Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders.
René Descartes.
METODIN ESITYS. MIELENLIIKUTUKSIEN TUTKISTELU.
Johdantoineen selityksineen suomeksi toimittanut
Jalmari Hahl.
METAFYYSILLISIÄ MIETELMIÄ.
Latinankielisestä alkuteoksesta suomentanut
Ph. Suuronen.
Ensimmäisen kerran julkaissut
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1899.
JOHDANTO.
Katsaus René Descartes'n elämänvaiheisiin ja filosofiseen järjestelmään.
I.
René Descartes syntyi Maaliskuun 31 päivänä v. 1596 Touraine'n maakunnassa sijaitsevassa pikkukaupungissa, Lahaye'ssa. Descartes'n perhe oli vanhaa Touraine'n aatelia. Filosofin isoisä oli soturi, mutta tämän poika, filosofin isä, valitsi rauhallisen ammatin, ja nimitettiin v. 1586 Rennes'n parlamentin neuvokseksi. Descartes'n äiti kuoli rintatautiin joku päivä senjälkeen kuin oli hänet synnyttänyt. Poika peri äidiltä kuivan yskänsä ja kalpeutensa, jotka pysyivät hänessä hänen kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka. Tämän johdosta lääkärit luulivat, että hän kuolisi nuorena. Isä omisti sentähden kivuloiselle pojalleen hellää huolta; imettäjä korvasi äidin hoitoa. Tämän hoitajattarensa vaivoja Descartes ei unhottanut, vaan osotti vielä täysi-ikäiseksi vartuttuaan kiitollisuuttaan häntä kohtaan antamalla hänelle elinkautisen eläkkeen. Kahdeksanteen vuoteensa asti sai poika vapaasti leikitellä; ei tahdottu opinnoilla eikä millään työllä rasittaa hänen ruumiillisia ja henkisiä voimiaan. Nuori Descartes osottautui kuitenkin jo tällä ijällään miettiväiseksi ja tiedonhaluiseksi, kysellen selityksiä ja syitä kaikkeen, niin että hänen isänsä kutsui häntä pieneksi filosofikseen.
Kahdeksanvuotiaana pantiin poika La Flèche'n kouluun, jossa hänen runsaat hengenlahjansa alusta pitäen herättivät suurta huomiota. Monilla kysymyksillään ja nerokkailla huomautuksillaan hän usein saattoi filosofianopettajansa suuresti hämille, sillä poika vaati aina perinpohjaista ja järkiperäistä selitystä. Vaikka filosofia oli nuoren Renén lempiaine, ei siihen aikaan vallalla oleva filosofia, eikä sen opettamistapa häntä tyydyttäneet. Sillä hänessä oli jo aikaiseen herännyt kriitillinen henki. Jo myöhempinä kouluvuosinaan rupesi Descartes itsenäisesti mietiskelemään sekä panemaan paperille mietiskelynsä tuloksia. Kouluaikanaan hän luki kaikenlaisia teoksia, mitkä suinkin joutuivat hänen käsiinsä. Myöhemmin, kun hän käytti miltei kaiken työaikansa laajoihin tutkimuksiinsa, hän ei juuri lukenut kirjoja, eikä hänen kirjastossaan ollut muita teoksia kuin ne, jotka muut tekijät olivat hänelle lahjoittaneet. Filosofiassa siis Descartes'lla jo kouluajalla rupesi olemaan omat mielipiteensä, koska hän ei pannut suurta arvoa opettajiensa esittämään filosofiaan. Muista aineista viehätti häntä runous ja ennen kaikkea matematiikki, koska sen perusteet hänen mielestään olivat kaikista selvimmät.
Kuudentoistavuotiaana Descartes lopetti oppikurssinsa La Flèche'n koulussa ja lähti isänsä luo Rennes'een, jossa hän viipyi vuoden ajan. Seuraavana vuonna, siis v. 1613, lähetti isä hänet erään palvelijan seurassa Pariisiin; ja täällä antautui nuori René vapaaseen ja iloiseen elämään. Kuitenkin oli hänellä tähän aikaan muutamia vakaita ystäviä, joiden joukossa teologi Mersenne. Eräät Descartes'n elämänkerran kirjoittajista huomauttavat tämän johdosta, ett'ei hänen mielensä tänäkään huolettomana huvien aikana ollut kokonaan vieras vakavammille pyrinnöille ja kysymyksille. Vuonna 1615 Descartes jo kyllästyi tähän elämään, rupesi kaipaamaan opintojen jatkamista ja katosi äkkiä toveriensa näkyvistä. Useimmat Descartesin elämänkerran kirjoittajista, niiden joukossa Baillet, kertovat hänen vuosina 1615 ja 1616 eläneen salassa Saint-Germain'issa tai jossakin toisessa Pariisin esikaupungissa. Viime aikoina eräs tutkija, nimeltä Beaussire, on löytänyt Poitiers'n yliopiston matrikkeleistä, Marraskuun 9:ltä ja 10:ltä päiviltä 1616 latinalaisen lauseen, jossa on seuraava kohta: "Nobilissimus dominus Renatius Descartes, … creatus fuit baccalaureus in utroque iure".
Tästä siis selviää, että Descartes mainittuina vuosina Poitiers'ssä harjotti lainopillisia opintoja, ja että hän Poitiers'n yliopistossa suoritti mainitussa tieteessä tutkinnon. Saavutettuaan tämän oppimäärän kyllästyi Descartes aikansa tieteeseen ja kirjoihin ja päätti ruveta tutkimaan elämän suurta kirjaa. Hän astui vapaaehtoisena prinssi Moritz Nassaulaisen hollantilaiseen armeijaan. Descartes näet tunsi suurta vastenmielisyyttä Concini'a, Maria di Medici'n suosikkia, vastaan, eikä siis tahtonut antaa värvätä itseään hänen johtamaansa sotajoukkoon. Matkavalmistuksia tehdessään sai Descartes kuulla, että Concini, joka historiassa on tunnetumpi marsalkki d'Ancre'n nimellä, oli murhattu. Tämä sanoma ei kuitenkaan enää muuttanut hänen päätöstään, vaan hän lähti Hollantiin. Descartes ei suinkaan taipumuksesta antautunut sotilasuralle; hän tahtoi matkustella, nähdä eri maita, tutkia ihmisiä ja oloja ja koota kaikenlaisia eri kokemuksia.
Oleskellessaan Bredan kaupungissa, joka sijaitsee Brabantissa, näki Descartes eräänä päivänä suuren ihmisjoukon kadulla lukemassa seinälle kiinnitettyä flamandinkielistä ilmoitusta. Hän pyysi erästä vieressään seisovaa mieshenkilöä latinaksi selittämään ilmoituksen sisällyksen. Tämä mies virkkoi, että ilmoituspaperi sisälsi ratkaistavaksi julistetun geometrisen tehtävän, ja lisäsi leikillisesti kääntävänsä sen latinaksi, jos Descartes sitoutuisi ratkaisemaan sen ja seuraavana päivänä ilmoittamaan hänelle saavuttamansa tuloksen. Descartes suostui tähän ehtoon ja sai nyt kuulla geometrisen tehtävän latinaksi käännettynä. Kääntäjä oli Dordrecht'in koulun johtaja, siihen aikaan kuuluisa matematikko, Iisak Beeckman. Hän piti tuota tehtävää ylen vaikeana ja tahtoi asettamalla mainitun ehdon tehdä pilaa nuoresta miehestä, joka pieni ja vaatimattoman näköinen kun oli, ja lisäksi soturinpuvussa, ei oppineessa herrassa herättänyt suuria ajatuksia. Mutta kovin Beeckman hämmästyi, kun Descartes seuraavana päivänä ilmestyi hänen luoksensa tuoden mukaansa tuon tehtävän oikein ratkaistuna. Sellainen matematinen nero oli Beeckman'in mielestä tavaton, hän lausui sen johdosta peittelemättä ihastustaan ja kunnioitustaan, ja varttuneesta tiedemiehestä ja soturina palvelevasta tulevasta filosofista tuli tästä hetkestä hartaat ystävät.
Kahden vuoden kuluttua lähti Descartes Hollannista ja asettui Saksaan, jossa hän Baierin vaaliruhtinaan armeijoissa otti osaa Kolmikymmenvuotisen sodan alkutaisteluihin. Itse sotahankkeista Descartes kuitenkin enimmästi pysyi erillä. Talven alussa v. 1619 jäi hän asumaan Baierissa olevaan Neuburg'in kaupunkiin. Olostaan ja toimistaan täällä hän kertoo toisessa osassa teostaan "Discours de la Méthode" (Metodin Esitys). Mainitussa pikkukaupungissa, jossa hän oli vuokrannut itselleen mukavan lämpimän huoneen, saattoi hän häiritsemättä antautua mietiskelyihin ja tutkimuksiin. Silloin hän muun muassa vertaamalla ja sovittamalla yhteen algebraa ja geometriaa keksi niin kutsutun yleisen matematiikin säännöt. Hänen mielikuvituksensa oli tällöin vilkkaassa, melkein kuumeentapaisessa toiminnassa. Unissakin työskenteli hänen ajatuksensa, ja eräänä yönä oli hänellä merkillinen uni, jota hän piti jumalallisena ilmoituksena. Hän kertoi senjälkeen keksineensä uuden tieteen ja metodin perustuksen. Tästä kertoo Descartes itse seuraavasti: "Marraskuulla v. 1619 näin unen, jonka kestäessä lausuin Ausonius'en runoa: "Quod vitae sectabor iter?" (Mitä elämäntietä olen seuraava?)… Vuonna 1620 rupesin ymmärtämään ihmeellisen tieteen perusteita… Ennen Marraskuun loppua aion kulkea jalan Veneziasta Loretoon, jos tämä käy päinsä ja jos se on tapana; ell'ei, teen tämän matkan osottamalla kaikkea tällaisissa tilaisuuksissa noudatettua hartautta, ja olen päättävä tutkimukseni ennen pääsiäistä…" Tämän pyhiinvaellusretken hän todella myöhemmin pani toimeen.
Descartes'n sotilasurasta tämänjälkeen on vain mainittava, että hän voitollisen armeijan mukana marssi Praagiin. Sitten hän vielä otti osaa kreivi Bucquoy'n johtamaan Unkarin-retkeen ja hylkäsi siltä palattuaan, v. 1621, kokonaan sotilasammatin. Seuraavina vuosina hän enimmäkseen matkusteli, kulkien aluksi Itävallan kautta Itämeren rannikoille ja Holsteiniin sekä Hollantiin. Näillä matkoillaan hänellä kerran, lähdettyään Embden'istä vesiteitse Länsi-Friislantiin, oli omituinen ja vaarallinen seikkailu. Embden'istä oli Descartes itselleen ja palvelijalleen vuokrannut veneen. Soutajat, joihin Descartes'n lyhyt vartalo ja lempeä kasvojen ilme ei tehnyt suurta vaikutusta, päättivät soutumatkalla tappaa hänet ja sitten anastaa hänen rahansa. He eivät luulleet Descartes'n ymmärtävän hollannin kieltä ja neuvottelivat ääneensä keskenään. Mutta Descartes, joka ymmärsikin heidän kieltänsä, nousi äkkiä pystyyn veneessä, paljasti miekkansa ja huusi, että hän lävistäisi ensimäisen, joka rohkenisi häntä lähestyä. Tämä uskalias esiintyminen peljästytti rosvomaisia soutajia, jotka häveten ja väkivaltaa yrittämättä soutivat edelleen ja, vastaiselle rannalle saavuttua, nopeasti pakenivat.
Palattuaan Ranskaan v. 1622 ja vastaanotettuaan äidinpuolisen perintönsä, johon muun muassa kuului Poitiers'ssä oleva kaupungintalo ja muutamia pienempiä maataloja, aikoi Descartes hankkia itselleen viran; useat virat näet siihen aikaan olivat ostettavissa. Hän hylkäsi kuitenkin pian tämän tuuman, myi kiinteimistönsä ja päätti uudelleen antautua tutkimuksiinsa sekä ruveta matkustelemaan. Syyskuulla v. 1623 hän lähti Italiaan, jossa hän seuraavana vuonna pani toimeen aiotun pyhiinvaelluksensa. Palattuaan tältä matkalta hän asettui Pariisiin ja tuumi taaskin viran ostamista. Mutta hänen tutkimuksensa fysiikin ja geometrian alalla vetivät siihen määrään puoleensa hänen huomionsa ja harrastuksensa, ett'ei hän ehtinyt perehtyä virkaansa vaadittuun lakitieteelliseen taitoon, joten tuuma tälläkin kertaa raukesi. Hän syventyi tämänjälkeen yhä enemmän tieteelliseen toimintaansa, jolle hän nyt päätti kokonaan omistaa loppuikänsä.
Saadakseen häiritsemättä harjottaa tutkimuksiansa päätti Descartes muuttaa pois Pariisista ja valitsi olopaikakseen Hollannin, jonka lauhkea ilmanala häntä paljon enemmän miellytti kuin Pariisin ilmanala, jonka kesäinen kuumuus häntä suuresti rasitti. Lisäksi filosofin lukuisat pariisilaiset tuttavat seurustelullaan häntä häiritsivät. Maaliskuulla v. 1629, siis kolmenkymmenen kolmen vuoden ikäisenä, muutti Descartes mainittuun maahan ja viipyi siellä kaksikymmentä vuotta. Hän muutti siellä usein asuinpaikkaa välttääkseen tuttaviensa häiritseviä tervehdyksiä ja kysymyksiä. Oloonsa Hollannissa hän muuten oli hyvin tyytyväinen, koska hän siellä saavutti toivomansa levollisen työpaikan. Tämä tyytyväisyys ilmenee eräästä kirjeestä, jonka Descartes Toukokuun 5 p. v. 1631 Amsterdamista lähetti ystävälleen Balzac'ille, jota hän kehotti tulemaan Hollantiin. Siinä hän antaa olostaan seuraavan kuvauksen: "Kävelen joka päivä suuren väkijoukon keskellä yhtä vapaasti ja levollisesti kuin ikinä Te puistossanne. En näet kiinnitä ohikulkeviin sen suurempaa huomiota kuin puihin tai eläimiin, jotka näkisin metsässänne. Väkijoukon melu ei keskeytä mietiskelyäni enempää kuin jonkun puron lirinä. Ajatellessani tämän kansan tekoja, koen siitä yhtä paljon mielihyvää kuin Te nähdessänne talonpoikien viljelevän peltojanne. Sillä tämä väestö työskentelee kaikin puolin kaunistaakseen asuinpaikkaani ja poistaakseen kaikki puutteellisuudet. Te iloiten näette hedelmien kasvavan puutarhoissanne ja nautitte kaikesta runsain määrin, mutta tietäkää myös, että meillä täällä on yhtä paljon tyytyväisyyden aihetta nähdessämme tänne saapuvan laivoja, jotka tuovat mukanaan mitä runsaimpia ja harvinaisimpia Intian ja Europan tuotteita. Minkä toisen paikan maailmassa saattaisinkaan löytää, jossa kaikki elämän mukavuudet ja mahdolliset harvinaisuudet niin helposti olisivat saatavissa kuin täällä! Missä toisessa maassa saattaisikaan nukkua turvallisemmin kuin täällä, missä on sotavoimia alati valmiina varta vasten meitä suojelemaan, missä vangitsemiset, petokset ja parjaukset ovat harvinaiset ja missä enimmin on säilynyt esi-isiemme viattomuutta!"
Näissä mieluisissa oloissa Descartes kokosi ja järjesti ne mietteet ja tutkimukset, jotka ovat hänen filosofiansa perustuksena. Loppupuolella vuotta 1633 hän viimeisteli teostaan "Traité du monde ou de la lumière" (Tutkimus maailmasta tai valosta), jossa hän kannatti sitä mielipidettä, että maa liikkuu. Hän aikoi lähettää tämän teoksen Pariisiin ystävälleen Mersenne'lle, saadakseen sen hänen toimestaan painatetuksi, kun sai kuulla, että Galilei saman väitteen takia oli tuomittu. Osottaen arkuutta, jota huolimatta sen ajan papiston ylenmääräisestä vainoomishalusta, on vaikea puolustaa, luopui Descartes heti teoksensa julkaisemisesta, jopa hän oli vähällä polttaa sen käsikirjoituksen. Onneksi hän ei kuitenkaan pannut viimeksimainittua aietta täytäntöön; vasta kaksikymmentä seitsemän vuotta Descartes'n kuoleman jälkeen tämä teos julkaistiin Pariisissa. Vuonna 1637 julkaisi Descartes Leyden'issä teoksensa "Discours de la Méthode" (Metodin Esitys) samassa nidoksessa kuin tutkimukset "La Dioptrique" (Dioptriikki), "Les Météores" (Meteorit) ja "La Géométrie" (Geometria).
Vaikka Descartes varovaisuudellaan oli välttänyt katolilaisen kirkon vainon, herättivät hänen julkaisemansa mainitut teokset kateutta ja hyökkäyksiä toiselta taholta. Näiden alkuunpanija oli ministeri, sittemmin Utrechtin yliopiston rehtori, Voetius, joka v. 1639 kirjoitti ateismia koskevia väitteitä. Niissä ei oltu mainittu Descartes'n nimeä, mutta kaikkia Descartes'n esittämiä aatteita esitettiin siinä ateistisina. Seuraavana kolmena vuotena mainittu Voetius jatkoi hyökkäyksiänsä, joita ei ainoastaan suunnattu Descartes'iin vaan myöskin Descartes'n oppilaaseen, Regius'een. Vuonna 1643 Voetius otti avustajakseen erään Schookius nimisen miehen. Tämä julkaisi erityisen teoksen, jossa hän koetti osottaa, että Descartes'n filosofia suorastaan johti skeptisismiin ja ateismiin. Nyt vasta Descartes ryhtyi tehokkaammin julkisuudessa puolustautumaan. Hänen puolustautumisensa ei kuitenkaan saavuttanut toivottua tulosta; yleisön mieli oli liiaksi kiihottunut, ja Descartes'n vastustajat saivat hänen puolustuskirjoituksensa johdosta vain uutta yllykettä vainoomiselleen. He syyttivät Descartes'ia parjauksesta. Päätettiin panna toimeen salainen oikeusjuttu Descartesia vastaan, tuomita hänet syyllisenä ateismiin ja parjauksiin sekä poltattaa hänen teoksensa. Sattumalta Descartes sai tiedon näistä hankkeista ja kääntyi Ranskan lähettilään puoleen, jonka onnistui ehkäistä juonittelevien vainoojien tuumat.
Tällävälin, v. 1641, oli Descartes Pariisissa julkaissut teoksensa "Meditationes de prima philosophiae, ubi de Dei existentia et animae immortalitate" (Mietiskelyjä filosofian peruskysymyksistä, sekä Jumalan olemassaolosta ja sielun kuolemattomuudesta). Vuonna 1644 julkaisi hän Amsterdamissa luonnonfilosofisen teoksensa "Principia Philosophiae" (Filosofian perukset).
Alankomaissa-olo kävi Descartes'lle mainittujen selkkauksien tähden epämieluiseksi. Vuosina 1644, 1647 ja 1648 hän poikkesi lyhyille tervehdyksille synnyinmaahansa. Silloin häntä kehotettiin asettumaan Ranskaan, mutta La Fronde-kapinan levottomuudet näyttävät etupäässä vaikuttaneen, ett'ei rauhaa rakastava filosofi noudattanut tätä kehotusta. Eräällä näistä käynneistään Ranskassa tutustui Descartes de Chanut-nimiseen mieheen, josta sittemmin tuli Ranskan lähettiläs Ruotsissa. Tämä Chanut käänsi Kristiina kuningattaren huomion Descartes'n teoksiin. Tieteitä suosiva ja harjottava kuningatar ihastui niihin siihen määrään, että hän päätti kutsua Descartes'n hoviinsa. Ennenkuin seuraamme filosofia tälle matkalle, koskettelemme hänen suhdettansa toiseen tieteitä harrastavaan ruhtinattareen, nimittäin prinsessa Elisabetiin. Hän oli onnettoman, maansa menettäneen Böhmin kuninkaan, Fredrik V:n tytär. Puolan kuningas, Ladislaus IV, oli kosinut Elisabetia; mutta prinsessa hylkäsi valtaistuimen, valiten vaatimattoman aseman, syrjässä suuren ja loistavan maailman hyörinästä, voidakseen kokonaan antautua henkensä viljelemiseen. Äidiltään oli tämä ruhtinatar oppinut kuusi eri kieltä; sitäpaitsi hän oli perehtynyt kirjallisuuteen ja tutki filosofiaa ja matematiikkia. Saatuaan käsiinsä Descartes'n teokset ja luettuaan niitä, arveli hän, ett'ei hän sitä ennen ollut mitään oppinut. Ja nyt heräsi hänessä harras toivo tutustua Descartes'iin ja saada häneltä opetusta.
Prinsessa Elisabet pyysi siis Descartes'ia tulemaan luokseen. Filosofi noudatti kutsuja ja rupesi, prinsessan asuinpaikalle saavuttuaan, ammentamaan ruhtinaalliselle oppilaalleen tietovarastonsa aarteita. Descartes huomasi oppilaassaan yhtä paljon tiedonhalua kuin kykyä ja oli pian saattanut hänet omistamaan tieteensä johtavat aatteet. Prinsessa Elisabetille Descartes omisti teoksensa "Principia Philosophiae", ja hänen kanssaan filosofi ylläpiti kirjeenvaihtoa kuolemaansa saakka. Tätä ruhtinatarta varten kirjoitti Descartes v. 1646 teoksensa "Traité des Passions" (Mielenliikutuksien Tutkistelu) ja antoi hänen ensiksi lukea sen käsikirjoituksena. Vuonna 1650 tämä teos painettiin Amsterdamissa.
Meillä on jälellä silmäyksen luominen Descartes'n Ruotsin matkaan ja hänen elämänsä loppuaikaan.—Luettuaan v. 1647 Descartes'n teokset, kirjoitti Kristiina kuningatar Descartes'lle kirjeen, jossa hän kysyi, mikä on korkein hyvä. Descartes vastasi, että korkein inhimillinen hyvä on luja tahto tehdä hyvää, sekä hyvän omantunnon tuottama mielenrauha. Kristiina oli niin tyytyväinen tähän vastaukseen, että hän omakätisesti kirjoitti filosofille kiitoksensa siitä. Vuonna 1649 Kristiina lähetti Descartes'lle hyvin ystävälliset kutsut tulemaan Tukholmaan, Descartes oli kauan kahden vaiheilla, mitä tekisi. Mutta lopulta se toivo, että Ruotsin kuningatar valmistaisi hänelle tilaisuuden tieteellisten kokeiden ja tutkimuksien jatkamiseen, lienee taivuttanut häntä kutsuja noudattamaan. Lokakuun alussa, vuonna 1649 hän saapui Tukholmaan. Kuningatar otti hänet vastaan suurilla kunnianosotuksilla ja myönsi hänelle useita vapautuksia jäykistä ja väsyttävistä hovimenoista.
Tiedonhaluinen kuningatar rupesi heti filosofin oppilaaksi. Varsin aikainen hetki valittiin oppituntia varten. Jo kello viisi aamuisin meni Descartes linnaan ylhäisen oppilaansa opintoja ohjaamaan. Kristiina oli niin huvitettu tästä opetuksesta, että hän päätti kokonaan kiinnittää Descartes'n Ruotsin maahan. Hänen aikomuksensa oli lahjoittaa filosofille avaroita maa-aloja Etelä-Ruotsissa. Mutta nämät tuumat raukesivat tyhjiin. Descartes, jonka heikolle terveydelle pohjoismainen kylmä ilmanala oli hyvin vahingollinen, sairastui oltuaan vain lyhyen ajan Tukholmassa, vuoden 1650 alussa ja kuoli Helmikuun 11 päivänä samana vuonna. Viimeisinä elinpäivinään oli hän lausunut tuntiessaan loppunsa lähenevän: "Sieluni, olet kauan ollut vankina; nyt on tullut se hetki, jolloin pääset vapaaksi vankeudesta ja ruumiin vastuksesta; tämä ero on kestettävä iloiten ja rohkeasti."
Vuonna 1666 Descartes'n tomu siirrettiin Ranskaan ja kätkettiin Pariisin Saint-Étienne-du-Mont kirkkoon. Kesäkuun 24 päivänä v. 1667 pantiin mainitussa kirkossa toimeen juhlallinen jumalanpalvelus hänen muistokseen. Senjälkeen piti yliopiston kanslerin, nimeltä Lallemand, lausua muistopuhe Descartes'n kunniaksi, mutta hovista tuli kirkkoon nimenomainen kielto. Eräs pappi, nimeltä Le Tellier, joka piti Descartes'n mielipiteitä liian vapaina, oli erityisellä pyynnöllään hovissa aiheuttanut tämän kiellon.
Luonteeltaan oli Descartes lempeä ja hiljainen. Pukunsa oli yksinkertainen, mustasta kankaasta tehty; ruoan suhteen hän oli hyvin kohtuullinen. Sekä luontaisesta taipumuksesta, että tutkimuksiensa häiritsemättömän harjottamisen vuoksi vetäytyi hän kernaasti yksinäisyyteen. Hän oli omistanut mielilauseekseen Ovidius'en sanat: "Bene vixit qui bene latuit" (Se on hyvin elänyt, ken on elänyt hyvin salassa). Toinen hänen omistamansa elämänohje oli seuraava Senecan lause: "Illi mors gravis incubat, qui notus nimis omnibus, ignotus moritur sibi" (Sitä kohtaa kova kuolo, joka eroaa elämästä ylen tunnettuna muille, mutta tuntematta itse itseänsä).
Kuten kaikilla ihmisillä, etevimmilläkin, oli myös Descartes'lla heikkoutensa, joita, luodessamme piirteitä hänen elämästään, emme totuudellisuuden vuoksi saata jättää mainitsematta. Hänen varovaisuutensa vakaumuksiensa ilmaisemisessa osotti miltei pelkurimaisuutta. Mutta sen ajan sietämättömyys kaikkien dogmeista eroavien aatteiden ja vakaumuksien suhteen, selittää, jollei puolusta, hänen liiallista varovaisuuttaan. On myös syytä olettaa, että Descartes yhtä paljon pelkäsi rauhallisen, tieteelle omistamansa elämän häiritsemistä, kuin suoranaista vainoa, ja että hän senvuoksi kierrellen mainitsi, tai vallan jätti mainitsematta sellaiset vakaumukset, joiden hän luuli herättävän kiistelyä tai vastustusta. Toinen heikko luonnepiirre oli ylenmääräinen itsetietoisuus ja ylpeys omasta etevyydestä, joita havaitsemme paikoittain hänen teoksissaan ja kirjeissään. Hänen harvinaisen runsaat henkiset lahjansa ja uudistuksia tähtäävät pyrintönsä viekottelivat häntä väliin tarpeettomasti tuomaan esille kykynsä ja aikaansaannoksiensa etevyyttä. Mutta nämät epäedulliset puolet katosivat miltei kokonaan monien arvokkaiden luonteenominaisuuksien rinnalla. Descartes oli syvästi ihmisystävällinen. Vihamiehiänsäkin hän kohteli maltillisesti. Hänellä oli tapana sanoa: "Jos joku minua loukkaa, koetan kohottaa mieleni niin korkealle, ett'ei loukkaus siihen asti ylety". Palvelijoitaan hän kohteli kuin olisivat olleet hänen köyhiä ystäviään, joita tuli lohduttaa ja auttaa. Hän opetti heille hyviä tapoja, jopa tieteitäkin. Eräs hänen palvelijoistaan hyötyi niin oppineen isäntänsä neuvoista ja seurustelusta, että hänestä myöhemmin tuli matematiikin opettaja. Ystävilleen tekemistään hyvistä teoista ei hän edes tahtonut mitään kiitosta. "Olen velkapää tuntemaan kiitollisuutta niitä kohtaan,— sanoi hän—jotka antavat minulle tilaisuuden palvella heitä."
II.
Tarkastaessamme Descartes'n filosofian yleistä luonnetta huomaamme siinä johtavana evidenssin eli ilmeisen selvyyden aatteen. On luultavaa, että hän sen nouti matematisista tutkimuksistaan. Todellisuus on Descartes'n mukaan olemukseltaan ymmärrettävissä ja on kokoonpantu muutamista yksinkertaisista ja absoluuttisista alkeista. Kaikki oliot johtuvat näiden alkeiden eri yhtymisistä ja yhteensovittumisesta. Nämät alkeet ovat senlaatuiset, että järki ne löytää itsestään intuitsionin eli välittömän tajunnan avulla. Järjen tulee vain kiintyä käsitteisiin ja aatteisiin, jotka todella ovat ilmeisen selvät, sekä pyrkiä niistä muodostamaan äärimäisiä johtopäätöksiä, saavuttaakseen tiedon olioiden yleisluonteesta.
Kolme aatetta on ennen muita evidenttistä eli ilmeisen selvää, nimittäin aatteet: ajatus, ulottuvaisuus ja täydellisyys. Ajatus on Descartesin mukaan samaa kuin sielu; ulottuvaisuus taaskin yhtä kuin aine ja täydellisyys samaa kuin Jumala. Kaiken muun saattaa selittää näiden kolmen aatteen ja niiden suhteiden avulla. Descartes'n filosofia näyttää siis olevan jonkunmoista yleistä matematiikkiä. Mutta lähemmin tarkastettaessa huomataan, että se vain muodoltaan on matematinen, eikä sisällykseltään. Ensiksikään ei sillä intuitsionilla, johon hän perustaa filosofiansa, ole esineenään yksinomaan abstraktisia suureita, kuten matematiikillä, vaan tosiolioita, kuten esim. ajatus ja täydellisyys. Toiseksi olettaa Descartes näiden olioiden kätkevän vapauden, josta matematinen välttämättömyys on seurauksena. Ja siinä kohdin hänen filosofiansa eroaa Pytagoralaisten puhtaasti matematisesta idealismista ja Spinozan sallimususkoisesta panteismista.
Ennenkuin siirrymme tarkastamaan Descartes'n filosofian pääpiirteitä, luomme silmäyksen hänen metodiinsa. Toisessa osassa teostaan "Discours de la Méthode" (Metodin Esitys) selvittää hän metodinsa periaatteet neljän pääsäännön muodossa. Ensimäinen näistä säännöistä osottaa, ett'ei Descartes yksistään ole vapautunut vanhojen filosofien auktoriteettiuskosta, vaan että hän samalla tavoittelee positivista totuuden kriteriumia, jona hän pitää evidenssiä eli ilmeistä selvyyttä, s. o. jonkun käsitteen tai aatteen täydellistä yksinkertaisuutta, tarkkuutta ja ymmärrettäväisyyttä, joka välttämättömästi saattaa käsitteen vastaamaan todellisuutta. Descartes'n metodin alkuperus on siis välitön tajunta, jonka avulla järki saattaa omistaa periaatteita. Toinen ja kolmas mainituista säännöistä osottavat, millä keinoin järki saattaa löytää periaatteita ja sitten käyttää niitä kaikkien muiden tietojen saavuttamiseksi. Nämät keinot ovat analysi, joka menee himmeästä selvään, s. o. kokoopannusta yksinkertaiseen, ja syntesi, joka päinvastoin menee selvästi himmeään eli yksinkertaisesta kokoonpantuun.
Mutta sekä analysi että syntesi ovat vastakkaisia toisiansa täydentäviä ajatustoimituksia, jotka yhteensä muodostavat sen metodillisen menetystavan, jota kutsutaan deduktsioniksi. Tämä deduktsioni ei ole sekoitettava Aristoteles'n ja skolastikkojen mekaniseen syllogismiin, vaan on se järjen toimiva pyrkimys siirtymään toisesta intuitsionista toiseen. Neljäs sääntö täydentää edellisiä määräämällä analysin ja syntesin yhteisen ehdon, joka on keskeymätön yksijaksoisuus. Tämä toteutuu täydellisen kysymykseen kuuluvien aineksien ja näkökohtien luettelemisen sekä yleiskatsauksien kautta. Tätä menetystapaa kutsuu Descartes myöskin paikoittain induktsioniksi. Intuitsioni, deduktsioni ja induktsioni ovat siis Descartes'n metodin päämenetystavat. Mutta koska induktsioni vain on kahden edellisen täydentäjänä, saatamme pitää intuitsionia ja deduktsionia hänen metodinsa varsinaisina peruksina.
Descartes'n vakaumukset metodin suhteen johtavat hänet suorastaan metafysiikkinsä perustuksiin. Hänellä on ollut metodinsa ensimäinen sääntö apuna metafysiikkinsä kulmakiven laskemisessa. Ilmeisen selvyyden aate on päässyt kehittymään ja kantamaan hedelmiä. Se saattaa hänet havaitsemaan, että kaikki hänen siihenastiset vakaumuksensa ovat perustuneet auktoriteettiin tai tottumukseen, vaan eivät evidenssiin. Hän päätti siis pitää niitä epäilyksenalaisina, jopa vastaiseksi väärinä. Syitä tähän epäilykseen esittää hän useita; niitä on aistimien pettäväisyys, väärä perustelu, unien harhakuvat ja se olettama, että joku pahansuopa henki huviksensa meitä pettää. Mutta viitattuaan kaikkiin näihin seikkoihin, jotka oikeuttavat häntä epäilemään käsitteidensä ja vakaumuksiensa todenperäisyyttä, huomauttaa Descartes, että hänen kaikkea epäillessään kuitenkin välttämättömästi on pitäminen totena yhtä seikkaa, nimittäin sitä, että hän epäilee. Itse epäileminen, ja senkautta tajunnalle välttämättömästi ilmenevä tosiseikka: ajatteleminen, on hänen mielestään jotakin epäilemätöntä, varmaa. Cogito, ergo sum—ajattelen, siis olen olemassa—on ensimäinen Descartes'n saavuttama järkähtämätön totuus, on se pelastava luoto, joka pistää esiin epävarmuuden valtamerestä. Descartes'n epäileminen eroaa suuresti skeptikkojen epäilemisestä; sillä nämät epäilevät vain epäilläksensä. Descartes taas epäilee, jotta hän lopulta saavuttaisi varmuuden ja totuuden. Skeptikkojen epäilys on lopullinen, se on heidän päämääränsä. Descartes'n epäilys on vain väliaikainen, on vain keino.
