Koti ja maailma

KOTI JA MAAILMA

Kirj.

Rabindranath Tagore

Sumentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.

SISÄLLYS:

Rabindranath Tagore
Ensimmäinen luku
Bimalan kertomus I—III
Toinen luku
Bimalan kertomus IV—V
Nikhilin kertomus I—II
Sandipin kertomus I
Kolmas luku
Bimalan kertomus VI
Sandipin kertomus II—III
Neljäs luku
Nikhilin kertomus III
Bimalan kertomus VII—X
Sandipin kertomus IV—VI
Viides luku
Nikhilin kertomus IV—V
Bimalan kertomus XI—XIII
Nikhilin kertomus VI—VII
Kuudes luku
Nikhilin kertomus VIII—IX
Sandipin kertomus VII
Seitsemäs luku
Sandipin kertomus VIII—X
Kahdeksas luku
Nikhilin kertomus X—XI
Bimalan kertomus XIV
Yhdeksäs luku
Bimalan kertomus XV—XVII
Kymmenes luku
Nikhilin kertomus XII—XIV
Bimalan kertomus XVIII—XIX
Yhdestoista luku
Bimalan kertomus XX—-XXII
Kahdestoista luku
Nikhilin kertomus XV—XVI
Bimalan kertomus XXIII

RABINDRANATH TAGORE

Rabindranath Tagore on nykyisen Intian klassillinen kirjailija, syntyi Kalkutassa toukokuun 6 p:nä 1861. Hän kuului vanhaan intialaiseen ylimyssukuun ja sai huolellisen kasvatuksen, jota vielä täydensi vuoden opiskelu Englannissa. Kotimaahan palattuaan hän otti haltuunsa Bengalissa, Ganges-virran rannalla sijaitsevan maatilansa ja syventyi kirjallisiin harrastuksiin. Jo aivan nuorena hän julkaisi runojaan ja saavutti pian kuuluisuutta. Hänen nuoruudenrunonsa ovat hehkuvia rakkauslauluja, jotka herättivät aistillisuutensa takia suuttumusta oikeaoppisissa hinduissa, mutta myöhemmin hänen runoutensa syventyi ja sai uskonnollisen ja filosofisen luonteen. Hän sai voimakkaita vaikutteita vanhoilta intialaisilta kirjailijoilta ja isältään Debendranath Tagorelta, joka oli tunnettu syvällinen ajattelija ja intialaisen uskonnollisen yhteisön uudistaja ja järjestäjä.

Rabindranath Tagore on kirjoittanut bengalinkielellä kaikkiaan kuutisenkymmentä teosta, romaaneja, runokokoelmia, näytelmiä ja esseitä, joista useat hän julkaisi myös itse toimittaminaan englanninkielisinä käännöksinä. Hänen teoksensa todistavat perinpohjaista ihmisluonteen, erityisesti naisten ja lasten sielunelämän tuntemusta. Hänen elämänkatsomuksensa on optimistinen, hänen vakaumuksensa on, että ihmiskunnan kehitys kulkee kohti hyvää. Elämän mahtavimpana liikkeellepanevana voimana on rakkaus, rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin. Hän uskoo ihmishengen sopusointuiseen yhteyteen Jumalan kaikessa läsnä olevan hengen ja luonnon kanssa.

V. 1913 kiintyi Euroopan huomio häneen. Silloin hän julkaisi englanninkielellä runokokoelmat Kasvava kuu, Gitanjali (Eino Leinon suomentamana julkaistu nimellä Uhrilauluja v. 1917) ja Puutarhuri (Eino Leinon suomentamana julkaistu v.1913) sekä esseekokoelman Sadhana (J. Hollon suomentamana julkaistu v. 1926). Samana vuonna hän sai Nobelin-palkinnon. Se herätti ensin yleistä ihmettelyä, sillä Euroopassa pidettiin Tagorea vielä siihen aikaan vain jonkinlaisena kirjallisena erikoisuutena, mutta vähitellen on yhä enemmän ruvettu huomaamaan, että Tagorella on paljon ja painavaa sanottavaa muillekin kuin itämaisessa kulttuuripiirissä eläville. Hänen kirjansa panivat eurooppalaiset syventymään itseensä ja arvioimaan uudestaan korkeana pidettyä meluista kulttuuriaan. Nyttemmin Tagoren teokset on käännetty useimmille Euroopan kielille, ja joka maassa ne ovat saaneet runsaasti ihailijoita. Tagore itse on tehnyt useita esitelmämatkoja Eurooppaan aina Skandinaviaa myöten, sekä myös Japaniin ja Amerikkaan. Sivistysharrastusten ja filosofisten oppiensa vaalijaksi hän on perustanut Bengaliin Säntiniketan (Rauhan maja) nimisen oppilaitoksen, joka on tarkoitettu itämaisen kulttuurielämän korkeakouluksi. Nobelin-palkintonsa Tagore luovutti kokonaisuudessaan tälle koululle.

Tagoren teoksia on käännetty suomeksi paitsi edellämainittuja vielä miete- ja muistelmakirjat Persoonallisuus ja Elämäni muistoja, näytelmäkokoelma Pimeän kammion kuningas, kertomussarja Ahnaat paadet ja romaanit Haaksirikko, Gora sekä Koti ja maailma. Viimeksi mainittu avioliittoromaani kuvaa niitä maininkeja, joita ulkona riehuva myrsky, kiihkokansallinen swadeši-liike aikaansaa intialaisen ylimyksen kodissa. Liike tempaa mukaansa ylimyksen puolison, ja tästä aiheutuu syviä järkytyksiä aviopuolisoiden elämässä. Tagoren oma suhtautuminen kiihkokansalliseen liikkeeseen käy selvästi ilmi tässä romaanissa: hänen mielestään kansallisen liikkeen oli asetettava päämääräkseen ensi sijassa yhteiskunnalliset reformit ja vasta sitten poliittiset vapauspyrkimykset. Hän ei myöskään hyväksy väkivaltaa enempää yksityisten kuin kansojenkaan elämässä.

Nykyajan intialaiset antavat Tagoren teoksille klassillisen arvon ja pitävät häntä eräänä kansallisena johtomiehenään. Tagoren kirjallisuus ei ole rikastuttanut vain Intian kulttuuria, vaan se on tullut koko maailman omaisuudeksi.

ENSIMMÄINEN LUKU

Bimalan kertomus

I.

Äiti, tänään muistuu mieleeni punainen otsamerkki [Hindulaisten aviovaimojen merkki ja kaiken heidän asemaansa kuuluvan antaumuksen vertauskuva] hiusmarrossasi, leveän punaisen päärmeen koristama sari [Hindulaisnaisten puku], joka tavallisesti oli ylläsi, ja ihmeelliset silmäsi, syvät ja levolliset. Ne tulivat elämäni sarasteessa kuin päivänkoiton ensi heleys antaen minulle kultaisen aarteen tieni vaiheita varten.

Valoa suova taivas on sininen, ja äitini kasvot olivat tummat, mutta niissä oli pyhyyden hohde, ja hänen kauneutensa saattoi häpeään kaikki kauneudellaan ylvästelevät.

Kaikki sanovat minun muistuttavan äitiäni. Lapsena minä en ollut siitä ollenkaan mielissäni. Se sai minut kantamaan vihankaunaa kuvastimelleni. Minusta tuntui, että Jumalan väärämielisyys verhosi jäseniäni — etteivät tummat kasvoni oikeastaan kuuluneet minulle, vaan olivat jonkin erehdyksen vuoksi tulleet osakseni. Korvaukseksi voin pyytää Jumalaltani vain sitä, että saisin kasvaa naisen ihanteeksi, eräiden kertomarunoissa kuvailtujen kaltaiseksi. Kun sitten lähestyi naimisiinmenoaika, saapui luokseni astrologi, joka tutki kämmentäni ja sanoi: »Merkit ovat hyvät. Tästä tytöstä tulee ihanteellinen aviovaimo.»

Kaikki naiset, jotka sen kuulivat, sanoivat: »Eipä ihmekään, sillä hän muistuttaa äitiänsä.»

Minä jouduin naimisiin erään radžahin [Intialainen ruhtinas; ylhäinen henkilö] kanssa. Lapsena minä tunsin varsin hyvin, miltä sadun prinssi näyttää. Mutta mieheni kasvot eivät olleet sellaiset, että hänet olisi voinut kuvitella sadun maailman asujaimeksi. Ne olivat tummat, yhtä tummat kuin minunkin. Se masennuksen tunne, jota oman ruumiillisen kauneuden puute oli minussa herättänyt, hieman hälveni, mutta samalla jäi sydämeeni pahoittelun häivä.

Kun ulkonäkömme välttää aistien arvostelevaa tarkastelua ja pelastautuu sydämiemme pyhättöön, niin se voi unhottaa itsensä. Minä tiedän lapsuusaikani kokemuksesta, että harras antaumus on kauneus itse, kauneus sisäiseltä puoleltansa. Kun äitini järjesteli omien helläin käsiensä huolellisesti kuorimia erilaisia hedelmiä valkealle kivilautaselle ja häälytteli leppoisasti viuhkaansa karkoittaakseen pois kärpäsiä isäni istuessa aterioimassa, niin hänen palveleva rakkautensa muuttui kaiken ulkonaisen muodon yläpuolelle kohoavaksi kauneudeksi. Minä tunsin jo lapsuudessa sen mahdin. Se oli kaikkea sananvaihtoa, kaikkea epäilystä ja kaikkia laskelmia korkeammalla: se oli pelkkää musiikkia.

Muistan vielä selvästi, kuinka naimisiin mentyäni tapasin varhain aamulla varovasti ja hiljaa nousta vuoteestani ja pyyhkiä tomun mieheni jaloista häntä herättämättä. [Muodollinen kunnioituksenosoitus, joka tapahtuu siten, että kosketetaan kädellä kunnioitetun henkilön jalkoja ja sen jälkeen omaa päätä. Vaimo ei yleensä osoita sillä tavoin mieheensä kohdistuvaa kunnioitusta.] Sellaisina hetkinä minusta tuntui, että punainen otsamerkkini hohteli kuin kointähti.

Eräänä aamuna hän sattui heräämään ja kysyi minulta hymyillen: »Mitä tämä merkitsee, Bimala? Mitä sinä teetkään?»

En unohda milloinkaan, kuinka häpesin sitä, että hän oli minut yllättänyt. Hän oli kenties otaksunut minun yrittävän salaa ansioittaa itseäni. Niin ei suinkaan ollut laita. Asia ei mitenkään koskenut ansiota. Minun naisensydämeni täytyi saada palvoa voidakseen rakastaa.

Appeni talo oli hyvässä maineessa aina padišaahien [padišaahi islaminuskoinen valtias] ajoilta. Sen tavat olivat osalta mongolista ja afganista alkuperää, ja eräät sen piirissä vallitsevat tottumukset juontuivat Manun ja Parašarin ajoilta. Siitä huolimatta mieheni oli ihan uudenaikainen. Hän oli suvun jäsenistä ensimmäinen ylioppilas ja ensimmäinen maisteri. Hänen vanhempi veljensä oli kuollut nuorena, liialliseen väkijuomain käyttöön, jättämättä lapsia jälkeensä. Mieheni ei juonut eikä ollut irstaisuuteen taipuva. Sellainen pidättyväisyys oli suvulle niin vieras, että monet pitivät sitä tuskin soveliaanakaan! Heidän mielestään oli pidättyväisyys omiansa niille, joita onni ei ole suosinut. Kuussa on sijaa pilkuille, tähdissä ei. Mieheni vanhemmat olivat kuolleet aikoja sitten, ja taloa vallitsi hänen vanha isoäitinsä. Mieheni oli hänen silmäteränsä, hänen sydämensä aarre. Niinpä hän ei milloinkaan kohdannut erikoisia vaikeuksia rikkoessaan vanhoja tottumuksia. Tuodessaan taloon miss Gilbyn opettajattarekseni ja seuralaisekseni hän vei tahtonsa perille huolimatta kaikista kotona ja kodin ulkopuolella pauhaavista myrkyllisistä kielistä.

Mieheni oli silloin vastikään suorittanut ensimmäisen yliopistollisen tutkintonsa ja valmistautui parhaillaan toiseen, joten hänen täytyi pysytellä Kalkuttassa luentoja kuuntelemassa. Hänellä oli tapana kirjoittaa minulle melkein joka päivä, vain muutamia rivejä, muutamia koruttomia sanoja, mutta hänen hyvä reipas käsialansa silmäili minua mitä hellimmin. Minä säilytin hänen kirjeitänsä sandelipuisessa lippaassa ja peitin ne joka päivä puutarhasta poimimillani kukilla.

Niihin aikoihin oli sadun prinssin kuva kalvennut niinkuin kuu päivänkoitteessa. Sydämeni valtaistuimella oli todellisen maailman ruhtinas. Minä olin hänen korkea puolisonsa. Minun sijani oli hänen vierellänsä. Mutta todellinen iloni oli siinä, että oikea paikkani oli hänen jalkainsa juuressa. Minua on tällä välin kasvatettu ja opastettu nykyisen ajan henkeen sen omaa kieltä käyttäen, ja senvuoksi minusta tuntuu, että nämä kirjoittamani yksinkertaiset sanat punastuvat häpeästä. Vaikka en tuntisikaan nykyistä elämänlaatua, tietäisin kumminkin, ihan itsestäni, että samoinkuin naisena syntymisen ei ollut omassa vallassani, samoin on naisen rakkauteen sisältyvä antaumus jotakin muuta kuin haavemielisestä runoelmasta kuluneisuuteen saakka lainaeltu korea kohta, jonka koulutyttö piirtää hartain mielin kauneimmalla käsialallaan vihkoonsa.

