuvillanuttua. Mieleemme ei milloinkaan johtunut olla senvuoksi tyytymättömät. Me valitimme ainoastaan siinä tapauksessa, että Nijamat, vanha räätälimme, unohti tehdä nuttuumme taskun, sillä ei ole poikaa niin köyhänä syntynyttä, ettei hänellä olisi millä täyttää taskunsa; onpa armollinen kaitselmus järjestänyt asiat niinkin, ettei rikkaiden ja köyhien perheiden poikain äveriäisyydessä ole suurtakaan eroa. Meillä oli yleensä jokaisella jalkinepari, mutta se ei aina ollut siellä, missä jalkamme. Tapanamme oli singota ne ilmaan ja ottaa ne jälleen koppina kiinni, joten niiden työ oli kylläkin rasittava, koska niiden täytyi joka askelella tuhota olemisensa tarkoitus.

Perheen vanhempia jäseniä erotti ratkaisevasti meistä heidän pukunsa ja ravintonsa, keskustelu- ja huvittelutapansa, sanalla sanoen koko heidän olonsa ja elämänsä. Me pääsimme toisinaan pikaisesti silmäämään heidän maailmaansa, joka kuitenkaan ei ollut saavutettavissamme. Vanhemmat henkilöt ja samaten kaikki muut haluttavat asiat ja esineet ovat liiankin helposti nykyaikaisten lasten saatavissa. Me emme saavuttaneet mitään helposti. Moni mitätön asia oli meille harvinainen kalleus, ja me elelimme enimmiten siinä toivossa, että saavuttaisimme oikeaan ikään ehdittyämme ne esineet, joita etäinen tulevaisuus meitä varten säilytteli. Seurauksena oli, että me nautimme jokaisen todella osaksemme tulleen ilon mitä perinpohjaisimmin imien siitä sen viimeisenkin ydinmehun. Nykyaikaisen varakkaan perheen lapsi näykkii vain puolet siitä, mitä hänelle tarjotaan; suurin osa hänen maailmaansa on häneen tuhlattu.

Me vietimme päivämme palvelijoiden olopiirissä, ulompien suojien kaakkoisessa osassa. Eräs palvelijoistamme oli Shjam, tummaverinen, pyylevä, kähärätukkainen poika, joka oli kotoisin Khulnan piirikunnasta. Hän asetti minut istumaan määrättyyn paikkaan, veti sitten liidulla viivan ympärilleni ja varoitti juhlallisen näköisenä ja sormi kohotettuna minua astumasta tuon kehän ulkopuolelle, missä arvaamattomat vaarat minua uhkasivat. Minulle ei milloinkaan oikein selvinnyt, olivatko nuo vaarat laadultaan aineellisia vaiko henkisiä, mutta ankara pelko minut silloin tavallisesti valtasi. Minä olin lukenut Ramajanasta, millaiset kärsimykset tulivat Sitan osaksi, kun hän oli poistunut Lakshmanin hänen ympärillensä piirtämästä kehästä, joten minä en mitenkään voinut epäillä sen tehoisuutta.

Huoneen ikkunan edessä oli lammikko, jonka veteen johtivat kiviportaat. Sen lännenpuolisella rannalla, puutarhanmuurin vierustalla, kasvoi suunnattoman suuri viikunapuu, eteläpuolella rivi kookospalmuja. Minä istuin taikakehässäni lähellä ikkunaa ja vietin koko päivän silmäillen alaslaskettujen ikkunaverhojen lomitse ulos, katselin katselemistani tuota näköalaa ikäänkuin kuvakirjaa. Jo varhain aamulla saapuivat naapurimme toinen toisensa jälkeen kylpemään. Minä tiesin, milloin kukin heistä tuli. Minä tunsin jokaisen omituisuudet. Eräs pisti aina sormensa korviinsa, kun sukelsi määrätyt kerrat pinnan alle. Toinen ei uskaltanut ihan syvälle veteen, vaan väänsi kerran toisensa jälkeen veden päänsä päälle kohottamastansa pyyhinliinasta. Kolmas pyyhki nopein käsivarrenliikkein pois pinnan sameuden ja sukelsi sitten äkkiä pinnan alle. Eräs hyppäsi ilman enempiä empimisiä ylimmiltä porrasaskelmilta, toinen asteli vitkalleen alas, aamurukouksiansa hymisten. Eräs oli aina kovin kiireissään ja juoksi kotiin kohta, kun oli sukelluksensa suorittanut. Toinen ei ollenkaan hätäillyt, kylpi kaikessa rauhassa, hieroskeli jäseniänsä kelpo tavalla ja puki yllensä puhtaat vaatteet muistaen pitää huolen siitä, että lanneliina tuli oikein laskostetuksi, käveli vielä pari kierrosta ulommassa puutarhassa,[2] poimi kukkia ja lähti vihdoin hitaasti astelemaan kotiin päin raikkaan ruumiinsa viileätä mielihyvää uhoten. Sellainen oli näkymöni keskipäivään saakka. Sitten kylpypaikat tyhjenivät ja hiljenivät. Vain ankat siellä yhä vielä pulikoivat etsien etanoita tai puhdistellen höyheniänsä koko pitkän päivän.

Lammen siten jäädessä autiona lepäämään minun tarkkaavaisuuteni suuntautui viikunapuun alla väräjöiviin varjoihin. Muutamat ilmajuuret olivat runkoa alaspäin ryömien kietoutuneet puun juurelle sekavaksi, tummaksi rykelmäksi. Näytti siltä, kuin maailmankaikkeuden lait eivät olisi vielä päässeet tuohon salaperäiseen alueeseen, kuin olisi jonkin aikaisemman maailman unelma-maisema välttänyt jumalallisen valvojan katsetta ja jäänyt siihen sellaisenaan aina meidän päiviimme asti. Mahdotonta on ymmärrettävällä tavalla ilmaista, millaisia olentoja siinä näin ja mitä ne tekivät. Tuota viikunapuuta ajatellen minä myöhemmin kirjoitin:

"Toisiinsa sykertyneinä riippuvat juuret oksiltasi, sinä vanha viikunapuu. Sinä seisot yöt päivät liikahtamatta kuin katumuksenharjoittaja, mutta muistanetko milloinkaan lasta, jonka mieli leikki sinun väräjöivillä varjoillasi?"

Ah, tuo viikunapuu on poissa, ja poissa on se vedenkalvo, jossa metsän ruhtinas itseänsä kuvasteli! Monet niistä, jotka tapasivat siellä kylpeä, ovat seuranneet viikunapuun varjoja unohduksen maille. Ja poikanen on vanhentunut ja silmäilee nyt valon ja väräjöivien varjojen leikkiä siinä juurien rykelmässä, joka häntä itseänsä ympäröi.

Me emme saaneet poistua talosta, olipa sen alueellakin moni paikka meiltä kielletty. Niinpä voimmekin nähdä luontoa vain vilahduksittain, ikäänkuin varkain. Minun saavuttamattomissani sijaitsi se rajaton olio, jota nimitettiin ulkomaailmaksi ja josta silloin tällöin saapui minun tavoitettaviini jokin häipyvä välkähdys, ääni tai tuoksu. Se näytti ristikon takaa monin elein kutsuvan minua leikkimään kerallansa. Mutta se oli vapaa, ja minä olin vangittu — me emme voineet päästä toisiamme kohtaamaan. Siitä syystä kaipaus kasvoi sitäkin voimallisemmaksi. Liituviiva on nyt pyyhitty pois, mutta rajoittava kehä on yhä olemassa. Etäinen on yhtä etäällä, ulkomaailma on yhä saavuttamattomissa, ja mieleeni muistuvat eräät säkeet, jotka kirjoitin vanhemmaksi ehdittyäni:

"Kesy lintu oli häkissään, vapaa lintu eli metsässä; he kohtasivat toisensa, kun aika oli tullut, se oli Sallimuksen säädös. Vapaa lintu huutaa: 'Rakkaani, lentäkäämme metsään!' Häkkilintu kuiskaa: 'Tule tänne, eläkäämme häkissä toistemme keralla.' Virkkaa vapaa lintu: 'Tankojen keskellä, missä ei ole sijaa siipiänsä levittää?' 'Ah', huutaa häkkilintu, 'eihän ole ilmojen pihoilla minulle istumasijaa'."

Kattopengermiemme suojakaiteet olivat minua korkeammat. Kun olin ehtinyt suuremmaksi, kun palvelijoiden tyrannivalta oli käynyt hillitymmäksi, kun taloon saapui uusi tyttömorsian ja minä saavutin jonkinlaista tunnustusta hänen joutohetkiensä leikkitoverina, niin tulin toisinaan keskipäivän aikaan kattotasanteelle. Silloin olivat kaikki talon asukkaat ehtineet aterioida, talousaskareet pysähtyivät hetkiseksi, sisäsuojissa vallitsi päivällislevon rauha, märät kylpyvaatteet riippuivat kaidepuilla kuivamassa, varikset nokkivat aterian jäännöksiä rikkatunkiolla pihan kulmauksessa, ja tuona levon hetkenä jutteli häkkilintu suojakaiteen raoista vapaalle linnulle.

Minä seison siinä silmäillen ulos… Katseeni kohtaa ensin rivin kookospalmuja, jotka kasvavat sisemmän puutarhamme alapäässä. Niiden lomitse minä näen "Singhin puutarhan" monine pienine majoinensa[3] ja lammenrannalla maitomuorimme Taran maitosuojan; kauempana, puunlatvojen seassa, ulottuvat aina itäiseen, harmaansiniseen taivaanrantaan saakka Kalkuttan kattotasanteet monimuotoisina ja erikorkuisina heijastellen keskipäivän häikäisevää valkeutta. Ja muutamat noista etäisistä asumuksista, joiden katetut kattotasanteiden portaat kohoavat niitä korkeammalle, näyttävät kohotetuin etusormin minulle viittovan ja tahtovan minulle ilmaista seinien sisäpuolella piileviä salaisuuksia. Samoinkuin palatsin portilla seisova kerjäläinen kuvittelee häneltä suljetuissa holveissa piilevän määrättömiä aarteita, samoin minäkin otaksun noiden tuntemattomien asumusten olevan täynnä sanomatonta leikin ja vapauden runsautta. Paahteisen auringonpaisteen täyttämän taivaan uumenista kaikuu korviini haarahaukan kimakka huuto, ja Singhin puutarhaan johtavalta kadulta, päivällislevollansa uinuvien talojen keskeltä, kuuluu ranne- ja nilkkarenkaiden kaupustelijan laulunsekainen tshai tshuri tshai… Silloin tuntuu siltä, kuin tahtoisi koko olemukseni liidellä pois arkisesta maailmasta.

Isäni oli tuskin milloinkaan kotona, hän oli alinomaa matkoilla. Hänen kolmannessa kerroksessa sijaitsevat huoneensa olivat tavallisesti suljetut. Minä pistin käteni ovenristikon lomitse, avasin sisäpuolelta ja vietin ehtoopäivän maaten liikkumatta leporahilla etelänpuolisen ikkunan luona. Huone oli ensinnäkin suljettu, joten minun oli siihen salaa tunkeuduttava, ja tuosta koitui voimallinen salaperäisyyden tunto; lisäksi tuli leveä, hiljainen, etelään päin ulottava parveke, joka oli auringonvaloa tulvillaan ja loihti mielikuvitukseeni mitä ihmeellisimpiä näkyjä.

Siellä oli vielä eräs mielenkiintoinen seikka. Vesijohto oli vast'ikään viettänyt Kalkuttassa riemukasta tulojuhlaansa ja oli tämän riemunsa ensimmäisessä runsaudessa suonut säästelemättä siunaustansa intialaisillekin kaupunginkortteleille. Tuona kultaisena aikanansa johtovesi virtasi aina isäni huoneisiin, kolmanteen kerrokseen. Niinpä avasinkin suihkuhanan ja annoin ylimääräisen kylvyn huuhdella itseäni — nauttimatta niin paljon itse kylvystä kuin siitä, että sain tehdä mitä mielin. Tämä vapauden aiheuttama ilo, ja toisaalta pelko joutua yllätetyksi, sai minut mielihyvästä värisemään siinä kunnallisen vesisuihkun alla.

Iloni oli sitä kerkeämpi kenties siitä syystä, että mahdollisuus päästä kosketukseen ulkomaailman kanssa oli kovin vähäinen. Kun ainetta on yltäkyllin, niin henki veltostuu ja jättää kaikki sen varaan; se unhottaa, että ilojuhlan onnistuminen riippuu enemmän sisäisestä kuin ulkonaisesta varustuksesta. Tämä on tärkein niistä opeista, joita lapsuusikä voi jakaa täysikasvaneelle. Se, mitä lapsi omistaa, on vähäistä ja arvotonta, mutta lapsi ei tarvitse enempää ollakseen onnellinen. Onnettomalta lapselta, jonka rasituksena on rajaton määrä leluja, on leikin maailma tuhottu.

Nimittäessäni sisäpuolista puutarhaa puutarhaksi minä oikeastaan liioittelen. Siinä oli vain yksi ainoa sitruunapuu, pari erilaista luumupuuta ja rivi kookospalmuja. Keskellä oli kivetty ympyrä, jonka rakoihin oli tunkeutunut erinäisiä kasveja ja rikkaruohoja kohottaen sinne voitokkaat lippunsa. Ainoastaan sellaiset koristekasvit, joita ei mikään laiminlyönti voi tuhota, täyttivät yhä valittamatta velvollisuuksiansa puutarhuria panettelematta. Pohjoiskulmassa oli riisin kuorimista varten rakennettu vaja, johon sisäsuojien asukkaat toisinaan kokoontuivat talousaskareensa suoritettuaan. Tämä viimeinenkin maalaiselämän muistomerkki on sittemmin tunnustanut häviönsä ja on huomaamatta ja häpeissään paennut tiehensä.

Kaikesta huolimatta minä uskon, ettei Aatamin puutarha Eden ollut paremmin kaunistettu kuin tämä meidän tarhamme; se oli alaston samoinkuin hän itsekin; he eivät kaivanneet aineellisten olioiden apua. Vasta kun ihminen on maistanut tiedonpuun hedelmää ehtimättä sitä vielä täysin sulattaa, hän alkaa himoita yhä enemmän ulkonaista varustelua ja kaunistelua. Sisäpuutarhamme oli minun paratiisini; se oli minulle kyllin. Muistan vielä, kuinka juoksin sinne varhaisen syysaamun hämärissä, heti herättyäni. Minua vastaan virtasi kasteisen nurmen ja lehvistön tuoksu, ja idänpuolisen puutarhanmuurin yli, kookospalmujen värähtelevien viuhkojen alitse, silmäili minua aamun raikas aurinko.

Talon pohjoispuolella on eräs toinenkin kappale asumatonta maata, jota vielä nytkin mainitaan nimellä golabari (lato, aitta). Nimi osoittaa, että siinä oli entisinä aikoina säilytetty vuoden viljavarastoa. Silloin kaupunki ja maaseutu vielä kaikin puolin muistuttivat toisiansa, niinkuin veli ja sisar lapsuutensa aikana. Nyt tuosta sukulaisuudesta on enää tuskin jälkeäkään havaittavissa. Tuohon golabariin minä joutohetkinä mieluimmin pakenin. Oikeastaan minä en mennyt sinne leikkiäkseni — paikka sinänsä veti minua puoleensa. Vaikeata on sanoa, mikä minua siinä viehätti. Kenties se, että tuo autio paikka sijaitsi syrjässä. Se oli kerrassaan asuinsuojien piirin ulkopuolella ja siinä ei ilmennyt minkäänlaista hyödyllisyyden leimaa; hyödytön kun oli, ei kukaan ollut huolinut sitä mitenkään hoitaa eikä sinne mitään istuttaa. Siitä syystä tuo yksinäinen tienoo ei millään tavoin vastustellut pojan mielikuvituksen vapaata leikkiä. Kunhan jollakin tavoin onnistuin välttämään vartijoitteni valppaita katseita ja pääsemään golabariin, niin tunsin itseni todella vapaaksi.

Mutta olipa talossamme vielä eräs paikka, jota en ole onnistunut milloinkaan löytämään. Eräs pieni ikäiseni tyttö, minun leikkikumppanini, nimitti sitä "Kuninkaan palatsiksi". "Minä tulen sieltä vast'ikään", sanoi hän toisinaan. Mutta se otollinen hetki, jona hän oli ottava minut mukaansa sinne, ei tahtonut milloinkaan tulla. Se oli ihmeellinen olopaikka, ja siellä käytellyt lelut olivat yhtä ihmeelliset kuin itse leikitkin. Minusta tuntui siltä, että sen täytyi olla aivan lähellä — ehkäpä ensimmäisessä tai toisessa kerroksessa; mutta vaikeus oli siinä, että näytti olevan mahdotonta sinne päästä. Minä kyselin leikkikumppaniltani lukemattomat kerrat: "Sanohan minulle vain, onko se todellakin talossa vai talon ulkopuolellako?" Hän vastasi aina: "Ei, ei, kyllä se on tässä talossa." Minä istuin ja ihmettelin: "Missä se voikaan olla? Tunnenhan toki kaikki talon huoneet!" Minä en huolinut milloinkaan tiedustella, kuka kuningas oli; hänen palatsiansa minä en ole milloinkaan löytänyt, mutta selvää oli, että kuninkaan palatsi sijaitsi meidän talossamme.

Muistellessani lapsuuteni aikoja palautuu aina mieleeni tunto siitä salaperäisestä, mikä silloin täytti elämän ja maailman. Kaikkialla piili jotakin arvaamatonta, ja jokaisen päivän tärkeimpänä kysymyksenä oli: Milloin, ah milloin sen kohtaammekaan? Tuntui siltä, kuin luonto olisi pitänyt jotakin suljetussa kädessään ja kysynyt meiltä hymyillen: "Mitä luulettekaan minulla olevan?" Ja meillä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hänellä ei voinut olla.

Muistan vielä varsin hyvin omenansiemenen, jonka istutin etelänpuolisen kuistikon kulmaan ja jota joka päivä kastelin. Se ajatus, että tuo siemen voisi kasvaa suureksi puuksi, piti minua värähdyttelevän odotuksen tilassa. Omenansiemenet itävät ja kasvavat yhä vieläkin, mutta tuo tunne ei enää myötäile niiden kasvua. Vika ei ole omenansiemenen, vaan ihmismielen. Kerran olimme varastaneet erään vanhemman serkun kokoelmasta muutamia kiviä ja sommitelleet oman pienen vuorimaiseman. Kivien rakoihin kylvettyjä kasveja me hoidimme niin ylen huolellisesti, että ainoastaan niiden sitkeä kasviluonto kykeni sellaista huolenpitoa sietämään, kunnes ne sittenkin ennen aikojansa kuolivat. Tuon pienoisvuoriston meissä herättämää ihmetystä ja ihastusta on mahdoton sanoin kuvailla. Me olimme aivan varmat siitä, että vanhempienkin henkilöiden täytyi pitää meidän luomustamme ihanana asiana. Mutta kun sitten eräänä päivänä yritimme ottaa tuosta selkoa, niin huoneen nurkassa oleva kukkula kivineen ja kasveineen hävisi näkyvistämme. Se tieto, ettei kouluhuoneen permanto ollut sovelias paikka vuoren pystyttämistä varten, istutettiin mieliimme niin karusti ja niin äkkiä, että siitä koitui meille melkoinen järkytys. Se paatinen taakka, josta permanto oli vapautunut, laskeutui meidän mieliimme, kun havaitsimme, kuinka syvä juopa oli erottamassa meidän kuvittelujamme täysikasvaneiden tahdosta ja toiveista.

Kuinka sykähtelikään elämä meissä noina aikoina! Maa, vesi, lehvistöt ja taivas puhuivat meille ja vaativat huomiotamme. Useasti tunsimme pistävää tuskaa sen vuoksi, että voimme nähdä ainoastaan maan yläkerran emmekä tietäneet mitään siitä, mitä sen sisässä piili! Me haudoimme aina mielessämme ajatusta, kuinka pääsisimme kerran kurkistamaan tuon pölyisen pinnan läpi. Me arvelimme, että jos työntäisimme maahan bamburuokoja toisen toisensa jälkeen, niin pääsisimme kukaties kosketuksiin sen syvimpien syvyyksien kanssa.

