LUOSTARIN KASVATTI
Kertomus Vanhasta Karjalasta
Kirj.
REINO RAUANHEIMO
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927.
I.
Oli ankara pakkasilta. Kuhasalon erakkolan veljet palasivat juuri messusta, jota vanhin munkeista oli johtanut esimiehen itsensä ollessa kastematkoilla Karjalassa jossakin Kaltimon ja Ilomantsin seuduilla. Ennen nukkumaan menoaan aikoi jokainen lämmitellä vielä hetkisen lieden ääressä, sillä seinien sisäpuolellakin tahtoivat sormet väkistenkin jäätyä, ja varmaan olisivat jäätyneet, ellei alituiseen olisi lisätty puita lieteen. Nyt ei ollut hauska missään, ei ainakaan niillä, jotka joutuivat kulkemaan ulkona. Pari päivää aikaisemmin oli vielä lisäksi ollut kova lumisade, joka oli tuiskuttanut kaikki tietkin umpeen. Ja vain suurella työllä ja vaivalla oli saatu erakkolan portaiden edestä luoduksi kinoksia pois sen verran, että ovet olivat päässeet aukeamaan ja ihmiset liikkumaan pihalla.
Olisihan nytkin, Ilja-munkin saapuessa taas Kuhasaloon pitkiltä matkoiltaan, pitänyt oikeastaan saada koko pihamaa puhdistetuksi liiasta lumesta, portaat lapioiduksi ja niiden eteen kannetuksi uudet havut. Mutta kun ei kukaan kahtena sateen jälkeisenä päivänä ollut ehtinyt sitä vielä tehdä, niin tunnollisimmatkaan eivät lähteneet nyt pakkasessa palelluttamaan sormiaan lapionvarressa. Ja kun ketään ei ollut käskemässä, niin mitäpäs he olisivat työntyneet sinne vapaaehtoisesti, kun oli työtä sisälläkin, sillä joka huone oli lämmitettävä kuumaksi kuin sauna, ettei munkki Stefan, erakkolan ankara varavanhin, saavuttuaan Iljan mukana kotiin, nostaisi ensi töikseen kovaa rähinää laiskottelemisesta. Ja kun molempien suurten tupien, koppien ja kirkon lämmittäminen oli helppoa ja kaikin puolin mukavaa hommaa, niin siinä työssä olivatkin jokainen nykyjään luostarissa olevista veljistä. Ja mikäpäs siinä olikaan istuessa, saattoihan joskus huvikseen viskata tuleen halon lämmikkeeksi ja tovereille sanan puheen ylläpitämiseksi, ettei takan heittäessä suuria valoläiskiään seinille olisi olo tuntunut millään tavoin liian kolkolta noissa merkillisissä suojissa, joista niin monta ihmeellistä ja kaameaa tarinaa kiersi laiskottelevassa veljesparvessa. Ja noista kertomuksista kaikkein verisimmät liittyivät aina kastamattomiin karjalaisiin, jotka joskus olivat liiankin kärkkäitä upottamaan puukkonsa jonkun hurskaan novgorodilaisen tai moskovalaisen luostariveljen kylkilihaksiin.
»Ihmeen kauan ne matkamiehet viipyvätkin», sanoi yksi, »pakkanen on niin kova, ja sitäpaitsi— — —» Munkki ei ehtinyt vielä lopettaa lausettaan, kun jo toinen arvasi ajatuksen ja sanoi:
»Nyt ei ole mitään pelkoa siitä, että he olisivat joutuneet karjalaisten koston uhriksi; onhan heillä nyt mukanaan aseistettuja pajarin miehiä.»
»Luuletko, että karjalaiset välittävät siitä! Olithan itsekin mukana silloin, kun Ilomantsissa tapeltiin ja se karjalaiskehno Ontto saatiin nuijituksi hengettömäksi. Muistatko, miten karjalaiset kostivat meille päällikkönsä kuoleman! Kolme meistä tapettiin. Ne kirotut pakanat eivät pelkää peistäkään, vaan käyvät päälle kuin ampiaiset, kun tiukka tulee.»
»Minä en muuten usko Iljan seurueen tällaisessa pakkasessa tulevan ollenkaan. Munkit ovat varmasti jääneet yöksi Kaltimoon ja tulevat sieltä vasta päiväsaikaan. Eihän nyt löydä kunnolla tietäkään.»
»Ei, Stefan ei uskalla jäädä yöksi sinne, varsinkaan kun he ovat jo näin lähellä erakkolaa, sillä hän ainakin pitää henkeään siksi suuressa arvossa, ettei tahdo kuolla, ennenkuin on saanut tuntea olevansa Kuhasalon luostarin kaikkivaltias igumeeni, hahhahhaa!»
»Mutta nytpä siellä onkin mukana toinen mies, joka sanoo, koska lähdetään ja koska jäädään! Ja silloin on Stefaninkin jäätävä yöksi vaikka navettaan lehmien ja sikojen sekaan, kun se mies käskee.»
»Kyllä on parhainta, että odotamme Iljaa valveilla vaikka aamuun saakka, sillä tänne saavuttuaan hän ajaa kuitenkin meidät ylös jokaikisen. Ja saattepa nähdä, että hän tuo taas tullessaan pari reen täyttä kerjäläisiä, joita me saamme sitten syöttää», arveli munkeista yksi, jolle minkäänlainen laupeudentyö ei tuntunut olevan liian rakasta.
Ja taas siihen lisäsi joku:
»Minä jo alan toivoa, että Ilja menisi takaisin Novgorodiin ja jättäisi kaiken johdon Teofiluksen tai Stefanin haltuun. Silja hän teettää meillä työtä enemmän kuin on tarpeellista, hän käskee meidän seurata mukana noilla kastematkoillaan, joilla yks' kaks' saattaa päästä eroon hengestäänkin, ja hän pakottaa meidät liian turhan tarkasti elämään kaikkien luostarisääntöjen mukaan. Ja Pyhä Neitsyt varjelkoon sitä, joka ei tee niinkuin hän sanoo!»
Mutta yksi, jolle munkinvelvollisuudet tuntuivat olevan arvokkaammat, puhui:
»Se on oikein! Jospa Kuhasalossa olisi aina yksi sellainen mies kuin isä Ilja! Jos Iljan ei tarvitsisi huolehtia kansan kastamisesta ja hyvinvoinnista, vaan saisi mielin määrin toimia täällä monasterissa, niin Kuhasalo olisi ennen pitkää suurempi kuin Valamo ja jokaisessa muussakin saaressa seisoisi silloin tällaisia, — Ja kun te kerran olette tulleet tänne munkeiksi, niin teidän on toteltava ja tehtävä työtä yhtä paljon kuin muidenkin, sillä hyvä! Ja nyt suu kiinni siitä asiasta!»
Koko joukko vaikeni yht'äkkiä, ei kylläkään niin paljon itse käskyn voimasta kuin pelosta, että heidän puheensa saattaisivat jollakin tavoin tulla itsensä Iljan tietoon. Ja jos niin olisi käynyt, niin seuraukset eivät olisi tulleet veljille millään tavoin miellyttäviksi.
Samaan aikaan, kun munkit näin keskustelivat matkuetta odottaen, oli seitsemän hevoskuormaa käsittävä miesjoukko vasta Jakokoskella tulossa Kuhasaloa kohti. Lumituiskun jälkeen oli tietä jo ajettu sen verran, että kulkeminen ei kinosten takia käynyt millään tavoin mahdottomaksi. Pakkanen vain tuntui yhä kiristyvän, mutta kuu oli kylmänä ja värittömänä noussut valaisemaan autioita, ihmisasunnottomia metsiä ja yksinäisten matkalaisten tietä. Nyt oli seurue suurempi kuin kenties koskaan ennen, sillä eräs pajari, saavuttaakseen mahtavan kastajamunkin luottamuksen, oli lähettänyt tälle kaksi reen täyttä asemiehiä suojaksi. Ilja ei niitä kylläkään millään tavoin tarvinnut eikä kaivannut, mutta oli antanut heidän kuitenkin seurata itseään. Iljan omia miehiä, Kuhasalon munkkeja, oli jo kokonaista viisi rekikuntaa.
Tuosta koko saattueesta ei kuulunut nyt mitään muuta ääntä kuin rekien jalasten ilkeä narina ja hevosten askelet. Jokainen oli kääriytynyt turkkeihinsa niin hyvin kuin osasi eikä kellään ollut halua minkäänlaiseen keskusteluun. Muutamat näyttivät aivan nukkuneen. Jonon loppupäässä ajavat pajarin miehet olivat hiukan tyytymättömiä koko matkaan, sillä lähtiessä he olivat olleet siinä hurskaassa uskossa, että he pitkästä aikaa saisivat taas tapella karjalaisten kanssa ja nyt viimeinkin maksaa niille vanhat kalavelkansa verisesti takaisin. Koko matkalla ei kumminkaan ollut syntynyt mitään kahnauksia, vaikka asemiehet olivatkin ärsyttäneet karjalaismiehiä. Iljakin oli kenties arvannut asian ja alkanut puhella, kuinka suuri synti on vuodattaa lähimmäisen verta, olipa tämä sitten venäläinen tai suomalainen. Ja niin menivät asemiesten tappelutuumat hukkaan. Vaikka kukapa sen tietää, kenelle olisi voitto tullut, jos verileikki olisi päässytkin vauhtiinsa. Olivathan venäläiset monta kertaa ennenkin puhuneet paljon ja aikoneet melkein yhtä paljon, mutta itse he siinä kylvyssä olivat kuitenkin aina kuumimman löylyn saaneet. Ja mikäpäs siinä, kun mies on huono, niin ota pois selkääsi vain, olitpa sitten vaikka itse pajari!
Niin oli nyt käynyt asemiehille, mutta Iljan mielestä sitävastoin matka oli onnistunut hyvin. Kreikkalaiskatolinen kirkko oli Karjalassa saanut uusia alueita itselleen, ja ties' miten kauaksi pohjoiseen olisi uskonto levinnytkin, jos siellä olisi ollut enemmän asuttuja seutuja ja jos kaikki matkat olisivat olleet niin hyviä kuin tämä. Vaikka eipä silti, että kastamisyritykset olisivat koskaan täydellisesti epäonnistuneet. Jos hankauksia karjalaisten kanssa sattuikin, oli toisen puolen aina taivuttava ensiksi, sillä sitä taitoa ei Ilja-munkki ollut vielä vanhanakaan saanut opituksi. Suurimmatkin karjalaisuroot saivat aprikoida, mistä Ilja oli saanut tuon voittoisan ja peräänantamattoman luonteensa, joka hänellä oli. Puhuttiin kyllä, että tuo munkki muka oli venäläinen, mutta sitä ei kukaan karjalainen uskonut.
»Tuollaisia miehiä kuin Ilja ei kasva muualla kuin Suomessa!» — sanottiin.
Se olikin parhain tunnustus, minkä Pyhä Ilja saattoi tässä maassa itselleen saada.
Tuli eteen jyrkkä vastamäki. Kun ensimmäinen hevonen pysähtyi siinä, oli kaikkien muidenkin tehtävä samoin. Korkeat, puut molemmin puolin tietä tekivät paikan niin pimeäksi, ettei tahtonut nähdä eteen eikä taakseen. Hevoset huoahtivat hetkisen.
Kun tuli aika jatkaa matkaa, nykäisi etumainen ajaja ohjaksiaan; mutta se oli turhaa, hevonen nosteli tosin jalkojaan kuin aikoen tehdä hypyn jonkin esteen ylitse, muttei liikkunut mihinkään. Ajaja rupesi katselemaan tarkemmin ja näki tiellä hevosen edessä jotakin tummaa.
»Kuka siellä? Pois alta!» — huusi hän.
