Tienhaarassa
Ensimmäisen kerran julkaissut Raittiuden Ystävät 1908.
TIENHAARASSA.
Henkilöt:
Vilho Tuulos, pappi, 35-vuotias. Aaro Koski, entinen lukiolainen, 30-vuotias.
Näyttämö: huone Tuuloksen kodissa. Tuulos ja Koski tulevat sisään. Jälkimäinen on kalpea ja synkän näköinen, vaatteet kuluneet ja likaiset.
Tuulos: Käykää sisään — olkaa hyvä! Tässä tuoli, istukaa, niin saamme vähän puhella ja samalla lämmittää jähmettyneitä jäseniämme. Ulkona onkin niin ankara sää. (Riisuu päällysvaatteensa Kosken yhä seisoessa.) — Istukaa, istukaa!
Koski: (uhmailen) Miksikä minä istuisin?
Tuulos: Tiedän teidän olevan väsyksissä. Te tarvitsette lepoa.
Koski: Lepoahan juuri etsin. Miksi ette sitä suonut minulle!
Tuulos: Nuori mies, synnin työt eivät meille koskaan lepoa tuota, ei ajassa eikä ijankaikkisuudessa.
Koski: Mitä te minusta oikein tahdotte? Mikä profeetta te oikein olette? Ja miksi pitää teidän aina minun tielleni joutuman?
Tuulos: Mitäkö teistä tahdon? — Ihmistä! Kuka minä olen? — Ystävä. Ja kuka minut tiellenne tuo? — Jumala.
Koski: Luoja! Älkää minulle niitä syöttäkö.
Tuulos: Jumala on todistajani.
Koski: Senkö vuoksi pidätte velvollisuutenanne puhua Jumalasta, että olette pappi? — Tiedätkö, pappi, että minun Jumalani on jo aikoja sitten kuollut — jos sitä koskaan on ollut olemassakaan — ja uutta ei synny enään, ei! Ja ihmisenä olen minä elämäni elänyt aina juhlasalista loka viemäriin saakka, ja nyt on jälellä ainoastaan haaska, jonka äsken tahdoin mereen haudata, mutta jonka te onnettomuudekseni estitte.
Tuulos: En minä, vaan Jumala, joka aina on ollut ja joka aina tulee olemaan. — Ystävä, olen teidät vain kolme kertaa elämässäni tavannut, mutta joka kerta on minulla ollut selvänä, että te sydämenne syvyydessä vielä säilytätte Jumalan kuvan.
— — Muistatteko ensi kertaa? — Kaksi päihtynyttä miestä kulki Kaarikatua pitkin. Sadatuksia ja rivoja sanoja tulvaili heidän huuliltaan. Nuori tyttö riensi kadun poikki. Ennenkuin hän oli ehtinyt väistää päihtyneitä, oli jo toinen heistä iskenyt häneen kyntensä. Parahdus ja tukahtunut avunhuuto kuului, jonka perästä miehet alkoivat raastaa saalistaan läheiseen solaan. Näin tämän tapahtuman etäämmältä ja riensin tyttö paran avuksi, minkä ennätin. Mutta solalle päästyäni näin hämmästyksekseni molemmat miehet keskenään kamppailemassa, ja toinen heistä huusi vapisevalle tytölle: «pakene, tyttö, niin paljon kuin jalkasi ennättävät!« —.
Koski: (on kuunnellut kädet silmillä.) Minä en voinut muuta, sillä tytöllä oli sisareni silmät ja sisareni — nimi.
Tuulos: Elikö sisarenne silloin vielä?
Koski: Ei, hän oli jo aikoja sitten kuollut.
Tuulos: Toisen kerran tapasin teidät Parviaisen myymälän edustalla. Olin juuri jättänyt myymälän ja kulkenut hetkisen, kun huomasin kadottaneeni lompakkoni. Tapasin teidät — niinkuin jo sanoin — myymälän edustalla ja kysyin, olitteko te sen löytänyt. — »En», kuului varma vastauksenne. »Olen teidät jo kerran ennen tavannut. Minä uskon teitä», vastasin minä ja aijoin poistua. Silloin näin uudelleen sen, mikä jo ensi kertaa tavatessamme kiinnitti huomiotani teihin — valon kipunan keskellä pimeyttä — Te sanoitte: »Älkää uskoko, tässä on lompakkonne. Antakaa minulle markka, en ole syönyt kahteen päivään». —
Koski: En voinut teidän luottamustanne pettää.