Magh-juhlan aikana iskettiin maahan ulomman pihan ympärille rivi paaluja, joiden tehtävänä oli kannattaa soihtuastioita. Reikien kaivaminen aloitettiin magh-kuun ensimmäisenä päivänä. Juhlavalmistelut herättävät pienessä väessä ainakin mielenkiintoa, mutta tämä kaivaminen viehätti minua aivan erikoisesti. Vaikka olinkin ollut asiaa näkemässä vuotena toisensa jälkeen — olin nähnyt, kuinka syvennys yhä suureni, kunnes kaivaja siihen kerrassaan hävisi — ja vaikka ei milloinkaan ilmaantunut mitään erinomaista, mitään sellaista, jota etsimään jokin prinssi tai ritari olisi voinut lähteä, niin minusta sittenkin tuntui aina siltä, kuin olisi sinä hetkenä kohotettu salaperäisyyden kirstun kantta. Minä arvelin, että kunhan kaivaisi hieman syvemmälle, niin asia olisi autettu. Kului vuosi toisensa jälkeen, mutta tuo "hieman" jäi aina kaivamatta. Verhoa sormeiltiin, mutta ei vedetty syrjään. "Täysikasvaneet", niin minä ajattelin, "voivat tehdä mitä tahtovat; miksi he tyytyvätkään noin vähään kaivamiseen? Jos meillä nuoremmilla olisi sananvaltaa, niin maan sisin salaisuus ei saisi jäädä kauemmin värjöttelemään pölyisen verhon alle." Sekin ajatus, että sinisen kumon takana kaikkialla piili taivaan salaisuuksia, kannusti kuvitteluamme. Kun opettajamme erästä luonnontieteellisen alkeiskirjamme lukua selittäessään meille sanoi, ettei sininen holvi ole mikään suljettu kupu, niin me ällistyimme kovin! "Kohottakaa tikapuut toistensa nenään", sanoi hän, "ja nouskaa yhä korkeammalle; päänne ei sittenkään kosketa lakea". "Hän varmaan liiaksi säästelee tikapuitansa", ajattelin minä ja kysyin sitten arasti: "Entä jos kohottaisimme yhä enemmän tikapuita, yhä, yhä enemmän?" Kun sitten käsitin, ettei se mitään hyödyttäisi, vaikenin hämmästyneenä ja syvennyin asiaa mietiskelemään. Johduin päättelemään, että tuollaisen ällistyttävän uutisen voivatkin tietää vain maailman koulumestarit!

PALVELIJAT KÄSKIJÖINÄ

Orjadynastian aika ei ollut suinkaan onnellinen Intian historiassa. Palautellessani mieleeni palvelijoiden hallitusaikaa oman elämäni historiassa en keksi siitä kaudesta mitään kaunista tai ilahduttavaa. Hallitsijanvaihdoksia tapahtui usein, mutta se kieltojen ja rangaistusten lakikirja, jonka nojalla meitä kiusattiin, pysyi aina samana. Meillä ei kumminkaan ollut silloin tilaisuutta asian johdosta filosofoida; selkämme sietivät parhaansa mukaan niihin satavat iskut, ja me katsoimme maailmankaikkeutta vallitsevien lakien joukkoon kuuluvaksi senkin, että suurten asiana oli lyödä ja pienten asiana joutua lyödyiksi. Minä olen tarvinnut pitkät ajat oppiakseni tuntemaan vastakkaisen totuuden: että suuret kärsivät ja pienet aiheuttavat kärsimystä.

Riista ei katsele hyvettä ja pahetta samalta näkökannalta kuin metsästäjä. Senvuoksi soimataan valpasta lintua, jonka huuto varoittaa kumppaneita ennen laukauksen pamahtamista. Me ulvoimme, kun meitä lyötiin, ja kurittajamme pitivät sellaista menettelyä sopimattomana; olipa se kerrassaan kapinoimista palvelijoiden käskijävaltaa vastaan. Muistan varsin hyvin, kuinka kapinan tehokasta tukahduttamista varten päämme upotettiin silloin käytettyihin suuriin vesisaaveihin. Parkumisemme oli kieltämättä harmittavaa niille, jotka sen aiheuttivat, ja sitäpaitsi siitä saattoi koitua ikäviäkin seurauksia.

Nyt minä toisinaan ihmettelen, miksi palvelijat meitä niin säälimättömästi kohtelivat. En voi mitenkään myöntää käytöksessämme olleen minkäänlaista aihetta, jonka nojalla meidät sopi sulkea pois inhimillisen hyvyyden piiristä. Todellisena syynä oli varmaan se, että palvelijat saivat kantaa meistä koituvan rasituksen yksinään; kokonainen taakka näet on vaikea kannettava niillekin, jotka ovat lähimmät ja rakkaimmat. Jos lasten sallitaan olla lapsia, juoksennella ja leikitellä mielin määrin ja tyydyttää uteliaisuuttansa, niin asia on varsin yksinkertainen. Ratkaisemattomia ongelmia syntyy ainoastaan siinä tapauksessa, että suljette heidät huoneisiin, vaaditte heitä olemaan hiljaa tai estätte heitä leikkimästä. Silloin lankee lapsen taakka, jonka sen oma lapsenluonto muuten helposti kantaa, rasittavana hoitajan hartioille — niinkuin tarinan hevosen, jonka ei sallittu juoksennella jaloillansa, vaan jota korennolla kannettiin — ja vaikka rahalla saataisiinkin sellaisellekin kuormalle kantaja, ei kumminkaan voida välttää sitä, että hän alinomaa kostaa asian hoidokki-parallensa.

Useimmista lapsuutemme hirmuvaltiaista minä muistan ainoastaan heidän iskunsa ja tuuppimisensa. Yksi ainoa on ilmielävänä muistissani.

Hänen nimensä oli Isvar. Hän oli aikaisemmin ollut kylän koulumestarina. Hän oli pulska, siisti ja vakaan arvokas henkilö. Maa näytti hänestä olevan liian multainen ja mutainen, siinä näytti olevan niin vähän vettä, ettei se voinut pysyä riittävän puhtaana, joten hänen täytyi alinomaa käydä sotaa sen siivottomuutta vastaan. Hän upotti ruukkunsa lampeen salamannopeasti saadakseen saaliinsa puhtaimmasta syvyydestä. Hänpä juuri oli se mies, joka lammikossa kylpiessään aluksi pitkät ajat poisteli käsillään pinnan sameutta ja sitten sukelsi aivan äkkiä, ikäänkuin olisi tahtonut veden yllättää. Kävellessään hän piti oikeata käsivarttansa kupeestansa loitolla, koska, kuten meistä näytti, ei luottanut omien vaatteittensakaan puhtauteen. Hänen koko käyttäytymisensä tuntui osoittavan, että hän pyrki alinomaa torjumaan niitä puutoksia, jotka maassa, vedessä ja ilmassa olevien vartioimattomien reittien kautta voivat päästä ihmistä vaivaamaan. Hänen vakavuutensa oli pohjattoman syvä. Hänellä oli tapana lausuella huolellisesti valittuja sanojansa syvin äänin, verkalleen ja pää hieman sivulle kallistuneena. Hänen kirjallinen sanontansa antoi vanhemmille henkilöille huvin-aihetta hänen selkänsä takana, ja muutamat hänen korkealentoisista lausumistansa muuttuivat perheemme keskuudessa siivekkäiksi sanoiksi. En kumminkaan usko, että hänen käyttelemänsä lausetavat kuulostaisivat niin merkillisiltä vielä nykyjään; kirjakieli ja puhekieli, jotka silloin olivat mahdollisimman etäällä toisistansa, lähenevät nyt toisiansa yhä enemmän.

Tämä entinen koulumestari oli keksinyt keinon, jonka avulla sai meidät olemaan hiljaa iltaisin. Hän keräsi meidät joka ilta raihnaisen öljylampun ympärille ja luki meille tarinoita Ramajanasta ja Mahabharatasta. Muutamat muutkin palvelijat tulivat usein kuuntelemaan. Lamppu loi valtavia varjoja aina kattopalkkeihin saakka, pienet kotisisiliskot pyydystelivät seinillä hyönteisiä, yölepakot tanssivat hurjaa dervishitanssiansa kuistikon vaiheilla, ja me kuuntelimme suu avoinna, ääneti, ihmetellen.

Muistanpa vielä, kuinka sinä ehtoona, jolloin ehdimme Kushan ja Lavan tarinaan ja kuulimme noiden urheiden poikien uhkaavan teoillansa himmentää isänsä ja setiensä maineen, hämärän huoneen jännittynyt hiljaisuus oli täynnä kuumeentapaista odotusta. Oli jo myöhä, säädetty makuullemenoaika lähestyi, ja asioiden lopullisesta ratkaisusta ei ollut vielä tietoa.

Asiain ehdittyä tähän kriitilliseen vaiheeseen ilmaantui isäni vanha palvelija Kishori ja lopetti jutun nopeasti lausuellen Dasurajan lyhyitä, heliseviä säkeitä. Krittivasan neljätoistatavuisen runomitan leppoisen, hitaan juoksun vaikutus oli täydellisesti pois pyyhkäisty, ja ylitsemme kuohui loppu- ja alkusointujen tulva.

Toisinaan nämä luennot antoivat aihetta väittelyihin, jotka Isvar lopulta ratkaisi viisailla lausumillansa. Vaikka hän lasten palveluskuntaan kuuluvana olikin arvoltansa monia muita alhaisempi, hän osasi kuitenkin alemmalta istuimeltansa käsin puolustaa ylemmyyttänsä niinkuin Mahabharatassa Bhisma-vaari.

Meidän vakava ja kunnianarvoisa palvelijamme poti erästä heikkoutta, joka minun on historiallisen tarkkuuden vuoksi mainittava. Hän nautti opiumia. Siitä syystä hän kaipasi runsasta ravintoa. Kun hän siis aamusella toi meille maitoannoksiamme, niin vetovoima vaikutti häneen ylen ankarasti. Jos me vain vihjatenkin ilmaisimme tuohon juomaan kohdistuvaa luontaista vastenmielisyyttämme, niin mikään terveyteemme kohdistuva vastuunalaisuudentunne ei voinut saada häntä sitä kahteen kertaan meille tyrkyttämään.

Isvarilla oli myös hieman ahtaat näkökannat, mitä tuli kykyymme nauttia kiinteätä ravintoa. Me istuuduimme illallisaterialle, ja eteemme asetettiin suuri joukko pyöreälle puulautaselle kasattuja lutshi-kakkuja.[4] Aluksi hän pudotti kunkin lautaselle pari kakkua — melkoisen korkealta suojellakseen itseänsä saastutukselta.[5] Ne putosivat saataviimme kuin kiihkeiden anelujen avulla jumalilta voitetut lahjat; niin taitavan vieraanvaraton hän oli. Sitten seurasi kysymys, halusimmeko enemmän. Minä tiesin, mikä vastaus hänelle oli otollisin, enkä voinut häntä loukata pyytämällä lisää.

Isvar sai joka päivä määrätyn rahasumman pitääkseen huolta iltapäiväisen välipalamme hankkimisesta. Hän tiedusteli joka aamu, mitä halusimme ostettavan. Me tiesimme, että huokeimman mainitseminen oli hänelle tervetulleinta, ja tilasimme niinmuodoin toisinaan kevyen riisiruokalajin, toisinaan jotakin keitetyistä herneistä ja paahdetuista maapähkinöistä valmistettua ravintoa, jota oli mahdoton sulattaa. Isvar ei nähtävästi pitänyt läheskään yhtä täsmällisesti silmällä meidän ruokajärjestystämme kuin rituaalisia määräyksiä.

NORMAALIKOULU

Itämaisessa seminaarissa minä olin keksinyt keinon vapautua siitä alentavasta tilasta, jonka pelkkänä oppilaana oleminen muodostaa. Minä olin perustanut oman koulun erääseen kuistikon kulmaukseen. Kaiteen puusauvat olivat minun oppilaitani, ja minä näyttelin koulumestarin osaa istuen ruokokeppi kädessä tuolilla heitä vastapäätä. Minä olin selvillä siitä, mitkä oppilaat olivat hyviä ja mitkä huonoja, erotinpa vielä selvästi rauhalliset vallattomista ja älykkäät tuhmista. Kehnot oppilaat olivat pian kärsineet iskuistani siinä määrin, että olisivat varmaan menettäneet henkensä, jos heillä olisi se ollut. Ja mitä enemmän he iskuistani kärsivät, sitä enemmän he ärsyttivät kiukkuani, kunnes en enää tietänyt, kuinka heitä riittävästi kurittaisin. Yksikään heistä ei ole enää olemassa voidakseen todistaa, kuinka kamalasti minä tyrannisoin tuota mykkää luokka-parkaani. Puiset oppilaani on myöhemmin korvattu rautaisilla, ja kukaan nuoremman polven jäsen ei ole ottanut heitä sillä tavoin kasvattaaksensa — eikä olisi tietenkään voinut heihin niin väkevästi vaikuttaa.

Olen sittemmin oivaltanut, kuinka paljoa helpompaa on omaksua menetelmä kuin asia itse. Minä olin ilman minkäänlaista vaikeutta omaksunut opettajieni koko kärsimättömyyden, kiivauden, puolueellisuuden ja väärämielisyyden, mutta heidän opetuksensa minä olin jättänyt huomioonottamatta. Ainoana lohdutuksenani on, ettei minulla ollut valtaa kohdistaa noita julmuuksiani mihinkään tuntevaan olentoon. Mutta kaikesta puisten oppilaitteni ja seminaarin elävien kasvattien välisestä erosta huolimatta minun psykologiani oli sama kuin koulumestarien.

Minä en varmaankaan ollut kauan Itämaisessa seminaarissa, sillä olin vielä aivan nuori tullessani Normaalikouluun. Ainoa seikka, minkä siitä vielä muistan, on se, että kaikkien oppilaiden täytyi ennen opetuksen alkua istua rivissä parvekkeella ja laulaa tai lausua joitakin säkeitä. Tarkoituksena oli ilmeisesti siten tuoda päivän yksitoikkoisuuteen iloista ainesta.

Sanat olivat valitettavasti englanninkieliset ja sävel samoin muukalainen, joten meillä ei ollut hämärintäkään aavistusta, millaista loitsua siinä lausuelimme, ja harjoituksen mieletön yksitoikkoisuus ei sekään ollut omansa meitä ilahduttamaan. Se ei kumminkaan häirinnyt koulun johtajien ylhäistä itsekylläisyyttä. He olivat tuon erinomaisen nautinnon meille toimittaneet ja pitivät tarpeettomana tiedustella armollisen lahjansa käytännöllisiä vaikutuksia; he olisivat, luultavasti lukeneet pojille rikokseksi, elleivät he olleet onnelliset velvollisuutensa mukaan. Joka tapauksessa he tyytyivät ottamaan laulun, tekstin samoinkuin sävelenkin, sellaisenaan samasta englantilaisesta kirjasta, josta olivat teoriansakin ammentaneet.

Se kieli, joksi englanti meidän suussamme suli, on epäilemättä kielentutkijalle varsin mielenkiintoinen. Muistan nyt yhden ainoan säkeen:

Kalloki pulloki singill mellaling mellaling mellaling.

Ankarasti asiaa miettien olen onnistunut selvittämään osan alkuperäistä tekstiä. Arvoituksena pysyy vielä, mikä sana oli kallokiksi muovautunut. Muu merkitsi luullakseni tätä:

… full of glee, singing merrily, merrily, merrily! (Riemua täynnä, laulaen hilpeästi, hilpeästi, hilpeästi.)

Sukeltaessaan esiin unohduksen usvista ja käydessään kirkkaammiksi minun Normaalikoulua koskevat muisteloni eivät ilmene millään tavoin miellyttävinä. Jos olisin voinut seurustella toisten poikien kanssa, niin oppimisen tuskat eivät varmaankaan olisi tuntuneet minusta niin sietämättömiltä. Mutta se osoittautui mahdottomaksi — useimpien poikien käytös ja tottumukset olivat siinä määrin rivot. Niinpä astelinkin välihetkinä toiseen kerrokseen ja kuluttelin aikaani katselemalla ikkunasta kadulle. Minä laskin: vuosi — kaksi vuotta — kolme vuotta — miettien, kuinka monta ajastaikaa minun olisi siten vietettävä.

Opettajista minä muistan yhden ainoan, jonka kieliparsi oli niin siivoton, että pelkän häneen kohdistuvan halveksimisen vuoksi itsepintaisesti kieltäydyin vastaamasta mihinkään hänen kysymykseensä. Niin minä istuin koko vuoden ääneti ja viimeisenä hänen luokassansa, ja toisten oppilaiden ahkerasti uurastaessa minulla oli aikaa syventyä monenkin pulmallisen ongelman ratkaisemiseen.

Eräs sellainen minua usein voimallisesti askarruttava probleema oli tämä: kuinka voisi voittaa vihollisen ilman aseita? Muistan vieläkin, mitä kaikkea siinä mietiskelin tehtäviänsä kertovien poikien äänten ympärilläni hymistessä. Kunhan vain saisin kunnollisesti opetetuksi joukon koiria, tiikereitä ja muita villejä eläimiä ja asettaisin ne riviin taistelutanterelle, niin olisihan siinä jo innostava alkunäytös. Kun sitten vielä osoittaisimme persoonallista urheutta, niin voitto olisi epäilemättä saavutettavissa. Ja mitä eloisampana tuon ihmeen yksinkertaisen sotatempun kuva mielessäni esiintyi, sitä varmemmaksi kävi minun puolueeni voitto. Työn ollessa minulle vielä vierasta olin aina helposti keksinyt itselleni oikoteitä päämäärän saavuttamiseen, mutta alettuani tehdä työtä olen havainnut, että vaivalloinen pysyy vaivalloisena ja hankala hankalana. Tuo ei tietenkään ole mikään lohdullinen oppi, mutta missään tapauksessa se ei ole niin ikävä kuin se harmi, johon oikoteiden etsiminen välttämättä johtaa.

Käytyäni koulua vuoden ajan jouduin toisten keralla osoittamaan tutkinnossa bengalinkielen taitoani. Minä sain kaikkein parhaat arvolauseet tutkijalta, Madhusudan Vatshaspatilta. Opettaja jätti koulun johtokunnalle valituksen väittäen minua erikoisesti suositun. Niinpä minua tutkittiin uudelleen koulun ylitarkastajan istuessa tutkijan vieressä. Tälläkin kertaa minä sain ensimmäisen sijan.

SÄESEPPONA

Minä en varmaankaan ollut silloin kahdeksaa vuotta vanhempi. Dzhjoti, pikkuserkkuni, oli minua koko joukon iäkkäämpi. Hän oli vast'ikään tutustunut englantilaiseen kirjallisuuteen ja lausueli varsin mielellään Hamletin monologia. En tiedä, miten hänen mieleensä lienee johtunut ryhtyä opastamaan minua, joka olin vielä lapsi, runojen sepittämiseen. Eräänä ehtoopäivänä hän kutsutti minut huoneeseensa ja kehoitti minua rakentamaan runoa selittäen minulle sitten neljätoistatavuisen pajar-säkeen luonteen.

Siihen saakka olin nähnyt säkeitä ainoastaan painetuissa kirjoissa — niissä ei näkynyt mitään korjattuja virheitä, ei mitään ilmeistä epäilyksen, vaivan tai inhimillisen heikkouden merkkiä. Minä en olisi missään tapauksessa uskaltanut kuvitella parhain ponnistuksinkaan tuottavani sellaista runoutta.

Eräänä päivänä yllätettiin talossamme varas. Uteliaisuuden valtaamana ja kuitenkin täynnä pelkoa ja vapistusta minä uskaltauduin häntä katselemaan. Minä havaitsin hänet aivan tavalliseksi ihmiseksi! Ja kun ovenvartijamme sitten käsitteli häntä hieman kovakouraisesti, niin minä tunsin suurta sääliä. Samanlaisiin kokemuksiin johti minut runous.

