Donatienne

DONATIENNE

Kirj.

René Bazin

Suomentanut

Santeri Rissanen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1915.

SISÄLLYS:

Ros Grignonin mökki.
Matkalle lähtö.
Matkalla Parisiin.
Perkkiö.
Ryöstö.
Viimeinen sunnuntai kotona.
Jäähyväiset.
»Café Donatienne.»
Teatterissa.
Ohikulkija.
Kesä.
Äiti.

ROS GRIGNONIN MÖKKI.

He istuivat, mies ja vaimo, kummulla kyyhöttävän tupansa kynnyksellä, pää käteen nojaten. Mies oli harvinaisen kookas, vaimo tavattoman pieni; molemmat polveutuivat vanhoista bretagnelaisista suvuista. Illan varjot sulkivat heidät jo syliinsä.

Istujain eteen avartuvan näköalan laajuutta voi kummun laelta aavistella vain taivaan ranteella olevasta kapeahkosta, peninkulmaisesta, siellä ja täällä kohoavien mataloiden kukkuloiden katkaisemasta ruskojuovasta. Ruskon hohdetta ei liiennyt taivasta peittäville paksuille pilville eikä hämyssä rinteinensä maininkimaisesti aaltoilevalle Lorgesin metsälle. Pilvet ja puiden latvojen välillä kiiriskelevä sumu levisivät samansuuntaisina kuoleman kaltaisessa hiljaisuudessa. Silloin tällöin lehahti ilmassa voimakas tuoksu — öisen metsän henkäys. Metsikön laidassa, kolmisen sataa metriä mökistä, häämötti äsken muokattu maapala ruskeana täplänä. Sen vieressä oli laihaperäinen leikattu tattaripelto ja pellonlaidalla pienehkö, sorainen ja värihernettä kasvava kumpu. Kummun laella oli Ros Grignonin mökki.

Perhe kitui puutteessa. Mies oli nainut sotapalveluksesta päästyänsä erään merimiehen tyttären. Tytär oli ollut palveluksessa Yffiniacissa, Ploeucin naapuripitäjässä. Hän oli saanut siellä säästetyksi muutaman frangisataisen. Säästöjensä lisäksi omisti hän vain valkean, siipiniekan, alppiorvokin teriötä muistuttavan bretagnelaispäähineen ja sen alla eloisan, viattoman, tumman silmäparin.

»Mennään tupaan», kehoitti Louarn.

Jeanin sulkiessa ovea kiiltäväksi kuluneella puutangolla oli vaimo, miestänsä uteliaampana, nostanut permannolta pulloon pistetyn kynttilän pöydälle ja kysyi vilkkain, kiiluvin katsein:

»Jean, keneltä luulet sen olevan?»

Louarn astui pöydän luo, käännälti kirjettä kerran pari kourissansa ja kohotti sen kohti pitkiä, laihoja, sileiksi ajeltuja korvapartakasvojansa. Käsiala ei ollut asianajaja Guillonin.

»Ota, lue, Donatienne! Häneltä se ei ole. Minä en osaa lukea näin koukeroista kirjoitusta.»

Mies sai nyt vuorostaan tähystellä vaimoansa. Vaimo luki kirjeen nopeasti ja seurasi rivejä päätänsä käännellen. Sitten hän punastui, alkoi vapista ja vilkaisi vihdoin hymyillen kyynelten kostuttamin katsein mieheensä.

»He haluavat minua imettäjäksi.»

Louarnin muoto synkkeni. Hänen kulmikkaat, äsken muokatun maan kaltaiset kasvonsa kuopittuivat.

»Kutka he?» kysyi hän.

»En osaa sanoa tarkalleen. Heidän nimensä on tuossa. Mutta
Saint-Brieucin tohtori on esittänyt minua heille.»

»Milloinka sinun olisi mentävä?»

Nähdessään miehensä ilottoman ilmeen painoi vaimo päänsä pöytää kohden.

»Huomenaamuna. He kehoittavat minua tulemaan ensimäisellä junalla. Tätä en enää odottanut, ystäväni!»

Jo Joelin syntymää odotellessa oli heidän päähänsä pälkähtänyt hankkia Donatiennelle samanlainen imettäjän toimi kuin monella hänen sukulais- ja naapurivaimollansa oli. Donatienne oli puhunut aikeesta Saint-Brieucin lääkärille ja lääkäri oli merkinnyt hänen nimensä ja osoitteensa muistiin. Kun ei asiasta kuitenkaan ollut kuulunut kahdeksaan kuukauteen mitään, otaksuivat he koko puuhan rauenneen. Louarn oli vielä elonkorjuun aikana pari kertaa viitannut siihen. »Hyvä, etteivät he sinusta huolineet, Donatienne! Miten minä olisin suoriutunut kaikesta yksin?»

»Tätä en enää odottanut», toisti pieni bretagnelaisvaimo. »Se tuli ihan yllättäen!»

Vasten tahtoakin alkoi hänen sydämensä tykyttää rajummin. Veri pakkautui hänen päähänsä. Kirjeestä tulvi hänelle epämääräinen riemu, jota hän kuitenkin kainosteli. Siinä oli tarjolla tuokio vapautta kurjuudesta, hetkisen helpoitus perheenäidin lapsi- ja karjahuolista, raskaasta raadannasta. Siinä lupautui heitä molempia painava köyhyyden ja yksitoikkoisuuden taakka solumaan pois hartioilta. Hänen mielikuvituksessansa alkoi myllertää kaikki sekaisin: Ploeucin naisten tavanmukaiset tarinat imettäjien hemmoittelusta kaukaisissa kaupungeissa, nopeasti elähtyneet haaveilut koruompeleisista liinavaatteista, silkkinauhoista ja kultarahoista sekä ylpeähkö tietoisuus siitä, että hänet oli esittänyt toimeen hienolle parisilaisperheelle oikea lääkäri!

Hän huomasi hämilläolonsa ja poistui vihreäuutimisen vuoteen vieressä olevien kehtojen luo, muka kohentamaan Luciennen ja Joelin peittoa.

»Ikäväähän se on, ystäväni, mutta — tiedäthän — ohimenevääkin.»

Hän ei saanut sanaakaan vastaukseksi. Hänen oma, seinällä liikehtivä varjonsa näytti yksin elävän koko tuvassa. Voi kuulla kastepisaroidenkin putoamisen olkikatolta pihakiville.

»Minähän ansaitsen rahoja», jatkoi hän, »ja lähetän sinulle. Luultavasti he ovat rikkaita ja lahjoittavat vaatteita lapsilleni. Ne olisivat kipeään tarpeeseen.»

Talon ainoa asuinhuone vaipui kuoleman kaltaiseen äänettömyyteen. Sama äänettömyys kietoi syleilyynsä ulkona tyynessä ja kosteassa syysyössä metsät ja nummet. Donatiennen äskeinen kahlitsematon riemu vaimeni vähitellen ja hänen kasvoistansa katosi Louarnia loukkaava ilme. Hän katsahti mieheensä.

Jean ei ollut paikaltansa hievahtanut. Valo lankesi suoraan hänen sinisiin, sumenneihin, tuuheiden kulmakarvojen varjostamiin silmiinsä. Hänen katseensa oli murhetaakkaansa menehtyvän miehen. Hän tuijotti Donatienneen, tajuamatta tämän hymyä, punastumista ja hitaita liikkeitä kehtojen luona. Hän katseli puolisoansa epätoivoisena kuin äärettömistä etäisyyksistä, satojen peninkulmien päästä. Samanlainen lienee merimiehen ilme hänen tähystellessään taivaanrannalta määrättömille merille poistuvaa purjetta.

»Jean», lausui Donatienne. »Jean Louarn!»

Jean hivuttelihe pöydän kulmitse Joelin kehdon luona liikkumatta seisovan Donatiennen luo ja tarttui hänen käteensä. Kynttilän kituvassa valossa katselivat he yhdessä uinuvia pienokaisiansa. Lasten vaaleat päät olivat vierähtäneet vastakkain puolittain kohollaan olevan pieluksen peittoon.

»Huolehdi heistä», virkkoi vaimo. »Joel on vielä niin pieni ja Lucienne niin vallaton, ettei tiedä, minne hän milloinkin pujahtaa. Olen alati ollut sydän kurkussa kaivojen vuoksi. Huomauta siitä sille, joka tulee sijaisekseni.»

Mies teki myönteisen eleen.

»Muutoin pälkähti päähäni», jatkoi Donatienne, »että voisitkin pistäytyä aamulla Ploeucin kauppalassa kysäisemässä Annette Domercia palvelijaksesi. Mielestäni hän menetteleisi. Miten sinusta?»

Louarn kohautti hartioitansa.

»Miten voit vaatia, että minua miellyttäisi sinun mentyäsi mikään», vastasi hän. »Koetan kuitenkin parastani kaikessa.»

»Ja kaikki käy hyvin, siitä olen varma. Älä nyt suotta hätäile. Kaikki seudun naisethan tekevät niinkuin minä. Minä olenkin säilynyt kotonani kauemmin kuin muut. Katsos, minähän olen jo neljänkolmatta.»

Hän loruili edelleen hyvin vilkkaasti, antaen miehellensä menettelyohjeita, joita tämä ei kuullut, ja laverrellen poismenonsa lievikkeitä, jotka eivät lohduttaneet toista ollenkaan. Äkkiä hänen heleä äänensä vaimeni ja samettipuseron alainen povi alkoi aaltoilla nopeammin. Hän ei ollut sanonut vielä kaikkea. Hän mumisi:

»Ja sittenkin — Jean raukka!»

Mies kiersi kätensä vaimonsa vyötäröille ja kantoi puolisonsa kuin pienen lapsen takan luo jakkaralle. Siinä oli heillä ollut tapana istuskella talvi-iltoina, savukourun alla. Mies lysähti istuallensa, nosti puolisonsa polvillensa ja painoi hänen soman, pienoisen päänsä olkaansa vasten. Donatienne muisti silloin muutaman heidän häittensä jälkeisen illan. Jean oli silloinkin pitänyt häntä näin polvillansa osaamatta tulkita tunteidensa hellyyttä muutoin kuin hokien: »Vaimo! Vaimo!» — Jean ei suudellut häntä, vaan katsahtamattakaan puolisoonsa pusersi häntä sylissään ja kietoi käsiinsä voimakkain ottein olennon, joka oli vain hänen omansa. Sallien sydämensä hetkiseksi hulmahtaa erohetken hellyydestä, soperteli hän: »Oi, vaimo!» Tähän ainoaan lauseeseen kätkeytyi kaikki: hänen rakkautensa, levottomuutensa, epämääräinen mustasukkaisuutensa sekä kaipaus, joka heräsi hänen katsellessaan kaikkea sitä, mikä puolison poistuttua oli tuntuva niin tyhjältä: kehtoja, vuodetta, pöytää, vaatearkkua, yksinpä läävääkin, josta tavan takaa kuului seinähirsiin sattuvia sarvien tölmäyksiä.

