Hopeaparvi: Seikkailuromaani

HOPEAPARVI

Seikkailuromaani

Kirj.

REX BEACH

Englanninkielestä suomentanut O.E.N.

Porvoo—Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLLYS:

I. Eräs vastoinkäymisten masentama mies ja hänen aina hilpeä toverinsa. II. Laupias samarialainen. III. Eräs vieraanvarainen koti. IV. Houkutteleva ehdotus. V. Sopimus tehdään. VI. Myrskyssä ja pakkasessa. VII. Uusia seikkailuja. VIII. Seattlessa. IX. Vielä vuosi armonaikaa. X. George kohtaa vihollisensa. XI. Boyd Emerson hämmästyy kaksi kertaa. XII. Neiti Wayland kahden vaiheella. XIII. Tilanne kärjistyy. XIV. Vihollinen näyttäytyy. XV. Epätoivon partaalla. XVI. Willis Marsh ilmaantuu piilostaan. XVII. Jännittäviä päiviä. XVIII. Marsh johdetaan harhaan. XIX. Kapina tekeillä. XX. Fraser palaa. XXI. Yöllinen seikkailu. XXII. Hopeaparvi. XXIII. Taistelu jatkuu. XXIV. The Grande Dame saapuu XXV. Musertava isku. XXVI. Tilinteko. XXVII. Unelma, joka toteutui.

I.

ERÄS VASTOINKÄYMISTEN MASENTAMA MIES JA HÄNEN AINA HILPEÄ TOVERINSA.

Pohjoisessa siintävästä vuoristosta selviydyttyään laskeutuu tie, joka vie Kalvikiin, aution tundran poikki polveillen vihdoinkin Kalvik-joelle, jonka suulla tuo samanniminen, pienoinen kaupunki on. Kesällä tämä tie ei voi pöyhkeillä minkäänlaisella liikenteellä, mutta talvella voi sattua, että sisämaan äärettömistä erämaista ilmestyy silloin tällöin joku lopen uupunut, avovedelle pyrkivä matkamies, joka aikansa levähdettyään suoriutuu jälleen taipaleelle. Postin hurjasti laukkaava valjakko saapuu säännöllisesti kerran kuukaudessa, eteläpuolella kohoavan metsän helmasta Ilmestyen ja muusta maailmasta sanomia tuoden, viivähtää yön ja jatkaa aamulla jälleen kiireesti matkaansa. Valtatiestä kokonaan syrjässä ollen on Kalvik varmaankin kaupungeista vaatimattomimpia, jonka olemassaolonkin vain kalastuksella keinottelevat liikemiehet tietävät.

Kreikkalaiskatolinen kirkko venäläisine kouluineen ja pitkäkauhtanaisine pappeineen ja satakunta taloa — säilyketehdasrakennuksia lukuunottamatta — kas siinä koko kaupunki. Ensi silmäyksellä saattavat nuo tehtaat tehdä sen vaikutuksen kuin kaupunki olisi hyvinkin suuri ja mahtava, niitä kun on joen rannalla penikulmia [tässä kirjassa puhutaan vain engl. penikulmista; 1 engl. penikulma = 1609,3 m] pitkä jono, mutta talvisin, jolloin niiden avarat katot jymisevät ja huojahtelevat pohjolan viimojen temmellyksessä ja niiden korkeuteen kohoavat pitkät savupiiput muistuttavat pakkasen jäykistämiä, mustuneita sormia, ne ovat aivan autiot ja tyhjät. Alkuasukkaita ei voi ottaa lukuun, ne kun asustavat maakuopissa, eikä kukaan tiedä niiden lukumäärääkään, ei edes venäläinen pappi, joka niiltä toimeentulonsa verona perii.

Eräänä joulukuun iltapäivänä poikkesi tälle kaukaa pohjoisen puuttomilta kukkuloilta tulevalle tielle matkue, johon kuului kuuden uupuneen koiran vetämä reki ja kaksi miestä. Oli satanut hinta päivänkoitosta alkaen, niin että tie, joka näkyi muutenkin sangen hämärästi, oli nyt noin kuuden tuuman vahvuisen lumikerroksen peitossa, mikä vaikeutti kulkua ja pani ruoskan vinkumaan säälimättä. Harmahtava usva, joka kattoi tienoon silmänkantamattomiin joka taholle, teki maiseman lohduttoman yksitoikkoiseksi hämärine ääriviivoineen ja loihti kaikenlaisia merkillisiä harhakuvia silmien eteen, jotka uupuivat sumuun tuijottaessaan.

Miehet olivat taivaltaneet tunnin toisensa jälkeen synkässä äänettömyydessä, sillä taukoamaton lumentulo oli masentanut heidät kuin joku näkymätön, mutta siitä huolimatta musertavan raskas taakka. Katse ei kohdannut mitään tukipistettä, vaan oli ympäristössä kaikki sulautunut tuohon yksitoikkoiseen ja mieltäsynkistävään harmauteen.

"Sormeton" Fraser polki tietä muistuttaen siinä eteenpäin hoippuessaan ja käsiään heiluttaessaan hyppijänukkea, jota näkymättömät nyörit tempoilivat puoleen ja toiseen, ja valjakkoa ohjaavasta Emersonista tuntui välistä aivan siltä kuin he olisivat molemmat kiertäneet samaa kohtaa äärettömän, harmaan avaruuden keskustassa.

Fraser pysähtyi äkkiä sanaa sanomatta, ja samassa seisahtui valjakkokin koirien ruvetessa heti nuolemaan heltyneitä ja verille hankautuneita jalkojaan ja irroittelemaan varpaiden väliin vähitellen muodostuneita jääkaloja. Pari koiraa oli kuitenkin niin uuvuksissa, etteivät jaksaneet noudattaa toisten esimerkkiä, minkävuoksi Emerson meni niiden luo valjakon etunenään ja suoritti huolellisesti tuon tärkeän puhdistuksen. Fraser istahti rekeen.

"Onpa tämä raatamista!" huokaisi hän. "Ellen näe pian puita tahi jotakin, Joka suo hiukankin vaihtelua tähän yksitoikkoisuuteen, niin tulen varmasti hulluksi."

"Vielä yksi tämmöinen päivä ja me olemme molemmat lumisokeat", huomautti Emerson kylmän rauhallisesti kumartuessaan tarkastelemaan ajokkoidensa jalkoja. "Mutta joki ei voi olla missään tapauksessa enää kaukana."

"Lunta on tullut jo niin paljon, ettei tietä erota enää lainkaan, saan koko ajan tunnustella jaloillani, mistä meidän on mentävä, ja jos astun askeleenkin sivulle, humahdan lumeen reisiä myöten. Tämä on aivan kuin kulkisi höyheniin kätkettyä lautaa myöten. Mitä muuten pitäisitte paistetusta kananpojasta, kun tässä nyt kerran tuli puhe höyhenistä?",

"Älkää hassutelko!" naurahti koirien viereen polvistunut mies.

"Mitäpä pahaa siinä on, jos välistä muistelee sitäkin herkkua", nauroi Fraser hyväntuulisesti ja kaivoi taskustaan piipun, jonka varren hän totesi parilla kiinteällä imaisulla olevan auttamattomasti tukossa.

"Tuokin pakana on jäätynyt", harmitteli hän. "Näyttääpä totisesti siltä, ettei ihminen voi harjoittaa mitään paheita tässä maassa. Olenpa iloinen, että pian pääsen täältä."

"Niin olen minäkin", virkkoi toinen, joka oli hiukan nuorempi, ja istahti toverinsa viereen saatuaan työnsä valmiiksi.

"Kuten jo äsken sanoin", jatkoi Fraser, "en ymmärrä, miksi te oikeastaan sieppasitte minut noiden sinitakkisten lainvalvojien kynsistä. Sanotte, että teitte sen saadaksenne seuraa, mutta mehän olemme murjottaneet koko matkan kuin kaksi kuuromykkää. Minkätähden teitte sen, Bo? Sanokaahan."

"Siksi, että te puhelette aivan tarpeeksi meidän molempienkin edestä."

"Aivan niin, mutta se ei ole mikään pätevä syy antautua esivallan aivan liian turhantarkan huomion esineeksi. Sitä ei teidän iäisenne mies tee vain sentähden, että kaipaa seuraa."

"Otin teidät mukaani koinsyömien siveyskäsitteidenne takia, sillä olin kyllästynyt itseeni, ja te huvititte minua. Eikä minulla ole sitäpaitsi Itsellänikään mitään syytä olla esivallan erikoinen Ihailija", lisäsi Emerson harvakseen.

"No sitähän minäkin", innostui Fraser, "olin varma, että teilläkin puristi kenkä jostakin. Mistä oli kysymys? Täällä voimme olla toisillemme avomieliset kuin hyvät toverukset ainakin, enkä minä ole vielä milloinkaan kielitellyt."

"Riittää jo! En ole toverinne siinä merkityksessä, kuin näytätte luulevan ja olenpa sitäpaitsi aivan liian tyhmäkin kelvatakseni kunnianarvoisan ammattikuntanne jäseneksi."

"Ammatti kuin ammatti, ja omasta mielestäni on omani yhtä kunniallinen kuin mikä muu hyvänsä. Kaikkea olen koettanut ja kokemuksestani tiedän, että edellytykset ovat kaikkialla samat. Täytyy vain osata valikoida helpoin ja mukavin." Hän kumartui lumikenkäinsä nauhoja kiristämään ja loi sitten tutkivan katseen kumppaninsa ilmeettömiin kasvoihin, jotka olivat kuin kiveen veistetyt, joutuen jälleen kiihkeän uteliaisuuden valtaan, joka oli jo kolmen viikon ajan häntä taukoamatta kiusannut. "Niin, ellette ole meikäläisiä, niin teidän pitäisi tulla sellaiseksi", huomautti hän vihdoin hieman ärtyisesti. "Etevämpää pokerinpelaajanaamaa en ole kuunaan nähnyt; sehän on sileä ja ilmeetön kuin kalkittu seinä. Silloin vain näin piirteissänne jotakin eloa, kun pelastitte minut jäälautalta Nortonin salmessa."

Hän tallusteli valjakon eteen, koirat nousivat vastahakoisesti, ja ruoskan läjähtäessä lähti tuo pieni karavaani jälleen jatkamaan äänetöntä matkaansa harmahtavan hämärän halki.

Noin tunnin kuluttua matkue saapui joen äyräälle, jonka korkeisiin kinoksiin syöpyneestä ahtaasta solasta tie laskeusi melkein äkkijyrkästi jäälle. Mereltä puhalsi jäätävän kylmä viima, eikä edessäpäin näkynyt muuta kuin kaukaa häämöttävien, nousuveden puristuksessa muodostuneiden ahtojääröykkiöiden ja -harjanteiden korkealle kohonneet särmät, mutta tie, joka oli nyt kova ja kiinteä, näkyi niin selvästi, että molemmat miehet heittäytyivät rekeen, koirien, jotka hyvän tien rohkaisemina heti unhottivat uupumuksensa, puhaltautuessa täyteen laukkaan.

Hetkisen kuluttua saavuttiin kohtaan, jossa tie haaraantui. Toinen haara poikkesi suoraan joelle, ja kun miehet tiesivät, että kaupungin täytyi olla jossakin sielläpäin joen toisella rannalla, vaikka lumipyry esti sen näkymästä, lähtivät he seuraamaan sitä joutuen pian ahtojääröykkiöiden keskelle, jotka olivat siinä kuin rajamerkit osoittamassa, mihin saakka nousuveden rynnistys ulottui.

Eteenpäinpääsy kävi nyt niin hankalaksi, että molemmat hypähtivät reestä, jota toinen sitten ohjaili tien mutkien mukaan taakse kiinnitetystä tangosta, toisen juostessa rinnalla. Tie nousi ja laski harjanteiden yli kiiveten ja teki äkkiarvaamattomia mutkia röykkiöitä kierrellen, mutta valjakon vauhti ei hiljentynyt hetkeksikään. Röykkiöt alkoivatkin pian harveta ja viimeisen harjanteen yli, jonka toisella puolella jää oli jälleen sileätä ja tasaista, laskettiin täydessä laukassa, mutta kun päästiin alhaalle, kuului tuhoa ennustava rusahdus, ja ennenkuin kumpikaan ennätti tuskin huudahtaakaan, hulvahti vesi reenjalasten yli. Emerson karjaisi, koirat rynnistivät eteenpäin, mutta jää ei kestänyt, vaan murtui kaameasti ritisten, ja hän vaipui hetkeksi umpisukkeloon. Koirat pysähtyivät, ja reki, jonka jalakseen hän hädissään tarrautui kiinni pelastuakseen hukkumasta, liukui myös avantoon, vetäen mukanaan "sormettoman" Fraserinkin, jonka henki salpautui melkein kokonaan, kun jääkylmä vesi kohosi äkkiä kainaloihin saakka. Reki vajosi ensin hitaasti, kunnes se uiskenteli avannossa melkein upoksissa, ja paikka, joka äsken oli näyttänyt niin houkuttelevan turvalliselta, muuttui nyt mitä suurimman sekasorron näyttämöksi, jossa veden valtaan joutuneet miehet ja koirat kamppailivat henkensä edestä. Valjakon ensimmäinen pari oli päässyt tuon vaarallisen paikan yli kiinteälle jäälle, toisten huppuroidessa avannossa koettaen uimalla päästä pälkähästä, mutta vetohihnat olivat liian lyhyet. Emerson ponnisti jalkansa rekeä vasten ja oli jo monta kertaa pääsemäisillään jäälle, mutta reuna ei kestänyt hänen painoaan, vaan murtui yhä uudelleen ja joka yrityksellä entistä helpommin.

Fraser taisteli vastapäisellä sivulla aivan yhtä huonolla tuloksella, ja jokainen uusi ponnistus vain laajensi avantoa. Kylmä tunkeutui luihin ja ytimiin, ja hukkumaisillaan olevat koirat alkoivat säälittävästi ynistä ja köhiä veden tunkeutuessa sieraimiin, jolloin Emerson huusi kumppanilleen:

"Katkaiskaa hihnat! Sukkelaan!" Mihin toinen vastasi vettä syljeskellen ja kalisevin hampain änkyttäen:

"En — en osaa uida!"

Emerson raahautui puolittain uiden reen keulapuolelle ja viilsi yhdellä vetäisyllä vetohihnat poikki, jolloin koirat heti kiipesivät avannosta ja alkoivat piehtaroida kuivassa lumessa. Sitten hän yritti nostaa reen keulan jään reunalle ja ärjäisi johtajille, jotka olivat vielä valjaissa, kehoittaen niitä vetämään, mutta ne vastasivat kaikkiin kehoituksiin vain surkeasti uikuttaen ja häntäänsä heiluttaen. Hän ei kuitenkaan hellittänyt, vaan yritti yhä uudelleen, mutta jää murtui joka kerta hänen altaan, kunnes hän siinä kamppaillessaan kiskaisi avantoon koiratkin, jotka olivat vielä hihnoissa kiinni. Tilanne näytti aivan toivottomalta. Hän olisi kyllä voinut helposti päästä lujalle jäälle reen takana, johon Fraser parhaillaan pyrki, mutta siinä tapauksessa hänen olisi täytynyt jättää koirat oman onnensa nojaan, mitä hän ei tahtonut tehdä. Toinen iski käpälällään puukonkin hänen kädestään, ja kylmän jäykistämänä hän oli jo menettänyt melkein kaiken pelastuksentoivon, kun hänen korviinsa osui samassa monen pienen kulkusen kilinä ja vieraalla äänellä huudettu, tiukka komentosana.

Lumipyrystä sukeltautui suunnalta, johon he olivat pyrkineet, täyttä laukkaa kiitävä valjakko, joka oikealle kaartaen vältti tuon vaarallisen paikan ja pysähtyi. Emerson totesi yhdellä ainoalla hätäisellä silmäyksellä, ettei hän ollut koko pohjolassaoloajallaan nähnyt toista tuon vieraan valjakon veroista. Koirat kuin susia, harmaita, laihoja ja villejä, ja kaikki kaksitoista niin kookkaita, että jokainen ulottui pitkääkin miestä reiteen. Pulkan tapainen reki oli pitkä ja keveä, jonka kaltaista Emerson ei ollut myöskään ennen nähnyt, ja kaikki tarvittavat peitteet olivat valkoisen ketun nahkaa.

Niihin kietoutunut olento lausui jotakin käskevällä äänellä, jolloin valjakon ajaja, eräs roteva intiaani, kiiruhti nopeasti onnettomuuspaikalle. Napittamaton polviin saakka ulottuva päällysmekko oli tehty oravannahoista, joiden hännät liehuivat tuulessa, ja kun mies läheni, huomasi Emerson, ettei tämä ollutkaan intiaani, vaan poikkeuksellisen vaaleaihoinen sekarotuinen. Ehdittyään kohtaan, jossa nousuveden puhkaiseman avannon heikko jää aikoi, mies laskeutui pitkälleen ja läheni varovasti ryömien tarttuen vihdoin kiinteällä kädellä toisen jäiden seassa huppuroivan koiran kaulavyöhön, madellen sitten yhtä varovasti takaisin, kunnes pääsi lujalle jäälle jälleen, jolloin hän alkoi kiskoa kaikin voimin vetohihnasta.

Tehtävä olisi ollut sangen vaikea ja vaatinut mitä suurinta taitoa ja kätevyyttä, mutta kun miehellä oli varma tuki mihin nojata jalkansa, ponnisti hän kaikki voimansa kiskoen sekä tempoilevat koirat että reen heikon jään läpi, joka alati murtui, kiinteän jään reunaan, jossa hän alas kumartuen vetäisi ensin tuon melkein tunnottomaksi jäykistyneen Emersonin luokseen, kiskaisten siten koirat ja reenkin kuivalle.

Pulkassa istuva henkilö oli katsellut heitä vaieten, mutta lausui nyt jotakin hyvin painokkaasti, minkä sekarotuinen toisti kovemmalla äänellä, sillä pulkassa istuja oli nainen.

"Penikulma — valkoisen miehen talo. Menkää sukkelaan — palellutte." Hän viittasi suuntaan, josta miehet olivat tulleet, osoittaen samalla tien toista haaraa.

Fraser oli sillä aikaa kömpinyt omin voimin jään reunalle ja kierteli nyt avantoa vaatteet kauttaaltaan jäässä.

"Eikö teillä olisi antaa meille kuivia vaatteita?" tiedusteli hän. "Kaikki varusteemme ovat kastuneet."

Tyttö lausui jälleen pari sanaa, jotka intiaani tulkitsi.

"Ei! Älkää viivytelkö, vaan kiiruhtakaa. Menemme eri suunnalle, emmekä voi viipyä kauemmin."

Hän kiiruhti takaisin emäntänsä luo ja huudahti koirilleen, jotka lähtivät heti kirmaamaan hurjaa vauhtia rantaa kohti, ajajan seisoessa takana kannaksilla valjakkoaan kättenliikkeillä ja kimeillä huudahduksilla ohjaten. Kun reki syöksähti ohi, näkivät molemmat valkoiset miehet vilahdukselta nuoren naisen miellyttävät piirteet suuren turkispäähineen alta. He jäivät tuijottamaan sanattomina nopeasti loittonevan valjakon jälkeen, jäämeren viiman jäykistäessä heidän vaatteensa ja jäädyttäessä kengänpohjat jäähän kiinni.

"Huomasitteko?" huudahti Fraser. "Hyvä Jumala, sehän oli nainen! Ja kaunis!"

Emerson liikahti. "Mitä joutavia! Arvatenkin joku sekarotuinen", murahti hän.

"Sekarotuiset eivät ole milloinkaan vaaleatukkaisia!" intti toinen.

Irtipäästetyt koirat valjastettiin kiireimmiten kukin entiselle paikalleen ja valjakko hoputettiin tielle, miesten juostessa rinnalla lämpimikseen, sillä märistä vaatteista hohtava kylmyys oli läpitunkeva. Päällimmäiset vaatteet olivat jäätyneet melkein metallinkoviksi, niin että käynti oli hyvin vaivalloista ja kömpelöä, mutta pysähtyä ei uskallettu, sillä pohjolassa merkitsee pysähtyminen näissä olosuhteissa kuolemaa.

Kymmenen minuuttia myöhemmin olivat miehet jokitörmällä suuren rakennusryhmän keskellä, jonka he olivat nähneet häämöttävän lumipyrystä. Syvään tallattu polku vei pienelle, melkein kokonaan lumeen hautautuneelle tuvalle, jonka savutorvesta kohoava lämpö pani ilman väreilemään. Koirat yltyivät haukkumaan, johon talossa majailevat ja tulokkaiden aiheuttaman melun havahduttamat koirat kiukkuisesti vastasivat, mutta molemmat miehet olivat niin uuvuksissa, että tuskin pystyssä pysyivät.

"Etsikää Isäntä käsiinne ja selittäkää hänelle, että olemme märät ja väsyneet", lausui Emerson. "Päästelen sillä aikaa koirat valjaista."

Fraser astui tupaan ja Emerson kiiruhti riisumaan valjaat, mikä työ oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä kaikki solmut ja soljet olivat jäätyneet nyrkinkokoisiksi tönkeiksi. Ei ollut muuta neuvoa kuin kaivaa reestä kirves ja hakata sillä hihnat poikki. Saatuaan koirat irti hän kävi kirveineen remmien kimppuun, joilla kuroma oli köytetty, ja sieppasi syliinsä kostuneet vuodevaatteet lähtien sitten pyrkimään tuvalle.

Mutta ennenkuin hän pääsi perille, Ilmestyi Fraser ovelle kasvoillaan omituisen hämmästynyt ja tyhmistynyt ilme. Eräs tylyn ja synkän näköinen mies seurasi hänen jäljessään pysähtyen kynnykselle.

"Muista tavaroista ei ole väliä", virkkoi Emerson kalisevin hampain.

"Eipä olekaan", vastasi Fraser. "Meitä ei päästetä sisään."

Emerson hämmästyi niin, että unhotti pakkasenkin.

"Ja miksi ei?" huudahti hän. "Onko tuvassa joku sairaana?"

"En tiedä; tämä miekkonen sanoo vain 'niks', ja sillä hyvä."

Mies, joka oli ilmeisesti jätetty vartioimaan paikkaa, nyökäytti päätään ärjäisten: "Niin on laita! Täällä ei ole tilaa."

"Tässä on varmaankin joku väärinkäsitys", virkkoi Emerson. "Putosimme jäihin ja olemme aivan läpimärät, ymmärrättekö, joten meidän täytyy päästä suojaan ja tulen ääreen. Kyllähän sopu sijaa antaa vaikka teillä olisi kuinka ahdasta hyvänsä", ja hän läheni ovea makuuvaatemytty kainalossa, mutta mies ei siirtynyt kynnykseltä.

"Tänne ette pääse! Kolmen penikulman päässä on toinen talo. Menkää sinne!"

Emerson ei ollut sanoja kuulevinaan, vaan työntyi eteenpäin asettaen mytyn olkapäälleen niin, että se töytäsi vartijata kasvoihin, jolloin tämä hypähti vaistomaisesti syrjään, epämieluisen vieraan tunkeutuessa kursailematta hänen ohitseen ja vieläpä nauraen, vaikka naurussa olikin metallinkova, pahaaennustava soinnahdus. Tyhmistynyt vartija ei ehtinyt ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, ennenkuin Emerson jo astui tupaan Fraser kintereillään, latuskanenäisen intiaaninaisen peräytyessä kiireesti ovelta peremmälle. Emerson läimäytti myttynsä permantoon ja komenti karskisti:

"Tehkää kunnollinen valkea ja tuokaa jotakin syötävää. Sukkelaan!" Kääntyen isännän puoleen, joka kömpi sisään heidän jäljessään, hän lisäsi tämän kyräilevistä silmäyksistä huolimatta: "Täällähän on, hyvä mies, tilaa vaikka kuinka, ja me kyllä maksamme puolestamme. Hakekaahan nyt lisää puita, niin olette oikein kunnon mies, sillä olemme jäässä ihan luita ja ytimiä myöten." Hänen aivan musertava sydämellisyytensä tukahdutti kaiken vastarinnan ja mies totteli happamen näköisenä.

Matkamiehet riisuivat nyt vilauksessa kaikki päällysvaatteensa ja muutamassa sekunnissa oli tuo pieni huone ripustettu täyteen höyryäviä vaatekappaleita. He ottivat koko talon haltuunsa ja komentelivat isäntää ja tämän naista hyväntuulisella jyrkkyydellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä, kunnes talonväki vihdoin hävisi johonkin sisempään huoneeseen, josta alkoi heti kuulua hiljaista puhetta.

Fraser, joka oli pitänyt miestä koko ajan silmällä, huomautti kumppanilleen:

"Mikähän tuota kuvatusta oikein vaivaa!"

Hyväntuulisuus, jota Boyd Emerson oli teeskennellyt, katosi, kun hän vastasi:

"En ole milloinkaan kuullut, että paleltumaisillaan olevilta miehiltä olisi kielletty suojaa. Tässä piilee jotakin — hänellä on kieltoonsa varmastikin joku pätevä syy. En ole riidanhaluinen, mutta jos —"

Toiseen huoneeseen vievä ovi aukeni samassa ja isäntä ilmestyi kynnykselle.

"Tänne ette voi jäädä", sanoi hän. "Toimintaohjeeni, joita minun täytyy ehdottomasti noudattaa, ovat sellaiset."