Kun huomasin, että ne pari sanaa, jotka olin liittänyt toisiinsa miten hyväksi näin, muodostivat pajar-säkeen, niin runoilemisen taide oli äkkiä menettänyt minun silmissäni kunniansa koko hohteen. Ja kun nyt toisinaan näen, kuinka runoustaide-raukkaa pahoinpidellään, niin tunnen ihan samanlaista sääliä kuin varasta kohtaan aikoinani. Monesti olen ollut taipuvainen auttamaan, mutta en ole kyennyt pidättämään hyökkäyshaluisia käsiä. Varkaat eivät varmaankaan ole kärsineet niin paljon eivätkä niin lukuisien ahdistajien vuoksi.

Kun ensimmäinen kunnioittavan arkuuden tunto oli voitettu, ei minua enää voinut mikään pidättää. Erään tilamme virkailijan suosiollisella avulla minä hankin itselleni sinisen kirjoitusvihkon, viivoitin sen lyijykynällä omin käsin, joskaan en kovin säännöllisesti, ja aloin piirtää siihen säkeitä lapsellisen suurin ja kömpelöin kirjaimin.

Niinkuin nuori hirvi, joka versovilla sarvillansa puskee puuta ja maata, kävin minäkin sykähtelevine runosuonineni suureksi vastukseksi. Ja vieläkin suuremmassa määrässä oli niin laita vanhemman veljeni,[6] joka minun saavutuksistani ylpeillen ryhtyi innokkaasti etsimään talosta soveliaita kuulijoita.

Muistan, kuinka me molemmat eräänä päivänä, palatessamme pohjakerroksessa olevista toimistohuoneista, missä olimme menestyksellisesti ahdistelleet virkailijoita, kohtasimme Kansallislehden toimittajan Nabagopal Mitterin, joka oli vast'ikään taloon saapunut. Veljeni kävi suoraa päätä hänen kimppuunsa: "Kuulkaahan, Nabagopal Babu, ettekö tahdo kuulla runoa, jonka Rabi on kirjoittanut?" Runo esitettiin välittömästi.

Teosteni lukumäärä ei ollut silloin vielä suuri. Runoilija voi kantaa kaikki tuotteensa taskuissaan. Minä olin kirjailija, kirjanpainaja ja kustantaja samalla kertaa; reklaamista huoltapitävä veljeni oli ainoa apulaiseni. Minä olin sepittänyt muutamia säkeitä Lootuskukasta, ja juuri ne minä esitin Nabagopal Babulle siinä portaitten edessä ääneni kohotessa samoihin korkeuksiin kuin innostuksenikin. "Kas niin!" virkkoi hän hymyillen. "Mutta mikä on dvirepha?"[7]

En enää muista, kuinka olin tuon sanan tavoittanut. Tavanomainen nimi olisi soveltunut yhtä hyvin runomittaan. Mutta juuri tuohon sanaan minä olin koko runoelmassani kiinnittänyt kaikki toivoni. Virkailijoihimme se epäilemättä oli vaikuttanut tehokkaasti. Nabagopaliin se, ihme kyllä, ei vaikuttanut ollenkaan — päinvastoin: hän hymyili! Hänessä ei voinut olla paljoakaan älyä, siitä olin varma. Minä en lukenut säkeitäni hänelle enää milloinkaan. Olen sittemmin ehtinyt melkoista vanhemmaksi, mutta en ole vieläkään saanut parempaa selkoa kuulijan ymmärrystoimintojen ydinominaisuuksista. Hymyilipä Nabagopal Babu miten hyvänsä, sana dvirepha säilytti järkähtämättä paikkansa, se istui siinä kuin hunajan humaltama mehiläinen.

ERINÄISIÄ OPINTOJA

Eräs Normaalikoulun opettajista antoi meille vielä yksityisopetusta kotonamme. Hän oli laiha, kasvot olivat ikäänkuin kuivuneet, ääni vihlova. Koko mies oli ilmeinen ruokokeppi. Oppitunnit olivat kuudesta puoli kymmeneen aamulla. Hänen johdollansa suorittamamme luvut ulottuivat bengalinkielisistä kirjallisista ja luonnontieteellisistä lukemistoista Meghnadvadha-eepokseen asti.

Velisarjamme kolmas mies pyrki innokkaasti jakamaan meille monipuolisia tietoja. Niinpä meidän täytyikin kotona suorittaa paljoa enemmän kuin koulussa vaadittiin. Meidän oli noustava ennen aamun koittoa ja aluksi suoritettava muutamia painiharjoituksia pelkkiin lanneliinoihin puettuina. Sitten me heitimme viipymättä nutut pölyisten ruumiittemme verhoksi ja kiiruhdimme kirjallisuus-, luvunlasku-, maantiede- ja historiatunneillemme. Kun sitten palasimme koulusta, olivat piirustuksen ja voimistelun opettajat jo meitä odottamassa. Illalla tuli Aghor Babu opettamaan meille englanninkieltä. Vasta yhdeksän jälkeen me olimme vapaat.

Sunnuntaiaamuna olimme Vishnun luona laulua oppimassa. Sitten saapui melkein joka sunnuntai Sitanath Datta harjoittamaan kanssamme käytännöllistä fysiikkaa. Se herätti minussa suurta mielenkiintoa. Muistan vielä selvästi, kuinka jouduin ihmettelemään, kun hän piti sahajauhoilla sekoitettua vesimäärää lasiastiassa liekin yläpuolella osoittaen meille, miten kevyempi lämmin vesi kohosi pinnalle ja kylmempi painui pohjaan ja miten vesi lopulta alkoi kiehua. Olinpa myös kovin ylpeä oppiessani tietämään, että vesi on maidosta erotettavissa ja että maito keitettäessä sakenee, koska vesi irtautuu yhdistyksestä höyryn muodossa. Sunnuntai ei sunnuntailta tuntunutkaan, ellei Sitanath Babu saapunut.

Eräällä toisella tunnilla selitti meille perinpohjaisesti ihmisen luustoa eräs Campbellin lääketieteellisen opiston ylioppilas. Sitä tarkoitusta varten oli kouluhuoneeseemme ripustettu luuranko, jonka luut oli kiinnitetty yhteen rautalangalla. Vihdoin oli vielä aikaa varattu mestari Heramba Tatvaratnalle, joka opetti meitä ulkomuistista laskettelemaan sanskritin sääntöjä. En tiedä, mikä oli enemmän leukaamurtavaa: luiden luetteleminen vai kieliopintekijöiden sutrain saneleminen. Viimeksimainitut luullakseni veivät siinä suhteessa voiton.

Englanninkieltä me aloimme oppia vasta sitten, kun olimme ehtineet tutustua bengalinkielen alkeisiin. Aghor Babu, opettajamme, opiskeli lääketiedettä ja tuli senvuoksi vasta illalla jakamaan meille opetusta.

Kirjat kertovat tulen keksimisen olleen ihmisen suurimpia voittoja. En tahdo väittää vastaan. Mutta siitä huolimatta minusta tuntuu siltä, kuin pienet linnut olisivat erikoisen onnelliset sen vuoksi, etteivät heidän vanhempansa voi sytyttää heille iltasella lamppuja. Heidän kielituntinsa ovat varhain aamulla, ja helppo on havaita, kuinka iloisesti he opiskelevat. Ei tietenkään pidä unohtaa, ettei heidän ohjelmaansa kuulu englanninkieli!

Meidän opettajamme terveys oli niin hyvä, etteivät hänen oppilaittensa yhteiset hartaimmatkaan anelut voineet pidättää häntä kertaakaan tulemasta. Erään kerran hän sentään joutui vuoteen omaksi, kun lääketieteellisen opiston intialaisten ja eurasialaisten oppilaiden kesken syntyneessä kahakassa heitettiin tuoli hänen päähänsä. Tapahtuma oli valitettava, mutta me emme kyenneet puolestamme tuntemaan surua sen johdosta, ja opettajamme parantuminen näytti mielestämme tapahtuvan tarpeettoman nopeasti.

On ilta. Sade valuu tulvina. Meidän kadullamme on vettä polveen asti. Lampi on peittänyt tulvallansa puutarhan, joten vedestä pistävät esiin ainoastaan bael-pensaan tuuheat latvukset. Meidän koko olemuksemme uhoo tänä viehättävänä sadeiltana ihastustansa niinkuin kadamba-kukka tuoksuansa. Opettajamme olisi pitänyt tulla jo muutamia minuutteja sitten. Mutta varma ei asia kumminkaan ole…! Me istumme kadunpuolisella kuistikolla tuijotellen pelon vallassa kadulle. Yht'äkkiä sydäntämme kouristaa. Tuttu musta sateenvarjo on sukeltanut näkyviin kulmauksen takaa kukistumatta sellaisessakaan säässä. Eikö tuo voisi olla joku muu? Eipä suinkaan! Suuresta, avarasta maailmasta löytynee vielä toinen yhtä itsepintainen kuin hän, mutta meidän pienen katumme varrelta ei.

Ajatellessani hänen toimintaansa kokonaisuudessaan en voi nimittää Aghor Babua ankaraksi opettajaksi. Hän ei hallinnut meitä ruokokepin avulla. Hänen moitteensakaan eivät milloinkaan muuttuneet sättimiseksi. Mutta olkootpa hänen persoonalliset ansionsa olleet mitkä tahansa, hänen tuntinsa olivat illalla ja hän opetti englanninkieltä! Olenpa varma siitä, että itse taivaan enkelikin ilmenisi jokaiselle bengalilaispojalle todellisena Tuonen viestintuojana, jos hän saapuisi surkean koulupäivän jälkeen illalla, sytyttäisi lohduttoman himmeän lampun ja alkaisi opettaa hänelle englanninkieltä.

Hyvin muistan vielä sen päivän, jolloin opettajamme yritti saada meitä tajuamaan englanninkielen viehättävyyttä. Hän lausui siinä tarkoituksessa mahtipontisesti muutamia säkeitä — runoako vai suoranaista, se jäi meille selviämättä — eräästä englantilaisesta kirjasta. Vaikutus oli ylen odottamaton. Me nauroimme niin hillittömästi, että hänen täytyi päästää meidät sinä iltana vapaiksi. Silloin hän varmaan oivalsi, ettei tehtävä suinkaan ollut helppo — että meidän voittaminen vaatisi vuosikausia kestävää taistelua.

Aghor Babu yritti toisinaan tuoda mukanansa tieteen vilvoittavia tuulosia kouluhuoneemme yksitoikkoista harmautta hälventämään. Eräänä päivänä hän veti taskustansa paperiin käärityn esineen ja virkkoi: "Minä näytän teille tässä Luojan ihmeellisen taideteoksen." Samalla hän avasi käärön kirvoittaen siitä näkyviimme osan ihmisen äänielimiä, joiden mekanismin merkillisyyttä alkoi meille selvitellä.

Muistan vielä, kuinka tuo minua järkytti. Olin aina luullut koko ihmisen puhuvan — en ollut aavistanutkaan, että puhetoimintoa kävi käsitteleminen sillä tavoin erikseen. Olkoonpa jonkin osan mekanismi miten ihmeellinen tahansa, se on varmasti vähäpätöisempi kuin koko ihminen. Minä tosin en tuota silloin itselleni tarkoin selvittänyt, mutta ajatus oli kumminkin aavistavan tuntoni pohjana. Se seikka, että opettaja oli jättänyt tuon totuuden huomaamatta, lienee ollut syynä siihen, ettei oppilas voinut yhtyä hänen selittäessään osoittamaansa innostukseen.

Erään toisen kerran hän vei meidät mukanansa lääketieteellisen opiston leikkaussaliin. Pöydällä lepäsi vanhan naisen ruumis. Tuosta minä en sen enempää välittänyt. Mutta lattialla lepäävä irtileikattu jalka sai minut kerrassaan suunniltani. Ihmisen näkeminen sellaisessa katkelmallisessa tilassa tuntui minusta niin kamalalta, niin mielettömältä, etten voinut moneen päivään vapautua tuon tumman, ilmeettömän jalan aiheuttamasta vaikutelmasta.

Ehdittyämme lukea Peary Sarkarin alkeiskirjat kävimme käsiksi McCullochin Lukukirjaan. Ruumiimme olivat päivän ponnistusten uuvuttamat, mielemme kaipasi sisäsuojien rauhaa, kirja oli paksu ja täynnä vaikeita sanoja, ja sisällyskään ei voinut olla kovin houkutteleva, sillä siihen aikaan Sarasvati[8]-emon äidillinen hellyys ei ollut vielä lainkaan ilmeinen. Koulukirjat eivät olleet täynnä kuvia kuten nyt. Sitäpaitsi seisoi jokaisen luvun alussa vartijana sarja sanoja toisistaan erotettuine tavuinensa ja sojottavilta pistimiltä näyttävine varoittavine korkomerkkeinensä sulkien lapsen mieleen johtavan tien. Minä yritin useat kerrat murtaa niiden suljettuja rivejä, mutta turhaan.

Opettajamme koetti toisinaan saada meidät häpeämään kertomalla jonkun toisen oppilaansa loistavista saavutuksista. Me häpesimme niinkuin pitikin, mutta tunsimme samalla vastenmielisyyttä tuota toista oppilasta kohtaan ja silmäilimme mustaa oppikirjaamme yhtä ilottomasti kuin ennenkin.

Kaitselmus on ihmistä armahtaen vuodattanut kaikkiin ikävystyttäviin asioihin unettavaa loihtuansa. Englannintuntimme olivat tuskin alkaneet, kun päämme jo alkoivat nuokkua. Silmien kostuttaminen kylmällä vedellä ja juoksu pitkin kuistikoita olivat lievikelääkkeitä, joiden vaikutus ei kauan kestänyt. Jos vanhin veljeni sattui kulkemaan ohitsemme ja näkemään, kuinka me epätoivoisesti taistelimme väsymystä vastaan, niin meidät vapautettiin loppuillaksi. Ja samassa silmänräpäyksessä oli uneliaisuutemme jo tiessään.

ENSIMMÄINEN MATKANI

Dengue-kuumeen kerran raivotessa Kalkuttassa osan suurta perhettämme täytyi asettua Tshatu Babun huvilaan virran varrelle. Me lapset jouduimme lähtemään mukaan.

Se oli ensimmäinen matkani. Gangesin ranta tervehti minua kuin ystävää jostakin edellisestä olemassaolosta. Palvelijain asunnon edustalla oli guava-lehto, ja minä vietin päiviäni istuen sen varjossa kuistikolla ja katsellen puunrunkojen välitse välkkyvää virtaa. Joka aamu herätessäni tuntui siltä, kuin olisi päivä saapunut luokseni kultareunusteisena kirjeenä, jossa minua odotti jokin ihmeellinen uutinen. Jotta pieninkään osanen ei joutuisi hukkaan, minä pukeuduin niin nopeasti kuin suinkin voin ja kiiruhdin ulos tähystyspaikalleni. Joka päivä näin Gangesin paisuvat ja alenevat vuoksi- ja luodevedet, lukuisat alukset viilettelivät kukin tavallansa pitkin virran pintaa, puiden varjot väistyivät lännestä itään, ja vastakkaisella rannalla, puiden varjoläikkien yläpuolella, pulppusi kultainen elämänveri illantaivaan lävistetystä rinnasta. Toisinaan päivä oli pilvinen varhaisesta aamusta alkaen; vastarannan metsä lepäsi tummana, ja tummat varjot väikkyivät virralla. Sitten alkoi äkkiä pauhata sade, joka himmensi näköpiirin: toisen rannan hämyinen rajaviiva lausui kyyneleiset jäähyväisensä, virran povea paisuttivat pidätetyt huokaukset, ja lehvistössä pääni päällä temmelsi kostea tuuli.

Minä tunsin itseni uudestisyntyneeksi päästyäni muurien, palkkien ja parrujen komeroista vapaaseen luontoon. Niin tutustuessani uudelleen kaikkiin olioihin minä olin näkevinäni häiritsevien, rumentavien verhojen väistyvän maailman ja itseni väliltä. Olenpa varma siitä, että se siirappi, joka kylmien lutshi-kakkujen keralla muodosti aamiaiseni, maistui yhtä hyvältä kuin Indran taivaassansa nauttima ambrosia, sillä kuolemattomuus ei piile nektarissa, vaan sen nauttijassa, ja jää saavuttamatta, jos sitä etsimme.

Talon takana oli muurin ympäröimä puutarha lammikkoineen, jonka veteen johtivat portaat, kylpytasanteelta. Tasanteen vierellä kasvoi suunnattoman suuri dzambolan-puu, ja ylt'ympäri seisoi taajoina ryhminä erilaisia hedelmäpuita, joiden varjoon piiloutuneena lampi lepäsi. Tuon yksinäisen pienen puutarhan hunnutettu kauneus viehätti minua sanomattomasti, aivan eri tavalla kuin talon etusivulta virralle päin avautuva laaja näköala. Se oli kuin talon morsian, joka lepää yksinään päivällislevollansa kauniisti kirjailemansa pieluksen varassa hiljaa kuiskaillen sydämensä salaisuuksia. Minä vietin monta keskipäivän hetkeä tuon jättiläispuun alla uneksien lammen syvyyksissä sijaitsevasta jakshain[9] kaameasta kuningaskunnasta.

Minun teki kovin mieleni päästä kerran näkemään bengalilaista maakylää. Sen lukuisat pienet rakennukset, olkikattoiset puistomajat, kujat ja uimarannat, vainiot ja torit, leikit ja juhlat, kaikki sen elämän ilmiöt sellaisina kuin mielikuvitukseni ne minulle esitti, vetivät minua kovin puoleensa. Sellainen kylä olikin kohta puutarhanmuurimme takana, mutta meitä oli kielletty siellä käymästä. Me olimme päässeet ulos häkistämme, mutta emme olleet vielä vapaat: istuimme oksalla, mutta jalkaa rasitti vielä kahle.

Eräänä aamuna kaksi vanhempaa veljeäni lähti kylään. Minä en kyennyt enää hillitsemään haluani, pujahdin huomaamatta ulos ja seurasin heitä vähän matkan päässä. Kulkiessani varjoisaa kujaa, joka johti tiheiden pensasaitojen välitse ja viheriäin vesikasvien peittämän lammen ohi, minä omaksuin ihastuneena kuvan toisensa jälkeen. Minä näen vieläkin alastoman miehen lammen rannalla vitkalleen pukeutumassa ja puhdistamassa hampaitansa pehmeäksi pureksitulla oksalla. Sattuivatpa sitten veljeni havaitsemaan, että minäkin olin tulossa. "Sinäkö täällä? Suori itsesi matkaan! Lähde heti takaisin!" he toruivat. He kerrassaan kauhistuivat minut nähdessään. Minä olin paljain jaloin, nuttuani ei peittänyt hartialiina tai päällysvaate, sanalla sanoen: minä en ollut siinä asussa, että olisin voinut soveliaasti lähteä ulkosalle. Ikäänkuin se olisi ollut minun syyni! Minullahan ei ollut sukkia eikä muutakaan ylimääräistä vaatetusta, joten minun ei ainoastaan täytynyt palata pettyneenä tällä kertaa, vaan oli yleensäkin luovuttava kaikista asian auttamista koskevista toiveista. Mutta jos pääsy kauemmaksi olikin takaa suljettu, niin etupuolella Ganges vapahti minut kaikesta vankeudesta: mieleni voi, milloin tahtoi, käydä johonkin iloisesti purjehtivaan alukseen ja kulkea sen mukana maihin, joiden nimeä ei yksikään maantieteen oppikirja mainitse.

Tämä tapahtui neljäkymmentä vuotta sitten. Senjälkeen en ole enää käynyt tuossa tshampak puiden varjostamassa huvilanpuutarhassa. Sama vanha rakennus ja samat vanhat puut ovat siellä varmaan vieläkin, mutta minä tiedän, ettei se kumminkaan enää ole sama — sillä mistäpä nyt ottaisin sen lapsellisen ihmettelyn ja ihastelun, jonka valossa sen muinoin näin?

