Kapteeni Bloodin vaiheet

KAPTEENI BLOODIN VAIHEET

Seikkailuromaani

Kirj.

Rafael Sabatini

Suomennos

Jyväskylä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1928.

SISÄLLYS:

1. Sanansaattaja 2. Kirken rakuunat 3. Ylituomari 4. Ihmiskauppaa 5. Arabella Bishop-pedon 6. 6. Pakosuunnitelmia 7. Merirosvoja 8. Espanjalaisia 9. Kapinavangit 10. Don Diego 11. Pojan uskollisuutta 12- Don Fernando Sangre 13. Tortuga 14. Levasseurin uroteot 15. Lunnaat 16. Ansa 17. Hölmöt 18. Milagrosa 19. Tapaaminen. 20. Merirosvo ja varas. 21. Jaakko-kuninkaan palveluksessa. 22. Vihollisuuksia. 23. Panttivanki. 24. Sota. 25. Ludvig-kuninkaan palveluksessa. 26. Monsieur de Rivarol 27. Kartagena. 28. Monsieur de Rivarolin kunnia. 29. Vilhelm-kuninkaan palveluksessa. 30. Arabellan viimeinen taistelu. 31. Hänen ylhäisyytensä kuvernööri.

Ensimmäinen luku

SANANSAATTAJA

Peter Blood, lääketieteen ynnä muun tohtori, hoiteli ikkunalaudallaan olevia päivänkakkaroita ja poltteli piippuaan asunnossaan Water Lanen varrella Bridgewaterin kaupungissa.

Vastapäisestä ikkunasta katseli häntä ankaran moittiva silmäpari, mutta sitä hän ei huomannut. Herra Bloodin huomio oli kokonaan kiintynyt hänen omaan askarteluunsa ja alhaalla, kapealla kadulla kulkevaan ihmisvirtaan. Viimeksimainittu vaelsi siitä jo toistamiseen sinä päivänä Castle Fieldiä kohti, missä Ferguson, herttuan kappalainen, aikaisemmin iltapäivällä oli pitänyt saarnapuheen, joka sisälsi paljon enemmän valtiopetokseen kehoittelua kuin jumalansanaa.

Järjestymätön ja kiihottunut joukko käsitti suurimmaksi osaksi miehiä, joilla oli vihreä oksa lakissaan ja naurettavan kehno aseistus käsissään. Tosin yhdellä ja toisella oli lintupyssy olallaan, ja muutamilla heilahteli miekka uljaasti vyöllä, mutta suurin osa oli varustettu vain nuijilla sekä jättiläismäisillä keihäillä, jotka he olivat muovailleet viikatteiksi ja jotka olivat yhtä kammottavia nähdä kuin ne olivat kömpelöitä käsitellä.

Tuossa tilapäisesti kokoonkyhätyssä sotajoukossa oli edustajia kaikista rauhallisen työn ammateista. Siinä oli kankuria, oluenpanijaa, kirvesmiestä, seppää, muuraria, tiilen tekijää, aina rajasuutariin asti. Bridgewater samoin kuin Tauntonkin oli niin anteliaasti luovuttanut miehensä äpärä-herttuan palvelukseen, että ainoastaan vanhukset ja muuten kykenemättömät saattoivat jäädä kotiin tulematta leimatuiksi pelkureiksi tai paavinuskolaisiksi.

Siitä huolimatta ja vaikka hän ei suinkaan ollut arkalasta kotoisin ja oli harjaantunut ja erittäin taitavakin aseitten käyttäjä, sekä paavinuskoinenkin jos tarve vaati, ei Peter Blood tuona lämpimänä heinäkuun iltana ollut tietääkseenkään metelistä, vaan hoiteli rauhallisesti kukkiaan ja poltteli piippuaan. Yhden teon hän kuitenkin teki. Hän sinkautti tuota sotakuumeessa riehakoivaa joukkoa kohti Horatiuksen säkeen, runoilijan, johon hän jo aikaisin oli tavattomasti kiintynyt.

»Qvo, qvo scelesti ruitis?» [Minne, minne onnettomat riennätte?]

Ja nyt saatamme arvata, miksi hänen peloton, äidin puolelta Somersetshiren herroilta perimänsä veri pysyi tyynenä kapinahankkeen mielettömässä ja fanaattisessa melussa ja miksi hänen levoton henkensä, joka kerran oli pakottanut hänet lähtemään yliopiston rauhallisista oloista, joihin hänen isänsä oli hänet määrännyt, nyt saattoi pysyä levollisena keskellä levottomuutta. Huomaatte, mitä hän ajatteli noista miehistä, jotka olivat kokoontuneet vapauden lipun ympärille, lipun, jonka Tauntonin neitoset, neiti Blaken ja rouva Musgroven koulujen tytöt olivat neuloneet — kuten balladissa lauletaan — repäisemällä halki silkkiset esiliinansa lahjoittaakseen värit kuningas Monmouthin armeijalle. Tuo latinalainen säe, jonka hän halveksivasti sinkautti heille heidän kolisten kulkiessaan mukulakivistä katua, ilmaisee hänen ajatuksensa. Hänen mielestään he olivat päättömiä hulluja, jotka mielettömässä kiihkossaan kulkivat turmiotaan kohti.

Hän tiesi nähkääs liian paljon mainitusta Monmouthista ja siitä naikkosesta, joka hänet oli synnyttänyt, antaakseen sadun hänen laillisista vaatimuksistaan, joiden nojalla tämä kapina oli nostatettu, pettää itseään. Hän oli lukenut ne tolkuttomat julistukset, joita oli naulattu Bridgewaterin kulmauksiin, samoin kuin niitä oli naulattu Tauntonissa ja muuallakin — ja joissa selitettiin, että »meidän korkean herramme Kaarle Toisen kuoltua kuuluu perintöoikeus Englannin, Skotlannin, Ranskan ja Irlannin kruunuineen ja siihen kuuluvine alusmaineen ja alueineen lain mukaan mainiolle ja korkeasyntyiselle prinssi Jaakolle, Monmouthin herttualle, sanotun kuninkaan, Kaarle Toisen, pojalle ja lailliselle perilliselle».

Se oli saanut hänet purskahtamaan nauruun, samoin kuin sen jatkokin, jossa julistettiin, että »Yorkin herttua Jaakko oli antanut myrkyttää sanotun kuningasvainajan ja oli heti anastanut ja omistanut hänen kruununsa».

Hän ei osannut oikein sanoa, kumpiko niistä oli suurempi valhe. Sillä herra Blood oli viettänyt kolmannen osan elämäänsä Alankomaissa, missä samainen Jaakko Scott — joka nyt julistautui Jaakko Toiseksi, Jumalan armosta kuninkaaksi ym. — oli ensi kerran noin kolmekymmentäkuusi vuotta sitten nähnyt päivänvalon, ja hän tunsi siellä kiertelevän jutun hänen todellisesta alkuperästään. Kaukana aviolapsesta — muka salaisesta avioliitosta Kaarle Stuartin ja Lucy Walterin kesken — oli hyvinkin mahdollista, että Monmouth, joka nyt julistautui Englannin kuninkaaksi, ei ollut edes kuningasvainajan aviotonkaan lapsi. Mitä saattoikaan olla seurauksena niin mahdottomasta vaatimuksesta muuta kuin onnettomuutta ja turmiota? Kuinka saattoi edes toivoa, että Englanti nielaisisi sellaisen jutun totena? Ja hänen vuokseen, tukeakseen hänen mielikuvituksellista vaatimustaan, oli Länsi-Englannin yksinkertainen maalaisrahvas antanut houkutella itsensä muutaman whig-puolueen asekuntoisen miehen johtamana nousemaan kapinaan.

»Qvo, qvo, scelesti ruitis?»

Hän nauroi ja huokasi samalla kertaa, mutta nauru oli voiton puolella, sillä herra Blood, kuten useimmat itsekylläiset ihmiset, ei ollut hempeämielinen. Ja hän oli itsekylläinen. Vastoinkäymiset olivat tehneet hänet siksi. Helläsydämisempi mies, jolla olisi ollut hänen kokemuksensa ja tietonsa, olisi vuodattanut kyyneliä nähdessään tuon innosta palavan nonkonformistisen lammaslauman kulkevan suoraa päätä hirteen vaimojensa, tyttäriensä ja morsiamiensa saattamana, siinä varmassa vakaumuksessa, että he olivat menossa taistelemaan vapauden, oikeuden ja uskonsa puolesta. Sillä he tiesivät, kuten koko Bridgewaterkin jo muutaman tunnin oli tiennyt, että Monmouth samana iltana aikoi ryhtyä taisteluun. Herttuan tarkoitus oli yllättää Fevershamin johtama rojalistien armeija, joka paraikaa oli leiriytyneenä Sedgemooren luona. Herra Blood arveli, että lordi Feversham tunsi herttuan suunnitelman varsin hyvin, ja jos hän otaksumassaan pettyi, niin oli se vallan anteeksiannettavaa. Sillä hän ei pitänyt rojalistien ylipäällikköä niinkään ehdottomasti etevänä sillä alalla, jolle hän oli antautunut.

Herra Blood karisti tuhkan piipustaan ja aikoi vetää ikkunan kiinni. Katsahtaessaan silloin kadun toiselle puolelle hän huomasi häntä tarkkaavat vihamieliset silmät. Oikeastaan niitä oli kaksikin paria ja ne kuuluivat neidoille Pitt, kahdelle ystävälliselle ja tunteelliselle vanhallepiialle, jotka voittivat koko Bridgewaterin sievän Monmouthin ihailussa.

Herra Blood hymyili ja kumarsi, sillä hän oli varsin ystävällisissä väleissä heidän kanssaan ja olipa toinen neideistä ollut jonkin aikaa hänen potilaanaankin. Mutta tervehdykseensä hän ei saanut minkäänlaista vastausta. Sen sijaan loisti silmäpareista yltyvän kylmä ylenkatse. Hymy herra Bloodin huulilla leveni, mutta ei varsin miellyttävästi. Hän käsitti syyn heidän vihamielisyyteensä, joka päivä päivältä viime viikon ajan oli yltynyt sen jälkeen kun Monmouth oli saapunut panemaan kaikenikäisen naisväen päät pyörälle.

Hän päätteli, että neidit Pitt halveksivat häntä sen vuoksi, että hän, huolimatta nuoresta iästään ja reippaudestaan sekä sotilasopinnoistaan, jotka nyt olisivat olleet asialle suuren arvoiset, pysytteli syrjässä ja poltteli vain rauhallisena piippuaan ja hoiteli kukkiaan tällaisena iltojen iltana, jona kaikki kunnon miehet kerääntyivät protestanttien puolesta taistelemaan sankarin ympärille, uhraten verensä kohottaakseen hänet sille valtaistuimelle, jolle hän kuului.

Jos herra Blood olisi alentunut väittelemään asiasta neitien kanssa, olisi hän arvatenkin korostanut sitä seikkaa, että hän oli saanut tarpeekseen vaeltelemisesta ja seikkailuista ja että hän nyt oli asettunut harjoittamaan sitä ammattia, johon hänet alun perin oli määrätty ja johon hänen opintonsa hänet oikeuttivat, että hän oli lääkäri eikä sotilas, parantaja eikä tuhooja. Mutta hän tiesi, että he olisivat vastanneet hänelle, että tällaisessa asiassa täytyi joka miehen, joka piti itseään miehenä, tarttua aseisiin. He olisivat huomauttaneet, että heidän oma veljenpoikansa, Jeremias, joka oli merimies, laivan kapteeni — ja joka onnettomuudekseen oli laskenut ankkurinsa juuri tähän aikaan Bridgewaterin lahdessa — oli jättänyt ruorinsa ja tarttunut muskettiin puolustaakseen oikeutta. Mutta herra Blood ei ollut niitä miehiä, jotka riitelevät. Kuten jo sanoin, hän oli itsekylläinen mies.

Hän sulki ikkunansa, veti uutimet eteen ja kääntyi hauskaan, kynttiläin valaisemaan huoneeseen, jossa rouva Barlow, hänen taloudenhoitajattarensa, parhaillaan kattoi illallispöytää.

»Olen kokonaan menettänyt noiden happamien neitokaisten suosion», hän puhui ajatuksiaan taloudenhoitajattarelle.

Hänen äänensä värähteli miellyttävästi ja sen metallimaista sointia lievensi ja pehmitti soma irlantilainen tuntu, jota hän ei harhaillessaankaan ollut menettänyt. Se oli ääni, joka yhtä hyvin pystyi mitä viekoittelevimmin ja hyväilevimmin suostuttelemaan toista, kuin vaatimaan ehdotonta kuuliaisuutta. Koko miehen luonne oli hänen äänessään. Muuten hän oli pitkä ja hoikka, tummaverinen kuin mustalainen, ja hänen tummien kulmakarvojensa alla loisti hämmästyttävän sininen silmäpari. Niissä oli merkillisen läpitunkeva ja nasevan ylpeä katse, joka hyvin sopi yhteen hänen tiukkailmeisen suunsa kanssa. Rohkeana kaartui komea nenä, ilmaisten jotenkin samaa kuin silmätkin. Vaikka hän oli puettu mustaan kuten hänen ammattinsa vaati, näkyi vaatteitten loisteliaasta tekotavasta, että hän kaikkien seikkailijat tavoin rakasti komeutta, eikä häntä puvusta päättäen olisi vakavaksi lääkäriksi tuntenutkaan. Hänen takkinsa oli hienonhienoa kamlottikangasta ja se oli hopealla reunustettu. Siinä oli Mechlin-pitsiset hihansuut ja hänen rintaansa peitti samaa laatua oleva röyhelö. Hänen valtava tekotukkansa oli yhtä huolellisesti käherretty kuin konsanaan jonkun Whitehallin asukkaan.

