CORBALIN VIHKIÄISET
Romaani Ranskan vallankumouksen ajoilta
Kirj.
RAFAEL SABATINI
Englanninkielestä suomentanut
Alfred Hedman
Uusia romaaneja 21
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1928.
ENSIMMÄINEN LUKU
Varjoja liikkui leveän ristikon takana, joka oli tukevan, puisen kaksoisoven yläosana käytävän päässä. Lähinnä olevat, jotka tiesivät, mitä se merkitsi, pidättivät henkeään. Heidän pelkonsa vyöryi aaltona pitkälle, kapealle kujalle kerääntyneiden joukkoon, jotka sen vaikutuksesta hillitsivät rupatteluansa, kunnes hetkisen perästä kaikki oli hiljaa.
Tuossa äänettömyydessä kuului lukossaan kiertyvän avaimen naksahdus kuin pistoolin laukaus. Toinen raskaan oven puoliskoista lennähti sisäänpäin. Vanginvartia, jäntevä ja mustanpuhuva mies, astui sisälle, sininen paita raollaan, paljastaen leveän, karvaisen rinnan, turkislakki lyhyeksi leikattua tukkaa peittämässä ja kellervä verikoira kintereillä. Hän astahti sivulle, leveälle tasanteelle portaiden yläpäähän, tehdäkseen tilaa reippaalle, nuorelle, tiiviiseen mustaan nuttuun ja pyöreään mustaan, edestä soljella ja sivulta kokardilla koristettuun hattuun puetulle herrasmiehelle. Tällä oli kädessään paperi, johon tuijottivat — mitkä säikähtyneinä, mitkä tylsinä, mitkä ylpeän välinpitämättöminä tai uhmaavan halveksivinakin — sinne eri osastoista tuon julistuksen sisältöä päivittäin kuulemaan koottujen satakunnan miehen ja naisen silmät. Sillä tämä solakka, nuori herrasmies, Robert Wolf, vallankumoustuomioistuimen kirjuri, oli yleisen syyttäjän apulainen. Hänen paperillaan oli luettelo, jonka valmistamisessa Fouquier-Tinville oli puuhaillut puoli yötä pienessä huoneessaan Caesarin tornissa — siinä oikeuspalatsin suojassa, jossa hän oleskeli, työskenteli ja nukkui ja josta hän ei koskaan lähtenyt, paitsi syödäkseen päivällistä ja suorittaakseen tuomioistuimen edessä virkansa kammottuja tehtäviä. Sillä hellittämättömän innokkaana tämä Fouquier-Tinville oli niin tunnollinen virkamies, että hän töissään kansakunnan puolesta ja velvollisuutensa täyttämisessä laiminlöi itsensä, terveytensä, vaimonsa ja lapsensa.
Kansalainen Wolf astui ripeästi lavan syrjälle, sijoittuen niin, että valo lankesi hänen paperiinsa, ja ryhtyi lukemaan niiden nimiä, jotka Fouquier-Tinville sinä aamuna haastoi oikeuden eteen. Se oli la fournée eli leipurin uunillinen, kuten sitä niiden päivien ivallisessa kielenkäytössä nimitettiin.
Valittuaan asentonsa kirjuri odotti, kunnes häntä seuranneet kolme miestä olivat seisahtuneet, joten näiden askelten kumea kolina permannolla ei häiritsisi hänen sanojensa kuulumista. Mutta eivätpä toiset senvuoksi pitäneet kiirettä. Kaksi heistä, keski-ikäisiä miehiä, molemmat mustiin puettuja, toinen kookas ja muhkea, toinen lyhyt ja kuihtunut, määräsi tahtinsa kunnioittavasti kolmannen mukaan, joka hiukan edellä astuen näkyi heitä johtavan.
Kolmas oli Chauvinière, Nivernaisin edusmies, pitkä, solakka, ei vielä kolmeakymmentä vuotta sivuuttanut mies, jonka muodossa ja ryhdissä oli jotakin tarmokasta siroutta ja puvussakin eräänlaista hienoutta. Hänellä oli yllään hopeanappinen ratsastakki leveine rinnuksineen, jonka takaliepeet ulottuivat melkein hänen polvenkorkuisten saappaittensa kantapäihin. Tahrattomat, paksut housut peittivät hänen pitkät, laihat reitensä niin tiukasti, että saattoi erottaa jokaisen lihaksen; ja moitteettoman puhdas valkoinen kaulaliina verhosi visusti hänen kaulansa leukaan asti. Hänellä oli kolmivärinen vyö, ja kolmivärinen kokardi somisti hänen harmaata hattuaan, joka oli eteenpäin kallellaan Henri IV:n aikaiseen malliin ja mustalla höyhentöyhdöllä koristettu. Näin tuli hänen virkansa ja vallankumousmielensä hyvin esille, ja jos kyltti joidenkuiden mielestä oli liian siro vilpittömälle miehelle, ei hän itse ollut siitä hämillään. Hänen ehdoton uskollisuutensa vallankumoukselle oli liian korkeassa kurssissa, se oli kyllin pätevästi todistettu, jotta mitkään hänen pukuunsa kohdistuvat letkaukset voisivat sitä horjuttaa, samalla kun hänen röyhkeytensä, rohkeutensa ja omavarmuutensa olivat haarniskana rahvaan arvostelua vastaan. Nämä ominaisuudet ilmenivät hänen ohuista, kelmeistä kasvoistaan, korkeavartisesta nenästä, ylöspäin kiertyvästä ylähuulesta ja kaartumattomien kulmien alta tuikkivien silmien läpitunkevasta valosta. Hänen ilmeessään oli jotakin rahvasmaista, jotakin sanoin kuvailematonta, mikä leimasi hänet puolittain herrasmieheksi, puolittain lakeijaksi, puolittain sudeksi, puolittain ketuksi.
Mukavan verkallisesti, välittämättä enempää odottavasta kirjurista kuin satalukuisen ihmisjoukon tuskallisesta jännityksestä Chauvinière valitsi itselleen edullisen paikan vähän matkan päässä Robert Wolfista ja laskeutui toiselle askelmalle, niin että hänen kahdelle mustapukuiselle toverilleen, jotka seisoivat aivan hänen takanaan, avautui esteetön näköala hänen päänsä yli.
Hänen terävät silmänsä tarkkasivat parveketta ja tungoksessa seisovia miehiä ja naisia, joista useimmat olivat, hiusjauheen puutetta lukuunottamatta, niin tarkan huolitellusti puetut kuin olisivat kokoontuneet ylhäisen henkilön aamuvastaanottoon. Tämä oli jokapäiväinen ihme, jonka Conciergerien vangit varsin niukoilla varoillaan saivat aikaan.
Edusmiehen ahnaat silmät tutkivat, kunnes ne vihdoin pysähtyivät mademoiselle de Montsorbieriin; tämä seisoi solakkana ja suorana tuolin vieressä, jolle hänen äitinsä oli vastikään lysähtänyt. Tyttö näytti uskomattoman pelottomalta ja päättäväiseltä; tuskinpa oli värikään hänen herttaisilta poskiltaan vaalentunut. Mutta siniharmaat silmät laajenivat hiukan ja välähtivät kohdatessaan edusmiehen sytyttävän katseen. Neitosen hento povi kuohahti huomattavasti ristiinvedetyn musliinihuivin alla ilmaisten äkillistä mielenliikutusta, johon ei edes luettelon esiintyminen voinut olla syynä.
Chauvinière kääntyi puolittain noihin takanaan seisoviin mustapukuisiin miehiin. Hän kuiskasi jotakin nöyrästi kallistettuun korvaan ja osoitti harkitusti hopeahelaisella kepillään — ainoalla aseella, joka hänellä oli. Kolme silmäparia seurasi hänen osoituksensa suuntaa, ja mademoiselle de Montsorbier jäykistyi tuon katsekimpun vaikutuksesta, jonka merkitykseen hänellä ei ollut mitään avainta, mutta jonka hän vaistomaisesti tunsi ennustavan kaikkea muuta kuin hyvää.
Sitten laskeutui viittaava keppi, ja nuo kolme miestä ottivat soveliaan asennon, kun Robert Wolf alkoi luetella tuomittujen nimiä. Hänen äänensä kaikui järkkymättömänä. Fouquier-Tinvillen tapaan hän oli vain osana suuressa vallankumouskoneistossa. Siinä, mitä hän teki, ei ollut mitään mieskohtaista vastuunalaisuutta, eikä ollut hänen asiansa heltyä tunteisiin ja liikutuksiin teoista, jotka eivät olleet hänen omiaan. Hän oli ääni vain, ei muuta: tuomioistuimen huutava ääni. Mutta virantoimituksessaan tottuneena hän vaikeni hetkiseksi joka nimen jälkeen, kunnes äänettömyys jälleen palaisi, jotta hänen kuulijakuntansa huomaisi seuraavan nimen niiden äännähdysten jälkeen, jotka seurasivat hänen jokaista lausettaan. Vastauksena jokaiseen haasteeseen oli milloin voihkaisu, milloin nimeltä mainitun henkilön hermostunut liikahdus, milloin säikähdyksen nyyhkytys, milloin nauru, joskus myöskin häikäilemätön vastaus ja silloin tällöin hysteerisen kauhun kiljahdus, joka pian vaimeni puistattavaksi itkuksi.
Ääni kaikui edelleen:
»Entinen La Touretten markiisi.»
Markiisi, keski-ikäinen, huolitellun sirosti puettu mies hopealla kirjaillussa sinisessä takissa, kohotti päänsä — kauniin pään, joka pian irtautuisi hartioiltaan — ja huoahti syvään. Mutta hetkisessä hän toipui. Hän muisti, mitä hän oli verelleen ja omalle arvolleen velkaa. Hän kohautti olkapäitään ja hymyili halveksivasti, vaikka hänen kasvonsa olivat liidun valkoiset.
»Tulee hiukan vaihtelua», sanoi hän hiljaa naapurilleen, kun seuraava nimi mainittiin.
»Entinen Montsorbierin kreivitär.»
Madame de Montsorbier, hento, viisikymmenvuotias nainen, nousi puoliväliin tuoliltaan, yrittäen sanatonta äännähdystä, johon hän näkyi tukehtuvan. Sitten hänen polvensa pettivät, ja hän vaipui jälleen istuimelleen, nojaten sivuttain tyttäreensä. Mademoiselle de Montsorbier, nyt jäykkänä ja surkean kalpeana, tuki käsivarsillaan puoliksi pyörtyvää äitiään, samalla kuunnellen kirjurin ääntä ja odottaen, melkein toivoen, kuulevansa oman nimensä epäitsekkäässä innossaan, että saisi seurata äitiään tuomioistuimen eteen ja sitten mestauslavalle. Hän ei käsittänyt muuta kuin että levottomassa tuskassaan tuo hento nainen, joka oli hänet synnyttänyt, kaipaisi häntä niinkuin ei ollut koskaan ennen kaivannut. Huolenpito äidistä poisti häneltä kaikki ajatukset omasta itsestään ja omasta kohtalostaan. Se oli mademoiselle de Montsorbierin tapaista, ja hänen murheensa kohosi huippuunsa vasta sitten, kun luettelo oli loppunut eikä hänen omaa nimeänsä ollut mainittu.
Haastetut kaksikymmentä lähtivät ulos, jotkut hoiperrellen, jotkut juron jäykkinä, vieläpä muutamat ilveilevän huolettominakin, sittenkun olivat sanoneet lyhyet jäähyväiset.
Mademoiselle de Montsorbier kuuli ikäänkuin unessa La Touretten markiisin hauskan, tasaisen äänen lausuvan Chaulnesin herttualle:
»Kerrankin minä pääsen teidän edellenne, korkea-arvoinen herra.»
Ja siihen hänen armonsa vastasi keveästi:
»Mikä minua kovin surettaa, koska menetän teidän hupaisan seuranne, rakas markiisi. Mutta kai me teidät pian tapaamme paratiisissa. Terveiseni Fouguier-Tinvillelle.»
Kaksi santarmia, jotka saapuivat — mistä, sitä ei neitonen tiennyt — ilmestyi äkkiä hänen eteensä.
»Entinen Montsorbier», sanoi toinen heistä, laskien kätensä madamen vaipuneelle olalle.
