Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Rikonen
HAAKSIRIKKO
Kirj.
Rabindranath Tagore
Tekijän luvalla suomentanut
J. Hollo
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.
ENSIMMÄINEN LUKU
Kaikki uskoivat varmasti, että Ramesh tulisi hyvin suoriutumaan lainopillisesta tutkinnostansa. Oppineisuuden jumalatar, yliopistojen kaitsija, oli alinomaa karistellut hänen kiireellensä terälehtiä kultaisesta lootuskukastansa, mitaleja oli tullut kuin sataen ja stipendejä lisäksi.
Rameshin oli määrä tutkintonsa jälkeen lähteä kotiin, mutta hän ei näyttänyt erikoisesti kiirehtivän matkatavaroitansa kasaamaan. Hänen isänsä oli kirjoittanut kehoittaen häntä heti tulemaan. Ramesh oli vastannut lähtevänsä kohta, kun tutkinnon tulos oli ilmoitettu.
Dzhogendra, Annada Babun poika, oli Rameshin opintotoveri ja naapuri. Annada Babu kuului Brahma Samadzhiin, ja hänen tyttärensä Hemnalini oli hiljattain ilmoittautunut yliopistolliseen kypsyystutkintoon. Ramesh vieraili alinomaa heidän luonansa. Hän ilmaantui säännöllisesti teenjuonnin aikaan, mutta tee ei nähtävästi ollut ainoa houkutus, koska hänet nähtiin siellä muinakin aikoina.
Hemnalinin tapana oli kylvyn jälkeen käyskellä katolla ja lukea käyskellessään. Ramesh puolestaan tapasi istua asumuksensa katolla, porrassuojan kupeella, yksinäisiin opintoihin vajonneena. Sellainen paikka on epäilemättä sovelias hiljaisiin lukuihin, mutta oli siinä melkoisia häiritseviäkin seikkoja, kuten helposti saattaa arvata.
Toistaiseksi ei ollut kummaltakaan taholta puhuttu naimisiinmenosta. Annada Babulla oli hieman syytä jättää kysymys koskettelematta: eräs hänen nuoria ystäviänsä oli matkustanut Englantiin valmistuakseen asianajajaksi, ja vanha herra ei pitänyt ollenkaan mahdottomana, että hänestä voisi tulla talon vävypoika.
Eräänä iltapäivänä oli teepöydän ääressä vilkas väittely käynnissä. Nuori Akshai ei ollut erikoisen onnekas tutkintoja suorittaessaan, mutta mitä teen janoon ja muihin viattomiin hyveihin tulee, piti hän hyvin puolensa oppineempien toveriensa rinnalla. Niinpä hänkin ilmaantui sangen usein Hemnalinin teepöydän ääreen. Hän väitti nyt, että miehen äly on kuin miekka, joka teroittamattomanakin on pelkän painonsa nojalla peloittava ase, kun sitävastoin naisen ymmärrys on kynäveitseen verrattava — kuinka teräväksi se luottaneenkin, se ei kykene mihinkään vakavaan tehtävään, ja niin edespäin.
Hemnalini aikoi vaieten sivuuttaa Akshain typerän riidanhaasteen, mutta samassa hänen veljensä Dzhogendrakin esitti naisen älyä halventavia näkökohtia. Tuo ärsytti Rameshia; hän vilkastui ja alkoi kaunopuheisesti ylistää naissukupuolta.
Ramesh oli feministisessä innossaan tyhjentänyt pari ylimääräistä teekupposta, kun palvelija toi kirjeen, jonka osoitteen hän tunsi isänsä käsialaksi. Nopeasti kirjeen sisältöä silmäiltyänsä hän havaitsi, että oli pakko vetäytyä pois tantereelta taistelun ollessa vielä täydessä käynnissä. Hän nousi lähteäkseen. Kaikki kehoittivat häntä jäämään, joten hänen oli selitykseksi ilmoitettava, että isäukko oli äsken saapunut kaupunkiin.
"Pyydä Ramesh Babun isää tulemaan tänne", sanoi Hemnalini
Dzhogendralle, "voimmehan tarjota hänelle kupposen teetä."
"Ei, ei, älkäähän vaivautuko", kiirehti Ramesh kiertelemään, "on parempi, kun kohta lähden häntä tapaamaan."
Akshai oli mielissään. "Vanha herra kenties ei katsoisi voivansa nauttia täällä mitään", huomautti hän viitatakseen siihen, että Annada Babu kuului Brahma Samadzhiin ja Rameshin isä oli oikeauskoinen hindu.
Bradzha Mohan Babu, Rameshin isä, tervehti poikaansa näin sanoen: "Sinä lähdet huomenna aamujunassa kotiin minun kanssani."
Ramesh kynsäisi korvallistansa. "Mitä on tapahtunut, kun asia on niin kiireellinen?" kysyi hän.
"Ei mitään erikoista", virkkoi Bradzha Mohan.
Ramesh silmäili kysyvästi isäänsä ihmetellen, miksi hän niin ollen piti sellaista kiirettä, mutta Bradzha Mohan ei katsonut tarpeelliseksi tyydyttää poikansa uteliaisuutta.
Iltasella, isän lähdettyä tervehtimään kalkuttalaisia ystäviänsä, Ramesh istuutui sepittämään hänelle kirjettä, mutta kun oli saanut kirjoitetuksi tavanomaiset isää kunnioittavat puhuttelusanat "Sinun kalliille lootusjalallesi", ei kynä ottanutkaan totellaksensa, vaikka kirjoittaja itsekseen toisteli, että oli lausumattomin lupauksin Hemnaliniin sidottu ja että olisi väärin yhä vielä isältä salata tätä sanatonta kihlaustansa. Hän sepitti useita eri luonnoksia eri tyyliparsiin, mutta repi ne vihdoin kaikki.
Bradzha Mohan meni illallisen jälkeen kaikessa rauhassa nukkumaan. Ramesh nousi katolle ja harhaili siellä epätoivoisena edestakaisin kuin öinen haamu, katse kiinteästi suunnattuna naapuritaloon. Yhdeksän aikaan näkyi Akshai vihdoin lähtevän, ja kello puoli kymmenen suljettiin katuovi. Kymmenen aikaan sammui Anna da Babun oleskeluhuoneesta valo, ja puoli yksitoista lepäsi koko talo unen helmoissa.
Rameshin oli määrä lähteä Kalkuttasta varhain seuraavana aamuna.
Bradzha Mohan piti huolta siitä, ettei hän pääsisi junasta myöhästymään.
TOINEN LUKU
Kotiin saavuttuansa Ramesh sai kuulla, että hänelle oli morsian jo katsottuna ja hääpäivä määrätty. Nuoruudessaan Bradzha Mohan oli joutunut kovia kokemaan ja oli myöhemmin saavuttamastansa varallisuudesta kiitollisuudenvelassa eräälle Isan-nimiselle asianajajalle, lapsuudenystävällensä. Isan kuoli ennen aikojansa, ja kävi ilmi, että hän oli jättänyt jälkeensä pelkkää velkaa. Hänen leskensä ja heidän ainoa lapsensa — tytär — olivat yht'äkkiä puilla paljailla. Tämä tytär, joka nyt oli naimaiässä, oli Bradzha Mohanin Rameshille valitsema morsian. Eräät nuorukaisen parasta katsovat henkilöt olivat olleet asiaa vastaan, huomauttaen, ettei tyttö ollut kaunis. Sellaisiin kriitillisiin huomautuksiin oli Bradzha Mohanilla yksi ainoa vastaus. "En käsitä, mitä tarkoitatte", sanoi hän. "Kukkaa tai perhosta sopii arvostella kauneutta silmällä pitäen mutta ei inhimillistä olentoa. Jos tytöstä koituu yhtä hyvä vainio kuin äidistä, niin Ramesh voi pitää itseänsä onnellisena."
Ramesh kävi aivan alakuloiseksi kuullessaan juteltavan tulevasta avioliitostansa ja alkoi vaellella ilman päämäärää yrittäen keksiä jotakin pelastuskeinoa. Mutta mikään ei näyttänyt mahdolliselta. Vihdoin hän rohkaisi mielensä ja sanoi isällensä: "Isä, minä en tosiaankaan voi ottaa tuota tyttöä vaimokseni; minua sitoo lupaus toiseen."
Bradzha Mohan: "Mitä sanotkaan! Onko tapahtunut oikea kihlaus?"
Ramesh: "Ei, oikeastaan ei, mutta — —"
Bradzha Mohan: "Oletko puhunut asiasta tytön vanhemmille? Onko se kaikin puolin päätetty?"
Ramesh: "Minä en ole siitä vielä puhunut, mutta — —"
Bradzha Mohan: "Vai et ole puhunut? No, kun et ole vielä mitään sanonut, voit hyvinkin hieman jatkaa vaikenemistasi."
Lyhyen vaitiolon jälkeen Ramesh ampui viimeisen panoksensa. "Tekisin hänelle vääryyttä, jos naisin jonkin toisen, tytön."
"Tekisit vielä suurempaa vääryyttä, jos kieltäytyisit naimasta morsiamen, jonka olen sinulle valinnut", vastasi Bradzha Mohan.
Rameshilla ei ollut enää mitään sanottavaa; hän voi ainoastaan toivoa, että jokin odottamaton tapaus estäisi suunnitellun naimisen.
Astrologien lausunnon mukaan oli määrättyä hääpäivää seuraava koko vuosi epäsuotuisa, ja Rameshin mieleen johtui, että hän tuon kohtalokkaan päivän ohi päästyä saisi kokonaisen vuoden lykkäyksen.
Morsian asui eräällä kaukaisella paikkakunnalla, johon pääsi vain virtaa pitkin kulkien. Siinäkin tapauksessa, että kulki lyhyintä tietä, käyttäen hyväkseen oikokanavia, kului matkaan kuitenkin kolme neljä päivää. Bradzha Mohan varasi hyvän määrän aikaa sattumien varalle, ja seurue lähti matkaan, vaikka määrättyyn hääpäivään oli vielä viikko. Lähtöpäivän olivat tähdistäkatsojat havainneet suotuisaksi. Tuuli suosi heitä pitkin matkaa, ja he saapuivat Simulghataan jo kolmantena päivänä, joten hääjuhlaan oli vielä neljä päivää. Vanhalla herralla oli muutakin syytä aikaiseen saapumiseensa. Morsiamen äiti eleli kovin kehnoissa olosuhteissa, ja Bradzha Mohan oli jo kauan halunnut saada hänet lähtemään kotipaikaltansa ja siirtymään hänen kyläänsä, missä voisi häntä helposti avustaa, siten maksaen velkaansa vanhalle nuoruudenystävällensä. Niin kauan kuin ei mikään sukulaisuus-side ollut heitä yhdistänyt, oli hänen hienotunteisuutensa estänyt sellaista leskelle ehdottelemasta, mutta nyt, naimisliiton ollessa tekeillä, hän oli asian esittänyt ja saanut myöntävän vastauksen. Leski, jolla ei ollut muita omaisia kuin ainoa tyttärensä, suostui mielellänsä olemaan äidin sijaisena äidittömälle vävypojallensa. Hän ratkaisi asian virkkamalla: "Jutelkoot juorukellot mitä tahansa, minun paikkani on tyttäreni ja hänen miehensä luona."