Tuohon huutoon heräsi reen perässä torkkuva munkki Stefan horroksistaan ja karjaisi karkealla äänellään:
»Pois alta, karjalaiskoirat!»
»Pidä suusi kiinni, Stefan! Yksi ihminen ei ole sen suurempi koira kuin toinenkaan», sanoi jyrkkä ääni hänen vierestään.
Kun nuo huudot kuuluivat, ja kun hevonen ei lähtenyt mihinkään, alkoi jo toisistakin reistä ilmestyä kurkottelevia päitä ja jokainen heräsi varmasti, luullen jo etupuolella syntyneen julkitappelun. Mutta etumaisesta reestä nousi varavanhimman vierestä mies, joka oli lausunut nuo moittivat sanat, ja meni katsomaan, mikä hevosta pidätti.
»Taas kolme — — —» pääsi hänellä huokaus nähtyään tiellä edessään mustan kasan. Hän arvasi kuoleman korjanneen taas pois kolme karjalaista pakkasen kynsistä.
»Taas kolme kuollutta», sanoi hän uudelleen, »mitä me nyt näille teemme? Emmehän voi jättää heitä tänne susien revittäviksi, vaikka ovatkin kuolleita!»
»Kuolleitako vain?» — kysyi reestä entinen karkea ääni. »Potkitaan ne syrjään ja jatketaan matkaa!»
Siinä munkin jalkojen juuressa makasi liikkumattomana nainen kahden lapsensa kanssa. He olivat nähtävästi olleet kerjuumatkalla ja kangistuneet tielle. Vielä viimeisenä hetkenäänkin he olivat kai tahtoneet lämmittää toisiaan, koskapa olivat jääneet niin vierekkäin yhteen kasaan. Munkki katsoi heitä. Vaimo ei näyttänyt olevan kovin vanha, mutta kuihtuneet olivat kasvot olleet jo ennen kuolemaakin. Toinen lapsista, tyttö, oli vain kolmen tai neljän vuoden vanha ja poika kenties yhdeksän- tai kymmenvuotias. Munkki käänsi ruumiita huutaen samassa:
»Lapsi elää vielä! Nopeasti tänne, miehet! Nostakaa paleltuneet pois!
Sinä, Stefan, saat siirtyä toiseen rekeen, niin nämä kannetaan siihen.»
Viipymättä täytettiin määräykset, ja viipymättä siirtyi karkeaääninen mieskin paikaltaan antaakseen tilaa vainajille omassa reessään.
»Ajakaa kovasti!» — oli viimeinen käsky, ja matka lyheni taas.
Toisessa reessä ajatteli silloin munkki Stefan: »On tämäkin armeliaisuutta, kun hankitaan vielä kuolleita mukaansa, vaikka elävätkin tahtovat paleltua. Koskahan tuo joutava raatojen ja kerjäläisten kerääminen loppuu? Jos minulla olisi hiukan enemmän valtaa, niin varmasti pidettäisiin myös enemmän huolta itsestä kuin noista pakanoista.»
Tuolla raatojen ja kerjäläisten kerääjällä hän tarkoitti miestä, Karjalan kastajaa, jonka itse Novgorodin ja Pihkovan suuri arkkipiispa Makarij oli lähettänyt tänne Moskovan suuriruhtinaan Vasili Ivanovitšin kehoituksesta hävittämään pakanuutta koko Novgorodin Karjalasta ja kastamaan sen asukkaat ainoaan oikeaan uskoon. Ja tuo »raatojen kerääjä» oli sen tehnytkin jo suurimmaksi osaksi. Vain syrjäseuduilla oli enää pakanallisia heimoja, ja niiden keskelle tuo mies parhaillaan pystytteli kappelikirkkoja ja tsasounia. Olipa jo perustettu suurikin paikka, Kuhasalon erakkola, jota kastettu kansa ja uskonveljet jo nimittivät oikeaksi monasteriksi.
Matka ei ollut enää pitkä. Pian tultiin asutummille seuduille, missä siellä täällä tien varrella oli jokin pieni ja köyhä mökki. Kun seurue meni sellaisten ohi, saattoi ovenrakoon ilmestyä lapsenkasvot, jotka uteliaina koettivat tutkia ajajia. Silloin saattoi myöskin sisältä kuulua vihainen ääni:
»Älä laske pakkasta sisälle! Eivät ne ole kuitenkaan muita kuin
Kuhasalon venäläisiä, anna niiden mennä matkoihinsa!»
Ja niin ovi sulkeutui jälleen. Tiedettiin ja arvattiin hyvin, ettei sillä tavoin ajaneet muut kuin pelätyt pajarit tai itse Ilja-munkki.
Mutta paljon entistään apeampana istui ensimmäisessä reessä vanha mies, joka oli antanut korjata paleltuneet pois tieltä. Hän tiesi sen hyvin, että kansa oli jo nääntymäisillään puutteeseen eikä erakkola jaksanut elättää enää kaikkia, vaikka velvollisuus olisi ollutkin. Siinä hänen vierellään oli taas kolme, jotka piti ottaa hoiviinsa, jos mieli antaa heille elämä jälleen, elleivät he olleetkin jo kuolleita. Ja kaikkien nälkäisten ulosajaminen erakkolasta olisi ollut suoraa murhaamista. Nytkin, siinä matkan varrella näkyi muutamia autioita asuntoja, joiden asukkaat olivat tietysti kuolleet. Ja kun katsoi kauemmas, niin samaa autiota näkyi kaikkialla, edessä oli jo Pielisjoki koskineen, Pyhäselkä ja sen saaret. Ja kaikkialla ympärillä oli synkkä ja reunaton erämaa! Sen keskeltä näkyivät jo petäjien takaa matalat erakkolan katot ja siellä oli pohjoisimman Karjalan ainoa sivistyskeskus, joka toivoi pääsevänsä vielä kerran tyydyttämään karjalaisen kansan vähäisiä uskontarpeita.
»Antaakohan Jumala tälle heimolle koskaan parempia päiviä ja ovatkohan nämä seudut tämän rikkaampia milloinkaan?» — ajatteli munkki itsekseen. »Kenties satojen vuosien jälkeen on täälläkin laajat, lainehtivat viljapellot, ja kansa kulkee onnellisena ja tyytyväisenä yhteiseen huoneeseen palvelemaan ainoata oikeata Jumalaa.»
Jo laskeutuivat matkamiehet alas järvelle, missä tielle oli tuiskuttanut lunta niin paljon, etteivät väsyneet hevoset enää tahtoneet jaksaa vetää lyhyttä loppumatkaa. Mutta salmi, joka erotti Kuhasalon manteresta, oli kapea, ja pian oltiin saaressa, hevoset ponnistelivat ylös rinnettä ja seisoivat siinä tuokiossa erakkolan pihassa.
»Nostakaa paleltuneet sisään!» — käski johtajana ollut vanha munkki niitä, jotka olivat tulleet pihalle matkamiehiä vastaan. Itsekin hän astui sisään, heitti turkit pois päältään ja lämmitteli hetkisen lieden ääressä. Mutta kauan hän ei siinä viipynyt, vaan meni katsomaan, miten hänen pelastamansa ihmiset jaksoivat.
»Ei näiden uupumiseen ole ollut syynä paleltuminen, vaan leivän puute», sanoi se, joka johti sairaiden hoitamista.
»Pelastakaa heidät keinolla millä tahansa», sanoi vanhus hänelle.
Ja ennenkuin aamu alkoi sarastaa, oli pieni poika, joka jo alunperin oli osoittanut elonmerkkejä, täydellisesti palannut elämään, ja pian sen jälkeen äiti ja tytärkin, vaikka tosin heikkoina.
»Jumalalle kiitos, veljet, olemme taas pelastaneet kolmen ihmisen hengen», sanoi vanha munkki, »kiittäkäämme Korkeinta heidän pelastumisestaan!»
Munkit polvistuivat pyhäinkuvan alle hetkiseksi. Sitten nousi tuo samainen vanhus ylös ja sanoi:
»Veljet, näen teidän ymmärtävän tehtävänne paremmin kuin muut. Sillä aikaa, kun toiset nukkuvat, olemme me saaneet elämän jälleen sinne, mistä se oli ehtinyt jo kadota. Ja kun minä lähden joskus teidän luotanne pois, niin olkaa armeliaita kaikille ihmisille, joilla on kärsimyksiä, sillä sellaiset ihmiset ovat aina hyviä. Auttakaa heitä niinkuin minäkin olen tehnyt. Jumala on silloin siunaava teidän työnne.»
Ja vain pienen levon soi tuo mies itselleen. Heti hän ilmestyi uudelleen sairaiden luo, jotka makasivat vielä, mutta kuitenkin jo täydessä tajussaan.
»Veli Nikitin», sanoi hän vuoteen ääressä yhä valvovalle vanhalle munkille, »mene nyt nukkumaan, minä istun tässä vuorostani.»
Ja kun munkki oli mennyt, kysyi hän vaimolta:
»Kuka olet ja miten jouduit tielle?»
»Ilomantsista olen. Apua läksimme ihmisiltä pyytämään. En tiedä, miten jäimme tielle, sen vain muistan, että voimat rupesivat loppumaan.»
»Ovatko nämä molemmat sinun lapsiasi?»
»Minun ovat. Ruoka loppui kotona ja pakko oli lähteä liikkeelle.»
»Elääkö miehesi vielä?»
»Ei elä. Sotaretkelle läksi kolme vuotta sitten ja sinne jäikin.»
»Kuka oli miehesi?»
»Hän oli Ontro, heimopäällikkö.»
»Ontro? Oletko sinä Ontron vaimo? Ja nuo siis, ovat hänen lapsiaan?
Jumalako johdatti sen pakanan perheen minun pelastettavakseni?»
Munkki katsoi vuoteessa makaavaa poikaa. Hän oli kuullut paljon puhuttavan Ontrosta, pohjoisimman Karjalan suuresta uroosta ja tappelijasta, joka usein oli joukkoineen vapisuttanut Karjalan venäläisiä luostareita, jopa joskus käynyt Ruotsin rajan takanakin. Eikä hän ollut yksinomaan kuullut, vaan olipa nähnytkin hänet, tosin vainajana silloin, kun Ontro oli kaatunut venäläiseen keihääseen hyökättyään munkkien kimppuun kastepaikalla.
»Oletteko kastetut uskoon Jeesuksessa Kristuksessa?»
»Itse kastoit meidät Mekrijärvellä toissa kesänä.»
»Ovatko nuo lapsesikin kastetut?»
»Kastetut ovat nekin.»
»Vieläkö uskot Jeesukseen ja Jumalaan?»
»Uskoin kyllä, mutta kun onnettomuus tuli eikä apua löytynyt, ajattelin jumalaisen minut hyljänneen ja sentähden haltioille uhrasin. Mutta tuho tuli, jumalainen kosti meille ja hankeen kuolemaan heitti.»
Munkki näki nyt edessään yhden niistä monista, jotka syystä tai toisesta olivat kasteestaan huolimatta palvelleet vielä omia pakanallisia haltioitaan. Mutta hän ei siitä kuitenkaan vihastunut, vaan sanoi vakuuttavasti:
»Ei Jumala hylkää ketään, joka vain häneen uskoo. Nyt lähetti Hän meidät pelastamaan sinun sielusi, kun rupesit jälleen pakanallisia jumaliasi palvelemaan.»
»Niin, sinut lähetti, isä. En tiedä, millä tekosi palkitsisin, kuu minulla ei ole hopeoita antaa monasterille.»
»Ei Kuhasalo köyhien ja kärsivien hopeoita tahdo. Kiitä kaikesta Jeesusta ja rukoile vastaisuudessa aina häntä, niin siinä on palkintosi, vaimo parka.»
