Kuningattaren lähetti

KUNINGATTAREN LÄHETTI

Kirj.

Rafael Sabatini

Englanninkielestä ["St. Martin's Summer">[ suomentanut

Alpo Kupiainen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1923.

SISÄLLYS:

Käskynhaltija
Lähetti
Leskimarkiisittaren myöntyväisyys
Condillacin linna
Garnache menettää malttinsa 44
Garnache säilyttää malttinsa
Ansa viritetään
Ansa laukeaa
Rekryytti
Valérien vartija
Omantunnon asia
Pikalähetti
Florimondin kirje
Neuvottelu
Yllätys
Garnache lähtee Condillacista
Vallihaudassa
Florimond de Condillac
Haamu astiakaapissa
Kirkon velvollisuudet
Garnache tuomarina
Martin päivän aatto

Käskynhaltija

Hänen majesteettinsa käskynhaltija Dauphinén maakunnassa kreivi de
Tressan istui mukavasti, purppuranpunainen nuttu täysin avoinna.

Hänen tekotukkansa — jota hän käytti pakosta eikä muodin vuoksi — virui pöydällä tomuisten paperien seassa. Hänen pienellä lihavalla nenällään, jonka nipukka oli punainen ja pyöreä kuin kirsikka, olivat sarvisankaiset silmälasit. Hänen silmänsä olivat kiinni ja suu auki, ja joko suusta tai nenästä — tai kenties molemmista — kuului römeä kuorsaus, joka ilmaisi, että herra käskynhaltija ahersi uutterasti kuninkaansa palveluksessa.

Taempana, vaatimattomamman pöydän ääressä kahden ikkunan välissä suoritti kalpeakasvoinen, nukkavieruun takkiin puettu kirjuri vähäpätöistä vuosipalkkaa vastaan velvollisuuksia, joista käskynhaltija nautti suhteettoman suuria tuloja.

Äkkiä häilähtivät hopeisilla liljankukilla koristetut raskaat siniset samettiverhot kahisten syrjään ja kreivi de Tressanin hovimestari mustassa puvussaan, jonka rintamuksella kelluivat hänen raskaat virkaketjunsa, astui korskeasti huoneeseen.

Kirjuri laski kynän kädestään ja loi säikähtyneen katseen uinailevaan herraansa.

— Shh! hän kuiskasi totisena, — hiljaa, herra Anselme!

Anselme pysähtyi. Hän käsitti tilanteen vakavuuden. Hänen ryhtinsä menetti jonkin verran arvokkuuttaan, ja hänen kasvojensa ilme muuttui. Sitten hän sai takaisin osan äskeistä päättäväisyyttään.

— Hänet täytyy kuitenkin herättää, hän julisti matalalla äänellä ikään kuin peläten tehdä sitä, minkä sanoi välttämättömäksi.

Kohtalo tuli hänen avukseen. Jossakin lähettyvillä pamahti ovi kuin tykinlaukaus. Hiki kihosi kirjurin otsalle. Hän vaipui rennosti taaksepäin tuolillaan, uskoen joutuneensa perikatoon. Anselme säpsähti ja puraisi etusormeaan äänetöntä kirousta kuvaavalla tavalla.

Käskynhaltija liikahti. Hänen kuorsauksensa kärjistyi äkilliseksi, tukehtuneeksi röhinäksi ja katkesi siihen. Hänen luomensa avautuivat verkalleen kuin pöllön, paljastaen vaaleansiniset silmät, jotka ensiksi kiintyivät kattoon ja sitten Anselmeen. Samassa hän suoristautui puhkuen ja rypistellen otsaansa ja penkoen käsillään papereita.

— Tuhat tulimmaista! Miksi minua häiritään Anselme! hän mutisi vaikerrellen, vielä puolinukuksissa. — Mitä hittoa te haluatte? Ettekö ollenkaan ajattele kuninkaan asioita? Babylas, hän kääntyi kirjuriinsa, — enkö sanonut teille, että minulla on paljon työtä ja että minua ei saanut häiritä?

Tällä miehellä, joka ei tehnyt mitään, oli suurena turhamaisuutena tekeytyä Ranskan ahkerimmaksi ahertajaksi, eikä mikään yleisö — eivät edes hänen omat palvelijansa — ollut hänelle liian alhaisia hänen esittääkseen heille tätä lempiosaansa.

— Herra kreivi, virkkoi Anselme mitä vaatimattomimpaan ja nöyrimpään sävyyn, — en olisi suinkaan rohjennut tunkeutua toimistoonne, jos asia olisi ollut vähemmän tärkeä. Mutta Condillacin leskimarkiisitar odottaa alhaalla. Hän pyytää heti päästä teidän ylhäisyytenne puheille.

Käskynhaltijassa tapahtui heti muutos.

— Madame la douairière täällä? hän huudahti. — Pankaa nämä napit kiinni, lurjus. Nopeasti! Sopiiko minun tällä tavoin vastaanottaa ylhäinen rouva? Sopiiko minun…? Babylas, kuvastin yksityishuoneestani! Joutukaa!

Kirjuri poistui kuin leimaus ja palasi salamana.

Babylas piti kuvastinta ja Anselme järjesti käskynhaltijan tekotukkaa, sillä välin kun Tressan itse väänteli mustia viiksiään — kuinka ne säilyttivät värinsä, oli salaisuus hänen tuttavilleen — ja kampasi useista leuoistaan versovaa parrantupsua.

Hän vilkaisi vielä kerran kuvastimeen, otti kasvoilleen hymyn ja käski Anselmen osoittaa vieraan sisälle. Sitten hän käski kirjurin mennä hiiteen, mutta tarkemmin ajateltuaan huusi hänet ovelta takaisin. Hänen turhamaisuutensa vaati ilmaisua.

— Odottakaahan, hän sanoi. — On kirjoitettava kirje. Kuninkaan asiat eivät siedä viivytystä — eivät kaikkien Ranskan leskimarkiisittarienkaan tähden. Istukaa paikallenne.

Babylas totteli häntä. Tressan seisoi selin avoimeen oveen. Hänen jännittyneinä kuuntelevat korvansa olivat erottaneet naisen puvun kahinan. Hän rykäisi ja alkoi sanella:

— Hänen majesteetilleen hallitsevalle kuningattarelle, hän vaikeni ja jäi seisomaan, syvästi miettien, otsa rypyssä. Sitten hän toisti mahtipontisesti. — Hänen majesteetilleen hallitsevalle kuningattarelle. Onko se jo valmis?

— Kyllä, herra kreivi. »Hänen majesteetilleen hallitsevalle kuningattarelle.»

Hänen takaansa kuului askeleita ja rykäisy.

— Herra de Tressan, sanoi täyteläinen ja sointuva naisääni, joskin sävyltään kopean ylimielinen.

Kreivi pyörähti heti ympäri, astui askeleen eteenpäin ja kumarsi.

— Nöyrin palvelijanne, madame, hän tervehti, vieden käden sydämelleen.
— Tällaisen kunnian…

— On välttämättömyys tuottanut teille, keskeytti vieras ylpeästi. —
Lähettäkää pois tuo mies!

Sihteeri oli noussut seisomaan kalpeana ja arkana. Hänen silmänsä laajenivat, kun hän kuuli naisen sanat. Hän odotti hirveätä purkausta luonnollisena seurauksena siitä, että käytettiin tällaista sävyä puhuttaessa miehelle, joka oli kotinsa ja koko Grenoblen hirmu. Ja hänen hengityksensä salpautui hämmästyksestä, kun hän näki, kuinka säyseä käskynhaltija oli.

— Hän on sihteerini, Madame. Olimme työssä, kun te tulitte. Aioin juuri alkaa sanella kirjettä hänen majesteetilleen kuningattarelle. Käskynhaltijan virka sellaisessa maakunnassa kuin Dauphinéssa ei ole — hélas — mikään laiskantoimi. Hän huokasi kuten mies, jonka aivot olivat väsyneet. — Siinä ei jää miehelle aikaa edes syödä ja nukkua kunnolla.

— Siinä tapauksessa tarvitsette lepohetken, sanoi nainen kylmän töykeästi. — Ottakaa se heti ja jättäkää kuninkaan asiat puoleksi tunniksi syrjään minun asioitteni tieltä!

Sihteerin kauhistus kasvoi hyppäyksittäin. Aivan varmasti puhkeaisi myrsky vihdoinkin tuon julkean naisen pään päällä. Mutta käskynhaltija, joka tavallisesti oli niin tulisen kiivas, vastasi hänelle vain toisella järjettömällä kumarruksellaan.

— Lausuitte, madame, juuri ne sanat, jotka pyörivät kielelläni. Babylas, poistukaa! Ja hän osoitti kädellään kirjurille halveksivasti ovea.

Sihteeri otti paperinsa, kynänsä ja mustetolpponsa ja meni tiehensä arvellen, että maailman loppu oli käsillä.

Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, kumarsi käskynhaltija taas, hymyillen typerän näköisenä, ja siirsi tuolin vieraalleen. Tämä seisoi takan edustalla, ratsupiiska kainalossa, vetäen käsistään upeita ratsastuskäsineitään. Hän oli solakka, sopusuhtainen nainen; hänen kasvonsa olivat uljaan kauniit, vaikka hän oli jo hyvän aikaa sitten sivuuttanut elämänsä kevään.