Tuulos: Se oli Jumalan kuvan välähdys sielussanne.
Koski: (itkee.) Älkää puhuko niin. Minä olen niin kurja — kurja.
Tuulos: Äsken johdatti Jumala askeleeni meren rannalle. Siellä tapasin teidät kolmannen kerran.
Koski: Se oli elämäni yhdennellätoista hetkellä.
Tuulos: Toivokaamme, että se oli elämänne ensimäisellä hetkellä, sillä tuon murtavan syvyyden, joka uhkasi teidät niellä, olette välttänyt, ja sen partaalta on nyt nouseva uusi ihminen, joka ottaa ensimäiset vakavat askeleensa elämässä.
Koski: Minä en voi, minulla ei ole voimia. —
Tuulos: Jumalan avulla te voitte.
Koski: Mutta minä en usko Jumalaan, minä en voi!
Tuulos: Usko onkin Jumalan armolahja, joka teillekin annetaan.
Koski: (katsoo pitkään Tuulosta.) Te olette merkillinen ihminen Juuri niin puhui äitinikin.
Tuulos: (Iloisesti hämmästyen). Vieläkö häntä muistelette?
Koski: Joskus — niinkuin kaukaista ääntä.
Tuulos: Entä isäänne?
Koski: (Naurahtaa.) Häneltä minulla on kaksi muistoa, viinipikari ja hengetön Jumalani.
Tuulos: Mies parka!
Koski: Sanokaas muuta! — Mutta pääsee niillä edes helvettiin.
Tuulos: Älkää puhuko niin. Me olemme itse edesvastuunalaiset töistämme.
Koski: Niinhän sitä saarnataan. Mutta minä sanon teille, että on sitä syytä sysissä, jos on sepissäkin.
Tuulos: Puhukaa minulle jotakin äidistänne.
Koski: Hänestä raukasta ei ole paljon puhumista. Kärsi ja kuoli, siinä kaikki. Ja sama on hänen poikansa edessä.
Tuulos: Minä uskon, että te vielä tulette onnelliseksi mailmassa. Siitä joka ei kokonaan ole ihmisyyttään menettänyt, on aina toivoa. — Tuottaisiko teille paljon tuskia, jos menneisyydestänne minulle vähän kertoisitte? Minusta tuntuu kun näkymätön side yhdistäisi meidät.
Koski: (Katsoo Tuulosta ihmetellen.) Kuinka hyvä te olette, niin hyvä, että se tällaisesta hunsvotista tuntuu uskomattomalta. — Vaikka ette minusta saakaan sellaista, kuin toivotte, niin voinhan kuitenkin kertoa teille vähän elämästäni, kun kerran viitsitte kuunnella. Selviäähän teille edes se, etten minä aina ole tällainen renttu ollut.
Tuulos: Kertokaa!
Koski: No niin. Se on vaan palanen juomarin elämää, ei muuta. —
Isäni oli maaseutukaupungissa kauppiaana. Kotiamme pidettiin mallikelpoisena niinkuin isäänikin taattuna liikemiehenä. Vieraita kävi meillä paljon. Silloin oli isä aina hyvällä päällä sekä ystävällinen kaikille. Ruokia ja juomia ei suinkaan puuttunut, ja vaikka isä ei itse liikoja maistellut, piti hän kuitenkin velvollisuutenaan vieraitaan siihen kehoittaa. Perheen keskuudessa hän taasen oli liiankin harvapuheinen ja säännöllinen. Lapset pelkäsivät häntä ja palvelijat nimittivät häntä aina keskinäisissä puheissaan tyranniksi. Äiti esiintyi aina hiljaisena ja vaatimattomana sekä pidoissa että arkielämässä. Ei häntä paljon huomattukaan, sillä isän valtikka ulottui kodin pimeimpäänkin soppeen. Lapset vain huolestuneina huomasivat, miten äidin posket kalpenivat vuosi vuodelta.
