Hopeaparvi: Seikkailuromaani

HOPEAPARVI

Seikkailuromaani

Kirj.

REX BEACH

Englanninkielestä suomentanut O.E.N.

Porvoo—Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLLYS:

I. Eräs vastoinkäymisten masentama mies ja hänen aina hilpeä toverinsa. II. Laupias samarialainen. III. Eräs vieraanvarainen koti. IV. Houkutteleva ehdotus. V. Sopimus tehdään. VI. Myrskyssä ja pakkasessa. VII. Uusia seikkailuja. VIII. Seattlessa. IX. Vielä vuosi armonaikaa. X. George kohtaa vihollisensa. XI. Boyd Emerson hämmästyy kaksi kertaa. XII. Neiti Wayland kahden vaiheella. XIII. Tilanne kärjistyy. XIV. Vihollinen näyttäytyy. XV. Epätoivon partaalla. XVI. Willis Marsh ilmaantuu piilostaan. XVII. Jännittäviä päiviä. XVIII. Marsh johdetaan harhaan. XIX. Kapina tekeillä. XX. Fraser palaa. XXI. Yöllinen seikkailu. XXII. Hopeaparvi. XXIII. Taistelu jatkuu. XXIV. The Grande Dame saapuu XXV. Musertava isku. XXVI. Tilinteko. XXVII. Unelma, joka toteutui.

I.

ERÄS VASTOINKÄYMISTEN MASENTAMA MIES JA HÄNEN AINA HILPEÄ TOVERINSA.

Pohjoisessa siintävästä vuoristosta selviydyttyään laskeutuu tie, joka vie Kalvikiin, aution tundran poikki polveillen vihdoinkin Kalvik-joelle, jonka suulla tuo samanniminen, pienoinen kaupunki on. Kesällä tämä tie ei voi pöyhkeillä minkäänlaisella liikenteellä, mutta talvella voi sattua, että sisämaan äärettömistä erämaista ilmestyy silloin tällöin joku lopen uupunut, avovedelle pyrkivä matkamies, joka aikansa levähdettyään suoriutuu jälleen taipaleelle. Postin hurjasti laukkaava valjakko saapuu säännöllisesti kerran kuukaudessa, eteläpuolella kohoavan metsän helmasta Ilmestyen ja muusta maailmasta sanomia tuoden, viivähtää yön ja jatkaa aamulla jälleen kiireesti matkaansa. Valtatiestä kokonaan syrjässä ollen on Kalvik varmaankin kaupungeista vaatimattomimpia, jonka olemassaolonkin vain kalastuksella keinottelevat liikemiehet tietävät.

Kreikkalaiskatolinen kirkko venäläisine kouluineen ja pitkäkauhtanaisine pappeineen ja satakunta taloa — säilyketehdasrakennuksia lukuunottamatta — kas siinä koko kaupunki. Ensi silmäyksellä saattavat nuo tehtaat tehdä sen vaikutuksen kuin kaupunki olisi hyvinkin suuri ja mahtava, niitä kun on joen rannalla penikulmia [tässä kirjassa puhutaan vain engl. penikulmista; 1 engl. penikulma = 1609,3 m] pitkä jono, mutta talvisin, jolloin niiden avarat katot jymisevät ja huojahtelevat pohjolan viimojen temmellyksessä ja niiden korkeuteen kohoavat pitkät savupiiput muistuttavat pakkasen jäykistämiä, mustuneita sormia, ne ovat aivan autiot ja tyhjät. Alkuasukkaita ei voi ottaa lukuun, ne kun asustavat maakuopissa, eikä kukaan tiedä niiden lukumäärääkään, ei edes venäläinen pappi, joka niiltä toimeentulonsa verona perii.

Eräänä joulukuun iltapäivänä poikkesi tälle kaukaa pohjoisen puuttomilta kukkuloilta tulevalle tielle matkue, johon kuului kuuden uupuneen koiran vetämä reki ja kaksi miestä. Oli satanut hinta päivänkoitosta alkaen, niin että tie, joka näkyi muutenkin sangen hämärästi, oli nyt noin kuuden tuuman vahvuisen lumikerroksen peitossa, mikä vaikeutti kulkua ja pani ruoskan vinkumaan säälimättä. Harmahtava usva, joka kattoi tienoon silmänkantamattomiin joka taholle, teki maiseman lohduttoman yksitoikkoiseksi hämärine ääriviivoineen ja loihti kaikenlaisia merkillisiä harhakuvia silmien eteen, jotka uupuivat sumuun tuijottaessaan.

Miehet olivat taivaltaneet tunnin toisensa jälkeen synkässä äänettömyydessä, sillä taukoamaton lumentulo oli masentanut heidät kuin joku näkymätön, mutta siitä huolimatta musertavan raskas taakka. Katse ei kohdannut mitään tukipistettä, vaan oli ympäristössä kaikki sulautunut tuohon yksitoikkoiseen ja mieltäsynkistävään harmauteen.

"Sormeton" Fraser polki tietä muistuttaen siinä eteenpäin hoippuessaan ja käsiään heiluttaessaan hyppijänukkea, jota näkymättömät nyörit tempoilivat puoleen ja toiseen, ja valjakkoa ohjaavasta Emersonista tuntui välistä aivan siltä kuin he olisivat molemmat kiertäneet samaa kohtaa äärettömän, harmaan avaruuden keskustassa.

Fraser pysähtyi äkkiä sanaa sanomatta, ja samassa seisahtui valjakkokin koirien ruvetessa heti nuolemaan heltyneitä ja verille hankautuneita jalkojaan ja irroittelemaan varpaiden väliin vähitellen muodostuneita jääkaloja. Pari koiraa oli kuitenkin niin uuvuksissa, etteivät jaksaneet noudattaa toisten esimerkkiä, minkävuoksi Emerson meni niiden luo valjakon etunenään ja suoritti huolellisesti tuon tärkeän puhdistuksen. Fraser istahti rekeen.

"Onpa tämä raatamista!" huokaisi hän. "Ellen näe pian puita tahi jotakin, Joka suo hiukankin vaihtelua tähän yksitoikkoisuuteen, niin tulen varmasti hulluksi."

"Vielä yksi tämmöinen päivä ja me olemme molemmat lumisokeat", huomautti Emerson kylmän rauhallisesti kumartuessaan tarkastelemaan ajokkoidensa jalkoja. "Mutta joki ei voi olla missään tapauksessa enää kaukana."

"Lunta on tullut jo niin paljon, ettei tietä erota enää lainkaan, saan koko ajan tunnustella jaloillani, mistä meidän on mentävä, ja jos astun askeleenkin sivulle, humahdan lumeen reisiä myöten. Tämä on aivan kuin kulkisi höyheniin kätkettyä lautaa myöten. Mitä muuten pitäisitte paistetusta kananpojasta, kun tässä nyt kerran tuli puhe höyhenistä?",

"Älkää hassutelko!" naurahti koirien viereen polvistunut mies.

"Mitäpä pahaa siinä on, jos välistä muistelee sitäkin herkkua", nauroi Fraser hyväntuulisesti ja kaivoi taskustaan piipun, jonka varren hän totesi parilla kiinteällä imaisulla olevan auttamattomasti tukossa.

"Tuokin pakana on jäätynyt", harmitteli hän. "Näyttääpä totisesti siltä, ettei ihminen voi harjoittaa mitään paheita tässä maassa. Olenpa iloinen, että pian pääsen täältä."

"Niin olen minäkin", virkkoi toinen, joka oli hiukan nuorempi, ja istahti toverinsa viereen saatuaan työnsä valmiiksi.

"Kuten jo äsken sanoin", jatkoi Fraser, "en ymmärrä, miksi te oikeastaan sieppasitte minut noiden sinitakkisten lainvalvojien kynsistä. Sanotte, että teitte sen saadaksenne seuraa, mutta mehän olemme murjottaneet koko matkan kuin kaksi kuuromykkää. Minkätähden teitte sen, Bo? Sanokaahan."

"Siksi, että te puhelette aivan tarpeeksi meidän molempienkin edestä."

"Aivan niin, mutta se ei ole mikään pätevä syy antautua esivallan aivan liian turhantarkan huomion esineeksi. Sitä ei teidän iäisenne mies tee vain sentähden, että kaipaa seuraa."

"Otin teidät mukaani koinsyömien siveyskäsitteidenne takia, sillä olin kyllästynyt itseeni, ja te huvititte minua. Eikä minulla ole sitäpaitsi Itsellänikään mitään syytä olla esivallan erikoinen Ihailija", lisäsi Emerson harvakseen.

"No sitähän minäkin", innostui Fraser, "olin varma, että teilläkin puristi kenkä jostakin. Mistä oli kysymys? Täällä voimme olla toisillemme avomieliset kuin hyvät toverukset ainakin, enkä minä ole vielä milloinkaan kielitellyt."

"Riittää jo! En ole toverinne siinä merkityksessä, kuin näytätte luulevan ja olenpa sitäpaitsi aivan liian tyhmäkin kelvatakseni kunnianarvoisan ammattikuntanne jäseneksi."

"Ammatti kuin ammatti, ja omasta mielestäni on omani yhtä kunniallinen kuin mikä muu hyvänsä. Kaikkea olen koettanut ja kokemuksestani tiedän, että edellytykset ovat kaikkialla samat. Täytyy vain osata valikoida helpoin ja mukavin." Hän kumartui lumikenkäinsä nauhoja kiristämään ja loi sitten tutkivan katseen kumppaninsa ilmeettömiin kasvoihin, jotka olivat kuin kiveen veistetyt, joutuen jälleen kiihkeän uteliaisuuden valtaan, joka oli jo kolmen viikon ajan häntä taukoamatta kiusannut. "Niin, ellette ole meikäläisiä, niin teidän pitäisi tulla sellaiseksi", huomautti hän vihdoin hieman ärtyisesti. "Etevämpää pokerinpelaajanaamaa en ole kuunaan nähnyt; sehän on sileä ja ilmeetön kuin kalkittu seinä. Silloin vain näin piirteissänne jotakin eloa, kun pelastitte minut jäälautalta Nortonin salmessa."

Hän tallusteli valjakon eteen, koirat nousivat vastahakoisesti, ja ruoskan läjähtäessä lähti tuo pieni karavaani jälleen jatkamaan äänetöntä matkaansa harmahtavan hämärän halki.

Noin tunnin kuluttua matkue saapui joen äyräälle, jonka korkeisiin kinoksiin syöpyneestä ahtaasta solasta tie laskeusi melkein äkkijyrkästi jäälle. Mereltä puhalsi jäätävän kylmä viima, eikä edessäpäin näkynyt muuta kuin kaukaa häämöttävien, nousuveden puristuksessa muodostuneiden ahtojääröykkiöiden ja -harjanteiden korkealle kohonneet särmät, mutta tie, joka oli nyt kova ja kiinteä, näkyi niin selvästi, että molemmat miehet heittäytyivät rekeen, koirien, jotka hyvän tien rohkaisemina heti unhottivat uupumuksensa, puhaltautuessa täyteen laukkaan.

Hetkisen kuluttua saavuttiin kohtaan, jossa tie haaraantui. Toinen haara poikkesi suoraan joelle, ja kun miehet tiesivät, että kaupungin täytyi olla jossakin sielläpäin joen toisella rannalla, vaikka lumipyry esti sen näkymästä, lähtivät he seuraamaan sitä joutuen pian ahtojääröykkiöiden keskelle, jotka olivat siinä kuin rajamerkit osoittamassa, mihin saakka nousuveden rynnistys ulottui.

Eteenpäinpääsy kävi nyt niin hankalaksi, että molemmat hypähtivät reestä, jota toinen sitten ohjaili tien mutkien mukaan taakse kiinnitetystä tangosta, toisen juostessa rinnalla. Tie nousi ja laski harjanteiden yli kiiveten ja teki äkkiarvaamattomia mutkia röykkiöitä kierrellen, mutta valjakon vauhti ei hiljentynyt hetkeksikään. Röykkiöt alkoivatkin pian harveta ja viimeisen harjanteen yli, jonka toisella puolella jää oli jälleen sileätä ja tasaista, laskettiin täydessä laukassa, mutta kun päästiin alhaalle, kuului tuhoa ennustava rusahdus, ja ennenkuin kumpikaan ennätti tuskin huudahtaakaan, hulvahti vesi reenjalasten yli. Emerson karjaisi, koirat rynnistivät eteenpäin, mutta jää ei kestänyt, vaan murtui kaameasti ritisten, ja hän vaipui hetkeksi umpisukkeloon. Koirat pysähtyivät, ja reki, jonka jalakseen hän hädissään tarrautui kiinni pelastuakseen hukkumasta, liukui myös avantoon, vetäen mukanaan "sormettoman" Fraserinkin, jonka henki salpautui melkein kokonaan, kun jääkylmä vesi kohosi äkkiä kainaloihin saakka. Reki vajosi ensin hitaasti, kunnes se uiskenteli avannossa melkein upoksissa, ja paikka, joka äsken oli näyttänyt niin houkuttelevan turvalliselta, muuttui nyt mitä suurimman sekasorron näyttämöksi, jossa veden valtaan joutuneet miehet ja koirat kamppailivat henkensä edestä. Valjakon ensimmäinen pari oli päässyt tuon vaarallisen paikan yli kiinteälle jäälle, toisten huppuroidessa avannossa koettaen uimalla päästä pälkähästä, mutta vetohihnat olivat liian lyhyet. Emerson ponnisti jalkansa rekeä vasten ja oli jo monta kertaa pääsemäisillään jäälle, mutta reuna ei kestänyt hänen painoaan, vaan murtui yhä uudelleen ja joka yrityksellä entistä helpommin.

Fraser taisteli vastapäisellä sivulla aivan yhtä huonolla tuloksella, ja jokainen uusi ponnistus vain laajensi avantoa. Kylmä tunkeutui luihin ja ytimiin, ja hukkumaisillaan olevat koirat alkoivat säälittävästi ynistä ja köhiä veden tunkeutuessa sieraimiin, jolloin Emerson huusi kumppanilleen:

"Katkaiskaa hihnat! Sukkelaan!" Mihin toinen vastasi vettä syljeskellen ja kalisevin hampain änkyttäen:

"En — en osaa uida!"

Emerson raahautui puolittain uiden reen keulapuolelle ja viilsi yhdellä vetäisyllä vetohihnat poikki, jolloin koirat heti kiipesivät avannosta ja alkoivat piehtaroida kuivassa lumessa. Sitten hän yritti nostaa reen keulan jään reunalle ja ärjäisi johtajille, jotka olivat vielä valjaissa, kehoittaen niitä vetämään, mutta ne vastasivat kaikkiin kehoituksiin vain surkeasti uikuttaen ja häntäänsä heiluttaen. Hän ei kuitenkaan hellittänyt, vaan yritti yhä uudelleen, mutta jää murtui joka kerta hänen altaan, kunnes hän siinä kamppaillessaan kiskaisi avantoon koiratkin, jotka olivat vielä hihnoissa kiinni. Tilanne näytti aivan toivottomalta. Hän olisi kyllä voinut helposti päästä lujalle jäälle reen takana, johon Fraser parhaillaan pyrki, mutta siinä tapauksessa hänen olisi täytynyt jättää koirat oman onnensa nojaan, mitä hän ei tahtonut tehdä. Toinen iski käpälällään puukonkin hänen kädestään, ja kylmän jäykistämänä hän oli jo menettänyt melkein kaiken pelastuksentoivon, kun hänen korviinsa osui samassa monen pienen kulkusen kilinä ja vieraalla äänellä huudettu, tiukka komentosana.

Lumipyrystä sukeltautui suunnalta, johon he olivat pyrkineet, täyttä laukkaa kiitävä valjakko, joka oikealle kaartaen vältti tuon vaarallisen paikan ja pysähtyi. Emerson totesi yhdellä ainoalla hätäisellä silmäyksellä, ettei hän ollut koko pohjolassaoloajallaan nähnyt toista tuon vieraan valjakon veroista. Koirat kuin susia, harmaita, laihoja ja villejä, ja kaikki kaksitoista niin kookkaita, että jokainen ulottui pitkääkin miestä reiteen. Pulkan tapainen reki oli pitkä ja keveä, jonka kaltaista Emerson ei ollut myöskään ennen nähnyt, ja kaikki tarvittavat peitteet olivat valkoisen ketun nahkaa.

Niihin kietoutunut olento lausui jotakin käskevällä äänellä, jolloin valjakon ajaja, eräs roteva intiaani, kiiruhti nopeasti onnettomuuspaikalle. Napittamaton polviin saakka ulottuva päällysmekko oli tehty oravannahoista, joiden hännät liehuivat tuulessa, ja kun mies läheni, huomasi Emerson, ettei tämä ollutkaan intiaani, vaan poikkeuksellisen vaaleaihoinen sekarotuinen. Ehdittyään kohtaan, jossa nousuveden puhkaiseman avannon heikko jää aikoi, mies laskeutui pitkälleen ja läheni varovasti ryömien tarttuen vihdoin kiinteällä kädellä toisen jäiden seassa huppuroivan koiran kaulavyöhön, madellen sitten yhtä varovasti takaisin, kunnes pääsi lujalle jäälle jälleen, jolloin hän alkoi kiskoa kaikin voimin vetohihnasta.

Tehtävä olisi ollut sangen vaikea ja vaatinut mitä suurinta taitoa ja kätevyyttä, mutta kun miehellä oli varma tuki mihin nojata jalkansa, ponnisti hän kaikki voimansa kiskoen sekä tempoilevat koirat että reen heikon jään läpi, joka alati murtui, kiinteän jään reunaan, jossa hän alas kumartuen vetäisi ensin tuon melkein tunnottomaksi jäykistyneen Emersonin luokseen, kiskaisten siten koirat ja reenkin kuivalle.

Pulkassa istuva henkilö oli katsellut heitä vaieten, mutta lausui nyt jotakin hyvin painokkaasti, minkä sekarotuinen toisti kovemmalla äänellä, sillä pulkassa istuja oli nainen.

"Penikulma — valkoisen miehen talo. Menkää sukkelaan — palellutte." Hän viittasi suuntaan, josta miehet olivat tulleet, osoittaen samalla tien toista haaraa.

Fraser oli sillä aikaa kömpinyt omin voimin jään reunalle ja kierteli nyt avantoa vaatteet kauttaaltaan jäässä.

"Eikö teillä olisi antaa meille kuivia vaatteita?" tiedusteli hän. "Kaikki varusteemme ovat kastuneet."

Tyttö lausui jälleen pari sanaa, jotka intiaani tulkitsi.

"Ei! Älkää viivytelkö, vaan kiiruhtakaa. Menemme eri suunnalle, emmekä voi viipyä kauemmin."

Hän kiiruhti takaisin emäntänsä luo ja huudahti koirilleen, jotka lähtivät heti kirmaamaan hurjaa vauhtia rantaa kohti, ajajan seisoessa takana kannaksilla valjakkoaan kättenliikkeillä ja kimeillä huudahduksilla ohjaten. Kun reki syöksähti ohi, näkivät molemmat valkoiset miehet vilahdukselta nuoren naisen miellyttävät piirteet suuren turkispäähineen alta. He jäivät tuijottamaan sanattomina nopeasti loittonevan valjakon jälkeen, jäämeren viiman jäykistäessä heidän vaatteensa ja jäädyttäessä kengänpohjat jäähän kiinni.

"Huomasitteko?" huudahti Fraser. "Hyvä Jumala, sehän oli nainen! Ja kaunis!"

Emerson liikahti. "Mitä joutavia! Arvatenkin joku sekarotuinen", murahti hän.

"Sekarotuiset eivät ole milloinkaan vaaleatukkaisia!" intti toinen.

Irtipäästetyt koirat valjastettiin kiireimmiten kukin entiselle paikalleen ja valjakko hoputettiin tielle, miesten juostessa rinnalla lämpimikseen, sillä märistä vaatteista hohtava kylmyys oli läpitunkeva. Päällimmäiset vaatteet olivat jäätyneet melkein metallinkoviksi, niin että käynti oli hyvin vaivalloista ja kömpelöä, mutta pysähtyä ei uskallettu, sillä pohjolassa merkitsee pysähtyminen näissä olosuhteissa kuolemaa.

Kymmenen minuuttia myöhemmin olivat miehet jokitörmällä suuren rakennusryhmän keskellä, jonka he olivat nähneet häämöttävän lumipyrystä. Syvään tallattu polku vei pienelle, melkein kokonaan lumeen hautautuneelle tuvalle, jonka savutorvesta kohoava lämpö pani ilman väreilemään. Koirat yltyivät haukkumaan, johon talossa majailevat ja tulokkaiden aiheuttaman melun havahduttamat koirat kiukkuisesti vastasivat, mutta molemmat miehet olivat niin uuvuksissa, että tuskin pystyssä pysyivät.

"Etsikää Isäntä käsiinne ja selittäkää hänelle, että olemme märät ja väsyneet", lausui Emerson. "Päästelen sillä aikaa koirat valjaista."

Fraser astui tupaan ja Emerson kiiruhti riisumaan valjaat, mikä työ oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä kaikki solmut ja soljet olivat jäätyneet nyrkinkokoisiksi tönkeiksi. Ei ollut muuta neuvoa kuin kaivaa reestä kirves ja hakata sillä hihnat poikki. Saatuaan koirat irti hän kävi kirveineen remmien kimppuun, joilla kuroma oli köytetty, ja sieppasi syliinsä kostuneet vuodevaatteet lähtien sitten pyrkimään tuvalle.

Mutta ennenkuin hän pääsi perille, Ilmestyi Fraser ovelle kasvoillaan omituisen hämmästynyt ja tyhmistynyt ilme. Eräs tylyn ja synkän näköinen mies seurasi hänen jäljessään pysähtyen kynnykselle.

"Muista tavaroista ei ole väliä", virkkoi Emerson kalisevin hampain.

"Eipä olekaan", vastasi Fraser. "Meitä ei päästetä sisään."

Emerson hämmästyi niin, että unhotti pakkasenkin.

"Ja miksi ei?" huudahti hän. "Onko tuvassa joku sairaana?"

"En tiedä; tämä miekkonen sanoo vain 'niks', ja sillä hyvä."

Mies, joka oli ilmeisesti jätetty vartioimaan paikkaa, nyökäytti päätään ärjäisten: "Niin on laita! Täällä ei ole tilaa."

"Tässä on varmaankin joku väärinkäsitys", virkkoi Emerson. "Putosimme jäihin ja olemme aivan läpimärät, ymmärrättekö, joten meidän täytyy päästä suojaan ja tulen ääreen. Kyllähän sopu sijaa antaa vaikka teillä olisi kuinka ahdasta hyvänsä", ja hän läheni ovea makuuvaatemytty kainalossa, mutta mies ei siirtynyt kynnykseltä.

"Tänne ette pääse! Kolmen penikulman päässä on toinen talo. Menkää sinne!"

Emerson ei ollut sanoja kuulevinaan, vaan työntyi eteenpäin asettaen mytyn olkapäälleen niin, että se töytäsi vartijata kasvoihin, jolloin tämä hypähti vaistomaisesti syrjään, epämieluisen vieraan tunkeutuessa kursailematta hänen ohitseen ja vieläpä nauraen, vaikka naurussa olikin metallinkova, pahaaennustava soinnahdus. Tyhmistynyt vartija ei ehtinyt ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, ennenkuin Emerson jo astui tupaan Fraser kintereillään, latuskanenäisen intiaaninaisen peräytyessä kiireesti ovelta peremmälle. Emerson läimäytti myttynsä permantoon ja komenti karskisti:

"Tehkää kunnollinen valkea ja tuokaa jotakin syötävää. Sukkelaan!" Kääntyen isännän puoleen, joka kömpi sisään heidän jäljessään, hän lisäsi tämän kyräilevistä silmäyksistä huolimatta: "Täällähän on, hyvä mies, tilaa vaikka kuinka, ja me kyllä maksamme puolestamme. Hakekaahan nyt lisää puita, niin olette oikein kunnon mies, sillä olemme jäässä ihan luita ja ytimiä myöten." Hänen aivan musertava sydämellisyytensä tukahdutti kaiken vastarinnan ja mies totteli happamen näköisenä.

Matkamiehet riisuivat nyt vilauksessa kaikki päällysvaatteensa ja muutamassa sekunnissa oli tuo pieni huone ripustettu täyteen höyryäviä vaatekappaleita. He ottivat koko talon haltuunsa ja komentelivat isäntää ja tämän naista hyväntuulisella jyrkkyydellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä, kunnes talonväki vihdoin hävisi johonkin sisempään huoneeseen, josta alkoi heti kuulua hiljaista puhetta.

Fraser, joka oli pitänyt miestä koko ajan silmällä, huomautti kumppanilleen:

"Mikähän tuota kuvatusta oikein vaivaa!"

Hyväntuulisuus, jota Boyd Emerson oli teeskennellyt, katosi, kun hän vastasi:

"En ole milloinkaan kuullut, että paleltumaisillaan olevilta miehiltä olisi kielletty suojaa. Tässä piilee jotakin — hänellä on kieltoonsa varmastikin joku pätevä syy. En ole riidanhaluinen, mutta jos —"

Toiseen huoneeseen vievä ovi aukeni samassa ja isäntä ilmestyi kynnykselle.

"Tänne ette voi jäädä", sanoi hän. "Toimintaohjeeni, joita minun täytyy ehdottomasti noudattaa, ovat sellaiset."

Emerson hieroskeli käsivarsiaan tulen ääressä eikä vastannut, ja kun Fraser oli yhtä huonokuuloinen, toisti mies, joka oli kansallisuudeltaan ruotsalainen, kehoituksensa uudelleen ja äskeistä jyrkemmin:

"Ulos tuvastani ja sukkelaan!"

Vieraat seisoivat takan ääressä selin häneen eivätkä olleet vieläkään mitään kuulevinaan, minkätähden mies ärjähti raivosta käheällä äänellä läheten samalla uhkaavasti:

"Jumal'auta, minä heitän teidät ulos!"

Hän kumartui ja kahmaisi syliinsä lähinnäolevat vaatteet astuen sitten ulko-ovelle, mutta ennenkuin hän ehti täyttää, uhkauksensa, pyörähti Emerson salamannopeasti ympäri syvälle vajonneet silmät vihasta leimuten ja tarttui miestä kaulukseen riuhtaisten hänet takaisin niin rajusti, että märät vaatekappaleet sinkoilivat joka taholle. Ruotsalainen karjahti, mutta Emerson iski häntä kämmenellään vasten suuta paiskaten hänet sitten luotaan sellaisella voimalla, että mies melkein lensi vastapäiseen seinään.

"Nyt leikittelen vain kanssanne — en tahtoisi tehdä teille pahaa", kuuli Fraser kumppaninsa sanovan omituisesti värähtelevällä äänellä.

"Ulos majastani!" kiljaisi mies hurjistuneesti ja hypähti Emersonia kohti. Hän oli ilmeisesti sangen vahva ja rohkeakin, joten Emerson väisti ja antoi nyrkkinsä heilahtaa, koska tappelua ei voinut enää välttää. Kuului naisen säikähtynyt kirkaisu, ja ruotsalainen kaatui kuin hirsi. Boyd oli samassa hänen kimpussaan ja raastoi hänet eteisen halki ulko-ovelle, jonka kynnykseltä hän lennätti vastustajansa yhdellä potkulla kauas nietoksiin, minkä tehtyään hän salpasi oven ja palasi sisään vapisevin huulin ja kasvolihakset nytkähdellen.

"Sormeton" Fraser tuijotti häneen suurin silmin kuin johonkin ennenkuulumattoman merkilliseen ilmestykseen virkkaen vihdoin hieman arasti naurahtaen:

"Olettepa te aika riivattu, en muuta sano. En luullut teidän olevan sitä lajia."

Kun toinen ei vastannut, kaivoi hän piipun höyryävän turkkinsa taskusta, ja täytti sen rasiasta ikkunalaudalla, minkä tehtyään hän nojautui tuolissaan mukavaan asentoon, heilautti jalkansa pöydän reunalle ja virkkoi tyytyväisesti huokaisten:

"Tuommoiset raivokkaat kohtaukset järkyttävät aina mieleni perinpohjin."

II.

LAUPIAS SAMARIALAINEN.

Noin pari tuntia myöhemmin meni Fraser ainakin kahdennenkymmenennen kerran ikkunan ääreen ja virkkoi lasiin hengittäen ja ulos kurkistaen: "Mennyt!"

Emerson, joka oli syventynyt erääseen kirjaan, oli vaiti. Äskeisen välienselvittelyn jälkeen hän ei ollut virkkanut juuri sanaakaan, ja löydettyään tuvasta kannettoman ja melkein mustaksi tomuttuneen kappaleen Don Quixote'n englantilaista käännöstä hän oli ollut aivan vaiti.

"Sanoin, että hän on mennyt", toisti Fraser.

Emerson sulki kirjan.

"Mihin sitten?" kysyi hän.

"Luultavasti kumppaneitaan hakemaan."

Emerson nousi ja huusi oven läpi naiselle, joka oli toisessa huoneessa:

"Keittäkää meille kahvia."

"Kahvia!" huudahti Fraser; "miksi ei oikeata ruokaa? Olen niin nälissäni, että söisin vaikka roquefort-juustoa."

"En halua rettelöidä enemmän kuin on välttämätöntä", vastasi toinen.

"Tuo kaappihan on elintarpeita kukkuroillaan, niin ettei muuta kuin kantaa rekeen vain."

"Varas en ole."

"Niin, mutta —"

"Vaiti!"

"Sormeton" Fraser totteli, mutta näytti samalla sangen tyytymättömältä.

"Ihmettelenpä, mistä tuon miehen merkillinen käytös oikein johtui", virkkoi Emerson miettivästi, kun nainen aikoi puuhailla lieden vaiheilla.

"Hänhän väitti saaneensa sellaiset toimintaohjeet", sanoi Fraser. "Jos minulla olisi lämmin tupa, elintarpeita yltäkyllin — ja latuskanenäinen squaw — niin haluaisinpa mielelläni nähdä sen, joka tulisi antamaan minulle ohjeita."

Vaatteet olivat nyt kuivat, joten he alkoivat hätäilemättä ja verkalleen pukeutua. Mutta kun Emerson alkoi kääriä makuuhuopla ja vaatteita kokoon jälleen, keskeytti Fraser äkkiä pukeutumispuuhansa ja tiedusteli ihmeissään:

"Mitä nyt? Emme aio suinkaan lähteä liikkeelle, vai kuinka?"

"Kyllä. Menemme toisille säilyketehtaille", vastasi Emerson katsomatta ylös.

"Mutta jalkani ovat verillä", valitti toinen.

"Joko taas?" Emerson naurahti epäilevästi. "Niin ollen on sitten parasta, että kävelette jonkun ajan käsillänne."

"Nythän tulee jo pimeäkin."

"Entä sitten? Matka ei voi olla pitkä, niin että tulkaa nyt vain."

Emerson pani pöydälle kaksi hopeadollaria maksuksi kahvista, ja niin painuivat molemmat jälleen joen jäälle hämärään ja lumimyrskyyn.

Oli jo melkein pilkkopimeä, kun he toiselle rannalle päästyään seisahtuivat synkän näköisen rakennusryhmän eteen, jonka keskeltä yksinäinen valaistu ikkuna houkuttelevasti pilkotti. He koputtivat Ja anoivat mieheltä, joka ilmestyi ovelle, yösijaa.

"Olemme taivaltaneet pitkän matkan, ja koirat ovat uupuneet", selitti Emerson. "Maksamme hyvin."

"Tänne ette voi jäädä", vastasi mies tylysti.

"Miks'emme?"

"Ei ole tilaa?"

"Onko tässä jokin majatalo lähellä?"

"En tiedä."

"Neuvon teitä vastaamaan ihmisiksi", ärjäisi Emerson, jonka veren toisen epäkohteliaisuus pani kiehumaan.

"Pyrkikää naapuriin hieman alempana", sanoi mies hätääntyneesi! ja löi oven lukkoon. "Ellei sinnekään huolittaisi, niin ehkä pappi ottaa teidät luoksensa", lisäsi hän pudottaen salvatkin kolisten paikoilleen.

"Tämä Kalvikin kaupunki tuntuu olevan suunniltaan ihastuksesta saapumisemme johdosta", huomautti Fraser, "vai mitä arvelette?" Mutta hänen äkkipikainen kumppaninsa ei vastannut sanaakaan, minkätähden Fraserkin, joka aavisti tuossa vaitiolossa piilevän katkeruuden, katsoi parhaaksi olla jatkamatta keskustelua.

Seuraavassa paikassa heillä oli yhtä huono onni. Pyyntöön vastattiin entistä töykeämmin ja kehoitettiin pyrkimään venäläisen papin luo.

"Koetan vielä kerran", mutisi Emerson hammasta purren heidän kääntyessään jälleen pimeyteen. "Ja ellen nyt onnistu, niin sittenpähän nähdään. En aio rämpiä koko yötä tällä tavoin."

"Ehkäpä pappi on vieraanvaraisempi", virkkoi "sormeton" Fraser. Mutta kun he penikulman verran kuljettuaan pysähtyivät valkoiseksi maalatun rakennuksen eteen, jonka harjalta häämötti kreikkalaiskatolisen kirkon risti, ei näkynyt pienintäkään elonmerkkiä eikä heidän koputuksiinsa vastattu.

"Autio! — ja sen he tiesivät."

Ruoskan kiukkuinen läjähdys, joka säesti noita sanoja, ilmaisi kyllin selvästi Emersonin mielentilan. Kolmen viikon vaivalloisen vaelluksen kärsimykset ja rasitukset olivat pakottaneet heidät ponnistamaan voimansa aivan äärimmilleen ja saattaneet heidät melkein epätoivon partaalle, minkätähden sanoja ei enää tuhlattukaan, kun he neljännen kerran näkivät kirkkaan valon säteilevän pimeästä yöstä. Koiratkin pysähtyivät kehoituksetta.

"Riisukaa!" käski Emerson äreästi ja alkoi päästellä reen remmejä, lähtien sitten makuuvaatemytty olkapäällään pyrkimään valoa kohti Fraser kintereillään. Mutta tultuaan lähemmäksi he huomasivat heti, ettei rakennus, jonka ikkunoista valo tulvi, ollutkaan säilyketehdas, vaan muistutti enemmän maja- tahi kauppataloa, sillä se oli matala ja hirsistä rakennettu. Takana oli toinen samanlainen, joka oli yhdistetty edelliseen umpinaisella käytävällä, katto nietoksien peitossa ja ikkunat kirkkaasti valaistuina. Nuo tummiin seiniin upotetut pienet neliöt, joiden eteen oli ripustettu puhtaat, lumivalkeat uutimet, vaikuttivat niin lämpöisiltä ja kodikkailta, että luuli katselevansa jotakin kaunista joulukorttia nietoksineen ja kirkkaine tulineen, jonka lukemattomat sadoin särmin säihkyvät jääkiteet täydellistyttivät.

Miehet nousivat portaille, sysäsivät oven kursailematta auki ja työntyivät sisään heittäen kantamuksensa permannolle, intiaaninaisen, joka puuhaili huoneessa, tuijottaessa heihin säikähdyksestä suurin silmin.

"Nyt ainakin olemme osuneet oikeaan", tuumi Emerson silmäillen ympärilleen. "Tässä näkyy olevan kauppa. Haluamme syötävää ja yösijan", lisäsi hän naiseen kääntyen.

Seinät olivat täynnä hyllyjä, joilla oli kaikenlaista kauppatavaraa, ja pitkällä myymäläpöydällä oli kasoittain vaatteita ja nahkoja, ja mikä vieläkin parempi, keskellä lattiaa oli suurehko pyöreä kamiini, josta suloinen lämmin hohti joka taholle.

"Mitä haluatte?" tiedusteli nainen astuen lähemmäksi. Boyd, joka parhaillaan hellitti turkkiaan, totesi, että kysyjä oli nuori, melkeinpä tyttö vielä — alkuasukas epäilemättä, mutta siististi puettu ja poikkeuksellisen vaaleaihoinen, musta tukka kiedottu sievälle sykerölle niskaan.

"Ruokaa! Lepoa!" vastasi hän.

"Tänne ette voi jäädä", lausui tyttö lujasti.

"Kyllä", vastasi Emerson. "Tilaa näkyy olevan runsaasti, ja tuollahan on ruokaa", — hän viittasi hyllyille pinottuihin säilykkeisiin.

Tyttö koroitti äänensä ja huudahti paikaltaan liikahtamatta: "Constantine! Constantine!"

Huoneen toisessa päässä avattiin eräs ovi, ja valopiiriin ilmestyi roteva mies, joka läheni nopeasti äänettömin askelin.

"Kas, kas! Tuossahan se vanha oravanhäntä onkin", huudahti Fraser. "Hyvää iltaa, Constantine!"

Tulija oli sama pitkä alkuasukas, joka oli päivällä pelastanut heidät avannosta, mutta vaikka hän oli tietysti tuntenut heidät, ei hän osoittanut sitä millään tavalla. Tyttö puhkesi kiihkeisiin selityksiin antaen sanojen ryöpytä aivan koskena, mistä nuo molemmat valkoiset miehet eivät ymmärtäneet rahtuakaan.

"Tänne ette jää", murahti Constantine vihdoin, ja astui kynnykselle riuhtaisten oven auki ja viittasi ulos pimeään.

"Olemme taivaltaneet pitkän matkan ja olemme väsyneet", selitti Emerson rauhallisesti. "Maksamme puolestamme."

Constantine äyhkäisi entistä lujemmin: "Ei", mihin toinen vastasi veren kihahtaessa ohimoille yhtä päättävästi: "Jäämme!"

Emerson seisoi intiaanin edessä selkä kamiiniin päin ja hänen äänensä kalskahti kuin kylmä teräs, kun hän lisäsi: "Täältä emme poistu, ennenkuin itse haluamme. Olemme levon tarpeessa, joten jäämme tähän — ymmärrättekö? Ja sanokaa nyt emännöitsijällenne, että hän antaa meille jotakin syötävää. Sukkelaan!"

Sekarotuisen kasvot karahtivat tumman punaisiksi, ja sanomatta sanaakaan hän astui askeleen puhujaa kohti, tavalla, jota ei voinut väärin ymmärtää. Mutta ennenkuin hän ehti toteuttaa aikeensa, sai eräs pehmeä ääni huoneen perältä hänet pysähtymään.

"Constantine", lausui ääni.

Matkamiehet pyörähtivät ympäri, ja katso, ovella, josta intiaani oli äsken ilmestynyt, seisoi tuo kultakutrinen tyttö, tuo lumimyrskyn suloinen hengetär, jota he saivat pelastuksestaan kiittää. Hän lähestyi heidän hämmästykselleen viehättävästi hymyillen.

"Mistä on kysymys?"

"Nämä eivät jää tänne!" huusi Constantine kiukkuisesti. "Te käskette, ja minä heitän heidät ulos."

"Pyydän — pyydän tuhannesti anteeksi", alkoi Emerson — "tarkoituksemme ei ollut tunkeutua väkivalloin luoksenne, mutta me olemme aivan uuvuksissa — kukaan ei ole huolinut meistä — muuta neuvoa ei ollut —"

"Yrititte tehtaille ylempänä?" keskeytti tyttö.

"Niin."

"Ja teidät neuvottiin papin luo, eikö niin?" Hän naurahti sointuvasti. "Pappi on ollut jo kuukauden poissa, eikä hän olisi sitäpaitsi antanut teille yösijaa, vaikka hän olisi ollut kotonakin."

Hän sanoi intiaanitytölle pari sanaa ja viittasi Constantinelle, jolloin nämä poistuivat huoneesta — Constantine vastahakoisesti kuin vahtikoira, jonka epäluulot eivät ole kokonaan haihtuneet.

"Olemme iloiset saadessamme tilaisuuden lausua kiitoksemme meille tänään tekemästänne korvaamattomasta palveluksesta", lausui Emerson. "Jos olisimme aavistaneet teidän asuvan täällä, emme totisesti olisi tunkeutuneet taloonne tällä tavoin." Hän tunsi olevansa sangen onneton, kun tilanne sai tämmöisen käänteen, mutta tuo nuori nainen säästi häneltä enemmät anteeksipyynnöt vastaamalla huolettomasti:

"Eihän se mitään. Olen odottanut teitä koko ajan. Constantinen pienellä veljellä on, näettekös, tuhkarokko, ja minun täytyi kiiruhtaa päästäkseni perille ajoissa, jottei tuota lapsiparkaa olisi pantu kuumaan kylpyyn ja sitten hierottu lumella, minkä tavan alkuasukkaat ovat oppineet venäläisiltä ja mihin he ovat hyvin kärkkäät. Muuta lääkettä täällä ei tunnetakaan. Sentähden minulla ei ollut aikaa pysähtyä ja antaa tarkempia neuvoja."

"Ellei — tuota noin — isällänne —"

Tyttö pudisti päätään.

"Ellei miehellänne — haluaisin sopia hänen kanssaan asunnosta pariksi päiväksi. Maksusta —"

Tyttö auttoi häntä jälleen.

"Olen isäntä täällä. Kaikki tämä yltäkylläisyys on minun." Hän teki valkealla, kaunismuotoisella kädellään mahtavan eleen ja nauroi niin iloisesti, että Emerson vapautui heti äskeisestä kiusallisesta tunteesta. "Olette sydämellisesti tervetulleet, ja voitte viipyä täällä niin kauan kuin haluatte. Constantine katselee karsain silmin vieraanvaraisuuttani, sillä hän pelkää, että kaikki vieraat ovat yhtiön väkeä, ja kun viivyitte näin kauan, luulin hänen tällä kerralla olevan oikeassa, ja teidän päässeen jonkun noiden vartijoiden luo."

"Heitimme erään ruotsalaisen pää edellä ulos", selitti Fraser rennosti, "ja luulen hänen kiidättäneen sanan toisillekin hengenheimolaisilleen."

"Eikö mitä! Heitä on kaikkia ankarasti kielletty antamasta suojaa kenellekään, uhalla että menettävät heti toimensa. Constantine huolehtii kyllä koiristanne, niin että ruvetkaa taloksi. Päivällinen on myös pian valmis, ja minä toivon teidän suovan minulle sen kunnian, että aterioitte kanssani", lopetti hän niin suloisen luontevasti, että Emerson joutui jälleen hämilleen.

"Mielihyvällä", mutisi hän omiin ajatuksiinsa unhottuen. Kuka oli tämä hyvin puettu, kieltämättä kaunis ja sulavaliikkeinen tyttö, joka käyttäytyi niin varmasti ja tottuneesti? Miten hän oli tänne joutunut ja mistä? Ja mitä maailmassa hän täällä teki?

Hän havahtui "sormettoman" Fraserin juhlalliseen esittelyyn. "Tämä on herra Emerson, ja minun nimeni on French — Virginian Frenchejä, tiedättehän; olette ehkä kuullut heistä? Ettekö? Kunnon väkeä, oikein kunnon väkeä."

Tyttö kumarsi, mutta Emerson keskeytti toimituksen sanomalla ujostelematta ja seikkailijaan vihaisen katseen luoden:

"Hänen nimensä ei ole lainkaan French, neiti, vaan Fraser — 'sormeton' Fraser. Hän on suuri veijari, johon ei voi ensinkään luottaa. Otin hänet mukaani Nortonin salmen jäältä pelastaen hänet siten poliisin kynsiin joutumasta."

"Eihän siinä ollut takaa-ajosta puhettakaan", kielsi Fraser aivan röyhkeästi. "Kuinka sellainen olisi voinut tulla kysymykseenkään, kun minä ja tuo poliisi olemme parhaimmat ystävät, minkä kaikki hyvin tietävät. Hänen tarkoituksensa oli vain pistää mukaani muutamia papereita, siinä kaikki."

"Vangitsemismääräyksiä, arvatenkin", huomautti Boyd olkapäitään kohauttaen.

"Ei suinkaan! Ei suinkaan!"

Tyttö, jota tämä esittelytoimituksen merkillinen käänne suuresti huvitti, keskeytti väittelyn.

"French tahi Fraser, kumpi hyvänsä, te olette molemmat tervetulleet", lausui hän. "Mutta karkulaisena olette mieluisempi vieras kuin Nomen poliisipäällikön hyvänä ystävänä, sillä tunnen sattumalta tuon herran."

"En tunne häntä sen tarkemmin kuin että pelastin hänet paleltumasta", huudahti Emerson heilauttaen päätään Fraseriin päin.

"Ymmärrän." Tyttö nyökäytti päätään hieman ilkamoiden lisäten samassa vakavasti: "Olen neiti Malotte, mikä minun olisi ehkä pitänyt jo ennemmin sanoa."

"Ch—", tapaili Fraser, mutta vaikeni äkkiä luoden tyttöön omituisen katseen, minkä Emerson huomasi ollen näkevinään, että tytön kasvot punehtuivat hieman, hymynkin muuttuessa merkillisen väkinäiseksi. Tyttö kääntyi samassa häneen päin.

"Otaksun teidän olevan matkalla etelään?"

"Kyllä; aiomme tavoittaa postilaivan Katmaissa. Otan Fraserin mukaani seuran vuoksi, sillä vieraassa seudussa on yksin kulkeminen kovin vaivalloista ja ikävää, ja hän voi olla sangen huvittavakin toveri, vaikka hän onkin auttamaton nahjus."

"Varmasti", todisti tämä, jonka mielenrauhaa ei voinut mikään järkyttää. "Nimiä en tahdo oikein muistaa", — hän katsahti tyttöön — "mutta leikkisä olen, ja hyvin huvittava."

"Jättäkäämme pois tuo 'hyvin'", oikaisi Emerson.

Sitten keskusteltiin tiestä, elintarpeiden saannista ja mahdollisuuksista palkata opas loppumatkaa varten. Kun oli hetkinen juteltu, nousi tyttö ja näytti vierailleen näitä varten varatun huoneen poistuen sitten pyytäen anteeksi, että hänen täytyi mennä päivällisen laittoa valvomaan. Hänen mentyään suipisti "sormeton" Fraser huulensa äänettömään vihellykseen huomauttaen:

"No, jopa jotakin!"

"Kuka hän on?" kysyi Emerson hiljaa mutta kiihkeästi.

"Neiti Malotte, senhän kuulitte. Kaikesta päättäen erittäin kunnioitettava henkilö."

"Mutta kuka hän oikeastaan on, ja mitä hän täällä tekee?" Emerson viittasi ympärilleen. "Ja aivan yksin?"

"Lienee selvintä, että kysytte häneltä itseltään", vastasi Fraser.

Seikkailijan äänessä oli omituisen outo sävy, minkä Emersonkin huomasi, mutta muutos oli sentään niin vähäinen, ettei hänen mielestään kannattanut puuttua vakavammin asiaan, minkätähden hän rupesi valmistautumaan päivälliselle.

Hetkisen kuluttua tulikin intiaanityttö heitä hakemaan opastaen heidät käytävän läpi toiseen rakennukseen, huoneeseen, jonka kynnykselle he pysähtyivät hämmästyksestä sanattomina. He olivat kuin taikaiskulla siirtyneet erämaan alkuperäisistä oloista suoraan sivistyneeseen maailmaan. Huone oli täydellisesti, melkeinpä ylellisesti sisustettu ja, mikä ihmeellisintä, keskellä välkkyi kirkkaaksi kiilloitettu, pyöreä mahonkipöytä, joka oli peitetty hienon hienolla, taidokkaasti ommellulla harsoliinalla. Hopeinen kalusto ja kauniit kristallimaljakot kimaltelivat sievillä varjostimilla kaihdettujen kynttilöiden valossa, joiden liekit heijastuivat pöydän tummasta pinnasta, aistikkaat sinisillä kuvioilla koristetut kultareunaiset lautaset hivelivät silmää, ja jokaisen eteen järjestetty valikoima korkeita, ohutkantaisia laseja ilmaisi selvästi, mitä tulossa oli. Lattia oli peitetty pehmeillä matoilla, ja seinäpapereiden sopusointuiset värit osoittivat hyvää makua.

Kun on elänyt kauan oloissa, joissa elämän kovuus ilmenee kaikessa alastomuudessaan, luulee jo vieraantuneensa kaikesta siitä, mikä on miellyttävää, kaunista ja aistikasta; kaukana sivistyksen rajoilta eletty vuosia kestänyt, alkuperäinen leirielämä on kasvattanut ikäänkuin vihamielisyyden kaikkea mukavuutta kohtaan, joka tuntuu vain menneisyyteen kuuluneelta naurettavalta turhamaisuudelta, kunnes äkkiä huomaa koko ajan, ehkä aivan tietämättään, ikävöineensä juuri kaikkea tuota. Puhtaiden liinavaatteiden viileä kosketus tuntuu kauan sitten unhottuneen lemmityn hyväilyltä, ja lasien ja hopeiden helinä johdattaa vanhan ja rakkaan sävelen lailla mieleen menneet ajat. Senpätähden nuo molemmat tuulten ja tuiskujen karaisemat miehet, joiden mielestä ateriointi oli vain välikohtaus, seisoivat siinä ymmällään ja sanattomina.

"Tämähän on aivan — aivan käsittämätöntä", mutisi Emerson muistaen samassa kuluneet ja tahrautuneet vaatteensa, karvajalkineensa ja pakkasessa halkeilleet kätensä. "Pelkään, ettemme ole esiintymiskunnossa."

"Olettepa niinkin", sanoi tyttö. "Olen iloinen saaressani puhua jonkun kanssa, täällä kun ei käy juuri ketään moneen kuukauteen."

"Hieno paikka", huomautti Fraser tuijottaen ympärilleen suu auki. "Mistä tämä kaikki on kotoisin?"

"Toin tavarat mukanani Nomesta."

"Nomesta?" huudahti Emerson.

"Niin."

"Olen ollut Nomessa sen perustamisesta saakka. Kummallista, etten tavannut teitä siellä."

"Olin siellä vain vähän aikaa", vastasi tyttö, kuten Emersonista tuntui, hieman vältellen, ja pyysi matkamiehiä käymään pöytään antaen samalla muutamia ohjeita intiaanitytölle, joka oli äänettömästi ilmestynyt huoneeseen. Merkillisemmällä aterialla ei Boyd Emerson ollut milloinkaan ollut, sillä täällä erään melkein tuntemattoman maan unhotetussa kolkassa tarjottiin hänelle huoneessa, jonka hirsiseinät olivat syvälle lumeen hautautuneet, päivällinen, jossa ei ollut toivomisen varaa ja jonka rattoisuudesta viehättävä, hienosti puettu, nuori ja sivistynyt nainen huolehti. Äskeiset kysymykset alkoivat jälleen kiertokulkunsa hänen ajatuksissaan. Kuka oli tämä nuori nainen? Mikä tehtävä pakotti hänet olemaan täällä? Ja miksi hän oli yksin? Mutta tuota ei kestänyt kauan, sillä omien huolten taakka oli siksi painava, etteivät vieraiden henkilöiden asiat voineet kiinnittää hänen huomiotaan sen enempää, ja omiin mietteisiinsä vaipuen hän tuli yhä harvasanaisemmaksi, menneiden aikojen muistojen tulviessa mieleen näiden sivistyksen ja hienostuneen elämän tunnusmerkkien, joita hän nyt ympärillään näki, eloonherättäminä. Fraser sitävastoin kukoisti viinin elvyttämänä kuin ruusu. Hän oli alati äänessä ja kertoili mitä ihmeellisimpiä juttuja, jotka olivat yhtä uskomattomia kuin itsekkäitäkin, vallaten kokonaan emännän huomion hänen kumppaninsa käydessä samalla yhä vaateliaammaksi, hajamielisemmäksi ja melkeinpä synkäksi.

Tämä ei ollut tulos, johon tyttö oli pyrkinyt; nuoren vieraan totisuus, joka vain lisäytyi aterian kestäessä, vaivasi häntä, niin että hän ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa kääntyi tämän puoleen karkoittaakseen tuon painostavan synkkyyden. Emerson vastasi kohteliaasti, mutta pysyi yhtä totisena. Tyttö totesi, ettei se ollut ujouttakaan, sillä pitäessään syrjästä vierastaan silmällä hän näki tämän salavihkaa silittävän pöytäliinaa ja hypistelevän hopeita ikäänkuin tunnustellen, miltä niiden kosketus tuntui vuosia kestäneen eron jälkeen. Tämä välinpitämättömyys, johon tyttö ei ollut tottunut miesten taholta, ärsytti häntä, mutta kaikki yritykset saada vieras iloisemmaksi olivat turhat; hän ei voinut keksiä ainoatakaan saumaa tuossa hajamielisen ilmeettömässä naamiossa, jonka toinen oli vetänyt kasvoilleen.

"Sanoitte, että noita vartijoita on ankarasti kielletty antamasta suojaa matkamiehille", virkkoi Emerson vihdoin omasta aloitteestaan. "Mistähän se mahtaa johtua?"

"Kuuluu yhtiön menettelytapoihin. Pelätään, että joku voisi löytää kultaa näiltä seuduilta."

"Niinkö?"

"Jokemme on maailman lohirikkaimpia, näettekös, johon nousevien parvien suuruutta ja lukumäärää ei kukaan voi kuvitellakaan, minkätähden säilyketehtaiden omistajat koettavat kaikin mahdollisin keinoin estää vieraita asettumasta tänne."

"En oikein käsitä —"

"Kalvik on, nähkääs, niin eristetty muusta maailmasta ja kalastusaika on niin lyhyt, että yhtiön täytyy joka kesä tuoda tarvittava työväestö etelästä. Jos täällä nyt löydettäisiin kultaa, luopuisivat kaikki kalastajat entisestä ammatistaan ja alkaisivat etsiä kultaa, jolloin sen kesän saalis jäisi saamatta ja yhtiö kärsisi monien satojentuhansien dollarien tappion, sillä kalastusajan lyhyys tekee uuden työvoiman tuottamisen mahdottomaksi. Tästä kyläpahaisesta tulisi siinä tapauksessa käden käänteessä vilkas kaupunki, tänne ilmestyisi kullankaivajia aivan tulvimalla, ja silloinpa saattaisi sattua, että kalastuksessakin alkaisi ankara kilpailu, joka aiheuttaisi hintojen laskun ja saannin huononemisen. Kuten siis näette on paljonkin syitä, miksi Kalvik-joen alue on kullankaivajille kielletty maa. Yösijaa ja leipänaulaa ette saa millään hinnalla, sillä nuo vartijat saavat sitä paremman palkan, kuta tylymmin he vieraita kohtelevat, ja intiaanit eivät tohdi myydä kiiskeäkään rangaistuksen pelosta, että saavat nääntyä nälkään, he kun saavat kaikki tarpeensa yhtiön varastoista."

"Sentähden olette siis perustanut tämän kaupan?"

"Kaupanko? Eihän tämä ole mikään kauppa. Nämä elintarpeet ovat työmiehiäni varten."

"Työmiehiänne?"

"Aivan niin. Väkeni työskentelee eräällä valtauksella vuoristossa. Tämä on päämajamme ja minä sen vartija miesteni ollessa kullanetsintäretkillä."

"Asetutte siis lohitrustin etujen tielle?" nauroi Fraser.

"Kyllä, tavallaan. Tiesin, että nämä seudut olivat aivan tutkimattomat, minkätähden palkkasin kuusi miestä, ostin pienoisen kuunarin ja purjehdin tänne Nomesta varhain keväällä. Pidimme vartijat loitolla, ja kun laivat saapuivat kalastuksen alkaessa, olivat nämä rakennukset valmiit ja väkeni vuoristossa, johon heitä ei ollut hyvä seurata! Itse jäin tänne torjumaan mahdolliset väkivaltaisuudet."

"Mutta eihän kukaan suinkaan tahtonut teille mitään vahinkoa saattaa?" kysyi Emerson, jonka jakamattoman mielenkiinnon tämä merkillinen nuori nainen oli nyt kokonaan vallannut.

"Oh, kyllä!" vastasi tyttö omituisesti naurahtaen. "Kun mies himoitsee rahaa, on hän valmis turvautumaan kaikkiin mahdollisiin keinoihin unhottaen kunnian, ritarillisuuden ja sopivaisuuden alkeellisimmatkin vaatimukset. Rahanhimo ei tunne mitään lakeja, ja taistelussa dollareista on sääli tuntematon käsite. Aivan henkilökohtaisesti he eivät tietenkään voineet kimppuuni käydä, kun olen nainen, mutta onhan niitä muitakin keinoja, eikä ole lainkaan varmaa, kammoksuvatko he sitäkään, ellei muu auta. Tehtaat kuuluvat eri omistajille, mutta kaikki toimivat yhdessä keskinäisen sopimuksen perusteella ja yhden miehen johdolla. Hänen nimensä on Marsh — Willis Marsh, eikä hän ole luonnollisestikaan minun ystäväni."

"Siis jotakin sinnepäin, että 'yhdessä me kestämme, mutta yksin kaadumme'."

"Niin juuri. Vastuunalaisuus vähenee, kuta laajemmalle se ulotetaan, joten täällä on ilkitöiden tapahtuessa mahdoton saada syyllisiä ilmi. Kuunarini upottaminen oli heidän ensimmäinen konnantyönsä — aamulla näytän teille sen jään läpi pistävät mastot. Eräs heidän hinaajansa ajoi 'erehdyksessä' täyttä vauhtia suuren reiän sen kylkeen, vaikka kuunarini oli ankkuroitu ainakin sadan metrin päähän väylästä, ja, ajatelkaahan, tuolla Marshilla oli vielä otsaa tulla vaatimaan minulta korvausta hinaajan saamista vaurioista väittäen, ettei kuunarissa muka ollut ainoatakaan lyhtyä." Cherry Malotten silmät tummenivat närkästyksestä. "Niinkuin kukaan olisi tullut ajatelleeksikaan ripustaa lyhtyjä sellaiseen pieneen alukseen, joka oli sitäpaitsi ankkuroitu kauas kulkureitiltä. Sitten seurasi peiteltyjä uhkauksia, mutta kun ne eivät tehonneet, alkoi hän ahdistaa minua julkisemmin. Kun en sittenkään säikähtänyt, surmasi hän — olette ehkä kuullut siitä — yhden mieheni."

"Mahdotonta!" huudahti Boyd.

"Mahdotontako? Ei suinkaan. Häikäilemättömät miehet eivät kavahda mitään seudussa, jossa ei ole laista turvaa; rahasta kilpaillessa ei valikoida keinoja. Siinä suhteessa ovat naiset erilaisia. En ole milloinkaan kuullut naisen tehneen murhaa vain rahojen takia."

"Oliko kysymyksessä oleva tapaus todellakin tahallinen murha?"

"Päätelkää itse. Mies tuli hakemaan elintarpeita ja joutui Marsh'in miesten pariin, jotka juottivat hänet juovuksiin — hän oli viinaan menevä — ja tappoivat hänet. Kerrottiin, että juomingit olivat päättyneet hurjaan tappeluun, jolloin eräs kiinalainen teki teon, mutta Willis Marsh on pääsyyllinen. Ruumis oli tuotu sitten tänne ja pantu portailleni oveni eteen. Oh, kuinka hirveätä se oli!" Tytön silmät hämärtyivät ja valkoiset kädet puristuivat nyrkkiin.

"Ja kaikesta huolimatta olette yhä paikallanne"? ihmetteli Emerson.

"Tietysti! Tämä seikkailu merkitsee minulle sangen paljon, ja sitäpaitsi, suunnitelmistani en aio luopua " — lasin kanta, jota hän oli pyöritellyt sormiensa välissä, napsahti poikki — "en, vaikka mitä tapahtuisi."

Ääni ja sanoissa ilmennyt jyrkkä päättäväisyys ja uhma olivat henkilön, joka oli tottunut suoriutumaan kaikesta omaan neuvokkuuteensa luottaen, mutta sittenkin oli vaikeata uskoa, että tämä hento nainen omasi kaiken sen tarmon, rohkeuden ja kyvyn, minkä noiden uhkarohkeiden suunnitelmien toteuttaminen vaati. Naisellisen reippauden ja toimintahalun, joka ehkä oli houkutellut tytön yritykseen ryhtymään, Emerson saattoi kyllä ymmärtää, mutta toiminnan jatkaminen sellaista vastarintaa uhmaten — sehän oli miesten työtä, johon tarvittiin tarmokkaankin miehen kaikki voimat — ja tyttöhän oli kuitenkin niin äärimmäisen naisellinen. Emersonista tuntui, ettei hän ollut milloinkaan kohdannut naisellisempaa naista.

"Kalastusaika on onneksi lyhyt", lisäsi tyttö huolestuneen rypyn ilmestyessä otsalle, "mutta en tiedä, mitä ensi kesänä voi tapahtua."

"Olisinpa mielelläni tahtonut kohdata tuon Marshin joukon", huomautti Fraser värittömissä silmissään merenvihreä vivahdus.

"Pelkäättekö väkivaltaisuuksien uudistuvan"? kysyi Emerson.

Cherry Malotte kohautti pyöreitä olkapäitään. "Jotakin he varmasti yrittävät, mutta en pelkää heitä. Constantine on henkivartijani, ja teidän täytynee myöntää, että hän on siihen kykenevä." Kohtaus, jonka hän oli keskeyttänyt ennen päivällistä, sai hänet vieläkin hymyilemään. "Entä Chakawana, hänen sisarensa. Hän on aivan yhtä urhoollinen ja muistuttaa vihastuessaan haukkaa, vaikka Chakawana merkitseekin 'lumilintu'. Sointuva nimi, vai mitä?"

Tyttö huomasi nyt, että molemmat miehet tuijottivat häneen vilpittömän hämmästyneesti, minkätähden hän nousi lisäten: "Toisessa huoneessa voitte tupakoida, jos haluatte."

Emerson noudatti kehoitusta kaikesta kuulemastaan ja näkemästään aivan ymmällään ja seurasi häntä "sormeton" Fraser kintereillään.

III.

ERÄS VIERAANVARAINEN KOTI.

Ruokailuhuoneen odottamaton ylellisyys ja päivällisen oivallisuus olivat jossakin määrin valmistaneet Emersonin sitä varten, mitä hän näki arkihuoneeseen astuessaan, mutta yllätyksillä ei ollut näköjään mitään loppua — ensimmäinen esine, johon hänen katseensa osui oli — piano. Lattialle levitetyt karhuntaljat, suuret, mukavat nojatuolit, kirjahyllyt ja sanoma- ja kuvalehtiä tulvillaan oleva pöytä — kaiken tuon hän saattoi kyllä sulattaa, mutta piano — Kalvikissa!

"Olen hirveästi mukavuuteen taipuvainen, eikö totta?" virkkoi tyttö huomaten katseen. "Mutta minulla on niin vähän työtä, etten voisi tulla toimeen ilman tuota. Enhän juuri teekään muuta kuin luen, soittelen ja ajelen valjakkoani."

"Ja pelastelette hukkuvia", lisäsi Emerson tietämättä oikein, miellyttikö tämä nuori nainen häntä vai ei. Hänellä oli kovat kokemukset tästä lumen, jään ja pakkasen maasta, jossa vain vahvimmat saattoivat menestyä, joten tytön järkähtämätön tyyneys ja luja itseluottamus ikäänkuin loukkasivat häntä, jonka kaikki ponnistukset olivat olleet turhat. Tyttö näytti onnistuvan siinä, missä hänellä ei ollut ollut menestystä, mikä ei myöskään soveltunut hänen käsitykseensä maailman järjestyksestä. Ja elämän miellyttävimpiä ehtojahan on kaikkien yhdenmukaisuus ja yhteenkuuluvaisuus, minkä todellinen arvo todetaan useinkin vasta sittenkuin huomataan sen puuttuvan, ja tämä tyttö oli kaikkea muuta kuin toisten kaltainen.

Emerson unohtui jälleen mietteisiin, joista emännän mitkään ponnistukset eivät kyenneet häntä havahduttamaan, ja samaan kohtaan tuijottava katse ilmaisi pian, että hän oli unhottanut tämän läsnäolonkin kokonaan. Tuommoinen välinpitämättömyys pani tytön kärsivällisyyden kovalle koetukselle, minkä huomaten Fraser virkkoi:

"Tuommoinen hän on melkein aina, niin että älkää loukkautuko. Vartioin kerran erästä miekkosta, joka oli tuomittu hirtettäväksi murhasta seuraavana aamuna, ja hän istui juuri noin tunnittain. Veljeni käyttäytyi muuten aivan samoin naimisiin mennessään", lisäsi hän ikäänkuin vastaukseksi tytön kysyvään katseeseen.

Noin tunnin kuluttua, millä ajalla Emerson oli tuskin virkkanut sanaakaan, tyttö kyllästyi toisen kaskuihin ja nousi mennen pianon ääreen.

"Välitättekö musiikista?" kysymys oli tarkoitettu Emersonille, mutta toinen ehätti vastaamaan:

"Kyllä. Olen soiton intohimoinen ihailija." Tyttö ei ollut vastausta kuulevinaankaan, vaan teki toisen kysymyksen olkansa yli.

"Mistä lajista pidätte enimmän?" Seikkailija ehätti jälleen kumppaninsa edelle:

"'Vaahteran laulu' on lempihymnini. Antakaahan kuulua, professori."

Cherry Malotte istahti jakkaralle ja soitteli hetkisen kuvitellen koko ajan, että Emerson siirtelihe hermostuneesti ikäänkuin tämä soitannollinen keskeytys olisi häirinnyt häntä, mutta kun hän kääntyi istuimellaan, istui tuo nuori mies tuolissaan yhtä välinpitämättömänä kuin ennenkin.

"Tuo jotakin oli", sanoi Fraser ihaillen. "Tuommoisesta juuri pidän, niin että lisää vain samaa lajia." Ja nähdessään, että tämä kuunteli vilpittömällä nautinnolla, tyttö soitteli edelleen tyydyttäen silloin tällöin uteliaisuuttaan katsahtamalla salavihkaa toiseen. Hän oli juuri alkanut jonkun vallattoman tanssikappaleen, kun Boyd äkkiä huomautti: "Soittakaahan jotakin, olkaa niin hyvä."

Tyttö ymmärsi viittauksen ja alkoi todellakin soittaa, huomaten hyvin pian, että hänellä oli kerrankin vieras, joka sekä ymmärsi että rakasti soitantoa. Hänen sormiensa pehmoinen kosketus teki koneesta soitannollisten tunteiden todellisen tulkitsijan. Iloiset sovitelmat, vilkkaat ja intohimoiset unkarilaiset tanssit ja monet katkelmat Wagnerin suurenmoisista sävellyksistä seurasivat nopeasti toisiaan, ja kuta surunvoittoisemmiksi sävelet vaimentuivat, sitä selvemmin hän tunsi mielenkiinnon, jolla nuorempi vieras seurasi nyt hänen esityksiään.

Omituista kyllä tunkeutui todellisen musiikin taikavoima Fraserinkin paatuneeseen sydämeen, niin että hän hillitsi kerkeän kielensä ja kuunteli mitään huomautuksia tekemättä. Hetkisen kuluttua alkoi Cherry laulaa, enemmän omaksi kun toisten huviksi, lyöden vihdoin pari alkusointua tuosta Bartlettin suloisesta Unelma-nimisestä sävellyksestä, jolloin hän kuuli Emersonin nousevan ja seisahtuvan hänen taaksensa. Osanneekohan hän laulaa, ihmetteli hän alkaessaan sanella laulun ensimmäistä säettä? Sitten hänen uneksivat silmänsä suurenivat ja hän kuunteli kuin lumouksen vallassa ääntä, joka teki tuon vanhan laulun ihanat sanat aivan ilmieläviksi. Emerson lauloi taiteilijan antaumuksella ja taituruudella, ja hänen voimakas baritoninsa sointui erinomaisesti tytön kontra-alton kanssa.

Kun he olivat laulaneet laulun loppuun saakka ja viimeinen sointu oli vaiennut, kääntyi tyttö ympäri hehkuvin kasvoin ja silmissä kostea kiilto. Vieraassa oli tapahtunut ihmeellinen muutos. Nuo äsken aivan ilmeettömät kasvot olivat nyt elävät ja henkevät, ja piirteitä kirkastava, miellyttävä hymy osoitti, että sävelten taikavoima oli luonut heidän välilleen täydellisen sopusoinnun.

"Oi, kiitos ", hengähti tyttö.

"Samoin", vastasi toinen yhtä lämpöisesti. "Onpa siitä aikaa, kun olen viimeksi laulanut. Elämä on välistä tuntunut niin lohduttomalta ja tyhjältä, kun en ole voinut tyydyttää musiikin kaipuutani, ja illoin majassani valvoessani on ympärillä vallitseva hiljaisuus tuntunut aivan musertavalta. Olen usein pakkasessa väristen ihaillut revontulten loimua yöllisellä taivaalla ja kuuloani Jännittäen koettanut erottaa niiden pohjasävelen — ne ovat liian kauniit ja suurenmoiset ollakseen äänettömät, ettekö tekin ajattele niin?"

"Niin, aivan niin", kuiskasi tyttö.

"Metsien huminallakin on oma sointunsa, mutta se ei ole voinut janoani sammuttaa, ja tänään olen kolmeen vuoteen ensi kerran todellakin nauttinut täysin siemauksin. Ajatelkaahan, kolmeen vuoteen!"

Hän puhui nopeasti ja siniset silmät sädehtien. Cherry muisti ajatelleensa päivällispöydässä, että nuo teräksensiniset silmät olivat liian kylmät ja kovat mitään hellyyttä kuvastaakseen, mutta nyt hän huomasi, kuinka syvät ja ilmehikkäät ne saattoivat olla.

"Olen muun puutteessa soitellut poikasten lailla kammalla ja silkkipaperi palallakin ja kerran kyhäsin banjon tapaisen soittimen sovittamalla rautalangasta kielet sikarilaatikkoon, ja Kougaroikissa ollessani kuljin kymmenen penikulmaa kuullakseni erään neekerin soittavan harmonikkaa. Olen koettanut kaikin mahdollisin keinoin tyydyttää musiikin kaipuutani, mutta tämä maa on siihen nähden aivan kuollut ja tunteeton, soraääniä täysi."

Hän siirsi tuolinsa tytön viereen ja puhui edelleen kuumeisella kiihkeydellä sanojen voimatta oikein seurata ajatusten nopeata juoksua. Kaikki jäykkyys oli hävinnyt ja äskeinen harvasanaisuus muuttunut luontevaksi vilkkaudeksi, joka veti kuulijan puoleensa. Hänen vahvan luonteensa vastustamaton voima tempasi tytön mukaansa, joka heränneen myötätunnon herkistämänä käsitti täydellisesti toisen mielentilan ja puolittainkin lausutut ajatukset virvoittaen ja rohkaisten tätä lämpöisellä osanotollaan. Tytön herkkä tajuamiskyky vaikutti häneen ihmeellisen elvyttävästi. Se johdatti mieleen monta onnellista hetkeä menneiltä ajoilta, ja kun hetkinen oli kulunut, nauroivat he ja laskivat leikkiä kuten poika ja tyttö ainakin, jotka ovat hyvät toverit. Tämä lähentyminen oli karkoittanut tytöstäkin kaiken miehekkyyden, ja jäljellä oli vain tosi "naisellinen nainen" — hento, vilkas ja viehättävä.

Fraser, jonka molemmat olivat unhottaneet, tuijotti heihin ensin hämmästyksestä aivan ymmällään alkaen sitten paljon sanovasti iskeä silmää matkatoverilleen, jossa oli nyt tapahtunut noin merkillinen muutos. Mutta äänettömänä istuminen kävi hänelle ajanoloon ylivoimaiseksi, joten hänkin alkoi puuttua keskusteluun sanoen sanan silloin toisen tällöin, mikä tietysti vaikutti sangen häiritsevästi. Häntä ei voitu kuitenkaan käskeä olemaan vaiti, ja verrattoman puheliaisuutensa voimalla valtasi hän pian puhevallan kokonaan.

Emerson kuunteli kärsivällisesti ja kuvalehtiä selaillen, talon emännän katsellessa häntä sivulta salavihkaa. Kuinka monin verroin paremmin tuo valoisa ilme sopikaan tuolle nuorelle miehelle! Mutta huulten hilpeä hymy, joka oli kasvotkin kirkastanut, muuttui äkkiä omituisen kovaksi — hän hätkähti ja jäi sitten tuijottamaan kuin kivettyneenä sivuun, punan vähitellen kadotessa ruskettuneilta poskipäiltä. Cherry näki lehteä pitelevän käden vapisevan.

"Oletteko lukenut tämän lehden?" kysyi Emerson käheästi keskeyttäen Fraserin yksinpuhelun.

"En aivan. Se tuli viime postissa."

"Olisin mielelläni tahtonut ottaa siitä yhden lehden. Saanko?"

"Olkaa niin hyvä. Saatte koko lehdenkin, jos vain haluatte."

"Kiitos" mutisi Emerson irroittaen veitsellään nopeasti yhden ainoan lehden, jonka hän taittoi kokoon ja pisti takkinsa, povitaskuun, minkä tehtyään hän vaipui jälleen ajatuksiinsa, jotka liikkumattomasta, yhteen kohtaan nauliintuneesta katseesta päättäen harhailivat jossakin hyvin kaukana.

Tämä äkillinen siirtyminen äskeiseen synkkyyteen koetteli tytön kärsivällisyyttä, etenkin kun hän oli vilahdukselta saanut nähdä minkälainen tuo mies todellisuudessa oli. Hän tunsi nyt ikäänkuin jonkunlaista pettymystä annettuaan toisen hetkellisen vilkkauden ja hilpeyden temmata itsensä mukaansa, ja oli samalla kiihkeän utelias saamaan tietää, mikä tuon äkillisen muutoksen oli aiheuttanut. Toinen ei antanut kuitenkaan mitään selityksiä, vaan nousi hetkisen kuluttua kelloonsa katsahtaen ja toivotti tytölle hyvää yötä kiittäen tätä samalla osoitetusta vieraanvaraisuudesta.

"Oli suuri nautinto saada jälleen pitkästä kotvasta kuulla oikeata musiikkia", virkkoi hän hajamielisesti ja tyttöön katsomatta. "Hyvää yötä."

Cherry Malotte oli saanut kokea jotakin uutta, mutta sellaista, josta hän ei pitänyt. Hän oli närkästynyt ja vannoi, ettei hän voinut sietää miehiä, jotka eivät olleet häntä näkevinään, eikä hän voinut edes muistaakaan ketään toista, joka olisi käyttäytynyt tuon miehen tavoin. Saadaanpa nähdä, ajatteli hän kostonhimoisesti, eiköhän jäähyväissanoissa ole sydämellisempi sointu, kun se hetki on käsissä. Tuo nuori mies oli hänen mielestään itsekäs ja kömpelö moukka, jolle täytyi opettaa hieman ihmistapoja, ellei minkään muun niin hänen oman itsensä takia, mutta hän olisi jyrkästi kieltänyt, jos joku olisi rohjennut vihjaista, että tuo katkeruus johtui vain naisellisesta uteliaisuudesta, jota ei oltu tyydytetty. Ja hän oli lopulta aivan varma, ettei tuossa miehessä ollut mitään mielenkiintoista, epäkohteliaisuutta lukuunottamatta, josta tälle olisi todellakin pitänyt sopivalla tavalla huomauttaa. Mutta kun vieraat olivat poistuneet, kiiruhti hän pöydän luo, sieppasi käteensä lehden ja alkoi selailla sitä kuumeisella kiireellä. Ah! tuossahan se oli!

Yläreunassa oli otsake: "Kuuluisia amerikkalaisia kaunottaria", ja joka sivulla oli naisen kuva, jokin merkityksetön nimi alla. Siis eräs nainen! Hän selaili kahtakäteen jotakin selvyyttä saadakseen, mutta kokoelmaan ei liittynyt mitään selostusta tahi luetteloa, kysymyksessä oli vain valikoima tunnettujen näyttelijättärien ja hienoston naisten muotokuvia, joista useimmat olivat hänelle aivan outoja, mutta joiden joukossa oli joku tuttukin nimi. Ja tuossa keskipaikkeilla oli jäljellä vain kaitainen liuska lehdestä, jonka mukana oli kokoelmasta poistettu kasvot, jotka hän olisi niin mielellään tahtonut nähdä. Hän koetti jännittää muistiaan ja mietti kauan kulmat rypyssä, mutta kun lehti oli tullut, oli hän vain lukenut kirjoitukset kiinnittämättä sen suurempaa huomiota lehden tähän osaan.

"No, entäpä sitten?" naurahti hän mietteistään havahtuen. "Hän rakastaa jotakin hienon maailman tyhmeliiniä, ja minulle on aivan samantekevää, minkänäköinen tuo nukke on." Hän kohautti huolettomasti olkapäitään, mutta heitti samassa äkillisen vihan puuskan vallassa tuon pahoin rutistuneen lehden huoneen etäisimpään nurkkaan.

Matkamiehet nukkuivat pitkällisten rasitusten uuvuttamina seuraavana aamuna sangen myöhäiseen ja kun he vihdoin ilmestyivät varastohuoneeseen, tapasivat he siellä Chakawanan, joka ilmoitti hetkisen kuluttua aamiaisen olevan valmiin.

"Missä neitinne?" tiedusteli Boyd.

"Hän on mennyt sairasta veljeäni katsomaan", vastasi intiaanityttö. "Hänellä aina lääkkeitä sairaille pienokaisillemme. Intiaanit rakastavat häntä."

"Salliiko hän intiaanien käydä täällä ostoksillakin?" kysyi Boyd varastohuoneen tavaroita tarkoittaen.

"Oh, kyllä! Intiaaneille ovat hinnat mahdollisimman huokeat, eikä rahastakaan ole väliä, ellei sitä ole." Tyttö vaikeni äkkiä ikäänkuin peläten ilmaisseensa jonkun salaisuuden ja loi miehiin tutkivan katseen. "Miksi sitä kysytte?"

"No, eipä juuri miksikään?"

"Taidatte ollakin yhtiön väkeä?" tiukkasi tyttö. "Valehtelin teille. Täällä ei myydä intiaaneille mitään. Chakawana valehteli".

"Hän pelkää meidän puhuvan tästä tuolle Marshille", huomautti Fraser, jolloin tyttö astui lähemmäksi ja nojautui pöydän yli.

"Te tunnette Willis Marshin?" kysyi hän sievillä kasvoillaan pelokas ilme.

"No, no!" Fraser siirsi lautasensa etemmäksi. "Älkää katsoko minuun noin, ennenkuin olen juonut kahvini."

"Ehkä olette tutustuneet häneen San Franciscossa?"

"Ei, emme suinkaan! Eilen illalla kuulimme nimen ensi kerran."

"Arvatenkin valehtelette!" Tyttö hymyili merkitsevästi, mutta Boyd toisti väitteensä.

"Ei, emme tunne häntä lainkaan."

"Miksi sitten puhutte hänestä?"

"Neiti Malotte kertoi hänestä eilen päivällispöydässä. Miltä hän muuten näyttänee, tuo Marsh?"

"Hieno, kaunis mies", vastasi Chakawana; "lihava ja pulska ja hiukset kuin — kuin tulta."

"Lihava ja punatukkainenko? Taitaapa sitten ollakin oikein komea mies?"

"Kyllä", myönsi tyttö hieman epäröiden.

"Onko hän naimisissa?"

"En tiedä. Hän ehkä valehteli. Ehkä hänellä onkin vaimo."

"Tämä nuori neiti näyttää luulevan, että kaikki miehet ovat hevosvarkaan tapaisia valehtelijoita", huomautti Fraser kumppanilleen.

"Mihin olette nyt matkalla"? jatkoi Chakawana hetkisen kuluttua.

"Etelään, Yhdysvaltoihin", vastasi Boyd.

"Sitten näette varmasti Willis Marshinkin. Hän asuu siellä. Ehkä kerrottekin hänelle —"

"Täällä Kalvikissa saattaa herra Marsh olla sangen mahtava henkilö, mutta en luule hänen ottavan niin suurta tilaa Yhdysvalloissa, että kohtaamme hänet", nauroi Emerson.

"Mutta ehkä näette hänet kuitenkin?" penäsi tyttö entistä pelokkaammin.

"Ehkä. Entä sitten?"

"Mainitsette nimeni?"

"Emme varmastikaan."

"Saatanhan minä viedä teiltä terveisiä, jos tapaan hänet", sanoi Fraser kiusoitellen mutta Chakawanan posket kalpenivat huomattavasti ja hän huudahti nopeasti:

"Ei, ei! Willis Marsh hyvin, hyvin paha mies. Älkää puhuko hänelle mitään, olkaa niin kiltti! Chakawana turvaton tyttöparka. Olettehan niin kiltti, ettette puhu mitään?"

Tytön hätä oli niin vilpitön, että he lupasivat pyhästi vaieta, jos tuo henkilö sattumalta osuisi heidän tielleen.

"Tuolla lohensuolaajalla mahtaa olla julma maine näiden villien keskuudessa", huomautti Fraser, kun he sytyttelivät piippujaan varastohuoneen kamiinan ääressä. "Tyttöhän oli aivan suunniltaan."

"Niinkö luulette?" sanoi toinen välinpitämättömästi.

"No, varmasti. Näkihän sen selvästi."

"Taisipa olla."

Samassa alkoi ulkoa kuulua kulkusten kilinää, sitten kajahti Constantinen tuimalla äänellä ärjäisty komentosana, ja samassa syöksähti Cherry huoneeseen ulkoilman syöstessä ovesta sakeana pilvenä hänen jäljessään. Pakkanen oli punannut posket ja saanut silmät säihkymään; hän oli kuin ruumiillistunut päivänsäde, sädehtivän kirkas ja eloisa.

"Hyvää huomenta!" huudahti hän alkaen irroittaa valkoista turkispäähinettään, joka oli erinomainen kehys hänen säihkyville silmilleen ja hohtaville hampailleen. "Mikä ihana aamu! Jos tahdotte saada verenne liikkeelle ja ilmaa keuhkoihinne, niin tehkää kierros Constantinen keralla hänen suttensa jäljessä. Ajoimme viisi penikulmaa seitsemässätoista minuutissa."

"Entä miten on potilaanne laita?" tiedusteli Fraser.

"Paranemaan päin, kiitos kysymästä." Hän astui ovelle päästäen sisään Chakawanan, joka oli kaikesta päättäen rientänyt ulos toisen, rakennuksen kautta. Tyttö oli avopäin ja kylmästä hengästynyt ja kantoi sylissään turkiskääröä. "Otin tuon pikkumiehen mukaani. Katsokaahan!"

Intiaanityttö polvistui kääröineen kamiinan eteen ja kohotti peitteen lapsen kasvoilta.

"Kuulkaa! Älkäähän toki!" huudahti Fraser peräytyen säikähtyneesti pari askelta. "En ole milloinkaan sairastanut tuhkuria." Mutta Chakawana ei ollut häntä kuulevinaan, vaan liverteli pienokaiselle aito äidillisellä hellyydellä Cherryn puhellessa Emersonin kanssa.

"Onko tuo pienokainen intiaanilapsi?" kysyi tämä uteliaasti nähdessään lapsen vaalean ihon.

"Hän intiaani", vastasi Chakawana nopeasti ja kääntyi kysyjään. Tummat silmät olivat kyyneleiset, mutta niiden katse oli uhmaileva, melkeinpä vihamielinen.

"Hän pieni veljemme", kuului takaa kumea ääni, ja Constantine, jonka tuloa ei kukaan ollut huomannut, astui esiin. Cherry kuiskasi pari sanaa Chakawanalle, joka nousi lapsi sylissään ja poistui huoneesta veljensä seuraamana.

IV.

HOUKUTTELEVA EHDOTUS.

"Kalvik on varmaankin hyvin vilkas paikka kesäisin", huomautti Emerson Cherrylle myöhemmin päivällä.

"Kyllä. Laivat tulevat toukokuussa ja kalannousu alkaa kesäkuussa. Silloin ei ole kenelläkään aikaa nukkua."

Hän oli unhottanut eilisen närkästyksensä ja koettanut jälleen karkoittaa tuon painostavan synkkyyden, jonka kahleista toinen ei näyttänyt jaksavan riistäytyä, ja ollen itse iloinen ja elämänhaluinen ei hän voinut muuta kuin valittaa vastoinkäymisiä, jotka olivat tehneet tuon nuoren miehen noin synkäksi ja vaiteliaaksi.

"Tuo kaikki lienee varmaankin hyvin mielenkiintoista", jatkoi Emerson välinpitämättömästi.

"Enemmänkin; se on jotakin suurenmoista! Lohen elämäntarina on hyvin merkillinen ja liikuttavakin. Tiedättehän niiden elinajan olevan noin neljä vuotta, ei enemmän, minkä kuluttua ne aina palaavat synnyinvesistöihinsä kuolemaan, ja olenpa kuullut sanottavan, että ne noiden neljän vuoden kuluessa katoavat kerran aivan jäljettömiin, ei kukaan tiedä minne, ilmestyen jälleen kuin käskyllä valtamerien salaperäisistä syvyyksistä. Ne tulevat suunnattomissa parvissa, ja tunnettuaan syntymäjokensa veden ne eivät välitä enää mistään ravinnosta, vaan syöksyvät taukoamatta eteenpäin ajelehtien vihdoin kutemispaikoilta virran mukana takaisin loukkautuneina ja kuoliaaksi kolhiintuneina — kun luonnon vaatimus on täytetty ja mäti laskettu, kuolevat ne. Suolainen meri ei houkuttele enää, ja joen pohja peittyy niiden ruotoihin. Tuon kutsun tuntiessaan ne ilmestyvät etäisimmistäkin merenpoukamista ja pyrkivät mistään vastuksista välittämättä juuri siihen jokeen, josta ne ovat kotoisin. Nouseva lohi voi matkallaan sivuuttaa jokia tuhansittain, mutta se ei poikkea milloinkaan vieraaseen."

"Tuo on minulle jotakin aivan uutta", sanoi Boyd. "Kuvauksenne oli hyvin mielenkiintoinen."

"En ole todellakaan milloinkaan nähnyt viehättävämpiä paikkoja kuin mitä nämä kalastamot ovat. Teidänpä pitäisi olla täällä 'nousun' alkaessa. Jokeen ilmestyy äkkiä suunnaton joukko kirkkaita lohia, oikea hopeaparvi, joka liikehtiessään muistuttaa sulaa hopeaa, ja syöksy ylöspäin, kohden kuolemaa ja tuhoutumista, alkaa. Ne ryntäävät eteenpäin kesäisen myrskyn raivolla, kuin välkehtivä jättiläisarmeija, kaikki yhtä kiihkeästi ja järkähtämättä samaa päämaalia kohti. On aivan mahdotonta sanoin kuvata tuota suurta hopeaparvea ja sen kulkua. Ne ovat tietysti aivan turvattomat, ja melkein kaikki muut elolliset olennot saalistavat niitä. Lintuja kokoontuu tuhansittain, kukkuloiden nelijalkaiset pedot laskeutuvat piilopaikoistaan, valtameren petokalat vainoavat niitä tiheissä laumoissa, ja ilmestyypä ihminenkin osansa perimään, mutta kaikesta huolimatta pyrkii hopeaparvi urhoollisesti eteenpäin. Koneiden melu saa kukkulat kajahtelemaan ja juottoahjojen sähinä kuulostaa jättiläisen valitukselta, joka pinnistää voimansa äärimmilleen. Joki on täynnä veneitä, jotka lähtevät liikkeelle päivän sarastaessa ja kiiruhtavat kotiin hämärän tullessa, häilyen koko päivän sinne tänne kuin suuri valkosiipinen lokkilauma. Ajankulku unohtuu eikä nukkumisesta ja levosta ole puhettakaan."

"Mitä lajia väkeä tuohon työhön oikein palkataan?"

"Pääasiallisesti kiinalaisia, japanilaisia ja italialaisia. Silloin ovat kämpät täynnä opiumin höyryjä, ja vierasten kielten sekamelska kaikuu yötä päivää. Tien toisella puolella uhrataan itämaan jumalille ja toisella palvotaan Pyhää neitsyttä, ja kun on aherrettu vieri vieressä koko päivä, vietetään yö juoden, räyhäten ja tapellen."

"Kuinka kauan tuota kestää?"

"Vain noin kuusi viikkoa. Silloin ovat laivat lastatut ja ahjot saavat sammua. Miehet menevät levolle ja häipyvät pian elokuun usvaan pohjolan viileiden tuulten tuudittamina, minkäjälkeen Kalvik on jälleen kymmenen kuukautta tämmöinen ihmisten kammoma, kuollut ja autio kylä."

"Kautta Jupiterin, tepä osaatte kertoa!" huudahti Boyd ihaillen. "Mutta en oikein käsitä, miten tuo kaikki voi kannattaa, kun kalastusaika on niin lyhyt. Noiden suurten säilyketehtaiden ylläpito vaatii suuria summia."

"Aivan niin, mutta ne tuottavatkin suunnattomasti; välistä koko yritykseen sijoitetun pääoman kesässä."

"Mahdotonta!" Emersonin välinpitämättömyys oli haihtunut kuin taikaiskulla.

"Kaksi vuotta sitten saapui tänne toukokuun alussa eräs laiva tuoden koneita, rakennustarpeita, hiiliä ja kokonaisen armeijan työväkeä mukanaan. Tavarat purettiin maihin, tehdas lyötiin kokoon kuumeisella kiireellä, ja kun nousu alkoi, oli kaikki valmista. Laiva purjehti tiehensä elokuussa lastiruumassa niin runsas saalis, että siitä saatu hinta oli menoihin verraten kaksinkertainen. Willis Marsh korjasi viime kesänä taskuunsa vieläkin suuremman voiton, mutta sehän johtui tietysti hintojen noususta. Ensi kesä on taas oikea lohikesä."

"Kuinka niin?"

"Joka neljäs vuosi on aina kalarikkain kenenkään voimatta selittää, mistä se johtuu. Saalis on aina niukin silloin kun presidentin vaalia toimitetaan, mutta runsain taas vuonna, jolloin Yhdysvaltojen uusi presidentti ryhtyy toimeensa."

Boyd purskahti nauruun. "Sittenpä on Alaskan lohi innostuneempi politiikkaan kuin minä. Mahtaakohan se olla tasavaltalainen vai demokraatti?"

"Jos on punalohesta kysymys, niin olenpa melkein varma, että sanoisitte sitä sosialistiksi", nauroi Cherry vastaan.

Emerson nousi ja alkoi kävellä edestakaisin. "Niillä tehtailla on siis kaikilla samat ansiomahdollisuudet?"

"Aivan samat"

"Minulla ei ollut aavistustakaan, että lohenkalastus kannattaa täällä niin hyvin."

"Asian oikea laita onkin pidetty aina visusti salassa kaikilta asiaankuulumattomilta. Kalvik-joki on maailman lohirikkain, josta toivottu saalis ei ole kertaakaan jäänyt saamatta, ja senpätähden vartioipikin yhtiö sitä niin kateellisesti, ettei matkamiehelle suoda edes yösijaa. Paikka on melkein kokonaan eristetty muusta maailmasta, ja yhtiön tarkoitus on pysyttääkin se sellaisena."

Nuoren miehen mielenkiinto oli nyt ilmeisesti kokonaan herännyt. "Mainitsemanne saavutukset pitävät paikkansa?"

"Sellaisiin tuloksiin on päästy."

"Mitähän tuommoisen suolaamon rakentaminen ja ensi kalastuskauden käynnissäpito maksaisi?"

"Noin parisataatuhatta dollaria, sanotaan. Mutta luulen, että saaliin voi kiinnittää jo etukäteen, joten taakka ei käy niin rasittavaksi."

Mies tuijotti eteensä hetkisen ja kysyi sitten: "Voisiko mikään estää minua ryhtymästä tuohon hommaan?"

"Monetkin seikat. Onko teillä rahaa?"

"Ehkä. Eikö muuta?"

"Tehtaan paikka?"

"Se lienee helposti saatavissa."

Cherry nauroi. "Päinvastoin. Tarkoitukseen kelvollisia palkkoja on hyvin vaikea saada, syystä että yrityksen menestykselle ovat muutamat luonnon tarjoamat edut välttämättömät — kuten esimerkiksi raitis, juokseva vesi, ja yhtiö on jo sitäpaitsi vallannut ne kaikki."

"Minä ymmärrän." Emerson vaipui masentuneen näköisenä erääseen nojatuoliin ja tuijotti synkin katsein takkavalkean loimuun. "Jumaliste, olisinpa halunnut yrittää kerran vielä!" mutisi hän sitten hammasten välistä ja puristi lujasti tuolinsa käsinojia. Tyttö loi häneen nopean silmäyksen, mutta toinen ei näyttänyt enää huomaavankaan hänen läsnäoloaan.

"Voisikohan täältä palkata jonkun oppaan"? kysyi Emerson hetkisen kuluttua mietteistään havahtuen. "Jatkamme matkaa päivän tahi parin kuluttua."

"Constantine hankkii kyllä teille jonkun. Ettehän tietenkään aio mennä Katmal-solan kautta?"

"Kuinka niin?"

"Paikka on kovin vaarallinen, josta kuljetaan vain silloin, kun ei muuta keinoa ole. Sitä tietä on matka etelärannikolle kylläkin lyhin, mutta tuota solaa sanotaan kolmenkymmenen surman suuksi, minkätähden kehoittaisin teitä pyrkimään vuoriston poikki kauempana idässä, jossa se on matalampi. Postilaiva poikkeaa molempiin paikkoihin."

Toinen nyökäytti päätään myöntävästi. "Mitäpä turha uhkarohkeus hyödyttäisi; minulla on kyllä aikaa. Toivoisin vain voivani jotenkin korvata suuren ystävällisyytenne. Olimmehan aivan näännyksissä, kun osuimme luoksenne."

"Vain sulaa itsekkyyttä minun puoleltani!" huudahti tyttö. "Jos eläisitte tässä kuolettavassa yksitoikkoisuudessa muutamia kuukausia, niin ei selityksiä kaivattaisi."