Mutta mieheni ei suonut minulle koskaan tilaisuutta palvontaan. Se oli hänen suuruutensa. Vain kehnot raukat vaativat vaimoiltaan oikeutenansa ehdotonta antaumusta, joka nöyryyttää heitä kumpaakin.

Hänen rakkautensa uhrasi minulle rikkauksien ja palvelusten melkeinpä käsittämättömältä tuntuvan runsauden. Mutta minun teki mieleni enemmän antaa kuin ottaa, sillä rakkaus on maankiertäjä, jonka kukat voivat heloittaa kauniimpina pölyisellä pientareila kuin salien kristallimaljakoissa.

Mieheni ei voinut täydellisesti luopua niistä vanhoista, perinnäisistä tottumuksista, jotka perheessämme vallitsivat. Senvuoksi meidän oli vaikea kohdata toisiamme milloin tahansa. [Ei pidetä soveliaana, että aviomies käy alinomaa naisten huoneissa; hänen on noudatettava määrättyjä ateriain tai levollemenon hetkiä.] Minä tiesin aina, milloin hän oli odotettavissa, ja senvuoksi oli yhdessäolomme mitä huolellisimmin valmisteltu. Se tuli kuin runon loppusointu oikealla hetkellä, rytmin säännöllisessä aaltoilussa.

Päivätyöni päätettyäni ja käytyäni kylvyssä minä kokosin hiukseni, uudistin punaisen otsamerkkini ja puin ylleni huolellisesti laskostetun sarin. Sitten minä irroitin sekä ruumiini että henkeni kaikista hajoittavista talousvelvollisuuksista ja omistin tämän erikoisen hetken erikoisine juhlamenoineen yhdelle ainoalle henkilölle. Tuo hänen kanssaan joka päivä viettämäni hetki oli lyhyt, mutta sen sisällys oli ääretön.

Miehelläni oli tapana sanoa, että mies ja vaimo ovat tasa-arvoiset rakkaudessaan, koska heillä on yhtä suuri oikeus toistensa omistamiseen. Minä en väittänyt milloinkaan vastaan, mutta sydämeni sanoi minulle, ettei molemminpuolinen kiintymys ole milloinkaan todella tasaväkistä, vaan että se parhaassa tapauksessa koroittaa yhdessäolon tasoa. Korkeamman yhdenvertaisuuden suoma ilo siten alati säilyy; se ei painu milloinkaan jokapäiväisyyden alhaiselle asteelle.

Oli arvosi mukaista, rakkaani, ettet milloinkaan odottanut minulta palvontaa. Mutta jos olisit siihen suostunut, olisit tehnyt minulle todellisen palveluksen. Sinä ilmaisit rakkauttasi koristamalta minua, kasvattamalta minua, antamalta minulle mitä pyysin ja mitä en pyytänyt. Minä näin rakkautesi syvyyden silmistäsi, kun katselit minua. Olen aavistanut salaisen tuskan huokauksen, jonka sinä tukahdutit, koska rakastit minua. Sinä rakastit ruumistani, ikäänkuin se olisi ollut paratiisin kukka. Sinä rakastit minun koko olemustani, ikäänkuin harvinainen sallimus olisi sen sinulle lahjaksi suonut.

Tuo rajaton antaumus teki minut ylpeäksi ja sai ajattelemaan, että se rikkaus, joka ajoi sinua ovelleni, kuului kokonaan minulle. Mutta sellainen turhamaisuus se vain estää naisen rakkauden vapaata antautuvaisuutta. Kun istun kuningattarena valtaistuimelta ja vaadin itselleni kunnioitusta, niin vaatimukseni kasvaa kasvamistaan; sitä ei tyydytä mikään. Voiko nainen olla todelta onnellinen pelkästä tunnostansa, että hänellä on joku mies vallassaan? Naisen ainoa pelastus on siinä, että hän vaihtaa ylpeytensä antaumukseen.

Tänään muistuu mieleeni, kuinka silloin, onnemme päivinä, kateuden lieskat roihusivat ympärillämme. Se oli luonnollista, sillä olinhan minä saavuttanut onneni pelkän sattumanoikun nojalta, sitä mitenkään ansaitsematta. Mutta sallimus ei suo onnen virrata ihmiselle lakkaamatta; ellei sen kunniavelkaa makseta päivä päivältä, pitkän ajan kuluessa, kunnes se oli kokonaan suoritettu ja onnen säilyminen siten taattu. Jumala antaa meille lahjoja, mutta meillä itsellämme tulee olla kykyä ottaa ne vastaan ja säilyttää ominamme. Ansiottomissa käsissä eivät sellaiset lahjat pysy.

Mieheni isoäiti ja äiti olivat molemmat olleet kuuluisat kauneudestaan. Leskeytynyt kälyni oli hänkin harvinaisen kaunis. Kun kohtalo oli jättänyt heidät yksinäisiksi, oli isoäiti pyhästi luvannut olla vaatimatta kauneutta ainoan pojanpoikansa tulevalta puolisolta. Vain hyväenteiset merkkini olivat hankkineet minulle pääsyn tähän perheeseen; — muuten minä en voinut minkään ansion nojalla vaatia itselleni oikeutta olla sen jäsenenä.

Tässä ylellisyyden tyyssijassa olivat ainoastaan harvat naiset saaneet osakseen heille kuuluvan kunnioituksen. He olivat kumminkin tottuneet perheen tapoihin ja pysytelleet jollakin tavoin pinnalla, vanhan suvun ranin [rani: ruhtinatar; ylhäinen naishenkilö] arvon kannattamina, joskin heidän joka päivä vuodattamansa kyynelet hukkuivat kuohuviin viineihin ja heidän nyyhkytyksensä karkeloivien tyttöjen nilkkatiukujen helinään. Oliko minun ansioni, ettei mieheni nauttinut väkijuomia eikä tuhlannut miehuuttansa hekuman markkinoilla? Osasinko minä sellaisen loitsun, joka hillitsee miesten hurjaa ja harhailevaa luontoa? Kaiken syynä oli hyvä onneni eikä mikään muu. Kälyäni kohtaan oli sallimus ollut ylen säälimätön. Hänen juhlapäivänsä oli ohi jo illansuussa, ja hänen kauneutensa valaisi suotta tyhjiä, korkeita suojia — palaen yhä vielä, vaikka soitto oli laannut jo aikoja sitten. Kälyni suhtautui halveksivasti mieheni uudenaikaisiin mielipiteisiin. Kuinka naurettavaa olikaan antaa perhelaivan, jonka lastina oli sen ammoisen kunnian koko paino, purjehtia tuon vähäpätöisen naishenkilön johtamana! Usein sain kokea ivan ruoskaniskuja. »Varas, joka on anastanut itselleen aviomiehen rakkauden! Teeskentelijä, joka verhoutuu uusmuotisen koreilun häpeällisyyteen!» Kirjavat, uudenaikaiset puvut, joilla mieheni minua koristi, herättivät hänessä mustasukkaisuuden raivoa. »Eikö hän häpeä tehdä itsestään näyteikkunaa — oman ulkonäkönsä uhalla!»

Mieheni huomasi tuon kaiken, mutta hänen hyvyytensä oli rajaton. Hän pyysi pyytämällä, että antaisin solvaajalleni anteeksi.

Muistan kerran sanoneeni miehelleni: »Naisen mieli on kovin mitätön ja vaivainen.» »Kuin kiinalaisnaisen jalka», vastasi hän. »Eikö yhteiskunnan puristus ole tehnyt heistä mitättömiä ja vaivaisia? He ovat pelkkiä kohtalon leluja. Missä vastuussa he itse voisivatkaan olla?»

Kälyni onnistui aina saada mieheltäni mitä halusi. Hän ei huolinut harkita, olivatko pyynnöt oikeita ja kohtuullisia. Mutta eniten minua katkeroitti se, ettei käly ollut lainkaan kiitollinen. Minä olin miehelleni luvannut olla vastaamatta hänen ärhentelyynsä, ja senvuoksi kuohahteli mieleni sitäkin enemmän. Minusta tuntui, että hyvyydellä on rajansa, jonka yli astuminen tuntuu helposti tekevän ihmisen pelkurimaiseksi. Pitääkö minun kertoa koko totuus? Minä olen usein toivonut, että mieheni olisi kyllin miehekäs ollakseen vähemmän hyvä.

Kälyni Bara [Bara: vanhempi; Tšota: nuorempi. Vaikka ylhäisten perheitten lesket saavatkin vain puolisonsa omaisuudesta maksettavan elinkoron, säilyttävät he kuitenkin ikänsä mukaisen arvojärjestyksen, ja arvonimet Bara ja Tšota erottavat edelleenkin vanhempia ja nuorempia sukuhaaroja toisistaan, siinäkin tapauksessa, että nuorempi on hallitsevana haarana.] Rani, oli vielä nuori eikä suinkaan tavoitellut pyhyyttä. Hänen puheensa, pilansa ja naurunsa oli pikemmin uskaliasta. Myöskin ne nuoret tytöt, jotka olivat hänen lähettyvillään, käyttäytyivät sangen hävyttömästi. Kukaan ei heitä moittinut, sillä sellainen oli vanhastaan talon tapa. Minusta tuntui, että he pitivät minua silmätikkunansa erittäinkin sen vuoksi, että minä onnekseni omistin moitteettoman puolison. Mutta miestäni rasitti kälyn surullinen kohtalo enemmän kuin hänen luonteensa puutokset.

II.

Mieheni tahtoi välttämättä saada minut ulos purdahin [eristetyn naisten huoneosaston ja kaikkien siihen kuuluvien ominaisten menojen yhteisenä nimenä on purdah, joka oik. merkitsee lipasta] ahtaasta piiristä.

Eräänä päivänä minä sanoin hänelle: »Enhän minä tarvitse ulkomaailmaa?»

»Mutta ulkomaailma voi tarvita sinua», vastasi hän.

»Jos ulkomaailma on tullut toimeen näihin asti ilman minua, niin tulkoon toimeen vielä hieman kauemminkin. Se ei varmaankaan tuhoudu, vaikka jääkin minua vaille.»

»Tuhoutukoon minun puolestani! Se ei minua huolestuta. Minä ajattelen itseäni.»

»Tosiaanko? Sanohan, mitä itsestäsi ajattelet!»

Mieheni vaikeni ja hymyili.

Minä tunsin hänen tapansa ja pysyin tiukasti vaatimuksessani: »Ei, nyt et pääsekään hevillä käsistäni! Minä tahdon tietää, mistä on kysymys.»

»Eihän asioita voi milloinkaan täysin ilmaista pelkkien sanojen avulla.»

»Lakkaa latelemasta arvoituksia! Sanohan…»

»Minä haluaisin saada elämämme ulkona maailmassa kiinteämmin yhteiseksi. Siinä suhteessa olemme toisillemme vielä velkaa.»

»Onko siis rakkaus, jota me täällä kotona toisillemme osoitamme, jollakin tavoin puutteellista?»

»Täällä sinä kierryt kiinteästi minun olemukseeni. Et tiedä, mitä sinulla on, enempää kuin sitäkään, mitä sinulta puuttuu.»

»En tahdo kuulla sinun noin puhuvan.»

»Minä haluan saattaa sinut keskelle ulkomaailmaa, jotta opit tuntemaan todellisuutta. Sinä et ole luotu pelkkiä kotoisia velvollisuuksia varten, viettääksesi elämäsi ahtaassa sovinnaisessa piirissä ja vähäpätöisissä kotoaskareissa. Vasta sitten, kun opimme näkemään ja tuntemaan toisemme todellisessa maailmassa, vasta sitten on rakkautemme oikea ja täydellinen.»

»Jos on olemassa jotakin, mikä estää meitä täällä oppimasta toisiamme täysin tuntemaan, niin minulla ei ole mitään sanottavaa. Minä puolestani en tunne kaipaavani mitään.»

»Hyvä, mutta jos este sattuisikin olemaan vain minun tahollani, miksi et suostuisi osaltasi sitä poistamaan?»

Tuollaisia keskusteluja sattui tavantakaa. Eräänä päivänä hän sanoi: »Ihminen, joka ahnaasti himoitsee kalakeittoansa, ei ollenkaan arkaile leikellessään kalan kappaleiksi mielensä mukaan. Se taas, joka kalaa rakastaa, haluaa iloita nähdessään sen vedessä. Jos se ei käy päinsä, niin hän odottelee rannalla, ja vaikka palaisikin kotiin sitä näkemättä, hän kuitenkin tuntee tyydytystä tietäessään, ettei kalalla ole mitään hätää. Täydellinen omistus on paras voitto, mutta jos se on mahdoton, niin lähinnä paras voitto on täydellinen menettäminen.»

Minua ei ollenkaan miellyttänyt mieheni tapa puhua tästä asiasta, mutta se ei ollut syynä siihen, että kieltäydyin lähtemästä huoneistani. Hänen isoäitinsä oli vielä elossa. Mieheni oli ahtanut talon ihan täyteen kahdettakymmenettä vuosisataa, vastoin hänen makuansa; mutta hän oli sietänyt sen nurkumatta. Hän olisi sietänyt senkin, että radžahin talon miniä luopui eristetystä elämäntavastaan. [Ylhäisien hindulaisten keskuudessa on miniän arvo ja maine erittäin tärkeä.] Olipa hän valmistautunutkin sellaisen tapauksen varalle. Mutta minusta asia ei tuntunut niin tärkeältä, että olisin tahtonut saattaa hänet kokemaan sellaista surua. Minä olen lukenut kirjoista, että meitä nimitetään »häkkilinnuiksi.» En voi mennä puhumaan toisten puolesta, mutta minulla oli häkissäni niin paljon, ettei koko maailmassa olisi ollut sille tilaa — niin minusta ainakin silloin tuntui.