He istuivat kookkaan, nokisen, aukostansa tupaan sumu-utua hitaasti huuruttavan savukourun alla.

Donatienne oli yritellyt irrottautua hänestä, mutta Jean ei hellittänyt. Silloin oli vaimonkin vallannut tuntemattoman tulevaisuuden pelko. »Tietäisinpä vain, minne sinä joudut», oli Jean lausunut. He eivät olleet selvillä matkan maalista.

Donatienne menisi ja Jean jäisi — siinä kaikki, mitä he käsittivät. He kokivat luoda jotain paikalliskäsitettä sen mukaan, mitä Jean oli kuullut kasarmissa ja mitä Ploeucin naiset olivat lörpötelleet, mutta he eivät saaneet muodostetuksi alkeellisintakaan kuvaa siitä salaperäisestä seudusta, jonne Naemin, Luciennen ja Joelin äiti päivän kuluttua oli joutuva.

Tuulenpuuska tempasi pöydälle unohtuneen kirjeen kiidättäen sitä pöytälaudoilla. Savutorven aukeamasta näki Jean taivaan vaihtaneen väriä ja seestyneen.

»Kuu kohoaa korpien ylle», lausui hän. »Kello on yli kymmenen,
Donatienne.»

He nousivat kourun alta, mies riisuutuaksensa levolle, vaimo vaaliaksensa valveutunutta pienoisinta.

Yö peitti pian Ros Grignonin ja sen uinuvat asukkaat. Kunnaikkoa ja leikattua peltoa kattavan sumun silmänteistä tuikahti näkyviin tähti tähden jälkeen, jatkaen tuikekulkuansa toisille vainioille ja toisten avarain nummien sekä laajojen lakeuksien tuville. Yhytti niin yösydän, tiet olivat taivaltajitta, akkunat luukuilla suletut. Sydämissä uupui uneen riemujen runsaus tai tuska. Raskaat leipähuoletkin olivat lepoon tuudittuneet. Vain Bretagnen niemimaata huuhtovalla ulapalla pilkoittelivat pimeässä purjehtivien laivojen tulet. Mantereella oli valitus vaimennut hetkeksi. Jean Louarninkin tuvassa oli hiljaista. Mies nukkui, vavahtaen silloin tällöin unissansa. Hänen vierellänsä oli pieni ja hento Donatienne kuutamossa kuin näkinkengän kuoresta muovailtu morsiuspukuinen nukke. Sellaisia näkee joskus Bretagnen puotipahaisissa.

MATKALLE LÄHTÖ.

Päivä ei valjennut kirkkaana. Taivasta peittävät pilvet tosin vaalenivat, mutta eivät ilmaisseet auringon kohoamiskohtaa.

Jean Louarn oli lähtenyt kotoansa liikkeelle ennen auringon nousua. Hän aikoi lainata Ploeucin kauppalasta hevosen ja tuoda Annette Domercin tullessansa. Kotona pukeutuivat Donatienne ja Naemi parhaillansa. Naemi oli alkanut autella äitiä aamuaskareissa. Tyttönen istua kyyhötti kumarana vuoteen laidalla, pörröinen tukka riippuen unisilla silmillä. Hänellä oli työ ja vaiva tasapainoa tavoitellessaan ja vetäessään sukkia jalkoihinsa sekä pauloittaessaan pukuansa.

Donatienne oli vihdoin saanut pukeutuneeksi ja oli jo liikkeellä.

Hän katseli äänetönnä vuoroon kutakin lastansa. Jeanin ilmoittaessa: »Kello on viisi, päivä on pian käsissä», oli äidinrakkaus äkkiä leimahtanut Donatiennessä uuteen eloon. Ajatellessaan jättävänsä nyt kolme pientä, maailmaan saattamaansa olentoa, pienimmänkin, vielä vieroittamattoman, tunsi hän sydäntänsä kouristavan. Hän tunsi heitä katsellessaan tuskaista pelkoa, ettei ehkä enää näkisikään heitä tai että joku pienokaisista olisi hänen palatessaan poissa. Kuka heistä? Hän ei uskaltanut jatkaa aavistuksiansa, sillä vaara näytti vaanivan juuri sitä, johon hän katseensa käänsi. Mietteissänsä nosti hän nukkuvan Joelin rinnoillensa.

»Naemi», kehoitti hän hiljaa, »käy heittämässä sylys olkia lehmälle.
Kuulen sen liikkuvan.»

Hän kumartui hymyilemään sylilapsellensa, jonka pienet kasvot peittyivät äidin rintoihin ja paidan poimuihin. Pienokaisen huulet alkoivat imeä innokkaasti, hellittyen vain lapsen nautinnostansa hengästyneenä levätessä. Äiti mieli huutaa hänelle ääneen: »Vie kaikki, armaani! Illalla et enää saakaan. He antavat sinulle silloin maitoa, josta et pidä. Sinä pidätkin vain oman emosi antimesta. Juo viimeisen kerran kylläksesi!» — Kun Joel nukahtaen päästi nännin huuliltansa, kutitteli äiti hänen huuliansa sormellaan yhäkin elonvoimaista juomaa hakemaan.

Huolettomana hymyillen hän laski lapsen kehtoon ja jäi katselemaan, kunnes äkkiä muisti ajan kuluvan. Naemi palasi läävästä oljenkorsia tukassaan. Donatienne riensi arkun luo. Siinä hän säilytti sekä omia että lastensa pukineita — päällysvaatteita ja karkeita liinavaatteita. Hän kääräisi nopeasti nyyttiin vanhan alushameensa, kaulaliinan, alusvaateparin ja pari päähinettänsä. Ne hän pani ruokaliinaan ja kiinnitti liinan nurkat neulalla. Muuta hän ei ottanut mukaansa, sillä seudun naiset olivat neuvoneet häntä jättämään muun kotiin, koska herrasväet tavallisesti kustansivat kaiken, mitä puuttui. Niin tekivät varattomimmatkin.

»Kuule!» virkkoi hän kuulostellen.

Hääräilevä Naemi pysähtyi. Voi eroittaa selvästi lähenevien kärryjen kolinan. Tulija oli Jean, joka ajaa koluutteli äsken kivettyä tiepalaa, noin kolmesataa metriä mökistä. Donatienne ehti töintuskin täydentää pukeutumistansa. Puettuna parhaaseen mustaan, poimuteltuun, avoimella valkokauluksella varustettuun asuunsa ja vaaleaan siipipäähineeseensä oli hän tiukkaan kierrettyine tukkalaitteinensa miellyttävä.

Jean astui tupaan. Hänen seurassansa oli solakka, hieman kumara tyttönen, näöltänsä tuskin viisitoistavuotias, mutta ijältänsä kuitenkin jo seitsemäntoista vanha. Tytön silmät muistuttivat päivettynyttä ihoa.

»Hyvää päivää, Louarn rouva!» lausui hän.

Donatienne ei vastannut. Hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet miltei sokaisten. Hän suuteli uinuvaa Joelia ja kehdossansa käännähtävää Lucienneä. Naemi ei käsittänyt miksi äiti itki, ja hiipi hänen luoksensa. Donatienne sulki hänet syliinsä.

»Oma, pikku rakas tyttöseni, otathan sinä siskosi hoitoosi, eikö totta? Älä loittone koskaan kovin kauas heidän kanssansa. Minä palaan pian — hyvästi!»

Hän päästi Naemin, tempasi vaatenyyttinsä ja sinisen pumpulisateensuojansa, riensi töllistelevän palvelijan ohitse pihalle ja kiipesi kärryihin. Louarn hillitsi sillä välin hevosta.

Hetkistä myöhemmin olivat he jo kummun juurella. Olkikaton alainen tuvan ovi oli kuin musta kolo, jonka keskeltä häämöitti olento, tuvassa oleva lapsi. Se hälveni samassa, Ros Grignon katosi tien mutkaan ja Donatienne näki enää vain naapuriaituuksia sekä etäämpää vieraita, outoja ketoja, puita ja kujia. Louarn näytti kiintyneen vain ajamiseen. He kiiruhtivat Ros Grignonia lähinnä olevalle rautatieasemalle. Tammien ja omenapuiden latvuksissa leijuva aamusumu oli kosteaa ja painostavaa.

Mäellä, muutamia satoja metrejä asemalta, kääntyi Jean Louarn puolisoonsa ja suuteli hänen otsaansa.

»Kirjoita minulle», kehoitti hän, »että tiedän, missä olet. Olen niin levoton sinusta, Donatienne!»

Nuori vaimo vastasi:

»Luonnollisesti on sinunkin kirjoitettava minulle kaikesta, mitä tapahtuu.»

Hän ei suudellut miestänsä. Hänet oli kasvatettu ankarien perintätapojen mukaan. Bretagnessa otaksutaan odottamattoman katselijan piilevän joka pensaassakin.

Kärryt ajoivat asemalle juuri puolikymmenen-junan saapuessa Pointivystä. He ehtivät tuskin työntäytyä lippuluukulle. Mies kantoi valkoista kääröä, vaimo avasi kuluneilla kuparikolikoilla täytetyn kukkaronsa.

Kiireisinä kulkivat he odotussalin poikki, törmäillen mitättömine kantamuksinensa milloin mihinkin. Donatienne kiipesi kolmannen luokan vaunuun, jonka ovea junailija piti avoinna.

»Hyvästi», äänsi Louarn.

Donatienne ei kuullut häntä. Louarn näki vielä kauniiden, rusoittavien kasvojen, ruskeiden silmien ja häilähtelevien päähinesiipien vilahtavan vaunun peilikirkkaan akkunan ohitse. Liikkumattomana jäi hän asemasillalle tuijottamaan Donatienneä kiidättävää höyryhepoa.

MATKALLA PARISIIN.

Vaimoansa muisteleva Louarn palasi yksin kotiinsa. Donatienne oli ensin heittäytynyt kyynelöiden vaununsa nurkkaan, mutta, unohti pian ikävän, kuullessaan ympäriltänsä ranskalaisia ja bretagnelaisia keskusteluja tai pitkin junaa kajahtavia asemain nimien huutoja. Uusia matkustajia astui vaunuun. Donatienne tunsi heistä vielä useimmat tai voi päätellä naisten päähineistä ja miesten liivien päärmeistä sekä ommelkoristuksista, mistä maakunnasta mikin oli. Muudan Lamballepäähineeseen puettu nainen kysäsi häneltä, matkasiko hän kenties kauaskin.

»Parisiin asti», vastasi Donatienne.

»Epäilemättä imettäjäksi?»

»Niin. Jätin lapseni, Naemin, Luciennen ja Joelin. Kuten käsitätte, ei nuorin ole vielä suuren suuri.»

