Tyttö ja omena

TYTTÖ JA OMENA

Romaani

Kirj.

LASSE ENNER [Raoul af Hällström]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.

1.

Lääketieteen kandidaatti Ensio Vaahti haukotteli ja nojasi veltosti toisen luokan vaunun sohvanselustaa vastaan. Hän oli jo istua kyyköttänyt junassa kolmisen tuntia, ja vielä hänellä oli puolen päivän matka edessään, ennenkuin hän ehtisi Helsinkiin.

Hän haukotteli uudelleen ja selaili vielä viimeisen kerran läpi Veli Giovannin viimeisen numeron, jonka vitsit hän matkan varrella jo oli ehtinyt lukea niin moneen kertaan, että osasi ne melkein ulkoa. Suomen Kuvalehden filmikaunottarien ja vuosia täyttävien kansalaisten kuvatkin olivat jo täydellisesti syöpyneet hänen mieleensä, ja Urheilulehdestä hän muisti tarkalleen suomalaisten urheilijain kaikkein viimeisimmät maailmanennätykset.

Ei ollut enää mitään muuta neuvoa kuin koetella psykologista kykyään tutkimalla kanssamatkustajien kasvonpiirteitä ja olemusta. Mutta nämä tutkimukset eivät olleet nuoren medisiinarin mielestä erikoisen satoisia. Muut matkustajat olivat totisesti varsin jokapäiväisiä ja mielenkiinnottomia ihmisiä. Pari hyvinvoipaa kauppamatkustajaa, jotka pelasivat korttia ja juttelivat afääreistään. Teräväpiirteinen, tarmokkaan näköinen majuri, joka tällä haavaa kuorsasi nurkassaan ja jonka pitkät sääret aina olivat tiellä. Keski-ikäinen herra ja hänen turkiksiin kääritty rouvansa, jotka eivät koko matkan varrella olleet vaihtaneet kahta sanaa keskenään. Rouvaa vastapäätä istuva maalaisisäntä oli hautaantunut sanomalehtensä taakse, ja tämän vieressä istuva nuori neiti katseli haaveksivin silmin ulos ikkunasta ihaillen nopeasti ohikiitävää isänmaansa luontoa.

Ensio Vaahtikin koetti katsella luontoa — koivuja ja kuusia ja kivisiä mäkiä ja puhelinpylväitä. Mutta vähitellen hänen katseensa siirtyivät ihailemaan nuoren neidin punertavia poskipäitä ja supisuomalaista pientä nenännypykkää. Mutta hänen silmäilemisensä ei osunut otolliseen maaperään — kun neiti huomasi, että häntä katseltiin, käänsi hän nyrpeänä kasvonsa pois ja rupesi lukemaan Courths-Mahleriansa.

— Voi miten tyttäret täälläpäin rakasta isänmaatamme sentään ovat maakalaisia! huoahti Ensio Vaahti itsekseen. — Kunpa nyt vain istuisi raitiovaunussa Helsingissä. Silloin olisi lupaava silmäkurtiisi ilman muuta tiedossa!

Ensio Vaahti sytytti savukkeen ja rupesi ajattelemaan Helsingin neitosia… Hän oli komean näköinen, tummatukkainen ja vilkassilmäinen nuorukainen — osakuntansa onnistuneimpia kavaljeereja. Ainakin omasta mielestään hän oli sangen vastustamaton naisten hurmaaja. Siksi Courths-Mahleria lukevan neidin ilmeinen välinpitämättömyys saattoi hänet huonolle tuulelle.

Hän imi hartaasti savuketta ja murjotti nurkassaan.

Samassa juna pysähtyi jollekin asemalle. Ensio Vaahti ei ikkunastaan nähnyt aseman nimeä, mutta pieni ja vaivainen se hänestä oli.

Vaunun ovi avattiin kolisten, ja sisälle ryntäsi nuori ylioppilasneitonen kantaen kapsäkkiä sekä hänen jäljestään harmaaviiksinen ja komearyhtinen herra, joka kantoi painavaa koria.

— Täällähän on tilaa, pappa! huudahti tyttö ja paiskasi kapsäkkinsä sohvalle vastapäätä Ensiota.

Vanha herra asetti korin ylös verkkohyllylle ja silmäili kriitillisesti ympärilleen.

— Tämä on tupakkavaunu, tyttöseni, huomautti hän.

— Kittiä minä siitä, pappa kulta, huudahti tyttö. — Sitä parempi vaan, niin eivät laahaa tänne kirkuvia kakaroitansa. Ei mutta hyvästi nyt, isäukko, juna lähtee tuossa paikassa. Hyppää alas nyt vaan ennenkuin se lähtee käyntiin, muuten taitat koipesi. Kyllä minä toimeen tulen, älä ole ollenkaan huolissasi. No, hei nyt vaan, ja sano terveisiä mummulle ja Liisulle ja renki-Kustaalle ja…

Tyttö muiskautti äänekkäästi herraa poskelle ja työnsi hänet ovesta ulos.

Juna lähtikin kohta liikkeelle, ja tyttö heilutti nenäliinaansa ulos ikkunasta, kunnes asema jäi näkyvistä. Sitten hän istuutui paikalleen ja rupesi järjestelemään matkatavaroitaan.

Ensio Vaahti oli, samaten kuin muutkin vaunussa-istujat, seurannut peittelemättömällä mielenkiinnolla äskeistä kohtausta. Nyt hän kuitenkin vasta sai tilaisuuden tarkastella tyttöä lähempää.

Helkkari sentään, hänhän oli oikein sievä tuo pikkuinen! Silmät loistivat, huulet olivat houkuttelevan purppuranväriset ja poskipäät punoittivat. Tummanruskeat kiharat pilkistivät esille ylioppilaslakin alta. Mikään kaunotar hän kriitillisen medisiinarin mielestä tosin ei ollut — nenä oli hieman liian lyhyt, leuka liian tarmokas ja luja nuorelle tytölle — mutta hän näytti somalta ja miellyttävältä ja tyttömäisen terhakalta. Hänen hipiänsä oli tuore ja maalaisen raitis, kädet kuitenkin vähän liian voimakkaat ja punaiset.