Kun näki hänet tuollaisena ja oivalsi hänen todellisen luonteensa, joka hänen ulkomuodostaan niin elävästi kuvastui, ei voinut olla arvailematta, kuinka kauan hänen kaltaisensa mies saattoi tyytyväisenä jäädä siihen syrjäiseen maankolkkaan, jonne sattuma oli hänet paiskannut kuusi kuukautta sitten.

Kuinka kauan mahtoikaan hän jaksaa jatkaa sitä ammattia, johon hänet oli määrätty jo ennen kuin hän toden teolla oli alkanut elää. Vaikka onkin sangen vaikea uskoa sitä tutustuttuamme hänen sekä tämän edellisiin että tämän jälkeisiin elämänvaiheisiinsa, on kuitenkin mahdollista,» että hän olisi jatkanut rauhallista elämäänsä Somersetshiressä ja antautunut kokonaan kutsumukselleen lääkärinä, ellei kohtalo oikkuineen olisi tullut väliin. Se on mahdollista, mutta tuskin luultavaa.

Hän oli irlantilaisen lääkärin poika, jonka eräs somersetshireläinen nainen, jonka veressä virtasi Frobisherin kulkuriverta, oli hänelle lahjoittanut. Frobisherien veriheimolaisuus selittää ainakin jossain määrin pojan luonteessa jo aikaisin ilmenneen viileyden. Isässä, joka ollakseen irlantilainen oli harvinaisen rauhaarakastava, oli pojan viileys herättänyt syvää huolestumista. Hän oli jo aikaisin päättänyt, että pojan tuli jatkaa isänsä kunniallista ammattia, ja Peter Blood, joka oli hyväpäinen ja erittäin tiedonhaluinen, oli omaistensa tyydytykseksi kahdenkymmenen ikäisenä saanut lääketieteen tohtorin arvonimen Kolminaisuuden yliopistossa Dublinissa. Hänen isänsä ummisti tyytyväisenä silmänsä kolme kuukautta myöhemmin. Hänen äitinsä oli kuollut jo muutama vuosi sitten. Niinpä Peter Blood joutui perimään muutaman sata puntaa, joiden turvin hän lähti katselemaan maailmaa ja joksikin aikaa antamaan levottomalle hengelleen täyden riehuntavapauden. Sarja omituisia sattumia saattoi hänet alankomaalaisten palvelukseen. He olivat siihen aikaan sodassa ranskalaisten kanssa, ja koska oli erityisesti mieltynyt merielämään, hän valitsi laivaston koekentäkseen. Hänellä oli onni saada suorittaa erinäisiä tehtäviä kuuluisan Ruyterin johdon alaisena ja hän taisteli mukana siinä taistelussa Välimerellä, jossa tämä mainio alankomaalainen amiraali menetti henkensä.

Nimeguenin rauhanteon jälkeen ovat hänen edesottamisensa hämärän peitossa, mutta me tiedämme, että hän vietti kaksi vuotta espanjalaisten vankeudessa, vaikkakaan emme tunne syytä hänen sinne joutumiseensa. Voi olla mahdollista, että hän juuri tämän vuoksi vapaaksi päästyään lähti Ranskaan ja otti osaa ranskalaisten taisteluun espanjalaisia vastaan. Täytettyään vihdoin toisenneljättä ikävuotensa hän kyllästyi seikkailuelämään, etenkin kun hänen terveytensä huolimattomasti hoidetun haavan vuoksi alkoi heikentyä. Tällöin valtasi hänet vastustamaton koti-ikävä. Hän astui laivaan Nantesissa matkan päämääränä Irlanti, mutta kun laiva rajuilman johdosta ajautui Bridgewaterin lahteen ja kun hänen terveydellinen tilansa matkan rasituksista oli yhä huonontunut, hän päätti jäädä sinne, varsinkin kun paikka, oli hänen äitinsä synnyinseutua.

Täten hän oli vuonna 1685 joutunut Bridgewateriin, jotenkin yhtä suuren omaisuuden omistajana kuin lähtiessään yksitoista vuotta sitten Dublinista.

Koska hän piti paikasta, jossa hänen terveytensä nopeasti palautui, ja koska hän arveli saaneensa yhdelle miehelle riittävän annoksen seikkailuja, hän päätti asettua sinne asumaankin ryhtyäkseen vihdoin harjoittamaan lääkärinammattiaan.

Siinä koko hänen elämän juoksunsa tai tarkemmin sanoen siihen päivään saakka kun Sedgemooren tappelu suoritettiin kuusi kuukautta hänen tänne tulonsa jälkeen.

Arvellen, etteivät tulossa olevat tapahtumat liikuttaneet häntä, ja piittaamatta vähääkään siitä touhusta, joka Bridgewateria kiinnosti sinä iltana, hän sulki korvansa koko melulta ja meni aikaisin levolle. Hän nukkui rauhallisesti jo ennen yhtätoista, jolla kellon lyömällä, kuten tiedätte, Monmouth kapinoitsijoineen ratsasti Bristol Streetiä kaupungista ulos välttääkseen kiertämällä ne suomaat, jotka olivat hänen ja kuninkaallisen armeijan välissä. Tiedätte myös, että hän erehdyksen ja huonon johdon vuoksi menetti ne edut, jotka suurempi miesluku — jota kuitenkin jossain määrin vastasi säännöllisen sotaväen tiukempi kuri vastapuolella — sekä tilaisuus yölliseen hyökkäykseen miltei nukkuvan armeijan kimppuun tarjosivat hänelle.

Armeijat joutuivat taisteluun keskenään kello kahden aikaan aamulla. Herra Blood nukkui rauhallisesti antamatta kaukaisen kanuunain jyminän häiritä itseään. Vasta neljän tienoissa, kun nouseva aurinko alkoi hajoittaa poljetun taistelukentän yli nousevia sumupilviä, hän heräsi.

Hän nousi istualleen vuoteessaan, hieroi unen silmistään ja koetti selvitellä ajatuksiaan. Hänen oveltaan kuului yhtämittaista kolkutusta ja ääntä. Se oli saanut hänet hereille. Arvellen, että häntä tarvittiin johonkin synnytykseen, hän puki kiireesti ylleen aamupukunsa ja pani tohvelit jalkaansa mennäkseen alakertaan. Portaissa hän oli vähällä törmätä yhteen rouva Barlowin kanssa, joka juuri heränneenä hänkin oli liikkeellä puoleksi pukeutuneena ja kauhuni valtaamana. Herra Blood koetti rauhoittaa häntä muutamalla, sanalla ja meni itse avaamaan.

Vastanousseen auringon vinojen säteitten kultaisessa loisteessa seisoi oven edessä hengästynyt ja silmiään muljautteleva mies sekä höyryävä ratsuhevonen. Nuori mies, joka oli kauttaaltaan tomun ja lian peittämä ja jonka vaatteet olivat epäjärjestyksessä ja vasen hiha kokonaan riekaleina, yritti puhua, mutta ei vähään aikaan saanut sanaakaan suustaan.

Samassa herra Blood tunsi hänet. Mies oli Jeremias Pitt, merikapteeni, vastapäätä asuvien neitien veljenpoika, jonka yleinen innostus oli saanut viekoitelluksi kapinan pyörteisiin. Koko katu alkoi herätä nuoren miehen aikaansaamasta melusta, ja siellä täällä aukeni ovi tai ikkuna, josta hätääntyneen utelias silmäpari tähyili syytä meteliin.

»Malttakaahan mielenne», sanoi herra Blood. »Liika kiireellä ei tietääkseni päästä mihinkään.»

Mutta silmiään pyörittelevä nuori mies ei huolinut kehotuksista. Hän alkoi heti läähättäen ja tukehtumaisillaan puhua.

»Se koskee lordi Gildoyta», hän ähki. »Hän on pahasti haavoittunut… Oglethorpissa… joen rannalla… olevassa maalaistalossa… kannoin hänet sinne… hän lähetti hakemaan teitä… Tulkaa, tulkaa!»

Hän aikoi tarttua lääkäriin viedäkseen hänet semmoisenaan, kotipukimissa ja tohveleissa, mutta tohtori sai vältetyksi hänen otteensa.

»Olkaa huoletta, kyllä minä tulen», sanoi hän. Hän oli tullut levottomaksi. Gildoy oli ollut hänen ystävällinen suojelijansa aina siitä asti kun hän oli paikkakunnalle asettunut. Herran Blood oli hyvinkin valmis tekemään voitavansa maksaakseen velkansa lordille ja oli pahoillaan, että siihen tarjoutui tilaisuus tällä tavalla, sillä hän tiesi vallan hyvin, että tulinen nuori ylimys oli ollut herttuan toimeliaimpia apureita.

»Tulen varmasti, olkaa huoletta», vakuutteli »tohtori. »Mutta antakaa minun toki ensin pukeutua ja ottaa mukaani sellaista, jota mahdollisesti tarvitsen perillä.»

»Joka hetki on nyt kallis.»

»Rauhoittukaa toki. Minä en tuhlaa aikaa. Mutta vakuutan teille uudelleen, että parhaiten pääsemme perille kiiruhtamalla hitaasti. Tulkaa sisään — istumaan.» Hän työnsi vastaanottohuoneen oven selälleen. Mutta nuori Pitt ei huolinut pyynnöistä. Hän vastasi kutsuun käden heilautuksella.

»Odotan tässä. Kiiruhtakaa Jumalan nimessä.»

Herra Blood meni pukeutumaan ja hakemaan lääkärinkojeensa. Tiedustelut lordi Gildoyn haavojen laadusta saivat jäädä matkan varrelle. Vetäessään saappaita jalkaansa hän jatkoi määräyksiään rouva Barlowille päivän varalta, ja niihin sisältyi myös päivällinen, jota hän kohtalon määräyksestä ei joutunut syömään.

Kun hän vihdoin pääsi lähtemään rouva Barlowin kaakattaessa hänen jäljessään kuin hätääntynyt lintu, tapasi hän nuoren Pittin puoleksi pukeutuneiden ja pelokkaiden kaupunkilaisten — parhaastaan naisten — keskeltä, jotka olivat kiiruhtaneet tiedustamaan, miten taistelun oli käynyt. Hänen antamansa uutiset olivat selvästi luettavissa kaupunkilaisten surumielisiltä kasvoilta ja niistä valituksista, jotka täyttivät aamuautereisen ilman.

Nähdessään tohtorin pukeutuneena ja kojelaatikko kainalossa sanantuoja ryntäsi ahdistajiensa käsistä, pudisteli pois väsymyksensä ja molemmat kyynelsilmäiset tätinsä, jotka riippuivat hänessä kuin takiaiset, tarttui hevostaan ohjaksista ja hyppäsi satulaan.

»Tulkaa, sir», hän huusi. »Nouskaa taakseni satulaan.»

Sanoja tuhlaamatta herra Blood noudatti pyyntöä. Pitt painoi kannuksensa hevosen kylkiin. Pieni väkijoukko väistyi syrjään ja niin lähti Peter Blood Odysseuksen retkilleen, istuen kaksin verroin kuormatun hevosen lautasilla ja pidellen toveriaan vyöstä. Sillä samainen Pitt, jota hän piti vain tavallisena haavoittuneen herrasmiehen lähettinä, olikin todellisuudessa kohtalon sanansaattaja.

Toinen luku

KIRKEN RAKUUNAT

Oglethorpen maatalo sijaitsi noin kahden mailin päässä etelään Bridgewaterista, joen oikealla rannalla. Se oli laaja, Tudorin aikainen talo, joka näytti harmaalta sitä joka taholta peittävän murattiköynnöksen vuoksi. Herra Bloodin nyt lähestyessä sitä tuoksuvan hedelmäpuutarhan läpi näytti se aamuauringon säteilyssä idylliseltä rauhan tyyssijalta, ja hänestä tuntui uskomattomalta, että se saattoi olla osana siitä maailmasta, jossa sota ja verenvuodatus paraikaa riehui.

Ratsastaessaan Bridgewaterista he olivat tavanneet sillalla taistelusta paenneitten etujoukkojen väsyneitä, murtuneita miehiä, joista moni oli haavoittunut ja kaikki kauhun vallassa, kiiruhtamassa horjuvin askelin ja viimeiset voimansa ponnistaen luulottelemaansa kaupungin tarjoamaa turvaa kohti. Väsymyksestä raukein silmin ja pelko riutuneilla kasvoillaan he katselivat herra Bloodia, joka tovereineen tuli heitä vastaan, ja kähein äänin huusivat hänelle varoittavan sanan aivan kintereillään seuraavista armottomista takaa-ajajista. Häiriintymättä ajoi nuori Pitt kuitenkin tomuista maantietä eteenpäin ja heitä vastaan tuli yhä suurempia miesjoukkoja, jotka pakenivat Sedgemooren lyhyestä taistelusta. Pian hän jätti maantien ja kääntyi polulle, joka kulki läpi kasteisten niittymaiden. Täälläkin he tapasivat hajanaisina ryhminä noita onnettomia ihmisparkoja, jotka pelokkain katsein silmäilivät taakseen kulkiessaan pitkässä heinikossa, odottaen joka hetki näkevänsä rakuunain punaisia takkeja.

