GORA II
Romaani
Kirj.
RABINDRANATH TAGORE
Suomentanut
J. Hollo
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1925.
KAHDESVIIDETTÄ LUKU.
Sutšarita lähti alakertaan, pysähtyi Haranin eteen ja kysyi: »Mitä teillä on minulle sanottavaa?»
»Istuutukaa», virkkoi Haran.
Mutta Sutšarita jäi paikoilleen.
»Sutšarita, te olette tehnyt minulle vääryyttä», jatkoi Haran.
»Samoin olette tekin tehnyt vääryyttä minulle», sanoi Sutšarita.
»Minun antamani lupaus on yhä vielä —», Haran aikoi jatkaa, mutta
Sutšarita keskeytti.
»Tekevätkö ihmiset toisilleen vääryyttä ainoastaan sanoin? Voisitteko pakottaa minut toimimaan vastoin taipumustani pelkkien sanojen vuoksi? Eikö totuus ole suurempi kuin mikään väärien sanojen määrä? Tuleeko erehdyksen muodostua pysyväiseksi ainoastaan siitä syystä, että olen tehnyt itseni kerran toisensa jälkeen erehdykseen syypääksi? Nyt, kun olen käsittänyt, missä vika piilee, en voi pysyä entisessä suostumuksessani, — en voi tehdä sitä, mikä olisi todella väärää.»
Haran ei voinut käsittää, kuinka Sutšaritassa oli tapahtunut sellainen muutos. Hän ei ollut kyllin teräväjärkinen eikä vaatimaton arvatakseen, että hänen oma häikäilemättömyytensä oli pakottanut Sutšaritan luopumaan luontaisesta vaiteliaisuudestaan ja tyyneydestään. Haran siis syytti mielessään yksinomaan Sutšaritan uusia tuttavia ja kysyi: »Mikä onkaan se erehdys, jonka sanotte keksineenne?»
»Minkätähden sitä minulta kysytte?» virkkoi Sutšarita. »Eikö riitä, kun sanon teille, että olen luopunut lupauksestani?»
»Mutta Brahma Samadžissa meiltä varmaan vaaditaan jonkinlaista selitystä», jatkoi Haran itsepintaisesti. »Mitä sanotte te ja mitä sanon minä seuramme jäsenille?»
»Minä puolestani en sano mitään», virkkoi Sutšarita. »Jos teidän on välttämättä jotakin sanottava, niin huomauttakaa heille, että Sutšarita on liian nuori tai liian typerä tai liian huikentelevainen. Sanokaa mitä hyväksi näette. Mutta meidän kesken ei ole enää mitään sanottavaa.»
»Asia ei voi päättyä näin», huudahti Haran. »Jos Pareš Babu —»
Samassa tuli huoneeseen itse Pareš Babu. »No niin, Panu Babu», kysyi hän, »aioitteko sanoa minulle jotakin?»
Sutšarita oli lähtemässä huoneesta, mutta Haran kutsui hänet takaisin ja sanoi: »Ei, Sutšarita, te ette saa lähteä. Keskustelkaamme asiasta Pareš Babun kanssa.»
Sutšarita kääntyi ja pysähtyi paikalleen, ja Haran sanoi: »Kuulkaahan,
Pareš Babu, Sutšarita sanoo vasta nyt, ettei suostukaan avioliittoon.
Mikä oikeus on hänellä pitää pilanansa niin tärkeää asiaa? Haluatteko
tekin ottaa vastataksenne tästä rumasta jutusta?»
Pareš Babu silitti Sutšaritan hiuksia ja virkkoi lempeästi: »Sinun ei tarvitse viipyä täällä, kultaseni, voit poistua.»
Kun Sutšarita kuuli nuo myötätuntoiset ja ymmärtävät sanat, hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet ja hän riensi pois huoneesta.
Pareš Babu jatkoi: »Minä epäröin suostua kihlausta koskevaan ehdotukseenne, koska pelkäsin Sutšaritan antaneen suostumuksensa täysin ymmärtämättä omaa mieltänsä.»
»Eikö johdu mieleenne se ajatus», kysyi Haran, »että hän suostuessaan ymmärsi oman mielensä varsin hyvin, mutta että hänen kieltäytymisensä johtuu oman mielen ymmärtämättömyydestä?»
»Molemmat otaksumat ovat mahdolliset», myönsi Pareš Babu. »Mutta sellaisten epäilysten vallitessa ei avioliittoa tietenkään käy ajatteleminen.»
»Ettekö tahdo neuvoa Sutšaritaa hänen oman etunsa nimessä?»
»Teidän tulee tietää, etten voi antaa Sutšaritalle mitään muuta neuvoa kuin hänen etuihinsa soveltuvia.»
»Jos olisi tosiaankin ollut niin laita», puhkesi Haran puhumaan, »niin Sutšarita ei olisi milloinkaan johtunut näihin ajatuksiin. Minä sanon teille suoraan, että kaikki se, mitä perheenne keskuudessa nykyjään tapahtuu, johtuu yksinomaan teidän puuttuvasta arvostelukyvystänne.»
Pareš Babu naurahti vastatessaan: »Te olette aivan oikeassa, — ellen ota vastatakseni siitä, mitä perheessäni tapahtuu, niin kuka muu sen tekee?»
»Minä voin teille vakuuttaa, että asiaa vielä kadutte», päätti Haran puheensa.
»Katumus on armollisen Jumalan lahja. Minä pelkään tehdä väärin, mutta katumus ei minua ollenkaan peloita», vastasi Pareš Babu.
Samassa palasi Sutšarita, tarttui Pareš Babun käteen ja virkkoi: »Isä, on hartaushetkesi aika.» »Odotatteko vähän aikaa, Panu Babu?» kysyi Pareš Babu.
Haran lausui jyrkästi: »En» ja poistui vihdoin.
KOLMASVIIDETTÄ LUKU.
Sutšarita oli peloissaan ajatellessaan sitä taistelua johon hän nyt näytti joutuneen, sekä omassa mielessään että ulkonaisessa katsannossa. Goraan kohdistuva tunne oli kaiken aikaa hänen tietämättään kasvanut, ja kun se Goran vangitsemisen jälkeen oli käynyt aivan selväksi — kerrassaan vastustamattomaksi — niin hän ei voinut käsittää, mihin asia lopulta johtaisi. Hän ei voinut uskoa asiaa kenellekään ja säikkyi itsekin sen ajattelemista.
Hän ei saanut tilaisuutta olla yksin, voidakseen sovitellen ratkaista ristiriitaa, sillä Haranin onnistui usuttaa kaikki Brahma Samadžin vihaiset jäsenet hänen vaiheillensa. Näkyipä sellaisiakin oireita, että hän aikoi soittaa hätäkelloa sanomalehdissä.
Tämän lisäksi ja tätä vielä tärkeämpikin oli Sutšaritan tädin aiheuttama pulma, joka oli kehittynyt siihen vaiheeseen, että onnettomuutta ei käynyt välttäminen, ellei aivan pian keksitty ratkaisua. Sutšarita käsitti, että hänen elämänsä oli ehtinyt ratkaisevaan käänteeseen ja että olivat olleet ja menneet ne päivät, joina hän oli noudatellut totunnaista latuansa ja ajatellut vanhaan totuttuun tapaansa.
Hänen ainoana tukenansa näissä vaikeuksissa oli Pareš Babu. Hän ei tosin kysynyt neuvoa kasvatusisältään, sillä hänen ajatuksissaan oli paljon sellaista, mitä hän arasteli, vieläpä sellaistakin, mitä hän häpesi ilmaista. Mutta Pareš Babun elämä ja läheisyys tuntui hiljaa vetävän hänet isän kasvattavan huolenpidon ja äidin rakastavan antaumuksen kehään.
Näinä syksyn iltoina Pareš Babu ei lähtenyt hartaushetkinänsä puutarhaan, vaan istui rukoukseen vaipuneena eräässä pienessä huoneessa talon läntisessä osassa. Avoimesta ovesta lankesivat painuvan päivän säteet hänen valkoiseen partaansa ja tyyniin kasvoihinsa, ja sellaisina hetkinä Sutšarita astui hiljaa huoneeseen ja istuutui hänen viereensä. Hänestä tuntui kuin hänen oma rauhaton ja kärsivä sydämensä olisi löytänyt levon Pareš Babun hartaan mielen hiljaisissa syvyyksissä. Avatessaan silmänsä Pareš Babu tavallisesti havaitsi tämän tyttärensä istuvan vieressään — hiljaisena, vaiteliaana oppilaana — ja se sanomaton sulo, joka tuntui väikkyvän neidon vaiheilla, sai sanattoman siunauksen virtaamaan häntä kohti hartauteensa vaipuneen sydämen syvyyksistä.
Koska Pareš Babun elämä alinomaa etsi yhtymistä Korkeimpaan, hänen mielensä kääntyi alinomaa kohti sitä, mikä oli parasta ja oikeinta; maalliset näkökannat eivät olleet milloinkaan päässeet hänessä vallitseviksi. Se vapaus, jonka hän oli itselleen siten hankkinut, esti häntä ehdottomasti toisiin kohdistuvista pakotustoimenpiteistä uskoa tai käyttäytymistä koskevissa asioissa. Hän luotti luonnostaan hyvyyteen siinä määrin ja suhtautui niin kärsivällisesti maailman oloihin, että joutui usein lahkolaisintoilijoiden moitteiden esineeksi. Mutta vaikka sellainen moite saattoikin häntä haavoittaa, se ei milloinkaan häirinnyt hänen tyyneyttänsä. Hän toisteli usein mielessään tätä ajatusta: »Minä en ota mitään toisten käsistä, vaan tahdon ottaa kaikki Häneltä.»
Tuota Pareš Babun syvää rauhallisuutta kokeakseen Sutšarita nyt pysytteli hänen läheisyydessään erilaisten tekosyiden nojalla. Kun sydämessä ja ulkopuolella raivoavat ristiriidat pyrkivät äärimmilleen kiduttamaan tätä kokematonta tyttöä, hän tunsi sydämensä täyttyvän ilolla ainoastaan siinä tapauksessa, että sai hetkiseksi laskea päänsä isän jalkojen varaan.
Hän oli toivonut, että kunhan olisi lujuutta kärsivällisesti odottaa, niin vastustavat voimat ehtyisivät ja tunnustaisivat häviönsä. Mutta niin ei ollut sallittu käyvän, ja Sutšaritan oli ollut pakko uskaltautua vieraille urille.
Huomattuaan, ettei Sutšaritaa voinut saada nuhteiden avulla muuttamaan mieltänsä ja ettei ollut toivoakaan Pareš Babun avunannosta, Baroda-rouva suuntasi koko raivonsa kaksin verroin kiihkeämpänä Harimohiniin. Pelkkä ajatuskin, että tuo nainen oli hänen talossaan, sai Barodan ihan suunniltaan.
Sinä päivänä, jona Baroda vietti isänsä vuotuista muistojuhlaa, hän oli kutsunut Binoinkin olemaan läsnä. Perheenjäsenten ja ystävien oli määrä kokoontua jumalanpalvelukseen illalla, ja Baroda oli koristelemassa huonetta juhlamenoja varten Sutšaritan ja omien tyttäriensä avustamana.