Lause cogito, ergo sum sisältää Descartes'n mielestä yksinkertaisimman ja selvimmän totuuden, joka on kaikkien muiden edellytyksenä, ja sille hän perustaa filosofiansa. Siitä hän tekee kaksi johtopäätöstä. Ensimäinen on sielun ja ruumiin erotus eli sielun henkisyys. Descartes'n perustelu tässä kohdin on seuraava: Ajattelen, siis olen olemassa; mutta mitä olen? olen ajatteleva olento, enkä muuta; sillä jos oletan, ett'ei sitä, jota kutsun ruumiikseni, olekaan todellisuudessa olemassa, mutta että ajatustoimintani jatkuu, niin olen kuitenkin olemassa. Mutta jos sitävastoin lakkaisin ajattelemasta, lakkaisi myös olemassaoloni vaikka ruumiini ja kaikki muut seikat olisivat olemassa. Koko olemukseni on siis ajattelemista, ja minä, s. o. sielu, joka tekee ihmisen siksi kuin hän on, on kokonaan erilainen kuin ruumis, jopa helpompikin ymmärtää kuin se.
Toinen johtopäätös, johon Descartes tulee kuuluisan lauseensa johdosta, on evidenssin kriteriumin oikeutus. Väitteessä cogito, ergo sum,— niin selittää Descartes, se, joka saattaa minut varmaksi sen totuudesta on vain se selvä tosiseikka, että olemassaolo edellyttää ajattelemista. Tämän johdosta ottaa Descartes yleiseksi säännöksi, että kaikki ne seikat, jotka käsitämme hyvin selvästi ja hyvin tarkasti, ovat vallan todet.
Tehtyään nämät johtopäätökset Descartes siirtyy ulommaksi minää. Ajatus näet oikeuttaa olettamaan, että ulkopuolella minää on olemassaoloa, sillä ajatus eli sielu sisältää täydellisyyden aatteen. Tämä tajunnassa piilevä täydellisyyden aate todistaa Descartes'n mielestä täydellisen olennon olemassaolon; sillä, sanoo hän, tämä aate ei ole voinut tulla minuun itsestäni, eikä mistään epätäydellisestä seikasta, ja kuitenkin sillä täytyy olla syynsä ja alkuunpanijansa. Lisäksi minä, jossa on täydellisyyden aate, ja joka kuitenkin olen epätäydellinen, en ole itse voinut antaa itselleni olemassaoloa; sillä jos olisin voinut itse antaa itselleni olemassaolon, olisin samalla antanut itselleni täydellisyyden. Siis olen toiselta olennolta saanut sekä epätäydellisen olemassaoloni, että täydellisyyden aatteen, ja tämä olento on Jumala. Sen, että Jumala, ollen täydellinen olento, todella on olemassa, todistaa Descartes huomauttamalla, että täydellisyyteen välttämättömästi kuuluu olemassaolo, samoin kuin kolmio-käsitteeseen kuuluu, että sen kolme kulmaa yhteensä vastaa kahta suoraa kulmaa.
Tämä n. k. ontologinen Jumalan olemassaolon todistus ei lähemmin tarkastettuna ja arvosteltuna pidä paikkaansa. Sillä olkoon käsite mikä tahansa, niin ei olemassaolo loogilliselta kannalta ollenkaan enennä sen selvyyttä tai täydellisyyttä. Ei myöskään saata varmasti ja selvästi määritellä täydellisen käsitettä, sillä emme ainoastaan itse ole epätäydellisiä, vaan meitä ympäröivä maailma on myös suuressa määrin epätäydellinen. Itse täydellisen käsite on siis meissä voinut syntyä abstraktsionin kautta epätäydellisestä. Se käsite, jonka meidän oma ja maailman puutteellisuus ymmärrettävänä meissä synnyttää, on ainoastaan paremmuuden käsite. Kuitenkin Descartes katsoo täydellisen käsitettä epäilemättömäksi aksiomiksi. Mutta vaikka mainittu käsite olisikin ilmeisen selvä ja varma, ei se oikeuta päättämään, että sillä on vastineensa todellisuudessa. Sillä samalla tavalla voisimme selvästi kuvitella mitä tahansa ja väittää, että kuvittelemamme seikka on olemassa.
Esitettyään Jumalan olemassaolon todistukset, Descartes määrää Jumalan ominaisuudet. Niiden tajuamiseksi arvelee hän riittävän, että tarkastamme kaikkia itsessämme havaittuja ominaisuuksia ja kysymme onko niiden omistaminen täydellisyyttä vai ei. Itsessämme havaitsemme täten epätäydellisiä ominaisuuksia, mutta kaikki ne ominaisuudet, joiden saatamme kuvitella Jumalassa olevan, ovat täydellisiä. Jumalalla ei voi olla kokoonpantua luontoa, eikä siis aineellisuutta. Jumala on vain puhdasta ajattelemista.
Kolmea Jumalan ominaisuutta Descartes pitää ennen muita tärkeinä, nimittäin kaikkivaltaa eli ehdotonta vapautta, muuttumattomuutta ja totuudellisuutta.—Jumala on kaikkivaltias s. o. ehdottomasti vapaa. Ei mikään vallitse eikä rajoita hänen tahtoansa, ei edes hänen oma järkensä. Tosi ja väärä, hyvä ja paha ovat sellaiset, koska hän ne sellaisiksi määrää. Samoin matematiikki, siveys, kaikki tieteet ja yleensä kaikki seikat olisivat saattaneet olla toisin, jos Jumala vain olisi tahtonut. Jokaisen olennon ja seikan olemassaolo riippuu täydellisesti Jumalan vapaasta tahdosta; maailma pysyy yllä ainoastaan sentähden, että Jumala sitä ylläpitää, ja tämä ylläpitäminen on jatkuvaa luomista.
Paitsi ehdottomasti vapaata tahtoa eli kaikkivaltaa, on Jumalan täydellisyyden tunnusmerkkejä vielä hänen aikeidensa ja päätöksiensä muuttumattomuus. Samoin kuin Jumala, on myös totuus muuttumaton. Tämä muuttumattomuus ilmenee maailmassa sitä hallitsevien luonnonlakien pysyväisyytenä. Niinpä yleiset liikelait ovat aina samat.—Täydellinen olento ei voi meitä pettää. Totuus tosin olisi voinut olla toisenlainen, jos Jumala olisi niin tahtonut, mutta se totuus, jonka Jumala kerran on säätänyt, on todella sellainen, kuin me sen käsitämme. Jumalan totuudellisuus perustaa ja selittää evidenssin totuuden.
Mitä Descartes'n yleiseen fysiikkiin tulee, käsittää hän ulkomaailman kokonaan ulottuvaisuuden muodostamaksi. Kaikki sen muut ominaisuudet, kuten värit, äänet, hajut, y. m. eivät todella ole olemassa muualla kuin meidän sielussamme, toisin sanoen, ovat pelkkiä aistimuksiamme. Tästä seuraa, että maailman selittäminen vain on geometrinen ja mekaninen tehtävä. Descartes'n fysiikissään noudattama metodi on apriorista laatua, joka menee syistä seurauksiin. Hän ei tarkasta nykyistä todellista maailmaa sellaisena kuin se on, vaan luo sen uudelleen ajatuksellaan, ja kokemus ainoastaan vahvistaa hänen yksityiskohtia tarkoittavia hypotesejään. Descartes'n käsityksen mukaan Jumala on säätänyt liikkeen ja ulottuvaisuuden; ja tämän rajattomasti hajaantuvan liikkeen pyörteistä ja värähdyksistä tähdet syntyvät, liikkuvat ja pysyvät tasapainossa; eri aineet muodostuvat kappaleiksi ja taaskin hajaantuvat; kasvit ja eläimet sikiävät, elävät ja ylläpitävät lajiaan. Ei edes tarvitse olettaa loppusyitä. Ensimäinen alkuunpano, ynnä luontoa hallitsevat ja ylläpitävät lait riittävät koko luonnon selittämiseksi. Maailmankaikkeus on Descartes'n mielestä kone, jossa vain tarvitsee tarkastaa sen osien muotoa ja liikkeitä. Elämä itse on mekaninen ilmiö. Eläimet ovat vain automateja eli itsekseen liikkuvia koneita. Viimeksimainitulla omituisella ja epäilemättä väärällä luulolla on juurensa Descartes'n moralisissa vakaumuksissa. Hän näet arveli, että ihmiset menettäisivät siveellisen edesvastuuntunteen, jos olettaisivat eläimissä olevan sielun tai edes pienenkin määrän henkisiä kykyjä.
Lopuksi on meidän luominen silmäys Descartes'n psykologiaan ja moraliin. —Sielu, niin opettaa Descartes, eroaa kokonaan ulottuvaisuudesta eli aineesta. Mutta vaikka sielu onkin henkinen ja kokonaan erilainen kuin ruumis, yhtyvät sielun toiminnat sangen usein ruumiin toimituksiin. Sielun olemus on ajattelemista, joka siihen määrään yhtyy kaikkiin sen ilmauksiin, että jos sielu lakkaisi ajattelemasta, se samalla lakkaisi olemasta. Tästä Descartes tekee sen johtopäätöksen, että sielu alati ajattelee.
Descartes jakaa sieluntilat kahteen pääryhmään, nimittäin sielun toimivaan tilaan (actiones) ja kärsivään eli vastaanottavaan tilaan (passiones). Edelliseen kuuluvat korkeammat sielunkyvyt, kuten ylempi mieltäminen ja tahdontoiminnat. Sielun vastaanottavaan tilaan kuuluu paitsi alempia mieltämistiloja, kuten aistimukset ja muisti, myöskin vietit, halut ja mielenliikutukset. Viimeksimainittuja käsittelee Descartes teoksessaan "Traité des Passions" (Mielenliikutuksien Tutkistelu). Niiden esiintymisen ihmisessä Descartes selittää sen nojalla, että ihminen on henki-ruumiillinen olento. Sielun ja ruumiin vuorovaikutuksen välittäjäksi Descartes kuvittelee niin kutsuttuja elonhengekkeitä, jotka, kuten hän itse kuvailee, ovat ohuen ilmavirtauksen tai soihdusta nousevan liekin kaltaista nopeaan liikkuvaa ainetta. Sielun kuvittelee Descartes sijaitsevan pienessä aivoissa olevassa n. k. mäntyrauhasessa. Sinne vievät kevyet elonhengekkeet viestinsä ruumiista; sieltä ne taaskin virtaavat eri ruumiinosiin johtaen niihin eri sieluntiloja vastaavia vaikutuksia. Vaikka siis mielenliikutuksilla Descartes'n käsityksen mukaan on mekaninen perustuksensa, ja vaikka ne siis suureksi osaksi ovat ruumiista riippuvaiset, saattaa kuitenkin vapaa tahto niitä melkoisesti lieventää ja hillitä.—Descartes'n psykologiassa on paljon epäselvää ja epävarmaa. Lukuunottamatta muutamia todellisuuden havaitsemiseen perustuvia huomautuksia, täytyy myöntää, että Descartes'n psykologiset tutkimukset ovat hänen järjestelmänsä heikoin osa.
Erityistä moralifilosofista teosta Descartes ei ole kirjoittanut; hänen siveysoppia koskevia mielipiteitänsä tulee siis poimia esiin hänen eri teoksistaan ja kirjeistään. Teoksessaan "Discours de la Méthode" (Metodin Esitys) Descartes kertoo muodostaneensa itselleen väliaikaisen siveysopin, jonka tarkoituksena oli se, että filosofi sitä noudattamalla saavuttaisi kaipaamansa mielenrauhan, voidakseen levollisesti jatkaa tutkimuksiansa. Kirjeissään oppilailleen, prinsessa Elisabetille ja Kristiina kuningattarelle, selvittelee hän lähemmin vakaumuksiansa tässä suhteessa. Siitä käy selville, että Descartes'n morali on suuressa määrin stoalaisen siveysopin kaltaista. Tosihyvää on vain se, jonka toteuttaminen riippuu meistä, omasta tahdostamme. Korkein hyvä on siinä, että lujasti tahdomme tehdä hyvää, sekä hyvän omantunnon tuottamassa sielunrauhassa. Saavuttaaksemme autuaallisen sielunrauhan ja mielentyydytyksen, tulee meidän hankkia tieto siitä, mitä hyvä on, sekä sitten päättää ryhtyä sitä toteuttamaan. Siveellisessä toiminnassa on siis intellektin toiminnalla melkoinen osansa. Jos hyvin ymmärrämme mikä on hyvää, ja jos arvostelukykymme on kehittynyt—niin väittää Descartes—saatamme myöskin hyvin toimia.
RENÉ DESCARTES.
METODIN ESITYS
OHJAUKSEKSI OIKEAAN AJATTELEMISEEN JA TOTUUDEN ETSIMISEEN TIETEESTÄ.
Jos tämä esitys tuntuu olevan liian pitkä luettavaksi yhdessä jaksossa, saattaa sen jakaa kuuteen osaan. Ensimäinen sisältää useita tiedettä koskevia mietteitä; toinen tekijän etsimän metodin pääsäännöt; kolmas muutamia tekijän mainitusta metodista johtamia moralisääntöjä; neljäs ne perusteet, joiden nojalla tekijä todistaa Jumalan ja ihmissielun olemassaolon ja jotka ovat hänen metafysiikkinsä perustuksena; viides joukon tekijän tutkimia luonnontieteellisiä kysymyksiä, erityisesti selityksen sydämen tykytyksestä ja muutamista muista vaikeista lääketieteellisistä seikoista, sekä lisäksi selonteon ihmis- ja eläinsielun erotuksesta; ja kuudes eli viimeinen sellaista, mitä tekijän mielestä sen tulee tietää, joka tahtoo tunkea syvemmälle luonnon tuntemiseen, sekä ne syyt, jotka ovat aiheuttaneet tekijän kirjallisen toiminnan.
ENSIMÄINEN OSA.
Paraiten jaettuna maailmassa on terve järki, sillä jokainen luulee saaneensa siitä niin riittävän osan ett'eivät tavallisesti nekään henkilöt, joita kaikissa muissa seikoissa on vaikea tyydyttää, halua että heillä olisi sitä enemmän kuin heillä on. Ei sovi olettaa kaikkien tässä suhteessa erehtyvän; päinvastoin tämä seikka osottaa, että oikea arvostelukyky ja toden ja väärän erottamistaito, jota nimenomaan kutsutaan terveeksi järjeksi, luonnoltaan on samanlainen kaikissa ihmisissä, sekä myös, ett'ei mielipiteiden erilaisuus johdu siitä, että toisella on enemmän järkeä kuin toisella, vaan siitä, että ajatuksemme kulkevat eri teitä ja ett'emme tarkasta samoja seikkoja. Sillä terve järki ei yksinään riitä, pääasia on, että sitä osataan oikein käyttää. Suurimmat henget saattavat yhtä hyvin harjottaa suurimpia paheita kuin suurimpia hyveitä; ja vitkalleen astuvat saattavat edistyä paljoa enemmän jos he yhä seuraavat suoraa tietä, kuin ne, jotka juoksevat ja poikkeavat tieltä.
Minä puolestani en koskaan ole pitänyt järkeäni missään suhteessa täydellisempänä muiden ihmisten järkeä; päinvastoin olen usein halunnut yhtä nopeaa käsityskykyä, yhtä selvää ja varmaa kuvitusvoimaa tai yhtä laajaa ja pettämätöntä muistia kuin olen tavannut muutamissa muissa henkilöissä. Ainoastaan näiden ominaisuuksien perustuksella henki mielestäni saattaa kehittyä täydellisemmäksi; sillä koska järki on ainoa seikka, joka on ihmiselle olennoinen, ja joka erottaa hänet eläimestä, luulen sen olevan täydellisenä kussakin ihmisessä ja yhdyn tässä suhteessa niihin filosofeihin, jotka väittävät, että saman lajin yksilöt eroavat toisistaan ainoastaan satunnaisten ominaisuuksien enemmyyden tai vähemmyyden, eivätkä olemuksensa puolesta.
Mutta en pelkää mainita että onneksi ne olot, joissa nuoruudesta alkaen olen elänyt, minussa ovat herättäneet mietteitä ja periaatteita, joiden johdolla olen muodostanut metodin. Sen avulla toivon voivani vähitellen lisätä tietojani ja kehittää ne niin korkealle, kuin henkeni keskinkertaisuus ja elämäni lyhyys sallivat. Sillä minulla on siitä jo ollut niin paljon hyötyä, että tarkatessani filosofin silmällä ihmisten eri tekoja ja yrityksiä, huomaan niiden melkein kaikkien olevan turhamielisiä ja tarpeettomia. Ja kuitenkin olen itseäni arvostellessani taipuvampi epäilemään kykyäni kuin siitä kerskaamaan. Enkä senvuoksi saata olla tuntematta vilpitöntä tyydytystä siitä edistyksestä, jonka jo luulen saavuttaneeni totuuden etsimisessä, ja toivon tulevaisuuden osottavan todeksi sen seikan, että minun kaikista puhtaasti inhimillisistä toimista valitsemani tehtävä, kuten rohkenen luulla, todella on hyvä ja arvokas.
Kuitenkin saatan erehtyä, ja kenties pidän pelkkää kuparia kultana ja lasipalasia jalokivinä. Tiedänhän kuinka herkät olemme erehtymään itsemme suhteen, sekä kuinka epäiltävinä ystäviemmekin arvostelut ovat pidettävät, silloin kun ne ovat meille suotuisat. Mutta mielihyvällä olen tässä esityksessä mainitseva noudattamani menetystavan sekä kuvaava elämääni ikäänkuin maalauksessa, jotta jokainen itse siitä saattaisi muodostaa mielipiteensä. Jos sittemmin kuulen näitä mielipiteitä, olen niistä saava uuden oppimiskeinon entisten lisäksi.
Tarkoitukseni ei siis ole tässä opettaa sitä metodia, jota kunkin tulee noudattaa ohjaukseksi oikeaan ajattelemiseen, vaan ainoastaan osottaa, millä tavoin minä olen koettanut ohjata omaa järkeäni. Sen, joka rupeaa muita neuvomaan, tulee pitää itseänsä opastettavaansa taitavampana, sillä pieninkin erehdys neuvojan puolelta tuottaa hänelle moitetta. Tarjoan siis tämän kirjoituksen ainoastaan kertomuksena tai tarinana, jossa sellaisten esimerkkien ohella, joita sopii seurata ehkä on useita toisia, joita syystä ei sovi seurata. Toivon että siitä on hyötyä monelle, eikä vahinkoa kellekään, ja että kaikki tunnustavat avomielisyyteni.
Minulle on lapsuudesta alkaen opetettu kirjallisuutta ja tieteitä, ja koska minulle vakuutettiin, että niiden avulla saattaa saavuttaa selvän ja varman tiedon kaikesta siitä, mikä on hyödyllistä elämälle, heräsi minussa tavaton halu niitä oppia. Mutta niin pian kuin olin saavuttanut sen oppimäärän, jonka omistaminen tavallisesti oikeuttaa oppineiden lukuun pääsemisen, muuttui mielipiteeni kokonaan. Sillä minua rupesi vaivaamaan niin moni epäilys ja erehdys, ett'en opinnoistani arvellut saaneeni muuta etua kuin sen, että yhä enemmän huomasin tiedottomuuttani. Ja kuitenkin kävin koulua, joka oli Europan kuuluisimpia ja jossa oli opettajina niin oppineita miehiä kuin yleensä saattaa olla. Olin siellä oppinut kaiken sen, minkä muutkin. Ja koska en tyytynyt niihin tieteisiin, joita siellä opetettiin, olin lisäksi lukenut kaikki mitä harvinaisimpia ja huomattavimpia seikkoja sisältävät kirjat, jotka vain olivat joutuneet käsiini. Tämän ohella sain tietää miten muut minua arvostelivat ja huomasin, ett'ei minua suinkaan pidetty tovereitani huonompana, vaikka heidän joukossaan oli muutamia, jotka oli määrätty täyttämään opettajiemme paikkoja, niiden avoimiksi jouduttua. Päälle päätteeksi meidän vuosisadallamme oli mielestäni yhtä suuria ja lukuisia neroja kuin kuluneillakin. Tämän johdosta pidin itseäni oikeutettuna arvostelemaan muita ihmisiä itseni mukaan sekä arvelemaan, ettei maailmassa ollut olemassa yhtään sellaista oppia, jommoista minua aikaisemmin oli saatettu toivomaan.
En kuitenkaan halveksinut niitä opinharjotuksia, jotka koulussa ovat käytännössä. Käsitin, että ne kielet, joita siellä opetetaan, ovat välttämättömät vanhojen kirjojen ymmärtämiseksi, että miellyttävät tarut vilkastuttavat kuvitusvoimaa, että historian huomattavat tapaukset kohottavat mieltä ja että niiden punnitseva tarkastaminen kehittää arvostelukykyä. Sillä kaikkien hyvien kirjojen lukeminen on kuin keskustelua niiden tekijäin, s. o. kuluneiden vuosisatojen parasten miesten kanssa, jopa lisäksi tarkoin punnittua keskustelua, jossa he ilmaisevat meille vain paraat ajatuksensa. Niinpä on kaunopuheliaisuudella verraton pontensa ja viehätyksensä; runoudella on hienoutensa ja valtaava suloutensa; matematiikilla on hyvin tarkat tuloksensa, jotka yhtä suuressa määrässä miellyttävät tiedonhaluisia kuin ne helpottavat kaikkia taiteita ja vähentävät inhimillistä työtä. Samoin siveellisyyttä käsittelevät kirjoitukset sisältävät paljon opettavaista sekä useita hyödyllisiä kehotuksia hyveeseen; teologia opastaa taivasta ansaitsemaan; filosofia opettaa puhumaan todennäköisesti kaikista seikoista ja tuottaa sen harjottajalle kunnioitusta vähemmän oppineiden puolelta; lakitiede, lääketiede ja muut tieteet tuottavat kunniaa ja rikkautta niiden harjottajille. Sanalla sanoen, on hyvä tutkia niitä kaikkia jopa mitä taikauskoisimpia ja epäluotettavampia, jotta saattaisi tuntea niiden oikean arvon ja karttaa niiden aikaansaamaa erehdystä.
Mutta arvelin jo käyttäneeni tarpeeksi aikaa kielien oppimiseen sekä myös vanhojen kansojen, kirjojen, historian ja tarujen lukemiseen. Sillä keskustelu kuluneiden vuosisatojen ihmisten kanssa on verrattava matkustamiseen. Meidän on hyvä oppia tuntemaan eri kansojen tapoja, että voisimme järkevästi arvostella oman maan tapoja ja ett'emme luulisi kaikkea sitä, mikä poikkeaa oman maan tavoista, naurettavaksi ja järjettömäksi, kuten niiden on tapa tehdä, jotka eivät ole mitään nähneet. Mutta se, joka panee liian paljon aikaa matkustamiseen, käy viimein vieraaksi omalle maalleen, ja siltä, joka on liian halukas tuntemaan kuluneiden vuosisatojen tapahtumia, oman vuosisadan tapaukset suuressa määrin jäävät tuntematta. Sitäpaitsi tarut saattavat kuvittelemaan useita mahdottomia seikkoja mahdollisiksi; ja tarkimmatkin historioitsijat, joll'eivät juuri muuta tai suurenna esittämiensä seikkojen arvoa tehdäkseen ne huvittavammiksi, kumminkin melkein aina jättävät syrjään vähäpätöisemmät ja vähemmän huomattavat asianhaarat. Täten heidän esittämänsä seikat eivät ole todellisuuden mukaiset; ja ne, jotka järjestävät elämänsä niistä noutamiensa esimerkkien mukaan, saattavat helposti menetellä yhtä omituisesti kuin kuljeksivat romaanisankarimme, sekä ryhtyä yrityksiin, jotka käyvät yli heidän voimiensa.
Pidin suuressa kunniassa kaunopuheliaisuutta ja runoutta, mutta arvelin molempia enemmän luonnonlahjoiksi kuin ahkeruuden hedelmiksi. Se, jolla on erittäin etevä arvostelukyky ja joka sangen hyvin järjestää ajatuksensa tehdäkseen ne selviksi ja ymmärrettäviksi, voi aina mitä helpoimmin vakuuttaa muille väitöksiään, vaikka se tapahtuukin huonolla murteella, ja vaikk'ei hän koskaan ole tutkinut kaunopuheliaisuutta. Samoin ovat ne, joilla on mitä miellyttävimmät mielijohteet, joita sangen sirosti ja vienosti osaavat esittää, paraat runoilijat, vaikkapa runousoppi onkin heille tuntematon.
Pidin etupäässä matematiikistä sen todistuksien varmuuden ja selvyyden tähden, mutta en vielä huomannut sen tuottamaa todellista hyötyä. Sillä ajattelin, että se vain oli mekanisen taidon palveluksessa ja ihmettelin, ett'ei sen vankalle ja varmalle perustalle oltu rakennettu mitään korkeampaa. Päinvastaisesti vertasin vanhojen pakanallisten kirjailijain siveysopillisia kirjoituksia hyvin muhkeisiin ja komeisiin palatseihin, jotka on rakennettu pelkälle hiedalle ja loalle. He näet suuresti ylistävät hyveitä ja esittävät niitä mitä kunnioitettavimmassa valossa, mutta eivät tarpeeksi opasta niiden tuntemiseen. Usein se, mille he antavat niin kauniin nimen, ei ole muuta kuin tunteettomuutta, ylpeyttä, epätoivoa tai isänmurhaa.
Kunnioitin meidän teologiaamme ja toivoin yhtä hyvällä syyllä kuin muutkin pääseväni taivaaseen. Mutta havaittuani varmaksi sen seikan, että tie sinne on avoinna yhtä hyvin kaikkein oppimattomimmalle kuin oppineimmalle ja että sinne johdattavat ilmoitetut totuudet käyvät yli ymmärryksemme, en uskaltanut alistaa niitä heikon järkeni punnittavaksi, vaan arvelin, että sen, joka tahtoisi ryhtyä niitä tutkimaan ja siinä toivoisi onnistuvansa, täytyisi saada erityistä apua taivaasta ja olla ihmistä etevämpi olento.
Filosofiasta sanon ainoastaan, ett'ei siinä, vaikka etevimmät nerot vuosisatoja sitten ovat sitä viljelleet, vielä ole ainoatakaan seikkaa, josta ei väiteltäisi ja joka ei olisi epäiltävä. En siis ollut niin itserakas, että olisin toivonut onnistuvani siinä paremmin kuin muut. Ajatellessani mitenkä paljon samaa seikkaa koskevia oppineiden puolustamia erilaisia mielipiteitä saattaa olla, vaikka ei koskaan voi olla muuta kuin yksi ainoa, joka vastaa todellisuutta, pidin melkein vääränä kaikkea, mikä ainoastaan oli todennäköistä.
Mitä tulee muihin tieteisiin, mikäli ne lainaavat periaatteensa filosofiasta, en arvellut niin löyhälle perustukselle voitavan rakentaa mitään pysyväistä; eikä niiden tuottama kunnia ja raha-ansio voineet houkutella minua niitä oppimaan. Sillä varallisuussuhteeni eivät, Jumalan kiitos, pakottaneet minua tekemään tieteestä ammattia elatuksekseni. En tosin kyynikon tavoin halveksinut kunniaa; mutta panin hyvin vähän arvoa sellaiseen kunniaan, jota en luullut täydellä syyllä ansaitsevani. Lisäksi tunsin tarpeeksi väärien oppien arvon, niin ett'eivät alkemistien lupaukset, astrologien ennustukset, noitien petokset, eivätkä muiden sellaisten henkilöiden vehkeet ja kerskaukset, jotka ovat tietävinään enemmän kuin mitä tietävät, voineet viedä minua harhaan.
Sentähden hylkäsin kokonaan tieteiden tutkimisen, niin pian kuin ikäni vapautti minut opettajieni holhouksesta. Päätin yksinomaan etsiä sitä tiedettä, jonka saattaisin löytää itsestäni tai maailman suuresta kirjasta ja käytin lopun nuoruuttani matkustelemiseen. Näin hallitsijain hoveja ja sotajoukkoja, seurustelin eri-säätyisten ja -luonteisten henkilöiden kanssa, kokosin eri kokemuksia, koettelin itseäni onnen eri vaiheissa ja punnitsin jokaista kohtaamaani seikkaa niin, että siitä saisin jotakin hyötyä. Sillä arvelin voitavan löytää paljon enemmän totuutta niistä mietteistä, joihin jokaisen itsensä kokemat tapahtumat antavat aihetta, ja joita pian rangaistuksena seuraa huono tulos, jos on tehty väärä johtopäätös, kuin oppineen tehottomasta mietiskelystä työhuoneessaan. Tämän mietiskelyn tuloksista näet on vain se seuraus, että oppinut niistä ehkä on sitä ylpeämpi, kuta enemmän ne poikkeavat tavallisista mielipiteistä, sillä hänen on täytynyt osottaa kahta suurempaa nerokkaisuutta ja keinotekoisuutta tehdäkseen ne todennäköisiksi. Minä puolestani aina palavasti halusin oppia erottamaan toden väärästä, voidakseni selvästi punnita tekojani ja varmasti kulkea eteenpäin elämässä.
En tarkastaessani muiden ihmisten tapoja niistä löytänyt mitään luotettavaa toiminnan ohjetta, sillä huomasin niissä melkein yhtä paljon erilaisuutta kuin sitä ennen olin havainnut filosofien mielipiteissä. Tästä sain ainoastaan sen hyödyllisen kokemuksen, että toiset suuret kansat yleisesti omistavat ja hyväksyvät useita seikkoja, jotka meistä näyttävät hyvin omituisilta ja naurettavilta, ja ett'en enää uskonut varmasti mitään sellaista, jonka perustuksena ei ollut muu kuin esimerkki ja tapa. Näin vähitellen vapauduin monesta erehdyksestä, joka saattaa himmentää luonnollisen käsityskykymme selkeyttä ja tehdä meidät vähemmän kykeneviksi kuuntelemaan järjen ääntä. Ja kulutettuani muutamia vuosia näin tutkien maailman kirjaa ja tavoittaen kokemusta, päätin eräänä päivänä myös ruveta tutkimaan omaa itseäni ja käyttämään kaikki henkeni voimat oikean menetystavan löytämiseen. Tämä minulle onnistuikin paljoa paremmin kuin jos en olisi poistunut omasta maasta ja kirjojeni luota.
TOINEN OSA.
Oleskelin siihen aikaan Saksassa, jonne sota,[1] joka ei vielä ole päättynyt, oli minut saattanut. Kun palasin keisarin kruunauksesta[2] armeijaan, asetuin talven alussa kaupunginosaan, jossa minulla ei ollut mitään seuraa ja jossa kaikeksi onneksi eivät huolet eivätkä mielenliikutukset minua vaivanneet. Pysyin koko päivän yksin sulkeutuneena lämpimään huoneeseen, jossa minulla oli hyvä aika syventyä ajatuksiini.
[1] Kolmikymmenvuotinen sota. Suom. huom.
[2] Keisari Ferdinand II:n kruunauksesta, joka tapahtui Frankfurtissa v. 1619. Suom. huom.