Iäkäs isoäiti oli kovin minuun kiintynyt. Luullakseni oli hänen kiintymyksensä pohjalla se ajatus, että minä olin suotuisain tähtien avustamana onnistunut vetämään puoleeni mieheni rakkauden. Eivätkö miehet taipuneet luonnostaan vajoamaan? Kaikesta kauneudestaan huolimatta ei kukaan toisista ollut kyennyt estämään miestäni suistumasta suin päin tuhoaviin hornan kuiluihin. Isoäiti uskoi minun sammuttaneen miehestäni tuon tulen, joka oli käynyt muille suvun miehille niin kuolettavaksi. Niinpä hän vaali minua kalleimpana aarteenansa ja vapisi peloissaan, jos minä olin hiemankaan huononvointinen.

Isoäiti ei pitänyt niistä puvuista ja koruista, joita mieheni toi minun verhoikseni eurooppalaisista myymälöistä. Mutta hän mietti näin: »Miehillä täytyy aina olla jokin mieletön keppihepo, joka välttämättä käy kalliiksi. Ei kannata yrittää hillitä heidän yltiöpäisyyttänsä; saa olla iloinen, jos he pysähtyvät perikadon partaalle. Ellei Nikhil olisi alinomaa askarrellut vaimoansa vaatettamassa, niin kukapa tietää, millä tavoin hän olisi voinut rahansa tuhlata!» Joka kerta, kun minulle saapui uusi puku, lähetti isoäiti hakemaan miestäni ja iloitsi hänen kerallaan.

Niinpä tapahtui, että hänen makunsa muuttui. Nykyajan henki vaikutti häneen niin voimakkaasti, etteivät hänen iltansa ottaneet kuluakseen, ellen minä kertonut hänelle englantilaisista kirjoista lukemiani kertomuksia.

Isoäitinsä kuoleman jälkeen mieheni tahtoi, että muuttaisin hänen kerallaan Kalkuttaan, mutta minä en voinut tehdä sellaista päätöstä. Eikö meidän oikea kotimme ollut tämä talo, josta isoäiti oli pitänyt huolta kaikissa elämänsä vaiheissa? Eikö minua kohtaisi kirous, jos sen jättäisin ja lähtisin kaupunkiin? Tämä ajatus pidätti minua, isoäidin tyhjän istuimen moittivasti minua katsellessa. Tuo jalo nainen oli tullut taloomme kahdeksan vuoden ikäisenä ja oli kuollut yhdeksännelläkahdeksatta ikävuodellaan. Hänen elämänsä ei ollut onnellinen. Kohtalo oli singonnut hänen rintaansa nuolen toisensa jälkeen saaden sisäiset, häviämättömät voimat sitäkin voimakkaammin. hersymään. Tämä suuri talo oli hänen kyyneltensä pyhittämä. Mitä tekisinkään pölyisessä Kalkuttassa, kaukana kotoa?

Asiaa suunnitellessaan mieheni ajatteli, että siten tarjoutuisi hyvä tilaisuus toimittaa kälylleni lohdutus saada olla talon valtiattarena meidän oman elämämme samalla päästessä Kalkuttassa esteettömämmin versomaan. Mutta juuri siinä kohden minun oli vaikea yhtyä hänen suunnitelmiinsa. Käly oli katkeroittanut minun elämäni, hän tärveli mieheni onnen, ja kaikesta tästä piti hänen vielä saada palkinto. Entä miten kävisikään, jos meidän pitäisi, palata tänne? Pääsisinkö silloin jälleen johtavalle sijalle?

»Mitä sinä sillä sijalla?» tapasi mieheni kysyä. »Eikö elämässä ole parempia asioita?»

Miehet eivät milloinkaan ymmärrä sellaisia asioita. Heidän tyyssijansa on kodin ulkopuolella, he eivät tunne kotoisen elämän koko merkitystä. Näissä asioissa heidän olisi noudatettava naisten ohjausta. — Niin ajattelin silloin.

Minusta näytti oikeuksieni puolustaminen kaikkein tärkeimmältä asialta. Jos olisin lähtenyt pois ja jättänyt kaikki vihollisen haltuun, olisin suoraan tunnustanut joutuneeni häviölle.

Mutta minkätähden mieheni ei pakottanut minua lähtemään mukanansa Kalkuttaan? Minä tiedän, mikä oli syynä. Hän ei käyttänyt mahtiansa, koska hänellä se oli.

III

Jos joku tahtoisi vähitellen täyttää päivän ja yön välisen juovan, tarvitsisi hän siihen iankaikkisuuden. Mutta aurinko nousee ja pimeys väistyy — tuokio riittää silloittamaan äärettömän välimatkan.

Eräänä kauniina päivänä alkoi Bengalissa swadeši-liikkeen aikakausi [kansallinen liike, joka aluksi oli luonteeltaan pikemmin taloudellinen kuin poliittinen; sen tärkeimpänä tarkoituksena näet oli kotimaisen teollisuuden edistäminen], mutta kukaan ei oikein tietänyt, miten se oli tapahtunut. Menneisyyden ja nykyisyyden välillä ei ollut mitään yhdistävää, tasaista ylimenoa. Johtui luullakseni siitä, että uusi kausi tuli tulvan lailla, murtaen padot ja vieden kaikki viisautemme ja pelkomme mukanaan. Meillä ei ollut edes aikaa ajatella tai käsittää, mitä oli tapahtunut tai oli tapahtumassa.

Tämä uusi aika sai koko olemukseni, kaikki toivoni ja haluni loimahtamaan täyteen lieskaan. Joskaan kodin seinämuurit — joiden sisäpuolella varsinainen maailmani sijaitsi — eivät vielä olleet murtuneet, silmäilin kumminkin niiden yli kaukaisuuteen ja kuulin etäältä taivaanrannalta äänen, jonka sanoja en täysin selvästi tajunnut, mutta jonka kutsuva huuto löysi tien suoraan sydämeeni.

Ylioppilasajoiltansa saakka mieheni oli yrittänyt vaikuttaa siihen suuntaan, että kansamme tarvitsemat tavarat valmistettaisiin omassa maassa. Meidän seuduillamme kasvaa runsaasti taatelipalmuja. Hän yritti keksiä kojetta, jonka avulla voisi puristaa hedelmistä mehun ja keittää sen sokeriksi ja siirapiksi. Minulle kerrottiin, että keksintö oli erittäin hyvä, mutta että se puristi enemmän rahaa käyttäjästään kuin mehua taateleista. Vähän myöhemmin hän johtui päättelemään teollisuutemme elvyttämisen epäonnistuvan sen vuoksi, ettei meillä ollut omaa pankkia. Siihen aikaan hän koki opettaa minulle taloustiedettä. Se yksin ei olisi paljoakaan haitannut, mutta hän sai sitäpaitsi päähänsä ryhtyä kasvattamaan maanmiehiänsä säästäväisyyteen siten raivatakseen tietä pankille. Vihdoin hän tosiaankin perusti pienen pankkiliikkeen. Korkea korko, joka sai kyläläiset kilvan tuomaan rahojansa talletettaviksi, vei pankin pian häviöön. Vanhat tilanhaltijat olivat huolissaan ja peloissaan. Vihollisleiri riemuitsi. Perheen jäsenistä pysyi vain mieheni isoäiti tyynenä. Hän torui minua, sanoen: »Miksi te kaikki häntä kiusaatte? Huolestuttaako teitä maatilamme kohtalo? Kuinka monesti olenkaan nähnyt tämän tilan veronkantajan panttina? Ovatko miehet naisten kaltaisia? Miehet ovat synnynnäisiä tuhlareita, he osaavat vain hävittää omaisuutta. Sinä, lapsukaiseni, voit olla iloinen, ettei miehesi hävitä vielä itseänsäkin!» Niiden henkilöiden luku, joita mieheni avusti, oli suuri. Hän auttoi aina ehdottomimpaan epäonnistumiseen saakka jokaista, joka halusi keksiä uudenlaiset kangaspuut tai riisinkuorimiskoneen. Mutta eniten minua suututti se, että hän salli Sandip Babun alinomaa nylkeä itseänsä, swadeši-liike tekosyynä- Olipa kysymyksessä mikä tahansa, sanomalehden perustaminen, asian hyväksi suoritettava esitelmäretki tai lääkärin määräämä siirtyminen toiseen ilmanalaan, joka tapauksessa antoi mieheni hänelle rahoja mitään kyselemättä. Ja kaiken tämän sai Sandip Babu säännöllisen, samoin mieheni maksaman palkkansa lisäksi. Merkillisintä oli, etteivät mieheni ja Sandip Babun mielipiteet ollenkaan sointuneet yhteen.

Swadeši-myrskyn alettua riehua minunkin veressäni sanoin miehelleni: »Minun täytyy polttaa kaikki ulkomaiset vaatteeni.»

»Miksi?» kysyi hän. »Voithan olla niitä käyttämättä niin kauan kuin haluat.»

»Niin kauan kuin haluan! Minä en enää milloinkaan…»

»Hyvä, jätä ne kokonaan käyttämättä. Mutta miksi ryhtyisit sellaista juhlaroviota rakentamaan?»

»Aiotko estää minua toteuttamasta päätöstäni?»

»Kuulehan mitä sanon: Miksi ette yritä rakentaa jotakin? Teidän ei pitäisi tuhlata kymmenettä osaakaan tarmostanne tuohon hävittävään kiihotukseen.»

»Sellainen kiihoitus antaa meille tarmoa rakentamiseen.»

»Yhtä hyvin voisitte sanoa, että teidän on mahdoton valaista taloa, ellette sytytä sitä tuleen.»

Pian ilmeni toinen pulma. Miss Gilbyn saapuessa taloomme oli siellä vallinnut melkoinen levottomuus, joka kumminkin vähitellen laimeni, kun vieraaseen totuttiin. Nyt otettiin asia jälleen esille. Minä en ollut aikaisemmin välittänyt vähääkään siitä, oliko miss Gilby eurooppalainen vaiko intialainen, mutta nyt aloin välittää. Sanoin miehelleni: »Meidän täytyy saada miss Gilby pois talostamme.»

Mieheni ei virkkanut mitään.

Minä kiivailin hänelle, ja hän lähti murheellisena pois.

Itkettyäni kelpo tavalla minä olin illalla, kohdatessamme, sovinnollisemmalla tuulella. »Minun on mahdoton katsella miss Gilbyä teoriain sumun läpi», sanoi mieheni, »vain sen vuoksi, että hän on englantilainen. Etkö voi pitkäaikaisen tuttavuuden nojalla voittaa pelkän nimen aiheuttamaa estettä? Etkö voi pitää mielessä, että hän on sinuun kiintynyt?»

Minä olin hieman häpeissäni ja vastasin jokseenkin käskevästä:
»Jääköön. Minä en erikoisesti himoitse ajaa häntä pois.»

Miss Gilby jäi.

Eräänä päivänä sain sitten kuulla, että joku nuorukainen oli häntä herjannut, kun hän oli ollut menossa kirkkoon. Nuorukainen kuului niihin, jotka saivat meiltä avustusta. Mieheni ajoi hänet pois talosta. Sitä ei kukaan voinut antaa miehelleni anteeksi — en minäkään. Sillä kertaa miss Gilby lähti omaehtoisesti. Hän vuodatti kyyneleitä tullessaan sanomaan hyvästi, mutta mieleni ei ottanut sulaakseen. Kuinka voikaan kielimällä syöstä poika paran sellaiseen onnettomuuteen, vieläpä niin oivallisen pojan, joka unohti ruokansa ja juomansa swadeši-innostuksen vuoksi.

Mieheni saatteli miss Gilbyn rautatieasemalle omissa vaunuissaan. Minun mielestäni hän meni ehdottomasti liian pitkälle. Kun asiaa koskevat liioitellut huhut sitten aiheuttivat julkista hälinää, joutuen sanomalehtiinkin, niin minusta tuntui, että hän oli sen ansainnut.

Usein ennenkin olivat mieheni puuhat herättäneet minussa levottomuutta, mutta milloinkaan ennen ei minun ollut tarvinnut hävetä. Nyt minun oli punastuminen hänen puolestansa! Minä en tarkoin tiennyt enkä välittänytkään tietää, mitä pahaa Noren parka oli tehnyt miss Gilbylle, mutta miten voikaan ajatella ryhtyvänsä sellaisena aikana tuollaista menettelyä tuomitsemaan? Minä en olisi tahtonut tukahduttaa sitä mielialaa, joka yllytti nuorta Norenia osoittamaan englannittarelle halveksumistaan, En voinut olla pitämättä raukkamaisuutena, että mieheni ei kyennyt ymmärtämään niin yksinkertaista asiaa. Niinpä minä punastuin hänen puolestansa.

Mieheni ei kumminkaan kieltäytynyt kannattamasta swadešia eikä millään tavoin vastustanut kansallista asiaa. Mutta Bande Matäram-mielialaa hän ei kyennyt täydestä sydämestään omaksumaan. [Bande Mataram: "Terve, Äiti!" Bankim Tšatterdžin, kuuluisan bengalilaisen kirjailijan sepittämän laulun alkusanat. Laulu on nyttemmin muuttunut kansallishymniksi ja Bande Mataram kansalliseksi tunnussanaksi swadeši-liikkeen yhteydessä.]

»Minä tahdon mielelläni palvella kotimaata», sanoi hän, »mutta palvontani esineeksi minä valitsen oikeuden, joka on paljoa suurempi kuin kotimaani. Se, joka palvoo kotimaatansa jumalana, saattaa sen kirouksen alaiseksi.»