Emerson hieroskeli käsivarsiaan tulen ääressä eikä vastannut, ja kun Fraser oli yhtä huonokuuloinen, toisti mies, joka oli kansallisuudeltaan ruotsalainen, kehoituksensa uudelleen ja äskeistä jyrkemmin:

"Ulos tuvastani ja sukkelaan!"

Vieraat seisoivat takan ääressä selin häneen eivätkä olleet vieläkään mitään kuulevinaan, minkätähden mies ärjähti raivosta käheällä äänellä läheten samalla uhkaavasti:

"Jumal'auta, minä heitän teidät ulos!"

Hän kumartui ja kahmaisi syliinsä lähinnäolevat vaatteet astuen sitten ulko-ovelle, mutta ennenkuin hän ehti täyttää, uhkauksensa, pyörähti Emerson salamannopeasti ympäri syvälle vajonneet silmät vihasta leimuten ja tarttui miestä kaulukseen riuhtaisten hänet takaisin niin rajusti, että märät vaatekappaleet sinkoilivat joka taholle. Ruotsalainen karjahti, mutta Emerson iski häntä kämmenellään vasten suuta paiskaten hänet sitten luotaan sellaisella voimalla, että mies melkein lensi vastapäiseen seinään.

"Nyt leikittelen vain kanssanne — en tahtoisi tehdä teille pahaa", kuuli Fraser kumppaninsa sanovan omituisesti värähtelevällä äänellä.

"Ulos majastani!" kiljaisi mies hurjistuneesti ja hypähti Emersonia kohti. Hän oli ilmeisesti sangen vahva ja rohkeakin, joten Emerson väisti ja antoi nyrkkinsä heilahtaa, koska tappelua ei voinut enää välttää. Kuului naisen säikähtynyt kirkaisu, ja ruotsalainen kaatui kuin hirsi. Boyd oli samassa hänen kimpussaan ja raastoi hänet eteisen halki ulko-ovelle, jonka kynnykseltä hän lennätti vastustajansa yhdellä potkulla kauas nietoksiin, minkä tehtyään hän salpasi oven ja palasi sisään vapisevin huulin ja kasvolihakset nytkähdellen.

"Sormeton" Fraser tuijotti häneen suurin silmin kuin johonkin ennenkuulumattoman merkilliseen ilmestykseen virkkaen vihdoin hieman arasti naurahtaen:

"Olettepa te aika riivattu, en muuta sano. En luullut teidän olevan sitä lajia."

Kun toinen ei vastannut, kaivoi hän piipun höyryävän turkkinsa taskusta, ja täytti sen rasiasta ikkunalaudalla, minkä tehtyään hän nojautui tuolissaan mukavaan asentoon, heilautti jalkansa pöydän reunalle ja virkkoi tyytyväisesti huokaisten:

"Tuommoiset raivokkaat kohtaukset järkyttävät aina mieleni perinpohjin."

II.

LAUPIAS SAMARIALAINEN.

Noin pari tuntia myöhemmin meni Fraser ainakin kahdennenkymmenennen kerran ikkunan ääreen ja virkkoi lasiin hengittäen ja ulos kurkistaen: "Mennyt!"

Emerson, joka oli syventynyt erääseen kirjaan, oli vaiti. Äskeisen välienselvittelyn jälkeen hän ei ollut virkkanut juuri sanaakaan, ja löydettyään tuvasta kannettoman ja melkein mustaksi tomuttuneen kappaleen Don Quixote'n englantilaista käännöstä hän oli ollut aivan vaiti.

"Sanoin, että hän on mennyt", toisti Fraser.

Emerson sulki kirjan.

"Mihin sitten?" kysyi hän.

"Luultavasti kumppaneitaan hakemaan."

Emerson nousi ja huusi oven läpi naiselle, joka oli toisessa huoneessa:

"Keittäkää meille kahvia."

"Kahvia!" huudahti Fraser; "miksi ei oikeata ruokaa? Olen niin nälissäni, että söisin vaikka roquefort-juustoa."

"En halua rettelöidä enemmän kuin on välttämätöntä", vastasi toinen.

"Tuo kaappihan on elintarpeita kukkuroillaan, niin ettei muuta kuin kantaa rekeen vain."

"Varas en ole."

"Niin, mutta —"

"Vaiti!"

"Sormeton" Fraser totteli, mutta näytti samalla sangen tyytymättömältä.

"Ihmettelenpä, mistä tuon miehen merkillinen käytös oikein johtui", virkkoi Emerson miettivästi, kun nainen aikoi puuhailla lieden vaiheilla.

"Hänhän väitti saaneensa sellaiset toimintaohjeet", sanoi Fraser. "Jos minulla olisi lämmin tupa, elintarpeita yltäkyllin — ja latuskanenäinen squaw — niin haluaisinpa mielelläni nähdä sen, joka tulisi antamaan minulle ohjeita."

Vaatteet olivat nyt kuivat, joten he alkoivat hätäilemättä ja verkalleen pukeutua. Mutta kun Emerson alkoi kääriä makuuhuopla ja vaatteita kokoon jälleen, keskeytti Fraser äkkiä pukeutumispuuhansa ja tiedusteli ihmeissään:

"Mitä nyt? Emme aio suinkaan lähteä liikkeelle, vai kuinka?"

"Kyllä. Menemme toisille säilyketehtaille", vastasi Emerson katsomatta ylös.

"Mutta jalkani ovat verillä", valitti toinen.

"Joko taas?" Emerson naurahti epäilevästi. "Niin ollen on sitten parasta, että kävelette jonkun ajan käsillänne."

"Nythän tulee jo pimeäkin."

"Entä sitten? Matka ei voi olla pitkä, niin että tulkaa nyt vain."

Emerson pani pöydälle kaksi hopeadollaria maksuksi kahvista, ja niin painuivat molemmat jälleen joen jäälle hämärään ja lumimyrskyyn.

Oli jo melkein pilkkopimeä, kun he toiselle rannalle päästyään seisahtuivat synkän näköisen rakennusryhmän eteen, jonka keskeltä yksinäinen valaistu ikkuna houkuttelevasti pilkotti. He koputtivat Ja anoivat mieheltä, joka ilmestyi ovelle, yösijaa.

"Olemme taivaltaneet pitkän matkan, ja koirat ovat uupuneet", selitti Emerson. "Maksamme hyvin."

"Tänne ette voi jäädä", vastasi mies tylysti.

"Miks'emme?"

"Ei ole tilaa?"

"Onko tässä jokin majatalo lähellä?"

"En tiedä."

"Neuvon teitä vastaamaan ihmisiksi", ärjäisi Emerson, jonka veren toisen epäkohteliaisuus pani kiehumaan.

"Pyrkikää naapuriin hieman alempana", sanoi mies hätääntyneesi! ja löi oven lukkoon. "Ellei sinnekään huolittaisi, niin ehkä pappi ottaa teidät luoksensa", lisäsi hän pudottaen salvatkin kolisten paikoilleen.

"Tämä Kalvikin kaupunki tuntuu olevan suunniltaan ihastuksesta saapumisemme johdosta", huomautti Fraser, "vai mitä arvelette?" Mutta hänen äkkipikainen kumppaninsa ei vastannut sanaakaan, minkätähden Fraserkin, joka aavisti tuossa vaitiolossa piilevän katkeruuden, katsoi parhaaksi olla jatkamatta keskustelua.

Seuraavassa paikassa heillä oli yhtä huono onni. Pyyntöön vastattiin entistä töykeämmin ja kehoitettiin pyrkimään venäläisen papin luo.

"Koetan vielä kerran", mutisi Emerson hammasta purren heidän kääntyessään jälleen pimeyteen. "Ja ellen nyt onnistu, niin sittenpähän nähdään. En aio rämpiä koko yötä tällä tavoin."

"Ehkäpä pappi on vieraanvaraisempi", virkkoi "sormeton" Fraser. Mutta kun he penikulman verran kuljettuaan pysähtyivät valkoiseksi maalatun rakennuksen eteen, jonka harjalta häämötti kreikkalaiskatolisen kirkon risti, ei näkynyt pienintäkään elonmerkkiä eikä heidän koputuksiinsa vastattu.

"Autio! — ja sen he tiesivät."

Ruoskan kiukkuinen läjähdys, joka säesti noita sanoja, ilmaisi kyllin selvästi Emersonin mielentilan. Kolmen viikon vaivalloisen vaelluksen kärsimykset ja rasitukset olivat pakottaneet heidät ponnistamaan voimansa aivan äärimmilleen ja saattaneet heidät melkein epätoivon partaalle, minkätähden sanoja ei enää tuhlattukaan, kun he neljännen kerran näkivät kirkkaan valon säteilevän pimeästä yöstä. Koiratkin pysähtyivät kehoituksetta.

"Riisukaa!" käski Emerson äreästi ja alkoi päästellä reen remmejä, lähtien sitten makuuvaatemytty olkapäällään pyrkimään valoa kohti Fraser kintereillään. Mutta tultuaan lähemmäksi he huomasivat heti, ettei rakennus, jonka ikkunoista valo tulvi, ollutkaan säilyketehdas, vaan muistutti enemmän maja- tahi kauppataloa, sillä se oli matala ja hirsistä rakennettu. Takana oli toinen samanlainen, joka oli yhdistetty edelliseen umpinaisella käytävällä, katto nietoksien peitossa ja ikkunat kirkkaasti valaistuina. Nuo tummiin seiniin upotetut pienet neliöt, joiden eteen oli ripustettu puhtaat, lumivalkeat uutimet, vaikuttivat niin lämpöisiltä ja kodikkailta, että luuli katselevansa jotakin kaunista joulukorttia nietoksineen ja kirkkaine tulineen, jonka lukemattomat sadoin särmin säihkyvät jääkiteet täydellistyttivät.

Miehet nousivat portaille, sysäsivät oven kursailematta auki ja työntyivät sisään heittäen kantamuksensa permannolle, intiaaninaisen, joka puuhaili huoneessa, tuijottaessa heihin säikähdyksestä suurin silmin.

"Nyt ainakin olemme osuneet oikeaan", tuumi Emerson silmäillen ympärilleen. "Tässä näkyy olevan kauppa. Haluamme syötävää ja yösijan", lisäsi hän naiseen kääntyen.

Seinät olivat täynnä hyllyjä, joilla oli kaikenlaista kauppatavaraa, ja pitkällä myymäläpöydällä oli kasoittain vaatteita ja nahkoja, ja mikä vieläkin parempi, keskellä lattiaa oli suurehko pyöreä kamiini, josta suloinen lämmin hohti joka taholle.

"Mitä haluatte?" tiedusteli nainen astuen lähemmäksi. Boyd, joka parhaillaan hellitti turkkiaan, totesi, että kysyjä oli nuori, melkeinpä tyttö vielä — alkuasukas epäilemättä, mutta siististi puettu ja poikkeuksellisen vaaleaihoinen, musta tukka kiedottu sievälle sykerölle niskaan.

"Ruokaa! Lepoa!" vastasi hän.

"Tänne ette voi jäädä", lausui tyttö lujasti.

"Kyllä", vastasi Emerson. "Tilaa näkyy olevan runsaasti, ja tuollahan on ruokaa", — hän viittasi hyllyille pinottuihin säilykkeisiin.

Tyttö koroitti äänensä ja huudahti paikaltaan liikahtamatta: "Constantine! Constantine!"

Huoneen toisessa päässä avattiin eräs ovi, ja valopiiriin ilmestyi roteva mies, joka läheni nopeasti äänettömin askelin.

"Kas, kas! Tuossahan se vanha oravanhäntä onkin", huudahti Fraser. "Hyvää iltaa, Constantine!"

Tulija oli sama pitkä alkuasukas, joka oli päivällä pelastanut heidät avannosta, mutta vaikka hän oli tietysti tuntenut heidät, ei hän osoittanut sitä millään tavalla. Tyttö puhkesi kiihkeisiin selityksiin antaen sanojen ryöpytä aivan koskena, mistä nuo molemmat valkoiset miehet eivät ymmärtäneet rahtuakaan.

"Tänne ette jää", murahti Constantine vihdoin, ja astui kynnykselle riuhtaisten oven auki ja viittasi ulos pimeään.

"Olemme taivaltaneet pitkän matkan ja olemme väsyneet", selitti Emerson rauhallisesti. "Maksamme puolestamme."

Constantine äyhkäisi entistä lujemmin: "Ei", mihin toinen vastasi veren kihahtaessa ohimoille yhtä päättävästi: "Jäämme!"

Emerson seisoi intiaanin edessä selkä kamiiniin päin ja hänen äänensä kalskahti kuin kylmä teräs, kun hän lisäsi: "Täältä emme poistu, ennenkuin itse haluamme. Olemme levon tarpeessa, joten jäämme tähän — ymmärrättekö? Ja sanokaa nyt emännöitsijällenne, että hän antaa meille jotakin syötävää. Sukkelaan!"

Sekarotuisen kasvot karahtivat tumman punaisiksi, ja sanomatta sanaakaan hän astui askeleen puhujaa kohti, tavalla, jota ei voinut väärin ymmärtää. Mutta ennenkuin hän ehti toteuttaa aikeensa, sai eräs pehmeä ääni huoneen perältä hänet pysähtymään.

"Constantine", lausui ääni.

Matkamiehet pyörähtivät ympäri, ja katso, ovella, josta intiaani oli äsken ilmestynyt, seisoi tuo kultakutrinen tyttö, tuo lumimyrskyn suloinen hengetär, jota he saivat pelastuksestaan kiittää. Hän lähestyi heidän hämmästykselleen viehättävästi hymyillen.

"Mistä on kysymys?"

"Nämä eivät jää tänne!" huusi Constantine kiukkuisesti. "Te käskette, ja minä heitän heidät ulos."

"Pyydän — pyydän tuhannesti anteeksi", alkoi Emerson — "tarkoituksemme ei ollut tunkeutua väkivalloin luoksenne, mutta me olemme aivan uuvuksissa — kukaan ei ole huolinut meistä — muuta neuvoa ei ollut —"

"Yrititte tehtaille ylempänä?" keskeytti tyttö.

"Niin."

"Ja teidät neuvottiin papin luo, eikö niin?" Hän naurahti sointuvasti. "Pappi on ollut jo kuukauden poissa, eikä hän olisi sitäpaitsi antanut teille yösijaa, vaikka hän olisi ollut kotonakin."

Hän sanoi intiaanitytölle pari sanaa ja viittasi Constantinelle, jolloin nämä poistuivat huoneesta — Constantine vastahakoisesti kuin vahtikoira, jonka epäluulot eivät ole kokonaan haihtuneet.

"Olemme iloiset saadessamme tilaisuuden lausua kiitoksemme meille tänään tekemästänne korvaamattomasta palveluksesta", lausui Emerson. "Jos olisimme aavistaneet teidän asuvan täällä, emme totisesti olisi tunkeutuneet taloonne tällä tavoin." Hän tunsi olevansa sangen onneton, kun tilanne sai tämmöisen käänteen, mutta tuo nuori nainen säästi häneltä enemmät anteeksipyynnöt vastaamalla huolettomasti:

"Eihän se mitään. Olen odottanut teitä koko ajan. Constantinen pienellä veljellä on, näettekös, tuhkarokko, ja minun täytyi kiiruhtaa päästäkseni perille ajoissa, jottei tuota lapsiparkaa olisi pantu kuumaan kylpyyn ja sitten hierottu lumella, minkä tavan alkuasukkaat ovat oppineet venäläisiltä ja mihin he ovat hyvin kärkkäät. Muuta lääkettä täällä ei tunnetakaan. Sentähden minulla ei ollut aikaa pysähtyä ja antaa tarkempia neuvoja."

"Ellei — tuota noin — isällänne —"

Tyttö pudisti päätään.

"Ellei miehellänne — haluaisin sopia hänen kanssaan asunnosta pariksi päiväksi. Maksusta —"

Tyttö auttoi häntä jälleen.

"Olen isäntä täällä. Kaikki tämä yltäkylläisyys on minun." Hän teki valkealla, kaunismuotoisella kädellään mahtavan eleen ja nauroi niin iloisesti, että Emerson vapautui heti äskeisestä kiusallisesta tunteesta. "Olette sydämellisesti tervetulleet, ja voitte viipyä täällä niin kauan kuin haluatte. Constantine katselee karsain silmin vieraanvaraisuuttani, sillä hän pelkää, että kaikki vieraat ovat yhtiön väkeä, ja kun viivyitte näin kauan, luulin hänen tällä kerralla olevan oikeassa, ja teidän päässeen jonkun noiden vartijoiden luo."

"Heitimme erään ruotsalaisen pää edellä ulos", selitti Fraser rennosti, "ja luulen hänen kiidättäneen sanan toisillekin hengenheimolaisilleen."

"Eikö mitä! Heitä on kaikkia ankarasti kielletty antamasta suojaa kenellekään, uhalla että menettävät heti toimensa. Constantine huolehtii kyllä koiristanne, niin että ruvetkaa taloksi. Päivällinen on myös pian valmis, ja minä toivon teidän suovan minulle sen kunnian, että aterioitte kanssani", lopetti hän niin suloisen luontevasti, että Emerson joutui jälleen hämilleen.

"Mielihyvällä", mutisi hän omiin ajatuksiinsa unhottuen. Kuka oli tämä hyvin puettu, kieltämättä kaunis ja sulavaliikkeinen tyttö, joka käyttäytyi niin varmasti ja tottuneesti? Miten hän oli tänne joutunut ja mistä? Ja mitä maailmassa hän täällä teki?

Hän havahtui "sormettoman" Fraserin juhlalliseen esittelyyn. "Tämä on herra Emerson, ja minun nimeni on French — Virginian Frenchejä, tiedättehän; olette ehkä kuullut heistä? Ettekö? Kunnon väkeä, oikein kunnon väkeä."

Tyttö kumarsi, mutta Emerson keskeytti toimituksen sanomalla ujostelematta ja seikkailijaan vihaisen katseen luoden:

"Hänen nimensä ei ole lainkaan French, neiti, vaan Fraser — 'sormeton' Fraser. Hän on suuri veijari, johon ei voi ensinkään luottaa. Otin hänet mukaani Nortonin salmen jäältä pelastaen hänet siten poliisin kynsiin joutumasta."

"Eihän siinä ollut takaa-ajosta puhettakaan", kielsi Fraser aivan röyhkeästi. "Kuinka sellainen olisi voinut tulla kysymykseenkään, kun minä ja tuo poliisi olemme parhaimmat ystävät, minkä kaikki hyvin tietävät. Hänen tarkoituksensa oli vain pistää mukaani muutamia papereita, siinä kaikki."

"Vangitsemismääräyksiä, arvatenkin", huomautti Boyd olkapäitään kohauttaen.

"Ei suinkaan! Ei suinkaan!"

Tyttö, jota tämä esittelytoimituksen merkillinen käänne suuresti huvitti, keskeytti väittelyn.

"French tahi Fraser, kumpi hyvänsä, te olette molemmat tervetulleet", lausui hän. "Mutta karkulaisena olette mieluisempi vieras kuin Nomen poliisipäällikön hyvänä ystävänä, sillä tunnen sattumalta tuon herran."

"En tunne häntä sen tarkemmin kuin että pelastin hänet paleltumasta", huudahti Emerson heilauttaen päätään Fraseriin päin.

"Ymmärrän." Tyttö nyökäytti päätään hieman ilkamoiden lisäten samassa vakavasti: "Olen neiti Malotte, mikä minun olisi ehkä pitänyt jo ennemmin sanoa."

"Ch—", tapaili Fraser, mutta vaikeni äkkiä luoden tyttöön omituisen katseen, minkä Emerson huomasi ollen näkevinään, että tytön kasvot punehtuivat hieman, hymynkin muuttuessa merkillisen väkinäiseksi. Tyttö kääntyi samassa häneen päin.

"Otaksun teidän olevan matkalla etelään?"

"Kyllä; aiomme tavoittaa postilaivan Katmaissa. Otan Fraserin mukaani seuran vuoksi, sillä vieraassa seudussa on yksin kulkeminen kovin vaivalloista ja ikävää, ja hän voi olla sangen huvittavakin toveri, vaikka hän onkin auttamaton nahjus."

"Varmasti", todisti tämä, jonka mielenrauhaa ei voinut mikään järkyttää. "Nimiä en tahdo oikein muistaa", — hän katsahti tyttöön — "mutta leikkisä olen, ja hyvin huvittava."

"Jättäkäämme pois tuo 'hyvin'", oikaisi Emerson.

Sitten keskusteltiin tiestä, elintarpeiden saannista ja mahdollisuuksista palkata opas loppumatkaa varten. Kun oli hetkinen juteltu, nousi tyttö ja näytti vierailleen näitä varten varatun huoneen poistuen sitten pyytäen anteeksi, että hänen täytyi mennä päivällisen laittoa valvomaan. Hänen mentyään suipisti "sormeton" Fraser huulensa äänettömään vihellykseen huomauttaen:

"No, jopa jotakin!"

"Kuka hän on?" kysyi Emerson hiljaa mutta kiihkeästi.

"Neiti Malotte, senhän kuulitte. Kaikesta päättäen erittäin kunnioitettava henkilö."

"Mutta kuka hän oikeastaan on, ja mitä hän täällä tekee?" Emerson viittasi ympärilleen. "Ja aivan yksin?"

"Lienee selvintä, että kysytte häneltä itseltään", vastasi Fraser.

Seikkailijan äänessä oli omituisen outo sävy, minkä Emersonkin huomasi, mutta muutos oli sentään niin vähäinen, ettei hänen mielestään kannattanut puuttua vakavammin asiaan, minkätähden hän rupesi valmistautumaan päivälliselle.

Hetkisen kuluttua tulikin intiaanityttö heitä hakemaan opastaen heidät käytävän läpi toiseen rakennukseen, huoneeseen, jonka kynnykselle he pysähtyivät hämmästyksestä sanattomina. He olivat kuin taikaiskulla siirtyneet erämaan alkuperäisistä oloista suoraan sivistyneeseen maailmaan. Huone oli täydellisesti, melkeinpä ylellisesti sisustettu ja, mikä ihmeellisintä, keskellä välkkyi kirkkaaksi kiilloitettu, pyöreä mahonkipöytä, joka oli peitetty hienon hienolla, taidokkaasti ommellulla harsoliinalla. Hopeinen kalusto ja kauniit kristallimaljakot kimaltelivat sievillä varjostimilla kaihdettujen kynttilöiden valossa, joiden liekit heijastuivat pöydän tummasta pinnasta, aistikkaat sinisillä kuvioilla koristetut kultareunaiset lautaset hivelivät silmää, ja jokaisen eteen järjestetty valikoima korkeita, ohutkantaisia laseja ilmaisi selvästi, mitä tulossa oli. Lattia oli peitetty pehmeillä matoilla, ja seinäpapereiden sopusointuiset värit osoittivat hyvää makua.

Kun on elänyt kauan oloissa, joissa elämän kovuus ilmenee kaikessa alastomuudessaan, luulee jo vieraantuneensa kaikesta siitä, mikä on miellyttävää, kaunista ja aistikasta; kaukana sivistyksen rajoilta eletty vuosia kestänyt, alkuperäinen leirielämä on kasvattanut ikäänkuin vihamielisyyden kaikkea mukavuutta kohtaan, joka tuntuu vain menneisyyteen kuuluneelta naurettavalta turhamaisuudelta, kunnes äkkiä huomaa koko ajan, ehkä aivan tietämättään, ikävöineensä juuri kaikkea tuota. Puhtaiden liinavaatteiden viileä kosketus tuntuu kauan sitten unhottuneen lemmityn hyväilyltä, ja lasien ja hopeiden helinä johdattaa vanhan ja rakkaan sävelen lailla mieleen menneet ajat. Senpätähden nuo molemmat tuulten ja tuiskujen karaisemat miehet, joiden mielestä ateriointi oli vain välikohtaus, seisoivat siinä ymmällään ja sanattomina.

"Tämähän on aivan — aivan käsittämätöntä", mutisi Emerson muistaen samassa kuluneet ja tahrautuneet vaatteensa, karvajalkineensa ja pakkasessa halkeilleet kätensä. "Pelkään, ettemme ole esiintymiskunnossa."

"Olettepa niinkin", sanoi tyttö. "Olen iloinen saaressani puhua jonkun kanssa, täällä kun ei käy juuri ketään moneen kuukauteen."

"Hieno paikka", huomautti Fraser tuijottaen ympärilleen suu auki. "Mistä tämä kaikki on kotoisin?"

"Toin tavarat mukanani Nomesta."

"Nomesta?" huudahti Emerson.

"Niin."

"Olen ollut Nomessa sen perustamisesta saakka. Kummallista, etten tavannut teitä siellä."