Niissä puuhissa ollen Baroda sattumalta huomasi Binoin lähtevän yläkertaan Harimohinia tervehtimään. Mielen ärtyneenä ollessa tuntuu vähäpätöisinkin seikka erinomaisen tärkeältä, ja tuo huomio oli Barodalle siinä määrin sietämätön, ettei hän voinut jatkaa työtänsä, vaan lähti Binoin jäljessä Harimohinin huoneeseen. Binoi istui siellä jo matolla tutunomaisesti jutellen Harimohinin kanssa.
»Kuulkaahan», huudahti Baroda, »minun puolestani saatte viipyä tässä talossa kuinka kauan haluatte, ja me pidämme mielellämme teistä huolta, mutta sen sanon teille kerta kaikkiaan, ettemme voi sietää täällä teidän epäjumalaanne.»
Harimohini oli elänyt ikänsä kaiken maaseudulla, ja brahmot olivat hänen mielestään pelkkä kristitty lahkokunta. Ainoa heidän aiheuttamansa kysymys oli ollut se, missä määrin heidän kanssaan sopi seurustella. Vasta viime aikoina oli hänen ajatuksiinsa johtunut, että he puolestaan kenties eivät välittäneet hänen seurastansa, ja niin hänen oli täytynyt ajatella, mitä näissä oloissa oli tehtävä.
Baroda-rouvan selvä puhe osoitti, ettei sopinut enää kovin kauan ajatella, vaan että nopea ratkaisu oli käynyt välttämättömäksi. Aluksi Harimohini ajatteli siirtyä asumaan jonnekin muualle Kalkuttaan, jotta voisi toisinaan nähdä Sutšaritansa ja Satišinsa, mutta toisaalta hänen täytyi havaita, että niukat varat tuskin sallisivat hänen siten menetellä.
Barodan tultua ja mentyä vihurin tavoin Binoi istui hetkisen pää kumarassa.
Sitten Harimohini keskeytti vaitiolon sanoen: »Minä aion lähteä pyhiinvaellusretkelle. Voiko joku teistä lähteä mukaani, poikaseni?»
»Minä lähtisin erittäin mielelläni kerallanne», vastasi Binoi. »Mutta kun joka tapauksessa kuluu muutamia päiviä, ennenkuin olemme valmiit lähtemään, ettekö tule siksi aikaa minun äitini luo?»
»Sinä, lapseni, et arvaa, millainen taakka minä olen», virkkoi Harimohini. »Jumala on laskenut hartioilleni niin raskaan kantamuksen, ettei kukaan voi minua sietää. Olisihan minun pitänyt ymmärtää nähdessäni, että läsnäoloni taakka kävi sietämättömäksi oman miehenikin talossa! Mutta sellainen ymmärtäminen tulee minulle ylen vaivalloisesti. Minä olen vaeltanut kaiken aikaa yrittäen täyttää sydämeni tyhjyyttä, ja missä lienenkin ollut, aina olen kuljettanut onnettomuuksiani kerallani. Emme huoli puhua siitä enempää, poikani, jätä minut oman onneni nojaan. Miksi tunkeutuisinkaan jonkun toisen ihmisen taloon? Minun on aika vihdoin etsiä suojaa Hänen jalkojen edestä, joka kantaa koko maailman taakkaa. Minä en voi enää taistella.» Niin puhuessaan Harimohini kuivasi kerran toisensa jälkeen silmiänsä.
»Ei, ei, täti», virkkoi Binoi, »en voi suostua siihen, mitä sanot. »Sinä et voi mitenkään verrata äitiäni kehenkään muuhun ihmiseen! Ihminen, joka on kyennyt jättämään kaikki elämän taakat Jumalan haltuun, ei milloinkaan pidä liian paljona, jos hänen on kannettava toisen ihmisen murhe. Sellainen ihminen on minun äitini, ja sellainen on Pareš Babu. Ei, en tahdo kuulla siitä puhuttavankaan. Lähde ensin minun kerallani pyhiinvaelluspaikkaani, niin minä seuraan sitten sinua.»
»Mutta täytyyhän meidän ilmoittaa heille, että —», virkkoi Harimohini.
»Meidän saapumisemme riittää ilmoitukseksi», keskeytti Binoi, »se onkin kaikkein paras ilmoitus».
»Huomenna siis, aamulla —», aloitti Harimohini, mutta Binoi keskeytti jälleen: »Miksi huomenna — parempi on lähteä tänä iltana!»
Sitten saapui Sutšarita ilmoittamaan Binoille: »Äiti lähetti minut sanomaan, että jumalanpalvelus kohta alkaa.»
»Pelkään, etten voi ottaa siihen nyt osaa. Minulla on keskusteltavaa tädin kanssa», vastasi Binoi. Sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, Binoi ei enää halunnut ottaa vastaan Barodan kutsua. Kaikki näytti hänestä pelkältä pilanteolta.
Mutta Harimohini kävi levottomaksi ja vaati häntä lähtemään, sanoi: »Voit puhua kanssani myöhemmin. Kun muistojuhla on vietetty, voit tulla takaisin minun luokseni.»
»Olisi tosiaankin parempi, jos tulisitte», lisäsi Sutšarita.
Binoi käsitti, että ellei hän lähtisi muistojuhlaa viettämään, hän siten edistäisi talossa jo alkaneen kumouksen kehittymistä kiihkeimmilleen. Hän siis lähti alakertaan. Mutta hänen taipuvaisuutensa ei vastannut täysin tarkoitustaan.
Jumalanpalveluksen jälkeen tarjottiin virvokkeita, mutta Binoi kieltäytyi sanoen: »Pelkäänpä, ettei ole ruokahalua.»
»Älkää huoliko ruokahaluanne syyttää, kun olette vastikään nauttinut yläkerrassa kaikenlaisia herkkuja», ivaili Baroda.
Binoi tunnusti nauraen syytöksen oikeaksi. »Se on ahnaiden ihmisten kohtalo!» sanoi hän. »He menettävät tulevaisuutensa suostumalla nykyisyyden houkutuksiin.»
Hän alkoi lähteä, kun Baroda samassa kysyi: »Varmaankin jälleen yläkertaan?»
Binoi myönsi lyhyesti ja lähti huoneesta kuiskaten ovella Sutšaritalle: »Didi, tulehan katsomaan tätiä. Hän tarvitsee sinua erikoisesti.»
Lolita oli tarjoilemassa vieraille, ja kun hän kulki Haranin ohi, niin viimeksimainittu huomautti ilman aikojaan: »Binoi Babu ei ole täällä, hän on lähtenyt yläkertaan.»
Lolita pysähtyi hänen eteensä, katsoi häntä suoraan silmiin ja virkkoi purevasti: »Minä tiedän sen. Mutta hän ei poistu sanomatta minulle hyvästi. Minä muuten lähden minäkin yläkertaan, kunhan olen tehnyt täällä tehtäväni.»
Haran oli huomannut Binoin sanovan jotakin Sutšaritalle, joka oli aivan pian poistunut hänkin huoneesta. Haran oli useat kerrat turhaan yrittänyt vetää Sutšaritaa mukaan keskusteluun, ja Sutšarita oli hylännyt tarjoukset niin ilmeisesti kaikkien kokoontuneiden brahmojen nähden, että Haran tunsi itsensä kovin loukatuksi. Hänen torjutut tunteensa kävivät sitäkin katkerammiksi, kun hänen ei onnistunut herättää Lolitassa asianmukaista syyllisyydentuntoa.
Saapuessaan yläkertaan Sutšarita huomasi Harimohinin keränneen kaikki tavaransa, ikäänkuin olisi aikeissa heti lähteä, ja kysyi tädiltä, miten oli laita.
Harimohini ei kyennyt vastaamaan, vaan alkoi itkeä. »Missä on Satiš?» kysyi hän vihdoin. »Pyydä häntä tulemaan luokseni hetkiseksi, pyydäthän, maammoseni?»
Sutšarita silmäili hämmästyneenä Binoita, joka sanoi: »Jos täti jää tähän taloon, niin siitä on vain ikävyyttä kaikille, joten minä vien hänet äitini luo.»
»Ajattelen lähteä sieltä johonkin pyhiinvaelluspaikkaan», lisäsi Harimohini. »Ei ole oikein, että minunlaiseni ihmiset jäävät toisten luo. Miksi pitäisikään toisten aina nähdä vaivaa minusta?»
Sutšarita oli ajatellut samaa asiaa jo monet päivät ja oli hänkin johtunut siihen päätelmään, että taloon jääminen merkitsisi hänen tädilleen pelkkää solvausta. Hän ei niinmuodoin voinut sanoa mitään, menihän vain äänettömänä istumaan Harimohinin viereen. Oli jo pimeä, mutta lamppuja ei ollut vielä sytytetty. Vain tähdet hohtelivat himmeinä hämyiseltä syksyn taivaalta, ja pimeässä oli mahdoton nähdä, kumpi heistä itki.
Äkkiä kuului portaista Satišin kimeä ääni: »Täti! Täti!», ja Harimohini nousi nopeasti.
»Täti», virkkoi Sutšarita, »sinä et voi lähteä minnekään tänä iltana. Huomenna voimme katsoa, mitä on tehtävissä. Kuinka voisitkaan näin karata sanomatta kunnolla hyvästi isälle? Kuinka hän loukkaantuisikaan?»
Binoi, joka oli kiihtynyt Baroda-rouvan Harimohiniin kohdistamasta solvauksesta, ei ollut tullut tuota ajatelleeksikaan. Hän oli ajatellut, ettei käynyt päinsä jäädä yhdeksikään yöksi tämän talon suojiin, ja hän halusi osoittaa Barodalle, ettei Harimohinin tarvinnut sietää avutonna hänen solvauksiansa, koska hänellä ei ollut mitään muuta olosijaa maailmassa. Niinmuodoin Binoi oli vain miettinyt, kuinka saisi hänet pois talosta mahdollisimman pian.
Sutšaritan huomautuksen johdosta hän hämmästyksekseen oivalsi, ettei ainoa lukuunotettava seikka ollut Harimohinin suhde talon rouvaan — ettei sopinut panna enemmän painoa hänen taholta tulleeseen solvaukseen kuin talon isännän jalomielisesti ja hellästi osoittamaan vieraanvaraisuuteen. Binoi sanoi: »Se on aivan totta. Sinä et voi lähteä sanomatta hyvästi Pareš Babulle.»
Satiš tuli samassa huoneeseen huutaen: »Täti, tiedätkö, että venäläiset aikovat hyökätä Intiaan? Eikö se olisi hauskaa?»
»Mille puolelle aiot sinä asettua?» kysyi Binoi.
»Minä olen venäläisten puolella!» vastasi Satiš.
»Silloinpa ei heillä olekaan mitään hätää», hymyili Binoi.
Huomattuaan ratkaisevan hetken olleen ja menneen ja Binoin jälleen olevan oman itsensä Sutšarita jätti heidät lähtien jälleen alakertaan.
NELJÄSVIIDETTÄ LUKU.
Pareš Babu istui yksin pienessä huoneessaan ja luki ennen makuulle menoa lampun valossa jotakin Emersonin teosta. Sutšaritan tullessa ja hiljaa siirtäessä tuolia hänen lähelleen hän laski kirjan kädestään ja katsoi häntä silmiin.
Sutšarita ei voinut mainita asiaa, jonka vuoksi oli tullut. Hänestä tuntui kerrassaan mahdottomalta ottaa puheeksi mitään maallista seikkaa. Hän sanoi vain: »Lue minulle jotakin, isä.»