Hän jutteli tälle oudolle, osaaottavalle naiselle minkä mitäkin pienokaisistansa. Hänestä oli hupaista haastella henkilön kanssa, joka ymmärsi häntä ja oli itsekin äiti. Uusi ympäristö huvitti häntä ja aiheutti lukuisia hämmästyksiä. Hänen käsitepiirinsä oli rajoittunut tähän asti ainoastaan Yffiniacin ja Ploeucin puitteisiin. Huomasipa hän senkin omituisuuden, että eläinkunta tuli sitä voimakkaammaksi, kuta kauemmaksi Ros Grignonista kerittiin sekä että keltaohdakkeet ja orapihlaja-aitaukset olivat yhä harvinaisempia.

Remusiin oli hänen pysähdyttävä kolmeksi tunniksi. Muuan vaimo, joka oli huomannut hänen väsymyksensä ja junan tärinästä aiheutuneen huumauksen, vei hänet huokeaan aseman läheiseen ravintolaan kahville. Vaimo oli tanakka, kurttuisa mummo, hyväntahtoista ja rattoisaa ihmislajia, joka kääntyy kursailematta ja luottaen kaikkien kiltin näköisten ihmisten puoleen ja on aulis uhrautumaan omaa etuansa ajattelematta kuin sisäisestä pakoituksesta.

Yhdessä pistäytyivät he vielä kaupungin kirkossa ja puistossa. Erotessansa he jo pitivät hieman toisistansa. Lausuessaan mummolle jäähyväisiänsä aavisteli Donatienne vaistomaisesti hyvästelevänsä ja syleilevänsä samalla vanhaa, tuttua kunnon Bretagneakin. Donatienne läksi toisella junalla kuin mummo. Mummo vetisteli arvaillessaan, mitä tuosta tuntemattomasta, kauas bretagnelaiselta kamaralta uskaltautuvasta nuoresta naisesta oli tuleva.

Juna oli juossut jalavien ja tattarivainioiden reunustamien sekä omenapuukujien halkomien niittyjen poikki, kohisten nyt Sarthen ja Mayennen viljavilla seutuvilla. Donatienne painoi päätänsä ikkunalasiin ja katseli ohi vilistäviä vainioita. Se soi vaihtelua sekä palautti ajatukset muistoinensa tutuille aloille. Mutta tuskin oli kaksi kolmannestakaan pitkästä taipaleesta takana, kun jo yllätti pimeä. Aamusta alkaen näköpiirin taustalla pysytellyt punansinervä sumu piiritti nyt kaikilta haaroilta täysin höyryin matkaansa jatkavan junan. Donatienne näki häipyvän tämän viimeisenkin silmien ja ajatusten askartelun. Hän ei saanut selville levottomuutensa syytä. Heitettyänsä satunnaisiin seuralaisiinsa aran silmäyksen, käänsi hän taas nopeasti katseensa yltyvän pimeyden kattamaan ketoon. Hän laski, että näkyviä pensasaitoja oli vain neljä, sitten kolme ja vihdoin ainoastaan kapea tietä rajoittava uoma. Koettaessaan eroittaa ani harvojen, siellä täällä häämöittävien, pimeässä mataloista akkunoistaan valoa vilkuttavien asumuksien ääriviivoja, valtasi hänet halu päästä johonkin niistä, saadaksensa äkkiä tuntea itsensä turvalliseksi lämpöisissä suojissa ja rauhallisina istuskelevien ihmisten parissa.

Oli aivan pimeä. Donatienne sulki silmänsä ja ajatteli pitkää taivalta, joka oli kuljettava yöllä sekä lisäksi raiteilla, joiden pieninkin epätasaisuus aiheutti tuskallisen tärähdyksen hänen maitoa pakollansa olevissa rinnoissaan.

Silmänsä avattuaan hän näki hämyisessä lampun valossa naisen istuvan penkin toisessa päässä. Nainen varoi toisella kädellään helmassaan olevaa pientä, valkoista ja pitkulaista kääröä. Hänen hameensa oli kohoutunut hieman edestä sekä poimuutunut syvään sivuille. Hänen toisessa kädessään oli avoin sanomalehti. Hän oli yritellyt sitä lukea, mutta lehti oli luisunut vähitellen käärölle, peittäen sen miltei kokonaan.

Donatienne nousi. Hän yritteli lähetä tuntematonta vierasta useaan kertaan. Nainen nosti levotonna päätänsä. Pian tuli hänen silmiinsä lempeämpi loiste. Hän hymyili Donatiennen nuorekkaalle muodolle ja maalaispäähineelle. Oivaltaen Donatiennen sanattoman kysymyksen sysäsi hän lehden luotansa lausuen: »Se on lapseni, tytön tylleröni. Hän on nukkunut Le Maitresta, lähtöpaikastamme saakka.»

»Minäkin olen äiti», vastasi Donatienne. »Matkustan Parisiin, imettäjäksi.»

Hän pujotteli poveltansa lääkärin kirjeen.

»Oh», lausui nuori nainen. »Boulevard Malesherbes! He lienevät rikkaita ihmisiä!»

»Niinkö luulette?»

»Niin. Onhan se Parisin kauneimpia osia. Teillä on onni oppaananne!»

»Matkustatteko tekin Parisiin?» kysäsi Donatienne.

»En, Versaillesiin.»

»Kai miestänne tapaamaan?»

Vieras vitkasteli tuokion. Sitten vastasi hän pehmein, mutta hieman hiljaisemmin äänin:

»Ei minulla miestä olekaan.»

He vaikenivat molemmat. Nuo sanat olivat tavallaan heidän surullisina jäähyväisinänsä. Donatienne palasi nurkkaansa. Hän vaipui hänelle tähän asti vallan outoihin ongelmoihin, niin ettei huomannut vieraan poistumistakaan Versaillesissa. Mutta hetken vierähdettyä hän muisti kuitenkin lyhyestä, liikuttavasta keskustelusta vain parisen valtavaa, sydäntä ylpeydellä ja riemulla täyttävää sanaa: Parisin, joka läheni lähenemistänsä, ja rikkauden, joka vihdoin olisi käden kosketeltavissa. Hän oli nyt lähellä tuota suurta salaperäistä kaupunkia. Se lähetti viestinsä taivaalle heijastuvalla hohteellansa ja sadoilla, kaukaa tulikipeninä kimaltelevilla kaasuliekeillänsä. Donatiennen lävitse viilsi väristys. Hän oli merimiehen lapsi ja tunsi tavallaan esi-isiensä ja heimonsa kuumeisen kaihon, kun he laskettelivat laajoilla maailman ulapoilla ja uneksivin, seikkailujanoisin mielin hehkuivat uusien maiden näkemishalua. Hänkin jätti, niinkuin hekin, taaksensa köyhän kodin, elämän yksitoikkoisuuden ja raskaan raadannan, matkansa vapauttamana.

Asematulien häikäisemänä, vaunujen kolinan ja veturien vihellysten huumaamana, tuntematta väsymystä ja muistamatta etäistä, syrjäistä, ohdakkeita siittävää seutua, seisoi hän asemalla hymyilevänä, nuorentuneena ja kauniimpana, voimakkaan riemu- ja toivokuohun kannattamana.

Ijäkäs kamarineito otti hänet asemalla huostaansa. Heitä odottivat aseman edustalla katetut vaunut. He nousivat niihin ja asettivat Donatiennen vaatemytyn väliinsä. Donatienne vastasi hätäisesti vaunutoverinsa kysymyksiin, hellittämättä hetkeksikään katsettaan vaunun akkunasta näkemistänsä ohi soluvista pitkistä kaduista. Myöhäisestä hetkestä huolimatta oli Parisi valoisa, eloisa ja meluisa. Kun he ajoivat Seinen ylitse, luuli Donatienne näkevänsä ilotulituksen, tosin komeamman kuin olisi osannut uneksiakaan. Place de la Concordella kysäsi hän Champs-Elyséehen viitaten: »Onko tuo tuolla metsää?» Hänen huomionsa kiintyi aina uusiin ja uusiin, raskaiden porttien sulkemiin taloihin. Hän seurasi niitä katsein, kunnes ne katosivat. Ne olivat vallan kuin hänen omiansa jokainen. Hänen sydämensä sykähteli vilkkaasti ja hän tunsi astuneensa uuteen isänmaahansa. Samaa olivat epäilemättä tunteneet hänen heimonsa isätkin seikkailurikkailla retkillänsä.

Saavuttuaan kookkaasta tammiportista palvelutaloonsa ja hengitettyään portaikon vienoa kukkaistuoksua, oli hän niin säteilevän, niin kurjuutensa unohtaneen näköinen, että ijäkäs kamarineito kumartui portinvartijan akkunaluukusta lausumaan:

»Tuon tässä erään, joka kotiutuu tuossa tuokiossa!»

He nousivat palvelusväen asuinkertaan, kadoten porraskäytävään.

Samoihin aikoihin, ennen kuin aamu sarasti Bretagnen Ploeucissa, näyttäysi Ros Grignonin kummulla Jean Louarnin kookas hahmo. Hän ei ollut ummistanut silmäänsä. Hän tarttui mieluummin työhön tai samoili metsissä kuin jäi huoneeseen, joka huokui vielä Donatiennen läsnäoloa. Hetkiseksi pysähtyi hän, lapio olallansa, tuijottamaan yöhön, kuin aikomaansa askaretta ajatellen. Sitten hän huokasi ja laskeutui kummun kuvetta pelloillensa.

PERKKIÖ.

Kuusi kuukautta kului. Kevätsateet saapuivat tiheinä, tuimina kuuroina ja kostuttivat maata, takertuen hienoiksi helmilöiksi äsken nousseeseen oraaseen.

Louarn palasi metsästä. Hän oli ollut marraskuusta saakka halonhakkaajana. Työ oli nyt päättynyt ja viimeinen risukuorma oli häipynyt mutkikkaalle tielle. Aika ajoin helähti ilmassa heleä ja hento pikku kellojen kilahdus, kuin enkelien ennakkoilmoitus pääsiäisen tulosta.

Louarn asteli raivaamallaan alueella. Hän oli perkkaillut sen pensas pensaalta. Se oli hänen perkkiönsä, nummen ja nuoren metsäkulmakkeen välillä. Hän tuumiskeli Donatiennen lähdön jälkeisiä tapahtumia.

Talvi oli ollut työläs. Yksin hän oli saanut muokata maata omenapuiden väliin vehnälle ja toisen, laihaperäisen ja kivisen kaistaleen kauralle. Paljon ei tosin Donatiennekaan ollut voinut aikoinaan avuksi olla, hänen kätensä kun olivat liian hennot käsittelemään kunnollisesti lapiota. Lasten huolehtiminen oli lisäksi pidättänyt häntä tuvan seutuvilla. Mutta olipa hänestä ollut omalla tavallaan hyötyäkin. Koko Ploeucin pitäjässä ei ollut taitavampaa eikä tarkempaa kättä. Vakojen valmistuttua saattoi hän pysytteleidä pellolla kolme, viisi, jopa kahdeksankin päivää yhteen menoon. Hän kiinnitti esiliinansa kulman vyöhönsä, täytti liinan laskoksen siemenillä ja asteli pellolla hitaasti, sormet harallansa, siementen singotessa pitkinä paasmoina peltoon. Siellä, missä Donatienne oli kylvänyt, versoi tasaisin vilja.