"Olin siellä vain vähän aikaa", vastasi tyttö, kuten Emersonista tuntui, hieman vältellen, ja pyysi matkamiehiä käymään pöytään antaen samalla muutamia ohjeita intiaanitytölle, joka oli äänettömästi ilmestynyt huoneeseen. Merkillisemmällä aterialla ei Boyd Emerson ollut milloinkaan ollut, sillä täällä erään melkein tuntemattoman maan unhotetussa kolkassa tarjottiin hänelle huoneessa, jonka hirsiseinät olivat syvälle lumeen hautautuneet, päivällinen, jossa ei ollut toivomisen varaa ja jonka rattoisuudesta viehättävä, hienosti puettu, nuori ja sivistynyt nainen huolehti. Äskeiset kysymykset alkoivat jälleen kiertokulkunsa hänen ajatuksissaan. Kuka oli tämä nuori nainen? Mikä tehtävä pakotti hänet olemaan täällä? Ja miksi hän oli yksin? Mutta tuota ei kestänyt kauan, sillä omien huolten taakka oli siksi painava, etteivät vieraiden henkilöiden asiat voineet kiinnittää hänen huomiotaan sen enempää, ja omiin mietteisiinsä vaipuen hän tuli yhä harvasanaisemmaksi, menneiden aikojen muistojen tulviessa mieleen näiden sivistyksen ja hienostuneen elämän tunnusmerkkien, joita hän nyt ympärillään näki, eloonherättäminä. Fraser sitävastoin kukoisti viinin elvyttämänä kuin ruusu. Hän oli alati äänessä ja kertoili mitä ihmeellisimpiä juttuja, jotka olivat yhtä uskomattomia kuin itsekkäitäkin, vallaten kokonaan emännän huomion hänen kumppaninsa käydessä samalla yhä vaateliaammaksi, hajamielisemmäksi ja melkeinpä synkäksi.

Tämä ei ollut tulos, johon tyttö oli pyrkinyt; nuoren vieraan totisuus, joka vain lisäytyi aterian kestäessä, vaivasi häntä, niin että hän ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa kääntyi tämän puoleen karkoittaakseen tuon painostavan synkkyyden. Emerson vastasi kohteliaasti, mutta pysyi yhtä totisena. Tyttö totesi, ettei se ollut ujouttakaan, sillä pitäessään syrjästä vierastaan silmällä hän näki tämän salavihkaa silittävän pöytäliinaa ja hypistelevän hopeita ikäänkuin tunnustellen, miltä niiden kosketus tuntui vuosia kestäneen eron jälkeen. Tämä välinpitämättömyys, johon tyttö ei ollut tottunut miesten taholta, ärsytti häntä, mutta kaikki yritykset saada vieras iloisemmaksi olivat turhat; hän ei voinut keksiä ainoatakaan saumaa tuossa hajamielisen ilmeettömässä naamiossa, jonka toinen oli vetänyt kasvoilleen.

"Sanoitte, että noita vartijoita on ankarasti kielletty antamasta suojaa matkamiehille", virkkoi Emerson vihdoin omasta aloitteestaan. "Mistähän se mahtaa johtua?"

"Kuuluu yhtiön menettelytapoihin. Pelätään, että joku voisi löytää kultaa näiltä seuduilta."

"Niinkö?"

"Jokemme on maailman lohirikkaimpia, näettekös, johon nousevien parvien suuruutta ja lukumäärää ei kukaan voi kuvitellakaan, minkätähden säilyketehtaiden omistajat koettavat kaikin mahdollisin keinoin estää vieraita asettumasta tänne."

"En oikein käsitä —"

"Kalvik on, nähkääs, niin eristetty muusta maailmasta ja kalastusaika on niin lyhyt, että yhtiön täytyy joka kesä tuoda tarvittava työväestö etelästä. Jos täällä nyt löydettäisiin kultaa, luopuisivat kaikki kalastajat entisestä ammatistaan ja alkaisivat etsiä kultaa, jolloin sen kesän saalis jäisi saamatta ja yhtiö kärsisi monien satojentuhansien dollarien tappion, sillä kalastusajan lyhyys tekee uuden työvoiman tuottamisen mahdottomaksi. Tästä kyläpahaisesta tulisi siinä tapauksessa käden käänteessä vilkas kaupunki, tänne ilmestyisi kullankaivajia aivan tulvimalla, ja silloinpa saattaisi sattua, että kalastuksessakin alkaisi ankara kilpailu, joka aiheuttaisi hintojen laskun ja saannin huononemisen. Kuten siis näette on paljonkin syitä, miksi Kalvik-joen alue on kullankaivajille kielletty maa. Yösijaa ja leipänaulaa ette saa millään hinnalla, sillä nuo vartijat saavat sitä paremman palkan, kuta tylymmin he vieraita kohtelevat, ja intiaanit eivät tohdi myydä kiiskeäkään rangaistuksen pelosta, että saavat nääntyä nälkään, he kun saavat kaikki tarpeensa yhtiön varastoista."

"Sentähden olette siis perustanut tämän kaupan?"

"Kaupanko? Eihän tämä ole mikään kauppa. Nämä elintarpeet ovat työmiehiäni varten."

"Työmiehiänne?"

"Aivan niin. Väkeni työskentelee eräällä valtauksella vuoristossa. Tämä on päämajamme ja minä sen vartija miesteni ollessa kullanetsintäretkillä."

"Asetutte siis lohitrustin etujen tielle?" nauroi Fraser.

"Kyllä, tavallaan. Tiesin, että nämä seudut olivat aivan tutkimattomat, minkätähden palkkasin kuusi miestä, ostin pienoisen kuunarin ja purjehdin tänne Nomesta varhain keväällä. Pidimme vartijat loitolla, ja kun laivat saapuivat kalastuksen alkaessa, olivat nämä rakennukset valmiit ja väkeni vuoristossa, johon heitä ei ollut hyvä seurata! Itse jäin tänne torjumaan mahdolliset väkivaltaisuudet."

"Mutta eihän kukaan suinkaan tahtonut teille mitään vahinkoa saattaa?" kysyi Emerson, jonka jakamattoman mielenkiinnon tämä merkillinen nuori nainen oli nyt kokonaan vallannut.

"Oh, kyllä!" vastasi tyttö omituisesti naurahtaen. "Kun mies himoitsee rahaa, on hän valmis turvautumaan kaikkiin mahdollisiin keinoihin unhottaen kunnian, ritarillisuuden ja sopivaisuuden alkeellisimmatkin vaatimukset. Rahanhimo ei tunne mitään lakeja, ja taistelussa dollareista on sääli tuntematon käsite. Aivan henkilökohtaisesti he eivät tietenkään voineet kimppuuni käydä, kun olen nainen, mutta onhan niitä muitakin keinoja, eikä ole lainkaan varmaa, kammoksuvatko he sitäkään, ellei muu auta. Tehtaat kuuluvat eri omistajille, mutta kaikki toimivat yhdessä keskinäisen sopimuksen perusteella ja yhden miehen johdolla. Hänen nimensä on Marsh — Willis Marsh, eikä hän ole luonnollisestikaan minun ystäväni."

"Siis jotakin sinnepäin, että 'yhdessä me kestämme, mutta yksin kaadumme'."

"Niin juuri. Vastuunalaisuus vähenee, kuta laajemmalle se ulotetaan, joten täällä on ilkitöiden tapahtuessa mahdoton saada syyllisiä ilmi. Kuunarini upottaminen oli heidän ensimmäinen konnantyönsä — aamulla näytän teille sen jään läpi pistävät mastot. Eräs heidän hinaajansa ajoi 'erehdyksessä' täyttä vauhtia suuren reiän sen kylkeen, vaikka kuunarini oli ankkuroitu ainakin sadan metrin päähän väylästä, ja, ajatelkaahan, tuolla Marshilla oli vielä otsaa tulla vaatimaan minulta korvausta hinaajan saamista vaurioista väittäen, ettei kuunarissa muka ollut ainoatakaan lyhtyä." Cherry Malotten silmät tummenivat närkästyksestä. "Niinkuin kukaan olisi tullut ajatelleeksikaan ripustaa lyhtyjä sellaiseen pieneen alukseen, joka oli sitäpaitsi ankkuroitu kauas kulkureitiltä. Sitten seurasi peiteltyjä uhkauksia, mutta kun ne eivät tehonneet, alkoi hän ahdistaa minua julkisemmin. Kun en sittenkään säikähtänyt, surmasi hän — olette ehkä kuullut siitä — yhden mieheni."

"Mahdotonta!" huudahti Boyd.

"Mahdotontako? Ei suinkaan. Häikäilemättömät miehet eivät kavahda mitään seudussa, jossa ei ole laista turvaa; rahasta kilpaillessa ei valikoida keinoja. Siinä suhteessa ovat naiset erilaisia. En ole milloinkaan kuullut naisen tehneen murhaa vain rahojen takia."

"Oliko kysymyksessä oleva tapaus todellakin tahallinen murha?"

"Päätelkää itse. Mies tuli hakemaan elintarpeita ja joutui Marsh'in miesten pariin, jotka juottivat hänet juovuksiin — hän oli viinaan menevä — ja tappoivat hänet. Kerrottiin, että juomingit olivat päättyneet hurjaan tappeluun, jolloin eräs kiinalainen teki teon, mutta Willis Marsh on pääsyyllinen. Ruumis oli tuotu sitten tänne ja pantu portailleni oveni eteen. Oh, kuinka hirveätä se oli!" Tytön silmät hämärtyivät ja valkoiset kädet puristuivat nyrkkiin.

"Ja kaikesta huolimatta olette yhä paikallanne"? ihmetteli Emerson.

"Tietysti! Tämä seikkailu merkitsee minulle sangen paljon, ja sitäpaitsi, suunnitelmistani en aio luopua " — lasin kanta, jota hän oli pyöritellyt sormiensa välissä, napsahti poikki — "en, vaikka mitä tapahtuisi."

Ääni ja sanoissa ilmennyt jyrkkä päättäväisyys ja uhma olivat henkilön, joka oli tottunut suoriutumaan kaikesta omaan neuvokkuuteensa luottaen, mutta sittenkin oli vaikeata uskoa, että tämä hento nainen omasi kaiken sen tarmon, rohkeuden ja kyvyn, minkä noiden uhkarohkeiden suunnitelmien toteuttaminen vaati. Naisellisen reippauden ja toimintahalun, joka ehkä oli houkutellut tytön yritykseen ryhtymään, Emerson saattoi kyllä ymmärtää, mutta toiminnan jatkaminen sellaista vastarintaa uhmaten — sehän oli miesten työtä, johon tarvittiin tarmokkaankin miehen kaikki voimat — ja tyttöhän oli kuitenkin niin äärimmäisen naisellinen. Emersonista tuntui, ettei hän ollut milloinkaan kohdannut naisellisempaa naista.

"Kalastusaika on onneksi lyhyt", lisäsi tyttö huolestuneen rypyn ilmestyessä otsalle, "mutta en tiedä, mitä ensi kesänä voi tapahtua."

"Olisinpa mielelläni tahtonut kohdata tuon Marshin joukon", huomautti Fraser värittömissä silmissään merenvihreä vivahdus.

"Pelkäättekö väkivaltaisuuksien uudistuvan"? kysyi Emerson.

Cherry Malotte kohautti pyöreitä olkapäitään. "Jotakin he varmasti yrittävät, mutta en pelkää heitä. Constantine on henkivartijani, ja teidän täytynee myöntää, että hän on siihen kykenevä." Kohtaus, jonka hän oli keskeyttänyt ennen päivällistä, sai hänet vieläkin hymyilemään. "Entä Chakawana, hänen sisarensa. Hän on aivan yhtä urhoollinen ja muistuttaa vihastuessaan haukkaa, vaikka Chakawana merkitseekin 'lumilintu'. Sointuva nimi, vai mitä?"

Tyttö huomasi nyt, että molemmat miehet tuijottivat häneen vilpittömän hämmästyneesti, minkätähden hän nousi lisäten: "Toisessa huoneessa voitte tupakoida, jos haluatte."

Emerson noudatti kehoitusta kaikesta kuulemastaan ja näkemästään aivan ymmällään ja seurasi häntä "sormeton" Fraser kintereillään.

III.

ERÄS VIERAANVARAINEN KOTI.

Ruokailuhuoneen odottamaton ylellisyys ja päivällisen oivallisuus olivat jossakin määrin valmistaneet Emersonin sitä varten, mitä hän näki arkihuoneeseen astuessaan, mutta yllätyksillä ei ollut näköjään mitään loppua — ensimmäinen esine, johon hänen katseensa osui oli — piano. Lattialle levitetyt karhuntaljat, suuret, mukavat nojatuolit, kirjahyllyt ja sanoma- ja kuvalehtiä tulvillaan oleva pöytä — kaiken tuon hän saattoi kyllä sulattaa, mutta piano — Kalvikissa!

"Olen hirveästi mukavuuteen taipuvainen, eikö totta?" virkkoi tyttö huomaten katseen. "Mutta minulla on niin vähän työtä, etten voisi tulla toimeen ilman tuota. Enhän juuri teekään muuta kuin luen, soittelen ja ajelen valjakkoani."

"Ja pelastelette hukkuvia", lisäsi Emerson tietämättä oikein, miellyttikö tämä nuori nainen häntä vai ei. Hänellä oli kovat kokemukset tästä lumen, jään ja pakkasen maasta, jossa vain vahvimmat saattoivat menestyä, joten tytön järkähtämätön tyyneys ja luja itseluottamus ikäänkuin loukkasivat häntä, jonka kaikki ponnistukset olivat olleet turhat. Tyttö näytti onnistuvan siinä, missä hänellä ei ollut ollut menestystä, mikä ei myöskään soveltunut hänen käsitykseensä maailman järjestyksestä. Ja elämän miellyttävimpiä ehtojahan on kaikkien yhdenmukaisuus ja yhteenkuuluvaisuus, minkä todellinen arvo todetaan useinkin vasta sittenkuin huomataan sen puuttuvan, ja tämä tyttö oli kaikkea muuta kuin toisten kaltainen.

Emerson unohtui jälleen mietteisiin, joista emännän mitkään ponnistukset eivät kyenneet häntä havahduttamaan, ja samaan kohtaan tuijottava katse ilmaisi pian, että hän oli unhottanut tämän läsnäolonkin kokonaan. Tuommoinen välinpitämättömyys pani tytön kärsivällisyyden kovalle koetukselle, minkä huomaten Fraser virkkoi:

"Tuommoinen hän on melkein aina, niin että älkää loukkautuko. Vartioin kerran erästä miekkosta, joka oli tuomittu hirtettäväksi murhasta seuraavana aamuna, ja hän istui juuri noin tunnittain. Veljeni käyttäytyi muuten aivan samoin naimisiin mennessään", lisäsi hän ikäänkuin vastaukseksi tytön kysyvään katseeseen.

Noin tunnin kuluttua, millä ajalla Emerson oli tuskin virkkanut sanaakaan, tyttö kyllästyi toisen kaskuihin ja nousi mennen pianon ääreen.

"Välitättekö musiikista?" kysymys oli tarkoitettu Emersonille, mutta toinen ehätti vastaamaan:

"Kyllä. Olen soiton intohimoinen ihailija." Tyttö ei ollut vastausta kuulevinaankaan, vaan teki toisen kysymyksen olkansa yli.

"Mistä lajista pidätte enimmän?" Seikkailija ehätti jälleen kumppaninsa edelle:

"'Vaahteran laulu' on lempihymnini. Antakaahan kuulua, professori."

Cherry Malotte istahti jakkaralle ja soitteli hetkisen kuvitellen koko ajan, että Emerson siirtelihe hermostuneesti ikäänkuin tämä soitannollinen keskeytys olisi häirinnyt häntä, mutta kun hän kääntyi istuimellaan, istui tuo nuori mies tuolissaan yhtä välinpitämättömänä kuin ennenkin.

"Tuo jotakin oli", sanoi Fraser ihaillen. "Tuommoisesta juuri pidän, niin että lisää vain samaa lajia." Ja nähdessään, että tämä kuunteli vilpittömällä nautinnolla, tyttö soitteli edelleen tyydyttäen silloin tällöin uteliaisuuttaan katsahtamalla salavihkaa toiseen. Hän oli juuri alkanut jonkun vallattoman tanssikappaleen, kun Boyd äkkiä huomautti: "Soittakaahan jotakin, olkaa niin hyvä."

Tyttö ymmärsi viittauksen ja alkoi todellakin soittaa, huomaten hyvin pian, että hänellä oli kerrankin vieras, joka sekä ymmärsi että rakasti soitantoa. Hänen sormiensa pehmoinen kosketus teki koneesta soitannollisten tunteiden todellisen tulkitsijan. Iloiset sovitelmat, vilkkaat ja intohimoiset unkarilaiset tanssit ja monet katkelmat Wagnerin suurenmoisista sävellyksistä seurasivat nopeasti toisiaan, ja kuta surunvoittoisemmiksi sävelet vaimentuivat, sitä selvemmin hän tunsi mielenkiinnon, jolla nuorempi vieras seurasi nyt hänen esityksiään.

Omituista kyllä tunkeutui todellisen musiikin taikavoima Fraserinkin paatuneeseen sydämeen, niin että hän hillitsi kerkeän kielensä ja kuunteli mitään huomautuksia tekemättä. Hetkisen kuluttua alkoi Cherry laulaa, enemmän omaksi kun toisten huviksi, lyöden vihdoin pari alkusointua tuosta Bartlettin suloisesta Unelma-nimisestä sävellyksestä, jolloin hän kuuli Emersonin nousevan ja seisahtuvan hänen taaksensa. Osanneekohan hän laulaa, ihmetteli hän alkaessaan sanella laulun ensimmäistä säettä? Sitten hänen uneksivat silmänsä suurenivat ja hän kuunteli kuin lumouksen vallassa ääntä, joka teki tuon vanhan laulun ihanat sanat aivan ilmieläviksi. Emerson lauloi taiteilijan antaumuksella ja taituruudella, ja hänen voimakas baritoninsa sointui erinomaisesti tytön kontra-alton kanssa.

Kun he olivat laulaneet laulun loppuun saakka ja viimeinen sointu oli vaiennut, kääntyi tyttö ympäri hehkuvin kasvoin ja silmissä kostea kiilto. Vieraassa oli tapahtunut ihmeellinen muutos. Nuo äsken aivan ilmeettömät kasvot olivat nyt elävät ja henkevät, ja piirteitä kirkastava, miellyttävä hymy osoitti, että sävelten taikavoima oli luonut heidän välilleen täydellisen sopusoinnun.

"Oi, kiitos ", hengähti tyttö.

"Samoin", vastasi toinen yhtä lämpöisesti. "Onpa siitä aikaa, kun olen viimeksi laulanut. Elämä on välistä tuntunut niin lohduttomalta ja tyhjältä, kun en ole voinut tyydyttää musiikin kaipuutani, ja illoin majassani valvoessani on ympärillä vallitseva hiljaisuus tuntunut aivan musertavalta. Olen usein pakkasessa väristen ihaillut revontulten loimua yöllisellä taivaalla ja kuuloani Jännittäen koettanut erottaa niiden pohjasävelen — ne ovat liian kauniit ja suurenmoiset ollakseen äänettömät, ettekö tekin ajattele niin?"

"Niin, aivan niin", kuiskasi tyttö.

"Metsien huminallakin on oma sointunsa, mutta se ei ole voinut janoani sammuttaa, ja tänään olen kolmeen vuoteen ensi kerran todellakin nauttinut täysin siemauksin. Ajatelkaahan, kolmeen vuoteen!"

Hän puhui nopeasti ja siniset silmät sädehtien. Cherry muisti ajatelleensa päivällispöydässä, että nuo teräksensiniset silmät olivat liian kylmät ja kovat mitään hellyyttä kuvastaakseen, mutta nyt hän huomasi, kuinka syvät ja ilmehikkäät ne saattoivat olla.

"Olen muun puutteessa soitellut poikasten lailla kammalla ja silkkipaperi palallakin ja kerran kyhäsin banjon tapaisen soittimen sovittamalla rautalangasta kielet sikarilaatikkoon, ja Kougaroikissa ollessani kuljin kymmenen penikulmaa kuullakseni erään neekerin soittavan harmonikkaa. Olen koettanut kaikin mahdollisin keinoin tyydyttää musiikin kaipuutani, mutta tämä maa on siihen nähden aivan kuollut ja tunteeton, soraääniä täysi."

Hän siirsi tuolinsa tytön viereen ja puhui edelleen kuumeisella kiihkeydellä sanojen voimatta oikein seurata ajatusten nopeata juoksua. Kaikki jäykkyys oli hävinnyt ja äskeinen harvasanaisuus muuttunut luontevaksi vilkkaudeksi, joka veti kuulijan puoleensa. Hänen vahvan luonteensa vastustamaton voima tempasi tytön mukaansa, joka heränneen myötätunnon herkistämänä käsitti täydellisesti toisen mielentilan ja puolittainkin lausutut ajatukset virvoittaen ja rohkaisten tätä lämpöisellä osanotollaan. Tytön herkkä tajuamiskyky vaikutti häneen ihmeellisen elvyttävästi. Se johdatti mieleen monta onnellista hetkeä menneiltä ajoilta, ja kun hetkinen oli kulunut, nauroivat he ja laskivat leikkiä kuten poika ja tyttö ainakin, jotka ovat hyvät toverit. Tämä lähentyminen oli karkoittanut tytöstäkin kaiken miehekkyyden, ja jäljellä oli vain tosi "naisellinen nainen" — hento, vilkas ja viehättävä.

Fraser, jonka molemmat olivat unhottaneet, tuijotti heihin ensin hämmästyksestä aivan ymmällään alkaen sitten paljon sanovasti iskeä silmää matkatoverilleen, jossa oli nyt tapahtunut noin merkillinen muutos. Mutta äänettömänä istuminen kävi hänelle ajanoloon ylivoimaiseksi, joten hänkin alkoi puuttua keskusteluun sanoen sanan silloin toisen tällöin, mikä tietysti vaikutti sangen häiritsevästi. Häntä ei voitu kuitenkaan käskeä olemaan vaiti, ja verrattoman puheliaisuutensa voimalla valtasi hän pian puhevallan kokonaan.

Emerson kuunteli kärsivällisesti ja kuvalehtiä selaillen, talon emännän katsellessa häntä sivulta salavihkaa. Kuinka monin verroin paremmin tuo valoisa ilme sopikaan tuolle nuorelle miehelle! Mutta huulten hilpeä hymy, joka oli kasvotkin kirkastanut, muuttui äkkiä omituisen kovaksi — hän hätkähti ja jäi sitten tuijottamaan kuin kivettyneenä sivuun, punan vähitellen kadotessa ruskettuneilta poskipäiltä. Cherry näki lehteä pitelevän käden vapisevan.

"Oletteko lukenut tämän lehden?" kysyi Emerson käheästi keskeyttäen Fraserin yksinpuhelun.

"En aivan. Se tuli viime postissa."

"Olisin mielelläni tahtonut ottaa siitä yhden lehden. Saanko?"

"Olkaa niin hyvä. Saatte koko lehdenkin, jos vain haluatte."

"Kiitos" mutisi Emerson irroittaen veitsellään nopeasti yhden ainoan lehden, jonka hän taittoi kokoon ja pisti takkinsa, povitaskuun, minkä tehtyään hän vaipui jälleen ajatuksiinsa, jotka liikkumattomasta, yhteen kohtaan nauliintuneesta katseesta päättäen harhailivat jossakin hyvin kaukana.

Tämä äkillinen siirtyminen äskeiseen synkkyyteen koetteli tytön kärsivällisyyttä, etenkin kun hän oli vilahdukselta saanut nähdä minkälainen tuo mies todellisuudessa oli. Hän tunsi nyt ikäänkuin jonkunlaista pettymystä annettuaan toisen hetkellisen vilkkauden ja hilpeyden temmata itsensä mukaansa, ja oli samalla kiihkeän utelias saamaan tietää, mikä tuon äkillisen muutoksen oli aiheuttanut. Toinen ei antanut kuitenkaan mitään selityksiä, vaan nousi hetkisen kuluttua kelloonsa katsahtaen ja toivotti tytölle hyvää yötä kiittäen tätä samalla osoitetusta vieraanvaraisuudesta.

"Oli suuri nautinto saada jälleen pitkästä kotvasta kuulla oikeata musiikkia", virkkoi hän hajamielisesti ja tyttöön katsomatta. "Hyvää yötä."

Cherry Malotte oli saanut kokea jotakin uutta, mutta sellaista, josta hän ei pitänyt. Hän oli närkästynyt ja vannoi, ettei hän voinut sietää miehiä, jotka eivät olleet häntä näkevinään, eikä hän voinut edes muistaakaan ketään toista, joka olisi käyttäytynyt tuon miehen tavoin. Saadaanpa nähdä, ajatteli hän kostonhimoisesti, eiköhän jäähyväissanoissa ole sydämellisempi sointu, kun se hetki on käsissä. Tuo nuori mies oli hänen mielestään itsekäs ja kömpelö moukka, jolle täytyi opettaa hieman ihmistapoja, ellei minkään muun niin hänen oman itsensä takia, mutta hän olisi jyrkästi kieltänyt, jos joku olisi rohjennut vihjaista, että tuo katkeruus johtui vain naisellisesta uteliaisuudesta, jota ei oltu tyydytetty. Ja hän oli lopulta aivan varma, ettei tuossa miehessä ollut mitään mielenkiintoista, epäkohteliaisuutta lukuunottamatta, josta tälle olisi todellakin pitänyt sopivalla tavalla huomauttaa. Mutta kun vieraat olivat poistuneet, kiiruhti hän pöydän luo, sieppasi käteensä lehden ja alkoi selailla sitä kuumeisella kiireellä. Ah! tuossahan se oli!

Yläreunassa oli otsake: "Kuuluisia amerikkalaisia kaunottaria", ja joka sivulla oli naisen kuva, jokin merkityksetön nimi alla. Siis eräs nainen! Hän selaili kahtakäteen jotakin selvyyttä saadakseen, mutta kokoelmaan ei liittynyt mitään selostusta tahi luetteloa, kysymyksessä oli vain valikoima tunnettujen näyttelijättärien ja hienoston naisten muotokuvia, joista useimmat olivat hänelle aivan outoja, mutta joiden joukossa oli joku tuttukin nimi. Ja tuossa keskipaikkeilla oli jäljellä vain kaitainen liuska lehdestä, jonka mukana oli kokoelmasta poistettu kasvot, jotka hän olisi niin mielellään tahtonut nähdä. Hän koetti jännittää muistiaan ja mietti kauan kulmat rypyssä, mutta kun lehti oli tullut, oli hän vain lukenut kirjoitukset kiinnittämättä sen suurempaa huomiota lehden tähän osaan.