Pareš Babu luki ja selitti hänelle aina kello kymmeneen saakka. Lukemisen päätyttyä Sutšaritan ei taaskaan tehnyt mieli kajota mihinkään ikävään asiaan, joten hän oli aikeissa vetäytyä omaan huoneeseensa, kun Pareš Babu kutsui hänet takaisin ja virkkoi: »Sinähän tulit juttelemaan tädistäsi, eikö totta?»
Sutšarita oli kovin ihmeissään huomatessaan hänen keksineen, mitä hänen mielessään liikkui, ja vastasi: »Niin tulin, isä, mutta älä huoli siitä tänä iltana. Voimmehan puhua asiasta huomenna.»
Mutta Pareš Babu kehoitti häntä istuutumaan ja sanoi: »Olen hyvin huomannut, että tätisi olo käy täällä hankalaksi. Minä en aikaisemmin tajunnut, kuinka ankarassa ristiriidassa välttämättä olivat hänen uskomuksensa ja tottumuksensa ja toisaalta äitisi tottumukset ja mielipiteet. Nyt, kun näen, kuinka asia surettaa äitiäsi, uskon varmaan, ettei tätisikään voi tuntea oloansa helpoksi.»
»Täti on jo varustautunut lähtemään», virkkoi Sutšarita.
»Minä arvasin hänen tahtovan niin menetellä», sanoi Pareš Babu, »mutta toisaalta tiedän, ettet sinä hänen ainoana sukulaisenaan voi sallia hänen siten lähtevän kodittoman teille. Olen siis miettinyt asiaa jo joitakin aikoja.»
Sutšarita ei ollut arvannut Pareš Babun havainneen, millaiseen ikävään asemaan hänen tätinsä oli joutunut, ja ryhtyneen ajattelemaan, miten se oli autettavissa. Sutšarita oli ollut kaiken aikaa erittäin varovainen, koska oli pelännyt asian ilmitullessaan aiheuttavan Pareš Babulle tuskaa, ja kun hän nyt kuuli hänen puhuvan siten, hänen silmiinsä nousivat ilon ja kiitollisuuden kyynelet.
»Minä olen ajatellut, mistä hänelle löytyisi sopiva asunto», jatkoi
Pareš Babu.
»Mutta minä pelkään, että hän — hän —», sopersi Sutšarita.
»Tarkoitat, ettei hän kykene maksamaan vuokraa! Mutta miksi hän maksaisikaan? Ethän sinä häneltä vuokraa vaadi, ethän?»
Sutšarita silmäili häntä sanatonna ihmeissään, ja Pareš Babu selitti: »Etkö tiedä, että sinulla on Kalkuttassa kaksi taloa? Toinen kuuluu sinulle, toinen Satišille. Isäsi jätti kuollessaan rahoja haltuuni, ja kun ne olivat riittävästi kasvaneet, minä sijoitin ne ostamalla kaksi taloa. Olen saanut niistä kaikkina näinä vuosina vuokratuloja, jotka olen nekin säilyttänyt. Sinun talosi vuokraaja on muuttanut pois joitakin aikoja sitten, joten tätisi voi hyvinkin asettua vapaaksi jääneisiin huoneisiin.»
»Mutta voisiko hän elää siellä ihan yksinään?» kysyi Sutšarita.
»Eihän hän ole yksinään niin kauan kuin sinä, hänen oma sukulaisensa, olet olemassa», virkkoi Pareš Babu.
»Juuri siitä aioin tulla tänä iltana kanssasi keskustelemaan!» huudahti Sutšarita. »Täti on jo päättänyt lähteä tästä talosta, ja minä ajattelin, että olisi kovin vaikea sallia hänen poistua yksin. Aioin kysyä neuvoa sinulta ja teen aivan niinkuin kehoitat.»
»Tiedäthän sen poikkikadun, joka kulkee talomme vieritse?» virkkoi Pareš Babu. »Sinun talosi on kolmas järjestyksessä. Voit sen nähdä kattotasanteeltamme. Jos asut siellä, et suinkaan tunne oloasi orvoksi, sillä voimme nähdä sinut yhtä usein kuin samassa talossa asuessasi.»
Sutšarita tunsi sanomattoman painon vierähtävän mielestään, sillä se ajatus, että oli lähdettävä pois Pareš Babun luota, oli hänestä sietämätön, vaikka oli alkanut selvästi tuntea, että velvollisuus pakottaisi hänet piankin niin tekemään.
Sydän niin tulvillaan, ettei ollut sijaa sanoille, Sutšarita istui Pareš Babun vieressä, joka hänkin oli vaipunut mietteisiinsä. Sutšarita oli hänen oppilaansa, hänen tyttärensä, hänen ystävänsä. Hän oli muuttunut Pareš Babun oman elämän osaksi. Ilman häntä tuntui Jumalan palveleminenkin puutteelliselta. Niinä päivinä, joina Sutšarita oli hartaushetkien aikana hänen seurassaan, hänestä tuntui, kuin koko hartaus olisi muuttunut hedelmällisemmäksi, ja kun hänen hellä kiintymyksensä pyrki kohottamaan tytön ajatuksia Jumalan puoleen, hänen oma elämänsäkin tuntui ylenevän.
Kukaan muu ei ollut milloinkaan tullut hänen luoksensa niin hartain ja vilpittömän nöyrin mielin kuin Sutšarita. Niinkuin kukka kääntyy kohti taivasta, niin Sutšaritan koko olemus kääntyi kohti häntä ja puhkesi kukkaan. Sellainen harras kiintymys herättää välttämättä vastaavaa tunnetta ja saa täyden sydämen karistelemaan lahjojansa niinkuin sadepilvi.
Mikäpä voikaan olla ihanampaa kuin voida siten joka päivä antaa parastansa ja tosintansa toiselle, jonka sielu oli avoin ottamaan vastaan? Sutšarita oli suonut sellaisen tilaisuuden Pareš Babulle, ja siitä syystä heidän suhteensa oli harvinaisen harras.
Nyt oli tullut heidän ulkonaisen eroamisensa aika. Puu-vanhus oli kypsyttänyt hedelmän omalla elämänmehullansa, ja nyt sen tuli sallia hedelmän vapaasti pudota. Pareš Babu tarjosi sydämensä salaisen tuskan uhriksi sydämessään asuvalle valtiaalle.
Joitakin aikoja sitten hän oli havainnut, että Sutšarita oli saanut kutsun alkaa elää omaa elämäänsä. Hän tiesi Sutšaritan hyvin varustautuneen vaellusmatkallensa, ja niine varusteineen tytön oli nyt lähdettävä kulkemaan elämän valtatietä voittaakseen itselleen uutta kokemusta sen iloista ja suruista, kestettävistä kärsimyksistä ja suoritettavista ponnistuksista.
Lähde, lapsukaiseni, sanoi hän sydämessään. Minun opastukseni tai valvova huolenpitonikaan ei voi jäädä alinomaiseksi sinun vaiheillesi. Jumala vapauttaa sinut minusta ja kuljettaa sinut kaikenlaisten kohtaloiden läpi päin lopullista tarkoitustasi, — löytäköön elämäsi täyttymyksensä Hänestä. Niin hän tarjosi Jumalalle kuin pyhänä uhrilahjana Sutšaritan, jota oli lapsuudesta saakka vaalinut runsaalla rakkaudellansa.
Pareš Babu ei ollut sallinut mielessään heräävän minkäänlaisia Baroda-rouvaan kohdistuvia harmistumisen tunteita eikä ollut mitenkään närkästyksissään perheensä piirissä sattuneiden ristiriitojen vuoksi. Hän tiesi varsin hyvin, että väkevien ourujen alkaessa äkkiä virrata vanhoihin kapeihin uomiin syntyy ankara tulva ja että ainoa keinoa on sallia veden vapaasti virrata yli aavojen vainioiden. Hän huomasi, kuinka hänen perheensä elämän perinnäiset ja totunnaiset raiteet olivat häiriytyneet Sutšaritan vaiheille kerääntyneiden odottamattomien tapausten vuoksi, ja hän tiesi, että rauha oli saavutettavissa ainoastaan vapauttamalla hänet kaikista esteistä ja sallimalla hänen löytää oma oikea suhteensa ulkoiseen maailmaan. Ja niin hän oli rauhallisesti valmistautunut antamaan hänelle sellaisen vapauden viettää omaa elämäänsä sopusoinnussa.
He istuivat molemmat äänettöminä, kunnes kello löi yksitoista. Silloin Pareš Babu nousi, tarttui Sutšaritan käteen ja vei hänet kerallaan parvekkeelle. Tähdet hohtelivat nyt pilvettömällä taivaalla, ja Pareš Babu rukoili, Sutšaritan seisoessa hänen vieressään: »Vapahda meidät kaikesta, mikä ei ole oikeata, ja anna totuuden puhtaan valon säteillä meidän elämäämme.»
VIIDESVIIDETTÄ LUKU.
Seuraavana aamuna, kun Harimohini jäähyväisiä sanoessaan kumarsi syvään Pareš Babulle, kuten vanhemmilleen ainakin, viimeksimainittu veti nopeasti jalkansa pois. »Älkää tehkö sitä minulle!» huudahti hän kovin hämillään.
Harimohini virkkoi kyynelsilmin: »Minä en suoriudu milloinkaan, en tässä enkä missään toisessa elämässä, velastani teille. Te olette tehnyt elämän mahdolliseksi minunlaisellenikin onnettomalle olennolle, — kukaan muu ei olisi kyennyt sitä tekemään, — ei siinäkään tapauksessa, että olisi tahtonut. Mutta Jumala on teille armollinen, ja siitä syystä te kykenette pelastamaan minutkin.»
Pareš Babu painui ihan alakuloiseksi. »Minä en ole tehnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa», mutisi hän. »Kaikki tämä on Sutšaritan —»
Mutta Harimohini ei sallinut hänen lopettaa lausumaansa. »Tiedän, tiedän», sanoi hän, »mutta Radharani itse on teidän, — mitä ikänä hän tekeekin, se on kaikki teidän tekoanne. Kun hänen äitinsä kuoli ja hän sitten menetti isänsäkin, niin luulin, että hän oli tuomittu onnettomaksi — kuinkapa olisinkaan voinut tietää, että Jumala tulisi siunaamaan häntä hänen onnettomuudessaan? Kun vihdoin kaikkien vaellusteni jälkeen saavuin tänne ja tulin tuntemaan teidät, niin ymmärsin, että Jumala saattoi armahtaa minuakin.»
Samassa tuli Binoi ilmoittamaan: »Täti, äiti on saapunut sinua noutamaan.»
»Missä hän on?» huudahti Sutšarita hätäisesti.
»Alhaalla sinun äitisi luona», vastasi Binoi, ja Sutšarita riensi alakertaan.
Pareš Babu sanoi Harimohinille: »Sallikaa minun lähteä edellä järjestämään kotianne kuntoon.»
Hänen mentyänsä Binoi virkkoi ihmeissään: »Täti, minä en ole milloinkaan kuullut, että sinulla on talo!»
»En ole kuullut siitä minäkään, poikani», vastasi Harimohini. »Sen tiesi yksin Pareš Babu. Se näyttää kuuluvan Radharanille.»
Kuultuaan koko asian Binoi virkkoi: »Minä luulin Binoin vihdoinkin olevan hyödyksi jollekin, mutta huomaan, että se ilo on minulta riistetty. Tähän saakka en ole voinut tehdä mitään, en äidillekään, — hän sitävastoin tekee aina jotakin minun hyväkseni. Näyttää siis siltä, etten kykene tekemään mitään tädinkään hyväksi, vaan täytyy tyytyä hänen hyvyyteensä. Minä huomaan, että kohtalonani on vastaanottaminen eikä antaminen!»