TOINEN LUKU

Bimalan kertomus

IV

Näihin aikoihin saapui Sandip Babu seuralaisineen meidän tienoillemme saarnaamaan swadešia.

Temppelihallissamme on suuri kokous. Me naiset istumme siellä toisella puolen, esiripun takana. Riemuhuuto Bande Mataram lähenee värisyttäen koko olemustani. Äkkiä tulvahtaa temppelin pihalle joukko paljasjalkaisia, turbaanipäisiä nuorukaisia keltaisissa viitoissaan, niinkuin punaliejuinen puro ensimmäisten sateiden aikana kuivuneeseen uomaansa tulvahtaa. Koko paikan täyttää suunnaton ihmisjoukko, jonka läpi kymmenkunta nuorukaista olkapäillään kantaa suuressa tuolissa istuvaa Sandip Babua.

Bande Mataram! Bande Mataram! Bande Mataram! Tuntuu siltä kuin taivas olisi halkeamassa ja tuhansiksi pirstaleiksi hajoamassa. Minä olin jo aikaisemmin nähnyt Sandip Babun kuvan. Hänen piirteissään oli jotakin minulle epämieluista. Hän ei suinkaan ollut ruma — päinvastoin: hänen kasvonsa olivat erittäin kauniit. Mutta kaikesta huolimatta minusta tuntui siltä, että niihin sisältyi liian suuri määrä kehnoa ainesta. Hänen silmiensä valo ei näyttänyt olevan täysin oikeata. Senvuoksi minua ei miellyttänyt, että mieheni arvelematta myöntyi kaikkiin hänen vaatimuksiinsa. Rahan tuhlauksen minä voin sietää, mutta minua harmitti kovin se ajatus, että hän petti miestäni käyttäen hyväkseen hänen ystävyyttänsä. Hän ei käyttäytynyt ollenkaan askeetin tavalla, eipä edes niinkuin kohtuullisissa varoissa elävä mies, vaan kerrassaan keikarimaisesti. Ylellisyyttä ja elämän mukavuutta hän näytti rakastavan. Kokonainen sarja tuollaisia ajatuksia muistuu mieleeni, mutta jääkööt nyt sikseen.

Mutta kun Sandip Babu alkoi puhua tuona iltana, ja hänen sanansa saattoivat kuulijajoukon mielet aallehtimaan, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet murtaa kaikki padot, näin hänet ihmeellisesti muuttuneena. Varsinkin kun temppelinharjan taakse hitaasti painuvan auringon sädekimppu äkkiä valaisi hänen kasvojansa, hän näytti jumalien lähettiläältä.

Hänen puheensa oli alusta loppuun asti myrskyisää purkausta. Hänen luottamuksensa asian onnistumiseen oli rajaton. En tiedä, miten se oikeastaan tapahtui, mutta äkkiä huomasin kärsimättömästi siirtäneeni esiripun syrjään ja suunnanneeni katseeni puhujaan. Kukaan ei välittänyt vähääkään siitä, mitä tein. Vain kerran minä huomasin, kuinka hänen silmänsä hohtelivat kohti minua kuin kohtalokkaan Orionin tähdet.

Olin ihan haltioissani. En tuntenut itseäni enää radžahin puolisoksi, vaan Bengalin naissuvun ainoaksi edustajaksi. Ja puhuja tuolla edessäni, hän oli Bengalin sankari. Kuten taivas oli vuodattanut valonsa hänen ylitsensä, samoin piti hänen saada naisen siunaus tehtäväänsä varten…

Minusta näytti selvästi siltä, että hänen puheensa oli loimahtanut vieläkin intohimoisempaan lieskaan, kun hän oli minut huomannut. Indran ratsu ei totellut ohjaksiansa; ukkonen meurusi ja salamat välkkyivät. Minä mietin itsekseni, että silmäni olivat sytyttäneet tuleen hänen puheensa; sillä me naiset emme vaali vain kotilieden tulta, vaan itsensä sielun liekkiä.

Palatessani tuona iltana kotiin minä säteilin uutta ylpeyden ja riemun tunnetta. Mielessäni raivonnut myrsky oli kokonaan muuttanut olemukseni painopisteen. Muinaisen Kreikan neitojen tavoin olisin mielelläni leikannut pitkät, kiiltävät hiuspalmikkoni jousenjänteiksi sankarilleni. Jos ulkonaiset koruni olisivat olleet tunteistani riippuvaiset, niin kaulanauhani ja rannerenkaani olisivat murtaneet lukkonsa ja singonneet meteoriparvena yli kuulijajoukon. Minä tunsin, että ainoastaan persoonallinen uhraus voi minua auttaa kestämään myrskyisää haltioitumistani.

Kun mieheni myöhemmin tuli kotiin, pelkäsin minä kovin hänen sanovan jotakin sellaista, mikä ei sointuisi vielä korvissani kaikuvaan voittoisaan riemulauluun. Minä pelkäsin hänen totuudenintonsa voivan johtaa hänet lausumaan jotakin moittivaa siitä, mitä iltapuolella oli puhuttu. Silloin minä olisin häntä avoimesti uhmannut ja olisin hänet nöyryyttänyt. Mutta hän ei virkkanut sanaakaan… ja sekään ei minua miellyttänyt.

Hänen olisi pitänyt sanoa: »Sandip on saattanut minut järkiini. Nyt minä huomaan, kuinka väärässä olen kaiken aikaa ollut.»

Minusta tuntui siltä, että mieheni vaikeni minun kiusallani, että hän itsepintaisesti kieltäytyi innostumasta. Minä kysyin häneltä, kuinka kauan Sandip Babu oli viipyvä paikkakunnallamme.

»Hän lähtee varhain huomisaamuna Rangpuriin», vastasi mieheni.

»Välttämättä jo huomenna?»

»Niin, hän oli luvannut siellä puhua.»

Minä olin hetkisen vaiti ja kysyin sitten jälleen: »Eikö hän sentään voisi jäädä vielä päiväksi?»

»Se tuskin käynee päinsä. Mutta miksi niin tahtoisit?»

»Tahtoisin kutsua hänet päivälliselle ja itse tarjoilla hänelle.»

Mieheni oli ihmeissään. Hän oli usein pyytänyt minua olemaan läsnä, kun oli kutsunut läheisiä ystäviänsä luokseen aterioimaan, mutta minä en ollut milloinkaan suostunut. Hän silmäili minua tarkkaavasti, sanaakaan sanomatta. Minä en oikein ymmärtänyt hänen katsettansa.

Äkkiä minut valtasi häpeäntunne.

»Ei, ei!» huudahdin minä. »Se ei käy mitenkään päinsä!»

»Miksei?» virkkoi hän. »Minä kysyn häneltä itseltään, ja jos suinkin mahdollista, niin hän varmaan jää huomiseen asti.»

Kävi ilmi, että asia oli hyvinkin mahdollinen.

Tahdon olla täysin vilpitön. Sinä päivänä minä moitin Luojaani siitä, ettei hän ollut antanut minulle erinomaista kauneutta — ei sydänten ryöstämistä varten, vaan sen vuoksi, että rakkaus kirkastaa. Tänä suurena päivänä piti isänmaani miesten nähdä isänmaan jumalatar naisen hahmossa. Mutta miehet, ikävä kyllä, eivät jumaluutta näe, jos ulkonainen kauneus puuttuu. Näkisikö Sandip Babu kotimaamme Šaktin [Šakti: kyky, voima, jumaluuden vaikutusvoima] minussa ilmestyvän? Vai pitäisikö hän minua ihan tavallisena aviovaimona?

Sinä aamuna minä kostutin vapaana aaltoavat hiukseni hyvätuoksuisella vedellä ja sidoin ne löysään solmuun punaisella silkkinauhalla, jonka taitavasti pujottelin niiden lomitse. Päivällinen näet oli jo kahdentoista aikaan, joten en ehtinyt kylvyn jälkeen tukkaani kuivaamaan, palmikoimaan ja kokoamaan, kuten tavallisesti. Puin ylleni kultapäärmeisen valkean sarin ja lyhythihaisen musliinipuseroni.

Omasta puolestani olin sitä mieltä, että pukuni oli sangen hillitty ja ettei mitään yksinkertaisempaa olisi hevillä voinut keksiä. Mutta kälyni, joka sattui menemään ohitseni, seisahtui äkkiä eteeni, silmäili minua kiireestä kantapäähän ja hymyili kiinnipuristetuin huulin merkitsevää hymyä. Kun kysyin minkätähden, vastasi hän: »Minä ihailen koreata asuasi.»

»Miksi se sinua niin huvittaa?» kysyin minä sangen harmistuneena.

»Se on kerrassaan mainio», sanoi hän. »Ajattelin tässä vain, että sen olisi tehnyt täydelliseksi avokaulainen englantilainen pusero.» Hänen suunsa ja silmänsä, vieläpä koko ruumiinsakin näytti hytkivän pidätettyä naurua, kun hän lähti huoneesta.

Minä olin kovin kiukuissani, aioin riisua kaikki yltäni ja pukeutua arkivaatteisiini. En voi tarkoin sanoa, miksi en kumminkaan aikomustani toteuttanut. Naiset ovat seuraelämän kaunistus — niin minä itselleni vakuuttelin — ja mieheni ei missään tapauksessa olisi tyytyväinen, ellen esiintyisi Sandip Babun nähden säätyni mukaisesti puettuna.

Aikomukseni oli tulla näkyviin vasta heidän pöytään istuuduttuaan.
Pitämällä silmällä tarjoilua olisin ehtinyt voittaa ensi ujouteni.
Mutta päivällinen ei valmistunutkaan ajoissa, ja oli jo myöhä. Mieheni
lähetti hakemaan minua esitelläkseen minut vieraalleen.

Minä olin ylen hämilläni katsoessani Sandip Babua silmiin. Minun onnistui kumminkin malttaa mieleni, niin että saatoin sanoa: »Olen kovin pahoillani, että päivällinen myöhästyy.»

Hän tuli arkailematta luokseni ja istuutui viereeni. »Jonkinlaisen aterian minä saan joka päivä, mutta runsauden jumalatar pysyttelee poissa näkyvistäni. Nyt, kun jumalatar itse on ilmestynyt, ei haittaa, vaikka päivällinen tuleekin myöhään.»

Hänen käytöksensä oli yhtä mahtipontista kuin hänen julkinen esiintymisensä. Hän ei ollenkaan epäröinyt, vaan näytti tottuneen kehoittamatta asettumaan valitsemalleen paikalle. Hän vaateli tutunomaisiin suhteisiin pääsemistä niin selviömäisenä asiana, että toinen olisi tuntenut olevansa väärässä, jos olisi tahtonut puolestaan kieltäytyä.

Minä pelkäsin kamalasti, että Sandip Babu piti minua ujona, vanhanaikaisena ja mitättömänä olentona, mutta en olisi kumminkaan millään ehdolla voinut lumota tai häikäistä häntä henkevillä vastauksilla. Kuinka olikaan voinut pälkähtää päähäni — kummastelin minä harmistuneena — astua hänen näkyviinsä näin naurettavassa asussa?

Päivällisen jälkeen minä olin aikeissa lähteä, mutta Sandip Babu asettui tielleni, arkailematta kuten aina.

»Ette saa pitää minua niin ahnaana», sanoi hän. »Minä en jäänyt päivällisen vuoksi, vaan noudattaakseni kutsuanne. Jos te nyt pakenette, niin ette ole kohdellut vierastanne niinkuin pitää.»

Ellei hän olisi lausunut noita sanoja kevyen huolettomasti, niin ne olisivat särähtäneet korvissani. Olihan hän toisaalta mieheni läheisimpiä ystäviä, joten saatoin pitää itseäni hänen sisarenansa.

Minun yrittäessäni kohota tuon suuren tutunomaisuuden kannalle tuli mieheni avuksi. Hän sanoi: »Etkö voi tulla takaisin, kun olet aterioinut?»

»Mutta teidän pitää se luvata», virkkoi Sandip Babu, »ennenkuin laskemme teidät menemään.»

»Minä tulen», vastasin minä heikosti hymyillen.

»Tiedättekö», jatkoi Sandip Babu, »minkätähden minä en voi teihin luottaa? Nikhil on ollut naimisissa nämä yhdeksän vuotta, ja te olette koko tämän ajan vältellyt minua. Jos teette samoin seuraavien yhdeksän vuoden aikana, niin me emme enää näe toisiamme.»

Minä tartuin hänen huomautukseensa ja kysyin hiljaisella äänellä:
»Miksi emme näkisi toisiamme?»

»Tähtiin on kirjoitettu, että minä kuolen nuorena, Ei kukaan esi-isistäni ole elänyt kolmeakymmentä vuotta kauemmin. Minä olen nyt seitsemänkolmatta.»

Hän tiesi tuon tehoavan. Äänessäni oli varmaan huolestumisen häivä, kun vastasin hänelle hiljaa: »Koko maamme siunaus on varmaan torjuva tähtien turmiokkaan vaikutuksen.»

»Siinä tapauksessa maan jumalattaren itsensä täytyy lausua tuo siunaus. Senpätähden toivonkin hartaasti, että palaatte, jotta talismanini voi alkaa jo tänään vaikuttaa.»

Sandip Babu osasi niin hyvin käyttää rynnäkköä, ettei minulla ollut minkäänlaista' tilaisuutta panna pahakseni sellaista, mitä en olisi milloinkaan sallinut jonkun toisen tekevän.

»Niinpä», päätti hän nauraen puheensa, »pidätän miehenne panttivankina, kunnes tulette takaisin.»