»Mutta onhan minulla poika. Ota sinä hänet tänne monasteriin ja tee hänestä kelvollinen mies ja oikean Jumalan palvelija. Poikani uhraan pelastuksestamme Jumalan äidille. Kun Jumala antoi pojalleni ja meille kaikille jälleen elämän, niin täytyyhän poikanikin silloin pyhittää se Hänen palvelemiseensa. Ja suokoon taivas, että lapsestani tulisi yhtä hyvä kuin sinäkin olet ja jotta hän uskonsa kautta tulisi vielä kerran monien muiden minun kaltaisteni onnettomien pelastajaksi. Ota hänet ja tee hänestä hyvä ihminen ja oman heimonsa pelastaja!»
Munkki istui pitkän aikaa äänettömänä ja mietti, mihin hän voisi poikaa käyttää. Veli Nikitin saisi opettaa häntä ja antaa hänelle edes osan omasta viisaudestaan ja uskostaan, ennenkuin itse kuolisi. Sitten poika voisi kasvettuaan tulla todella pelastajaksi. Hän saisi kulkea, auttaa ihmisiä ja puhua Jumalasta.
»Kiitos, nyt olet tehnyt hyvän työn, josta Pyhä Neitsyt on oleva iloinen! Minä otan poikasi tänne ja teen hänestä miehen, joka auttaa omaa heimoaan ja tekee työtä sen parhaaksi. Siten hänestä on tuleva kuuluisa mies, jota kansa tulee kiittämään pelastuksestaan. Mutta miten voit luopua hänestä?»
»Ylen on vaikea pojasta luopua, sen tiedät, mutta onhan hänen parempi olla täälläkin kuin kulkea saloja pitkin kerjäämässä.»
Vanhus huomasi erakkolalla olevan jo ystäviäkin kansan keskuudessa. Ja minkätähden niitä ei olisi ollutkin siellä, missä oli saatu aikaan hyvää. Liikuttavaahan oli usein nähdä, kuinka varsinkin naiset kantoivat ainoita korujaan munkeille, pyytäen, että nämä koristaisivat niillä Jumalan äidin kuvaa kirkossa. Paljon oli Kuhasaloonkin tullut kansan vähiä kalleuksia, jotka sitten oli sulatettu ja tehty kirkkoon otollisiksi esineiksi. Ja nyt oli tuossa vaimo, joka hopean puutteessa antoi oman poikansa, luullen sillä tavoin todella palkitsevansa hyväntekijöitään, että luopui hetken mielijohteen vallassa omasta toivostaan; hän luopui siitä, joka suureksi tultuaan olisi pitänyt huolta omasta maamostaankin, jotta tällä olisi ollut parempi toimeentulo eikä olisi tarvinnut juosta rukoilemassa maailmalta apua.
Ja munkki näki edessään olevassa pojassa koko pohjoisimman Karjalan kansan, hän näki lapsen silmistä kaikki sen kärsimykset, puutteen ja toivon. Tietämättään edusti tuo miehenalku koko herkkää ja taikauskon vallassa olevaa heimoa, joka odotti hyväntekijäänsä ja parempien päivien tuojaa. Oliko se odotettu hyväntekijä tuo vuoteen vieressä istuva ajan hopeoima munkki? Tämä itse tunsi kyllä suurta halua ottaa kaikki niskoilleen, mutta jaksaisiko hän tehdä niin paljon kuin piti? Hänet oli kyllä kutsuttu takaisin etelään, pois näiltä mailta, mutta mikä esti häntä palaamasta takaisin näiden seutujen valistajaksi, seutujen, jotka ulottuivat Pyhäselästä Pielisjärven pohjoisimpaan sopukkaan ja Ilomantsista Liperiin.
Tuota ajatellessaan innostui munkki huomaamattaan, nousi pystyyn ja käveli lattialla edestakaisin. Viimein pitkän miettimisen jälkeen hän pysähtyi, suunnaten katseensa lasista ulos johonkin kaukaiseen pisteeseen.
»Uskallanko ottaa tämän kansan onnen niskoilleni?» kysyi hän itseltään.
Katse laskeutui alemmaksi ja kohtasi kolme kuolemankielistä pelastunutta. Ja niiden kaikkien silmistä hän luki samaa: kärsimyksiä. Silloin puristui jo käsi nyrkkiin ja putosi jysähtäen pöytään.
»Minä teen sen!» — tulivat silloin sanat.
Munkki, ulkomaalainen munkki oli vannonut valansa, tulevansa koko Pohjois-Karjalan pelastajaksi. Sen valan oli tehnyt mies, joka siihen saakka ei ollut rikkonut vielä mitään, mitä oli luvannut eikä ollut luvannut mitään, mitä ei tiennyt varmasti voivansa täyttää.
»Vaimo», sanoi hän kääntyen naisen puoleen. »Kun menet nyt takaisin tuonne pokostalle, niin kerro siellä ihmisille, että Jumalan sanaa tullaan entistään enemmän levittämään ja kansaa tullaan opettamaan. Pian kyntää jokainen omalla pellollaan oikeauskoisena; ja köyhyyskin saadaan pois, ettei ihmisten tarvitse kuolla enää nälkään.»
Kyynel kihosi vaimon silmään, ja munkki vaipui polvilleen pyhäinkuvan alle. Ja pieni, vuoteessa makaava poika kuvitteli silloin näkevänsä maan, jossa oli ainainen kesä; purot soittivat kauniimmin kuin yksikään niistä kannelniekoista, joita hän oli kuullut; kultaiset lehdet kimallelivat koivuissa, ja peltomiehen kyntäessä kierivät kivet kultamohkareina auran edessä.
Näin oli karjalaispoika Jorma joutunut nyt Kuhasalon erakkolaan. Se tuli tästä lähtien olemaan hänen kotinaan ja hänen ainoina tovereinaan muukalaiset munkit. Ja kauan poika katsoi sitä pienenevää pistettä Pyhäselän jäällä, rekeä, jossa hänen äitinsä ja sisarensa menivät takaisin maailmalle, jättäen hänet. Hän ei itkenyt, sillä hän tiesi, että tulevaisuus oli kyllä korjaava kaiken sen, minkä nykyisyys särki. Ja kun hän aina oli hävennyt kyyneleitä, pyörähti hän nyt melkein kiukkuisena ympäri, kun tuulenviima tai jokin muu nostatti veden silmiin.
»Tulehan sisälle äläkä ole pahoillasi», sanoi se vanha, hyväntahtoinen munkki, jonka nimeä Jorma ei vielä tiennyt. »Oletkos nyt tyytyväinen, kun jäit Kuhasaloon?»
»Kyllä, jos täällä on hyvä olla.»
»Sinä taidat olla vikkelä poika?»
»Sitähän ne kaikki ovat sanoneet.»
»Mitä kaikkea sinä osaat tehdä?» »Osaan minä jo hiukan tapella ja laulaakin.»
»Hahhahhaa, täällä sinun ei sentään tarvitse tapella, mutta annahan kuulua, mitä sinä laulat!»
Ja niin aloitti poika lapsen äänellään:
»Vieras tuli Viron takoa. Pyhä Ilja Inkeristä, alkoi kirkkoa kohota, säässynätä saaren päähän, risti miehet mielihyvin, vaimot vastenmielisetkin. Ilja, pyhän miehen poika, veessä kastoi karjalaiset, silmät risti riitamiesten, sovitti sotaisen kansan. Hajalle ilon saattoi, sulosanat Sotkumalle. Liperille liian hyvät.»
Kun poika lopetti laulunsa ja katsoi munkkiin, hymähti tämä ensin, mutta vaipui sitten mietteisiinsä. Ja nyt tuon vanhuksen kasvot, jotka olivat olleet niin lempeän näköiset, muuttuivat hyvin vakaviksi, sitten yhä surullisemmiksi, ja poika alkoi jo ihmetellä, miten hänen laulunsa sai munkin niin liikutetuksi. Mutta kauan ei kestänyt se surumielisyyskään, vaan kasvojen ilme yhä synkkeni, kunnes koko mies näytti muuttuneen kuin raudasta valetuksi.
»Mikä sinulle tuli?» — kysyi poika viattomana.
Mutta munkki ei vastannut, vaan kysyi puolestaan:
»Mistä olet tuon laulun oppinut?»
»Ilomantsissa opin, siellä sitä lauletaan.»
»Oletko koskaan nähnyt tuota Pyhää Iljaa?»
»Olen nähnyt silloin, kun minut kastettiin, mutta en enää muista. Hyvä mies hän kuuluu olevan. Paljon kuuluu auttavan ihmisiä. Mutta missä se Pyhä Ilja on? Tahtoisin nähdä hänet.»
Jo hymyili vanhus ja sanoi:
»Kyllä sinä näet vielä hänet. Ja saat olla varma siitä, että hän tulee pitämään sinusta hyvin paljon!»
Vanhus kumartui silittämään pojan päätä. Ajatukset näyttivät kulkevan jossakin kaukana, kenties niissä monissa mökeissä, joissa häntä kaivattiin, toisissa kaivattiin ja toisissa vihattiin. Ja kun hän katsoi jälleen alas, kohtasi pojan katse hänet. Pitkään ja räväyttämättä katsoi poika ja sanoi:
»Kuka sinä sitten olet?»
»Kukako minä olen? Olenpahan vain vanha mies, joka ei ole saanut sopia vielä oman elämänsä kanssa ja joka ei ole vielä löytänyt tyydytystä työstään. Minä olen yksi sellainen, joka olen tahtonut korjata entisiä elämäni vikoja ja virheitä tekemällä paljon hyvää toisille. Mutta tunnen, etten ole vielä saanut niin paljon aikaan, että hyvät työni korvaisivat täydellisesti kaiken sen pahan, mitä olen tahtomattani tuottanut. Minun takiani on murhattu ihmisiäkin, mutta heidän kuolemansa minä tahdon sovittaa. Toivon vielä senkin ajan tulevan, että olen päässyt pitemmälle, sillä en tahdo jättää jälkeeni suorittamattomia lupauksia ja täyttymättömiä toiveita.»
Liekö poika silloin ymmärtänyt munkin puhetta vai ei, mutta hän katsoi jonnekin vanhuksen katseen suuntaan kuin olisi nähnyt ja tajunnut jotakin, että elämä vaatii kultakin ihmiseltä paljon, hyvin paljon. Ja poika heräsi vasta silloin, kun munkki huusi käskevällä äänellä:
»Stefan, veli Stefan! Anna valjastaa hevoset, nyt lähdemme Liperiin!»
Ja lempeä, vanha mies, joka juuri oli puhunut pojan kanssa elämän suurista asioista, oli äkkiä muuttunut mahtavaksi Karjalan kastajaksi.
Itsekseen ajatteli hän:
»Vanhuus ja kuolema tulevat pian, mutta matka on vielä pitkä.
Kiirehtikäämme, ennenkuin kaikki on myöhäistä!» Ja pojalle hän lisäsi:
»Sinä, Jorma, saat tulla mukaan, jotta opit tuntemaan oman kansasi.»
II.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin joukko luostariveljiä oli taas matkalla pakkasessa, kinosten peittämiä teitä myöten saloille, joilla haltioiden palveleminen, uhrit, köyhyys ja taudit rehoittivat enemmän kuin kristinusko, sivistys ja hyvinvointi. Ja ennenkuin ilta saapui, pysähtyi seurue erään matkan varrella olevan mökin eteen, jotta siellä sisällä olisi saatu lämmitellä reessä kangistuneita jäseniä. Mutta mökkiin ei päästy, vaikka portaiden edessä olikin jälkiä, jotka ilmaisivat, että sisällä täytyi olla ihmisiä, joko eläviä tai kuolleita.
»Miksi hän nyt ottaa meidät näin huonosti vastaan?» sanoi joku.
»Jotakin on täytynyt tapahtua», vastasi toinen, »ehkä hän on ruvennut jälleen palvelemaan haltioita eikä laske meitä luokseen.»