Mutta kun Pittin matka kulki etelään vieden heidät yhä lähemmä Fevershamin leiriä, selvisivät he pian tuosta inhimillisestä hylkytavarasta ja ratsastivat rauhallisen, kypsyyttään nuokkuvan hedelmätarhan läpi, joka kohta oli antava vuotuisen satonsa viinin valmistusta varten.

Vihdoin he laskeutuivat satulasta mukulakiviselle pihamaalle, ja Baynes, talon isäntä, lausui vakavana ja kiihtynein elein heidät tervetulleiksi.

Avarassa laattakivipermantoisessa hallissa tapasi tohtori lordi Gildoyn — pitkän, tumman nuorukaisen, jonka kasvoissa nenä ja leuka olivat eniten silmiinpistävät — pajunvitsoista tehdyllä lepovuoteella pitkänään korkean ikkunan kohdalla rouva Baynesin ja hänen komean tyttärensä hoivissa.

Herra Blood seisoi hetken äänettömänä katsellen potilastaan. Hän oli pahoillaan siitä, että niin loistavilla edellytyksillä varustettu nuori mies kuin lordi Gildoy oli pannut alttiiksi kaiken, ehkäpä elämänsäkin, auttaakseen arvotonta seikkailijaa hänen kunnianhimoisissa aikeissaan. Koska tohtori rakasti ja kunnioitti rohkeata nuorukaista, ilmoitti hän tunteensa tätä kohtaan syvällä huokauksella. Sitten hän laskeutui polvilleen ryhtyäkseen tehtäväänsä. Hän riisui häneltä asetakin ja alusvaatteet paljastaakseen lordin haavoitetun kyljen ja pyysi vettä ja pyyhkeitä sekä muuta mitä hän siinä tarvitsi.

Puoli tuntia myöhemmin hän oli yhä hartaasti työssään, kun rakuunat saapuivat taloon. Hevosten kavioitten kopse ja käheät huudahdukset, jotka ilmoittivat heidän tulostaan, eivät vähimmässäkään määrässä häirinneet häntä työssään. Sillä ensiksikin oli sangen vaikeaa saada tohtoria tasapainostaan ja toiseksi hän oli kokonaan työhönsä kiintynyt. Mutta hänen ylhäisyytensä, joka nyt oli tullut tajuihinsa, osoitti suurta levottomuutta, ja Jeremias Pitt piiloutui erään vaatekomeron suojaan. Baynes oli levoton ja hänen vaimonsa ja tyttärensä vapisivat. Herra Blood koetti rauhoittaa heitä.

»Mitäpä tässä olisi pelättävää?» sanoi hän. »Mehän olemme kristityssä maassa, ja kristityt ihmiset eivät käy sotaa haavoittuneiden eikä heidän hoivaajiensa kanssa.» Näette, että hän vielä uskoi jonkin verran hyvää kristityistä. Hän piti omien määräystensä mukaisesti valmistettua vahvistuslääkettä lordin huulilla. »Rauhoittukaa, mylord, pahin on jo kestetty.»

Silloin kuului kilinää ja kalinaa kivipermantoisesta hallista. Siellä tuli kokonainen tusina saapasjalkaisia ja punatakkisia ratsumiehiä eräästä tangerilaisesta rykmentistä ja heitä johti vahvannäköinen, mustakulmainen mies, jolla oli sangen paljon kultanauhaa takkinsa rintamuksessa.

Baynes pysyi puoleksi uhmaavana paikallaan, mutta hänen emäntänsä ja tyttärensä väistyivät pelokkaina taaksepäin. Herra Blood, joka seisoi vuoteen pääpuolessa, katseli olkansa yli nähdäkseen, keitä tulijat olivat.

Upseeri jyrähdytti komennon ja se sai hänen miehensä odottavina pysähtymään. Sitten hän astui rehentelevästi eteenpäin, käsi hansikkaassa miekankahvalla ja kannukset komeasti kilisevinä hänen käydessään. Hän ilmaisi arvonsa talonpojalle:

»Olen kapteeni Hobart, eversti Kirken rakuunoista. Keitä kapinallisia on talossanne?»

Talonisäntä: säikähti upseerin raakaa äänensävyä. Se ilmeni hänen vapisevassa äänessään, kun hän vastasi.

»Minä… minä en pidä talossani mitään kapinallisia, sir. Tämä herrasmies…»

»Voinhan itsekin ottaa siitä selvän.» Kapteeni astui kolisten vuoteen luo ja loi karskin katseen kalpeakasvoiseen sairaaseen.

»Ei näy olevan tarpeellista tutkia, miten hän on tähän tilaan joutunut ja mistä hän on haavansa saanut. Kirottu kapinoitsija. Se on selvä.» Hän antoi käskyn rakuunoilleen. »Viekää hänet ulos täältä, pojat!»

Herra Blood astui vuoteen ja rakuunain väliin.

»Ihmisyyden nimessä, sir», sanoi hän hieman suuttuneella äänellä. »Me olemme Englannissa emmekä Tangerissa. Tämän herrasmiehen tila on vakava. Jos häntä käytte liikuttamaan, saattaa olla henki kysymyksessä.»

Kapteeni Hobart näytti huvittuneelta.

»Oh, pitäisikö minun olla huolissani kapinoitsijain hengestä! Piru vieköön! Luuletteko, että viemme hänet pois hänen tervehtymisensä vuoksi? Westonin ja Bridgewaterin välinen tienvarsi on istutettu täyteen hirsipuita ja hän saa paikan yhdessä niistä yhtä hyvin kuin joku muukin. Eversti Kirke aikoo opettaa näille nonkonformistisille hölmöille sellaisen läksyn, etteivät he sitä unohda miespolviin.»

»Aiotteko hirttää ilman edelläkäypää tuomiota? Siinä tapauksessa olen sittenkin erehtynyt. Olemme kuin olemmekin Tangerissa, josta teidän rykmenttinnekin on.»

Kapteeni katsoi lääkäriä kiiluvin silmin. Hän tarkasti häntä kiireestä kantapäähän ja pani merkille hänen hoikan, vilkkaan olemuksensa, ylpeän pään asennon ja sen arvonantoa vaativan ilmeen, joka oli herra Bloodille ominainen, ja sotilas tunsi sotilaan. Kapteenin silmät kapenivat. Jälleentunteminen tuli täydelliseksi.

»Kuka piru te olette?» puhkesi hän sanomaan.

»Nimeni on Blood, sir — Peter Blood. Suosittelen itseäni.»

»Aivan niin, Jumaliste! Siinäpä se. Tehän olitte ranskalaisten palveluksessa kerran, eikö niin?»

Jos herra Blood hämmästyi, niin ei hän ainakaan sitä ilmaissut.

»Niin olin.»

»Minäpä muistan teidät — viisi vuotta sitten tai ehkäpä enemmänkin. Te olitte silloin Tangerissa.»

»Se pitää paikkansa. Tunsin teidät, kapteeni.»

»Tottavie, nyt joudutte uudistamaan tuttavuutenne kanssani.» Kapteeni nauroi epämiellyttävästi. »Mikä teidät on tänne tuonut?»

»Tämä haavoittunut herrasmies. Minut noudettiin hoitamaan häntä. Olen lääkäri.»

»Te — lääkäri?» Iva soi hänen kerskuvassa äänessään hänen kuullessaan sellaisen valheen, kuten hän luuli.

»Medicinae baccalaureus», sanoi herra Blood.

»Älkää tyrkyttäkökään minulle ranskaanne, mies», säväytti Hobart.

»Puhukaa englantia!»

Herra Bloodin hymy harmitti häntä.

»Olen lääkäri ja harjoitan ammattiani Bridgewaterin kaupungissa.»

Kapteeni hymähti pilkallisesti.

»Jonne te jouduitte matkallanne Lyme Registä seuratessanne äpärä-herttuaanne.»

Nyt oli herra Bloodin vuoro hymähtää pilkallisesti.

»Jos teidän järkenne olisi yhtä vahva kuin teidän äänenne, niin te varmaan olisittekin niin suuri herra kuin luulottelette olevanne.»

Hetkeksi jäi rakuuna sanattomaksi. Hänen kasvonsa kävivät tummanpunaisiksi.

»Saatte vielä nähdä, että olen kyllin suuri hirttääkseni teidät.» »Miksipä ei. Tapanne ja ulkonäkönne muistuttavat vahvasti pyöveliä. Mutta jos aiotte sovittaa ammattianne potilaaseeni nähden, niin voi käydä niin, että saatte hamppuköyden omaan kaulaanne. Hän on sitä lajia, jota te ette pysty hirttämään ilman että siitä kysytään. Hänellä on oikeus vaatia tutkimusta ja vieläpä omien pääriensä puolelta.»

»Pääriensä?»

Kapteeni hämmästyi kolmea viimeistä sanaa, joita herra Blood oli korostanut.

»Varmastikin olisi kuka hyvänsä, paitsi hölmö tai raakalainen, ensin kysynyt hänen nimeään ennen kuin määräsi hänet hirtettäväksi. Tämän herran nimi on lordi Gildoy.»

Sitten puhui lordi itsekin puolestaan heikolla äänellä.

»En tahdo salata yhteistoimintaani Monmouthin herttuan kanssa. Vastaan seurauksista. Mutta jos suvaitsette, teen sen vasta laillisen tuomion perusteella — jonka päärini langettavat, kuten tohtori sanoi.»

Heikko ääni vaikeni ja seurasi hetken hiljaisuus. Kuten tavallisesti kerskailevissa miehissä, oli Hobartissakin syvemmällä hyvä annos arkuutta. Hänen ylhäisyytensä säädyn kuultuaan se vaikutti häneen voimakkaasti. Orjamaisena nousukkaana hän tunsi pelonsekaista kunnioitusta arvonimiä kohtaan. Sitä paitsi hän pelkäsi everstiään, sillä Percy Kirke ei ollut hellävarainen erehdyksen tehneitä kohtaan.

Viittauksella keskeytti hän miestensä aikomuksen. Hänen täytyi saada miettiä. Huomattuaan sen lisäsi herra Blood hänelle miettimisen aihetta.

»Muistakaa myös, kapteeni, että lordi Gildoylla saattaa olla tory-puolueenkin keskuudessa sukulaisia ja ystäviä, joilla ehkä olisi yhtä ja toista sanottavaa eversti Kirkelle, jos häntä käsiteltäisiin kuten tavallista pahantekijää. Olkaa siis varovainen, kapteeni, taikka punotte, kuten jo sanoin, köyttä oman kaulanne varalle tänä aamuhetkenä.»

Kapteeni kohautti ylimielisesti olkapäitään varoitukselle, mutta toimi yhtäkaikki sen mukaisesti.

»Nostakaa vuode hartioillenne ja kantakaa hänet Bridgewateriin», hän sanoi miehilleen. »Sijoittakaa hänet vankilaan, kunnes saan ohjeita, miten menetellä hänen kanssaan.»

»Hän ei ehkä kestä hengissä matkan päähän», vastusteli Blood. »Hän on kovin heikko.»

»Sen pahempi hänelle. Minun tehtävänäni on ottaa kiinni kapinoitsijat.» Hän varmensi käskyään viittauksella. Kaksi miestä tarttui vuoteeseen ja kääntyi lähtemään. Gildoy teki heikon yrityksen ojentaa kättään herra Bloodia kohti. »Sir», sanoi hän, »jään teille suureen velkaan. Jos elän, niin koetan maksaa sen.»

Herra Blood kumarsi vastaukseksi ja sanoi sitten kantajille:

»Kantakaa häntä varovasti. Hänen eloon jäämisensä riippuu siitä.»

Kun lordi oli kannettu pois, kävi kapteeni ripeästi asioihin käsiksi.
Hän kääntyi talonpojan puoleen.

»Mitä muita kirottuja kapinallisia teillä on talossanne?»

»Ei ketään muita, sir. Hänen ylhäisyytensä…»

»Olen selvinnyt lordista toistaiseksi. Selvittelen välini teidän kanssanne heti kun olen tarkastanut talonne. Ja jumaliste, jos olette valehdellut minulle…» Hän keskeytti antaakseen vihaisen määräyksen sotilailleen. Neljä rakuunaa meni ulos. Heti sen jälkeen kuului heidän meluava liikehtimisensä viereisestä huoneesta. Sillä välin etsiskeli kapteeni hallissa koputellen pistoolinsa perällä seinälaudoitusta.

Herra Blood arveli, ettei viivytteleminen häntä enää hyödyttänyt.

»Luvallanne toivotan teille hyvää huomenta», sanoi hän.

»Luvallani jäätte paikallenne hetkiseksi», käski kapteeni.

Herra Blood kohautteli hartioitaan ja istuutui. »Te olette ikävystyttävä», virkkoi hän. »Ihmettelen, ettei everstinne vielä ole huomannut sitä.»

