PUUTARHURI
Suorasanaisia runoelmia
Kirj.
RABINDRANATH TAGORE
Suomentanut
Eino Leino
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.
1
Palvelija
Säälikää palvelijaanne, kuningatar!
Kuningatar
Vastaanotto on loppunut ja minun kaikki palvelijani ovat poistuneet.
Miksi tulet niin myöhäisellä hetkellä?
Palvelija
Silloin kun aikanne muiden kanssa on päättynyt, on minun hetkeni tullut.
Saavun kysymään, mitä viimeisellä palvelijallanne on tekemistä.
Kuningatar
Mitä voit odottaa, kun olet niin myöhään tullut?
Palvelija
Päästäkää minut yrttitarhanne tarhuriksi!
Kuningatar
Mitä hullutusta tämä on?
Palvelija
Tahdon jättää muun toimeni.
Heitän miekkani ja peitseni tomuun. Älkää lähettäkö minua pitkille matkoille! Älkää pyytäkö mitään uusia voittoja minulta! Mutta sallikaa minun tulla yrttitarhanne tarhuriksi.
Kuningatar
Mitkä olisivat velvollisuutesi?
Palvelija
Palvella joutilaita päiviänne.
Tahdon pitää tuoreena ruohotien, jota aamuin kävelette ja jolla kuolemaa odottavat kukkaset joka askeleella teidän jalkaanne ylistäen tervehtivät.
Tahdon tuudittaa teitä saptaparnan oksien keinussa, missä varhaisen illan kuu yrittää suudella läpi lehtien teidän heleitä helmojanne.
Tahdon täyttää hyvänhajuisella öljyllä lampun, joka palaa vuoteenne vierellä, ja koristaa jalkajakkaranne sandelipuun ja safranin kummallisilla kuvioilla.
Kuningatar
Mitä tahdot palkaksesi?
Palvelija
Luvan saada pitää kädessäni pientä kättänne, herkkien lotus-umppujen kaltaista, ja sirottaa kukkaköynnöksiä nilkkoihinne; kirjailla jalkapohjanne ašokan terälehtien punaisella mehulla ja suudella pois jokaisen tomuhiukkasenkin, joka mahdollisesti olisi kiintynyt niihin.
Kuningatar
Pyyntösi on täytetty, palvelijani. Pääset yrttitarhani tarhuriksi.
2
"Ah, runoilija, ilta lähestyy; hapsesi harmenevat.
"Kuuletko yksinäisissä ajatuksissasi viestin haudan tuolta puolen?"
"Ilta on tullut", sanoi runoilija, "ja minä kuuntelen, sillä joku voi kutsua minua kylästä myöhälläkin.
"Minä valvon, sillä voi tapahtua, että nuoret, eksyneet sydämet tapaavat toisensa ja kaksi kiihtynyttä silmäparia rukoilee säveliä taittamaan heidän hiljaisuutensa ja puhumaan heidän puolestaan.
"Kenpä kutoisi heille intohimoisia lauluja, jos minä istuisin elämän rannalla miettien kuolemaa ja mitä sen takana on?
"Varhaisen ehtoon tähti häviää.
"Hautajaisrovion hehku sammuu vähitellen hiljaisella joella.
"Sakaalit huutavat kuorossa aution talon kartanolta kapean kuunkairan valossa.
"Jos joku vaeltaja, kotinsa jättäen, tulee tänne valvomaan yönsä ja painunein päin kuuntelemaan pimeyden muminaa, kuka kuiskisi hänen korvaansa elämän salaisuuksia, jos minä sulkisin oveni ja koettaisin vapautua kuolevaisen velvollisuuksista?
"Vähäpätöistä on, että hapseni harmenevat.
"Olen iäti niin nuori ja niin vanha kuin nuorin ja vanhin tässä kylässä.
"Eräiden hymyt ovat suloiset ja yksinkertaiset ja toisten silmät tuikkivat veitikkamaisesti.