Mademoiselle de Montsorbier, joka tämän kerran menetti ryhtinsä eikä sielullisessa hädässään kyennyt järjestämään kuohuvia ajatuksiaan yhtenäiseksi lauseeksi, virkkoi:
»Mutta hänhän on minun äitini! Tässä on sattunut jokin erehdys… Hän ei voi lähteä ilman minua. Näettehän, kuinka heikko hän on. Minun nimeäni ei mainittu… Se unohdettiin… Käsitättehän, että se unohtui… Sanokaa niille, että se erehdyksestä unohtui! Sallikaa minun lähteä hänen mukaansa!» Näin vierivät sanat sotkuisena virtana hänen huuliltaan.
Mies katsoi häneen jurosti, epäröiden, alahuuli lerpallaan. Hänen päänsä vaipui. »Ei kuulu meihin.» Hän ravisti kreivitärtä, joka oli vain puoliksi tajuissaan. »Teidän pitää tulla meidän mukaamme, kansalainen.»
»Mutta saanenhan minä lähteä hänen kanssaan? Saanenhan minäkin tulla?»
»Niin ei ole määrätty.»
Mademoiselle de Montsorbier väänteli käsiään. »Mutta voittehan te selittää tuomioistuimen edessä!»
»Hm, pyh! Mikä kiire teillä on pääkallovasua haistelemaan? Kyllä teidänkin vuoronne pian tulee, kansalainen. Autahan, Gaston.»
Yhteisvoimin kiskoivat molemmat miehet kreivittären pystyyn, ja puoliksi kantoivat, puoliksi taluttivat hänet pois. Tyttö hyökkäsi heidän peräänsä.
»Saanen kai minäkin tulla, enkö minä saa? Enkö minä…?»
Tölmäys vatsaan erään vartijan kyynärpäästä salpasi hänen hengityksensä ja heitti hänet horjuen taaksepäin. »Totta tosiaan! Sinä olet hiton itsepäinen! Sinä, likka, olet oikea kiusankappale!»
Neitonen horjui puiselle tuolille, jolta kreivitär oli lähtenyt, löi jalkansa sen syrjää vasten ja pikemminkin lysähti sille kuin istuutui.
»Äiti!» huohotti hän ääneensä, sittenkun jälleen kykeni puhumaan.
»Äiti!»
Hän istui kalpeana, jäykässä, kyyneleettömässä murheessa, pitkät, hienot kädet polvien välissä.
Juuri näin oli kuukausi sitten hänen isänsä heiltä riistetty, viety tuomiolle; ja siitä asti oli hänen asianaan ollut lohduttaa ja tukea äitiään. Nyt oli hänen äitinsäkin viety, jopa yksinään, tuo hento, kaikessa avuton nainen, joka ei ollut koskaan ennen jäänyt yksin. Hän ei tulisi takaisin. Kukaan haastetuista ei koskaan palannut; harvat olivat ne, perin harvat, jotka välttivät giljotiinin viileän hyväilyn ja pääsivät vapauteen.
Miksi hänet oli jätetty? Miksi hänet oli kielletty loppuun asti jatkamasta sitä ainoaa hyödyllistä tehtävää, joka hänellä elämässä oli? Mitä hänellä nyt oli jäljellä?
Ääni puhui hänen olkapäänsä vieressä, terävä, tyyni ääni, ei epämieluinen, vaikka melkein ivallisen kimeä.
»Tämä on se nuori nainen, joka kaipaa huomiotanne, kansalaiset. Te näette hänen raukeutensa, hänen luonnottoman kalpeutensa, hänen tyhjään tuijottavan katseensa. Täyttäkää tehtävänne. Minun asiani ei ole määrätä, ei edes antaa teille vihjauksia; teidän itse on tutkittava.»
Tyttö kääntyi puoliksi, vilkaisten ylöspäin; uhmaa, sisua ja säikähdystä yhtyi hänen katseessaan, ikäänkun hän olisi satimeen joutunut villieläin, joka äkkiä näki pyydyksensä virittäjän edessään. Hän kohtasi Chauvinièren vaaleat silmät, nuo läpitunkevat, ilkkuvat silmät, joita hän oli oppinut vihaamaan, vieläpä pelkäämäänkin, vaikkei ylpeässä nuoressa elämässään ollut ennen mitään pelännyt.
Useita kertoja hän oli kolmen viime viikon aikana nähnyt noiden silmien tuijottavan kysyvin, tutkivin, sieluttomasti arvioivin katsein, ja se katse oli häntä kärventänyt kiireestä kantapäähän. Jo kahdesti oli tuo mies saanut tilaisuuden häntä puhutella mennessään vankien käytävän läpi, eikä hänen ilmestymisellään sinne näkynyt muuta tarkoitusta olevankaan. Joka kerta neitonen oli hillinnyt itsensä siihen määrin, että oli salannut häneltä närkästyksen, jonka hänen katseensa ja sanansa herättivät, ja vastannut hänelle jäisen arvokkaasti, mikä pani kokonaisen maailman esteeksi heidän välilleen. Hän tahtoi hillitä itsensä nytkin. Tuo mies ei saisi koskaan aavistaa hänen pelkoaan, tuota häpeällistä pelkoa, jota hän itse inhosi.
Molemmat mustapukuiset katselivat häntä vakavasti, ja pitempi kumartui hiukan eteenpäin. Hän ojensi lihavan käden ja tarttui tytön ranteeseen.
»Valtimonne, kansalainen.»
»Valtimoni?» Neitonen kuuli tekevänsä tuon kysymyksen ikäänkuin etäältä kaikuvalla äänellä ja tiesi ohimoittensa jyskytyksestä, että hänen valtimonsa toimivat kuumeisesti. Sitten hän, unohtaen oman tilansa, muisti jälleen hetkiseksi hämärtyneen surunsa. »Kuulkaahan, monsieur… kansalainen, kansalainen edusmies! Ne ovat vieneet äitini, ja minut on erehdyksestä jätetty. Antakaa määräys, monsieur; minä rukoilen teitä, että minun nimeni lisättäisiin tämänpäiväiseen luetteloon…»
»Ah!» virkkoi Chauvinière niin omituisella äänenpainolla, että tyttö keskeytti anomuksensa.
Mies vilkaisi mustapukuisiin merkitsevästi kohottaen kulmiaan. »Te kuulette hänen sanansa, kansalaiset, lääkärit! Onko tuo nuoren, täysijärkisen naisen pyyntö? Toivoa — vieläpä rukoillakin — kuolemaa siinä iässä, jolloin elämä puhkee nupustaan kuin tuoksuva ruusu, jolloin veri kiertää suonissa lämpimänä ja kirkkaana! Eikö tämä ole riittävä vahvistus sille, mitä jo epäilin? Mutta» — ja taaskin välähti ilkkua noista vaaleista silmistä — »minun asiani ei ole yrittää vaikuttaa teidän mielipiteisiinne. Teidän on itse harkittava ja päätettävä. Jatkakaa, jatkakaa!» Hän heilautti kättään, joka oli pitkä ja ohut kuin ylimyksen ja samalla siroliikkeinen, hienosti vihjaisten kehoituksessa käskyn.
Lääkärit huoahtivat ja jupisivat. »Minä puolestani», lausui lyhyempi, »en pidä hänen silmistään. Tuo hurja, vauhko katse ja ylimalkaan tuo mielipuolisuuden ilme… hm, hm!»
»Ja sitten hänen kalpeutensa, kuten kansalainen edusmies sanoi», lisäsi toinen. »Perin luonnotonta! Ja tämä valtimo! Mutta koettakaahan itse.»
Tyttö nauroi. Hän nauroi katkeruudesta, joka oli liian tuima puhjetakseen esille kyynelissä.
»Luonnotonta! Kalpeuteni, valtimoni, vauhko katseeni! Luonnotontako?
Ja minulta on juuri riistetty äitini tuomittavaksi ja mestattavaksi.
Tahtoisitteko, messieurs, että olisin tyyni? Iloinenkin ehkä? Äitini…»
»Hst, tyttöseni!» Lyhyen lääkärin käsi oli hänen kulmillaan, peukalo hypisteli hänen silmäluomiaan. Mutta hänen sävynsä oli rauhoittava, melkein hypnotisoiva. »Älkää kiihtykö, kansalainen. Olkaahan toki levollinen. Aivan levollinen! Tässä ei tarvita kiihtymystä tai mielenpurkauksia. Me olemme teidän ystäviänne, kansalainen. Ystäviänne.» Hän kääntyi Chauvinièren puoleen. »Se mitä hän sanoo, on kyllä totta. Hetken kiihtymys, onneton sattuma, jonka todistajana hän juuri on ollut, hänen luonnollinen tuskansa…» Ääni heikkeni hiljaisuudeksi, ja lause jäi lopettamatta, sillä Chauvinièren tummat kulmat rypistyivät, mikä sai lääkärin vapisemaan.
»Tietysti, tietysti», lausui edusmies äänellä, joka oli kylmä kuin jää, tai — se vertaus välähti väkisinkin pienen tohtorin mieleen — kylmä kuin giljotiinin terä, vihlova, pureva ja kaamea. »Minun asiani ei ole esittää mielipidettäni, minun ei sovi antaa teille määräyksiä. Mutta muistanette — tarkoitan, jos pidätte minun huomioitani muistamisen arvoisina, — minun tuoneen teidät tänne juuri siksi, että olen muissa tilaisuuksissa havainnut tässä kansalaisessa näitä samoja oireita aikoina, joina ei mitään ulkonaista syytä voinut olla todettavissa, jollainen ehkä nyt on esiintynyt.»
Pieni lääkäri tarttui pelastuksensa oljenkorteen. »Ah, se on ratkaisevaa», huudahti hän varmalla äänensävyllä. »Jos nuo oireet — tuo valtimo, tuo kalpeus, nuo vavahtelut, lasimainen tuijottava katse… ja muu — ovat alati esiintyneet ja ilman käsitettävää aihetta, niin vain yksi johtopäätös on mahdollinen. Ainakin», lisäsi hän vilkaisten virkaveljeensä, »on se minun mielipiteeni».
»Ja minun», säesti toinen kerkeästi. »Asiasta olen aivan varma. Siinä ei ole väittelyn varaa. Se pistää silmään.»
Chauvinièren huulet värähtivät. »On imartelevaa maallikolle, kansalaiset lääkärit, kun ammattimiehet vahvistavat hänen tieteelliset aavistuksensa. Te siis annatte tästä kansalaisesta todistuksen, joka valtuuttaa yleisen syyttäjän siirtämään hänet turvakotiin, esim. Archevêchén sairaalaan.»
»Oikeus ei vaadi mitään vähempää», sanoi pienikokoinen mies.
»Ja se on ihmisyydenkin käsky», lisäsi kookkaampi.
»Tietysti», sanoi Chauvinière. »Oikeuden ja ihmisyyden täytyy myöntää, ettei tämä mielisairas tyttö kykene puolustautumaan, ja vallankumousoikeudella on liian korkea käsitys velvollisuuksistaan syyttääkseen henkilöä, joka tilapäisesti tai ainiaaksi on syyntakeettomassa tilassa. Jos lähetätte todistuksen tänään yleiselle syyttäjälle, niin vastuunalaisuutenne tässä asiassa loppuu. Kansalaiset, ei ole mitään syytä viivyttää teitä kauemmin.»
Hän nyökäytti päätänsä hyvästiksi korskeana kuin vanhan järjestelmän prinssi. Tohtorit kumarsivat syvään ja matelevan nöyrästi kuin kuninkaalliselle verelle ja kääntyivät lähteäkseen.
»Ah, odottakaahan toki!» huusi mademoiselle de Montsorbier äkkiä ja kimakasti. »Hyvät herrat, hyvät herrat!»
Mutta edusmiehen käskevä käsi viittasi heidät tinkimättä pois. Sitten hän käänsi katseensa verkalleen tytön kasvoihin. Tämä seisoi nyt pystyssä hänen edessään ja oli tai näytti olevan ihan peloton.
»Väitetäänkö, että minä olen hullu?» Hänen kysymyksensä oli haaste.