Käskynhaltija tarkkaili häntä salavihkaa ihailevasti, hypistellen partaansa lyhyillä, paksuilla, veltonnäköisillä sormillaan.

— Jospa tietäisitte, markiisitar, kuinka olen iloinen, kuinka…

— Koetan kuvitella sitä mielessäni, mitä hyvänsä se lieneekin, keskeytti toinen, ja hänen sanansa olivat yhtä ynseän ylimieliset kuin koko hänen käytöksensä. — Nyt ei ole aikaa siroitella kaunopuheisuuden kukkasia. Meillä on ankara pulma edessämme.

Käskynhaltijan kulmakarvat kohosivat ja silmät menivät levälleen.

— Pulma? hän sanoi, ja kun hän kerran avasi suunsa tätä yhtä sanaa varten, jäikin se ammolleen.

Markiisitar naurahti veltosti; hänen huulensa kaareutuivat ja kasvonsa vääntyivät omituisesti. Hän alkoi koneellisesti vetää jälleen käsiinsä hansikkaitaan, jotka juuri oli riisunut.

— Näen kasvoistanne, kuinka hyvin te ymmärrätte minua, hän ivasi. —
Selkkaus koskee neiti de La Vauvrayeta.

— Johtuuko se Pariisista — hovista? Kreivin ääni oli masentunut.

Rouva nyökkäsi. — Havaintokykynne on ihmeellisen tarkka tänään, Tressan.

Käskynhaltija työnsi vähäisen partatupsunsa hampaittensa väliin, kuten hän tavallisesti teki ollessaan hämillään tai mietteissään. — A—h! hän huudahti vihdoin, ja se kuulosti sisäänpäin vedetyltä, käsittämisestä aiheutuvalta henkäykseltä. — Selittäkää tarkemmin!

— Mitä selittämistä siinä on? Te tunnette jutun pääpiirteet.

— Mutta minkäluontoinen on selkkaus? Millä tavoin se uhkaa, ja kuka on siitä teille ilmoittanut?

— Eräs pariisilainen ystäväni lähetti minulle siitä tiedon, ja hänen sanansaattajansa toimi hyvin, sillä muutoin olisi herra de Garnache ollut täällä ennemmin kuin hän, enkä minä olisi edes saanut onneksi etukäteen hänen varoitustaan.

— Garnache? virkkoi kreivi. — Kuka on Garnache?

— Leskikuningattaren lähetti. Hänen majesteettinsa on lähettänyt hänet tänne huolehtimaan siitä, että neiti de La Vauvraye saa oikeutta ja pääsee vapaaksi.

Tressan alkoi äkkiä ähkiä ja väännellä käsiään.

— Miten kuningatar on saanut tietää — neiti de Vauvrayen — hm asemasta? hän kysyi.

Markiisitar pyörähti häneen päin vihan vimmassa.

— Tyttö sai erään petturin viemään kirjettä. Siinä on kylliksi. Jos sattuma tai kohtalo joskus toimittaa sen miehen käsiini, niin jumal'auta! hän joutuu hirteen ripittämättä.

Sitten hän hillitsi kiukkunsa.

— Tressan, hän sanoi muuttuneella äänellä, — olen vihannesten ympäröimä. Mutta ettehän te hylkää minua? Te olette puolellani loppuun saakka — niinhän, ystäväni? Teihin voin ainakin luottaa?

— Kaikessa, madame, vastasi kreivi, markiisittaren katseen lumoamana. — Kuinka suuren joukon tämä Garnache tuo mukanaan? Oletteko ottanut siitä selvää?

— Ei yhtään miestä, riemuitsi rouva.

— Ei yhtään miestä? kertasi Tressan kauhistuneena.

Hän nosti äkkiä kätensä taivasta kohti ja jäi seisomaan hervottomana ja tyrmistyneenä.

Sitten hän katsahti vieraaseensa. — Aiotteko vastustaa häntä?

Markiisitar tuijotti sekunnin ajan häntä silmiin ja naurahti sitten hieman ilkeästi.

— Olettepa te hupsu, hän tiuskaisi. — Pitääkö teidän kysyä, aionko vastustaa — minä, jolla on Dauphinén lujin linna?

Käskynhaltija puhalsi poskensa pullolleen ja alkoi taaskin pureksia partaansa.

— Madame, jos tämä mies saapuu ilman sotaväkeä ja te vastustatte hänen tuomiaan määräyksiä, niin mitä luulette siitä koituvan?

— Hän vaatii teiltä sotaväkeä ampuakseen muurini mäsäksi, vastasi markiisitar tyynesti.

Tressan katsoi häntä silmiin voimatta oikein uskoa korviaan. — Te käsitätte sen? hän huudahti.

— Lapsikin kai sen käsittäisi.

Markiisittaren paatunut yltiöpäisyys vaikutti kreivin pelkoon kuin tuulenpuuska hehkuviin hiiliin. Hänet valtasi äkkiä pelottavan raju vimma kuten ainakin miehen, joka on ahdistettu epätoivon partaalle.

— Entä minä sitten, madame? hän kuohahti. — Entä minä? Onko minun mentävä tuhoon, vankilaan ja kenties hirteen kieltämällä häneltä sotaväkeä? Sillä juuri siihen te tähtäätte. Onko minun tehtävä itsestäni henkipatto? Onko minun, joka olen ollut Dauphinén käskynhaltija viisitoista vuotta, päätettävä päiväni alennustilassa tukeakseni naista, joka suunnittelee koulutyttöheilakan naittamista? Seigneur du Ciel! hän kiljui.

Markiisitar de Condillac silmäili häntä, kasvot rauhallisina, katse kylmänä. Tressanin purkauksen päätyttyä hän poistui takan luota ja meni ovelle, napautellen ratsupiiskallaan keveästi kuvettaan.

— Au revoir, herra de Tressan, hän hyvästeli kylmästi, selin kreiviin.

Sen kuullessaan Tressan keskeytti kuumeisen kävelynsä ja nosti päänsä pystyyn. Hänen raivonsa sammui kuin tuulenpuuskan puhaltama kynttilä. Ja sen sijalle hiipi hänen sydämeensä uusi pelko.

— Madame, madame! hän huudahti. — Malttakaa! Kuunnelkaa minua!

Markiisitar pysähtyi ja loi Tressaniin olkansa yli halveksivan katseen. Hänen punaiset huulensa olivat kaartuneet pilkalliseen ilmeeseen, ja hänen jokaisesta piirteestään kuvastui röyhkeys.

— Minusta tuntuu, monsieur, että olen kuullut hieman enemmän kuin kylliksi. Olen varma ainakin siitä, että te olette ystäväni vain hyvällä säällä, ainoastaan sanoissa valmis auttamaan.

— Voi, ei, madame! huudahti kreivi, ja hänen äänessään oli loukkaantunut sävy. — Markiisitar, en tarkoittanut, mitä sanoin. En ollut oma itseni. Antakaa minun sovittaa se — antakaa vastaisen toimintani hyvittää tämä valitettava poikkeus todellisesta olemuksestani!

Hän syöksähti eteenpäin ja tarttui markiisittaren ojentamaan käteen.

— Tiesinhän, Tressan, sanoi tämä, — ettette ollut oma itsenne ja että kun ajattelisitte sanojanne, ei uljas ja uskollinen ystäväni hylkäisi minua.

Tressan kumartui ja painoi mäiskähtäviä suudelmia rouvan kylmälle käsineelle.

— Madame, hän vakuutti, — saatte luottaa minuun. Se pariisilaislurjus ei saa minulta ainoatakaan miestä, se on varma.

Markiisitar tarttui hänen olkapäihinsä ja piti häntä edessään. Rouvan kasvot olivat säteilevät, hurmaavat, ja hän katsoi kreiviä silmissään niin hellä ilme, jollaista tämä ei ollut niissä nähnyt muutoin kuin joskus hurjissa haaveissaan.

— En tahdo kieltäytyä ottamasta vastaan teidän noin ritarillisesti tarjoamaanne palvelusta, selitti markiisitar. — Menettelisin huonosti, jos loukkaisin teitä torjumalla sen.

— Markiisitar, intoili Tressan, — Tämä ei ole mitään verrattuna siihen, mitä olisin valmis tekemään, jos tilaisuus tarjoutuisi. Mutta kun tämä on suoritettu, kun olette saanut toteutetuksi tahtonne neiti de La Vauvrayehen nähden ja kun häät on vietetty, niin sitten — rohkenenko toivoa..?

Ääneen hän ei lausunut sen enempää, mutta hänen pienet, siniset silmänsä olivat siksi kaunopuheiset, että sanat olivat tarpeettomia.

Heidän katseensa sattuivat vastakkain: markiisitar piti häntä edelleen käsivarren matkan päässä lujalla ja jäntevällä otteella.

Kun hän katseli Dauphinén käskynhaltijaa, hän näki edessään pelkän surkean sammakon, ja hänen sieluaan puistatti, kun hän ajatteli, mihin tuo mies oli viitannut. Mutta hänen katseensa ei värähtänyt, ja hymy pysyi hänen huulillaan, ikään kuin Tressanin inhottavaa ojennusta olisi verhonnut henkinen kauneus, jonka vain hänen silmänsä erotti. Hänen poskilleen lehahti heikko puna, ja kun se on rakkauden väri, käsitti Tressan sen merkityksen väärin.

