ELÄMÄNI MUISTOJA

Kirj.

Rabindranath Tagore

Suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

SISÄLLYS:

1. Johdanto. 2. Opetus alkaa. 3. Kotona ja ulkosalla. 4. Palvelijat käskijöinä. 5. Normaalikoulu. 6. Säeseppona. 7. Erinäisiä opintoja. 8. Ensimmäinen matkani. 9. Runollisia harjoituksia. 10. Srikantha Babu. 11. Bengalin-opintomme päättyvät. 12. Professori. 13. Isäni. 14. Eräs matka isäni seurassa. 15. Himalajan vuorilla. 16. Kotiinpaluu. 17. Opintoja kotosalla. 18. Kotoinen ympäristöni. 19. Kirjallisia kumppaneita. 20. Julkaisuja. 21. Bhanu Singha. 22. Isänmaallisuus. 23. "Bharati". 24. Ahmedabad. 25. Englanti. 26. Loken Palit. 27. "Särkynyt sydän". 28. Eurooppalainen musiikki. 29. Valmiki Pratibha. 30. "Iltalauluja". 31. Esitelmä musiikista. 32. Virran varrella. 33. Vieläkin "Iltalauluista". 34. "Aamulauluja". 35. Radzhendrahal Mitra. 36. Karwar. 37. "Luonnon kosto". 38. "Kuvia ja lauluja". 39. Eräs välivaihe. 40. Bankim Tshandra. 41. Laivanruho. 42. Menneitä. 43. Sadeaika ja syksy. 44. "Duuri- ja mollisointuja".

Johdanto.

Minä en tiedä, kuka se on, joka maalaa kuvia muistin kankaaseen; mutta olipa hän kuka tahansa, joka tapauksessa hän maalaa kuvia: hänen siveltimensä työ ei tarkoita pelkkää tapahtumien uskollista jäljentämistä. Hän valikoi ja karsii, omaa makuansa noudatellen. Hän tekee monesta suuresta oliosta pienen ja monesta pienestä suuren. Hän työntää arkailematta taka-alalle sellaista, mikä oli lähellä, ja tuo etualalle sellaista, mikä todellisuudessa sijaitsi taampana. Sanalla sanoen: hän maalaa kuvia eikä kirjoita historiaa.

Niin kehittyy elämän ulkopinnalla tapahtumien sarja, ja sen sisäpuolelle syntyy joukko kuvia. Nämä sarjat vastaavat toisiansa, mutta eivät ole sama asia.

Meillä ei ole aikaa perinpohjaisesti tarkastella tuota meissä sijaitsevaa työpajaa. Toisinaan sattuu silmiimme siitä jokin osa, mutta enimmälti se jää katseen saavuttamattomana pimeän peittoon. Miksi tuo uupumattoman uuttera maalaaja maalaa, milloin hän saa työnsä valmiiksi, mihin kokoelmaan hänen kuvansa ovat aiotut — kukapa voi sen sanoa?

Muutamia vuosia sitten, kun minulta tiedusteltiin kuluneen elämäni tapahtumia, minulla oli tilaisuutta kurkistaa tuohon kuvakammioon. Minä olin ajatellut tyytyä valitsemaan hieman aineksia elämäkertaani varten. Mutta kun avasin oven, huomasin kohta, etteivät elämän muistelmat ole mikään elämäkerta, vaan näkymättömän taiteilijan alkuperäinen teos. Monenkirjavat, sinne tänne sirotellut värit eivät ole ulkonaisen valon heijastumaa, vaan kuuluvat maalaajalle itsellensä ja johtuvat hänen sydämestänsä, jonka syvien ja kiihkeiden tuntojen sävy niissä on. Niin ollen ei kankaaseen kuvattu kertomus kelpaa oikeudessa esitettäväksi todistuskappaleeksi.

Mutta vaikka yritys, jonka tarkoituksena on kerätä täsmällisiä historiallisia tietoja muistin aarrekammiosta, lieneekin hedelmätön, sisältyy kuvien katselemiseen kumminkin suuri viehätys, ja minä olen sen viehätyksen lumoissa.

Tie, jota kuljemme, suojakatos, jonka alla lepäämme, eivät ole matkustaessamme meille kuvia — ne ovat liian välttämättömät, liian ilmeiset. Mutta kun sitten illalla, ennen majataloon saapumista, katsahdamme taaksepäin kohti niitä kaupunkeja, vainioita, virtoja ja kyliä, joiden kautta aamuinen kulkumme on johtanut, niin nuo näyt muuttuvat painuvan päivän valossa todellisiksi kuviksi. Niinpä minäkin, kun minun aikani oli tullut, katsahdin taakseni elämäni tielle ja jouduin näkemieni valtoihin.

Herättikö tuon harrastuksen pelkkä luonnollinen kiintymys omaan menneisyyteeni? Jonkinlaista henkilökohtaista tunnetta asiaan tietenkin liittyi, mutta kuvilla oli sitäpaitsi oma itsenäinen taiteellinen arvonsa. Minun muisteloihini ei sisälly yhtään ainoata tapausta, jota kannattaisi säilytellä ikiajoiksi. Mutta asian arvo ei ole ainoa seikka, joka oikeuttaa merkitsemään sen muistiin. Jos vain voi tehdä toisille tajuttavaksi ja tunnettavaksi sen, mitä on itse todella tuntenut, niin säilyttäminen merkitsee aina jotakin lähimmäisillemme. Jos ne kuvat, jotka ovat muistiin hahmoutuneet, voidaan ilmaista sanojen avulla, niin ne ansaitsevat sijan kirjallisuudessa.

Minä tarjoan muistikuvani lukijalle kirjallisina tuotteina. Olisi erehdys, jos otaksuttaisiin niiden tarkoituksena olevan oman elämäkertani esittämisen. Siltä näkökannalta nämä muistelmat ilmenisivät sekä hyödyttöminä että epätäydellisinä.

OPETUS ALKAA

Me kolme poikaa nautimme kasvatustamme yhdessä. Molemmat kumppanini olivat kahta vuotta minua vanhemmat. Kun he saivat kotiopettajan, alettiin minuakin opettaa, mutta siitä, mitä silloin opin, ei ole jäänyt mitään muistiini.

Eräs bengalilaisen aapisen säepari vain palaa alinomaa mieleeni: "Sade rapisee, puun lehti vapisee." Olin vast'ikään päässyt ankkuroitumaan purjehdittuani halki tavausharjoitusten myrskyisen meren ( kara, khala j.n.e.) ja luin "Sade rapisee, puunlehti vapisee". Se oli minulle ylimmän Runoilijan ensimmäinen runoelma. Aina, kun tuon päivän riemu palautuu mieleeni, vielä nytkin, minä tajuan, miksi loppusointu on runoudessa ylen tarpeellinen. Sen nojalla sanat tulevat päätökseen silti päättymättä, lausuma on ohi, mutta sen sointi säilyy, ja korva ja mieli voivat jatkaa leikkiä heittelemällä sointua pallona toisillensa. Niin rapisi sade ja vapisi lehti minun mielessäni lakkaamatta koko pitkän päivän.

Eräs toinenkin varhaisen lapsuuteni tapahtuma on säilynyt kiinteästi mielessäni.

Meillä oli vanha rahastonhoitaja, Kailas nimeltään, jota pidettiin ihan perheen jäsenenä. Hän oli suuri pilkkakirves ja veisteli alinomaa, olipa kysymys vanhoista tai nuorista, erikoisesti kumminkin pitäen silmällä vävypoikia, uusia tulokkaita perheen keskuudessa. Olipa aihetta otaksua niinkin, ettei leikillisyys ollut hänestä luopunut kuolemankaan jälkeen. Kerran näet vanhemmat veljeni yrittivät kynän ja kirjoitustaulun avulla saada aikaan postiyhteyttä tuonpuolisen maailman kanssa. Eräässä istunnossa kynä piirsi nimen Kailas. Häneltä kysyttiin, millaista elämää hän nyt vietti. "Enpäs sanokaan", kuului vastaus. "Tekö saisitte huokeasti tiedon siitä, minkä oppimiseksi minun oli pakko kuolla?"

Tämä Kailas tapasi minun erikoiseksi mielihyväkseni lausuella kalikkasäkein sommiteltua balladia, jonka oli itse sepittänyt. Sankarina olin minä, ja sankaritarta odotettiin ylen hartaasti saapuvaksi. Kuunnellessani kohosi mielenkiintoni korkeimmilleen, kun kuulin kuvailtavan tuota maailmojalumoavaa morsianta, joka loistollansa valaisi olopaikkaansa, tulevaisuuden helmaa. Kertomus jalokivistä, joilla hän oli koristettu kiireestä kantapäihin saakka, ja häävalmistelujen ennenkuulumattomasta loistokkuudesta olisi voinut saada vanhempia ja viisaampiakin henkilöitä päästä pyörälle; mutta poikasta lumosivat erikoisesti taajoina helisevät loppusoinnut ja lennokas poljento, jotka loivat hänen mieleensä riemullisten kuvien ihmeväikettä.

Nuo molemmat kirjalliset ilot ovat jääneet muistissani säilymään — ja lisäksi vielä eräs, klassillinen lasten säepari: "Jaksaa sataa, sataa joutaa, tulva virtaa ylös soutaa."

Seuraava muistiini jäänyt seikka on koulunkäyntini alkaminen. Eräänä kauniina päivänä minä näin vanhemman veljeni ja Satjan, sisareni pojan, joka hänkin oli hieman minua vanhempi, varustautuvan kouluun lähtemään. Minua ei katsottu kelvolliseksi, joten oli jääminen kotiin. Minä en ollut vielä milloinkaan ajanut vaunuissa enkä yleensäkään ollut kodinpiirin ulkopuolella. Kun sitten Satja palasi ja kuvaili liioitellun loistavin värein seikkailujansa, niin minä tunsin, että oli kerrassaan mahdotonta jäädä enää kotiin. Kasvattajamme yritti hälventää minun harhakäsitystäni antamalla minulle järkevän neuvon ja kelpo läpsäyksen: "Nyt sinä itket päästäksesi kouluun, mutta paljoa hereämmin sinä vielä olet itkevä sieltä pois päästäksesi." Minä en enää tiedä mitään tuosta kasvattajastamme, en muista hänen nimeänsä enkä näköänsä, mutta hänen voimallisen neuvonsa ja sitäkin voimallisemman kämmenensä aikaansaama vaikutelma ei ole vieläkään olemattomiin häipynyt. En ole eläessäni kuullut oikeampaa ennustusta.

Poruni sai aikaan, että jouduin ennen asianmukaiseen ikään ehtimistä Itämaiseen seminaariin. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä lienen siellä oppinut, mutta erään siellä käytellyn rangaistusmenetelmän minä muistan vielä varsin hyvin. Oppilas, joka ei osannut tehtäväänsä, joutui seisomaan rahille, käsivarret ojennettuina, ja hänen kämmenillensä pinottiin joukko kirjoitustauluja. Kiistelkööt sielutieteilijät siitä, onko sellainen menetelmä omansa johtamaan parempaan asioiden oivaltamiseen. Minä siis aloitin koulunkäyntini erittäin varhaisella iällä.

Samoihin aikoihin aloin perehtyä kirjallisuuteen niiden teosten nojalla, joita palvelijain keskuudessa suosittiin. Tärkeimmät niistä olivat Tshanakjan Mietelauselmat ja Krittivasan Ramajana.

Mielessäni on vielä eloisana kuva siitä, kuinka eräänä päivänä luin Ramajanaa.

Päivä oli pilvinen. Minä leikin pitkällä kuistikolla,[1] josta käsin voi silmäillä tielle. Yht'äkkiä johtui Satja jostakin muistiini palautumattomasta syystä minua peloittamaan huutamalla: "Poliisi! Poliisi!" Poliisimiehen tehtäviä koskevat käsitykseni olivat peräti epämääräiset. Mutta eräästä asiasta olin aivan varma: jos joku henkilö, jota syytettiin rikoksesta, kerran joutui poliisimiehen käsiin, niin hän oli täydellisen tuhon oma yhtä varmasti kuin se onneton, jonka krokodiili saa hirmuiseen kitaansa. Kun en tietänyt, kuinka avuton poika saattoi välttää tuota armotonta rikoslakia, niin syöksyin sisäsuojiin, takaa-ajavan poliisimiehen aiheuttaman sokean pelon karsiessa selkäpiitäni. Minä julistin äidilleni uhkaavan kohtaloni sanoman, mutta se ei näyttänyt häntä kovinkaan huolestuttavan. Mutta kun en kumminkaan katsonut otolliseksi uskaltautua jälleen ulos, istuuduin äitini huoneen kynnykselle lukemaan marmoroituihin paperikansiin sidottua resuista Ramajanaa, joka oli erään vanhan tädin omaisuutta. Vierelläni jatkui parveke ympäri avoimen pihan, johon heijastui pilvisen iltataivaan himmeä valo. Kun täti huomasi minun itkeskelevän jotakin murheellista kohtaa lukiessani, niin hän otti kirjan minulta pois.

KOTONA JA ULKOSALLA

Minun lapsuuteni aikana oli ylellisyys melkeinpä tuntematon asia. Elämänkanta yleensä oli silloin paljoa yksinkertaisempi kuin nykyjään. Sitäpaitsi olivat perheemme lapset täysin vapaat liiallisen silmälläpidon rasituksesta. Tosiasia näet on, että jos sellainen silmälläpito toisinaan tuottaakin täysi-ikäisille huvia, se aina merkitsee lapsille nimenomaista kiusaa.

Me olimme yleensä palvelijain vallan alaisina. Säästääkseen vaivojansa he olivat melkein täydellisesti riistäneet meiltä liikkumisvapauden. Mutta tämän vankeuden ankaruuden korvasi se, ettei meitä kiusattu alinomaisella hemmoittelulla, ruokkimisella ja vaatteiden koreudella.

Ravintonamme ei suinkaan ollut herkkuja. Vaatekappaleittemme luetteleminen herättäisi nykyaikaisen pojan mielessä pelkkää ivaa. Kymmenenteen ikävuoteemme saakka me emme missään tapauksessa pukeneet yllemme sukkia ja kenkiä. Kylmän sään sattuessa käytettiin vain kahta puuvillanuttua. Mieleemme ei milloinkaan johtunut olla senvuoksi tyytymättömät. Me valitimme ainoastaan siinä tapauksessa, että Nijamat, vanha räätälimme, unohti tehdä nuttuumme taskun, sillä ei ole poikaa niin köyhänä syntynyttä, ettei hänellä olisi millä täyttää taskunsa; onpa armollinen kaitselmus järjestänyt asiat niinkin, ettei rikkaiden ja köyhien perheiden poikain äveriäisyydessä ole suurtakaan eroa. Meillä oli yleensä jokaisella jalkinepari, mutta se ei aina ollut siellä, missä jalkamme. Tapanamme oli singota ne ilmaan ja ottaa ne jälleen koppina kiinni, joten niiden työ oli kylläkin rasittava, koska niiden täytyi joka askelella tuhota olemisensa tarkoitus.

Perheen vanhempia jäseniä erotti ratkaisevasti meistä heidän pukunsa ja ravintonsa, keskustelu- ja huvittelutapansa, sanalla sanoen koko heidän olonsa ja elämänsä. Me pääsimme toisinaan pikaisesti silmäämään heidän maailmaansa, joka kuitenkaan ei ollut saavutettavissamme. Vanhemmat henkilöt ja samaten kaikki muut haluttavat asiat ja esineet ovat liiankin helposti nykyaikaisten lasten saatavissa. Me emme saavuttaneet mitään helposti. Moni mitätön asia oli meille harvinainen kalleus, ja me elelimme enimmiten siinä toivossa, että saavuttaisimme oikeaan ikään ehdittyämme ne esineet, joita etäinen tulevaisuus meitä varten säilytteli. Seurauksena oli, että me nautimme jokaisen todella osaksemme tulleen ilon mitä perinpohjaisimmin imien siitä sen viimeisenkin ydinmehun. Nykyaikaisen varakkaan perheen lapsi näykkii vain puolet siitä, mitä hänelle tarjotaan; suurin osa hänen maailmaansa on häneen tuhlattu.

Me vietimme päivämme palvelijoiden olopiirissä, ulompien suojien kaakkoisessa osassa. Eräs palvelijoistamme oli Shjam, tummaverinen, pyylevä, kähärätukkainen poika, joka oli kotoisin Khulnan piirikunnasta. Hän asetti minut istumaan määrättyyn paikkaan, veti sitten liidulla viivan ympärilleni ja varoitti juhlallisen näköisenä ja sormi kohotettuna minua astumasta tuon kehän ulkopuolelle, missä arvaamattomat vaarat minua uhkasivat. Minulle ei milloinkaan oikein selvinnyt, olivatko nuo vaarat laadultaan aineellisia vaiko henkisiä, mutta ankara pelko minut silloin tavallisesti valtasi. Minä olin lukenut Ramajanasta, millaiset kärsimykset tulivat Sitan osaksi, kun hän oli poistunut Lakshmanin hänen ympärillensä piirtämästä kehästä, joten minä en mitenkään voinut epäillä sen tehoisuutta.

Huoneen ikkunan edessä oli lammikko, jonka veteen johtivat kiviportaat. Sen lännenpuolisella rannalla, puutarhanmuurin vierustalla, kasvoi suunnattoman suuri viikunapuu, eteläpuolella rivi kookospalmuja. Minä istuin taikakehässäni lähellä ikkunaa ja vietin koko päivän silmäillen alaslaskettujen ikkunaverhojen lomitse ulos, katselin katselemistani tuota näköalaa ikäänkuin kuvakirjaa. Jo varhain aamulla saapuivat naapurimme toinen toisensa jälkeen kylpemään. Minä tiesin, milloin kukin heistä tuli. Minä tunsin jokaisen omituisuudet. Eräs pisti aina sormensa korviinsa, kun sukelsi määrätyt kerrat pinnan alle. Toinen ei uskaltanut ihan syvälle veteen, vaan väänsi kerran toisensa jälkeen veden päänsä päälle kohottamastansa pyyhinliinasta. Kolmas pyyhki nopein käsivarrenliikkein pois pinnan sameuden ja sukelsi sitten äkkiä pinnan alle. Eräs hyppäsi ilman enempiä empimisiä ylimmiltä porrasaskelmilta, toinen asteli vitkalleen alas, aamurukouksiansa hymisten. Eräs oli aina kovin kiireissään ja juoksi kotiin kohta, kun oli sukelluksensa suorittanut. Toinen ei ollenkaan hätäillyt, kylpi kaikessa rauhassa, hieroskeli jäseniänsä kelpo tavalla ja puki yllensä puhtaat vaatteet muistaen pitää huolen siitä, että lanneliina tuli oikein laskostetuksi, käveli vielä pari kierrosta ulommassa puutarhassa,[2] poimi kukkia ja lähti vihdoin hitaasti astelemaan kotiin päin raikkaan ruumiinsa viileätä mielihyvää uhoten. Sellainen oli näkymöni keskipäivään saakka. Sitten kylpypaikat tyhjenivät ja hiljenivät. Vain ankat siellä yhä vielä pulikoivat etsien etanoita tai puhdistellen höyheniänsä koko pitkän päivän.

Lammen siten jäädessä autiona lepäämään minun tarkkaavaisuuteni suuntautui viikunapuun alla väräjöiviin varjoihin. Muutamat ilmajuuret olivat runkoa alaspäin ryömien kietoutuneet puun juurelle sekavaksi, tummaksi rykelmäksi. Näytti siltä, kuin maailmankaikkeuden lait eivät olisi vielä päässeet tuohon salaperäiseen alueeseen, kuin olisi jonkin aikaisemman maailman unelma-maisema välttänyt jumalallisen valvojan katsetta ja jäänyt siihen sellaisenaan aina meidän päiviimme asti. Mahdotonta on ymmärrettävällä tavalla ilmaista, millaisia olentoja siinä näin ja mitä ne tekivät. Tuota viikunapuuta ajatellen minä myöhemmin kirjoitin:

"Toisiinsa sykertyneinä riippuvat juuret oksiltasi, sinä vanha viikunapuu. Sinä seisot yöt päivät liikahtamatta kuin katumuksenharjoittaja, mutta muistanetko milloinkaan lasta, jonka mieli leikki sinun väräjöivillä varjoillasi?"

Ah, tuo viikunapuu on poissa, ja poissa on se vedenkalvo, jossa metsän ruhtinas itseänsä kuvasteli! Monet niistä, jotka tapasivat siellä kylpeä, ovat seuranneet viikunapuun varjoja unohduksen maille. Ja poikanen on vanhentunut ja silmäilee nyt valon ja väräjöivien varjojen leikkiä siinä juurien rykelmässä, joka häntä itseänsä ympäröi.

Me emme saaneet poistua talosta, olipa sen alueellakin moni paikka meiltä kielletty. Niinpä voimmekin nähdä luontoa vain vilahduksittain, ikäänkuin varkain. Minun saavuttamattomissani sijaitsi se rajaton olio, jota nimitettiin ulkomaailmaksi ja josta silloin tällöin saapui minun tavoitettaviini jokin häipyvä välkähdys, ääni tai tuoksu. Se näytti ristikon takaa monin elein kutsuvan minua leikkimään kerallansa. Mutta se oli vapaa, ja minä olin vangittu — me emme voineet päästä toisiamme kohtaamaan. Siitä syystä kaipaus kasvoi sitäkin voimallisemmaksi. Liituviiva on nyt pyyhitty pois, mutta rajoittava kehä on yhä olemassa. Etäinen on yhtä etäällä, ulkomaailma on yhä saavuttamattomissa, ja mieleeni muistuvat eräät säkeet, jotka kirjoitin vanhemmaksi ehdittyäni:

"Kesy lintu oli häkissään, vapaa lintu eli metsässä; he kohtasivat toisensa, kun aika oli tullut, se oli Sallimuksen säädös. Vapaa lintu huutaa: 'Rakkaani, lentäkäämme metsään!' Häkkilintu kuiskaa: 'Tule tänne, eläkäämme häkissä toistemme keralla.' Virkkaa vapaa lintu: 'Tankojen keskellä, missä ei ole sijaa siipiänsä levittää?' 'Ah', huutaa häkkilintu, 'eihän ole ilmojen pihoilla minulle istumasijaa'."

Kattopengermiemme suojakaiteet olivat minua korkeammat. Kun olin ehtinyt suuremmaksi, kun palvelijoiden tyrannivalta oli käynyt hillitymmäksi, kun taloon saapui uusi tyttömorsian ja minä saavutin jonkinlaista tunnustusta hänen joutohetkiensä leikkitoverina, niin tulin toisinaan keskipäivän aikaan kattotasanteelle. Silloin olivat kaikki talon asukkaat ehtineet aterioida, talousaskareet pysähtyivät hetkiseksi, sisäsuojissa vallitsi päivällislevon rauha, märät kylpyvaatteet riippuivat kaidepuilla kuivamassa, varikset nokkivat aterian jäännöksiä rikkatunkiolla pihan kulmauksessa, ja tuona levon hetkenä jutteli häkkilintu suojakaiteen raoista vapaalle linnulle.

Minä seison siinä silmäillen ulos… Katseeni kohtaa ensin rivin kookospalmuja, jotka kasvavat sisemmän puutarhamme alapäässä. Niiden lomitse minä näen "Singhin puutarhan" monine pienine majoinensa[3] ja lammenrannalla maitomuorimme Taran maitosuojan; kauempana, puunlatvojen seassa, ulottuvat aina itäiseen, harmaansiniseen taivaanrantaan saakka Kalkuttan kattotasanteet monimuotoisina ja erikorkuisina heijastellen keskipäivän häikäisevää valkeutta. Ja muutamat noista etäisistä asumuksista, joiden katetut kattotasanteiden portaat kohoavat niitä korkeammalle, näyttävät kohotetuin etusormin minulle viittovan ja tahtovan minulle ilmaista seinien sisäpuolella piileviä salaisuuksia. Samoinkuin palatsin portilla seisova kerjäläinen kuvittelee häneltä suljetuissa holveissa piilevän määrättömiä aarteita, samoin minäkin otaksun noiden tuntemattomien asumusten olevan täynnä sanomatonta leikin ja vapauden runsautta. Paahteisen auringonpaisteen täyttämän taivaan uumenista kaikuu korviini haarahaukan kimakka huuto, ja Singhin puutarhaan johtavalta kadulta, päivällislevollansa uinuvien talojen keskeltä, kuuluu ranne- ja nilkkarenkaiden kaupustelijan laulunsekainen tshai tshuri tshai … Silloin tuntuu siltä, kuin tahtoisi koko olemukseni liidellä pois arkisesta maailmasta.

Isäni oli tuskin milloinkaan kotona, hän oli alinomaa matkoilla. Hänen kolmannessa kerroksessa sijaitsevat huoneensa olivat tavallisesti suljetut. Minä pistin käteni ovenristikon lomitse, avasin sisäpuolelta ja vietin ehtoopäivän maaten liikkumatta leporahilla etelänpuolisen ikkunan luona. Huone oli ensinnäkin suljettu, joten minun oli siihen salaa tunkeuduttava, ja tuosta koitui voimallinen salaperäisyyden tunto; lisäksi tuli leveä, hiljainen, etelään päin ulottava parveke, joka oli auringonvaloa tulvillaan ja loihti mielikuvitukseeni mitä ihmeellisimpiä näkyjä.

Siellä oli vielä eräs mielenkiintoinen seikka. Vesijohto oli vast'ikään viettänyt Kalkuttassa riemukasta tulojuhlaansa ja oli tämän riemunsa ensimmäisessä runsaudessa suonut säästelemättä siunaustansa intialaisillekin kaupunginkortteleille. Tuona kultaisena aikanansa johtovesi virtasi aina isäni huoneisiin, kolmanteen kerrokseen. Niinpä avasinkin suihkuhanan ja annoin ylimääräisen kylvyn huuhdella itseäni — nauttimatta niin paljon itse kylvystä kuin siitä, että sain tehdä mitä mielin. Tämä vapauden aiheuttama ilo, ja toisaalta pelko joutua yllätetyksi, sai minut mielihyvästä värisemään siinä kunnallisen vesisuihkun alla.

Iloni oli sitä kerkeämpi kenties siitä syystä, että mahdollisuus päästä kosketukseen ulkomaailman kanssa oli kovin vähäinen. Kun ainetta on yltäkyllin, niin henki veltostuu ja jättää kaikki sen varaan; se unhottaa, että ilojuhlan onnistuminen riippuu enemmän sisäisestä kuin ulkonaisesta varustuksesta. Tämä on tärkein niistä opeista, joita lapsuusikä voi jakaa täysikasvaneelle. Se, mitä lapsi omistaa, on vähäistä ja arvotonta, mutta lapsi ei tarvitse enempää ollakseen onnellinen. Onnettomalta lapselta, jonka rasituksena on rajaton määrä leluja, on leikin maailma tuhottu.

Nimittäessäni sisäpuolista puutarhaa puutarhaksi minä oikeastaan liioittelen. Siinä oli vain yksi ainoa sitruunapuu, pari erilaista luumupuuta ja rivi kookospalmuja. Keskellä oli kivetty ympyrä, jonka rakoihin oli tunkeutunut erinäisiä kasveja ja rikkaruohoja kohottaen sinne voitokkaat lippunsa. Ainoastaan sellaiset koristekasvit, joita ei mikään laiminlyönti voi tuhota, täyttivät yhä valittamatta velvollisuuksiansa puutarhuria panettelematta. Pohjoiskulmassa oli riisin kuorimista varten rakennettu vaja, johon sisäsuojien asukkaat toisinaan kokoontuivat talousaskareensa suoritettuaan. Tämä viimeinenkin maalaiselämän muistomerkki on sittemmin tunnustanut häviönsä ja on huomaamatta ja häpeissään paennut tiehensä.

Kaikesta huolimatta minä uskon, ettei Aatamin puutarha Eden ollut paremmin kaunistettu kuin tämä meidän tarhamme; se oli alaston samoinkuin hän itsekin; he eivät kaivanneet aineellisten olioiden apua. Vasta kun ihminen on maistanut tiedonpuun hedelmää ehtimättä sitä vielä täysin sulattaa, hän alkaa himoita yhä enemmän ulkonaista varustelua ja kaunistelua. Sisäpuutarhamme oli minun paratiisini; se oli minulle kyllin. Muistan vielä, kuinka juoksin sinne varhaisen syysaamun hämärissä, heti herättyäni. Minua vastaan virtasi kasteisen nurmen ja lehvistön tuoksu, ja idänpuolisen puutarhanmuurin yli, kookospalmujen värähtelevien viuhkojen alitse, silmäili minua aamun raikas aurinko.

Talon pohjoispuolella on eräs toinenkin kappale asumatonta maata, jota vielä nytkin mainitaan nimellä golabari (lato, aitta). Nimi osoittaa, että siinä oli entisinä aikoina säilytetty vuoden viljavarastoa. Silloin kaupunki ja maaseutu vielä kaikin puolin muistuttivat toisiansa, niinkuin veli ja sisar lapsuutensa aikana. Nyt tuosta sukulaisuudesta on enää tuskin jälkeäkään havaittavissa. Tuohon golabariin minä joutohetkinä mieluimmin pakenin. Oikeastaan minä en mennyt sinne leikkiäkseni — paikka sinänsä veti minua puoleensa. Vaikeata on sanoa, mikä minua siinä viehätti. Kenties se, että tuo autio paikka sijaitsi syrjässä. Se oli kerrassaan asuinsuojien piirin ulkopuolella ja siinä ei ilmennyt minkäänlaista hyödyllisyyden leimaa; hyödytön kun oli, ei kukaan ollut huolinut sitä mitenkään hoitaa eikä sinne mitään istuttaa. Siitä syystä tuo yksinäinen tienoo ei millään tavoin vastustellut pojan mielikuvituksen vapaata leikkiä. Kunhan jollakin tavoin onnistuin välttämään vartijoitteni valppaita katseita ja pääsemään golabariin, niin tunsin itseni todella vapaaksi.

Mutta olipa talossamme vielä eräs paikka, jota en ole onnistunut milloinkaan löytämään. Eräs pieni ikäiseni tyttö, minun leikkikumppanini, nimitti sitä "Kuninkaan palatsiksi". "Minä tulen sieltä vast'ikään", sanoi hän toisinaan. Mutta se otollinen hetki, jona hän oli ottava minut mukaansa sinne, ei tahtonut milloinkaan tulla. Se oli ihmeellinen olopaikka, ja siellä käytellyt lelut olivat yhtä ihmeelliset kuin itse leikitkin. Minusta tuntui siltä, että sen täytyi olla aivan lähellä — ehkäpä ensimmäisessä tai toisessa kerroksessa; mutta vaikeus oli siinä, että näytti olevan mahdotonta sinne päästä. Minä kyselin leikkikumppaniltani lukemattomat kerrat: "Sanohan minulle vain, onko se todellakin talossa vai talon ulkopuolellako?" Hän vastasi aina: "Ei, ei, kyllä se on tässä talossa." Minä istuin ja ihmettelin: "Missä se voikaan olla? Tunnenhan toki kaikki talon huoneet!" Minä en huolinut milloinkaan tiedustella, kuka kuningas oli; hänen palatsiansa minä en ole milloinkaan löytänyt, mutta selvää oli, että kuninkaan palatsi sijaitsi meidän talossamme.

Muistellessani lapsuuteni aikoja palautuu aina mieleeni tunto siitä salaperäisestä, mikä silloin täytti elämän ja maailman. Kaikkialla piili jotakin arvaamatonta, ja jokaisen päivän tärkeimpänä kysymyksenä oli: Milloin, ah milloin sen kohtaammekaan? Tuntui siltä, kuin luonto olisi pitänyt jotakin suljetussa kädessään ja kysynyt meiltä hymyillen: "Mitä luulettekaan minulla olevan?" Ja meillä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hänellä ei voinut olla.

Muistan vielä varsin hyvin omenansiemenen, jonka istutin etelänpuolisen kuistikon kulmaan ja jota joka päivä kastelin. Se ajatus, että tuo siemen voisi kasvaa suureksi puuksi, piti minua värähdyttelevän odotuksen tilassa. Omenansiemenet itävät ja kasvavat yhä vieläkin, mutta tuo tunne ei enää myötäile niiden kasvua. Vika ei ole omenansiemenen, vaan ihmismielen. Kerran olimme varastaneet erään vanhemman serkun kokoelmasta muutamia kiviä ja sommitelleet oman pienen vuorimaiseman. Kivien rakoihin kylvettyjä kasveja me hoidimme niin ylen huolellisesti, että ainoastaan niiden sitkeä kasviluonto kykeni sellaista huolenpitoa sietämään, kunnes ne sittenkin ennen aikojansa kuolivat. Tuon pienoisvuoriston meissä herättämää ihmetystä ja ihastusta on mahdoton sanoin kuvailla. Me olimme aivan varmat siitä, että vanhempienkin henkilöiden täytyi pitää meidän luomustamme ihanana asiana. Mutta kun sitten eräänä päivänä yritimme ottaa tuosta selkoa, niin huoneen nurkassa oleva kukkula kivineen ja kasveineen hävisi näkyvistämme. Se tieto, ettei kouluhuoneen permanto ollut sovelias paikka vuoren pystyttämistä varten, istutettiin mieliimme niin karusti ja niin äkkiä, että siitä koitui meille melkoinen järkytys. Se paatinen taakka, josta permanto oli vapautunut, laskeutui meidän mieliimme, kun havaitsimme, kuinka syvä juopa oli erottamassa meidän kuvittelujamme täysikasvaneiden tahdosta ja toiveista.

Kuinka sykähtelikään elämä meissä noina aikoina! Maa, vesi, lehvistöt ja taivas puhuivat meille ja vaativat huomiotamme. Useasti tunsimme pistävää tuskaa sen vuoksi, että voimme nähdä ainoastaan maan yläkerran emmekä tietäneet mitään siitä, mitä sen sisässä piili! Me haudoimme aina mielessämme ajatusta, kuinka pääsisimme kerran kurkistamaan tuon pölyisen pinnan läpi. Me arvelimme, että jos työntäisimme maahan bamburuokoja toisen toisensa jälkeen, niin pääsisimme kukaties kosketuksiin sen syvimpien syvyyksien kanssa.

Magh -juhlan aikana iskettiin maahan ulomman pihan ympärille rivi paaluja, joiden tehtävänä oli kannattaa soihtuastioita. Reikien kaivaminen aloitettiin magh -kuun ensimmäisenä päivänä. Juhlavalmistelut herättävät pienessä väessä ainakin mielenkiintoa, mutta tämä kaivaminen viehätti minua aivan erikoisesti. Vaikka olinkin ollut asiaa näkemässä vuotena toisensa jälkeen — olin nähnyt, kuinka syvennys yhä suureni, kunnes kaivaja siihen kerrassaan hävisi — ja vaikka ei milloinkaan ilmaantunut mitään erinomaista, mitään sellaista, jota etsimään jokin prinssi tai ritari olisi voinut lähteä, niin minusta sittenkin tuntui aina siltä, kuin olisi sinä hetkenä kohotettu salaperäisyyden kirstun kantta. Minä arvelin, että kunhan kaivaisi hieman syvemmälle, niin asia olisi autettu. Kului vuosi toisensa jälkeen, mutta tuo "hieman" jäi aina kaivamatta. Verhoa sormeiltiin, mutta ei vedetty syrjään. "Täysikasvaneet", niin minä ajattelin, "voivat tehdä mitä tahtovat; miksi he tyytyvätkään noin vähään kaivamiseen? Jos meillä nuoremmilla olisi sananvaltaa, niin maan sisin salaisuus ei saisi jäädä kauemmin värjöttelemään pölyisen verhon alle." Sekin ajatus, että sinisen kumon takana kaikkialla piili taivaan salaisuuksia, kannusti kuvitteluamme. Kun opettajamme erästä luonnontieteellisen alkeiskirjamme lukua selittäessään meille sanoi, ettei sininen holvi ole mikään suljettu kupu, niin me ällistyimme kovin! "Kohottakaa tikapuut toistensa nenään", sanoi hän, "ja nouskaa yhä korkeammalle; päänne ei sittenkään kosketa lakea". "Hän varmaan liiaksi säästelee tikapuitansa", ajattelin minä ja kysyin sitten arasti: "Entä jos kohottaisimme yhä enemmän tikapuita, yhä, yhä enemmän?" Kun sitten käsitin, ettei se mitään hyödyttäisi, vaikenin hämmästyneenä ja syvennyin asiaa mietiskelemään. Johduin päättelemään, että tuollaisen ällistyttävän uutisen voivatkin tietää vain maailman koulumestarit!

PALVELIJAT KÄSKIJÖINÄ

Orjadynastian aika ei ollut suinkaan onnellinen Intian historiassa. Palautellessani mieleeni palvelijoiden hallitusaikaa oman elämäni historiassa en keksi siitä kaudesta mitään kaunista tai ilahduttavaa. Hallitsijanvaihdoksia tapahtui usein, mutta se kieltojen ja rangaistusten lakikirja, jonka nojalla meitä kiusattiin, pysyi aina samana. Meillä ei kumminkaan ollut silloin tilaisuutta asian johdosta filosofoida; selkämme sietivät parhaansa mukaan niihin satavat iskut, ja me katsoimme maailmankaikkeutta vallitsevien lakien joukkoon kuuluvaksi senkin, että suurten asiana oli lyödä ja pienten asiana joutua lyödyiksi. Minä olen tarvinnut pitkät ajat oppiakseni tuntemaan vastakkaisen totuuden: että suuret kärsivät ja pienet aiheuttavat kärsimystä.

Riista ei katsele hyvettä ja pahetta samalta näkökannalta kuin metsästäjä. Senvuoksi soimataan valpasta lintua, jonka huuto varoittaa kumppaneita ennen laukauksen pamahtamista. Me ulvoimme, kun meitä lyötiin, ja kurittajamme pitivät sellaista menettelyä sopimattomana; olipa se kerrassaan kapinoimista palvelijoiden käskijävaltaa vastaan. Muistan varsin hyvin, kuinka kapinan tehokasta tukahduttamista varten päämme upotettiin silloin käytettyihin suuriin vesisaaveihin. Parkumisemme oli kieltämättä harmittavaa niille, jotka sen aiheuttivat, ja sitäpaitsi siitä saattoi koitua ikäviäkin seurauksia.

Nyt minä toisinaan ihmettelen, miksi palvelijat meitä niin säälimättömästi kohtelivat. En voi mitenkään myöntää käytöksessämme olleen minkäänlaista aihetta, jonka nojalla meidät sopi sulkea pois inhimillisen hyvyyden piiristä. Todellisena syynä oli varmaan se, että palvelijat saivat kantaa meistä koituvan rasituksen yksinään; kokonainen taakka näet on vaikea kannettava niillekin, jotka ovat lähimmät ja rakkaimmat. Jos lasten sallitaan olla lapsia, juoksennella ja leikitellä mielin määrin ja tyydyttää uteliaisuuttansa, niin asia on varsin yksinkertainen. Ratkaisemattomia ongelmia syntyy ainoastaan siinä tapauksessa, että suljette heidät huoneisiin, vaaditte heitä olemaan hiljaa tai estätte heitä leikkimästä. Silloin lankee lapsen taakka, jonka sen oma lapsenluonto muuten helposti kantaa, rasittavana hoitajan hartioille — niinkuin tarinan hevosen, jonka ei sallittu juoksennella jaloillansa, vaan jota korennolla kannettiin — ja vaikka rahalla saataisiinkin sellaisellekin kuormalle kantaja, ei kumminkaan voida välttää sitä, että hän alinomaa kostaa asian hoidokki-parallensa.

Useimmista lapsuutemme hirmuvaltiaista minä muistan ainoastaan heidän iskunsa ja tuuppimisensa. Yksi ainoa on ilmielävänä muistissani.

Hänen nimensä oli Isvar. Hän oli aikaisemmin ollut kylän koulumestarina. Hän oli pulska, siisti ja vakaan arvokas henkilö. Maa näytti hänestä olevan liian multainen ja mutainen, siinä näytti olevan niin vähän vettä, ettei se voinut pysyä riittävän puhtaana, joten hänen täytyi alinomaa käydä sotaa sen siivottomuutta vastaan. Hän upotti ruukkunsa lampeen salamannopeasti saadakseen saaliinsa puhtaimmasta syvyydestä. Hänpä juuri oli se mies, joka lammikossa kylpiessään aluksi pitkät ajat poisteli käsillään pinnan sameutta ja sitten sukelsi aivan äkkiä, ikäänkuin olisi tahtonut veden yllättää. Kävellessään hän piti oikeata käsivarttansa kupeestansa loitolla, koska, kuten meistä näytti, ei luottanut omien vaatteittensakaan puhtauteen. Hänen koko käyttäytymisensä tuntui osoittavan, että hän pyrki alinomaa torjumaan niitä puutoksia, jotka maassa, vedessä ja ilmassa olevien vartioimattomien reittien kautta voivat päästä ihmistä vaivaamaan. Hänen vakavuutensa oli pohjattoman syvä. Hänellä oli tapana lausuella huolellisesti valittuja sanojansa syvin äänin, verkalleen ja pää hieman sivulle kallistuneena. Hänen kirjallinen sanontansa antoi vanhemmille henkilöille huvin-aihetta hänen selkänsä takana, ja muutamat hänen korkealentoisista lausumistansa muuttuivat perheemme keskuudessa siivekkäiksi sanoiksi. En kumminkaan usko, että hänen käyttelemänsä lausetavat kuulostaisivat niin merkillisiltä vielä nykyjään; kirjakieli ja puhekieli, jotka silloin olivat mahdollisimman etäällä toisistansa, lähenevät nyt toisiansa yhä enemmän.

Tämä entinen koulumestari oli keksinyt keinon, jonka avulla sai meidät olemaan hiljaa iltaisin. Hän keräsi meidät joka ilta raihnaisen öljylampun ympärille ja luki meille tarinoita Ramajanasta ja Mahabharatasta. Muutamat muutkin palvelijat tulivat usein kuuntelemaan. Lamppu loi valtavia varjoja aina kattopalkkeihin saakka, pienet kotisisiliskot pyydystelivät seinillä hyönteisiä, yölepakot tanssivat hurjaa dervishitanssiansa kuistikon vaiheilla, ja me kuuntelimme suu avoinna, ääneti, ihmetellen.

Muistanpa vielä, kuinka sinä ehtoona, jolloin ehdimme Kushan ja Lavan tarinaan ja kuulimme noiden urheiden poikien uhkaavan teoillansa himmentää isänsä ja setiensä maineen, hämärän huoneen jännittynyt hiljaisuus oli täynnä kuumeentapaista odotusta. Oli jo myöhä, säädetty makuullemenoaika lähestyi, ja asioiden lopullisesta ratkaisusta ei ollut vielä tietoa.

Asiain ehdittyä tähän kriitilliseen vaiheeseen ilmaantui isäni vanha palvelija Kishori ja lopetti jutun nopeasti lausuellen Dasurajan lyhyitä, heliseviä säkeitä. Krittivasan neljätoistatavuisen runomitan leppoisen, hitaan juoksun vaikutus oli täydellisesti pois pyyhkäisty, ja ylitsemme kuohui loppu- ja alkusointujen tulva.

Toisinaan nämä luennot antoivat aihetta väittelyihin, jotka Isvar lopulta ratkaisi viisailla lausumillansa. Vaikka hän lasten palveluskuntaan kuuluvana olikin arvoltansa monia muita alhaisempi, hän osasi kuitenkin alemmalta istuimeltansa käsin puolustaa ylemmyyttänsä niinkuin Mahabharatassa Bhisma-vaari.

Meidän vakava ja kunnianarvoisa palvelijamme poti erästä heikkoutta, joka minun on historiallisen tarkkuuden vuoksi mainittava. Hän nautti opiumia. Siitä syystä hän kaipasi runsasta ravintoa. Kun hän siis aamusella toi meille maitoannoksiamme, niin vetovoima vaikutti häneen ylen ankarasti. Jos me vain vihjatenkin ilmaisimme tuohon juomaan kohdistuvaa luontaista vastenmielisyyttämme, niin mikään terveyteemme kohdistuva vastuunalaisuudentunne ei voinut saada häntä sitä kahteen kertaan meille tyrkyttämään.

Isvarilla oli myös hieman ahtaat näkökannat, mitä tuli kykyymme nauttia kiinteätä ravintoa. Me istuuduimme illallisaterialle, ja eteemme asetettiin suuri joukko pyöreälle puulautaselle kasattuja lutshi -kakkuja.[4] Aluksi hän pudotti kunkin lautaselle pari kakkua — melkoisen korkealta suojellakseen itseänsä saastutukselta.[5] Ne putosivat saataviimme kuin kiihkeiden anelujen avulla jumalilta voitetut lahjat; niin taitavan vieraanvaraton hän oli. Sitten seurasi kysymys, halusimmeko enemmän. Minä tiesin, mikä vastaus hänelle oli otollisin, enkä voinut häntä loukata pyytämällä lisää.

Isvar sai joka päivä määrätyn rahasumman pitääkseen huolta iltapäiväisen välipalamme hankkimisesta. Hän tiedusteli joka aamu, mitä halusimme ostettavan. Me tiesimme, että huokeimman mainitseminen oli hänelle tervetulleinta, ja tilasimme niinmuodoin toisinaan kevyen riisiruokalajin, toisinaan jotakin keitetyistä herneistä ja paahdetuista maapähkinöistä valmistettua ravintoa, jota oli mahdoton sulattaa. Isvar ei nähtävästi pitänyt läheskään yhtä täsmällisesti silmällä meidän ruokajärjestystämme kuin rituaalisia määräyksiä.

NORMAALIKOULU

Itämaisessa seminaarissa minä olin keksinyt keinon vapautua siitä alentavasta tilasta, jonka pelkkänä oppilaana oleminen muodostaa. Minä olin perustanut oman koulun erääseen kuistikon kulmaukseen. Kaiteen puusauvat olivat minun oppilaitani, ja minä näyttelin koulumestarin osaa istuen ruokokeppi kädessä tuolilla heitä vastapäätä. Minä olin selvillä siitä, mitkä oppilaat olivat hyviä ja mitkä huonoja, erotinpa vielä selvästi rauhalliset vallattomista ja älykkäät tuhmista. Kehnot oppilaat olivat pian kärsineet iskuistani siinä määrin, että olisivat varmaan menettäneet henkensä, jos heillä olisi se ollut. Ja mitä enemmän he iskuistani kärsivät, sitä enemmän he ärsyttivät kiukkuani, kunnes en enää tietänyt, kuinka heitä riittävästi kurittaisin. Yksikään heistä ei ole enää olemassa voidakseen todistaa, kuinka kamalasti minä tyrannisoin tuota mykkää luokka-parkaani. Puiset oppilaani on myöhemmin korvattu rautaisilla, ja kukaan nuoremman polven jäsen ei ole ottanut heitä sillä tavoin kasvattaaksensa — eikä olisi tietenkään voinut heihin niin väkevästi vaikuttaa.

Olen sittemmin oivaltanut, kuinka paljoa helpompaa on omaksua menetelmä kuin asia itse. Minä olin ilman minkäänlaista vaikeutta omaksunut opettajieni koko kärsimättömyyden, kiivauden, puolueellisuuden ja väärämielisyyden, mutta heidän opetuksensa minä olin jättänyt huomioonottamatta. Ainoana lohdutuksenani on, ettei minulla ollut valtaa kohdistaa noita julmuuksiani mihinkään tuntevaan olentoon. Mutta kaikesta puisten oppilaitteni ja seminaarin elävien kasvattien välisestä erosta huolimatta minun psykologiani oli sama kuin koulumestarien.

Minä en varmaankaan ollut kauan Itämaisessa seminaarissa, sillä olin vielä aivan nuori tullessani Normaalikouluun. Ainoa seikka, minkä siitä vielä muistan, on se, että kaikkien oppilaiden täytyi ennen opetuksen alkua istua rivissä parvekkeella ja laulaa tai lausua joitakin säkeitä. Tarkoituksena oli ilmeisesti siten tuoda päivän yksitoikkoisuuteen iloista ainesta.

Sanat olivat valitettavasti englanninkieliset ja sävel samoin muukalainen, joten meillä ei ollut hämärintäkään aavistusta, millaista loitsua siinä lausuelimme, ja harjoituksen mieletön yksitoikkoisuus ei sekään ollut omansa meitä ilahduttamaan. Se ei kumminkaan häirinnyt koulun johtajien ylhäistä itsekylläisyyttä. He olivat tuon erinomaisen nautinnon meille toimittaneet ja pitivät tarpeettomana tiedustella armollisen lahjansa käytännöllisiä vaikutuksia; he olisivat, luultavasti lukeneet pojille rikokseksi, elleivät he olleet onnelliset velvollisuutensa mukaan. Joka tapauksessa he tyytyivät ottamaan laulun, tekstin samoinkuin sävelenkin, sellaisenaan samasta englantilaisesta kirjasta, josta olivat teoriansakin ammentaneet.

Se kieli, joksi englanti meidän suussamme suli, on epäilemättä kielentutkijalle varsin mielenkiintoinen. Muistan nyt yhden ainoan säkeen:

Kalloki pulloki singill mellaling mellaling mellaling.

Ankarasti asiaa miettien olen onnistunut selvittämään osan alkuperäistä tekstiä. Arvoituksena pysyy vielä, mikä sana oli kallokiksi muovautunut. Muu merkitsi luullakseni tätä:

… full of glee, singing merrily, merrily, merrily! (Riemua täynnä, laulaen hilpeästi, hilpeästi, hilpeästi.)

Sukeltaessaan esiin unohduksen usvista ja käydessään kirkkaammiksi minun Normaalikoulua koskevat muisteloni eivät ilmene millään tavoin miellyttävinä. Jos olisin voinut seurustella toisten poikien kanssa, niin oppimisen tuskat eivät varmaankaan olisi tuntuneet minusta niin sietämättömiltä. Mutta se osoittautui mahdottomaksi — useimpien poikien käytös ja tottumukset olivat siinä määrin rivot. Niinpä astelinkin välihetkinä toiseen kerrokseen ja kuluttelin aikaani katselemalla ikkunasta kadulle. Minä laskin: vuosi — kaksi vuotta — kolme vuotta — miettien, kuinka monta ajastaikaa minun olisi siten vietettävä.

Opettajista minä muistan yhden ainoan, jonka kieliparsi oli niin siivoton, että pelkän häneen kohdistuvan halveksimisen vuoksi itsepintaisesti kieltäydyin vastaamasta mihinkään hänen kysymykseensä. Niin minä istuin koko vuoden ääneti ja viimeisenä hänen luokassansa, ja toisten oppilaiden ahkerasti uurastaessa minulla oli aikaa syventyä monenkin pulmallisen ongelman ratkaisemiseen.

Eräs sellainen minua usein voimallisesti askarruttava probleema oli tämä: kuinka voisi voittaa vihollisen ilman aseita? Muistan vieläkin, mitä kaikkea siinä mietiskelin tehtäviänsä kertovien poikien äänten ympärilläni hymistessä. Kunhan vain saisin kunnollisesti opetetuksi joukon koiria, tiikereitä ja muita villejä eläimiä ja asettaisin ne riviin taistelutanterelle, niin olisihan siinä jo innostava alkunäytös. Kun sitten vielä osoittaisimme persoonallista urheutta, niin voitto olisi epäilemättä saavutettavissa. Ja mitä eloisampana tuon ihmeen yksinkertaisen sotatempun kuva mielessäni esiintyi, sitä varmemmaksi kävi minun puolueeni voitto. Työn ollessa minulle vielä vierasta olin aina helposti keksinyt itselleni oikoteitä päämäärän saavuttamiseen, mutta alettuani tehdä työtä olen havainnut, että vaivalloinen pysyy vaivalloisena ja hankala hankalana. Tuo ei tietenkään ole mikään lohdullinen oppi, mutta missään tapauksessa se ei ole niin ikävä kuin se harmi, johon oikoteiden etsiminen välttämättä johtaa.

Käytyäni koulua vuoden ajan jouduin toisten keralla osoittamaan tutkinnossa bengalinkielen taitoani. Minä sain kaikkein parhaat arvolauseet tutkijalta, Madhusudan Vatshaspatilta. Opettaja jätti koulun johtokunnalle valituksen väittäen minua erikoisesti suositun. Niinpä minua tutkittiin uudelleen koulun ylitarkastajan istuessa tutkijan vieressä. Tälläkin kertaa minä sain ensimmäisen sijan.

SÄESEPPONA

Minä en varmaankaan ollut silloin kahdeksaa vuotta vanhempi. Dzhjoti, pikkuserkkuni, oli minua koko joukon iäkkäämpi. Hän oli vast'ikään tutustunut englantilaiseen kirjallisuuteen ja lausueli varsin mielellään Hamletin monologia. En tiedä, miten hänen mieleensä lienee johtunut ryhtyä opastamaan minua, joka olin vielä lapsi, runojen sepittämiseen. Eräänä ehtoopäivänä hän kutsutti minut huoneeseensa ja kehoitti minua rakentamaan runoa selittäen minulle sitten neljätoistatavuisen pajar -säkeen luonteen.