Vähän ajan kuluttua saapui Anandamoji Lolitan ja Sutšaritan saattelemana. Harimohini astui häntä tervehtimään sanoen: »Kun Jumala osoittaa suosiotansa, hän ei kitsastele. Didi, tänään minä olen saanut sinutkin omakseni.» Hän tarttui Anandamojin käteen ja kehoitti häntä istuutumaan viereensä.
»Didi», jatkoi Harimohini, »Binoi ei osaa puhua mistään muusta kuin sinusta!»
»Se on ollut hänen tapansa lapsuudesta saakka», vastasi Anandamoji hymyillen. »Kun jokin asia herättää hänessä mielenkiintoa, hän ei voi siitä mitenkään luopua. Voitte uskoa, että pian tulee hänen tätinsä vuoro.»
»Epäilemättä!» huudahti Binoi. »Mutta onpa siis ennakolta varoitettu! Minä olen saanut tädin vasta myöhäisellä iällä, vieläpä itse hänet hankkien! Koska hän on petoksella minulta riistetty pitkät ajat, niin minun täytyy nyt saada vahinko korvatuksi!»
Anandamoji katsahti Lolitaan ja virkkoi merkitsevästi hymyillen: »Binoimme se osaa hankkia itselleen, mitä tarvitsee, ja pitää hyvää huolta hankkimastansa! Tiedänhän minä, millaisessa arvossa hän pitää teitä kaikkia, kuin hyvää onnea, josta ei ole voinut untakaan nähdä! En osaa sanoin kertoa, kuinka onnellinen olen siitä, että hän on tullut teidät tuntemaan — hänestä on tullut siten uusi mies, ja hän tietää sen!»
Lolita yritti siihen jotakin vastata, mutta sanat eivät totelleet, ja hän hämmentyi siinä määrin, että Sutšaritan täytyi tulla hänen avukseen huomauttaen: »Binoi keksii hyvää jokaisesta, ja niin hän ansaitsee itselleen oikeuden iloita ystäviensä parhaista ominaisuuksista; enimmälti se johtuu hänen omasta ansiostansa.»
»Äiti», virkkoi Binoi, »sinun Binoisi ei ole toisille ihmisille niin mielenkiintoinen, että sinun kannattaisi hänestä puhua kerran toisensa jälkeen! Olen usein mielinyt tehdä tämän asian sinulle selväksi, mutta itserakkauteni on ollut esteenä. Lopulta käy sittenkin niin, etten kykene enää pidättämään tätä tuhoisaa ilmiantoa. No niin, äiti, vaihdetaanpa puheenaihetta.»
Samassa tuli sisään Satiš, viimeinen hankintansa, koiranpentu, sylissä.
Nähdessään, mitä poika kanniskeli, Harimohini säikähti ja kehoitti:
»Kuulehan, Satiš, poikaseni, päästä koira menemään, ole hyvä. Tee se,
rakkaani.»
»Se ei tee sinulle mitään pahaa, täti», puolusteli Satiš. »Se ei mene huoneeseesikaan. Se on aivan hiljaa, kunhan sitä hieman hyväilet.»
Harimohini vetäytyi yhä kauemmaksi eläimestä, jota oli mahdoton koskettaa, ja pyysi yhä: »Ei, rakkaani, vie se pois, taivaan tähden!»
Anandamoji veti Satišin luokseen pentuineen päivineen ja kysyi:
»Tässäkö siis on Satiš, Binoin ystävä?»
Satiš ei pitänyt ollenkaan mahdottomana, että häntä nimitettiin Binoin ystäväksi, joten hän myönsi ollenkaan epäröimättä. Sitten hän seisoi katsoa tuijotellen Anandamojia, joka hänelle selitti olevansa Binoin äiti.
Sutšarita varoitti veljeänsä sanoen: »Kumarra äidille, sinä pakinoitsija.» Satiš yritti häpeissään tehdä niinkuin käskettiin.
Sitten ilmaantui näyttämölle Baroda-rouva, joka ei välittänyt vähääkään Harimohinista, vaan tiedusteli Anandamojilta, voiko tarjota jotakin virvoketta.
»Minä en arkaile ollenkaan, mitä nauttimaani ravintoon tulee», vastasi Anandamoji, »mutta en halua mitään nyt, kiitoksia. Kunhan Gora palaa, käytämme hyväksemme vieraanvaraisuuttanne, jos saamme niin tehdä.» Anandamoji ei halunnut missään tapauksessa menetellä Goran poissaollessa vastoin hänen toivomuksiansa.
Baroda suuntasi sitten katseensa Binoihin ja virkkoi: »Kas, Binoi Babu, oletteko tekin täällä, en ollenkaan huomannut tuloanne!»
»Minä aioin vasta sanoa teille, että olen täällä, olen aivan varmaan!» vastasi Binoi.
»Niin, te pujahditte eilen pakoon, vaikka olitte kutsuttuna vieraanamme! Mitä sanotte siitä, jos kehoitan tulemaan aamiaiselle käskemättä?»
»Se tekee asian sitäkin houkuttelevammaksi», vastasi Binoi. »Juomaraha on aina rattoisampi kuin vakinainen palkka.»
Harimohinia tämä keskustelu hämmästytti. Binoi ilmeisesti oli useastikin talossa aterialla, ja Anandamoji ei hänkään näyttänyt olevan huolissaan kastinsa vuoksi. Kaikki tämä ei suinkaan tuntunut Harimohinista mieluisalta.
Barodan lähdettyä huoneesta hän uskalsi epäröiden kysyä: »Didi, eikö miehesi —?»
»Minun mieheni on jyrkkä hindulainen», vastasi Anandamoji.
Harimohini oli kerrassaan ymmällä ja ilmaisi mielentilansa niin selvästi, että Anandamojin täytyi selittää: »Sisareni, niin kauan kuin ihmisten yhteiskunta näytti minusta maailman tärkeimmältä asialta, minä kunnioitin sen sääntöjä, mutta kerran Jumala ilmoitti itsensä minulle sellaisella tavalla, ettei Hän salli minun enää ottavan huomioon yhteiskuntaa. Sen jälkeen kuin Hän itse otti pois kastini, olen lakannut pelkäämästä, mitä toiset voivat minusta ajatella.»
»Entä miehesi?» kysyi Harimohini, joka ei ollut selityksestä ollenkaan viisastunut.
»Mieheni ei siitä pidä», vastasi Anandamoji.
»Entä lapsesi?»
»Heitäkään asia ei miellytä. Mutta onko elämäni annettu minulle vain siinä tarkoituksessa, että miellyttäisin miestäni ja lapsiani? Sisareni, tämä asia kuuluu niihin, joita ei käy toisille selittäminen. Sen ymmärtää vain Hän, joka tietää kaikki!» Anandamoji liitti kätensä yhteen hiljaiseen rukoukseen.
Harimohini ajatteli, että joku kristitty rouva kenties oli viekoitellut häntä kristinuskoon taipuvaksi, ja tunsi sydämessään häntä kovin säikkyvänsä.
KUUDESVIIDETTÄ LUKU.
Labonja, Lolita ja Lila eivät tahtoneet erota Sutšaritasta hetkeksikään. Ja vaikka he suurta innostusta ilmaisten auttoivatkin häntä uuden kodin järjestämisessä, heidän innostuksensa sittenkin vain verhosi heidän kyyneliänsä.
Kaikkina kuluneina vuosina oli Sutšarita erilaisten tekosyiden nojalla suorittanut jonkinlaista palvelusta Pareš Babulle, järjestänyt kukkia hänen huoneeseensa, asetellut paikoilleen hänen kirjojansa ja papereitansa, tuulettanut omin käsin hänen vaatteitansa ja käynyt hänelle ilmoittamassa kylvyn joutumisesta. Kumpikaan ei ollut koskaan pitänyt noita toimenpiteitä minään erikoisena asiana.
Mutta nyt, kun lähestyi se aika, jolloin niiden oli määrä loppua, noiden pienten asioiden, joita toiset voivat toimitella yhtä hyvin tai jotka voivat jäädä suorittamattakin, siten syntyvä muutos kalvoi kummankin sydäntä.
Kun Sutšarita nyt tuli Pareš Babun huoneeseen, niin jokainen hänen
suorittamansa pienikin työ näytti kummastakin kerrassaan valtavalta.
Jokin Pareš Babun sydäntä ahdistava asia sai hänet huokaamaan, jokin
Sutšaritan sydämen kipu sai hänen silmiinsä kihoamaan kyyneliä.
Sinä päivänä, jona Sutšaritan oli määrä päivällisaterian jälkeen muuttaa uuteen kotiinsa, Pareš Babu, lähtiessään huoneeseensa viettämään aamuhartautensa hetkeä, näki kukkia järjestetyn istumasijansa eteen ja huomasi Sutšaritan olevan siellä häntä odottamassa. Labonja ja Lila olivat ajatelleet, että heidän oli rukoiltava yhdessä sinä aamuna, mutta Lolita sai heidät luopumaan suunnitelmasta. Hän tiesi, mitä Sutšaritalle merkitsi se, että hän sai olla läsnä isän hartaushetken aikana, ja hän ymmärsi Sutšaritan kaipaavan isän siunausta erikoisesti juuri tänään. Lolita ei halunnut nähdä toisten läsnäolon häiritsevän heidän molempien yhteistä hartautta.
Kun rukousten päätyttyä Sutšaritan kyynelet hereästi virtasivat, sanoi Pareš Babu: »Älä katso taaksepäin, lapseni. Älä epäröi, vaan käy pelkäämättä päin sitä, mitä kohtalolla voi olla sinulle varattuna. Käy eteenpäin ilomielin, valmiina kaikin voimin valitsemaan itsellesi hyvän kaikesta siitä, mitä voi sattua eteesi. Antaudu täydellisesti Jumalalle, omaksu hänet ainoaksi avuksesi, ja niin voit noudattaa parasta polkua kaiken menetyksen ja kaiken erehdyksenkin keskeltä. Jos sitävastoin olemuksesi on jakautunut, jos uhraat osan itseäsi Jumalalle ja osan jollekin muulle, niin kaikki käy hankalaksi. Suojelkoon sinua Jumala niin, ettet enää tarvitse sitä vähäistä apua, jonka me kykenemme sinulle suomaan.»
Tullessaan rukoussuojasta he tapasivat Haranin, joka heitä odotteli, ja Sutšarita, joka ei halunnut tänään pitää mielessään minkäänlaista kaunaa, tervehti häntä ystävällisesti.
Haran suoristihe heti tuolissaan ja lausui juhlallisin äänin: »Sutšarita, tämä päivä, jona olette taantunut pois kauan tunnustamastanne totuudesta, on meille todellinen murheen päivä.»
Sutšarita ei vastannut mitään, mutta tuo epäsointu häiritsi sitä tyyntä rauhaa, joka oli täyttänyt hänen mielensä.
»Ainoastaan ihmisen omatunto voi sanoa, onko hän edistymässä vai taantumassa», huomautti Pareš Babu. »Usein näemme turhaa vaivaa arvostellessamme asioita ulkokohtaisesti.»