Päivän mittaan tunsi Boyd useamman kerran tytön tutkivan katseen seurailevan häntä, ja kun he päivällisen jälkeen istuivat arkihuoneessa Fraserin jaarituksia kuunnellen, huomasi hän jälleen tuon tarkastelevan katseen, joka oli samalla merkillisen miettivä ja kysyvä. Cherry soitti jälleen ja kehoitti häntä laulamaan, mutta hän kieltäytyi istuen sitten koko illan äänettömänä ja syviin mietteisiin vaipuneena. Vieraiden toivotettua hyvää yötä valvoi tyttö vielä kauan kulmat rypyssä eteensä tuijottaen ikäänkuin jotakin pulmallista kysymystä pohtien. "Ihmettelenpä, tekisikö hän sen"! virkkoi hän vihdoin. "Ja kykenisikö hän siihen!" Hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin lisäten päättävästi: " Jotakin täytyy tehdä, sillä tämä ei voi enää jatkua, ja — kukapa tietää — ehkäpä nyt on minun vuoroni; ehkäpä sallimus on lähettänyt hänet luokseni."

Elämässä on hetkiä, jolloin aivan mitättömät seikat aiheuttavat kohtalokkaita päätöksiä, jolloin äänensävy tahi vain kulmakarvain kohotus ratkaisee mitä tärkeimpiä kysymyksiä, hetkiä, jolloin joku havainto tahi mielijohde rikkoo lujankin liiton ja solmii uuden, ja tuo nuori nainen tunsi aivan vaistomaisesti, että nyt oli sellainen hetki tullut hänellekin. Oli jo myöhäinen, kun hän mietteistään vihdoinkin havahtuen meni levolle.

Seuraavana aamuna antoi hän Constantinelle käskyn ajaa valjakko portaiden eteen heti aamiaisen jälkeen. Ja kääntyen Emersoniin, joka samassa astui huoneeseen, hän lisäsi hiljaa:

"Jos tulette mukaani ajelemaan, niin näytän teille jotakin."

Äänen vakavuus sai Emersonin myöntymään empimättä ja puolta tuntia myöhemmin kietoi hän rekipeitteet tytön ympärille asettuen itse kannaksille ruoska kädessä. Constantine hellitti kätensä johtajan kaularemmistä ja samassa lähti valjakko liikkeelle kiitäen tuulen vauhdilla jyrkkää törmää alas joen jäälle.

"Valjakkonne on verraton", huomautti Boyd katsellessaan harmaita selkiä, jotka nousivat ja laskivat nopeassa tahdissa kahdessa säännöllisessä rivissä, ja heiluvia, tuuheita häntiä.

"Paras täälläpäin", hymyili tyttö. "Sata penikulmaa päivässä on niille vain leikkiä."

Raitis ilma ja nopea vauhti karkoittivat heti kaikki synkät mietteet nuoren miehen mielestä, ja olihan tämä matkakin tuntematta, massa seudussa tuntematonta päämaalia kohti ja viehättävän tytön seurassa, josta hän ei myöskään tiennyt mitään, tavallisuudesta poikkeava.

"Ettekö ole lainkaan utelias, sir?" Tyttö käänsi häneen päin pyöreän posken, joka punoitti viehättävästi pehmoisen turkispäähineen valkoista villaa vasten.

"En hituistakaan! Nautin vain sanomattomasti", vastasi Boyd.

Tuo kuulosti jo kohteliaalta, ja tyttö loi häneen kirkkaan, hyväksyvän silmäyksen, mutta kääntyi samassa poispäin otsalla pienoinen poimu. Hän oli tehnyt illalla erään suunnitelman, jonka toteuttamiseen hän tarvitsi tämän miehen apua, jos tämä nyt osoittautui tarkoitukseen soveliaaksi, minkä suunnitelman onnistuminen oli kuitenkin suuresti sen varassa, säilyikö tämä heidän ystävällinen suhteensa.

"Näytitte sangen innostuneelta, kun eilen puhelimme lohenkalastuksesta", alkoi hän kautta rantain ja välinpitämättömästi.

"Aivan oikein, mutta mielenkiintoni hävisi, kun kuulin, ettei yhtään tehtaan paikkaa ollut enää saatavissa."

"On yksi. Kun tulin tänne vuosi sitten, niin pälkähti päähäni hankkia sellainen, ja onnistuinkin saamaan parhaan, mikä oli jäljellä. Kuultuaan siitä valtasi Willis Marsh kaikki muut, ja vaikka minulla ei ole ollut mitään erikoisia suunnitelmia, en ole kuitenkaan luopunut omastani."

"Sinnekö olemme nyt matkalla?"

"Niin. Olitte eilen valmis ryhtymään johonkin uuteen yritykseen, niin että vien nyt teidät katsomaan paikkaa."

"Turha vaiva. Enhän voi ostaa sitä."

"Sitähän ei ole kukaan pyytänytkään", hymyili tyttö. "En möisi paikkaa, vaikka maksaisitte hinnan heti, mutta jos haluatte rakentaa tehtaan, niin luovutan maan kohtuullisesta voitto-osuudesta."

"En voi sanoa vielä sitä enkä tätä", vastasi Emerson hetkisen tuumittuaan. "Yritykseen tarvitaan suuri summa rahaa — parisataa tuhatta dollaria, eikö niin?"

"Tarvitaan kyllä, mutta tilaisuus on myös suurenmoinen. Voitatte sata sadalta niinkuin ei mitään. Luuletteko voivanne hankkia rakentamiseen tarvittavat rahat?"

"Kyllä. Onhan minulla muutamia mahtavia ja vaikutusvaltaisia ystäviä", vastasi Boyd vältellen. "Mutta varma en ole."

"Voittehan ainakin yrittää. Senhän voi jokainen tehdä."

"Mutta en tiedä kerrassaan mitään tuosta hommasta. Pelkään, etten kykene siihen."

"Olen ottanut tuon kaiken huomioon, ja on eräs keino, joka takaa menestymisen. Uskon, että tulette hyvin toimeen miesten kanssa ja saatte työt sujumaan."

"Oh, kyllä, sen taidon osaan." Hänen leveät hartiansa kohosivat, kun hän veti syvän henkäyksen. "Kertokaahan suunnitelmanne."

"Täällä rannikolla on eräs mies, George Balt, joka tietää lohenkalastuksesta enemmän kuin kukaan muu Kalvikissa. Hän on ollut kalastaja kaiken elinaikansa. Hän löysi Kalvik-joen, perusti ensimmäisen säilyketehtaan, ja oli sen päällikkö, kunnes hän riitaantui Marshin kanssa, joka rupesi häntä komentelemaan. Balt on sitä lajia miehiä, joita ei komennella, ja kun yhteistoiminta kävi mahdottomaksi, rakensi hän aivan omasta aloitteestaan pienen suolaamon, sillä seurauksella että Marsh murskasi hänet vuoden kuluessa pyyhkäisten hänet tieltään samoin kuin hän aikoo karkoittaa minutkin, mitättömän tyttöraukan. George köyhtyi puille paljaille ja palasi Marshin luo, mutta ei saanut enää työtä. Hän omistaa arvokkaan apajan, näettekös, jonka Marsh tahtoo kaikin mokomin saada haltuunsa, ja työnsaannin ehdoksi pantiin, että hän luopuu tuosta apajasta eikä ryhdy enää yrittämään omin neuvoin. George kieltäytyi tietysti, minkätähden vaino alkoi entistä kiihkeämmin. Hän on jo pari vuotta nähnyt nälkää. Etujaan valvoessaan käyttää Marsh kumppaneineen aivan samoja keinoja kuin Hudson-yhtiö ennen: alkuasukkaat pidetään rautaisessa kurissa ja valkoisille miehille tehdään seudulle asettuminen mahdottomaksi.

"George Baltille ei tohdi kukaan antaa ruokaa ja yösijaa, eikä ainoakaan tehdas ota häntä työhön, minkätähden hänen täytyy hankkia välttämättömät tarpeensa aina Dutch Harbourista saakka. Ja poistuakaan hän ei tohdi eikä jättää oman onnensa nojaan rakennuksia, jotka ovat hänen omaisuutensa viimeinen tähde, vaan harhailee täällä orpona kuin henkipatto. Hän on rehellinen ja kunnollinen, oikea kunnian mies, mutta hänen elämänsä sisältyy kokonaan hänen ammattiinsa; muusta hän ei tiedä mitään eikä välitäkään. Omasta mielestään hän on kuin koko tämän alueen isä, ja kun hän näkee toisten hyötyvän ja rikastuvan alalla, jolle hän uran uursi, murtuu hänen sydämensä. Nousun alkaessa ilmestyy hän joka kesä soiden ja rämeiden takaa ja hiiviskelee jokea reunustavassa pensaikossa kuin pahantekijä tahtoen olla näkymättömänä, mutta silti lähellä. Yksinään hän seisoskelee ja kuuntelee hajamielisen näköisenä koneiden melua, nähden vihollistensa rikastuvan tuosta hopeisesta armeijasta, jota hän pitää omanaan. Häntä kaihdetaan kuin spitaalitautista. Kukaan ei saa häntä puhutella eikä osoittaa hänelle minkäänlaista toverillisuutta, mikä kaikki on tehnyt miehen melkein mielipuoleksi; hänestä on tullut leppymättömän vihan ja kiihkeän kostonhimon kalvama olento, joka elää vain tilaisuuttaan vaanien. Olen varma, että hän vielä kerran tappaa Marshin."

"Hm! Tuon Marshin näyttää kohtaavan täällä joka paikassa", huomautti Boyd, joka oli kuunnellut tarkasti.

"Aivan niin. Hän tahtoo olla koko tämän alueen herra, ja jos päätätte ryhtyä yritykseen, niin ottakaa huomioon, että saatte hänestä mitä häikäilemättömimmän ja kostonhimoisimman vihollisen; siitä saatte olla varma. Tämä ei ole todellakaan lasten leikkiä, mutta mies, joka kukistaa Marshin, tietää myös tehneensä jotakin." Hän vaikeni ikäänkuin punnitakseen sanansa ja lisäsi sitten harvakseen: "Ja minä olen varma, että te olette siihen kuin luotu."

Mutta Emersonin mietteet eivät kohdistuneet nyt tuohon kohtalon hänelle määräämään tehtävään ja Marshin vihollisuuteen, vaan ne kulkivat aivan toista latua.

"Balt tuntee siis tämän homman läpikotaisin?" sanoi hän.

"Joka otteen, niin sanoakseni. Hän on käytännöllinen ja rehellinen, ja hänen apajansa takaa meille varman menestyksen. Noustessaan seuraa lohi tarkoin määrättyjä kulkuteitä, näettekös, joka vuosi samoja, jotka muutamissa kohdissa poikkeavat niin lähelle rantaa, että voi rakentaa kiintonaisia pyydyksiä eli satimia, joihin niitä sulloutuu miljoonittain. Yksi sellainen pyydys tuottaa enemmän kuin kokonainen kalastaja-armeija, joka laskee verkkonsa syvälle vedelle, ja senpätähden onkin Marsh vainonnut Georgea niin säälimättömästi pakottaakseen hänet luopumaan apajastaan."

"Olisikohan tuo Balt halukas liittymään meihin?"

"Halukasko"! Cherry nauroi. "Odottakaahan, niin näette."

He saapuivat perille — korkeiden äyräiden reunustaman puron suuhun, johon Cherry käänsi valjakon. Emerson hypähti kannaksilta ja juoksi valjakon eteen vieden koirat lähellä näkyvään näreikköön, johon hän sitoi ne lujasti runkoihin kiinni, sillä tämä valjakko oli kuin susilauma, jonka mieli paloi vain taipaleelle.

He nousivat yhdessä törmälle ja katsahtivat ympärilleen todeten, että paikka oli todellakin erinomainen, jonka kaikki edut Cherry sitäpaitsi kuvasi mitä valoisimmin värein, kuin kauppias, joka on joutunut tekemisiin hieman epäröivän ostajan kanssa.

"Tuo kaikki kuulostaa ihmeen houkuttelevalta ja todenmukaiselta", sanoi Boyd viimein, "mutta meidän täytyy ottaa myös tarkoin huomioon kaikki seikat, jotka vaikeuttavat suunnitelman toteuttamista, ja niitä on paljon. Ensimmäinen on luonnollisesti pääoman hankinta. Minulla on kylläkin pienoinen summa jo hallussani, mutta kaksisataatuhatta dollaria! Hirvittävä summa, jonka saaminen voi käydä mahdottomaksi kaikista mahtavista ystävistä huolimatta. Toinen tärkeä tekijä on aika. Nyt on joulukuu jo alullaan ja minun pitäisi ehtiä tänne takaisin huhtikuun lopussa, ja kolmanneksi, kykenisinkö saamaan kaikki tarkoituksenmukaiseen kuntoon ja osaisinko toimia niin, että yrityksemme onnistuisi? Tehtävä on varmaankin sangen monimutkainen, ala, josta en tiedä kerrassaan mitään. Sitten on vielä lukemattomia vaikeasti ratkaistavia kysymyksiä, kuten koneiden saaminen tänne ajoissa, kiinalaisen työvoiman palkkaaminen, sopivan laivan hankkiminen, saaliin rahaksimuutto ja —"

"George Balt on tehnyt tuon kaiken montakin kertaa, joten hän kyllä tietää kaikki nuo seikat", keskeytti Cherry päättävästi. "Vastoinkäymisten sattuessa on aina joku neuvo, johon turvautua, ja täytyneehän teidän suoriutua siitä, mistä toisetkin."

Mutta Emersonia ei voitettu niin helposti. Vaikka hän olikin nuori, oli hän jo saanut kokea, kuinka pettävät ihmistoiveet ovat, ja hänen periaatteensa oli pohtia kysymys joka puolelta, ennenkuin antoi lopullisen vastauksensa.

"Pieninkin laskuvirhe voi turmella kaikki", mietti hän, "sillä tämä maa on erilainen kuin muut. Täällä eletään melkein kokonaan eristettyinä, ja jos joku koneiston osa pettää, ei ole aikaa lähteä toista hakemaan."

"Vaikeudet ovat luonnollisesti suuret", myönsi tyttö, "mutta voitonmahdollisuudet ovat myös senmukaiset, eikä tässä ole millään muotoa uhkapelistä kysymys. Tilaisuus on todellakin edullinen. Jokainen, joka on maailmassa suorittanut jotakin, luottaa onnettaren suopeuteen, ja onnistumisen toiveethan juuri tekevätkin elämän elämisen arvoiseksi."

"Siltähän se kyllä voi tuntua, kun lähdetään otaksumien poluille", vastasi Emerson hieman ivallisesti, "mutta käytännössä huomaatte, että menestys on useimmiten tarkkojen laskelmien tulos. Kaikki nuo äsken mainitsemani seikat ovat sitä lajia, että niihin voi liittyä tuhansia asianhaaroja, jotka —"

"Maailmassa on vain yksi, joka voi murtaa teidät, ja se olette te itse, eikä kukaan voi tietää, miten joku yritys onnistuu, ennenkuin on ryhtynyt siihen", keskeytti tyttö toisen kerran katsoen kumppaniaan tiukasti silmiin otsallaan päättäväinen ryppy. "Voihan sattua, ettei yrityksemme onnistu; sellaisia mahdollisuuksiahan saattaa olla miljoonittain, mutta älkää nyt ruvetko niiden lukumäärää laskemaan. Ottakaa sen sijaan lukuun kaikki ne tosiasiat, jotka takaavat menestyksen, älkääkä olko heikkouskoinen, kun ei ole mitään pelon syytä. Eihän pelkoa ole olemassakaan. Se on vain rohkeuden puutetta, samoinkuin epäröinti on vaillinaisen päättäväisyyden merkki. En ole vielä nähnyt mitään, jota olisin pelännyt, ja — te olette mies. Onneton on nainen, joka tahtoo, että hänet vallataan ilman liehittelyjä. Teidän täytyy käydä häneen käsiksi ja ryöstää hänet mukaanne, sen sijaan että huokailette hänen ikkunansa alla mandoliinianne näppäillen. Häntä kohtaan täytyy olla jyrkkä, taipumaton ja häikäilemätön. Tappelusta ei ole kukaan suoriutunut voittajana neuvottelemalla, vaan toimimalla, ja jos ihminen pohtii jotakin kysymystä kyllin kauan, kasvavat vaikeudet voittamattomiksi, olipa asia kuinka yksinkertainen hyvänsä. Ei, sattumat ne ovat, jotka ihmiskohtalon määräävät, ja kun viitoittaa itselleen tien, on se suunniteltava niin häikäisevän kirkkaaksi, että sitä voi pimeässäkin seurata; päämaalin lähetessä se valkenee jälleen. Älkää seisoko paikallanne pimeyteen tuijottaen ja ajatellen, että pyritte eteenpäin kun hämärä hälvenee, sillä siten ette pääse milloinkaan mihinkään."

Sanat lausuttiin vakaumukselta ja voimalla, joka sai nuoren miehen innostumaan. Hän olisi mielellään sanonut jotakin, mutta tyttö viittasi häntä vaikenemaan ja jatkoi:

"Odottakaa, en ole lopettanut vielä. Olen pitänyt teitä silmällä ja tiedän, että olette jostakin syystä menettänyt rohkeutenne ja luottamuksen tulevaisuuteen. Teillä on ollut vastoinkäymisiä, jotka ovat masentaneet ja katkeroittaneet mielenne, mutta olen varma, että teillä on kaikki menestyksen edellytykset, sillä te olette nuori ja järkevä, kylmäverinen ja päättäväinen. Tilaisuus, jonka nyt teille tarjoan, on elämänne suurin, jota hyväksenne käyttäen voitte kahdeksassa kuukaudessa poistaa kaikki entisten vastoinkäymisten ja pettymysten jäljet. Samalla valvon omia etujanikin, sillä en ole sentään niin yli-inhimillisen jalo. Uskon, että sallimus on lähettänyt teidät Kalvikiin omaa onneanne luomaan ja samalla vapauttamaan minut ja George Balt-raukan, jota ette ole milloinkaan nähnyt, yhteisestä vihollisestamme. Te kykenette siihen ja te voitatte."

Emerson ojensi vaistomaisesti kätensä ja tarttui tytön suureen kintaaseen, joka kätki tämän hennon käden. Silmät sädehtivät, ja kasvoilla, jotka olivat aina olleet synkän masentuneet, kuvastui nyt uuden toivon kirkas kajastus. Hartiatkin olivat kohonneet ja siirrähtäneet taaksepäin, ikäänkuin jokin äkillinen voiman pulpahdus olisi kirvoittanut huolten raskaan taakan.

"Olette oikeassa!" lausui hän lujasti. "Lähetämme vielä tänä iltana sanan Baltille."

V.

SOPIMUS TEHDÄÄN.

Toimintaan ryhtyminen vaikutti Emersonissa täydellisen muutoksen. Hän ei ollut enää tuo synkkämielinen ja harvasanainen jöröttäjä, vaan vilkas, avomielinen ja kiihkeän tiedonhaluinen nuori mies, jonka kärsivällisyyden pieninkin viivytys pani kovalle koetukselle. Kotimatkalla hän melkein tukahdutti Cherryn lukemattomien kysymysten vyöryyn, niin että tyttö oli heidän päästessään kotikynnykselle sekä henkisesti että ruumiillisestikin väsynyt.

Constantine lähetettiin Baltin luo, jonka hänen täytyi etsiä käsiinsä vaikkapa vuoriston toiselta puolelta, jos niin tarvittiin. Seuraavat päivät kuluivat kiihkeässä odotuksessa, mutta samalla tarkastettiin lähin säilyketehdas pienimpiä yksityiskohtia myöten, mihin Cherry oli saanut luvan vartijalta, joka oli hänelle velkaa. Mies oli alussa hyvinkin töykeä, mutta Emerson voitti vastarinnan pian saaden tietää kaikki, mitä halusi. Hän tutki tehtaan joka sopen eikä tyytynyt ennenkuin oli saanut selityksen, jonka hyväksyi. Hänen herkkä käsityskykynsä täytti tytön ihmetyksellä, ja hänen kykynsä säilyttää kaikki muistissaan oli suorastaan ihmeellinen.

"Tehän tunnette jo säilyketehtaan rakenteen tarkemmin kuin joku ammattimies", huomautti Cherry viikon kuluttua. "Uskon melkein, että osaatte jo rakentaa sellaisen."

Emerson hymyili. "Olen insinööri ammatiltani, joten tuo kaikki kuuluu alaani. Yrityksen toinen puoli on vielä kokonaan arvailun varassa."

"Siitä pitää taas Balt huolen."

"Mutta miksi hän ei tule jo?" Tuo kysymys oli uudistunut vähän väliä ja aina yhä kärsimättömämmin, niin että Cherryllä oli täysi työ saada hänet malttamaan mielensä.

Fraser oli myös huomannut kumppanissaan tapahtuneen merkillisen muutoksen ja seuraili tämän puuhia suuresti ymmällään.

"Mitä olette oikein tehnyt hänelle?" tiedusteli hän kerrankin Cherryltä. "Olette varmaankin juottanut hänelle jotakin taikajuomaa, sillä en ole nähnyt kenenkään vilkastuvan noin nopeasti. Hänhän oli ennen mitä toivottomin jöröttäjä, jossa ei ollut henkeä enemmän kuin sairaassa kissassa, millä en suinkaan tarkoita sitä, että hän olisi entistä nerokkaampi, kuten te näytätte luulevan, vaikka hän onkin välistä sangen toivorikkaan näköinen."

"Toivorikkaan? Mitä te oikein tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että hänellä lienee hyvät toiveet ansaita paljon rahaa."

"Sitä se ei ole. Raha on hänelle sivuasia", selitti tyttö painolla. Hän olisi mielellään kysynyt Fraserilta, tiesikö tämä mitään tuosta kuvalehden salaperäisestä kaunottaresta, mutta maltti mielensä.

"Oikeastaan olen samaa mieltä", vastasi Fraser. "Näyttää aivan siltä, että hän toivoo tämän kalastushomman avaavan hänelle jonkun suljetun oven, jos se vain luonnistaa. Hän näkyy kohdistavan siihen kaikki toiveensa ja kaiken tarmonsa."

"Samoin on minunkin laitani", sanoi tyttö. "Väkeni on valmis luopumaan minusta, eikä — eikä Willis Marsh toivokaan muuta kuin että joudun puille paljaille!"

"Vai niin. Tämä on siis viimeinen ja ainoa mahdollisuutenne", irvisteli Fraser. "Minulla oli toimintasyistänne aivan toinen käsitys." Silmät välähtivät viekkaasti.

"Minkälainen sitten, pyydän?"

"No, suoraan sanoen on tämä paikka, kovin yksinäinen teidänlaiselle naiselle, eikähän meidän yhteinen ystävämme ole sentään aivan mahdoton."

Cherryn posket karahtivat hehkuvan punaisiksi, mutta hänen äänensä oli jääkylmä.

"Tässä ei ole kysymys mistään muusta kuin liikeasiasta."

"Hm! En ole milloinkaan kuullutkaan muuta kuin että olette liikenainen", sanoi seikkailija.

"Oletteko siis" — tytön posket kalpenivat ja sanat tulivat harvakseen — "jolloinkin kuullut minusta keskusteltavan?"

"Tuo Emerson on, näettekös, niin arka kunniastaan, että hän tekee oloni välistä ihan kiusalliseksi", valitti Fraser ikäänkuin hän ei olisi kysymystä kuullutkaan. "Hän on todellakin omituinen, juuri sellainen, joista kerrotaan romaaneissa."

"Ette ole vastannut kysymykseeni", tiukkasi Cherry.

Fraser suisti jälleen puheen toisaalle. "Jos tuo Marsh käy tänä kesänä kimppuunne oikein toden teolla, niin miksi ette usko näitä puuhia minulle ja anna minun valvoa etujanne? Valmistan tuolle Marshille sellaisen helvetin, että hänen säilyketehtaansa ovat ennen syksyä minun hallussani."

"Kiitän, mutta kykenen itsekin hoitamaan asiani", vastasi tyttö äänellä, joka lopetti keskustelun.

* * * * *

Eräänä myrskyisenä iltana — Constantine oli jo ollut toista viikkoa matkalla — ilmestyi lumipyrystä hämärän tullessa työläästi eteenpäin pyrkivä valjakko ja kaksi kylmästä kohmettunutta ja uupunutta miestä. Nuo niin kiihkeästi odotetut olivat vihdoinkin saapuneet, ja kuopille vajonneet posket ja koirien verille hankautuneet jalat ilmaisivat, että matka oli ollut pitkä ja rasittava. Mutta vaikka heillä oli satojen penikulmien vaivalloinen taival takana, kieltäytyi Balt maistamasta suupalaakaan, ennenkuin oli saanut tietää, miksi Cherry oli lähettänyt hakemaan häntä.

"Mikä on hätänä?" tiedusteli hän luoden epäluuloisen katseen vieraisiin.

Tyttö selosti tilanteen mahdollisimman lyhyesti, Boyd Emersonin katsellessa ihmeissään kalastajaa, jonka kaltaista miestä hän ei ollut vielä milloinkaan kohdannut. Hän näki edessään jättiläismäisen olennon, jonka peloittavan suurten lihasten mahtavat ääriviivat näkyivät selvästi kovia kokeneen puvun alta. Tummuneet kasvot kertoivat pohjolan tuimista pakkasista ja rannikon purevista viimoista, ja karhea, punertava tukka varjosti silmiä, joiden katse oli vihamielinen ja hurja. Leuka oli pitkä ja nenän juuresta lähtevät ruokkoamattoman parransängen peittämät juovat tekivät kasvojen ilmeen niin järkkymättömän lujaksi, että kaikki piirteet olivat kuin graniittiin veistetyt. Kädet olivat känsäiset ja halkeamia täynnä ja käheässä äänessä oli taipumatonta uhmaa. Hän oli ehkä neljänkymmenen tahi kuudenkymmenen vuoden ikäinen, mutta jokainen vuosi oli omistettu merelle, sillä sen henkäykset olivat tunkeutuneet hänen keuhkoihinsa ja sen vaahtojen raivo hänen vereensä.

Kun Cherryn sanojen merkitys alkoi selvitä, levisi kalastajan kasvoille hymyä tavoitteleva, pirullinen irvistys, ja karvaiset nyrkit aukenivat ja sulkeutuivat ahnaasti.

"Tarkoitatteko täyttä totta?" hoilasi hän Emersonille.

"Kyllä."

"Osaatteko tapella?"

"Osaan kyllä."

"Tahdotteko tehdä, niitä teille sanon?"

"En. Pidän oman pääni ja teen, mikä minua miellyttää, antautumatta teidän tahi kenenkään muunkaan komennettavaksi. Toteutan suunnitelmani täysin itsenäisesti ja omalla tavallani."

"Mutta vastassamme on vihollinen, joka ei keinoista välitä", varoitti Balt.

"Sitä en aio minäkään tehdä", vastasi toinen kylmästi ja pahaaennustavan rauhallisesti. "Olen päättänyt voittaa, niin että älkää tuhlatko kallista aikaa ihmettelemällä, miten pitkälle aion mennä. Haluan vain tietää, tuletteko mukaan."

Jättiläinen nauraa hykersi kuivasti. "No, vaikka henkeni heittäisin."

"Tiesinhän sen!" huudahti Cherry säihkyvin silmin.

"Ja ellemme voita Marshia, niin jumal'lauta minä tapan hänet!" kiljaisi Balt vetistävät silmät vihasta liekehtien. "Antakaa minulle jotakin syötävää", lisäsi hän sitten tyttöön kääntyen, "sillä olen nälissäni syönyt vain koirien kaloja, niin että vatsani on ruotoja täysi."

Hän sivalsi yltään repaleisen turkkinsa ja heitti sen lattialle kamiinan viereen mennen sitten tytön opastamana ruokailuhuoneeseen toisten seuratessa jäljessä.

Cherry istutti hänet pöydän ääreen ja pinosi eteen ruokia aivan kasoittain, joiden kimppuun Balt kävi kuin nälkäinen karhu, leuka melkein lautasessa kiinni. Hänen ruokahalunsa oli yhtä hillitön kuin hänen koko luonteensakin, eikä ruokien makuun ja laatuun kiinnitetty mitään huomiota. Syödessään hän katseli kiinteästi Emersonia tuuheiden kulmakarvainsa alta ja murahti silloin tällöin jonkun sanan vastaukseksi toisen vilkkaisiin kysymyksiin. Cherryä ja Fraseria, joka silmäili häntä pelonsekaisella kauhulla, hän ei ollut huomaavinaankaan, eikä hellittänyt, ennenkuin kaikki lautaset olivat tyhjät, jolloin hän nousi ja virkkoi kädellään huuliaan pyyhkäisten:

"Menkäämme kamiinan ääreen. Olen ollut kolme päivää kylmästä kohmetuksissa."

Levolle mentyään kuuli Cherry vielä kauan miesten äänten muminan, ja kun hän seuraavana aamuna ilmestyi aamiaiselle, tervehti Balt häntä sanoilla:

"Asia on selvä. Huomenna lähdemme."

"Huomenna?" toisti Cherry ymmällään.

"Huomennako?" tiedusteli Fraserkin hätääntyneestä. "Eihän toki! Jalkani ovat vielä liian kipeät kyetäkseni taipaleelle."

"Aamulla lähdemme. Meillä ei ole aikaa viivytellä", vahvisti Emerson.

Cherry kääntyi kalastajaan. "Niin pian ette voi mitenkään lähteä jälleen matkalle, George."

"Olen valmis vaikka paikalla", vastasi Balt.

Cherry tunsi äkkiä pelon kouristavaa sydäntään. Entäpä jos heille tapahtuisi jotakin, eivätkä he palaisikaan. Matka oli vaarallinen ja George Balt oli Behringin rannikon uhkarohkein mies. Hän loi Emersoniin säikähtyneen katseen, mutta sitä ei kukaan huomannut, ja vaikka miehet olisivat nähneetkin loisteen, joka oli nyt syttynyt noihin kirkkaisiin silmiin, eivät he olisi voineet aavistaa, että se oli nousevan lemmen kajastusta, yhtä vähän kuin tyttö itsekään ymmärsi, mitä tuo hänen käsittämätön pelkonsa merkitsi. Hänellä ei ollut myös aikaa pohtia asiaa sen enemmän, sillä Emerson lisäsi samassa hänen suureksi kauhukseen:

"Yhdytämme postilaivan Katmaissa."

"Katmaissa!" huudahti Cherry. "Sanoitte menevänne Iliamnan tietä."

"Toinen on lyhyempi."

Tyttö pyörähti Baltiin päin. "Pitäisihän teillä olla sen verran järkeä, ettette ehdota mahdottomia", tiuskaisi hän vihaisesti.

"Minä en ole sitä ehdottanut, vaan herra Emerson itse", vastasi Balt. "Hän suorastaan vaatii niin."

"Kannatan aina sitä, mikä on turvallista, joten tehkäämme suunnitelmamme vain tuota pitempää tietä ajatellen", virkkoi Fraser piippuaan rauhallisesti ladaten.

"Te ette tule mukaan", sanoi Emerson jyrkän lyhyesti.

"No helvetti!" räjähti toinen. "Miksi en?"

"Ei ole tilaa. Matka olisi siten paljon hankalampi ja rasittavampi — ymmärrättehän."

"Mutta kuulkaahan nyt. Tehän lupasitte viedä minut Yhdysvaltoihin saakka", kapinoi seikkailija. "Ette voi jättää minua tänne yksinäisyyteen elävältä nääntymään, kun kerran lupasitte." Hänen hätänsä oli ilmeinen.

"No olkoon menneeksi", sanoi Emerson hieman vastahakoisesti. "Jos otatte asian siltä kannalta, niin tulkaa mukaan, mutta vain Seattleen saakka."

"Seattle menee kyllä mukiin", vastasi Fraser ilostuen. "Siellä keksin aina jotakin, mutta Kalvik — huh!"

"Miksi teillä on niin kiire?" kysyi Cherry Emersonilta toisten poistuttua huoneesta.

"Siksi, että nyt on jokainen päivä kallis."

"Mutta miksi Katmain tie? Nyt on myrskyisin vuodenaika, ja postilaiva voi myöhästyä parikin viikkoa."

"Aivan niin, mutta jos me myöhästymme päivänkin, voi se merkitä kokonaisen kuukauden viivytyksen. Laivan pitäisi saapua noin kymmenen päivän päästä, niin ettemme voi jättää mitään sattumien varaan."

"Tulen olemaan hirveästi huolissani, kunnes saan kuulla teidän päässeen onnellisesti yli", lausui tyttö äänessään merkillisen hellä ja surumielinen sävy.

"Mitä joutavia! Onhan vaarallisempiakin tehtäviä suoritettu."

"Olen, tiedättekös, tuuminut, että teidän olisi ehkä sittenkin paras olla puuttumatta tähän yritykseen", sanoi toinen hieman epäröiden.

"Kuinka niin?" Nuori mies oli hyvin hämmästyneen näköinen. "Luulin, että olitte asiaan innostunut."

"Uskoani, että kaikki käy hyvin, ei ole mikään järkyttänyt", sammalsi tyttö, "mutta kun aloin suostutella teitä, ajattelin vain — vain itseäni, sillä tämä yritys voi poistaa tieltäni kaikki esteet ja vaikeudet, mutta —"

"Onhan se minunkin viimeinen mahdollisuuteni", keskeytti Boyd, "Mikä on saanut teidät nyt horjumaan?"

"En voi muuta, kun näen, ettette käsitä, mihin vaaroihin nyt antaudutte", vastasi Cherry kiihtyneesti. "Ette tunne miehiä, joiden kanssa joudutte vastatusten. Tähän yritykseen ryhtyessänne panette henkenne alttiiksi, sillä Marsh ei välitä mistään — kuuletteko — ei mistään raivatakseen teidät tieltään. Eihän kannata uhrata henkeään muutamasta dollarista."

"Vai ei!" Emerson naurahti käheästi. "Te ette tiedä, mitä olen valmis uskaltamaan noista muutamista dollareista, ette sanalla sanoen voi käsittää, mitä onnistuminen minulle merkitsee. Jos nyt petyn toiveissani, en pane kortta ristiin torjuakseni Marshin koston — luulenpa melkein, että olisin valmis auttamaankin häntä."

"Oh, eihän!"

"Siitä voitte ainakin olla varma, että jos hän on häikäilemätön, niin olen minäkin. Jos hän aikoo nujertaa minut, niin minä — niin vastaan tuleen tulella."

Kasvojen ilme oli niin julma, että tytön sydämeen hiipi jälleen tuo hämärä pelontunne, joka oli häntä viime aikoina vaivannut. Entinen synkkä epätoivo kuvastui jälleen miehen katseessa, ja silmien outo ja pahaaennustava hehku ilmaisi, ettei hän aikonut hevillä väistyä.

"Mutta mikä on saanut teidät muuttamaan päätöksenne?" jatkoi Emerson heikon punan noustessa tytön poskille.

"Muutamia päiviä sitten olitte ventovieras, mutta nyt olette ystävä", vastasi Cherry vakavasti. "Myötätunto ja vastenmielisyys kasvavat nopeasti, kun sovinnaisuuden säännöt eivät ole niitä kahlehtimassa, ja minä pidän teistä liian paljon nähdäkseni teidän ryhtyvän tähän. Olette liian hyvä mies noiden roistojen uhriksi. Muistakaa, miten George Baltin on käynyt."

"Balt ei ole vielä oikein yrittänytkään. Nyt vasta hän käy Marshille vaaralliseksi."

"Ettekö sentään tahtoisi harkita sanojani?" pyyteli tyttö.

"Kuulkaahan", virkkoi Emerson. "Tulin tähän maahan eräässä määrätyssä tarkoituksessa, ja minulla oli kolme vuotta aikaa toteuttaa suunnitelmani. Tarvitsin rahaa — hyvä Jumala, kuinka olin sen tarpeessa! Puhutaan kyllä rikkauden tyhjyydestä ja sanotaan, etteivät ihmiset aherra saaliin, vaan työn itsensä takia, ei suuria voittoja tavoitellen, vaan kilpailun viehätyksen lumoissa, ja ehkäpä maailmassa on sellaisiakin, mutta minun laitani oli toisin. Tarvitsin kultaa, enkä välittänyt miten sitä sain, kunhan keinot olivat rehelliset. Etsimisen jännitys ja löytämisen riemu eivät merkinneet mitään, sillä itse tuo metalli oli minulle kaikki kaikessa, enkä muusta välittänyt, ja tänne tulin sentähden, että arvelin täällä parhaiten onnistuvani. Yhtä hyvin olisin voinut mennä Saharaan tahi Tibetiin. Luovuin paljosta, johon olin tottunut, ja hylkäsin monta hyvää tarjousta, joita monet ikäiseni olisivat pitäneet kullan arvoisina, mutta sen tein arvelematta, koska minulla oli vain kolme vuotta armonaikaa ja kun tiesin, että minun täytyi luoda onneni tuossa ajassa. No niin, minä aloitin, eikä mikään vaara ollut niin suuri eikä mikään ponnistus niin rasittava, että olisin menettänyt rohkeuteni. Kohdistin kaikki voimani tehtävääni, kunnes en enää muistanut, mitä lepo oli; tehtäväni suorittaminen ei suonut minulle hetkenkään rauhaa. En tuntenut rasitusten aiheuttamaa väsymystä enkä ruumiillisia kärsimyksiä, ja unhotin pian kaiken muun paitsi päämaalini, johon taukoamatta pyrin. Raadoin kuin orja ja kohdistin työhöni kaiken tarmoni, mutta joku kirous, vei onneni. Niin juuri, kirous!

"Ensin suhtauduin vastoinkäymisiin rauhallisesti, mutta kun niistä ei alkanut tulla loppua, raivostuin. Ne vainosivat minua yötä päivää, seurasivat minua joka askeleella, kunnes huono onneni tuli yleiseksi sananparreksi. Lopulta kauhistuin, sillä vuodet kuluivat hirvittävällä nopeudella, ja armonajan viimeinen päivä häämötti jo edessäni.

"Dawsonissa esimerkiksi tein valtauksen, jonka piti näytteistä päättäen olla erinomaisen lupaava, mutta kun rupesin työskentelemään, en saanut vaivoistani pienintäkään korvausta. Yritin uudelleen ja yhä uudelleen, kunnes vihdoin löysin toisen paikan, jonka Canadan hallitus kuitenkin riisti minulta niin pätevillä syillä, ettei takaisinsaannista ollut toivoakaan. Minulle tarjottiin valtauksia, joiden omistajat eivät voineet niitä itse hyväkseen käyttää, ja vaikka tein mitä hekin olisivat tehneet, oli kaikki turhaa. Vihdoin luovuin kaivospuuhista ja siirryin erääseen kaupunkiin mielessäni uusi suunnitelma, mutta tuo kaupunki paloi.

"Olin ensimmäisiä Nomessa ja löin merkkipaaluni toisten viereen varmana siitä, että nyt ainakin olin osunut oikeaan, mutta vaikka ympärilläni työskentelevät miehet ansaitsivat päivässä kokonaisia omaisuuksia, oli valtaukseni tyhjä ja kaivokseni pohja tuon näkymättömän käden puhtaaksi lakaisema, jonka aina tunsin, mutta jota en voinut milloinkaan välttää. Vuokrasin hyväksi tunnettuja alueita vain todetakseni, että löydöt loppuivat samassa ilman mitään järjellistä syytä. Tuo uudistui niin usein, että omistajat kieltäytyivät antautumasta kanssani mihinkään tekemisiin, minua alettiin pitää huonon onnen tuojana. Kerran riisti särkynyt lumikenkä käsistäni suuren omaisuuden, ja kerran saattoi eräs lahjottu tuomari minut epätoivon partaalle. Määräaikani hupeni yhä lyhyemmäksi, ja minä vain köyhdyin.

"Topkukin sivuutin kaksi tuntia sen jälkeen kuin ensimmäinen valtaus oli tehty, mutta toinen osakas, jonka tunsin, oli mennyt kämppään tulta virittämään ja toinen valehteli minulle luullen, että olin joku vieras. Kuulin myöhemmin, että samassa kun lähdin jälleen liikkeelle, tuli ystäväni ulos ja huuteli jälkeeni pyytäen minua pysähtymään, mutta pakkanen oli tuima ja paksu karvalakkini esti äänen kuulumasta, joka muutenkin hukkui kuivan lumen kirskuntaan reen jalasten alla. Hän oli ajanut jäljessäni puoli penikulmaa tehdäkseen minut rikkaaksi, mutta kohtalon käsi hoiteli ruoskaa yllyttäen koirat yhä kiivaampaan laukkaan reen jalasten helvetillisen kirskumisen vaimentaessa hänen huutonsa. Kuusi tuntia myöhemmin oli Topkuk kuuluisa paikka — olette nähnyt postimerkit, joten ymmärrätte.

"Nimestäni tehtiin sukkeluus, jonka mainitseminen herätti naurua, vaikka kaikki kavahtivatkin minua, sillä kullankaivajat ja merimiehet ovat yhtä taikauskoisia. Kenelläkään ei ole ollut loistavampia tilaisuuksia tarjolla, mutta kenelläkään ei ole myöskään ollut niin huonoa onnea. Lopulta menetin kaiken toivon, mutta raadoin tottumuksesta edelleen pistopuheita kuulematta.

"Kolme vuotta on kylläkin pitkä aika, mutta ne kuluivat pian, ja kauniista unelmistani olivat vain rauniot jäljellä. En hellittänyt sittenkään, vaan yritin yhä uudelleen, kunnes eräänä päivänä lopetin — ainiaaksi. Ymmärsin, ettei tämä maa ollut minua varten, ja lähdin pyrkimään kotiin. Kotiin!" Emerson hymähti katkerasti. "Tuo sana ei merkitse minulle mitään, mutta sinne olin kuitenkin matkalla masentunein mielin ja toiveet murskana, kun tulin tänne ja te annoitte minulle tilaisuuden vielä kerran yrittää. Mahdollista kyllä, että tässäkin piilee vain uusi pettymys, sillä olen kolme vuotta juossut sateenkaarien jäljessä, mutta yrittämättä en voi olla, kun yksikin tilaisuus on vielä jäljellä — en voi. Ja nyt tiedän voittavani, sillä joku ääni sanoo, että olen vihdoinkin vapautunut painajaisestani."

Cherry oli kuunnellut tarkkaavaisesti nuoren miehen katkerata kertomusta ja oli syvästi liikutettu, mutta samalla kiihkeän utelias saamaan tietää, mikä oli se liikkeellepaneva voima, joka oli pakottanut tuon nuoren miehen lähtemään tänne erämaahan onneaan etsimään. Hän oli melkein varma, että kysymyksessä oli joku nainen.

"Mutta nythän tulette liian myöhään. Sanoittehan, että aika oli päättynyt jo kauan sitten."

"Ehkä", vastasi toinen etäisyyteen tuijottaen. "Siitä juuri aionkin nyt ottaa selvän. Luulen, että on vielä muutamia päiviä jäljellä." Hän kääntyi tyttöön päin ja lisäsi lujasti: "Kun olette nyt sysännyt minut liikkeelle ja suonut minulle tilaisuuden koettaa onneani kerran vielä, niin en voi enää pysähtyä. Sentähden lähdemme huomenna Katmai-solaa kohti."

VI.

MYRSKYSSÄ JA PAKKASESSA.

Miehet puuhailivat koko päivän matkavalmistuksissa. Balt riemuitsi ja Emerson oli kärsimätön aivan kuin maa olisi polttanut hänen jalkojaan, mutta Fraser, jonka tyyneyttä ei voinut mikään järkyttää, loikoili melkein koko päivän huomauttaen, että täytyi nauttia mahdollisimman kauan kunnollisen vuoteen mukavuudesta, sillä eihän tiennyt missä ja milloin hänelle sellainen jälleen tarjottaisiin.

Näennäisestä hilpeydestään huolimatta oli Cherry sisimmässään sangen murheellinen, sillä näiden miesten mentyä hän jäi jälleen yksin pelkonsa ja häikäilemättömien vihollistensa kouriin. Luoksepääsemätön erämaa sulki hänet kuin hautaan, jonka hiljaisuudessa ei ollut yhtään ystävää häntä lohduttamassa ja rohkaisemassa. Hän oli melkein vihainen Emersonille ja itselleenkin. Miksi oli hän sallinut tuon itsekkään nuoren miehen häiritä koko hänen hyvin järjestettyä elämäänsä.

"Onko hän mieleisenne?" kysyi hän kerran Baltilta.

"Kyllä. Hän on 'all right'", vastasi jättiläinen. "Juuri sellainen, jota tarvitsen — hurja ja pelkäämätön, joka ei säikähdä mitään, kun tosi tulee." Silmät leimahtivat ja hampaat kiristyivät yhteen, kun hän muisti kaikki kärsimänsä vääryydet. "Onhan kyllä paljon asioita, joista hän ei tiedä mitään, mutta niissä olen taas minä mestari, ja niin ollen meidän täytyy onnistua. Mutta sanokaahan, eikö hän ole aivan kamala tekemään kysymyksiä? Hän on pitänyt minua niin lujilla, että pääni on vallan sekaisin ja selkäni halpaantunut, eikä hän näytä unohtavan mitään, minkä kerran kuulee."

Tuo leppymättömän vihan lietsoma hillitön kiihko, jolla jättiläinen odotti suunniteltua yhteenottoa, ilmaisi Cherrylle kyllin selvästi, että voimat aiottiin ponnistaa äärimmilleen. Katumus, että oli houkutellut tuon nuoren miehen tähän vaaralliseen yritykseen, hiipi jälleen hänen sydämeensä ja täytti sen viiltävällä ahdistuksella.

Illan hämärtyessä jätti Emerson Baltin ja Fraserin juttelemaan varastohuoneen kamiinan ääreen ja meni arkihuoneeseen Cherryn luo pyytäen tätä soittamaan jonkun kappaleen. Tyttö oli heti valmis, ja he lauloivat yhdessä, kuten ensimmäisenäkin iltana. Sävelten taikavoima rakensi jälleen sillan heidän välilleen ja karkoitti kaiken jäykkyyden, nuoren miehen arvokkuus suli, ja hänestä tuli jälleen mitä miellyttävin ja hauskin toveri, jonka hilpeät puheet ja poikamainen sydämellisyys herättivät tytössä tunteita, jotka uhkasivat järkyttää tämän mielenrauhan kokonaan. Tämmöisistä hetkistähän Cherry oli aina unelmoinut, ja hänen koko olemukseensa ilmestyi nyt jotakin suloisen viehkeätä ja vastustamattoman lumoavaa, niin että nuori mies unhotti huolensa ja kopeutensa kokonaan ja koetti kaikin tavoin olla tytölle mieliksi, ja sama voima, joka saa linnun kiiruhtamaan puolisonsa luo kutsun kuultuaan, pani nyt tytönkin sydämeen herkimmät kielet väräjämään. Oltuaan niin kauan kaiken hellyyden puutteessa tunsi Emerson nyt kiihkeätä myötätunnon kaipuuta, ja tämä iltahan oli heidän viimeisensä, ennenkuin hän lähti vaaralliselle matkalleen kultaista taljaa valloittamaan. Kun hän vihdoin toivotti hyvää yötä, oli hänellä aivan toiset käsitykset emäntänsä viehätysvoimasta ja kyvystä hoitaa asioita, ja kun hän iltapiippuaan poltellessaan muisteli hupaisata vierailuaan, ei hän voinut vapautua tunteesta, että oli leikitellyt tulen kanssa. Cherry lepäsi valveilla aamupuoleen yötä sydän onnea ja epämääräisiä toiveita tulvillaan, joista selittämätön pelontunne hänet kuitenkin silloin tällöin havahdutti.

Jäähyväiset olivat lyhyet ja ylimalkaiset, eikä muuhun ollut aikaakaan, sillä koirat riuhtoivat vimmatusti ja joulukuun ilma oli pureva. Cherry viittasi kuitenkin Emersonin luokseen ja pyysi, koettaen pakottaa äänensä rauhalliseksi, tätä vielä kerran tarkoin ajattelemaan, ennenkuin lopullisesti ryhtyi tehtävään "Jos tämä maa olisi toisenlainen ja jos täällä noudatettaisiin edes jotakin lakia, joka takaisi henkilökohtaisen turvallisuuden, niin en sanoisi mitään, vaan päinvastoin kehoittaisin, mutta —"

Emerson oli purskahtaa nauruun tytön pelolle, mutta nähdessään otsan huolestuneen rypyn ja huulten tuskallisen vavahtelun hän kumartui ja suuteli tyttöä, ennenkuin tämä ehti arvata hänen aikeensa, pulppuavan elämänhalunsa pakottamana ja mitään seurauksia ajattelematta.

"Hyvästi!" nauroi hän silmät sädehtien. "Kas siinä vastaukseni!" Hän heittäytyi rekeensä ja ärjäisi koirille, jotka hypähtivät eteenpäin, ja pian oli koko matkue liikkeellä.

Toiset, jotka eivät olleet huomanneet hänen hyvästijättöään, huutelivat nyt viimeisiä jäähyväisiä, mutta tyttö seisoi äänetönnä ja liikkumattomana ja pakkasesta välittämättä silmissään hämmästynyt ja ihmettelevä katse, joka seurasi matkamiehiä, kunnes ne häipyivät näkyvistä. Silloin hän huokasi syvään ja kiiruhti sisään Constantinen ja Chakawaman luo.

Pohjolan pimeillä perillä on talvinen matka aina arveluttava, mutta taipale, joka oli Emersonilla ja hänen kumppaneillaan nyt edessä, oli erikoisen vaarallinen, sillä kulkihan heidän tiensä Alaskan korkean vuoriston poikki, tuon aution ja pilviä tavoittelevan vallituksen yli, joka erottaa Pohjois-Canadan äärettömät erämaat napapiirin autioista alueista. Tämä vuorijono on kuin suunnaton jääpeitteinen torahammas, kaareva kuin sarvikuonon sarvi, jonka kärki kurkottautuu noin kahdeksansataa penikulmaa Aasian rannikkoa kohti ja jonka huiput ovat aina tiheän usvan ja tuliperäisten höyryjen peitossa. Se on kuin terävähampainen saha, kaitainen, kiinteä ja luoksepääsemätön, jonka vaiheilla tuimat myrskyt alituisesti temmeltävät. Kesällä pieksävät sateet sen jyrkkiä rinteitä, joilla peurat ja karhut silloin asustavat, mutta kun talven valkoinen käsi ojentuu jäämeren helmoista, muuttuu sade lumimyrskyksi, joka ensin peräytyen hyökkää yhä vimmatummin eteenpäin kietoen vihdoin vaippaansa koko vuoriston ja sokaisten matkamiehet sekä maalla että merellä. Puutteellisesti kartoitetulla rannikolla ei ole mitään majakoita, minkätähden se on kaikkien merenkulkijoiden kauhu, ja soliin, jotka siellä täällä katkaisevat jonon, puristautuu lumimyrsky niin hillittömällä voimalla, että kulkijat kaivautuvat nietoksiin tahi ryömivät makuusäkkeihinsä sen raivoa pakoon. Se on äkillisten myrskyjen alue, oikein luonnonvoimien taistelutanner, jonka jylhässä alastomuudessa on jotakin kaamean uhkaavaa ja toivottoman lohdutonta. Siellä täällä tapaa jonkun yskivän alkuasukkaan, joka viettää kituvaa elämäänsä jossakin suojaisessa vuorenonkalossa tahi kurjassa majassa, joka on köysillä ja paaluilla kiinnitetty maakamaraan.

Sinne olivat miehet nyt matkalla, Katmai-solaa kohti, joka on vain kapea rotko kahden huipun välissä. Paikka on ympäröiviä harjanteitakin alastomampi, sillä solassa, joka laajenee suppilomaisesta molemmissa päissä, kiihtyy myrskyjen raivo moninkertaiseksi. Sillä oli mainekin sen mukainen ja sitä kartettiin taikauskoisella pelolla, mutta Emerson ei tahtonut kuulla puhuttavankaan turvallisemmasta tiestä, vaan väitti, ettei heillä ollut aikaa kierroksen suorittamiseen. Hänen mieltään ei voinut mikään masentaa, eivätkä mitkään ponnistukset saaneet häntä pysähtymään, hän oli väsymätön ja kiihkeydessään julma ja säälimätön.

Viikon päivät kestäneen rasittavan matkan jälkeen he saapuivat vuoren jääpeitteisen rinteen juurelle, johon he leiriytyivät harvaan ja kituvaan pensaikkoon, mukanaan eräs alkuasukas, joka oli luvannut opastaa heidät toiselle puolelle. Kolme vuorokautta maattiin toimettomina myrskyn tyyntymistä odotellen, ja neljäs aamu valkenikin tyynenä ja selkeänä. Mutta katseltuaan hetkisen tutkivasti vuorten huippuja, intiaani ravisti päätään ja sanoi jotakin Baltille, joka nyökkäsi myöntävästi.

"Mitä nyt?" ärjäisi Emerson. "Miksi emme lähde liikkeelle?"

"Ei tänään", vastasi Balt. "Näettekös, kuinka nuo kärjet savuavat." Hän osoitti korkeimpien huippujen ympärillä häilyviä valkoisia pyörteitä, jotka näyttivät sinne tänne kiitävältä keveältä udulta. "Lunta, kuivaa lunta, joka ennustaa, että tuuli kiihtyy jälleen."

"Tarkoitatteko, että meidän täytyy maata tässä ja odottaa ehdottomasti tyyntä päivää?"

"Aivan niin."

"Mutta siihenhän voi mennä vaikkapa kokonainen viikkokin."

"Kaksikin, mutta huomennakin voi sää jo olla mitä parhain."

"Eihän tämmöinen tuulenhenki merkitse mitään."

"Tuulenhenki!" Balt nauroi. "Tuolla ylhäällä se mellastaa kuin pyörremyrsky, siitä voitte olla varma. Emme voi nyt tehdä muuta kuin odottaa sopivata hetkeä ja sitten yrittää. Lähin metsä on kolmenkymmenen penikulman päässä, ja kun on tunkeutunut solaan, ei voi pysähtyä ennenkuin on päässyt toiselle puolelle."

Emersonin täytyi alistua, kun ei muuta neuvoa ollut, ja Balt alkoi laitella rekeä kuntoon ja ruokki koirat. Fraser makasi teltassa ja hoiteli turvonneita nilkkojaan, joita lumikenkien hihnat olivat kalvaneet, kiroillen kohtaloa, joka oli saattanut hänet tähän tylyyn ympäristöön, ja sadatellen miestä, joka oli keksinyt lumikengät. Mikään ei ollut hänelle mieleen. Leipä oli mautonta ja nuotion ääreen kyyristyneen tulta hoitelevan oppaan haju inhoitti häntä sanomattomasti.

Seuraavana aamuna siintivät vuorten huiput kirkkaina kuin norsunluupuikot teräksensinistä taivasta vasten, ja kun he kiipesivät solaan, oli ilma niin tyyni, että piipuista nousevat savukiehkurat leijailivat kauan heidän yläpuolellaan. Kuiva lumi kirskui terävästi joka askeleella, johon moninkertainen kaiku vastasi jyrkistä seinämistä. Matka edistyi ensin sangen nopeasti, mutta sitten alkoivat kinokset kasvaa, ja eteen tuli jyrkänteitä, joihin täytyi hakata luotettavat jalansijat, tavarat täytyi purkaa ja viedä vähitellen ylös, koirat riisua valjaista ja kiskoa reki nuorilla jyrkänteen päälle, mikä kaikki toistui aina vähän väliä. Tuo raataminen oli hyvin väsyttävää ja hidastutti sitäpaitsi kulkua, minkä lisäksi tuli vielä se, että korkeammalla oli kaikki kyynärää vahvan untuvan hienon lumikerroksen peitossa, joka ei kannattanut rekeä, vaan kasautui haitallisesti sen eteen.

Keskipäivällä saavuttiin korkeimmalle kohdalle, tuon jylhän ja aution paikan sydämeen, suunnattomien sikin sokin viskeltyjen kallionlohkareiden keskelle, jossa ei mikään kasvullisuus tahi ainoakaan elävän olennon painama jälki rikkonut hangen häikäisevän valkeata pintaa. Siellä täällä tuijotti joku valkoisen lumivaipan varjostama alaston vuorenseinämä uhkaavasti matkamiehiin, jotka uurastivat hiestä märkinä työläästi eteenpäin. Kaikki olivat uuvuksissa ja äänettömät, paitsi Emerson, joka rohkaisi ja kehoitti toisia herkeämättä.

Parin tunnin kuluttua intiaani pysähtyi ja alkoi nuuskia ilmaa, jossa Balt näytti myös huomanneen jonkun muutoksen tapahtuneen.

"Onko jotakin hullusti?" murahti Emerson.

"Pelkään, että saamme jälleen myrskyn niskaamme", vastasi jättiläinen päätään ravistaen. Intiaani alkoi selittää jotakin hyvin kiihtyneesti ja heidän siinä seisoessaan hyväili jo ensimmäinen purevan kylmä henkäys heidän poskiaan. Katsahtaessaan ylös he näkivät ilman olevan kuin sakeata savua täynnä, ja kun he loivat katseensa maahan, huomasivat he, että tuo untuvantapainen lumikerros liikahteli ja väreili hiljaa. Ohuita lumipyörteitä alkoi kieppua kinosten harjoilla kadoten yhtä äkkiä kuin olivat ilmestyneetkin, ja ennenkuin he tiesivätkään, oli myrsky riehahtanut valloilleen rynnäten solaan joka hetki kiihtyvällä raivolla. Lumikenttien hengettären näkymätön käsi oli päästänyt myrskyn raivottaret valloilleen, ja koko tienoo kajahteli niiden kaameasta ulvonnasta. Vihuri, joka syöksyi takaapäin matkueen kimppuun, nosti susikoirain selkäkarvat pystyyn ja täytti niiden turkin ihoa myöten pienillä jääneulasilla, niin että eläimet kääntyivät vihdoin päin tuuleen ja kyyristyivät reen taakse suojaan korvat luimussa. Miesten kasvot kuivuivat silmänräpäyksessä, höyryävät vaatteet jäykistyivät, ja veri alkoi kiertää hitaammin.

Fraser karjaisi jotakin, mutta hänen äänensä hukkui myrskyn ulvontaan, ja välittämättä tiedustella, mitä seikkailija oli sanonut Emerson kiiruhti reen etupuolelle ja vetäisi valjaat poikki Baltin ja oppaan alkaessa purkaa kuormaa. Kun he avasivat viimeistä solmua, kiskaisi vihuri tavaroita suojelevan tervakankaan heidän kohmettuneista käsistään riuhtaisten mukaansa oppaan höllästi laskostetun peitteen, joka oli päällimmäisenä. Mies tavoitteli sitä kiinni, mutta se kohosi ilmaan kuin siivillä pudoten hiukan etempänä hangelle, jossa se avautui kokonaan ja nousi jonkun kiivaan tuulispään kiidättämänä jälleen korkealle leijaillen vihdoin rinnettä alas kuin joku jättiläismäinen lepakko, omistajan epätoivoisten valitusten seuraamana. Kaikki irrallaan olevat kevyemmät esineet menivät samaa tietä — kahvikupit, ruoka-astiat, ja säilykerasiat lähtivät kierimään vihurin vieminä hankea pitkin ja katosivat pian näkyvistä, mutta miehillä oli niin paljon muuta tekemistä, että he tuskin huomasivatkaan myrskyn tekemää kepposta.

Ilma oli ollut koko aamupäivän aivan tyyni, mutta joku lämpömäärän muutos oli järkyttänyt ilmakehän tasapainon, ja nyt syöksyi tuuli tämän aukon läpi särkyneestä säiliöstä purkautuvan veden hillittömällä raivolla.

Läheisten kukkuloiden ääriviivat muuttuivat ja näköala supistui merkillisen ahtaaksi, niin että koko tienoo sai oudon vieraan näön. Ja vaikka lumi ei ollut alkanut vielä liikehtiä, tiesivät miehet saavansa hetkisen kuluttua harhailla sankassa lumipyryssä, joka peittäisi näkyvistä kaikki tien viitat.

Balt meni aivan Emersonin viereen ja huusi tämän korvaan:

"Mitä teemme? Kääriydymmekö peitteisiimme vai pyrimmekö eteenpäin?"

"Onko lähimpään metsään pitkäkin matka?"

"Noin kaksitoista penikulmaa."

"Rientäkäämme sinne! Eväätkin ovat lopussa ja tämähän voi kestää monta päivää."

Oli aivan turhaa yrittääkään hakea reestä lisää vaatteita, niin että he jättivät varusteensa siihen ja lähtivät pyrkimään eteenpäin myrskyn ajamina ja oppaan vaistoon luottaen. Koirat olivat jo kaivautuneet lumeen ja kieltäytyivät lähtemästä liikkeelle.

Eteenpäin pääsy oli kuitenkin sangen vaikeata, vaikka tuuli olikin myötäinen, sillä eteen ilmestyi tämän tästä syviä syvänteitä, jotka täytyi kiertää, ja liukkaita rinteitä, joiden kovaksi jäätyneellä hangella jalka ei saanut mitään tukikohtaa. Sellaisissa paikoissa täytyi ryömiä polvillaan ja kätten varassa ja opastaa toisiaan huudoilla, sillä toisista eksyminen olisi merkinnyt kuolemaa. He olivat pian aivan tunnottomat ja myrskyn raivon tyrmistyttämät ja sokaisemat; viiltävä viima jääti kasvot ja heidän keuhkojaan paleli. He lankeilivat ja kierivät myrskyn kiidättäminä jäätiköitä pitkin pitkät matkat, mutta heidän täytyi ryömiä takaisin, sillä suunnasta ei tohdittu poiketa. Eräässä kohdassa seurattiin kapeata harjannetta, jossa yhteen pusertuneet kalliot muodostivat ikäänkuin katon harjan, ja kun siitä vihdoin suoriuduttiin, olivat käsineetkin riekaleina. Hangen karkean pinnan kosketusta ei voinut mikään vaate kestää, mutta kädet olivat jo puutuneet tunnottomiksi, eikä siinä ollut aikaakaan levätä tahi korjata vaurioita. Lumella alkoikin pian näkyä verijälkiä.

Kaikki neljä tunsivat pohjolan talven tavat ja olivat tottuneet sen yllätyksiin, ja käsittäen täydellisesti, miten äärimmäisen vaarallinen tilanne oli, he olivat valmiit ponnistelemaan loppuun saakka. Mutta heidän kärsimyksensä olivat sanoin kuvaamattomat, ja sellaisissa olosuhteissa on uupumus pian edessä.

Paljon on kirjoitettu punaisen miehen suurenmoisesta ruumiillisesta kestävyydestä, mutta yleisesti tunnettu totuus on, ettei kukaan intiaani kykene kilpailemaan siinä valkoisen veljensä kanssa. Alkuasukkaalta puuttuu sivistyksen mukana seuraava sisällinen voima ja kestävyys, johon liittyy vielä sukupolvia kestäneen puutteellisen pukeutumisen ja niukoissa oloissa eletyn elämän aiheuttama yleinen heikentyminen. Ei siis ollut lainkaan ihmeellistä, että intiaaniopas alkoi illan tullessa väsyä. Hän pysähtyi yhä useammin ja lähti yhä vastahakoisemmin jälleen liikkeelle, hän lankeili ja kompasteli ja nousi joka kerta entistä vaivalloisemmin, mutta kun hän oli ainoa, joka tunsi tien, eivät toisetkaan voineet ottaa hänen paikkaansa. He koettivat parhaansa mukaan tukea ja taluttaa häntä, mutta hämärän tullessa hän oli jo niin menehtynyt, että Baltin, joka oli kerran ennen kulkenut tätä tietä, täytyi ruveta oppaaksi, toisten raahatessa tuota miespoloista mukanaan omia, kalliita voimiaan tuhlaten.

Hän pyysi jo kerran, että hänet jätettäisiin jälkeen, mihin Balt ja Fraser heti myöntyivätkin, mutta Emerson ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan.

"Hän kuolee kuitenkin", väitti kalastaja. "Hän on jo melkein kuollut", lisäsi Fraser, "ja metsään lienee vielä kymmenen penikulmaa jäljellä."

"Vien hänet perille saakka, kun kerran houkuttelin hänet mukaanikin", sanoi Emerson jäykästi ja alkoi hoputtaa opasta eteenpäin, joka tuskin kykeni enää ollenkaan omin voimin liikkumaan. Hämärä oli syventynyt synkäksi pimeydeksi, johon he olivat vaarassa joka hetki eksyä, ja jo ennestäänkin hidas ja vaivalloinen eteneminen muistutti nyt etanan kulkua. He putoilivat syvänteisiin, joista täytyi kiivetä ylös käsin ja jaloin, ja kun luisuttiin rinteitä alas, ei ollut muuta neuvoa kuin hellittää irti oppaasta, joka vieri heidän edellään avuttomana kuin luuton säkki, mitkä onnettomuudet kuitenkin estivät viimeisen elonkipinän sammumasta, sillä aina kun pysähdyttiin hengähtämään tuommoisen ponnistuksen jälkeen, hieroivat toiset häntä kaikin voimien, vaikka kaikki tiesivätkin, että se oli turhaa.

Fraser, joka oli aina ollut heikko voimiltaan, jaksoi aikansa, mutta uupui sitten, jolloin Baltin ja Emersonin täytyi pitää huoli hänestäkin, mikä näytti käyvän heille ylivoimaiseksi, vaikka Balt olikin vahva kuin härkä ja Emerson peloittavan sisukas.

Vihdoin alkoivat kukin väsyä ponnistuksista ja kylmästä, mutta Balt ei hellittänyt, vaan kiiruhti ja kehoitti toisia uupumatta eteenpäin osoittaen itse hyvää esimerkkiä. Emerson talutteli ja tuki Fraseria ja totesi, että tuo seikkailija oli ollut hänen vastuksinaan hamasta heidän ensi kohtaamisestaan alkaen. Ajasta ja paikasta ei ollut enää vähintäkään aavistusta, mutta eteenpäin pyrittiin herkeämättä ja mistään välittämättä aivan vaistomaisesti. Myrsky riehui ympärillä ehtymättömällä voimalla, ja hetki ei ollut enää kaukana, jolloin se olisi pusertanut miehistä viimeisetkin voimat, mutta samassa aukeni eteen jyrkästi viettävä rinne, jota alas miehet heittäytyivät luisumaan sen enempää arvelematta päättyikö se äkkijyrkkään putoukseen vai kinoksiin. Heistä oli aivan samantekevää, mitä alla oli, ja niin vierittiin alas kaikki yhdessä rykelmässä ja päädyttiin paikkaan, jossa siellä täällä näkyi hangesta pajupensaiden latvoja. Tämän huomion rohkaisemina kiiruhdettiin eteenpäin vielä yhden harjanteen yli ja jyrkkää rinnettä alas, kunnes saavuttiin tiheään näreikköön, johon tuuli ei päässyt enää tuntumaan. Ympärillä vallitsi syvä rauha ja vain puiden latvojen humina kertoi ylempänä riehuvasta myrskystä.

Kului ainakin tunti, ennenkuin Balt ja Emerson saivat nuotion palamaan, sillä paksussa lumessa oli kuivien puiden hakeminen sangen vaikeata, semminkin kun he olivat molemmat menehtymäisillään uupumuksesta.

Cherry oli antanut Emersonille pullon konjakkia, jonka tämä nyt jakoi Fraserille ja oppaalle ollen, viisaasti kyllä, kieltäytynyt koskemasta siihen, ennenkuin oli päästy myrskyltä turvaan. Sitten hän sulatti lunta Baltin tinatuopissa ja juotti kuumaa vettä noille onnettomille, kunnes seikkailija alkoi virota, mutta intiaani oli jo inhimillisen avun saavuttamattomissa ja kuoli tuntia ennen aamunkoittoa.

He juoksuttivat Fraseria koko yön nuotion ympärillä ja hieroivat tämän tunnottomiksi turtuneita jäseniä koettaen samalla karkoittaa oman vaarallisen väsymyksen tunteen ja lämmitellen välillä kituvasti palavan nuotion hohteella.

Päivän valjetessa he koettivat saada intiaanin ruumiin kyllin korkealle näreiden latvaan, mutta tehtävä oli heille ylivoimainen, niin että heidän täytyi jättää ruumis sutten armoille, kun he lähtivät pyrkimään laaksoon kylää kohti.

Päivä oli kulunut melkein lopulleen kun he horjuivat Katmain rappeutuneeseen majataloon, jonka katto oli myrskyn varalta kiinnitetty kahdella paksulla harjan yli pingoitetulla ankkurikettingillä lujasti maahan kiinni. Lihavahko venäläinen kauppias päästi heidät sisään ja kiidätti heti saataville mitä oli välttämättömintä ensi hädän lievittämiseksi, ja lähetti sitten miesjoukon etsimään oppaan ruumista.

Matkan vaivalloisin ja vaarallisin osa oli nyt suoritettu, tuumi Emerson helpotuksesta huokaisten ja alkoi heti kun puhumaan kykeni tiedustella postilaivan kulkuvuoroja.

"Se oli täällä kolme päivää sitten matkalla länteen", vastasi kauppias.

"Aivan niin, ja palaa viikon kuluttua, eikö niin?"

"Ei, palatessa se ei poikkea tänne. Sopimus on sellainen näettekös."

"Mitä!" Emerson tunsi päätään huimaavan.

"Niin, se ei tule tänne ennenkuin ensi kuussa, jolloin, jos ilmat ovat myrskyiset, se poikkeaa tänne vasta palatessa."

"Siis kuinka pitkän ajan kuluttua?"

"Ehkä noin kahdeksan viikon päästä."

Nuori mies horjahti ja tarttui kertojaan kuin tukea etsien. Myrskyn aiheuttama viivytys solan edustalla oli siis kumonnut kaikki hänen laskelmansa! Tuo säälimätön kohtalo oli jälleen murskannut hänen toiveensa! Hän oli luullut vapautuneensa painajaisesta, joka oli kolme vuotta pitänyt häntä kahleissaan, mutta tämä oli sen sijaan vain lujentanut otettaan, kaikki kauniit suunnitelmat olivat sirpaleina. Hän oli laskenut kaikki mitä huolellisimmin ja todennut, että aikaa oli juuri niin paljon, että tehtävä voitiin suorittaa, minkä kuukaudenkin viivytys teki taas varmasti mahdottomaksi. Hän kääntyi toivottomana kumppaneihinsa päin, mutta Fraser oli lyyhistynyt lähimpään nurkkaan ja iso George nukkui kamiinan ääressä.

Hän seisoi kauan äänetönnä ja mietteisiinsä vaipuneena, kauppiaan silmäillessä häntä ymmällään, ja alkoi sitten jäykistyneillä sormillaan haparoida povitaskujaan vetäen vihdoin esiin rypistyneen lehden, joka oli repäisty jostakin kuvalehdestä. Punnittuaan sitä hetkisen kädessään hän heitti sen tuleen ja kääntyi isäntään päin raskaasti huokaisten. Kasvot olivat paleltumisesta mustuneet ja niiden ilme tylsä ja välinpitämätön.

"Antakaa meille vuoteet", lausui hän; "olemme levon tarpeessa."

VII.

UUSIA SEIKKAILUJA.

Kun toiset eivät olleet kuulleet keskustelua, säästi Emerson huonot uutisensa seuraavaan päivään ja heittäytyi levolle venäläisen osoittamaan vuoteeseen melkein kaikki vaatteet yllään ja synkimmän epätoivon vallassa. Mutta hän oli liian väsynyt voidakseen nukkua. Hermot olivat saaneet kestää semmoisen koetuksen, että niiden rauhoittaminen vaati pitkän ajan, jonka kuluessa hän heittelehti puoleen ja toiseen sekavien harhanäkyjen ahdistamana, jotka aina seuraavat horrostilaa unten maailman rajalla. Rasittunut mielikuvitus kuvasi yhä uudelleen hänen eteensä tuon kolmekymmentäkuusi tuntia kestäneen epätoivoisen taistelun myrskyä ja kuolemaa vastaan, ja kun hän oli valveilla, ajatteli hän sanomattomalla kauhulla kohtaloa, joka niin säälimättömästi häntä vainosi. Hän oli liian väsynyt raivostuakseen, voimat olivat lopussa, ja mietteet ajelehtivat sinne tänne kuin laiva ilman peräsintä. Siinä hän makasi tylsänä ja masentuneena pimeään tuijottaen kuumeisissa silmissään synkkä ja toivoton katse tuhansien tuskien raadellessa hänen runneltua ruumistaan.

Fraserin laita oli vielä huonommin. Unesta ei ollut puhettakaan, ja hänen tilansa oli niin arveluttava, että majatalon isäntä hoiteli häntä koko yön hieroen paleltumia ja muutellen siteitä tarpeen mukaan. Balt taas nukkui kuin eskimokoira. Ollen henkilö, jolla ei ollut mitään mielikuvitusta, oli hän rasittanut vain ruumistaan, joka kykeni kestämään suunnattomia ponnistuksia, ja pääsi siten kärsimästä tuota tuskallista hermojännitystä, jonka otteessa toiset taistelivat.

Kun lämpö ja lepo olivat vähitellen tasoittaneet ruumiin ja hengen välisen tasapainon, vaipui Emerson sikeään uneen, josta hän heräsi vasta myöhään päivällä koko ruumis kankeana ja kaikki lihakset hellinä. Hän nousi ja laahusti vaivoin pöydän ääreen, jossa toiset juuri lopettelivat aamiaistaan. Balt oli aivan entisellään ja Fraserkin jotakuinkin virkeänä siteistään ja kivuistaan huolimatta. Emerson tiedusteli heti, oliko oppaan ruumis löytynyt.

"Hänet tuotiin aamulla", vastasi kauppias. "Ruumis on kirkon vieressä olevassa vajassa ja haudataan heti kun pappi saapuu."

"Miesparka", surkutteli Fraser. "Enpä totisesti tahtoisi olla nyt hänen saappaissaan. Ellette olisi hoivanneet minua, niin täällä olisi kaksi vainajaa tuota kirkollista toimitusta odottamassa."

"Miten on paleltumienne laita", kysyi Emerson istuutuen tuskallisen varovasti.

"Muuten hyvin paitsi nämä eturaajat." Hän näytti kättään, joka oli hyvin ja taitavasti sidottu. "Toivon kuitenkin saavani pitää liipaisusormen, niin että jäähän edes jotakin jäljelle."

"Oletteko kuullut mitään postilaivasta?"

"En."

"Me myöhästyimme."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi iso George hätääntyneestä

"Sitä, että myrskyn aiheuttama viivytys oli meille sangen tuhoisa. Laiva on mennyt."

"Mutta tuleehan se uudelleen", aprikoi kalastaja.

"Tulee kyllä, mutta vasta kahdeksan viikon kuluttua", vastasi Emerson päätään ravistaen. "Tuo myrsky tuhosi kaikki hyvät suunnitelmamme."

Baltin kasvot nytkähtelivät ikäänkuin hän olisi ollut puhkeamaisillaan äänekkäisiin valituksiin, mutta samassa näytti eräs ajatus johtuneen hänen mieleensä.

"Sanonpa teille, mitä nyt teemme", mylvähti hän riemuiten. "Siirrämme koko jutun vuodeksi eteenpäin. Silloin ei ole ainakaan ajasta puutetta."

"Mahdotonta", murahti Emerson olkapäitään nykäisten. "Ellen voi toteuttaa suunnitelmaani nyt, niin jätän sen kokonaan. Ja nythän ovat kaikki kauniit laskelmamme mitättömät. On viisainta, että palaatte Kalvikiin, George."

Balt hypähti ylös ja alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin. Mahdollisuus, ettei hän saisikaan nauttia uneksimastaan kostosta, saattoi hänet silmittömään raivoon. Hän kiroili ja mellasti nyrkkejään heristellen ja syyti suustaan niin kaameita sadatuksia, että Fraserkin kauhistui.

"Älkää, älkää", pyyteli hän; "heretkää jo, hyvä mies! Teettehän meidät kaikki onnettomiksi."

Mutta kalastaja ei ollut kuulevinaankaan, vaan kiihdytti yhä manaustensa voimaa, niin että Petellin, talon isäntä, joka samassa astui sisään, alkoi hartaasti ristiä silmiään kirousten ryöppyjä kauhistuen. Huomatessaan tämän ilveilyn Balt äyhkäisi:

"Missä helvetissä tuo laiva nyt sitten on?"

"Jossakin lännen puolella, arvelen."

"Mutta sehän on postilaiva, eikö niin? Miksi se ei poikkea tänne paluumatkalla?"

Kauppias kohautti pyöreitä hartioitaan. "Se ei käy palatessa muualla kuin Uyak Bay'ssa."

Emerson katsahti ylös. "Missä on Uyak Bay?"

"Kodlakin saarella", vastasi iso George päätään kääntämättä ja jatkoi kuulusteluaan.

"Millä oikeudella laivaväki sivuuttaa tämän paikan aution säilyketehtaan takia? Eihän Uyakissa ole ketään tähän vuodenaikaan! Yhtiön juonia kaikki, sanon minä."

"Laiva ei ole minun, joten en mahda sille mitään", sanoi Petellin. "Miksi ette tulleet muutamia päiviä ennen"?

"Kadunpa totisesti, että suostuin odottamaan solan edustalla", virkkoi Emerson synkästi. "Ilma ei olisi voinut olla ensimmäisenäkään päivänä kurjempi kuin mitä se oli toiselle puolelle saapuessamme."

Iso George oli huomaavinaan sanoissa jonkinlaista moitetta varovaisuutensa johdosta ja pyörähti kiukkuisesti puhujaan päin, mutta kohdatessaan Emersonin katseen hän malttoi mielensä ja siepaten lakkinsa ryntäsi ovesta ulos kuumenneita veriään jäähdyttelemään.

"Milloin arvelette laivan tulevan Uyakiin?" kysyi Emerson.

"Viikon kuluttua korkeintaan."

"Onko sinne pitkäkin matka?"

"Eikö mitä — noin viisikymmentä penikulmaa vain", hymähti Petellin, mutta huomatessaan omituisen välähdyksen vieraan silmissä hän lisäsi kiireesti: "Mutta sinne ette pääse. Uyak Bay on salmen-toisella puolella — Shelikoffin salmen, ymmärrättehän."

"Mitäs siitä! Voimmehan vuokrata purjeveneen ja —"

"Täällä ei ole nykyjään ainoatakaan, sittenkuin menetin omani viime vuonna merisaukon metsästyksessä."

"No, pienempiä veneitä ja alkuasukkaita, jotka vievät meidät yli, lienee sentään aina saatavissa? Tottahan täällä veneitä on?"

"Ei muita kuin nahkaisia — kajakkeja ja bidarkoja — tiedättehän, ja tähän vuoden aikaan on ylimeno sitäpaitsi sula mahdottomuus. Myrskyt raivoavat taukoamatta, ja Shelikoffin salmi on tämän rannikon vaikein ja vaarallisin paikka. Ei ole muuta neuvoa kuin odottaa."

Emerson vaipui tuolilleen ja painoi päänsä kätten varaan.

"Haukatkaahan hieman aamiaista", kehoitti isäntä, mutta toinen ravisti vain päätään. Mies katsahti häneen ymmällään, ja poistui sitten omia tehtäviään toimittelemaan.

"Olen kuullut puhuttavan tuosta Shelikoffin salmesta", huomautti Fraser. "Satuin kerran erään karhunmetsästäjän seuraan, joka oli Kodiakista kotoisin, ja hän kertoi, että tuo paikka on talvisaikaan todellinen helvetti." Kun Emerson ei virkkanut mitään, lisäsi seikkailija värittömissä silmissään huolestunut katse: "Olen tähtenne vilpittömästi pahoillani, toveri, mutta ehkäpä tässä sentään joku neuvo keksitään, niin että älkää nyt olko noin masentunut."

Emerson istui kauan hievahtamatta tuleen tuijottaen, mutta nousi sitten äkkiä, ikäänkuin jotakin olisi pälkähtänyt hänen päähänsä, ja astui ulos. Hän suuntasi kulkunsa rannalle, jossa kylän kaikki kanootit olivat, ja aloitti huolellisen tarkastelun. Viisitoista minuuttia myöhemmin hän huusi Baltille, joka myös ilmestyi rannalle:

"Kaikki hyvin! Laivan tavoitamme vielä!"

"Miten sitten?" ärähti kalastaja.

"Täällä rannalla on jotakuinkin tilava, avonainen, nahkainen vene, oomiak, tiedättehän, jonka vuokraamme. Sitten palkkaamme pari intiaania viemään meidät Uyakiin."

"Mahdotonta", murahti iso George. "Shelikoffin salmi on tähän vuodenaikaan paikka, johon höyrylaivatkaan eivät mielellään nokkaansa pistä."

"Mutta matkahan on vain viisikymmentä penikulmaa."

"Sellaisilla vesillä on viisikymmentä penikulmaa avoveneessä sama kuin viisisataa — ellette ole aivan erikoinen onnen poika."

"Mutta muuta mahdollisuutta ei ole. Tuletteko mukaan?"

"Menkäämme Petellinin puheille", vastasi iso George.

Kun isäntä kuuli asian, alkoi hän tehdä kiihkeitä vastaväitteitä.

"Kesällä kyllä, mutta ei nyt", sanoi hän. "Aivan mahdotonta. Salmi on aina vaarallinen, ja ilmakin on liian kylmä istua koko päivä avonaisessa veneessä — palellutte kuoliaaksi."

"Aiomme kuitenkin koettaa."

"Ei, ei, ei! Jos nousee myrsky, niin hukutte varmasti. Eksytte suunnasta ja —"

"Onhan meillä kompassi. Hankkikaa nyt meille tarpeellinen miehistö, niin olette kunnon mies. Muusta huolehdin itse."

"Olen varma, etten saa ketään lähtemään", selitti kauppias. "Kaikki tietävät, mitä se merkitsee, ja —"

"Hakekaa miehet tänne, niin saan puhella heidän kanssaan", keskeytti Emerson, jolloin kauppias lähti kylän päällikköä etsimään pudistellen päätään vieraiden mielettömyydelle.

Kun Balt ja Emerson astuivat sisään, huomasi Fraser heti heissä tapahtuneen muutoksen ja tiedusteli, mitä oli tapahtunut.

"Aiomme soutaa tästä salmen yli veneellä", selitti iso George.

"Mitä! No, ei ikinä! Onko nyt mielettömämpää kuultu! Ettekö käsitä —"

"Kyllä", keskeytti Emerson tylysti. "Teidän ei tarvitse tulla mukaan."

"Sanomattakin selvää. Vai luuletteko minun kykenevän sellaiseen? Kun olen kerran hädin tuskin päässyt näin pitkälle, en aio enää jättää mitään sattumien varaan."

"Voittehan odottaa postilaivaa."

"Voin kyllä, ja sen varmasti teenkin. Matkustan turvallisesti tästä lähtien, niin että voitte olla huoletta."

Toivo tavoittaa postilaiva antoi Baltille ja Emersonille uutta rohkeutta, mutta kun kauppias palasi kylän päällikkö ja muutamia metsästäjiä mukanaan, kohtasi heidän ehdotuksensa mitä lujinta vastarintaa, jota ei rahan mahtikaan kyennyt murtamaan. Käyttäen venäläistä tulkkina Emerson pyyteli ja houkutteli latoen viimeiset kolikkonsakin pöydälle, mutta turhaan. Miehet pudistivat vain päätään ja puhelivat keskenään.

"He sanovat, että pakkanen on aivan liian ankara", selitti Petellin. "He paleltuvat, eikähän kuolleilla ole rahoista mitään hyötyä."

Eräs alkuasukas virkkoi: "Tämä kuu on kaikista myrskyisin, ja avonaisen veneen upottavat aallot heti."

"Sittenhän he voivat viedä meidät yli bidarkoilla", väitti Emerson, joka oli nähnyt rannalla useampia näitä pienempiä aluksia, jotka ovat mursun nahasta tehtyjä pitkiä aivan umpinaisia kanootteja, keskellä pieni aukko soutajaa varten. "Eihän heidän ole pakko palata samaa tietä takaisin, vaan voivat odottaa Uyakissa postilaivaa. Maksanhan niin suuren palkan, etteivät he saa kymmenessä vuodessa kokoon sellaista summaa."

Petellin teki parastaan, mutta intiaaneja ei saanut mikään taipumaan. Kun miehet tekivät lähtöä, sanoi Emerson:

"Kysykää, mitä he tahtovat yhdestä bidarkasta."

"Sata dollaria", ilmoitti Petellin hetkisen neuvoteltuaan.

Emerson kääntyi Georgeen päin. "Luuletteko meidän tulevan kahden toimeen?"

Kalastaja epäröi. "Kaksi on liian vähän", vastasi hän, "mutta hankkikaa joku kolmas, niin olen valmis."

Emerson alkoi jälleen neuvotella intiaanein kanssa, mutta nyt olivat vastaukset ehdottomasti kieltävät. Yksinään, ilman ainoatakaan oman heimon miestä, joka oli taitava ja kestävä meloja ja johon saattoi ehdottomasti luottaa, ei kukaan heistä tohtinut ajatellakaan matkalle lähtöä. Näytti jo aivan siltä kuin kohtalo olisi vierittänyt viimeisen ja ylitsepääsemättömän esteen noiden kahden valkoisen miehen tielle, kun samassa "sormeton" Fraser, joka oli vaiti kuunnellut neuvottelua, lausui katkeralla ja soimaavalla äänellä:

"Eipä taida olla sitten taas muita kuin minä jäljellä. Niinhän se on aina ollut, hitto soikoon."

"Tekö"! huudahti Emerson äärimmilleen hämmästyneenä ja voimatta oikein uskoa korviaan. Mieshän oli aina kammoksunut kaikkia rasituksia ja kieltäytynyt järkähtämättömän johdonmukaisesti tyytymästä yrityksiin, jotka olivat vähänkin uhkarohkeat.

"Niin, mielelläni en tätä tee", kiivastui Fraser, "siitä voitte panna vaikka päänne pantiksi, mutta kun nämä arvon herrat" — päännykäys intiaaneihin päin — "ovat liian viisaat lähtemään mukaanne, niin eihän ole muuta neuvoa kuin että minä lähden. Vai mitä?" Hän katseli ärsyttelevästi vuoroin kumpaakin.

"Osaatteko hoidella venettä?" tiedusteli iso George.

"Osaanko hoidella venettä!" toisti Fraser halveksivasti hymähtäen. "Kaikkea sitä vielä kysyykin, aika mies. Ettehän suinkaan luule olevanne ainoa inhimillinen olento, joka on milloinkaan airoja kädessään pidellyt, vaikka kämmenissänne onkin pannukakun kokoiset känsät? Olin ensimmäinen Miles Canon'illa, ja vuonna '98 ansaitsin suuren kilparynnäkön kestäessä soutajana kauniit summat. Viisikymmentä dollaria taipaleelta, joka kesti vain kolme minuuttia. Sepäs oli rahan tuloa se! Osaanko hoidella venettä? Kyllä, hyvät herrat, sen taidon kyllä osaan."

"Mutta kuulkaahan nyt, Fraser", virkkoi Emerson. "Pelkään, ettette ole vielä kyllin toipunut kyetäksenne mukaamme. Voihan käydä niin, että saamme meloa taukoamatta neljäkymmentäkahdeksankin tuntia vasten tuulta ja virtoja. George ja minä jaksamme kyllä, mutta kuten itse parhaiten tiedätte, ette te —"

Fraser pyörähti kiukkuisesti puhujaan päin.

"Lopettakaa nyt jo, taivaan tähden!" huudahti hän. "Otaksun teillä olevan sen verran hienotunteisuutta, ettette enää toitota korvaani, miten lujilla olitte tähteni Katmai-solassa. Tiedättehän minun uupuneen vain senvuoksi, että jalkani olivat hankautuneet verille. Elleivät raajani olisi olleet niin kelvottomat, olisi ylimeno ollut kuin leikin tekoa, mutta jalkani olivat verillä. Ymmärrättekö? Jalkani olivat verillä." Hän nousi vaivalloisesti ja lisäsi: "Mutta tänään en lähde minnekään. Olen vielä liian heikko ja kintaanikin ovat kelvottomat. Jos odotatte, kunnes olen toipunut niin paljon, että voin kuolla mukavasti, niin menkää ja ostakaa tuo vene, tuo mielettömien surma; teemme sitten itsemurhan kaikki yhdessä." Hän loi kumppaneihinsa närkästystä uhkuvan katseen ja lyyhäsi huoneesta, toisten voimatta edes hymyillä hämmästykseltään.

Pariin päivään ei tehty mitään muuta kuin lepäiltiin ja koottiin voimia, ja toisen päivän iltana ilmoitti Fraser jurosti ja vastahakoisesti olevansa valmis lähtemään seuraavana aamuna, minkä kuultuaan toiset ryhtyivät heti matkavalmistuksiin. Eväitä ja juomavettä varattiin runsaasti ja rannalta valikoitiin paras kanootti, joka oli kuitenkin sangen heikko ja vaappera talvista merimatkaa varten.

Tuuli oli tyyntynyt päivä päivältä heidän saavuttuaan Katmaihin, mutta siitä huolimatta näytti niemien välistä siintävä salmi kovin synkältä ja uhkaavalta. Petellin alkoi jälleen estellä, mutta miehet eivät olleet hänen pyyntöjään kuulevinaankaan, vaan menivät levolle siinä varmassa vakaumuksessa, että varhain aamulla lähdettäisiin, heräten yöllä raivoisan myrskyn pauhinaan, joka pani tuon ankkurikettingeillä tuetun rakennuksen huojahtelemaan. Fraser riemuitsi, ja Baltin otsa, joka oli ollut täynnä huolestuneita ryppyjä, kirkastui, mutta Emerson oli synkkä ja sanaton. Myrsky riehui kolme vuorokautta tyyntyen sitten yhtä äkkiä kuin oli puhjennutkin, mutta maininkien pauhu rantaa vasten ei vaimentunut moneen tuntiin, Emersonin tuijottaessa niiden hyrskyihin toivottomin ja masentunein katsein. Kun he vihdoin uskalsivat lähteä liikkeelle — päivälleen viikon kuluttua Katmaihin tulon jälkeen — kävi nienten ulkopuolella niin ankara aallokko, että he pääsivät hädin tuskin kylään takaisin, läpimärkinä, masentuneina ja melkein puolikuolleina kylmästä ja väsymyksestä. Vaikka Fraser oli täydelleen toipunut vammoistaan, valitti hän alituisesti vaivojaan, niin että iso George menetti vihdoin malttinsa ja ärjäisi:

"Vaiti ja paikalla! Eihän teitä ole kukaan pakottanut! Menen vaikka yksin, ennenkuin rupean kuuntelemaan aamusta iltaan tuota ruikutusta."

"Niin juuri", vahvisti Emersonkin, joka oli myös kyllästynyt seikkailijan nalkutukseen. "Koetamme suoriutua ilman häntä."

"Vai niin, vai niin?" puhisi Fraser. "Nyt kun olen kyllin terve kyetäkseni tekemään tuon matkan, ette huoli minusta, vaan jätätte minut tämän lihavan ryssän armoille. Jaksan sen, minkä toisetkin, eikähän tämä ole vielä mitään. Sanoin tulevani mukaan, ja minä tulen! Niin juuri, hyvä herra! Ennen hukun kuin jään tänne tuon venäläisen pyöriäisen seuraan. On tämäkin paikka!"

"Olkaa ja käyttäytykää sitten kuin mies."

"Te nielette valituksenne, mutta minun laitani on, näettekös, toisin. Kärsimysten hetkinä virkistyn aina, kun saan olla hiukan äänessä."

Petellin herätti heidät jälleen päivän valjetessa, ja he lähtivät matkaan, nyt paremmalla onnella, sillä aallokko oli tyyntynyt niin paljon, että uskallettiin nienten suojasta aavalle merelle. Monta sanaa ei vaihdettu, sillä jokainen ymmärsi tilanteen vakavuuden ja oudon aluksen hoiteleminen vaati kaiken huomion. Bidarka on norsunnahasta tehty, pitkä ja kaitainen, kanootin tapainen alus, jossa soutajat istuvat pohjalla toistensa takana kukin aukossaan. Pysyäkseen kuivana oli jokainen vetänyt ylleen väljän "kamlikan" eli hylkeenrakoista valmistetun umpinaisen paidan tapaisen sadetakin, joita alkuasukkaat käyttävät merimatkoillaan. Päähine vedetään syvään otsalle ja kiristetään vetonauhalla tiukasti kasvojen ympärille ja hihansuut sidotaan samoin ranteisiin, ja kun lähdetään bidarkakanootilla jollekin pyyntiretkelle, kiinnitetään helmat samanlaisella, kauhtanaan vartavasten sovitetulla vetonauhalla istuinaukon reunaan, jolloin alus on aivan vedenpitävä minkälaisessa myrskyssä hyvänsä. Mutta valkoiselle miehelle on keksintö hankala, ja kun bidarkan hoiteleminen ja melominen vaatii vielä suurempaa taitoa kuin kanadalaisen puunkuorikanootin, saivat matkamiehet pinnistää voimansa ja kestävyytensä äärimmilleen.

Mainingit heittelivät hentoa alusta kuin korkkia, ja kylä, joka tuntui äkkiä niin turvalliselta lämpimine majoineen ja pehmeine vuoteineen, häipyi yhä kauemmaksi taakse. Kansi ja melat peittyivät vähän väliä paksuun jääkuoreen, jonka irroittaminen oli sangen hankalaa, ja mereltä puhaltava purevan kylmä viima tunkeutui luihin ja ytimiin taukoamattomasta työskentelystä huolimatta. Edessä oli viidenkymmenen penikulman taival, joka merkitsi kahdentoista tunnin keskeytymätöntä melomista, mutta he olivat toivehikkaalla mielellä, sillä ilma näytti kerrankin olevan heille suotuisa, ja rannikko kukkuloineen alkoi vähitellen häipyä harmaan taivaanrannan taa. He söivät tiheään, sillä pohjolassa tarvitsee elimistö runsaasti polttoainetta, ja keskipäivällä oltiin jo niin kaukana salmen levottomasti kohoilevalla selällä, että Kodiak-saaren rannikko oli selvästi näkyvissä. Mutta silloin alkoi tuuli kiihtyä, ikäänkuin se olisi kyllästynyt leikkimään heidän kanssaan, ja pian oli miehillä täysi tosi edessä, kun tuuli oli samalla kääntynyt vastakkaiseksi, nostattaen vaikean ristiaallokon, jossa kanootti kieppui ja kääntyili puoleen ja toiseen soutajien ponnistuksista huolimatta. Kulku hidastui, mutta tuuli pysyi sentään niin heikkona, että he jaksoivat pitää kanootin kulussa ja oikeassa suunnassa, ja kun päivä kallistui iltaan, meloivat he yhtä hellittämättä eteenpäin toivoen, että tuuli tyyntyisi pimeän tullen.