Chauvinière ihaili hänen sielullista ryhtiään ja ylisti sitä vaistojen vaateliasta nirsoutta, joka oli tehnyt tytön haluttavaksi hänen silmissään. Neitonen oli liian hieno, liian puhdaspiirteinen ja hentorakenteinen voidakseen tehota törkeän lihalliseen mieheen. Chauvinière oli tarkalla havaintokyvyllään huomannut tuossa notkeassa ruumiissa hengen, jota karkea mies ei koskaan voisi toivoa taltuttavansa. Hän oli tavallaan tutkijaluonne, tämä Chauvinière — joka ennen vallankumouksen päiviä oli ollut, kuten niin monet muut nyttemmin kukkuloille kohonneet, kehno lakimies. Pohjaltaan hän oli hieman runoilijakin ja aistimuksiltaan herkutteluun taipuvainen. Hän tiesi, että kestävä kauneus on sielullista laatua ja että milloin sielullista suloa puuttuu, ruumiin ulkonainen viehätys pian alkaa ellottaa.
Sisu, jota tyttö nyt osoitti seisoessaan hänen edessään jännittyneenä, uhmamielisenä, melkein liian halveksivana antaakseen hänelle taisteluhaasteen, vahvisti hänen ensimmäisen havaintonsa. Hän hymyili hiukan.
»Pitääkö teidän nurista tekosyystä, joka pelastaa teidän henkenne, joka tempaa teidät giljotiinin kidasta? Jos sen teette teiden iällänne, olette tosiaan niin hullu kuin miksi he pian teidät todistavat.»
Tusina kysymyksiä välähti tytön kiusaantuneessa mielessä. Hän puki yhden niistä sanoiksi.
»Mitä harrastusta minä teissä herätän, monsieur, että minun hengestäni huolehtisitte?»
»Ah, niin!» Miehen tummat kulmat kohosivat, heikko hymy kirkasti hänen kasvojaan, niin lempeän kaihoava hymy, että se melkein teki hänen koko ilmeensä herttaiseksi ja hienoksi. »Kansalainen, te teette liian monta kysymystä, useampia kuin mihin olisi turvallista vastata. Minä sanon nyt hyvästi.»
Hän painoi töyhtölakkinsa päähänsä ja kumarsi, kääntyi sitten kävelemään pois, suorana, pää takakenossa, katsomatta oikealle tai vasemmalle noihin aristokraattivankeihin, jotka tekivät hänelle tietä. Hän ei ollut tietävinään miesten pahansuovista katseista eikä naisten ylenkatseesta, jonka nämä ilmaisivat kiireellisesti vetämällä syrjään hameittensa helmat, jotteivät ne tulisi saastetuiksi kosketuksesta häneen.
Hän oli mies, joka loi menestyksensä olemalla välittämättä pikkuasioista.
TOINEN LUKU
Kansalainen edusmies Chauvinière, Neversin valitsijapiirin edustaja kansalliskonventissa, päätti, niinkuin hänenlaiselleen tunnetusti hartaalle lainlaatijalle sopi, käydä tarkastamassa Archevêchéta, Pariisin arkkipiispan entistä palatsia, joka nyt oli muutettu vankien sairaalaksi.
Laitoksen lääkäri Baziret opasteli häntä, ja hänen mielensä täytti kauhu, kun hän kuuli edusmiehen häikäilemättömän tuomitsevat arvostelut siitä tavasta, kuinka sairaalaa hänen mielestään hoidettiin, sen hirveästä liikakansoituksesta, löyhkäävästä ilmasta ja epäterveellisyydestä yleensä.
»Tämä ei ole inhimillistä», julisti hän, kun he kääntyivät pois tukehduttavasta käytävästä. »He ovat sittenkin ihmisiä eivätkä eläimiä; ja vaikkei heitä vielä ole tutkittu, näkyvät he jo täällä joutuvan kärsimään rangaistusta, jollaista kansakunta ei voisi toivoa kurjimmillekaan pahantekijöilleen. Heidät on heitetty virumaan oljille kuin siat, nuo sairaat miehet ja naiset, joista jotkut jo ovat kuolemaisillaan! Ja te sullotte kuusikymmentä paikkaan, johon ei kunnollisesti mahtuisi kolmeakymmentä enempää! Se on epäinhimillistä, raakalaismaista, melkein ylittää kaiken sen, mitä hirmuvaltiaat ovat koskaan tehneet.»
Noiden ankarien, vaaleiden silmien valo sai komean Baziretin vapisemaan ruumiissaan ja sielussaan.
»Mitäpä minä voin, kansalainen edusmies? Joka päivä lähettävät viranomaiset minulle näitä potilaita liian täyteen sullotuista vankiloista, joissa he eivät voi olla sairastumatta. Entä minun apuneuvoni sitten! Ne ovat ihan riittämättömät. Käytettävissäni oleva tila täällä ei ole suurempi kuin sen näette olevan. Minä en voi rakennuttaa uusia sivurakennuksia Archevêchéhen.»
»Mutta te voitte pitää siistinä sen tilan, joka teillä on… ja voitte välttää olemasta nenäkäs minua kohtaan, jos suvaitsette. Minä vihaan nenäkkyyttä. Se on merkki alhaisesta mielenlaadusta.»
»Nenäkäs? Minäkö?» Lääkäri vaipui yhä syvemmälle kauhun kuiluun. »Oi, mutta, kansalainen edusmies, minä vakuutan teille…»
»Riittää!» Hänen käskevä sävynsä oli peloittava. »Minä vihaan myöskin matelevaisuutta. Se kävi varsin hyvin päinsä Capetin päivinä. Mutta se ei kelpaa Järjen kunniakkaalla aikakaudella, nyt kun kaikki ovat vapaita, kaikki yhdenvertaisia, kaikki veljiä ja sisaria. Nyt ei ole herroja. Ymmärrättekö?»
»Ihan täydellisesti, kansalainen edusmies.»
»Siitä teitä onnittelen. Astukaamme edelleen.» Sulttaanin sävy huonekuntansa orjaa kohtaan ei koskaan ole ollut halveksivampi. »Mitä on teillä tuolla ylhäällä?»
»Ylhäällä? Ylhäälläkö?» Tohtori oli hartaasti kuvitellut, että tarkastus jo oli lopussa. »Oh, ei mitään, minkä vuoksi teidän kannattaisi vaivautua.»
»Kaikkien asioiden vuoksi kannattaa kansan innokkaan palvelijan vaivautua. Painakaa se mieleenne, kansalainen lääkäri. Se voi kannustaa teidän omaa intoanne.»
Näpsäyksen saanut lääketieteen harjoittaja kumarsi kunnioittavasti äänettömässä kauhussaan.
Vapauden ja veljeyden apostoli jatkoi:
»Opastakaa minua, olkaa hyvä.» Ja hän viittasi kädellään ylöspäin. »Täällä tapaamastani asiaintilasta laaditaan selostus, jonka tänä iltana esitän konventille. Tämä häpeällinen meno on lopetettava.»
Tohtori, jonka käsi oli porrasten käsipuulla ja sirosolkiseen kenkään puettu jalka ensimmäisellä askelmalla, pysähtyi ja kääntyi. Hänen kasvonsa olivat harmaat.
»Te ette tosiaan, kansalainen edusmies, voi panna tätä… tätä häpeällistä menoa minun tililleni. Minä…»
»Te kulutatte minun aikaani, ja minun aikani kuuluu Ranskalle. Teille tarvitsee muistuttaa ihan päivänselviä asioita. Voitte luottaa, kansalainen lääkäri, mitä ehdottomimpaan oikeuteen. Vääryyden valtakausi loppui despoottien inhoittavan hallituskauden mukana. Minä selostan mitä näen.» Hän hellitti hiukan ankaruudestaan. »Tähän asti en ole teissä mieskohtaisesti mitään syytä havainnut. Te olette ollut vilpitön. Ette ole mitään salannut. Ette ole millään tavoin yrittänyt tarkastustani vaikeuttaa. Se kaikki puhuu teidän puolestanne. Jatkakaa samalla tavalla, niin teidän ei tarvitse minun selostustani pelätä. Mitä teillä tuolla yläkerrassa on kätkettynä?»
Lääkäri hengitti vihdoinkin vapaasti. Rohkenipa hän hiukan naurahtaakin vastatessaan: »Kätkettynä? Kätkettynäkö, kansalainen edusmies? Mitäpä minä kätkisin?»
»Sitä minä teiltä juuri kysyin.»
»Oh, ei mitään, ei yhtään mitään! Kaikki on teidän tarkastettavissanne.» He alkoivat nousta leveitä portaita. »Täällä ylhäällä on muutamia henkilöitä, jotka on täytynyt eristää, muutamia onnettomia, jotka on todistettu mielenvikaisiksi.»
»Mielenvikaisia!» Chauvinière näytti kummastuneelta. »Siis laitokseen, jossa ei enää ole tilaa sairaillekaan, lähetetään niitäkin, joiden pitäisi olla hulluinhuoneessa! Mikä häpeällisyys!»
Baziret myönsi, niinkuin hän myönsi kaikki, mitä ylväs edusmies olisi sanonut. Jos nuo ylemmät suojat voitaisiin tyhjentää asukkaistaan, voisi hän järjestää sinne toisen osaston ja siten vähentää tungosta alhaalla. »Mielipuolet», valitti hän, »ottavat niin paljon tilaa».
»Olen sen huomannut», vastasi Chauvinière. »Ne täyttävät koko maailman.»
Ryhdyttiin sitten tarkastamaan yläkertaa. Baziret avasi oven toisensa jälkeen noihin yksinäisiin vankikammioihin, joissa nähtiin milloin vanha mies, milloin vanhanpuoleinen ylimysnainen, ja jokaisessa kammiossa samanlainen vaatimaton puutuoli ja lautapöytä ja huoneen nurkassa patja ja huopapeitteitä.
Vihdoin, lopettaen kärsimättömyyden, jonka Chauvinière oli täydellisesti salannut, Baziret avasi oven sen henkilön huoneeseen, joka oli syynä kaikkeen tähän innokkuuteen edusmiehen puolelta — sen henkilön, jonka tähden tai jota koskevien omien tarkoitustensa vuoksi hän nyt penkoi kaikkia näitä asioita ja edelleenkin penkoisi. Ja niin kätkettyä ja taitavaa myyräntyötä hänen penkomisensa oli, että pinnalla ei näkynyt mitään, mikä hänen työnsä tarkoituksen paljastaisi.
Mademoiselle de Montsorbier istui huoneen ainoalla tuolilla, jonka hän oli sijoittanut ristikkoikkunan viereen Hän käänsi päätänsä, kun ovi avattiin, ja säpsähti hiukan nähdessään Chauvinièren, joka katseli häntä arvostelevasti, osoittamatta mitään tuntemisen merkkiä. Tyttö näytti hänestä tavallista kalpeammalta, silmät olivat hiukan jännittyneet, piirteet hieman vääntyneet. Mutta yleensä hän oli ehkä muuttunut vähemmän, kuin mitä edusmies oli odottanut, viikon jälkeen, joka oli kulunut hänen äitinsä teloituksesta ja siitä, kun hänet itse Conciergeriesta siirrettiin tänne; ja tuo pieni muutos, jonka hän tarkalla silmällään havaitsi, ei laisinkaan rumentanut. Kärsimys oli korostanut hänen henkevää, eetterimäistä ilmettään. Sisällisesti riitti tarkastajalta huokaus filosofiselle mietelmälle, että kärsimys sittenkin on ihmistä enimmin hienostava vaikutin.
»Kuka tämä on?» kysyi hän kylmästi.
Baziret ilmoitti hänelle, ja sillä välin Chauvinière edelleen katseli potilasta.
»Haa!» virkahti hän vihdoin. »Hän ei tosiaan näytä mielipuolelta, tämä neitonen.»
»Ah, usein niiden laita on niin! Heidän ulkonäkönsä pettää tarkimmankin.»
»Mutta jos te lääkärit voitte erehtyä yhteen suuntaan, niin voitte erehtyä toiseenkin.» Hän tuijotti Baziretiin peloittavan epäilevillä silmillä. »Voinpa kuvitella mielessäni olosuhteita, joissa te mielellännekin soisitte erehtyvänne.»
Baziretia puistatti. »Tarkoitatte, kansalainen…?»
»Pyh! Te ymmärrätte minua varsin hyvin! Tämä tyttö esimerkiksi…» Hän keskeytti puheensa, katsellen tyttöä jälleen ja nojaten kättä leukaansa. Sitten hän äkkiä kuin mies, joka tekee nopean päätöksen, viittasi lääkäriä poistumaan. »Minä puhuttelen häntä», virkkoi hän. »Minun velvollisuuteni on ottaa selvää kaikesta, missä…» Jälleen hän keskeytti lauseensa. »Odottakaa minua käytävän päässä. Äänen kantamattomissa.»