Niin vietti Bradzha Mohan odotuspäivät valmistelemalla lesken siirtymistä uusille olosijoille. Toivoen hänen liittyvän palaavaan seurueeseen hän oli tuonut mukanansa muutamia naisia, joiden tuli olla avullisena matkavalmistuksia suoritettaessa.
Vihkiminen tapahtui asianmukaisessa järjestyksessä, mutta Ramesh jätti pyhän kaavan kunnolla lausumatta, sulki silmänsä, kun tuli "hyväenteisen katseen hetki" (se hetki, jolloin sulhanen ja morsian ensi kerran toisensa näkevät), käyskeli allapäin kuin uhriteuras, piti häähuoneessa, ilon ja leikinlaskun kaikuessa, huulensa tarkoin suljettuina, makasi koko yön selin tyttöön ja lähti morsiuskammiosta aamulla ani varhain.
Kaikista juhlamenoista suoriuduttua seurue lähti matkaan, yhdessä venheessä naiset, toisessa vanhemmat miehet, sulhanen ja nuoremmat miehet kolmannessa; soittajat, jotka olivat pitäneet huolen häämusiikista, sijoitettiin neljänteen, ja he kuluttelivat omaa ja toisten aikaa soittelemalla kaikenlaisin lauluja ja pieniä kappaleita.
Koko päivän vallitsi sietämätön helle. Taivas oli pilvetön, mutta taivaanrantaa verhosi kevyt harmaja sumu. Rannan puut seisoivat kaameina, lyijynkarvaisina. Yksikään lehti ei liikahtanut. Soutajat hikoilivat ankarasti. Auringon ollessa vielä taivaanrannan yläpuolella venhemiehet sanoivat Bradzha Mohanille: "Meidän on laskettava maihin tässä; seuraavaan soveliaaseen paikkaan on peninkulmia."
Mutta Bradzha Mohan tahtoi päästä perille mahdollisimman pian.
"Tänne emme voi jäädä", sanoi hän, "iltayöstä paistaa kuu; me jatkamme matkaa Baluhataan ja laskemme siellä maihin. Minä pidän huolta siitä, ettei teille koidu asiasta vahinkoa."
Miehet lähtivät soutamaan eteenpäin. Toisella puolen näkyi helteessä kimaltelevia hiekkasärkkiä, toisella puolen korkea sorainen ranta. Kuu tuijotteli sumun halki jäykin katsein kuin juopuneen silmä. Taivas oli yhä pilvetön. Sitten keskeytti hiljaisuuden yht'äkkiä kumea jyrinä, ikäänkuin ukkonen. Katsoessaan taaksensa matkustajat näkivät korkean, taajan joukon katkenneita oksia, heinä- ja olkitukkoja ikäänkuin valtavan luudan lakaisemina liikkumassa heitä kohti.
Kuului hurjia huutoja: "Istukaa hiljaa! Pitäkää kiinni! Pitäkää kiinni!
Taivas varjelkoon! Apua!"
Siitä, mitä sitten tapahtui, ei koskaan saada tietoa.
Tuulenpyörre, joka nyt, kuten tavallisesti, noudatteli kapeata hävitysuraa, repi ja kaatoi kaikki, mitä sen tielle sattui, osui venheisiin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli onneton pikku laivue olemattomissa.
KOLMAS LUKU
Sumu hälveni ja laajan hiekkakentän peitti kirkas kuunvalo häikäisevän valkoisella, leskiemme vaatetusta muistuttavalla verholla. Virralla ei näkynyt venhettä, eipä laineen värettäkään, rauha, sellainen rauha, jonka kuolema suo kiusatulle kärsijälle, levisi yli virran ja rantojen.
Tullessaan tajuihinsa Ramesh havaitsi makaavansa hiekkasaaren rantamalla. Kului hetkinen, ennenkuin hän kykeni muistamaan, mitä oli tapahtunut. Sitten koko onnettomuus palasi hänen mieleensä kuin kuumeuni, ja hän hyppäsi jaloilleen. Ensi työkseen hän tahtoi saada selville, kuinka isän ja hänen ystäviensä oli käynyt. Hän silmäili ympärillensä, mutta missään ei näkynyt jälkeäkään ihmisistä. Hän kulki pitkin rantaa turhaan etsien. Lumivalkea saari lepäsi kuin lapsi suuren Padma-virran, Gangesin lisäveden sylissä. Ramesh kuljeskeli ristiin rastiin saaren toista rantaa ja oli aikeissa ryhtyä tutkimaan toista, kun samassa havaitsi jotakin punaisen puvun tapaista. Hän joudutti askeliansa ja löysi punaiseen morsiuspukuun puetun nuoren tytön, joka makasi hiekassa ikäänkuin kuolleena.
Ramesh tiesi, miten hukkuneita oli eloon elvytettävä. Hän ponnisteli pitkän aikaa saadakseen hänet jälleen hengittämään, veti tytön kädet kauas pään taakse ja puristi ne sitten jälleen hänen kylkiänsä vasten, kunnes tointunut vihdoin alkoi hengittää ja avasi silmänsä.
Ramesh oli ponnistuksistaan ihan uupunut eikä kyennyt pariin minuuttiin mitään kysymään. Tyttökään ei näyttänyt tulleen täysin tajuihinsa, sillä hän oli tuskin avannut silmänsä, kun jo väsyneenä ne jälleen sulki. Ramesh kuitenkin havaitsi, että hänen hengityksensä oli esteetön. Pitkän aikaa hän istui siinä, kelmeässä kuunvalossa, katsellen neitoa. Omituinen oli heidän ensimmäisen todellisen kohtaamisensa paikka, tämä autio rantahietikko, jota maa ja vesi rajoittivat kuin elämä ja kuolema.
Kuka olikaan sanonut, ettei Susila ollut kaunis? Kuutamo valoi maisemaan hopeista hohdettansa, ja heidän ylitsensä kaareutuva taivas näytti äärettömältä, mutta Rameshista näytti siltä, kuin olisi luonnon koko suurenmoisuus vain kehystänyt pienen nukkujan kasvoja.
Kaikki muu oli unohtunut. "Nyt olen iloinen", ajatteli Ramesh, "etten tullut häntä nähneeksi häiden hälinässä ja levottomuudessa. Minä en olisi missään tapauksessa nähnyt häntä niinkuin nyt. Herättämällä hänet jälleen eloon olen tehnyt hänet omakseni paljon oikeammin kuin toistamalla määrättyjä vihkimiskaavoja. Kaavoja toistamalla olisin tehnyt hänet omakseni ainoastaan ihmisten nähden, mutta nyt olen saanut hänet erikoisena lahjana suopealta kohtalolta."
Neito tuli tajuihinsa ja nousi istumaan. Hän suori epäjärjestykseen joutunutta pukuansa ja veti harson kasvoillensa.
"Tiedätkö mitään siitä, kuinka on käynyt toisten samassa venheessä olijain?" kysyi Ramesh.
Neito pudisti päätänsä mitään virkkamatta.
"Voinko jättää sinut muutamaksi hetkeksi yksin ja lähteä heitä haeskelemaan?" jatkoi Ramesh. Neito ei vastannut, mutta hänen värähtävä ruumiinsa virkkoi selvemmin kuin mitkään sanat: "Älä jätä minua tänne yksin!"
Ramesh ymmärsi hänen sanattoman pyyntönsä. Hän nousi seisomaan ja silmäili ympärillensä, mutta heleällä hiekka-aavikolla ei näkynyt minkäänlaista elonmerkkiä. Hän huusi jokaista ystäväänsä nimeltänsä, niin äänekkäästi kuin suinkin voi, mutta vastausta ei kuulunut.
Havaittuaan ponnistuksensa turhiksi Ramesh jälleen istuutui. Neito oli nyt kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja yritti pidättää itkuansa, mutta hänen povensa kohoili kiivaasti. Ramesh tajusi vaistomaisesti, ettei pelkistä lohdutuksen sanoista ollut hyötyä, istuutui neidon viereen ja silitti hellävaroen hänen kumartunutta päätänsä ja niskaansa. Neito ei voinut enää hillitä itkuansa: hänen murheensa purkautui ilmi epämääräisinä valitusääninä. Rameshin silmiin kohosivat myötätunnon kyynelet.
Heidän kyllikseen itkettyänsä kuu oli painunut näkymättömiin. Pimeyden peitosta kuumotti autio maa kuin kaamea unennäkö, ja valkoinen hiekkaranta hohteli aavemaisena. Paikoitellen kimalteli virta tähtien heikossa valossa kuin jättiläiskäärmeen kiiltäväsuomuinen selkä.
Ramesh tarttui neidon käsiin — hentoisiin kätösiin, joita vilu värisytti — ja veti hänet hellävaroen puoleensa. Neito ei ollenkaan vastustellut; pelko oli jättänyt häneen yhden ainoan tunnon: halun saada olla toisten ihmisten seurassa. Pohjattomassa pimeydessä hän löysi kaipaamansa turvapaikan Rameshin sykkivällä lämpöisellä rinnalla. Nyt ei ollut turhan ujostelun aika: hän antautui luottavaisesti suojaavaan syleilyyn.
Aamutähti laski; virran harmajan pinnan yläpuolella idän taivas vaaleni, sitten punertui. Ramesh makasi hietikolla sikeässä unessa, ja hänen vieressään nukkui nuori morsian, pää hänen käsivarsiensa varassa. Aamuauringon säteet hipaisivat heidän silmiänsä, ja molemmat kavahtivat hereille. Hetkisen he tuijottivat ihmeissään ympärillensä kohta tajutakseen, että olivat ajautuneet oudolle rannalle ja että koti oli kaukana.