Ensimmäisen vuoden ylioppilas, päätteli Ensio Vaahti, viime keväänä koulunpenkiltä päässyt, tuskin seitsemäätoista vuotta vanhempi tyttönen.

Oiva makupala, saakeli soikoon!

Tyttö nousi seisomaan nostaakseen matkalaukkunsa sohvalta verkkohyllylle.

Ensio ponnahti nuolena ylös.

— Saanko ehkä luvan tarjota apuani, neiti?

Nyt tyttö vasta huomasi hänen läsnäolonsa ja loi häneen nauravan silmäyksen.

— Voi, älkää turhia vaivautuko, jaksanhan minä nyt tämän tämmöisen yksinkin.

Hän nosti laukun kevyesti ilmaan, eikä Ensio ennättänyt kuin hieman tukea toista syrjää, ennenkuin tyttö jo oli singahuttanut sen verkkohyllylle.

— Kiitos kaunis, sanoi tyttö. — Olettepa te ystävällinen.

— Ei mitään kiittämistä, neiti, sanoi Ensio kavaljeerimaisen kohteliaasti. — On suuri ilo saada hieman auttaa nuoria suloisia daameja.

Tyttö ei punastunut tai joutunut miellyttävän hämilleen mairittelusta, kuten Ensio oli odottanut. Mutta hän — remahti äänekkääseen nauruun!

— Kylläpä te osaatte! Hahahaa!

Hänen raikuva naurunsa täytti koko vaunun.

Nuori lääketieteen kandidaatti, joka ei ollut osakunnassaan tottunut siihen että hänen kohteliaisuuksilleen naurettiin, ällistyi ensiksi hieman, jopa suutahtikin. Mutta sitten tytön tarttuva hilpeys sai hänetkin vastustamattomasti valtaansa. Hän sanoi hymyillen:

— Pyydän tuhannesti anteeksi, jos kohteliaisuuteni ei miellyttänyt teitä. Se oli vakavasti tarkoitettu, sen vakuutan.

Tyttö koetti väkipakolla hillitä naurunpuuskaansa.

— Päinvastoin, se miellytti minua vallan tavattomasti. Minä muuten vain sain äkkiä sellaisen vietävän halun ruveta nauramaan. Minä olen sellainen, nähkääs.

— Niinkö? sanoi Ensio venytellen sanaa hieman ironisesti.

Olen jo tehnyt häneen vaikutuksen, ajatteli hän itsekseen. Nyt on parasta olla diplomaattinen.

Hän poltteli siis savukettaan ääneti ja katseli hajamielisesti ulos ikkunasta. Hän oli näennäisesti kokonaan unohtanut vastapäätä istuvan matkatoverinsa.

Ei tyttökään puhunut mitään. Hän tarkasteli uteliaasti muita matkustavaisia: seurasi mielenkiinnolla kauppamatkustajien kortinlyöntiä ja katseli Courths-Mahleria lukevaa nyrpeännäköistä neitiä. Kun hän oli huomioinnut kaiken, mitä vaunussa huomioitavissa oli, rupesi hänkin katsomaan ulos ikkunasta.

— Ulkona sataa, sanoi tyttö.

— Hm.

— Aamulla oli vielä kaunis ilma, kun ajoimme hevosella asemalle.

— Niinkö?

— Olimme vallan myöhästyä junasta, sillä Liisu rupesi ontumaan. Liisu, se on minun tammani.

Ensio painoi savukkeensa sammuksiin tuhkakupissa.

— Tahdotteko omenan? huudahti tyttö äkkiä ja kapusi ylös sohvalle sekä kaivoi koristaan esille kaksi suurta punertavaa omenaa.

— Ne ovat meidän omasta puutarhastamme, vakuutti hän ja ojensi Ensiolle toisen. Toisesta hän itse haukkasi aimo palan ja rupesi syömään, silmät nautinnosta loistaen.

— No, ettekö huoli?

Ali right, ajatteli Ensio itsekseen, tyytyväisenä. — Eeva tarjosi miehelle omenan. Ja mies otti ja söi.

— Eikös maistukin hyvältä, vai mitä?

— Maistuu aivan erinomaiselta, kehui Ensio. — Kerrassaan paratiisilliselta.

Ja hän ryhtyi hakkailemaan tyttöä taiteen kaikkien sääntöjen mukaan.
Hän koitteli hakkailua kerrassaan ensiluokkaisesti, omasta mielestään.

Ennenkuin juna oli ehtinyt Helsinkiin, oli hän jo saanut ongituksi, että tytön nimi oli Kyllevi Selin, että hänen isällään oli Joutsenlahti-niminen maatila, että hän oli ensimmäistä kertaa matkalla Helsinkiin, jossa hän asuisi tätinsä luona, ja että hän aikoi ruveta harjoittamaan lainopillisia opintoja.

2.

Maisteri Elvi Lackson istui pienen valkean rococo-kirjoituspöytänsä ääressä ja korjasi oppilaittensa ranskankielenkirjoituksia. Ranskankielen epäsäännöllisten verbien taivutus ei ole leikintekoa, kuten varsin helposti saattoi todeta VII-luokkalaisten poikien ja tyttöjen vihoista. Opettajatar sai piirtää marginaaleihin toisen punaisen pukin toisensa jälkeen, eikä hänen mielentilansa sen johdosta käynyt erikoisen keveäksi.

Vihkojen vieressä pöydällä oli Elinor Glynin romaani puolittain aukileikattuna, ja Elvi Lacksonin himoitseva katse eksyi silloin tällöin sen korealle kansilehdelle. Hän torjui kuitenkin vakaasti kaikki »The Great Momentin» viekoitukset ja tarttui seuraavaan vihkoon.

Silloin hän kuuli ulko-oven käyvän ja eteisestä vilkasta puhelua.
Toinen ääni oli hänen veljensä Nissen, ja toinen…?