Silloin jyskytti vanha munkki ovelle ja huusi:
»Avaa ovi ja laske meidät lämmittelemään! Vai etkö ota vastaan enää meitä luostariveljiä?»
Sisältä kuuluivat askelet, pian aukeni uksi; sen raossa näkyi vanhan vaimon pää, ja vapiseva ääni kuului:
»En tarkoittanut pahaa, isä, mutta luulin tulevan pajarin väkeä ja siksi pidin oven kiinni.»
Joukko meni sisälle ja kuuli siellä vaimon surkean uutisen:
Vaimon poika oli ollut työssä pajari Jakovin hovissa. Muutama päivä sitten oli joku ampunut metsästä salaa pajaria itseään, mutta nuoli oli kaatanutkin vain hevosen miehen alta. Koko renkijoukko oli käsketty ajamaan murhaajaa takaa, mutta tuloksetta. Vaimon poika oli silloin juuri ollut käymässä kotonaan, ja siitä oli pajari alkanut epäillä poikaa tihutyön tekijäksi. Poika, joka oli viaton, ei tietysti tunnustanut aikoneensa murhata pajaria. Mutta tämä oli rääkkäämällä pakottanut poikaa puhumaan.
»Kyllä tunnustat!» — oli pajari kiljunut ja käskenyt sitten kiduttaa ja pieksää poikaa. Hänet oli muun muassa sidottu nuoriin ja laskettu kaivon suusta riippumaan ilmassa pää alaspäin. Siinä asennossa oli poika saanut olla puolen rupeamaa kovassa pakkasessa nuorien puristaessa vyötäistä ja jalkoja.
Vaimo ei voinut nyyhkytykseltään jatkaa kertomustaan, vaan lopetti sanoen:
»Kyllä ne ovat jo varmasti tappaneet hänet. En tiedä, miten tässä nyt käy, kun itseltänikin on ruoka jo lopussa.»
Esimies nyökkäsi päätään eräälle nuorelle munkille. Tämä meni ulos, toi reestä ison kantamuksen ruokaa ja antoi sen vaimolle. Vanha johtajaveli nousi silloin rahilta pystyyn, suoristi itsensä ja sanoi tiukasti:
»Nyt mennään pajarin hoviin!»
Ei oltu ehditty vielä kunnolla lämmitelläkään, kun piti joutua matkalle uudestaan. Ja kun se vanha munkki astui viimeisenä ovesta ulos, tuli vaimo hänen luokseen arkana ja pyysi:
»Isä, anna minulle siunauksesi!»
Munkki laski kätensä naisen pään päälle ja puhui jotakin hiljaa. Pian olivat kaikki jälleen reessä, matkalla kuulun pajarin kartanoon. Jorma ihmetteli siinä itsekseen, minkä vuoksi vaimo oli kutsunut munkkia isäkseen. Jokainen muu seurueen mies tunsi pelonsekaista aavistusta ja kuvitteli, mitä kaikkea lähimpinä hetkinä tulisi tapahtumaan. Sillä nyt seurue oli matkalla sellaiseen paikkaan, jossa saattoi niin helposti saada kuolemansakin. Ainoastaan Jorma oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin, hän vain työnsi syrjään kasvojensa edessä olevan turkinkauluksen, katseli vieressään istuvaa suojelijaansa ja kysyi:
»Miten sinä uskallat mennä pajarin hoviin?»
»Ketä minä pelkäisin?» — vastasi munkki.
»Niin, mutta tällaisia matkoja ei varmaankaan ole aikaisemmin uskaltaneet tehdä muut kuin itse Pyhä Ilja. Hän kuuluu menevän vaikka karhunpesään.»
»Mutta jospa minä en pelkäisi pajaria enemmän kuin Iljakaan?»
Poika katsoi vielä tutkivasta mieheen ja sanoi viimein terhakasti:
»Kuule, sanopa, kuka sinä olet? Oletko sinä Ilja itse?»
Vanhus ei vastannut, vaan kysyi vuorostaan:
»Mitäs, jos olisinkin?»
»Silloin näkisin sen suuren Karjalan kastajan.»
»Kyllä, kyllä minä olen Ilja, mutta en mikään Pyhä Ilja, vaan ainoastaan tavallinen ihminen.»
»Pyhä Ilja», lausui Jorma kuin itsekseen, ihmetellen katsellessaan vanhuksen kasvoja. Ja hymy nousi pojan huulille. Lieneekö se tullut sentähden, että Jorma tiesi nyt olevansa suuren miehen seurassa vai siitä turvallisuudentunteestako, jota hän tunsi nyt varmasti istuessaan itsensä Pyhän Iljan rinnalla.
Lumi narskui kuuraisten hevosten jalkojen alla, ja ilkeästi vinkuivat taas rekien jalakset, niin muiden kuin senkin, missä istui koko Novgorodin Karjalan kreikkalaiskatolisen kirkon itsevaltias valmiina uhmaamaan toista suurta itsevaltiasta, Liperin pajaria, ja hänen vieressään istui pieni karjalaispoika. — Hänen seuraajansako? — Niin oli ainakin Ilja itse päättänyt, miten sitten tulisi käymäänkään.
Lumi narskui ja reki vinkui. Kukaan ei puhunut. Hevoset vain huohottivat ja puhalsivat vastamäessä sieraimistaan kuin savua edessä istuvien kasvoille tai pyyhkäisivät jäätyvää vaahtoa suupielistään turkinselkämykseen. Jostakin pohjoisen puoleiselta vaaralta alkoi kuulua suden surullinen ja kaihoava ulvonta. Se kieri pitkin metsiä tähtien syttyessä ja revontulten ensimmäisen kajastuksen noustessa pohjoisessa. Ulvontaan vastasi jostakin kaukaa toinen susi, ja niiden molempien kaiku kieri vaaroja vastaan selvänä. Se nosti väkistenkin kylmän väristyksen matkamiesten selkään, vaikkei tämä ollutkaan ensimmäinen kerta, kun he kuulivat nuo surulliset äänet. Ja kun hetkisen kuluttua tie nousi korkean vaaran laelle, ja edessä aukenivat laajat, tasaiset lumikentät ja niiden takana näkyi tumma metsä, täydensi kolkon seudun kuvaa vielä metsän takaa kajastava tulipalon punainen loimu.
»Tuon parempaa tienviittaa emme tarvitse löytääksemme pajarin», ajatteli itsekseen Ilja-munkki.
Ja molemmin puolin tietä olevista peltotilkuista saattoi jo huomata asutumpien seutujen olevan tulossa vastaan. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin kolme täyttä hevoskuormaa kutsumattomia vieraita ajoi suuren hovin pihaan.
Pajarilla oli juomingit parhaimmillaan. Rekien narina ja hevosten pärskyminen pihamaalla toi jokaisen valaistun ikkunan täyteen uteliaita kasvoja. Tuskin reet olivat pysähtyneet, kun sisältä purkautui ulos meluava orjalauma. Mutta nämä tuskin ehtivät hevosten luo, kun jo huomasivat, keitä tulijat oikeastaan olivat. Pian alkoi kuiskiminen miesjoukossa; huomasi selvästi, että taloon oli odotettu joitakin toisenlaisia vieraita kuin kirkonmiehiä. Kukaan ei tahtonut mennä ottamaan hevosia vastaan, vaan keskenään poristen painuivat miehet taaksepäin kuin tahtoen mennä sisälle takaisin. Mutta Ilja oli ensimmäisenä hypännyt pystyyn omasta reestään ja kysyi tiukasti:
»Miehet, mikä tuolla mäen päällä palaa?»
»Ka mikä lie tulipalo», vastasi veltto ääni pimeästä.
»No miksette ole siellä sammuttamassa?» — kivahti Ilja tavalla, josta saattoi jo kuulla vihaista sävähdystä kuin piiskan lyöntiä.
Ja sama ääni vastasi taas:
»Pajari käski polttaa liian mökin maaltaan. Kysykää häneltä, hän sen parhaiten tietää!»
»Sitokaa hevoset kiinni ja heti!»
Tämä oli käsky, jossa ei ollut tinkimisen varaa. Ilja heitti jo reestä koppaamansa piiskan takaisin sinne ja meni varmoin askelin ylös portaita, katsomatta, seurasivatko toiset vai eivät. Ja ovea avatessa oli hänen takanaan vain Jorma, jota Ilja ei kiivastuksissaan ollut muistanut olevankaan. Munkki ei pysähtynyt porstuassakaan, vaan astui sen takana olevaan suureen pirtintapaiseen, joka oli täynnä miehiä. Niistä ei kukaan kumartanut kirkonmiehen edessä eikä pyytänyt hänen siunaustaan. Ei sitä pyytänyt isäntäkään itselleen eikä talolleen. Ja yhtä vähän Iljakaan sitä kenellekään tarjosi. Hän seisoi hetkisen ovensuussa, siristäen valon sokaisemia silmiään ja katsellen ympäri huonetta. Keskellä lattiaa seisoi suuri pöytä viina- ja oluttuoppeineen, joita vieraat näkyivät parhaillaan tyhjentävän. Huutoa, naurua ja humalaisten käheätä puhetta kuului joka suunnalta, mutta heikolta kaikki sekin kuului Iljan kanojen rinnalla:
»Missä pajari on?»
Kun viimeinen sana oli mennyt, oli huoneessa hiljaista silmänräpäyksessä, sameita silmiä tuijotti vanhaan, mutta teräksiseen mieheen; ja keskilattialle alkoi jo tulla vapaata tilaa kuin itsestään. Jokainen kyllä tiesi varmasti, mikä mies siinä heidän edessään seisoi.
»Täällä on», kuului ääni pöydän päästä, »kuka minua kysyy?»
»Tule ja katso», oli munkin valmis vastaus.
»Kuka tuolla tavoin uskaltaa minulle puhua?»— urisi humalainen, horjahteleva mies, lähtien tuoppi kädessä hoipertelemaan ovensuuta kohti. Silloin yhtyivät kahden miehen katseet, ja tuoppi pajarin kädessä kallistui niin, että viina valui lattialle.
»Munkki kelvotonhan se on! Terve, Ilja, sinä karjalaisakkojen kastaja!» — rähähti pajari. Samassa tuli jo sisään koko Iljan seurue, jääden seisomaan ovensuuhun esimiehensä taakse. Mutta Ilja ei ollut kuulevinaankaan humalaista, vaan sanoi:
»Näkee kaikesta, ettei ainakaan täällä vaivaa sama puute ja köyhyys kuin tämän talon porttien ulkopuolella. Minä kysyn sinulta, pajari, mitä sinä tahdot kaikella tällä, onko tarkoituksesi saattaa kansa niskaasi ja varma kuolema itsellesi?»
»Mitä minä kansasta ja sinusta! Minä elän niinkuin itseäni huvittaa.»
»Et elä! Sille elämällesi panee varman sulun juuri kansa ja — minä!»
»Hahhahhaa», kaikui humalaisen pirullinen nauru. Sen jälkeen oli kaikki hetkisen hiljaista kuin kirkossa, vaikka pirtissä seisoi yli kaksikymmentä miestä kahdessa joukossa, puolet niistä pajarin takana ja toiset puolet Ilja-munkin ympärillä.
»Missä se lesken poika on, jota sinä olet rääkännyt kaivossa?» — kysyi
Ilja.
»Kysy niiltä, jotka sen tietävät.»
»Ja mikä palo on parastaikaa tuolla mäen päällä, onko sekin sinun konnuuksiasi?»
»Kysy niiltä, jotka sen ovat sytyttäneet.»
Iljan kädet menivät jo nyrkkiin hänen sanoessaan:
»Sen olet sytyttänyt juuri sinä! Luuletko, etten sitä tiedä! Mutta minä teen lopun töistäsi täällä, usko se!»