Kello oli melkein yhdeksän seuraavana aamuna, kun Uyakin säilyketehtaan vartija näki erään alkuasukaskanootin pyrkivän työläästi lahden perukkaan. Kanootti läheni hitaasti, ja kun hän riensi rannalle, huomasi hän hämmästyksekseen, että soutajina oli kolme valkoista miestä, jotka olivat niin puutuneet ja kohmettuneet, että hänen täytyi auttaa heidät ylös. Yksi oli jo aivan tajuton, mitä vartija ei lainkaan ihmetellyt kuultuaan mistä miehet tulivat. Sitä hän kuitenkin kummasteli, että eräs toinen joukosta purskahti itkuun, kun hän kertoi laivan lähteneen edellisenä iltana. Hän antoi heille virkistäviä lääkkeitä ja keitti lämmittävää ruokaa, sillä sekä Balt että Emerson olivat molemmat kuin unissakävijät, ja Fraser niin heikko, ettei hän tajuihinsa tultuaan kyennyt seisomaan.

"Olipa ikävää, ettette päässeet tänne eilen illalla", surkutteli vartija. "Laiva käy täällä vain kerran kuussa."

"Viipyykö se kauankin Kodiakissa?" kysyi iso George.

"Kapteeni sanoi viettävänsä joulun siellä. Katsotaanpas — tänään on 22 — se lähtee Juneau'hin 26:nnen aamuna; siis kolme päivää."

"Meidän täytyy tavoittaa se", huudahti Emerson. "Jos viette meidät Kodiakiin niin hyvissä ajoin, että ehdimme laivaan, maksan teille, mitä vain pyydätte."

"Kernaasti, jos vain voisin", vastasi mies. "Olen täällä aivan yksin näettekös lukuunottamatta Johnsonia, joka on toisen tehtaan vartija."

"Hankkikaa sitten Herran nimessä meille pari intiaania. Maksun suuruudesta en välitä."

"Mutta täällä ei ole ainoatakaan alkuasukasta, sillä tämä ei ole mikään kylä. Nämä kaksi säilyketehdasta ovat ainoat rakennukset, joita minä ja Johnson emme tohdi jättää oman onnensa nojaan."

Emerson kääntyi ja katsahti Fraseriin, joka oli laihana ja kalpeana lysähtänyt eräälle tuolille. Tämä huomasi tuon paljon puhuvan silmäyksen ja vastasi hilpeästi verettömillä ja halkeilleilla huulillaan väkinäinen hymy:

"Huomenna olen taas valmis, toveri. Varmasti!"

* * * * *

Kodiakin vanha venäläinen kylä, joka on viimeinen jäännös saaren ensimmäisen asutuksen ajoilta, on saaren vastapäisellä puolella, ja vaikka asukkaat ovatkin enimmäkseen vain alkuasukkaita ja sekarotuisia, on siellä melkoinen joukko valkoihoisiakin, jotka viettävät joulun juhlien ja iloiten. Senpätähden olikin Doran miehistö sangen tyytyväinen saadessaan viettää joulun siellä, sillä Kodiakissa ovat tytöt kauniit ja jokainen vieras toivotetaan sydämellisesti tervetulleeksi. Siellä ryypättiin ja tanssittiin rosoisten hirsiseinien sisällä, ja meren viiltävä viima unohtui pian punaisina hehkuvien kamiinain ääressä. Kylä oli täynnä juhlivaa kansaa, ja kun talvi on levonaika, jonka kestäessä vain jotkut huimapäät antautuvat meren vaaroihin, herätti eräs yltäpäältä jäätynyt kanootti, joka jouluiltana laski maihin telakan viereen, kaikkialla suuren hälinän, sillä siinä oli soutajina kolme valkoista miestä — joita tuskin saattoi valkoisiksi sanoa. Kasvot olivat paleltumien mustuttamat ja melkein kauttaaltaan vereslihalla, ja kintaiden suojaamat kädet olivat pakkasen jäykistämät ja halkeamia täynnä. Silmät olivat syvällä ja kuopille vajonneista poskista päättäen olivat miehet sairastaneet kauan jotakin ankarata tautia, eivätkä he voineet kävelläkään, vaan ryömivät käsin ja jaloin lumenpeittämän rantakivikon poikki horjahdellen sitten avuttomasti kylään johtavalle tielle päästyään. Eräs oli niin menehtynyt, ettei jaksanut nousta kanootista, ja kun pari merimiestä kiiruhti apuun, soperteli hän sekavia sanoja kielellä, jota kuulee kullankaivajien leireissä ja pelipöytien ääressä. Toinen, eräs jalkojaan surkeasti laahaava jättiläinen, hoiperteli laivaa kohti polvet koukussa ja hartiat kumarassa pää rinnalle vaipuneena ja pitkät kädet voimattomina sivulla heilahdellen.

Kolmas heistä käyttäytyi kuitenkin kaikista omituisimmin. Tielle päästyään hän epäsi kädenliikkeellä kaikki avuntarjoukset ja pysähtyi sitten jalat leveällä tuijottamaan pohjoiseen kulmat tuimasti rypyssä. Silmät hehkuivat kuopissaan kuin hiilet, ja mustuneet, paisuneet huulet vääntyivät kaameaan irvistykseen, joka paljasti hampaat. Hän nosti kätensä ja heristi uhkaavasti nyrkkiään pohjoista taivasta kohti käsittämättömiä sanoja mutisten ja hoippui sitten kumppaniensa jälkeen.

VIII.

SEATTLESSA.

Viikkoa myöhemmin näkivät Boyd ja George Port Townsendin valojen häipyvän pimeyteen. Mieliala oli jälleen elpynyt, sillä matka Juneau'sta oli sujunut niin nopeasti, että koko matkan toinen osa voitiin nyt suorittaa lyhyemmässä ajassa kuin oli arvioitukaan, ja viikon täydellinen lepo ja eteläisempien seutujen lauhkeampi ilmasto olivat melkein kokonaan parantaneet pakkasen ja kärsimysten jättämät vammat.

George, joka oli viime päivinä ollut merkillisen levoton, rikkoi vihdoin äänettömyyden.

"Kuinka kauan viivymme Seattlessa?" kysyi hän.

"Päivän tahi pari korkeintaan. Asiani on pian toimitettu."

"Otaksun, että siellä Chicagossa on tapana esiintyä hyvin hienosti puettuna", jatkoi George.

"Kyllä, ainakin meihin verraten."

"Oikeinko hännystakeissakin?"

"Aivan niin."

"Oletteko milloinkaan pitänyt sellaista?"

"Varmasti."

"No, vie sun —" Kalastaja vaikeni ja tuijotti kumppaniinsa suu auki. "Oikeinko todella?"

Boyd naurahti. "Yliopistossa ollessani se oli jokapäiväinen pukuni, mutta muuten sitä käytetään vain illalla."

George tuumi asiaa hetkisen ja jatkoi sitten:

"Eräs mies jutteli minulle kerran jotakin sangen hullunkurista. Hän kertoi, että etelässä annetaan puhdistaa ja kiilloittaa kynnetkin, kun tahdotaan olla oikein hienoja. Onko se totta?"

"Aivan totta."

Balt karaisi kurkkuaan ja kysäisi teeskennellyn välinpitämättömästi:

"Oletteko te — tuota noin — antanut milloinkaan kiilloittaa kynsiänne?"

"Olen kyllä."

Balt avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta muutti sitten mielensä ja huomautti: "Taitaapa olla selvintä, että odottelen täällä, kunnes palaatte."

"Ei suinkaan!" vastasi toinen nopeasti. "Tarvitsen teitä rahoja kuulustelussani, sillä tehän olette ainoa neuvonantajani yrityksemme käytännölliseen puoleen nähden."

"No hyvä. Jos kerran luulette tulevanne toimeen kanssani, niin enköhän minäkin suoriutune hännystakeista ja noista kynsiä harjaavista tytöistä. Eihän tätä kauan kestä."

"Milloin olitte viimeksi täälläpäin?"

"Neljä vuotta sitten."

"Entä oletteko milloinkaan käynyt etelässä?"

"Kyllä. Minulla on sisar Spokane Falls'issa. Mutta siellä en viihdy."

"Saapa nähdä, mitä pidätte Chicagosta", hymyili Boyd.

"Sormeton" Fraser ilmestyi laivan kirkkaasti valaistusta keskiosasta ja läheni hilpeästi tervehtien.

"Onpa hyvä, että tämä laivamatka likenee loppuaan", virkkoi hän. "Olen puhdistanut melkein koko haahden."

Seikkailija oli pysytellyt erillään heidän seurastaan — Boydin suureksi tyydytykseksi, sillä mies oli todellakin sangen ikävystyttävä — joten he olivat saaneet rauhassa tehdä laskelmiaan ja pohtia lukemattoman joukon yksityiskohtia.

"Illallispöydässä tapasin erään farmarin pojan, jonka sain juuri äsken puhtaaksi kynityksi", jatkoi Fraser kerskailuaan. "Pyyhkäisin taskuuni kolme ja viisikymmentä aivan kuin leikillä."

"Kolmesataaviisikymmentä dollariako?" kysyi Balt.

"Kuinkas muuten?"

"Mistä saitte rahaa päästäksenne peliin?" tiedusteli Boyd.

"Voitin eilen illalla sievoisen summan noilta Dawsonin miehiltä."

"Mutta ettehän voinut heidänkään kanssaan tyhjin käsin alkaa?"

"Myin laivan kapteenille muutamia kaivososakkeita toissa päivänä", nauroi Fraser. "Ukko oli heti valmis."

"Petittekö tuota kunnon vanhusta?" huudahti Emerson kiukkuisesta "Painakaa mieleenne, etten aio sallia mi—"

"Petinkö? Kuka on sanonut minun pettäneen häntä. Minun, joka en voisi tehdä pienintäkään vääryyttä pahimmalle vihollisellenikaan!"

"Teillä ei ole kaivosvaltauksia."

"Mistä te sen tiedätte? Alaska on laaja."

"Itsehän sanoitte niin."

"Aivan niin. Silloin minulla ei ollut todellakaan mitään, mutta noustuamme Juneau'ssa tähän lotjaan, olen käyttänyt aikani hyvin. Teidän rakentaessanne Georgen kanssa säilyketehtaita olen valvonut omia etujani ja onnistunut oikein hyvin."

Emerson kohautti leveitä hartioitaan. "Joudutte ikävyyksiin. Ja jos niin käy, niin älkää odottako minulta apua. Olen jo tehnyt voitavani hyväksenne."

"Älkää olko huolissanne tähteni", vastasi Fraser itsetietoisesta. "Asiani osaan kyllä hoitaa." Hän helisteli kultakolikolta taskussaan ja alkoi vihellellä huolettomasti. "Milloin lähdemme Chicagoon?" kysyi hän hetkisen kuluttua.

"Lähdemme?" toisti Emerson. "Muistaakseni sanoin, että vien teidät vain Seattleen saakka. Luulen olevan viisainta, että jäätte sinne, vai mitä?"

"Ehkäpä", huomautti. Fraser välinpitämättömästi ja poistui toivottaen hyvää yötä. Mutta kun seuraavana aamuna saavuttiin telakkaan, nousi hän mitään kehoitusta odottamatta samoihin ajopeleihin ja seurasi mukana hotelliin kirjoittaen nimensäkin matkustajaluetteloon välittömästi toisten yhteyteen. Hän katosi kuitenkin pian näkyvistä, sillä Balt ja Emerson menivät ensi työkseen erääseen valmiiden vaatteiden myymälään, jossa heidän vanhat ja pahoin kuluneet pukunsa vaihdettiin käden käänteessä uusiin ja muodikkaisiin, mitään huomiota herättämättä, sillä Seattle on lavean pohjolan portti, johon kaikki pohjankävijät, niin tulevat kuin menevät, aina kokoontuvat. Mutta kaupungin vilkas liike ja hälinä tuntui heistä sangen oudolta. Erämaan yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen tottuneina vaivasi kaduilla vallitseva melu sanomattomasti heidän korviaan ja kulkijoiden taukoamaton vilinä väsytti ja hermostutti heitä. Jokainen kellonkilahdus sai Georgen vavahtamaan, ja hän kiiruhti katujen yli kuin takaa-ajettu.

Kun hänen vaaniva katseensa sattui erään hedelmämyymälän ikkunaan, harppasi hän heti sisään ja täytti taskunsa tomaateilla.

"Olen uneksinut näistä neljä vuotta", selitti hän, "enkä voi enää hillitä itseäni. Hän nielaisi yhden parilla puraisulla ja seurasi sitten kumppaniaan syöden tomaatin joka askeleella ja täyttäen taskunsa aina uudelleen sikäli kuin entinen varasto väheni."

Kun he asiansa toimitettuaan palasivat hotelliin, ilmoitettiin Emersonille, että erään sanomalehden edustaja halusi puhutella häntä.

"Kuulimme teidän juuri saapuneen pohjoisesta", selitti reportteri, "joten herra Athens lähetti minut luoksenne haastattelua varten."

"Athens! Billy Athensko?"

"Aivan niin. Hän on esimieheni, ja ellen erehdy, teidän yliopistotoverinne. Hän tahtoi sangen mielellään saada tietää, oletteko Michiganin potkupallojoukkueen Boyd Emerson."

"Kyllä", hymyili Boyd. "Billy Athens oli taitava pelaaja."

"Hän ajatteli, että olette varmaankin kokenut Alaskassa yhtä ja toista mielenkiintoista", jatkoi sanomalehtimies, "mutta olen jo toveriltanne kuullut matkoistanne, suunnitelmistanne ja suurenmoisesta menestyksestänne, niin että haastatteluni on pian suoritettu."

"Toveriltani?"

"Niin. Herra Frobisher'ilta. Kuullessaan minun tiedustelevan teitä tarjoutui hän haastateltavaksi teidän nimessänne."

"Frobisher!" toisti Emerson nyt kokonaan ymmällään.

"Niin juuri — hän tuolla." Puhuja osoitti "sormetonta" Fraseria, joka, seurattuaan keskustelua taampaa, sulki nyt juhlallisesti toisen silmänsä ja kohautti suupieltään.

"Aivan oikein, aivan oikein", sammalsi Boyd. "Vai kertoi Frobisher!"

"Miellyttävä mies, eikö niin? Hän kertoi muun muassa, kuinka pelastitte tuon tytön, joka oli sortunut jäihin siellä Kalvikissa."

"Vai niin?"

"Todellakin suurenmoista, josta kyhään oikein oivallisen kertomuksen sanomalehteeni. Hän lupasi myös, että pääsen mukaan, kun alatte toimeenpanna suuria suunnitelmianne. Minulla ei ole tietystikään suuria summia käytettävänäni, mutta kaikki näyttää niin lupaavalta, että —"

"Saanko luvan kysyä, neuvottelitteko asiasta jo yksityiskohtaisesti?" kysyi Boyd uteliaasti.

"Kyllä; olen suurin piirtein selvillä kaikesta. Panen konttorissa poikain kesken toimeen keräyksen ja toimitan rahat tänne illalla ennen lähtöänne."

"Puhun asiasta ensin herra Frobisherin kanssa", sanoi Emerson luoden seikkailijaan tuiman katseen, "niin että suokaa anteeksi. Luulen, ettemme tarvitse uusia osakkeita."

"Ette siis huolikaan minusta."

"En ainakaan tällä haavaa."

"Sepä ikävää! Olisin niin mielelläni tahtonut koettaa onneani lyöttäytymällä johonkin todellakin onnen suosimaan kullankaivajaan. Kun saa kuukauden toisensa jälkeen ahertaa melkein yötä päivää niukan palkan edestä, niin tulee kateelliseksi nähdessään teidän klondykeläisten saapuvan kaupunkiin reput kultaa täynnä. Ehkäpä annatte minulle myöhemmin tilaisuuden yrittää?"

"Ehkäpä", myönsi Boyd mennen heti haastattelijan lähdettyä kiivaasti Fraserin luo, joka nojaili laiskasti erästä pylvästä vasten naurettavan pitkä sikari suupielessä.

"Kuulkaahan, herra Frobisher", virkkoi hän matalalla äänellä, "mitä tämä kalkki merkitsee? Miksi sekoitatte minut konnamaisiin valheisiinne?"

Fraser veti suunsa nauruun. "Sointuva ja kaunis nimi tuo 'Frobisher', eikö totta? Ja niin luottamustaherättävä. Luulenpa, etten luovukaan siitä toistaiseksi."

"Nyt tein mitättömiksi kurjat hankkeenne, mutta jos vielä kerran yritätte jotakin sellaista, luovutan teidät viranomaisten haltuun", uhkasi Emerson. "Painakaa se mieleenne."

"No, no", tyynnytteli seikkailija lempeän nuhtelevasti; "teinhän puolestanne kaiken voitavani. Suunnitelmianne en ilmaissut, vaan puhuin vain suurenmoisista vakauksistamme ja kaivostekniikan hämmästyttävistä saavutuksista niin lennokkaasti, että tuo nuori mies oli heti valmis ostamaan osakkeita. Lupasipa hän kaupita niitä esimiehelleenkin."

"Esimiehelleenkin!" huudahti Emerson säikähtyneesti. "Tuo esimies on hyvä ystäväni, jonka apu voi olla sangen tervetullut Chicagosta palatessani."

"Niinkö! Sitä en tiennyt"

"Muistakaa nyt, Fraser, että teidän täytyy ehdottomasti jättää minut keinottelujenne ulkopuolelle. Olette tehnyt minulle monta suurta palvelusta, mutta jos kuulen vielä kerran jotakin tämmöistä, ilmoitan asian poliisille."

"Älkää nyt olko lapsellinen", nuhteli seikkailija. "Liittykää minuun, niin kyllä minä rahaa teen. Pidän teistä ja —"

Emerson pyörähti kiivaasti ympäri ja poistui käsittäen, että oli aivan turhaa saarnata kuntoa sellaiselle turmeltuneelle oliolle. Hänen verensä kuohui, mutta hän ei antanut vihalleen sen suurempaa valtaa, sillä hän tiesi, että ilman tuon kiusallisen ihmisen apua hän makaisi nyt Katmaissa Petellinin majassa ilman mitään toivoa voida täyttää tehtäväänsä.

"Milloin lähdemme?" huhuili Fraser hänen jälkeensä, mutta nuori mies ei vastannut, vaan meni nopein askelin huoneeseensa, kiiruhtaen peseydyttyään lähimpään lennätintoimistoon, josta hän lähetti Chicagoon kaksi sähkösanomaa, toisen räätälilleen ja toisen erääseen numeroon Rantaviertotiellä. Viimemainitun kirjoittaminen antoi hänelle paljon päänvaivaa, kunnes hän muutamia kaavakkeita turmeltuani vihdoin ojensi sähkösanoman virkailijalle omituisen nöyrästi ja samalla uhmailevasti. Sitten hän riensi erääseen pankkiin ja palasi parin tunnin kuluttua riemuiten hotelliin, jossa hän tapasi ison Georgen tuijottamassa kuin lumottuna kynsiinsä, jotka olivat merkillisen puhtaat ja kiiltävät.

"Katsokaahan!" huudahti kalastaja ihailevasti. "Nehän ovat puhtaat kuin koiran hampaat ja hohtavat niin, etten tohdi koskea mihinkään."

"Olen toimittanut asiani pankissa", riemuitsi Boyd. "Onnistuin niin hyvin, että tarvittavasta pääomasta puuttuu vain satatuhatta dollaria."

"Suurenmoista", sanoi Balt ihaillen yhä kynsiään; "kerrassaan suurenmoista. Mutta katsokaahan, kuinka ne välkkyvät. Hienot, vai mitä?"

"Nuo satatuhatta dollaria eivät tuota mitään vaikeuksia, sillä nyt käy kaikki helposti. Menestyksemme on varma. Nämä pankkimiehet näkyvät tietävän, kuinka kannattavaa lohenkalastus on. Kaikki kävi aivan itsestään. Kun meillä on kerran hallussamme edullinen paikka Kalvik-joen rannalla, niin ei epäonnistumisesta voi olla puhettakaan, sanottiin minulle."

"Oikeassa ovat. Luulenpa, että se tyttö luuli minua joksikin klondykeläiseksi", huomautti George, "koska hän oli niin kovakourainen. Mutta muuten oikein korea ja kiltti tyttö. Kun astuin sisään ja istahdin tuoliin, olin niin ymmälläni, etten osannut sanoa kerrassaan mitään, mutta siihen hän ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota, ja kun poistuin, pyysi hän minua pian uudistamaan hauskan ja miellyttävän vierailuni. Todellakin hirveän hieno tyttö."

"Olkaahan varuillanne!" nauroi hänen kumppaninsa. "Noihin kynsiä puhdisteleviin tyttöihin rakastuminen näyttää olevan jokaisella pohjankävijällä aivan kuin veressä, mutta muistakaa, ettei meillä ole nyt aikaa kuherteluun."

"Häneltä en saisi edes silmäystäkään", sanoi kalastaja punastuen.

Iltapäivällä istuivat he asiansa toimitettuaan runsaan ja monipuolisen päivällisen ääressä etsittyään ensin Fraseria turhaan kaikkialta. Yhteisvoimin kestetyt ponnistukset ja matkan rasitukset kiinnittivät seikkailijan heihin siteillä, joita ei voinut katkaista, minkätähden he eivät tahtoneet erota hänestä ilmaisematta jotenkin kiitollisuuttaan palveluksista, jotka hän oli tehnyt.

"Tämäpä kummallista", huomautti Boyd. "Jäähyväiset hän olisi ainakin voinut sanoa ja toivottaa meille onnea ja menestystä."

"Kun hän on saapuvilla, hermostun, mutta kun hän on poissa, kaipaan häntä", vastasi George. "Hänellä on todennäköisesti jälleen jotakin tekeillä."

Asemalla he viipyivät laiturilla aivan viimeiseen saakka heikosti toivoen, että Fraser ilmestyisi, ja astuivat sitten vaunuun loukkautuneempina kuin tahtoivat myöntääkään. Mutta kun he junan liikkeelle lähdettyä menivät tupakkavaunuun vieläkin ihmetellen seikkailijan omituista käytöstä, kuulivat he tutun äänen huudahtavan hilpeästi:

"Halloo, te siellä!" — ja siinähän seisoi Fraser heidän edessään heidän hämmästykselleen hymyillen.

"Mitä te täällä teette?" huudahtivat molemmat yhtä aikaa.

"Minäkö? Olen matkalla itään."

"Itään? Mihin sinne?"

"Chicagoon. Muistelen teidän sanoneen niin, ellen erehdy." Hän istahti ja sytytti pitkän sikarin.

"Oletteko matkalla Chicagoon?" ihmetteli George.

"Varmasti. Järjestämme siellä nuo säilyketehdasasiat." Seikkailija puhalsi mahtavan savupilven ja oikaisi jalkansa. "Mukava juna, eikö totta?"

"Kyllä", myönsi Emerson tietämättä oikein, ollako hyvillään vai harmissaan miehen äkillisen ilmestymisen johdosta. "Missä vaunussa olette?"

"Samassa kuin tekin."

"Mitä aiotte tehdä Chicagossa?"

"En ole vielä lopullisesti päättänyt mitään, sillä eihän siellä ole mahdollisuuksista puutetta, kun taas Seattle on aivan liian vaarallinen paikka kotiutuvalle pohjankävijälle."

Emerson tuumi hetkisen, ennenkuin vastasi: "Olen melkein varma, että sekoitatte minut johonkin yritykseen, joka saattaa meidät molemmat rautoihin, minkätähden sanon nyt teille itseäni suojellakseni mitä aion tehdä. Teillä on hyvät liikemiehen taipumukset, ja jos todellakin aiotte ryhtyä johonkin rehelliseen —"

"Rehelliseen!" keskeytti Fraser närkästyneesti. "Suunnitelmani ovat kaikki rehellisiä, minkä kuka hyvänsä voi todeta. Niihin ei tarvitse kenenkään puuttua vastoin tahtoaan, ja ellei joku ehdotukseni miellytä, niin teen toisen, joka sopii paremmin. Teette minulle vääryyttä."

"Jos tahdotte työskennellä rehellisesti, niin luovutan myytäväksenne osan perustettavan säilyketehtaan osakkeita kohtuullisella välityspalkkiolla."

"Tuossa en näe mitään houkuttelevaa, kun voin myydä omia osakkeitani ja pitää kaikki rahat itse. Ehkäpä perustan Chicagossa oman säilykeosakeyhtiön —"

"Jos perustatte oman —" riehahti Boyd.

"Aivan niin. Älkää suinkaan loukkautuko, sillä teinhän vain viittauksen sinnepäin. Jos ala on kerran teidän, niin keksin jotakin muuta parempaa."

Nuorempi mies ravisti päätään. "Olette auttamaton", virkkoi hän, "enkä kuitenkaan voi olla teistä pitämättä."

He valvoivat myöhäiseen yöhön. Emersonin ollessa, milloin kiihkeän puhelias, milloin synkkä ja sanaton. Hän oli iloinen kuin onnellinen sulhasmies ja seuraavassa hetkessä alakuloinen ja masentunut kuin kuolemaan tuomittu, ja sen sijaan että hän olisi rauhoittunut sitä mukaa kuin matkan määrä läheni, hermostui hän yhä enemmän.

Chicagossa seurasi Fraser, samoinkuin Seattlessakin, kumppaneitaan samaan hotelliin ja olisi jälleen kirjoittanut matkustajaluetteloon jonkun komean ja ylhäiseltä soinnahtavan nimen, ellei Boyd olisi kuiskannut hänelle pari varoittavaa sanaa. Huolehdittuaan siitä, ettei hänen kumppaneiltaan puuttunut mitään, kiiruhti Emerson räätälin luo, jolle hän oli sähköttänyt, ja palasi hetkisen kuluttua yllään uusi ja hieno puku. Fraser istui ravintolahuoneessa ja hieroi parhaillaan tuttavuutta tarjoilijan kanssa.

"Georgeko?" toisti hän vastaukseksi Emersonin tiedusteluun. "George lähti etsimään tuommoista kynsien puhdistussalonkia, vaikka hevosenkengittäjän paja olisi hänelle paljon sopivampi Hän on aivan hurmaantunut kaikkiin kynsienkiilloittajiin."

"Hän on vain joutunut pois tavallisesta ympäristöstään, minkätähden toivon teidän pitävän häntä hieman silmällä", sanoi Boyd.

"All right! Vien hänet hihnasta talutellen puistoon kävelylle, mutta jos hän yrittää purra jotakin, panen kuonokopan hänen päähänsä. Suuren kaupungin sydämessä hän on sangen vaarallinen henkilö, joka saattaa vaaraan jokaisen tielle sattuvan kynsiä kiilloittavan tytön hengen ja jäsenet. Olitte sangen varomaton, kun matkalla puhuitte hänelle sellaisesta."

Täsmälleen kello neljä Emerson vihelsi ajurin ja lähti ajamaan kaupungin pohjoisosaan, ja kun ajopelit saapuivat rantatielle, kiihtyi hänen hermostumisensa, jonka vallassa hän oli viime päivät viettänyt, joka hetki. Kengän kärjet noputtivat taukoamatta mattoon, hansikkaaseen pujotetut sormet puristuivat nyrkkiin ja avautuivat, ja löipä hän välillä kätensä istuimeenkin ikäänkuin hevosta kiiruhtaakseen. Eikö taipale loppunut milloinkaan? Hevonen näytti kulkevan yhä hitaammin ja kumirenkaisten pyörien pyörähdykset harvenevan samassa suhteessa. Hän kehoitti ajajaa kiiruhtamaan, mutta joutui samassa lamauttavan epävarmuuden tunteen valtaan ja säikähtyi omaa maltittomuuttaan. Vaunun suljettu ilma kävi tukahduttavaksi, hän tyrkkäsi ikkunan auki, avasi suuren palttoonsa ja hengitti syvään järven raikasta ilmaa. Miksi löi ajuri hevostaan, joka juoksi ilmankin kyllin joutuin? Hehän olivat jo lähellä päämaalia, mutta hän ei ollut vielä valmis. Hän kumartui ulos nopeutta hillitäkseen, mutta painautui takaisin istuimelle huulet tuimasti yhteenpuristettuina ja tuijotti taloihin, jotka soluivat ohi. Kuinka tarkoin hän muistikaan ne kaikki!

Nyt näyttivät nuo kiviseinät niin tylyiltä; lyijypuitteiset ikkunat tuijottivat häneen kuin muukalaiseen, ja kattokourujen taidokkaat veistokset irvistivät hänelle ivallisesti.

Mieli masentui ja viimeinenkin toivon kipinä, joka oli vielä ollut jäljellä hänen sydämessään hotellista lähtiessä, sammui. Päämaali ei ollut näyttänyt olevan milloinkaan niin saavuttamattomissa, eikä hän ollut milloinkaan ennen tuntenut niin katkerasti rikkauden valta-asemaa ja köyhyyden toivottomuutta.

Ajoneuvot pysähtyivät vihdoin erään muhkean rakennuksen, tahi oikeammin sanoen kivipalatsin eteen, jonka järveen kuvastuva monumenttaalinen julkisivu näytti nuoresta miehestä nyt niin ylpeältä ja vieraalta. Käsi vapisi, kun hän maksoi ajurin ja vaikka hän nousi portaita ylös pää pystyssä, oli hän silti sangen kalpea. Jäykästä ryhdistään huolimatta hän tunsi polvensa vavahtelevan samalla kun keuhkot eivät tuntuneet saavan tarpeeksi ilmaa, vaikka hän hengitti syvään.

"Päivää, Hawkins", kuuli hän sanovansa, kun eräs livreepukuinen vanhus avasi oven ja saatteli hänet sisään. "Muistatteko vielä minut?"

"Kyllä, herra Emerson. Olette ollut kauan poissa, sir."

"Onko neiti Wayland kotona?"

"Kyllä, herra. Hän odottaa teitä parhaillaan. Tätä tietä, tehkää niin hyvin."

Boyd seurasi kiittäen sydämessään huoneissa vallitsevaa hämärää, joka salasi hänen kiihtymyksensä. Hän tiesi, minne mentiin, henkilö, jota hän oli tullut tervehtimään, oli aina odottanut häntä kirjastossa. Ja kuinka hyvin hän muistikaan tuon ihmeellisen huoneen, jonka seinät olivat lattiasta kattoon kirjojen peitossa! Hänet toivotettiin tervetulleeksi samassa paikassa, jossa hänelle oli kolme vuotta sitten sanottu jäähyväiset.

Hawkins kohotti oviverhot sivulle ja Boyd kuuli niiden kahisten sulkeutuvan takanaan, mutta huoneessa hän ei nähnyt ensin ketään, sillä tyttö seisoi aivan liikkumattomana häntä katsellen. Sitten hän kuiskasi hiljaa: "Mildred"! ja astui askeleen eteenpäin kätensä ojentaen.

"Boyd! Boyd!" huudahti tyttö rientäen vastaan ja painautui hänen povelleen. Kädet, jotka tukivat häntä, vapisivat kuin suuresta väsymyksestä, ja sydämen kiivaat lyönnit, jotka hän tunsi omaansa vasten, muistuttivat maalinauhan saavuttanutta uupunutta kilpajuoksijaa. Kumpikaan ei virkkanut sanaakaan pitkään aikaan.

IX.

VIELÄ VUOSI ARMONAIKAA.

"Yrityksesi ja ponnistelusi olivat siis kaikki turhat", sanoi Mildred Wayland, kun Boyd oli lopettanut kertomuksensa.

"Niin", vastasi tämä, "ainakin kullankaivajana olin mahdollisimman huono-onninen."

Tyttö kohautti paheksuvasti olkapäitään.

"Älä käytä tuota sanaa", huudahti hän. "En voi sietää sitä — luultavasti syystä että isä on aina onnistunut. Sanokaamme, että menestyksesi on viivästynyt."

"Aivan niin. Sopii minullekin paremmin, mutta olen, näetkös, unhottanut sanojen valikoimistaidon."

He istuivat kirjastossa, jossa ei heitä pariin tuntiin kukaan häirinnyt, Emerson puhuen nopeasti, melkeinpä hajanaisesti, ikäänkuin hän olisi tehnyt jonkunlaista tunnustusta tytön kuunnellessa kertomusta sana sanalta välittömällä mielenkiinnolla. Tarina oli pääpiirteissään sama, minkä hän oli kerran ennen kertonut Cherry Malotte'lle, mutta nyt se oli kaikin puolin ehyempi ja kauttaaltaan kertojan innostuksen ja tunteiden elävöittämä. Kuulijan mielestä se oli kuin ihmeellinen satu, jossa puhuttiin kummallisista ihmisistä, joiden vaikuttimia hän tuskin kykeni ymmärtämään, ja joka oli syntynyt maassa, jonka villiä luontoa ja hurjia tapoja hän ei voinut kuvitellakaan.

"Ja tuon kaiken teit vain minun tähteni", kuiskasi hän hetkisen kuluttua.

"Muuta neuvoa ei ollut."

"Ihmettelenpä, olisiko kukaan toinen tuntemani mies antautunut noihin vaaroihin — vain minun tähteni."

"Tietysti. Vaarat — hengenvaarat, rasitukset ja huolet, tarkoitan — eivät merkitse mitään." Hän näpsäytti sormiaan. "Yksinäisyys ja erämaan kolkko autius siellä mielen synkistävät. Olla sinusta niin kaukana oli raskainta, ja ajatus, että joku onnellisempi mies saattoi —"

"Lorua!" Mildred oli todella närkästynyt. "Pyysin sinua itse määräämään ajan ja lupasin odottaa, ja ellen olisi — välittänytkään sinusta, olisin kuitenkin pitänyt sanani. Olenhan Wayland."

"Siis rakastat minua, Mildred?" Boyd kumartui kiihkeästi lähemmäksi.

"Tiedäthän sen kysymättäkin", kuiskasi tyttö, "lapsuuden aikainen kiintymykseni on yhä sama. Muistathan, kuinka täydellisesti hurmaannuin sinuun?" Hän naurahti pehmeästi. "Olit mielestäni maailman paras jalkapalloilija. Välistä epäilen, että tunteeni ovat vieläkin tuota samaa tyttömäistä sankaripalvontaa, joka ei voi kestää, mutta se on kestänyt — ainakin toistaiseksi. Kolme vuotta on pitkä aika minunlaiseni tytön odottaa, vai kuinka?"

"On kyllä, on kyllä, mutta minä olen saanut elää tuon ajan vain muistoilla, kun taas sinulla on ollut muuta ajanvietettä. Miehet ihannoivat sinua ja koettavat olla kaikin tavoin mieliksesi, ja ihailijasi, joita parveilee ympärilläsi laumoittain —"

"Oh!"

"Niin, legioonittaan! Tiedän kyllä. Olenhan lukenut lehdistä seurapiirejä koskevat uutiset aivan ahmimalla. Lehdet olivat kyliä aina kuusi kuukautta vanhoja, mutta joka kerta kun näin nimesi, tuntui kuin veitsi olisi työnnetty ruumiiseeni. Mustasukkaisuudessani haudoin mielessäni miesten nimiä, joita oli mainittu yhteydessäsi, ja langetin kiroukseni heidän yllensä. Yksinäisyydessäni kuvittelin sinusta kaameita asioita ja —"

"Kaameita asioita — minusta?" Tyttö katsahti häneen lempeän nuhtelevasti. "Onko tuo imartelua?"

"Niin. Kun ajattelin sinua, olin aina näkevinäni jäljessäsi karavaanin kosijoita."

"Sinä tuhma polkat Eiväthän kosijat tule karavaaneissa, vaan vaunuilla."

"Aivan niin, mutta vertaukseni pitää kuitenkin jotakuinkin hyvin paikkansa", vastasi Boyd samaan leikilliseen sävyyn. "Hyvä Jumala, kuinka kidutin itseäni! Et häipynyt mielestäni hetkeksikään. Päivät ajattelin sinua, ja illalla oli tapanani rukoilla, että näkisin unta vain sinusta. Olet ollut ainoa ihanteeni aina siitä saakka kun ensi kerran kohtasin sinut, ja palvontani on tullut joka hetki yhä sokeammaksi, Mildred. Olet ollut aina saavuttamattomissani, mutta sinuun olen aina katseeni kohottanut, enkä milloinkaan ohitsesi." Hän vaikeni ja katsahti tyttöön ja lopetti melkein kuiskaten: "Ah, Mildred, kuinka kaunis sinä olet!"

Eikä hän liioitellutkaan, sillä tytön kasvot, jotka olivat tavallisesti niin ylevän jäykät, olivat nyt ilmehikkäät ja kirkkaat, ja silmistä, joita miehet sanoivat kylmiksi, loisti nyt lämmin osanotto, ja huulilla väikkyvä hymykin oli melkein kaihoisan suloinen. Solakan vartalon joustava ryhti oli synnynnäinen ja taidokkaasti kiinnitetty, tummanruskea tukka oli tuuhea ja pehmeä. Jokaisessa liikkeessä ja vaistomaisessa asennossakin oli ylhäisen ja sivistyneen naisen hienostunutta suloutta.

Nuoren miehen huomio olikin ensin kiintynyt kaikkeen tuohon tavallisuudesta poikkeavaan, joka ilmeni tytön koko olemuksessa, ja hän muisti, kuinka pettynyt hän oli ollut kuullessaan ensi kerran, kuka tämä oli — nimi Wayland on sangen yleinen keskilännessä. Heidän tuttavuutensa alkuaikoina hän oli pitänyt tuota ylhäisen kylmää käytöstä teeskenneltynä, minkä lähempi tuttavallisuus oli sittemmin osoittanut olevan jotakin aivan luonnollista; tyttö oli niin todellinen ylimys kuin Wayne Wayland, hänen isänsä, saattoi ikinä toivoa. Tuo vanha herra olikin rikkaampi ja mahtavampi kuin moni prinssi, ja hän hemmoitteli tytärtään yhtä järjestelmällisesti kuin hän piti puolensa rahamaailmassa, joten Mildred, joka oli siis tottunut aina pitämään oman päänsä, ei koettanutkaan salata mieltymystään tuohon nuoreen ylioppilaaseen, joka oli niin valmis laskeutumaan hänen ihailijoidensa joukkoon, avaten siten tälle rajattomat tulevaisuudenmahdollisuudet. Emerson muisti aivan hyvin, kuinka hämmästynyt hän oli ensin ollut päästyään selville Mildredin tunteista. Tyttöhän oli niin erilainen ja niin ihmeellisen etäällä kaikista muista, jotka hän tunsi, että hän epäili erehtyneensä.

Toverit toitottelivat hänelle kyllä alituisesti, mikä onnenpoika hän oli, mutta sitä hän ei ollut vielä lainkaan ajatellut yksinkertaisesti siitä syystä, että tyttö oli käytöksellään itse saattanut varjoon kaikki muut asianhaarat — rikkautensa ja yhteiskunnallisen asemansakin. Hän ei voinut kuitenkaan olla huomaamatta, että hänen asemassaan tässä pienessä maailmassa tapahtui merkillinen muutos heti kun tuli yleisesti tunnetuksi, että hän oli Wayne Waylandin ainoan tyttären sulhanen. Verraten vieraat henkilöt alkoivat osoittaa hänelle suosiotaan. Hänelle suotiin odottamattomia etuoikeuksia, ja hän joutui kaikkialla miellyttävän huomion esineeksi. Tahtomattaan hän huomasi asemansa muuttuneen aivan toiseksi kuin mitä se oli ennen ollut; vain se, että hänestä puhuttiin Mildred Waylandin yhteydessä, oli riittänyt sytyttämään häikäisevän sädekehän hänen nimensä ympärille. Mutta siitä hän ei välittänyt. Hän tiesi vain, että hän oli täydellisesti tuon tytön orja, jota hän ihannoi pyhimpänä ja kalliimpana. Tämä oli vuorostaan yhtä vilpitön tunteissaan eikä ujostellut valintaansa seurapiirinsä kaikista mahdollisista mielipiteistä huolimatta; hän oli kiintynyt lemmittyynsä yhtä välittömästi kuin hän oli ennen ollut luoksepääsemätön muita ihailijoitaan kohtaan.

Kuinka ylpeä Boyd olikaan ollut hänestä tutkintonsa suoritettuaan! Ja miten vähän hän oli kiinnittänyt huomiota kuiluun, joka oli heidän välillään, ja kuinka äkkiä hän oli havahtunut todellisuuteen!

Wayne Wayland oli osoittanut hänelle hänen mielettömyytensä. Tämä oli puhunut hänelle ystävällisesti vaikkakin päättävästi, ollen liian vanha ja kokenut kiihdyttääkseen väkivaltaisilla toimenpiteillä nuorten rakkautta.

"Mildred on rikas tyttö", oli tuo vanha rahamies sanonut, "jopa maanosamme rikkaimpia, kun taas te, poikaseni — niin, mitä voitte te tarjota?"

"En mitään! Mutta ettehän tekään ole aina ollut, mitä nyt olette", oli Boyd vastannut. "Kun menitte naimisiin, olitte yhtä köyhä kuin minäkin — ja onhan jokaisella mahdollisuus yrittää."

"Aivan! Mutta vaimoni oli köyhä tyttö ja omasta säädystäni. Hänellä oli onneksi kyky kehittyä sitä mukaa kuin itsekin pääsin eteenpäin, niin etten milloinkaan jättänyt häntä jälkeeni. Mutta Mildrediä olen hemmoitellut alusta alkaen ja aivan tarkoituksella estääkseni juuri kaiken tämmöisen. Hän on tottunut ylellisyyteen, hänen ystävänsä ovat rikkaita, eikä hän tiedä mitään muunlaisesta elämästä. Rikkautensa ja saamansa kasvatuksen nojalla hän kuuluu Amerikan ylimystöön. Niin, meillä on ylimystömme, sanottakoon mitä hyvänsä, ylimystömme, joka, vaikka ei se perustukaan syntyperään, on aivan yhtä hieno ja muista säädyistä jyrkästi eroava."

"Ette siis vastustaisi avioliittoamme, jos olisin rikas ja Mildred köyhä", oli Emerson huomauttanut melkein ivallisesti.

"Ehkäpä en. Köyhä tyttö voi mennä naimisiin rikkaan miehen kanssa ja olla onnellinen, jos hänellä on muut edellytykset, mutta ei päinvastoin, ellei tyttö ole aivan poikkeuksellinen; ja minä satun tietämään, ettei tyttäreni ole sellainen. Hän on aivan mahdoton köyhän miehen vaimoksi. Hän ei osaa ensinnäkään mitään; eikä hän tule toimeen olosuhteissa, joihin hän ei ole tottunut; hänen luonteensa ja koko olemuksensa tekisivät sen mahdottomaksi. Hän yrittäisi kyllä — siitä olen varma — jonkun ajan, mutta minä tunnen hänet paremmin kuin hän itse. Tunnen, näettekös, itseni, ja minulla oli onni tuntea hänen äitinsä. Hän on kuin ansarissa kasvanut kukka, jonka ulkoilma saisi pian surkastumaan. En sano, että hänen miehensä täytyy olla miljonääri, mutta siltä, joka tekee hänet onnelliseksi, ei saa puuttua varoja, ja mies, joka saa tyttäreni, tekee hänet onnelliseksi, tahi sitten teen minä hänet kirotun onnettomaksi!" Vanhuksen poskilihakset jännittyivät uhkaavasti.

"Teillä ei ole siis erikoisesti mitään minua vastaan — henkilökohtaisesti, tarkoitan?"

"Ei mitään."

"Hän rakastaa minua."

"Siltä näyttää. Mutta te olette molemmat nuoria, joten tämähän voi olla aivan ohimenevää."

"Ette siis anna suostumustanne?" oli Boyd kysynyt.

"Sitä en ole sanonut. Pyydän teitä vain odottamaan ja katselemaan hiukan ympärillenne. Olettehan järkevä nuorukainen, niin että älkää hätiköikö. Aion sanoa tyttärelleni juuri saman, mitä olen teille nyt puhunut, ja minä luulen, että hän on kyllin järkevä käsittämään minun olevan oikeassa. Tarkoitukseni ei ole mitenkään kieltää teitä seurustelemasta Mildredin kanssa, päinvastoin. Voitte käydä täällä aivan vapaasti ja milloin vain haluatte. Tutustukaa hänen ystäviinsäkin ja seuratkaa häntä piireihin, joissa hän seurustelee, ja eläytykää olosuhteisiin, joihin hän on tottunut. Kuta enemmän seurustelette kansamme, sitä parempi. Olen jo jonkun ajan pitänyt teitä silmällä, herra Emerson, ja luulen käsittäneeni teidät oikein. Tulkaa parin kuukauden kuluttua jälleen puheilleni. Mahdotonta ei ole, että vastaan silloin myöntävästi, ellette olisi sattunut muuttamaan mieltänne meihin lähemmin tutustuttuanne. Ehkäpä Mildred päättää meidän molempien puolesta."

"Olen päätökseenne täysin tyytyväinen."

"No hyvä. Päivällinen on kello seitsemän, joten tervetuloa."

Emersonin täytyi pian myöntää, ettei herra Wayland ollut erehtynyt laskelmissaan, sillä kuta enemmän hän tutustui Mildredin elämään, sitä selvemmin hän näki juovan, joka oli heidän välillään. Hänestä tuli nyt Chicagon hienoston jäsen. Nuorempi polvi otti hänet auliisti vastaan, ja miellyttävällä olemuksellaan voitti hän pian heidän kaikkien myötätunnon, kun taas Wayne Waylandin nimi vaikutti vanhempiin kuin taikavoima. Nuo kuukaudet olivat olleet sangen opettavaiset ja samalla julman koetuksen aika tuolle nuorelle lemmenritarille, sillä hän tunsi vanhuksen tutkivan katseen seurailevan häntä alituisesti, ja vaikka Mildred ei koettanutkaan salata valintaansa, ei ollut puutetta kilpailijoista, joita kaikkia Boyd sydämestään vihasi.

Tulevaisuuteen he eivät olleet puheissaan kertaakaan kajonneet, mutta he tiesivät molemmat, että vanhuksen käsityskanta oli aivan oikea, ja parin kuukauden kuluttua, millä ajalla Emerson oli päässyt alallaan hieman eteenpäin, oli Mildred mennyt isänsä luo ja vaatinut kursailematta tämän vaikutusvaltaista apua. Mutta vanhus oli ollut kova kuin timantti.

"Olen ollut jo liiankin hempeä. Hänen täytyy uurtaa tiensä omin voimin. Tiedäthän, ettei hän ole minun ehdokkaani."

Nähdessään lemmittynsä alkavan vähitellen vaipua epätoivoon ja aavistaen oman onnensakin olevan vaarassa oli Mildred vihdoin järjestänyt niin, että he yhdessä menivät vanhuksen puheille. Herra Wayland kuunteli kylmästi ja virkkoi sitten:

"Avunpyyntönne osoittaa, että te molemmat alatte nyt käsittää vuosi sitten lausumieni sanojen totuuden."

"Teiltä en apua pyydä", oli Emerson vastannut. "Itsestäni ja Mildredistä kykenen kyllä huolen pitämään."

"Sallikaa minun todistaa, että erehdytte väitteessänne. Kun otetaan huomioon olosuhteet, joissa olette elänyt, kasvatuksenne ja elämänkokemuksenne, niin teillä ei ole mitään niitä edellytyksiä, jotka ovat välttämättömät Mildredin puolisolle. Onko teillä aavistustakaan kuinka monta miljoonaa tyttäreni saa periä?"

"Ei, enkä välitäkään siitä."

"Sitä en minäkään välitä teille ilmaista, mutta Wayland-omaisuutta seuraa niin suunnaton vastuunalaisuus, että seuraajani täytyy olla minua paljon jäntevämpi ja tarmokkaampi pitääkseen sen koossa. Minä vain kokosin sen, mutta hänen täytyy säilyttää ja kartuttaa se, mihin te ette ole osoittanut kykenevänne, ette ainakaan vielä."

"Oh, tuota rahojen alituista jankuttamista!" oli Mildred keskeyttänyt tuskastuneesta "Soisin, että olisimme köyhiä, sillä rikkautemme on siunauksen asemesta raskas kirous — kuin joku hirveä painajainen. Muusta en kuule milloinkaan puhuttavan. Huolta ja murhetta se vain meille antaa — ja ryppyjä, vaan ei mitään hupia. En välitä hevosista, autoista ja palvelijoista, sillä tulen ilmankin toimeen, Ja minä tahdon elää, todellakin elää." Hän oli noussut ja pannut kätensä Boydin olkapäälle. "Jätän kaikki. Koettakaamme olla onnelliset ilmankin."

Tilanne oli ollut molemmille miehille sangen jännittävä. Katseissa oli ollut taipumatonta uhmaa, mutta nähdessään kasvojen halveksivasta ilmeestä isän odottavan jotakin raukkamaista ratkaisua, oli Boydin ylpeys kohonnut.

"Ei", vastasi hän, "sitä en salli. En ainakaan vielä, sillä herra Wayland on tavallaan oikeassa. Ellei hän olisi ollut niin ystävällinen minulle, suostuisin, mutta nyt olen hänelle kiitollisuudenvelassa. Hän on valmistanut minulle tilaisuuden tutustua elämääsi ja olosuhteisiisi ja minun täytyy myöntää, että hän oli oikeassa. Pyydän sinua odottamaan, sillä aion nyt koettaa onneani eräässä suuressa uhkapelissä."

"Mitä tarkoitat?"

"Alaskassa on tehty suuria kultalöytöjä —"

"Alaskassa!"

"Niin. Klondykessa. Etkö ole lukenut siitä? Minulle on kerrottu, että mahdollisuudet ovat aivan yhtä suurenmoiset kuin vuonna '49, joten aion lähteä sinne."

Hän oli tehnyt päätöksensä ja määrännyt ajan, jonka kuluttua hänen täytyi palata lemmittynsä luo, joka oli luvannut häntä odottaa. Ja Mildred oli odottanut.

Hän oli nyt kolmen vuoden eron jälkeen Boydin mielestä entistä viehättävämpi — väliaika oli vain lisännyt tytön kauneutta ja syventänyt hänen sydämensä kaipuuta — mutta samalla hänestä entistä etäämmälläkin. Tytöstä oli kehittynyt nainen — vakava, arvokas, ja harkitseva, joten tuo uskollinen ja altis kiintymys oli sitäkin liikuttavampi ja ihmeellisempi.

Tarinansa lopetettuaan viittasi Boyd parilla sanalla tulevaisuudensuunnitelmiinsa kysyen vihdoin melkeinpä empien:

"Odotatko vielä vuoden?"

Mildred naurahti. "Eihän minua sentään huutokaupalla myydä, armas, joten tämä ei ole 'kolmas ja viimeinen kerta'. Enkä ole varma, saisinkokaan kenenkään taipumaan ottamaan minut, vaikka haluaisinkin."

"Joku aika sitten kierteli San Franciscon lehdissä huhu, että olet mennyt kihloihin. Onko seurapiirisi yhtä suuri kuin ennenkin?"

Tyttö hymyili välinpitämättömästi. "Ainahan muutoksia tapahtuu, mutta pääasiallisesti ovat tuttavani jotakuinkin samat. Tunnet heidät useammat." Hän luetteli joukon nimiä laskien samalla sormillaan. "Puhumattakaan herra Macklinistä, Tommy Turneristä ja Lawtonin pojista, jotka ovat aina saapuvilla kuten ennenkin."

"Ja Alton Clyde!"

"Aivan oikein. Pikku Alton on aina yhtä puuhakas."

"Entä onko muita?"

"Vain pari kolme."

"Ketkä?"

"Heitä et tunne."

"Joku kilpailija?" tiukkasi Boyd rakastuneen itsepintaisuudella.

"Ei ketään, johon kannattaisi kiinnittää huomiota", vastasi neiti Wayland. "Isällä on tietysti mieltymyksensä ja tahtoo hoitaa asiani ikäänkuin olisi kysymys jostakin rautatieyrityksestä, joten voit kuvitella miten runollinen tulos on."

"Ken on tuo onnellinen?" kysyi nuori mies synkästi. Mutta tyttö oli mennyt ikkunan luo ja tuijotti ulos hämärään vastaten hetkisen kuluttua kylmän välinpitämättömästi:

"Siitä ei todellakaan kannata puhua. Menen naimisiin vasta sitten kuin itse haluan, enkä voi sietää isän viittailuja." Hän kääntyi ja katsoi Boydia suoraan silmiin. "Muistatko, kun olin valmis luopumaan kaikesta ja seuraamaan sinua?"

"En ole sitä hetkeksikään unhottanut."

"Et sallinut sitä."

"En tietystikään! Olin nähnyt liian paljon, ja olen myös hiukan ylpeä."

"Oletko vielä samaa mieltä?" Tytön katse oli tutkiva ja jännittynyt.

"Olen! Nyt sellainen olisi vieläkin mahdottomampaa kuin silloin. Työni takia olen pakotettu asettumaan paikkaan, johon et voisi minua seurata — maahan, jossa et viihtyisi, ja henkilöiden keskuuteen, joita et ymmärtäisi. Ei, käyttäydyimme aivan järkevästi."

Tyttö huokaisi helpotuksesta ja istuutui ikkunalaudalle. "Olen iloinen, että otat asian siltä kannalta. Luulen — luulen, että olen itsekin tullut järkevämmäksi. Minulle on alkanut selvitä isän neuvokkuus ja oma lapsellisuuteni, joten en ole ehkä enää niin ajattelematon — olenhan, näetkös, nyt vanhempi ja ehkä — itsekkäämpikin. En osaa sitä oikein selittää, mutta poissaollessasi minulla oli kyllin aikaa ajatella ja tutkia omaa itseäni. Tunteeni sinua kohtaan, armas, eivät ole tietystikään muuttuneet, mutta en voi sittenkään — en voi —" Hän viittasi sulavalla kädenliikkeellä ympäristöönsä ja lisäsi: "En voisi elää kaikkea tätä paitsi. Tämä on maailma, johon kuulun, ymmärräthän, ja jo ajatuskin, että minun täytyisi luopua siitä, saa minut kauhistumaan. Pelkään kaikkea sellaista, joka voisi antaa huolta ja murhetta." Häntä puistatti, mutta samalla hän naurahti suloisesti ja lisäsi vienosti: "Olen niin hirveän hemmoiteltu."

Emerson veti hänet hellästi puoleensa. "Ymmärrän sinut täydellisesti, kultaseni, ja rakastan sinua niin hellästi, etten voisi mitenkään riistää sinulta tätä kaikkea, mutta sinähän tahdot odottaa minua vielä, tahdothan?"

"Tietysti", vastasi tyttö ripeästi. "Niin kauan kuin vain haluat."

"En aio sinusta luopua!" huudahti hän kiihkeästi. "Sinusta tulee vaimoni." Hän toisti hiljaa sanat: "Minun vaimoni."

Mildred katsahti häneen hiukan hämmästyneesti otsalla pieni ryppy. "Minua vaivaa niin sanomattomasti, etten oikeastaan tunne sinua ja olosuhteitasi lainkaan, kun taas sinä ymmärrät ja tunnet minut täydellisesti. Siitä päättäen olen sinulle jotenkin sopimaton. Kun kerroit ponnistuksistasi, kärsimyksistäsi ja kamppailustasi tuolla pohjan pimeillä perillä, seurasin tarinaasi kuin jotakin jännittävää ja ihmeellistä kertomusta, mutta mitään muuta vaikutusta se ei minuun tehnyt. En ymmärrä mitä epäonnistuminen on. Tuo hirveä maa, sen raakalaisasukkaat, pakkanen, lumimyrskyt, rasitukset, raivoava meri, en käsitä, mitä ne merkitsevät. En ole milloinkaan ollut viluissani, nälissäni tahi uuvuksissa. Kertomuksesi oli tietysti sangen mielenkiintoinen, sillä selostithan omia kokemuksiasi, mutta miksi suoritit tuon kaiken ja miltä sinusta oikein tuntui, se —" Hän teki liikkeen ikäänkuin sopivia sanoja etsien. "Ymmärräthän, mitä tarkoitan?"

"Täydellisesti", vastasi Boyd tuntien kuitenkin sydämessään pientä pettymystä. "Otaksun sen olevan jotakin aivan luonnollista."

"Toivon, että sinulla on nyt parempi menestys", jatkoi Mildred, "sillä alan jo kyllästyä tähän asiain tilaan. Sinua en väsy odottamaan, mutta alan tulla vanhaksi. Tunnenhan jo välistä halua ryhtyä johonkin käsityöhön — varma oire. Olen kaksikymmentäviisi vuotta vanha."

"Vanhapa todellakin ja kuitenkin naisista kaunein!" huudahti Boyd.

Ovelta kuului napsahdus, ja huoneessa, joka oli vähitellen hämärtynyt melkein pimeäksi, tuli kirkkaan valoisata. Oviverhot siirtyivät syrjään ja kynnyksellä seisoi Wayne Wayland.

"Kas täällähän te olette, poikaseni! Hawkins kertoi teidän palanneen."

Hän astui peremmälle ja pudisti nuorukaisen kättä tavallisella sydämellisyydellään. "Tervetuloa kotiini Olette ollut hiukan niinkuin lomalla, vai mitä? Lähdöstänne taitaa olla jo pari vuotta ellen erehdy?"

"Kolme", oikaisi Emerson.

"Mahdotonta! Kuinka pian aika rientääkään, kun on aina työssä ja touhussa."

"Boyd on kertonut minulle seikkailuistaan", virkkoi Mildred. "Hän jää luoksemme päivälliselle."

"Aivan niin." Herra Wayland ei näyttänyt kovinkaan ihastuneelta. "Entä palaatteko kuin Pizarro kaikki Incan aarteet mukananne. Vai palasiko Pizarro lainkaan? Niin pitkälle hän ei tainnut milloinkaan päästä." Ja vanhus nauroi sydämellisesti omalle sukkeluudelleen.

"Arvelen Pizarron olleen kullankaivajana minua paremman", hymyili Boyd. "Eskimoprinssejä olisin voinut ottaa pantiksi vaikka kuinka monta, mutta siinä tapauksessa olisin saanut heimotkin niskoilleni."

"Palasitteko jäädäksenne tänne?"

"En, sir, lähden takaisin parin viikon kuluttua."

Vastaus näytti jostakin syystä miellyttävän herra Waylandia, jonka käytöksestä hävisi nyt kaikki jäykkyys.

"Olen sangen pahoillani, ettei teitä luonnistanut paremmin, poikaseni", virkkoi hän, "mutta olittepa rikas tahi köyhä, ovat kaikki ystävänne mielissään saadessaan nähdä teidät jälleen. Jäättehän päivälliselle, että saan puhella kanssanne hetkisen, sillä minunkin mielenkiintoni on herännyt tuota luoteista maailmankolkkaa kohtaan."

X.

GEORGE KOHTAA VIHOLLISENSA.

Oli jo myöhäinen ilta kun Emerson palasi hotelliinsa, ja kun käynti Mildredin luona ei suonut hänen ajatuksilleen mitään rauhaa, ei hän ajatellutkaan lepoa, vaan meni lämpiön läpi hotellin suureen ruokasaliin, jossa oli loistava seura koolla, kuten aina oopperailtoina. Väkeä oli tungokseen saakka, ja hän pujottelihe hitaasti pöytien lomitse mieli apeana, ettei huomannut joukossa, jossa hänkin oli ennen niin paljon liikkunut, ainoatakaan tuttavaa. Hän oli jo poistumaisillaan, kun ei nähnyt missään vapaata pöytää, mutta samassa kuuli hän nimeään mainittavan, ja joku löi häntä voimakkaasti olkapäälle.

"Boyd Emerson! Olenpa iloinen nähdessäni sinut jälleen."

Hän kääntyi ja näki edessään kalpean ja hintelän nuorukaisen, jonka värittömät kasvot olivat vääntyneet iloiseen irvistykseen.

"Halloo, Alton!"

He tervehtivät toisiaan kuin vanhat ystävät Alton Clyden jatkaessa ilon purkauksiaan.

"Nyt olet siis riehunut kylliksesi tuolla Nebraskassa, vai mitä?"

"Alaskassa, tarkoittanet?"

"Aivan niin. Sekoitan aina nuo nimet. Tule ottamaan ryyppy, niin että saamme hiukan haastella. Täällä on eräs toinenkin klondykeläinen, jonka äsken yhdytin. Kerrassaan merkillinen mies. Esitän hänet heti, mutta ole varuillasi, ettei hän juo sinua pöydän alle. Hänen nimensä on Froelich, mutta hän ei ole silti saksalainen. Ehkäpä tunnetkin hänet?"

"Enpä luule."

"Tiedät hänestä varmasti."

Clyde vei kumppaninsa erääseen pöytään puhuen koko ajan. "Kuten tiedät olen aina ollut yhdenvertaisuuden kannattaja, ja noista jylhistä pohjankävijöistä olen aina pitänyt. Olisin mielelläni lähtenyt itsekin tuonne Nebraskaan —"

"Alaskaan."

"— karjaa paimentamaan, kiljumaan ja pistoolilla ampumaan. Olen julman kestävä ja aivan kuin luotu tuohon elämään. Kas tässä hän on. Herra Froelich, herra Emerson, vanha ystäväni. Pelasimme ennen jalkapalloa yhdessä — tahi, oikeammin, hän pelasi, sillä minä olin liian köykäinen."

Herra Froelich siirsi tuoliaan ja nousi rauhallisesti tervehtimään, jolloin Emerson huudahti närkästyneesti:

"Froelich! Taivaan tähden, Fraser, oletteko jälleen muuttanut nimenne? Luulin teidän olevan täysin tyytyväinen tuohon 'Frobisher'iin'."

"Tämän miehen nimi on Fraser", lisäsi hän Clydeen kääntyen, "ja hänellä on se omituisuus, ettei hän voi sietää kauan samaa nimeä."

"'Froelich' on mielestäni sangen hyvä", huomautti Fraser järkähtämättömän tyynesti. "Oikein hieno ja —"

"Älä usko mitään, mitä hän lörpöttelee", keskeytti Boyd istuutuen. "Hän on maailman etevin valehtelija, ja ellet pidä varaasi, myy hän sinulle käden käänteessä jonkun kaivoksen, kautsukkimetsän tahi pesusienten nostopaikan. Muuten hän on sangen kelpo mies, jota saan kiittää siitä, että olen nyt täällä."

Alton Clyde ilmaisi hämmästyksensä kysymällä: "Sitten oli tuo Nomeen perustettavaa sähkölaitosta koskeva suunnitelmannekin kokonaan —"

"Varmasti!" nauroi Emerson. "Hehkulamput seuraavat kullankaivajia aivan kintereillä, joten Nomessa on ollut sähkövalo jo vuosia sitten."

"Niinkö?" huudahti Fraser vilpittömintä kummastusta teeskennellen.

"Tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin."

"Sitten unhotin sen. Suunnitelmani oli kuitenkin joka tapauksessa oivallinen." Hän tarttui lasiinsa, jolloin Clyden huomio kiintyi hänen käteensä.

"Juttunne, että menetitte sormenne buurisodassa, taitaa olla yhtä perätön?" ilkkui hän.

"No tietysti", vastasi Emerson seikkailijan puolesta. "Ankara verenmyrkytys ne vei eikä mikään muu."

Clyde remahti hillittömään nauruun. "Tämäpä kaunistat Kerrassaan suurenmoista. Ja tässä minä olen kuullut hänen sepustuksiaan vaiti kuin ahven auringonlaskussa. Hai ha hai Minun täytyy esittää tämä herra Froe — Fra—, tämä herra Mikä-hänen-nimensä-taas-olikaan pojille. Ha! ha! ha!"

Fraser ei ollut ilmeisesti tottunut tuommoiseen kohteluun ja loukatussa ylpeydessään hän suhtautui toisten iloisuuteen kopealla vaitiololla, mikä vaikutti yhä kiihoittavammin Clyden nauruhermoihin, niin että tämä vääntelehti lopulta melkein kaksin kerroin leuka polvissa kiinni ja silmät kyynelissä.

"Missä George on?" tiedusteli Boyd puheenaihetta muuttaen.

"Vuoteessaan luulisin", vastasi Fraser jäykästi. "Kellon lähetessä yhdeksää hän alkaa haukotella kuin opetettu hylje, ja kun minulla ei ollut muuta tekemistä, tulin tänne."

"Näyttelittekö Georgelle kaupunkia, kuten pyysin?"

"Kyllä. Näytin hänelle ilmaradankin, jolloin hän riensi päätäpahkaa voima-asemalle ylikoneenkäyttäjän puheille, jonka seurassa hän sitten vietti koko illan. George oli päiväänsä erittäin tyytyväinen."

"Onko sinulla mukanasi toinenkin samaa maata, Boyd?" tiedusteli Clyde nyökäyttäen päätään Fraseriin päin, joka tuhautti nenäänsä halveksivasti.

"Ei sentään aivan samanlainen, sillä Balt on herra Fraserin täydellinen vastakohta. Hän on kalastaja, eikä ole milloinkaan ennen käynyt idässä."

"Hän opiskelee kynsien kiilloitustaidetta", hymähti Fraser. "Ne puhdistetaan joka päivä, sillä käsittelyn aiheuttama kutkutus on suorastaan hurmannut hänet."

Clyden innostuksella ei ollut enää mitään rajaa. "Saanhan tutustua häneenkin", pyyteli hän, "ja ottaa hänet mukaani kaupungille? Hauskuudesta pidän kyllä huolen eikä hänen tarvitse maksaa mitään. Saanhan?"

"Emme voi tuhlata aikaa, sillä olemme täällä vain asioilla", vastasi Emerson.

"Asioilla?" toisti Clyde. "Tuohan kuulostaa sangen mielenkiintoiselta. En ole vuosikausiin tavannut ketään, joka olisi todellakin tehnyt jotakin, niin että jonkun todellisen tehtävän suorittaminen lienee jotakin aivan erikoista."

"Etkö siis tee mitään?"

"Oh, kyllä. Olenhan aina toimessa kuin yksijalkainen miekkatanssia, mutta mitään en oikeastaan tee, ellei nyt oteta huomioon valtakirjojen allekirjoittamista, korkojen nostamista ja muuta sellaista roskaa. Toivoisin olevani sinun asemassasi Boyd, olet aina ollut onnenpoika." Emerson hymyili, mutta katkerasti, ajatellessaan äskeistä vierailuaan ja kokemuksiaan.

"Tarkoitan mitä sanoin", jatkoi Clyde. "Ajattelehan menestystäsi yliopistossa ja miten saavutit kaikkien jakamattoman myötätunnon. M —" Hän vaikeni ja heilautti päätään pohjoiseen kaupunginosaan päin. "Poistuttuasi hän ei ole kertaakaan suunnannut kiikariaan meitä muita poikia kohti, ei, vaikka olen kosinut häntä säännöllisesti kerran kuukaudessa ja aina täyden kuun iltana." Hän huojutteli Juhlallisen vakavasti kiharaista päätään ja huokaisi. "Paitsi sinua on vain yksi, jolle hänet soisin, ja tuo ainoa olen minä itse."

"Enpä tiedä, onko hän oikein sovelias meillä kummallekaan", hymyili Boyd.

"Olen joka tapauksessa iloinen, että olet palannut, sillä sinulla on nyt eräs uusi kilpailija."

"Kuka?"

"Hän on lännestä kuten sinäkin, mutta hänen nimeään en tiedä. En ole, näetkös, sattunut vielä kertaakaan hänen tielleen. Mutta meidät Chicagon pojat hän on jo jättänyt kauas jälkeensä."

"Waylandin sanoista ja käytöksestä huomasin kyllä, että täällä oli jotakin tekeillä." Boydin katse oli terävä ja vaaniva.

"Chicagosta emme häntä päästä, ja sinä olet ainoa, joka voit siitä huolen pitää", jatkoi Clyde. "Sanon sinulle, että hän on kaivannut sinua, ikävöinyt niin, ettei ole meitä muita muistanutkaan. Olet onnellisempi kuin tiedätkään."

"Minäkö onnellinen! Hm! Tehän olette kaikki muut rikkaita —"

"En ainakaan minä! Omaisuuteni on jo huvennut niin vähiin, että tulen juuri nipin napin koroilla toimeen, ja nyt, kun se on liian myöhäistä, olen alkanut havahtua ja kyllästyä tähän vetelehtimiseen. Tahtoisin mielelläni ryhtyä johonkin, mutta kun olen Chicagossa niin tunnettu, ei siitä tule mitään. Liikemieheksi en sitäpaitsi varmastikaan kykenisi."

"Annan sinulle tilaisuuden yrittää", virkkoi Boyd. "Olen täällä hankkimassa rahaa erääseen edulliseen yritykseen."

Clyde kumartui kiihkeästi lähemmäksi. "Jos sanot, että se on edullinen, niin en tahdo muuta tietääkään. Olen valmis koettamaan onneani, olipa sitten kysymys arpapelistä tahi miestaposta."

"Selitän kaikki, niin voithan itse päättää."

"Siitä en oikeastaan välitä vähääkään, mutta jos kerran haluat tehdä sen, niin olen pelkkänä korvana." Hän kuunteli tarkasti selostusta ja loi Boydiin silloin tällöin ihailevan katseen. Heidän ollessaan yliopistossa oli Boyd Emerson aina ollut hänen suurin ihanteensa eikä tuo suhde ollut vieläkään muuttunut.

"Hupaista hommaa, vai mitä?" kysyi hän, kun Boyd oli lopettanut.

"Kyllä."

"Sittenpä lähden katsomaan. Rupean osakkaaksi, jos otat minut mukaasi."

"Mukaani? Et pitäisi sellaisesta elämästä", sanoi Emerson hämmästyneesti.

"Kyllä. Juuri sellaisesta olen aina unelmoinutkin." Hän suoristi kapeita olkapäitään. "Eikä minulta puutu kokemustakaan ulkoilmaelämään nähden, sillä oleskelinhan kerran koko kesän Adirondaek'issa. Metsästelimme hirviä, joita emme tosin saaneet ainoatakaan, ne kun pysyttelivät hotellista aina liian etäällä, mutta vuoristoelämän tunne tarkoin."

"Tämä on aivan toista", huomautti Boyd, mutta Clyden Innostus yltyi vain.

"Olen oivallinen kalastajakin ja onpa minulla vehkeitäkin iso kasa."

"Käytämme verkkoja."

"Eikö mitä. Eihän se ole lainkaan hauskaa. Otan mukaani suuren valikoiman kaikenlaisia perhosia, ja sitten perhostamme, niin että koko joki vaahtoaa." Emerson keskeytti hänet ja selitti lyhyesti, miten lohenkalastuksessa menetellään, mutta nuorukaisen innostusta ei voinut mikään masentaa.

"Anna minulle edes jokin tehtävä — sellainen, jossa minun ei tarvitse kanniskella raskaita esineitä — ja saatpas nähdä, että osaan olla ahkerakin. Sano minkälaiset turkit ja pistoolit ostan, niin että tiedän hankkia kaikki, mitä tarvitaan. Sijoitan yritykseen kymmenentuhatta dollaria, sillä suurempaa summaa en saa nyt käsiini."

"Et tarvitse turkkeja etkä ampuma-aseitakaan", nauroi Boyd. "Kun palaamme Kalvikiin, ovat päivät pitkät ja helteiset ja maa on kaikkialla villien kukkien peitossa."

"Sepä hienoa! Rakastan kukkia, ja ellen osaa kaloja pyytää, voinen tehdä jotakin muuta."

"Osaatko kirjanpitoa?"

"En, mutta mandoliinia osaan kyllä soittaa", ehdotti Clyde toivehikkaasti. "Arvelen, ettei tuolla erämaassa olisi lainkaan hullumpaa saada silloin tällöin kuulla hiukan musiikkiakin."

"Vai osaatte te soittaa mandoliinia?" kysyi Fraser vakavan uteliaasti.

"Kyllä. En ole tosin pitkään aikaan harjoitellut, mutta —"

"Ottakaa hänet", keskeytti Fraser Emersoniin kääntyen. "Hänhän voi istua säilyketehtaamme portailla kukkaiskiehkura kulmillaan ja soitella miestemme ratoksi. Kilpailijanne tulevat varmasti hulluiksi kateudesta."

"Älkää laskeko leikkiä", sanoi Clyde vakavasti. "Haluan todellakin mukaan."

"Minäkö leikkiä?" Fraserin kasvot olivat kuin puuhun veistetyt. "Mitään varmaa en voi vielä luvata", vastasi Boyd vältellen. Fraser purskahti samassa aivan odottamatta hillittömään nauruun.

"Minulleko nauratte?" tiuskaisi Clyde.

"En suinkaan! Mieleeni johtui vain eräs tapaus lapsuuteni ajoilta, joka sattui isälleni", ja seikkailija purskahti jälleen kaikuvaan nauruun. Clyde tuijotti häneen kiukkuisesti, mutta kun miehen iloisuus oli aivan liian vilpitöntä mitään epäluuloja herättääkseen, kääntyi hän jälleen Emersoniin ja jatkoi entistä kiihkeämmin:

"Niin, tuumi asiaa. Sillä aikaa haalin pojat koolle ja huomenna syömme kaikki yhteisen aamiaisen yliopistoklubilla, jolloin voit kertoa heillekin suunnitelmasi."

Boyd oli painanut kantapäänsä Fraserin varpaille huomauttaakseen, että tämän nauru alkoi käydä hermostuttavaksi, kun seikkailija samassa vaikeni ja huudahti:

"Katsokaahan Georgea! Hän kulkee unissaan ja luulee varmaankin olevansa kättenhoitosalongissa."

Emerson kääntyi ja näki kaukana ovella Baltin jättiläishahmon. Tohtimatta lähteä luovimaan väkeä täynnä olevan salin poikki oli tämä kaikesta päättäen jo jonkun ajan koettanut herättää heidän huomiotaan, koska hän Boydin katseen kohdatessaan alkoi heti tarmokkaasti viittailla.

"Pyydä hänet tänne", sanoi Clyde nopeasti. "Haluaisin mielelläni tutustua häneen." Emerson noudatti kehoitusta ja viittasi kalastajalle, joka nähdessään, ettei muu auttanut, rohkaisi mielensä ja astui epäröiden sisään lähtien pyrkimään ystäviensä pöytää kohti. Reitti oli kuitenkin vaaroja täysi, ja näille oudoille vesille jouduttuaan hän menetti heti ohjauskykynsä. Peläten joutuvansa erään tarjoilijan jakoihin hän poikkesi oikealle ja törmäsi erääseen pöytään, jonka ympärillä istui suuri seurue hienoja naisia ja herroja, jolloin hän anteeksipyyntöjä soperrellen peräytyi erästä suurta porsliinimaljakkoa vasten, joka huojahti arveluttavasti uhaten pudota jalustaltaan.

"Ennen ohjaisin härkävaljakon tämän huoneen läpi kuin hänet", virkkoi Fraser. "Hän särkee varmasti jotakin."

Tietäen joutuneensa yleisen huomion esineeksi Iso-George menetti malttinsa kokonaan; kasvot punehtuivat ja otsalle ilmestyi suuria hikikarpaloita.

"Kunhan hovimestari vain antaisi hänen olla nyt rauhassa", sanoi Boyd. "George voisi silpoa hänet jäsen jäseneltä." Hän oli tuskin lausunut sanat, kun eräs tarjoilija kiiruhti Georgen luo sanoen tälle jotakin, johon tuo jättiläinen kuului kiivaasti tiuskaisten vastaavan:

"Ei, erehtynyt en ole! Asun täällä, ja ellette väisty tieltäni, astun jalallenne." Hän astui uhkaavasti kohti, jolloin tarjoilija luopui vaatimuksestaan, joka oli nähtävästi koskenut iltapukua, ja kumarsi alistuvasti. Nauru ja puheensorina taukosivat, ja juhlallisen hiljaisuuden vallitessa uursi George tiensä eteensä rähähtämättä tuijottaen ystäviensä luo, jonne päästyään hän vaipui raskaasti erääseen nojatuoliin, joka natisi hänen painonsa alla.

"Limonaadia ja joutuin!" käski hän, "sillä olenhan aivan hiestä märkä. Nämä lattiat ovat niin kirotun liukkaat, etten osaa astua kunnon askelta. Olen jo kymmenen minuuttia seisonut ovella ja seivästänyt teitä katseillani", lisäsi hän kulmiaan rypistäen.

"Onko jotakin hullusti?"

"Kaikki! Tässä hotellissa on ensinnäkin aivan mahdoton asua. Olen jo kolme tuntia koettanut saada unen päästä kiinni, mutta tuo soittokunta tekee sen mahdottomaksi, ja ilmaradan junat mennä huristavat joka toinen minuutti ikkunani ohitse hirmuisella jyrinällä. Joka taholta kuuluu vihellyksiä, kellojen kilinää ja —. Emmekö voisi löytää jotakin rauhallista majataloa, jossa voisin nukkua levollisesti pari tuntia?"

"Hotellit ovat täällä kaikki samanlaisia", vastasi Boyd. "Totutte pian kaikkeen tuohon."

"Minäkö? No en ikinä! Palaan heti takaisin Jumalan maahan."

"Hurraa!" huudahti Clyde. "Samoin on minunkin laitani. Tulen mukaanne."

"Mitäs tämä on?" tiedusteli George.

"Herra Clyde tarjoutuu sijoittamaan yritykseemme kymmenentuhatta dollaria, jos otamme hänet mukaamme Kalvikiin ja uskomme hänelle jonkun tehtävän", selitti Emerson.

George katseli tuota kaupunkilaiskeikaria kiireestä kantapäähän, kiharasta tukasta välkkyviin viimeisen muodin mukaisiin kenkiin, ja hymyili sitten leveästi.

"Kysykäähän herra Emersonilta. Jos hän suostuu, niin en minäkään tahdo vastaan panna."

Clyde alkoi tämän lausunnon suuresti rohkaisemana kehua suurenmoisia synnynnäisiä taipumuksiaan Georgen kuunnellessa silloin tällöin hyväntahtoisesti päätään nyökäyttäen. Hänen vielä puhuessaan läheni heitä kolme miestä käsittävä seurue, joka asettui viereiseen pöytään, ja kun tulijat vetivät tuolinsa esiin, sattui George vilkaisemaan sinnepäin. Hän laski limonaadilasinsa varovasti pöydälle.

"Mitä nyt?" kysyi Boyd matalalla äänellä, sillä jättiläisen kasvot olivat äkkiä kalvenneet ja silmät iskivät tulta.

"Se on hän!" kiljahti George. "Tuo saastainen koira!"

"Hiljaa!" komenti Fraser, sillä kalastaja oli sysännyt tuolinsa taaksepäin ja aikoi nousta. Niskajänteet olivat kohonneet korkealle, ja sormet aukenivat ja sulkeutuivat nälkäisesti. Nähdessään kumppaninsa silmien vertajanoavan hehkun puhuja kumartui eteenpäin ja tyrkkäsi jättiläisen takaisin tuoliinsa, josta tämä oli jo puoleksi noussut.

"Älkää käyttäytykö järjettömästi", varoitti hän.

Clyde, joka oli myös huomannut miehessä tapahtuneen merkillisen muutoksen, tiedusteli nyt syytä siihen.

"Se on hän!" toisti George verestävin silmin; "Willis Marsh."

"Missä?" Emerson kääntyi katsomaan, eikä Georgen tarvinnut esittää vihollistaan, sillä eräs vastatulleista tuijotti heihin kuin ukkosenlyömänä käsi tuolin selustalla ja kasvoillaan sanomattoman hämmästynyt ilme. Mies, jolla oli yllään hieno iltapuku, oli lihavahko ja noin neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänessä ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, paitsi ehkä tukka, joka oli väriltään sangen punertava. Kasvot olivat vaaleat ja suu pieni, täyteläisine huulineen melkein naisellinen, ja vartalo ryhdikäs ja lihavuudesta huolimatta sopusuhtainen.

Hän oli joka tapauksessa henkilö, joka kykeni hillitsemään tunteensa. Kohottaen kulmakarvojaan tuntemisen merkiksi hän nyökäytti Baltille miellyttävästi päätään ja pyytäen tovereiltaan anteeksi astui lähemmäksi. Georgen tuoli kolahti kuuluvasti lattiaan, jolloin Fraser huomautti nopeasti:

"Pysykää tyynenä ja antakaa hänen puhua."

"Mitä kuuluu, George, ja miten herran nimessä olette tänne joutunut? Tuskin uskoin silmiäni." Ääni oli sointuva ja täyteläinen ja hän ojensi teeskennellyn sydämellisesti Georgelle hansikoidun kätensä, jota tämä ei kuitenkaan huolinut. Toiset olivat nousseet paikoiltaan, ja George, joka oli näyttänyt sommittelevan jotakin musertavaa vastausta, ärähti tuimasti:

"Älkää tarjotko kättänne minulle. Se on saastainen ja viattoman veren tahrima."

"Mitä joutavia!" Marsh hymyili. "Olkaamme jälleen ystävät, George, ja älkäämme menneitä märehtikö. Tulin sopimaan kanssanne Ja Kalvikin kuulumisia kuulemaan, ja jos olette täällä asioilla, olen valmis —"

"Te saastainen rotta!" sähähti George.

"Hyvä. Jos aiotte ruveta hävyttömäksi —" Willis Marsh kohautti huolettomasti olkapäitään, vaikka äänessä olikin metallinkova sointu — "niin minulla ei ole teille mitään sanomista." Hän katsahti kysyvästi Georgen kumppaneihin ikäänkuin etsien jotakin selitystä uhrinsa odottamattomaan läsnäoloon, ja hänen huomionsa kiintyi heti Emersoniin. "Herra Baltin ja minun välillä oli kerran pieni väärinkäsitys eräästä liikeasiasta", lausui hän tyynesti, "minkä toivoin jo unhottuneen. Aivan mitätön seikka —"

Baltin kurkusta kuului kumea murahdus, ja hän siirrähti uhkaavasti lähemmäksi, mutta Emerson asettui hänen tielleen.

"Malttakaa mielenne!" kuiskasi hän, ja ennenkuin jättiläinen arvasikaan oli hän pujottanut kätensä tämän kainaloon ja pyöräyttänyt hänet ympäri. Marsh kumarsi kohteliaasti, ja Boyd lähti rauhallisesti ohjaamaan kumppaniaan ovelle käsi tiukasti tämän kainalossa. Hän tunsi kalastajan suuren ruhon vapisevan kiihtymyksestä ja kuuli tämän katkonaisen hengityksen, mutta hän ei hellittänyt otettaan silmänräpäykseksikään, vaan nyökäytti hymyillen päätään Clydelle ja Fraserille, jotka seurasivat kintereillä, ja jutteli iloisesti vangilleen, saadakseen kaiken sujumaan onnellisesti ja näyttämään mahdollisimman luonnolliselta. Heidän saavuttuaan lämpiöön hän irroitti kätensä ja sanoi hiljaa:

"Menkää nyt huoneeseenne rauhoittumaan. Olitte turmella kaikki."

"Hän rohkeni tarjota minulle kättään", mutisi George, " minulle! Tuo varasteleva nulikka —" Sanoja seurasi pitkä sarja käsittämättömiä kirouksia, sadatteluja ja uhkauksia, jotka loppuivat vasta hänen astuttuaan hissiin. Alton Clyde, joka oli ollut koko ajan hämmästyksestä sanaton, alkoi nyt kiihkeästi vaatia selitystä, mistä tuo purkaus oikein johtui.

"Mies, joka puhutteli meitä, on sama henkilö, jota vastaan meidän täytyy taistella", sanoi Boyd. "Hän on Kalvikin säilyketehtaitten yhtymän johtaja ja Georgen katkera vihollinen. Jos hän epäilee jotakin tahi saa vihiä suunnitelmistamme, on turhaa yrittääkään."

"Sitten on asia minuun nähden selvä", sanoi Clyde vakavasti.

"Tarkoitatko, ettet halua liittyä meihin?"

" Ettenkö halua? Nyt en päinvastoin toivokaan mitään muuta. Nuo kymmenentuhatta ovat sinun, mutta ellet ota minua mukaasi, jään pois."

XI.

BOYD EMERSON HÄMMÄSTYY KAKSI KERTAA.

Oli kulunut melkein kuukausi, kun Emerson vihdoin alkoi puhua Georgelle vastoinkäymisistä, jotka olivat jo useampia päiviä molempien mieltä rasittaneet.

"Näyttääpä siitä, ettemme onnistukaan", virkkoi hän.

"Aivan! Olettehan jo tehnyt voitavanne."

"Olenpa niinkin. Olen koettanut kaikki mahdolliset keinot murtovarkautta lukuunottamatta, mutta noita satatuhatta dollaria en saa mistään. Alussa näytti kaikki niin helpolta, mutta ajat ovat kireät, ja ystäviltäni olen kiristänyt viimeisenkin pennin. Toiset ovat todellakin luovuttaneet enemmän kuin heillä olisi ollut varaakaan."

"Summa on hirvittävä", myönsi George huoaten.

"Niin suuri, etten ole sitä ennen käsittänytkään", vastasi Boyd. "Ja ilman sitä ei Seattlenkaan pankki luovuta meille dollariakaan."

"Niin, ja vähemmällä ei kannata lainkaan yrittää." Iso-George tuumi hetkisen. "Kauemminkaan emme voi täällä enää viipyä, sillä meidän pitäisi olla nyt jo rannikolla. Summasta puuttuu vielä kaksikymmentäviisituhatta dollaria, vai mitä?"

"Niin, enkä tiedä enää mitään keinoa, millä voisin ne hankkia. Olemme Clyden kanssa koettaneet parastamme, mutta tuloksetta."

Kuluneen kuukauden jännitys näkyi selvästi Emersonin kasvoissa, jotka olivat laihtuneet ja väsähtäneet, ja olipa hän viime aikoina alkanut vaipua samaan synkkyyteen, jonka Fraser oli pannut merkille Alaskassa, ja sitä useammin kuta pitemmälle nuo kalliit päivät kuluivat. Hän ei ollut suonut itselleen hetkenkään lepoa ja oli nauranut pettymyksille ja torjunut tarmokkaasti luotaan masentuneisuuden, joka tahtoi hänet välistä väkisinkin vallata. Hän oli juossut konttorista toiseen, säännöstellyt aikansa täydellisesti kellon ja muistikirjan mukaan ja toistanut aina samat asiat joka kerta yhtä vakuuttavan selvästi ja hillityn innostuneesti. Mutta rahasta näytti olevan yleinen puute, ja ne, joilla sitä oli, odottivat parempia tilaisuuksia kieltäytyen sijoittamasta pääomaa yritykseen, joka oli niin kaukana ja ilmeisesti sangen arveluttava.

Pohjoisessa ollessaan oli Boyd työskennellyt koko ajan kuumeisella kiireellä ja kärsinyt paljon pettymyksiä, mutta hän ei ollut milloinkaan ennen antautunut tehtäväänsä niin koko sielullaan kuin tämän lyhyen kuukauden kuluessa, eikä onnetar ollut koskaan ollut häntä kohtaan tylympi. Peräytyä hän ei kuitenkaan enää voinut, minkätähden hän ahersi edelleen verikoiran itsepintaisuudella päättäen vihdoin alentaa osakepääoman sietsemäänkymmeneenviiteentuhanteen dollariin tuntien samalla lamauttavaa väsymystä. Julkisuudessa hän oli aina tyyni ja hilpeä, mutta yksin ollessaan hän vaipui usein synkkään epätoivoon, jota hän ei voinut salata molemmilta Alaskatovereiltaan.

Oli vielä eräs, joka myös aavisti hänellä olevan raskaita huolia, vaikka hän ei ollut milloinkaan puhunut Mildredille vaikeuksistaan. Eikä tämä tiennytkään mitään hänen suunnitelmistaan. Hän vietti monta iltaa tytön luona, joka olisi uhrannut hänelle enemmänkin ajastaan, jos hän olisi vain suostunut seuraamaan tätä kodin ulkopuolelle, josta Mildredille tuli kutsuja aivan satamalla, mutta sitä Boyd ei voinut tehdä. Hän oli niin henkisesti kuin ruumiillisestikin väsynyt ja tahtoi pysytellä erillään kaikesta, joka saattoi vaikuttaa häiritsevästi.

Mildred ja herra Wayland eivät puhuneet milloinkaan hänen läsnäollessaan tuosta tuntemattomasta kosijasta, ja juuri tuo vaiteliaisuus antoi Boydin mielikuvituksessa tuolle salaperäiselle henkilölle kerrassaan musertavat mahdollisuudet, mikä kaikki ei ollut suinkaan omansa lohduttamaan hänen huolten rasittamaa mieltään. Herra Waylandin huolellisesti peitetty vihamielisyys antoi myös tukea noille epäluuloille, ja ikäänkuin tuo kaikki ei olisi riittänyt tekemään hänet kyllin hajamieliseksi, pitivät Fraser ja Balt häntä ainaisen levottomuuden vallassa. Edellinen sekoitti hänet aina johonkin hurjaan ja mahdottomaan yritykseen, jotka olivat kaikki sitä laatua, että saattoi pelätä poliisin puuttuvan asiaan millä hetkellä hyvänsä. Hän ei päässyt mitenkään miehestä erilleen, sillä tämä kietoi hänet aivan rauhallisesti kaikkiin keinotteluihinsa kaikista varoituksista välittämättä, kunnes Boyd oli jo kuulevinaan kahleiden helinän ja vartijan askeleet. Hän oli varoittanut ja uhkaillut, mutta tavallisesti sillä seurauksella, että hän jo seuraavana päivänä huomasi olevansa osallinen jossakin entistä hurjemmassa vehkeilyssä. Muulloin hän ei olisi tietenkään pitänyt tuota minään, mutta nyt se oli kiusallisen hermostuttavaa.

George taas oli ollut sangen hiljainen aina siitä lähtien kun hän oli sattunut vastatusten Marshin kanssa ja oleskeli sangen paljon yksikseen. Tämä oli Boydille suuri helpotus, kunnes hän sattui useamman kerran eri aikoina kohtaamaan kalastajan paikoissa, missä tällä ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä. Hän alkoi pitää toveriaan silmällä ja huomasi pian, että tämä kulutti päivänsä hotellien lämpiöissä ja hiipi iltaisin teattereiden ympärillä pysytellen aina huolellisesti piilossa. Emersonille selveni vihdoin, että George etsi vihollistaan. Hän koetti puhua toverilleen järkeä, mutta hänen sanoillaan ei ollut mitään tehoa; George jatkoi metsästystään orvon suden äänettömällä sitkeydellä. Boyd ei uskaltanut kuvitellakaan, mitä kaikkea olisi voinut tapahtua, jos George olisi sattumalta kohdannut Marshin, mutta onneksi he eivät nähneet kumpikaan jälkeäkään tuosta herrasmiehestä.

Kaikki nämä eri huolet ja tietoisuus siitä, ettei hän kyennytkään hankkimaan tarvittavaa rahasummaa, olivat kokonaan järkyttäneet Emersonin tasapainon. Balt oli tullut tapansa mukaan kuulemaan, millä kannalla asiat olivat, ja huokaissut raskaasti saatuaan tietää, että toiveet olivat hyvin vähäiset.

"Todellakin kovaa kaiken sen jälkeen, mitä olemme kokeneet", hän sanoi. "Tämä murtaa Cherryn kokonaan", lisäsi hän sitten hetkisen kuluttua alakuloisesti.

"Häntä en muistanutkaan", tunnusti toinen.

"Tämä on, näettekös, hänenkin viimeinen mahdollisuutensa."

"Hän sanoi niin. Olen pahoillani, että houkuttelin teidät näin kauas, mutta —"

"Itsestäni en välitä, mutta hän on nainen, joka ei kykene pitämään puoliaan Marshia vastaan."

"Kuka ja mikä hän oikeastaan on?" tiedusteli Boyd uteliaasti, ollen samalla hyvillään, että sai edes hetkeksi unhottaa tavalliset synkät mietteensä.

"Tyttö, jolla on suuri sydän, ja ainoa henkilö, joka uskalsi minua puhutella ja antaa minulle ruokaa, ennenkuin tutustuin teihin. Muuta en hänestä tiedä, mutta hänen tähtensä olisin valmis vaikka mihin." Jättiläinen puri hammasta menneisyyden katkerien muistojen sukeltautuessa esiin kätköistään.

Boyd ei ehtinyt kuitenkaan kysellä sen enempää, sillä samassa astui Alton Clyde huoneeseen yllään uuden uutukainen, heleän kirjava Derby-puku, käsissä hansikkaat ja kultanuppinen keppi kainalossa.

"Tervehdykseni, toveri kalamies!" huudahti hän. "Tulin neuvottelemaan yksityiskohdista, sillä tahdon saada puvustoni valmiiksi huomiseksi."

Boyd ravisti päätään.

"Turha vaiva", sanoi Balt

"Miten niin? Onko joku säikyttänyt kalat tiehensä?"

"En saa mistään rahaa", tunnusti Boyd.

"Nuo kaksikymmentäviisituhatta puuttuvat siis vielä?" kysyi Alton.

"Niin puuttuvat."

"No hitto! Ja minulla kun on jo kaikki valmiina — vaatteet — englantilaiset siimat ja —"

"Noilla verhoilla ette pitkälle pääse", murahti George, "ellette hanki pari overall-pukuakin."

Clyde naputteli kävelykepillään kenkiensä kapeita kärkiä otsa miettivästi rypyssä. "En saa enää irti senttiäkään ja samoin on toistenkin poikain taita. Jupiter, mikä pettymys Mildredille. Oletko jo kertonut hänelle?"

"En. Hän ei tiedä suunnitelmistani mitään, enkä aikonutkaan niistä hänelle puhua, ennenkuin olin saanut rahat kokoon. Olisi aivan mahdotonta mennä hänelle tunnustamaan jälleen epäonnistuneeni."

"Olen hirveästi pettynyt", sanoi Clyde. Hän tuumi hetkisen Ja meni sitten puhelimeen ja soitti hotellin konttoriin: "Hankkikaa minulle heti ajuri — herra Clydelle, tarkoitan. Tulen heti."