Kun olin jo menossa, hän huudahti: »Saanko teitä hieman vaivata?»

Minä käännyin ihmeissäni »Älkää pelästykö», sanoi hän. »Kysymyksessä on vain lasillinen vettä. Kenties huomasitte, etten juonut vettä päivällisen aikana. Juon vasta hieman myöhemmin.»

Minun täytyi osoittaa mielenkiintoa ja kysyä asian syytä. Hän alkoi esittää minulle ruoansulatushäiriöittensä historiaa kertoen kärsineensä niistä jo seitsemän kuukautta, koetelleensa kaikenlaisia allopaattisia ja homeopaattisia parannuskeinoja ja saavuttaneensa mitä ihmeteltävimpiä tuloksia kotimaisten menetelmäin avulla.

»Nähkääs», lisäsi hän sitten hymyillen. »Jumala on järjestänyt minun raihnautenikin sillä tavoin, että ne tottelevat vain swadeši-pillerien pommitusta.»

Nyt puuttui miehenikin keskusteluun. »Sinun täytyy myöntää vetäväsi puoleesi ulkomaisia rohdoksia yhtä voimallisesti kuin maa vetää puoleensa meteoreja. Sinulla on oleskeluhuoneessasi kolme hyllyä täynnä…»

Sandip Babu keskeytti hänen lauseensa. »Tiedätkö, mitä ne ovat?» Ne ovat rankaiseva poliisimahti. Ne eivät tule sen vuoksi, että niitä tarvitaan, vaan siitä syystä, että niitä vaatii nykyinen järjestys, joka meitä sakottaa ja muuten kiusaa.»

Mieheni ei siedä liioittelua, ja minä huomasin tuon olevan hänelle epämieluista. Mutta kaikki koristeet ovat liioittelua. Niitä ei luo Jumala, vaan tekee ihminen. Muistan kerran puolustaneeni jotakin pientä valhettani sanomalla miehelleni: »Ainoastaan puut ja eläimet ja linnut ilmaisevat pelkän totuuden, koska niiltä olioparoilta kokonaan puuttuu keksintäkyky. Tässä kohden ihmiset osoittavat paremmuutensa, ja naiset ovat vielä etevämpiä kuin miehet. Naiselle sopii hyvin korujen samoinkuin hienojen valheidenkin runsaus.»

Kun astuin naisten huoneisiin johtavaan käytävään, näin kälyni seisomassa erään ikkunan luona, mistä voi nähdä vastaanottohuoneeseen. Hän tirkisteli venetsialaisten verhojen lomitse.

»Sinäkö täällä?» kysyin minä ihmeissäni.

»Salaa kuuntelemassa!» vastasi hän.

V

Minun palatessani Sandip Babu pyyteli sievästi anteeksi. »Pelkäänpä vieneeni teiltä ruokahalun», sanoi hän.

Minua kovin hävetti. Olin tosiaankin suoriutunut sopimattoman nopeasti ateriastani. Oli helppo saada laskemalla selville, ettei kunnollisesta aterioimisesta siinä ajassa voinut olla puhettakaan. Mutta minä en aavistanutkaan, että joku ryhtyisi tahallaan laskemaan.

Sandip Babu luultavasti huomasi minun häpeävän, ja siitä kävi kiusallinen tunteeni entistään voimakkaammaksi. »Minä tiesin hyvin», sanoi hän, »että teidän teki mieli juosta pakoon villin kauriin lailla, joten minulle on sitäkin arvokkaampaa, että piditte lupauksenne.»

Minä en keksinyt mitään soveliasta vastausta, vaan istuuduin punastuen ja mielenahdistusta tuntien sohvan toiseen päähän. En kyennyt enää mitenkään näkemään itseäni lihaksi muuttuneena naisellisuuden Šaktina, jonka piti pelkällä läsnäolollaan majesteetillisen ylväästi kruunata Sandip Babu. Sandip Babu alkoi tarkoituksellisesti keskustella mieheni kanssa. Hän tiesi terävän ymmärryksensä pääsevän parhaiten oikeuksiinsa iskuvalmiissa vastauksissa. Olen sittemmin usein huomannut, ettei hän jättänyt käyttämättä yhtäkään kiistelytilaisuutta, kun minä satuin olemaan saapuvilla.

Hän tunsi Bande Matarani-hurmiota koskevat mieheni mielipiteet ja aloitti uhkamielisesti: »Etkö siis myönnä isänmaallisessa työssä voitavan vedota mielikuvitukseen?»

»Se saakoon sijansa, Sandip, mutta minä en pidä suotavana, että kaikki rakennetaan sille pohjalle. Minä tahtoisin nähdä kotimaani sellaisena kuin se todellisuudessa on ja senvuoksi minä pelkään ja häpeen käytellä apuna hypnotisoivia intoisänmaallisia puheita.»

»Se, mitä sinä nimität hypnotisoivaksi puheeksi, merkitsee minulle totuutta. Minä rakastan ja kunnioitan kotimaatani niinkuin Jumalaani. Ihmisyys on minulle pyhä. Jumala ilmaisee itseänsä sekä ihmisessä että isänmaassa.»

»Jos tuo todellakin on uskosi, niin sinun ei pitäisi nähdä mitään eroa ihmisen ja ihmisen, maan ja maan välillä.»

»Eipä tietenkään. Mutta voimani ovat rajoitetut, joten kotimaani palvonta sulkee itseensä ihmiskuntaan kohdistuvan hartaan kunnioitukseni.»

»Minä en tahdo moittia palvontaasi sinänsä, mutta kuinka aiot selviytyä Jumalasi palvonnasta, jos vihaat toisia maita, joissa hän ilmaisee itseänsä samoinkuin omassa kotimaassasikin?»

»Viha on palvonnan apulainen. Ardžuna voitti itselleen Mahadevan suosion [Ardžuna, Pandu-heimon suuri sankari Mahabharata-teoksessa. Mahadeva ("Suuri jumala") on Višnu] painiskelemalla hänen kanssaan. Jumala on lopulta kanssamme, jos olemme valmiit tarjoamaan hänelle taistelua.»

»Jos niin on laita, niin hänen palvelijoitansa ovat sekä kansan auttajat että sen vahingoittajat. Mitä aihetta silloin on saarnata intoisänmaallisuutta?»

»Kun on kysymyksessä oma maa, on asianlaita toisin. Sen palvontaa vaatii sydän vastaansanomattomasti.»

»Jos päättelet johdonmukaisesti edelleen, niin sinun täytyy väittää, että koska Jumala ilmenee meissä, meidän on palvottava ennen kaikkea omaa itseämme — luonnollisen vaiston vaatimuksesta.»

»Kuulehan, Nikhil, tuo kaikki on vain kuivaa teoriaa. Etkö käsitä, että on olemassa tunteita?»

»Minäpä sanon sinulle totuuden, Sandip», vastasi mieheni. »Tunteeni se juuri loukkaantuu, kun te yritätte tehdä vääryydestä velvollisuuden ja jumalattomuudesta siveellisen ihanteen. Jos minä en voi varastaa, niin syynä eivät ole loogilliset kykyni, vaan eräänlainen itseeni kohdistuva kunnioitus ja kiintymys ihanteisiin.»

Minua kuohutti. Lopulta en enää voinut vaieta, vaan huudahdin: »Eikö jokaisen maan historia, Englannin, Ranskan, Saksan tai Venäjän, ole kertomusta varkauksista oman maan hyväksi?»

»Ne joutuvat vastaamaan varkauksistansa ja vastaavat niistä nytkin; niiden historia ei ole vielä lopussa.»

»Joka tapauksessa», virkkoi väliin Sandip Babu, »voimme nähdäkseni noudattaa niiden esimerkkiä. Täyttäkäämme maamme kirstut varastetulla tavaralla ja kulukoon sitten, samoinkuin muuallakin, vuosisata toisensa jälkeen, ennenkuin niistä vastaamme, jos tulee pakko vastata. Mutta olehan hyvä ja sano, mistä kohden historiasta löydät esimerkin sellaisesta 'varastamisesta’?»

»Kun Roma maksoi syntivelkansa, ei kukaan siitä tietänyt. Sen menestys näytti koko ajan rajattomalta. Mutta etkö huomaa erästä seikkaa: kuinka heidän selkäänsä sälyttämänsä valhe- ja petostaakat musertavat heidät itsensä?»

Minulla ei ollut milloinkaan ennen ollut tilaisuutta kuunnella mieheni ja hänen ystäviensä keskusteluja. Kun hän minun kanssani väitteli, tunsin aina, kuinka vastahakoisesti hän ajoi minut ahtaalle. Se johtui siitä, että hän rakasti minua. Tänään olin ensi kerran kuulemassa hänen etevää väittelytaitoansa.

Sydämeni ei kumminkaan tahtonut asettua hänen kannallensa. Minä yritin löytää jotakin vastausta, mutta sitä ei löytynyt. Jos asettuu oikeamielisyyden kannalle, niin tuntuu mahdottomalta mennä sanomaan, että jokin asia on liian hyvä voidakseen olla hyödyllinen.

Yht'äkkiä Sandip Babu kääntyi minulta kysymään: »Mitä te arvelette asiasta?»

»Minä en välitä hienoista erotteluista», puhkesin minä puhumaan. »Sanon teille yksinkertaisesti mitä tunnen. Minä olen ihminen ja niinmuodoin ahne. Tahtoisin toimittaa isänmaalleni paljon hyvää. Hätätilassa käyttäisin väkivaltaa ja varkauttakin. Osaan olla vihainen. Voisin vihastua maani asian puolesta. Jos vaadittaisiin, voisin surmatakin kostaakseni sen häväistystä. Minä haluan haltioitua, ja sen, mikä minua haltioittaa, täytyy esiintyä minulle aistittavassa muodossa, isänmaanani. Sillä täytyy olla jokin näkyvä symboli, joka lumoo mieltäni. Minä tahtoisin olennoida isänmaani, nimittää sitä Äidiksi, Jumalattareksi, Durgaksi [Durga: jumalatar, Himavantin tytär ja Šivan puoliso] — ja maan kamara olisi punaisena uhrilahjaini verestä. Minä olen inhimillinen enkä jumalallinen olento.»

Sandip Babu hypähti seisaalleen, huitoi käsiään ja huusi: »Hurraa!»
Kohta sen jälkeen hän huomasi erehdyksensä ja huusi: »Bande Mataram!»

Mieheni kasvoissa näkyi tuskan häivä. Hän virkkoi minulle leppoisasti: »En minäkään ole jumalallinen, olen vain ihminen. Ja senvuoksi minulla ei ole lupa sietää pahoista ominaisuuksistani rakennettavan isänmaani kuvaa — ei milloinkaan,. ei milloinkaan!»

Sandip Babu huudahti: »Näetkö, Nikhil, kuinka, totuus muuttuu lihaksi ja vereksi naisen sydämessä. Nainen osaa olla julma; hänen raivonsa on kuin sokea myrsky. Se on kaunis peloittavuudessaan. Miehessä se on ruma, koska sen ytimessä asustaa harkinnan kalvava mato. Usko minua, Nikhil, meidän naisemme ne maan pelastavat. Nyt ei ole pelokkaan arkailun aika. Meidän on käyttäydyttävä häikäilemättömästi, horjumatta, harkitsematta. Meidän on tehtävä syntiä. Meidän on annettava naisillemme punaista sandelitahdasta, jotta he voitelevat syntimme ja kohottavat sen valtaistuimelle. Etkö muista runoilijan sanoja:

»'Synti, sorea synti, tule punasuudelmaisi hehkulla valamaan tulenkarvaista viiniä suoniimme. Hilpeän hillittömyyden torvea soita, sen seppelin otsamme kaunista, sinä herratar herjan! Tule, voitele rintamme rohkeat häpeän mudalla mustimmalla, itse häpeämättä.’

»Hävitköön sellainen oikeamielisyys, joka ei voi hymyillen tuottaa tuskaa ja turmiota.»

Sandip Babun seistessä siinä pystyin päin, silmänräpäyksen virikettä noudattaen häpäisemässä kaikkea sitä, mitä kaikkien maiden ja kaikkien aikojen ihmiset ovat korkeimpanansa kunnioittaneet, koko ruumiini tuntui värisevän. Mutta Sandip Babu jatkoi jalkaa polkien: »Minä näen: sinä olet se ihana tulisielu, joka polttaa kodin poroksi valaistakseen sen tulella avarampaa maailmaa. Suo meille kesytön rohkeus syöksyä häviön syvimpiin syvyyksiin asti! Suo sulosi kaikelle turmaa tuovalle!»

Ei käynyt selvästi ilmi, ketä Sandip Babu oikeastaan huusi avuksensa. Kenties sitä jumalatarta, jolle Bande Mataram oli omistettu. Kenties kotimaansa naisia yleensä. Tai kenties heidän edustajaansa, sitä naista, joka seisoi hänen edessään. Hän olisi vielä jatkanut samaan tapaan, ellei mieheni olisi äkkiä noussut, koskettanut kepeästi hänen olkapäätänsä ja sanonut: »Sandip, Tšandranath Babu on täällä.»

Minä säpsähdin ja käännyin katsomaan. Tulija oli kunnianarvoisen näköinen vanha herra, joka seisoi odottaen ovella, epäröiden, astuisiko edemmäksi vai vetäytyisikö takaisin. Hänen kasvoissaan oli lempeä kajaste, ikäänkuin laskevan auringon valo.

Mieheni astui luokseni ja kuiskasi: »Tässä on opettajani, josta olen sinulle usein kertonut. Tervehdi häntä niinkuin soveliasta on!»