NELJÄS LUKU
Pian vilisi virralla kalastajien venheitä ja valkoisia purjeita. Ramesh huusi erään aluksen luoksensa ja sai kalastajien avulla ison soutuvenheen kotimatkaa varten. Ennen lähtöä hän antoi poliisille ohjeita kovaonnisten matkakumppaniensa etsimistä varten.
Venheen saavuttua kylän laituriin Ramesh sai kuulla, että hänen isänsä, anoppinsa ja useiden sukulaistensa ruumiit oli löydetty; muutamien venhemiesten arveltiin voineen pelastua, mutta kaikki muut olivat nähtävästi hukkuneet.
Rameshin vanha isoäiti oli jäänyt kotiin. Hän tervehti pojanpoikaansa ja hänen morsiantansa ääneen valittaen, ja kaikissa perheissä, joiden jäseniä oli ollut mukana hääretkellä, vallitsi nyt itku ja murhe. Simpukkatorvet eivät soineet, tavanomaisia tervehdyshuutoja nuorikon kunniaksi ei kuulunut. Kukaan ei osoittanut hänelle vieraanvaraisuutta; kaikki kerrassaan häntä karttelivat.
Ramesh oli päättänyt poistua vaimoineen paikkakunnalta niin pian kuin hautausmenot olisivat ohi, mutta ei päässyt lähtemään, ennenkuin oli saattanut järjestykseen isänsä asiat. Perheen leskeytyneet naiset olivat pyytäneet häneltä lupaa saada lähteä pyhiinvaellusretkelle, ja sekin vaati valmistuksia.
Niinä lomahetkinä, joita nämä murheelliset tehtävät hänelle jättivät, hän ei kokonaan unhottanut rakkauden vaatimuksia. Hänen vaimonsa ei enää ollut pelkkä lapsi, kuten hänelle oli kerrottu — kiusoittelivatpa kylän naiset häntä väittämällä hänen jo ehtineen tavallisen naimisiinmeno-iän ohi — mutta kun tuli kysymykseen armastelu, ei nuori ylioppilas saanut mitään apua kirjoistansa. Hänen ymmärryksensä sanoi, että sellaiseen tehtävään ryhtyminen ei ollut mahdollista eikä oikeatakaan. Mutta sittenkin, kumma kyllä, vaikka kirjaviisaudesta ei ollut vähääkään hyötyä, hän tunsi omituista vetoa nuoren tytön puoleen, ja hänen oppinut mielensäkään ei kyennyt vastustamaan voittoisaa suloa.
Ramesh näki hänet mielikuvituksessaan tulevana elämänkumppaninansa. Hän väikkyi uneksijan mielessä eri hahmoin: neitsytmorsiamena, jumaloituna rakastettuna ja hänen lastensa siveänä äitinä. Samoinkuin maalaaja säilyttää sydämessään mielikuvituksensa luomaa täydellistä kuvaa ja runoilija täydellistä runoelmaa, uhraten sille koko kiintymyksensä, samoin vaali Ramesh mielessään tätä hentoa neitosta sydämensä riemuna ja kotinsa ilon- ja onnentuojana.
VIIDES LUKU
Rameshilta kului lähes kolme kuukautta isänsä asioiden järjestelemiseen ja naisten pyhiinvaellusretken valmistuksiin. Pari naapurinaista oli alkanut suhtautua ystävällisemmin hänen nuorikkoonsa. Se höllä kiintymyksen side, joka liitti häntä Rameshiin, kävi päivä päivältä lujemmaksi.
Nuori pariskunta otti tavaksensa levittää katolle mattoja ja viettää iltansa siellä ulkoilmassa. Ramesh rohkeni jo käyttäytyä tutunomaisesti: hän syöksähti takaapäin neidon luo, painoi kätensä hänen silmilleen ja veti hänen päänsä rintaansa vasten. Jos tyttö nukahti illalla ennen ateriaa, niin Ramesh säikähdytti hänet hereille ja sai nuhteet palkaksensa. Eräänä iltana Ramesh leikillään tarttui hänen palmikkoihinsa, pudisteli niitä ja virkkoi:
"Susila, sinun hiuslaitteesi ei tänään minua miellytä."
Tyttö nousi. "Kuulehan, miksi te kaikki yhä nimitätte minua Susilaksi?" kysyi hän. Ramesh tuijotti häneen hämmästyneenä voimatta tajuta kysymyksen tarkoitusta. "Nimeä muuttamalla te ette voi muuttaa kohtaloani", jatkoi hän. "Minä olen ollut lapsuudestani saakka onneton ja pysyn onnettomana koko elinikäni."
Rameshin sydän hytkähti säikähdyksestä, ja hänen kasvonsa kalpenivat. Hän johtui yht'äkkiä pakostakin ajattelemaan, että asiassa täytyi piillä kamalan salaisuuden.
"Miksi sanotkaan olleesi onneton kaiken ikäsi?" kysyi hän.
"Isäni kuoli ennen syntymääni, ja minä en ollut vielä kuuden kuukauden ikäinen, kun äitinikin kuoli. Enoni luona minä sain kovaa kokea. Sitten sain yht'äkkiä tietää, että sinä olit ilmaantunut jostakin ja mieltynyt minuun. Kahden päivän kuluttua meidät vihittiin. Sinä tiedät, mitä sitten seurasi."
Ramesh painui neuvotonna pieluksellensa. Kuu oli noussut, mutta sen säteissä ei näyttänyt olevan mitään valovoimaa. Ramesh ei uskaltanut kysyä enempää ja koki karkoittaa kuulemaansa mielestänsä kuin unennäköä tai harha-aistimusta. Lämpöinen etelätuuli alkoi kohista hiljaa kuin unesta heräävän huokaus, ja valvova käki huhuili yksitoikkoista säveltänsä kuutamoiseen yöhön. Läheisessä laiturissa olevista venheistä kohosi ilmoille soutumiesten laulu. Kun Ramesh tuntui hänet kerrassaan unhottaneen, kosketti tyttö häneen kevyesti. "Nukutko sinä?" kysyi hän.
"En", vastasi Ramesh sen enempää selittelemättä, ja tyttö vaipui hiljalleen uneen. Ramesh kohottautui ja katseli häntä kauan löytämättä hänen otsastansa sen salaisuuden selitystä, jonka sallimus oli siihen kirjoittanut. Kuinka olikaan mahdollista, että niin kamala kohtalo voi piillä tuollaisen sulon verhossa?
KUUDES LUKU
Ramesh tiesi nyt, ettei tyttö ollut hänen vihitty vaimonsa, mutta ei ollut helppoa saada selville, kenen vaimo hän oli. Kerran Ramesh tiedusteli viekkaasti: "Mitä ajattelitkaan, kun vihittäessä ensi kerran minut näit!"
"Minä en sinua nähnyt", vastasi tyttö, "minä en kohottanut kertaakaan silmiäni."
Ramesh: "Etkö kuullut minun nimeänikään?"
Tyttö: "Minä kuulin sinusta ensi kerran vasta häiden aattopäivänä. Tätini tahtoi päästä minusta niin nopeasti, ettei edes maininnut minulle nimeäsi."
Ramesh: "Minulle kerrottiin, että osaat lukea ja kirjoittaa; näytähän, osaatko kirjoittaa nimesi." Hän ojensi tytölle paperiarkin ja lyijykynän.
"Ettenkö osaisi nimeäni kirjoittaa!" huudahti tyttö ylpeästi. "Se onkin muuten aivan helppo." Hän piirsi suurin kirjaimin "Shrimati Kamila Debi."
Ramesh: "Kirjoita nyt enosi nimi."
Kamila piirsi "Shrijukta Tarini Tsharan Tshattopadhjai."
"Teinkö virheitä?" kysyi hän.
"Et", vastasi Ramesh. "Kirjoita nyt vielä kylänne nimi."
Hän kirjoitti "Dhobapukur."
Siten Ramesh vähitellen keräsi koko joukon yksityiskohtaisia tietoja tytön menneisyydestä, mutta havaitsi päähän päästyänsä olevansa kysymysten varsinaisesta tarkoitusperästä yhtä kaukana kuin ennenkin.
Ramesh ryhtyi nyt sommittelemaan suunnitelmaa tulevalle menettelyllensä. Kamilan mies oli todennäköisesti hukkunut. Siinäkin tapauksessa, että voisi saada tietoonsa, missä miehen sukulaiset asuivat, ja lähettäisi Kamilan heidän luoksensa, oli sangen epätietoista, suostuisivatko he ottamaan hänet vastaan, ja toisaalta olisi armotonta lähettää hänet takaisin enonsa luo. Miten ihmiset häntä kohtelisivatkaan, jos tulisi ilmi, että hän oli koko ajan elänyt vieraan miehen luona? Mistä hän voisikaan löytää turvapaikan? Jos hänen miehensä sattuisikin olemaan elossa, niin oliko todennäköistä, että hän haluaisi tai uskaltaisi ottaa hänet luoksensa? Minne Ramesh hänet lähettäisikin, hän jäisi aina ajelehtimaan oman onnensa nojassa tuntemattomalla merellä. Hän voi pitää hänet luonansa ainoastaan vaimonansa, ja kenellekään muulle hän ei voinut häntä luovuttaa; mutta toisaalta he eivät voineet elää yhdessä miehenä ja vaimona. Rameshin täytyi nopeasti hävittää mielestänsä se viehättävä kuva, joka oli hänelle esittänyt tätä tyttöä tulevana elämänkumppanina, vaikka olikin maalannut sen ylen hehkuvaksi, rakkauden toimiessa värien sekoittajana!
Pitempiaikainen oleskelu kylässä olisi käynyt sietämättömäksi; Kalkuttan vilinässä hän sitävastoin voi jäädä huomaamatta, ja siellä saattoi kukaties löytyä jonkinlainen ratkaisukin. Niinpä hän veikin Kamilan mukanansa Kalkuttaan ja vuokrasi huoneiston melkoisen kaukana entisestä asumuksestansa.
Kamilan mieltä nämä kokemukset kovin kiihdyttivät. He olivat tuskin ehtineet asettua huoneistoonsa, kun hän jo istuutui ikkunan ääreen. Loppumaton ihmisvirta oli näytelmä, joka herätti hänessä ehtymätöntä uteliaisuutta. Heillä oli palvelijatar, jolle ei Kalkuttan katuelämässä ollut mitään uutta ja jonka mielestä tytön ihmettely oli pelkkää hullutusta.
"Mitä ihmettä siinä on tuijoteltavaa? Ettekö lähde kylpemään? On jo myöhä!" huudahteli hän äreästi.