"Eräiden kyyneleet kumpuavat päivänvaloon ja toisten kyyneleet piilevät pimentoon.
"Kaikki he kaipaavat minua, eikä minulla ole aikaa tuumia haudantakaista.
"Olen kaikkien kanssa yhtaikainen, ja mitä merkitsee, että hapseni harmenevat?"
3
Aamulla minä heitin verkkoni mereen.
Vedin esille synkästä syvyydestä kumman kauniita ja kumman muotoisia esineitä — eräät loistivat kuin hymyily, toiset kimallelivat kuin kyyneleet, toiset punertivat kuin morsion poskipäät.
Kun menin kotiin päiväntaakkoineni, istui lemmittyni jouten yrttitarhassa ja poimi rikki kukkien lehtiä.
Pysähdyin hetkiseksi, laskin sitten hänen jalkojensa juureen kaiken saaliini merellisen, ja seisoin äänetönnä.
Hän vilkaisi niihin ja sanoi: "Mitä kummia nuo ovat? En tiedä mihin ne kelpaavat!"
Painoin pääni alas häpeissäni ja ajattelin: "En ole taistellut niiden puolesta, en ole torilta ostanut niitä. Ne eivät ole mitään sopivia lahjoja hänelle."
Niin minä heitin yön kuluessa ne yksitellen kadulle.
Aamulla tulivat matkamiehet, kokosivat ne maasta ja veivät vieraille maille mukanaan.
4
Voi minua, miksi he rakensivat huoneeni kauppalan katuvieremälle?
He kiinnittävät lastilaivansa minun puitteni läheisyyteen.
He tulevat ja menevät ja vaeltavat kuhun tahtovat.
Istun ja vartioin niitä; aikani kuluu niin. En voi sysätä syrjään niitä, ja niin menevät päiväni.
Öin päivin kaikuvat heidän askeleensa oveni ulkopuolelta.
Turhaan minä huudan: "En tunne teitä."
Eräitä heistä tunnen sormin, toisia sieraimin, valtimoni veri on heidät tuntevinaan, ja toiset heistä ovat tutut minun unelmilleni.
En voi sysätä syrjään heitä. Kutsun heitä ja sanon: "Tulkaa talooni kuka haluaa. Tulkaa, tulkaa!"
Aamulla soi kello temppelissä.
He tulevat vasut käsissänsä.
Heidän jalkansa ovat ruusunpunaiset. Heidän kasvoillaan on varhaisen aamun rusko.
En voi sysätä syrjään heitä. Kutsun heitä ja sanon: "Tulkaa yrttitarhaani kukkia poimimaan. Tulkaa tänne!"
Keskipäivällä soi kello palatsin portissa.
En tiedä, miksi he jättävät työnsä ja viipyvät aitaukseni läheisyydessä.
Kukat heidän kutreillaan ovat kalpeat ja kuihtuneet.
Heidän huilujansa sävelet ovat sortuneet.
En voi sysätä syrjään heitä. Kutsun heitä ja sanon: "Siimes on vilpoinen minun puitteni alla. Tulkaa, ystävät!"
Illan tullen soittavat sirkat viidakoissa.
Kenpä lähestyy hiljaa ja kolkuttaa somasti ovelleni?
Vain vaivoin näen hänen kasvojaan, sanaakaan ei ole sanottu, ylt'ympäri on avaruus vaiti.
En voi sysätä syrjään äänetöntä vierastani. Katson läpi pimeyden hänen kasvojaan, ja unelmien hetket kiitävät ohitse.
5
Olen levoton. Ikävöin etäisiä.
Sieluni halajaa koskettaa kaukaisuuksien ääriä.
Oi Suuri Tuonpuoleinen, oi huilun läpitunkeva kutsu!
Iäti unohdan, ettei minulla ole siipiä lentää mukana ja että olen sidottu tähän paikkaan.