Siihen saakka olin nähnyt säkeitä ainoastaan painetuissa kirjoissa — niissä ei näkynyt mitään korjattuja virheitä, ei mitään ilmeistä epäilyksen, vaivan tai inhimillisen heikkouden merkkiä. Minä en olisi missään tapauksessa uskaltanut kuvitella parhain ponnistuksinkaan tuottavani sellaista runoutta.

Eräänä päivänä yllätettiin talossamme varas. Uteliaisuuden valtaamana ja kuitenkin täynnä pelkoa ja vapistusta minä uskaltauduin häntä katselemaan. Minä havaitsin hänet aivan tavalliseksi ihmiseksi! Ja kun ovenvartijamme sitten käsitteli häntä hieman kovakouraisesti, niin minä tunsin suurta sääliä. Samanlaisiin kokemuksiin johti minut runous.

Kun huomasin, että ne pari sanaa, jotka olin liittänyt toisiinsa miten hyväksi näin, muodostivat pajar -säkeen, niin runoilemisen taide oli äkkiä menettänyt minun silmissäni kunniansa koko hohteen. Ja kun nyt toisinaan näen, kuinka runoustaide-raukkaa pahoinpidellään, niin tunnen ihan samanlaista sääliä kuin varasta kohtaan aikoinani. Monesti olen ollut taipuvainen auttamaan, mutta en ole kyennyt pidättämään hyökkäyshaluisia käsiä. Varkaat eivät varmaankaan ole kärsineet niin paljon eivätkä niin lukuisien ahdistajien vuoksi.

Kun ensimmäinen kunnioittavan arkuuden tunto oli voitettu, ei minua enää voinut mikään pidättää. Erään tilamme virkailijan suosiollisella avulla minä hankin itselleni sinisen kirjoitusvihkon, viivoitin sen lyijykynällä omin käsin, joskaan en kovin säännöllisesti, ja aloin piirtää siihen säkeitä lapsellisen suurin ja kömpelöin kirjaimin.

Niinkuin nuori hirvi, joka versovilla sarvillansa puskee puuta ja maata, kävin minäkin sykähtelevine runosuonineni suureksi vastukseksi. Ja vieläkin suuremmassa määrässä oli niin laita vanhemman veljeni,[6] joka minun saavutuksistani ylpeillen ryhtyi innokkaasti etsimään talosta soveliaita kuulijoita.

Muistan, kuinka me molemmat eräänä päivänä, palatessamme pohjakerroksessa olevista toimistohuoneista, missä olimme menestyksellisesti ahdistelleet virkailijoita, kohtasimme Kansallislehden toimittajan Nabagopal Mitterin, joka oli vast'ikään taloon saapunut. Veljeni kävi suoraa päätä hänen kimppuunsa: "Kuulkaahan, Nabagopal Babu, ettekö tahdo kuulla runoa, jonka Rabi on kirjoittanut?" Runo esitettiin välittömästi.

Teosteni lukumäärä ei ollut silloin vielä suuri. Runoilija voi kantaa kaikki tuotteensa taskuissaan. Minä olin kirjailija, kirjanpainaja ja kustantaja samalla kertaa; reklaamista huoltapitävä veljeni oli ainoa apulaiseni. Minä olin sepittänyt muutamia säkeitä Lootuskukasta, ja juuri ne minä esitin Nabagopal Babulle siinä portaitten edessä ääneni kohotessa samoihin korkeuksiin kuin innostuksenikin. "Kas niin!" virkkoi hän hymyillen. "Mutta mikä on dvirepha?"[7]

En enää muista, kuinka olin tuon sanan tavoittanut. Tavanomainen nimi olisi soveltunut yhtä hyvin runomittaan. Mutta juuri tuohon sanaan minä olin koko runoelmassani kiinnittänyt kaikki toivoni. Virkailijoihimme se epäilemättä oli vaikuttanut tehokkaasti. Nabagopaliin se, ihme kyllä, ei vaikuttanut ollenkaan — päinvastoin: hän hymyili! Hänessä ei voinut olla paljoakaan älyä, siitä olin varma. Minä en lukenut säkeitäni hänelle enää milloinkaan. Olen sittemmin ehtinyt melkoista vanhemmaksi, mutta en ole vieläkään saanut parempaa selkoa kuulijan ymmärrystoimintojen ydinominaisuuksista. Hymyilipä Nabagopal Babu miten hyvänsä, sana dvirepha säilytti järkähtämättä paikkansa, se istui siinä kuin hunajan humaltama mehiläinen.

ERINÄISIÄ OPINTOJA

Eräs Normaalikoulun opettajista antoi meille vielä yksityisopetusta kotonamme. Hän oli laiha, kasvot olivat ikäänkuin kuivuneet, ääni vihlova. Koko mies oli ilmeinen ruokokeppi. Oppitunnit olivat kuudesta puoli kymmeneen aamulla. Hänen johdollansa suorittamamme luvut ulottuivat bengalinkielisistä kirjallisista ja luonnontieteellisistä lukemistoista Meghnadvadha-eepokseen asti.

Velisarjamme kolmas mies pyrki innokkaasti jakamaan meille monipuolisia tietoja. Niinpä meidän täytyikin kotona suorittaa paljoa enemmän kuin koulussa vaadittiin. Meidän oli noustava ennen aamun koittoa ja aluksi suoritettava muutamia painiharjoituksia pelkkiin lanneliinoihin puettuina. Sitten me heitimme viipymättä nutut pölyisten ruumiittemme verhoksi ja kiiruhdimme kirjallisuus-, luvunlasku-, maantiede- ja historiatunneillemme. Kun sitten palasimme koulusta, olivat piirustuksen ja voimistelun opettajat jo meitä odottamassa. Illalla tuli Aghor Babu opettamaan meille englanninkieltä. Vasta yhdeksän jälkeen me olimme vapaat.

Sunnuntaiaamuna olimme Vishnun luona laulua oppimassa. Sitten saapui melkein joka sunnuntai Sitanath Datta harjoittamaan kanssamme käytännöllistä fysiikkaa. Se herätti minussa suurta mielenkiintoa. Muistan vielä selvästi, kuinka jouduin ihmettelemään, kun hän piti sahajauhoilla sekoitettua vesimäärää lasiastiassa liekin yläpuolella osoittaen meille, miten kevyempi lämmin vesi kohosi pinnalle ja kylmempi painui pohjaan ja miten vesi lopulta alkoi kiehua. Olinpa myös kovin ylpeä oppiessani tietämään, että vesi on maidosta erotettavissa ja että maito keitettäessä sakenee, koska vesi irtautuu yhdistyksestä höyryn muodossa. Sunnuntai ei sunnuntailta tuntunutkaan, ellei Sitanath Babu saapunut.

Eräällä toisella tunnilla selitti meille perinpohjaisesti ihmisen luustoa eräs Campbellin lääketieteellisen opiston ylioppilas. Sitä tarkoitusta varten oli kouluhuoneeseemme ripustettu luuranko, jonka luut oli kiinnitetty yhteen rautalangalla. Vihdoin oli vielä aikaa varattu mestari Heramba Tatvaratnalle, joka opetti meitä ulkomuistista laskettelemaan sanskritin sääntöjä. En tiedä, mikä oli enemmän leukaamurtavaa: luiden luetteleminen vai kieliopintekijöiden sutrain saneleminen. Viimeksimainitut luullakseni veivät siinä suhteessa voiton.

Englanninkieltä me aloimme oppia vasta sitten, kun olimme ehtineet tutustua bengalinkielen alkeisiin. Aghor Babu, opettajamme, opiskeli lääketiedettä ja tuli senvuoksi vasta illalla jakamaan meille opetusta.

Kirjat kertovat tulen keksimisen olleen ihmisen suurimpia voittoja. En tahdo väittää vastaan. Mutta siitä huolimatta minusta tuntuu siltä, kuin pienet linnut olisivat erikoisen onnelliset sen vuoksi, etteivät heidän vanhempansa voi sytyttää heille iltasella lamppuja. Heidän kielituntinsa ovat varhain aamulla, ja helppo on havaita, kuinka iloisesti he opiskelevat. Ei tietenkään pidä unohtaa, ettei heidän ohjelmaansa kuulu englanninkieli!

Meidän opettajamme terveys oli niin hyvä, etteivät hänen oppilaittensa yhteiset hartaimmatkaan anelut voineet pidättää häntä kertaakaan tulemasta. Erään kerran hän sentään joutui vuoteen omaksi, kun lääketieteellisen opiston intialaisten ja eurasialaisten oppilaiden kesken syntyneessä kahakassa heitettiin tuoli hänen päähänsä. Tapahtuma oli valitettava, mutta me emme kyenneet puolestamme tuntemaan surua sen johdosta, ja opettajamme parantuminen näytti mielestämme tapahtuvan tarpeettoman nopeasti.

On ilta. Sade valuu tulvina. Meidän kadullamme on vettä polveen asti. Lampi on peittänyt tulvallansa puutarhan, joten vedestä pistävät esiin ainoastaan bael -pensaan tuuheat latvukset. Meidän koko olemuksemme uhoo tänä viehättävänä sadeiltana ihastustansa niinkuin kadamba -kukka tuoksuansa. Opettajamme olisi pitänyt tulla jo muutamia minuutteja sitten. Mutta varma ei asia kumminkaan ole…! Me istumme kadunpuolisella kuistikolla tuijotellen pelon vallassa kadulle. Yht'äkkiä sydäntämme kouristaa. Tuttu musta sateenvarjo on sukeltanut näkyviin kulmauksen takaa kukistumatta sellaisessakaan säässä. Eikö tuo voisi olla joku muu? Eipä suinkaan! Suuresta, avarasta maailmasta löytynee vielä toinen yhtä itsepintainen kuin hän, mutta meidän pienen katumme varrelta ei.

Ajatellessani hänen toimintaansa kokonaisuudessaan en voi nimittää Aghor Babua ankaraksi opettajaksi. Hän ei hallinnut meitä ruokokepin avulla. Hänen moitteensakaan eivät milloinkaan muuttuneet sättimiseksi. Mutta olkootpa hänen persoonalliset ansionsa olleet mitkä tahansa, hänen tuntinsa olivat illalla ja hän opetti englanninkieltä! Olenpa varma siitä, että itse taivaan enkelikin ilmenisi jokaiselle bengalilaispojalle todellisena Tuonen viestintuojana, jos hän saapuisi surkean koulupäivän jälkeen illalla, sytyttäisi lohduttoman himmeän lampun ja alkaisi opettaa hänelle englanninkieltä.

Hyvin muistan vielä sen päivän, jolloin opettajamme yritti saada meitä tajuamaan englanninkielen viehättävyyttä. Hän lausui siinä tarkoituksessa mahtipontisesti muutamia säkeitä — runoako vai suoranaista, se jäi meille selviämättä — eräästä englantilaisesta kirjasta. Vaikutus oli ylen odottamaton. Me nauroimme niin hillittömästi, että hänen täytyi päästää meidät sinä iltana vapaiksi. Silloin hän varmaan oivalsi, ettei tehtävä suinkaan ollut helppo — että meidän voittaminen vaatisi vuosikausia kestävää taistelua.

Aghor Babu yritti toisinaan tuoda mukanansa tieteen vilvoittavia tuulosia kouluhuoneemme yksitoikkoista harmautta hälventämään. Eräänä päivänä hän veti taskustansa paperiin käärityn esineen ja virkkoi: "Minä näytän teille tässä Luojan ihmeellisen taideteoksen." Samalla hän avasi käärön kirvoittaen siitä näkyviimme osan ihmisen äänielimiä, joiden mekanismin merkillisyyttä alkoi meille selvitellä.

Muistan vielä, kuinka tuo minua järkytti. Olin aina luullut koko ihmisen puhuvan — en ollut aavistanutkaan, että puhetoimintoa kävi käsitteleminen sillä tavoin erikseen. Olkoonpa jonkin osan mekanismi miten ihmeellinen tahansa, se on varmasti vähäpätöisempi kuin koko ihminen. Minä tosin en tuota silloin itselleni tarkoin selvittänyt, mutta ajatus oli kumminkin aavistavan tuntoni pohjana. Se seikka, että opettaja oli jättänyt tuon totuuden huomaamatta, lienee ollut syynä siihen, ettei oppilas voinut yhtyä hänen selittäessään osoittamaansa innostukseen.

Erään toisen kerran hän vei meidät mukanansa lääketieteellisen opiston leikkaussaliin. Pöydällä lepäsi vanhan naisen ruumis. Tuosta minä en sen enempää välittänyt. Mutta lattialla lepäävä irtileikattu jalka sai minut kerrassaan suunniltani. Ihmisen näkeminen sellaisessa katkelmallisessa tilassa tuntui minusta niin kamalalta, niin mielettömältä, etten voinut moneen päivään vapautua tuon tumman, ilmeettömän jalan aiheuttamasta vaikutelmasta.

Ehdittyämme lukea Peary Sarkarin alkeiskirjat kävimme käsiksi McCullochin Lukukirjaan. Ruumiimme olivat päivän ponnistusten uuvuttamat, mielemme kaipasi sisäsuojien rauhaa, kirja oli paksu ja täynnä vaikeita sanoja, ja sisällyskään ei voinut olla kovin houkutteleva, sillä siihen aikaan Sarasvati[8]-emon äidillinen hellyys ei ollut vielä lainkaan ilmeinen. Koulukirjat eivät olleet täynnä kuvia kuten nyt. Sitäpaitsi seisoi jokaisen luvun alussa vartijana sarja sanoja toisistaan erotettuine tavuinensa ja sojottavilta pistimiltä näyttävine varoittavine korkomerkkeinensä sulkien lapsen mieleen johtavan tien. Minä yritin useat kerrat murtaa niiden suljettuja rivejä, mutta turhaan.

Opettajamme koetti toisinaan saada meidät häpeämään kertomalla jonkun toisen oppilaansa loistavista saavutuksista. Me häpesimme niinkuin pitikin, mutta tunsimme samalla vastenmielisyyttä tuota toista oppilasta kohtaan ja silmäilimme mustaa oppikirjaamme yhtä ilottomasti kuin ennenkin.

Kaitselmus on ihmistä armahtaen vuodattanut kaikkiin ikävystyttäviin asioihin unettavaa loihtuansa. Englannintuntimme olivat tuskin alkaneet, kun päämme jo alkoivat nuokkua. Silmien kostuttaminen kylmällä vedellä ja juoksu pitkin kuistikoita olivat lievikelääkkeitä, joiden vaikutus ei kauan kestänyt. Jos vanhin veljeni sattui kulkemaan ohitsemme ja näkemään, kuinka me epätoivoisesti taistelimme väsymystä vastaan, niin meidät vapautettiin loppuillaksi. Ja samassa silmänräpäyksessä oli uneliaisuutemme jo tiessään.

ENSIMMÄINEN MATKANI

Dengue-kuumeen kerran raivotessa Kalkuttassa osan suurta perhettämme täytyi asettua Tshatu Babun huvilaan virran varrelle. Me lapset jouduimme lähtemään mukaan.

Se oli ensimmäinen matkani. Gangesin ranta tervehti minua kuin ystävää jostakin edellisestä olemassaolosta. Palvelijain asunnon edustalla oli guava-lehto, ja minä vietin päiviäni istuen sen varjossa kuistikolla ja katsellen puunrunkojen välitse välkkyvää virtaa. Joka aamu herätessäni tuntui siltä, kuin olisi päivä saapunut luokseni kultareunusteisena kirjeenä, jossa minua odotti jokin ihmeellinen uutinen. Jotta pieninkään osanen ei joutuisi hukkaan, minä pukeuduin niin nopeasti kuin suinkin voin ja kiiruhdin ulos tähystyspaikalleni. Joka päivä näin Gangesin paisuvat ja alenevat vuoksi- ja luodevedet, lukuisat alukset viilettelivät kukin tavallansa pitkin virran pintaa, puiden varjot väistyivät lännestä itään, ja vastakkaisella rannalla, puiden varjoläikkien yläpuolella, pulppusi kultainen elämänveri illantaivaan lävistetystä rinnasta. Toisinaan päivä oli pilvinen varhaisesta aamusta alkaen; vastarannan metsä lepäsi tummana, ja tummat varjot väikkyivät virralla. Sitten alkoi äkkiä pauhata sade, joka himmensi näköpiirin: toisen rannan hämyinen rajaviiva lausui kyyneleiset jäähyväisensä, virran povea paisuttivat pidätetyt huokaukset, ja lehvistössä pääni päällä temmelsi kostea tuuli.

Minä tunsin itseni uudestisyntyneeksi päästyäni muurien, palkkien ja parrujen komeroista vapaaseen luontoon. Niin tutustuessani uudelleen kaikkiin olioihin minä olin näkevinäni häiritsevien, rumentavien verhojen väistyvän maailman ja itseni väliltä. Olenpa varma siitä, että se siirappi, joka kylmien lutshi -kakkujen keralla muodosti aamiaiseni, maistui yhtä hyvältä kuin Indran taivaassansa nauttima ambrosia, sillä kuolemattomuus ei piile nektarissa, vaan sen nauttijassa, ja jää saavuttamatta, jos sitä etsimme.

Talon takana oli muurin ympäröimä puutarha lammikkoineen, jonka veteen johtivat portaat, kylpytasanteelta. Tasanteen vierellä kasvoi suunnattoman suuri dzambolan -puu, ja ylt'ympäri seisoi taajoina ryhminä erilaisia hedelmäpuita, joiden varjoon piiloutuneena lampi lepäsi. Tuon yksinäisen pienen puutarhan hunnutettu kauneus viehätti minua sanomattomasti, aivan eri tavalla kuin talon etusivulta virralle päin avautuva laaja näköala. Se oli kuin talon morsian, joka lepää yksinään päivällislevollansa kauniisti kirjailemansa pieluksen varassa hiljaa kuiskaillen sydämensä salaisuuksia. Minä vietin monta keskipäivän hetkeä tuon jättiläispuun alla uneksien lammen syvyyksissä sijaitsevasta jakshain[9] kaameasta kuningaskunnasta.

Minun teki kovin mieleni päästä kerran näkemään bengalilaista maakylää. Sen lukuisat pienet rakennukset, olkikattoiset puistomajat, kujat ja uimarannat, vainiot ja torit, leikit ja juhlat, kaikki sen elämän ilmiöt sellaisina kuin mielikuvitukseni ne minulle esitti, vetivät minua kovin puoleensa. Sellainen kylä olikin kohta puutarhanmuurimme takana, mutta meitä oli kielletty siellä käymästä. Me olimme päässeet ulos häkistämme, mutta emme olleet vielä vapaat: istuimme oksalla, mutta jalkaa rasitti vielä kahle.

Eräänä aamuna kaksi vanhempaa veljeäni lähti kylään. Minä en kyennyt enää hillitsemään haluani, pujahdin huomaamatta ulos ja seurasin heitä vähän matkan päässä. Kulkiessani varjoisaa kujaa, joka johti tiheiden pensasaitojen välitse ja viheriäin vesikasvien peittämän lammen ohi, minä omaksuin ihastuneena kuvan toisensa jälkeen. Minä näen vieläkin alastoman miehen lammen rannalla vitkalleen pukeutumassa ja puhdistamassa hampaitansa pehmeäksi pureksitulla oksalla. Sattuivatpa sitten veljeni havaitsemaan, että minäkin olin tulossa. "Sinäkö täällä? Suori itsesi matkaan! Lähde heti takaisin!" he toruivat. He kerrassaan kauhistuivat minut nähdessään. Minä olin paljain jaloin, nuttuani ei peittänyt hartialiina tai päällysvaate, sanalla sanoen: minä en ollut siinä asussa, että olisin voinut soveliaasti lähteä ulkosalle. Ikäänkuin se olisi ollut minun syyni! Minullahan ei ollut sukkia eikä muutakaan ylimääräistä vaatetusta, joten minun ei ainoastaan täytynyt palata pettyneenä tällä kertaa, vaan oli yleensäkin luovuttava kaikista asian auttamista koskevista toiveista. Mutta jos pääsy kauemmaksi olikin takaa suljettu, niin etupuolella Ganges vapahti minut kaikesta vankeudesta: mieleni voi, milloin tahtoi, käydä johonkin iloisesti purjehtivaan alukseen ja kulkea sen mukana maihin, joiden nimeä ei yksikään maantieteen oppikirja mainitse.

Tämä tapahtui neljäkymmentä vuotta sitten. Senjälkeen en ole enää käynyt tuossa tshampak puiden varjostamassa huvilanpuutarhassa. Sama vanha rakennus ja samat vanhat puut ovat siellä varmaan vieläkin, mutta minä tiedän, ettei se kumminkaan enää ole sama — sillä mistäpä nyt ottaisin sen lapsellisen ihmettelyn ja ihastelun, jonka valossa sen muinoin näin?

Me palasimme kotiimme Kalkuttaan. Ja jokainen päiväni oli jälleen palanen, joka viskattiin Normaalikoulun ammottavaan kitaan.

RUNOLLISIA HARJOITUKSIA

Sininen kirjoitusvihkoni oli pian täynnä joka suuntaan kulkevia viivoja ja koukeroita kuin jonkin hyönteisen pesä. Nuoren kirjailijan hillitön käsi rypisti piankin sen lehdet, kulmat käpertyivät ja näyttivät käpälien tavoin pitelevän kiinni kirjoittamistani, kunnes jokin Baitarani -virta[10] vei sen mukanansa armeliaan unohduksen maille. Niin ne välttivät painokoneen kidutuksen ja voivat olla varmat siitä, ettei tarvinnut pelätä mitään uudestisyntymistä tähän murheen laaksoon.

Minä en voi väittää toimettomana todistajana silmäilleeni runoilijamaineeni leviämistä. Eräs opettajistamme, Satkari Babu, joka ei ollut luokkani opettajia, oli minuun hyvinkin mieltynyt. Hän oli kirjoittanut eläinoppia käsittelevän teoksen — toivottavasti ei kukaan epäystävällinen pilkkakirves käytä tuota seikkaa hänen kiintymyksensä selityksenä! Hän kutsutti minut eräänä päivänä luoksensa ja kysyi: "Sinäkö runoilet?" Minä en tahtonut asiaa salata. Siitä lähtien hän silloin tällöin kehoitti minua täydentämään nelirivistä säkeistöä, jonka annettuun säepariin minun oli liitettävä toinen itse sepittämäni.

Johtajamme Gobinda Babu oli erittäin tummapintainen, pieni ja pyylevä. Mustiin vaatteisiinsa puettuna hän istui toimistohuoneessaan toisessa kerroksessa asiakirjojansa hoitaen. Me pelkäsimme häntä kaikin, sillä hän oli ruokokepin valtias. Kerran minä pakenin eräiden ahdistajien tieltä hänen huoneeseensa. Ahdistajina oli viisi tai kuusi vanhempaa poikaa. Minulla ei ollut puolellani mitään muuta todistajaa kuin kyyneleni. Minä voitin asian, ja siitä lähtien minulla oli erikoinen sija Gobinda Babun sydämessä.

Eräänä päivänä hän kutsui minut välihetken aikana huoneeseensa. Minä lähdin sinne peläten ja vapisten, mutta olin tuskin ehtinyt astua sisään, kun hänkin tiedusteli minulta: "Sinäkö runoilet?" Minä olin kärkäs tunnustamaan. Hän antoi tehtäväkseni sommitella runon jostakin ylevästä siveellisestä periaatteesta, en muista enää mistä. Ainoastaan ne, jotka ovat olleet hänen oppilainansa, tietävät, kuinka suunnatonta alentuvaisuutta ja ystävällisyyttä sellainen häneltä tuleva toimeksianto merkitsi. Saatuani seuraavana päivänä säkeet valmiiksi minä jätin ne hänelle. Hän vei minut mukanansa korkeimpaan luokkaan ja asetti seisomaan poikien eteen. "Lausu se!" kehoitti hän. Ja minä lausuin kaikuvin äänin.

Tuo moraalinen runoelma oli kiitettävä ainoastaan sikäli, että se aivan pian hävisi. Sen moraalinen vaikutus luokkaan ei ollut suinkaan rohkaiseva — missään tapauksessa se ei herättänyt tekijään kohdistuvia kunnioituksen tunteita. Useimmat olivat varmat siitä, etten minä ollut runoa itse tehnyt. Eräs sanoi voivansa näyttää kirjan, josta sen olin jäljentänyt, mutta kukaan ei kehoittanut häntä niin tekemään; todistaminen on kiusallista niille, jotka mielellään muutenkin uskovat. Runollisen maineen tavoittelijoiden lukumäärä alkoi siitä pitäen arveluttavasti lisääntyä; sitäpaitsi olivat käytetyt menettelytavat sellaiset, ettei niistä sopinut toivoa voittoa siveelliselle kehitykselle.

Nykyjään ei ole ollenkaan merkillistä, jos joku poika sepittää säkeitä. Runous on kadottanut sädekehänsä. Muistan vielä, kuinka niinä aikoina pidettiin niitä harvoja naisia, jotka runoilivat, jumalallisina ihmeolentoina. Kun nykyaikana kuullaan puhuttavan jostakin nuoresta naisesta, joka ei runoile, niin suhtaudutaan asiaan epäilevästi. Nykyjään runous versoo jo paljoa ennen koulun korkeimpaan luokkaan ehtimistä, ja yksikään nykyinen Gobinda Babu ei välittäisi vähääkään puheenaolleesta runollisesta suorituksesta.

SRIKANTHA BABU

Siihen aikaan minulla oli onni löytää kuulija, jonka vertaista ei varmaankaan ole toista. Hänellä oli niin erinomainen kyky nauttia kuulemastansa, että hän olisi jo sen vuoksi ollut kerrassaan mahdoton minkään kuukauslehtemme kirjalliseksi arvostelijaksi. Tuo vanha mies muistutti mitä elävimmin täysin kypsää mangopuun marjaa: hänen olemuksessaan ei ollut hapon jälkeäkään eikä yhtäkään karkeata säiettä. Hänen lempeiden, sileiksiajeltujen kasvojensa yli kaartui avara kalju päälaki, suussa hänellä ei ollut vaivoinansa yhtään hammasta eikä hampaan tynkääkään, ja hänen suurissa, hymyilevissä silmissään loisti alinomainen ilo. Kun hän puhui pehmein syvin äänin, niin hänen suunsa, silmänsä, kätensä ja koko olemuksensa puhuivat nekin. Hän kuului vanhan persialaisen kulttuurin piiriin eikä ymmärtänyt sanaakaan englanninkieltä. Hänen eroamattomina kumppaneinansa olivat vasemman käden hoitelema piippu ja sylissä lepäävä sitar, ja hänen kurkustansa kumpusi lakkaamaton laulu.

Srikantha Babu ei kaivannut mitään nimenomaista esittelyä, sillä kukaan ei voinut vastustaa hänen lapsensydämensä luontaista tenhoa. Kerran hän vei meidät mukanansa suureen englantilaiseen valokuvaamoon kuvauttaakseen itsensä meidän kerallamme. Siellä hän kertoi vilpittömään tapaansa, hindustanin- ja bengalinkieltä sekaisin käytellen, olevansa köyhä mies, mutta kovin haluavansa saada nimenomaan tämän valokuvan, ja voittikin liikkeenjohtajan sydämen siinä määrin puolellensa, että hän hymyillen suostui maksua alentamaan. Ja niin lapsellisen vilpitön oli Srikantha Babun käytöstapa, niin kaukana olivat hänestä kaikki pahennuksen herättämistä koskevat ajatukset, ettei sellainen tinkiminen tuntunut ollenkaan sopimattomalta tuossa jäykän juhlallisessa englantilaisessa liikkeessä. Toisinaan hän vei minut mukanansa erään eurooppalaisen lähetyssaarnaajan luo. Sielläkin hän verrattomasti vilkastutti seuraa leikeillään ja lauluillaan, huvittamalla lähetyssaarnaajan pientä tyttöä ja mitä ehdottomimmin ihailemalla talon emännän kautokengässä piilevää pienoista jalkaa. Joku toinen niin merkillisesti käyttäytyvä henkilö olisi epäilemättä tuntunut kiusalliselta, mutta hänen ilmeinen vilpittömyytensä miellytti kaikkia ja pakotti heidät hänen iloonsa yhtymään.

Epäkohteliaisuus ja julkeuskaan eivät voineet mitään Srikantha Babulle. Siihen aikaan asui talossamme eräs verrattain mainehikas laulaja. Päihdyksissä ollessaan hän pilkkaili Srikantha Babu raukan laulua ollenkaan valikoimatta lauseparsiansa. Srikantha Babu sieti sen aivan tyynesti yrittämättä puolestaan loukata. Kun miehen sietämätön karkeus vihdoin johti hänen karkoittamiseen, niin Srikantha Babu kävi innokkaasti pitämään hänen puoltansa. "Eihän syy ollut hänen", huomautti hän, "vaan paloviinan".

Hän ei voinut suhtautua rauhallisesti kenenkään kärsimyksiin, eipä edes kuulla niistä kerrottavankaan. Jos siis joku pojista halusi häntä kiusata, niin hänen tarvitsi vain lukea joitakin kohtia Vidjasagarin teoksesta Sitan karkoitus. Se kidutti häntä kovin, hän ojensi kätensä torjuen ja rukoili lukijaa lopettamaan.

Tämä vanhus ei ollut ainoastaan meidän, vaan myöskin isäni ja vanhempien veljiemme ystävä. Hän oli samanikäinen meidän kaikkien kanssa. Samoinkuin puro osaa leikitellä jokaisella kivellä ja karkeloida sen keralla, samoin riitti hänelle vähäisinkin asia sanomattoman ilon aiheeksi. Kerran olin sepittänyt hymnin, jossa koskettelin asiaankuuluvalla tavalla tämän maailman koettelemuksia ja murheita. Srikantha Babu uskoi varmasti, että isäni kovin ihastuisi tutustuessaan sellaiseen uskonnollisen runouden helmeen. Rajattoman innostuksensa vallassa hän tarjoutui sen hänelle itse esittämään. Onneksi minä en sattunut olemaan läsnä, vaan kuulin vasta jälkeenpäin isääni kovin huvittaneen sen seikan, että maailman kärsimykset olivat ylen varhain yllyttäneet hänen nuorinta poikaansa runollisiin vuodatuksiin. Olen varma siitä, että Gobinda Babu, koulunjohtaja, olisi suhtautunut kunnioittavammin niin vakavaa aihetta koskeviin ponnistuksiini.

Laulussa minä olin Srikantha Babun lempioppilas. Hän oli opettanut minut laulamaan: "Ah, kauas häipyneet on Vradzhan vainiot"[11] ja kuljetti minua nyt mukanansa kaikkiin huoneisiin sitä esittämään. Minä lauloin, hän säesti kilkutti sitarillansa, ja kun ehdittiin kertosäkeeseen, niin hän yhtyi lauluun toistaen sitä toistamistaan samalla hymyillen ja nyökyttäen päätänsä jokaiselle, ikäänkuin olisi tahtonut heitä rohkaista runsaisiin suosionosoituksiin.

Isääni hän hartaasti kunnioitti. Erääseen hänen laulamaansa säveleen oli sepitetty hymni: "Sillä hän on meidän sydäntemme sydän." Laulaessaan sitä isälleni Srikantha Babu viehättyi siinä määrin, että hypähti seisaallensa, helisytti voimallisesti sitariansa laulaessaan "Sillä hän on meidän sydäntemme sydän" ja heilahdutti sitten kättänsä kohti isäni kasvoja muuttaen samassa tekstiä: "Sillä sinä olet meidän sydäntemme sydän."

Kun vanhus kävi viimeisen kerran isääni tervehtimässä, niin viimeksimainittu, itse vuoteen omana, asui eräässä virran varrella sijaitsevassa huvilassa Tshinsurassa. Srikantha Babu, joka oli jo sairautensa viimeisissä vaiheissa, ei kyennyt enää auttamatta nousemaan, ja hänen täytyi työntää silmäluomensa auki voidakseen nähdä. Siinä tilassa hän matkusti, tyttärensä hoivaamana, asuinpaikastansa Birbhumista Tshinsuraan. Ankarasti ponnistaen hän sai vielä kerran kunnioittavasti koskettaneeksi isäni jalkoja ja palasi sitten asuntoonsa, missä kuoli pari päivää myöhemmin. Hänen tyttärensä kertoi minulle jälkeenpäin, että hän oli lähtenyt ikuiseen nuoruuteen hymisten laulua: "Kuinka suloinen onkaan armosi, Herra!"

BENGALIN-OPINTOMME PÄÄTTYVÄT

Koulussa me olimme silloin viimeisenedellisellä luokalla. Kotona harjoittamamme bengalinkielen opinnot olivat johtaneet meidät paljoa kauemmaksi kuin koulun ohjelma edellytti. Me olimme tutkineet Akshai Dattan "Yleistajuisen fysiikan" ja olimme suoriutuneet myös Meghnadvadha-eepoksesta. Luonnontiedettä meille opetettiin ilman havaintovälineitä, joten tietomme oli pelkkää kirjaviisautta. Siihen käyttämämme aika oli tosiaankin kerrassaan tuhlattu; olisipa minun mielestäni ollut paljoa parempi, jos se olisi tuhlattu joutilaisuuteen. Meghnadhvadhakaan ei tuottanut meille suurta iloa. Maukkainkaan makupala ei ole meille nautinnoksi, jos se singotaan vasten otsaamme. Ja kun eeposta käytellään kieliopin opettamiseen, niin onpa kuin käytettäisiin miekkaa partaveitsenä — paha miekalle, paha leualle. Runouden opetuksellisessa käsittelyssä on asetuttava tunne-elämän kannalle; jos siinä pidetään silmämääränä vain kielioppia ja sanakirjaa, niin ei varmaankaan saavuteta Sarasvati-jumalattaren suosiota.

Normaalikoulussa harjoittamamme opinnot päättyivät varsin äkkiä. Asian laita oli näin. Eräs koulumme opettajista halusi lainata kirjastostamme isoisäni elämäkerran, jonka oli kirjoittanut Mitra. Serkkuni ja luokkatoverini Satja rohkeni ottaa esittääkseen pyynnön isälleni. Mutta sitten hän johtui siihen päätökseen, ettei ollut hyvä puhutella häntä jokapäiväisellä bengalinkielellä. Senvuoksi hän sommitteli itselleen lauseen vanhaa kirjakieltä ja esitti sen niin ylen huolellisesti, että isäni ilmeisesti johtui ajattelemaan bengalinopintojemme jo ehtineen hieman liian pitkälle ja olevan vaarassa käydä liiallisiksikin. Seuraavana aamuna, kun pöytämme oli jo tavallisuuden mukaan asetettu etelänpuoliselle kuistikolle, mustataulu riippui naulassaan ja kaikki oli valmiina, jotta Nilkamal Babu voi aloittaa opetuksensa, meidät kaikki kolme kutsuttiin yläkertaan isäni huoneeseen. "Te saatte lopettaa bengalinkielenopintonne", virkkoi hän. Sydämemme olivat ilon huumeessa.

Nilkamal Babu odotti alakerrassa, kirjamme lepäsivät avoimina pöydällä, ja hän epäilemättä harkitsi, eikö olisi syytä tutkia vielä kerran Meghnadhvadha alusta loppuun meidän kerallamme. Mutta samoinkuin kuolinvuoteella lepäävästä jokapäiväisen elämän puuhat näyttävät epätodellisilta, samoin muuttui meidänkin silmissämme kohta kaikki, mestaristamme aina siihen naulaan saakka, jossa mustataulu riippui, pelkäksi haamuksi. Ainoana huolenamme oli, kuinka saisimme uutisemme soveliaalla tavalla ilmoitetuksi Nilkamal Babulle. Melkoista itsehillintää käytellen onnistuimme sen vihdoin suorittamaan mustalletaululle piirrettyjen mittausopillisten kuvioiden ihmetellen tuijotellessa ja Meghnadvadhan silosäkeen osoittaessa ilmeistä ällistystä.

Lähtiessään mestarimme lausui: "Velvollisuuteni on toisinaan pakottanut minua kohtelemaan teitä ankarasti — älkää kantako minulle senvuoksi kaunaa. Myöhemmin te opitte ymmärtämään, mikä arvo oppimallanne on."

Minä olen oppinut sen ymmärtämään. Oman kielemme opinnot elvyttivät meidän henkeämme. Oppimisen tulisi mahdollisimman suuressa määrässä noudattaa ravitsemistoimintaa. Kun jo ensimmäinen suupala maistuu hyvältä, niin sulatuselimet alkavat kohta toimia, ennenkuin joutuvat rasitetuiksi, joten sulatusnesteet pääsevät täysin vaikuttamaan. Aivan toisin on laita, kun bengalilaista poikaa aletaan opettaa englanninkielellä. Ensimmäinen pala on murtaa molemmat hammasrivit hänen suustansa — siellä tapahtuu todellinen maanjäristys! Ja kun hän vihdoin havaitsee, ettei suupala kuulu kivikuntaan, vain on sulava makeinen, niin puolet hänelle suodusta elämänajasta on ehtinyt kulua. Oikeinkirjoitusta ja kielioppia märehdittäessä sisäinen ihminen jää nälkäiseksi, ja kun hän vihdoin maistaa mitä pureksii, niin ruokahalu on sillävälin hävinnyt. Ellei koko ihmismieli ole alun pitäen toiminnassa, niin sen voimat eivät pääse milloinkaan täysin kehkeytymään. Kaikkien ympärillämme vaatiessa englanninkielistä opetusta velisarjamme kolmas mies oli kyllin urhoollinen vaatiakseen bengalinopintojemme suorittamista. Hänelle olkoon vielä taivaassa harras kiitokseni.

PROFESSORI

Kun olimme jättäneet Normaalikoulun, meidät lähetettiin Bengalin akademiaan, eurasialaiseen laitokseen. Me tunsimme arvomme kovin lisääntyneen ja olimme nyt saavuttaneet ainakin vapauden ensimmäisen esikartanon. Itse asiassa olikin suurempi vapaus ainoa tuossa akademiassa saavuttamamme voitto. Me emme ymmärtäneet mitään siitä, mitä meille opetettiin, emmekä ollenkaan yrittäneetkään mitään oppia, ja kukaan ei näyttänyt olevan siitä millänsäkään. Oppilaat olivat kiusallisia, mutta eivät vastenmielisiä — ja se oli suuri lohdutus. He kirjoittivat kämmenpohjaansa "Aasi" ja löivät sen selkäämme huutaen ystävällisesti: "Hei vaan!" He antoivat takaapäin iskun kylkiluillemme ja silmäilivät sitten viattomina toisaalle. Ylenkypsien banaanien mehua he vuodattivat päälaellemme ja pakenivat huomaamattamme. Joka tapauksessa tuntui siltä, kuin olisimme kohonneet liejusta kivikkoon; meitä kiusattiin, mutta ei loattu.

Tämä koulu oli eräässä suhteessa minulle varsin edullinen. Siellä näet kukaan ei hellinyt sellaisia turhia toiveita, että meidänlaisten poikien opillista kasvatusta voisi mitenkään edistää. Se oli pieni laitos, jolla oli mitättömät tulot, joten johtajat havaitsivat meissä erään tärkeän edun: me suoritimme koulumaksumme säännöllisesti. Niinpä ei edes latinan kielioppi muodostunut meille kompastuskiveksi, ja suunnattomimmatkin virheet jättivät selkämme täyteen terveyteen. Se ei suinkaan johtunut meihin kohdistuvasta säälistä — koulunjohtajat olivat puhuneet opettajille!

Mutta miten vaaraton laitos lieneekin ollut, se oli joka tapauksessa koulu. Huoneet olivat kamalan synkät, niiden seinät seisoivat ympärillämme kuin vartioivat poliisimiehet. Rakennus muistutti pikemmin kyyhkyslakkaa kuin ihmisasumusta. Siinä ei ollut yhtään koristusta, ei kuvia, ei värin jälkeäkään, ei mitään sellaista, mikä olisi voinut viehättää pojan mieltä. Oli jätetty kerrassaan huomioonottamatta se tosiasia, että myötä- ja vastatunnoilla on lapsen mielessä tärkeä sijansa. Astuessamme portista koulun ahtaalle pihalle me niin ollen tunsimme koko olemuksemme masentuvan — ja koulun laiminlyöminen muuttui pysyväiseksi viaksemme.

Me löysimme vielä apurinkin. Vanhemmilla veljilläni oli persialainen opettaja, jota tapasimme nimittää Munshiksi. Hän oli keski-ikäinen ja pelkkää luuta ja nahkaa, ikäänkuin hänen luustonsa peitteeksi olisi kiinnitetty tumma pergamentti ilman lihan ja veren täytettä. Hän tunsi luultavasti hyvin persiankielen, ja hänen englannintaitonsakin oli varsin kiitettävä, mutta hänen kunnianhimonsa ei suuntautunut kummallekaan alalle. Hän uskoi varmaan, että hänen taitavaa sauvamiekkailuansa saatettiin verrata ainoastaan hänen mestarilliseen laulutaitoonsa. Hänellä oli tapana asettua keskelle aurinkoista pihamaatamme ja suorittaa sauvallansa mitä ihmeellisimpiä miekkailutemppuja — oma varjo vastustajanansa. Minun tarvinnee tuskin sanoa, ettei varjo päässyt milloinkaan voitolle: kun Munshi vihdoin äänekkäästi huudahti ja voitokkaasti hymyillen iski sitä kalloon, niin se lepäsi nöyränä hänen jaloissaan. Hänen honottava ja kerrassaan epäsointuinen laulunsa kuulosti jostakin aaveidenmaailmasta kaikuvalta kamalalta ähkymisen ja valituksen sekamelskalta. Laulunopettajamme Vishnu häntä toisinaan ivaili: "Kuulehan, Munshi, sinä sieppaat vielä leivän suustamme!" Munshin ainoana vastauksena oli halveksiva hymähdys.

Tuosta selviää, että Munshiin kävi vaikuttaminen hyvillä sanoilla, ja totta onkin, että me voimme saada hänet milloin tahansa kirjoittamaan koulun johtajalle ja selittämään poissaolomme syyn. Johtaja ei huolinut kirjeitä lähemmin tutkia, koska tiesi, ettei vaikuttanut vähääkään kasvatuksellisiin tuloksiin, kävimmekö opetusta nauttimassa vai emme.

Minulla on nyt itselläni koulu, jossa pojat tekevät kaikenlaista ilkivaltaa, sillä se kuuluu kerta kaikkiaan poikien olemukseen — samoinkuin koulumestarien olemukseen se, etteivät he voi sellaista menettelyä hyväksyä. Kun joku meistä opettajista on tarpeettomasti kuohuksissaan poikien käyttäytymisen vuoksi ja johdutaan jakamaan asiaankuuluvia rangaistuksia, niin oman kouluaikani vallattomuudet asettuvat riviin eteeni ja silmäilevät minua hymyillen.

Minä huomaan nyt selvästi virheen olevan siinä, että poikia arvosteltaessa käytetään täysi-ikäisten mittakaavaa, unohdetaan, että lapsi on vilkas ja liikkuva kuin virtaava vesi ja ettei niin ollen tarvitse olla ylenmäärin huolissaan jokaisen pienen epäsäännöllisyyden vuoksi, koska virran vauhti itse on paras asian auttaja. Vasta seisahtumisen tapahtuessa alkaa uhata vaara. Senvuoksi on opettajan varottava virheitä huolellisemmin kuin oppilaan.

Tuossa koulussa oli bengalilaisia poikia varten erikoinen virkistyshuone, missä he voivat noudattaa kastinsa vaatimuksia. Siellä me solmimme ystävyysliittoja eräiden toisten kanssa. He olivat kaikki meitä vanhempia. Eräästä kannattanee kertoa hieman laajemmin.

Hänen erikoisalanansa oli noituus, maagien oppi. Olipa hän kirjoittanut ja julkaissut tätä aihetta käsittelevän kirjasenkin, jonka alkulehdellä oli hänen nimensä professorin tittelillä varustettuna. Minä en ollut milloinkaan ennen kohdannut koulupoikaa, jonka nimi oli julkaistu painosta, joten häneen — tarkoitan: häneen noituustieteen professorina — kohdistuva kunnioitukseni oli erittäin syvä. Kuinkapa olisin voinut johtua ajattelemaan, että painettujen kirjainten suorissa riveissä saattoi olla mitään epävarmaa? Oliko mikään vähäpätöinen asia merkitä omat sanansa lähtemättömällä musteella tulevaisia aikoja varten? Kun joku kaiken kansan nähden ja kuitenkin arastelematta tunnusti vakaumuksensa, niin kuinka voitiin suhtautua epäillen sellaiseen verrattomaan itseluottamukseen? Muistan vielä, kuinka sain nimeni kirjasimet jostakin kirjapainosta ja kuinka merkilliseltä minusta tuntui, kun niihin mustetta pyyhkäistyäni voin niiden avulla painaa paperiin oman nimeni.

Meillä oli tapana tarjota tuolle koulutoverille ja kirjailijaystävälle sija vaunuissamme, kun koulusta palasimme. Siitä oli seurauksena, että hän alkoi käydä luonamme. Hän oli etevä teatteriasioidenkin tuntija. Hänen avustamanansa me pystytimme painikentällemme näyttämön verhoten bamburakennelman värillisellä paperilla. Yläkerrasta saapunut nimenomainen kielto esti meitä esittämästä siinä mitään näytelmää.

Eräs erehdysten komedia luonamme sentään näyteltiin ilman minkäänlaista näyttämöä. Komedian kirjoittajan olen jo aikaisemmin lukijalle esittänyt: hän ei ollut kukaan muu kuin serkkuni Satja. Ne, jotka nyt tuntevat hänen tyynen ja rauhallisen olemuksensa, kerrassaan säikähtäisivät, jos kuulisivat millaisia kepposia hän keksi.

Tapaus, jonka nyt kerron, sattui hieman myöhemmin, kun olin kahden- tai kolmentoista vuoden ikäinen. Maagillinen ystävämme oli kertoellut meille niin monista olioiden ihmeellisistä ominaisuuksista, että minä tuskin kykenin hillitsemään uteliaisuuttani halutessani päästä niitä omin silmin näkemään. Mutta tarvittavat ainekset olivat niin harvinaiset tai niin etäältä tuotavat, ettei niitä voinut saada haltuunsa ilman Sindbad Purjehtijan suomaa avustusta. Kerran sentään sattui niin, että professori erehtyi mainitsemaan saatavissa olevia olioita. Kukapa olisi uskonut, että siemen, joka kastettiin yksikolmatta kertaa erään määrätyn kaktuslajin mehuun ja jälleen kuivattiin, itäisi, kukkisi ja tekisi hedelmää yhden ainoan tunnin kuluessa? Minä päätin ryhtyä kokeeseen muuten ollenkaan epäluuloisesti suhtautumatta väitteeseen, jonka esittäjän, professorin, nimi oli julkaistu painetussa kirjassa.

Minä sain puutarhurimme hankkimaan minulle runsaan määrän tuota maitomaista nestettä ja lähdin eräänä sunnuntai-ehtoopäivänä yksinäiseen kattotasanteen kulmaukseen suorittaakseni kokeen mangonkiveä käyttäen. Minä olin kerrassaan syventynyt tehtävääni, kastoin ja kuivasin vuoron perään — mutta täysi-ikäinen lukijani tuskin huolinee minulta tiedustella, millä menestyksellä. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että Satja oli sillävälin eräässä toisessa kulmauksessa saanut itämään ja versomaan salaperäisen kasvin, oman luomuksensa. Sen merkilliset hedelmät kypsyivät myöhemmin.

Tuon kokeentekopäivän jälkeen professori minua tahallansa vältteli, kuten vähitellen voin huomata. Hän ei sijoittunut samalle puolelle vaunuihin ja näytti muutenkin arasti karttavan kaikkea kohtaamista.

Eräänä päivänä hän äkkiä ehdotti, että me kukin vuorostamme hyppäisimme koulupenkiltämme. Hän sanoi haluavansa tarkata erilaista hyppäämistyyliämme. Sellainen tieteellinen uteliaisuus ei tuntunut meistä ollenkaan oudostuttavalta, kun kysymyksessä oli maagillisten tieteiden professori. Jokainen suoritti hyppäyksensä, minä muiden muassa. Hän pudisti päätänsä ja virkkoi aivan hiljaa: "Hm!" Parhaatkaan suostuttelumme eivät saaneet häntä enempää ilmaisemaan.

Joitakin päiviä myöhemmin hän kertoi meille eräiden hyvien ystäviensä haluavan mielellään meihin tutustua ja pyysi meitä käymään kerallansa heitä tervehtimässä. Me saimme luvan, ja niin lähdettiin. Huoneeseen kokoontuneet pojat näyttivät kovin uteliailta. He sanoivat haluavansa kovin kuulla minun laulavan. Minä lauloin laulun tai kaksi. Koska olin vielä lapsi, en tietenkään voinut mylviä kuin härkä. "Sievä ääni", myöntelivät he kaikin.

Virvokkeita tarjoiltaessa he istuivat ympärillämme ja pitivät meitä silmällä. Minä olin luonnostani ujo ja tottumaton vieraaseen seuraan; sitäpaitsi oli Isvarin kasvatusmenetelmä tehnyt minusta ikäpäivikseni heikon syöjän. Vähäinen ruokahaluni näytti vaikuttavan voimakkaasti heihin kaikkiin.

Tämän komedian viidennessä näytöksessä minä sain professoriltamme muutamia merkillisen tunnekylläisiä kirjeitä, jotka selvittivät koko tilanteen. Ja nyt saakoon esirippu laskeutua.

Satja kertoi minulle myöhemmin, että oli minun mangonkiveä noituessani onnistunut uskottelemaan professorille, että hoitajamme olivat pukeneet minut pojaksi vain siinä tarkoituksessa, että minä voisin saada paremman koulutuksen, mutta että todellakin oli kysymyksessä valepuku. Niille, joita haaveellinen tiede huvittaa, minä mainitsen vielä selitykseksi, että tytön otaksutaan hyppäävän vasen jalka edellä ja että minä olin niin hypännyt professorin toimeenpanemassa kokeessa. Minä en ollut silloin aavistanutkaan, millaiseen kamalaan harha-askeleeseen olin tehnyt itseni vikapääksi!

ISÄNI

Pian minun syntymäni jälkeen isäni alkoi alinomaa matkustella. Senvuoksi ei olekaan liioittelua, jos sanon, että tuskin tunsin häntä varhaisen lapsuuteni aikana. Silloin tällöin hän yht'äkkiä palasi, ja hänen mukanansa saapui vieraita palvelijoita, joiden ystäväksi minä innokkaasti pyrin. Kerran tuli siten luoksemme nuori pandzhabilainen palvelija nimeltä Lenu. Hänen osaksensa tullut innostunut vastaanotto olisi kelvannut itselleen Randzhit Singhille. Hän ei ollut ainoastaan vieras, vaan lisäksi pandzhabilainen — ihmekö siis, että hän heti voitti sydämemme?

Me kunnioitimme Pandzhabin koko kansaa yhtä hartaasti kuin Mahabharatan Bhimaa ja Ardzhunaa. He olivat sotureita, ja jos he olivatkin toisinaan taistellessaan joutuneet häviölle, oli vika ilmeisesti vihollisen. Tuntui ihanalta, että pandzhabilainen Lenu oli meidän talossamme.

Kälylläni oli lasikuvun alla sotalaivan malli, joka vedettynä keinui sinisillä silkkilaineilla soittorasian helistessä. Minä pyysin hartaasti häntä lainaamaan sen minulle, jotta voisin näyttää ihmettä ihastelevalle Lenulle.

Kun olimme kotonamme kuin häkkiin suljettuina, niin kaikki se, mikä jollakin tavoin johti mieleen vieraita maita, viehätti minua erikoisesti. Tämä oli osaksi syynä siihen, että Lenu tuntui minusta niin merkittävältä. Siitä aiheutui sekin, että juutalainen Gabriel kirjailtuine viittoinensa — hän kaupusteli ruusuöljyä ja muita hyvätuoksuisia nesteitä — herätti minussa palavaa mielenkiintoa. Jättiläiskokoiset kabylit avaroine pölyisine housuinensa ja laukkuinensa ja myttyinensä vaikuttivat nuoreen mieleeni vaarallisen kiehtovasti.

Isämme palattua olimme varsin tyytyväiset, kun saimme kierrellä hänen läheisyydessään ja hänen palvelijoittensa seurassa. Hänen luoksensa me emme päässeet.

Kerran, isäni ollessa Himalajalla, brittiläisen hallituksen vanha pöpö, venäläisten maahanhyökkäys, herätti jälleen kansassa suurta mieltenkuohua. Eräs hyväätarkoittava rouvashenkilö oli rehevän kuvitteluvoimansa varassa kertonut äidilleni seikkaperäisesti kaikista uhkaavan vaaran yksityiskohdista. Kukapa tiesi sanoa, minkä solan kautta venäläisten hurjat joukot syöksyisivät maahan tuhoisan pyrstötähden tavoin?

Äitini oli kovin huolissaan. Muut perheenjäsenet eivät nähtävästi yhtyneet hänen pahoihin aavisteluihinsa, ja niinpä hän, enää toivomatta täysi-ikäisten myötätuntoa, etsi tukea minusta, poikasesta. "Etkö kirjoita isällesi venäläisistä?" kysyi hän.