Hän nousi äkkiä ja meni ovelle kurkistamaan.

— Veikko-Ilmari! Hyvää ehtoota. Kas kun sinäkin kerran muistat meidän olemassaoloamme!

Luutnantti Launo kumarsi ja suuteli hänen kättään.

— Hyvää iltaa, Elvi. En suinkaan vain tule häiritsemään työtäsi?

Veikko-Ilmari Launo oli hyvin hienokäytöksinen ja hillitty nuori mies. Hänen somat, säännölliset kasvonsa ilmaisivat tyyneyttä ja mielenmalttia, hänen siniset silmänsä olivat uskolliset ja syvät. Hänen pehmeä suunsa teki tuntehikkaan ja hieman lapsellisen vaikutuksen.

— Tulit juuri sopivaan aikaan, sanoi Elvi Lackson. — Aloin juuri kyllästyä ranskan vihkoihin.

Hän katseli luutnanttia tutkivasti:

— Mutta sinä näytät kovasti kalpealta, Veikko-Ilmari. Olet varmasti taas työskennellyt liikaa.

Nisse Lackson naurahti.

— Elvi nähtävästi on ottanut elämäntehtäväkseen pitää äidillistä huolta sinusta, Veikko-Ilmari. Rasittuneen näköinen! Sinä tietysti olet ollut hummaamassa koko viime yön, vai mitä?

Luutnantti Launo pudisti päätään ja hymyili.

— Minulla on todellakin ollut sangen paljon kansliatöitä viime aikoina, sanoi hän.

Nisse meni saliin ja sytytti lamput.

— Käykää sisälle istumaan, älkää huoliko eteisessä flörttailla.

Hän istuutui mukavasti nojatuoliin ja tarjosi savukkeen luutnantti
Launolle.

— Paljon työtä, mukamas, venytteli Nisse hieman epäilevään äänensävyyn. — Noo, ehkäpä. Sellainen jöröjukka hän joka tapauksessa on, että meille hän ei tule ellei tuoteta. Niinpä niin, Elviseni, ettäs nytkin saat ilahuttaa sieluasi hänen rakkaalla persoonallaan, siitä saat yksinomaan kiittää jaloa ja uskollista velimiestäsi, joka sattumalta tapasi hänet Espiksellä ja melkeinpä väkipakolla laahasi hänet tänne ylös.

— Kiitos ja kunnia sinulle siitä, veliveikkoseni, sanoi Elvi.

Luutnantti Launo oli koomillisen onnettoman näköinen.

— Vakuutan sinulle, Elvi, että Nissen ryövärijutut väkipakolla laahaamisesta ynnä muista minun upseerinarvoani alentavista seikoista eivät ole vähimmässäkään yhteydessä puhtaan totuuden kanssa. Olin juuri tulossa tänne, kun tapasin Nissen Kämpin kulmassa, vaikkakin tulin hieman epäröivin mielin — sinähän, Elvi, muistaakseni eilen oopperassa sanoit, että sinulla on paljon vihkoja korjattavana tänään.

— Kyllä minä ne vielä ennätän, sanoi Elvi huolettomasti. — Odotamme sitäpaitsi muitakin vieraita tänä iltana.

— Niin, sehän on totta, sanoi Nisse. — Eikö tuo meidän serkkutyttömme Joutsenlahdesta ole vielä saapunutkaan? Sitä Kylleviä katselemaan minä tämän luutnantin tänne oikeastaan töinkin.

— Maire on häntä juuri asemalta hakemassa. Heidän pitäisi olla täällä tuossa tuokiossa.

— Elleivät haljuile jossain pitkin katuja. Sellaisesta rasavillistä kuin Kyllevi ei voi koskaan olla aivan varma, sanoi Nisse.

— Kyllevi on tosin aina ollut tavattoman lapsellinen, myönsi Elvi. — Mutta siitä on jo sentään toista vuotta kun me hänet viimeksi näimme, hän on siis tällä ajalla jo voinut paljon muuttua parempaan päin.

— Hän on täydellinen pyryharakka, intti Nisse. — Täysiverinen ingénue. Ja sellaiset eivät kehity asteittain ja verkalleen, niinkuin me muut kuolevaiset, vaan he ovat ja pysyvät samanlaisina västäräkkeinä siksi kunnes se suuri rakkaus saapuu heidän elämäänsä ja herättää heidät kuin yhdellä iskulla.

Elviä nauratti:

— Rakas Nisse, säästä meitä tehdastuoteteorioiltasi!

— Etkö sinä tunne kaikkia romaanien ja teatterikappaleiden pikkuhupakoita? Mikä heidät kehittää tytönletukasta naiseksi, ellei rakkaus…

— Rakkaus ja aina vain rakkaus! huudahti Elvi hieman kiivaasti. — Niinkuin ei tässä maailmassa olisi mitään muita elinehtoja naisille kuin vain tuo iankaikkinen erotiikka! Pitäähän ihmisillä olla hiukan älyllistä elämääkin eikä vain pelkkä aistillinen puoli.

Luutnantti Launo huomasi keskustelun liukuneen vaaralliselle alalle ja yritti siksi johtaa sen uusille urille.

— Olen varmastikin kerran maailmassa tavannut tuon teidän Kyllevi-serkkunne, hän, sanoi. — Muistan erään kesäillan teillä Rantakartanossa noin viisi tai kuusi vuotta sitten. Olin silloin eräällä polkupyörämatkallani poikennut teille. Teillä oli juuri silloin sukulaisia vieraina. Heillä oli mukanaan noin kaksitoistavuotias punapukuinen tyttö, joka näytti olevan hyvin innostunut pyörääni. Ja kerran, kun käänsin selkäni, oli pyörä yht'äkkiä kadonnut. Kaukana maantiellä vain näin vilaukselta jotakin punaista, joka meni ankaraa vauhtia ahdetta alas, teki yhtäkkiä kuperkeikan ja — makasi ojassa.

Nisse nauroi täyttä kurkkua.

— Tuo oli kyllä täysin kyllevimäistä, myönsi hän.