Olen kiihtynyt ja valvon, olen vieras vieraassa maassa.
Suusi henkäys saapuu minulle kuiskien toivoa, joka on mahdoton.
Sydämeni tuntee kielesi kuin se olisi omansa.
Oi kaukaa-etsittävä, oi huilun läpitunkeva kutsu!
Iäti unohdan, että en tunne teitä, ettei minulla ole siivitettyä hevosta.
Olen huoleton, olen vaeltaja oman sydämeni.
Mikä sinun harhailevista haaveistasi muovautunee pilvien sineen väsyneinä hetkinäsi!
Oi Kaukoteinen, oi huilun läpitunkeva sävel!
Unohdan, iäti unohdan, että portit taloni, jossa yksin asun, ovat kiinni kaikkialta.
6
Kesy lintu oli häkissä, vapaa lintu metsässä.
He kohtasivat toisensa, kun heidän hetkensä oli tullut, ja se oli salliman syy.
Vapaa lintu liversi: "Oi lemmittyni, lentäkäämme metsään!"
Häkkilintu kuiski: "Tule lähemmä, eläkäämme molemmat häkissä!"
Virkkoi vapaa lintu: "Missä on tilaa levittää siipensä takana telkien?"
"Ah", liversi häkkilintu, "jos lentäisin ulos, mistä löytäisin pilvisen leposijani?"
Vapaa lintu virkkoi: "Laula minulle, armaani, metsämaan lauluja!"
Häkkilintu sanoi: "Istu vierelleni, tahdon opettaa sinulle opittuja."
Metsälintu liversi: "Ei, ah ei! Lauluja ei opita."
Häkkilintu sanoi: "Sen pahempi minulle, en taida metsämaan lauluja."
Suuri on heidän lempensä kaukomieli, mutta he eivät voi koskaan lentää siivetyksin.
Häkin telkien läpi he katsovat, ja turha on heidän toivonsa tutustua.
He lyövät siipiään kaihoten ja laulavat: "Tule lähemmä, lemmittyni!"
Vapaa lintu liversi: "En voi, pelkään häkin suljettua ovea."
Häkkilintu kuiski: "Ah, siipeni ovat voimattomat ja kuolleet"
7
Oi äiti, nuori kuninkaanpoika on kulkeva ovemme ohitse — kuinka voin toimittaa työni tänä aamuna?
Näytä minulle, kuinka olen kutrini palmikoiva; virka minulle, minkä puvun olen pukeva ylleni.
Miksi katsot minuun niin pelästyneenä, äiti?
Tiedänhän, ettei hän ole edes vilkaiseva ikkunaani; tunnen, että hän on tuokiossa sivuuttava katsantoni; ainoastaan huilun turha humu on tuleva nyyhkien luokseni tulevaisuudesta.
Mutta nuori kuninkaanpoika on kulkeva ovemme ohitse, ja minä olen sitä silmänräpäystä varten paneva parasta päälleni.
Oi äiti, nuori kuninkaanpoika kulki ovemme ohitse ja aamun-aurinko leimusi hänen vaunuistaan.
Kohotin hunnun kasvoiltani, repäisin rikki rubiinikäädyn kaulaltani ja heitin sen hänen tielleen.
Miksi katsot minuun niin pelästyneenä, äiti?
Tiedän, ettei hän poiminut maasta käätyäni; tiedän, että se musertui hänen pyöriensä alle ja jätti jälkeensä vain punaisen pilkun tien tomuun, eikä kukaan tiedä, mikä lahjani oli ja kenelle.
Mutta nuori kuninkaanpoika kulki ovemme ohitse, ja minä heitin hohtokiven poveltani hänen tielleen.
8
Kun lamppu sammui vuoteeni vieressä, heräsin varhaisten lintujen kanssa.
Istuin avoimen akkunani ääressä tuore seppel hajahapsillani.
Nuori vaeltaja tuli katua pitkin ruusuisen aamun autereessa.