Minä kumarsin syvään ja kosketin kunnioittavasti hänen jalkojansa. Hän siunasi minua sanoen: »Jumala teitä aina siunatkoon, äityeni.»

Kuinka tarvitsinkaan sellaista siunausta tuona hetkenä!

Nikhilin kertomus

I

Oli aika, jolloin varmasti uskoin voivani kestää kaikki, mitä Jumala kestettäväkseni määrää. En ole milloinkaan joutunut koetukselle. Nyt luulen sen hetken tulleen.

Minulla oli tapana koetella mieleni lujuutta kuvittelemalla kaikenlaisia minulle mahdollisesti sattuvia onnettomuuksia — köyhyyttä, vankeutta, häpeää, kuolemaa, Bimalankin kuolemaa. Ja kun sitten ajattelin kykeneväni kestämään tuon kaiken, en vannaankaan liioitellut. Mutta eräs asia ei ollut milloinkaan johtunut mieleeni, ja juuri sitä minä nyt ajattelen tietämättä voisinko sen todellakin kestää. Sydämessäni on oas, joka pistää minua alinomaa jokapäiväisiä töitä suorittaessani. Tuntuupa sen pisto vielä unessanikin. Aamulla herätessäni minä näen taivaan kasvot kalseina. Mitä se merkitsee? Mitä onkaan tapahtunut?'

Mieleni on käynyt niin Herkkätunteiseksi, että kulunut elämänikin, joka kantoi onnen valhepukua, nyt tuntuu kiduttavan sydäntäni valheellisuudellansa, ja häpeä ja murhe käyvät lähestyessään sitä ilmeisemmiksi, mitä enemmän ne yrittävät salata kasvojansa. Sydämeni on pelkkää silmää. Ne asiat, joita minun ei pitäisi nähdä ja joita en tahdo nähdä — juuri ne työntyvät pakostakin näkyviini.

Oli vihdoinkin tullut se aika, jolloin onneton kohtaloni ilmenee pitkänä koettelemusten sarjana. Ihan odottamatta on alkanut vallita ankara hätä sydämessä, joka ennen näytti uhkuvan runsauttansa. Se palkka, jonka olen maksanut silmänlumeelle yhdeksästä Huoruuteni vuodesta, on minun nyt maksettava korkoineen takaisin totuudelle, ja siihen maksamiseen on kuluva koko loppuikäni.

Mitä hyötyä on siitä, että yritän väkivaltaisesti ylläpitää ylpeyttäni? Mitä haittaa, vaikka tunnustaakin, että minusta puuttuu jotakin? Kenties sitä harkitsematonta häikäilemättömyyttä, joka naisia miehissä miellyttää. Mutta onko voima pelkkää lihasten toimintaa? Saako voima arkailematta polkea heikot jalkoihinsa?

Mutta miksi harkitsenkaan tätä kaikkea? Arvoa ei voi ansaita siitä kiistelemällä. Ja minä olen arvoton, arvoton, arvoton!

Entä sitten, jos olenkin arvoton! Onhan rakkauden todellinen merkitys
siinä, että se voi lakkaamatta siunata arvotonta omalla runsaudellansa.
Arvollisilla on monenlaisia palkintoja maan päällä, mutta rakkauden on
Jumala varannut erikoisesti arvottomille.

Näihin asti Bimala oli kotoinen Bimalani, rajoitetun elämänpiirin ja totunnaisten pienten velvollisuuksien tuote. Minä kysyin itseltäni, kumpusiko hänen rakkautensa sydämestä, vai oliko se vain ulkonaisten tekijäin aiheuttamaa jokapäiväistä tottumusta.

Minun teki kovin mieleni nähdä Bimala kukoistamassa koko totuudessaan ja voimassaan. Mutta samalla unohdin ottaa huomioon, että on luovuttava kaikista sovinnaisiin oikeuksiin perustuvista vaatimuksista, jos tahtoo nähdä jonkun henkilön kehkeytyvän täysin olemuksensa lain mukaan.

Miksi en ollut sitä ajatellut? Siitäkö syystä, että tunsin ylpeää varmuutta vaimoni omistamisesta? Ei. Se tapahtui sen vuoksi, että luotin rakkauteen mitä lujimmin. Olin kyllin turhamainen uskoakseni olevani niin voimakas, että sietäisin nähdä totuuden pelottavassa alastomuudessaan. Minä kiusasin Sallimusta, mutta pysyin yhä ylpeässä päätöksessäni: tahdoin voitokkaasti suoriutua kokeesta.

Eräässä suhteessa Bimala ei ollut minua ymmärtänyt. Hän ei voinut täysin käsittää, että minä pidin kaikkea väkivallan käyttöä heikkoutena. Vain heikoilta puuttuu uskallus olla oikeamielisiä. He väistävät tuota velvollisuuttansa koettaen päästä nopeasti päämääräänsä luvattomia oikoteitä kulkien. Kärsivällisyys tekee Bimalan kärsimättömäksi. Hän rakastaa miehen rajuutta, kiivautta, kohtuuttomuutta. Hänen kunnioitukseensa täytyy kuulua jokin määrä pelkoa.

Minä olin toivonut Bimalan vapautuvan tuosta taipumuksestansa kodin ahtaan piirin ulkopuolella. Mutta nyt minä olen varma siitä, että se juontuu syvältä hänen olemuksestansa. Hän rakastaa rajuutta. Elämän yksinkertaisen ravinnon täytyy olla niin ankarasti höystettyä, että se polttaa hänen kieltänsä ja kurkkuansa. Minun periaatteenani on aina ollut välttää toiminnassani hurjaa hillittömyyttä, johon on itseään keinotekoisesti kiihoitettava. Minä tiedän Bimalan olevan vaikea antaa arvoa tälle ominaisuudelleni, koska hän pitää arvelujani heikkoutena. Hän on ihan vihoissaan minulle, kun en lähde sokeasti hyökkäämään huutaen Bande Mataram.

Siinä suhteessa olen menettänyt kaikkien kansalaisteni suosion, kun en ole yhtynyt heidän meteliinsä. He ovat varmat siitä, että minä tavottelen jotakin arvonimeä tai pelkään poliisia. Poliisi puolestaan arvelee minun osoittavan liioiteltua leppoisuutta ja varmaan suunnittelevan jotakin salahanketta.

Minä olen vilpittömästi sitä mieltä, että ne, jotka eivät voi haltioitua nähdessään isänmaansa sellaisena kuin se todellisuudessa on, tai ne, jotka eivät voi rakastaa ihmisiä ihmisinä, — ne, joiden täytyy välttämättä pitää suurta ääntä ja tehdä isänmaastaan epäjumala voidakseen ylläpitää hurmiotansa, ne rakastavat hurmiota enemmän kuin isänmaataan.

Yrittäessämme asettaa hurmiomme totuutta korkeammalle me osoitamme orjanmieltä. Kun henkemme on vapaa, emme kiinnitä huomiota itseemme. Sairasta elämänvoimaamme täytyy olla ärsyttämässä jokin harhakuva tai maallinen tai hengellinen arvovalta, joka saa sen liikkeelle. Niin kauan kuin sulkeudumme totuudelta ja toimimme ainoastaan jonkin hypnoottisen virikkeen vaikutuksesta, meidän täytyy tunnustaa, ettemme kykene hallitsemaan itseämme. Millaiset elämänehtomme lienevätkin, me emme saa sallia minkään kuvitellun aaveen enempää kuin todellisen poppamiehenkään pitävän itseämme hirmuvaltansa alaisina.

Eräänä päivänä, kun Sandip väitti minulta puuttuvan mielikuvitusta sanoen siitä johtuvan, etten näe isänmaatani elävänä ihannekuvana, Bimala yhtyi hänen mielipiteeseensä. Minä en sanonut mitään, puolustuksekseni, sillä sanasodassa saavutettu voitto ei lisää onneamme. Bimalan eriävä mielipide ei johdu älyn puutteesta, vaan pikemmin luonnonlaadun erilaisuudesta.

He väittävät minulta puuttuvan mielikuvitusta. Heidän mielestään minulla tosin on öljyä lampussani, mutta lamppuni ei pala. Minä puolestani syytän heitä ihan samasta asiasta. Tahtoisin heille sanoa: »Te olette valottomat kuin piikivi. Teidän täytyy joutua ankariin yhteentörmäyksiin ja pitää kovaa melua saadaksenne itsestänne irti kipinän. Mutta yksitellen sinkoilevat välkähdykset palvelevat vain itserakkauttanne auttamatta teitä selvemmin näkemään.»

Viime aikoina olen huomannut, että Sandip on karkeiden himojen orja. Hänen aistillisuutensa samentaa hänen uskonnollisuuttansa ja painaa hänen kansalliseen innostukseensa tyrannimaisen leiman. Hänen älynsä on terävä, mutta hän on luonnostaan raaka ja ylistää itsekkäitä halujansa kauniilta kaikuvin nimin. Vihan huokea lohdutus on hänelle tarpeen yhtä suuressa määrässä kuin himojensa tyydyttäminen. Bimala on aikaisemmin usein minua varoittanut hänen rahanhimonsa vuoksi. Minä tiesin vaimoni olevan oikeassa, mutta en kyennyt kitsastelemaan. Häpesin itselleni tunnustaa, että Sandip käytti minua edukseen.

Tällä hetkellä lienee kuitenkin vaikea saada Bimalalle selväksi, että Sandipin isänmaanrakkaus on vain hänen ahneen itserakkautensa toinen ilmenemismuoto. Bimalan Sandipille osoittama tavaton kunnioitus pidättää minua mitään puhumasta, sitäkin enemmän, kun pelkään mustasukkaisuuden häiveen huomaamattani johtavan minua liioitteluun. Voihan olla niin, että sydämeni tuska on jo vääristänyt Sandipin kuvan. Mutta sittenkin lienee parempi puhua kuin antaa tunteitten edelleen jäytää mieltäni.

II

Minä olen tuntenut opettajani jo kolmekymmentä vuotta. Hän ei pelkää panettelua, ei onnettomuuksia, eipä kuolemaakaan. Minua, joka olin syntynyt jatkamaan sukuni perintätapoja, ei olisi voinut pelastaa mikään, ellei hän olisi liittänyt minun kohtaloihini omaa elämäänsä, joka on rauhan, totuuden ja henkisten näkemysten kirkastama. Hän oli minulle hyvyyden ihanteellinen ilmestymä.

Opettajani tuli tuona päivänä luokseni ja sanoi: »Onko tarpeellista pidättää Sandipia täällä kauemmin?»

Hän vaistosi luonnostaan niin herkästi kaikkia pahoja enteitä, että oli heti asian ymmärtänyt. Hän ei joutunut hevillä mielenliikutuksen valtaan, mutta tuona päivänä häntä säikytti uhkaavan onnettomuuden varjo. Tiedänhän minä, kuinka hän minua rakastaa.

Teetä juotaessa minä sanoin Sandipille: »Olen vastikään saanut kirjeen
Rangpurista. Valittavat minun itsekkäästi pidättävän sinua täällä.
Milloin matkustat sinne?»

Bimala kaatoi parhaallaan teetä. Hänen kasvoihinsa tuli äkkiä pettymyksen ilme. Hän loi Sandipiin kysyvän silmäyksen.

»Minä olen miettinyt», virkkoi Sandip, »että tämä edestakaisin vaeltaminen on suurta tarmontuhlausta. Uskon varmaan, että saavuttaisin paljoa pysyväisempiä tuloksia, jos saisin vaikuttaa jostakin keskuksesta käsin.»

Samalla hän katsahti Bimalaan ja kysyi: »Ettekö tekin ole sitä mieltä?»

Bimala epäröi hetkisen ja vastasi sitten: »Minusta näyttävät molemmat vaihtoehdot hyviltä — työskentely keskustasta käsin samoinkuin matkusteleminenkin. Se tapa, joka teille tuottaa suurinta tyydytystä, on oikea.»

»Niinpä olen ihan avomielinen», sanoi Sandip. »Minä en ole milloinkaan löytänyt sellaista innostuksen lähdettä, joka ei olisi ajan pitkään ehtynyt. Siitä syystä olen lakkaamatta matkustellut, herättänyt kansassa intoa, josta olen vuorostani kerännyt oman tarmovarastoni. Tänään olette te antanut minulle kansani hyväksi suoritettavan tehtävän. Sellaista tulta en ole ennen tavannut kenessäkään. Minä lainaan teiltä innostuksen tulen levittääkseni sitä yli maan. Älkää ujostelko! Te olette kaiken ujouden ja arkuuden yläpuolella. Te olette meidän mehiläispesämme kuningatar, ja me, työmehiläiset, parveudumme teidän ympärillenne. Teistä tulee meidän keskuksemme, meidän innostajamme.»

Bimalan kasvoihin levisi häveliään ylpeyden puna, ja hänen kätensä vapisi, kun hän jälleen kaatoi teetä.

Eräänä päivänä tuli opettajani luokseni ja sanoi: »Miksi ette lähde, Bimala ja sinä, vaihteen vuoksi Dardžingiin? Sinä et näytä voivan hyvin. Etkö nuku riittävästi?»

Illalla minä kysyin Bimalalta, tahtoiko hän käväistä vuoristossa. Minä tiesin hänen kovin ikävöivän päästä näkemään Himalajaa. Mutta hän kieltäytyi… Isänmaan vuoksi luullakseni!

Minä en saa menettää uskoani: minä odotan. Siirtyminen suppeasta maailmasta suurempaan on myrskyinen. Hänen totuttuaan tähän vapauteen minä hyvin tiedän, missä paikkani on. Jos havaitsen, etten sovi ulkomaailman järjestykseen, en kiistele kohtaloani vastaan, vaan lähden pois kaikessa hiljaisuudessa… Käyttäisinkö mahtiani? Mitä varten? Eihän mikään mahti voi mitään totuudelle.