"No, entäpä sitten?" naurahti hän mietteistään havahtuen. "Hän rakastaa jotakin hienon maailman tyhmeliiniä, ja minulle on aivan samantekevää, minkänäköinen tuo nukke on." Hän kohautti huolettomasti olkapäitään, mutta heitti samassa äkillisen vihan puuskan vallassa tuon pahoin rutistuneen lehden huoneen etäisimpään nurkkaan.

Matkamiehet nukkuivat pitkällisten rasitusten uuvuttamina seuraavana aamuna sangen myöhäiseen ja kun he vihdoin ilmestyivät varastohuoneeseen, tapasivat he siellä Chakawanan, joka ilmoitti hetkisen kuluttua aamiaisen olevan valmiin.

"Missä neitinne?" tiedusteli Boyd.

"Hän on mennyt sairasta veljeäni katsomaan", vastasi intiaanityttö. "Hänellä aina lääkkeitä sairaille pienokaisillemme. Intiaanit rakastavat häntä."

"Salliiko hän intiaanien käydä täällä ostoksillakin?" kysyi Boyd varastohuoneen tavaroita tarkoittaen.

"Oh, kyllä! Intiaaneille ovat hinnat mahdollisimman huokeat, eikä rahastakaan ole väliä, ellei sitä ole." Tyttö vaikeni äkkiä ikäänkuin peläten ilmaisseensa jonkun salaisuuden ja loi miehiin tutkivan katseen. "Miksi sitä kysytte?"

"No, eipä juuri miksikään?"

"Taidatte ollakin yhtiön väkeä?" tiukkasi tyttö. "Valehtelin teille. Täällä ei myydä intiaaneille mitään. Chakawana valehteli".

"Hän pelkää meidän puhuvan tästä tuolle Marshille", huomautti Fraser, jolloin tyttö astui lähemmäksi ja nojautui pöydän yli.

"Te tunnette Willis Marshin?" kysyi hän sievillä kasvoillaan pelokas ilme.

"No, no!" Fraser siirsi lautasensa etemmäksi. "Älkää katsoko minuun noin, ennenkuin olen juonut kahvini."

"Ehkä olette tutustuneet häneen San Franciscossa?"

"Ei, emme suinkaan! Eilen illalla kuulimme nimen ensi kerran."

"Arvatenkin valehtelette!" Tyttö hymyili merkitsevästi, mutta Boyd toisti väitteensä.

"Ei, emme tunne häntä lainkaan."

"Miksi sitten puhutte hänestä?"

"Neiti Malotte kertoi hänestä eilen päivällispöydässä. Miltä hän muuten näyttänee, tuo Marsh?"

"Hieno, kaunis mies", vastasi Chakawana; "lihava ja pulska ja hiukset kuin — kuin tulta."

"Lihava ja punatukkainenko? Taitaapa sitten ollakin oikein komea mies?"

"Kyllä", myönsi tyttö hieman epäröiden.

"Onko hän naimisissa?"

"En tiedä. Hän ehkä valehteli. Ehkä hänellä onkin vaimo."

"Tämä nuori neiti näyttää luulevan, että kaikki miehet ovat hevosvarkaan tapaisia valehtelijoita", huomautti Fraser kumppanilleen.

"Mihin olette nyt matkalla"? jatkoi Chakawana hetkisen kuluttua.

"Etelään, Yhdysvaltoihin", vastasi Boyd.

"Sitten näette varmasti Willis Marshinkin. Hän asuu siellä. Ehkä kerrottekin hänelle —"

"Täällä Kalvikissa saattaa herra Marsh olla sangen mahtava henkilö, mutta en luule hänen ottavan niin suurta tilaa Yhdysvalloissa, että kohtaamme hänet", nauroi Emerson.

"Mutta ehkä näette hänet kuitenkin?" penäsi tyttö entistä pelokkaammin.

"Ehkä. Entä sitten?"

"Mainitsette nimeni?"

"Emme varmastikaan."

"Saatanhan minä viedä teiltä terveisiä, jos tapaan hänet", sanoi Fraser kiusoitellen mutta Chakawanan posket kalpenivat huomattavasti ja hän huudahti nopeasti:

"Ei, ei! Willis Marsh hyvin, hyvin paha mies. Älkää puhuko hänelle mitään, olkaa niin kiltti! Chakawana turvaton tyttöparka. Olettehan niin kiltti, ettette puhu mitään?"

Tytön hätä oli niin vilpitön, että he lupasivat pyhästi vaieta, jos tuo henkilö sattumalta osuisi heidän tielleen.

"Tuolla lohensuolaajalla mahtaa olla julma maine näiden villien keskuudessa", huomautti Fraser, kun he sytyttelivät piippujaan varastohuoneen kamiinan ääressä. "Tyttöhän oli aivan suunniltaan."

"Niinkö luulette?" sanoi toinen välinpitämättömästi.

"No, varmasti. Näkihän sen selvästi."

"Taisipa olla."

Samassa alkoi ulkoa kuulua kulkusten kilinää, sitten kajahti Constantinen tuimalla äänellä ärjäisty komentosana, ja samassa syöksähti Cherry huoneeseen ulkoilman syöstessä ovesta sakeana pilvenä hänen jäljessään. Pakkanen oli punannut posket ja saanut silmät säihkymään; hän oli kuin ruumiillistunut päivänsäde, sädehtivän kirkas ja eloisa.

"Hyvää huomenta!" huudahti hän alkaen irroittaa valkoista turkispäähinettään, joka oli erinomainen kehys hänen säihkyville silmilleen ja hohtaville hampailleen. "Mikä ihana aamu! Jos tahdotte saada verenne liikkeelle ja ilmaa keuhkoihinne, niin tehkää kierros Constantinen keralla hänen suttensa jäljessä. Ajoimme viisi penikulmaa seitsemässätoista minuutissa."

"Entä miten on potilaanne laita?" tiedusteli Fraser.

"Paranemaan päin, kiitos kysymästä." Hän astui ovelle päästäen sisään Chakawanan, joka oli kaikesta päättäen rientänyt ulos toisen, rakennuksen kautta. Tyttö oli avopäin ja kylmästä hengästynyt ja kantoi sylissään turkiskääröä. "Otin tuon pikkumiehen mukaani. Katsokaahan!"

Intiaanityttö polvistui kääröineen kamiinan eteen ja kohotti peitteen lapsen kasvoilta.

"Kuulkaa! Älkäähän toki!" huudahti Fraser peräytyen säikähtyneesti pari askelta. "En ole milloinkaan sairastanut tuhkuria." Mutta Chakawana ei ollut häntä kuulevinaan, vaan liverteli pienokaiselle aito äidillisellä hellyydellä Cherryn puhellessa Emersonin kanssa.

"Onko tuo pienokainen intiaanilapsi?" kysyi tämä uteliaasti nähdessään lapsen vaalean ihon.

"Hän intiaani", vastasi Chakawana nopeasti ja kääntyi kysyjään. Tummat silmät olivat kyyneleiset, mutta niiden katse oli uhmaileva, melkeinpä vihamielinen.

"Hän pieni veljemme", kuului takaa kumea ääni, ja Constantine, jonka tuloa ei kukaan ollut huomannut, astui esiin. Cherry kuiskasi pari sanaa Chakawanalle, joka nousi lapsi sylissään ja poistui huoneesta veljensä seuraamana.

IV.

HOUKUTTELEVA EHDOTUS.

"Kalvik on varmaankin hyvin vilkas paikka kesäisin", huomautti Emerson Cherrylle myöhemmin päivällä.

"Kyllä. Laivat tulevat toukokuussa ja kalannousu alkaa kesäkuussa. Silloin ei ole kenelläkään aikaa nukkua."

Hän oli unhottanut eilisen närkästyksensä ja koettanut jälleen karkoittaa tuon painostavan synkkyyden, jonka kahleista toinen ei näyttänyt jaksavan riistäytyä, ja ollen itse iloinen ja elämänhaluinen ei hän voinut muuta kuin valittaa vastoinkäymisiä, jotka olivat tehneet tuon nuoren miehen noin synkäksi ja vaiteliaaksi.

"Tuo kaikki lienee varmaankin hyvin mielenkiintoista", jatkoi Emerson välinpitämättömästi.

"Enemmänkin; se on jotakin suurenmoista! Lohen elämäntarina on hyvin merkillinen ja liikuttavakin. Tiedättehän niiden elinajan olevan noin neljä vuotta, ei enemmän, minkä kuluttua ne aina palaavat synnyinvesistöihinsä kuolemaan, ja olenpa kuullut sanottavan, että ne noiden neljän vuoden kuluessa katoavat kerran aivan jäljettömiin, ei kukaan tiedä minne, ilmestyen jälleen kuin käskyllä valtamerien salaperäisistä syvyyksistä. Ne tulevat suunnattomissa parvissa, ja tunnettuaan syntymäjokensa veden ne eivät välitä enää mistään ravinnosta, vaan syöksyvät taukoamatta eteenpäin ajelehtien vihdoin kutemispaikoilta virran mukana takaisin loukkautuneina ja kuoliaaksi kolhiintuneina — kun luonnon vaatimus on täytetty ja mäti laskettu, kuolevat ne. Suolainen meri ei houkuttele enää, ja joen pohja peittyy niiden ruotoihin. Tuon kutsun tuntiessaan ne ilmestyvät etäisimmistäkin merenpoukamista ja pyrkivät mistään vastuksista välittämättä juuri siihen jokeen, josta ne ovat kotoisin. Nouseva lohi voi matkallaan sivuuttaa jokia tuhansittain, mutta se ei poikkea milloinkaan vieraaseen."

"Tuo on minulle jotakin aivan uutta", sanoi Boyd. "Kuvauksenne oli hyvin mielenkiintoinen."

"En ole todellakaan milloinkaan nähnyt viehättävämpiä paikkoja kuin mitä nämä kalastamot ovat. Teidänpä pitäisi olla täällä 'nousun' alkaessa. Jokeen ilmestyy äkkiä suunnaton joukko kirkkaita lohia, oikea hopeaparvi, joka liikehtiessään muistuttaa sulaa hopeaa, ja syöksy ylöspäin, kohden kuolemaa ja tuhoutumista, alkaa. Ne ryntäävät eteenpäin kesäisen myrskyn raivolla, kuin välkehtivä jättiläisarmeija, kaikki yhtä kiihkeästi ja järkähtämättä samaa päämaalia kohti. On aivan mahdotonta sanoin kuvata tuota suurta hopeaparvea ja sen kulkua. Ne ovat tietysti aivan turvattomat, ja melkein kaikki muut elolliset olennot saalistavat niitä. Lintuja kokoontuu tuhansittain, kukkuloiden nelijalkaiset pedot laskeutuvat piilopaikoistaan, valtameren petokalat vainoavat niitä tiheissä laumoissa, ja ilmestyypä ihminenkin osansa perimään, mutta kaikesta huolimatta pyrkii hopeaparvi urhoollisesti eteenpäin. Koneiden melu saa kukkulat kajahtelemaan ja juottoahjojen sähinä kuulostaa jättiläisen valitukselta, joka pinnistää voimansa äärimmilleen. Joki on täynnä veneitä, jotka lähtevät liikkeelle päivän sarastaessa ja kiiruhtavat kotiin hämärän tullessa, häilyen koko päivän sinne tänne kuin suuri valkosiipinen lokkilauma. Ajankulku unohtuu eikä nukkumisesta ja levosta ole puhettakaan."

"Mitä lajia väkeä tuohon työhön oikein palkataan?"

"Pääasiallisesti kiinalaisia, japanilaisia ja italialaisia. Silloin ovat kämpät täynnä opiumin höyryjä, ja vierasten kielten sekamelska kaikuu yötä päivää. Tien toisella puolella uhrataan itämaan jumalille ja toisella palvotaan Pyhää neitsyttä, ja kun on aherrettu vieri vieressä koko päivä, vietetään yö juoden, räyhäten ja tapellen."

"Kuinka kauan tuota kestää?"

"Vain noin kuusi viikkoa. Silloin ovat laivat lastatut ja ahjot saavat sammua. Miehet menevät levolle ja häipyvät pian elokuun usvaan pohjolan viileiden tuulten tuudittamina, minkäjälkeen Kalvik on jälleen kymmenen kuukautta tämmöinen ihmisten kammoma, kuollut ja autio kylä."

"Kautta Jupiterin, tepä osaatte kertoa!" huudahti Boyd ihaillen. "Mutta en oikein käsitä, miten tuo kaikki voi kannattaa, kun kalastusaika on niin lyhyt. Noiden suurten säilyketehtaiden ylläpito vaatii suuria summia."

"Aivan niin, mutta ne tuottavatkin suunnattomasti; välistä koko yritykseen sijoitetun pääoman kesässä."

"Mahdotonta!" Emersonin välinpitämättömyys oli haihtunut kuin taikaiskulla.

"Kaksi vuotta sitten saapui tänne toukokuun alussa eräs laiva tuoden koneita, rakennustarpeita, hiiliä ja kokonaisen armeijan työväkeä mukanaan. Tavarat purettiin maihin, tehdas lyötiin kokoon kuumeisella kiireellä, ja kun nousu alkoi, oli kaikki valmista. Laiva purjehti tiehensä elokuussa lastiruumassa niin runsas saalis, että siitä saatu hinta oli menoihin verraten kaksinkertainen. Willis Marsh korjasi viime kesänä taskuunsa vieläkin suuremman voiton, mutta sehän johtui tietysti hintojen noususta. Ensi kesä on taas oikea lohikesä."

"Kuinka niin?"

"Joka neljäs vuosi on aina kalarikkain kenenkään voimatta selittää, mistä se johtuu. Saalis on aina niukin silloin kun presidentin vaalia toimitetaan, mutta runsain taas vuonna, jolloin Yhdysvaltojen uusi presidentti ryhtyy toimeensa."

Boyd purskahti nauruun. "Sittenpä on Alaskan lohi innostuneempi politiikkaan kuin minä. Mahtaakohan se olla tasavaltalainen vai demokraatti?"

"Jos on punalohesta kysymys, niin olenpa melkein varma, että sanoisitte sitä sosialistiksi", nauroi Cherry vastaan.

Emerson nousi ja alkoi kävellä edestakaisin. "Niillä tehtailla on siis kaikilla samat ansiomahdollisuudet?"

"Aivan samat"

"Minulla ei ollut aavistustakaan, että lohenkalastus kannattaa täällä niin hyvin."

"Asian oikea laita onkin pidetty aina visusti salassa kaikilta asiaankuulumattomilta. Kalvik-joki on maailman lohirikkain, josta toivottu saalis ei ole kertaakaan jäänyt saamatta, ja senpätähden vartioipikin yhtiö sitä niin kateellisesti, ettei matkamiehelle suoda edes yösijaa. Paikka on melkein kokonaan eristetty muusta maailmasta, ja yhtiön tarkoitus on pysyttääkin se sellaisena."

Nuoren miehen mielenkiinto oli nyt ilmeisesti kokonaan herännyt. "Mainitsemanne saavutukset pitävät paikkansa?"

"Sellaisiin tuloksiin on päästy."

"Mitähän tuommoisen suolaamon rakentaminen ja ensi kalastuskauden käynnissäpito maksaisi?"

"Noin parisataatuhatta dollaria, sanotaan. Mutta luulen, että saaliin voi kiinnittää jo etukäteen, joten taakka ei käy niin rasittavaksi."

Mies tuijotti eteensä hetkisen ja kysyi sitten: "Voisiko mikään estää minua ryhtymästä tuohon hommaan?"

"Monetkin seikat. Onko teillä rahaa?"

"Ehkä. Eikö muuta?"

"Tehtaan paikka?"

"Se lienee helposti saatavissa."

Cherry nauroi. "Päinvastoin. Tarkoitukseen kelvollisia palkkoja on hyvin vaikea saada, syystä että yrityksen menestykselle ovat muutamat luonnon tarjoamat edut välttämättömät — kuten esimerkiksi raitis, juokseva vesi, ja yhtiö on jo sitäpaitsi vallannut ne kaikki."

"Minä ymmärrän." Emerson vaipui masentuneen näköisenä erääseen nojatuoliin ja tuijotti synkin katsein takkavalkean loimuun. "Jumaliste, olisinpa halunnut yrittää kerran vielä!" mutisi hän sitten hammasten välistä ja puristi lujasti tuolinsa käsinojia. Tyttö loi häneen nopean silmäyksen, mutta toinen ei näyttänyt enää huomaavankaan hänen läsnäoloaan.

"Voisikohan täältä palkata jonkun oppaan"? kysyi Emerson hetkisen kuluttua mietteistään havahtuen. "Jatkamme matkaa päivän tahi parin kuluttua."

"Constantine hankkii kyllä teille jonkun. Ettehän tietenkään aio mennä Katmal-solan kautta?"

"Kuinka niin?"

"Paikka on kovin vaarallinen, josta kuljetaan vain silloin, kun ei muuta keinoa ole. Sitä tietä on matka etelärannikolle kylläkin lyhin, mutta tuota solaa sanotaan kolmenkymmenen surman suuksi, minkätähden kehoittaisin teitä pyrkimään vuoriston poikki kauempana idässä, jossa se on matalampi. Postilaiva poikkeaa molempiin paikkoihin."

Toinen nyökäytti päätään myöntävästi. "Mitäpä turha uhkarohkeus hyödyttäisi; minulla on kyllä aikaa. Toivoisin vain voivani jotenkin korvata suuren ystävällisyytenne. Olimmehan aivan näännyksissä, kun osuimme luoksenne."

"Vain sulaa itsekkyyttä minun puoleltani!" huudahti tyttö. "Jos eläisitte tässä kuolettavassa yksitoikkoisuudessa muutamia kuukausia, niin ei selityksiä kaivattaisi."

Päivän mittaan tunsi Boyd useamman kerran tytön tutkivan katseen seurailevan häntä, ja kun he päivällisen jälkeen istuivat arkihuoneessa Fraserin jaarituksia kuunnellen, huomasi hän jälleen tuon tarkastelevan katseen, joka oli samalla merkillisen miettivä ja kysyvä. Cherry soitti jälleen ja kehoitti häntä laulamaan, mutta hän kieltäytyi istuen sitten koko illan äänettömänä ja syviin mietteisiin vaipuneena. Vieraiden toivotettua hyvää yötä valvoi tyttö vielä kauan kulmat rypyssä eteensä tuijottaen ikäänkuin jotakin pulmallista kysymystä pohtien. "Ihmettelenpä, tekisikö hän sen"! virkkoi hän vihdoin. "Ja kykenisikö hän siihen!" Hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin lisäten päättävästi: " Jotakin täytyy tehdä, sillä tämä ei voi enää jatkua, ja — kukapa tietää — ehkäpä nyt on minun vuoroni; ehkäpä sallimus on lähettänyt hänet luokseni."

Elämässä on hetkiä, jolloin aivan mitättömät seikat aiheuttavat kohtalokkaita päätöksiä, jolloin äänensävy tahi vain kulmakarvain kohotus ratkaisee mitä tärkeimpiä kysymyksiä, hetkiä, jolloin joku havainto tahi mielijohde rikkoo lujankin liiton ja solmii uuden, ja tuo nuori nainen tunsi aivan vaistomaisesti, että nyt oli sellainen hetki tullut hänellekin. Oli jo myöhäinen, kun hän mietteistään vihdoinkin havahtuen meni levolle.

Seuraavana aamuna antoi hän Constantinelle käskyn ajaa valjakko portaiden eteen heti aamiaisen jälkeen. Ja kääntyen Emersoniin, joka samassa astui huoneeseen, hän lisäsi hiljaa:

"Jos tulette mukaani ajelemaan, niin näytän teille jotakin."

Äänen vakavuus sai Emersonin myöntymään empimättä ja puolta tuntia myöhemmin kietoi hän rekipeitteet tytön ympärille asettuen itse kannaksille ruoska kädessä. Constantine hellitti kätensä johtajan kaularemmistä ja samassa lähti valjakko liikkeelle kiitäen tuulen vauhdilla jyrkkää törmää alas joen jäälle.

"Valjakkonne on verraton", huomautti Boyd katsellessaan harmaita selkiä, jotka nousivat ja laskivat nopeassa tahdissa kahdessa säännöllisessä rivissä, ja heiluvia, tuuheita häntiä.

"Paras täälläpäin", hymyili tyttö. "Sata penikulmaa päivässä on niille vain leikkiä."

Raitis ilma ja nopea vauhti karkoittivat heti kaikki synkät mietteet nuoren miehen mielestä, ja olihan tämä matkakin tuntematta, massa seudussa tuntematonta päämaalia kohti ja viehättävän tytön seurassa, josta hän ei myöskään tiennyt mitään, tavallisuudesta poikkeava.

"Ettekö ole lainkaan utelias, sir?" Tyttö käänsi häneen päin pyöreän posken, joka punoitti viehättävästi pehmoisen turkispäähineen valkoista villaa vasten.

"En hituistakaan! Nautin vain sanomattomasti", vastasi Boyd.

Tuo kuulosti jo kohteliaalta, ja tyttö loi häneen kirkkaan, hyväksyvän silmäyksen, mutta kääntyi samassa poispäin otsalla pienoinen poimu. Hän oli tehnyt illalla erään suunnitelman, jonka toteuttamiseen hän tarvitsi tämän miehen apua, jos tämä nyt osoittautui tarkoitukseen soveliaaksi, minkä suunnitelman onnistuminen oli kuitenkin suuresti sen varassa, säilyikö tämä heidän ystävällinen suhteensa.

"Näytitte sangen innostuneelta, kun eilen puhelimme lohenkalastuksesta", alkoi hän kautta rantain ja välinpitämättömästi.

"Aivan oikein, mutta mielenkiintoni hävisi, kun kuulin, ettei yhtään tehtaan paikkaa ollut enää saatavissa."

"On yksi. Kun tulin tänne vuosi sitten, niin pälkähti päähäni hankkia sellainen, ja onnistuinkin saamaan parhaan, mikä oli jäljellä. Kuultuaan siitä valtasi Willis Marsh kaikki muut, ja vaikka minulla ei ole ollut mitään erikoisia suunnitelmia, en ole kuitenkaan luopunut omastani."

"Sinnekö olemme nyt matkalla?"

"Niin. Olitte eilen valmis ryhtymään johonkin uuteen yritykseen, niin että vien nyt teidät katsomaan paikkaa."

"Turha vaiva. Enhän voi ostaa sitä."

"Sitähän ei ole kukaan pyytänytkään", hymyili tyttö. "En möisi paikkaa, vaikka maksaisitte hinnan heti, mutta jos haluatte rakentaa tehtaan, niin luovutan maan kohtuullisesta voitto-osuudesta."

"En voi sanoa vielä sitä enkä tätä", vastasi Emerson hetkisen tuumittuaan. "Yritykseen tarvitaan suuri summa rahaa — parisataa tuhatta dollaria, eikö niin?"

"Tarvitaan kyllä, mutta tilaisuus on myös suurenmoinen. Voitatte sata sadalta niinkuin ei mitään. Luuletteko voivanne hankkia rakentamiseen tarvittavat rahat?"

"Kyllä. Onhan minulla muutamia mahtavia ja vaikutusvaltaisia ystäviä", vastasi Boyd vältellen. "Mutta varma en ole."

"Voittehan ainakin yrittää. Senhän voi jokainen tehdä."

"Mutta en tiedä kerrassaan mitään tuosta hommasta. Pelkään, etten kykene siihen."

"Olen ottanut tuon kaiken huomioon, ja on eräs keino, joka takaa menestymisen. Uskon, että tulette hyvin toimeen miesten kanssa ja saatte työt sujumaan."

"Oh, kyllä, sen taidon osaan." Hänen leveät hartiansa kohosivat, kun hän veti syvän henkäyksen. "Kertokaahan suunnitelmanne."

"Täällä rannikolla on eräs mies, George Balt, joka tietää lohenkalastuksesta enemmän kuin kukaan muu Kalvikissa. Hän on ollut kalastaja kaiken elinaikansa. Hän löysi Kalvik-joen, perusti ensimmäisen säilyketehtaan, ja oli sen päällikkö, kunnes hän riitaantui Marshin kanssa, joka rupesi häntä komentelemaan. Balt on sitä lajia miehiä, joita ei komennella, ja kun yhteistoiminta kävi mahdottomaksi, rakensi hän aivan omasta aloitteestaan pienen suolaamon, sillä seurauksella että Marsh murskasi hänet vuoden kuluessa pyyhkäisten hänet tieltään samoin kuin hän aikoo karkoittaa minutkin, mitättömän tyttöraukan. George köyhtyi puille paljaille ja palasi Marshin luo, mutta ei saanut enää työtä. Hän omistaa arvokkaan apajan, näettekös, jonka Marsh tahtoo kaikin mokomin saada haltuunsa, ja työnsaannin ehdoksi pantiin, että hän luopuu tuosta apajasta eikä ryhdy enää yrittämään omin neuvoin. George kieltäytyi tietysti, minkätähden vaino alkoi entistä kiihkeämmin. Hän on jo pari vuotta nähnyt nälkää. Etujaan valvoessaan käyttää Marsh kumppaneineen aivan samoja keinoja kuin Hudson-yhtiö ennen: alkuasukkaat pidetään rautaisessa kurissa ja valkoisille miehille tehdään seudulle asettuminen mahdottomaksi.