Päärlyketju oli hänen kaulallaan, ja auringon säteet kimmelsivät hänen kruunussaan. Hän seisahtui oveni eteen ja kysyi kiivaasti huudahtaen: "Missä hän on?"
Ujostuin niin, etten voinut sanoa: "Minä se olen, nuori vaeltaja, minä se olen."
Hämärtyi, eikä lamppu ollut sytytetty.
Palmikoin huolettomasti hiukseni.
Nuori vaeltaja tuli vaunuin painuvan päivän hehkussa.
Hänen hevostensa suut olivat vaahdossa ja hänen pukunsa tahrautunut.
Hän astui vaunuistaan oveni edessä ja kysyi väsyneellä äänellä: "Missä hän on?"
Ujostuin niin, etten voinut sanoa: "Minä se olen, väsynyt vaeltaja, minä se olen."
On huhtikuun yö. Lamppu palaa huoneessani.
Lempeä tuuli leyhähtää etelästä. Meluisa papukaija nukkuu häkissään.
Mekkoni on riikinkukon kaulan värinen, ja vaippani on viheriä kuin nuori heinä.
Istun lattialla ikkunani ääressä ja vahdin autiota katua.
Halki pimeän yön toistan toistamistani: "Minä se olen, epätoivoinen vaeltaja, minä se olen."
9
Kun yksin illansuussa kuljen lemmenkohtaukseeni, eivät linnut laula, tuuli ei tuulahda ja huoneet ovat hiljaiset kadun kahden puolen.
Kuulen omien pohkeitteni kaiun joka askeleella ja arastun.
Kun istun parvekkeellani ja kuuntelen hänen askeliaan, ei puunlehti lepata ja virran vesi on liikkumaton kuin miekka uneen uupuneen sotilaan polvilla.
Oma sydämeni lyö kiihkeästi. En tiedä, kuinka sitä hiljentäisin.
Kun lemmittyni tulee ja istuu vierelleni, kun ruumiini värisee ja silmäluomeni painuvat umpeen, silloin yö pimenee, tuuli puhaltaa lampun sammuksiin ja pilvet heittävät huntunsa yli tähtien.
Oman poveni hohtokivi kiiltää ja valaisee. En tiedä, kuinka sitä piilottelisin.
10
Jätä työsi, morsian! Kuuntele, vieras on tullut.
Kuuletko, hän pudistaa sirosti oven ketjua?
Katso, etteivät pohkeesi pidä melua ja etteivät askeleesi ole liian kiireiset häntä kohtaamaan.
Jätä työsi, morsian! Vieras on tullut yön lähetessä.
Ei, se ei ole mikään aavetuuli, morsian, älä pelkää!
On täysikuutamoinen ilta huhtikuussa; varjot ovat kalpeat kartanolla; keskitaivas säteilee valkeutta.
Peitä kasvosi hunnulla, jos sinun täytyy, mene ovelle lamppu kädessä, jos pelkäät.
Ei, se ei ole mikään aavetuuli, morsian, älä pelkää!
Älä vaihda sanaakaan hänen kanssaan, jos ujostelet, seiso ovipielessä, kun tapaat hänet.
Jos hän kyselee ja jos tahdot, voit sulkea silmäsi äänetönnä.
Älä anna kalista rannerenkaittesi, kun lamppu kädessä johdat sisälle hänet.
Älä vaihda sanaakaan hänen kanssaan, jos ujostelet!
Etkö vieläkään ole lopettanut työtäsi, morsian? Kuuntele, vieras on tullut.
Etkö ole sytyttänyt lamppua karjamajaan?
Eikö uhrivasusi ole valmis illan jumalanpalvelusta varten?
Etkö ole asettanut punaista onnenmarkkaa tukkasi jakaukselle ja järjestänyt pukuasi yötä varten?
Oi, morsian, etkö kuule, vieras on tullut?
Jätä työsi!