»Älä rämise, munkki», sanoi pajari, ruveten jo tarjoamaan rauhaa. »Istu tuohon alas kaikkine vahtikoirinesi ja juo pajarin tyttären kihlajaisia ja uusia ikkunalaseja. Näetkö, munkki, tässä talossa on lasi-ikkunat niinkuin monasterissakin, vaikkei täällä sentään messutakaan samalla äänellä.»
»Koska minun sanani eivät tepsi sinuun, niin minä aion tehdä jotakin muuta.» Ilja katseli ympäri huonetta ja karjaisi talon vieraille:
»Tänne verihurtan luo te toiset tulette mässäämään ja suunnittelemaan yhdessä konnuuksia, joita tuo mies sitten panee toimeen. Mutta nyt tuli kaikesta loppu! Ulos ja pian koko joukko!»
Lienevätkö nuo kaikki toiset jo ennemmin saaneet tuntea Iljan otteen niskassaan vai mikä lie vaikuttanut, mutta hiljalleen ja mitään sanomatta alkoi koko mieslauma liikkua ovea kohti.
»Mitä? Aiotko sinä tyhjentää minun taloni? Sinut itsesi minä heitän ulos!»—kiljui pajari iskien kädessään olevan tuopin pöytään niin, että se halkesi, yrittäen sitten verestävin silmin ja pöytään nojaten mennä Iljan päälle. Mutta kun hän tuli jo aivan munkin eteen, joka ei aikonut peräytyä askeltakaan, huomasi hän munkin takaa pienen pojan, jolla oli kädessään viritetty jousi, nuolenkärki suoraan pajarin rintaa kohti. Pajari hätkähti ja pysähtyi. Ilja katsoi sivulleen ja näki Jorman, joka suuressa uteliaisuudessaan oli katsellut seinillä riippuvia aseita, ottanut jousen käteensä ja nähtyään tuon venäläisen läänitysherran aikovan käydä hänen oman suojelijansa päälle, astui nyt esiin valmiina laukaisemaan.
»Jorma, pane pois se! Me emme sellaisia tarvitse», sanoi Ilja rauhallisena pojalle, »ja veljet», sanoi hän kääntyen toisiin munkkeihin päin, »nyt tyhjennetään talo vieraista!»
Ne viimeiset, jotka olivat viivytelleet liian kauan lähtöään, saivat nyt merkillisen kiireen.
»Pysykää alallanne», karjui pajari vierailleen, »minä se heitän nuo munkkikoirat tunkiolle! Hei, rengit, tulkaa ja potkikaa nuo haaskat ovesta ulos!»
Mutta ääni oli jo niin käheä, ettei se kuulunut enää omille apulaisillekaan. Ja mies oli itse niin humalassa, ettei pysynyt enää pystyssä muuten kuin pöytään nojaten. Mutta sittenkin hän kykeni vielä heittämään munkkeihin sellaisia silmäyksiä, joista saattoi lukea vain vihaa ja uhkauksia. Ja jos pajari oli aikaisemmin jakanut sellaisia katseitaan, olivat ne silloin ennustaneet varmaa kuolemaa. Mutta nyt eivät kuolemanuhkauksetkaan tehneet minkäänlaista vaikutusta.
»Pajari, minä olen tullut tänne kutsumatta ja myöskin menen heittämättä ulos. Mutta sitä ennen ilmoitan sinulle kuitenkin, että tulen tekemään töistäsi valituksen suuriruhtinaalle. Ja olen varma, että hovisi ja maasi tullaan sinulta ottamaan pois, sillä minua on niissä asioissa kuultu aina ennenkin. Ei riitä, että remuaisit täällä, mutta sinä vielä rääkkäät ihmisiä aivankuin sinulla olisi jokin oikeus rangaista ja kiduttaa heitä, olivatpa he sitten syyllisiä tai eivät. Sen takia saat tästä päivästä lähtien lukea minut pahimpien vastustajiesi joukkoon. Ja sinä tiedät kyllä senkin, mitä se merkitsee ja mitä seurauksia siitä on. Nyt nöyrry, pajari, polvistu heti ja rukoile Jumalalta anteeksiantamusta rikoksillesi!»
Ilja vaikeni ja odotti, mutta vastaukseksi tuli vain vihainen murina.
»Koska et näy tahtovan totella sanoja, niin teot kai tepsivät paremmin», sanoi munkki, astui pöydän luo, jolla oli suuri joukko tuoppeja, tarttui sen kulmaan ja käänsi koko pöydän nurin lattialle. Ja pajari, joka täten menetti ainoan tukensa, kaatui lattialla virtaavaan viinaan eikä kyennyt enää nousemaan, vaan jäi siihen. Pöydän mukana menivät nurin myöskin kynttilät sammuen, ja nyt oli kaikki pimeätä. Ilja tarttui Jormaa käteen ja meni tovereineen ulos pajarin viimeisen murinan saattaessa heitä ovelle.
Mutta tultuaan pihalle saikin munkki uuden päähänpiston ja nousi toisia portaita ylös suureen rahvaantupaan, joka oli laitojaan myöten täynnä miehiä ja naisia. Siellä oli myöskin pajarin vaimo tyttärineen, ja kaikkien jännittyneistä katseista huomasi heidän tietävän jo kaiken, mitä toisaalla oli äsken tapahtunut. Ja kaikki näkyivät myöskin tuntevan, kuka oli astunut tupaan, koskapa talon emäntä astui munkin eteen, teki ristinmerkin ja anoi siunausta.
»Polvistukaa ja ottakaa vastaan siunaus», sanoi Ilja kaikille.
Ja myöskin ne luihunnäköiset miehet, jotka näyttivät tahtovan myöhästyä, menivät polvilleen lattialle, kohdattuaan munkin leimahtavan katseen.
Rauha oli tullut taloon. Iljan mennessä ulos ei kuulunut sisältä enää samaa huutoa ja melua, mikä oli ollut ottamassa vieraita vastaan heidän tullessaan. Rauhan oli munkki saanut tänä iltana siihenkin taloon, joka oli koko seudun suurena vitsauksena. Tullessaan olikin vanhus päättänyt nujertaa siellä jokaisen suurimmasta pienimpään, ja palasi nyt takaisin tyytyväisenä tekoonsa. Ja varsinkin juuri suuria ja mahtavia tahtoi Ilja nöyryyttää, sillä hän tiesi niiden elävän liian vapaata ja huoletonta elämää. Ja kun kerran karjalaisilla oli vitsauksia, niin miksei silloin venäläisillä pajareilla olisi ollut samanlaisia, jos ei muita, niin ainakin yksi ja paha: Ilja itse!
»Matkaan, miehet!» — huusi hän pihalla toisille munkeille, »huomenna kastetaan taas kansaa ja vieraillaan kaikissa pajarien hoveissa!»
Ja munkit, jotka olivat melkein vavisseet pelosta astuessaan sisään taloon, huokasivat nyt helpotuksesta, kun reet lähtivät jälleen liikkeelle. Käynti pajarin luona ei ollut vaaratonta, vaikkei nyt tällä kertaa ollut mitään tapahtunutkaan. Mutta he myöskin tiesivät, että sellaisia vaaroja oli vielä useita edessä, ennenkuin he pääsisivät jälleen turvaan Kuhasalon seinien sisälle.
Jorma, tuo erakkolan pieni suojatti, oli ollut ensimmäisen päivän ulkona maailmalla ilman äitiä. Ja tuona päivänä hän oli saanut nähdä jo paljon; sitä vartenhan hänet oli mukaan otettukin. Ja nyt oli pojan luottamus ja kunnioitus Pyhää Iljaa kohtaan noussut huimaavan korkealle.
Ja vasta nyt reessä istuessa taisi ensimmäisen kerran muistua mieleen äitikin. Vasta nyt herahti esiin pari kolme kyyneltä jäätyen poskipäille. Mutta samassa sukeltautui turkinhihasta esiin pieni nyrkkikin, joka pyyhkäisi pois jäähelmet kasvoilta. Silloin kääntyi vierellä istuva vanhus pojan puoleen ja sanoi:
»Älä itke, Jorma, elämä ei ole hauskaa, kun ajattelee sen toivottomimpia hetkiä. Mutta muistelkaamme vain niitä, jotka ovat olleet meille hyviä. Onhan kaikilla ihmisillä suruja, samoin minullakin. Kaikilla on raskasta erota kerran äidistään. Kerronko sinulle lyhyen tarinan eräästä pojasta, joka joutui kerran pois kotoaan ainiaaksi eikä nähnyt vanhempiaan enää koskaan?»
Nyyhkyttävä vastaus oli: »Kerro!»
Ja niin kertoi hopeahapsinen munkki Ilja sinä yönä Jormalle tarinan omasta elämästään, kuinka hän oli pienenä, inkeriläisenä poikana joutunut kerjuumatkallaan luostariin, tullut sinne noviisiksi, myöhemmin munkiksi ja saanut kärsiä kaikki mahdolliset ristiriidat. Vuosikymmeniä kestäneiden kieltäytymisten jälkeen hän oli joutunut viimein itsensä metropoliitan eteen, joka oli antanut hänelle vapauden, lähettämällä hänet kastamaan jotakin sukulaiskansaa, karjalaisia, kaukana pohjoisessa keskellä saloja ja erämaita. Se työ oli suuri, mutta tahto oli hyvä saada kokonaiset heimot menemään paljon eteenpäin, tuhota pakanallisten heimopäälliköiden ja poppamiesten valta ja poistaa raakuus sieltä, missä ihmiset jo palvelivat oikeata Jumalaa.
Ja pitkän kertomuksensa lopetti Ilja sanoilla:
»Jumala suokoon voimaa, etteivät ne loppuisi kesken ennenkuin kaikki on tehty! Senjälkeen vasta voin jättää kaiken toisiin käsiin luottaen karjalaisten valoisampiin päiviin. — Tässä kuulet nyt, Jorma, ilottoman tarinani, ja varmasti tulee sinunkin elämäsi olemaan paljon parempi. Toivottavasti sinä vältyt suurista kärsimyksistä, sillä kaikki eivät jaksaisi niitä kestää! Jumala meitä kahta varjelkoon!»
Siihen loppuivat vanhan miehen sanat. Jos elämä olikin ollut pimeätä hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan, oli se vanhuuden tultua kirkastunut sitäkin enemmän. — Ja vaikka varjot olivatkin synkkiä ympärillä juuri nyt, kun oli yö, koitti seuraava päivä sitäkin kauniimpana ja keväisempänä.
Jorma, pakkasen kourissa värisevä miehenalku, oli ensimmäisenä päivänään ulkona maailmalla oppinut sen, että ihmisen täytyy ensin kärsiä, ennenkuin hänellä on oikeutta vaatia itselleen onnea ja sielunrauhaa vanhuuden varalle. Ja munkki neuvoi häntä:
»Ellemme löydä kärsimyksiä muuten, niin meidän tulee etsiä niitä.»
Kun Ilja aamulla, matkalla hiukan levättyään ja hevosia syötettyään, saapui kylään, jossa oli vain muutamia matalia mökkejä, näytti kaikki siellä olevan kuollutta. Jokaisessa mökissä käytiin ja jokaiselle ovelle jyskytettiin, mutta tyhjin toimin saatiin palata rekien luo. Kuin ihmeen kautta oli taaskin aavistettu munkkien tulo. Tai oikeammin se ei ollut mikään ihme, vaan karjalaisten valppaus, joka muutamassa silmänräpäyksessä sai tyhjiksi kokonaiset kylät, aivan kuin vainolainen olisi ollut tulossa. Mutta vaikka karjalaiset joka paikassa näyttivät varustautuneen puolustamaan itseään, ei silti koskaan sattunut vakavia yhteenottoja, vaikka pieniä kahakoita tulikin. Ainoa, mikä lienee herättänyt pelkoa, oli kastajamunkin pelätty nimi. Sillä kuinkahan koko Iljan suuren seurueen olisi käynytkään, jos pakanalliset karjalaiset olisivat tienneet, kuinka vähän se oli luotu taisteluita varten! Mutta tuo kastajamunkkihan olikin oikeastaan samaa sisukasta kansaa kuin kastettavat itsekin, ja muut kaikki venäläisiä.