"George Baltille ei tohdi kukaan antaa ruokaa ja yösijaa, eikä ainoakaan tehdas ota häntä työhön, minkätähden hänen täytyy hankkia välttämättömät tarpeensa aina Dutch Harbourista saakka. Ja poistuakaan hän ei tohdi eikä jättää oman onnensa nojaan rakennuksia, jotka ovat hänen omaisuutensa viimeinen tähde, vaan harhailee täällä orpona kuin henkipatto. Hän on rehellinen ja kunnollinen, oikea kunnian mies, mutta hänen elämänsä sisältyy kokonaan hänen ammattiinsa; muusta hän ei tiedä mitään eikä välitäkään. Omasta mielestään hän on kuin koko tämän alueen isä, ja kun hän näkee toisten hyötyvän ja rikastuvan alalla, jolle hän uran uursi, murtuu hänen sydämensä. Nousun alkaessa ilmestyy hän joka kesä soiden ja rämeiden takaa ja hiiviskelee jokea reunustavassa pensaikossa kuin pahantekijä tahtoen olla näkymättömänä, mutta silti lähellä. Yksinään hän seisoskelee ja kuuntelee hajamielisen näköisenä koneiden melua, nähden vihollistensa rikastuvan tuosta hopeisesta armeijasta, jota hän pitää omanaan. Häntä kaihdetaan kuin spitaalitautista. Kukaan ei saa häntä puhutella eikä osoittaa hänelle minkäänlaista toverillisuutta, mikä kaikki on tehnyt miehen melkein mielipuoleksi; hänestä on tullut leppymättömän vihan ja kiihkeän kostonhimon kalvama olento, joka elää vain tilaisuuttaan vaanien. Olen varma, että hän vielä kerran tappaa Marshin."

"Hm! Tuon Marshin näyttää kohtaavan täällä joka paikassa", huomautti Boyd, joka oli kuunnellut tarkasti.

"Aivan niin. Hän tahtoo olla koko tämän alueen herra, ja jos päätätte ryhtyä yritykseen, niin ottakaa huomioon, että saatte hänestä mitä häikäilemättömimmän ja kostonhimoisimman vihollisen; siitä saatte olla varma. Tämä ei ole todellakaan lasten leikkiä, mutta mies, joka kukistaa Marshin, tietää myös tehneensä jotakin." Hän vaikeni ikäänkuin punnitakseen sanansa ja lisäsi sitten harvakseen: "Ja minä olen varma, että te olette siihen kuin luotu."

Mutta Emersonin mietteet eivät kohdistuneet nyt tuohon kohtalon hänelle määräämään tehtävään ja Marshin vihollisuuteen, vaan ne kulkivat aivan toista latua.

"Balt tuntee siis tämän homman läpikotaisin?" sanoi hän.

"Joka otteen, niin sanoakseni. Hän on käytännöllinen ja rehellinen, ja hänen apajansa takaa meille varman menestyksen. Noustessaan seuraa lohi tarkoin määrättyjä kulkuteitä, näettekös, joka vuosi samoja, jotka muutamissa kohdissa poikkeavat niin lähelle rantaa, että voi rakentaa kiintonaisia pyydyksiä eli satimia, joihin niitä sulloutuu miljoonittain. Yksi sellainen pyydys tuottaa enemmän kuin kokonainen kalastaja-armeija, joka laskee verkkonsa syvälle vedelle, ja senpätähden onkin Marsh vainonnut Georgea niin säälimättömästi pakottaakseen hänet luopumaan apajastaan."

"Olisikohan tuo Balt halukas liittymään meihin?"

"Halukasko"! Cherry nauroi. "Odottakaahan, niin näette."

He saapuivat perille — korkeiden äyräiden reunustaman puron suuhun, johon Cherry käänsi valjakon. Emerson hypähti kannaksilta ja juoksi valjakon eteen vieden koirat lähellä näkyvään näreikköön, johon hän sitoi ne lujasti runkoihin kiinni, sillä tämä valjakko oli kuin susilauma, jonka mieli paloi vain taipaleelle.

He nousivat yhdessä törmälle ja katsahtivat ympärilleen todeten, että paikka oli todellakin erinomainen, jonka kaikki edut Cherry sitäpaitsi kuvasi mitä valoisimmin värein, kuin kauppias, joka on joutunut tekemisiin hieman epäröivän ostajan kanssa.

"Tuo kaikki kuulostaa ihmeen houkuttelevalta ja todenmukaiselta", sanoi Boyd viimein, "mutta meidän täytyy ottaa myös tarkoin huomioon kaikki seikat, jotka vaikeuttavat suunnitelman toteuttamista, ja niitä on paljon. Ensimmäinen on luonnollisesti pääoman hankinta. Minulla on kylläkin pienoinen summa jo hallussani, mutta kaksisataatuhatta dollaria! Hirvittävä summa, jonka saaminen voi käydä mahdottomaksi kaikista mahtavista ystävistä huolimatta. Toinen tärkeä tekijä on aika. Nyt on joulukuu jo alullaan ja minun pitäisi ehtiä tänne takaisin huhtikuun lopussa, ja kolmanneksi, kykenisinkö saamaan kaikki tarkoituksenmukaiseen kuntoon ja osaisinko toimia niin, että yrityksemme onnistuisi? Tehtävä on varmaankin sangen monimutkainen, ala, josta en tiedä kerrassaan mitään. Sitten on vielä lukemattomia vaikeasti ratkaistavia kysymyksiä, kuten koneiden saaminen tänne ajoissa, kiinalaisen työvoiman palkkaaminen, sopivan laivan hankkiminen, saaliin rahaksimuutto ja —"

"George Balt on tehnyt tuon kaiken montakin kertaa, joten hän kyllä tietää kaikki nuo seikat", keskeytti Cherry päättävästi. "Vastoinkäymisten sattuessa on aina joku neuvo, johon turvautua, ja täytyneehän teidän suoriutua siitä, mistä toisetkin."

Mutta Emersonia ei voitettu niin helposti. Vaikka hän olikin nuori, oli hän jo saanut kokea, kuinka pettävät ihmistoiveet ovat, ja hänen periaatteensa oli pohtia kysymys joka puolelta, ennenkuin antoi lopullisen vastauksensa.

"Pieninkin laskuvirhe voi turmella kaikki", mietti hän, "sillä tämä maa on erilainen kuin muut. Täällä eletään melkein kokonaan eristettyinä, ja jos joku koneiston osa pettää, ei ole aikaa lähteä toista hakemaan."

"Vaikeudet ovat luonnollisesti suuret", myönsi tyttö, "mutta voitonmahdollisuudet ovat myös senmukaiset, eikä tässä ole millään muotoa uhkapelistä kysymys. Tilaisuus on todellakin edullinen. Jokainen, joka on maailmassa suorittanut jotakin, luottaa onnettaren suopeuteen, ja onnistumisen toiveethan juuri tekevätkin elämän elämisen arvoiseksi."

"Siltähän se kyllä voi tuntua, kun lähdetään otaksumien poluille", vastasi Emerson hieman ivallisesti, "mutta käytännössä huomaatte, että menestys on useimmiten tarkkojen laskelmien tulos. Kaikki nuo äsken mainitsemani seikat ovat sitä lajia, että niihin voi liittyä tuhansia asianhaaroja, jotka —"

"Maailmassa on vain yksi, joka voi murtaa teidät, ja se olette te itse, eikä kukaan voi tietää, miten joku yritys onnistuu, ennenkuin on ryhtynyt siihen", keskeytti tyttö toisen kerran katsoen kumppaniaan tiukasti silmiin otsallaan päättäväinen ryppy. "Voihan sattua, ettei yrityksemme onnistu; sellaisia mahdollisuuksiahan saattaa olla miljoonittain, mutta älkää nyt ruvetko niiden lukumäärää laskemaan. Ottakaa sen sijaan lukuun kaikki ne tosiasiat, jotka takaavat menestyksen, älkääkä olko heikkouskoinen, kun ei ole mitään pelon syytä. Eihän pelkoa ole olemassakaan. Se on vain rohkeuden puutetta, samoinkuin epäröinti on vaillinaisen päättäväisyyden merkki. En ole vielä nähnyt mitään, jota olisin pelännyt, ja — te olette mies. Onneton on nainen, joka tahtoo, että hänet vallataan ilman liehittelyjä. Teidän täytyy käydä häneen käsiksi ja ryöstää hänet mukaanne, sen sijaan että huokailette hänen ikkunansa alla mandoliinianne näppäillen. Häntä kohtaan täytyy olla jyrkkä, taipumaton ja häikäilemätön. Tappelusta ei ole kukaan suoriutunut voittajana neuvottelemalla, vaan toimimalla, ja jos ihminen pohtii jotakin kysymystä kyllin kauan, kasvavat vaikeudet voittamattomiksi, olipa asia kuinka yksinkertainen hyvänsä. Ei, sattumat ne ovat, jotka ihmiskohtalon määräävät, ja kun viitoittaa itselleen tien, on se suunniteltava niin häikäisevän kirkkaaksi, että sitä voi pimeässäkin seurata; päämaalin lähetessä se valkenee jälleen. Älkää seisoko paikallanne pimeyteen tuijottaen ja ajatellen, että pyritte eteenpäin kun hämärä hälvenee, sillä siten ette pääse milloinkaan mihinkään."

Sanat lausuttiin vakaumukselta ja voimalla, joka sai nuoren miehen innostumaan. Hän olisi mielellään sanonut jotakin, mutta tyttö viittasi häntä vaikenemaan ja jatkoi:

"Odottakaa, en ole lopettanut vielä. Olen pitänyt teitä silmällä ja tiedän, että olette jostakin syystä menettänyt rohkeutenne ja luottamuksen tulevaisuuteen. Teillä on ollut vastoinkäymisiä, jotka ovat masentaneet ja katkeroittaneet mielenne, mutta olen varma, että teillä on kaikki menestyksen edellytykset, sillä te olette nuori ja järkevä, kylmäverinen ja päättäväinen. Tilaisuus, jonka nyt teille tarjoan, on elämänne suurin, jota hyväksenne käyttäen voitte kahdeksassa kuukaudessa poistaa kaikki entisten vastoinkäymisten ja pettymysten jäljet. Samalla valvon omia etujanikin, sillä en ole sentään niin yli-inhimillisen jalo. Uskon, että sallimus on lähettänyt teidät Kalvikiin omaa onneanne luomaan ja samalla vapauttamaan minut ja George Balt-raukan, jota ette ole milloinkaan nähnyt, yhteisestä vihollisestamme. Te kykenette siihen ja te voitatte."

Emerson ojensi vaistomaisesti kätensä ja tarttui tytön suureen kintaaseen, joka kätki tämän hennon käden. Silmät sädehtivät, ja kasvoilla, jotka olivat aina olleet synkän masentuneet, kuvastui nyt uuden toivon kirkas kajastus. Hartiatkin olivat kohonneet ja siirrähtäneet taaksepäin, ikäänkuin jokin äkillinen voiman pulpahdus olisi kirvoittanut huolten raskaan taakan.

"Olette oikeassa!" lausui hän lujasti. "Lähetämme vielä tänä iltana sanan Baltille."

V.

SOPIMUS TEHDÄÄN.

Toimintaan ryhtyminen vaikutti Emersonissa täydellisen muutoksen. Hän ei ollut enää tuo synkkämielinen ja harvasanainen jöröttäjä, vaan vilkas, avomielinen ja kiihkeän tiedonhaluinen nuori mies, jonka kärsivällisyyden pieninkin viivytys pani kovalle koetukselle. Kotimatkalla hän melkein tukahdutti Cherryn lukemattomien kysymysten vyöryyn, niin että tyttö oli heidän päästessään kotikynnykselle sekä henkisesti että ruumiillisestikin väsynyt.

Constantine lähetettiin Baltin luo, jonka hänen täytyi etsiä käsiinsä vaikkapa vuoriston toiselta puolelta, jos niin tarvittiin. Seuraavat päivät kuluivat kiihkeässä odotuksessa, mutta samalla tarkastettiin lähin säilyketehdas pienimpiä yksityiskohtia myöten, mihin Cherry oli saanut luvan vartijalta, joka oli hänelle velkaa. Mies oli alussa hyvinkin töykeä, mutta Emerson voitti vastarinnan pian saaden tietää kaikki, mitä halusi. Hän tutki tehtaan joka sopen eikä tyytynyt ennenkuin oli saanut selityksen, jonka hyväksyi. Hänen herkkä käsityskykynsä täytti tytön ihmetyksellä, ja hänen kykynsä säilyttää kaikki muistissaan oli suorastaan ihmeellinen.

"Tehän tunnette jo säilyketehtaan rakenteen tarkemmin kuin joku ammattimies", huomautti Cherry viikon kuluttua. "Uskon melkein, että osaatte jo rakentaa sellaisen."

Emerson hymyili. "Olen insinööri ammatiltani, joten tuo kaikki kuuluu alaani. Yrityksen toinen puoli on vielä kokonaan arvailun varassa."

"Siitä pitää taas Balt huolen."

"Mutta miksi hän ei tule jo?" Tuo kysymys oli uudistunut vähän väliä ja aina yhä kärsimättömämmin, niin että Cherryllä oli täysi työ saada hänet malttamaan mielensä.

Fraser oli myös huomannut kumppanissaan tapahtuneen merkillisen muutoksen ja seuraili tämän puuhia suuresti ymmällään.

"Mitä olette oikein tehnyt hänelle?" tiedusteli hän kerrankin Cherryltä. "Olette varmaankin juottanut hänelle jotakin taikajuomaa, sillä en ole nähnyt kenenkään vilkastuvan noin nopeasti. Hänhän oli ennen mitä toivottomin jöröttäjä, jossa ei ollut henkeä enemmän kuin sairaassa kissassa, millä en suinkaan tarkoita sitä, että hän olisi entistä nerokkaampi, kuten te näytätte luulevan, vaikka hän onkin välistä sangen toivorikkaan näköinen."

"Toivorikkaan? Mitä te oikein tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että hänellä lienee hyvät toiveet ansaita paljon rahaa."

"Sitä se ei ole. Raha on hänelle sivuasia", selitti tyttö painolla. Hän olisi mielellään kysynyt Fraserilta, tiesikö tämä mitään tuosta kuvalehden salaperäisestä kaunottaresta, mutta maltti mielensä.

"Oikeastaan olen samaa mieltä", vastasi Fraser. "Näyttää aivan siltä, että hän toivoo tämän kalastushomman avaavan hänelle jonkun suljetun oven, jos se vain luonnistaa. Hän näkyy kohdistavan siihen kaikki toiveensa ja kaiken tarmonsa."

"Samoin on minunkin laitani", sanoi tyttö. "Väkeni on valmis luopumaan minusta, eikä — eikä Willis Marsh toivokaan muuta kuin että joudun puille paljaille!"

"Vai niin. Tämä on siis viimeinen ja ainoa mahdollisuutenne", irvisteli Fraser. "Minulla oli toimintasyistänne aivan toinen käsitys." Silmät välähtivät viekkaasti.

"Minkälainen sitten, pyydän?"

"No, suoraan sanoen on tämä paikka, kovin yksinäinen teidänlaiselle naiselle, eikähän meidän yhteinen ystävämme ole sentään aivan mahdoton."

Cherryn posket karahtivat hehkuvan punaisiksi, mutta hänen äänensä oli jääkylmä.

"Tässä ei ole kysymys mistään muusta kuin liikeasiasta."

"Hm! En ole milloinkaan kuullutkaan muuta kuin että olette liikenainen", sanoi seikkailija.

"Oletteko siis" — tytön posket kalpenivat ja sanat tulivat harvakseen — "jolloinkin kuullut minusta keskusteltavan?"

"Tuo Emerson on, näettekös, niin arka kunniastaan, että hän tekee oloni välistä ihan kiusalliseksi", valitti Fraser ikäänkuin hän ei olisi kysymystä kuullutkaan. "Hän on todellakin omituinen, juuri sellainen, joista kerrotaan romaaneissa."

"Ette ole vastannut kysymykseeni", tiukkasi Cherry.

Fraser suisti jälleen puheen toisaalle. "Jos tuo Marsh käy tänä kesänä kimppuunne oikein toden teolla, niin miksi ette usko näitä puuhia minulle ja anna minun valvoa etujanne? Valmistan tuolle Marshille sellaisen helvetin, että hänen säilyketehtaansa ovat ennen syksyä minun hallussani."

"Kiitän, mutta kykenen itsekin hoitamaan asiani", vastasi tyttö äänellä, joka lopetti keskustelun.

* * * * *

Eräänä myrskyisenä iltana — Constantine oli jo ollut toista viikkoa matkalla — ilmestyi lumipyrystä hämärän tullessa työläästi eteenpäin pyrkivä valjakko ja kaksi kylmästä kohmettunutta ja uupunutta miestä. Nuo niin kiihkeästi odotetut olivat vihdoinkin saapuneet, ja kuopille vajonneet posket ja koirien verille hankautuneet jalat ilmaisivat, että matka oli ollut pitkä ja rasittava. Mutta vaikka heillä oli satojen penikulmien vaivalloinen taival takana, kieltäytyi Balt maistamasta suupalaakaan, ennenkuin oli saanut tietää, miksi Cherry oli lähettänyt hakemaan häntä.

"Mikä on hätänä?" tiedusteli hän luoden epäluuloisen katseen vieraisiin.

Tyttö selosti tilanteen mahdollisimman lyhyesti, Boyd Emersonin katsellessa ihmeissään kalastajaa, jonka kaltaista miestä hän ei ollut vielä milloinkaan kohdannut. Hän näki edessään jättiläismäisen olennon, jonka peloittavan suurten lihasten mahtavat ääriviivat näkyivät selvästi kovia kokeneen puvun alta. Tummuneet kasvot kertoivat pohjolan tuimista pakkasista ja rannikon purevista viimoista, ja karhea, punertava tukka varjosti silmiä, joiden katse oli vihamielinen ja hurja. Leuka oli pitkä ja nenän juuresta lähtevät ruokkoamattoman parransängen peittämät juovat tekivät kasvojen ilmeen niin järkkymättömän lujaksi, että kaikki piirteet olivat kuin graniittiin veistetyt. Kädet olivat känsäiset ja halkeamia täynnä ja käheässä äänessä oli taipumatonta uhmaa. Hän oli ehkä neljänkymmenen tahi kuudenkymmenen vuoden ikäinen, mutta jokainen vuosi oli omistettu merelle, sillä sen henkäykset olivat tunkeutuneet hänen keuhkoihinsa ja sen vaahtojen raivo hänen vereensä.

Kun Cherryn sanojen merkitys alkoi selvitä, levisi kalastajan kasvoille hymyä tavoitteleva, pirullinen irvistys, ja karvaiset nyrkit aukenivat ja sulkeutuivat ahnaasti.

"Tarkoitatteko täyttä totta?" hoilasi hän Emersonille.

"Kyllä."

"Osaatteko tapella?"

"Osaan kyllä."

"Tahdotteko tehdä, niitä teille sanon?"

"En. Pidän oman pääni ja teen, mikä minua miellyttää, antautumatta teidän tahi kenenkään muunkaan komennettavaksi. Toteutan suunnitelmani täysin itsenäisesti ja omalla tavallani."

"Mutta vastassamme on vihollinen, joka ei keinoista välitä", varoitti Balt.

"Sitä en aio minäkään tehdä", vastasi toinen kylmästi ja pahaaennustavan rauhallisesti. "Olen päättänyt voittaa, niin että älkää tuhlatko kallista aikaa ihmettelemällä, miten pitkälle aion mennä. Haluan vain tietää, tuletteko mukaan."

Jättiläinen nauraa hykersi kuivasti. "No, vaikka henkeni heittäisin."

"Tiesinhän sen!" huudahti Cherry säihkyvin silmin.

"Ja ellemme voita Marshia, niin jumal'lauta minä tapan hänet!" kiljaisi Balt vetistävät silmät vihasta liekehtien. "Antakaa minulle jotakin syötävää", lisäsi hän sitten tyttöön kääntyen, "sillä olen nälissäni syönyt vain koirien kaloja, niin että vatsani on ruotoja täysi."

Hän sivalsi yltään repaleisen turkkinsa ja heitti sen lattialle kamiinan viereen mennen sitten tytön opastamana ruokailuhuoneeseen toisten seuratessa jäljessä.

Cherry istutti hänet pöydän ääreen ja pinosi eteen ruokia aivan kasoittain, joiden kimppuun Balt kävi kuin nälkäinen karhu, leuka melkein lautasessa kiinni. Hänen ruokahalunsa oli yhtä hillitön kuin hänen koko luonteensakin, eikä ruokien makuun ja laatuun kiinnitetty mitään huomiota. Syödessään hän katseli kiinteästi Emersonia tuuheiden kulmakarvainsa alta ja murahti silloin tällöin jonkun sanan vastaukseksi toisen vilkkaisiin kysymyksiin. Cherryä ja Fraseria, joka silmäili häntä pelonsekaisella kauhulla, hän ei ollut huomaavinaankaan, eikä hellittänyt, ennenkuin kaikki lautaset olivat tyhjät, jolloin hän nousi ja virkkoi kädellään huuliaan pyyhkäisten:

"Menkäämme kamiinan ääreen. Olen ollut kolme päivää kylmästä kohmetuksissa."

Levolle mentyään kuuli Cherry vielä kauan miesten äänten muminan, ja kun hän seuraavana aamuna ilmestyi aamiaiselle, tervehti Balt häntä sanoilla:

"Asia on selvä. Huomenna lähdemme."

"Huomenna?" toisti Cherry ymmällään.

"Huomennako?" tiedusteli Fraserkin hätääntyneestä. "Eihän toki! Jalkani ovat vielä liian kipeät kyetäkseni taipaleelle."

"Aamulla lähdemme. Meillä ei ole aikaa viivytellä", vahvisti Emerson.

Cherry kääntyi kalastajaan. "Niin pian ette voi mitenkään lähteä jälleen matkalle, George."

"Olen valmis vaikka paikalla", vastasi Balt.

Cherry tunsi äkkiä pelon kouristavaa sydäntään. Entäpä jos heille tapahtuisi jotakin, eivätkä he palaisikaan. Matka oli vaarallinen ja George Balt oli Behringin rannikon uhkarohkein mies. Hän loi Emersoniin säikähtyneen katseen, mutta sitä ei kukaan huomannut, ja vaikka miehet olisivat nähneetkin loisteen, joka oli nyt syttynyt noihin kirkkaisiin silmiin, eivät he olisi voineet aavistaa, että se oli nousevan lemmen kajastusta, yhtä vähän kuin tyttö itsekään ymmärsi, mitä tuo hänen käsittämätön pelkonsa merkitsi. Hänellä ei ollut myös aikaa pohtia asiaa sen enemmän, sillä Emerson lisäsi samassa hänen suureksi kauhukseen:

"Yhdytämme postilaivan Katmaissa."

"Katmaissa!" huudahti Cherry. "Sanoitte menevänne Iliamnan tietä."

"Toinen on lyhyempi."

Tyttö pyörähti Baltiin päin. "Pitäisihän teillä olla sen verran järkeä, ettette ehdota mahdottomia", tiuskaisi hän vihaisesti.

"Minä en ole sitä ehdottanut, vaan herra Emerson itse", vastasi Balt. "Hän suorastaan vaatii niin."

"Kannatan aina sitä, mikä on turvallista, joten tehkäämme suunnitelmamme vain tuota pitempää tietä ajatellen", virkkoi Fraser piippuaan rauhallisesti ladaten.

"Te ette tule mukaan", sanoi Emerson jyrkän lyhyesti.

"No helvetti!" räjähti toinen. "Miksi en?"

"Ei ole tilaa. Matka olisi siten paljon hankalampi ja rasittavampi — ymmärrättehän."

"Mutta kuulkaahan nyt. Tehän lupasitte viedä minut Yhdysvaltoihin saakka", kapinoi seikkailija. "Ette voi jättää minua tänne yksinäisyyteen elävältä nääntymään, kun kerran lupasitte." Hänen hätänsä oli ilmeinen.

"No olkoon menneeksi", sanoi Emerson hieman vastahakoisesti. "Jos otatte asian siltä kannalta, niin tulkaa mukaan, mutta vain Seattleen saakka."

"Seattle menee kyllä mukiin", vastasi Fraser ilostuen. "Siellä keksin aina jotakin, mutta Kalvik — huh!"

"Miksi teillä on niin kiire?" kysyi Cherry Emersonilta toisten poistuttua huoneesta.

"Siksi, että nyt on jokainen päivä kallis."

"Mutta miksi Katmain tie? Nyt on myrskyisin vuodenaika, ja postilaiva voi myöhästyä parikin viikkoa."

"Aivan niin, mutta jos me myöhästymme päivänkin, voi se merkitä kokonaisen kuukauden viivytyksen. Laivan pitäisi saapua noin kymmenen päivän päästä, niin ettemme voi jättää mitään sattumien varaan."

"Tulen olemaan hirveästi huolissani, kunnes saan kuulla teidän päässeen onnellisesti yli", lausui tyttö äänessään merkillisen hellä ja surumielinen sävy.

"Mitä joutavia! Onhan vaarallisempiakin tehtäviä suoritettu."