Ensimäisiä ajatuksiani oli se, ett'eivät useinkaan sellaiset teokset, jotka on kokoonpantu monesta osasta ja jotka ovat eri mestarien valmistamat, ole yhtä täydelliset kuin yhden ainoan henkilön aikaansaamat. Sellaiset rakennukset esimerkiksi, joita yksi ainoa arkkitehti on alkanut rakennuttaa ja jotka hän on valmiiksi rakennuttanut, tavallisesti ovat kauniimmat ja mukavammat kuin ne, joita useammat ovat koettaneet parannella käyttämällä hyväkseen vanhoja muureja, jotka alkuperäisesti oli rakennettu toista tarkoitusta varten. Siten vanhat kaupungit, jotka alussa vain olivat pieniä kauppaloita, mutta joista aikojen kuluessa on paisunut suuria kaupunkeja, ovat tavallisesti sangen huonosti laaditut verrattuina niihin, jotka insinööri mielensä mukaan piirustuksiensa johdolla sovittaa tasangolle. Jos näet tarkastamme edellisten talojen rakennuksia erikseen, huomaamme niissä usein yhtä paljon jopa enemmänkin taidetta kuin jälkimäisten kaupunkien taloissa, mutta jos otamme huomioon miten edelliset on järjestetty, kuinka on sekaisin pieniä taloja suurten vieressä sekä kuinka kadut ovat väärät ja epätasaiset, niin pikemmin pidämme niitä sattuman kuin järkevien ihmisten laatimina. Ja kuitenkin on ammoisista ajoista ollut muutamia virkamiehiä, joiden on täytynyt pitää huolta siitä että yksityisten talot kohottaisivat kaupungin yleistä kaunista ulkomuotoa. Tästä huomaamme miten vaikeaa on aikaansaada mitään täydellistä ainoastaan jatkamalla toisen työtä. Tämän johdosta tulin ajatelleeksi ett'eivät ne muinoin puoleksi villit kansat, jotka vasta vähitellen ovat sivistyneet, ja jotka sikäli ovat laatineet lakinsa, mikäli rikokset ja riidat ovat heidät siihen pakottaneet, voi olla yhtä korkealla kehityskannalla kuin ne kansat, jotka muodostettuaan yhteiskuntansa heti ovat ottaneet huomioon jonkun viisaan lainlaatijan asetukset. Varmaa myös on, että oikean uskonnon kanta, jonka Jumala yksin on säätänyt, on verrattomasti etevämpi kuin kaikkien muiden. Mitä inhimillisiin seikkoihin tulee, en luule Spartan muinaisen korkean kukoistuksen johtuneen siitä, että jokainen sen yksityisistä laeista olisi ollut hyvä, sillä usea niistä oli kovin omituinen ja ristiriidassa siveellisyyden kanssa, vaan siitä, että yksi ainoa mies oli ne keksinyt ja että niillä kaikilla siis oli sama tarkoitus. Samanlaiseen johtopäätökseen tulin kirjoissa esitettyjen tieteiden suhteen, ainakin niiden, joiden perusteet vain ovat luultavia, mutta jotka itse teossa eivät todista mitään ja jotka ovat vähitellen syntyneet ja kasvaneet useiden eri henkilöiden mielipiteistä. Ne eivät likimainkaan lähene totuutta siinä määrin kuin selväjärkisen miehen yksinkertaiset luonnolliset mietteet hänen omassa kokemuspiirissään esiintyneistä seikoista. Vielä tulin ajatelleeksi, että me täysi-ikäiset kaikki olemme olleet lapsia ennenkun tulimme aikaihmisiksi ja että kauan olemme olleet mielihalumme ja opettajamme ohjattavina, jotka usein ovat olleet ristiriitaiset keskenään, ja joita ehkä ei kumpikaan aina neuvonut meille parasta. On siis mahdotonta, että arvostelukykymme olisi yhtä selvä ja luotettava kuin jos syntymästämme alkaen olisimme täydellisesti käyttäneet järkeämme ja olleet yksistään sen ohjaamat.
Tosin ei pureta kaupungin kaikkia taloja ainoastaan siinä tarkoituksessa, että ne uudelleen paremmin rakennettaisiin ja että kadut tulisivat kauniimmiksi; vaan näemme monenkin purkavan talonsa rakentaakseen sen uudestaan, jopa talonomistajien joskus pakosta niin tekevän, kun heidän talonsa ovat vähällä luhistua kokoon ja kun niiden perustukset eivät ole tarpeeksi vahvat. Tämän esimerkin johdosta arvelin, ett'ei luultavasti kukaan yksityinen ihminen rupea parantamaan valtiota muuttamalla siinä kaikki perustuksia myöten ja kumoamalla kaikki uudistusta varten, ja ett'ei täten liioin voi parantaa tieteitä kokonaisuudessaan eikä niiden juurtunutta opettamistapaa kouluissa. Mutta mitä siihen asti saavuttamiin vakaumuksiin tuli, pidin sopivimpana syrjäyttää ne kerrassaan ja sitten asettaa sijaan parempia tai ehkä samatkin, mutta järjellisesti punnittuina. Olin varma siitä, että näin menettelemällä onnistuisin paljon paremmin järjestämään elämäni, kuin jos ainoastaan olisin rakentanut vanhoille perustuksille ja nojautunut yksistään niihin vakaumuksiin, joita minulle nuoruudessani oli tyrkytetty, ilman että itse koskaan olin tutkinut niiden todenperäisyyttä. Tosin huomasin tämän menetystavan tarjoavan paljon vaikeuksia, mutta ne eivät kuitenkaan olleet voittamattomia, eivätkä verrattavat niihin vaikeuksiin, jotka liittyvät vähimpienkin yhteiskunnallisten olojen korjaamiseen. Näitä suuria rakennuksia on hyvin vaikea uudelleen pystyttää jos ne kerta on revitty alas, jopa niitä on vaikea pystyttää, pystyssäkin, jos ne kerran ovat ruvenneet horjumaan; ja niiden kaatuminen aikaansaa suuria tuhoja. Niiden puutteellisuuksia, jos niitä on olemassa—ja niissä havaittava erilaisuus tarpeeksi todistaa että useissa on puutteellisuuksia—on tottumus epäilemättä suuressa määrin lieventänyt, vieläpä välttänyt tai vähitellen poistanut sellaisia, joita ei harkinnan avulla niin helposti voitaisi korjata. Sanalla sanoen, olevat olot ovat melkein aina siedettävämmät kuin niiden vaihdos, samoin kuin vuoren rinteitä kiertelevät valtatiet liikkeestä vähitellen niin tasoittuvat ja tulevat niin mukaviksi, että on paljon parempi kulkea niitä pitkin, kuin oikaista kiipeämällä kallioiden yli ja laskeutua jyrkänteiden pohjaan.
En siis saata mitenkään hyväksyä niiden hätäisten ja levottomien henkilöiden menettelyä, jotka, huolimatta siitä, ett'ei heidän syntymänsä eivätkä olonsa ole kutsuneet heitä yhteiskunnallisia asioita ohjaamaan, eivät saata olla yhäti keksimättä jotakin uutta parannusta. Jos tämä kirjoitus vähimmässäkin määrässä saattaisi lukijoitani epäilemään minussa moista turhamielisyyttä olevan, niin minua sen julkaiseminen suuresti pahoittaisi. Tarkoitukseni ei suinkaan ole ollut muu kuin se, että olen koettanut saattaa paremmalle tolalle oman ajattelemiseni ja rakentaa perustalle, joka on kokonaan minun omani. Vaikka tässä esitän työni kaavan, koska se minua on tyydyttänyt, en kuitenkaan tahdo kehottaa ketään sitä jäljittelemään. Niillä, joille Jumala on antanut suuremmat lahjat, on ehkä korkeammat tuumat; mutta pelkään jo että minun tässä esittämäni tuuma monesta tuntuu liian rohkealta. Yksistään päätös hyljätä kaikki ne mielipiteet, joita ennen on pidetty tosina, on yritys, jota ei jokainen saata tehdä. Maailmassa näet on olemassa melkein vain kahdenlaisia henkilöitä, joita ei kumpiakaan mainittu yritys miellytä. Toiset näistä pitävät itseään viisaampina kuin ovat, eivätkä saata olla tekemättä hätäisiä arvosteluja, eivätkä malta ajatella säännöllisesti. Jos tällaiset ihmiset kerran rupeaisivat epäilemään saavuttamiaan vakaumuksia ja poikkeamaan yhteiseltä tieltä, eivät he koskaan voisi seurata sitä polkua, joka johdattaa heitä suoraan, vaan harhailisivat koko elinaikansa. Toiset taas ovat tarpeeksi järkevät ja vaatimattomat ymmärtääkseen, että he huonommin kuin jotkut toiset erottavat toden väärästä; he ottavat senvuoksi oppia näiltä ja noudattavat ennemmin heidän mielipiteitään, luopuen tavoittelemasta itse parempia.
Minä puolestani olisin epäilemättä kuulunut jälkimäisten lukuun, jos minulla vain olisi ollut yksi ainoa opettaja tai jos en olisi huomannut erotusta, joka ammoisista ajoista on ollut olemassa kaikkein oppineimpien mielipiteiden välillä. Olin jo koulussa huomannut, ett'emme saata kuvitella mitään niin outoa ja uskomatonta seikkaa, jota ei joku filosofi jo olisi lausunut. Huomasin sittemmin matkoillani lisäksi, ett'eivät nekään, joiden mielipiteet suuresti poikkeavat meidän mielipiteistämme, siltä ole raakalaisia tai villejä, vaan että he usein käyttävät järkeänsä yhtä hyvin ja paremmin kuin me. Vielä ajattelin että sama ihminen, samoine hengenlahjoineen kehittyy toisenlaiseksi eläessään Ranskalaisten tai Saksalaisten parissa, kuin jos hän alati eläisi Kiinalaisten tai ihmissyöjien keskuudessa, ja että mitä vain vaatteidemme kuosiin tulee, sellainen kuosi, joka meitä miellytti kymmenen vuotta sitten, ja joka ehkä taas miellyttää meitä ennenkuin seuraavat kymmenen vuotta ovat kuluneet, nyt tuntuu meistä huomiotaherättävältä ja naurettavalta. Meitä siis johtaa paljoa enemmän tapa ja esimerkki kuin varma tieto; äänien enemmistö taas ei ole mikään todistus vaikealöytöisen totuuden pätevyydestä, koska on todenmukaisempaa, että yksi ainoa henkilö sen on keksinyt kuin koko kansa. Mutta koska en tavannut ainoatakaan henkilöä, jonka mielipiteet olisivat olleet muita etevämmät, oli minun melkein pakko omin voimin pyrkiä eteenpäin ajatuksen tiellä.
Mutta miehen tavoin, joka kulkee yksin ja pimeässä, päätin astua niin hitaasti ja olla joka suhteessa niin varovainen, että ainakin välttäisin kompastumista, vaikka matkani siten edistyisikin hyvin hitaasti. Jopa päätin, ett'en koskaan hylkäisi ainoatakaan niistä mielipiteistä, jotka ennen ilman järjen johtoa olivat juurtuneet mieleeni, ennenkuin olisin tarpeeksi punninnut aiottua yritystäni ja löytänyt oikean metodin, jonka avulla oppisin tuntemaan kaiken sen, jota henkeni kykenisi tajuamaan.
Olin nuorempana filosofian alalla tutkinut vähän logiikkia ja matematiikin alalla geometrista analyysiä, ja algebraa, ja näistä kolmesta tieteestä näytti voivan olla tuumalleni hyötyä. Mutta tutkiessani niitä tarkasti huomasin että logiikin päätelmät ja useimmat sen säännöistä enimmästi selittävät toiselle niitä seikkoja, jotka jo tunnetaan, tai, Lulluksen tieteen tavoin, puhuvat arvostelematta seikoista, joita ei tunneta, sen sijaan että niitä opettaisivat. Logiikki tosin sisältää, paljon tosia ja hyviä sääntöjä, mutta siihen on myös sekoitettu paljon vahingollisia ja tarpeettomia, joita meidän on melkein yhtä vaikea erottaa edellisistä, kuin Dianan tai Minervan kuvapatsasta marmorilohkareesta, jota ei vielä ole veistelty. Mitä vanhojen kansojen geometriseen analyysiin ja molempien kansojen algebraan tulee, käsittelevät ne yksinomaan hyvin abstraktisia ja hyödyttömiä tiedonesineitä. Edellinen on aina niin liittynyt kuvioiden tarkastamiseen, ett'ei se voi kehittää ajatuskykyä suuresti väsyttämättä kuvitusvoimaa. Jälkimäisessä on niin takerruttu muutamiin sääntöihin ja merkkeihin, että siitä on syntynyt sekava ja himmeä taito, joka rasittaa henkeä, eikä sitä kehitä oikean tieteen tavoin. Tämä seikka antoi minulle aihetta etsimään toista metodia, joka tarjoaisi näiden kolmen tieteen edut, mutta olisi vapaa niiden virheistä. Ja kuten lakien paljous usein on paheiden verukkeena, ja se valtio on sangen hyvin järjestetty, jossa vain on vähän, mutta ehdottomasti noudatettuja lakeja, samoin luulin noiden lukuisien logiikin sääntöjen asemesta neljän seuraavan säännön riittävän, kunhan vain varmasti ja järkähtämättä päättäisin aina niitä noudattaa.
Ensimäinen sääntö oli se, ett'en koskaan pitäisi totena mitään seikkaa, ennenkuin ilmeisen selvästi olisin huomannut sen todeksi; s. o. että huolellisesti välttäisin hätäilemistä ja ennakkoluuloja ja että olisin tekemättä johtopäätöksiä mistään muusta kuin sellaisesta seikasta, joka esiintyisi hengelleni niin selvänä ja tarkkana, ett'ei minulla olisi mitään syytä sitä epäillä.
Toinen sääntö oli se, että jakaisin jokaisen tutkittavaksi valitsemani seikan niin moneen yksinkertaiseen osaan kuin suinkin olisi mahdollista ja kuin olisi tarpeellista asian ratkaisun helpottamiseksi.
Kolmas, että ajattelemisessani noudattaisin sellaista järjestystä, että alkaisin yksinkertaisimmista ja helpoimmin ymmärrettävistä seikoista ja vasta vähitellen ikäänkuin asteittain kohoaisin tutkimaan kaikkein vaikeimpia ja että olettaisin sellaisissakin seikoissa olevan keskinäistä järjestystä, jotka eivät luonnosta seuraa toinen toistansa.
Neljäs vihdoin, että kaikkialla suorittaisin niin täydellisen luettelemisen ja panisin toimeen niin yleisiä katsauksia, että varmaan tietäisin, ett'ei minulta jäisi mitään lukuunottamatta.
Ne pitkät, vallan yksinkertaiset ja helpot perustesarjat, joita geometrikot käyttävät laatiessaan vaikeimmat todistuksensa, antoivat aihetta siihen olettamukseeni, että kaikki seikat, jotka voivat langeta ihmisen tietopiiriin, samalla tavoin johtuvat toisistaan. Ja jos siis vain kartamme pitämästä mitään sellaista totena, joka on väärää, ja jos noudatamme sitä järjestystä, joka on tarpeellinen toisen seikan johtamiseksi toisesta, ei saata olla niin etäistä tiedonesinettä, ett'emme sitä saavuttaisi, eikä niin salaista, ett'emme sitä löytäisi. En ollut neuvoton sen suhteen, mistä minun tuli alkaa. Sillä tiesin jo, että oli alkaminen siitä, mikä on yksinkertaisinta ja helpointa käsittää. Otin myös huomioon, että kaikista niistä, jotka tätä ennen tieteistä ovat etsineet totuutta, ainoastaan matematikot ovat löytäneet muutamia todisteita, s. o. muutamia varmoja ja ilmeisen selviä perusteita, joiden avulla epäilemättä ovat suorittaneet tutkimuksensa. Tosin en niistä odottanut mitään muuta hyötyä, kuin että totuttaisin henkeäni hakemaan ravintoa totuudesta ja hylkäämään väärät perusteet. Tätä varten en kuitenkaan aikonut oppia kaikkia niitä yksityisiä tieteitä, joita yhteisesti kutsutaan matematiikiksi; sillä huomasin niiden kaikkien, huolimatta siitä, että niillä on eri esineensä, kuitenkin siinä pitävän yhtä, että ne tarkastavat ainoastaan suureidensa eri suhteita. Pidin siis sopivana tutkia ainoastaan näitä suhteita yleensä sekä etsiä niitä ainoastaan sellaisista suureista, joista ne helpoimmin minulle selviäisivät, mutta kuitenkaan supistamatta niitä yksinomaan mainittujen suureiden alaan kuuluviksi, jotta jälestäpäin helpommin voisin sovittaa nämät suhteet kaikkiin muihin suureisiin, joihin ne vain soveltuisivat?[1] Sitten huomasin, että minun, oppiakseni hyvin tuntemaan ne, oli tarpeellista tarkastaa niitä kutakin erikseen, jopa välistä muistaa ne ulkoa ja yhdistää useita yhteen. Luulin siis sopivimmaksi keinoksi tarkastaa niitä kutakin erityisesti niiden kuvaamisen viivoilla, koska tämä mielestäni oli mitä yksinkertaisinta ja kuvitusvoimalle ja aistimille kaikkein havainnollisinta. Mutta pysyttääkseni ne muistissani, tai yhdistääkseni useampia yhteen, tuli minun selittää ne muutamilla mahdollisimman lyhyillä luvuilla. Täten luulin lainaavani geometrisesta analyysistä ja algebrasta sen mikä niissä on parasta ja korjaavani toisen puutteellisuuden toisen eduilla.[2]
[1] Tämä yleisten suhteiden tarkastaminen abstraheeraamalla erityisistä suureista, on Descartes'n keksimän n. k. yleisen matematiikin (la mathématique universelle) esineenä. Suom. huom.
[2] Descartes viittaa tässä keksimäänsä analyytiseen geometriaan. Suom. huom.
Rohkenen sanoa, että näiden muutamien valitsemieni sääntöjen tarkka noudattaminen saattoi minulle helpoksi ratkaista kaikki ne kysymykset, jotka kuuluvat kahden mainitun tieteen alaan. Koska olin alkanut yksinkertaisimmasta ja yleisimmästä ja koska jokainen löytämäni totuus oli sääntö, jonka johdolla myöhemmin löysin toisia totuuksia, onnistui minun kaksi- tai kolmikuukautisen tutkimisen jälkeen ratkaista sellaisia tehtäviä, joita ennen olin pitänyt hyvin vaikeina, ja luulin lopulta ratkaisemattomienkin kysymysten suhteen voivani määrätä niiden ratkaisun keinot ja mahdollisuuden. Toivottavasti minua ei tämän takia pidetä turhamielisenä; otettakoon näet huomioon, että joka seikan suhteen on olemassa vain yksi totuus, ja että jokainen, joka sen on löytänyt, siitä tietää sen, mikä on tiedettävissä. Niin esimerkiksi lapsi, jolle on opetettu laskuoppia, saattaa, suoritettuaan yhteenlaskun sääntöjen mukaisesti, olla varma siitä, että hän hakemansa summan suhteen tietää kaikki, mitä ihmishenki siitä voi tietää. Sillä se metodi, joka opettaa noudattamaan oikeaa järjestystä ja tarkasti ottamaan huomioon tehtävän kaikki eri puolet, sisältää edellytyksenä kaiken sen, mikä muodostaa laskuopin sääntöjen varmuuden.
Enimmin tämä metodi miellytti minua sentähden, että sitä käyttäessäni varmaan tiesin kaikessa noudattavani järkeäni, joll'en täydellisesti, niin ainakin voimieni mukaisesti. Sen lisäksi huomasin, että käsityskykyni vähitellen tottui tarkemmin ja selvemmin erottamaan esineitänsä; ja vaikka en vielä ollut käyttänyt tätä metodia mitään erityistä tieteellistä ainetta varten, toivoin siitä samaa hyötyä koettaessani voittaa muiden tieteiden vaikeuksia kuin minulla siitä oli ollut algebrassa. En siltä rohjennut tämän metodin avulla tutkia kaikkia vaikeita seikkoja, jotka kohtasin, sillä se olisi ollut vastaista metodini säännöille. Saatuani sen vakaumuksen, että muiden tieteiden perustukset ovat lainattavat filosofiasta, jonka peruksia en vielä pitänyt ollenkaan varmoina, katsoin ennen kaikkea tarpeelliseksi näiden varmistamisen. Mutta koska juuri tämä on mitä tärkeintä ja hätäileminen ja ennakkoluulot sitä suuresti vahingottaisivat, en luullut voivani toteuttaa tätä yritystä ennenkuin olisin saavuttanut paljoa varttuneemman iän. Olin näet silloin ainoastaan kahdenkymmenen kolmen vuoden vanha; ja minun täytyi ensin käyttää paljon aikaa siihen valmistautuakseni, osaksi juurta jaksain poistamalla hengestäni kaikki aikaisemmin saavuttamani väärät mielipiteet, osaksi kokoamalla useita kokemuksia, joita myöhemmin voisin käyttää tutkimuksieni aineksina. Lisäksi tuli minun uutterasti harjottaa itseäni keksimäni metodin käyttämisessä, saadakseni siinä yhä suurempaa varmuutta.
KOLMAS OSA.
Jos joku aikoo uudestaan rakennuttaa talonsa, ei ole riittävää, että se puretaan, että hankitaan rakennusaineita ja arkkitehti, tai että itse perehtyy rakennustaiteeseen ja että sitäpaitsi huolellisesti laaditaan uuden rakennuksen piirustukset; tulee myös hankkia toinen asunto, jossa mukavasti saattaa asua rakennustöiden kestäessä. Samalla tavoin minäkin, voidakseni toimia varmasti ja elää niin onnellisena kuin mahdollista, sillä aikaa kun järkeni pakotti minua olemaan epäilevällä kannalla arvostelujeni suhteen, muodostin itselleni väliaikaisen siveysopin, jossa vain oli kolme tai neljä periaatetta, jotka tässä tahdon esittää.
Ensimäinen periaate määräsi noudattamaan isänmaani lakeja ja tapoja sekä pysyvästi pitämään kiinni siitä uskonnosta, jota minulle Jumalan armosta lapsuudesta oli opetettu, sekä muuten noudattamaan maltillisia ja kaikesta liioittelusta vapaita mielipiteitä, jotka ohjasivat järkevimpiä seurustelutovereitani heidän toiminnassaan. Sillä tästä hetkestä alkaen en pitänyt omia mielipiteitäni minkään arvoisina, koska tahdoin arvostellen punnita niitä kaikkia, ja sentähden luulin tekeväni viisaimmin siinä, että noudatin kaikista järkevimpien henkilöiden mielipiteitä. Persialaisten ja Kiinalaisten joukossa saattaa olla yhtä järkeviä ihmisiä kuin meillä; mutta siitä huolimatta pidin hyödyllisimpänä noudattaa niiden henkilöiden esimerkkiä, joiden joukossa minun tuli elää. Oppiakseni tuntemaan näiden varsinaiset mielipiteet, luulin tarpeelliseksi tarkastaa enemmän heidän tekojaan kuin heidän puheitaan. Sillä meidän aikojemme tapainturmeluksen vallitessa ihmiset eivät kernaasti sano kaikkea, mitä oikeana pitävät; moni ei sitä edes tiedäkään. Se sieluntoiminta näet, jota kutsutaan oikeanapitämiseksi on erilainen kuin itsetietoisuus siitä, ja useinkaan ne eivät ole yhdistyneinä. Useista samassa määrin tunnustetuista mielipiteistä valitsin maltillisimmat, osaksi sentähden, että ne aina ovat kaikista käytännöllisimmät ja todenmukaisesti paraat ja että jokainen liioittelu tavallisesti on paha; osaksi sentähden, että mahdollisimman vähän poikkeaisin oikealta tieltä jos olisin erehtynyt, koska näet siinä tapauksessa, että väärin olisin valinnut jonkun äärimäisyyden, oikea seikka olisi ollut vallan päinvastainen. Tällaisena äärimäisyytenä pidin erityisesti jokaista lupausta, jonka kautta rajoitetaan omaa vapautta. Näin tehden en tahtonut moittia niitä lakeja, jotka tukeaksensa epäröivien henkilöiden heikkoa tahtoa, sallivat hyvää tarkoitusta varten tai ainoastaan kanssakäynnin turvaamiseksi, joka on vähemmänarvoinen tarkoitusperä, tehdä lupauksia ja sopimuksia, jotka ovat velvoittavaa laatua.[1] Mutta koska en huomannut maailmassa mitään pysyvää ja koska puolestani toivoin yhä enemmän kehittäväni arvostelukykyäni, enkä suinkaan tahtonut sitä huonontaa, luulin, että olisin menetellyt vastoin tervettä järkeä, jos olisin velvoittautunut myöhemminkin pitämään hyvänä sellaista seikkaa, jonka silloin hyväksyin, mutta joka myöhemmin olisi voinut lakata olemasta hyvä, tai jonka oivallisuudesta en enää olisi ollut varma.
[1] Descartes arvatenkin tässä muistelee niitä hankaluuksia, joihin hän joutui sen kautta, että hän oli luvannut muutamille ystävilleen oikeuden julkaista jonkun teoksistaan. Suom. huom.
Siveysoppini toinen periaate sääsi, että pysyisin niin lujana ja päättäväisenä toimissani kuin mahdollista ja että pitäisin yhtä vakaasti kiinni mitä epäilyttävimmistäkin mielipiteistä, joita kerran olisin ottanut seuratakseni, kuin jos ne olisivat olleet vallan varmat. Noudatin tässä suhteessa niiden matkustajien esimerkkiä, jotka eksyneinä metsään menettelevät viisaasti siinä, ett'eivät samoele sinne tänne, eivätkä pysy samassa paikassa, vaan että kulkevat yhä suoraan yhteen suuntaan, väistymättä ilman syytä toisaalle, vaikka aluksi olisivatkin vain sattumalta valinneet tämän suunnan. Sillä joll'eivät he täten saavukaan minne aikoivat, tulevat he kuitenkin johonkin paikkaan jossa heidän todenmukaisesti on parempi olla kuin metsän keskellä. Toimimisemme täällä elämässä näet useinkaan ei siedä mitään lykkäystä, ja sentähden on varma totuus siinä ohjeessa, että meidän tulee noudattaa todennäköisimpiä mielipiteitä silloin kun emme voi erottaa mitkä ovat oikeat; vieläpä siinä, että, kun emme useammista mielipiteistä huomaa enempää todennäköisyyttä toisessa kuin toisessakaan mielipiteessä, meidän tulee hyväksyä vain yksi niistä ja sitten luopua pitämästä sitä epäiltävänä toimintamme suhteen ja päinvastoin pitää sitä vallan oikeana ja varmana, koska se järjellinen peruste, joka on saattanut meitä toimeenpanemaan tuon valinnan, on oikea ja varma. Näin vapauduin kaikesta siitä katumuksesta ja tunnonvaivasta, joka tavallisesti rasittaa niitä heikkoja ja epäröiviä henkiä, jotka ryhtyvät hankkeisiin, joita ensin pitävät hyvinä, mutta jälestäpäin huonoina.
Kolmas periaatteeni sääsi, että aina ennemmin voittaisin itseni kuin valittaisin kohtaloani sekä ennemmin muuttaisin omat haluni kuin maailman järjestyksen, ja että yleensä totuttaisin itseäni siihen vakaumukseen, että ainoa seikka, joka kokonaan on vallassamme, on omat ajatuksemme. Jos siis olemme koettaneet parastamme tahdostamme riippumattomien seikkojen suhteen, niin kaikki, mikä ei meiltä onnistu, on sellaista, jota meidän on vallan mahdoton toteuttaa. Tämä näytti minusta riittävältä estämään minua tulevaisuudessa toivomasta saavuttamattomia sekä saattamaan minut tyytyväiseksi. Sillä tahtomme tavoittelee vain sellaisia seikkoja, joita ymmärryksemme pitää jossakin suhteessa mahdollisina saavuttaa; jos siis pidämme kaikkia hyviä seikkoja, joita emme omista, yhtä etäisinä saavutuskyvyllemme, emme sure enempää sellaistenkaan seikkojen puutetta, jotka näyttävät kuuluvan meille syntymme nojalla, silloin kun ilman omaa syytämme olemme niitä vailla, kuin sitä, ett'emme ole Kiinan tai Meksikon keisari. Ja jos teemme hädästä hyveen, kuten sanotaan, niin yhtä vähän toivomme terveyttä ollessamme sairaat tai vapautta ollessamme vankilassa, kuin nyt haluamme ruumista, joka olisi tehty yhtä kulumattomasta aineesta kuin timantti, tai siipiä lentääksemme lintujen tavoin.
Mutta tunnustan, että tarvitsemme pitkää harjaantumista ja usein toistettua harkintaa, ennenkuin totumme tarkastamaan kaikkia asioita tältä näkökannalta. Ja luulen etupäässä tässä piilleen niiden vanhojen filosofien salaisuuden, jotka osasivat vapautua kohtalon vallasta ja huolistaan ja köyhyydestään huolimatta kilpailla jumaliensa kanssa onnessa. Sillä kun he alati tarkastivat luonnon heidän toiminnalleen asettamia rajoja, saivat he sen vahvan vakaumuksen, ett'ei mikään muu ollut heidän vallassaan kuin heidän omat ajatuksensa, ja tämä yksin riitti kokonaan kääntämään heidän halunsa pois muista seikoista. Ja he hallitsivat niitä niin täydellisesti, että syystä saattoivat pitää itseään rikkaampina ja voimakkaampina kuin muut, jotka, vaikka omistaisivatkin rikkaat luonnonlahjat ja onnen suosion, kuitenkin ollen vailla tätä filosofiaa, kaipaavat täydellistä tahtonsa hallitsemiskykyä.
Lopuksi päätin täydentääkseni tämän siveysopin säännöt, tarkastaa ihmisten eri toimia tässä elämässä, valitakseni niistä paraan. Ja tahtomatta moittia muiden toimia, luulin tekeväni paraiten jatkamalla minun valitsemaani tointa, että nimittäin käyttäisin koko elinaikani järkeni kehittämiseen ja koettaisin edistyä niin paljon kuin mahdollista totuuden etsimisessä keksimäni metodin mukaan. Olin tuntenut niin suurta tyydytystä aina siitä asti kun rupesin käyttämään tätä metodia, ett'en luullut tämän elämän voivan tarjota sen suloisempaa tyydytystä. Ja löydettyäni joka päivä sen avulla muutamia totuuksia, jotka minusta näyttivät sangen tärkeiltä, ja jotka olivat yleisesti muille ihmisille tuntemattomat, täytti tämän seikan tuottama ilo niin mieleni, ett'ei mikään maailmassa huomiotani kiinnittänyt.
Sitäpaitsi oli kolmen edellämainitun periaatteen tarkoitus tietojeni laajentaminen. Sillä koska Jumala meille jokaiselle on antanut kykyä erottamaan toden väärästä, en olisi luullut hetkeäkään voivani tyytyä toisten mielipiteisiin, ell'en olisi päättänyt tutkia niitä oman järkeni kannalta sopivan ajan tarjoutuessa. Enkä olisi voinut vapautua omantunnon syytöksistä niitä noudattaessani, ell'en olisi aikonut käyttää hyväkseni joka tilaisuutta löytääkseni parempia vakaumuksia, jos niitä olisi olemassa. Lisäksi en olisi voinut rajoittaa toivomuksiani, enkä olla tyytyväinen, ell'en olisi noudattanut menetystapaa, jonka kautta tiesin saavuttavani kaikki ne tiedot, jotka minun oli mahdollista saavuttaa ja siis kaiken mahdollisen tosihyvän. Sillä koska tahtomme ei tavoittele eikä hylkää yhtään seikkaa, ilman että järkemme pitää sitä hyvänä tai pahana, on riittävää, että hyvin arvostelemme asioita, voidaksemme hyvin toimia. Ja jos arvostelukykymme on niin hyvä kuin suinkin mahdollista, kykenemme myös toimimaan sangen hyvin, eli saavuttamaan kaikki hyveet ja samalla kaikki saavutettavissa olevat hyvät seikat. Kenellä on tämä vakaumus, se varmaankin on tyytyväinen.
Havaittuani nämät periaatteet hyviksi ja liitettyäni ne niihin uskon totuuksiin, joita aina olen pitänyt tärkeimpinä, luulin arvelematta voivani hyljätä kaikki muut vakaumukset. Ja koska arvelin paremmin saavuttavani tarkoitukseni seurustelemalla ihmisten kanssa kuin viipymällä siinä huoneessa, jossa kaikkea tätä olin ajatellut, lähdin jo ennen talven loppua taaskin matkoille. Yhdeksänä seuraavana vuotena en tehnyt muuta kuin matkustelin alituisesti eri maissa, ja koetin olla etupäässä katselijana, enkä näyttelijänä kaikissa niissä komedioissa, joita siellä näytellään. Tutkimalla erityisesti jokaisen seikan epäilyttävää puolta sekä sitä, mikä siinä saattaa meitä erehdyttää, karkotin mielestäni kaikki ne erehdykset, jotka siihen ennen olivat pujahtaneet. En kuitenkaan menetellyt skeptikkojen tavoin, jotka epäilevät vain epäilläksensä ja aina ovat olevinaan epäröivällä kannalla. Päinvastoin pyrin kaikin tavoin saavuttamaan varmuutta sekä hylkäämään notkuvan maaperän ja löysän hiedan löytääkseni vankan kallioisen perustan. Ja tämä onnistuikin minulle, luulen ma, sangen hyvin, sillä en suinkaan hakenut tutkittavaksi ottamissani tehtävissä piilevää epätodellisuutta tai epävarmuutta heikkojen olettamuksien nojalla, vaan selvien ja varmojen perusteiden avulla. En siis kohdanne yhtään niin suuressa määrin epäilystä herättävää tehtävää, ett'en aina voisi siitä tehdä jotakin varmaa johtopäätöstä, vaikkapa ainoastaan sen, ett'ei kysymyksessä oleva seikka sisällä mitään varmaa. Samaten kuin vanhaa rakennusta purettaessa pannaan talteen puretut rakennusaineet siinä tarkoituksessa, että niitä käytettäisiin uuden talon rakentamiseen, niin minäkin hyljätessäni kaikki ne vakaumukseni, joita pidin löyhästi perustettuina, tein useita huomioita ja saavutin monta kokemusta, joista minulla myöhemmin on ollut hyötyä muodostaessani varmempia mielipiteitä.
Koetin yhä edelleen harjaantua siinä metodissa, jota olin ottanut noudattaakseni. Pidin huolta etenkin siitä, että ajatukseni yleensä noudattivat sääntöjä, ja käytin sen ohella erityisesti muutamia vapaita tunteja vaikeiden matematisten kysymysten käsittelemiseen, jopa sellaistenkin kysymysten, jotka saatoin matematisten kaltaisiksi, erottamalla niistä kaikkien muiden tieteiden epävarmat perukset, kuten saattaa huomata useista tässä nidoksessa käsittelemistäni kysymyksistä.[1] Näin elin näennäisesti niiden tavoin, joilla ei ole muu tarkoituksena kuin viettää hauskaa ja viatonta elämää ja senvuoksi koettavat erottaa huvitukset paheista, ja jotka kuluttaakseen joutoaikansa ilman ikävää, käyttävät kaikkia säädyllisiä huvituskeinoja. En kuitenkaan lakannut tavoittelemasta päämäärääni ja edistyin totuuden tuntemisessa ehkä enemmän kuin jos vain olisin lukenut kirjoja tai seurustellut oppineiden kanssa.