Markiisitar nyökkäsi kreiville, tukahdutti naurunsa, joka pani miehen pään pyörälle toivosta, riistäytyi irti ja kiiti ovelle nopeasti, melkeinpä kainosti, tuntui Tressanista.

Sinne hän pysähtyi hetkiseksi, luoden kreiviin ujostelevan silmäyksen, joka olisi sopinut puolta nuoremmalle tytölle kuin hän, mutta joka hänen loistavan kauneutensa nojalla ei tuntunut sopimattomalta hänellekään.

Hän soi kreiville ihastuttavan hymyilyn, ja ennen kuin kreivi ennätti avaamaan hänelle ovea, hän oli työntänyt sen auki ja kadonnut.

Lähetti

On tavallista, että nuoret antavat harkitsemattomia lupauksia, etenkin kun pyytäjä on nainen. Varttuneessa iässä, kuten herra de Tressan oli, ei sellaista saisi koskaan tapahtua.

Niin kauan kuin hän oli ihastuksensa vallassa, niin kauan kuin markiisittaren läheisyys hurmasi häntä, hän ei tuntenut minkäänlaista katumusta, eivätkä huolet vaivanneet hänen mieltään.

Tuli ilta, ja hänen ympärilleen laskeutui hämärä, jota vähensi vain liedessä hehkuvien kekäleiden hohde. Hän komensi valoa huoneeseen ja Babylasin luokseen. Valoa tuotiin ja Babylas tuli. Hän lähetti palvelijan, joka oli sytyttänyt vahakynttilät, noutamaan Grenoblen vartioväen komentajaa, kapteeni d’Aubrania.

Ennen tämän saapumista hän keskusteli Babylasin kanssa siitä, mitä hänen mielessään liikkui, mutta huomasi sihteerinsä erittäin tylsäksi ja mielikuvitukseltaan perin köyhäksi. Niin ollen oli hänen pakostakin turvauduttava vain omaan itseensä. Hän istui synkkänä ajatuksissaan, vaivaten järkeään hyödyttömästi, kunnes kapteeni ilmoitettiin.

Vaikka hänellä ei vielä ollutkaan minkäänlaista määrättyä suunnitelmaa, kävi hän suinpäin käsiksi ensimmäisiin valmistelutoimenpiteisiin tarkoituksensa saavuttamiseksi.

— Herra kapteeni, hän aloitti hyvin vakavana, — minulla on syytä luulla, ettei kaikki ole niin kuin olla pitäisi Montélimarin piirin kunnailla.

— Onko siellä levotonta, monsieur? kysyi kapteeni hätkähtäen.

— Ehkä on, ehkä ei, vastasi käskynhaltija salaperäisesti. — Täydelliset määräykset saatte huomenna. Tällä välin valmistautukaa lähtemään Montélimarin lähistölle mukananne parisataa miestä!

— Parisataa, monsieur! huudahti d’Aubran. — Mutta silloinhan Grenoble jää ilman sotilaita.

— Entä sitten? Todennäköisesti emme niitä täällä tarvitse. Pankaa valmistautumismääräyksenne kiertämään jo tänä iltana, että miehenne ovat lähtövalmiina hyvissä ajoin huomenna! Suvainnette tulla luokseni varhain aamulla saamaan ohjeita.

Ihmetellen poistui kapteeni d’Aubran tehtäviinsä ja käskynhaltija illalliselle mielissään ovelasta tempusta, jolla hän aikoi toimittaa vartioväen pois Grenoblesta.

Mutta seuraavana aamuna hän ei enää ollutkaan niin tyytyväinen tähän ajatukseen. Hänen harkitsematon lupauksensa oli alkanut häntä vähän harmittaa.

Kun kapteeni d’Aubran ilmoitettiin, käski hän palvelijansa pyytää tätä tulemaan uudestaan tunnin kuluttua. Lupauksen aiheuttama harmi oli muuttumassa peloksi ja kalvavaksi katumukseksi. Hän istui työhuoneessaan paperikasojen peittämän kirjoituspöytänsä ääressä, pää käsien varassa, ajatukset sekavina, pinnistäen kiihkeästi aivojaan keksiäkseen jonkin keinon selviytyä asiasta.

Sellaisessa tilassa hän oli, kun Anselme työnsi syrjään oviverhon ja ilmoitti, että alhaalla oli joku Pariisista saapunut herra de Garnache, joka pyrki heti herra käskynhaltijan puheille valtion asioissa.

Tressan vavahti, ja hänen rohkeutensa lannistui. Mutta äkkiä hän sitten epätoivoisena karkaisi luontoaan.

— Opastakaa sisään herra de Garnache! hän sanoi hienon ylväästi, miettien mielessään, mitä ja miten oli puhuttava.

Ovi avautui, verho vetäistiin sivulle, ja Anselme ilmoitti: — Herra de
Garnache!

Tressan kääntyi ympäri, kun tulokas astui reippaasti huoneeseen ja kumarsi hattu kädessä, niin että sen punainen töyhtö lakaisi lattiaa, ojentautuen sitten ja sallien käskynhaltijan tehdä hänestä arvionsa.

Tressan näki edessään kookkaan miehen, jonka tanakka vartalo hoikkeni vyötäisiltä alaspäin ja joka ensi silmäyksellä näytti olevan pääasiallisesti nahkaan puettu. Toisessa kädessään hän piti leveätä mustaa, punatöyhtöistä hattuaan, toisessa pientä pergamenttirullaa; ja hänen liikkuessaan kuuluva nahan narina ja kannusten kilinä oli mieluista musiikkia sotaisen ihmisen korvasta.

Miehen nenä oli kaareva ja jokseenkin iso; silmät siniset, teräksenkirkkaat ja hieman kaukana toisistaan.

Käskynhaltijaa, joka tarkasteli häntä vastustajan silmillä, ei hänen ulkomuotonsa miellyttänyt. Mutta, hän kumarsi kohteliaasti, heilauttaen käsiään ilmassa ja muristen:

— Valmis palvelemaan teitä, herra de?

— Garnache, täydensi reipas, metallisointuinen ääni, ja nimi kuulosti hänen huuliltaan samanlaiselta kuin kirous. — Martin Marie Rigobert de Garnache. Tulen luoksenne hänen majesteettinsa kuningattaren käskystä, ja tämä valtakirjani selvittää teille asiani. Hän ojensi Tressanille kädessään olevan asiakirjan, jonka Tressan otti vastaan.

Salakavalan käskynhaltijan piirteissä tapahtui muutos. Tähän asti olivat hänen pyöreät kasvonsa olleet kysyvän näköiset, mutta kun pariisilainen ilmoitti olevansa kuningattaren lähetti, antoi Tressan niille ihmettelyn ja kunnioituksen ilmeen, joka olisi ollut luonnollinen, jollei hän olisi jo etukäteen tietänyt, mikä mies herra de Garnache oli ja millä asialla hän saapui.

Hän siirsi tuolin vieraalleen, meni takaisin kirjoituspöytänsä ääreen ja avasi Garnachen antaman käärön: Tulokas istuutui, veti miekkansa kannikkeen niin, että voi nojata molemmin käsin kahvaan, ja istui jäykkänä ja liikkumattomana, odottaen, että herra käskynhaltija suvaitsisi puhua.

Tressan käänsi paperin huolellisesti kokoon ja antoi sen takaisin omistajalleen. Se oli tavallinen muodollinen suosituskirje, jossa mainittiin, että Garnache saapui Dauphinén valtion asioissa, ja käskettiin herra de Tressanin antaa hänelle kaikkea sitä apua, jota hän tehtäväänsä suorittaessaan mahdollisesti tarvitsisi.

— Parfaitement, hyrisi käskynhaltija. — Ja jos te, monsieur, nyt suvaitsette ilmoittaa minulle, minkälaatuinen asianne on, olen kokonaan käytettävissänne.

— Sanomattakin on selvää, että tunnette Condillacin linnan, alkoi
Garnache, käyden suoraan käsiksi asiaan.

— Aivan niin. Käskynhaltija nojautui taaksepäin, ja häntä huolestutti, kun hän huomasi, että hänen suonensa tykytti hieman liian nopeasti. Mutta hän hillitsi ilmeensä, säilyttäen ne rauhallisina ja hyväntahtoisina.

— Ehkä tunnette sen asukkaat? jatkoi vieras.

— Kyllä.

— Läheisestikö?

Käskynhaltija suipisti suutaan, kohautti kulmakarvojaan ja liikautti hitaasti pulleita käsiään.

— Minun käsittääkseni te aiotte kertoa minulle omista asioistanne ettekä tiedustella minun asioitani.

Garnache nojautui taaksepäin tuolissaan ja hänen silmänsä kapenivat. Hän vainusi vastustusta, ja pahimpana kompastuskivenä hänen urallaan oli ollut, ettei hän oppinut sietämään vastustusta keltään.

— Te erehdytte tarkoituksestani, monsieur, hän vastasi sivellen vankkaa leukaansa laihalla, ruskealla kädellään. — Koetin vain saada selville, missä määrin te jo tunnette sikäläisiä oloja, säästyäkseni selostamasta teille jo tuttuja tosiseikkoja. Mutta, monsieur, olen valmis noudattamaan toista menetelmää, joka teistä on mieluisampi.