Sandipin kertomus

I

Kyvytön sanoo: »Mitä osakseni on tullut, on minun.» Heikko ihminen on samaa mieltä. Mutta koko maailma opettaa: »Todella minulle kuuluvaa on vain se, mitä kykenen itselleni anastamaan.» Isänmaani ei ole minun vain sen vuoksi, että se on syntymämaani. Se muuttuu omakseni vasta silloin, kun kykenen sen väkivalloin itselleni voittamaan.

Jokaisella ihmisellä on luonnollinen oikeus omistamiseen, ja siitä syystä oli saaliinhimo luonnollinen taipumus. Luonnon viisaus ei tahdo meidän tyytyväisinä kieltäytyvän. Mitä mieleni himoitsee, se on ympäristöni minulle annettava. Tämä on ainoa oikea suhde sisäisen ja ulkoisen maailmamme välillä. Siveelliset ihanteet jääkööt niille kurjille, verettömille olennoille, joiden himo on nääntynyt nälkään ja joiden käsi on liian heikko tarttumaan kiinni. Ne, jotka himoitsevat koko sielullaan ja iloitsevat koko sydämellään, ne, jotka eivät milloinkaan epäröi eivätkä häikäile, ne ovat Sallimuksen suosikkeja. Heille luonto levittää runsaimmat ja kauneimmat aarteensa. He uivat virtojen poikki, hyppäävät yli muurien, murtavat ovia saavuttaakseen sen, mikä heistä näyttää ottamisen arvoiselta. Sellainen ottaminen ilahduttaa, sillä taistelu tekee halun esineen arvokkaaksi.

Luonto antautuu, mutta vain ryöstäjälle. Sitä ilahduttaa väkivaltainen himo, väkivaltainen ryöstö. Siksipä se ei laskekaan seppeltänsä askeetin laihalle, kuivalle kaulalle. Morsiusmarssin sävelet raikuvat. Minä en saa päästää häähetkeä menemään ohi. Senvuoksi on sydämeni täynnä kiivasta halua. Sillä kuka on sulhanen? Minä, minä. Morsian kuuluu sille, joka tulee oikeaan aikaan, tuohus kädessänsä. Luonnon hääsaliin saapuu sulhanen odottamatta ja kutsumatta.

Pitäisikö minun hävetä? Ei, minä en häpee milloinkaan! Minä vaadin itselleni kaikkea, mitä tarvitsen, enkä aina kuluta aikaani pyytämiseen, kun sen otan. Ne, jotka oman arkuutensa vuoksi jäävät osaansa vaille, koristavat häviötänsä vaatimattomuuden nimellä. Maailma, johon synnymme, on todellisuuden maailma. Kun ihminen poistuu todellisuuden markkinoilta tyhjin käsin ja tyhjin vatsoin, täyttäen pussinsa pelkillä kauniilta kajahtelevilla sanoilla, niin minun on vaikea ymmärtää, miksi hän on ollenkaan tullut tähän ankaraan maailmaan. Ovatko sellaiset henkilöt uskonnollisten nautiskelijain palveluksessa, laulamassa vienoin sävelin hurskaita tekstejä heidän huvitarhassaan, jossa kuvitellut kukat versovat? Minä en pidä sellaisista sävelistä enkä saa sellaisista kukista riittävää ravintoa.

Himoitessani jotakin minä himoitsen todellisesti, ehdottomasti. Tahtoisin sitä vatvoa käsin ja jaloin, tahtoisin voidella itseni sillä kiireestä kantapäähän, tahtoisin kerrassaan täyttää itseni sillä. Ne henkilöt, jotka moraalinen paasto on riuduttanut, kunnes ovat muuttuneet kuiviksi ja kalpeiksi kuin nälkiintyneet syöpäläiset kauan kylmillä olleessa vuoteessa, voivat minun puolestani soitella säriseviä huilujansa; niiden ääni, ei kuulu milloinkaan minun korviini.

En tahtoisi teeskennellä, sillä se olisi pelkuruutta. Mutta ellen voi ryhtyä teeskentelemään, kun teeskentely on tarpeen, olen myöskin pelkurimainen. Te rakennatte muureja ahneuksissanne, minä särjen ne ahneuteni vuoksi. Te käyttelette voimaanne; minä käytän taitoani. Ne ovat elämän todelliset mahdit. Niihin nojautuvat kuningas- ja keisarivallat ja kaikki ihmisten suuret yritykset.

Avatarat [Avatara: ihmisen tai eläimen hahmossa maailmaan syntyvä jumalallisen olennon ruumiillistuma], jotka laskeutuvat paratiisistaan esittääkseen meille pyhiä lorujansa — ne saarnaavat tyhjiä sanoja. Senvuoksi täytyy heidän koko viisautensa, heidän saavuttamastaan menestyksestä huolimatta, lopulta väistyä raihnaisten raukkojen piilopaikkoihin. Voimakkaat, maailman valtiaat, niitä halveksivat. Niillä, jotka ovat uskaltaneet tämän oivaltaa, on ollut menestystä. Ne kehnot raukat, joita oma luonto vetää yhtäälle ja nuo avatarat toisaalle, astuvat toisen jalkansa todellisuuden venheeseen, toisen epätodellisuuden alukseen joutuen siten mitä surkeimpaan asemaan, kun eivät voi pysytellä paikoillaan eivätkä pääse eteenpäin.

On olemassa paljon ihmisiä, jotka näyttävät syntyneen vain sitä varten, että vaivaisivat itseänsä kuoleman ajatuksella. Kenties on sellaisessa elämää alati uhkaavassa kuolemassa auringonlaskua muistuttavaa kauneutta, joka heitä lumoaa. Nikhil elää sellaista elämää, jos sitä sopii elämäksi nimittää. Useita vuosia sitten minä kiistelin hänen kanssaan kauan tästä seikasta.

»On totta», sanoi hän, »että voimme saavuttaa jotakin ainoastaan voiman avulla. Mutta mitä merkitsee voima? Ja mitä saavuttaminen? Se voima, johon minä uskon, on kieltäymyksen voima.»

»Sinua siis houkuttelee vararikon kunnia?» huudahdin minä.

»Yhtä ankarasti kuin kananpoikasta kuorensa särkeminen», vastasi hän. »Kuori on epäilemättä todellinen, mutta se vaihdetaan sittenkin valoon ja ilmaan, jotka eivät ole koskettavissa. Sinä kai sanot sitä huonoksi vaihdoksi?.»

Kun Nikhil alkaa esittää vertauksia, ei ole toivoakaan saada häntä käsittämään, että hän käsittelee pelkkiä sanoja eikä todellisuutta. Minun puolestani hänen vertauksensa voivat olla hyvinkin onnistuneita. Me olemme lihansyöjiä, meillä on kynnet ja hampaat, me ajamme takaa, iskemme kiinni ja raatelemme. Me emme tyydy illalla märehtimään ruohoa, jonka olemme aamulla syöneet. Missään tapauksessa emme salli teidän, vertaustenvatvojain, estää meitä pääsemästä ruokapaikallemme. Jos niin teette, niin me ryöstämme tai varastamme, sillä meidän täytyy elää.

Ihmiset varmaan sanovat minun esittävän uutta elämänkatsomusta, koska tämän maailman eläjillä on tapana puhua toisin, vaikka todellisuudessa aina toimivatkin sen mukaisesti. Senvuoksi he eivät käsitä, niinkuin minä, että se on ainoa käyttökelpoinen moraaliperiaate. Minä tiedän varmaan, ettei ajatukseni ole tyhjä teoria, sillä sitä on koeteltu käytännöllisessä elämässä. Olen huomannut, että katsantotapani aina saa kannattajikseen naisten sydämet, naisten, jotka ovat tämän todellisen maailman olentoja eivätkä harhaile miesten tavalla pilvimaailmoissa aatteilla täytettyjen ilmapallojen kantamina.

Naiset huomaavat minun kasvoissani, olemuksessani, ryhdissäni ja puheessani pakottavan intohimon — ei sellaista intohimoa, jonka on riuduttanut lihankurituksen kuume, ei sellaista, joka kääntyy alinomaa epäillen ja arvellen katsomaan taaksensa, vaan täysiverisen intohimon. Se vyöryy eteenpäin kuin tulvavesi huutaen julki ehdottoman vaatimuksensa. Naiset tuntevat syvimmässä sydämessään, että tämä kesytön intohimo on maailman elämänveri, joka tunnustaa ainoastaan oman lakinsa ja on senvuoksi voitokas. Siitä syystä he ovat usein antautuneet minun tulva-aaltoni vietäviksi kysymättä, johtiko se elämään vai kuolemaan. Tämä naisia voittava voima on väkevien miesten voima, se voima, jonka alle todellisuus alistuu.

Ne, jotka kuvittelevat tuonpuolisen maailman haluttavammaksi, suuntaavat halunsa maasta taivaan pilviin. Aikanaan on käyvä ilmi, kuinka korkealle heidän suihkukaivonsa vesi kohoaa ja kuinka kauan sitä riittää. Mutta tämä on varmaa: naiset eivät ole luodut noita verettömiä olentoja, ihanteellisuusmielisiä lootuksensyöjiä varten.

»Valintataipumus!» Sopivissa tilaisuuksissa minä olen usein sanonut, että Jumala on luonut määrätyt henkilöt toisilleen kuuluviksi ja että heidän yhtymisensä on ainoa oikea, paljoa parempi kuin mikään lain pohjalle rakennettu liitto. Seikka näet on se, että vaikka ihminen haluaakin noudattaa luontoa, hän ei kumminkaan ole tyytyväinen, ellei voi peittyä jonkin korean lauseparren taakse — ja siitä johtuu, että maailma on valhetta tulvillansa.

»Valintataipumus!» Miksi olisi niitä vain yksi? Voihan taipumus kohdistua tuhansiin. Minä en ole milloinkaan luvannut luonnolle, että luopuisin lukemattomista viehtymyksistäni yhden ainoan vuoksi. Tähänastisessa elämässäni minä olen keksinyt niitä paljon, mutta silti ei ole tie suljettu seuraavalta,' jonka jo selvästi näen. Hän on samoin keksinyt minuun kohdistuvan valintataipumuksensa.

Entä sitten?

Ellen voita, olen pelkuri.

KOLMAS LUKU

Bimalan kertomus

VI

Mihin lieneekään häveliäisyyteni joutunut? Minulla ei ollut yhtään aikaa ajatella itseäni. Minä kulutin päiväni ja yöni humussa ja hälinässä kiertäen itseäni kuin tuulenpyörre. Siinä ei ollut harkinnan enemmän kuin hienotunteisuudenkaan sijaa.

Eräänä päivänä käly huomautti miehelleni: »Näihin asti ovat meidän talossamme itkeneet naiset. Nyt on miesten vuoro.»

»Meidän on pidettävä huolta siitä, että heillä on siihen tilaisuutta», jatkoi hän minun puoleeni kääntyen. »Minä huomaan sinun olevan valmiina tekemään voitavasi, Tšota Rani! [Bimala oli nuoremman veljen vaimona Tšota Rani eli nuorempi armollinen rouva.] Sinkoa nuolesi suoraan heidän sydämeensä.»

Hän tarkasteli minua terävästi kiireestä kantapäähän. Häneltä ei jäänyt huomaamatta yksikään vivahdus siitä väriloistosta, jota pukuni, käytökseni ja puheeni uhosivat. Minua hävettää nyt siitä puhua, mutta silloin ei mielessäni ollut jälkeäkään häpeäntunteesta. Minussa oli tapahtumassa jotakin, mutta en tiennyt itsekään mitä. Minulla oli tapana pukeutua ylen koreaksi, mutta tein sen pikemmin vaistomaisesti kuin määrätyssä tarkoituksessa. Epäilemättä minä tiesin, miten parhaiten miellytin Sandip Babua, mutta siihen en tarvinnut mitään aavistuskykyä, sillä hän puhui asiasta avoimesti kaikkien kuullen.

Eräänä päivänä hän sanoi miehelleni: »Tiedätkö, Nikhil, kun. ensi kerran näin mehiläisemomme, istui hän tuossa ylen vakaana, kultapäärmeiseen sariinsa puettuna. Hänen silmänsä tuijottivat kysyvästi avaruuteen eksyneiden tähtien tavoin, ikäänkuin hän olisi iäisen kauan oleskellut pimeyden rajoilla tähystellen jotakin tuntematonta. Hänet nähdessäni minä tunsin väriseväni. Minusta tuntui siltä, kuin hänen sarinsa kultapäärme olisi ollut hänen oma sisäinen tulensa, joka liekehti hänen ympärillänsä. Siinä on se liekki, jota me tarvitsemme, näkyvä tuli! Kuulkaahan, mehiläisemo, teidän pitäisi tosiaankin osoittaa meille suosiotanne pukeutumalla vielä kerran eläväksi liekiksi.»

Siihen saakka minä olin ollut kuin pieni puro kylän laidassa. Minussa oli toinen rytmi ja minä puhuin toisin kuin nyt. Mutta sitten tuli vuoksivesi mereltä, ja rintani aaltoili; rannat väistyivät, ja meren kuohujen rummuniskut yllyttivät minua hurjaan rientoon. Minä en ymmärtänyt verenääntä. Missä oli entinen minäni? Mistä virtasikaan minuun tuo loiston runsaus? Sandipin ahnaat silmät paloivat kuin uhrilamput minun alttarilippaani edessä. Hänen jokainen katseensa julisti, että minä olen kauneuden ja voiman ihme, ja hänen ylistyksensä kaikuun, lausuttuun tai lausumattomaan, hukkuivat kaikki muut maailmani äänet. Oliko Luoja luonut minut uudestaan, ihmettelin minä. Tahtoiko hän nyt korvata minulle sen, että oli ollut niin kauan minusta välittämättä? Minä, joka olin ennen ollut vähäpätöinen, olin yht'äkkiä muuttunut kauniiksi. Minä, joka en ollut ennen mitään merkinnyt, tunsin nyt olevani Bengalin kruunu ja kauniste.