Launo jatkoi:

— Kun ehätin apuun, oli tyttö jo omin neuvoin ruvennut kömpimään ylös ojasta, ja muistan panneeni merkille, miten hän ei tavallisten nuorten tyttöjen tapaan surrut pilaantunutta punaista pukuaan tai kuperkeikan aiheuttamia vammoja, jotka epäilemättä olivat sangen tuntuvia — sanoi vain puolittain itkunsekaisella, puolittain riemuitsevalla äänellä jotenkin tähän tapaan: »Minulla oli sentään hiivatin hyvä vauhti, eikö ollutkin? Ja saamari soikoon, ellei tuota kirottua ahdetta olisi ollut, niin…»

— Ja polkupyöräsi? kysyi aina käytännöllinen Nisse.

— Pyörä! Se oli luonnollisesti alkutekijöissään. Oi, hyvää iltaa, rouva
Lackson!

Luutnantti Launo nousi seisomaan ja kumarsi.

— Hyvää iltaa, luutnantti. Hauskaa että ette unohda meitä.

Hovineuvoksetar Lackson oli ilmestynyt ruokasalin ovelle ja soi kaikkein ystävällisimmän maailmannaisen hymyilynsä luutnantille, joka oli hänen kuten hänen vanhemman tyttärensäkin erikoinen suosikki.

Rouva Lackson oli hyvin komea ja tumma nainen, ei vielä viittäkymmentä täyttänyt, mutta paljon nuoremman näköinen. Hän oli entinen kaunotar, sen saattoi hänestä varsin hyvin vieläkin huomata. Hän näytti yhä varsin nuorekkaalta ja hyvin säilyneeltä — hän oli »kuin tytärtensä vanhempi sisar», sanoivat luonnollisesti kaikki ne herrat, jotka tahtoivat häntä mairitella, ja sellaisia herroja oli hänellä vielä oikein paljon.

Nyt hän istuutui sohvalle plastillisen kauniiseen asentoon, järjesteli tulipunaisen liinansa mustan silkkipukunsa yli ja varoi samalla että hänen kasvoillensa lankesi edullinen valaistus kirjavan silkkipäällystimen himmentämästä lattialampusta. Hän huokasi hieman ja rupesi tietysti heti keskustelemaan voinnistaan.

— Minulla on tänään ollut niin hirveä päänsärky, oi, ette osaa aavistaa, luutnantti, miten hirveä!

Hän loi kauniit, tumman surumieliset silmänsä Launoon, ja hänen äänensä vetosi toisen myötätuntoon.

— Kaikki muutokset elämässäni hermostuttavat minua, jatkoi hän, — Ja nyt me juuri odotamme miesvainajani sisarentytärtä tänne maalta.

— Niin, äitihän on aina niin konservatiivinen, pisti Nisse väliin.

— Kyllevi Selin, tunnetteko te hänet, herra Launo?

Veikko-Ilmari katseli hymyillen Elviä ja Nisseä.

— Luulen kyllä kerran tehneeni tuttavuutta hänen kanssaan noin viitisen vuotta sitten. Mutta sen koommin en ole häntä valitettavasti tavannut. Hän on kaikesta päättäen varsin mielenkiintoinen persoonallisuus.

— Liiaksikin huomiotaherättävä, aivan liiaksi, huokasi hovineuvoksetar.
— Hänellä on merkillinen kyky saada aikaan jännittäviä tapahtumia.
Minä en ainakaan koskaan ole voinut tuntea itseäni levolliseksi hänen
seurassaan.

— Noo, mutta äitihän ei ole nähnyt häntä vielä ylioppilaana, sanoi
Elvi levollisesti. — Nyt hän varmasti on tullut järkeväksi ja oppinut
tuntemaan naisenarvonsa, kun hän on saanut valkoisen lakin päähänsä.
Sellainen velvoittaa.

Hovineuvoksetar rauhoittui hieman. Hänellä oli oikeastaan rajaton luottamus älykkääseen ja järkevään vanhempaan tyttäreensä, joka johti häntä kaikessa.

— Niinkö luulet, Elvi, sanoi hän. — Mutta eikö kello jo ole paljon?
Hänen pitäisi kai oikeastaan olla täällä jo.

Veikko-Ilmari katseli rannekelloaan.

— Puoli kymmenen, jotakuinkin.

— Jumala varjelkoon, ja junan kun pitäisi olla täällä jo puoli yhdeksältä!

— Se on ehkä myöhästynyt, sanoi Elvi levollisesti.

— Mutta eihän tänne Kapteeninkadulle ole kuin enintään puolen tunnin matka. Ja minä juuri sanoin Mairelle, että ottaisivat ajurin. Siellä sataakin vielä noin kovasti!

— Ehkä he eivät ole saaneet hevosta, esitti Nisse.

Mutta hovineuvoksetar ei ottanut rauhoittuakseen.

— Voi minuakin, kun laskin Mairen sinne yksin. Mutta kun minulla oli niin kova päänsärky!

— Eikö Mairen ensin pitänyt mennä jonnekin ulos muutamien tovereidensa kanssa? kysyi Elvi. — Hehän kävivät täällä häntä hakemassa. Irja Heimo ja joku kavaljeeri, kuka lie ollut.

Nisse vihelsi.

— No, silloin en minä ihmettele, vaikka Maire olisi unohtanut koko asian ja istuisi tällä hetkellä kaikessa rauhassa elävissäkuvissa tai jossain kahvilassa.

— Minä myöskin ankarasti epäilen, sanoi Elvi.

Rouva Lackson väänteli käsiään epätoivoisena.

— Ja minä kun juuri varoitin… Laupias taivas, mitä meidän nyt on tehtävä?

— Neiti Selinhän voi pahimmassa tapauksessa ottaa ajurin ja tulla yksin tänne, koetti Veikko-Ilmari lohduttaa. — Jos hän kerta tietää osoitteen, niin…

— Mutta se juuri ei ole lainkaan varmaa, että hän muistaisi meidän osoitteemme. Hän ei ole milloinkaan ennen käynyt Helsingissä. Ja hänen tulostaan tänne kirjoitti hänen isänsä ja pyysi että olisimme asemalla vastassa sillä ja sillä junalla. Oi, mikä skandaali! Voi, minun päätäni, minun päätäni, nyt se minun päänsärkyni taas alkaa!

