LÄPI NEEKERIEN MAAN-OSAN

Henry Stanleyn matkat, seikkailut ja vaarat Afrikassa

Kirj.

RAFAEL HERTZBERG

Suomennos.

Helsingissä,
Kansanvalistus-seuran kustantama.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1886.

Henry Stanley.

SISÄLLYS:

[Kuinka matka tuli päätetyksi.]
[Tulo Sansibariin.]
[Sansibar ja sen väestö.]
[Valmistukset. Retkikunta lähtee liikkeelle.]
[Retkikunta tunkee Afrikkaan.]
[Vastuksia, nälänhätä ja kuolema.]
[Taisteluja villien kanssa. Tulo Victoria-järvelle.]
[Victoria Nyanza'lla.]
[Stanley Ugandan keisarin luona.]
[Uusia seikkailuja järvellä.]
[Stanley saa kanootteja.]
[Kanootit joutuvat haaksirikkoon. Villien juhla.]
[Taistelu maan-asukkaiden kanssa.]
[Taas Mtesan luona. Mtesan sota. Mustan keisarin kääntyminen kristin-uskoon.]
[Sodan loppu. Leiri palaa.]
[Ugandan maa ja kansa.]
[Vastoinkäyminen.]
[Kuningas Rumanika. Neekerien kylpypaikka.]
[Retkeä jatketaan. Stanley rupeaa veriveljeyteen. Ruma kansa.]
[Eteenpäin merta kohti.]
[Virtaa alas. Taistelu varustetussa leirissä.]
[Eteenpäin tuntemattomia seikkailuja kohti.]
[Stanleyn-koskia alas. Vaaroja ja taisteluita.]
[Uusia taisteluja.]
[Kova onnettomuus. Uledin rikoksellisuus.]
[Frank hukkuu.]
[Salakapina. Pelastus hengenvaarasta.]
[Epätoivo ja hätä.]
[Pelastus.]
[Merelle.]
[Taas Sansibariin.]

Kuinka matka tuli päätetyksi.

Mainio löytömatkustaja Henry M. Stanley, jonka monivaiheiset matkat sisä-Afrikassa, missä hän oli etsimässä kuolleeksi luultua lähetyssaarnaajaa ja tutkimusretkeilijää Livingstonea, olivat herättäneet koko maailmassa hämmästystä ja ihmettelyä, oli v. 1874 Englannissa, kun ilmoitus tuli että Livingstone oli kuollut. Hän oli kuollut juuri ollessaan pääsemäisillään siihen salaperäiseen seutuun, jota hänen oli aikomus tutkia.

Stanley oli yksi niistä, jotka, sittekun Livingstonen ruumis oli tuotu Englantiin, kantoivat häntä hautaan. Hän tunsi sanomattoman, syvään tunkeutuvan tuskan ja alakuloisuuden tunteen nähdessään arkun laskeutuvan haudan pohjaan ja kuullessaan ensimmäisten multakourallisten raskaasti putoavan arkun mustalle kannelle. Silloin tunsi Stanley itsessään kypsyvän täyteen voimaansa sen päätöksen, jonka hän oli jo tehnyt saatuaan ensimmäisen tiedon Livingstonen kuolemasta, että nimittäin se olisi oleva juuri hän, joka jatkaisi siitä mihinkä Livingstone oli lopettanut ja, jos sallimus niin vaatisi, tulisi lähimmäksi marttyyraksi kuulemattoman Afrikan valloittamista varten tieteelle, maailmankaupalle ja sivistykselle.

Valmistaakseen itseänsä vastaista suurta tointansa varten, osti Stanley nyt kaikki Afrikasta kirjoitetut kirjat, mitä vaan voi käsiinsä saada, ja pian oli hänellä semmoisia satakolmekymmentä. Hän tutki niitä palavalla innolla ja pian oli hänellä päässään kaikki mitä siihen asti tunnettiin Afrikan maantieteestä, sen luonnosta ja kansakunnista, sekä tiesi täydellisesti kuinka paljo sisä-Afrikassa oli ihmiskunnalle tuntematonta ja hänellä oli jälellä tehtävää. Hän valvoi myöhään yöhön ja teki matkasuunnitelmia, viitoitti alueen vastaisia löytöjään varten, pani muistoon kaikki, mitä piti ennakolta tuntea, ja teki luetteloita kaluista, joita hänellä piti olla mukanaan matkalla sivistyneen maailman rajojen ulkopuolella.

Eräänä päivänä meni hän sitte suuren englantilaisen lehden Daily Telegraph'in toimituspaikkaan. Hän istui ja puheli toimittajien kanssa sitä ja tätä, kun lehden ulos-antaja astui sisään. Stanley oli juuri puhunut Livingstonen kuolemasta ja kaikesta siitä mitä tällä olisi vielä ollut toimitettavana. Lehden ulos-antaja kysyi silloin äkkiä:

— Taidatteko ja tahdotteko saattaa hänen työnsä päätökseen? Ja mitä luulette ennen kaikkia siinä päättämisessä olevan tehtävää?

Stanley vastasi:

— Keski-Afrikassa olevan Tanganika-järven laskuväylää ei ole keksitty. Emme tiedä liioin juuri mitään mahdottoman suuresta Viktoria-järvestä, Tanganikan läheisestä naapurista; emme tiedä myöskään onko se yksi järvi vai kuuluuko siihen monta. Emme siis myöskään tiedä missä Niilin lähteet ovat.

— Luuletteko voivanne saada kaiken tuon selville, jos minä annan teille näistä tiedon hankkimisen toimeksi?

— Jos vaan elän, niin olen ainakin jotain tekevä. Jos olen elossa sivuitse sen ajan, joka tarvitaan kaiken tämän tekemiseksi, tulee se myös kaikki tehdyksi.

Asia lykättiin kumminkin toistaiseksi, sillä amerikalaisen New York Herald lehden omistajalta, Gordon Bennetiltä, piti ensin kysyä asiasta. Se oli nimittäin hän, joka ennen oli omalla kustannuksellaan lähettänyt Stanleyn etsimään Livingstonea.

Seuraavan-sisältöinen sähkösanoma lähetettiin herra Bennetille: "Tahdotteko yhtyä Daily Telegraph'in kanssa lähettämään Stanleyn Afrikaan. jatkamaan Livingstonen löytöjä?" — ja kahdenkymmenenneljän tunnin päästä tuli Atlantin meren toiselta puolelta lyhyt vastaus: "Tahdon. Bennett."

Kaksi viikkoa oli määrätty, jolla aikaa piti ostaa veneet — yksi ruuhi, yksi pienempi ja yksi suurempi vene —, hankkia laiva ja miehistö, ostaa kivääriä, ampumisneuvoja, köysiä, satuloita, lääke- ja ruokatavaroita; hankkia kankaita lahjoiksi neekerienpäälliköille; ostaa tieteellisiä kaluja, kirjoitusaineita j.n.e. Suurempi vene oli Stanleyn oman keksinnön mukaan rakennettu. Se oli 40 jalkaa pitkä, 6 jalkaa leveä ja 36 tuumaa syvä, ja tehty 3/8 tuumaa vahvasta espanialaisesta seeteristä. Sen voi hajoittaa viiteen 8 jalan pituiseen kappaleesen. Että sitä helpommin voisi kantaa oli jokainen kappale vielä jaettu kahteen puoliskoon.

Muutamia nuoria ja reippaita englantilaisia soutajia, joiden taidot jokikulussa tulisivat olemaan erittäin hyödyllisiä, koetti Stanley saada mukaansa. Hänelle neuvottiin kahta rohkeaa ja seikkailuhaluista nuorta miestä, Francis John Pocock ja Edward Pocock, molemmat siivoja nuorukaisia, jotka hän ottikin palvelukseensa.

Sill'aikaa oli joukko hakemuksia päästä "uuden lähetystön" mukaan tullut sekä Daily Telegraph'ille että New York Heraldille, "kenraaleilta", "översteiltä", "kapteeneilta", "luutnanteilta", "merikadeteilta", "insinööreiltä", ravintolanomistajilta, käsityöläisiltä, viinureilta, kokeilta, rengeiltä, — väeltä joka kelpasi johonkin ja väeltä joka ei mihinkään kelvannut, — kaikki tunsivat he omien vakuutustensa mukaan Afrikan, kaikki olivat he hyvin tottuneita ilmanalaan, kaikki olivat varmoja siitä että tulisivat tekemään Stanleylle suurimpia palveluksia; teräväjärkisyydellään ja keksintökyvyllään olivat he suojelevat Stanleytä kaikenlaisista vastuksista, olivat nostavat hänen ylös ilmapalloissa tahi lentokoneissa, tekevät itsensä ja hänen näkymättömiksi salaisilla taidoillaan, tahi "magnetismin tieteen" avulla nukuttavansa villit, niin että kaikessa rauhassa ja levossa voitaisiin kulkea missä hyvänsä. Varma on, että jos Stanley olisi tahtonut, olisi hän saanut mukaansa 5,000 Englantilaista, 5,000 Amerikalaista, 2,000 Ranskalaista, 2,000 Saksalaista, 200 italialaista, 250 Sveitsiläistä, 200 Belgialaista, 20 Espanialaista ja 5 kreikkalaista eli yhteensä 15,500 henkilöä. Hän tyytyi kuitenkin vaan kolmeen, ottaen mukaansa edellä mainitut Francis John ja Edward Pocock'in sekä erään kolmannen nuoren miehen, Fredrik Barkerin.

Stanleyn pyrintö herätti vilkkainta osan-ottoa koko Englannissa. Niinpä sai hän ennen lähtöänsä vastaanottaa joukon lahjoja, niinkuin pullokoteloita, kelloja, hajuvesipulloja, piippuja, pistoolia, veitsiä, hammastikkuja, sikaria, pillerirasioita, raamattuja, rukouskirjoja, englanninkielisiä kirjoituksia kristillisyyden levittämistä varten villien sekaan, runokappaleita, silkkihuivia, kultasormuksia j.n.e. Eräs nainen antoi hänelle vielä komean "Castor" nimisen koirankin, eräs englantilainen upseri antoi hänelle toisen; itse osti hän yhden vainukoiran, yhden verikoiran ja yhden mäyräkoiran, jotka Pocock-veljekset ristivät Neroksi, Bulliksi ja Jack'iksi.

Sittenkuin Stanley oli saanut laivaan seuraajansa, veneet, koirat ja kaiken sen mitä muuten oli retkeä varten hankittuna, jätti hän 15 p. elokunta 1874 Englannin mennäkseen Sansibariin ja alkaakseen tutkimusmatkansa Afrikan itäisellä rannikolla.

Tulo Sansibariin.

Kahdeksankolmatta kuukautta oli kulunut siitä päivästä kun Stanley, löydettyänsä Livingstonen, jätti Sansibarin, kun hän taas astui tälle saarelle 21 p. syyskunta 1874.

Tutut, aaltomaiset vuorenharjut palmuja ja mango-puita kasvavine rinteineen olivat vielä kerran hänen edessään uiden haaleassa tropillisessa ilmassa. Vaaleansininen taivas kaareutui yli sumun peittämän maan ja tyynen veden, kun laiva purjehti siihen salmeen, joka erottaa Sansibarin Afrikan mannermaasta. Näiden rantojen näkö on viehättävä jokaiselle, joka niitä ensi kerta näkee ja vielä enemmän sille, joka tervehtii niitä vanhoina tuttavinaan. Loistava vihannuus, purpuranväriset kukkulat, tyyni vesi, puhdas, läpinäkyvä ilma, puoleksi salaperäinen hiljaisuus, joka vallitsee koko luonnossa — kaikki tämä herättää ihailua, kun, niinkuin Stanley matkallaan tänne, on katsellut polttavan kuumaa punaista merta, Nubian synkkiä ja pelottavia vuoria, Arabian niemimaan autioita, keltaisia harjanteita, Adenin kuivia tulivuori-kallioita tahi Guardafuin keltasenruskeita, mäkisiä rantoja. Laiva kulkee likitse ohi Sansibarin vihantain rantojen; näkyy luonto jossa on ainoastaan viheriäistä, hengitetään tuoksuja puiden pirteistä, hyvänhajuisista lehdistä. On kyllästytty valtameren ainaiseen tummansiniseen väriin ja halataan vaihtelevaisuutta. Ajatellaan niitä kuivia ja hedelmättömiä kukkuloita, jotka hiljan on jätetty, ja katso, mikä vaihtelevaisuus! Juuri silmien edessä kohoaa uusi, hedelmällinen maa. Palmut, jotka kohottavat tupsumaiset latvansa taivasta kohden; mangopuu tummanvihannan lehdistön suojaamine hedelmineen; banaani-istutukset, jotka antavat erittäin hyvän varjon; tuoksuvat myrttipuu-lehdot — kaiken tämän saa yhdellä kertaa nähdä ikäänkuin lumouksen kautta. Leipäpuut kohottavat suuret tuuheat lehtilatvansa ja puiden välistä näkee maan, joka on tiheän, viheriäisen ja mehuisan ruohoston ja kukkakentän peitossa. Kaikki sulaa yhteen saaren lämpimästä sisuksesta suitsuavien höyryjen kanssa. Mielikuvitus kiihtyy, sielu kadottaa tahdonvoimansa ja ikäänkuin juopuu tuosta yhäti vaihtelemattomasta, lämpimästä kesä-ilmasta.

Juuri nyt näkyvät näköpiirin reunalla ensimmäiset epäselvät laivanmastojen haahmot, vasemmalla näkyy himmeä valkoinen möhkäle. Se on saaren pääkaupunki. Sill'aikaa kun höyrylaiva yhä ohjaa kulkuansa etelään, huomaa selvästi kaupungin luodinkannon päässä matalasta, viheriästä rannasta. Huoneet ovat nelikulmaisia, jotenkin yhtä korkeita, valkeiksi rapattuja ja matalalla asemalla. Niiden ja salmen välillä on leveä hietikkokenttä, joka hiukkasen kääntyy vasemmalle vastapäätä olevaan saareen päin.

Kahden tunnin kuluttua siitä kun kaupunki oli ruvennut näkymään lasketaan ankkuri jonkun matkan päässä rannasta. Joukko veneitä laskee vesille rannalla ja rientää kaimaa kohden. Perässä istuu Euroopalaisia, soutajat ovat vapautettuja neekeriä valkoisissa vaatteissa ja punaisissa lakeissa. Euroopalaiset haluavat kuulla uutisia, saada sanomalehtiä ja kirjeitä sekä "suoraan kapteenilta" ehkä pieniä pakettia ystäviltään Euroopassa.

Outo hämmästyy kohta siitä elämästä, minkä hän nyt ensi kerran näkee päiväntasaajan lähellä Afrikassa. Ne muodot, naamat ja äänet, mitkä hän ensiksi näkee ja kuulee, kiintyvät huomaamattansa hänen muistoonsa. Onnellisia ja tyytyväisiä musta-, kelta- tai keltaisenruskea-ihoisia ihmisiä pitkät valkoiset villapaidat yllä liikkuu ripeästi ja vilkkaasti hänen edessään, huutavat ja vastaavat toisilleen swahilin-kielellä, jota alkuasukkaat puhuvat, taikka arabiaksi, kovalla äänellä ja vilkkailla liikkeillä. Uusia aineksia tulee joukkoon, ja niin jatkuu se yhäti siksi kunnes tulee oikea babylonilainen sekaannus: englannin-, ranskan-, swahilin-, arabian-, hinduilais- ja ehkä persian-kieltä — kaikkea voi kuulla yht'aikaa.

Oleskelu Sansibarissa on sille, joka aikoo lähteä löytöretkelle, kaikkea muuta kuin hauskaa; hänellä on paljo huolehdittavana ja monta asiaa ajateltavana. Aika kuluu nopeasti. Koko päivä menee valitessa ja ostaissa kankaita, helmiä ja vaskilankaa alkuasukkaille niillä seuduin, mihinkä hänen on matkustettava ja missä rahoilla ei ole mitään arvoa. Puolialastomia kantajia tulee tuoden suuria pakkoja valkaisematonta pumpulikangasta, juovaista ja kirjavaa kangasta, nenäliinoja ja punaisia lakkia, pussia, joissa on sinisiä, viheriäisiä, punaisia, valkoisia ja merenkullan-värisiä helmiä, pieniä ja suuria, pyöreitä ja soikeita, ja joukon vaskilanka-kimppuja. Kaikki pitää tutkia, lajitella, kääriä, numeroida sekä asettaa laatikoihin lajinsa ja arvonsa mukaan. Lattioilla viruu irti-otettuja kansia, poisheitettyä paperia, vaateriepuja, rikkinäisiä laatikoita, sinkkikansia, murrettuja lautoja, sahajauhoja y.m. Kantajia, palvelijoita, isäntiä, konttoristia juoksee edes takaisin, ja keskellä tätä sekasotkua menee täällä kumoon eräs kasa, tuolla hajoaa laatikko, vaate- tahi paperikappaleita repäistään, vasarat paukkuvat, kiivaasti kysytään sen ja sen kasan, sen ja sen laatikon numeroa, — kaikkeen tähän sekaantuu vielä kiiruhtavia huutoja, kirkumista ja meteliä varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Kaikki hikoavat; valkea-ihoiset käyttävät ahkerasti nenäliinoja; värilliset käyttävät yhtä ahkerasti käsiään, käsivarsiaan ja paidanhihojaan.

Semmoisen kuuman, kiireellisen työpäivän iltana tarvitaan lepoa — asetutaan nojatuoliin, poltetaan piipullinen tupakkaa tai sikari ja juodaan kuppi teetä työn lopetettua; tahi jos joskus saataisiin askareet aikaisemmin loppuun, syödään hyvä päivällinen, kello puoli 5 satuloidaan hevonen, tehdään pieni matka saaren sisäosaan ja palataan lyhyen hämärän aikana takaisin. Tahi kuletaan tavallinen kävelymatka jalkasin Mnazi-Moya'n, s.o. yksinäisen palmun luo, joka salaperäisenä ja ikäänkuin etuvartijana Shangani-niemen takana kohoaa yksinkertaisten hautojen yli vanhalla rannalla. Tahi vielä on yksi ja viimeinen keino miettivällä ja tutkivalla luonteella varustetuille henkilöille, nimittäin että asettua nojatuoliin lattealla katolla, jossa isännän parkitut vuodat ovat kuivamassa, ja jalat vähäsen päätä korkeammalla odottaa yön tuloa.

Jos teemme matkan hevosella, voimme muutamissa minuuteissa vuorokauden suloisimpana aikana ottaa katsellaksemme kaikkia paikan omituisuuksia. Pitkin ahdasta ja mutkaista, kivellä laskettua kujaa, jossa hevosen kaviot kaikuen kilahtelevat kiviin, ratsastamme muutamain kookkaiden, valkeiksi rapattujen kaksi- tahi kolmikerroksisten talojen ohi. Euroopalaiset kauppiaat ja virkamiehet asuvat täällä lähellä toisiaan ja kapeaan porttiin on portinvartija asettunut niin mukavasti kuin asianhaarat sallivat. Ohimennen saamme siellä ja täällä vilahdukselta^ nähdä sinertävää merenlahdelmaa. Jatkamme kulkuamme siksi, kunnes tulee näkyviin vanha, rappiolle joutunut linnoitus, joka näyttää joka hetki aikovan romahtaa läjään. Joku vuosi sitten oli linnoituksen takana tori, jossa myytiin orjia. Semmoista paikkaa ei, Jumalan kiitos, enää ole.

Oikealla meistä linnoituksen sisäänkäytävällä istuu muutamia törkeitä Arabialaisia. Vasemmalla kohoaa tervehdystykistö, joka vaihtaakseen vanhan tavan mukaan tervehdyksiä sotalaivain kanssa ja muita juhlallisia tarkoituksia varten kuluttaa paljon ruutia. Aivan sen vieressä on tullihuoneukset ja keskellä edessämme on ruhtinas Barghasch'in haaremi eli naishuone, komea arabialaiseen tapaan tehty rakennus, kolmikerroksinen ja valkeaksi rapattu — niinkuin kaikki huoneet tällä saarella näyttävät olevan.