Tänä kylvökautena oli Ros Grignonin nuori vaimo poissa. Hänen palaamisestansakaan ei vielä kuulunut, vaikka maaliskuun aurinko jo oli houkutellut vehnän vihreälle oraalle ja tattarin vaaleanpunaiselle lehdykälle. Hänen poissaolonsa painosti tuvassakin. Annette Domerc oli perin huolimaton. Hänen mielitekojansa oli vain lasten keralla laukkaileminen pitkin maita ja metsiä, omenien poimiminen sekä kyläläisten kanssa lörpötteleminen. Louarn ei ollut voinut tottua tähän julkeaan ja tympeäkatseiseen tyttöön, joka ei koskaan moitittaessa vastustellut eikä haastellut hankkeistansa, vaan laverteli kylläkin kaksimielisiä juttuja kylän naisista hänen ikäkaudellensa kerrassaan inhoittavalla tavalla.

Talvi oli työläs senkin vuoksi, että Louarn oli saanut hautoa mietteitänsä itseksensä yksinäisyydessään. Annette oli herättänyt hänessä oudostelun siitä, että Donatienne kirjoitti niin harvoin. Moniin askareihinsa kiintyneenä hän olisi itse tuskin tullut sitä huomanneeksi. Se olikin totta, vaimo kirjoitti vain joskus ja silloinkin vain lyhyesti! Louarnilla oli viimeksi saapunut kirje aina mukanansa. Usein se oli kolmen, neljän viikon vanha. Yksin ollessaan tai kun ei kukaan Ros Grignonilainen sitä nähnyt, yritteli hän luoda niistä jonkinlaista johtopäätöstä: »Rouva vei minut katsomaan kilpa-ajoja. Sellaista väenpaljoutta et ole koskaan nähnyt. Olen ollut kerran teatterissa rouvan ensimäisen kamarineidon, Honorinen kanssa». — Yhden ainoan kerran oli Donatienne lähettänyt rahaa.

Tammikuun keskivaiheilla oli neiti Penhoatin asianajaja uhannut panettaa kaiken Ros Grignonissa ryöstöön kolmen vuoden vuokran suoritukseksi. Hän sai viikkoa myöhemmin puolet vuokrarästeistä ja lupasi odottaa loppusuoritusta vielä heinäkuun loppuun. »Olisi ollut parempi, että olisit pitänyt vaimosi luonasi», oli hän huomauttanut mökistä mennessänsä. »Olisit hankkinut hänelle toimen täältä. Tiedätkö edes, missä hän on? Vaimosi on kovin nuori!» — Louarn katsahti häneen bretagnelaiselle talonpojalle ominaisin miettivin ilmein, jota kaupunkilainen tajuaa vain vaivoin. Hänen sydämeensä iskeytyi sentään epäilys ja epämääräinen levottomuus. Kipeinnä oli kuitenkin kiukku.

Mies oli ulonnut metsästä. Hän asteli nummea pitkin Ros Grignonia kohti. Ensi kertaa pisti hänen silmiinsä silloin ohdakkeiden ja väriherneiden voimakas varjo. Kun nuori metsä oli maan tasalla, olivat ohdakkeet ja väriherneet saaneet uutta versoamisvauhtia ja rehoittivat ryväspaikoissaan luonnottoman korkeina, jalkaa yli torpparin pituuden. Louarn pysähtyi ja hajoitteli rypäitä kyynäspäillänsä. Sitten hän tarkasti huolellisesti maankamaraa. Siinä tuntui yhäkin vakoja; pinta oli sulaa, halkeillutta ja hyönteisten sekä peltohiirien pöyhimää. Siellä ja täällä kohosivat vihreät väriherneet ja harmaat ohdakkeet vartevina, mehuisina ja haarakkeisina kuin puut. Ohdakkeiden varsista alkoivat vaaleat oksat jo työntyä esiin ja latvoissa lupailivat puhkeilla punakellervät nuput.

»Esivanhempamme viljelivät nummea. Jospa minäkin yrittäisin? Luulisin siitä leivän levenevän!»

Hän palasi kymmenkunnan askelta ja tarkasteli vihoittavaa vainion orasta. Hän kuvitteli, miltä pelto näyttäisi, jos nummikin olisi perattu. Ja kun hänen ajatuksensa askartelivat alinomaa Donatiennen ympärillä, tuumaili hän:

»Donatiennekin sitä hämmästelisi!»

Tupaan tultuansa hän tapasi lieden luona rahilla istuvan Annette
Domercin. Tyttö viittasi pöydälle.

»Vihoviimeinkin kirje teille Donatienne rouvalta.» Joutuin viskasi Louarn rautakankensa permannolle ja kahmaisi kirjeen käsiinsä. Hän riensi ovelle. Siellä näki vielä lukea. Jolloinkin muulloin olisi vaimon kirje tuntunut hänestä kenties liian lyhyeltä.

»Olen onnellinen, mutta kaipaan lapsukaisiani. Suutele heitä puolestani.»

Louarnilla oli mielestään syytä olla tyytyväinen. Suunnitelma, jonka hän juuri oli tehnyt puolisonsa hyväksi, elähytti hänen tunteitansa Donatienneen. Louarn käsitti vain yhden ainoan asian: Donatienne oli kirjoittanut! Hänen mielestään ei Ros Grignon siis ollut häipynyt. Hän käski suudella pienokaisia puolestansa.

Onnellisena pisti hän kirjeen liivintaskuunsa, palasi lasten luo ja suuteli vaatearkun luona leikkivää Naemia ja Lucienneä.

»Lapsirakkaani!» lausui hän, nostaen ensinnä toista ja sitten toista. »Äiti on käskenyt minun suudella teitä hänen puolestansa. Muistattehan te Donatienne äidin?»

Joel nukkui Annetten polvilla. Kumartuessaan suutelemaan Joelia, kuuli Jean Annetten terävän naurahduksen. Tytön pörröiset, aniharvoin päähineen alle kiinnitetyt kiharat hipaisivat hänen kasvojansa.

»Louarn rouva lähettää siis suotuisia uutisia?» uteli tyttö. »Hän palaa kai pian?»

Louarn suoristautui pitkin pituuttansa ja katseli häntä. Tyttö kohotti päätänsä ja hymyili, tähyillen Louarnia arvoituksellisilla silmillänsä. Niissä väreilivät valonheijastukset vaihdellen kuin kissan silmissä.

»Miksi luulet hänen pian palaavan? Hän ei ole lakannut vielä imettämästä», vastasi Louarn.

»Arvelinhan vain. Näytitte niin onnelliselta.»

Annetten kasvoihin oli palannut tavallinen, tylsän tympeä ilme. Louarn tunsi vastustamatonta halua haastella jollekin harvinaisesta ilostansa. Hän vetäytyi tytöstä mahdollisimman ulohtaalle ja istuutui uunin toisella kupeella olevan vuoteen laidalle. Hän kutsui Naemin luoksensa. Lapsi oli kyllin vanha käsittääksensä häntä. Isä istutti hänet vierellensä.

»Pienoiseni», lausui Louarn lempeästi. »Mielessäni kytee uusi aije.
Nummi, näetkös!»

»Niin, isä!»

»Minä raivaan sen. En jätä rikkaruohon korttakaan. Teen sen vallan yksin. Minä kuokin maan ja kynnän sen syvältä. Kaiken on oltava valmiina äidin tuloon. Luuletko, että hän iloitsee nähdessään peruna- tai naurismaan? Tuumailenpa pannakin sen nauriiseen. Luuletko, että hän ilostuu, mitä?»

»Entä linnunpesät?» uteli lapsi.

»Ne saat sinä.»

Hän näki Naemin silmissä ilonvälähdyksen. Niistä näytti hänelle hymyilevän rohkaisten poissaoleva äiti. Louarn salli lapsen valvoa tavallista kauemmin. Niin itseensäsulkeutunut ja hyväilyjä kartteleva kuin olikin, leikki hän nyt lapsen kanssa, kokien saada Naemia nauramaan, nähdäksensä vain kerran vielä tytön silmien säteilyn.

Seuraavana aamuna kävi hän nummeen käsiksi. Hän asettui polvinojaan ohdakkeiden ympäröimään ruohoittuneeseen ojaan, kohotti kätensä ja iski äsken teroitetulla kookkaalla puutarhaveitsellänsä sitkeään, sotkeutuneeseen, laajalatvaiseen ja tiheään pensaikkoon. Nummi tuntui vavahtavan. Vesakoissa suhisi vihuri ja pari rastasta pakeni räkättäen. Louarn kuuli lukemattomien pikkueläinten ehättävän koloistansa. Hän hymyili ja kohotti taas teränsä. Taas se kurahti samaan paikkaan, uursi yhä syvemmän uoman pensaikkoon ja singautti valkeat pirstaleet kauas ympäristöön. Louarn peräytyi, oksien rykelmä horjui, kuupertui tasapainostansa ja humahti kukkasinensa ketoon.

Lapset katselivat Annette Domercin kanssa kummulta. He taputtivat kätösiänsä. Louarn viilsi viimeiset säikeet poikki, viskasi pensaan tieltänsä, ja niin eteni nummella. Päivällisiin päästessä oli paksussa pensaikossa jo tuvan puoliskon laajuinen vaalea ala.

Sen sekä seuraavan päivän jatkoi Louarn kuin raivoten raadantaansa. Lammasnahkakintaista huolimatta vuosivat hänen kätensä verta. Vaikka hän oli tottunut elämänsä ajan ainaiseen työhön, oli hän, palattuansa hämärissä kotiinsa ja nyhtäessään sormiin painautuneita okaita, lopen uupunut. Siltäkin hän selitteli riemuiten ja ylvästellen: »Päivä oli perin raskas. Vielä viisikymmentä, ehkäpä vain viisiviidettä sellaista, niin työ on tuota tuonnempana!» Annette Domerc katsahti häneen ääneti. Naemi ei kuullut hänen sanojansa, sillä tuli oli kattilan alta sammumaisillaan. Vastauksena Louarnille olivat vain hänen omat, Ros Grignonista kaukana harhailevat ajatuksensa. Hän uudisti: »Viisikymmentä tai viisiviidettä sellaista vielä!»