Tuo kirje, joka kuljetti äitini huolen viestit, oli ensimmäinen isälle kirjoittamani. Minä en tietänyt, miten kirje oli aloitettava, miten lopetettava enkä mitään muutakaan asiaankuuluvaa seikkaa. Niinpä lähdin Mahanandan, talon kirjurin luo. Kirjeen tyyli tuli siten epäilemättä olemaan sangen moitteeton, mutta sen tunnesisältöön oli tullut sitä ummehtuneisuuden tuntua, joka välttämättä liittyy kaikkiin toimistohuoneessa sepitettyihin kirjelmiin.

Minä sain kirjeeseeni vastauksen. Isäni kehoitti minua olemaan ihan levollinen: jos venäläiset tulisivat, niin hän itse ne karkoittaisi. Tuo luottavainen vakuutus ei näyttänyt vapauttavan äitiä pelon vallasta, mutta minusta se karkoitti kaiken isääni kohdistuvan pelokkuuden. Minä halusin siitä lähtien kirjoittaa hänelle joka päivä ja kiusasin senvuoksi Mahanandaa. Päästäkseen ahdisteluistani hän sommitteli minulle luonnoksia, jotka minä jäljensin. Mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että oli suoritettava postimaksut. Minä ajattelin, että kirjeet, jotka jätin Mahanandan haltuun, enemmittä huolitta joutuivat määräpaikkaansa. Mahananda oli minua koko joukon vanhempi, joten tarvitsee tuskin sanoa, etteivät kirjeeni milloinkaan saapuneet Himalajan vuorille.

Kun isäni pitkäaikaisen poissaolon jälkeen tuli kotiin muutamaksi päiväksi, niin meistä tuntui siltä, kuin hänen valtava olemuksensa olisi täyttänyt koko talon. Määrättyinä hetkinä näimme vanhempien veljiemme, juhlallisesti viittoihinsa puettuina, astelevan hänen huoneeseensa rauhallisin askelin ja vakavan näköisinä, nopeasti viskaten pois pureksimansa maustemällin. Jokainen näytti olevan varuillansa. Äitini itse valvoi keittämistä ollakseen varma siitä, ettei mitään erehdystä tapahtuisi. Vanha hovimestari Kinu, valkoisissa livereissään ja korkeassa turbaanissaan, seisoi vartioimassa isäni huoneen ovea ja kehoitti meitä olemaan meluamatta kuistikolla hänen huoneensa edustalla hänen ollessaan päivällislevollansa. Meidän piti hiipiä hiljaa ohi, enintään kuiskutellen, eikä ollut lupa luoda silmäystäkään sisään.

Kerran isämme palasi kotiin antaakseen kolmelle meistä pyhän bramaaninnuoran. Korkeasti oppineen Vedantavagisin avustamana hän oli kerännyt siinä tarkoituksessa kaikki asiaankuuluvat Veda-kirjojen määräykset. Me istuimme päiväkaudet Betsharam Babun keralla rukoushallissa opetellen oikein korostuksin lausumaan "Brahma Dharma"- nimistä Upanishadivalikoimaa, jonka isäni oli toimittanut. Me kolme tulevaa bramaania, hiukset ajeltuina ja korvissa kultaiset renkaat, jouduimme sitten kolme päivää kestävään yksinäisyyteen kolmanteen kerrokseen.

Juttu oli erittäin hupainen. Korvarenkaista kävi toisiansa mainiosti nykiminen. Eräästä huoneesta me löysimme pienen rummun. Se mukanamme me siirryimme parvekkeelle, ja kun näimme alhaalla jonkun palvelijan kulkevan ohi, pärrytimme kelpo tavalla. Mies katsahti ylös, mutta lähti kohta kiireesti pakoon kääntäen katseensa toisaalle.[12] Sanalla sanoen: emme voi väittää viettäneemme noita päiviä yksinäisissä askeettisissa mietiskelyissä.

Olen kumminkin varma siitä, että meidänlaisiamme poikia löytyi entisaikojen erakkoloistakin. Ja jos jokin vanha lähdekirja kertookin, kuinka kymmenen tai kahdentoista vuoden ikäinen Saradvata tai Sarngarava[13] viettää lapsuusiällänsä päiväkaudet uhreja toimittaen ja kiitoslauluja laulaen, ei meidän ole pakko ehdottomasti tiedonantoon luottaa, sillä Pojan Luonnon kirja on sitäkin vanhempi ja samalla pätevämpi.

Kun olimme ehtineet täyteen bramaaniuteen, niin minä toistelin erittäin innokkaasti pyhää gajatri -tekstiä. Minä mietin sitä, voimallisesti keräten mieltäni. Sillä iällä minä tuskin kykenin käsittämään sen täyttä merkitystä. Muistan hyvin, kuinka koin avartaa tajuntaani "maahan, avaruuteen ja taivaaseen" kohdistetun alkurukouksen avulla. Vaikea on sanoa, mitä oikeastaan tunsin tai ajattelin, mutta varmaa ainakin on, ettei sanojen merkityksen selvillesaaminen ole inhimillisen ymmärryksen tärkein tehtävä.

Opetuksen pääasiallisena tehtävänä ei ole merkitysten selitteleminen, vaan hengen ovelle koputtaminen. Jos pyydetään jotakuta poikaa kertomaan, mitä hänessä sellaisen koputuksen vaikutuksesta herää, niin hän luultavasti antaa typerän vastauksen. Se näet, mitä sisäisessä maailmassa tapahtuu, on verrattomasti suurempaa kuin kaikki se, mitä käy sanojen avulla ilmaiseminen. Ne, jotka uskovat yliopistollisten tutkintojen täydellisesti osoittavan kasvatuksellisia tuloksia, jättävät tuon tosiasian huomiotta.

Minä voin palauttaa mieleeni monia seikkoja, joita en ole ymmärtänyt, mutta jotka siitä huolimatta ovat minuun syvästi vaikuttaneet. Kerran, kun seisoin vanhimman veljeni kanssa virran rannalla sijaitsevan huvilamme kattotasanteella ja yht'äkkiä kasaantui taivaalle pilvijoukko, hän lausui ääneen muutamia säkeitä Kalidasan teoksesta Pilvi-Viestinviejä. Minä en ymmärtänyt sanaakaan sanskritia eikä ollut tarpeenkaan sitä ymmärtää. Sointuisa rytmi hänen hurmioisesti lausumanansa riitti minulle.

Erään toisen kerran, kun en vielä ollenkaan kunnollisesti ymmärtänyt englanninkieltä, joutui käsiini runsaasti kuvitettu Old Curiosity Shopin painos. Minä luin koko kirjan, vaikka vähintään yhdeksän kymmenesosaa sanoista oli minulle vieras. Niiden epämääräisten mielikuvien avulla, joita toisten nojalla itselleni muodostin, minä punoin itselleni kirjavan johtolangan, johon voin pujottaa kirjan kuvat. Jokainen yliopiston tutkija olisi epäilemättä julistanut minut mahdottomaksi ja kelvottomaksi, mutta lukeminen ei ollut sittenkään ollut minulle ihan tulokseton.

Kerran olin isäni mukana Ganges-virralle tehdyllä venhematkalla. Hänen kirjojensa joukossa oli vanha Fort William-painos Dzhajadevan Gita Govinda -teosta. Se oli painettu bengalinkielen kirjakkeilla. Säkeitä ei ollut painettu eri riveihin, vaan ne jatkuivat suorasanaisen esityksen tavoin. Minä en silloin vielä ymmärtänyt sanskritia, mutta monet sanat olivat minulle bengalinkielen nojalla tuttuja. En osaa sanoa, kuinka moneen kertaan luin tuon Gita Govindan. Muistan vielä hyvin tämän säkeen:

"Metsän pirtissä pienoisessa he viettivät yönsä."

Se toi mieleeni epämääräisen kauneuden tuoksua. Yksi ainoa sanskritin sana nibhrita-nikuñdzha-griha, joka merkitsee yksinäistä metsäpirttiä, oli minulle täysin riittävä.

Minun oli pakko itse ottaa selkoa Dzhajadevan taitehikkaan monimutkaisesta runomitasta, koska säkeitten leikkauskohdat olivat hävinneet painoksen kömpelössä suorasanaisessa esityksessä. Ja tuo selonotto minua kovin ilahdutti. Minä en tietenkään voinut täysin ymmärtää Dzhajadevan ajatuksia, olisipa tuskin oikein väittää, että niitä osittainkaan ymmärsin. Mutta sanojen sointuisuus ja runomitan rytmikäs juoksu loihtivat mieleeni ihmeen kauniita kuvia, joiden vuoksi jäljensin koko teoksen itseäni varten.

Samoin kävi, kun minä hieman vanhemmaksi ehdittyäni luin erään säkeen Kalidasan Sodanjumalan syntymästä. Säe liikutti minua kovin, vaikka ainoat sanat, joiden merkityksestä sain selkoa, olivat nämä: "tuuli, joka kantaa siivillänsä Mandakinin pyhien, putoavien vesien vihmasumua ja värisyttää deodarin lehvistöä —". Nämä muutamat sanat herättivät minussa harrasta halua saada kokea koko teoksen kauneuksia. Kun minulle myöhemmin eräs kirjanoppinut sanoi, että seuraavilla riveillä tuuli "halkoi riikinsulkatöyhtöä intomielisen metsästäjän päälaella"; niin tämän viimeisen kuvan mitättömyys herätti minussa pettymystä. Olin ollut paremmassa asemassa silloin, kun olin luottanut omaan mielikuvitukseeni säkeistöä täydentäessäni.

Jokainen varhaisen lapsuutensa muistelija varmaan myöntää, etteivät hänen suurimmat voittonsa olleet hänen parhaimmin ymmärtämiänsä asioita. Meidän kathakamme[14] tietävät hyvin tuon totuuden. Senvuoksi heidän kertomansa sisältääkin aina hyvän joukon soinnukkaita sanskritin sanoja ja ylen hämäriä viittailuja, joita ei ole ajateltukaan yksinkertaisten kuulijoiden täysin ymmärrettäviksi, vaan joiden yksinomaisena tarkoituksena on vaikuttaa suggestiivisesti.

Sellaisen suggestion arvoa ei pitäisi suinkaan halveksia niidenkään, jotka mittaavat kasvatusta aineellisten voittojen ja häviöiden nojalla. He yrittävät aina tehdä tiliä siitä, missä määrin oppilaat kykenevät toistamaan jokaista heille jaettua opetuksen annosta. Mutta lapset, samoinkuin kaikki ne henkilöt, joita ei ole opetuksella kyllästetty ja kyllästytetty, elävät vielä alkuautuuden tilassa, missä tietoa saavutetaan jokaista tiedon askelta nimenomaisesti tajuamatta. Vasta sitten, kun tuo paratiisi on menetetty, tulee se paha päivä, jona kaikki on ymmärrettävä. Se tie, joka johtaa tietoon välttäen ymmärtämisen autioita polkuja, on kuninkaallinen tie. Sen sulkeuduttua maailman markkinahyörinä tosin voi jatkua kuten ennenkin, mutta avoimen meren rannalle ja vuoren korkealle huipulle ei kulku silloin enää johda.

Jos siis, kuten sanoin, en sillä iällä voinutkaan tajuta gajatri -tekstini täyttä merkitystä, oli minussa jotakin, joka tuli toimeen ilman täyttä ymmärtämistä. Mieleeni muistuu, kuinka eräänä päivänä, kun istuin kouluhuoneemme nurkassa sementtipermannolla tekstiin syventyen, silmiini yht'äkkiä tulvahtivat kyynelet. Minä en tietänyt, mitä nuo kyynelet merkitsivät, ja ankarassa ristikuulustelussa minä olisin luultavasti antanut selityksen, joka ei olisi mitenkään gajatriin liittynyt. Tajunnan syvyyksissä tapahtuvat asiat näet eivät aina selviä sillekään, jonka tyyssija on saman tajunnan pinnalla.

ERÄS MATKA ISÄNI SEURASSA

Tapahtuneen pyhän toimituksen jälkeen minun ajeltu pääni aiheutti minulle suurta huolta. Vaikka eurasialaiset koulupojat osoittavatkin lehmälle kaikkea sille kuuluvaa arvonantoa, jättää heidän bramaaneihin kohdistuva kunnioituksensa, kuten tiedetään, paljonkin toivomisen varaa. Niinpä olikin varmaa, että meidän ajellut päämme joutuisivat maalitauluksi, johon he suuntaisivat ivansa nuolet, ehkäpä vielä toisenlaisiakin heittoaseita. Tuon mahdollisuuden minua parhaillaan huolestuttaessa minut kutsuttiin eräänä päivänä isäni luo. Isä kysyi minulta, tekikö mieleni lähteä hänen mukanansa Himalajan vuoristoon. Bengalin akademiasta Himalajan vuoristoon! Tahdoinko? Ah, kunpa olisin voinut ilmaista riemastustani huutaa kajahduttamalla niin että taivaat olisivat haljenneet, jotta hän olisi aavistanut, kuinka kovin tahdoin!

Lähtöpäivänämme isä tapansa mukaan kokosi perheen rukoussaliin jumalanpalvelukseen. Kosketettuani kunnioittavasti vanhempien sukulaisteni jalkoja minä nousin vaunuihin isäni keralla. Ensi kerran eläessäni olin saanut ylleni täyden vaateparren. Isäni itse oli valinnut kuosin ja värin. Kullalla kirjailtu samettipäähine täydensi asuni. Sitä minä kuitenkin kannoin kädessäni, koska minua epäilytti, kuinka se sopisi minun hiuksettoman pääni yhteyteen. Kun astuin vaunuihin, niin isäni käski minua laskemaan sen päähäni, joten ei ollut muuta neuvoa. Hänen silmäillessään toisaalle minä otin sen päästäni; hänen kääntyessään minuun päin minun täytyi aina asettaa se takaisin päähäni.

Isäni oli erittäin täsmällinen kaikissa toimissaan ja määräyksissään. Hän ei mielellään jättänyt mitään asiaa epäselväksi tai epämääräiseksi eikä sietänyt minkäänlaista huolimattomuutta tai hutiloimista. Hänellä oli tarkoin määrätty sääntökokoelmansa, jonka nojalla hän järjesti suhteensa toisiin henkilöihin. Siinä suhteessa hän erosi useimmista maanmiehistänsä. Meidän toisten mielestä ei säällinen huolimattomuus siinä suhteessa ollut lainkaan haitaksi; mutta hänen kanssaan seurustellessamme meidän täytyi olla erittäin varuillamme. Hän ei niinkään moittinut kulloistakin asiaa sinänsä kuin sitä seikkaa, ettemme täyttäneet omaa mittaamme.

Isälläni oli myös tapana harkita jokaista yksityiskohtaa myöten se, mitä suunnitteli suoritettavaksi. Jos oli järjestettävä jokin juhlallinen tilaisuus, johon hän itse ei voinut ottaa osaa, niin hän ajatteli ja määräsi ennakolta jokaisen esineen paikan, mainitsi kullekin meistä kuuluvat velvollisuudet, kunkin vieraan istumasijan, mitään seikkaa unohtamatta. Jälkeenpäin hän tiedusteli asiaa kultakin erikseen ja sai siten täydellisen vaikutelman koko tilaisuudesta. Minun ollessani hänen kanssaan matkalla hän määräsi minulle mitä tarkimmat käyttäytymisohjeet jättämättä minkäänlaista pujahduspaikkaa, vaikka muuten sallikin minun huvittaa itseäni miten hyväksi näin, ollenkaan ajattelematta minua siinä suhteessa häiritä.

Ensimmäisenä pysähdyspaikkana, jossa meidän oli määrä viipyä muutamia päiviä, oli Bolpur. Satja oli ollut siellä hieman aikaisemmin vanhempiensa kanssa. Kukaan jossakin määrin itsetietoinen nykyaikainen lapsi ei olisi uskonut niitä matkakertomuksia, joita hän meille palattuansa esitti. Mutta meidän laita oli toisin: meillä ei ollut mitään tilaisuutta oppia vetämään rajaviivaa mahdollisen ja mahdottoman välille, Mahabharatamme ja Ramajanamme eivät antaneet meille siinä suhteessa minkäänlaista opastavaa vihjettä. Ei meillä ollut myöskään kuvitettuja lastenkirjoja osviittanamme. Me opimme tuntemaan kaikki maailmaa vallitsevat järkkymättömät lait vasta sitten, kun törmäsimme niihin.

Satja oli meille kertonut, että junanvaunuun astuminen on kamalan vaarallinen asia, ellei henkilö ole aivan erinomaisen tottunut — pieninkin erehdys ja mies oli mennyttä. Ja sitten, junaan päästyä, piti kaikin voimin pidellä kiinni istuimestansa, koska lähtötempaus oli niin hirmuinen, ettei muuten tietänyt, minne sinkoaisi. Niinpä olinkin ankarassa jännityksessä, kun saavuimme asemalle. Me pääsimme kuitenkin vaununosastoomme niin helposti, että minä varmasti tunsin pahimman olevan minua odottamassa. Ja kun sitten vihdoin lähdimme liikkeelle sanomattoman leppoisesti, ilman seikkailun häivääkään, niin minä tunsin itseni kiusallisen pettyneeksi.

Juna kiiti eteenpäin. Avarat vainiot ja niitä reunustavat sinisenharmaat puut, joiden varjossa kylät lepäsivät, sulautuivat taaksemme jääden kuvavirraksi, joka häipyi kangastuksena näkyvistä. Oli ilta, kun saavuimme Bolpuriin. Kantotuoliin noustessani minä suljin silmäni. Minä tahdoin säilyttää ihmeellisen näyn kaikessa kauneudessaan voidakseni kehitellä sen valvovien silmieni nähtäväksi aamun valossa. Minä pelkäsin vaikutelman tuoreuden katoavan, jos yrittäisin epämääräisessä hämärässä nähdä sitä häipyvinä vilahduksina.

Päivänkoitteessa herätessäni sydämeni vavahteli valtavaa odotusta ja jännitystä. Edeltäjäni oli minulle kertonut, että Bolpurissa oli jotakin sellaista, mitä ei löytynyt mistään muualta koko maailmasta. Se oli päärakennuksesta palvelijain asumuksiin johtava tie, joka ei ollut millään tavoin katettu, mutta jota pitkin kävellessään ei tarvinnut pelätä yhdenkään sadepisaran tai auringonsäteen kosketusta. Minä lähdin etsimään tuota ihmeellistä tietä, mutta lukija ei varmaankaan kummastele, kun sanon, etten ole sitä vieläkään löytänyt.

Kaupungin lapsena minä en ollut milloinkaan nähnyt riisipeltoa ja olin maalannut mielikuvitukseni kankaalle erittäin viehättävän kuvan paimenpojista, joista olimme lukeneet. Satja oli minulle kertonut, että Bolpurissa olevaa taloamme ympäröivät tuleentuvat riisipellot ja että jokapäiväisenä askareena oli leikkiminen paimenpoikien keralla, riisin poimimisen, keittämisen ja syömisen muodostaessa huvin ytimen. Minä silmäilin ylen uteliaana ympärilleni. Mutta missä, ah missä olikaan riisipelto tällä karulla nummella? Paimenpoikia saattoi jossakin olla, mutta kuinka voisikaan heidät erottaa muista pojista?

En kumminkaan tarvinnut pitkää aikaa lakatakseni kaipaamasta mitä en nähnyt — se, mitä näin, riitti minulle hyvinkin! Täällä eivät olleet palvelijat käskijöinä, ja ainoa minua piirittävä kehä oli sininen taivaanranta, jonka näiden autioiden tienoiden jumalatar oli piirtänyt niiden ympärille. Siinä kehässä minä sain liikkua mielin määrin.

Vaikka olinkin vielä lapsi, ei isäni mitenkään rajoittanut minun vaelluksiani. Hiekkaisen maaperän syvennyksiin oli sadevesi uurtanut syviä vakoja ja luonut punaisesta sorasta ja piikivistä monimuotoisia pienoisvuorijonoja, joiden välitse virtailivat pienoiset, Lilliputien maisemiin soveltuvat joet. Siltä alueelta minä keräsin useita merkillisiä kiviä nuttuni helmaan kuljettaen kokoelmani isäni nähtäväksi. Hän ei milloinkaan suhtautunut askarruksiini yliolkaisesti. Päinvastoin: hän kerrassaan innostui.

"Ihmeellistä!" huudahti hän. "Mistä oletkaan saanut kaiken tuon?"

"Niitä on vielä paljon, paljon enemmän, tuhansia ja tuhansia!" riemuitsin minä. "Minä voisin tuoda yhtä paljon joka päivä."

"Sepä olisi somaa!" vastasi hän. "Etkö voisi niillä koristaa minun pientä kukkulaani?"

Puutarhaan oli aiottu kaivaa kaivo, mutta kun pohjavesi oli liian syvässä, niin aikeesta oli luovuttu ja oli kasattu kaivettu maa pieneksi kumpareeksi. Sen huipulla isäni tavallisesti istui aamurukoustansa suorittaessaan ja voi nähdä itäistä taivaanrantaa kohti leviävän aaltomaisen tasangon ääreltä nousevan auringon. Sen kukkulan koristamiseen hän minua kehoitti.

Minua huolestutti kovin se, etten Bolpurista lähtiessäni voinut viedä mukanani kiviaarrettani. Minun on yhä vieläkin vaikea käsittää, ettei minulla ole mitään ehdotonta oikeutta vaatia olioita säilymään luonani vain siitä syystä, että olen ne kerännyt. Jos kohtaloni olisi silloin kuullut hartaan rukoukseni ja sallinut minun kuljettaa tuota kivitaakkaa iät kaiket mukanani, niin tuskinpa olisin rohjennut sille nyt nauraa.

Eräässä rotkossa minä tapasin lähteen, jonka vesi virtasi purosena, missä pienoiset kalat ponnistelivat uiden vastavirtaan.

"Minä olen löytänyt ihmeellisen lähteen", kerroin minä isälleni. "Emmekö voisi noutaa sieltä kylpy- ja juomavettämme?"

"Tietysti", myöntyi hän heti yhtyen minun riemastukseeni. Hän käski siitä lähtien käyttämään minun lähdettäni vesikaivona.

Minä harhailin väsymättä noiden pienoisvuorien ja -laaksojen välissä toivoen tapaavani jotakin sellaista, mitä kukaan ei ollut ennen nähnyt. Minä olin Livingstone tuossa löytämättömässä maassa, joka oli kuin käännetyssä kaukoputkessa nähty. Kaikki, mitä siellä oli, kääpiömäiset taatelipalmut, surkastuneet villit luumupuut ja muut sopivat hyvin keksimieni pienoisvuorten, pienen puron ja pienoisten kalojen seuraan.

Todennäköisesti minua järjestykseen totuttaakseen isäni jätti haltuuni pienen rahasumman vaatien minua tekemään sen käyttelemisestä tiliä. Sitäpaitsi hän antoi toimekseni arvokkaan kultakellonsa vetämisen. Hän jätti ottamatta huomioon vahingonvaaran pitäessään silmällä minun vastuuntuntoni kehittelemistä. Kun olimme yhdessä aamukävelyllämme, hän käski minua antamaan almun jokaiselle kohtaamallemme pyytelijälle. Mutta minun tilini ei tahtonut milloinkaan pitää paikkaansa. Eräänä päivänä oli kuluttamani määrä suurempi kuin saamani summa.

"Minun täytyy tosiaankin tehdä sinut rahastonhoitajakseni", virkkoi isäni. "Raha näyttää sinun hallussasi lisääntyvän."

Hänen kelloansa minä vedin niin väsymättömän innokkaasti, että se oli pian lähetettävä Kalkuttaan kellosepän käsiteltäväksi.

Tässä muistuu mieleeni se myöhempi aika, jolloin tilan hoitaminen uskottiin minulle ja minun täytyi jokaisen kuun toisena tai kolmantena päivänä esittää silloin jo heikkonäköiselle isälleni tiliasema. Minun oli ensin luettava hänelle kaikki yleissummat, ja jos jokin herätti hänessä epäilyksiä, niin hän tiedusteli yksityiskohtia. Jos yritin nopeasti liukua jonkin erän ohi, jota pelkäsin hänen moittivan, tai yritin sitä salata, niin se tuli välttämättä ilmi. Senvuoksi olivatkin kuukauden ensimmäiset päivät minulle aina kovin huolestuttavat.

Kuten jo mainitsin, oli isäni tapana pitää kaikki selvänä mielessään — olipa sitten kysymys tilieristä tai juhlien järjestämisestä bai omaisuuden lisäämisestä tai vaihtamisesta. Hän ei ollut vielä nähnyt Bolpurin uutta rukoussalia, mutta oli kaikkia yksityiskohtia myöten jo siihen tutustunut niiden tietojen nojalla, joita jokaisen Bolpurissa-kävijän oli hänelle annettava sieltä palattuansa. Hänellä oli erinomainen muisti: kun hän kerran oli asian käsittänyt, se ei milloinkaan häneltä unohtunut.

Isäni oli omistamaansa Bhagavadgitan painokseen merkinnyt ne säkeet, joista erikoisesti piti. Hän pyysi minua jäljentämään ne hänelle, samoin niihin kuuluvan käännöksen. Kotona minä olin ollut poikanen, jota ei otettu ollenkaan lukuun, mutta nyt, kun toimekseni annettiin niin tärkeitä tehtäviä, minä tunsin kohonneeni loistavaan asemaan.

Sininen kirjoitusvihkoni oli jo mennyt menojansa, ja minä olin saanut haltuuni kokonaisen sidotun päiväkirjan. Minä pidin nyt silmällä sitä, että runoiluni esiintyi ulkonaisestikin kaikin puolin arvokkaassa muodossa. Ei ollut kysymyksessä ainoastaan runojen kirjoittaminen, vaan oli esiinnyttävä runoilijana omassa kuvittelussaankin. Bolpurissa runoillessani minä senvuoksi mielelläni loikoilin nuoren kookospalmun alla. Se tuntui minusta oikealta runolliselta asenteelta. Minä lepäsin siinä karheassa nurmettomassa hiekassa päivän polttavassa helteessä ja sepitin sotaista balladia "Kuningas Prithvin häviöstä". Sotaisen henkensä runsaudesta huolimatta se ei voinut välttää varhaista kuolemaa. Tuo sidottu laulujeni kirja on aikoja sitten seurannut vanhempaa sisartansa, sinikantista vihkoani, lähettämättä minulle osoitettansa.

Me lähdimme Bolpurista, viivyimme lyhyen ajan Sahebgandzhissa, Dinapurissa, Allahabadissa ja Khanpurissa ja saavuimme vihdoin Amritsariin.

Eräs matkalla sattunut tapaus on jäänyt mieleeni lähtemättömäksi. Juna pysähtyi eräällä suurella asemalla. Junailija tuli tarkastamaan matkalippujamme. Hän silmäili minua tutkivasti, ikäänkuin olisi hänen mielessään ollut jokin epäily, jota hän ei tahtonut ilmaista. Hän poistui ja palasi erään toisen virkailijan keralla. Molemmat liikuskelivat hetkisen levottomina osastomme ovella ja lähtivät sitten jälleen pois. Vihdoin saapui itse asemapäällikkö. Hän katseli puolta matkalippuani ja kysyi sitten:

"Eikö poika ole kahtatoista vuotta vanhempi?"

"Ei", vastasi isäni.

Minä olin silloin vasta yhdentoista vuoden ikäinen, mutta näytin vanhemmalta.

"Teidän tulee maksaa kokonainen matkalippu hänen puolestansa", sanoi asemapäällikkö.

Isäni silmät välkähtivät, kun hän sanaakaan virkkamatta veti esiin setelin ja ojensi sen asemapäällikölle. Kun he sitten toivat isälleni takaisin pientä rahaa, niin hän heitti sen halveksien heille takaisin asemapäällikön itsensäkin hävetessä halpamaisen epäluulonsa ilmautumista.

Amritsarin kultainen temppeli muistuu mieleeni kuin unennäkö. Minä seurasin isääni monena aamuna tuohon järven keskellä sijaitsevaan sikhien Gurudarbariin. Siellä kaikuvat lakkaamatta pyhät laulut. Palvojien joukossa istuessaan isäni toisinaan yhtyi kiitoshymniin, ja heidän ilonsa siitä, että vieras otti osaa heidän jumalanpalvelukseensa, ilmeni erittäin sydämellisenä; meillä oli palatessamme mukanamme uhrilahjaksi annettua rintasokeria ja muita makeisia.

Eräänä päivänä isäni kutsui erään kuorolaulajan luoksemme ja kehoitti häntä laulamaan muutamia pyhiä lauluja. Mies oli ylen tyytyväinen saamaansa palkkioon. Seurauksena oli, että meidän täytyi ryhtyä tehokkaasti itseämme puolustamaan — niin ankara laulajien paljous näet alkoi meitä ahdistaa. Havaittuaan talomme mahdottomaksi valloittaa he ryhtyivät väijyskelemään meitä kaduilla. Aamukävelyllä ollessamme me näimme tavan takaa sukeltavan esiin olkapäältä riippuvan tamburan, ja olipa silloin mielemme niinkuin linnun, joka näkee pyssynsuun suunnattuna itseänsä kohti. Aloimmepa siinä määrin varoa tamburan ääntä, että jo sen etäältä kuullessamme karkasimme pakoon ollenkaan joutumatta sen lumoihin.

Illan tullen isäni tavallisesti istui kuistikolla, puutarhan puolella. Minut kutsuttiin hänelle laulamaan. Kuu on noussut, sen säteet, puiden lomitse pujahdellen, lankeavat kuistikon permantoon. Minä laulan behaga -sävelmää:

"Elämän synkkyydessä kuljen kerallasi…"

Isäni kuuntelee hartaasti, pää painuneena ja kädet ristiin laskettuina. Tuo iltakohtaus on vieläkin eloisana mielessäni.

Olen jo kertonut, kuinka isääni huvitti, kun hän Srikantha Babulta kuuli ensimmäisistä yrityksistäni uskonnollisen hymnin alalla. Myöhemmin minä sain täyden korvauksen. Erään magh -juhlamme aikana laulettiin useita minun sepittämiäni hymnejä. Eräs niistä alkoi näin:

"Ei näe silmä sinua, sa olet silmäterä…"

Isäni makasi silloin sairaana Tshinsurassa. Hän kutsutti luoksensa minut ja veljeni Dzhjotin, pyysi veljeäni säestämään minua kotiuruilla ja kehoitti minua laulamaan hymnejäni, toisen toisensa jälkeen — muutamia niistä minun piti laulaa kahdestikin. Kun olin lopettanut, hän virkkoi:

"Jos maan kuningas ymmärtäisi kieltä ja osaisi oikein arvostaa kirjallisuutta, niin hän epäilemättä palkitsisi runoilijaa. Koska ei ole niin laita, täytynee minun se tehdä." Samalla hän ojensi minulle maksuosoituksen.

Isäni oli ottanut mukaansa eräitä Peter-Parley-kokoelman nidoksia käyttääkseen niitä minua opettaessaan. Ensimmäiseksi hän valitsi Benjamin Franklinin elämäkerran. Hän ajatteli, että sitä sopi lukea kuin kertomuskirjaa ja että se oli samalla kertaa huvittava ja opettava. Pian hän kumminkin havaitsi erehtyneensä. Benjamin Franklin oli liian suuressa määrin liikemies. Hänen harkitsevan moraalinsa ahdashenkisyys vaikutti isääni vastenmielisesti. Toisinaan Franklinin varovainen käytännöllinen älykkyys sai hänet niin kärsimättömäksi, ettei hän voinut pidättyä moittivasta arvostelusta. Aikaisemmin minä olin askarrellut sanskritinkielen opinnoissa ainoastaan sikäli, että olin opetellut ulkoa joitakin kieliopin sääntöjä. Isäni kävi kerallani suoraa päätä toiseen sanskritin lukukirjaan antaen minun oppia taivutusluokat lukemisen ohella. Bengalinopintoni olivat minulle nyt suureksi hyödyksi.[15] Isäni kehoitti minua alun pitäen yrittämään kirjoittaa jotakin sanskritinkielellä. Lukukirjasta oppimani sanavaraston avulla minä rakensin valtavia yhdyssanoja sirotellen säästelemättä hyväsointuisia m- ja n-äänteitä ja muuttaen siten jumalien kielen varsin helvetilliseksi sekamelskaksi. Isäni ei kumminkaan koskaan pilkannut minun uskaliaisuuttani.

Sitten me luimme Proctorin Yleistajuista tähtitiedettä, jota isäni selitti minulle helposti ymmärrettävällä englanninkielellä ja josta minun oli sitten tehtävä selkoa bengalinkieltä käyttäen.

Niiden kirjojen joukossa, jotka isä oli ottanut mukaan itseänsä varten, herätti huomiotani kymmenen tai kaksitoista nidosta käsittävä laitos Gibbonin Rooma-teosta. Se näytti minusta ylen ikävystyttävältä. "Minä, joka olen vielä poikanen", mietin minä itsekseni, "joudun auttamattomasti lukemaan paljon kirjoja vain siitä syystä, että minun on pakko ne lukea. Mutta miksi viitsii täysi-ikäinen, jonka ei tarvitse lukea, ellei tahdo, kiusata itseänsä sellaisella?"

HIMALAJAN VUORILLA

Me viivyimme suunnilleen kuukauden Amritsarissa ja lähdimme sitten huhtikuun keskivaiheilla Dalhousie-vuorille. Himalaja kutsui minua niin voimallisesti, että viimeiset Amritsarissa vietetyt päivät tuntuivat kerrassaan loppumattomilta.

Kun aloimme nousta vuoristoon, keveissä kantotuoleissa, niin porrasmaisesti kohoavat vuorenrinteet olivat parhaillaan kevään kukkaloistossa. Nautittuamme leipää ja maitoa me joka aamu lähdimme liikkeelle, ja ennen auringonlaskua yövyimme seuraavaan majapaikkaan. Katseeni ei löytänyt lepoa koko pitkän päivän kuluessa — niin kovin pelkäsin niiltä voivan jäädä jotakin havaitsematta. Milloin tie kääntyi rotkoon ja taajenivat suurten puiden ryhmät, joiden varjosta vähäinen vesiputous solisi alas — ikäänkuin erakkomajan pieni tyttö, joka leikkii mietiskelyynsä vaipuneiden harmaantuneiden viisaiden vaiheilla ja laverrellen hypähtelee tummien sammalpeitteisten kallioiden yli — silloin dzhampanin kantajat laskivat taakkansa maahan levätäkseen. Miksi, ah miksi meidän täytyykään jättää sellaiset paikat taaksemme, huokasi kaipaava sydämeni, miksi emme voi jäädä tänne ikiajoiksi?

Ensimmäisen näkemisen suurena etuna on se, ettei mieli vielä tiedä monien samanlaisten olevan tulossa. Tuon oivallettuansa tuo harkitseva elin kohta alkaa käytellä tarkkaavaisuuttansa säästeliäästi. Ainoastaan siinä tapauksessa, että pitää jotakin harvinaisena, se antaa arvoa kitsastelematta. Senvuoksi minä Kalkuttan katuja astellessani toisinaan kuvittelen olevani vieras, ja vasta silloin minä havaitsen, kuinka paljon on nähtävää siinä, mikä tarkkaavaisuuden lauetessa jää havaitsematta. Sellaisen todellisen näkemisen nälkä se ajaa ihmisiä vieraisiin maihin.

Isäni jätti pienen rahalippaansa minun huostaani. Hänellä ei ollut minkäänlaista aihetta ajatella, että minä olin soveliain henkilö vartioimaan niitä melkoisia rahasummia, jotka hänellä siinä oli matkakustannuksia varten. Hän tiesi varmaan, että ne olisivat olleet paremmassa tallessa, jos hän jätti ne palvelijalleen Kishorille. Niinpä voinkin vain otaksua hänen halunneen kasvattaa minua velvollisuudentuntoon. Eräänä päivänä, majapaikkaan tultuamme, minä unohdin antaa sen hänelle ja jätin sen pöydälle. Siitä sain vakavat nuhteet.

Joka kerta, kun saavuimme majapaikkaan, isäni käski tuoda istuimia rakennuksen edustalle, ja siinä me sitten istuimme. Hämärän tullen tähdet syttyivät ja hohtelivat ihmeen loistavina läpi kuulaan vuori-ilman, ja isäni osoitti minulle tähtikuvioita tai selitteli tähtitieteellisiä asioita.

Se rakennus, johon Bakrotassa pysähdyimme, sijaitsi vuoren korkeimmalla huipulla. Vaikka olikin jo toukokuu tulossa, oli siellä ylhäällä vielä purevan kylmä, niin ettei talven routa ollut sulanut vuoren rinteiltä.

Isäni salli minun sielläkin vapaasti vaellella. Vähän matkan päässä rakennuksen alapuolella oli laaja vuorenulkonema, taajan deodarmetsän peittämä. Minä uskaltauduin tuohon erämaahan yksinäni, vuorisauva kädessäni. Nuo majesteetilliset metsän puut, jotka valtavine varjoinensa kohosivat jättiläisten tavoin edessäni — kuinka suunnattoman pitkän elämän ne olivatkaan eläneet halki vuosisatojen! Ja siitä huolimatta tämä eilispäivän poikanen hiiviskeli rankaisematta niiden runkojen välitse. Niiden varjoon astuessani minusta tuntui siltä, kuin olisin joutunut jonkin alkumaailman jättiläisliskon välittömään läheisyyteen ja nähnyt sen suomujen välkehtivän lehväpeitteisen mullan valoja varjoleikissä.

Minun huoneeni oli rakennuksen toisessa päässä. Vuoteessani maaten minä voin nähdä verhottomista ikkunoista kaukaisten vuorenhuippujen himmeän hohtelun tähtien valossa. Toisinaan — en tiedä mihin aikaan — minä puolittain havahduin ja näin isäni, punaiseen hartiahuiviin kääriytyneenä, sytytetty lamppu kädessään, hiljaa astelevan ohitseni lasikuistikolle, missä hän istui hartausharjoituksissaan. Nukuttuani vielä vähän aikaa minä havaitsin hänen seisovan vuoteeni vieressä; hän ravisteli minut hereille ennen yöpimeän hälvenemistä. Oli tullut hetki, jolloin minun piti painaa muistiini sanskritin taivutusluokkia. Kamala talvinen herääminen vuoteen hyväilevässä lämmössä! Auringon noustua, kun isäni oli päättänyt aamurukouksensa, me nautimme yhdessä maitoaamiaisemme, ja sitten seurasi toinen hartaushetki, jonka kestäessä hän lauloi Upanishadien säkeistöjä minun seisoessani hänen vierellänsä. Sitten me lähdimme kävelyretkelle. Mutta kuinkapa olisin kyennyt pysyttelemään hänen rinnallansa? Moni täysikasvuinenkaan ei siihen pystynyt! Niinpä minä tavallisesti vähän ajan kuluttua luovuin yrityksestä ja kapusin jotakin oikopolkua pitkin takaisin kotiin.

Kun isäni oli palannut, niin minulla oli englannintunti. Kello kymmenen jälkeen seurasi kylpy jääkylmässä vedessä; ei auttanut ollenkaan pyytää palvelijaa ilman isäni lupaa kaatamaan siihen saavillisen kuumaa. Minua rohkaistakseen isäni kertoi minulle niistä sietämättömän kylmistä kylvyistä, joita hän oli nuoremmalla iällänsä kestänyt.

Toisena kiusana oli maidon juominen. Isäni piti maidosta ja voi juoda sitä suuret määrät. Mutta miten lieneekään ollut laita: eikö tuo ominaisuus ollut siirtynyt perintönä minuun, vai olivatko ne epäedulliset olosuhteet, joista edellä kerroin, asiaan vaikuttaneet — missään tapauksessa minä en ollenkaan voinut maitoon mielistyä. Onnettomuudeksi me nautimme ateriamme yhdessä, joten minun oli vedottava palvelijain armeliaisuuteen. Heidän inhimillistä hyvyyttänsä (tai heikkouttansa) sain kiittää siitä, että maljani oli suurimmalta osalta vaahtoa täynnä.

Päivällisen jälkeen minulla oli jälleen oppitunteja. Mutta se oli liikaa lihalleni ja verelleni. Surkeasti lyhennetty aamu-uneni kosti kuin kostikin itsensä: minä vaivuin auttamattomaan unenhorrokseen. Mutta jos isäni armahti minun vaikeata tilaani ja päästi minut menemään, niin samassa jo olin vapaa uneliaisuudestani. Sitten ei muuta kuin: heipä hei ja vuorille!

Minä kuljin usein sauva kädessäni huipulta toiselle isäni ollenkaan estelemättä. Kokemuksenani on, että hän ikänsä kaiken vältti meidän riippumattomuutemme rajoittamista. Minä olen monesti sanonut tai tehnyt sellaista, mikä ei häntä miellyttänyt ja mitä hän moittikin, ja hän olisi yhdellä ainoalla sanalla voinut saada minut taukoamaan, mutta hän odotti mieluummin, kunnes estävä toiminto johtui minun omasta olemuksestani. Hänelle ei riittänyt se, että me vain passiivisesti omaksuimme sen, mikä on oikeata ja soveliasta, hänen toivonansa oli, että oppisimme sydämestämme rakastamaan totuutta, koska hän tiesi, että pelkkä rakkaudeton suostuminen on arvotonta. Hän tiesi myös, että totuuden voi jälleen löytää, vaikka onkin siitä harhautunut, mutta että se jää ehdottomasti saavuttamatta, jos se omaksutaan pakollisesti tai sokeasti ulkoapäin.

Minä olin varhaisessa lapsuudessani kuvitellut, kuinka mainiota olisi, jos pääsisi härkävaunuissa matkustamaan suurta valtamaantietä aina Peshavariin saakka. Kukaan muu ei suunnitelmaani kannattanut, ja käytännölliseltä kannalta siinä epäilemättä olikin paljon muistuttamista. Mutta kun sitten mainitsin siitä isälleni, niin hän piti sitä mainiona ajatuksena — eihän rautateitse matkustamisesta kannattanut puhuakaan! Samassa hän jo alkoi minulle kertoa omista seikkailunomaisista vaelluksistansa, jalkaisin ja ratsain suoritetuista. Minkäänlaisesta vaivalloisuudesta tai vaarallisuudesta hän ei tietänyt mitään sanoa.

Erään toisen kerran, kun minut oli vast'ikään nimitetty Adi Brahma Samadzhin sihteeriksi, minä lähdin isäni luo hänen asuntoonsa Park Streetin varrella ja huomautin hänelle olevan mielestäni väärin, että yksin bramaanit saivat johtaa jumalanpalvelusta toisten kastien ollessa suljetut pois siitä tehtävästä. Hän antoi minulle arvelematta luvan korjata asiaa, jos siihen kykenin. Mutta kun olin saanut vallan, minä huomasin, ettei minulla ollut riittävää kykyä. Minä osasin keksiä puutteellisuuksia, mutta en pystynyt luomaan täydellisyyttä! Missä olivat tarvittavat miehet? Oliko minussa voimaa kiinnittämään itseeni oikean miehen? Oliko minulla kykyä rakentaa uudestaan se, mitä aioin särkeä? Jonkinlainen muoto on parempi kuin ei mikään, kunnes oikea mies löytyy — tuo tuntui minusta olevan isäni katsantokanta olevissa oloissa. Hän ei kumminkaan hetkeäkään yrittänyt lannistaa rohkeuttani viittaamalla vaikeuksiin.

Samoinkuin hän salli minun vaeltaa vuoristossa mielin määrin, samoin hän jätti asiakseni valita vapaasti itselleni tien, jonka ajattelin johtavan totuuteen. Hän ei säikkynyt sitä vaaraa, että voisin erehtyä, eikä pitänyt peloittavana minua kohtaavien surujen mahdollisuutta. Hän näytti esikuvaa eikä rankaisevaa raippaa.

Minä kerroin isälleni paljon kotoisista oloista. Kun sain kirjeen joltakulta kotona-olijalta, kiiruhdin näyttämään sitä hänelle. Uskon tosiaankin siten ilmaisseeni hänelle paljon sellaista, mitä hän ei olisi saanut kuulla keneltäkään muulta. Isäni puolestaan salli minun lukea niitä kirjeitä, joita hän sai vanhemmilta veljiltäni. Siten hän opetti minulle, kuinka minun oli hänelle kirjoittaminen; hän näet ei suinkaan vähäksynyt ulkonaisia muotoja ja menoja.

Muistuu mieleeni, kuinka toinen veljeni eräässä kirjeessään hieman sanskritinsekaisella kielellä valitti, että hänen täytyi raataa itsensä kuoliaaksi velvollisuuksiensa suorittamiseen kytkettynä. Isäni kehoitti minua selittämään sellaista tuntoa. Minä tein sen omalla tavallani, mutta hän arveli toisenlaista selitystä paremmaksi. Omahyväisyyteni yllytti minua pysymään kannallani ja puolustamaan sitä laveasti häntä vastaan. Joku toinen olisi saanut minut nuhdellen vaikenemaan, mutta isäni kuunteli kärsivällisesti loppuun asti ja pyrki osoittamaan oman katsantokantansa oikeutusta.

Toisinaan isäni kertoi minulle hupaisia juttuja. Hän tiesi monta tarinaa oman aikansa kultaisesta nuorisosta. Siihen kuuluivat muiden muassa ne hienostelijat, joiden herkälle iholle Dakkan muslimin kirjailtu reunus oli liian karkea, joten oli joitakin aikoja hienoimpana muotina käyttää musliinia, josta oli reunus repäisty irti.

Eräs tarina, jonka kuulin isältäni ensi kerran, huvitti minua erinomaisesti. Siinä oli puhe maidonmyyjästä, jonka luultiin ohentavan maitoansa veden avulla. Eräs hänen asiakkaistansa toimitti yhä useampia henkilöitä tarkastamaan hänen lypsyänsä, ja mitä suuremmaksi tarkastajien lukumäärä kasvoi, sitä sinisemmäksi muuttui neste, kunnes vihdoin, asiakkaan itsensä saapuessa hänen luoksensa, maitomies selitti, että jos oli tyydytettävä vieläkin useampia tarkastajia, niin maito kelpaisi lopulta enintään kaloille!

Kun olin siten viettänyt muutamia kuukausia isäni seurassa, niin hän lähetti palvelijansa Kishorin kuljettamaan minua takaisin kotiin.

KOTIINPALUU

Minua vanginneen ankaran hoitovallan kahleet olivat lopullisesti katkenneet, kun olin kotoa lähtenyt. Palatessani minä pääsin oikeuksiini. Minut oli syrjäytetty kauan nimenomaan siitä syystä, että olin ollut aina läsnä; nyt, kun olin ollut poissa näkyvistä, minut otettiin huomioon.

Jo paluumatkalla sain kokea ylenneen arvoni esimakua. Yksin matkoilla, palvelija mukanani, terveyttä ja vilkkautta uhkuen ja kullalla kirjailtu lakki päässäni minä pistin kaikkien silmiin, ja kaikki englantilaiset, jotka junassa kohtasin, osoittivat minulle melkoista huomiota.

Kotiin saapuessani en palannut ainoastaan matkaltani, vaan siirryin sitäpaitsi karkoituspaikastani palvelijoiden asumuksesta varsinaiseen olopiiriini sisäsuojiin. Kun perhe kokoontui äitini huoneeseen, niin minä pääsin joka kerta kunniasijalle. Ja talomme silloinen nuorin morsian tuhlasi minulle tuhlaamalla rakkautta ja kunnioitusta.

Varhaisessa lapsuudessa naisen huolenpito yleensä tulee osaksemme pyytämättä, ja koska se on välttämätön samoinkuin valo ja ilma, niin se otetaan vastaankin ilman mitään tietoista kiitollisuutta — kasvava lapsi osoittaa pikemmin useasti taipumusta vapautumaan naisellisen huolenpidon verkosta. Mutta se onneton olento, jolta tuo aikanansa puuttuu, jää tosiaankin paljoa vaille. Sellainen oli ollut minun valitettava osani. Kun siis palvelijoiden parissa kasvettuani yht'äkkiä sain osakseni runsaat määrät naisellista hellyyttä, en suinkaan voinut suhtautua siihen tunteettomasti.

Siihen aikaan, jolloin sisäsuojat olivat vielä saavuttamattomissani, ne muodostivat kuvitelmieni kultalan. Zenana, joka ulkonaisessa katsannossa on vankeuden paikka, oli minulle kaiken vapauden tyyssija. Siellä ei ollut koulua enempää kuin opettajiakaan, eikä kenenkään näyttänyt olevan tarvis tehdä mitään, mitä ei halunnut. Sen eristetyssä joutilaisuudessa oli jotakin salaperäistä; siellä sai leikkiä ja toimitella mitä mieli, tarvitsematta tehdä kenellekään tiliä puuhistansa. Tuon havaitsin varsinkin nuorimmasta sisarestani, joka tosin oli mukana mestari Nilkamalin opetustunneilla, mutta jota kohdeltiin aivan samoin, suorittipa hän tehtävänsä hyvin tai huonosti. Kun me sitten kymmenen tienoissa kiireesti nautimme aamiaisemme ehtiäksemme ajoissa kouluun, niin hän lähti huoletonna omille teillensä palmikon hartioilla heilahdellessa ja meidän tuntiessamme polttavaa kateudentuskaa.

Kun sitten uusi morsian, kultaisin kaulahelyin kaunistettuna, saapui taloomme, niin sisäsuojat kävivät entistä salaperäisemmiksi. Hän, joka tuli muualta ja kumminkin kuului meidän joukkoomme, veti minua ihmeellisesti puoleensa — minä tunsin polttavaa halua päästä hänen ystäväksensä. Mutta kun sitten monien juonien avulla onnistuin pääsemään hänen läheisyyteensä, niin nuorin sisareni huiskaisi minut pois huutamalla: "Mitä te pojat täällä teette? Korjaudu täältä ulos." Pettymykseen liittyvä loukkaus viilsi mieltäni syvälti. Heidän huoneittensa lasiovien läpi voi nähdä kaikenlaisia eriskummaisia leluja — posliini- ja lasiteoksia — jotka olivat upeasti koristellut ja väritetyt. Meitä ei pidetty mahdollisina eikä kelvollisina niitä edes koskettamaan, vielä vähemmin rohkenimme ajatellakaan pyytää jotakin niistä saadaksemme sillä leikkiä. Kaikesta huolimatta nuo meille pojille oudot ja ihmeelliset esineet osaltansa loivat sisäsuojien houkuttelevaan tenhoon vielä erikoista viehätystä.

Toistuvien torjumisten nojalla minua siten pidettiin loitolla. Samoinkuin ulkoinen maailma oli sisäinenkin minulle saavuttamaton. Siitä syystä ilmenivät minun kuitenkin siitä saamani vaikutelmat kuvankaltaisina.

Kello käy kymmenettä illalla, Aghor Babu on päättänyt opetustuntinsa, ja minä vetäydyn sisään mennäkseni levolle. Pitkässä, uudinten himmentämässä käytävässä, joka johtaa ulkosuojista sisempiin, riippuu heikosti liekehtivä lamppu. Tuon käytävän päässä on neljä tai viisi porrasaskelmaa, joihin valo ei enää ulotu, ja niitä pitkin minä pääsen sisäpihaa kiertävälle parvekkeelle. Itäiseltä taivaalta lankee kuutamon juova parvekkeen länsikulmaan jättäen muut osat pimeän peittoon. Tuossa valoläikässä istuvat palvelustytöt likelle toisiansa kerääntyneinä, punovat puuvillan jätteitä lampunsydämiksi ja juttelevat hillityin äänin kotikylistänsä. Moni sellainen kuva on painunut lähtemättömäksi mieleeni.

Illallisen jälkeen me pesemme kuistikolla jalkamme ja kätemme, ennenkuin laskeudumme avaraan vuoteeseemme. Sitten tulee joku hoitajistamme, Tinkari tai Sankari, istuutuu vuoteemme pääpuoleen ja alkaa hiljaisin äänin kertoella tarinaa prinssistä, joka matkustaa matkustamistaan halki aution suomaan, ja kun tarina päättyy, niin huoneessa vallitsee hiljaisuus. Kasvot seinään päin käännettyinä minä tuijottelen niitä tummia ja vaaleita täpliä, joita on seinään syntynyt laastituksen paikoitellen irtauduttua ja jotka vain hämärästi häämöttävät himmeässä valossa. Uneen vaipuessani minä loihdin ne monenlaisiksi haaveellisiksi kuvioiksi. Toisinaan minä kuulen keskellä yötä unenhorrokseeni yövartijan huudon. Vanha Svarup se siellä kiertää parvekkeelta toiselle.

Sitten tuli uusi asioiden järjestys, jonka vallitessa kuvitelmieni tuntematon tarumaa soi minulle mitä runsaimmassa määrässä sen vastaanoton, jota olin kaiken aikaa hartaasti ikävöinyt. Se, minkä oikeastaan olisi pitänyt tulla osakseni päivä päivältä, korvattiin minulle nyt yht'äkkiä kaikkine suorittamatta jääneine erinensä. Tunnustan mielelläni, että päätäni hieman pyörrytti.