[1] Descartes julkaisi ensin teokset »La Diotprique« (Dioptriikki), »Les Météores« (Meteorit) ja »La Géometrie« (Geometria) samassa nidoksessa kuin kysymyksessä olevan teoksen »Discours de la Méthode« (Metodin Esitys). Suom. huom.
Tosin nämät yhdeksän vuotta kuluivat ilman että olin tullut mihinkään ratkaisevaan päätökseen niiden vaikeiden kysymysten suhteen, joista oppineet tavallisesti väittelevät, sekä ilman että olin alkanut etsiä tavallista varmemman filosofian perusteita. Niiden monien etevien miesten esimerkki, jotka ennen minua olivat tätä yrittäneet, eivätkä siinä mielestäni olleet onnistuneet, saattoi minua arvelemaan yritystä niin vaikeaksi, ett'en kenties olisi niinkään pian rohjennut siihen ryhtyä, ell'en olisi saanut tietää muutamien levittelevän sellaisia huhuja, että jo olin saavuttanut päämääräni. En tiedä mihin he perustivat tämän luulonsa. Jos minun omat puheeni ovat jossakin määrin antaneet siihen aihetta, niin se on saattanut tapahtua vain sen johdosta, että avomielisemmin olen tunnustanut tietämättömyyttäni kuin niiden on tapana tehdä, jotka ovat vähän tutkineet, ja ehkä myös sen johdosta, että olen esittänyt ne syyt, jotka aiheuttivat minua epäilemään monta sellaista seikkaa, joita muut pitävät varmoina; mutta en koskaan ole kehunut keksineeni mitään oppisuuntaa. Omatuntoni ei sallinut, että minua pidettiin etevämpänä kuin olin; sentähden pidin välttämättömänä kaikin keinoin tehdä itseni mainettani ansaitsevaksi. Tämän vuoksi päätin täsmälleen kahdeksan vuotta sitten vetäytyä pois niiltä seuduilta, joissa minulla oli tuttavia, sekä siirtyä tähän maahan,[1] jossa pitkällinen sota on aikaansaanut sellaisen järjestyksen, että maan ylläpitämät sotajoukot turvaavat vain rauhan tuottamien hedelmien nauttimista, ja jossa erittäin toimelias kansa enemmän harrastaa omia asioitaan kuin utelee muiden asioita. Siten saatoin, kaipaamatta ainoatakaan suurkaupungin mukavuutta, elää yhtä yksinäni ja syrjässä kuin mitä syrjäisimmässä erämaassa.
[1] Hollantiin. Suom. huom.
NELJÄS OSA.
En tiedä tuleeko minun mainita lukijalle ensimäiset mietteeni niistä seikoista, joita tässä aion kosketella, sillä ne ovat niin metafysilliset ja niin tavattomat, ett'eivät ne kenties miellytä kaikkia. Ja kuitenkin pidän itseäni jossakin määrin velvoitettuna puhumaan niistä, jotta saatettaisiin päättää, ovatko perusteeni tarpeeksi varmat. Olin aikoja sitten huomannut, että siveyttä koskevissa seikoissa joskus täytyy seurata epävarmoja vakaumuksia aivan kuin ne olisivat epäilemättömät, kuten yllä olen sanonut. Mutta koska nyt tahdoin yksinomaan antautua totuuden etsimiseen, pidin päinvastaista menettelyä välttämättömänä, nimittäin että hylkäisin vääränä kaiken sen, joka minulle antaisi aihetta vähimpäänkin epäilykseen. Tämän tein huomatakseni, olisiko sen jälkeen tietoisuudessani jälellä mitään, jota olisi vallan mahdoton epäillä. Koska aistimemme meitä välistä pettävät, oletin, ett'ei mikään seikka ole sellainen, jommoisena ne sen meille näyttävät. Ja koska on ihmisiä, jotka erehtyvät geometrian yksinkertaisimpienkin kysymyksien suhteen ja tekevät niistä vääriä johtopäätöksiä, pidin itseäni tässä suhteessa yhtä mahdollisena erehtymään kuin muita ja hylkäsin sentähden kaikki perusteet, joita ennen olin pitänyt todistuksina. Lopuksi otin huomioon, että meillä unissa voi olla kaikki samat ajatukset kuin hereillä ollessamme, ilman että niistä yhdenkään tässä tapauksessa tarvitsee olla tosi, ja päätin olettaa että kaikki seikat, joita olin valveilla ollessani ajatellut, olivat yhtä vähäisessä määrässä todet kuin unieni harhakuvat. Mutta heti jälestäpäin havaitsin, että olettaessani kaikkea vääräksi minä itse, joka sitä ajattelin, välttämättömästi olin jotakin. Ja huomattuani tämän totuuden: Ajattelen, siis olen olemassa niin varmaksi ja järkähtämättömäksi, ett'eivät skeptikkojen liioitelluimmatkaan olettamukset voineet sitä järkyttää, luulin arvelematta voivani ottaa sen hakemani filosofian alkuperukseksi.
Sitten tutkin tarkasti omaa olemustani ja huomasin voivani kuvitella, ett'ei minulla ollenkaan ollut ruumista ja ett'ei ollut mitään maailmaa eikä mitään paikkaa, jossa olin, mutta en voinut kuvitella omaa olemattomuuttani. Päinvastoin juuri se, että epäilin muiden seikkojen olemassaoloa, todisti selvästi ja vallan varmasti oman olemassaoloni. Jos sitä vastoin vain olisin lakannut ajattelemasta ja jos kaikki muu, jota olin kuvitellut olevaksi, olisi ollut todellista, ei minulla olisi ollut mitään syytä olettaa, että minä olin olemassa. Tästä päätin, että olen substanssi, jonka koko olemus ja luonto on pelkkää ajattelemista, ja joka ei olemassaoloansa varten tarvitse mitään paikallisuutta eikä mitään aineellista esinettä. Siis tämä minä, s. o. sielu, joka juuri tekee minut siksi, mikä olen, on kokonaan erilainen kuin ruumis ja lisäksi paljon helpommin käsitettävissä kuin se; vaikkapa ruumista ei olisikaan, ei sielu lakkaisi olemasta se, mikä se on.
Tämän jälkeen tutkin millaisen väitteen täytyy olla, jotta se olisi oikea ja varma. Sillä koska juuri olin keksinyt sellaisen, pidin velvollisuutenani ottaa selville, missä tämä varmuus piilee. Huomattuani, ett'ei lauseessa: Ajattelen, siis olen olemassa, ole muuta joka takaisi sen totuuttaa kuin se, että selvästi käsitän ajatuksen välttämättömästi edellyttävän olemassaoloa, luulin voivani ottaa yleiseksi säännöksi sen, että kaikki ne seikat, jotka käsitämme hyvin selvästi ja hyvin tarkasti, ovat todet, ja että vain on vaikeus havaita, mitkä seikat selvästi käsitämme.
Sitten tulin epäilemiseni johdosta ajatelleeksi, ett'ei olemukseni ollut täydellinen. Sillä huomasin selvästi, että tieto on jotakin täydellisempää kuin epäilys. Aloin siis tutkia, minkä tähden olin ruvennut ajattelemaan jotakin täydellisempää kuin minä itse ja huomasin selvästi, että tämän ajatuksen oli täytynyt johtua jostakin todella täydellisemmästä olennosta. Mitä tulee siihen käsitykseen, joka minulla oli useasta minua itseä ulkopuolella olevasta seikasta, kuten taivaasta, maasta, valosta, lämmöstä ja lukuisista muista seikoista, ei niiden synnyn selvillesaaminen minussa herättänyt sanottavaa levottomuutta. Sillä en huomannut niissä mitään, joka olisi tehnyt ne minua etevämmiksi, ja saatoin siis olettaa että ne, jos olivat todellisia, olivat luonnostani riippuvia ominaisuuksia, mikäli luonnossani oli täydellisyyttä, ja että, ell'eivät olleet todellisia, olin saanut ne tyhjästä, s. o. että ne olivat mielikuvituksessani, koska minä olin puuteellinen. Mutta niin ei voinut olla sen käsitteen laita, joka minulla oli minua täydellisemmästä olennosta; sillä on vallan ilmeisesti mahdotonta, että olisin saanut mainitun käsitteen tyhjästä. Ja koska on yhtä ristiriitaista olettaa täydellisemmän johtuvan vähemmän täydellisestä tai olevan siitä riippuvaisen, en ollut voinut itsestäni saada tuota täydellisemmän käsitettä. En siis mitenkään muuten ollut voinut saada viimeksimainittua käsitettä kuin siten, että sen minulle oli antanut joku olento, joka todella oli minua täydellisempi ja joka omisti kaikki ne täydellisyydet, joita voin kuvitella, ja tämä olento oli sanalla sanoen Jumala.
Tein lisäksi sen johtopäätöksen, ett'en minä, koska tunsin muutamia täydellisiä ominaisuuksia, joita minulla itsellä ei ollut, voinut olla ainoa olemassaoleva olento (käytän tässä lukijan suosiollisella luvalla filosofisia oppisanoja), vaan että välttämättömästi oli joku täydellisempi olento, josta olin riippuvainen ja jolta olin saanut kaikki, mitä minulla oli. Sillä jos yksin olisin ollut olemassa ja riippumaton kaikesta muusta, joten itseltäni olisin saanut omistamani vähäisen määrän täydellisen olennon ominaisuuksia, niin yhtä hyvin olisin voinut itseltäni saada kaikki ne ominaisuudet, joiden tiesin itseltäni puuttuvan, ja olisin omasta voimastani voinut olla ääretön, ijankaikkinen, muuttumaton, kaikkitietävä, kaikkivaltias, minulla olisi sanalla sanoen voinut olla kaikki ne täydelliset ominaisuudet, joita saatoin ajatella Jumalan omistavan. Noudattaen juuri esittämiäni perusteita tarvitsi minun, oppiakseni tuntemaan Jumalan luontoa niin suuressa määrin kuin kykyni sallisi, ainoastaan tarkata kaikkia niitä seikkoja, joista minulla oli käsitystä, ja kysyä, oliko niiden omistaminen jotakin täydellistä vai ei. Ja sain sen vakaumuksen, ett'ei Jumalalla ole yhtään sellaista ominaisuutta, jossa voi huomata jotakin epätäydellistä, vaan että hänellä on kaikki muut ominaisuudet. Niinpä huomasin, ett'ei Jumalalla voi olla epäilystä, epävakaisuutta, surua, eikä senkaltaisia, koska itse iloiten olisin vapautunut niistä. Minulla oli sitäpaitsi useiden aisteilla havaittavien ja aineellisten esineiden mielteitä. Sillä vaikka oletin, että näin unta ja että siis kaikki, minkä näin ja mitä kuvittelin, oli epätodellista, en voinut kuitenkaan kieltää, että minulla oli nuo mielteet. Koska omassa itsessäni selvästi olin havainnut, että ajatteleva luonto on erilainen kuin aineellinen, koska arvelin sen seikan, että joku esine on kokoonpantu, osottavan tämän esineen riippuvaisuutta ja koska riippuvaisuus päivänselvästi on puutteellisuus, tein sen johtopäätöksen, ett'ei se olisi mikään täydellisyyden merkki, jos Jumala olisi kokoonpantu näistä kahdesta luonnosta, ja ett'ei Jumala siis ole sellainen. Päinvastoin sain sen vakaumuksen, että jos maailmassa on sellaisia esineitä, henkiä tai muunluontoisia olioita, jotka eivät ole vallan täydellisiä, niiden olemuksen täytyy siihen määrään riippua Jumalan vallasta, ett'eivät ne hetkeäkään voisi pysyä ilman hänen apuansa.
Tämän jälkeen tahdoin etsiä muita totuuksia; rupesin punnitsemaan geometrisen tutkimuksen esinettä ja käsitin sitä yksijaksoiseksi kappaleeksi tai pituudeltaan, leveydeltään ja korkeudeltaan äärettömäksi avaruudeksi, joka saattaa jakautua eri muotoisiin osiin sekä liikkua ja siirtyä joka tavalla, kuten geometrian tutkijat olettavat. Tarkastin sitten muutamia heidän yksinkertaisimpia todistuksiaan ja huomasin sen suuren varmuuden, jonka kaikki tunnustavat niissä olevan, vain perustuvan siihen, että ne käsitetään ilmeisen selvästi, mainitsemani säännön mukaisesti; mutta huomasin myös, ett'ei niissä ollut mitään, joka minulle olisi saattanut varmaksi noiden suureiden olemassaolon. Sillä ajatellessani esimerkiksi kolmiota, olin kyllä varma siitä, että sen kolme kulmaa yhteensä ovat yhtä suuret kuin kaksi suoraa kulmaa, mutta siltä ei mikään tuottanut minulle varmuutta siitä, että kolmio todella oli olemassa. Kun taaskin rupesin tarkastamaan sitä käsitystä, joka minulla oli täydellisestä olennosta, huomasin, että olemassaolo kuuluu sen käsitteeseen samoin kuin kolmio-käsitteeseen kuuluu se totuus, että sen kolme kulmaa yhteensä vastaa kahta suoraa kulmaa, tai kuin ympyrä-käsitteeseen kuuluu, että jokainen piste sen kehällä on yhtä pitkän matkan päässä sen keskipisteestä, jopa tuo täydellisen olennon olemassaolo oli selvempikin. Siis on ainakin yhtä varmaa, kuin mikään geometrinen todistus, että Jumala, joka on tuo täydellinen olento, on olemassa.
Se, että useiden mielestä on vaikeata tuntea Jumalan olemassaoloa sekä oman sielun olemusta, johtuu siitä, ett'eivät he koskaan kohota henkeänsä ylemmäksi aistimaailmaa ja että ovat tottuneet kuvittelemaan kaikkea havainnollisena, joka on erityinen ajattelemistapa aineellisten esineiden suhteen. Tämän tähden eivät he voi käsittää mitään, joka ei ole kuviteltavissa. Tämä katsantotapa ilmenee vallan selvästi itse filosofienkin kouluissa opettamasta periaatteesta, ett'ei käsityskyky sisällä mitään, joka ei alkuperäisesti olisi ollut aistimus. Mutta ainakin on varmaa ett'eivät Jumala- ja sielu-käsitteet ole olleet aistimuksia; ja minusta tuntuu siltä kuin ne, jotka tahtovat tajuta mainittuja käsitteitä kuvitusvoimallaan, menettelisivät niiden tavoin, jotka silmillään tahtovat kuulla säveleitä tai tuntea tuoksuja. Ja tässä on vielä otettava huomioon se erotus, että näköaisti antaa meille yhtä oikeita esineiden mielteitä kuin haju- ja kuuloaisti, jota vastoin kuvitusvoimamme ja aistimme eivät koskaan voisi hankkia meille varmuutta, ell'ei ymmärryksemme tulisi avuksi.
Jos vielä on ihmisiä, jotka eivät esittämieni perusteiden nojalla ole kyllin varmat Jumalan ja sielunsa olemassaolosta, niin soisin heidän ajattelevan, että kaikki muut seikat, joita he pitävät varmempina kuten esimerkiksi se, että heillä on ruumis, että on tähdet, maa ja senkaltaisia, ovat vielä epävarmemmat. Sillä jos jollakulla onkin moralinen varmuus[1] noista asioista, niin ett'ei voi epäillä niitä ilman että on vailla järkevyyttä, ei järkevästi ajatteleva henkilö myöskään voi kieltää, metafysillisen varmuuden ollessa kysymyksessä, että mainittujen esineiden varmuutta itse teossa sopii yhtä paljon epäillä kuin sitä unissa esiintyvää kuvitteluamme, että meillä on toinen ruumis ja että näemme toisia tähtiä ja toisen maan, vaikka tämä on vallan perätöntä. Sillä miten tiedämme, etteivät ajatuksemme unta nähdessämme ole yhtä todelliset kuin hereillä olessamme, koska edelliset useinkin ovat vallan yhtä vilkkaat ja selvät? Punnitkootpa vaikka kaikista nerokkaimmat henkilöt tätä seikkaa niin kauan kuin haluavat; minä puolestani en luule heidän voivan esittää kyllin pätevää perustetta tämän epäilyksen poistamiseksi, elleivät edellytä Jumalan olemassaoloa. Sillä ensiksikin äsken laatimani sääntö, että kaikki ne seikat, jotka selvästi ja tarkasti käsitämme, ovat todet, on varma ainoastaan sentähden, että Jumala on olemassa, että hän on täydellinen olento ja että kaikki, mitä meissä on, on hänen antamaansa. Tästä seuraa, että kaikki mielteemme ja käsitteemme ollen todellisia ja Jumalasta lähteneitä, mikäli ovat selvät ja tarkat, myös ovat todet. Jos meillä siis sangen usein onkin vääriä mielteitä ja käsitteitä, voivat ne olla vain sellaisia, joissa on jotakin sekavaa ja epäselvää; tässä suhteessa niissä on tyhjän luonnetta, s. o. ne ovat vain sentähden meissä sekavat, ett'emme ole täydellisiä. Myöskin on ilmeisen selvästi yhtä ristiriitaista olettaa, että todettomuus ja puutteellisuus johtuvat Jumalasta, kuin että totuus ja täydellisyys syntyvät tyhjästä. Mutta joll'emme tietäisi, että kaikki, mikä meissä on todellista ja totta, johtuu täydellisestä ja äärettömästä olennosta, ei meillä, huolimatta käsitteiden selvyydestä ja tarkkuudesta, olisi mitään takeita siitä, että ne ovat todet ja siis täydelliset.
[1] Descartes erottaa moralisen varmuuden metafysillisestä varmuudesta. Hän määrittelee itse ne seuraavasti: »Edellinen riittää meille tapojemme järjestämiseen… Niinpä ne jotka eivät koskaan ole olleet Roomassa, eivät ollenkaan epäile, että se on Italian kaupunki, vaikkapa voisi olla mahdollista, että kaikki ne, joilta he sen ovat kuulleet, ovat heille valehdelleet… Toisenlainen varmuus on se, kun ajattelemme, ett'ei asia voi mitenkään olla toisin, kuin miksi sitä käsitämme.« (Descartes, Principia Philosophiae, IV.) Suom. huom.
Kun siis Jumalasta ja sielusta saavuttamamme tieto näin on saattanut tämän ohjeen varmaksi, on helppo huomata, ett'eivät unissamme esiintyvät mielikuvitukset mitenkään voi meissä herättää epäilystä niiden ajatuksien totuudesta, jotka meillä on hereillä ollessamme. Sillä jos olisi sattunut niin, että jollakulla unissa olisi ollut tarkka käsitys esimerkiksi jostakin geometrikon keksimästä uudesta todistuksesta, niin ei unennäkö estäisi hänen käsitystään olemasta oikea. Sillä mitä tulee uniemme tavallisimpaan erehdykseen, joka on siinä, että ne osottavat meillä useita esineitä samalla tavoin kuin ulkonaiset aistimme, ei haittaa, jos ne saattavat meitä epäilemään sellaisten mielteiden ja käsitteiden todenperäisyyttä, sillä nämät voivat varsin usein valveillakin ollessamme pettää meitä. Niinpä keltatautiset näkevät kaikki keltaisessa valossa; ja tähdet tai muut hyvin etäiset esineet näyttävät meistä paljon pienemmiltä kuin ne todellisuudessa ovat. Sanalla sanoen, meidän täytyy joko sitten olemme hereillä tai nukumme, perustaa totenapitämisemme yksinomaan järkemme havaitsemaan ilmeiseen selvyyteen. On huomattava, että sanon järkemme, enkä mielikuvituksemme ja aistimuksiemme. Sillä vaikka näemmekin auringon hyvin selvästi, emme siitä saa päättää, että se on sen suuruinen, jolta se näyttää; ja vaikka voimmekin varsin hyvin kuvitella eläintä, jolla on jalopeuran pää ja vuohen ruumis ei siitä vielä seuraa, että todella on olemassa tällaisia eläimiä, niin kutsuttuja kimeroita. Sillä järki ei meille sano, että näkemämme ja kuvittelemamme seikka todella on sellainen, vaan se sanoo, että kaikilla mielteillämme ja käsitteillämme täytyy olla joku totuuden perusta. On näet mahdotonta, että Jumala, joka on vallan täydellinen ja totuudellinen, muuten olisi istuttanut ne meihin. Koska siis arvostelumme eivät koskaan ole niin selvät ja täydelliset unissa kuin valveilla ollessamme, vaikkapa mielikuvituksemme nukkuessamme välistä onkin yhtä vilkas ja selvä, jopa vilkkaampi ja selvempikin kuin valvoessamme, niin järki vakuuttaa meille toiselta puolen, ett'eivät ajatuksemme voi olla vallan todet, koska emme ole täydellisiä, ja että ajatuksiemme sisältämä totuuden määrä epäilemättä on tavattavissa valveilla ollessamme, eikä unta nähdessämme.
VIIDES OSA.
Kernaasti jatkaisin tässä esitystäni ja osottaisin koko niiden totuuksien sarjan, jotka olen johtanut näistä ensimäisistä. Mutta sitä varten minun tässä täytyisi kosketella useita kysymyksiä,[1] joista oppineet ovat eri mieltä, ja siis riitaantua heidän kanssaan, jota en tahdo. Sentähden luulen olevan parasta olla niitä koskettelematta, ja vain yleisesti mainita mitkä ne ovat, jotta viisaimmat henkilöt saattaisivat päättää, onko hyödyllistä, että yleisö saa tutustua niiden yksityiskohtiin. Olen aina lujasti pysynyt kiinni siinä päätöksessäni, ett'en hyväksyisi mitään muuta periaatetta kuin sen, jota juuri olen käyttänyt todistaakseni Jumalan ja sielun olemassaolon, ja ett'en pitäisi mitään seikkaa totena, joka ei näyttäisi minusta selvemmältä ja varmemmalta kuin geometriset todistukset minusta ennen olivat näyttäneet. Ja kuitenkin olen lyhyessä ajassa saavuttanut tyydyttäviä tuloksia kaikista tärkeimmistä ja vaikeimmista kysymyksistä, joita filosofiassa tavallisesti käsitellään; ja olen sen lisäksi havainnut muutamia lakeja, jotka Jumala on niin sijoittanut luontoon ja joista hän on painanut henkeemme sellaisen käsityksen, ett'emme, tarpeeksi tutkittuamme niitä, voi epäillä, että ne vallitsevat kaikkea pysyväistä ja kaikkea mikä tapahtuu maailmassa. Tarkastamalla näiden lakien sarjaa luulen keksineeni useita hyödyllisempiä ja tärkeämpiä totuuksia kuin kaikki se, mitä sitä ennen olin oppinut tai edes toivonut oppivani.
[1] Descartes viittaa tässä Galilein tuomioon, joka langetettiin sen johdosta, että hän oli väittänyt maan liikkuvan. Suom. huom.
Koska olen koettanut esittää tärkeimmät niistä tutkimuksessa,[1] jota muutamat asianhaarat estävät minua julkaisemasta, en saata ilmaista niitä tässä muulla tavalla kuin mainitsemalla tuon tutkimuksen pääsisällyksen. Minulla oli ensin aikomus käsitellä siinä kaikkea, mitä tiesin aineellisista seikoista. Maalarit, jotka eivät tasapinnalle laatimassaan kuvassa voi esittää esineen kaikkia puolia, valitsevat huomattavimman puolen, jolle yksin antavat valaistuksen langeta, kuvaten muut puolet tummemmiksi ja sallien niiden esiintyä vain sen verran, kuin niitä havaitaan tuota tärkeintä puolta katseltaessa. Samoin minäkin, peljäten, ett'en tutkimukseeni saattaisi ottaa kaikkea, mitä minulla oli mielessä, ryhdyin siinä laajemmin esittämään ainoastaan sitä mitä tiesin valosta. Tähän lisäsin tilaisuuden tarjoutuessa muutamia huomautuksia auringosta ja kiintotähdistä, koska valo melkein yksinomaan lähtee niistä; sitäpaitsi kiertotähdistä, pyrstötähdistä ja maasta, koska valo niistä heijastuu takaisin; erityisesti kaikista kappaleista maan päällä, koska ne ovat joko värilliset, läpikuultavat tai valoisat; ja lopuksi ihmisestä, koska hän kaikkea tätä katselee.
[1] Descartes tarkoittaa tässä teostansa »Traité du monde ou de la lumière« (Tutkimus maailmasta tai valosta). Tämä teos julkaistiin vasta D:n kuoltua. Suom. huom.
Verhotakseni kevyesti kaikki nämät seikat ja voidakseni vapaammin lausua mielipiteeni niistä, tarvitsematta hyväksyä tai hyljätä oppineiden vakautuneita mielipiteitä, päätin jättää tämän todellisen maailman kokonaan heidän väittelyjensä alaiseksi ja puhua ainoastaan siitä, mikä tapahtuisi vallan uudessa maailmassa, jos Jumala jossakin paikassa avaruutta loisi tarpeeksi ainetta muodostaakseen sellaisen, jos hän eri tavalla ja ilman järjestystä panisi tämän aineen eri osat liikkeelle, niin että siitä syntyisi niin sekava kaaos, kuin runoilijat suinkin voivat kuvitella, ja jos hän vielä lisäksi tälle luonnolle soisi ainoastaan tavallisen apunsa ja antaisi sen toimia määrättyjen lakiensa mukaisesti. Ensiksi selitin tämän aineen laatua ja osotin sen olevan selvintä maailmassa, lukuunottamatta sitä, mitä yllä sanoin Jumalasta ja sielusta. Oletin ennen kaikkea, ett'ei aineella ole mitään sellaisia muotoja eikä sellaisia ominaisuuksia, joista filosofiset oppisuunnat väittelevät, eikä yleensä mitään sellaista, joka ei olisi niin luonnollista ja meille tajuttavaa, ett'ei kukaan voisi edes teeskennellä olevansa sitä ymmärtämättä. Lisäksi osotin luonnonlait, ja perustamatta todistuksiani muuhun kuin Jumalan äärettömään täydellisyyteen, koetin todistaa todeksi kaiken sen, mitä vain jotenkin saattoi epäillä, sekä osottaa ett'ei, jos Jumala olisi luonnut useampia maailmoja, voisi olla ainoatakaan, jossa nämät lait eivät olisi voimassa.
Sitten selitin, miten suurimman osan tämän kaaoksen ainetta näiden lakien voimasta täytyisi asettua sekä järjestyä siten, että se muodostuisi meidän taivaanavaruuden kaltaiseksi, kuinka osan tätä ainetta täytyisi muodostaa maapallo, osan kierto- ja pyrstötähtejä ja osan auringon kaltainen taivaankappale sekä kiintotähtejä. Ja saavuttuani täten varsinaiseen aineeseeni, valoon, selitin perinpohjin sen valon laadun, joka olisi tuossa auringossa ja noissa tähdissä, miten se niistä lähtien silmänräpäyksessä kulkisi halki äärettömien avaruuksien ja kuinka se heijastuisi kierto- ja pyrstötähdistä maahan. Lisäsin tähän useita huomautuksia näiden avaruuksien ja näiden tähtien laadusta, asemasta, liikkeistä ja eri ominaisuuksista, joten luulin tarpeeksi osottaneeni, että kaikki tässä nykyisessä maailmassa välttämättömästi on tai ainakin voi olla samanlaista kuin kuvittelemassani maailmassa, jota selitin.
Tästä johduin puhumaan etenkin maasta ja osotin, kuinka sen muodostaneen aineen eri osat välttämättömästi pyrkisivät suoraan keskipistettä kohti, vaikkapa olisin olettanut, ett'ei Jumala olisi pannut niihin mitään painoa. Lisäksi näytin, että taivaan ja tähtien, etenkin kuun, aseman täytyisi vaikuttaa maan pinnalla olevaan veteen ja ilmaan aikaansaaden luodetta ja vuosta, jotka kaikin puolin olisivat samojen ilmiöiden kaltaiset, jotka havaitaan meidän merissä. Sitäpaitsi osotin, että taivaan ja tähtien täytyisi aikaansaada idästä länteen kulkeva ilma- ja merivirta, joka havaitaan kääntöpiirien sisällä; kuinka vuoret, meret, lähteet ja virrat luonnollisesti syntyisivät; kuinka metallit ilmestyisivät maan sisustaan; kuinka kasvit versoisivat kentillä ja kuinka yleensä kaikki seka-aineiset eli kokoonpannut kappaleet syntyisivät maan pinnalla. Koska paitsi tätä en tuntenut muuta valon aikaansaajaa kuin tulen, koetin hyvin tarkasti saada selville kaikki, mikä on sen luonnolle omituista, miten se syntyy, miten se pysyy yllä, miten sillä välistä on vain lämpöä ilman valoa, ja välistä ainoastaan valoa ilman lämpöä; kuinka se saattaa synnyttää esineissä eri värejä ja eri ominaisuuksia, kuinka se sulattaa toiset, koventaa toiset esineet, kuinka se voi kuluttaa melkein kaikki aineet tai muuttaa ne tuhaksi ja savuksi, ja kuinka vihdoin yksistään sen oman voiman ankaruus tuhasta muodostaa lasia. Tämä tuhan muuttaminen lasiksi oli mielestäni ihmeellisimpiä luonnonilmiöitä, ja minua huvitti erityisesti sen selittäminen.
Kuitenkaan en kaikista näistä seikoista tahtonut tehdä sitä johtopäätöstä, että tämä maailma on luotu sillä tavoin kuin olen esittänyt; sillä on paljon todenmukaisempaa, että Jumala alusta pitäen on tehnyt sen sellaiseksi, kuin sen piti olla. On näet varmaa, ja on teologien yleensä hyväksymä mielipide, että se toiminta, jonka avulla Jumala nyt ylläpitää maailmaa, on vallan sama kuin se, jonka kautta hän sen loi. Joll'ei hän alussa olisi antanut sille muuta muotoa kuin kaaoksen, mutta kuitenkin asetettuaan luonnonlait olisi myöntänyt sille apunsa, jotta se olisi saattanut kehittyä tavalliseen suuntaansa, voimme kuitenkin vähentämättä luomisen ihmettä uskoa, että kaikki puhtaasti aineelliset seikat yksistään sen kautta olisivat voineet aikojen kuluessa muuttua sellaisiksi kuin ne nyt ovat. Ja niiden luontoa on paljon helpompi ymmärtää, jos oletamme niiden vähitellen näin syntyneen, kuin jos ajattelemme niiden olevan heti valmiina luodut.
Elottomien esineiden ja kasvien selittämisestä siirryin tarkastamaan eläimiä ja erittäinkin ihmisiä. Mutta koska en tässä kohdin vielä omistanut tarpeeksi tietoja voidakseni siitä puhua yhtä varmasti kuin muista seikoista, s. o. koska en voinut osottaa ensin syitä ja sitten seurauksia, enkä sanoa mistä iduista ja millä tavoin luonnon täytyy ne synnyttää, tyydyin siihen olettamukseen, että Jumala olisi muodostanut ihmisen ruumiin kokonaan nykyisten ihmisten ruumiin kaltaiseksi, sekä mitä raajojen ulkonaiseen muotoon, että elinten sisäiseen muodostukseen tulee. Oletin vielä, että Jumala olisi tehnyt ihmisruumiin juuri siitä aineesta, jota olen kuvaillut, ja ett'ei hän alussa siihen olisi pannut mitään järkevää sielua, eikä muuten mitään elävän ja tuntevan sielun ominaisuuksia, vaan että hän olisi virittänyt ihmisen sydämeen tuollaisen valottoman tulen, josta äsken puhuin. Tätä tulta kuvittelin samanlaiseksi kuin sitä, joka kuumentaa märkinä latoon pantuja heiniä tai sen voiman kaltaiseksi, joka panee käymään nuoret viinit, kun ne rypälekuorineen pannaan astioihin. Sillä tutkiessani niitä toimituksia, jotka edellämainitun johdosta saattaisivat olla tällaisessa ruumiissa, huomasin juuri samanlaisia kuin meidänkin ruumiissamme on, ilman että niitä havaitsemme ja ilman että siis sielumme, s. o. tuo ruumiista tarkasti eroava osa, jonka luonto on pelkkää ajattelemista, kuten aikaisemmin on ollut mainittu, ollenkaan niihin ottaa osaa. Nämät ruumiin toimitukset ovat vallan samanlaiset kuin eläimillä, ja saatamme sanoa että järjettömät eläimet tässä suhteessa ovat meidän kaltaisemme; siltä en ruumiissa huomannut mitään sellaisia ominaisuuksia, jotka ovat olennoiset ajatukselle ja jotka ovat yksinomaan meidän tunnusmerkkejämme ihmisinä. Kun sitävastoin oletin Jumalan luoneen järjellisen sielun ja yhdistäneen sen tällaiseen ruumiiseen erityisellä tavalla, jonka selitin, havaitsin siinä myöskin kaikki nämä ominaisuudet.