— Niinpä siis: asiani on lyhyesti esitettynä seuraava. Markiisi de Condillac-vainajalta jäi kaksi poikaa. Vanhempi, Florimond — joka on nykyinen markiisi ja joka on isänsä kuolemasta saakka ollut ja on edelleenkin poissa täältä, sodassa Italiassa — on nykyisen leskimarkiisittaren poikapuoli; markiisitar on nuoremman pojan, Marius de Condillacin, äiti.

— Jos huomaatte, että esitykseni on jossakin kohdassa virheellinen, niin pyydän teitä, monsieur, hyväntahtoisesti oikaisemaan sen.

Käskynhaltija kumarsi juhlallisesti, ja herra de Garnache jatkoi:

— Tämä nuorempi poika — luultavasti hän nykyisin on yhdennelläkolmatta ikävuodellaan — on ollut jossakin määrin hurjapäinen.

— Bon Dieu, ei. Olisi liian tylyä käyttää hänestä sellaista nimitystä. Hieman varomaton silloin tällöin, vähän harkitsematon, kuten nuoret yleensä.

Hän olisi puhunut enemmänkin, mutta pariisilaista ei haluttanut tuhlata aikaa sanasaivartelmiin.

— No hyvä, hän keskeytti. — Sanokaamme: hieman ajattelematon. Asiani ei koske herra Mariuksen moraalin vakavuutta eikä sen puutteita. Tämä hänen ajattelemattomuutensa, jota te väheksytte, näkyy riittäneen vieroittamaan hänet isästään, mikä vain oli omiaan tekemään hänet sitäkin rakkaammaksi äidistä. Minulle on kerrottu, että markiisitar on hyvin komea nainen ja että poika on ihmeellisesti hänen näköisensä.

— Kaunis nainen — ylevä, loistava nainen, huoahti käskynhaltija viehättyneenä.

— Hm! Tuikeana Garnache pani merkille tämän hurmaantuneen ilmeen.
Sitten hän jatkoi kertomustaan.

— Markiisivainajan naapuri, myös manalle mennyt herra de La Vauvraye, oli hänen hyvin läheinen ja arvossapidetty ystävänsä. Herra de La Vauvrayella oli ainoastaan yksi lapsi, tytär, perimässä hänen varsin huomattavan omaisuutensa — todennäköisesti koko Dauphinén suurin, mikäli olen saanut tietää. Hänen sydämensä hartain toivo oli, että koko hänen ikänsä kestänyt läheinen ystävyys muuttuisi vielä läheisemäksi suhteeksi seuraavassa polvessa — mikä toivomus sai perin altista vastakaikua herra de Condillacin sydämessä. Florimond de Condillac oli siihen aikaan kuusitoista- ja Valérie de La Vauvraye neljätoistavuotias. Nuoruudestaan huolimatta heidät kihlattiin ja he oppivat rakastamaan toisiaan, odottaen sen suunnitelman toteutumista, josta heidän isänsä olivat sopineet.

— Monsieur, monsieur, vastusti käskynhaltija, — kuinka voitte väittää noin paljon? Kuinka voitte sanoa, että he rakastivat toisiaan? Millä perusteilla voitte väittää tuntevanne heidän sisimpiä ajatuksiaan?

— Neiti de La Vauvrayen todistuksen perusteella, oli eittämätön vastaus. — Kerron teille vain samaa, mitä hän itse kirjoitti kuningattarelle.

— No niin — jatkakaa, monsieur!

— Tämä avioliitto tekisi Florimond de Condillacista Dauphinén varakkaimman ja mahtavimman aatelismiehen — yhden Ranskan varakkaimpia; ja se ajatus miellytti vanhaa markiisia, koska se seikka, että hänen poikiensa maalliset omaisuudet tulisivat olemaan niin erisuuret, osoittaisi, että hän paheksui nuoremman poikansa käytöstä. Mutta ennen naimisiinmenoaan ilmoitti Florimond haluavansa nähdä maailmaa, kuten sellaiselle nuorelle miehelle, jolla myöhemmin tulisi olemaan niin suuri vastuunalaisuus, olikin sopivaa ja asianmukaista. Hänen isänsä käsitti tällaisen menettelyn viisauden eikä pannut kovasti vastaan, ja kahdenkymmenen ikäisenä lähti Florimond ottamaan osaa Italiassa käytäviin sotiin. Kaksi vuotta sen jälkeen, vähän enemmän kuin kuusi kuukautta takaperin, kuoli hänen isänsä ja muutamia viikkoja myöhemmin seurasi herra de La Vauvraye ystäväänsä hautaan. Viimeksimainitulla ei ollut kaukonäköisyyttä, minkä seikan nojalla koko tämä pulma on voinut syntyä, ja hän arvosteli väärin Condillacin leskimarkiisittaren luonnetta, uskoen hänen hoivattavakseen tyttärensä Valérien Florimondin palaamiseen saakka, jolloin häät luonnollisesti heti vietettäisiin. Otaksuttavasti on kaikki, mistä olen puhunut, teille jo ennestään tuttua. Mutta tästä ikävästä kertaamisesta saatte kiittää omaa haluttomuuttanne vastata kysymyksiini.

— Ei suinkaan, monsieur; vakuutan, että esityksessänne on minulle paljon kokonaan uutta.

— Se ilahduttaa minua, herra de Tressan, sanoi Garnache hyvin vakavasti, — sillä jos kaikki nämä tosiseikat olisivat olleet tiedossanne, olisi hänen majesteetillaan kuningattarella ollut oikeus vaatia selitystä siitä, minkä vuoksi te ette ole sekaantunut Condillacin tapahtumiin.

— Mutta jatkakaamme! Kun markiisitar de Condillac ja hänen kallis Mariuksensa huomasivat Florimondin poissa ollessa olevansa tilanteen herroja, he alkoivat parhaansa mukaan käyttää sitä omaksi edukseen. Neiti de La Vauvraye, joka nimellisesti on heidän holhottavanaan, on tosiasiallisesti heidän vankinsa, ja hänelle on esitetty rumia suunnitelmia, joiden mukaan hänen on mentävä naimisiin Mariuksen kanssa. Jos leskimarkiisitar saisi tämän toteutetuksi, niin hän nähtävästi turvaisi pojalleen mukavan ja arvokkaan tulevaisuuden, samalla tyydyttäen hillittyä vihaansa poikapuoltaan kohtaan.

— Mutta neiti vastustaa heitä, ja siinä hän on saanut tukea onnellisesta seikasta, joka on johtunut markiisittaren luonteen pääpiirteeltä näyttävästä ylimielisestä röyhkeydestä. Markiisin kuoleman jälkeen on Condillac kieltäytynyt maksamasta kymmenyksiä kirkolle, ja piispaa on pilkattu ja solvattu. Huomattuaan nuhteet turhiksi vastasi tämä prelaatti julistamalla Condillacin kirkonkiroukseen, riistäen kaikilta sen asukkailta papiston avun. Niin ollen eivät he löydä ainoatakaan pappia, joka rohkenisi mennä sinne, ja vaikka he olisivat halunneetkin pakottaa neidin avioliittoon Mariuksen kanssa, ei heillä olisi ollut siihen tarvittavia keinoja.

— Florimond on edelleen poissa. Meillä on hyvät syyt uskoa, että isän kuolema on pidetty häneltä salassa. Häneltä silloin tällöin saapuvien kirjeiden nojalla on varmaa, että hän ainakin kolme kuukautta sitten oli hengissä ja terveenä. On lähetetty sanansaattaja etsimään häntä ja kehottamaan häntä heti palaamaan kotiin. Mutta odoteltaessa hänen saapumistaan on kuningatar päättänyt ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin neiti de La Vauvrayen vapauttamiseksi vankeudesta, ettei hänen tarvitsisi enää kiusaantua rouva de Condillacin ja hänen poikansa käsissä — enfin, ettei hän enää olisi minkäänlaisen uhan alaisena.

— Asiani, monsieur, on ilmoittaa teille nämä tosiseikat ja pyytää teitä lähtemään Condillaciin sekä tuomaan sieltä neiti de La Vauvraye, jonka minä sitten saatan Pariisiin ja jätän hänen majesteettinsa kuningattaren suojelukseen siihen saakka, kunnes uusi markiisi palaa vaatimaan häntä omakseen.

Lopetettuaan puheensa nojautui herra de Garnache taaksepäin tuolissaan, pannen jalkansa ristiin ja tarkkaillen käskynhaltijan kasvoja odottaessaan hänen vastaustaan.

Hän näki, kuinka noille tylsille kasvoille levisi synkkä neuvottomuuden ilme. Tressanin oli kauhean paha olla, ja hänen kasvonsa menettivät suuren osan tavallista verevyyttään. Hän koetti kierrellen voittaa aikaa.

— Eikö teistä tunnu siltä, monsieur, että tämän lapsen — neiti de La
Vauvrayen — sanoille on annettu liian paljon arvoa?

— Tuntuuko teistä, että asianlaita on niin — että hän on liioitellut? kysäisi herra de Garnache puolestaan.