Me palasimme kotiimme Kalkuttaan. Ja jokainen päiväni oli jälleen palanen, joka viskattiin Normaalikoulun ammottavaan kitaan.

RUNOLLISIA HARJOITUKSIA

Sininen kirjoitusvihkoni oli pian täynnä joka suuntaan kulkevia viivoja ja koukeroita kuin jonkin hyönteisen pesä. Nuoren kirjailijan hillitön käsi rypisti piankin sen lehdet, kulmat käpertyivät ja näyttivät käpälien tavoin pitelevän kiinni kirjoittamistani, kunnes jokin Baitarani-virta[10] vei sen mukanansa armeliaan unohduksen maille. Niin ne välttivät painokoneen kidutuksen ja voivat olla varmat siitä, ettei tarvinnut pelätä mitään uudestisyntymistä tähän murheen laaksoon.

Minä en voi väittää toimettomana todistajana silmäilleeni runoilijamaineeni leviämistä. Eräs opettajistamme, Satkari Babu, joka ei ollut luokkani opettajia, oli minuun hyvinkin mieltynyt. Hän oli kirjoittanut eläinoppia käsittelevän teoksen — toivottavasti ei kukaan epäystävällinen pilkkakirves käytä tuota seikkaa hänen kiintymyksensä selityksenä! Hän kutsutti minut eräänä päivänä luoksensa ja kysyi: "Sinäkö runoilet?" Minä en tahtonut asiaa salata. Siitä lähtien hän silloin tällöin kehoitti minua täydentämään nelirivistä säkeistöä, jonka annettuun säepariin minun oli liitettävä toinen itse sepittämäni.

Johtajamme Gobinda Babu oli erittäin tummapintainen, pieni ja pyylevä. Mustiin vaatteisiinsa puettuna hän istui toimistohuoneessaan toisessa kerroksessa asiakirjojansa hoitaen. Me pelkäsimme häntä kaikin, sillä hän oli ruokokepin valtias. Kerran minä pakenin eräiden ahdistajien tieltä hänen huoneeseensa. Ahdistajina oli viisi tai kuusi vanhempaa poikaa. Minulla ei ollut puolellani mitään muuta todistajaa kuin kyyneleni. Minä voitin asian, ja siitä lähtien minulla oli erikoinen sija Gobinda Babun sydämessä.

Eräänä päivänä hän kutsui minut välihetken aikana huoneeseensa. Minä lähdin sinne peläten ja vapisten, mutta olin tuskin ehtinyt astua sisään, kun hänkin tiedusteli minulta: "Sinäkö runoilet?" Minä olin kärkäs tunnustamaan. Hän antoi tehtäväkseni sommitella runon jostakin ylevästä siveellisestä periaatteesta, en muista enää mistä. Ainoastaan ne, jotka ovat olleet hänen oppilainansa, tietävät, kuinka suunnatonta alentuvaisuutta ja ystävällisyyttä sellainen häneltä tuleva toimeksianto merkitsi. Saatuani seuraavana päivänä säkeet valmiiksi minä jätin ne hänelle. Hän vei minut mukanansa korkeimpaan luokkaan ja asetti seisomaan poikien eteen. "Lausu se!" kehoitti hän. Ja minä lausuin kaikuvin äänin.

Tuo moraalinen runoelma oli kiitettävä ainoastaan sikäli, että se aivan pian hävisi. Sen moraalinen vaikutus luokkaan ei ollut suinkaan rohkaiseva — missään tapauksessa se ei herättänyt tekijään kohdistuvia kunnioituksen tunteita. Useimmat olivat varmat siitä, etten minä ollut runoa itse tehnyt. Eräs sanoi voivansa näyttää kirjan, josta sen olin jäljentänyt, mutta kukaan ei kehoittanut häntä niin tekemään; todistaminen on kiusallista niille, jotka mielellään muutenkin uskovat. Runollisen maineen tavoittelijoiden lukumäärä alkoi siitä pitäen arveluttavasti lisääntyä; sitäpaitsi olivat käytetyt menettelytavat sellaiset, ettei niistä sopinut toivoa voittoa siveelliselle kehitykselle.

Nykyjään ei ole ollenkaan merkillistä, jos joku poika sepittää säkeitä. Runous on kadottanut sädekehänsä. Muistan vielä, kuinka niinä aikoina pidettiin niitä harvoja naisia, jotka runoilivat, jumalallisina ihmeolentoina. Kun nykyaikana kuullaan puhuttavan jostakin nuoresta naisesta, joka ei runoile, niin suhtaudutaan asiaan epäilevästi. Nykyjään runous versoo jo paljoa ennen koulun korkeimpaan luokkaan ehtimistä, ja yksikään nykyinen Gobinda Babu ei välittäisi vähääkään puheenaolleesta runollisesta suorituksesta.

SRIKANTHA BABU

Siihen aikaan minulla oli onni löytää kuulija, jonka vertaista ei varmaankaan ole toista. Hänellä oli niin erinomainen kyky nauttia kuulemastansa, että hän olisi jo sen vuoksi ollut kerrassaan mahdoton minkään kuukauslehtemme kirjalliseksi arvostelijaksi. Tuo vanha mies muistutti mitä elävimmin täysin kypsää mangopuun marjaa: hänen olemuksessaan ei ollut hapon jälkeäkään eikä yhtäkään karkeata säiettä. Hänen lempeiden, sileiksiajeltujen kasvojensa yli kaartui avara kalju päälaki, suussa hänellä ei ollut vaivoinansa yhtään hammasta eikä hampaan tynkääkään, ja hänen suurissa, hymyilevissä silmissään loisti alinomainen ilo. Kun hän puhui pehmein syvin äänin, niin hänen suunsa, silmänsä, kätensä ja koko olemuksensa puhuivat nekin. Hän kuului vanhan persialaisen kulttuurin piiriin eikä ymmärtänyt sanaakaan englanninkieltä. Hänen eroamattomina kumppaneinansa olivat vasemman käden hoitelema piippu ja sylissä lepäävä sitar, ja hänen kurkustansa kumpusi lakkaamaton laulu.

Srikantha Babu ei kaivannut mitään nimenomaista esittelyä, sillä kukaan ei voinut vastustaa hänen lapsensydämensä luontaista tenhoa. Kerran hän vei meidät mukanansa suureen englantilaiseen valokuvaamoon kuvauttaakseen itsensä meidän kerallamme. Siellä hän kertoi vilpittömään tapaansa, hindustanin- ja bengalinkieltä sekaisin käytellen, olevansa köyhä mies, mutta kovin haluavansa saada nimenomaan tämän valokuvan, ja voittikin liikkeenjohtajan sydämen siinä määrin puolellensa, että hän hymyillen suostui maksua alentamaan. Ja niin lapsellisen vilpitön oli Srikantha Babun käytöstapa, niin kaukana olivat hänestä kaikki pahennuksen herättämistä koskevat ajatukset, ettei sellainen tinkiminen tuntunut ollenkaan sopimattomalta tuossa jäykän juhlallisessa englantilaisessa liikkeessä. Toisinaan hän vei minut mukanansa erään eurooppalaisen lähetyssaarnaajan luo. Sielläkin hän verrattomasti vilkastutti seuraa leikeillään ja lauluillaan, huvittamalla lähetyssaarnaajan pientä tyttöä ja mitä ehdottomimmin ihailemalla talon emännän kautokengässä piilevää pienoista jalkaa. Joku toinen niin merkillisesti käyttäytyvä henkilö olisi epäilemättä tuntunut kiusalliselta, mutta hänen ilmeinen vilpittömyytensä miellytti kaikkia ja pakotti heidät hänen iloonsa yhtymään.

Epäkohteliaisuus ja julkeuskaan eivät voineet mitään Srikantha Babulle. Siihen aikaan asui talossamme eräs verrattain mainehikas laulaja. Päihdyksissä ollessaan hän pilkkaili Srikantha Babu raukan laulua ollenkaan valikoimatta lauseparsiansa. Srikantha Babu sieti sen aivan tyynesti yrittämättä puolestaan loukata. Kun miehen sietämätön karkeus vihdoin johti hänen karkoittamiseen, niin Srikantha Babu kävi innokkaasti pitämään hänen puoltansa. "Eihän syy ollut hänen", huomautti hän, "vaan paloviinan".

Hän ei voinut suhtautua rauhallisesti kenenkään kärsimyksiin, eipä edes kuulla niistä kerrottavankaan. Jos siis joku pojista halusi häntä kiusata, niin hänen tarvitsi vain lukea joitakin kohtia Vidjasagarin teoksesta Sitan karkoitus. Se kidutti häntä kovin, hän ojensi kätensä torjuen ja rukoili lukijaa lopettamaan.

Tämä vanhus ei ollut ainoastaan meidän, vaan myöskin isäni ja vanhempien veljiemme ystävä. Hän oli samanikäinen meidän kaikkien kanssa. Samoinkuin puro osaa leikitellä jokaisella kivellä ja karkeloida sen keralla, samoin riitti hänelle vähäisinkin asia sanomattoman ilon aiheeksi. Kerran olin sepittänyt hymnin, jossa koskettelin asiaankuuluvalla tavalla tämän maailman koettelemuksia ja murheita. Srikantha Babu uskoi varmasti, että isäni kovin ihastuisi tutustuessaan sellaiseen uskonnollisen runouden helmeen. Rajattoman innostuksensa vallassa hän tarjoutui sen hänelle itse esittämään. Onneksi minä en sattunut olemaan läsnä, vaan kuulin vasta jälkeenpäin isääni kovin huvittaneen sen seikan, että maailman kärsimykset olivat ylen varhain yllyttäneet hänen nuorinta poikaansa runollisiin vuodatuksiin. Olen varma siitä, että Gobinda Babu, koulunjohtaja, olisi suhtautunut kunnioittavammin niin vakavaa aihetta koskeviin ponnistuksiini.

Laulussa minä olin Srikantha Babun lempioppilas. Hän oli opettanut minut laulamaan: "Ah, kauas häipyneet on Vradzhan vainiot"[11] ja kuljetti minua nyt mukanansa kaikkiin huoneisiin sitä esittämään. Minä lauloin, hän säesti kilkutti sitarillansa, ja kun ehdittiin kertosäkeeseen, niin hän yhtyi lauluun toistaen sitä toistamistaan samalla hymyillen ja nyökyttäen päätänsä jokaiselle, ikäänkuin olisi tahtonut heitä rohkaista runsaisiin suosionosoituksiin.

Isääni hän hartaasti kunnioitti. Erääseen hänen laulamaansa säveleen oli sepitetty hymni: "Sillä hän on meidän sydäntemme sydän." Laulaessaan sitä isälleni Srikantha Babu viehättyi siinä määrin, että hypähti seisaallensa, helisytti voimallisesti sitariansa laulaessaan "Sillä hän on meidän sydäntemme sydän" ja heilahdutti sitten kättänsä kohti isäni kasvoja muuttaen samassa tekstiä: "Sillä sinä olet meidän sydäntemme sydän."

Kun vanhus kävi viimeisen kerran isääni tervehtimässä, niin viimeksimainittu, itse vuoteen omana, asui eräässä virran varrella sijaitsevassa huvilassa Tshinsurassa. Srikantha Babu, joka oli jo sairautensa viimeisissä vaiheissa, ei kyennyt enää auttamatta nousemaan, ja hänen täytyi työntää silmäluomensa auki voidakseen nähdä. Siinä tilassa hän matkusti, tyttärensä hoivaamana, asuinpaikastansa Birbhumista Tshinsuraan. Ankarasti ponnistaen hän sai vielä kerran kunnioittavasti koskettaneeksi isäni jalkoja ja palasi sitten asuntoonsa, missä kuoli pari päivää myöhemmin. Hänen tyttärensä kertoi minulle jälkeenpäin, että hän oli lähtenyt ikuiseen nuoruuteen hymisten laulua: "Kuinka suloinen onkaan armosi, Herra!"

BENGALIN-OPINTOMME PÄÄTTYVÄT

Koulussa me olimme silloin viimeisenedellisellä luokalla. Kotona harjoittamamme bengalinkielen opinnot olivat johtaneet meidät paljoa kauemmaksi kuin koulun ohjelma edellytti. Me olimme tutkineet Akshai Dattan "Yleistajuisen fysiikan" ja olimme suoriutuneet myös Meghnadvadha-eepoksesta. Luonnontiedettä meille opetettiin ilman havaintovälineitä, joten tietomme oli pelkkää kirjaviisautta. Siihen käyttämämme aika oli tosiaankin kerrassaan tuhlattu; olisipa minun mielestäni ollut paljoa parempi, jos se olisi tuhlattu joutilaisuuteen. Meghnadhvadhakaan ei tuottanut meille suurta iloa. Maukkainkaan makupala ei ole meille nautinnoksi, jos se singotaan vasten otsaamme. Ja kun eeposta käytellään kieliopin opettamiseen, niin onpa kuin käytettäisiin miekkaa partaveitsenä — paha miekalle, paha leualle. Runouden opetuksellisessa käsittelyssä on asetuttava tunne-elämän kannalle; jos siinä pidetään silmämääränä vain kielioppia ja sanakirjaa, niin ei varmaankaan saavuteta Sarasvati-jumalattaren suosiota.

Normaalikoulussa harjoittamamme opinnot päättyivät varsin äkkiä. Asian laita oli näin. Eräs koulumme opettajista halusi lainata kirjastostamme isoisäni elämäkerran, jonka oli kirjoittanut Mitra. Serkkuni ja luokkatoverini Satja rohkeni ottaa esittääkseen pyynnön isälleni. Mutta sitten hän johtui siihen päätökseen, ettei ollut hyvä puhutella häntä jokapäiväisellä bengalinkielellä. Senvuoksi hän sommitteli itselleen lauseen vanhaa kirjakieltä ja esitti sen niin ylen huolellisesti, että isäni ilmeisesti johtui ajattelemaan bengalinopintojemme jo ehtineen hieman liian pitkälle ja olevan vaarassa käydä liiallisiksikin. Seuraavana aamuna, kun pöytämme oli jo tavallisuuden mukaan asetettu etelänpuoliselle kuistikolle, mustataulu riippui naulassaan ja kaikki oli valmiina, jotta Nilkamal Babu voi aloittaa opetuksensa, meidät kaikki kolme kutsuttiin yläkertaan isäni huoneeseen. "Te saatte lopettaa bengalinkielenopintonne", virkkoi hän. Sydämemme olivat ilon huumeessa.

Nilkamal Babu odotti alakerrassa, kirjamme lepäsivät avoimina pöydällä, ja hän epäilemättä harkitsi, eikö olisi syytä tutkia vielä kerran Meghnadhvadha alusta loppuun meidän kerallamme. Mutta samoinkuin kuolinvuoteella lepäävästä jokapäiväisen elämän puuhat näyttävät epätodellisilta, samoin muuttui meidänkin silmissämme kohta kaikki, mestaristamme aina siihen naulaan saakka, jossa mustataulu riippui, pelkäksi haamuksi. Ainoana huolenamme oli, kuinka saisimme uutisemme soveliaalla tavalla ilmoitetuksi Nilkamal Babulle. Melkoista itsehillintää käytellen onnistuimme sen vihdoin suorittamaan mustalletaululle piirrettyjen mittausopillisten kuvioiden ihmetellen tuijotellessa ja Meghnadvadhan silosäkeen osoittaessa ilmeistä ällistystä.

Lähtiessään mestarimme lausui: "Velvollisuuteni on toisinaan pakottanut minua kohtelemaan teitä ankarasti — älkää kantako minulle senvuoksi kaunaa. Myöhemmin te opitte ymmärtämään, mikä arvo oppimallanne on."

Minä olen oppinut sen ymmärtämään. Oman kielemme opinnot elvyttivät meidän henkeämme. Oppimisen tulisi mahdollisimman suuressa määrässä noudattaa ravitsemistoimintaa. Kun jo ensimmäinen suupala maistuu hyvältä, niin sulatuselimet alkavat kohta toimia, ennenkuin joutuvat rasitetuiksi, joten sulatusnesteet pääsevät täysin vaikuttamaan. Aivan toisin on laita, kun bengalilaista poikaa aletaan opettaa englanninkielellä. Ensimmäinen pala on murtaa molemmat hammasrivit hänen suustansa — siellä tapahtuu todellinen maanjäristys! Ja kun hän vihdoin havaitsee, ettei suupala kuulu kivikuntaan, vain on sulava makeinen, niin puolet hänelle suodusta elämänajasta on ehtinyt kulua. Oikeinkirjoitusta ja kielioppia märehdittäessä sisäinen ihminen jää nälkäiseksi, ja kun hän vihdoin maistaa mitä pureksii, niin ruokahalu on sillävälin hävinnyt. Ellei koko ihmismieli ole alun pitäen toiminnassa, niin sen voimat eivät pääse milloinkaan täysin kehkeytymään. Kaikkien ympärillämme vaatiessa englanninkielistä opetusta velisarjamme kolmas mies oli kyllin urhoollinen vaatiakseen bengalinopintojemme suorittamista. Hänelle olkoon vielä taivaassa harras kiitokseni.

PROFESSORI

Kun olimme jättäneet Normaalikoulun, meidät lähetettiin Bengalin akademiaan, eurasialaiseen laitokseen. Me tunsimme arvomme kovin lisääntyneen ja olimme nyt saavuttaneet ainakin vapauden ensimmäisen esikartanon. Itse asiassa olikin suurempi vapaus ainoa tuossa akademiassa saavuttamamme voitto. Me emme ymmärtäneet mitään siitä, mitä meille opetettiin, emmekä ollenkaan yrittäneetkään mitään oppia, ja kukaan ei näyttänyt olevan siitä millänsäkään. Oppilaat olivat kiusallisia, mutta eivät vastenmielisiä — ja se oli suuri lohdutus. He kirjoittivat kämmenpohjaansa "Aasi" ja löivät sen selkäämme huutaen ystävällisesti: "Hei vaan!" He antoivat takaapäin iskun kylkiluillemme ja silmäilivät sitten viattomina toisaalle. Ylenkypsien banaanien mehua he vuodattivat päälaellemme ja pakenivat huomaamattamme. Joka tapauksessa tuntui siltä, kuin olisimme kohonneet liejusta kivikkoon; meitä kiusattiin, mutta ei loattu.

Tämä koulu oli eräässä suhteessa minulle varsin edullinen. Siellä näet kukaan ei hellinyt sellaisia turhia toiveita, että meidänlaisten poikien opillista kasvatusta voisi mitenkään edistää. Se oli pieni laitos, jolla oli mitättömät tulot, joten johtajat havaitsivat meissä erään tärkeän edun: me suoritimme koulumaksumme säännöllisesti. Niinpä ei edes latinan kielioppi muodostunut meille kompastuskiveksi, ja suunnattomimmatkin virheet jättivät selkämme täyteen terveyteen. Se ei suinkaan johtunut meihin kohdistuvasta säälistä — koulunjohtajat olivat puhuneet opettajille!

Mutta miten vaaraton laitos lieneekin ollut, se oli joka tapauksessa koulu. Huoneet olivat kamalan synkät, niiden seinät seisoivat ympärillämme kuin vartioivat poliisimiehet. Rakennus muistutti pikemmin kyyhkyslakkaa kuin ihmisasumusta. Siinä ei ollut yhtään koristusta, ei kuvia, ei värin jälkeäkään, ei mitään sellaista, mikä olisi voinut viehättää pojan mieltä. Oli jätetty kerrassaan huomioonottamatta se tosiasia, että myötä- ja vastatunnoilla on lapsen mielessä tärkeä sijansa. Astuessamme portista koulun ahtaalle pihalle me niin ollen tunsimme koko olemuksemme masentuvan — ja koulun laiminlyöminen muuttui pysyväiseksi viaksemme.