Jotta saatettaisiin huomata millä lailla olen käsitellyt tätä ainetta, tahdon tässä selittää sydämen ja valtimojen liikkeen. Koska tämä liike on ensimäinen ja yleisimpiä, jotka huomataan eläimissä, saattaa siitä helposti johtua käsittämään kaikkia muita. Jotta helpommin ymmärrettäisiin sitä mikä seuraa, kehotan niitä, jotka eivät ole perehtyneet anatomiaan, ensin leikkauttamaan jonkun suuren keuhkoilla varustetun eläimen sydämen, sillä se on kaikin puolin jotenkin ihmissydämen kaltainen, ja näytättämään itselleen sen molemmat kammiot eli ontelot. Tarkastakoot ensin oikeanpuolista kammiota, joka ovat kahden sangen paksun putken yhteydessä, nimittäin alemman onttolaskimon, joka on veren pääsäiliö ja ikäänkuin puunrunko jonka oksia kaikki muut laskimot ovat, ja keuhkovaltimon yhteydessä, joka alkaa sydämestä ja sitten jakautuu useampiin ympäri keuhkoja leviäviin haaroihin. Tutkikoot sitten vasemmanpuolista kammiota, joka niinikään on kahden putken yhteydessä, jotka ovat yhtä paksut, jopa paksummatkin kuin edelliset. Toinen näistä on keuhkolaskimo, joka lähtee keuhkoista, joissa se on jakautuneena useampiin haaroihin, ja keuhkovaltimon haarojen sekä niiden putkien yhteydessä, joiden kautta sisäänhengitetty ilma kulkee. Toinen on iso valtimo eli aorta, joka lähtien sydämestä levittää haaransa ympäri koko ruumista. Toivon myös, että huolellisesti tarkastetaan niitä yhtätoista pientä iholämsää, jotka yhtämonen pienen oven tavoin avaavat ja sulkevat molemmissa sydänkammioissa olevat neljä aukkoa. Kolme niistä on alemman onttolaskimon suulla siten sijoittuneina, ett'eivät ne mitenkään estä onttolaskimossa olevaa verta juoksemasta sydämen oikeaan kammioon, vaan että estävät sitä virtaamasta sieltä takaisin; kolme muuta on keuhkovaltimon sydämenpuolisella suulla ja päinvastoin sijoittuneina kuin edelliset, nimittäin siten, että ne sallivat veren sydämestä virrata keuhkoihin, mutta eivät salli keuhkoissa olevan veren samaa tietä palata sydämeen. Lisäksi on keuhkolaskimon päässä kaksi lämsää, jotka päästävät veren keuhkoista virtaamaan sydämeen, mutta estävät sitä palaamasta keuhkoihin. Vihdoin on aortan suulla kolme lämsää, jotka päästävät veren kulkemaan pois sydämestä, mutta estävät sitä sinne palaamasta.
Syy siihen, että näiden iholämsien luku on yksitoista, on yksistään se, että keuhkolaskimon pää on soikea ja sentähden tarpeeksi sulkeutuu kahdella lämsällä, kun sitävastoin muut valtimojen ja laskimojen suut, jotka ovat pyöreät, tätä varten tarvitsevat kolmea lämsää. Otettakoon lisäksi huomioon, että aorta ja keuhkovaltimo ovat paljon kovempaa ja tiiviimpää ainetta kuin keuhkolaskimo ja alempi onttolaskimo ja että viimeksi mainitut laajenevat ennen yhtymistään sydämeen, muodostaen ikäänkuin kaksi laukkua, n. k. sydänkorvat, joiden liha on sydänlihan kaltaista.[1] Huomattakoon lisäksi, että sydämen lämpö aina on suurempi kuin minkään muun ruumiinpaikan, ja että tällä lämmöllä on voima nopeasti pullistaa ja laajentaa jokainen sydämeen tuleva veripisara; samoin näet käy kaikkien nesteiden, jotka pisaroittain kaadetaan hyvin kuumaan astiaan.
[1] Nykyään kutsutaan näitä Descartes'n mainitsemia »sydänkorvia» »sydäneteisiksi«, jotka ovat itse sydämen osia. Suom. huom.
Tämän jälkeen on minun tarpeellista sydämen liikkeen selittämiseksi ainoastaan sanoa, että kun sydämen kammiot eivät ole täynnä verta, välttämättömästi virtaa verta alemmasta onttolaskimosta oikeaan sydänkammioon ja keuhkolaskimosta vasempaan, sillä mainitut suonet ovat aina täynnä verta, eivätkä niiden sydämenpuoliset päät voi estää verta valumasta niistä pois. Mutta niinpian kuin kumpaankin sydänkammioon on tullut pisara verta, nämät pisarat, jotka tietysti ovat sangen suuret, koska ne aukot, joista ne tulevat, ovat laajat, ja ne suonet, joista ne tipahtavat, ovat täynnä verta, harvenevat ja paisuvat sydämessä olevan lämmön vaikutuksesta. Täten ne paisuttavat koko sydäntä ja saattavat viisi niiden suonien suulla olevaa lämsäreikää, josta ovat tulleet sydämeen, sulkeutumaan, siten estäen enempää verta virtaamasta sinne. Harveten harvenemistaan nämät pisarat lykkäävät kuutta muuta valtimojen päissä olevaa lämsää, aukaisevat ne ja paisuttavat siten kaikkia keuhkovaltimon ja aortan haaroja melkein samana hetkenä kuin sydäntä. Tämä supistuu heti sen jälkeen, kuten myös valtimot tekevät, koska näihin tullut veri taas jäähtyy; niiden kuusi iholämsää sulkeutuu, ja alemman onttolaskimon ja keuhkolaskimon viisi lämsää aukeaa uudelleen päästäen sisään kaksi uutta veripisaraa, jotka taaskin paisuttavat sydäntä ja valtimoja vallan kuin edelliset. Koska sydämeen täten tuleva veri kulkee niiden kahden laukun kautta, joita kutsutaan sydänkorviksi, on siitä seurauksena, että näiden korvien liike on päinvastainen kuin sydämen; kun ne paisuvat, sydän supistuu. Jott'eivät ne, jotka eivät tunne matematisten todistusten varmuutta, eivätkä ole tottuneet erottamaan todellisia syitä todenmukaisista, hätäisesti ja tutkimatta kieltäisi tätä, tahdon huomauttaa, että juuri selittämäni liike johtuu yksistään niiden elinten asennosta, jotka paljaalla silmällä saatamme nähdä sydämessä, joita sormilla saatamme tunnustella siinä oleviksi, sekä veren laadusta, jota kokemuksesta voimme tuntea. Ja kaikki tämä tapahtuu yhtä varmasti kuin kellon liike sen painojen ja rattaiden voiman, asennon ja muodon johdosta.
Mutta jos kysytään miksi laskimoveri ei lopu näin taukoamatta virratessaan sydämeen, ja miksi valtimot eivät liiaksi täyty, koska sydämen kautta kulkeva veri joutuu niihin, ei minun tarvitse vastata siihen muuta, kuin mitä eräs englantilainen lääkäri[1] siitä jo on kirjoittanut. Häntä saamme kiittää siitä, että hän tässä kohdin on raivannut tien. Tämä mies näet ensiksi opetti, että valtimojen päissä on useampia hienoja suonia, joita myöten niiden sydämestä saama veri virtaa laskimojen ohuisiin haaroihin, joista se taaskin kulkee sydämeen. Veren liike on siis alituista kiertokulkua. Tuo englantilainen lääkäri todistaa tämän hyvin viittaamalla haavalääkärien tavalliseen menettelyyn, jotka panemalla höllän siteen käsivarteen sen paikan yläpuolelle, jossa aukaisevat laskimon, saattavat veren vuotamaan haavasta runsaammin kuin jos eivät olisi panneet tätä sidettä. Kävisi vallan päinvastoin, jos he panisivat siteensä haavan alapuolelle käden ja haavan välille, tai jos kiinnittäisivät sen hyvin lujasti haavan yläpuolelle. Sillä on selvää, että höllästi köytetty side voi estää käsivarressa olevaa verta palaamasta sydämeen laskimoja myöten, mutta ett'ei se voi estää siihen yhä tulemasta uutta verta valtimoja pitkin, koska nämät ovat laskimojen alla ja koska niiden seinämät ovat sitkeämpää ainetta ja niitä siis on vaikeampi puristaa kokoon. Sydämestä tuleva veri pyrkii myös valtimoja myöten voimakkaammin tunkeutumaan kättä kohti kuin se palaa laskimoja pitkin sydämeen. Ja koska tämä veri vuotaa pois käsivarresta laskimoon leikatusta aukosta, niin täytyy sen välttämättömästi päästä liikkumaan siteen alapuolitse, s. o. läheltä käsivarren äärimäistä osaa, jossa se saattaa lähteä valtimosta. Sama englantilainen lääkäri todistaa myös sangen hyvin verenkiertokulun osottamalla pieniä lämsiä, jotka ovat niin sijoittuneina eri paikkoihin laskimojen seiniin, ett'eivät ne ollenkaan salli veren juosta keskiruumiista raajoihin, vaan sallivat sen ainoastaan palata raajoista. Lisäksi hän sen vielä todistaa sen kokemuksesta havaitun tosiseikan avulla, joka osottaa, että kaikki ruumiissa oleva veri varsin lyhyessä ajassa voi vuotaa kuiviin yhdestä ainoasta valtimosta, kun se on aukaistu, vaikkapa siihen olisikin pantu hyvin kireä side vallan lähelle sydäntä ja vaikka aukko olisi tehty sydämen ja siteen välille, joten ei ollenkaan voisi olettaa siitä vuotavan veren tulevan muualta.
[1] Harvey, joka huomasi veren kiertokulun. Hän julkaisi siitä teoksen: »De motu cordis et sanguinis in animalibus« v. 1629. Suom. huom.
Mutta on vielä monta muuta syytä, jotka todistavat, että verenkiertokulun varsinainen syy on se, jonka olen maininnut. Ensiksi se erotus, joka huomataan laskimo- ja valtimoveren välillä, ei saata johtua muusta kuin siitä, että veri, tultuaan harvemmaksi ja ikäänkuin suodatetuksi kulkiessaan sydämen läpi, on ohuempaa, nopeammin liikkuvaa ja lämpimämpää juuri tultuaan sydämestä, kuin se on vähää ennen tuloansa sydämeen, s. o. valuessaan laskimossa. Lähemmin tarkastettaessa huomataan tämä erotus etupäässä sydämen läheisyydessä, eikä juuri sellaisissa ruumiinosissa, jotka ovat siitä kauimpana. Tämän lisäksi keuhkovaltimon ja aortan seinäkalvojen kovuus osottaa selvästi, että veri pulppuilee niitä vastaan voimakkaammin kuin laskimojen seinämiä vastaan. Ja vasen sydänkammio ja aorta ovat laajemmat ja leveämmät kuin oikea sydänkammio ja keuhkovaltimo ainoastaan sentähden, että keuhkolaskimon veri, joka lähdettyään sydämestä vain on ollut keuhkoissa, on ohuempaa ja harvenee suuremmassa määrin ja helpommin kuin alemmasta onttolaskimosta välittömästi tuleva veri. Mitä hyötyä lääkäreillä olisi valtasuonen koskettelemisesta, ell'eivät siitä huomaisi, että veren lämpö ja nopeus eri asianhaarojen mukaan sydämen kuumuuden vaikutuksesta voi enetä tai vähetä? Jos tutkimme miten tämä lämpö siirtyy toisiin ruumiinosiin, täytyy meidän myöntää sen tapahtuvan veren avulla, joka kulkiessaan sydämen kautta lämpenee ja sitten leviää ympäri ruumista. Miten selitämme sen, että, poistamalla veren jostakin ruumiinosasta, samalla poistamme siitä lämmön? Vaikka sydän olisi yhtä kuuma kuin sulatettu rauta, se ei saattaisi tarpeeksi lämmittää jalkoja ja käsiä, ell'ei siitä lakkaamatta vuotaisi verta niihin. Tästä huomaamme myös, että hengityksen varsinainen tehtävä on hankkia tarpeellinen määrä raitista ilmaa keuhkoihin, jotta siellä se veri, joka tulee oikeasta sydänkammiosta, missä se on tullut ohueksi ja muuttunut höyrynkaltaiseksi, taaskin muuttuisi sakeammaksi ennenkuin se virtaa vasempaan sydänkammioon. Sillä muuten se ei kelpaisi ravinnoksi siinä olevalle lämmölle.
Tämän havaitsemme todeksi tarkastamalla sellaisia eläimiä, joilla ei ole keuhkoja; niillä näet on vain yksi sydänkammio. Samoin äidinkohdussa olevassa sikiössä, joka ei voi käyttää keuhkojaan, on aukko, jonka kautta verta virtaa alemmasta onttolaskimosta vasempaan sydänkammioon, sekä suoni, jota myöten veri juoksee keuhkovaltimosta aortaan, kulkematta keuhkojen läpi. Mitenkä ruoansulatus tapahtuisi, ell'ei sydän lähettäisi valtimoja pitkin vatsaan lämpöä ja samalla muutamia keveimmin liikkuvia verenosasia, jotka sulattavat nautittuja ruoka-aineita? Saatammehan helposti käsittää sen toimituksen, joka muuttaa näiden ruoka-aineiden mehun vereksi, jos otamme huomioon, että se toistamiseen puhdistuu kiertäessään päivässä sata jopa parisataa kertaa tai useamminkin sydämen kautta.
Emme kaipaa muuta selittääksemme ruumiin eri nesteiden syntyä ja ylläpitoa kuin että otamme huomioon sen voiman, jonka vaikutuksesta veri, tullessaan ohuemmaksi, kulkee sydämestä valtimojen päihin, jolloin muutamat verisolut pysähtyvät eri ruumiinosiin, karkottaen toisia siltä paikalta, johon ne itse sijoittuvat, ja sen seikan, että toiset verisolut sijoittuvat yhteen määrättyyn paikkaan eivätkä muualle, riippuen niiden kohtaamien huokosien asemasta, muodosta ja ko'osta. Tämä muistuttaa seuloja, joiden pohjareiät ovat erikokoisia ja jotka, kuten jokainen on saattanut nähdä, erottavat erilaisia jyviä toisistaan. Omituisinta tässä kaikessa on vihdoin elonhengekkeiden synty, jotka ovat hyvin ohuen ilmavirtauksen tai pikemmin hyvin puhtaan ja nopeaan leimuavan liekin kaltaisia ja joita lakkaamatta hyvin runsaasti kohoaa sydämestä aivoihin sieltä kulkien hermoja myöten lihaksiin ja synnyttäen kaikkien jäsenten liikkeen. Ei tarvitse hakea tähän muuta syytä kuin sen, että keveimmät ja helpoimmin liikkuvat verisolut ovat sopivimmat synnyttämään näitä elonhengekkeitä ja että ne ennemmin kulkevat aivoihin kuin muualle. Sillä ne valtimot, jotka johtavat elonhengekkeitä aivoihin, kulkevat sinne suorinta tietä sydämestä. Ja on olemassa mekaniikin- ja samalla luonnonlaki, jonka voimasta useista samaan suuntaan kulkevista aineosasista, joilla ei ole tarpeeksi tilaa, vahvemmat syrjäyttävät ne osaset, jotka liikkuvat hitaammin. Samoin on laita niiden verisolujen, jotka kulkevat vasemmasta sydänkammiosta aivoihin, jonne vahvemmat solut, syrjäytettyään heikommat ja hitaammin kulkevat, siis yksin saapuvat.
Olin erityisen tarkasti esittänyt tämän kaiken siinä tutkimuksessa, jonka tätä ennen olin aikonut julkaista. Sitten olin osottanut millaisen ihmisruumiin hermojen ja lihasten rakenteen täytyy olla, jotta niissä olevat elonhengekkeet saattaisivat liikuttaa jäseniä. Nähdään esimerkiksi ruumiista katkaistujen päiden vielä hetken sen jälkeen, kuin ne on leikattu poikki, liikkuvan ja purevan maata, vaikka niissä ei enää ole henkeä. Lisäksi olin tehnyt selkoa niistä aivoissa tapahtuvista muutoksista, jotka aikaansaavat valvomistilan, nukkumisen ja unet; olin vielä esittänyt miten valo, äänet, hajut, maut, lämpö ja kaikki muut ulkoesineiden ominaisuudet saattavat aistimien välityksellä herättää aivoissa eri mielteitä; miten nälkä, jano ja muut sisäiset aistimukset myös vaikuttavat aivoihin. Vielä olin osottanut mitä tulee pitää sinä yhteisenä aistina, joka vastaanottaa nämät mielteet; mitä niitä säilyttävä muisti on, mitä mielikuvitus, joka saattaa muutella niitä eri tavalla ja muodostaa niistä uusia ja joka levittäen elonhengekkeitä lihaksiin, panee ruumiin jäsenet liikkumaan usealla eri tavalla, niin että ne ulkonaisten aistimuksien ja sisäisten mielenliikutuksien johdosta saattavat liikkua, ilman että tahto niitä johtaa. Tätä eivät suinkaan ne pitäne omituisena, jotka tietävät, kuinka monenlaisia automateja eli itsekseen liikkuvia koneita inhimillinen taitavuus osaa laatia käyttämällä ainoastaan hyvin harvoja kappaleita. Vertaamalla niitä niihin lukuisiin luihin, lihaksiin, hermoihin, valtimoihin, laskimoihin ja kaikkiin muihin elimiin, jotka havaitaan jokaisessa eläinruumiissa, pitävät he tätä ruumista koneena, joka ollen Jumalan kätten tekoa, on verrattomasti paremmin laadittu ja liikkeiltään ihmeellisempi kuin mikään ihmisten keksimä kone. Olin tässä kohdin erityisesti osottanut, että jos olisi sellaisia koneita, joissa olisi apinan, tai jonkun muun järkeä kaipaavan eläimen ulkoraajat ja muoto, ei meillä olisi mitään mahdollisuutta huomata, ett'eivät nämät koneet joka suhteessa olisi samanlaiset kuin mainitut eläimet. Jos sitävastoin olisi sellaisia koneita jotka olisivat meidän ruumiimme kaltaiset ja matkisivat toimintaamme niin paljon kuin siveelliseltä kannalta olisi mahdollista, olisi meillä kaksi varmaa keinoa saadaksemme selville, ett'eivät ne kuitenkaan olisi todellisia ihmisiä. Ensiksi näet huomaisimme, ett'eivät nämät koneet koskaan voisi käyttää sanoja eivätkä muita merkkejä kuten me teemme ilmaistaksemme muille ajatuksiamme. Tosin saatamme kuvitella senkaltaista konetta, joka voi lausua sanoja jopa lausua muutamia sanoja sellaisten ruumiinliikkeiden johdosta, jotka aikaansaavat jonkun muutoksen sen elimissä; esimerkiksi kysyä, mitä haluatte, jos koskettelemme siinä jotakin paikkaa, ja jos koskettelemme jotakin toista paikkaa, huutaa, että siihen koskee, ja senkaltaisia. Mutta se ei koskaan voi asettaa sanojansa niin, että se järkevästi vastaisi kaikkeen siihen mitä sille sanotaan, jonka kaikkein tylsämielisimmätkin ihmiset saattavat tehdä. Toiseksi nämät koneet, vaikka toimittaisivatkin monta seikkaa yhtä hyvin tai paremmin kuin kukaan meistä, välttämättömästi olisivat kykenemättömät toisiin toimiin, josta saattaisi päättää, ett'eivät ne toimi itsetietoisesti, vaan ainoastaan koneellisesti elintensä rakenteen mukaisesti. Sillä järki on yleinen välikappale, jota voidaan käyttää kaikenlaisissa eri sattumissa, jotavastoin mainitut elimet tarvitsevat erityistä edelläkäypää sovittelua kutakin erityistä tekoa varten. Siis on henkiseltä kannalta mahdotonta, että tällaista sovittelua olisi niin paljon yhdessä koneessa, että se saattaisi sen toimimaan kaikissa elämän tiloissa samoin kuin me järkeämme käyttämällä toimimme.
Näiden kahden seikan nojalla voimme myös huomata ihmisen ja eläimen erotuksen. Sillä on sangen huomattava asia, ett'ei ole niin tylsämielisiä ja tyhmiä ihmisiä, ei edes mielipuolia, ett'eivät kykenisi sovittamaan yhteen eri sanoja ja niistä muodostamaan puhetta ilmaistakseen ajatuksiansa, kun sitävastoin ei mikään eläin, kuinka täydellinen ja onnellisesti siinnyt liekään, voi tehdä samoin. Tämä ei ole seuraus elimien puutteesta, sillä saattavathan harakat ja papukaijat lausua sanoja kuten mekin, mutta eivät siltä osaa puhua kuten me, s. o. osottaen ajattelevansa sitä mitä puhuvat. Sitä vastoin kuuromykkinä syntyneet ihmiset, jotka kaipaavat yhtä paljon tai enemmän puhe-elimiä kuin eläimet, tavallisesti itse keksivät muutamia merkkejä, joiden avulla ilmaisevat ajatuksensa niille, joilla on aikaa oppia tätä heidän kieltänsä.
Tämä ei yksistään osota, että eläimillä on vähemmän järkeä kuin ihmisellä, vaan että se kokonaan niiltä puuttuu. Sillä puhumiseen tarvitaan varsin vähän järkeä. Koska saman lajin eläimissä huomataan erilaisuuksia samoin kuin ihmisissä, ja koska toisia eläimiä saattaa helpommin opettaa kuin toisia, niin sellainen apina tai papukaija, joka olisi täydellisin lajiansa, varmaankin saattaisi tässä suhteessa kohota yhtä järkevälle kannalle kuin tyhmin lapsi tai ainakin heikkomielinen lapsi, ell'ei niiden sielu olisi kokonaan erilainen kuin meidän. Ei näet pidä sekoittaa sanoja luonollisiin liikkeihin, jotka ilmaisevat mielenliikutuksia ja joita niin hyvin koneet kuin eläimet saattavat matkia, eikä myöskään pidä luulla, kuten muutamat ihmiset vanhoina aikoina, että eläimet osaavat puhua, vaikk'emme me ymmärrä niiden kieltä. Sillä jos niin olisi asianlaita, voisivat ne yhtä hyvin ilmaista ajatuksensa meille kuin vertaisilleen, koska niillä on useita samankaltaisia elimiä kuin meillä. On myöskin sangen huomattava seikka, että, vaikka on useita eläimiä, jotka muutamissa teoissa osottavat suurempaa taitavuutta kuin me, samat eläimet ovat vallan taitamattomat useissa toisissa. Mutta siitä, että ne toimittavat jonkun seikan paremmin kuin me, ei seuraa, että niillä on älyä, sillä siinä tapauksessa niillä olisi enemmän älyä kuin kenelläkään meistä ja menettelisivät kaikissa muissa seikoissa paremmin kuin me. Päinvastoin ilmenee tästä, ett'ei niillä ole ollenkaan älyä ja että luonto niissä toimii niiden elinten järjestyksen mukaisesti. Samoinhan kello, joka on kokoonpantu ainoastaan rattaista ja pontimista, saattaa laskea tunnit ja mitata aikaa paljon täsmällisemmin kuin ikinä me kaikessa älykkäisyydessämme.
Tämän jälkeen olin kuvaillut järjellistä sielua ja osottanut, ett'ei se mitenkään ole voinut syntyä aineen voimasta, kuten ne muut seikat, joista olin puhunut, vaan että sen täytyy olla erityisesti luotu. Ja koska ei riitä, että se vain asustaa ihmisruumiissa kuten perämies laivassaan, yksistään liikuttaen sen jäseniä, on välttämätöntä, että se on lähemmin liittynyt siihen, jotta sillä voisi olla sellaisia tunteita ja haluja kuin meillä on ja että se niin muodostaisi todellisen ihmisen. Muuten olen laveammin puhunut sielusta, koska tämä kysymys on tärkeimpiä. Sillä lähinnä niiden erehdystä, jotka kieltävät Jumalan olemassaolon, jonka erehdyksen luulen edellä kumonneeni, ei ole toista, joka siinä määrin eksyttäisi heikkoja henkiä pois hyveen suoralta tieltä kuin se luulo, että eläinten sielu on samanluontoinen kuin meidän, ja että meillä siis tämän elämän jälkeen on yhtä vähän pelättävää ja toivottavaa kuin kärpäsillä ja muurahaisilla. Mutta jos tiedämme, kuinka erilaiset ne ovat, käsitämme paljon paremmin ne perusteet, jotka todistavat että meidän sielumme olemukseltaan on ruumiista kokonaan riippumatonta laatua, ja ett'ei sen siis ole pakko kuolla ruumiin kanssa. Koska emme myöskään huomaa muita seikkoja, jotka voisivat hävittää sielua, saatamme pikemmin päättää, että se on kuolematon.
KUUDES OSA.
Nyt on kolme vuotta kulunut siitä kun olin lopettanut sen tutkimuksen, joka sisältää kaikki äsken mainitsemani seikat ja kun aloin tarkastaa sitä antaakseni sen painettavaksi. Silloin kuulin, että muutamat henkilöt, joita kunnioitan, ja joiden oikeaksi tunnustetut mielipiteet vaikuttavat yhtä paljon toimintaani kuin oma järkeni ajatuksiini, olivat paheksuneet erästä luonnontieteellistä mielipidettä, jonka toinen vähää ennen oli tuonut esiin.[1] En tahdo sanoa että puolestani olisin omaksunut sen, mutta en kuitenkaan ennen muiden oppineiden miesten langettamaa arvostelua ollut siinä mielipiteessä huomannut mitään uskonnolle tai valtiolle vahingollista, enkä siis mitään sellaista, joka olisi estänyt minua siitä kirjoittamasta, jos järkeni olisi osottanut minulle sen todeksi. Kuitenkin pelkäsin, että esittämieni mielipiteiden joukossa olisi joku kohta, jossa olisin saattanut erehtyä, vaikka tosin aina olen pitänyt tarkasti vaaria siitä, ett'en hyväksyisi mitään sellaisia uusia vakaumuksia, joita en saattaisi varmasti todistaa ja ett'en kirjoittaisi mitään sellaista, joka voisi vahingottaa jotakuta. Tämä syy riittävästi taivutti minut hylkäämään päätökseni julkaista tutkimukseni. Sillä vaikka varsin pätevät vaikuttimet sitä ennen kehottivat minua ryhtymään sen julkaisuun, niin vastenmielisyys, joka minulla aina on ollut kirjaintekijän ammattia vastaan, saattoi minut heti puolustuksekseni löytämään tarpeeksi toisia syitä.
[1] Descartes viittaa tässä siihen Galilein esittämään väitökseen, että maa liikkuu. Descartes itse oli samaa mieltä kuin mainittu italialainen luonnontutkija. Kirjeessä ystävälleen, oppineelle Mersenne'lle, Descartes kirjoittaa muun muassa: »Jos ei ole totta, että maa liikkuu, niin kaikki filosofiani perustukset myös ovat väärät, sillä ne juuri ilmeisesti todistavat maan liikunnon; ja tämä on siihen määrään yhteydessä koko tutkimukseni kanssa, ett'en voi sitä siitä erottaa saattamatta kaikkea muuta puutteelliseksi.» Suom. huom.
Nämät syyt ja vastasyyt ovat senlaatuiset, ett'en niitä ilmaisemalla tyydytä ainoastaan omaa, vaan myöskin lukijoiden harrastusta. En ole koskaan pannut suurta arvoa oman henkeni tuotteisiin. Ell'en olisi noudattamastani metodista niittänyt muita hedelmiä kuin että se on saattanut minut tyydyttäviin tuloksiin muutamien spekulatiivisiin tieteisiin kuuluvien kysymysten suhteen sekä että olen koettanut sen johdosta järjestää toimintaani, en olisi pitänyt itseäni velvoitettuna kirjoittamaan siitä mitään. Sillä mitä siveelliseen toimintaan tulee, on jokaisella siinä suhteessa runsaasti vakaumuksia, ja saattaisi olla yhtä monta reformatoria kuin on päätä, jos muiden olisi sallittu ryhtyä mitään parannuksia toimeenpanemaan kuin niiden, jotka Jumala on määrännyt kansojensa johtajiksi tai niiden, joille hän on suonut tarpeeksi armoaan sekä intoa, jotta saattaisivat olla profeettoja. Vaikka siis filosofiset mietteeni minua suuresti tyydyttivät, arvelin, että muillakin oli mietteensä, joihin olivat ehkä vielä tyytyväisemmät. Mutta niinpian kuin olin saavuttanut muutamia fysiikkiä koskevia yleiskäsitteitä, ja kun, noudatettuani niitä erityisiä vaikeita kysymyksiä käsitellessäni, olin huomannut kuinka pitkälle ne saattavat viedä ja kuinka suuressa määrin ne eroavat tähän asti vallalla olleista periaatteista, en luullut voivani jättää niitä julkaisematta suuresti rikkomatta sitä lakia vastaan, joka velvoittaa meitä voimiemme mukaan edistämään kaikkien ihmisten yhteishyvää.
Sillä nämät yleiskäsitteet osottivat minulle, että on mahdollista saavuttaa elämälle hyvin hyödyllisiä tietoja ja että kouluissa opetetun spekulatiivisen filosofian asemesta saatamme löytää käytännöllisen filosofian, jonka avulla, opittuamme tuntemaan tulen, veden, ilman, tähtien, taivaan ja kaikkien muiden meitä ympäröivien esineiden voiman ja vaikutukset yhtä tarkasti kuin tunnemme käsityöläisten eri ammatit, saatamme yhtä hyvin käyttää mainittua voimaa ja mainittuja vaikutuksia kaikkiin sopiviin tarkoituksiin ja siten tulla luonnon herroiksi ja valtijaiksi. Tätä ei tule toivoa yksistään sentähden, että saatettaisiin keksiä lukemattomia taidokkaita keinoja, jotka sallisivat meidän vaivatta nauttia maan hedelmistä ja kaikista sen tarjoamista mukavuuksista, vaan etupäässä terveyden säilyttämisen tähden, joka epäilemättä on paras omaisuus ja kaiken muun hyvän perustus tässä elämässä. Sillä henki on niin suuressa määrin riippuvainen ruumiin elinten laadusta ja tilasta, että luulen meidän etupäässä täytyvän turvautua lääketieteeseen, jos yleensä on mahdollista keksiä keino, jonka avulla saatettaisiin ihmiset viisaammiksi ja taitavammiksi kuin he ovat olleet tähän asti. On totta että nykyään käytännössä oleva lääketiede sisältää vähän sellaista, joka tuottaisi niin huomattavaa hyötyä, ja luulen varmasti, ollenkaan tahtomatta sitä halveksia, ett'ei ole ketään, ei edes ammattilääkärien joukossa, joka ei tunnustaisi, että kaikki, mitä siitä tiedetään on melkein mitätöntä siihen verrattuna, mitä ei vielä tiedetä.
Saattaisimme välttää lukemattomia tauteja, sekä ruumiillisia että henkisiä, jopa kenties vanhuuden heikkouden, jos tarpeeksi tuntisimme niiden syyt ja kaikki ne parannuskeinot, jotka luonto on tarjonnut käytettäväksemme. Päätin siis käyttää koko elämäni etsiäkseni sellaista tiedettä ja löysin tien, jota seuraamalla luulin välttämättömästi sen löytäväni, ell'ei elämän lyhyys tai riittävien kokeiden puute minua siitä estäisi. En luullut olevan parempaa keinoa näiden kahden esteen syrjäyttämiseksi, kuin että tarkoin ilmaisisin yleisölle sen vähän, minkä olisin löytänyt ja että kehottaisin eteviä henkiä pyrkimään etemmäksi, niin että jokainen taipumuksensa ja voimiensa mukaan lisäisi tarpeellisia kokeita ja yleisölle ilmaisisi kaikki saavuttamansa tulokset, jotta jälkeentulevat saattaisivat alkaa siitä, mihin edelläkävijät päättivät. Täten yhdistämällä useiden elämäntyön päästäisiin paljon pitemmälle kuin kukin yksinään saattaa päästä.
Huomasin lisäksi, että nämät kokeet ovat sitä tärkeämmät kuta kauemmaksi on edistytty tiedoissa. Aluksi on parempi tyytyä niihin havaintoihin, jotka itsestään tarjoutuvat aisteillemme, ja joita emme saata olla tuntematta, jos niitä vähänkin tarkkaamme, kuin etsiä harvinaisempia ja sellaisia, jotka tutkimisen kautta ovat selville saatavissa. Sillä harvinaiset havainnon esineet pettävät usein silloin, kun emme vielä tunne tavallisimpien syitä, ja ne seikat, joista edelliset riippuvat, ovat melkein aina niin erityiset ja pienet, että on hyvin vaikea niitä huomata.