Jos ratsastamme edemmä, tulemme hetken päästä vielä kapeammalle kujalle, jossa rappaus ei ole niin valkoista kuin eurooppalaisessa kortteerissa. Olemme nyt Melindissä, missä niiden Eurooppalaisten, joilla ei ole varoja asua Shanganissa, täytyy asua Hinduilaisten ja Arabialaisten naapureina. Melindin toisella puolella on sekasin pieniä valkoisia huoneita ja matalia mökkiä, missä rikkaus ja likaisuus oleskelee vierettäin. Olemme nyt Malagash'in yli vievällä sillalla. Tämä Malagash ulottuu lahdesta Mnazi-Moya'n, ennen mainitun kokospalmun luo Shanganin takana. Molemman-puoleiset rannat näkyvät sillalle; mutta näkyy myös joukko mökkiä ja muita kurjia hökkeliä keskellä tunkioita, lukemattomia puoli-alastomia neekeriä ja muita valkovaatteisia ihmisiä.

Sillan toisella puolella on niin kutsuttu Nyambu eli "toinen puoli". Tie on leveä, mutta kortteeri vielä likaisempi kuin se, jonka juuri jätimme. Täällä asuu Wangwanoita eli vapautetuita, joidenka palvelusta löytöretkeilijät käyttävät matkoja varten Afrikan mannermaalla. Täällä elävät nämä onnellista elämää yhdessä Mswahilien (rannikkokauppiaitten), Hinduilaisten, Persialaisten, Arabialaisten, orjakauppiaitten ja kauppamiesten kanssa. Juhlapäivinä, kun kansa on juhlapuvussaan, on Nyambu sangen kirjava, vieläpä hilpeäkin; ilo on silloin meluavaa, melkeinpä villiä. Arkipäivinä näkee kyllä tosin myös "köyhäinkortteerissakin" erivärisiä pukuja; mutta näitä pukuja kantaa likanaamaiset ja puolialastomat ihmiset. Kortteeri on kuitenkin ainoastaan parin virstan pituinen; ja jos kulemme vähä reippaammin, on meillä pian edessämme huoneita ja mökkiä, hajassa siellä täällä, ryhmittäin kokospalmuja ja vanhoja mangopuita mahdottomine tumman vehreine lehtikattoineen. Kolme penikulmaa eteenpäin ulottuu leveä, keltainen tie, pensas-aitoineen molemmin puolin. Pensas-aitain takana kasvaa sokuriputkia, banaania, palmuja, pomeranssipuita, ryytineilikkapuita, kanelipuita, kokolehtisiä leipäpuita, risiinipuita, hirssiä, maissia, batatia ja munataimia — sanalla sanoen melkein kaikkia kuuman ilman-alan kasvia.

Päivillä vilisee koko pitkällä rannalla kantajia, jotka lastaavat säkkiä ryytineilikoilla ja kanelilla, norsunluulla, gummipihalla sekä vuodalla, suuriin proomuihin, joissa ne viedään laivoihin, — merimiehiä, jotka auttavat, ja mustia soutajia, jotka läjäävät eri tavaroita hiekkaisella rannalla. Iltasin tunkeilee siellä alastomia työmiehiä ja poikia, jotka merentyrskyissä pesevät itsensä puhtaiksi kovan päivätyönsä päätettyään. Siellä täällä näkee arabialaisia kauppamiehiä, jotka istuvat tuoleillaan, kivipadolla taikka tavaramytyillä, hyvässä sovussa lörpöttelevän keskenänsä aina siihen saakka kunnes aurinko laskee ja rukoushetki on käsissä. Veneitä liikkuu hiljaa ja hitaisesti eteenpäin ja nariseviin raakapuihin nostetaan purjeita, jotka vievät ne rantaan. Sansibarkanotia saapuu rantaan lastattuina rakennuspuilla ja muilla tuotteilla; muutamat veneet kääntävät mastopurjeensa jättääksensä sataman. Aurinko on laskemaisillaan ja sen laskettua seuraa hiljaisuus. Sansibarissa ei ole ajokaluja jyrisevine pyörineen; kun ilta tulee, niin tulee myös hiljaisuus ja rauha.

Löytöretkeilijä, jonka katsanto on kiinnitetty tummaan mannermaan juovaan, joka näkyy kauimpana lännessä Sansibarista, ajattelee kokonaan muita asioita kuin se joka jää saarelle. Yhtä vähän kuin hänen silmänsä voivat selvästi erottaa sumuisia piirteitä lännessä näköpiirin rajalla, yhtä vähän voi hän tietää, onko hänen vastainen matkansa onnellinen vai onneton. Hän mietiskelee sitä että kaikki on epävarmaa. Kuitenkin tahtoo hän verrata näköalaa auringon laskiessa ja sitä kohtaloa, joka häntä odottaa. Pimeänä laskeutuu äkkiä tuleva yö yli mannermaan, mutta näkeehän hän vielä siellä olevan vaaleanpunaisia juovia ja karmosinipunaisia heijastuksia? Ja hän voi silloin sanoa: "Niinkuin nämä värit loistavat nyt pimeästä lännestä, eikö koita myöskin toivon säde pimeästä tulevaisuudestani".

Sansibar ja sen väestö.

Sansibarin ruhtinas, Seyyid Barghasch on Euroopalaisten ystävä ja todellinen liittolainen, joka tahtoo koettaa parastaan orjakaupan hävittämiseksi.

Vaikka hänen alamaisensa mannermaan sisäosissa ylönkatsovat hänen valtaansa ja nauravat uhkauksille, jotka niin kaukaa tulevat, kunnioittavat he häntä kumminkin "seyyidinänsä" eli hallitsijanaan ja isänään, ja tulevat, kun kerran ovat tulleet huomaamaan että hänen tarkoituksensa on todellinen ja vakaa, myöskin seuraamaan hänen neuvojansa ja käskyjänsä.

Hänen valtakuntaansa kuuluu, paitsi Sansibaria ja muutamia muita saaria, liki 1,000 penikulmaa mannermaan rannikkoa, ja asukkaita siinä on puoli miljoonaa.

Kauppa Sansibarin tuotteilla on tehnyt monta Euroopalaista rikkaaksi. Ryytineilikoita, taatelia, kilpikonnan-kuoria, pippuria, gummia, norsunluuta, tupakkaa, kautsua ja vuotia on viety ulos useina vuosina, mutta tämä ei ole kymmeneskään osa siitä, mitä saari voisi tuottaa. Kokospalmu kukoistaa Sansibarissa ja mannermaalla, öljypalmuja tavataan runsaasti ja sokuriruokoa kasvaa joka paikassa. Kautsupuu on vielä koskematta metsiköissä rannalla, melkein sama on asianlaita gummista rikkaiden akasia-metsien. Riisiä viljellään paljo ja se antaa runsaita satoja, pumpulipensas menestyisi jokaisessa noista monista viljavista jokilaaksoista. Sitä paitsi kasvaa vehnää, hirssiä ja maissia sekä paljo muuta, mitä alkuasukkaat viljelevät, kuitenkaan erittäin uurastamatta niitä. Maan sisäosassa on runsaasti karjaa ja vuohia; kahvipensas menestyy hyvin. Teiden puute ja kuuma ilman-ala on kuitenkin esteenä kaupan virkeälle kukoistamiselle.

Teiden hakkaaminen koleitten, puilla ja pensailla tiheästi kasvettuneiden seutujen läpi on asia, joka vaatii aikaa, varoja ja kärsivällisyyttä sekä sen lisäksi kovaa työtä. Melkein yhtä nopeasti kuin maa on puhdistettu puista ja pensaista, on se taas korkean ja paksun ruohon peitossa; tarvitsee ainoastaan muutamia kuukausia ja jokainen jälki vuosikausien työstä on kadonnut. Karja kaatuu kärpästen kuoliaaksi kiusaamana tahi myrkyttää sen pahalta haiseva ruoho; alkuasukkaat kuolevat sopivan ruoan puutteesta, tahi lankeevat väsymyksestä ja uupumuksesta täällä raivoaviin moniin kuolettaviin tauteihin.

Rautatietä tarvitsee Afrika ensi tilassa. Kaikki muu hyvä, mitä sivistys mukanaan tuo, on seuraava rautateiden mukana; niistä on muodostuva Afrikan ja enemmän suosittujen maan-osien välinen rautainen yhdysside, joka ei koskaan murru.

Ne arabialaiset valloittajat, jotka seurasivat sultani Seyydiä, nykyisen sultani Barghasch'in iso-isää, ottivat itselleen, niinkuin on tavallista kaikissa monivaimoisuutta suosivissa kansoissa, vaimonsa omasta heimostaan varojensa mukaan, mutta melkein kaikki ostivat vielä itselleen vaimoiksi neekerinaisia. Viimemainittujen yhtymysten seurauksen näkee niissä monissa ihoväreissä, joita täällä tapaa sellaisilla henkilöillä, jotka kutsuvat itseään Arabialaisiksi. Monet niiden Arabialaisten jälkeläisistä, jotka muuttivat tänne sultani Seyyidin kanssa, ovat pysähtyneet isäinsä huoneisin, viljelevät sitä maata, mitä heiltä ovat perineet ja ansaitsevat elatuksensa viljelemällä ryytineilikkapuuta, kanelipuuta, pomeranssipuuta, kokospalmua, sokuriruokoa y.m., mutta iso osa on muuttanut edemmäksi maahan ja siellä perustaneet uusia siirtopaikkoja.

Moni näistä siirtolaisista on paremmissa varoissa kuin he olisivat olleet, jos olisivat pysähtyneet Sansibariin. Monella niistä on sadoittain orjia ja sitä pidettäisiin hyvin köyhänä, jolla ei olisi enemmän kuin kymmenen. Ja nämä orjat ovat isännilleen rakentaneet tilavia, mukavia lattea-kattoisia huoneuksia tahi korkeita, pitkulaisia majoja, joita seuduissa, missä on syytä pelätä vihollisten hyökkäyksiä, suojellaan lujilla paalustoilla. Usealla Arabialaisista, jotka ovat näihin hyvälaitumisiin seutuihin asettuneet, on suuria karjalaumoja ja laajoja kenttiä, missä, paitsi sokuriruokoa ja sipulia, viljellään riisiä, vehnää, maissia ja hirssiä, jota paitsi kaikki Sansibarissa kasvattavat hedelmäpuut, pomeranssipuu, melonipuu, mangopuu ja granatiomenapuu, vähitellen voittavat alaa täällä.

Kun Arabialaiset valloittivat Sansibarin, huomasivat he Portugalilaisten mustien alamaisten olevan kahta lajia, watumiaa (orjia) ja wangwanoita (vapaita). Vapaita olivat neekerit, jotka joko säästörahoillaan olivat ostaneet itsensä vapaiksi orjuudesta, tahi isäntänsä kuoltua päässeet vapauteen; ne lapset jotka syntyivät sittenkuin vanhemmat olivat saaneet vapauden, tulivat vapaiksi.

Sitten on sana "wangwana", se on saanut yleisemmän ja laajemman merkityksen ja sitä käytetään osoittamaan sekä orjia että vapaita Sansibarissa.

Wangwanat ovat hyvin helliä ja uskollisia sekä kiitollisia ja niillä on monta muuta ihmisluonnon hyvää puolta. Niistä voi tulla hyviä ja kuuliaisia palvelijoita ja useat niistä ovat vikkeliä, kunniallisia, ahkeroita, tarkkaoppisia, toimellisia, rohkeita ja oikeamielisiä — sanalla sanoen: he ovat yhtä hyviä kuin mikään värillinen tahi väritön rotu koko maapallolla. Mutta oppiakseen tuntemaan niiden arvon pitää oudolla olla tarkka ja kestäväinen vaarin-ottokyky sekä on hänen unohdettava korkeampi arvoasteensa, josta hän itse ja hänen rotunsa ehkä voi kerskata.

Neekerit Sansibarissa ovat kansaa, joka vast'ikään tulleena rauta-aikaan nyt melkein väkipakolla joutuu yhteyteen kansojen kanssa, jotka nelituhatvuotisen edistymisen tähden ovat jättäneet nämä mahdottoman kauas taaksensa. Niissä on vielä raakalaiskansan paheet; mutta ne ymmärtävät täydelleen minkälainen ja kuinka kurja tämä tila on.

Ne wangwanat eli Sansibarin alkuasukkaat, jotka asuvat Nyambussa, ovat onnellisia ja iloisia ihmisiä, pitävät seurasta ja seurustelevat sentähden mielellään. Turhamielisyytensä saattaa heidän pitämään sitä kunnianansa että heillä on muutamia valkoisia paitoja ja heleänpunaisia lakkia. Jos mgwana [Stanley kirjoittaa kansain nimet niinkuin neekerit sanovat; siten merkitsee m maan nimen edessä asukasta sieltä (mjiji = Jijistä kotoisin oleva henkilö) wa useita henkilöitä samasta maasta (wajiji = Jijistä kotoisin olevia) u merkitsee maata itseä (esim. Ujiji = Jijin maa)] on nähnyt Euroopalaisen tai Arabialaisen kävelevän keppi kädessä, niin on melkein varma, että jos hän on kylliksi rikas ostaakseen itselleen valkoisen paidan ja punaisen lakin, niin saa myöskin nähdä hänen kävelevän keveä keppi kädessä.

Kaikkein köyhimmät wangwanoista menevät palvelukseen muille, kantamaan myttyjä, laatikoita ja tavaroita. Jotka haluavat helpompaa työtä ja ovat hyvässä maineessa, pääsevät portinvartijoiksi tai rengeiksi euroopalaisille kauppamiehille. Toiset, jotka ovat saaneet oppia käsitöitä, ansaitsevat elatuksensa korjaamalla pyssyjä, tekemällä veitsiä, sapelinkantimia, satulalaitoksia, tahi nikkaroimalla ja laivanveistolla. Saaren sisä-osissa ja mannermaan rannikolla on toisen lajisia wangwanoita, jotka pitävät parempana kuljeskella ympäri arabialaisten kauppiasten ja tieteellisten matkueiden mukana kuin olla kärsimässä arabialaisten maanviljelijäin oikkuja, sortoa ja kitsautta.

Mutta mgwanan suurin kunnianhimo on päästä huoneen ja puutarhan isännäksi. Puutarhakaan ei tarvitse olla suurempi kuin että siihen sopii tusina kokospalmuja, tusina maniokpensaita, puoli tusinaa banania, puoli tusinaa batatia ja kaksi tai kolme maapistasia-lavaa — se on kaikissa tapauksissa hänen puutarhansa, hänen omaisuutensa ja sen tähden hänelle niin suuriarvoinen, ettei sen arvoa voi rahoissa määrätä. Tämän pienen mutta hyvinhoidetun puutarhan nurkkaan tahtoisi hän rakentaa itselleen huoneen ja laittaa sen eteen erityisen pienen pihamaan, jossa saisi kävellä puoli tusinaa kanoja ja vuohi, jonka hän lellittelisi aivan pilalle, hyväilisi sitä oikein hartaasti.

Hän menee kahdesti naimisiin, tulee neljän tai viiden lapsen isäksi ja ehkä yhden kai kahden orjan omistajaksi. Silloin nauraa musta tilanomistaja koko maailmalle ja katsoo olevansa yhtä hyvällä kannalla ja hyvinvoipa kuin joku Sansibarin Arabialaisista. Mutta onni häntä harvoin pilaa. Hän pitää hauskasta kanssakäymisestä ja hänen hyvä sydämensä hankkii hänelle kuinka monta ystävää hyvänsä. Maissista tehty olut, palmuviini, kokospähkinän-maito tai euroopalainen paloviina laajentavat vielä puolestaan ja vahvistavat hänen ystävyysliittojansa.

Wangwanojen lukuisuuden ja monien hyvien ominaisuuksien vuoksi voi ennustaa sen päivän tulevan, jolloin niitä katsotaan paremmiksi kuin minä niitä nyt pidetään, ja jolloin niitä rehellisesti kohdellaan hyvinä alamaisina sivistyneessä valtakunnassa, joka niitä voi kasvattaa, sillä ne ovat suuren afrikalaisen kansan ydin ja voivat yhtä voimallisesti edistää tuon suuren maan-osan vastaista onnea, kuin nykyiset olosuhteet uhkaavat tehdä sille onnettomuutta.

Valmistukset. Retkikunta lähtee liikkeelle.

Huhu oli jo aikoja ennen levinnyt täällä, että Stanley ottaisi mukaansa kaikellaista kansaa, joka kuormaa jaksaisi kantaa. Aina siitä pitäin kun hän tuli Sansibariin, oli hän hyvissä kirjoissa niin Arapialaisten kuin wangwanain kesken. He eivät olleet unhottaneet että hän oli se, joka löysi "vanhan, valkoisen miehen" — Livingstonen Ujijissä, eivätkä hänen anteliaisuuttansa ja hyvyyttänsä miehiänsä kohtaan.

Stanleylla oli nyt se vaikea tehtävä että mahdottoman suuresta hakijajoukosta valita sopivimmat seurakumppaneiksi pitkälle ja vaaralliselle matkalleen. Melkein kaikki raajarikkoiset, keuhkotautiset ja heikkovoimaiset miehet, jotka Sansibarissa olivat, ilmoittivat itsensä osan-ottajiksi retkikuntaan, mutta saivat luonnollisesti kohta kieltävän vastauksen. Niiden kintereillä seurasi saaren kaikki roistot, tappelijat ja irstailijat, ja näitä ei ollut niin helppo huomata. Orjia ei myöskään ollut aikomus ottaa, sillä nehän ovat herrainsa vallan alaiset, mutta siitä huolimatta tuli otetuksi monia, joiden oikeasta säädystä ei Stanleyllä ollut vähintäkään aavistusta, ennenkuin hän useampien kuukausien päästä niiden riidoista leirissä tuli huomaamaan, kuinka ne kavalat veijarit olivat vetäneet häntä nenästä.

Kaikki ne, jotka olivat olleet Stanleyn mieliksi retkikunnassa Livingstonen etsimistä varten vuonna 1872, otettiin kohta.

Mutta ennenkuin mitään voitiin toimittaa, oli jokaisen saatava tavanmukaiset lahjat.

Eräs sai kultasormuksen pannakseen sen paksuun mustaan sormeensa, eräs toinen hopeavitjat ripustaakseen ne kaulansa ympäri. Kiitollisuus teki leveän suun vielä leveämmäksi.

Eräs tuli silmänräpäyksen ajaksi aivan tajuttomaksi kiitollisuudesta, kun Stanley ripusti loistavan agat-kaulaimen hänen kaulaansa ja sormeen asetti raskaan sinettisormuksen. Eräs kolmas sai hopeaisen väkipuukon, kullatun rannerenkaan ja parin korvarenkaita.

Kaikki suuret yritykset vaativat valmistusta ja perinpohjaista miettimistä eli, kuten wangwanat sanovat, shauri'a. Nämä shaurit ovat hyvin tavallisia itä-Afrikassa. Täällä pelätään kiirehtimistä. "Poli, poli!" varovasti, varovasti! sanoo wangwana, kun jotakin tärkeätä yritetään.

Sellaisen shaurin piti Stanleyn nyt pitää niiden wangwana-päällikköjen kanssa, jotka olivat taipuvaiset seuraamaan häntä. Päälliköt asettuivat puoliympyrään ja Stanley asettui jalat ristissä kasvot heihin päin.

Mitä haluatte, ystäväni? Puhukaa! sanoi hän.