* * * * *

Oli saapunut suvi. Ros Grignonin ympäristö viheriöitsi. Omenapuut kuhisivat täynnänsä surisevia mehiläisiä, ollen kuin suuria, pyöreitä kukkakimppuja, joita lapset suvisin sitelevät kevätesikoista. Illoin täytti köyhän tuvan hunajan tuoksu ja heleitä kukkalehtiä lennähteli leikitellen ovesta vuoteiden alle. Louarn kirjoitti vaimollensa. Vaimo ei ollut vastannut viimeisimpiin kirjeisiin ja se huoletti Louarnia. Lisäksi hän arasteli Annette Domercin aavistelevan hänen ajatuksiansa. Tyttö tuntuikin vakoilevan isäntäänsä.

Louarn kirjoitti, että cideristä näytti tulevan lupaava sato, ja toivoi
Donatiennen siitä iloitsevan sekä kiittävän hyvästä uutisesta. —
Vastausta ei kuitenkaan saapunut.

Nummiperkkiö oli edistynyt reippaasti. Kun kaurat alkoivat omenapuiden takana kellastua, oli enää vain kauempana metsän laidassa kaistale ohdaketta raivaamatta. Louarn heitti silloin veitsen ja tarttui viikatteeseen. Tähkäpäät kaatuivat vuorostansa, kuhilaiksi kohotaksensa. Tattari puhkesi miljooniin valkokukkiinsa. Hehkuvan helteiset heinäkuun päivät olivat hikoileville, kumarille leikkaajille raskaita, ja illat venyivät pitkiksi. Mutta Louarnille ne tuskin riittivätkään saapumatonta kirjettä odotellessa. Päivät pääksytyksin hän toivoi, harhaillen ehtoot töllinsä tienoilla, kunnes pimeä peitti metsät ja mannut. Donatienneltä ei ollut tullut neljään kuukauteen sanaakaan. Uteliaille kertoi Louarn kuitenkin: »Olen saanut hänestä tietoja. Hän voi hyvin.» Muuan Louarnin serkku, muna- ja höyhenkauppias, oli pistäytynyt Yffiniacista palatessaan mökissä ja kertonut Donatiennestä. Hän oli kuullut uutisen »Moulin-Hayen vanhuksilta», Donatiennen vanhemmilta. Itse ei mökkiläisraukka ollut saanut sanaakaan puolisoltansa lohdutuksekseen, hän, joka uupuneena unissansa nyyhkytteli kuumeisesti lyhyinä suviöinä.

RYÖSTÖ.

Heinäkuun lopulla saapui ryöstömies merkitsemään kirjoihinsa mökin irtaimiston neiti Penhoatin saatavasta. Turhaan oli hän viikkoa varemmin kehoittanut Louarnia suorittamaan vuokrarästinsä. Nähdessänsä miehen ja todistajat kunnaan kuvetta kohoamassa, heitti Louarn tuleentuneen uutispeltonsa leikkaamisen. Hän painoi viikatteensa varren peltoon ja läksi nummen laitaan. Siellä hän seisahtui metsänreunan viimeisimmän, mahtavan värihernepensaan luo. Siitä hän voi nähdä mökkinsä ja neljä hehtaariansa, joihin hän oli uhrannut niin paljon työtä, joiden takia kärsinyt niin kovin kurjuutta. Siinä oli kaikki, mitä hän oli maailmassa rakastanut ja mihin hän vieläkin kohdisti toivonsa. Käsivarret ristissä hän seisoi odottaen.

Ryöstömies jätti molemmat todistajansa kummun juurelle ja läksi itse laahustamaan Louarnin luo. Risaisine takkinensa ja tahraisine huopahattuineen hän oli yhtäläinen kurjuuden kuva kuin ryöstönalainen mökkiläinenkin. Hän kompasteli vakoihin ja nosti väliin laihaa, vaalean poskiparran ympäröimää naamaansa kuin punniten aikoiko Louarn antaa hänen kahlata pellon päähän yrittämättä askeltakaan vastaan. Louarn ei hievahtanutkaan. Kun heidän välillänsä oli enää vain pari vakoa, suoristautui hän, niin että pensas tutisi. Järkyttyneenä, hammasta purren hän lausui:

»Tulit ryöstämään?»

»Niin. Neiti Penhoat lähetti minut…»

»En estele sinua», keskeytti hänet Louarn. »Se on virkasi. Sanoisin kuitenkin sinulle jotain. Olet ihminen ja voit arvostella. Katsohan ympärillesi, oikealle ja vasemmalle kädellesi, kummulle asti.»

Ryöstömies vilkaisi ensin kummastellen rotevaa, muita kurjia kovin vähän muistuttavaa talonpoikaa, sekä sitten perkkiötä, josta pisti teräviä, veitsen viiltämiä juuria.

»Olen raatanut kolme kuuta tässä pensaikossa ja pannut käteni piloille. Käänny ja katso kaatamani metsän pohjaa! Tuossa on tuleentunut tattarini ja vehnäni. Laiskuudesta et voi moittia minua, mitä? Vai voitko?»

»En.»

»No, niin! Olen tehnyt tämän kaiken lasteni ja Parisin rikkaissa palvelevan puolisoni vuoksi. Käsitäthän, ettei vaimoni voi sallia, että kaikki tämä myödään minulta kuin kerjurilta?»

»Se on totta, hänellä olisi syytä suorittaa velkasi», vastasi ryöstömies.

»Pitkänkö maksunlykkäyksen voit luvata?»

»Parahin Louarn, tänään on tiistai. Ilmoitan huutokaupan ensi sunnuntaista kahdeksan päivän perästä.»

»Rahat saat», lausui Louarn. »Minä sähkötän hänelle, ja hän vastaa varmasti.»

Hänen äänensä vapisi. Sanat »hän vastaa varmasti» kuiskasi hän miltei kyynelten tukahuttamana. Mutta hän ei itkenyt. Hän oli vain kääntänyt katseensa Ros Grignoniin, eikä vieras voinut nähdä hänen kasvojaan. Alkaessaan selailla papereitaan tunsi ryöstömies mökkiläisen karhean käden olallansa.

»Älä lue papereitasi», kehoitti Louarn. »En välitä niitä kuunnella, enkä pane niihin nimeäni. Tiedän olevani velkaa neiti Penhoatille yli omaisuuteni. Maksan muillekin kauppalalaisille, jotka ovat uskoneet minulle velkaa. Voit yksin mennä tupaan.»

»Minä tarvitsen teidän apuanne, Louarn.»

»Et, sinä et tarvitse siinä minua. Ota, minkä näet ja merkitse kirjoihisi: vuode, pöytä, lehmä — — —»

»Mutta teillä on oikeus pidättää — — —»

»Käsken sinua, kirjoita kaikki», keskeytti hänet mökkiläinen ja viittasi kiivaasti Ros Grignoniin. »Kirjoita tuolit, pitovaatteet ja vaatearkussa oleva silkkiesiliina.»

»Enpä ole koskaan nähnyt — — —»

»Kirjoita myös molemmat päähineet, jotka vaimoni osti kehruurahoillansa kuukautta ennen lähtöään. Merkitse myös katossa riippuva rukki. Olen saanut ne Donatiennen mukana. Ellei hän nyt vastaa, en — kuten käsität — voi pidättää enää itselleni mitään, tehtyäni puolestani kaikki hänen hyväksensä. Se on totta, haluaisin kuitenkin ottaa itselleni yhden ainoan esineen. Se on tuskin yhtä sydäntä suurempi.»

Ryöstömies kohautti hartioitaan. Hän alkoi aavistella, että kaiken pohjalla piili syvempi suru kuin hän toimiessansa oli tullut tuntemaan. Hän oli liikutettu. Tietämättä, mitä tehdä, poistui hän papereinensa.

»Se esine on seinällä riippuva valokuva. Kenelläkään ei ole siihen suurempaa oikeutta kuin minulla.»

Kääntymättä teki ryöstömies myönteisen eleen. Hitaasti ja vaivalloisesti hän nousi Ros Grignonin kummulle. Oven suussa seisova pikku Naemi juoksi pelosta parahtaen tupaan. Mutta Louarn harppaili pitkin askelin oikoteitse Ploeuciin.

Jo laitakylällä laittautuivat naiset tupiensa oville nähdessään Louarnin, joka näkemättä tai kuulematta, eteensä tuijottaen kiirehti ohitse. Tiedettiin, että ryöstömies oli mennyt Ros Grignoniin. Moni oli vaiti ja silmäili säälitellen Louarnia, mutta toiset, etenkin nuoremmat, laskivat puoliääneen pilaa. Juorujen, panettelun ja salaviittausten sorina yltyi hänen selkänsä takana. Donatiennestä levinneet uutiset olivat Louarnille uppo-outoja; kylässä ne tunsi jokainen ja jokaisen uteliaisuus heräsi heti Louarnin näyttäytyessä. Hän vain ei kuullut mitään. Vasta postikonttoriin kääntyvän kyläkadun kulmauksessa kuuli hän leipurin nuoren vaimon virkkavan kuuluvasti ympärillä olijoille:

»Mies parka! Hän kai on kuullut lapsen kuoleman ja Donatiennen — — —»

Vaimonsa nimen kuullessaan säpsähti Louarn kuin unesta heräten. Hän kohdisti leipurittareen niin teeskentelemättömän hämmästyneen katseen, että rouva punastui päähineensä siipiin saakka ja pujahti puotiinsa. Mökkiläinen epäröi, pysähtyisikö. Tutut käänsivät katseensa toisaalle päästäksensä puheisiin joutumasta.

»Lapsen kuoleman!» Sanat olivat tulikirjaimina Louarnin edessä. Lapsiko kuollut? Tietenkin tarkoittivat he parisilaista ylhäisön lasta, jonka vaalijaksi Donatienneä oli tahdottu. Miksi ei Donatienne ollut siitä kirjoittanut? Ja miksi hän ei palannut kotiin, jos lapsi todellakin oli kuollut? Oliko hän kuullut oikein? Tai olisiko lapsi kuollut vallan äsken ja Donatienne siis nyt ollut kotimatkalla? Mutta miksi oli leipurin rouva nimittänyt häntä »mies paraksi»? Leipurittaren sanat olivat ainakin lähinnä totuutta. Niin, lapsi oli kuollut äskettäin. Donatienne oli ollut lapsen vuoksi vallan suunniltaan eikä voinut kirjoittaa. Ehkäpä hän oli pelännyt miehensä moitteitakin ja kirjoittanutkin muille. Moitteitako?! Oi, hän ei Donatienneä moittisi! Tiesihän hän, että Donatienne oli vaalinut lasta parhaan kykynsä mukaan. Epäilemättä tahtoi Donatienne itse kertoa onnettomuudesta sekä selittää, ettei syy ollut hänen. Kenties oli hän jo lähettänytkin tiedon tulostaan, kirjeen tai — oli hän itse kotimatkalla. Lapsi kuollut! Lapsi kuollut!

Monet mahdollisuudet myllersivät Louarnin mielikuvituksessa. Hän hylkäsi kuitenkin ne kaikki, osittain siksi, että ne sysäsivät syyn Donatiennen harteille, osittain oivaltaessaan miesten karttelevista katseista onnettomuutta. Lapsi on kuollut!