Sandip Babu näet ei ollut vain yksi monien joukosta. Hänessä yhtyivät miljoonat isänmaani henget. Kun hän nimitti minua pesämme mehiläisemoksi, osoittivat kaikki muut kansallisen työn suorittajat minulle riemuiten kunnioitustansa. Niinpä ei kälyni äänekäs ivailu enää minuun koskenut. Suhteeni koko maailmaan oli muuttunut. Sandip Babu teki minulle selväksi, kuinka koko maa tarvitsi minua. Minun ei ollut silloin ollenkaan vaikea tuota uskoa, koska tunsin kykeneväni tekemään mitä tahansa. Minut täytti jumalainen voima. Se oli minulle ennentuntematonta, jotakin minua itseäni korkeampaa. Minulla ei ollut aikaa ryhtyä ottamaan selkoa sen olemuksesta. Se tuntui kuuluvan minuun ja kuitenkin olevan minua ylevämpi. Se käsitti koko Bengalin.

Sandip Babu tapasi kysyä minulta neuvoa pienimmissäkin kansallista asiaa koskevissa seikoissa. Aluksi minä tunsin itseni sangen noloksi ja epäröin vastata, mutta se este oli pian voitettu. Mitä ehdotinkaan, aina näytti neuvoni häntä hämmästyttävän. Hän tuli kerrassaan haltioihinsakin ja sanoi: »Me miehet osaamme ainoastaan ajatella. Te naiset käsitätte ilman ajattelun apua. Nainen on syntynyt Jumalan mielikuvituksesta. Mies oli Jumalan takomalla taottava valmiiseen muotoon.»

Sandip Babu sai usein maan kaikista osista kirjeitä, jotka hän näytti minulle kuullakseen mielipiteeni. Toisinaan me olimme eri mieltä. Mutta minä en halunnut ryhtyä väittelemään. Sitten hän parin päivän kuluttua kutsutti minut — ikäänkuin hänelle olisi jotakin yht'äkkiä kirkastunut — ja sanoi: »Minä erehdyin. Teidän huomautuksenne oli oikea.» Usein hän tunnusti minulle, että oli minun neuvostani poiketessaan aina pilannut asian. Niin minä johduin vähitellen siihen vakaumukseen, että kaikkien tapahtumien takana oli Sandip Babu ja että Sandip Babua itseänsä opasti naisen yksinkertainen ymmärrys. Suuren vastuunalaisuuden ylväs tunne täytti olemukseni.

Miehelläni ei ollut neuvotteluissamme osaa eikä arpaa. Sandip Babu kohteli häntä kuin nuorempaa veljeä, josta voi ihmisenä hyvinkin pitää, mutta jonka neuvoa ei voi käyttää hyväkseen. Hänellä oli tapana leppoisasti hymyillen puhua mieheni lapsellisesta kokemattomuudesta ja sanoa hänen merkillisissä teorioissaan ja mahdottomissa aatteissaan olevan huumorin leimaa, joka teki ne sitäkin rakastettavammiksi. Näytti siltä, kuin juuri tämä Nikhiliin kohdistuva kiintymys olisi estänyt Sandip Babua rasittamasta miestäni kansallisen asian taakalla.

Luonnolla on lääkevarastossaan paljon huumausaineita, joita se käyttelee elämänsuhteita kavalasti katkottaessa, joten kukaan ei huomaa leikkausta, ennenkuin herää näkemään sen suuruuden. Veitsen parhaillaan leikatessa elämäni sisintä sidettä mieleni oli niin huumautunut, etten ollenkaan huomannut, millainen julmuus oli tapahtumassa. Sellainen lienee naisen luonto. Intohimon herättyä hän muuttuu tunnottomaksi kaikkea sen ulkopuolella olevaa kohtaan. Me naiset olemme virran kaltaiset: niin kauan kuin pysymme uomassamme, me ravitsemme kaikella, mitä meillä on; kun tulvimme yli äyräittemme, niin hävitämme koko olemuksellamme.

Sandipin kertomus

II

Jokin asia on ilmeisesti epäkunnossa. Sain hiljattain hieman vihiä.

Minun saavuttuani oli Nikhilin huone muuttunut jonkinlaiseksi kaksoisolioksi. Se oli puolittain naisten huone, puolittain miesten: Bimala tuli sinne naisten suojista, ja minä voin päästä sinne toiselta puolelta. Jos olisimme toimineet hitaammin ja käytelleet hieman pidättyvämmin etuoikeuksiamme, olisimme tuskin herättäneet pahennusta. Mutta me menettelimme niin rajusti, ettemme tulleet ollenkaan ajatelleeksi seurauksia.

Kun Bima tulee Nikhilin huoneeseen, huomaan minä sen jollakin tavalla omassa huoneessani. Kuuluu nilkkarenkaiden helinää ja muita pieniä ääniä; ovi sulkeutuu kenties vähän kiivaammin kuin olisi tarpeellista; kirjakaapin ovi on hieman paisunut ja narahtaa äkkiä avattaessa. Astuessani sisään näen Biman seisomassa selin oveen ja uutterasti etsimässä jotakin kirjaa hyllyistä. Kun tarjoudun auttamaan häntä tässä vaikeassa tehtävässä, hän säpsähtää ja kieltää, ja sitten me johdumme luontevasti juttelemaan muista asioista.

Hiljattain, eräänä pahaenteisenä torstai-iltapäivänä [torstai on hindulaisen almanakan onnettomuuksien päivä], minä syöksyin huoneestani, kun kuulin nuo äänet. Käytävässä oli mies vartiopaikallansa. Minä kuljin eteenpäin häneen katsahtamattakaan, mutta kun lähestyin ovea, asettui hän tielleni ja sanoi: »Ei sinne, armollinen herra.»

»Ei sinne! Miksei!»

»Siellä on Rani Emo.»

»Hyvä. Sano Rani Emollesi, että Sandip Babu haluaa tavata hänet.»

»Se ei käy päinsä, armollinen herra. Se on vastoin määräyksiä.»

Minä närkästyin kovin. »Minä käsken sinua!» sanoin minä ääntäni koroittaen. »Mene ilmoittamaan minut!»

Mies hieman hämmästyi käskevää sävyäni. Minä olin sillävälin lähestynyt ovea. Olin jo astumassa sisään, kun hän lähti jälkeeni ja tarttui minua käsivarteen sanoen: »Ei, armollinen herra, te ette saa mennä sinne.»

Mitä! Palvelija uskalsi koskea minuun! Minä tempasin käteni vapaaksi ja annoin miehelle kaikuvan korvapuustin. Samassa tuli Bima huoneestansa ja näki, kuinka mies oli käymässä hävyttömäksi.

En unohda koskaan, miltä hän näytti seisoessaan siinä vihansa vallassa! Biman kauneus on minun itseni keksimä. Useimmat muut henkilöt eivät varmaankaan huomaisi hänessä mitään erikoista. He nimittäisivät tyhmyydessään hänen solakkaa vartaloansa »hinteläksi.» Minä puolestani ihailen juuri hänen joustavuuttansa: hän on kuin elämän lähde, joka kumpuaa suoraan Luojan sydämestä. Hänen ihonsa on tumma, mutta loistavan tumma kuin leikkaava, välkkyvä miekanterä.

»Nanku», komensi hän ovelta, ojentaen käskevästä kättänsä, »mene pois!»

»Älkää olko hänelle vihainen», sanoin minä. »Jos hän kerran on saanut sellaisen määräyksen, niin minun on mentävä.»

Biman ääni vielä vavahteli hänen vastatessaan:

»Te ette saa mennä. Tulkaa sisään!»

Tuo ei ollut mikään pyyntö, vaan käsky sekin! Minä seurasin häntä, istuuduin, otin pöydältä viuhkan ja aloin sillä itseäni leyhytellä. Bima piirteli lyijykynällä jotakin paperiliuskalle, huusi palvelijan ja antoi hänelle paperin sanoen: »Vie tämä armolliselle herralle.»

»Suokaa minulle anteeksi», sanoin minä. »En kyennyt hillitsemään itseäni, vaan löin palvelijaanne.»

»Teitte niinkuin pitikin», vastasi Bima.

»Mutta oikeastaan ei syy ollut hänen. Hän vain noudatti saamaansa määräystä.»

Samassa astui sisään Nikhil. Minä nousin nopeasti seisomaan ja asetuin ikkunan luo, selkä huoneeseen päin.

»Nanku, ovenvartija, on loukannut Sandip Babua», sanoi Bima Nikhilille.

Nikhil tuntui olevan niin vilpittömän hämmästynyt, että minun täytyi kääntyä häntä katsomaan. Tavattoman hyväkään mies ei kykene säilyttämään totuudenylpeyttänsä vaimonsa edessä — jos vaimo on oikeata lajia.

»Hän julkesi asettua Sandip Babun tielle hänen tullessaan tänne», jatkoi Bima. »Hän sanoi saaneensa määräyksen…»

»Määräyksen? Keneltä?» kysyi Nikhil.

»Mistäpä minä sen tietäisin?» huudahti Bima kärsimättömästi, silmissä katkeroitumisen kyynelet.

Nikhil kutsutti miehen ja kyseli häneltä asiaa. »Se ei ollut minun syyni», toisti Nanku äreästi. »Minä olin saanut määräyksen.»

»Keneltä?»

»Bara Rani Emolta.»

Me olimme kaikin hetkisen vaiti. Miehen mentyä Bima sanoi: »Nankun täytyy lähteä talosta!»

Nikhil oli yhä vaiti. Minä huomasin, ettei hänen oikeudentuntonsa tahtonut ehdotukseen myöntyä. Hänen omatuntonsa esitti vastaväitteitä loppumattomiin saakka. Mutta tällä kertaa ratkaisu oli erinomaisen vaikea. Bima ei ollut niitä naisia, jotka helposti jättävät asian sikseen. Hänen täytyi puolustaa asemaansa kälyänsä vastaan rankaisemalla palvelijaa. Ja kun Nikhil yhä oli vaiti, alkoivat Biman silmät säihkyä. Hän ei tietänyt, miten ilmaisisi miehensä mielen heikkouteen kohdistuvan halveksimisensa. Hetkisen kuluttua Nikhil lähti huoneesta sanaakaan virkkamatta.

Seuraavana päivänä ei Naukua näkynyt. Kysyessäni sain tietää, että hänet oli lähetetty eräälle toiselle tilalle ja ettei hän joutunut siirrosta kärsimään.

Minä voin vilahduksittain nähdä, millaista hävitystä siten syntynyt myrsky näkymön takana aiheutti. Täytyy sanoa, että Nikhil on merkillinen olento, ihan toisenlainen kuin ihmiset yleensä.

Tuloksena oli, että Bima alkoi tästä lähtien kutsua minut oleskeluhuoneeseen ilman mitään tekosyytä ja yrittämättä antaa asialle satunnaisuuden leimaa. Pelkkäin vihjailujen asteelta me nyt siirryimme arkailemattoman ajatusten ilmaisemisen kannalle. Korkeasukuisen perheen miniä elää tähtimaailmoissaan, niin etäällä tavallisista kuolevaisista, ettei ole mitään tietä Hänen luoksensa johtamassa. Millainen totuuden riemuvoitto olikaan, että vähitellen, mutta auttamattomasti, ratkesi toinen himmentävän tottumuksen harso toisensa jälkeen, kunnes luonto ilmeni todellisessa hahmossaan.

Totuuden voitto? Epäilemättä! Miehen ja naisen kesken vallitseva vetovoima on perustava tosiasia. Aineen maailma kokonaisuudessaan, tomuhiukkasesta alkaen, noudattaa sitä lakia. Siitä huolimatta yrittävät ihmiset sitä peittää sanojen verhoon ja tahtovat kotitekoisilla säädöksillään ja kielloillaan tehdä siitä jokapäiväisen käyttöesineen. Se on yhtä mieletöntä kuin jos tahtoisi sulattaa aurinkokunnan valmistaakseen siitä kellonvitjat vävypojalle. [Vävyllä on hindulaisperheessä erittäin tärkeä asema.]

Kun totuuden huuto kaikesta huolimatta herättää luonnon, niin millainen hammastenkiristys ja rintoihinlyöminen onkaan seurauksena! Mutta käykö myrskyn kanssa kiisteleminen? Se ei huoli vastata, ravistelee vain vastustajaansa.

Minulla on onni nähdä tuon totuuden vähitellen paljastuvan. Nuo värjyvät askeleet, nuo kasvojen käännähtämiset ovat minulle suloiset, ja suloiset ovat ne pienet petokset, jotka eivät kohdistu ainoastaan muihin, vaan myöskin Bimaan itseensä. Kun todellisuus käy epätodellisen kimppuun, niin sen paras ase on petos, sillä todellisuuden vihamiehet yrittävät sitä aina häväistä nimittämällä sitä karkeaksi, joten sen on välttämättä piilouduttava tai verhouduttava valhepukuun. Olosuhteet estävät sitä tunnustamasta: »Niin, minä olen karkea, koska olen tosi. Minä olen lihaa ja verta. Minä olen intohimoa. Minä olen nälkää, joka ei tunne häpeätä eikä armoa.»