Lääkäri kumarsi jälleen säikähtyneessä nöyryydessään ja lähti. Chauvinièren silmät seurasivat häntä. Ne olivat viekkaat, ivalliset, halveksivaiset. Vihdoin hän astui huoneeseen ja sulki oven.
»Nyt se ilveilynäytös on esitetty», sanoi hän lempeästi, ikäänkuin tehdäkseen tytön uskotukseen, osalliseksi tarkoituksiinsa.
»Esitättekö te ilveilynäytelmää, monsieur?»
Tyynenä ja tasaisena kuului kysymys heleäsointuisella äänellä. Se säpsähdytti edusmiestä. Hän kumarsi hiukan.
»Teitä palvellakseni, kansalainen.»
Tyttö oli noussut ja seisoi nyt suorana ja solakkana musliinihuivissaan ja pitkässä hameessaan, jossa oli leveitä sinisiä raitoja harmaalla pohjalla. Hänen selkänsä oli ikkunaan päin ja vaaleankellervää maaliskuun päivänpaistetta kohti, niin että hänen varjostetut kasvonsa jäivät epäselviksi. Ääni kuitenkin vakuutti vierailijalle, että hänen itsehallintansa oli mitä täydellisin.
»Mutta se ei minusta ole säädyllisyyden mukaista ilveilyä.»
»Säädyllisyyden…?» Edusmies tunsi pistoksen. Tytön tarkoitus jäi häneltä käsittämättä, eikä hän pitänyt siitä, ettei hän tajunnut tarkoituksia. Eikä sellaista usein tapahtunutkaan. »Ja miksi ei säädyllisyyden mukaista, jos saan kysyä?»
»Siksi, että olette jotakin unohtanut.»
»Mitä muka olen unohtanut?»
»Ottaa hatun päästänne.»
Miehen kuuluva hengityksen salpautuminen ilmaisi hänen kummastuksensa. Sitten levisi nauru hänen kasvoilleen, mutta se ei ollut kovaäänistä naurua, sillä hän muisti lääkärin käytävän toisessa päässä.
»Ne ovat olleet oikeassa, jotka ovat todistaneet teidät mielipuoleksi», sanoi hän lempeästi. »Varmasti on teidän lähdettävä täältä oikeaan hulluinhuoneeseen.»
Tyttö perääntyi, kunnes hänen olkapäänsä koskettivat ikkunan tankoihin.
»Mikä kauheus! Mikä hävyttömyys! Te tiedätte, etten minä ole hullu.
Teidän vehkeilyllänne minut…»
»Hst, hiljaa, hiljaa! Ei hiiskaustakaan!» Hänen pelkonsa oli todellinen. Hänen silmänsä vilkaisivat pelokkaasti ovelle. »Noin haastelemalla, kansalainen, te tuhoatte meidät molemmat.»
Neitonen päästi pari naurunhelähdystä, jotka pilkkasivat edusmiestä ja hänen äkillistä pelkoaan.
»Tässä vapauden maassa, monsieur, tällä Järjen aikakaudella, teidän ollesssanne yksi Järjen papeista, saanee nainen tuhota itsensä kenelläkään olematta siihen mitään sanottavaa. Ja teidän tuhonne taas — voitteko kuvitella, että se minua liikuttaisi?»
Edusmies huoahti. »Minä olen ihaillut teidän uhmaavaa älyänne, kansalainen. Alan pelätä, että teillä on sitä liiaksi.» Hän lähestyi askeleen, pari. »Te olette hyvin nuori. Joko teiltä on voitu siihen määrin riistää kaikki se, mitä nimitämme toiveiksi ja haaveiksi, että ehdottomasti näette jokaisessa miehessä vihollisenne? Jos niin on laita, niin sitten olisi turhaa väittää olevani teidän ystävänne, työskenteleväni antaakseni teille takaisin vapauden ja elämän, joiden teidän iällänne tulisi olla hyvin rakkaita, ja että sitä varten olen suunnitellut ja tehnyt työtä, ollen sitä valmis edelleenkin jatkamaan oman kaulanikin uhalla. Jolleivät saamanne todistukset voi tehdä teitä siitä varmaksi, jollette tahdo niiden varaan uskaltaa elämäänne, joka muutoin on mennyttä, niin sitten, kansalainen, minun olisi parasta taas lähteä ja jättää teidät kohtalonne haltuun. Antautuisin liian suureen vaaraan pyrkiessäni saamaan teidät luottamaan minuun, samoin kuin voisi minulle olla vaarallista, jos minut täällä nähtäisiin avopäin, mikä oli ainoa syy, miksi en ottanut hattua päästäni.»
Kun ihminen käsittää tehneensä yhden vääryyden, voi hänen koko katsantokantansa jonkun verran järkkyä. Ja kun mademoiselle de Montsorbier nyt tunsi saaneensa riittävän selityksen edusmiehen hattua koskevasta vähäpätöisestä seikasta, kummeksui hän, eikö hän sittenkin kenties ollut tuominnut liian harkitsemattomasti ja yhtä väärillä perusteilla vakavammissakin kysymyksissä.
Neitonen katseli edusmiestä ja huomasi hänessä nyt jotakin arvokkuutta, joka ei voinut olla häneen tehoamatta.
»Mutta miksi», kysyi hän tyynesti, »te haluaisitte minua palvella?»
Hetkiseksi vienonsi hymy miehen lyijymäiset kasvot. »En luule, että hamasta maailman alusta asti on elänyt miestä, joka ei joskus olisi halunnut palvella jotakuta naista.»
Tuo oli kylläkin selvää, ja ne tavat ja ennakkoluulot, joissa neitonen oli kasvatettu, tekivät sen loukkaavaksi hänen silmissään. Hän osoitti sen selvästi äkkiä jäykistymällä, kohauttamalla leukaansa, kulmain rypistymisellä sinivihreiden silmien yläpuolella ja kiukunpunalla, joka levisi hänen hienosti väritetyille kasvoilleen.
»Te unohdatte asemanne, hyvä herra», sanoi hän, puhuen kuin röyhkeälle rengille. »Te olette sietämättömän julkea ja edellytätte kovin paljon.»
Jos tuo koski mieheen, ei hän ainakaan osoittanut mitään loukkaantumista. Hänen lempeä hymynsä muuttui vielä lempeämmäksikin, surumieliseksi. Hän oli kyllin perehtynyt sielutieteeseen käsittääkseen, että sen, joka tahtoi valloittaa naisen, piti aloittaa tekeytymällä hänen orjakseen.
»Edellytänkö? Onko siinä mitään julkeutta jos esittää historiallisen tosiasian? Pyydänkö minä mitään? Vaadinko palkkaa tarjotusta palveluksestani? Minä olen teidän käskettävissänne, kansalainen, pelastaakseni teidän henkenne, koska…» Hän vaikeni tehden pienen puolustelevasti torjuvan liikkeen. »Koska halu palvella teitä ilman palkkiota tai palkkion toivoa on minua itseäni voimakkaampi. Eikö sitä voi olettaa?»
»Ei, monsieur. Se on uskomatonta.»
Chauvinière katseli vakavana tyttöä, joka seisoi siinä solakkana ja suorana, vartaloltaan melkein poikamaisena, lukuunottamatta vähäistä kumpua musliinihuivin alla, hienopiirteiset kasvot niin tavattoman levollisina ja päiväpaisteen takaapäin luodessa hehkuvan sädekehän hänen kultakutrisen päänsä ympärille.
»Uskomatonta kylläkin», myönsi hän vihdoin. »Sellaista on minusta usein väitetty. Minun luonteessani on jokin ristiriita. Mielenlaatuni muovattiin ivalliseksi. Odottamaton houkuttaa minua. Jonakin päivänä se kai viettelee minut turmioon. Mutta minä lähden hymy huulilla nauttien hetkestä.» Hän ei odottanut mitään vastaselitystä, vaan jatkoi kiihoittaen äänensä nopeampaan vauhtiin. »Me tuhlaamme aikaa, kansalainen. Kuunnelkaa ja päättäkää sitten itse. Teillä on miettimisaikaa tämän hetken ja ratkaisun välillä. Epäilkää minua, niin joudutte piankin mestattavaksi; tai uskokaa minuun ja sallikaa minun viedä teidät takaisin elämään. Olkoon asia niinkuin haluatte. Minä teen tarjouksen, mutta minä en houkuttele. Kuunnelkaa nyt.»
Nopeasti, lyhyesti hän piirsi tulevien tapausten sarjan. Hän toimisi niin, että mielisairaat Archevêchésta siirrettäisiin Rue de Bacin hulluinhuoneeseen, josta pakeneminen olisi helppoa. Siirtäminen tapahtuisi seuraavana päivänä. Heti kun se oli tapahtunut, lähtisi hän Nivernaisiin, johon konventti jo oli hänet määrännyt tarkastusmatkalle. Hänen passinsa olivat valmiit, ja niihin oli merkitty olematon kirjuri. Sen paikan täyttäisi neitonen, jos hän suostui ehdotukseen, sitä varten sopivasti puettuna miehen asuun. Mademoiselle de Montsorbier saisi miettiä asiaa ja ilmoittaa hänelle päätöksensä huomenna, kun hän kävisi talossa Rue du Bacin varrella. Toivottavasti nuori kansalainen valitsisi viisaasti. Nivernaisissa hän olisi vapaa menemään, minne tahtoi, ja epäilemättä kykenisi löytämään turvaa siellä syntymämaakunnassaan ja kenties hankkimaan itselleen apua voidakseen lähteä Ranskasta, jos niin halusi. »Me olemme molemmat kotoisin Nivernaisista», muistutti hän puheensa lopulla. »Kenties yhteinen syntymäseutumme vahvistaakin harrastustani teitä kohtaan.» Hän vilkaisi nopeasti ovelle ja sieppasi sitten vihdoinkin hatun päästänsä, tehden syvän kumarruksen. »Nöyrin palvelijanne, kansalainen. Jääkää hyvästi.»
Hän oli lähtenyt äkkiä, suomatta neitoselle aikaa vastata, jättäen hänet sinne seisomaan hämillään, otsa rypyssä, kuolemanpelon ja suojelijaansa kohdistuvan epäluulon vaiheille.
Sinä iltana pauhasi Chauvinière kansalliskonventin korkealta puhujalavalta raivokkaasti vankilajärjestelmää ja sitä asiaintilaa vastaan, jonka oli tavannut Archevêchén vankisairaalassa. Hän oli suurenmoinen rohkeudessaan, leimuava ivassaan, joka ei säästänyt ketään vastuunalaisista, eipä hän edes kavahtanut syyttämästä oikeusministeri Camille Desmoulinsiä. Hän väitti puhuvansa ihmisyyden nimessä, oikean ja vanhurskaan suuttumuksen tulen poltteessa.
Muuan edustaja alisen Loiren piiristä rohkeni keskeyttää hänet letkauksella, joka saavutti jonkun verran hyväksymistä täyteen sullotusta salista.
»Herra presidentti, sallitteko tämän miehen jatkaa kohtuutonta puolustustaan aristokraattien aseman lieventämiseksi?»
Seisoen jäykän suorana ja näyttäen hyvin kookkaita, mustatukkainen pää takakenossa, hienojen käsien levätessä kummallakin puolen sulkatöyhtöistä hattua puhujapöydän syrjällä, tukehdutti Chauvinière heti tuon purskahtelevan hyväksymisen kipinät.
»Aristokraattienko?» Hänen äänensä kajahti edustajien päiden yli kuin ukkosen jyrähdys, ja hän toisti: »Aristokraattienko?»
Äänettömyys seurasi silmänräpäyksessä. Hänen närkästynyt, kysyvä huudahduksensa oli kiinnittänyt heidän huomionsa. Hän pysähtyi nyt puheessaan, ja hänen ivallinen, käskevä katseensa etsi joukosta tuon Loiren uskalikon ja naulitsi hänet. Hän tunsi jännityksen arvon, ja pitkän tuokion hän piti heitä jännityksessä. Sitten hän laukaisi vastauksensa:
»Vapaiden miesten valtiossa, kansalaiset, tulee oikeuden olla samalla kertaa hellittämätön, sokea ja horjumattoman puolueeton. Se ei saa sietää ennakkoluuloja eikä ennakkopäätelmiä, sillä ne ovat tositeossa oikeuden kieltämistä. Oikeuden jumalattaren silmissä, jotka muinaiset kansat viisaudessaan vertauskuvallisesti sitoivat, ei ole aristokraatteja eikä plebeijejä, vaan ainoastaan syytettyjä. Ja jottei oikeus erehtyisi havainnoissaan — mikä vaara olisi tyrmistyttävä valistuneille ihmisille tällä järjen aikakaudella, — täytyy sen edellyttää syytetyt viattomiksi, kunnes sen oma todistusten siivilöiminen pakottaa langettamaan heille tuomion.»