Se järjestys, jota tässä kohdin noudatin, oli seuraava: ensiksi koetin löytää kaiken sen yleiset perukset eli alkusyyt, mikä on tai voi olla maailmassa. Oletin niitä aikaisemmaksi vain Jumalan, joka on luonut maailman, ja johdin ne muuten ainoastaan muutamista totuuden iduista, jotka luonto on istuttanut henkiimme. Tämän jälkeen tutkin, mitkä olivat ensimäiset ja tavallisimmat seuraukset, jotka näistä syistä saattoivat johtua. Täten luulen löytäneeni taivaan, tähdet, maan, ja lisäksi maan päällä vettä, ilmaa, tulta, kivennäisiä ja muutamia muita kaikista tavallisimpia ja yksinkertaisimpia ja siis helpoimmiten löydettävissä olevia seikkoja. Kun sitten tahdoin siirtyä yksityisseikkoihin, kohtasi minua niitä sellainen vaihteleva paljous, ett'en luullut mahdolliseksi ihmishengelle erottaa maan päällä olevien kappaleiden muotoja ja lajeja niistä, jotka siellä saattaisivat olla, jos Jumala olisi tahtonut asettaa ne sinne. En siis pitänyt mahdollisena että voisimme käyttää niitä hyväksemme muuten kuin menemällä seurauksista syihin ja tekemällä useita eri kokeita. Kun tämän johdosta muistelin kaikkia seikkoja, joita suinkin olin aistimillani havainnut, rohkenen sanoa, ett'en huomannut ainoatakaan, jota en sangen helposti olisi voinut selittää löytämieni peruksien nojalla. Mutta minun tulee myös tunnustaa, että luonnon voima on niin avara ja laaja, ja että nämät perukset ovat niin yksinkertaiset ja yleiset, ett'en huomannut yhtään ainoata erityistä seurausta, jota ei monella eri tavalla saattaisi johtaa niistä, ja että suurin vaikeuteni tavallisesti on löytää se tapa millä se on niistä riippuvainen. En tiedä muuta keinoa tämän pulman välttämiseksi kuin että yhä uudestaan tehdään sellaisia kokeita, joiden tulos on erilainen eri selittämistapoja käytettäessä. Olen muuten jo päässyt niin pitkälle, että luulen useimmissa kohdin sangen hyvin käsittäväni mille kannalle on asettuminen, kun mielii tehdä tätä varten tarpeelliset kokeet, mutta samassa huomaan näiden olevan senlaatuiset ja niin lukuisat, ett'eivät käteni eivätkä varani, vaikka minulla niitä olisi tuhatta kertaa enemmän, riittäisi niitä kaikkia suorittamaan. Saatan siis siinä määrin edistyä luonnon tuntemisessa, kuin minulla tulevaisuudessa on sopivaa tilaisuutta tehdä kokeita. Tämän aioin tehdä tunnetuksi mainitsemani tutkimuksen kautta ja siinä tuoda esille yhteishyväksi koituvan hyödyn niin selvästi, että velvoittaisin kaikkia niitä, jotka yleensä harrastavat ihmisten parasta, s. o. kaikkia niitä, jotka todella ovat hyveiset, eivätkä teeskentele hyvettä käytöksessään tai mielipiteissään, ilmaisemaan minulle tekemiensä kokeiden tulokset sekä auttamaan minua vielä tehtävien kokeiden suorittamisessa.
Mutta myöhemmin toiset perusteet ovat saattaneet minut muuttamaan mielipiteeni ja jatkamaan kaikkien niiden seikkojen paperille panemista, joita olen pitänyt tärkeinä, sen mukaan kuin olen havainnut ne tosiksi, sekä tekemään tämän yhtä huolellisesti, kuin olisin aikonut painattaa ne. Näin menettelin, jotta minulla olisi ollut parempi tilaisuus hyvin tutkia ne, sillä epäilemättä tarkastamme aina huolellisemmin sellaista, jonka luulemme joutuvan useampien muiden katsottavaksi, kuin sitä, jonka teemme vain itseämme varten. Usein näet olen, ryhtyessäni asioita punnitsemaan, pitänyt niitä tosina, mutta huomannutkin ne vääriksi, ruvetessani panemaan niitä paperille. En myöskään tahtonut menettää ainoatakaan tilaisuutta hyödyttääkseni yleisöä, sillä ajattelin, että jos yleensä siihen kykenen ja jos kirjoitukseni ovat jonkunarvoiset, ne, joiden huostaan ne joutuvat kuoltuani, voisivat käyttää niitä kuten soveliaimmaksi katsoisivat. En näet mitenkään suostunut siihen, että ne julkaistaisiin minun eläessäni, sillä pelkäsin, että niiden mahdollisesti herättämä vastustus ja aiheuttamat riidat sekä niiden minulle mahdollisesti tuottama maine saattaisivat minut menettämään sen ajan, jota olin aikonut käyttää omiin opintoihini. Sillä vaikka onkin totta, että jokaisen tulee voimiensa mukaan lisätä toisten menestystä, ja ett'ei se ihminen todellakaan ole minkään arvoinen, joka ei hyödytä ketään, on kuitenkin yhtä totta, että huolenpitomme tulee ulottua nykyaikaa kauemmaksi, ja että on sopivaa jättää tekemättä sellaisia seikkoja, jotka ehkä tuottaisivat jotakin hyötyä aikalaisille, jos on mielessä muiden tehtävien toteuttaminen, jotka jälkeentuleville tuottavat vielä suurempaa hyötyä.
Tiedettäköön näet, ett'ei se, jonka tähän asti olen oppinut, ole juuri mitään siihen verraten, jota en vielä tiedä ja jonka oppimisen suhteen en ole epätoivoisana. Sillä niiden henkilöiden laita, jotka vähitellen löytävät totuuden tieteistä, on melkein sama kuin niiden, joiden varallisuuden karttuessa on paljon helpompi saavuttaa suurempaa rahallista voittoa kuin heidän oli köyhinä ollessaan saavuttaa pientä. Tai heitä saattaa myös verrata sotapäällikköihin, joiden sotavoimat kasvavat voittojen ohella ja joiden, kärsittyään tappion, on vaikeampi pysyä pystyssä kuin heidän, saavutettuaan voiton, on valloittaa kaupunkeja ja maakuntia. Se näet on ryhtynyt todelliseen taisteluun, joka pyrkii voittamaan kaikki ne vaikeudet ja erehdykset, jotka estävät meitä tuntemasta totuutta, ja se on todella kärsinyt tappion, joka saa väärän käsityksen jostakin yleisemmästä ja tärkeämmästä asiasta. Sellainen tarvitsee paljon suurempaa taitavuutta palatakseen entiselleen kuin se, joka jo omistaen varmat periaatteet, tahtoo suuressa määrin edistyä.
Jos minä puolestani tähän asti olen tieteestä löytänyt muutamia totuuksia (ja toivon että tässä nidoksessa olevat seikat[1] osottavat minun löytäneeni muutamia sellaisia), saatan sanoa että ne ovat vain viiden tai kuuden syrjäyttämäni päävaikeuden seurauksia ja johtopäätöksiä, joita pidän yhtä monena saavuttamanani voittona. Saatan myös pelkäämättä tunnustaa, ett'en luule tarvitsevani voittaa kuin kaksi tai kolme muuta samanlaista totuutta, saavuttaakseni tarkoitukseni kokonaan. Minulle ei vielä ole niin paljon ikää karttunut, ett'en tavallisen luonnon kulun mukaan ehtisi tätä toteuttaa. Mutta luulen, että minun on välttämätöntä kahta enemmän säästää jälelläolevaa aikaani, koska toivon sitä hyvin käyttäväni; ja menettäisin epäilemättä paljon aikaa, jos julkaisisin fysiikkini perusteet. Tosin ne melkein kaikki ovat niin ilmeisen selvät, että tarvitaan ne vain kuulla, jotta ne ymmärrettäisiin; ja vaikk'ei ole ainoatakaan, jota en luulisi voivani todistaa, aavistan, että niiden herättämä vastustus minua usein häiritsisi, koska on mahdotonta, että perusteeni olisivat sopusoinnussa muiden ihmisten kaikkien eri mielipiteiden kanssa.
[1] Sama nidos, jossa Descartes julkaisi tämän »Metodin Esityksen«, sisälsi myös teokset »Dioptriikki« (La Dioptrique) ja »Meteorit« (Les Météores). Suom. huom.
Saatetaan huomauttaa, että tämä vastustus olisi hyödyllinen osaksi sentähden, että se saattaisi minut tuntemaan vikani, osaksi sentähden, että se hyvä, jonka mahdollisesti olen saavuttanut, laajentaisi toisten käsityspiiriä. Lisäksi saattaisivat toiset, koska useat tekevät enemmän havaintoja kuin yksi ainoa ihminen, käyttäen hyväkseen tutkimuksieni tuloksia, auttaa minua keksinnöillään. Tunnustan vielä voivani suuresti erehtyä ja ett'en melkein koskaan luota ensiksi mieleeni johtuviin ajatuksiin; mutta kuitenkin se kokemus, jonka olen saanut minua vastaan suunnatusta vastustuksesta, estää minua toivomasta siitä vastedeskään mitään hyötyä. Sillä olen jo tarpeeksi usein kuullut arvosteluja sekä niiden puolelta, joita olen pitänyt ystävinäni, että myös muutamien sellaisten puolelta, joita olen luullut minun suhteeni puolueettomiksi, jopa sellaistenkin, joiden olen tietänyt ilkeydestä ja kateudesta koettavan kajota seikkoihin, jotka ystäviltäni heidän kiintymyksensä takia jäisivät huomaamatta. Mutta harvoin olen näistä arvosteluista löytänyt sellaista, jota en ollenkaan olisi aavistanut, ja jos olenkin löytänyt, on se ollut aineelleni vallan vierasta. Siis olen ani harvoin kohdannut henkilön, joka olisi arvostellut mielipiteitäni ankarammin tai tasapuolisemmin kuin minä itse. En liioin koskaan ole huomannut, että kouluissa toimeenpantujen väittelyjen avulla olisi löydetty mitään ennen tuntematonta totuutta; sillä jokaisen ajatellessa sitä, että pääsisi väittelyssä voitolle, koetetaan ennemmin saada esille sitä, mikä on todennäköistä, kuin punnita syitä ja vastasyitä. Ne näet, jotka kerran ovat olleet hyviä asianajajia, eivät siltä jälestäpäin ole paraita tuomareita.
Ei edes se hyöty, joka muilla olisi noiden ajatuksieni ilmaisemisesta, saattaisi olla varsin suuri, koska en vielä ole kehittänyt niitä niin pitkälle, ett'ei niihin tulisi lisätä paljoa, ennenkuin niitä ruvetaan käyttämään. Ja luulen voivani sanoa ilman itserakkautta, että minä ennen muita olen tähän kykenevä. Saattaahan maailmassa olla useita verrattomasti etevämpiä henkilöitä kuin minä, mutta on otettava huomioon, ett'emme voi yhtä hyvin käsittää ja omistaa sellaista seikkaa, jonka opimme toiselta, kuin sellaista, jonka olemme itse keksineet. Tämä on minun aineeni suhteen epäilemätön tosiseikka; olen näet usein selvittänyt muutamia mielipiteitäni hyvin arvostelukykyisille henkilöille, jotka puhuessani näyttivät ymmärtävän ne vallan selvästi; mutta toistaessaan niitä olivat he melkein aina muuttaneet ne siihen määrään, ett'en enää saattanut tunnustaa niitä omikseni.
Tämän vuoksi soisin kernaasti, ett'eivät jälkeenielävät koskaan uskoisi minkään mielipiteen johtuvan minusta, ell'en itse ole sitä julkaissut. En ollenkaan ihmettele niiden mielipiteiden omituisuuksia, joita väitetään kaikkien noiden vanhanajan filosofien omiksi, joiden kirjoitukset eivät ole meille säilyneet, enkä siis luule heidän ajatuksiansa järjettömiksi, koska he olivat aikansa etevimpiä neroja ja heidän mielipiteensä vain on meille huonosti kerrottu. Heidän oppilaansa näet eivät melkein koskaan ole olleet heitä etevämmät. Minulla on se vakaumus, että innokkaimmat Aristoteles'n suunnan nykyisistä kannattajista pitäisivät itseään onnellisina, jos heillä olisi yhtä paljon tietoja luonnosta kuin hänellä oli, vaikkapa eivät siitä koskaan saavuttaisikaan enempiä tietoja. He ovat vallan kuin murattiköynnös, joka ei pyri kasvamaan sitä puuta korkeammaksi, joka sitä kannattaa ja joka usein rupeaa laskeutumaan alaspäin päästyään puun latvaan; samoin filosofin oppilaat vajoavat huonommuuteen, s. o. tulevat vähemmän oppineiksi kuin jos eivät ollenkaan jatkaisi opintojaan. Sillä he eivät ainoastaan tyydy tietämään sitä, minkä heidän oppi-isänsä on ymmärrettävästi selittänyt, vaan tahtovat sitäpaitsi hänen kirjoituksistaan löytää useiden sellaistenkin vaikeiden kysymysten ratkaisun, joista hän ei ole mitään sanonut, ja joita hän ei kenties koskaan ole ajatellut. Kyllähän tällainen filosofeeraamistapa on hyvin mukava niille, joilla vain on keskinkertainen kyky. Heidän tekemiensä erotusten ja heidän periaatteidensa himmeys näet sallii heidän puhua kaikista seikoista yhtä rohkeasti, kuin todella tuntisivat ne, sekä itse puolustaa kantaansa väitellessään kehittyneimpien ja taitavimpien henkilöiden kanssa, ilman että nämät voivat saattaa heitä muuttamaan vakaumustaan. He ovat tässä suhteessa sokean kaltaiset, joka aikoo voitokkaasti tapella näkevän kanssa ja siinä tarkoituksessa on houkutellut hänet jonkun pimeän luolan pohjukkaan. Tämän kaltaisilla varmaankin on hyötyä siitä, ett'en julkaise filosofiani periaatteita. Nämät näet ovat hyvin yksinkertaiset ja ilmeisen selvät, ja julkaisemalla ne ikäänkuin aukaisisin muutaman ikkunan ja päästäisin valoa siihen luolaan, jonne he ovat menneet tappelemaan.
Mutta ei edes etevimmillä henkilöillä ole syytä haluta tutustuvansa niihin. Sillä jos he tahtovat oppia puhumaan kaikesta ja käydä oppineista, saavuttavat he tämän päämäärän paljon helpommin tyytymällä todennäköisyyteen, joka vaivatta on löydettävissä kaikenlaisista aineista, kuin etsimällä totuutta, joka vain vähitellen löydetään muutamista kysymyksistä, ja joka puhuttaessa muista seikoista, velvoittaa avomielisesti tunnustamaan oman tietämättömyyden niiden suhteen. Jos he sitävastoin pitävät parempana tietää muutama totuus kuin turhamielisesti kerskailla tietävänsä kaikki, ja onhan edellinen tieto todella suurempiarvoinen, ja jos tahtovat noudattaa minun menetystapaani, ei minun tätä varten heille tarvitse sanoa mitään muuta, kuin mitä tässä esityksessä jo olen maininnut. Jos he näet kykenevät edistymään pitemmälle kuin minä, on heillä sitä paremmat edellytykset itsestään havaita kaikki se, minkä minä luulen löytäneeni. Enhän koskaan ole suorittanut tutkimuksiani muuten kuin järjestyksessä, ja siis on varmaa, että se, joka minulta vielä on jäänyt löytämättä, on vaikeampaa ja enemmän salattua kuin se, minkä tähän asti olen saavuttanut, ja heitä huvittaisi paljoa vähemmin oppia se minulta kuin omien tutkimuksien kautta. Sitäpaitsi se totuus, jonka he saavuttavat tutkiessaan aluksi helppoja seikkoja ja vähitellen ja asteittain siirtyessään toisiin vaikeampiin, on hyödyttävä heitä enemmän kuin kaikki minun neuvoni. Jos minulle nuoruudestani olisi opetettu kaikki ne totuudet, joiden todistuksia myöhemmin olen etsinyt, ja jos minun olisi ollut vallan helppo niitä oppia, en kenties koskaan olisi voinut löytää uusia totuuksia; ainakaan en ikinä olisi saavuttanut sitä tottumusta ja helppoutta, jotka minulla mielestäni nyt on ja joiden avulla luulen löytäväni yhä uusia totuuksia, sen mukaan kuin niitä ahkerasti etsin. Sanalla sanoen, jos maailmassa on teos, jota ei kukaan osaa päättää niin hyvin kuin sen alottaja, niin on se minulla tekeillä oleva.
On totta, ett'ei yhden ihmisen voimat riitä kaikkiin tätä edistäviin kokeisiin. Mutta tutkija ei myöskään hyvällä menestyksellä saata käyttää sitä varten muita kuin omia käsiään, tai myöskin saattaa hän käyttää taitureiden ja sellaisten käsiä, joille hän voisi maksaa ja jotka toivoen raha-ansiota, joka on hyvin tehokas vaikutin, tarkasti toimittaisivat kaiken sen, mikä heille määrättäisiin. Ne näet, jotka uteliaisuudesta tai tiedonhalusta ehkä tarjoaisivat apuansa, lupaavat tavallisesti enemmän kuin mitä voivat täyttää, ja monet panevat hyvälle alulle yrityksen, josta ei sitten koskaan tule enempää. Sen lisäksi he ehdottomasti vaativat palkinnokseen, että heille selitetään muutamia vaikeita seikkoja, tai ainakin haluavat turhaa ylistelyä ja hyödyttömiä keskusteluja, jotka saattavat tutkijan hukkaamaan ainakin osan aikaansa.
Joskin joku tahtoisi tutkijalle ilmaista tekemiensä kokeiden tulokset, jota monikaan ei kernaasti tee, koska pitää niitä muka salaisuuksina, on niihin useimmiten yhdistettynä niin paljon liikoja sivuseikkoja ja lisiä, että tutkijan olisi hyvin vaikea niistä löytää totuutta. Sitäpaitsi melkein kaikki tuollaiset kokeet selitetään niin huonosti, jopa ne ovat niin väärät, koska niiden tekijät ovat koettaneet laatia ne omien periaatteidensa mukaisiksi, että, jos muutamat niistä ovatkin kelvolliset, ne eivät kuitenkaan korvaa sitä ajanhukkaa, joka syntyy niiden valitsemisesta. Jos siis maailmassa olisi joku, joka varmasti tiedettäisiin kykeneväksi keksimään mitä tärkeimpiä ja ihmisille hyödyllisimpiä seikkoja, ja jos muut kaikin tavoin tahtoisivat häntä auttaa hänen pyrinnöissään päämääränsä saavuttamiseksi, en luule että he voisivat tehdä muuta hänen hyödykseen, kuin että maksaisivat hänen tarpeellisten kokeidensa kulungit ja muuten estäisivät tungettelevia ihmisiä häntä häiritsemästä. En puolestani suinkaan pidä itseäni niin etevänä, että lupaisin jotakin erinomaista, enkä ole niin turhamielinen, että pitäisin yleisöä velvollisena suuresti harrastamaan tuumiani. Minulla ei myöskään ole niin alhainen mieli, että keneltäkään vastaanottaisin kannatusta, jota ansaitsevana minua kenties ei pidettäisi.
Kaikki nämät seikat yhteensä vaikuttivat kolme vuotta sitten sen, ett'en tahtonut julkaista tekeillä olevaa tutkimustani ja että lisäksi päätin olla julkaisematta mitään toista yhtä yleistä tutkimusta, josta saattaisi havaita fysiikkini perustukset. Sen jälkeen on kuitenkin ilmestynyt kaksi muuta syytä, jotka ovat velvoittaneet minua tässä ilmaisemaan muutamia yksityisiä koelmia ja tekemään yleisölle jotakin selkoa toimistani ja tuumistani. Ensiksikin huomautan, että jos jättäisin tämän tekemättä, niin useat, jotka tietävät entisen aikomukseni julkaista muutamia kirjoituksia, saattaisivat kuvitella minua tästä julkaisusta estävien syiden olevan minulle arveluttavampaa laatua kuin ne todella ovat. Sillä vaikk'en ylen määrin rakasta kunniaa, vaikka päinvastoin, jos näin saatan sanoa, vihaan sitä katsoen sitä vahingolliseksi rauhalleni, jota pidän ylen suuressa arvossa, en kuitenkaan koskaan ole koettanut peittää tekojani rikoksien tavoin, enkä liioin ole käyttänyt suurta varovaisuutta pysyäkseni tuntemattomana, sillä siten olisin luullut menetteleväni väärin itseäni kohtaan ja niin tuottavani itselleni jonkunmoista levottomuutta, joka taaskin olisi häirinnyt sitä täydellistä sielunrauhaa, jota tavoittelen. Vaikka aina olen ollut yhtä välinpitämätön maineen tavoittelemisen kuin sen karttamisen suhteen, olen kuitenkin saavuttanut jonkunmoista kuuluisuutta, ja olen katsonut itseni velvolliseksi ainakin estämään mainettani himmentymästä. Toinen syy, joka velvoitti minua laatimaan tämän kirjoituksen, oli se seikka, että päivä päivältä yhä enemmän huomasin, kuinka hitaasti tutkimukseni edistyivät senvuoksi, että tarvitsen äärettömän monta koetta, joita minun on mahdoton tehdä ilman muiden apua. Vaikka en toivokaan yleisön puolelta suurta osanottoa tuumiini, en kuitenkaan tahdo menetellä väärin itseäni enkä jälkeentulevia kohtaan antaen heille aihetta tulevaisuudessa moittien mainitsemaan minusta, että olisin voinut heille jättää monta seikkaa paljon paremmin tutkittuina, jos en olisi kokonaan ollut osottamatta heille, miten olisivat voineet edistää tarkoituksiani.
Mielestäni oli helppo valita muutamia periaatteitani koskevia kysymyksiä, jotka vähemmin antaisivat aihetta väittelyihin, ja jotka eivät velvoittaisi minua ilmaisemaan enempää vakaumuksistani kuin mitä haluan, mutta jotka kuitenkin selvästi osottaisivat, mihin tieteissä kykenen, mihin olen kykenemätön. En tiedä, onko tämä minulle onnistunut, enkä tahdo ennättää toisten arvostelujen edelle puhumalla itse kirjoituksistani. Mutta olisin hyvin iloinen, jos niitä tutkittaisiin; ja jotta tähän olisi parempi tilaisuus, pyydän että kaikki ne, joilla on muistutuksia tehtävänä, suvaitsisivat lähettää ne kustantajalleni, joka niistä on antava minulle tiedon. Koetan sitten heti liittää niihin vastaukseni, ja täten lukijat, nähdessään molemmat, helpommin havaitsevat totuuden. Lupaan aina liittää lyhyet vastaukset sekä suoraan tunnustaa erehdykseni, jos niitä näen; tai ell'en saata niitä tunnustaa, tahdon yksinkertaisesti mainita sen, mikä on tarpeellista esittämieni seikkojen puolustukseksi, hyvin karttaen uusien kysymyksien selittämistä, jotta en loppumattomasti johtuisi toisesta seikasta toiseen.
Jos muutamat lauseet alkupuolella teoksia »Dioptriikki« ja »Meteorit« ensin herättävät arveluja, koska kutsun niitä olettamuksiksi, enkä nähtävästi niitä todista, maltettakoon vain tarkkaavaisesti lukea nämät teokset loppuun asti, niin luulen, että ne tyydyttävät. Sillä niiden todistusperusteet ovat sellaisessa keskinäisessä yhteydessä, että alussa esiintyvät ovat myöhemmin esiintyvien todisteina, ollen näiden alkusyitä; ja myöhemmin esiintyvät perusteet puolestaan todistavat oikeiksi ensimäiset, ollen niiden seurauksia. Älköön luultako minun tässä tekeväni itseäni syypääksi siihen, mitä logiikin tutkijat kutsuvat kehäpäätelmäksi. Kokemus näet osottaa, että useammat näistä seurauksista ovat sangen varmat, ja ne syyt joista ne johdan, eivät niin suuresti todista kuin ne selittävät niitä; päinvastoin seuraukset todistavat syiden totuuden. Kutsun niitä olettamuksiksi vain sentähden, että luulen voivani johtaa ne ylläesittämistäni ensimäisistä totuuksista. Ja tämän olen tehnyt vain senvuoksi, että on sellaisia henkilöitä, jotka kuvittelevat yhdessä päivässä käsittävänsä kaiken sen, mitä toinen on tuuminut kaksikymmentä vuotta, kun heille vain on sanottu pari kolme sanaa, ja jotka helpommin saattavat erehtyä ja vaikeammin käsittää totuutta, kuta terävämpi ja vilkkaampi järki heillä on. Tahtoisin näet estää sellaisia henkilöitä perustamasta sille, mitä luulevat minun periaatteikseni, nurinkurista filosofiaa, josta syy lankeaisi minulle. Sillä mitä niihin mielipiteisiin tulee, jotka ovat vallan minun omani, en pidä itseäni velvollisena puolustelemaan niitä sen johdosta, että ne ovat uudet. Jos näet lähemmin tarkastetaan niiden perusteita, luulen varmaan niitä pidettävän niin yksinkertaisina ja terveen järjen mukaisina, että ne epäilemättä saattavat käydä luonnollisemmista ja vähemmän omituisista kuin mitkään muut samasta aiheesta muodostetut mielipiteet. En myöskään kerskaten väitä olevani yhdenkään ainoan ensimäinen keksijä, vaikka tosin en ole kuullut muiden niitä ilmaisevan; järki yksin on ne vakaumukseeni saattanut.
Ell'eivät mekanikot heti osaa käyttää sitä keksintöä, jonka olen selittänyt teoksessani nimeltä »Dioptriikki«, ei saatettane siltä sanoa sitä huonoksi. Sen tulee näet olla hyvin taitava, joka osaa tehdä ja hoitaa minun selittämiäni koneita. Ja vaikk'en ole unhottanut selityksestäni mitään seikkaa, olisin yhtä suuresti ihmeissäni, jos tuo koneen laatiminen onnistuisi heti ensi yrityksellä, kuin jos joku yhdessä päivässä oppisi mainion hyvin soittamaan kitaraa, kun hänen eteensä vain olisi pantu oikeat nuotit.
Kirjoitan ranskaksi[1], joka on äidinkieleni, enkä latinaksi, joka on opettajieni kieli, koska toivon että ne, jotka turvautuvat yksistään luonnolliseen selvään järkeensä, paremmin osaavat arvostella mielipiteitäni kuin ne, jotka vain luottavat vanhoihin kirjoihin. Ne, joilla hyvä arvostelukyky yhtyy tieteelliseen sivistykseen, eivät niin piintyneesti liene kiintyneet latinaan, että kieltäytyvät kuulemasta perusteitani senvuoksi, että olen esittänyt ne kansan kielellä.
[1] Oli uutta ja rohkeata Descartes'n aikana kirjoittaa tieteellinen teos ranskan kielellä. Suom. huom.
Lopuksi en tahdo tässä erityisesti puhua siitä edistyksestä, jonka tulevaisuudessa toivon saavuttavani tieteiden alalla, enkä antaa yleisölle mitään lupausta, jota en tiedä varmaan voivani täyttää. Mutta mainitsen vain päättäneeni käyttää loppuikäni ainoastaan sellaiseen luonnontutkimiseen, josta voidaan johtaa varmempia lääkeopillisia ohjeita kuin tähän astiset. Taipumukseni näet vieroittaa minut siihen määrään kaikista muista pyrinnöistä ja etenkin sellaisista, jotka toisessa suhteessa ovat hyödylliset, mutta samalla vahingolliset toisessa, ett'en luule saavuttavani mitään hyvää tulosta, vaikkapa joku sopiva tilaisuus minua velvoittaisikin sellaisiin ryhtymään. Teen tässä tämän tunnustuksen, joka ei ole tuottava minulle mainetta maailmassa; mutta sitä en liioin tavoittele. Olen aina oleva kiitollisempi niille, joiden suosion kautta häiritsemättä saan käyttää joutohetkeni tutkimisiini, kuin niille, jotka tarjoaisivat minulle maailman kaikkein kunniakkaimmat virat.
RENÉ DESCARTES.
MIELENLIIKUTUKSIEN TUTKISTELU.
ENSIMÄINEN OSA.
Mielenliikutuksista yleensä ja sen johdosta koko ihmisluonnosta.
1. Sielun kärsivä tila[1] jossakin subjektissa on aina toiselta näkökannalta katsottuna toimintaa.
Ei mistään niin käy selville vanhoilta kansoilta meille säilyneiden tieteiden heikkous kuin siitä, mitä he ovat kirjoittaneet mielenliikutuksista. Tämä aine on tosin aina ollut suuresti arvossa pidetty, eikä se näytä olevan vaikeimpia, koska jokainen kokee tunteita itsessään, eikä siis ole pakotettu lainaamaan muualta havaintoja keksiäkseen niiden ominaisuuksia. Mutta kuitenkin ovat vanhojen kansojen tutkimusten tulokset tällä alalla niin mitättömiä ja enimmästi niin vähän luotettavia, että vain poikkeamalla heidän kannastaan saatan toivoa läheneväni totuutta. Sentähden minun tulee käsitellä ainetta, niinkuin ei kukaan ennen minua olisi sitä kosketellut, ja alan huomauttamalla, että filosofit kutsuvat jokaista tapahtumaa siihen subjektiin nähden, jolle se sattuu (sielun) kärsiväksi tilaksi, ja siihen subjektiin nähden, joka sen aikaansaa, toimivaksi. Vaikka siis toimiva ja kärsivä subjekti usein ovat hyvin erilaiset, ovat toiminta ja kärsivä tila oikeastaan sama asia, jolle vain eri subjekteihin nähden, joita se koskee, annetaan eri nimet.
[1] Alkuteoksen sana »passion» merkitsee sielutieteessä »mielenliikutusta», mutta yleisemmässä merkityksessä ja alkuansa kärsivää eli vastaanottavaa tilaa. Sitä on tavallisesti suomennettu edellisellä tavalla, mutta välttämätöntä on ollut joskus käyttää jälkimäistäkin suomennosta. Alla esitettyjen sielutieteellisten ja varsinkin fysiologisten oppien suhteen huomautetaan, mitä on jo yleisessä johdannossa lausuttu Descartes'n oppien puutteellisuuksista ja vanhentuneesta kannasta. Suom. huom.
2. Kärsivän sieluntilan ymmärtämistä varten on tarpeellista erottaa sielun toimitukset ruumiin toimituksista.
Emme huomaa minkään niin välittömästi vaikuttavan sieluumme kuin ruumiin, joka siihen on yhdistetty. Siis se, mikä sielussa on kärsivää tilaa, on ruumiissa enimmästi toimintaa, ja paraiten opimme siis käsittämään edellistä tutkimalla sielun ja ruumiin välistä erotusta. Siten opimme tuntemaan kumpi niistä aikaansaa ihmisessä olevat toimitukset.
3. Mitä menetystapaa tässä suhteessa on noudatettava.
Se on helposti löydettävissä, jos otamme huomioon, että kaikki ne ilmiöt, jotka havaitsemme itsessämme ja joiden huomaamme voivan esiintyä vallan elottomissakin esineissä, ovat ruumiimme vaikuttamat; ja että päinvastoin kaikki meissä havaittavissa olevat ilmiöt, joita ei mitenkään voi ajatella ruumiin aikaansaamiksi, katsotaan sielun synnyttämiksi.
4. Lämpö ja jäsenten liikunto syntyvät ruumiista, ajatukset sielusta.
Koska emme ole havainneet, että ruumis voipi ajatella, on meillä oikeus olettaa kaikkien ajatustemme johtuvan sielusta; ja koska varmaan tiedämme, että on elottomia esineitä, jotka voivat liikkua yhtä vaihtelevasti, jopa vaihtelevamminkin kuin meidän ruumiimme, ja joissa on yhtä paljon ja enemmänkin lämpöä kuin ruumiissamme (kuten kokemus osottaa liekistä, jossa on paljon enemmän lämpöä ja liikettä kuin yhdessäkään jäsenessämme), niin on meidän olettaminen, että kaikki meissä oleva lämpö ja liikkeet, koska ne eivät johdu sielusta, yksinomaan ovat ruumiin aikaansaamat.
5. Erehdytään, kun luullaan sielun antavan ruumiille liikunnon ja lämmön.
Tämän huomion avulla vältämme melkoisen erehdyksen, johon useat ovat joutuneet ja joka mielestäni on pääasiallinen syy siihen, ettei tähän asti ole voitu selittää mielenliikutuksia eikä muita sielun ominaisuuksia. Koska näet huomattiin kaikkien kuolleiden ruumisten olevan vailla lämpöä ja siis myös liikettä, kuviteltiin sielun poistumisen lakkauttaneen lämmön ja liikkeen. Ja niin on syyttä luultu luonnollisen lämpömme ja ruumiimme liikkeiden johtuvan sielusta, vaikka päinvastoin tulisi käsittää sielun ihmisen kuollessa poistuvan ainoastaan sentähden, että ruumiin lämpö loppuu ja että liike-elimet ovat kuluneet ja tulleet kelpaamattomiksi liikettä synnyttämään.
6. Elävän ja kuolleen ruumiin erotuksesta.
Edellämainitun erehdyksen välttämiseksi on meidän ottaminen lukuun se seikka, ett'ei sielu koskaan ole syynä kuolemaan, vaan että sen syynä on jonkun ruumiin pääelimen turmeltuminen. Elävän ihmisen ruumis eroaa yhtä paljon kuolleen ruumiista kuin kello tai muu itsekseen liikkuva koneisto, joka on kunnossa ja jossa siis on niitä liikkeitä vaikuttava voima, joita varten se on määrätty, sekä kaikki, mikä on tarpeellista sen toimintaa varten, eroaa kellosta tai koneesta, joka on mennyt rikki, ja jossa sen liikeperus on lakannut vaikuttamasta.