Ne mutisivat, änkyttivät ja katsoivat toisiinsa, ikäänkuin jos ne naapuriensa naamoissa olivat voineet lukea tarkoituksen, jota varten olivat tulleet. Kun ei kukaan tahtonut alkaa, remahtivat ne viimein kovaääniseen nauruun.

Eräs päälliköistä, jonka nimi oli Manwa Sera ja, vaikka hän aina näytti hyvin vakavalta, kuitenkin oli aina valmis hyvään pilapuheesen, oli olevinaan äkeissään ja sanoi naapurilleen:

— Puhu sinä, Safeni! Meillä on todella lasten kujeet. Luuletko Stanleyn tahtovan syödä meidät?

Safeni alkoi sitten, hyvin varovasti, hetken epäröityään:

— Oomme tulleet, massa, — sanalla sanoin, kuuntelemaan. Haluamme tietää joka askeleen minne meidän on mentävä. Matkamies ei lähde tietämättä mihin matka vie. Oomme tulleet saamaan tietoa mihinkä maihin aijot meitä viedä, massa.

Samalla varovaisella ja matalalla äänellä, ikäänkuin jos se, mitä hänellä oli sanottavaa, olisi ollut liika tärkeätä kovalla äänellä lausuttavaksi, alkoi Stanley murtavalla swahili-kielellä selittämään aijotusta matkasta. Hän luetteli maan toisensa perästä, joista wangwanoilla oli tähän saakka ollut ainoastaan himmeä aavistus ja samaten virran ja järven toisensa perästä. Hän sanoi toivovansa heidän avullaan suorittavansa kaikki onnellisesti ja perinpohjaisesti.

Päällikköjen suusta kuului Stanleyn puheen aikana hämmästys- ja ilohuutoja sekaisin rauhattomuus- ja kauhistushuudahduksien kanssa, ja kun hän lopetti, hengitti jokainen raskaasti ja huusi ihmetellen:

— No, toverit! Sitä voi sanoa retkeksi joka kelpaa!

— Mutta massa, sanoi eräs Uledi niminen päällikkö, sittenkuin oli vähäsen rauhoitettu, vaatiihan tämä matka vuosia, — kuusi, yhdeksän tai kymmenen.

— Loruja, vastasi Stanley. Kuusi, yhdeksän tai kymmenen vuotta! Mitä te ajattelette? Arabialaiset tarvitsevat, se on kyllä totta, kolme vuotta keritäksensä Ujijiin, mutta muistakaa että minä olin ainoastaan kuusitoista kuukautta matkalla Sansibarista Ujijiin ja taas takaisin. Eikös niin ollut?

— Oli, oli! vastattiin.

— No niin, jatkoi Stanley. Vakuutan teille etten tule pysähtymään Afrikassa. Olen tullut tänne ainoastaan nähdäkseni näitä virtoja ja järviä ja nähtyäni ne, olen palaava jälleen kotiin.

— Niin, mutta tunnettehan sen vanhan, valkoisen miehen, Livingstonen, sanoi eräs päälliköistä, joka oli ollut tämän seuralaisena lähes kahdeksan vuotta; hänhän sanoi että hänhän tulisi olemaan poissa ainoastaan kaksi vuotta, mutta, kuten tiedätte, hän ei tullut koskaan takaisin, vaan kuoli sinne.

— Se on totta, sanoi Stanley. Mutta kun minä tein ensimmäisen matkani niin ripeästi, olisinko nyt hitaisempi? Olenko heikompi nyt kuin silloin? Silloin olin melkein lapsi, nyt olen mies. Ja kuka oli minulle tietä osoittamassa? Ujijiin mennessä oli minulla tien-osoittajia, mutta kuka sanoi minulle paluumatkalla mitä tietä meidän piti kulkea? Enkö se ollut minä itse tämän pienen kompassin avulla, joka kapine ei voinut valehdella kuten tienosoittajat?

— Kyllä, se on totta, massa, joka sana on totta, huusivat he.

— No niin, sanoi Stanley silloin, lopettakaamme showi ja erotkaamme. Huomenna teemme välipuheen konsulin edessä.

Sillä oli keskustelu lopussa kaikkien mielihyväksi.

Veljekset Pocock ja Barker tulivat eräänä päivänä Stanleyn luokse ja Frank, joka johti puhetta, sanoi:

— Veljeni, Fred Barker ja minä olemme ottaneet vapauden, sir, esittää teille pyynnön, jonka ihan varmaan mahdatte katsoa kummalliseksi ja sopimattomaksi. Mutta me emme voi unohtaa että me olemme Englantilaisia, mihinkä hyvänsä menemmekään, ja sentähden olisi meille hupaista jos saisimme mukaamme jotakin joka aina muistuttaisi meille ketä me olemme ja samalla olisi lohdutuksena meille kun kaikki asiat näyttäisivät toivottomilta, vieläpä innostuttaisi meitä tekemään velvollisuutemme paremmin. Olemme tulleet kysymään teiltä, sir, emmekö saa tehdä itsellemme pientä brittiläistä lippua nostettavaksi telttimme yli ja veneemme yli järvillä.

Niiden toive täytettiin luonnollisesti kohta ja pian nähtiin nuoret Englantilaiset tekemässä pientä, kahdeksantoista tuuman levyistä ja pituista lippua. Olivatko värit, sininen ja valkoinen, oikein asetetut tahi risti oikeassa paikassaan, on vaikea sanoa, mutta he olivat hyvin iloiset kun se oli valmis, vaikk'ei koko lippu ollut suurempi kuin tavallinen naisväen nenäliina. Stanley itse kuletti mukanaan amerikalaista tähtilippua.

Stanleyn tavarain — kankaiden, helmien, vaskilangan, ruokatavaran, lääkeaineiden, sänkyvaatteiden, vaatekappaleiden, telttain, ampumavaraston, veneiden, airojen, peräsimen, seilivaatteiden, tutkimuskalujen ja kirjoituskapineiden, valokuvauslaitosten, kyökkikalujen y.m. — paino oli yhteensä hiukan yli 18,000 naulaa, kaikki jaettuna niin tasaisesti kuin mahdollista 60 naulaa kantamuksiin.

Kuletusta varten tarvittiin siis yhteensä 300 miestä. Kantamukset olivat pienemmät kuin tavalliset miehentaakat, että voitaisiin kulkea nopeasti siltä väsyttämättä kantajia. Välikirja tehtiin nyt Stanleyn ja neekerien välillä, jotka jälkimäiset sitoutuivat sovittua palkkaa ja elatusta vastaan rupeamaan hänen palvelukseensa kahdeksi vuodeksi tahi kunnes hän ei enää tarvinnut heitä Afrikassa; sitävastoin sitoutuivat he kuuliaisesti ja säännöllisesti täyttämään velvollisuutensa. Stanleyn tuli puolestaan "kunniallisen, valkoisen miehen sanallaan" heidän suhteensa noudattaa seuraavia pykäliä:

1:ksi. Kohdella heitä hyvyydellä ja kärsivällisyydellä.

2:ksi. Taudin kohtauksissa antaa heille sopivia lääkkeitä riittävä määrä ja parasta saatavissa olevaa ruokaa. Jos sairas ei voisi kävellä, niin häntä ei jätettäisi pakanoiden armoille vaan vietäisiin paikkaan, missä häntä ei uhkaisi mikään hengenvaara ja mistä hän terveeksi tultuaan voisi palata sukulaistensa ja ystäväinsä luo. Täten jäljelle jätettävien sairaiden edestä oli kankaissa tahi helmissä maksettava mustalle lääkärille, mitä hän vaan vaati sairaan hoidosta.

3:ksi. Heidän välisissään riidoissa tulisi Stanleyn tuomita oikeuden mukaan, rehellisesti ja puolueettomasti.

4:ksi. Hän olisi heidän "isänään ja äitinään" ja parhaan kykynsä mukaan suojelisi heitä "villien maan-asujanten tahi ympäri kuljeskelevien tunnottomien roistojen" väkivallasta.

Jos vaan Stanley täyttäisi nämä ehdot, lupasivat he puolestaan täyttää velvollisuutensa, kunnioittaa ja totella hänen käskyjään, olla tottelevaisia ja hädän hetkenä olla hänelle apuna — sanalla sanoen, he lupasivat käyttäytyä hyvien ja siivojen lasten tavoin, ja, sanoivat he, "siunatkoon Jumala yrityksemme".

Kuinka he pitivät nämä lupaukset vastavuoroisesta luottamuksesta ja avusta; kuinka he olivat yksimieliset tukalissa silmänräpäyksissä ja suuressa hädässä, kuinka he rehellisesti pyrkivät täyttämään velvollisuuksiaan toisiansa kohtaan; kuinka he — isäntä palvelijalle ja palvelija isännälle — tekivät toisilleen kaikkia palveluksia, mitä toinen ihminen voi tehdä toiselle, toveri toverilleen: — kaikki tämä tulee selviämään kertomuksessamme tästä merkillisestä ja vaarallisesta matkasta Afrikan sisämaissa.

Niistä, jotka olivat olleet Stanleyn seuralaisina hänen retkellään Livingstonen etsimistä varten, valitsi hän retkikunnan neekerien päälliköt eli "johtajat". Nämä olivat: Manwa Sera, Wadi Rehani, Kachéché, Wadi Safeni, Mabruki, Zaidi, Ulimengo, Hamadi y.m.

Kuudesta Arabialaisesta laivasta kootulla laivastolla läksi retkikuuta Sansibarista Afrikan manteretta kohden.

Stanleyn viittauksesta nostettiin ankkurit laivaan ja kolmikulmaiset purjeet viritettiin, ja pian oli iltatuuli vienyt laivan kauas merelle maan kadotessa etäisyyteen udun tapaisena.

Retkikunta tunkee Afrikkaan.

Marraskuun 13 päivänä saapui Stanley Afrikan rannalla olevaan Bagamayoon. Täällä oli hänellä jo ensimmäinen vastoinkäyminen. Lyhyen ajan kuluttua oli näet koko kaupunki vihasta kuohuksissa. "Valkoinen mies on tuonut kaikki Sansibarin varkaat, roistot ja murhaajat mukanaan valloittaakseen kaupunkimme" — sellainen oli huhu, joka kulovalkean tavoin levisi joka kadulle ja kujalle. Miehiä verisin kasvoin, hurjin, veristynein silmin, likaisin ja revittyin vaattein tuli horjuen retkikunnan kortteerin ja vaati hoilaten ja huutaen ampumavaroja ja kiväärejä. Arabialaisia, miekat paljastettuina kädessä, ja mustia maanasukkaita valmiina laukaisemaan lunttupyssynsä, viittoeli uhkaavasti muukalaisia ja heitä seurasi sekainen joukko vimmastuneita vaimoja ja rääkyviä lapsia.

Etupäässä raivosi eräs arabialainen ylimys, jota pidettiin suuressa arvossa Bagamayossa, ja jonka puku ja käytös olisivat helposti saattaneet haaveksivan, kokemattoman nuorukaisen luulemaan häntä "Afrikan ruumistuneeksi vitsaukseksi". Muutoin ei hän juuri, paljaine voimakkaine käsivarsineen ja miekka heiluen korkealla ilmassa ikäänkuin iskemistä varten, näyttänyt haluttomalta halkaisemaan Stanleyn viatonta päätä.

Stanley piti nyt tutkimuksen, josta tuli selville että monet hänen miehistään olivat tehneet väkivaltaisuuksia ja seurauksena tästä oli, että kolmattakymmentä wangwanaa pantiin kiinni rikoksellisina ja tusina heidän toveriansa asetettiin vartijoiksi.

Välttääkseen uusia tällaisia harmittavia hankkeita lähetti Stanley sanansaattajan arabialaisen maaherran luo, jonka hän käski vangitsemaan ja rankaisemaan kaikkia Stanleyn palveluksessa olevat wangwanoita, jotka synnyttäisivät epäjärjestystä; vaan tämän seurauksena oli että yli kolmekymmentä viattomasti vangittiin ja ruoskittiin. Useiden onnistui ainoastaan hurjan paon kautta päästä kostonhimoisen Arabialaisen palvelijain käsistä.

Bagamoyossa on englantilainen lähetyslaitos. Tämän oppilaista otti Stanley mukaansa matkalle kolme, nimittäin Robert Feruzzin, Andrewin ja Dallingtonin.

Marraskuun 17 päivän aamuna 1874 astui retkikunta ensimäisen rohkean askelen matkallansa sisämaahan. Torvensoittaja kutsui väen järjestykseen ja jokaiselle annettiin kantajan voimien mukainen taakka. Vahvimmat miehet saivat kannettavikseen 60 naulan painoisia vaatepakkoja. Pienille, matalakasvuisille miehille annettiin 50 naulan painavia säkkiä, joissa oli helmiä, ja 18-20 vuoden ikäisille nuorukaisille elanto- ja ampuma-aineita sekä kaikenlaista muuta sisältäviä 40 naulan laatikoita. Vanhemmille vakaville miehille uskottiin tieteelliset ja valokuvauskoneet, kirjoitustarpeet, tieteelliset kirjat j.n.e., kaikki pantuina 40 naulan laatikoihin. Ne kaksitoista opasta, jotka Stanley oli ottanut palvelukseensa ja jotka tänään olivat koristaneet itsensä pitkillä, liehuvilla, karmosiinipunaisilla vaatteilla, pyysivät messinkilanka-kääryjä kannettavikseen, ja koska he olivat toisena etujoukkona ja muutenkin voimakasta ja rivakkaa nuorta väkeä, varustettiin he vielä kivääreilläkin ynnä niihin kuuluvilla tarpeilla. Venheiden kantajat olivat rotevia ja kuormien kantamiseen tottuneita miehiä. He olivat jättäneet mitättömän kuleksijan-toimensa Sansibarissa, sen sijaan viedäkseen perille ensimäisen Euroopasta tuodun venheen, mikä koskaan oli uinut Victoria- ja Tanganika-järvillä sekä Niili- ja Livingstone-joilla. Jokaista venheen eri osaa varten oli määrätty neljä miestä, joiden tuli parittain astua toistensa sijaan. Retkikunnalla oli kuusi ratsu-aasia, yksi kullekin eurooppalaiselle — Pocock-veljeksille, Barkerille ja Stanleylle itselleen — sekä kaksi sairaille. Viimemainituita varten oli myös kolme riippumattoa.

Marraskuun 17 päivänä kello 9 aamulla, viisi päivää lähdöstä Sansibarista, läksi retkikuuta siis kaupungista, asujanten, sekä miesten että naisten, saattamana. Nämä olivat suuressa joukossa kokoontuneet katsomaan lähtöä, joka tapahtui seuraavassa järjestyksessä:

Ensin kulki neljä johtajaa noin 1,000 jalan päässä muista, sitten kaksitoista opasta, punaisiin paitoihin puettuina ja kantaen messinkilanka-kääryjä, sitte 270 miehinen rivi kantaen vaatepakkoja, koneita ja osia venheestä, jonka nimeksi oli pantu Lady Alice; näiden jälkeen kuusineljättä vaimoa ja kymmenen poikaa, muutamien johtajien ja venheenkantajien poikia, jotka seurasivat äitejään auttaen heitä kykynsä mukaan; sitte ratsu-aasit, Eurooppalaiset ja pyssyjenkantajat, ja vihdoin jälkijoukkona kuusitoista johtajaa, jotka samoinkuin etujoukon johtajat olivat Stanleyn viime retkellä koeteltuja miehiä, — yhteensä 356 sielua. Tämä pitkä joukko täytti melkein puolen englantilaisen peninkulman matkalta tien, jota nykyaikaan enimmin käytetään kauppaa ja löytöretkiä varten sisämaassa olevien suurien järvien ympäristöihin.

Edward Pocock oli ruvennut torvensoittajaksi; hän oli näet ennen ollut sotilas ja tiesi sotamerkit, jotka hän oli opettanut myös eräälle etevimmistä johtajista, Hamadille, niin että tälle merkin kautta heti voi ilmoittaa, jos tarve vaatisi pysähtymään. Hamadilla oli mahdottoman pitkä norsunluinen torvi, joka oli hänen lempikoneensa. Tätä hän ei kuitenkaan saanut muulloin käyttää kuin retkikunnan lähestyessä sopivaa leiripaikkaa tahi vaaran uhatessa etujoukkoa. Hamadin edellä kulki pieni, isopäinen poika kantaen kotimaista rumpua, jota hänen tuli lyödä kylien läheisyydessä, ilmoittaakseen niiden asujamille karavaanin tuloa. Tämä oli ihan tarpeellinen varokeino, koska useat kylät ovat metsän sisässä ja niin monen muukalaisen odottamaton tulo voisi herättää pelkoa ja epäluuloa asujamissa, ennenkuin he ehtivät kätkeä pienen omaisuutensa.

Täten alkoi matka; kaikki toivoivat ja luottivat. Pilaa ja naurua kuului pitkin jonoa ja iloisten äänien rähinät kajahtelivat kedoille, missä kuljettiin kiemuraista tietä myöten, ylä- ja alamäkeä aina maan epätasaisuuden mukaan. Ruumiinliikunto oli tehnyt kaikki tyytyväisiksi. Aurinko paistoi kirkkaana ja lämpimänä maisemalla, tie oli kuiva ja kova ja siis matkustamiselle sangen sopiva.

Pian pääsi kuitenkin huikaisevan päiväntasaaja-auringon kuumuus voitolle, kun tultiin Kinganin jokilaaksoon. Ne jotka ennen olivat olleet tällaisella matkalla, kiiruhtivat joelle, joka näkyy kolmen englantisen peninkulman päässä ja missä he pääsevät lepoon ja varjoon, tottumattomat taasen heittäytyivät suullensa maahan, kirosivat kuumuutta ja pyysivät vettä, kovin valittaen että niin kevytmielisesti olivat lähteneet Sansibarista. Stanley koki rohkaista ja lohduttaa vimmastunutta kansaa vakuuttaen että tällaisen matkan alku ainoastaan tuntuu vaikealta, että ainoastaan vasta-alkavat tuntevat näitä vaivoja ja tämän väsymyksen, jotka kyllä pian vähenevät. Hänen sanansa rohkaisivat väsyneiden mieliä, ja useat nousivat seisoalleen lujasti päättäen koettaa, voiko luja tahto ja miehuullinen kestävyys voittaa väsymyksen.

Frank ja hänen veljensä Edward, jotka olivat lähetetyt edelläpäin lauttauspaikalle, olivat sillaikaa laittaneet Lady Alicen kuntoon, ja ihmiset, varastot ja eläimet kuljetettiin sitte Kinganin yli sellaisella nopeudella että venhe kello 3 i.p. taasen oli jaettu kappaleisin ja pantu pienille kantosauvoille ja retkikunta taasen matkalla Kikokaan, ensimäiseen pysäyspaikkaan. Kuumuus oli niin suuri että yksi koirista, "Castor" kuoli halvaukseen ja hänen toverinsa "Captain" näytti pian tekevän samoin. Vielä näkyi muutamia elonmerkkiä "Nerossa", "Bullissa" ja "Jackissa", vaikka ne makasivat maassa ja hengittivät tuskallisesti.

Kikokasta meni tie kauniin, laajan maan kautta, joka näytti puistolta ruusuisine nurmipeittoineen vajoten ihaniksi laaksoiksi tahi kohoten loiviksi harjuiksi. Pieniä, mataloita puroja, pellon vaon tahi syvän, kapean ojan levuisia, lirisee lukemattomissa koukuissa puuryhmien ympärillä tahi juoksee sakean vesakon läpi ja hakee vihdoin kumpujen välissä tiensä Ulami-jokeen. Muutamia päiviä matkustettuaan ja monen kylän ohi kuljettuaan tulivat he tälle joelle ja kulkivat sen rantaa pitkin. Joen rannoilla kasvoi varjoisia puita ja niiden takana levisi ihana maa. Etäisyydessä kohosi korkean vuoren majesteetillinen huippu taivasta kohti.