Pieni matkamies oli matkojensa historiaa tulvillaan, ja jokaisen toiston jännitys sai kertoman yhä irrallisemmaksi, kunnes se ei enää ollenkaan vastannut tosiasioita. Kuten kaikki muukin, menettää tarinakin tuoreutensa, ja samalla joutuu myöskin kertojan kunnianloiste kärsimään. Siitä syystä hänen on pakko joka kerta käytellä uusia värejä saadakseen sen säilymään vereksenä.

Vuoristosta palattuani minä olin tärkein puhuja siinä seurassa, joka iltaisin kokoontui äitini ympärille kattotasanteelle. Äidin silmissä saavutettava maine on yhtä houkutteleva kuin helposti voitettu. Kun Normaalikoulua käydessäni ensi kerran keksin oppikirjastani sen tiedon, että aurinko on satoja ja tuhansia kertoja suurempi kuin maa, niin minä kerroin sen kohta äidille. Sen piti todistaa, että se, mikä näyttää pieneltä, voi todellisuudessa olla melkoisen suuri. Minulla oli myös tapana esittää hänelle runojen katkelmia, joita oli käytetty esimerkkeinä bengalin kieliopin erinäisissä luvuissa. Nyt minä esitin hänen iltakokouksissaan niitä tähtitieteellisiä makupaloja, joita olin Proctorista poiminut.

Isäni palvelija Kishori oli joitakin aikoja kuulunut runolaulajiin, jotka esittivät vanhoja eepillisiä runoelmia Dasaratin helisevin säkein. Kun olimme vuoristossa toistemme seurassa, hän sanoi minulle usein: "Kuulehan, veljyeni,[16] jos sinä olisit ollut joukossamme, niin olisimmepa saaneet aikaan loistavan esitystilaisuuden." Tuosta koitui mieleeni houkutteleva kuva: kuinka minä olin laulajapoikana kulkemassa paikasta toiseen, lausuen ja laulaen. Minä olin oppinut useita hänen ohjelmistoonsa kuuluvia lauluja, ja saavuttivatpa ne suurempaakin suosiota kuin auringon fotosfääriä ja Saturnuksen monia kuita koskevat juttuni.

Voimallisimman vaikutuksen teki äitiini kuitenkin se saavutukseni, että minä, sisäsuojien muiden asukkaitten täytyessä tyytyä lukemaan Ramajanaa Krittivasan bengalinkielisenä käännöksenä, olin isäni kanssa tutkinut itsensä Maharshi Valmikin alkuteosta sanskritsäkeineen päivineen. "Luehan minulle hieman tuota Ramajanaa, ole hyvä!" virkkoi äiti, uutisen johdosta ikihyväksi ilahtuneena.

Valitettavasti rajoittuivat Valmikin-lukuni sanskritinlukukirjaan sisältyvään lyhyeen otteeseen, jota en ollut sitäkään vielä saanut täysin vallittaviini. Kun sitä nyt uudelleen tarkastelin, havaitsin vielä, että muistini minua petteli ja että paljon siitä, minkä olin luullut osaavani, oli käynyt minulle hämyiseksi. Minä en kumminkaan rohjennut puolustella itseäni sanomalla "Olen sen unohtanut", kun äiti jännittyneenä odotti poikansa ihmeellisten kykyjen näytettä. Esityksessä, johon sitten ryhdyin, epäilemättä ilmeni suurta eroavaisuutta Valmikin tarkoitusten ja minun tulkintani välillä. Tuo hyväsydäminen viisas taivaallisella istuimellaan on kuitenkin varmaan antanut anteeksi poikaselle, joka uhkarohkeasti pyrki saavuttamaan äitinsä hyväksymisen kunniaa — mutta toisin on varmaan laita Madhusudanin, kopeuden kukistajan.

Äitini, joka ei kyennyt salaamaan erinomaisen sankaritekoni aiheuttamaa iloa, tahtoi saada toisetkin saman ihastuksen valtoihin. "Sinun pitää se lukea Dvidzhendralle (vanhimmalle veljelleni)", virkkoi hän.

"Siinäpä nyt ollaan!" mietin minä koettaen keksiä kaikkia mahdollisia verukkeita; mutta äitini ei ottanut mitään niistä kuulevaan korvaansa. Hän kutsutti veljeni Dvidzhendran ja huusi hänelle kohta hänen huoneeseen astuessaan: "Kuulehan, kuinka Rabi lukee Valmikin Ramajanaa; hän suorittaa sen mainiosti!"

Ei auttanut; se oli tehtävä! Mutta Madhusudan armahti minua ja päästi minut menemään annettuaan minun sitä ennen hieman kokea kopeutta-masentavaa voimaansa. Veljeni oli varmaan kutsuttu kesken kiireisten kirjallisten töiden. Hän ei näyttänyt ollenkaan haluavan kuunnella minun käännöstäni sanskritista bengaliin, vaan kuunteli, kuinka luin muutamia säkeitä, virkkoi: "Hyvinhän se luonnistuu", ja lähti pois.

Ylennyttyäni sisäsuojien asukkaaksi minä tunsin sitä vaikeammaksi ryhtyä jatkamaan kouluelämääni. Minä turvauduin jos jonkinlaisiin verukkeisiin päästäkseni Bengalin akademiasta. Sitten minua yritettiin lähettää St. Xaverin lähetyskouluun. Mutta tulos oli sama. Muutamien kiihkeiden yritysten jälkeen veljeni luopuivat kaikista toiveista minuun nähden — lakkasivatpa minua sättimästäkin. Vanhin sisareni virkkoi eräänä päivänä: "Me toivoimme kaikin, että Rahista tulisi mies, mutta hän on mitä pahimmin pettänyt toiveemme." Minä tunsin, että sosiaalinen arvoni oli nimenomaisesti vähenemässä, mutta en voinut sittenkään suostua lähtemään koulun iankaikkiseen polkumyllyyn, josta oli karkoitettu kaikki kauneus ja elämä. Se tuntui minusta sairaalan ja vankilan kaamealta yhdistelmältä.

St. Xaverin koulusta minulla on vieläkin eräs arvokas muistelo eloisana mielessäni: sen opettajien muisto. He tosin eivät olleet kaikki yhtä eteviä. Varsinkaan niissä, jotka meidän luokkaamme opettivat, en voinut huomata minkäänlaista henkeen kohdistuvaa kunnioitusta. He eivät millään muotoa eronneet opetuskoneiden tavoin toimivista koulumestareista. Sellainen kasvatuskone on armottoman voimallinen: kun siihen vielä liitetään ulkonaisen uskonnollisuuden mylly, niin nuorten ihmisten sydämet epäilemättä murskautuvat. Sellainen jauhinmylly oli St. Xaverin mylly. Mutta kuten jo sanoin, minulla on sieltä muisto, joka koroittaa sen opettajien minuun tekemän vaikutuksen ihanteelliseen tasoon.

Se on pater De Penerandan muisto. Hän oli erittäin vähän kanssamme tekemisissä — mikäli muistan, oli hän vain joitakin aikoja erään opettajamme sijaisena. Hän oli espanjalainen, ja englanninkielen käyttäminen näytti tuottavan hänelle vaikeuksia. Siitä lienee johtunut, etteivät pojat paljoakaan välittäneet hänen lausumistansa. Minusta näytti siltä, että oppilaiden tarkkaamattomuus häntä loukkasi, mutta hän sieti sen kärsivällisesti päivästä toiseen. Minä tunsin jostakin selvittämättömästä syystä suurta myötätuntoa häntä kohtaan. Hänen piirteensä eivät olleet kauniit, mutta hänen kasvonsa vetivät minua omituisesti puoleensa. Aina kun häntä katselin, minusta näytti siltä, kuin hänen henkensä olisi ollut rukoukseen vaipuneena; syvä rauha näytti vallitsevan koko hänen olemuksessaan.

Meillä oli puoli tuntia kirjallisia töitä varten. Sinä aikana, kynä kädessä istuessani, minä tavallisesti kävin hajamieliseksi, ja ajatukseni vaeltelivat omilla teillänsä. Eräänä päivänä pater De Peneranda oli luokkamme valvojana. Hän asteli edestakaisin penkkiemme takana. Hän lienee jo useita kertoja havainnut, ettei kynäni ollenkaan liikkunut. Yht'äkkiä hän pysähtyi taakseni, kumartui puoleeni, laski kätensä olalleni ja kysyi leppoisasti: "Etkö voi hyvin, Tagre?" Se oli pelkkä koruton kysymys, mutta enpä ole voinut sitä milloinkaan unhottaa. En tiedä, miten lienee ollut toisten poikien laita, mutta minä tunsin hänessä piilevän suuren sielun, ja vielä nytkin näyttää siltä, kuin muisteloni avaisi minulle pääsyn hiljaiseen Jumalan temppeliin.

Siellä oli vielä toinenkin pater, josta kaikki pojat pitivät. Hän oli pater Henrik. Hän opetti ylempiä luokkia, joten minä tuskin jouduin häntä tuntemaan. Mutta erään seikan minä hänestä vielä muistan. Hän osasi bengalmkieltä. Kerran hän kehoitti Niradaa, erästä luokkansa poikaa, selittämään nimensä kielellistä johtoa. Nirada[17]-parka oli siihen asti suhtautunut itseensä mitä huolettomimmin — varsinkaan nimen kielellinen johtuminen ei ollut milloinkaan vähimmässäkään määrässä häirinnyt hänen mielensä rauhaa, joten hän oli kerrassaan valmistumaton tuohon kysymykseen vastaamaan. Mutta koska sanakirjassa on riittämään asti vaikeasti tajuttavia ja tuntemattomia sanoja, olisi ollut naurettavaa kompastua omaan nimeensä, yhtä naurettavaa kuin joutua omien rattaittensa pyöriin, joten Nirada vastasi sävähtämättä: " Ni — privatiivipartikkeli, rod — päivänsäteitä; siis Nirod: se, mikä saa aikaan päivänsäteiden puuttumisen!"

OPINTOJA KOTOSALLA

Gjan Babu, oppineen Vedantavagisin poika, oli nyt kotiopettajanamme. Havaitessaan, ettei kyennyt herättämään minussa koulukurssiin kohdistuvaa mielenkiintoa, hän luopui toivottomista yrityksistänsä ja koetteli toisenlaista menetelmää. Hän luki kanssani Kalidasan Sodanjumalan syntymän kääntäen sen minulle säe säkeeltä. Hän luki minulle myös Macbethin, ja kun oli selittänyt tekstin bengalinkielellä, ei päästänyt minua, ennenkuin olin muuntanut päivän tehtävän bengalinkieliseksi runoksi. Siten hän sai minut kääntämään koko näytelmän. Onneksi tuo käännös on hävinnyt, joten minun karmani on ainakin siitä taakasta vapaa.

Oppineen Ramsarvasvan asiana oli pitää huolta sanskritintaitoni kohentumisesta. Hänkin havaitsi toivottomaksi opettaa minulle kielioppia, luopui siitä ajatuksesta ja luki sensijaan kerallani Sakuntalaa. Eräänä päivänä hänen mieleensä johtui näyttää minun Macbeth -käännöstäni oppineelle Vidjasagarille, jonka luo hän minut kuljetti.

Radzhkrisna Mukherdzhi oli parhaillaan hänen luonansa. Sydämeni tykytti valtavasti, kun astuin suuren oppineen työhuoneeseen, joka oli täynnä kirjoja; hänen ankarat kasvonsa eivät nekään rohkeuttani lisänneet. Mutta koska tämä oli ensimmäinen käyntini niin mainion miehen luona, minä halusin mitä hartaimmin suoriutua asiasta kaikella kunnialla. Luulenpa, että minulla kotiin palatessani oli hieman syytä innostuksen puuskaani. Radzhkrisna Babu muuten vain kehoitti minua pitämään tarkoin huolta siitä, että noitien lausumat kieleltään ja runomitaltaan selvästi eroaisivat toisten, inhimillisten henkilöiden lausumista.

Minun poikaiälläni bengalilainen kirjallisuus oli vielä laihanlainen, ja minä lienen ahminut kaikki silloin saatavissa olevat luettavat ja luettaviksi kelpaamattomat kirjat. Varsinaista nuorisonkirjallisuutta ei silloin vielä ollut olemassa, mutta minä olen varma siitä, ettei minulle siitä seikasta harmia koitunut. Se mehuton liuos, joksi kirjallinen nektari nykyjään nuorisoa varten ohennetaan, ottaa tosin täysin huomioon heidän lapsellisuutensa, mutta ei ollenkaan sitä seikkaa, että nuoret lukijat ovat kehitysiässä olevia ihmisiä. Lasten kirjain tulisi olla sellaisia, että lapset niitä osaksi ymmärtävät, osaksi eivät. Me luimme lapsuutemme aikana kaikki käsiimme sattuneet kirjat alusta loppuun asti; se, mitä ymmärsimme, mutta myös se, mitä emme ymmärtäneet, jäi meihin vaikuttamaan. Sillä tavalla vaikuttaa lapsen mieleen maailma itse. Lapsi omaksuu omaksensa mitä ymmärtää, mutta se, mitä hän ei ymmärrä, johtaa häntä askelen eteenpäin.

Dinabandhu Mitran satiirien ilmestyessä minä en vielä ollut ehtinyt siihen ikäkauteen, jonka luettaviksi ne soveltuvat. Eräällä sukulaisnaisella oli kirja, mutta hartaimmatkaan pyyntöni eivät voineet taivuttaa häntä jättämään sitä luettavakseni. Hän piti sitä aina lukittujen ovien takana. Kirjan saavuttamattomuus teki sen minulle sitäkin halutummaksi, ja minä vannoin sen vielä kerran lukevani.

Eräänä ehtoopäivänä kirjan omistaja pelasi korttia ja oli heittänyt olkapäänsä yli sen sarinsa kulman, jossa hän avaimiansa säilytti. Minä en ollut milloinkaan korteista välittänyt, enpä voinut koko peliä sietää. Mutta sinä päivänä osoittamastani käytöksestä tuota tuskin olisi voinut havaita, siinä määrin viehättynyt minä olin heidän peliinsä. Vihdoin, toisen puolueen ollessa saavutettavan voiton jännityksessä, minä käytin hyväkseni otollista hetkeä ja aloin aukaista solmua, jossa avaimet piilivät. Minä olin taitamaton ja toimin sitäpaitsi kiihtyneenä liian kiireesti, joten minut yllätettiin. Sarin ja avainten omistaja veti hymyillen solmitun kulman olkapäältänsä ja otti avaimet syliinsä jatkaen samalla peliänsä.

Sitten minä keksin sotajuonen. Tätini nautti mielellään beteliä, ja minä kiiruhdin asettamaan sitä hänen saataviinsa. Niin ollen hänen oli pakko myöhemmin nousta sylkeäkseen suustansa pureksimansa betelin, ja hänen niin tehdessään avaimet putosivat hänen sylistänsä ja joutuivat jälleen olan yli heitetyiksi. Tällä kertaa varkaus onnistui, syyllinen meni menojansa, ja kirja tuli luetuksi! Sen omistaja yritti minua nuhdella, mutta yritys ei menestynyt, sillä me nauroimme molemmin katketaksemme.

Tri Radzhendrahal Mitra julkaisi sekalaissisältöistä kuukauskirjaa. Kolmannella veljelläni oli kirjahyllyssään sidottu vuosikerta. Minun onnistui saada nidos haltuuni, ja muistan varsin hyvin, millaista nautintoa tunsin, kun sitä luin ja yhä uudelleen luin. Minä vietin monta keskipäivän hetkeä maaten selälläni vuoteessani ja pidellen rinnallani tuota suurta nidosta, joka kertoi minulle Narvhalista, vanhojen kadien merkillisistä tuomioista tai Krishna-Kumarin romanttisista kohtaloista.

Miksi meillä ei nykyjään ole sellaisia aikakauslehtiä? Meillä on toisaalta filosofisia ja tieteellisiä kirjoitelmia, toisaalta mauttomia romaaneja ja matkakertomuksia, mutta ei yhtäkään sellaista vaatimatonta aikakauslehteä, jota jokainen tavallinen ihminen voisi nautinnoksensa lukea — kuten ovat esim. "Chambers's Journal" tai "Strand" Englannissa — joka tarjoaa tavalliselle lukijalle yksinkertaista, mutta kelvollista ravintoa ja josta on mahdollisimman suuri hyöty mahdollisimman lukuisille ihmisille.

Minä tutustuin nuorella iälläni erääseen toiseenkin aikakautiseen julkaisuun. Sen nimenä oli Abodhabandhu (Tietämättömän ystävä). Minä löysin muutamia sen numeroita vanhimman veljeni kirjastosta ja ahmin niitä päivän toisensa jälkeen istuen hänen eteläparvekkeen puolella sijaitsevan työhuoneensa kynnyksellä. Tämän aikakauslehden sivuilla minä ensi kerran tutustuin Viharilal Tshakravartin runoihin. Hänen runoelmansa vaikuttivat minuun voimallisemmin kuin mitkään muut siihen aikaan lukemani. Hänen lyriikkansa koruttomat huilunäänet herättivät mielessäni vainioiden ja metsäniittyjen musiikkia.

Saman aikakauslehden sivuille minä vuodatin monta kyyneltä lukiessani Paulin ja Virginian tarinan pateettista käännöstä. Ihmeellinen meri, tuulen häilyttelemät kookospalmulehdot rannikolla ja taampana rinteillä hilpeästi leikkivät vuorikauriit — millaisen mieltävirkistävän kangastuksen ne loivatkaan kalkuttalaiselle kattotasanteelle! Ja ah, millainen merkillinen asia olikaan se romanttinen lemmenleikki, joka tapahtui tuon yksinäisen saaren metsäpoluilla, osanottajina bengalilainen lukija-poika ja pieni Virginia monivärisine huiveinensa!

Sitten tuli Bankimin Bangadarsan ja valloitti kohta kaikki Bengalin sydämet. Oli jo kyllin vaikeata odottaa, kunnes seuraava kuukaudennumero ilmestyi, mutta kun vielä oli odotettava, kunnes vanhemmat veljeni olivat ehtineet sen lukea, niin asia kävi kerrassaan sietämättömäksi! Nyt voi kuka tahansa ahmia yhteen menoon koko Tshandrashekharin tai Bishabrikshan, mutta samalla jää kokematta kuukaudesta toiseen siirtyvä kaipaus ja ennakoiminen, pitkiksi ajoiksi riittävä lyhyen lukemisen syvä nautinto, jokaisen kappaleen jatkuva mielessään keinuttaminen seuraavaa odotellessaan, tyydytyksen ja tyydyttämättömän kaipuun yhtyminen, polttava uteliaisuus ja sen laukeaminen, ne pitkäikäiset ilot, joita alkuperäisen vihkosarjan lukeminen aiheutti.

Sarada Mitterin ja Akshai Sarkarin toimittamat valikoimat vanhojen runoilijoiden teoksia herättivät nekin minussa suurta mielenkiintoa. Vanhemmat veljeni olivat sarjan tilanneet, mutta eivät lukeneet sitä säännöllisesti, joten minun oli helppo saada se haltuuni. Vidjapatin merkillinen ja rappeutunut maithila -murre veti minua vaikeatajuisuutensa vuoksi sitä enemmän puoleensa. Minä koetin saada selville hänen tarkoitustaan ilman julkaisijan selityksiä merkiten yhä uudelleen muistiin hämäräperäiset sanat kulloisessakin yhteydessään. Kieliopillisia omituisuuksia minä samaten otin huomioon, mikäli siihen kykenin.

KOTOINEN YMPÄRISTÖNI

Suuri nuoruudessa nauttimani etu oli se kirjallinen ja taiteellinen ilmakehä, joka taloamme ympäröi. Muistan vielä, kuinka lapsuudessani seisoin parvekkeen kaiteeseen nojaten ja silmäilin sitä erillään seisovaa rakennusta, joka sisälsi vastaanottohuoneet. Ne olivat joka ilta valaistut. Loistavia ajoneuvoja saapui pylväistöön, ja vieraita tuli ja meni alinomaa. Minä en kyennyt oikein saamaan selville, mitä siellä tapahtui, tuijottelinhan vain pimeältä paikaltani ikkunoiden valaistuja rivejä. Erottava avaruus ei ollut suuri, mutta suunnaton oli se juopa, joka erotti minun lapsen-maailmaani noista valaistuista suojista.

Vanhempi serkkuni Ganendra oli hankkinut itselleen oppineen Tarkaratnan kirjoittaman näytelmän ja järjesti sen kotonamme esitettäväksi. Hänen kirjallisuuteen ja kaunotaiteisiin kohdistuva innostuksensa oli rajaton. Hän oli ydinmiehenä siinä ryhmässä, joka näyttää melkeinpä tietoisesti pyrkineen kaikin tavoin edistämään sitä renessanssia, joka tapahtuu meidän päivinämme. Hänessä ja hänen ympäristössään oli herännyt nimenomainen kansallistunto, joka ilmeni sekä vaateparressa että taiteen ja kirjallisuuden eri aloilla. Hän tutki innokkaasti eri maiden historiaa ja oli itse alkanut sepittää Bengalia käsittelevää historiallista teosta, jota ei kumminkaan ehtinyt saada valmiiksi. Hän oli kääntänyt ja julkaissut sanskritdraaman Vikramorvasi, ja useat yleisesti tunnetut hymnit ovat hänen teoksiansa. Voipa hyvinkin sanoa, että hän on meidät opastanut kansalliseen runoiluun. Niihin aikoihin pidettiin joka vuosi hindu-messuja, ja siinä tilaisuudessa tavallisesti esitettiin hänen laulunsa "Menneestä Intiasta laulan, häpeissäni".

Minä olin vielä lapsi, kun serkkuni Ganendra kuoli nuoruutensa kukoistuksessa. Ne, jotka ovat hänet kerran nähneet, eivät voi milloinkaan unohtaa hänen kaunista, solakkaa ja muhkeata vartaloansa. Hän vaikutti vastustamattomasti niihin henkilöihin, joiden kanssa joutui tekemisiin. Hän veti puoleensa joukon ihmisiä ja kiinnitti heidät itseensä; niin kauan kuin hänen valtava vetovoimansa oli vaikuttamassa, oli irti tempautuminen mahdoton. Hän kuului niihin meidän maamme erikoisuutena oleviin henkilöihin, jotka persoonallisen kiintovoimansa nojalla helposti tekevät itsestään perhekuntansa tai kylänsä keskeisen henkilön. Kaikissa muissa maissa, joissa muodostuu suuria valtiollisia, yhteiskunnallisia tai taloudellisia ryhmiä, sellaiset henkilöt joutuisivat yhtä luonnollisesti kansallisiksi johtajiksi. Kyky kerätä joukko ihmisiä yhteisöksi perustuu erikoiseen lahjakkuuteen. Tuo lahjakkuus tuhlautuu meidän maassamme, ja tuhlaus on mielestäni yhtä valitettava kuin jos tähtiä pudoteltaisiin taivaalta tulitikuiksi.

Vielä paremmin muistan hänen nuoremman veljensä, serkkuni Gunendran. Hänkin aina täytti talon persoonallisuudellansa. Hänen avara, lämmin sydämensä osoitti samaa rakkautta kaikille, sukulaisille, ystäville, vieraille ja palvelijoille. Joko laajalla etelänpuolisella parvekkeellansa tai nurmella suihkukaivon luona tai pengermällä lammen partaalla hän oli vapaaehtoisesti kerääntyneiden vieraiden keskusmiehenä osoittaen verratonta vierasvaraisuutta. Hänen taiteelle ja kyvyille osoittamansa vilkas osanotto piti häntä alinomaisen innostuksen tilassa. Uudet juhlia ja huveja, näyttämöesityksiä tai muita hauskutuksia koskevat suunnitelmat löysivät hänestä auliin kannattajan ja menestyivät hänen avustaessaan erinomaisen hyvin.

Me olimme silloin liian nuoret ottaaksemme mitenkään osaa kaikkiin noihin askarruksiin, mutta niiden aiheuttamat hilpeyden ja elämän aallot ulottuivat meidän uteliaisuutemme uksille saakka. Muistan vielä, kuinka vanhimman veljeni kirjoittaman pilan esitystä harjoitettiin serkkuni suuressa seurusteluhuoneessa. Parvekkeen kaidepuun vieressä seisten me kuulimme avoimesta ikkunasta helakkaa naurua, johon sekaantuivat leikillisen laulun sävelet, ja silloin tällöin näimme vilahdukselta Akshai Mazumdarin merkillisiä irvistyksiä. Emme saaneet kunnolla selkoa, mistä laulussa oli kysymys, mutta toivoimme asian meille myöhemmin selviävän.

Muistuu mieleeni, kuinka saavutin serkkuni Gunendran erikoisen arvonannon erään vähäpätöisen seikan nojalla. Minä en ollut saanut koulussa milloinkaan palkintoa muusta kuin hyvästä käytöksestä. Satja oli joukossamme se, joka oppi helpoimmin opittavansa. Hän suoritti kerran hyvin jonkin tutkinnon ja sai palkinnon. Kun olimme ehtineet kotiin, minä hyppäsin vaunuista ilmoittaakseni suuren uutisen puutarhassa olevalle serkulleni. "Satja on saanut palkinnon!" huusin minä riemuiten, juosten hänen luoksensa. Hän veti minut hymyillen lähemmäksi. "Entä sinä, etkö sinä ole saanut palkintoa?" kysyi hän. "En", vastasin minä, "en minä, mutta Satja". Satjan menestykseen kohdistuva vilpitön iloni näytti erikoisesti liikuttavan serkkuani. Hän kääntyi ystäviensä puoleen ja kiitti sellaista luonteenpiirrettä. Muistan hyvin, kuinka ymmälle jouduin, sillä en ollut milloinkaan nähnyt tunnettani siinä valossa. Tuo palkinto, jonka sain siitä, etten ollut saanut palkintoa, ei vaikuttanut minuun hyvin. Ei haittaa, jos lapsille annetaan lahjoja, mutta lahjojen ei pitäisi olla palkintoja. Ei ole terveellistä, että pienokaiset tulevat liian itsetietoisiksi.

Päivällisen jälkeen serkkuni Gunendra tavallisesti lähti toimistohuoneisiin siihen osaan taloa, missä me asustimme. Vanhempien veljieni toimisto oli eräänlainen klubihuone, missä liikeasioiden suorittamista höystettiin runsaalla naurulla ja keskustelulla. Serkkuni paneutui pitkälleen sohvaan, ja minä käytin hyväkseni tilaisuutta hiipien hänen luoksensa.

Hän kertoili minulle useimmiten tarinoita Intian historiasta. Muistan vielä, millaisin hämmästyksen tuntein kuuntelin kertomusta siitä, kuinka Clive, pystytettyään brittiläisen vallan Intiaan, palasi kotiin ja leikkasi poikki oman kurkkunsa. Historian kulku joutui uuteen vaiheeseen, ja sillävälin tapahtui traagillinen ratkaisu ihmissydämen salatuissa syvyyksissä. Kuinka voi sellainen kamala sisäinen häviö liittyä niin loistavaan ulkonaiseen voittoon? Tuo kysymys rasitti kovin mieltäni koko päivän. Toisinaan minä vihjaillen ilmoitin serkulleni Gunendralle, että taskussani oli jotakin. Hänen vähänkin rohkaistessaan sukelsi sieltä uskaliaasti esiin käsikirjoitus. Minun tarvinnee tuskin sanoa, ettei serkkuni ollut ankara arvostelija; hänen ilmaisemiansa mielipiteitä olisi tosiaankin voinut mainiosti käytellä reklaaminansa. Kun lapsellisuuteni jossakin runossa ilmeni liian tungettelevana, hän ei kumminkaan voinut pidättää sydämellistä nauruansa.

Eräänä päivänä minä esitin runoelmaani "Intia-Emo", ja kun erään säkeen päässä ainoa mieleeni johtuva loppusointu oli "kiesit", niin minun täytyi se hyväksyä, vaikka ei ollutkaan jälkeäkään sellaisesta tiestä, jota pitkin moiset ajoneuvot olisivat voineet vieriä — loppusointu oli välttämätön, ja kaikkien järjen epäilysten täytyi vaieta. Se naurun myrsky, jolla serkkuni Gunendra kiesejäni tervehti, puhalsi ne menemään samaa olematonta tietä, jota olivat tulleetkin, ja sittemmin niistä ei ole kukaan mitään kuullut.

Vanhin veljeni kirjoitti siihen aikaan pääteostansa, jonka nimi oli Unimatka. Tavallisesti hän suoritti työtänsä etelänpuolisella parvekkeella istuen, matala kirjoitusteline edessään. Serkku Gunendra oli joka aamu siellä hänen luonansa vähän aikaa. Hänen rajaton nauttimiskykynsä auttoi leppoisten kevättuulosten tavoin runon versomista. Vanhin veljeni vuoroin kirjoitti, vuoroin luki kirjoittamaansa, ja hänen omien päähänpistojensa aiheuttama meluisa hilpeys sai koko parvekkeen vavahtelemaan. Veljeni kirjoitti paljoa enemmän kuin lopulta otti valmiiseen teokseensa; niin hedelmällinen oli hänen runollinen mielikuvituksensa. Samoinkuin mangonkukkien runsaus kevätaikana peittää mangolehtojen varjoisen maaperän heleään mattoonsa, samoin oli hänen Unimatkansa hylättyjä lehtiä sinne tänne siroteltuina kaikkialla talossa. Jos joku olisi ne kerännyt, niin ne muodostaisivat nyt kukkavihkon bengalilaisen kirjallisuutemme kaunisteeksi.

Ovilla salaa kuunnellen ja nurkissa kurkistellen me yleensä saimme riittävän osamme sellaisesta runon juhlasta; niin runsas se oli ja niin paljon siitä liikeni vieraille. Vanhimman veljeni luova kyky oli silloin kukkeimmillaan, ja hänen kynästänsä virtasi runon vuo — aalto aaltoa ajaen, sointuja ja lausumia — joka riemukkain voittolauluin täytti uomansa ja tulvi yli sen äyräiden. Ymmärsimmekö me oikein Unimatkan? Mutta tarvitsiko meidän se ehdottomasti ymmärtää voidaksemme siitä nauttia? Me kenties emme saavuttaneet valtameren rikkaita syvyyksiä — ja mitäpä olisimmekaan silloin niistä hyötyneet? — mutta me hekumoimme lanta-aaltojen riemussa, ja kuinka hilpeänä virtailikaan veri suonissamme, kun ne peittivät meitä pärskeellänsä!

Mitä enemmän minä ajattelen noita aikoja, sitä selvemmin havaitsen, ettei meillä enää ole sitä, mitä mainitaan madzhlin[18] nimellä. Poikaiällämme me näimme viimeiset säteet siitä häipyvästä sydämellisestä seurallisuudesta, joka oli varsin luonteenomainen edelliselle miespolvelle. Naapuruustunteet olivat silloin niin voimakkaat, että sellainen seurustelu oli nimenomainen välttämättömyys, ja kaikki ne, jotka voivat sen miellyttävyyttä osaltansa lisätä, olivat erittäin haluttuja. Nykyjään ihmiset käyvät toisiansa tervehtimässä liikeasioissa tai yhteiskunnallista velvollisuuttansa täyttäen, mutta madzhli ei enää kerää heitä yhteen. Heillä ei ole aikaa, ja heidän suhteensa eivät ole enää niin sydämelliset! Millainen hyörinä siihen aikaan talossamme vallitsikaan, kuinka hilpeänä kaikui keskustelun sorina, ja kuinka helisikään nauru parvekkeillamme! Esivanhempiemme kyky kerätä ympärillensä parvi ihmisiä ja pitää yllä vilkasta ja huvittavaa keskustelua on hävinnyt. Ihmisiä tulee ja menee yhä vieläkin, mutta samat parvekkeet ja huoneet näyttävät nyt autioilta ja ilottomilta.

Noina aikoina oli kaikki, huonekaluista juhlapitoihin asti, tarkoitettu monien nautittavaksi, joten suurimmassakaan upeudessa ja loistossa ei ollut minkäänlaista kopeuden sävyä. Loistokkuus on siitä lähtien melkoisesti lisääntynyt, mutta se on käynyt samalla kalseaksi, siitä on kadonnut taito saada ylhäinen ja samoin alhainen tuntemaan olevansa kuin kotona. Puutteellisesti, köyhästi vaatetetut eivät saa enää niitä käytellä lupaa kysymättä, pelkkien hymyilevien kasvojensa oikeudella. Niillä, joiden rakennus- ja huoneensisustustapaa me nyt yritämme jäljitellä, on oma seurallisuuden laatunsa avaran vieraanvaraisuuden merkeissä. Onnettomuutenamme on, että olemme menettäneet mitä olemme omistaneet emmekä kykene rakentamaan seuraelämäämme uudestaan, eurooppalaisen mallin mukaiseksi, joten kotoinen elämämme on muuttunut ilottomaksi. Me kokoonnumme vieläkin liike-elämän ja politiikan asioita pohtimaan, mutta emme milloinkaan enää nauttiaksemme vain toistemme kohtaamisesta. Pelkkä lähimmäisenrakkaus ei enää yllytä meitä keräämään ihmisiä toistensa seuraan. Minä en voi kuvitella mitään rumempaa kuin tämä seurallinen itaruus, ja kun nyt muistelen niitä, joiden heleä nauru, suoraan sydämestä pulputen, useasti kevensi meidän arkisen elämämme kuormaa, niin he ilmenevät minulle jostakin toisesta maailmasta tulleina vieraina.

KIRJALLISIA KUMPPANEITA

Minä sain poikaiälläni ystävän, jonka suoma apu oli verrattoman arvokas kirjalliselle kehitykselleni. Akshai Tshaudhuri oli neljännen veljeni koulukumppani. Hän oli hankkinut itselleen englantilaisen kirjallisuuden maisterin arvon ja oli yhtä suuri asiansa rakastaja kuin tuntijakin. Mutta toisaalta hän oli yhtä mieltynyt vanhaan bengalilaiseen kirjallisuuteemme, nimenomaisesti myöskin Vaishnava-runoilijoihin. Hän tunsi satoja nimettömien tekijöiden sepittämiä bengalilaisia lauluja ja niitä hän tapasi ylen mielellänsä esittää — kimein äänin, välittämättä sävelmästä tai rytmistä enempää kuin kuulijainsa ilmeisestä tyytymättömyydestäkään. Mikään ulkoinen tai sisäinen mahti ei myöskään voinut estää hänen nokkelia sormiansa rummuttamasta lähimmän pöydän tai kirjan kantta kuulijoiden mielenkiinnon vilkastuttamiseksi.

Hänkin kuului niihin henkilöihin, jotka kykenevät erinomaisesti kaikesta nauttimaan. Hän oli yhtä taipuvainen keksimään jonkin asian pienimpiäkin hyviä puolia kuin ylenmäärin niitä ylistämään. Hänellä oli erinomainen kyky kädenkäänteessä sommitella runoja ja lauluja, jotka eivät olleet suinkaan arvottomia, mutta joista hän itse ei ollenkaan ylpeillyt. Hän ei välittänyt vähääkään niistä lukemattomista paperiliuskoista, joihin oli tuotteitansa raapustellut. Jos hänen kykynsä olivat runsaat, niin hän itse puolestaan suhtautui niihin mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä.

Eräs hänen pitempi runoelmansa saavutti Bangadarsanissa. ilmestyessään suurta suosiota, ja minä olen kuullut hänen laulujansa laulavan monen, joka ei ole hänestä itsestään mitään tietänyt.

Luontoperäinen kirjallisuuden rakkaus on paljoa harvinaisempi kuin oppineisuus, ja Akshai Babun intomielinen kiintymys se herätti minussakin kirjallisuuden harrastusta. Hän oli yhtä vapaamielinen ystävänä kuin kirjallisena arvostelijanakin. Vieraitten seurassa hän oli kuin kala kuivalla maalla, mutta ystävien piirissä eivät haitanneet ollenkaan iän enempää kuin viisaudenkaan eroavaisuudet. Meidän poikien keralla hän oli itsekin poika. Kun hän myöhään iltasella oli lähtemässä pois vanhempien veljieni madzhli -seurasta, niin minä tartuin usein hänen hihaansa ja hinasin hänet kouluhuoneeseemme. Siellä hän, koulupöydällämme istuen, paneutui yhä yhtä hilpeänä meidän pienen seuramme elähdyttäväksi keskukseksi. Monta kertaa kuulin hänen sellaisessa tilaisuudessa pitävän innostunutta esitelmää jostakin englantilaisesta runoelmasta; toisinaan houkuttelin hänet keskustelemaan jonkin teoksen erikoisista eduista, jotakin kriitillisesti seulomaan tai kerallani kiivaasti kiistelemään, toisinaan taas luin hänelle omia tuotteitani saaden palkakseni säästelemätöntä ylistystä.

Neljäs veljeni Dzhjotirindra oli kirjallisen ja persoonallisen kehitykseni parhaita edistäjiä. Hän oli itse intomielinen ihminen ja halusi herättää toisissa samaa mieltä. Hän ei sallinut milloinkaan ikäeromme estää minua vapaasti ilmaisemasta ajatuksiani ja tunteitani hänen seurassaan. Hänen suomaansa suurta vapauden lahjaa ei kukaan muu olisi rohjennut minulle tarjota; monet moittivatkin häntä siitä syystä. Hänen kumppanuutensa teki minulle mahdolliseksi karistaa pois arkatunteisuuteni. Se oli varhaisen lapsuuteni ankaran painostuksen jälkeen minulle yhtä välttämätöntä kuin kesän paahtamalle maankamaralle monsuunituulien tuoma siunaus.

Elleivät kahleeni olisi siten katkenneet, minä kenties olisin rampautunut koko elämäni ajaksi. Vallanpitäjät eivät milloinkaan väsy käyttelemästä vapauden mahdollista väärinkäyttöä aiheena vapauden epäämiseen, mutta varmaa on, ettei vapaus ansaitse nimeänsä, ellei sellaista mahdollisuutta ole olemassa. Ainoa keino oppia käyttelemään jotakin välinettä oikein on se, että aluksi käyttelee sitä väärin. Itsestäni minä joka tapauksessa voin varmasti väittää, että se vähäinen onnettomuus, mikä vapaudestani on johtunut, on aina lopulta itsestänsä korjautunut. Minä en ole milloinkaan kyennyt omaksumaan mitään sellaista, mitä on yritetty minulle tyrkyttää tarttumalla korviini — ruumiillisesti tai henkisesti. Pelkkä tuska oli tuloksenani, ellei minun sallittu menetellä niinkuin itse tahdoin.

Veljeni Dzhjotirindra salli minun esteettömästi etsiä oikean tien omaan itseeni, ja vasta sitten voi luontoni varustautua tuottamaan — okaitansa kenties, mutta myöskin kukkiansa. Omat kokemukseni ovat johtaneet minut pelkäämään vähemmän pahaa itseänsä kuin väkivaltaisia, hyväätarkoittavia yrityksiä. Rankaisevaa poliisivaltaa, valtiollista samoinkuin yhteiskunnallistakin, minä terveesti kammoksun. Niistä aiheutuva orjuus on pahin syöpä ihmiskunnan ruumiissa.

Eräinä aikoma veljeni tapasi istua päiväkaudet pianonsa ääressä syventyneenä uusien sävelmien luomiseen. Niitä kumpusi runsain määrin hänen karkeloivien sormiensa tiestä. Me, Akshai Babu ja minä, istuimme hänen vieressään yrittäen keksiä sanoja hahmoutuviin sävelmiin voidaksemme ne paremmin säilyttää muistissamme.[19] Niin minä suoritin oppiaikani sävellyskoulussa.

Meidän poikaiällämme viljeltiin perheemme keskuudessa musiikkia varsin uutterasti. Siitä oli minulle se etu, että voin ponnistelematta kyllästää sillä koko olemukseni. Mutta samalla siitä oli se haitta, etten saavuttanut teknillistä varmuutta, joka on ainoastaan asteittaisen oppimisen avulla hankittavissa. Niinpä en olekaan musiikin alalla saavuttanut varsinaista kelpoisuutta.

Himalajalta palattuani minä sain yhä suurempaa vapautta. Palvelijain käskyvalta loppui pian kerrassaan; minä keksin monta juonta päästäkseni vapautumaan koulukahleistanikin, ja kotiopettajillenikaan minä en jättänyt liian suurta määräämisoikeutta. Gjan Babu, joka oli kerallani lukenut Sodanjumalan syntymän ja pari muuta kirjaa jokseenkin pintapuoliseen tapaan, erosi toimestansa antautuakseen lainopilliselle uralle. Hänen seuraajaksensa tuli Bradzha Babu. Ensimmäisenä päivänä hän käski minua kääntämään Wakefieldin maalaispappia. Minä en pitänyt kirjaa huonona, mutta kun opettajani siitä rohkaistuneena alkoi laajemmin järjestellä opintojeni tehokasta edistämistä, niin minä en enää ollutkaan mukaan otettavissa.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, luopuivat vanhemmat veljeni kaikista minuun kohdistuvista toiveista. Minä tunsin itseni niin ollen vapaaksi ja voin antautua mielin määrin täyttämään kirjoitusvihkoani. Se, mitä siihen raapustin, ei suinkaan kohonnut odotuksia korkeammalle. Mieleni oli kuin kuumia höyryjä täynnä, ja höyryn täyttämät kuplat kiiriskelivät joutilaan mielikuvituksen pyörteen vaiheilla tarkoituksettomina, vailla päämäärää. Minkäänlaista hahmoutumista ei tapahtunut, ei syntynyt muuta kuin levotonta liikettä, kuplain kumpuilemista ja takaisin vaahdoksi raukeamista. Se vähäinen sisällys, mikä sepitelmistäni oli löydettävissä, ei ollut omaa tuotettani, vaan toisilta runoilijoilta lainattua. Omaani oli vain rauhattomuus, mieleni kiehuva jännitys. Kun syntyy liikettä, ennenkuin voimat ovat ehtineet tasapainoon, niin tuloksena voi olla ainoastaan sokea sekamelska.

Kälyni[20] harrasti lämpimästi kirjallisuutta. Hän ei lukenut vain aikaansa kuluttaakseen; ne bengalinkieliset kirjat, joita hän luki, täyttivät kerrassaan hänen mielensä. Minä olin hänen kumppaninsa kirjallisuuden maille tehdyillä retkillä. Hän oli Unimatkan hartain ihailija. Samoin minäkin, sitä enemmän, kun olin kasvanut samassa ilmakehässä, jossa teos oli luotu, ja runoelman kauneudet olivat kutoutuneet sydämeni kaikkiin säikeisiin. Se oli onneksi minun runollisen jäljittelykykyni rajojen ulkopuolella, joten ei johtunut milloinkaan mieleeni yrittää luoda jotakin samanlaista.

Unimatkaa sopii verrata suurenmoiseen palatsiin, jossa on lukemattomia saleja, kammioita, käytäviä, kulmauksia ja komeroita täynnä ihmeen taiteellisesti ja taitavasti suoritettuja veistokuvia ja maalauksia, ja sen ympäristössä puutarhoja lehtimajoineen ja suihkulähteineen ja varjoisine paikkoineen. Se ei ainoastaan hämmästytä runollisten ajatustensa ja kuviensa runsaudella; sen kielen ja ilmaisutavan rikkaus on yhtä ihmeteltävä. Ei ole mikään vähäinen asia sellainen luova voima, joka kykenee tuottamaan niin suurenmoisen ja yksityiskohtiansa myöten täydellisen rakennelman, ja tämän oivaltaminen lienee ollut syynä siihen, etten minä milloinkaan johtunut ajattelemaan sen jäljittelemistä.

Tähän aikaan ilmestyivät Viharilal Tshakravartin laulut "Sarada Mangal"-nimisenä sarjana Arja Darsanissa. Kälyäni nuo suloiset laulelmat kovin viehättivät. Useimmat niistä hän osasi ulkoa. Hän kutsui runoilijan usein luoksemme ja oli omin käsin kirjaillut häntä varten istuintyynyn. Niin sain minäkin tilaisuutta häneen tutustua ja päästä hänen ystäväksensä. Hän mieltyi kovin minuun, ja minä aloin pian käydä hänen luonansa kaikkina päivän hetkinä, aamulla, keskipäivän aikaan ja illalla. Hän oli kuin itse hyvyys, ja mielikuvituksen valokehä tapasi ympäröidä häntä runollisen astraaliruumiin tavoin, joka näytti hänen oikealta kuvaltansa. Hän oli aina täynnä aito taiteellista iloa, ja joka kerta, kun kävin hänen luonansa, minäkin hengittelin sitä osaltani. Usein minä tapasin hänet pienessä huoneessaan kolmannessa kerroksessa, missä hän makasi viileällä sementtipermannolla keskipäivän helteessä kirjoittaen runojansa. Vaikka olinkin nuori poikanen, hän tervehti minua aina niin vilpittömän ystävällisesti, etten milloinkaan tuntenut vähintäkään arkuutta hänen seurassaan. Sitten hän luki minulle runojansa tai lauloi laulujansa, kerrassaan innostukseensa uppoutuneena ja koko ympäristönsä unhottaen. Hänen äänensä tosin ei ollut erikoisessa määrin lauluvoimainen, mutta hän ei ollut aivan epämusikaalinenkaan, joten voi saada hyvän käsityksen hänen tarkoittamastansa sävelmästä.[21] Kun hän suljetuin silmin koroitti sointuisan. syvän äänensä, niin sen ilmeikkyys korvasi kaikki, mitä suorituksista muuten puuttui. Mielessäni kaikuu vieläkin eräitä lauluja sellaisina kuin hän ne minulle lauloi. Toisinaan minä sävelsin hänen runojansa ja lauloin niitä hänelle.

Hän oli Valmikin ja Kalidasan suuri ihailija. Muistan vielä, kuinka hän kerran, kaikuvin äänin lausuiltuansa Kalidasan Himalaja-kuvausta, virkkoi: "Pitkien a-äänteiden toistuminen ei tässä ole mikään sattuma. Runoilija toistelee tahallaan tätä äännettä Devatatmasta Nagadhiradzhaan saakka, siten paremmin kuvatakseen Himalajan valtavaa suuruutta."

Siihen aikaan oli kunnianhimoni korkeimpana toivelmana, että minusta tulisi Vihari Babun kaltainen runoniekka. Olisinpa kenties rohjennut uskoa niinkin, että osasin jo kirjoittaa hänen tavallansa, ellei kälyni, hänen harras ihailijansa, olisi minua siitä estänyt. Hän muistutti mieleeni erästä sanskritinkielistä sananlaskua, jonka mukaan runoilijamaineen arvoton tavoittelija joutuu häpeään. Hän varmaankin tiesi, että jos turhamaisuuteni kerran pääsisi valtaan, sitä olisi vaikea jälkeenpäin saattaa suitsitetuksi. Niinpä eivät runolliset kykyni eivätkä laulunlahjanikaan helposti saaneet häneltä kiitosta. Sensijaan hän koki käyttää hyväkseen jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta ylistääkseen jonkun toisen laulua minun kustannuksellani, joten minä vähitellen tulin varmasti vakuutetuksi siitä, ettei ääneni ollut suurenkaan arvoinen. Runovoimaani koskevat epäilykset alkoivat niinikään minua ahdistella; mutta koska se oli ainoa toiminnankenttä, missä minulla oli jonkinlaisia mahdollisuuksia saada itsekunnioitustani säilymään, en voinut antaa toisen henkilön arvostelun kerrassaan riistää kaikkia toiveitani; olipa viettini sitäpaitsi niin voimallinen, että oli kerrassaan mahdotonta ehkäistä runollista uhkarohkeuttani.

JULKAISUJA

Kirjallinen toimintani oli toistaiseksi rajoittunut kotoiseen olopiiriin. Sitten perustettiin kuukauslehti Gjanankur (Versova tieto), joka nimellensä uskollisena otti alkiorunoilijan avustajaksensa. Se alkoi erotuksetta julkaista kaikkia runollisia havittelujani, ja vielä tänäkin päivänä elää sydämeni sopukassa pelko, että kun kerran koittaa minulle tuomion päivä, niin joku kiihkomielinen kirjallinen poliisimies toimittaa etsinnän unhottuneen kirjallisuuden sisimmässä zenanassa, hienotunteisuuden vaatimuksista vähääkään välittämättä, ja tuo nuo tuotteeni yleisön armottomien katseiden eteen.

Ensimmäinen suorasanainen teokseni ilmestyi sekin Gjanankurin lehdillä. Se oli kriitillinen kirjoitelma, ja sillä oli tavallansa oma historiansa.

Oli ilmestynyt runokokoelma nimeltä Bhubanmohini Pratibha.[22] Akshai Babu Sadharanissa ja Bhudeb Babu aikakauslehdessä Education Gazette olivat tervehtineet uutta runoilijatarta ylenpalttisin kiitoksin. Eräs minua vanhempi ystäväni, jonka ystävyyteen tulin niinä aikoina, kävi luonani ja näytti minulle kirjeitä, jotka oli hänelle lähettänyt nimimerkki Bhubanmohini. Hän oli eräs niistä, jotka olivat kerrassaan kirjan lumoissa, ja hänellä oli tapana usein lähettää tekijättärelle kirjoja ja vaatekappaleita kunnioituksensa ilmaukseksi.[23]

Eräistä runoista puuttui siinä määrin pidättyväisyyttä sekä ajatukseen että ilmaukseen nähden, että minusta tuntui sietämättömältä ajatella niitä naisen sepittämiksi. Minulle näytetyt kirjeet tekivät vieläkin mahdottomammaksi uskoa kirjoittajaa naiseksi. Epäilykseni eivät kumminkaan järkyttäneet ystäväni harrasta uskoa; hän palvoi epäjumalaansa kuten ennenkin.

Sitten minä ryhdyin teosta arvostelemaan. Minä lähdin matkaan täysin purjein ja selittelin oppineeseen tapaan lyyrillisten ja muiden lyhykäisten runojen luonteenomaisia piirteitä saaden suurta etua siitä, että painettu sana on ylen julkea eikä suinkaan huoli ilmaista kirjoittajan todellisia tietoja. Ystäväni saapui ankaran vihan vallassa ja sinkosi minulle uhkauksen, että eräs baccalaureus tulisi kirjoittamaan vastineen. Eräs baccalaureus! Minä menin ihan sanattomaksi. Tuntoni oli aivan sama kuin nuoremmalla iälläni, kun sukulaiseni Satja ilmoitti minulle poliisimiehen saapuneen. Minä näin jo hengessäni, kuinka todistelujen triumfipylväät kohosivat siihen, missä minun hienot havaintoni murskautuivat omien silmieni eteen arvovaltaisten lainalauselmien hyökätessä armottomasti niiden kimppuun, ja näin, kuinka lukevan yleisön luo johtava ovi minulta kerrassaan sulkeutui. Voi sinua, arvosteluni, minkä onnettoman tähden alla olitkaan syntynyt! Minä vietin päivän toisensa jälkeen mitä kamalimman jännityksen vallassa. Mutta baccalaureus jäi tulematta aivan samoin kuin Satjan poliisimies.

BHANU SINGHA

Kuten jo mainitsin, olin uutterasti tutkinut niitä Vaishnava-runoelmia, jotka Akshai Sarkar ja Sarada Mitter olivat koonneet ja julkaisseet. Niiden kieli, johon sekaantui runsaasti maithili-murteen aineksia, tuntui minusta vaikeasti tajuttavalta, mutta se yllytti minua sitäkin enemmän, ja minä pyrin kaikin tavoin saamaan selkoa niiden merkityksestä. Minä tunsin niitä kohtaan samaa kiihkeätä uteliaisuutta kuin aikaisemmin silmäillessäni siemenen näkymätöntä itua tai tuijotellessani maan pölyisen kuoren peittämiin salaperäisiin syvyyksiin. Intoani piti eleillä se toivo, että yhä syvemmälle tuon aarrekammion tutkimattomaan pimeään tunkeutuessani toisin päivänvaloon vielä löytämättömiä runollisia jalokiviä.

Niissä askareissa ollen johtui mieleeni kietoa omat teokseni samanlaiseen salaperäisyyden huntuun. Akshai Tshaudhurilta olin kuullut kertomuksen nuoresta englantilaisesta runoilijasta Chattertonista. Hänen runoistansa minulla ei ollut aavistustakaan, ja samoin lienee ollut Akshai Babunkin laita. Jos olisimme ne tunteneet, niin koko juttu olisi voinut menettää mehunsa. Mutta näin ollen asian romanttinen aines sai mielikuvitukseni syttymään tuleen; olihan hän näet pettänyt lukemattomia onnistuneilla klassikkojen jäljitelmillä. Ja vihdoin tuo onneton nuorukainen oli surmannut itsensä. Jättäen itsemurhan pois ohjelmasta minä vyötin kupeeni käydäkseni kilpasille nuoren Chattertonin keralla.

Eräänä päivänä puolipäivän tienoissa oli taivaalle kerääntynyt pilviverho. Minä nautin päivällislevon varjoisasta rauhasta maaten vuoteessani ja kirjoitin kivitaululleni maithili-runon mukaelmaa Gahana kusuma kuñdzha madzhe. Minä olin siihen hyvin tyytyväinen ja luin sen ensimäiselle tapaamalleni henkilölle. Ei ollut pienintäkään vaaraa, että hän olisi siitä mitään ymmärtänyt, joten hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin nyökätä vakavasti ja virkkaa: "Hyvä, tosiaankin oikein hyvä!"