Tämän naishenkilön piti olla palveluksessa päivisin ja mennä iltaisin kotiinsa, koska oli mahdotonta löytää palvelijatarta, joka olisi jäänyt yöksi.
"Minun ei käy enää nukkuminen Kamilan kanssa", mietti Ramesh, "mutta kuinka voi lapsi viettää yönsä yksinään vieraassa paikassa?"
Illallisen jälkeen palvelijatar poistui. Ramesh osoitti Kamilalle, missä hänen tuli nukkua, ja sanoi: "Mene nyt makuulle; minä tulen myöhemmin vielä hieman luettuani."
Hän avasi kirjan ja oli lukevinansa. Kamila oli väsynyt ja vaipui pian uneen.
Ensimmäisenä iltana asia luonnistui. Seuraavanakin iltana Ramesh keksi keinon lähettääkseen Kamilan yksin vuoteeseen. Päivä oli ollut erittäin helteinen. Ramesh levitti peitteen makuuhuoneen parvekkeelle ja asettui sinne yöksi. Hän makasi kauan miettien ja viuhkoen itseänsä, mutta puolenyön tienoissa hän vihdoin vaipui uneen.
Kahden-kolmen tienoissa aamupuolella hän hieman havahtui ja huomasi, ettei ollut yksin: joku leyhytteli hiljakseen viuhkaa hänen vierellänsä. Täysin heräämättä hän veti tytön puoleensa ja hymisi unissaan: "Mene nukkumaan, Susila; älä minua viuhko?" Kamila, joka pimeässä pelkäsi, sujuttautui hänen käsivarrellensa siihen rauhallisesti nukahtaen.
Ramesh heräsi varhain ja oli kovin hämmästyksissään. Kamila vielä nukkui, oikea käsivarsi hänen kaulallansa. Hän oli vastustamattoman luottavaisesti käytellyt oikeuksiansa ottaen Rameshin rinnan pielukseksensa. Rameshin silmät kyyneltyivät, kun hän katseli nukkuvaa tyttöä. Kuinka hän voisikaan karusti rikkoa näiden luottavaisten lapsenkätten lempeän paulan? Nyt hän muisti, että Kamila oli hiipinyt hänen luoksensa keskellä yötä viuhkoakseen häntä.
Syvään huoaten hän hellävaroen irtautui Kamilan syleilystä ja nousi.
Kauan huolestuneena asiaa harkittuansa hän päätti toistaiseksi ratkaista ongelman siten, että lähettäisi Kamilan erääseen koulukotiin, ja otti asian kohta puheeksi.
"Etkö haluaisi saada hieman opetusta, Kamila?"
Kamilan ilme lausui selvemmin kuin sanat: "Mitä ihmettä tarkoitatkaan?"
Ramesh ryhtyi seikkaperäisesti selvittelemään sivistyksestä koituvia etuja ja opintojen aiheuttamaa iloa, mutta olisi yhtä hyvin voinut olla mitään sanomatta, sillä Kamila vastasi vain: "Hyvä, opeta sinä minua."
"Sinun on mentävä kouluun", virkkoi Ramesh.
"Kouluun!" huudahti Kamila. "Minun, ison tytön!"
Rameshia hymyilyttivät Kamilan kypsyysvaatielmat. "Paljoa vanhemmatkin tytöt käyvät koulua", sanoi hän.
Kamila ei tietänyt enää mitään vastata, ja niin hän eräänä päivänä ajoi Rameshin kanssa kouluun. Se oli ankaran suuri laitos, ja tyttöjä siellä näytti olevan lukematon määrä, vanhempia ja nuorempia kuin Kamila.
Ramesh uskoi hänet johtajattaren hoiviin ja teki lähtöä, kun Kamila samassa valmistelihe hänkin matkaan.
"Mihin sinä aiot?" kysyi Ramesh. "Sinun on jäätävä tänne."
"Etkö sinä jää tänne?" tiedusteli Kamila vavahtavin äänin.
"Ei käy päinsä", virkkoi Ramesh.
"Niinpä en minäkään voi jäädä", sanoi Kamila tarttuen hänen käteensä.
"Ota minut mukaasi."
"Älä ole hupsu, Kamila", sanoi Ramesh irroittaen kätensä.
Tämä moite sai Kamilan mykistymään; hän seisoi siinä ikäänkuin loihdittuna, ja pelko näytti kutistavan hänen kasvonsa melkein olemattomiin. Ramesh riensi pois ahdistavin sydämin, mutta kiiruhtipa miten hyvänsä, ei hän kuitenkaan voinut unhottaa somien pienten kasvojen avutonta ja säikähtynyttä ilmettä.
SEITSEMÄS LUKU
Ramesh aikoi nyt ryhtyä harjoittautumaan käytännölliseksi lakimieheksi Alipurin oikeudessa Kalkuttassa, mutta näytti menettäneen kaiken tarmonsa. Hänellä ei ollut riittävästi päättäväisyyttä ryhtyäkseen määräperäiseen työhön ja voittaakseen kaikki ne esteet, joita aloitteleva asianajaja urallansa kohtaa. Hän tottui päämäärättömiin vaelteluihin, kulki Hovrah-sillan yli tai College Squaren ympäri ja suunnitteli parhaillaan pientä retkeä luoteiseen, kun samassa sai kirjeen Annada Babulta. Vanha herra kirjoitti:
"Luin sanomalehdestä, että olette suorittanut tutkintonne, mutta minua suretti, etten saanut kuulla sitä teiltä itseltänne. Teidän tulee hälventää vanhojen ystävienne huolestuneisuus ilmoittamalla meille, kuinka voitte ja milloin saavutte Kalkuttaan."
Lienee syytä huomauttaa, että se Englannissa opiskelemassa ollut nuorukainen, josta Annada Babu oli ajatellut saavansa vävyn, oli jo palannut Intiaan valmiina asianajajana, vieläpä mennyt kihloihinkin erään varakkaan naishenkilön kanssa. Rameshia epäilytti kovin, kävisikö hänen kaikkien äskeisten tapahtumien jälkeen uudistaminen tuttavuuttansa Hemnalinin kanssa asiain entisellä pohjalla. Toistaiseksi hän ei missään tapauksessa voinut kenellekään ilmaista suhdettansa Kamilaan, koska viaton tyttö siten joutuisi yhteiskunnan ylenkatseen esineeksi. Toisaalta oli hänen, jos mieli uudistaa suhteensa Hemnaliniin, avoimesti kerrottava kaikki.
Missään tapauksessa hän ei voinut jättää Annada Babun kirjettä vastaamatta, ellei tahtonut olla epäkohtelias:
"Suokaa hyväntahtoisesti anteeksi, etten ole käynyt teitä tervehtimässä; minua ovat siitä estäneet seikat, joita en ole kyennyt vallitsemaan."
Mutta uuden osoitteensa hän jätti ilmoittamatta.
Lähetettyään vastauksensa hän seuraavana päivänä lähti ensi kerran Alipurin oikeuteen, päässänsä asianajajien tavanomainen päähine. Eräänä päivänä hän oli kulkenut osan kotimatkaansa jalkaisin ja oli juuri aikeissa ottaa ajurin, kun tuttu ääni kuului huutavan: "Isä, näetkö, tuolla on Ramesh Babu!"
"Seis, ajuri, seis!" kaikui miehen ääni, ja vaunut pysähtyivät ihan Rameshin viereen. Annada Babu palasi tyttärineen Alipurin eläintarhaan tekemältänsä huviretkeltä. Siitä tämä odottamaton kohtaus.
Ramesh oli tuskin ehtinyt nähdä vaunuissa istuvan Hemnalinin, hänen suloiset kirkkaat kasvonsa, hänen pukunsa ja tuttuun aistikkaaseen tapaan asetetut hiuksensa, koruttomat käsivarsirenkaat ja kultaiset, särmäiset rannerenkaat, kun äkkiä nouseva tunteen hyöky oli hänet tukehduttaa.
"Ramesh, totisesti!" huudahti Annada Babu. "Onnellinen sattuma, että tapaamme teidät tässä kadulla! Te ette enää meille kirjoita, ja jos kirjoitatte, ette mainitse osoitettanne. Mihin olettekaan nyt menossa? Onko teillä joitakin erikoissuunnitelmia?"
"Ei ole, minä palaan oikeudesta", vastasi Ramesh.
"Niinpä tulette meille teetä juomaan."
Rameshin sydän oli pakahtua; siinä ei ollut tilaa epäröimiselle. Hän nousi vaunuihin, voitti ankarasti ponnistaen arkuutensa ja kysyi Hemnalinilta, kuinka hän voi.
"Miksi ette ilmoittanut minulle, että olette suorittanut tutkintonne?" kysyi puhuteltu kysymykseen vastaamatta.
Rameshin oli vaikea keksiä mitään kunnollista, joten hän vain huomautti: "Minä huomasin, että tekin olette suorittanut tutkintonne."
Hemnalini nauroi. "Onpa hyvä, että meitä hieman vielä muistatte, onhan se sentään jotakin!"
"Missä te nyt asustatte?" tiedusteli Annada Babu.
"Dardzhiparassa", vastasi Ramesh.
"Mutta olihan vanha asuntonne Kalitolassa aivan hyvä", huomautti vanha herra.
Hemnalini loi katseensa Rameshiin ylen uteliaana kuulemaan, mitä hän vastaisi. Ramesh huomasi hänen katseensa ja tajusi siihen sisältyvän moitteen.
"Epäilemättä. Minä olenkin päättänyt palata sinne", tuli hän sanoneeksi. Ramesh oli täysin tietoinen siitä, että Hemnalini oli asunnonvaihdon vuoksi käynyt häntä tuomitsemaan ja oli mielessään havainnut hänet vakavaan rikokseen vikapääksi. Ajatus kiusasi häntä kovin, eikä hän kyennyt heti keksimään puolustuskeinoa. Ristikuulustelu kuitenkin samassa taukosi, ja Hemnalini suuntasi katseensa mielenosoituksellisesti kadulle.
Vaitiolon käytyä sietämättömäksi Ramesh selitti vapaaehtoisesti:
"Eräs sukulaiseni asuu Heduan lähistöllä, joten minä asetuin
Dardzhiparaan voidakseni olla kosketuksissa hänen kanssansa."
Tuo ei ollut suoranainen valhe, mutta kuulosti surkean riittämättömältä selitykseltä: ikäänkuin Kalitola olisi ollut niin kaukana Heduasta, ettei sieltä käsin voinut toisinaan käydä tapaamassa etäistä sukulaista!