Rouva Lacksonin hermot olivat nähtävästi täydelleen lopussa. Hän nousi sohvalta ja rupesi kävelemään edestakaisin lattialla.

— No, mutta sanokaa nyt edes, lapset, mitä meidän pitää tehdä! Te kun aina olette niin viisaita.

— Äiti rauhoittuisi nyt, eihän vielä mitään ole tapahtunut, sanoi Elvi.

Ja Nisse jatkoi:

— Odottakaamme ainakin, kunnes Mairen omatunto herää. Eihän hän voi koko yötä istua Fazerilla.

— Maire istuu mieluummin Palatsikahvilassa, oikaisi Elvi kuivasti.

Hovineuvoksetar pysähtyi kesken kävelyhän.

— Älkää nyt aina Mairea soimatko! Olen varma siitä, että hän on ihan oikeaan aikaan tullut asemalle, mutta Kyllevi itse on varmaankin taas tehnyt jotain huomiotaherättävää, hypännyt alas junasta sen ollessa täydessä vauhdissa tai jotain muuta samankaltaista. Häneltä voi odottaa mitä hyvänsä. Minä en todellakaan jaksa ymmärtää Edvardia, mitenkä hän saattoi lähettää tytön yksin niin pitkälle matkalle.

— Äidin ajatukset Kyllevistä eivät ole liioin korkeat, selitti Nisse hymyillen Launolle, — sen jälkeen kuin Kyllevi kerran, kun äiti ja tytöt saapuivat Joutsenlahteen, tuli heitä asemalle vastaan puolikesyllä varsalla, joka sitten kuormineen päivineen lähti juoksemaan hurjaa vauhtia yli ojien ja peltojen, koska se pelästyi äidin sinipunaista parasollia.

— Oli ihme ja kumma, että siitä hengissä pelastuimme.

Hovineuvoksetarta värisytti vielä pelkkä muistokin tästä kammottavasta tapahtumasta.

— Minä puolestani luulin jo viimeisen hetkeni lyöneen.

— Mutta, äiti kulta, eiväthän rattaat edes kaatuneet, sanoi Elvi.

— Olkoon, mutta joka tapauksessa hän on vaarallinen henkilö. Hän hankkii viattomille ihmisille päänsärkyä.

— Eihän tuo nyt vielä mitään, sanoi Nisse. — Pahemmin minun kävi, kun minä viimeksi olin Joutsenlahdessa. Kyllevi oli nimittäin minun sänkyyni pannut lakanan alle ison vadin täynnä kylmää vettä. Kun heittäydyin nukkumaan, olin luonnollisesti vähällä upota siihen veden paljouteen, joka äkkiä tulvi yli vuoteen. Kun sitten vihdoin olin saanut oloni jotakuinkin kuivaksi ja juuri olin nukkumaisillani, rupesi jokin hirveästi surisemaan tyynyssäni. Kyllevi oli piilottanut sinne elävän heinäsirkan! Enkä saanut sitä millään pois, se surisi siellä koko yön…

Samassa ovikello äkkiä soi. Pitkään ja kiivaasti.

3.

Kaikki ponnahtivat pystyyn kuin salama olisi iskenyt huoneeseen.

— Tuo oli Mairen soitto, sanoi Nisse.

— Jumalan kiitos, nyt he tulevat, huusi hovineuvoksetar.

Nisse juoksi avaamaan oven, ja Maire ryntäsi sisälle eteiseen, vettä vuotava sateensuoja kädessään ja hameenhelmat likomärkinä.

Maire katseli ympärilleen villein silmin ja huusi jo heti ovelta:

— Onko Kyllevi tullut?

— Herranen aika, Maire, sinunhan hänet piti noutaa, sanoi rouva Lackson onnettomana.

Ja Elvi kysyi ankarasti:

— Maire, missä sinä olet ollut?

Maire polki raivostuneena jalkaansa.

— Sanokaa nyt toki, kun minä kysyn: onko Kyllevi täällä vai ei?

— Etkö sinä häntä tuonut sitten? kysyi Nisse.

Ja Elvi sanoi hermostuneesti:

— Sinunhan hänet piti asemalta tuoda, sinä kai siis parhaiten tiedät, onko hän saapunut vai ei.

— Eikö hän siis ole täällä? kysyi Maire vielä viimeisen kerran.

— Näetkö sinä häntä täällä missään? Minä en näe! vastasi Nisse ivallisesti.

— No ei, lapsikulta, ei hän ole täällä, sanoi hovineuvoksetar. — Etkö sinä käynytkään asemalla?

— No kävin, vakuutti Maire puolittain itku kurkussa. — Mutta kun minä tulin muutaman minuutin liian myöhään. Juna oli jo saapunut ja melkein kaikki ihmiset menneet. Ajattelin, että hän oli ottanut ajurin ja tullut tänne.

— Voi voi, missähän se tyttöparka nyt harhailee? sanoi rouva Lackson vaikeroivalla äänellä. — Sataakin vielä noin armottomasti.

— Kuinka ihmeessä sinä saatoit myöhästyä sitten? kysyi Elvi ankarasti.
— Tiesithän sinä milloinka junan piti tulla.

— Istuit kai Palatsissa tai haljuilit Espiksellä, kuten tavallisesti, pisti Nisse väliin.

— Suu tukkoon siinä, huusi Maire raivoissaan. — En minä ollut kuin vain pikkuruikkusen kävelemässä Irja Heimon ja Tauno Aavikon kanssa, ja sitten me menimme Chaplinin poikaa katsomaan Kinopalatsiin. Enkä minä yhtään tiennyt, että kello oli niin paljon, ennenkuin yht'äkkiä muistin ja jätin nuo lapset kahden, vaikka minun juuri piti heitä förklata, ja juoksin suoraa päätä asemalle…

— Juoksit? kysyi Nisse ivallisesti.