Tultiin erään syrjäisen talon lähelle, jonne kymmenet suksenjäljet johtivat, näyttäen, minne asukkaat olivat menneet kastevettä pakoon. Ja kuin kotiinsa astui sinne Ilja: epäröimättä hän avasi oven, lausui ystävällisen tervehdyksensä ja alkoi riisua pois turkkejaan; teko, joka ei kylläkään herättänyt oikein yhteisymmärrystä isännän ja vieraan välillä, mutta osoitti sitäkin enemmän Iljan siekailemattomuutta käydessä suureen toimitukseen käsiksi.
»Tuolla pihalla on verta», sanoi munkki. »Mistä on hurme hangelle valunut?»
Tuvan perältä tuli Iljaa kohti nainen.
»Minun miestäni löivät, isä. Me olemme kastettuja, siksi nuo toiset toivat meidät tänne mukanaan, ettemme antaisi ilmi heidän piilopirttiään.»
»Ole vaiti, akka!» — karjaisi talon isäntä pöydän takaa. »Valehtelet noille monasterin hurtille!»
»Puhu pois vain!» — sanoi Ilja naiselle. Ja tämä jatkoi:
»Väkisten meidät tänne toivat, ja kun mieheni tuolla pihalla yritti karata ja alkoi puolustaa itseään, niin silloin löivät toiset häntä. Isä, ei ole helppoa kastettujen elää täällä. Paljon meitä vainotaan.»
Ja siellä makasi nurkassa mies pää puhki lyötynä. Naisia istui karsinassa, ja kastamattomat miehet ovensuupuolella kyyröttivät uhkaavannäköisinä. Ja kun munkki alkoi puhua järkeä siihen ihmisjoukkoon, ei hän päässyt alkua pitemmälle, kun jo isäntä nousi ja sanoi:
»Ei ole teitä kutsuttu tänne! Menkää Kuhasaloon ja pysykää siellä!»
Mutta mistään välittämättä munkki puhui edelleen. Silloin nousi hänen takaansa mies, koppasi penkin alta kirveen, tullen Iljaa kohti, Mutta samassa kuului toisten munkkien joukosta varoitus- tai paremminkin hätähuuto. Puhuja kääntyi, ja samassa kirveskin kohosi. Mutta kohosi Iljan käsikin, hän viittasi vain rauhallisesti miehelle, sanoen vieläkin rauhallisemmin, melkeinpä ivan viiva suupielessään:
»Pane vain pois kirves, minä en pelkää sitä kuitenkaan!»
Nuo sanat tulivat niin rauhoittavina, että käsi laskeutui vähitellen, ja viimein mies lähätti kirveen kiroten nurkkaan, niin että kolisi. Ilja kääntyi rauhallisena ja alkoi puhua. Hän vakuutti, että jos kaikki kääntyisivät oikeaan uskoon, unohtaisivat pakanalliset haltiansa ja keskinäiset riitansa, niin koko Karjala tulisi silloin paljon paremmaksi. Ei Ilja houkutellut ketään nöyrään novgorodilaiseen orjuuteen ja vieraan vallan alaisuuteen, vaan hän rehellisesti tahtoi saada jokaisen ymmärtämään, mikä merkitys oli kristinuskolla, sitä seuranneella sivistyksellä ja vaurastumisella. Ja kun Jorma tarkasti katseli kaikkien kasvoja, huomasi hän niistä ensin epäilyä, mutta myöhemmin jo jännittynyttä Iljan sanojen seuraamista.
»Tuokaa vettä, veljet», sanoi Ilja munkeilleen.
Kaikki oli kypsää, kastettavia tuli, tuli rauha kylään taas.
Ja kun Ilja vasta illalla läksi pois, heitti isäntä hänen rekeensä suuren karhunnahkan, ainoan ylellisyystavaransa merkiksi luottamuksestaan.
Jorma, joka oli ollut toisen päivänsä suojelijansa mukana, oli oppinut sen, ettei tässä maassa tulisi kukaan menestymään ja tulemaan suureksi kansan keskuudessa, ellei itsekin ollut samaa kansaa ja elänyt samalla tavoin kuin sekin. Jorma näki ja tiesi sen jo isänsä ajoiltakin, että vain sovinnollinen työ saattoi menestyä tällä pokostalla, muttei koskaan pakonalainen. Vaikka tässäkin kylässä oltiin aluksi valmiit halkaisemaan sivistyksen ensimmäisen sanantuojan pää, niin kuitenkin samat kädet, jotka olivat heilauttaneet kirvestä suuren munkin elämän ja työn tuhoamiseksi, olivat valmiit nostamaan kylään uuden tsasounan, jossa jumalaiselta anottiin pelastusta itselle ja sille miehelle, joka kenties piankin jo oli menevä Karjalasta pois ja jättävä jälkeensä hyvän nimensä ja työnsä, sivistyksen ensimmäisen idun.
Kevätkin saapui. Samoinkuin se antoi pitkien talviöiden jälkeen valonsa, sulatti kinokset ja paksut jäät, antoi Pielisen ja Pyhäselän laineille vapaan kulun ja nostatti pärskeet koskessa entistään korkeammalle, toi se uutta iloa ihmisille, missä huolet, aherrus ja puute olivat puristelleet mieliä niin omituisesti, ja uutta toivoa entisten, sammuneiden tilalle. Mutta vaikka se toikin elämää yhtäälle, saattoi toisaalla liikkua kuolema, niinkuin Kuhasalossakin. Karjalan kastaja, munkki Ilja makasi siellä huonona sairaana ja oli jättänyt jo kaiken toivon paranemisestaan. Ja kuitenkin hän olisi tahtonut vielä kauan kulkea saloja ja kastaa sitä kansaa, jonka lähelle hän vasta oli päässyt ja jota hän oli alkanut pitää omanaan. Mutta Ilja tiesi, ettei hänen toiveensa saanut toteutua, vaan hänen oli mentävä Pohjois-Karjalasta ainiaaksi pois.
Mutta vaikka munkki olikin kuolemastaan varma, parani hän kuitenkin sen verran, että saattoi ajatella matkaa Käkisalmeen, linnaläänin pääkaupunkiin, saamaan parempaa hoitoa, sillä Kuhasalossa ei ollut ketään parantamistaitoista miestä lähellä; ainoastaan vanha veli Nikitin koetti tehdä parhaansa sairaan hyväksi.
Iljan huoneessa ei käynyt juuri ketään muita kuin veljet Teofilus ja Nikitin sekä pikku Jorma. Mutta he istuivatkin siellä pitkät päivät, sillä nyt oli pojan tärkeimmäksi tehtäväksi tullut lukeminen vanhan Nikitinin opastamana. Ja kun tuo vanhus väsyi, silloin sai sairas itse jatkaa kirjainten opettamista pienelle, mutta innostuneelle oppilaalle.
Ennen lähtöä kului Iljalta monta päivää yksistään neuvojen jakamiseen jälkeen jääville. Jokainen erikseen sai käydä sairaan luona noutamassa kiitokset tai moitteet entisistä töistä, ohjeita tulevaisuutta varten ja pyhän miehen siunauksen.
»Jos paranen», sanoi Ilja jokaiselle, »niin tulen heti luoksenne takaisin.»
Ja veli Stefan, venäläinen pappismunkki, Valamosta Kuhasaloon tullut, määrättiin siksi ajaksi, kun veljesten vanhin, Teofilus, oli matkoilla Käkisalmeen ja Novgorodiin, pitämään varajohtajana huolta sielunhoidosta erakkolassa. Teofilus oli nyt Iljan kanssa yhtä matkaa lähtemässä etelään arkkipiispan ja mahdollisesti itse metropoliitankin luo anomaan, että Kuhasalon skiitasta tehtäisiin oikea monasteri, sellainen kuin Valamo ja Soloviets olivat. Noilla matkoillaan oli Teofilus viipyvä kauan, kenties syksyyn saakka.
Uudesta varavanhimmasta Stefanista kerrottiin, että hän oli aikoinaan ollut sielunpaimenena jossakin Sisä-Venäjällä ja tehnyt siellä niin paljon pahaa, että oli ollut pakotettu eräällä pyhiinvaellusmatkallaan jäämään munkiksi Solovietsin luostariin. Sillä jos hän olisi palannut takaisin entisille paikoille, olisi hänet lähetetty sieltä toiselle ja ikuiselle pyhiinvaellusmatkalle suoraan helvettiin. Solovietsistä Stefan oli tullut Valamoon, jonka igumeeni oli, havaittuaan hänet rohkeaksi ja oppineeksi mieheksi, äskettäin lähettänyt Kuhasalon erakkolaan kastamattomain karjalaisten ja päälle karkailevien savolaisten maanvalloittajain keskuuteen. Ja nyt tuli siis munkki Stefanista mahtava mies: koko Kuhasalon ja kaikkien Ilomantsin pokostalla olevien oikeauskoisten päämies, mies, joka veti vallassa vertoja suurimmillekin pajareille.
Viimeisenä iltanaan nousi Ilja vuoteestaan ylös ja istuutui Jorman viereen.
»Jorma, sanopa suoraan, tahdotko tulla kunnon pojaksi ja suureksi tultuasi kastaa karjalaisia niinkuin olet nähnyt minun tekevän?»
»Tahdon, jos vain opin sen tekemään.»
»Sen sinä kyllä opit. Ei sinun tarvitse opettaa heille muuta kuin Jumalan sanaa ja kaskenkaatamista. Lopusta he pitävät huolen. Ja sen kaiken sinä saat tehdä säikkymättä, vaikka sinua joskus vainottaisiinkin, sillä eiväthän vihamiehesikään ole muita kuin tavallisia ihmisiä.»
»Yhtä minä kuitenkin pelkään täällä monasterissa.»
»Ja se on?»
»Stefan.»
»Poikaseni, älä välitä Stefanista. Hän on aivan vasta tullut ja siis vieras täällä, joten hän on joskus liiankin ankara karjalaisille. Mutta en tiedä, voisiko hän silti olla paha, ei ainakaan sinulle. Ja jos sattuisikin jotakin, niin tee silloin niinkuin minun luulisit tekevän. Jos syy on Stefanissa, niin puolusta sinä oikeutta. Kasva ja voimistu ja mene sitten jatkamaan minun työtäni ja tee kaikista hyviä ihmisiä. Ja kun ihmisellä sitten vanhoilla päivillään on hyvä omatunto, niin silloin ei edes kuolemakaan peloita.
Pojan mielikuvitus alkoi harhailla ympäri koko sillä alueella, minkä hän tiesi suureksi maailmaksi: Ilomantsista Käkisalmeen, vieläpä Novgorodiin asti. Mutta munkki otti poikaa kädestä ja talutti hänet nurkkaan pyhäinkuvan alle. Hän polvistui, ja samoin teki Jorma. Munkki rukoili kauan jollakin vieraalla kielellä, ja poika katseli kuvan edessä lepattavaa talikynttilää, josta tuli hyvää tuoksua huoneeseen. Hän katseli Neitsyen pään ympärillä olevaa kultaista kehää. Se kimmelsi niin omituisesti kynttilän valossa, ja Neitsyt itse hymyili. Kaikki tuntui niin juhlalliselta, niin rauhalliselta ja hyvältä, että kyynelet kihosivat väkistenkin silmiin. Jorma ajatteli, että hänen oma maamonsakin hymyilisi varmaan yhtä kauniisti, jos hänellä ei olisi leipähuolia, vaan saisi kantaa samanlaista kultaista kehää päänsä päällä. Tuo ajatus tuntui niin kauniilta, ettei Jorma jaksanut hillitä enää itseään, vaan pani kätensä nyrkkiin lattialle, nojasi otsansa niihin ja hyrskähti itkuun. Eikä hän huomannut, kuinka Ilja-munkki nousi seisomaan, kääntyi poikaan päin, asetti kätensä tämän pään päälle ja siunasi hänet.