»Tarkoitatteko, ettette ollenkaan pelkää tulevaisuutta», kysyi Haran, »— ja ettei teillä ole mitään syytä katua menneisyyttä?»
»Kuulkaahan, Panu Babu», vastasi Pareš Babu, »minä en suo milloinkaan mielessäni sijaa kuvitellulle pelolle, ja jos on tapahtunut jotakin sellaista, mikä aiheuttaa katumusta, tulen sen tietämään, kun katumus tulee».
»Onko sekin vain kuvittelua, että tyttärenne Lolita matkusti laivalla
Binoi Babun seurassa?» jatkoi Haran.
Sutšarita punastui, ja Pareš Babu vastasi: »Te näytätte olevan jonkinlaisen kiihtymyksen vallassa, Panu Babu, ja minä en menettelisi oikein, jos kehoittaisin teitä keskustelemaan asioista sellaisessa mielentilassa.»
Haran pudisti päätänsä. »Minä en milloinkaan keskustele asioista kiihtyneesti. Minä tiedän aina vastata lausumistani, joten teidän ei tarvitse olla senvuoksi huolissanne. Sanani eivät olleet lausutut henkilökohtaisesti. Minä puhuin Brahma Samadžin nimessä, koska olisin menetellyt väärin vaietessani. Ellette olisi ollut sokea, olisi jo se ainoa tosiasia, että Lolita matkusti yksin Binoi Babun seurassa, teille osoittanut, kuinka perhekuntanne alkaa ajautua irralleen entisestä turvallisesta ankkuripaikastansa. Se ei ainoastaan tuota teille itsellenne katumuksen aihetta, vaan saa vielä koko Samadžin huonoon huutoon.»
»Jos haluatte moittia, niin tuollainen ulkokohtainen näkökanta on riittävä; mutta jos tahdotte arvostella, niin teidän on paremmin asiaan syvennyttävä. Jokin sattunut tapahtuma ei sinänsä todista henkilön syyllisyyttä.»
»Mutta eihän se, mitä tapahtuu, tapahdu itsestään», virkkoi Haran. »Jotakin on mennyt kieroon niissä henkilöissä, jotka voivat siten menetellä. Te olette tuoneet perheen piiriin sivullisia, jotka yrittävät sitä harhauttaa perinnäisiltä laduiltansa. Ettekö itse näe, kuinka kauas he jo ovat teidät harhaan johdattaneet?»
»Minä pelkään, Panu Babu, ettemme voi toisiamme ymmärtää näissä asioissa.» Pareš Babun äänessä oli harmistunut vivahdus.
»Te voitte kieltäytyä ymmärtämästä, mutta minä vaadin Sutšaritaa todistajaksi. Sanokoon hän, onko Lolitan ja Binoin suhde pelkkä ulkokohtainen asia. Eikö se ole tunkeutunut syvälle heidän elämäänsä? — Ei, Sutšarita, teidän ei pidä poistua; teidän tulee sitä ennen vastata minulle. Asia on vakava.»
»Olkoonpa kuinka vakava tahansa, se ei kuulu teille!» vastasi Sutšarita jäykästi.
»Jos olisi ollut niin laita», sanoi Haran, »niin minä en olisi huolinut asiaa ajatella, vielä vähemmän olisin välttämättä tahtonut siitä puhua. Te voitte olla Samadžista välittämättä, mutta niin kauan kuin olette jäseniä, Samadž välttämättä teitä arvostelee.»
Yht’äkkiä syöksyi jostakin esiin Lolita, kuin vihuri, ja sanoi: »Jos Brahma Samadž on asettanut teidät tuomariksi, on parasta, että eroamme siitä kaikki kerrassaan!»
»Minua ilahduttaa, että olette läsnä, Lolita», virkkoi Haran nousten seisomaan. »On oikeus ja kohtuus, että teihin kohdistuvaa syytöstä käsitellään teidän läsnäollessanne.»
Nyt Sutšarita tosiaankin suuttui. Hänen silmänsä iskivät tulta hänen huudahtaessaan: »Tuomitkaa omassa talossanne, jos niin haluatte, Haran Babu. Me emme myönnä teille sitä oikeutta, jonka julkeasti anastatte: solvata ihmisiä heidän omassa kodissaan. — Tule, Lolita. Lähdetään pois.»
Mutta Lolita ei hievahtanutkaan. »Ei sisko», sanoi hän. »Minä en huoli juosta pakoon. Olen valmis kuulemaan kaikki, mitä Panu Babulla on sanottavaa. No, hyvä herra, mitä aioittekaan sanoa?»
Haran ei tietänyt, miten puhetta jatkaa, mutta Pareš Babu ennätti sanomaan: »Lolita, rakkaani, Sutšarita lähtee tänään pois luotamme. Me emme saa riidellä tänä aamuna. — Panu Babu, olivatpa vikamme millaiset tahansa, tänä hetkenä teidän tulee suoda meille anteeksi.»
Haran painui juhlallisen äänettömäksi, mutta mitä selvemmin Sutšarita osoitti, ettei tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan, sitä itsepintaisemmin pyrki Haran valtaamaan häntä omaksensa. Hän ei ollut vieläkään luopunut toiveistansa, ja senvuoksi sai Sutšarita ja hänen oikeaoppisen tätinsä suunniteltu lähtö hänet ihan epätoivoon, koska hän tiesi, ettei voinut enää käydä hänen luonansa.
Senvuoksi hän olikin tänään teroittanut kaikkein kuolettavimmat aseensa aikoen väkisinkin johtaa asian ratkaisuun juuri tänä aamuna. Hän oli uskonut nuoltensa hyvin osuvan, mutta ei ollut tullut ajatelleeksi, että Sutšarita ja Lolita asettuivat vastarintaan vetäen viinestänsä esiin yhtä teräviä nuolia.
Mutta tämäkään todellisten tapahtumien aiheuttama pettymys ei ollut hänen mieltänsä masentanut. Totuuden — toisin sanoen Haranin — täytyi voittaa; sehän oli hänen vaalilauseensa! Hänen oli tietenkin taisteltava sen hyväksi, ja hän vyötti jälleen kupeensa uusien taistelujen varalle.
Sutšarita oli sillävälin lähtenyt tätinsä luo ja sanoi hänelle: »Sinun ei pidä pahastua, täti, vaikka aterioinkin tänään heidän kaikkien seurassa.»
Siihen Harimohini ei virkkanut mitään. Hän oli otaksunut Sutšaritan kääntyvän täydellisesti oikeaoppiseksi ja oli sitäpaitsi toivonut, että he vihdoinkin voisivat noudattaa omaa mieltänsä nyt, kun Sutšarita oli omaisuutensa nojalla riippumaton. Tämä Sutšaritan äkillinen peräytyminen ei ollut hänelle ollenkaan mieluinen, ja niin hän oli vaiti. Sutšarita arvasi, mitä hänen mielessään liikkui, ja sanoi: »Minä vakuutan sinulle, täti, että se on jumalasi mieleen. Hän, joka on minun sydämeni valtias, on kehoittanut minua aterioimaan tänään heidän kaikkien keralla. Ellen tottele hänen käskyänsä, hän vihastuu, ja minä pelkään hänen vihaansa enemmän kuin teidän vihaanne.»
Harimohini ei kyennyt tuota ollenkaan ymmärtämään. Niin kauan kuin oli täytynyt alistua Baroda-rouvan solvauksiin, Sutšarita oli yhtynyt Harimohinin oikeauskoisuuteen ja ottanut osansa häntä kohdanneista nöyryytyksistä. Mutta mistä johtuikaan, ettei Sutšarita riemusta hypähdellyt nyt, kun heidän vapautumisensa päivä oli koittanut?
Selvää oli, ettei Harimohini kyennyt mittaamaan sisarentyttärensä mielen syvyyksiä — ne olivat kenties kerrassaan hänen käsityspiirinsä ulkopuolella.
Vaikka hän ei Sutšaritaa suoraan kieltänyt, hän oli kuitenkin harmistunut. »Mistä onkaan tyttö saanut tuon loukkaavan taipumuksen epäpuhtaaseen ravintoon?» jupisi hän itsekseen. »Onhan hänkin syntynyt bramaanin talossa!»
Hetkisen vaiti oltuaan hän sitten lausui ääneen: »Kuulehan, mitä sanon, kultaseni. Aterioi heidän kanssaan jos haluat, mutta älä sentään juo sen vedenkantajan tuomaa vettä!»
»Miksi en joisi, täti!» huudahti Sutšarita. »Onhan hän sama Ramdin, joka lypsää lehmäänsä sinua varten ja tuo sinulle maitoa joka aamu?»
Harimohini levitti hämmästyneenä silmiänsä ja sanoi: »Sinä saat minut ihan ihmeisiini, rakkaani! Vertaat toisiinsa vettä ja maitoa, — ikäänkuin samat säännöt koskisivat kumpaakin!»
»Olkoon niin, täti», virkkoi Sutšarita nauraen. »Minä en nauti tänään Ramdinin tuomaa vettä. Mutta minä varoitan sinua: älä kiellä Satišia, ellet tahdo nähdä hänen tekevän ihan vastoin kieltoasi.»
»Satišin laita on ihan toisin», huomautti Harimohini. — Olihan väkevämmän sukupuolen etuoikeutena rikkoa kaikki säännöt ja väistää kaikkea oikeaoppisuudenkin harjoittamaa kurinpitoa.
SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU.
Haran oli ollut sotapolulla.
Oli kulunut suunnilleen kaksi viikkoa siitä, kun Lolita ja Binoi olivat matkustaneet höyrylaivalla Kalkuttaan. Muutamat henkilöt olivat asiasta kuulleet, ja useammat tulivat tietenkin ajan kuluessa tiedosta osallisiksi, mutta viimeksikuluneina parina päivänä uutinen oli levinnyt kuin kulovalkea.
Haran oli selittänyt monille, kuinka tärkeätä oli ehkäistä sellaiset yksityisissä ilmenevät kehnon käyttäytymisen oireet, koska ne uhkasivat brahmojen perhe-elämän ydintä. Se ei ollutkaan mikään vaikea tehtävä, sillä helppoa on auliisti totella totuuden ja velvollisuuden ääntä, kun se kehoittaa meitä tuomitsemaan ja rankaisemaan toisten rikkomuksia. Useimmat Samadžin jäsenet yhtyivät innoin suorittamaan tuota kiusallista velvollisuutta, minkään väärän vaatimattomuuden heitä siitä pidättämättä. Suostuivatpa nämä lahkokunnan pylväät vielä kulkemaan talosta taloon julistaen sitä vaaraa, johon Brahma Samadž joutuisi, jos sellaisia asioita suvaittaisiin.
Lisäksi alkoi vielä liikkua monin muodoin kehitelty ja kaunisteltu uutinen, jonka mukaan Sutšarita oli kääntynyt oikeauskoiseksi, vieläpä asettunut asumaan hindulaisen tätinsä taloon, missä vietti aikojansa palvoen jumalankuvia, suorittaen uhritoimituksia ja kaikenlaista taikauskoista itsensäkiduttamista.