11
Tule niinkuin olet, älköön pukusi sinua viivyttäkö!
Jos palmikoitu tukkasi on pudonnut hajalleen, jos tukkasi jakaus ei ole suora, jos mekkosi nauhat eivät ole kiinni, älä välitä siitä!
Tule niinkuin olet, älköön pukusi sinua viivyttäkö!
Tule nopein askelin yli nurmen.
Jos kaste estää askeleitasi, jos nilkkahelyjesi renkaat höltyvät, jos helmet tippuvat ketjustasi, älä välitä siitä!
Tule nopein askelin yli nurmen!
Näetkö, kuinka pilvet piirittävät taivaan?
Kurkiparvia pyrähtää lentoon etäisiltä jokipalteilta, ja puuskapäiset rajutuulet kohisevat yli nummen.
Säikähtyneet karjat rientävät omettoihinsa kylässä.
Näetkö, kuinka pilvet piirittävät taivaan?
Turhaan sinä sytytät iltalamppusi —- sen liekki lepattaa ja sammuu tuulessa.
Kuka voi tietää, eivätkö silmäluomesi ole lampunkarstalla maalatut?
Sillä silmäsi ovat sadepilviä pimeämmät.
Turhaan sinä sytytät iltalamppusi — se sammuu.
Tule niinkuin olet, älköön pukusi sinua viivyttäkö!
Ellei seppel ole solmittu, kenpä siitä välittää; ellei nilkkakääty ole kiinnitetty, anna sen olla!
Taivas on pilvien peitossa — on myöhäistä.
Tule niinkuin olet, älköön pukusi sinua viivyttäkö!
12
Jos tahdot saada askarta ja täyttää ruukkusi, tule lammelleni!
Vesi tahtoo kiertyä jalkoihisi ja solista salaisuuksiaan.
Saapuvien sateiden varjo lankeaa hietikolle ja pilvet riippuvat alhaalla yli puiden sinisten viivojen niinkuin raskaat suortuvat yli kulmiesi.
Tunnen hyvin askeliesi poljennon, ne kaikuvat sydämessäni.
Tule, ah tule Iammelleni, jos tahdot täyttää ruukkusi!
Jos tahdot olla jouten ja istua huoletonna ja antaa ruukkusi kellua vetten päällä, tule, ah tule lammelleni!
Ruohorinne on viheliäinen, ja sen tuolla puolen kukkivat monet metsäkukat.
Ajatukseni tahtovat harhautua ulos tummista silmistäsi niinkuin linnut pesistään.
Huntusi tahtoo pudota jalkoihisi.
Tule, ah tule lammelleni, jos tahdot istua joutilaana!
Jos tahdot jättää leikkisi ja sukeltaa veteen, tule, ah tule lammelleni!
Jätä rannalle sininen vaippasi; sininen vesi tahtoo sinut peittää ja piilottaa.
Laineet tahtovat seisoa varpaillaan suudellakseen niskaasi ja korvaasi kuiskiakseen.
Tule, ah tule lammelleni, jos tahdot veteen sukeltaa!
Jos sinun on pakko tulla hulluksi ja syöksyä kuolemaasi, tule, ah tule lammelleni!
Se on viileä ja sen syvyys on ääretön.
Se on synkkä kuin uni ilman unelmia.
Sen syvyydessä ovat yö ja päivä yksi, ja laulut ovat siellä hiljaisuutta.
Tule, ah tule lammelleni, jos tahdot syöksyä kuolemaasi!
13
En kysynyt mitään, seisoin vain metsän rajassa takana puun.
Aamunkoiton silmät olivat vielä uupuneet, oli kastetta ilmassa.
Kostean ruohon veltto tuoksu tuntui maan yllä lepäävässä ohuessa udussa.
Lypsit lehmää banaanipuun alla käsilläsi, herkät ja tuoreet kuin voi.
Seisoin liikkumattomana.