Mutta kapteeni ei kuunnellut häntä. Hän oli kumartunut lattiaan ja otti siitä tahraantuneen ja tomuisen lakin, johon oli pistetty tammenlehvä. Se oli jäänyt lähelle sitä vaatekomeroa, jonne onneton Pitt oli piiloutunut. Kapteeni hymyili häijyä hymyä. Hän kiersi katseellaan huonetta pysähtyen ensin isäntään, siirtyi sitten molempiin naisiin, jotka seisoivat taempana, ja pysähtyi vihdoin herra Bloodiin, joka istui toinen jalka toisen polven yli heitettynä niin huolettoman näköisenä, ettei kukaan olisi voinut arvata, mitä hänen mielessään liikkui.

Sitten kapteeni astui komeron luo ja aukaisi toisen raskaan, tammisen ovipuoliskon. Hän tarttui kyyryssään istuvaa piileskelijää takin kauluksesta ja veti hänet päivänvaloon.

»Mikäs piru tämä sitten on?» kysyi hän. »Varmaankin toinen jalosukuinen otus?»

Herra Blood näki hengessään kapteeni Hobartin mainitsemat hirsipuut ja onnettoman nuoren merikapteenin koristamassa yhtä niistä ilman edelläkäypää oikeuden päätöstä sen uhrin sijasta, joka oli päässyt livistämään hänen käsistään. Hän keksi heti sekä arvonimen että koko sukuluettelon nuorelle kapinalliselle.

»Aivan niin, tepä sen sanoitte. Hän on kreivi Pitt, Thomas Versonin serkku, joka on naimisissa tuon hempukan, Moll Kirken, teidän oman everstinne sisaren kanssa, joka aikanaan oli Jaakko-kuninkaan puolison hovinaisena.»

Sekä kapteeni että hänen vankinsa hätkähtivät hämmästyksestä. Mutta kun nuori Pitt piti suunsa visusti kiinni, kirosi kapteeni oikein nasevasti. Hän tarkasti vankiaan uudelleen.

»Hän valehtelee, eikö niin?» kysyi hän tarttuen nuorta miestä olkapäihin ja tuijottaen häntä kasvoihin. »Jumaliste, hän tekee pilaa minusta.»

»Jos olette sitä mieltä, niin hirttäkää hänet ja odottakaa, mitä siitä teille seuraa.»

Rakuunaupseeri tuijotti ensin tohtoriin ja sitten taas vankiin. »Eikö mitä!» huudahti hän ja lennätti nuoren miehen sotamiestensä käsiin. »Viekää hänet Bridgewateriin ja vangitkaa tuo mies myös», jatkoi hän osoittaen Baynesia. »Kyllä me näytämme hänelle, mitä kapinallisten majoittaminen ja hoitaminen tietää.»

Syntyi hetken hämminki. Baynes tappeli sotamiesten käsissä kuin vimmattu ja teki ankaraa vastarintaa. Kauhistuneet naiset huusivat, mutta vaikenivat pian vielä suuremman kauhun edessä. Kapteeni astui huoneen poikki heidän luokseen. Hän otti tyttöä hartioista. Tyttö, sievä kultakutrinen olento, katsoi kapteeniin säälittävän rukoilevasti. Kapteeni katsoi häneen himokkaasti, silmät kiiluvina, otti häntä leuasta ja suuteli häntä raa’asti, niin että tyttö värisi kauhusta.

»Minä tarkoitan totta», sanoi raakimus hymyillen julmasti. »Toivottavasti tämä rauhoittaa teitä siksi kunnes olen päässyt selväksi noista roistoista.»

Ja hän kääntyi poispäin jättäen tytön puoleksi tainnoksissa ja vapisevana hätääntyneen äidin syliin. Hänen miehensä, jotka olivat sitoneet molemmat vangit, seisoivat odottaen käskyä ja virnistelivät.

»Viekää heidät pois, kornetti Drake ottakoon heidät huostaansa.» Hänen kiiluvat silmänsä etsivät taas piilottelevaa tyttöä. »Jään tänne vähäksi aikaa», sanoi hän, »tutkiakseni tarkemmin tämän paikan. Täällä saattaa olla vielä muitakin kapinallisia piiloutuneina.» Ja ikään kuin jälkimietteenä lisäsi hän: »Viekää tämä mies mukananne.» Hän osoitti herra Bloodia. »Mars!»

Herra Blood heräsi mietteistään. Hän oli tuuminut, että hänellä oli kojelaatikossaan pitkä leikkaus veitsi, jolla saattaisi suorittaa kapteeni Hobartiin nähden erittäin hyväätekevän leikkauksen. Hyväätekevän nimittäin ihmiskunnalle. Joka tapauksessa sairasti rakuuna liikaverevyyttä, joten pieni suoneniskentä olisi ollut hänelle sangen sopiva. Vaikeus oli vain tilaisuuden saannissa. Hän oli alkanut ajatella, eikö kapteenia olisi voinut saada viekoitelluksi hieman syrjään vaikkapa jonkin kätketyn aarteen tapaamisen toivossa, kun tämä liian aikainen keskeytys teki lopun hänen mieltäkiinnittävästä mietiskelystään.

Hän koetti voittaa aikaa.

»No, se sopii minulle erinomaisesti», sanoi hän, »sillä Bridgewateriin olen lähdössä, ja ellette te olisi minua viivyttänyt, niin olisin sinnepäin jo hyvässä matkassa.»

»Teidän määränpäänne siellä on vankila.»

»Eihän toki! Te laskette leikkiä!»

»Teidän varallenne on myös hirsipuu, jos pidätte sitä parempana.
Kysymys on vain siitä, tapahtuuko se nyt heti vaiko hieman myöhemmin.»

Raa’at kädet tarttuivat herra Bloodiin, ja tuo arvokas leikkausveitsi oli laatikossa pöydällä, kaukana käden ulottuvilta. Hän riuhtaisi itsensä irti rakuunain käsistä, sillä hän oli voimakas ja rivakkaliikkeinen mies, mutta he ympäröivät hänet heti uudelleen ja veivät ulos. Painaen häntä maata vasten he sitoivat hänen kätensä selän taakse ja kiskaisivat vankinsa raakamaisesti taas jaloilleen.

»Viekää hänet pois», sanoi Hobart lyhyesti ja kääntyi antamaan määräyksiään toisille odottaville rakuunoille. »Menkää ja etsikää koko talo ullakolta kellariin saakka ja tulkaa sitten ilmoittamaan minulle tänne.»

Sotilaat menivät ovesta sisähuoneisiin. Herra Bloodin veivät hänen vartijansa miespihaan, jossa Pitt ja Baynes jo odottivat. Hallin kynnyksellä hän katsahti vielä kapteeni Hobartiin ja hänen tummat silmänsä salamoivat. Hänen huulillaan oli jo uhkaus siitä, mitä hän Hobartille aikoi tehdä, jos elävänä pääsisi tästä pälkähästä. Ajoissa hän kuitenkin havaitsi, että jos hän sen lausuisi, hän varmaan menettäisi viimeisenkin eloonjäämisen mahdollisuuden suorittaakseen tekonsa. Sillä tänä päivänä olivat kuninkaan miehet herroja Länsi-Englannissa ja sitä pidettiin vihollismaana, jonka oli nöyrästi alistuttava kaikkiin sodan aiheuttamiin kauhuihin voittajan puolelta. Täällä oli tällä hetkellä rakuunakapteeni elämän ja kuoleman valtiaana.

Puutarhan omenapuiden alla sitoivat rakuunat herra Bloodin ja hänen onnettomuustoverinsa kunkin eri hevosen jalustinhihnaan. Sitten lähti pieni joukko kornetin komentamana Bridgewateria kohti. Heidän lähtiessään sai herra Bloodin arvelu, että rakuunat pitivät seutua voitettuna vihollismaana, mitä kamalimman vahvistuksen. Talosta kuului hajoavien väliseinien rätinä, särjettyjen ja kumoon nakattujen huonekalujen räiske sekä sotamiesten raakoja huudahduksia ja naurua, jotka kaikki ilmaisivat, että kapinallisten etsiskely oli vain tekosyy, jonka varjolla he saivat mellastaa ja hävittää. Vihdoin kuului ylinnä kaiken äärimmäisessä tuskassa olevan naisen läpitunkeva avunhuuto.

Baynes pysähtyi ja kääntyi ympäri tuskissaan ja hänen kasvonsa muuttuivat tuhkanharmaiksi. Seurauksena hänen pysähtymisestään oli, että jalustimeen sidottu nuora veti hänet kumoon ja hän laahautui avuttomana jonkin matkaa ennen kuin rakuuna pysähdytti hevosensa ja karkeasti kiroten löi häntä miekan lappeella selkään. Raahautuessaan tuona ihanana, tuoksuvana heinäkuun aamuna kypsyyttään nuokkuvien omenapuiden alla johtui herra Bloodin mieleen, että — kuten hän jo kauan oli epäillyt — ihminen oli inhottavin olento Luojan luomista ja että oli houkkamaista antautua sellaisten parantajaksi, jotka mieluummin olisi hävitettävä sukupuuttoon maan päältä.

Kolmas luku

YLITUOMARI

Vasta kaksi kuukautta myöhemmin, yhdeksäntenätoista päivänä syyskuuta — Peter Blood joutui oikeuteen valtiopetoksesta syytettynä. Tiedämme, että hän ei ollut syyllinen siihen. Mutta meidän ei tarvitse epäilläkään, ettei hän sen ajan kuluttua olisi ollut valmis siihen. Kaksi kuukautta epäinhimillistä, sanoinkuvaamatonta vankeutta oli kasvattanut hänen mieleensä kylmän ja kuolettavan vihan Jaakko-kuningasta ja hänen edustajiaan kohtaan. Se seikka, että hänellä niissä oloissa oli ensinkään järkeä jäljellä, on erinomainen todistus hänen sitkeydestään, ja vaikka tämän täysin viattoman miehen asema oli kauhea, oli hänellä siitä huolimatta aihetta kiitollisuuteen kahdestakin syystä. Ensimmäinen niistä oli se, että hän yleensä pääsi oikeuden eteen. Toinen taas oli siinä, että oikeudenistunto oli sinä päivänä eikä päivää aikaisemmin. Juuri tuossa viivytyksessä, joka häntä äärimmilleen katkeroitti, oli — vaikka hän ei sitä tiennyt — hänen ainoa mahdollisuutensa pelastua hirsipuusta.

Jollei onni olisi häntä erityisesti suosinut, olisi hän taisteluaamuna sangen helposti joutunut hirtettyjen joukkoon, yhtenä niistä sadoista, jotka verenhimoinen eversti Kirke toi torille Bridgewaterin täpötäydestä vankilasta aivan summamutikassa hirteen vedettäviksi. Tangerin rykmentin everstillä oli kiire ja hän olisi varmaankin menetellyt samalla tavalla kaikkiin lukuisiin vankeihin nähden, jollei tarmokas piispa Mews olisi joutunut väliin ja tehnyt loppua hänen mielivaltaisesta kenttäoikeudestaan.

Sittenkin onnistui Kirken ja Fevershamin saada hengiltä satoja ihmisiä niin summittaisten tuomioiden perusteella, ettei niitä sillä nimellä voi mainitakaan. He tarvitsivat ihmispainoja niihin vipuihin, joita he olivat pystyttäneet pitkin maaseutua tuhkatiheään, ja he välittivät vähät siitä, millä keinoilla he niitä saivat ja kuinka viattomia heidän uhrinsa olivat. Mitäpä heidän mielestään moukan elämä merkitsi? Pyövelit käyttelivät köyttä, kirvestä ja kuumia kattiloita. Mutta minä säästän lukijani mieltäjärkyttävistä yksityisseikoista. Olemmehan lopultakin tekemisissä vain Peter Bloodin kohtalon kanssa emmekä Monmouthin kapinallisten.

Hän jäi elämään joutuakseen siihen surulliseen vankikarjaan, joka parittain kytkettynä marssitettiin Bridgewaterista Tauntoniin. Ne, jotka olivat liian vaikeasti haavoittuneita kyetäkseen kävelemään, sullottiin raaisti ajoneuvoihin, joissa he sitomattomine ja märkivine haavoilleen saivat virua. Moni sai onnen kuolla matkalla. Kun Blood vaati ammattinsa perusteella oikeutta koettaa huojentaa heidän vaivojaan, pidettiin häntä hävyttömänä ja uhattiin raipoilla. Jos hän nyt katui jotakin, niin oli se sitä, ettei hän ollut lähtenyt Monmouthin mukaan. Se oli tietenkin epäjohdonmukaista, mutta hänen asemassaan olevalta mieheltä voinee tuskin enää odottaa johdonmukaisuutta.

Hänen kahletoverinaan tuolla hirvittävällä matkalla oli sama Jeremias Pitt, joka alun perin oli hänen nykyisen onnettoman tilansa aiheuttanut. Nuori merikapteeni oli jäänyt hänen läheiseksi kumppanikseen yhteisesti kärsityn vankilassaolon aikana. Siitä ehkä johtui, että heidät oli kahlehdittu yhteen täyteen ahdetussa vankilassa, jossa he alituiseen olivat olleet vaarassa tukehtua löyhkään ja kuumuuteen heinä-, elo- ja syyskuun kuluessa.

Ulkomaailmasta tunkeutui silloin tällöin tietoja vankilaan. Muutamat olivat ehkä tahallisesti sinne levitettyjä. Sellainen oli muun muassa juttu Monmouthin mestauksesta. Se synnytti syvää surua niissä onnettomissa, jotka parhaillaan kärsivät herttuan vuoksi, varsinkin kun hän oli luvannut puolustaa heidän uskontoaan. Moni kieltäytyi uskomasta sitä. Alkoipa hurja huhu kertoella, että joku Monmouthia muistuttava mies olisi uhrautunut herttuan puolesta mestattavaksi ja että Monmouth eli ja tulisi kohta kunniassaan ja vapauttaisi Siionin ja julistaisi uuden sodan Babylonia vastaan.