Me löysimme vielä apurinkin. Vanhemmilla veljilläni oli persialainen opettaja, jota tapasimme nimittää Munshiksi. Hän oli keski-ikäinen ja pelkkää luuta ja nahkaa, ikäänkuin hänen luustonsa peitteeksi olisi kiinnitetty tumma pergamentti ilman lihan ja veren täytettä. Hän tunsi luultavasti hyvin persiankielen, ja hänen englannintaitonsakin oli varsin kiitettävä, mutta hänen kunnianhimonsa ei suuntautunut kummallekaan alalle. Hän uskoi varmaan, että hänen taitavaa sauvamiekkailuansa saatettiin verrata ainoastaan hänen mestarilliseen laulutaitoonsa. Hänellä oli tapana asettua keskelle aurinkoista pihamaatamme ja suorittaa sauvallansa mitä ihmeellisimpiä miekkailutemppuja — oma varjo vastustajanansa. Minun tarvinnee tuskin sanoa, ettei varjo päässyt milloinkaan voitolle: kun Munshi vihdoin äänekkäästi huudahti ja voitokkaasti hymyillen iski sitä kalloon, niin se lepäsi nöyränä hänen jaloissaan. Hänen honottava ja kerrassaan epäsointuinen laulunsa kuulosti jostakin aaveidenmaailmasta kaikuvalta kamalalta ähkymisen ja valituksen sekamelskalta. Laulunopettajamme Vishnu häntä toisinaan ivaili: "Kuulehan, Munshi, sinä sieppaat vielä leivän suustamme!" Munshin ainoana vastauksena oli halveksiva hymähdys.

Tuosta selviää, että Munshiin kävi vaikuttaminen hyvillä sanoilla, ja totta onkin, että me voimme saada hänet milloin tahansa kirjoittamaan koulun johtajalle ja selittämään poissaolomme syyn. Johtaja ei huolinut kirjeitä lähemmin tutkia, koska tiesi, ettei vaikuttanut vähääkään kasvatuksellisiin tuloksiin, kävimmekö opetusta nauttimassa vai emme.

Minulla on nyt itselläni koulu, jossa pojat tekevät kaikenlaista ilkivaltaa, sillä se kuuluu kerta kaikkiaan poikien olemukseen — samoinkuin koulumestarien olemukseen se, etteivät he voi sellaista menettelyä hyväksyä. Kun joku meistä opettajista on tarpeettomasti kuohuksissaan poikien käyttäytymisen vuoksi ja johdutaan jakamaan asiaankuuluvia rangaistuksia, niin oman kouluaikani vallattomuudet asettuvat riviin eteeni ja silmäilevät minua hymyillen.

Minä huomaan nyt selvästi virheen olevan siinä, että poikia arvosteltaessa käytetään täysi-ikäisten mittakaavaa, unohdetaan, että lapsi on vilkas ja liikkuva kuin virtaava vesi ja ettei niin ollen tarvitse olla ylenmäärin huolissaan jokaisen pienen epäsäännöllisyyden vuoksi, koska virran vauhti itse on paras asian auttaja. Vasta seisahtumisen tapahtuessa alkaa uhata vaara. Senvuoksi on opettajan varottava virheitä huolellisemmin kuin oppilaan.

Tuossa koulussa oli bengalilaisia poikia varten erikoinen virkistyshuone, missä he voivat noudattaa kastinsa vaatimuksia. Siellä me solmimme ystävyysliittoja eräiden toisten kanssa. He olivat kaikki meitä vanhempia. Eräästä kannattanee kertoa hieman laajemmin.

Hänen erikoisalanansa oli noituus, maagien oppi. Olipa hän kirjoittanut ja julkaissut tätä aihetta käsittelevän kirjasenkin, jonka alkulehdellä oli hänen nimensä professorin tittelillä varustettuna. Minä en ollut milloinkaan ennen kohdannut koulupoikaa, jonka nimi oli julkaistu painosta, joten häneen — tarkoitan: häneen noituustieteen professorina — kohdistuva kunnioitukseni oli erittäin syvä. Kuinkapa olisin voinut johtua ajattelemaan, että painettujen kirjainten suorissa riveissä saattoi olla mitään epävarmaa? Oliko mikään vähäpätöinen asia merkitä omat sanansa lähtemättömällä musteella tulevaisia aikoja varten? Kun joku kaiken kansan nähden ja kuitenkin arastelematta tunnusti vakaumuksensa, niin kuinka voitiin suhtautua epäillen sellaiseen verrattomaan itseluottamukseen? Muistan vielä, kuinka sain nimeni kirjasimet jostakin kirjapainosta ja kuinka merkilliseltä minusta tuntui, kun niihin mustetta pyyhkäistyäni voin niiden avulla painaa paperiin oman nimeni.

Meillä oli tapana tarjota tuolle koulutoverille ja kirjailijaystävälle sija vaunuissamme, kun koulusta palasimme. Siitä oli seurauksena, että hän alkoi käydä luonamme. Hän oli etevä teatteriasioidenkin tuntija. Hänen avustamanansa me pystytimme painikentällemme näyttämön verhoten bamburakennelman värillisellä paperilla. Yläkerrasta saapunut nimenomainen kielto esti meitä esittämästä siinä mitään näytelmää.

Eräs erehdysten komedia luonamme sentään näyteltiin ilman minkäänlaista näyttämöä. Komedian kirjoittajan olen jo aikaisemmin lukijalle esittänyt: hän ei ollut kukaan muu kuin serkkuni Satja. Ne, jotka nyt tuntevat hänen tyynen ja rauhallisen olemuksensa, kerrassaan säikähtäisivät, jos kuulisivat millaisia kepposia hän keksi.

Tapaus, jonka nyt kerron, sattui hieman myöhemmin, kun olin kahden- tai kolmentoista vuoden ikäinen. Maagillinen ystävämme oli kertoellut meille niin monista olioiden ihmeellisistä ominaisuuksista, että minä tuskin kykenin hillitsemään uteliaisuuttani halutessani päästä niitä omin silmin näkemään. Mutta tarvittavat ainekset olivat niin harvinaiset tai niin etäältä tuotavat, ettei niitä voinut saada haltuunsa ilman Sindbad Purjehtijan suomaa avustusta. Kerran sentään sattui niin, että professori erehtyi mainitsemaan saatavissa olevia olioita. Kukapa olisi uskonut, että siemen, joka kastettiin yksikolmatta kertaa erään määrätyn kaktuslajin mehuun ja jälleen kuivattiin, itäisi, kukkisi ja tekisi hedelmää yhden ainoan tunnin kuluessa? Minä päätin ryhtyä kokeeseen muuten ollenkaan epäluuloisesti suhtautumatta väitteeseen, jonka esittäjän, professorin, nimi oli julkaistu painetussa kirjassa.

Minä sain puutarhurimme hankkimaan minulle runsaan määrän tuota maitomaista nestettä ja lähdin eräänä sunnuntai-ehtoopäivänä yksinäiseen kattotasanteen kulmaukseen suorittaakseni kokeen mangonkiveä käyttäen. Minä olin kerrassaan syventynyt tehtävääni, kastoin ja kuivasin vuoron perään — mutta täysi-ikäinen lukijani tuskin huolinee minulta tiedustella, millä menestyksellä. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että Satja oli sillävälin eräässä toisessa kulmauksessa saanut itämään ja versomaan salaperäisen kasvin, oman luomuksensa. Sen merkilliset hedelmät kypsyivät myöhemmin.

Tuon kokeentekopäivän jälkeen professori minua tahallansa vältteli, kuten vähitellen voin huomata. Hän ei sijoittunut samalle puolelle vaunuihin ja näytti muutenkin arasti karttavan kaikkea kohtaamista.

Eräänä päivänä hän äkkiä ehdotti, että me kukin vuorostamme hyppäisimme koulupenkiltämme. Hän sanoi haluavansa tarkata erilaista hyppäämistyyliämme. Sellainen tieteellinen uteliaisuus ei tuntunut meistä ollenkaan oudostuttavalta, kun kysymyksessä oli maagillisten tieteiden professori. Jokainen suoritti hyppäyksensä, minä muiden muassa. Hän pudisti päätänsä ja virkkoi aivan hiljaa: "Hm!" Parhaatkaan suostuttelumme eivät saaneet häntä enempää ilmaisemaan.

Joitakin päiviä myöhemmin hän kertoi meille eräiden hyvien ystäviensä haluavan mielellään meihin tutustua ja pyysi meitä käymään kerallansa heitä tervehtimässä. Me saimme luvan, ja niin lähdettiin. Huoneeseen kokoontuneet pojat näyttivät kovin uteliailta. He sanoivat haluavansa kovin kuulla minun laulavan. Minä lauloin laulun tai kaksi. Koska olin vielä lapsi, en tietenkään voinut mylviä kuin härkä. "Sievä ääni", myöntelivät he kaikin.

Virvokkeita tarjoiltaessa he istuivat ympärillämme ja pitivät meitä silmällä. Minä olin luonnostani ujo ja tottumaton vieraaseen seuraan; sitäpaitsi oli Isvarin kasvatusmenetelmä tehnyt minusta ikäpäivikseni heikon syöjän. Vähäinen ruokahaluni näytti vaikuttavan voimakkaasti heihin kaikkiin.

Tämän komedian viidennessä näytöksessä minä sain professoriltamme muutamia merkillisen tunnekylläisiä kirjeitä, jotka selvittivät koko tilanteen. Ja nyt saakoon esirippu laskeutua.

Satja kertoi minulle myöhemmin, että oli minun mangonkiveä noituessani onnistunut uskottelemaan professorille, että hoitajamme olivat pukeneet minut pojaksi vain siinä tarkoituksessa, että minä voisin saada paremman koulutuksen, mutta että todellakin oli kysymyksessä valepuku. Niille, joita haaveellinen tiede huvittaa, minä mainitsen vielä selitykseksi, että tytön otaksutaan hyppäävän vasen jalka edellä ja että minä olin niin hypännyt professorin toimeenpanemassa kokeessa. Minä en ollut silloin aavistanutkaan, millaiseen kamalaan harha-askeleeseen olin tehnyt itseni vikapääksi!

ISÄNI

Pian minun syntymäni jälkeen isäni alkoi alinomaa matkustella. Senvuoksi ei olekaan liioittelua, jos sanon, että tuskin tunsin häntä varhaisen lapsuuteni aikana. Silloin tällöin hän yht'äkkiä palasi, ja hänen mukanansa saapui vieraita palvelijoita, joiden ystäväksi minä innokkaasti pyrin. Kerran tuli siten luoksemme nuori pandzhabilainen palvelija nimeltä Lenu. Hänen osaksensa tullut innostunut vastaanotto olisi kelvannut itselleen Randzhit Singhille. Hän ei ollut ainoastaan vieras, vaan lisäksi pandzhabilainen — ihmekö siis, että hän heti voitti sydämemme?

Me kunnioitimme Pandzhabin koko kansaa yhtä hartaasti kuin Mahabharatan
Bhimaa ja Ardzhunaa. He olivat sotureita, ja jos he olivatkin toisinaan
taistellessaan joutuneet häviölle, oli vika ilmeisesti vihollisen.
Tuntui ihanalta, että pandzhabilainen Lenu oli meidän talossamme.

Kälylläni oli lasikuvun alla sotalaivan malli, joka vedettynä keinui sinisillä silkkilaineilla soittorasian helistessä. Minä pyysin hartaasti häntä lainaamaan sen minulle, jotta voisin näyttää ihmettä ihastelevalle Lenulle.

Kun olimme kotonamme kuin häkkiin suljettuina, niin kaikki se, mikä jollakin tavoin johti mieleen vieraita maita, viehätti minua erikoisesti. Tämä oli osaksi syynä siihen, että Lenu tuntui minusta niin merkittävältä. Siitä aiheutui sekin, että juutalainen Gabriel kirjailtuine viittoinensa — hän kaupusteli ruusuöljyä ja muita hyvätuoksuisia nesteitä — herätti minussa palavaa mielenkiintoa. Jättiläiskokoiset kabylit avaroine pölyisine housuinensa ja laukkuinensa ja myttyinensä vaikuttivat nuoreen mieleeni vaarallisen kiehtovasti.

Isämme palattua olimme varsin tyytyväiset, kun saimme kierrellä hänen läheisyydessään ja hänen palvelijoittensa seurassa. Hänen luoksensa me emme päässeet.

Kerran, isäni ollessa Himalajalla, brittiläisen hallituksen vanha pöpö, venäläisten maahanhyökkäys, herätti jälleen kansassa suurta mieltenkuohua. Eräs hyväätarkoittava rouvashenkilö oli rehevän kuvitteluvoimansa varassa kertonut äidilleni seikkaperäisesti kaikista uhkaavan vaaran yksityiskohdista. Kukapa tiesi sanoa, minkä solan kautta venäläisten hurjat joukot syöksyisivät maahan tuhoisan pyrstötähden tavoin?

Äitini oli kovin huolissaan. Muut perheenjäsenet eivät nähtävästi yhtyneet hänen pahoihin aavisteluihinsa, ja niinpä hän, enää toivomatta täysi-ikäisten myötätuntoa, etsi tukea minusta, poikasesta. "Etkö kirjoita isällesi venäläisistä?" kysyi hän.

Tuo kirje, joka kuljetti äitini huolen viestit, oli ensimmäinen isälle kirjoittamani. Minä en tietänyt, miten kirje oli aloitettava, miten lopetettava enkä mitään muutakaan asiaankuuluvaa seikkaa. Niinpä lähdin Mahanandan, talon kirjurin luo. Kirjeen tyyli tuli siten epäilemättä olemaan sangen moitteeton, mutta sen tunnesisältöön oli tullut sitä ummehtuneisuuden tuntua, joka välttämättä liittyy kaikkiin toimistohuoneessa sepitettyihin kirjelmiin.

Minä sain kirjeeseeni vastauksen. Isäni kehoitti minua olemaan ihan levollinen: jos venäläiset tulisivat, niin hän itse ne karkoittaisi. Tuo luottavainen vakuutus ei näyttänyt vapauttavan äitiä pelon vallasta, mutta minusta se karkoitti kaiken isääni kohdistuvan pelokkuuden. Minä halusin siitä lähtien kirjoittaa hänelle joka päivä ja kiusasin senvuoksi Mahanandaa. Päästäkseen ahdisteluistani hän sommitteli minulle luonnoksia, jotka minä jäljensin. Mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että oli suoritettava postimaksut. Minä ajattelin, että kirjeet, jotka jätin Mahanandan haltuun, enemmittä huolitta joutuivat määräpaikkaansa. Mahananda oli minua koko joukon vanhempi, joten tarvitsee tuskin sanoa, etteivät kirjeeni milloinkaan saapuneet Himalajan vuorille.

Kun isäni pitkäaikaisen poissaolon jälkeen tuli kotiin muutamaksi päiväksi, niin meistä tuntui siltä, kuin hänen valtava olemuksensa olisi täyttänyt koko talon. Määrättyinä hetkinä näimme vanhempien veljiemme, juhlallisesti viittoihinsa puettuina, astelevan hänen huoneeseensa rauhallisin askelin ja vakavan näköisinä, nopeasti viskaten pois pureksimansa maustemällin. Jokainen näytti olevan varuillansa. Äitini itse valvoi keittämistä ollakseen varma siitä, ettei mitään erehdystä tapahtuisi. Vanha hovimestari Kinu, valkoisissa livereissään ja korkeassa turbaanissaan, seisoi vartioimassa isäni huoneen ovea ja kehoitti meitä olemaan meluamatta kuistikolla hänen huoneensa edustalla hänen ollessaan päivällislevollansa. Meidän piti hiipiä hiljaa ohi, enintään kuiskutellen, eikä ollut lupa luoda silmäystäkään sisään.

Kerran isämme palasi kotiin antaakseen kolmelle meistä pyhän bramaaninnuoran. Korkeasti oppineen Vedantavagisin avustamana hän oli kerännyt siinä tarkoituksessa kaikki asiaankuuluvat Veda-kirjojen määräykset. Me istuimme päiväkaudet Betsharam Babun keralla rukoushallissa opetellen oikein korostuksin lausumaan "Brahma Dharma"- nimistä Upanishadivalikoimaa, jonka isäni oli toimittanut. Me kolme tulevaa bramaania, hiukset ajeltuina ja korvissa kultaiset renkaat, jouduimme sitten kolme päivää kestävään yksinäisyyteen kolmanteen kerrokseen.

Juttu oli erittäin hupainen. Korvarenkaista kävi toisiansa mainiosti nykiminen. Eräästä huoneesta me löysimme pienen rummun. Se mukanamme me siirryimme parvekkeelle, ja kun näimme alhaalla jonkun palvelijan kulkevan ohi, pärrytimme kelpo tavalla. Mies katsahti ylös, mutta lähti kohta kiireesti pakoon kääntäen katseensa toisaalle.[12] Sanalla sanoen: emme voi väittää viettäneemme noita päiviä yksinäisissä askeettisissa mietiskelyissä.

Olen kumminkin varma siitä, että meidänlaisiamme poikia löytyi entisaikojen erakkoloistakin. Ja jos jokin vanha lähdekirja kertookin, kuinka kymmenen tai kahdentoista vuoden ikäinen Saradvata tai Sarngarava[13] viettää lapsuusiällänsä päiväkaudet uhreja toimittaen ja kiitoslauluja laulaen, ei meidän ole pakko ehdottomasti tiedonantoon luottaa, sillä Pojan Luonnon kirja on sitäkin vanhempi ja samalla pätevämpi.

Kun olimme ehtineet täyteen bramaaniuteen, niin minä toistelin erittäin innokkaasti pyhää gajatri-tekstiä. Minä mietin sitä, voimallisesti keräten mieltäni. Sillä iällä minä tuskin kykenin käsittämään sen täyttä merkitystä. Muistan hyvin, kuinka koin avartaa tajuntaani "maahan, avaruuteen ja taivaaseen" kohdistetun alkurukouksen avulla. Vaikea on sanoa, mitä oikeastaan tunsin tai ajattelin, mutta varmaa ainakin on, ettei sanojen merkityksen selvillesaaminen ole inhimillisen ymmärryksen tärkein tehtävä.

Opetuksen pääasiallisena tehtävänä ei ole merkitysten selitteleminen, vaan hengen ovelle koputtaminen. Jos pyydetään jotakuta poikaa kertomaan, mitä hänessä sellaisen koputuksen vaikutuksesta herää, niin hän luultavasti antaa typerän vastauksen. Se näet, mitä sisäisessä maailmassa tapahtuu, on verrattomasti suurempaa kuin kaikki se, mitä käy sanojen avulla ilmaiseminen. Ne, jotka uskovat yliopistollisten tutkintojen täydellisesti osoittavan kasvatuksellisia tuloksia, jättävät tuon tosiasian huomiotta.

Minä voin palauttaa mieleeni monia seikkoja, joita en ole ymmärtänyt, mutta jotka siitä huolimatta ovat minuun syvästi vaikuttaneet. Kerran, kun seisoin vanhimman veljeni kanssa virran rannalla sijaitsevan huvilamme kattotasanteella ja yht'äkkiä kasaantui taivaalle pilvijoukko, hän lausui ääneen muutamia säkeitä Kalidasan teoksesta Pilvi-Viestinviejä. Minä en ymmärtänyt sanaakaan sanskritia eikä ollut tarpeenkaan sitä ymmärtää. Sointuisa rytmi hänen hurmioisesti lausumanansa riitti minulle.

Erään toisen kerran, kun en vielä ollenkaan kunnollisesti ymmärtänyt englanninkieltä, joutui käsiini runsaasti kuvitettu Old Curiosity Shopin painos. Minä luin koko kirjan, vaikka vähintään yhdeksän kymmenesosaa sanoista oli minulle vieras. Niiden epämääräisten mielikuvien avulla, joita toisten nojalla itselleni muodostin, minä punoin itselleni kirjavan johtolangan, johon voin pujottaa kirjan kuvat. Jokainen yliopiston tutkija olisi epäilemättä julistanut minut mahdottomaksi ja kelvottomaksi, mutta lukeminen ei ollut sittenkään ollut minulle ihan tulokseton.