Sutšaritan lähdettyä omaan kotiinsa Lolitan mielessä oli tapahtunut ankara taistelu. Joka ilta, makuulle mennessään, hän vannoi kieltäytyvänsä milloinkaan tunnustamasta tappiotansa, ja joka aamu, herätessään, hän toisteli päätöstään. Oli näet jo laita niin, että Binoihin kohdistuva ajatus oli kerrassaan vallannut hänen mielensä. Jos Binoin ääni kuului alakerrassa, niin Lolitan sydän alkoi tykyttää kiivaammin. Jos Binoi ei sattunut käymään talossa parin päivän aikana, niin Lolita kärsi loukatun ylpeyden tuskia. Silloin Lolita sai jonkin verukkeen nojalla Satišin lähtemään ystävänsä asumukseen, ja Satišin palattua hän yritti houkutella häntä ilmaisemaan Binoin jokaisen sanan ja teon.
Mitä hillittömämmäksi Lolitan tunne muuttui, sitä ankarammin hän alkoi pelätä uhkaavaa häviötä, jopa siinä määrin, että oli toisinaan suutuksissa isälleen, joka ei ollut lopettanut heidän tutunomaista seurusteluansa Binoin ja Goran kanssa.
Hän oli kuitenkin päättänyt järkähtämättä taistella loppuun asti, mieluummin kuollen kuin tunnustaen joutuneensa tappiolle. Hän alkoi keksiä mitä erilaisimpia keinoja saadakseen aikansa kulumaan. Ajattelipa hän kerrassaan kykenevänsä kilpailemaan jonkun kuuluisan eurooppalaisen naisen kanssa, josta oli lukenut, antautumalla toimimaan hyväntekeväisyyden palveluksessa.
Eräänä päivänä hän lähti Pareš Babun luo ja sanoi: »Isä, enkö voisi ottaa suorittaakseni opetustyötä jossakin tyttökoulussa?»
Pareš Babu katseli tyttärensä kasvoja ja näki, että hänen silmänsä rukoilivat pelastusta siitä hädästä, jota hänen sydämensä kärsi. Pareš Babu virkkoi tyynnytellen: »Miksipä et, kultaseni? Mutta tiedätkö jonkin sopivan tyttökoulun?»
Siihen aikaan ei ollut olemassa montakaan sellaista koulua, joka saattoi tulla kysymykseen, sillä jos olikin pari alkeisoppilaitosta tyttöjä varten, korkeampien säätyluokkien naiset eivät olleet antautuneet opetustyöhön.
»Eikö niitä siis ole?» kysyi Lolita, äänessä epätoivoinen vivahdus.
»Ei minun tietääkseni», täytyi Pareš Babun tunnustaa.
»Emmekö voi perustaa sellaista, isä?» jatkoi Lolita.
»Pelkäänpä, että se vaatisi sangen paljon rahoja», vastasi Pareš Babu, »ja sitäpaitsi paljon apulaisia».
Lolita oli aina otaksunut, että vaikein asia oli hyvien töiden suorittamiseen kohdistuvan halun rohkaiseminen — hän ei ollut koskaan ennen tietänyt, millaisia vastuksia sellaisen halun täyttäminen saattoi kohdata. Oltuaan hetken ääneti Lolita nousi ja lähti huoneesta jättäen Pareš Babun miettimään, mikä saattoi olla hänen rakkaan tyttärensä sydämenkivun aiheena.
Yht'äkkiä Pareš Babun mieleen johtui Haranin taanoin esittämä Binoihin kohdistuva salavihjaus, ja hän kysyi itseltään huoaten:
»Olenko siis tosiaankin menetellyt harkitsemattomasti?» Jos olisivat olleet kysymyksessä toiset tytöt, ei asia olisi merkinnyt niin paljoa, mutta Lolitalle elämä oli erittäin tosi. Hän ei voinut tehdä mitään puolinaisesti, ja hänen ilonsa ja murheensa eivät olleet koskaan puolittain todellisia, puolittain kuviteltuja.
Saman päivän iltapuolella Lolita lähti Sutšaritan luo. Uusi koti oli vain niukasti kalustettu. Suurimman huoneen lattiaa peitti kotitekoinen matto, jonka toiselle laidalle oli levitetty hänen ja toiselle laidalle Harimohinin makuusija. Kun näet täti ei käyttänyt vuodetta, niin Sutšarita noudatti hänen esimerkkiänsä ja levitti makuusijansa saman huoneen lattialle. Seinällä riippui Pareš Babun kuva, ja viereisessä pienessä huoneessa oli Satišin vuode. Kirjoja, vihkoja, mustepulloja ja kyniä oli kirjavana sekamelskana seinän vieressä seisovalla pöydällä. Satiš itse oli lähtenyt kouluun. Talossa vallitsi äänettömyys.
Harimohini valmistautui paneutumaan levolle aterian jälkeen, ja Sutšarita istui hajahiuksin makuusijallansa, sylissään pielus, jolla lepäävää kirjaa hän oli syventynyt innokkaasti lukemaan. Hänen edessään permannolla oli joukko muita kirjoja. Huomatessaan äkkiä Lolitan astuvan huoneeseen Sutšarita sulki kirjan joutuen hieman hämilleen, mutta samassa hän jo häpesi omaa häpeämistänsä ja avasi jälleen kirjan siitä kohdasta, jota oli lukenut. Nidokset olivat Goran teoksia.
Harimohini nousi istumaan ja huudahti: »Tulehan, tulehan, maammoseni! Tiedänhän minä, kuinka Sutšaritan sydäntä kirvelee ikävä, kun hän ei näe sinua. Ollessaan alakuloinen hän aina lukee noita kirjoja. Minä tässä maatessani vastikään ajattelin, kuinka somaa olisi, jos joku teistä pistäytyisi meitä katsomassa, ja siinäpä sinä jo oletkin! Sinä elät kauan, kultaseni!»
Lolita kävi siekailematta asiaan, joka oli ylinnä hänen mielessään. Hän sanoi istuutuessaan: »Kuulehan, Sutši-sisko, mitäpä olisi, jos perustaisimme koulun naapuristomme tyttöjä varten?»
»Mitä ihmettä!» huudahti Harimohini kauhistuneena. »Mitä te koululla?»
»Kuinka voisimmekaan koulun perustaa, rakkaani?» kysyi Sutšarita. »Kuka meitä auttaa? Oletko puhunut siitä isälle?»
»Me molemmat osaamme varmasti opettaa», selitti Lolita, »ja Labonja kenties lyöttäytyy mukaan».
»Ei ole kysymyksessä ainoastaan opettaminen», huomautti Sutšarita. »Tarvitaan sääntöjä ja ohjeita koulun johtamiseksi, on hankittava sopiva rakennus, saatava oppilaita ja kerättävä varoja. Mitä voivatkaan meidänlaisemme tytöt tehdä sellaisissa asioissa?»
»Älä puhu niin, didi!» huudahti Lolita. »Tuleeko meidän näännyttää sydämemme kotimme neljän seinän sisäpuolella vain sen vuoksi, että olemme syntyneet tytöiksi? Emmekö voi milloinkaan olla hyödyksi tässä maailmassa?»
Noihin sanoihin sisältyvä tuska löysi vastakaikua Sutšaritan sydämestä.
Hän alkoi vakavasti asiaa harkita.
»Naapuristossamme on tyttöjä yllin kyllin», jatkoi Lolita. »Heidän vanhempansa olisivat hyvinkin iloiset, jos tarjoutuisimme vapaaehtoisesti heitä opettamaan. Mitä taas rakennukseen tulee, voimme varmaan löytää sijaa niille muutamille, jotka todennäköisesti aluksi ilmoittautuvat, tästä sinun talostasi. Rahakysymys ei niinmuodoin tuota mitään suuria vaikeuksia.»
Harimohini tuli kerrassaan levottomaksi ajatellessaan, että naapuriston vieraita tyttöjä tulisi taloon opetettaviksi. Hänen kaikki pyrkimyksensä keskittyivät siihen, että hän koki järjestää käyttäytymisensä ja suorittaa uskonnolliset toimituksensa pyhien kirjojen määräysten mukaisesti, huolellisesti välttäen kaikkea saastumisen mahdollisuutta. Nyt hänen mielensä kuohahti siinä määrin, että hän esitti eristetyn asemansa loukkaamisen johdosta nimenomaisen vastalauseen.
Sutšarita virkkoi: »Älä huoli olla peloissasi, täti. Jos ollenkaan saamme oppilaita, voimme varsin hyvin pitää koulua alakerrassa. Me emme salli heidän tulla sinua häiritsemään. Kunhan vain saamme oppilaita, Lolita, olen valmis käymään kerallasi asiaan.»
»Eihän missään tapauksessa haittaa, vaikka yritämme», virkkoi Lolita.
Harimohini yhä lempeästi napisi sanoen: »Minkätähden tahdotte aina menetellä kristittyjen tavalla, pienet maammoseni? Minä en ole milloinkaan kuullut jalosukuisen hindulaisnaisen haluavan opettaa koulussa — en milloinkaan eläessäni!»
Pareš Babun talon katolta oli pidetty yllä säännöllistä keskustelua naapuritalojen katoilla olevien tyttöjen kanssa. Tuttavallisuuden kehittymistä ehkäisi kuitenkin eräs seikka, nimittäin se, että toiset arkailematta ilmaisivat ihmetystänsä ja suoraan tiedustelivatkin, minkätähden Pareš Babun perhekuntaan kuuluvat tyttäret eivät olleet vielä naimisissa, vaikka olivat ehtineet kasvaa aivan suuriksi. Tuo seikka oli saanut Lolitan kerrassaan karttamaan näitä kattokeskusteluja.
Labonja puolestaan otti mitä innokkaimmin osaa sellaisiin kokouksiin, sillä naapuriperheiden historia herätti hänessä rajatonta uteliaisuutta. Kun hän iltapuolella suori hiuksiansa kattotasanteella, oli hänen kutsuissaan paljon vieraita, ja kaikenlaiset uutiset vaihtuivat naapurien kesken ilmojen tietä.
Lolita jätti niinmuodoin Labonjan asiaksi kerätä oppilaita suunniteltuun kouluun, ja kun asian esitys sitten tapahtui kattomaailmassa, ilmaisivat useat tytöt suurta innostusta. Sillävälin Lolita alkoi järjestää kuntoon Sutšaritan talon alakerrassa olevaa huonetta sitä lakaisten ja hangaten ja koristaen niin hartaasti kuin suinkin osasi.
Mutta kouluhuone jäi tyhjäksi. Naapuriperheiden haltijat olivat kovin kiukuissaan, koska otaksuivat heidän tyttäriään houkuteltavan brahmojen taloon sen verukkeen nojalla, että heille jotakin opetettiin. Pitivätpä he vielä velvollisuutenaan kieltää tyttäriään millään tavoin seurustelemasta Pareš Babun tyttöjen kanssa, joten heiltä riistettiin iltaiset huvihetket kattotasanteella ja sitäpaitsi kerrottiin heidän brahmoystävistään paljon sellaista, mitä ei sopinut nimittää kiittämiseksi. Kun siis Labonja rukka nyt kapusi illalla katolle, kampa kädessään, hän näki läheisillä katoilla iäkkäämpiä naapureita, mutta nuoremmista ei jälkeäkään, ja saamatta jäivät ne ystävälliset tervehdyksetkin, joihin hän oli jo tottunut.
Mutta Lolita ei siitä vääjännyt. »Onhan koko joukko brahmotyttöjä, jotka eivät voi käydä Bethunen koulua. Me teemme heille palveluksen, jos pidämme huolta heidän kouluttamisesta.» Niin hän alkoi etsiä sellaisia oppilaita, pyysipä vielä Sudhiria avukseen.