Hemnalinin katse oli yhä kiinteästi suunnattu kadulle, ja Ramesh raukka vaivasi kovin päätänsä keksiäkseen vielä jotakin sanottavaa. Vihdoin hän kysyi: "Kuinka jakselee Dzhogen?"
Hänelle vastasi Annada Babu.
"Hän ei suoriutunut tutkinnostansa ja on nyt maalla virkistymässä."
Vaunujen saavuttua perille vaikuttivat tutut huoneet ja huonekalut loihtuisasti Rameshiin. Hänen vaieten istuutuessaan ilmaisi huokaus mielenkevennystä ja tunnonvaivaa omituisesti toisiinsa yhtyneinä.
"Teitä pidättivät varmaan liikeasiat niin kauan kotosalla?" tiedusteli samassa Annada Babu.
"Isäni kuoli — —", aloitti Ramesh.
"Mitä sanottekaan! Sepä surullista! Kuinka se tapahtui?"
"Hän palasi kotiin Padmaa pitkin. Tuli äkkinäinen myrsky, venhe kaatui, ja hän hukkui." Niinkuin äkkinäinen, ankara tuulenpuuska ajaa tuulirykelmiä edellänsä ja kirkastaa taivaan, niin lakaisi tuon onnettomuuden ilmoittaminen pois kaiken väärinkäsityksen Rameshin ja Hemnalinin väliltä.
Hemnalini ajatteli katuen: "Minä tein Ramesh Babulle vääryyttä. Häntä askarrutti isän menettämisen aiheuttama suru ja kaikki siitä johtuvat huolet. Ehkäpä rasittaa murhe häntä yhä vieläkin. Me pidimme häntä vikapäänä, vaivautumatta milloinkaan ottamaan selkoa, estivätkö häntä kenties perhehuolet tai muut auttamattomat asiat." Hemnalini alkoi kohdella isätöntä nuorukaista erittäin huomaavaisesti.
Rameshin ei tehnyt erikoisesti mieli nauttia ravintoa, mutta Hemnalini yllytti häntä syömään.
"Te ette näytä ollenkaan terveeltä", virkkoi hän, "teidän tulee pitää huolta terveydestänne." Sitten hän kääntyi Annada Babun puoleen. "Isä, kuulehan, Ramesh Babun pitää jäädä illalliselle."
"Tietysti", virkkoi ukko.
Samassa ilmestyi näyttämölle Akshai. Hän oli joitakin aikoja ollut ilman kilpailijaa Annada Babun teevieraana, ja Rameshin odottamaton ilmaantuminen vaikutti häneen epämiellyttävästi. Hän malttoi kumminkin mielensä ja huudahti hilpeästi:
"Mitä ihmettä? Tekö täällä, Ramesh Babu! Minä jo luulin, että olette kokonaan unohtanut meidän olemassaolomme."
Ramesh vain heikosti hymyili, ja Akshai jatkoi: "Kun näin, kuinka pontevasti isänne kuljetti teidät pois, olin varma siitä, että hän pitää teitä valvontansa alaisena, kunnes olette naimisissa. Onko teidän sittenkin onnistunut välttää se kohtalo?"
Hemnalinin närkästynyt katse sai Akshain vaikenemaan.
"Ramesh on menettänyt isänsä, Akshai", virkkoi Annada Babu.
Ramesh kumartui salatakseen äkillistä kalpenemistansa. Akshain tahdittomuudesta närkästyneenä Hemnalini kiiruhti asiaa korjaamaan. "Minä en ole vielä näyttänyt teille uutta albumiani, Ramesh Babu", sanoi hän, toi albumin Ramesh Babun eteen pöydälle ja alkoi jutella hänen kanssansa valokuvista. Samalla hän sai tilaisuutta salavihkaa kysäistä: "Asuttehan yksin uudessa huoneistossanne, Ramesh Babu?"
"Asun", vastasi Ramesh, "ihan yksin."
"Nyt teidän pitää mahdollisimman pian palata vanhaan asuntoonne."
"Epäilemättä. Minä muutan maanantaina, kävipä miten tahansa."
"Minä, nähkääs, tarvitsen silloin tällöin apuanne valmistuessani filosofian tutkintoon", lisäsi Hemnalini avomielisesti.
Rameshia tuo ajatus kovin ilahdutti.
KAHDEKSAS LUKU
Ramesh muutti aivan pian entiseen asuntoonsa. Se väärinkäsitys, joka oli hämmentänyt hänen ja Hemnalinin välistä suhdetta, oli kerrassaan hälvennyt. Häntä kohdeltiin kuin talon omaa poikaa, hän laski leikkiä toisten keralla ja otti osaa kaikkiin juhlatilaisuuksiin.
Pitkäaikaiset rasittavat opinnot olivat tehneet Hemnalinin hentoisen näköiseksi; tuntui melkein siltä, kuin olisi kova tuulen puuska voinut murtaa hänen hoikan vartensa. Hän oli aina ollut hillitty ja vaitelias, ja hänen ystävättärensä arkailivat hänelle mitään sanoa, koska pelkäsivät hänen loukkaantuvan.
Nyt hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä muuttuivat hämmästyttävästi muutamassa päivässä. Vieno punerrus karkoitti hänen poskiensa kalpeuden, ja jokaista sanaa säesteli katseen hilpeys. Aikaisemmin hän oli pitänyt kovin suurta vaatetukseen kohdistuvaa huomiota turhamaisuutena, jopa rikoksenakin. Jäänee ikuiseksi salaisuudeksi, mikä hänet nyt sai muuttamaan tuota seikkaa koskevia mielipiteitänsä, sillä hän ei uskonut asioitansa kenellekään.
Ramesh puolestaan oli ollut aivan yhtä vakaa ja tunnollinen. Henkeä samoinkuin ruumistakin näytti rasittavan ankara velvollisuuksien tunto. Tähdet kiertelevät vapaina ratojansa, mutta tähtitornin kaikkine kojeinensa tulee seisoa vakavana pettämättömillä perustuksillansa. Niin oli Rameshkin maailman elämän huimaavassa pyörteessä kiinteästi juurtunut kirjoihinsa ja niiden filosofiaan. Mutta nyt hänet valtasi uusi, arvaamaton hilpeys kirkastaen hänen koko olemustansa. Hänen oli tosin yhä vieläkin vaikea keksiä kärkeviä vastauksia kiusoitteleviin huomautuksiin, mutta hyväksymistänsä hän osasi ilmaista sydämellisellä kelpo naurulla. Jos hänen tukkansa ei vielä tuntenutkaan hyvätuoksuisia voiteita, ei ainakaan hänen puvussansa ollut milloinkaan moitteen sijaa. Hän näytti sekä henkisesti että ruumiillisesti reippaammalta ja sävyllisemmältä.
YHDEKSÄS LUKU
Kalkuttasta puuttuu nimenomaisesti kaikki se, mikä runoilijain mielestä välttämättä kuuluu nuoren lemmen näyttämöön. Kukkivat ashoka- ja bakul-lehdot, madabhi-pensastojen lehvärikkaus ja Intian käen huhuilu — kaikki tuo loistaa poissaollen. Sittenkään ei lemmen loihtuisa jumala väisty masentuneena tästä arkisesta, viehätyksettömästä uudenaikaisesta kaupungista. Kukapa voikaan seurata tuota jumalista nuorinta ja samalla vanhinta, kun se jousinensa seikkailee tiheimmässä katuvilinässä, väistää ankaraa raitiovaunua ja piiloutuu punaturbaaniselta poliisimieheltä?
Ramesh ja Hemnalini asuivat Kalitolan monikerroksisissa taloissa, lähimpinä naapureinansa suutari ja sekatavarakauppias, mutta siitä huolimatta heidän rakkautensa kasvoi niin soreasti kuin he olisivat asustaneet romanttisissa paimenlehdoissa. Se seikka, että heidän kohtauksensa tapahtui Annada Babun huojuvan teepöydän vaiheilla eikä lootusjärven rantamalla, ei vaikuttanut Rameshiin ollenkaan häiritsevästi. Mikään tarun paimen ei ole milloinkaan osoittanut antaumuksellisempaa hellyyttä valtiattarensa kesyä kauriinvuonaa silitellessään kuin Ramesh kutkutellessaan Hemnalinin lempikissan kaulaa, ja kun mirri sitten köyristi selkäänsä ja ryhtyi pesuhommiin, niin se oli rakastuneen nuorukaisen mielestä kaunein kaikista turkkiansa nuolevista olennoista.
Siihen aikaan, jolloin Hemnalinin kaikki ajatukset keskittyivät tutkintoon, hän oli laiminlyönyt neulomuksensa, ja senvuoksi hän nyt kävi oppimassa tätä taitoa eräältä ystävättäreltänsä. Ramesh piti ompelemista täysin tarpeettomana askareena, johon ei kannattanut kiinnittää mitään vakavaa huomiota. Kirjallisuuden yhteisellä pohjalla hän ja Hemnalini voivat ymmärtää toisiansa hyvin, mutta kun tuli kysymykseen ompeleminen, niin Rameshin täytyi vetäytyä taka-alalle.
"Minkä tähden olettekaan nykyjään niin kärkäs ompelemaan?" huudahti hän toisinaan hieman äreästi. "Se työ sopii hyvin henkilöille, joilla ei ole mitään parempaa tekemistä." Hemnalini vain hymyili ja pujotti lankaa neulansilmään.
Akshai huomautti kerran ivallisesti: "Ramesh Babu halveksii kaikkea, mikä on jollakin tavoin hyödyllistä tässä maailmassa. Hänen Armonsa saattaa olla suuri filosofi ja runoilija, mutta pelkkä moitiskeli! ei sittenkään vie häntä pitkälle."
Tuo vaikutti Rameshiin ärsyttävästi, ja hän vyötti jo kupeitansa käydäkseen vastahyökkäykseen.
Hemnalini ehti kuitenkin väliin. "Ramesh Babu, kuulkaahan, miksi tahdotte aina hänelle vastata? Maailmassa on jo muutenkin riittävästi joutavaa jaaritusta." Hän kumartui laskemaan pisteitänsä ja kuljetti jälleen neulaansa huolellisesti silkin läpi.
Eräänä aamuna, työhuoneeseensa astuessaan, Ramesh löysi pöydältä kirjoitussalkun, jonka silkkikannet oli kukin kirjaeltu. Eräässä kulmassa oli "R", toisessa kullankirjaeltu lootuskukka. Ramesh arvasi aivan helposti, kuka lahjoittaja oli ja millainen tunne oli lahjan aiheuttanut. Hänen sydämensä tykytti kiivaasti. Käsitöihin kohdistuva halveksiminen oli kohta tiessään, ja hän oli valmis puolustamaan tätä askarrusta kaikilta hyökkäyksiltä. Puristaessaan siinä kirjoitussalkkua poveansa vasten hän olisi ollut valmis myöntämään itse Akshaillekin erehtyneensä.