Niin sitä sitten elettiin. Muistan erään juhla-illan, joka samalla sattui olemaan minun neljästoista syntymäpäivä. Oli tavallisuuden mukaan vieraita ja isä oli hyvällä tuulella. Muistaen minun merkkipäiväni piti hän puheen ja pani viinipikarin käteen. Kilistettiin ja onniteltiin minua perheen tulevaa tukea ja liikkeen jatkajaa. Olin kyllä ennenkin maistellut kodissa tarjotuita juomia, vaikkei näin huomattavalla tavalla. Sinä iltana olin ensi kerran humalassa, ja seuraavana aamuna sain isältä selkäsaunan.
Siitä lähin alkoi toinen ääni kellossa soida. En enää saanut isän nähden tarttua viinipikariin, mutta sen sijaan tartuin siihen sitä useammin isän näkemättä. Äiti kyllä näki ja tiesi, mutta peläten isän ankaruutta hän salasi kaikki ja koetti hiljaisuudessa vaikuttaa herättämällä minussa uskonnollisia tunteita. Se tavallaan ensin onnistuikin. — Niin kului pari vuotta. Silloin isä matkusti kauppamatkoille ulkomaille. Kun hän sieltä palasi, oli hänessä tapahtunut muutos, sanoivat hänen saaneen herätyksen. Kotioloissa tuo herätys ilmeni siinä, että vieraita kävi harvemmin ja väkijuomia tarjottiin vähemmän kuin ennen, mutta sen sijaan alettiin pitää säännöllisiä aamu- ja iltasaarnoja. Rangaistuksen uhalla oli jokaisen perheenjäsenen niissä oltava läsnä.
Herätysaikaan kuului myöskin entistä säännöllisempi kotijärjestys. Minuutilleen piti jokaisen olla ruokahuoneessa odottamassa isää aterioimiseen määrättyinä hetkinä. Ken ei ollut läsnä, kun hän tuli, jäi ilman ateriaa. Yhdeksän jälkeen illalla ei kukaan saanut luvatta talosta poistua ja samaan kellon lyömään piti jokaisen kylässä olijan laittautua kotiin. Peläten tämän järjestyksen rikkomista, salpasi isä aina illalla poikansa huoneen oven ulkoapäin, unhottaen, että ikkunaakin saattoi hätätilassa ovena käyttää.
En tiedä mitä tämä herätysaika toisiin vaikutti, mutta minusta ainakin tuli täysi pakana, ja hukkaan menivät äiti paran hiljaiset neuvot. Raskaalta tämä taisi hänestä tuntua, sillä hän joutui viimein vuoteen omaksi ja kuoli. Sen jälkeen tuli koti entistä ahtaammaksi. Ainoana ilona oli enää pikku sisko, mutta hänkin oli niin hento ja heikko, että pelkäsi hänen joka tuulahduksella sammuvan.
Tuulos: Ystävä parka, kuinka minä säälin teitä.
Koski: Ehkä olisi minustakin tullut roistoa parempi, jos edes pikku sisko olisi saanut elää, mutta hänkin jätti minut. (Painaa kädet silmilleen.)
Tuulos: Entä isänne?
Koski: Minä karkasin kotoa ja isäni kirosi minut. Mutta käteeni painamansa viinapikari jäi siihen, ja sitä olen minä ammentanut vuodet pitkät. — Noin kolme vuotta karkaamiseni jälkeen kuulin, että isäni oli kuollut ja määrännyt omaisuutensa armeliaisuuslaitoksiin. — Pikku siskolle oli hän määrännyt eläkkeen, mutta sitä ei hän kauan tarvinnut.
Tuulos: Kun ajattelen, mitä kaikkea te olette saanut kokea, niin tunnen sydämeni tuskasta kouristuvan. Mutta minä arvelen kuitenkin, että ei niin pimeätä yötä, jossa ei joku valonkipuna olisi sinkoillut, eikä niin kurjaa ihmiselämää, jota ei joku onnensäde olisi valaissut. Ettekö näe sielunne silmäin edessä jotain sellaista valonhetkeä?
Koski: Olisi kai minullakin, jos vaan tohtisin niitä muistella.
Tuulos: Miksikä ette?
Koski: Tuntisin vain syvemmin kurjuuteni, ja täytyisi taas saada viinaa mistä hinnasta hyvänsä.
Tuulos: Hennoisitteko todella upottaa viinan huumaukseen puhtaimmat, rakkaimmat muistonne? Silloin ette niille arvoa anna. Ei, muistelkaa, ajatelkaa niin usein kuin voitte rakkaitanne, äitiänne ja siskoanne, muistelkaa pienintäkin tapausta, minkä elitte heidän kanssansa. Mikä teitä silloin lämmitti, se lämmittää vieläkin.