Pareš Babun tytärten kyvyistä kertova maine oli levinnyt laajalle, ja se, mitä kerrottiin, liioitteli melkoisesti todellisuutta. Monetkin vanhemmat olivat niinmuodoin kovin iloissaan, kun kuulivat tyttöjen suostuvan opettamaan vaatimatta mitään maksua.
Muutaman päivän kuluttua Lolitan koulu oli aloittanut toimintansa. Koulussa oli suunnilleen puoli tusinaa oppilaita, ja Lolita keskusteli Pareš Babun kanssa kaikista koulua koskevista säännöistä ja järjestelyistä niin uutterasti, ettei hänellä ollut hetkeäkään aikaa omille ajatuksilleen. Labonjan kanssa hän kiisteli kiivaasti siitä, millaisia palkintoja oli jaettava tutkinnossa lukuvuoden päättyessä ja kuka oli toimiva tutkijana.
Vaikka Labonjan ja Haranin kesken ei ollutkaan vallitsemassa mikään erikoisen lämmin suhde, Labonjaa kuitenkin lumosi Haranin suuren oppineisuuden maine, ja hän uskoi varmaan, että koulun kunnia melkoisesti lisääntyisi, jos Haran ottaisi osaa sen työhön. Mutta Lolita, ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Hän ei sietänyt ajatusta, että Haran olisi jotenkin mukana tässä heidän yrityksessään.
Ei kestänyt kumminkaan kauan, kun oppilaiden luku jo alkoi vähentyä, kunnes eräänä päivänä luokka oli aivan tyhjä.
Lolita istui hiljaisessa kouluhuoneessaan ja säpsähti kuullessaan askelia, koska toivoi sittenkin jonkun oppilaan ilmaantuvan. Mutta ketään ei tullut. Kun kello oli kaksi, hän oli varma siitä, että oli jotakin erikoista tapahtunut, ja lähti erään lähellä asuvan tytön luo. Hänen oppilaansa oli itkuun parahtamassa. »Äiti ei päästä minua kouluun», huudahti hän. »Siitä on talossa sellainen häiriö», selitti äiti itse lähemmin määrittelemättä, mikä häiriö oli kysymyksessä. Lolita oli herkkätunteinen tyttö, hän ei huolinut milloinkaan ahdistella henkilöä, jossa huomasi haluttomuutta, eikä edes kysellyt syytä. Niinpä hän nytkin virkkoi vain: »Ellei se sovi, niin miksi olisimme siitä huolissamme?»
Seuraavassa talossa hän sai kuulla toisen syyn. »Sutšarita on kääntynyt oikeauskoiseksi», sanottiin. »Hän noudattaa kastin sääntöjä ja palvoo talossa olevia jumalankuvia.»
»Jos se on vikana, niin voimme pitää koulua omassa talossamme», ehdotti
Lolita.
Mutta kun tuokaan ei tuntunut asiaa korjaavan, Lolita huomasi selvästi, että asian pohjalla piili jotakin muuta. Niinpä hän ei huolinutkaan jatkaa kiertoretkeänsä, vaan lähti kotiin, lähetti kutsumaan Sudhiria ja kysyi häneltä: »Kuulehan, Sudhir, mitä on oikeastaan tapahtunut?»
»Panu Babu on sotakannalla teidän kouluunne nähden,» vastasi Sudhir.
»Minkätähden?» kysyi Lolita. »Senkö vuoksi, että siskon talossa palvotaan jumalankuvia, vai mistä syystä?»
»Ei ainoastaan siitä syystä», aloitti Sudhir, mutta ei jatkanutkaan.
»Mikä muu siis voikaan olla syynä?» kysyi Lolita kärsimättömästi.
»Miksi et sitä sano?»
»Se on pitkä juttu!» kartteli Sudhir.
»Koskeeko se minun vikojani?»
Kun Sudhir ei vastannut mitään, niin Lolita sävähti kiukusta punaiseksi ja huudahti: »Minä ymmärrän, se on rangaistus minun matkustuksestani! Samadžimme keskuudessa ei niinmuodoin ole minkäänlaista keinoa korjata ajattelemattomuuttansa — niinkö on laita? Enkö siis minä saa suorittaa minkäänlaista hyvää työtä omassa seurakunnassamme? Sellaistako menettelyä te noudatatte yrittäessänne moraalisesti kohottaa minua ja Samadžia.»
Sudhir koki lieventää syytöstä sanomalla: »Ei ole nimenomaan siitä kysymys. He pelkäävät vain, että Binoi Babu ja hänen ystävänsä voivat vähitellen päästä ottamaan osaa koulutyöhön.»
Tuo suututti Lolitaa sitäkin enemmän. »Pelkäävät!» huudahti hän. »Sehän olisi meille oiva onni! Luulevatko he voivansa toimittaa meille puolittainkaan yhtä päteviä apulaisia?»
»Totta kyllä», soperteli Sudhir, jota Lolitan suuttumus hämmensi.
»Mutta Binoi Babu ei ole —»
»Hän ei ole brahmo, minä tiedän sen», keskeytti Lolita. »Hän on siis tabu Brahma Samadžille! Enpä totisesti käsitä mitä ylpeiltävää on sellaisessa seurakunnassa!»
Sutšarita oli sillävälin äkkiä arvannut oppilaiden poisjäämisen todellisen syyn. Hän oli poistunut luokkahuoneesta sanaakaan virkkamatta ja oli lähtenyt yläkertaan valmistamaan Satišia tulossaolevaan tutkintoon.
Sieltä Lolita hänet löysi palatessaan Sudhirin luota. Lolita kysyi:
»Oletko kuullut, mitä on tapahtunut?»
»En ole mitään kuullut, mutta olen kumminkin asian arvannut», vastasi
Sutšarita.
»Ja täytyykö meidän sietää kaikki tämä ihan rauhallisina?» kysyi Lolita.
Sutšarita tarttui Lolitan käteen ja virkkoi: »Kärsikäämme tyynesti mitä osaksemme tulee, sillä kärsimyksessä ei ole mitään häpeällistä. Etkö ole huomannut, kuinka tyynesti isä kärsii kaikki?»
»Mutta kuulehan, Sutši-sisko», virkkoi Lolita. »Minä olen usein ajatellut, että ihminen, joka suostuu kärsimään esittämättä minkäänlaista vastalausetta siten tunnustaa pahan paremmuuden. Pahaan suhtautuu oikealla tavalla se, joka taistelee sitä vastaan.»
»Miten ajattelet siis taistella, kultaseni?» kysyi Sutšarita.
»En ole vielä ajatellut sitä asiaa», vastasi Lolita. »En edes tiedä, mitä kykenen tekemään — mutta epäilemättä on jotakin tehtävä. Ne, jotka voivat kavalasti ahdistaa meitä, turvattomia tyttöjä, eivät ole pelkureita parempia, luulottelivatpa itseänsä kuinka melkoisiksi tahansa. Mutta minä vakuutan sinulle, etten aio joutua häviölle heitä vastaan taistellessani, — en milloinkaan! Minä en välitä mitään siitä, millaisiin vaikeuksiin siinä taistelussa voimme joutua!» Hän polki jalkaa puhuessaan.
Sutšarita ei vastannut mitään, silitti vain lempeästi Lolitan kättä ja virkkoi vaiti oltuaan: »Lolita, kultaseni, kuunnellaan ensin, mitä isä asiasta ajattelee.»
»Minä olen juuri menossa hänen luoksensa», sanoi Lolita nousten.
Lähestyessään kotinsa porttia Lolita huomasi Binoin tulevan talosta, silmät alasluotuina. Nähdessään Lolitan hän pysähtyi hetkiseksi, ikäänkuin olisi epäröinyt, puhuako hänelle vai ei; sitten hän valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon, kumarsi kevyesti ja poistui katsettaan kohottamatta.
Lolitasta tuntui, kuin hänen sydäntänsä olisivat lävistelleet hehkuvat nuolet, hän meni nopeasti sisään ja suoraan äitinsä huoneeseen. Siellä istui Baroda-rouva pöydän ääressä ilmeisesti yrittäen kiinnittää huomiota edessään lepäävään tilikirjaan.
Baroda säpsähti katsahdettuaan Lolitan kasvoihin, ja hänen silmänsä suuntautuivat jälleen tileihin, joita hän tutki niin innokkaasti, että tuntui siltä, kuin perheen asema olisi riippunut yksinomaan niiden asianmukaisesta järjestyksestä.
Lolita siirsi tuolin pöydän luo ja istuutui, mutta hänen äitinsä ei vieläkään kohottanut katsettaan. Vihdoin Lolita virkkoi: »Äiti!»
»Odotahan hetkinen, lapseni», lausui Baroda valittavin äänin, »näethän, että minä —» Hän kumartui entistä syvempään sarakkeittansa yli.
»Minä en aio sinua kauan häiritä», sanoi Lolita. »Haluan vain tietää erään asian. Kävikö täällä Binoi Babu?»
Baroda ei kohottanut katsettaan tileistänsä vastatessaan myöntävästi.
»Mitä sanoit hänelle?»
»Oh, se on pitkä juttu.»
»Minä tahdon vain tietää, puhuitteko te minusta vai ettekö», jatkoi
Lolita.
Baroda, joka ei nähnyt minkäänlaista pelastumisen mahdollisuutta, laski kynän kädestään ja virkkoi: »Puhuimme, lapseni, puhuimme! Olenhan huomannut asioiden kehittyvän liian pitkälle — niistä puhutaan Samadžin keskuudessa ihan yleisesti, joten minun täytyi häntä varoittaa.»
Lolita sävähti tulipunaiseksi, ja veri tuntui tulvahtavan hänen päähänsä. »Onko isä kieltänyt Binoi Babua enää talossa käymästä?» kysyi hän.
»Luulitko sinä hänen huolivan sellaisista asioista?» kysyi vuorostaan Baroda. »Jos hän olisi niin tehnyt, ei tällaista olisi milloinkaan tapahtunut.»
»Ja onko Panu Babulla kaikesta huolimatta lupa yhä täällä käydä?» jatkoi Lolita.
»Kuulehan tuota! Miksi ei Panu Babu voisi täällä käydä?» huudahti
Baroda.
»Miksi siis ei voisi käydä Binoi Babukin?»
Baroda-rouva veti jälleen tilikirjaansa lähemmäksi ja virkkoi: »Lolita, minä en voi kanssasi kiistellä! Älä huoli minua nyt häiritä, minulla on ylen paljon toimitettavaa.»
Lolitan ollessa poissa kotoa Baroda oli käyttänyt tilaisuutta, oli kutsunut Binoin luoksensa ja ilmaissut hänelle hieman ajatuksiansa. Hän oli otaksunut, ettei Lolita saisi milloinkaan asiasta tietoa, ja nyt hän joutui kovin hämilleen havaitessaan sotajuonensa epäonnistuneen. Hän käsitti, ettei hänen suunnittelemansa rauhallinen ratkaisu ollut enää mahdollinen, — entistä ankarampi häiriö näytti uhkaavan. Mutta hänen koko kiukkunsa kohdistui nyt omaan mieheen, joka hänen mielestään menetteli kerrassaan anteeksiantamattomasti. Olipa nainen tosiaankin pahemmassa kuin pulassa, kun piti elää ja olla sellaisen tuhman turilaan seurassa!
Lolita poistui huoneesta, sydämessä raivoava myrsky. Alakertaan tultuaan hän tapasi Pareš Babun kirjoittamassa kirjeitä omassa huoneessaan. Lolita kysyi häneltä suoraa päätä: »Isä, eikö Binoi Babu ole kyllin arvokas seurustelemaan meidän kanssamme?»