Postiluukulle kolkuttaessaan oli hän niin kalpea, että postia hoitava neiti tiedusti:

»Onko teille tapahtunut mitään onnettomuutta, Louarn?»

»Vain ryöstökirjoitus.»

»Oh, siitä selviytyy helposti. Minunkin isältäni kirjoitettiin kerran kaikki, mutta hän hankki hyviä ansioita jälkeenpäin. Älkää ottako sitä kovin synkältä kannalta.»

Mikään maailman mahti ei olisi saanut Louarnia ilmaisemaan kamalia aavistuksiaan. Hän pälyili luukusta neitiä. Tämä oli tyyni ja ystävällinen. Louarnia lohdutti, ettei neidin kasvoista kuvastunut pilkan piirtoakaan, kun hän kirjoitti hänen sähkösanomansa:

»Ros Grignonissa on kirjoitettu kaikki ja myödään. Lähetä rahaa ja tietoja. Jean.»

Louarn luki sanoman ja maksoi sen, mutta jäi pälyilemään neitiä.

»Haluatteko mitään muuta?» kysyi tämä ystävällisesti.

Luukku sulkeutui. Louarn palasi kylän kautta katua, jonka varrella asui vain varatonta väkeä. Katu vei suoraan kaupungin ulkopuolelle.

Tuvassa ei ollut ketään. Louarnista olikin olo helpompaa, kun ei lapsia eikä Annettea näkynyt. Hän tarkasteli oliko kaikki paikoillansa ja heittäytyi sitten olkikuvolle läävän perimäiseen loukkoon. Hän oli nyt väsyneempi kuin muulloin päiväkausien ponnistusten perästä. Lehmä torkkui tyhjän soimensa ääressä. Kärpäset kuhisivat sen pään ympärillä, matalasta akkunasta pilkistihe päivänsäde, ja lankuilla, seipäillä sekä käytetyillä kanahäkeillä kasatun välikaton alla oli tukahuttavan kuuma. Louarn nukkui monta tuntia. Hän heräsi siitä, että joku kosketti kädellään hänen kättänsä. Kummastellen kohottautui hän makuultaan. Hän ei tajunnut, Annette Domercko vai Annetten sylissä oleva Naemi oli häntä koskettanut. Annette oli kisailevinansa lapsen keralla.

»Mitä sinä täällä teet?» tiedusti mökkiläinen.

Annette alkoi nauraa vastenmieliseen tapaansa. Se sai Louarnin aina levottomaksi.

»Minäkö? Tulin vain ilmoittamaan, että puuro on ollut puolisen tuntia valmiina. Te nukuitte kuitenkin niin makeasti, että jäin odottamaan. Kello on jo yli seitsemän.»

»Olisit pysynyt tuvassa ja huutanut sieltä minulle», vastasi Louarn nousten.

Annette istui hievahtamatta. Hän pälyili Louarnia. Äkkiä hän virkkoi, kalpeita huuliansa tuskin liikuttaen:

»Sitäpaitsi kävitte te niin säälikseni, isäntä.»

Louarn ei vastannut. Illallista syödessäkin hän oli tavallista vaiteliaampi. Pimeässä harhaili hän sitten tupansa tienoilla. Kun hän vihdoinkin kotiutui, nukkuivat tuvassa kaikki. Pitkät, unettomat hetket kuunteli Louarn piakkoin myötävien vihreiden vuodeverhojen takaa nukkuvia. Hän kummasteli, ettei palvelijan huountaa kuulunut kuten toisten. Olipa hän moneen kertaan näkevinänsä Annette Domercin tummasta vuodenurkasta keltaisina pisteinä pälyilevän silmäparinkin.

Seuraavina kolmena päivänä oli Louarn harvoin kotosalla. Aniharvat leipäpalansakin hän pureskeli seisoaltaan. Aikansa hän kulutti kedolla, tienvarsipensaikoissa piileskellen. Useimmiten hän kuitenkin oleili Ploeuciin vievän valtatien lähettyvillä pitäen silmällä kirjeenkantajaa ja odottaen vanhaa pöhötautista eukkoa, joka kuletteli sähkösanomia kyliin ja taloihin. Eukkoa hän ei nähnyt, mutta kirjeenkantaja taivalsi useaan kertaan hänen ohitsensa, aavistamatta miten levottomasti hänen puuhiansa pensaikosta pälyiltiin. Katsahtaakohan kirjeenkantaja jo kaukaa Ros Grignoniin kuin kulkija, joka aikoo päästä pian perille ja mittaa välimatkaa lopputaipaleellaan? Kohottaakohan hän tienhaaraan tullessaan nahkalaukkunsa kantta? Kääntyykö hän mökkiin johtavien pihlajaparivaivaisten väliseen kujanteeseen? Oi, ei! Hän lönkytteli tavallista taivallustaan, katse maahan tuijottaen. Hän viipoitteli samalla tavalla näiden kuin monien muidenkin matkansa varrella versoavien porttipihlajien ohi. Hän osui onnellisten luo, sellaisten, jotka eivät ehkä häntä vartoneetkaan tai tuskin siunasivat hänen saapumistaan. Louarn alkoi toivoa näkevänsä jonkun satunnaisen sanantuojan, joka oli kenties kuullut jotain ja tiesi hänen levottomuutensa. Mutta vaunut vierivät sivuitse pysähtymättä ja jalkamiehet jatkoivat matkaansa.

Päivä päivältä tuli Annette Domerc tunkeilevammaksi. Niinä harvoina hetkinä, joina Louarn tapasi tytön, puhutteli tämä häntä aina ensiksi. Ellei Annetten katseessa olisi ollut ainainen outo kiilto, olisi voinut luulla, että hän todenteolla otti osaa mökkiläisen murheisiin ja huoliin. Kun Louarn palasi illoin kiihtyneenä kotiinsa, huokaili Annette, uskaltamatta tehdä pienintäkään kysymystä. Kernaasti läksi hän kaukaisiin taloihin, joista Louarnilla oli vielä saatavana roponen työpalkkaa. Olipa Annette mennyt niinkin pitkälle, että oli laverrellut asioita, joita Louarn ennen tuskin olisi sallinut ottaa puheeksikaan. Kaiken toivonsa kadottaneena alentui hän nyt tytön tarinoita kuuntelemaan.

»Oi», lausui tyttö, »olisinpa minä vain ollut rouvanne sijassa, niin te olisitte saanut sekä rahoja että kirjeitä.»

Louarn oli sallinut piikansa panetella puolisoaan.

Lauantai-iltana oli Louarn vakuutettu, ettei Donatienne enää tule Ros Grignonin avuksi. Ilta oli Bretagnessa usein sattuvia ihania ehtoita, jolloin mereltä huokuu raikas henkäys. Taivas oli kuin sula kulta. Leppoisa tuuli lehahteli pitkinä, säännöllisinä maininkeina puiden latvoissa ja kohautteli velttoina riippuvia lehtiä. Pienoisia, kepeitä pilviä purjehti varjoa heittämättä ohitse. Oli kuin olisi voimakas, elähyttävä tuoksahdus tulvinut äärettömyyksistä maahan.

Kun Louarn saapui tupaan, huomasi Annette Domerc jotain vakavaa olevan kyseessä. Louarnin kädet olivat nyrkissä. Hänen silmissään kiehui outo kiukku.

Monet tuskaiset kuukaudet ja viimeisten kolmen päivän kuumeinen levottomuus oli tarvittu pakottamaan Jean Louarnia äärimäisyyteen: utelemaan asioita palvelijaltansa ja jättämään Donatiennen maineen toisen naisen mustattavaksi.

»Tule tänne!» käski Louarn.

Annette oli odotellut isäntänsä paluuta ja valmistautunut kohtaamiseen. Hän oli pukeutunut parhaimpaan hameeseensa ja ruudukkaaseen päähineeseensä, jonka alta kellervä, piipoittava tukka tunkihe esiin. Rohkeana hän astui Louarnin luo. Louarn istuutui jakkaralle uunista vasemmalle kädelle, samalle paikalle, jossa hän oli pitänyt puolisoansa sylissään Donatiennen lähdön edellisenä ehtoona. Tyttö tuli häntä vallan lähelle, pitäen käsiänsä ristissä esiliinallaan. Heidän katseensa kohtasivat. Miehen katse oli katkera, tytön taas kaihoova ja osaaottava.

»Sanaakaan ei ole saapunut», selitti mies. »Hän ei ole vastannut.
Voitko käsittää, miksi ei? Tiedätkö ehkä sen?»

»Isäntä raukka», vastasi tyttö kartellen. »Aamulla myödään kaikki.»

»Se on minusta samantekevää. Mutta hän? Missä hän on? Mitä hän tekee? Oletko kenties kuullut hänestä jotakin? Sinähän juoksentelet juoruilemassa.»

»Ihmiset eivät usko häneen enää hiventäkään, isäntä. He tuumailevat, että ehkäpä joku vielä laittaisi teille tarpeellisen rahasumman. Kaikki eivät ole yhtä sydämettömiä. Minullakin on varakas setä. Vielä tänä iltana voisin rientää hänen luoksensa ja tuoda teille rahat. Te saisitte jäädä asumaan edelleenkin Ros Grignoniin.»

Tyttö laski kätensä kookkaan Louarnin olalle. Tytön katse ja hymy puhuivat selvää kieltä:

»Ja minä jäisin teidän luoksenne.»

Louarn nousi. Hän seisoi tytön edessä koko pituudessaan. Hän oli oivaltanut kaiken.

»Heittiö!» huudahti hän. »Minä kysyn sinulta elämäni ehdottominta asiaa ja sinä vastaat siihen noin. Sinä et tiedä mitään. Senhän aavistinkin. Mene matkaasi!»

Tyttö oli peräytynyt.

»Niinkö?» kirkui hän pöytää kiertäen. »Heittiö voi vaimonne olla, en minä! Sen tietää joka ainoa. Lapsi on kuollut! Hän ei ole enää imettäjänä. Hän on ottanut toisen toimen —»

Tyttö oli käynyt kalpeaksi. Hän oli suunniltansa.

»Vai tahdotte te kuulla uutisia? Tiedän niitä kylliksenne. Hän majailee kuudennessa kerroksessa kamaripalvelijain ja kuskien parissa. Hänellä on harvinaisen hauska elämä. Hän kauppaa ruumistansa —»

»Poistu, Annette Domerc! En halua sinua silmieni eteen!»

Katkeroitunut mies hyökkäsi häätämään tyttöä tuvasta.

»Hän ei palaa!» kiljui tyttö. »Ei koskaan!»

Hän uhmaili vielä tuokion Louarnia. Louarn hapuili kiveä heittääksensä tyttöä kuin koiraa. Sitten hypähti Annette kepeästi värihernepensaan ylitse, pujahti polulle ja katosi tien mutkaan.