Edellämainitulle ystävälleni minä sanoin eräänä päivänä: "Satuin tässä kaivelemaan Adi Brahma Samadzhin kirjastoa ja löysin sieltä vanhan repaleisen käsikirjoituksen, josta olen tähän jäljentänyt pari vanhan Bhanu Singha-nimisen[24] Vaishnava-runoilijan runoa". Sitten luin hänelle pari omaa mukaelmaani. Hän ihastui ikihyväksi. "Tuota ei olisi kyennyt kirjoittamaan Vidjapati tai Tshandidaskaan", huudahti hän innoissaan. "Minun täytyy saada käsikirjoitus, jotta voin jättää sen Akshai Babulle julkaistavaksi."

Sitten minä näytin hänelle käsikirjoitusvihkoni ja todistin ratkaisevasti, ettei runoelmia ollut voinut kirjoittaa Vidjapati enempää kuin Tshandidaskaan, koska minä itse satuin olemaan niiden tekijä. Ystäväni kasvot venähtivät, ja hän jupisi: "Niin, tuota, eivät ne ole hullumpia."

Näiden Bhanu Singhan runojen ilmestyessä Bharatissa tri Nishikanta Tshatterdzhi oli Saksassa. Hän kirjoitti maamme lyriikkaa käsittelevän tutkimuksen verraten sitä eurooppalaiseen. Bhanu Singha sai kaikkein vanhimpiin laulajoihin kuuluvana kunniasijan, jollaista yksikään nykyaikainen runoilija ei voi itselleen toivoa. Tämä oli se tutkimus, jonka nojalla Nishikanta Tshatterdzhi saavutti filosofiantohtorin arvon!

Mutta olisipa Bhanu Singha ollut kuka tahansa, voin vannoa, että jos hänen teoksensa olisivat myöhempinä vuosinani joutuneet käsiini, minä en olisi antanut pettää itseäni. Kieliparsi olisi voinut käydä täydestä, sillä vanhat runoilijat eivät kirjoittaneet äidinkieltänsä, vaan keinotekoista taidekieltä, joka esiintyi eri runoilijain käyttelemänä erilaisena. Heidän tunteissaan sitävastoin ei ollut mitään teennäistä. Jos olisi huolinut vähänkin tutkia Bhanu Singhan runojen sointua, olisi kohta havainnut niiden epäaitouden. Niissä ei ollut vähimmässäkään määrässä vanhojen huilujemma viehättävää melodiaa, ne kilisivät vain kuin uudenaikaiset, vierasmaalaiset soittorasiat.

ISÄNMAALLISUUS

Ulkoapäin katsoen voi näyttää siltä, että perheemme piiriin on pesiytynyt moni vieras tapa ja tottumus, mutta varmaa on, että sen sydämessä liekehtii kansallinen ylpeys, joka ei ole uhannut milloinkaan sammua. Se syvä kunnioitus, jota isäni tunsi maatansa kohtaan, ei milloinkaan horjunut hänen elämänsä monissa vaiheissa, ja siitä on hänen jälkeläisiinsä kehittynyt voimakas isänmaallinen tunne. Isänmaanrakkaus ei kumminkaan kuulunut luonteenomaisena piirteenä niihin aikoihin, joista tässä kerron. Sivistyneistömme karttoi tarkoin sekä omaa kieltänsä että isänmaallisuuttansa. Kaikesta huolimatta olivat vanhemmat veljeni aina harrastaneet bengalilaista kirjallisuutta. Kun eräs naimaliiton nojalla perheeseen liittynyt uusi sukulainen kerran kirjoitti isälleni englanninkielisen kirjeen, niin se palautettiin viipymättä lähettäjälle.

Hindu Melan nimellä mainittiin vuotuisia messuja, joiden järjestämistä meidänkin perheemme oli osaltansa edistänyt. Babu Nabagopal Mitter oli nimitetty niiden johtajaksi. Tämä lienee ollut ensimmäinen yritys suuren isänmaallisen juhlan toimeenpanemiseksi Intiassa. Velisarjamme toinen mies sepitti sitä tilaisuutta varten kansallislaulun "Bharater Dzhaja". Isänmaallisten laulujen laulaminen, isänmaanrakkautta uhkuvien runojen lausuminen, kotimaisten taide- ja käsityötuotteiden näytteilleasettaminen ja kyvyn ja taidokkuuden edistäminen olivat tämän Melan luonteenomaisina piirteinä.

Lordi Curzonin pitäessä hovia Delhissä minä kirjoitin suorasanaisen artikkelin ja myöhemmin, lordi Lyttonin siellä ollessa, runoelman. Silloinen brittiläinen hallitus tosin pelkäsi venäläisiä, mutta ei neljäntoista vuoden ikäisen runoilijan kynää. Vaikka runoelmastani ei puuttunutkaan niitä tulisia tunteita, jotka ovat sille ikäkaudelle soveliaat, ei esivallan koko piirissä — sotavoimien ylipäälliköstä aina poliisiviranomaiseen saakka — ilmennyt hämmästyksen-oirettakaan. Ei myöskään mikään Times lehdessä julkaistu kyynelherkkä kirje ennustellut imperiumin nopeata, paikallisten valvojien välinpitämättömyydestä johtuvaa kukistumista. Minä esitin runoelmani Hindu Melan aikana, puun juurella seisten, ja kuulijoitteni joukossa oli Nabin Sen, runoilija. Hän palautti myöhemmin, kun olin jo ehtinyt täysi-ikäiseksi, tämän asian mieleeni.

Neljäs veljeni Dzhjotirindra oli vastuussa eräästä poliittisesta yhteenliittymästä, jonka puheenjohtajana oli vanha Radzhnarain Bose. Se piti kokouksiansa rappeutuneessa rakennuksessa erään syrjäisen kadun varrella Kalkuttassa. Keskustelut olivat salaperäisyyden verhoamat. Tämä salaperäisyys olikin asian ainoa pelkoa ja kunnioitusta aiheuttava puoli, sillä neuvotteluissamme enempää kuin toimissammekaan ei todellakaan ollut mitään sellaista, minkä olisi tarvinnut peloittaa hallitusta tai kansaa. Muilla perheemme jäsenillä ei ollut aavistustakaan siitä, missä me vietimme iltapäivämme. Talon ulko-ovi oli lukittu, kokoushuone oli pimeä, tunnussanana oli jokin pyhien kirjojen mantra, ja me keskustelimme kuiskaten. Tuo kaikki soi meille riittävät väristykset, ja muuta me emme kaivanneetkaan. Minäkin, pelkkä poikanen, olin seuran jäsenenä. Me ympäröimme itsemme sellaisella puhtaan mielettömyyden ilmakehällä, että näytti siltä, kuin olisimme alinomaa leijailleet innostuksemme siipien kantamina. Ujoutta, arkuutta tai pelkoa meissä ei ollut; tärkeimpänä tarkoituksenamme oli omassa innostuksessamme hekumoiminen. Urheudella lienee haittansakin, mutta se on epäilemättä aina herättänyt ihmisissä suurta kunnioitusta. Kaikkien maiden kirjallisuudessa tapaamme väsymätöntä pyrkimystä tuon kunnioituksen vireilläpitämiseksi. Milloin ja missä niinmuodoin erikoinen seura ihmisiä kokoontuneeksi, he välttämättä joutuvat noudattamaan tuota virikettä. Meidän täytyi tyytyä tyydyttämään virikkeitämme siten, että sallimme mielikuvituksemme vapaasti liidellä, kokoonnuimme, pidimme suurta suukopua ja lauloimme kumouksellisia lauluja.

On aivan varmaa, että jos taipumukselta, joka on ylen syvästi juurtunut ihmisluontoon ja jota ihminen itse pitää suuressa arvossa, suljetaan kaikki purkautumistiet, siten luodaan luonnoton olotila, joka edistää toimitarmon rappeutumista. Ei riitä se, että pidetään avoinna tie johonkin hallintoelämän haaraan kuuluvaan virkaan — jos kaikki rohkean uskaltamisen urat on suljettu, niin ihmissielu janoaa vapauttansa ja etsii salaista pakotietä, jonka taipaleet voivat olla hyvinkin monimutkaiset ja päämäärä mahdoton aavistaa. Olen varma siitä, että jos hallitus olisi noina aikoina, epäluuloisuuden ajamana, käynyt ankarasti meitä ahdistamaan, niin tuon seuran nuorten jäsenten esittämä komedia olisi voinut muuttua kamalaksi murhenäytelmäksi. Mutta nyt on leikki aikoja sitten loppunut, yksikään Fort Williamin tiili ei ole joutunut siitä kärsimään, ja me hymyilemme asiaa muistellessamme. Veljeni Dzhjotirindra alkoi suunnitella kansallispukua koko Intiaa varten ja esitti seuralle erinäisiä ehdotelmia. Dhoti (lantioliina) oli epäkäytännöllisenä hylätty, housut olivat hänen mielestään liiaksi muukalaiset, ja niin ollen hän keksi eräänlaisen välitysmuodon, jossa dhoti oli melkoisesti huonontunut housujen silti parantumatta. Housuihin näet oli liitettävä eteen ja taakse näennäinen dhoti -laskos. Ja sitä kauhistuttavaa esinettä, joka syntyi turbaanin ja hellekypärän toisiinsa yhdistämisestä, ei kaikkein intomielisinkään seuramme jäsen olisi uskaltanut nimittää koristeelliseksi. Kukaan tavallisella rohkeudella varustettu henkilö ei olisi rohjennut sitä tehdä, mutta veljeni puki täydet varusteet yllensä keskellä päivää ja astui eräänä ehtoopäivänä talon halki oven ulkopuolella odottaviin ajoneuvoihin välittämättä sukulaisten ja tuttavien, ovenvartijan ja ajomiehen sanattomasta ihmetyksestä. On epäilemättä olemassa paljonkin urheita intialaisia, jotka ovat valmiit kuolemaan isänmaansa puolesta, mutta olen varma siitä, ettei monikaan lähtisi kadulle yleisön katseltavaksi sellaisessa pan-intialaisessa puvussa, vaikka olisikin isänmaan menestys kysymyksessä.

Veljeni järjesti joka sunnuntai metsästysretken. Useita niistä henkilöistä, jotka kutsumattomina vieraina ottivat retkiin osaa, me emme edes tunteneet. Mukana oli eräs puuseppä, samoin rautio ja monia muita, kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia ihmisiä. Verenvuodatus oli ainoa näistä metsästysretkistä puuttuva asia; en ainakaan minä voi muistaa sellaista sattuneen. Muut asiaankuuluvat varusteet olivat niin runsaat ja tyydyttävät, että kuollut tai haavoitettu riista ei ollut ollenkaan tarpeen. Kun lähdimme jo aamulla anivarhain, niin kälyni varusti mukaamme kelpo määrän lutshi -kakkuja ja muuta muonaa, ja koska varusteittemme runsaus ei millään tavoin riippunut metsästysonnestamme, ei meidän tarvinnut milloinkaan palata tyhjinä.

Maniktolan lähistöllä on runsaasti huvilainpuutarhoja. Johonkin niistä me lopulta poikkesimme, ja jonkin lammen kylpytasanteella istuen kävi ylhäinen ja alhainen tuimasti lutshien kimppuun, joista ei jäänyt jäljelle muuta kuin ne astiat, joissa niitä oli kuljetettu.

Bradza Babu oli eräs näiden verettömien jahtiretkien innostuneimpia osanottajia. Hän oli Metropolitan Institutionin johtaja ja oli toiminut joitakin aikoja kotiopettajanamme. Kerran hän onnellista mielijohdetta noudattaen kysyi malilta (puutarhurilta) siinä puutarhassa, johon olimme tunkeutuneet: "Hei, kuulehan, onko setä käynyt täällä hiljattain?" Mali tervehti häntä heti kunnioittavasti ja vastasi: "Ei, herra ei ole käynyt täällä hiljattain." "Hyvä, niinpä voimme pudottaa puista muutamia kookospähkinöitä." Sillä kertaa saimme vielä hienot kulaukset kakkujemme lisäksi.

Seurueeseemme kuului myöskin eräs pienen tilan omistaja. Hänellä oli huvila virran varrella. Eräänä päivänä meillä oli siellä ulkoilmakekkerit, kaikista kastisäännöistä huolimatta. Iltapuolella nousi hirmuinen myrsky. Me seisoimme virran rannalla, veteen johtavilla portailla, ja kajahduttelimme lauluja myrskyn säestettäviksi. En voi varmasti väittää, että ääniasteikon kaikki seitsemän ääntä olivat Radzhnarain Babun laulussa selvästi toisistansa erotettavissa, mutta siitä huolimatta hän antoi äänensä kaikua, ja samoinkuin vanhoissa sanskritinkielisissä teoksissa selitykset tukahduttavat tekstin, samoin Radzhnarain Babun musikaalisissa ponnistuksissa voitti heikomman ääniaineksen hänen eleittensä ja ilmeittensä tarmokas leikki; hänen päänsä häilyi puolelta toiselle, tahtia merkiten, myrskyn tuivertaessa hänen tuuheassa parrassaan. Oli jo myöhä yö, kun palasimme kotiin vuokravaunuissa. Sillävälin olivat myrskypilvet hajautuneet, ja tähdet tuikkivat. Oli tullut aivan pimeä, ei tuntunut tuulen henkäystäkään, kylänraitit olivat autiot, ja tiheikössä tien kummallakin puolella viettivät kiiltomadot äänetöntä juhlaansa.

Seuramme eräänä tehtävänä oli edistää kotimaista tulitikkuteollisuutta ja pienteollisuutta yleensäkin. Siihen tarkoitukseen oli kunkin jäsenen lahjoitettava kymmenykset tuloistansa. Tulitikkuja piti valmistettaman, mutta siihen tarvittavaa puuta oli vaikea saada. Vaikka näet hyvin tiedämmekin, kuinka tulisia vaikutuksia tarmokkaan kouran pitelemä khangras -patukka[25] voi aikaansaada, on toisaalta selvää sekin, ettei sen sytyttävän vaikutuksen esineenä ole lampunsydän. Monien kokeilujen jälkeen meidän onnistui valmistaa laatikollinen tulitikkuja. Tuotteen ilmentämä kansallinen innostus ei ollut sen ainoa arvo, sillä valmistukseen kulutettu rahamäärä olisi riittänyt niihin menoihin, joita talon lieden sytyttäminen kokonaisen vuoden aikana vaatii. Toisena pienenä vikana oli se, etteivät nämä tulitikut ottaneet syttyäkseen, ellei ollut käsillä kynttilää, jonka avulla niitä yllytti. Jos niissä olisi ollut kipinäkin sitä isänmaallista tulta, joka oli ne synnyttänyt, niin ne olisivat varmaan vielä nytkin käypää tavaraa.

Kuulimmepa sitten, että eräs ylioppilas askarteli mekaanisten kangaspuiden keksimishommissa. Me heti asiaa tutkimaan. Kukaan meistä ei kyennyt arvostelemaan teoksen käytännöllisyyttä, mutta uskomis- ja toivomiskykymme oli yhtä hyvä kuin kenen muun tahansa. Poika-parka oli jo joutunut koneensa aiheuttamien kustannusten vuoksi velkoihin, jotka me tietenkin suoritimme. Ja vihdoin eräänä kauniina päivänä ilmestyi luoksemme Bradzha Babu, pää kiedottuna jonkinlaiseen harvakuteiseen karkeaan pyyheliinaan. "Meidän kangaspuissamme kudottu!" huusi hän, heilutti riemastuneena käsiänsä ja suoritti jonkinlaisen sotatanssin. Tämä kaikki siitä huolimatta, että Bradzha Babun pään luonnollinen peite oli jo alkanut harmaantua.

Vihdoin meidän seuraamme liittyi muutamia käytännöllisellä älyllä varustettuja henkilöitä, jotka sallivat meidän maistaa tiedonpuun hedelmää ja karkoittivat meidät paratiisistamme.

Tullessani tuntemaan Radzhnarain Babun minä en vielä ollut riittävän iäkäs voidakseni antaa täyttä arvoa hänen monipuolisuudellensa. Hänessä viihtyivät vieretysten monet vastakohdat. Tukan ja parran huurteesta huolimatta hän oli yhtä nuori kuin nuorin meistä; hänen kunnianarvoinen ulkomuotonsa oli vain valkea viitta, jonka peitossa hänen nuoruutensa säilyi aina tuoreena. Hänen laaja oppineisuutensakaan ei ollut kyennyt häntä vahingoittamaan, sillä hän säilyi siitä huolimatta aivan koruttomana. Elämän loppuun asti virtasi hänen herttaisen naurunsa lakkaamaton vuo, vanhuuden vakavuuden, sairauden, kotoisten huolien, ajatuksen syvyyden tai tietojen moninaisuuden sitä ollenkaan estämättä, vaikka kaikista mainituista elämän lahjoista oli hänelle liiennyt runsaat annokset. Hän oli ollut Richardsonin rakkaimpia oppilaita ja oli kasvanut englantilaisen sivistyksen ilmakehässä, mutta siitä huolimatta hän luopui kaikista häiritsevistä aikaisemmista tottumuksistansa ja antautui hartaasti harrastamaan bengalilaisen kirjallisuuden kehitystä. Vaikka hän olikin mitä leppoisin mies, oli hän samalla täynnä tulta ja intoa, joka leimusi rajuimmin hänen isänmaallisuudessansa: tuntui siltä, kuin se olisi tahtonut polttaa poroksi kaikki hänen kotimaansa virheet ja puutokset. Tämän lempeästi hymyilevän, intoahehkuvan, iät kaiket nuorena säilyneen pyhimyksen muistoa maanmiestemme kannattaa hyvinkin pitää arvossa ja kunniassa.

"BHARATI"

Se kausi, josta tässä kerron, oli minulle yleensä hurmioisen kiihtymyksen aikaa. Minä vietin usein unettomia öitä, en mistään erikoisesta syystä, vaan yksinomaan sen vuoksi, että tahdoin tehdä jotakin epätavallista. Minä jäin yksin lukemaan himmeään kouluhuoneeseen; etäisen kirkon kello ilmoitti lyönneillään jokaisen neljännestunnin, ikäänkuin kuluvat hetket olisivat huutokaupassa myytävinä, ja toisinaan kaikuivat ruumiinkantajien haribol -huudot heidän astellessaan Tshitpur-katua pitkin kohti Nimtollan polttopaikkaa. Eräinä kesän kuutamoöinä minä vaeltelin kuin rauhaton henki kattotasanteen kasvien ja kukkien, valojen ja varjojen keskellä.

Olisi väärin tuomita tuo pelkäksi runolliseksi haaveiluksi. Melkoisesta iästänsä huolimatta hämmästyttää meitä toisinaan itse maakin poikkeamalla vakaasta säännönmukaisuudestansa; nuoruutensa päivinä, jolloin se ei vielä ollut niin kiinteä ja kuorekas, se usein purki itsestänsä tulta ja liekkejä ja teki montakin hurjaa temppua. Ihmisen laita on samoin varhaisen nuoruuden aikana. Ne ainekset, joista hänen elämänsä on määrä muodostua, eivät ole vielä ehtineet lopulliseen hahmoonsa ja kuohahtelevat usein hillittömästi.

Näihin aikoihin veljeni Dzhjotirindra päätti perustaa Bharati -nimisen aikakauskirjan, jonka julkaisijana oli toimiva vanhin veljeni ja jota suunnitellessamme me saimme innostuksellemme uutta ravintoa. Minä olin silloin vasta kuusitoista täyttänyt, mutta minuakaan ei jätetty pois toimituskunnasta. Vähän aikaisemmin minä olin nuorekasta turhamaisuuttani ja julkeuttani osoittaen kirjoittanut Meghanadavadhaa koskevan arvostelun. Samoinkuin happoisuus on kypsymättömän mangohedelmän tunnusmerkkinä, samoin osoittaa morkkaushalu arvostelun epäkypsyyttä. Muiden kykyjen puuttuessa pistelykyky näyttää olevan terävimmillään. Minä siis olin tavoitellut kuolemattomuutta jättämällä kynteni jäljet tuohon kuolemattomaan eepilliseen runoelmaan. Tämä hävytön kritiikki oli ensimmäinen Bharatille jättämäni avustus.

Ensimmäisessä vihkossa minä vielä julkaisin pitkän runoelman nimeltä Kavikahini (Runoilijan tarina). Sen tuottajana oli ikäkausi, jonka aikana kirjoittaja tosiaankaan ei ollut nähnyt maailmasta mitään muuten kuin oman epämääräisen itsensä liioiteltuna kuvana. Niinpä tarinan sankari luonnollisesti oli runoilija, ei tekijä sinänsä, vaan sellaisena kuin hän halusi toisille ilmenevänsä. Olisi tuskin oikein sanoa, että hän halusi olla sellainen kuin kuvailemansa henkilö; viimeksimainittu esitti pikemmin sitä, mitä hän otaksui itseltään toisten odottavan ja mikä saisi ihmiset ihaillen nyökkäämään ja myöntämään: "Epäilemättä, aito runoilija, ihan niinkuin pitääkin." Siinä puhuttiin koreasti ja laveasti kaikkikäsittävästä rakkaudesta, aloittelevan runoniekan mieliaiheesta, joka kuulostaa komealta ja on helppo muuttaa sanoiksi. Kun ihmisen oma henki ei ole vielä kokenut minkään totuuden sarastetta ja toisten sanat ovat hänen ainoana asevarastonansa, niin ilmaisu ei voi olla korutonta eikä pidättyvää. Ja kun hän vielä esittää suurennellen sellaista, mikä on sinänsäkin suurta, niin eriskummaisuuden ja naurettavuuden vaaraa on mahdoton välttää.

Nyt, punastuen lukiessani noita poikaikäni vuodatuksia, minä joudun pelon valtaan ajatellessani, että pyrkimys vaikutuksen saavuttamiseen on voinut aiheuttaa myöhempiinkin teoksiini samaa virheellisyyttä, joskaan ei yhtä ilmeisessä muodossa. Äänekkyyteni epäilemättä saa usein kuulumattomaksi sen, mitä tahdon sanoa, ja aika on asian kerran paljastava.

Kavikahini oli ensimmäinen kirjana ilmestynyt teokseni. Kun olin toisen veljeni keralla lähtenyt Ahmedabadiin, niin eräs intomielinen ystäväni yllätti minut: painatti ja julkaisi sen ja lähetti minulle kappaleen. En voi sanoa hänen menetelleen oikein, mutta silloinen tunteeni ei ollut närkästyneen tuomitseva. Hän sai kuitenkin rangaistuksensa, tosin ei tekijältä, vaan yleisöltä, joka ei hellittänyt kukkaronnauhoja. Minä sain kuulla, että nidosten kuollut taakka lepäsi raskaana kirjakauppiaitten hyllyillä ja menestyksettömän kustantajan sydämellä.

Se, mitä minun silloisella iälläni kirjoitetaan, ei missään tapauksessa kelpaa julkaistavaksi. Ei ole varmempaa keinoa taata itsellensä katumusta kypsää ikää varten kuin se, että alkaa liian aikaisin painattaa tuotteitansa. Asiassa on sentään eräs hyväkin puoli: vastustamaton halu nähdä teoksensa painettuna kuluttaa itsensä loppuun jo nuorella iällä. Keitä lukijat ovat, mitä he sanovat, mitä painovirheitä on jäänyt korjaamatta — nuo ja muut surut koetaan kuin lastentaudit, joten myöhemmällä iällä on tilaisuutta suorittaa kirjallista työtänsä terveempien mielialojen vallitessa.

Bengalilainen kirjallisuus ei vielä ole niin vanha, että se olisi kehitellyt niitä sisäisiä estoja, joiden tehtävänä on totuttaa sen harrastajia kohtuullisuuteen. Bengalilaisen kirjailijan tulee tottua itseänsä hillitsemään karttuvan kokemuksensa nojalla. Niin ollen ei ole vältettävissä, että hän verrattain pitkän ajan kuluessa sepittää koko joukon mitättömiä tuotteita. Kunnianhimo, joka yllyttää yrittämään luoda ihmeitä niiden vaatimattomien lahjojen nojalla, jotka ovat käytettävissä, on aluksi ylenmääräinen kiusaus, joten varhaisissa tuotteissa aina ilmenee taipumus astua omien luonnollisten kykyjen ja samalla totuuden ja kauneuden rajojen yli. Kestää kauan, ennenkuin henkilö löytää oman, todellisen minuutensa ja oppii kunnioittamaan kykyjänsä sellaisinaan.

Olipa miten tahansa, minä olen tahrinut Bharatin sivuja monella hävettävällä nuoruuden hullutuksella, ja minua ei suinkaan hävetä ainoastaan tuotteitteni kirjallinen puutteellisuus, vaan myöskin niiden inhoittava julkeus, suunnattomat liioittelut ja vaatelias teennäisyys. Samalla minun kuitenkin on tunnustaminen, että kaikissa tuon kauden tuotteissa hehkui innostus, jonka arvo ei voi olla vähäinen. Se oli aikaa, joka luonnostaan taipui erehtymään, mutta myös nuorekkaasti toivomaan, uskomaan ja iloitsemaan.

Ja jos erehdyksen polttoaines oli välttämätön ruokkimaan innon liekkiä, niin liekki ei ole suotta suorittanut elämässäni hyvää työtänsä, vaikka se, minkä oli määrä palaa tuhkaksi, todellakin on tuhkaksi rauennut.

AHMEDABAD

Bharatin toisen vuosikerran alkaessa ilmestyä toinen veljeni ehdotti ottavansa minut mukaansa Englantiin, ja kun isäni suostui, niin tämä uusi sallimuksen osoittama suosio tuli minulle yllätyksenä.

Aluksi minä lähdin veljeni mukana Ahmedabadiin, missä hän toimi tuomarina. Kälyni lapsinensa oli silloin Englannissa, joten talo oli tosiaankin tyhjä.

Tuomarin taloa mainittiin Shahibaghin nimellä; se oli aikoinaan ollut padishaahien palatsi. Laajaa pengermää kannattavan muurin vieritse virtaili Savarmati-joki kesän kaventamana avarassa hiekkauomassaan. Veljeni lähtiessä virkatoimiinsa minä jäin yksin suureen palatsiin, missä vain kyyhkysten kujerrus häiritsi keskipäivän hiljaisuutta, ja epämääräinen uteliaisuus ajoi minua huoneesta toiseen.

Erään suuren huoneen seinäkomeroihin veljeni oli sijoittanut kirjansa. Niiden joukossa oli Tennysonin teosten loistopainos. isoin kirjakkein painettu ja lukuisilla kuvilla varustettu. Kirja oli minulle yhtä mykkä kuin palatsi, ja minä vaeltelin jokseenkin samoin sen kuvien keskellä. Teksti ei suinkaan ollut minulle ihan käsittämätön, mutta se tuntui pikemmin epäselvältä kujerrukselta kuin sanojen kokoomukselta. Veljeni kirjojen joukossa oli myös kokoelma sanskritinkielisiä, tri Haberlinin julkaisemia runoja, jotka oli painettu vanhassa Serampurin kirjapainossa. Niitäkään minä en ymmärtänyt, mutta soinnukkaat sanskritin sanat ja runomitan juhlallinen liike pitivät minua lumoissaan pakottaen minua lukemaan Amaru Salakan runoja niiden pehmoisten rummunlyöntien säestämänä.

Palatsin ylempi tornikomero oli minun erakkolanani; ainoina kumppaneinani olivat ampiaiset, joilla oli siellä pesä. Minä makasin siellä yksinäni yön syvässä hiljaisuudessa. Toisinaan pirahti pesästä vuoteeseeni ampiainen tai pari, ja jos satuin kääntyessäni niitä loukkaamaan, niin kohtaus muodostui epämieluisaksi ampiaiselle ja pistävän kiusalliseksi minulle.

Kuutamoöinä minua huvitti käyskellä virranpuolisella avaralla pengermällä. Siellä minä sepitin ensimmäiset omat sävelmät eräitä laulujani varten. Niihin kuului muiden muassa ruusutytölle osoitettu laulu, jolla on vieläkin sijansa julkaistujen teosteni joukossa.

Havaitessani, kuinka puutteellinen englannintaitoni oli, minä ryhdyin lukemaan eräitä englanninkielisiä kirjoja sanakirjan avulla. Varhaisemmalta iältäni oli tapanani olla huolimatta siitä, mitä en ymmärtänyt, ja tyytyä siihen rakennelmaan, jonka mielikuvitukseni loi sieltä täältä tajuamine yksityiskohtien nojalla. Vielä nytkin minä koen tämän tavan aiheuttamia hyviä ja pahoja seurauksia.

ENGLANTI

Vietettyämme siten puoli vuotta Ahmedabadissa me lähdimme matkalle. Ei ollut mikään onnen tuokio se, jona aloin kirjoittaa kirjeitä matkaltani sukulaisilleni ja Bharatille. Nyt ei ole enää vallassani niitä peruuttaa. Ne olivat pelkkää nuorekkaan kehuskelun tuotetta. Sillä iällä ihmismieli ei vielä oivalla, että sen suurimpana ylpeytenä on ymmärtämisen, hyväksymisen ja kunnioittamisen kyky ja että vaatimattomuus on paras keino sen valtapiirin avartamiseksi. Ihailua ja kiitosta pidetään heikkouden tai petturuuden merkkinä, ja halu huudollansa voittaa ja loukkaavalla kritiikillänsä hajoittaa saa aikaan älyllisen ilotulituksen. Voisin kenties nyt hymyillä noille yrityksilleni osoittaa etevämmyyttäni herjaamalla toisia, ellei niiden suoruuden ja yleisen ritarillisuuden puute tekisi niitä ylen kiusallisiksi.

Minä olin varhaisimmista vuosistani saakka ollut tosiaankin ulkomaailmasta eristettynä. Kun minun nyt, seitsemäntoista vuoden ikäisenä, piti yht'äkkiä joutua keskelle englantilaisen seuraelämän virtaa, oli syytä pelätä, että uimiskykyni voisi pettää. Mutta kun kälyni lapsineen oli Brightonissa, niin minä voin välttää ensimmäisen järkytyksen hänen suojaamanansa.

Talvi oli tulossa. Eräänä iltana, kun istuimme jutellee lieden ääressä, syöksyivät lapset sisään ilmoittaen sen kuohuttavan uutisen, että oli satanut lunta. Me lähdimme kohta ulos. Oli pureva pakkanen, taivas oli valkean kuutamon valaisema ja maa valkoisen lumen peittämä. Minä en nähnyt luonnon kasvoja sellaisina kuin ennen, vaan ihan toisenlaisina — ikäänkuin unikuvana. Kaikki lähelläoleva näytti väistyneen etäälle, ja jäljelle oli jäänyt ainoastaan syviin mietiskelyihin vaipuneen askeetin valkoinen hahmo. En ollut milloinkaan ennen kokenut sellaista ilmestystä, että minut vain ovesta astuessani yllätti uusi, ihmeellinen, sanomaton kauneus.

Päiväni kuluivat hilpeästi kälyni hellässä hoivassa ja vallattomissa leikeissä lasten keralla. Minun merkillinen englannin-ääntämiseni heitä kovin huvitti, mutta vaikka muuten otinkin täydestä sydämestäni osaa heidän piloihinsa, en sittenkään kyennyt tuon seikan hupaisuutta tajuamaan. Kuinkapa olisinkaan saanut heille selväksi, ettei ollut mitään loogillista syytä erottaa toisistaan sanassa warm esiintyvää a-äännettä ja worm -sanan o-äännettä? Niinpä täytyi minun ottaa kantaakseni se pilkka, joka olisi oikeastaan ollut suunnattava englanninkielen naurettavaan oikeinkirjoitukseen.

Minä aloin kerrassaan mestarillisesti keksiä yhä uusia keinoja lasten askarruttamiseksi ja huvittamiseksi. Tämä taito on myöhemminkin monesti ollut minulle hyödyllinen, ja minä käyttelen sitä hyväkseni yhä vielä. Mutta kekseliäisyyteni ei ole enää yhtä ehtymätön. Silloin minulle tarjoutui ensikerran tilaisuus täydestä sydämestäni antautua lasten kanssa askartelemaan, ja antini oli tuore ja runsas kuten sellainen esikoislahja ainakin.

Minä en kumminkaan ollut lähtenyt tälle matkalle vaihtaakseni merentakaisen kotini meren tällä puolella olevaan. Tarkoituksena oli, että minä opiskelisin lakitiedettä ja palaisin kotiin barristerina. Niinpä minut eräänä kauniina päivänä lähetettiin Brightonin kouluun. Minua tutkivasti silmäiltyänsä johtaja lausui ensimmäisiksi sanoikseen: "Onpa teillä komea pää!" Tämä yksityisseikka on jäänyt muistiini, koska se kotosalla elelevä henkilö, joka oli innokkaasti pyrkinyt pitämään turhamaisuuttani aisoissa, oli istuttanut minuun sen vakaumuksen, että kalloni ja piirteeni yleensä olivat moniin toisiin henkilöihin verraten vain keskinkertaiset.[26] Lukija laskee toivottavasti ansiokseni, että empimättä uskoin, mitä hän sanoi, ja mielessäni valittelin sitä säästeliäisyyttä, jota Luoja oli minua rakentaessaan osoittanut. Minä havaitsin monessa muussakin tilaisuudessa, että englantilaiset tuttavani arvostivat minua toisin kuin kotoinen arvostelijani, ja minä vaivasin kovin päätäni ajatellessani molempien maiden makuarvostelmien erilaisuutta.

Eräs seikka minua Brightonin koulussa kovin ihmetytti: toiset pojat eivät kohdelleet minua ollenkaan epäystävällisesti. Päinvastoin: he pistivät usein taskuuni omenoita ja oransseja ja juoksivat pois. Minä voin selittää tuon omituisen käytöksen johtuvaksi vain siitä, että olin muukalainen.

Tässäkään koulussa minä en käynyt kauan. Mr Tarak Palit[27] oli silloin Englannissa. Hän huomasi, etten minä opistossani päässyt edistymään, ja sai veljeltäni luvan ottaa minut mukanansa Lontooseen, missä minun piti asua yksin täysihoitolassa. Hänen valitsemansa asunto sijaitsi Regent's Parkia vastapäätä. Silloin oli sydäntalvi. Ikkunani edustalla kasvavissa puissa ei ollut yhtään lehteä; niiden paljaat, lumiset oksat ojentuivat kohti taivasta — ja tuo näky sai minut värisemään luita ja ytimiä myöten.

Äsken saapuneelle vieraalle on tuskin kamalampaa olopaikkaa kuin talvinen Lontoo. Minä en tuntenut ketään lähistöllä enkä osannut liikkua omin neuvoin. Tulivat jälleen päivät, joina minä istuin yksin ikkunan luona ja tuijottelin ulkoiseen maailmaan. Mutta sen näkö ei ollut tällä kertaa viehättävä. Sen kasvot olivat synkät, taivas oli samea, sen valo vailla loistoa kuin kuolleen silmä, näköpiiri kokoon kutistunut, vailla avaran, vierasvaraisen maailman houkuttelevaa hymyä. Huone oli niukasti kalustettu, mutta siinä sattui olemaan harmoni, jota minä mielin määrin soittelin varhaisen iltahämärän laskeuduttua. Toisinaan tuli intialaisia minua tervehtimään, ja vaikka en heitä kunnollisesti tuntenutkaan, olisin heidän lähtiessään mielelläni tarttunut heidän nuttunsa liepeeseen pidättääkseni heidät kauemmin luonani.

Näissä suojissa asuessani minulla oli latinankielen opettaja. Hänen laiha hahmonsa kuluneine vaatteineen näytti kestävän talven kouraisua yhtä huonosti kuin alastomat puut. En tiedä, kuinka vanha hän oli, mutta hän näytti ilmeisesti vuosiansa vanhemmalta. Toisinaan sattui, ettei hän opetuksen kestäessä kyennyt löytämään jotakin sanaa, vaan tuijotteli hämillään ja häpeissään eteensä. Hänen omaisensa pitivät häntä hassahtavana. Hänet oli ottanut valtoihinsa eräs teoria. Hän uskoi, että kunakin aikakautena ilmeni jokaisessa inhimillisessä yhteisössä maanpiirin kaikilla kulmilla sama vallitseva aate, joka tosin esiintyy erilaisissa muodoissa eri sivistysasteiden mukaan, mutta on kumminkin pohjaltaan aina sama. Ja tuo kulloinenkin aate ei suinkaan siirtynyt kansasta toiseen kosketusten nojalla, sillä se ilmeni sielläkin, missä ei minkäänlaista kosketusta ollut olemassa. Nyt oli hänen suurena huolenansa kerätä tosiasioita tuon teorian tukemiseksi. Hänen ollessaan niissä askareissa häneltä puuttui leipää ja vaatteita. Hänen tyttärensä eivät kovinkaan kunnioittaneet hänen teoriaansa ja soimasivat häntä alinomaa hänen narrimaisuudestansa. Toisinaan voi jo hänen kasvoistansa nähdä, että hän oli löytänyt jonkin todistuskappaleen ja että väite oli vastaavassa määrässä voimistunut. Sellaisissa tapauksissa minä otin asian puheeksi, ja hänen innostuksensa tempasi minut mukaansa. Toisina päivinä hän oli vaipunut syvän synkkyyden valtoihin, ikäänkuin hänen taakkansa olisi ollut liian raskas kantaa. Silloin hänen opetuksensa joutui joka askelella pysähdyksiin, hänen silmänsä tuijottelivat tyhjään avaruuteen, ja hänen henkensä kieltäytyi kiskoutumasta latinankielen alkeiskieliopin sivuille. Minä tunsin syvää myötätuntoa tuota ruumiiltaan raihnasta, sielultaan teorianrasittamaa miestä kohtaan, ja vaikka hyvin tiesin, etteivät latinanopintoni edistyneet, en kumminkaan hennonut erottaa häntä toimestaan. Tämä näennäinen latinankielen opiskelu kesti koko sen ajan, jonka niissä suojissa asuin. Kun olin aikeissa siirtyä pois ja edellisenä iltana tahdoin maksaa hänen tuntinsa, hän virkkoi surullisesti: "Minä en ole tehnyt mitään, olen vain riistänyt teiltä aikaa enkä siis voi ottaa teiltä maksua." Minun oli hyvin vaikea saada hänet lopulta ottamaan vastaan palkkionsa.

Vaikka latinankielen opettajani ei tahtonutkaan milloinkaan rasittaa minua todisteillansa, minä en vieläkään pidä hänen teoriaansa ollenkaan hylättävänä. Minä uskon varmaan, että ihmisten henkiä yhdistää toisiinsa jokin syvällä piilevä yhtenäinen mediumi, jonka välityksellä jokainen jossakin yksityisessä osassa tapahtuva häiriö salaisesti johtuu toiseen.

Palit Babu sijoitti minut sitten erään Barker-nimisen yksityisopettajan luo asumaan. Viimeksimainittu otti luokseen ylioppilaita, joita varusti tutkintoihin. Hänen lempeätä pikku vaimoansa lukuunottamatta ei koko talossa ollut mitään sellaista, mitä olisi jonkinmoisella oikeudella sopinut sanoa viehättäväksi. Voi varsin hyvin ymmärtää, kuinka sellainen opettaja löytää oppilaita, sillä noilla olento-raukoilla ei ole mitään valitsemisen varaa; mutta kiduttavaa on ajatella, kuinka sellainen mies saa itselleen vaimon. Mrs Barker oli yrittänyt lohduttautua hankkimalla itselleen sylikoiran, mutta Barker, halutessaan rangaista vaimoansa, kidutti koiraa. Naisen onnettomaan luontokappaleeseen kohdistama kiintymys niin ollen vain lisäsi hänen kärsimystensä kenttää.

Minä olin ylen iloinen, kun kälyni vapautti minut tuosta ympäristöstä kutsumalla minut Devonshiren Torquayhin. En osaa sanoin kertoa, millaista onnentuntoa minussa herättivät vuoret ja meri, kukkaiset niityt, varjoisat männiköt ja pienet levottomat leikkikumppanini. Siitä huolimatta minua toisinaan kiusasi kysymys, miksi täällä, missä silmilleni tarjoutui ylen runsaasti kauneutta, missä mieleni oli iloa tulvillaan ja joutilaat päiväni leijailivat taivaan rannattomassa sinessä kantamatta muuta taakkaa kuin minun häiriytymättömän onneni, runous ei minua kertaakaan kutsunut. Niinpä lähdin eräänä päivänä, käsikirjoitusvihko ja sateenvarjo muassani, kalliorannalle täyttämään runollista kutsumustani. Valitsemani paikka oli epäilemättä kaunis, sillä se ei ollut minun runollisesta kyvystäni riippuvainen. Etenevä laakea kallionkieleke kaartui alinomaisin kaipauksin yli vedenpinnan, ja sen edessä ja yläpuolella nukkui läpikuultoisen sinisen veden vaahtopäiden tuudittelemana hymyilevä, aurinkoinen taivas, unessakin kuunnellen aaltojen tuutulaulua. Kallion takana lepäsi hongiston helman varjo leveänä kuin väsyneen metsänneidon yltänsä riisuma viitta. Tuolla kivisellä valtaistuimella istuen minä kirjoitin runon Magnalari (Uponnut venhe). Olisin kenties voinut ajatella sen onnistuneen hyvinkin, jos olisin silloin ymmärtänyt viskata sen mereen. Mutta sellaista lohdutusta minulla ei ole, sillä runo on vieläkin olemassa, ja jos se onkin karkoitettu julkaistuista teoksistani, voi jokin uusi painos tuoda sen jälleen ilmoille.

Velvollisuuden sanansaattaja ei kumminkaan ollut joutilas. Se kutsui minua jälleen, ja minä palasin Lontooseen. Tällä kertaa minä sain suojan tri Scottin perheestä. Eräänä kauniina ehtoopäivänä minä hyökkäsin hänen luoksensa kaikkine kamssuineni. Kotosalla olivat vain valkotukkainen tohtori itse, hänen rouvansa ja vanhin tyttärensä. Kuullessaan vieraan intialaisen hyökkäyksestä olivat molemmat nuoremmat tyttäret pelastautuneet erään sukulaisensa luo. Luulenpa, että he palasivat vasta sitten, kun saivat kuulla, etten ollut vaarallinen. Erittäin lyhyessä ajassa minä tulin kuin perheen jäseneksi. Mrs Scott kohteli minua kuin omaa poikaansa, ja hänen tytärtensä minulle osoittama sydämellinen ystävällisyys on sukulaistenkin kesken harvinainen.

Eräs seikka minulle selvisi tämän perheen keskuudessa eläessäni: että ihmisluonto on kaikkialla yhdenlainen. Me sanomme mielellämme — ja minäkin olin siihen asti niin uskonut — että intialaisen vaimon miehellensä osoittama harras uhrautuvaisuus on aivan ainoalaatuinen ja ettei sellaista löydy Euroopasta. Mutta ainakaan minä en voinut keksiä minkäänlaista seikkaa, joka olisi erottanut Mrs Scottia ihanteellisesta intialaisesta aviovaimosta. Hän piti alinomaa huolta miehestänsä. Kun heidän varansa olivat rajoitetut, ei talossa ollut liian paljon palvelijoita, ja Mrs Scott toimitti itse kaikki, mitä hänen miehensä tarvitsi. Ennen Mr Scottin kotiintuloa iltasella hän asetti hänen nojatuolinsa ja villaiset kotikenkänsä lieden luo. Hän ei milloinkaan hetkeksikään unohtanut, mistä hänen miehensä piti ja mikä häntä ilahdutti. Joka aamu hän ainoan palvelijattarensa keralla järjesti koko talon, yliskamarista keittiöön saakka, ja portaiden messinkisiä kaidepuita ja ovien nuppeja ja nastoja hangattiin, kunnes ne hohtelivat kuten ennenkin. Näiden jokapäiväisten taloustoimiensa vuoksi hän ei kumminkaan unohtanut seurallisia velvollisuuksiansa. Saatuaan päivän askareet suoritetuiksi hän otti vielä innokkaasti osaa kirjallisiin ja soitannollisiin illanviettoihimme. Hyvän emännän vähäisimpänä velvollisuutena näet ei suinkaan ole joutohetkien hilpeydestä huolehtiminen.

Toisinaan minä liityin tyttöjen seuraan heidän illalla harrastaessaan pöydän hypittämistä. Me laskimme sormemme pienelle teepöydälle, joka alkoi liikkua ympäri huonetta. Asia kehittyi niin pitkälle, että kaikki, mitä kosketimme, alkoi väristä ja vapista. Mrs Scott ei ollenkaan pitänyt sellaisista puuhista. Siitä huolimatta hän sieti asian urhoollisesti, koska ei tahtonut vaikuttaa painostavasti meidän nuorekkaaseen mielialaamme. Mutta kun sitten kerran kävimme käsiksi tri Scottin silkkihattuun sitä hypittääksemme, niin tuo oli hänelle liikaa. Hän kiiruhti luoksemme kovin kiihtyneenä ja kielsi meitä hattuun koskemasta. Hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että Saatana olisi hetkeäkään tekemisissä hänen miehensä päähineen kanssa.

Kaikissa hänen toimissaan ilmeni hänen mieheensä kohdistuva syvä kunnioitus. Kun ajattelen hänen liikuttavaa alttiuttansa, niin minulle käy selväksi, että naisen rakkauden korkein täydellisyys on sellaisesta syvästä kunnioituksesta löydettävissä, että naisen rakkaus kasvaa palvonnaksi, jos se kehittyy luonnolliseen tapaan ja ilman ulkonaisten seikkojen ehkäisevää vaikutusta. Missä vaatelias ylellisyyselämä on vallitsemassa ja missä kevytmielisyys himmentää päivät ja yöt, siellä tämä rakkaus joutuu häpäistyksi ja naisen luonto ei saavuta täydellistymisensä iloa.

Minä vietin siellä muutamia kuukausia. Sitten oli veljeni aika palata kotiin, ja isäni kirjoitti, että minun oli lähdettävä hänen mukanaan. Minua se tieto ilahdutti. Kotimaani päivänpaiste ja kotimaani taivas olivat jo kauan minua hiljaa houkutelleet. Minun sanoessani jäähyväisiä Mrs Scott tarttui itkien käteeni. "Miksi olette tullut meidän luoksemme", sanoi hän, "kun näin pian lähdette pois?" Perhe ei enää asu Lontoossa. Muutamat sen jäsenet ovat jo siirtyneet toiseen maailmaan, toiset ovat hajaantuneet paikkoihin, joista minulla ei ole tietoa. Mutta heidän kotinsa muisto säilyy iät kaiket mielessäni.

Eräänä talvipäivänä, astellessani katua Tunbridge Wellsissä, minä näin erään miehen seisovan tien vieressä. Hänen rikkinäisistä jalkineistansa pilkistivät paljaat varpaat, ja hänen rintansa oli osittain vailla verhoa. Hän ei virkkanut minulle mitään — kenties siitä syystä, että kerjääminen oli kielletty — mutta katsoi minua silmiin tuokion ajan. Rahakappale, jonka hänelle annoin, oli nähtävästi suurempi kuin hän oli odottanut, sillä minun astuttuani pari askelta kauemmaksi hän juoksi jälkeeni, tarjosi rahakappaletta takaisin ja sanoi: "Armollinen herra, annoitte minulle epähuomiossa kultarahan." Minä en luultavasti olisi tätä tapausta muistanut, ellei eräällä toisella kerralla olisi käynyt aivan samoin. Kun näet ensimmäisen kerran saavuin Torquayn asemalle, siirsi kantaja matkatavarani aseman edustalla oleviin ajoneuvoihin. Etsittyäni kukkarostani turhaan pientä rahaa minä ojensin hänelle puoli kruunua vaunujen lähtiessä liikkeelle. Hetkisen kuluttua hän saapui juosten vaunujen jälkeen ja huusi ajomiestä pysähdyttämään. Minä jo ajattelin, että hän, kokemattomuuteni havaittuansa, kenties aikoi yrittää saada minulta vieläkin enemmän. Vaunujen pysähdyttyä hän virkkoi: "Armollinen herra, olette varmaan antanut minulle puoli kruunua pennyn asemesta!"

En voi väittää, ettei minua Englannissa ollessani milloinkaan petetty, mutta missään tapauksessa ei siinä määrin, että minun kannattaisi sitä yhä muistella. Pikemmin minä siellä saavutin sen vakaumuksen, että ainoastaan ne, jotka itse ansaitsevat luottamusta, osaavat luottaa toisiin. Minä olin tuntematon muukalainen ja olisin helposti voinut jättää maksamatta rangaistusta pelkäämättä, mutta yksikään lontoolainen kauppias ei ole suhtautunut minuun epäluuloisesti.

Koko sen ajan, jonka Englannissa vietin, minä olin joutunut osalliseksi erääseen naurettavaan komediaan, jota minun oli esittäminen alusta loppuun asti. Minä tutustuin sattumalta erään edesmenneen korkean anglo-intialaisen virkamiehen leskeen. Hän oli niin ystävällinen, että mainitsi minua hyväilynimellä Ruby. Eräs hänen intialainen ystävänsä oli sommitellut englanninkielisen valitushymnin hänen puolisonsa kuoleman johdosta. On turhaa tässä laveammin selitellä sen runollista arvoa tai arvottomuutta. Minun onnettomuuteni oli siinä, että hautalaulun sepittäjä oli merkinnyt sen laulettavaksi Behaga -sävelmää käyttäen. Leski näet pyysi minua eräänä päivänä sen siten laulamaan. Viattomassa typeryydessäni minä suostuin. Onnettomuudeksi ei ollut läsnä ketään muuta kuin minä tajuamaan, kuinka kamalan naurettava oli tämä Behaga -sävelmän ja noiden mauttomien säkeiden toisiinsaliittäminen. Leski näytti kovin liikutetulta kuullessaan intialaisen valituslaulua esitettävän alkuperäisin sävelmin. Minä otaksuin asian siihen loppuvan, mutta niinpä ei ollutkaan laita.

Minä tapasin samaisen lesken useita kertoja vierasseuroissa, ja kun me päivällisen jälkeen liityimme naisten seuraan oleskeluhuoneeseen, niin hän pyysi minua laulamaan tuon sävelmän. Kaikki odottivat jotakin erinomaista intialaisen musiikin näytettä ja kannattivat vilkkaasti hänen pyyntöänsä. Sitten ilmaantui hänen taskustansa tuon kohtalokkaan valitusrunon painettuja kappaleita, ja minun korviani alkoi kihelmöidä. Vihdoin minun oli aloitettava, pää painuksissa ja ääni värähdellen, vieläpä hyvin tietäen, että olin ainoa huoneessaolijoista, johon esitys teki riittävässä määrin sydäntäsärkevän vaikutuksen. Sitten kajahti kuorossa, pidätetyn naurunhihityksen ohella: "Paljon kiitoksia!" "Erittäin mielenkiintoista!" Ja siitä huolimatta, että oli kolea talvi, minä tunsin voimallisesti hikoilevani. Kukapa olisi kyennyt minun syntyessäni tai tuon kunnianarvoisen anglo-intialaisen kuollessa ennustamaan, kuinka ankara isku hänen manallemenonsa minulle oli!

Tri Scottin luona asuessani ja yliopistollisia luentoja kuunnellessani minä sitten joksikin aikaa jouduin lesken kosketuspiirin ulkopuolelle. Hän asui eräässä etukaupungissa jonkin matkan päässä Lontoosta, ja minä sain tavan takaa häneltä kirjeitä, joissa minua kehoitettiin käymään siellä. Valitushymniin kohdistuva kammo sai minut kumminkin olemaan noudattamatta noita kutsuja. Vihdoin hän lähetti minulle kiireellisen sähkösanoman. Saadessani sähkötiedon olin luennolle menossa, ja Englannissa-oleskeluni läheni silloin jo loppuansa. Minä pidin velvollisuutenani käydä vielä kerran rouvaa tervehtimässä ja niin minä taivuin hänen hartaaseen pyyntöönsä.

Sen sijaan että olisin palannut luennolta kotiin, minä lähdin suoraa päätä rautatieasemalle. Oli hirmuinen sää: pureva pakkanen, lumipyry, sumua. Minun päämääränäni oli pääteasema. Niinpä en ollut millänikään, en huolinut ollenkaan tiedustella, milloin saapuisin perille.