Matkalla kuljettiin Ulami joen yli kolme kertaa; kaalamot olivat niin matalat, että vesi ulottui ainoastaan vähän yli polvien. Graniittipaasia näkyi siellä täällä vedenpinnan yläpuolella. Erään kaalaman kohdalla olivat maan-asukkaat erinomaisen kekseliäästi tehneet joen yli kummallisen riippasillan, jonka he olivat kutoneet eräänlaisista köynnöskasveista.

Sitte meni tie pitkin erästä vuorijonoa useiden pienempien putouksien ja muutaman kirkkaan joen yli.

Joulukuun 3 päivänä tultiin Ngurumaahan. Sen asujamet tekevät rei'än korvalehtiinsä, johon he sitte tunkevat kurpitsa-pullon kaulan tahi pyöreän puupalikan, tehdäkseen rei'ät isommiksi. Kaulassaan kantavat he paljon kummallisia kapineita, niinkuin pieniä vuohensarvia, messinkivitjoja ja munan kokoisia helmiä. Siniset ja punajuovikkaat kankaat hyvin viehättävät heitä. He maalaavat muotonsa värimullalla keltaiseksi, panevat hiuksensa pitkille kiehkaroille, joihin he ripustavat kuparirippuja sekä suuria valkoisia ja punaisia helmiä.

Suurenmoinen ja majesteetillinen taulu levisi silmälle matkalla Makubikaan, lähimpään uudisasuntoon. Pohjoisesta näkyi Ukamha-vuorien huiput, joiden rinteet ovat kuuluisat elefantti-parvistaan, jotka niillä asuvat. Aivan erään vuoren luona, jolle oli annettu tuo sattuva nimi "Kaarenselkä", oli pieni kirkasvesinen järvi, ja suuria vuorenhuippuja ja harjanteitä näkyi kaikkialta taivaanrannalla.

Kyliä oli melkein joka kukkulalla tien varrella, vaan niiden asujamet, joita kuleksivat rosvot olivat hätyytelleet, olivat hyvin arkoja.

Kauniista, rauhaisasta laaksosta kohosi tie kohoamistaan erään vuorenharjanteen huipulle saakka. Täällä näki silmä luoteessa ja lännessä suuren tasangon, joka oli täynnä laitumella olevia jalon metsänriistan parvia. Leiri laadittiin tasangon reunaan muutamien kukkuloiden väliin ja pienen kirkasvetisen puron rannalle. Stanley otti mukaansa yhden neekereistään pyssyä kantamaan ja läksi koettamaan rikastuttaa ruokavarastoja jonkinlaisen saaliin kaatamisella.

Pitkän ja vaivaloisen kävelyn jälkeen korkeassa ja punaisenruskeassa ruohossa jossa tuskin voivat päästä eteenpäin, huomasivat he pienen lauman seebroja, eräänlaisia pieniä, juovikkaita hevoisia. Näillä eläimillä on niin tarkka haisti ja kuulo ja ne ovat niin valppaita. että on melkein mahdotonta päästä avonaisella kentällä niitä lähelle. Ainoastaan suurimmalla varovaisuudella onnistui Stanleyn päästä niin likelle niitä, että hän voi ampua melkein arviokaupassa. Yksi seebroista kavahti pystyyn ja loikahti muutaman kerran hurjasti, vaan rupesi yhtäkkiä horjumaan, notkisteli polviansa ja kaatui vapisten kumoon, niin että koivet nousivat pystyyn. Muut seebrat hirnuivat kaivaten toveriansa ja hirnuen ja suloisesti piirissä kierrellen lähestyivät Stanleytä, kunnes hänen luotinsa sattui yhden otsaan.

Sitte lähetti hän neekerin leiriin hakemaan väkeä, että saalis saataisiin kotiin tuoduksi. Vähän ajan kuluttua hyppäsi "Jack" koira, joka oli tullut mukaan ja ruvennut maata nurmikolle Stanleyn jalkojen luo, pystyyn ja katseli tarkasti erästä paikkaa ruohokentällä. Seuraten koiran katsantoa huomasi Stanley leijonan, joka läheni varovasti hiipien ruohistossa ja katseli häntä uteliaasti. Stanley latasi norsupyssynsä räjähtävillä luodilla ja saatuaan varman tuen kuolleen seebran ruumiista odotti hän leijonan tuloa ampumatkalle. Majesteetillinen eläin lähestyi tuhannen jalan päähän, sitte seisahtui se ikäänkuin hämmästyneenä ja palasi parilla hypyllä erääsen pensaikkoon. Hetken kuluttua näkyi hämärän äkkiä enentyessä kokonainen joukko näitä eläimiä äkkiarvaamatta pensaikossa, josta lähestyivät pitkässä, juhlallisessa rivissä. Kun etumainen niistä oli kolmensadan jalan päässä, ampui Stanley. Leijona kavahti pystyyn ja kaatui, ja muut pötkivät pois hurjassa paossa. Samassa kuului myöskin pari muuta laukausta; leiristä tulevat wangwanat olivat näet myöskin huomanneet leijonat ja ampuneet. Kun oli melkein pimeä, niin ei enää voitu ruveta etsimään kaatunutta leijonaa, ja kun Stanley seuraavana aamuna lähetti väkeä hakemaan sitä, olivat hyenat syöneet sen niin tarkoin, että ainoastaan muutamia keltaisia karvatukkoja oli jäljellä.

Joulukuun 11 päivänä jatkettiin matkaa tasangon yli. Sitten meni tie länteenpäin vähitellen kohoavaa mäkeä myöten. Tähän paikkaan näkyi laakso, jossa oli viisikolmatta nelikulmaista, palissaadeilla eli paalustoilla ympäröittyä kylää, joukko mataloita kumpuja sekä siellä täällä viljelysmaita.

Joulukuun 12 päivänä tuli retkikunta Bagamoyosta, viisikolmatta päivää marssittuaan, Mpwapwaan ja oli siten kulkenut koko Ufagaran vuoriseudun läpi.

Stanleyn leiri Mpwapwassa.

Usein oli tapahtunut karkaamisia retkikunnasta. Stanleyn täytyi sentähden hyvissä ajoin ennen auringon nousua asettaa joka päivä vahtia muutaman sadan kyynärän päähän leiristä, käskien heitä olemaan väijyksissä kunnes retkikunta oli lähtenyt. Täten saatiin monta kiinni, juuri kun he olivat lähtemäisillään vaan ei tässäkään varokeinossa kyllin. Ennenkuin tultiin Mpwapwaan oli viisikymmentä miestä pujahtanut pois ottaen mukaansa edeltäkäsin maksetun palkkansa ja monet myös kiväärinsä. Useita miehiä ja naisia, joiden ruumiinvoimat olivat liian heikot kestämään matkan vaivoja, oli sitäpaitsi matkalla jätetty jälkeen.

Täältä jatkettiin matkaa Ugogon maahan; sitte kuljettiin aution seudun läpi, joka tuskallisesti vakoovalle silmälle näytti haaleanharmaalta tasangolta, jonka yksitoikkoisuutta vähensi ainoastaan muutamat yksinäiset apinanleipäpuut, muutamat vitsa-aitausten ympäröimät nelikulmaiset paikat, joilla asui ihmisiä, ja siellä täällä yksinäinen karjalauma tahi vuohiparvi, joka jyrsi huonoa nurmikkoa. Kaukana kohosi kammallakin puolen suuria kallioita.

Vaikka ilma olikin erinomaisen kuumaa, kuljettiin kuitenkin eteenpäin lähimpään neekerikylään. Tunnin kuluttua siitä kuin tänne oli tultu, peittyi taivas mustilla pilvillä, ilma viilistyi äkkiä ja kovia ukkosenjyrähdyksiä alkoi huikasevain salamain seuraamina kajahdella kukkuloiden välissä. Noin kolmen peninkulman päässä lounassa näkyi paksu savu kohoavan, ja tästä tiedettiin että siellä satoi. Puolen tunnin kuluttua oli kuiva ja leveä hiekkapohjainen joen uoma, mistä Stanley hetkeä ennen oli kaivattanut vettä, muuttunut kuohuvaksi virraksi. Kahden tahi kolmen tunnin kuluttua oli ainoastaan muutamia vähäpätöisiä purosia virrasta jäljellä; se oli kuivunut yhtä pian kuin syntynytkin. Kaikki tämä ennusti näiden seutujen sadeaikaa, joka vastaa meidän talveamme ja sitte alkoikin täydellä todella. Seuraavana päivänä kuljettiin ankarassa myrskyssä kahdeksan peninkulmaa eräälle tasangolle, joka jo puoleksi oli kuohuvan, likakeltaisen veden vallassa.

Sitte tuli jouluilta. Stanleyn ja hänen kahden englantilaisen toverinsa ajatukset olivat kaukana kodissa. Kuinka eroavainen tämä jouluilta oli niistä, joita he ennen olivat viettäneet! Itse puhuu Stanley tästä kirjeessään, jonka hän jouluiltana kirjoitti eräälle ystävälleen:

"Olen seitsemän jalan korkuisessa ja kahdeksan jalan levyisessä teltassani. Eilen satoi koko päivän; teltta täytyi sijoittaa märkään maahan, joka pian alituisesta käynnistä sisään ja ulos muuttui paksuksi likaiseksi tahmaksi, täynnä varpaiden, kantapäiden, kengännaulojen ja koirankäpälien jälkiä. Telttaseinät ovat aivan niille räiskyneen lian peitossa, ja riippuvat velttoina kulmistaan, kaikki näyttää täällä sisällä niin ryytyneltä ja kurjalta, että jo ennestään alakuloinen mieleni tulee vielä alakuloisemmaksi. Istun vuoteella, noin jalan päässä liasta, synkkiin mietteisin vaipuneena. Kansa teltan ulkopuolella on luultavasti yhtä onneton kuin minä — he näyttävät joko itse tahtovan lopettaa elämänsä tahi odottavan pikaista kuolemaa, joka pelastaisi heidät. Sade on kahtena tai kolmena viimeisenä päivänä juossut virtoina; juuri äsken lakkasi viime rapsahus. Matkalla on sade sangen hankala; se tekee savisen polun liukkaaksi ja muutoinkin raskaat taakat vielä raskaammiksi, sekä pilaa suuressa määrin vaatteet. Se saattaa meidät huonolle tuulelle ja tekee meidät märiksi ja viluisiksi. Vieläpä on meidän nälkäkin — meidän täytyy näet tyytyä puolta vähempään ravintomäärään sillä tänä vuoden-aikana on puute ruoasta, tahi on sitä vaikea ensinkään saada. Melkein kaikki vilja syödään täällä Touko-, Kesä-, Heinä-, Elo-, Syys-, Loka- ja Marraskuussa. Joulukuussa, jolloin kylvetään, on sitä ainoastaan vähän jäljellä ja siitä minkä saamme itsellemme hankituksi täytyy meidän maksaa kymmenkertainen hinta. Maan-asukkaat ovat huolettomia ja välinpitämättömiä huomisesta päivästä, ja sentähden ei heillä ole juuri mitään jäljellä. Itse en ole kymmeneen päivään maistanut lihamurua. Keitetty riisi, tee ja kahvi ovat ainoat ruokani ja kohta täytyy minun, kuten väkenikin, syödä maan-asukasten velliä. Sansibarista lähtiessäni painoin 180 naulaa, mutta nälännäköni kautta on painoni kahdeksanneljättä päivässä alennut 134 naulaksi. Nuoret englantilaiset ovat samassa kiusaantuneessa tilassa kuin minä ja ellemme kohta pääse parempaan maahan, niin meistä ei ole muuta kuin luut ja nahka jäljellä.

"Eikä hirveässä sadeilmassa ja niukassa elatuksessa kyllin; meidän täytyy myöskin, niin ikävää kuin se onkin, tinkiä maan-asukkaiden ahneiden päällikköjen kanssa niistä lahjoista, joita he vaativat meiltä saadaksemme vapaasti kulkea heidän maansa läpi. Sentähden täytyy meidän olla hyvin viisaita, kärsivällisiä ja nöyriä, sillä muutoin tulisi matkamme tämän seudun kautta hyvin vaaralliseksi. Yksi koiristani, 'Nero', hortta, on kuollut. Ah, ne kuolevat täällä kaikki!"

Vastuksia, nälänhätä ja kuolema.

Retkikunnan lähestyessä uutena vuotena Mukondoku-aluetta, jossa on noin sata pikkukylää, hyökkäsivät aina sodanhimoiset maan-asukkaat etujoukkoja vastaan keihäät pystyssä ja huudolla antaen sotamerkin. Näytettyään urhoollisuuttaan muutamilla kerskaavilla sanoilla ja monilla uhkaavilla tempuilla, rauhoittuivat he pian ja antoivat retkikunnan muitta mutkitta tehdä leirinsä erään varjokkaan apinanleipäpuun juurelle lähellä sitä kylää, missä kuningas asui.

Tämän nimi oli Kalulu; hän oli viekas ja tunnoton; matkustavilta hän tavallisesti kiristi suuret lahjat, antamatta heille pienintäkään lahjaa puolestaan. Hänen monilukuiset, voimakkaat ja urhoolliset alamaisensa pitivät, samoin kuin kuningas, itseään suuressa arvossa ja vimmastuivat vähäpätöisimmästä syystä. Stanleyn oli hyvin vaikea ylläpitää rauhaa, sillä he tahtoivat tulla leiriin ja nuuskia joka teltassa ja vajassa.

Täällä sai Stanley ilmi kapinaliiton väestössään. Viisikymmentä miestä oli päättänyt karata, mutta estettiin hyvissä ajoin aikomastansa toimeenpanemasta siten, että heidän päällikkönsä vangittiin ja heiltä muilta aseet otettiin pois. Kaksikymmentä nimeä oli sairaslistalla; kuume, jalkahaavat, silmäintulehdus ja säilöstäjä raivosivat. Viisi miestä karkasi kiväärineen ja varustuksineen, ja kaksi, jotka olivat melkein sokeita, jätettiin Mukondokuun. Nämät olivat suuria vastuksia ja tappioita muitten lisäksi, joita Stanley jo runsaassa määrin oli kärsinyt.

Riitoja, useinkin hyvin vaarallisia, syntyi vähäväliin retkikunnan jäsenten kesken ja tällaisissa tapauksissa oli Stanleyn väliintulo aina tarpeellinen. Sillävälin teki hän varhaisesta aamusta myöhään iltaan saakka tieteellisiä havaintoja, keskusteli kansakuntien päällikköjen kanssa lahjoista ja sairasten hoidosta. Kaiken tämän lisäksi oli hän itse usein kuumetaudissa ja sopivan ruoan puutteesta heikontuneena. Kun retkikunnan päällikkökin näki näin paljon vaivaa, niin voi helposti arvata, mitä muiden oli kärsiminen.

Matkaa jatkettiin monen neekerikylän läpi. Vaikka nämä kylät eurooppalaisten käsityksen mukaan olivat mitättömiä, oli niissä kumminkin suuret laumat kyttyräselkäistä ja lyhytsarvista karjaa, paljo lampaita ja vuohia, aasia ja koiria. Muutamat nuorista, mustista naisista olivat erinomaisen kauniita; heidän kasvonpiirteensä olivat säännölliset, nenä soreamuotoinen, heidän huulensa pienet, hienot, heidän ruumiinmuotonsa kaunis.

Villit pitivät Eurooppalaisia hyvin merkillisinä olentoina. Kaikki heimojen suurimmat miehet ja vaimot pyysivät mitä kiihkeimmästi heitä jäämään joksikin aikaa luoksensa, ja kauniit, nuoret päälliköt kehoittivat heitä rupeamaan "veriveljikseen". Eräs nuori neekeri tuli sydän-yöllä Stanleyn leiriin ja pyysi hänen "ottamaan vastaan pienen lahjan ystävältä". Hän oli näet tuonut mukanaan lahjaksi astiallisen vielä lypsylämmintä maitoa. Tämä tervetullut lahja palkittiin kullatulla rannerenkaalla, johon oli juotettu suuri viheriäinen kristalli, hopeahelaisella ruusupuusta tehdyllä piipulla, kullatuilla ketjuilla ja kappaleella kirjavaa kangasta; hän tuli kaikesta tästä niin iloiseksi että kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä, ja lyötyään voimakkaasti Stanleyn kättä riisui hän oikeanpuolisen varvakkaan jalastaan, heitti sen kolmesti perättäin ilmaan ja kun se joka kerran putosi pohja ylöspäin, sanoi hän iloisena tämän olevan varman merkin siitä, että Stanleyllä olisi terveyttä ja onnea matkallaan.

Kun Stanley seuraavalla kertaa laati leirinsä, rupesi yöllä rankasti satamaan. Tunnin kuluttua oli vettä kuuden tuuman korkuiselta maassa, ja vesi juoksi virran tavoin hitaasti eteläänpäin. Jokainen retkikunnan jäsen kärsi vaivaa tänä yönä, ja Eurooppalaistenkin, vaikka makasivat teltassa, oli vaikea olla. Stanleyn teltta oli ruoka- ja ampumavara-laatikkojen ympäröimä lätäkkö. Yhtäkkiä kuultuaan rähinää ulkopuolella sytytti hän kynttilän, ja suuresti hämmästyi hän nähtyään sänkynsä olevan saarena matalassa virrassa, joka, jos se tulisi syvemmäksi ja nopeammaksi, varmaan tempaisi hänet mukanaan. Hänen saappaansa uivat venheentapaisesti sinne tänne rapaisilla aalloilla, jotka näyttivät hakevan paikkaa, mistä pääsisivät ulkona olevaan tummaan veteen yhtymään. Teltan keskipuuhun sidottujen pyssyjen perät olivat veden peitossa. Naurettavinta oli kuitenkin nähdä, kuinka "Jack" ja "Bull" olivat kavunneet eräälle ampumavara-laatikolle ja istuivat siinä selätysten, alituisesti toisiaan tuuppien, muristen ja riidellen siitä pienestä mukavuudesta, minkä laatikko heille soi.

Aamulla löysi Stanley varjohattunsa monen kyynärän päässä teltasta ja toisen saappaansa, joka purjehti eteläänpäin; suuri joukko ruutia, teetä, riisiä ja sokeria oli pilaantunut. Keskipäivällä oli vesi kuitenkin jo laskeunut niin että voitiin jatkaa matkaa.

Seuraavana päivänä kulki retkikuuta erään tasangon yli, jolla kasvoi taajassa tiheitä, mataloita pensaita. Tietä oli vaikea löytää; mutta sen opas, jonka Stanley oli sattunut saamaan, vakuutti kuitenkin löytämänsä. Näiden tiheiden pensaiden joukossa ei ollut yhtään suurempaa puuta. Pienet ja suuret pensaat olivat kuin yhteenkudotut, ja retkikunta voi töintuskin tunkeutua niiden alempien oksien välitse, sillä nämä oksat olivat tiheästi ja lujasti toisiinsa kietoutuneet. Ei vielä seuraavanakaan päivänä näkynyt tämän pensastasangon loppua. Opas oli jo varhain aamulla eksynyt tieltä.

Eipä ollut juuri hauskaa johtaa puoleksi nälkäytynyttä retkikuntaa näiden äärettömäin pensaikkojen kautta tietämättä, minne mentiin ja kuinka kauan tämä harhaileminen kestäisi. Vihdoin tultiin erään suuren puun luo, jonka latvaan opas kiipesi katsoakseen, näkyisikö mitään tuttua esinettä tässä synkässä maisemassa. Ympäristöjä tarkkaan tähystettyään sanoi hän näkevänsä kukkulan, jonka tunsi. Hän sanoi Uveriveri'n kylän olevan tämän läheisyydessä. Tämä iloinen uutinen rohkaisi mielet ja kiihoitti uusiin ponnistuksiin ja pian laati Stanley etujoukkoineen leirinsä erään järven rannalle lähellä kylää.