Se oli viimeinen kerta, kun Jorma näki Pyhän Iljan. Tämä ei jättänyt pojalle perinnöksi ja muistoksi sen vähempää kuin selvän esikuvan, jonka mukaiseksi Jorma tahtoi omassa elämässään päästä.
III.
Seuraavana aamuna, ennenkuin Jorma oli vielä ylhäälläkään, oli Ilja jo ennen päivänkoittoa lähtenyt matkalle etelää kohti. Nytkin toistui sama kuin silloinkin, kun Jorman äiti oli lähtenyt: Poika seisoi pihalla katsellen järven jäälle kyynelten kihotessa silmiin ponnistuksista huolimatta. Nyt vasta hän oli yksin maailmassa, yksinäisempi jokaista siinä pihalla seisovaa puutakin. Eikä hän aavistanut vielä, mitä taisteluita ja ristiriitoja olisi koettava vielä kerran, kun ei ollut, kenelle olisi voinut purkaa huoliaan ja keitä odottaa neuvoja. Ja kaukana eivät olleet nekään pienet tapahtumat, joiden mukaiseksi oli koko hänen elämänsä tuleva.
Kun Jorma astui portaille mennäkseen sisään, tuli vastaan Stefan, joka jo näytti ehtineen sulautua uuteen asemaansa erakkolan varavanhimpana, ja kysyi:
»Etkö sinä, poika, osaa tehdä mitään työtä? Tule tänne, niin opit sellaista!»
Ja kun Jorma pyyhkäisi poskeltaan pois kyyneliä, jotka olivat tulleet järvelle katsellessa, ei tuo mies näyttänyt ymmärtävän niitä, vaan sanoi äänellä, joka muistutti vihaisen koiran murinaa:
»Vetisteletkö sinä, pakanapoika, sitä, että maailmassa täytyy tehdä työtä? Ja luuletko, että täällä vielä nytkin kärsitään yhtä paljon laiskoja kuin eilen ja sitä ennen!»
Hän vei Jorman suureen pirtintapaiseen, osoitti sen lieden päällä olevia pärepuita ja sanoi:
»Kisko päreitä, ne ovat lopussa. Mutta kiskokin paljon!»
Poika tarttui puukkoon ja teki työtä koko sen päivän saaden kätensä niin täyteen haavoja, ettei voinut tehdä mitään ilman ettei veri olisi tihkunut joka sormesta. Päreitä oli päivän kuluessa karttunut iso pino, niitä olisi riittänyt polttaa vaikka ympäri vuorokauden. Mutta kun Stefan tuli tarkastuskierrolleen, elämänsä ensimmäiselle, tuli hän Jormankin luo ja sanoi kaikkea muuta kuin lohduttavan arvostelun:
»Nuo eivät kelpaa. Toiset niistä ovat liian paksuja, toiset taas liian ohuita. Saatkin tehdä tätä niin kauan, kun opit sen tekemään hyvin. Metsässä kyllä riittää pärepuita, vaikka lieden päältä loppuisikin.»
Sitä seuraavana päivänä ei pojan työstä kipeillä käsillä tahtonut tulla enää mitään. Ja ne työmunkit, jotka olivat pirtissä omissa askareissaan, kiskoivat silloin tällöin jonkin päreen, jottei Jorman päivätyö olisi näyttänyt liian vähäiseltä. Poika oli huomannut seinällä nauloissa jousipyssyjä, ja ne häntä vetivät koko ajan puoleensa, joten työ ei luistanut senkään takia. Eikä hän lopulta enää malttanut pidättää haluaan, vaan otti niistä jokaisen käsiinsä vuorotellen, katseli ja koetti virittää. Ja tietysti juuri silloin sattui myöskin Stefan tulemaan sinne.
»Mikset pysy työssäsi?» — karjaisi hän Jormalle.
»En voi kiskoa päreitä, kun käteni ovat puukonhaavoja täynnä», koetti poika selittää arkana ja anteeksi pyytävänä.
»Ja kyllä voit, kun minä tahdon! Tässä talossa ei puristakaan vastaan, kun käsketään. Ymmärrätkö?»
Jorma ei vastannut mitään.
»Ymmärrätkö, ja mikset vastaa, kun kysytään?» tiukkasi Stefan puristaen poikaa olkapäästä.
Jokin pala kohosi Jorman kurkkuun, ja vapisevin huulin koetti hän sanoa:
»Ymmärrän.»
»Mene työhösi sitten», sanoi Stefan, pyöräyttäen poikaa ja viskaten hänet liettä kohden, »en ymmärrä, mitä varten tuokin suuren ruotsin ja roiston poika on otettu tänne vetelehtimään.»
»Ei isäni ollut ruotsi eikä roisto, vaan karjalainen.»
»Äläkä räkytä siellä», kivahti hän itkevälle Jormalle. »Täällä pitääkin kurin muuttua nyt, kun se laupias Ilja on mennyt!»
Esimiehen puhe näytti kaikista munkeista olevan raakaa, koskapa he Stefanin mentyä haukkuivat tätä niin paljon, että Jormakin alkoi tuntea kuin lohdutusta ja unohti sen häpeän, jota oli kokenut Stefanin kohdellessa häntä kuin koiraa. Ja poika oli ollut jo siksi kauan talossa, että oli päässyt perehtymään sen tapoihin perinpohjin eikä tuntenut enää missään liikaa ujoutta. Ja Iljan aikana hän oli saanut liikkua kaikkialla niin vapaasti, että Stefanin isännöiminen tuntui nyt orjuudelta. Mutta Stefan ei vielä tietänyt maan tapoja, vaan oli laskenut väärin: entisten heimoruhtinaitten pienessä jälkeläisessä ei tuo orjuus voinut herättää pelkoa eikä kunnioitusta, vaan vihaa. Ja Jorma tunsi suurta iloa, kun vanha Nikitin, nähtyään hänen veriset kätensä, sanoi:
»Et sinä saa leikellä käsiäsi enää, vaan mene lukemaan siksi, kunnes ne paranevat. Etkä sinä saakaan jättää lukemista, kun Ilja on sen kerran määrännyt päätehtäväksesi.»
Jorma tunsi enemmän kuin iloa, hän tunsi suorastaan riemua siitä, että erakkolassa saattoi olla sentään yksi oikeudenmukainen ihminen, josta oli varmasti tuleva hänen ystävänsä monien kymmenien vuosien ikäerosta huolimatta. Olihan Nikitin ollut Iljankin ystävä, ja häneenhän pojan oli käsketty kaikessa luottaa.
»Katso», sanoi Jorma tuolle vanhalle munkille, otti käteensä puukon ja heitti sen menemään seinää kohti niin, että terä upposi hirteen ja jäi siihen.
»Da, da, kyllä sinä voit vaikka ampua lintuja tuolla puukollasi. Mutta ammupas jousella, se on vasta miehen työtä, se!» — sanoi joku munkeista vilkuttaen silmää toisille.
»Osaan minä sitäkin», sanoi Jorma itsetietoisena.
»Ethän sinä jaksa edes virittää tuota suurinta jousta», ivasi taas sama mies kuiskaten jotakin toisten korvaan.
Poikaa ei tarvinnut usuttaa enemmän. Heti meni hän peräseinälle ja otti sieltä suurimman aseen alas puunaulastaan. Munkit nauroivat, he olivat houkutelleet taas pojan käsittelemään jousta saadakseen edes jonkun härnäämään liian mahtavaa Stefania, kun itse eivät voineet sitä kuuliaisina luostariveljinä tehdä. Niin veti Jorma viinestä ulos suuren pinon nuolia ja valitsi niistä rautakärkisen. Tottuneesti otti hän käteensä jousen ja nuolen ja alkoi hymyillen vetää asetta vireeseen. Suu tosin vääristyi hymyssään vähän ja kädet värisivät, kun kaikista sormien haavoista purskahti verta. Mutta hitaasti ja varmasti virittyi ase.
»Katsos tuota mukulaa! Sillähän on miesten kynnet!» — ihmetteli vanha Nikitin. »Saatkin tästä lähtien mennä metsiin ja pitää huolen kaikista otuksista, jotka kelpaavat syötäviksi.»
»Koetapas ampua tuohon!» — sanoi toinen näyttäen pihkaista oksaa seinässä.
Jorma tähtäsi, vaikkei käsi oikein jaksanutkaan pysyä paikoillaan, laukaisi, ja vihaisesti suhahtaen meni nuoli pirtin halki rautaisen kärjen upotessa tuumaa syvälle seinään juuri maalina olleen oksan viereen. Poika tunsi ylpeyttä astellessaan yli lattian irroittamaan nuolta seinästä. Sitten hän meni entiselle paikalleen, viritti uudestaan ja aikoi näyttää vieläkin parempaa taitoa, kun ovi aukeni ja Stefan astui taas sisään. Jorma ei touhultaan huomannut, kuinka munkit silmänräpäyksessä painautuivat työhönsä ja Stefan astui keskelle lattiaa katsellen ympärilleen.
»Lupaan tuoda huomenna kaksikymmentä oravaa, ellen saa nyt tuota oksaa halki!» — huusi Jorma innoissaan munkeille näkemättä miestä edessään.
»Mitä?» — ärähti Stefan vastaan. »Noinko kauan uskoitkin minun sanojani?»
Poika säikähti ja katsoi ällistyneenä munkkiin.
»Kuulitko, pentu?»
Kun Jorma kuuli viimeisen sanan, hyökkäsi veri hänen kasvoihinsa ja silmät leimahtivat.
»Osaan minä Taataakin, jos sitä tarvitaan, vaikkapa näillä verisillä kynsillänikin. Mutta Ilja on sanonut, ettei minun ole siihen pakko, vaan saan lukea!»
»Onko tuo sitten lukemista?» — kiljui Stefan ottaen lattialta sormenpaksuisen, reen saverikoksi aiotun koivuvitsan ja astui poikaa kohti. Jorma näki, että häntä uhkasi selkäsauna, hätääntyi ja peräytyi nurkkaan pöydän taa. Mutta kun Stefan tuli yhä jäljestä, välähtivät pojan silmät uudestaan ja vieläkin vihaisemmin, ja nyt niistä ainakin oli pelko ja nöyryys poissa! Nyt hän ei enää tahtonutkaan pyytää anteeksi, vaan kohotti viritetyn jousen ylös ja tähtäsi keskelle Stefanin rintaa. Stefan pysähtyi, mutta luullen, ettei poika ampuisi, astui sitten kuitenkin edelleen.
»Varo, tämä saattaa laueta!» — huusi Jorma.
Ääni oli siksi vakava, että toisen täytyi pysähtyä pojan käskystä. Ainoastaan pöytä oli välillä, ja Jorma alkoi jo luulla, ettei munkki uskaltaisi tulla enää lähemmäksi. Mutta silloin pyörähtikin raippa yht'äkkiä ilmassa ja putosi läsähtäen pojan käsille. Jousi putosi käsistä, ja Jorma parahti tuskasta.