Hän kääntyi Ja huomautti: "En ole vielä milloinkaan toiminut ominpäin, mutta voinhan kerran sitäkin koettaa, sillä tuo retki tekee minulle hyvää ja taistelu houkuttelee." Hän heilautti keppiään ja astui ovelle kalpeilla kasvoillaan tuiman päättäväinen ilme. "Huomenna saatte kuulla minusta. Näkemiin!"

Hänen karski käytöksensä huvitti toisia suuresti, mutta Boyd unhotti hänet pian ja oli koko iltapäivän niin synkkä Ja äänetön, että Iso-George jätti hänet vihdoin yksikseen ja meni etsimään viihdytystä kättenhoitosalongista. Fraser puuhaili omalla tahollaan.

Ajatus, että Alton Clyde voisi hankkia rahat, kun se ei ollut hänellekään onnistunut, tuntui Emersonista vallan naurettavalta, joten hänen hämmästyksellään ei ollut mitään rajaa, kun tuo nuori keikari astui seuraavana aamuna huoneeseen ja heitti pöydälle paksun pinkan seteleitä sanoen huolettomasti:

"Kas siinä. Laskehan."

"Mitä?"

"Kaksikymmentäviisi tuhannen dollarin seteliä. Aivan varma en sentään ole, mutta kaksikymmentäviisi niitä pitäisi olla. Laskin ne kahdesti ja sain ensin kaksikymmentäneljä ja sitten kaksikymmentäkuusi, mutta minulla oli hansikkaat käsissäni."

Emerson hypähti ylös ja tuijotti puhujaan ikäänkuin hän olisi epäillyt korviaan.

"Kykenitkö hankkimaan summan ilman kenenkään apua?" kysyi hän.

"Tietysti."

"Ovatko rahat omiasi?"

"Tuskinpa! Ne ovat siitä niin kaukana, että olin jo kiusauksessa levittää siipeni ja liidellä johonkin vieraaseen maahan. Ei todellakaan paljoa puuttunut, etten noussut aamulla junaan ja siirtynyt Canadan puolelle."

"Mistä ihmeestä sait summan, Al?"

"Mitä sillä on väliä? Sain sen, ja sillä hyvä!" Hän hymyili iloisesti ja löi kepillään pohkeeseensa. "Voit panna osakkeet nimelleni."

Boyd tarttui tuohon pieneen mieheen ja tanssitti häntä hurjasti ympäri huonetta nauraen iloisesti. Huolet ja vastoinkäymiset unhottuivat ja mieli oli jälleen reipas ja toivehikas.

"Lopeta! Lopeta jo!" rukoili Clyde. "Pukuni on rypistynyt aivan pilalle. Älä koske minuun", huohotti hän riistäytyen irti ja vaipuen hengästyneenä erääseen nojatuoliin.

"Kenenkä rahoja nämä ovat? Kuka laupias enkeli tunsi sääliä meitä kohtaan?"

Clyde katsoi maahan. "Päähäni pälkähti eräs sukkela juoni, joka onnistui mainiosti, ja minulla on niihin täysi omistusoikeus. En varastanut niitä, eikähän sinun tarvitse tietää mitään. Sentähden vaihdoin maksuosoituksenkin."

"Suo anteeksi", sanoi Boyd; "tarkoitukseni ei ollut udella asioitasi. Olen iloinen saadessani rahat, enkä välitä rahtuakaan, mistä ne ovat kotoisin, ja antaisin sinulle anteeksi, vaikka olisit varastanutkin ne." Hän alkoi kiireesti pukeutua. "Olet hyväntekijämme, Alton, ja voit tulla mukanamme Kalvikiin, jossa saat poimia kukkia, soittaa mandoliinia tahi tehdä mitä milloinkin haluat. Sähkötän heti Seattlen pankkiin, ja huomenna lähdemme."

"Ei käy päinsä. En ehdi saada puvustoani valmiiksi."

"Puvustoa — mitä joutavia! Seattlessa voit hankkia kaikki, mitä tarvitset."

"Minun täytyy saada puvustoni mukaan", vältti Clyde. "En tule ilman toimeen."

"Viivymme Georgen kanssa Seattlessa monta viikkoa, niin että voithan tulla sinne myöhemmin."

"Ei, sir! Tänne en jää, sillä yksinäni toimetonna vetelehtiessäni voisin pian muuttaa mieleni. Pakotan räätälini työskentelemään koko yön, mikä tekee sille kuvatukselle vain hyvää. Mutta tässä on jo kiire", ja hän syöksyi huoneesta kuin nuoli.

Boyd Emersonille riitti puuhaa koko päiväksi, mutta hänellä ei ollut aikaa ajatella lepoa, ei edes silloin, kun hän iltapäivällä muutti pukua mennäkseen Waylandille. Hän oli ilmoittanut tulevansa tuntia ennen päivällistä saadakseen olla Mildredin kanssa hetkisen kahdenkesken, mutta kiihkossaan saada ilmoittaa tälle iloiset uutisensa hän oli perillä jo aikaisemmin. Mildred ei antanut hänen kuitenkaan odottaa, ja kun hän ilmestyi, sieppasi Boyd hänet riemastuksissaan melkein lattiasta koholle.

"Kaikki hyvin, tyttöseni; olen vihdoinkin onnistunut."

"Näen sen kasvoistasikin. Olen niin iloinen."

"Rahat olen saanut ja huomenna lähden rannikolle."

"Oh!" Tyttö työnsi hänet luotaan. "Huomennako jo, sinä ilkimys! Näytätpä olevan siitä iloinenkin!"

"Niin olenkin."

"Ettet edes häpeä! Olet kaikista epäkohteliaista ihailijoista —!" Hän näytti niin loukkaantuneelta, että Boydin iloa sädehtivä katse muuttui vakavaksi.

"Oletko pahoillasi?"

"Pahoillaniko? Johan nyt! La! La!" Hän kohautti paljaita olkapäitään ja heilautti päätään. "Päinvastoin riemuitsen, nauran ja laulankin iloissani. Minäkö pahoillani? Kaikkea muuta!" Samassa hän Painautui viehkeästi Boydin povelle ja sanoi vienosti: "Kerro nyt minulle kaikki, ole niin kiltti, kaikki."

Boyd hyväili hänen kaunismuotoista kättään. "Aamulla oli mieleni syttäkin synkempi, mutta nyt liitelen pilvissä, sillä olen hävittänyt väliltämme suurimman esteen. Nyt on vain kysymys muutamista kuukausista, joiden kuluttua voin tyydyttää kaikki isäsi vaatimukset Vastoinkäymisiä voi luonnollisesti vieläkin sattua, mutta niitä en enää pelkää. Minulla on nyt rohkeutta niin yltäkyllin, että epäonnistumista on mahdoton kuvitellakaan."

"Noista suunnitelmistasi et ole milloinkaan puhunut sanaakaan", sanoi Mildred.

"Luulin, ettet välittäisi sellaisista arkipäiväisistä seikoista, kultaseni. Niissä ei ole mitään mielenkiintoista, kuivia numeroita vain, joiden selostamisella en ole tahtonut sinua vaivata."

"Tiedän kyllä, etten ymmärrä lähimainkaan kaikkea, mitä olet kokenut", sanoi tyttö, "mutta tästä uudesta yrityksestäsi tahtoisin mielelläni kuulla enemmän."

"Sanon edeltäpäin, ettei se ole mitään runollista", hymyili Boyd, "vaikka minusta tuntuu kaikki, mikä saattaa minut sinua lähemmäksi, mahdollisimman romanttiselta." Hän selosti lyhyesti suunnitelmansa ja vaikeudet, jotka hän oli voittanut. "Nyt on reitti selvä", lopetti hän. "Työtä saan tietysti tehdä aamusta iltaan, mutta sitä parempi, sillä sitenhän saan ajan kulumaan sinua ikävöidessäni. Olemme siellä täydellisesti eristetyt muusta maailmasta, mutta siitä huolimatta lähetän sinulle tervehdykseni joka tunti; tunnet varmasti läsnäoloni minua ajatellessasi."

"Lähdet siis sullomaan kalaa pieniin läkkirasioihin"? virkkoi Mildred.

"Sangen proosallista, vai mitä?"

"Palkkaat tietysti työväkeä, joka tekee sen. Et suinkaan ryhdy itse mihinkään sellaiseen?"

"En varmastikaan. Hankin sitä varten muutamia satoja kiinalaisia."

"Entä täytyykö sinun kalastaa itse?"

"Ei", nauroi Boyd.

"Pidät siellä joka tapauksessa öljyvaatteita ja myrskyhattua, eikö niin?"

"Kyllä, aivan samanlaisia kuin mitä olet nähnyt kuvissa."

Tyttö mietti hetkisen. "Miksi et rakentele rautateitä ja tee jotakin mitä isäkin tekee? Hän ansaitsee rautateillä suuria summia."

"Hän on myös Chicagon suurimman säilykeyhtiön johtaja", muistutti Boyd, "joten harrastuksemme ovat jotakuinkin samat."

"Niinpä todellakin! Hän on muuten alkanut osoittaa merkillisen suurta mielenkiintoa maatasi kohtaan. Olen monta kertaa kuullut hänen puhuvan Alaskasta. Luulenpa todellakin, että hän on senkin takia ollut niin ystävällinen sinulle; hän tahtoo, näetkös, saada tuosta maasta mahdollisimman tarkat tiedot."

"Miksi?"

"En tiedä. Isä ei puhu minulle milloinkaan asioistaan."

"Sanohan, onko hän vieläkin yhtä suopea tuota salaperäistä kilpailijaani kohtaan, jonka nimeä et ole minulle ilmaissut?"

"Pelkosi on aiheeton", naurahti tyttö, "eikä henkilö, jota nähtävästi tarkoitat, ole muita salaperäisempi."

"En kohtaa häntä milloinkaan edes sattumalta."

"Oma syysi", vastasi Mildred hieman kylmästi. "Ethän käy enää missään. Mutta nyt saat tutustua häneen, sillä isä soitti, että hän tulee tänne päivälliselle."

"Tänäänkö?"

"Niin."

"Mutta, Mildred, tämähän on viimeinen ilta, jonka saamme viettää yhdessä", sanoi Emerson vakavasti. "Emmekö voisi olla kahdenkesken."

"Pelkään, ettei se käy. En voinut sille mitään. Luulen, että isällä on joku uusi liikeyritys tekeillä."

"Siis Waylandin liiketuttavia", ajatteli Boyd. "Kuka hän on?"

"Vain eräs —" Mildred kuunteli. "Nyt he tulevat. Älä ole niin synkkä, Othello."

Kuullessaan ääniä oven ulkopuolelta Boyd kysyi nopeasti: "Saanhan olla hetkisen kanssasi kahdenkesken, Mildred? En voi viipyä kauan."

"Tulemme tänne heidän jäädessä polttelemaan", vastasi tyttö.

Samassa astui Wayne Wayland huoneeseen kintereillään eräs herra, jonka nähdessään Emerson hätkähti huomattavasti, tuhansien epäilysten myllertäessä hänen mielessään. Olihan se aivan mahdotonta! Jotakin aivan uskomatonta! Hän oli varmaankin erehtynyt, sillä sallimus ei voinut olla niin julma. Hän katsahti ovelle nähdäkseen, eikö tulijoita ollutkin kolme, mikä toive oli kuitenkin turha, ja herra Wayland oli jo niin lähellä, että hänen oli pakko vastata tämän tervehdykseen. Vieras astui suoraan Mildredin luo ympärilleen katsahtamattakaan, ja kumartui juuri suutelemaan tämän kättä, kun herra Wayland virkkoi:

"Herra Emerson, sallikaa minun esitellä teille herra Marsh. Luultavasti ette ole tavannut häntä täällä ennen." Marsh kääntyi luopuen vastahakoisesti tytön kädestä ja tunsi toisen vasta kätensä ojennettuaan. Kulmakarvat kohosivat hiukan ja katse jännittyi tuskin huomattavasti, mutta muuten salasi hän hämmästyksensä täydellisesti.

He mutisivat tavalliset tervehdyssanat luoden toisiinsa nopean katseen. Kohdatessaan Marshin ensi kerran oli tämä ollut Boydin mielestä joka suhteessa sangen jokapäiväinen henkilö, mutta nyt huomasi hän rakastuneen mustasukkaisuudella, että tällä kilpailijalla oli paljon levottomuutta herättäviä ominaisuuksia.

"Olette oikeastaan vanhat tuttu", virkkoi herra Wayland; "herra Marsh tuntee maanne tarkoin, Boyd."

"Ah, oletteko alaskalaisia, herra Emerson?" huudahti Marsh.

"Hän on niin kiintynyt tuohon maahan", sanoi Mildred, "että hän palaa sinne jo huomenna."

Marshin tarkastelevassa katseessa kuvastui nyt mitä vilkkain mielenkiinto, ja Boyd oli varma, että mies epäili tuon hotellissa sattuneen välikohtauksen perusteella Ison-Georgen ilmestymisen Chicagoon olevan jossakin yhteydessä hänen kanssaan. Nyt vasta selvisi hänelle tuon kohtauksen merkitys koko laajuudessaan, ja ensi hämmästyksestään toinnuttuaan käsitti hän, ettei tuo mies ollut vain hänen kilpailijansa rakkaudessa, vaan myös mitä suurin uhka hänen yrityksensä koko menestykselle — menestykselle, jonka varassa hänen elämänonnensa oli.

"Kyllä", vastasi hän varovasti. "Alaskalainen, jolla ei ole ollut onnea, mutta joka ei ole silti menettänyt rohkeuttaan."

"Missä tarkoituksessa oleskelette siellä?"

"Kultaa kaivamassa."

"Vai niin", oli välinpitämätön vastaus. Marsh kääntyi herra Waylandiin ja lisäsi: "Kaikilla kullankaivajilla on samat kokemukset. Tuossa maassa on liikemiehenä paljon suuremmat mahdollisuudet kuin kullankaivajilla konsanaan, kuten jo teille sanoin." Ylenkatse, joka piili enemmän äänensävyssä kuin sanoissa, ei jäänyt Mildrediltä huomaamatta, ja hän kiiruhti puolustamaan lemmittyään ollen vähällä aiheuttaa onnettomuuden.

"Boydilla onkin nyt tiedossaan jotakin paljon parempaa kuin kullankaivaminen. Puhelimme siitä kun —"

"Kun keskeytitte meidät", huudahti Emerson melkein suunniltaan säikähdyksestä. "En ehtinyt selittää yritykseni laatua."

Tyttö oli huudahtaa hämmästyksestä, mutta Emersonin paljonsanova katse pakotti hänet vaikenemaan. "Olen sangen tuhma noihin asioihin nähden, enkä olisi ymmärtänyt selostuksesta varmastikaan rahtuakaan", sanoi hän sitten hymyillen. Hän tunsi olevansa vaarallisella alueella ja kääntyi isänsä puoleen saadakseen puheenaiheen muuttumaan: "En odottanut sinua näin aikaisin."

"Saimme kaikki kuntoon, ennenkuin luulinkaan", vastasi herra Wayland, "minkäjälkeen vein Willis'in hänen hotelliinsa, jossa odotin, kunnes hän pukeutui. Pelkäsin hänen livistävän tiehensä, jos olisin jättänyt hänet näkyvistäni, ja sitä en olisi voinut sulattaa, en varsinkaan tänä iltana." Hän katsoi Marshiin merkitsevästi nauraen.

"En ole milloinkaan laiminlyönyt tilaisuutta saada nauttia neiti Waylandin seurasta", vastasi Marsh luoden tyttöön katseen, joka sai Boydin tuntemaan kiihkeätä halua ravistaa miestä niin, että tämän sileät ja ilmeettömät kasvot olisivat muistuttaneet hännystakin tummaa lievettä. "Tyttärenne naisystävät saattavat ehkä välistä jäädä tulematta, herra Wayland, mutta miehet eivät milloinkaan."

"Mikä lurjus!" ajatteli Emerson.

"Tänään tahdoin kuitenkin olla asiasta täysin varma", sanoi isä, "sillä nythän on juhlailta. Pyydänpä Hawkinsia avaamaan pullon private cuvéeta vuodelta '86."

"Mikähän salaliitto teillä molemmilla mahtaneekaan olla nyt tekeillä?" kysyi Mildred.

"Olen tänään saanut aikaan jotakin suurenmoista, kultaseni", vastasi vanhus käsiään hykerrellen. "Olen herra Marshin avulla toteuttanut erään suunnitelman, jota olen jo kuukausia valmistellut."

"Arvatenkin joku uusi trusti."

"Voihan olla henkilöitä, jotka sanovat sitä siksikin. Aate oli Willis'in, jota saamme kiittää kaikesta."

"Ei suinkaan! Ei suinkaan!" vastusteli tämä. "Olen isänne rinnalla vain pieni lapsi, neiti Wayland. Hän on ollut korvaamaton opettaja."

"Mainio yritys, vai mitä?" huudahti herra Wayland.

"Suurenmoinen."

"Saanko luvan udella, mistä on kysymys?" rohkeni Emerson tiedustella ihmeissään noiden kahden välillä vallitsevasta läheisestä suhteesta.

"Kyllä", vastasi Wayne Wayland. "Asia ei ole enää salainen ja huomenna on siitä sanomalehdissä kirjoituksia palstamääriä. Olen koonnut Tyynen meren rannikon säilykkeidenvalmistajat yhteen ainoaan yhtymään, jonka nimi on Pohjois-Amerikan säilykeyhtiö."

Boyd tunsi päätään huimaavan.

"Mitä oikeastaan tarkoitat noilla 'säilykkeidenvalmistajilla'?" kysyi Mildred.

"Lohikalastamojen säilyketehtaita! Niitä on hallussamme kuusikymmentä prosenttia, Alaska mukaan luettuna. Sentähden onkin mielenkiintoni ollut niin suuri tuota Jäämeren maata kohtaan, Boyd. Tätä ette osannut aavistaakaan, vai kuinka?"

"En, sir", sammalsi Boyd.

"Valtaamme koko tuon teollisuudenhaaran ja määräämme hinnat tarvitsematta pelätä kilpailua. Oivallinen aate ja loistavin yritys, mitä olen milloinkaan alullepannut."

Näkikö hän unta? ihmetteli Boyd, ja hänen kurkkuaan ahdisti, kun hän kysyi:

"Miten arvelette omintakeisten tehtaiden suhtautuvan asiaan?"

Marsh nauroi. "Emme ole turhan tunteellisia, kun tulee kilpailusta kysymys. Meillä on sitäpaitsi tehtaita aivan riittävä määrä, joten olen varma, että kykenen pitämään helposti kurissa kaikki omintakeiset, joita onkin vain neljäkymmentä prosenttia."

"Herra Marsh on kaiken ylijohtaja", selitti Wayland, "Ja uskon, etteivät nuo omintakeiset tehtaat voi tuottaa meille suurtakaan harmia, koska voimme määrätä hinnat ja meillä on pääomaa varalla vuodeksi tai pariksikin, jos tarvitaan."

Mildred loi lemmittyynsä omituisen katseen ja lausui isälleen: "Tuo on mielestäni suorastaan rikollista!"

"No, no, kultaseni! Julmaltahan se kuulostaa, mutta sitä tehdään joka päivä, sillä kauppa on kauppaa ja kilpailu kilpailua. Vai mitä, Boyd?"

Tämä oli vaiti, mutta Marsh riensi lisäämään:

"Taistelu olemassaolosta on niin kärjistynyt, neiti Wayland, että, viimeisten määritelmien mukaan jäävät vain taitavimmat liikemiehet jäljelle; vain se, joka on väkevä ja häikäilemätön, kykenee nyt puolensa pitämään."

"Niin juuri", vahvisti isä. "Sääli ja tunteellisuus ovat liikemaailmassa tuntemattomia käsitteitä, käsitteitä, joille ei saa antaa pienintäkään jalansijaa. Mutta nämä ovat asioita, joita et ymmärrä, tyttöseni. Jos te, nuoret, suotte minulle anteeksi, niin menen karistamaan yltäni työssä kasautuneet tomut palatakseni luoksenne reippaana ja virkeänä kuin kylvystä noussut jättiläinen." Hän poistui hymyillen ja päivän tapahtumiin ylen tyytyväisenä.

XII.

NEITI WAYLAND KAHDENVAIHEELLA.

Huomautus, jonka Willis Marsh teki tytölle heti isän poistuttua, osoitti, ettei tuo Annex-hotellissa sattunut kohtaus ollut häipynyt hänen mielestään, ilmaisten myös samalla, ettei Emersonin selitys Mildredin viittauksen johdosta johonkin uuteen yritykseen ollut tyydyttänyt häntä.

"Sanoitte, ellen erehdy, että herra Emersonilla oli tiedossaan jotakin parempaa kuin kullankaivaminen." Hän oli kuin lihallistunut sydämellisyys, äänessä parahultainen annos ystävällistä mielenkiintoa. "Olen todellakin utelias saamaan tietää, mikä yritys voi olla niin edullinen, että se kykenee houkuttelemaan nuoren miehen teidän viereltänne tuonne erämaahan, ja vieläpä keskellä talvea."

Neiti Waylandin välttelevä vastaus soi Emersonille tilaisuuden koota ajatuksensa, mutta hän oli kaikesta vielä liian ymmällä voidakseen täydellisesti eläytyä tilanteeseen. Ensinnäkin oli ehdottomasti varottava, ettei Marsh saanut tietää mitään hänen puuhistaan, tahi ainakin mahdollisimman vähän, sillä jos näiden suurten uutisten sarja merkitsi hänen häviötään, minkä hän jo melkein uskoi, säästyi hän ainakin nöyryytykseltä myöntää itse joutuneensa tappiolle. Jos hän taas päätti pyrkiä vääjäämättä eteenpäin ja julistaa röyhkeästi sodan trustia vastaan, oli vaitiolo ja salassapysyminen sitäkin tärkeämpi.

Jos Marsh edes aavisti, että hän ja Iso-George varustautuivat lähtemään yhdessä Kalvlkiin — Kalvlkiin, Marshin lujimpaan linnoitukseen — tekisi hän kaikkensa estääkseen heitä pääsemästä perille, mikä tälle epäilemättä onnistuisikin. Nämä mietteet välähtivät Boydin mieleen salamannopeasti, mutta hänen onnistui näyttää kohteliaan välinpitämättömältä huomauttaessaan:

"Suunnitelmani eivät ole vielä kypsyneet keskusteltaviksi."

"Ehkäpä voisin niiden laadun kuultuani —"

Boyd naurahti. "Pelkään, ettei suunnitelmani, joka ohimennen sanoen koskettelee erästä vesivoimalaitetta, kykene herättämään teidän kaltaisenne liikemiehen mielenkiintoa." Itsekseen hän lisäsi: "Taivas varjelkoon! Olenhan pahempi kuin Fraser mahdottomine aatteineen."

"Tuskinpa, jos huuhtomista tarkoitatte!" vastasi toinen. "Neiti Waylandin sanoista päättäen luulin teidän luopuneen kullanetsinnästä."

"Kun on kerran sitä yrittänyt, niin ei ole muuhun halua", vastasi Boyd huolettomasti.

"Enkö kohdannut teidät toissa iltana Annex-hotellissa?" kysyi Marsh ikäänkuin jotakin uumoillen.

Boyd myönsi kohteliaasti.

"Olitte siellä George Baltin kanssa?"

"Aivan niin. Tutustuin häneen Nomesta lähdettyäni; hän oli niin peräti kyllästynyt Alaskaan, että autoin häntä pääsemään takaisin Yhdysvaltoihin."

Marshin silmät välähtivät, kun hän kuuli tämän vastenmielisen uutisen, sillä monet pahat aavistukset olivat ahdistaneet häntä tuon odottamattoman tapaamisen jälkeen.

"Mies, josta puhumme, on eräs omituinen ja sivistymätön hurjimus, joka vihaa minua aivan hillittömästi", selitti hän Mildrediin päin kääntyen. "Otin hänet kerran työhöni, mutta kun hän ei pystynyt mihinkään, panin hänet pois, minkätähden hän on nyt leppymättömin viholliseni, joka on uhannut henkeäni lukemattomat kerrat. Voitte siis kuvitella hämmästykseni, kun toissa iltana näin hänen istuvan viereisessä pöydässä eräässä täkäläisessä kahvilassa. Näin kaukana Kalvikista, ajatelkaahan."

"Kuinka omituista!" huomautti neiti Wayland. "Entä mitä hän teki?"

"Herra Emerson pelasti tilanteen neuvokkuudellaan, niin ettei mitään meteliä syntynyt — muussa tapauksessa olisin ollut pakotettu puolustamaan itseäni."

Boyd ei voinut kaikesta huolimatta olla ihmettelemättä, oliko Marsh todellakin sellainen henkilö, miksi hänet oli kuvattu. Olihan hyvin mahdollista, että kaikki oli vain Cherryn ennakkoluulojen ja George Baltin vihan aiheuttamaa parjausta. Tänä iltana ainakin oli Marsh mitä huomaavaisin ja kohteliain mies.

Kun herra Wayland palasi, oli Mildred saanut keskustelun taitavasti ohjatuksi muille aloille. Boyd näki nyt yht'äkkiä tuon raharuhtinaan aivan uudessa valossa. Tähän iltaan saakka hän oli nähnyt tässä vain tulevan vaimonsa isän, jäykän ja itsevaltiaan vanhuksen, jonka puolittain halveksiva suvaitsevaisuus, niin loukkaavaa kuin se usein olikin, ei ollut vielä kertaakaan kärjistynyt avoimeksi vihollisuudeksi. Nyt oli toisin. Wayne Wayland oli nyt hänen kilpailijansa, jolta hän ei voinut toivoa vähintäkään armeliaisuutta tahi sääliä niin pian kuin ilmeni, että heidän taloudelliset etunsa olivat keskenään ristiriidassa. Hän tunsi vanhuksen siksi hyvin. Mitään vakavampaa yhteentörmäystä ei ollut vielä sattunut, mutta totuuden täytyi tulla ilmi ennemmin tahi myöhemmin, ja kun tuo jykeväleukainen, rautatahtoinen mies saa kuulla, että nuorukainen, jolle hän oli kotinsa avannut ja jota hän oli pitänyt jotakuinkin vaarattomana, oli rohjennut asettua hänen tielleen, ei hänen närkästyksellään ole mitään rajaa.

Samalla selveni Emersonille oman asemansakin kierous. Hän oli kuullut salaisuuksia, jotka eivät häntä koskeneet, mutta joita hän saattoi käyttää hyväkseen, ja kun vielä tämä tuli Waylandin tietoon, pitäisi vanhus häntä ei vain julkeana ja tunkeilevana vihollisena, vaan myös petturina, joka oli armotta murskattava.

Yritys, jonka menestyksestä hän oli tunti sitten ollut niin varma ja johon hän oli uhrannut niin paljon työtä ja huolta, näytti nyt aivan toivottomalta. Jo ajatuskin koettaa pitää puolensa noita miehiä vastaan, joilla oli käytettävänään varoja ja kokemusta rajattomasti, tuntui hänestä niin mahdottomalta, että hän tuli melkein sairaaksi. Hän tiesi, ettei häntä olisi huolittu mukaan, vaikkapa hänen yrityksensä olisi ollut jo valmis ja käynnissäkin. Wayne Waylandin käytös oli ilmaissut sen jo kauan sitten, ja keskieräisine suunnitelmineen hänelle olisi vain naurettu. Kaikki kilpailu oli sitäpaitsi päätetty säälimättä tukahduttaa.

Boyd aivan hätääntyi. Jos tämä suunnitelma raukeisi, niin mikä sitten neuvoksi? Oliko enää muuta jäljellä, oman toimeentulonsakin ansaitakseen, kuin palata takaisin kullankaivajan mieltäsynkistävään ja katkeraan yksinäisyyteen? Nyt hänellä olisi kyllä ollut rohkeutta pakottaa herra Wayland myönnytyksiin, mutta nyt oli Mildred itse peruuttanut lupauksensa suostua avioliittoon, joka olisi erottanut hänet heti olosuhteista, joihin hän oli tottunut. Jos hän tahtoi saada tytön omakseen, täytyi hänen pelata tämä uhkapeli loppuun saakka, kävi miten kävi.

Ilmoitus, että päivällinen oli valmis, keskeytti hänen synkät mietteensä, ja hän meni ruokailuhuoneeseen herra Waylandin kanssa, joka pujotti kätensä hänen kainaloonsa ikäänkuin tahtoen siten varata Willis Marshille tilaisuuden seurustella häiritsemättä Mildredin kanssa.

"Merkillinen mies", kuiskasi vanhus Marshia tarkoittaen — "kykenevimpiä liikemiehiä, mitä olen milloinkaan tavannut."

"Niinkö?"

"Aivan totta. Hänellä on sitäpaitsi aina satumaisen hyvä onni, niin että kaikki hänen yhtiötoverinsa aivan jumaloivat häntä. Jos olisin teidän asemassanne, poikaseni, ottaisin hänestä oppia, sillä hän sopii esikuvaksi kenelle hyvänsä."

Päivällispöydässä puheltiin ensin aivan ylimalkaisista asioista, mutta sitten johti neiti Wayland, omituista kyllä, keskustelun takaisin äskeiseen uomaan alkaen kysellä kaikenlaista tuosta vasta perustetusta Pohjois-Amerikan säilykeyhtiöstä ja osoittaen niin poikkeuksellista mielenkiintoa tätä isänsä uutta yritystä kohtaan, ettei herra Wayland voinut olla siitä huomauttamatta.

"Mikä kumma sinua oikein vaivaa, Mildred?" ihmetteli hän. "Ethän ole milloinkaan ennen puuhistani välittänyt."

"Älä nyt nolaa minua, isä kiltti", pyysi hän. "Olen aivan tosissani, tahtoisin niin mielelläni kuulla kaikki tuosta uudesta trustistasi. Pieni maailmani alkaa ehkä kyllästyttää minua."

"Neiti Mildred on todellakin isänsä tytär", huomautti Marsh ihailevasti. "Mutta pelkään, ettei asia huvita herra Emersonia?"

"Oh, kyllä", vastasi Mildred hymyillen. "Eikö totta, Boyd?"

Puhuteltu punehtui kiusallisesti vastatessaan myöntävästi.

"Kertokaahan nyt, olkaa niin hyvä", jatkoi tyttö. "Ette voi kuitenkaan muuta ajatellakaan, eikähän täällä ole multa kuin me neljä. Puhelkaamme siis vapaasti ja luonnollisesti, sillä tämmöinen kaavamainen seurustelu on hirvittävän väsyttävää."

"No, no!" huudahti hänen isänsä. "Seuraukset yhdessäolosta noiden kesyttömien lännen miesten kanssa alkavat jo näkyä." Hän oli selvästi hyvillään tyttärensä odottamattomasta innostuksesta ja valmis noudattamaan tämän mielijohdetta.

Hän ja Marsh todellakin aivan pulpahtelivat riemusta saatuaan työn, johon he olivat uhranneet kuukausia, onnelliseen päätökseen, niin ettei tarvinnut paljonkaan houkutella saadakseen heidät puhumaan Mildredin toivomaan suuntaan. He kertoivat avomielisesti vaikeuksista, joita heillä oli ollut tuon jättiläisyrityksen perustamiseen, kuvasivat leikkiä laskien vastoinkäymisiä, jotka olivat uhanneet tehdä tyhjäksi kaikki heidän saavutuksensa, ja imartelivat toistensa sitkeyttä ja neuvokkuutta.

Emerson tunsi olonsa yhä kiusallisemmaksi. Hän ihmetteli, mahtoiko Mildredillä olla joku määrätty tarkoitus ja mahtoiko tällä olla aavistustakaan siitä, mitä tämä kaikki hänen suunnitelmilleen merkitsi. Ja kuta pitemmälle jouduttiin, sitä selvemmin hän käsitti, minkä peloittavan muurin Mildredin isä oli aivan tietämättään heidän välilleen nostanut.

"Tähän saakka olemme saaneet työskennellä voimia säästelemättä", sanoi Wayne Wayland lopuksi, "mutta tulevaisuudessa toivon saavani nauttia hedelmistä. Nyt olen väsynyt. Olen jo kauan suunnitellut pientä virkistysmatkaa johonkin ja nyt luulen, että teen keväällä tutkimusmatkan Pohjois-Amerikan säilykeyhtiön työmaille. Yhdistän siten huvin ja hyödyn."

"Inhoathan matkustamista aivan yhtä paljon kuin minäkin", huomautti Mildred.

"Tämä on aivan toista. Ensimmäinen varajohtaja tarjoaa huvipurtensa, joka on parhaillaan Tyynen meren rannikolla, ensi kesän ajaksi johtokunnan käytettäväksi."

"Kuinka kauas aiotte mennä?" kysyi Boyd.

"Marshin asemalle saakka."

"Kalvikiinko?"

"Niin on tarkoitus", puuttui Marsh puheeseen. "Maisemat ovat ihanammat kuin Norjassa, ja ilmasto on kerrassaan suloinen. The Grande Dame on sitäpaitsi länsirannikon mukavin alus ja niin tilava, että johtokunnan jäsenet voivat tehdä perheineen ihanteellisen matkan jäätiköiden reunustamien vuonojen ja keskiyön auringon satumaahan. En voi sille mitään, neiti Wayland, että kuvaukseni kuulostaa hieman itsekkäältä, sillä toivon teidän tulevan mukaan."

"Olen varma, ettet katuisi sitä, Mildred", lisäsi herra Wayland.

Boyd tuskin uskoi korviaan. Hekö Kalvikiin? Erämaahan, paikkaan, joka ei ollut edes kartalle merkitty! Entä jos niin kävisi — olisiko hänellä rohkeutta toteuttaa hurja suunnitelmansa? Tuo kaikki tuntui aivan mahdottomalta! Hän toivoi, että Mildred myöntyisi, mutta pelkäsi samalla, että Marsh voisi tuommoisella matkalla saada kovin suuren vaikutusvallan tyttöön nähden. Tämä katsoi kuitenkin nähtävästi vain omaa mukavuuttaan, koska hän vastasi:

"Varmasti! Olen kovin huono purjehtija enkä pelkää mitään niin kuin merimatkaa."

"Mutta tätä kannattaa todellakin tuumia", kehoitteli isä. "Teemme todellisen löytöretken, jota ajatellessani olen yhtä jännittynyt kuin maalaispoika sirkukseen päästessään."

Marsh auttoi häntä pannen kaiken kaunopuheisuutensa liikkeelle, mutta Emersonin hämmästykseksi näytti tytön päätös vain lujittuvan.

"Näköaloista ja maisemista pitäisin kyllä", sanoi hän katsahtaen Boydiin, "mutta toiselta puolelta en välitä mistään sellaisesta, joka on jylhää ja karua; säilyketehtaista kuulen mieluummin puhuttavan kuin että kävisin niitä katsomassa. Niiden tuoksua en varmastikaan sietäisi, ja sitäpaitsi kieltäydyn rupeamasta merikipeäksi." Katseessa oli uhmaa, jota Emerson ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.

"Olen suuresti pahoillani", tunnusti Marsh vilpittömästi. "Maassamme ei ole ketään naisia, näettekös, ja kuusi kuukautta ilman sanaakaan tahi hymyäkään ihastuttavan sukupuolenne puolelta saa miehet vihaamaan sekä itseään että tovereitaan."

"Eikö siis Alaskassa olekaan naisia?" kysyi tyttö.

"Kaivosleireissä kyllä, mutta me kalastajat elelemme yksinäisyydessä."

"Entä alkuasukkaat, nuo siveät ja arat intiaanityttöset? Muistan lukeneeni niistä."

"Hirveitä olentoja", selitti Marsh. "Latuskanenäisiä ja hyvin — hyvin likaisia."

"Ei sentään aina!" Tämä odottamaton ja jyrkkä vastaväite osoitti, ettei Boyd voinut enää hillitä huonoa tuultaan ja vastenmielisyyttään Marshia kohtaan. "Olen nähnyt hyvinkin miellyttäviä alkuasukasnaisia, etenkin sekarotuisia."

"Missä sitten?" kysyi toinen epäilevästi.

"Esimerkiksi Kalvikissa."

"Kalvikissa!" huudahti Marsh.

"Niin juuri. Tunnettehan Chakawanan, tytön, jota sanotaan 'Lumilinnuksi'?"

"En."

"Hän ainakin tuntee teidät sangen hyvin."

"Ah, jokin salaisuus!" huudahti neiti Wayland.

Marsh sinkahutti Boydiin terävän katseen, ennenkuin hän vastasi:

"Otaksun teidän tarkoittavan Constantinen sisarta. Puhuin vain ylimalkaan — onhan luonnollisesti poikkeuksiakin. Samalla myönnän erehtyneeni, kun sanoin, ettei Kalvikissa ole ainoatakaan valkoihoista naista. Herra Emerson on luultavasti tavannut Cherry Malotten?"

"Kyllä"! myönsi Boyd. "Hän oli meitä kohtaan erittäin ystävällinen."

"Lisää paljastuksia", nauroi neiti Wayland. "Kuka hän on, pyydän?"

"Sen tahtoisin sangen mielelläni tietää", vastasi Emerson.

"Suurenmoista!" huudahti Mildred. "Ensin kaunis intiaanityttö ja sitten eräs salaperäinen valkoinen nainen! Kalvik on varmaankin hyvin mielenkiintoinen paikka."

"Tämä valkoinen nainen ei ole suinkaan mitenkään salaperäinen", vastasi Marsh. "Hän on aivan tyypillinen — miten nyt sanoisin, tuommoinen kaivosleireissä aivan tavallinen olio, joka on sattunut ajautumaan tiellemme."

"Ei suinkaan", huudahti Boyd vihaisesti. "Neiti Malotte on hieno nainen" — Marsh naurahti lyhyesti — "ja kun vertaa hänen käytöstään muihin Kalvikin valkoihoisiin, vie hän ehdottomasti voiton."

Marsh kohotti hiukan kulmiaan ja virkkoi sitten Mildredille anteeksipyytävästi: "Hän ei ole sellainen, josta kannattaisi keskustella."

"Mistä te sen tiedätte"? kysyi Cherryn sankari. "Voitteko moittia häntä jostakin?"

"Hän on saanut Kalvikissa paljon häiriötä aikaan ja on aiheuttanut meille suurta harmia."

Nyt oli Boydin vuoro nauraa. "Eikö mitään muuta?"

"Parahin herra Emerson" — Marsh kohautti pahoittelevasti olkapäätään — "jos olisin voinut uneksiakaan, että hän on ystävänne, en olisi virkkanut sanaakaan."

"Hän on ystäväni", sanoi Emerson lujasti, "ja minä ihailen häntä, sillä hän on urhoollinen tyttö. Ellei hänellä olisi ollut rohkeutta uhmata ohjeitanne, olisin ollut pakotettu karkoittamaan asettamanne vartijat ja ottamaan säilyketehtaanne haltuuni."

"Emme voi kestitä kaikkia kulkureita; siitä saa neiti Malotte pitää huolen."

"Ja George Balt, eikö niin?"

Neiti Wayland purskahti iloiseen nauruun. "Kuunnellessani väittelyänne luulen pian olevani jossakin naisyhdistyksen kokouksessa."

"Kilpailu on niin ankara, että meidän täytyy olla äärimmäisen jyrkkiä etumme turvataksemme", selitti Marsh toisille. "Matkamiehet, joiden mielestä tuo kaikki on julmaa sydämettömyyttä, arvostelevat meitä usein sangen säälimättömästi, mutta meidän on yksinkertaisesti mahdoton pitää huolta kaikista."

"Kuten sairaista alkuasukkaistannekin. Ilman neiti Malottea olisi useita kalastajianne kuollut nälkään tänä talvena, mikä olisi voinut saattaa teidät pulaan ensi kesänä."

"En tiedä, mikä velvollisuus meillä olisi huolehtia heistä. Annamme heille työtä ja siinä kaikki."

"Mitään laillista pakkoa siihen en tiedä, eikähän siellä ole alkeellisimmillakaan oikeuskäsitteillä suurtakaan merkitystä, mutta siitä huolimatta pelasti Cherry Malotte ainakin lapset, muiden muassa mainitsemanne Constantinen pikku veljen."

"Constantinella ei ole veljeä", vastasi Marsh. "Tiedän sen, sillä hän oli työssäni."

"Tämä oli pieni punatukkainen poikanen."

"Ah!" Huudahdus oli terävä. "Mikä tauti hänessä oli?"

"Tuhkarokko."

"Paraniko hän?"

"Toiveet olivat ainakin hyvät kun lähdin."

Toinen vaikeni neiti Waylandin tiedustellessa uteliaasti: "Miltä hän näyttää, tuo salaperäinen nainen?"

"Nuori, hienostunut — ja kaikin puolin viehättävä."

"Ja varmasti kauniskin?"

"Kyllä."

Tyttö olisi mielellään kysellyt enemmänkin, mutta ateria oli jo päättynyt ja herra Wayland käskenyt tuoda mielisikarejaan, minkätähden hän nousi ja poistui Boydin seuraamana toisten jäädessä polttelemaan. Mutta heidän lähdettyäänkin oli Marsh, omituista kyllä, niin syventynyt omiin ajatuksiinsa, ettei herra Wayland saanut kaikista ponnistuksistaan huolimatta keskustelua käyntiin. Hän vastaili hajamielisesti ja mahdollisimman lyhyesti.

"Miksi et ole ennemmin kertonut minulle tuosta naisesta?" kysyi Mildred Boydiin kääntyen heidän päästyään musiikkihalliin.

"En tullut häntä ajatelleeksi."

"Ja hän on kuitenkin nuori, kaunis ja hienostunut, viettää romanttista elämää ja oli sinulle vieraanvarainen —" Tyttö heilautti päätään.

"Oletko mustasukkainen?" kysyi Boyd hymyillen.

"Sellaiselleko? En varmastikaan."

"Muuta en toivoisikaan", tunnusti Boyd rehellisesti. "Jos olisit oikein todella mustasukkainen, olisin sangen hyvilläni; olisin silloin sinusta ikäänkuin varmempi, näetkös."

Tyttö istahti pianon ääreen ja löi muutamia hajanaisia sointuja. "Kalvikhan on paikan nimi, johon aiot nyt lähteä, eikö niin?"

"Aivan niin."

"Luultavasti tapaat siellä sangen usein tuon — tuon Cherry Malotten?"

"Epäilemättä, koska olemme yhtiötoverit."

"Yhtiötoverit!" Mildred pyörähti kiivaasti ympäri. "Mitä tarkoitat?"

"Hän on osakas yrityksessä. Paikka, johon rakennan tehtaani, on hänen."

"Vai niin", sanoi Mildred kysyen hetkisen kuluttua: "Vaikuttaako tuo isän uusi yhtiö millään tavalla suunnitelmiisi?"

"Siitä en ole vielä oikein selvillä", vastasi Boyd sydämessään sama tuskallinen ja ahdistava tunne, jonka tuo yllätys oli äsken aiheuttanut, mutta jonka hän oli hetkeksi unhottanut.

"Mitä tahtoisit minun tekevän?"

"En mitään muuta kuin ole kiltti äläkä puhu ainakaan vielä sanaakaan aikeistani isällesi äläkä herra Marshille. En ole asiastani vielä aivan varma, ja asiain näin ollen ei selkkauksia ja — ikävyyksiä ehkä voitaisi välttää. Suunnitelmani menestys merkitsee, näetkös, minulle niin äärettömän paljon, etten voi ajatellakaan luopua siitä." Tyttö nyökäytti päätään.

Toiset astuivat samassa huoneeseen, ja Boyd sanoi jäähyväiset. Tullessaan hän oli ollut toivehikas ja riemuitseva, mutta nyt häntä vaivasi kumma levottomuus, ja mieli oli täynnä pahoja aavistuksia. Willis Marsh ei sitävastoin tuhlannut hetkeäkään vapautuakseen synkkyydestään Boydin poistuttua ja näyttipä olevan vielä tavallista toivehikkaampi ja huolettomampikin. Mikä sitten lieneekin ollut syynä hänen hetkelliseen hajamielisyyteensä, ei hän voinut olla ajattelematta että hänellä oli viime aikoina ollut erinomaisen hyvä onni, ja kun neiti Wayland alkoi heti kilpailijan mentyä ensi kerran heidän tuttavuutensa aikana osoittaa vilkasta mielenkiintoa hänen harrastuksiaan kohtaan kyselemällä tarkoin, minkälainen hänen toiminta-alansa oikein oli ja minkälaisissa olosuhteissa hän päivänsä vietti pohjolassa ollessaan, oli hänen tyydytyksensä täydellinen. Tuo aina niin ylhäisen arvokas neiti Wayland oli nyt niin hilpeä ja luonnollinen, että kun herra Wayland vihdoin pyysi anteeksi ja poistui kirjastoon, tunsi Marsh ratkaisevan hetken tulleen.

"Tämä on ollut minulle voittojen päivä", virkkoi hän lopuksi, "enkä lepää ennenkuin olen kruunannut sen hyvän onneni suurimmalla saavutuksella."

"Älkää olko ahne", varoitti tyttö.

"Miehelle ominaista."

Mildred naurahti. "Käytettyänne taipuvaista isäparkaani hyväksenne, tahdotte nyt menetellä samoin hänen viattoman tyttärensä kanssa. Eikö kunnianhimollanne ole mitään rajaa?"

"Kyllä, mutta sen saavutan vain teidän avullanne."

"Älkää ottako minua lukuun; olen olennoista häilyväisin."

"Toivoa en rohkenekaan, mutta varmuus minun täytyy saada."

"Varoitan teitä."

"Siitä huolimatta aion yrittää vaikka — vaikka en tiedäkään, miten oikein alkaa. Se, mitä aion teille sanoa, ei liene teille mitään uutta, mutta minulle kyllä — sen vannon — ja merkitsee minulle kaikki. En ole siitä milloinkaan ennen puhunut — teidän on täytynyt huomata se katseestani. Naisista en ole koskaan paljonkaan välittänyt — olen luonteeltani juro, — mutta —"

"Pyydän, älkää —" keskeytti tyttö hiljaa, mutta Marsh jatkoi:

"Teidän täytyy tietää, että rakastan teitä. Jokaisen miehen täytyy teitä rakastaa, mutta ei kuitenkaan enemmän kuin minä. Voisin — voisin vannoa runollisia lemmenvaloja joukoittain neiti — Mildred, mutta sellainen ei miellytä minua. Teette minut hyvin onnelliseksi, jos —"

"Olen pahoillani —"

"Tiedän. Puhun kömpelösti, mutta koko sydämestäni. Isänne suostuu kyllä, siitä olen varma, niin että ratkaisu on aivan teidän vallassanne."

Tyttö käsitti heti, että mies oli aivan tosissaan ja odotti selvää vastausta, minkä antaminen ei tuntunut kuitenkaan niinkään helpolta, sillä miehen koko olemuksessa oli jotakin peloittavan voimakasta, joka ei kärsinyt minkäänlaista vastarintaa. Marsh alistui kuitenkin odottamattoman nöyrästi ja kohteliaasti välttämättömyyteen kohoten siten suuresti tytön silmissä.

"Onhan se kovaa", hymyili hän, "mutta älkää antako tämän millään tavalla väleihimme vaikuttaa. Toivon olevani tänne aina yhtä tervetullut ja saada nähdä teitä yhtä paljon kuin ennenkin."

"Enemmänkin, jos tahdotte."

"Alanpa aavistaa, että tuo herra Emerson on oikea onnenpoika". Hän hymyili yhä.

Mildred ei ollut tarkoitusta ymmärtävinään ja vastasi:

"Boyd ja minä olemme vanhat ystävät."

"Minulla on kerrottu niin", ja Marsh hymyili jälleen samalla tavoin.

Tuossa hymyssä oli jotakin ärsyttävää — jotakin merkillisen varmaa, mikä närkästytti tyttöä, ja kun Marsh sanoi hänelle jäähyväiset tuntia myöhemmin, oli se vieläkin jäljellä.

Herra Wayland selaili parhaillaan erästä harvinaista, Englannista saapunutta julkaisua, kun hänen tyttärensä astui kirjastoon. Hän katsahti ylös ja kysyi:

"Onko Willis mennyt?"

"Kyllä. Hän ei tahtonut häiritä sinua jäähyväisillään." Tyttö lisäsi hetkisen kuluttua: "Hän pyysi minua vaimokseen."

"Tietysti", hymähti vanhus, "senhän ne kaikki tekevät. No, mitä vastasit?"

"Samoin kuin aina."

"Hm!" Herra Wayland naputteli silmälasejaan miettivästi kaunismuotoisen nenänsä korkeaan kyömyyn. "Huonommankin voisit valita. Olen häneen hyvin tyytyväinen ja pidän hänestä."

"Hän kykenisi epäilemättä pitämään miljoonat koossa, ja hän on todellakin ensimmäinen, josta olen siihen nähden ehdottomasti varma, mutta —" Tyttö teki torjuvan kädenliikkeen.

"Toivottavasti et loukannut Häntä?"

Mildredin kulmakarvat kohosivat.

"Suo anteeksi. Olisihan minun pitänyt tietää —" Isä tuijotti hetkisen kirjaan edessään. "Olet aina niin merkillisen — tahtoisinpa sanoa — melkein miesmäisen jyrkkä. Saatpa nähdä, ettei heistä kukaan palaa."

"Oh, kyllä", arveli tytär. "Alton Clyde esimerkiksi —"

Herra Wayland karkoitti Clyden niin halveksivalla murahduksella, etteivät mitkään sanat olisi voineet selvemmin ilmaista hänen mielipiteitään tuosta nuoresta miehestä.

"Ajattelehan nyt kuitenkin vielä, ennenkuin lopullisesti päätät", neuvoi hän. "Jos edes sattuisit muuttamaan mielesi, kuten tytöt ylimalkaan —"

"Olen jo tehnyt sen — heti herra Marshin mentyä."

"Hyvä!" huudahti herra Wayland.

"Niin. Olen päättänyt tulla mukananne Kalvikiin."

* * * * *

Samana iltana istui eräässä pienessä, melkein lumeen hautautuneessa majassa Kalvik-joen jyrkällä äyräällä eräs toinen tyttö pianon ääressä. Hennot valkoiset sormet tapailivat erään laulun säveltä, jonka Boyd Emerson oli laulanut, ja hänen unelmoivissa silmissään väikkyi kuva miehestä, joka kuluneissa vaatteissaan oli seisonut hänen takanaan katseessaan pohjaton surumielisyys, miehestä, jonka äänen hän oli vieläkin kuulevinaan. Hän löi hiljaa sävelen viimeisen soinnun ja samassa puistatti koko hänen olemustaan epätoivoinen nyyhkytys. Kultakiharainen pää vaipui kätten varaan, ja sydämen soppiin kätkeytyneet muistot tulvahtivat esille; huulilla tuntui erään unhotetun suudelman polte, ja hän oli niin orpo ja turvaton.

XIII.

TILANNE KÄRJISTYY.

Hotellissa tapasi Emerson Clyden ja Fraserin Baltin huoneessa, jossa vallitsi sangen äänekäs ja riemuitseva mieliala yrityksen onnistumisen ja välittömästi alkavan toiminnan johdosta.

"Tämän homman saattaminen onnelliseen päätökseen on kirvoittanut sydämeltäni raskaan taakan", lausui Fraser.

Emersonin täytyi hymyillä.

"Mitä aiotte nyt tehdä", kysyi hän, "lepäillä laakereillanne, vai —?"

"Takaisin rannikolle. Täällä alkaa olla jo liian levotonta."

"Aiotteko tulla mukanamme länteen?"

"Tietysti. Pelihän on vasta alulla."

"Kuinka kauan saamme vielä nauttia apuanne?"

"Vaikea sanoa. Haluan nähdä teidän lähtevän taipaleelle kaikki kunnossa, olisin kovin pahoillani, jos laskelmanne pettäisivät."

"No, mutta kaikkea sitä —"

"Antakaa hänen olla. Meille hän ei voi mitään tyrkyttää."

" Minä olen joka tapauksessa tehnyt, minkä lupasinkin", virkkoi Alton Clyde ojentautuen mukavaan asentoon nojatuolissaan huulillaan niin autuaallinen hymy, että Fraser huudahti:

"Nyt ei puutu muuta kuin että alatte kehrätä, mirriseni, ja nuoleskella noita kanarialinnun untuvan tapaisia viiksenalkujanne."

"Tämä onkin ensimmäinen yritykseni liikealalla. En ole milloinkaan ennen tehnyt mitään hyödyllistä, joten olen tietysti ylpeydestä pakahtumaisillani."

"Tarkoitukseni ei ole millään tavalla kerskailla", sanoi Fraser vaatimattomasti, "mutta sen sanon, että jokainen järkevä ihminen, joka osaa vähänkin ajatella, huomaa heti suuret ansioni menestykseemme nähden, ja —" hän loi toisiin profeetallisen katseen — "pankaa se mieleenne, pojat, ettei yrityksen lopullinen menestys ole avuttani mahdollinen. Kun te riehutte ja raadatte, olen minä aina tarvittaessa käsillä öljypullon ja puhdistuslapun kanssa. Aivan totta, sir! Varastossani on neuvoja ja temppuja loppumattomiin saakka, ja tarpeen vaatiessa voin aina hankkia, mitä ikinä kaipaattekin, niin että ottakaa minut vain mukaanne. Olen mies, joka pystyn vaikka mihin."

Boyd kertoi heille uutisen Marshin säilyketrustista ja teroitti kaikille, että nyt oli heidän yrityksensä salassapysyminen menestykselle monin verroin välttämättömämpi, ilmaisematta kuitenkaan omia syitään, miksi tuo salaperäisyys oli nyt onnistumisen ainoa ehto, syitä, jotka olivat kaikista tärkeimmät ja vaikuttavimmat. Hänen kumppaninsa eivät siis ymmärtäneet lähimainkaan, mitä tuon uuden yhtiön perustaminen oikeastaan heille merkitsi, ei edes silloinkaan, kun he seuraavana päivänä junassa lukivat selostuksen sanomalehdistä. Balt vain raivostui suunniltaan vihollisensa hyvästä onnesta kuullessaan.

Alton Clyde oli taas ylpeämpi kuin konsanaan osallisuudestaan salaliittoon, jota niin peloittava vihollinen uhkasi, ja kun Emerson teki hänestä jonkinlaisen yksityissihteerin, jonka pääasiallinen tehtävä oli viedä ja noutaa sähkösanomia, oli hän ylen onnellinen. Hänestä tuli aivan sietämättömän itserakas, ja hänen suurenmoinen oman tärkeytensä tunto pani Fraserin monelle kovalle koetukselle, joka viimeksimainittu ei tehnyt muuta kuin mietti uusia ja mahdollisimman purevia ivasanoja tuon pöyhkeän keikarin nujertamiseksi. Seikkailija saattoi tunnittain etsiä sopivia vertauksia, millä todistaa tuon klubisankarin täydellinen tylsyys ja kelvottomuus, mitkä kuitenkin kaikki kilpistyivät tämän järkkymättömän omahyväisyyden lujaan haarniskaan.

Matka länteen oli tuskin alkanut, kun Emerson jo ryhtyi laskelmiensa ja suunnitelmiensa lopulliseen tarkistukseen. Georgen kanssa pohdittiin monet tärkeät yksityiskohdat ja useita sähkösanomia lähetettiin, niin että heidän saapuessaan Seattleen oli joukko eri liikkeiden edustajia heitä odottamassa. Boyd sijoitti aikaa tuhlaamatta kumppaninsa erääseen hotelliin, hankki taitavan ja luotettavan pikakirjoittajan ja kiiruhti pankkiin, jonka johtajan kanssa hän oli tehnyt alustavan sopimuksen ennen Chicagoon lähtöään. Herra Hilliard tervehti häntä sydämellisesti.

"Olette, näen mä, suorittanut osanne ohjelmasta", sanoi hän, "mutta ennenkuin teemme lopullisen sopimuksen, tahtoisimme mielellämme tietää, miten tuo uusi trusti vaikuttaa säilykkeiden valmistukseen."

"Tarkoitatte P. A. S. Y:tä?"

"Niin. Chicagossa oleva asiamiehemme ei tiedä muuta kuin mitä olemme lehdistä lukeneet — nimittäin, että tuommoinen yhtymä on muodostettu. Meidän täytyy luonnollisesti olla hieman varovaisia samanlaatuisen yrityksen rahoittamisessa, kunnes saamme tietää trustin kannan kilpailuun nähden."

Tämä oli pulma, jota Boyd oli pelännyt, minkätähden hänen vastauksensa olikin hieman hätääntynyt.

"Trusti tarvitsee rahaa suunnattomasti eikä ole muodostunut tavalla, jonka voisitte hyväksyä. Olette sitäpaitsi jo rahoittanut niin monta samanlaista yritystä kuin minulla nyt on tekeillä, että tiedätte aivan yhtä hyvin kuin minäkin niiden suuren kannattavaisuuden."

"Nyt ei ole siitä kysymys. Emme epäröisi hetkeäkään, mutta tuo Wayland-Marsh-yllätys voi kumota kaikki laskelmat. Jos vain tietäisimme —"

"Tiedän kaikki!" sanoi Boyd rohkeasti. "Herra Wayland selitti minulle tarkoin suunnitelmansa, ennenkuin trustista tiedettiin julkisuudessa mitään."

"Niinkö? Tunnetteko Wayne Waylandin?" kysyi herra Hilliard uteliaasti.

"Tunnen hänet hyvin."

"Ah! Parhaimmat onnitteluni. Ehkäpä — ehkäpä teillä onkin Waylandin rahoja käytettävänänne?"

"Siitä en ole oikeutettu keskustelemaan", vastasi Boyd huolettomasti. "Antaakseni lainastanne varmat takaukset olen ryhtynyt toimenpiteisiin myydäkseni koko ensi kalastuskauden saaliin etukäteen. Välittäjät saapuvat kaupunkiin näinä päivinä ja heille sitoudun luovuttamaan koko saaliin jostakin määrätystä hinnasta. Riittääkö se?"

"Aivan mainiosti", vastasi herra Hilliard sydämellisesti. "Hankkikaa koneet ja kaikki mitä tarvitsette." Kun Boyd nousi mennäkseen, lisäsi hän: "Voitteko sanoa, onko Kalvikin ympäristössä tavattu metallinpitoisia kivennäisiä ja missä määrin?"

"Eipä sanottavasti; alue on vielä niin tuntematon. Kalvikissa on muuten eräs — nainen, joka on antanut toimittaa etsintöjä minun kuitenkaan tietämättä, millä tuloksella."

"Cherry Malotte?"

"Tunnetteko hänet"? kysyi Boyd hämmästyneesti.

"Kyllä ja oikein hyvin. Olen ollut hiljattain hänen kanssaan kirjeenvaihdossa, sillä olen sijoittanut rahoja useihin kaivosyrityksiin tuolla pohjoisessa — aivan yksityisesti luonnollisesti", kiiruhti hän lisäämään, "sillä eihän pankki voisi tietystikään tehdä mitään sellaista. Tutkitutan parhaillaan muutamia uusia löytöjä."

"Onko neiti Malotte tehnyt jonkun löydön?"

"Ei nyt aivan, mutta eräitä sangen lupaavia kuparisuonia hän on keksinyt."

"Hm! Tuo on minulle jotakin aivan uutta. Maailma on sentään sangen pieni, eikö totta?" Hän olisi mielellään kysellyt enemmänkin, mutta malttoi mielensä syventyen hetkisen kuluttua tehtäviinsä sellaisella tarmolla, että asia häipyi kokonaan hänen mielestään.

Nyt oli George Baltin vuoro osoittaa, mihin hän kykeni, ja seuraavina päivinä olivat hän ja Boyd työssä aamusta iltaan, sillä nyt oli saatava kaikki valmiiksi käden käänteessä. Heillä ei ollut aikaa siekailla ja puutavara- ja konekauppiaat, hiilien hankkijat ja laivojen välittäjät, joiden kanssa he joutuivat tekemisiin, vannoivat, etteivät he olleet milloinkaan tavanneet miehiä, jotka olisivat tehneet nopeammin päätöksensä ja työskennelleet, ei vain niin hämmästyttävän joutuin, vaan myös sellaisella erehtymättömällä varmuudella. Hinnoista ei tingitty eikä aikaa hukattu eri tarjousten edullisuudesta väittelemällä, ja kun George tiesi aina tarkalleen, mitä tarvittiin, oli valikointi verraten helppo tehtävä. Hän tunsi alansa pienimpiä yksityiskohtia myöten pitkän kokemuksensa nojalla, eikä ollut sitä koneenosaa, jota hän ei tuntenut melkeinpä paremmin kuin sen tekijä. Valikoidessaan hän ei epäröinyt hetkeäkään eikä ostanut mitään tarpeetonta. Häntä huoletti vain se, ettei tilauksia suoritettaisi ajoissa ja täsmälleen silloin kun hän oli määrännyt.

Kolme viikkoa kului kuin siivillä, ja eräänä aamuna heräsivät kumppanukset tietoisina siitä, että kaikki oli melkein valmista. Tilaukset oli tehty, laiva vuokrattu ja lähtöpäivä määrätty. Olihan tosin vielä yhtä ja toista järjestelemistä, mutta työ oli käynnissä eikä se mitä oli jäljellä, merkinnyt mitään. Vimmatusta kiireestään huolimatta he eivät olleet tehneet mitään erehdyksiä, mikä oli pääasiallisesti Ison-Georgen ansiota.

Clyde oli ollut koko ajan kaikessa heidän innokas, vaikkakin heikko avustajansa, ja nyt kun jännitys oli ohi, ratkesi hän juomaan, katsoen sen ainoaksi sopivaksi tavaksi ilmaista suuren ilonsa. Ollen luonteeltaan vilkas hän kaipasi seuraa ja tietäen kohtaavansa jyrkkää vastarintaa ystäviensä puolelta hän keräsi ympärilleen muutamia tyhjäntoimittajia, joilla ei ollut mitään huolia ajan kulusta ja jotka olivat aina valmiit kuuntelemaan pitkiäkin puheita, etenkin kun niiden pitäjällä oli paksu kukkaro. Risteillessään kaupungilla keskiyön vaiheilla seikkailuja etsien näki "sormeton" Fraser hänen horjuvan kadunkulmassa parin herrasmiehen seurassa, ja kuullessaan mainittavan Kalvikin kalastamoita hän raastoi nuorukaisen kotiin ja tunki vuoteeseen, minkä tehtyään hän lukitsi oven ja heitti avaimen porraskaiteen yli poistumatta ennenkuin oli varma, että toinen nukkui.

Varhain seuraavana aamuna heräsi seikkailija siihen, että Emerson hakkasi hänen oveaan aivan raivoissaan.

"Mitä tämä on?" tiuskaisi Boyd tunkien erään aamulehden Fraserin nenän eteen.

"Sanomalehti", haukotteli toinen — "aivan tavallinen sanomalehti."

"Mistä tämä juttu on lähtöisin?" Boyd osoitti sormellaan erästä lihavaa otsikkoa, joka kuului:

LOHITRUSTIN UUSI VIHOLLINEN!

Ensimmäinen laukaus ammuttu taistelussa kalastamoiden herruudesta! P.A.S.Y. vannoo taistelevansa viimeiseen saakka!

"En tiedä."

"Ette tiedä?"

"En. Luen sanomalehdistä vain pikku uutiset ja pilajutut. Mitä siinä sanotaan?"

"Yrityksemme täydellinen selostus, mutta naurettavasti vääristeltynä ja liioiteltuna. Väitetään, että olen perustanut uuden säilykeyhtiön nujertaakseni trustin. Georgen ja Marshin välinen vihamielisyys kuvataan tarkalleen ja että me molemmat olemme kaikessa hiljaisuudessa valmistautuneet tuhoamaan Marshin. Hyvä Jumala! Tämähän voi vaikuttaa sen, että pankki kieltää meiltä luoton ja koko suunnitelmamme raukeaa."

"Minä en ole lörpötellyt."

"Mutta koko tyyli ja kertomatapa viittaavat teihin", selitti Boyd harmistuneesti. "Alton vannoo, ettei hän tiedä tästä mitään, joten teidän on aivan turhaa pyrkiä pakoon. Sepustuksessa on niin paljon totta, että sen kirjoittajan on täytynyt haastatella jotakin, joka on asioistamme perillä."

"Niin?"

"Tehtyä ei enää tekemättömäksi saa, mutta minun täytyy saada tietää, kuka on syyllinen." Kun toinen vain tuijotti häneen uteliaasti sanaakaan virkkamatta, ärjäisi hän: "Miksi ette voi tunnustaa?"

Ensi kerran heidän tuttavuutensa aikana näytti "sormeton" Fraser nolostuvan niin, ettei hän kyennyt vastaamaan, Emersonin voimatta kuitenkaan sanoa, johtuiko se häpeän tunteesta vai jostakin muusta. Seikkailijan luonne oli niin kiero, että oli useimmiten aivan mahdotonta tietää, mitä tämän mielessä kulloinkin liikkui, ja hänen huomautuksiensa sisintä ajatusta oli sangen vaikea saada selville.

Nytkin hän murahti otsa rynkästi rypyssä: "Teille annan kaikki anteeksi", ja painautui takaisin vuoteeseen kasvot mielenosoituksellisesti seinään päin, välittämättä katsahtaakaan ovelle, kun Boyd syöksähti huoneesta siinä varmassa vakaumuksessa, että Fraser oli kaikkeen syypää.

Koko sen päivän odotteli Boyd pelko mielessä jotakin tiedonantoa Hilliardilta, mutta ilta tuli eikä mitään kuulunut, ja kun useampia päiviä kului mitään tapahtumatta, uskalsi hän hengittää hiukan keveämmin. Hän oli jo alkanut varmistua, ettei tuolla sepustuksella ollut ollut mitään merkitystä, kun eräänä iltana tuo peloittava kutsu saapui. Häntä pyydettiin puhelimessa saapumaan pankkiin kello yksitoista seuraavana aamuna.

"Jotakin hullusti", virkkoi hän synkästi Georgelle.

"Eihän sitä vielä tiedä", vastasi kalastaja. "Jos kirjoitus olisi jotenkin vaikuttanut Hilliardiin, olisi hän todennäköisesti käynyt kimppuunne jo seuraavana päivänä."

"Olemme jo tilanneet kaikki, mitä tarvitsemme. Käsitättehän, miten käy, jos hän nyt peräytyy?"

"Täydellisesti. Siinä tapauksessa menemme johonkin toiseen pankkiin."

"Väännän Fraserilta niskat nurin", murisi Emerson. "Meillä on ollut muutenkin vastoinkäymisiä riittävästi."

Hän oli sangen hermostunut kysyessään pankinjohtajaa määrätyllä kellonlyönnillä. Virkailija pyysi häntä odottamaan sanoen, että herra Hilliardin puheilla oli parhaillaan eräs toinen asiakas.

Himmeän lasioven takaa kuului jonkun naisen ääni ja naurua, mikä kaikki rohkaisi Boydia hieman, sillä olihan Hilliard kaikesta päättäen ainakin hyvällä tuulella, mutta ollen liian hermostunut voidakseen istua paikallaan hän meni ikkunan ääreen ja alkoi hajamielisesti katsella kadun ihmisvilinää. Toisella puolella oli erään sanomalehden konttori, jonka ikkunoissa oli paljon kaikenlaisia tiedonantoja, muiden muassa uutinen, että postilaiva Kuningatar oli saapunut viime yönä Skagwaysta. Boyd ihmetteli miksi Cherry ei ollut kirjoittanut hänelle riviäkään. Hän oli varmaankin unhottanut ilmoittaa osoitteensa.

Samassa aukeni ovi Hilliardin huoneeseen ja hän kuuli naispuvun kahinaa ja sitten nimeään mainittavan. — "Sisään, herra Emerson."

Hänen huomionsa oli nyt keskittynyt alkavaan neuvotteluun, niin ettei hän katsahtanutkaan poistuvaan henkilöön, kunnes tämä pysähtyi äkkiä ulko-ovelle ja lähestyi kädet ojennettuina.

"Boyd!"

Puhuteltu kääntyi ympäri ja näki edessään Cherry Malotten ilosta sädehtivät kasvot.

"Tekö, Cherry!" huudahti hän, "mitä maailmassa —" Hän tarttui tytön molempiin käsiin ja nauroi iloisesti. "Mistä ihmeestä te nyt ilmestyitte?"

"Saavuin viime yönä Kuningattarella ", vastasi Cherry. "Ah, olen niin iloinen teidät nähdessäni!"

"Mutta mikä sai teidät tänne? Luulin teidän olevan Kal—"

"Sh—h!" Tyttö painoi sormen huulilleen katsahtaen sisähuoneen oveen. "Puhutaan siitä myöhemmin."

"Herra Hilliard pyytää teitä nyt puheilleen, sir", ilmoitti vahtimestari Emersonille.

"Minun täytyy saada heti puhutella teitä!" sanoi Boyd nopeasti. "En viivy kauan. Voittehan odottaa hetkisen?"

"Kyllä, odotan täällä. Mutta kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!"

Jälleennäkemisestä vilpittömästi iloissaan hän puristi sydämellisesti tytön molempia käsiä ja astui hymy huulillaan Hilliardin pyhättöön. Se oli kuitenkin poissa, kun hän puolta tuntia myöhemmin ilmestyi jälleen näkyviin; vaihtunut ilmeeseen, joka sai tytön hätäisesti kysymään: "Mitä nyt? Onko jotakin hullusti?"

Hän nyökäytti päätään, mutta vastasi vasta ulko-ovella: "Niin, jotakin on varmasti hullusti", lisäten ikäänkuin vastaukseksi tytön seuraavaan kysymykseen: "Malttakaa hetkinen; olen liian vihainen voidakseni nyt puhua. Menkäämme johonkin välipalalle; kerron sitten kaikki. Mutta ennen kaikkea tahdon kuulla, miksi tulitte tänne tähän vuodenaikaan?"

"Olen ollut hiljattain paljon tekemisissä herra Hilliardin kanssa kaivosasioissa, ja tulin hänen pyynnöstään. Tiedän tuskin, mistä kertomukseni aloittaisin. Mutta muistanettehan minun kertoneen teille Kalvikissa ollessanne, että toimitutin etsintöjä."

"Kyllä."

"No niin, viime kesänä paljon ennen käyntiänne löysi eräs mieheni sangen lupaavan kuparisuonen."

"Siitä ette puhunut kertaakaan."

"Kun ei ollut mitään puhumista — ei ainakaan silloin vielä. Olin lähettänyt näytteet tutkittaviksi ja odottelin tulosta, joten en tiennyt, olivatko ne edes minkäänarvoiset, mutta vähän sen jälkeen kuin olitte lähtenyt sain ilmoituksen, että löytöni oli näytteistä päättäen todellakin arvokas. Nyt seuraa kaikista merkillisin. Mies, joka teki löydön, oli tietämättäni lähettänyt toisiakin näytteitä ja kirjeen eräälle ystävälleen, joka asuu täällä Seattlessa. Tämä oli sitten tutkituttanut näytteet ominaan ja mennyt herra Hilliardin puheille tarpeelliset todistukset tuloksesta saatuaan sillä seurauksella, että hän ja eräs herra Hilliardin palkkaama asiantuntija saapuivat heti ensimmäisellä laivalla Katmaihin ja sieltä Kalvikiin postin mukana. Olimme sillä aikaa jo alkaneet murtaa malmia, eikä viipynyt kauan, ennenkuin nuo miehet olivat puuhistamme selvillä. Heillä olivat ehdotukset heti valmiit, ja kun kieltäydyin, houkuttelivat he minut mukaansa tänne — tuo ovela herra Hilliard oli aavistanut kaikki ja kehoittanut miehiään suostuttelemaan minut tulemaan hänen puheilleen, ellen rupeaisi neuvottelemaan hänen edustajiensa kanssa. Olin verraten myöntyväinen uhri ja siten olen nyt täällä aikeissa ryhtyä työskentelemään yhdessä herra pankkiirin kanssa edellyttäen, että sovimme ehdoista. Mitä pidätte minusta liikenaisena?"

Boyd hymyili hänen innostukselleen. "Olette kaikinpuolin erinomainen ja toivon, että pelaatte häneltä kaikki hänen rahansa. Minä en saa häneltä kolikkoakaan."

"Vaadin kosolta sekä rahaa että aikaa täydentääkseni kaivokseni, enkä hellitä ennenkuin olen saanut valvontaoikeuden — hän on jotakuinkin sitkeä, tuo ukko."

"Aivan niin", sanoi Emerson. "Hän on juuri sinkahuttanut leiriimme pommin, joka sai hampaani kalisemaan. Hän lupasi lainata minulle satatuhatta dollaria, mutta tänään hän peruutti sanansa, ja aivan ehdottomasti."

"Kertokaa kaikki ja alusta alkaen", käski tyttö. "Kuolen uteliaisuudesta saada tietää, mitä olette toimittaneet, mutta alusta saakka, muistakaa."

He olivat saapuneet Emersonin hotelliin, ja saateltuaan tytön ruokasaliin alkoi hän tilinteon siitä hetkestä alkaen, jolloin he olivat sanoneet toisilleen jäähyväiset Kalvikin hangilla, ja ateria, jonka hän tilasi, oli päättynyt kauan ennen kuin hänen kertomuksensa.

"Tänään kutsui Hilliard minut puheilleen ja ilmoitti kylmästi, ettei pankki voinut lainata summaa, jonka hän oli luvannut, vaikkakin olin hänen sanoihinsa luottaen tilannut kaikki, mitä tarvitsemme. Tavaratkin ovat jo alkaneet saapua."

"Eikö hän maininnut mitään syytä, miksi hän oli nyt muuttanut mielensä?"

"Kyllä. Syitä oli paljonkin, mutta ne hän kietoi kaikki suurenmoisella puheliaisuudellaan sellaiseen sumuvaippaan, että sain niistä vain hämärän aavistuksen. Pankissa ei ollut muka rahaa, ja johtokunta oli sitäpaitsi kieltänyt uusien lainojen myöntämisen."

"Ja te olette kuitenkin, mikäli ymmärrän oikein, myynyt saaliinne jo etukäteen sovitusta hinnasta?"

"Aivan niin."

"Tämäpä kummallista. Pankkihan voisi olla täysin levollinen."'

"Hän tahtoi päästä mahdollisimman pian erilleen minusta puhuen puuta heinää, ja kun yritin tehdä vastaväitteitä, suistuin ladulta.! Tunsin ilman jäähtyvän heti kun olin astunut hänen huoneeseensa, ja olen varma, että jotakin merkillistä on tapahtunut, mutta en tiedä, mitä."

"Meidän täytyy saada tuo summa jostakin, tahi muussa tapauksessa on asemamme toivoton", sanoi Cherry lujasti.

"Tietysti!" myönsi Boyd katkerasti hymähtäen.

Tyttö naurahti. "Äsken puhelin herra Hilliardin kanssa vain sen verran, että tutustuimme, mutta menen hänen luokseen jälleen kello neljä."

"Viettäkäämme sitten ilta yhdessä ja parannelkaamme toistemme haavoja", ehdotti Boyd. Cherryn läheisyys oli ihmeellisesti virkistänyt häntä ja tytön iloisten ja pirteiden kasvojen näkeminen antoi hänelle uutta rohkeutta ja luottamusta, jonka kaltaista hän oli tuskin tuntenut sitten Kalvikista lähtönsä. Huolet ja vastoinkäymiset olivat melkein unhottuneet, nauru helähti herkästi ja vilpittömästi ja nuoruus tuntui siunaukselta.

"En suostu vielä mihinkään", vastasi Cherry. Samassa hän muuttui vakavaksi ja lisäsi silmät sädehtien: "Herra Hilliard huolehtii kaivoksestani ja minusta tulee rikas — rikas! En voi sanoa teille, mitä se minulle merkitsee — ette ymmärtäisi. Saan jättää koko pohjolan taakseni ja olla mikä haluan — ja mikä oikeastaan olen."

Boyd näki katseessa kuvastuvan kiihkeän kaipuun ja sanoi kätensä ojentaen hiljaa:

"Jos voin auttaa teitä jotenkin, niin teen sen suurimmalla mielihyvällä."

"Olette kunnon mies", vastasi tyttö luoden katseensa alas, "ja olen iloinen, että olette ystäväni. Antakaa anteeksi itsekkyyteni, annattehan? En tarkoittanut, että kohdistan harrastukseni vain omien etujeni valvomiseen, kun teillä on niin paljon vastoinkäymisiä."!

"Kaikki meni oikein hyvin", sanoi Boyd, "kunnes törmäsin tähän; — tähän jäävuoreen."

"Mahtoikohan tuo sanomalehtisepustus säikähdyttää herra Hilliardin?"

"Siitä en saanut selvää."

"Katsokaamme! Tänään on melkein viikko siitä kun se oli lehdissä."

"Viisi päivää, tarkalleen."

"Ja matka Chicagosta tänne kestää kolme päivää, eikö niin?"

"Mitä sillä on tämän kanssa tekemistä."

"Eikö teistä ole tuntunut sangen omituiselta, että Hilliard antoi teidän kietoutua korvianne myöten kaikenlaisiin sitoumuksiin ja sopimuksiin, ennenkuin hän ilmoitti teille huonot uutisensa?"

"Jos tarkoitatte, että tämä on tuon Chicagolaisen yhtymän ansiota, niin miksi he odottivat näin kauan? Jos täkäläinen lehdistö lähetti uutisen Chicagoon, tahi jos he saivat asiasta muuten tiedon, niin miksi he eivät sähköttäneet? Tuo kaikkihan olisi järjestetty siten käden käänteessä."

"Sellaisia asioita ei voi toimittaa sähköteitse tahi postin välityksellä, eikä Willis Marsh menettele sitäpaitsi milloinkaan sillä tavalla. Jos tuo uutinen on ollut Chicagon lehdissä ja hän on nähnyt sen, niin sanonpa, että teidän on sangen vaikea saada luottoa Seattlessa."

"Sitä en usko, mutta aion joka tapauksessa ottaa heti asiasta selvän." Hän nousi. "Tulen luoksenne kello seitsemän ja uskallanpa lyödä vaikka vetoa, että pelkonne on aiheeton."

"Seitsemän täsmälleen", suostui tyttö. "Huvittelen sillä aikaa tekemällä hiukan ostoksia, sillä olenhan nykyisessä asussani kuin mikäkin kuvatus."

Kun hän kello seitsemän astui hotellin seurusteluhuoneeseen saatuaan ilmoituksen, että herra Emerson oli tullut, tapasi hän tämän harppailemassa pitkin askelin edestakaisin otsa tuimassa rypyssä.

"Mitä kuuluu?" kysyi hän.

"Puhuitte profeetan suulla. Seattlessa on raha huvennut äkkiä hyvin vähiin."

"Kuinka monessa pankissa kävitte?"

"Kolmessa. Jäljellä olevat koluan huomenna. Entä te? Oliko teillä parempi onni?"

"Olipa niinkin. Tunnen, että herra Hilliard on sangen pian nöyrä vankini. Mutta nyt jätämme liikeasiat, ymmärrättekö? Niistä ei tänään enää sanaakaan! Olette väsynyt ja levon tarpeessa Ette ehkä tiedäkään, että kasvonne ovat aivan kalpeat ja riutuneet?"

Boyd myönsi hetkisen kuluttua: "Taidattepa olla oikeassa. Olen — olen hyvin iloinen, että tulitte, Cherry."

XIV.

VIHOLLINEN NÄYTTÄYTYY.

Boyd Emerson nukkui hyvin sinä yönä päivän häiritsevistä ja levottomuutta herättävistä tapahtumista huolimatta, sillä Cherry oli taitavasti saanut hänet unhottamaan kaikki liikeasiat, trustit ja säilyketehtaat, kuten jokainen ymmärtäväinen urheilijain neuvojakin antaa miestensä levätä kilpailupäivän aattona. Aivotkin ovat vain lihaa ja verta ja tarvitsevat kuten muutkin lihakset lepoa; taukoamaton kiinteä ajatteleminen johtaa auttamattomasti väsymykseen ja synkkämielisyyteen.

He olivat syöneet kahden hauskan päivällisen, josta tytön pulppuava hilpeys oli kartoittanut kaikki huolet ja kaiken jäykkyyden, ja kun he hiukan myöhemmin viettivät iltaa yhdessä Ison-Georgen ja Alton Clyden kanssa, oli Boydin henkinen virkistyminen Cherryn suureksi tyydytykseksi silminnähtävä.

Vaadittiin todellakin tytön koko taitavuus estämään tuota rotevaa kalastajaa puuttumasta asioihin ja kysymyksiin, jotka täyttivät hänen sydämensä ääriään myöten, mutta hän oli tytölle kuuliainen kuin koira ja käsitettyään, että hänen tavallinen puheenaiheensa oli nyt jyrkästi kielletty, hän mukautui nöyrästi ja alkoi muhoillen katsella kynsiään, joita hän silloin tällöin hieroi tarmokkaasti nenäliinallaan.

Alton Clydestä, tuosta hienosta ja välinpitämättömästä klubikeikarista oli heti tullut Cherryn harras ihailija, mikä vain todisti, että tytöllä oli suuri vaikutusvoima kaikkiin ja kaikenlaisiin miehiin. Fraser oli ainoa, joka ei ollut saapuvilla, jotta seurue olisi ollut täysilukuinen. Hän oli kyllä huomannut heidät ja tullut tervehtimäänkin Cherryä, mutta miehen suulauden harmilliset seuraukset olivat Boydilla vielä niin tuoreessa muistissa, ettei hän voinut pyytää tätä yhtymään joukkoon. Fraser olikin, merkillistä kyllä, poistunut heti ja mennyt sitten levolle hetkisen yksinään ja ikävissään harhailtuaan. Aamulla herätti eräs Mildred Waylandilta tullut kirje Boydin täyteen tietoisuuteen siitä, kuinka pulmallinen hänen nykyinen tilanteensa oli.

"Minulla oli isän kanssa jälleen kohtaus tähtesi", kirjoitti tyttö. "Riitelimme ensi kerran, ja olen sen takia aivan sairas. Kaikki sellainen kauhistuttaa minua, ja me sovimmekin, ettemme enää kajoa asiaan. En ymmärrä, mistä hän saattoi niin raivostua."

Mutta Boyd tiesi, eikä tuo tietoisuus ollut omansa lisäämään hänen mielensä rauhaa.

Näytti todellakin siltä, että trusti oli merkinnyt hänet koko rahamaailman silmissä, sillä kaikki pankit, joissa hän kävi, kieltäytyivät myöntämästä luottoa ja tavalla, joka sisälsi neuvon, ettei enempi yrittäminen maksanut vaivaa. Esitetyt syyt olivat kyllä sangen hämärät ja ylimalkaiset, mutta ratkaisevat, koska kaikki todistelut olivat olleet hyödyttömät, ja kun ilta alkoi hämärtyä, oli tilanteen arveluttava ja yllättävä kärjistyminen, mikä kaikki oli tapahtunut vain kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluessa, säikähdyttänyt Emersonin melkein suunniltaan. Henkilöt, jotka olivat sijoittaneet rahojaan hänen yritykseensä, olivat kaikki hänen henkilökohtaisia ystäviään, jotka olivat luovuttaneet vaivalla ansaitut dollarinsa vain hänen vakuutuksiensa ja laskelmiensa houkuttelemina ja niihin varmasti luottaen. Hän oli saanut heidät luovuttamaan suurempia summia kuin heillä oli varojakaan, ja vaikka lopullinen romahdus voitiinkin välttää, niin täytyihän tuntua enemmän rikolliselta välinpitämättömyydeltä kuin ajattelemattomuudelta luopua kaikesta tärkeimmällä ajankohdalla, voimatta tarjota velkojille muuta kuin laivanlastillisen tarpeettomia koneita Seattlen laiturilla. Häntä uhkasi tuho.

Hädässään hän kiiruhti tietysti Cherryn luo, joka kuunteli hänen vastoinkäymistensä selostusta kulmat rypyssä harkiten tilannetta niin vakavasti, että olisi luullut hänen olleen kaikesta vastuunalaisen.

"Taistelu on alkanut ennemmin kuin luulinkaan", virkkoi hän lopuksi. "En osannut uneksiakaan, että he saisivat pankit niin pian puolelleen."

"En usko sittenkään, että tämä on trustin ansiota. Miten he olisivat voineet näin lyhyessä ajassa aikaansaada niin paljon?"

"Toivon erehtyväni", vastasi Cherry, "mutta jotakin odottamatonta on täytynyt tapahtua, kun herra Hilliard muutti niin äkkiä mielensä. Voisiko se olla mitään muuta kuin painostusta ylempää?"

"Onko hän vihjaissut teille jotakin sellaista?"

"Ei suinkaan. Hän vahtii salaisuuksiaan kuin saituri aarteitaan."

"Samaa on minullekin kerrottu. Hän kuuluu tuohon merkilliseen luokkaan ihmisiä, jotka ovat virkavelvollisuuksiensa täyttämisessä yhtä säännölliset ja tinkimättömät kuin he ovat yksityisessä elämässään, niin periaatteissa kuin tavoissaankin, huikentelevaiset."

"Niinkö!" Cherry näytti hyvin uteliaalta.

"Mutta kun tuo näyttämöntakainen meno alkaa vasta kello 10 illalla ja päättyy kello 10 aamulla, ei se vaikuta mitään hänen yhteiskunnalliseen asemaansa. Mutta on aivan tarpeetonta, että tuhlaamme kallista alkaa järkeilemällä hänen luonteenominaisuuksistaan; onhan meillä muutakin ajattelemista yllin kyllin. Tuletteko kanssani päivälliselle, niin että saamme jatkaa neuvottelua?"

"Syön päivällistä herra Hilliardin kanssa", vastasi tyttö.

"Herra Hilliardin!" Boydin äänessä oli pettynyt sävy, mutta salatakseen mielipahansa hän lisäsi huolettomasti: "Sittenpä olette pian tervetullut kaupungin hienoimpiin piireihin. Olen kuullut, että hänen palatsinsa on suurenmoinen."

"En — en minä hänen kotiinsa." Cherry epäröi ja Boyd katsahti häneen terävästi. Tytön poskille kohosi heikko puna, kun hän selitti: "Hänellä ei ollut tänään aikaa puhutella minua konttorissaan, minkätähden hän pyysi minua syömään päivällistä kanssaan."

"Ymmärrän." Boyd huomasi äänessään jonkun aivan oudon sävyn. "Aion huomenna koettaa onneani Tacoman pankeissa ja olisin hyvilläni, jos tahtoisitte tulla mukaani retkelle. Lähden aamulla ja salmi on todeltakin näkemisen arvoinen."

"Sehän olisi hauskaa", huudahti Cherry. "Ja minulla on ehkä jotakin kerrottavaa, jos vain saan Hilliardin puhumaan."

"En ole lainkaan utelias, mutta tahtoisinpa mielelläni tietää hänen vaikutteensa." Kaikki naiset ovat enemmän tahi vähemmän epäluuloisia, tuumi hän, ja toisilla on sangen terävä havaintokyky, mutta sittenkään hän ei voinut uskoa, että Willis Marsh oli tähän kaikkeen syypää. Mietteissään hän lehteili verkalleen erästä kuvalehteä ja aikoi juuri hellittää sen kädestään, kun hänen kasteensa osui samassa kasvoihin, jotka hän niin hyvin tunsi. Hän hätkähti ja katsahti päivämäärään. Lehti oli sama, joka oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen Cherryn kodissa Kalvikissa. Hän kohotti päätään ja kohtasi tytön tutkivan katseen.

"Ei, nyt ette saa irroittaa tuota lehteä", sanoi tämä nauraen hieman väkinäisesti.

"Mistä saitte tämän?"

"Eräästä kirjakaupasta; etsiskelin sitä koko aamupäivän. Tiedättehän, että uteliaisuus on naisluonteen erikoinen ominaisuus?"

"Pelkään, etten oikein käsitä —"

"Tuo puuttuva lehti ei ole suonut minulle yön eikä päivän rauhaa, mutta nyt olen kuitenkin yhtä ymmälläni kuin konsanaan. Siinä onkin kaksi kuvaa, yksi kummallakin puolella, ja molemmat viehättäviä. Kumpi se on — tuo juuri kukkaan puhkeava hienostokaunotarko, vai tämä primadonna?"

"En ymmärrä, mitä tarkoitatte", vastasi Boyd hieman jäykästi. Hänen rakkautensa Mildred Waylandiin oli aina ollut jotakin niin pyhää ja loukkaamatonta, että Cherrynkin suora ja vilpitön kysymys tuntui sopimattoman tunkeilevalta. "Tulen niin hyvissä ajoin aamulla, että ehdimme yhdeksän laivaan", lisäsi hän nousten. "Ja koettakaa nyt saada herra Hilliard puhumaan; pieninkin vihjaus voi olla meille suureksi hyödyksi."

Illan hän vietti mieltäsynkistävässä yksinäisyydessä miettien miettimästä päästyäänkin jotakin keinoa, millä päästä pälkähästä, mutta samalla vaivasi häntä koko ajan ajatus, että Cherry oli Hilliardin seurassa. Tuo ajattelematon teko oli ehkä aivan viatonta laatua, mutta hänen oli joka tapauksessa sangen vaikea antaa tytölle anteeksi pieninkään poikkeus soveliaisuuden vaatimuksista. Täytyihän tämän itsensäkin ymmärtää, että kahdenkeskinen seurustelu tuon pankkimiehen kanssa oli jotakin aivan sopimatonta. Ja Cherry oli liian hyvä joutuakseen millään tavalla huonoon valoon. Hän koetti kyllä todistella itselleen, ettei tytöllä voinut tietystikään olla mitään muita vaikutteita kuin pelkät liikeasiat, mutta katsoipa hän asiaa miltä kannalta tahansa, hän ei päässyt tulokseen, joka olisi häntä tyydyttänyt. Ei, Cherryn käytöstä hän ei voinut missään suhteessa hyväksyä.

Mutta kun hän aamulla jälleen kohtasi Cherryn, oli tuon tuomitsevan kannan säilyttäminen hänelle sula mahdottomuus. Tyttö oli jo lopettanut aamiaisensa, kun hän tuli, ja odotti häntä yllään tummanruskea samettileninki, joka sai solakan vartalon sulavat ääriviivat näkymään kaikessa viehkeydessään. Ruskeat kengät, samanlaiset hansikkaat ja aistikkaasti kiedottu turbaani, jossa loisti kultafasaanin heleä sulka, täydensivät taulun. Hän oli yhtä ihastuttava kuin aamukin.

"Ilmaisikos Hilliard pankkimaailman kätkettyjä salaisuuksia?" kysyi Boyd matkalla rantaan.

"Kyllä. Nyt tiedän kaikki."

"Tuo sanomalehtikirjoitus oli siis säikähdyttänyt hänet."

"Välillisesti ehkä, mutta siitä hän ei puhunut mitään."

"Mitä hän sanoi?"

"Eipä juuri mitään."

"Eikö mitään! Mistä sitten —"

"Hän kertoi teidän olevan rakastunut tuohon hienostotyttöön eikä näyttelijättäreen. Hän sanoi, että olette kihloissa neiti Waylandin kanssa."

"Aivan niin, mutta mitä hän sanoi lainahommastani?"

"Vain sen, mitä jo olen teille kertonut, ja jos olisitte ollut hiukankin avomielisempi, olisin heti tiennyt, mistä kaikki nämä ikävyydet olivat lähtöisin. Wayne Wayland ja Willis Marsh työskentelevät yhteisvoimin, ja koska te olette persona non grata —"

"Kuka on teille sanonut, että olen persona non grata?"

"Te itse, vaikka tahtomattanne. Jos olisitte ollut tervetullut sulhanen, olisitte saanut ilman mitään vaivaa vaikka kaksinkertaisesti tuon tarvitsemanne summan Chicagosta, ja sitäpaitsi muistan aivan hyvin tarinanne, jonka kerroitte minulle Kalvikissa — silloisen mielentilanne ja monta muuta seikkaa. Olihan kaikki niin selvää."

"No, entä sitten? Mitä tuolla kaikella on tekemistä tämän pulani kanssa."

"Kuulkaahan! Aiotte mennä naimisiin naisen kanssa, jonka isä on maan mahtavimpia trustien luojia eikä huoli teitä vävypojakseen. Sitten ryhdytte yritykseen, joka vakavasti uhkaa hänen omia etujaan, minkä yrityksen avulla, jos se onnistuu, voitte uhmata häntä tuohon toiseenkin seikkaan nähden, ja kaikki käy hyvin, kunnes hän saa vihiä suunnitelmistanne, jolloin hän iskee vastaan omilla aseillaan. Sana sinne ja toinen tänne, pieni vihjaus pankeille, ja ylväs linnanne sortuu päällenne tuokiossa. Luulin teillä olevan enemmän huomiokykyä."

Ääni oli terävä ja kasvoilla tuo sama väsähtänyt ilme, jonka Boyd oli ennenkin pannut merkille, eikä hän voinut olla ihmettelemättä, mitkä katkerat kokemukset olivat opettaneet tytön ajattelemaan noin kylmästi ja missä merkillisessä ympäristössä hän oli hankkinut niin syvän elämäntuntemuksen.

"Marshin läsnäoloa emme ole kuitenkaan missään tunteneet", sanoi hän ärsytellen.

"Hän on siitä huolimatta ohjaksissa, minkä aion teille tänään todistaa. Olkaa ensiksikin niin hyvä ja kiinnittäkää huomionne tuohon vaatimattoman näköiseen mieheen tuolla, jolla on harmaa puku — ei nyt! Älkää kääntäkö päätänne. Näette hänet muutenkin kadun toisella puolella."

Boyd vilkaisi sinne ja näki erään kapeakasvoisen ja vastenmielisen näköisen mieshenkilön, joka oli kaikesta päättäen myös matkalla Tacomaan lähtevälle laivalle.

"Seuraileeko hän meitä?"

"Näen hänet kaikkialla, mihin menen."

Boydin kasvot synkkenivät ja silmissä leimahti, jolloin Cherry huudahti: "Älkää nyt vain ruvetko jäljittelemään Isoa-Georgea, sillä siinä tapauksessa emme saa enää milloinkaan mitään tietää."