"Olen, tiedättekös, tuuminut, että teidän olisi ehkä sittenkin paras olla puuttumatta tähän yritykseen", sanoi toinen hieman epäröiden.

"Kuinka niin?" Nuori mies oli hyvin hämmästyneen näköinen. "Luulin, että olitte asiaan innostunut."

"Uskoani, että kaikki käy hyvin, ei ole mikään järkyttänyt", sammalsi tyttö, "mutta kun aloin suostutella teitä, ajattelin vain — vain itseäni, sillä tämä yritys voi poistaa tieltäni kaikki esteet ja vaikeudet, mutta —"

"Onhan se minunkin viimeinen mahdollisuuteni", keskeytti Boyd, "Mikä on saanut teidät nyt horjumaan?"

"En voi muuta, kun näen, ettette käsitä, mihin vaaroihin nyt antaudutte", vastasi Cherry kiihtyneesti. "Ette tunne miehiä, joiden kanssa joudutte vastatusten. Tähän yritykseen ryhtyessänne panette henkenne alttiiksi, sillä Marsh ei välitä mistään — kuuletteko — ei mistään raivatakseen teidät tieltään. Eihän kannata uhrata henkeään muutamasta dollarista."

"Vai ei!" Emerson naurahti käheästi. "Te ette tiedä, mitä olen valmis uskaltamaan noista muutamista dollareista, ette sanalla sanoen voi käsittää, mitä onnistuminen minulle merkitsee. Jos nyt petyn toiveissani, en pane kortta ristiin torjuakseni Marshin koston — luulenpa melkein, että olisin valmis auttamaankin häntä."

"Oh, eihän!"

"Siitä voitte ainakin olla varma, että jos hän on häikäilemätön, niin olen minäkin. Jos hän aikoo nujertaa minut, niin minä — niin vastaan tuleen tulella."

Kasvojen ilme oli niin julma, että tytön sydämeen hiipi jälleen tuo hämärä pelontunne, joka oli häntä viime aikoina vaivannut. Entinen synkkä epätoivo kuvastui jälleen miehen katseessa, ja silmien outo ja pahaaennustava hehku ilmaisi, ettei hän aikonut hevillä väistyä.

"Mutta mikä on saanut teidät muuttamaan päätöksenne?" jatkoi Emerson heikon punan noustessa tytön poskille.

"Muutamia päiviä sitten olitte ventovieras, mutta nyt olette ystävä", vastasi Cherry vakavasti. "Myötätunto ja vastenmielisyys kasvavat nopeasti, kun sovinnaisuuden säännöt eivät ole niitä kahlehtimassa, ja minä pidän teistä liian paljon nähdäkseni teidän ryhtyvän tähän. Olette liian hyvä mies noiden roistojen uhriksi. Muistakaa, miten George Baltin on käynyt."

"Balt ei ole vielä oikein yrittänytkään. Nyt vasta hän käy Marshille vaaralliseksi."

"Ettekö sentään tahtoisi harkita sanojani?" pyyteli tyttö.

"Kuulkaahan", virkkoi Emerson. "Tulin tähän maahan eräässä määrätyssä tarkoituksessa, ja minulla oli kolme vuotta aikaa toteuttaa suunnitelmani. Tarvitsin rahaa — hyvä Jumala, kuinka olin sen tarpeessa! Puhutaan kyllä rikkauden tyhjyydestä ja sanotaan, etteivät ihmiset aherra saaliin, vaan työn itsensä takia, ei suuria voittoja tavoitellen, vaan kilpailun viehätyksen lumoissa, ja ehkäpä maailmassa on sellaisiakin, mutta minun laitani oli toisin. Tarvitsin kultaa, enkä välittänyt miten sitä sain, kunhan keinot olivat rehelliset. Etsimisen jännitys ja löytämisen riemu eivät merkinneet mitään, sillä itse tuo metalli oli minulle kaikki kaikessa, enkä muusta välittänyt, ja tänne tulin sentähden, että arvelin täällä parhaiten onnistuvani. Yhtä hyvin olisin voinut mennä Saharaan tahi Tibetiin. Luovuin paljosta, johon olin tottunut, ja hylkäsin monta hyvää tarjousta, joita monet ikäiseni olisivat pitäneet kullan arvoisina, mutta sen tein arvelematta, koska minulla oli vain kolme vuotta armonaikaa ja kun tiesin, että minun täytyi luoda onneni tuossa ajassa. No niin, minä aloitin, eikä mikään vaara ollut niin suuri eikä mikään ponnistus niin rasittava, että olisin menettänyt rohkeuteni. Kohdistin kaikki voimani tehtävääni, kunnes en enää muistanut, mitä lepo oli; tehtäväni suorittaminen ei suonut minulle hetkenkään rauhaa. En tuntenut rasitusten aiheuttamaa väsymystä enkä ruumiillisia kärsimyksiä, ja unhotin pian kaiken muun paitsi päämaalini, johon taukoamatta pyrin. Raadoin kuin orja ja kohdistin työhöni kaiken tarmoni, mutta joku kirous, vei onneni. Niin juuri, kirous!

"Ensin suhtauduin vastoinkäymisiin rauhallisesti, mutta kun niistä ei alkanut tulla loppua, raivostuin. Ne vainosivat minua yötä päivää, seurasivat minua joka askeleella, kunnes huono onneni tuli yleiseksi sananparreksi. Lopulta kauhistuin, sillä vuodet kuluivat hirvittävällä nopeudella, ja armonajan viimeinen päivä häämötti jo edessäni.

"Dawsonissa esimerkiksi tein valtauksen, jonka piti näytteistä päättäen olla erinomaisen lupaava, mutta kun rupesin työskentelemään, en saanut vaivoistani pienintäkään korvausta. Yritin uudelleen ja yhä uudelleen, kunnes vihdoin löysin toisen paikan, jonka Canadan hallitus kuitenkin riisti minulta niin pätevillä syillä, ettei takaisinsaannista ollut toivoakaan. Minulle tarjottiin valtauksia, joiden omistajat eivät voineet niitä itse hyväkseen käyttää, ja vaikka tein mitä hekin olisivat tehneet, oli kaikki turhaa. Vihdoin luovuin kaivospuuhista ja siirryin erääseen kaupunkiin mielessäni uusi suunnitelma, mutta tuo kaupunki paloi.

"Olin ensimmäisiä Nomessa ja löin merkkipaaluni toisten viereen varmana siitä, että nyt ainakin olin osunut oikeaan, mutta vaikka ympärilläni työskentelevät miehet ansaitsivat päivässä kokonaisia omaisuuksia, oli valtaukseni tyhjä ja kaivokseni pohja tuon näkymättömän käden puhtaaksi lakaisema, jonka aina tunsin, mutta jota en voinut milloinkaan välttää. Vuokrasin hyväksi tunnettuja alueita vain todetakseni, että löydöt loppuivat samassa ilman mitään järjellistä syytä. Tuo uudistui niin usein, että omistajat kieltäytyivät antautumasta kanssani mihinkään tekemisiin, minua alettiin pitää huonon onnen tuojana. Kerran riisti särkynyt lumikenkä käsistäni suuren omaisuuden, ja kerran saattoi eräs lahjottu tuomari minut epätoivon partaalle. Määräaikani hupeni yhä lyhyemmäksi, ja minä vain köyhdyin.

"Topkukin sivuutin kaksi tuntia sen jälkeen kuin ensimmäinen valtaus oli tehty, mutta toinen osakas, jonka tunsin, oli mennyt kämppään tulta virittämään ja toinen valehteli minulle luullen, että olin joku vieras. Kuulin myöhemmin, että samassa kun lähdin jälleen liikkeelle, tuli ystäväni ulos ja huuteli jälkeeni pyytäen minua pysähtymään, mutta pakkanen oli tuima ja paksu karvalakkini esti äänen kuulumasta, joka muutenkin hukkui kuivan lumen kirskuntaan reen jalasten alla. Hän oli ajanut jäljessäni puoli penikulmaa tehdäkseen minut rikkaaksi, mutta kohtalon käsi hoiteli ruoskaa yllyttäen koirat yhä kiivaampaan laukkaan reen jalasten helvetillisen kirskumisen vaimentaessa hänen huutonsa. Kuusi tuntia myöhemmin oli Topkuk kuuluisa paikka — olette nähnyt postimerkit, joten ymmärrätte.

"Nimestäni tehtiin sukkeluus, jonka mainitseminen herätti naurua, vaikka kaikki kavahtivatkin minua, sillä kullankaivajat ja merimiehet ovat yhtä taikauskoisia. Kenelläkään ei ole ollut loistavampia tilaisuuksia tarjolla, mutta kenelläkään ei ole myöskään ollut niin huonoa onnea. Lopulta menetin kaiken toivon, mutta raadoin tottumuksesta edelleen pistopuheita kuulematta.

"Kolme vuotta on kylläkin pitkä aika, mutta ne kuluivat pian, ja kauniista unelmistani olivat vain rauniot jäljellä. En hellittänyt sittenkään, vaan yritin yhä uudelleen, kunnes eräänä päivänä lopetin — ainiaaksi. Ymmärsin, ettei tämä maa ollut minua varten, ja lähdin pyrkimään kotiin. Kotiin!" Emerson hymähti katkerasti. "Tuo sana ei merkitse minulle mitään, mutta sinne olin kuitenkin matkalla masentunein mielin ja toiveet murskana, kun tulin tänne ja te annoitte minulle tilaisuuden vielä kerran yrittää. Mahdollista kyllä, että tässäkin piilee vain uusi pettymys, sillä olen kolme vuotta juossut sateenkaarien jäljessä, mutta yrittämättä en voi olla, kun yksikin tilaisuus on vielä jäljellä — en voi. Ja nyt tiedän voittavani, sillä joku ääni sanoo, että olen vihdoinkin vapautunut painajaisestani."

Cherry oli kuunnellut tarkkaavaisesti nuoren miehen katkerata kertomusta ja oli syvästi liikutettu, mutta samalla kiihkeän utelias saamaan tietää, mikä oli se liikkeellepaneva voima, joka oli pakottanut tuon nuoren miehen lähtemään tänne erämaahan onneaan etsimään. Hän oli melkein varma, että kysymyksessä oli joku nainen.

"Mutta nythän tulette liian myöhään. Sanoittehan, että aika oli päättynyt jo kauan sitten."

"Ehkä", vastasi toinen etäisyyteen tuijottaen. "Siitä juuri aionkin nyt ottaa selvän. Luulen, että on vielä muutamia päiviä jäljellä." Hän kääntyi tyttöön päin ja lisäsi lujasti: "Kun olette nyt sysännyt minut liikkeelle ja suonut minulle tilaisuuden koettaa onneani kerran vielä, niin en voi enää pysähtyä. Sentähden lähdemme huomenna Katmai-solaa kohti."

VI.

MYRSKYSSÄ JA PAKKASESSA.

Miehet puuhailivat koko päivän matkavalmistuksissa. Balt riemuitsi ja Emerson oli kärsimätön aivan kuin maa olisi polttanut hänen jalkojaan, mutta Fraser, jonka tyyneyttä ei voinut mikään järkyttää, loikoili melkein koko päivän huomauttaen, että täytyi nauttia mahdollisimman kauan kunnollisen vuoteen mukavuudesta, sillä eihän tiennyt missä ja milloin hänelle sellainen jälleen tarjottaisiin.

Näennäisestä hilpeydestään huolimatta oli Cherry sisimmässään sangen murheellinen, sillä näiden miesten mentyä hän jäi jälleen yksin pelkonsa ja häikäilemättömien vihollistensa kouriin. Luoksepääsemätön erämaa sulki hänet kuin hautaan, jonka hiljaisuudessa ei ollut yhtään ystävää häntä lohduttamassa ja rohkaisemassa. Hän oli melkein vihainen Emersonille ja itselleenkin. Miksi oli hän sallinut tuon itsekkään nuoren miehen häiritä koko hänen hyvin järjestettyä elämäänsä.

"Onko hän mieleisenne?" kysyi hän kerran Baltilta.

"Kyllä. Hän on 'all right'", vastasi jättiläinen. "Juuri sellainen, jota tarvitsen — hurja ja pelkäämätön, joka ei säikähdä mitään, kun tosi tulee." Silmät leimahtivat ja hampaat kiristyivät yhteen, kun hän muisti kaikki kärsimänsä vääryydet. "Onhan kyllä paljon asioita, joista hän ei tiedä mitään, mutta niissä olen taas minä mestari, ja niin ollen meidän täytyy onnistua. Mutta sanokaahan, eikö hän ole aivan kamala tekemään kysymyksiä? Hän on pitänyt minua niin lujilla, että pääni on vallan sekaisin ja selkäni halpaantunut, eikä hän näytä unohtavan mitään, minkä kerran kuulee."

Tuo leppymättömän vihan lietsoma hillitön kiihko, jolla jättiläinen odotti suunniteltua yhteenottoa, ilmaisi Cherrylle kyllin selvästi, että voimat aiottiin ponnistaa äärimmilleen. Katumus, että oli houkutellut tuon nuoren miehen tähän vaaralliseen yritykseen, hiipi jälleen hänen sydämeensä ja täytti sen viiltävällä ahdistuksella.

Illan hämärtyessä jätti Emerson Baltin ja Fraserin juttelemaan varastohuoneen kamiinan ääreen ja meni arkihuoneeseen Cherryn luo pyytäen tätä soittamaan jonkun kappaleen. Tyttö oli heti valmis, ja he lauloivat yhdessä, kuten ensimmäisenäkin iltana. Sävelten taikavoima rakensi jälleen sillan heidän välilleen ja karkoitti kaiken jäykkyyden, nuoren miehen arvokkuus suli, ja hänestä tuli jälleen mitä miellyttävin ja hauskin toveri, jonka hilpeät puheet ja poikamainen sydämellisyys herättivät tytössä tunteita, jotka uhkasivat järkyttää tämän mielenrauhan kokonaan. Tämmöisistä hetkistähän Cherry oli aina unelmoinut, ja hänen koko olemukseensa ilmestyi nyt jotakin suloisen viehkeätä ja vastustamattoman lumoavaa, niin että nuori mies unhotti huolensa ja kopeutensa kokonaan ja koetti kaikin tavoin olla tytölle mieliksi, ja sama voima, joka saa linnun kiiruhtamaan puolisonsa luo kutsun kuultuaan, pani nyt tytönkin sydämeen herkimmät kielet väräjämään. Oltuaan niin kauan kaiken hellyyden puutteessa tunsi Emerson nyt kiihkeätä myötätunnon kaipuuta, ja tämä iltahan oli heidän viimeisensä, ennenkuin hän lähti vaaralliselle matkalleen kultaista taljaa valloittamaan. Kun hän vihdoin toivotti hyvää yötä, oli hänellä aivan toiset käsitykset emäntänsä viehätysvoimasta ja kyvystä hoitaa asioita, ja kun hän iltapiippuaan poltellessaan muisteli hupaisata vierailuaan, ei hän voinut vapautua tunteesta, että oli leikitellyt tulen kanssa. Cherry lepäsi valveilla aamupuoleen yötä sydän onnea ja epämääräisiä toiveita tulvillaan, joista selittämätön pelontunne hänet kuitenkin silloin tällöin havahdutti.

Jäähyväiset olivat lyhyet ja ylimalkaiset, eikä muuhun ollut aikaakaan, sillä koirat riuhtoivat vimmatusti ja joulukuun ilma oli pureva. Cherry viittasi kuitenkin Emersonin luokseen ja pyysi, koettaen pakottaa äänensä rauhalliseksi, tätä vielä kerran tarkoin ajattelemaan, ennenkuin lopullisesti ryhtyi tehtävään "Jos tämä maa olisi toisenlainen ja jos täällä noudatettaisiin edes jotakin lakia, joka takaisi henkilökohtaisen turvallisuuden, niin en sanoisi mitään, vaan päinvastoin kehoittaisin, mutta —"

Emerson oli purskahtaa nauruun tytön pelolle, mutta nähdessään otsan huolestuneen rypyn ja huulten tuskallisen vavahtelun hän kumartui ja suuteli tyttöä, ennenkuin tämä ehti arvata hänen aikeensa, pulppuavan elämänhalunsa pakottamana ja mitään seurauksia ajattelematta.

"Hyvästi!" nauroi hän silmät sädehtien. "Kas siinä vastaukseni!" Hän heittäytyi rekeensä ja ärjäisi koirille, jotka hypähtivät eteenpäin, ja pian oli koko matkue liikkeellä.

Toiset, jotka eivät olleet huomanneet hänen hyvästijättöään, huutelivat nyt viimeisiä jäähyväisiä, mutta tyttö seisoi äänetönnä ja liikkumattomana ja pakkasesta välittämättä silmissään hämmästynyt ja ihmettelevä katse, joka seurasi matkamiehiä, kunnes ne häipyivät näkyvistä. Silloin hän huokasi syvään ja kiiruhti sisään Constantinen ja Chakawaman luo.

Pohjolan pimeillä perillä on talvinen matka aina arveluttava, mutta taipale, joka oli Emersonilla ja hänen kumppaneillaan nyt edessä, oli erikoisen vaarallinen, sillä kulkihan heidän tiensä Alaskan korkean vuoriston poikki, tuon aution ja pilviä tavoittelevan vallituksen yli, joka erottaa Pohjois-Canadan äärettömät erämaat napapiirin autioista alueista. Tämä vuorijono on kuin suunnaton jääpeitteinen torahammas, kaareva kuin sarvikuonon sarvi, jonka kärki kurkottautuu noin kahdeksansataa penikulmaa Aasian rannikkoa kohti ja jonka huiput ovat aina tiheän usvan ja tuliperäisten höyryjen peitossa. Se on kuin terävähampainen saha, kaitainen, kiinteä ja luoksepääsemätön, jonka vaiheilla tuimat myrskyt alituisesti temmeltävät. Kesällä pieksävät sateet sen jyrkkiä rinteitä, joilla peurat ja karhut silloin asustavat, mutta kun talven valkoinen käsi ojentuu jäämeren helmoista, muuttuu sade lumimyrskyksi, joka ensin peräytyen hyökkää yhä vimmatummin eteenpäin kietoen vihdoin vaippaansa koko vuoriston ja sokaisten matkamiehet sekä maalla että merellä. Puutteellisesti kartoitetulla rannikolla ei ole mitään majakoita, minkätähden se on kaikkien merenkulkijoiden kauhu, ja soliin, jotka siellä täällä katkaisevat jonon, puristautuu lumimyrsky niin hillittömällä voimalla, että kulkijat kaivautuvat nietoksiin tahi ryömivät makuusäkkeihinsä sen raivoa pakoon. Se on äkillisten myrskyjen alue, oikein luonnonvoimien taistelutanner, jonka jylhässä alastomuudessa on jotakin kaamean uhkaavaa ja toivottoman lohdutonta. Siellä täällä tapaa jonkun yskivän alkuasukkaan, joka viettää kituvaa elämäänsä jossakin suojaisessa vuorenonkalossa tahi kurjassa majassa, joka on köysillä ja paaluilla kiinnitetty maakamaraan.

Sinne olivat miehet nyt matkalla, Katmai-solaa kohti, joka on vain kapea rotko kahden huipun välissä. Paikka on ympäröiviä harjanteitakin alastomampi, sillä solassa, joka laajenee suppilomaisesta molemmissa päissä, kiihtyy myrskyjen raivo moninkertaiseksi. Sillä oli mainekin sen mukainen ja sitä kartettiin taikauskoisella pelolla, mutta Emerson ei tahtonut kuulla puhuttavankaan turvallisemmasta tiestä, vaan väitti, ettei heillä ollut aikaa kierroksen suorittamiseen. Hänen mieltään ei voinut mikään masentaa, eivätkä mitkään ponnistukset saaneet häntä pysähtymään, hän oli väsymätön ja kiihkeydessään julma ja säälimätön.

Viikon päivät kestäneen rasittavan matkan jälkeen he saapuivat vuoren jääpeitteisen rinteen juurelle, johon he leiriytyivät harvaan ja kituvaan pensaikkoon, mukanaan eräs alkuasukas, joka oli luvannut opastaa heidät toiselle puolelle. Kolme vuorokautta maattiin toimettomina myrskyn tyyntymistä odotellen, ja neljäs aamu valkenikin tyynenä ja selkeänä. Mutta katseltuaan hetkisen tutkivasti vuorten huippuja, intiaani ravisti päätään ja sanoi jotakin Baltille, joka nyökkäsi myöntävästi.

"Mitä nyt?" ärjäisi Emerson. "Miksi emme lähde liikkeelle?"

"Ei tänään", vastasi Balt. "Näettekös, kuinka nuo kärjet savuavat." Hän osoitti korkeimpien huippujen ympärillä häilyviä valkoisia pyörteitä, jotka näyttivät sinne tänne kiitävältä keveältä udulta. "Lunta, kuivaa lunta, joka ennustaa, että tuuli kiihtyy jälleen."

"Tarkoitatteko, että meidän täytyy maata tässä ja odottaa ehdottomasti tyyntä päivää?"

"Aivan niin."

"Mutta siihenhän voi mennä vaikkapa kokonainen viikkokin."

"Kaksikin, mutta huomennakin voi sää jo olla mitä parhain."

"Eihän tämmöinen tuulenhenki merkitse mitään."

"Tuulenhenki!" Balt nauroi. "Tuolla ylhäällä se mellastaa kuin pyörremyrsky, siitä voitte olla varma. Emme voi nyt tehdä muuta kuin odottaa sopivata hetkeä ja sitten yrittää. Lähin metsä on kolmenkymmenen penikulman päässä, ja kun on tunkeutunut solaan, ei voi pysähtyä ennenkuin on päässyt toiselle puolelle."

Emersonin täytyi alistua, kun ei muuta neuvoa ollut, ja Balt alkoi laitella rekeä kuntoon ja ruokki koirat. Fraser makasi teltassa ja hoiteli turvonneita nilkkojaan, joita lumikenkien hihnat olivat kalvaneet, kiroillen kohtaloa, joka oli saattanut hänet tähän tylyyn ympäristöön, ja sadatellen miestä, joka oli keksinyt lumikengät. Mikään ei ollut hänelle mieleen. Leipä oli mautonta ja nuotion ääreen kyyristyneen tulta hoitelevan oppaan haju inhoitti häntä sanomattomasti.

Seuraavana aamuna siintivät vuorten huiput kirkkaina kuin norsunluupuikot teräksensinistä taivasta vasten, ja kun he kiipesivät solaan, oli ilma niin tyyni, että piipuista nousevat savukiehkurat leijailivat kauan heidän yläpuolellaan. Kuiva lumi kirskui terävästi joka askeleella, johon moninkertainen kaiku vastasi jyrkistä seinämistä. Matka edistyi ensin sangen nopeasti, mutta sitten alkoivat kinokset kasvaa, ja eteen tuli jyrkänteitä, joihin täytyi hakata luotettavat jalansijat, tavarat täytyi purkaa ja viedä vähitellen ylös, koirat riisua valjaista ja kiskoa reki nuorilla jyrkänteen päälle, mikä kaikki toistui aina vähän väliä. Tuo raataminen oli hyvin väsyttävää ja hidastutti sitäpaitsi kulkua, minkä lisäksi tuli vielä se, että korkeammalla oli kaikki kyynärää vahvan untuvan hienon lumikerroksen peitossa, joka ei kannattanut rekeä, vaan kasautui haitallisesti sen eteen.

Keskipäivällä saavuttiin korkeimmalle kohdalle, tuon jylhän ja aution paikan sydämeen, suunnattomien sikin sokin viskeltyjen kallionlohkareiden keskelle, jossa ei mikään kasvullisuus tahi ainoakaan elävän olennon painama jälki rikkonut hangen häikäisevän valkeata pintaa. Siellä täällä tuijotti joku valkoisen lumivaipan varjostama alaston vuorenseinämä uhkaavasti matkamiehiin, jotka uurastivat hiestä märkinä työläästi eteenpäin. Kaikki olivat uuvuksissa ja äänettömät, paitsi Emerson, joka rohkaisi ja kehoitti toisia herkeämättä.

Parin tunnin kuluttua intiaani pysähtyi ja alkoi nuuskia ilmaa, jossa Balt näytti myös huomanneen jonkun muutoksen tapahtuneen.

"Onko jotakin hullusti?" murahti Emerson.

"Pelkään, että saamme jälleen myrskyn niskaamme", vastasi jättiläinen päätään ravistaen. Intiaani alkoi selittää jotakin hyvin kiihtyneesti ja heidän siinä seisoessaan hyväili jo ensimmäinen purevan kylmä henkäys heidän poskiaan. Katsahtaessaan ylös he näkivät ilman olevan kuin sakeata savua täynnä, ja kun he loivat katseensa maahan, huomasivat he, että tuo untuvantapainen lumikerros liikahteli ja väreili hiljaa. Ohuita lumipyörteitä alkoi kieppua kinosten harjoilla kadoten yhtä äkkiä kuin olivat ilmestyneetkin, ja ennenkuin he tiesivätkään, oli myrsky riehahtanut valloilleen rynnäten solaan joka hetki kiihtyvällä raivolla. Lumikenttien hengettären näkymätön käsi oli päästänyt myrskyn raivottaret valloilleen, ja koko tienoo kajahteli niiden kaameasta ulvonnasta. Vihuri, joka syöksyi takaapäin matkueen kimppuun, nosti susikoirain selkäkarvat pystyyn ja täytti niiden turkin ihoa myöten pienillä jääneulasilla, niin että eläimet kääntyivät vihdoin päin tuuleen ja kyyristyivät reen taakse suojaan korvat luimussa. Miesten kasvot kuivuivat silmänräpäyksessä, höyryävät vaatteet jäykistyivät, ja veri alkoi kiertää hitaammin.