Lapsikolmikko oli piiloutunut peloissaan ja parkuen tuvan nurkkaan.

»Vaiti, lapset!» kehoitti Louarn.

Hän palasi nopeasti tupaan ja tempasi Donatiennen valokuvan. Kuva oli kilpikonnankuorta mukailevissa puitteissa. Hän vetäytyi sitten ovelle ja läksi juosten laskeutumaan mäkeä. Naapuritalon pihamaalla hän huomasi kananpoikasten parissa hääräilevän sukulaisnaisensa.

»Jeanne Maria!» huusi hän aidan takaa naiselle. »Menkää Jumalan tähden lasteni luo. He ovat yksin. Huomenna myödään mökkini putipuhtaaksi ja minun on oltava yö poissa —»

Heidän katseensa kohdistuivat toisiinsa hetkiseksi. Nainen älysi äkkiä silmiensä sumentuvan. Hän ei kysellyt mitään, vaan vastasi myöntäen. Tuokiossa oli Louarn jo poissa. Parilla harppauksella painui hän metsään. Hänelle oli tuttu joka ainoa perkkiö, jopa vanhat tammien kannotkin. Hän voi siten oijustaa eksymättä metsän halki.

Vaikka taivas oli vielä kullanhohdokas, alkoi hämärtää. Louarnin ainoa toveri, tuuli, tohahteli metsän autiudessa pitkinä, meren kohinan kaltaisina puuskina. Sellainen enteilee aina sadetta. Mökkiläinen painoi hatun otsallensa ja kiiti sivuillensa katsahtamatta edelleen.

Viime hetkenä, tuntiessaan orpoutensa maailmassa, pälkähti hänen päähänsä rientää Donatiennen vanhempien luo, Moulin-Hayeen. Hän oli tavannut vanhuksia vain kerran häittensä jälkeen. Heidän ja Louarnin keskinäisestä kiintymyksestä ei ollut puhettakaan. Isä, vanha merikarhu, halveksi maamyyriä, äiti paheksui syvästi sitä, että Donatiennen moinen kaunotar oli mennyt miehelään Louarnin kaltaiselle mökkiläiselle. Syvässä surussansa oli Louarn kuitenkin löytävinään pelastavan oljenkorren pienimmässäkin seikassa. Hän ei odottanut vanhuksilta raha-apua eikä tuoreita tietoja. Hyljätyn puolison povessa kehoitteli vain valtava ääni:

»Mene heidän puheillensa! Varmaankin he vakuuttavat Annetten valeet vääriksi ja kääntävät kaiken parhain päin. Nähtyänsä lapsensa pienestä pitäen, ovat he oppineet tuntemaan hänet. Mene heidän luoksensa!»

Ja Louarn meni. Metsässä tuli pilkkoisen pimeä. Paksut pilvet peittivät avoimilla taivaan paikoilla vilkkunsa virittäneet tähdet. Silloin tällöin lehahti lentoon unestansa häiriytyneitä korppiparvia. Ne leijailivat hetken ja palasivat kookkaina, tummina pilvekkeinä lepopaikoillensa. Ensi pisaroiden pudotessa tyyntyi tuuli, pimeys yltyi yhäti. Gourlayn luona risteytyy ainakin kymmenkunta tietä. Louarn erehtyi niistä. Hän kompasteli tien raiteisiin ja puiden juuriin, satuttaen tuon tuostakin kätensä povitaskun suojassa olevaan pahvikehykseen. Donatiennen kuva, sellaisena kuin se oli puitteissansa, nuorena ja kainona, säteilevin silmin, bretagnelaispäähineessänsä, loihtiutui Louarnin eteen. Nähdessänsä Donatiennen näin mielikuvituksissansa varmistui Louarnissa ajatus: mahdotonta!

Vanhuksetkaan eivät voi uskoa niitä parjauksia, joita sinusta, Donatienne, puhutaan! — Hetkiseksi häipyi Louarnin mielestä väsymys, lyijynraskaat liejuiset saappaat ja kasvoihin pieksävä sade. Mutta sitten hän taas huomasi lipeävänsä ja voi vain vaivoin laahustaa edelleen. Maa oli likomärkää, vesi valui virtana hänen vaatteistaan. Raju kuuro pakoitti hänet hakemaan suojaa metsän laidassa ontosta puunrungosta. Vilusta väristen harhaili hän Plintelin ja Plédran välisillä nummilla tai keltaohdakkeiden reunustamilla kedoilla. Aamun sarastaessa oli hän Ville-Hervyn maakartanon läheisyydessä, vallan väärällä tiellä. Huomatessaan rakennusten piirteiden näkyvän taivasta vasten, tähyili hän kellotornia tunnustimeksensa. Sellainen näkyikin Plédranista. Pian hän eroitti niittyjen harmaasta tasosta hohtavan uomankin: Urnen pienoisen joen.

Kukot olivat jo aloittaneet aamuvirtensä, kun Louarn kolkutti Urnen lietteisellä rantamalla kyyhöttävään kartanoon, paasman päässä siitä, missä joki uurtaa uransa kahden kallion lomitse, avartuu ja laskee vuoksen ja luoteen laajentamana uomana mereen. Donatiennen isä oli purjehtinut parhaat neljäkymmentä ajastaikaansa avarilla ulapoilla ja kulutteli nyt päiviänsä pyydystämällä vedenanninta joen myllertävistä pyörteiköistä. Louarn kuuli jonkun kysäisevän:

»Mitä haluatte näin varhain?»

Ovi avautui. Avaaja katosi sen taakse.

»Olen Louarn», vastasi tulija.

Hän ei saanut vastausta. Matalan, mustanansa savua täynnä olevan tuvan perillä päätteli Donatiennen äiti parhaillaan pukeumistansa. Hänen miehensä, bretagnelaiseen tapaan jörö, oli asettunut tulen ääreen pujoittelemaan syöttejä siimaansa. Louarn arkeutui äkkiä. Hän saisikin kenties kuulla vallan toista, kuin sydämestänsä olisi suonut. Hän tarttui tuoliin ja istuutui vanhan merikarhun luo savukourun alle. Vanhus kohotti säännöllisin välihetkin parroittuneita kasvojansa, otti viereltänsä vadista madon ja pujoitti sen koukkuun. Siima oli käärönä hänen polvillaan.

»Olen kulkenut kaiken yötä», lausui Louarn. »Antakaa minulle pala leipää.»

Vaimo pujoitti kaulaliinansa päät esiliinansa kaulustan alle, toi leipäkannikan ja vilkaisi epäluuloisesti tulen ääressä kumarana istuvaan Ros Grignonin mökkiläiseen. Vaimo oli pieni ja hintelä, rypykäs, mutta kasvonpiirteiltänsä säännöllinen.

»Tulitte kai rahan hakuun?» kysäisi hän.

Louarn vastasi hänelle lempeästi ja otti leivän. Hän ei katsahtanutkaan kysyjään.

»En. Olen vain levoton Donatiennen vuoksi. Hän ei kirjoita.»

Louarn toivoi jommankumman vanhuksista vastaavan: Meille hän on kirjoittanut. Hän odotti kotvan ennenkuin lisäsi:

»Oliko hänellä luonanne ollessaan tapoinansa olla mukana pyhimyskulkueissa ja huvitteliko hän halusta?»

»Kyllä», vastasi mummo. »Mutta hänen oli luovuttava niistä, tyttöparan, miehelään mentyänsä.»

»Oliko hän teille kuuliainen?»

»Tapoinani ei ollut vastustella hänen mielihalujaan. Hänen isänsä taas ei ollut koskaan kotona.»

»Luuletteko, että hän voisi antaa aihetta panetteluihin? Tiedätte kai, mitä ihmiset hänestä haastelevat?»

Hän tähtäsi katseensa tuvan hämyssä vanhan vaimon tummiin silmiin, jotka olivat samanlaiset kuin Donatiennenkin. Hän toivoi kielteistä vastausta. Vaimo huomautti kiivaasti:

»Jean Louarn, tunnette hänet paremmin kuin me. Tulitteko tänne soimaamaan meitä tyttäremme teoista?»

»En», lausui Louarn. »Teitä en tahtonut loukata.»

»Minkätähden tarinoitte sitten sellaista, mikä on ollut ja mennyt ennen avioliittoanne?»

»Siksi, että onnettoman päähän pälkähtää niin monia mietteitä, Le Clech muori. Tahtoisin tietää yhden asian: miksi hän hylkäsi minut?»

»Hän ei olisi tehnyt sitä, jos olisi ollut kanssanne onnellinen, Jean
Louarn.»

»Minä olin onnellinen hänen kanssaan. Miten selitätte sananne?»

»Olisitte antanut hänelle parempaa ruokaa.»

»Le Clech muori, minä olen raatanut hänen tähtensä käteni haavapesiksi.»

»Olisitte antanut hänelle samanlaisia vaatteita kuin hänellä oli nuoruudessaan.»

»Olen vaatettanut hänet kykyni mukaan. Ja minä olen rakastanut häntä sydämeni syvyydestä.»

»Te olette hankkinut hänelle kolme lasta, joita ette jaksa elättää, köyhä raukka. Luuletteko, että hän haluaa palata? Hän tietää, mikä häntä odottaisi — — —»

»Ei, sitä hän ei tiedä!» vastasi Louarn, nousten ja laskien tuskin maistamansa kannikan pöydälle. »Tarjoamanne kannikka on kovin kalliisti ostettavissa. En halua sitä. Minä poistun seudulta.»

Le Clech vanhus kiinnitteli edelleen matoja koukkuihinsa. Hän ei näyttänyt välittävän toisten puheista vähääkään. Mutta kuultuaan Louarnin viime lauseen pudisti hän päätänsä kuin tuumien: »Bretagnesta ei maksa poistua naikkosten vuoksi!» Hänen vaimonsa oli käynyt kalvaaksi. Kun suru ilmeni noin voimakkaana, herätti se heissä eräänlaista arvonantoa. He odottivat Louarnin selitystä kuin oraakkeli vastausta.

Jean Louarn tuijotti tuokion tuvan nurkkaan. Siellä oli ollut Donatiennen vuode silloin, kun Louarn oli sunnuntaisin saapunut tarinoimaan tytön keralla. Hän selitti sitten:

»Aamulla näihin aikoihin olen jo jättänyt Ros Grignonin. Otan mukaani
Naemin, Luciennen ja Joelin. Ette näe minua enää.»

Ukon siima putosi permannolle ja lyijypainot poukahtivat palkkeihin.
Kaikki he näyttivät vaipuneen vankkumattoman kohtalon miettimiseen. Le
Clech, joka ei ollut siihen saakka saanut suustansa sanaakaan, virkkoi
paikaltaan päkähtämättä:

»Jos et enää palaa, Louarn, olisit ainakin voinut haukata leipääni. Se oli suotu sulasta sydämestä.»