— Ei, ei suinkaan. Sitä en väitä. Mutta — mutta — eikö olisi parempi — enemmän — hm — tyydyttävää kaikille asianomaisille, jos te itse menisitte Condillaciin ja esittäisitte asianne henkilökohtaisesti, vaatien neiti de La Vauvrayeta mukaanne?

Pariisilainen katseli häntä hetkisen, nousi sitten äkkiä pystyyn ja siirsi miekkansa kantimen takaisin tavalliselle kohdalleen. Hänen otsansa meni synkkiin ryppyihin, mistä käskynhaltija päätti, ettei hänen ehdotuksensa herättänyt tyydytystä.

— Monsieur, virkkoi pariisilainen hyvin kylmästi sellaisen miehen tapaan, jonka mielessä alkaa viha herätä, — sallikaa minun sanoa teille, että olen ensimmäistä kertaa eläissäni missään sellaisessa puuhassa, johon on sekautunut naisia — ja olen lähes nelikymmenvuotias. Tämä tehtävä, sen voin teille vakuuttaa, ei ollut mieleiseni. Ryhdyin siihen sen tähden, että sotilaana, jolle oli annettu määräys, en kovaksi onnekseni voinut siitä kieltäytyä. Mutta minä aion, monsieur, pitää tiukasti kiinni saamieni käskyjen sanamuodosta. Jo tähän mennessä olen nähnyt vaivaa enemmän kuin kylliksi tämän neidon asioissa. Te olette kuullut sanomani. Minä vietän tämän päivän Grenoblessa ja nautin hyvin ansaittua lepoa. Tähän aikaan huomenna olen valmis lähtemään paluumatkalle. Silloin on minulla kunnia saapua uudelleen luoksenne saadakseni teiltä neiti de La Vauvrayen huostaani. Odotan, että hän on täällä luonanne valmiina lähtemään mukaani huomenna puolenpäivän aikaan.

Hän kumarsi, heilauttaen töyhtöhattuaan ja olisi poistunut samassa, mutta käskynhaltija pidätti häntä.

— Monsieur, monsieur, huudahti käskynhaltija surkeasti peloissaan, — te ette tunne Condillacin leskimarkiisitarta.

— Enpä tietenkään. Entä sitten?

— Entä sitten? Jos tuntisitte hänet, niin tietäisitte, ettei hän ole talutettava nainen. Voin kyllä kuningattaren nimessä käskeä häntä luovuttamaan neiti de La Vauvrayen. Mutta hän vastustaa minua.

— Vastustaa teitä? kertasi Garnache, katsellen otsa rypyssä silmiin tätä lihavaa miestä, jonka kiihtymys oli myös saattanut nousemaan pystyyn. — Vastustaa teitä — teitä, Dauphinén käskynhaltijaa? Te laskette leikkiä.

— Mutta varmasti hän tekee niin, intti toinen kiihkeästi. — Odotatte turhaan näkevänne tyttöä huomenna, jollette itse mene Condillaciin häntä noutamaan.

Garnache suoristautui, ja hänen vastauksensa sävy oli lopullisen jyrkkä.

— Te olette tämän maakunnan kuvernööri, monsieur, ja tässä asiassa on teillä lisäksi kuningattaren erityinen valtuutus — niin, olette saanut hänen määräyksensä. Nämä minun teille esittämäni käskyt te suoritatte osoittamallani tavalla.

Käskynhaltija kohautti olkapäitään ja pureskeli sekunnin ajan partaansa.

— Teidän on helppo käskeä, mitä minun on tehtävä. Sanokaa pikemmin, kuinka minun on se tehtävä, kuinka voitan hänen vastarintansa!

— Olette kovin varma siitä, että kohtaatte vastarintaa — omituisen varma, huomautti Garnache, katsoen Tressania silmiin. — Mutta onhan teillä joka tapauksessa sotaväkeä.

— Niin on hänelläkin ja lisäksi Etelä-Ranskan vankin linna puhumattakaan koko maailman pirullisimmasta uppiniskaisuudesta. Mitä hän sanoo, sen hän tekeekin.

— Ja mitä kuningatar sanoo, sen hänen uskolliset palvelijansa tekevät, oli Garnachen hyytävän kuiva vastaus. Mielestäni ei meillä ole muuta puhuttavaa, monsieur. Tähän aikaan huomenna odotan saavani teiltä täällä huostaani neiti de La Vauvrayen. Näkemiin siis huomiseen saakka, herra käskynhaltija!

Ja kumarrettuaan toisen kerran pariisilainen suoristautui, pyörähti ympäri ja poistui huoneesta.

Käskynhaltija vaipui takaisin tuoliinsa ja mietti mielessään, eikö kuolema olisi helppo keino selviytyä tästä kauheasta tilanteesta, johon sattuma ja hänen Condillacin leskimarkiisitarta kohtaan tuntemansa onneton ihastus olivat hänet saattaneet.

Kirjoituspöytänsä ääressä istui sihteeri, joka oli ollut keskustelun todistajana, ja hän oli melkein yhtä ymmällä kuin Tressankin.

Tunnin ajan Tressan viipyi paikallaan syviin aatoksiin vaipuneena. Sitten hänet äkkiä valtasi kiihko, hän päästi yhden tai pari voimaperäistä kirousta, nousi seisomaan ja käski satuloida hevosen ratsastaakseen Condillaciin.

Leskimarkiisittaren myöntyväisyys

Täsmälleen kello kaksitoista seuraavana päivänä ilmestyi herra de Garnache uudelleen käskynhaltijan palatsiin mukanaan yksityispalvelijansa Rabecque, laiha, tummaverinen, teräväpiirteinen mies, joka oli hieman nuorempi isäntäänsä.

Turpea taloudenhoitaja Anselme otti heidät vastaan syvin kunnioittavasti ja opasti Garnachen heti herra de Tressanin puheille.

De Garnachen ja käskynhaltijan välinen eilinen keskustelu oli saanut ensinmainitun melko lailla epäilemään, ettei neiti de La Vauvrayta luovutettaisi hänen hoivattavakseen, kuten hän oli vaatinut. Hänen mielensä keveni sen vuoksi melkoisesti, kun hänet saatettiin Tressanin huoneeseen ja hän tapasi siellä matkapukuisen naisen, jolla oli vaippa yllään ja hattu päässään ja joka istui tuolilla ison takan ääressä.

Huulillaan sydämellinen tervetuliaishymy Tressan tuli häntä vastaan, ja he kumarsivat toisilleen muodollisen tervehdyksen.

— Kuten näette, monsieur, alkoi käskynhaltija, heilauttaen pulleaa kättänsä naiseen päin, — on teitä toteltu. Kas tässä holhottinne.

Sitten hän kääntyi naiseen päin ja esitteli. — Tämä on herra de Garnache, josta olen teille jo puhunut ja jonka on hänen majesteettinsa kuningattaren käskystä saatettava teidät Pariisiin.

— Ja nyt, hyvät ystävät, vaikka seuranne tuottaakin minulle varsin suurta huvia, en ole pahoillani siitä, että lähdette pian, sillä minulle on kasautunut hirveästi työtä.

Garnache kumarsi naiselle, joka vastasi hänen tervehdykseensä taivuttamalla päätään. Pariisilainen loi häneen valppaan katseen terävistä silmistään.

— Hyvä! hän sanoi. — Koska olette valmis ja käskynhaltija haluaa mielellään päästä meistä eroon, niin lähtekäämme kaikin mokomin liikkeelle. Edessänne on pitkä ja rasittava matka, mademoiselle.

— Minä — minä olen siihen valmis, tämä änkytti.

Garnache astui sivulle ja kumarsi syvään, heilauttaen samalla hattuaan oveen päin. Tätä kehotusta mennä edeltäpäin noudatti nainen nopeasti, kumarsi Tressanille ja lähti astumaan huoneen poikki.

Hieman kapenevin silmin Garnache seurasi häntä terävällä katseellaan. Äkkiä hän vilkaisi Tressaniin levottomuutta herättävästi. Sitten hän suoristautui ja puhutteli naista hyvin jyrkästi.

— Mademoiselle!

Tämä pysähtyi, pyörähti häneen päin ja näytti arastelevan ja karttoi
Garnachen katsetta.

— Epäilemättä on käskynhaltija ilmoittanut teille, kuka olen. Mutta mielestäni on teidän hyvä saada siitä varmuus. Ennen kuin antaudutte hoivattavakseni, olisi teidän järkevää varmistautua siitä, että minä todella olen hänen majesteettinsa kuningattaren lähetti. Tahtoisitteko olla ystävällinen ja silmätä tätä?

Puhuessaan hän veti taskustaan kuningattaren omin käsin kirjoittaman kirjeen, käänsi sen ylösalaisin ja ojensi sen naiselle. Käskynhaltija katseli tylsännäköisenä muutaman askelen päästä.

— Mutta varmistautukaapa, mademoiselle, tosiaankin siitä, että tämä herrasmies on juuri sama, joksi olen häntä sanonut.

Näin kehotettuna tyttö otti kirjeen. Hänen katseensa osui sekunnin ajaksi Garnachen välkkyviin silmiin, ja hän vapisi. Sitten hän' loi katseensa kirjoitukseen ja silmäili sitä hetken samalla kun pariisilainen tarkkaili häntä tutkivasti.

Pian hän ojensi kirjeen takaisin.

— Kiitos, monsieur! Muuta hän ei virkkanut.