Fraser karjaisi jotakin, mutta hänen äänensä hukkui myrskyn ulvontaan, ja välittämättä tiedustella, mitä seikkailija oli sanonut Emerson kiiruhti reen etupuolelle ja vetäisi valjaat poikki Baltin ja oppaan alkaessa purkaa kuormaa. Kun he avasivat viimeistä solmua, kiskaisi vihuri tavaroita suojelevan tervakankaan heidän kohmettuneista käsistään riuhtaisten mukaansa oppaan höllästi laskostetun peitteen, joka oli päällimmäisenä. Mies tavoitteli sitä kiinni, mutta se kohosi ilmaan kuin siivillä pudoten hiukan etempänä hangelle, jossa se avautui kokonaan ja nousi jonkun kiivaan tuulispään kiidättämänä jälleen korkealle leijaillen vihdoin rinnettä alas kuin joku jättiläismäinen lepakko, omistajan epätoivoisten valitusten seuraamana. Kaikki irrallaan olevat kevyemmät esineet menivät samaa tietä — kahvikupit, ruoka-astiat, ja säilykerasiat lähtivät kierimään vihurin vieminä hankea pitkin ja katosivat pian näkyvistä, mutta miehillä oli niin paljon muuta tekemistä, että he tuskin huomasivatkaan myrskyn tekemää kepposta.

Ilma oli ollut koko aamupäivän aivan tyyni, mutta joku lämpömäärän muutos oli järkyttänyt ilmakehän tasapainon, ja nyt syöksyi tuuli tämän aukon läpi särkyneestä säiliöstä purkautuvan veden hillittömällä raivolla.

Läheisten kukkuloiden ääriviivat muuttuivat ja näköala supistui merkillisen ahtaaksi, niin että koko tienoo sai oudon vieraan näön. Ja vaikka lumi ei ollut alkanut vielä liikehtiä, tiesivät miehet saavansa hetkisen kuluttua harhailla sankassa lumipyryssä, joka peittäisi näkyvistä kaikki tien viitat.

Balt meni aivan Emersonin viereen ja huusi tämän korvaan:

"Mitä teemme? Kääriydymmekö peitteisiimme vai pyrimmekö eteenpäin?"

"Onko lähimpään metsään pitkäkin matka?"

"Noin kaksitoista penikulmaa."

"Rientäkäämme sinne! Eväätkin ovat lopussa ja tämähän voi kestää monta päivää."

Oli aivan turhaa yrittääkään hakea reestä lisää vaatteita, niin että he jättivät varusteensa siihen ja lähtivät pyrkimään eteenpäin myrskyn ajamina ja oppaan vaistoon luottaen. Koirat olivat jo kaivautuneet lumeen ja kieltäytyivät lähtemästä liikkeelle.

Eteenpäin pääsy oli kuitenkin sangen vaikeata, vaikka tuuli olikin myötäinen, sillä eteen ilmestyi tämän tästä syviä syvänteitä, jotka täytyi kiertää, ja liukkaita rinteitä, joiden kovaksi jäätyneellä hangella jalka ei saanut mitään tukikohtaa. Sellaisissa paikoissa täytyi ryömiä polvillaan ja kätten varassa ja opastaa toisiaan huudoilla, sillä toisista eksyminen olisi merkinnyt kuolemaa. He olivat pian aivan tunnottomat ja myrskyn raivon tyrmistyttämät ja sokaisemat; viiltävä viima jääti kasvot ja heidän keuhkojaan paleli. He lankeilivat ja kierivät myrskyn kiidättäminä jäätiköitä pitkin pitkät matkat, mutta heidän täytyi ryömiä takaisin, sillä suunnasta ei tohdittu poiketa. Eräässä kohdassa seurattiin kapeata harjannetta, jossa yhteen pusertuneet kalliot muodostivat ikäänkuin katon harjan, ja kun siitä vihdoin suoriuduttiin, olivat käsineetkin riekaleina. Hangen karkean pinnan kosketusta ei voinut mikään vaate kestää, mutta kädet olivat jo puutuneet tunnottomiksi, eikä siinä ollut aikaakaan levätä tahi korjata vaurioita. Lumella alkoikin pian näkyä verijälkiä.

Kaikki neljä tunsivat pohjolan talven tavat ja olivat tottuneet sen yllätyksiin, ja käsittäen täydellisesti, miten äärimmäisen vaarallinen tilanne oli, he olivat valmiit ponnistelemaan loppuun saakka. Mutta heidän kärsimyksensä olivat sanoin kuvaamattomat, ja sellaisissa olosuhteissa on uupumus pian edessä.

Paljon on kirjoitettu punaisen miehen suurenmoisesta ruumiillisesta kestävyydestä, mutta yleisesti tunnettu totuus on, ettei kukaan intiaani kykene kilpailemaan siinä valkoisen veljensä kanssa. Alkuasukkaalta puuttuu sivistyksen mukana seuraava sisällinen voima ja kestävyys, johon liittyy vielä sukupolvia kestäneen puutteellisen pukeutumisen ja niukoissa oloissa eletyn elämän aiheuttama yleinen heikentyminen. Ei siis ollut lainkaan ihmeellistä, että intiaaniopas alkoi illan tullessa väsyä. Hän pysähtyi yhä useammin ja lähti yhä vastahakoisemmin jälleen liikkeelle, hän lankeili ja kompasteli ja nousi joka kerta entistä vaivalloisemmin, mutta kun hän oli ainoa, joka tunsi tien, eivät toisetkaan voineet ottaa hänen paikkaansa. He koettivat parhaansa mukaan tukea ja taluttaa häntä, mutta hämärän tullessa hän oli jo niin menehtynyt, että Baltin, joka oli kerran ennen kulkenut tätä tietä, täytyi ruveta oppaaksi, toisten raahatessa tuota miespoloista mukanaan omia, kalliita voimiaan tuhlaten.

Hän pyysi jo kerran, että hänet jätettäisiin jälkeen, mihin Balt ja Fraser heti myöntyivätkin, mutta Emerson ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan.

"Hän kuolee kuitenkin", väitti kalastaja. "Hän on jo melkein kuollut", lisäsi Fraser, "ja metsään lienee vielä kymmenen penikulmaa jäljellä."

"Vien hänet perille saakka, kun kerran houkuttelin hänet mukaanikin", sanoi Emerson jäykästi ja alkoi hoputtaa opasta eteenpäin, joka tuskin kykeni enää ollenkaan omin voimin liikkumaan. Hämärä oli syventynyt synkäksi pimeydeksi, johon he olivat vaarassa joka hetki eksyä, ja jo ennestäänkin hidas ja vaivalloinen eteneminen muistutti nyt etanan kulkua. He putoilivat syvänteisiin, joista täytyi kiivetä ylös käsin ja jaloin, ja kun luisuttiin rinteitä alas, ei ollut muuta neuvoa kuin hellittää irti oppaasta, joka vieri heidän edellään avuttomana kuin luuton säkki, mitkä onnettomuudet kuitenkin estivät viimeisen elonkipinän sammumasta, sillä aina kun pysähdyttiin hengähtämään tuommoisen ponnistuksen jälkeen, hieroivat toiset häntä kaikin voimien, vaikka kaikki tiesivätkin, että se oli turhaa.

Fraser, joka oli aina ollut heikko voimiltaan, jaksoi aikansa, mutta uupui sitten, jolloin Baltin ja Emersonin täytyi pitää huoli hänestäkin, mikä näytti käyvän heille ylivoimaiseksi, vaikka Balt olikin vahva kuin härkä ja Emerson peloittavan sisukas.

Vihdoin alkoivat kukin väsyä ponnistuksista ja kylmästä, mutta Balt ei hellittänyt, vaan kiiruhti ja kehoitti toisia uupumatta eteenpäin osoittaen itse hyvää esimerkkiä. Emerson talutteli ja tuki Fraseria ja totesi, että tuo seikkailija oli ollut hänen vastuksinaan hamasta heidän ensi kohtaamisestaan alkaen. Ajasta ja paikasta ei ollut enää vähintäkään aavistusta, mutta eteenpäin pyrittiin herkeämättä ja mistään välittämättä aivan vaistomaisesti. Myrsky riehui ympärillä ehtymättömällä voimalla, ja hetki ei ollut enää kaukana, jolloin se olisi pusertanut miehistä viimeisetkin voimat, mutta samassa aukeni eteen jyrkästi viettävä rinne, jota alas miehet heittäytyivät luisumaan sen enempää arvelematta päättyikö se äkkijyrkkään putoukseen vai kinoksiin. Heistä oli aivan samantekevää, mitä alla oli, ja niin vierittiin alas kaikki yhdessä rykelmässä ja päädyttiin paikkaan, jossa siellä täällä näkyi hangesta pajupensaiden latvoja. Tämän huomion rohkaisemina kiiruhdettiin eteenpäin vielä yhden harjanteen yli ja jyrkkää rinnettä alas, kunnes saavuttiin tiheään näreikköön, johon tuuli ei päässyt enää tuntumaan. Ympärillä vallitsi syvä rauha ja vain puiden latvojen humina kertoi ylempänä riehuvasta myrskystä.

Kului ainakin tunti, ennenkuin Balt ja Emerson saivat nuotion palamaan, sillä paksussa lumessa oli kuivien puiden hakeminen sangen vaikeata, semminkin kun he olivat molemmat menehtymäisillään uupumuksesta.

Cherry oli antanut Emersonille pullon konjakkia, jonka tämä nyt jakoi Fraserille ja oppaalle ollen, viisaasti kyllä, kieltäytynyt koskemasta siihen, ennenkuin oli päästy myrskyltä turvaan. Sitten hän sulatti lunta Baltin tinatuopissa ja juotti kuumaa vettä noille onnettomille, kunnes seikkailija alkoi virota, mutta intiaani oli jo inhimillisen avun saavuttamattomissa ja kuoli tuntia ennen aamunkoittoa.

He juoksuttivat Fraseria koko yön nuotion ympärillä ja hieroivat tämän tunnottomiksi turtuneita jäseniä koettaen samalla karkoittaa oman vaarallisen väsymyksen tunteen ja lämmitellen välillä kituvasti palavan nuotion hohteella.

Päivän valjetessa he koettivat saada intiaanin ruumiin kyllin korkealle näreiden latvaan, mutta tehtävä oli heille ylivoimainen, niin että heidän täytyi jättää ruumis sutten armoille, kun he lähtivät pyrkimään laaksoon kylää kohti.

Päivä oli kulunut melkein lopulleen kun he horjuivat Katmain rappeutuneeseen majataloon, jonka katto oli myrskyn varalta kiinnitetty kahdella paksulla harjan yli pingoitetulla ankkurikettingillä lujasti maahan kiinni. Lihavahko venäläinen kauppias päästi heidät sisään ja kiidätti heti saataville mitä oli välttämättömintä ensi hädän lievittämiseksi, ja lähetti sitten miesjoukon etsimään oppaan ruumista.

Matkan vaivalloisin ja vaarallisin osa oli nyt suoritettu, tuumi Emerson helpotuksesta huokaisten ja alkoi heti kun puhumaan kykeni tiedustella postilaivan kulkuvuoroja.

"Se oli täällä kolme päivää sitten matkalla länteen", vastasi kauppias.

"Aivan niin, ja palaa viikon kuluttua, eikö niin?"

"Ei, palatessa se ei poikkea tänne. Sopimus on sellainen näettekös."

"Mitä!" Emerson tunsi päätään huimaavan.

"Niin, se ei tule tänne ennenkuin ensi kuussa, jolloin, jos ilmat ovat myrskyiset, se poikkeaa tänne vasta palatessa."

"Siis kuinka pitkän ajan kuluttua?"

"Ehkä noin kahdeksan viikon päästä."

Nuori mies horjahti ja tarttui kertojaan kuin tukea etsien. Myrskyn aiheuttama viivytys solan edustalla oli siis kumonnut kaikki hänen laskelmansa! Tuo säälimätön kohtalo oli jälleen murskannut hänen toiveensa! Hän oli luullut vapautuneensa painajaisesta, joka oli kolme vuotta pitänyt häntä kahleissaan, mutta tämä oli sen sijaan vain lujentanut otettaan, kaikki kauniit suunnitelmat olivat sirpaleina. Hän oli laskenut kaikki mitä huolellisimmin ja todennut, että aikaa oli juuri niin paljon, että tehtävä voitiin suorittaa, minkä kuukaudenkin viivytys teki taas varmasti mahdottomaksi. Hän kääntyi toivottomana kumppaneihinsa päin, mutta Fraser oli lyyhistynyt lähimpään nurkkaan ja iso George nukkui kamiinan ääressä.

Hän seisoi kauan äänetönnä ja mietteisiinsä vaipuneena, kauppiaan silmäillessä häntä ymmällään, ja alkoi sitten jäykistyneillä sormillaan haparoida povitaskujaan vetäen vihdoin esiin rypistyneen lehden, joka oli repäisty jostakin kuvalehdestä. Punnittuaan sitä hetkisen kädessään hän heitti sen tuleen ja kääntyi isäntään päin raskaasti huokaisten. Kasvot olivat paleltumisesta mustuneet ja niiden ilme tylsä ja välinpitämätön.

"Antakaa meille vuoteet", lausui hän; "olemme levon tarpeessa."

VII.

UUSIA SEIKKAILUJA.

Kun toiset eivät olleet kuulleet keskustelua, säästi Emerson huonot uutisensa seuraavaan päivään ja heittäytyi levolle venäläisen osoittamaan vuoteeseen melkein kaikki vaatteet yllään ja synkimmän epätoivon vallassa. Mutta hän oli liian väsynyt voidakseen nukkua. Hermot olivat saaneet kestää semmoisen koetuksen, että niiden rauhoittaminen vaati pitkän ajan, jonka kuluessa hän heittelehti puoleen ja toiseen sekavien harhanäkyjen ahdistamana, jotka aina seuraavat horrostilaa unten maailman rajalla. Rasittunut mielikuvitus kuvasi yhä uudelleen hänen eteensä tuon kolmekymmentäkuusi tuntia kestäneen epätoivoisen taistelun myrskyä ja kuolemaa vastaan, ja kun hän oli valveilla, ajatteli hän sanomattomalla kauhulla kohtaloa, joka niin säälimättömästi häntä vainosi. Hän oli liian väsynyt raivostuakseen, voimat olivat lopussa, ja mietteet ajelehtivat sinne tänne kuin laiva ilman peräsintä. Siinä hän makasi tylsänä ja masentuneena pimeään tuijottaen kuumeisissa silmissään synkkä ja toivoton katse tuhansien tuskien raadellessa hänen runneltua ruumistaan.

Fraserin laita oli vielä huonommin. Unesta ei ollut puhettakaan, ja hänen tilansa oli niin arveluttava, että majatalon isäntä hoiteli häntä koko yön hieroen paleltumia ja muutellen siteitä tarpeen mukaan. Balt taas nukkui kuin eskimokoira. Ollen henkilö, jolla ei ollut mitään mielikuvitusta, oli hän rasittanut vain ruumistaan, joka kykeni kestämään suunnattomia ponnistuksia, ja pääsi siten kärsimästä tuota tuskallista hermojännitystä, jonka otteessa toiset taistelivat.

Kun lämpö ja lepo olivat vähitellen tasoittaneet ruumiin ja hengen välisen tasapainon, vaipui Emerson sikeään uneen, josta hän heräsi vasta myöhään päivällä koko ruumis kankeana ja kaikki lihakset hellinä. Hän nousi ja laahusti vaivoin pöydän ääreen, jossa toiset juuri lopettelivat aamiaistaan. Balt oli aivan entisellään ja Fraserkin jotakuinkin virkeänä siteistään ja kivuistaan huolimatta. Emerson tiedusteli heti, oliko oppaan ruumis löytynyt.

"Hänet tuotiin aamulla", vastasi kauppias. "Ruumis on kirkon vieressä olevassa vajassa ja haudataan heti kun pappi saapuu."

"Miesparka", surkutteli Fraser. "Enpä totisesti tahtoisi olla nyt hänen saappaissaan. Ellette olisi hoivanneet minua, niin täällä olisi kaksi vainajaa tuota kirkollista toimitusta odottamassa."

"Miten on paleltumienne laita", kysyi Emerson istuutuen tuskallisen varovasti.

"Muuten hyvin paitsi nämä eturaajat." Hän näytti kättään, joka oli hyvin ja taitavasti sidottu. "Toivon kuitenkin saavani pitää liipaisusormen, niin että jäähän edes jotakin jäljelle."

"Oletteko kuullut mitään postilaivasta?"

"En."

"Me myöhästyimme."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi iso George hätääntyneestä

"Sitä, että myrskyn aiheuttama viivytys oli meille sangen tuhoisa. Laiva on mennyt."

"Mutta tuleehan se uudelleen", aprikoi kalastaja.

"Tulee kyllä, mutta vasta kahdeksan viikon kuluttua", vastasi Emerson päätään ravistaen. "Tuo myrsky tuhosi kaikki hyvät suunnitelmamme."

Baltin kasvot nytkähtelivät ikäänkuin hän olisi ollut puhkeamaisillaan äänekkäisiin valituksiin, mutta samassa näytti eräs ajatus johtuneen hänen mieleensä.

"Sanonpa teille, mitä nyt teemme", mylvähti hän riemuiten. "Siirrämme koko jutun vuodeksi eteenpäin. Silloin ei ole ainakaan ajasta puutetta."

"Mahdotonta", murahti Emerson olkapäitään nykäisten. "Ellen voi toteuttaa suunnitelmaani nyt, niin jätän sen kokonaan. Ja nythän ovat kaikki kauniit laskelmamme mitättömät. On viisainta, että palaatte Kalvikiin, George."

Balt hypähti ylös ja alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin. Mahdollisuus, ettei hän saisikaan nauttia uneksimastaan kostosta, saattoi hänet silmittömään raivoon. Hän kiroili ja mellasti nyrkkejään heristellen ja syyti suustaan niin kaameita sadatuksia, että Fraserkin kauhistui.

"Älkää, älkää", pyyteli hän; "heretkää jo, hyvä mies! Teettehän meidät kaikki onnettomiksi."

Mutta kalastaja ei ollut kuulevinaankaan, vaan kiihdytti yhä manaustensa voimaa, niin että Petellin, talon isäntä, joka samassa astui sisään, alkoi hartaasti ristiä silmiään kirousten ryöppyjä kauhistuen. Huomatessaan tämän ilveilyn Balt äyhkäisi:

"Missä helvetissä tuo laiva nyt sitten on?"

"Jossakin lännen puolella, arvelen."

"Mutta sehän on postilaiva, eikö niin? Miksi se ei poikkea tänne paluumatkalla?"

Kauppias kohautti pyöreitä hartioitaan. "Se ei käy palatessa muualla kuin Uyak Bay'ssa."

Emerson katsahti ylös. "Missä on Uyak Bay?"

"Kodlakin saarella", vastasi iso George päätään kääntämättä ja jatkoi kuulusteluaan.

"Millä oikeudella laivaväki sivuuttaa tämän paikan aution säilyketehtaan takia? Eihän Uyakissa ole ketään tähän vuodenaikaan! Yhtiön juonia kaikki, sanon minä."

"Laiva ei ole minun, joten en mahda sille mitään", sanoi Petellin. "Miksi ette tulleet muutamia päiviä ennen"?

"Kadunpa totisesti, että suostuin odottamaan solan edustalla", virkkoi Emerson synkästi. "Ilma ei olisi voinut olla ensimmäisenäkään päivänä kurjempi kuin mitä se oli toiselle puolelle saapuessamme."

Iso George oli huomaavinaan sanoissa jonkinlaista moitetta varovaisuutensa johdosta ja pyörähti kiukkuisesti puhujaan päin, mutta kohdatessaan Emersonin katseen hän malttoi mielensä ja siepaten lakkinsa ryntäsi ovesta ulos kuumenneita veriään jäähdyttelemään.

"Milloin arvelette laivan tulevan Uyakiin?" kysyi Emerson.

"Viikon kuluttua korkeintaan."

"Onko sinne pitkäkin matka?"

"Eikö mitä — noin viisikymmentä penikulmaa vain", hymähti Petellin, mutta huomatessaan omituisen välähdyksen vieraan silmissä hän lisäsi kiireesti: "Mutta sinne ette pääse. Uyak Bay on salmen-toisella puolella — Shelikoffin salmen, ymmärrättehän."

"Mitäs siitä! Voimmehan vuokrata purjeveneen ja —"

"Täällä ei ole nykyjään ainoatakaan, sittenkuin menetin omani viime vuonna merisaukon metsästyksessä."

"No, pienempiä veneitä ja alkuasukkaita, jotka vievät meidät yli, lienee sentään aina saatavissa? Tottahan täällä veneitä on?"

"Ei muita kuin nahkaisia — kajakkeja ja bidarkoja — tiedättehän, ja tähän vuoden aikaan on ylimeno sitäpaitsi sula mahdottomuus. Myrskyt raivoavat taukoamatta, ja Shelikoffin salmi on tämän rannikon vaikein ja vaarallisin paikka. Ei ole muuta neuvoa kuin odottaa."

Emerson vaipui tuolilleen ja painoi päänsä kätten varaan.

"Haukatkaahan hieman aamiaista", kehoitti isäntä, mutta toinen ravisti vain päätään. Mies katsahti häneen ymmällään, ja poistui sitten omia tehtäviään toimittelemaan.

"Olen kuullut puhuttavan tuosta Shelikoffin salmesta", huomautti Fraser. "Satuin kerran erään karhunmetsästäjän seuraan, joka oli Kodiakista kotoisin, ja hän kertoi, että tuo paikka on talvisaikaan todellinen helvetti." Kun Emerson ei virkkanut mitään, lisäsi seikkailija värittömissä silmissään huolestunut katse: "Olen tähtenne vilpittömästi pahoillani, toveri, mutta ehkäpä tässä sentään joku neuvo keksitään, niin että älkää nyt olko noin masentunut."

Emerson istui kauan hievahtamatta tuleen tuijottaen, mutta nousi sitten äkkiä, ikäänkuin jotakin olisi pälkähtänyt hänen päähänsä, ja astui ulos. Hän suuntasi kulkunsa rannalle, jossa kylän kaikki kanootit olivat, ja aloitti huolellisen tarkastelun. Viisitoista minuuttia myöhemmin hän huusi Baltille, joka myös ilmestyi rannalle:

"Kaikki hyvin! Laivan tavoitamme vielä!"

"Miten sitten?" ärähti kalastaja.

"Täällä rannalla on jotakuinkin tilava, avonainen, nahkainen vene, oomiak, tiedättehän, jonka vuokraamme. Sitten palkkaamme pari intiaania viemään meidät Uyakiin."

"Mahdotonta", murahti iso George. "Shelikoffin salmi on tähän vuodenaikaan paikka, johon höyrylaivatkaan eivät mielellään nokkaansa pistä."

"Mutta matkahan on vain viisikymmentä penikulmaa."

"Sellaisilla vesillä on viisikymmentä penikulmaa avoveneessä sama kuin viisisataa — ellette ole aivan erikoinen onnen poika."

"Mutta muuta mahdollisuutta ei ole. Tuletteko mukaan?"

"Menkäämme Petellinin puheille", vastasi iso George.

Kun isäntä kuuli asian, alkoi hän tehdä kiihkeitä vastaväitteitä.

"Kesällä kyllä, mutta ei nyt", sanoi hän. "Aivan mahdotonta. Salmi on aina vaarallinen, ja ilmakin on liian kylmä istua koko päivä avonaisessa veneessä — palellutte kuoliaaksi."

"Aiomme kuitenkin koettaa."

"Ei, ei, ei! Jos nousee myrsky, niin hukutte varmasti. Eksytte suunnasta ja —"

"Onhan meillä kompassi. Hankkikaa nyt meille tarpeellinen miehistö, niin olette kunnon mies. Muusta huolehdin itse."

"Olen varma, etten saa ketään lähtemään", selitti kauppias. "Kaikki tietävät, mitä se merkitsee, ja —"

"Hakekaa miehet tänne, niin saan puhella heidän kanssaan", keskeytti Emerson, jolloin kauppias lähti kylän päällikköä etsimään pudistellen päätään vieraiden mielettömyydelle.

Kun Balt ja Emerson astuivat sisään, huomasi Fraser heti heissä tapahtuneen muutoksen ja tiedusteli, mitä oli tapahtunut.

"Aiomme soutaa tästä salmen yli veneellä", selitti iso George.

"Mitä! No, ei ikinä! Onko nyt mielettömämpää kuultu! Ettekö käsitä —"

"Kyllä", keskeytti Emerson tylysti. "Teidän ei tarvitse tulla mukaan."

"Sanomattakin selvää. Vai luuletteko minun kykenevän sellaiseen? Kun olen kerran hädin tuskin päässyt näin pitkälle, en aio enää jättää mitään sattumien varaan."

"Voittehan odottaa postilaivaa."

"Voin kyllä, ja sen varmasti teenkin. Matkustan turvallisesti tästä lähtien, niin että voitte olla huoletta."