Hän avasi salkun, otti esiin kirjearkin ja kirjoitti:
"Jos olisin runoilija, niin lähettäisin teille runoelmani, mutta kun en ole runoilija, en voi antaa teille mitään. Antamisen lahjaa ei minulle ole suotu, mutta on olemassa myös jonkinlainen vastaanottamisen lahja. Kaikkitietävän Jumalan ja minun väliseksi salaisuudeksi jää, mitä tämä lahja minulle merkitsee. Itse lahja on näkyvä ja käsin koskettava, mutta kiitollisuuteni on aistimaton asia, jonka sijasta teidän on otettava minun sanani. Ikuinen velkamiehenne Ramesh."
Hemnalini sai tämän kirjeen aikanansa, mutta ei — enempää kuin
Rameshkaan — virkkanut siitä mitään.
Oli tulossa sadeaika. Sateiden siunaus tulee etupäässä maaseudun hyväksi; kaupunkilaisille niistä ei ole mitään jakamatonta iloa. Heidän on kaikin tavoin yritettävä suojella itseänsä kosteudelta, ja siinä tarkoituksessa talonomistajat sulkevat tarkoin ikkunat ja paikkaavat kattojansa, jalankävijät kohottavat sateenvarjonsa ja raitiovaunut suojaverhonsa, mutta sittenkään ei kestä kauan, ennenkuin kaikki kahlaavat kosteudessa ja mudassa. Virta, vuori, metsä ja pelto tervehtivät sadekuuroja hilpein huudahduksin. Luonnollisessa ympäristössään näemme sateen todellisessa suurenmoisuudessaan, ja riemua ei häiritse mikään soraääni, kun taivas ja maa yksiäänisesti tervehtivät sadepilvien saapumista.
Nuoret rakastavaiset ovat vuorten kaltaiset. Alinomaisen sateen vaikuttaessa haitallisesti Annada Babun ruoansulatukseen Rameshin ja Hemnalinin mieliala säilyi erinomaisena. Sade esti kuitenkin usein Rameshia menemästä oikeuden istuntoihin. Päivät pääksytysten tulvi vettä niin ankarasti, että Hemnalini huolestuneena huudahti: "Ramesh Babu, kuinka aiottekaan päästä kotiin tällaisessa ilmassa?"
"Eipä hätää", vastasi Ramesh hämillään, "tavalla tai toisella minä siitä suoriudun."
"Mitä hyötyä on siitä, että kastutte ja vilustutte?" jatkoi Hemnalini.
"Jääkää mieluummin aterioimaan meidän kerallamme."
Ramesh ei arkaillut terveyttänsä. Hänen ystävänsä ja sukulaisensa eivät olleet milloinkaan havainneet hänen helposti vilustuvan, mutta sadepäivinä hän alistui erittäin mielellään Hemnalinin määräyksiin. Pidettiin kerrassaan jumalattomana kevytmielisyytenä, jos hän tahtoi lähteä ulos, vaikkapa vain parin askelen päässä olevaan asuntoonsa. Taivaankannen näyttäessä tavallista uhkaavammalta Ramesh kutsuttiin Hemnalinin huoneeseen kedzhiri-aamiaiselle [riisistä, herneistä, sipulista, munista, voista y.m. keitetty ruokalaji] tai paistetuista herkuista kokoonpannulle illalliselle, riippuen siitä, mikä päivänaika kulloinkin sattui olemaan. Hänen keuhkoihinsa kohdistuva huolekkuus nähtävästi ei ulottunut hänen ruoansulatukseensa.
Niin viettivät nuoret päivän toisensa jälkeen, kokonaan tunteisiinsa verhoutuneina. Ramesh ei milloinkaan kysynyt itseltänsä, mihin tämä tulisi johtamaan, mutta Annada Babu kysyi, ja hänen ystävänsä ja sukulaisensa saivat siitä ehtymättömän puheenaiheen. Rameshin arkinen ymmärrys ei ollut hänen oppineisuutensa veroinen, ja hänen rakastuneisuutensa samensi sitäkin enemmän hänen käytännöllistä katsettansa. Annada Babu tutki alinomaa odottavaisesti hänen kasvojansa, mutta ei löytänyt niistä mitään vastausta.
KYMMENES LUKU
Akshain ääni oli aivan keskinkertainen, mutta kun hän lauloi ja säesteli itseänsä viululla, pidättyi ainoastaan erittäin ankara arvostelija häntä kiittämästä. Annada Babu ei musiikista paljoa välittänyt. Sitä hän ei milloinkaan myöntänyt, mutta hänellä oli eräitä puolustuskeinoja, joita hän käytteli ollessaan sitä mieltä, että musiikinharrastajat olivat riittävän kauan saaneet tehdä, mitä tahtoivat.
Jos joku pyysi Akshaita laulamaan lisää, niin Annada Babu puuttui asiaan:
"Ei, riittää jo; miksi ahdistatte poika parkaa alinomaa vain sen vuoksi, että hän osaa laulaa?"
Akshai vastasi leppoisasti: "Aivan oikein, Annada Babu, epäilemättä.
Sopii vain kysyä, kuka tässä ahdistaa ja ketä."
Ensimmäinen puhuja huudahti siihen: "Sen kysymyksen me ratkaisemme, kunhan laulatte vielä vähän."
Eräänä iltapäivänä taivas oli sankassa pilvessä. Tuli ilta, ja satoi yhä taukoamatta. Rajuilma esti Akshaita lähtemästä. Hemnalini ehdotti, että hän laulaisi, ja alkoi näppäillä pienten, Bengalissa yleisesti käytettyjen kamariurkujen koskettimia.
Akshai viritti viulunsa ja lauloi hindustanisen laulun:
Bajti bahin purbaina
Nida nahin bin saina.
Kuulijat eivät ymmärtäneet laulun sanoja, mutta se ei haitannut, sillä kun tunteet ovat korkeassa vireessä, riittää pieninkin vihjaus. Yleinen sisällys oli selvä: sade kohisi, riikinkukot huusivat, ja rakastavainen ikävöi rakastettuansa.
Akshai yritti laulun välityksellä esittää lausumattomia ajatuksiansa, mutta laulu toimi kahden muun läsnäolevan henkilön tunteiden ilmauksena. Kaksi sydäntä sykki yhteen tahtiin sukeltaen sointujen virtaan. Kaikki näytti korkenevan ja kirkastuvan; koko maailma ui ruusuisessa hohteessa. Tuntui siltä, kuin olisivat kaikki ihmissydäntä milloinkaan sykähdyttelevät tunteet keräytyneet näihin kahteen sydämeen luoden niihin autuuden ja tuskan, kaipuun ja pelon rajattoman runsauden.
Laulu oli yhtä taukoamaton kuin sadekin. Hemnalinin tarvitsi vain sanoa "Älkäähän lakatko, Akshai Babu, laulakaa vielä jotakin", ja laulaja kajahdutti heti ilmoille uuden laulun. Nyt oli sävel kuin synkeä pilvirykelmä, jota salama halkoi, mutta siinäkin piili ihmissydämen kaipaus.
Oli jo myöhä, kun Akshai sinä iltana asteli kotiinsa. Hyvästellessään silmäili Ramesh Hemnalinia hetkisen ikäänkuin sävelten sumun läpi. Hemnalini puolestaan loi häneen hämmentyneen katseen, sillä sointujen taika oli vallannut hänetkin.
Sade oli tauonnut vain hetkiseksi, ja kun Ramesh meni kotiin, tulvi vettä jälleen tulvimalla. Hän ei voinut nukkua sinä yönä. Hemnalinikin istui kauan aikaa pimeässä uneksien ja kuunnellen pisarain alinomaista sorinaa. Samalla hänen mielessään yhä soivat laulun kertosäkeet:
Baju bahin purbaina
Nida nahin bin saina.
Seuraavana aamuna Ramesh virkkoi itsekseen: "Kunpa osaisin laulaa! Luovuttaisin siitä hyvästä mielelläni kaikki muut taitoni." Hän tiesi kuitenkin, ettei hänestä parhaallakaan harjoituksella tulisi laulajaa. Jotakin soittokonetta hän sentään voisi oppia käyttelemään. Hän muisti kerran Annada Babun luona yksin ollessaan yrittäneensä saada viulusta ilmoille säveltä, mutta yksi ainoa tempaus oli riittänyt. Soiton jumalatar oli nuhdellut häntä niin ankarasti, ettei hän ollut myöhemmin milloinkaan uskaltanut koettansa uudistaa. Niin ollen hän hillitsi kunnianhimoansa ja hankki itselleen kamariurut. Hän toimitti soittokoneen huoneeseensa, sulki oven ja alkoi arastellen sitä kosketella. Aivan pian hän havaitsi, etteivät urut olleet läheskään niin vaativainen soitin kuin viulu. Kun hän saapui seuraavan kerran Annada Babun luo, tervehti häntä Hemnalini huomauttaen: "Me kuulimme eilen jonkun soittavan urkuharmonia teidän huoneistossanne."
Ramesh oli otaksunut, ettei kukaan voisi häntä keksiä, kun ovi oli suljettuna, mutta joku oli ilmeisesti niin tarkkakuuloinen, että äänet saapuivat hänen korviinsa lukittujen ovienkin takaa. Rameshin täytyi hieman hämillään tunnustaa.
"Teidän ei kannata sulkeutua kammioonne ja suotta yrittää opetella omin päin", virkkoi Hemnalini. "Tulkaa mieluummin tänne harjoittelemaan. Minä ymmärrän asiaa hieman ja voin luullakseni olla teille avuksi."
"Minä olen kovin kömpelö", vastasi Ramesh, "kärsivällisyytenne joutuu kovalle koetukselle."
"Sen, mitä osaan, minä opetan teille", sanoi Hemnalini, "vaikka ette olisikaan taitava."