— Oletteko nyt varma siitä, että kaikki on kunnossa, mademoiselle? kysyi Garnache, ja hänen kysymyksessään värähti iva, joka oli liian hieno sekä naiselle että käskynhaltijalle.

— Olen aivan varma.

Garnache kääntyi Tressaniin päin. Hänen silmissään väikkyi hymy, mutta se ei ollut miellyttävä, ja kun hän alkoi puhua, kumahteli hänen äänessään myrskyn lähestymistä ennustava värähtely.

— Neiti on saanut omituisen kasvatuksen.

— No? äänsi Tressan ällistyneenä.

— Olen kuullut, monsieur, että jossakin itämailla asuu kansa, joka lukee ja kirjoittaa oikealta vasemmalle; mutta ikinä en ole kuullut mainittavan kenenkään koulutuksen — ainakaan Ranskassa — olleen niin kummallisen, että hän lukee kirjoitusta ylösalaisin.

Tressan oivalsi, mihin toinen tähtäsi, ja kalpeni hiukan.

— Neidin kasvatus on ollut huolimatonta — mikä ei ole suinkaan tavatonta näillä main. Hän tuntee sen ja koettaa salata sitä.

Silloin puhkesi myrsky valloilleen. Ja seuraavina hetkinä räiskyi ja jyrisi peloittavasti.

— Te valehtelija! Te kirotun julkea valehtelija! mylvi Garnache jyrkän paheksuvasti, astuen askelen käskynhaltijaa kohti ja pudistaen pergamenttia aivan hänen kasvojensa edessä uhkaavasti, ikään kuin se olisi muuttunut hyökkäysaseeksi. — Voidakseenko salata sen, ettei häntä ole opetettu kirjoittamaan, hän lähetti kuninkaalle monisivuisen kirjeen? Kuka on tämä nainen? Ja sormi, jolla hän osoitti tyttöä, vapisi raivosta, jonka hänen pettämisekseen punottu juoni oli hänessä herättänyt.

Tressan koetti turvautua loukattuun arvokkuuteen. Hän suoristautui, nykäisi niskansa takakenoon ja katseli pariisilaista äkäisesti silmiin.

— Koska käytätte tällaista kieltä minulle, monsieur…

— Käytän teille — kuten kaikille ihmisille — sellaista kieltä kuin minusta on parasta. Te kurja roisto! Hän meni tytön luokse ja kohotti kädellään karkeasti hänen leukaansa, niin että hänen oli pakko katsoa häntä silmiin.

— Mikä on nimenne, letukka? hän kysyi.

— Margot, sopersi nainen purskahtaen itkuun.

Garnache päästi irti hänen leukansa ja kääntyi toisaalle, tehden halveksivan liikkeen.

— Laittautukaa tiehenne! hän komensi tylysti. — Laittautukaa takaisin keittiöön ja sipulipellolle, josta teidät otettiin!

Ja tyttö, joka tuskin uskoi selviytyvänsä niin onnellisesti, poistui niin nopeasti, että se näytti melkein naurettavalta. Tressan ei osannut sanoa mitään, ei sanaakaan pidättääkseen häntä, teeskentely oli turhaa, sen hän käsitti.

— Ja nyt, herra käskynhaltija, puhui Garnache, kädet puuskassa, silmät tähdättyinä miehen kasvoihin, — näyttää siltä, että minun on itseni käytävä asioihin käsiksi. Minun on itseni mentävä Condillaciin. Jos minua siellä vastustetaan, niin odotan saavani teiltä tarpeelliset välineet sen vastustuksen nujertamiseksi.

— Ja pitäkää mielessänne tämä: Olen tahtonut jättää avoimeksi kysymyksen siitä, oletteko te ollut mukana tässä juonessa, jolla on tarkoitettu pettää kuningatarta pettämällä minua, hänen edustajaansa. Mutta vallassani on ratkaista se kysymys milloin hyvänsä — millä tavoin parhaaksi näen. Jollen, monsieur, tästä lähtien huomaa, että te — kuten uskon — toimitte kuten horjumattoman uskollisen alamaisen tulee, niin ratkaisen tämän kysymyksen julistamalla teidät kavaltajaksi; ja kavaltajana pidätän teidät ja vien teidät Pariisiin. Herra käskynhaltija, minulla on kunnia sanoa teille jäähyväiset!

Hänen poistuttuaan viskasi herra de Tressan tekotukan päästään ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän kävi vuoroin lumivalkeaksi ja tulipunaiseksi, käveli raivon vallassa huoneessa edestakaisin. Niiden viidentoista vuoden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun hänet korotettiin tämän maakunnan kuvernööriksi, ei kukaan ollut käyttänyt hänelle sellaista sävyä eikä puhutellut häntä sellaisin sanoin.

Hänen mielensä vaati verta, murha pyrki viekoittelemaan hänet liittolaisekseen. Mutta hän torjui sen ajatuksen, niin kiukuissaan kuin olikin. Toisenlaisilla aseilla oli hänen taisteltava tuota lurjusta vastaan, tehtävä tyhjäksi hänen puuhansa ja pakotettava hänet palaamaan Pariisiin ja ottamaan vastaan kuningattaren viha voitettuna ja asiaansa toimittamatta.

— Babylas! hän kiljaisi.

Sihteeri ilmestyi heti.

— Käske Anselmen heti tuoda kapteeni luokseni!

Babylas kumarsi ja meni suorittamaan asiaansa.

Saatuaan puretuksi osan pahaa tuultaan Tressan yritti hillitä itseään. Hän pyyhkäisi vielä nenäliinalla kasvojaan ja päätään ja sijoitti sitten tekotukan taas paikalleen.

Kun d’Aubran astui sisään, oli käskynhaltija rauhallinen ja saavuttanut tavallisen, tärkeän arvokkaan ulkonäkönsä.

— Kas niin, d’Aubran, hän sanoi. — Te lähdette Grenoblesta tunnin kuluessa ja viette miehenne Montélimariin. Majoitatte heidät sinne ja odotatte minulta lisämääräyksiä. Babylas antaa teille sikäläisille viranomaisille jätettävän kirjeen, jossa heidät velvoitetaan hankkimaan teille sopivat asunnot. Saavuttuanne sinne, d’Aubran, ja odottaessanne määräyksiäni käytätte aikanne tunnustellaksenne vuoriseutujen mielialaa. Ymmärrättekö?

— En täydelleen, tunnusti d’Aubran.

— Ymmärrätte paremmin vietettyänne Montélimarissa viikon päivät. Luonnollisesti voi ehkä olla kysymyksessä väärä hälytys. Mutta yhtä kaikki on meidän huolehdittava kuninkaan eduista ja oltava varuillamme. Kenties meitä jälkeenpäin syytetään siitä, että olemme pelästyneet varjoja; mutta parempi on pitää varansa siitä hetkestä alkaen, jolloin varjo näkyy, kuin odottaa siksi, kunnes todellinen vaara on niskassamme.

Käskynhaltijan sanoihin tuntui sisältyvän niin paljon salattua merkitystä, että vaikkakaan d’Aubran ei ollut tyytyväinen lähtiessään asialle, jota hän niin vähän tunsi, hän kuitenkin alistui noudattamaan saamiaan määräyksiä ja puolen tunnin kuluttua hän oli rumpujen päristessä marssimassa Grenoblesta kaksipäiväisellä matkallaan Montélimariin.

Condillacin linna

Sillä aikaa kun d’Aubran joukkoineen riensi länteenpäin Grenoblesta, ratsasti de Garnache yhä palvelijansa seuraamana ripeästi päinvastaiseen suuntaan, kohti Condillacin harmaita torneja, jotka kohosivat vieläkin harmaammalle taivaalle Isèren laakson reunalla.

He ratsastivat eteenpäin äänettöminä, ja Garnachen katse oli nyt kiintynyt noin kilometrin päässä, joen vastaisella rannalla sijaitsevaan harmaaseen, jyhkeään rakennukseen. Mentyään sillan poikki he etenivät loivasti kohoavaa, karua, rosoista rinnettä ylöspäin Condillaciin. Linna näytti rauhalliselta, vaikka se oli luja ja jykevä. Sitä ympäröi suojakaivos, mutta nostosilta oli alhaalla, ja sen ketjuihin syöpynyt ruoste osoitti, että se oli ollut siinä jo kauan.

Kun ketään ei saapunut heitä vastaan,, ratsastivat matkalaisemme siltapalkeille, jolloin heidän hevostensa kavioiden kumea kopse sai portinvartijan kojusta jonkun liikkeelle.

Huonosti puettu mies — sotilaan ja lakeijan tapainen — tuli heitä vastaan porttikäytävästä, laahaten veltosti muskettia mukanaan. De Garnache ilmoitti nimensä, lisäten, että hän tahtoi päästä markiisittaren puheille. Mies astui syrjään, laskien heidät menemään. Niinpä de Garnache ja Rabecque ratsastivat karkeasti kivetylle pihalle.

Useista ovista ilmestyi miehiä, joista jotkut olivat sotilaspuvuissa, mikä osoitti, että täällä oli jonkin verran vartioväkeä. Garnache ei heistä suuria välittänyt. Hän viskasi ohjaksensa miehelle, jota oli ensiksi puhutellut — mies oli astellut hänen rinnallaan — ja hypähti ketterästi satulasta, käskien Rabecquen odottaa häntä siellä.