— Niin juuri, juoksin, enkä välittänyt ylioppilasarvostani mitään, vaikka ihmiset kuinka olisivat tuijottaneet. Ihan maratonia painelin pitkin Hakasalmenkatua. Ja siellä tuli meidän inspehtori professori Dahlius rouvineen vastaankin, mutta minä vain juoksin.

— No, mutta ajattelisit nyt sentään vähän…

Elvin kulmakarvat ilmaisivat paheksumista, ja hänen äänensä oli nuhteleva.

Mutta Maire ei jäänyt vastausta vaille:

— Ajattele itse, kun sinulla on kova kiire. Juoksithan sinä itsekin, niin kolmen laudatuurin maisteri kuin oletkin, tässä yhtenä päivänä ulos kadulle niin että hameet hulmusivat, kun näit akkunasta Veikko-Ilmarin kulkevan ohitse poikkeamatta meille.

— Vaiti! komensi Elvi.

Mutta Veikko-Ilmari hymyili ja kääntyi äkkiä Elvin puoleen:

— Todellako?

Elvi punastui hieman.

— Älä usko Mairen juttuja. Enhän minä oikeastaan sitä varten. Minunhan piti viedä muuan kirje postiin.

— Niinkö? sanoi Veikko-Ilmari.

— Hm, sanoi Nisse.

— No niin, jatkoi Maire, joka tapauksessa oli juna jo tullut, enkä minä enää nähnyt Kylleviä, vaikka kuinka olisin katsellut.

Rouva Lackson rupesi taas vääntelemään käsiään.

— Voi taivas sentään, mitä meidän nyt on tehtävä?

— Ei kai muuta kuin odotetaan sitten, kunnes hän tulee, sanoi Maire välinpitämättömästi ja meni huoneeseensa kuivaamaan vaatteitaan.

— Mutta jos hän ei löydä meille.

— Jestapoo, aikaihminen! huusi Maire huoneestaan. — Voihan sitä sitäpaitsi kysellä.

— Taikka soittaa puhelimella, esitti Veikko-Ilmari.

— Mistä hän soittaisi, puodithan ovat jo aikoja sitten kiinni.

— Telefoniputkasta, äitiseni, sanoi Nisse.

— Onhan niitä joka toisessa kadunkulmassa, kaikeksi onneksi.

— Hän nyt sellaisia ymmärtäisi, sanoi Elvi. — Luuletko sinä, että myöskin Peräkulmalan asemayhteiskunnassa kasvaa telefoniputkia joka toisessa kadunkulmassa? Parasta on lähteä häntä uudelleen hakemaan.

— Jos minä voisin jollakin tavalla auttaa, niin kyllä minä olen valmis, sanoi Veikko-Ilmari.

— Mutta ethän sinä edes tiedä, minkä näköinen hän on, sanoi Elvi.

Ja Nisse lisäsi:

— Ei hän ole enää mikään kaksitoistavuotias tulipunakukka. Toivotonta kai häntä on muuten pitkin katuja hakeakin näin keskellä yötä. Ja rankkasateessa vielä.

Hovineuvoksetar istuutui sohvalle täysin masentuneena.

— Oi, miten kauheata! Mitä ihmettä se Edvard ajatteli, kun lähetti tytön yksin matkustamaan.

— Ei äiti nyt huoli turhia. Kyllä Kyllevi sentään tuntee naisenarvonsa, lohdutteli Elvi.

Nisse naurahti:

— Mutta voi olla toisia, jotka eivät tunne miehenarvoansa! No, nyt minä joka tapauksessa lähden Mia-tädin luokse, jos Kyllevi ehkä olisi mennyt sinne. Tätihän asuu paljon lähempänä asemaa. Ikävää, ettei hänellä ole puhelinta, muuten voisi soittaa.

Rouva Lacksonin kasvot kirkastuivat.

— Tee se, Nisse! Tätä en tullut ajatelleeksikaan. Sinä olet aina niin käytännöllinen, poikani!

Elvi rykäisi, mutta ei sentään sanonut mitään.

Ja Nisse puki ylpeänä päällystakin ylleen sekä lähti menemään.

On kuin kivi olisi pudonnut sydämeltäni, sanoi rouva Lackson. — Hän on varmasti mennyt Mia-tädin luo.

Samassa kuin hovineuvoksettaren mieli keventyi, heräsivät hänen perheenemännänvaistonsa.

— Mutta Elvi! huudahti hän. — Emmehän ole tarjonneet luutnantti
Launolle mitään koko iltana!

— Oi, ei mitenkään, kiiruhti Veikko-Ilmari estelemään.

— Mutta pitäähän meidän juoda iltateemme! Lähden hommaamaan, meidän
Mimmillä nimittäin juuri nyt sattuu olemaan vapaailta.

— Äiti menisi lepäämään mieluummin, sanoi Elvi. — Kyllä minä teen hommaan.

Ja hän kääntyi nauraen Veikko-Ilmarin puoleen.

— Tahdon näyttää sinulle, että vaikka olenkin maisteri, niin on minussa kuitenkin hieman perheenemännäntaipumuksiakin.

Veikko-Ilmari hymyili.

— Eivätköhän ne sentään toistaiseksi mahda olla hieman uinailevassa tilassa?

— Oi, ei yhtään, vakuutti Elvi. — Minäpäs näytän.

Rouva Lackson kääntyi ovelta.

— Elvi osaa laittaa oikein hyviä pikkuleipiä, sen vakuutan, sanoi hän ja lähti huoneeseensa.

— Oli hyvä, että sain äidin hieman lepäämään, kuiskasi Elvi
Veikko-Ilmarille. — Sillä missä Kyllevi lieneekään, niin ei hän
Mia-tädin luona ainakaan voi olla.

— Eikö? Kuinka niin?