En sanonut sanaakaan. Näkymätön lintu lauloi viidakosta.
Mangopuu pudotti kukkiaan kyläraitille ja mehiläiset tulivat suristen yksitellen.
Lammikon vierellä avattiin Shivan temppelin ovi, ja esilaulaja aloitti laulunsa.
Astia polviesi varassa lypsit lehmää.
Siinä seisoin tyhjine astioineni.
En sinua lähestynyt.
Taivas heräsi temppelikellon soidessa.
Ajettujen karjojen kaviot olivat tomun tiellä pöllyttäneet.
Naiset tulivat joelta pulputtavat ruukut lanteillaan.
Rannerenkaasi helisivät, ja vaahto kuohui yli ruukun.
Aamu koitti koittamistaan, enkä sinua lähestynyt.
14
Kuljin katua pitkin, en tiedä miksi, ja iltapäivä oli kulunut ja bambunoksat kahisivat tuulessa.
Vinojen varjojen ojentuneet käsivarret pitivät kiinni väistyvän valon kantapäistä.
Koelit olivat laanneet laulustaan.
Kuljin katua pitkin, en tiedä miksi.
Majaa veden vieremällä varjoaa sen yli riippuva puu.
Eräs oli askareissaan, ja hänen rannerenkaansa soivat sopesta.
Seisoin tämän majan edessä, en tiedä miksi.
Kapea, kiemurteleva tie kulkee poikki monien sinappiketojen ja mangometsien.
Se käy sivu kylän temppelin ja joen maallenousupaikan.
Pysähdyin tämän majan luo, en tiedä miksi.
Monta vuotta sitten oli tuulinen maaliskuun päivä, jolloin kevään humina kuului heikosti ja mangonkukat tippuivat tomuun.
Poriseva vesi hyppeli ja nuoli messinkiastiaa, joka oli maallenousuportaalla.
Ajattelen tuota tuulista maaliskuun päivää, en tiedä miksi.
Varjot syvenevät ja karjat palajavat tarhoihinsa.
Valo on harmaa yksinäisillä niituilla, ja kyläläiset odottavat lauttaa rannalla.
Hitaasti palajan minä samoja jälkiäni, en tiedä miksi.
15
Juoksin niinkuin myskipeura juoksee metsän varjossa oman tuoksunsa hulluttamana.
Yö on yö toukokuun keskivaiheilla, ja tuuli tuulee etelästä.
Poikkean tieltä ja kävelen edelleen, etsin mitä en voi saada, saan mitä en etsi.
Karkeloiden saapuu oman toivoni kuva sydämestäni.
Kimmeltelevä kangastus väikkyy esille.
Koetan torjua sitä luotani, se ilkkuu minulle ja johtaa harhaan minut.
Etsin mitä en voi saada, saan mitä en etsi.
16
Käsi liittyy käteen ja silmä kiintyy silmään: niin alkaa sydäntemme taru.
On kuutamoinen maaliskuun yö; hennan suloinen lemu leijailee ilmassa; huiluni lepää hylättynä maassa, eikä seppeleesi ole vielä valmis.
Lempemme on yksinkertainen kuin laulu.
Silmäni juopuu huntusi safraninväristä.
Jasmiiniseppel, jonka solmit minulle, paisuttaa sydäntäni kuin kiitos.
Tämä on antamisen ja peittelemisen leikkiä, ilmoittamisen ja salailemisen iloa; hiukan hymyä, hiukan ujoutta ja hiukan suloista, hyödytöntä vastustelemista.
Lempemme on yksinkertainen kuin laulu.
Ei mitään salaista nykyhetken takana; ei pyrkimystä mahdottomaan; ei varjoja hurmauksen takana; ei haparoimista pimeyden syvyydessä.
Lempemme on yksinkertainen kuin laulu.
Me emme pyri pois kaikista sanoista iäiseen äänettömyyteen; emme kurkota käsiämme tyhjyyteen toivottomia tavoittaaksemme.