Sillaikaa panivat Barker ja Pocock veljekset kahdenkymmenen johtajan avulla jälkijoukon liikkeelle. Leiristä ammuttiin vähä väliin kovasti ladatuilla kivääreillä ja näiden paukausten johdolla onnistui eurooppalaisten ja johtajien saapua leiriin kello 7 i.p. Viimemainitut kertoivat nyt että neljä miestä ja eräs kahvikuormaista-aasia taluttava poika eivät vielä olleet perillä.

Yö kului ja päivän koittaessa eivät nämä vielä olleet perillä. Vaan kun olo näissä pensaikoissa tuli hetki hetkeltä yhä arveluttavammaksi, lähti Stanley kurjaan Uveriveri'n pikkukylään. Siinä asui ainoastaan kaksi perhettä, joilla ei ollut jyväistäkään antaa! Nälkäkuolema uhkasi siis retkikuntaa. Silloin päätti Stanley lähettää neljäkymmentä vahvimmista miehistään — kymmenen johtajaa ja kolmekymmentä urhoollisinta nuorukaista — maan-asukasten neuvon mukaan lähimpään kylään ruokavaroja hakemaan. Vaikka nälkä heitäkin kiusasi, lähtivät nämä neljäkymmentä vapaaehtoisesti; he aikoivat kaikin keinoin saapua kaukaiseen kylään samana yönä. Heitä käskettiin ostamaan 800 naulaa viljaa, josta määrästä ei tulisi kuin 20 naulan taakka kullekin. Myöskin saivat he käskyn palaamaan mitä pikemmin, sillä heidän vaimojensa ja ystäviensä elämä riippui siitä.

Toinen, kaksikymmenen-miehinen joukko lähetettiin Manwa Seran johdolla etsimään äskenmainituita kadonneita miehiä. Myöhään iltapuolella palasivat he ilmoittaen löytäneensä kolme kaivatuista kuolleina. Nämä olivat eksyneet ja seuraten norsun jälkiä koettaneet saavuttaa retkikuntaa, vaan menehtyneet epätoivoon, nälkään ja uupumukseen. Muita oli mahdoton löytää.

Nälkäkuoleman uhatessa täytyi nyt jokaisen parhaan kykynsä mukaan koettaa hankkia jonkinlaista elatusta, kunnes lähetyskunta palaisi. Ei näkynyt metsäriistaakaan, jota olisi voinut ampua. Wangwanat kuljeksivat ympäröivissä metsissä hakien syötäviä juuria ja marjoja ja tutkien useita puita toivossa, että löytäisivät jotain, mikä voisi lieventää nälän tuskia. Muutamat heistä löysivät mätänevän norsun. Sitä söivät minkä jaksoivat, mutta rangaistus seurasi: he rupesivat oksentamaan ja tulivat sairaiksi. Toiset löysivät jalopeuran luolan, jossa oli kaksi poikaa; nämä ottivat he mukaansa ja antoivat Stanleylle. Sillaikaa oli Stanley tutkinut lääkevarastonsa ja huomannut ilokseen että siellä oli niin paljon kaurajauhoja, että kukin voi saada — kaksi kupillista ohutta kauralientä. Rautapellistä tehty kattila täytettiin heti vedellä, ja kansa, sekä nuoret että vanhat, kokoontuivat nyt kattilan ympärille ja panivat poltto-aineita sen alle, että se kiehuisi pikemmin. Kuinka he pelkäsivät, että joku onnettomuus tapahtuisi keittäessä, ja kun liemi oli valmis, kuinka innokkaasti he pyysivät osaansa! Ja kuinka sanomattoman tyytyväisiltä he näyttivät ja kuinka hartaasti he kiittivät Jumalaa hänen laupeudestaan!

Kello 9 illalla kuului epäselvästi kaukaa kolmen peräkkäin lauaistun pyssyn paukaukset. Siitä tiedettiin että lähetetty ruoanhankkimis-osasto oli tulossa ja seuraavana aamuna saapuivatkin nämä uljaat miehet tuoden mukanaan niin suuren määrän hirssiä, että kukin sai aika aterian.

Retkikunta läksi taas liikkeelle ja kuljettuaan kaksi päivää soiden kautta ja vuorien yli, saapui se taas viljelysmaille. Vesakon rinteesen tehtiin vankka leiri.

Seuraavana aamuna huomasi Stanley, että leirin ulkopuolella kokoontuneet maan-asukkaat näyttivät erinomaisen tyytymättömiltä, ja se ei ennustanut hyvää. He lähettivät pois vaimonsa ja lapsensa ja jättivät kylät autioiksi, sillaikaa kuin toiset uhaten kulkivat leirin ympäri, varustettuina isolla asejoukolla — keihäillä, joutsilla, nuolilla ja sotanuijilla. He aikoivat siis tehdä hyökkäyksen. Sitä välttääkseen meni Stanley aseetonna heidän luokseen, merkiten pyysi heitä istumaan ja tulkin kutsuttuaan, koki hän heille selittää retkikunnan tarkoitusta, joka luonnollisesti etupäässä oli Victoria-järvelle pääsy. Vanhemmille, jotka näkyivät olevan mahdillisimmat, antoi Stanley vähän lasihelmiä hyväntahtoisuuden ja ystävyyden osotteeksi. Vaan ei mikään näyttänyt auttavan, kunnes Stanley sai tietää, että he aikoivat valittaa jostakin. Muutamat wangwanat olivat hulmivassa nälässään ryöstäneet viljasuojat ja varastaneet muutamia kananpoikia. Maan-asukkaita pyydettiin nyt näyttämään varkaat. He tekivätkin niin ja osoittivat sormellaan Stanleyn väestä erästä oikeaa metsänvoroa ja herkkusuuta. Tämä otettiin tutkinnonalaiseksi, huomattiin rikolliseksi ja ruoskittiin villien läsnäollessa. Kuitenkaan ei kovasti, vaan toki kylliksi näyttääkseen, että tämä oli täyttä totta. Varastettujen elintarpeiden arvo maksettiin vääryyttä kärsineille maan-asukkaille ja siten palautettiin sopu ja rauha entiselleen.

Tämän maan asukkaat olivat kaunista kansaa. He olivat vankkoja ruumiinsa rakennukselta, pitkiä kasvultaan, miehuullisia olennoltaan ja säännöllisiä kasvonpiirteiltään. He kulkivat aivan alastomina ja koristeina pitivät he messinkirenkaita käsissään ja jaloissaan. Samasta metallista tehtyjä kaulaimia, paljo lasihelmiä hiuksissa ja noin tusinan kaulaimia, jotka ulottuivat kauas rinnoille. Heidän sotapukunsa olivat sangen kummallisia. Haukanhöyhenet sekä seebran- ja giraffin-harjat peittivät heidän otsansa. Aseinaan käyttivät he suuria keihäitä, joutsia, nuolia ja sarvikuonon päästä tehtyjä kilpiä. Mainittakoon myöskin, että useat ajelivat päänsä ja jättivät ainoastaan kapean, kaarenmuotoisen hiusjuovan otsalle.

Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näkyi pieniä kyläkuntia kaikkialla ja suuret lammas-, vuohi- ja karjalaumat osoittivat, että tämän maan asujamet harjoittavat sekä maanviljelystä että karjanhoitoa.

Retkikunnasta oli yli kolmekymmentä miestä sairaana. Muutamat olivat punataudissa, toiset kuumeessa, sulku-, rinta- ja sydämen-taudissa. Myöskin Edward Pocock sairastui. Hänen kielensä oli mustan liman peitossa, muotonsa kauhean vaalea, ja tuskat, jotka siirtyivät seljästä polviin, sekä pyörrytys ja polttava jano vaivasivat häntä. Pian selvisi, että nuori mies oli pilkkupoltteessa.

Kuitenkin täytyi välttämättömästi jatkaa matkaa. Sidottiin siis neljä rippumattoa kantotankoihin ja siten tehtiin Edward Pocockille mitä mukavimmat purilaat, joissa oli purjevaatteinen katto. Sitte lähdettiin leiristä ja kuljettiin hitaasti väkirikkaan maan kautta. Frank Pocock ja Fred Barker kulkivat sairaan eurooppalaisen rippukoikun kummallakin puolen; yksi johtaja ja neljä miestä saattoivat kutakin sairasta wangwanaa. Satoja aseellisia maan-asukkaita saattoi retkikuntaa.

Merenrannalta lähdettyään ei retkikunta koskaan ollut tuntenut itseään alakuloisemmaksi kuin tänään.

Äskeinen nälänhätä ja se kova koetus, jossa kaikkein voimia oli jännitetty matkalla Uveriverin pensaikon läpi, oli sangen suuressa määrässä tehnyt kaikki alakuloisiksi; nyt tuli vielä lisäksi uhkaava sairastuminen. Väsymyksestä ja uupumuksesta nääntyneenä tuli retkikunta vihdoin Chivyn'iin, joka on neljäsataa Englannin peninkulmaa merenrannasta; leiri tehtiin eräälle kukkulalle.

Frank Pocock kertoi veljensä houreissaan mutisseen: "Stanley on löytänyt oikean", ja sitte sanoneen voivansa sangen hyvin. Kun leiri oli tehty pantiin Lady Alicen osat hänen suojakseen auringolta, kunnes ehdittiin tehdä maja viileästä ruohosta. Oltiin juuri tekemässä aitausta laatien paksua risumuuria sen suuren pyöreän paikan ympärille, jossa ruohomajat pian olisivat valmiit, kun Frank pyysi Stanleytä tulemaan hänen veljensä luo. Hän kiiruhtikin Edwardin luo, vaan ehti ainoastaan nähdä hänen vetävän viimeisiä hengenvetojansa. Frank parahti surusta ja siirrettyään venheenkappaleen syrjään kumartui hän ruumiin yli ja laski tuskansa valloilleen.

Edward Pocock'in hautaus.

Neljän jalan syvyinen hauta tehtiin sitte erään vanhan akaasia-puun juurelle, ja Frank piirsi syvään sen runkoon ristin. Kun ruumis oli kääritty laskettiin se viimeiseen lepokammioonsa, jota laskeva aurinko valaisi säteillään. Stanley luki rukoukset kuolleelle, ja rakkaudesta vainajaan, jonka suora ja miellyttävä käytös oli saattanut wangwanoita häntä rakastamaan ja kunnioittamaan, olivat he melkein kaikki läsnä vielä viimeisen kerran osoittaakseen huokauksilla Edward Pocock-paralle ystävyyttään.

Taisteluja villien kanssa. Tulo Victoria-järvelle.

Eräänä päivänä laati Stanley leirin luisun kukkulan harjalle, metsän ja alapuolella olevien ketojen väliin. Lähimmän kylän asukkaat pakenivat nähtyään muukalaiset, mutta saatiin vihdoin palaamaan. Kaikki siis ennusti rauhallista yötä.

Stanley vähensi kuormitusta ja heitti pois kaiken, mitä suinkin voi välttää. Useat kantajista olivat näet sairaita, kaksikymmentä oli kuollut ja yhdeksänyhdeksättä karannut tiellä.

Juuri näin puuhatessa tuli muuan taikatohtori kylästä täällä käymään, tuoden mukanaan kauniin, lihavan härän rauhanlahjaksi. Hän saatettiin Stanleyn telttaan, missä hänelle tarjottiin hyvin imelää kahvia ja muutamia imeliä korppuja; sitte sai hän lahjaksi viisitoista kankaanpalasta, kolmekymmentä kaularengasta ja messinkilankaa; täten palkittiin hänen härkänsä hinta nelinkertaisesti. Hyödyttömiä kapineita, niinkuin tyhjiä sardiinilaatikkoja, liemi- ja liharasioita sekä tyhjiä ruokapönttöjä lahjoitettiin myöskin hänelle, kun hän vaan pyysi niitä. Vihdoin pyysi hän Stanleytä rupeamaan "veriveljeksi", ja sen tekikin jälkimäinen niin järkähtämättömän vakavasti kuin pakana ainakin. Kun taikatohtori vihdoin oli lähtemäisillään ja näki väen juuri rupeavan härkää teurastamaan, pyysi hän saada sen sydämen. Hänen Hänen odottaessaan sitä, silmäili hän ja toverinsa ahneesti leirissä olevia kuivamaan ripustettuja vaatepalaisia.

Puoli tuntia taikatohtorin lähdöstä, kun joukko wangwanoita oli viljaa ostamassa ja toisia oli mennyt metsään polttopuita hakemaan, kuului sotahuutoja. Näitä ei juuri tärkeinä pidetty; luultiin vain kehoitukseksi sotaan naapureja vastaan. Vaan kun nämä omituiset sotahuudot "hehuu-a hehuu" kuuluivat lähenevän, kokosi Stanley pienen joukon leirin korkeimmalle paikalle ja näki pian suuren joukon, keihäillä, joutsilla, nuolilla ja kilvillä varustettuja maan-asukkaita noin kolmensadan jalan päässä eräällä toisella pienellä kukkulalla leirin ulkopuolella.

Kaksi aseetonta miestä lähetettiin heidän luokseen kysymään mitä he tarkoittivat.

He sanoivat silloin, että muuan wangwana oli varastanut maitoa ja että he sentähden aikoivat "tehdä sotaa" muukalaisia vastaan. Stanleyn onnistui kuitenkin lepyttää heidät, mutta juurikuin joukko oli rauhallisesti hajautumaisillaan, hyökkäsi toinen miesvoipa joukko pohjoisesta, ja kiivas keskustelu syntyi kumpaistenkin neekerijoukkojen välillä, joista äskentulleet näyttivät innokkaasti haluavan sotaa.

Keskustelun kestäessä tuli toinen Stanleyn miehistä juosten. Oikeanpuolisen kyynärpään lähellä oli vielä värisevä keihäs ja pieni naarmu, jonka ohilentävä keihäs oli tehnyt, näkyi hänen vasemmassa kyljessään. Nuijan tekemän kauhean haavan pohjasta näkyi hänen otsaluunsa. Hän kertoi veljensä makaavan kuolleena metsässä länteenpäin leiristä.

Stanley käski nyt Frank Pocockia jakamaan kaikessa hiljaisuudessa joka miehelle kaksikymmentä kannosta ampumatarpeita ja järjestämään väen portin kummallekin puolen, jos viholliset yrittäisivät hyökätä.

Kovasti hälisevä joukko huusi, että olisi paras tapella "arkojen wangwanoiden ja valkoisten miesten kanssa, jotka varmaankin olivat vaan naisia".

He järjestyivät äkkiä, huusivat kova-äänisesti sotahuutonsa, virittivät joutsensa ja ampuivat ensimäiset nuolensa. Mutta kun eivät huomanneet mitään elonmerkkiä leirissä, luulivat he kaiketi Stanleyn miehiä puolikuolleiksi pelosta ja lähestyivät niin rohkeasti, etteivät enää olleet sadankaan jalan päässä. Stanley käski nyt miehiään hyökkäämään, ja hyökkäyksensä kovuudella karkoittivat he villit, ampumatta yhtään laukausta.

Villit, jotka eivät käsittäneet tätä erinomaista kärsivällisyyttä, hyökkäsivät vielä kerran ja ampuivat nuolensa. Silloin käski Stanley hyökkäämään täydellä toella. Koko tunnin ajan vilkkaasti tapeltua ajettiin villit pakoon.

Sillaikaa tekivät Frank ja kuusikymmentä kirveillä varustettua miestä lujaa vallitusta ja wangwanoiden palattua käskettiin heitä rakentamaan ampukoria leirin kaikkiin kulmiin. Myöskin raivattiin leirin ympäristö 600 jalan laajalta. Yön tullessa oli leiri turvassa ja suojeltavissa. Stanleyllä oli ainoastaan seitsemänkymmentä sotakelpoista miestä, sillä kaikki muut olivat sairaita, pelästyneitä kantajia, vaimoja, aasinkuljettajapoikia ja lapsia. Muissakin suhteissa oli tila tuskallinen. Kuukauden paaston jälkeen ei heillä vielä nytkään ollut muuta syötävää, kuin muutamia kourallisia maissia päivässä.

Kello 9 aamupäivällä hyökkäsivät viholliset taasen monilukuisempina ja itseensä luottavampina, sillä läheiset neekeriheimot olivat kutsutut "sotaan".

Kolme päivää kesti taistelu, jonka ajalla kaikki kylät poltettiin. Kun Stanley kolmannen päivän iltana laski tappionsa, huomasi hän sen tekevän kaksikolmatta kuollutta, kolme haavoitettua, kaksitoista kivääriä, jotka oli menetetty, ja neljä laatikollista ampumavaroja.

Viholliset lyötyään ja karkoitettuaan, läksi retkikunta taas Tammikuun 26 päivänä liikkeelle, poltettuaan paljo tavaroita, joita kantajien puutteessa ei voitu kuljettaa edemmäksi. Tie meni seudun kautta, joka oli täynnä suuria, linnanraunioiden tavoin kohoavia, paljaita kallioita, sekä suurista haljenneen graniitin kappaleista muodostuneita kivikkoja, ja mahdottomia kuperoita paasia.

Sitte kuljettiin suuren tasangon halki. Keskellä ääretöntä, vaakasuoraa maata näkyi metsän-ympäröimä saaren tapainen kumpu, minne kaikki tällä seudulla niin runsaslukuinen metsänriista pakenee sateen aikaan. Nyt kuljeksivat nämä eläimet lukemattomissa laumoissa kedolla — giraffia, seebroja, gnuijia, puhvelihärkiä, pukkia, antilooppia, sekä pientä että suurta laatua, ja metsäsikoja; lintuja oli myöskin monta lajia, niinkuin iibiksiä, ketokiuruja, kalalokkia, jääliukuja, hanhia, sorsia, korppikotkia, flamingoja, lusikkahanhia ja kurkia. Ilolla katseli nälkääntynyt väki näitä.

Eräänä päivänä ampui Stanley giraffin ja pienen antiloopin; seuraavana päivänä, lähellä metsäistä kumpua tasangolla, viisi sebraa; ja kolmantena päivänä ampui hän läntisen rajan luona kaksi gnuijia, puhvelin ja seebran, kaksi hanhea, neljä helmikanaa ja viisi sorsaa. Nyt melkein hyljittiin leirissä lihaa. Sitä laitettiin eri ruoiksi, joko muhennettiin, halstaroitiin, paistettiin ja survittiin tahi kuivattiin matkalle eväiksi.

Helmikuun 9 p. kulki matkue erään kuivuneen virranuoman poikki, ja seuraavana päivänä saavuttiin vierasvaraiseen Mombitin kylään. Nyt oli matkue vihdoinkin saapunut Ufukaman rikkaalle alueelle, missä matkustajan ei koskaan tarvitse kärsiä puutetta.

Kaikkia viljavan vuoritasangon tuotteita oli matkustajille täällä tarjona, viljaa, papuja, perunoita, herneitä, sesamia, hirssiä, kasvaksia, meluunia ja eri lajisia puutarha-hedelmiä, vettä ja tupakkaa, kaikkea oli ostettavana. Kananpoikien ja vuohien lukumäärä, mitä täällä teurastettiin, oli uskomaton. Stanley jakoi sitten palkintoja miehilleen niistä monista erinomaisista uskollisuuden osoitteista, joita he olivat näyttäneet, ja täällä sai hän uudestaan sen mielistelevän nimityksen, joka kolme vuotta ennen annettiin hänelle Afrikassa — "runsaskätinen valkea mies" — "huyu msungu u'u sungua mikona".

Wangwanat — miehet, naiset ja lapset — pitivät nyt hyviä päiviä sillä mitä olivat saaneet, ja kolmena päivänä söivät he niin paljon kuin jaksoivat. Juhlallisessa ilossa ja yltäkylläisyydessä vietettiin siten kolme päivää Mombitissa.

Kantaja.