Herra Blood kuunteli juttua yhtä välinpitämättömänä kuin hän oli ottanut vastaan uutisen Monmouthin kuolemastakin. Mutta yhden asian hän tämän yhteydessä kuuli, joka ei jättänyt häntä niinkään välinpitämättömäksi vaan joka yhä lisäsi sitä halveksuntaa, jota hän jo tunsi Jaakko-kuningasta kohtaan. Hänen majesteettinsa oli suvainnut ottaa Monmouthin puheilleen. Sellainen teko, ellei hänellä ollut tarkoitus armahtaa herttuaa, oli uskomattoman halpamainen ja katala. Sillä puheille pääsyn syynä ei voinut olla muu kuin alhainen tyydytys saadessaan nauttia onnettoman veljenpoikansa nöyrästä katumuksesta.

Myöhemmin he kuulivat, että lordi Grey, joka herttuan jälkeen — niin, ehkäpä ennenkin häntä — oli ollut kapinan pääjohtajana, oli ostanut itsensä rangaistuksesta vapaaksi neljänkymmenentuhannen punnan hinnalla. Peter Blood arveli, että se oli kaiken muun komennon mukaista. Hänen halveksuntansa kuohahti vihdoin yli laitain.

»Valtaistuimellahan istuu täydellisen kurja roisto. Jos olisin aikaisemmin tiennyt hänestä yhtä paljon kuin nyt tiedän, niin en luule, että olisin antanut aihetta nykyiseen olotilaani.» Ja sitten hänen mieleensä juolahti äkkiä eräs ajatus. »Ja missä luulette lordi Gildoyn nyt olevan?» kysyi hän.

Nuori Pitt, jota hän oli puhutellut, käänsi kasvonsa tohtoriin. Hänen merielämän parkitsema ihonsa oli menettänyt miltei kokonaan punakkuutensa pitkällisen vankeuden aikana. Hänen silmänsä olivat pyöreinä kysymysmerkkeinä. Blood vastasi itse kysymykseensä.

»Emmehän ole nähneet hänen ylhäisyyttään sitten Oglethorpen päivien, ja missä ovat muut vangitut jalosukuiset herra — varsinaiset kapinan johtajat? Luulen, että Greyn juttu selittää täydelleen heidän poissaolonsa. He ovat varakkaita ihmisiä ja voivat ostaa, itsensä vapaiksi. Täällä odottavat hirsipuuta vain ne onnettomat, jotka liittyivät heihin, kun taas ne, joilla oli kunnia johtaa heitä, kulkevat vapaina. Se on soma ja opettava esimerkki asiain nurinkurisuudesta. Totisesti elämme epävakaisessa maailmassa.»

Hän nauroi, ja sama pilkallinen hymy huulillaan astui hän sitten
Tauntonin linnan suureen saliin tuomioistuimen eteen kuulusteltavaksi.
Hänen kanssaan astuivat Pitt ja Baynes, maanviljelijä. Heidät piti
tutkittaman kolmisin ja heidän asiansa aloitti tuon synkän päivän.

Sali, joka parvekkeita myöten oli täynnä uteliaita katsojia — enimmäkseen naisia — oli verhottu punaiseen. Se oli yli tuomarin miellyttävä päähänpisto, joka varsin luontevasti ilmaisi, mikä väri hänen verenhimoista mieltään parhaiten viihdytti.

Salin toisessa päässä varta vasten tehdyllä korokkeella istuivat neuvoskunnan muodostavat viisi tuomaria punaisissa viitoissa ja mustissa suurissa tekotukissaan ja ylinnä heidän keskellään ylituomari, lordi Jeffreys, Wernin herra.

Vangit marssivat sisään vartijainsa saattamina. Oikeudenpalvelija vaati hiljaisuutta vankeusrangaistuksen uhalla, ja kun puheensorina vähitellen oli vaiennut, katseli herra Blood kiinnostuneena jurya, jonka muodosti kaksitoista paikkakuntalaista isäntämiestä. Eivät he juuri miehiltä näyttäneet. He olivat yhtä säikähtyneitä, levottomia ja masentuneita kuin varas, joka on tavattu pistämästä kättään lähimmäisensä taskuun. Juryn muodosti kaksitoista pelotettua miestä, jotka äskettäin olivat saaneet vapauttavan tuomion mutta jotka yhä olivat täydelleen herra ylituomarin mielivallan armoilla. Heistä vaelsi herra Bloodin rauhallinen katse tuomareihin ja varsinkin ylituomarina istuvaan lordi Jeffreysiin, jonka hirvittävä maine oli kulkeutunut hänen edellään Dorchesteristä.

Lordi Jeffreys oli pitkä, hoikka, neljänkymmenen korvissa oleva mies, jolla oli erinomaisen kauniit soikeahkot kasvot. Hänen pitkäripsisten silmiensä ympärillä oli kärsimysten tai unettomuuden aiheuttamia tummia täpliä, jotka korostivat niiden loistetta ja hiljaista surumielisyyttä. Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, paitsi täyteläisiä huulia, joilla väreili eloisa puna, sekä jonkin verran korkeita, joskaan ei varsin esiinpistäviä poskipäitä, joilla helotti kuumeinen hehku. Hänen huulissaan oli jotakin, joka häiritsi hänen kasvojensa täydellisyyttä, jotakin pahaa, tuskin tuntuvaa, mikä kuitenkin oli havaittavissa ja oli omituisessa ristiriidassa hänen hienon nenänsä, tummien, kosteitten silmiensä ja kalpean otsansa ylvään rauhallisuuden kanssa.

Lääkäri herra Bloodissa katseli miestä erityisen kiinnostuneena, sillä hän tunsi sen kalvavan taudin, joka hänen ylhäisyyttään vaivasi, ja hän tiesi myös kuinka hämmästyttävän epäsäännöllistä ja juopottelevaa elämää tämä vietti siitä huolimatta — tai ehkäpä juuri sen vuoksi.

»Peter Blood, nostakaa kätenne!»

Yleisen syyttäjän karkea ääni herätti hänet äkkiä todellisuuteen. Hän noudatti käskyä koneellisesti ja syyttäjä luki yksitoikkoisella äänellä syytekirjelmän, jossa sanottiin, että Peter Blood oli tehnyt itsensä syypääksi kaikkein armollisimman ja korkeimman ruhtinaan Jaakko Toisen, Jumalan armosta Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuninkaan, hänen luonnollisen ja ylimmän herransa, kavaltamiseen. Siinä julistettiin vielä, että samainen Peter Blood, pelkäämättä Jumalaa, oli antanut perkeleen vietellä itsensä unohtamaan sanotulle herralle ja kuninkaalle tulevan rakkautensa, uskollisuutensa ja luonnollisen kuuliaisuutensa ja että hän, Peter Blood, oli ryhtynyt häiritsemään kuningaskunnan rauhaa ja levollisuutta nostattamalla kapinaa ja sotaa anastaakseen sanotun herransa ja kuninkaansa arvon, kunnian ja hänen korkean kruununsa kuninkaallisen nimen — ja paljon muuta samanlaista, jonka loputtua häntä kehoitettiin sanomaan tunnustiko hän syyllisyytensä vai ei.

Hän vastasi useammalla sanalla kuin mitä häntä oli kehoitettu käyttämään.

»Olen täydelleen viaton.»

Pieni, terävänaamainen mies, joka istui pöydän ääressä vasemmalla, ponnahti pystyyn. Hän oli herra Pollexfen, ylisyyttäjä.

»Oletteko syyllinen vaiko syytön?» kivahti ärtyisä herrasmies. »Teidän tulee käyttää niitä sanoja.»

»Vai niitä sanoja?» sanoi Peter Blood. »Noo — syytön.» Ja sitten hän jatkoi kääntyen tuomareitten puoleen. »Jos suvaitsette, arvoisat herrat, niin en ole syyllinen ainoaankaan niistä asioista, joista äsken kuulin itseäni syytettävän. Korkeintaan voidaan viakseni lukea kärsimättömyys, jota olen tuntenut ollessani kaksi kuukautta suljettuna inhottavaan vankilaan, jossa sekä terveyteni että elämäni olivat vaarassa.»

Päästyään alkuun aikoi hän puhua enemmänkin, mutta tällä kohdalla keskeytti hänet herra ylituomari lempeällä, miltei valittavalla äänellä.

»Nähkääs, sir, minun täytyy keskeyttää teidät nyt, koska meidän on seurattava yleistä ja yhteistä menettelytapaa oikeudenistunnossa. Te ette varmaankaan tunne lain muotoja?»

»En tiedä niistä mitään, mutta olen tähän saakka elänyt peräti onnellisena tässä tietämättömyydessäni. Varsin mielelläni olisin jättänyt tämänkin tuttavuuden niiden kanssa tekemättä.»

Heikko hymy välähti ylituomarin tarkkaavaisilla kasvoilla.

»Uskon teitä. Teitä tullaan tarkasti kuulemaan, kunhan teidän puolustautumistilaisuutenne tulee. Mutta kaikki, mitä te nyt sanotte, on tavasta poikkeavaa ja sopimatonta.»

Ilmeisen myötämielisyyden ja arvonannon rohkaisemana vastasi herra Blood tämän jälkeen sitä mukaa kuin häneltä kysyttiin tahtovansa tulla Jumalan ja isänmaansa tutkittavaksi. Kun sitten sihteeri oli rukoillut Jumalaa ja jättänyt hänen asiansa Hänen hyvään huomaansa, kutsui hän esiin Andrew Baynesin ja kehoitti häntä nostamaan kätensä ja vastaamaan. Baynesista, joka myös vastasi kieltävästi, hän siirtyi Pittiin. Tämä myönsi rohkeasti syyllisyytensä. Herra ylituomari liikahti paikallaan.

»Kas niin, se kuulostaa paremmalta», hän virkkoi ja hänen neljä punaviittaista virkaveljeään nyökkäsivät. »Jos kaikki olisivat yhtä itsepäisiä kuin hänen molemmat kapinatoverinsa, niin tästä ei tulisi loppua koskaan.»

Tämän pahaaennustavan välihuudahduksen jälkeen, joka lausuttiin niin epäinhimillisen jäätävästi, että koko oikeussalin läpi kävi puistatus, nousi herra Pollexfen seisomaan.

Erinomaisella pitkäveteisyydellä hän totesi, mistä noita kolmea miestä yleensä syytettiin ja erityisesti herra Bloodia, jonka asian piti ensimmäisenä tulla esille.

Ainoa todistaja, joka kuninkaan puolesta oli haastettu todistamaan, oli kapteeni Hobart. Hän kertoi reippaasti, missä olosuhteissa hän oli tavannut syytetyt ja miten hän oli heidät vanginnut yhdessä lordi Gildoyn kanssa. Everstinsä määräysten mukaan hän olisi hirttänyt Pittin heti, mutta vangittu Blood oli valheellaan saattanut hänet siihen uskoon, että sanottu Pitt oli valtakunnan päärejä ja siis henkilö, johon oli suhtauduttava varovaisesti.

Kapteeni Hobartin lopetettua todistuksensa kääntyi lordi Jeffreys Peter
Bloodin puoleen.

»Onko syytetty Bloodilla mitään muistuttamista todistajan lausuntoa vastaan?»

»Ei mitään, mylord. Hänen puheensa pitää täsmälleen paikkansa.»

»Olen iloinen siitä, että myönnätte asian ilman verukkeita, jotka ovat niin tavallisia teikäläisille. Ja voin sanoa, että tässä ette verukkeilla mihinkään pääsisi. Sillä me olemme aina lopulta oikeassa, olkaa varma siitä.»

Baynes ja Pitt myönsivät myös kapteenin todistuksen yhtäpitäväksi totuuden kanssa, minkä jälkeen punaviittainen herra ylituomari huokasi syvään helpotuksesta.

»Koska asia siis on selvä, niin käykäämme eteenpäin Jumalan nimeen. Sillä meillä on vielä paljon työtä.» Hänen äänessään ei nyt ollut rippeitäkään ystävällisyydestä. Se oli tiukka ja särähtelevä ja huulet, joiden välistä se soi, olivat pilkallisessa hymyssä.

»Arvelen, herra Pollexfen, että koska heidän syyllisyytensä valtiopetokseen on tullut toteennäytetyksi — hehän ovat sen itsekin myöntäneet — niin ei tässä asiassa ole muuta sanomista.»

Silloin kajahti Peter Bloodin ääni kirkkaana ja siinä soi merkillinen naurun tuntu.

»Suvainnette, teidän ylhäisyytenne, mutta mielestäni siinä on vielä koko joukon sanomista.»

Hänen ylhäisyytensä katsoi Bloodia ensin hämmästyneenä hänen rohkeudestaan, mutta vähitellen hänen katseensa muuttui synkän vihaiseksi. Hänen punaiset huulensa vääntyivät epämiellyttäviin, julmiin poimuihin, jotka muuttivat koko hänen kasvonsa toisenlaisiksi.

»Mitä, mitä roistomaisuutta tämä on? Aiotteko tuhlata meidän kallista aikaamme joutaviin jaarituksiin?»