Hyvä-huudot vyöryivät kuin yhteislaukaukset avaraa salia pitkin.
Chauvinière, joka niin hyvin tunsi sanojen voiman ja osasi niitä käyttää, tunsi myöskin näytelmällisen asennon arvon. Hän jäi nyt tyyneksi, täsmälliseksi, hievahtamattomaksi — täysiveriseksi isänmaan ystäväksi, jolla oli velvollisuutensa täytettävänä ja joka ei itse ollut mitään. Enää eivät hänen silmänsä etsineet äskeistä keskeyttäjäänsä, jottei hänen epäiltäisi nauttivan miehen hämmentymisestä. Hän ei edes huomannut — ei siihen ainakaan vastannut — Arrasin edustajan hyväksyvää hymyä, tuon tunnetun ihmisystävän, hennon ja kelmeän Maximilien Robespierren, joka poisti toisen parin silmälaseja kohotetulta nenältään säteilläkseen puhujalavalla riehuvaa kohti.
Tämän jälkeen ei hänen ehdotuksensa menestys enää ollut epätietoinen. Hänen vaatimuksensa, että uudistuksen aloittamiseksi mielisairaat heti siirrettäisiin pois Archevêchésta, jotta kärsiville potilaille varattaisiin niiden kipeästi kaipaamaa tilaa, sai yksimielistä kannatusta.
Laskeutuessaan puhujalavan askelmia hän mietti kyynillisen huvitettuna, kuinka mademoiselle de Montsorbierin sinivihreät silmät joutuisivat vastuunalaisiksi Ranskan sisäpolitiikasta. Mutta olihan — sitä hän myöskin muisteli — historiassa runsaasti esimerkkejä sellaisesta niistä päivistä asti, jolloin erään Helenan nenänkuosi oli aiheuttanut Troijan piirityksen.
KOLMAS LUKU
Dumey, Rue de Bacin hulluinhuonetta hoitava keski-ikäinen lääkäri, sai myöhään iltapuolella seuraavana päivänä ottaa vastaan vierailun edusmies Chauvinièrelta. Tämä saapui kyytivaunuissa, joista hän astui ulos matkalaukku kädessä.
Sen hän laski tohtorin yksityishuoneeseen. Hän kävi suoraan asiaan käskevällä, häikäilemättömällä tavallaan.
»Mielisairaiden vankien joukossa, jotka tänä aamuna uskottiin hoivaanne, on muuan entinen aatelisneiti, kansalainen mademoiselle de Montsorbier.»
»Aivan niin!» Lihavan lääkärin kasvot osoittivat innokkuutta. »Hänen laitansa…»
»Älkää siitä välittäkö. Hän on kuollut.»
»Kuollut!» Dumey oli kuin ukkosen lyömä.
»Ettekö te senvuoksi lähettänyt kutsumaan minua?»
»Teitäkö? Mutta enhän minä ole teitä kutsuttanut.»
»Teidän muistinne alkaa pettää, Dumey. Onneksi meille molemmille minulla on hyvä muisti.» Hänen äänensävynsä kävi äkkiä tuimaksi ja hiukan synkäksi siinä värähtelevän ikuisen ivan uhallakin. »Te kutsutitte minut hallituksen lähimpänä vastuunalaisena jäsenenä toteamaan kuoleman ja nimikirjoituksellani vahvistamaan kuolintodistuksen, jonka te kohta laaditte ja allekirjoitatte. Kirjurini todistaa minun nimikirjoitukseni. Hän saapuu piakkoin. Olkaahan nyt hyvä ja viekää minut tarkastamaan ruumista.»
Dumey katseli vierastaan kauan ja tiukkaan. Heidän välillään oli jotakin, minkä nojalla sananen Chauvinièrelta olisi pudottanut Dumeyn pään Sansonin vasuun, ja siksipä juuri Chauvinière olikin kaikkien Pariisin houruinhuoneiden joukosta valinnut Rue de Bacin varrella sijaitsevan Archevêchésta siirrettyjen potilaiden vastaanottopaikaksi. Tätä vaaraa vastaan Dumeyllä oli toiselta puolen pantavana edusmieheltä saamansa suosionosoitukset, jotka epäilemättä jatkuisivat ja joista yksi oli juuri tämä nykyinen potilastulva hänen sairaalaansa ja hänen siitä johtuva oma rikastumisensa.
Molemmista syistä oli Dumeyn tehtävä, mitä ikinä Chauvinière käski. Ja se silläkin uhalla, että hänen päänsä oli ilmeisesti vaarassa, sillä jos hän ei olisi totellut, olisi se varmasti irroitettu hänen hartioiltaan.
Dumey hymyili vihdoin ymmärtäväisesti ja kohautti olkapäitään alistumisensa merkiksi. »Vastuunalaisuus…» aloitti hän hiukan arasti.
»On minun, koska minä vahvistan teidän todistuksenne. Pitäkää suunne kiinni, niin ei mitään kysymystä vastuunalaisuudesta nosteta. Vähintäänkin kuukauteen ei teidän hoidokeistanne mitään tiedustella. Kun se tapahtuu, esitätte todistuksen. Tapauksesta on siihen mennessä kulunut liian pitkä aika, jotta päästäisiin millekään jäljille.»
Dumey kumarsi ja opasti häntä. Avattuaan oven yläkertaan hän aikoi astua edellä, mutta edusmies pysähdytti hänet.
»Odottakaa ulkopuolella tai, vielä parempi, menkää alas huoneeseenne. Pattovala käy teille helpommaksi, jollette enää näe potilastanne elävänä.»
»Mutta minun täytyy nähdä hänet. Minun…»
»Erehdytte. Teidän ei ole tarvis häntä nähdä. Menkää. Älkää kuluttako minun aikaani.»
Dumey lähti. Chauvinière astui huoneeseen matkalaukku kädessä. Mademoiselle de Montsorbier, jolle hänen äänensä oli tiedoittanut hänen tulonsa, seisoi jo valmiina häntä vastassa. Hän kumarsi tytölle kunnioittavasti ja oli tällä kertaa kyllin epätasavaltalainen ottaakseen hatun päästään. Sitten hän laski matkalaukkunsa pöydälle huoneen keskikohdalle.
»Te olette tehnyt päätöksenne, kansalainen?» virkkoi hän kysymyksen ja väitöksen välisellä sävyllä. Tämä sielutieteilijä ei mielessään ensinkään epäillyt, että aika ja harkinta olivat voineet kannustaa tuon ikäisen henkilön vain yhteen päätökseen. Oli perin tuskallista ehdoin tahdoin kuolla kaksikymmenvuotiaana.
»Minä olen tehnyt päätökseni, herra edusmies», vastasi neitonen tyynen arvokkaasti.
»Kansalainen», oikaisi Chauvinière terävästi. »Tässä maassa on enää vain harvoja herroja jäljellä, ja giljotiini katkoo niiden päitä niin nopeasti nykyisin, että heitä piakkoin ei ole laisinkaan. Jos olette päättänyt elää ja ottaa vastaan minun tarjoamani palvelukset, kansalainen, niin tehnette minulle mieliksi edes käyttämällä vapaudensanastomme silmäänpistävimpiä nimityksiä.»
Hänellä oli se esitystavan täsmällisyys, joka usein heijastaa ivallista mielenlaatua. Mademoiselle de Montsorbier alkoi havaita siinä jonkinlaista hiipivää huumoria, mutta ei ollut varma, oliko se tietoista vai itsetiedotonta, ilkkuiko tämä kansalliskonventin jäsen tahallaan vai viisasteliko hän vain niinkuin niin monet hänen virkaveljensä.
Neitonen tarkkasi häntä nyt tiukasti harmailla silmillään, etsien hänen kasvoiltaan vastausta lausumattomaan kysymykseensä.
Mies hymyili ikäänkuin olisi lukenut hänen ajatuksensa. »Ja te olette päättänyt elää», sanoi hän. »Se on hyvin viisasta.»
»En ole niin sanonut.» Edusmiehen terävä vaisto säpsähdytti häntä hiukan.
»Ettekö? Mutta minä edellytän yhtä ja toista», puolusteli Chauvinière. »Minä otaksun sen teidän tyyneydestänne, siitä uhmattomasta vastaanotosta, jonka minulle soitte. Minua surettaisi kuulla siinä pettyneeni.»
»Herr… kansalainen, jos olen tuominnut teitä väärin, toivon teidän olevan kylliksi jalomielisen antaaksenne minulle anteeksi. Minä… minä emmin lausua ilmi ajatukseni teidän… teidän huolenpidostanne, teidän ystävällisyydestänne.»
»Empikää edelleenkin. Lauseihin kuluu aikaa, eikä meillä ole sitä hukata.»
Hän avasi matkalaukun. »Tässä, kansalainen, ovat vaatteet, joihin puettuna te matkustatte.» Hän veti muutamia esille. Tyttö perääntyi, kasvot tulipunaisina.
»Nuo, nuoko! Mahdotonta!»
»Oh, ei mahdotonta. Ei ollenkaan mahdotonta. Hiukan hankalaa ehkä. Mutta toivoakseni se vaikeus on voitettavissa. Kun tutkitte näitä vaatteita, niin salaisuus, kuinka ne puetaan ylle ja kuinka niissä ollaan, häviää vähitellen.»
»Niin, mutta siinä ei vaikeus olekaan. Te ymmärrätte minua tallallanne väärin.»
»Vain saadakseni teidät käsittämään, kuinka järjetöntä teidän kainostelunne on. Kirjurini ei voi matkustaa raidallisessa hameessa, ja kun koetatte noita polvihousuja… Mutta meillä ei ole aikaa hukata. Minä poistun, jotta voitte kiirehtiä pukeutumistanne. Kun olette valmis, tapaatte minut käytävässä.»
Puoli tuntia myöhemmin, jonka ajan edusmies odotti kuumeisen levottomana, tuli naisen huoneesta nuorukainen, pyöreä hattu päässä ja puettuna ratsastakkiin, saappaisiin ja polvihousuihin. Hetkiseksi Chauvinière pysähdytti hänet tarkastaakseen häntä silmällä, joka ei jättänyt mitään yksityiskohtaa huomioon ottamalta. Tässä asussa tyttö näytti muutamaa tuumaa lyhyemmältä, mutta hänen vartalonsa meni varsin hyvin mukiin, ja hiusrykelmä oli taitavasti kätketty. Edusmies lausui hyväksyvän sanansa ja riensi hänen kanssaan alas. Dumey odotteli heitä valmiina todistuksineen. Se homma oli pian suoritettu, ja kirjurin seuratessa hänen kintereillään edusmies Chauvinière astui odottaviin vaunuihin. Dumey sulki oven heidän jälkeensä, ja ajopelit vierivät pois.
Mitään sanaa ei vaihdettu heidän välillään, ennenkuin he lähestyivät tulliporttia, jolloin Chauvinière ojensi toverilleen ison, mustan nahkasalkun, raotti sitä ja sanoi: »Passit ovat tuossa ylimmäisenä. Vaadittaessa te näytätte ne. Se on teidän virkanne. Puhua ei tarvitse.»
He pysähtyivät Rue d'Enferin päässä olevalle rautaportille.
Sinitakkinen upseeri, jolla oli punaiset, villaiset olkalaput (sillä kulta oli poistettu yhdenvertaisuuden aikakaudella sopimattomana), tempasi vaununoven auki ja kysyi komentavalla sävyllä matkustajilta:
»Kuka siellä on?»
Nurkastaan vastasi Chauvinière yksikantaan:
»Kansalainen edusmies Chauvinière, hallituksen määräämällä virkamatkalla. Näytä hänelle paperit, Antoine, ja jatkakaamme matkaamme.»
Silmäripsiensä alta hän tarkkasi toveriaan, valmiina tulemaan väliin, jos tämä näkyisi tekevän pienimmänkin kommelluksen. Mutta mitään vaaraa ei ollut. Erehtymättä otti valekirjuri salkusta hänen osoittamansa paperit, ojentaen ne tarkastajalle kädellä, joka ei edes vavissut.