Veres kantajajoukko pestattiin tuottamaan tuolle kärsivälliselle väelle jotain huojennusta; ja uusia voimin, uudella rohkeudella, varamytyt olkapäillä kulki matkue eteen päin.

Helmik. 17 p. saapui matkue Usihan kylään, jossa alkaa se mitä kauniin maapalsta, mikä päättyy vasta Victoria-järven luona. Näiden, kaiken yli kohoavien salaperäisten, harmaiden kalliomöhkäleiden huipuilta voi nauttia sanomattoman viehättävää näköalaa, taivaanrannan näyttäessä äärettömältä. Joka puolella leviää mittaamaton ympyrä, täynnä omituisia toisistaan erillään olevia kukkuloita, jättiläisten tavoin päällettäin kasattuja joukkioita kuluneita, teräviä kallioita ja ylöspistäviä vuorenhuippuja, joiden välillä nousee ja laskee mataloina, laajoina aaltoina vihanta, ruohoisa tasanko, jolla tuhansittain nautaelukoita käy pienissä laumoissa.

Kulettuaan sata suom. peninkulmaa merestä Usihaan, tunsi Stanley nyt rintansa paisuvan mielihyvästä, katsellessaan tätä ihanata maata. Tuoreen ruohon suloinen haju nousi tasangolta ja herätti hänessä maaelämän muistoja hänen kotiseudultaan. Pensasaitojen erottamista kylistä kuului nuorten vasikkain inuminen ja lehmien ammominen; kili- ja vuohi- sekä lammaslaumoja valppaine paimenpoikineen näkyi läheisyydessä — kaikki tämä muodosti erittäin suloisen ja rauhallisen kuvaelman.

Täältä vaelsi virkistynyt matkue ylös ja alas aaltoisia laidunmaita, satojen ystävällisten maan-asukasten seuraamina, jotka vaihettivat hyväntahtoista leikkipuhetta väen kanssa ja nauroivat kovalla äänellä ja rajusti ilmoittaakseen iloansa siitä että vieraat olivat tulleet heidän maahansa. "Tulkaa takaisin", sanoivat he, kun kääntyivät takaisin palatakseen kotiinsa, seurattuaan matkuetta puolen peninkulman verran. "Tulkaa koska hyvänsä; te olette tervetulleita".

Melkein koko tien merestä tänne oli matkue vaivaloisesti tungeskellut esiin tiheiden, toisiinsa tarttuneiden pensaiden läpi tai myös olivat he ryömineet niinkuin muurahaisparvi, rantaseutujen tavallisten ruoholajien kohotessa niinkuin bamburuoko-metsän heidän päidensä yli — ja nyt saattoivat nämä avonaiset, lyhyttä ruohoa kasvavat, ihanat seudut heihin mahtavan, sanomattoman vapauden-tunteen.

Nyt kulettiin useiden kylien ohi. Suolattoman veden lähteitä kumpusi esiin joka paikassa, varsinkin kallioisten alkuvuorten juurilta, jotka vuoret ympäröitsivät niinkuin seinät sitä leveää luonnollista laaksokäytävää, jonka yläpäässä oli Usihan kuninkaan pääkaupunki, ihanain apinanleipäpuiden ja tiheäin, tuuheain lehtojen varjoamana.

Pohjaiseen päin oli maa aaltoista, avonaista ja vapaata, ikäänkuin puutonta puistoa, siinä kun ei kasvanut tuskin yhtään puuta tai ainoatakaan pensasta. Ruoho oli vaan tuuman korkuista. Kallioiset kukkulat olivat kuitenkin vielä lukuisia. Kaikki näiden kylien täysikasvuiset nuorukaiset kulkivat ympäri ilki-alastomina, mutta naiset olivat puettuja kankeisin nahkoihin ja puoleksi parkittuihin lehmänvuotiin. Ihana puistomaisema ihan sanaa myöten loisti valkoiselta lukemattomista karjalaumoista ja vuohi- ja lammasparvista.

Kun Stanley seuraavan kerran asettui leiriin, tapahtui että eräs päälliköistä tahtoi ikisokin avata hänen telttansa ovea, johon hän oli asettunut lepäämään pitkästä marssista. Stanley kuuli telttapoikien estelevän häntä, mutta ei sekaantunut asiaan, ennen kuin päällikkö väkisin tunkeutui sisään, jolloin "Bull" ja "Jack", jotka myöskin nauttivat hyvin ansaittua lepoa, äkkiä syöksähtivät hänen kimppuunsa ja tarttuivat kiinni hänen käsiinsä. Päällikön kauhistusta ei voi mitenkään kertoa, varsinkaan kun hän näytti luulevan että teltassa oleva valkea mies oli muuttunut kahdeksi äkäiseksi koiraksi. Stanley vapautti hänen kohta hänen epämieluisasta asemastaan ja saavutti siten hänen kiitollisuutensa ja sai häneltä apua maan-asukasten rauhoittamisessa, ne kun olivat täällä erittäin nenäkkäitä.

Täältä oli, sanoivat maan-asukkaat, ainoastaan yhden päivän matka enään suuren Ukerewee eli Victoria-järven luo, matkan ensimmäiseen päämaaliin. Siellä ottaisi matkue itselleen moniviikkoisen levon vaivoistaan ja tapaisi runsaasti ruokatavaroita.

Rivakkaasti ja hyvällä mielellä kulki matkue laaksokäytävien ja vuorenharjujen yli, kahlasi läpi vesien ja kuivuneiden joen-uomain, meni läpi viljeltyjen ketojen ja kylien, joissa väkevä haju osoitti että niissä oli karjaa, ja ohi hyväntahtoisten maan-asukasten, kunnes äkkiä, heidän kiivetessään ylöspäin loivaan kohoavaa rinnettä, hurraa-huutoja kuului etujoukosta; nyt tiesivät myöskin ne, jotka olivat jälkijoukossa, että etummainen osasto oli saanut tuon suuren järven näkyviinsä!

Frank Pocock kulki suoraan eteenpäin, siksi kuin hän oli saapunut kukkulan harjulle. Hän loi pitkän, laajan silmäyksen johonkin, heilutti hattuaan ja riensi alas Stanleyn luokse ilosta loistavin kasvoin, nuoruuden hehkulla ja elämäinnolla huudahtaen:

— Minä olen nähnyt järven, herra, ja se on suuri!

Fredrik Barker, joka vaan vaivoin voi ratsastaa aasilla, koska hän oli kipeä ja häntä vaivasi väsymys pitkällisen matkan vaivoista, kohotti päätänsä ja hymyili kiitollisesti toverilleen.

Pian tulivat kaikki kukkulalle, johon etujoukko oli seisahtunut, ja ensimmäinen silmäys näytti pitkän, leveän vedenpinnan, joka huikaisevassa auringonpaisteessa näytti sulatetulta hopealta, noin 600 jalkaa alempana ja puolen peninkulman päässä. Kauimpana etäisyydessä näkyi tummansinisiä kukkuloita ja vuoria, ja järvessä oli sirotettuna useampia pieniä harmaita kalliosaaria.

Ilossaan lauloi eräs nuori mies Stanleyn neekereistä riemulaulun, tilaisuutta varten tehdyn, ja kun kööri yhtyi laulamaan, sai se vuoret kaikumaan hurjasta ja harvinaisesta soinnusta. Iloisen soiton elähyttäminä antoivat he lippujen liehua tuulessa ja menivät verkalleen alas penkereitä Kagehyi'in maan kedoille.

Noin virstan päässä kylistä hämmästyivät he nähdessään sadoittaisin soturia töyhtöillä koristetuin päähinein ja aseistettuina kiireestä kantapäähän saakka lähestyvän juoksumarssissa, sill'aikaa näyttäen taitoaan joutsen, nuolien ja keihään pitelemisessä. Nämä olivat ensin säikähtyneet siitä pitkästä jonosta, joka tuli alas vuorta ja luulleet vihollisten lähestyvän; mutta vaikka he pian huomasivat erehdyksensä, katsoivat he olevansa velvolliset käyttämään tilaisuutta, näyttääkseen urhoollisuutensa, jonka vuoksi he toimittivat tämän sotaleikin.

Eräs Kagehyissa asuva arapialainen, Sungoro Tarib, lähetti sanan pyytääkseen matkuetta olemaan tervetullut ja kehottaakseen heitä asettumaan leiriin siellä, koska Kagehyin päällikkö, Kaduma, oli hänen uskollinen liittolaisensa.

Pieni ke'onmuotoinen maja, huonosti valaistu ja jossa oli kova haju mädänneistä aineista ja jonka katossa vilisi rohkeita rottia, jotka pahankurisella kestäväisyydellä jatkoivat tungeskelemistään sisään ja ulos pesistään olkikolossa ja juoksemistaan seinien yli, annettiin Stanleylle. Toinen pieni maja annettiin Frank Pocockille ja Fred Barkerille heidän asunnokseen.

Matka merestä tänne, matkueen ensimmäiseen päämaaliin, oli kestänyt 103 päivää, — pitkää vaivaloista päivää, ponnistusten, nälän ja vaarojen uhatessa tuntemattomain seutujen kautta. Nyt oli matkaa jatkettava meritse, ja uudistuneella rohkeudella ja vahvistunein toivoin siitä että tämä vaarallinen matka onnellisesti loppuisi, meni jokainen levolle, lepäyttääkseen väsyneitä jäseniään.

Siten oli Stanley nyt sanomattomien vaivojen, ponnistusten ja puutteiden jälkeen tullut tarkoituksensa ensimmäiseen päämaaliin. Täällä olisi hänen matkansa tärkein ja merkillisin osa alkava. Oli nyt tutkittava järven koko ranta-alue sen seikan selville saamiseksi eikö näillä viljavilla ja ihanilla seuduilla keski Afrikassa olisi mitään mahdollisuutta mukaviin välitysteihin sivistyneen maailman kanssa, joita teitä järvet ja purjehdittavat joet muodostavat. Se oli perinpohjaisen tärkeä kysymys, joka siten oli Stanleyn tutkittavana. Sen onnellisesta ratkaisusta olisi riippuva, jos oli mitään toivoa siitä että sivistyksen ja järjestetyn yhteiskuntaelämän siunauksille voitettaisiin tämä äärettömillä luonnonrikkauksilla varustettu maan-osa ja sen musta väestö, joka, vaikka omistaakin oivalliset sielunkyvyt, vielä elää raa'an luonnontilan portaalla.

Victoria Nyanza'lla.

Seuraavana aamuna heräsivät kaikki kertomattoman kevennyksen tunteella. Oli lopussa marssit, lopussa torvien toitotukset, jotka käskivät uusiin koittavan päivän vaivoihin varustaumaan, nälänkin pelko oli poissa — ainakin joksikin aikaa.

Kello 9 oli vastaanotto. Ensiksi tulivat Frank ja Fred — kuumeesta jo täydellisesti parantuneina — Stanleylle hyvää huomenta tekemään. Sitte saapuivat wangwanoiden johtajat lausumaan toivonsa että hän oli nukkunut rauhallisesti, ja heidän jäljestään retkikunnan nuoret rivakat miehet; sitte tulivat Kaduma ja Sungoro saadakseen tietoja matkasta ja kuullakseen uutisia Sansibarista, ja vihdoin viimeksi Kaduman puoliso paraimpine ystävineen. Vastaanotto kesti kaksi tuntia ja sen päätyttyä läksivät vieraat kukin askareitaan hoitamaan. Maanasukkailla näitä ei monta laatua olekkaan; he loruilevat, valmistavat tahi paikkaavat verkkojaan, tekevät kirveitä, kanootteja, ruokakaukaloita, aitauksia ja majoja — siinä kaikki. Stanleyn väki taasen teki asemapiirroksia omien nurmihökkeleidensä rakentamiseksi; täten se osoitti tyytyväisyyttään pitempään oloon Kagehyi'ssä.

Stanleyn tultua Kagehyin kylään, muuttui se tärkeäksi paikaksi. Sinne tulvaili mahdoton joukko maassa syntyneitä kauppiaita kaikilta suunnilta kahden- tahi kolmenkymmenen peninkulman takaa. Kalastajat tulivat kanooteissaan tuoden suuret varastot kuivia kaloja; toiset toivat maniok'ia ja kypsiä banaaneja; paimenet lähettivät härkiään, ja venheittäin tuli kaikilta haaroilta kuokkia, rautalankaa ja suolaa sekä suuria varastoja bataateja ja jamsia.

Stanley pyysi ruhtinas Kadumalta neuvoja ja apua järvi-matkalleen. Tämä kutsui silloin kansan vanhimmat neuvotteluun. Kun he olivat asettuneet istumaan maahan, alkoi Kaduma kokouksen seuraavilla sanoilla:

"Voiko nälkäinen mies tehdä työtä? Voiko janoinen puhua?" Vanhimmat katsoivat silloin veitikkamaisesti toisiinsa ja nyykäyttivät päitään, ja Kaduma rupesi kähisten kakistelemaan. Silloin toi noin neljän- tahi viidentoista vuotias alaston nuorukainen suuren ruukun käyvää pombeeta [olutta, jota maanasukkaat valmistavat hiivasta tahi karkeista jauhoista]. Hän koitti asettaa tämän pyöreäpohjaisen astian maahan niin vakavasti kuin suinkin estääkseen sen kaatumista. Sen viereen pani hän yhtä tukevasti Kaduman mahdottoman mielikki-maljan, suuren kurbitsin. Kaduma rupesi istumaan pienelle matalalle rahille ja kääriytyi rasvaiseen huntuunsa, sitte ojensi hän kätensä, ja polvillaan tarjosi hänelle poika pikaria, jota hän piti molemmilla käsillään. Tuntikauden nautittiin pombeeta ja Kaduman puhe osoitti ymmärrystä ja harrastusta. Vaan pahaksi onneksi loppui pombee ja Kaduma meni maata. Herättyään tyhjensi hän taas kaksi tahi kolme ruukullista; vihdoin hoiperteli hän sijalleen ja keskustelusta ei tullut mitään.

Kuitenkin alkoi Stanley laittaa Lady Alicea kuntoon.

Seitsemän päivän kuluttua oli venhe varustettu meren vaaroissa kestämään. Jauho- ja kuivakala-varastot, suuret pakat kaikenlaisia kankaita ja helmiä sekä mitä oli jäljellä pieniä tarvekaluja vietiin laivaan ja vihdoin ilmoitettiin Lady Alicen ainoastaan odottavan miehistöään.

— Tahtooko kukaan tulla mukaani vapaaehtoisena? kysyi Stanley miehiltään.

Kaikkialla vallitsi kuolonhiljaisuus.

— Eikö edes palkkiosta tahi lisämaksusta?

Taaskin sama hiljaisuus; ei kukaan tahtonut omasta taipumuksestaan.

— Vaan kuitenkin täytyy minun lähteä, sanoi hän. Tahdotteko jättää minut yksinäni matkalle?

— Ei.

— Mitäs sitte tahdotte? Ettekö tunne ketään urhoollista miestä, joka tulisi herransa toveriksi matkalla järven ympäri?

Taaskin vaikenivat kaikki. Kun hän kysyi kultakin erittäin, sai hän vastaukseksi, että he eivät olleet tottuneet meri-elämään; kukin vakuutti suoraan kovin pelkäävänsä vettä.

— Mitäs minun sitte on tekeminen?

Silloin sanoi Manwa Sera:

— Herra, älkää kyselkö enempää. Käskekää miehiänne. Koko miehistönne on lapsianne, ja he eivät liene teille tottelemattomia. Jos kysytte heiltä ystävän tavoin, niin ei kukaan rupea palvelukseenne. Käskekää heitä, niin he tottelevat kaikki.

Stanley teki silloin luettelon kymmenestä venemiehestä ja yhdestä peränpitäjästä, joiden uskollisuuden nojaan hän jätti itsensä ja tavaransa matkalla pitkin Victoria-järven rantoja. Muut jäivät leiriin; Frank ja Fred pantiin heidän johtajikseen.

Lady Alice Victoria Nyanzalla.

Sitte käski Stanley soutamaan. Taivas oli pilvinen ja vaaleanharmaa vesi oli käynyt tuhkaharmaaksi; vuoret olivat paljaat ja haljenneet, ja synkän taivaan kanssa ikäänkuin sopusoinnussa oleva maisema oli hiljainen ja autio. Soutajat huokasivat syvään. Heidän soutunsa oli sellaisten tapainen, jotka varmaan tietävät perikatoon syöksyvänsä; välistä vilkasivat he huolissaan Stanley'yn, ikäänkuin olisivat odottaneet käskyä palaamaan. He näkyivät aivan selvään aavistavan jotakin pahaa.

Jonkun ajan kuluttua tavattiin muuan neekeri nimeltä Saramba, joka istui kanootissaan kalastamassa. Hänet saatiin matkalle oppaaksi. Tästä olivat Stanleyn miehet ylen onnelliset.

Tuuli alkoi kiihtyä; pilvet, jotka kauan olivat kokoontumistaan kokoontuneet luoteiselle taivaan-rannalle, synnyttivät äkkiä kovan tuuliaispään, ja koko ympäristö kävi pian sanomattoman rajuksi. Tuuli ajeli retkikuntaamme yli raivokkaiden aaltojen; Lady Alice kiiti eteenpäin villin varsan tavoin ja pieksi vettä kuohuksi ja vaahdoksi, joka sitte roiski avuttoman miehistön ja venheen yli. Vaikka ainoastaan pieni purje oli viritetty, lensi venhe sanomattoman nopeasti eteenpäin. Pursimiehet kumartuivat tuuleen päin; Saramba istui pelosta kyyristyneenä ja oli nöyrästi peittänyt pörröisen päänsä kuvevaatteellaan.

Seuraava päivä oli kaunis. Järvi, joka edellisenä päivänä oli ollut raivoissaan, oli nyt rasvatyynenä. Jylhien vuorten kuivuneet ja puuttomat muodot kuvastuivat selvästi taivasta kohden. Vastaiselta puolelta näkyi metsistyneitä kumpuja, ja niiden välissä kimalteli se leveä ja komea lahdelma, johon Niilin äärimmäinen eteläinen lisävesi juoksee.

Victoria-järven ympäristössä oleskelevat virtahevot ovat hyvin taistelunhimoisia luonnoltaan, ja matkustavaista, joka varomattomasti lähestyy heidän olopaikkaansa, uhkaa suuri vaara. Usein niitä ahdistettiin venheestä, vaan koska se kuitenkaan ei ollut varustettu sotaan näitä paksunahkaisia vastaan, olisi taistelu voinut tulla tuhoa tuottavaksi.

Kerran törmäsi venhe erään vedestä nousevan virtahevon selkään. Eläin säikähti tästä raskaasta ja omituisesta kapineesta seljässään ja sysäsi niin rajusti venhettä, että kaikki luulivat sen särkyvän kappaleiksi. Sittenkuin virtahepo täten oli ilmaissut tyytymättömyytensä, sukelsi se taasen muutaman jalkaa venheen perästä ja ulvoi kovalla äänellä ikäänkuin olisi taisteluun vaatinut. Vaan Stanley oli jo saanut kyllin kokea eläimen voimaa, sentähden käski hän soutamaan pakoon niin nopeaan kuin mahdollista.

Eräänä päivänä laskettiin ankkuri muutaman kylän edustalla, josta toivottiin ruokavaroja saatavan, ja kauan keskusteltua myöntyivät villit muutamista sinisistä lasihelmistä antamaan kaaliksia ja lampaan. Miehillä ja naisilla ei ollut muuta vaatetusta kuin lyhyt banaanilehdistä tehty esiliina; tämä äärettömän yksinkertainen puku muistutti paljon Aatamin ja Eevan viikunalehti-vaatetuksesta. Omituista oli myöskin että miehiltä puuttui etuhampaat sekä ylä- että alaleuassa. Päänsä olivat he myöskin ajelleet; ainoastaan säännöttömän puolikuun muotoisen harjan olivat he jättäneet päälaelleen ja otsalleen.