Koski: (Tuuloksen puhuessa on hänen päänsä painunut alas, mutta hetken kuluttua nostaa hän sen ylös ja lämmin hohde näkyy silmissä.) — — On minulla vielä muisto äidiltä. (Vetää povestaan likaisen paperikäärön, avaa sen ja ottaa esille pienen, kellahtaneen nenäliinan.) — Tämä tässä, se on ainoa, mikä minulla on jälellä, muut olen juonut.
Tuulos: Ja mitä tämä kertoo?
Koski: Se voisi teille kertoa paljon, enempi kuin minä voinkaan. — Olin tullut myöhään yöllä kotiin — ikkunasta, niinkuin tavallisesti — ja heittäytynyt vuoteelleni. Kuulin silloin oveani raotettavan ja ummistin silmäni. Äiti tuli hiljaa luokseni ja luullen minun nukkuvan polvistui hän vuoteeni ääreen. Sydäntäni kouristi ja tuntui, kuin en voisi hengittää. Aioin heittäytyä hänen kaulaansa ja rukoilla häneltä anteeksi, mutta jäseneni olivat kuin kangistuneet. Silmäni pysyivät ummessa, ja minä makasin ikäänkuin tiedotonna. Kun viimein sain silmäni auki oli äiti poissa. — Vuoteeni vierestä löysin tämän kyynelistä märkänä. Silloin vannoin, ettei äitini koskaan enään tarvitsisi minun tähteni öitänsä valvoa. — Olenko valani pitänyt, sen voitte itse päättää. — Nenäliinan olen kuitenkin säilyttänyt uskollisesti, ja se on ainoa kappele, mikä minulla vielä on isän kodista. —
Tuulos: Voitteko te luottaa minuun?
Koski: Te kohtelette minua niinkuin ihmistä, ettekä niinkuin roistoa ja kulkuria, ja senvuoksi luotan teihin.
Tuulos: Kiitos sanoistanne! Silloin myös uskotte, kun sanon teille: minä olen vakuutettu, että äitinne rukoukset eivät ole hukkaan menneet. — Sanokaa, ettekö itse toivoisi niiden toteutuvan?
Koski: Olenhan sitä toivonut, mutta minkä sille voi, kun kerta on juomariksi ruvennut.
Tuulos: Te heitätte viinan. Ette nauti pisaraakaan enään tuota myrkkyjuomaa.
Koski: Te ette tunne viinan voimaa, ja senvuoksi on teidän hyvä puhua. Jos tietäisitte, kuinka monta kertaa olen päättänyt, etten ikinä enää pulloon koske, mutta yhtä monta kertaa minä olen nuo päätökset rikkonut niinkuin valanikin, josta äsken puhuin. — Ja sitä paitsi en minä voi enää elää ilman viinaa.
Tuulos: Te voitte. Monta on viinaan kuollut, mutta ei kukaan ole vielä viinan puutteesta menehtynyt. — Ettekö ole koskaan etsinyt apua taisteluissanne?
Koski: Mistä?
Tuulos: Ylhäältä. Häneltä, joka kaikkien oikea isä on, yksin juomarinkin.
Koski: Ei sitä sieltä ole saatavissa. Ei ylhäälle voi pyrkiä se, jota vaan vetää alaspäin.
Tuulos: Löytyy keino, joka estää teitä vajoamasta.
Koski: Mikä se olisi?
Tuulos: Rukous.
Koski: Sitä en tunne.
Tuulos: Teidän täytyy se tuntea. Teidän täytyy rukoilla voimia Jumalalta. Hän yksin auttaa teitä.
Koski: Ei sellaiset temput minua auta. Ne ovat lapsia varten.
Tuulos: Mies, jos teidän äitinne muisto on kallis, niin rukoilkaa Jumalaa, joka oli hänenkin ainoana lohdutuksena. Rukoilkaa, rukoilkaa, vaikka ette uskoisikaan, rukoilkaa siksi, kunnes uskon valo koittaa sielussanne, ja se koittaa viimein, se on varma, niinkuin Jumalan olemus on varma ja luja.
Koski: (Epäröiden.) Minustako, juomarista ja valapatosta tulisi vielä ihminen? Minä olen niin kurja.