»Nyt minä pieksän sinut!» — säliisi Stefan, tarttuen poikaan kiinni ja lyöden häntä vitsalla vasten kasvoja. Poika parahti tuskissaan vielä toisen kerran, mutta sitten ei kuulunut enää mitään, vaikka mies löikin kaikin voimin. Jokaisella iskulla ruumis tosin nytkähti, mutta suu pysyi sisukkaasti suljettuna eikä munkki näyttänyt sitä saavan lyönneillä enää aukeamaankaan. Kun kaikki muut näkivät pojan tappelun itkua vastaan, ei vanha Nikitin voinut hillitä enää itseään, vaan astui esimiehensä eteen, tarttui koholla olevaan ranteeseen ja sanoi tutisevin päin:
»Älä lyö sitä poikaa enää!»
Stefan kääntyi ympäri kuin aikoen antaa sivalluksen vanhuksellekin, mutta pidättyi siitä kuitenkin viime hetkessä, tietäen sen hyvin itsekin, että se olisi ollut hänen viimeinen sivalluksensa Kuhasalossa ennenkuin itse olisi tullut heitetyksi ovesta ulos. Hän tyrkkäsi toisella kädellään pojan menemään, lyöden toisella vielä kerran. Jorma lysähti kasaan lattialle ja jäi siihen kiemurtelemaan. Pitkä, verinen viiva kulki yli molempien kädenselkien ja samanlainen vasemmasta korvasta nenän yli oikeaan suupieleen. Siinä hän vääntelehti, ja vasta nyt alkoi henkeä salpaava nyyhkytys tunkeutua ulos rinnasta. Jorma koetti vielä urhoollisesti vastustaa sen tulemista, ja vartalo nytkähteli aivan kuin lyönnit olisivat vieläkin jatkuneet. Stefan karjaisi jotakin munkeille ja meni ulos. Nikitin tuli pojan luo, pyyhkien hänen kasvojaan ja saattaen hänet sitten tuvasta ulos. Toiset munkit istuivat kaikki hiljaa, ihmetellen itsekseen pojan suurenmoista sisua, ja heissä kaikissa aikoi kasvaa hitunen kunnioitusta onnetonta kohtaan. Viimein huokasi heistä joku raskaasti ja sanoi:
»Näkee kaikesta, että isä Ilja on mennyt. Täällä oli kyllä monta sellaista, jotka toivoivat hänen lähtöään, mutta odottakoothan nekin vielä, niin näkevät, ovatko tulevat ajat sen parempia kuin entisetkään.»
Se oli veli Mikael, nuori karjalaissyntyinen munkki, joka näin sanoi.
Lyönnit ja ruumiillinen tuska eivät olleet kyenneet nostamaan kyyneliä Jorman silmiin, vaikka sisäiset kärsimykset saattoivat sen tehdäkin. Se oli parhain todistus siitä, mikä mies hänestä oli kerran tuleva. Häntä ei tultaisi taivuttamaan lyöntien kovuudella, mutta jos osattaisiin taitavasti pistää suoraan sydämeen, voitaisiin hänet saada näyttämään tuskiensa suuruus. Ruumis ja sisu olivat lujia, ne kyllä kestäisivät raaimmatkin kokeet, mutta sydän oli hellempi, se saattoi joutua kärsimään pienimmästäkin kosketuksesta.
Ja ensimmäisiä ajatuksia sen jälkeen, kun Nikitin saattoi Jorman pois, oli pojalla:
»Miten pääsen karkaamaan luostarista?»
Mutta sitä ajatusta hän ei uskonut kenellekään, vaan hautoi sitä yksinään, istuessaan kirjansa ääressä. Ensimmäisen tilaisuuden sattuessa hän oli varmasti yrittävä Ilomantsiin, sitä ei voinut estää matkan pituuskaan. Sillä pois oli päästävä, tulipa eteen mitä tahansa. Vaikkei kotona ollutkaan niin paljon ruokaa kuin erakkolassa, niin olihan siellä kuitenkin maamo ja hyvää kohtelua.
Riidat eivät olleet vielä siitäkään päivältä loppuneet. Kun munkkien syödessä illallista Jormakin aikoi tehdä samoin, otti Stefan pöydältä leivänpalasen ja heitti sen poikaa kohti sanoen:
»Tuossa on, syö. Ja opi vasta olemaan niskoittelematta!»
Palanen putosi lattialle Jorman jalkojen juureen, jääden siihen. Poika seisoi kuin aikoen kääntyä ympäri ja mennä pois, sillä sitä palasta häntä ei olisi saatu syömään koskaan.
»Syö, Iljan elätti, olet syönyt huonompaakin!» — lisäsi vielä Stefan.
»Jorma», sanoi silloin Nikitin, »istu tähän minun viereeni ja syö aivan rauhassa. Tule pois vain, äläkä pelkää!»
»Sitäpaitsi», sanoi veli Mikael, »sitäpaitsi huomautan minä veli Stefanille, ettei tästä pöydästä ole vielä koskaan ennen heitetty ruokaa lattialle. Eikä täällä muutenkaan ole opittu elämään koiran tavoin. Pitäisihän miehen, joka itse on pöytään astuessaan siunannut leivän, ymmärtää, ettei sitä pilkata tuolla tavoin, kun Jumala on antanut sen meille ja pelastanut meidät samasta nälästä, mikä on Kuhasalon ulkopuolella kaikkialla. Tämän teon johdosta katson parhaaksi pyytää itselleni vapautusta iltamessusta, sillä en luule sen kuitenkaan tulevan otolliseksi ennenkuin tuo rikos on rukoiltu anteeksi.»
Tämä oli jo selvää puhetta Stefanille. Mutta tämä vain ei näyttänyt ymmärtävän sitä, koskapa ei virkkanut mitään, murahti vain. Mutta kun messun aika tuli, alkoi kai jo hänkin arvata seuraukset, sillä vain puolet munkeista oli siellä mukana. Kaikki toiset olivat omissa komeroissaan pyhäinkuvan alla ja rukoilivat Jumalaa olemaan erakkolalle yhtä suosiollinen kuin tähänkin asti. Kaikki nämä messusta pois jääneet olivat niitä, jotka tavalla tai toisella olivat joutuneet olemaan paljon Ilja-munkin seurassa. Mutta kirkossa piti Stefan messua niiden kanssa, jotka olivat samalla kannalla kuin uusi esimiehen sijainen itsekin, ja joiden tahdon mukaan kreikkalaiskatolisen kirkon valta pääsi yhden vuosikymmenen kuluttua menemään ei yksin Kuhasalossa, vaan koko Ilomantsin pokostalla.
Jorma valvoi sinä iltana lavitsallaan. Hänen alleen oli pehmikkeiksi heitetty muutamia vanhoja, repaleita vaatteita ja peitteeksi jokin kulunut, likainen munkkikaapu. Siinä mietiskeli Jorma, nosti silloin tällöin lattialle valuvaa peitettään ylemmäksi ja katseli sitä rakasta, kaulassaan riippuvaa muistoa, jonka äiti oli hänelle jättänyt. Se oli vain halpa, nauhassa riippuva pieni taikakalu, uhrikuusen oksasta vuoltu viisikanta, johon oli piirretty pari pientä onnelle ja menestymiselle välttämätöntä merkkiä. Äiti oli lähtiessä antanut sen pojalle ja varoittanut kadottamasta sitä. Oikeastaan se oli aikaisemmin kuulunut Jorman isälle, ja kerrottiin, että juuri sentähden oli isä saanut surmansa tappelussa Iljan munkkeja vastaan, kun taikakalu oli lähtiessä unohtunut kotiin. Samoin Jorman isoisäkin, suuri tietäjä ja karhuntappaja, oli tavattu metsästä pää murskattuna, kun oli ilman viisikantaa mennyt ajamaan karhua ulos pesästä. Nyt katseli Jorma tuota tietäjien taikakalua kädessään ja vannoi itsekseen, ettei hän koskaan jättäisi sitä pois kaulastaan. Olihan äiti sanonut vielä senkin, että jos unohtaa tai kadottaa viisikannan, ei sama henkilö saa sitä enää takaisin, sillä turma kerkiäisi kohdata miehen jo piankin. Poika pisti viisikannan kaulaansa, peläten sen pimeässä putoavan lattialle, sieltä palkin rakoon ja sillan alle.
Jorman katse siirtyi pimeässä toisaalle. Hän muisti päivällä saamansa kurituksen, ja haavat kirvelivät vieläkin selässä. Lattialla taisi virua sama raippakin, joka oli tehnyt ne. Pimeässä uuninkolossa näytti jotakin liikkuvan. Poikaa alkoi jo peloittaa nukkuessa yksin isossa pirtissä, kun hänet oli Iljan huoneestakin jo ajettu pois. Mutta siinähän lähellä näkyivät riippuvan kaikki aseet, kunpa hän olisi vain yltänyt kurkoittamaan niistä jonkin käsiinsä. Vaikka mistäs sen tiesi, vaikka noita samoja jousia olisi aikaisemmin käytetty ihmisten surmaksi silloin, kun karjalaiset ennen Iljan tuloa olivat tehneet sisukkaita hyökkäyksiään munkkien päälle. Ja kenties juuri noilla samoilla aseilla oli surmattu hänen oman heimonsa miehiä, joiden henget nyt pimeässä pirtissä saattoivat tulla Jormalta vaatimaan verikostoa seinän takana nukkuville muukalaisille munkeille, varsinkin Stefanille.
»Minulla on taikakalu kaulassani. Nyt minulle ei tapahdu mitään pahaa», ajatteli poika itsekseen.
Mutta sittenkin näytti jotakin mustaa liikkuvan sopessa. Se liikkui varmasti ja tuli lähemmäksi. Mutta sehän olikin Stefan! Jorma ei uskaltanut enää katsoa sinne, vaan veti kaavun kasvojensa ylitse.
Mutta sittenkin hän tiesi Stefanin tulevan hitaasti ja äänettömästi kohti, sen mustapartaisen ja kiiluvasilmäisen paholaisen, joka kutsui itseään Kuhasalon varavanhimmaksi. Nyt se oli varmasti lähtenyt surmaamaan Jorman, orpolapsen, pimeässä pirtissä keskellä yötä. Nyt oli Stefan jo lähellä. Tuskanhiki tunkeutui ulos pojan vapisevasta ruumiista, kun tiesi miehen jo nostavan kätensä iskuun. Käsi laskeutui alemmaksi, ja pian oli puukko uppoava pojan kylkeen. Mutta merkillistä, ettei hän vielä lyönytkään! Se pelätty käsi laskeutuikin vain hänen päänsä päälle ja silitti sitä. Eikö se ollutkaan Stefan? Ja kuka mahtoi olla, joka silitti häntä ja hyväili aivankuin äiti aikoinaan? Ja ääni sanoi Jormalle:
»Ole aina uskollinen, poikaseni! Ole uskollinen itsellesi ja kaikille niille, joita sinä rakastat!»
Iljahan se oli! Jorma kuuli nuo Iljan sanat nyt yhtä selvään kuin jossakin aikaisemminkin. Hän näki munkin kasvotkin vakavina edessään. Ilja oli siis tullut jo näin pian takaisin! Jorma koetti sanoa jotakin suojelijalleen, mutta tämä ei kuullut häntä, katsoi vain ja alkoi sitten hiljaa, kuulumattomin askelin mennä kauemmaksi eikä kuullut pojan huutojakaan, vaikka tämä olisi kuinka pyytänyt häntä jäämään. Jorma huusi Iljalle niin, että kolkko kaiku vastasi joka nurkasta, heitti sitten kaavun pois päältään, koettaen nousta ylös, muttei jaksanut seurata munkkia, vaan vaipui kovalle lattialle.
Jorma ei ollut nähnyt Iljaa eikä ketään muutakaan, sillä eihän ketään ollut tuvassa käynytkään, vaan hän oli teutaroinut ja huutanut vain kuumehoureissaan. Kun veljet, kuultuaan pojan avunhuudot, tulivat katsomaan, löysivät he Jorman haparoiden etsimässä lieden takaa Iljaa. Herätettiin Nikitin ja poika jätettiin hänen huostaansa.