"Vakoilijoita en kärsi."

"Tahdotte siis joutua vankilaan?"

"En suinkaan. Otaksumanne voi ehkä olla oikea, mutta sitä teidän ei tarvitse pelätä, että minut pantaisiin rautoihin jonkun Willis Marshin kätyrin pieksämisestä."

Cherry katsahti häneen tutkivasti ikäänkuin jotakin selitystä etsien ja huomautti sitten hiljaa: "Neiti Wayland lienee teille hyvin rakas?"

Boyd huokaisi syvään ja käänsi hitaasti päätään mitään virkkamatta, ja nähtyään katseen ei tyttö tarvinnutkaan muuta vastausta. Hän sanoi vain: "Toivottavasti hän on niitä aniharvoja, joiden tähden kannattaa kärsiä teidän laillanne, Boyd." Sitten hän ei puhunut enää mitään, mutta hänen sydämensä oli niin sanomattoman raskas.

He saapuivat rantalaiturille näkemättä urkkijaa enää missään, mutta heti laivan lähdettyä ilmestyi tämä jälleen, ja vaikka he eivät kumpikaan puhuneet hänestä, tunsivat he kuitenkin miehen läsnäolon koko ajan.

Heidän edessään kohosi majesteettinen Rainier-vuori korkealle pilviin, rosoiset rinteet punertavan autereen peitossa ja luminen huippu aamuauringossa kultaisena hehkuen. Alapuolella kimalteli lahti kuin suunnaton välkkyvä hopealevy metsäisten harjanteiden helmassa, jotka ulottuivat kauas tuntemattomaan etäisyyteen hurmaavana ja aina vaihtelevana maisemana, ja tyynenä päilyvään pintaan kuvastuvat saaret, joiden sankka metsä ulottui aivan vedenrajaan saakka, näyttivät aivan kuin kumartaen tervehtivän kuvastinkuvaansa. Hymyilevistä salmista näkyi heleitä hiekkarantoja ja tuossa liukui ohi synkästi tuijotteleva, tumma kallionseinämä, joka siinä ikäänkuin syviin mietteisiin unhottuneena katseli yksinäistä ja tyyntä kuvaansa. Päivä oli ihana, hurmaava, ja seutu, jonka halki matkattiin, kauneudessaan niin suurenmoinen, ettei Boyd voinut olla huomauttamatta:

"Jos esivanhempamme olisivat osuneet ensin tänne, niin ei Uutta Englantia olisi konsanaan keksittykään", huomautus, johon Cherry päännyökkäyksestä päättäen täydellisesti yhtyi.

Tacomassa Boyd jätti hänet yksikseen asioilleen mennäkseen, palaten välipalan aikaan ilosta loistaen.

"Nyt minulla oli parempi onni Rahat luvattiin, ja huomenna saan kuulla lopulliset ehdot."

"Näkikö tuo Haukansilmä teidän käyvän pankissa?"

"Luultavasti."

"Huomispäivällä on sitten suru itsellään."

"Tarkoitatteko, että pankki kieltäytyy?"

"Aivan niin, jos vain olen käsittänyt tilanteen oikein. Lyön vaikka vetoa, että täällä ollaan yhtä varovaisia kuin Seattlessakin, eikä tarvita muuta kuin pari sanaa puhelimessa, niin asia on selvä."

"Luulenpa, että kiinnitän tuohon varjoon hiukan enemmän huomiota", tuumi nuorukainen, mutta kun Cherry tiedusteli, mitä hän oikein tarkoitti, hymyili hän vain vakuuttaen olevansa varovainen.

Paluumatkalla oli mies jälleen matkustajien joukossa, mutta Boyd ei näyttänyt huomaavan mitään, ennenkuin laiva läheni laituria, jolloin hän asettui Cherryn kanssa maihinnousuaukolla tunkeilevaan joukkoon aivan tuon harmaapukuisen miehen taakse, ja tyttö huomasi, että vaikka Emerson keskusteli vilkkaasti, oli katse nauliintunut koko ajan edessä seisovan miehen selkään. Hän ei voinut sanoa, mitä tämä oikein merkitsi, ja vasta sitten kuin maihinmenoportaat oli saatu paikoilleen, aikoi hän aavistaa mitä Boydilla oli mielessä. Laivan ja laiturin välissä oli nyt noin metrin levyinen aukko, ja kun he astuivat portaille, luiskahti Boydin jalka, niin että hän melkein kaatui. Cherry ei tiennyt, mitä oikeastaan tapahtui, paitsi että Boyd hellitti äkkiä hänen käsivartensa ja horjahti raskaasti tuota harmaapukuista miestä vasten vieressään. Kaikki kävi silmänräpäyksessä, kuten todellinen onnettomuustapaus ainakin, ja samassa suistui tuo tuntematon laivan ja laiturin väliin koettaen epätoivon vimmalla iskeytyä kiinni laivan sileään kylkeen Boydin saadessa kiinni käsinojaköydestä, ikäänkuin hänkin olisi ollut vaarassa menettää tasapainonsa.

Äänekäs loiskahdus ja miehen surkea hätähuuto aiheuttivat hetkellisen pakokauhun, jolloin Cherry ja Boyd tyrkättiin laiturille, mutta häiriö asettui heti kun eräs laivamies heitti köyden onnettomalle, joka puhalteli ja pärskyi alhaalla. Hetkistä myöhemmin tuo närkästynyt ja syljeksivä urkkija seisoi laiturilla.

"Olen hyvin pahoillani, sir", pyyteli Boyd anteeksi; "kaikki oli minun syytäni. Kompastuin ja menetin tasapainoni, sillä päätäni rupeaa aina huimaamaan, kun minua seuraillaan ihan kintereillä — jonkinlaista heikkoutta, näettekös."

Mies herkesi kiroilemasta ja katsahti puhujaan terävästi, mutta oli vielä niin äskeisen kylmän kylvyn tyrmistyttämä, ettei voinut muuta kuin raivoisasti änkyttää. Boyd jätti hänet siihen ja kiiruhti tapauksen aiheuttamaa hämminkiä hyväkseen käyttäen Cherryn keralla kaupunkiin, jonne päästyä tyttö kääntyi katsomaan häneen vavahdellen pidätetystä naurusta.

"Boyd", huudahti hän järkytetyllä äänellä, "te — tehän olisitte voinut tappaa hänet! Otaksutaanpa, että hänen päänsä olisi sattunut johonkin hirteen?"

"Olisihan se ollut ikävää", sanoi Boyd vakavasti, mutta purskahti samassa nauruun nähdessään tytön ilmeen. "Luulenpa hänen pysyvän nyt minusta erillään, sillä ensi kerralla en enää leikittele hänen kanssaan."

"Älkää! Älkää! En ole nähnyt teitä milloinkaan sellaisena. Tuollainen tekohan on murha!"

"Entä sitten?" Hän katsoi tyttöön uteliaasti.

"En — en luullut sitä teistä." Tyttö värisi, mutta Boyd kohautti vain olkapäitään ja sanoi äänellä, joka lopetti enemmän väittelyn:

"Hän on urkkija! En siedä, että minua vakoillaan."

* * * * *

Saateltuaan Cherryn Hilliardin pankkiin Boyd meni hotelliinsa, jossa iso George tervehti häntä kiihtyneesti.

"Helvetti! Emme saakaan tuota laivaa."

" Margaretiako? Miten niin? Olihan asia jo sovittu."

"Välittäjä soitti, ettemme saa sitä."

"Ilmoittiko hän mitään syitä?"

"Ei. Hän sanoi vain, että ei, ja sillä hyvä."

" Margaret on salmen ainoa käyttökelpoinen alus ja tavaramme ovat täällä parin viikon kuluttua."

"Osaksi ainakin."

"Osaksi —?"

"Kattilat viivästyvät."

"Kattilat?"

"Niin. Kas tässä, lukekaa." Balt ojensi hänelle erään sähkösanoman.

"'Lähetys viivästynyt'", luki Boyd. "Tämähän alkaa jo huvittaa." Hän sieppasi puhtaan kaavakkeen ja kirjoitti nopeasti sanoman, jolla tilaus peruutettiin. "Onpa hyvä, että tavaroita saa muualtakin", sanoi hän sitten. "Luulenpa Cherryn olevan oikeassa. Marsh koettaa saada meidät myöhästymään." Hän alkoi selostaa aamun tapahtumia, mutta ennenkuin hän ehti lopettaa, pyydettiin häntä puhelimeen.

"Lisää huonoja uutisia", huudahti hän palatessaan. "The Jackson-Nebur Company ilmoittaa, ettei tilauksiamme voida suorittaa. Mikähän lienee seuraava."

"Riittää jo", sanoi George.

"Näistä iskuista on jokainen erikseen kyllin voimakas meidät tuhoamaan."

Noin tuntia myöhemmin astui Cherry huoneeseen ilmoittamatta edeltäpäin tulostaan.

"Kiiruhdin kertomaan teille jotakin uutta. Toimitettuani asiani pankissa menin asuntooni, mutta hissipoika vei minut erehdyksessä yhtä kerrosta ylemmäksi, ja kun mitään huomaamatta menin eteishallin läpi, niin kukas muu syöksyy eräästä ovesta melkein minuun pahki, ellei meidän urkkijamme! Kuulin hänen sanovan ovella, että 'hyvä on, sir, ilmoitan huomenna'."

"Kenelle?"

"En tiedä. Pari minuuttia myöhemmin soitin teille, ja kun odottelin keskuksen vastausta, kuulin seuraavan merkillisen keskustelun. Johdot olivat varmaankin jotenkin keskenään yhteydessä.

"'Sopimuksemme käsittää viisikymmentätuhatta rasiaa, viisi dollaria kappale. Arvelimme hintamme olevan ainakin kaksikymmentä senttiä yleistä hintaa halvemman.'"

"Aioin juuri soittaa uudelleen, kun samassa muistin, että olitte myynyt viisikymmentätuhatta rasiaa viidellä dollarilla kappaleen Bloc & Kumppanille, minkä tähden kuuntelin edelleen ja kuulinkin erään toisen äänen vastaavan —"

"Kenen äänen?"

"En tiedä. Vastaus kuului: 'Hintamme, jonka olemme jo määränneet, on dollaria halvempi'."

"'Hyvä Jumala!' huudahti ensimmäinen puhuja, 'siinä tapauksessahan on tappiomme —' ja sitten en kuullut enää mitään. Arvelin olevan viisaampaa tulla itse kertomaan teille asiasta kuin luottaa puhelimeen."

"Ja te ette tuntenut kumpaakaan puhujaa?"

"En. Mutta konttorissa näin, että huoneet 610 ja 612 — josta näin urkkijan tulevan — on luovutettu eräälle herra Jones'ille New Yorkista, joka saapui kolme päivää sitten, ja uskallanpa lyödä vaikka kuinka suuren vedon, ellette kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa kuule jotakin Bloc & Kumppanin taholta ja ellei tuo noiden hotelli Bullerin huoneiden asukas ole itse Willis Marsh."

Iso-George alkoi murista uhkaavasti. "He näyttävät saaneen tiedon kaikesta, mistä hyvästä saamme kiittää vain Fraserin kielevyyttä."

"Oli miten oli, mutta pelin aion pelata loppuun saakka ja voittaa"; sanoi Boyd lujasti. "Jos saan rahat Tacomasta —" Puhelin soi jälleen äänekkäästi.

"Bloc & Kumppani", ennusti Cherry, mutta erehtyi kerrankin.

"Puhelu Tacomasta", lausui Boyd kuulotorvi korvaa vasten painettuna; "varmaankin Kansallispankista. Eivätpä malttaneetkaan antaa minun odottaa huomiseen saakka." Ovi oli raollaan, joten sanat kuuluivat selvästi toisten kuunnellessa jännittyneinä.

"Halloo! Kyllä! Puhelimessa Boyd Emerson." Sitten seurasi vaitiolo, jolloin etäisen puhujan ohut ja räsähtelevä ääni kuului käsittämättömänä, yhtäjaksoisena muminana.

"Kuinka niin? Ja mistä syystä? Luulin teidän sanoneen —. No, hyvä. Hyvästi."

Emerson ripusti kuulotorven varovasti paikoilleen ja kääntyi hitaasti ympäri ystäviinsä päin. Hän nyökäytti päätään ja heilautti käsiään tavalla, jota ei voinut väärin ymmärtää.

"Mitä! Nytkö jo?" huudahti Cherry.

"Asia on varmaankin järjestetty puhelimessa."

"Ehkäpä tuo urkkija soitti jo sieltä Marshille."

"Tacomassa ei siis enää kannata yrittää, sillä toiset pankit ovat tietenkin saaneet myös varoituksen tahi saavat ennen pitkää. Jos pääsen pujahtamaan tieheni kenenkään huomaamatta, koetan heti Vancouverissa, mutta toiveeni ovat sangen heikot."

"Tilanne alkaa näyttää arveluttavalta, eikö totta?" sanoi Cherry.

"Tällä haavaa kyllä", myönsi Boyd. "Hallussamme on nyt sadantuhannen dollarin arvosta hyödyttömiä koneita ja varusteita, joita ei kukaan osta eikä tarvitse."

XV.

EPÄTOIVON PARTAALLA.

"Sanohan, vanha veikko, miten me kaikesta tästä selviydymme?" kysyi Alton Clyde kun hän joitakin päiviä myöhemmin oli saanut Boydin istahtamaan hetkiseksi. "Enhän peijakas vie tiedä mitään, mitä on tekeillä."

"Sen saamme pian nähdä."

"Kuinka niin?"

"Tuota sanomalehtikirjoitusta saamme kiittää kaikesta." Emersonin hampaat kirskahtivat vihaisesti, ja Clyde hätkähti. "Fraser ei pitänyt kieltään kurissa, ja pankit sulkivat minulta heti ovensa. Olen käynyt niissä jokaisessa tässä kaupungissa samoin kuin Tacomassa, Vancouverissa ja Viktoriassakin, mutta näyttää siltä, että ne ovat kaikki samalla kielteisellä kannalla kalasäilykkeiden valmistukseen nähden. Laivamme vietiin, ja vaikka olenkin saanut toisen, en tohdi lastata sitä, ennenkuin olen tulevaisuudesta varma. Tilaamani tavaratkin — hiilet, tina, kattilat ja sen semmoiset — ovat myös viivästyneet. Sinua emme ole kaikilla noilla ikävillä asioilla huolineet kiusata. George ja minä olemme melkein unhottaneet, mitä yön lepo on. Bloc & Kumppani tahtoo nyt kaikin mokomin saada puretuksi sopimuksen ostaa saaliimme." Emerson huokaisi raskaasti ja vaipui syvemmälle tuoliinsa kasvoillaan äärimmäisen väsynyt ja masentunut ilme. "Pelkään, ettemme voi enää mitään. En ainakaan minä."

"Amen"! lausui Clyde juhlallisesti otsallaan hullunkurinen huolestunut ryppy. "Kun sinä väistyt, niin on aika korjata luunsa."

"En aio väistyä, vaan teen kaiken voitavani, mutta tilanne, johon olemme nyt joutuneet, on kerrassaan pirullinen. Osa varusteita on täällä, toiset mikä missäkin, ja osa näyttää kokonaan joutuneen harhaan, joiden tilalle meidän on täytynyt hankkia uusia. Laskelmat on jo ylitetty, ja — mutta eihän se puhumalla parane! Tarvitsemme rahaa. Rahaa! Ilman sitä emme kykene mihinkään. Kun Hilliard kielsi meiltä luoton, nousi tiemme heti pystyyn."

"Siihen ne minunkin kymmenentuhatta sitten hupenivat", virkkoi Clyde surullisesi!. "Kymmenentuhatta sydänvereni punaisinta pisaraa! Hyvä Jumala"!

"Entä ne hankkimasi kaksikymmentäviisituhatta dollaria?" muistutti Emerson.

Clyde naurahti kimeästi.

"Niitä en muistanutkaan. Onpa tämä sentään hiton hullunkurista."

"Kaikkea muuta", huomautti Emerson kuivasti.

"Olisit kanssani varmasti samaa mieltä, jos vain tietäisit kaikki, mutta kuten muistanet, lupasin olla ilmaisematta, mistä nuo rahat ovat kotoisin, ja kun annan sanani, olen äänetön kuin sfinksi. Mutta hullua se vain on!" Hetkisen kuluttua hän lisäsi vakavasti: "Jos yrityksemme rahoittaminen on vain Hilliardin vallassa, niin miksi et turvaudu Cherryn apuun?"

"Cherryn! Miten hän voisi auttaa?"

"Häneltä ei Hilliard kiellä mitään",

"Mitä tarkoitat?"

"Raha-asioista en ehkä tiedä mitään", huomautti Clyde, "mutta kun tulee naisista kysymys, olen ovela kuin rotta. Olen pitänyt häntä silmällä ja hän on todellakin suurenmoinen; kaupungilla on jo alettu siitä puhua. Loisteliaita päivällisiä ja teattereissa käyntejä joka päivä ja orchideoja ja muita harvinaisia kukkia kasoittain ja niiden keralla silloin tällöin kalliita jalokivikoristeita. Hilliardin auto on aina hänen käytettävänään, ja kuljettajaa kohtaan hän on ylenkatseellisen välinpitämätön. Ellei tuo kaikki merkitse —"

"Lorua!" huudahti toinen närkästyneesti. "Cherry on sellaiseen liian hyvä ja kunnollinen. Olet tulkinnut väärin Hilliardin kohteliaisuuden."

Clyde, joka ei kärsinyt, että hänen elämäntuntemustaan epäiltiin, puolustautui itsepintaisesti. "Vannon sinulle, että Hilliard on horjahtanut tasapainostaan; vanha tohtori Clyde tuntee oireet hyvin."

"Sanoit sen herättäneen yleistä huomiota?"

"Niin sanoin. Kaupungissa tietävät asian kaikki muut paitsi sinä ja tuo sokea sanomalehtien myyjä tuolla kulmassa."

Emerson nousi tuolissaan ja alkoi kävellä edestakaisin hitain askelin. "Jos Hilliard on huomaavaisuudellaan pannut tytön pään pyörälle, niin —"

Clyde purskahti raikuvaan nauruun. "Hänen tähtensä sinun ei tarvitse olla huolissasi — surkuttele paremminkin Hilliardia, joka saa huvin maksaa."

"Cherry ei ole sitä lajia", epäsi Emerson suuttumuksen puna poskillaan.

"Älä nyt ole lapsellinen, aika mies. Hänellä on jo Hilliard-ukon kassaholvin avaimet hallussaan, eikä tarvitse muuta kuin pyytää häntä pistämään salkkuunsa meidänkin varalle muutamia nippuja."

"Ellen suoriudu muuten, niin heitän koko homman."

Clyden silmiin ilmestyi sama omituinen katse, jonka Boyd oli kerran ennenkin huomannut ja jonka hän olisi nyt ehkä tulkinnut sanoiksi, ellei Cherry itse olisi samassa astunut huoneeseen "sormeton" Fraser kintereillään.

"Miten Vancouverissa kävi"? kysyi tyttö.

"Kehnosti. Pankeissa ei puheitani otettu kuuleviin korviinkaan."

"Miksi ette usko minulle osakkeiden myyntiä?" esitti Fraser. "Tarkoitan täyttä totta."

Emerson pyörähti ympäri. "Sen olette osoittanutkin. Jos olisitte pitänyt suunne kiinni, olisimme jo merellä."

Miehen kasvot kalpenivat hieman, kun hän vastasi: "Olenhan jo sanonut, etten ole tehnyt mitään sellaista, josta nyt minua syytätte."

"Vaiti!" ärjähti Emerson voiden enää tuskin hillitä kiukkuaan. "Muusta en välitä, mutta valhetta en kärsi."

Huomaten rajuilman lähestyvän Clyde soluttautui nojatuolistaan ja sanoi hätäisesti: "Luulenpa, että menen nyt." Hän sieppasi hattunsa ja keppinsä ja kiiruhti huoneesta Fraserin vihaisen katseen saattelemana. Seikkailija näytti olevan räjähtämäisillään.

"En usko sepustuksen perustuvan Fraserin puheisiin", virkkoi Cherry.

"Siitä voitte mennä vaikkapa valalle", sanoi tämä luoden tyttöön kiitollisen katseen. "Lurjus ehkä olen, mutta en raukka enkä petturi, ja sanani osaan varoa, milloin tarvitaan. Istuin kerran viisi vuotta linnassa aivan syyttömästi, kun en ilmaissut erästä kunnon miestä, joka oli todellinen syyllinen, ja saman voin vieläkin tehdä — jos niin tarvitaan." Hän painoi hatun syvään korvien yli ja poistui arvokkaasti.

"Hän puhuu varmasti totta", sanoi tyttö, "ja on hirveän loukkautunut siitä, että epäilette häntä."

"Ehkä", vastasi Emerson astellen hermostuneesti edestakaisin. "Kun ajattelen mikä järjettömyys tämän kaiken aiheutti, voisin kuristaa hänet, minkä tekisinkin, ellen olisi itsekin syyllinen." Hän vaikeni ja tuijotti tyttöön näkemättömin katsein. "Odotan romahduksen tapahtumista, ennenkuin menen hotelli Bulleriin neuvottelemaan 'herra Jones'in kanssa New Yorkista'."

"Suunnitteletteko oikein tosissanne sellaista dramaattista loppua?" kysyi tyttö.

"Kun kohtasin teidät ensi kerran Kalvikissa, sanoin, etten kavahtaisi mitään menestyksen saavuttamiseksi. Tarkoitin, mitä sanoin. Ja nyt olen kaikista vastoinkäymisistä aivan suunniltani. Olisin voinut aivan kylmästi nähdä tuon miehen, tuon urkkijan, hukkuvan, koska hän rohkeni asettua tielleni. Voisin mennä Marshin huoneeseen ja hirttää hänet, jos vain tietäisin, että sillä jotakin voittaisin. Niin" — hän ei sallinut tytön puhua — "tiedän olevani väärässä, mutta sille en mitään voi. Olen pusertanut itseni kuiviin. Olen raatanut, hikoillut ja kärsinyt kolme vuotta ja koko ajan olen kiemurrellut kirotun huonon onnen julmassa otteessa. Olen useamman kerran ollut aivan onnistumaisillani, mutta joku pieni seikka, yhtä mitätön kuin tämäkin, on saanut kaikki raukeamaan. Ihmetyttääkö se teitä, että käsitteeni ovat sekaantuneet ja hämärtyneet? — etten enää välitä keinoista eteenpäinpyrkiessäni? Tähän saakka olen ollut rehellinen ja kunniastani arka, mutta nyt on jouduttu siihen kohtaan, etten enää välitä mistään saadakseni sen mitä haluan — tytön, jota kaipaan."

"Olette hermostunut ja liiaksi rasittunut", virkkoi Cherry hiljaa. "Ette tarkoita sitä, mitä puhutte. Tämän yrityksen menestyminen, tehköönpä se teidät miten onnelliseksi hyvänsä, ei ole ihmishengen veroinen; ei edes kärsimystenne arvoinen."

"Ehkäpä ei, teidän kannaltanne katsoen", sanoi Boyd jurosti iskien sitten nyrkkinsä kämmeneensä. "Mikä idiootti olinkaan, kun ryhdyin koko hommaan — ajatellen, että voittaisin aseitta ja apunani vain eräs puolihullu kalastaja ja aivojenpehmenemistä poteva tyhjäntoimittaja —"

"Ja eräs nainen", lisäsi Cherry. "Syyttäkää minua, sillä minähän olen oikeastaan kaiken tämän pahan alku ja juuri."

"Syytän vain itseäni, ja mitä hyvänsä te lienettekin tehnyt, olette vahingoittanut vain yhtä ainoata henkilöä — teitä itseänne."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Cherry ymmällään.

"Olkaamme avomieliset", sanoi Boyd. "On parasta puhua tällaiset asiat kerralla selviksi ja siten päästä niistä. Kaupittelin ystävyyttäni rahasta ja olen nyt puilla paljailla, ja te pelaatte kunniastanne Hilliardin pankkiosoituksia vastaan." Tytön katse pyysi, rukoili ja käski häntä lopettamaan, mutta toinen vain kiihtyi. "Oh, en ole nyt sillä päällä, että puhuisin lempeästi", sanoi hän, lisäten, äänessään pistävän halveksiva sävy: "En uskonut teidän maksavan juuri sitä hintaa kuparikaivoksestanne."

Cherry Malotte kalpeni huulia myöten, ja ääni oli omituisen käheä, kun hän sanoi: "Selvemmin, olkaa niin ystävällinen; en tiedä, mistä puhutte."

"On parempi, että alatte ymmärtää, oman itsenne takia, sillä on olemassa jotakin, mitä kukaan nainen ei saisi kaupaksi tarjota."

"Jatkakaa."

"Olette päättänyt kietoa Hilliardin lumoihinne, ja mikäli olen kuullut, olette onnistunut. Hän on naimisissa ja teitä kaksi kertaa vanhempi. Hän on yleisesti tunnettu henkilö — mikä kaikki teidän täytyy tietää, ja kuitenkin olette myynyt itsenne hänelle jostakin hinnasta."

Tyttö seisoi samassa hänen edessään silmät liekehtien ja koko ruumis vavisten.

"Millä oikeudella te latelette minulle tuommoisia syytöksiä?" huusi hän. "Hetkinen sitten myönsitte olevanne murhaaja — ainakin ajatuksissanne — ja sanoitte, ettette välitä mistään päämaalinne saavuttaaksenne. Luuletteko, että minäkin olen samanlainen, vai voidaanko menettelytapani leimata ilman muuta häpeällisiksi, kun omanne ovat rikokselliset? Ja entäpä jos olisinkin! Luuletteko te, että te ja teidän rakkautenne tuohon tunnottomaan naiseen, joka sallii teidän raataa, kärsiä ja hikoilla sielunne kuivaksi tuon hirveän maan kaameassa yksinäisyydessä, olette piste, jonka ympäri koko maailma kieppuu?"

"Hänestä emme nyt puhu", keskeytti Boyd terävästi.

"Puhummepas. Sanotte, että olen määrännyt hintani Hän se on määrännyt hintansa, vaikka ette sitä huomaa. Kunnianne, joka on himmentynyt, oli hänen hintansa, ja omatuntonne, joka on mädäntynyt. Olette maksanut sen, ja maksaisitte kerran vielä, jos hän sitä vaatisi. Tehkää mitä tahdotte, mutta tähän älkää puuttuko; teillä ei ole mitään oikeutta arvostella käytöstäni tahi tekojani eikä päätellä, mitä olen tälle tahi tuolle miehelle maksanut."

Boyd ei ollut milloinkaan ennen nähnyt suuttumuksen aikaansaavan sellaista muutosta kenessäkään naisessa. Silmät olivat melkein kiinni, kasvojen pingoittunut ilme kova ja järkähtämätön ja koko olemus uhmailevan kiivauden jännittämä. Naamio oli irtautunut ja Boyd näki vilahdukselta tytön sielun, alastoman ja intohimoisen, joka oli nyt pohjiaan myöten kuohuksissa, — näky, joka, omituista kyllä, häntä kummallisesti viehätti.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Olette oma herranne ja teillä on oikeus tehdä, mitä parhaaksi näette."

Tyttö kääntyi ja meni ikkunan luo pysähtyen tuijottamaan vilkasliikkeiselle kadulle koettaen rauhoittua. Huoneessa oli hetkisen aivan hiljaista lukuunottamatta ääniä, jotka vaimentuneina kuuluivat alhaalta; sitten hän kääntyi jälleen, ja Boyd näki, että hänen silmänsä olivat kyynelistä kosteat. "Olen koko ajan tahtonut saada teidät käsittämään", lausui Cherry, "että ymmärrän asemanne täydellisesti. Ellette onnistu, ette vain menetä tyttöä, vaan olette muutenkin mennyttä miestä, sillä ettehän voi milloinkaan hyvittää henkilöitä, jotka luottivat teihin. Kaikki tuo merkitsee miehelle äärettömän paljon, sen tiedän, ja joku keino, mikä pelastaa teidät pälkähästä, täytyy olla olemassa — kuten aina on. Ehkäpä se ilmaantuu ennenkuin aavistattekaan." Hän katsahti Boydiin väsyneesti hymyillen ja veti hunnun kasvoilleen.

Boyd nousi ja pani kätensä hänen käsivarrelleen. "Antakaa anteeksi karkea suorasukaisuuteni. Sellaisia asioita käsittelemään olen sangen kömpelö, mutta samat sanat olisin sanonut sisarellenikin jos minulla olisi sellainen."

Vilpitön yritys lohduttaa tyttöä, mutta tulokseton. "Hyvästi", sanoi Cherry; "älkää menettäkö rohkeuttanne."

Koko matkan hotelliinsa hän toisteli katkeralla mielellä Boydin viimeisiä sanoja. "Hänen sisarensa! hänen sisarensa!" kertasi hän yhä uudelleen. "Hyvä jumala! Eikö hän jo ymmärrä?" Jos Boyd olisi osoittanut olevansa hivenenkään mustasukkainen Hilliardia kohtaan, olisi elämä tuntunut paljon kevyemmältä, mutta tuo puolueeton suhtautuminen asiaan saattoi tehdä toisen aivan mielettömäksi! Tuolla miehellä oli elämässä vain yksi ainoa päämaali, eräs unelma, näky — eräs toinen nainen. Huoneeseensa päästyään tunsi Cherry vieläkin käsivarttaan polttavan kohdalta, johon Boyd oli kädellään koskettanut, ja tuon unhottuneen suudelman muisto värisytti häntä jälleen. Kuinka usein hän oli tuntenutkaan sen poltteen huulillaan ja mitä ihania tuulentupia hän olikaan rakennellut sitä muistellessaan! Mutta Boydin välinpitämättömyys oli niin jyrkkä vastakohta hellyydelle, joka oli pakottanut häntä auttamaan tätä hinnalta millä hyvänsä. Mikä esti häntä nyt kaiken tämän jälkeen ottamasta vastaan sen, mitä hänelle tarjottiin, ja jättämästä tuon miehen oman onnensa nojaan? Miksi ei muodostaa elämänsä sellaiseksi kuin hän oli suunnitellut ennen tämän ilmestymistä? Korvauksen hetki oli tullut — hänen ei tarvinnut muuta kuin käyttää sitä hyväkseen ja antaa miehen tuhoutua tuon jäänaisen uhrina, jota tämä niin sokeasti jumaloi.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun hän vihdoin lopetti kävelynsä edestakaisin ja meni puhelimeen kasvoillaan jäykkä ja uhmaileva ilme. Hän soitti Rainier-klubiin pyytäen tavata herra Hilliardia.

"Olen ehdotustanne tarkemmin harkittuani nyt toista mieltä", sanoi hän; "voitte lähettää auton kello seitsemän." Sitten ikäänkuin vastaukseksi johonkin, pyyntöön hän naurahti ja virkkoi kalpein huulin: "Niin — sininen puku, jos se teitä miellyttää. Kyllä. Sama sininen ja avokaulainen." Hän hellitti kuulotorven ja seisoi hetkisen paikallaan kädet yhteen puristuneina tuskallisen väristyksen vavahduttaessa hänen solakkaa vartaloaan. Sitten hän avasi vaatesäiliön oven ja kiskaisi välinpitämättömästi erään leningin koukustaan.

"Tähänkö siis kaikki hyvät päätökseni raukenevatkin", naurahti hän silmäillen pukua. "Mutta olkoon menneeksi; eihän kaupassa keinoista välitetä."

XVI.

WILLIS MARSH ILMAANTUU PIILOSTAAN.

Kun Emerson seuraavana iltana astui hotellin kahvilaan, istuivat George Balt, Clyde ja Fraser siellä eräässä nurkkauksessa synkeän äänettömyyden vallitessa laseihinsa tuijottaen, mutta ennenkuin hän kerkesi mitään sanoakaan, aavistivat toiset jotakin tapahtuneen, sillä hän oli niin hajamielisen näköinen ja käyttäytyi niin omituisesti, että toiset kysyivät kuorossa:

"Mitä nyt? Oletko sairas?"

"En", vastasi hän. "Mutta olen luultavasti tullut — tullut hulluksi."

"Kuinka niin?"

"On tapahtunut käänne."

"Käänne?"

"Niin. Olen saanut rahat."

Balt ja Clyde hypähtivät ylös kiljahtaen niin, että muut kahvilavieraat säikähtyivät pahanpäiväisesti, ja alkoivat sitten rajattomassa riemussaan hurjasti hyppien tanssia pöydän ympäri. "Sormettoman" Fraserinkin ilmeettömät kasvot revähtivät hämmästyksestä leveään hymyyn.

"Hilliard soitti yhdeksän tienoissa ja pyysi minua heti saapumaan pankkiin puheilleen. Hän sanoi vielä kerran tuumineensa asiaa ja oli nyt halukas luovuttamaan rahat. Kaikki on reilassa. Hän antaa rahat, mistä minulla on jo mustaa valkoisella — satatuhatta dollaria ja enemmänkin, jos tarvitsemme."

"Sinun on täytynyt olla kerrassaan loistavan kaunopuhelias", virkkoi Clyde.

"Eikö mitä. Hän se vain puhui tarjoutuen luovuttamaan summan yksityisenä lainana, jolla ei ole pankin kanssa mitään tekemistä."

"No jopa jotakin!" huudahti Iso-George.

"Nyt menen ilmoittamaan uutisen Cherryllekin. Hän tulee varmasti hyvin iloiseksi."

"Sanoinhan jo sinulle, että hän kyllä asian järjestää", sanoi Clyde nauraa hihittäen.

"Tämän teki Hilliard aivan omasta aloitteestaan", huomautti Boyd jäykästi. "Hän vain tarkisti päätöksensä, ja —"

"Ja muutti mielensä."

"Niin. Puhelin Cherryn kanssa viimeksi eilen illalla, ja tohdin vaikka vannoa, ettei hän ole tavannut Hilliardia senjälkeen."

"Mutta minäpä satun tietämään, että hän on. Näin heidät yhdessä, kun tulin illalla kotiin. He tulivat juuri tuosta kadun toisella puolella olevasta ranskalaisesta kahvilasta ja nousivat Hilliardin autoon. Tyttö oli korea kuin ponihevonen."

"Mitä ihmettä tuo kaikki tähän asiaan kuuluu?" kummasteli Fraser.

"Sitä vain, että hän nipisti ukkoa säärestä", selitti Alton.

"Antaapa nipistää. Eihän se ollut teidän säärenne, vai oliko?" murahti Fraser äreästi.

"Eipä suinkaan. Tarkoitan vain, että hän on hiton ovela."

"Jos voisin epäillä, että hän on kaiken tämän takana", sanoi Emerson harvakseen, "niin en koskisi rahoihin sormellanikaan."

"En välitä rahtuakaan, mistä tahi miten rahat on saatu", murisi Balt.

"Mutta minä välitän ja aion ottaa asiasta selvän."

"Älä nyt vain pilaa hyvää asiaa", varoitteli Clyde pelästyneesti. "Ethän ole tässä ainoa asianomainen, niin että ajattelehan hiukan meitä muitakin ja hillitse ajoista tuo vanhurskauden puuskasi, ja muista aina kun tulet tuommoiselle Martti Lutherus-tuulelle, että minäkin olen alttarillesi uhrannut kymmenentuhatta hiellä ja tuskalla haalittua ropoa."

"Niin juuri!" vahvisti George; "ja ajatelkaa Cherryä ja minuakin. Yrityksemme menestys merkitsee hänelle aivan yhtä paljon kuin meille muillekin, ja jos hän on saattanut asiat oikealle tolalleen jälleen, niin olkaa varma, että hän kyllä tiesi, mitä teki. Eikä teillä ole sitäpaitsi mitään oikeuttakaan asettua nyt poikkiteloin."

Mutta Boyd seisoi kannallaan niin itsepintaisesti, että hänen oli vaikea sitä itsekin ymmärtää, ja toisten väitteet vain ärsyttivät häntä. Matkalla Cherryn luo hänellä oli aikaa ajatella asiaa, niin että vaikka epäluulot vahvistuivatkin, ehti hänen kärsimättömyytensä haihtua, joten hän ei voinutkaan perillepäästyään käydä asiaan käsiksi niin häikäilemättä kuin oli aikonut. Hänet valtasi merkillinen arkuus, ja pelko saada kuulla totuus vei häneltä rohkeuden. Tyttö näytti sitäpaitsi melkein sairaalta. Surulliset kasvot olivat kalpeat ja ilme välinpitämätön, ja kun Boyd kertoi iloiset uutisensa, hymyili hän vain heikosti ja virkkoi:

"Sanoinhan teille, että älkää menettäkö rohkeuttanne. Apu on aina lähinnä silloin kun kaikki toivo näyttää turhalta."

"Oliko tämä aivan odottamatonta — teillekin?" kysyi Boyd jurosti.

"On melkein aina odottamatonta — kun jotakin hyvää tapahtuu."

"Ei sille, joka sen aiheuttaa."

"Mistä päättelette, että minulla on tämän kanssa jotakin tekemistä?"

"Olitte Hilliardin seurassa eilen illalla."

Tyttö nyökäytti päätään. "Päätimme eilen kaupan, josta olemme jo kauan neuvotelleet."

"Onnistuitteko pitämään puolenne?"

"Hän ottaa valtaukset haltuunsa ja huolehtii, että työt sujuvat säännöllisesti."

"Mikä siis merkitsee sitä, että olette nyt täysin riippumaton; voitte heittää pohjolalle hyvästit ja tehdä mitä haluatte. Ette näytä kuitenkaan lainkaan iloiselta."

"En! Mutta älkäämme nyt puhelko minusta. Olen — olen tänään sangen väsynyt."

"Olen pahoillani, ettette enää tule Kalvikiin", sanoi Boyd todella suruissaan.

"Mutta minähän tulen", vastasi Cherry nopeasti. "Teidän ja Georgen keralla, jos vain sallitte. Haluan nähdä, miten yrityksemme päättyy."

"Cherry, toivottavasti ette puhunut siitä sanaakaan Hilliardille?"

"Mitä pahaa siinä olisi ollut?"

"Koska en ole vielä menettänyt kaikkea miehuuttani", vastasi Boyd tylysti. "Eilen sanoitte olevanne syypää kaikkeen tähän hermoille käypään levottomuuteen ja puhuitte uhrauksista — ja — no niin, en tunne naisia; mutta kaiken sen nojalla, mitä tiedän, olen melkein varma, että kauppaa päättäessänne teitte jotakin sellaista, jota —"

"Mitä?"

"Jota vielä kadutte." Hän huomasi vihdoinkin heikon välähdyksen tytön silmissä.

"Entäpä jos teinkin. Eikö se olisi teille aivan samantekevää?" Tutkiva katse sai Boydin kiusallisen hämilleen.

"Otaksutaanpa, että Hilliard vaati minulta jonkun suuren uhrin, ennenkuin hän antoi nuo rahat. Sallisitteko sen vaikuttaa asioiden kulkuun?"

"Luonnollisesti", vastasi Boyd, ja voimatta enää istua hiljaa hän nousi kasvot punaisina.

Tyttö jatkoi:

"Entäpä jos siten joutuisitte puille paljaille, menettäisitte rahat, jotka ystäviltänne keräsitte, rahat, jotka haltuunne uskottiin, ja — ja neiti Waylandinkin? Eiköhän äskeinen kysymykseni esiintyisi siinä tapauksessa teille aivan eri valossa, vai olisiko tuokin kaikki siihen verraten samantekevää? Vastatkaa nyt rehellisesti" — hänen äänensä soinnahti pehmeämmin — "olisiko?"

"Ei tietenkään!"

"Kuinka niin?"

"Asemani on sangen tukala", vastasi Boyd hitaasti, "ja kuten tietysti ymmärrätte, en voi noudattaa omaa päätäni, kun olen toisista riippuvainen ja kaikesta vastuussa."

Cherry naurahti hieman pilkallisesti. "Suokaa anteeksi tuhmat kysymykseni", sanoi hän sitten sydämellisesti. "En olisi niitä tehnytkään, mutta tahdoin auttaa teitä selviytymään pulastanne." Boyd alkoi tehdä kiivaita vastaväitteitä, mutta hän jatkoi niistä välittämättä:

"Ajattelette useimpien miesten lailla, ettei naisella ole mitään muuta kuin tuo äsken tarkoittamanne, mitä kaupaksi tarjota, mutta jos siitä huolimatta tunsin olevani vaikeuksistanne vastuunalainen, niin sehän oli minun asiani, ja jos olin päättänyt auttaa teidät tielle jälleen, niin sehän ei liikuta ketään muita." Boyd astui eteenpäin jotakin sanoakseen, mutta tyttö käski hänen olla vaiti polkaisemalla pientä jalkaansa kiivaasti permantoon. "Tämä vanhurskaudenpuuskanne on sitäpaitsi aivan hetkellistä" — Boyd aikoi keskeyttää — "se on — joten voitte nyt olla aivan levollinen sydämenne kevennettyänne. Ette ole lainkaan johdonmukainen, sillä olettehan alati toistanut, ettette kavahda mitään keinoja saadaksenne neiti Waylandin omaksenne. Olisin teihin paljon tyytyväisempi, jos olisitte rahapulan selviydyttyä ryhtynyt empimättä jatkamaan keskeytynyttä työtänne, välittämättä rahtuakaan, mistä tuo käänne johtui. Se olisi ollut alkuperäistä — jotakin aivan luonnollista — sellaista, joka on kaikille naisille mieluista."

Boyd, joka oli sangen huono väittelijä, kuunteli äänettömänä, voimatta sanoa sanaakaan. Hänen vaikuttimiensa terävällä arvostelulla oli tyttö kumonnut kaikki, mitä hän oli aikonut sanoa, auttamatta häntä kuitenkaan sen enempää ymmärtämään omaa itseään, ja asioiden ilahduttavasta käänteestä huolimatta hän oli poistuessaan sangen huonolla tuulella. Hotellinsa eteisessä hän kohtasi saman sanomalehtimiehen, joka oli heidän Alaskasta tullessaan joutunut heti Fraserin lumoihin. Mies tervehti häntä kiihkeän sydämellisesti.

"Mitä kuuluu, herra Emerson? ja mitä uutta kalastamoilta?"

"Ei mitään!"

"Luulen, näettekös, saavani kuulla hieman uutisia tuon kirjoitukseni nojalla."

"Tosiaankin! Teidänkö kynästänne tuo sepustus olikin lähtöisin?"

"Niin. Hyvä, vai mitä?"

"Epäilemättä, sanomalehden kannalta katsoen. Mistä saitte ainehiston?"

"Herra Clydeltä."

"Clydeltä! Fraser — Frobisherllta, — tarkoittanette."

"Ei suinkaan. Haastattelin eräänä iltana Alton Clydeä, joka oli silloin sangen puheliaalla tuulella." Reportteri naurahti merkitsevästi.

"Toisin sanoen päissään?"

"No, ei nyt aivan, mutta aika hiprakassa kuitenkin. Sanottavansa hän joka tapauksessa tiesi. Ehkä voitte nyt antaa hiukan lisätietoja?"

"En", Boyd kiiruhti huoneeseensa harmistuneena ja katumoissaan. Fraser oli sittenkin puhunut totta ja kärsinyt kaikki epäluulot, ennenkuin ilmaisi ystävänsä, mikä oli täydellisesti hänen omituisen luonteensa mukaista. Boyd tapasi molemmat miehet yhdessä, joille hän heti kertoi kuulemansa.

"Ja nyt pyydän teiltä anteeksi", lopetti hän Fraseriin kääntyen, joka hymyili leveästi ja oli niin merkillisen häpeissään, ettei saanut sanaa suustaan. Emerson kääntyi Clydeen päin. "Miten saatoit sallia minun tekevän sellaista vääryyttä?"

"Tar-tarkoitukseni ei ollut ilmoitella mitään salaisuuksia — e-enkä muista sitä tehneenikään", puolusteli Alton heikosti. "Tiedäthän minun sietävän niin kirotun vähän. Vannon, etten muista siitä mitään." Boyd silmäili häntä kylmästi, mutta kun nuorukainen näytti niin surkealta, niin säälittävän avuttomalta, ja hänen katumuksensa niin rehelliseltä, ei hänellä ollut sydäntä lisätä taakkaa. Vain vastarinta saa veren kiehumaan, eikä mielenkuohu voi luonteen puutteita korjata.

"Kun silloin joit itsesi juovuksiin, et vain aiheuttanut meille raskaita vastoinkäymisiä, vaan sallit jälkeenpäin minun tuomita väärin erään sangen uskollisen toverin", sanoi Boyd. "Fraserilla on tosin omat tiensä ja kiukuissani olen välistä sanonut hänelle sangen säälimättömiä sanoja, mutta palveluksista, joita hän on minulle tehnyt, ja osoittamastaan uhrautuvaisuudesta en ole kiittämätön. Olet nyt, Alton, yhtynyt meihin erästä hurjaa suunnitelmaa toimeenpanemaan, ja kuta pitemmälle menemme sitä raivokkaammaksi käy vastustajaimme vastarinta. Ellet siis voi hillitä kieltäsi, kuten sinulle on sanottu, niin on parasta, että palaat heti Chicagoon. Tällä kerralla auttoi harvinainen onnenpotkaus meidät pulasta, mutta vastaisuudessa en usko olevani niin onnellinen."

"Eiköhän riitä jo", välitti Fraser; "hän on osansa saanut. Uskallan kahdeksan yhtä vastaan, ettei hän enää tee töistä samanlaista erehdystä."

"En varmastikaan. Olin silloin niin täysi, etten muista edes puhuneenikaan koko lohensuolaushommasta, mutta nyt särjen korkkiruuvin, ja tästä hetkestä alkaen aina siihen saakka, kunnes palaamme tänne jälleen, olemme minä ja tuo rommipaholainen vihan veljet. Hyvä uutinen, vai?"

"Otat kaikki leikin kannalta, eikö totta?" huomautti Boyd. "Mutta ellei tämä retki tee sinusta miestä, niin on tilasi totisesti toivoton. Nyt minulla on työtä meille kaikille — teillekin, Fraser."

"Mitä sitten?"

"Menkää johonkin ajuritoimistoon ja tehkää sopimus koneiston laivauksesta, sillä aikaa kuin minä —"

"Siitä ei tule mitään. Jos tarvitsette rahaa ja aivan viipymättä, niin otan veitseni ja ryövään summan joltakin heikkouskoiselta tahi keksin jonkun muun sukkelan juonen, mutta tämä ajureiden käännyttäminen ei kuulu alaani. Pilaisin vain koko asian."

"Luulin teidän tahtovan auttaa."

"Sen teenkin, ihan varmasti teenkin, ja olen sangen iloinen, kun kaikki on hyvin, mutta kaikista kuormauslaskuista ja laivauspapereista pysyttelen kunnioittavan välimatkan päässä."

"Sulaa laiskuutta", hymyili Emerson. "Mutta jos tiukka kohta tulee, niin panen teidät työhön kaikesta huolimatta."

"Olen tarvittaessa aina käytettävänänne", virkkoi Fraser hilpeästi sytyttäen uuden sikarin. "Mutta lasten askareista en välitä."

Kumppaneita seurasi nyt pysyväinen menestys, ikäänkuin keskustelu Hilliardin kanssa olisi todellakin ollut käänteentekevä. He ryhtyivät työhön uudella tarmolla, ja onni suosi heitä monella aivan odottamattomallakin tavalla. Boyd yhdytti erään tarkoitukseen sopivan höyrylaivan, joka juuri purki lastiaan Tacomassa, Balt hankki kiinalaiset käden käänteessä, ja nuo sinne tänne hajautuneet tarveaineet, jotka olivat hukkuneet tielle tahi jollakin salaperäisellä tavalla unhottuneet jonnekin, alkoivat saapua kuin itsestään. Tavarat, joita heidän oli ollut mahdoton hankkia, saatiin nyt vaivatta ja useinkin paikoista, joista he eivät tienneet mitään, ja ennenkuin he aavistivatkaan oli The Bedford Castle'n lasti purettu ja laiva hiiliä ottamassa.

Kokonainen lauma kiinalaisia ja pienempi joukko kalastajia oli Ilmestynyt kuin maasta loihtien ja oli ne sijoitettu rantakaupungille lähtöä odottamaan, Boydin ja Georgen työskennellessä taukoamatta sanoinkuvaamattoman kiireen ja hälinän pyörteessä, suuri telakka keskipisteenä. Ja eräänä, huhtikuun iltana puhkuikin The Bedford Castle paikoilleen nuoritettuna valmiina ottamaan vastaan lastinsa, jolloin he palasivat hotelliinsa jännityksestä ja ponnistuksista väsyneinä, mutta iloisin mielin, että olivat käyttäneet aikansa oivallisesti. Seuraavana aamuna oli telakassa jälleen vilkas hyörinä, käskyt kajahtelivat, nostokoneet kitisivät, kettingit helähtelivät ja merkinantopillin kimeät vihellykset kaikuivat.

"Näyttääpä siltä, etteivät ne voikaan meille mitään", virkkoi Balt.

"Niin näyttää", myönsi Emerson. "Jos tätä menoa jatkuu olemme, valmiit neljän vuorokauden kuluttua — siis 15:ntenä."

"Taitaapa tullakin varhainen kevät", huomautti kalastaja ilmaa tunnustellen, "ja jos hyvin käy, olemme Kalvikissa toukokuun ensimmäisellä viikolla."

"Onko vainunne kyllin tarkka voidaksenne sanoa, miten tuolla ylhäällä on laita?"

"Varmasti."

"Jospa saavummekin liian varhain?"

"Silloin odottelemme jään reunassa yhtiön laivan keralla jään lähtöä, mikä tapahtuu viimeistään kesäkuussa."

"Tahtoisin saada rakennukset alulle ennen kuin Marsh saapuu. Mene ja tiedä mitä kaikkea hän voi keksiä."

George nyökäytti päätään. "Sitä ei myöskään tiedä, miten me puolestamme vastaamme. Hänen täytyy joka tapauksessa taistella julkisesti, mikä onkin parempi kuin tämä hämärissä huhtominen, jota olemme nyt saaneet harjoitella."

"Menen nyt Cherryn puheille", sanoi Boyd, "että hänkin tietää laittautua lähtökuntoon."

Hänen tiensä kulki Hilliardin pankin ohi, jonka kohdalle päästyään hän oli törmätä erääsen herrasmieheen, joka syöksähti rajusti kadulle vihainen ryppy silmäin välissä. Tämä kaikesta päättäen sangen kiivaisiin mietteisiin syventynyt henkilö kiiruhti edelleen luomatta sivulleen katsettakaan, mutta punaisesta tukasta ja ryhdikkäästä, hyvinvoivasta ulkonäöstä Emerson totesi heti, että tulija oli Willis Marsh, Pohjois-Amerikan Säilykeyhtiön johtaja.

"Hyvää iltaa, herra Marsh!" huudahti hän.

Puhuteltu pyörähti ympäri.

"Mitä? Ah!" Silminnähtävällä voimainponnistuksella hän sai otsan rypyt silenemään, täyteläisten huulten vihainen puserrus katosi ja kasvoille levisi hämmästynyt ja hieman arasteleva hymy. "Te — tekö, herra Emerson? Mitä kuuluu?" Hän ojensi pehmoisen kätensä, jota Emerson puristi, minkä mykän vastauksen rauhoittamana Marsh jatkoi: "Kuulin teidän olevan kaupungissa. Oletteko päässyt puuhissanne pitkällekin?"

"Olen saavutuksiin hyvin tyytyväinen, kiitos kysymästänne. Milloin tulitte?"

"Nyt juuri. En ole ehtinyt edes raajojani oikaisemaan. Me — herra Wayland ja minä, tarkoitan — puhelimme teistä Chicagosta lähtiessäni. Olimme — hieman hämmästyneet kuullessamme teidän hautovan samoja suunnitelmia."

"Epäilemättä."

"Sanoin hänelle, että tilaa on riittävästi meille kaikille."

"Niinkö?"

"Todistin hänelle, ettei ollut mitään syytä harmistua."

"Onko hän sitten harmissaan jostakin?"

"Luonnollisesti", selitti Marsh väkinäisesti hymyillen. "Olosuhteisiin nähden voin vakuuttaa, ettei hän ole vain harmistunut, vaan järkähtämättömän varma siitä, että häntä on — petetty, mistä kaikesta ette voi suinkaan olla tietämätön. Teimme neiti Waylandln kanssa kaikkemme puolustaaksemme teitä selittäen, ettette tehnyt mitään moitittavaa, kun käytitte hyväksenne tietoja, jotka saitte ollessanne hänen luonaan päivällisellä."

"Teitte hyvin puolustaessanne minua", sanoi Boyd niin yksinkertaisen sydämellisesti, että Marsh katsahti häneen aivan ymmällään. "Ja kun tulemme tänä kesänä olemaan lähinaapurit, toivon saavani tutustua teihin lähemmin, sillä herra Waylandilla oli teistä paljon hyvää sanottavana ja kehoitti minua kaikin mokomin ottamaan teistä oppia."

Marsh salasi ilmeisen hämminkinsä hymyilemättä mahdollisimman ystävällisesti.

"Ellen erehdy, käytätte tätä pankkia", virkkoi hän heilauttaen päätään takanaan olevaan rakennukseen päin.

"Niin, tarjouksia oli paljonkin, mutta herra Hilliardin oli niin edullinen ja hän itse niin hellittämätön, että lopulta tein sopimuksen hänen kanssaan."

Marshin silmien kiukkuinen välähdys huvitti Boydia suuresti ilmaisten samalla, että tuo trustin päähenkilö tunsi kerrankin olevansa tappiolla. Boyd ei epäillyt hetkeäkään, että juuri tämä Hilliardin yhdennellätoista hetkellä tapahtunut väliintulo oli pakottanut hänen vihollisensa lähtemään piilopaikastaan samoinkuin The Bedford Castle'n saapuminen oli saanut Marshin kokonaan menettämään malttinsa ja rientämään vielä viime tingassa pankkiirin puheille. Miehen käytöksestä hän päätteli, että keskustelu oli ollut aivan tulokseton, mikä oli vain omansa nostattamaan hänen hyvää tuultaan herättäen samalla tuon sangen luonnollisen halun hieman ärsytellä vastustajaansa.

"Tähän saakka on kaikki ylimalkaan mennyt sangen hyvin", jatkoi hän viattomasti. "Koneiden hankinta viivytti meitä kyllä hieman, mikä kuitenkin lopulta koitui hyväksemme, sillä ostimme suurimman osan myöhemmin eräältä toiselta taholta paljon halvemmalla."

"Hauskaa kuulla", sanoi Marsh. "Milloin lähdette?"

"Heti. Aloitamme laivauksen huomenna."

"Minäkin olen muuttanut suunnitelmiani. Seuraan aivan kintereillänne."

"Minkätähden niin kiire?"

"Korjaustyöt kiiruhtavat. Kalvik on, näettekös, tärkein asemamme, jonka tahdon saada ensiluokkaiseen kuntoon, ennenkuin herra Wayland ja Mildred saapuvat."

"Mildred!" huudahti Boyd niin hämmästyneenä, ettei muistanut edes loukkaantua, vaikka Marsh mainitsi tyttöä ristimänimellä. "Tuleeko hänkin sinne?"

Toinen hymyili erikoisen ärsyttävästi.

"Kyllä. Tämä huviretkemme on samalla tarkoitettu opettavaiseksi tutkimusmatkaksi pohjolaan, jota varten on laadittu huolelliset, suunnitelmat. Olen pahoillani, etten voi pyytää teitä mukaamme kotimatkalle, mutta kuten —" Hän kohautti pyöreitä olkapäitään. "Pistäytykää puheilleni ennen lähtöänne. Voin ehkä antaa teille muutamia hyviä ohjeita."

"Kiitän. Toivon teidän saavan nauttia täysin siemauksin erämaan kesän ihanuudesta, sillä onhan suloista saada edes hetkeksi vapautua seuraelämän ja sivistyneiden olojen kahleista."

Miehet ojensivat toisilleen kätensä ja trustin johtaja kehoitti vielä kerran: "Tulkaa nyt jonakin päivänä katsomaan. Asun Kansallistalolla."

"Olette siis muuttanut?" huomautti Boyd huolettomasti.

"Muuttanutko? En suinkaan!"

"Niinkö? Luulin teidän edelleenkin asuvan hotelli Bullerissa, huone 610." Boyd naurahti hilpeästi ja heilautti kättään hyvästiksi jättäen Marshin tuijottamaan jälkeensä naisellisen suun ympärillä katkera piirre.

"Se roisto!" sähähti Marsh hammasten välistä, kun kilpailija oli kadonnut näkyvistä, ja sieppasi taskustaan kultaisen savukekotelon, jonka hän napsautti rajusti auki. Savuke oli kostea ja paloi huonosti, ja kun hän uudelleen viritteli siihen tulta, murtui tulitikkukin ja sammui, jolloin hän vihan vimmassa heitti savukkeen kadulle ja kiiruhti tiehensä lihavat kasvot nytkähdellen ja huulet kiukustuneesti supussa.

Ensi kerran kahteen viikkoon Boyd soi itselleen sen ylellisyyden, että nukkui pitkään ja söi myöhään aamiaisen, mikä ateria keskeytyi kuitenkin sangen äkkiä, kun Balt, joka aina nousi auringon keralla, syöksyi sisään ärjäisten:

"Hei! Tulkaa heti telakalle! Nyt on taas piru irti!"

"Mistä on kysymys?"

"Siellä puuhataan lakkoa. Olin jo aamulla varhain paikalla valvoakseni lastausta, mutta miehet eivät panneet kortta ristiin — yksinkertaisesti kieltäytyivät aloittamasta töitä. Heidän renkaansa rettelöipi sen tähden, että The Bedford Castle purki lastinsa rikkurein avulla."

"Tacomassako?"

"Ei. Friscossa; tämän edellisellä käynnillään."

"Mutta tuohan on naurettavaa! Entä mitä kapteeni Peasley tuumii?"

"Hän — mutta lienee parasta odottaa, kunnes olemme kadulla, sillä täällä en voi hänen sanojaan toistaa."

He kiiruhtivat melkein juosten telakalle, jossa joukko synkästi murjottavia työmiehiä vetelehti, ja riensivät laivaan kapteenin puheille, joka istui kajuutassaan kaikessa rauhassa aamiaistaan syöden.

"Nuo kirotut kerjäläiset ovat aivan hulluja — pähkähulluja", julmistui hän. "Olin vielä vuoteessa, kun eräs hävytön hamppari, joka esitteli olevansa jonkinlainen valtuutettu, pakotti minut nousemaan ilmoittaen, että lastausrengas, johon hänkin kuului, ei ryhdy töihin, ennenkuin suoritan heille jonkun aivan mielettömän summan."

"Mitä vastasitte?" tiedusteli Emerson.

"Mitäkö vastasin?" Kapteeni Peasley pani veitsen varovasti pöydälle, pyyhkäisi teepisarat roikkuvista viiksistään ja päästi ilmoille sellaisen purkauksen merimieskielen valituimpia voimasanoja, etteivät kuulijat voineet muuta kuin hymyillä. "Sitten potkaisin hänet ulos ja heitin niskasta laiturille. Kaksituhatta dollaria! Sinä kuningatar Annan suloinen äiti! Miten minun kävisikään, jos olisin antanut neljäsataa puntaa noille hunsvoteille? Varustajat hirttäisivät minut."

"Vai vaativat ne kaksituhatta dollaria?"

"Aivan niin. Ja kaikki vain siitä syystä, ettei Friscossa saa kuka hyvänsä töitä tehdä."

"Mitä aiotte nyt tehdä"?

"Ensimmäisen komissaarin, joka uskaltaa laivaani tunkeutua, heitän suorinta tietä laidan yli. Kaksituhatta dollaria! Johan nyt!" Hän pimitti suuren juustopalasen viiksiensä varjoon ja hämmensi kiivaasti teelasiaan.

"Marshin ansiota jälleen", sanoi Iso-George. "Varmasti", vastasi Emerson. "Mutta kun lasti on voitu purkaakin järjestymätöntä työvoimaa käyttämällä, niin voidaanhan laivauskin suorittaa samalla tavalla, ja kapteeni Peasley teki aivan oikein, kun ei antanut perään. Jääkää nyt tänne tavaroitamme vahtimaan; koetan sillä aikaa saada tuon renkaan johtajan kynsiini."

XVII.

JÄNNITTÄVIÄ PÄIVIÄ.

Kun Boyd palasi parin tunnin kuluttua, ei telakalla näkynyt muita kuin Iso-George, joka pysytteli valppaasti tavarakasojen lähettyvillä.

"Selvitittekö jupakan?" tiedusteli kalastaja.

"En", vastasi Boyd. "En myöntynyt mihinkään, sillä tämä on vain kiusantekoa."

"Sepä hyvä."

"Ja ennenkuin antaudun jonkun Willis Marshin käskettävänä olevan työrenkaan kynittäväksi, kannan nuo tavarat laivaan omin käsin."

"Sanokaahan muuta! Sallitteko minun lastata laiva omin neuvoin?" kysyi George.

"Voitteko tehdä sen?"

Baltin paksut huulet vetäytyivät irvistyksen tapaiseen hymyyn, niin että keltaiset hampaat paljastuivat, enne, jonka Emerson tiesi ennustavan jotakin hurjaa seikkailua, sellaista, joka ilahdutti tuota villiä jättiläistä aina sydänjuuria myöten.

"Kuulkaahan!" sanoi Balt naureskellen. "Minulla on tuolla rantakadun varrella satakunta kalastajaa, joista puolet on tällä haavaa toivottomasti päissään ja puolet hyvässä nousussa."

"Siinä tapauksessa meillä ei ole niistä mitään hyötyä."

"Ette ole luultavasti milloinkaan nähnyt, minkälaista joukkoa Kalvikin kalastajat ovat ollessaan poissa vakinaiselta työmaaltaan? He eivät osaa nimittäin tehdä mitään muuta kuin kalastaa ja tapella, eikä nyt ole kalastusaika, ja kun joukko saapuu Seattleen, sulkeutuu poliisi seiniensä sisäpuolelle tukkien pumpulia korviinsa, sillä vain vuorenkorkuinen este kykenee estämään kalastajan karkaamasta vormuniekan kimppuun."

"Voitteko taivuttaa heidät töihin?"

"Kyllä. Pelkään vain, etten saa heitä lopettamaan. Nämä tavarat siirtyvät The Bedford Castle'en käden käänteessä, enkä lainkaan ihmettele, jos heille sitten pälkähtäisi päähän aivan kuin piloillaan repiä laudoiksi koko telakka ja tunkea se kapteeni Peasleyn kajuuttaan. Mitään luonnonmullistusta ei voi verratakaan siihen, mitä joukko toimettomia kalastajia kykenee saamaan aikaan."

"Milloin ryhdymme työhön?"

"Minulta menee koko yö saadakseni heidät kaikki käsiini, jolloin tietysti saan piestä neljä tahi viisi vähiin henkiin, mutta pari tusinaa minulla aina on koolla huomenaamulla." George loi tarkastelevan katseen suureen tavarasuojukseen, tukevasta lankkupermannosta ylhäällä risteileviin vahvoihin kattokaariin, ja huomautti rauhallisesti: "Mitään särkyvää en näe, joten arvelen sen kestävän."

"Haluatteko, että tulen mukaanne?"

Jättiläinen tarkasteli häntä miettivästi. "Enpä luule. En ole nähnyt teitä tappelussa, joten teidän on parempi jäädä tänne ja järjestää, että tavaroita vartioidaan aamuun saakka. Muusta kyllä huolehdin."

Boyd ei nähnyt häntä enää sinä päivänä, ei edes illalla hotellissakaan, mutta seuraavana aamuna hän ilmestyi telakalle mukanaan kolmisenkymmentä kalastajaa, kuten hän oli luvannutkin. Ensi näkemällä ei näissä miehissä huomannut mitään erikoista, mutta kun joukkoa tarkasteli lähemmin, täytyi panna merkille, että kaikki olivat hartiakkaita ja tukevarintaisia, joiden heiluva käynti oli opittu huojuvilla kansipalkeilla. Piirteiltään he eivät olleet amerikkalaisia eivätkä muukalaisiakaan, vaan kuuluivat tuohon kaikkien kansallisuuksien sekoitukseen, joka on vähitellen keräytynyt kaikista maailman ääristä kaukaisen lännen uloimmaisille liepeille. Kaikki olivat auringon paahtamat ja puhuivat merimiesten yleismaailmallista kieltensekoitusta. Siinä oli miehiä Suomesta ja Floridasta, Portugalista ja Mainesta — kaikki samaa sanoinkuvaamatonta tyyppiä, sivistyksen rajojen ulkopuolella vallitsevien olosuhteiden sulattamossa syntynyttä. Muutamilla oli vielä poskissa ja leuoissa vereksiä vammoja tahi jompikumpi silmä umpeenajettuneena, ja juuri nämä, huomasi Boyd, suorastaan mielistelivät Georgea tahi kohtelivat tätä leikillisen kursailemattomasta, joka ehdottomasti muistutti kisailevan elefantin hilpeyttä. He iskivät hänelle silmää salaperäisessä yhteisymmärryksessä, josta Boyd pääsi vasta sitten selville, kun hän huomasi, että Baltilla oli kasvoissaan samanlaiset taistelunmerkit. Huulet oli lyöty verille ja korvan takana oli korkea kuhmu, joka oli ilmestynyt kuin sieni yhdessä yössä.

Takit ja puserot repäistiin yltä, nostolaitteet miehitettiin aikaa hukkaamatta ja ennenkuin kukaan arvasikaan, oli työ käynnissä, "järjestymättömät" kaikinpuolin kiitettävällä tarmolla. Toiset olivat vielä niin juovuksissa, että huojuivat, mutta työkyky oli siitä huolimatta kerrassaan hämmästyttävä. Naurua ja pilapuheita kuului joka taholta, ja tämän tästä kiiruhti aina joku vesihanan alle palaten vyötäisiä myöten märkänä, tukka ja parta vettävaluvina. Boyd näki eräänkin, jolla oli siisti, ruudukas puku ja hienot kengät, riisuvan vaatteensa ja jalkineensa ja ripustavan ne erääseen naulaan, minkä tehtyään mies ryhtyi tarmolla työhön tallustellen avojaloin edestakaisin siruista ja laiturin sälöistä välittämättä, yllään vain punertavat alusvaatteet. Joukko oli poikkeuksetta kuin johonkin huvittavaan leikkiin innostunut poikalauma. Nähtyään, että kaikki olivat työssä ja nostokoneet käynnissä, George pujottelihe Boydin luo ja kysyi ylpeästi:

"Mitä arvelette heistä?"

"Oivallista väkeä. Mutta missä muut?"

"Joukossa on pari kolme, joille ei mahda mitään", vastasi George tunnustellen varovasti oikean kätensä rystysiä, jotka olivat nahattomat ja veriset, "mutta huomenna ovat loputkin täällä. Nämä ovat näettekös, niitä kaikista siivoimpia — kuin perheellisiä miehiä, voi sanoa. Jos täällä olisi ollut tappelu tekeillä, olisin saanut koko joukon ilman muuta mukaan, mutta kun en voinut tarjota muuta kuin kovaa työtä, eivät he olleet halukkaat alkamaan näin äkkiä."

"Hm! Luulenpa, ettei viivy kovinkaan kauan, ennenkuin meillä on tekemistä enemmän kuin kylliksi", virkkoi Boyd synkästi.

"Niin varmasti kuin elän!" huudahti George toivehikkaasti. "Tarvitsemme välttämättä pari hyvää tappelua, sillä muuten emme saa laivaa ajoissa kuntoon."

Eräs mies sivuutti heidät kantaen raskasta väkipyörää, mutta nähdessään Georgen hän pysähtyi ja kuivasi hien otsaltaan iskien Georgelle veljellisesti silmää.

"Hei! Jos työ on mielestäsi liian raskasta, niin laputa tiehesi!" ärjäisi Balt, mutta, kumma kyllä, mies ei loukkautunut lainkaan, vaan vilkutti ajettunutta silmäänsä toistamiseen ja sylkäisi sitten kouriinsa murahtaen hyväntuulisesti raskasta taakkaansa hilatessaan:

"Läheltäpä piti, George. Ellet olisi niin vikkelä, olisin tehnyt sinusta selvän."

Balt hymyili vastaan ja tunnusteli sitten hellävaroen pahkaa korvansa takana.

"Tappelitteko?" kysyi Emerson.

"Ei nyt aivan, mutta häntä saan kiittää tästä muistosta", vastasi kalastaja. "Hän on muuten parhaita miehiämme."

"Mistä teille tuli riita?"

"Ei niin mistään. Ennen vanhaan pieksin hänet joka vuosi, joten olemme viime aikoina ikäänkuin kaivanneet toisiamme."

"Kysymyksessä olikin siis vain mieluisen tuttavuuden uusiminen", nauroi Boyd. "Hän on antanut teille vasten suutakin, näen."

"Ei, sen sain eräältä tuntemattomalta. Olin juuri litistämäisilläni hänet alleni, kun hän potkaisi minua raskaalla saappaallaan. Hän ei olekaan täällä tänään."

"Teidän sijassanne menisin hotelliin hiukan lepäämään", neuvoi Boyd. "Valvon töitä sillä aikaa."

George epäröi. "Enpä tiedä oikein, mennäkö vai en. Koko tuo joukko on hyvässä nousuhumalassa, eikä kukaan voi sanoa, mitä niille päähän pälkähtää, ellei valvonta ole mahdollisimman tehokas. Mitään pahaa he eivät tarkoita, siitä voitte olla varma, mutta kujeiluun he ovat aina valmiit."

"Teen parhaani."

Balt silmäili toverinsa jäntevää vartaloa ja myöntyi teroittaen vielä kerran: "Älkää päästäkö heitä voitolle, vaikka mitä tapahtuisi, sillä silloin niitä ei pidä itse pirukaan enää kurissa."

Boydin ei tarvinnut kauan olla yksin, ennenkuin hänelle selveni kumppaninsa epäröinnin syy, sillä niin pian kuin miehet huomasivat, että työnjohto oli toisissa käsissä, alkoivat he tunnustella, mitä maata tämä uusi päällikkö oli. Eräs astui kursailematta hänen eteensä ja vaati röyhkeästi:

"Anna meille ryyppy; meitä janottaa."

"Tuossa on vesihana", vastasi Emerson. "Ota itse."

"Vedestä emme huoli, mutta kulaus olutta ei tekisi pahaa."

"Ei käy laatuun."

Mies palasi työhönsä, mutta hetkistä myöhemmin näki Boyd hänen maleksivan laiturilta poispäin, jolloin hän hypähti parilla askelella miehen eteen.

"Minne matka?"

"Ryypylle tietysti."

"Toisin sanoen: tiehenne, eikö niin?"

Mies katseli häntä hetkisen ja vastasi: "Ei! Työ on all right, mutta minua janottaa."

Lähinnä työskentelevät keskeyttivät työnsä ja kerääntyivät kuuntelemaan, jolloin mies virkkoi heille:

"Eikö olekin merkillistä, ettei janoiselle suoda edes yhtä ryyppyä? Tulkaa pois, pojat; minä maksan." Sanoja seurasi raikuva naurunhohotus, ja koko joukko alkoi liikehtiä eteenpäin, minkä Boyd kuitenkin ehkäisi ärjäisemällä karskisti:

"Työhönne takaisin, ja joka mies!" Mutta äskeinen yllyttäjä ei välittänyt käskystä, vaan koetti pujahtaa ohi, jolloin Boyd kaatoi hänet yhdellä nyrkiniskulla. Toiset syöksähtivät kiljahtaen lähemmäksi, mutta nyt oli uudella päällysmiehellä kädessään peloittavan suuri ja painava nostokoukku, ruma ase, jota hän käytteli niin rajusti, että kaikki kavahtivat takaisin kunnioittavan välimatkan päähän.

"Nyt työhön", käski hän rauhallisesti. "Ja ellei se teitä miellytä, niin poistukaa, mutta jokaisen, joka yrittää lähteä ryyppyjä hakemaan, isken tajuttomaksi. Päättäkää siis, mitä teette, mutta joutuin!"

Sanoja seurasi hetken hiljaisuus, mutta sitten purskahti joukko nauruun ja palasi työhön, kahden raahatessa häiriön aiheuttajaa vesihanalle, jonka suihkussa he pitivät hänen päätänsä, kunnes mies alkoi potkia ja syljeskellä, ja ennenkuin etempänä olevat kerkesivät huomatakaan, että jotakin oli tekeillä, oli mellakka ohi. Boydilla ei ollut sen koommin pienintäkään valittamisen syytä, päinvastoin työskentelivät kaikki entistä innokkaammin ikäänkuin tahtoen siten osoittaa, että hän oli mies, joka vastasi täydellisesti heidän ihanteitaan. Sekin mies, jota hän oli lyönyt, näki parhaaksi yhtyä tähän yleiseen kunnioitukseen ja unhottaa äskeinen välikohtaus. Mutta tämä rauhallinen työskentely ei saanut kauan häiriöttä jatkua, sillä parin tunnin kuluttua ilmestyi telakkaan eräs vieras, joka alkoi heti puhutella ensimmäistä kohtaamaansa kalastajaa. Huomattuaan miehen Boyd lähestyi ja kysyi:

"Mitä asiaa?"

"Ei mitään", vastasi tulija.

"Laputtakaa sitten tiehenne!"

"Minkätähden? Puhelen juuri tämän miehen kanssa."

"Täällä en salli mitään lörpöttelyä. Menkää matkoihinne."

"Olemmehan vapaassa maassa. En tee teille mitään pahaa."

"Menettekö hyvällä?"

"Teillä ei ole mitään valtaa minua komennella, eikä näitä tavaroita laivatakaan niin vain", alkoi mies räyhätä, mutta Boyd tarttui häntä kaulukseen keskeyttäen siten sadattelut yhtä äkkiä kuin väkivaltaisestikin kalastajien suureksi riemuksi. Sitten hän hyppyytti vankinsa telakan portille ja siitä voimakkaalla tyrkkäyksellä kadulle huutaen varoittavasti miehen jälkeen: "Katsokaa, etten tapaa teitä täällä toistamiseen!"

"Olen renkaan miehiä", ärjyi mies, "ja vannon, etteivät rikkurit lastaa tuota laivaa." Sanoja seurasi sarja synkeitä kirouksia ja lopuksi uhkaus, että "tämän muistatte vielä." Boyd viittasi häntä korjaamaan luunsa siekailematta ja käski luokseen pari miestään kerallaan porttia vartioimaan.

He olivat paikallaan koko aamupäivän kieltäen kaikilta asiattomilta pääsyn sisäpuolelle, kadulle kerääntyneen joukon, joka suureni joka hetki, seuratessa synkän äänettömyyden vallitessa tapahtumien kehitystä. Päivälliseen saakka meni kaikki kuitenkin verraten rauhallisesti, mutta kun kalastajat lähtivät kahdentoista aikaan ruokatunnille, tunsi Boyd myrskyn lähestyvän. Hän soitti telakan konttorista poliisiasemalle ja Isolle-Georgelle, joka saapui heti, ja kun miehet palasivat kello yksi, täytyi heidän suorastaan tapellen raivata itselleen tie työpaikalle.

Iltapäivällä oli vahdeilla jo täysi työ pitää tunkeilijat loitolla, sillä lakon tehneet koettivat useamman kerran murtautua telakkaan. Nämä yhä yltyvän kiihtymyksen merkit saivat kalastajat mitä parhaimmalle tuulelle, ja joka kerta kun ulkopuolella meluava joukko ryhtyi rynnäkköön, oli sisällä-olijoiden hillitseminen aivan yhtä suuri työ kuin ulkopuolelta uhkaavan rynnäkön torjujienkin. Erään sellaisen metelin aikana ilmestyi kapteeni Peasleykin laivastaan laiturille näytelmää katsomaan, ja hänen univormunsa näkeminen kiihdytti lakkoilijat uuteen vimmaan. Luotuaan räyhäävään joukkoon tarkastelevan katseen hän huomautti Emersonille:

"Tämähän näyttää jo vakavalta, vai mitä? Ja noille telakkarotille minun olisi pitänyt lahjoittaa neljäsataa puntaa! Johan nyt."

Samassa singahti suuri kiskonaula suhahtaen kapteenin pään ohi iskien takanaolevaan tukipylvääseen sellaisella jysähdyksellä, että tuo arvokas englantilainen kumartui nopeasti ivasanojen sadellessa metelöitsevästä joukosta.

"Teidän olisi parasta pysytellä suojassa, kapteeni", neuvoi Emerson kapteenin lasketellessa katkeria kirouksia erikoiseen tapaansa.

"Siitäpä näyttää", myönsi tämäkin. "Hehän ovat aivan järjiltään, eikö totta? Mutta väkivaltaan he eivät sentään tohtine ryhtyä."

"Sitä juuri toivonkin", sanoi George Balt. "Jos illalla kotimatkalla poikiemme kimppuun hyökätään, ovat kaikki mieheni aamulla täällä."

Hänen toiveensa näyttivät toteutuvankin, sillä iltaan mennessä oli tilanne kärjistynyt niin uhkaavaksi, että Boyd oli pakotettu kiireimmiten kutsumaan paikalle joukon ratsastavia sinitakkeja saattelemaan miehet asuntoihinsa, ja vakava yhteentörmäys saatiin vain suurilla ponnistuksilla vältetyksi. Tehtävä oli sitäkin vaikeampi, kun kalastajat, jotka eivät ylimalkaan voineet sietää mitään holhousta, suhtautuivat toimenpiteeseen suorastaan vihamielisesti.

Georgen ennustus toteutuikin, sillä seuraavana aamuna saapuivat "järjestymättömät" niin miehissä, että joukko jaettiin kahteen työkuntaan, toinen päivää ja toinen yötä varten, ja tavarakasojen keskellä sujui työ vauhdikkaammin kuin konsanaan. Mutta yöllä oli lakon tehneiden kiukku vain yltynyt, niin että telakan omistajat, levottomina omaisuutensa turvallisuudesta, palkkasivat yhdessä Emersonin kanssa kymmenkunta rotevaa miestä auttamaan poliisia järjestyksen valvomisessa. Poliisi olikin osoittautunut siihen kykenemättömäksi ollen selvästi myötätuntoinenkin lakkolaisia kohtaan, mitä seikkaa nämä käyttivät viipymättä hyväkseen. Mutta päivä kului kaikesta huolimatta rauhallisesti, samoinkuin seuraavakin. Mieltenkuohu ei ollut kuitenkaan asettunut, vaan levisi yhä laajemmalle, kunnes satamassa suurella alueella melkein kaikki työt seisahtuivat, ja kaupungin asukkaat heräsivät tietoisuuteen siitä, että jokin vakava selkkaus oli tulossa. Tuo suuren tavarakatoksen alla työskentelevä, heikon vartioston ympäröimä kourallinen kalastajia, joilla oli vastassaan kaksikymmenkertainen ylivoima, tuli nyt yleisen huomion esineeksi.

Kun roskajoukon raivo, jota poliisin välinpitämätön läsnäolo enemmän kiihoitti kuin hillitsi, alkoi käydä vaaralliseksi, niin samassa suhteessa tuimenivat äärimmilleen ärsytettyjen kalastajienkin vastaiskut. Nämä eivät sietäneet kuulla puhuttavankaan siitä, että heille tuotaisiin ruoka telakkaan, vaan tahtoivat välttämättä syödä päivällisensä kaupungilla, mikä matka suoritettiin aina hurjasti tapellen tullen ja mennen. Nämä retket pitivät joukon alituisessa jännityksessä ruumiillisista vammoista puhumattakaan, mikä taas vaikutti sangen turmiollisesti työnsuoritukseen työnantajien suureksi harmiksi.

Neljäntenä päivänä huomasi Boyd lakkolaisten joukossa saman harmaapukuisen herrasmiehen, joka oli seuraillut häntä Tacomaankin. Hän osoitti miehen kumppaneilleen — Fraser ja Clydekin olivat uteliaisuudesta yhtyneet häneen ja Georgeen — ja Clydellä oli heti suunnitelma valmis. Eihän tarvinnut muuta kuin hyökätä äkkiarvaamatta ulos ja raahata mies telakkaan, jossa hänet pakotettaisiin, vaikkapa kidutuksellakin, tunnustamaan, että Marsh oli aiheuttanut lakon, mutta hänen urhoollisuutensa haihtui hämmästyttävän äkkiä, kun Fraser ehdotti ivallisesti, että hän itse toimeenpanisi vangitsemisen.

"Ei suinkaan!" huudahti hän. "Soturi en ole, mutta taitava kenraali. Kuten tiedätte, oli Napoleonkin suunnilleen minun kokoiseni."

"Yhdennäköisyyttä en ole todellakaan ennen huomannut", ivaili Fraser.

"Oli miten oli, mutta tuuma ei ole hullumpi", puuttui Balt puheeseen. "Joukossa on joku kiihoittaja, ja menenpä vaikka valalle, että se on juuri tuo urkkija. Tahtoisin mielelläni hieman tunnustella hänen luitaan, ja jos tulette mukaan, niin sieppaan hänet tänne."

"En minä ainakaan", sanoi "sormeton" Fraser nopeasti. "Olen vain sivustakatsoja enkä välitä tapella."

"Taidatte pelätä?" kysyi Emerson.

"En nyt juuri sitäkään, mutta mitä minua hyödyttää sekaantua asiaan, joka ei liikuta minua lainkaan. Eihän tässä ole minun säilyketehtaastani kysymys."

Mieltäosoittavassa ja meluavassa kansanjoukossa on aina jotakin uhkaavaa, mutta sitten vasta se käy todellakin vaaralliseksi, kun sen raivo ohjataan johonkin määrättyyn uomaan. Kamalampaa tilannetta saattaa tuskin ajatella, ja telakkaa suojelevat vartijat saivatkin aikanaan kokea, että vihollisella oli johtajia, sillä neljännen päivän iltana hyökkäsivät lakkolaiset tiheässä joukossa aivan äkkiarvaamatta telakkaan pyyhkäisten vartijat tieltään kuin oljenkorret. Hyökkäys tapahtui niin aavistamatta, ettei apuväen saamisesta portille ollut puhettakaan, ja ennenkuin kalastajat oikein oivalsivatkaan, oli joukko murtautunut sisälle ja helvetti valloillaan. Tukeva permanto huojahteli tömisevien jalkojen poljennasta, ja kiljunta ja kiroukset kimmahtivat moninkertaisina avarasta katosta takaisin korviahuumaavan melskeen siten vain yltyessä.

Aalto kiidätti Emersonin kumppaneineen mukanaan paiskaten heidät valloilleen riehahtaneen taistelun pyörteeseen, jossa ensimmäinen ajatus oli itsensä puolustaminen. Suunniltaan säikähtynyt konttoristi koetti lukittujen ovien ja tärisevien ikkunaruutujen takana kuulotorvi korvallisella epätoivon vimmalla päästä yhteyteen poliisiaseman kanssa riehuvan joukon mellastaessa telakkarakennuksessa kuin hornan henget. Korkea katto vastasi kumeasti askelten töminään, jota raivoisa kiljunta ja sortuvien tavarakasojen jymähdykset säestivät.

Boyd onnistui säilyttämään tasapainonsa ja sai selkänsäkin erästä korkeata, koneosia sisältävää laatikkoa vasten, jonka vierestä hän keksi maasta aseeksi mainiosti soveltuvan rautakangen pätkän. Hän sieppasi sen käteensä ja raivasi ympärilleen parilla iskulla hieman tilaa, mikä olikin välttämätöntä, sillä tappelu oli kehittynyt niin pitkälle, että oli jo vaikeata erottaa ystävää vihollisesta. Samassa näki hän Clyden sortuvan maahan aivan lähellään ja hyökkäsi arvelematta toveriaan auttamaan. Mies, joka piteli Clydeä, kaatui ääntä päästämättä, Boyd väisti sivulta suunnatun iskun, ja iski vastaan tarttuen samalla Clyden käsivarteen, ja vetäisi ystävänsä seisoalleen. Iskujen sadellessa joka taholta he raivasivat itselleen tien Emersonin äskeiselle paikalle takaisin, hyökylainetta muistuttavan väkijoukon syöksyessä ohi.

Kalastajat olivat siepanneet aseiksi mitä ensimmäiseksi käteen sattui: nostohakoja ja vipusinkankia, ja iskivät tuimasti vastaan, mutta heidän rintamansa pirstoutui pian, minkäjälkeen tappelu jatkui pienemmissä ryhmissä, joiden sokea riehuminen ja sinne tänne kieppuminen muistutti säikähtynyttä karjalaumaa. Noista tempoilevista kasoista riistäytyi miehiä saadakseen hiukan hengähtää tahi hoidella vammojaan tahi raivatakseen itselleen pakotien, joutuen heti jonkun toisen joukon jalkoihin ja häipyen jälleen tappelun hurjiin laineisiin.

Emerson näki, kuinka tuo roteva, paljasjalkainen kalastaja, jolla oli yllään vain punaiset alusvaatteensa, samosi vihollisen rivien läpi kuin hirmumyrsky aseena raskas moukari, kunnes joku etempää sinkautettu esine pysähdytti voittokulun. Mies pyörähti ympäri raivoisasti ärjähtäen ja linkosi aseensa lähintä vihollista kohti sillä seurauksella, että tämä kaatui kuin isketty härkä, minkäjälkeen hän itse häipyi näkyvistä paikalle ryntäävien lakkolaisten rykelmään. Aikaa ei ollutkaan viljalta huomioiden tekoon, sillä kuva vaihtui kaleidoskoopin nopeudella, ja joka hetki täytyi olla valmis puolustamaan itseään. Nähdessään Clyden avuttomuuden Emerson huudahti:

"Tule jäljessäni! Autan sinut laivalle." Hän alkoi asettaan heilutellen raivata tietä, mutta he eivät olleet päässeet montakaan askelta eteenpäin, kun hän äkkiä keksi tuon harmaapukuisen urkkijan, josta he olivat äsken puhuneet. Mies seisoi erään tavarakasan päällä ja tarkasteli riehuvaa joukkoa. Samassa hän kääntyi suoraan Emersonia kohti ja tunsi tämän, koska hän huusi jotakin lähellä seisoville miehille hypäten sitten alas tähystyspaikaltaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä Boyd näki hänen lähenevän mukanaan useampia miehiä ja ehti juuri parahiksi saada selkänsä telakan seinämää vasten, kun ensimmäiset iskut alkoivat sadella.

Etunenässä ryntäävällä vastustajalla oli aseena raskas rautakanki, jolla hän koetti väistää Boydin tuiman iskun, mutta se kirposi hänen kädestään lyönnin sattuessa täydellä voimalla käsivarteen. Mies oli siten tehty vaarattomaksi, mutta toisia syöksyi heti tilalle käyden toverusten kimppuun melkeinpä joka taholta. Tilanpuute esti Boydia käyttämästä asettaan, joten hänen oli pakko turvautua vain nyrkkeihinsä, eivätkä hän ja Alton Clyde, joka oli jo ennestään melkein pyörryksissä, jälkeenpäin muistaneet, mitä sitten oikein tapahtui. Iskuja tuli joka taholta, häntä potkittiin, lyötiin ja raastettiin sinne tänne, kunnes hän aivan vaistomaisesti koetti takertua kiinni jokaiseen, joka tuli hänen kättensä ulottuville. Sitten pimeni kaikki, ja huumauksesta selvittyään hän huomasi olevansa polvillaan ja likistävänsä heikosti jonkun jalkoja, joka koetti raivoisasti potkimalla vapautua syleilystä. Boyd arvasi, että joku takaapäin suunnattu lyönti oli iskenyt hänet melkein tajuttomaksi, ja koetti nyt otettaan hellittämättä ponnistautua seisoalleen tietäen olevansa mennyttä miestä, ellei hän pääsisi jaloilleen, mutta samassa sattui huumaava isku häntä kylkeen ja hän valahti jälleen polvilleen.

Hänen harhaileva katseensa osui lyhyehköön rautakangen pätkään, joka oli maassa aivan hänen edessään, ja hän koetti haparoida sitä käteensä, mutta ennenkuin hän ehti tarttua siihen, sieppasi joku sen karkeasti kiroten. Hän yritti jälleen nousta, mutta turhaan: lihakset eivät totelleetkaan käskyä, ja voimatta muuta, hän painoi päänsä alas ja kohotti käsivartensa ottamaan vastaan musertavan iskun, jonka hän tiesi kohta putoavan. Mutta sitä ei kuulunutkaan. Sen sijaan pamahti terävä laukaus — ääni, jota hän oli koko ajan koettanut melskeestä erottaa — ja Boydin mielessä häivähti ajatus, olikohan laukaus ollut hänelle tarkoitettu. Joku raskas taakka vaipui hänen pohkeilleen, jalat, joihin hän oli takertunut, irroittautuivat hänen otteestaan, ja ponnistaen kaikki voimansa hän kiskaisi jalkansa irti ja horjui jaloilleen vavahtelevin polvin ja pää sameana. Hän näki hämärästi erään miehen edessään ja hyökkäsi sokeasti kohti joutuen suoraan "sormettoman" Fraserin syliin, joka huudahti terävästi:

"Oletteko haavoittunut, Boyd?"

Ollen liian hämmästynyt voidakseen vastata Boyd pyörähti ympäri ja näki maassa kasvoillaan lepäävän miehen ruumiin, jonka toisella puolella tuo harmaapukuinen urkkija juuri kiiruhti tiehensä häviten pian metelöitsevään joukkoon. Ilmassa leijaili väkevä ruudinhaju Ja Boyd aikoi juuri kysyä Fraserilta, kuka oli ampunut, kun hän samassa huomasi jonkun sinertävän metalliesineen välkähtävän tämän kädessä.

"Antakaa minulle tuo pistooli!" huohotti hän, mutta Fraser pudisti päätään.

"Löysin vain tämän, enkä luovuta sitä kenellekään", sanoi hän. "Koettakaamme saada tuo Clyde-parka johonkin turvallisempaan paikkaan."

Astuen kaatuneen yli Fraser pujotti kätensä tuon nuoren keikarin kainaloihin, joka oli sortunut maahan muodottomaan kasaan, ikäänkuin hän olisi pudonnut jostakin hyvin korkealta, ja alkoi Boydin keralla raahata häntä The Bedford Castle'a kohti. He pääsivät onnellisesti aivan maihinmenosillalle saakka, mutta siinä he olivat vähällä joutua tappeluun kiiruhtavan apujoukon jalkoihin, jonka kapteeni Peasley oli vihdoinkin saanut laivoilta kokoon. Rotevia lämmittäjiä, öljyisiä rasvaajia ja sadattelevia matruuseja purkautui maihin siltaa myöten ja laidan yli, aseina vipusintankoja, ruuviavaimia ja köydenlävistämisrautoja. Boyd ja Fraser telkesivät Clyden lähimpään hyttiin ja riensivät takaisin maihinmenosillalle.

"Eiköhän liene parasta, että jäätte tänne häntä hoitelemaan", neuvoi seikkailija, "sillä olette jo itsekin saanut aivan kylliksenne. Nyt menen Georgea etsimään."

Boyd, joka hämärästi tunsi veren valuvan niskaansa ja oli muutenkin vielä heikko ja voimaton, hoiperteli hänen jälkeensä soperrellen: "Pistoolinne, Fraser! Antakaa minulle pistoolinne!"

Tappelu taukosi vasta sitten kun poliisi vihdoinkin saavuttuaan useamman kerran hyökäten sai lakkolaiset hajaantumaan. Telakka tyhjennettiin ja toisiinsa kahlehdittuja vertavuotavia ja hurjasti rimpuilevia tappelijoita vietiin kuormittain vankilaan järjestymättömiä ja renkaan miehiä sekaisin. Rauha oli palautettu, mutta siitä huolimatta ei töitä saatu enää käyntiin sinä päivänä, vaikka Iso-George, joka pahoin kolhittuna ja revittynä jälleen puuhaili työpaikalla, lisäsi vartioiden lukumäärän kahdenkertaiseksi ruveten itse niiden päälliköksikin.

Samana iltana oli kaikissa iltalehdissä huomattavimmalla paikalla poikkeuksellisen suuren otsakkeen alla selostus tapahtumasta. Eräs kalastaja oli arveluttavan pahasti haavoittunut ja eräs lakkolainen kuollut saamastaan ampumahaavasta, joiden lisäksi oli suuri joukko lievempiä vammoja saaneita.

XVIII.

MARSH JOHDETAAN HARHAAN.

Seuraavat päivät eivät olleet kumppanuksille suinkaan levon päiviä, heidän kun täytyi nyt tulla toimeen vähentyneellä työvoimalla ja olla aina varuillaan. Ilmassa oli ukkosta ja ilkitöitä sai pelätä joka hetki. Tilanne oli sitäkin kiusallisempi, kun poliisi, jonka tehtävä oli suojella heitä, havahtui tylsyydestään vain silloin, kun se jollakin syyllä saattoi vangita jonkun heidän työmiehensä, eikä selkkauksia voitu välttää, kun joku kalastaja vain näyttäytyikään missä hyvänsä satamalaiturilla.

Asema kärjistyi jälleen päivä päivältä, kunnes kaikki satamatyömiesten renkaaseen kuulumattomat olivat räjähtämäisillään kiukusta, mikä tietysti vaikutti sangen haitallisesti töiden suoritukseen. Verisiä yhteentörmäyksiä sattui tuhkatiheään antaen sairaaloille työtä, tavaravarastojen ympärille sijoitettiin vahvat vartiostot, eikä kukaan uskaltanut mennä pimeän tultua yksin satamaan.

Eräs seikka antoi Boydille sangen paljon huolta ja päänvaivaa: ei oltu yritettykään saada selville, kuka oli ollut syyllinen lakkolaisen kuolemaan tuona melskeisenä iltapäivänä? Marshin kätyrin oli täytynyt nähdä tapaus ja olla myös selvillä siitä, miten helposti koko juttu niin ollen voitiin sälyttää hänen, Boydin, niskoille. Hän ei voinut ymmärtää, miksi Marsh ei koettanut saada häntä vangituksi, jos tämä kerran tahtoi saada hänen lähtönsä siirretyksi. Sellaisen toimenpiteen seuraukset olisivat voineet olla Emersonille sangen vakavat, jos Marsh olisi antanut rahojensa vaikuttaa, mutta kun päivät kuluivat eikä mitään tapahtunut, päätteli Boyd pelkonsa olleen aiheettoman, tahi että säilyketrustin johtajalla oli myös rajansa, joiden ulkopuolelle tämä ei voinut vainoansa ulottaa.