Upseeri, joka oli paljon hellittänyt ankarasta sävystään kuullessaan, kenen kanssa oli tekemisissä, tarkasti paperit, antoi ne takaisin, teki jäykästi kunniaa ja sulki huolellisesti oven jälleen. Sitten kajahti hänen komentava äänensä: »Päästäkää kansalainen edusmies Chauvinière lävitse.»
Rautaportit vongahtivat auki, ajaja napsautti ruoskaansa, vartija teki kunniaa kiväärillä, ja he ajoivat tullin läpi. Pariisin ulkopuolelle.
»Olemme päässeet Rubiconin yli», virkkoi Chauvinière kuivimpaan sävyynsä ja heittäysi taaksepäin nurkassaan, pitkät, laihat sääret työnnettyinä suoraan eteen. Täten nojaten hän edelleenkin tarkkasi salavihkaa toveriaan, joka taivutti tyynesti papereita takaisin laskoksiinsa ja sitten pisti ne salkkuun. Hänen ihmettelynsä ja ihailunsa oli niin valtava, että hän lausui ajatuksensa ääneen:
»Teissä on totisesti ryhtiä!»
Tyttö napsautti salkun lukon kiinni ja katsahti häneen, hymyillen hiukan.
»Se on veressä», virkkoi hän hiljaa. »Ettehän te sitä tiedä. Siksi te ihmettelette. Ette liene tavannut monta naista minun säädystäni, kansalainen edusmies.»
Pienempi mies olisi närkästynyt vihjauksesta, jota hän ei ollut kyllin hupsu otaksumaan harkitsemattomaksi. Mutta Chauvinièrella oli se harvinainen erittelylahja, joka teki hänelle mahdolliseksi ihailla näppäryyttä silloinkin, kun se kohdistettiin häntä itseään vastaan. Hän nyökkäsi hyväksyvästi.
»Huomaan, että te olette taipuvainen otaksumiin», lausui hän arvostelevasti. »Sekin lienee veressä ja syynä siihen, että sitä niin paljon vuodatetaan. Hm, hm! Puhukaamme muista asioista. Velvollisuuteni kutsuu minua Neversiin. Nyt on torstai. Meidän pitäisi päästä sinne lauvantai-iltana. Minä en säästä hevosia matkustellessani kansakunnan asioilla.»
Neitonen oli sen jo aavistanut siitä hurjasta vauhdista, jolla vaunut nyt kiitivät eteenpäin. Edusmies jatkoi:
»Minä teen teille seuraavan ehdotuksen…» Hän pysähtyi puheessaan, ja tuon lyhyen vaitiolon aikana tyttö havaitsi valtimoittensa sykkivän kiivaammin ja hengityksensä käyvän läähättäväksi. Mutta Chauvinière, joka tarkkasi häntä kaiken aikaa, kun tällä harkitulla jännityksellä koetteli häntä, huomasi ainoastaan hänen ulkonaisen järkkymättömän tyyneytensä. Hän jatkoi verkalleen: »Jos olisitte vilkaissut niihin passeihin, olisitte nähnyt, että ne ovat laaditut tinkimättömään muotoon. Niissä käsketään kaikkia kuoleman uhalla antamaan meille kaikkea mahdollista apua matkustellessamme kansakunnan asioiden vuoksi. Kun pääsemme Neversiin, huomaan tarvitsevani täsmällisiä tietoja tapahtumista Burgundin itäisimmissä seuduissa. Mutta kun minulla Nivernaisissa on liian paljon asioita hoidettavina lähteäkseni sinne itse, päätän lähettää teidät sijastani. Sitä tarkoitusta varten ja passiemme valtuudella Neversin vallankumouskomitea toimittaa teille tarpeellisen suojeluskirjan ja saattueen matkustaaksenne Rhônen rannoille. Senjälkeen on teidän asianne — eikä sen tarvinne teille käydä vaikeaksi — keksiä keinoja päästäksenne rajan yli Sveitsiin, missä olette turvassa.»
Hän vaikeni; mutta tytön hengitys ei vielä tasaantunut. Se, mitä hän kuuli, oli hänestä ihan uskomatonta. Se osoitti selvästi, että tuo mies toimi puhtaasti epäitsekkäistä syistä, ilman mitään omanvoitonpyyntöä. Oliko mahdollista, että hänen pulansa tai jokin hänessä itsessään oli tosiaan hellyttänyt vieraan miehen näin säälivään suojelukseen? Tapahtuiko sellaista, vieläpä niiden ihmispetojen taholta, jotka olivat panneet vallankumouksen toimeen?
Taipuessaan käyttämään hyväkseen toisen tarjousta mademoiselle de Montsorbier ei ollut sallinut kauniilta kuulostavien ehdotusten itseään pettää. Hän oli tarttunut oljenkorteen epätoivoisena mahdollisuutena, kun mitään muuta ei ollut. Suostuessaan hän oli valmistautunut luottamaan omiin voimiinsa, rohkeuteensa ja neuvokkuuteensa, käyttääkseen ripeästi hyväkseen tilaisuutta, joka mahdollisesti tarjoutuisi, puijatakseen mieheltä kaiken edun, jota hän ehkä itselleen tavoitteli, pakottaakseen auttajansa toimimaan mahdollisimman pitkälle antamiensa näennäisten lupausten mukaan.
Oliko hän näillä ajatuksillaan tehnyt toiselle vääryyttä? Oliko tuo mies todellakin se epäitsekäs ystävä, joksi hän itseään vakuutteli, ponnistellen hänen pelastuksekseen ilman palkinnon toivoa, kuten oli sanonut? Hänen selvästä järjestään se tuntui haavemaiselta. Mutta mitä muuta oli pääteltävä aikomuksista, jotka hän juuri oli ilmaissut? Vai oliko tuo puhe pelkkää unijuomaa, jolla tahdottiin tuuditella hänet petollisen turvallisuuden huumaukseen, jotta hän sitten olisi sitä avuttomammin miehen mielivallassa?
Näitä hän mietiskeli pitkän tovin aikana, joka seurasi edusmiehen ilmoitusta, kunnes tämä jälleen katkaisi hänen mietteensä, pakottaen hänet puhumaan.
»Te pysytte vaiti, kansalainen. Ettekö täydellisesti hyväksy tätä järjestelyäni? Vai onko teillä itsellänne parempi suunnitelma?»
»Ei, ei. Ei se sitä ole.» Neitonen pysähtyi hillitäkseen heikon värähdyksen äänessään. — Vaunujen puolihämärässä Chauvinièresta näytti, että tyttö oli tullut hiukan vaaleammaksi, kun hän katseli sivulta hienopiirteisiä huulia ja sirosti kaartuvaa nenää. »Olen syvästi liikutettu, kansalainen, teidän huolenpidostanne, kun olette niin hartaasti suunnitellut minun hyväkseni — teidän huolenpitonne epäitsekkäästä jaloudesta.»
Miehen silmissä välähti. Se oli kuin liekin äkillinen leimahdus ja yhtä nopea sammuminen pimeässä. Mutta neitonen ei katsellut häneen, vaan tuijotti suoraan eteensä.
»Minä en löydä sanoja teitä kiittääkseni. Minun kiitollisuuteni ja ihmettelyni mykistää minut. Teidän suunnitelmanne on paras, mitä voisin toivoa. Sveitsissä minulla on ystäviä. Minä…»
Hänen äänensä vapisi ja heikkeni hiljaisuudeksi. Ei ollut teeskentelyä, että hän oli liikutettu ja menettämäisillään itsehallintansa. Tarve hallita itseään, se häntä juuri peloittikin, tarve olla varuillaan, valpas ja valmis kaikkien tapahtumain varalta, jotka äkkiarvaamatta ja väijyen voisivat häntä kohdata. Hänen rohkea mielenlaatunsa, joka ehkä olisi säilyttänyt jäntevyytensä ilmivaaran uhatessa, lannistui nyt epävarmuudesta ja hermostuttavasta odotuksesta.
Chauvinièren ääni kuului silkinpehmoisena huokauksen säestämänä hajamielisesti mietiskelevän tytön korvaan.
»Koska te niin täydellisesti hyväksyitte suunnitelmani, voimme siis pitää asian päätettynä ja toimia niinkuin äsken ehdotin.»
Hän nojautui takaisin nurkkaansa, sulki silmänsä ja näytti sen jälkeen uinahtelevan ne kolme tuntia, jotka matka vielä kesti. Tuntui siltä kuin hänen mielenkiintonsa matkatoveria kohtaan olisi vähenemässä, nyt kun hänen aikomansa palvelus jo oli puoliksi suoritettu ja loppuosa selvästi suunniteltu.
NELJÄS LUKU
He ajoivat kolisten Melunin katujen mukulakivien yli hämärän langetessa ja pysähtyivät Kansakunnan hotellin — entisen Kuninkaallisen hotellin — edustalle. Tuskin oli kyytipoika kuiskannut, kuka matkustajamme oli, kun isäntä, tallirenki ja kamaripalvelija tulivat ulos lausumaan edusmiehen vapisevan nöyrästi tervetulleeksi.
Chauvinière otti vastaan tämän hänen suuruudelleen maksetun veron niin ylvään ylimielisesti, että harvat despootit olisivat hänelle siinä vetäneet vertoja eikä kukaan häntä ylittänyt. Talon parhaat huoneet annettiin hänen ja hänen nuoren kirjurinsa käytettäviksi, paras illallinen, mitä Melunissa voitiin hankkia, valmistettiin ylevän vieraan nautittavaksi, ja kellarista etsittiin kaikkein parasta vanhaa burgundinviiniä, joka siellä oli ollut koskemattomana, melkein unohdettuna, ja tuotiin pöytään edusmiehen ilahduttamiseksi.
Aterialla ja sen jälkeen oli hänen käytöksensä mademoiselle de Montsorbieria kohtaan niin moitteettoman mallikelpoinen kuin tämä konsaan olisi voinut odottaa omaan säätyynsä kuuluvan miehen taholta. Chauvinière oli huolehtivainen, mutta aina arvokkaan säädyllinen, ystävällinen, mutta poikkeuksettoman kunnioittava. Ja hän huvitti sitten neitosta juttelemalla, osoittaen siinä odottamattoman syvällistä sivistystä tuntemalla ei ainoastaan Scarronin ja Voltairen teoksia, vaan myöskin klassillisia kirjailijoita, joiden lauseita hän tavantakaa kertasi. Hänen persoonallisuutensa pani neitosen hiukan hämilleen, teki hänet ikäänkuin ujommaksi, sikäli kuin hän havaitsi tämän miehen kohoavan niin paljon sen yläpuolelle, mitä hän alussa oli aavistellut. Edusmies osoitti hienostusta, jota hänen valtiollisen tunnustuksensa miehessä täytyi pitää melkein uskomattomana; hänen tapansa olivat moitteettomat.
Kun neitonen vihdoin poistui makuuhuoneeseensa, oli hän entistä suuremmassa epävarmuudessa. Chauvinière avasi hänelle oven, pää kunnioittavasti kumartuneena, ja toivotti hänelle kohteliaasti hyvää lepoa. Huoneessaan, joka oli edusmiehen suojan vieressä, valtasi neitosen äkkiä säikähdys. Hän työnsi kiinni salvat, joilla ovi oli varustettu ylhäältä ja alhaalta, ja meni sitten avaamaan ikkunan nähdäkseen, mikä pakokeino saattaisi tarpeen tullen olla käytettävissä. Oli kylmä ja tihutti sadetta, taivas oli pilvien peitossa ja yö pilkkopimeä. Mutta alikerran ikkunasta virtaavassa valossa hän näki pihan kiveyksen kiiltävän runsaasti viidentoista jalan päässä alhaalla. Tarpeen tullen hän saattoi köydeksi kierretyn lakanan avulla sitä tietä poistua. Mutta mitä sitten? Sellainen menettely oli ajateltavissa vain epätoivoisessa tilassa, eikä hänen tilansa vielä ollut epätoivoinen. Yrittipä hän jo vakuuttaa itselleen, ettei hänellä ollut minkäänlaista syytä pitää sitä epätoivoisena, ja että hän oli pikku raukka, joka säikähti varjoja.
Tämä hänen käsityksensä vahvistui vielä, kun hän aamulla heräsi keskeytymättömän unen virkistämänä, keväisen päiväpaisteen valellessa valoaan hänen huoneeseensa, ja silloin hän totesi, kuinka aiheettomasti hänen mielikuvituksensa oli tehnyt hänestä pelkurin.