Pian kävi ilmi, ettei Ramesh ollut esiintynyt itseänsä kömpelöksi. Innostuneenkin opettajan oli vaikea saada hänen päähänsä aavistustakaan musiikista. Olemme nähneet henkilön, joka ei osaa uida, putoavan lammikkoon ja huitovan käsin ja jaloin kuin mieletön. Sellainen tapaus antaa meille jonkinlaisen käsityksen Rameshin järjestyksettömistä ponnistuksista, vaikka tässä tapauksessa olikin vettä vain korkeintaan polviin saakka. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä kunkin sormen oli tehtävä; hän iski silmää räpähdyttämättä väärän äänen jokaisessa tahdissa; sointu ja epäsointu olivat hänelle sama asia, ja hän rikkoi ylevän aavistamattomasti kaikkia sääntöjä. Kun Hemnalini huudahti: "Mitä teettekään, sehän on kaikki ihan väärin!" niin hän ehdätti korjaamaan virhettänsä tekemällä toisen. Vakaa, vääjäämätön miehemme ei kuitenkaan hevillä irroittanut kättänsä auran kahvasta. Niinkuin höyryjyrä kulkee tyynesti kulkuansa välittämättä siitä, mitä sen alle murskautuu, niin vyöryi Ramesh vastustamattomasti ja häikäilemättä onnettomien urkujensa koskettimiston yli.
Hemnalini nauroi hänen virheillensä, ja hän itse nauroi mukana. Hemnalinia huvitti hänen harvinainen kykynsä menetellä säännöllisesti väärin. Rakkaus osaa iloita erehdyksistä, epäsoinnuista ja taitamattomuudestakin. Äidinrakkaus kuohuu yli äyräittensä, kun lapsi kävelemään opetettaessa astuu mahdottomia askeleita, ja Rameshin tavaton epämusikaalisuus herätti Hemnalinissa salaista riemastusta.
Ramesh sanoi pari kertaa: "Teidän on hyvä nyt nauraa, mutta olettehan itsekin tehnyt virheitä opetellessanne?"
"Epäilemättä", vastasi Hemnalini, "mutta totta puhuen, Ramesh Babu, en läheskään niin paljon kuin te."
Rameshia ei masentanut mikään; hän vain nauroi ja alkoi jälleen alusta. Annada Babu, kuten sanottu, ei ollut mikään musiikin tuntija, mutta toisinaan hänen kasvoihinsa kohosi tärkeä ilme, hän heristi korviansa ja virkkoi: "Sanokaa mitä tahdotte, Rameshista tulee tuossa paikassa mestari."
Hemnalini: "Epäsointujen mestari."
Annada Babu: "Eikö mitä, hän on edistynyt kelpo tavalla ensi kuulemastani. Saat olla varma siitä, että jos Ramesh jatkaa harjoituksiansa, niin hänestä koituu ajan pitkään kelpo soittoniekka. Siihen tarvitaan vain alinomaista harjoitusta. Kunhan nuotit on opittu, käy kaikki ihan itsestään."
Sellaisia lausuntoja ei käynyt vastustaminen. Kun ukko ilmaisi mielipiteensä, oli perheen sitä kuunneltava kunnioittaen ja ääneti.
YHDESTOISTA LUKU
Bengalin pudzha-juhla vastaa merkitykseltänsä länsimaiden joulua. Suunnilleen kymmenen päivää lepäävät silloin kaikki työt, ja perheen jäsenet ovat koolla.
Melkein joka syksy käyttivät Annada Babu ja Hemnalini hyväkseen tilaisuutta huokeiden lomapilettien ostamiseen ja matkustivat Dzhabalpuriin virkistymään. He olivat Annada Babun lankomiehen, sikäläisen hallituksen virkamiehen vieraina, ja Annada Babu arveli tämän jokavuotisen retken vaikuttavan melkoisen kohentavasti ruoansulatukseen.
Nyt oli syyskuun alku, loma-aika oli tulossa, ja Annada Babu askarteli matkavalmisteluissa. Hemnalinin poistuminen tulisi keskeyttämään soittotunnit, joten Ramesh yritti käyttää jäljelläolevan ajan mahdollisimman tyystin hyväkseen. Eräänä päivänä Hemnalini keskusteltaessa huomautti:. "Kuulkaahan, Ramesh Babu, minä uskon, että ilmanalanvaihdos olisi teille hyödyksi. Teidän olisi hyvä poistua Kalkuttasta vaikkapa vain lyhyeksi ajaksi. Mitä arvelet sinä, taatto?"
Annada Babu piti ehdotusta kannatettavana. Ramesh oli joutunut kuolemantapauksen johdosta suremaan, ja ilmanalanvaihdos saattaisi hänen mieltänsä virkistää.
"Epäilemättä", sanoi hän, "on muutaman päivän retki toiseen ilmanalaan erinomainen asia. Tiedättekö, Ramesh, minä olen pannut merkille, että retkestä — lähtipä sitten maalle tai minne tahansa — on hyötyä vain muutamana päivänä. Ensimmäisenä viikkona ruokahaluni paranee, minä syön kelpo tavalla, mutta sitten on asia kuten ennenkin, vatsassa tuntuu jälleen vanha tuttu painostus, sattuu närästyksiä, ja söinpä mitä tahansa — —"
Hemnalini: "Oletteko käynyt Narbadassa, Ramesh Babu?"
Ramesh: "En, minä en ole käynyt siellä milloinkaan."
Hemnalini: "Teidän pitäisi se tehdä. Eikö totta, isä?"
Annada Babu: "Niin, mitäpä olisi, jos Ramesh lähtisi mukaamme? Silloinhan hän pääsee nauttimaan ilmanalanvaihdoksesta ja saa samalla nähdä marmorikalliot."
Koska tuota kaksinkertaista vahvistuslääkettä tovin suositeltiin, ei
Ramesh tahtonut kiistellä määräystä vastaan.
Hänen koko olemuksensa tuntui tänä päivänä kuin ilmassa leijuvan. Tyynnyttääkseen sisäistä kuohuansa hän sulki oven ja kävi soittimensa ääreen, mutta hänen sielunsa kohosi kaiken turhanaikaisen täsmällisyyden yläpuolelle, ja sormet kiiriskelivät sekasortoisesti koskettimilla aiheuttaen hurjan sekamelskan sointuja ja epäsointuja. Se ajatus, että hänen täytyisi piankin erota Hemnalinista, oli hänet kerrassaan masentanut. Nyt, ylenpalttisen ilonsa vallassa, hän heitti tuskalla ja vaivalla hankkimansa opin kaikkien tuulten teille.
Ovelle koputettiin. "Taivaan tähden, lakatkaa, Ramesh Babu!" kuului ääni huutavan. "Mitä ihmettä teettekään?"
Ramesh joutui hämilleen, sävähti punaiseksi ja meni avaamaan ovea. Akshai astui sisään ja huomautti: "Kuulkaahan, Ramesh Babu, voi käydä niin, että joudutte oman oikeutenne eteen vastaamaan, jos tuolla tavalla harjoitatte salaista pahettanne!"
Ramesh nauroi: "Minä tunnustan syyllisyyteni."
"Minä haluaisin keskustella kanssanne eräästä asiasta, jos teille sopii", jatkoi Akshai.
Ihmetellen, mitä nyt seuraisi, Ramesh odotti mitään virkkamatta.
Akshai: "Te lienette jo havainnut, ettei Hemnalinin menestys ole minulle yhdentekevä asia?"
Ramesh ei myöntänyt eikä kieltänyt, odottihan vain, mitä vielä piti tuleman.
Akshai: "Annada Babun ystävänä minulla on oikeus kysyä, mitkä ovat aikeenne Hemnaliniin nähden."
Sekä sanat että niiden sävy loukkasivat Rameshia, mutta hän ei halunnut eikä osannutkaan lausua vastaukseksi mitään kärkevää. Hän virkkoi rauhallisesti: "Onko teillä jotakin aihetta otaksua, että minulla on huonot tarkoitukset?"
Akshai: "Nähkääs, te olette hinduperheen jäsen, ja isänne oli hindu. Hän pelkäsi teidän ottavan itsellenne vaimon Brahma Samadzhiin kuuluvasta perheestä, ja senvuoksi hän nouti teidät kotiin naittaakseen teidät siellä — sen tiedän." Akshailla olikin täysi syy se tietää, koska hän itse oli asiasta vihjaissut vanhalle herralle. Muutamaan hetkeen Ramesh ei kyennyt katsomaan Akshaita silmiin. "Luuletteko", jatkoi Akshai, "että isänne äkillinen kuolema on tehnyt teille mahdolliseksi menetellä ihan oman mielenne mukaan? Jos hänen toivomuksensa — —"
"Kuulkaahan, Akshai Babu", keskeytti hänen puheensa Ramesh, "jos on olemassa jokin asia, jossa te olette pätevä minua neuvomaan, niin neuvokaa, ja minä kuuntelen, mutta minun ja isäni välinen suhde ei suinkaan koske teitä."
"Hyvä", virkkoi Akshai, "jättäkäämme se sikseen. Mutta haluaisinpa tietää, onko aikomuksenne naida Hemnalini ja voitteko sen tehdä."
Näitä uudistuvia hyökkäyksiä ei Rameshinkaan lauhkea luonto sietänyt.
"Kuulkaahan, Akshai Babu", sanoi hän, "vaikka te olisittekin Annada
Babun ystävä, emme me molemmat kuitenkaan ole niin läheisissä
suhteissa, että teillä olisi oikeus puhutella minua tuolla tavalla.
Jättäkää se asia, olkaa hyvä."
Akshai: "Jos asian käsittelemättä jättäminen merkitsisi koko jutun syrjäyttämistä ja te voisitte loppumattomiin jatkaa elämännautintoanne seurauksia ajattelematta, niin ei olisi enää mitään sanomista, mutta inhimillinen yhteiskunta ei ole pelkkä miellyttävä metsästysalue teidänlaisillenne henkilöille, jotka eivät huoli seurauksista. Teidän vaikuttimenne voivat olla mitä jaloimmat ja teistä voi olla kerrassaan yhdentekevää, mitä ihmiset sanovat, mutta teidän tulisi yrittää ymmärtää, että joudutte vastaamaan, jos pelaatte Hemnalinin asemassa olevan tytön kanssa väärää peliä. On olemassa henkilöitä, jotka tulevat vaatimaan teiltä selitystä, ja jos tarkoituksenne on saattaa huonoon huutoon henkilöitä, joita kunnioitatte, niin olette hyvällä alulla."
Ramesh: "Minä kiitän teitä neuvostanne. Minä teen oikeaan aikaan päätökseni ja pysyn siinä. Olkaa te ihan huoletta. Voimme lopettaa tämän keskustelun."