Puolen penikulman päässä kapteeni Peasleyn laivasta laivasi lastausrengas tuon kilpailevan yhtiön tavaroita, ja työ sujui sellaisella vauhdilla, että Boydin suunnitelma ehtiä Kalvikiin ennen Marshia näytti pakostakin raukenevan. Hän puhui huolistaan Georgelle, josta tuli äkkiä mitä säälimättömin työnjohtaja, oikea orjapiiskuri, joka ei suonut miehilleen hetkenkään lepoa, vaan kannusti heidät milloin imarrellen, milloin kiroten ja uhkaillen sellaiseen työn vimmaan, että kun kahdeskymmenesensimmäinen päivä valkeni, hän ilmoitti kumppanilleen kaiken olevan valmiina varhain seuraavana aamuna.

Seuraavana päivänä noutivat Boyd ja Clyde Cherryn umpivaunuissa laivaan, jonne he pääsivät kenenkään häiritsemättä, lukuunottamatta hajanaisia pilkkasanoja, joita vartijaketjun ulkopuolella seisoskelevat vetelehtijät heille huutelivat. Boyd oli tuskin ehtinyt neuvoa kullekin paikkansa, kun "sormeton" Fraser uuden uutukainen puku yllään ja hampaissa mahtava sikari asteli ylhäisen arvokkaasti maihinmenosiltaa myöten laivaan jäljessään kolme raskaasti kuormitettua hotellipalvelijaa, jotka ähkien ja hikoillen raastoivat kukin suurta matka-arkkua.

"Tuletteko mukaan?" kysyi Boyd.

"Tietysti."

"Teillä näyttää olevan yllätyksiä ehtymätön varasto."

"Kuinka niin? Tämähän on ollut koko ajan tarkoitukseni."

"Mutta täällä ei ole tilaa. Laiva on jo täysi."

"Oh, siitä ei pelkoa. Olen tehnyt stewardin kanssa sellaisen sopimuksen, että saan majailla hänen hytissään."

"Hyvä! Mutta miksi ette sanonut, että aiotte tulla?"

"Älkää nyt turhia jaaritelko. Tiesittehän aivan hyvin, etten voinut jäädä tänne." Fraser puhalsi suupielestään mahtavan savupilven. "En aloita milloinkaan työtä, jota en voi päättää, olen teille useasti sanonut, ja kun olen kerran ryhtynyt tähän yritykseen, niin on velvollisuuteni huolehtia sen onnistumisestakin." Hän naurahti ja pani kätensä Boydin olkapäälle lisäten aivan toisella äänellä: "Minusta ei ole tosin suurtakaan hyötyä, ei itselleni eikä muillekaan, mutta teistä pidän ja oleskelen mielelläni läheisyydessänne. Ja ehkäpä minullekin vielä jokin tehtävä ilmaantuu — eihän sitä osaa sanoa."

Emerson ei ollut milloinkaan edes vilahdukseltakaan nähnyt tuon miehen omituisen luonteen tätä puolta, mikä huomio ei voinut olla häntä ilahduttamatta.

"Tietysti saatte tulla mukaan, vanha veikko", sanoi hän sydämellisesti. "Olemme kaikki siitä iloiset."

Sille, joka ei ole milloinkaan nähnyt Alaskaan purjehtivan kalastuslaivan lähtöä, on tapaus todellakin näkemisen arvoinen. Hälinään ja meteliin, jota ei voida välttää, kun tuommoinen laitoja myöten lastattu alus kääntää keulansa ulapalle, liittyy vielä kaikki se hirveä melu, jonka laivaan ahdettu itämainen työväestö aikaansaa.

Työnjohtajain käheät huudot, köysien kitinä ja nostokoneiden jyrinä häipyvät kiinalaisten taukoamattomaan ja korviavihlovaan rähinään; joukko liikehtii sinne tänne, kuin hajaannustilaan joutunut armeija, ollen joka paikassa tiellä kiljuen, riidellen ja meluten koko ajan järjettömässä sekamelskassa. He ovat aina rauhallisia ja nöyriä, kunnes saavutaan satamalaiturille, mutta siinä valtaa joukon hurja pakokauhu, sillä merimatka on heidän mielestään aina jotakin sanomattoman kamalaa. Joukkoa on yhtä mahdoton rauhoittaa kuin hurjistunutta villisikalaumaa, ja on aivan turhaa yrittääkään saada heitä laivaan, ennenkuin säikähdys on mennyt ohi. Keinot, joilla tavalliset merimiehet pidetään kurissa, ovat heihin nähden sopimattomat, sillä joukon suurin osa on "viiltäjiä", rotevia ja vaarallisia, saframinkeltaisia lurjuksia, kalanteurastajia ammatiltaan, joiden kädessä veitsi on sangen peloittava ase.

Japanilaiset, jotka ovat muuten niin vaiteliaita ja alistuvaisia, valtaa sama hämminki, ja pian ovat hekin sekasorrossa osallisina. Jokaisella on pieni tavaramytty tahi laukku, joista sitten riidellään ja tapellaan mielettömästi riehuen, jokaisen koettaessa varjella vähiä tavaroitaan ihan epätoivon hurjuudella.

Vaikka tämä The Bedford Castle'en sijoitettavien itämaalaisten aikaansaama melu olisi jo riittänytkin, ei se kuitenkaan ollut vielä mitään siihen verraten, joka riehahti valloilleen, kun kalastajat alkoivat saapua. Nämä olivat joka mies päissään, kovaäänisiä ja riidanhaluisia. Muutamat harvat tosin vielä lopettelivat lastausta, mutta suurin osa oli lähtenyt tavaroitaan hakemaan palaten takaisin mitä hurjimmassa humalassa, sillä nyt oli siihen viimeinen tilaisuus moneen kuukauteen. Heillä oli edessään taukoamattoman työn aika, jolloin he vuorokaudet umpeen raataen suorittivat vuoden työn kolmessa kuukaudessa, minkätähden he nyt jälleen vihkiytyivät tuohon uuteen elämään asianomaisin juhlamenoin.

Telakan avaran katon alla, joka oli erinomainen kaikupohja, alkoi pian mitä hirvein mellastus. Lakkolaiset, jotka eivät päässeet sisälle, miehittivät kaikki lähilaiturit, ja toiset kiipesivät lähellä olevien rakennusten katoille syydellen sieltä solvaavia herjauksia alhaalla räyhääville kalastajille. Katoille kavunneiden joukossa oli myös eräs sanomalehtivalokuvaaja, joka tahtoi ikuistaa näytelmän lehteään varten, ja näky, jonka hän sieltä näki, oli todellakin harvinainen ja mielenkiintoinen.

Laituriin kiinnitetyn, suuren ja syvälle vajonneen höyrylaivan kaikki kannet oli ahdettu täyteen tavaraa. Säännöllisesti pinotut lautakasat olivat miestä korkeammat ja kajuuttain katoille oli nuoritettu keveitä kalavenheitä, jotka oli sovitettu toinen toisensa sisään kuten kyökissä astiat. Peräpuolella riippui pitkässä koukkurivissä lampaiden, nautojen ja sikojen ruhoja, niin ettei joutilasta tilaa näyttänyt olevan missään. Punainen vesiraja oli jo ylitetty, mutta siitä huolimatta jyrisivät nostokoneet taukoamatta, puomit heilahtivat laituriin päin ja kääntyivät natisten takaisin laskien lastiruuman pimentoihin raskaita taakkoja. Aikaisemmin laivaan tulleet kalastajat olivat kiivenneet köysistöön, josta he ärsyttelivät vihollistaan antaen sanan sanasta ja kaksi parhaasta, muistuttaen koko joukko köysiverkkoon istahtanutta kärpäsparvea.

Siihen aikaan kuin syöksy Alaskan kultakentille oli kiihkeimmillään, oli näytelmä jonkun kullanetsijöitä kuljettavan laivan lähtiessä melkein samanlainen sillä erotuksella vain, ettei silloista jotensakin kovaäänistä menoa voinut verratakaan tähän hillittömään mellastukseen, jossa oli sitäpaitsi jotakin uhkaavaa ja tuhoa ennustavaa. Sitä mukaa kuin viinanhöyryt hälvenivät kävi kalastajien estäminen hyökkäämästä kadulle melkein ylivoimaiseksi, kun taas ulkopuolelle kokoontuneet näyttivät lujasti päättäneen raivata tien telakkaan hinnalla millä hyvänsä ja koettaa vielä kerran, kuka suoriutuu voittajana. Mutta telakan ympärille oli asetettu kaksinkertainen vartiosto, joka torjui ripeästi kaikki sellaisen yritykset.

Kun kalastajat eivät päässeet viholliseen käsiksi, alkoivat he tapella keskenään ollen vimmassaan melkein sortaa maahan koko telakkarakennuksen ja tilanne kärjistyi yhä arveluttavammaksi kuta pitemmälle aika kului.

"Olkaa millä hetkellä hyvänsä valmis irroittamaan köydet", sanoi Boyd huolestuneesti kapteeni Peasleylle, "sillä jos tuo ulkopuolella oleva roskaväki murtautuu sisälle, niin eihän näitä hulluja pidätä mikään. Tämä alkaa näyttää kovin uhkaavalta."

"Ovathan ne todellakin hieman levottomia", myönteli kapteeni. "Olen valmis heittämään irti heti kun annatte merkin, niin että lienee parasta antaa miehille käsky nousta laivaan."

Boyd kiiruhti telakan konttoriin, sillä eräs tehtävä oli vielä suorittamatta: hän ei voinut lähteä ilmoittamatta Mildredille voitostaan. Hän tiesi, että sanoma oli suloinen, mutta ei voinut kuitenkaan olla ajattelematta, mahtoiko Mildred tuntea samaa onnea, joka nyt hänen sydäntään sykähdytti. Nähdessään paikat, jotka olivat olleet täynnä niin suurilla ponnistuksilla hankittuja tavaroita, nyt autioina, kuullessaan miestensä huutelevan solvauksia vihollisilleen ja käsittäessään, että tie onneen ja autuuteen oli vihdoinkin avoinna, hänen sydämensä paisui ilosta, ja hengitys tahtoi salpautua kurkkuun. Voitto oli sittenkin hänen! Mildred, tuo kaikkien toiveiden keskipiste, unelmien kuningatar, tuntui jo olevan paljon lähempänä, eikä kauan viipyisi, ennenkuin hän voisi laskea ponnistuksensa hedelmät tämän jalkojen juureen, ja silloin —. Hän kirjoitti nopeasti muutamia rivejä tietäen, että joka hetki oli kallis, ja lopetti kirjeensä seuraavilla riemuitsevilla lauseilla:

"Ympärilläni riehuu roskaväki, joka olisi valmis tuhoamaan minut, jos vain voisi, mutta se ei voi. Vihollinen on lyöty, kuningattareni! Olemme voittaneet!"

Hän sulki parhaillaan kirjekuorta, kun "sormeton" Fraser syöksyi sisään värittömät silmät leimuten ja kalpeilla kasvoilla tuskallinen ilme.

"Sinua on tultu vangitsemaan tuon lakkolaisen kuoleman takia", alkoi hän hengästyneesti; "pari sinitakkista etsii sinua kaikkialta."

"Hyvä Jumala!" Marsh oli siis säästänyt iskunsa viimeiseen hetkeen, jolloin pieninkin viivytys saattoi olla mitä kohtalokkain. Boyd ymmärsi pitäneensä vastustajaansa liian vaarattomana käsittäen samalla, että jos Marsh oli kerran suunnitellut tämän siirron, käyttäisi hän myös sen suomat edut täydellisesti hyväkseen.

"Kuulin heidän tiedustelevan sinua kapteeni Peasleyltä", jatkoi Fraser, "niin että suoriudu nyt pian tiehesi."

"Miten? Joukon läpi en pääse, sillä minut tunnetaan. Kuulkaahan tuota!" Kadulta kajahti samassa kumea ärjyntä vastaukseksi jonkun köysistöön kiivenneen kalastajan herjaukseen. "En pääse minnekään, ja jos joudun noiden etsivien kynsiin, olen mennyttä miestä."

"Mitä siis teemme?" kysyi Fraser terävästi. "Peittoammeko heidät riekaleiksi ja seilaamme tiehemme, ennenkuin —"

"Ei, ei — tuossahan on aivan edessämme kymmenen poliisia."

"Mutta nyt on liikuttava liukkaasti, tahi teidät nitistetään varmasti."

Boyd väänteli käsiään epätoivoissaan. "He saivat minut sittenkin saarroksiin", lausui hän katkerasti.

Hänen katseensa sattui kirjeeseen, jossa hän riemuitsi voitostaan. Mitä ivaa!

"Mikäli ymmärsin oikein he eivät tunne teitä", sanoi Fraser. "Kuulin heidän pyytävän kapteeni Peasleytä osoittamaan kuka olette, niin että ehkäpä pääsettekin pujahtamaan laivaan heidän lähdettyä teitä etsimään."

"Mutta miten"? Boyd kurkisti kiihkeästi ulos. "Telakka on aivan autio — kuten näette, ja minun pitää mennä sen poikki kaikkien nähden."

Takaovesta, joka oli laiturin puolella, heillä oli esteetön näköala katoksen lavealle alueelle, joka oli nyt aivan autio, lukuunottamatta paria tonnia tavaroita, joita Georgen miehet parhaillaan kiidättivät laivaan. Sinne piiloutuminen oli yhtä mahdotonta kuin tuohon ahtaaseen toimistohuoneeseen, jonka toisessa päässä eräs kirjanpitäjä istui työhönsä syventyneenä. Rautaristikkoiset ikkunat olivat kadun puolella, oikealla oleva ovi aukeni telakkaan johtavalle ajotielle, johon rautatiekin oli upotettu, ja lasiruudulla varustetusta takaovesta, josta he juuri tähyilivät ulos, päästiin vain telakkaan, johon nuo molemmat poliisimiehet saattoivat ilmestyä millä hetkellä hyvänsä. Emersonin vielä katsellessa mahdollista piilopaikkaa Fraser kuiskasi hiljaa:

"Tuolla ne nyt ovat!" ja he näkivät parin miehen keskustelevan Ison-Georgen kanssa maihinmenosillan luona. George viittasi huolettomasti konttoriin päin, johon hän oli nähnyt Boydin katoavan, ja ryhtyi jälleen työhönsä, miesten lähtiessä neuvottuun suuntaan.

"Antakaa tänne hattunne ja takkinne", kuiskasi Fraser riuhtaisten takin yltään kuumeisella kiireellä. "Joutuin nyt! Vetäkää tämä päällenne. Kas niin! Sanon olevani te, ja kun minut pidätetään, kiiruhtakaa tiehenne. Ymmärrättekö?"

"Mutta se ei käy. Minut tuntevat kaikki." Boyd loi pelokkaan katseen kirjanpitäjän kumaraan selkään, mutta Fraser, joka ei hätääntynyt sellaisissa tilanteissa, pakotti hänet vaihtoon kuiskaten:

"Mitä vielä. Muuta keinoa ei ole. Seisokaa nyt tässä — näin!" Hän siirtyi paikaltaan takaoven edessä. "Itse astun ulos toisesta ovesta, jossa he näkevät minut, ja kun minut siepataan, riennätte suorinta tietä laivaan mistään muusta välittämättä. Selvää, vai?"

"Entä te —"

Etsivien askeleet kuuluivat jo ulkopuolelta.

"Luotan onneeni. Hyvästi."

Aikaa ei ollut enää edes kädenpuristukseen. Fraser hypähti ovelleen ja astui sitten kylmän rauhallisesti ulos noiden molempien miesten nähden, jotka hetkisen tuumittuaan asettuivat hänen tielleen.

"Oletteko herra Boyd Emerson?"

"Kyllä, mutta minulla ei ole nyt aikaa kanssanne jaaritella", vastasi seikkailija töykeästi.

"Meillä on määräys vangita teidät, herra Emerson."

Boyd ei viivytellyt kauemmin. Lasiovi avautui äänettömästi, ja hän astui ulos juuri kun kirjanpitäjä kohotti päätään kurkottautuen katsomaan toisesta ovesta.

Fraser puhui nyt aivan kuin tarkoituksella kovemmalla äänellä. "Vangita minut? Mitä te sillä tarkoitatte? Tiehenne siitä!"

"Teidän olisi parempi seurata mukana rauhallisesti."

Boyd kuuli terävän huudahduksen — "Käy kiinni, Bill!" — ja sitten ankaraa painiskelua, jota lakkolaisten kiljunta säesti, sillä Fraserin ja tämän pidättäjien ottelu tapahtui aivan heidän silmäinsä edessä. Boyd alkoi juosta ja katsahtaessaan taaksensa hän näki, että Fraser oli jo houkutellut vainoojansa kadulle. Seikkailija oli riistäytynyt irti ja pyrki nyt kaikin voimin pakoon ja olisi voinut päästäkin vainoojainsa kynsistä, elleivät toisaalta hätään kiiruhtaneet poliisit olisi saaneet häntä viime tingassa kiinni, teko, jolla oli odottamattomat seuraukset. Roskaväki oli nyt saanut kauan odottamansa tilaisuuden, eikä Emersonin pakoon kiinnitetty vähintäkään huomiota. Lakkolaiset, jotka olivat tuntevinaan poliisien saaliin Emersoniksi, kaikkien levottomuuksien vihatuksi aiheuttajaksi, ulvahtivat riemusta ja raivosta ja syöksyivät paikalle leveän kadun täydeltä kiidättäen poliiseja ja näiden uhria edellään vastustamattomalla voimalla.

Nyt ei ollut enää kysymys telakan portin vartioimisesta, vaan vangin suojelemisesta, ja Boyd oli tuskin ehtinyt Georgen luo, kun suuri joukko lakkolaisia törmäsi telakkaan jättäen poliisit ja vangin luovutusta vaativan roskaväen ottelemaan keskenään.

"Antakaa noiden tavaroiden olla ja suoriutukaa laivaan siekailematta!" kiljaisi Boyd kalastajille hypäten parilla loikkauksella laiturille, josta hän huusi komentosillalla käyskentelevälle kapteeni Peasleylle:

"Nyt ne tulevat! Heittäkää irti, Jumalan tähden!" The Bedford Castle'n kannelta ja mastoista kajahti samassa raivoisa kiljunta, ja köysistö tyhjeni silmänräpäyksessä kaikkien kalastajien syöksyessä laidoille valmiina hyökkäämään maihin, mutta silloin harppasi Boyd maihinmenosiltaa ylös ja hyppäsi yläkannelle vieville portaille, josta hän revolverinsa vetäisten ärjäisi miehilleen käskyn olla alallaan uhaten ampua jokaisen, joka yrittikään laidan yli. Jännityksestä hengästyneenä hänen oli vaikea saada äänensä kuulumaan metelissä, mutta hänen koko olemuksessaan kuvastui niin järkähtämätön päättäväisyys, että miehet katsoivat parhaaksi totella.

Ne kymmenkunta miestä, jotka olivat kokoilemassa viimeisiä tavaroita, kiiruhtivat maihinmenosiltaa myöten tahi suoraan laidan yli laivaan merkinantajan kohotessa aivan yhdennellätoista hetkellä äkkiarvaamatta korkealle ilmaan melkein vihollisjoukon keskeltä. Hän oli nimittäin iskeytynyt molemmin käsin laivan nostokoneen koukkuihin, jotka häilyivät hänen päänsä päällä, ja siirtyi nyt pilliinsä ylväästi puhaltaen korkealla vainoojainsa yläpuolella toisten luo.

Kapteeni Peasley oli paikallaan komentosillalla ja jakeli käskyjään huutaen ja ärjyen, perämies törmäsi rautatikkaita myöten ohjaushyttiin, ja kannella tunkeutuivat matruusit huutaen ja tyrkkien kukin paikalleen räyhäävien kalastajain ja kirkuvien kiinalaisten melutessa kilpaa. Vihdoin kajahti käsky: "Kaikki laivaan!" jota heti seurasi pitkäveteinen, monen miehen, tahdikas huuto: "Silta ylös! Vetä-kää!" jonka säestämänä maihinmenosillan laiturinpuoleinen pää nousi korkealle rannalla olijoiden saavuttamattomiin. Läheiset katot, äsken väkeä mustanaan, olivat nyt tyhjät, sillä kaikki katselijat olivat kiireimmiten kavunneet alas ja yhtyneet hyökkääjiin.

Iso-George viipyi vielä yksinään laiturilla. Nähdessään rynnäkön hän oli käskenyt miesten lopettaa työn ja rientää laivaan, juosten sitten irroittamaan köydet, joilla laivan perä oli kiinnitetty laituriin. Hän heitti silmukat taitavasti laidan yli ja kiiruhti sitten keulan kohdalle, jossa hän merkin saatuaan teki saman työn, liikkuen koko ajan kiusallisen rauhallisesti ikäänkuin mitään vaaraa ei olisi ollut tarjollakaan. Laiva oli valmis lähtemään, eikä hän ollut katkaissut ainoatakaan kiinnitysköyttä. Hän oli tehnyt tehtävänsä, kaikki tavarat oli kuormattu paria tonnia lukuunottamatta, joten ei ollut enää mitään syytä viivytellä.

"Nouskaa laivaan! Oletteko järjiltänne?" karjaisi Emerson, mutta huuto ei kuulunut sinne, jossa George oli. Kalastaja peräytyi hitaasti päälletunkevan joukon edellä uhmailevin elein ja suunnattomiin voimiinsa luottaen silmät kiukusta kipenöiden, ja tuossa jättiläisvartalossa ja noissa kulmikkaissa, nyt vihasta leimuavissa, kasvoissa oli jotakin niin peloittavaa, ettei kukaan tohtinut asettua hänen tielleen. Sitä mukaa kuin hän peräytyi eteni joukkokin viheltäen ja herjaten valmiina repimään hänet kappaleiksi, jos vain olisi uskaltanut.

Laiva, jonka runkoa potkurin ensimmäiset pyörähdykset jo tärisyttivät, oli vielä kiinni laiturissa, mutta vähitellen alkoi perä irtaantua siirtyen joka hetki yhä kauemmaksi. Sitten se painautui melkein huomaamatta takaisin ja kosketti laituriin, jonka paalutus ja lankut alkoivat natista erään likistykseen jääneen hankausmalon valittavasti kirskuessa. Minuutin kuluttua olisi laiva saavuttamattomissa, eikä George vieläkään kiiruhtanut. Boyd ärjäisi toistamiseen, jolloin jättiläinen luoden viimeisen halveksivan katseen olkansa yli tarttui jäntevillä kourillaan laivan partaaseen ja heilautti itsensä, kevyesti kannelle.

Emerson oli muutenkin suuresti huolissaan, sillä näiden hermojakoettelevien hetkien jännityksestä huolimatta hän ei ollut unhottanut Fraseria, kulkuria, tuota epäilyttävää ja omituista veijaria, jonka rohkeutta ja neuvokkuutta hän sai niin paljosta kiittää. Hän jännitti näköään keksiäkseen vilahduksenkaan miehestä peläten samalla näkevänsä jonkun vormuniekan. Eikö laiva päässyt milloinkaan vauhtiinsa ja äänen kuulumattomiin? Jos erehdys huomattaisiin, voitaisiin hänet vieläkin pysähdyttää. Hän vannoi lujasti, ettei se tapahtuisi, ei, vaikka hänen täytyisi pakottaa The Bedford Castle merelle pistoolin piippu peränpitäjän selässä kiinni. Hän riensi komentosillalle, jossa hän lyhyesti selitti kapteeni Peasleylle, miten hän oli selviytynyt pälkähästä, ja siellä hän tapasi Cherrynkin, joka säteilevin kasvoin ja silmät jännityksestä säihkyen seurasi näytelmää alhaalla.

Lakkolaiset seurasivat laivaa laiturin päähän saakka kiihdyttäen kalastajat, jotka olivat jälleen kiivenneet köysistöön, yhtäläiseen voimattomaan raivoon. Kirouksia, herjauksia, ja pilkkasanoja sateli puoleen ja toiseen, ja singahtipa silloin tällöin laiturilla räyhäävästä joukosta joku heittoaseeksi sopiva esinekin laivalle, mutta sitä mukaa kuin vauhti kiihtyi vaimenivat huudotkin muuttuen vihdoin sekavaksi ja tarkoituksettomaksi muminaksi. Kapteeni Peasley tarttui viheltimen vetimeen ja puhallutti pari uhmailevaa mylvähdystä, mutta mastoihin kiivenneet miehet laskeutuivat alas vasta sitten kun telakan ääriviivat olivat sulautuneet tummaksi ryhmäksi, jonka takana mereen viettävälle rinteelle rakennettu kaupunki näkyi vielä kauan punertavaa iltataivasta vasten.

XIX

KAPINA TEKEILLÄ.

Laiva oli jo penikulmien päässä salmella menossa, mutta sittenkin seisoi Emerson vielä komentosillalla tarkastellen jännityksellä taakse häipyvää ulappaa, näkyisikö jotakin nopeakulkuista satamavenhettä, jonka ilmaantuminen olisi merkinnyt sitä, että hänen pakonsa oli huomattu.

"Sitten vasta olen rauhallinen, kun olemme sivuuttaneet Port Townsendin", virkkoi hän Cherrylle vieressään.

"Port Townsendin? Emmehän sinne poikkea."

"Emme tosin, mutta Seattlen poliisi voi sähköttää sinne pysähdyttämis- ja vangitsemismääräyksen."

"Niin, jos erehdys on huomattu."

"On, varmasti. Sentähden tekee kapteeni Peasleykin kaiken voitavansa saadakseen tämän vanhan kaukalon kulkemaan mahdollisimman nopeasti. Vauhtimme on nyt kymmenen solmua, mikä on todellakin tälle laivalle hirmunopeus. Kunhan vain pääsemme salmesta onnellisesti, niin ei muusta väliä. Mutta siihen mennessä —" Emerson antoi kaukoputkensa vaipua väsyneesti huokaisten, ja illan pehmeässä hämärässä tyttö näki, että hänen kasvonsa olivat kalpeat ja rasittuneet.

"Ansaitsette voittaa, Boyd; olette taistellut uljaasti", sanoi hän äänellä, jossa väreili hellä myötätunto.

"Ja minä voitan!" vastasi Boyd väsähtäneesti; "sitä vartenhan olen tälle matkalle lähtenytkin. Kunpa vain olisimme jo Port Townsendin toisella puolella."

"Mitenkähän Fraserin käy?" tuumi Cherry.

"Hänellä ei ole mitään hätää, siitä olen varma, sillä minuahan toimenpide tarkoitti eikä ketään muuta. Kun he huomaavat pidättäneensä väärän henkilön, luulen heidän harmissaan päästävän hänet ilman muuta." Hetkistä myöhemmin hän lisäsi: "Mutta oli miten oli, minun on joka tapauksessa sangen paha olla, kun jätin hänet. En — en ole vielä milloinkaan jättänyt toveriani pulaan."

"Teitte aivan oikein", sanoi Cherry lämmöllä.

"Niin. Tulevaisuuteni on kokonaan sen varassa, miten tämä yritys onnistuu, ja täytyihän ottaa huomioon sekin tosiasia, etten työskentele nyt vain omia etujani silmälläpitäen."

Tyttö huoahti hiljaa ja loi lännessä hehkuvaan iltaruskoon katseen, joka oli niin merkillisen kaihoisa ja unelmoiva. Boydin mielestä hän muistutti sangen vähän tuota reipasta olentoa, joka oli rohkaissut häntä epätoivon synkkinä hetkinä, tuota urhoollista tyttöä, joka oli viimeksi kuluneiden hermoja koettelevien viikkojen aikana häntä niin uskollisesti tukenut. Cherry oli ollut niin kummallisen hiljainen viime aikoina, mihin seikkaan Boyd ei ollut kuitenkaan sen suurempaa huomiota kiinnittänyt, mutta kun hänellä nyt oli aikaa ajatella asiaa, muisti hän, että muutos oli tapahtunut heti sen jälkeen kuin Hilliard oli odottamattomalla avuntarjouksellaan pelastanut hänet. Hän ei voinut olla ajattelematta, mahtoiko tytössä tapahtunut muutos johtua hänen, Boydin, omasta mielentilasta? Jos niin oli, niin sille hän ei voinut mitään.

Cherryn silloinen omituinen käytös oli tehnyt häneen syvemmän vaikutuksen kuin hän olisi voinut uskoakaan, ja vaikka hän koetti olla ajattelematta Hilliardin äkillistä mielenmuutosta, häiritsi hänen harrasta kiitollisuuttaan tuon ihmeen johdosta aina eräs hämärä epäluulo, eräs omituinen tunne, joka teki hänen olonsa tytön seurassa kiusalliseksi. Päätöstään voittaa millä keinoilla hyvänsä hän ei katunut, mutta hän pelkäsi raukkamaisesti, mikä sai hänet sisällisesti häpeästä kiemurtelemaan, tunnustaa, että Cherry oli tehnyt uhrauksen, johon Clyde ja toisetkin olivat viitanneet. Jos se oli totta, oli hänen asemansa kerrassaan sietämätön, sillä kiitollisuuttaan hän ei voinut ilmaista yhtä vähän kuin paheksumistaankaan. Tyttö oli epäilemättä huomannut hänen sisimmässään riehuvan ristiriidan ja suhtautui nyt siihen tunneherkän olemuksensa kaikella hienotunteisuudella.

Päivä painui melkein huomaamatta taivaanrannan taa ihanan väriloiston saattelemana, jota he molemmat katselivat äänettöminä sydän tulvillaan omituisen ristiriitaisia tunteita. Laskevan auringon viimeiset säteet heittivät kultaisen hohteen edessä näkyvälle taivaalle, jossa muutamia keveitä pilvenhattaroita leijaili, ja molemmin puolin kohosivat jyrkät kallioseinämät läpitunkemattomasta pimeydestä korkeuteen, jossa iltarusko niiden huippuja vielä punasi. Rannoille alkoi sinne tänne ilmestyä tulia, ja ilmassa tuntui selvästi valtameren suolainen hengähdys. Alhaalla olivat miehet virittäneet ajankulukseen jonkun surumielisen laulun, jonka sävel kuului selvästi komentosillallekin keulasta kantautuvan pehmeän kohinan säestämänä. Eräs laivapalvelija tuli pyytämään heitä illalliselle, mutta Boyd kieltäytyi lähtemästä alas sanoen, ettei hänellä ollut nälkä, jolloin tyttökin jäi edelleen hänen luokseen penikulmien soluessa verkalleen ohi ja illan pimetessä yöksi.

"Pari tuntia vielä", sanoi Boyd kun laivakello soi. "Sitten voin syödä, nukkua ja vaikkapa — laulaakin."

Jonkun ajan kuluttua pilkahtivat Port Townsendin valot näkyviin ja kaukana edessäpäin halkoivat salmea vartioivan linnoituksen valonheittäjien kirkkaat valokartiot pimeyttä. Kapteeni Peasley, joka oli myös ilmestynyt komentosillalle, pysähtyi äkkiä ja kohotti yökaukoputkensa — Boyd pani kätensä Cherryn käsivarrelle. Samassa astui kapteeni heidän luokseen.

"Tuolla näkyy eräs moottorivene pyrkivän tännepäin. Näettekö?" Jonkun matkan päässä melkein kokan kohdalla näkyi heikko valontuike, joka alkoi äkkiä liikkua kiivaasti ylös ja alas. "Mitähän nyt on tekeillä? No jumaliste! Sieltähän annetaan merkkejä!"

"Ette suinkaan aio pysähtyä?" kysyi Emerson.

"En nyt tiedä. Ehkäpä ei muu auta."

Alukset lähenivät toisiaan nopeasti ja pian kuului komentosillallekin kaasumoottorin sätkytys yhä selvemmin. The Bedford Castle'n valonheittäjästä leimahti kirkas valo, ja hetkisen kuluttua sukelsi pimeydestä pienoinen moottorivene, jonka kannella eräs mies heilutti lyhtyä. Vene tuli suoraan kohti ja joku kysyi käskevästi:

"Ohoi! Mikä laiva?."

" The Bedford Castle, matkalla Bristolin lahteen!" hoilasi kapteeni Peasley vastaan.

Mies sammutti lyhtynsä ja huusi kämmenet huutotorvena:

"Pysäyttäkää! Tulemme laivaan!"

Kapteeni Peasley murahti kiukkuisesti ja astui merkinantolaitteen luo, mutta Emerson hypähti hänen tielleen.

"Odottakaahan! Nuo ovat Port Townsendin poliisin väkeä, kapteeni, jotka ovat saaneet määräyksen vangita minut."

"Niinkö luulette?"

"Kysykää heiltä."

Kapteeni kääntyi ja huusi valonheittäjän kirkkaasti valaisemaan alukseen:

"Keitä olette?"

"Poliisiviranomaisia! Haluamme nousta laivaan!"

"Sanoinhan minä", huudahti Emerson.

"Mitä tahdotte?" ärjäisi kapteeni.

"Erään matkustajanne — Emersonin. Pysähtykää! Ajatte ohitsemme!"

"Kirotun huono onni, herra Emerson, mutta en mahda sille mitään", pahoitteli kapteeni ja kääntyi tarttuakseen merkinantolaitteeseen, mutta Boyd asettui jälleen hänen tielleen.

"Olen aivan syytön, sir. Toimenpide on vain katala juoni minun tuhoamisekseni."

"Mutta —"

"Älkää koskeko tuohon vehkeeseen!"

Veneestä kuului kiukkuisia huudahduksia ja pimeällä kannella alhaalla syntyi levoton hälinä.

"Väistykää", murahti kapteeni Peasley, mutta toinen ei ollut kuulevinaankaan vaan lausui rauhallisesti:

"Varokaa itseänne! Olen suunniltani."

"Pysäytänkö laivan, sir?" kysyi peränpitäjä ohjaushytistä.

"Ei!" käski Emerson terävästi, ja pistoolin piippu välkähti kompassin valossa, samalla kun Ison-Georgen jättiläishahmo ilmestyi portaille hämärässä valaistuksessa suurempana ja peloittavampana kuin konsanaan. Kalastaja hypähti karmeasti kiroten ohjaushytin tikkaille, repäisi oven auki ja lennätti karvaisen kouransa yhdellä sivalluksella ruorimiehen paikaltaan huohottaen:

"Antakaa mennä, kapteeni, tahi minä ajan ne upoksiin!"

"Autoimmehan mekin teitä", muistutti Emerson, "eivätkä nuo voi teitä väkivoimalla pysähdyttää."

Vene oli nyt aivan keulan kohdalla ja niin lähellä, että laivasta olisi voinut siihen kädellä koskettaa. Kapteeni Peasley oli silmänräpäyksen kahden vaiheella, mutta sitten näki Emerson roikkuvien viiksien kohoavan hymyntapaiseen irvistykseen käden heilahtaessa paljonsanovasti. Ääni oli kuitenkin huomattavan kova ja kiukkuinen.

"Mitä te tarkoitatte, sir? Turmelen siten kaunokaisen laivani hyvän maineen."

"Korvaan vahinkonne", kuiskasi Emerson nopeasti.

"Mutta tämähän on selvä kapina, hyvä herra."

"Aivan niin! Sittenhän voitte sanoa, että teidät pakotettiin eteenpäin."

"Sitä ei ole vielä kuunaan tapahtunut", kiivastui kapteeni lisäten sitten hiljemmin: "mutta muuta valinnan varaa ei taida nyt olla, vai kuinka?"

"Ei varmastikaan!"

"Käskekää niiden mennä helvettiin!" ärjyi Balt avoimesta ikkunasta heidän yläpuolellaan.

Veneestä kuului kirous ja useampia päitä ilmestyi kajuutan aukkoon kasvot liidunvalkoisina valonheittäjän valossa. "Miksi ette pysähdytä?" karjaisi eräs ääni.

Peasley nojasi kaidetta vasten ja huusi alas: "En voi, hyvä mies! Eivät salli, ymmärrättehän, joten teidän on keinoteltava itsenne laivaan, miten parhaiten taidatte." Samassa piirsi valonheittäjä avaruuteen mahtavan kaareen ja sammui jättäen veneen himmeine lyhtyineen pimeyteen.

Perämiehen näkemättä, joka oli hämmästynyt sanattomaksi, Emerson tarttui kapteenin olkapäähän ja kuiskasi kiihkeän kiitoksensa brittiläisen muristessa:

"Naulaa, jonka olin saada kallooni, en hevillä unohda. Ja neljäsataa puntaa! Onko hävyttömämpää kuultukaan."

Moottorin käyntiin yhtyi nyt sellainen kiroustulva, että hän koroitti jälleen äänensä: "Siivommalla siellä! Täällä on naisväkeäkin!"

Poliisivene häipyi pimeyteen, mutta Iso-George ei siirtynyt paikaltaan, ennenkuin koneen ääni oli kokonaan tauonnut kuulumasta, ja silloinkin hän poistui melkein vastahakoisesti sanomatta sanaakaan kiitokseksi tahi puolustuksekseen. Tämä oli hänelle vain osa päivän työstä, jossa hänen mielestään ei ollut mitään sen merkillisempää. Laivan kello löi tuntilyönnit, ja pujottaen kätensä Cherryn kainaloon Boyd auttoi tytön kannelle.

"Nyt syökäämme", sanoi Cherry.

"Ja juokaamme myös", lisäsi Boyd äänessä helpotusta ja riemua.

"Malja 'sormettoman' Fraserin terveydeksi."

"Niin juuri, 'sormettoman' Fraserin terveydeksi", toisti Boyd. "Juomme sen seisaaltaan."

* * * * *

Viikkoa myöhemmin poikkesi The Bedford Castle matkan varrella Unalaskaan, jossa kapteeni Peasley toivoi saavansa tietoja jääsuhteista pohjoisempana, mikä toivo kuitenkin petti, sillä tullialuksille oli vuodenaika vielä liian varhainen, eivätkä paikalliset metsästäjät tienneet mitään. Pakotettuna siten luottamaan vain hyvään onneensa ja omaan taitavuuteensa hän lähti seuraavana päivänä jatkamaan matkaa kaartaen varovasti takaisin itäänpäin.

Jäämeren läheisyys tuntuikin jo selvästi. Viimassa, joka puhalsi pohjoisesta, oli äärettömien jääkenttien läpitunkevaa pakkasta, ja kun ilta pimeni yöksi, halkoi keula jo hajanaista jääsohjua, joka maininkien kiikuttamana alkaa kevään ensimmäisten merkkien ilmaantuessa purkautua ulos Behringin salmesta jäämeren kuoloa henkivän valkoisen erämaan etuvartijana, vetäytyen takaisin vasta kesän tullen.

Aamun koittaessa oltiin suurten jäälauttojen keskellä, joiden lomitse pujotteleminen vaati mitä suurinta tarkkuutta ja varovaisuutta, sillä niiden tuhoisaan syleilyyn joutuessaan olisi The Bedford Castle'n teräslevyistä tehty runko rusentunut kuin munankuori. Kapteeni Peasley käsittikin täydelleen vaaran suuruuden ollen koko ajan komentosillalla, mutta sittenkin jouduttiin välistä niin lujaan saarrokseen, ettei voitu muuta kuin ajelehtia jäiden mukana ja odotella jonkun railon avautumista, josta jälleen päästiin selvemmille vesille, kunnes tie taas sulkeutui.

Jos luonnotar olisi ollut heille suopea, olisivat he voineet päästä päivässä jääalueen läpi, mutta saattoi kulua viikko, jopa kuukausikin, ennenkuin sellainen tilaisuus tarjoutui, ja kun sulku alkoi vihdoinkin luonnonlakien pakosta murtua, saattoi käydä niin, että joku toinen laiva, joka penikulman päässä taisteli samaa taistelua, pääsi väylälle, joka oli toiselta suljettu. Yritettiin sinne ja yritettiin tänne, ja toukokuun ensimmäinen tuli ja meni, mutta matkan määrä oli vielä melkein yhtä kaukana kuin jää vyöhykkeeseen saavuttaessakin.

Eräänä iltana huomattiin taivaanrannassa heikko savupatsas, ja seuraavana aamuna nähtiin kolmimastoinen höyrylaiva parin penikulman päässä lännessä jäissä kiinni.

" The Juliet ", ilmoitti Iso-George kumppaneilleen; "sällykeyhtiön laivoja."

"Siis sama, joka lastasi, kun lähdimme Seattlestä", huomautti Boyd.

"Willis Marshin laiva, joten hän on varmasti mukana", lisäsi Cherry. "Ellemme ole varuillamme, ehtii hän kuin ehtiikin edellemme, sillä The Juliet on puusta ja näitä reittejä varten rakennettu."

"Mitä se häntä hyödyttäisi?" ihmetteli Clyde. "Eihän kala syö — tarkoitan, nouse — vielä pariin kuukauteen."

Emerson ja Balt kohauttivat olkapäitään.

Cherry Malottelle tämä matka oli kuin pitkä ja ihana unelma, sillä täällä, valtameren aavalla ulapalla ja maankamarasta kaukana, oli Boyd jälleen oma itsensä — nerokas ja vastustamaton, jonka käytöksestä oli hävinnyt kaikki se jäykkyys ja kylmyys, joka oli viime aikoina heidän välejään häirinnyt. Laivan rajoitetulla alueella heidän täytyi oleskella pakostakin paljon yhdessä, ja monta pitkää rupeamaa vietettiin siten rattoisasti seurustellen. Boyd kilpaili hilpeydessä Alton Clyden kanssa saaden hetket kulumaan kuin siivillä, ja kun matka päättyi, oli Cherry oppinut tuntemaan hänet yhä lähemmin tietäen samalla, että Boydkin alkoi ymmärtää häntä paremmin. Hän ymmärsi kyllä, että Boydilla oli maailmassa vain yksi nainen, mutta jo nautinto saada olla hänen läheisyydessään viihdytti sydämen salaista kaipuuta. Ollen nainen hän otti, mitä tarjottiin, koettaen koko ajan valloittaa lisää.

Pari päivää The Juliet'in ilmaantumisen jälkeen he keksivät toisenkin laivan, erään purjehtijan, ja toukokuun kymmenentenä meren oikulliset virrat vihdoinkin avasivat heille tien. Ensin tunkeuduttiin jäälauttojen lomitse varovasti pujotellen laajalle ulottuvaan sohjujäähän, jonka toisella puolen välkkyi kapeahko vyö avovettä, tyyni kuin joku myllylammikko. Tähystäjä osoitti suunnan, minne oli ohjattava, ja siten päästiin vihdoinkin avoveteen parinkymmenen penikulman päässä mannermaan matalasta rannikosta.

Auringon mennessä mailleen laskettiin ankkuri Kalvik-joen suuhun, jonka vaiheilla vallinnutta hiljaisuutta ei ollut kuukausimääriin mikään häirinnyt. Intiaanikylän mustuneiden kattojen päällä häilyvät heikot savukiehkurat olivat ainoat elollisen elämän merkit, ja säilyketehtaiden kolkot rakennukset olivat yhtä alastoman ja tylyn näköiset kuin ennenkin. Kreikkalaista ristiä, joka oli pienen kirkon harjalla, kultasi nyt ilta-aurinko. Kylästä lähti lauma kajakkeja nopeasti kiitämään laivaa kohti, ja kiikari silmillään Cherry väitti näkevänsä talonsa ovella Constantinen, joka näytti sangen epäluuloisesti suhtautuvan jokisuulle ilmestyneeseen tulokkaaseen. Hän ja Boyd olivat pian matkalla maihin Clyde mukanaan, jättäen Georgen aloittelemaan lastin purkamista. Pitkä matka, joka oli pannut kalastajien kärsivällisyyden kovalle koetukselle oli nyt päättynyt, ja kaikki olivat kiihkeät alkamaan työnsä.

Cherryn laiturilla olivat Constantine ja Chakawana heille tervetuloa toivottomassa, edellinen ilosta tanssien ja jälkimmäinen ilmaisten mielihyvänsä paljastamalla valkoiset hampaansa leveään hymyyn, mikä tapahtui vain aniharvoin, lasketellen samalla vuolaana virtana mitä käsittämättömintä englannin kielen sekamelskaa. Rekikoiratkin, nyt toimettomuudesta lihavat, tervehtivät valtijatartaan äänekkäällä haukunnalla, joka huolestutti Alton Clydeä, jolle kaikki oli aivan uutta ja outoa.

"Taivas varjelkoon!" huudahti hän. "Susia! Purevatko ne? Entä tuo tupa — eikö olekin soma! Aivan kuin teatterissa! Tämä on totisesti jotakin! Tunnen nyt jo veressäni omituista tenhoa ja alkuperäistä rajua voimaa."

Kun he menivät varastohuoneen läpi, jonka hyllyt olivat nyt alakuloisen tyhjät, takana oleviin asuinhuoneisiin, ei hänen ihastuksellaan ollut enää mitään rajoja. Jättäen Chakawanan ja Cherryn, jotka jälleennäkemisen riemussa tuskin malttoivat kuunnella loppuun saakka, mitä toisella oli milloinkin sanottavana, kahdenkesken, hän tarkasteli huoneet niin sisältä kuin ulkoakin kurkistellen joka soppeen, katsellen kaikki pienet muistoesineetkin ja hieroen ystävyyttä tuon yksitotisen Constantinen kanssa.

Cherry ei palannut laivalle, mutta Emerson ja Clyde astuivat jälleen veneeseen poiketen matkalla rakennettavan säilyketehtaan paikalle, jonka kohdalla The Bedford Castle oli ankkurissa ja jossa he viipyivät, kunnes pimeä pakotti heidät takaisin veneeseen. Kun he saapuivat laivalle, oli pohjolan kylmä yö jo yllättänyt heidät, mutta sen rauhaa häiritsivät miesten huudot, koneiden melu, kettinkien kolina ja ripeän hyörinän tuhannet eri äänet. Paljastaen päänsä yötuulen henkäykselle Boyd veti keuhkonsa täyteen viileätä ilmaa, jossa oli jo kevään suloinen tuntu, ja vannoi, ettei hän ollut milloinkaan kuullut sen ihanampaa musiikkia, ja kääntäen kasvonsa etelää kohti hän kuiskasi pimeyteen tervehdyksen sydän rakkautta ja toivoa tulvillaan.

XX.

FRASER PALAA.

Iso-George oli aloittanut työt sellaisella vauhdilla, että suuret hinausveneet olivat jo vesillä ja tukeva lautta tekeillä laivan kyljessä, joka heti valmistuttuaan kuormattiin kukkuroilleen tavaraa joka lajia ja hinattiin rantaan. Ensimmäistä seurasi heti toinen ja kolmas, ja laivan kansi kumisi koko yön vilkkaasta ja taukoamattomasta toiminnasta soihtujen kirkkaasti loimottaessa. Aamulla lähetti Boyd joukon kalastajia raivaamaan paikkoja, joihin rakennukset piti rakennettaman, lastin purkamisen jatkuessa pysähtymättä koko päivän.

Tuhansien yksityiskohtien huolehtiminen ja valvonta vaativat mitä suurinta valppautta ja taitoa, mutta ollen ammatiltaan insinööri oli Boyd perehtynyt tehtäväänsä yhtä täydellisesti kuin Iso-George omaansa, niin että tuohon toivottomalta näyttävään sekamelskaan alkoi pian ilmestyä järjestystä ja tarkoituksenmukaisuutta. Työ edistyi kuumeisella vauhdilla, ja kaikkia heidän ohjeitaan ja määräyksiään noudatettiin innolla, joka on kerrassaan harvinaista, niin että kun The Juliet Marsh mukanaan viikkoa myöhemmin saapui jokisuulle, olivat parakit jo valmiit ja käytännössä.

Kalvik-joen suu on useampia penikulmia lavea, mutta täynnä melkein vedenkalvoon ulottuvia hiekka- ja mutasärkkiä, joiden lomitse kapea, syvässä kulkeville laivoille ankkuripaikaksi sopiva uoma polveilee, ja kun säilyketehtaat on siroteltu sinne tänne rantamille ja sangen kauaskin jokea ylös, on kaikki tavarat niin puoleen kun toiseenkin kuljetettava lotjilla. The Juliet ankkuroituikin aivan The Bedford Castle'n läheisyyteen, sillä väylän kapeuden takia ei valinnan varaa ollut.

Willis Marsh, ennestään jo raivoissaan kepposesta, jonka jäät olivat hänelle tehneet, totesi nyt kirvelevällä sydämellä, että hänen kilpailijansa oli ehtinyt tuntuvasti edelle. Hänen täytyi nyt astua salasta julkisuuteen ja jatkaa taistelua avoimella kentällä vastustajanaan mies, joka ei, kaikesta siitä päättäen, mitä hiljattain oli tapahtunut, myöskään välittänyt keinoista tarkoituksensa saavuttaakseen.

Emerson oli vielä unelmoiva nuorukainen, joka pyrki maailmassa eteenpäin haaveidensa kuningattaren rakkauden saavuttaakseen, mutta hän oli samalla synnynnäinen taistelija, joka oli kaikessa osoittanut olevansa täysin ovelan ja kokeneen vihollisensa veroinen.

Nähdessään, mitä Emersonin hyvin suunnattu tarmo oli jo saanut aikaan, tunsi Marsh sydämessään jotakin kouristuksentapaista. Nyt hän oli kuitenkin omalla alueellaan ja kilpailijaansa monin verroin voimakkaampi, ja vaikka hän ei ollutkaan onnistunut tukahduttamaan tuota kilpailevaa yritystä ihan alkuunsa, ei hän ollut vielä lähimainkaan kaikkia keinojaan koettanut. Hän oli utelias näkemään kilpailijansa työn touhussa ja päätti lähteä tätä tervehtimään ja samalla hieman maaperää tunnustelemaan.

Iltapäivällä hän tekikin sitten pienen tarkastusmatkan päätyen vihdoin paikalle, jossa Emerson työskenteli. Vastaanotto oli kohtelias, vaikkakin kylmähkö, ja kumpikin tiesi, että muodollisuuksien aika oli nyt ohi virallisesta kohteliaisuudesta huolimatta. Täällä pohjolassa he seisoivat vihdoinkin mies miestä vastaan.

"Teillä näkyy olevan useita vanhoja kalastajiani", huomautti Marsh.

"Niin, onnistuin saamaan joukon parhaita ammattimiehiä."

"Teillä on ollut kaikessa onni myötänne. Olette harvinaisen hyväonninen nuori mies."

"Kuinka niin?"

"No olihan teillä aivan selittämätön onni kyetessänne suoriutumaan matkalle lakosta huolimatta."

"Mitä vielä. Olihan aivan hiuskarvan varassa, että pääsin pujahtamaan viime tingassa tieheni", nauroi Boyd hilpeästi. "Mitenkähän muuten tuon miehen kävi, jota he erehdyksessä luulivat minuksi?"

"Pääsi luultavasti menemään. En kiinnittänyt seikkaan sen suurempaa huomiota." Marsh oli koko ajan silmäillyt ympärilleen ja nähdessään, että työ oli edistynyt paremmin kuin mitä hän oli voinut otaksuakaan, kykeni hän tuskin salaamaan pahan tuulensa. "Luulenpa, että saatte näinä päivinä selitellä koko joukon asioita", virkkoi hän ilkeästi.

"Kun olen saanut viisikymmentätuhatta lohirasiaa The Bedford Castle'n ruumaan, selitän kaikki, ja ellei poliisi voi odottaa siihen saakka, niin menköön helvettiin!" Nuorukaisen kylmän varma äänensävy ärsytti toista kuin henkilökohtainen loukkaus.

"Seattlestä pääsitte, mutta Dutch Harbourissa on myöskin poliisiviranomaisia, jotka kenties ovat vangitsemismääräyksen toimeenpanemisessa muita hieman nokkelammat." Marsh ei jaksanut enää hillitä ääntään, joka nyt aivan vapisi kiukusta.

"Tiedän, olette tietysti lahjonut heidätkin?" vastasi Boyd tahallisen ärsyttävästi, nähdessään toisen kiihtymyksen.

"Mitä!"

"Olette kuulemma ostanut heidätkin."

"Tarkoitatteko —?"

"En tarkoita mitään. Kuulkaahan, Marsh! Olemme nyt paikassa, jossa voimme puhua peittelemättä, ja tämä salassa vehkeileminen kyllästyttää minua. Teitte kaiken voitavanne estääksenne lähtöni, koetittepa saada minut hengiltäkin —"

"Te uskallatte —"

"Mutta kaikesta päättäen ei johtunut mieleennekään, että minä voin olla aivan yhtä häikäilemätön kuin tekin."

Miehet mittelivät toisiaan vihamielisin katsein, mutta syytös oli tullut niin äkkiä ja vasten silmiä, että Marsh joutui sanattomaksi. Emerson jatkoi samaan nuottiin: "Murtauduin lävitse teistä huolimatta ja olen nyt täällä täydessä työssä, ja jos haluatte elää sovinnossa kanssani, niin olkoon menneeksi, mutta suunnitelmieni tielle en salli kenenkään asettua, ja jos lahjomanne viranomaiset koettavatkaan pidättää minut, ennenkuin olen tehtäväni suorittanut, pyyhkäisen teidät olemattomiin. Ymmärrättekö?"

Leimuava katse ja vihasta punehtuneet kasvot saivat Marshin hätkähtämään. "Olette järjiltänne", huudahti hän.

"Ehkä." Emerson naurahti käheästi. "Niin paljon ainakin, että voin tehdä, mitä sanoin. Ette ole arvatenkaan sellainen, joka ehdoin tahdoin antautuu käsikähmään, minkätähden lienee selvintä, että kumpikin hoitelee vain omia asioitaan. Tulen yksinkin hyvin toimeen ja ehkäpä vielä paremminkin, jos pysyttelette poissa alueeltani, kunnes lähetän teitä hakemaan."

Marshin punaiset ja täyteläiset huulet olivat kalpeat raivosta kun hän vastasi: "Siis sota?"

"Miten vain haluatte." Boyd viittasi rannalle. "Soutajanne odottaa."

Marsh puraisi huulensa verille ja lähti veneelleen kompastellen koko matkan kuin sokea.

Seuraavien viikkojen kuluessa alkoivat purjelaivatkin saapua, ryhmittyen molempien höyrylaivojen ympärille, sillä kun jäät olivat siirtyneet pohjoisemmaksi, oli pääsykin esteetön ja satama vilisi pian tulvillaan savua tupruttelevia hinaajahöyryjä, kömpelöitä lotjia ja lukemattomia kevyempiä aluksia. Siellä, missä äsken vain susikoirien ulvonta ja alkuasukasten matalat ja verkkaiset äänet häiritsivät erämaan syvää hiljaisuutta, työskenteli nyt äänekäs ja meluisa joukko. Säilyketehtaitten katoilta alkoi nousta savupatsaita, rasioiden valmistuskoneet pantiin käyntiin, ja vasarat ja sahat heiluivat taukoamatta. Uudella tehtaalla laskettiin vesille kuumeisella kiireellä kokoonlyötyjä tasapohjaisia lotjia, joiden saumoissa vielä piki kiehui, rakennukset nousivat nopeasti, ja joukko miehiä oli lähtenyt virtaa ylös tarvepuita hakkaamaan.

Eräänä aamuna, jolloin viimeinen laiva oli saapunut, kohtasi Emersonia kumppaneineen todellinen yllätys. Cherry oli myös saapuvilla kuten tavallisesti — ei mennyt päivääkään ettei hän olisi käynyt paikalla — ja Clyde oli juuri ilmestynyt rannalle syötyään myöhäisen aamiaisen. Iso-George ohjasi parhaillaan erään lotjan vesillelaskua ja kaikki seurasivat mielenkiinnolla hänen puuhiaan, kun samassa tuttu ääni lausui heidän takanaan hilpeästi:

"Halloo, te valkoihoiset! Tässähän olemme kaikki yhdessä jälleen." He kääntyivät ja näkivät erään roistomaisen näköisen miehen, joka katseli heitä suopeasti hymyillen. Hän oli likainen ja rääsyinen, jonka kuihtuneiden poskien kalpeus häämötti rehevän parransängen alta, lopen laihtunut ja kurja. "Sormeton" Fraser epäilemättä, mutta kuinka muuttunut ja kuinka erilainen kuin se tyhjäntoimittajain loistava kukka, jonka he olivat tunteneet! Ulkoasu kertoi nälästä ja puutteesta, ja luisevat nivelet näyttivät tunkeutuvan niitä peittävien risaisten vaatteiden läpi. Heidän seisoessaan siinä hämmästyksestä sanattomina hän teki tempun, jolla hän todisti henkilöllisyytensä täydellisesti. Hän nimittäin työnsi kielensä kärjen toiseen suupieleen ja sulki samalla hitaasti toisen silmänsä kuin ylenpalttisen oveluuden merkiksi.

"Fraser!" huudahtivat kaikki kuorossa ja saartoivat hänet keskelleen pudistellen hänen laihoja käsiään ja taputellen häntä selkään, niin ettei hän voinut lopulta muuta kuin yskiä heikosti. Iso-Georgekin kiiruhti paikalle huudon kuultuaan ja naurahti käheästi tuntiessaan entisen toverinsa.

"Hauskaa nähdä teidät, vanha veikko!" huudahti hän, "mutta miten pääsitte tänne?"

Fraser suoristautui loukkautuneen arvokkaasti ja vastasi muljauttaen samalla synkästi silmiään, niin että valkuaiset hohtivat: "Raivasin itselleni tien."

"Näyttää aivan siltä kuin olisitte patikoinut jalkaisin", tuumi George.

"Aivan niin, sir; tein työtä. Työtä!"

"Mitä? Ja missä?"

"Tuolla tuulenpuskijalla." Hän heilautti pitkää kättään teatraalisesti satamaan päin.

"Entä poliisi", kysyi Boyd.

"Oh, siitä selviydyin helposti, sillä teitähän ne vain himoitsivat. Niin, sir, tein työtä." Hän loi kuulijoihin surumielisen katseen. "Olen kyökkipiika, niin että sen nyt tiedätte."

"Mitä?"

"Kuten sanoin. Olen tyhjennellyt jäteämpäreitä niin kauan, että ruoan hajukin pusertaa kylmän hien otsalleni, ja vaikka olen nälkäinen kuin nälkiintynyt kuubalainen, alkaa sisälmyksiäni kääntää, kun vain näenkään veitsen ja haarukan." Hän pyörähti äkkiä Alton Clydeen päin, jonka tirskuminen loukkasi häntä. "Älkää itkekö nuori mies, myötätuntonne järkyttää mieleni."

"Kertokaahan", pyysi Cherry.

"Mitä se hyödyttäisi", kiukkuinen silmäys Clydeen. "Eihän tuo luupää kuitenkaan mitään käsitä."

"Mitäpä hänestä", välitti Boyd kyeten vaivoin pidättämään naurunsa. "Kaikesta päättäen olette todellakin tehnyt työtä ja oikein olan takaa."

"Sanon teille, että olen ainoa koko maailmassa, joka todellakin tietää, mitä kova työ on."

"Alkakaa alusta — siitä kun teidät vangittiin."

"Häpeästä en suuriakaan välittänyt", selitti Fraser, "sillä olihan selvää, etteivät he voineet pitää minua vankina julistamatta samalla teidät vapaaksi, ja kun en käytä milloinkaan unipulveria, vaan olen varuillani joka hetki, pujahdinkin kolmannen ryypyn ajalla tieheni."

"Entä sitten", tiedusteli Cherry, kun Fraser vaikeni.

"Kun tähän kylpypaikkaan ei pääse Pullman-vaunuissa, niin piilouduin erääseen hiilien haaskaajaan, mutta niin huonosti, että minut huomattiin ja kuskattiin takaisin maihin. Sitten koetin lyöttäytyä erääseen kalastajajoukkoon, mutta kun en ole kyllin hyvin perehtynyt tuon ammattikunnan kieltensekoitukseen, niin ei sekään keino vedellyt, joten häädyin viimein ryömimään The Blessed Isle'n ruumaan — laiva, jolla tulin. Siellä pysyttelin, kunnes arvelin voivani näyttäytyä, missä tarkoituksessa kapusin eräälle ilmareiälle ja naukaisin kuin kissa, sillä seurauksella että minut huomattiin, raastettiin ylös ja peitottiin pahanpäiväiseksi — kaikki vain parhaassa nousuhumalassa olevan miehistön suureksi huviksi. Tarjouduin maksamaan matkan, mutta he loukkautuivat. Ei, laiva ei ollut heidän, eivätkä he voineet ottaa maksua vieraalta! Ei millään muotoa. Mutta työtä sain kyllä tehdä ja siten korvata heidän vieraanvaraisuutensa. Kyökkipoika oli, näettekös, livistänyt tiehensä, ja hänen tehtävänsä uskottiin nyt minulle, minkä toimen otinkin vastaan, kun ei muu auttanut; muuten ainoa pysyväinen työpaikka, missä olen konsanaan ollut. The Blessed Isle'ssä on vain kolmesataa miestä, ja säännöllinen tehtäväni oli auttaa kokkeja, kanniskella ruokia, palvella pöydässä, pestä astiat, lakaista permannot, korjata ja valmistaa päällystön vuoteet, kuoria kolme hehtoa perunoita päivässä ja pestä pyykki, muista tehtävistä, joita ei tässä sovi mainitakaan, puhumattakaan. Olihan siinä hommaa ainakin ajankuluksi — pesurievun näkeminenkin saa minut nyt aivan tyrmistymään. Unissani näenkin vain perunankuoria ja lihajätteitä, veteni on miedontunut tiskivedeksi, ja koko maailma näyttää harmahtavalta ja rasvaiselta. Olin luonnollisesti niin onnellinen, että laiva, johon hiivin, oli niitä kaikkein hitaimpia; makasimme jäissä kolme viikkoa, eikä kukaan muu tehnyt työtä kuin minä ja lokit."

"Tänä aamuna sitten karkasitte."

"Niin. Jätin paikkani päällystön käytettäväksi, enkä halua nyt muuta kuin kylvyn, hiukan puhtaita vaatteita ja unta aivan mahdottoman määrän."

Uudella säilyketehtaalla ei herättänyt mikään hänen mielenkiintoaan eikä hän ilmaissut sanallakaan kiinnittäneensä vähintäkään huomiota tehtyihin saavutuksiin, kieltäytyen lähtemästä katselemaankaan paikkaa, minkätähden hänet toimitettiin laivalle, jossa hän vietti monta päivää nukkuen ja päivää paistatellen ja kovia kokemuksiaan yhä uudelleen kuvaillen.

Koneiden maihinkuljetus, varsinkin raskaampien, oli sangen vaikea ja suurta huolta vaativa tehtävä, kun otetaan huomioon meriveden nousu ja lasku, vuoksi ja luode, jotka olivat Kalvik-joen suulla erittäin voimakkaat. Ensimmäinen onnettomuus sattui suuria kiehutuskattiloita kuljetettaessa, mikä tapaus ei ollut Boydin mielestä mikään sattuma, vaan edeltäpäin harkittu ja suunniteltu teko, tarkoitettu tuhoamaan hänet yhdellä iskulla. Kun nuo suuret laitteet laskettiin ja kiinnitettiin vakavasti The Bedford Castle'n kyljessä odotteleviin lotjiin, purettiin toistenkin laivojen lastia parhaillaan suurella kiireellä, niin että joella liikehti kaikenlaisia ja kokoisia aluksia taukoamatta kaikkiin suuntiin. George miehineen seurasi lotjien mukana, Emersonin jäädessä laivalle. Saattue oli jo hyvässä järjestyksessä menossa, kun joko sattumalta tahi tarkoituksella useampia kilpailevan yhtiön hinaaja-aluksia, jotka olivat kiinni viereisen laivan kyljessä, lähti myös pyrkimään rannalle, ja kun satamassa vallitsi kiusallinen ahdinko vilkkaan liikenteen takia, minkä lisäksi kuuden penikulman levyinen suunnaton vuoksiaalto kohisi jo jymisten rantaa kohti, oli yhteentörmäyksen vaara mitä uhkaavin.

Kuullessaan rannanpuolelta sekavaa melua ja hätääntyneitä huutoja, kiiruhti Boyd laidalle ehtien juuri näkemään, miten eräs yhtiön hinaajahöyry jäljessään pitkä jono lotjia ajautui vuoksiaallon kiidättämänä suoraan hänen työläästi eteenpäin pyrkiviä lotjiaan kohti. Välimatka oli jo niin lyhyt, että onnettomuus näytti mahdottomalta välttää. Balt huitoi hurjasti käsiään ärjyen ja kiroten, ja miehet hyppelivät hädissään mikä minnekin, mutta hinaajahöyry ei vain muuttanut suuntaansa. Boydkin alkoi huutaa ja karjua, mutta mitään ei olisi voitu enää tehdä, vaikka hänen äänensä olisi kuultukin. Tilanteessa tapahtui kuitenkin samassa odottamaton muutos.

Höyrypursi oli jo niin lähellä, että väliä oli enää tuskin kaksi kertaa sen pituus, kun Boyd näki Ison-Georgen lopettavan kiihkeän viittomisensa ja kiskaisten revolverinsa ojentavan sen suoraan hinaajan ohjaushyttiä kohti. Aseesta pöllähti pari savuhattaraa, ja samassa syöksähti peränpitäjä lasiseinäisestä hytistään kiireimmiten kannen alle turvaan. Hinaajan keula kääntyi heti poispäin, niin että se törmäsi sivuittain Baltin alukseen, jossa olijat horjahtivat kaikki polvilleen sysäyksen voimasta. Jäljessä tulevat lotjat sotkeutuivat toisiinsa ajautuen sitten hinaajavenheen päälle lähestyvän vuoksiaallon ruvetessa kieputtamaan laivuetta hitaasti ympäri. Emerson törmäsi veneeseen, joka onneksi oli käsillä, ja kiiruhtaessaan onnettomuuspaikalle, hän näki, että vieraan hinaajan kannella oli sukeutunut hurja tappelu, joka oli kuitenkin jo ohi hänen saapuessaan paikalle, sillä virta oli jo erottanut laivueet toisistaan. Iso-George oli kaikesta päättäen hyökännyt hinaajan kannelle samassa kun törmäys tapahtui ja pieksänyt kapteenin tiedottomaksi, ennenkuin tämän miehet olivat ehtineet apuun.

"Onko lotja vahingoittunut", huusi Emerson.

"Saihan se vuodon, mutta maihin pääsemme kyllä", vastasi George rauhallisesti.

Toinen hinausköysi kiinnitettiin Emersonin veneeseen, ja niin saatiin kallisarvoinen lasti yhteisvoimin rannalle, noin penikulman verran tavallisen maihinnousupaikan alapuolella.

"Tilkitsemme sen pakoveden aikana", sanoi George tyytyväisenä, että pälkähästä oli selviydytty niinkin onnellisesti. Sitten hän alkoi purkaa sappeaan miehille, jotka olivat onnettomuuden aiheuttaneet.

"Mitäpä heistä, kun ei kerran tämän hullummin käynyt", tyynnytteli Boyd. "Ellei hinaaja olisi muuttanut suuntaansa, olisi se ajanut lotjan upoksiin."

"Perämies teki kaiken tahallaan", vannoi George. "Merimiehet eivät ole milloinkaan niin huolimattomia. Hän tosin selitteli olevansa juovuksissa, mutta tämän hän kyllä muistaa."

"Jos kaikki oli tahallista, niin mikä taitaa, etteivät he yritä uudelleen", tuumi Boyd.

"Lataan kuusipiippuiseni heti uudelleen, ja uskallanpa vaikka lyödä vetoa, etteivät he tohdi tulla äänen kuuluviinkaan ilman teräshaarniskaa."

Kuta rauhallisemmin Emerson harkitsi tapahtumaa, sitä enemmän hän ihmetteli hyvää onneaan. "Olemme nukkuneet tähän saakka", virkkoi hän, mutta nyt on aika herätä todellisuuteen. "Jos Marsh oli suunnitellut tämän, niin onnettomuudet eivät pääty tähän."

"Niin. Olemme mennyttä, jos menetämme yhdenkään kattilan", myönsi George alakuloisesti. "Sijoitan tänne vahvan vartioston, sillä nämä laitteet ovat kaikista tärkeimmät."

Mutta päivä kului iltaan mitään mainittavaa tapahtumatta, ja tehtaalla edistyi työ keskeytymättä, The Bedford Castle'n, joka oli purkanut lastinsa, kääntäessä keulansa ulapalle palatakseen elokuussa.

Kesäkuun puolivälissä ilmestyivät ensimmäiset lohet, niin sanottu "kuningaslohi", suuren hopeaparven edelläkävijä, josta Boyd ei kuitenkaan välittänyt, vaan valmistautui huolellisesti vastaanottamaan itse pääarmeijaa, jonka piti pian ilmestyä valtamerien salaperäisistä syvyyksistä. Nousun kerran alettua hänellä ei ollut enää tilaisuutta huolehtia rakennuksista ja koneiston paikoilleen asettamisesta, minkätähden kaiken täytyi olla valmiina heinäkuun ensi päivään.

Rasiainvalmistuskoneet olivat olleet jo jonkun ajan yötä päivää käynnissä kirvesmiesten ja koneseppien täydennellessä töitään; verkkomiehet tarkastelivat ja korjailivat pyydyksiään, ja ranta oli täynnä kalaveneitä. Kolme penikulmaa alempana rakenteli George valikoidun miehistön avulla patoa, joka tehtiin noin puolen penikulman pituiseksi.

Hän työskenteli nyt paikalla, jonka tähden hän oli pääasiallisesti joutunut niin julman vainon uhriksi, ja pidettyään vuosikaudet puolensa kaikesta sorrosta huolimatta hänellä oli nyt ensi kerran tilaisuus käyttää omistusoikeuttaan hyväkseen, minkä johdosta hän oli melkein suunniltaan mielihyvästä.

Boydin jännitys kiihtyi sitä enemmän mitä varmemmalta hänen unelmiensa toteutuminen näytti. Työn ohessa ilmaantuvat lukemattomat eri asianhaarat pitivät häntä aina jalkeilla vaatien nopeata päättäväisyyttä ja terävää arvostelukykyä, mikä kaikki pakotti hänet pinnistämään valppautensa ja nerokkuutensa äärimmilleen. Hänellä oli niin paljon työtä, ettei hän voinut muuta ajatellakaan. Jokainen aamu merkitsi uuden taistelun alkamista, ja kun ilta alkoi hämärtää, tehtiin suunnitelmia seuraavan päivän varalle. Cherry oli aina hänen luonaan olematta silti mitenkään tunkeileva, mutta kaikki huomaten ja joka hetki valmiina toimintaan. Hänellä näytti olevan jumalallinen taito tietää milloin olla vaiti ja milloin puuttua puheeseen, ja häneltä sai Boyd monta arvokasta neuvoa, sillä Cherry oli hyvin käytännöllinen ja hämmästytti miehekkään terävällä huomiokyvyllään, sekä Boydin että Georgen monta kertaa. Pitempää aikaa ei onni näyttänyt heitä kuitenkaan suosivan, vaikka työ edistyi ripeästi. Eräänä päivänä, kun kaikki oli melkein valmista, tuli eräs työnjohtaja kiireesti Boydin luo sanoen kiihtyneesti:

"Perkkauskoneet ovat rikki, sir; tulkaahan katsomaan."

"Kuinka niin?"

"En tiedä, mutta jotakin on hullusti." Pikainen tarkastus osoitti, että koneet oli taitavasti tehty täysin kelvottomiksi; osia puuttui ja toisia hennompia oli rikottu.

"Ne olivat kaikki kunnossa maihin tuotaessa", selitti mies. "Joku on käynyt aivan äsken niitä sormeilemassa."

"Kuka sitten? Ja milloin?" tiuskaisi Boyd. "Vartijat ovat olleet koko ajan paikoillaan."

"Kukaan ei tiedä mitään. Huomasin ilkityön heti kun aloimme kiertää viimeisiä muttereita kiinni."

Perkkauskone eli koneellinen puhdistaja oli lohikalastamoiden monista työtä säästävistä laitteista ehkä monimutkaisin. Omituisen näköinen vehje, jonka pyöriviä teriä ja valsseja täynnä olevaan kitaan kala katoaa kokonaan ilmestyäkseen vilahduksessa täydellisesti suomuttuna, halaistuna, leikeltynä ja valmiina huuhdottavaksi. Kaksikymmentä salamannopeata "viiltäjää" saa heilua hiki otsalla kyetäkseen kilpailemaan tuommoisen koneen kanssa.

Boydin henki melkein salpautui, kun hän koneita lähemmin tutkittuaan totesi, että ne olivat kaikki kelvottomat ja mahdottomat korjata ajoissa käyttökuntoon. Saalis pilaantuisi, ennenkuin uudet osat saataisiin rikottujen tilalle. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen, ja kun oma kokemus ei riittänyt, riensi hän päätä pahkaa Baltin puheille, joka työskenteli alempana padollaan. Jättiläisen tyyneys sai hänet hämmästymään.

"Mitä aiotte nyt tehdä?" kysyi hän.

"Perkata käsin", vastasi kalastaja.

"Mutta miten? Siihenhän tarvitaan suuri joukko ammattiväkeä."

George irvisti. "Olen siksi vanha ja kokenut, ettei minua niin vain pyydystetä. Otin jo alussa kaikki mahdolliset onnettomuudet lukuun, niin että palkkasin kiinalaisia värvätessäni riittävän lukuisan joukon viiltäjiäkin."

"No jumaliste! Siitä ette virkkanut minulle sanaakaan."

"En välittänyt. Tämä vastoinkäyminen ei merkitse mitään, niin että keksiköön Willis Marsh jotakin muuta."

XXI.

YÖLLINEN SEIKKAILU.

Heidän siinä puhellessaan ilmestyi eräs paalutuslauttaa kiskova hinaaja näkyviin, jolloin Boyd alkoi ihmetellä, mitä sen tulo niille vesille mahtoi merkitä.

"Enpä tiedä", vastasi George tuijottaen tulijaan. "Ja tuolla näyttää olevan toinen myös tulossa tännepäin iso riukulautta jäljessään."

"Luulin yhtiön patopaikkojen olevan ylempänä."

"Niinkuin ovatkin. Mitähän tämä oikein merkitsee?"

Puolituntia myöhemmin, kun lähestyvä laivue oli ankkuroitunut hiukan alemmaksi, alkoi Iso-George äkkiä synkästi sadatella.

"Olisihan minun pitänyt se arvata."

"Mikä sitten?"

"Marsh aikoo 'korkata' meidät."

"Mitä se on?"

"Hän lyö padon meidän kummallekin puolellemme ja riistää siten saaliimme."

"Hyvä Jumala? Voiko hän tehdä sen?"

"Kyllä. Miksi ei? Laki myöntää meille kuusisataa kyynärää kummallekin puolelle, ja niin kauan kuin hän pysyttelee tuon rajan ulkopuolella, hän saa tehdä mitä hyvänsä."

"Mitä patomme sitten hyödyttää? Lohi kulkee määrättyjä reittejään lähellä rantaa, ja jos hän estää nousun, ennenkuin se saapuu meille saakka, saamme — saamme vain, minkä hän laskee tulemaan."

"Sitä hän suunnittelee", sanoi Iso-George happamesti; "vanha temppu, joka ei kuitenkaan aina onnistu. On mahdotonta sanoa, miten lohi milloinkin menettelee. Olen tarkastellut tätä paikkaa viisi vuotta, ja tunnen sen tarkemmin kuin kukaan muu, Jumalaa lukuunottamatta. Jos kala parveilee rannalle alempana, jäämme ilman, jolle emme mitään mahda, mutta luulen sen poikkeavan rantavesille juuri tässä, minkätähden jo kauan sitten valikoin tämän paikan. Mutta ennen nousun alkua en voi kuitenkaan mitään varmaa sanoa. Nyt on vain huolehdittava siitä, ettei meidän alueellemme tunkeuduta."

Boyd oli menettää rohkeutensa, sillä olihan hänen mielestään aivan selvää, että Marsh saartamalla heidät ylä- ja alapuolelta teki padon aivan tarkoituksettomaksi aiheuttaen heille, sen rakentajille, samalla tuntuvan tappion.

"Välistä voi padon 'korkata' ja välistä ei", jatkoi Balt luentoaan; "milloin virran voimakkuus ja veden paljous määräävät nousun suunnan ja milloin taas pyydysten asema ja lukemattomat muut seikat, joista emme tiedä mitään, saavat sen muuttumaan. Olen vuosikausia koettanut saada selville, missä kohti lohi ensi kerran poikkeaa rannalle, ja luulen, että se on juuri tässä. Sittenpähän saamme nähdä, olenko arvannut oikein."

"Aivan niin, mutta entäpä, jos olette erehtynyt —"

"Sitten kalastamme verkoilla, kuten silloinkin, kun padoista ei vielä tiedetty mitään."

Valvottuaan, että yövuoron miehet olivat aloittaneet työnsä, Emerson päätti lähteä vierailemaan Cherryn luo, sillä päivän tapahtumat olivat rasittaneet hänet väsyksiin; hetkinen tytön seurassa virkistäisi häntä. Viime viikkojen jännitys oli vähitellen pingoittanut jokaisen hermosäikeen lujalle, niin että hän oli kuin harjoitettu voimailija, joka hetki valmis kamppailuun. Menneisyydessä hän oli usein tuntenut samaa hermostuneisuutta, varsinkin jonkun jännittävän kilpailun edellä, ja hän tiesi kokemuksestaan, että tämä kiusallinen levottomuus haihtuisi heti lohen nousun alettua, kuten se oli aina tehnyt lähtömerkinantajan pistoolin pamahdettua, tahi kun välituomari oli vihellyksellä ilmoittanut, että ottelu alkoi. Hän aivan kuohui toimintahalua ja oli kiihkeä saamaan jälleen tuntea tuota omituista sisällistä pakkoa, joka saa miehet ponnistelemaan hellittämättä maaliin saakka. Odotellessaan hän halusi kuitenkin mielellään välistä lepuuttaakin aivojaan suuntaamalla ajatuksensa hieman toisaallekin.

Säilyketehdas, jossa Willis Marsh tavallisesti majaili, oli aivan Cherryn kodin alapuolella, joten Boydin täytyi pakostakin kulkea vihollisensa päälinnoituksen läpi. Kun nousuvesi oli niin korkealla, ettei paikkaa voinut laituria myöten sivuuttaa, poikkesi hän tielle, joka vei rakennusryhmän läpi, kohdaten siellä suureksi hämmästyksekseen päivävuoroa valvovan työnjohtajansa keskustelemassa kiihkeästi erään tuntemattoman miehen kanssa.

Kalastaja hätkähti huomattavasti hänet nähdessään, ja Boyd kysyi terävästi:

"Mitä tekemistä teillä on täällä, Larsen?"

"Pistäydyin illallisen jälkeen vain hiukan juttelemaan erään vanhan toverin kanssa."

"Kuka hän on?" Boyd silmäili epäluuloisesti Larsen'in kumppania.

"Herra Marshin työnjohtajia."

"Tämä ei käy laatuun", sanoi Boyd jyrkästi. "Marsh'in väki on jo aiheuttanut minulle niin paljon ikävyyksiä, etten salli miesteni vetelehtiä täällä."

"Oh, ei mitään vaaraa", vastasi Larsen huolettomasti. "Tämän kanssa olemme kauan yhdessä kalastaneet." Ja ikäänkuin selitys olisi ollut täysin riittävä mies kääntyi jatkamaan keskeytynyttä keskustelua Emersonin poistuessa sangen huonolla tuulella, sillä hänellä ei ollut siihen saakka ollut pienintäkään aihetta epäillä Larsenin uskollisuutta.

Cherry oli kotona ja heittäytyen erääseen nojatuoliin Boyd alkoi purkaa sydäntään kertomalla mitä kaikkea päivän kuluessa oli tapahtunut.

"Marsh rakentaa nuo padot vain meidän kiusallamme", sanoi Cherry asian kuultuaan. "Hänellä on niitä jo yllin kyllin ylempänä, joista hän saa kaloja enemmän kuin tarpeeksi."

"Aivan niin. Täytynee turvautua verkkoihin, ellei muu auta."

"Sen saamme pian nähdä. Jos nousu tapahtuu Georgen odottamaan suuntaan, maksaa tämä huvi Marsh'ille sievoisen summan."

"Muussa tapauksessa saamme taas me kärsiä vahinkonamme, mitä patomme maksaa."

"Jännittävää, vai mitä? Peli, jossa voi aina sattua odottamattomia käänteitä. Niin, panokset ovat peloittavan suuret, ja olen varma, että suoriudutte voittajana."

Boyd hymyili rohkaisevat sanat kuullessaan, sillä tytön järkkymätön usko häneen virkisti häntä aina.

"Oletteko milloinkaan kuullut kaskua nahkalohesta?" jatkoi Cherry.

Boyd pudisti päätään.

"Ehkäpä se huvittaa teitä. Muutamia vuosia sitten kalasteli täällä eräs sangen omituinen, vanhanpuoleinen mies, Washingtonin valtiosta kotoisin, jonka saalis eräänä kesänä oli pääasiallisesti vain nahkalohta, ja kuten tiedätte ei sillä saada lähimainkaan niin korkeata hintaa kuin punalohella. Mitä arvelette hänen tehneen, kun hän huomasi ostajain olevan väriin nähden niin ennakkoluuloisia, ettei hän saanutkaan saalista myydyksi? Hän liimasi rasioihin huomiota herättävän koreat nimilaput, joihin oli painettu lihavilla kirjaimilla: 'Hienointa nahkalohta. Värin pysyväisyys taataan.' Minulle kerrottiin tuon kaiken vaikuttaneen yleisöön kuin mahtavin taika."

"No eipä kumma!" Boyd purskahti nauruun alkaen tuntea hermojännityksen laukeavan Cherryn viihdyttävän hilpeyden vaikutuksesta, jolloin hänen mielialansa muuttui heti, kuten aina ennenkin, rattoisaksi ja keveäksi.

"Toivoisin olevani mies", sanoi Cherry. "Tämmöiset jännittävät liikeyritykset ovat aina viehättäneet minua, sillä olen aina kaivannut jotakin semmoista tehtävää, jossa tarvitaan neuvokkuutta ja rohkeutta."

"Mielestäni toivonne on jo täydellisesti toteutunut. Olettehan meikäläinen."

"Niin, mutta te ja Georgehan huolehditte kaikesta."

"Entä kuparikaivoksenne? Valvoitte etunne varmasti kaikin puolin viisaasti ja moitteettomasti."

Cherryn ilme muuttui ja hän loi puhujaan nopean katseen tämän jatkaessa:

"Kuinka tuo yrityksenne muuten edistyy? En ole kuullut siitä sanaakaan pitkään aikaan."

"Hyvin, kaikesta päättäen. Miehet olivat toissa päivänä täällä, ja he kertoivat minulle, että valtaus on tämän mantereen malmirikkain."

"Iloitsen vilpittömästi. Miltä tuntuu kun tietää tulevansa rikkaaksi?"

"En — enpä osaa sanoa", mutisi Cherry tihenevään hämärään tuijottaen äänessä hiuksen hieno, mutta selvästi väkinäinen soinnahdus. "Rikkaaksi! Sitähän olen aina uneksinut, ja kuitenkin —"

"Unet ovat siitä ihmeelliset", pisti Boyd väliin, "että ne toteutuvat."

"Eivät kaikki — ihanat unet eivät ole sellaisia", virkkoi Cherry.

"Kyllä! Minun toteutuu ja samoin teidänkin."

"Olen menettänyt toivoni", sanoi tyttö surumielisesti päätään kääntämättä.

"Mutta siihen ei ole mitään syytä. Muistakaa, että kaikki ihmisjärjen suuret saavutukset, joita nyt ihmettelemme, olivat alussa vain unelmia, ja kuta suurenmoisempia ne ovat, sitä mahdottomammalta ne ovat alussa näyttäneet."

Tytön asennossa ja äänettömyydessä oli jotakin, joka ilmaisi, että hänen sanansa kuulostivat ontoilta ja ylimalkaisilta. Ja heidän puhellessaan Boyd oli tuntenut sisimmässään outoa lämpöä, joka piti häntä yhä mieluisan hämmingin vallassa, ja hänestä alkoi äkkiä tuntua kuin he olisivat sulautuneet uuteen ja viehättävän salaperäiseen yhteisymmärrykseen, jossa ei sanoja kaivattu. Hän ei miettinyt, mahtoiko Cherry rakastaa häntä, vaan kiinnitti jälleen pitkän ajan kuluttu huomionsa tytön kauneuteen, tuntien samalla suurta mielihyvää voidessaan näin tuttavallisesti ja vapaasti seurustella tämän kanssa. Hänet valtasi jälleen tuo vanha ja melkein kiusallisen kiihkeä uteliaisuus saada kuulla tytön elämäntarina. Cherry ei puhunut milloinkaan entisyydestään, niin ettei Boyd voinut muuta kuin hämärästi arvailla, minkä tarinan tuo ainainen vaiteliaisuus kätki ja mitä näkyjä noiden kirkkaiden silmien usein niin surumielinen katse peitti. Tuo vaatimaton käytös herätti luottamusta, ja oli varmaa, että tässä oli kerrankin tyttö, jolle saattoi uskoa kiusatun sielun arkaluontoisimmatkin salaisuudet; tunnustus olisi yhtä varmassa säilössä kuin vaaran vaskisen sisässä. Cherry oli uskollinen ystävä, sen Boyd jo tiesi, ja hän tunsi nyt, että kasvojen ja muotojen hurmaava kauneus ja sulous ulottui myös kaikkiin niihin lukemattomiin eri ominaisuuksiin ja vivahduksiin, jotka painavat leimansa kuhunkin henkilöön. Ja tämän tytön kanssa hän oli nyt kahdenkesken, niin lähellä, että hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä kiertääkseen sen tämän ympärille. Hän sai tulla ja mennä, miten häntä miellytti, ja tuttavallisuudessaan häntä kohtaan tyttö muistutti turmeltumatonta poikaa — ollen kuitenkin erilainen, niin erilainen, että pelkkä ajatuskin sai sydämen sykähtämään ja hengityksen salpautumaan.

Ehkä se oli hänen katseestaan säteilevä lämpö, joka havahdutti tytön mietteistään. Cherry kääntyi ja loi vieraaseensa nopean silmäyksen, joka sai Boydin veren kiertämään entistä nopeammin. Tytön silmät laajenivat ja heikko punerrus hiipi poskilta tukan rajaan saakka, sitten katse painui ujosti alas ja nousten hiljaa hän pujahti Boydin ohi pianon ääreen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt tuollaista katsetta nuorukaisen silmissä, mikä yllätys järkytti hänen tasapainonsa kokonaan. Hän koetti saada sydämessään valloilleen riehahtaneen myrskyn tyyntymään turvautumalla musiikkiin, jonka välityksellä hän saattoi tulkita tunteensa ja samalla salata hämminkinsä. Illan varjot alkoivat hiipiä huoneeseen, eikä kumpikaan virkkanut sanaakaan. Mutta Cherryn onnen hetki oli lyhyt, sillä ajatus, että Boydin tunteet olivat vain hetkelliset, johtui pakostakin hänen mieleensä; maailmassa oli vain yksi ainoa alttari, jonka edessä tämän rakkauden uhrituli paloi. Nyt oli Boyd kuitenkin hänen, minkä tietoisuuden hurmaamana hän antoi ajan kulua mistään muusta välittämättä.

Soitto vaikeni ja huoneen leppoisassa hämärässä unelmoiden he siirtyivät vähitellen kuin jonkun mahtavan virran vieminä pilvilinnojen ihanaan satumaahan, johon tunkeutuminen heitä peloitti ja samalla niin kummallisesti viehätti.

Jostakin kuului lapsen itkua ja Chakawanan viihdyttelevää hyräilyä tämän tuudittaessa pienokaista. Hetkisen kuluttua raotti intiaanityttö ovea ilmoittaen menevänsä ulos Constantinen keralla, mihin Cherry päätään nyökäyttäen myöntyi.

He istuivat vielä kauan jutellen hiljaisella äänellä ajan kuluessa huomaamatta, kunnes ikkunaruutuja vavahduttava kiivas tuulenpuuska havahdutti heidät todellisuuteen. Boyd nousi ja astui ovelle nähden, että taivas oli peittynyt synkkiin pilviin, mikä teki illan melkein yhtä pimeäksi kuin eteläisemmillä leveysasteilla.

"Viivähdinpä aivan liian kauan", virkkoi hän hymyillen.

"Odottakaahan. Haen teille sadetakin", sanoi Cherry hieman huolestuneesti, mutta Boyd tarttui hänen käteensä.

"Pyydän, älkää. Teidän täytyy sytyttää kynttilä, enkä nyt halua tulta."

Hän seisoi portailla, tyttö hieman ylempänä, mutta niin lähellä, että hän kuuli tämän kiihkeän hengityksen.

"Rattoisa ilta", sanoi Cherry hiljaa.

"Nyt näin teidät vasta ensi kerran, Cherry. Luulen, että olen alkanut oppia tuntemaan teitä."

Tyttö tunsi jälleen sydämensä hypähtävän. Suoristaessaan kätensä sanoakseen jäähyväiset Boydin käsi luisui hiljaa ikäänkuin hyväillen tytön käsivartta myöten alas, kunnes tämän käsi lepäsi Boydin omassa.

Cherry työnsi hänet hellävaroin ja vavahtelevin käsin luotaan, mutta vielä sittenkin kuin Boydin askeleet olivat häipyneet kuulumattomiin, hän seisoi portailla pimeyteen tuijottaen sydän niin onnea tulvillaan, että hänen täytyi painaa kätensä sitä vasten sen kiivaat lyönnit tyynnyttääkseen.

Boyd poistui kevein askelin mielessä omituinen, suloinen rauha ja sopusointu, jota hän ei koettanutkaan selvitellä. Sanotaanhan, että ihmisen aivoituksessa voi piileskellä, toisistaan aivan tietämättöminä, kaksi aivan vastakkaista mielijohdetta, kuten kaksi vihollisarmeijaa, jotka vietettyään yön aivan toistensa läheisyydessä keksivät toisensa vasta aamunkoittaessa. Boydille ei ollut kuitenkaan aamu vielä koittanut. Hän ei ollut ajatellutkaan olla mitenkään uskoton Mildredille; hän eläytyi nykyisyyteen ja nautti siitä, asiaa sen enempää harkitsematta. Nyt oli hänen mielentilansa sellainen, ettei hän yksinkertaisesti välittänytkään mitään ajatella, ja sitäpaitsi pakotti joka hetki tihenevä pimeys hänet kiinnittämään kaiken huomion tiehen, jota hän kulki. Oikealla puolella häämötti lahden ulappa aavemaisen harmaana, mutta mantereella oli kaikki kietoutunut synkkään pimeyteen. Ilma oli kostea ennustaen sadetta, ja taivas oli kauttaaltaan nopeasti kiitävien, uhkaavan näköisten pilvien peittämä.

Marshin säilyketehtaan tumman hahmon kohotessa näkyviin Boyd poikkesi rannalta rakennusten keskelle aikoen palata samaa tietä, jota oli tullutkin. Pehmeässä sammalessa olivat askeleet aivan äänettömät, niin että kääntyessään lähimmän kulman ympäri hän melkein törmäsi erääseen mieheen, joka seisoi siinä liikkumattomana seinää vasten painautuen. Mies näytti säikähtyvän aivan yhtä paljon kuin Emersonkin ja hävisi kimeästi kiljahtaen pimeyteen. Boyd kiiruhti aikaa hukkaamatta lankkuraiteelle, joka vei laiturikatokseen, ja keksien rakennuksessa erään sopivan nurkkauksen hän piiloutui sinne epäillen joutuneensa johonkin ansaan. Hetki ja tilanne olisivat sellaiselle hankkeelle sangen soveliaat, sillä jos hänelle sattuisi jotakin, voisi Marsh aivan kylmästi selittää, että häntä oli luultu varkaaksi. Mies, jonka hän oli vain vilahdukselta nähnyt, oli roteva ja vikkelä — juuri sellainen, jonka kanssa ei ollut hyvä antautua käsikähmään. Boyd päätti sentähden edetä mitä suurinta varovaisuutta noudattaen; vaikka häntä ihmetyttikin se, ettei hän ollut kuullut mitään merkinantoa, sillä täytyihän paikalla olla muitakin, jos kerran jotakin sellaista oli tekeillä, kuin hän luuli. Odotettuaan henkeä pidätellen pari minuuttia hän hiipi varovasti ulos ja valiten synkimmät varjot pujahteli pimennosta toiseen, kunnes hän kuuli puhetta päärakennuksen mustana ammottavasta avarasta sisäänkäytävästä. Jännitys laukesi heti, sillä toinen puhuja oli nainen. Hänen pelkonsa oli ollut ilmeisesti aiheeton, sillä keskustelijat, ketä he sitten olivatkin, eivät koettaneetkaan salata läsnäoloaan. Nainen päinvastoin oli koroittanutkin äänensä, vaikka sanoja ei voinut vieläkään erottaa. Suuresti huojentuneena; Boyd aikoi juuri jatkaa matkaansa, kun naisen ääni kiihtyi todelliseksi tuskan huudoksi. Boyd kuuli karmean kirouksen ja painiskelun jytinää, joka päättyi kimeään kirkaisuun, jolloin hän syöksyi parilla hypyllä rakennukseen rientäen eteenpäin ääntä kohti sivulleen katsahtamattakaan. Etempänä häämötti himmeästi eräs ikkuna, jota vasten hän näki edessään jonkun matkan päässä kaksi hurjasti painiskelevaa olentoa. Samassa hän törmäsi sokeasti johonkin koneeseen keikahtaen nurin ja kun hän pyrki jälleen seisaalleen vilahti joku hänen ohitseen äänettömästi kuin varjo — hän ei tiennyt oliko se ihminen vai eläin. Edestä kajahti kiukkuinen huudahdus, jota kohti hypähtäen hän joutui suoraan tappelevien väliin. Hän kietaisi kätensä toisen ympärille, mutta lennätettiin sivulle vastustamattomalla voimalla, jolloin hän hyökkäsi uudelleen kaataen miehen permantoon kiroillen samalla pimeyttä. Mies aikoi huutaa hurjasti apua Boydin valmistautuessa torjumaan noiden julmien käsien uutta hyökkäystä, joiden tuttavuutta hän oli juuri saanut tehdä, mutta hyökkäystä ei kuulunutkaan. Sen sijaan hän kuuli naisen itkua, pari syvällä äänellä lausuttua sanaa ja sitten nopeita askeleita, joiden ääni, hiljeni pian kuulumattomiin. Sillävälin koetti mies, jota hän piteli, riistäytyä irti epätoivon vimmalla käytellen nyrkkejään, jalkojaan ja hampaitaankin koko ajan käheästi karjuen. Ulkoa kuului hätäisiä askeleita, jotka nyt lähenivät, ovelle ilmestyi lyhty, ja eräs vartija kiiruhti paikalle pari unenpöpperöistä miestä kintereillään.