»Tahtoisin, että teidän ylhäisyytenne ja herrat juryn jäsenet kuulisivat puolustukseni, kuten teidän ylhäisyytenne taannoin lupasi tehdä.»

»Vai niin, roisto, kyllä saat vielä, sen lupaan.» Hänen ylhäisyytensä ääni oli repivä kuin viila. Hän väänteli itseään puhuessaan ja hänen kasvonsa olivat tuskan ilmeissä. Hieno kuolemankalpea käsi, jonka verisuonet kuulsivat sinisinä, veti esille nenäliinan, jolla hän pyyhkäisi ensin huuliaan ja sitten otsaansa. Tarkastaen häntä lääkärin silmillä Peter Blood päätteli, että hän oli saanut sen taudinkohtauksen, joka häntä kalvoi.

»Kyllä saat, mutta koska kerran olette tunnustanut, niin mitä siinä enää on puolustelemisesta apua.»

»Saatte päättää sitten, mylord.»

»Sitä varten istun tässä.»

»Ja niin saatte tekin, hyvät herrat.» Blood kääntyi tuomareista juryn puoleen. Viimeksimainittu liikahti levottomana hänen varman katseensa edessä. Lordi Jeffreysin uhkaava syytös oli pusertanut heistä kaiken miehuuden. He olivat itse olleet syytettyinä maanpetoksesta ja olivat yhä herra ylituomarin mielivallan alaisia.

Peter Blood astui askelen eteenpäin rohkeana, suorana, itsekylläisenä ja pilkallisena. Hän oli vasta ajeltu ja hänen tekotukkansa, vaikka se olikin kähertämätön, oli huolellisesti kammattu ja siistitty.

»Kapteeni Hobart on todistanut sen, mitä hän tiesi asiassa, että hän tapasi minut Oglethorpen talossa Westonin taistelun aamuna. Mutta hän ei ole kertonut, mitä minä tein siellä.»

Taas keskeytti ylituomari hänet. »Mitäpä te siellä olisitte tehnyt kapinallisten parissa, joista jo kaksi — lordi Gildoy ja toverinne tuossa — ovat tunnustaneet syyllisyytensä!»

»Senpä minä juuri pyydän saada kertoa teidän ylhäisyydellenne.» »Pyydän, tehkää se, ja Jumalan nimessä, tehkää se nopeasti, mies. Sillä jos minun täytyy vaivautua kuuntelemaan jokaista petturikoiraa, niin täytyy minun istua tässä kevätkäräjiin saakka.»

»Olin siellä, teidän ylhäisyytenne, lääkärin asioissa, sitomassa lordi
Gildoyn haavoja.»

»Mitä tämä merkitsee? Kerrotteko meille, että muka olisitte lääkäri?»

»Oppiarvon suorittanut Kolminaisuuden yliopistossa Dublinissa.»

»Hyvä Jumala!» huudahti lordi Jeffreys korottaen ääntään ja katsoen juryyn. »Mikä häpeämätön roisto! Te kuulitte todistajan äsken sanovan, että hän oli tuntenut hänet Tangerissa vuosikausia sitten ja että hän silloin oli Ranskan palveluksessa oleva upseeri. Te kuulitte syytetyn myöntävän, että todistaja oli puhunut totta.»

»Niin hän olikin. Mutta se mitä minä nyt kerron teille, on myös totinen tosi. Muutama vuosi sitten olin sotilas, mutta sitä ennen olin jo lääkäri ja olen sitä ollut taas viime tammikuusta saakka asetuttuani Bridgewateriin, kuten sadat todistajat voivat todistaa, jos tarvitaan.»

»Siihen ei ole tarpeellista tuhlata aikaamme. Tahdon omalla roistomaisella suullanne näyttää valheeksi puheenne. Kysyn teiltä vain: Kuinka jouduitte Monmouthin herttuan armeijaan, vaikka esitätte itsenne tässä lääkärinä, joka harjoittaa rauhallista ammattiaan Bridgewaterin kaupungissa?»

»En ole koskaan kuulunut siihen armeijaan. Ei kukaan ole todistanut sitä eikä tule todistamaankaan, sen vannon. Minulla ei ollut mitään tekemistä äskeisen kapinan kanssa. Pidin sitä mielettömänä seikkailuna. Rohkenen kysyä teidän ylhäisyydeltänne, (hänen irlantilainen murteensa tuli entistä tuntuvammaksi) mitä minulla, joka olen syntynyt ja kasvatettu paavin uskossa, saattoi olla tekemistä armeijassa, joka taisteli protestanttisuuden puolesta?

»Tekö paavin uskolainen?»

Ylituomari tuijotti häneen hetken. »Pikemminkin te muistutatte honottavaa, määkivää presbyteeriläis-Taavettia. Vakuutan, mies, että haistan presbyteeriläisen jo neljänkymmenen mailin päästä.»

»Siinä tapauksessa rohkenen ihmetellä, ettei niin tarkka nenä haista paavinuskolaista neljän jalan päästä.»

Parvekkeelta kuului naurun hihitystä, mutta tuomarin tuima katse ja oikeudenpalvelijain ääni vaimensivat sen heti.

Lordi Jeffreys nojasi eteenpäin pöytää vasten. Hän kohotti hienon kätensä, jossa hän vieläkin piteli pitsiröyhelöistä, hyväntuoksuista nenäliinaansa.

»Jätämme uskontokysymyksen sikseen tällä kertaa, ystäväni», sanoi hän. »Mutta huomatkaa tarkoin, mitä sanon.» Hän korosti hennolla etusormellaan jokaista sanaa. »Tietäkää, ystäväni, ettei ole mitään uskontoa, joka antaisi luvan valehtelemiseen. Teillä on kallis kuolematon sielu, eikä ole mitään koko maailmassa, joka olisi arvokkaampaa kuin se. Ajatelkaa, että suuri taivaan ja maan Jumala, jonka tuomioistuimen edessä te ja me ja kaikki ihmiset viimeisenä päivänä seisomme, on kostava teille jokaisen valheen ja oikeudenmukaisesti heittävä teidät iankaikkiseen tuleen, pudottava teidät tulisen pätsin pohjattomaan kuiluun, jos väistytte hivenenkään totuuden tieltä, hivenenkään, sillä minä vakuutan teille, että Jumala ei anna itseään pilkata. Tämän perusteella vaadin teitä vastaamaan totuuden mukaisesti:

Miten jouduitte vangituksi näiden muiden kapinallisten kanssa?» Peter Blood tuijotti hetken hämmästyneenä yli tuomariin. Mieshän oli uskomaton, epätodellinen, mielikuvituksellinen painajaistuomari. Sitten hän kokosi ajatuksensa ja vastasi:

»Minua pyydettiin tuona aamuna auttamaan lordi Gildoyta ja minä pidin velvollisuutenani noudattaa pyyntöä, koska olin sen ammatin harjoittaja.»

»Vai piditte velvollisuutenanne!»

Ylituomari, jonka kasvot olivat pelottavan näköiset — ne olivat kalmankalpeat, ja hänen vääntyneet huulensa olivat punaiset kuin veri, jota hän janosi — katsoi Peter Bloodia häijyn pilkallisesti. Sitten hän hillitsi itsensä, kuten näytti, vaivoin. Hän huokasi ja puhui aikaisempaan, hiljaisen valittavaan tapaansa. »Hyvä Jumala, miten te tuhlaatte kallista aikaamme! Mutta minä koetan olla kärsivällinen kanssanne. Kuka teitä pyysi sinne?»

»Master Pitt tuossa, kuten hän voi todistaa.»

»Oh! Master Pitt todistaa — hän, joka itse on tunnustanut olevansa maanpetturi. Siinäkö teidän todistajanne ovat?»

»Täällä on myös master Baynes, joka voi todistaa samaa.»

»Master Baynesin on vastattava omista synneistään, ja minä luulen että hänellä tulee olemaan täysi työ koettaessaan vapauttaa kaulansa hirttosilmukasta. No, sir, eikö teillä ole muita todistajia?»

»Voisin saada Bridgewaterista muitakin todistajia, jotka näkivät minun lähtevän sinä aamuna master Pittin hevosen selässä matkaan.»

Hänen ylhäisyytensä hymyili. »Se ei ole tarpeellista. Sillä huomatkaa, minä en aio tuhlata enempää aikaa teidän vuoksenne. Vastatkaa minulle ainoastaan: Tiesittekö, kun master Pitt, kuten väitätte, tuli teitä noutamaan, että hän, kuten kuulitte hänen tunnustavan, oli kuulunut Monmouthin kapinallisiin.»

»Tiesin, teidän ylhäisyytenne.»

»Te tiesitte! Vai niin!» Lordi katsoi pelokkaaseen juryyn ja naurahti lyhyesti. »Ja siitä huolimatta menitte hänen kanssaan?»

»Auttamaan haavoitettua ihmistä, kuten pyhä velvollisuuteni vaati!»

»Pyhä velvollisuutenne, sanoitte?» Lordi raivostui taas. »Hyvä Jumala! Missä käärmeitten sukukunnassa elämmekään! Teidän pyhä velvollisuutenne, roisto, kuuluu kuninkaalle ja Jumalalle. Mutta olkoon. Kertoiko hän teille, ketä teidät pyydettiin auttamaan?»

»Kyllä — lordi Gildoyta.»

»Ja te tiesitte, että lordi Gildoy oli haavoittunut taistelussa ja millä puolella.»

»Tiesin sen.»

»Ja sittenkin, vaikka koetatte uskotella meille, että olette herramme kuninkaan uskollinen alamainen, menitte auttamaan häntä?»

Peter Blood menetti kärsivällisyytensä hetkeksi.

»Minulla oli tekemistä vain hänen haavojensa eikä hänen valtiollisten mielipiteittensä kanssa, teidän ylhäisyytenne.»

Hyväksymisen mutinaa kuului sekä parvekkeelta että juryn puolelta. Se oli omiaan vain saamaan ylituomarin täyteen raivoon.

»Jeesus Jumala!» huusi hän. »Onko maailmassa koskaan nähty hävyttömämpää vintiötä kuin te?» Hän kääntyi kalmankalpeana juryn puoleen. »Minä toivon, herrat juryn jäsenet, että te otatte huomioon tämän petturiroiston kauhistuttavan käytöksen, ja siitä te ette voi olla havaitsematta, millainen mielenlaatu tämänkaltaisilla ihmisillä on, kuinka konnamaista ja pirullista heidän menettelytapansa on. Omalla suullaan on hän lausunut hirttotuomionsa moneen kertaan ja vielä siinä on lisää. Vastatkaa minulle, sir: Kun te saitte petetyksi kapteeni Hobartin valheillanne tämän toisen petturin, Pittin, yhteiskunnalliseen asemaan nähden, missä ominaisuudessa te silloin toimitte?»

»Pelastaakseni hänet joutumasta ilman tutkintoa hirtetyksi, kuten häntä uhattiin.»

»Mitä teillä oli sen asian kanssa tekemistä, joutuiko hän hirteen ja miten se tapahtui?»

»Oikeudenmukaisuus on jokaisen uskollisen alamaisen asia, sillä oikeudenrikos, jonka kuninkaan valtuutettu tekee, tuottaa häpeää hänen kuninkaalliselle majesteetilleen.»

Se oli ovelasti ja terävästi sinkautettu huomautus jurylle ja se ilmaisi, miten valpas ja maltillinen miehemme äly oli ja miten se juuri äärimmäisen vaaran hetkellä oli terävimmillään. Jokaiseen muuhun juryyn se varmaan olisi tehnyt tarkoitetun vaikutuksen. Se olisi saattanut tehdä sen tähänkin juryyn, joka oli kokoonpantu aroista lampaista, ellei ylituomarin pelottava hahmo olisi tehnyt sitä tyhjäksi.

Lordi Jeffreys nojautui raskaasti eteenpäin ja haukkoi ilmaa hämmästyksestä.

»Herra taivaassa!» myrskysi hän. »Onko koskaan nähty hävyttömämpää roistoa? Mutta asia on selvä. Minä näen jo, mikä te olette miehiänne. Näen hirttonuoran kaulallanne.»

Sanottuaan sanottavansa loppuun silmät häijysti mulkoilevina hän rauhoittui ja istuutui takaisin paikalleen. Oli kuin esirippu olisi pudonnut. Kaikki mielenliikutus hävisi hänen kalpeilta kasvoiltaan. Niille palasi taas entinen, hiljainen surumielisyys. Kun hän taas hetken perästä puhui, oli hänen äänensä pehmeä, miltei hellä, ja kuitenkin kuului joka sana selvästi suuressa oikeussalissa.