Sotilaslakeija luovutti ohjat Rabecquelle ja kehotti de Garnachea seuraamaan itseään. Hän opasti vieraan vasemmalla olevasta ovesta, pitkin käytävää ja eteishuoneen lävitse lopuksi avaraan, synkkään saliin, jonka seinillä oli tumma tammilaudoitus ja jota valaisi jyhkeässä takassa räiskyvä valkea sekä goottilaisilla puitteilla varustetuista ikkunoista tunkeutuva kalpea päivänvalo.

Heidän astuessaan sisään murisi tulen ääressä viruva, maksanvärinen koira laiskasti ja muljautti silmiään. Garnache ei ollut huomaavinaankaan koiraa, vaan katseli ympärilleen. Huone oli kaunis, sisustettu hillittyyn, ylevään tyyliin. Seinillä riippui Condillacien esivanhempien kuvia — jotkut niistä olivat tekotavaltaan jotakuinkin alkeellisia — jotka olivat koristetut muinaisten aikojen aseistukseen kuuluvilla voitonmerkeillä ja metsästysvälineillä. Keskellä lattiaa oli tummasta tammesta tehty pitkulainen pöytä, jonka jykevissä jaloissa oli hyvin runsaasti kaiverruksia, ja posliinimaljakkoon pistetty kimppu syysruusuja täytti huoneen suloisella tuoksullaan.

Sitten Garnache huomasi ikkunan ääressä istuvan hovipojan, joka uutterasti kiillotti haarniskaa. Hän jatkoi työtään, välittämättä vieraiden tulosta, kunnes mies, joka oli tuonut pariisilaisen sinne, puhutteli häntä, käskien hänen mennä ilmoittamaan, että markiisittaren puheille pyrki eräs herra de Garnache, jolla oli sanoma kuningattarelta.

Poika nousi pystyyn, ja samalla kertaa kohosi eräs toinen henkilö isosta, takan vieressä olevasta tuolista, jonka karkea selkämys oli tähän asti piilottanut hänet. Tämä oli noin kaksikymmenvuotias — tarkalleen kaksikymmentäyksivuotias nuorukainen; hänellä oli kalpeat siropiirteiset kasvot, musta tukka ja kauniit, tummat silmät; hän oli loistavasti puettu välkkyvästä silkistä valmistettuun pukuun, joka väri hänen liikkuessaan läikkyi vihreänä ja purppuranpunaisena.

Herra de Garnache otaksui olevansa tekemisissä Marius de Condillacin kanssa. Hän kumarsi hiukan jäykästi ja hämmästyi, kun hänen kumarrukseensa vastattiin niin ystävällisen sulavasti, että se tuntui melkein sydämelliseltä.

— Oletteko Pariisista, monsieur? sanoi nuorukainen ystävällisellä, miellyttävällä äänellä. — Pelkäänpä, että teillä oli kehnonlainen matkasää.

Garnache muisti sään lisäksi muitakin pahoja seikkoja, ja niiden muistaminen sai hänet lämpenemään, melkeinpä raivostumaan. Mutta hän kumarsi toistamiseen ja vastasi jotakuinkin kohteliaasti.

Nuorukainen kehotti häntä istuutumaan vakuuttaen, ettei hänen äitinsä antaisi kauan odottaa itseään. Hovipoika oli mennyt toimittamaan asiaansa.

Garnache noudatti kehotusta ja istuutui lämmittelemään tulen ääreen.

Hetkiseksi syntyneen vaitiolon keskeytti oven avaamisesta johtuva ääni, ja molemmat miehet nousivat yhtä aikaa seisomaan.

Huoneeseen astui loistavan komea nainen, jonka Garnache huomasi ihmeteltävässä määrin muistuttavan vieressään seisovaa poikaa. Hän otti lähetin vastaan hyvin miellyttävästi.

Mutta herra de Garnache oli hänen tuhansia sulojaan kohtaan yhtä tunteeton kuin kivipatsas. Ripeästi hän kävi käsiksi asiaan. Häntä ei missään nimessä haluttanut kuluttaa päiväänsä markiisittaren takkavalkean ääressä keskustellen hupaisista, merkityksettömistä jutuista.

— Madame, hän aloitti, — herra de Condillac ilmoitti minulle, että olette kuullut minusta ja tiedätte, millä asialla olen saapunut Dauphinéen. En ollut odottanut, että saisin kunnian saapua aivan Condillaciin saakka; mutta koska herra de Tressan, jonka valtuutin lähettilääkseni, näkyy epäonnistuneen perinpohjaisesti, on minun ollut pakko tunkeutua puheillenne.

Markiisitar oli jo tehnyt suunnitelmansa. Nopeampiälyisenä kuin poikansa hän oli, kun Garnache ilmoitettiin hänelle, heti oivaltanut tämän vierailun merkitsevän, että petos, jolla hän oli koettanut päästä pariisilaisesta eroon, ei ollut onnistunut.

— Luullakseni, monsieur, hän vastasi nopeasti, silmäillen Garnachea salavihkaa, — olemme me kaikki neiti de La Vauvrayen asioihin sekaantuneet henkilöt jollakin tavoin erehtyneet. Hän on kiivas, äkkipikainen lapsi, ja vähän aikaa sitten satuimme joutumaan sanasotaan — sellaistahan tapahtuu sopuisimmissakin perheissä. Kiukkunsa vallassa hän kirjoitti kirjeen kuningattarelle pyytäen, että hänet siirrettäisiin pois minun holhouksestani. Sen jälkeen, monsieur, on hän sitä katunut. Te, joka epäilemättä ymmärrätte naisellista mieltä…

— Älkää ottako sellaista olettamusta pohjaksi, madame! keskeytti Garnache. — Tunnen naisen mieltä yhtä huonosti kuin jokainen, joka luulee tuntevansa sitä vähän — siis en yhtään!

Markiisitar naurahti ikään kuin erinomaiselle pilalle, ja Marius, joka palatessaan tuolilleen kuuli Garnachen vastauksen, yhtyi nauruun.

— Pariisi on hieno järjen tahko, hän huomautti.

Garnache kohautti olkapäitään.

— Oletan, madame, teidän tahtovan vakuuttaa minulle, että neiti de La Vauvraye, katuen kirjettään, ei enää halua päästä Pariisiin, vaan pikemminkin haluaa jäädä tänne Condillaciin teidän kiitettävään hoivaanne.

— Olette käsittänyt asian aivan oikein, monsieur.

— Mutta koska minä olen kuningattaren lähetti, on minun toteltava hänen määräyksiään, ja niiden mukaan on minun saatettava neiti de La Vauvraye Pariisiin. Niissä ei ole otettu huomioon mitään muutoksia, mitä neidin mielessä kenties on tapahtunut. Jos tämä matka nyt on hänestä vastenmielinen, saa hän siitä syyttää vain omaa harkitsemattomuuttaan, koska hän itse sitä pyysi. Tärkeätä on vain se, että kuningatar on käskenyt hänen saapua Pariisiin. Uskollisena alamaisena on hänen noudatettava kuningattaren käskyä, teidän on uskollisena alamaisena huolehdittava siitä, että hän sen tekee. Niin ollen, madame, luotan teidän käyttävän vaikutusvaltaanne neitiin ja järjestävän niin, että hän on matkavalmiina keskipäivällä huomenna. Nyt jo on yksi päivä tuhlattu.

Leskimarkiisitar nojautui taaksepäin tuolissaan ja puri huultaan. Tämä mies oli liian terävä hänelle. Hänellä ei ollut harhaluuloja. Garnache oli nähnyt hänen lävitseen, ikään kuin hän olisi ollut lasia, oivaltanut hänen juonensa ja vilpillisyytensä. Mutta ollen luottavinaan häneen ja uskovinaan hänen sanansa oli pariisilainen tehnyt tehottomiksi hänen ainoat aseensa — muut paitsi hyökkäykseen tarvittavat — ja käyttänyt niitä sitten hänen häviökseen.

— Monsieur, hän sanoi, — arveletteko voivanne mukautua siihen, minkä lausuin olevan meidän ja myös neiti de La Vauvrayen toivomuksen, jos hän itse ilmoittaisi sen teille?

Garnache loi häneen terävän silmäyksen hymyillen, niin että hänen huulensa raottuivat ja vankat, valkeat hampaat paljastuivat.

— No niin, hän virkkoi vihdoin. — En lupaa, että se voi horjuttaa päätöstäni. Mutta kenties niin, olisin iloinen, jos saisin kunnian tutustua neiti de La Vauvrayehen.

Markiisitar meni ovelle, avasi sen ja huusi: Gaston! Vastaukseksi ilmestyi hovipoika, joka oli ollut huoneessa Garnachen saapuessa.

— Pyydä neiti de La Vauvrayeta tulemaan heti tänne luoksemme! hän käski poikaa ja sulki oven. Garnache oli ollut valppaana nähdäkseen jonkin salaisen merkin tai kuullakseen jonkin kuiskatun sanan, mutta hän ei ollut huomannut mitään.

Garnache menettää malttinsa

— Te kutsuitte minua, madame, sanoi tyttö, pysähtyen empivänä huoneen kynnykselle, ja hänen äänessään — miellyttävässä, nuorekkaassa kontra-altossa — oli halveksiva sointu.