»Minulla on varastossa nuorta cideriäkin», lisäsi vaimo.

Mutta Louarn painoi sanaakaan sanomatta hatun päähänsä ja asteli ovelle.

Ovelta kääntymättä jätti hän jälkeensä tänne kaikki yhteisen rakkauden mieluiset muistot.

Le Clech vanhus oli seurannut häntä kynnykselle. Hän näytti vaipuneen syviin mietteisiin. Hänen pieniin, punervareunaisiin silmiinsä palasi pian kuitenkin vilkkaampi välke: hän oli kuullut Urnen aaltojen loiskeesta vuoksen nousun ja tuntenut ruskolevien tuoksun. Tuuli tuo levät Roselierin, Yffiniacin ja Guettesin rannoilta.

VIIMEINEN SUNNUNTAI KOTONA.

Kellot kumahtivat sateen sumuista seestyvässä ilmassa. Ploeucilaiset parveilivat päivämessun päätyttyä kirkon ovilla äänekkäästi jutellen. Palvelijattaret riensivät kotona odottavien emäntiensä luo, ja vaimot kiiruhtivat vapauttamaan miehiään lasten katsomisesta. Kellojen kumuun sulautui puukenkien kolina, avautuvien ja sulkeutuvien ovien narina, pitkäpiimäinen puhelu ja tukahutettu nauruntirskunta.

Louarnin valtasi arkuus. Hän kiersi talojen taitse. Hän häpeili tahraisia tamineitaan, savisia saappaitaan, koko olentonsa kurjuutta. Kiirehtien hän kerkesi ketään kohtaamatta Ploeucistä Montcontoireen johtavalle tielle. Sinne saavuttuaan hän samosi veräjän ja valkopyökkikujan kautta abbé Hourtierin ovelle ja astui kolkuttamatta abbén ruokasaliin. Abbé oli ijäkäs kirkkoherra, kuin kalliosta veistetty, rantaseuduilta syntyisin. Hourtier oli juuri palannut messusta ja lepäsi olkituolissaan, nojaillen katettuun pöytään. Akkunasta tulviva kirkas valo olisi häikäissyt muiden silmiä, mutta abbén katse oli raskaiden luomien alla kirkas kuin merivesi, merimiehen vakava katse. Louarn istuutui hänen viereensä. Molempien huomasi olevan samaa kasvua, samaa rotua, milteipä samaa sieluakin.

He olivat jo kauan pitäneet toisistansa ja tervehtivät aina teillä tavatessaan, useimmiten kuitenkin sanaa vaihtamatta. Abbé ei oudostellut, että Louarn saapui uskomaan onnettomuuttansa hänelle. Hän oli kuullut jo niin monenlaista ja lohdutellut niin monta murhetta — miesten tai vaimojen kuolemaa, lasten äkillistä manalle menoa, koko miehistöjen haaksirikkoja, taloudellisia sortumuksia, petollista ystävyyttä, lemmensuruja — että hänen kirkkaaseen katseeseensa oli syöpynyt säälinilme, joka ei enää häipynyt onnellistenkaan keralla haastellessa. Säälin katse oli Jean Louarnista kuin palsamia.

»Jean», lausui abbé, »sinun ei tarvitse kertoa mitään. Se vain kiihdyttäisi surua. Älä puhu mitään! Minä tiedän kaikki.»

»Minä itse en tiedäkään mitään», selitti mökkiläinen, »ja olen kovin onneton. Kärsin miltei yhtä paljon kuin tuo ristiinnaulittu.»

Louarn viittasi pieneen, akkunan luona riippuvaan ristiinnaulitun kuvaan, valkoiseksi laastitun huoneen ainoaan koristeeseen.

Abbé katsahti kuvaan lempein säälin ilmein. Hän huomautti:

»Rakas Louarn. Ei riitä, että olet Hänen kaltaisensa vain kärsimyksissäsi. Oletko hänen kaltaisensa myös kaiken anteeksiannossa?»

»Sitä en voi väittää, sillä mitäpä anteeksiannettavaa vaimoni olisi voinut minulle tehdä?»

»Mitä me itse teemme, ystäväni? Olemme heikkoja ja herkkiä pahaan! Voi noita nuoria naisparkojamme, jotka lähtevät parinkymmenen ijässä imettämään toisten lapsia! En sano tätä tehdäkseni sinua levottomaksi, Jean Louarn. Mutta en tunne sen surullisempaa. Kun näen sinun kotisi kaltaisia majoja, joissa mies ja lapset oleskelevat orpoina, silloin totisesti säälin poissa olevia puolisoja.»

»Entäs me miehet?» kysäsi Louarn.

»Te jäätte Bretagneen kotienne huomaan. Teillä on luonanne edes jotain, jota voitte rakastaa. Sinullakin oli Naemi, Lucienne ja Joel sekä peltosi leiväksi muokattavana, kun vaimosi sensijaan riistettiin äkkiä kaikesta maailmaan. Jean Louarn, kummeksitko, jos ei heittämäsi kourallinen tattaria nummellasi idä? Olen varma, että vaimosi on saanut kamppailla ja kokeilla sekä sitten vasta, vailla tukeasi, tietämättä elämän pahuudesta, horjahtanut harhaan. Jos hän joskus palaa — —»

Louarn ponnisteli vastatakseen. Kyyneleet, ensimäiset pitkän ajan perästä, kihahtivat hänen silmiinsä.

»Ei», äänsi hän, »hän ei palaa enää luokseni. Olen pyytänyt, olen rukoillut häntä. Hänestä nähden saa kaikki mennä vasaran alle.»

»Louarn», vastasi abbé, »hän on äiti. Hän voi jonakin päivänä — — Minä kirjoitan hänelle. Minä koetan, sen lupaan sinulle.»

»Tuskissani», jatkoi Louarn, »tuumiskelin: hän palaa edes lastensa vuoksi. Hän rakasti pienoisiansa enempi kuin minua. Mutta silloin olemme me jo kaukana täältä.»

»Minne aijot?»

Louarn viittasi akkunaan.

»Vendéehen, abbé Hourtier. Siellä sanotaan noston aikana liikenevän työtä työttömällekin. Menen Vendéehen.»

Hänen epämääräinen viittauksensa kohdistui koko taivaanrantaan.
Vendée oli Louarnille ja hänen kaltaisillensa koko Ranskanmaa, seutu
Bretagnesta itään.

»Silloin en tiedä, mistä tapaan sinut kirjeelläni puolisosi palattua.»

Lapsekas suruhymy levisi Louarnin vakaville kasvoille.

»Sitä tuumiskelinkin», vastasi hän. »Hänen valokuvansa on täällä mukanani. En tahtonut jättää sitä muille, enkä voi ottaa sitä mukaanikaan. Se murtuisi matkallani. Ajattelin pyytää, että te ottaisitte sen säilöönne. Kirjeet, jotka saatte häneltä, voitte pistää kuvan taakse, kunnes kirjoitan teille. Jos hän palaa, tapaa hän edes jotain kodistansa jäljellä.»

Hän astui uunin luo ja veti taskustaan pienen kilpikonnankuorta mukailevan puitteen kuvinensa ja asetti sen ulkonevalle uunin reunalle. Kuva oli otettu heidän häittensä jälkeisenä päivänä. Hänen karhea, arpinen kätensä koki tunkea puitteen ja kuvan väliin.

»Pankaa ne tänne kuvan taakse», selitti hän.

Abbé Hourtier oli noussut. Hän oli Louarnin kokoinen, mutta harteikkaampi. Molemmat jättiläiset, jotka harvoin tulkitsivat tunteitaan, syleilivät toisiansa tuokion kuin painien.

»Lupaan sinulle kaikki», vakuutti abbé vakavasti.

Tuona hetkenä sovittiin kai molempien miesten kesken jotain, jota ei koskaan puettu sanoiksi. Äänettöminä he erkanivat puutarhassa yhtä virallisin kasvonilmein kuin mitkä tahansa yhteisittä muistoitta tai sattumalta toisiansa tapaavat.

JÄÄHYVÄISET.

Seuraavana aamuna, varpusten virittäessä viserryksensä ja ensimäisten akkunaverhojen väistyessä aamuruskon tieltä, taivalsi Ploeucista Montcontoiriin vievää maantietä matkamies. Kulkija oli Louarn, jonka omaisuus oli edellisenä päivänä pakkohuutokaupassa myöty. Hänellä oli muassansa kaikki, mikä vielä oli hänen omaansa.

Hänen vasemmalla sivullaan asteli Naemi, kantaen myttyä käsivarrellaan; Louarn itse veti pieniä puukärryjä. Niissä uinuivat Lucienne ja Joel vieretysten. Kärryissä oli lisäksi Donatiennen kulunut kori ja perällä lapio, jonka varsi viippui tien mutkien mukaan.

Aniharva oli kauppalassa vielä valveilla. Nekään, jotka ovipielistään kulkijoita pilkistivät, eivät enää nauraneet. Onnettomuus oli nostanut mökkiläisen arvoon heidän silmissänsä.

Louarn ei puolestansa enää piiloitellut. Hän oli lähtenyt päämäärättömälle matkallensa, jolta tuskin enää palaisi. Hän oli nyt kulkuri, josta ei kukaan vastaa eikä välitä. Ne, jotka olivat olleet hänen tähänastisen elämänsä näkijöinä, säälivät häntä.

Kun Louarn oli kääntynyt leipurin kulmauksesta, pistihe puodista vaimo, kiiruhti kärryjen jälkeen ja pujautti sanaa lausumatta kookkaan leivän nukkuvien lasten väliin. Louarn tunsi kai kärryjen kuorman kasvaneen, mutta ei kääntynyt katsomaan.

Satakunta metriä siitä, juuri missä maantie lähtee Ploeucista, seisoi toinen henkilö Louarnia odotellen. Louarn asteli puutarha-aidan vartta katsettaan kohottamatta. Niin kauan kuin matkaajain tahdikas astunta ja puupyöräin kitinä kuuluivat, pysyi aidan ja valkopyökkikuistin välinen kookas varjo liikkumatta. Mutta kun pikku seurue oli häipymäisillään etäisyyteen ja peittävien pensaikkojen suojaan, kohotti abbé Hourtier nyrkkinsä kuin kiroukseen kohti päivää, joka heijasti hänen tarhansa syreenien alioksia ruusunpunaisiksi. Hän mietti kaikkea sitä, mikä oli syössyt Donatiennen turmioon, suuren, oudon maailman kaikkea mahtavuutta ja mitättömyyttä, maailman, joka oli aiheuttanut Louarnin onnettomuuden. Äkkiä hän muisti eilisen keskustelun ja kuroittikin kätensä samoovien siunaukseen.

Matkaaja oli häipynyt puiden taa. Ploeuc ympäristöinensä näytti riemuitsevan raikkaassa, ihanassa aamussa. Bretagne oli taas päässyt yhdestä kurjastansa.