»Jos tunnen sydämeni oikean laadun, niin en tahtoisi vahingoittaa ketään, vielä vähemmän iloita siitä, että joku menee iankaikkiseen kadotukseen. Ainoastaan säälistä teitä kohtaan olen tuhlannut näin paljon sanoja tähtenne, koska tahtoisin, että panisitte jotakin arvoa kuolemattomalle sielullenne, ettekä saattaisi sitä iankaikkiseen kadotukseen itsepintaisesti turvautumalla valheeseen ja kiroilemiseen. Mutta huomaan, että mitkään yritykset siihen suuntaan eivät vaikuta teihin nähden mitään, ja sen vuoksi en aio sanoa teille enempää.» Hän käänsi taas kauniit, tarkkaavat kasvonsa juryn puoleen. »Hyvät herrat, minun täytyy lain puolesta, jonka tulkitsijoita me olemme ettekä te, selittää, että jos joku henkilö on tosiasiallisesti noussut kapinaan kuningasta vastaan ja joku toinen henkilö — joka ei todella vielä asiallisesti ole tehnyt sitä — tieten ottaa luokseen ja majoittaa, hoivaa ja auttaa häntä, niin on hän yhtä suuressa mitassa kapinallinen kuin se, joka kantoi asetta. Me olemme valamme ja omantuntomme velvoituksella sidotut osoittamaan teille, mitä laki on, ja te olette valanne ja omantuntonne perusteella velvolliset lausunnossanne ilmaisemaan ja päättämään, minkä tuomion lain totuus teitä vaatii langettamaan.»

Sitten hän jatkoi tulkintaansa selittäen, millä tavalla Baynes ja Blood olivat syypäitä valtiopetokseen, ensinmainittu sen vuoksi että hän oli ottanut luokseen maanpettureita, ja jälkimmäinen sen nojalla, että hän oli auttanut petturia hoitamalla hänen haavojaan. Hän sovitteli puheensa lomaan teennäisiä viittauksia luonnolliseen herraansa ja lailliseen ruhtinaaseensa, kuninkaaseen, jonka Jumala oli heidän valtiaakseen asettanut, sekä moitti nonkonformisteja ja Monmouthia, josta — omien sanojensa mukaan — uskalsi varmasti sanoa, että alhaisimmallakin alamaisella, joka oli laillisesti avioliitosta syntynyt, oli suurempi oikeus kruunun perimiseen kuin hänellä.

»Jeesus Jumala! Että meidän pitääkin elättää keskuudessamme sellaista kyykäärmeitten sukukuntaa», lopetti hän vihdoin retorisin elein vimmaisen purkauksensa. Sitten hän vaipui paikalleen väsyneenä ponnistuksestaan. Hetken hän oli aivan hiljaa pyyhkien vain huuliaan. Sitten hän liikahti levottomasti. Uudelleen vääntyivät hänen kasvonsa tuskaisesti ja muutamin kähein, miltei hajanaisin sanoin hän lähetti juryn tekemään päätöstään.

Peter Blood oli kuunnellut hänen hillitöntä, jumalatonta ja miltei iljettävän herjaavaa sanatulvaansa osoittaen mielenmalttia, mikä häntä perästäpäin ihmetytti. Hän hämmästyi siinä määrin miestä, hänen sielullisesti ja ruumiillisesti vaihtelevia tilojaan ja hänen uhkailevaa ja verenvuodatukseen pakottavaa menettelyään juryyn nähden, että hän miltei unohti, että hänen oma elämänsä oli kyseessä.

Häikäistyn juryn poissaolo ei kestänyt kauan. Lausunto julisti kaikki kolme vankia syyllisiksi. Peter Blood katsoi ympärilleen punaiseen verhotussa salissa ja hetken hänestä näytti kuin kalpeitten kasvojen muodostamat rivit olisivat huojuneet. Sitten hän oli taas oma itsensä ja hän kuuli äänen kysyvän, mitä hänellä oli sanomista siihen ja miksi hän ei saisi kuolemantuomiota, kun hän kerran oli todistettavasti ollut mukana maanpetoksellisessa toiminnassa.

Hän nauroi ja hänen naurunsa kuulosti aavemaisen kamalalta kuoleman hiljaisuuden vallitessa oikeussalissa. Koko toimitus oli ollut äärimmäisen luonnoton. Sanomatonta oikeuden pilkkaa, jota tuo punaviittainen, tutkivasilmäinen ilveilijä oli jakanut, kostonhimoisen ja raa’an ilkeämielisen kuninkaan lahjottava kätyri, jonka koko olemus oli rienaajan. Peter Bloodin nauru taittoi kokonaan kärjen ilveilijän ankaruudelta.

»Nauratteko, sir, hirttonuora kaulallanne, aivan iankaikkisuuden kynnyksellä, jonka yli te aivan kohta olette astuva.»

Silloin Peter Blood kosti.

»Totisesti minulla on parempi syy nauruun kuin teillä, teidän ylhäisyytenne. Sillä minulla on, ennen kuin lausutte tuomioni, vielä jotakin sanomista teille. Teidän ylhäisyytenne näkee minut — viattoman miehen, jonka ainoa rikos on siinä, että harjoitin armeliaisuutta — hirttonuora kaulassa. Teidän ylhäisyytenne puhuu minulle oikeusoppineena asiantuntevasti, mitä minulle on tapahtuva. Minä saanen lääkärinä sanoa yhtä varmalla asiantuntemuksella, mitä teidän ylhäisyydellenne on tapahtuva. Vakuutan teille, etten nyt vaihtaisi osaani teidän kanssanne, että en vaihtaisi sitä nuoraa, jonka te heitätte kaulaani, siihen kiveen, jota te kannatte ruumiissanne: Se kuolema, jonka te ehkä nyt sanelette minulle, on kepeä huvi siihen kuolemaan verrattuna, johon teidät on tuominnut se suuri Tuomari, jonka nimeä te niin kevyesti käyttelette.»

Herra ylituomari jäykistyi, hänen kasvonsa muuttuivat tuhkanharmaiksi ja hänen huulensa vavahtivat. Olisi voinut laskea kymmeneen ennen kuin kuului ääntäkään hämmästyksestä halvaantuneessa oikeussalissa Peter Bloodin lopetettua puheensa. Kaikki, jotka tunsivat lordi Jeffreysin, käsittivät sen myrskyn edellä vallitsevaksi tyveneksi ja varustautuivat rajuilman puhkeamisen varalle. Mutta se ei puhjennut. Hitaasti, heikosti palasi väri tuhkanharmaille kasvoille. Punaviittainen mies menetti jäykkyytensä ja kumartui eteenpäin. Hänen ylhäisyytensä alkoi puhua. Hiljaisella äänellä ja lyhyesti — paljon lyhyemmin kuin hänen tapansa oli sellaisissa tilaisuuksissa ja aivan koneellisesti kuten ihmisien, jonka ajatukset ovat kaukana siitä mitä huulet puhuvat — hän julisti kuolemantuomion asiaankuuluvassa järjestyksessä ja viittaamatta sanallakaan siihen, mitä Peter Blood oli sanonut. Lopetettuaan hän vaipui peräti uupuneena tuoliinsa, silmät puoleksi ummessa ja otsa kiiltävänä hiestä.

Vangit marssivat ulos.

Herra Pollexfenin — whig-puoluelainen huolimatta asemastaan ylimpänä syyttäjänä — kuuli eräs juryn jäsenistä kuiskaavan vierustoverinsa korvaan:

»Sieluni kautta, tuo musta roisto säikähdytti hänen ylhäisyytensä perin pohjin. Oikein käy sääliksi häntä, kun hänen täytyy kuolla hirsipuussa. Sillä mies, joka pystyy pelottamaan Jeffreysiä, menisi varmaan pitkälle.»

Neljäs luku

IHMISKAUPPAA

Herra Pollexfen oli yhtaikaa sekä oikeassa että väärässä, seikka joka sattuu paljon useammin kuin yleensä luullaankaan.

Hän oli oikeassa lausuessaan välinpitämättömästi ajatuksensa, että mies, jonka ilmeet ja sanat saattoivat pelästyttää niin pelätyn miehen kuin lordi Jeffreys oli, pystyi luomaan luonteensa voimalla huomattavan tulevaisuuden. Hän oli väärässä — vaikkakin anteeksiannettavasti — otaksuessaan, että Peter Blood joutuisi hirteen.

Olen sanonut, että niihin harmeihin, joita hänen armeliaisuuskäyntinsä Oglethorpessa aiheutti hänelle, sisältyi — vaikkei hän silloin sitä tietenkään käsittänyt — kaksikin syytä kiitollisuuteen. Toinen oli se, että hän ylimalkaan joutui oikeuden eteen, ja toinen taas, että oikeudenkäynti sattui syyskuun yhdeksänneksitoista päiväksi. Yhdeksänteentoista päivään saakka oli oikeuden tuomiot pantu täytäntöön pilkulleen ja siekailematta. Mutta yhdeksännentoista päivän aamuna saapui Tauntoniin lordi Sunderlandin, valtiosihteerin, lähetti, joka toi kirjeen lordi Jeffreysille. Kirjeessä oli ilmoitus, että hänen majesteettinsa oli armollisesti suvainnut käskeä, että yksi toistasataa kapinallista oli varattava lähetettäviksi joillekin hänen majesteettinsa uutisviljelyksille Jamaikaan, Barbados- tai jollekin Pienten Antillien saarelle.

Ei suinkaan pidä luulla, että tämä käsky johtui jonkinlaisesta armollisuuden tunnosta. Lordi Churchill oli vallan oikeassa, kun hän sanoi, että kuninkaan sydän oli yhtä tunteeton kuin marmori. Havaittiin, että tuollainen summittainen hirttohomma oli mitä häikäilemättömintä arvokkaan aineksen tuhlausta. Uutisviljelyksille tarvittiin kipeästi orjia, ja terveen, voimakkaan miehen laskettiin olevan ainakin kymmenen- viidentoista punnan arvoinen. Sitä paitsi oli hovissa monta herrasmiestä, jotka mikä mistäkin syystä odottivat kuninkaan puolelta jotakin suosionosoitusta. Tässä tarjoutui helppo ja vaivaton keino suorittaa nuo pikku velat. Kapinallisten joukosta saattoi erottaa osan, jonka voi lahjoittaa näille herroille heidän vapaasti käytettävikseen.

Lordi Sunderlandin kirje antaa tarkat yksityistiedot siitä, miten anteliaasti kuningas jakeli ihmislahjojaan. Tuhat vankia piti jaottaman kahdeksan hoviherran ynnä muiden kesken, samalla kun kirjeen jälkikirjoituksessa määrättiin sata vankia kuningattaren tarpeita varten. Vangit piti heti lähetettämän kuninkaan eteläisille viljelyksille ja heidän tuli jäädä sinne kymmeneksi vuodeksi ennen kuin he taas pääsisivät vapauteen, ja oli niihin osiin siirtomaita, joihin heidät oli määrätty, hetimmiten ilmoitettava heidän saapumisestaan ja muuten huolehdittava siitä, että lähettämiseen heti ryhdyttiin.

Tiedämme ylituomarin sihteerin muistiinpanoista, miten lordi Jeffreys sinä iltana raivohumalaisen tavoin moitti sitä epäonnistunutta lempeyttä, johon kuningas oli saatu viekoitelluksi. Me tiedämme, miten hän kirjeellisesti koetti saada kuningasta peruuttamaan määräyksensä. Mutta Jaakko pysyi päätöksessään. Se oli — puhumattakaan siitä hyödystä mitä se hänelle tuotti — erinomainen osoitus siitä lempeydestä, joka oli hänelle ominaista. Hän tiesi, että hän säästämällä täten heidän henkensä saattaisi heidät suorastaan elävään kuolemaan. Monen heistä oli pakko sortua Länsi-Intian kauheassa orjuudessa eloonjäävien hartaasti kadehtimana.

Ja niin tapahtui, että Peter Blood ja hänen kanssaan Jeremias Pitt ja Andrew Baynes, sen sijaan että olisivat joutuneet roikkumaan hirressä kuten heidän tuomionsa määräsi, vietiin Bristoliin ja siellä noin viidenkymmenen muun vangin kanssa sullottiin Jamaikan kauppiaaseen.

Laivan ruumassa vallitseva ahtaus, kehno ravinto ja pilaantunut juomavesi aiheuttivat pian heidän joukossaan vaikean taudin, johon yksitoista kuoli. Heidän joukossaan oli myös onneton Oglethorpen isäntä, joka oli raaisti raahattu rauhallisesta kodistaan, kukoistavan puutarhansa keskeltä vain sen vian vuoksi, että oli tehnyt armeliaan teon.

Ellei Peter Bloodia olisi ollut, olisi kuolleisuus varmaan noussut paljon korkeammaksi. Alussa oli Jamaikan kauppiaan kapteeni kiroillen ja uhkaillen vastannut tohtorin vastalauseisiin sen johdosta, että sallittiin ihmisten kuolla sillä tavoin, ja hänen vaatimukseensa saada haltuunsa lääkekirstu ja hoitaa sairaita. Mutta pian havaitsi kapteeni Gardner, että hän saattoi joutua vastaamaan niin suuresta inhimillisen kauppatavaran hukkaamisesta, ja sen vuoksi hän vihdoinkin tajusi, että hän ilolla saattoi käyttää Peter Bloodin taitoa hyväkseen. Tohtori kävi työhön innokkaana ja määrätietoisesti ja menetteli niin taitavasti hoitaessaan sairaita ja parantaessaan onnettomuustovereittensa oloa laivalla, että hän sai taudin enemmän levenemisen estetyksi.

Joulukuun keskivaiheilla laski Jamaikan kauppias ankkurinsa Carlisle-lahden poukamassa ja päästi maihin neljäkymmentäkaksi eloonjäänyttä tuomittua kapinallista.