7. Lyhyt selitys ruumiinosista ja muutamista ruumiintoimituksista.
Tehdäkseni kysymyksen helpommaksi ymmärtää mainitsen tässä muutamalla sanalla, millä tavoin ruumiimme koneisto on kokoonpantu. Jokainen tietää, että meillä on sydän, aivot, vatsa, lihakset, hermot, valtimot, laskimot ja muita senkaltaisia. Tiedetään myös, että ne ravintoaineet, jotka syömme, joutuvat vatsaan ja suoliin, joista niiden mehu valuu maksaan ja laskimoihin ja sekaantuu niissä olevaan vereen, näin lisäten sitä. Ne, jotka vähänkin ovat kuulleet puhuttavan lääketieteestä, tietävät myös minkälaatuinen sydän on ja kuinka laskimoveri helposti alemmasta onttolaskimosta juoksee oikeaan sydänkammioon ja sieltä keuhkovaltimon kautta keuhkoihin sekä keuhkoista keuhkolaskimon kautta vasempaan sydänkammioon ja sieltä aortaan, jonka haarat leviävät ympäri koko ruumiin. Jokainen, jota vanhojen kansojen mielipiteet eivät ole saattaneet kokonaan harhaan, ja joka on tutustunut Harveyn tutkimuksiin verenkiertokulusta, ei epäilekään, että kaikki valtimot ja laskimot ovat ikäänkuin puroja, joita pitkin veri lakkaamatta nopeasti juoksee. Se alkaa juoksunsa oikeasta sydänkammiosta keuhkovaltimoa pitkin, jonka haarat hajaantuvat ympäri keuhkoja ja sitten yhtyvät keuhkolaskimon haaroihin, jotka johtavat veren keuhkoista vasempaan sydänkammioon; siitä veri virtaa aortaan eli isoon valtimoon, jonka ympäri ruumista hajaantuneet haarat ovat yhteydessä laskimohaarojen kanssa, jotka taas palauttavat veren oikeaan sydänkammioon. Siis nämät kaksi kammiota ovat kahden sulun kaltaiset, joiden kautta veri kullakin kiertovuorollaan kulkee ruumiin ympäri. On myöskin tunnettua, että kaikki jäsenliikkeet syntyvät lihaksien avulla, ja että nämät lihakset ovat niin laaditut, että kahdesta vastakkaisesta lihaksesta toinen supistuessaan vetää puoleensa sen osan ruumista, johon se on kiinnitetty, jolloin sen vastakkainen lihas venyy pitemmäksi; toiste taas tapahtuu, että jälkimäinen lihas supistuu vetäen luokseen itseensä kiinnitetyn ruumiinosan, jolloin taaskin edellinen lihas laajenee. Lopuksi tiedetään kaikkien lihasliikkeiden sekä aistimuksien riippuvan hermoista, jotka ovat hienojen rihmojen tai hyvin ohuiden putkien kaltaisia, jotka kaikki lähtevät aivoista ja sisältävät, kuten aivotkin, hyvin ohuen ilman tai tuulen kaltaista ainetta, jota kutsutaan elonhengekkeiksi (esprits animaux).
8. Kaikkien näiden ruumiintoimitusten perus.
Yleensä ei tiedetä, millä lailla elonhengekkeet ja hermot synnyttävät liikkeen ja aistimukset, eikä tunneta sitä ruumiillista perusta, joka saattaa ne toimimaan. Senpätähden tahdon tässä uudelleen lyhyesti mainita sen, mitä jo muissa kirjoituksissani olen ohimennen kosketellut, nimittäin että sydämessämme on, niinkauan kuin elämme, jonkunlainen tuli, jota laskimoveri ylläpitää, ja että tämä on kaikkien jäsentemme liikkeiden ruumiillinen alkuperus.
9. Miten sydämen liike tapahtuu.
Ensiksi se laajentaa sydämen kammioissa olevaa verta; sen johdosta tämä veri, joka tarvitsee suurempaa tilaa, syöksyy oikeasta kammiosta keuhkovaltimoon ja vasemmasta kammiosta aortaan. Niinpian kuin tämä laajeneminen lakkaa, juoksee heti uutta verta alemmasta onttolaskimosta oikeaan sydänkammioon ja keuhkolaskimosta vasempaan, sillä jokaisen näiden neljän ontelon aukkojen laitaan on kiinnitettyinä iholämsät, jotka sallivat veren virrata sisälle sydämeen ainoastaan kahdesta aukosta ja virrata ulos ainoastaan toisesta kahdesta. Sydämeen virrannut uusi veri harvenee heti, kuten edellinenkin, ja niin syntyy sydämen ja suonien tykytys, joka toistuu yhtä usein kuin uutta verta virtaa sydämeen. Se aikaansaa myös verenliikkeen ja panee veren lakkaamatta ja nopeasti kiertämään kaikkia valtimoja ja laskimoja. Täten veri siirtää sydämestä saamansa lämmön kaikkiin muihin ruumiinosiin ja ravitsee niitä.
10. Miten elonhengekkeet syntyvät aivoissa.
Edellämainittua tärkeämpää, on, että sydänlämmön harventaman veren nopeimmin liikkuvat ja hienoimmat osaset lakkaamatta suurilukuisina rientävät aivo-onteloihin. Ne kääntyvät juuri sinne, eivätkä muuanne, koska kaikki sydämestä päävaltimoa pitkin lähtevä veri suoraa päätä kulkee aivoja kohti; ja koska ei kaikki veri, väylien ahtauden takia, pääse sinne, niin ne veren osat, jotka ovat keveimmin liikkuvat ja hienoimmat, yksin pääsevät aivoihin perille, muun veren hajaantuessa ruumiin eri osiin. Nämät veren hienoimmat osaset ovat juuri elonhengekkeet, eikä niiden tarvitse ollenkaan muuttua aivoissa muuten, kuin eroamalla veren karkeammista osista. Sillä vaikka kutsun veren hienoimpia osasia hengekkeiksi, eivät ne kuitenkaan ole muuta kuin pieniä kappaleita, joilla vain on se ominaisuus, että ne ovat hyvin pieniä sekä liikkuvat hyvin nopeasti, kuten soihdusta lähtevät liekin osaset. Ne eivät siis viivy missään paikassa, ja mikäli niitä joutuu aivo-onteloihin, sikäli niitä poistuu aivohuokosista, joista ne joutuvat hermoihin ja sieltä lihaksiin. Täten ne synnyttävät kaikki mahdolliset ruumiinliikkeet.
11. Miten lihaksien liikkeet tapahtuvat.
Kuten on mainittu, syntyy jäsenten liike siten, että toiset lihakset supistuvat ja niiden vastalihakset laajenevat. Ja ainoa syy siihen, että toinen lihas supistuu, eikä toinen, on se, että siihen aivoista tulee vaikkapa hiukankin enemmän elonhengekkeitä kuin toiseen. Tosin eivät aivoista välittömästi tulleet hengekkeet yksin jaksa panna lihaksia liikkeelle, vaan ne vaikuttavat molemmissa lihaksissa ennestään oleviin hengekkeisiin sen, että toisen lihaksen hengekkeet kaikki äkkiä siirtyvät toiseen. Siten se lihas, josta hengekkeet ovat lähteneet, laajenee ja muuttuu hervottomaksi, ja se, joka on täyttynyt hengekkeillä, pullistuu nopeasti ja vetää luokseen sen jäsenen, jossa se on kiinni. Tämän saatamme helposti käsittää, kun otamme huomioon, että aivoista lakkaamatta lähtee ainoastaan varsin pieni joukko elonhengekkeitä kuhunkin lihakseen, mutta että jokaisessa lihaksessa itsessään alati on paljous muita hengekkeitä, jotka liikkuvat hyvin nopeasti, välistä vain pyörien paikallaan samassa lihaksessa, kun eivät kohtaa aukkoja, joista pääsisivät pois. Toiste ne taas siirtyvät vastalihakseen, kun siihen johtavat pienet reiät aukeavat, joista hengekkeet pääsevät kulkemaan. Nämät aukot ovat niin laaditut, että, jos aivoista lähteneistä hengekkeistä toiseen lihakseen siirtyvät hengekkeet ovat voimakkaammat kuin toiseen siirtyvät, vaikkapa vähässäkin määrässä, nämät hengekkeet avaavat kaikki ne aukot, joista jälkimäisen lihaksen hengekkeet pääsevät edelliseen, sekä sulkevat kaikki ne aukot, joista edellisen lihaksen hengekkeet pääsevät jälkimäiseen. Täten kaikki molemmissa lihaksissa olevat elonhengekkeet joutuvat hyvin nopeasti toiseen lihakseen, jonka ne pullistavat ja lyhentävät, sillävälin kuin vastalihas venyy ja herpoaa.
12. Kuinka ulkoesineet vaikuttavat aistimiin.
Tässä on vielä otettava selville, miksi elonhengekkeet eivät aina samalla tavalla virtaa aivoista lihaksiin ja miksi niitä välistä tulee toiseen lihakseen enemmän kuin toiseen. Yksi syy on sielun toiminta, kuten myöhemmin olen osottava. Sitäpaitsi on kaksi muuta syytä, jotka yksistään johtuvat ruumiista, ja jotka tulee ottaa huomioon. Ensimäinen niistä piilee niiden liikkeiden erilaisuudessa, jotka ulkoesineet herättävät aistimissa, josta seikasta olen laajasti puhunut Dioptriikissä. Mutta jotta niiden, jotka lukevat tätä teosta, ei tarvitsisi tähän kohtaan perehtyäkseen lukea muita teoksia, tahdon tässä toistaa, että hermoissa saattaa huomata kolme eri osaa, nimittäin ensiksi ytimen eli sisäisen aineen, joka hienojen säikeiden muodossa lähtee aivoista, joista se saa alkunsa, ulottuen jäsenten päihin saakka, joihin nämät säikeet ovat kiinnittyneinä. Toiseksi niissä huomataan kesi, joka ympäröi ydintä, ja joka on yhteydessä aivokeden kanssa sekä muodostaa ohuita putkia, joiden sisällä hermosäikeet ovat; kolmanneksi vihdoin elonhengekkeet, jotka, kulkien näitä putkia myöten aivoista lihaksiin, vaikuttavat sen, että mainitut säikeet ovat vallan vapaina ja jännitettyinä. Kun, näin ollen, pieninkin seikka panee sen ruumiinosan liikkeelle, johon hermo päättyy, niin liikkuu myöskin se aivojen kohta, josta mainittu hermo lähtee, samoin kuin nuoran toinen pää liikkuu, toisesta vedettäessä.
13. Ulkoesineiden vaikutus saattaa eri tavalla johtaa elonhengekkeitä lihaksiin.
Dioptriikissä olen myöskin osottanut, kuinka ainoastaan senkautta voimme nähdä esineitä, että ne läpikuultavien kappaleiden avulla, jotka ovat niiden ja meidän välillä, panevat väräjämään hienot silmiemme pohjalla olevat näköhermot ja samalla ne aivojen kohdat, joista nämät hermot lähtevät. Nämät värähtelevät eri tavoin ja sen mukaan näemme erilaisuutta esineissä. Silmissä syntyvät hermosäikeet eivät välittömästi kuvaile sielulle esineitä, vaan sen tekevät aivosolujen liikkeet. Tämän esimerkin avulla käsitämme helposti, mitenkä äänet, hajut, maut, lämpö, kipu, nälkä, jano ja yleensä kaikki aistimuksiemme esineet kuin myös sisäiset halumme aikaansaavat hermojen liikettä, joka niitä myöten siirtyy aivoihin. Paitsi että nämät aivosolujen eri liikkeet herättävät sielussamme eri tunteita, saattavat ne ilman sielun vaikutustakin aikaansaada sen, että elonhengekkeet pikemmin kulkevat toiseen lihakseen kuin toiseen, ja täten liikuttaa jäseniämme, kuten tässä aion esimerkillä osottaa. Jos joku nopeasti työntää kättänsä silmiämme kohti, ikäänkuin aikoen lyödä, on meidän vaikea olla sulkematta silmiä, vaikka tiedämme, että hän on ystävämme ja tekee tuon vain pilalla, eikä suinkaan aio meitä vahingottaa. Tämä osottaa, ett'eivät silmämme sulkeudu sielumme vaikutuksesta, koska tuo silmien ummistaminen tapahtuu vasten tahtoamme, jonka ilmaukset ovat sielun ainoa tai ainakin pääasiallinen toiminta, vaan että ne sulkeutuvat sentähden, että ruumiimme koneisto on siten laadittu, että käden liike silmiämme kohti herättää toisen kiihotuksen aivoissamme, jotka lähettävät elonhengekkeitä silmäluomiamme sulkeviin lihaksiin.
14. Elonhengekkeiden erilaisuus saattaa myös muuttaa niiden kulun.
Toinen seikka, joka vaikuttaa, että elonhengekkeet kulkevat eri tavalla lihaksiin, on näiden hengekkeiden epätasainen liike ja niiden osasien erimuotoisuus. Kun muutamat näistä osasista ovat suuremmat ja liikkuvat nopeammin kuin toiset, kulkevat ne lyhintä tietä aivojen onteloissa ja huokosissa ja siirtyvät sentähden muihin lihaksiin kuin ne siirtyisivät, jos ne olisivat heikommat.
15. Syyt elonhengekkeiden erilaisuuteen.
Tämä erilaisuus saattaa johtua niiden aineiden erilaatuisuudesta, joista ne ovat muodostuneet, kuten huomataan niissä henkilöissä, jotka ovat juoneet paljon viiniä. Tämän viinin höyryt siirtyvät nopeasti vereen ja nousevat sydämestä aivoihin, joissa ne muuttuvat hengekkeiksi. Nämät ovat tavallisia hengekkeitä voimakkaammat ja lukuisammat ja kykenevät siis liikuttamaan ruumista monella omituisella tavalla. Elonhengekkeiden erilaisuus voi myös johtua sydämen, maksan, vatsan, pernan ja kaikkien elonhengekkeitä muodostavien ruumiinelinten tilasta. Etenkin on otettava huomioon muutamat hienot, sydämen pohjalla olevat hermot, jotka aikaansaavat sydänaukkojen laajenemisen ja supistumisen, joidenka johdosta sydämessä oleva veri laajenee suuremmassa tai pienemmässä määrin ja näin synnyttää erilaisia hengekkeitä. Vaikka sydämeen saapuva veri tulee kaikista ruumiinosista, tapahtuu välistä, että se tulee kovemmalla vauhdilla toisesta kuin toisesta ruumiinosasta senvuoksi, että noissa osissa olevat hermot ja lihakset panevat veren kovempaan liikkeesen. Tämän vuoksi näistä osista tuleva veri laajenee sydämessä eri tavoin ja synnyttää erilaatuisia hengekkeitä. Niin esimerkiksi se veri, joka tulee maksan alaosasta, jossa sappi sijaitsee, laajenee sydämessä toisin kuin pernasta tuleva veri, ja tämä taaskin toisin kuin laskimoista, käsivarsista ja sääristä tuleva, ja tämä vihdoin vallan toisin kuin ruoka-aineiden mehu, joka juuri lähdettyään mahasta ja suolista, nopeasti maksan kautta kulkee sydämeen.
16. Miten aistimuksemme ja elonhengekkeet sielun avutta voivat liikuttaa kaikkia ruumiin jäseniä.
Ruumiimme koneisto on niin laadittu, että kaikki elonhengekkeiden liikkuessa tapahtuvat muutokset saattavat avata muutamia aivosoluja enemmän kuin toisia. Kun taas joku näistä soluista tavallista vähänkin enemmän avautuu tai sulkeutuu aistihermojen vaikutuksesta, muuttuu hengekkeiden liike jossakin määrin, ja ne siirtyvät ruumiin liikelihaksiin, jotka aikaansaavat ruumiissa sellaisen liikkeen, kuin tällaisten olosuhteiden vallitessa tavallisesti havaitaan. Sentähden kaikki ne ruumiinliikkeet, jotka tapahtuvat ilman tahdon välitystä, kuten usein hengittäessämme, astuessamme, syödessämme ja sanalla sanoen kaikissa niissä toimituksissamme, jotka meillä ovat yhtäläiset kuin eläimillä, johtuvat yksistään jäsentemme muodostuksesta ja elonhengekkeiden kulusta, jotka viimeksimainitut sydänlämmön liikuttamina yhtä luonnollisesti ilmestyvät aivoihin, hermoihin ja lihaksiin, kuin kellon liike syntyy yksistään sen pontimen voiman ja sen rattaiden muodon vaikutuksesta.
17. Sielun toimitukset.
Tarkastettuamme kaikkia niitä toimituksia, jotka ovat yksistään ruumiiseen kuuluvat, huomaamme helposti, ett'ei meissä ole mitään muuta toimitusta, jota saattaisimme pitää sieluun kuuluvana, kuin ajatuksemme, jotka ovat kahta laatua, nimittäin ne, jotka muodostavat sielun toimivan tilan, ja ne, jotka muodostavat sielun vastaanottavan eli kärsivän tilan. Edellisellä tarkoitan kaikkea tahtomista, koska kokemuksesta tiedämme kaikkien tahdonilmaustemme suorastaan johtuvan sielustamme ja yksinomaan riippuvan siitä. Päinvastoin saatamme yleensä kutsua sielun kärsiväksi tilaksi kaikkia meissä olevia mietteitä ja tajunnantiloja, koska sielu ei niitä useinkaan synnytä sellaisina kuin ne ovat, vaan vastaanottaa ne aina mielikuvituksen kautta muista esineistä.
18. Tahdosta.
Tahtomisemme on kahdenlainen. Toinen rajoittuu sieluun ja ilmenee esim. silloin kun haluamme rakastaa Jumalaa tai yleensä kiinnittää ajatuksemme johonkin aineettomaan seikkaan. Toinen päättyy ruumiiseemme; jos näet esim. päätämme lähteä kävelemään, seuraa siitä, että jalkamme liikkuvat ja me astumme.
19. Mielteistä.
Mielteemme ovat myöskin kahta eri laatua; toiset ovat sielun, toiset ruumiin synnyttämät. Edelliset ovat tahtomisemme ja kaikkien siitä riippuvien mielikuvien tai ajatuksien tietoisuutta. Sillä emme voi tahtoa mitään seikkaa tietämättä että sitä tahdomme. Ja vaikka tahtominen, sieluumme nähden, on toimintaa, voimme sanoa, että tämän tahtomisen tietoisuus on kärsivä sieluntila. Mutta koska tahtominen ja sen tietoisuus itse teossa on sama seikka, muodostetaan, kuten aina, nimitys arvokkaamman ominaisuuden mukaan, ja senvuoksi tahtomista tavallisesti ei kutsuta kärsiväksi, vaan toimivaksi sieluntilaksi.
20. Mielikuvituksista ja muista sielun synnyttämistä ajatuksista.
Kun sielumme koettaa kuvitella jotakin olematonta seikkaa, kuten esim. taikalinnaa tai kimeraa,[1] tai kun se kiinnittää huomionsa sellaiseen seikkaan, jota ei voi aistimilla havaita eikä havainnollisesti kuvata, kun esim. ruvetaan tarkastamaan omaa olemusta, niin tällöin syntyvät mielteet johtuvat etupäässä tahdosta, joka ne saattaa tajuntaan. Tämän vuoksi niitä tavallisesti pidetään toimivina eikä kärsivinä sieluntiloina.
[1] Kimera: Kreikkalaisessa tarustossa esiintyvä hirviö, jolla kuviteltiin olevan jalopeuran pää, vuohen ruumis ja lohikäärmeen pyrstö. Suom. huom.
21. Ruumiin aiheuttamista mielikuvista.
Useimmat ruumiin aiheuttamista mielteistä ovat hermoista riippuvaiset; mutta on myöskin sellaisia, jotka eivät niistä riipu, ja näitä kutsutaan mielikuviksi, vallan kuin edellämainittuja, joista ne eroavat ainoastaan siinä, ett'ei tahto ole osallisena niiden synnyttämisessä. Niitä ei siis saata lukea sielun toimintoihin kuuluviksi; ne näet syntyvät vain siitä, että elonhengekkeet liikkuvat eri lailla ja, kohdattuaan aivoissa aikaisempien mielteiden jälkiä, satunnaisesti kulkevat erityisten huokosten kautta. Senlaatuiset ovat unennäkömme ja usein haavekuvamme hereillä ollessamme, kun ajatuksemme vapaasti harhailevat, kiintymättä mihinkään itselleen olennoiseen seikkaan. Muutamat näistä mielikuvista kuuluvat sielun kärsivään tilaan, jos käsitämme tämän nimityksen sen varsinaisessa ja täydellisessä merkityksessä, ja niitä saattaa kaikkia pitää sinä, jos tuo nimitys käsitetään yleisemmässä merkityksessä. Mutta niiden vaikuttava syy ei ole yhtä selvä ja tarkka kuin niiden mielteiden, jotka sielu vastaanottaa hermojen välityksellä; ne ovat vain kuin näiden jälkimäisten varjoja tai kuvia, ja ennenkuin voimme niitä käsittää, täytyy meidän tuntea noiden hermojen välittämien mielteiden ominaisuudet.
22. Muiden mielteiden ominaisuuksista.
Kaikki muut mielteet, joita en vielä ole selittänyt, tulevat sieluun hermojen välityksellä; toisille on omituista se, että ne kohdistuvat ulkoesineisiin, jotka panevat aistimemme toimimaan, toisille taas se, että ne kohdistuvat sieluumme.
23. Ulkoesineiden synnyttämistä mielteistä.
Ulkoesineiden, s. o. aistimuksiemme esineiden aiheuttamat mielteet syntyvät, ainakin silloin kun käsityksemme ovat oikeat, näiden esineiden vaikutuksesta, jotka aikaansaamalla kiihotusta ulkonaisissa aistielimissä, siirtävät tämän kiihotuksen hermojen avulla myöskin aivoihin ja saattavat sen aivoille havaituksi. Kun siis näemme liekin valon tai kuulemme kellon äänen, ovat tämä valo ja tämä ääni kaksi eri toimintaa, jotka, herättämällä kaksi eri kiihotusta joissakin hermoissamme, myöskin aikaansaavat kiihotusta aivoissa ja aiheuttavat sielussa kahden eri mielteen syntymisen, jotka siihen määrään kohdistamme niihin esineisiin, joiden oletamme olevan näiden mielteiden syinä, että luulemme näkevämme itse liekin ja kuulevamme itse kellon, emmekä ajattele kokevamme vain näiden seikkojen aiheuttamaa aivokiihotusta.
24. Ruumiimme aiheuttamista mielteistä.
Ruumiimme tai jonkun sen osan synnyttämät mielteet ovat nälkä, jano ja luonnolliset halut, joihin voimme liittää kivun, lämmön sekä ruumiilliset vietit, joiden tunnemme sijaitsevan ikäänkuin jäsenissämme, emmekä ulkoesineissä. Saatamme näet samaan aikaan ja samojen hermojen välityksellä tuntea, että kätemme on kylmä ja että liekki, jota se lähestyy, on kuuma, tai päinvastoin, että käsi on lämmin ja sitä ympäröivä ilma kylmä. Tässä ei ole mitään erotusta sen mielteen välillä, joka saattaa meidät tuntemaan kädessämme olevaa lämpöä tai kylmyyttä, ja sen, joka saattaa meidät tuntemaan ulkopuolelta tulevaa lämmintä ja kylmää. Ainoastaan siksi, että toinen näistä mielteistä seuraa toista, luulemme, että edellinen jo on meissä, ja että se, joka seuraa, ei vielä ole meissä, vaan on siinä esineessä, joka sen on aiheuttanut.
25. Sieluumme kuuluvista mielteistä.
Ne mielteet, jotka käsitämme yksistään sieluun kuuluviksi, ovat senlaatuiset, että havaitsemme niiden vaikutukset sielussa itsessä, ja ettemme yleensä tunne mitään läheisiä syytä, joista saattaisimme ne johtaa. Sellaisia ovat ilon ja vihan tunteet, ja muut senkaltaiset, jotka syntyvät meissä välistä hermoja kiihottavien esineiden, välistä myös muiden syiden vaikutuksesta. Jos kohta kaikki mielteemme ulkoesineistä sekä myös ruumiimme eri toimituksista sieluumme nähden, ovat varsinaisesti kärsiviä sieluntiloja, kun asia katsotaan yleisemmältä kannalta, niin tarkoitetaan niillä tavallisesti kuitenkin sellaisia mielteitä, jotka rajoittuvat yksinomaan sieluun, ja näitä viimeksimainittuja, eli mielenliikutuksia, olen tässä aikonut selittää.
26. Ne mielikuvat, jotka vain ovat riippuvaiset elonhengekkeiden satunnaisesta liikunnosta, voivat yhtä hyvin olla todellisia mielenliikutuksia kuin hermoista riippuvat mielteet.
Tulee huomata, että sielu voi tajuta kaikki ne seikat, jotka se havaitsee hermojen välityksellä, myöskin elonhengekkeiden satunnaisen liikkeen avulla. Ero on vain siinä, että hermojen aivoihin johtamat mielikuvat tavallisesti ovat vilkkaammat ja selvemmät kuin elonhengekkeiden johtamat. Tämän tähden olen pykälässä 21 kutsunut jälkimäisiä edellisten varjoiksi tai kuviksi. Välistä nämät kuvat ovat niin esittämiensä esineiden kaltaiset, että voimme erehtyen luulla niitä näiksi esineiksi, joko ulkoesineiksi tai joksikin ruumiimme osaksi. Mitä mielenliikutuksiin tulee, ei niiden laita ole sama, koska ne ovat niin läheisesti ja sisäisesti sielun yhteydessä, että sielun on mahdoton tuntea niitä muunlaisina kuin ne todella ovat. Niinpä usein nukkuessamme, jopa välistä hereillä ollessamme, kuvittelemme jotakin seikkaa niin elävästi, että luulemme näkevämme sen edessämme tai tuntevamme sen ruumiissamme, vaikka se ei ollenkaan ole siinä. Mutta emme edes nukkuessamme ja unta nähdessämme saata tuntea itseämme surullisiksi tai muun mielenliikutuksen valtaamiksi, ellei sielussa todella ole tällaista mielenliikutusta.
27. Mielenliikutuksien määritys.
Tarkastettuamme missä suhteessa mielenliikutukset eroavat kaikista muista sielun mielteistä, saatamme yleensä määritellä niitä mielteiksi, tunteiksi tai sielun kiihotustiloiksi, jotka rajoittuvat yksistään sieluun, ja joita elonhengekkeiden erityiset liikkeet synnyttävät, ylläpitävät ja vahvistavat.
28. Tämän määrityksen alkuosan selitys.
Mielenliikutuksia voimme sanoa mielteiksi, koska tällä sanalla yleensä tarkoitetaan sellaista sieluntilaa, joka ei ole toimintaa eikä tahtomista, eikä selvää tietämistä. Sillä kokemus opettaa, etteivät ne, jotka ovat enimmin mielenliikutuksiensa valloissa, tunne niitä paraiten. Mielenliikutukset ovat näet sellaisia mielteitä, jotka sielun ja ruumiin läheinen yhteys saattaa sekaviksi ja himmeiksi. Niitä saatamme myöskin kutsua tunteiksi, koska sielu vastaanottaa tajunnan niistä samalla tavoin kuin tajunnan ulkoesineistä. Mutta paremmin vielä saatamme kutsua niitä sielun kiihotuksiksi, ei ainoastaan senvuoksi, että voimme antaa tämän nimityksen kaikille sielunelämässä tapahtuville muutoksille s. o. kaikille siinä syntyville ajatuksille, vaan pääasiallisesti senvuoksi, että mielenliikutukset kaikista ajatuksista enimmin kiihottavat ja järkyttävät sielua.
29. Ylläolevan määrityksen jälkimäisen osan selitys.
Toistan vielä, että mielenliikutukset rajoittuvat yksinomaan sieluun, erottaakseni ne muista mielteistä, jotka ovat osaksi ulkoesineiden aiheuttamat, kuten hajut, äänet, värit, osaksi ruumiimme aikaansaamat, kuten nälkä, jano ja kipu. Toistan edelleen, että mielenliikutukset ovat elonhengekkeiden erityisten liikkeiden synnyttämät, ylläpitämät ja vahvistamat, erottaakseni ne tahdon toimituksista, jotka tosin myös ovat sielumme kiihotustiloja, mutta jotka ovat sielumme itsensä synnyttämät. Vielä tahdon osottaa niiden viimeisen ja lähimmän syyn, joka erottaa ne muista tunteista.
30. Sielu on yhteydessä kaikkien ruumiinosien kanssa.
Käsittääksemme paremmin kaikki nämät seikat, tulee meidän tietää, että sielu todella on yhteydessä koko ruumiin kanssa, sekä ottaa huomioon, ett'ei se sijaitse erityisesti missään ruumiinosassa, sillä ruumis on yksijaksoinen ja jossakin suhteessa jakamaton, koska sen elimet ovat sellaisessa keskinäisessä yhteydessä, että koko ruumis tulee puutteelliseksi, jos joku sen osista poistetaan. Sielu taas on senluontoinen, ett'ei sillä ollenkaan ole ulottuvaisuutta eikä muita aineen ominaisuuksia, josta ruumis on kokoonpantu; se on vain yhteydessä kaikkien ruumiin elinten kanssa. Emme näet voi kuvitella olevaksi puolta tai kolmannesta sielua, emmekä sellaista rajoitettua avaruutta, johon se sisältyisi; se ei liioin pienene, jos joku ruumiinosa poistetaan, mutta se eroaa kokonaan ruumiista, jos ruumiin elinten kokonaisuuden yhteys hajoitetaan.
31. Aivoissa on pieni rauhanen, jossa sielu toimii tehokkaammin kuin muissa ruumiinosissa.
Vaikka sielu on yhteydessä koko ruumiin kanssa, on ruumiissa kuitenkin kohta, jossa sielu toimii tehokkaammin kuin muissa ruumiinosissa. Sinä pidetään tavallisesti aivoja tai sydäntä; aivoja, koska aistielimet päättyvät niihin, sydäntä, koska siinä luulemme tuntevamme mielenliikutuksiemme sijaitsevan. Mutta asiaa huolellisesti tutkittuani luulen selvästi huomanneeni, ett'ei se paikka missä sielun välitön toiminta tapahtuu, suinkaan ole sydän, eikä myöskään aivot kokonaisuudessaan, vaan ainoastaan aivojen sisin osa, jossa on hyvin pieni rauhanen keskellä aivoainesta. Tämä rauhanen riippuu sen suonen yläpuolella, jonka kautta etumaisten aivolokerojen elonhengekkeet ovat yhteydessä taaempien lokeroiden hengekkeiden kanssa, sillä tavoin, että tämän rauhasen pienimmätkit liikkeet melkoisesti muuttavat elonhengekkeiden kulun ja että pienimmätkin muutokset näiden hengekkeiden kulussa puolestaan voivat suuressa määrin muuttaa tämän rauhasen liikkeitä.
32. Mitenkä huomaamme tämän rauhasen olevan sielun pääolopaikan.
Perusteeni, jonka nojalla sain sen vakaumuksen, ett'ei sielulla ruumiissamme voi olla mitään muuta paikkaa, jossa se harjottaa välitöntä toimintaansa, kuin tämä rauhanen, on se, että kaikki muut aivojen osat ovat kaksinkertaiset, kuten myöskin silmämme, kätemme, korvamme ja kaikki ulkoaistimemme. Ja koska meillä samasta seikasta samalla hetkellä saattaa olla vain yksi ja yksinkertainen ajatus, on välttämätöntä, että ruumiissa on paikka, jossa silmistä tulevat kaksoiskuvat ja muiden kaksinkertaisten aistimien yhdestä ainoasta esineestä vastaanottamat kaksoismielteet voivat sulautua yhdeksi ennenkuin ne saapuvat sieluun, jotta ei sielu havaitsisi kahta esinettä yhden asemesta. Helposti havaitsemme, että yllämainittu rauhanen on sopiva paikka, jossa mielteet yhdistyvät aivolokeroita täyttävien elonhengekkeiden välityksellä. Ei näet ole yhtään toista paikkaa koko ruumiissa, missä tämä yhdistyminen näin saattaisi tapahtua.
33. Mielenliikutuksien paikka ei ole sydän.
Se mielipide, että mielenliikutukset sijaitsevat sydämessä, ei ole minkään arvoinen, sillä se perustuu vain siihen kokemukseen, että mielenliikutukset sydämessä synnyttävät jonkunmoista kiihotusta. On myöskin helppo havaita, että tunnemme tämän kiihotuksen sydämessä ainoastaan ohuen hermon välityksellä, joka kulkee aivoista sydämeen, samoin kuin tunnemme kivun jalassa jalkahermojen välityksellä ja havaitsemme tähtiä taivaalla niiden valon ja näköhermojemme avulla. On siis yhtä vähän tarpeellista, että sielu välittömästi vaikuttaa sydämessä havaitakseen siinä mielenliikutuksia, kuin että sen tulee olla taivaalla nähdäkseen tähtiä.
34. Sielun ja ruumiin vuorovaikutuksesta.
Sielun pääolopaikka on siis aivojen keskiosassa sijaitseva pieni rauhanen, josta sielu säteilee koko ruumiiseen elonhengekkeiden, hermojen, jopa verenkin avulla, joka vastaanottaa hengekkeiden vaikutuksia ja voi viedä ne pitkin valtimoja kaikkiin jäseniin. Muistakaamme lisäksi siitä, mitä edellä on sanottu ruumiin koneistosta, että hienot hermosäikeet ovat niin jakautuneina koko ruumiissa, että ne aistimuksien vaikuttamien erilaisten liikkeiden johdosta eri lailla aukaisevat aivohuokosia. Siitä on seurauksena, että aivoissa olevat elonhengekkeet kulkevat eri tavoin lihaksiin ja liikuttavat näin lihaksia kaikilla mahdollisilla tavoilla. Myöskin muut syyt, joiden seurauksena elonhengekkeiden eri liikkeet ovat, saattavat johtaa näitä eri lihaksiin, ja lisäksi tuo pieni rauhanen, sielun pääolopaikka, riippuu hengekkeitä sisältävien lokeroiden välillä siten, että se hengekkeiden vaikutuksesta voi liikkua yhtä monella eri tavalla, kuin esineissä on havaittavissa erilaisuuksia. Mutta sielu voi myöskin liikuttaa tätä rauhasta monella eri tavalla, sillä sielu on senlaatuinen, että se vastaanottaa yhtä monta eri miellettä kuin tässä rauhasessa on erilaisia liikkeitä. Ruumiin koneistokin on siten laadittu, että sielun tai muun syyn vaikuttamat aivorauhasen liikkeet syöksevät sen lähellä olevat elonhengekkeet aivohuokosiin, josta hermot johtavat ne lihaksiin näin synnyttäen jäsenten liikkeet.