Hän tuli reippaana ja siistittynä aamiaiselle, niin reippaana ja sirona, että palvelustyttö käytävässä vilkaisi ujosti hymyillen edusmieskansalaisen nuoreen kirjuriin ja tunsi kenties mielensä haikeaksi nähdessään, kuinka vähän tuo vakava nuori mies hänen suloistaan välitti.
Chauvinière istui jo pöydässä. Kun huoneessa oli palvelija, ei hän noussut. Hän nyökkäsi hiukan ja tervehti pisteliäällä äänensävyllä.
»Jaha, Antoine! Kaipa sinä nukuit hyvin?»
»Kiitos, oivallisesti, kansalainen edusmies.»
»Älähän vastedes nuku ihan niin hyvin. Minä en pidä myöhästymisestä enkä nuorista miehistä, jotka vastahakoisesti lähtevät vuoteistaan. Aamiaisesi on kylmä, ja hevosia jo valjastetaan. Me lähdemme kymmenen minuutin päästä. Koetahan olla valmis.»
He matkustivat koko sen päivän vimmatulla vauhdilla, pysähtyen vain kahdesti ruokailemaan, levähtämään ja hevosia vaihtamaan, niin että he iltamyöhällä olivat tulleet ajaneeksi satakunta kilometriä ja yöpyivät Chåtillon-sur-Laingin kylään Orléannaisissa. Täällä uudistui edellisen yön kokemus. Taaskin Chauvinière osoitti miltei liioiteltua kunnioitusta, taaskin hän rupatteli sujuvasti ja hupaisesti ikäänkuin pannakseen näkyville kaikki sielunsa jalokivet huikaistakseen ja hurmatakseen seuralaisensa. Tyttö suli hiukan. Oli tosiaan mahdotonta pysyä viileän eristyneenä näin suuren hyvänsuopeuden hehkussa. Kerran tai kahdesti, kun hän äkkiä nosti katseensa, hän huomasi kansanedustajan silmien tähystelevän häntä. Ne kääntyivät heti poispäin, ja sudenilme, jonka hän ehti havaita hänen kasvoillaan, peittyi heti ikäänkuin naamioon. Mutta vaikutelma siitä jäi hänen muistiinsa ja herätti äkillisen kuvaamattoman pelon, samanlaatuisen kuin se oli, jonka hänen silmänsä olivat nostattaneet Conciergeriessa.
Chauvinière joi ehkä hiukan liiaksi sinä iltana ja sen seurauksena hellitti hiukan itsehallintaohjaksia. Hänen avatessaan neitoselle oven tämän lähtiessä ja toivottaessaan hyvää yötä oli virnistys hänen kasvoillaan ja silmien nälkäinen palo selvästi havaittavissa. Niin suuren pelon ne herättivät neitosessa, että hän lukittuaan ja salvattuaan oven heittäytyi täysin puettuna vuoteellensa herkän valppaana, ennen päivänkoittoa melkein ollenkaan nukkumatta. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, mikä olisi oikeuttanut hänen sielunsa värähtelyt, ja kun hän saapui aamiaiselle, odotteli edusmies häntä niin säädyllisen mallikelpoisena esiintymisessään, että tyttö taaskin kyseli itseltään, eikö hänen mielikuvituksensa viime yönäkin ollut häntä pettänyt.
Kaiken päivää se kysymys askarrutti häntä vaunujen keinuessa ja tanssiessa huimaavaa vauhtiaan ja Chauvinièren puolittain torkkuessa nurkassaan melkein epäkohteliaan välinpitämättömänä matkatoveristaan. Se kysymys askarrutti yhä hänen mieltään, kun heille kello viideltä iltapäivällä vajaan kilometrin päässä Loiren varrella sijaitsevasta La Charitén kylästä sattui äkillinen ja odottamaton keskeytys akselin nastan katketessa, jolla tapauksella ilman kyytipojan valppautta olisi saattanut olla vakavammatkin seuraukset.
Chauvinière astui vaunuista kamalasti noituen. Hänen aikomuksensa oli ollut sinä iltana päästä Neversiin puhuakseen siellä yleisen turvallisuuden komitean kokouksessa ja järjestää niin, että hän seuraavana aamuna saattaisi lähteä tarkastukselleen. Siitä suunnitelmasta hänen täytyi nyt luopua ja tyytyä sellaiseen hökkeliin, joka La Charitélla olisi tarjottavana tälle kansanvaltaiselle hekumoitsijalle.
Mutta kun he olivat tallustaneet mutaista tietä pitkin kylään, tapasivatkin he siellä oivallisen majatalon, missä heille tarjottiin illallinen hyvässä yläkerran huoneessa. Sen kummaltakin sivulta avautui ovi makuukammioon. Ennenkuin tunti oli kulunut heidän saapumisestaan, kattoi viinikauppias komean rouvansa kera pöydän, jolle tuotu illallinen oli erinomainen, eivätkä he säästelleet vaivojaan ansaitakseen kiitosta ja tunnustusta suurelta pariisilaiselta, joka, heidän omia sanojaan käyttääksemme, oli heidän matalaa majaansa kunnioittanut.
Hyvin silavoitua salvokukkoa syötäessä Chauvinière lausui sihteerilleen:
»Tästä minä päättelen, että täällä teidän Nivernaisissanne on vielä jäljellä paljon aristokraatteja.»
»Teidän tuli olla siitä kiitollinen, koska senvuoksi olette saanut hyvän illallisen.»
»Tässä maailmassa, kuten vielä saanette havaita, on asian laita niin, että mitä suurempi kiitollisuus toiselta puolen, sitä suurempi syy mureksimiseen toiselta. Sillä tavoin onnetar lahjojaan jakelee — ottaa aina maksun.»
»Velan suorittaminen ei ole mikään närkästymisen aihe», huomautti tyttö.
Edusmies katsoi häneen niin tarkkaavaisesti, niin tutkimattomin ilmein, että tytön kaikki eilisiltainen pelko äkkiä palasi ja hän värisi. Toinen huomasi sen.
»Teitä palelee», sanoi hän, ja tyttö kuvitteli hymyn häivän melkein huomaamattomasti värähtävän hänen kasvoillaan. »Sallikaa minun sulkea ikkuna.» Hän nousi ja astui lattian poikki, ja nyt hänen seisoessaan selin ja hypistellessään ristikon hakaa neitonen vihdoinkin päätti lopettaa jännityksen ja panna miehen aikomukset itseensä nähden välittömälle koetukselle. Ja hänen älykäs mielensä vihjaisi heti hänelle siihen tarvittavat ainekset. Hän odotti, kunnes edusmies oli palannut pöytään.
»Te olette ollut minulle kovin hyvä, uskomattoman hyvä, kansalainen.»
Chauvinière pysähtyi häneen tuijottamaan, käsi takaapäin kohotetun tuolin selustalla.
»Mitäpä siitä tarvitsee puhua?»
Neitonen katseli karkeasti kudottua pöytäliinaa; etusormensa ja peukalonsa välissä hän vatvoi pientä leivänmurua.
»Minun täytyy siitä puhua, koska on tullut aika teitä kiittää — kiittää ja lähteä.»
Hän vilkaisi äkkiä mieheen nähdäkseen hänen ilmeensä ja yllätti siinä epäluuloa, suuttumusta ja säikähdystä.
»Lähteä?» Mies rypisti kulmiaan lausuessaan tuon sanan. Ja yhä epäilevämmällä, ihmettelevällä äänellä hän toisti: »Lähteä?»
Neitonen selitti tarkoituksensa. »Olemme jo Nivernaisissa. Tämä on minun kotiseutuani. Minulla on ystäviä kautta maakunnan…»
»Ystäviä? Mitä ystäviä?» Hänen äänensä vihjaisi, että heidän mainitsemisensa olisi heidän kuolemantuomionsa.
»Minä en tahdo mainita heidän nimiään, jotten saattaisi heitä vaaraan. Se ei olisi oikein heitä kohtaan eikä aivan oikein teitäkään kohtaan. Se saattaisi koetella teidän velvollisuuttanne liian paljon. Eikä myöskään olisi oikein teitä kohtaan, että huomenna kirkkaassa päivänvalossa seuraisin teitä Neversiin. Eihän ole kulunut montakaan kuukautta siitä, kun minut siellä hyvin tunnettiin. Siellä on vielä monta, jotka saattaisivat minut tuntea. Mitä he otaksuisivatkaan nähdessään minut teidän seurassanne ja tässä asussa. Te joutuisitte vaaraan ja…»
»Vaaraan!» Hänen pilkallinen naurunsa tärisytti ravistuneita ikkunoita.
»Ja kuka Neversissä tohtisi antaa minut ilmi?»
Neitonen hymyili hänelle melkein kaihomielisesti, verkalleen nyökäten kauniilla päällänsä. »Te olette perin rohkea, kansalainen; häikäilemättömän rohkea, kuten olen huomannut. Mutta minä en salli teidän lisätä jo muutenkin raskaaseen kiitollisuudenvelkaani vaaraa, jossa ehkä menettäisitte henkenne…»
»Hst! Ei siitä sen enempää, kansalainen! Minä en joudu mihinkään vaaraan. Mutta jos joutuisinkin, niin entä sitten? Elämäni on minun omani, jonka saan panna vaaraan milloin tahdon, pyytämättä siihen lupaa teiltä tai keltään muultakaan. Me olemme kaikki vapaita ihmisiä tässä uudistetussa Ranskassa.» Hänen äänensä sai tavallisen ivallisen sävynsä. »Meidän ei tarvitse pyytää lupaa teoillemme. Kaikki se loppui hirmuvallan kukistuessa.»
»Teidän jalomielisyytenne ei voi minua pettää.» Neitosen sinivihreät silmät katselivat häntä päättäväisesti. »Ja siksi me eroamme tänä iltana.»
Edusmies kurottautui pöydän yli. Hänen kasvonsa olivat kovin vakavat. Ne olivat menettäneet tai näkyivät menettäneen jonkun verran tavallisesta väristään.
»Te kerrotte minulle uutisia, kansalainen. Mekö eroaisimme tänä iltana? Tänäkö iltana? Vai niin! Ja sanoisitteko minulle, mihin sitten menisitte?»
»Minä en voisi sitä sanoa saattamatta muita vaaraan.»
Edusmies nauroi. »Te saatatte koko Nivernaisin vaaraan, ennenkuin minä sallin teidän lähteä.» Hänen äänensä oli hurja, ärisevä, niinkuin ärisee koira, kun siltä yritetään riistää luu. Mutta melkein samassa hän hillitsi tuon liian paljastavan sävyn. Hänen äänensä oli tasainen jälleen. »Tarkoitan, ennenkuin sallin teidän sillä tavoin panna itsenne vaaroille alttiiksi. Suokaa anteeksi itsepäisyyteni, kansalainen. Mutta minä en ole pannut vaaraan omaa kaulaani pelastaakseni teidän kaulanne giljotiinin kidasta, jotta te ihan vallattomasti heittäisitte lahjani hukkaan. En suinkaan. Minä takaan teidän turvallisuutenne, ennenkuin teistä eroan.» Hän istuutui vihdoin.
»Mutta sanoittehan Pariisissa…»
»Vähät siitä, mitä minä Pariisissa sanoin.» Hänen äänessään oli vihainen mörähdys. Siinä oli taaskin koiran ärähdys, kun siltä tahdotaan riistää luu, jolla se on aikonut herkutella. »Ajatelkaa vain, mitä minä olen täällä sanonut. Minä en eroa teistä, ennenkuin olen varma teidän turvallisuudestanne.»
Neitonen istui siinä katsellen häntä pöydän yli kauhu sydämessään ja silmät hiukan laajentuneina, kun ne kohtasivat miehen kytevän hehkun, havaitsivat punan hänen ulkonevilla poskipäillään ja vihaiset rypyt korkealla otsalla, jolle oli valahtanut suortuva hänen nihkeästä mustasta tukastaan ikäänkuin verhoksi.
Hän oli saanut vastauksen. Ainakin hänen jännityksensä, hänen epäilynsä ja kysymyksensä olivat nyt lopussa. Tuo mies oli sellainen susi kuin hän oli aluksi luullutkin, ja hän itse oli saalis, jota himoittiin. Mutta miksi, ihmetteli tyttö, vaanittiin häntä niin varovaisesti ja kärsivällisesti? Hän ei voinut käsittää tuon miehen hekumallista nirsoutta, joka teki hänelle vastenmieliseksi ajatuksen käyttää valtaansa ilman todellista valloitusta.