Jos nämä onnettomat olivat kuvitelleet — kuten monet näyttivät tehneen — että he olivat tulossa johonkin villiin, asumattomaan seutuun, niin oli varmaan se näky, joka heitä kohtasi jo ennen kuin heidät oli laskettu laivan kupeella odottaviin veneisiin, omiaan karkottamaan sen harhaluulon. He näkivät päinvastoin verraten uljaan kaupungin, jonka talot olivat rakennetut eurooppalaiseen malliin, mutta ei niin tiheään sulloutuneina kuin Euroopan kaupungeissa oli tavallista. Kirkon torni kohosi hallitsevana punaisten tiilikattojen yllä. Laajan sataman suuta vartioi linnoitus, jonka tykkien suut pistivät esille muurin aukoista, ja hallitustalon pitkä julkisivu näkyi kauaksi pieneltä mäeltä kaupungin yläpuolella. Tämä mäki oli yhtä eloisan vihreä kuin konsanaan englantilainen huhtikuinen kunnas, ja päiväkin muistutti elävästi huhtikuista päivää Englannissa, sillä runsaiden sateiden kausi oli juuri päättynyt.

Laajalla mukulakivisellä rantaäyräällä he tapasivat punatakkisen sotaväenosaston, joka oli heitä vastaanottamassa, sekä väkijoukon — jonka heidän tulonsa oli sinne viekoitellut — joka puvuissaan ja tavoissaan sangen vähän erosi siitä joukosta, jota kotoisissa merisatamissa tavallisesti näki, paitsi siinä, että siinä oli vähemmän naisväkeä ja enemmän neekereitä.

Kun heidät oli järjestetty riviin sillalle, tuli heitä tarkastamaan kuvernööri Steed, lyhyt, ryhdikäs ja punakka herrasmies, taftikankaisessa puvussa, jossa oli suunnaton määrä kultapunosta, ontuen hieman ja nojaten raskaasti tukevaan eebenpuiseen keppiin. Hänen jäljessään astui kookas, lihava mies, pystyssä päin ja hartiat paljon korkeammalla kuvernööriä, puettuna Barbados-saaren miliisin everstin pukuun, ja häijy ilme mahdottoman suurilla kellahtavilla kasvoillaan. Hänen sivullaan ja omituisena vastakohtana hänen korkeudelleen asteli kepeän poikamaisesti hoikka nuori neitonen muodinmukaisessa ratsastuspuvussa. Leveälierinen harmaa hattu, jossa hulmusi punertava kamelikurjen sulka, peitti osaksi hänen soikeat kasvonsa, joiden hienolle värille ei edes etelän syövyttävä aurinkokaan ollut mahtanut mitään. Punaruskeat, pitkät kutrit riippuivat hänen hartioilleen saakka. Rehellisyys ja suoruus paistoi hänen utuisista silmistään, jotka olivat aivan selkosellaan, ja sääli oli vaimentanut veitikkamaisuuden, joka tavallisesti karehti hänen raikkailla, nuorilla huulillaan.

Peter Blood hämmästyi huomatessaan tuijottavansa tytön pirteitä kasvoja, jotka näyttivät niin huonosti sopeutuvan tähän ympäristöön, ja huomattuaan, että häneen kohdistui yhtä tarkkaava katse, hän liikahti levottomasti. Hän havaitsi itse, miten surkea nähtävyys hän mahtoi olla. Pesemättömänä, tukka takkuisena ja hajallaan, musta, siivoton parta leuassa ja hänen kerran niin hieno kamlottikankainen pukunsa, jossa hänet oli vangittu, niin repaleisena, että se olisi ollut häpeäksi variksenpelätillekin, hän ei suinkaan ollut mitään herkullista silmänruokaa niin suloiselle olennolle. Siitä huolimatta tyttö ei kääntänyt hämmästynyttä, miltei lapsellista ja säälin ja ihmetyksen sekaista katsettaan hänestä. Hän kosketti kädellään kumppaninsa punaista hihaa, ja tämä käänsi pahantuulisesti murahtaen suuren ruhonsa niin, että joutui aivan päin tyttöä.

Katsoen miestä suoraan silmiin puhui tyttö hänelle vakavana jotakin, mutta eversti ei ilmeisesti kuunnellut puolella korvallakaan. Hänen pienet helmenkaltaiset silmänsä, joiden välissä oli pitkä ja paksu nenä, olivat kääntyneet tytöstä poispäin ja suuntautuivat Bloodin vieressä seisovaan vaaleatukkaiseen ja vankkarakenteiseen nuoreen Pittiin…

Kuvernööri oli myös pysähtynyt hetkeksi, ja pieni kolmihenkinen seurue jäi siihen keskustelemaan. Peter Blood ei voinut kuulla, mitä tyttö sanoi, sillä tämä alensi ääntään. Everstin ääni kuului hänen korviinsa sekasortoisena rummutuksena, mutta kuvernööri ei sen sijaan ollut varovainen eikä pieniääninen. Hänellä oli kimakka ääni, joka kantoi kauaksi, ja luullen itseään sukkelaksi hän tahtoi, että kaikki olisivat kuulleet häntä.

»Mutta rakas eversti Bishop, teidän on tietenkin ensin valittava tuoreimmat tuosta kukkavihosta ja vielä omaan määräämäänne hintaan. Sitten vasta lähetämme heidät huutokaupattaviksi.»

Eversti nyökäytti päätään myöntymykseksi. Hän korotti äänensä vastaukseksi. »Teidän ylhäisyytenne on kovin hyvä, mutta tottavie, tuo joukko näyttää niin kehnolta, ettei siitä juuri paljoakaan ole hyötyä viljelyksillä.» Hänen pienet silmänsä tutkivat vankeja uudelleen, ja halveksunta, jota hän tunsi heitä kohtaan, korosti hänen häijyä ilmettään. Näytti siltä kuin häntä olisi harmittanut, etteivät he olleet sen paremmassa kunnossa. Sitten hän viittasi luokseen kapteeni Gardnerin ja he keskustelivat jonkin minuutin erään luettelon johdosta, jonka kapteeni hänen pyynnöstään oli ottanut esille.

Sitten hän työnsi luettelon syrjään ja lähti yksin vankeja kohti, katsellen heitä huulet nyrpällään. Nuoren somersetshireläisen merikapteenin eteen hän vihdoin pysähtyi ja seisoi hetken tuumien hänen arvoaan. Sitten hän koetteli nuoren miehen käsivarsilihaksia ja käski hänen avata suunsa, jotta näkisi hänen hampaansa. Hän pisti huulensa pitkään tönölle ja nyökäytti.

Olkansa takaa hän virkkoi Gardnerille:

»Viisitoista puntaa tästä miehestä.» Kapteeni näytti kauhistuneelta.

»Viisitoista puntaa! Se ei ole puoltakaan siitä, mitä aioin pyytää hänestä.»

»Se on puolta enemmän kuin aioin antaa hänestä», murahti eversti.

»Mutta kolmekymmentäkin on helppo hinta, teidän armonne.»

»Sillä hinnalla saan neekerinkin. Nämä valkoiset siat eivät jaksa elää täällä. He eivät kelpaa täkäläiseen työhön.»

Gardner alkoi kehua Pittin terveyttä, nuoruutta ja voimia. Hän ei kehunut ihmistä hänessä, vaan kuormajuhtaa. Pitt, tunteellisena miehenä, seisoi mykkänä ja liikkumattomana. Ainoastaan värinvaihtelut hänen kasvoillaan ilmaisivat sitä sisäistä taistelua, jolla hän sai säilytetyksi mielenmalttinsa.

Peter Bloodia iljetti inhottava tinkiminen.

Taempana vankirivin suuntaa käveli neiti keskustellen kuvernöörin kanssa, joka hymyili ja pöyhisteli kävellessään hänen vieressään. Tyttö ei tiennyt mitään siitä inhottavasta kaupankäynnistä, jossa eversti paraikaa askaroi. Oliko hän myös välinpitämätön siitä, ihmetteli Blood itsekseen.

Eversti Bishop kääntyi kantapäillään jatkaakseen kaupantekoa.

»Nostan kahteenkymmeneen asti. Penniäkään ei enempää ja sekin on jo puolta enemmän kuin Grabstonilta saatte heistä.»

Kapteeni Gardner huomasi, että tarjous oli lopullinen, joten hän huokasi ja suostui. Bishop oli jo menossa eteenpäin vankiriviä pitkin. Peter Bloodiin ja hänen vieressään seisovaan kuihtuneeseen nuorukaiseen eversti katsahti vain ohimennen halveksivasti. Mutta seuraava mies, keski-ikäinen jättiläinen nimeltä Wolverstone, veti hänen huomionsa puoleensa ja tinkiminen alkoi uudelleen.

Peter Blood seisoi loistavassa auringonpaisteessa ja veti keuhkoihinsa ilmaa niin hyväntuoksuista, ettei hän eläissään ollut sellaista hengittänyt. Se oli täynnä outoa tuoksua, kukkivan havumetsän, maustepippurin ja hyvänhajuisten setrien sekoitusta. Hän vaipui hyödyttömiin mietteisiin, joihin suloinen tuoksu hänet viekoitteli. Hänellä ei ollut pienintäkään halua keskusteluun, eikä myöskään Pittillä, joka seisoi synkkänä hänen vieressään ja jonka mieltä pääasiassa painoi sillä hetkellä se ajatus, että hänen nyt täytyi erota siitä miehestä, jonka vierellä hän oli seissyt viimeiset raskaat kuukaudet ja jota hän oli oppinut rakastamaan erinomaisena neuvonantajana ja auttajana. Turvattomuuden ja yksinäisyyden tunne, jonka rinnalla kestetyt vaivat eivät tuntuneet miltään, valtasi hänet. Pittistä ero tuntui kestettyjen kärsimysten huipulta.

Muitakin ostajia tuli, tarkasteli heitä ja meni taas menojaan. Sitten syntyi rivin päässä levotonta liikehtimistä. Gardner puhui kovalla äänellä ilmoittaen jotakin ostajille, jotka olivat odottaneet vuoroaan, kunnes eversti Bishop oli valinnut parhaimmat inhimillisestä kauppatavarasta. Kun hän oli lopettanut, huomasi Blood katsoessaan sinnepäin, että tyttö puhutteli Bishopia ja viittasi hopeahelaisella ratsupiiskallaan rivin toiseen päähän. Bishop varjosti kädellään silmiään tytön osoittamaan suuntaan. Sitten hän lähti hitaasti, astuen raskasta, vyöryvää käyntiään Gardnerin kanssa takaisin rivin alkupäähän, tytön ja kuvernöörin seuratessa perässä. He astelivat eteenpäin, kunnes eversti oli Bloodin kohdalla. Hän aikoi kävellä edelleen, mutta silloin tyttö kosketti ratsupiiskallaan hänen käsivarttaan ja sanoi:

»Tätä miestä minä tarkoitin.»

»Tätä?» kuului halveksiva vastaus. Peter Blood huomasi tuijottavansa pariin helmentapaisia ruskeita silmiä, jotka olivat painuneet kellahtavaan, rasvaiseen naamaan kuin pari korinttia vehnäkohokkaaseen. Hän tunsi, kuinka halveksivan loukkaava tarkoitus nostatti hänen verensä kasvoihin. »Pyh, luukasa, mitä minä sillä tekisin.»

Hän oli kääntymässä, kun Gardner tuli väliin.

»Olkoon, että hän on hoikka, mutta hän on sitkeä, sitkeä ja terve. Kun toinen puoli heistä oli sairaana ja toinen puoli sairastumaisillaan, niin pysyi tämä roisto jaloillaan ja lääkitsi vielä toisia. Ellei häntä olisi ollut, niin heitä olisi kuollut paljon enemmän. Sanokaamme viisitoista puntaa. Se on kohtuullinen hinta. Hän on sitkeä, vakuutan teidän armollenne, hän on sitkeä ja voimakas, vaikka onkin laiha. Hän on juuri niitä miehiä, jotka kestävät kuumuutta kun sen aika tulee. Ilmanala ei tapa häntä, ikävä kyllä.»

Kuvernööri Steed nauraa hykerteli. »Kuulittehan, eversti. Uskokaa vain veljentytärtänne. Hänen sukupuolensa tuntee heti miehen nähdessään hänet!» Ja hän nauraa hytkytti hyvillään sukkeluudestaan. Mutta hän nauroi yksin. Suuttumuksen puna valahti everstin veljentyttären kasvoille, kun taas eversti itse oli liian kiintynyt kaupanhierontaansa kuunnellakseen kuvernöörin sukkeluuksia. Hän pyyhkäisi kädellään leukaansa ja mutristi huuliaan hieman. Jeremias Pitt pidätti hengitystään jännityksestä.

»Annan kymmenen puntaa hänestä», sanoi eversti vihdoin.

Peter Blood rukoili sisimmässään, ettei tarjousta hyväksyttäisi. Syistä, joita hän ei olisi voinut selittää, hän tunsi tavatonta vastenmielisyyttä ajatellessaan joutuvansa tuon raa’an, eläimellisen miehen omaisuudeksi ja sen kautta tavalla tai toisella myös samettisilmäisen tytön omaisuudeksi. Mutta kohtalon määräykseltä säästyäkseen tarvittiin enemmän kuin mitä vastenmielisyys saattoi aikaansaada. Orja on orja eikä hänellä ole voimaa muuttaa sallimuksen säädöksiä. Peter Blood oli myyty eversti Bishopille — vastenmieliselle ostajalle — häpeällisestä kymmenen punnan hinnasta.