Seuraavana jälkeenpuolenpäivänä, jolloin ankkuri taaskin laskettiin, lähestyi venhettä muudan kanootti, joka värinsä ja muotonsa tähden herätti yleistä kummastusta. Sen kokka oli näet korkealla taivutetun käsivarren tavoin; köysi oli jännitetty tämän päästä korkeaan peräkeulaan saakka. Tälle köydelle oli ripustettu hienoa heinää, joka heilui harjan tavoin, kun kanootti lähestyi vakavasti ja rohkeasti neljänkymmenen venemiehen kuljettamana. Puolet kokassa olevista miehistä kavahti seisoalleen, kun olivat tulleet 150 jalan päähän, ja tartuttuaan pitkiin tupsuilla koristettuihin keihäisinsä ja kilpihinsä, alkoivat uhaten heiluttaa niitä. Kun Stanleyn väki ei yrittänytkään vastarintaa tekemään, lähestyivät he varovasti ja tultuaan noin 60 jalan päähän, laskivat he tuulen puoleen ja kääntyivät venheen perää kohdin uhkaavasti viittoellen. Sitte tulivat he hiukan lähemmäksi ja laskivat lopulta kanoottinsa pitkinpäin laivaa. He olivat jokseenkin julkeita, ja kuin heitä kuitenkin lempeästi kohdeltiin kiihtyi heidän loukkaamis-intonsa kiihtymistään; he tuuppivat toisiaan ja hoipertelivat sekaisin venheessään, sillä suurin osa heistä oli juovuksissa, tarttuivat keihäisinsä ja kilpihinsä ja alkoivat laulaa lallatella viinasta käheillä äänillään. Muutamat ottivat linkonsa ja heittivät kiviä kauas järvelle; tälle taputteli laivan miehistö käsiään. Banaani-viinin lämmittämänä ja laulun rohkaisemana rohkaisi eräs heistä luontonsa ja alkoi tähdätä Stanleyhyn, joka vaieten ja tarkkaavaisena istui venheensä perässä; kivi lensi hänen päänsä yli, ja kova, humalainen rääkynä palkitsi heittäjää hänen rohkeudestaan.

Huomattuaan ettei lempeydellä ollut toivottua vaikutusta otti Stanley revolverinsa ja ampui nopeasti veteen siihen suuntaan, johon kivi oli lentänyt. Tästä seurasi surullinen näky. Kuultuaan laukauksen hyppäsivät nuo rohkeat, hävyttömät veitikat veteen ja uivat minkä kerkesivät rantaa kohden, jättäen kanoottinsa jälkeensä.

"Rakkaat ystävät, palatkaa, palatkaa!" huusi Stanleyn miehistö heille. "Mitä pelkäätte? Tarkoituksemme oli vaan näyttää teille, että meillä on yhtähyvin aseita kuin teilläkin. Palatkaa, tulkaa noutamaan kanoottinne; kyllä me työnnämme sen teille, että voitte ottaa sen".

Vihdoin saatiin villit naurulla ja lempeillä sanoilla palaamaan. He olivat nyt arvokkaampia käytöksessään. He nauroivat, huudahtelivat kummastuksesta ja matkivat pistoolin-laukauksia; "bum, bum, bum".

Sitte lähestyi vielä viisi muutakin kanoottia, täynnä seudun asukkaita. villit huusivat ja pyysivät että Stanley tulisi heidän kuninkaansa luo, vaan hän oli huomannut heidät liian sivistymättömiksi ja väkivaltaisiksi ja piti sentähden viisaimpana olla maalle nousematta. Villit rupesivat silloin uhkailemaan, jonkatähden Stanley piti parhaimpana olla myöntyvinään heidän pyyntöönsä. Hän käski hinaamaan ankkurin laivaan ja käymään airoihin käsiksi; sitte käski hän suuntaamaan matkan ulapalle päin, äskenmainittujen kuuden kanootin seuraamana. Kun oli soudettu tuhannen jalan verran, käski Stanley yhtäkkiä nostamaan purjeita ja upeana kiiti Lady Alice nuolennopeasti ohi kanoottien, villien suurimmaksi ihmeeksi ja hämmästykseksi.

Aurinko oli juuri laskemaisillaan ja tuntikauden purjehdittua antoi Stanley sentähden taas laskea ankkurin. Tuuli tyveni, paksuja pilviryhmiä alkoi taas nousta idästäpäin, järvi oli rasvatyyni kuin peilinpinta ja pilkkopimeä peitti maan, sen metsät ja vuoret. Pian alkoi salama salaman perästä halkaista pilviä, raju myrsky syntyi sellaisella voimalla että venhe oli vähällä painua veden alle, ja rakeiden sekainen sade syöksi kuin olisi pilvistä kaadettu. Melkein joka silmänräpäys kuului mitä kauhein ukonjyrinä, joiden ääntä vuoret synkästi mylvien matkivat. Miehistö, jonka Stanley ennen myrskyn alkua oli asettanut olemaan varuilla napot kädessä, ilmoitti vähä väliin veneen olevan hukkumaisillaan. "Ammentakaa nopeammin!" vastasi Stanley. Kaksi tuntia kesti kamala raju-ilma ja sen lakattua antoi Stanley soutaa erääsen saareen, jonne virittivät valkean kuivatakseen läpimärkiä vaatteitaan ja keittääkseen lämmintä lientä.

Seuraavana aamuna oli ilma mitä ihanin. Taivas oli selkeä ja sininen, rannat mehuisat ja viheriät, järvi välkkyili kiillotetun teräksen tavoin ja ilma oli raitis ja virkistävä. Rohkaistuna ja virkistynein voimin astui Stanley miehineen bambu-lehtimajastaan ja pian leijuili venhe taaskin vesillä soutajien laulaessa iloisimpia laulujaan.

Hetken aikaa soudettua ohjattiin venheen kulku erästä saarta kohti, jossa näkyi maan-asukkaita olevan. Stanley antoi tulkin alkaa puhetta heidän kanssaan, ja vihdoin lähettivät he pojan kanootissa puhumaan muukalaisten kanssa. Vaan tultuaan lähelle rupesi tämä hämmästyneenä töllistelemään. Stanley heitti helmivyön hänen kanoottiinsa, ja se antoi ikäänkuin uutta eloa hänelle. Hän huusi rannalla seisoville toverilleen, ja heti läksi parikymmentä kanoottia liikkeelle, täynnä rauhallisia, säveämielisiä maanasukkaita, jotka suurimmalla mielihartaudella katselivat tuota kummallista venhettä ja heidän mielestään vielä kummallisempaa valkoista miestä, jommoista he eivät koskaan olleet nähneet eikä edes voineet uneksuakaan voivan löytyä maan päällä.

Saatuansa kuulla, että voivat saada niin paljon lasihelmiä kuin halusivat, jos vaan toisivat ruokavaroja, kiiruhtivat he maalle ja palasivat pian tuoden mukanaan suuren varaston banaaneja, kanoja ja munia sekä imelää palmuviiniä. Kaikesta tästä osti Stanley niin paljon kuin varoi riittävän kolmeksi päivää. Ihastuneina muukalaisten ystävällisyydestä ja anteliaisuudesta tarjosivat maanasukkaat laivan miehistölle isoja ryyppyjä palmuviiniä ystävyyden vahvistamiseksi, ja kun purjeet vihdoin nostettiin, seurasivat kaikki kanootit venhettä pitkän matkaa, yhä vaan kestiten laivan miehistöä, laulaen, lallattaen ja kovaäänisesti huutaen ilosta.

Kerran täytyi venheen kulkea erään niemekkeen ohitse, jolla kasvoi pitkää ruohoa. Suuri joukko maanasukkaita näkyi hyökkäävän sinne, saadakseen mukavia asentoja. Venheen verkalleen nientä lähestyessä, meni muutamia villeistä kallioille ja viittasivat venhettä tulemaan lähemmäksi. Kun Stanley suostui heidän pyyntöönsä ja lähestyi muutamia jalkoja, huusivat he jotakin hänelle, ja kohta sinkoili kiviä satamalla humisten ympäri venhettä. Kun soutajat taasen tarttuivat airoihin, hyökkäsi joukko villejä esiin piilopaikoistaan, lingoilla varustettuina, joilla he heittivät kiviä ja osasivat venheeseen ja perämieheen. Enemmän vahingon välttämiseksi laukasi Stanley nuolennopeudella revolverinsa; yksi villeistä kaatui, jolloin toiset lakkasivat taistelua pitkittämästä ja vetäytyivät takaisin korkeaan ruohostoon.

Eräässä pienessä kylässä, joka oli soman lahdelman rannalla, otettiin Stanley mitä ystävällisimmin vastaan. Kylän päällikkö kutsui heidät luokseen, valmisti pidot, joissa nautittiin äskenlypsettyä maitoa, viiliä, kypsiä maukkaita banaaneja, vuonaa, bataateja ja munia. Hän lennätti myöskin sanan maan hallitsijalle, keisari Mtesalle, ja ilmoitti muukalaisen tulleen hänen maahansa. Samalla ilmoitti hän Stanleylle ei aikovansa laskea häntä lähtemään ennenkuin oli asettanut hänet vastattain suuren afrikkalaisen hallitsijan kanssa, jossa, kuten hän hymysuin vakuutti, Stanley olisi löytävä ystävän, jonka suojassa hän voisi nukkua rauhallisesti.

Vielä oli Stanley päivän täällä, nauttiakseen päällikön runsaasta kestitsemisestä. Joka hetki sai hän tuta uusia liehakoitsevia kohteliaisuuden osoituksia. Maa oli ikäänkuin sopusoinnussa kansan kanssa, ja tuskinpa koko Afrikassa on monta miellyttävämpää maisemakuvaa kuin tämä oli. Huojuvan ruohoston ympäröimältä rannalta aina vuorien korkeimpiin huippuihin saakka oli kaikki viheriäistä — eri värinvaihteissa. Vaalean-viheriän matele-puun lehtipuku oli somana vastakohtana erilajisten viikunapuiden tummemmalle vihannuudelle, banaanin silkinkiilloista lehtilatvasta peittivät tamarindin vaalean lehdistön leijuvat ryhmät ja ympärillä olevien laidunten, jotka vilisivät täynnä karjaa, tumman viheriät pellot ulottuivat korkeille kummuille saakka. Vapaissa, sekavissa vaan somissa jonoissa ikäänkuin reunustivat vuoret tätä maisemakuvaa, milloin paisuen uhkeiksi ja pyöreiksi, milloin köyristyen sulkeakseen syliinsä komean banaanilehdon, milloin rohkeasti kohoten poikittaisiksi, jyrkiksi kallionhuipuiksi, milloin taas laskeutuen moniksi komeiksi ylängöiksi; nämä ylängöt ovat yhteydessä seutujen kanssa, joilla kenenkään valkoisen miehen jalka vielä ei ole käynyt.

Stanley jatkoi sitte matkaansa ja eräänä aamuna huomattiin kuusi kaunista, täydellisesti miehitettyä kanoottia, jotka juuri olivat kääntymässä erään niemen ympäri. Stanley luuli ensin heidän olevan jonkun kaapparilaivaston, joka oli lähetetty hänen matkaansa estämään, mutta oppaat, joiden joukossa myöskin oli kylän vierasvarainen isäntä, sanoivat niiden olevan keisarin väkeä. Niiden tultua lähemmäksi näkyi laivanpäällikkö pukeutuvan juhlapukuunsa. Hän pani päähänsä helmillä kirjaillun päähineen, jossa liehui pitkiä valkoisia kukonhöyheniä, pukeutui lumivalkoiseen, pitkäkarvaiseen vuohennahkaan ja hartioilta riippuvaan huntuun.

Päällikkö oli komea, roteva noin kahdenkymmenen vuoden vanha nuorukainen; hypättyään Stanleyn veneesen laskeutui hän polvilleen hänen eteensä ja esitti asiansa seuraavin tavoin.

"Ugandan kabaka (keisari) lähettää mukanani paljo salaam (terveisiä) teille. Hän toivoo innokkaasti että käytte hänen luonaan, ja hän on laatinut leirinsä Usavaraan ollakseen läheisyydessä, kun te nousette maalle. Hän ei tiedä mistä maasta tulette, vaan minulla on erityisessä kanootissa mukanani nopea sanansaattaja, joka ei kaipaa lepoa, ennenkuin on ilmoittanut kabakalle teidän lähestyvän. Hänen äitinsä näki muutamia öitä sitten unen, ja siinä näki hän valkoisen miehen tulevan järvellä venheessään tännepäin, ja — te olette nyt tulleet! Vastatkaa minulle, että voin lähettää sanansaattajan. Twiyanzi-yanzi-yanzi (kiitos, kiitos, kiitos)!"

Nuori päällikkö, jonka nimi oli Magassa, sai nyt tietää Stanleyn matkan tarkoituksen ja sanansaattaja lähetettiin heti keisarin luo.

Stanley Ugandan keisarin luona.

Kun Stanley ja hänen seuralaisensa olivat noin kahden peninkulman päässä Usavarasta, näkivät he ihmisiä tuhansittain asettuvan järjestykseen hiukan viettävälle maalle. Heidän tultuaan lähemmäksi käski Magassa ampuma-aseilla ilmoittamaan heidän tuloansa. Rannalla oleva kansa oli asettunut kahteen taajaan riviin, joiden kumpaisissakin päissä näkyi monta miestä, jotka pukunsa puolesta erosivat muista. Heillä oli karmosiinipunaiset, mustat ja lumivalkeat vaatteet yllänsä. Stanleyn lähestyessä rantaa kuului pyssynlaukauksia noista pitkistä riveistä. Magassan kanootit jakaantuivat oikean- ja vasemmanpuolisiin osastoihin, ja 200 tahi 300 kovalatinkista pyssyä ilmoittivat kaikille että se valkoinen mies, josta keisarin äiti oli unta nähnyt, oli noussut maalle. Lukuisat vaski- ja paassi-rummut sanoivat hänelle jymisevät tervetulijaiset; liehuttimia, lippuja ja viiriä leijaili ilmassa ja kansa huusi kovaäänisesti. Sangen hämmästyneenä tästä juhlallisesta ja komeasta tervehdyksestä läksi Stanley suurta lippua kohti. Sen läheisyydessä seisoi lyhytkasvuinen mies puettuna karmosiinipunaiseen levättiin, jonka alla hänellä oli valaistusta pumpulikankaasta tehty valkoinen puku. Magassa, joka jo oli kiirehtinyt maalle, lankesi kunnioittavasti polvilleen tämän miehen eteen, ja käännyttyään Stanleyn puoleen ilmoitti tämän miehen olevan "katekiron" eli pääministerin. Stanley kumarsi ja tämä vastasi hänen tervehdykseensä vielä sirommin ja syvempään kumartaen. Stanley tuli aivan hämmästyneeksi ja hämilleen tästä ruhtinaallisesta vastaanotosta.

Stanleyn saapuminen Ugandan keisarin luo.

Kaksitoista hyvinpuettua maanasukasta astui sitte esiin, tarttui hänen käteensä ja sanoi hänet tervetulleeksi Ugandaan. Katekiro nyykäytti päätään, ja lukuisien rumpujen rämistessä, jotka tekivät kaiken kanssapuheen mahdottomaksi, kulkivat he vierekkäin ja tuhansien uteliasten seuraamina erääsen pihaan. Joukko ruohokattoisia majoja oli ympyränmuotoisesti erään suuremman rakennuksen ympärillä, jonka sanottiin aiotun Stanleyn asunnoksi.

Katekiro ja monta päällikköä seurasivat Stanleytä hänen uuteen majaansa, ja heidän kesken syntyi hyvin tuttavallinen keskustelu.

Lukemattomia kysymyksiä sateli Stanleyn terveydestä, hänen matkastaan ja sen tarkoituksesta, Sansibarista, Euroopasta ja sen kansasta, järvistä ja taivaista, auringosta, kuusta ja tähdistä, enkeleistä ja perkeleistä, lääkäreistä, papeista ja käsityöläisistä yleensä. "Kaikkitietävien" kansakuntien edustajana täytyi hänen käydä mitä ankarin tutkinto. Sitte muuttui juhlallinen mieliala ystävällisemmäksi. Pitkiä, laihoja, jänteviä, mustia käsiä tarttui Stanleyn käteen, ja muutamia miehiä kiiruhti heti ilmoittamaan kabakalle, että tämä valkoinen mies oli älyniekka, että hän tiesi kaikki ja oli erinomaisen kohtelias ja seuraa rakastava. Kabakan sanottiin silloin "hieroneen käsiään aivan kuin olisi päässyt jonkun aarteen omistajaksi".

Vahvemmaksi todistukseksi edullisesta arvostelmastaan Stanleystä lahjoittivat he hänelle neljätoista lihavaa härkää, kuusitoista lammasta ja vuohta, sata kimppua banaaneja, kolme tusinaa lintuja, neljä puuastiallista maitoa, neljä kappaa bataatteja, viisikymmentä tähkää vastaleikattua maissia, kopallisen riisiä, tiun tuoreita munia ja kymmenen ruukullista palmuviiniä. Keisarin hovimestari, joka kulki kaikkien niiden etunenässä, jotka kantoivat tahi veivät hevosella kaikkia näitä erilaisia ruokavaroja, lankesi polvilleen Stanleyn eteen ja sanoi:

"Kabaka lähettää salaams ystävälleen, joka on matkustanut niin kauas häntä tavatakseen. Kabaka ei voi katsella ystäväänsä, ennenkuin tämä on aterioinut ja tuntee itsensä tyydytetyksi. Kabaka on lähettänyt orjansa tuomaan näitä hänen ystävälleen, hänen aterioidakseen. Yhdeksännellä tunnilla, kabakan ystävän levähdettyä, lähettää hän sanansaattajan pyytämään häntä tulemaan saapuville. Olen puhunut. Twiyanzi-yanzi-yanzi!"

Päivän yhdeksäs hetki lähestyi. Kaksi hovipoikaa, puettuina valkoiseen villapaitaan, vyöhyt tahi nauha vyöllä ja yllään pitkä kirjava kappale pumpulikangasta, joka riippui oikeanpuoliselta olkapäältä jalkoihin saakka, tulivat ja ilmoittivat määräajan olevan kulunut. Stanley läksi heidän kanssaan ottaen mukaansa miehistöstä viisi miestä, jotka olivat kivääreillä varustetut ja kulkivat hänen kummallakin puolellaan. Astuttiin pitkin lyhyttä, leveää katua, jonka päässä oli maja. Tässä istui keisari, Mtesa oli hänen nimensä, päällikkö-joukon ympäröimänä, jotka istuvassa tahi polvia-notkistavassa asennossa olivat järjestetyt kahteen, toisiaan vastapäätä oleviin riviin jonkun matkan päässä valta-istuimesta. Näiden rivien päissä oli rummunlyöjiä, vahteja, teloittajia, hovipoikia j.n.e. Kun Stanley miehineen lähestyi lähintä joukkoa, hajosi se, ja rummunlyöjät pärähdyttivät kovasti rumpujaan. Keisari nousi silloin seisoalleen ja meni Stanleytä vastaan. Silloin nousivat pystyyn kaikki polvillaan olevat ja istuvat rivit — kenraalit, överstit, päälliköt, ruoanlaittajat, hovimestarit, hovipojat ja teloittajat.

Keisari oli korkeakasvuinen, laiha, ulkomuodoltaan voimakas, hienokasvoinen ja suurisilmäinen neekeri; nyt oli hän puettu valkoiseen villapaitaan, jonka päällä oli kullattu vyöhyt ja musta vaippa. Hän puristi Stanleyn käsiä lämpimästi ja voimakkaasti, kumarsi jotenkin somasti ja pyysi häntä istumaan eräälle rantatuolille.