Kerran olin isäni mukana Ganges-virralle tehdyllä venhematkalla. Hänen kirjojensa joukossa oli vanha Fort William-painos Dzhajadevan Gita Govinda-teosta. Se oli painettu bengalinkielen kirjakkeilla. Säkeitä ei ollut painettu eri riveihin, vaan ne jatkuivat suorasanaisen esityksen tavoin. Minä en silloin vielä ymmärtänyt sanskritia, mutta monet sanat olivat minulle bengalinkielen nojalla tuttuja. En osaa sanoa, kuinka moneen kertaan luin tuon Gita Govindan. Muistan vielä hyvin tämän säkeen:

"Metsän pirtissä pienoisessa he viettivät yönsä."

Se toi mieleeni epämääräisen kauneuden tuoksua. Yksi ainoa sanskritin sana nibhrita-nikuñdzha-griha, joka merkitsee yksinäistä metsäpirttiä, oli minulle täysin riittävä.

Minun oli pakko itse ottaa selkoa Dzhajadevan taitehikkaan monimutkaisesta runomitasta, koska säkeitten leikkauskohdat olivat hävinneet painoksen kömpelössä suorasanaisessa esityksessä. Ja tuo selonotto minua kovin ilahdutti. Minä en tietenkään voinut täysin ymmärtää Dzhajadevan ajatuksia, olisipa tuskin oikein väittää, että niitä osittainkaan ymmärsin. Mutta sanojen sointuisuus ja runomitan rytmikäs juoksu loihtivat mieleeni ihmeen kauniita kuvia, joiden vuoksi jäljensin koko teoksen itseäni varten.

Samoin kävi, kun minä hieman vanhemmaksi ehdittyäni luin erään säkeen Kalidasan Sodanjumalan syntymästä. Säe liikutti minua kovin, vaikka ainoat sanat, joiden merkityksestä sain selkoa, olivat nämä: "tuuli, joka kantaa siivillänsä Mandakinin pyhien, putoavien vesien vihmasumua ja värisyttää deodarin lehvistöä —". Nämä muutamat sanat herättivät minussa harrasta halua saada kokea koko teoksen kauneuksia. Kun minulle myöhemmin eräs kirjanoppinut sanoi, että seuraavilla riveillä tuuli "halkoi riikinsulkatöyhtöä intomielisen metsästäjän päälaella"; niin tämän viimeisen kuvan mitättömyys herätti minussa pettymystä. Olin ollut paremmassa asemassa silloin, kun olin luottanut omaan mielikuvitukseeni säkeistöä täydentäessäni.

Jokainen varhaisen lapsuutensa muistelija varmaan myöntää, etteivät hänen suurimmat voittonsa olleet hänen parhaimmin ymmärtämiänsä asioita. Meidän kathakamme[14] tietävät hyvin tuon totuuden. Senvuoksi heidän kertomansa sisältääkin aina hyvän joukon soinnukkaita sanskritin sanoja ja ylen hämäriä viittailuja, joita ei ole ajateltukaan yksinkertaisten kuulijoiden täysin ymmärrettäviksi, vaan joiden yksinomaisena tarkoituksena on vaikuttaa suggestiivisesti.

Sellaisen suggestion arvoa ei pitäisi suinkaan halveksia niidenkään, jotka mittaavat kasvatusta aineellisten voittojen ja häviöiden nojalla. He yrittävät aina tehdä tiliä siitä, missä määrin oppilaat kykenevät toistamaan jokaista heille jaettua opetuksen annosta. Mutta lapset, samoinkuin kaikki ne henkilöt, joita ei ole opetuksella kyllästetty ja kyllästytetty, elävät vielä alkuautuuden tilassa, missä tietoa saavutetaan jokaista tiedon askelta nimenomaisesti tajuamatta. Vasta sitten, kun tuo paratiisi on menetetty, tulee se paha päivä, jona kaikki on ymmärrettävä. Se tie, joka johtaa tietoon välttäen ymmärtämisen autioita polkuja, on kuninkaallinen tie. Sen sulkeuduttua maailman markkinahyörinä tosin voi jatkua kuten ennenkin, mutta avoimen meren rannalle ja vuoren korkealle huipulle ei kulku silloin enää johda.

Jos siis, kuten sanoin, en sillä iällä voinutkaan tajuta gajatri-tekstini täyttä merkitystä, oli minussa jotakin, joka tuli toimeen ilman täyttä ymmärtämistä. Mieleeni muistuu, kuinka eräänä päivänä, kun istuin kouluhuoneemme nurkassa sementtipermannolla tekstiin syventyen, silmiini yht'äkkiä tulvahtivat kyynelet. Minä en tietänyt, mitä nuo kyynelet merkitsivät, ja ankarassa ristikuulustelussa minä olisin luultavasti antanut selityksen, joka ei olisi mitenkään gajatriin liittynyt. Tajunnan syvyyksissä tapahtuvat asiat näet eivät aina selviä sillekään, jonka tyyssija on saman tajunnan pinnalla.

ERÄS MATKA ISÄNI SEURASSA

Tapahtuneen pyhän toimituksen jälkeen minun ajeltu pääni aiheutti minulle suurta huolta. Vaikka eurasialaiset koulupojat osoittavatkin lehmälle kaikkea sille kuuluvaa arvonantoa, jättää heidän bramaaneihin kohdistuva kunnioituksensa, kuten tiedetään, paljonkin toivomisen varaa. Niinpä olikin varmaa, että meidän ajellut päämme joutuisivat maalitauluksi, johon he suuntaisivat ivansa nuolet, ehkäpä vielä toisenlaisiakin heittoaseita. Tuon mahdollisuuden minua parhaillaan huolestuttaessa minut kutsuttiin eräänä päivänä isäni luo. Isä kysyi minulta, tekikö mieleni lähteä hänen mukanansa Himalajan vuoristoon. Bengalin akademiasta Himalajan vuoristoon! Tahdoinko? Ah, kunpa olisin voinut ilmaista riemastustani huutaa kajahduttamalla niin että taivaat olisivat haljenneet, jotta hän olisi aavistanut, kuinka kovin tahdoin!

Lähtöpäivänämme isä tapansa mukaan kokosi perheen rukoussaliin jumalanpalvelukseen. Kosketettuani kunnioittavasti vanhempien sukulaisteni jalkoja minä nousin vaunuihin isäni keralla. Ensi kerran eläessäni olin saanut ylleni täyden vaateparren. Isäni itse oli valinnut kuosin ja värin. Kullalla kirjailtu samettipäähine täydensi asuni. Sitä minä kuitenkin kannoin kädessäni, koska minua epäilytti, kuinka se sopisi minun hiuksettoman pääni yhteyteen. Kun astuin vaunuihin, niin isäni käski minua laskemaan sen päähäni, joten ei ollut muuta neuvoa. Hänen silmäillessään toisaalle minä otin sen päästäni; hänen kääntyessään minuun päin minun täytyi aina asettaa se takaisin päähäni.

Isäni oli erittäin täsmällinen kaikissa toimissaan ja määräyksissään. Hän ei mielellään jättänyt mitään asiaa epäselväksi tai epämääräiseksi eikä sietänyt minkäänlaista huolimattomuutta tai hutiloimista. Hänellä oli tarkoin määrätty sääntökokoelmansa, jonka nojalla hän järjesti suhteensa toisiin henkilöihin. Siinä suhteessa hän erosi useimmista maanmiehistänsä. Meidän toisten mielestä ei säällinen huolimattomuus siinä suhteessa ollut lainkaan haitaksi; mutta hänen kanssaan seurustellessamme meidän täytyi olla erittäin varuillamme. Hän ei niinkään moittinut kulloistakin asiaa sinänsä kuin sitä seikkaa, ettemme täyttäneet omaa mittaamme.

Isälläni oli myös tapana harkita jokaista yksityiskohtaa myöten se, mitä suunnitteli suoritettavaksi. Jos oli järjestettävä jokin juhlallinen tilaisuus, johon hän itse ei voinut ottaa osaa, niin hän ajatteli ja määräsi ennakolta jokaisen esineen paikan, mainitsi kullekin meistä kuuluvat velvollisuudet, kunkin vieraan istumasijan, mitään seikkaa unohtamatta. Jälkeenpäin hän tiedusteli asiaa kultakin erikseen ja sai siten täydellisen vaikutelman koko tilaisuudesta. Minun ollessani hänen kanssaan matkalla hän määräsi minulle mitä tarkimmat käyttäytymisohjeet jättämättä minkäänlaista pujahduspaikkaa, vaikka muuten sallikin minun huvittaa itseäni miten hyväksi näin, ollenkaan ajattelematta minua siinä suhteessa häiritä.

Ensimmäisenä pysähdyspaikkana, jossa meidän oli määrä viipyä muutamia päiviä, oli Bolpur. Satja oli ollut siellä hieman aikaisemmin vanhempiensa kanssa. Kukaan jossakin määrin itsetietoinen nykyaikainen lapsi ei olisi uskonut niitä matkakertomuksia, joita hän meille palattuansa esitti. Mutta meidän laita oli toisin: meillä ei ollut mitään tilaisuutta oppia vetämään rajaviivaa mahdollisen ja mahdottoman välille, Mahabharatamme ja Ramajanamme eivät antaneet meille siinä suhteessa minkäänlaista opastavaa vihjettä. Ei meillä ollut myöskään kuvitettuja lastenkirjoja osviittanamme. Me opimme tuntemaan kaikki maailmaa vallitsevat järkkymättömät lait vasta sitten, kun törmäsimme niihin.

Satja oli meille kertonut, että junanvaunuun astuminen on kamalan vaarallinen asia, ellei henkilö ole aivan erinomaisen tottunut — pieninkin erehdys ja mies oli mennyttä. Ja sitten, junaan päästyä, piti kaikin voimin pidellä kiinni istuimestansa, koska lähtötempaus oli niin hirmuinen, ettei muuten tietänyt, minne sinkoaisi. Niinpä olinkin ankarassa jännityksessä, kun saavuimme asemalle. Me pääsimme kuitenkin vaununosastoomme niin helposti, että minä varmasti tunsin pahimman olevan minua odottamassa. Ja kun sitten vihdoin lähdimme liikkeelle sanomattoman leppoisesti, ilman seikkailun häivääkään, niin minä tunsin itseni kiusallisen pettyneeksi.

Juna kiiti eteenpäin. Avarat vainiot ja niitä reunustavat sinisenharmaat puut, joiden varjossa kylät lepäsivät, sulautuivat taaksemme jääden kuvavirraksi, joka häipyi kangastuksena näkyvistä. Oli ilta, kun saavuimme Bolpuriin. Kantotuoliin noustessani minä suljin silmäni. Minä tahdoin säilyttää ihmeellisen näyn kaikessa kauneudessaan voidakseni kehitellä sen valvovien silmieni nähtäväksi aamun valossa. Minä pelkäsin vaikutelman tuoreuden katoavan, jos yrittäisin epämääräisessä hämärässä nähdä sitä häipyvinä vilahduksina.

Päivänkoitteessa herätessäni sydämeni vavahteli valtavaa odotusta ja jännitystä. Edeltäjäni oli minulle kertonut, että Bolpurissa oli jotakin sellaista, mitä ei löytynyt mistään muualta koko maailmasta. Se oli päärakennuksesta palvelijain asumuksiin johtava tie, joka ei ollut millään tavoin katettu, mutta jota pitkin kävellessään ei tarvinnut pelätä yhdenkään sadepisaran tai auringonsäteen kosketusta. Minä lähdin etsimään tuota ihmeellistä tietä, mutta lukija ei varmaankaan kummastele, kun sanon, etten ole sitä vieläkään löytänyt.

Kaupungin lapsena minä en ollut milloinkaan nähnyt riisipeltoa ja olin maalannut mielikuvitukseni kankaalle erittäin viehättävän kuvan paimenpojista, joista olimme lukeneet. Satja oli minulle kertonut, että Bolpurissa olevaa taloamme ympäröivät tuleentuvat riisipellot ja että jokapäiväisenä askareena oli leikkiminen paimenpoikien keralla, riisin poimimisen, keittämisen ja syömisen muodostaessa huvin ytimen. Minä silmäilin ylen uteliaana ympärilleni. Mutta missä, ah missä olikaan riisipelto tällä karulla nummella? Paimenpoikia saattoi jossakin olla, mutta kuinka voisikaan heidät erottaa muista pojista?

En kumminkaan tarvinnut pitkää aikaa lakatakseni kaipaamasta mitä en nähnyt — se, mitä näin, riitti minulle hyvinkin! Täällä eivät olleet palvelijat käskijöinä, ja ainoa minua piirittävä kehä oli sininen taivaanranta, jonka näiden autioiden tienoiden jumalatar oli piirtänyt niiden ympärille. Siinä kehässä minä sain liikkua mielin määrin.

Vaikka olinkin vielä lapsi, ei isäni mitenkään rajoittanut minun vaelluksiani. Hiekkaisen maaperän syvennyksiin oli sadevesi uurtanut syviä vakoja ja luonut punaisesta sorasta ja piikivistä monimuotoisia pienoisvuorijonoja, joiden välitse virtailivat pienoiset, Lilliputien maisemiin soveltuvat joet. Siltä alueelta minä keräsin useita merkillisiä kiviä nuttuni helmaan kuljettaen kokoelmani isäni nähtäväksi. Hän ei milloinkaan suhtautunut askarruksiini yliolkaisesti. Päinvastoin: hän kerrassaan innostui.

"Ihmeellistä!" huudahti hän. "Mistä oletkaan saanut kaiken tuon?"

"Niitä on vielä paljon, paljon enemmän, tuhansia ja tuhansia!" riemuitsin minä. "Minä voisin tuoda yhtä paljon joka päivä."

"Sepä olisi somaa!" vastasi hän. "Etkö voisi niillä koristaa minun pientä kukkulaani?"

Puutarhaan oli aiottu kaivaa kaivo, mutta kun pohjavesi oli liian syvässä, niin aikeesta oli luovuttu ja oli kasattu kaivettu maa pieneksi kumpareeksi. Sen huipulla isäni tavallisesti istui aamurukoustansa suorittaessaan ja voi nähdä itäistä taivaanrantaa kohti leviävän aaltomaisen tasangon ääreltä nousevan auringon. Sen kukkulan koristamiseen hän minua kehoitti.

Minua huolestutti kovin se, etten Bolpurista lähtiessäni voinut viedä mukanani kiviaarrettani. Minun on yhä vieläkin vaikea käsittää, ettei minulla ole mitään ehdotonta oikeutta vaatia olioita säilymään luonani vain siitä syystä, että olen ne kerännyt. Jos kohtaloni olisi silloin kuullut hartaan rukoukseni ja sallinut minun kuljettaa tuota kivitaakkaa iät kaiket mukanani, niin tuskinpa olisin rohjennut sille nyt nauraa.

Eräässä rotkossa minä tapasin lähteen, jonka vesi virtasi purosena, missä pienoiset kalat ponnistelivat uiden vastavirtaan.

"Minä olen löytänyt ihmeellisen lähteen", kerroin minä isälleni.
"Emmekö voisi noutaa sieltä kylpy- ja juomavettämme?"

"Tietysti", myöntyi hän heti yhtyen minun riemastukseeni. Hän käski siitä lähtien käyttämään minun lähdettäni vesikaivona.

Minä harhailin väsymättä noiden pienoisvuorien ja -laaksojen välissä toivoen tapaavani jotakin sellaista, mitä kukaan ei ollut ennen nähnyt. Minä olin Livingstone tuossa löytämättömässä maassa, joka oli kuin käännetyssä kaukoputkessa nähty. Kaikki, mitä siellä oli, kääpiömäiset taatelipalmut, surkastuneet villit luumupuut ja muut sopivat hyvin keksimieni pienoisvuorten, pienen puron ja pienoisten kalojen seuraan.

Todennäköisesti minua järjestykseen totuttaakseen isäni jätti haltuuni pienen rahasumman vaatien minua tekemään sen käyttelemisestä tiliä. Sitäpaitsi hän antoi toimekseni arvokkaan kultakellonsa vetämisen. Hän jätti ottamatta huomioon vahingonvaaran pitäessään silmällä minun vastuuntuntoni kehittelemistä. Kun olimme yhdessä aamukävelyllämme, hän käski minua antamaan almun jokaiselle kohtaamallemme pyytelijälle. Mutta minun tilini ei tahtonut milloinkaan pitää paikkaansa. Eräänä päivänä oli kuluttamani määrä suurempi kuin saamani summa.

"Minun täytyy tosiaankin tehdä sinut rahastonhoitajakseni", virkkoi isäni. "Raha näyttää sinun hallussasi lisääntyvän."

Hänen kelloansa minä vedin niin väsymättömän innokkaasti, että se oli pian lähetettävä Kalkuttaan kellosepän käsiteltäväksi.

Tässä muistuu mieleeni se myöhempi aika, jolloin tilan hoitaminen uskottiin minulle ja minun täytyi jokaisen kuun toisena tai kolmantena päivänä esittää silloin jo heikkonäköiselle isälleni tiliasema. Minun oli ensin luettava hänelle kaikki yleissummat, ja jos jokin herätti hänessä epäilyksiä, niin hän tiedusteli yksityiskohtia. Jos yritin nopeasti liukua jonkin erän ohi, jota pelkäsin hänen moittivan, tai yritin sitä salata, niin se tuli välttämättä ilmi. Senvuoksi olivatkin kuukauden ensimmäiset päivät minulle aina kovin huolestuttavat.

Kuten jo mainitsin, oli isäni tapana pitää kaikki selvänä mielessään — olipa sitten kysymys tilieristä tai juhlien järjestämisestä bai omaisuuden lisäämisestä tai vaihtamisesta. Hän ei ollut vielä nähnyt Bolpurin uutta rukoussalia, mutta oli kaikkia yksityiskohtia myöten jo siihen tutustunut niiden tietojen nojalla, joita jokaisen Bolpurissa-kävijän oli hänelle annettava sieltä palattuansa. Hänellä oli erinomainen muisti: kun hän kerran oli asian käsittänyt, se ei milloinkaan häneltä unohtunut.

Isäni oli omistamaansa Bhagavadgitan painokseen merkinnyt ne säkeet, joista erikoisesti piti. Hän pyysi minua jäljentämään ne hänelle, samoin niihin kuuluvan käännöksen. Kotona minä olin ollut poikanen, jota ei otettu ollenkaan lukuun, mutta nyt, kun toimekseni annettiin niin tärkeitä tehtäviä, minä tunsin kohonneeni loistavaan asemaan.

Sininen kirjoitusvihkoni oli jo mennyt menojansa, ja minä olin saanut haltuuni kokonaisen sidotun päiväkirjan. Minä pidin nyt silmällä sitä, että runoiluni esiintyi ulkonaisestikin kaikin puolin arvokkaassa muodossa. Ei ollut kysymyksessä ainoastaan runojen kirjoittaminen, vaan oli esiinnyttävä runoilijana omassa kuvittelussaankin. Bolpurissa runoillessani minä senvuoksi mielelläni loikoilin nuoren kookospalmun alla. Se tuntui minusta oikealta runolliselta asenteelta. Minä lepäsin siinä karheassa nurmettomassa hiekassa päivän polttavassa helteessä ja sepitin sotaista balladia "Kuningas Prithvin häviöstä". Sotaisen henkensä runsaudesta huolimatta se ei voinut välttää varhaista kuolemaa. Tuo sidottu laulujeni kirja on aikoja sitten seurannut vanhempaa sisartansa, sinikantista vihkoani, lähettämättä minulle osoitettansa.

Me lähdimme Bolpurista, viivyimme lyhyen ajan Sahebgandzhissa,
Dinapurissa, Allahabadissa ja Khanpurissa ja saavuimme vihdoin
Amritsariin.

Eräs matkalla sattunut tapaus on jäänyt mieleeni lähtemättömäksi. Juna pysähtyi eräällä suurella asemalla. Junailija tuli tarkastamaan matkalippujamme. Hän silmäili minua tutkivasti, ikäänkuin olisi hänen mielessään ollut jokin epäily, jota hän ei tahtonut ilmaista. Hän poistui ja palasi erään toisen virkailijan keralla. Molemmat liikuskelivat hetkisen levottomina osastomme ovella ja lähtivät sitten jälleen pois. Vihdoin saapui itse asemapäällikkö. Hän katseli puolta matkalippuani ja kysyi sitten:

"Eikö poika ole kahtatoista vuotta vanhempi?"