Akshai: "Se, mitä kuulen, ilahduttaa minua. Mieleni keventyy kovin, saadessani tietää, että vihdoinkin tahdotte tehdä päätöksen ja aiotte siinä pysyä. Olisitte voinut tehdä sen jo hieman aikaisemmin. En kumminkaan tahdo asiaa enempää pohtia kanssanne. Suokaa anteeksi, että keskeytin soitannollisia opintojanne. Ryhtykää niitä jälleen jatkamaan, minä en teitä enää häiritse." Samassa Akshai kiiruhti pois.
Ramesh ei kumminkaan tuntenut enää halua minkäänlaisen musiikin harjoittamiseen.
Hän lepäsi patjallansa, kädet pään alla, tuntien liukuessa ohi. Yht'äkkiä kello löi viisi, ja hän nousi kiireesti. Taivas yksin tietää, minkä päätöksen hän oli tehnyt, mutta varmaa on, että hän piti ehdottomana velvollisuutenansa lähteä viipymättä naapuriin juomaan pari kupposta teetä.
"Oletteko sairas, Ramesh Babu?" huudahti Hemnalini hänet nähdessään.
"Eipä mitään erinomaista", vastasi Ramesh.
"Ruoansulatuksenne ei varmaankaan ole kunnossa", huomautti Annada Babu.
"Vika on sapessa. Koettakaapa minun marjakkeitani — —"
Hemnalini keskeytti hymyillen: "Sinä, taatto, tahdot saada kaikki ystäväsi nauttimaan noita marjakkeita, mutta minä en ole vielä nähnyt kenenkään niistä kostuvan."
Annada: "Eipä ole niistä ollut kenellekään vahinkoakaan. Minä olen kokeilemalla saanut selville, etteivät mitkään muut marjakkeet ole olleet minulle niin otolliset."
Hemnalini: "Joka kerta, kun koettelet uusia marjakkeita, ne tuntuvat sinusta muutaman päivän ajan niitä ihmeellisimmältä yleislääkkeeltä."
Annada: "Te ette tahdo koskaan minua uskoa. No, kysykää Akshailta, onko lääkkeeni ollut hänelle hyödyksi vai eikö."
Hemnalini jätti väittelyn sikseen, koska pelkäsi, että Akshai kutsuttaisiin todistajaksi. Mutta samassa silmänräpäyksessä todistaja jo ilmaantuikin kutsumatta ja lausui ensimmäisiksi sanoikseen Annada Babulle:
"Antakaahan minulle vielä pari marjaketta; ne ovat vaikuttaneet minuun erinomaisesti. Minä olen tänään oivallisessa kunnossa."
Annada Babu loi tyttäreensä voitonriemuisen silmäyksen.
KAHDESTOISTA LUKU
Annada Babu oli siinä määrin vieraanvaraisuuteen taipuvainen, ettei sallinut Akshain lähteä heti marjakkeen nautittuansa, ja Akshai puolestaan ei näyttänyt ollenkaan haluavan rientää pois. Hän loi tavan takaa Rameshiin karsaanlaisen syrjäsilmäyksen. Ramesh ei ollut mikään erikoisen tarkka havaitsija, mutta hänen täytyi huomata Akshain moittivat katseet, ja ne häiritsivät hänen mielenrauhaansa.
Hemnalini oli hautonut mielessään pian tapahtuvan Diabalpurinretken ajatusta ja oli päättänyt Rameshin ensi vierailun aikana pohtia hänen kanssaan loma-ajan ohjelmaa: heidän piti yhdessä laatia luettelo kirjoista, jotka he aikoivat ottaa mukaan vapaiden hetkien varalle. Senvuoksi oli päätetty, että Rameshin piti tulla tavallista varhemmin, sillä jos hän tulisi vasta iltapäiväteen aikaan, voisi téte-à-téte häiriytyä Akshain tai jonkun muun satunnaisen vieraan saapuessa.
Mutta nyt olikin Ramesh tullut tavallista myöhemmin ja näytti vihdoin ilmaantuessaan mietteisiinsä vajonneelta. Hemnalinin mieliala niin ollen kovin masentui. Hän sai tilaisuutta kuiskata Rameshille: "Te olette tänään kovin myöhästynyt, eikö totta?"
Rameshin ajatukset näyttivät olevan jossakin muualla.
"Niin, pelkäänpä, että on niin laita", vastasi hän hetkisen kuluttua.
Hemnalini oli pitänyt aivan erikoista huolta siitä, että oli ajoissa valmiina. Hän oli jo aikaisin iltapäivällä järjestänyt hiuksensa ja vaihtanut pukua ja oli sitten istuutunut odottamaan, kelloon tuijotellen.
Kauan aikaa hän lohdutteli itseänsä sillä ajatuksella, että Rameshin kello kävi jäljessä ja että hän kohta saapuu. Kun tämä otaksuma osoittautui kestämättömäksi, asettui hän ompeluksinensa ikkunanpieleen hilliten kärsimättömyyttänsä parhaansa mukaan. Ja nyt, vihdoin tullessaan, Ramesh oli kaiken lisäksi hajamielinen eikä yrittänytkään selittää myöhästymistänsä. Hän ei näyttänyt ollenkaan muistavan, että oli luvannut saapua aikaisin.
Teetunti pani sinä päivänä Hemnalinin kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Kun se vihdoin oli ohi, hän suoritti erikoisen ponnistuksen hälventääkseen Rameshin hajamielisyyttä. Seinällä olevalla pöydällä lepäsi joukko kirjoja, jotka hän otti syliinsä aikoen lähteä kuljettamaan niitä pois huoneesta. Hänen liikkeensä herätti Rameshin huumauksestansa. "Mihin aiotte ne viedä?" kysyi hän Hemnalinin luo astuen. "Eikö meidän ollut määrä tänään valita mukaanotettavat kirjat?"
Hemnalinin huulet värähtivät, ja hän voi vaivoin pidättää silmiin tulvivia kyyneliä.
"Jääköön tekemättä", virkkoi hän, "meillä ei nyt ole siihen tilaisuutta." Samassa hän jo kiiruhti yläkertaan ja heitti kirjat makuuhuoneensa lattialle.
Hemnalinin pakeneminen äidytti Rameshin mielenapeutta.
"Te ette näytä voivan tänään oikein hyvin, Ramesh Babu", huomautti
Akshai salavihkaa nauraen.
Ramesh mutisi jotakin aivan käsittämätöntä. Mutta Annada Babu oli heristänyt korviansa kuullessaan Akshain viittaavan Rameshin terveydentilaan.
"Sitähän minäkin sanoin hänet nähdessäni", huomautti hän.
"Sellaiset henkilöt kuin Ramesh Babu", jatkoi Akshai sala-ivaisesti, "pitävät arvoansa alentavana omistaa mitään huomiota terveydellensä. He elävät älyllisissä maailmoissa, ja jos potevat ruoansulatushäiriöitä, niin pitävät epähienona ryhtyä tutkimaan, mistä sairaus johtuu."
Annada Babu alkoi leveästi todistella, että hyvä ruoansulatus on filosofille yhtä tärkeä kuin kenelle muulle tahansa. Ramesh istui heidän vieressään kärsien ja vaieten.
"Kuulkaahan neuvoani, Ramesh Babu", päätti Akshai puheensa, "nauttikaa yksi Annada Babun marjake ja menkää varhain nukkumaan."
"Minulla on asiaa Annada Babulle", vastasi Ramesh, "ja minä odotan tässä vain tilaisuutta."
Akshai nousi.
"Tuhat tulimmaista, olisitte voinut sanoa tuon hieman aikaisemmin. Ramesh Babu hautoo asiaa tuntikausia ja sinkoaa sen vihdoin vasten otsaa, kun on jo liian myöhäistä." Hän sanoi hyvästi isännällensä.
Ramesh tuijotteli kenkiensä kärkiin ja aloitti:
"Annada Babu, minä pidän erinomaisena onnena, että olen saanut käydä talossanne, jossa minua on kohdeltu kuin perheen jäsentä; en osaa sanoa, kuinka paljon se minulle merkitsee."
"Sehän on luonnollista" vastasi Annada Babu. "Te olette Dzhogenin ystävä, ja me kohtelemme teitä tietenkin hänen veljenänsä."
Ramesh oli tavallaan käynyt tanssimaan, mutta ei nyt tietänyt, miten suoriutuisi seuraavasta askelesta.
Tehtävää huojentaakseen Annada Babu jatkoi: "Itse asiassa, Ramesh, tulee meidän kiittää onneamme, että saamme pitää teidänlaistanne nuorukaista poikanamme ja veljenämme."
Mutta tuokaan ei auttanut Rameshia oikealle tolalle.
"Nähkääs", jatkoi Annada Babu, "teidän nimeänne on alettu mainita Hemnalinin nimen ohella. Ihmiset ovat sitä mieltä, että naimaikäisen tytön tulee valita seuransa erittäin huolellisesti. Minä vastaan heille aina näin: 'Minä luotan Rameshiin ehdottomasti; hän ei voi meitä pettää'."
Ramesh: "Te, Annada Babu, tunnette minut hyvin; jos pidätte minua Hemnalinille soveliaana puolisona, niin — —"
Annada: "Riittää. Minä puolestani olen näet jo asian päättänyt. Nimenomaisesta ehdotuksesta minua esti vain se seikka, että te vielä suritte isäänne. Nyt ei ole mitään syytä siirtää asiaa tuonnemmaksi, poikaseni. Ihmiset puhuvat liikaa, ja me teemme mahdollisimman pian kaikista juoruista lopun. Eikö totta?"
Ramesh: "Niinkuin hyväksi näette. Tyttärellänne on tietenkin lähinnä valta ratkaista asia."
Annada: "Epäilemättä, mutta luulenpa tietäväni, kuinka hän sen ratkaisee. Joka tapauksessa me puhumme siitä huomenna varhain ja sovimme lopullisesta järjestelystä."
Ramesh: "Pelkään jo vallanneeni liian paljon aikaanne. Lienee parasta, kun nyt poistun."
Annada: "Vielä hetkinen. Luulenpa, että on yhtä hyvä viettää häät jo ennen Dzhabalpuriin lähtöä."
Ramesh: "Siis aivan pian."
Annada: "Niin, tässähän on jäljellä vain kymmenen päivää. Vihkiminen voisi tapahtua ensi sunnuntaina; silloin meille jäisi vielä pari kolme päivää matkan valmisteluihin. Nähkääs, Ramesh, minä en tahtoisi mitenkään kiirehtiä, mutta minun täytyy ajatella terveyttäni."
Ramesh myöntyi. Hän nielaisi Annada Babun tarjoaman marjakkeen ja lähti.