Tämä Stanleyn ja keski-Afrikan mahtavimman miehen ensimmäinen yhdessä-olo loppui molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi ja Stanley rupesi heti ensi silmänräpäykseltä tätä mustaa keisaria innokkaan ystävän tavoin suosimaan. Kasvultaan oli Mtesa keisari pitkä ja solakka. Hänellä oli erinomaisen kauniit ja hienot kasvonpiirteet. Suuret, säihkyvät, vilkkaat silmänsä loi hänen muodolleen erinomaisen ihanuuden. Hänen ihonsa oli tumman-punaisen ruskea. Häntä huvitti sangen kuulla kerrottavan eurooppalaisten hovien tavoista ja sivistyksen ihmeistä. Hän koitti niin paljon kuin suinkin voi olla valkoisten miesten tapainen. Kaiken, mitä hänelle kerrottiin, käänsi hän tavallisesti vaimoilleen ja päälliköilleen. Kauan aikaa juteltua, täytyi Stanleyn taas ottaa jäähyväiset levähtääkseen matkan jälkeen.

Noin kello 7 aikaan läksi Mtesa asunnostaan vahtien, hovipoikien, lipunkantajien, toitottajien, rummunlyöjien, päällikköjen ja orpanoivien maanasukkaiden ja muiden seuraamana. Noin kaksisataa hoviinsa kuuluvaa naista oli hänellä myöskin mukanaan. Kulkiessaan Stanleyn majan ohi lähetti hän yhden hovipojistaan kysymään, tahtoisiko Stanley tulla hänen luokseen. Hetken aikaa kuluttua siitä kuin Stanley oli tullut Mtesan luo, joka hovinsa ympäröimänä oli istautunut järven rannalle, kiiti eräästä mutkasta neljäkymmentä komeaa, keltaisen ruskeaksi maalattua kanoottia.

Kanooteissa istui yhteensä noin 1,200 henkeä. Kunkin kanootin kapteeni oli puettu valkoiseen villapaitaan ja somapoimeiseen turbaaniin. Laivaston päälliköllä oli paidan päällä karmosiinipunainen, kultaneuloksilla tiheään koristeltu nuttu ja päässä punainen lakki. Kukin kapteeni, joka kulki keisarin ohi, tarttui kilpeensä ja keihääsensä ja teki merihyökkäys- ja puollustustemppuja. Laivaston päällikkö voitti suurimman suosion. Kun tämä näytös oli loppunut, käski Mtesa erään kapteeneistaan etsimään jonkin krokodiilin tahi virtahevosen. Viidentoista minuutin kuluttua palasi tämä ja kertoi löytäneensä krokodiilinpennun, joka oli nukkunut eräälle kalliolle.

"Nyt, Stamlee", sanoi Mtesa, "tulee sinun näyttää naisilleni, kuinka valkoiset miehet ampuvat".

Stanley ampui ja osasi niin hyvin, että kolmensadan jalan matkan päästä luodillaan melkein erotti krokodiilin pennun pään sen ruumiista, ja kaikki läsnäolevat tervehtivät tätä mainiota laukausta kajahtavilla mieltymyksen osoituksilla.

Sitte läksi keisari pääkaupunkiinsa, jossa hän kutsui Stanleytäkin käymään. Tie kulki aaltomaisten maisemien ja tyynien järvien poikki sekä laajojen banaanilehtojen ja viikuna-kasvikkojen kautta. Omituisia, holvattuja majoja oli rakennettu pisangipuu-lehdikköjen helmaan; näiden puiden kypsien hedelmien tuoksu täytti ilman. Vihannuutta, joka loisti mitä heleimmällä värillä, virkisti tuo kuuman vyöhykkeen säännöllinen sade; taivas oli aivan tummansininen, ja vaikka kuumuus oli suuri, miedonsi sitä kuitenkin kukkuloilta tulevat tuulenpuuskat ja usein myöskin pään yläpuolella oleva tiheä lehtiverkko.

Kahden tunnin matkan jälkeen näkyi eräällä pyöreällä kukkulalla oleva pääkaupunki. Etäällä näkyi joukko suuria, keilamaisia ja heinittyneitä majoja, jotka olivat erään suuremman, korkean ja ladontapaisen rakennuksen ympärillä. Tämä suurempi rakennus oli palatsi, ja kaikki majat yhteensä olivat keisarillinen pääkaupunki.

Ruohomajoja ympäröivän kaisla-aidan molemmilta puolilta läksi sädemäisesti hyvin leveitä teitä. Ne olivat täydelleen sadan jalan levyisiä ja koviksi poljettuja. Vähitellen kohosivat ne ja johtivat sille tielle, joka kulki palatsin ulkopuolella olevan aitauksen ympäri. Kun katseli palatsin etuseinän kohdalta lähtevää leveää tietä pitkin, niin huomasi niin pitkälle kuin silmä kantoi tien kummallakin puolen taloja ja huoneita, joiden ympärillä oli banaani- ja viikunapuutarhoja.

Illalla kutsuttiin Stanley palatsiin. Joukko ruskeisin tahi valkoisiin pukuihin puettua väkeä, vieläpä muutamilla valkoinen vuohennahkakin ruskeiden vaatteiden päällä, meni myöskin vastaanotto-saliin. Muutamat olivat kiertäneet nauhoja päänsä ympäri, niin että näyttivät pitävän turbaania päässään; tämä merkitsi, kuten Stanley myöhemmin sai tietää, että he olivat teloittajia. He kulkivat talosta taloon ja tulivat vihdoin kummun tasaiselle huipulle, tuon suuren ruohoista ja oljista tehdyn rakennuksen eteen, joka oli palatsina. Tästä oli ihana näkyala.

Joka puolella levisi viljava, aaltomainen maa, jonka teki vielä ihanammaksi auringonpaiste, rehevyys ja varhainen kesänvihannuus. Korkeiden vuoriharjanteiden huipuilla olevat kylät ja banaanilehdot ilmoittivat Mtesalla olevan maan, jota voi rakastaa. Suuremmilla alankomailla olivat viljellyt puutarhat ja viljamaat, ja kaukaisen taivaanrannan luona suli tuo hurmaava maisema ikäänkuin yhteen sinisen taivaan kanssa. Tällä maisemakuvalla oli omituinen tenhovoimansa.

"Mistä syystä", kyselee kai moni itseltään, "on tämä villi, kasvatusta kaipaava ja taika-uskoinen yksivaltias rakentanut palatsinsa tälle kukkulalle?" Varmaankaan ei sentähden, että olisi siellä paremmassa turvassa, sillä hän on tasoittanut mäkisen maan ja tehnyt leveitä teitä, jotta helposti voi päästä hänen luokseen; yksi ainoa tulisoihtu riittäisi, sitäpaitsi maan tasalle hävittämään hänen palatsiansa ympäröivät varustukset. Onko hän ehkä ajatellut näkyalojen ihanuutta? Voisiko hänelläkin ehkä olla huomiota luonnon sulouteen?

Jos tämä hallitsija olisi yhtä raaka kuin Afrikan muut päälliköt, olisi hän etsinyt jonkin vesilammikon, jonkun vuoriharjanteen rinteen tahi jonkun järven rannan, missä hänen karjallaan olisi ollut parhaat laitumet; sellaisiin paikkoihin olisi hän rakentanut ruohomajansa. Tämä mies on päinvastoin rakentanut eräälle kukkulalle, että vapaasti voisi nähdä ympärilleen ja heittää keisarillisen silmäyksen maansa yli. Häntä miellyttää tilavuus, hänen asuntonsa on korkea ja avara afrikkalainen palatsi, suuria pihoja on sen ympärillä. Ylhäiset ja alhaiset hänen kansassaan koettavat kukin kykynsä mukaan olla hänen kaltaisensa. He ovat hyviin vaatteisiin puettuja, ja hävyttömyyttä pidetään rikoksena. —

Rummut pärisivät. Mtesa istui valta-istuimelleen ja kaikki kiirehtivät paikoilleen.

Joka kerta kun Stanley oli ollut Mtesan puheilla, oli hän käyttänyt tilaisuutta hyväkseen koettamalla kääntää keskustelua sellaiseen suuntaan, että kristinusko joutuisi puheenaineeksi. Jos mitä tapahtui, koki hän aina saattaa sen kristinuskon yhteyteen. Hän kertoi Mtesalle Kristuksesta, jonka jumalattomat ihmiset ottivat kiinni ja ristiin-naulitsivat ja pilkkasivat hänen jumaluuttaan; kuinka hän, ristillä kärsiessäänkin, suuresta rakkaudestaan ihmisiin pyysi taivaallisen isänsä antamaan heille anteeksi. Hän osoitti hänelle erotuksen luonteen suhteen sen Herran välillä, jota valkoiset ihmiset palvelevat ja Muhammedin, jota arapialaiset palvelevat ja jonka uskoon Mtesakin oli kääntynyt; kuinka kristinusko opettaa ihmiskuntaa rakastamaan kaikkia, ilman poikkeusta, Muhammed taasen opetti uskolaisiaan että tappamalla pakanan tahi uskottoman voi päästä Paratiisiin.

Kaikki tämä teki syvän vaikutuksen mustaan keisariin ja kantoi ajallansa hedelmän.

Eräänä päivänä ilmoitti Mtesa Stanleylle että erästä valkoista miestä odotettiin leiriin. Tämä oli muudan englantilainen upseeri, översti Linant, englantilaisen kenraalin Gordonin lähetti Kairosta Egyptissä. Kuvitelkoon kukin mielessään, kuinka iloiselta näille kahdelle eurooppalaiselle tuntui, kun näin aavistamatta tapasivat toisensa mustien maanosan sydämessä.

Niitä uskonnollisia kanssapuheita, joita Stanley oli alkanut pitää Mtesan kanssa, jatkettiin översti Linant'in läsnäollessa. Kun Mtesa kyseli Linantilta yhtä ja toista, josta Stanley oli puhellut ja joka tarkkaan oli muistiin kirjoitettu, käytti tämä Mtesan suureksi ihmeeksi melkein samoja sanoja ja vastauksia. Se omituinen asianlaita, että kaksi valkoista miestä, jotka vielä koskaan eivät olleet nähneet toisiaan, ja joista toinen tuli pohjoisesta toinen kaakosta, kuitenkin voivat tietää samoja asioita ja vastata samoilla sanoilla, kaikki tämä tuntui kokoussalin ulkopuolella olevalle kansalle hyvin kummalliselta ja painui Mtesan mieleen jonakin ylenluonnollisena asiana.

Uusia seikkailuja järvellä.

Silloin täytyi Stanleyn lähteä pois ja palata väkensä luo.

Mtesa, joka oli luvannut veneitä ja väkeä viemään matkuetta Ugandaan Kagehyistä, jossa se yhä oli ja odotti Stanleytä, käski Magassan lähteä hänen mukanaan 30 veneen kanssa leiriin.

Stanleytä seurasi Usavaraan, johon hän oli jättänyt Lady Alicen, englantilainen upseeri ja Stanley lupasi kuukauden päästä tulla takaisin, jonka ajan överstin piti odottaa häntä.

Kello 5 aamulla lyötiin rumpuihin ja ne veneet, joiden oli lähdettävä Stanleyn mukana, kokoontuivat. Lady Alice nosti ylös ankkurin; tavaramytyt, lampaat, vuohet ja siipi-eläimet olivat jo asetetut paikoilleen. Upseeri seurasi Stanleyta hänen venheesensä; he pudistivat toisensa kättä ja jättivät toisensa Jumalan haltuun. Stanley tarttui peräsimeen ja Lady Alice riensi pitkin Victoria Nyanzan selkää. Amerikan tähdillä koristettu lippu nostettiin ja se levisi ylpeänä tuulessa. Upseeri huusi rannalla hurraata jäähyväisiksi. He liehuttivat viimeiset jäähyväiset nenäliinoillaan, ja erosivat toisestaan ikävöivin mielin, kulkeakseen kumpikin tuntemattomia vaiheita kohden.

Eräänä iltana laski Stanley rantaan eräässä lahdessa. Rannalla istui noin tusinan verta likaisiin vuohennahkoihin puettuja maan-asukkaita juomassa palmuviiniä kurpitsin kuorista. Stanley vedätti veneen ja kanootit kuivalle maalle. Safenin tervehdyksiin vastasivat maan-asukkaat aivan ystävällisesti ja kohteliaasti. Ollen itse jotensakin päissään palmuviinistä, tarjosivat he tulijoille vähäsen tätä Afrikan päiväntasaajan-seutujen jumaljuomaa. Matka oli ollut pitkä tänä päivänä, jonka vuoksi Stanley ja hänen väkensä olivat väsyneitä ja olivatkin he jo melkein ikävöineet niin virkistävää juomaa kuin heille tarjottiin. He ottivat siis vastaan maan-asukasten vierasvaraisen lahjan ja nauttivat sitä halukkaasti.

Aurinko meni nyt mailleen ja toivottiin toisilleen hyvää yötä. Keskiyön aikana heräsi Stanley kovasta rummuttamisesta. Hänen rauhattomaan kysymykseensä vastattiin kaikki olevan rauhallista, mutta lakkaamatta kuului kuitenkin tuo kamala rummuttaminen pimeässä yössä ja karkoitti kaiken makaamishalun. Kun Stanley aamulla nousi ylös, näki hän että heidät oli ympäröinyt 2-300 maanasukasta, kaikki sotatamineissa ja varustettuina keihäillä, joutsilla, nuolilla ja pitkäpäisillä aseilla, jotka näyttivät eteenleikkaajan-veitsiltä, jota paitsi he suojaksi kantoivat suuria ja pitkiä ruokokilpiä. Tämä maanasukas-joukko oli heistä ainoastaan kolmenkymmenen askeleen päässä ja tähysteli heitä värähtämättä hurjin silmäyksin.

Stanley näki niiden joukossa erään heimon vanhimmista, joka edellisenä päivänä oli tarjonnut hänelle juomista, ja Stanleyn selitettyä ei tulleensa heidän rannikoilleen vihamielisessä aikomuksessa, vaan levätäkseen ja ostaakseen ruokavaroja, sanoi tämä:

"Jos tahdotte jotain syömistä, niin lähetän minä vähäsen banaania tuonne saarelle, mutta täältä täytyy teidän lähteä, ettei kansa, joka tahtoo kanssanne tapella, ryhtyisi väkivaltaisuuksiin."

Stanley soudatti sitten eräälle edempänä olevalle saarelle, ja päällikkö lähetti lupauksensa mukaan kymmenen kimppua vereksiä banaania, jotka yhdeksi päiväksi riittivät väelle.

Senjälkeen lähti Stanley yksinään leirin takana olevaan tiheään viidakkoon. Hän tiesi ettei mikään vihollinen häiritsisi leiriä, sillä saari oli asumaton, ja oli niin harvinaista hänelle saada nauttia yksinäisyyttä ja hiljaisuutta häiritsemättömässä rauhassa. Vapaana siitä vakavuudesta ja totisuudesta, johon häntä pakotti hänen asemansa puolivillien ihmisten johtajana heidän näkyvissään, saavutti hän taas koko notkeutensa. Hän ryömi tietä sulkevien oksien alatse, tai hyppäsi kumoonkaatuneiden puunrankojen ylitse, tunkeutui läpitse, missä oli melkein mahdotonta päästä edemmäksi, lonkeroitsi ja viiletti käärmeen tavalla läpi toisiinsa kietoontuueiden pensaiden, sukelsi suuriin tiheihin lehdikkoihin ja taisteli hurjasti varjoavien köynnös- ja kärhikasvijoukkoja vastaan, jotka kasvit lukuisuutensa vuoksi olivat takkuuntuneet toisiinsa tiheäksi ryhmäksi.

Täältä tuli hän tasangolle, jossa maa vierti jyrkästi ylöspäin sekä kaikkialla oli korkeain puiden ynnä köynnöskasvien ja pensaiden peittämä. Kiivetessään vuoren rinnettä ylös oli hänellä runsaasti tukea valittavana; tässä oli tamarindipuu ja tuossa ihan vieressä silkkipumpulipuu; milloin riippui mimosan esiinpistävä oksa, milloin joku paksu köynnöskasvi, jotka tarjosivat apuansa koetuksissa päästä eteenpäin eli ylöspäin; nuoret ja hentoiset teakkipuut tahi taipuisa jasmiini mukasivat, kun hän tarttui niihin. Viimeinkin seisoi hän keihäskaislaa, ananaspuuta, kämmekkäisiä ja aloe-pensaita kasvavalla vuorenhuipulla. Tämä on paikka mistä silmä estämättä voi nähdä yhden Afrikan omituisimpia ja kauniimpia osia — kymmeniä neliöpenikulmia kauniita järvimaisemia — suuria aloja vuorenseiniä, joihin pistää viehättäviä, tuuheain banaanien puoleksi sulkemia lahtia kymmeniä neliöpenikulmia ruohoista ylänkömaata, missä kyliä ja banaanimetsiä on sirotettuna sekaisin. Siltä kukkulalta, jolla Stanley seisoi, voi hän nähdä toisen karjalauman toisen perästä ja joukon pieniä valkoisia ja mustia pilkkuja, jotka eivät voineet olla muuta kuin lammas- ja vuohilaumoja. Hän näki vaaleansiniset tulista nousevien savujen patsaat ja niiden ympärillä laihoja haamuja liikkumassa.

Mikä maa näillä on, näillä villeillä! Ja mikä määrätön järvi sitten! Jos höyrylaiva kyntäisi tätä järveä, eivätkö he silloin tulisi toistensa luo ystävinä! Koko maasta katoaisi villiys, maan-asukasten toimellisuus ja työvoima kiihtyisi, orjakaupan kirous lakkaisi ja kaikkiin maihin siinä ympärillä tunkeutuisi jalommat tunteet ja korkeampi ihmisellisyys. Mutta nyt on jokaisen käsi nostettu, toisen toista vastaan — murha asuu heidän sydämissään; villiys leimahtaa esiin heillä nähdessään matkustavaisen; merirosvous on oikeutettu ammatti, kansat useissa valtakunnissa käyvät ihan alastomina ja jokainen heimo, palavana kostonhimosta ja vihasta, pitää itsensä kaukana toisista.

Myöhään illalla astui Stanley maalle toisella saarella. Kun oli pilkkosen pimeä, osuivat he maalle ainoastaan siten että ohjasivat matkansa erästä roihuavaa tulta kohden, joka näkyi rannalla. Valo tuli tulesta, jonka kaksi miestä ja eräs poika olivat sytyttäneet. Nämä olivat kuivaamassa kaloja eräässä luolassa, jonka suu oli järvelle päin. Kalastajat kauhistuivat suuresti, mutta rauhoittuivat siitä ystävällisyydestä, mitä Stanley osoitti heille. Hän valmistautui sitten viettämään yötä perä-istuimen alla veneessä, mutta juuri kun hän oli maata panemaisillaan, sai hän kuulla maan-asukasten toruvan. Hän arvasi kohta että miehistö oli ruvennut anastamaan kalastajain saalista, jonka vuoksi hän juoksi ulos ja tuli juuri parhaiksi varjellakseen neekeriparkoja melkoisesta vahingosta. Eräs hänen miehistään oli jo ottanut yli puolen tusinaa suuria kaloja, kun Stanley tuli käyden avojaloin hänen taaksensa ja antoi hänelle sivalluksen, joka pani hänen hoipertelemaan syrjään. Pikemmin kuin kaikki suosion tai ystävyyden vakuutukset todisti tämä seikka kalastajille, ettei heillä Stanleyn puolelta ollut mitään pelkäämistä, ja wangwanat huomasivat, ettei hän salli mitään vääryyttä tapahtuvan. Kalastajat saivat sitä paitsi kourallisen helmiä palkinnoksi aijotusta ryöstöstä ja sitä varten että wangwanat eivät enää joutuisi kiusaukseen, saivat he kaksinkertaiset ruoka-annokset.