"Ei", vastasi isäni.

Minä olin silloin vasta yhdentoista vuoden ikäinen, mutta näytin vanhemmalta.

"Teidän tulee maksaa kokonainen matkalippu hänen puolestansa", sanoi asemapäällikkö.

Isäni silmät välkähtivät, kun hän sanaakaan virkkamatta veti esiin setelin ja ojensi sen asemapäällikölle. Kun he sitten toivat isälleni takaisin pientä rahaa, niin hän heitti sen halveksien heille takaisin asemapäällikön itsensäkin hävetessä halpamaisen epäluulonsa ilmautumista.

Amritsarin kultainen temppeli muistuu mieleeni kuin unennäkö. Minä seurasin isääni monena aamuna tuohon järven keskellä sijaitsevaan sikhien Gurudarbariin. Siellä kaikuvat lakkaamatta pyhät laulut. Palvojien joukossa istuessaan isäni toisinaan yhtyi kiitoshymniin, ja heidän ilonsa siitä, että vieras otti osaa heidän jumalanpalvelukseensa, ilmeni erittäin sydämellisenä; meillä oli palatessamme mukanamme uhrilahjaksi annettua rintasokeria ja muita makeisia.

Eräänä päivänä isäni kutsui erään kuorolaulajan luoksemme ja kehoitti häntä laulamaan muutamia pyhiä lauluja. Mies oli ylen tyytyväinen saamaansa palkkioon. Seurauksena oli, että meidän täytyi ryhtyä tehokkaasti itseämme puolustamaan — niin ankara laulajien paljous näet alkoi meitä ahdistaa. Havaittuaan talomme mahdottomaksi valloittaa he ryhtyivät väijyskelemään meitä kaduilla. Aamukävelyllä ollessamme me näimme tavan takaa sukeltavan esiin olkapäältä riippuvan tamburan, ja olipa silloin mielemme niinkuin linnun, joka näkee pyssynsuun suunnattuna itseänsä kohti. Aloimmepa siinä määrin varoa tamburan ääntä, että jo sen etäältä kuullessamme karkasimme pakoon ollenkaan joutumatta sen lumoihin.

Illan tullen isäni tavallisesti istui kuistikolla, puutarhan puolella. Minut kutsuttiin hänelle laulamaan. Kuu on noussut, sen säteet, puiden lomitse pujahdellen, lankeavat kuistikon permantoon. Minä laulan behaga-sävelmää:

"Elämän synkkyydessä kuljen kerallasi…"

Isäni kuuntelee hartaasti, pää painuneena ja kädet ristiin laskettuina.
Tuo iltakohtaus on vieläkin eloisana mielessäni.

Olen jo kertonut, kuinka isääni huvitti, kun hän Srikantha Babulta kuuli ensimmäisistä yrityksistäni uskonnollisen hymnin alalla. Myöhemmin minä sain täyden korvauksen. Erään magh-juhlamme aikana laulettiin useita minun sepittämiäni hymnejä. Eräs niistä alkoi näin:

"Ei näe silmä sinua, sa olet silmäterä…"

Isäni makasi silloin sairaana Tshinsurassa. Hän kutsutti luoksensa minut ja veljeni Dzhjotin, pyysi veljeäni säestämään minua kotiuruilla ja kehoitti minua laulamaan hymnejäni, toisen toisensa jälkeen — muutamia niistä minun piti laulaa kahdestikin. Kun olin lopettanut, hän virkkoi:

"Jos maan kuningas ymmärtäisi kieltä ja osaisi oikein arvostaa kirjallisuutta, niin hän epäilemättä palkitsisi runoilijaa. Koska ei ole niin laita, täytynee minun se tehdä." Samalla hän ojensi minulle maksuosoituksen.

Isäni oli ottanut mukaansa eräitä Peter-Parley-kokoelman nidoksia käyttääkseen niitä minua opettaessaan. Ensimmäiseksi hän valitsi Benjamin Franklinin elämäkerran. Hän ajatteli, että sitä sopi lukea kuin kertomuskirjaa ja että se oli samalla kertaa huvittava ja opettava. Pian hän kumminkin havaitsi erehtyneensä. Benjamin Franklin oli liian suuressa määrin liikemies. Hänen harkitsevan moraalinsa ahdashenkisyys vaikutti isääni vastenmielisesti. Toisinaan Franklinin varovainen käytännöllinen älykkyys sai hänet niin kärsimättömäksi, ettei hän voinut pidättyä moittivasta arvostelusta. Aikaisemmin minä olin askarrellut sanskritinkielen opinnoissa ainoastaan sikäli, että olin opetellut ulkoa joitakin kieliopin sääntöjä. Isäni kävi kerallani suoraa päätä toiseen sanskritin lukukirjaan antaen minun oppia taivutusluokat lukemisen ohella. Bengalinopintoni olivat minulle nyt suureksi hyödyksi.[15] Isäni kehoitti minua alun pitäen yrittämään kirjoittaa jotakin sanskritinkielellä. Lukukirjasta oppimani sanavaraston avulla minä rakensin valtavia yhdyssanoja sirotellen säästelemättä hyväsointuisia m- ja n-äänteitä ja muuttaen siten jumalien kielen varsin helvetilliseksi sekamelskaksi. Isäni ei kumminkaan koskaan pilkannut minun uskaliaisuuttani.

Sitten me luimme Proctorin Yleistajuista tähtitiedettä, jota isäni selitti minulle helposti ymmärrettävällä englanninkielellä ja josta minun oli sitten tehtävä selkoa bengalinkieltä käyttäen.

Niiden kirjojen joukossa, jotka isä oli ottanut mukaan itseänsä varten, herätti huomiotani kymmenen tai kaksitoista nidosta käsittävä laitos Gibbonin Rooma-teosta. Se näytti minusta ylen ikävystyttävältä. "Minä, joka olen vielä poikanen", mietin minä itsekseni, "joudun auttamattomasti lukemaan paljon kirjoja vain siitä syystä, että minun on pakko ne lukea. Mutta miksi viitsii täysi-ikäinen, jonka ei tarvitse lukea, ellei tahdo, kiusata itseänsä sellaisella?"

HIMALAJAN VUORILLA

Me viivyimme suunnilleen kuukauden Amritsarissa ja lähdimme sitten huhtikuun keskivaiheilla Dalhousie-vuorille. Himalaja kutsui minua niin voimallisesti, että viimeiset Amritsarissa vietetyt päivät tuntuivat kerrassaan loppumattomilta.

Kun aloimme nousta vuoristoon, keveissä kantotuoleissa, niin porrasmaisesti kohoavat vuorenrinteet olivat parhaillaan kevään kukkaloistossa. Nautittuamme leipää ja maitoa me joka aamu lähdimme liikkeelle, ja ennen auringonlaskua yövyimme seuraavaan majapaikkaan. Katseeni ei löytänyt lepoa koko pitkän päivän kuluessa — niin kovin pelkäsin niiltä voivan jäädä jotakin havaitsematta. Milloin tie kääntyi rotkoon ja taajenivat suurten puiden ryhmät, joiden varjosta vähäinen vesiputous solisi alas — ikäänkuin erakkomajan pieni tyttö, joka leikkii mietiskelyynsä vaipuneiden harmaantuneiden viisaiden vaiheilla ja laverrellen hypähtelee tummien sammalpeitteisten kallioiden yli — silloin dzhampanin kantajat laskivat taakkansa maahan levätäkseen. Miksi, ah miksi meidän täytyykään jättää sellaiset paikat taaksemme, huokasi kaipaava sydämeni, miksi emme voi jäädä tänne ikiajoiksi?

Ensimmäisen näkemisen suurena etuna on se, ettei mieli vielä tiedä monien samanlaisten olevan tulossa. Tuon oivallettuansa tuo harkitseva elin kohta alkaa käytellä tarkkaavaisuuttansa säästeliäästi. Ainoastaan siinä tapauksessa, että pitää jotakin harvinaisena, se antaa arvoa kitsastelematta. Senvuoksi minä Kalkuttan katuja astellessani toisinaan kuvittelen olevani vieras, ja vasta silloin minä havaitsen, kuinka paljon on nähtävää siinä, mikä tarkkaavaisuuden lauetessa jää havaitsematta. Sellaisen todellisen näkemisen nälkä se ajaa ihmisiä vieraisiin maihin.

Isäni jätti pienen rahalippaansa minun huostaani. Hänellä ei ollut minkäänlaista aihetta ajatella, että minä olin soveliain henkilö vartioimaan niitä melkoisia rahasummia, jotka hänellä siinä oli matkakustannuksia varten. Hän tiesi varmaan, että ne olisivat olleet paremmassa tallessa, jos hän jätti ne palvelijalleen Kishorille. Niinpä voinkin vain otaksua hänen halunneen kasvattaa minua velvollisuudentuntoon. Eräänä päivänä, majapaikkaan tultuamme, minä unohdin antaa sen hänelle ja jätin sen pöydälle. Siitä sain vakavat nuhteet.

Joka kerta, kun saavuimme majapaikkaan, isäni käski tuoda istuimia rakennuksen edustalle, ja siinä me sitten istuimme. Hämärän tullen tähdet syttyivät ja hohtelivat ihmeen loistavina läpi kuulaan vuori-ilman, ja isäni osoitti minulle tähtikuvioita tai selitteli tähtitieteellisiä asioita.

Se rakennus, johon Bakrotassa pysähdyimme, sijaitsi vuoren korkeimmalla huipulla. Vaikka olikin jo toukokuu tulossa, oli siellä ylhäällä vielä purevan kylmä, niin ettei talven routa ollut sulanut vuoren rinteiltä.

Isäni salli minun sielläkin vapaasti vaellella. Vähän matkan päässä rakennuksen alapuolella oli laaja vuorenulkonema, taajan deodarmetsän peittämä. Minä uskaltauduin tuohon erämaahan yksinäni, vuorisauva kädessäni. Nuo majesteetilliset metsän puut, jotka valtavine varjoinensa kohosivat jättiläisten tavoin edessäni — kuinka suunnattoman pitkän elämän ne olivatkaan eläneet halki vuosisatojen! Ja siitä huolimatta tämä eilispäivän poikanen hiiviskeli rankaisematta niiden runkojen välitse. Niiden varjoon astuessani minusta tuntui siltä, kuin olisin joutunut jonkin alkumaailman jättiläisliskon välittömään läheisyyteen ja nähnyt sen suomujen välkehtivän lehväpeitteisen mullan valoja varjoleikissä.

Minun huoneeni oli rakennuksen toisessa päässä. Vuoteessani maaten minä voin nähdä verhottomista ikkunoista kaukaisten vuorenhuippujen himmeän hohtelun tähtien valossa. Toisinaan — en tiedä mihin aikaan — minä puolittain havahduin ja näin isäni, punaiseen hartiahuiviin kääriytyneenä, sytytetty lamppu kädessään, hiljaa astelevan ohitseni lasikuistikolle, missä hän istui hartausharjoituksissaan. Nukuttuani vielä vähän aikaa minä havaitsin hänen seisovan vuoteeni vieressä; hän ravisteli minut hereille ennen yöpimeän hälvenemistä. Oli tullut hetki, jolloin minun piti painaa muistiini sanskritin taivutusluokkia. Kamala talvinen herääminen vuoteen hyväilevässä lämmössä! Auringon noustua, kun isäni oli päättänyt aamurukouksensa, me nautimme yhdessä maitoaamiaisemme, ja sitten seurasi toinen hartaushetki, jonka kestäessä hän lauloi Upanishadien säkeistöjä minun seisoessani hänen vierellänsä. Sitten me lähdimme kävelyretkelle. Mutta kuinkapa olisin kyennyt pysyttelemään hänen rinnallansa? Moni täysikasvuinenkaan ei siihen pystynyt! Niinpä minä tavallisesti vähän ajan kuluttua luovuin yrityksestä ja kapusin jotakin oikopolkua pitkin takaisin kotiin.

Kun isäni oli palannut, niin minulla oli englannintunti. Kello kymmenen jälkeen seurasi kylpy jääkylmässä vedessä; ei auttanut ollenkaan pyytää palvelijaa ilman isäni lupaa kaatamaan siihen saavillisen kuumaa. Minua rohkaistakseen isäni kertoi minulle niistä sietämättömän kylmistä kylvyistä, joita hän oli nuoremmalla iällänsä kestänyt.

Toisena kiusana oli maidon juominen. Isäni piti maidosta ja voi juoda sitä suuret määrät. Mutta miten lieneekään ollut laita: eikö tuo ominaisuus ollut siirtynyt perintönä minuun, vai olivatko ne epäedulliset olosuhteet, joista edellä kerroin, asiaan vaikuttaneet — missään tapauksessa minä en ollenkaan voinut maitoon mielistyä. Onnettomuudeksi me nautimme ateriamme yhdessä, joten minun oli vedottava palvelijain armeliaisuuteen. Heidän inhimillistä hyvyyttänsä (tai heikkouttansa) sain kiittää siitä, että maljani oli suurimmalta osalta vaahtoa täynnä.

Päivällisen jälkeen minulla oli jälleen oppitunteja. Mutta se oli liikaa lihalleni ja verelleni. Surkeasti lyhennetty aamu-uneni kosti kuin kostikin itsensä: minä vaivuin auttamattomaan unenhorrokseen. Mutta jos isäni armahti minun vaikeata tilaani ja päästi minut menemään, niin samassa jo olin vapaa uneliaisuudestani. Sitten ei muuta kuin: heipä hei ja vuorille!

Minä kuljin usein sauva kädessäni huipulta toiselle isäni ollenkaan estelemättä. Kokemuksenani on, että hän ikänsä kaiken vältti meidän riippumattomuutemme rajoittamista. Minä olen monesti sanonut tai tehnyt sellaista, mikä ei häntä miellyttänyt ja mitä hän moittikin, ja hän olisi yhdellä ainoalla sanalla voinut saada minut taukoamaan, mutta hän odotti mieluummin, kunnes estävä toiminto johtui minun omasta olemuksestani. Hänelle ei riittänyt se, että me vain passiivisesti omaksuimme sen, mikä on oikeata ja soveliasta, hänen toivonansa oli, että oppisimme sydämestämme rakastamaan totuutta, koska hän tiesi, että pelkkä rakkaudeton suostuminen on arvotonta. Hän tiesi myös, että totuuden voi jälleen löytää, vaikka onkin siitä harhautunut, mutta että se jää ehdottomasti saavuttamatta, jos se omaksutaan pakollisesti tai sokeasti ulkoapäin.

Minä olin varhaisessa lapsuudessani kuvitellut, kuinka mainiota olisi, jos pääsisi härkävaunuissa matkustamaan suurta valtamaantietä aina Peshavariin saakka. Kukaan muu ei suunnitelmaani kannattanut, ja käytännölliseltä kannalta siinä epäilemättä olikin paljon muistuttamista. Mutta kun sitten mainitsin siitä isälleni, niin hän piti sitä mainiona ajatuksena — eihän rautateitse matkustamisesta kannattanut puhuakaan! Samassa hän jo alkoi minulle kertoa omista seikkailunomaisista vaelluksistansa, jalkaisin ja ratsain suoritetuista. Minkäänlaisesta vaivalloisuudesta tai vaarallisuudesta hän ei tietänyt mitään sanoa.

Erään toisen kerran, kun minut oli vast'ikään nimitetty Adi Brahma Samadzhin sihteeriksi, minä lähdin isäni luo hänen asuntoonsa Park Streetin varrella ja huomautin hänelle olevan mielestäni väärin, että yksin bramaanit saivat johtaa jumalanpalvelusta toisten kastien ollessa suljetut pois siitä tehtävästä. Hän antoi minulle arvelematta luvan korjata asiaa, jos siihen kykenin. Mutta kun olin saanut vallan, minä huomasin, ettei minulla ollut riittävää kykyä. Minä osasin keksiä puutteellisuuksia, mutta en pystynyt luomaan täydellisyyttä! Missä olivat tarvittavat miehet? Oliko minussa voimaa kiinnittämään itseeni oikean miehen? Oliko minulla kykyä rakentaa uudestaan se, mitä aioin särkeä? Jonkinlainen muoto on parempi kuin ei mikään, kunnes oikea mies löytyy — tuo tuntui minusta olevan isäni katsantokanta olevissa oloissa. Hän ei kumminkaan hetkeäkään yrittänyt lannistaa rohkeuttani viittaamalla vaikeuksiin.

Samoinkuin hän salli minun vaeltaa vuoristossa mielin määrin, samoin hän jätti asiakseni valita vapaasti itselleni tien, jonka ajattelin johtavan totuuteen. Hän ei säikkynyt sitä vaaraa, että voisin erehtyä, eikä pitänyt peloittavana minua kohtaavien surujen mahdollisuutta. Hän näytti esikuvaa eikä rankaisevaa raippaa.

Minä kerroin isälleni paljon kotoisista oloista. Kun sain kirjeen joltakulta kotona-olijalta, kiiruhdin näyttämään sitä hänelle. Uskon tosiaankin siten ilmaisseeni hänelle paljon sellaista, mitä hän ei olisi saanut kuulla keneltäkään muulta. Isäni puolestaan salli minun lukea niitä kirjeitä, joita hän sai vanhemmilta veljiltäni. Siten hän opetti minulle, kuinka minun oli hänelle kirjoittaminen; hän näet ei suinkaan vähäksynyt ulkonaisia muotoja ja menoja.

Muistuu mieleeni, kuinka toinen veljeni eräässä kirjeessään hieman sanskritinsekaisella kielellä valitti, että hänen täytyi raataa itsensä kuoliaaksi velvollisuuksiensa suorittamiseen kytkettynä. Isäni kehoitti minua selittämään sellaista tuntoa. Minä tein sen omalla tavallani, mutta hän arveli toisenlaista selitystä paremmaksi. Omahyväisyyteni yllytti minua pysymään kannallani ja puolustamaan sitä laveasti häntä vastaan. Joku toinen olisi saanut minut nuhdellen vaikenemaan, mutta isäni kuunteli kärsivällisesti loppuun asti ja pyrki osoittamaan oman katsantokantansa oikeutusta.

Toisinaan isäni kertoi minulle hupaisia juttuja. Hän tiesi monta tarinaa oman aikansa kultaisesta nuorisosta. Siihen kuuluivat muiden muassa ne hienostelijat, joiden herkälle iholle Dakkan muslimin kirjailtu reunus oli liian karkea, joten oli joitakin aikoja hienoimpana muotina käyttää musliinia, josta oli reunus repäisty irti.

Eräs tarina, jonka kuulin isältäni ensi kerran, huvitti minua erinomaisesti. Siinä oli puhe maidonmyyjästä, jonka luultiin ohentavan maitoansa veden avulla. Eräs hänen asiakkaistansa toimitti yhä useampia henkilöitä tarkastamaan hänen lypsyänsä, ja mitä suuremmaksi tarkastajien lukumäärä kasvoi, sitä sinisemmäksi muuttui neste, kunnes vihdoin, asiakkaan itsensä saapuessa hänen luoksensa, maitomies selitti, että jos oli tyydytettävä vieläkin useampia tarkastajia, niin maito kelpaisi lopulta enintään kaloille!

Kun olin siten viettänyt muutamia kuukausia isäni seurassa, niin hän lähetti palvelijansa Kishorin kuljettamaan minua takaisin kotiin.

KOTIINPALUU

Minua vanginneen ankaran hoitovallan kahleet olivat lopullisesti katkenneet, kun olin kotoa lähtenyt. Palatessani minä pääsin oikeuksiini. Minut oli syrjäytetty kauan nimenomaan siitä syystä, että olin ollut aina läsnä; nyt, kun olin ollut poissa näkyvistä, minut otettiin huomioon.