35. Esimerkki siitä, kuinka esineiden vaikuttamat mielteet yhdistyvät aivojen keskellä olevaan rauhaseen.
Jos esim. näemme eläimen tulevan meitä kohti, niin sen ruumiista heijastuva valo luo siitä kaksi kuvaa, yhden kumpaankin silmäämme, ja näistä kahdesta kuvasta syntyy näköhermojen avulla toista kaksi kuvaa silmäkuoppien kohdalla olevan aivokuoren sisäpuolelle. Siitä nämät kuvat elonhengekkeiden avulla, jotka täyttävät nämät lokerot, säteilevät hengekkeiden ympäröimää rauhasta kohti siten, että jokaista toisen kuvan pistettä muodostava liike kulkee samaan rauhasen pisteeseen, johon vastaava toisen kuvan pistettä muodostava liike kulkee. Tämän rauhasen piste vaikuttaa välittömästi sieluun, ja näin havaitsee sielu eläimen kuvan.
36. Tavasta, jolla mielenliikutukset syntyvät sielussa.
Jos äskenmainitun eläimen muoto on hyvin omituinen ja kauhistuttava, s. o. jos se paljon muistuttaa niitä seikkoja, jotka ennen ovat vahingottaneet ruumistamme, niin sielussa syntyy pelon mielenliikutus ja sitten joko rohkeuden tai tuskan ja kauhistuksen mielenliikutukset, riippuen ruumiin laadusta ja sielun voimakkaisuudesta sekä siitä, olemmeko ennen puolustuksen tai paon kautta pelastuneet siitä uhkaavasta vaarasta, jota mainittu eläimen ilmestyminen muistuttaa. Tämän johdosta näet tapahtuu muutamien ihmisten aivoissa sellainen kiihotus, että rauhasessa muodostuneen kuvan liikuttamat elonhengekkeet osaksi kulkevat niihin hermoihin, jotka kääntävät selän ja panevat jalat liikkeelle pakoa varten. Osa näitä hengekkeitä taas kulkee niihin hermoihin, jotka laajentavat ja supistavat sydämen aukkoja, tai niihin, jotka siten liikuttavat niitä ruumiinosia, joista veri virtaa sydämeen, että tämä veri sydämessä harvenee toisin kuin tavallisesti ja sentähden lähettää aivoihin sellaisia elonhengekkeitä, jotka ylläpitävät ja vahvistavat pelon tunnetta, s. o. sellaisia hengekkeitä, jotka pysyttävät auki tai aukaisevat ne aivohuokoset, jotka johtavat mainittuihin hermoihin. Sillä yksistään senkautta, että nämät hengekkeet siirtyvät mainittuihin huokosiin, synnyttävät ne tässä rauhasessa erityisen liikkeen, jonka luonto on niin laatinut, että se ilmaisee sielulle tämänlaisen mielenliikutuksen. Koska nämät aivohuokoset ovat etupäässä yhteydessä niiden ohuiden hermojen kanssa, jotka laajentavat tai supistavat sydänaukkoja, tuntee sielu mielenliikutuksen etenkin sydämessä.
37. Kaikki mielenliikutukset näyttävät olevan jonkun elonhengekkeiden liikkeen synnyttämät.
Kaikki muutkin mielenliikutukset syntyvät samoin etupäässä niiden elonhengekkeiden vaikutuksesta, jotka sijaitsevat aivoissa, mikäli ne sieltä kulkevat niihin hermoihin, jotka laajentavat ja supistavat sydänaukkoja, tai jotka eri tavoin syöksevät sinne verta muista ruumiinosista tai millä muulla tavalla tahansa ylläpitävät samaa mielenliikutusta. Näin selviää, miksi äskeisessä määrityksessäni mainitsin mielenliikutuksien syntyvän jonkun erityisen hengekkeiden liikkeen kautta.
38. Esimerkki sellaisista ruumiinliikkeistä, jotka ovat mielenliikutuksien seurauksena ja jotka eivät ole riippuvaisia sielusta.
Elonhengekkeiden sydänhermoihin kulkeva virta on riittävä antamaan rauhaselle sen liikkeen, joka herättää sielussa pelon tunteen; samoin aikaansaavat elonhengekkeet myös yksistään senkautta, että ne samanaikaisesti virtaavat niihin hermoihin, jotka panevat jalat pakenevaan liikkeeseen, toisen liikkeen rauhasessa. Tämän liikkeen johdosta sielu havaitsee paon, ja näin siis pako voi syntyä ruumiissa yksistään sen elinten vaikutuksesta, ilman sielun osanottoa.
39. Kuinka sama syy eri ihmisissä saattaa synnyttää eri mielenliikutuksia.
Sama mielle, jonka hirvittävän seikan läheisyys synnyttää rauhasessa ja joka toisissa henkilöissä herättää pelkoa, saattaa toisissa synnyttää rohkeutta ja uskaliaisuutta. Kaikkien aivot näet eivät ole samoin laaditut; sama rauhasen liike, joka toisissa välittää pelon tunteen syntymistä, vaikuttaa toisissa sen, että elonhengekkeet siirtyvät aivohuokosiin, joista ne kulkevat osaksi niihin hermoihin, jotka panevat kädet puolustavaan liikkeeseen, osaksi niihin, jotka syöksevät veren sydäntä kohti, synnyttäen sellaisia elonhengekkeitä, jotka ovat omiaan jatkamaan puolustusta ja kiinnittämään siihen tahtoa.
40. Mielenliikutuksien päävaikutus.
Huomattakoon, että kaikkien inhimillisten mielenliikutuksien päävaikutus on se, että ne kiihottavat sielua tahtomaan niitä seikkoja, joita vastaanottamaan ne valmistavat ruumiin. Siten pelon tunne herättää pakenemisen tahdon, rohkeus taistelemisen tahdon, j. n. e.
41. Sielun vaikutusvoimasta ruumiiseen nähden.
Tahto on luonnostaan niin vapaa, ett'ei sitä koskaan voida pakottaa. Olen ennen sielussa erottanut kaksi tilaa, nimittäin toimivan tilan, eli tahdonilmaukset, ja kärsivän tilan, tämän nimityksen laajimmassa merkityksessä, joka käsittää kaikenlaisia mielteitä. Edelliset näistä ovat ehdottomasti sielun vallassa ja ruumis saattaa ainoastaan välillisesti muuttaa niitä. Jälkimäiset päinvastoin riippuvat kokonaan niitä määräävistä toiminnoista, ja sielu voi ainoastaan välillisesti muuttaa ne, lukuunottamatta sitä tapausta, kun se itse on niiden syynä. Ja koko sielun toiminta on siinä, että se tahtoessaan jotakin, panee rauhasen, johon se on läheisesti yhdistynyt, liikkumaan tavalla, joka aikaansaa sielun tahtoman vaikutuksen.
42. Mitenkä palautamme muistiimme mielteen jostakin seikasta.
Kun sielu tahtoo palauttaa muistiin jonkun seikan, panee tahto rauhasen heilumaan eri tahoille ja se syöksee elonhengekkeitä aivojen eri osiin, kunnes ne tapaavat ne jäljet, jotka muistiin palautettava seikka on jättänyt aivoihin. Nämät jäljet näet ovat aivohuokosia, joiden kautta elonhengekkeet aikaisemmin ovat kulkeneet kysymyksessä olevan seikan mielikuvaa kohti, ja nämät huokoset avautuvat senvuoksi helpommin toistamiseen niille elonhengekkeille, jotka siirtyvät niitä kohti. Saapuessaan näiden huokosten luo, mainitut elonhengekkeet siis siirtyvät helpommin niihin kuin muihin ja aikaansaavat siten rauhasessa liikkeen, joka herättää sielussa mielteen samasta esineestä, jonka se tahtoi palauttaa muistiin.
43. Miten sielun kuvitteleminen tapahtuu, miten se voi olla tarkkaavainen ja liikuttaa ruumista.
Kun tahdomme kuvitella jotakin, jota emme koskaan ole nähneet, panee tahto rauhasen heilumaan niin, että elonhengekkeet siirtyvät niihin aivosoluihin, joiden aukoista kysymyksessä oleva mielle ilmestyy. Kun tahdomme pysäyttää tarkkaavaisuutemme kohdistaaksemme sen joksikin aikaa johonkin esineeseen, pidättää tahto rauhasta sen ajan samassa paikassa; ja jos tahdomme astua tai muuten liikuttaa ruumistamme, panee tahto rauhasen siirtämään elonhengekkeitä tätä aikaansaaviin lihaksiin.
44. Jokainen tahdonilmaus on yhdistynyt johonkin rauhasen liikkeeseen, mutta taitavuuden ja tottumuksen avulla saattavat tahdonilmaukset liittyä muihinkin liikkeisiin.
Tahto ei aina ole liikkeidemme alkuvaikutin eikä yleensä sellaisen seikan vaikuttaja, josta liike seuraa. Tässä näet on vaihtelevaisuutta sen mukaan kuin luonto tai tottumus eri tavalla on yhdistänyt jokaisen rauhasen liikkeen jokaiseen ajatukseen. Jos esim. tahdomme asettaa silmämme tarkastamaan kaukaista esinettä, niin tahto laajentaa silmäterää, ja jos rupeamme katselemaan läheistä esinettä, niin tahto supistaa silmäterää. Mutta jos vain tahdomme laajentaa silmäterää, emme voi sitä tehdä, vaikka kuinka tahtoisimme, koska luonto ei ole yhdistänyt sitä rauhasen liikettä, joka siirtää elonhengekkeitä näköhermoihin silmäterän laajentamista tai supistamista varten, sellaiseen tahdontoimintaan, joka yksistään aikaansaisi nämät muutokset silmäterän ko'ossa, vaan siihen tahdontoimintaan, jonka seurauksena on kaukaisen tai läheisen esineen tarkastaminen. Ja jos me puhuessamme ajattelemme ainoastaan sitä, mitä aiomme sanoa, liikkuvat kielemme ja huulemme paljoa nopeammin ja paremmin, kuin jos tuumisimme, miten liikuttaisimme niitä kaikilla niillä eri tavoilla, jotka ovat välttämättömät sanojen synnyttämiseksi. Sillä oppiessamme puhumaan on se sielun toiminta, joka rauhasen välityksellä voi liikuttaa kieltä ja huulia, tottumuksen kautta yhdistynyt niiden sanojen merkitykseen, jotka ovat näiden liikkeiden seurauksena, eikä itse liikkeisiin.
45. Sielun vaikutusvoimasta eri mielenliikutuksien suhteen.
Tahtomme voima ei voi välittömästi herättää eikä lakkauttaa mielenliikutuksiamme; mutta tahto voi tehdä sen välillisesti kiintyen mielteisiin niistä esineistä, jotka tavallisesti liittyvät tavoittelemiimme mielenliikutuksiin ja jotka ovat vastakkaiset niille mielenliikutuksille, jotka haluamme poistaa. Ei siis uskaliaisuuden herättämiseksi ja pelon poistamiseksi pelkkä tahtominen riitä, vaan meidän tulee kiinnittää tarkkaavaisuutemme niihin perusteihin, seikkoihin tai esimerkkeihin, jotka osottavat, ett'ei vaara ole suuri; tai siihen, että puolustus on parempi kuin pako, tai myöskin siihen seikkaan, että voitosta seuraa mainetta ja iloa, kun sitävastoin pako tuottaa pelkkää harmia ja häpeää, tai muuhun senkaltaiseen.
46. Miksi sielu ei täydellisesti hallitse mielenliikutuksia.
Erityinen syy estää sielua nopeasti muuttamasta tai ehkäisemästä mielenliikutuksia, jonka tähden ylläolevassa määrityksessä sanoin, että erityiset elonhengekkeiden liikkeet synnyttävät, ylläpitävät ja vahvistavat mielenliikutuksia. Tämä syy on se, että melkein kaikkia mielenliikutuksia seuraa sydämessä ja siis myöskin koko veressä ja elonhengekkeissä tapahtuva kiihotus. Sentähden mielenliikutukset, tämän kiihotuksen kestäessä, pysyvät tajunnassamme, samoin kuin aistimien esineet, niin kauan kuin ne vaikuttavat aistimiimme. Sielu tosin, kiinnittäessään huomionsa hyvin tarkkaavaisesti toiseen seikkaan, voi olla kuulematta pientä melua tai tuntematta pientä kipua. Mutta se ei samalla tavoin voi olla kuulematta ukkosen jyrinää tai tuntematta tulen polttoa kädessä. Samoin sielu saattaa voittaa heikot mielenliikutukset, vaan ei kiivaimpia ja voimakkaimpia. Tämä voi tapahtua vasta veren ja elonhengekkeiden kiihotuksen tyynnyttyä. Ainoa seikka, jonka tahto voi aikaansaada tämän kiihotustilan vallitessa, on sen vaikutuksien vastustaminen ja useiden sen herättämien ruumiinliikkeiden ehkäiseminen. Jos esim. vihastus panee kohottamaan kättä lyöntiä varten, saattaa tahto tavallisesti sitä pidättää, ja jos pelko panee jonkun pakenemaan, saattaa tahto hänet pysäyttää, j. n. e.
47. Niistä taisteluista, joiden tavallisesti kuvitellaan tapahtuvan sielun alhaisemman ja korkeamman puolen välillä.
Ainoastaan niiden liikkeiden vastakkaisuudesta, joita ruumis elonhengekkeiden ja sielu tahtonsa avulla samaan aikaan koettavat rauhasessa aikaansaada, syntyvät kaikki ne taistelut, joiden tavallisesti ajatellaan vallitsevan sielun alhaisemman eli aistillisen ja korkeamman eli järjellisen puolen välillä, tai toisin sanoen luonnollisten halujen ja tahdon välillä. Sillä meissä on ainoastaan yksi sielu, eikä siinä ole eri osia; aistillinen ja järjellinen puoli ovat olemassa samassa sielussa, ja halut ovat myös tahdonilmauksia. Se väärä kanta, joka vertaa näitä kahta sielunpuolta kahteen eri henkilöön, jotka tavallisesti vastustavat toisiaan, johtuu siitä, ettei ole tarpeeksi erotettu sielun toimituksia ruumiin toimituksista, joihin jälkimäisiin kaikki, mitä meissä on järjelle vastaista, kuuluu. Taistelua on siis vain siinä, että sielu voi työntää aivojen keskellä olevaa pientä rauhasta toiseen suuntaan ja elonhengekkeet, jotka ovat aineellista laatua, kuten yllä olen sanonut, taaskin toiseen suuntaan. Näin ollen sattuu usein, että nämät liikkeet ovat päinvastaiset, ja että voimakkaampi liike estää heikompaa vaikuttamasta. Rauhasella on näet kahdenlaisia elonhengekkeiden vaikuttamia liikkeitä. Toiset näistä johtavat sieluun niitä vaikutuksia, jotka ulkoesineet ovat synnyttäneet aistimissa tai ne aivoissa olevat mielikuvat, jotka eivät pane tahtoa mihinkään toimintaan. Toiset taas, nimittäin ne hengekkeiden liikkeet, jotka herättävät mielenliikutuksia ja niiden aiheuttamia ruumiinliikkeitä, kiihottavat jossakin määrin tahdontoimintaa. Edelliset liikkeet tosin usein ehkäisevät sielun toimintaa, tai ehkäistään puolestaan sielun toiminnan vaikutuksesta; mutta koska nämät kaksi toimintaa eivät ole toisilleen suorastaan vastakkaisia, ei siitä synny taistelua. Ainoastaan jälkimäisten liikkeiden ja niille vastakkaisen tahdon välillä on olemassa taistelua; esim. sen ponnistuksen välillä jolla elonhengekkeet vaikuttavat rauhaseen herättääkseen sielussa jonkun halun, ja sen voiman, jolla sielu saattaa vastustaa tätä halua ja hyljätä sen. Tämä taistelu syntyy etupäässä siitä, ett'ei tahto suorastaan voi herättää mielenliikutuksia, ja että sen, kuten olen sanonut, täytyy turvautua taitavuuteensa ja tarkastaa useita seikkoja perätysten. Saattaa sattua niin, että joku näistä seikoista hetkeksi voi muuttaa elonhengekkeiden kulun, mutta ett'ei seuraava voikaan sitä tehdä, josta on seurauksena, että elonhengekkeet kulkevat taas entiseen suuntaansa, koska hermojen, sydämen ja veren tila tämän kautta ei ole edellisestään muuttunut. Tämän johdosta sielu melkein samaan aikaan tuntee haluavansa ja pakenevansa samaa seikkaa, ja siitä on syntynyt se luulo, että sielussa on kaksi keskenään ristiriitaista voimaa. Sellaista taistelua huomaamme myös jossakin määrin silloin, kun sama seikka herättää sielussa jonkun mielenliikutuksen ja ruumiissa vastaavia liikkeitä, joita sielu ei aiheuta, vaan jotka se pysäyttää tai joita se koettaa pysäyttää heti huomattuaan ne. Tämän havaitsemme silloin, kun pelon tunne siirtää elonhengekkeitä niihin lihaksiin, jotka panevat jalat liikkumaan pakoa varten ja kun rohkeutta tavoitteleva tahto pysäyttää ne.
48. Mistä sielujen voima ja heikkous tunnetaan ja mihin kaikista heikkoluonteisinten onnettomuus perustuu.
Näiden taistelujen menestyksestä saattaa jokainen tuntea sielunsa voiman ja heikkouden. Epäilemättä niillä ihmisillä, joiden tahto sangen helposti voittaa mielenliikutukset ja ehkäisee niiden synnyttämät ruumiinliikkeet, on voimakkaimmat sielut. On toisia, jotka eivät voi kokea tätä voimaa, koska eivät koskaan anna tahdon taistella omilla aseillaan, vaan ainoastaan niillä aseilla, jotka se saa muutamista mielenliikutuksista, joiden avulla saattaa vastustaa toisia mielenliikutuksia. Tarkoitan tahdon omilla aseilla niitä lujia ja varmoja vakaumuksia hyvästä ja pahasta, joiden mukaan tahtova yksilö on päättänyt järjestää elämänsä. Kaikista sieluista heikoimmat ovat ne, joiden tahto ei taivu noudattamaan määrättyjä vakaumuksia, vaan jotka lakkaamatta antautuvat hetken mielenliikutuksien valtoihin. Koska nämät usein ovat toisilleen ristiriitaiset, valtaavat ne heikon henkilön, pakottaen tahdon alistumaan milloin toiseen, milloin taas toiseen mielenliikutukseen, ja herättäen sielussa sisällistä taistelua saattavat sen mitä surkuteltavimpaan tilaan. Jos siis esim. pelonalainen sielu kuvittelee kuolemaa äärettömän suureksi onnettomuudeksi, jota vain paon kautta voi välttää, niin kunniantunto toiselta puolen pitää sellaisen paon tuottamaa häpeää vielä suurempana onnettomuutena. Nämät molemmat mielenliikutukset saattavat tahdon harhailemaan eri suuntiin, ja seuraten milloin toista, milloin toista, on tahto alituisen ristiriitaisen kamppauksen alaisena ja tekee siten sielun orjalliseksi ja onnettomaksi.
49. Sielun voima ei ole riittävä ilman totuuden tietoa.
Tosin on sangen vähän niin heikkoja ja epäröiviä ihmisiä, että he yksinomaan noudattaisivat mielenliikutuksiensa määräyksiä. Useimmilla on vakautuneet mielipiteet, joiden mukaisesti järjestävät osan toimintaansa. Nämät mielipiteet tosin usein ovat väärät ja perustuvat sellaisiin mielenliikutuksiin, jotka aikaisemmin ovat lumonneet ja vallanneet tahdon. Mutta koska tahto noudattaa näitä mielipiteitä silloinkin, kun se mielenliikutus, joka ne on synnyttänyt, ei vaikuta sielussa, voidaan niitä pitää sielun omina aseina, ja katsoa sieluja voimakkaammiksi ja heikommiksi, mikäli ne kykenevät noudattamaan näitä mielipiteitä ja vastustamaan samanaikuisesti esiintyviä, näille vastakkaisia mielenliikutuksia. On kuitenkin suuri erotus niiden päätösten välillä, jotka johtuvat vääristä mielipiteistä ja niiden, jotka perustuvat yksinomaan totuuden tuntemiseen. Jos toimimme jälkimäisten mukaisesti, olemme turvatut mielipahalta ja katumukselta, kun sitävastoin joudumme alttiiksi mainituille, tunteille, jos noudatamme edellisiä ja kun olemme huomanneet erehdyksemme.
50. Ei yksikään sielu ole niin heikko, ett'ei se, oikein ohjattuna, voisi kehittyä ehdottomasti hallitsemaan mielenliikutuksiaan.
On tärkeätä tässä palauttaa mieleen mitä edellä on sanottu rauhasen liikkeistä. Vaikka näet luonto elämämme alusta näyttää yhdistäneen jokaisen rauhasen liikkeen määrättyihin mielteisiin, voimme kuitenkin tottumuksen kautta yhdistää niitä toisiin. Luontomme järjestyksen mukaisesti sanat synnyttävät sellaisia rauhasen liikkeitä, jotka johtavat sieluun näiden sanojen äänet, kun ne kuullaan lausuttavan, tai niitä muodostavien kirjainten muodon, kun ne nähdään kirjoitettuina. Kuitenkin kokemus osottaa, että mainitut sanat ilmaisevat sielulle esittämänsä ajatuksen, eivätkä sanoja muodostavien kirjainten muotoa tai niiden eri tavuiden kaikua, koska olemme tottuneet näitä ääniä kuullessamme ja näitä kirjaimia nähdessämme ajattelemaan ainoastaan niiden merkitystä. Samoin saattavat ne rauhasen ja elonhengekkeiden liikkeet, jotka johtavat sieluun mielteitä, luonnostaan olla yhdistyneinä sellaisiin mielteisiin, jotka herättävät erityisiä mielenliikutuksia. Mutta tottumus saattaa erottaa ne toisistaan ja yhdistää ne vallan toisenlaisiin, ja tämä tottumus saattaa johtua yhdestä ainoasta teosta vaatimatta pitkää harjaantumista. Jos esim. joku syödessään hyvin halukkaasti jotakin liharuokaa, odottamatta saa suuhunsa hyvin suolaisen palan, tämä seikka voi niin muuttaa aivojen tilan, että hän siitä alkaen vain inhoten katselee tätä ruokalajia, jota hän ennen söi halukkaasti. Eläimissäkin havaitaan sama ilmiö. Vaikka niillä ei ole järkeä, eikä kenties mitään ajatuskykyä, on niissä kuitenkin kaikki ne elonhengekkeiden ja rauhasen liikkeet, jotka meissä herättävät mielenliikutuksia. Mutta eläimissä ne eivät synnytä mielenliikutuksia, vaan ylläpitävät ja vahvistavat niitä hermo- ja lihasliikkeitä, jotka tavallisesti ovat mielenliikutuksien seurauksena. Kun siis koira näkee pyyn, tahtoo se luontonsa mukaisesti juosta sen jälkeen, ja kun se kuulee pyssyn laukauksen, tämä pamaus luonnollisesti saattaa sen pakenemaan. Mutta metsäkoirat opetetaan niin, että ne huomatessaan pyyn pysähtyvät ja kuultuaan laukauksen juoksevat ampujan luo. Jokaisen on tärkeätä tietää nämät seikat, jotta voisi tutkia mielenliikutuksiaan. Sillä koska vähällä taitavuudella voidaan muuttaa aivoissa tapahtuvat liikkeet järjettömissä eläimissä, on selvää, että tämä voi tapahtua paljon paremmin ihmisessä. Siis mitä heikoimmatkin sielut voivat lopulta ehdottomasti hallita kaikkia mielenliikutuksiansa, jos niiden oikeaan kohtelemiseen ja ohjaamiseen käytetään tarpeeksi huolta.
TOINEN OSA.
Mielenliikutuksien luku ja järjestys ja kuuden ensimäisen mielenliikutuksen selitys.
51. Mielenliikutuksien alkusyyt.
Edellisestä tiedetään mielenliikutuksien viimeisen ja lähimmän syyn piilevän ainoastaan siinä, että elonhengekkeet kiihottavat aivojen keskellä olevaa rauhasta liikkeeseen. Mutta tästä emme vielä opi erottamaan mielenliikutuksia toisistaan; on tarpeellista hakea niiden lähteet, ja tutkia niiden alkusyyt. Mielenliikutukset saattavat välistä syntyä siitä sielun toiminnasta, joka koettaa tajuta jotakin ajatuksen esinettä, tai myöskin yksistään ruumiin tilasta tai niistä mielteistä, jotka satunnaisesti kohtaavat toisensa aivoissa, kuten käy silloin, kun tunnemme olevamme surulliset tai iloiset, tietämättä minkä tähden. Mutta siitä, mitä edellä on mainittu, seuraa kuitenkin myös, että aistimiimme vaikuttavat ulkoesineetkin voivat synnyttää mielenliikutuksia, ja että nämät ulkoesineet ovat niiden tavallisimmat ja pääasialliset syyt. Jos siis tahdomme tuntea ne kaikki, tulee meidän vain tarkastaa kaikkia näiden esineiden vaikutuksia.
52. Mitä hyötyä mielenliikutuksista on sekä missä järjestyksessä niitä saattaa luetella.
Aistimia kiihottavat ulkoesineet eivät herätä erilaisia mielenliikutuksia senvuoksi, että ne itse ovat erilaiset, vaan ainoastaan senvuoksi, että ne eri tavoin voivat meitä hyödyttää tai vahingottaa tai yleensä olla tärkeät. Kaikkien mielenliikutuksien tuottama hyöty on ainoastaan siinä, että ne saattavat sielun tavoittelemaan niitä seikkoja, jotka luonto osottaa meille hyödyllisiksi, sekä herkeämättä niitä tahtomaan. Niinpä sama elonhengekkeiden liike, joka tavallisesti herättää mielenliikutuksia, myöskin synnyttää ne ruumiinliikkeet, joiden avulla nuo halutut seikat toteutetaan. Jos siis tahdomme löytää eri mielenliikutukset, tulee meidän järjestyksessä tutkia kuinka monella meille tärkeällä tavalla aistimuksiemme esineet voivat kiihottaa aistimiamme. Luettelen tässä tärkeimmät mielenliikutukset siinä järjestyksessä kuin ne täten ovat löydettävissä.
Mielenliikutukset järjestyksessä lueteltuina.
53. Ihmetteleminen.
Kun ensi kerran äkkiä kohtaamme jonkun seikan ja pidämme sitä uutena tai hyvin eroavana kaikista sitä ennen tuntemistamme seikoista, tai jos pidämme sitä toisenlaisena, kuin miksi olimme sitä kuvitelleet, ihmettelemme sitä ja hämmästymme siitä. Koska tämä saattaa tapahtua ennenkuin ollenkaan tiedämme onko tämä seikka meille sovelias vai ei, näyttää ihmetteleminen olevan ensimäinen kaikista mielenliikutuksista. Sillä ei ole vastakohtaa; jos näet tuossa esiintyneessä seikassa ei ole mitään hämmästyttävää, ei se herätä ihmettelyämme, ja me tarkastamme sitä mielenliikutuksetta.
54. Kunnioitus tai ylenkatse, jalomielisyys tai kopeus, nöyryys tai halpamielisyys.
Ihmettelyyn liittyy kunnioitus tai ylenkatse, riippuen siitä, ihmettelemmekö jonkun seikan ylevyyttä tai kehnoutta. Samoin saatamme myös itseämme kunnioittaa tai ylenkatsoa; tästä syntyvät ne mielenliikutukset ja tottumukset, joita kutsutaan jalomielisyydeksi tai kopeudeksi, sekä nöyryydeksi tai halpamielisyydeksi.
55. Ihailu ja halveksiminen.
Kun kunnioitamme tai ylenkatsomme toisia seikkoja, joita pidämme vapaina hyvän tai pahan aiheuttajina, muuttuu kunnioitus ihailuksi ja yksinkertainen ylenkatse halveksimiseksi.
56. Rakkaus ja viha.
Kaikki edellämainitut mielenliikutukset saattavat syntyä meissä ilman että ollenkaan huomaamme onko se seikka, joka ne aikaansaa, hyvä vai huono. Mutta kun huomaamme jonkun seikan olevan meille hyvän, s. o. meille soveliaan, rupeamme sitä rakastamaan; ja kun havaitsemme jonkun seikan huonoksi tai vahingolliseksi, herättää tämä meissä vihaa.
57. Halu.
Samasta hyvän tai pahan havaitsemisesta syntyvät kaikki muutkin mielenliikutukset. Mutta mainitakseni ne järjestyksessä, erotan ne toisistaan ajan mukaan; ja koska ne saattavat meitä enemmän tarkkaamaan vastaisuutta kuin nykyisyyttä ja menneisyyttä, mainitsen aluksi halun. Sillä on ilmeisen selvää, että tavoittelemme jotakin vastaisuudessa tapahtuvaa, ei ainoastaan silloin, kun haluamme jotakin hyvää, jota emme vielä omista, tai kun tahdomme välttää jotakin pahaa, jonka luulemme voivan tapahtua, vaan myöskin silloin, kun vain toivomme säilyttävämme jotakin hyvää ja välttävämme jotakin pahaa.
58. Toivo, pelko, kateus, levollisuus ja epätoivo.
Meidän tarvitsee vain ajatella jonkun hyvän saavuttamista ja pahan välttämistä mahdolliseksi, ruvetaksemme sitä haluamaan. Mutta jos sitäpaitsi punnitsemme, onko paljon vai vähän todennäköisyyttä sen saavuttamiseksi, synnyttää suuremman todennäköisyyden havaitseminen meissä toivoa ja vähemmän todennäköisyyden havaitseminen pelkoa, jonka laatuinen tunne kateus on. Jos toivo on tavattoman suuri, muuttuu se laadultaan, ja sitä kutsutaan silloin levollisuudeksi eli varmuudeksi; tavaton pelko taaskin muuttuu epätoivoksi.
59. Epäröiminen, rohkeus, uskaliaisuus, kilpaileminen, pelkurimaisuus ja kauhu.
Saatamme toivoa ja peljätä, vaikka odotetun seikan toteutuminen ei ollenkaan ole riippuvainen meistä; mutta jos se on meistä riippuvainen, saattaa keinojen valitseminen tai yrityksen toimeenpaneminen tarjota vaikeuksia. Tuo valitseminen synnyttää epäröimisen, joka panee meitä punnitsemaan asiaa sekä kysymään neuvoa. Toimeenpanon vaikeuksia vastustamaan herää meissä rohkeus tai uskaliaisuus, jonka laji kilpaileminen on. Rohkeuden vastakohta on pelkurimaisuus, ja uskaliaisuuden vastakohta taas pelko ja kauhu.
60. Omantunnon vaiva.
Jos ennen epäröimisen poistamista olemme valinneet jonkun toimimistavan, herää meissä omantunnon vaiva, joka ei kohdistu vastaiseen seikkaan, kuten edellämainitut mielenliikutukset, vaan nykyiseen tai menneiseen.
61. Ilo ja suru.
Nykyisen hyvän havaitseminen synnyttää meissä iloa, pahan havaitseminen surua, jos käsitämme tämän hyvän tai pahan meille kuuluvaksi.
62. Iva, kateus, sääli.
Jos havaitsemme hyvää tai pahaa, jota käsitämme muille kuuluvaksi, voimme pitää heitä joko sitä ansaitsevina tai ansaitsemattomina; edellisessä tapauksessa herää meissä ainoastaan ilon tunne, koska meistä on hyvä, että käy niinkuin pitää. Ero on vain siinä, että hyvän aiheuttama ilo on vakava, kun sitävastoin pahan synnyttämää iloa seuraa nauru ja iva. Mutta jos huomaamme toisten ansaitsemattansa saavan osakseen hyvää tai pahaa, herättää hyvän havaitseminen kateutta, ja pahan havaitseminen sääliä, jotka molemmat ovat surun lajeja. Tulee huomata, että samat mielenliikutukset, jotka ovat nykyisen hyvän tai pahan synnyttämät, usein saattavat kohdistua myöskin vastaisuudessa tapahtuvaan hyvään tai pahaan, mikäli se luulo, että ne todella tapahtuvat, saattaa meitä kuvittelemaan niitä nykyisiksi.
63. Tyytyväisyys itseemme ja katumus.
Voimme myöskin tarkastaa hyvän tai pahan syytä sekä nykyisenä että menneenä. Ja itsemme aikaansaama hyvä tuottaa meille sisäisen tyytyväisyyden, joka on suloisin kaikista mielenliikutuksista, jotavastoin tekemämme paha herättää katumusta, joka on katkerin kaikista mielenliikutuksista.
64. Suopeus ja kiitollisuus.
Jos muut ovat tehneet hyvää, olemme heille suopeat, vaikka he eivät olisikaan tehneet hyvää meille; ja jos he sen ovat tehneet meille, liittyy suopeuteemme kiitollisuus.
65. Närkästys ja vihastuminen.
Muiden tekemä paha taas, kun se ei koske meitä, herättää meissä ainoastaan närkästystä heitä kohtaan. Jos se taas kohtaa meitä, saattaa se meidät myöskin vihastumaan.
66. Kunnia ja häpeä.
Muistellessamme nykyään tai ennen tekemäämme hyvää muiden ihmisten arvostelemana, herää meissä kunnian tietoisuus; tekemäämme pahaa taas täten ajatellessamme, tunnemme häpeää.
67. Inho, kaiho ja hilpeys.