Kaikki asemasillat olivat oikealla kädellä, ja minä istuin oikeanpuolisessa ikkunanpielessä kirjaani syventyneenä. Oli jo tullut niin pimeä, ettei ulkona erottanut mitään. Muut matkustajat astuivat junasta toinen toisensa jälkeen. Olimme vast'ikään lähteneet viimeisenedelliseltä asemalta. Sitten juna jälleen pysähtyi, mutta ei ollut näkyvissä ketään, ei myöskään valoja eikä asemasiltaa. Tavallisella matkustavaisella ei ole minkäänlaista mahdollisuutta saada selkoa siitä, miksi juna toisinaan pysähtyy asemien välimaalle, joten minä en yrittänyt mitään arvailla, istuinhan vain ja jatkoin lukemista. Sitten juna alkoi liikkua vastakkaiseen suuntaan. Eipä näy voivan aavistaa, mitä junan päähän kulloinkin pälkähtää, mietin minä syventyen vieläkin kirjaani. Mutta kun sitten saavuimme takaisin edelliselle asemalle, en voinut enää olla aivan huoleton. "Milloin saavumme —iin?" kysyin minä. "Sieltähän te juuri tulette", kuului vastaus. "Mihin nyt olemme menossa?" kysyin minä. "Lontooseen." Nyt minulle selvisi, että juna oli edestakainen. Tiedustellessani, milloin seuraava juna oli siihen suuntaan menevä, sain kuulla, ettei sinä iltana enää junia liikkunut. Ja seuraavaan kysymykseeni sain vastaukseksi, ettei ollut majataloa viiden mailin piirissä.

Minä olin lähtenyt kotoa jo aamiaisen jälkeen kymmenen tienoissa enkä ollut sittemmin mitään nauttinut. Kun ei ole valinnan varaa, niin askeettisuus käy varsin helpoksi. Minä napitin paksun päällystakkini kiinni leukaa myöten, istuuduin asemasillan lyhdyn alle ja jatkoin lukuani. Minulla oli mukanani Spencerin etiikan-esitys, Data of Elhics, joka oli hiljattain ilmestynyt. Minä lohduttauduin ajattelemalla, etten muuten olisi niinkään helposti saanut tilaisuutta kohdistaa siihen koko tarkkaavaisuuttani.

Vähän ajan kuluttua saapui eräs kantaja minulle ilmoittamaan, että puolen tunnin kuluttua saapuu ylimääräinen juna. Minä olin uutisen johdosta niin iloissani, etten enää kyennyt jatkamaan eetillisiä opintojani. Minä saavuin vihdoin perille kellon ollessa yhdeksän — oikeastaan minun olisi pitänyt olla läsnä jo seitsemän aikaan. "Mitä tämä merkitsee, Ruby?" kysyi emäntäni. "Missä olettekaan viivytellyt?" Minä en voinut liikoja ylpeillä lyhyesti esittäessäni merkillisiä seikkailujani. Päivällinen oli ohi. Mutta koska huonoa onneani tuskin voitiin pitää minun syynäni, en odottanut mitään ankaraa rangaistusta, sitäkin vähemmän, kun tuomarinani oli naishenkilö. Mutta korkean anglo-intialaisen virkamiehen leski virkkoi minulle ainoastaan tämän: "Tulkaahan, Ruby, saamaan lasi teetä."

Minä en ole milloinkaan ollut erinomainen teenjuoja, mutta koska toivoin kalvavan nälkäni siitä tyyntyvän, sain niellyksi lasin väkevää keitosta ja pari kuivaa korppua. Saliin saapuessani minä havaitsin vierasseurassa vanhahkoja naishenkilöitä sekä erään sievän amerikkalaisen neidin, jonka emäntäni veljenpoika oli kihlannut ja joka näytti uutterasti suorittelevan avioliittoa edeltäviä tavanomaisia rakkaudentunteen vaiheita.

"Mitäpä, jos hieman tanssittaisiin?" ehdotteli emäntä. Minun mielialani enempää kuin ruumiillinen tilanikaan ei vastannut sellaisen urheilun asettamia vaatimuksia. Mutta tottelevaiset ne tässä maailmassa enimmät mahdottomat asiat aikaansaavat, ja vaikka tanssi alun pitäen olikin järjestetty ainoastaan nuorta paria varten, minä siitä huolimatta minäkin tanssin verrattain iäkkäitten naisten keralla — hieman teetä ja pari pientä korppua erottamassa minua nälkäkuolemasta.

Siihen eivät kärsimykseni kumminkaan loppuneet. "Missä yönne vietätte?" kysyi emäntäni. Se oli kysymys, jota en ollut varustautunut vastaamaan. Minä silmäilin häntä sanattomana, ja hän selitti, että majatalo suljettiin keskiyön aikaan, joten minun oli parasta viipymättä lähteä sinne. Vierasvaraisuutta ei kumminkaan täydellisesti puuttunut, sillä minun ei tarvinnut yksinäni etsiä tietä majataloon, vaan eräs palvelija lyhtyineen opasti minut sinne. Aluksi ajattelin asian voivan koitua siunaukseksi ja ryhdyin perille tultuani kohta tiedustelemaan ravintoa: lihaa, kalaa tai kasviksia, kuumaa tai kylmää, kunhan jotakin. Minulle ilmoitettiin, että juomia voin saada mitä lajia halusin, mutta ruokaa en minkäänlaista. Sitten minä päätin etsiä unohdusta unesta, mutta senkään maailmojakäsittävässä helmassa ei näyttänyt olevan sijaa minulle. Makuuhuoneeni kivipermanto oli jäisen kylmä, ja koko sisustuksen muodosti vanha vuode raihnaisen pesutelineen keralla.

Aamusella anglo-intialainen leskeni kutsutti minut murkinoimaan. Minä havaitsin edessäni kylmän aamupalan, ilmeisesti eilisen päivällisen jäännöksiä. Eipä olisi haitannut ketään, vaikka olisi edellisenä iltana suotu minulle siitä vähäinen annos, haaleana tai kylmänä. Minulle siitä olisi ollut se etu, että tanssini olisi vähemmän muistuttanut maalle kiskaistun karpin tuskaisia tempoiluja.

Aamiaisen jälkeen emäntäni ilmoitti minulle, että se lady, jota minut oli kutsuttu laulullani ilahduttamaan, makasi sairaana vuoteessaan ja että minun oli esitettävä serenadini hänen makuuhuoneensa oven edustalla. Minut asetettiin seisomaan ylimmälle porrastasanteelle. Leski osoitti suljettua ovea ja virkkoi: "Tuolla hän on." Ja minä viritin Behaga -sävelmän kääntyen oven takana piilevän tuntemattoman puoleen. En ole saanut tietää, miten se sairaaseen tehosi.

Lontooseen palattuani minä sain sairasvuoteessa sovittaa typerän myöntyväisyyteni. Tri Scottin tyttäret vannottivat minua olemaan pitämättä tuota englantilaisen vierasvaraisuuden näytteenä. He väittivät Intian suolan olleen asiaan vaikuttamassa.

LOKEN PALIT

Siihen aikaan, jolloin kuuntelin englantilaista kirjallisuutta käsitteleviä luentoja University College'issa, oli kuuntelijakumppaninani Loken Palit. Hän oli suunnilleen neljä vuotta minua nuorempi. Siinä iässä, jolloin näitä elämäni muistoja kirjoitan, neljän vuoden ikäero ei merkitse mitään. Seitsemäntoista ja viidentoista vuoden välistä juopaa ystävyyden sitävastoin on vaikea silloittaa. Poika, jolta puuttuu ikävuosien painokkuus, pyrkii aina ylen huolellisesti varjelemaan vanhemmuutensa arvoa. Kun oli kysymyksessä Loken, ei mieleeni kumminkaan kohonnut rajoittavaa siltaa, sillä minä en voinut mitenkään tuntea häntä nuoremmakseni.

Opiskelevat pojat ja tytöt istuivat toistensa seurassa College'in kirjastossa. Siellä oli meilläkin tête-â-tête. Jos olisimme olleet sievästi rauhalliset, ei kukaan olisi valittanut, mutta nuori ystäväni oli täynnä vallattomuutta, joka vähimmästäkin aiheesta purkautui helmeileväksi nauruksi. Kaikkien maiden tyttölapset käyttelevät opintoihinsa luonnottoman suuren määrän uutteruutta, ja minä tunnen katumusta, kun muistelen niitä lukuisia moittivia sinisiä silmiä, jotka turhaan karistelivat hillittömän hilpeytemme yli nuhtelevia katseitansa. Niinä aikoina minä kumminkaan en tuntenut vähintäkään myötätuntoa häiriytynyttä oppimisintoa kohtaan. Sallimus on ollut minulle niin armollinen, että on säästänyt minua kaiken ikäni päänkivistykseltä ja keskeytyneiden opintojen aiheuttamilta omantunnontuskilta.

Melkein lakkaamattomasta naurustamme huolimatta me sentään saimme toimeen hieman kirjallista keskustelua, ja jos Loken ei ollutkaan perehtynyt bengalilaiseen kirjallisuuteen siinä määrin kuin minä, niin tuon seikan korvasi hyvinkin hänen terävä älynsä. Me keskustelimme muun muassa bengalinkielen oikeinkirjoituksesta.

Aihe oli seuraava. Eräs tri Scottin tyttäristä halusi harjoittaa johdollani bengalinkielen opintoja. Opetettuani hänelle aakkoset minä ilmaisin ylpeyteni siitä, että bengalilainen oikeinkirjoitus on tunnollinen eikä alinomaa huvikseen riko sääntöjänsä. Minä selitin hänelle, kuinka mielellämme olisimme nauraneet englantilaisen oikeinkirjoituksen oikuille, ellei meidän valitettavasti olisi ollut joskus pakko tutkintoa varten päntätä niitä päähämme. Mutta ylpeyteni johti lankeemukseen. Kävi ilmi, ettei bengalilainen oikeinkirjoitus sekään sallinut itseänsä kahlehdittavan, mutta että tottumus oli sulkenut silmäni sen epäsäännöllisyyksiltä.

Sitten aloin etsiä lakeja sen laittomuuden säännöstelemiseksi. Minä kerrassaan hämmästyin, kun havaitsin, millaista ihmeellistä apua Loken kykeni minulle siinä suhteessa antamaan.

Kun Loken myöhemmin astui intialaiseen siviilivirkaan ja palasi kotimaahan, niin se työ, joka oli helmeilevän hilpeänä kummunnut ilmi College'in kirjastossa, virtasi edelleen valtavampana vuona. Lokenin hillitön kirjallisuudesta iloitseminen vaikutti tuulena minun kirjallisten seikkailupurtteni purjeissa. Ja kun nuorekkaan uskallukseni korkeimmillaan ollessa sepitin suorasanaista ja runoa rajun vauhdikkaasti, niin Lokenin suoma rajoittamaton hyväksyminen esti tarmoani hetkeksikään herpautumasta. Moneen erinomaiseen runolliseen lentoon yllytti minua oleskelu hänen huvilassaan. Usein me kokoonnuimme kirjallisiin ja musikaalisiin seuroihimme ehtootähden merkeissä ja hajaannuimme vasta, kun heleä kointähti ja aamun tuuloset kehoittivat meitä sammuttamaan lampun.

Sarasvatin[28] monien lootuskukkien joukossa on ystävyyden kukka varmaan hänen suurin suosikkinsa. Minä en ole löytänyt paljoakaan kultaista kukkapölyä sen vaiheilta, mutta hyvän toveruuden suloista tuoksua olen saanut osakseni yltäkyllin.

"SÄRKYNYT SYDÄN"

Englannissa ollessani minä aloitin toisenkin runoelman, jota jatkoin kotimatkalla ja jonka perille ehdittyäni saatoin päätökseen. Se ilmestyi nimellä "Bhagna Hridaj" (Särkynyt sydän). Siihen aikaan minä pidin sitä hyvinkin hyvänä. Ei ollut kumma, että kirjoittaja niin ajatteli, mutta se saavutti aikanaan lukijoittensakin suosiota. Muistan vielä, kuinka sen ilmestyttyä Tipperan radzha-vainajan ensimmäinen ministeri tuli nimenomaisesti minulle ilmoittamaan, että radzha kovin ihailee runoelmaa ja kohdistaa suuret toiveet tekijän myöhempään kirjalliseen kehitykseen.

Sallittakoon minun tässä mainita, mitä tästä kahdeksantoista vuoden iällä kirjoittamastani runoelmasta lausuin eräässä kirjeessä, kun olin ehtinyt kolmenkymmenen vuoden ikään:

"Alkaessani kirjoittaa runoelmaa Bhagna Hridaj minä olin kahdeksantoista vuoden ikäinen — en enää lapsi enkä vielä nuorukainen. Tätä rajamaata eivät valaise Totuuden suoranaiset säteet, sen heijastus vain näkyy siellä täällä; muu osa on varjossa. Ja niinkuin hämärän varjot ovat sen kuvat suunnattomiksi venyviä ja epämääräisiä ja näyttävät todellisen maailman haaveiden tyyssijana. Merkillinen seikka on se, etten ainoastaan minä ollut kahdeksantoista vuoden ikäinen, vaan kaikki muutkin näyttivät olevan samassa iässä. Me häilyimme kaikin samassa pohjattomassa, olemattomassa haaveiden maailmassa, missä syvimmätkin ilot ja kärsimykset tuntuvat unien maailman iloilta ja kärsimyksiltä. Koska ei ollut olemassa mitään todellista, johon sitä olisi käynyt vertaaminen, mitättömyys valtasi sen aseman, joka kuuluu suurelle."

Tämä elämäni kausi, viidennestätoista kolmanteenkolmatta ikävuoteeni, oli äärimmäisen sekasorron aikaa.

Kun maan varhaisten vaiheiden aikana maa ja vesi eivät vielä olleet selvästi toisistansa eronneet, niin suunnattomat, muodottomat matelijat ryömivät liejuisella maaperällä kasvaen jättiläiskasvien seassa. Samoin kiiriskelevät kypsymättömän iän hämäräaikojen intohimot, yhtä muodottomina ja eriskummaisina tiettömien ja nimettömien erämaittensa loppumattomien varjojen seassa. Ne eivät tunne itseänsä enempää kuin vaellustensa päämäärääkään, ja siitä syystä ne ovat aina valmiit jäljittelemään jotakin muuta. Niinpä minun kehittymättömät kykyni tuona mielettömän toimeliaisuuden kautena, päämääräänsä tuntematta ja kykenemättä sitä tavoittamaan, etsivät purkautumistietä tungeksien ja yrittäen liioitellen osoittaa etevämmyyttänsä.

Maitohampaat aiheuttavat puhjetessaan lapselle kuumetta. Vasta kun ne ovat tulleet ilmi ja avustavat ravitsemistoimintaa, koko tuo järkytys tulee oikeutetuksi. Samoin kiduttavat nuoruusikämme intohimot henkeä sairauden tavoin, kunnes ovat saavuttaneet oikean suhteensa ulkomaailmaan.

Minun tuona kautena saavuttamani kokemukset tosin ovat jokaisesta etiikan oppikirjasta löydettävissä, mutta ne eivät ole silti halveksittavat. Kaikki se, mikä pitää taipumuksiamme suljettuina meihin itseemme ja estää niitä vaikuttamasta vapaasti ulospäin, myrkyttää meidän elämäämme. Niin itsekkyys, joka kieltäytyy antamasta vieteillemme vapaata valtaa, estää niitä saavuttamasta tarkoitustansa ja on senvuoksi aina märkivien erehdysten ja luonnottomuuksien myötäilemä. Kun viettimme saavat vapaan liikkumisalan hyvän toiminnan piirissä, niin ne karistavat pois sairaalloisuutensa ja palautuvat omaan luontoonsa — siinä on niiden oikea päämäärä, ja siitä ne löytävät olemassaolonsa ilon.

Tässä kuvailemaani kypsymättömän henkeni tilaa edistivät sen ajan antamat esimerkit ja opit, ja enpä ole varma siitä, etteivät sen vaikutukset ole vielä nytkin havaittavissa. Silmäillessäni taaksepäin nyt puheenaolevaan aikaan minä selvästi huomaan, että olimme saaneet englantilaisesta kirjallisuudesta enemmän kiihoketta kuin ravintoa. Kirjallisina epäjumalinamme olivat silloin Shakespeare, Milton ja Byron, ja intohimon voimakkuus oli se heidän teostensa ominaisuus, joka meihin voimallisimmin vaikutti. Englantilaiset hillitsevät seurallisessa elämässään tarkoin kaikki intohimoiset purkaukset, ja tuo lienee syynä siihen, että ne vallitsevat heidän kirjallisuuttansa, jonka luonteenomaisena piirteenä on erinomaisen kiihkeiden tunteiden riehunta aina välttämättömään itsensätuhoamiseen saakka. Joka tapauksessa me pidimme tuota hillitöntä kiihkoisuutta englantilaisen kirjallisuuden ydinominaisuutena.

Akshai Tshaudhuri, joka opasti meitä englantilaiseen kirjallisuuteen, esitti meille sen teoksia huumaavan rajusti ja intohimoisesti. Romeon ja Julian lemmenhurma, Kuningas Learin voimattoman valituksen raivokkuus, Othellon mustasukkaisuuden kaikkihävittävä palo olivat asioita, jotka herättivät meissä intomielistä ihastusta. Meidän pakonalainen sosiaalinen elämämme, ahtaampi toimintakenttämme, oli sellaisen yksitoikkoisuuden ympäröimä, etteivät myrskyisät tunteet päässeet siihen vaikuttamaan; kaikki oli mahdollisimman hiljaista ja rauhallista. Niinpä olikin luonnollista, että sydämemme vaativat englantilaisen kirjallisuuden kiihkeiden tunneliikuntojen elähdyttävää vaikutusta. Me emme suhtautuneet esteettisesti nautiskellen kirjalliseen taiteeseen, vaan tervehdimme riemuiten hyrskähtävää aaltoa, joka keskeytti seisahdustilan, vaikka se samalla kuohuttikin pintaan pohjamutia.

Shakespearen ajan kirjallisuus on ikäänkuin sotatanssi tuona kautena, jolloin renessanssi koko reaktiokiivaudellansa taisteli Euroopassa ihmissydämen väkivaltaista sortamista ja tukahduttamista vastaan. Tärkeimpänä asiana ei ollut hyvää ja pahaa, kaunista ja rumaa koskeva kysymys — ihmisen mieli tuntui silloin kiihkeästi pyrkivän kaikkien esteiden läpi olemuksensa sisimpään pyhäkköön, missä toivoi löytävänsä valtavan kaipauksensa tavoitteleman ihannekuvan. Siitä johtuu sen ajan kirjallisuuden karkeus, rehoittavuus ja hillitsemätön esitysmuoto.

Noiden eurooppalaisten bakkanaalien henki pääsi meidän säädylliseen sosiaaliseen maailmaamme, herätti meidät ja elähdytti meitä. Meitä häikäisi kahleettoman elämämme loisto, joka lankesi totunnaisuuden tukahduttamaan, kehkeytymistilaisuutta etsivään sydämeemme.

Englantilaisessa kirjallisuudessa oli jo ollut sellainen ajankohta silloin, kun Popen tasaisten säkeiden poljento väistyi Ranskan vallankumouksen tanssirytmin tieltä. Sen runoilija oli Byron. Hänen raju intohimonsa liikutti meidän hunnutettua sydän-morsiantamme sen yksinäisessä kolkassa.

Niin vallitsi englantilaisen kirjallisuuden uutteran harrastamisen aiheuttama kiihtymys aikamme nuorison mieltä, ja minun sydäntäni nuo aallot koskettivat alinomaa joka taholta. Sellainen ensi-herääminen on tarmon vaikutuksen eikä sen tukahduttamisen aikaa.

Kaikesta huolimatta meidän olotilamme oli aivan toisenlainen kuin eurooppalaisten Euroopassa oli kirjallisuuden hillitön vapaudenkaipuu historiallisen kehitysvaiheen heijastumaa. Ilmaus vastasi tunnetta. Se myrsky, jonka ulvonta kuultiin, raivosi todellakin. Se pieni tuulonen, joka meille asti saapui ja pienen maailmamme tyyntä pintaa hieman väreilytti, ei humissut paljoa kuuluvammin kuin kuiskaus. Mutta se ei voinut sydämiämme tyydyttää, ja niin me aloimme jäljitellä myrskyä johtuen siten helposti liioitteluihin — sama taipumus vallitsee meitä yhä vieläkin eikä nähtävästi ole helposti korjattavissa.

Syynä on se tosiasia, ettei englantilainen kirjallisuus ole vielä niin hillittyä ja pidättyvää kuin aito taiteen tulee olla. Inhimillinen tunneliikunto on ainoastaan eräs runouden aineosa eikä muodosta sen päämäärää. Oikea päämäärä on koruttomuuden ja pidättyväisyyden muodossa ilmenevä täyden täyteläisyyden kauneus. Tätä väitettä ei englantilainen kirjallisuus vielä myönnä ehdottomasti oikeaksi.

Tämä englantilainen kirjallisuus yksin muovaa lapsuudestamme saakka mieltämme. Me emme opiskele muita eurooppalaisia kirjallisuuksia, klassillisia enempää kuin nykyaikaisiakaan, niitä, joiden taiteellinen muoto osoittaa järjestelmällisesti harjoitetun itsekurin tuotteena ilmenevää kehittynyttä sopusuhtaisuutta, ja siitä näyttää mielestäni johtuvan, ettemme kykene muodostamaan itsellemme oikeata käsitystä kirjallisen työn varsinaisesta tarkoituksesta ja menetelmästä.

Akshai Babu, joka oli tehnyt englantilaisen kirjallisuuden kiihkotunteisen luonteen meille havainnollisen eläväksi, oli itse tunteenomaisen elämän kannattaja. Hänestä ei näyttänyt niin tärkeältä se, että totuus saavuttaa täydellisimmän todellisuusmuotonsa, kuin se, että se tuntuu sydämessä. Hänen älynsä ei ollenkaan kunnioittanut uskontoa, mutta Shjaman (Tumman Emon) laulut liikuttivat hänet kyyneliin. Hän ei tuntenut kutsumusta viimeisen totuuden etsimiseen; kaikki se, mikä liikutti hänen sydäntänsä, oli hänelle hetkellisenä totuutena; nimenomainen karkeuskaan ei häntä säikähdyttänyt.

Ateismi oli vallitsevana sävelenä sen ajan suosituimmissa englanninkielisissä suorasanaisissa teoksissa — Bentham, Mill ja Comte olivat sen kauden mielikirjailijoita. Heiltä olivat peräisin ne järkeilyn ilmaukset, joita nuorisomme käytteli väittelyaseinansa. Millin aika muodostaa erikoisen vaiheen Englannin historiassa. Se edustaa valtioruumiin terveellistä reaktioa: nämä tilapäisesti siinä vaikuttavat hävittävät voimat vapauttavat sen kasaantuneesta ajatuskuonasta. Me intialaiset omaksuimme nuo voimat teoreettisesti, mutta emme milloinkaan ajatelleet ottaa niitä käytäntöön, viljelimmehän niitä vain siveellisen kumouksemme kiihokkeina. Ateismi oli meille niinmuodoin pelkkää päihdykettä.

Sivistyneistö jakautui senvuoksi pääasiassa kahteen luokkaan. Toiset tahtoivat alinomaa esittää todisteita, joiden tuli särkeä kappaleiksi kaikki usko Jumalaan, huolimatta siitä, halusivatko kuulijat sellaisia todisteita vai eivät. Samoinkuin metsästäjä tuntee surmaamishalun kutkutusta sormenpäissä nähdessään elävän olennon puun latvassa tai sen juurella, samoin nämä intoilijat, havaitessaan jossakin kuvitellussa turvapaikassa vilkkuvan uskoa, heti tunsivat halua lähteä sitä hävittämään. Meillä oli vähän aikaa eräs kotiopettaja, jonka mieliaskareena tuo oli. Vaikka olinkin vielä poikanen, en minäkään päässyt välttämään hänen hyökkäyksiänsä. Hänen tietonsa eivät suinkaan olleet erinomaiset eivätkä hänen mielipiteensä innokkaan totuudenetsinnän tuloksia, vaan enimmäkseen toisten huulilta keräiltyjä lausumia. Mutta vaikka taistelinkin kaikin voimin häntä vastaan, minun sittenkin täytyi suuren ikäeromme vuoksi kokea montakin katkeraa häviötä. Toisinaan minä tunsin itseni siinä määrin loukatuksi, että teki melkein mieleni itkeä.

Toista ryhmää eivät muodostaneet uskovat henkilöt, vaan uskonnolliset epikuurolaiset, jotka löytävät nautintoa ja lohdutusta siitä, että kerääntyvät yhteen ja uppoutuvat miellyttäviin näkyihin, ääniin ja tuoksuihin uskonnollisia juhlamenoja asian verhona käytellen; he hekumoivat jumalanpalveluksen loisteliaissa syrjäseikoissa. Kummankaan ryhmän epäily tai eitto ei ollut heidän oman vaivalloisen etsintänsä tulos.

Vaikka nämä uskonnolliset harhautumat minua kiduttivat, en kumminkaan voi sanoa täysin välttäneeni niiden vaikutusta itseeni. Nuoressa, epäkypsässä mielessäni tapahtui tämäkin kumous. Minä hylkäsin perheemme keskuudessa käytännössä olevat jumalanpalvelusmuodot, koska ne muka eivät vastanneet minun vakaumuksiani. Minä kiihdin tunteitteni palkeilla itseeni rajun lieskan. Se oli pelkkää tulen palvontaa, minun uhrini oli vain määrä ruokkia sen lieskaa, mitään muuta tehtävää ei sillä ollut. Ja koska pyrkimykselläni ei ollut mitään lopullista silmämäärää, niin se oli määrätön ja vailla minkäänlaista rajaa.

Samoin kuin uskonnon oli tunneliikuntojenikin laita. Minä en tuntenut minkäänlaista tarvetta päästä saavuttamaan niiden pohjalla olevaa totuutta, koska kiihtymykseni oli oma tarkoitusperänsä. Mieleeni johtuvat erään silloisen runoilijan säkeet:

Sydän omani on, sitä myynyt ma en. Jos runtelen, ruhjon ja surmaankin sen, sydän omani on!

Totuuden kannalla ollen sydämen ei tarvitse itseänsä runnella; mikään ei pakota sitä ruhjomaan itseänsä olemattomaksi. Ihminen ei kaipaa murhetta, mutta sen pistävyys voi erikseen otettuna tuntua nautinnolta. Tuota nautintoa runoilijamme usein innokkaasti etsivät unohtaen samalla sen Jumalan, jonka palvelukseen olivat vihkiytyneet. Tästä lapsellisuudesta kotimaamme ei ole onnistunut vieläkään vapautumaan. Me etsimme vielä tänäkin päivänä esteettistä tyydytystä uskonnon ulkonaisten muotojen noudattamisesta, kun meiltä jää tajuamatta uskonnon totuus. Samoin merkitsee isänmaallisuutemme suurelta osalta kotimaahan kohdistuvan mieluisan tajunnanasenteen ylellisyysilmiötä eikä taipumusta ja tahtoa isänmaan palvelemiseen.

EUROOPPALAINEN MUSIIKKI

Brightonissa ollessani minä kerran kävin erään primadonnan konsertissa. Nimen olen unohtanut. Se saattoi olla rouva Nilsson tai rouva Albani. En ollut milloinkaan ennen kuullut kenenkään niin erinomaisesti ääntänsä hallitsevan. Meidän parhaimmatkaan laulajamme eivät kykene peittämään ponnistuksentuntoansa eivätkä arastele laulaa varsinaista asteikkoansa korkeampia tai matalampia ääniä miten sattuu. Meikäläiset asiaatuntevat kuulijat ovat sitä mieltä, ettei haittaa, vaikka jääkin heidän mielikuvituksensa asiaksi täydentää, mitä esityksen moitteettomuudesta puuttuu. Siitä syystä he eivät pahastu, vaikka moitteetonta sävelmää esitettäessä ääni kaikuu kalsealta tai ele on kömpelö; päinvastoin: he näyttävät toisinaan olevan sitä mieltä, että tuollaiset vähät ulkonaiset puutokset sallivat sävelteoksen sisäisen täydellisyyden esiintyä sitä paremmin — niinkuin suuren askeetin Mahadevan ulkonainen köyhyys saa hänen jumalallisen olemuksensa sitä esteettömämmin ilmenemään.

Tuo tunne näyttää Euroopassa olevan kerrassaan vieras. Siellä täytyy ulkonaisen kaunistuksen olla yksityiskohtia myöten moitteeton, ja pienimmänkin puutoksen on häveten vältettävä yleisön korvaa ja silmää. Meidän soitannollisissa tilaisuuksissamme ei kukaan ole millänsäkään, vaikka tanpurain virittämiseen ja suurten samoinkuin pientenkin rumpujen koepärrytykseen kuluu puoli tuntia. Euroopassa sellaiset asiat suoritetaan ennakolta, näyttämön takana, sillä sen, mikä astuu esiin, täytyy olla moitteetonta. Laulajan äänessä ei niinmuodoin saa ilmetä yhtäkään heikkoa kohtaa. Meillä pidetään tärkeimpänä tehtävänä sävelmän virheetöntä ja taiteellista esittämistä;[29] siihen kohdistetaan kaikki ponnistukset. Euroopassa on kehittämisen esineenä ääni, ja äänen nojalla siellä suoritetaankin uskomattomia asioita. Meikäläinen taiteenystävä on tyytyväinen, kun on kuullut laulua; eurooppalaiset sitävastoin lähtevät kuulemaan laulajaa.

Tuo oli kokemukseni sinä päivänä Brightonissa. Minulle se oli kuin sirkusesitys. Mutta jos ihailinkin taituruutta, laulusta en kyennyt nauttimaan. Tuskin voin olla nauramatta, kun eräät cadenzat jäljittelivät linnunliverrystä. Minusta tuntui kaiken aikaa siltä, että ihmisääntä käyteltiin väärin. Kun sitten astui esiin mieslaulaja, tunsin melkoista helpotusta. Erikoisesti minua miellyttivät tenoriäänet, joissa oli enemmän inhimillistä lihaa ja verta ja jotka eivät siinä määrin muistuttaneet onnettoman, ruumiittoman hengen valituksia.

Kun sitten kuulin ja opin yhä enemmän eurooppalaista musiikkia, aloin sen olemusta tajuta, mutta vielä nytkin uskon varmaan, että se ja meidän musiikkimme asuvat aivan eri suojissa eivätkä astu samasta ovesta ihmissydämeen. Eurooppalainen musiikki näyttää kutoutuneen Euroopan aineelliseen elämään siinä määrin, että sen laulujen tekstit ovat yhtä vaihtelevat kuin tuo elämä itse. Jos me yritämme käytellä sävelmiämme yhtä monipuolisesti, niin ne menettävät merkityksensä ja muuttuvat naurettaviksi. Meidän sävelmämme kohoavat yli jokapäiväisen elämän rajojen, ja vain siten ne voivat siirtää meidät syvimmän kärsimyksen ja korkeimman auvon maille, koska niiden tehtävänä on paljastaa näkyviimme olemuksemme sisimmät, sanattomimmat, salaperäisimmät syvyydet, missä hurskas löytää valmiin erakkomajan ja nauttijakin lehtimajansa, mutta missä ei ole tilaa touhuisalle liikemiehelle.

En voi väittää tavoittaneeni eurooppalaisen musiikin sielua. Mutta se vähäinen osa, minkä tulin ulkoapäin ymmärtämään, herätti minussa tavallaan erinomaista mielenkiintoa. Se tuntui minusta ylen romanttiselta. On hieman vaikea yksityiskohtaisesti ilmaista, mitä tuolla sanalla tarkoitan. Tahdon sen avulla viitata elämän meren monivivahteisuuteen, runsauteen, aaltoiluun, sen lakkaamattoman väreilyn alinomaa vaihtuvaan valo- ja varjoleikkiin. Sen ohella on toinenkin aspekti — puhtaan avaruuden, taivaan tyynen sinen, hiljaisen äärettömyyden aavistelun näköpiirin etäisimmillä rajoilla. Olipa miten tahansa, minä voin vain toistaa — joskaan kenties en kykene siten täysin selvästi tuntoani ilmaisemaan — että olen eurooppalaisen musiikin mieltäni sykähdyttäessä aina sanonut itselleni: se on romanttista, se muuntaa melodiaksi elämän häipyväisyyttä. Eräät meidän musiikkimme muodot epäilemättä taipuvat jossakin määrin samaan suuntaan, mutta vähemmän ilmeisesti ja huonommin onnistuen. Meidän sävelmämme suovat äänen tähtivälkkeiselle yölle, aamun ensi sarasteelle. Ne puhuvat murheesta, jonka synkät pilvet pimentävät taivaan, ja metsiä-vaeltavan kevään sanomattomasta hurmiosta.

VALMIKI PRATIBHA

Meillä oli runsaasti kuvitettuna painoksena Mooren Iiriläisiä sävelmiä, ja minä kuuntelin usein, kuinka Akshai Babu niitä innostuneesti esitti. Laulut ja kuvat nostattivat mieleeni vanhan Irlannin unikuvan. Minä en ollut silloin vielä kuullut alkuperäisiä sävelmiä, mutta olin hyräillyt itsekseni näitä iiriläisiä lauluja, kuvaharppujen minua säestellessä. Minua halutti kovin kuulla niiden oikeat sävelmät, oppia ne ja laulaa Akshai Babulle. Sellaiset toiveet valitettavasti toisinaan toteutuvat ja kuolevat toteutuessaan. Englantiin tultuani minä kuulin muutamia niistä laulettavan ja opinkin ne, mutta samassa loppui haluni saada niitä enemmän oppia. Ne olivat koruttomia, murheellisia ja suloisia, mutta toisaalta tuntui siltä, kuin ne eivät olisi oikein sopineet siihen harpun hiljaiseen hyminään, joka täytti unelmieni vanhan Irlannin salit.

Kotiin palattuani minä lauloin oppimani iiriläiset sävelmät omaisilleni. "Kuinka onkaan Rabin äänen laita?" huudahtivat he. "Kuinka omituiselta ja vieraalta se soikaan!" Heidän mielestään oli puheäänenikin vaihtanut sävyä.

Tuosta askartelusta vieraan ja kotimaisen musiikin parissa oli tuloksena Valmiki Pratibha.[30] Tämän musiikkidraaman sävelet ovat enimmälti intialaisia, mutta niistä on karistettu pois niiden klassillinen juhlallisuus; sen, mikä oli tottunut ilmoilla leijailemaan, piti nyt oppia liikkumaan maan pinnalla. Ne, jotka ovat nähneet ja kuulleet sen esitettävän, todistanevat, ettei draama ole menettänyt arvoa eikä vaikutusvoimaa, vaikka se onkin varustettu intialaisilla sävelmillä. Se seikka onkin Valmiki Pratibhan ainoa erikoisuus. Melodisten muotojen kahleistansa irroittaminen ja monipuolinen soveltaminen minua miellytti, jopa kerrassaan lumosikin.

Muutamat Valmiki Pratibhan laulut oli sävelletty alkujaan ankaran klassilliseen tapaan; eräät sävellykset olivat veljeni Dzhjotirindran tekemät, ja jotkut harvat olivat peräisin eurooppalaisista lähteistä. Intialainen Telena -tyyli soveltuu erikoisen hyvin draamallisiin tarkoituksiin, ja sitä onkin puheenaolevassa teoksessa ahkerasti käytetty. Kahta englantilaista sävelmää oli käytetty rosvojoukon juomalauluina ja erästä iiriläistä melodiaa metsänneitojen valitusvirtenä.

Valmiki Pratibha ei sovellu luettavaksi kappaleeksi. Sen merkitys häipyy olemattomiin, ellei sitä kuulla laulettavan ja nähdä näyteltävän. Se ei ole eurooppalaismallinen ooppera, vaan pieni sävelletty näytelmä. Toisin sanoen: se ei ole alkujansa musikaalinen sävelteos. Erittäin harvat siihen sisältyvät laulut ovat merkittäviä tai viehättäviä; ne ovat kaikin vain kappaleen musikaalisena tekstinä.

Ennen Englannin-matkaani meidän luoksemme kokoontui toisinaan kirjallisuuden miehiä, ja seuralle tarjottiin musiikkia, lausuntoa ja vähäisiä virvokkeita. Minun palattuani pidettiin vielä sellainen kokous, joka joutui olemaan viimeinen. Juuri sitä tilaisuutta varten minä sommittelin Valmiki Pratibhan. Minä esitin Valmikia ja kälyni Sarasvalia — ja kappaleen nimi viittaa noiden kahden henkilön tarinaan.

Minä olin lukenut jostakin Herbert Spencerin teoksesta, että ihmisen ääni alkaa sointuisasti vaihdella, kun voimakkaat tunteet siihen vaikuttavat. Totta on, että äänensävy tai -sointi on vihan, surun, ilon ja ihmetyksen ilmaisemisessa yhtä tärkeä kuin puhuttu sana. Se Spencerin ajatus, että ihminen on keksinyt musiikin kehitellessään noita äänen tunnepitoisia modulatioita, näytti minusta oikealta.

Miksipä ei voisi — niin ajattelin — tuota ajatusta noudattaen esittää näytelmää jonkinlaisena resitatiivina? Meikäläiset runolaulajat pyrkivät jossakin määrin siten menettelemään, koska näet heidän lausunnanomainen esityksensä usein muuttuu lauluksi, joka ei kumminkaan saavuta täyttä melodista muotoansa. Silosäe on loppusoinnullista joustavampi, joten sellainen laulunsekainen lausuminen, joka tosin ei ole vailla rytmiä, voi vapaammin soveltua tekstin tunnesisällön tulkitsijaksi, koska se ei pyri noudattamaan säännöllisen sävelmuodostuman vaatimia, sointua ja tahtia koskevia ankarampia sääntöjä. Kun tunteen ilmaiseminen on tarkoituksena, eivät nuo muodolliset puutokset häiritse kuulijaa.

Menestyksellisesti noudatettuani tätä uutta suuntaa Valmiki Pratibhassa minä siitä rohkaistuneena sepitin toisen samanlaisen musiikkidraaman. Sen nimenä oli Kal Mrigaja (Kohtalokas metsästys). Aiheena oli kertomus siitä, kuinka kuningas Dasaratha tulee vahingossa surmanneeksi sokean erakon ainoan pojan. Se esitettiin kattotasanteellemme rakennetulla näyttämöllä, ja sen paatos tuntui syvästi liikuttavan kuulijoita. Jälkeenpäin minä liitin tämän kappaleen vähin muutoksin Valmiki Pratibhaan, joten se ei enää ilmestynyt itsenäisenä teosteni joukossa.

Paljon myöhemmin minä sepitin kolmannen laulunäytelmän nimeltä Majar Khela (Majan leikki). Se erosi edellisistä sikäli, että siinä muodostivat tärkeimmän osan laulut eikä draamallinen toiminta. Toisissa oli sarja draamallisia kohtauksia pujoteltu melodian kehään; tämä oli lauluseppele, jota parahiksi piti koossa draamallisen toiminnan säie. Sen erikoispiirteenä oli tunteen leikki eikä toiminta. Minä olinkin sitä sepittäessäni ikäänkuin musiikin kyllästämä.

Sitä haltioitumista, jonka vallassa olin sepittäessäni Valmiki Pratibhaa ja Kal Mrigajaa, en ole tuntenut mitään muuta teostani kohtaan. Niissä molemmissa sen kauden musikaaliset virikkeet löysivät ilmaisunsa.

Veljeni Dzhjotirindra istui koko pitkän päivän pianonsa ääressä muovaillen klassillisia sävelmiä miten hyväksi näki. Hänen sormiensa koskettimilla liikkuessa nuo vanhat muodot saivat arvaamattomia uusia hahmoja ja ilmaisivat uusia tunteen vivahduksia. Sävellajit, jotka olivat tottuneet vanhaan arvokkaaseen käyntitapaansa, osoittivat hämmästyttävää voimaa ja eloisuutta, kun ne pakotettiin liikkumaan hilpeään, sovinnaisuudesta poikkeavaan tahtiin, ja tehosivat nekin vastaavassa määrässä. Veljeni nopsien sormien tiestä versovat sävelet tuntuivat suorastaan juttelevan meille, Akshai Babulle ja minulle, kun istuimme siinä soittoniekan vieressä ja yritimme keksiä sävelmiin sopivaa tekstiä. En tahdo väittää, että sepittämämme libretto oli hyvää runoutta, mutta sävelten kannatteeksi se kelpasi.

Tuon kumouksellisen toiminnan aiheuttaman rajun ilon vallassa minä sepitin molemmat laulunäytelmäni, jotka karkeloivat hilpeästi missä tahdissa tahansa, ollenkaan välittämättä teknillisestä moitteettomuudesta enempää kuin siitäkään, olivatko sävelmät kotoisia vai vieraita. Bengalin lukevan yleisön mieli on useita kertoja joutunut kuohuksiin jonkin esittämäni mielipiteen tai kirjallisen muodon vuoksi, mutta merkillistä on havaita, ettei yleisesti tunnustettujen musikaalisten käsitysten piirissä suorittamani hävitystyö herättänyt minkäänlaista pahennusta; päinvastoin: ne, jotka tulivat kuulemaan, poistuivat tyytyväisinä. Valmiki Pratibhaan sisältyy muutamia Akshai Babun sävellyksiä sekä Vihari Tshakravartin Sarada Mangal kokoelmaan kuuluvien laulujen sovitelmia.

Näitä musiikkidraamoja esitettäessä minä tavallisesti otin huolekseni pääosan. Näytteleminen miellytti minua jo varhaisella iälläni, ja minä olin varma erikoisesta lahjakkuudestani sillä alalla. Uskonpa osoittaneenikin, ettei vakaumukseni ollut tuulesta temmattu. Aikaisemmin minä olin vain kerran esittänyt Alik Babun osaa eräässä veljeni Dzhjotirindran sepittämässä ilveilyssä. Nämä olivat niinmuodoin oikeastaan ensimmäisiä näyttelijäkokeitani. Minä olin silloin vielä sangen nuori, ja mikään ei näyttänyt väsyttävän ääntäni eikä tuottavan sille vaikeuksia.

Talossamme kuohui siihen aikaan päivä päivältä ja hetki hetkeltä musikaalisen tunnevoiman koski, jonka pärske heijasti olemukseemme sateenkaaren koko väriasteikon. Vastasyntynyt tarmomme raivasi sitten nuorekkain innoin, vereksen uteliaisuuden ajamana, uusia uria kaikkiin suuntiin. Meistä tuntui siltä, että meidän piti yrittää kaikkea, ja mikään tehtävä ei näyttänyt mahdottomalta. Me kirjoitimme, lauloimme, näyttelimme, tulvimme joka puolelle. Niin minä aloitin kahdennenkymmenennen ikävuoteni.

Näitä voimia, jotka riemusaatossa kuljettivat elämäämme eteenpäin, ohjasi veljeni Dzhjotirindra. Pelko oli hänelle kerrassaan vieras. Kerran, kun olin vielä poikanen enkä ollut milloinkaan ennen ratsastanut, hän antoi minun nousta hevosen selkään ja ratsastaa vierellänsä täyttä laukkaa, ollenkaan pelkäämättä, että kokemattoman kumppanin voisi käydä huonosti. Kun samana vuonna, ollessamme päätiluksillamme Shilaidassa, kerrottiin tiikerin kiertelevän lähistössä, niin hän otti minut mukaan metsästysretkelle. Minulla ei ollut pyssyä — ja jos olisi ollut, niin itse olisin saanut pelätä sitä enemmän kuin tiikeri. Me jätimme jalkineemme dzhungelin laitaan ja hiivimme eteenpäin paljain jaloin. Vihdoin me ryömimme bambutiheikköön, sen oasmaisten oksien hieman meitä raapiessa, ja minä kyyristyin jotenkuten veljeni taakse, kunnes temppu oli tehty. Minä en olisi voinut edes kengällä kopsahuttaa säädytöntä petoa, jos se olisi rohjennut iskeä minuun ilkeät käpälänsä!

Siten veljeni soi minulle täyden vapauden, ulkonaisen samoinkuin sisäisenkin, kaikkiin vaaroihin nähden. Mikään tapa tai tottumus ei merkinnyt hänelle sidettä, ja niinmuodoin hänen onnistui vapauttaa minut arkuuteni ja puuttuvan itseluottamukseni vallasta.

"ILTALAULUJA"

Siinä omaan itseeni rajoittuvassa olotilassa, josta edellä kerroin, minä kirjoitin joukon runoja, jotka muodostavat Sydämen autiomaa nimisen ryhmän Mohita Babun toimittamassa teosteni painoksessa. Erääseen myöhemmin Aamulaulujen nimellä ilmestyneessä kokoelmassa julkaistuun runoon sisältyvät seuraavat säkeet:

On laaja autiomaa; sen nimi on Sydän; sen metsän taajat lehvät tuutivat pimeyttä kuin äiti pienokaistaan. Minun tieni hukkui sen uumeniin.

Tuosta aiheutui runoryhmän nimi.

Paljon sellaista, mitä kirjoitin tuona aikana, jolloin elämäni ei ollut ulkomaailman yhteydessä, jolloin olin vaipunut omaa sydäntäni katselemaan, jolloin haaveeni väikkyivät monenlaisissa valepuvuissa aiheettomien liikutusten ja määrättömien kaipausten vaiheilla, on jätetty tuosta painoksesta pois; vain muutamat niistä runoista, jotka alkujaan ilmestyivät Iltalauluja nimisessä nidoksessa, on sijoitettu ryhmään Sydämen autiomaa.

Veljeni Dzhjotirindra oli vaimoineen lähtenyt pitkälle matkalle, ja heidän kolmannessa kerroksessa kattotasannetta vastapäätä olevat huoneensa olivat tyhjinä. Minä otin ne ja tasanteen haltuuni ja vietin päiväni siellä yksinäisyydessä. Siellä yksin ollessani minä jälleen erkanin pois — en tiedä miten — niiltä runollisilta raiteilta, joita olin joutunut noudattamaan. Vaikuttamassa kenties oli se, että olin erilläni niistä, joita olin yrittänyt miellyttää ja joiden runollinen maku muovasi sitä muotoa, mihin olin kokenut ajatuksiani sovittaa, joten nyt vaistomaisesti vapauduin heidän minulle tyrkyttämästänsä tyylistä.

Minä aloin kirjoittaessani käyttää kivitaulua. Sekin auttoi minua vapautumaan. Aikaisemmin käyttelemäni kirjoitusvihkot tuntuivat edellyttävän verrattain korkeata runollista lentoa, johon voin kohota ainoastaan vertailemalla saavutuksiani toisten tuotteisiin. Kivitauluun sitävastoin sopi kirjoittaa, miten kulloinkin mieli teki. "Älä pelkää", se tuntui sanovan. "Kirjoita mitä tahansa; yhdellä pyyhkäisyllä on kaikki tiessään!"

Siten kahleista vapautuneena kirjoittaessani muutamia runoja minä tunsin mieleeni kumpuavan suuren ilon. "Vihdoinkin", sanoi sydämeni, "on se, mitä kirjoitan, minun omaani!" Älköön kukaan erehtykö luulemaan, että ylpeilin. Pikemmin olin aikaisemmista tuotteistani ylpeillyt, ja se olikin ollut ainoa niille uhraamani tunne. Mutta itsensätodellistamista ei sovi nimittää itsekylläisyydeksi. Vanhempain esikoiseen kohdistuva ilo ei suinkaan johdu sen ulkonaisista eduista, vaan siitä, että se on ihan heidän omansa. Jos lapsi lisäksi sattuu olemaan erinomainen, niin he voivat siitä ylpeilläkin — mutta se on toinen asia.

Tulvivan iloni vallassa minä aluksi en ollenkaan välittänyt runomitasta, ja samoinkuin virtakaan ei juokse suoraviivaisesti, vaan kiertelee kaartelee mielin määrin, samoin menettelivät minun säkeeni. Aikaisemmin se olisi minusta näyttänyt rikokselta, mutta nyt minä en tuntenut minkäänlaista tunnonvaivaa. Vapaus murtaa aluksi lain ja muovaa sitten itse lakeja, jotka tekevät sen todellisen itsehallinnon alaiseksi.

Näiden harhailevien runoelmien ainoana kuuntelijana oli Akshai Babu. Ensikerran niitä kuullessaan hän oli yhtä hämmästynyt kuin ilahtunutkin, ja hänen hyväksymisensä tasoitti vapauteni tietä.

Vihari Tshakravarti oli sepittänyt runonsa kolmitahtiseen mittaan. Sellainen runomitta saa aikaan pyöreän, täyteläisen vaikutelman aivan toisin kuin kulmikkaat paritahtiset. Se pyörii helposti, liukuu karkeloiden nilkkatiukujensa helistessä. Minä olin aikoinani kovin mieltynyt siihen runomittaan. Minusta tuntui siltä, kuin olisin ajanut polkupyörällä enkä kulkenut jalkaisin. Ja minä olin tottunut siihen liikkumistapaan. Iltalauluissa minä havaitsemattani luovuin tuosta tottumuksesta joutumatta minkään muun nimenomaisen säännön siteisiin. Minä tunsin itseni täysin vapaaksi ja huolettomaksi. Minä en ollenkaan ajatellut enkä pelännyt joutuvani moitittavaksi.

Se voima, jonka tunsin itselleni voittavani, kun vapauduin perintätapojen kahleista, sai minut oivaltamaan, että olin etsinyt mahdottomista paikoista sellaista, mikä sijaitsi minussa itsessäni. Vain itseluottamuksen puute oli minua toistaiseksi estänyt ottamasta haltuuni sitä, mikä oli omaani. Tuntui siltä, kuin olisin herännyt vankeusunesta ja havainnut itseni kahleettomaksi. Niinpä hypähtelinkin iloissani ylen rajusti päästäkseni varmuuteen siitä, että voin vapaasti liikkua.

Minulle itselleni tuo on runollisen urani merkittävin vaihe. Iltalauluni eivät liene runoina paljonkaan arvoiset. Ne ovat epäilemättä varsin kypsymättömiä. Kieli, rytmi ja ajatuskaan eivät ole päässeet kunnollisesti hahmoittumaan. Niiden ainoana ansiona on, että minä olin ensimmäisen kerran tullut kirjoittaneeksi mitä todella mielessäni liikkui ja miten itseäni miellytti. Elleivät nuo sepitelmät sinänsä olekaan arvokkaat, niin tuolla mielihyvällä oli varmaan merkityksensä.

ESITELMÄ MUSIIKISTA

Olin vast'ikään aikonut aloittaa lakitieteelliset opintoni, kun isäni kutsui minut takaisin Englannista. Muutamat ystävät, jotka olivat huolissaan opintourani katkeamisen vuoksi, pyysivät häntä hartaasti lähettämään minut uudestaan matkaan. Niinpä lähdinkin toiselle Englannin-matkalleni, tällä kertaa erään sukulaiseni seurassa. Mutta kohtaloni vastusti lainopillista suuntautumistani niin voimallisesti, etten tällä kertaa päässyt edes Englantiin asti. Meidän täytyi jostakin syystä astua maihin Madrasissa ja palata Kalkuttaan. Syy ei ollut läheskään yhtä vakava kuin sen seuraus, mutta kun nauru ei kohdistunut minuun, niin jätän sen tässä kertomatta. Minun siis oli täytynyt palata tyhjin toimin molemmilta Lakshmin[31] pyhäkköä kohti tekemiltäni vaellusretkiltä. Toivon kumminkin, että ainakin lainopin jumala silmäilee minua suopeasti, koska en ole puolestani lisännyt oikeusopillisten kirjastojen yltäkylläisyyttä.

Isäni oleskeli siihen aikaan Massuri-vuorilla. Minä lähdin hänen luoksensa peläten ja vapisten. Mutta hänpä ei osoittanutkaan minkäänlaista närkästystä, vaan oli pikemmin mielissään. Hän varmaankin piti palaamistani jumalallisen kaitselmuksen siunauksena.

Tuon lähtöni edellisenä iltana minä pidin Bethune-seuran kutsumana esitelmän Lääketieteellisen korkeakoulun aulassa. Se oli ensimmäinen julkinen esitelmäni. Seuran puheenjohtajana oli hänen kunnianarvoisuutensa K.M. Banerdzhi. Aiheenani oli musiikki. Minä jätin huomiotta soitannon ja yritin osoittaa, että laulannon tärkeimpänä päämääränä ja tarkoitusperänä on esittää paremmin se, mitä sanat pyrkivät ilmaisemaan. Esitelmäni teksti oli sangen laiha, mutta minä esitin pitkin matkaa lauluja siten aihettani havainnollistaen. Ne mairittelevat kiitoslauseet, jotka sain puheenjohtajalta, johtuivat varmaan nuoren ääneni liikuttavasta vaikutuksesta ja sen vakavista, erilaatuisista ponnistuksista. Nyt minun kuitenkin täytyy tunnustaa, että tuona iltana innokkaasti esittämäni mielipide oli väärä.

Laulumusiikilla on omat erikoiset tehtävänsä ja luonnepiirteensä. Sanat, joihin se sattuu liittymään, eivät saa liiaksi käytellä tilaisuutta hyväkseen yrittämällä tehdä tarpeettomaksi sävelmää, jonka pelkkänä kannatteena ovat. Laulu on sinänsä riittävän rikas; miksi se siis odottaisi sanojen suomaa apua? Pikemmin se alkaa siitä, missä pelkät sanat pettävät. Sen mahti sijaitsee sanomattomuuden alueella; se lausuu meille sellaista, mitä sanat eivät kykene ilmaisemaan.