Tuulos: Ette kurjempi kuin tuhlaajapoika. Ja hänestä raamattu kertoo: »Kun hän vielä kaukana oli isän huoneesta, näki hänen isänsä hänet, juoksi häntä vastaan, syleili ja suuteli häntä».
Koski: Ja antoi hänelle uuden puvun, sormuksen käteen ja uudet kengät. Äitini kertoi tuon vertauksen minulle lapsena ollessani, ja minä pidin niin paljon siitä.
Tuulos: Se on Vapahtajan oma ilmoitus meille syntisille. — — (Viereisessä huoneessa soi telefooni.) Odottakaa, minua kutsutaan telefooniin. — (Menee viereiseen huoneeseen ja puhuu telefooniin.) — Halloh! — 524 — Kyllä se olen minä. Vai niin, vai niin, sepä ikävää! — Oliko se Ratakatu 5? Kyllä tulen. — Neljännes-tunnin kuluttua. — Hyvästi! (kuuluu loppumerkki, tulee sisään) — Minut kutsuttiin sairaan luo. Mutta te jäätte tänne. Minun kotini on tästä lähin oleva teidänkin kotinne siksi kunnes rehellisellä työllä voitte sellaisen itsellenne hankkia. — Älkää epäilkö jäädä tänne. Aluksi autatte minua. Minä tarvitsen apua sekä yhdessä että toisessa työssä, ja te olette siihen juuri sopiva. Minä asun täällä äitini kanssa, ja hän on oleva teidänkin äitinne, olkaa varma siitä. — —
(Puuhaa lähtöänsä ja puhuu samalla iloisesti.)
— — — Kas niin, nyt olen valmis. Jumalan haltuun nyt, ystävä hyvä! — Viereisessä huoneessani on vuode, jossa voitte levätä. Tai jos tahdotte lukea, on siellä ja myöskin täällä kirjallisuutta. — Pistäydyn äidin luona ilmoittamassa, että minulla on vieras, joka tarvitsee kelpo aterian. Parin tunnin kuluttua olen taasen luonanne. — Terve näkemiin!
(Poistuu.)
Koski: (Itsekseen.) Tämä on kuin unta, josta ei tiedä olisiko paras herätä, vaiko yhä vaan uneksia. — (Katselee ympärilleen.) — Täällä tuntuu olo niin turvalliselta. Löytäneeköhän synti ollenkaan tähän majaan tietänsä? — (Suoristaa itseänsä.) — Uusi puku, sormus käteen ja uudet kengät — vanhoilla ei enää astuta sitä polkua, mikä tästä huoneesta johtaa. — (Lyyhistyy.) — Mutta jäsenet tuntuvat niin kankeilta, lihakset niin veltoilta. Sinä olet jo lahoa puuta, Koski. Lieneekö sinussa enää miestä pukeutua uuteen pukuun? Ja pysyykö se sinun päälläsi, vai soluuko pois samaa tietä. — — Olet niin kauvan loassa rypenyt, että se on ennättänyt kovettua ympärillesi. Pääsetkö siitä, vai onko jo sielu imenyt itsensä täyteen sen saastaa? — — — Mitä sinä tuumit, Koski? Jäätkö tänne, vai — — — — — — — Olet jo niin tottunut huonoon ilmaan, että sitä kaipaat. — (Nousee levotonna.) — Kahden tunnin kuluessa ennättää jo pitkälle, — — ei hän sitten enää löydä. — — — Mutta kuinka sinä voit ainoan hyväntekijäsi pettää, Koski? — Pettääkö! — — — — — En — — minä vain säästän hänet pettymykseltä — säästän, sen teen, säästän! — — — — — (Etsii lakkiaan. Kiiruhtaa ulkoovea kohti, avaa sen, mutta jää siihen seisomaan.) — — Hyvästi — hyvästi kaikki! — — — — — (Vie äkkiä kätensä povelleen.) Missä on nenäliina? — — (Huomaa nenäliinan pöydällä ja palaa sitä ottamaan.) — — — Sitä en jätä. — — Miten hän taas sanoikaan? (Hitaasti.) «Olen vakuutettu, että äitinne rukoukset eivät ole — — hukkaan — menneet«. — — — — — — — Äiti — äiti!
(Sortuu tuolille pöydän ääreen ja painaa itkien kasvonsa nenäliinaan.)
(Esirippu alas.)