— Siksi että siellä ei ole ketään kotona. Mia-täti lähti juuri tänään palvelijattarensa kanssa veljensä luo Grankullaan. Unohdin onneksi kertoa siitä kotona.

— Ja sinä annoit Nissen juosta sinne, vaikka tiesitkin…

— Se oli ainoa tapa saada äiti hieman rauhoittumaan, sanoi Elvi. — Täytyy olla valtioviisas, näes. Ja Nisselle tällainen pieni kävelyretki vain tekee hyvää.

— Nisse parka.

Elvi nousi tuoliltaan.

— Nyt minä menen harjoittamaan niitä uinailevia taipumuksiani, sanoi hän. — Toivottavasti suot anteeksi, että jätän sinut pariksi minuutiksi yksin.

— Luonnollisesti. Ellet tahdo, että tulen auttamaan?

— Älä nyt ole noin myrkyllinen, Veikkoseni, sanoi Elvi nauraen. — Etkö usko että minä osaan keittää teetä omin neuvoin? Minäpäs näytän. Mutta millä sinä saat aikasi kulumaan sillä välin?

— Älä välitä minusta. Onhan tässä Iltalehti.

— Ja tässä on Die Woche ja Illustration ja Filmiaitta.

Elvi työnsi touhukkaana lehdet Launolle ja lähti itse talouspuuhiinsa.

4.

Veikko-Ilmari Launo otti Iltalehden ja katseli hymyillen Elvin jälkeen.

Saakeli soikoon, oliko tuosta Elvistäkin tullut koketti? Joka tapauksessa hän oli viime aikoina hieman muuttunut. Hänen käytöksensä oli tullut naisellisemmaksi ja pehmeämmäksi, jotenkin. Hän oli tosin yhtä toverillinen ja suora kuin aina ennenkin seurustelussaan Veikko-Ilmarin kanssa, mutta hänen olemukseensa oli silti varmasti tullut jotakin uutta. Ja se uusi puki häntä! Kuten esimerkiksi nyt tämä äkillinen innostus taloustoimiin. Ennen Elvi ei olisi ikänä alentunut teetä keittämään. Sapperment, ei suinkaan tyttö vain ollut rakastunut häneen?

Luutnantti Launo hymyili hieman itserakkaasti.

Ei, jumaliste, ei se sentään voinut olla mahdollista. Elvi ja hän olivat olleet hyvät ystävykset jo lapsuudesta asti, eikä koskaan heidän välillään oltu puhuttu sanaakaan rakkaudesta. Ei Elvin ylioppilasaikana Helsingissä, jolloin he kuitenkin olivat kulkeneet kaikki tanssiaiset, teatterit ja konsertit yhdessä, eikä edes Parisissakaan, jossa he olivat molemmat olleet, Elvi ranskankieltä opiskelemassa ja Veikko-Ilmari komennuksella sota-akatemiassa. Ja Parisissa, huvien ja rakkauden kaupungissa, toki olisi luullut tunteiden heräävän, jos missään. Parisissakin oli Elvi ollut sama luotettava ja uskollinen toveri, seurustelu hänen kanssaan oli varjellut Veikko-Ilmarin lankeamasta Montmartren ja Moulin-Rougen moniin suloisiin viettelyksiin, joiden ansaa nuoret elämäniloiset muukalaiset tuskin muuten kykenivät välttämään.

Yhdessä Elvin kanssa hän muuten juuri oli tutkinutkin nämä Parisin jännittävimmät ja mielenkiintoisimmat nähtävyydet. He olivat yhdessä käyneet Montmartren kuuluisimmissa taiteilijakabareteissa ja ylioppilaskapakoissa ja uteliaina seuranneet suurkaupungin syntistä yöllistä elämää. Lankesi luonnostaan, että he molemmat, viisaat ja järkevät pohjoismaalaiset, eivät itse ottaneet tähän vallattomaan menoon osaa. He seurasivat sitä vain sivultapäin, objektiivisesti, ottivat kaiken turistin näkökannalta. He katselivat sitä samoin ihmettelevin, intohimottomin silmin kuin esimerkiksi Eiffel-tornia tai Père Lachaisen hautausmaata tai Mona Lisaa Louvressa. Parisin yöelämän tutkiminen kerta kaikkiaan kuului pohjoismaisen matkailijan velvollisuuksiin.

Ei, mitään ystävyyttä hellempää suhdetta heidän välillään ei ollut koskaan ollut, eikä Veikko-Ilmari milloinkaan ollut sellaisen tunteen mahdollisuutta ajatellutkaan. Älykäs ja itsenäinen maisteri Elvi Lackson, mitä hän rakkaudella ja avioliitolla tekisi? Elvihän oli aina ylenkatsonut keimailemista ja pikkurakastelua.

Luutnantti Launo ei viitsinyt asiaa enää ajatellakaan. Hän levitti
Iltalehden eteensä ja ryhtyi lukemaan.

Yht'äkkiä jokin kova esine ponnahti sanomalehteä vastaan ja luisui hänen syliinsä. Se oli iso, kaunis, punaposkinen omena.

Veikko-Ilmari katseli äkisti ylös, kun samassa toinen samanlainen omena osui lehteen ja putosi lattialle.

Mitä hittoa, kummitteliko täällä?

Eteisen pimeästä oviaukosta kuului vallatonta naurunkikatusta, ja nuori tyttö hyppäsi riemuiten sisälle saliin.

Mutta Veikko-Ilmarin nähdessään hän äkkiä pysähtyi keskelle lattiaa ja jäi suu auki tuijottamaan häntä. Tytöllä oli päässään märkä ylioppilaslakki, ja hänen päällysvaatteistaan valui vettä salin hienolle turkkilaiselle matolle.

Hänellä oli vielä kolmas omena kädessään, mutta sen hän hämmästyksissään pudotti lattialle, keskelle vesilätäkköä.

— Mitä hittoa! huusi tyttö. — Minä luulin että se oli Nisse!

Veikko-Ilmaria rupesi hymyilyttämään. Tytön ilmeinen hämminki teki hänet sitäpaitsi aika sieväksi. Hänessä on ujoa aito maalaisuutta, ajatteli Veikko-Ilmari ja nousi seisomaan.