Mitä pienempi laulun kannettava sanainen taakka on, sitä parempi. Hindustanin klassillisessa laulutyylissä[32] sanat eivät merkitse mitään, vaan sallivat sävelmän vaikuttaa omalla tavallansa. Laulu kohoaa täydellisyyteensä, kun sen sävelmuoto saa vapaasti kehkeytyä ja kuljettaa kerallansa tajuntamme omaan ihmeelliseen olopiiriinsä. Bengalissa sanat kumminkin ovat aina pysytelleet niin tärkeässä asemassa, ettei maakuntamme laulutaide ole kyennyt täysin kehittelemään musikaalisia mahdollisuuksiansa, vaan on tyytynyt jäämään sisarensa runouden palvelijattareksi. Vanhoista Vaishnava lauluista aina Nidhu Babun sepittämän saakka se on pysytellyt viehätyksinensä taka-alalla. Mutta samoinkuin maamme vaimot vallitsevat miehiänsä tunnustamalla riippuvaisuutensa, samoin on musiikkimme vihdoin vallitseva runoa, jonka nimenomainen auttelija se nyt on.

Olen tuon usein kokenut omia laulujani sepittäessäni. Itsekseni hyräillessäni ja kirjoittaessani:

Mikä onkaan salainen aatoksesi, minun armaani; kuiskaa se hiljaa minulle, minulle yksin —

minä havaitsin, etteivät sanat sinänsä olisi milloinkaan voineet saavuttaa sitä vaikutuskehää, johon sävelmä ne siirsi. Sävelmä kertoi minulle, että se salaisuus, jota vaadin kuultavakseni, oli kutoutunut metsänaukioiden viheriään salaperäisyyteen, sulautunut kuutamo-öiden hiljaiseen valkeuteen ja piiloutunut näköpiirin tuolle puolen väikkyvän rajattoman sinen verhoon — että se oli maan, taivaan ja vesien yhteinen ja syvin salaisuus.

Varhaisella poikaiälläni minä kuulin laulunkatkelman:

Ah rakkaani, ken vaatetti sun muukalaiseksi?

Tuo ainoa säe loihti mieleeni niin ihmeellisiä kuvia, että olen yhä vielä niiden lumoissa. Eräänä päivänä ryhdyin kirjoittamaan sanoja erääseen omaan sävelmääni tuon laulun soidessa mielessäni. Säveltäni hyräillen minä kirjoitin:

Sun tunnen, nainen vieraan maan! Sun meren aalto tänne toi.

Ellei tuota säveltä olisi ollut, en tiedä, kuinka runoni olisi lähtenyt muotoutumaan; mutta sävelmän tenho ilmaisi minulle muukalaisen koko suloudessaan. Hän se on, sanoi sieluni, hän, joka yhä uudelleen saapuu sanantuojana salaisuuksien valtameren toiselta rannalta. Hän se on, jonka me silloin tällöin vilahdukselta näemme kasteisina syysaamuina, tuoksuntäyttäminä kevään öinä, sydämemme syvimmässä — ja jonka laulua tavoittaaksemme toisinaan kuuntelemme sinisen korkeuden ääniä. Sävel oli kuljettanut minut tuon maailmojalumoavan muukalaisen ovelle, ja senvuoksi olivat lauluni kaikki sanat häneen kohdistetut.

Kauan jälkeenpäin kuulin Bolpurin kadulla pyytelevän baulin[33] laulavan kävellessään:

Häkkiin liitää vieras lintu ja jälleen kiitää pois; ah, jos sen kiinni saisin, niin kahleena lempeni ois!

Minä havaitsin baulin ilmaisevan samaa asiaa. Tuntematon lintu antautuu toisinaan häkkiin visertääkseen meille viestejä vapauden tuntemattomasta maasta. Sydän mielii pitää sen aina luonansa, mutta ei voi. Mikäpä muu kuin laulun sävelmä kykenee meille kertomaan tuntemattoman linnun tulemisesta ja menemisestä.

Siitä syystä minä julkaisen aina vain vastahakoisesti pelkkiä laulujeni sanoja, koska sielu niistä välttämättä jää pois.

VIRRAN VARRELLA

Kun palasin kotiin aloittamaltani toiselta Englannin-matkalta, veljeni Dzhjotirindra asui vaimoineen Tshandernagurissa eräässä virran varrella sijaitsevassa huvilassa, ja minä lähdin sinne heidän luoksensa.

Siinä oli Ganges jälleen! Jälleen päivät ja yöt, joita ei käy sanoin kuvaaminen, iloansa väsähtävät, kaipaustansa potevat yöt, joihin sointui metsäisten äyräittensä viileässä varjossa liikkuvan virran valittava hyminä. Bengalin valoatulviva taivas, etelätuuli, virran leppoisa juoksu, todella kuninkaallinen hitaus, avara joutilaisuus, joka ulottuu taivaanrannasta toiseen ja viheriästä maasta siniseen korkeuteen — kaikki tuo merkitsi minulle samaa kuin ruoka ja juoma nääntyvälle. Täällä minä tunsin tosiaankin olevani kotona ja havaitsin kaikkialla Emon huolenpitoa.

Siitä ei ole kovin pitkä aika, mutta sittenkin on ehtinyt tapahtua paljon muutoksia. Virran varrella sijaitsevat pienet pesämme, jotka sievinä ryhminä pilkistivät näkyviin vihreyden peitosta, ovat väistyneet, ja niiden sijaan on kaikkialle kohonnut tehtaita, jotka lohikäärmeiden tavoin nostavat sihiseviä päitänsä sylkien kidastansa mustaa savua. Nykyaikaisen elämän puolipäivänhelteessä ovat henkiset lepohetkemmekin supistuneet vähimpään määräänsä, ja kamala rauhattomuus on tunkeutunut kaikille elämän alueille. Niin on kenties parempi, mutta minä puolestani en voi pitää asiaintilaa täysin hyvänä.

Nuo suloiset virran varrella viettämäni päivät liukuivat pois kuin pyhitetyt lootuskukat, jotka uivat pyhää virtaa alaspäin. Muutamia sateisia ehtoopäiviä minä vietin suoranaisen hurmion vallassa laulaen vanhoja Vaishnava -lauluja omin sävelin ja säestäen esitystäni kotiuruilla. Toisina iltapäivinä me istuimme venheessä ja annoimme virran kuljettaa itseämme alaspäin; veljeni Dzhjotirindra säesteli lauluani viulullansa. Me aloitimme Puravi -sävelistä[34] ja vaihdoimme musiikkimme sävyä sitä mukaa kuin päivä painui mailleen. Behaga -sävelmiin ehdittyämme me näimme lännen taivaan sulkevan kultaiset porttinsa ja kuun kohoavan puiden latvojen takaa.

Sitten me soudimme takaisin huvilan valkamaan ja istuuduimme virranpuoliselle pengermälle levitetylle matolle. Hopeinen rauha lepäsi mailla ja vesillä, tuskin yhtäkään venhettä oli ohikulkemassa, rantaman puut näkyivät vain tummana varjona, ja kuutamo kimalteli virran pehmeästi liukuvassa pinnassa.

Sitä huvilaa, jossa me asuimme, mainittiin nimellä "Moranin puutarha". Kiviliuskoin katetut porrasaskelmat johtivat vedestä avaralle kuistikolle, joka muodosti osan taloa. Huoneet eivät olleet säännöllisesti järjestetyt, eivätkä edes kaikki samassa tasossakaan, joten eräisiin oli laskeuduttava pitkin porrasaskelmia. Suuressa, laiturin puolella sijaitsevassa oleskeluhuoneessa oli kirjavat lasi-ikkunat värillisine kuvineen.

Eräässä kuvassa näkyi keinu, joka puolittain tiheään lehvistöön piiloutuneena riippui oksassa, ja tuon lehtimajan valo- ja varjoväikkeessä keinui kaksi ihmislasta. Toinen kuva esitti leveitä portaita, jotka johtivat linnamaiseen palatsiin ja joita pitkin asteli juhlapukuisia miehiä ja naisia. Valon sattuessa ikkunoihin nuo kuvat ihmeellisesti hehkuivat, ja tuntuipa siltä, kuin ne olisivat täyttäneet virran ilmakehän juhlapäivien musiikilla. Kaukainen, aikoja sitten unohtunut juhla näytti ilmaisevan itseänsä hiljaisin valon viestein, keinuvan parin lemmenonni tuntui ikuisella tarinallansa luovan eloa metsikköihin virran rantamalla.

Talon ylin huone sijaitsi pyöreässä tornissa. Siinä oli ikkunoita joka ilmansuuntaan. Se oli runoiluni tyyssija. Sieltä ei nähnyt mitään muuta kuin ympäröivien puiden latvat ja avaran taivaankannen. Minä sepitin silloin uutterasti Iltalaulujani ja kirjoitin tuosta huoneesta:

Sinne, missä pilvet uupuvat uneen äärettömyyden povelle, minä olen rakentanut huoneen sinulle, Runoudelle!

VIELÄKIN "ILTALAULUISTA"

Tähän aikaan kirjalliset arvostelijat pitivät minua runoilijana, jonka rytmi oli epäsäännöllinen ja esitystapa sorahteleva. Kaikki teokseni leimattiin hämäriksi, varjomaisiksi. Tuo ei minua suinkaan silloin ilahduttanut, mutta syytös ei kumminkaan ollut ihan aiheeton. Runoudestani tosiaankin puuttui ulkoisen todellisuuden kiinteätä ainesta. Mutta mistä olisinkaan sen saanut varhaisen ikäkauteni eristetyssä elämässä?

Erästä väitettä en kumminkaan voi tunnustaa oikeutetuksi. Tuon epämääräisyyttä tehostavan syytöksen takana piili se salavihjaus, että epämääräisyyteni oli tahallista teennäisyyttä — mahtivaikutuksen tavoittelua. Hyvän näkökyvyn onnellinen omistaja taipuu ivailemaan silmälaseilla varustettua nuorukaista, jonka väittää käyttelevän välinettä pelkkänä koristeena. Poika parkaa sopii kyllä säälitellä, mutta tehdään liian pahoin, jos otaksutaan hänen vain teeskentelevän heikkonäköisyyttä.

Tähtisumu ei ole mikään valmis luomus, vaan edustaa erästä kehitysvaihetta. Jos jätämme huomiotta kaiken runouden, joka ei ole saavuttanut lopullista määrättyä muotoansa, niin emme oivalla kirjallisuuden todellista olemusta. Jos jokin inhimillisen luonnon kehitysvaihe on löytänyt oikean ilmauksensa, niin se on kyllin arvokas säilytettäväksi; se on hylättävä ainoastaan siinä tapauksessa, että ilmaus ei ole oikea. Ihmisen elämässä on eräs kausi, jolloin hänen tunteensa patoutuvat lausumattomien asioiden paineen alaisina ja jolloin niissä elää epämääräisyyden nimetön tuska. Runoutta, joka yrittää tuota ilmaista, ei voida nimittää perusteettomaksi — pahimmassa tapauksessa se voi olla arvotonta, mutta niinkään ei tarvitse välttämättä olla laita. Virhe ei piile siinä, mitä ilmaistaan, vaan ilmaisemisen epäonnistumisessa.

Ihminen on kaksijakoinen olento. Sisäisestä ihmisestä, joka kätkeytyy,ajatusten, tunteiden ja tapahtumien ulkoisen virran taakse, tunnetaan ja välitetään vähän, mutta siitä huolimatta se on vaikuttavana tekijänä elämän kehityksessä. Kun ulkoinen elämä ei soinnu sisäiseen, niin sisäinen ihminen joutuu kärsimään, ja hänen tuskansa ilmenee ulkoisessa tajunnassa tavalla, jota on vaikea nimetä tai edes kuvailla ja joka muistuttaa pikemmin epämääräistä valitushuutoa kuin sanoja, joissa on määrätty merkitys.

Se surumieli ja tuska, joka etsi ilmaustansa Iltalauluissa, juontui olemukseni syvyyksistä. Samoinkuin unen tukahduttama tajunta taistelee painajaista vastaan yrittäen herätä, samoin taistelee sisäinen minuus vapautuakseen monista esteistänsä ja päästäkseen ilmi. Nuo laulut muodostavat sellaisen taistelun historian. Kuten luomistossa yleensä, on runoudessakin toisiansa vastustavia voimia. Jos niiden välinen ero on liian suuri, tai jos ne liiaksi lähenevät toisiansa, niin ei nähdäkseni voi syntyä runoutta. Mutta milloin epäsoinnun tuska pyrkii ratkeamaan sopusoinnuksi ja yrittää tuota tapahtumaa ilmaista, silloin runous puhkeaa esiin musiikkina, niinkuin huilussa laulava hengitys.

Kun Iltalaulut ilmestyivät, niitä tosin ei juhlittu torvia soittaen, mutta siitä huolimatta ne eivät jääneet vaille ihailijoita. Minä olen toisessa yhteydessä kertonut, kuinka Ramesh Tshandra Dattin vanhimman tyttären häissä Bankim Babu seisoi ovella, ja isäntä tervehti häntä, kuten tapa on, ojentamalla hänelle kukkaseppeleen. Minun saapuessani Bankim Babu otti nopeasti seppeleen, laski sen kaulaani ja virkkoi: "Hänet on seppelöitävä, Ramesh; etkö ole lukenut hänen Iltalaulujansa?" Ja kun Datt tunnusti, ettei ollut vielä ehtinyt sitä tehdä, Bankim Babu antoi muutamille niistä sellaista tunnustusta, että tunsin saaneeni runsaan korvauksen.

Iltalauluillani minä voitin itselleni ystävän, jonka suosio lankesi kuin päivänpaiste orastavaan runouteeni suoden sille yllykettä ja tukea. Tarkoitan Babu Prijanath Seniä. Vähän aikaisemmin hän oli lukenut Särkyneen sydämen, joka sai hänet luopumaan kaikista toiveista minuun nähden. Minä voitin hänet takaisin Iltalauluillani. Hänen tuttavansa tietävät hänet kokeneeksi purjehtijaksi kaikilla kirjallisuuden seitsemällä merellä,[35] joiden pää- ja sivureiteillä hän alinomaa liikkuu käytellen melkein kaikkia kieliä, intialaisia samoinkuin muukalaisiakin. Hänen kanssaan keskustellessaan pääsee silmäämään mitä etäisimpiin aatteiden maailman seutuihin. Se oli minulle mitä arvokkain asia.

Hän voi lausua kirjalliset mielipiteensä arkailematta, koska hänen arvostelmiansa oli tukemassa korkealle kehittynyt aisti. Tämä arvovaltainen kritiikki auttoikin minua sanomattomasti. Minulla oli tapana lukea hänelle kaikki mitä kirjoitin, ja ellei olisi ollut hänen ymmärtävän arvostelunsa sadekuuroja, en tiedä, olisivatko nämä ensimmäiset kynnökseni tuottaneet niin runsasta satoa.

"AAMULAULUJA"

Gangesin varrella oleskellessani minä kirjoitin hieman suorasanaistakin, en mistään määrätystä aiheesta enkä varmaa suunnitelmaa noudattaen, vaan niinkuin poikaset pyydystävät perhosia. Kevään meissä herätessä syntyy kaikenlaisia monivärisiä, lyhytikäisiä kuvitelmia, jotka enimmälti huomaamattamme väikkyvät mielessämme. Oli kenties pelkkä mielijohde, että päätin noina joutilaina päivinä kerätä ne, jotka olivat mieleni vallanneet. Mahdollista myös, että vapautunut minäni oli joutunut uuteen vaiheeseen, avannut sanaisen arkun ja päättänyt kirjoittaa miten halusi; käsitelty aihe ei ollut ratkaiseva asia, riitti, kunhan kirjoittaja olin minä. Nämä suorasanaiset kappaleet julkaistiin myöhemmin nimellä Vividha Prabandha (Sekalaisia kirjoitelmia), mutta ne kuolivat ensimmäisen painoksen keralla eivätkä ole enää päässeet uudelleen ilmestymään.

Näihin aikoihin minä luullakseni aloin kirjoittaa ensimmäistä romaaniani, nimeltä Bauthakuranir Hat.

Kun olimme viettäneet joitakin aikoja virran varrella, niin veljeni Dzhjotirindra vuokrasi talon Kalkuttasta, Sudder Streetin varrelta, läheltä museota. Minä asuin hänen luonansa. Siellä sepittäessäni romaania ja Iltalauluja minussa tapahtui jonkinlainen tärkeä kumous. Eräänä myöhäisenä ehtoopäivänä käyskelin talomme parvekkeella Kalkuttassa. Illan hämyssä hehkuva rusko loi kaikkialle ihmeellistä tenhoa. Naapuritalon seinätkin näyttivät kaunistuvan. Loihtuisa iltavalaistusko tässä poistaa jokapäiväisyyden verhon maailman kasvoilta? mietin minä. Ei! Varmaankaan ei! Samassa minä huomasin seikan johtuvan siitä, että minuun oli laskeutunut ilta, jonka varjot pyyhkivät minuuteni olemattomiin. Minuuden ollessa voitolla, kirkkaassa päivänpaisteessa, kaikki havaitsemani sekoittui siihen ja piiloutui sen taakse. Nyt, minuuteni väistyttyä syrjään, minä näin maailman todellisessa hahmossaan. Ja siinä hahmossa ei ole mitään jokapäiväistä, se on kukkuroillaan kauneutta ja iloa.

Tuon kokemuksen jälkeen minä pyrin tietoisesti tukahduttamaan minuuttani ja suhtautumaan maailmaan pelkkänä katselijana, ja joka kerta oli palkintonani aivan erikoinen ilontunto. Minä muistan yrittäneeni selittää eräälle sukulaisellekin, kuinka maailman voi nähdä oikeassa valossaan ja kuinka sellaisen näkemisen aikana painostuksen tunto meistä äkkiä häviää; mutta luultavaa on, että yritykseni epäonnistui.

Sitten sain vielä toisenkin ilmestyksenomaisen kokemuksen, jonka vaikutus on kestänyt koko elinikäni.

Sudder Streetin varrella sijaitsevasta talostamme voi nähdä kadun toiseen päähän ja Vapaakoulun puutarhaan saakka. Eräänä aamuna minä seisoin kuistikolla silmäillen siihen suuntaan. Aurinko oli parhaillaan nousemassa tuuheiden puunlatvain takaa. Kauemmin katsellessani minusta yht'äkkiä tuntui siltä, kuin verho olisi väistynyt katseeni tieltä, minä näin maailman ihmeellisessä loistossa, ja joka puolelta kuohuivat esiin kauneuden ja ilon aallot. Tuo loiste tunkeutui silmänräpäyksessä sydämeni ympärille kertyneiden surun ja alakuloisuuden laskosten läpi ja valoi minuun kaikkeuden ihmeellistä valoa.

Samana päivänä kumpusi esiin runo "Vesiputouksen herääminen", joka tosiaankin syöksyi eteenpäin putouksen tavoin. Runo tuli päätökseen, mutta kaikkeuden ilonhohdetta ei enää peittänyt minulta mikään verho. Ja muuttuipa asia sellaiseksi, ettei mikään maailman henkilö tai olio näyttänyt minusta mitättömältä eikä epämiellyttävältä. Pian senjälkeen minä jouduin kokemaan jotakin erikoisen hämmästyttävää.

Oli eräs merkillinen ihminen, joka toisinaan kävi luonani ja esitti minulle kaikenlaisia typeriä kysymyksiä. Eräänä päivänä hän kysyi minulta: "Kuulkaahan, hyvä herra, oletteko jo nähnyt Jumalan omin silmin?" Minun tunnustettuani, etten ollut nähnyt, hän väitti itse nähneensä. "Mitä siis näittekään?" kysyin minä. "Hän kiehui ja kuohui minun silmissäni!" kuului vastaus.

On helppo arvata, ettei minua yleensä erikoisesti ilahduttanut joutua keskustelemaan ylen vaikeatajuisista kysymyksistä sellaisen henkilön kanssa. Sitäpaitsi minua silloin kiinteästi askarruttivat omat kirjalliset työt. Kun hän kuitenkin oli varsin sävyisä nuorukainen, en tahtonut häntä loukata, vaan siedin häntä parhaani mukaan.

Mutta kun hän nyt saapui luokseni eräänä ehtoopäivänä, minä tunsin hänet nähdessäni todellista iloa ja lausuin hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Eriskummaisuuden ja mielettömyyden viitta näytti luisuneen pois hänen hartioiltansa, ja minun iloisesti tervehtimäni henkilö oli todellinen ihminen, jota en suinkaan pitänyt missään suhteessa itseäni huonompana ja joka sitäpaitsi tuntui läheiseltä sukulaiseltani. Kun en hänet nähdessäni kokenut minkäänlaista harmin häivääkään enkä tuntenut tuhlaavani aikaa hänen kanssaan seurustellessani, niin minut valtasi rajaton riemu, ja tuntui siltä, kuin olisin vapautunut jostakin valheiden verkosta, joka oli aikaisemmin aiheuttanut minulle paljon tarpeetonta ja epäoikeutettua harmia ja tuskaa.

Kun seisoin parvekkeella ohikulkijoita silmäillen, niin jokaisen — kenen tahansa — käynti, vartalo ja kasvot näyttivät ylen ihmeellisiltä heidän siinä liukuessaan ohi kaikkeuden meren laineina. Aikaisemmin minä olin nähnyt vain silmilläni, nyt aloin nähdä koko tajunnallani. Kun kaksi nuorukaista tuli hitaasti astellen, käsivarsi toisen olalla, niin tuo näky ei ollut minulle merkityksetön, sillä se osoitti minulle ikuisen ilon pohjattoman lähteen, josta naurun loppumaton vihmasade sinkoutuu yli kaiken maailman.

Minä en ollut milloinkaan ennen tarkannut sitä jäsenten ja ääriviivojen leikkiä, joka säestelee ihmisen vähäisimpiäkin tekoja; nyt minut kerrassaan lumosi niiden joka taholta ja joka hetki ilmitulviva monivivahteinen runsaus. Minä en kumminkaan nähnyt niitä erillisinä, vaan osina sitä ihmeen kaunista suurta karkeloa, joka alinomaa ilmenee kaikkialla ihmisten maailmassa, kaikissa heidän kodeissansa, kaikissa heidän monimuotoisissa pyrinnöissään ja toimissaan.

Ystävä nauraa ystävän seurassa, äiti hyväilee lastansa, lehmä lähenee toista ja nuolee sen ruumista, ja kaiken tuon takana oleva mittaamattomuus koskettaa mieltäni melkein kipua tuottavin järkytyksin.

Kun siihen aikaan kirjoitin:

En tiedä, kuinka olikaan, kun sydämeni aukaisi ovensa ja salli kaiken maailman tulvia sisään iloisin tervehdyksin —

niin tuo ei ollut runollista liioittelua. Se ei edes kyennyt ilmaisemaan kaikkea, mitä tunsin.

Minä vietin joitakin aikoja tässä onnenautuuden tilassa, itseni unohtaen. Sitten veljeni suunnitteli lähtöä Dardzhilingin vuorille. Sitä parempi, ajattelin minä. Himalajan korkeilta huipuilta minä näen syvemmälle siihen, mikä Sudder Streetin varrella oli minulle kirkastunut, ja joka tapauksessa olin näkevä Himalajan uuden näkemiskykyni valossa.

Mutta voitto lankesi Sudder Streetin varrella sijaitsevan pienen talon osaksi. Vuorille noustuani minä silmäilin ympärilleni ja havaitsin kohta, että uusi näkemiskykyni oli kadonnut. Syntini oli varmaan siinä, että olin kuvitellut voittavani enemmän totuutta ulkoapäin. Olkoon vuorten kuningas miten taivaitatavoittava hyvänsä, se ei voi suoda minulle mitään lahjoistansa; Hän, jolta kaikki lahjat tulevat, sitävastoin voi sallia minun päästä näkemään ikuista kaikkeutta kaikkein rumimman kadun varrella ja nopeasti häipyvänä ajan tuokiona.

Minä vaeltelin honkien keskellä, istuin vesiputousten vierellä ja peseydyin niiden vedessä, katselin pilvetöntä taivasta vasten valtavana piirtyvää Kintshindzhungaa, mutta sitä, minkä olin toivonut täältä helpoimmin tavoittavani, minä en löytänyt. Olin oppinut sen tuntemaan, mutta en kyennyt sitä enää näkemään. Minun jalokiveä ihastellessani kansi oli äkkiä sulkeutunut, ja nyt minä tuijottelin lipasta, jossa se piili. Mutta miten taiteellisen viehättävä lipas lieneekin ollut, minä en voinut enää missään tapauksessa erehtyä luulemaan sitä tyhjäksi koteloksi.

Aamulauluni tulivat päätökseen, niiden viimeinen helinä soi häipyvänä runossa Kaiku, jonka kirjoitin Dardzhilingissä. Runo osoittautui niin vaikeasti tajuttavaksi, että kaksi ystävääni löi vetoa sen todellisesta tarkoituksesta. Kun he sitten tulivat luokseni kuulemaan arvoituksen selitystä, niin minäkään en kyennyt sitä heille antamaan, ja ainoana lohdutuksenani oli se, ettei kumpikaan heistä joutunut senvuoksi rahaa menettämään. Ah, ainaiseksi olivat menneet ne päivät, joina kirjoitin ylen helppotajuisia runoja "lootuskukasta", "järvestä" ja muista sellaisista aiheista.

Mutta miten onkaan: kirjoitetaanko runoja jonkin asian selittämiseksi? Se, mitä sydän tuntee, pyrkii runoksi hahmoutumaan. Kun siis joku runon kuultuansa sanoo, ettei ole sitä ymmärtänyt, niin minä en tiedä mitä hänelle sanoa. Jos joku sanoo tuoksuvasta kukasta, ettei hän sitä ymmärrä, niin hänelle voi vastata ainoastaan: ei siinä ole mitään ymmärtämistä, sehän on tuoksu. Jos hän itsepintaisesti jatkaa: minä tiedän sen, mutta mitä tuo kaikki merkitsee? niin täytyy joko vaihtaa puheenaihetta tai tehdä asia vieläkin vaikeatajuisemmaksi sanomalla, että tuoksu on muoto, johon kaikkeuden ilo kukassa pukeutuu.

Vaikeutena on juuri se seikka, että sanoilla on eri merkityksensä. Senvuoksi on runoilijan pakotettava ne runomittaan ja rytmiin, jotta merkitys hieman estyy ja tunne saa tilaisuutta ilmaista itseänsä.

Tämä tunteenilmaus ei ole mikään perustavan totuuden toteaminen, ei tieteellinen tosiasia eikä hyödyllinen moraalinen periaate. Samoinkuin kyynel tai hymy on sekin vain sisäisten tapahtumien kuva. Jos tiede tai filosofia voi siitä jollakin tavoin hyötyä, niin hyötyköön, mutta se ei ole sen olemisen ytimenä. Jos lautalla joen poikki kulkiessanne voitte vielä ohimennen pyydystää kalan, niin pitäkää itseänne onnellisena, mutta lauttavenhe ei sittenkään ole kalastajavenhe, ja meillä ei ole oikeutta soimata lautturia siitä, ettei hän harjoita kalastusta.

Kaiku on kirjoitettu niin kauan sitten, ettei siihen enää kiinnitetä huomiota, joten minua ei enää vaadittane tekemään tiliä sen merkityksestä. Mutta olivatpa sen virheet tai edut muuten mitkä tahansa, joka tapauksessa voin lukijoilleni vakuuttaa, ettei tarkoitukseni ollut esittää arvoitusta tai kätkeä siihen jotakin syvää viisautta. Seikka oli se, että sydämeeni oli syntynyt kaipaus, jonka esinettä minä nimitin Kaiuksi, kun en keksinyt mitään muuta nimeä sitä varten.

Kun kaikkeuden uumenissa piilevästä alkulähteestä lähtee sointujen virtoja, niin niiden kaiku heijastuu sydämiimme rakkaittemme kasvoista ja kaikesta ympärillämme olevasta kauneudesta. Minä viittasin siihen, että meidän tulee rakastaa tuota kaikua eikä niitä olioita, jotka sitä sattumalta heijastavat, sillä se, mihin me tänään tuskin huolimme luoda katsettamme, voi jo huomenna olla hartaimman kiintymyksemme esineenä.

Minä olin aikaisemmin katsellut maailmaa ainoastaan ulkoisin silmin ja olin senvuoksi ollut kykenemätön havaitsemaan siinä ilmenevää kaikkeuden iloa. Kun sitten olemukseni syvyyksistä tuleva valonsäde yht'äkkiä löysi tien ulos, niin tämä valo levisi kaikkeuteen ja kirkasti sen niin, ettei se enää ilmennyt olioiden ja tapahtumien sekasortoisena joukkiona, vaan kuvastui silmiini kokonaisuutena. Tuo kokemus tuntui minulle kertovan sointujen virrasta, joka kumpuaa kaikkeuden sydämestä, leviää avaruuden ja ajan piiriin kaikuen sieltä ilon aaltoina, jotka virtaavat takaisin lähteeseen.

Kun taiteilija kaiuttaa lauluansa täydestä sydämestänsä, niin se on oikeata iloa. Ja ilo muuttuu kaksinkertaiseksi, kun hän kuulee saman laulun toisen henkilön esittämänä. Kun siis maailmojen runoilijan luomus palaa hänen luoksensa ilon tulvana, jonka me sallimme virrata yli tajuntamme, niin me havaitsemme heti, sanoin selittämättömällä tavalla, mihin tuo tulva on virtaamassa. Ja kun sen havaitsemme, niin rakkautemme alkaa toimia, minuutemme irtautuvat kiinnitysköysistänsä ja tahtovat mielellään liukua ilon virtaa pitkin alaspäin kohti sen ääretöntä päämäärää. Sitä tarkoittaa se kaipaus, joka meissä herää, kun näemme kauneutta.

Virta, joka tulee äärettömyydestä ja valautuu äärellisyyteen — se on itse totuus, itse hyvyys; se on lakien alainen ja muodoltaan määrätty. Sen kohti äärettömyyttä palaava kaiku on kauneus ja ilo, jotka ovat vaikeasti kosketettavissa ja säilytettävissä ja senvuoksi kohottavat meitä itseämme korkeammalle. Tuota minä yritin lausua Kaiku -nimisessä sepitelmässäni vertauksen tai laulun muodossa. Ei sovi ihmetellä, ettei tulos ilmennyt selvänä, sillä tarkoitus ei ollut silloin selvä itsellenikään.

Sallittakoon minun ottaa tähän osa eräästä Aamulauluja koskevasta kirjeestä, jonka myöhemmällä iälläni kirjoitin:

"Maailmassa ei ole ketään, kaikki ovat minun sydämessäni — tuo mieliala kuuluu eräälle määrätylle ikäkaudelle. Herätessään sydän ojentaa käsivartensa ja mielii syleillä koko maailmaa, niinkuin pienokainen hampaita saadessaan luulee kaiken olevan suuhun pistettävää. Vähitellen se oppii oivaltamaan mitä tarvitsee, mitä ei. Sen epämääräiset taipumukset täsmällistyvät, käyvät keskittyessään tarmokkaammiksi ja pääsevät vaikuttamaan."

"Jos haluamme tavoittaa koko maailman, emme saa mitään. Vasta kun kaipaus koko olemuksen väellä keskittyy johonkin esineeseen, alkavat äärettömyyden ukset kuumottaa näkyviin. Aamulauluissa sisäinen minuuteni ensikerran pyrki ulospäin, ja sen vuoksi niistä kerrassaan puuttuu sellaista keskitystä." —

Ensimmäisen tulvahtamisen kaikkeutta syleilevä ilo kuitenkin johdattaa meidät lähemmäksi olevaisen yksityisiä muotoja. Järven täyteläisyys purkautuu jokena. Siinä mielessä myöhempi, alinomainen rakkaus on ensimmäistä rakkautta ahtaampi. Sen vaikutussuunta on määrätympi, se pyrkii joka kohdassansa todellistamaan kokonaisuutta ja joutuu niinmuodoin liikkumaan kohti äärettömyyttä. Sen lopullisena saavutuksena ei ole aikaisempi sydämen oman sisäisen ilon epämääräinen leviäminen, vaan yhtyminen ulkopuolella olevaan äärettömään todellisuuteen ja samalla oman kaipauksen täydellinen täyttyminen.

Mohita Babun julkaisemassa painoksessa nämä Aamulaulut on sijoitettu siihen runoryhmään, jonka otsakkeena on Nishkraman (Esiintulo). Niihin näet sisältyvät ensimmäiset merkit siitä, että olin astunut Sydämen autiomaalta avoimeen maailmaan. Sitten tämä pyhiinvaeltajasydän tutustui tuohon maailmaan, vähitellen, monin tavoin ja monin tunnelmin. Ja kun se vihdoin on liukunut ikuisesti muuttuvan epävakaisuuden viimeisenkin laiturin ohi, niin se saavuttaa äärettömyyden — ei epävarmojen mahdollisuuksien epämääräisyyttä, vaan totuuden korkeimmassa täydellisyydessään.

Varhaisimmista ikävuosistani saakka minä elin vaistomaisesti mitä kiinteimmässä yhteydessä luonnon kanssa. Jokainen puutarhamme kookospalmu oli minulle selvä yksilö. Kun Normaalikoulusta palattuani seisoin kattotasanteella ja näin taivaanrannalle kasautuvan sinisenharmaita vedenkyllästämiä pilviä, niin minut valtasi sinä tuokiona niin sanomattoman syvä ilo, että voin sen vielä nytkin mieleeni palauttaa. Kun aamulla avasin silmäni, niin hilpeänä heräjävä aamu kutsui minua leikkikumppaniksensa; pitkien, hiljaisten lepohetkien aikana hehkuva puolipäivän taivas houkutteli minut lähtemään arkisesta maailmasta erakkokammionsa yksinäisyyteen; yön pimeys avasi pääsyn aaveittensa poluille ja kuljetti minut kaikkien seitsemän meren ja kolmentoista virran yli, kaikkien mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien tuolle puolen, suoraan satujen maailmaan.

Kun sitten nuoruuden sarastaessa ahnas sydämeni alkoi vaatia ravintoa, niin tuon sisäisen ja ulkoisen leikin välille kohosi erottava aita. Ja minun koko olemukseni kuohui hätääntyneen sydämeni vaiheilla muodostaen kurimuksen, jonka pyörteeseen sen tajunta rajoittui.

Tätä sisä- ja ulkomaailman välisen sopusoinnun menettämistä, jonka aiheuttivat puutetta kärsivän sydämeni hillittömät vaatimukset, sekä siitä johtunutta ennen omistamani erikoisen olemuksenyhteyden raukeamista minä valittelin Iltalauluissa. Aamulauluissa minä riemuiten tervehdin porttia, jonka jokin tuntematon isku oli rajamuuriin murtanut ja jonka välityksellä minä jälleen saavutin kadottamani yhteyden, en ainoastaan sellaisena kuin olin sen ennen omistanut, vaan eroajan vuoksi vielä syvällisempänä, vielä täydellisempänä.

Niin päättyi elämäni ensimmäinen kirja, näihin yhteydestä, erosta ja jälleenyhtymisestä kertoviin lukuihin. Mutta oikeastaan on väärin puhua tässä päättymisestä. Samaa aihetta on yhä uudelleen käsiteltävä ja johdettava se vaikeampien selkkausten läpi korkeampien ratkaisujen tasoon. Jokainen uusi ratkaisu päättää kauden elämässäni, joka edetessään muodostaa yhä avartuvan spiraalin. Jos siis mikä kohta hyvänsä voi hätäisesti katsoen näyttää toisista eroavalta, ne sittenkin johtavat kaikin samaan alkukeskukseen.

Iltalaulujen aikana syntyneet suorasanaiset kirjoitelmat julkaistiin, kuten jo sanoin, nimellä Vividha Prabandha. Toiset, jotka sepitin samoihin aikoihin kuin Aamulaulut, koottiin Alotshana (Tutkisteluja)-otsakkeen alle. Näiden kokoelmien luonteenomainen erilaisuus kelpaa hyvin osoittamaan minussa sillävälin tapahtunutta muutosta.

RADZHENDRAHAL MITRA

Näihin aikoihin veljeni Dzhjotirindran mieleen johtui perustaa kirjallinen akademia, jonka avulla hän tahtoi liittää yhteen kaikki huomattavat kirjallisuuden miehet. Akademian tehtävänä piti olla varman sanaston laatiminen bengalinkieltä varten ja yleensäkin kielen elvyttäminen ja kehittäminen — siis jokseenkin sama tehtävä kuin se, jonka myöhemmin perustettu Sahitja Parishat (Kirjallisuusakademia) on omaksunut.

Tri Radzhendrahal Mitra suhtautui akademia-ajatukseen innostuneesti ja toimi sen lyhyen olemassaoloajan sen puheenjohtajana. Kun yritin suostutella oppinutta Vidjasagaria siihen liittymään esittäen yhdistyksen tarkoitusta ja mainiten ehdollaolevien jäsenten nimiä, niin hän virkkoi: "Minä neuvon teitä jättämään meidät pois — suurten peruukkien keralla te ette pääse mihinkään; he eivät ole milloinkaan yhtä mieltä." Hän kieltäytyi. Bankim Babu suostui tulemaan jäseneksi, mutta en voi sanoa hänen osoittaneen suurtakaan asianharrastusta. Lyhyesti sanoen: akademian toiminta-aikana Radzhendrahal Mitra suoritti yksin mitä suoritettiin. Hän otti aluksi käsille maantieteellisen sanaston, suunnitteli itse luettelon, painatti sen ja lähetti jäsenille, jotta he voivat esittää ehdotuksiansa. Ajattelimme myös ottaa bengalinkieleen kunkin vieraan maan nimen sellaisena kuin se maan omalla kielellä lausuttuna esiintyi.

Vidjasagarin ennustus toteutui. Osoittautui mahdottomaksi saada tietomiehiä mihinkään yhteistyöhön. Ja akademia jo riutui tuskin alettuaan versoa. Mutta Radzhendrahal Mitra oli perehtynyt kaikkiin eri aloihin; hän itse oli ilmetty akademia. Minun asian vuoksi näkemäni vaivat tulivat runsaasti palkituiksi, kun sain tilaisuuden tutustua häneen. Olen oppinut tuntemaan useitakin aikalaisiani bengalilaisia oppineita, mutta kenenkään muun aikaansaama vaikutus ei ole ollut niin loistelias.

Minä tapasin käydä hänen luonansa Maniktalan holhouslautakunnan toimistohuoneissa. Minä saavuin aamulla ja näin hänen aina olevan ahkerassa työssä, mutta nuoruuden ajattelemattomuus sai minut arvelematta häntä häiritsemään. Hän ei osoittanut koskaan minkäänlaista kärsimättömyyden oiretta. Minut nähdessään hän heti siirsi työnsä syrjään ja alkoi kanssani jutella. Hän, kuten tiedetään, oli hieman huonokuuloinen ja antoi senvuoksi tuskin koskaan tilaisuutta kysymyksen esittämiseen. Hän kävi käsiksi johonkin yleiseen aiheeseen ja puhui siitä, ja juuri näiden pohdintojen viehättävyys veti minua hänen luoksensa. Kenenkään muun henkilön kanssa keskustellessani en ole saanut niin lukemattomia ajatusvirikkeitä mitä erilaisimmilta aloilta. Minä kuuntelin kerrassaan lumoutuneena.

Hän oli luullakseni oppikirjakomitean jäsen ja luki huolellisesti, reunamuistutuksia tehden, jokaisen hänelle lähetetyn teoksen. Toisinaan hän valitsi jonkin sellaisen kirjan lähtökohdaksi esittäessään bengalinkielen rakennetta tai yleensä kielitiedettä koskevia ajatuksia, jotka olivat minulle erittäin hyödylliset. Ei ollut montakaan asiaa, jota hän ei ollut tutkinut, ja kaikki tutkimansa hän osasi sommitella selvään ilmaisumuotoon.

Ellemme olisi luottaneet toisiin haeskelemiimme akademian jäseniin, vaan olisimme jättäneet kaikki tri Radzhendrahalin tehtäväksi, niin nykyinen Sahitja Parishat olisi epäilemättä löytänyt paljoa enemmän tuon yhden ainoan miehen suorittamia esitöitä.

Tri Radzhendrahal Mitra ei ollut ainoastaan perinpohjainen oppinut, vaan myöskin huomattava persoonallisuus, kuten jo hänen ulkonaisesta olemuksestansa voi havaita. Julkisuudessa hän esiintyi tulisen kiivaasti, mutta osasi myös jutella mitä miellyttävimmällä tavalla, ilman alentuvaisuuden häivääkään kaikkein vaikeimmista kysymyksistä minunlaiselleni nuorelle pojalle. Minä käytin hänen auliuttansa hyväkseni siinä määrin, että pyysin häneltä avustusta Bharatia varten ja sainkin sen, Tuonen koira -nimisen. Toisia hänen suuria aikalaisiansa minä en olisi uskaltanut kohdella niin vapaasti, mutta en olisi myöskään saanut osakseni samaa hyväntahtoisuutta.

Sodan polkuja astellessaan hän saattoi hyvinkin säikähdyttää kaupungin kollegioissa ja yliopiston senaatissa olevia vastustajiansa. Siihen aikaan oli Kristo Das Pal tahdikas poliitikko ja Radzhendrahal Mitra urhea taistelija.

"Aasialaisen seuran" julkaisuja ja tutkimuksia varten hän tarvitsi avustajiksensa eräitä oppineita sanskritin taitajia, jotka suorittivat hänelle mekaanisen työn. Minä muistan, kuinka muutamat kateelliset ja halpamaiset panettelijat saivat tuon johdosta tilaisuutta väittää, että kirjanoppineet itse asiassa suorittivat koko työn Radzhendrahalin väärämielisesti anastaessa itselleen kaiken ansion. Näemmepä vielä nytkin varsin usein, kuinka välineet julkeasti vaativat itselleen jalopeuran osaa työn tuloksista ja kuvittelevat käyttelijän toimineen pelkkänä koristeellisena kuviona. Jos kynäparassa olisi henkeä, niin se varmaan valittaisi, että joutuu itse vain mustattavaksi kirjoittajan saadessa kaiken kunnian.

On merkillistä, että tämä harvinaisen etevä mies on saanut maanmiehiltänsä kovin vähän tunnustusta, kuoltuansakin. Eräänä syynä lienee se, että pian hänen jälkeensä kuolleen Vidjasagarin sureminen ei jättänyt sijaa toisen menetyksen täydelle oivaltamiselle. Lisäksi lienee ollut vaikuttamassa sekin, että hänen työnsä tärkeimmät osat koskivat bengalilaisen kirjallisuuden rajojen ulkopuolella olevia aiheita, joten hän ei päässyt aivan lähelle kansan sydäntä.

KARWAR

Veljeni Dzhjotirindra lähti vaimoinensa länsirannikolla sijaitsevaan Karwariin, ja minä liityin heidän matkaansa. Karwar on Kanaran piirikunnan pääkaupunki Bombayn alueella. Se on sanskrit-kirjallisuuden Malaja-vuorten seutu, jossa viihtyy kardemummapensas ja sandelipuu. Vanhimman jälkeinen veljeni oli siihen aikaan siellä tuomarina.

Pieni, kukkuloiden ympäröimä laivalaituri on niin syrjäinen, ettei se ollenkaan näytä satamapaikalta. Sen kuunsirppiä muistuttava ranta ojentaa käsivarsiansa silmänkantamattomalle avoimelle merenselälle äärettömyyttä tavoittelevan kaipauksen ilmeisenä vertauskuvana. Leveätä hiekkarantamaa reunustaa kasuariinimetsä, jonka toista päätä leikkaa Kalanadi -joki laskien siellä mereen raivattuaan itselleen tien halki vuorisen alueen.

Muistan, kuinka eräänä kuutamoiltana soudimme pienessä venheessä jokea ylöspäin. Me pysähdyimme erään vanhan, kuninkaallisen vuorilinnan luo ja osuimme pienen talonpoikaistalon siistille pihamaalle. Siihen me istuuduimme nauttimaan mukana kuljettamiamme eväitä kuutamon säteiden kimmotessa ulkosuojien katoista. Palatessamme me sallimme venheemme liukua virran mukana. Yö lepäsi liikkumattomien vuorien ja metsien ja hiljaa virtailevan Kalanadi -joen yllä luoden kaikkialle kuutamon loihtuisaa valoa. Kesti verrattain kauan, ennenkuin saavuimme virran suulle. Niinpä emme suorittaneetkaan koko matkaa venheessä, vaan nousimme maihin ja kuljimme kotiin pitkin hiekkarantamaa. Oli jo myöhäinen yö, meren pinta ei värähtänytkään, kasuariinienkin alinomainen levoton suhina oli vaiennut. Avaraa hiekkalakeutta reunustavien puiden varjo lepäsi liikkumattomana sen pinnassa, ja näköpiiriä ympäröivät sinervänharmaat vuoret lepäsivät häiritsemättömässä unessaan yön taivaan alla.

Me muutamat ihmisolennot astelimme tuon rajattoman valkeuden syvässä hiljaisuudessa varjojemme vierellä, sanaakaan virkkaamatta. Kun olimme ehtineet kotiin, niin uneni oli häipynyt johonkin sitäkin syvempään olotilaan. Runo, jonka silloin kirjoitin, liittyy erottamattomasti tuon etäisellä merenrannikolla vietetyn yön vaikutelmiin. En tiedä, kuinka se lukijaan vaikuttanee ilman siihen kutoutuvia muisteloita. Tämän epäröimisen vuoksi se jätettiin pois Mohita Babun toimittamasta teosteni painoksesta. Toivottavasti ei pidetä sopimattomana, että liitän sen näihin muistelmiini.

Salli minun vaipua, itseni unohtaen, sydänyön syvyyksiin. Salli maan minut vapauttaa, sen tomukahleitten kirvota. Olkaa etäisinä vartijoinani, tähdet, vaikka olettekin kuutamon humaltamat, ja sallikaa taivaanpiirin hiljaa minua siivillään suojata. Laulua älköön olko, ei sanaa, ei sointua, ei kosketusta; ei unta eikä heräämistä, vain kuutamo, joka hurmionhuimauksena kiehtoo taivasta ja minua. Maailma on kuin laiva lukemattomine pyhiinvaeltajinensa, taivaan kaukaiseen sineen katoava, ja laivamiesten laulu kaikuu ilmoilla yhä hiljeten. Mutta minä vaivun äärettömän yön povelle, häivyn olemuksestani pois, hituseksi hiukenen.

Huomautettakoon tässä, ettei teos ole välttämättä hyvä siitä syystä, että se on sepitetty tunteitten kuohuessa yli äyräitten. Sellaisena hetkenä tunne pikemmin patoaa ilmaisuansa. Jos ei ole hyvä, että runoilija on kerrassaan loittoutunut siitä tunteesta, jota haluaa lausua julki, ei hän toisaalta saa olla liian lähelläkään sitä, jos mieli luoda aito runoutta. Muisti on se sivellin, joka käsittelee parhaiten oikeita runollisia värejä. Liiallinen läheisyys on liiaksi pakottava eikä jätä sen valtaan jäävälle mielikuvitukselle riittävää liikkumisvapautta. Runoudessa, mutta myös jokaisessa muussakin taiteessa, taiteilijan mielen täytyy päästä asianmukaisesti aiheestansa loittonemaan — ihmisen luovan olemuksen täytyy päästä yksin vallitsemaan. Jos aihe tempaa itsellensä määräämisvallan, niin tuloksena on pelkkä tapahtuman selostaminen eikä sen heijastuminen läpi taiteilijan mielen särmiön.

"LUONNON KOSTO"

Karwarissa ollessani minä kirjoitin draamallisen runoelman Prakritir Pratishodha (Luonnon kosto). Sen sankarina on eräs sannjasi (erakko), joka on yrittänyt voittaa luontoa katkomalla kaikki toiveittensa ja kiintymyksiensä muodostamat siteet saavuttaakseen siten oikeata ja syvällistä tietoa itsestänsä. Mutta eräs pieni tyttö johtaa äärettömyyden kanssa seurustelevan takaisin maailmaan ja inhimillisen kiintymyksen kehään. Siten palatessaan sannjasi tajuaa, että suuri on löydettävissä pienestä, ääretön rajoitetusta muodosta ja sielun ikuinen vapaus rakkaudesta. Ainoastaan rakkauden valossa kaikki rajat häipyvät rajattomuuteen.

Karwarin rannikko on epäilemättä omansa tekemään ilmeiseksi, ettei luonnon kauneus ole pelkkää kuvittelumme heijastumaa, vaan että siinä elää äärettömyyden tenhoisa ilo.

Luonnon ilmetessä meille lakiensa taikalauselmien muodossa ei suinkaan liene ihmeteltävää, ettemme käsitä sen äärettömyyttä, mutta kun sydän koskettaa välittömästi rajattomuutta kauneudessa, onko silloin enää mitään epäilyksen sijaa?

Luonto johtaa sannjasin sydämitse sen äärettömyyden luo, jonka valtaistuin on kohotettu äärellisyyden piiriin. Luonnon kosto osoittaa toisaalta vaeltajat ja kylänmiehet, jotka elävät tyytyväisinä kotoisessa jokapäiväisyydessänsä mitään korkeampaa tajuamatta, toisaalta sannjasin, joka uhraa itsensä ja kaikkensa oman kuvittelunsa kehittelemälle äärettömyydelle. Rakkauden silloitettua molempien maailmojen välisen kuilun ja erakon ja ihmisen yhtyessä yhdeksi samalla häviää äärellisyyden näennäinen jokapäiväisyys samoinkuin äärettömyyden näennäinen tyhjyyskin.

Tuo esitti hieman muunnetussa muodossa minun omien kokemusteni historiaa: kuinka luolaan, johon olin paennut välttääkseni kaikkea ulkomaailman kosketusta, äkkiä pilkahti loihtuisa valonsäde liittäen minut jälleen kiinteämmin luontoon. Tämä Luonnon kosto muodostaa tavallansa johdannon kaikkiin myöhempiin teoksiini. Paremmin sanoen: kaikissa kirjoitelmissani on sama perusaihe — ilo, joka koituu siitä, että ääretön löytyy äärellisestä.

Karwarista palatessamme minä kirjoitin muutamia lauluja, jotka aioin liittää Luonnon kostoon. Minut valtasi suuri ilo, kun istuin laivan kannella ensimmäistä hyräillen ja kirjoittaen:

Äiti, salli lemmikkisi lähteä meidän kerallamme, Salli meidän viedä hänet kedolle, missä karjamme käyvät laitumella.[36]

Aurinko on noussut, umput ovat auenneet, paimenet ajavat laumojansa laitumelle, mutta aurinko ei heitä ilahduta, eivät kukatkaan eikä leikki nurmikoilla. He tahtovat saada Shjaminsa (Krishnan) mukaansa, seuraansa. He haluavat nähdä äärettömyyden kauniina ja suloisena, he ovat nousseet aikaisin, koska tahtovat yhtyä sen hilpeään leikkiin näiden lehtojen ja vainioden, kukkuloiden ja laaksojen keskellä — ei ihaillakseen sitä loitolta tai majesteetillisessa voimassaan. Heidän vaatetuksensa on mitä yksinkertaisin. Heillä on kevyt keltainen viitta, ja kedonkukkaseppele on heidän ainoana koristuksenansa. Sillä ilon valtakunta on kaikkialla, ja ne, jotka ajavat sitä takaa ylen kiivaasti tai etsivät sitä upeudesta ja ulkonaisista olosuhteista, kadottavat sen.

Pian Karwarista palattuani minä menin naimisiin. Olin silloin kahdenkolmatta vuoden ikäinen.

"KUVIA JA LAULUJA"

Tshabi o Gan (Kuvia ja lauluja) on nimenä kokoelmalla, jonka useimmat runot ovat syntyneet tänä aikana.

Me asuimme siihen aikaan eräässä ulomman Kehätien varrella sijaitsevassa talossa, johon kuului puutarha. Eteläpuolella se rajoittui laajaan basti -alueeseen.[37] Minä istuin usein ikkunassa silmäillen tuon väkirikkaan pienen asuntoalueen elämää. Minua ilahdutti nähdä sen asukkaat työssä, leikissä ja levossa ja varsinaisissa askareissaan. Tuo kaikki oli minulle elävää tarinaa.

Siihen aikaan minut oli ottanut valtoihinsa voimallinen näkemisen kyky. Minä kudoin jokaisen yksityisen pienen kuvan ympärille mielikuvitukseni hohdetta ja sydämeni iloa, ja jokainen niistä sai sitäpaitsi oman tunnevoimansa erikoisen värityksen. Minä iloitsin jokaisesta erikseen näkemästäni kuvasta niinkuin maalaaja, koska halusin samoinkuin hänkin nähdä hengessäni mitä oli silmieni nähtävissä ja silmieni avulla sitä, minkä mieleni kuvitteli.

Jos olisin ollut maalaaja, olisin varmaan yrittänyt siveltimelläni luoda säilyvää kertomusta näkemistäni ja kuvittelemistani tuona aikana, jolloin mieleni oli herkän altis vaikutelmille. Se väline ei kumminkaan ollut käytettävissäni. Minulla oli ainoastaan sanoja ja rytmejä, joita en vielä kyennyt kokoamaan täsmällisiksi kuvioiksi, ja käyttelemäni värit virtasivat vielä rajojensa ulkopuolelle. Siitä huolimatta minä vietin — niinkuin poikanen ensimmäisen värilaatikkonsa ääressä — päiväkaudet sommitellen uudestaansyntyneen nuoruuteni kirjavia haavekuvia. Kun noita kuvia nyt katselee silloisen kahdenkolmatta vuoden ikäni valossa, niin eräät piirteet ovat kömpelöstä piirustuksestaan ja sekavista väreistään huolimatta yhä tunnettavissa.