Boyd oli likistänyt vastustajansa erästä tukevaa metallisäiliötä vasten ja takoi, sormet miehen kurkussa, tämän päätä säälimättömästi ammeen kylmään kylkeen, kun hän samassa lyhdyn häilyvässä valossa näki vilahdukselta miehen lihavat, tummanpunaiset kasvot. Hän huudahti hämmästyksestä ja hellitti otteensa. Vapauduttuaan puserruksesta, joka olisi voinut tehdä lopun hänestä Willis Marsh horjui jaloilleen avuttomasti huojahdellen ollen vähällä kaatua uudelleen. Katse oli tuijotteleva, ja mustunut kieli näkyi huulten välistä, pään, joka oli loukkautunut ja verinen, heilahdellessa puoleen ja toiseen. Puku oli revitty ja ryvettynyt ja koko mies peloittavan kurjan näköinen. Eräs seikka hämmästytti Emersonia kuitenkin kaikista enimmän. Mies oli haavoitettu, sangen pahasti haavoitettu, minkä näki suuresta veriläikästä rinnan kohdalla. Boyd silmäili ympärilleen nähdäkseen toiset tappeluun osaaottaneet, mutta niitä ei näkynyt missään; eräs lähellä oleva ovi oli vielä auki.

Emersonille sinkoili kysymyksiä joka taholta yhtä aikaa, mutta hän oli vielä liian hämmästynyt voidakseen puhua. Vihdoin kohotti Marsh vapisevan sormensa ja viittasi häneen huutaen hermostuneesti:

"Hän — tuossa — aikoi murhata minut! Vangitkaa hänet. Olen haavoittunut."

Boyd oivalsi heti syytöksen vakavuuden ja kääntyi miehiin päin.

"Sitä en tehnyt. Kuulin täällä tapeltavan ja kiiruhdin —"

"Hän valehtelee!" huusi Marsh kimeästi. "Katsokaa! Hän löi minua puukolla."

"Sitä en tehnyt", toisti Boyd lujasti, "enkä tiedä, kuka häntä iski."

"Kuka se sitten oli?" kysyi joku.

"Entä mitä tekemistä teillä täällä oli? Olihan jo aivan hiuskarvan varassa, ettei murhaa tapahtunut", kiivasteli lyhtyä pitelevä mies.

"Tämä käy teille kalliiksi", uhkasi kolmas.

"Kuulkaahan nyt", sanoi Boyd äänellä, joka pakotti toiset vaikenemaan. "Tässä on tapahtunut jokin erehdys. Kulkiessani rakennuksen ohi kuulin erään naisen huutavan, jolloin hyökkäsin sisään estääkseni Marshin häntä pahoinpitelemästä."

"Naisen!" huudahtivat miehet.

"Kuten sanoin."

"Mihin hän on hävinnyt?"

"En tiedä. Häntä en edes nähnyt, vaan kävin kiinni ensimmäiseen, joka tielleni osui. Hän on luultavasti poistunut samaa tietä kuin tulikin." Boyd viittasi sivuoveen, joka oli vielä auki.

"Valetta!" kiljahti Marsh.

"Totta joka sana", väitti Emerson lujasti. "Hänellä oli sitäpaitsi eräs mieshenkilö mukanaankin. Kuka se oli, Marsh?"

"Mistä minä sen tietäisin."

"Älkää valehdelko."

"Olen haavoittunut", valitti Marsh surkeasti, mutta nähdessään miestensä seisovan siinä neuvottomina ja ymmällään, hän ärjäisi: "Mitä te töllistelette? Köyttäkää hänet."

"Jos olisin iskenyt teitä, niin minullahan olisi täytynyt olla puukko", sanoi Emerson miesten siirrähtäessä lähemmäksi. "Tarkastakaa minut, jos haluatte." Hän avasi takkinsa ja näytti vyönsä.

"Onhan siellä kuusipiippuinen", jurahti joku.

"On kyllä, ja ehkäpä sitä vielä tarvitaankin", vastasi Boyd rauhallisesti.

"Hän on ehkä pudottanut puukon", sanoi lyhdynpitelijä alkaen tutkia permantoa toisten avustamana.

"Onhan voinut käydä niin, että juuri tuo nainen haavoitti herra Marshia", aprikoi Boyd. "Ehdin parahiksi näkemään, miten he painiskelivat."

"Täällä ei ole ollut ketään naista", ärjäisi Marsh.

"Eikä puukkoakaan", ivasi Boyd.

Miehet kuuntelivat ääneti ja neuvottomina tietämättä, kumpi puhui totta, Marsh vai tuo vieras.

"Ellei hänellä ole ollut puukkoa, niin sitten hänellä on täytynyt olla joku kanssarikollinen", penäsi Marsh.

"Selittäkää sitten miehillenne, mitä me täällä teimme ja miten te jouduitte kanssamme kahdenkesken tähän pimeään ja autioon rakennukseen." Boyd tuijotti uteliaasti syyttäjäänsä, joka näytti huomattavasti nolostuvan. "Asia on, nähkääs, Marsh, sillä tavalla, että jos kerrotte meille, ketä te täällä oikein ahdistelitte, niin todellinen syyllinen saataneen piankin ilmi."

Marsh nousi ja virkkoi lyhtyniekan käsivarteen nojaten:

"Auta minut huoneeseeni ja lähetä sitten hakemaan Johnia; hän osaa sitoa haavoja."

Enempää sanomatta hän poistui ymmälleen joutuneiden miesten seuratessa jäljessä.

Kukaan ei yrittänytkään pidättää Boydia, joka jatkoi matkaansa ihmetellen, mitähän tämä yöllinen seikkailu oikein mahtoi merkitä. Hän vaivasi päätään koettaen saada selville, kuka tuo nainen oli ja mitä tekemistä tällä oli Marshin kanssa kahdenkesken sellaisessa paikassa. Entä tuo kolmas henkilö, jonka liikkeet olivat olleet niin salamannopeat ja rajut? Eräästä asiasta hän oli kuitenkin varma. Marsh ei syyttänyt häntä murhayrityksestä vain heidän keskinäisen vihollisuutensa kannustamana. Ei. Mies salasi jotakin ja pelkäsi kuolemakseen totuuden ilmituloa, koska hän ennen päästi vastustajansa menemään kuin alistui kuulusteluun.

Boyd pysähtyi äkkiä. Miehen hämärät ääriviivat, johon hän oli ollut törmäämäisillään rannalta poikettuaan muistuivat hänen mieleensä, ja niissä oli jotakin niin merkillisen tuttua. Hän mietti tiukasti ja iski äkkiä nyrkkinsä kämmeneensä viheltäen pitkään; hän alkoi aavistaa jotakin.

Ajatuksiinsa syventyneenä hän käveli sitten toista tuntia asuntonsa edustalla, kunnes myrskyn tuoma ankara sadekuuro karkoitti hänet sisälle. Levolle mennessään hän tiesi varmasti, että tänä yönä hän oli saanut vihollistaan vastaan uuden aseen, jonka musertavasta voimasta hänellä ei ollut kuitenkaan pienintäkään aavistusta.

XXII.

HOPEAPARVI.

Nousevan lohen pääarmeija alkoi tunkeutua Kalvik-jokeen heinäkuun ensimmäisenä. Jo viikkoa ennen oli nousu joka päivä kiihtynyt, tehtaiden vain kokeillessa pyydyksillään, mutta pääjoukko ilmestyi meren helmasta vasta alkavan kuun ensimmäisenä, jolloin ottelu alkoi toden teolla. Parvi ilmestyi aamuhämärissä hurjina, tiheään sulloutuneina joukkoina, jotka saivat matalikot kuohumaan ja lahden välkkyvän pinnan äkkiä elämään ja rajusti pyörteilemään. Ulkona päilyi meri yhtä tyynenä ja hymyilevänä kuin konsanaan, mutta jokisuulla tapahtui äkillinen ja ihmeellinen muutos.

Lähestyvän vuoksiaallon harja vaahtosi ja kiehui tuon valtameren syvyydestä äkkiä ilmestyneen hurjan ja riemastuksesta mielettömän joukon temmellyksestä, joka pelottomana ja esteistä välittämättä syöksyi kohtaloaan kohti. Sinertäviin, hopeanhohtaviin haarniskoihin puettuna se hyökkäsi jokeen suurissa tiheissä parvissa; virta alkoi kuohua ja vaahdota, mutta voitettiin, ja joukko riensi eteenpäin kisaillen ja välähtäviä hyppyjä tehden ikäänkuin nauttien voimastaan ja kauneudestaan.

Välistä antautuivat lohet evät liikkumattomina virran vietäviksi kuohuttaen sitten äkkiä tyynen vedenkalvon kohisevaksi laineeksi, joka rannasta toiseen ulottuen kiiti eteenpäin pauhaten ja kiehuen. Himmeä liikehtiminen täytti syvemmät väylät, joiden pimennoista näkyi alituiseen hopeisten kylkien salamannopeita välähdyksiä. Joukko tunkeutui jokeen vuoksiaallon mukana peräytyen jälleen veden paetessa, mutta hyökkäsi uudelleen, itsepintaisesti ja kiirehtimättä, noudattaen merien syvyyksiin saapunutta salaperäistä kutsua, joka ajoi sitä herkeämättä eteenpäin ja jonka tenhoa se ei riemastuksissaan yrittänytkään vastustaa.

Kalaveneet miehitettiin ja pian vilisi joella valkosiipistä perhosparvea muistuttava veneiden paljous, jotka verkkoineen virtojen vieminä ajelehtivat särkkien yli pyrkien sitten laitoja myöten saalista täynnä takaisin rannalle. Kömpelöt hinaajat työskentelivät patojen luona todennellen kirskuvilla nostolaitteillaan täyteen sulloutuneita satimia, ja tehtaissa nielivät koneet meren saalista yhä nopeammin ja ahnaammin alati kasvavien kalakasojen ulottuessa koneita syöttäviä miehiä melkein lanteisiin saakka.

Nyt oli hetki käsillä, jolloin ihminenkin tuli veronsa perimään; kaikille koitti kuumeisen toiminnan aika, jonka kestäessä ei levosta ollut puhettakaan. Kiire oli tunnussana, ja elämän mukavuus unohtui.

Emersonin tehtaalla syntyi äkkiarvaamatta kiusallinen pula, kun viisikymmentä kalastajaa poistui työstä. Palattuaan edellisenä iltana särkiltä he ripustivat verkot telineihin ja ilmoittivat Emersonille päätöksensä, minkä tehtyään he kaikista kehoituksista ja houkutuksista välittämättä, korjasivat tavaransa ja lähtivät rantaa ylös Marshin tehtaalle. Larsen, päivävuorojen valvoja, toimi joukon puhemiehenä, ja Boydille selvisi, aivan liian myöhään, millä asioilla mies oli ollut iltana, jolloin hän oli yllättänyt tämän mennessään Cherryn luo vierailemaan.

Boydin venemiehistö hupeni täten puoleen, mikä luonnollisesti vaikutti samassa suhteessa saaliin suuruuteen, vaikkakin patomiehet tekivät tehtävänsä täysin moitteettomasti. Behringin meren kalastamoilla voi päivänkin viivytys kumota kaikki laskelmat, ja Boyd huomasi tilanteen, johon hän oli nyt joutunut, olevan toivottomamman kuin konsanaan. Marsh oli odotellut vain päänousun alkamista toteuttaakseen katalat hankkeensa tietäen, että uutta väkeä oli silloin enää mahdoton saada. Säikähdyksestä suunniltaan Boyd unhotti ylpeytensäkin ja meni suoraan vihollisensa puheille. Marsh oli jo tervehtynyt saamistaan vammoista, mutta oli vielä niin arka turvallisuudestaan, ettei hän antautunut mihinkään keskusteluun kahdenkesken, vaan viittasi pari miestä luokseen.

"Otamme jokaisen, joka vain haluaa tulla, sillä tarvitsemme väkeä", vastasi hän kuultuaan Emerson'in asian. "Minkä minä sille voin, että työmaani on miesten mielestä mieluisempi."

"Pakotatte minut menettelemään samoin", sanoi Boyd. "Alan vuorostani viekoitella teidän miehiänne."

Marsh naurahti ylimielisesti. "Voittehan koettaa. Väkivaltaisuuksia ei voi välttää, jos lähetätte kiihoittajia työmaalleni — ja mielestäni teidän on parasta visusti harkita, ennenkuin ryhdytte mihinkään sellaiseen, sillä meitähän on kymmenen yhtä vastaan."

Neuvottelu päättyi kiivaisiin syytöksiin ja soimauksiin, ja Boyd poistui mieli aivan lamassa.

Seuraavana aamuna, kun Cherry tuli tehtaalle, hän oli vielä yhtä neuvoton, vaikka he olivat valvoneet Ison-Georgen kanssa koko yön tilannetta pohtien. Cherry ei tuhlannut aikaa hyödyttömään harmitteluun, vaan kysyi suoraan:

"Mitä aiotte nyt tehdä? Nousu on alkanut, emmekä saa hukata tuntiakaan."

"Olen lähettänyt miehiä kaikille muille tehtaille värväämään kalastajia hinnalla millä hyvänsä, mutta epäilen, ettei toimenpide hyödytä mitään. Marsh on aina varuillaan."

Cherry nyökäytti päätään. "He eivät tohdi nyt luopua hänestä, sillä hän ei sallisi heidän milloinkaan enää palata tänne, jos he sen tekisivät. Jäljellä olevat miehet ovat tietysti särkillä?"

"Kyllä."

"Montako venettä?"

"Kymmenen."

"Taivas varjelkoon! Ja nousun ensimmäisenä päivänä! Tämäpä näyttää pahalta. Entä pato?"

"Tyhjä. George on parhaillaan siellä, mutta luulen, että Marshin suunnitelma korkata se onnistui sittenkin."

Cherry katsahti uteliaasti seuralaiseensa nähdäkseen, miten tämä suhtautui tilanteen huolestuttavaan muutokseen, sillä hän tiesi, mitä seuraisi, ellei käännettä, hyvin pikaista käännettä, tapahtuisi. Hilliardin myöntämän lainan järjestäminen tuottaisi suuria vaikeuksia, puhumattakaan musertavasta rahallisesta tappiosta ja muista lukemattomista ikävyyksistä, joita oli edeltäpäin mahdoton aavistaakaan. Entä mikä vaikutus olisi epäonnistumisella Boydin yksityisiin asioihin. Tämä oli useamman kerran vakuuttanut hänelle sanoilla, joita ei voinut väärin käsittää, että tämä yritys oli hänen viimeinen mahdollisuutensa, viimeinen toivo, jonka toteutuminen ratkaisi kaikki hänen unelmansa. Suhde Mildred Waylandiin oli siis tavallaan kokonaan sen varassa, miten tämä Boydin rahametsästys onnistui. Mitenkähän kävisi, jos Boyd menettäisi lemmittynsä? Joku ääni Cherryn sydämessä vastasi, että Boyd kääntyisi lohdutusta etsien naisen puoleen, joka oli koko tämän vaikean ajan häntä tukenut ja auttanut. Tuo ajatus aiheutti Cherryn mielessä äkillisen liikutuksen. Mitä välitti hän siitä, onnistuiko heidän suunnitelmansa vai ei! Boyd oli ainoa mies, jonka hän oli milloinkaan tuntenut, puoliso, jolle hän oli määrätty. Jos tämä oli Boydin viimeinen mahdollisuus, niin asiathan saattoivat kehittyä siihen, että tuo hänen niin kauan odottamansa tilaisuus vihdoinkin ilmaantui; unelmiensa kuningattaren menetettyään Boyd turvautuisi varmasti häneen. Cherry tiesi sen vaistomaisesti; katseesta, jonka hän oli silloin illalla kodissaan nähnyt, hän sen ymmärsi. Hän alkoi väristä, autuaallisen onnen aallon hulvahtaessa hänen sydämeensä, mutta samassa keskeytti Boydin toivottoman raskas huokaus hänen mielikuvituksensa lennon. Hänet valtasi syvä sääli.

"Näytän tuottavan onnettomuutta kaikille, jotka minuun liittyvät", virkkoi Boyd surumielisesti hymähtäen.

Kuinka lapsellinen hän olikaan, ajatteli tyttö hellästi, mutta samalla niin sankarillisen rohkea taistelun hetkellä! Hänen sydämessään oli tosi äidillistä osanottoa, kun hän vakavasti kysyi Boydilta:

"Onko kaikki lopussa, ellette nyt onnistu"?

"Kaikki." Väsähtäneet hartiat kohosivat. "Mutta masentunut en vielä ole. Opetitte minulle taidon pysyä aina lujana, Cherry, ja vaikka minun täytyisi palata kotiin ilman mitään saalista ja luovuttaa Hilliardille koko tehdas, niin sittenkin yritän yhä uudelleen, kunnes vihdoin onnistun. Toivottomuudelle en anna valtaa. Valmistan nyt lohta niin paljon kuin saamme, ja aloitan uudelleen ensi kesänä."

"Ja ellei se käy — ellei Hilliard myönnykään odottamaan"?

"Sitten koetan jotakin muuta; ryhdyn jälleen vaikkapa kultaa etsimään paremman puutteessa."

Cherry Malotte tuijotti tyynenä päilyvälle lahdelle, jossa lauma pyyntiveneitä ajelehti valtoinaan nousuveden mukana. Eräs hinaaja kulki ohitse, ja hän näki jäljessä tulevien lotjien olevan täynnä auringon valossa kirkkaasti välkehtivää saalista, heikosti kuuluvan laulun sävelen kantautuessa ulapalta. Hän seisoi kauan syviin mietteisiin vaipuneena eteensä tuijottaen käyden kiivasta taistelua oman itsensä kanssa, mutta sitten hän kääntyi äkkiä seuralaiseensa päin sanoen rauhallisesti ja päättävästi:

"Jos lainaatte minulle veneen, niin voin ehkä auttaa teitä."

"Miten?" kysyi Boyd nopeasti.

"Mitäpä siitä — saanko veneen?"

"Tietysti. Tässä onkin aivan yksi lähellä."

Saatettuaan tytön veneeseen ja heilautettuaan kättään jäähyväisiksi Boyd asteli allapäin konttoriinsa tosin hyvillään tytön avuntarjouksesta, mutta varmana siitä, ettei tämä saisi mitään aikaan kun kerran hän ja Iso Georgekin olivat neuvottomat.

"Sormeton" Fraser oli syönyt ylelliseen tapaansa aamiaisensa jotakuinkin myöhään, ja ilmestyi hetkisen kuluttua konttoriin, johon Clydekin pian saapui kasvoilla tuskallisen hätääntynyt ilme.

"Tämähän on kamalaa", huudahti hän melkein itkevällä äänellä. "Miehet sanovat, että kaikki menee päin hiiteen. Mitä aiot tehdä?"

"Korjaan, mitä onnistumme saamaan", vastasi Boyd.

"Häviämme suunnattomasti."

"Todennäköisesti."

"Olin hullu kun rupesinkin koko hommaan", valitti Clyde. "Jos olisin Chicagossa tiennyt yhtä paljon kuin nyt, niin olisinpa totisesti jäänyt kotiin rahojani vahtimaan."

"Tiesit yhtä paljon kuin mekin", sanoi Boyd lyhyesti.

"Kyllähän sinun kelpaa puhua, joka et ole uhrannut yritykseen pennin pyöreätä, mutta minun laitani on toisin, sillä en pääse milloinkaan entiselleni, jos nyt menetän rahani."

"Älä nyt tuossa ruikuta", virkkoi Boyd jäykästi. "Jos kerran menetät, niin menetä kuin mies peliin antauduttuasi."

"Oletko aivan tosissasi, että joudumme häviölle?" huudahti Clyde heikosti. "Luulin sinulla olevan jonkun suunnitelman, joka pelastaa meidät. Kuulehan", lisäsi hän hetkisen kuluttua, "Cherryhän auttoi meidät kerran ennenkin pulasta. Annapas hänen nyt koettaa, voisiko hän jotakin Marshillekin."

Boyd katsoi puhujaan terävästi. "Mitä sinä tuolla tarkoitat?"

"Cherry voi vaikuttaa häneen, jos vain tahtoo, samoinkuin Hilliardiinkin."

"Marsh on toisenlainen eikä välitä neuvotteluista. Olenhan jo koettanut."

"Kuka tässä on neuvottelemisesta puhunut? Tiedät kyllä, mitä tarkoitan."

"Tyhmyyksiä."

"Kuinka niin? Onhan tässä minullakin sananvalta." Clyde alkoi suuttua. "Sijoitin vakuutuksiisi luottaen yritykseen kymmenentuhatta omia rahojani ja kaksikymmentäviisituhatta vieraita, joten osuuteni on kolmekymmentäviisituhatta suurempi kuin sinun."

"Siitä huolimatta sinulla ei ole oikeutta loukata tyttöä."

"Loukata häntä! Pyh! Älä nyt hassuttele, Boyd. Mikä sai Hilliardin myöntämään lainan?"

"Arvatenkin hän oli siihen halukas."

"Mitä tuo saivarteleminen hyödyttää? Tiedäthän aivan yhtä hyvin kuin minäkin, että saamme kiittää siitä yksinomaan Cherryn vaikutusvaltaa, jota tämä on nytkin valmis käyttämään, jos vain pyydät. Hän tekee, mitä vain tahdot."

"Olen jo kuullut tarpeeksi, Alton, niin että nyt vaiti", ärjäisi Boyd. "Ymmärtäähän sen nyt jokainen, joka ei ole aivan auttamaton idiootti, että Cherry on sellaiseen aivan liian hyvä ja kunnollinen. Ja paina se mieleesi, että loukatessasi häntä loukkaat minuakin."

"Hyvä hän kyllä on", ivasi Clyde. "Kaikkihan ne ovat hyviä, mutta ehkä ei siten, kuin sinä luulet."

"Mistä sinä sen tiedät?"

" Minä en tiedä mitään, mutta kyllä Fraser. Hän on tuntenut Cherryn jo vuosia. Eikö totta, Fraser?" Mutta seikkailijan kasvot olivat kuin puuhun veistetyt toisten kääntyessä häneen päin.

"En tiedä kerrassaan mitään", vastasi hän ihailtavan välinpitämättömästi.

"Päätä itse", Clyde kääntyi jälleen Emersoniin. "Voitko sanoa, kuka hän on ja miten hän on tänne joutunut? Ja miksi hän on täällä aivan yksin? Vastaahan. Hänellä on nyt yrityksessämme aivan yhtä suuret edut valvottavanaan kuin meillä muillakin, ja ellet sinä pyydä häntä koettamaan jotakin, niin menen itse neuvottelemaan asiasta hänen kanssaan."

"Sitä et tee", sanoi Boyd kylmästi.

Clyde hypähti ylös ja sopersi kiihtymyksestä tukahtuneella äänellä:

"Olet tähän kaikkeen syypää, ja nyt joko selvität tämän pulman tahi ostat osuuteni."

"Tiedäthän, ettei minulla ole rahoja osuutesi lunastaakseni."

"Sitten myyn sen ensimmäiselle ostonhaluiselle. Tarvitsen rahani, ja muista, että tarjosin sitä ensin sinulle."

"Teitte viisaasti seuratessanne mukana Kalvikiin", sanoi Fraser. "Menkää koetteeksi Marshin puheille."

"Sen teenkin", selitti Alton.

"Sellaista konnamaisuutta et sentään tuumine?" kysyi Emerson nopeasti.

"Miksi en? Ethän sinäkään kuuntele neuvojani. Pelaat toisten rahoilla, ja sinulle on aivan samantekevää, voitatko vai häviät. Jos tämä yritys menee myttyyn, alat luultavasti puuhata heti toista."

"Ulos!" karjaisi Boyd sellaisella äänellä, että Clyde livahti ovesta tavallista vikkelämmin.

"Tunsitteko Cherryn jo ennen kuin tulimme Kalvikiin?" kysyi Boyd Fraserilta hetkisen kuluttua.

"Tapasin hänet kerran sattumalta."

"Missä?"

"Nomessa — suuren kultakuumeen vuonna."

"Mitä hän teki?"

"Hoiteli asioitaan, johon hän kyllä kykenee", Fraserin silmät olivat jälleen vihreät ja ilmeettömät kuten tavallisesti.

"Mitä tiedätte hänestä?"

"Sen vain, että useimmat olisivat rynnänneet vaikka tuleen hänen tähtensä. Nomen kullankaivajat olisivat antaneet oikean silmänsäkin, ainoan lapsensa ja vaikka mitä, jos hän olisi pyytänyt."

"Mitä muuta?"

"Hänelle aivan sateli naimatarjouksia —"

"Niin, niin, mutta mitä tiedätte hänestä itsestään. Kuka hän on? Ja minkälaiset ovat hänen elämänsä vaiheet?"

"Olen hirveän kehno salapoliisi, sir", vastasi "sormeton" Fraser, "minkä huomion olen usein tehnyt. Jos minua miellyttäisi nuuskia toisten asioita ja kuunnella kaikkia juorupuheita; niin voisin ehkä vastata kysymyksiinne, mutta sellainen en ole. En kelpaa todistajaksi."

Boyd olisi vielä jatkanut kyselyään, mutta samassa kuuluivat ulkoa George Baltin raskaat askeleet, jotka lähenivät nopeasti. "Saitteko mitään"? tiedusteli Boyd kiihkeästi heti kun ovi aukeni.

"Mitä vielä", murahti George. "Nousu on kyllä hyvä, mutta patomme on korkattu." Hän riisui kumisaappaansa ja lennätti ne vihaisesti penkin alle.

"Entä veneet?"

"Sama juttu. Marshin miehet saartavat verkkomme, eikä meillä ole tarpeeksi veneitä pitääksemme vieraat loitolla." Hän loi Boydiin paljon sanovan katseen tuuheiden kulmainsa alta ja kysyi: "Kuinka kauan aiomme tätä vielä sietää?"

"Mitä tarkoitatte? Olen lähettänyt miehiä värväämään uutta väkeä."

"Tarkoitukseni ymmärrätte kyllä", murisi jättiläinen verestävin silmin. "Vastaamme Marshille samalla tavalla."

Emerson loi nopean katseen Fraseriin, joka tuijotti hievahtamatta Isoon-Georgeen.

"Meitä on jo niin kauan kiusattu, että jonakin kauniina päivänä tässä tapahtuu murhia, ja sitä parempi kuta pikemmin", riehui kalastaja. "Nitistämme hänet jo tänä iltana."

Boyd kääntyi hitaasti ikkunaan päin toisten seuratessa häntä kiihkein katsein. Huoneessa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Etempää kuuluva koneiden melu tuntui nyt julmalta ivalta. Tämä viimeinen vastoinkäyminen oli Baltille kaiken sen vuosia kestäneen, säälimättömän vainon huippu, jonka pelkkä muistokin sai hänet raivostumaan, ja hänen kumppanilleen se merkitsi lemmittynsä menettämistä, eroa Mildred Waylandista, tytöstä, joka oli ollut tämän kaikkien suunnitelmien keskipiste. Boyd ajatteli katkeralla mielellä kaikkia ponnistuksiaan ja kärsimyksiään, nälkää niin ruumiillista kuin henkistäkin, jota hän oli tuon tytön tähden kärsinyt. Hän näki jälleen toiveidensa raukeavan ja unelmiensa sortuvan, maa vajosi jälleen hänen altaan, kuten se oli ennenkin niin usein tehnyt, ja hänen sisimmässään alkoi kyteä synkkä viha. Jokin sanoi hänelle, että tämä oli viimeinen yritys; hänellä ei olisi enää rohkeutta ryhtyä johonkin uuteen, mikä ajatus raivostutti hänet melkein suunniltaan.

Vielä edellisenä iltana kalastajien lähtiessä matkoihinsa, häntä oli lohduttanut se toivo, että Georgen pato pelastaa heidät, kunhan nousu toden teolla alkaa, mutta sekin toivo petti; joki oli lohia tulvillaan, mutta pato pysyi tyhjänä. Hän oli täydellisesti masentunut ja toivoton, sillä Kalvikissa ei ollut ketään joutilaita, jotka olisivat olleet halukkaat ryhtymään työhön ja Mildred Waylandin piti sitäpaitsi myös pian saapua — laivaa odotettiin joka päivä — eikä apua voinut mistään saada. Ja mikä pahinta, Mildred saisi kuulla senkin, että kaikki oli Marshin ansiota. Boyd tiesi kyllä, että Mildred luotti häneen, mutta naisen luottamus kestää vain aniharvoin nöyryytyksen häpeää, eikähän ole inhimillistäkään aina luottaa taittuneen kaislan tarjoamaan tukeen. Mildred kääntyisi varmasti toisaalle — ehkä juuri mieheen, joka oli kaikki nämä vastoinkäymiset aiheuttanut. Tuota mahdollisuutta ajatellessaan Boyd kirosi synkästi.

"Mitä?" kysyi Balt.

"Sitä vain, että olette oikeassa. On jo aika vaatia tuo konna tilille", vastasi Boyd käheällä ja luonnottomalla äänellä.

"Hyvä!"

Boyd vilkaisi vielä kerran ulos huulillaan joku katkera sana, mutta samassa hän hätkähti ja kumartui kiihkeästi eteenpäin. Vene, jonka Cherry oli lainannut, lähestyi nopeasti väkeä kukkuroillaan jäljessään pitkä jono kanootteja, nekin miehiä täynnä.

"Katsokaahan!" huudahti hän.

"Mitä?"

"Cherry — Cherry on hankkinut väkeä." Ääni petti ja hän törmäsi ulos Ison-Georgen hypähtäessä ikkunaan.

"Intiaaneja, Jumal'auta!" kiljaisi jättiläinen ja malttamatta kiskoa saappaita jalkoihinsa hän syöksyi avojaloin Boydin ja Fraserin jälkeen ennättäen näiden kanssa laiturille juuri parahiksi Cherryä vastaanottamaan.

"Töihinkö?" kysyi Boyd henkeään pidättäen ja miesjoukkoon viitaten.

"Niinpä tietenkin", vastasi tyttö. Vene ja kanootit tyhjenivät nopeasti ja pian parveili laiturilla tumma joukko vinosilmäisiä ja kuparinruskeita aleuteja.

"Sain viisikymmentä miestä — jokilaakson parhaat", jatkoi Cherry, "ja koetin saada enemmänkin, mutta — ne ovat jo tässä kaikki."

"Sormeton" Fraser löi kämmenen reiteensä niin että läjähti, ja Boyd tarttui kiinteästi tytön käteen.

"Olette oikea aarre, Cherry!" Äskeinen epätoivoinen päätös häivähti hänen mieleensä, ja äänessä väreili rajaton kiitollisuus.

"Älkää minua kiittäkö!" huudahti Cherry. "Constantinen avutta en olisi saanut paljoakaan aikaan, niin että kaikki on enimmäkseen hänen ansiotaan."

"Sittenkään en oikein käsitä. Nämähän ovat Marshin väkeä."

"Niin ovatkin, mutta minä autoin heitä parhaani mukaan, kun he viime talvena näkivät nälkää, mihin kaikkeen nyt vetosin. Huonoja kalastajia ja hirvittävän laiskoja, jotka eivät suorita puoltakaan valkoisen miehen työstä, mutta sen parempia ei ollut tarjolla." Hän naurahti iloisesti onnellisena katseesta, jonka Boyd häneen loi. "Antakaa nyt minulle jotakin syötävää. Olen nälkään nääntymäisilläni."

Oivallettuaan asianlaidan Iso-George rupesi heti joukon johtajaksi, ja ennenkuin toiset olivat ehtineet keittiöön, oli hän jakanut miehet sopiviin ryhmiin, joille hän jo jakeli verkkojaan. Lohi nousi ja voitto oli näkyvissä — mitä hän muusta välitti.

Iltapäivällä natisi laituri hopeakylkisten lohien painosta, ja kiinalaisten viiltäjien väsymättömät veitset liikkuivat salamannopeasti halkoen, leikaten ja viiltäen juottoahjojen sähistessä avarassa tehdasrakennuksessa, jonka seinissä koneiden melu ontosti kumahteli.

XXIII.

TAISTELU JATKUU.

Boydista tuntui, että seuraavat päivät olivat hänen elämänsä ihanimmat. Hän laski leikkiä miestensä kanssa ilahduttaen ja kiihoittaen heitä päivänpaisteisella hymyllään ja väsymättömällä tarmollaan, eikä hän ollut milloinkaan joutilaana, paitsi niitä niukkoja hetkiä, jolloin hänen täytyi pakostakin nukkua joku tunti. Hän oli yhtä aikaa kaikkialla, eikä ainoakaan pyörä seisahtunut eikä yhtään määräystä koneisiin nähden annettu hänen tietämättään. George Balt vimmastui lopulta hänen kiihkolleen, sillä intiaanit eivät ole valkoisten miesten kaltaisia; saaliin hankkiminen niiden avulla pani jättiläisen, joka oli tottunut käsittelemään väkeään säälimättömän esimiehen melkeinpä rikollisella julmuudella, kovalle koetukselle. Äärimmäisistä ponnistuksistaan huolimatta hän ei saanut kuitenkaan saalista niin paljon kuin tehdas olisi niellyt, mistä kaikesta hän syytti sankarillisesti vain itseään.

Boyd oli, siitä huolimatta ettei saalista tullutkaan toivottua määrää, sangen hyvillään, sillä hän arveli joka tapauksessa voivansa pelastua täydellisestä häviöstä, ja päästyään kerran kunnialla tämän kesän yli ei Marsh eikä mikään muukaan mahti kykenisi häntä enää murskaamaan. Vaikka nuo ihanat unelmat suurenmoisesta menestyksestä eivät toteutuneetkaan, laski hän joka tapauksessa saavansa kohtuullisen voiton.

Trustin päämajassa oli rajuilma riehahtanut valloilleen. Marsh oli vimmoissaan, ja kaikki, joille se vain oli mahdollista, karttoivat häntä. Työnjohtajat ja päällysmiehet, jotka oli käsketty yhtiön punaiseksi maalattuun konttoriin kesken kiireen, poistuivat kulmat rypyssä ja arkoja silmäyksiä olkansa yli heitellen. Monet heistä saivat pitää paikkansa vain tekemällä yhtiölle palveluksia, joita ei milloinkaan kirjoihin merkitty, mutta nyt pudistelivat hekin päätään kiroten, että jotakin tavallista kummempaa oli tekeillä.

Marsh olisi voinut olla aivan levollinen ja antaa ajan lopettaa, minkä hän oli alkanut, ellei Boyd olisi ollut niin varovainen, että myi saaliinsa etukäteen. Tuo temppu uhkasi kumota kaikki Marshin suunnitelmat. Trustin suunnattomat käyttövarat tukenaan hän olisi voinut polkea hinnat niin alas, että Emerson olisi joko joutunut kokonaan tappiolle ja puille paljaille tahi saanut pitää saaliinsa seuraavaan vuoteen, mitä hanketta Wayne Wayland olisi varmasti lämpimästi kannattanut. Mutta asiain näin ollen olisi sellainen menettely aiheuttanut vain suuria tappioita kaikille välittäjille ja samalla trustille itselleenkin. Sentähden täytyi tuo nuori mies saada tuhotuksi jo Kalvikissa ja heti.

Marsh tiesi viipyneensä jo aivan liian kauan Kalvikissa, sillä hänen läsnäolonsa oli välttämätön toisissakin paikoissa kaukana etelässä, mutta hän ei voinut luovuttaa tätä taistelua toisiin käsiin. Hän odotti sitäpaitsi kiihkeästi The Grande Dame'n tuloa, jolla Mildredin ja herra Waylandin piti saapua.

Pyynnin kolmantena päivänä tuli Constantine Boydin puheille mukanaan joukko aleuteja, joiden tulkkina hän toimi. Miehet pyysivät saada palkkansa.

"Eivätkö he voi odottaa viikon loppuun?" tiedusteli Boyd.

"Ei! Ellei rahaa, ei ruokaakaan. Pienokaiset nälissään ja raha nyt tarpeen. Ostettuaan ruokaa he palaavat heti työhön."

"Hyvä on. Anna tämä maksumääräys kirjanpitäjälle."

Boyd kirjoitti pari sanaa muistikirjansa lehdelle, jonka hän repäisi irti ja antoi Constantinelle.

"Oletko tuntenut Marshin jo kauankin."

"Hyvin kauan."

"Pidätkö hänestä?"

Tummat silmät välähtivät.

"Kyllä. Hän hyvä mies."

"Olet ollut hänen työssään?"

"Kyllä?"

"Miksi lähdit pois?"

Constantine epäröi hetkisen. "Minä teke nyt työtä Cherrylle."

"Minkätähden?"

"Hän kovin hyvä pikku veljelle. Te näki pienokainen — noin iso."

"Aivan niin. Sievä lapsi. Muistatko muuten iltaa pari viikkoa sitten, jolloin olin Cherryn luona — iltaa, jolloin menit ulos sisaresi kanssa?"

"Muistan."

"Mihin menitte?"

Constantine muutteli jalkojaan, joissa oli mursunnahalla pohjatut saappaat. "Miksi kysytte?"

"Mitäpä siitä. Mihin menitte?"

"Intiaanikylään. Miksi kysytte?"

"Ilman vain. Jos muuten sattuisit joutumaan selkkauksiin Marshin kanssa, niin voin ehkä auttaa sinua. Pidän sinusta, mutta en hänestä."

Sekarotuinen murahti jotakin ja kääntyi mennäkseen, mutta samassa ojensi Boyd kätensä siepaten miehen vyössä roikkuvan puukon tupestaan. Constantine pyörähti ympäri hätäisesti huudahtaen, kasvot nytkähtelivät ja sieraimet värisivät kuin säikähtyneellä hevosella, mutta Boyd ei ollut häntä näkevinäänkään, vaan tunnusteli huolettomasti puukon terää.

"Harvinainen ase", virkkoi hän luoden mieheen omituisen katseen. "Olen sitä usein ihaillut." Hän ojensi hymyillen veitsen Constantinelle, joka solahdutti sen nopeasti paikoilleen poistuen sitten sanaa sanomatta.

Pari tuntia myöhemmin huomasi Boyd intiaanien, joille hän oli antanut maksumääräyksen, keskustelevan kiihkeästi laiturilla. Nähdessään Constantinen joukon keskellä hän meni kysymään, mitä siellä oli tekeillä, jolloin Constantine ojensi hänelle hopeisen dollarin rahan sanoen:

"Nämä miehet sanovat tämä raha ei hyvä."

"Mitä tarkoitat?"

"Raha ei hyvä. Yhtiön kauppa ei huoli siitä."

Boyd huomasi, että miehet kyräsivät häneen epäluuloisesti.

"Lorua! Mikä vika siinä olisi?"

"Kauppamies naura ja sano raha teidän. Käskee korjaamaan se pois. Hän ei myydä miehilleni ollenkaan jauhoja."

Constantine oli ilmeisesti itsekin epäilevällä kannalla.

Eräs intiaani veti kolikon taskustaan sanoen:

"Tahdomme tämmöisiä rahoja."

Boyd otti rahan ja tutki sitä joka taholta, jolloin asia heti selvisi. Rahassa näkyi nimittäin aivan selvästi jonkun entiseen kalastusyhtiöön kuuluneen säilyketehtaan nimikirjaimet, mistä hän heti huomasi, että kysymyksessä oli eräs vanha temppu, jonka jo ensimmäiset pohjolaan tunkeutuneet ja keskenään ankarasti kilpailevat, kauppaa harjoittavat yhtiöt olivat keksineet. Rahoihin, joita intiaanit näiltä yhtiöiltä saivat, oli lyöty näiden nimikirjaimet, ja kun yhtiöt kieltäytyivät ottamasta vastaan mitään muuta rahaa, oli intiaanien pakko tehdä kaikki ostoksensa näiden varastoista. Järjestelmää huolellisesti kehittämällä hankkivat yhtiöt siten yksinoikeuden kaikkeen tarjolla olevaan intiaanityövoimaan, ja oli aivan ilmeistä, että Marsh oli kumppaneineen harjoittanut samaa riistomenettelyä koko ajan aina uuden yhtymän perustamiseen saakka. Hän alkoi selitellä selkkauksen syytä ja lupasi järjestää asian, mutta intiaanit olivat monesta vahingosta viisastuneet, eivätkä luottaneet valkoisen miehen lupauksiin, ja kun sanoilla ei ollut mitään vaikutusta, virkkoi hän lopuksi:

"Ellei rahani kelpaa yhtiön kauppaan, myyn omista varastoistani, mitä tarvitsette. Näin pienistä asioista sovitaan aina."

Hän vei koko joukon varastohuoneelle huolehtien, että jokainen sai, mitä tahtoi, ja auttaen vielä tavarat kanootteihinkin.

Iltapäivä kului rauhallisesti, mutta seuraavana aamuna hän tuli levottomaksi, kun aleuteja ei alkanut kuuluakaan työhön.

Balt oli tullut särkiltä jo aikaisemmin kertoen, että heidän ja Marshin miesten välillä oli tapahtunut tiukka yhteenotto. Georgen veneet oli saarrettu pimeän turvissa, verkot viilletty rikki, mikä kaikki oli lopulta yltynyt tuimaksi tappeluksi, jossa useat hänen miehensä olivat saaneet vakavia vammoja. Jättiläinen, joka oli kaikkea muuta kuin rakastettavalla päällä, oli tullut hakemaan apua, vakuuttaen, että tilanne kärjistyi joka hetki. Kuullessaan intiaanien petollisuuden hän pihahti pilkallisesti ja lähti kaikki aseet mukanaan särkille takaisin, Boydin, joka oli nyt todella säikähtynyt, rientäessä veneeseen ja soutaessa kaikin voimin virtaa ylös Cherryn luo toivoen tämän saavan alkuasukkaat palaamaan.

Tyttö oli heti valmis lähtemään ja he aikoivat juuri nousta veneeseen, kun Chakawana syöksähti ulos pelosta kalpeana.

"Minne menette?" kysyi hän.

"Intiaanikylään. Sinä jäät tänne ja —"

"Ei, ei! Yksin en tänne jää. Tulen mukaan." Hän katsahti arasti taaksensa.

"Mutta, Chakawana, mikä sinua oikein vaivaa? Pelkäätkö?"

Tyttö nyökäytti kiihkeästi kaunista päätään.

"Ketä?" tiedusteli Boyd, mutta tyttö vain tuijotti häneen kirsikanmustilla silmillään toistaen sitten pyyntönsä. Cherry myöntyi huomauttaen Boydille:

"Muuta neuvoa ei ole. Hän ja Constantine ovat olleet niin omituiset viime aikoina, etten tiedä oikein mitä heistä ajattelisin. Tyttö, joka on ollut tähän saakka luoduista onnellisin, aina iloinen ja hilpeä, on nyt kokonaan muuttunut. Hän ja Constantine kuiskailevat aina keskenään ja käyttäytyvät muutenkin niin salaperäisesti ja kummallisesti, että aivan hermostuttaa." Intiaanityttö oli käynyt hakemassa pienokaisen ja riensi nyt heitä kohti lapsi sylissään. "Eikö hän ole sievä?" lisäsi Cherry. "Rumia ihmisiä en voi läheisyydessäni sietää."

Kylään saavuttuaan he tekivät molemmat parhaansa saadakseen miehet mukaansa, mutta turhaan; kaikki kieltäytyivät jyrkästi. Suurin osa, kuten he kuulivat, oli jo hajaantunutkin toisille säilyketehtaille tohtimatta luottaa Emersonin lupauksiin ja peläten loukata vanhoja työnantajiaan, ja jäljelläolevat olivat vanhoja laiskureita, jotka eivät tahtoneetkaan tehdä työtä, vaan kuuntelivat houkutteluja olkapäitään kohautellen ja maleksien vihdoin tiehensä.

"Kun rahanne ei kelpaa yhtiön kauppaan, eivät he siitä välitä", virkkoi Cherry lopuksi.

"Annan heille elintarpeita koko ensi talveksi", vastasi Boyd alkaen menettää malttinsa moisen härkäpäisyyden suututtamana. "Käskekää heidän muuttaa koko kirottu kylänsä tehtaalleni kiluineen kaluineen, vaimoineen ja kaikkineen. Pidän heistä huolen." Mutta joukkoon ei tepsinyt mikään. Marsh oli ollut jälleen liikkeellä, ja nuo ihmispoloiset pelkäsivät hänen kostoaan.

"Näitä raukkoja ei voi moittia", sanoi Cherry. "He ovat oppineet pelkäämään yhtiöitä, joiden varastojen turvissa he pääsevät talven yli, niin että jos elintarpeiden myynti lopetetaan kostoksi niskuroimisesta, nääntyvät kaikki nälkään. Kurjaa menettelyä!" Tyttö polkaisi vihaisesti jalkaansa. "Ja minä kun olin niin ylpeä työstäni, sillä luulin todellakin voineeni vihdoinkin jotenkin auttaa. Nyt en tiedä enää mitään mihin ryhtyä; olen tehnyt voitavani."

"Samoin minäkin", huokaisi Boyd. "Näiden viidenkymmenen aleutin avulla saimme sentään jotakin aikaan, mutta nyt!" Hän heilautti käsiään toivottomasti. "George on myös jälleen pulassa, sillä Marshin kätyrit ovat silponeet verkkomme ja laiva voi saapua millä hetkellä hyvänsä."

"Laiva! Mikä laiva?"

"Herra Waylandin huvipursi. Hän on matkalla tänne trustin toisten päämiesten ja — Mildredin keralla."

"Tuleeko — tuleeko neiti Wayland tänne?" kysyi Cherry jäykästi.

"Kyllä."

"Miksi ette ole sitä minulle sanonut?"

"Luulin sen olevan teille samantekevää."

"Hän ei siis malta odottaa, vaan seuraa jäljessänne aina Chicagosta saakka. Siinä tapauksessa ette kait enää välitäkään avustani?" Katse painui alas ja piirteet kovettuivat.

"Tietysti tarvitsen apuanne. Hänen tulonsa ei muuta tilannetta millään tavalla."

"Olette jo pitänyt minua kyllin kauan narrinanne", sanoi Cherry vihaisesti. "Tämän yrityksen takia en ole viettänyt huoletonta hetkeä, vaikka tiesitte koko ajan, että hän oli tulossa. Olemme olleet vain välikappaleita — George, minä ja kaikki muutkin, joiden avulla olette valmistautunut vain tuota hetkeä varten." Hän naurahti katkerasti.

"Nyt ette ymmärrä", sanoi Boyd. "Neiti Wayland —"

"Oh, kyllä. Eihän mikään vi olla hänelle sen mieluisempaa kuin vapauttaa teidät kaikista huolistanne. Vain sana hänen huuliltaan, ja vaikeudet häviävät olemattomiin kuin aamun usva. Tunnustakaamme joutuneemme tappiolle ja kerjätkäämme häntä pelastamaan meidät."

Boyd pudisti päätään aikoen sanoa jotakin, mutta tyttö ei antanut hänen puhua.

"Halusitte kaikesta päättäen esiintyä sankarina hänen edessään, minkä riemuvoiton saavuttaaksenne turvauduitte meihin. Olenpa, totisesti iloinen, ettemme onnistuneet, iloinen siitä, että Marsh osoitti teille täydellisen avuttomuutenne. Tulkoon nyt neiti Wayland avuksenne. Minä väistyn. Ymmärrättekö?"

Emerson tuijotti häneen ymmällään, sillä tuo kaikki oli jotakin aivan odottamatonta, mutta hän tiesi olevansa tytölle niin suuressa kiitollisuudenvelassa, että loukkautuminen oli mahdotonta.

"Neiti Waylandilla ei ole mitään tekemistä asioideni kanssa", vastasi hän rauhallisesti, "ja epäilen, mahtaisiko hän käsittääkään vastoinkäymisteni laatua. Sankaria en ole tahtonut näytellä, ja kun hanke pantiin alulle, ei päämaali, johon olen pyrkinyt, tosin teidän kaikkien avullanne, ollut teille mikään salaisuus."

"Miksi ei neiti Wayland sitten auta teitä"? kysyi Cherry. "Niinkö vähän hän välittää teistä? Eikö hänellä ole järkeä ymmärtää, miten tukala asemanne on."

"Kyllä, mutta tämä on koetukseni, josta tahdon suoriutua omin voimin. Hän ei huoli puolisokseen miestä, joka ei ole itse pystynyt onneaan luomaan, eikä hän sitäpaitsi tohdi vastustaa isänsä tahtoa, ei edes ajatellakaan sinnepäin — hän on niin kasvatettu. Wayne Waylandin vastarinta ei ole suinkaan ainoa este tielläni. Minun täytyy osoittaa hänen tyttärelleen olevani samaa maata kuin tämäkin, sillä Mildred ei siedä velttoja henkilöitä."

"Ja te uskotte tuon naisen rakastavan teitä! Hän ei olekaan mikään nainen — hän ei edes tiedä, mitä rakkaus on. Kun nainen rakastaa, luuletteko hänen välittävän rahasta, kuuluisuudesta tahi menestyksestä? Jos rakastaisin jotakin miestä, luuletteko, että pysähtyisin neuvottelemaan isäni kanssa, menenkö hänen kanssaan naimisiin vai odotanko, kunnes lemmittyni osoittaa olevansa mahdollinen rinnalleni astumaan? Arveletteko, että antaisin hänen kestää kaikki ne helvetin tuskat, jotka te olette kärsinyt, nähdäkseni mihin hän pystyy? En konsanaan! Olisin ottanut hänet sellaisenaan ja taistellut yhdessä hänen kanssaan. Olisin antanut hänelle kaikki, mitä minulla on — rahaa, aseman, ystäviä ja vaikutusvaltaa, ja jos omaiseni olisivat vastustelleet, olisin käskenyt heidän mennä hornaan. Heidät olisin heittänyt ja liittynyt häneen! Olisin käyttänyt viimeisen dollarinikin ja kaiken naisellisen neuvokkuuteni ja viekkautenikin häntä auttaakseni. Kun nainen rakastaa, ei hän välitä maailman puheista; hän seuraa lemmittyään, olipa tämä minkälainen hyvänsä."

Sanat tulivat niin kiihkeästi, että Cherryn täytyi hengähtää.

"Tätä ette ymmärrä", sanoi Boyd. "Olette alkuperäinen ja vapaudessa kasvanut, kun taas Mildred on täydellinen vastakohtanne. Vanhoillisuus on hänellä veressä, eikä hän sille mitään mahda. Minunkin oli ensin vaikea häntä ymmärtää, mutta kun tutustuin hänen elämäänsä, oloihin, joissa hän oli kasvanut, selveni kaikki. En huolisi hänestä toisenlaisena kuin mitä hän on, ja siinä on minulle aivan kyllin, kun tiedän, että hän pitää minusta omalla tavallaan."

Cherry nykäisi niskojaan. "Heleänpunainen, elämänhalusta lämmin veri on aina siirappia parempi, ja kun rakastan, tahdon myös tuntea, mitä se on — en vaadi, että se todistetaan minulle kuin mikäkin mittausopillinen tehtävä. Tahdon rakastaa ja vihata, tehdä mitä päähäni pälkähtää, vaikka se olisikin vastoin järkeni ääntä."

"Oletteko milloinkaan noin rakastanut?" kysyi Boyd äkkiä.

"Kyllä", vastasi tyttö empimättä luoden häneen katseen, jonka syvyyteen hän ei kyennyt tunkeutumaan. "En ole Luojan kiitos, noita keinotekoisia, vaan alkuperäinen, kuten sanoitte. Olen elänyt!" Punaiset huulet vääntyivät pilkalliseen hymyyn.

"En odottanutkaan teidän ymmärtävän Mildrediä", sanoi Boyd. "Mutta hän rakastaa minua ja minä palvon häntä jumalattarenani. Ihmisellä täytyy olla joku, jota hän jumaloipi; omaa kuvaansa hän ei voi kumarrella."

Cherry Malotte kääntyi hitaasti ja astui veneeseen, istuen äänettömänä koko paluumatkan, Boydin, joka oli ymmällään ja pahoilla mielin uskonsa muuria vastaan suunnatun hyökkäyksen johdosta, yrittämättäkään vaitioloa rikkoa.

"Sormeton" Fraser oli laiturilla heitä vastassa. "Missä helvetissä olette ollut?" huusi hän.

"Intiaanikylässä väkeä etsimässä. Miten niin?"

"Iso-George on lujilla; pyysi apua jo pari tuntia sitten."

"Mikä hätänä?"

"Kuusi miestänne makaa pahoin runneltuina parakissa tapeltuaan Marshin miesten kanssa, jotka kävivät päälle kuin sudet. Saalis pantiin laidan yli, eivätkä nuo poikaparat taida pitkään aikaan kyetä uutta hankkimaan. Tässä on pian kuumat paikat."

"Särkiltä meitä ei karkoiteta", kiljahti Boyd. "Hoilaan rantamiehet heti koolle, ja menkää te etsimään Altonia; tarvitsemme kaikki saatavilla olevat miehet."

"Hänestä ei ole mihinkään; vetelee jo unia kuin kotikissa."

"Taitaapa ollakin selvintä, että hän on jaloista poissa."

Hän riensi tehtaan läpi, nyt melkein autio ja äänetön, huusi miehet saapuville ja törmäsi joukkoineen veneisiin jättäen intiaanit ja pari vahtia tehdasta vartioimaan.

Lahdella sukeutunut tappelu kesti koko iltapäivän jatkuen vielä hämäränkin tultua. Veneet olivat kietoutuneet yhteen rykelmään, jossa puolialastomat miehet huitoivat ympärilleen nyrkeillä, airoilla ja sauvoimilla kiroillen ja kiljuen lohien samotessa koko ajan taukoamatta sankoissa parvissa virtaa ylös kohtalokkaita synnyinvesiään kohti silvottujen ja revittyjen verkkojen läpi ja tappelusta keinahtelevien kölien alitse.

XXIV.

"THE GRANDE DAME" SAAPUU.

Aamuauringon ensimmäisten säteiden välähtäessä taivaalle ilmestyi utuverhosta, joka etäisen metsävalkean keveän savun lailla häilyi valtameren pinnalla, lumivalkoinen laiva, joka äänettömästi liukuen suuntasi kulkunsa lahteen jättäen jälkeensä tumman savujuovan. Hopeisena kimmeltävä vedenkalvo halkesi kauniisti kaartuvan keulan edessä kuin veitsellä leikaten, solakat mastot kohosivat ylpeästi vaalenevaa taivasta kohti, ja valkeat sivut olivat puhtaat kuin rannalla keinuvien lokkien tahraton rinta.

Pienintäkin yksityiskohtaa myöten täydellisenä ja jokainen ääriviiva virheettömän sopusointuisena se liukui majesteettisesti kalavenelauman läpi, joka hajautui kuin säikähtyneenä joka taholle valvomisesta uupuneiden katseiden seuratessa laivaa kuin jotakin yliluonnollista ilmestystä.

Boyd seisoi hinaajansa kannella ja katseli näkyä henkeään pidätellen. Nähdessään laivan ilmestyvän niemen takaa lounaassa hän oli huudahtanut ja seurannut sitten sen lähestymistä ympäristönsä kokonaan unhottaen. Sydän löi haljetakseen ja henkeä salpasi. Hänestä tuntui kuin hänen olisi täytynyt huutaa ääneen Mildredin nimeä ja ojentaa kätensä tätä vastaanottamaan. Tietysti Mildred huomaisi hänet laivan sivuuttaessa — hän tiesi, että Mildred tähysteli häntä seisoen kannella kasteesta märkänä, mutta kuitenkin häntä kiihkein katsein etsien. Mildred oli varmasti ollut kärsivällisesti tähystyspaikallaan jo siitä saakka kun maa tuli näkyviin. Äkillisen pelon valtaamana, että laiva sivuuttaisi Mildredin ehtimättä häntä huomata, hän antoi käskyn ajaa lähemmäksi, paikkaan, josta hän näki hyttien ovet ja nojatuolit kannella. Hän tutki katseillaan joka sopen ja kohdan, mutta ei nähnyt muuta kuin komentosillalla seisovan vormuniekka kapteenin ja kompassilaitteen kimaltelevat messingit. The Grande Dame oli jo niin lähellä, että koneiden käynnistä huolimatta hän kuuli kapteenin antavan matalalla äänellä jonkun määräyksen, mutta Mildrediä ei kuulunut eikä näkynyt. Hyttien ikkunoita peittävät tiheät uutimet ilmaisivat matkustajien vielä nukkuvan. The Grande Dame liukui ohi hänen seisoessaan siinä sydän pettymyksestä raskaana, väsymyksestä menehtymäisillään ja märkä ruumis vilusta väristen koleassa aamuilmassa.

Hän käski kääntää maihin, jonne matkalla he kohtasivat George Baltin.

"Mikä laiva tuo on?" tiedusteli tämä.

"Trustin johtajien käytettävänä oleva huvipursi."

Jättiläinen tuijotti uteliaasti loittonevan aluksen jälkeen.

"Pari poikaa haavoittui kahakassa sangen pahasti", huomautti hän, "niin että käskin heidän ottaa verkot ylös ja mennä kotiin."

"Olemme kaikki aamiaisen tarpeessa."

"En välitä. Menen padolle."

Emerson kohautti hartioitaan.

"Mitä se hyödyttää? Eihän kannata edes vaivautua sitä kokemaan."

"Olen pitänyt paikkaa silmällä viisi vuotta, enkä ole milloinkaan nähnyt lohien tekevän näin", murisi Balt. "Elleivät ne tänään kulkeudu patoomme, heitämme koko homman. Marshin miehet turmelivat ainakin puolet verkoistamme ja pieksivät väkemme vähiin henkiin." Sanoja seurasi sarja synkkiä kirouksia. "Teimme sittenkin erehdyksen toissa päivänä, kun emme nitistäneet tuota roistoa! Mutta eihän ole vieläkään liian myöhäistä."

"Wayne Wayland on mukana tuolla laivalla, ja hän on tuima mies. Olen kuullut hänestä monta kummaa juttua, mutta sittenkin luulen, ettei hän tiedä, mitä kaikkea Marsh on täällä tehnyt. Menen hänen puheilleen ja kerron kaikki."

"Jospa hän käännyttää teidät takaisin?"

"Sittenkin on vielä kyllin aikaa tuumia — tuumia tuota ehdotustanne. En suoraan sanoen pidä siitä."

"Ei teidän tarvitsekaan", sanoi Balt alentaen äänensä kuiskaukseksi, niin ettei peränpitäjä kuullut sanoja. "Olen pohtinut asiaa koko yön ja olen sitä mieltä, että toiminkin yksin. Marshin tuomion olen joka tapauksessa langettanut ja — te olette minua nuorempi, jolle semmoinen ei mitenkään sovikaan. Tulette yksinkin toimeen kävipä minulle miten hyvänsä."

Boyd pani kätensä toverinsa olkapäälle.

"Ei, Balt", lausui hän; "murhaa en ehkä hyväksy, mutta toisenkaan rikoksesta en aio hyötyä, ja jos niikseen tulee, vastaan puolestani, enkä anna teidän ottaa yksin syytä päällenne. Tuli mitä tuli niin teitä en jätä. Mutta toivokaamme, että kaikki kääntyy vielä parhaaksi. Onpa sangen vaikeata mennä herra Waylandilta mitään pyytämään. Hänen tyttärensä on, näettekös — tuota noin — tahtoisin — tahtoisin kovin mielelläni nähdä hänet."

Balt katsoi häneen kiinteästi. "Ymmärrän. Ja sehän tekeekin tehtävänne niin kirotun vaikeaksi. Mutta ellei muu auta, raivaan Marshin yksinäni tieltä pois — hänen täytyy väistyä. Nyt lähden padolle. Kertokaahan sitten minulle, mitä vanhus sanoi."

Boyd palasi tehtaalle synkkänä ja katkerana. Hän tunsi ja tiesi, etteivät Georgen murhasuunnitelmat olleet vaikuttaneet häneen mitenkään järkyttävästi. Ajatus vuodattaa verta ei ollut aiheuttanut hänelle minkäänlaisia omantunnon vaivoja, ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut vain jonkun vahingollisen eläimen tuhoaminen. Samalla hän tunsi, että jos rakkaus Mildrediin johtaa hänet rikokseen, kohtaa hänen häpeänsä tätäkin, minkätähden tuo ajatus turvautua väkivaltaan kauhistutti häntä nyt, vaikka hän ei jaksanutkaan sitä luotaan sysätä. Hän nöyryyttäisi itsensä ensin ja menisi Mildredin isältä suojelusta rukoilemaan, mutta ellei se auttaisi, saisi Marsh katsoa eteensä. Silloin hänellä ei olisi enää mitään syytä säästää vihollistaan.

Tehtaalla hän tapasi Clyden suunniltaan ilosta laivan tulosta ja kiihkeästi odottaen päästäkseen tervehtimään ystäviään. Boyd käski hänen mennä veneeseen seuraten itse jäljessä hiukan aamiaista haukattuaan.

Matkalla laivalle Boydia vaivasi sama kiusallinen tunne, joka oli hänet vallannut mennessään Chicagossa monivuotisen poissaolonsa jälkeen ensi kerran Mildrediä tervehtimään. Hänellä oli nytkin vain vastoinkäymisiä kerrottavanaan luvatun voitonsanoman asemesta. Mildred näkisi hänet jälleen vastoinkäymisten katkeroittamana, eikä hän voinut muuta ajatella kuin miten Mildred suhtautuisi tähän pettymykseen. Hän ainakin toivoi Mildredin ymmärtävän, miksi hänen nyt täytyi vedota tämän isään; ettei hän ollut mikään armoa pyytelevä puheille pyrkijä, vaan mies, joka vaati oikeutta, vastustaja, jota täytyi kunnioittaa. Olihan hän jo näyttänyt, mihin hän kykeni, joten Wayne Waylandin olisi sangen vaikea tehdä häntä millään tavalla halveksittavaksi tyttärensä silmissä.

Willis Marsh ja herra Wayland seisoivat kannella partaaseen nojaten seurassaan joku kolmaskin — Boydin sydän sykähti kiihkeästi; tuon vartalon ja ryhdin hän olisi tuntenut tuhansien joukosta. Mildred huomasi hänet myös ja osoitti hänet kumppaneilleen.

Hän hypähti vapisevin polvin tikkaille ja kapusi kannelle, pitkä ja jäntevän laiha olento, yllään karkeat työvaatteet ja jaloissa meriveden liuottamat saappaat. Posket olivat painuneet kuopille ja huulet tuulesta halkeilleet, niin että hän näytti tytöstä ainakin viittä vuotta vanhemmalta kuin viime näkemällä, mutta silmissä kipinöi entinen tuli ja hymy oli vain hänelle.

Boyd ei tiennyt, mitä tervehtiessä sanottiin, eikä kiinnittänyt huomiota häneen luotuihin katseisiin, sillä Mildredin pehmeät ja viileät kädet lepäsivät hänen känsäisissä kourissaan, ja tyttö hymyili hänelle.

Alton Clyde oli hänen kintereillään ja hän tunsi Mildredin vetävän kätensä pois, jolloin hän kääntyi Wayne Waylandiin nyökäyttäen ohi mennen päätään Marshille, joka loi häneen musertavan silmäyksen. Vanhus virkkoi jotakin, johon Boyd vastasi parilla merkityksettömällä sanalla ottaen sitten jälleen tytön kädet omiinsa niin luontevasti ja ujostelematta, että Marsh kalpeni ja kääntyi poispäin. Paikalle alkoi kokoontua toisiakin, joiden läsnäolon kannella hän nyt vasta huomasi, herroja ja naisia, kiikarit ja valokuvauskoneet remmissä olan yli. Mildred esitteli hänet seurueelle äänessä hieman väkinäinen sävy, mutta muuten käyttäytyen aivan yhtä rauhallisesti kuin hän olisi ollut omassa arkihuoneessaan ja Boyd vain joku tilapäinen tuttava. Vieraat liittyivät ryhmään ja alkoivat kiikareillaan tarkastella ympäristöä jutellen ja tehden silloin tällöin jonkun ylimalkaisen huomautuksen matkailijoiden tavalliseen yleismaailmalliseen tapaan. Keskustelusta Boyd ymmärsi, että henkilöt olivat trustin johtajia tahi vaikutusvaltaisia osakkaita ja näiden vaimoja, jotka kaikki näyttivät pitävän häntä jonakin maisemaan välittömästi kuuluvana, jossa ei ollut mitään erikoisen mielenkiintoista. Hän puolestaan suhtautui seurueeseen yhtä välinpitämättömästi, sillä hän näki vain Mildredin ja kuuli vain tämän äänen. Joku ehdotti, että lähdettäisiin maihin pienelle tutustumiskäynnille, mikä aloite saavuttikin yleisen kannatuksen, niin että Boyd huomasi hetkisen kuluttua olevansa vihdoinkin kahdenkesken lemmittynsä kanssa. Hän saatteli tytön erääseen nojatuoliin istuutuen itse viereen.

"Vihdoinkin"! hengähti hän. "Sinä täällä, Mildred. Tulit sittenkin."

"Niin, Boyd."

"Oletko iloinen?"

"Kyllä. Ihana matka."

"Tämä tuntuu aivan mahdottomalta. Voinhan tuskin uskoa, että olet todellakin täällä — etten näe jälleen unta, kuten tavallisesti."

"Entä sinä? Miten sinä olet voinut?"

"Hyvin — niin ainakin arvelen — en ole, näet, joutanut lainkaan itseäni ajattelemaan. Ah, Mildred!" Ääni värähti hellästi ja hän laski kätensä hyväillen tytön käsivarrelle.

Tämä vetäisi nopeasti kätensä pois.

"Ei nyt! Muista missä olemme ja miltä näytät. En ole milloinkaan nähnyt sinua noin kurjan näköisenä, Boyd. Pukusi ehkä vaikuttaa sen."

"Olen väsynyt", vastasi Boyd, jonka jäseniä kaksikymmentäneljä tuntia kestänyt kiinteä työ ja jännitys raukaisi. Hän hyväili salavihkaa tuolin reunalle laskostuneen hameen poimua kuiskaten: "Rakastat siis minua yhä, Mildred? Et ole muuttunut, ethän?"

"En vähintäkään. Entä sinä?"

Syvä henkäys ja kasvojen kirkastunut ilme olivat vastaus. "Haluan olla kanssasi kahdenkesken", huudahti hän sortuneella äänellä; "käsivarteni puutuvat kaipuusta saada syleillä sinua. Olen kuin janoon nääntymäisilläni."

Kukaan nainen ei olisi voinut nähdä tuota hehkuvaa lemmenkiihkoa ilman vastaavaa mielenailahdusta, ja niinpä Mildredkin, vaikka istuikin liikkumattomana, antoi katseensa vaipua heikon punan kohotessa poskille. Helmassa lepäävät kädet puristuivat tiukasti yhteen.

"Olet aina sama", hymyili hän. "Kiihkeytesi aivan tukahduttaa minut. Täällä on väkeä kaikkialla ja isäkin on varmasti jossakin lähettyvillä. En ole milloinkaan nähnyt toista sinun kaltaistasi."

"En välitä —"

"Mutta minä välitän."

"Veneeni on laivan kyljessä. Menkäämme maihin katsomaan, mitä olen saanut aikaan."

"En voi. Lupasin seurata Berryjä ja herra Marshia."

"Marshia!"

"Älä nyt julmistu! Menemme kaikki katsomaan hänen tehdastaan, jossa sitten syömme aamiaisenkin — minua kaivataan jo. Ah, kultaseni!" huudahti hän valittavasti. "Vancouverista lähdettyämme olen nähnyt vain säilyketehtaita, jotka ovat olleet siitä saakka alituinen ja ainoa puheenaihe. Kalat, saaliin mahdollisuudet, hinnat ja osingot — muusta en ole kuullutkaan. Kuolettavan ikävää ja yksitoikkoista ajan oloon, ja isä on tietysti koko joukon pahin."

Boyd katsahti rannalle. "Et ole vielä nähnyt minun — meidän tehdastamme."

"Oh, kyllä. Marsh näytti sen isälle ja minulle. Aivan samanlainen kuin toisetkin." Mildred vaikeni ja jatkoi hetkisen kuluttua: "Ainoa, mikä niissä on kyennyt pitämään mielenkiintoni vireillä, on tapa, jolla kiinalaiset tupakoivat. Nuo heidän äkkiväärät ja merkillisen muotoiset piippunsa; joihin mahtuu vain hyppysellinen tupakkaa, ovat mahdottoman hullunkuriset." Sanojen sisällyksettömyys vaimensi Boydin innon, niin että rannalla oleva muodoton rakennusryhmä näytti hänestä äkkiä niin toivottoman alakuloiselta ja jokapäiväiseltä. Sehän oli tietysti aivan samanlainen kuin kaikki toisetkin, jotka hänen lemmittynsä oli nähnyt pitkin matkaa pohjoiseen. Nyt vasta se juolahti hänen mieleensä.

"Olin aamulla kalastajieni mukana lahdella, kun saavuitte. Toivoin näkeväni sinut", virkkoi hän.

"Niinkö varhain? Taivas varjelkoon! Nukuinhan silloin vielä makeinta untani. Isä olisi voinut antaa kapteenille määräyksen kulkea hitaammin."

Boyd tuijotti häneen loukatun hämmästyneesti, mutta Mildred hymyili taampana seisovalle Alton Clydelle, eikä huomannut katsetta.

"Etkö välitä kuulla sitäkään, mitä olen täällä tehnyt?" kysyi Boyd.

"Tietysti", sanoi Mildred katsoen jälleen häneen.

Boyd kertoi sitten empien ja hieman arastellen pettymyksistä ja vastoinkäymisistä, joita hänelle oli sattunut ja jotka hän oli voittanut, mainitsematta kertaakaan Marshin nimeä ja välttäen koko ajan vierittämästä syytä taholle, josta kaikki oli lähtöisin. Tyttö kuunteli päätään pudistellen.

"Olipa se ikävää. Mutta Marsh kertoi jo meille kaikki ennenkuin tulit, enkä ole milloinkaan uskonut mitään hyvää tästä yrityksestä, Boyd. Vastaan en tietystikään pannut, olit niin innostunut, mutta toivoin, että olisit koettanut jotakin todellakin suurta, sillä kykyä sinulla varmasti on. Monet tuntemani mahtavat miehet siellä kotona eivät ole sinua millään tavalla nerokkaammat, eikä heillä ole edes puolta sinun tarmoasi. Tarkoitan, että pystythän toki tekemään ja toteuttamaan paljon suurempia suunnitelmia kuin mitä tämä kalanpyynti on."

"Suurempia!" huudahti Boyd. "Lohenkalastushan on koko rannikon tärkein ja tuottavin ala. Alaskassakin se antaa työtä kymmenelletuhannelle hengelle, ja vuosittain valmistuvan tavaran arvo nousee kymmeneenmiljoonaan dollariin."

"Oh, antakaamme tilaston olla", sanoi Mildred torjuvasti, "saan siitä vain päänkipua. Tarkoitan vain, ettei kalastajaa voi edes verrata esimerkiksi lakimiehiin, pankkiireihin tahi arkkitehteihin; häntä luulisi pikemminkin kaivostyömieheksi. Suo anteeksi, Boyd, mutta silmäilehän pukuasi." Hän purskahti nauruun. "Näytäthän aivan tavalliselta työmieheltä."

Boydin täytyi myöntää hänen olevan oikeassa huomaten nyt vasta, miten karkean ja säälittävän ruokkoamattoman näköinen hän oli. Ympärillä puhui kaikki rikkaudesta ja ylellisyydestä; matruusikin, joka kulki ohi, oli hienommin puettu kuin hän. Häntä alkoi äkkiä hävettää ja ujostuttaa.

"Olisinhan todellakin voinut hieman siistiä ulkoasuani", myönsi hän nolona, "mutta kun näin sinun tulevan, unhotin kaiken muun."

"Niin, minua oikein hävetti, kun esitin sinut Berryille ja muille. He luulivat varmasti, että olet joku Marshin työnjohtaja."

Boyd ei ollut milloinkaan ennen tuntenut pienintäkään painostusta Mildredin seurassa ollessaan, mutta nyt haavoitti sanoissa ja tuossa huolettomassa käytöksessä piilevä nuhteentapainen iva häntä syvästi. Hän ei puhunut mitään ja hetkisen kuluttua Mildred jatkoi muuttaen puheenaihetta:

"Tuossako tupapahaisessa tuo salaperäinen nainen siis asustaa?"

"Kuka?"

"Cherry Malotte."

"Niin. Mistä sen tiesit?"

"Herra Marsh näytti meille paikan, kertoen samalla, että olitte saapuneet tänne samalla laivalla."

"Aivan oikein."

"Miksi et ole sitä minulle sanonut? Miksi et kirjoittanut, että hän oli kerallasi Seattlessa?"

"En tiedä — en tullut sitä ajatelleeksi." Mildred silmäili häntä kylmästi.

"Onko kukaan saanut selville, kuka ja mikä hän oikein on?"

"Mistä tämä uteliaisuus?"

Tyttö kohautti olkapäitään. "Väittelysi Willis Marshin kanssa huvitti minua suuresti, joten olen nyt aikonut pyytää herra Marshia tuomaan tuon mielenkiintoisen henkilön nähtäville, kun menemme rannalle. Olisipa se todellakin hauskaa. Vastavierailulle laivalle hän ei luultavasti tule, vai mitä arvelet?" Tuo mahdollisuus sai kysyjän niin levottomaksi, ettei Boyd voinut olla hymyilemättä.

"Hänen kaltaistaan tyttöä et tunne ketään", vastasi hän. "Cherry Malotte on aivan toisenlainen kuin luulet, ja jos haluat hänet nähdä, keksi joku toinen keino."

"Kuinka niin?" Mildredin kulmakarvat kohosivat.

"Koska on aivan mahdotonta kuvitellakaan, että hänet tuotaisiin noin vain 'nähtäville', ja vielä Marshin kaltaisen henkilön toimesta."

Tytön rypistynyt otsa ilmaisi hänen koskettaneen arkaan kohtaan, minkätähden hän kiiruhti palauttamaan keskustelun takaisin alkuperäiseen uomaansa. Hän tahtoi Mildredin ymmärtävän, ettei hän ollut millään tavalla joutunut tappiolle, vaikka menestys ei ollutkaan laskelmien mukainen, mutta tyttö kuunteli hajamielisesti ja välinpitämättömästi ikäänkuin itsepintaista lasta viihdyttäen.

"Mielestäni voisit tämän jo heittää ja koettaa jotakin muuta", virkkoi hän vihdoin. "Paikkasi ei ole täällä. Menetät vähitellen kokonaan entisen leikillisyytesi ja vilkkautesi, niin että olet pian oikein aika jörö, jos tätä jatkuu. Ja jöröt ihmiset ovat kaikkea muuta kuin hauskoja."

Samassa ilmestyi Alton Clyde ja muutamia muita joukossa Willis Marshin kajuutasta puhellen ja nauraen. Mildred nousi sanoen:

"Nyt minun täytyy mennä; Berryt tekevät jo lähtöä."

"Milloin saan taas tavata sinua?" kysyi Boyd nopeasti.

"Tule illalla takaisin."

Boydin silmissä leimahti, kun hän vastasi: "Minä tulen."

Toiset olivat jo lähellä, ja kääntyen heidän puoleensa Mildred selitti:

"Herra Emerson ei tule mukaamme. Hän haluaa puhutella isää."

"Herra Wayland on kajuutassa", huomautti Marsh auttaen naisia veneeseen, ja hetkistä myöhemmin heilutti Boyd seurueelle kättään jäähyväisiksi poistuen sitten kajuuttaan.

Herra Waylandin jäykässä tervehdyksessä ei ollut mitään, joka olisi ilmaissut, että he olivat ennen olleet ystäviä, mutta Emerson oli valmistautunut tähän kylmään vastaanottoon ja istuutui kehoitusta odottamatta iloisena saadessaan hetkisenkin lepuuttaa puutuneita raajojaan. Hän ei voinut olla vertailematta tätä loisteliasta salonkia omaan alastomaan komeroonsa. Suuri, leikkauksilla koristeltu pöytä, muhkeat nahkanojatuolit ja sinne tänne sijoitetut, aistikkaat tupakkapöydät tuntuivat kerrassaan ruhtinaallisilta. Seinät olivat täynnä kirjahyllyjä ja kauniita tauluja ja raskaan esiripun raosta häämötti makuuhuone, jossa oli kaikki hohtavan valkoista. Jalka upposi suloisesti pehmeään mattoon, ja hän aivan himoitsi päästä tuohon pehmoiseen vuoteeseen sileine lakanoineen esiripun takana.

Herra Wayland oli ottanut silmälasit käteensä ja odotti rauhallisesti.

"Minulla on teille paljon sanottavaa", alkoi Emerson, "ja pyytäisin, että kuuntelisitte loppuun saakka."

"Alkakaahan."

"Aion kertoa teille herra Marshista asioita, joita varmaankin epäilette, mutta jotka voin täydellisesti todistaa. Olettehan kunnian mies, joten en voi uskoa teidän tietävän tahi hyväksyvän hänen menettelytapojaan minua kohtaan."

"Jos asianne koskee herra Marshia, niin ehdotan, että odotatte, kunnes hän on myös saapuvilla. Hän meni maihin naisten keralla."

"Puhun mieluummin teille ensin. Voimmehan sitten kutsua hänet saapuville, jos niin tahdotte."

"Saanen ehkä kysyä, ennenkuin alamme, mitä minulta oikeastaan tahdotte."

"Oikeutta."

"Muistattehan sopimuksemme?"

"Apua en pyydäkään, vaan oikeutta."

"Toisin sanoen jotakin palvelusta."

"Sitä se ei mielestäni ole."

"Hyvä. Jatkakaahan."

"Kun lähetitte minut kolme vuotta sitten maailmalle onneani etsimään, käsitin, että peli olisi rehellistä molemmin puolin —"

"Oletteko te menetellyt rehellisesti?" keskeytti vanhus nopeasti.

"Olen. Tullessani Chicagoon minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että olitte kiinnittänyt katseenne länsirannikon kalastamoihin. Olin jo hankkinut rahatkin, ennenkuin huomasin, että tekin tunsitte Willis Marshin, mutta silloin oli jo myöhäistä peräytyä. Ja kun palasin Seattleen, sattui minulle kaikenlaisia odottamattomia vastuksia: laiva, jonka olin jo vuokrannut, purki sopimuksen, konekaupat eivät huolineet tilauksistani, muut tavarat olivat hujan hajan siellä täällä, ja lopuksi kielsi pankkinikin minulta kaiken luoton, mitä esimerkkiä rannikon kaikki muutkin pankit heti seurasivat. Joka taholla vain vastoinkäymisiä, jotka eivät olleet millään tavalla satunnaisia, vaan kaikki yksinomaan Willis Marshin ansiota. Hänen urkkijansa olivat aina kintereilläni, ja viimein hän yllytti satamatyömiehet lakkoon sillä seurauksella, että vastarinnan aiheuttamassa mellakassa ainakin yksi henkilö menetti henkensä. Hän koetti saada minutkin hengiltä."

"Mistä sen tiedätte?"

"Todistuksia minulla ei tosin ole, mutta asiasta olen varma."

Herra Wayland hymyili. "Sangen häilyvä syytös. Entä syytättekö häntä tuon lakkolaisen kuolemastakin?"

"Kyllä ja viranomaisten käytöksestä koettaa vierittää syy minun niskoilleni. Olette ehkä kuullut, miten pujahdin tieheni Seattlesta? Kun Marsh saapui Kalvikiin, koetti hän upottaa kattilani, mikä hanke saatiin onneksi torjutuksi, jolloin hän teki perkkauskoneeni kelvottomaksi 'korkaten' sitten patonikin vain pyyntini turmellakseen, sillä kalaa hänellä oli itsellään enemmän kuin tarpeeksi. Päivänä, jolloin nousu alkoi, hän houkutteli kalastajani rikkomaan sopimuksensa, niin että jäin ilman väkeä kesken tulisimman kiireen — sulaa kiusantekoa, sillä hänellä ei ollut miesten puute. Sain intiaaneja tilalle, mutta ne hän karkoitti eräällä kurjalla tempulla ja uhkauksilla, jotka hän olisi varmasti täyttänyt, elleivät nuo poloiset olisi totelleet.

"Hänen väkensä ei anna miehilleni työrauhaa, vaan verkkomme silvotaan ja saaliimme ajetaan laidan yli. Tilanne kärjistyy päivä päivältä, eikä verenvuodatusta voida välttää, ellei vaino lopu — eilen illalla tapahtui särkillä jo niin vakava yhteentörmäys, että monta miestä haavoittui pahasti. Kalvikissa on kalaa riittävästi meille kaikille, mutta tuo mies on käyttänyt hyväkseen järjestämänne yhtymän mahtavaa ylivoimaa tuhotakseen minut — ei kilpailun takia, vaan henkilökohtaisen vihan ja kateuden kannustamana. Olen pelannut koko ajan rehellistä peliä, herra Wayland, mutta ellei tämä halpamainen menettely lopu, olen mennyttä."

"Niinkö?"

"Nousu on kestänyt jo viikon, enkä ole vieläkään saanut saalistani säilyyn, ja puolet jäljelläolevista miehistäni ovat nyt työhön kykenemättömät."

Trustin ylijohtaja liikahti nyt tuolissaan ensi kerran Boydin alettua kertomuksensa; tuimat rypyt suun ympärillä syvenivät ja tuijottaen kylmän harmailla silmillään puhujaan hän lausui:

"Aivan niin, sir. Selostuksenne vain lujentaa vakaumustani, että Willis Marsh on mies paikallaan."

Tästä odottamattomasta vastauksesta täydellisesti ymmällään Boyd huudahti:

"Ette kait tarkoita sanoa, että hyväksytte, mitä hän on tehnyt?"

"Kyllä, kaiken sen, mitä tiedän. Herra Marsh seuraa vain johtokunnalta saamiaan ohjeita, ja olette todistanut, että hän on suorittanut tehtävänsä hyvin. Tiesitte jo lähtiessänne, että aloimme masentaa kaiken vastustuksen."

"Tuon kaiken käsitän", sanoi Emerson terävästi, "mutta pitääkö minun myös ymmärtää, että P.M.S.Y:n johtajat neuvoivat häntä surmaamaan minut?"

"No, no! Älkää puhuko joutavia, nuori mies. Myönsittehän itsekin, ettette voi näyttää toteen Willis'in osallisuutta hankkeeseen henkeänne vastaan. Antauduitte tahallanne vaaraan koettaessanne selviytyä pulastanne rikkurien avulla, ja tietääkseni suoriuduitte kaikesta sangen helposti."

"Jos Marsh on saanutkin määräyksen murskata kaikki kilpailijat, niin miksi kohdistaa hän kaiken vainonsa vain minuun? Miksi hän on ollut koko kesän täällä Kalvikissa eikä muilla asemilla etelämpänä?"

"Se on meidän asiamme. Menettelytavat ovat olosuhteiden mukaiset."

"Hänen käyttäytymisessään ei ole mielestänne siis mitään moitittavaa?" Boyd alkoi menettää malttinsa.

"Ei mitään. En voi myöntää, että Marsh olisi edes välillisesti syypää alusten yhteentörmäykseen, koneitanne kohdanneeseen ilkityöhön tahi miesten väliseen riitaan, joka sitten yltyi tappeluksi. Tiedän hänen päinvastoin tekevän kaiken voitavansa estääkseen väkivaltaisuudet, etteivät työt häiriintyisi, nyt kun on kiirein aika. Miehenne hän otti palvelukseensa sen takia, että hän tarvitsi väkeä, eikä kukaan tiedä kuka särki koneenne. Ja patoonne nähden on asianlaita siten, että teillähän on oikeus tehdä toinen ja vaikka kymmenen mihin ikinä haluatte. Willis on jo kertonut kaikki, joten nyt ei ole kysymys mistään muusta kuin että olette yksinkertaisesti joutunut alakynteen. Valituksenne eivät anna aihetta minkäänlaisiin toimenpiteisiin puoleltani. Ja jos uskoisinkin mielettömän uskottelunne, että Marsh on koettanut raivata teidät tieltään, niin olettehan siihen nähden kuitannut välinne."

"Kuinka niin?"

"Iskemänne haava on vieläkin siteissä."

Emerson hypähti seisoalleen.

"Hän itse ja kaikki muutkin tietävät, etten ole sitä tehnyt. Hän on valehdellut teille."

"Emme rupea nyt siitä väittelemään", huomautti Wayne Wayland lyhyesti. "Mitä haluatte minun tekevän?"

"Että tämä vaino lopetetaan. Siirtäkää hänet jonnekin muualle."

"Toisin sanoen pyydätte minua pelastamaan teidät."

Emerson nielaisi kurkkuunsa nousseen karvaan palan. "Siihenpä taidamme lopulta päätyä. Tahdon saada olla rauhassa ja ettei minulle tehdä vääryyttä.."

"Kieltäydyn." Wayne Waylandin ääni koveni äkkiä ja hänen valkoiset, terveet hampaansa napsahtivat yhteen. "Saatte nyt aivan ansionne mukaan. Petitte minua kurjasti urkkiessanne tietoonne kaikki, kun olitte päivällisellä luonani, joten en näe Marshin käytöksessä mitään moitittavaa. Ja jos sen tekisinkin, niin en panisi sittenkään kortta ristiin, sillä petturia kohtaan on kaikki oikeutettua."

Boyd Emersonin päivettyneille kasvoille levisi harmahtava kalpeus ja hänen äänensä oli sortumaisillaan kun hän vastasi:

"Petturi en ole, ja sen te kyllä tiedätte. Luulin teidän olevan kunnian mies, jonka luo tulin, en apua pyytämään, vaan oikeutta vaatimaan. Mutta nyt huomaan erehtyneeni. Alan uskoa, että Marsh on noudattanut ohjeitanne alusta alkaen."

"Uskokaa mitä haluatte."

"Luulette nujertaneenne minut, mutta siinä erehdytte. Taistelu ei ole vielä päättynyt."

"Vastarintanne ei hyödytä mitään." Herra Waylandin piirteet olivat kuin rautaan valetut.

"Ei ehkä tänä vuonna, mutta seuraavana. Te ja Marsh olette nyt voitolla, mutta lohi nousee jälleen ensi kesänä, ja suunnitelmani isken läpi, vaikka kaikki helvetin voimat nousisivat minua vastaan!"

Wayne Wayland aikoi sanoa jotakin, mutta Boyd jatkoi:

"Ette minusta pidä, mutta käytöksenne ilmaisee, että samalla pelkäätte minua. Pelkäätte, että yritykseni onnistuu, minkä se vielä tekeekin."

"Rohkeata puhetta!" virkkoi vanhus. "Mutta teillä on sadantuhannen dollarin velka niskoillanne, ja osakkeenomistajanne saavat kyllä aikanaan tietää, miten olette asiat hoitanut."

"Tarkoitatte, että pidätte siitä kyllä huolen!" huudahti toinen. "Mutta asian voin selittää täysin tyydyttävästi. He odottavat. Hankin enemmän rahaa ja he kyllä tukevat minua."

"Siitä asiasta tiedän ehkä hiukan enemmän kuin te."

Emerson läheni pöytää uhkaavasti huutaen vapisevalla äänellä:

"Pysykää heistä erillänne, ja Jumal'auta, jos yritättekään puuttua asioihini, niin —"

Wayne Wayland hypähti tuolistaan kasvot purppuranpunaisina ja silmät liekehtien.

"Tiehenne laivasta!" jyrähti hän. "En salli itseäni loukattavan, enkä halua kuulla uhkauksianne. Olen saanut teidät siihen, mihin halusinkin, minkä kyllä aikanaan saatte tietää. Nyt ulos!" Hän ojensi suuren kätensä ja puristi sen niin tiukasti nyrkkiin, että nivelet napsahtelivat. "Noin minä teidät rusennan!"

Boyd kääntyi ja poistui laskeutuen veneeseensä raivosta melkein sokeana.

"Tehtaalle!" ärjäisi hän soutajille jääden sitten tuijottamaan kulmat rypyssä The Grande Dame'een, joka valkoisen joutsenen lailla lepäsi rauhallisesti ankkureittensa varassa. Vihassaan herra Waylandia kohtaan hän ei muistanutkaan pettymystä, jonka Mildredin kylmyys ja täydellinen ymmärtämättömyys hänen vastoinkäymisiään kohtaan oli aiheuttanut; nyt oli tultu niin pitkälle, ettei ollut muuta valinnan varaa kuin joko taipua tahi — Ison Georgen sanat johtuivat hänen mieleensä — kostaa. Hänellä oli vastassaan vihollinen, joka ei häikäillyt mitään, mutta hän oli menetellyt siitäkin huolimatta koko ajan rehellisesti osaksi senkin tähden, että hän toivoi siten voittavansa tämän kunnioituksen. Hänet oli voitettu ja läpeensä nöyryytetty, ja hänestä oli pitkän taistelun aikana kehittynyt mies, jolta saattoi odottaa mitä hyvänsä; seikkailija, ilman rahaa ja ystäviä. Saattoihan hän näytellä yhtä hyvin sitäkin osaa, sillä mitäpä hyödytti olla mallikelpoisempi kuin Wayne Wayland ja Marsh? Ei, George oli oikeassa. Tehtaalle saapuessaan hän oli tehnyt lopullisen päätöksen.

Hetki oli hänen elämänsä synkin ja — kohtalokkain. Tarmokasta henkilöä eivät vastoinkäymiset hevillä murra, mutta kun ratkaisu vihdoin lähenee, on vain sallimuksen varassa, tuleeko tuosta henkilöstä entistä tarmokkaampi vai antautuuko hän kokonaan rikosten teille. Hän on sellaisten täydellinen vastakohta, jotka ovat vain heikkoudesta ja velttoudesta hyviä ja kunniallisia; hän on perinpohjainen syntiäkin tehdessään.

Mutta se mitä ei lainkaan osattu odottaa, tapahtui, ja Boydin synkkyys muuttui vilkkaimmaksi hämmästykseksi, kun hän laski veneensä laituriin. Hän saattoi tuskin uskoa silmiään. Verkkomiehet olivat palanneet särkiltä auringon noustessa, väsyneinä, masentuneina ja tyhjin käsin, ja nyt hän näki edessään lohia tuhansittain! Niitä oli laiturilla ja katoksessa kasoittain ja lotjasta alhaalla vedenrajassa sinkoili toisia katkeamattomana virtana. Tehtaan avarasta ovesta näkyivät pöytiensä ääressä nopeasti työskenteleväin viiltäjien kumartuneet selät ja hän kuuli ensi kerran tehtaansa kaikkien koneiden käyvän täydellä voimalla. Hän hypähti laiturille ja oli vähällä törmätä Isoon-Georgeen, joka autteli lotjan tyhjentämisessä.

"Mistä — mistä nämä kalat?" huudahti hän hengästyneesti.

"Padosta." George hymyili jälleen ensi kerran moneen viikkoon. "Ne tulivat vihdoinkin, kuten tiesin niiden tekevänkin, ja toisia nousee tuhansittain. Olen kalastanut näillä vesillä vuosikausia, mutta tämmöistä lohen paljoutta en ole kuunaan nähnyt. Ne pirstovat padon sirpaleiksi. Niitä sulloutuu kotkuihin tonnittain, ja toisia, jotka eivät mahdu sisään, kiehuu alapuolella miljoonittain. Sellaista näkyä ei näe kuin kerran eläissään."

"Laskelmamme pitävät siis paikkansa — saamme mitä tarvitsemme?"

"Saaliimme riittää jo vaikka kahdellekin tehtaalle. Ne ovat nyt löytäneet oikean reittinsä, eikä nousu taukoa hetkeksikään, ennenkuin koko lauma on päässyt läpi, sen teille sanon. Verkkomiehiä emme enää tarvitse, vaan viiltäjiä, keittäjiä ja pakkaajia. Sanoin jo vuosikausia sitten Marshille, ettei toista sellaista apajaa ole koko pohjolassa." Hän heilautti riemuitsevasti pitkää ja karvaista kättään joka oli paljas melkein olkapäätä myöten. "Rakensimme tämän tehtaan keittääksemme neljäkymmentätuhatta lohta päivässä, mutta minä tuon teille kolmetuhatta tunnissa, jotka teidän on keitettävä. Kuuletteko?"

"Saartoyritys ei siis onnistunutkaan!" Emersonin päätä huimasi niin, että hänen täytyi nojata erääseen kannatuspylvääseen.

"Ei! Nyt näytämme heille, mihin oikea tehdas kykenee. Marshin padot lahovat paikoilleen." Iso-George heristi nyrkkiään joelle päin. "Olemme voittaneet, poikaseni! Olemme voittaneet!"

"Älkäämme sitten seisoko tässä aikaa hukkaamassa!" ärjäisi Boyd kuin unesta heräten. "Joudu, joudu, George!" Hän kääntyi ja kiiruhti tehtaaseen tarmokkaampana kuin konsanaan, vannoen hammasta purren, ettei ainoakaan ratas saanut pysähtyä, ei yksikään hihna löyhtyä eikä kukaan poistua työnsä äärestä, ennenkuin nousu oli mennyt ohi. Ovella hän pysähtyi hetkeksi ja katsoi hymyillen laivaa, joka kellui lahdella, astuen sitten sisään polvet väsymyksestä notkahdellen.

XXV.

MUSERTAVA ISKU.