— Ei, minä en nähtävästi kylläkään ole Nisse, minun nimeni on Launo. Te olette luultavasti neiti Kyllevi Selin?

Kyllevi ei vieläkään ollut toipunut hämmästyksestään. Hän katseli
Veikko-Ilmaria kuin ilmestystä.

— Kiitos omenasta muuten, sanoi Veikko Ilmari. — Se on aika hyvän näköinen.

Häntä rupesi kovasti naurattamaan.

Silloin tyttökin purskahti nauruun. Hän nauroi kauan, makeasti ja heleästi.

— Voi jusupoffi sentään, kun minä luulin teitä Nisseksi! Mutta mitä myrkyn pakanaa teidän piti mennä piiloon sinne sanomalehden taakse. Oma syynne!

— Ei se mitään tee, nauroi Veikko-Ilmari. — Tämähän on hyvin miellyttävä tapa tutustua. Toivottavasti ette aivan kovasti pettynyt, kun sanomalehden takaa ei ilmestynytkään Nisse, vaan ainoastaan minun vähäpätöisyyteni.

— Mitä vielä, sanoi Kyllevi ja puristi hänen kättään. — Te olette nähtävästi visu poika, tekin.

— Toivottavasti, sanoi Veikko-Ilmari ja purskahti uudelleen nauramaan.

— Ei mutta teillähän on oikein univormu! huusi Kyllevi samassa. — Kas kun en heti hoksannutkaan. Luulin teitä vain tavalliseksi siviiliaasiksi.

— Niinkö?

— Taidatte olla korkeakin herra? Antakaas kun syynään.

Tyttö oli tarkasti katselevinaan hänen pukuaan.

— Sanokaa nyt kaikin mokomin, mikä raali te oikein olette.

— Raali? kysyi Veikko-Ilmari.

— Niin, että kenraali vai korpraali vai mikä raali te olette? Minä olen nimittäin niin juupelin intreseerattu sotilashenkilöistä.

— Arvatkaa!

— Ehkäpä vääpeli! tokaisi tyttö.

— Kuinka niin?

— Meillä Peräkulmalassa oli nimittäin korkein saavutus eräs vääpeli. Mutta voi herran pieksut, kyllä sillä pojalla oli sitten kanssa heiloja perässään kuin Vilkkilässä kissoja!

— Te ette siis tunne mitään korkeampaa militääriä kuin vääpelin? kysyi
Veikko-Ilmari ihmetellen.

Mutta itsekseen hän ajatteli: ilveileeköhän tyttö kanssani vai mitä?

— Juu, tunnen, sanoi Kyllevi, ja Veikko-Ilmari oli huomaavinaan veitikan hänen silmäkulmassaan.

— Tunnenhan minä sentään yhden majurinkin. Mutta hän on vain sellainen vironsankari…

— Vai vironsankari!

— Niin, sellainen otus, joka oli Virossa muonitusmestarina tai minä lienee ollut. Sellainen rintamantakainen, ymmärrättehän — joka ei yhtään tapellut.

— Vai sillä lailla. Mutta en minäkään sodassa yhtään tapellut, valitettavasti.

— Mikä kumma te sitten oikein olette? kysyi tyttö, ja hänen silmänsä välähtivät taas veitikkamaisesti.

— Minkä te mieluimmin soisitte minun olevan? Ei suinkaan vain majurin?

— Ei toki. Antakaas, kun minä ajattelen. Kapteeneista minä en tykkää, sillä niillä on tavallisesti viikset… Niin, älkää naurako, kuvissa kumminkin kaikilla kapteeneilla on viikset — kyllä minä nyt niin paljon strategiasta tiedän. Siis kapteeni te ette saa olla, ettekä myös vänrikki, sillä kaikki vänrikit ovat vain tavallisia poikanulikoita.

— Kuuluuko sekin strategiaan?

— No, ettekö te sitä tiedä? Minä en ainakaan piittaa vänrikeistä. Mutta luutnanteista! Voi, jos te olisittekin luutnantti!

— Mitä sitten tapahtuisi?

— Silloin minä vissiin — rakastuisin teihin!

— Oho! No hyvä, minä olen todellakin luutnantti!

— Hallelujaa! huusi Kyllevi ja tanssi pari polkkakierrosta salin matolla taputtaen samalla käsiään ihastuksesta.

Veikko-Ilmari nauroi huvitettuna.

— Mutta kuten sanottu olen siinä suhteessa sen vironsankari-majurin kaltainen, etten minäkään koskaan tapellut sodassa.

— Ihmeitäkö te sitten teitte?

— Minä lensin.

— Lensitte?

— Niin. Liitelin ilmassa. Olen ilmailuluutnantti.

Veikko-Ilmari odotti nautinnolla tiedonantonsa aikaansaamaa vaikutusta.
Ja se ylitti hänen rohkeimmatkin odotuksensa.

Kyllevi tuijotti nimittäin häntä ensin vähän aikaa, ja sitten — hyppäsi suoraa päätä hänen kaulaansa!

— Voi nyt Luojan lykky! Minä siis tunnen lentäjäluutnantin!

Samassa ilmestyi hovineuvoksetar eteisen ovelle ja Elvi ruokasalin ovelle. He jäivät kumpikin hämmästyksestä sanattomina katselemaan kuvaelmaa.

Kyllevi ei huomannut mitään, mutta Veikko-Ilmari luonnollisesti punastui korviaan myöten ja koetti irroittaa Kyllevin kädet kaulastaan.

— Heleijaa! sanoi Kyllevi vielä.

Mutta sitten hän äkkiä huomasi.

— Kas täti. Hyvää iltaa, täti, huusi hän kadottamatta mielenmalttiaan ja juoksi syleilemään rouva Lacksonia. — Terveisiä Joutsenlahdesta.

— Hyvää iltaa, lapseni. Hyvä, että löysit tänne. Jaha, herrasväki näkyy jo tehneen tuttavuutta.