Sanoin jo, että kirjallisen elämäni ensimmäinen vaihe päättyi Aamulauluihin. Samaa aihetta jatkettiin sitten toisessa muodossa. Minä tiedän varsin hyvin, että monet uutena kehityskautena kirjoitetut lehdet ovat arvottomat. Kun jotakin uutta on syntyvä, täytyy aluksi tehdä sarja valmistelevia kokeita. Jos ne olisivat olleet puun lehtiä, niin ne olisivat aikanansa pudonneet. Kirjan lehdet valitettavasti pysyvät siinä kiinni vielä silloinkin, kun niitä ei enää kaivata. Noiden runoelmien luonteenomaisena piirteenä oli se harras mielenkiinto, jota niissä osoitettiin vähäpätöisillekin olioille. Kuvat ja laulut käyttivät jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta luodakseen niihin merkitystä värittämällä niitä suoraan sydämestä kumpuavilla tunteilla.

Tahtoisin ilmaista asian paremmin. Kun mielen soitin on oikein kaikkeuteen soinnutettu, niin kaikkeuden sävelet voivat aina saada sen myötäheläjämään. Tuon musiikin minussa kerran virittyä ei mikään tuntunut enää mitättömältä. Kaikki se, mihin katseeni sattui, herätti minussa vastakaikua. Samoinkuin lapset käyttelevät leikkiessään hiekkaa, kiviä, simpukankuoria tai mitä muuta käsiinsä saavat (koska heissä elää leikin henki), samoin havaitsemme me, nuoruuden täyttäessä olemuksemme, että kaikkeuden kannel on virittänyt kaikkialle eri sävelin soivia kieliänsä ja että meidän sopii laulumme säestykseksi koskettaa lähimpiä yhtä hyvin kuin mitä muita tahansa, tarvitsematta lähteä niitä kauempaa etsimään.

ERÄS VÄLIVAIHE

Kuvien ja laulujen ja Duuri- ja mollisointujen välillä versoi ilmi lasten kuvalehti Balaka, joka kuitenkin päätti lyhyet elonpäivänsä yksivuotisen kasvin tavoin. Vanhimman jälkeisen veljeni vaimo kaipasi kuvallista lastenlehteä. Hän ajatteli, että perheemme lasten piti sitä avustaa kirjoituksilla, mutta kun sitten oivalsi, ettei tuo tulisi riittämään, niin ryhtyi itse sitä julkaisemaan ja pyysi minua avustajaksensa. Kun Balakaa oli ehtinyt ilmestyä pari numeroa, minä kerran tulin matkustaneeksi Deoghariin tervehtimään Radzhanarajan Babua. Palatessani junassa vallitsi ahdinko, ja kun ainoan saatavissani olevan makuusijan yläpuolella paloi lamppu, jonka valoa ei käynyt himmentäminen, niin minä en päässyt uneen. Niinpä ajattelin, että voin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja sommitella tarinan Balakaa varten. Ponnistuksistani huolimatta tarina väisteli minua väistelemistään. Mutta sensijaan tuli uni avukseni.

Minä näin unessa temppelin kiviportaat, yltä yleensä uhrieläinten veren tahrimat. Pieni tyttö seisoi siinä isänsä seurassa tiedustellen murheellisin äänin: "Isä, mitä tämä on? Mistä kaikki tämä veri?" Isä, joka tunsi mielensä liikutetuksi, yritti näennäisen tylysti vaientaa kyselevää pienokaista. Herätessäni minä tiesin tarinani tavoittaneeni. Uni on minua usein muulloinkin auttanut tarinoita ja samoin muita kirjoitelmia sepittäessäni. Tuon uninäyn minä punoin Tipperan kuninkaan Gobinda Manikjan tarinaan sommitellen siitä Balakaa varten pienen jatkokertomuksen nimeltä Radzharshi.

Ne ajat olivat mitä huolettomimmat. Mikään erikoinen asia ei tuntunut pyrkivän hahmoutumaan minussa tai teoksissani. Minä en ollut vielä liittynyt Elämän tien vaeltajien suureen joukkoon, vaan istuin pelkkänä katselijana ikkunassani tien vieressä. Monet kiiruhtivat ohitseni monenlaisia tehtäviänsä suorittamaan minun siinä istuessani ja katsellessani, ja toisinaan astui luokseni kutsumatta kevät tai syksy tai sateiden aika jääden vähäksi aikaa vieraakseni.

Vuodenajat eivät kumminkaan olleet minun ainoat vieraani. Kaikenlaisia merkillisiä ihmisiä, jotka ajelehtivat ankkuristansa irtautuneiden alusten tavoin, kävi toisinaan minun pienessä huoneessani. Eräät heistä yrittivät monin erinomaisin keinoin päästä minusta hyötymään kokemattomuuteni kustannuksella. He vaivautuivat ihan suotta juonia keksiessään. Minä olin silloin täysin epäluuloista vapaa, tarvitsin itse ylen vähän enkä kyennyt ollenkaan erottamaan rehellistä vierasta epärehellisestä. Olen useasti luulotellut varustavani oppirahoilla opiskelijoita, joille opintomaksut olivat yhtä tarpeettomat kuin heidän lukematta jääneet kirjansa.

Kerran saapui luokseni pitkätukkainen nuorukainen tuoden kuvitellulta sisareltansa kirjeen, jossa minua pyydettiin pitämään huolta tästä veljestä, koska hän kovin kärsi äitipuolen hirmuvallan alaisena. Äitipuoli oli pelkkä kuvitelma samoinkuin sisarkin. Veli itse oli epäilemättä ilmeinen tosiasia. Siitä syystä tuo sisaren kirje oli tässä tapauksessa yhtä tarpeeton kuin erinomainen metsästäjätaituruus silloin, kun on pudotettava puusta lintu, joka ei kykene lentämään.

Eräs toinen veikko tuli ilmoittamaan opiskelevansa yliopistossa ja kertoi haluavansa suorittaa tutkinnon, josta hänet kuitenkin esti jokin aivohäiriö. Minä olin pahoillani, mutta kun en ollut perehtynyt lääkeoppiin enempää kuin mihinkään muuhunkaan tieteeseen, en tietänyt, minkä neuvon olisin hänelle antanut. Mutta sitten hän selitti unessa nähneensä, että vaimoni oli jonkin edellisen elämän aikana ollut hänen äitinsä ja että hän parantuisi, kunhan saisi juoda hieman vettä, joka oli koskettanut vaimoni jalkoja. "Te kenties ette sellaisia asioita usko", päätti hän hymyillen puheensa. Minä vastasin, ettei uskoni voinut mitenkään asiaan vaikuttaa, mutta että tahdoin varsin mielelläni häntä auttaa, jos hän itse uskoi parantuvansa. Sitten hankin hänelle pullosen vettä, joka muka oli koskettanut vaimoni jalkoja. Hän tunsi kohta voivansa verrattomasti paremmin. Kehityksen luonnollinen kulku johti vedestä kiinteään ravintoon. Siten hän asettui asumaan huoneeni nurkkaan ja tupakoi tuttavinensa niin voimallisesti, että minun täytyi paeta savun kyllästämästä kammiostani. Hän osoitti vähitellen mitä ilmeisimmin, että hänen aivonsa hyvinkin saattoivat olla jollakin tavoin vikautuneet, mutta tylsät ne eivät missään tapauksessa olleet.

Tuon kokemuksen jälkeen minä varoin kovin luottamasta edellisten olemassaolojen lapsiin. Maineeni lienee muuten levinnyt, sillä pian senjälkeen sain kirjeen eräältä, joka väitti olevansa tyttäreni. Sillä kertaa minä sentään kieltäydyin, ystävällisesti, mutta varmasti.

Koko tänä aikana Babu Srish Tshandra Magundarin ja minun välinen ystävyys kypsyi nopeasti. Hän ja Prija Babu saapuivat joka ilta pieneen huoneeseeni, missä keskustelimme kirjallisuudesta ja musiikista myöhään yöhön asti. Toisinaan vietimme siten kokonaisen päivän. Itseyteni näet ei ollut vielä ehtinyt muovautua kiinteäksi ja lopulliseksi henkilöhahmoksi, joten elämäni liukui eteenpäin kevyesti ja vaivattomasti kuin hattara syksyn seesteisellä taivaalla.

BANKIM TSHANDRA

Näihin aikoihin minä tutustuin Bankim Tshandraan. Olin jo paljoa aikaisemmin hänet ensikerran nähnyt. Kalkuttan yliopiston entiset ylioppilaat olivat järjestäneet vuosittaisen kokouksen, jossa Babu Tshandranath Basu oli johtavana sieluna. Hän kenties toivoeli minun kerran hankkivan itselleni oikeuden kuulua heidän joukkoonsa; joka tapauksessa minua pyydettiin esittämään tilaisuudessa runoa. Tshandranath Babu oli silloin aivan nuori mies. Minä muistan hänen kääntäneen saksasta englanninkieleen erään sotaisan runon, jonka aikoi itse lausua tuona päivänä. Hän tuli aikaisemmin luoksemme ja esitti sen meille ylen innostuneesti. Se seikka, että sotilaan rakastetulle miekallensa sepittämä oodi oli siihen aikaan hänen mielirunonsa, saanee lukijan vakuutetuksi siitä, että Tshandranath Babukin on kerran ollut nuori ja että silloiset ajat olivat varsin merkilliset. Ylioppilaskokouksen tungoksessa liikkuessani minä yht'äkkiä havaitsin erään henkilön, joka olemukseltansa erosi kaikista muista ja joka ei voinut jäädä huomaamatta missään joukossa. Tuon kookkaan, kauniin hahmon piirteet hohtivat niin kirkkaina, etten kyennyt hillitsemään uteliaisuuttani; hän oli ainoa henkilö, jonka nimi tuona päivänä herätti minussa mielenkiintoa. Kun kuulin, että hän oli Bankim Babu, niin hämmästykseni oli sitä suurempi: minusta tuntui omituiselta sattumalta, että hänen ulkoinen olemuksensa oli yhtä huomattava kuin hänen tuotantonsa. Teräväpiirteinen kotkannenä, ohuet huulet ja rohkea katse ilmaisivat valtavaa tarmoa. Voimakkaimmin vaikutti minuun se, että hän siinä toisten joukossa käyskellessään, käsivarret laskettuina ristiin rinnalle, kaikkea kansaa suurempana näytti kerrassaan erikoiselta olennolta. Hän ei ollut ainoastaan hengen jättiläisen näköinen, vaan hänen otsassaan oli todellisen ihmisten ruhtinaan leima.

Mieleeni on jäänyt ainaisiksi ajoiksi eräs tuossa kokouksessa sattunut pieni tapahtuma. Eräässä huoneessa joku oppinut luki sepittämiänsä sanskrit-säkeitä ja selitti niitä kuulijoillensa bengalinkielellä. Eräs runoon sisältyvä vihjaus ei ollut suorastaan karkea, mutta joka tapauksessa jokseenkin epähieno. Esittäjän ryhtyessä sitä lähemmin selittämään Bankim Babu peitti kasvonsa käsiinsä ja kiiruhti pois huoneesta. Minä seisoin lähellä ovea ja näen vielä nytkin hänen aran, väistyvän hahmonsa.

Senjälkeen teki usein mieleni päästä häntä näkemään, mutta ei sattunut sellaista tilaisuutta. Hänen toimiessaan Hawrassa rauhantuomarina minä vihdoin rohkenin lähteä häntä tervehtimään. Me kohtasimme toisemme, ja minä yritin parhaani mukaan keskustella hänen kanssansa. Mutta kun sitten palasin, niin mieltäni ahdisti se tunto, että olin menetellyt epäkypsän, julkean nuorukaisen tavoin tunkeutuessani kutsumatta ja esittelemättä hänen luoksensa.

Pian senjälkeen, vuosieni lisääntyessä, minä sain paikkani nuorimpana miehenä silloisten kirjailijoiden joukossa, mutta minulle kuuluvaa arvosijaa ei ollut vielä määrätty. Saavuttamaani joltiseenkin maineeseen liittyi erittäin paljon epäilyksiä ja melkoinen määrä suopeamielisyyttä. Siihen aikaan oli Bengalissa tapana merkitä kirjailijan asema sijoittamalla hänet jonkin länsimaisen ammattiveljen rinnalle. Eräs oli Bengalin Byron, toinen Emerson j.n.e. Minua alettiin nimittää Bengalin Shelleyksi. Se oli Shelleyn loukkaamista ja saattoi tuottaa ainoastaan ivaa osakseni.

Minun yleisenä mainintanimenäni oli "Sammaltava runoilija". Aikaansaannokseni olivat vähäiset, elämänkokemukseni mitättömät, ja säkeissäni samoinkuin suorasanaisissakin tuotteissa oli tunne huomattavammalla sijalla kuin sisällys. Niinmuodoin ei ollut olemassa mitään sellaista, mihin ylistys olisi voitu vähänkään luottavasti perustaa. Käytökseni ja vaatetukseni poikkesivat samoin tavanomaisista muodoista. Minä pidin pitkää tukkaa ja harrastin mahdollisimman hienostunutta, ylen runollista elämäntapaa. Sanalla sanoen: olin eriskummallinen enkä kyennyt tavallisten ihmisten lailla sopeutumaan jokapäiväiseen elämään.

Babu Akshai Sarkar oli näihin aikoihin alkanut julkaista kuukauslehteänsä Nabadzhiban (Uusi elämä), jonka avustajana minä silloin tällöin esiinnyin. Bankim Babu oli vast'ikään lakannut toimittamasta Banga Darsania (Bengalin kuvastinta) ja askarteli innokkaasti uskonnollisten kysymysten pohdinnassa, jota tarkoitusta varten perusti kuukauslehden Pratshar (Saarnaaja). Siinäkin minä julkaisin joitakin runoja ja innostuneen Vaishnava-lyriikkaa käsittelevän kirjoitelman.

Tästä lähtien minä tapasin Bankim Babua varsin usein. Hän asui silloin Bhabani Datt-kadun varrella. Mutta vaikka kävinkin tavan takaa häntä tervehtimässä, ei kumminkaan syntynyt sanottavasti keskustelua. Minä olin siinä iässä, jolloin mieluummin kuuntelee kuin puhuu. Harras toivoni oli, että kerran lämpenisimme jostakin asiasta kiistelemään, mutta ujouteni oli keskustelutaitoani voimallisempi. Toisinaan oli seurassamme Bankim Babun veli, Sandzhip Babu, joka loikoi mukavasti pieluksellansa. Hänet nähdessäni minä ilahduin, sillä hän oli hupainen mies. Hän jutteli mielellään, ja hauskaa oli kuunnella hänen puhettansa. Ne, jotka tuntevat hänen suorasanaisia teoksiansa, tietävät, kuinka kepeästi ja vaivattomasti, ikäänkuin kaikkein vilkkain keskustelu, hänen esityksensä sujuu. Erittäin harvat osaavat siten keskustella, ja vieläkin vähemmän on niitä, jotka kykenevät käyttelemään tuota taidetta kirjallisessa työssänsä.

Samaan aikaan alkoi myöskin oppinut Sashadhar saavuttaa kuuluisuutta. Minulle hänestä kertoi ensimmäisenä Bankim Babu. Ellen väärin muista, on Bankim Babu myös vastuussa hänen esittelemisestänsä yleisölle. Hindulaisen oikeaoppisuuden merkillinen yritys saada arvovaltaansa uudelleen elpymään länsimaisen tieteen nojalla levitti vaikutuksiansa pian yli koko maan. Teosofia oli jo joitakin aikoja valmistellut maaperää sellaiselle liikkeelle. Bankim Babu ei suinkaan ollut tämän suunnan ehdoton kannattaja. Hänen Pratsharissa. julkaisemassaan hindulaisuutta koskevassa esityksessä ei ole eikä voinut olla Sashadharin vaikutuksen häivääkään.

Minä astuin silloin eristetystä olopiiristäni julkisuuteen, kuten noita kiistakysymyksiä käsittelevät avustukseni osoittavat. Ne olivat osalta ivailevia säkeitä, osalta ilvenäytelmiä, osalta sanomalehtiin lähetettyjä kirjeitä. Niin minä laskeuduin tunteiden piiristä elämän areenalle ja aloin täydellä todella käydä puolestani taisteluun.

Siinä tuoksinassa minä tulin hyökänneeksi ankarasti Bankim Babun kimppuun. Tämän kiistan historia on kerrottu sinä aikana ilmestyneissä Pratsharin ja Bharatin numeroissa, ja sitä ei ole tarvis tässä toistaa. Tuon taistokauden loppuessa Bankim Babu lähetti minulle kirjeen, jonka olen valitettavasti kadottanut. Jos se olisi ollut nyt käytettävissäni, niin lukija olisi nähnyt, kuinka erinomaisen ylevämielisesti Bankim Babu osasi taittaa tuon valitettavan välikohtauksen tutkaimen.

LAIVANRUHO

Veljeni Dzhjotirindra lähti jonkin sanomalehti-ilmoituksen houkuttelemana huutokauppaan ja ilmoitti palatessaan, että oli ostanut teräksisen laivanruhon seitsemällätuhannella rupialla. Ei muka tarvinnut muuta kuin asettaa siihen kone ja järjestää muutamia hyttejä, niin höyrylaiva oli valmis.

Veljeni varmaan piti suurena häpeänä, että maanmiehemme pitivät liikkeessä kieliänsä ja kyniänsä, mutta eivät saaneet kuntoon yhtäkään höyrylaivalinjaa. Hän oli, kuten jo edellä kerroin, yrittänyt valmistaa kotimaatansa varten tulitikkuja, mutta uutterimmatkaan raapimiset eivät olleet saaneet niitä syttymään. Sitäpaitsi hän oli halunnut panna käyntiin mekaanisia kangaspuita, mutta kaikkien hänen vaivojensa tuloksena oli ollut pieni karkea pyyheliina, ja kangaspuut seisoivat sittemmin liikkumattomina. Nyt, tahtoessaan nähdä vesillä intialaisia aluksia, hän osti vanhan laivanruhon, joka tuli aikanansa täyteen koneita ja hyttejä, mutta vei samalla veljeni vararikkoon.

On kuitenkin otettava huomioon, että kaikkien noiden yritysten vaivat ja häviöt lankesivat yksin hänen osaksensa, kokemuksen voitto sitävastoin koitui koko maan hyväksi. Hänenlaisensa henkilöt, jotka eivät suunnitelmiansa tarkoin harkitse eivätkä yleensäkään ole liikemiehiä, täyttävät maansa liike-elämän vilkkaalla toiminnallansa. Ja vaikka vuoksi väistyykin yhtä nopeasti kuin on noussut, se kuitenkin jättää maaperään hedelmällistä mutaansa. Kun tulee elonkorjuun aika, ei kukaan ajattele noita uranaukaisijoita, mutta he, jotka ovat eläessään ilomielin uskaltaneet ja menettäneet kaikkensa, eivät kuoltuansa varmaankaan välitä liikoja siitä, että heidät unohdetaan.

Toisella puolella oli eurooppalainen Laivayhtiö, toisella veljeni Dzhjotirindra yksinään, ja Khulnan ja Barisalin asukkaat muistanevat, kuinka valtavaksi näiden kauppalaivastojen välinen taistelu vähitellen kävi. Kilpailun painostuksesta hankittiin alus toisensa jälkeen, häviöt kasautuivat yhä suuremmiksi tulojen vähentyessä siinä määrin, ettei enää kannattanut painattaa matkalippuja. Khulnan ja Barisalin välisen laivakulun kulta-aika oli tullut. Matkustajia kuljetettiin ihan ilmaiseksi, tarjoiltiinpa heille vielä virvokkeitakin rahatta ja hinnatta! Sitten muodostui vapaajoukko, joka liehuvin lipuin ja isänmaallisia lauluja laulaen kuljetti matkustajia intialaisen linjan aluksiin. Jos niin ollen ei puuttunutkaan matkustajia, niin kaikesta muusta alkoi pian olla polttava puute.

Isänmaallinen innostus ei kumminkaan voinut kumota luvunlaskun lakeja; isänmaallisten laulujen virittäessä yhä korkeampaa innostusta teki tilikirjan vastattavien puolella kolme kertaa kolme yhä edelleenkin yhdeksän.

Liikeasioihin pystymättömien alinomaisena onnettomuutena on se, että he, vaikka ovatkin itse luettavissa yhtä helposti kuin avattu kirja, eivät milloinkaan opi ottamaan selkoa toisten henkilöiden luonteista. Ja koska he tarvitsevat ikänsä kaiken keksiäkseen tämän heikkoutensa, niin heillä ei ole milloinkaan tilaisuutta käytellä kokemustansa hyödyksensä. Matkustajien saadessa virvokkeita ilmaiseksi eivät laivamiehetkään huolineet mitään puutetta kärsiä, mutta kaikesta huolimatta sai suurimman voiton veljeni, joka urheasti kesti häviönsä.

Toimintakentältä päivittäin saapuvat voiton tai tappion sanomat pitivät meitä kuumeenomaisessa jännityksessä. Sitten tuli eräänä päivänä tieto, että höyrylaiva Svadeshi oli törmännyt siltaan ja uponnut. Tämä viimeinen häviö oli verrattomasti veljeni suoritusmahdollisuuksia suurempi, joten hänellä ei ollut muuta keinoa kuin luopua koko yrityksestä.

MENNEITÄ

Sillävälin oli kuolema käynyt perheessämme. Sitä ennen en ollut milloinkaan silmäillyt suurta niittäjää kasvoista kasvoihin. Äitini kuollessa minä olin aivan pieni. Hän oli ollut kauan sairaana, ja me emme edes tietäneet, milloin hänen sairautensa kääntyi kohtalokkaaksi. Hän nukkui kaiken aikaa samassa huoneessa kuin me. Sitten hänet vietiin sairauden kestäessä venhematkalle virralle, ja hänen palattuansa oli hänelle järjestetty huone kolmanteen kerrokseen.

Hänen kuolemansa yönä me lepäsimme huoneessamme alakerrassa sikeään uneen vaipuneina. En tiedä, mikä yön hetki lienee ollut, kun vanha hoitajattaremme syöksyi itkien huoneeseen ja huusi: "Pienokaisparkani, te olette menettäneet kaikkenne!" Kälyni nuhteli häntä ja talutti hänet pois varjellakseen meidät kuoleman yön aikaan aiheuttamalta säikähdykseltä. Hänen sanansa kuullessani minä puolittain heräsin ja tunsin sydämeni sykkeen taukoavan, mutta en kyennyt käsittämään, mitä oli tapahtunut. Kun meille sitten aamulla ilmoitettiin, että äiti oli kuollut, niin minä en vielä tajunnut, mitä kaikkea tuo menettäminen minulle merkitsi.

Astuessamme kuistikolle me näimme äidin lepäämässä paareilla pihamaalla. Siinä ei ollut mitään sellaista, mikä olisi osoittanut kuoleman kammottavuutta. Aamun valaistuksessa kuolema näytti niin suloiselta kuin tyyni, rauhallinen uni, joten elämää siitä erottava juopa ei meille oikein selvinnyt.

Vasta sitten, kun hänen ruumiinsa kannettiin ulos valtaportista ja me seurasimme saatossa polttopaikalle, minut yht'äkkiä valtasi raju tuska, kun ajattelin, ettei äiti milloinkaan tulisi takaisin tuosta portista asettuakseen tavanomaiselle paikallensa taloustoimiensa piiriin. Päivä kului hitaasti, me palasimme polttopaikalta, ja kun käännyimme omalle kadullemme, minä katsahdin isäni huoneen ikkunaan kolmanteen kerrokseen. Isä istui yhä kuistikolia liikahtamatta, rukoukseen vaipuneena.

Talon nuorin miniä otti orpolapset hoiviinsa. Hän piti itse huolta ravinnostamme, vaatetuksestamme ja kaikista tarpeistamme, ja piti meidät aina läheisyydessään, jotta menetyksemme ei tuntuisi meistä niin katkeralta. Eräs elämän oleellisimpia ominaisuuksia on siinä, että se kykenee parantamaan auttamattomia asioita, unohtamaan senkin, mikä ei ole korvattavissa. Varhaisella iällä tämä kyky on voimakkaimmillaan; silloin ei mikään isku käy liian syvälle, mikään haava ei jätä pysyvää arpea. Ensimmäinen ylitsemme langennut kuoleman varjo ei niinmuodoin jättänyt jälkeensä mitään pimeätä; se liukui pois yhtä kevyesti kuin oli tullutkin — pelkkänä varjona.

Kun myöhempinä vuosinani, kevään ensimmäisten enteiden ilmaannuttua, vaeltelin vailla päämäärää kuin mielipuoli, kahmalollinen puolittain avautuneita jasmiininkukkia vyössäni, ja sivelin otsaani pehmeillä, pyöreillä, suipponevilla nupuilla, niin minusta tuntui siltä, kuin äitini sormet olisivat minua jälleen koskettaneet, ja minä tajusin selvästi, että noissa suloisissa sormissa piilevä hellyys oli sama kuin se, joka alinomaa puhkee kukkaan noista puhtaista jasmiininnupuista ja että tätä hellyyttä on — tiesimmepä siitä tai emme — rajattoman paljon maan päällä.

Kun sitten neljänkolmatta vuoden ikäisenä tutustuin kuolemaan, niin saamani vaikutelma jäi pysyväiseksi, ja sen aiheuttama isku on yhä liittynyt alinomaa pitenevään kyynelten ketjuun. Lapsen kevyt elämä voi helposti väistää suurimpiakin onnettomuuksia, mutta täysikasvaneen on vaikeampi niitä välttää. Niinpä sattuikin tuon päivän isku suoraan rintaani.

Siihen asti ei ollut milloinkaan johtunut mieleeni, että elämän ilojen ja surujen katkeamattomaan sarjaan voi syntyä aukko. Senvuoksi minä en kyennyt milloinkaan näkemään kauemmaksi: pidin tätä elämää kaikki itseensä sisällyttävänä. Kun sitten saapui kuolema aiheuttaen yht'äkkiä ammottavan repeämän järkkymättömäksi luultuun rakennelmaan, niin minä jouduin kerrassaan ymmälle. Kaikki, mitä ympärilläni oli, puut, maankamara, vesi, aurinko, kuu ja tähdet, pysyivät yhtä muuttumattoman todellisina kuin ennenkin, mutta se henkilö, joka oli yhtä todellinen, joka tuhansin tavoin elämääni ja henkeeni ja sydämeeni liittyen, oli ollut minulle verrattomasti kaikkea muuta todellisempikin, oli häipynyt silmänräpäyksessä olemattomiin, ikäänkuin unennäkö. Kuinka hämmentävän ristiriitaiselta kaikki näyttikään, kun käännyin sitä silmäilemään! Kuinka voisin milloinkaan saattaa sopusointuun sen, mikä oli jäänyt, ja sen, mikä oli mennyt?…

Se kauhea pimeys, jonka tuo repeämä oli minulle paljastanut, veti minua yhä öin päivin puoleensa. Minä palasin alinomaa sen luo, tuijottelin tyhjyyteen ja kyselin itseltäni, mitä minulle oli jäänyt menetetyn sijaan. Ihminen ei voi saada itseänsä uskomaan tyhjyyteen; se, mikä ei ole olemassa, ei ole totta; se, mikä ei ole totta, on olematonta. Siitä syystä me lakkaamatta yritämme löytää jotakin siitä, missä emme mitään näe.

Samoin nuori kasvi pimeässä kurkottuu tavallaan varpaisillensa päästäkseen päivän valkeuteen, samoin pyrkii sielu, kuoleman äkkiä levittäessä sen ympärille kieltämyksen pimeyttä, kohoamaan myöntämisen valkeuteen. Ja mikä muu murhe olisikaan verrattavissa siihen olotilaan, missä pimeys estää löytämästä tietä pois pimeydestä?

Ja sittenkin tuntui siltä, että tuon sietämättömän murheen kestäessä mielessäni välkähti äkkiä ilo, vieläpä niin, että sitä kerrassaan hämmästyin. Se tuskallinen tieto, ettei elämä ole kestävä ja kumoamaton, tieto, joka oli aiheuttanut minulle kärsimystä, tuotti minulle nyt lievennystä. Se ajatus, ettemme ole elämän järkkymättömien kiviseinien sisäpuolelle suljettuja ikuisia vankeja, kohosi tietämättäni ylimmäksi hersyttäen mieleni äkillistä, valtavaa riemua. Se, mitä olin pitänyt omanani, minun oli täytynyt jättää — siinä piili se menettämisen tunto, joka minua kidutti — mutta kun sitten katselin asiaa voittamani vapauden kannalta, niin minut valtasi suuri rauha.

Moisen olemassaolon kaikkialla tuntuva ahdistus tasoittuu siten, että kuolema toimii elämän vastapainona estäen sitä murskaamasta meitä. Ihmisen ei tarvitse kestää rajoittamattoman elämänvoiman kamalaa painoa — tämä totuus johtui tuona päivänä mieleeni äkillisen, ihmeellisen ilmestyksen tavoin.

Sitä mukaa kuin elämän vetovoima heikontui, luonnon kauneus esiintyi minulle syvempää tarkoitusta sisältävänä. Kuolema oli asettanut minut oikeaan kohtaan näkemään maailmaa yltäkylläisessä kauneudessansa, ja kuoleman taustalle piirtyvä kaikkeuden kuva ilmeni minulle tenhoisana.

Siihen aikaan sattui ajattelussani ja käytöksessäni vielä kerran esiintymään nuorekasta eriskummallisuutta. Minusta tuntui naurettavalta, että minua vaadittiin suostumaan päivän tapoihin ja muotoihin, ikäänkuin ne olisivat jotakin luonnollista ja järjellistä. Minä en mitenkään voinut suhtautua niihin vakavasti. Mieleni oli kerrassaan vapautunut siitä rasituksesta, että olisin ensinnä ryhtynyt miettimään, mitä toiset saattoivat minusta ajatella. Minä kävin hienoimmissa kirjakaupoissa, ainoana päällysvaatteenani kappale karkeata palttinaa ja paljaissa jaloissani kevyet aamukengät. Olipa sää kuuma, kylmä tai kostea, minä vietin aina yöni kolmannen kerroksen kuistikolla. Siellä me voimme silmäillä toisiamme, tähdet ja minä, ja minä olin aamun koittaessa valmiina tervehtimään nousevaa rusotusta.

Tämä elämäni vaihe ei ole minkäänlaisessa yhteydessä askeettisten tuntojen kanssa. Minut valtasi pikemmin jonkinlainen loma-ajan vallattomuus kun havaitsin, että koulumestari Elämä patukkoinensa on pelkkää tarua, joten voin olla vähääkään välittämättä hänen pikkumaisista säännöistänsä. Jos me jonakin kauniina aamuna herättyämme huomaisimme painovoiman supistuneen pieneksi murto-osaksi entisestään, käyskelisimmekö yhä vakavasti pitkin valtatietä? Emmekö mieluummin vaihtelun vuoksi hyppäisi monikerroksisten rakennusten yli tai ponnahtaisi tielle sattuvan muistomerkin kohdalla vallattomasti ilmoille huolimatta lähteä sitä kiertämään? Niinpä en minäkään, maisen elämän painon jaloistani irtauduttua, voinut enää noudattaa tavanomaisia sovinnaisuuksia.

Yön pimeydessä yksin parvekkeellani minä hapuilin joka suuntaan ikäänkuin sokea yrittäen keksiä kuoleman mustasta kiviportista jonkinlaista vihjettä tai merkkiä. Kun sitten herätessäni aamun valo lankesi verhoamattomalle makuusijalleni, niin minä tunsin silmieni avautuessa ympäröivän sumuverhon käyvän läpikuultoiseksi, ja samoinkuin aamu-usvien hälvetessä maiseman kukkulat, virrat ja metsät hohtelivat näkyviin, samoin näytti eteeni leviävä maailmanelämän kasteraikas kuva säteilevän uutena ja entistä ehompana.

SADEAIKA JA SYKSY

Hindu-kalenterin mukaan hallitsee kutakin vuotta erikoinen planeetta. Minä puolestani olen havainnut, että kunakin elämän kautena määrätty vuodenaika saavuttaa erikoisen tärkeyden. Ajatellessani lapsuuttani minä muistan parhaiten sadepäivät. Tuulen pieksemä sade on peittänyt tulvaansa kuistikon permannon. Kaikki huoneisiin johtavat ovet on suljettu. Vanha keittäjättäremme palaa torilta, vasu vihanneksia täynnä, kahlaa likomärkänä liejussa. Ja minä — ollenkaan tietämättä, mistä syystä — laukkaan pitkin kuistikkoa hurmioisen riemun vallassa.

Muistuupa mieleeni tämäkin: Minä olen koulussa; luokkani istuu pylväskäytävässä, jota tuulen puolella suojaavat matot. Iltapäivän kuluessa on noussut taivaalle pilvi toisensa jälkeen; nyt ne ovat kasautuneet ja peittävät koko taivaan. Ja kun siinä katselemme, niin putoo sade taajoina kuuroina; ukkonen jyrähtelee pitkään ja äänekkäästi, ja näyttää siltä, kuin jokin mielipuoli nainen salamakynsillänsä repisi taivaankantta kappaleiksi. Mattoseinät värisevät myrskyn käsissä uhaten joka hetki tempautua irti; on niin pimeä, että tuskin voimme lukea. Opettaja antaa meille luvan sulkea kirjat. Sitten me istumme jalkojamme heilutellen antaen myrskyn raivota ja ulvoa mielin määrin, ja minun henkeni vaeltaa suoraa päätä sille kaukaiselle, rannattomalle suolle, jonka halki sadun prinssi kulkee.

Muistan vielä syvät, pimeät sravan -kuun[38] yöt! Uneni rakoihin tunkeutuva sateen rapina luo minuun miellyttävän rauhan, sikeintäkin unta syvemmän. Ja valvoessani minä rukoilen, että vielä aamullakin sataisi, katumme olisi tulvan vallassa ja lammen kylpypengermä veden peitossa viimeistä porrasaskelmaa myöten.

Mutta sinä ikäkautena, josta nyt kerron, syksy on kiistämättä valtiaana. Sen elämää kattaa asvin -kuun[39] kirkas, kuulea joutilaisuus. Syysauringon sulan kullan hohteessa, jota lempeästi heijastelee puutarhan kasteraikas vihreys, minä astelen kuistikolla ja sepitän laulua Dzhogija -tyyliin:

Mitä kaivannetkaan, sydämeni, tässä aamun kajasteessa?

Syyspäivä kuluu kulumistaan, talon malmirumpu soittaa puolipäivää, runotyylini vaihtuu, mutta mieleni on yhä musiikkia tulvillansa, minä en kuule työn enkä velvollisuuden kutsua, laulannan vain:

Hetket verkkaan vierivät, ja mieli mietteitänsä hautoo —

Iltapäivällä minä lepään pienen huoneeni valkoisella lattiamatolla, luonnosvihko edessäni, ja yritän piirtää kuvia. Minä en suinkaan innokkaasti tavoittele maalauksen jumalattaren suosiota, leikinhän vain, tahdon piirtää kuvia. Tärkeintä on se, mikä jää mieleeni ja jota ei paperissa ilmaise yksikään viiva. Ja sillävälin tulvii huoneeseeni hilpeä syysehtoo kultaisena, humalluttavana, täyttäen sen kuin pikarin.

Miten lieneekään, mutta minusta tuntuu siltä, kuin näkisin kaikki tuon ajan päivät siinä syysvalossa ja sen syksyn taivaan alla, joka kypsytti lauluni niinkuin se kypsyttää maamiehen laihot, syksyn, joka täytti hohteellansa runsaat joutohetkeni, syksyn, joka valoi keveään mieleeni aiheetonta, yltäkylläistä iloa laulujen ja tarinoiden muodossa.

Lapsuuteni sadeajan ja nuoruuteni syksyn välillä on nähdäkseni se suuri ero, että edellisessä ulkoinen luonto otti minut valtoihinsa huvittaen minua lukuisalla näyttelijäjoukollansa, monimuotoisilla näyttämölaitteillansa ja soitantonsa humulla; syksyn hohtavan valkeuden juhla sitävastoin on ihmisessä itsessään. Pilven ja päivänpaisteen leikki väistyy taka-alalle ilon ja surun hyminän täyttäessä ihmisen mieltä. Meidän katseemme se luo taivaan sineen sen haaveelliset vivahteet, ja inhimillinen kaipaus se luo sen tuulien henkäyksiin huumaavia tuoksuja.

Minun runoni ovat nyt ehtineet ihmisten asuntojen oville. Siellä ne eivät saa mielin määrin käyskellä sisään ja ulos. Siellä on ovi oven takana, kammio kammion sisässä. Kuinka monta kertaa meidän täytyykään kääntyä takaisin nähtyämme vain valon ikkunasta vilkahtavan ja kuultuamme palatsin suljettujen porttien takaa helisevän huilunsoiton! Mielen täytyy keskustella mielen kanssa, tahdon täytyy yhtyä toiseen tahtoon, ja monet esteet on vältettävä, ennenkuin antaminen ja ottaminen käy mahdolliseksi. Noita esteitä vasten syöksyessään elämän syvä vuo vaahtoaa ja pärskyy nauruksi ja kyyneliksi karkeloiden niin rajuina pyörteinä, ettei sen suunnasta voi enää saada tarkkaa selkoa.

"DUURI- JA MOLLISOINTUJA"

"Duuri- ja mollisoinnut" muodostavat serenadin, joka kaikuu kaduilta ihmisen asumuksen edustalta pyytäen päästä sisään ja saada sijan tuossa salaperäisessä talossa.

Tämä maailma on ihana, — minä en tahdo kuolla. Minä tahtoisin elää ihmisen ikuista elämää.

Niin rukoilee yksilö kaikkeuden elämää.

Lähtiessäni toisen kerran Englantiin minä tutustuin laivalla Asutosh Tshaudhuriin. Hän oli vast'ikään suorittanut tutkintonsa Kalkuttan yliopistossa ja oli matkalla Englantiin antautuakseen lakimies-uralle. Me seurustelimme ainoastaan sen lyhyen ajan, jonka alus tarvitsi siirtyessään Kalkuttasta Madrasiin, mutta kävi jälleen ilmeiseksi, ettei ystävyyden syvyys riipu tuttavuuden pituudesta. Hän veti minua puoleensa koruttomilla sydämenominaisuuksillansa siinä määrin, että tuntui siltä, kuin olisimme olleet iät päivät ystäviä.

Englannista palattuaan Ashu tuli perheemme jäseneksi.[40] Hänellä ei ollut toistaiseksi ollut aikaa eikä tilaisuutta tunkeutua kaikkien ammattiansa rajoittavien esteiden läpi päästäkseen sen alueella varsinaisesti elämään ja toimimaan. Hänen asiakkaansa eivät olleet vielä riittävässä määrin hellittäneet rahakukkaroittensa nauhoja, joten Ashu voi vielä kokoilla hunajaa erinäisten kirjallisuuksien kukkatarhoista. Siinä kirjallisessa hengessä, joka siihen aikaan täytti hänen koko olemuksensa, ei ollut yhtään kirjastojen ummehtunutta uhoa; siinä tuntui voimallisena vieraiden, merentakaisten yrttien tuoksu. Hänen kutsuansa noudattaen minä olin mukana monella keväisellä retkellä noissa etäisissä salomaissa.

Hän nautti erikoisesti ranskalaisesta kirjallisuudesta. Minä kirjoitin siihen aikaan runoja, jotka sittemmin julkaistiin nimellä Kadi o Komal (Duuri- ja mollisointuja). Ashu havaitsi yhtäläisyyttä useiden minun runojeni ja tuntemiensa muinaisranskalaisten runoelmien välillä. Hänen mielestään kaikkien näiden tuotteiden yhteisenä luonnepiirteenä oli kaikkeuden elämän runoilijassa herättämä viehätys, joka ilmeni jollakin tavoin niissä kaikissa. Täyttymätön kaipuu päästä osalliseksi tuohon avarampaan elämään oli aina perussävelenä.

"Minä järjestän ja julkaisen nuo runosi", virkkoi Ashu, ja niin hän sai tehtävän toimitettavaksensa. Runon "Tämä maailma on ihana", jossa arveli ilmenevän koko sarjan ydinsointujen, hän asetti kokoelman alkuun.

Ashu oli sangen todennäköisesti oikeassa. Lapsuuteni aikana, ollessani kodin kehään suljettuna, minä olin tähyillyt kattotasanteeltamme monimuotoisena ilmenevää luontoa uhraten sille kaihoisassa katseessani sydämeni. Nuoruuteni aikana minua veti yhtä vastustamattomasti puoleensa ihmisten maailma. Siihenkin nähden minä olin syrjäinen, silmäilin sitä vain tien ohesta. Henkeni niin sanoakseni seisoi rantamalla innokkaasti viittoen lauttamiehelle. Elämä näet pyrki lähtemään pitkälle matkallensa.

Ei ole totta, että erikoisessa määrin eristetty yhteiskunnallinen asemani esti minua sukeltautumasta keskelle maailman elämää. En ole havainnut merkkiäkään siitä, että ne maanmieheni, jotka ovat viettäneet koko elämänsä seurallisuuden humussa, olisivat koskettaneet sen elävää ydintä paremmin kuin minäkään. Meidän maamme elämällä on korkeat rantatörmänsä ja porrasaskelmansa, ja sen tummiin vesiin lankeevat valtavien puiden viileät varjot kokilin huhuillessa lehvistössä päämme päällä ihastuttavaa, ikivanhaa säveltänsä. Mutta kaikesta huolimatta maamme on kuin liikkumaton vesi. Missä on sen virta, missä ovat aallot, milloin saapuu mereltä vuoksivetten hyöky?

Kaikuiko silloin kadun toiselta puolen korviini se voittohymni, jota laulaa paisuva virta raivatessaan itselleen tien mereen läpi kaikkien kivisten esteiden? Ei! Minun yksinäinen elämäni vain tunsi kalvavaa kaipuuta sinne, missä vietettiin maailmanelämän suurta juhlaa. Ihmisen, joka yksinäisyydessään viettää verkkaisia joutilaita hetkiänsä, valtaa syvä masennus, koska hän niin ollen ei tunne elämän tervettä sykähtelyä. Sellaista mielenmasennusta vastaan minun on täytynyt aina ankarasti taistella. Mieleni ei ottanut päihtyäkseen niiden aikojen poliittisista liikkeistä, jotka näyttivät olevan vailla kaikkea voimakasta kansallistuntoa, joilla ei ollut aavistustakaan maamme varsinaisesta olemuksesta ja jotka eivät vähääkään välittäneet sen todellisista tarpeista. Minua kidutti hurja kärsimättömyys, sietämätön tyytymättömyys itseeni ja kaikkeen ympärilläni olevaan. Paljoa mieluummin — niin ajattelin — olisin ollut Arabian beduiini!

Vapaan elämän versoessa ja rehoittaessa muualla maailmassa me seisomme kerjäläisinä syrjässä kaihoisina juhlaa katsellen. Milloinpa meillä olisikaan ollut varaa itseämme koristaa ja käydä toisten joukkoon? Ainoastaan sellaisessa maassa, jossa hajoituksen hengellä on rajaton valta, maassa, jossa lukemattomat pikkumaiset raja-aidat erottavat ihmisiä toisistansa, jää tyydyttämättä tuo kaipaus päästä todellistamaan maailman avarampaa elämää omassa elämässänsä.

Nuoruudessani minä kaipasin ihmisten mailmaa samoinkuin olin lapsuudessani, palvelijain ympärilleni piirtämässä liitukehässä istuen, kaivannut elävää luontoa. Kuinka ihanalta, kuinka saavuttamattoman etäiseltä se näyttikään! Muita kun emme pääse siihen koskettamaan, kun ei mikään tuulenhenki tuo meille siitä viestejä, mikään virta ei osu luoksemme, mikään tie ei avaudu matkamiesten tulla ja mennä, niin ympärillemme kasautuvat kuolleet oliot eivät milloinkaan väisty, vaan keräytyvät yhä valtavammaksi rykelmäksi, kunnes kerrassaan tukahduttavat elämän.

Sadeaikana on vain tummia pilviä ja sadekuuroja. Mutta syksyn taivaalla vaihtelee valojen ja varjojen leikki, ja syksyisillä vainioilla aaltoilee satoisa vilja. Samoin oli minun runoilija-urallani aluksi usvaisia unikuvia, myrskyjä ja sateita; ilmaisutapani oli hämärä, säkeeni olivat hillittömiä. Mutta syksyni "Duuri- ja mollisoinnuissa" alkoi taivaalla väikkyä valojen ja varjojen leikki, ja samalla näkyivät laihot maasta nousevan. Todellisuuden maailmaa koskettaessaan kieli ja rytmi alkoivat saada määrättyä sävyä ja vaihtelevaa muotoa.

Niin on jälleen kirja lopussa. Nyt alkavat ne elämäni päivät, jolloin sisäinen ja ulkoinen, sukulainen ja vieras liittyvät toisiinsa. Tästä lähtien minun elämäni matka käy ihmisten asuinsijojen kautta. Ja hyvä ja paha, ilo ja suru, kaikki se, mitä matkallani kohtaan, ei enää häilähdä silmieni ohi pelkkänä kuvana. Millainen kirjava vilinä rakentavaa ja hajoittavaa työtä, voittoja ja tappioita, vihaisia iskuja ja rauhallista yhteistyötä!

Minä en kykene tutkimaan enkä selvittämään sitä korkeata viisautta, jonka varassa elämäni johtaja kuljettaa minua hilpeästi halki kaikkien esteiden, vastusten ja mutkien kohti elämän sisimmän tarkoituksen täyttymistä. Ja ellen voi selvittää suunnitelmaa kokonaisuudessaan, niin kaikki yksityiskohtaiset yritykseni johtaisivat alinomaa harhaan. Kuvan erittelemisestä on tuloksena vain pivollinen tomua; taiteilijan ilo jää tavoittamatta.

Saateltuani lukijani sisäisen pyhäkön ovelle minä nyt lausun heille jäähyväiset.

Viiteselitykset:

[1] Eräänlainen pylväskäytävä tai parveke. Kirjoittajan kotitalo on epäsäännöllinen kolmikerroksinen rakennusrykelmä, joka on vähitellen kasvanut siinä asustavien perhekuntien keralla. Rakennuksia, jotka on suunniteltu suurten nelikulmaisten pihojen ympärille, kiertävät ulkopuolella pitkät pylväskäytävät, ja jokaisen pihan reunamalla on kapeampia parvekkeita, joista päästään eri huoneistoihin.

[2] Talon ulko-osa kuuluu miehille, sisäosa naisille.

[3] Nämä basti eli köyhien kaupunginosat, joissa on pelkkiä rappeutuneita hökkeleitä ja jotka sijaitsevat palatsimaisten rakennusten vieressä, ovat vieläkin eräänä Kalkuttan omituisuutena.

[4] Eräänlaisia sokeroimattomia ohukaisia, joita nautitaan leipänä toisten ruokien keralla.

[5] Ruoat, joita parhaillaan nautitaan, ja kojeet, joita ravintoa suuhun kuljettava käsi pitelee, katsotaan rituaalisesti saastaisiksi.

[6] Teoksen kirjoittaja on nuorin seitsemästä veljeksestä. Tässä tarkoitetaan kuudetta veljeä.

[7] Käytännöstä hävinnyt mehiläisen nimitys.

[8] Oppineisuuden jumalatar.

[9] Jakshain kuningas on hindulaisen mytologian Pluto.

[10] Lethe-virtaa vastaava.

[11] Krishnan leikkitienoot.

[12] Ei-bramaaneille luetaan synniksi, jos silmäilevät neofyyttejä pyhän toimituksen kestäessä, ennenkuin kaikki menot ovat suoritetut.

[13] Sakuntala -näytelmässä mainitut viisaan Kanvan aloittelijaoppilaat.

[14] Ammattilaulajat ja -lausujat.

[15] Suuri osa kirjallisen bengalinkielen sanoja johtuu sellaisenaan sanskritista.

[16] Palvelijat nimittävät isäntäänsä ja emäntäänsä "isäksi" ja "äidiksi" ja lapsia "veljiksi." ja "sisariksi".

[17] Nirada on sanskritinkielen sana ja merkitsee pilveä; sen yhdysosat ovat nira — vesi ja da = antaja. Bengalinkielessä se ääntyy nirod.

[18] Bengalinkielessä tämä sana on saanut kutsumatta keräytyvän vierasseuran merkityksen.

[19] Nuottikirjoitus ei ollut silloin vielä käytännössä. Erään nykyjään yleisimmin käytetyistä keksi myöhemmin tässä mainittu kirjailijan veli.

[20] Talon nuori morsian ja edellämainitun neljännen veljen vaimo.

[21] Tässä lienee syytä huomauttaa vierasmaalaiselle lukijalle, että intialaisen musiikin koulutettu laulaja käsittelee improvisoiden säveltäjän luomaa melodista ääriviivaa, joten viimeksimainitun ei välttämättä tarvitse antaa muuta kuin selvä käsitys sellaisesta ääriviivasta.

[22] Jos Bhubanmohini käsitetään tekijännimeksi teoksen nimi merkitsee "Bhubanmohinin hengetär".

[23] Vaatelahjat ovat yleisiä kiintymyksen, kunnioituksen tai huomaavaisuuden ilmauksina.

[24] Vanhoilla Vaishnava-runoilijoilla oli tapana sisällyttää nimensä runon viimeiseen säkeistöön, joten runo tuli heidän tekemäksensä merkityksi. Bhanu ja Rabi merkitsevät kumpikin aurinkoa.

[25] Kookospalmun lehtien kuivatuista ja riivityistä keskisuonista, jotka ovat suunnilleen tulitikun vahvuisia, punotaan tavallisessa bengalilaisessa taloudessa käytetyt luudat. Talonemännän käyttelemänä sellainen luuta on kansanomaisen käsityksen mukaan sovelias pitämään järjestyksessä koko taloa, isännästä alkaen. Tässä vihjaillaan sen paljaassa selässä aikaansaamiin vaikutuksiin.

[26] Siihen aikaan harrastettiin innokkaasti frenologiaa.

[27] Myöhemmin Sir Tarak Palit, kirjoittajan toisen veljen elinikäinen ystävä.

[28] Sarasvati, oppineisuuden jumalatar, kuvataan valkoisiin puettuna ja lootuskukkien keskessä istumassa.

[29] Intialainen musiikki ei pyri vain moitteettomasti esittämään sävelmiä sellaisinaan, vaan esittävä taiteilija muuntelee improvisoiden alkuperäisen sävellyksen teemaa.

[30] Valmiki Pratibha merkitsee "Valmikin hengetärtä". Aihe perustuu tarinaan Valmikista, rosvopäälliköstä, joka myötätunnon liikuttamana puhkesi valituslauluun nähdessään, millaisen tuskan vallassa oli eräs kurki, jolta metsämies oli surmannut kumppanin. Siten mieleen johtunutta runomittaa hän myöhemmin käytteli sepittäessään Ramajanansa.

[31] Rikkauden jumalatar.

[32] Erinäisten maakuntien laulutavasta, mutta varsinkin maan eteläosassa vallitsevasta dravidalaisesta tyylistä eroava.

[33] Baul; erään uskonnollisen lahkokunnan jäsen.

[34] Useiden klassillisten hindustanisten sävelmien otaksutaan sointuvan parhaiten määrättyyn vuoden- tai vuorokauden aikaan.

[35] Intialaisen pojan saduista ja tarinoista tuntemassa maailmassa on seitsemän merta ja kolmetoista virtaa.

[36] Tämän lausuvat Krishnan leikkikumppanit hänen äidillensä Jashodalle. Äiti puetti lempilapsensa joka aamu keltaisiin vaatteisiin ja pisti riikinkukonsulan hänen hiuksiinsa. Mutta kun sitten tuli puheeksi lähteminen, niin äiti kovin epäröi jättää poikastansa toisten paimenten joukkoon. Niinmuodoin häntä täytyi usein hyvinkin suostutella. Tämä kohta on osa Vaishnava -vertausta, joka kuvailee, kuinka Krishna lapsen tavoin käyttelee maailmaa leikkiessään.

[37] Basti-alueilla sijaitsee pelkkiä hökkeleitä, joiden välitse ahtaat polut poimuttelevat liittäen aluetta varsinaisiin katuihin. Niissä asuu palvelusväkeä, köyhiä käsityöläisiä j.n.e. Ennen vanhaan näitä alueita oli kaikissa kaupunginosissa, parhaimmissakin, mutta nykyjään ne ovat viimeksimainituista häviämässä.

[38] Heinä-elokuuta vastaava kuukausi, jolloin sadeaika on parhaimmillaan.

[39] Asvin-kuu vastaa syys-lokakuuta ja on Bengalissa suuren loman aika.

[40] Mentyään naimisiin Tagoren sukulaisen Pratibhan kanssa.

Elämäni muistoja