Jo paluumatkalla sain kokea ylenneen arvoni esimakua. Yksin matkoilla, palvelija mukanani, terveyttä ja vilkkautta uhkuen ja kullalla kirjailtu lakki päässäni minä pistin kaikkien silmiin, ja kaikki englantilaiset, jotka junassa kohtasin, osoittivat minulle melkoista huomiota.

Kotiin saapuessani en palannut ainoastaan matkaltani, vaan siirryin sitäpaitsi karkoituspaikastani palvelijoiden asumuksesta varsinaiseen olopiiriini sisäsuojiin. Kun perhe kokoontui äitini huoneeseen, niin minä pääsin joka kerta kunniasijalle. Ja talomme silloinen nuorin morsian tuhlasi minulle tuhlaamalla rakkautta ja kunnioitusta.

Varhaisessa lapsuudessa naisen huolenpito yleensä tulee osaksemme pyytämättä, ja koska se on välttämätön samoinkuin valo ja ilma, niin se otetaan vastaankin ilman mitään tietoista kiitollisuutta — kasvava lapsi osoittaa pikemmin useasti taipumusta vapautumaan naisellisen huolenpidon verkosta. Mutta se onneton olento, jolta tuo aikanansa puuttuu, jää tosiaankin paljoa vaille. Sellainen oli ollut minun valitettava osani. Kun siis palvelijoiden parissa kasvettuani yht'äkkiä sain osakseni runsaat määrät naisellista hellyyttä, en suinkaan voinut suhtautua siihen tunteettomasti.

Siihen aikaan, jolloin sisäsuojat olivat vielä saavuttamattomissani, ne muodostivat kuvitelmieni kultalan. Zenana, joka ulkonaisessa katsannossa on vankeuden paikka, oli minulle kaiken vapauden tyyssija. Siellä ei ollut koulua enempää kuin opettajiakaan, eikä kenenkään näyttänyt olevan tarvis tehdä mitään, mitä ei halunnut. Sen eristetyssä joutilaisuudessa oli jotakin salaperäistä; siellä sai leikkiä ja toimitella mitä mieli, tarvitsematta tehdä kenellekään tiliä puuhistansa. Tuon havaitsin varsinkin nuorimmasta sisarestani, joka tosin oli mukana mestari Nilkamalin opetustunneilla, mutta jota kohdeltiin aivan samoin, suorittipa hän tehtävänsä hyvin tai huonosti. Kun me sitten kymmenen tienoissa kiireesti nautimme aamiaisemme ehtiäksemme ajoissa kouluun, niin hän lähti huoletonna omille teillensä palmikon hartioilla heilahdellessa ja meidän tuntiessamme polttavaa kateudentuskaa.

Kun sitten uusi morsian, kultaisin kaulahelyin kaunistettuna, saapui taloomme, niin sisäsuojat kävivät entistä salaperäisemmiksi. Hän, joka tuli muualta ja kumminkin kuului meidän joukkoomme, veti minua ihmeellisesti puoleensa — minä tunsin polttavaa halua päästä hänen ystäväksensä. Mutta kun sitten monien juonien avulla onnistuin pääsemään hänen läheisyyteensä, niin nuorin sisareni huiskaisi minut pois huutamalla: "Mitä te pojat täällä teette? Korjaudu täältä ulos." Pettymykseen liittyvä loukkaus viilsi mieltäni syvälti. Heidän huoneittensa lasiovien läpi voi nähdä kaikenlaisia eriskummaisia leluja — posliini- ja lasiteoksia — jotka olivat upeasti koristellut ja väritetyt. Meitä ei pidetty mahdollisina eikä kelvollisina niitä edes koskettamaan, vielä vähemmin rohkenimme ajatellakaan pyytää jotakin niistä saadaksemme sillä leikkiä. Kaikesta huolimatta nuo meille pojille oudot ja ihmeelliset esineet osaltansa loivat sisäsuojien houkuttelevaan tenhoon vielä erikoista viehätystä.

Toistuvien torjumisten nojalla minua siten pidettiin loitolla.
Samoinkuin ulkoinen maailma oli sisäinenkin minulle saavuttamaton.
Siitä syystä ilmenivät minun kuitenkin siitä saamani vaikutelmat
kuvankaltaisina.

Kello käy kymmenettä illalla, Aghor Babu on päättänyt opetustuntinsa, ja minä vetäydyn sisään mennäkseni levolle. Pitkässä, uudinten himmentämässä käytävässä, joka johtaa ulkosuojista sisempiin, riippuu heikosti liekehtivä lamppu. Tuon käytävän päässä on neljä tai viisi porrasaskelmaa, joihin valo ei enää ulotu, ja niitä pitkin minä pääsen sisäpihaa kiertävälle parvekkeelle. Itäiseltä taivaalta lankee kuutamon juova parvekkeen länsikulmaan jättäen muut osat pimeän peittoon. Tuossa valoläikässä istuvat palvelustytöt likelle toisiansa kerääntyneinä, punovat puuvillan jätteitä lampunsydämiksi ja juttelevat hillityin äänin kotikylistänsä. Moni sellainen kuva on painunut lähtemättömäksi mieleeni.

Illallisen jälkeen me pesemme kuistikolla jalkamme ja kätemme, ennenkuin laskeudumme avaraan vuoteeseemme. Sitten tulee joku hoitajistamme, Tinkari tai Sankari, istuutuu vuoteemme pääpuoleen ja alkaa hiljaisin äänin kertoella tarinaa prinssistä, joka matkustaa matkustamistaan halki aution suomaan, ja kun tarina päättyy, niin huoneessa vallitsee hiljaisuus. Kasvot seinään päin käännettyinä minä tuijottelen niitä tummia ja vaaleita täpliä, joita on seinään syntynyt laastituksen paikoitellen irtauduttua ja jotka vain hämärästi häämöttävät himmeässä valossa. Uneen vaipuessani minä loihdin ne monenlaisiksi haaveellisiksi kuvioiksi. Toisinaan minä kuulen keskellä yötä unenhorrokseeni yövartijan huudon. Vanha Svarup se siellä kiertää parvekkeelta toiselle.

Sitten tuli uusi asioiden järjestys, jonka vallitessa kuvitelmieni tuntematon tarumaa soi minulle mitä runsaimmassa määrässä sen vastaanoton, jota olin kaiken aikaa hartaasti ikävöinyt. Se, minkä oikeastaan olisi pitänyt tulla osakseni päivä päivältä, korvattiin minulle nyt yht'äkkiä kaikkine suorittamatta jääneine erinensä. Tunnustan mielelläni, että päätäni hieman pyörrytti.

Pieni matkamies oli matkojensa historiaa tulvillaan, ja jokaisen toiston jännitys sai kertoman yhä irrallisemmaksi, kunnes se ei enää ollenkaan vastannut tosiasioita. Kuten kaikki muukin, menettää tarinakin tuoreutensa, ja samalla joutuu myöskin kertojan kunnianloiste kärsimään. Siitä syystä hänen on pakko joka kerta käytellä uusia värejä saadakseen sen säilymään vereksenä.

Vuoristosta palattuani minä olin tärkein puhuja siinä seurassa, joka iltaisin kokoontui äitini ympärille kattotasanteelle. Äidin silmissä saavutettava maine on yhtä houkutteleva kuin helposti voitettu. Kun Normaalikoulua käydessäni ensi kerran keksin oppikirjastani sen tiedon, että aurinko on satoja ja tuhansia kertoja suurempi kuin maa, niin minä kerroin sen kohta äidille. Sen piti todistaa, että se, mikä näyttää pieneltä, voi todellisuudessa olla melkoisen suuri. Minulla oli myös tapana esittää hänelle runojen katkelmia, joita oli käytetty esimerkkeinä bengalin kieliopin erinäisissä luvuissa. Nyt minä esitin hänen iltakokouksissaan niitä tähtitieteellisiä makupaloja, joita olin Proctorista poiminut.

Isäni palvelija Kishori oli joitakin aikoja kuulunut runolaulajiin, jotka esittivät vanhoja eepillisiä runoelmia Dasaratin helisevin säkein. Kun olimme vuoristossa toistemme seurassa, hän sanoi minulle usein: "Kuulehan, veljyeni,[16] jos sinä olisit ollut joukossamme, niin olisimmepa saaneet aikaan loistavan esitystilaisuuden." Tuosta koitui mieleeni houkutteleva kuva: kuinka minä olin laulajapoikana kulkemassa paikasta toiseen, lausuen ja laulaen. Minä olin oppinut useita hänen ohjelmistoonsa kuuluvia lauluja, ja saavuttivatpa ne suurempaakin suosiota kuin auringon fotosfääriä ja Saturnuksen monia kuita koskevat juttuni.

Voimallisimman vaikutuksen teki äitiini kuitenkin se saavutukseni, että minä, sisäsuojien muiden asukkaitten täytyessä tyytyä lukemaan Ramajanaa Krittivasan bengalinkielisenä käännöksenä, olin isäni kanssa tutkinut itsensä Maharshi Valmikin alkuteosta sanskritsäkeineen päivineen. "Luehan minulle hieman tuota Ramajanaa, ole hyvä!" virkkoi äiti, uutisen johdosta ikihyväksi ilahtuneena.

Valitettavasti rajoittuivat Valmikin-lukuni sanskritinlukukirjaan sisältyvään lyhyeen otteeseen, jota en ollut sitäkään vielä saanut täysin vallittaviini. Kun sitä nyt uudelleen tarkastelin, havaitsin vielä, että muistini minua petteli ja että paljon siitä, minkä olin luullut osaavani, oli käynyt minulle hämyiseksi. Minä en kumminkaan rohjennut puolustella itseäni sanomalla "Olen sen unohtanut", kun äiti jännittyneenä odotti poikansa ihmeellisten kykyjen näytettä. Esityksessä, johon sitten ryhdyin, epäilemättä ilmeni suurta eroavaisuutta Valmikin tarkoitusten ja minun tulkintani välillä. Tuo hyväsydäminen viisas taivaallisella istuimellaan on kuitenkin varmaan antanut anteeksi poikaselle, joka uhkarohkeasti pyrki saavuttamaan äitinsä hyväksymisen kunniaa — mutta toisin on varmaan laita Madhusudanin, kopeuden kukistajan.

Äitini, joka ei kyennyt salaamaan erinomaisen sankaritekoni aiheuttamaa iloa, tahtoi saada toisetkin saman ihastuksen valtoihin. "Sinun pitää se lukea Dvidzhendralle (vanhimmalle veljelleni)", virkkoi hän.

"Siinäpä nyt ollaan!" mietin minä koettaen keksiä kaikkia mahdollisia verukkeita; mutta äitini ei ottanut mitään niistä kuulevaan korvaansa. Hän kutsutti veljeni Dvidzhendran ja huusi hänelle kohta hänen huoneeseen astuessaan: "Kuulehan, kuinka Rabi lukee Valmikin Ramajanaa; hän suorittaa sen mainiosti!"

Ei auttanut; se oli tehtävä! Mutta Madhusudan armahti minua ja päästi minut menemään annettuaan minun sitä ennen hieman kokea kopeutta-masentavaa voimaansa. Veljeni oli varmaan kutsuttu kesken kiireisten kirjallisten töiden. Hän ei näyttänyt ollenkaan haluavan kuunnella minun käännöstäni sanskritista bengaliin, vaan kuunteli, kuinka luin muutamia säkeitä, virkkoi: "Hyvinhän se luonnistuu", ja lähti pois.

Ylennyttyäni sisäsuojien asukkaaksi minä tunsin sitä vaikeammaksi ryhtyä jatkamaan kouluelämääni. Minä turvauduin jos jonkinlaisiin verukkeisiin päästäkseni Bengalin akademiasta. Sitten minua yritettiin lähettää St. Xaverin lähetyskouluun. Mutta tulos oli sama. Muutamien kiihkeiden yritysten jälkeen veljeni luopuivat kaikista toiveista minuun nähden — lakkasivatpa minua sättimästäkin. Vanhin sisareni virkkoi eräänä päivänä: "Me toivoimme kaikin, että Rahista tulisi mies, mutta hän on mitä pahimmin pettänyt toiveemme." Minä tunsin, että sosiaalinen arvoni oli nimenomaisesti vähenemässä, mutta en voinut sittenkään suostua lähtemään koulun iankaikkiseen polkumyllyyn, josta oli karkoitettu kaikki kauneus ja elämä. Se tuntui minusta sairaalan ja vankilan kaamealta yhdistelmältä.

St. Xaverin koulusta minulla on vieläkin eräs arvokas muistelo eloisana mielessäni: sen opettajien muisto. He tosin eivät olleet kaikki yhtä eteviä. Varsinkaan niissä, jotka meidän luokkaamme opettivat, en voinut huomata minkäänlaista henkeen kohdistuvaa kunnioitusta. He eivät millään muotoa eronneet opetuskoneiden tavoin toimivista koulumestareista. Sellainen kasvatuskone on armottoman voimallinen: kun siihen vielä liitetään ulkonaisen uskonnollisuuden mylly, niin nuorten ihmisten sydämet epäilemättä murskautuvat. Sellainen jauhinmylly oli St. Xaverin mylly. Mutta kuten jo sanoin, minulla on sieltä muisto, joka koroittaa sen opettajien minuun tekemän vaikutuksen ihanteelliseen tasoon.

Se on pater De Penerandan muisto. Hän oli erittäin vähän kanssamme tekemisissä — mikäli muistan, oli hän vain joitakin aikoja erään opettajamme sijaisena. Hän oli espanjalainen, ja englanninkielen käyttäminen näytti tuottavan hänelle vaikeuksia. Siitä lienee johtunut, etteivät pojat paljoakaan välittäneet hänen lausumistansa. Minusta näytti siltä, että oppilaiden tarkkaamattomuus häntä loukkasi, mutta hän sieti sen kärsivällisesti päivästä toiseen. Minä tunsin jostakin selvittämättömästä syystä suurta myötätuntoa häntä kohtaan. Hänen piirteensä eivät olleet kauniit, mutta hänen kasvonsa vetivät minua omituisesti puoleensa. Aina kun häntä katselin, minusta näytti siltä, kuin hänen henkensä olisi ollut rukoukseen vaipuneena; syvä rauha näytti vallitsevan koko hänen olemuksessaan.

Meillä oli puoli tuntia kirjallisia töitä varten. Sinä aikana, kynä kädessä istuessani, minä tavallisesti kävin hajamieliseksi, ja ajatukseni vaeltelivat omilla teillänsä. Eräänä päivänä pater De Peneranda oli luokkamme valvojana. Hän asteli edestakaisin penkkiemme takana. Hän lienee jo useita kertoja havainnut, ettei kynäni ollenkaan liikkunut. Yht'äkkiä hän pysähtyi taakseni, kumartui puoleeni, laski kätensä olalleni ja kysyi leppoisasti: "Etkö voi hyvin, Tagre?" Se oli pelkkä koruton kysymys, mutta enpä ole voinut sitä milloinkaan unhottaa. En tiedä, miten lienee ollut toisten poikien laita, mutta minä tunsin hänessä piilevän suuren sielun, ja vielä nytkin näyttää siltä, kuin muisteloni avaisi minulle pääsyn hiljaiseen Jumalan temppeliin.

Siellä oli vielä toinenkin pater, josta kaikki pojat pitivät. Hän oli pater Henrik. Hän opetti ylempiä luokkia, joten minä tuskin jouduin häntä tuntemaan. Mutta erään seikan minä hänestä vielä muistan. Hän osasi bengalmkieltä. Kerran hän kehoitti Niradaa, erästä luokkansa poikaa, selittämään nimensä kielellistä johtoa. Nirada[17]-parka oli siihen asti suhtautunut itseensä mitä huolettomimmin — varsinkaan nimen kielellinen johtuminen ei ollut milloinkaan vähimmässäkään määrässä häirinnyt hänen mielensä rauhaa, joten hän oli kerrassaan valmistumaton tuohon kysymykseen vastaamaan. Mutta koska sanakirjassa on riittämään asti vaikeasti tajuttavia ja tuntemattomia sanoja, olisi ollut naurettavaa kompastua omaan nimeensä, yhtä naurettavaa kuin joutua omien rattaittensa pyöriin, joten Nirada vastasi sävähtämättä: "Ni — privatiivipartikkeli, rod — päivänsäteitä; siis Nirod: se, mikä saa aikaan päivänsäteiden puuttumisen!"

OPINTOJA KOTOSALLA

Gjan Babu, oppineen Vedantavagisin poika, oli nyt kotiopettajanamme. Havaitessaan, ettei kyennyt herättämään minussa koulukurssiin kohdistuvaa mielenkiintoa, hän luopui toivottomista yrityksistänsä ja koetteli toisenlaista menetelmää. Hän luki kanssani Kalidasan Sodanjumalan syntymän kääntäen sen minulle säe säkeeltä. Hän luki minulle myös Macbethin, ja kun oli selittänyt tekstin bengalinkielellä, ei päästänyt minua, ennenkuin olin muuntanut päivän tehtävän bengalinkieliseksi runoksi. Siten hän sai minut kääntämään koko näytelmän. Onneksi tuo käännös on hävinnyt, joten minun karmani on ainakin siitä taakasta vapaa.

Oppineen Ramsarvasvan asiana oli pitää huolta sanskritintaitoni kohentumisesta. Hänkin havaitsi toivottomaksi opettaa minulle kielioppia, luopui siitä ajatuksesta ja luki sensijaan kerallani Sakuntalaa. Eräänä päivänä hänen mieleensä johtui näyttää minun Macbeth-käännöstäni oppineelle Vidjasagarille, jonka luo hän minut kuljetti.

Radzhkrisna Mukherdzhi oli parhaillaan hänen luonansa. Sydämeni tykytti valtavasti, kun astuin suuren oppineen työhuoneeseen, joka oli täynnä kirjoja; hänen ankarat kasvonsa eivät nekään rohkeuttani lisänneet. Mutta koska tämä oli ensimmäinen käyntini niin mainion miehen luona, minä halusin mitä hartaimmin suoriutua asiasta kaikella kunnialla. Luulenpa, että minulla kotiin palatessani oli hieman syytä innostuksen puuskaani. Radzhkrisna Babu muuten vain kehoitti minua pitämään tarkoin huolta siitä, että noitien lausumat kieleltään ja runomitaltaan selvästi eroaisivat toisten, inhimillisten henkilöiden lausumista.

Minun poikaiälläni bengalilainen kirjallisuus oli vielä laihanlainen, ja minä lienen ahminut kaikki silloin saatavissa olevat luettavat ja luettaviksi kelpaamattomat kirjat. Varsinaista nuorisonkirjallisuutta ei silloin vielä ollut olemassa, mutta minä olen varma siitä, ettei minulle siitä seikasta harmia koitunut. Se mehuton liuos, joksi kirjallinen nektari nykyjään nuorisoa varten ohennetaan, ottaa tosin täysin huomioon heidän lapsellisuutensa, mutta ei ollenkaan sitä seikkaa, että nuoret lukijat ovat kehitysiässä olevia ihmisiä. Lasten kirjain tulisi olla sellaisia, että lapset niitä osaksi ymmärtävät, osaksi eivät. Me luimme lapsuutemme aikana kaikki käsiimme sattuneet kirjat alusta loppuun asti; se, mitä ymmärsimme, mutta myös se, mitä emme ymmärtäneet, jäi meihin vaikuttamaan. Sillä tavalla vaikuttaa lapsen mieleen maailma itse. Lapsi omaksuu omaksensa mitä ymmärtää, mutta se, mitä hän ei ymmärrä, johtaa häntä askelen eteenpäin.

Dinabandhu Mitran satiirien ilmestyessä minä en vielä ollut ehtinyt siihen ikäkauteen, jonka luettaviksi ne soveltuvat. Eräällä sukulaisnaisella oli kirja, mutta hartaimmatkaan pyyntöni eivät voineet taivuttaa häntä jättämään sitä luettavakseni. Hän piti sitä aina lukittujen ovien takana. Kirjan saavuttamattomuus teki sen minulle sitäkin halutummaksi, ja minä vannoin sen vielä kerran lukevani.

Elämäni muistoja