Pareš Babu oivalsi heti tilanteen. Hän oli havainnut Samadžin keskuudessa syntyneen hänen perheeseensä kohdistuvan kuohunnan ja oli vakavasti asiaa miettinyt. Ellei olisi ajatellut Lolitan mahdollisia tunteita, hän ei olisi välittänyt vähääkään siitä, mitä sivulliset sanoivat. Mutta jos Lolitan sydämessä oli versonut Binoihin kohdistuva rakkaus, niin mikä olikaan silloin hänen velvollisuutensa heitä kohtaan? Tuota hän kyseli itseltään kerran toisensa jälkeen.
Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin hänen perheensä keskuudessa oli sattunut vaikeuksia siitä saakka, kun hän oli avoimesti luopunut oikeauskoisuudesta liittyäkseen brahmalaisuuteen. Kun siis toisaalta kaikenlainen pelko ja epäilys pyrki häntä ahdistamaan, niin toisaalta hänen herkistynyt omatuntonsa varoitti häntä: samoinkuin hän alkuperäisestä uskonnostaan luopuessaan oli pitänyt silmällä yksin Jumalaa, samoin oli hänen tämänkin tukaluuden aikana kohotettava totuus kaikkia yhteiskunnallisia tai varovaisia harkintoja korkeammalle ja siten vaikeuksista suoriuduttava.
Pareš Babu siis vastasi Lolitan kysymykseen näin: »Minä pidän Binoita erittäin hyvänä miehenä. Hänen luonteensa on oivallinen, ja hän on yhtä sivistynyt kuin älykäskin.»
»Gour Babun äiti on käynyt kaksi kertaa meidän luonamme muutamien viimeksikuluneiden päivien aikana», virkkoi Lolita oltuaan hetkisen vaiti. »Minä ajattelin lähteä Sutši siskon kanssa vastavierailulle.»
Pareš Babu ei voinut vastata heti, sillä hän tiesi, että sellaisena aikana, kun heidän jokaista liikahdustansakin julkisesti arvosteltiin, vierailu vain lisäisi yleistä häpeänhälinää. Mutta koska hän ei voinut havaita asiassa mitään väärää, hän ei myöskään voinut sitä kieltää, vaan virkkoi: »Hyvä, menkää te molemmat. Minäkin olisin lähtenyt mukaan, ellei olisi ylen paljon tekemistä.»
KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU.
Binoi ei ollut voinut aavistaakaan, että hänen tuttavallinen ja ystävällinen seurustelunsa Pareš Babun luona aiheuttaisi heidän yhteiskuntapiirissään sellaisen purkautuman. Alkuaikoina hän oli tuntenut eräänlaista arkuutta, ja kun ei tietänyt, mihin rajoihin saakka hänellä oli oikeus mennä, hän oli menetellyt aina varovaisesti. Mutta myöhemmin, pelokkuuden häipyessä, hän ei ollut tullut milloinkaan ajatelleeksi, että oli olemassa vähintäkään vaaraa, joten hän nyt kuultuaan käytöksensä herättäneen Lolitaa koskevaa häpeänhälinää Brahma Samadžin keskuudessa, oli kuin ukkoseniskemä. Hän oli huolissaan varsinkin sen vuoksi, että tiesi Lolitaan kohdistuvan tunteensa olevan paljoa enemmän kuin tavallista ystävyyttä, ja yhteiskunnan ollessa nykyisellä kannallaan hän piti rikoksena vaalia sellaisia tunteita niin suurten eroavaisuuksien vallitessa. Hän oli usein ajatellut, että hänen oli ylen vaikea määritellä asemaansa tuon perheen tuttavallisena vieraana. Eräässä suhteessa hän oli tuntenut olevansa petokseksi ja oli ajatellut, että jos hän ilmaisi todelliset tunteensa heille kaikille, niin asia olisi omansa saattamaan häpeään.
Tunteittensa ollessa tuossa tilassa hän oli eräänä päivänä saanut Bordašundarilta (Baroda-rouvalta) viestin, jossa kehoitettiin käymään puolenpäivän aikaan nimenomaisesti hänen luonansa. Hänen saapuessaan Bordašundari kysyi häneltä: »Tehän olette hindu, Binoi Babu, eikö totta.» Ja kun Binoi oli vastannut myöntävästi, hän oli kysynyt edelleen: »Te ette varmaankaan halua luopua hindulaisesta yhteiskunnasta, ettehän?» Siihen hän oli vastannut kieltäen, ja Bordašundan oli sanonut: »Minkätähden siis —?» Tuohon keskeneräiseen kysymykseen Binoi ei kyennyt mitään vastaamaan, vaan istui siinä poiskäännetyin kasvoin, ikäänkuin hänen syyllisyytensä olisi vihdoinkin tullut ilmi. Sellainen asia, jonka hän oli tahtonut salata auringolta ja kuulta ja tähdiltäkin, oli siis kaikkien tiedossa! Hän kykeni vain miettimään itsekseen: »Mitä ajattelee siitä Pareš Babu, mitä ajattelee siitä Lolita, ja mitä ajattelee minusta Sutšarita?» Jonkun enkelin erehdyksen vuoksi hän oli saanut sijan tässä taivaassa vähäksi ajaksi — ja nyt, aivan pian tulonsa jälkeen, hän oli joutuva karkoitetuksi ainiaaksi, ja häpeä oli painava hänen päätänsä.
Kun hän sitten Pareš Babun talosta lähtiessään oli nähnyt Lolitan, hän oli tuokion ajan ajatellut tuhota täydellisesti aikaisemman ystävyytensä jäljetkin tunnustamalla Lolitalle ankaran syyllisyytensä, mutta ei tietänyt, miten olisi menetellyt, ja kumarsi vain kevyesti ollenkaan katsomatta häneen päin.
Ei ollut pitkä aika siitä, kun Binoi oli ollut sivullinen Pareš Babun perheessä, ja nyt hän seisoi siinä jälleen — sivullisena ja vieraana. Mutta millainen olikaan ero? Minkätähden hän tunsikaan nyt sellaista tyhjyyttä? Aikaisemmin hänen elämästään ei ollut tuntunut puuttuvan mitään — hänellä oli ollut Gora ja Anandamoji. Mutta nyt hän oli kuin kala kuivalla maalla, ja kääntyipä minne tahansa, mistään ei löytynyt tukea eikä turvaa. Kuhisevan kaupungin valtakadun vilinässä hän näki joka puolella tuhon kalpean ja varjomaisen kuvan uhkaavan omaa elämäänsä. Hän oli itsekin ihmeissään havaitessaan tuon avaran ja hedelmättömän tyhjyyden ja kysyi sydämettömältä ja sanattomalta taivaalta kerran toisensa jälkeen, miksi tuo oli tapahtunut ja milloin ja kuinka se oli käynyt mahdolliseksi.
Yht'äkkiä hän kuuli jonkun huutavan: »Binoi Babu! Binoi Babu!» Kääntyessään hän näki Satišin juoksevan jäljessään. Binoi sieppasi hänet syliinsä ja huudahti: »Mitä, veikkoseni! Mikä on kysymyksessä, ystäväni?» Mutta hänen äänessään oli kyynelten värähtelyä, sillä hän ei koskaan ennen tajunnut, kuinka hellät siteet liittivät häntä tähän Pareš Babun perhekuntaan kuuluvaan poikaan.
»Ettekö tule meille?» kysyi Satiš. »Huomenna tulevat päivälliselle
Labonja ja Lolita, ja täti lähetti minut kutsumaan teitäkin.»
Binoi ymmärsi tuosta, ettei täti ollut vielä kuullut uutista, ja sanoi: »Kuulehan, Satiš, kerro tädille kunnioittavat terveiseni, mutta sano, etten minä voi tulla.»
Satiš tarttui Binoin käteen ja pyysi hartaasti: »Minkätähden ette voi tulla? Teidän pitää tulla; me emme päästä teitä, ennenkuin lupaatte.»
Satišin pyyntö johtui erikoisista syistä. Hän oli koulussa saanut kirjoitettavakseen aineen »Ole hyvä eläimille!» ja oli saanut arvosanakseen »kahdeksan plus», joten tahtoi välttämättä näyttää sen Binoille. Hän tiesi ystävänsä erittäin viisaaksi ja oppineeksi henkilöksi ja oli mielessään päätellyt, että sellainen mies varmaan kykenisi antamaan oikean arvon hänen teokselleen. Ja kunhan saisi Binoin tunnustamaan kirjoitelman oivalliseksi, voisi olla kerrassaan välittämättä Lilasta, jos hän tapansa mukaan jättäisi suorittamatta nerokkuudelle kuuluvan veron. Satiš se olikin saanut tädin lähettämään kutsun, koska tahtoi sisarten olevan läsnä, kun Binoi tulisi lausumaan kirjoitelmaa koskevan mielipiteensä.
Kuullessaan, että Binoin oli aivan mahdoton saapua, Satiš kovin masentui. Binoi laski käsivartensa hänen kaulalleen ja sanoi: »Tulehan, Satiš, tule minun luokseni.»
Satiš, jolla oli teos taskussaan, ei voinut kieltäytyä. Kirjallista mainetta himoiten hän lähti Binoin luo, vaikka siten tuhlautui läheisten tutkintojen valmistukseen käytettävää kallista aikaa.
Binoin oli vaikea laskea poikaa lähtemään, hän kuunteli hänen esitystään, vieläpä kiittikin teosta sellaiseen ehdottomaan tapaan, joka tuskin vastasi kritiikille asetettavia terveitä vaatimuksia. Kaiken muun hyvän lisäksi hän lähetti hakemaan basaarista makeisia ja jakoi Satišille tuhlaten virvokkeita.
Sitten hän saatteli pojan lähelle Pareš Babun talon porttia ja virkkoi hänestä erotessaan hieman suotta hämmentyen: »Kas niin, Satiš, minun täytyy nyt lähteä.»
Mutta Satiš tarttui hänen käteensä ja yritti vetää häntä sisään sanoen:
»Ei, ei, teidän pitää tulla sisään.»
Tänään hänen vääjäämättömyytensä ei kuitenkaan auttanut.
Binoi kulki kuin unissaan Anandamojin taloon, mutta kun Anandamojia ei näkynyt, hän meni kattotasanteella olevaan yksinäiseen huoneeseen, jossa Gora oli tavannut nukkua. Kuinka monet onnelliset päivät ja yöt he olivatkaan viettäneet toistensa keralla tuossa huoneessa poikaiän ystävyyden aikana! Kuinka hilpeästi siellä olikaan juteltu, millaisia päätöksiä olikaan tehty, kuinka vakavasti olikaan keskusteltu! Millaisia ystävien kiistoja siellä olikaan sattunut, kuinka suloiseen sovintoon kiistat olivatkaan päättyneet! Binoi tahtoi astua tuohon menneiden päiviensä tyyssijaan ja unohtaa nykyisyyden, mutta äsken solmitut tuttavuudet olivat esteinä tiellä — miten olikaan, ne eivät sallineet hänen astua sisään. Aikaisemmin Binoi ei ollut selvästi huomannut, milloin hänen elämänsä keskus oli siirtynyt paikaltaan ja milloin sen suunta oli muuttunut — ja nyt, kun hän selvästi ymmärsi kaikki, hän oli peloissaan.