Säikähdyksestään tyttö ei sallinut Chauvinièren nähdä vilahdustakaan. Sen kaiken häneltä peitti jäykkä hämmästyksen tuijotus. Sitten hämmästys haihtui hymyn karkoittamana — suloisen ja lempeän hymyn, jollaista hän ei vielä koskaan ollut auttajalleen suonut. Neitonen käänsi silmänsä pois.
»Teidän ystävällisyytenne… teidän jalomielisyytenne tekee minut sanattomaksi. Minä olen purskahtamaisillani itkuun, kansalainen, kiitollisuuden kyyneliin. Ja kuitenkin…»
»Älkää lisätkö mitään», pyysi mies. Hänen äänensä kävi käheäksi. »Te saatte vielä oppia tuntemaan, kuinka syvä on se harras kiintymys, joka ei teitä palvellakseen mitään kaihtaisi, Cléonie.»
Toinen hänen pitkistä käsivarsistaan kurottui pöydän yli, ja hänen hieno kätensä puristi tytön kättä, joka oli lautasen vieressä. Hetkisen sitä siedettiin, vaikka tyttö inhosi sen kosketusta, hilliten puistatusta, joka voisi ilmaista hänen tunteensa, ja vihaten itseään sen kaksimielisyyden vuoksi, johon olosuhteet pakottivat hänen alistumaan. Sitten hän polttavassa häpeäntunnossa, jonka nostattaman punan mies käsitti ihan väärin, hymyillen melkein surkean kaihomielisesti, irroitti hiljaa kätensä ja nousi.
»Sallikaa minun mennä», pyysi hän. »Minä olen… olen hieman hämilläni.»
»Ei, odottakaa!» Edusmieskin oli noussut ja seisoi innokkaana erottavan pöydän takana, joka oli niin kiusallisesti sijoitettu hänen tielleen.
»Huomenna!» pyysi tyttö heikolla äänellä. »Me puhumme uudestaan huomenna, kansalainen. Sallikaa minun nyt mennä! Ah, sallikaa minun mennä!»
Hän melkein liioitteli näyttelyään, melkein liiaksi vihjaisi henkiseen ponnistukseen miehen magneettista vaikutusta vastaan. Jonkun muun seurassa se olisi saattanut olla kerrassaan tuhoisaa. Mutta Chauvinière, sielutieteilijä, tunsi pidättymisen arvon, tiesi, kuinka paljoa täydellisempi lopullinen antautuminen oli jalomieliselle vastustajalle. Hän kumarsi syvään sanaa sanomatta, hiukan huoaten vain, ja kun hän jälleen suoristausi, oli hän yksinään. Neitonen oli livahtanut kuin haamu toiseen huoneeseen. Hän näki valkoisen oven suljettuna, kuuli salpojen napsahtavan kiinni. Hän hymyili seisoessaan siinä. Sitten hän jälleen huoahti, yhä hymyillen, painui takaisin tuoliinsa ja kaatoi itselleen viiniä.
Salvatun oven takana seisoi mademoiselle de Montsorbier henkeään pidätellen ja hiukan huumaantuneena: Hän nojasi sitä vasten, kuunnellen miehen liikkeitä, ja vähitellen hänen itsehallintansa palasi.
Vihdoin hän astui pukupöydän luo ja tarkasti sillä palavan ainoan kynttilän valossa kasvojaan. Hän huomasi ne kalpeiksi ja syytti itseänsä siitä, vakuutellen itselleen, ettei ollut mitään pelättävää, veti sitten esille tuolin ja istahti peilinsä eteen, mutta ei ajatellutkaan valmistua levolle.
Näin kului puoli tuntia, jonka jälkeen hän kuuli tuolin narahduksen ulommasta huoneesta ja senjälkeen edusmiehen askeleet hänen kävellessään edestakaisin kuin häkkiin suljettu eläin. Kerran nämä askeleet saapuivat aivan hänen ovelleen ja pysähtyivät siihen. Neitonen jäykistyi. Hän tunsi ihonsa käyvän kananlihalle, tunsi valtimoittensa sykkivän kiivaammin tuon vaitiolon aikana, joka tuntui hänestä loppumattomalta, ja odotti kolkutusta. Se kuului vihdoin terävästi napautettuna, ja siitä hän karahti seisaalleen.
Ihmeellistä kyllä pysyi hänen äänensä levollisena. »Kuka siellä?»
»Minä olen, kansalainen; Chauvinière.»
»Mitä haluatte, kansalainen?»
Oli pitkä väliaika ennenkuin vastaus kuului: »Ilmoittaa teille, että lähdemme aikaisin aamulla. Vaunut ovat valmiit kello kahdeksalta.»
»Minä olen täsmällinen, kansalainen. Hyvää yötä!»
»Hyvää yötä, kansalainen.»
Hänen askeleensa loittonivat. Tuskin uskoen korviaan neitonen kuunteli, kuinka hän astui ulomman huoneen poikki. Sitten hän kuuli hänen menevän omaan huoneeseensa ja lopuksi oven sulkeutumisen. Hän kykeni jälleen hengittämään. Mutta turhaan hän yritti selittää tätä vähäpätöistä tapausta. Oliko mies ehdoin tahdoin yrittänyt häntä säikyttää vain osoittaakseen, että kaikki pelko oli joutavaa, ja siten tuuditellakseen hänet petolliseen turvallisuuteen, vai oliko hänen menettelynsä ollut teeskentelemätöntä?
Hän astui huoneensa lattian poikki täysissä pukimissaan, edes riisumatta ratsassaappaitaan, mutta jätti kynttilän palamaan eikä yrittänytkään nukkua.
Maltillisena ja tunteitaan hilliten, mikä oli melkein ihmeellistä, kun ottaa huomioon, mitä hänen mielessään liikkui, hän lojui siinä kuunnellen ja odottaen kaksi kokonaista tuntia, kunnes oli varmistunut siitä, että talossa kaikki nukkuivat. Sittenhän vihdoin nousi ja riisui saappaansa. Hän otti valuvan kynttilän käteensä ja avasi hyvin hiljaa oven salvat. Varovaisesti, äänettömästi hän avasi sen ja äänettömästi hiipi takana sijaitsevaan huoneeseen, jossa nyt oli ihan pimeä. Hetkiseksi hän pysähtyi kuuntelemaan. Etäisemmän oven takaa kuului heikko kuorsaus. Edusmies-kansalainen oli vaipunut uneen.
Saappaat toisessa kädessään ja toisella pidellen kynttilää korkealla hän meni varpaillaan portaille johtavaa ovea kohti. Jotakin sinervää kiilsi sivupöydällä, ja se kiinnitti hänen huomionsa. Se oli edusmies-kansalaisen salkun hakanen. Hän pysähtyi epäröiden, säikähtäen kiusausta, joka hänet valtasi ja jolle hän vihdoin kalpeasti hymyillen antoi perää. Hän sieppasi salkun ja pisti sen kainaloonsa. Sitten hän astui ulos ja hiipi sukkasillaan varovaisesti ritiseviä portaita alas.
Alhaalla käytävässä hän pysähtyi vetämään saappaat jalkaansa. Sitten hän hyvin varovasti avasi erään sivuoven salvat ja astui tallipihaan. Täällä hän sai kokea säikähdyksen. Vaikka keskiyö oli ohi, kiilsi tallirakennuksesta valkea; tallinoven yläpuolisko oli auki, ja suljetun alapuoliskon yläpuolella hän näki sitä vastaan nojaavan miehen rinnan. Tämä oli nähnyt hänen lähtönsä ja suoristausi nyt kysymään kuka hän oli. Silmänräpäyksessä tehden päätöksensä neitonen ehti hänen edelleen.
»Ah, te olette valveilla! Sepä onni, sillä muutoin minun olisi täytynyt noutaa teidät vuoteestanne. Minä tarvitsen heti hevosen, kansalainen.»
»Hevosen? Hyväinen aika! Hevosenko tällä tunnilla?»
»Kansan asioissa.» Nuoren kirjurin ääni oli ankara ja käskevä.
Hän heilutti salkkuaan. »Minun on ratsastettava edusmiehen edellä
Neversiin. Kova kiire. Rientäkää tai muutoin saatte vastata
edusmies-kansalaiselle.»
Tallirenki ei kysellyt enempää. Satuloitiin nopeasti hevonen, ja sille nuori kirjuri nousi istumaan ottaen ryhdin, joka pikemminkin muistutti metsästäjästä kuin yksityissihteeristä, ja hävisi nelistävine ratsuineen yön pimentoon.
VIIDES LUKU
Vastikään noussut edusmies, joka oli tarkasti ajanut partansa ja pukeutunut huolitellen kuin ylimys, astui makuuhuoneiden välissä olevaan saliin ja tilasi ripeästi suklaata.
Odotellessaan hän asteli ikkunan luo ja katseli siellä alakuloisen maaliskuun aamun harmautta ja sateentihutusta. Sitten kuitenkin yleinen hiljaisuus herätti hänen huomionsa, niinkuin äkillinen ääni olisi saattanut sen herättää toisessa tilanteessa. Hän kallisti päätänsä ja kuunteli, oliko mademoiselle de Montsorbierin huoneessa mitään liikettä. Keskeytymätön äänettömyys herätti hänessä pahoja aavistuksia. Hän astui nopeasti ovelle ja napsautti siihen rystysillään. Ei kuulunut mitään vastausta. Hän koetti ovenripaa. Se kääntyi, ja ovi lennähti sisäänpäin, paljastaen hänelle asumattoman huoneen. Hän astui kynnyksen yli ja katseli otsa rypyssä ympärilleen. Hän pani merkille vuoteen, joka oli käyttämätön, lukuunottamatta tytön ruumiin painamaa syvennystä, niin heikkoa, että se vihjaisi hänen levänneen siinä jo usea tunti sitten eikä silloinkaan kauan.
Hän kääntyi takaisin saliin, kasvot synkkinä ja nelikulmainen leuka eteenpäin työnnettynä. Hänen silmänsä etsivät sivupöytää, jolle hän muisti liian huolettomasti ja luottavaisesti jättäneensä salkkunsa. Kuten hän oli aavistellutkin, ei sitä siinä enää ollut. Vielä hetkiseksi hän jäi tarkastamaan, eikö sitä ollut muuallakaan. Sitten hän syöksyi kiroten päistikkaa huoneesta, törmäten palvelustyttöä vasten, joka oli tuomassa hänelle suklaata. Tytön kiljahdus ja särkyvien astioiden helinä seurasi häntä hänen harpatessaan portaita alas ja mylvimällä kutsuessaan majatalon isäntää. Säikähtyneenä edusmiehen rajusta saapumisesta ja myrskyisistä tiedusteluista, missä hänen kirjurinsa oli, joita hän korosti kauheilla uhkauksilla ja giljotiinista mainitsemalla kavalluksen tai karkaamisen varalta, isäntä vannoi tutisten vanhan järjestelmän Jumalan ja uudella kaudella hallitsevan järjen jumalattaren kautta, ettei hän tiennyt kerrassaan mitään kadonneesta henkilöstä ja nyt vasta ensi kertaa kuuli hänen poistumisestaan. Mutta lähettyvillä seisoskeleva tallirenki, joka kuuli tuon vihaisen kuulustelun, astui esille antamaan vastauksen, joka kykeni sammuttamaan Chauvinièren viimeisenkin toivonkipinän.
Edusmies-kansalainen tuijotti höpisevään tolvanaan niin hurjasti leimuavin silmin, että mies perääntyi säikähtyneenä.
»Ja sinä päästit hänet menemään?» ärjyi Chauvinière hammasta purren.
Hän hymyili kamalasti. »Sinä päästit hänet menemään sillä tavalla?»
»Kuinka minä saatoin tietää, että…»
»Kuinka sinä mitään tietäisit, elukka? Eikö sinulle, järjetön luontokappale, juolahtanut mieleesikään, ettei rehti mies hiivi pois keskiyöllä niinkuin varas?» Hän herjasi miespoloista rivoilla nimityksillä, iski häntä ylivuotavassa vimmassaan nyrkeillään, ja kun toinen vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden nimessä pani vastalauseen sellaisen kohtelun johdosta, sai hän vielä navakampia nyrkiniskuja.