"Olen kuullut uutisen!" huusi Cherry, joka oli tullut myöhemmin päivällä, koettaen saada äänensä kuuluviin koneiden pauhinassa. "Kalastajillakin näyttää olevan oma suopea sallimuksensa", vastasi Boyd.

"Olen niin onnellinen tähtenne ja pyydän, että suotte maltittoman käytökseni anteeksi. Menkäämme jonnekin, jossa minun ei tarvitse näin huutaa; haluan puhella kanssanne."

"Minulle tämä melu on maailman ihaninta musiikkia", sanoi Boyd saatellen seuralaisensa ulkoilmaan sähisevien juottoahjojen ohi, joiden leimuavien liekkien ääressä työskentelevät kiinalaiset olivat kuin johonkin pakanalliseen uhritoimitukseen syventyneet. "Mutta mielelläni istahdankin hetkeksi, sillä olen nyt ollut jakeilla kolmekymmentä kuusi tuntia yhteen menoon."

"Teitä poikaparkaa! Miksi ette mene hiukan lepäämään?"

"En pääse. George tuo pian toisen kalalastin ja tehdas on niin uusi, etten tohdi poistua tunniksikaan."

"Aivan liikaa yhdelle miehelle", sanoi Cherry.

"Oh, nukun huomenna."

"Näittekö — hänet?"

"Kyllä."

"Hän lienee teistä sangen ylpeä", sanoi Cherry hartaasti.

"Luulen, ettei — ettei hän oikein ymmärrä suunnitelmaani ja mitä ponnistuksia sen toteuttaminen on vaatinut. Tapaamisemme ei ollut sellainen kuin olin toivonut."

"Tottahan hän ainakin ymmärsi, mitä osaa Marsh on täällä näytellyt?"

"Siitä en puhunut hänelle mitään."

"Miks'ette?"

"Mitäpä se olisi hyödyttänyt?"

"Mitäkö" — Cherry näytti joutuvan kokonaan ymmälleen — "hän voisi tehdä siitä lopun käyttämällä vaikutusvaltaansa isäänsä Marshia vastaan. Odotin näkeväni entiset miehenne jälleen työssänne. Ah, olisinpa vain hänen sijassaan!"

"Hän ei puuttuisi asiaan millään ehdolla — se ei johtuisi hänen mieleensäkään — joten en voinut luonnollisesti sitä pyytäkään." Boyd punastui kiusallisesti. "Eikä sitä enää tarvitakaan, kiitos Georgen padon." Hän kertoi Cherrylle herra Waylandin luona sattuneen myrskyisen kohtauksen.

"He ovat nyt koettaneet kaikin keinoin tuhota teidät", virkkoi Cherry, "mutta teillä on onni myötänne, joten älkää luovuttako heille voittoa. Nyt on aika näyttää heille mihin kykenette. Valloittakaa tyttö kaikesta vastustuksesta huolimatta."

Boyd oli osoitetusta myötätunnosta kiitollinen, mutta samalla se vaivasi häntä. "Oliko teillä minulle jotakin erikoista asiaa"? kysyi hän.

"Oletteko nähnyt Chakawanaa?"

"En."

"Tyttö katosi varhain aamulla melkein heti tuon laivan saavuttua, enkä löydä häntä mistään. Hän otti lapsen mukaansa — olen kovin levoton."

"Eikö Constantine tiedä, mihin hän on mennyt?"

"Constantineko? Constantinehan on täällä."

"Tänään en ole häntä nähnyt."

Cherry nousi hermostuneesti. "Sitten eivät asiat ole oikein, Boyd. He ovat jo pitemmän ajan olleet niin omituisia."

"Olette nyt aivan yksin kotonanne", sanoi Boyd miettivästi. "Eiköhän olisi parasta, että tulette tänne."

"Eikö mitä."

"Sitten lähetän jonkun luoksenne yön ajaksi; olettehan muuten aivan turvaton." Mutta samassa ilmestyi Constantine erään rakennuksen takaa ja lähestyi rauhallisesti.

"Jumalan kiitos"! huudahti Cherry. "Hän tietää kyllä, missä toiset ovat."

Mutta kun hänen emäntänsä tiedusteli häneltä asiaa, vastasi Constantine vain: "En tiedä. En nähnyt Chakawanaa."

"Hän on ollut poissa aamusta asti, enkä löydä heitä mistään."

"Hm! Luulen he all right."

"Tässä piilee jotakin", sanoi Boyd. "Missä olet ollut koko päivän?"

"Nukkumassa. Tappelin koko illan ja väsyin. Nyt mene työhön jälleen. Chakawana myös pian kotona."

"Tänään en sinua enää tarvitse, niin että palaa kotiin Cherryn keralla ja pysy siellä, kunnes lähetän sinua hakemaan."

Constantine myöntyi vastaansanomatta ja oli hetkisen kuluttua matkalla valtiattarensa keralla rantaa ylös.

Kun Cherry kulki Marshin tehtaan ohi, huomasi hän laiturin kyljessä pienen höyryveneen ja rakennusten välissä joukon vieraita, jotka katselivat häntä uteliaasti, ikäänkuin tuo valkoinen tyttö, jota kuparinruskea jättiläinen seuraili, olisi kuulunut seudun maalauksellisiin nähtävyyksiin. Kotiaan lähestyessään hän näki erään naisen tulevan häntä kohti, ja vaikka matkaa oli vielä kivenheiton verran, tunsi hän tämän Heti. Ollen lemmenkade hän arvasi vaistomaisesti, että tämä tuntematon nainen oli Mildred Wayland.

Cherry olisi mennyt hiljaa ohi, mutta neiti Wayland asettui hänen tielleen.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän, "mutta ehkä voitte sanoa minulle mikä tuo ränsistyneeltä näyttävä rakennus on?" Hän viittasi ylöspäin.

"Kreikkalaiskatolinen kirkko."

"Kuinka mielenkiintoista! Onko täällä paljonkin sen opin tunnustajia?"

"Ei. Rakennus on muisto venäläisten ajoilta. Alkuasukkaat pitävät siinä nyt jumalanpalveluksiaan."

"Aioin mennä lähemmäksi, mutta tie ei ole juuri kehuttava." Hän katsahti hienoihin ranskalaisiin jalkineihinsa ja sitten Cherryn urheilukenkiin. "Asutteko täällä?"

"Kyllä. Tuossa puutalossa tuolla."

"Niinkö. Yritin sisään, mutta ovet olivat tietysti kiinni, kun olitte poissa. Siellä näytti olevan verraten mukavaa." Mildredin äänessä ja käytöksessä oli jotakin ylhäisen alentuvaista, sillä tuon naisen kauneus ja ilmeinen hienous närkästyttivät häntä, jolla oli ollut tästä aivan vastakkainen käsitys.

"Jos haluatte kääntyä takaisin, näytän teille kotini sisäpuoleltakin, neiti Wayland."

Mildred hätkähti ja loi puhujaan vihamielisen katseen, mikä kaikki huvitti Cherryä suuresti.

"Olen ymmälläni", sanoi hän, "sillä en luullut, että olisimme toisemme ennenkin kohdanneet. Olette —?" Kulmakarvat kohosivat kysyvästi.

"Cherry Malotte, luonnollisesti."

"Nyt muistan. Herra Marsh puhui teistä."

"Sepä ikävää."

"Pyydän anteeksi."

"Pahoittelen sitä, että herra Marsh lainkaan puhui minusta."

Mildred hymyili kylmästi. "Ette kaikesta päättäen pidä hänestä?"

"Alaskassa ei hänestä pidä kukaan. Entä te?"

"En ole alaskalainen, näettekös."

Cherryn mieleen juolahti, ettei tuo tyttö tiennyt varmasti mitään Boydin asioissa tapahtuneesta käänteestä, minkätähden hän päätti panna vieraan koetukselle ja saada vastaukset kysymyksiin, joita Boyd ei ollut tahtonut tehdä. Ehkäpä Mildred rakastaisi lemmittyään lämpimämmin saatuaan kuulla totuuden.

"Tiedättekö, että kaikki Boydin vastoinkäymiset ovat herra Marshin syytä?"

"Boydin?"

"Niin, Boydin tietysti! Älkäämme nyt teeskennelkö — puhuttelen häntä ristimänimeltä. Mielestäni teidän pitää saada kuulla totuus, vaikkapa Boyd onkin aivan liian ritarillinen sen teille ilmaistakseen."

"Mistä päätätte, etten tiedä sitä?"

"Tulen juuri hänen luotaan."

"Jos herra Emerson syyttää tappioistaan muita kuin itseään, olen varma, että hän olisi siitä minullekin puhunut."

"Sitten ette tunne häntä."

"En ole milloinkaan kuullut, että hän olisi pyytänyt toisia häntä puolustamaan."

"Sitä hän ei ole tehnytkään. Ajattelin, että voitte ehkä auttaa häntä kuultuanne totuuden."

"Minäkö? Ja miten?"

"Se on teidän asianne. Hänelle on tehty koko ajan mitä suurinta vääryyttä, minkätähden arvelen, että on jo aika jonkun rientää häntä auttamaan."

"Olettehan ollut koko ajan hänen apunaan, ellen erehdy?"

"Olen koettanut auttaa, missä vain olen voinut, mutta minulla ei ole teidän — teidän vaikutusvaltaanne."

Mildred kohautti olkapäitään. "Matkustittehan Seattleenkin saakka häntä auttamaan?"

"Kyllä, mutta vain omien asioitteni takia."

"Saanko kysyä, miksi herra Emersonin asiat teitä niin huolestuttavat."

"Koska se olin minä, joka sain hänet tähän uhkapeliin ryhtymään", vastasi Cherry ylpeästi. "Rohkaisin häntä, kun hän oli aivan masentunut ja valmis heittämään kaikki oman onnensa nojaan. Olen itsekin yrityksessä mukana, mutta se ei merkitse mitään; minua harmittaa vain se, että sellainen roisto kuin Marsh saa panna kunnon miehen niin ahtaalle."

"Malttakaahan! Asiaa on arvosteltava kummaltakin taholta. Herra Marsh oli sangen jalomielinen, kun hän ei kajonnut sen enempää tuohon hänen henkeään vastaan tehtyyn murhayritykseen."

"Murhayritykseen?"

"Niin. Siitähän olette tietysti kuullut. Hän sai haavan olkapäähänsä."

"Eikö Boyd kertonut, miten asia oikein oli?"

"Kyllä", vastasi Mildred kylmästi. Tuon naikkosen käytöshän oli vallan sietämätöntä. Näytti aivan siltä kuin hän olisi tohtinut moittiakin häntä, Mildred Waylandia, siitä, miten hän oli kohdellut Boydia, uskotellen olevansa tämän läheinen ystävä ja tuntevansakin tämän paremmin kuin hän. Mutta ei — uskottelua se ei ollut. Sellaiseen oli tuo tyttö aivan liian luonnollinen ja suora, ja sehän se tekikin tilanteen niin tukalaksi.

"Tiedustelen häneltä asiaa tänä iltana toistamiseen", jatkoi Mildred, "ja jos häntä on vainottu, kuten väitätte, käännyn isän puoleen."

"Ette näe Boydia tänä iltana", sanoi Cherry.

"Kyllä."

"Hänellä on hyvin paljon työtä, joten luulen, ettei hän voi tulla."

"Erehdytte. Käskin hänen saapua laivalle!" Toisen kasvojen ilme ärsytti Mildrediä.

"Mutta entäpä jos hän ei tulisikaan? Muistakaa, että lohi nousee parhaillaan, ettekä saa hukata hetkeäkään, jos aiotte häntä auttaa."

Mildred nykäisi niskojaan. "En ole suoraan sanoen milloinkaan pitänyt tästä Boydin yrityksestä, eivätkä mielipiteeni ole lainkaan muuttuneet saatuani nyt tutustua paikkaan ja sen asukkaihin."

"Paikka on tosin hiukan toisenlainen, mutta Kalvikissa ovat ihmiset aivan samanlaisia kuin Chicagossakin. Häikäilemättömiä miehiä ja uhrautuvia naisia tapaatte kaikkialla."

Mildredin kylmä katse tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän.

"Ja päinvastoin. Puhutte kokemuksesta, joka on omaani paljon laajempi." Päätään välinpitämättömästi nyökäyttäen hän jatkoi matkaansa laituriin kiinnitettyä höyrypurtta kohti, johon hänen ystävänsä parhaillaan kokoontuivat. Hän oli vihoissaan ja epäluuloinen. Hänen ylpeytensä oli saanut tuntuvan kolauksen, kun hän ei ollut voinut millään tavalla tuntea ylemmyyttään tuohon toiseen naiseen nähden, vaan oli ollut pakotettu turvautumaan raukkamaisiin vihjauksiin, Cherryn ollessa koko ajan vilpitön ja suora. Hän oli tottunut heti tuntemaan, mitä lajia henkilö oli, jonka kanssa hän antautui tekemisiin, mutta nyt hän oli joutunut aivan ymmälleen. Kuka oli tuo nainen? Ja mitä varten hän oli täällä? Miksi ei Boyd ollut milloinkaan kertonut hänelle tästä merkillisen läheisestä ystävyydestä? Mutta nyt sen täytyi loppua. Boydin täytyi joka luopua Cherrystä tahi —

Constantine oli pysytellyt kunnioittavan välimatkan päässä koko keskustelun ajan, mutta kun Mildred oli mennyt, tuli hän Cherryn luo kysyen:

"Kuka tuo on?"

"Neiti Wayland. Maailman rikkain tyttö, Constantine."

"Umph!"

"Sääli vain, ettei hän edes tiedä kuinka rikas hän on. Hänen isänsä omistaa kaikki nämä tehtaat ja joukon muitakin ja paljon rautateitä — tiedätköhän, mikä rautatie on?"

"Hän ehkä yhtä rikas kuin herra Marsh?"

"Tuhat kertaa rikkaampi. Herra Marsh tekee hänelle työtä samoin kuin sinä minulle."

Ollen liian hienotunteinen epäilläkseen valtiattarensa sanoja Constantine vain ravisti päätään ja hymyili leveästi.

"Hieno neiti", myönsi hän. "Paljon kaunista silkkiä hänen yllään."

"Silkkiäpä hyvinkin."

"Hän kauniimpi kuin te", lisäsi Constantine vastahakoisen suorasti. "Tuo herra Marshista ehkä valetta? Kaikki valkoiset miehet herra Marshin työssä. Hän ei tehdä työtä kenellekään."

"Ei, puhuin aivan totta. Herra Marsh tietää kuinka rikas tuo neiti on ja haluaa sentähden mennä hänen kanssaan naimisiin."

Sekarotuinen pyörähti niin nopeasti ympäri, että sora kahahti jalkineiden pehmoisten pohjien alla.

"Herra Marsh aikoo naida hänet?" toisti hän ikäänkuin korviaan epäillen.

"Niin. Juuri sentähden hän käy herra Emersonin kimppuun — he tahtovat molemmat saada hänet. Sentähden hän rikkoi herra Emersonin koneet, viekoitteli miehet puolelleen ja silpoi verkot. He vihaavat toisiaan — ymmärrätkö?"

"Minä ymmärrän", vastasi Constantine lyhyesti ja seurasi Cherryä, joka oli alkanut mennä. "Minä luule koko ajan herra Emerson mennä naimisiin teidän kanssa."

"Ei, ei suinkaan! Hän rakastaa neiti Waylandia."

"Entäpä, ellei herra Emerson huolia hänestä?"

"Silloin ottaa herra Marsh hänet."

Hetkisen kuluttua lausui Constantine vakaumuksella: "Arvelen Marsh kirotun paha mies."

"Hauskaa, että olet sen huomannut. Marsh on koettanut surmatakin herra Emersonin, mikä on oikein omansa osoittamaan mitä lajia hän on."

"On sangen hyvä teko — mennä naimisiin", sanoi Constantine hämärästi. "Isä sanoo, että nainen mennä päistikkaa helvettiin, ellei pääse naimisiin."

"Sitä en usko", nauroi tyttö.

"Se on totta", vakuutti toinen itsepäisesti. "Hän, pappi, sano niin, ja pappi ei milloinkaan valehdella. Hän opettaa, että jos mies otta naisen menemättä naisen kanssa naimisiin, molemmat joutua helvettiin. Jos tule pienokainen, hän myös mennä helvettiin."

"Ah, nyt ymmärrän! Isä tahtoo olla varma lampaastaan, ja siinä hän tekee oikein. Mutta te alkuasukkaat ette ole aina totelleet hänen lakiaan."

"Hän sanoo, jos intiaaninainen mennä valkoisen miehen luo, niin hän ei nähdä Jeesus enää milloinkaan. Hän joutu helvettiin ja lapsi myös. Onko se totta."

"Kyllä — tavallaan."

"Hyvä Jumala! Kovin julmaa pienokaiselle!" huudahti Constantine kiihkeästi.

Boyd oli koko yön paikoillaan täydellä voimalla käypien koneiden ja sähisevien ahjojen synnyttämän melun pannessa koko tehdas rakennuksen tärisemään. Hämärän tullen hän oli mennyt laiturille ja katsellut ikävöiden The Grande Dame'n kirkkaita tulia palaten sitten nöyrästi työhönsä takaisin. Hän olisi lähettänyt Mildredille sanan, mutta se oli mahdotonta, sillä tehtaalla, jonka työkyky pantiin nyt ensi kerran toden teolla koetteelle, vallitsi jo häiritsevä tungos, niin että joka miehen täytyi olla paikallaan, semminkin kun toinen lotja kukkuroillaan saalista oli juuri saapunut padolta.

Kymmenen tienoilla seuraavana aamuna hän hoiperteli vihdoinkin asuntoonsa, enemmän kuolleena kuin elävänä, ollen sydämessään iloinen siitä, että Iso-George oli saanut nähdä hänen olevan sanansa veroinen. Pieninkin vika oli korjattu ja viimeinenkin heikko kohta vahvistettu, niin että tehdas oli nyt saavuttanut suurimman mahdollisen ennätyksensä. Saalista sai nyt tulla miten paljon hyvänsä — hiili, teräs ja inhimillinen kestävyys pitivät kyllä muusta huolen; hän saattoi vihdoinkin nukkua jonkun tunnin.

"Sormeton" Fraser tuli ovella häntä vastaan yllään uuden uutukainen puku ja päästä jalkoihin kuninkaallisen hienona.

"Minne matka?" kysyi Boyd.

"Vierailulle."

"Laivalleko Clyden keralla?"

"Ei. Hän pelkää olevansa kovin mitätön rinnallani, minkätähden menen omasta aloitteestani. Marsh'illa kuuluu olevan suuria vieraita, niin että menenpä hiukan katsomaan, olisiko siellä mahdollisesti joku näppärä perijätär siepattavissa." Hän iski merkitsevästi silmää. "Jos näen siellä jonkun sopivan, niin eihän tiedä vaikkapa saisinkin morsiamen. Clyde väittää, ettei joukossa ole ainoatakaan alle parin miljoonan."

Boyd oli liian väsynyt toivottaakseen hänelle muuta kuin onnea matkalle, ja Fraseria näyttikin onni suosivan, sillä kuljettuaan hetkisen, hän näki erään nuoren neitosen istuvan nurmikolla polun reunalla. Tyttö taitteli huolettomasti villiä kukkia ympäriltään ja nautti pohjolan kirkkaan kesäaamun kauneudesta.

Puku oli yksinkertainen, mutta tyttö itse niin ylhäisen näköinen, että Fraser päätteli heti:

"Hän! No nythän sopii koettaa. Hyvää huomenta!" lausui hän sitten ääneen.

Tyttö katsahti häneen välinpitämättömästi nyökäyttäen hiukan päätään, jolloin "sormeton" Fraser hurmaavinta hymyään hymyillen istahti hattu kädessään hänen lähettyville sanoen:

"Ellette pahastu, niin levähdän hetkisen; olen aamukävelyllä. Ihana päivä?" Kun tyttö ei vastannut, jatkoi hän hilpeästi: "Olen de Benville — neworleansilaisia — tehtaani on tuolla." Hän viittasi suuntaan; josta oli tullut.

"Niinkö?" virkkoi tyttö.

"Aivan. Olen tuon tehtaan omistaja."

Tyttö näytti hyvin huvitetulta.

"Luulin, että tehdas on herra Emersonin."

"Ei suinkaan! Hän on johtaja, mutta minä luovutin rahat. Tunnetteko hänet?"

Tyttö nyökäytti päätään. "Kyllä. Herra Clyden tunnen myös."

"Altoninko?" kysyi Fraser mieluisasti yllätettynä. "Sittenhän meillä on yhteisiä ystäviä, sillä olemme Altonin kanssa parhaat toverit." Hän pudisti päätään paheksuvasti. "Oikea harminkappale se Alton."

"Pyydän anteeksi."

"Eikö hän olekin kerrassaan kamala? Ei hituistakaan Emersonin kaltainen, joka onkin miesten mies — kaikin puolin all right. Pidän hänestä paljon."

"Tunnetteko hänet lähemmin?"

"Jaa minäkö? No kuin vetolaastari." Tytön kasvojen ilmeestä Fraser päätteli olevansa hyvällä tolalla ja lisäsi nopeasti: "Autan aina mielelläni hänen kaltaisiaan eteenpäinpyrkiviä nuorukaisia. Annan heille tilaisuuden yrittää. Nimeni onkin Chancy [johtuu sanasta chance = onnenkauppa, sattuma] de Benville — aina valmis tilaisuuden tarjoutuessa onneaan koettamaan. Onko tuo teidän laivanne?"

"Ei. Olemme vain matkustajia, isäni ja minä."

"Vai raahasitte te sen vanhan hakoniskan mukaanne? Se oli oikein. Hoivatkaa häntä mitä parhaiten niin kauan kuin vielä saatte hänet pitää. Jos olisin ollut huomaavaisempi omaani kohtaan, niin asiani olisivat nyt jo paremmalla kannalla. Mutta nuoret ovat ajattelemattomia." Fraser teki liikkeen ikäänkuin hän olisi omannut kaiken maailman viisauden. "Olin päättänyt ruveta jockeyratsastajaksi, ja se rikkoi välimme. Mitä nyt omistan, sen olen itse hankkinut, mutta jos olisin jäänyt Bloomingtoniin, olisin nyt pankinjohtaja."

"Bloomingtoniin! Muistaakseni sanoitte olevanne New Orleansista."

"Isäukolla oli pankkeja hieman joka paikassa", vastasi Fraser nopeasti.

"Onko — onko herra Emerson sairas?"

"Sellaisessa kuumeessa, että hän työntyisi vaikka villikissojen luolaan."

"Hän lupasi tulla eilen illalla laivalle, mutta ei tullutkaan."

"Hänellä on niin helkkarin kiire. Meni juuri nukkumaan, kun lähdin aamukävelylleni."

"Missä hän on sitten ollut koko yön?"

Äänen utelias sävy ei jäänyt Fraserilta huomaamatta. "En tiedä", vastasi hän rauhallisesti, "enkä välitäkään. Minulle on aivan saman tekevää, missä hän lomahetkensä viettää, kun hän vain suorittaa tehtävänsä moitteettomasti." Häneltä ei tyttö saisi ainakaan mitään urkituksi.

"Täällä näyttää olevan sangen vähän valkoisia naisia", virkkoi tämä hetkisen kuluttua.

"Vain yksi ennen teidän tuloanne. Ehkä olette hänet jo nähnytkin?"

"Tuskinpa."

"Oh, hän on all right. Valttiässä, uskokaa pois."

"Herra Emerson on puhunut hänestä. Toverinne näyttää pitävän hänestä paljon."

"Olen aina sanonut, että heistäpä tulisi komea pari."

"Mahtaneeko tuo tyttö edes koettaakaan kietoa häntä pauloihinsa?"

"Ei sinnepäinkään. Hän ei ole niitä, jotka aivan tukkeutumalla tukkeutuvat miehen korvaan saadakseen kuherrella. Eikä hänen tarvitsekaan. Olemalla sellainen kuin hän on, luonnollinen, ilman mitään teeskentelyä, hän saa miehet putoilemaan helmaansa kuin kypsät persikat."

"He ovat arvatenkin olleet paljon yhdessä."

"Aamusta iltaan joka Jumalan päivä, ja täällä ovat päivät tavallista pitemmät", vastasi Fraser hilpeästi, "mutta Emerson on kova kuin kallio. Häntä ei voi mikään järkyttää."

"Tyttö on harvinaisen kaunis", huomautti toinen jäykästi.

"Ja yhtä hyvä kuin kauniskin, mutta — vaaleaverisistä en välitä." Fraser loi ihailevan katseen seuralaisensa tummiin kiharoihin ja pyöräytti silmiään kaunopuheliaasti. "Tummat ovat aina olleet heikkouteni — suonissani virtaava creoliveri, ymmärrättehän."

Tyttö kokosi kukkasensa ja nousi.

"Nyt minun täytyy mennä."

"Tulen kanssanne." Fraser hypähti ketterästi seisoalleen.

"Kiitän, mutta kuljen kernaimmin yksin."

"Suokaa anteeksi. En tullut sitä ajatelleeksikaan. Tarkoitukseni —" Fraser vaikeni samassa, sillä katse, jonka tyttö loi hänen, oli niin jäätävän kylmä, että hän aivan tyhmistyi.

"Kiitoksella kuitattu", mutisi hän yksin jäätyään. "Jäykkä kuin suolapatsas, mutta rahoja sillä hyväkkäällä varmasti on."

Ylempänä olevalla tehtaalla Mildred tapasi Berryjen nuoremman tyttären ja Alton Clyde'n, jonka kanssa hän keskusteli kahdenkesken pari minuuttia.

"Hyvä on", sanoi Clyde, "menen tietysti mielelläni, kunhan vain pidätte muusta huolen."

Mildredin huulet olivat valkoiset ja ääni katkera, kun hän huudahti: "En jaksa enää. Olen ollut hänen narrinaan jo kyllin kauan."

Clyde vastusteli heikosti. "Ehkä erehdytte ja —" Vihainen käden liike pakotti hänet vaikenemaan.

"Se on minun asiani. En voi sietää häntä."

"No niin. Menkäämme sitten ukon puheille."

Kun Clyde puolta tuntia myöhemmin ilmestyi jälleen näkyviin, huomasi neiti Berry, että hän näytti sangen huolestuneelta. Katse oli arka ja suuntautui tuon tuostakin levottomasti lahdelle alempana.

Boyd Emerson heräsi tajuttomuutta lähentelevästä unestaan myöhään iltapäivällä vieläkin pitkästä päivätyöstään väsyneenä ja joka lihas hellänä. Ruumiillisesti hän oli säälittävän huonossa kunnossa, mutta mieli oli iloinen ja reipas. Iso-George oli yhä padolla ja taampaa kuuluva melu kertoi, ettei saalis ollut vielä loppunut. Hänen lopetellessaan aamiaistaan ilmestyi eräs laiturivahti ovelle.

"Täällä on pari henkilöä, jotka pyrkivät puheillenne", ilmoitti mies.

"Neuvo konttoriin." Boyd nousi hetkisen kuluttua ja meni toiseen rakennukseen, jossa hän tapasi Wayne Wayland'in ja Willis Marsh'in. Vanhus nyökäytti hänelle lyhyesti päätään ja Marsh sanoi:

"Olemme kuulleet menestyksestänne. Herra Wayland on tullut katsomaan tehdastanne."

"Se ei ole myytävänä."

"Onko saaliinne suurikin?"

"Ei kuulu syrjäisiin." Boyd kääntyi herra Waylandiin. "Enpä odottanut näkeväni teitä täällä. Ettekö ole minua jo tarpeeksi loukannut?"

"Hetkinen vain, ennenkuin ajatte minut ulos. Olen tämän yhtiön osakas, joten minulla on oikeus nähdä paikka."

"Tekö osakas? Onko teillä montakin osaketta, ja mistä olette ne saanut?"

"Kolmekymmentä viisi." Wayland heitti pöydälle tukun papereita. "Ja Chicagoon sijoittamanne osakkeet ovat myös käsissäni. Sanoinhan teille, että saatte minusta aikanaan kuulla."

"Luulette nyt siis voivanne nujertaa minut, vai mitä?" sanoi Emerson. "Teitä on petetty. Osakemäärästä on vain kolmasosa ulkopuolella olevilla henkilöillä, joista Alton Clydellä kolmekymmentäviisi."

Vanhus hymyili julmasti: "Minua ei ole petetty."

"Sitten on Clyde myynyt!" huudahti Boyd.

"Niin. Maksoin hänelle kymmenentuhatta dollaria, minkä summan hän oli sijoittanut yritykseen, ja otin omalle nimelleni ne kaksikymmentäviisi osaketta, jotka tyrkytitte Mildredille."

"Mildredille!" Emerson hätkähti kuin piiskaniskusta. "Oletteko järjiltänne? Eihän Mildredillä ole — Alton ei sanonut kenen rahat olivat!"

"Älkää väittäkökään, ettette tiennyt sitä!" tiuskaisi Wayland. "Kun olitte väsyttänyt kaikki ystävänne, lähetitte tuon hutiluksen tyttäreni puheille tietäen, ettei tämä voinut kieltäytyä."

"Mistä saitte tietää, että hänellä oli osakkeitani?"

"Hän kertoi itse."

"Sitä en usko. Ellei hän ole asiasta ennen puhunut, niin hän on nytkin vaiti, ja väitteeseenne, että olisin tyrkyttänyt hänelle osakkeitani, vastaan vain, että hän on toiminut omasta vapaasta tahdostaan. En ole osannut uneksiakaan, että nuo kaksikymmentäviisituhatta dollaria olivat hänen. Mitä aiotte nyt tehdä?"

"Uhraan tuon summan kymmenkertaisesti, pelastaakseni tyttäreni."

"Minulla ja ystävilläni on vielä osake-enemmistö."

"Ystävillänne!" huusi herra Wayland. "Murskaan teidät ja teidän ystävänne, vaikka siihen menisi koko omaisuuteni."

"Vastenmielisyytenne minua kohtaan käsitän, mutta kumppanini eivät ole teille mitään pahaa tehneet."

"Kumppaninne! Ja ketä he ovat? Henkipatto pahantekijä, joka on vannonut murhaavansa Willis Marsh'in, ja eräs tanssipaikkojen irtolaisnainen."

"Varoitan teitä!" huudahti Emerson jyrkästi.

Vanhus heilautti kättään. "Tiedätte kyllä, kuka ja mikä hän on."

"Entä te? Sanokaa sitten minullekin."

Wayne Wayland käänsi selkänsä voimatta enää puhua kiukultaan. "Ettekö sitä todellakaan tiedä?" kysyi Marsh'in pehmeä ääni.

"En."

"Minua hämmästyttää, ettette ole milloinkaan kuullut hänestä ylimaissa ollessanne", sanoi Marsh. "Hän oleskeli kullankaivajien leireissä ja eli kuten muutkin sellaiset naiset. Korttipelissä vertaistaan vailla, jonka kerrotaan pitäneen pelihelvettiäkin eräässä suuremmassa leirissä."

"Mistä sen tiedätte?"

"Seattlessa sain kuulla hänen koko tarinansa. Hän on — no niin — aivan yleisesti tunnettu."

"Tuota samaa kerrotaan melkein jokaisesta Alaskan naisesta."

"En tullut tänne hänestä väittelemään", keskeytti herra Wayland.

"Olette jo puhunutkin tarpeeksi, niin ettei todisteita tahi anteeksipyyntöjä lainkaan tarvitakaan."

"Jos todella haluatte todisteita, niin onhan oma suhteenne häneen jo kyllin pätevä. Mildredkin on jo kuullut siitä."

"Hänelle voin selittää asian parilla sanalla."

"Samalla voitte ehkä selittää, mikä sai Hilliardin tekemään niin odottamattoman käänteen, mutta luultavasti ette tiedä siitäkään mitään. Miehillä, jotka ottavat vastaan rahoja tuollaisilta naisilta, on oma erikoinen nimityksensä."

Emerson kalpeni hirvittävästi ja huudahti:

"Tarkoitatteko, että — että lähetin hänet Hilliardin luo?"

"Hilliard sanoi sen melkein peittelemättä. Ihmettelettekö siis, että olen halukas uhraamaan vaikkapa koko omaisuuteni suojellakseni tytärtäni teidän kaltaiseltanne mieheltä? Nujerran teidät. Minulla on jo yrityksessänne jalansija, eikä kauan viivy ennenkuin olen karkoittanut teidät kokonaan, minkä teen, maksoi mitä maksoi. Potkaisen teidät takaisin katuojaan, josta olette kotoisinkin."

Boyd kuunteli hämmästyksestä sanattomana tuota hillitöntä raivonpurkausta. Vanhus oli varmaankin menettänyt järkensä.

"Tätä ette tullut tänne minulle sanomaan", lausui hän viimein.

"En. Tulin Mildredin puolesta ilmoittamaan, että hän sysää teidät kerta kaikkiaan luotaan."

"Sanokoon hän itse minulle sen. Välittäjistä en välitä, sillä voin selittää kaikki."

"Sitä odotinkin. Jos haluatte kuulla hänen omat sanansa, lukekaa tuosta." Vanhus lennätti vapisevin sormin pöydälle kirjeen. "Lukekaa!"

Boyd avasi kuoren ja luki kirjeen, jonka käsialan hän niin hyvin tunsi. Kirje kuului:

"Parahin Boyd!

Olen viime aikoina tullut siihen vakaumukseen, että olemme tehneet suuren erehdyksen. Yksityiskohtiin kajoaminen on tarpeetonta, joten säästykäämme molemmin puolin siitä kidutuksesta. Tiedän kaikki, mitä isä tulee sinulle sanomaan, ja tunnen samoin kuin hänkin, niin ettei pitempiä selityksiä kaivata.

Mildred."

Boyd rutisti kirjeen palloksi ja heitti luotaan.

"Hyvin saneltu", lausui hän tyynesti, "mutta minä kerron hänelle totuuden, ja hän —"

"Ettepäs. Ette edes näe häntä enää. Olen pitänyt siitä huolen. Mildred on nyt kihloissa Willis Marsh'in kanssa, niin että pysykää poissa. Kihlaus on julkaistu kaikille ystävillemme laivalla."

"Sanon teille, etten huoli erokirjaani keltään muulta kuin häneltä itseltään. Tulen illalla laivaan."

"Minulla ja herra Marsh'illa lienee siihen myös jotakin sanomista."

Boyd pyörähti Marsh'iin päin niin hirmuisella katsannolla, että tämä peräytyi pari askelta.

"Jos asetutte tielleni, pieksän selkänne kirjavaksi, kunnes ulvotte kuin koira!"

Marsh'in punakat kasvot kalpenivat ja kieli kävi äkkiä niin kuivaksi, ettei hän saanut sanaa suustaan. Mutta Wayne Waylandiin eivät uhkaukset tehonneet.

"Varoitan teitä vielä kerran pysyttelemään poissa tyttäreni lähettyviltä!" huusi hän raivoisasti.

"Ja minä vannon, että tulen tänä iltana laivalle aivan yksinäni." Trustin pääjohtaja kääntyi ja poistui adjutanttinsa seuraamana sanoja enempää tuhlaamatta.

XXVI.

TILINTEKO.

Tullessaan jokapäiväiselle käynnilleen Cherry Malotte näki Willis Marsh'in ja herra Wayland'in juuri lähtevän tehtaan laiturista, minkätähden hän kiiruhti päärakennukseen ihmetellen, mitä oikein mahtoi olla tekeillä. Kaikkialla oli yhtä kiire kuin eilen illallakin ja hän näki, että miehet olivat olleet työssä koko yön. Toiset lopen uupuneet olivat heittäytyneet mikä mihinkin pitkälleen saadakseen hetkisenkin levätä, ennenkuin työnjohtaja potki heidät paikoilleen takaisin. Kiinalaisten kädet liikkuivat samassa nopeassa tahdissa, ja keltaiset kasvot olivat ponnistuksesta ja väsymyksestä kalpeat; perkkauspöytien ääressä työskentelikin vielä eilinen miehistö käyden urhoollisesti kalakasojen kimppuun, jotka eivät näyttäneet lainkaan alenevan. Toiset alkoivat jo keskeyttää ja horjuivat parakkeihinsa, toisten jatkaessa itsepintaisesti jalat pitkästä seisomisesta ja suolaisesta merivedestä niin turvonneina, että jalkineet oli täytynyt viiltää auki.

Boyd seisoi konttorin ovella ja kertoi muutamin sanoin herra Waylandin uhkauksesta.

"Luuletteko hänen voivan tehdä meille vahinkoa?" kysyi Cherry huolestuneesti.

"Sitä en epäilekään."

"Sanokaahan — minkätähden kääntyi hän teitä vastaan näin äkkiä? Mikä sai neiti Waylandin suuttumaan teille?"

"Siihen on minun hieman — hieman vaikea vastata."

"Kuinka niin? Olenhan yhtiön osakas, jonka pitäisi saada tietää kaikki. Te, George ja minä liittäydymme nyt entistä lujemmin yhteen, niin että älkäämme salatko toisiltamme mitään."

"No niin, ehkäpä onkin parempi, että tiedätte kaikki", vastasi Boyd harvakseen. "Mildred ei pidä teistä, ja hänen isänsä mielen on Marsh myrkyttänyt. Ystävyytemme näyttää heitä harmittavan; he uskovat ja luulevat — kaikenlaista."

"Olen siis kaikkien teitä kohdanneiden ikävyyksien aiheuttaja."

"Minua moititaan aivan yhtä paljon — enemmän kuin teitä. Marsh on todennäköisesti ottanut selkoa elämänne vaiheista ja kertonut sitten heille kaiken kuulemansa lorun, jonka he tietysti uskoivat tuntematta teitä kuten minä. Ystävyytemme ymmärrettiin väärin, mutta selitän kaikki Mildredille. Ehkäpä saan herra Waylandinkin huomaamaan olleensa väärässä. Muuta mahdollisuutta ei ole."

"Mitä on Marsh minusta kertonut?" kysyi tyttö.

Hän oli kuolon kalpea.

"Paljonkin, minkä kaiken olisin jollakin toisella kerralla iskenyt hänelle kurkkuun. Teidän avullanne teen sen heidän kaikkien läsnäollessa, niin että se nautinto siirtyi vain hiukan tuonnemmaksi. Tästä teille puhuminen on minulle sangen vastenmielistä, mutta meille on mitä tärkeintä, ettei asioita enää vääristellä; koetan varustautua mahdollisimman hyvin tulevaisuuden varalle."

Cherry oli vaiti.

"Jättäkää tuo kaikki minun huolekseni", sanoi Boyd lempeästi. "Pidän huolen siitä, että Marsh peruuttaa puheensa."

"Ei ole väliä", vastasi tyttö väsyneesti. "Marsh on puhunut totta, arvaan."

"Totta! Hyvä Jumala! Ette tiedä mitä sanotte!"

"Kyllä." Hän loi Boydin kauhistuneisiin kasvoihin uhmailevan katseen. "Onhan teidän täytynyt tietää, kuka olen. Fraser tuntee minut ja on kertonut teille. Tiesitte minun seurailleen kullankaivajien leirejä, ja miten elin ja mitä ihmiset minusta ajattelivat. Koettelin onneani yhdessä toisten kanssa ja olin pakotettu suoriutumaan kaikesta vain omaan neuvokkuuteeni luottaen. Välistä voitin ja välistä hävisin. Tunnettehan pohjolan olot."

"En tiennyt mitään", sanoi Boyd hitaasti, "enkä olisi voinut sellaista ajatellakaan — aivan mahdotonta."

"Miten niin? Eihän sillä ole teihin nähden mitään merkitystä. Olette elänyt ja niin olen minäkin. Olen tehnyt erehdyksiä — kenelle tytölle ei sellaista tapahtuisi, jonka täytyy itse itsestään huolehtia? Mutta menneisyyteni on omani, asia, joka ei muita liikuta." Toisen ilmeinen hämmästys sai hänen ylpeytensä heräämään. "Oh, olette järkytetty! Luulette varmaankin, että kaikki naiset ovat neiti Waylandin kaltaisia. Eikö mieleenne ole milloinkaan juolahtanut ajatus, ettette tekään ole enää sama henkilö kuin yliopistosta päästessänne? Nyt tiedätte, minkälainen maailma on; olette saanut maistaa sen pahuutta. Vaihtaisitteko elämänkokemuksenne silloiseen viattomuuteenne ja tietämättömyyteenne? Tiedätte, ettette sitä tekisi, joten teillä ei ole oikeutta tuomita minuakaan mitenkään erilailla. Eikö ole aivan samantekevää, kuka olen ja mitä olen tehnyt? En tiedustellut elämänvaiheitanne, kun annoin teille tilaisuuden voittaa neiti Wayland omaksenne, eikä teillä kummallakaan ole liioin mitään oikeutta vedota minun entisyyteeni."

"Sen myönnän."

"Leirien elämän jätin parjausten pakottamana — minulle tehtiin aina vääryyttä, ja mikä hyvänsä lienen ollutkin, olen aina käyttäytynyt rehellisesti tuota tyttöä kohtaan. Mieltäni pahoittaa, että hän nyt minua syyttää. Rakkautenne häneen olen nähnyt enkä ole milloinkaan koettanut sitä häneltä riistää. Oh, älkää näyttäkö siltä, etten olisi voinut toisin menetellä, jos olisin tahtonut. Olisin voinut häntä sangen helposti vahingoittaa, jos olisin ollut sellainen, joksi hän minua ajattelee. Mutta minä autoin teitä miten suinkin osasin, uhrauduin ja tein tekoja, joita hän ei olisi milloinkaan tehnyt."

Hän vaikeni ollen itkuun purskahtamaisillaan, ja Boyd tunsi, että hän oli oikeassa. Boyd ei voinut unhottaa, miten uskollisen uhrautuvainen hän oli ollut koko tämän pitkän taistelun ajan. Hän muisti ainakin sadannen kerran palveluksen, jonka Cherry oli tehnyt Hilliardilta lainaa hankittaessa, mikä ajatus täytti jälleen hänen mielensä tuskallisella ahdistuksella.

"Miksi — teitte tämän kaiken?" kysyi hän.

"Ettekö tiedä?" Cherry katsoi häneen heikosti hymyillen.

Siiloin valkeni hänelle koko totuus ensi kerran. Yllätys sai hänet melkein sanattomaksi, ja hän sopersi:

"En, luulin — minä —"

"Sen vähän mitä tein, tein rakkaudesta teihin", sanoi tyttö väsyneesti. "Eihän hyödytä sitä enää salata, sillä nythän se on samantekevää."

"Olen — olen pahoillani", sanoi Boyd liikutettuna. "Mikä narri olenkaan ollut."

"Ei, olitte vain niin syventynyt omiin asioihinne. Elin, näettekös, omaa elämääni, johon olinkin jotakuinkin tyytyväinen, kunnes te tulitte, mutta silloin muuttui kaikki. Toivoin kauan, että alkaisitte minua rakastaa, kuten itse teitä rakastin, mutta turhaan. Ja kun näin kuinka syvät ja rehelliset tunteenne olivat tuosta toista kohtaan, ajattelin, että nyt oli minunkin vuoroni uhrautua. Kovaahan se oli, mutta parhaani tein. Ajattelin, että minun täytyy rakastaa teitä samalla tavalla, kuin te häntä, Boyd, eikä maailmassa ole mitään, mitä en tekisi tehdäkseni teidät onnelliseksi. Siinä onkin pieni, surullinen tarinani kokonaisuudessaan, jolla ei ole enää mitään muuta merkitystä kuin ettemme voi enää seurustella kuten ennen; minulla ei ole enää milloinkaan rohkeutta tulla luoksenne. Toteutukoon toiveenne ja olkaa onnellinen neiti Wayland'in kanssa. Siitä olen vain pahoillani, että olen aiheuttanut teille ikävyyksiä — etten kykene enää auttamaan! En voi! On vain yksi seikka, minkä voin vielä —"

"Ei mitään uhrauksia enää!" huudahti Boyd sortuneella äänellä. "Olen ollut sokea. Olen jo saanut teiltä aivan liian paljon."

Tyttö seisoi hetkisen virtaa katsellen ja vastasi sitten:

"Minulla on nyt paljon ajattelemista. Menen kotiin. Hyvästi."

"Hyvästi", vastasi Boyd jääden tuijottamaan pois rientävän tytön jälkeen, jonka silmät olivat olleet kyynelistä kosteat.

Vasta iltapäivällä Boyd näki "sormettoman" Fraserin tiedustellen tältä, miten löytöretki oli onnistunut.

"Turha vaiva", vastasi seikkailija. "Näyttely nujersi minut."

"Kylmiä, vai mitä?"

"Niin. Olin vähällä vilustua."

"Tapasitteko todellakin jonkun heistä?"

"Varmasti. Kohtasin koko joukon, mutta nimiä en ehtinyt kuulla. Peninkulman kuljettuani yhdytin ensimmäisen — solakka ja ryhdikäs neitonen, jonka äänessä oli jääsirpaleiden kilinää."

Boyd katsahti ylös. "Esittelittekö itsenne?"

"Tietysti ja nimellä Chancy de Benville, joka tekikin suurenmoisen vaikutuksen, mutta puvussani oli luultavasti jokin vika. Olisipa minulla ollutkin 'liemi ja kala'-vaatteeni ja parin hehdon vetoinen hattuni, niin olisin mennyt herrasmiehestä aivan iltikseen. Hiukan myöhemmin kohtasin toisen, tuommoisen pienen maduronhameisen, jolla oli litteä nenä."

"Neiti Berry, arvatenkin."

"Auttelin hänet maihin eräästä soutuveneestä ja sanoin olevani herra Yonker New Yorkista. Hän oli jo hyvällä alulla, mutta Clyde pilasi kaikki sanomalla minua Fraseriksi. En välitä enää tuosta nimestä, ja kadun, että otinkin sen."

"Tarkoitatteko, ettei Fraser olekaan oikea nimenne?" kysyi Boyd ymmällään.

"Eikö mitä. Switzer on ollut nimeni syntymästäni saakka, mutta se on vielä huonompi kuin Fraser."

"No jopa jotakin!" henkäisi Boyd. "Olette totisesti saavutusten huippu sillä alalla."

"Koska tässä nyt tuli vaatteista puhe, niin totean teidän olevan hienon ja korean kuin hedelmäsalaatti. Mihin nyt? Laivalleko?"

"Niin."

"Menkää sitten sukkelaan, sillä laiva lähtee nousuveden tultua."

"Lähtee?"

"Alton kertoi niin ja sanoi seuraavansa mukana."

"Siitä Jumalalle kiitos, mutta tuota toisten äkillistä lähtöä en oikein ymmärrä. Tunsitteko Cherryn ylimaissa ollessanne?" lisäsi hän voimatta enää hillitä uteliaisuuttaan, sillä tuo kysymys oli ollut koko ajan hänen kielellään.

"En."

"Hän sanoi päinvastoin."

"Sanoiko hän niin?"

"Kyllä. Hän luuli, että olette kertonut minulle, kuka hän on."

"No helvetti! Olisihan hänen pitänyt tietää, etten milloinkaan lörpöttele. Se on hänen asiansa — minulla on tämän tehtaan valvomisessa muutenkin ikävyyksiä enemmän kuin tarpeeksi."

"Pahoittelen, ettette sitä tehnyt."

"Miksi? Mitä se olisi hyödyttänyt? Voiko kukaan elää elämänsä toistamiseen ja tahtooko kukaan nykyisyyden toistuvan? Tulevaisuus se vain on, jota varten kannattaa elää, ja omasta puolestani uskon, että hänen tulevaisuutensa on yhtä hyvä kuin kenen toisen hyvänsä."

"Se, mitä hän kertoi, järkytti mieleni."

"En ymmärrä, miksi", murahti Fraser. "Cherry on ihanteeni, jos joskus menen naimisiin, sillä en voisi sietää vaimoa, jota minun pitäisi huvittaa paperinukkeja leikkelemällä. Ei, sir! Jos otan kerran itselleni elämänsulostuttajan, niin valikoin sellaisen, joka tietää yhtä paljon kuin minäkin; sellainen ei lähdekään tiehensä ensimmäisen parhaan mustasilmäisen keikarin mukana, joka sattuu oveni avaamaan. Oletteko milloinkaan kuullut, että joku todellakin viisas nainen olisi ryhtynyt kotiaan hävittämään? Ette varmastikaan. Sellaista tapahtuu vain noille juuri koulupenkiltä päässeille punaposkisille pumpulivauvoille."

Fraser teroitti hammaspuikon ja jatkoi:

"Cherry Malotte on parhain tyttö, mitä milloinkaan olen nähnyt, ja vaikka hänet on useasti ehkä pantukin lujalle elämän kilparadalla, ei hän sittenkään keskeytä, vaan kestää maaliin saakka ja voittaa. Siihen kyetäkseen täytyy olla täysiverinen, joten se onnellinen, joka hänet saa, voittaa myös elämänsä Derby-juoksun. Ovathan ne nuokin laivalla olevat tytöt hienoja ja hyvin ruokittuja, mutta te ette tiedä, mihin ne kykenevät."

"Emme puhu nyt avioliitosta", sanoi Boyd nousten.

Hänen mentyään alkoi Fraser jahkailla ääneen: "Ehkäpä ei. Olen yksinkertainen mies, joten ehkä puhelimmekin vain ilmoista. Mutta jos pyydystelette tuota villikukkia poimiskelevaa neitosta, jolla on niin kylmän kalsea ääni, Cherry Malotte'n asemesta, niin toivon, että saattekin hänet. Makuasioista ei kannata väitellä, ja tänä aamuna tein hyväksenne minkä voin."

Wayne Wayland ei ollut suinkaan varma siitä, ettei Boyd täyttäisi uhkaustaan saapua illalla laivalle, minkätähden hän tahtoi valmistautua kaiken varalle. Mitään kohtausta The Grande Dame'n matkustajain läsnäollessa ei voitu ajatellakaan, ja jos tuota nuorukaista kohdeltaisiin huonosti, tekisi se hänestä marttyyrin Mildred'in silmissä. Hän puhui asiasta Marsh'ille, joka ehdotti, että matkailijat söisivät päivällisen maissa ja viettäisivät illan hänen luonaan tehtaalla. Kun laivalla ei ollut muita kuin Mildred isänsä keralla, ei mitään häväistystä voinut syntyä, vaikkapa Emerson olisikin niin hullu, että saapuisi.

"Olen sitäpaitsi antanut määräyksen olla valmiit lähtemään nousuveden tultua", sanoi herra Wayland. "Tuo mies on vaarallinen, ja kuta pikemmin saamme Mildredin pois hänen läheisyydestään, sitä parempi. Te tulette mukaamme, poikaseni."

Mutta kun hän meni puhumaan toimenpiteistään Mildredille, oli tämä hyvin kiihdyksissä.

"Miksi julkaisit kihlaukseni herra Marsh'in kanssa?" kysyi tyttö kiivaasti. "Laivalla ei puhutakaan muusta. Millä oikeudella teit sen?"

"Oman itsesi takia", vastasi vanhus. "Emerson, tuo pentu, on pitänyt meitä molempia jo kyllin kauan narreinaan."

"Mutta en rakasta Willis Marsh'ia!" huusi tyttö. "Unhotat, että olen täysi-ikäinen."

"Mitä joutavia! Willis on hieno mies ja rakastaa sinua, ja ikäänsä nähden etevin liikemies, mitä olen milloinkaan tuntenut. Hän on minulle sovelias ja sillä hyvä."

"Aiotko pakottaa minut hänen kanssaan naimisiin vastoin tahtoani."

Herra Wayland huomasi myrskyn lähenevän.

"Järjetöntä! Ota niin pitkä miettimisaika kuin ikinä haluat; huomaat lopulta, että olen oikeassa. Tuo lurjus, jonka kanssa olit jo kihloissa, uhmasi minua ja vieläpä puolusti tuota naista."

Hän kertoi myrskyisestä kohtauksesta Boydin luona lopettaen: "Olipa onni, että silmämme avautuivat, Mildred. Sinua olen varjellut koko elämäni ajan, ja sinulle olen antanut kaikki, mitä rahalla voi saada. Olen säilyttänyt sinut puhtaana, suloisena ja hyvänä — ja ajatella, että tuommoinen mies —" Hän aivan vapisi kiukusta. "En voi sietää henkilöitä, jotka ovat kaikkia siveyskäsitteitä vailla. Olen elänyt puhtaasti ja samaa vaadin pojaltanikin."

"Sanoitko, että Boyd uhkasi tulla laivalle tänä iltana?" kysyi tyttö.

"Kyllä. Mutta minä vannoin, ettei se tapahdu."

"Ja hän toisti uhkauksensa siitä huolimatta"? Mildredin silmät olivat merkillisen kirkkaat, ja huulet hymyilivät.

"Niin teki, se roisto! Mutta hänen olisi viisainta pysyä alallaan."

"Sitten hän myös tulee", sanoi Mildred.

* * * * *

Oli hämärä, kun Willis Marsh soudettiin laivalle. Herra Wayland ja Mildred istuivat kannella nojatuoleissa kultaisena hehkuvaa auringonlaskua ihaillen, ja vanhuksen piipusta kohosi silloin tällöin sinertävä savukiehkura tyyneen ilmaan. Marsh kertoi pyytäneensä vierailtaan anteeksi, että velvollisuudet vaativat hänet toisaalle, ja siirsi tuolinsa Mildredin lähelle hyvillään siitä, ettei kukaan voinut häneltä tätä etuoikeutta evätä. Todellisuudessa oli hänet ajanut laivalle pelko, että Emerson voisi jollakin tavalla käyttää hyväkseen hänen poissaoloaan. Sitten vasta kun Kalvikin rannat olivat häipyneet taivaanrannan taakse ja kilpailija jäänyt jälkeen, hän saattoi olla levollinen ja tytöstä varma. Hän oli saavutuksiinsa tyytyväinen, vaikka hänen ei ollut onnistunutkaan murskata kilpailijaansa niin täydellisesti kuin oli suunnitellut. Taistelun jatkaminen oli siirtynyt vahvemmille hartioille ja hän oli saanut naisen, jota hän rakasti. Hän oli sitäpaitsi saavuttanut Wayne Waylandin, lännen melkein mahtavimman raharuhtinaan, rajattoman luottamuksen, joten hänen kunnianhimoisten unelmiensa toteutuminen näytti ehdottoman varmalta. Hän melkein toivoi Emersonin tulevan saadakseen nähdä tämän surkean häviön, siinä odotellessaan parhaansa ollakseen mahdollisimman miellyttävä ja rattoisa.

Hetkisen kuluttua tuli toinen perämies ilmoittamaan, että eräs neiti pyrki herra Waylandin puheille.

"Eräs neiti?" kysyi vanhus hämmästyneesti.

"Niin, sir. Hän tuli juuri nyt pienellä veneellä parin alkuasukkaan keralla. Pysähdytin heidät portaille, mutta hän tahtoo tavata teidät heti."

"Ah! Jälleen tuo sama nainen." Herra Wayland nipisti huulensa tiukasti yhteen. "Käskekää hänen mennä tiehensä. En halua häntä puhutella."

"Ymmärrän, sir." Mies kääntyi, mutta Mildred huudahti: "Odottakaa! Miksi et halua puhutella häntä, isä?"

"Tuota ihmistäkö? Minulla ei ole hänelle mitään sanomista."

"Aivan oikein"! kannatti Marsh luoden puhujaan aran silmäyksen. "Hänellä on varmasti joku kepponen tekeillä."

"Hänellähän voi päinvastoin olla jotakin todella tärkeätä sanottavana", väitti tyttö.

"Ei."

Mildred kumartui eteenpäin ja sanoi perämiehelle. "Neuvokaa hänet tänne. Tahdon tavata häntä."

"Mildred, sinä et saa puhutella tuota naista!" huusi herra Wayland.

"Todellakin ajattelematonta", säesti Marsh pelokkaasti. "Hän ei ole henkilö, jota —"

Neiti Wayland loi häneen musertavan katseen ja viittasi perämiehelle nojautuen sitten jälleen tuolinsa selustaan.

"Olen keskustellut hänen kanssaan ennenkin. Hän ei ole lainkaan vaarallinen."

"Tee sitten tahtosi", murahti isä. "Mutta hyvään tämä ei lopu, sillä olen varma, että Emerson on hänet tänne lähettänyt."

Willis Marsh kääntelehti hermostuneesti tuolissaan, katse kiinnitettynä ylähangan puoleiselle laidalle ryhmittyneeseen joukkoon ja kasvoilla äärimmäisen jännittynyt ilme. Sormet puristuivat lujasti käsinojan ympärille, ja syvään henkäisten hän hypähti äkkiä ylös ja kiiruhti tiehensä.

Laidan yli oli noussut Cherry Malotte mukanaan huopiin kietoutunut mokkasiinijalkainen intiaanityttö — hento ja arka poloinen, joka käsiään väännellen ja aivan ymmällään katseli ympärilleen säikähtynein silmin. Heidän takanaan seisoi jättiläiskokoinen kuparinruskea sekarotuinen, joka oli merimiehiä päätä ja hartioita pitempi, pieni lapsi sylissään.

Herra Wayland ja Mildred näkivät Marsh'in puhelevan tulijoiden kanssa, mutta sanoja ei voinut erottaa. Intiaanityttö kavahti pelästyneesti takaisin, ja huudahtaen jotakin omalla kielellään pudisti kiihkeästi päätään ja viittasi valkoihoiseen seuralaiseensa. Marsh oli liidun kalpea ja heristi nyrkkiään Cherry Malotte'n silmäin edessä. Näytti kuin hän olisi aikonut lyödä tätä, mutta silloin astui Constantine väliin luoden vastustajaansa synkän ja uhkaavan katseen, jolloin Marsh peräytyi askeleen jotakin kiihkeästi selittäen. Cherryn ääni kuului kirkkaana ja selkeänä:

"Liian myöhään, herra Marsh. On selvintä, että kuuntelette kerrankin maltillisesti."

Merimiesten kummastuneiden katseiden seuraamana hän meni joustavin askelin vanhuksen ja tämän tyttären luo, joka oli noussut, Chakawana hihaan takertuneena ja tuo roteva sekarotuinen äänettömästi jäljessä seuraten. Willis Marsh'in värittömät huulet nytkähtelivät hermostuneesti ja hän koetti turhaan tavoitella kiinni Constantinea aikoen sanoa tälle jotakin.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi herra Wayland.

"Kuulin teidän olevan aikeissa lähteä, minkätähden kiiruhdin puheillenne —"

Marsh keskeytti käheästi: "Hän on huono nainen, joka on tullut tänne vain minua parjaamaan."

"Parjaamaan!" huudahti Wayne Wayland. "Sitähän ajattelinkin."

"Kuuluu ammattiin. Hän on tullut rahoja kiristämään."

Cherry kohautti olkapäitään ja hymyili, niin että valkoiset hampaat hohtivat.

"Herra Marsh on kovin hätäinen. Voitte itse arvostella, onko hän oikeassa."

Marsh aikoi vastata, mutta Mildred Wayland, joka oli tarkastellut häntä kiinteästi, ehätti ennen.

"Kuka lähetti teidät tänne, neiti?"

"Ei kukaan. Jos herra Marsh voisi olla hetkisen hiljaa, niin selittäisin, mitä varten tulin."

"Älkää kuunnelko häntä —"

Cherry pyörähti Marsh'iin päin. "Kun ette kerran voi päästä tästä mihinkään, niin olkaa vaiti."

Marsh vaikeni.

"Kuulimme herra Marsh'in seuraavan mukananne, minkätähden tulin pyytämään häneltä rahaa lapsensa ylläpitoon hänen poissaollessaan."

"Lapsensa!" Wayne Wayland kääntyi tyttärensä sulhaseen kasvoillaan mitä suurin hämmästys. "Willis, sano hänelle, että hän valehtelee."

"Hän valehtelee", toisti Marsh kuuliaisesti, mutta kaikki näkivät hänen kasvoistaan, että syytös oli tosi.

Cherry kääntyi nyt välittömästi neiti Waylandin puoleen. "Olen nyt elättänyt tuota pikku miestä ja hänen äitiään vuoden ajan" — hän viittasi Constantinen käsivarrella istuvaan punatukkaiseen poikaseen — "ja olen jo siihen kyllästynyt. Kun te saavuitte, suostutteli Marsh Chakawanan viemään pienokaisen erääseen ylempänä olevaan kylään ja pysyttelemään siellä, kunnes olitte menneet. Mutta Constantine oli kuullut hänen aikovan naida teidät ja saatuaan myös tietää, että hän aikoi lähteä tänä iltana, hän nouti sisarensa kotiin toivoen Marsh'in tekevän mikä on oikein. Marsh oli, näettekös, jo kauan ennen teihin tutustumistaan luvannut ottaa Chakawanan puolisokseen."

Cherryn kasvojen ilme sai Mildredin niin suunniltaan, että hän olisi voinut tehdä vaikka murhan. Tuo nainen, jota hän oli halveksinut, oli nyt hänet peräti nöyryyttänyt. Leimuavin silmin hän kääntyi isäänsä:

"Koska olit niin kiihkeä julkaisemaan kihlaukseni, niin ehkä voit sen peruuttaa yhtä jyrkästi."

"Hyvä Jumala! Mikä häväistysjuttu, jos tämä vain on totta!" Wayne Wayland siveli otsaansa.

"Oh, totta joka sana?" sanoi Cherry.

Seuranneen äänettömyyden vallitessa pienokainen soluttautui Constantinen käsivarrelta kannelle ja painautui äitiään vasten nähdäkseen kaikki nämä vieraat paremmin. Pienet kasvot olivat laihat ja alkuasukasten kuosiset vaatteet risaiset ja likaisetkin, mutta hipiä oli paljon vaaleampi kuin aleuteilla, niin ettei kukaan, joka hänet näki, voinut syntyperää epäillä. Merimiehet olivat ryhmittyneet ympärille ja katselivat näytelmää niin kiinteästi, ettei kukaan huomannut kanoottia, joka sujahti peräntakaa maihinmenoportaille.

Wayne Wayland oli kerrankin niin ymmällään, ettei hän tiennyt, mitä sanoa, eikä Willis Marsh, jonka pyöreähköt kasvot olivat kalpeat ja hiestä märät, voinut vielä käsittääkään kukistumisensa perinpohjaisuutta, vaan odotti pelokkaasti, mitä Mildred tekisi. Tämä loi häneen vihdoin leimuavan katseen, joka sai hänet tekemään viimeisen epätoivoisen ponnistuksen.

"Älkää uskoko häntä!" huudahti hän. "Hän valehtelee suojellakseen omaa rakastajaansa!" Hän viittasi Chakawanaan. "Tuo tyttö on lapsen äiti, mutta isä on Boyd Emerson!"

"Boyd Emerson kävi Kalvikissa ensi kerran viime joulukuussa", sanoi Cherry. "Lapsi on kolmen vuoden ikäinen."

"Täällä näyttää olevan minusta puhe", lausui samassa eräs ääni heidän takanaan. Emerson tunkeutui joukon läpi ja astui suoraan Marsh'in eteen. "Mitä tämä merkitsee?"

Mildred Wayland painoi vapisevan kätensä sydäntään vasten ja hengähti syvään. "Tiesinhän hänen tulevan."

Constantine puuttui nyt puheeseen ensi kerran ja lausui Mildrediin kääntyen:

"Tämä pienokainen herra Marshin. Hän lupaa otta Chakawana vaimokseen, mutta hän valehteli: hän otta teidät, koska te rikas tyttö" Hän kääntyi Marsh'iin päin. "Miksi te valehtelette?" Katse oli peloittavan julma ja uhkaava. "Sanoinhan teille kauan sitten minä tapan teidät, ellette huoli sisarestani."

"Nyt ymmärrän!" huudahti Boyd. "Sinä juuri annoit hänelle puukon iskun silloin illalla tehtaalla."

"Niin! Chakawana selitti hänelle mitä pappi sano vaimosta, joka ei pääse naimisiin. Sisareni sano hän mennä helvettiin, eikä siitä välitä, mutta pienokaiselle on väärin joutua myös helvettiin."

"Mitä oikein tarkoitat?" kysyi herra Wayland.

"Isä opettaa: jos valkoinen mies ottaa intiaaninaisen luokseen eikä mene hänen kanssaan naimisiin, niin tuo nainen joutu helvettiin tuhanneksi vuodeksi — ehkä kahdeksi, kolmeksituhanneksi. Hän raukka ei saa milloinkaan nähdä Jeesuksen taloa. Ja se olla hyvin — hyvin paha asia!" Sekarotuinen ravisti huolestuneesti päätään. "Chakawana hyvä tyttö ja käydä ahkerasti kirkossa — minä anta papille aina paljon raha, mutta pappi sano se ei auta — Chakawana mennä naimisiin, tahi pala helvetissä iankaikkisesti pienokaisen keralla. Chakawana kovin pahoillaan ja pelkää, sillä pienokainen viaton. Herra Marsh hän sano vain, että kaikki valetta; hän ei välitä vaikka pienokainen joutu helvettiin. Kuulittehan sen? Hän ei välitä pikku lapsestaan."

Constantinen silmät olivat kyynelöityneet hänen vaivalloisesti sanellun uskonnollisen luentonsa kestäessä.

"Chakawana kovin pelkää tuota pahaa paikkaa ja pyytä jälleen herra Marshia ottamaan hänet vaimokseen, mutta silloin Marsh lyödä häntä. Minä olisi tappanut herra Marsh'in, ja ellei herra Emerson tulla niin sukkelaan, herra Marsh mennä itse helvettiin."

Wayne Wayland kääntyi Marsh'iin päin.

"Miksi ette sano mitään?"

"Sanoinhan jo, ettei tenava ole minun!" huusi Marsh. "Ellei se ole Emersonin, se on Cherry Malotte'n."

"Naitteko sisareni?" kysyi Constantine.

"En!" sähähti Marsh. "Menkää helvettiin ja ottakaa lapsi mukaanne —"

Sekarotuinen hypähti samassa ilman pienintäkään varoituksen huutoa nopeasti eteenpäin, ja läsnäolijat näkivät jotakin välähtävän hänen kädessään. Emerson hyökkäsi häneen käsiksi, ja kaikki kolme kaatuivat kannelle yhteen rykelmään. Mildred kirkaisi, mutta merimiehet sysäsivät hänet sivulle, jolloin hän säikähdyksestä suunniltaan pakeni isänsä turviin koettaen kätkeä kasvonsa tämän rintaa vasten. Mutta jokin pakotti hänet kääntämään katseensa takaisin paikkaan, jossa miehet taistelivat. Hän kuuli Boydin ärjäisevän merimiehille:

"Pitäkää varanne! Pois tieltä!" Ryhmä hajaantui, ja Mildred näki Boydin ja intiaanin päässeen jaloilleen ja paiskautuvan hurjasti painiskellen kajuuttaa vasten, jonka ikkunaruudut pirstoutuivat helähtäen säpäleiksi. Sekarotuisen kädestä vääntynyt puukko singahti kieppuen laidan, yli virtaan. Cherry Malotte syöksähti paikalle ja hänen äänensä kuullessaan Constantine rauhoittui heti.

Wayne Wayland riistihe irti tyttärensä käsistä ja kiiruhti merimiesten lomitse tunkeutuen kannella makaavan miehen luo, jonka hän oli määrännyt vävypojakseen. Emerson polvistui hänen viereensä ja nousi sitten nopeasti huudahtaen:

"Onko täällä ketään lääkäriä"?

"Tohtori Berry! Lähettäkää joku hakemaan tohtori Berryä! Hän on maissa!" huusi herra Wayland.

"Joutuin! Joku heti noutamaan tohtori Berryä!" käski Boyd.

Merimiesten hajaantuessa joka taholle Mildred Wayland näki näyn, joka sai hänet sulkemaan silmänsä ja melkein pyörtymään. Hän kääntyi ja pakeni sokeasti kajuuttaan, jossa Emerson tapasi hänet hetkistä myöhemmin lepäämässä tajutonna eräässä nojatuolissa ranskalaisen kamarineitsyen nyyhkyttäessä vieressä.

XXVII.

UNELMA, JOKA TOTEUTUI.

Boyd Emerson istui melkein tunnin aivan yksinään The Grande Dame'n kannella Mildrediä odotellen. Kukaan ei häntä häirinnyt, sillä matkailijat, jotka olivat kiiruhtaneet laivaan tohtori Berryn keralla, karttoivat häntä, eivätkä merimiehetkään noudattaneet saamiaan ohjeita, niin että hän sai rauhassa pohtia tätä tilanteen äkillistä muutosta. Marsh'in odottamaton kukistuminen ja hänen oman yrityksensä siten joutuminen aivan toiseen valoon eivät häntä niinkään järkyttäneet kuin muutos, joka oli tapahtunut hänen omissa tunteissaan ja pyrkimyksissään. Hän oli saapunut laivalle uhkamielellä näyttääkseen, että hän oli mies ajamaan tahtonsa läpi, ja pakottaakseen Mildred Wayland'in oivaltamaan asian oikean laidan, mutta nyt kun hän oli perillä eikä tiellä ollut mitään esteitä, hän alkoi tutkiskella itseään pääsemättä selvyyteen, mitä hän oikeastaan tahtoi ja toivoi. Ajatellessaan kirjettä hän tunsi ahdistavan mielipahan asemesta suurta helpotusta, ikäänkuin hänet olisi vapautettu raskaasta taakasta, mikä tunne teki hänet kumman levottomaksi. Oliko tuo kolme vuotta kestänyt taukoamaton ahertaminen uuvuttanut hänet niin, että luopuminen tytöstä tuntui hänestä nyt todellakin helpotukselta, tytöstä, jota ajatellen hän oli niin uskollisesti raatanut? Vai oliko syy siinä, että hän täällä erämaassa, kaikista sovinnaisuuden kahleista vapaana, näki heidät molemmat, itsensä ja tytön, aivan uudessa valossa? Hän ei tiennyt.

Aurinko oli jo mennyt mailleen, kun Mildred ilmestyi kannelle, jolla Boyd käveli edestakaisin sikari hampaiden välissä.

"Missä on neiti Malotte seuralaisineen?" kysyi hän.

"He menivät maihin. Marsh ei halua ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin intiaania vastaan."

"Kuulin, ettei haava olekaan niin vaarallinen."

"Niin, mutta läheltä piti."

Mildred värisi. "Se oli hirveätä!"

"En osannut uneksiakaan Constantinen tekevän jotakin sellaista, mutta hän on enemmän venäläinen kuin aleuti, ja sekä hän että hänen sisarensa ovat täydellisesti papin vaikutusvallan alaiset. He ovat kiihkeän uskonnolliset ja heidän käsityksensä iankaikkisesta kadotuksesta on sangen syvälle juurtunut."

"Oletko tavannut isää?"

"Puhelimme hetkisen."

"Teittekö sovinnon?"

"Emme! Mutta luulen, että asiat alkavat hänelle vähitellen selvitä — ainakin Marsh'iin nähden. Muu onkin sitten vain ajan kysymys."

"Miten saatoitkaan sallia isän ilmoittaa, että olin kihloissa tuon miehen kanssa?"

Emerson tuijotti häneen ymmällään. "Minäkö? Suo anteeksi — mutta sillehän en mitään mahtanut."

"Olisit karttanut joutumasta riitaan hänen kanssaan. Näytät välittävän minusta sangen vähän."

Boyd katseli sikarinsa tuhkaa silmissään huvitettu vivahdus, kun Mildred jatkoi:

"Tuo nainenkin käytti tilaisuutta hyväkseen nöyryyttääkseen minut perin pohjin."

"Mielestäni hän teki sinulle suuren palveluksen, enkä epäilekään, ettei tilanne ollut hänellekin aivan yhtä kiusallinen."

"Lorua! Hän sai tilaisuuden kostaa ja riemuitsi voidessaan tehdä minut naurunalaiseksi."

"En ole milloinkaan kuullut hänen tehneen mitään ala-arvoista", sanoi Boyd harvakseen. "Hän on auttanut minua lukemattomat kerrat, enkä olisi ilman hänen apuaan kyennyt milloinkaan suunnitelmiani toteuttamaan. Paikka, johon tehtaan rakensin, kasvaisi yhä puita ja jäkälää ja itse olisin vieläkin avuton uneksija."

"Teet tietysti oikein ja kauniisti antaessasi hänelle tunnustuksen kaikesta, mitä hän on tehnyt, mutta nyt ei hänen apuaan enää tarvita. Lopetat tietysti heti seurustelusi hänen kanssaan kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut." Boyd ei vastannut, ja pitäen äänettömyyttä myöntymisen merkkinä Mildred jatkoi: "Pelkään, että kotimatka on hirvittävän ikävä ja yksitoikkoinen. Ajattelin — sanon isälle, että hän pyytää sinua palaamaan meidän kanssamme."

"Mutta nythän on kiirein aika. Tehdasta en voi jättää."

"Tehdasta! Onko tuo tehdas sinulle tärkeämpi kuin minä? Et luultavasti käsitäkään, kuinka hirveästi tämä kaikki on minuun koskenut — olen vieläkin peloissani. Hermostun kuoliaaksi, ellei luonani ole joku, jonka kanssa saan puhella."

"Aivan mahdotonta! En — en yksinkertaisesti halua lähteä nyt."

"Niinkö? Ja eilen illalla sinun oli epäilemättä samasta syystä mahdoton tulla."

"Niin oli. Pato täyttyi, joten en voinut poistua."

"Tuo nainen ei päästänyt sinua, tarkoittanet", huudahti Mildred. "Ja vain hänen tähtensä kieltäydyt nytkin lähtemästä mukaamme."

"Älähän kiihdy, pyydän", lausui Boyd hiljaa. "Siinä mielessä en ole häntä milloinkaan ajatellut —"

"Tule sitten pois tästä kirotusta paikasta. Vihaan koko tätä maata — kalastamoita, asukkaita, kaikkea. Olet aivan väärässä ympäristössä, niin että miksi ei lähteä täältä nyt heti ja alkaa jotakin uutta, jotakin suurta ja mainehikkaampaa?"

"Oletko selvillä, mitkä toiveet, sieluntuskat ja epätoivoiset ponnistukset tähän yritykseen sisältyvät?" kysyi Boyd.

"Mutta se ei miellytä minua", kiivastui Mildred. "Se ei ole mikään hieno yritys. Voithan luovuttaa tehtaan isälle, ja jos tarvitset rahaa, niin minulla sitä kyllä —"

"Vaiti!" keskeytti Boyd jyrkästi. "Istuhan, haluan hiukan puhella kanssasi." Hän kietoi huovan tiukemmin tytön hartioiden ympärille ja saatteli hänet erääseen nojatuoliin. Hänessä tapahtunut muutos alkoi näkyä yhä selvemmin, muutos, jonka hän nyt huomasi tapahtuneen jo silloin kun hän kohtasi Mildredin ensi kerran The Grande Damen saavuttua. Silloinkin oli Mildredin myötätunnon puute loukannut häntä. Tämä ei ollut antanut hänen uurastukselleen pienintäkään tunnustusta ja oli nyt osoittanut olevansa täydellisesti kykenemätön käsittämään, mihin kunnia hänet velvoitti. Hänen mieleensä ei voinut juolahtaakaan, että velvollisuuden tunto ja uskollisuus jotakin toista henkilöä kohtaan voisivat syrjäyttää hänen tahtonsa. Hän ei huomannut siinä mitään petosta, että Boyd jättäisi Georgen oman onnensa nojaan.

Boydille selveni kerta kaikkiaan, että heillä oli sangen vähän yhteistä. Mildred oli auttamattomasti kietoutunut omien mielitekojensa lujaan verkkoon ja noudatti vain oman tahtonsa lakia, johon toisetkin saivat luvan myöntyä. Ja mikä vieläkin valitettavampaa, hän ei ymmärtänyt, lainkaan toisen vilpitöntä riemua saavutetun menestyksen johdosta, eikä hänellä ollut aavistustakaan ylpeydestä ja mielihyvästä, jota jokainen tosi mies tuntee jonkun vaikean tehtävän kunnialla suoritettuaan, tunteesta, joka on jokaisen tosi miehen elämän suola. Hän, Boyd, oli taistellut urhoollisesti ja epätoivon vimmalla ja saavuttanut voiton, jonka veroista ei kukaan mies eläessään toista saavuta, ja nyt, juuri kun hän oli osoittanut toveriensa silmissä olevansa mies, luja ja luotettava, vaati Mildred häntä raukkamaisesti luopumaan kaikesta. Oman itsekkyyden sokaisemana tämä vaati häneltä suurempaa uhria kuin konsanaan. Nyt kun hän oli näyttänyt, mihin hän kykeni, Mildred tahtoi sitoa hänet kultaisilla kahleilla — tehdäkseen hänestä orjan. Johtuiko se ehkä toisen tytön pelosta? Olihan Mildred ennenkin koettanut häntä auttaa — omalla tavallaan — sen hän tiesi, ja oli liikutettu sitä ajatellessaan, sillä Mildred, jonka hän oli tuntenut, oli aina toiminut pelottomasti ja vähääkään välittämättä, mitä isä teki tahi sanoi. Boyd ei ollut milloinkaan ollut niin varma hänen rakkaudestaan kuin tällä hetkellä, mutta nyt hän ajatteli sitä kuin jotakin, joka kuului menneisyyteen. Mildredin ansiot olivat joka tapauksessa sangen heikot hänen vaikutusvaltaansa verrattuina. Mildred oli antanut huolettomasti omasta yltäkylläisyydestään, kun taas Cherry —. Boyd näki nyt selvästi ja äkillinen yhteenkuuluvaisuuden ja kunnioituksen tunne tyttöä kohtaan, joka oli todellakin ollut hänelle uskollinen koko ajan, hulvahti hänen sydämeensä lämpöisenä laineena. Se oli jotakin aivan erilaista kuin hänen tunteensa Mildrediä kohtaan, jota hän oli aina matkan päästä jumaloinut. Mildred oli ollut hänen unelmansa, etäinen ja saavuttamaton mutta Cherry oli samaa olemusta kuin hän itsekin.

He istuivat kauan jutellen näiden mietteiden vähitellen lujittuessa varmaksi vakaumukseksi Boydin mielessä, ja vaikka kansi oli autio, ei neiti Waylandin tarvinnut lainkaan pyytää kerran niin kiihkeätä kosijaansa pysymään alallaan.

Boyd ei kyennyt sanoilla tulkitsemaan mielenmuutostaan, mutta Mildred näki sen, ja ymmärtäen lopulta sen merkityksen hän alkoi taistella kuin äiti rakkaan lapsensa puolesta. Jos Boydin herääminen oli ollut hidasta, oli Mildredin vieläkin hitaampaa, mutta huomattuaan mistä nyt oli kysymys, ettei hänellä ollut enää Boydiin mitään vaikutusvaltaa, Mildred käsitti yhä selvemmin, mitä hän nyt oli menettämäisillään.

Ollen nainen hän luopui vihdoin vaatimuksestaan. Mitäpä se merkitsi, vaikka Boyd jäikin tänne kaikkien harrastuksiensa keskukseen? Pohjola oli vallannut hänet ja Mildred aikoi odottaa, kunnes Boyd tuli häntä noutamaan. Hän koetti kaikin keinoin saada liekin, joka oli niin tasaisesti palanut, jälleen syttymään, mutta turhaan, ja kun viimeinenkin toivonkipinä alkoi sammua, luopui hän kaikista vaatimuksistaan. Hän ei pyytänyt enää mitään muuta kuin saada omistaa Boydin rakkaus. Kaikki muu oli toisarvoista. Vihdoinkin hän näki itsensä selkeästi. Hän oli huudahtaa muistaessaan, ettei Boyd ollut suudellut häntä sittenkuin Chicagosta lähtiessään, ja kun hän huomasi, ettei Boyd aikonutkaan sitä enää tehdä, alkoi tuon viimeisen hyväilyn muisto polttaa ja kirveliä hänen sydäntään. Hän oli melkein iloinen, kun isä rannalta tulleen höyrypurren saavuttua yhtyi heihin.

Miehet olivat toisiaan kohtaan jäykkiä ja muodollisia, voimatta unhottaa vielä, mitä heidän välillään oli tapahtunut, ja hetkisen kuluttua Boyd nousikin ja sanoi molemmille jäähyväiset, sillä nousuvesi alkoi kohota ja lähdön hetki oli käsissä.

Muutamia merkityksettömiä sanoja ja käden puristus kajuutan ikkunoista tulvivassa valossa, Mildredin värittömät huulet ja säikähtynyt katse, ja Emerson kapusi laidan yli häipyen pimeyteen.

Tyttö painautui isäänsä vasten ja kuunteli kuin jähmettyneenä airojen etenevää loisketta, joka hiljeni hiljenemistään tauoten vihdoin kuulumasta. Sitten hän kääntyi.

"Hän tuli — kuten näit!" kuiskasi hän.

Vanhus näki kasvoilla kuvastuvan tuskan ja vastasi lempeästi:

"Niin lapseni!" Hän taisteli silmänräpäyksen. "Ja jos tahdot, niin hän saa tulla toistekin."

"Mutta hän ei tule. Senpätähden tämä onkin niin kovaa; hän ei tule enää milloinkaan takaisin."

Mildred kääntyi poispäin ja silloin näki Wayne Wayland jotakin, jonka estääkseen tämä olisi luovuttanut puolet mahtavasta omaisuudestaan. Hän huudahti närkästyneesti, mutta Mildred arvasi hänen ajatuksensa.

"Ei, ei, et saa häntä enää milloinkaan vahingoittaa, sillä hän oli oikeassa ja me väärässä. En — en sitä ymmärtänyt."

Isä jätti tyttärensä tuijottamaan yöhön ja poistui raskain askelin.

Emersonin valtasi suuri helpotus ja vapauden tunne, kun hän istahti soutamaan, ja hänen sydämessään soivat ihanat sävelet sulautuivat täydellisesti veden suloisen hilpeään ja viihdyttävään liplatukseen purren laitoja vasten; hän tunsi ensi kerran moneen kuukauteen olevansa nuori ja vapaa. Kuinka sokea hän olikaan ollut! Tyttö oli kyllä suloinen ja hyvä, mutta — kolme vuotta olivat saaneet aikaan hänessä itsessään muutoksen, suuremman kuin hän käsittäkään. Samana iltana, jolloin Cherry oli kertonut hänelle elämäntarinansa, hän oli alkanut päästä selville omasta itsestään. Tytön avomielisyys oli havahduttanut hänet unelmien maailmasta, ja kun hän oli kerran saanut nähdä oman itsensä kaikessa alastomuudessaan, seurasi kaikki muu itsestään. Hän oli vielä epäröinyt laivalle tullessaan, mutta siellä sattuneet tapaukset olivat ratkaisseet pulman. Nyt hän oli varma, että maailmassa oli vain yksi ainoa nainen, jota hän rakasti, mihin varmuuteen päästäkseen hän oli saanut käydä sydämessään kiinteätä taistelua omia ennakkoluulojaan ja ulkopuolelta tulleita vaikutteita vastaan. Fraserin puheista ja Cherryn omista sanoista hän tiesi, ettei tämän entisyys ollut sellainen kuin hän olisi toivonut, mutta kun rakkaus tyttöön kävi ylivoimaiseksi, haihtui kaikki epäröintikin ja hän teki valintansa.

Ainoa, mitä hänen oli vaikea ajatella, oli Cherryn suhde Hilliardiin. Muut tyttöä vasten sinkautetut syytökset olivat hämäriä ja häilyviä, mutta tämä oli tosiseikkoihin perustuva, jotka hän itse kaikki tunsi. Voidakseen suhtautua siihen rauhallisesti hän tarvitsi kaiken rohkeutensa, mutta samalla hän vannoi, ettei Cherryä olisi mikään voinut horjuttaa, jos tilanne olisi ollut toisenlainen. Ja oli miten oli, Cherry oli tehnyt kaiken vain rakkaudesta häneen, joten oli enemmän kuin halpamaista nyt epäröidä. Entisyydestään vastasi Cherry itse. Boyd puri hampaansa yhteen ja suuntasi keulan päättävästi Cherryn rantaan koettaen karkoittaa mielestään tuon kiusallisen muiston kohdistamalla ajatuksensa tyttöön itseensä. Taistelu, joka nyt riehui hänen sydämessään, oli hänen elämänsä katkerin, mutta kun hän kiinnitti purtensa laituriin, oli voitto saavutettu. Hän tunsi riemuiten, että tuo kiusallinen tapaus oli ainiaaksi pyyhitty pois hänen mielestään. Noustessaan törmää ylös hän kuuli Cherryn soittavan ja päästyään lähemmäksi hän erotti selvästi sävelenkin, vienon ja hellän — saman, joka oli heidän ensi kerran toisensa kohdatessaan saanut hänet hetkiseksi unhottamaan kaikki surut ja huolet. Ikkuna oli auki ja pysähtyen ulkopuolelle hän näki Cherryn soittavan ilman mitään nuotteja; sormet liukuivat koskettimien yli uneksivasti ja tiedottomasti. Boyd yhtyi lauluun, hiljaa ja vienosti, hyvän ja sointuvan äänensä koko sykähtelevällä hellyydellä:

"Sinusta, lempi, unta mä näin Sä lupasit mun —"

Cherry vaikeni kuin huumautuneena, sillä hän oli ollut kuulevinaan erään toisen äänen yhtyvän omaansa, mutta sitten hän kätki kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkuun tietäen hyvin, ettei se ollut muuta kuin hänen omaa kuvitteluaan. Hämärän hetkinä unelmoidessaan hän oli niin usein kuullut tuon pehmeän äänen säestävän omaansa, havahtuen aina siihen, ettei se ollutkaan muuta kuin mielikuvituksen leikkiä, erään muiston heijastusta, joka ei milloinkaan häviäisi.

Päivä oli ollut hänen elämänsä raskain ja tämä hetki kaikista lohduttomin, niin että suru, joka oli jo kauan hänen mieltään kalvanut, mutta jonka hän oli tähän saakka sankarillisesti hillinnyt, sai nyt vapaasti riehahtaa valloilleen.

Kohtaus laivalla oli johtunut vain hänen rakkaudestaan Boydiin, hänen koko olemuksensa oli kapinoinut sitä vastaan, mutta hän oli ollut samalla tietoinen siitä, että joku ratkaiseva isku tämän puolesta oli nyt välttämätön. Muussa tapauksessa olisivat Boydin kaikki toiveet ja saavutukset rauenneet. Ajatus käyttää Constantinea ja Chakawanaa välikappaleina oli syntynyt melkein sattumalta, sillä vasta edellisenä iltana hän oli saanut tietää näiden salaisuuden. Niin täydellistä menestystä, kuin minkä hän oli saavuttanut, hän ei ollut tohtinut toivoakaan, voimatta myöskään aavistaa, että kohtaus loppuisi niin traagillisesti. Hän oli yksinkertaisesti vain toimeenpannut suunnitelmansa, ja nyt kun tehtävä oli suoritettu, hän antoi surulleen vallan ja itki kuin pieni tyttönen. Siellä hän nyt on, Boyd, lemmittynsä luona — hänelle, orvolle tytölle, heidän onnensa luojalle, heiltä ei liikenisi enää ajatustakaan. Boydin hilpeästä ja välittömästä ystävyydestäkään hän ei saisi enää nauttia — sekin oli nyt mennyttä, kun totuus oli tullut ilmi.

Suudelma, ensimmäinen ja ainoa, jonka tämä oli hänelle antanut, poltti jälleen hänen huuliaan. Hän muisti illan, jonka he olivat viettäneet kahdenkesken tässä samassa huoneessa, jolloin Boydin katse oli saanut hänen toivonsa elpymään, jolloin Boyd oli näyttänyt horjuvan. Tuon muiston järkyttämänä hän parahti ääneen ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan:

"Boyd! Boyd!"

Samassa kiertyivät voimakkaat käsivarret hänen ympärilleen, ja tuttu ääni kuiskasi hellästi:

"Niin, armas!"

Cherry hypähti ylös säikähtyneesti huudahtaen ja irroittautui hänen syleilystään. Piano särähti valittavasti, ja kavahtaen takaisin kuin jonkun yliluonnollisen ilmestyksen edessä hän tuijotti hetkisen Boydin punehtuviin ja hymyileviin kasvoihin hengähtäen sitten tuskin kuuluvasti:

"Te! Miten — miten olette täällä?"

"Koska rakastan teitä."

Cherry sulki silmänsä ikäänkuin ihanan musiikin lumoissa ja ojensi sitten kätensä sanoen rukoilevasti:

"Menkää, pyydän, ennenkuin huomaan jälleen vain näkeväni unta."

"Unelmanne ovat toteutuneet", vastasi Boyd hiljaa ja tapaili hänen kättään.

"Ei, ei!" Ääni sortui. "Sitä ette tarkoita. Ette — ette tullut jäädäksenne."

"Jään luoksesi ainiaaksi, jos vain sallit, armaani."

Cherry irroitti kätensä ja siirrähti etemmäksi.

"Mutta miksi olette täällä? Kun lähdin, jäitte sinne — hänen luokseen — raivasin kaikki esteet tieltänne. Voinko enää tehdä enemmin? Hyvä Jumala! Voinko enää tehdä enemmän?"

Hän huohotti kuin säikähdyksestä suunniltaan.

"Voit. Tulemalla vaimokseni teet minut onnelliseksi."

"Ette tiedä, mitä puhutte." Tyttö ravisti päätään toivottomasti. "Tehän rakastatte neiti Waylandia."

"En. Neiti Wayland lähtee tänä yönä enkä näe häntä enää milloinkaan."

"Sitten ette mene hänen kanssaan naimisiinkaan?"

"En."

Tumma puna nousi Cherry Malotte'n poskille; hän nieleskeli ikäänkuin hänen kurkkunsa olisi ollut aivan kuiva ja sanoi vihdoin viivytellen:

"Hän siis sysäsi teidät luotaan kaikesta huolimatta, ja se, mitä teille tänään sanoin, on saattanut teidät nyt minun luokseni. Teitte tämän säälistä — tahi siksi että olette hänelle suutuksissanne. Ei, ei, Boyd. Sitä en tahdo. Sääliänne en tarvitse ja siitä, minkä hän on heittänyt pois, en huoli."

"Kesti kauan, Cherry, ennenkuin pääsin selville omasta itsestäni, sillä olen ollut erään näyn sokaisema", vastasi Boyd. "Olen uneksinut koko ajan ja vasta tänään havahduin täydellisesti. Olen tullut omasta vapaasta tahdostani luoksesi, koska rakastan sinua ja tulen sinua aina rakastamaan."

Tyttö painoi kätensä sydäntään vasten.

"Unhotatte, mikä olen — ollut!" huudahti hän sydäntä särkevästi. "Ette voi huolia minusta — vaimoksenne!"

"Jo tänä iltana", vastasi Boyd ja ojensi kätensä häntä kohti. "Sinua rakastan ja sinut tahdon omistaa. Muusta en välitä."

Samassa lepäsi Cherry hänen povellaan nyyhkyttäen ja vavisten ikäänkuin jostakin suuresta vaarasta pelastuneena, ja Boyd upotti kasvonsa hänen pehmeisiin kiharoihinsa helliä sanoja kuiskaillen. Hetkisen kuluttua Cherry kohotti ujosti päätään ja painoi hänen huulilleen pitkän suudelman, sanoen sitten vartaloaan hiukan taaksepäin taivuttaen kasvot onnesta sädehtien:

"Ehdit vielä pelastua, jos tahdot. Annan sinulle nyt siihen viimeisen tilaisuuden."

Boyd pudisti päätään.

"Sitten olen tehnyt velvollisuuteni!" Hän painautui lähemmäksi. "Ja sinä et ole mistään pahoillasi?"

"En. Suren vain sitä, etten voi antaa sinulle muuta kuin nimeni, sillä jos herra Wayland toteuttaa uhkauksensa, voi käydä niin, että saan lähteä jälleen maailmalle ja alkaa taas alusta. Minusta voi tulla köyhääkin köyhempi."

"Silloinhan saan tilaisuuden osoittaa kuinka hellästi sinua rakastan. Maalliseen tavaraan nähden et voi olla minua köyhempi."

"Onhan sinulla ainakin kuparikaivoksesi."

"Ei minulla ole mitään kaivoksia", vastasi tyttö. "Ei edes pienintäkään osuutta sellaiseen."

"Mutta — nyt en ymmärrä."

Tytön katse painui alas.

"Herra Hilliardia ei ole helppo saada taipumaan. Minun täytyi antaa hänelle kaikki valtaukseni."

"Tarkoitat, että myit osuutesi hänelle?"

"En! Kun näin, ettet saanut mistään rahaa, annoin hänelle osuuteni kaivokseen, jolloin hän myönsi lainan. Ethän ole siitä minulle vihainen?"

"Vihainenko!" Emersonin ääni ilmaisi mitä suurinta riemua. "Et tiedä, miten — miten onnelliseksi olet minut tehnyt."

"Kuuletko"? Cherry painoi sormensa hänen huulilleen. Hiljaisesta yöstä kantautui ankkurikettinkien etäinen kolina.

" The Grande Dame!" huudahti Boyd. "Se tekee lähtöä."

He menivät ovelle ja katselivat kuinka laivan kirkkaasti pilkottavat valot tekivät pimeyteen mahtavan kaaren häipyen sitten hitaasti näkymättömiin lahden ulapalle. Cherry pani kätensä Boydin olkapäälle.

"Kuinka ilmeellinen onkaan sallimus, joka meitä johdattaa", sanoi hän. "Tuolla tytöllä oli kaikki, mitä maailmassa voi omistaa, ja minä olin niin köyhä, — köyhä aina tähän hetkeen saakka. Jumala suokoon, että hän tulisi kerran yhtä rikkaaksi kuin minä nyt olen!"

Ja The Grande Dame'n kannella seisoi tyttö, jolta ei ollut mitään puuttunut, yksinäisenä ja orpona partaaseen nojaten, takertuen katseillaan epätoivoisesti rantojen tummina häämöttäviin ääriviivoihin, jotka vähitellen hämäräksi juovaksi sulautuen häipyivät taivaanrantaan viimeisenä merkkinä maasta, jota hän pelkäsi ja vihasi. Hän kääntyi ja poistui sen tietoisuuden herpaisemana, että hän oli hyvin köyhä ja kurja, olento, joka ei ollut milloinkaan mitään ymmärtänyt.