Meille riittää mitä annamme ja saamme.
Emme ole pingoittaneet iloa äärimmäisyyteen, niin että tuskan viini olisi esiin pusertunut.
Lempemme on yksinkertainen kuin laulu.
17
Keltainen lintu laulaa heidän puussaan ja saa sydämeni ilosta hypähtämään.
Me molemmat asumme samassa kylässä, ja tämä on yksi ilonaiheemme.
Hänen kaksi mielilammastaan tulevat laitumelle tarhamme puitten siimekseen.
Jos ne harhautuvat viljavainioillemme, otan ne syliini.
Kylämme nimi on Khanjana, ja he nimittävät Anjanaksi meidän jokeamme.
Minun nimeni tuntevat kaikki kyläläiset, ja hänen nimensä on Ranjana.
Vain yksi kenttä on välillämme
Mehiläiset, jotka ovat parveutuneet puutarhamme käytävään, lentävät etsimään hunajaa heidän tarhastaan.
Heidän laituriltaan heitetyt kukkaset tuo virta meidän uimarantaamme.
Kusm-kukkasilla täytettyjä koreja tuodaan heidän nurmiltaan meidän torillemme.
Kylämme nimi on Khanjana, ja he nimittävät Anjanaksi meidän jokeamme.
Minun nimeni tuntevat kaikki kyläläiset, ja hänen nimensä on Ranjana.
Kapea tie, joka kiemurtelee heidän taloonsa, tuoksuu keväisin mangonkukilta.
Kun heidän liinakylvönsa on kypsä leikattavaksi, kukkii hamppu meidän vainioillamme.
Tähti, joka hymyilee heidän majansa yllä, vilkuttaa meillekin silmäänsä.
Sade, joka saattaa heidän säiliönsä ylivuotamaan, ilahduttaa meidän kadam-metsiämme.
Kylämme nimi on Khanjana, ja he nimittävät Anjanaksi meidän jokeamme.
Minun nimeni tuntevat kaikki kyläläiset ja hänen nimensä on Ranjana.
18
Kun kaksi sisarusta käy vettä noutamaan, he tulevat tälle paikalle ja hymyilevät.
Heidän täytyy arvata, että joku seisoo puiden takana, milloin hyvänsä he mennevätkin vettä noutamaan.
Kun nuo kaksi sisarusta tulevat tälle paikalle, kuiskaavat he toisilleen.
Heidän on täytynyt arvata sen jonkun salaisuus, joka seisoo puiden takana, milloin hyvänsä he mennevätkin vettä noutamaan.
Heidän ruukkunsa läikähtävät äkkiä ja vesi vuotaa yli, kun he lähtevät tältä paikalta.
Heidän on täytynyt arvata, että jonkun sydän sylkyttää, jonkun joka seisoo puiden takana, milloin hyvänsä he mennevätkin vettä noutamaan.
Nuo kaksi sisarusta katsahtavat toisiinsa, kun he tulevat tälle paikalle, ja he hymyilevät.
On naurua heidän nopeissa nilkoissaan, joka saa aikaan epäjärjestystä erään mielessä, joka seisoo puiden takana, milloin he mennevätkin vettä noutamaan.
19
Päivä toisensa jälkeen tulee ja menee.
Mene ja anna hänelle kukka hiuksistani, ystäväni.
Jos hän kysyy, kuka sen on lähettänyt, niin rukoilen, älä virka hänelle nimeäni — sillä hän vain tulee ja menee.
Hän istuu tomussa puun alla.
Sirota siihen kukkia ja lehtiä istumapaikaksi.
Hänen silmänsä ovat surulliset ja ne tuovat surua minun sydämelleni.
Hän ei puhu siitä, mitä hänellä on mielessään; hän vain tulee ja menee.
20
Miksi suvaitsee tuo vaeltava nuorukainen tulla ovelleni aamun koittaessa?