Markiisitar huomasi tämän onnettomuutta uhkaavan merkin, ja se sai hänet jo katumaan sitä, että hän oli ryhtynyt niin rohkeaan leikkiin, kuin de Garnachen ja Valérien saattaminen toistensa seuraan oli.

Hän vilkaisi huolestuneena Garnacheen. Tämä silmäili tyttöä, katseli hänen hentoa, joustavaa vartaloaan, joka näytti tavallista pitemmältä mustassa surupuvussaan, soikeita kasvojaan, jotka nyt olivat kalpeahkot jännityksestä, hienoja, kaarevia kulmakarvoja, kirkkaita, ruskeita silmiä ja upeata, ruskeata tukkaa, joka aaltoili mitä viehättävimmän, valkoisen hilkan peittämänä. Hänen katseensa viipyi ihailevana kaunispiirteisessä nenässä, viehättävästi muodostuneessa suussa ja leuassa, huikaisevan valkeassa hipiässä, joka ei pistänyt silmään ainoastaan kaulassa ja kasvoissa, vaan myös pitkissä, hoikissa, ristiin pannuissa käsissä.

Nämä kaikkialla näkyvät ylhäisen syntyperän merkit osoittivat hänelle varmasti, että nyt häntä ei koetettu pettää väärällä henkilöllä. Hänen edessään oleva tyttö oli todellakin Valérie de La Vauvraye.

Markiisittaren kehotuksesta Valérie astui sisälle. Marius kiiruhti sulkemaan oven ja tarjoamaan hänelle tuolia, osaten käytöksellään erinomaisesti osoittaa samalla kertaa lämpimiä tunteita ja nöyrää kunnioitusta.

Tyttö istuutui ulkonaisesti tyynenä. Kukaan ei olisi voinut aavistaa, kuinka tavattoman kiihtynyt hän oli katsellessaan miestä, jonka kuningatar oli lähettänyt häntä noutamaan.

Syntyi hiljaisuus, sen keskeytti vihdoin Marius, joka nojasi kyynärpäitään Valérien tuolin selkämykseen.

— Herra de Garnache on kohtuuton meitä kohtaan, ja hänestä on vaikea uskoa, ettet sinä enää tahdo poistua luotamme.

Sitä ei Garnache suinkaan ollut väittänyt, mutta koska se ilmaisi hänen todelliset ajatuksensa, ei hän välittänyt oikaista Mariuksen sanoja.

Valérie ei virkkanut mitään, vaan hänen katseensa siirtyi markiisittaren kasvoihin, jotka rypistyivät uhkaavasti. Garnache pani merkille, että tyttö oli vaiti, ja veti siitä omat johtopäätöksensä.

— Sen vuoksi lähetimme kutsumaan sinua, jatkoi markiisitar poikansa lausetta, — joten voisit itse vakuuttaa herra de Garnachelle, että asia on siten.

Tytöstä näkyi vastaaminen olevan vaikeata. Hänen katseensa harhaili Garnacheen ja luiskahti taas toisaalle kaihtaen miehen läpitunkevia silmiä. Hänestä tuntui, että pariisilainen kykeni näkemään hänen ajatuksenakin, ja äkkiä tämä tunne, joka oli häntä pelottanut, muuttui hänen toivokseen. Jos asianlaita oli siten kuin hän luuli, niin mitäpä merkitsisi, mitä hän sanoisi? Kaikesta huolimatta Garnache tietäisi, mitä hän todella ajatteli.

— Niin, madame, hän lausui vihdoin, ja hänen äänensä oli aivan ilmeetön. — Niin, monsieur, asia on kuten markiisitar on sanonut. Haluan jäädä Condillaciin.

Leskimarkiisittarelta, joka seisoi askeleen, parin päässä Garnachesta, kuului melkein huoahdusta muistuttava ääni. Garnachelta ei jäänyt mitään huomaamatta. Hän erotti äänen ja piti sitä helpotuksen merkkinä. Sitten hän alkoi puhua, kohdistaen sanansa Valérielle.

— Mademoiselle, on valitettavaa, että liiaksi hätäillen kirjoititte kuningattarelle, kun nyt olette muuttanut mieltänne. Olen ymmärtämätön mies, mademoiselle, pelkkä sotilas, jonka tulee totella määräyksiä saamatta lainkaan ajatella. Minun on käsketty saattaa teidät Pariisiin. Teidän tahtoanne ei ole otettu huomioon. En tiedä, miten kuningatar tahtoisi minun toimivan, nähdessään, kuinka vastahakoinen olette; ehkä hän suostuisi tahtonne mukaan jättämään teidät tänne. Mutta minä en voi olla niin ylimielinen, että menisin arvailemaan, mitä kuningatar haluaa. Minä en voi ottaa ohjeekseni muuta kuin hänen määräyksensä, ja ne jättävät minulle avoimeksi vain yhden toimintamahdollisuuden — pyytää teitä, mademoiselle, valmistautumaan heti lähtemään mukaani.

Helpotuksen ilme, joka lehahti Valérien kasvoille, ja vähäinen puna, joka lämmitti hänen tähän asti niin kalpeita kasvojaan, riittivät täydelleen vahvistamaan Garnachen epäluulot oikeiksi.

— Mutta, monsieur, puuttui Marius puheeseen, — teistäkin täytyy olla selvää, että koska kerran kuningatar on antanut määräyksensä noudattaakseen neidin toivomuksia, muuttuisivat nyt, kun neidin toivomukset ovat muuttuneet, myös kuningattaren käskyt niiden mukaisiksi.

— Se lienee selvää teistä, monsieur; mutta pahaksi onneksi ovat saamani määräykset ainoa ohjenuorani, intti Garnache. — Eikö neiti itse ole samaa mieltä kanssani?

Valérie oli sanomaisillaan jotakin; hänen katseensa oli innokas, hänen huulensa avautuivat. Mutta sitten katosi kaikki väri hänen kasvoistaan, ja hän näytti mykistyvän. Garnache loi syrjäsilmäyksen markiisittareen ja yllätti hänen kasvoillaan rypistyksen, joka oli saanut aikaan tämän äkillisen muutoksen.

Garnache alkoi suuttua; sitten kehittyivät tapahtumat nopeasti.

— Madame, hän jyrisi, — olen jo kylliksi kauan saanut teiltä tanssiopetusta. Nyt on meidän luullakseni aika hieman kävellä tavallisessakin tahdissa, muuten emme pääse vähääkään pitemmälle sillä tiellä, jota aion mennä — ja se vie minut Pariisiin neidin seurassa.

— Monsieur, monsieur! huudahti ällistynyt markiisitar, asettuen säikähtämättä Garnachen eteen; ja Marius vapisi hänen puolestaan, sillä mies näytti niin hurjalta, että nuorukainen melkein pelkäsi hänen lyövän äitiään.

— Olen kuullut tarpeeksi, kivahti Garnache. — Ei enää sanaakaan keltään täällä Condillacissa! Minä otan tämän naisen mukaani — nyt, heti paikalla; ja jos kukaan kohottaa sormeaankaan vastustaakseen minua, niin, taivas olkoon todistajani, se on viimeinen kerta, jolloin hän ketään vastustaa. Jos ainoakaan käsi tarttuu minuun tai jos edessäni paljastetaan miekka, niin vannon, madame, palaavani ja polttavani tämän kapinapesäkkeen perustuksiaan myöten.

Sokea kiihko oli puhaltanut hänen terävän huomiokykynsä kuin tuhka tuuleen, hänen kaikkinäkevän valppautensa sokaisi hänen aivojansa sumentava vihanpilvi. Hän ei huomannut merkkiä, jonka markiisitar antoi pojalleen, eikä Mariuksen hiljaista hiipimistä ovelle. Hän astui Valérien luokse.

— Oletteko valmis, mademoiselle?

— Olen, monsieur. Tulen mukaanne tässä asussa.

— Siispä lähtekäämme!

He kääntyivät yhdessä ovea kohti vilkaisemattakaan leskimarkiisittareen. Tämä seisoi paikallaan taputtaen koiraa, joka oli noussut ja tullut hänen viereensä. Hän tarkasteli poistuvia äänettömästi, ja hänen kauniilla, norsunluunvalkeilla kasvoillaan väikkyi tuhoaennustava hymy.

Sitten kuului eteishuoneesta jalkojen töminää ja ääniä. Ovi tempaistiin rajusti auki, ja huoneeseen syöksyi miehiä, miekat paljaina, Marius viimeisenä.

Pelosta parkaisten Valérie horjahti takaisin laudoitettua seinää vasten, painaen pienet kätensä poskilleen, silmät laajentuneena levottomuudesta.

Garnachen miekka singahti tupesta, hänen yhteenpurtujen hampaittensa lomitse sähähti kirous, ja hän kävi taisteluasentoon. Miehet pysähtyivät silmäilemään häntä. Marius usutti heitä eteenpäin kuten koiralaumaa.

— Käykää kiinni! hän huusi osoittaen Garnachea, ja hänen kauniit silmänsä kiiluivat raivosta. — Iskekää hänet kuoliaaksi!

Miehet liikahtivat, mutta samalla hetkellä liikahti myös Valérie. Hän juoksi heidän eteensä, heidän säiliensä ja uhrinsa väliin.