Toivo tavoittaa postilaiva antoi Baltille ja Emersonille uutta rohkeutta, mutta kun kauppias palasi kylän päällikkö ja muutamia metsästäjiä mukanaan, kohtasi heidän ehdotuksensa mitä lujinta vastarintaa, jota ei rahan mahtikaan kyennyt murtamaan. Käyttäen venäläistä tulkkina Emerson pyyteli ja houkutteli latoen viimeiset kolikkonsakin pöydälle, mutta turhaan. Miehet pudistivat vain päätään ja puhelivat keskenään.

"He sanovat, että pakkanen on aivan liian ankara", selitti Petellin. "He paleltuvat, eikähän kuolleilla ole rahoista mitään hyötyä."

Eräs alkuasukas virkkoi: "Tämä kuu on kaikista myrskyisin, ja avonaisen veneen upottavat aallot heti."

"Sittenhän he voivat viedä meidät yli bidarkoilla", väitti Emerson, joka oli nähnyt rannalla useampia näitä pienempiä aluksia, jotka ovat mursun nahasta tehtyjä pitkiä aivan umpinaisia kanootteja, keskellä pieni aukko soutajaa varten. "Eihän heidän ole pakko palata samaa tietä takaisin, vaan voivat odottaa Uyakissa postilaivaa. Maksanhan niin suuren palkan, etteivät he saa kymmenessä vuodessa kokoon sellaista summaa."

Petellin teki parastaan, mutta intiaaneja ei saanut mikään taipumaan. Kun miehet tekivät lähtöä, sanoi Emerson:

"Kysykää, mitä he tahtovat yhdestä bidarkasta."

"Sata dollaria", ilmoitti Petellin hetkisen neuvoteltuaan.

Emerson kääntyi Georgeen päin. "Luuletteko meidän tulevan kahden toimeen?"

Kalastaja epäröi. "Kaksi on liian vähän", vastasi hän, "mutta hankkikaa joku kolmas, niin olen valmis."

Emerson alkoi jälleen neuvotella intiaanein kanssa, mutta nyt olivat vastaukset ehdottomasti kieltävät. Yksinään, ilman ainoatakaan oman heimon miestä, joka oli taitava ja kestävä meloja ja johon saattoi ehdottomasti luottaa, ei kukaan heistä tohtinut ajatellakaan matkalle lähtöä. Näytti jo aivan siltä kuin kohtalo olisi vierittänyt viimeisen ja ylitsepääsemättömän esteen noiden kahden valkoisen miehen tielle, kun samassa "sormeton" Fraser, joka oli vaiti kuunnellut neuvottelua, lausui katkeralla ja soimaavalla äänellä:

"Eipä taida olla sitten taas muita kuin minä jäljellä. Niinhän se on aina ollut, hitto soikoon."

"Tekö"! huudahti Emerson äärimmilleen hämmästyneenä ja voimatta oikein uskoa korviaan. Mieshän oli aina kammoksunut kaikkia rasituksia ja kieltäytynyt järkähtämättömän johdonmukaisesti tyytymästä yrityksiin, jotka olivat vähänkin uhkarohkeat.

"Niin, mielelläni en tätä tee", kiivastui Fraser, "siitä voitte panna vaikka päänne pantiksi, mutta kun nämä arvon herrat" — päännykäys intiaaneihin päin — "ovat liian viisaat lähtemään mukaanne, niin eihän ole muuta neuvoa kuin että minä lähden. Vai mitä?" Hän katseli ärsyttelevästi vuoroin kumpaakin.

"Osaatteko hoidella venettä?" tiedusteli iso George.

"Osaanko hoidella venettä!" toisti Fraser halveksivasti hymähtäen. "Kaikkea sitä vielä kysyykin, aika mies. Ettehän suinkaan luule olevanne ainoa inhimillinen olento, joka on milloinkaan airoja kädessään pidellyt, vaikka kämmenissänne onkin pannukakun kokoiset känsät? Olin ensimmäinen Miles Canon'illa, ja vuonna '98 ansaitsin suuren kilparynnäkön kestäessä soutajana kauniit summat. Viisikymmentä dollaria taipaleelta, joka kesti vain kolme minuuttia. Sepäs oli rahan tuloa se! Osaanko hoidella venettä? Kyllä, hyvät herrat, sen taidon kyllä osaan."

"Mutta kuulkaahan nyt, Fraser", virkkoi Emerson. "Pelkään, ettette ole vielä kyllin toipunut kyetäksenne mukaamme. Voihan käydä niin, että saamme meloa taukoamatta neljäkymmentäkahdeksankin tuntia vasten tuulta ja virtoja. George ja minä jaksamme kyllä, mutta kuten itse parhaiten tiedätte, ette te —"

Fraser pyörähti kiukkuisesti puhujaan päin.

"Lopettakaa nyt jo, taivaan tähden!" huudahti hän. "Otaksun teillä olevan sen verran hienotunteisuutta, ettette enää toitota korvaani, miten lujilla olitte tähteni Katmai-solassa. Tiedättehän minun uupuneen vain senvuoksi, että jalkani olivat hankautuneet verille. Elleivät raajani olisi olleet niin kelvottomat, olisi ylimeno ollut kuin leikin tekoa, mutta jalkani olivat verillä. Ymmärrättekö? Jalkani olivat verillä." Hän nousi vaivalloisesti ja lisäsi: "Mutta tänään en lähde minnekään. Olen vielä liian heikko ja kintaanikin ovat kelvottomat. Jos odotatte, kunnes olen toipunut niin paljon, että voin kuolla mukavasti, niin menkää ja ostakaa tuo vene, tuo mielettömien surma; teemme sitten itsemurhan kaikki yhdessä." Hän loi kumppaneihinsa närkästystä uhkuvan katseen ja lyyhäsi huoneesta, toisten voimatta edes hymyillä hämmästykseltään.

Pariin päivään ei tehty mitään muuta kuin lepäiltiin ja koottiin voimia, ja toisen päivän iltana ilmoitti Fraser jurosti ja vastahakoisesti olevansa valmis lähtemään seuraavana aamuna, minkä kuultuaan toiset ryhtyivät heti matkavalmistuksiin. Eväitä ja juomavettä varattiin runsaasti ja rannalta valikoitiin paras kanootti, joka oli kuitenkin sangen heikko ja vaappera talvista merimatkaa varten.

Tuuli oli tyyntynyt päivä päivältä heidän saavuttuaan Katmaihin, mutta siitä huolimatta näytti niemien välistä siintävä salmi kovin synkältä ja uhkaavalta. Petellin alkoi jälleen estellä, mutta miehet eivät olleet hänen pyyntöjään kuulevinaankaan, vaan menivät levolle siinä varmassa vakaumuksessa, että varhain aamulla lähdettäisiin, heräten yöllä raivoisan myrskyn pauhinaan, joka pani tuon ankkurikettingeillä tuetun rakennuksen huojahtelemaan. Fraser riemuitsi, ja Baltin otsa, joka oli ollut täynnä huolestuneita ryppyjä, kirkastui, mutta Emerson oli synkkä ja sanaton. Myrsky riehui kolme vuorokautta tyyntyen sitten yhtä äkkiä kuin oli puhjennutkin, mutta maininkien pauhu rantaa vasten ei vaimentunut moneen tuntiin, Emersonin tuijottaessa niiden hyrskyihin toivottomin ja masentunein katsein. Kun he vihdoin uskalsivat lähteä liikkeelle — päivälleen viikon kuluttua Katmaihin tulon jälkeen — kävi nienten ulkopuolella niin ankara aallokko, että he pääsivät hädin tuskin kylään takaisin, läpimärkinä, masentuneina ja melkein puolikuolleina kylmästä ja väsymyksestä. Vaikka Fraser oli täydelleen toipunut vammoistaan, valitti hän alituisesti vaivojaan, niin että iso George menetti vihdoin malttinsa ja ärjäisi:

"Vaiti ja paikalla! Eihän teitä ole kukaan pakottanut! Menen vaikka yksin, ennenkuin rupean kuuntelemaan aamusta iltaan tuota ruikutusta."

"Niin juuri", vahvisti Emersonkin, joka oli myös kyllästynyt seikkailijan nalkutukseen. "Koetamme suoriutua ilman häntä."

"Vai niin, vai niin?" puhisi Fraser. "Nyt kun olen kyllin terve kyetäkseni tekemään tuon matkan, ette huoli minusta, vaan jätätte minut tämän lihavan ryssän armoille. Jaksan sen, minkä toisetkin, eikähän tämä ole vielä mitään. Sanoin tulevani mukaan, ja minä tulen! Niin juuri, hyvä herra! Ennen hukun kuin jään tänne tuon venäläisen pyöriäisen seuraan. On tämäkin paikka!"

"Olkaa ja käyttäytykää sitten kuin mies."

"Te nielette valituksenne, mutta minun laitani on, näettekös, toisin. Kärsimysten hetkinä virkistyn aina, kun saan olla hiukan äänessä."

Petellin herätti heidät jälleen päivän valjetessa, ja he lähtivät matkaan, nyt paremmalla onnella, sillä aallokko oli tyyntynyt niin paljon, että uskallettiin nienten suojasta aavalle merelle. Monta sanaa ei vaihdettu, sillä jokainen ymmärsi tilanteen vakavuuden ja oudon aluksen hoiteleminen vaati kaiken huomion. Bidarka on norsunnahasta tehty, pitkä ja kaitainen, kanootin tapainen alus, jossa soutajat istuvat pohjalla toistensa takana kukin aukossaan. Pysyäkseen kuivana oli jokainen vetänyt ylleen väljän "kamlikan" eli hylkeenrakoista valmistetun umpinaisen paidan tapaisen sadetakin, joita alkuasukkaat käyttävät merimatkoillaan. Päähine vedetään syvään otsalle ja kiristetään vetonauhalla tiukasti kasvojen ympärille ja hihansuut sidotaan samoin ranteisiin, ja kun lähdetään bidarkakanootilla jollekin pyyntiretkelle, kiinnitetään helmat samanlaisella, kauhtanaan vartavasten sovitetulla vetonauhalla istuinaukon reunaan, jolloin alus on aivan vedenpitävä minkälaisessa myrskyssä hyvänsä. Mutta valkoiselle miehelle on keksintö hankala, ja kun bidarkan hoiteleminen ja melominen vaatii vielä suurempaa taitoa kuin kanadalaisen puunkuorikanootin, saivat matkamiehet pinnistää voimansa ja kestävyytensä äärimmilleen.

Mainingit heittelivät hentoa alusta kuin korkkia, ja kylä, joka tuntui äkkiä niin turvalliselta lämpimine majoineen ja pehmeine vuoteineen, häipyi yhä kauemmaksi taakse. Kansi ja melat peittyivät vähän väliä paksuun jääkuoreen, jonka irroittaminen oli sangen hankalaa, ja mereltä puhaltava purevan kylmä viima tunkeutui luihin ja ytimiin taukoamattomasta työskentelystä huolimatta. Edessä oli viidenkymmenen penikulman taival, joka merkitsi kahdentoista tunnin keskeytymätöntä melomista, mutta he olivat toivehikkaalla mielellä, sillä ilma näytti kerrankin olevan heille suotuisa, ja rannikko kukkuloineen alkoi vähitellen häipyä harmaan taivaanrannan taa. He söivät tiheään, sillä pohjolassa tarvitsee elimistö runsaasti polttoainetta, ja keskipäivällä oltiin jo niin kaukana salmen levottomasti kohoilevalla selällä, että Kodiak-saaren rannikko oli selvästi näkyvissä. Mutta silloin alkoi tuuli kiihtyä, ikäänkuin se olisi kyllästynyt leikkimään heidän kanssaan, ja pian oli miehillä täysi tosi edessä, kun tuuli oli samalla kääntynyt vastakkaiseksi, nostattaen vaikean ristiaallokon, jossa kanootti kieppui ja kääntyili puoleen ja toiseen soutajien ponnistuksista huolimatta. Kulku hidastui, mutta tuuli pysyi sentään niin heikkona, että he jaksoivat pitää kanootin kulussa ja oikeassa suunnassa, ja kun päivä kallistui iltaan, meloivat he yhtä hellittämättä eteenpäin toivoen, että tuuli tyyntyisi pimeän tullen.

Kello oli melkein yhdeksän seuraavana aamuna, kun Uyakin säilyketehtaan vartija näki erään alkuasukaskanootin pyrkivän työläästi lahden perukkaan. Kanootti läheni hitaasti, ja kun hän riensi rannalle, huomasi hän hämmästyksekseen, että soutajina oli kolme valkoista miestä, jotka olivat niin puutuneet ja kohmettuneet, että hänen täytyi auttaa heidät ylös. Yksi oli jo aivan tajuton, mitä vartija ei lainkaan ihmetellyt kuultuaan mistä miehet tulivat. Sitä hän kuitenkin kummasteli, että eräs toinen joukosta purskahti itkuun, kun hän kertoi laivan lähteneen edellisenä iltana. Hän antoi heille virkistäviä lääkkeitä ja keitti lämmittävää ruokaa, sillä sekä Balt että Emerson olivat molemmat kuin unissakävijät, ja Fraser niin heikko, ettei hän tajuihinsa tultuaan kyennyt seisomaan.

"Olipa ikävää, ettette päässeet tänne eilen illalla", surkutteli vartija. "Laiva käy täällä vain kerran kuussa."

"Viipyykö se kauankin Kodiakissa?" kysyi iso George.

"Kapteeni sanoi viettävänsä joulun siellä. Katsotaanpas — tänään on 22 — se lähtee Juneau'hin 26:nnen aamuna; siis kolme päivää."

"Meidän täytyy tavoittaa se", huudahti Emerson. "Jos viette meidät Kodiakiin niin hyvissä ajoin, että ehdimme laivaan, maksan teille, mitä vain pyydätte."

"Kernaasti, jos vain voisin", vastasi mies. "Olen täällä aivan yksin näettekös lukuunottamatta Johnsonia, joka on toisen tehtaan vartija."

"Hankkikaa sitten Herran nimessä meille pari intiaania. Maksun suuruudesta en välitä."

"Mutta täällä ei ole ainoatakaan alkuasukasta, sillä tämä ei ole mikään kylä. Nämä kaksi säilyketehdasta ovat ainoat rakennukset, joita minä ja Johnson emme tohdi jättää oman onnensa nojaan."

Emerson kääntyi ja katsahti Fraseriin, joka oli laihana ja kalpeana lysähtänyt eräälle tuolille. Tämä huomasi tuon paljon puhuvan silmäyksen ja vastasi hilpeästi verettömillä ja halkeilleilla huulillaan väkinäinen hymy:

"Huomenna olen taas valmis, toveri. Varmasti!"

* * * * *

Kodiakin vanha venäläinen kylä, joka on viimeinen jäännös saaren ensimmäisen asutuksen ajoilta, on saaren vastapäisellä puolella, ja vaikka asukkaat ovatkin enimmäkseen vain alkuasukkaita ja sekarotuisia, on siellä melkoinen joukko valkoihoisiakin, jotka viettävät joulun juhlien ja iloiten. Senpätähden olikin Doran miehistö sangen tyytyväinen saadessaan viettää joulun siellä, sillä Kodiakissa ovat tytöt kauniit ja jokainen vieras toivotetaan sydämellisesti tervetulleeksi. Siellä ryypättiin ja tanssittiin rosoisten hirsiseinien sisällä, ja meren viiltävä viima unohtui pian punaisina hehkuvien kamiinain ääressä. Kylä oli täynnä juhlivaa kansaa, ja kun talvi on levonaika, jonka kestäessä vain jotkut huimapäät antautuvat meren vaaroihin, herätti eräs yltäpäältä jäätynyt kanootti, joka jouluiltana laski maihin telakan viereen, kaikkialla suuren hälinän, sillä siinä oli soutajina kolme valkoista miestä — joita tuskin saattoi valkoisiksi sanoa. Kasvot olivat paleltumien mustuttamat ja melkein kauttaaltaan vereslihalla, ja kintaiden suojaamat kädet olivat pakkasen jäykistämät ja halkeamia täynnä. Silmät olivat syvällä ja kuopille vajonneista poskista päättäen olivat miehet sairastaneet kauan jotakin ankarata tautia, eivätkä he voineet kävelläkään, vaan ryömivät käsin ja jaloin lumenpeittämän rantakivikon poikki horjahdellen sitten avuttomasti kylään johtavalle tielle päästyään. Eräs oli niin menehtynyt, ettei jaksanut nousta kanootista, ja kun pari merimiestä kiiruhti apuun, soperteli hän sekavia sanoja kielellä, jota kuulee kullankaivajien leireissä ja pelipöytien ääressä. Toinen, eräs jalkojaan surkeasti laahaava jättiläinen, hoiperteli laivaa kohti polvet koukussa ja hartiat kumarassa pää rinnalle vaipuneena ja pitkät kädet voimattomina sivulla heilahdellen.

Kolmas heistä käyttäytyi kuitenkin kaikista omituisimmin. Tielle päästyään hän epäsi kädenliikkeellä kaikki avuntarjoukset ja pysähtyi sitten jalat leveällä tuijottamaan pohjoiseen kulmat tuimasti rypyssä. Silmät hehkuivat kuopissaan kuin hiilet, ja mustuneet, paisuneet huulet vääntyivät kaameaan irvistykseen, joka paljasti hampaat. Hän nosti kätensä ja heristi uhkaavasti nyrkkiään pohjoista taivasta kohti käsittämättömiä sanoja mutisten ja hoippui sitten kumppaniensa jälkeen.

VIII.

SEATTLESSA.

Viikkoa myöhemmin näkivät Boyd ja George Port Townsendin valojen häipyvän pimeyteen. Mieliala oli jälleen elpynyt, sillä matka Juneau'sta oli sujunut niin nopeasti, että koko matkan toinen osa voitiin nyt suorittaa lyhyemmässä ajassa kuin oli arvioitukaan, ja viikon täydellinen lepo ja eteläisempien seutujen lauhkeampi ilmasto olivat melkein kokonaan parantaneet pakkasen ja kärsimysten jättämät vammat.

George, joka oli viime päivinä ollut merkillisen levoton, rikkoi vihdoin äänettömyyden.

"Kuinka kauan viivymme Seattlessa?" kysyi hän.

"Päivän tahi pari korkeintaan. Asiani on pian toimitettu."

"Otaksun, että siellä Chicagossa on tapana esiintyä hyvin hienosti puettuna", jatkoi George.

"Kyllä, ainakin meihin verraten."

"Oikeinko hännystakeissakin?"

"Aivan niin."

"Oletteko milloinkaan pitänyt sellaista?"

"Varmasti."

"No, vie sun —" Kalastaja vaikeni ja tuijotti kumppaniinsa suu auki. "Oikeinko todella?"

Boyd naurahti. "Yliopistossa ollessani se oli jokapäiväinen pukuni, mutta muuten sitä käytetään vain illalla."

George tuumi asiaa hetkisen ja jatkoi sitten:

"Eräs mies jutteli minulle kerran jotakin sangen hullunkurista. Hän kertoi, että etelässä annetaan puhdistaa ja kiilloittaa kynnetkin, kun tahdotaan olla oikein hienoja. Onko se totta?"

"Aivan totta."

Balt karaisi kurkkuaan ja kysäisi teeskennellyn välinpitämättömästi:

"Oletteko te — tuota noin — antanut milloinkaan kiilloittaa kynsiänne?"

"Olen kyllä."

Balt avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta muutti sitten mielensä ja huomautti: "Taitaapa olla selvintä, että odottelen täällä, kunnes palaatte."

"Ei suinkaan!" vastasi toinen nopeasti. "Tarvitsen teitä rahoja kuulustelussani, sillä tehän olette ainoa neuvonantajani yrityksemme käytännölliseen puoleen nähden."

"No hyvä. Jos kerran luulette tulevanne toimeen kanssani, niin enköhän minäkin suoriutune hännystakeista ja noista kynsiä harjaavista tytöistä. Eihän tätä kauan kestä."

"Milloin olitte viimeksi täälläpäin?"

"Neljä vuotta sitten."

"Entä oletteko milloinkaan käynyt etelässä?"

"Kyllä. Minulla on sisar Spokane Falls'issa. Mutta siellä en viihdy."

"Saapa nähdä, mitä pidätte Chicagosta", hymyili Boyd.

"Sormeton" Fraser ilmestyi laivan kirkkaasti valaistusta keskiosasta ja läheni hilpeästi tervehtien.

"Onpa hyvä, että tämä laivamatka likenee loppuaan", virkkoi hän. "Olen puhdistanut melkein koko haahden."

Seikkailija oli pysytellyt erillään heidän seurastaan — Boydin suureksi tyydytykseksi, sillä mies oli todellakin sangen ikävystyttävä — joten he olivat saaneet rauhassa tehdä laskelmiaan ja pohtia lukemattoman joukon yksityiskohtia.

"Illallispöydässä tapasin erään farmarin pojan, jonka sain juuri äsken puhtaaksi kynityksi", jatkoi Fraser kerskailuaan. "Pyyhkäisin taskuuni kolme ja viisikymmentä aivan kuin leikillä."

"Kolmesataaviisikymmentä dollariako?" kysyi Balt.

"Kuinkas muuten?"

"Mistä saitte rahaa päästäksenne peliin?" tiedusteli Boyd.

"Voitin eilen illalla sievoisen summan noilta Dawsonin miehiltä."

"Mutta ettehän voinut heidänkään kanssaan tyhjin käsin alkaa?"

"Myin laivan kapteenille muutamia kaivososakkeita toissa päivänä", nauroi Fraser. "Ukko oli heti valmis."

"Petittekö tuota kunnon vanhusta?" huudahti Emerson kiukkuisesta "Painakaa mieleenne, etten aio sallia mi—"

"Petinkö? Kuka on sanonut minun pettäneen häntä. Minun, joka en voisi tehdä pienintäkään vääryyttä pahimmalle vihollisellenikaan!"

"Teillä ei ole kaivosvaltauksia."

"Mistä te sen tiedätte? Alaska on laaja."

"Itsehän sanoitte niin."

"Aivan niin. Silloin minulla ei ollut todellakaan mitään, mutta noustuamme Juneau'ssa tähän lotjaan, olen käyttänyt aikani hyvin. Teidän rakentaessanne Georgen kanssa säilyketehtaita olen valvonut omia etujani ja onnistunut oikein hyvin."

Emerson kohautti leveitä hartioitaan. "Joudutte ikävyyksiin. Ja jos niin käy, niin älkää odottako minulta apua. Olen jo tehnyt voitavani hyväksenne."

"Älkää olko huolissanne tähteni", vastasi Fraser itsetietoisesta. "Asiani osaan kyllä hoitaa." Hän helisteli kultakolikolta taskussaan ja alkoi vihellellä huolettomasti. "Milloin lähdemme Chicagoon?" kysyi hän hetkisen kuluttua.

"Lähdemme?" toisti Emerson. "Muistaakseni sanoin, että vien teidät vain Seattleen saakka. Luulen olevan viisainta, että jäätte sinne, vai mitä?"

"Ehkäpä", huomautti. Fraser välinpitämättömästi ja poistui toivottaen hyvää yötä. Mutta kun seuraavana aamuna saavuttiin telakkaan, nousi hän mitään kehoitusta odottamatta samoihin ajopeleihin ja seurasi mukana hotelliin kirjoittaen nimensäkin matkustajaluetteloon välittömästi toisten yhteyteen. Hän katosi kuitenkin pian näkyvistä, sillä Balt ja Emerson menivät ensi työkseen erääseen valmiiden vaatteiden myymälään, jossa heidän vanhat ja pahoin kuluneet pukunsa vaihdettiin käden käänteessä uusiin ja muodikkaisiin, mitään huomiota herättämättä, sillä Seattle on lavean pohjolan portti, johon kaikki pohjankävijät, niin tulevat kuin menevät, aina kokoontuvat. Mutta kaupungin vilkas liike ja hälinä tuntui heistä sangen oudolta. Erämaan yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen tottuneina vaivasi kaduilla vallitseva melu sanomattomasti heidän korviaan ja kulkijoiden taukoamaton vilinä väsytti ja hermostutti heitä. Jokainen kellonkilahdus sai Georgen vavahtamaan, ja hän kiiruhti katujen yli kuin takaa-ajettu.

Kun hänen vaaniva katseensa sattui erään hedelmämyymälän ikkunaan, harppasi hän heti sisään ja täytti taskunsa tomaateilla.

"Olen uneksinut näistä neljä vuotta", selitti hän, "enkä voi enää hillitä itseäni. Hän nielaisi yhden parilla puraisulla ja seurasi sitten kumppaniaan syöden tomaatin joka askeleella ja täyttäen taskunsa aina uudelleen sikäli kuin entinen varasto väheni."

Kun he asiansa toimitettuaan palasivat hotelliin, ilmoitettiin Emersonille, että erään sanomalehden edustaja halusi puhutella häntä.

"Kuulimme teidän juuri saapuneen pohjoisesta", selitti reportteri, "joten herra Athens lähetti minut luoksenne haastattelua varten."

"Athens! Billy Athensko?"

"Aivan niin. Hän on esimieheni, ja ellen erehdy, teidän yliopistotoverinne. Hän tahtoi sangen mielellään saada tietää, oletteko Michiganin potkupallojoukkueen Boyd Emerson."

"Kyllä", hymyili Boyd. "Billy Athens oli taitava pelaaja."

"Hän ajatteli, että olette varmaankin kokenut Alaskassa yhtä ja toista mielenkiintoista", jatkoi sanomalehtimies, "mutta olen jo toveriltanne kuullut matkoistanne, suunnitelmistanne ja suurenmoisesta menestyksestänne, niin että haastatteluni on pian suoritettu."

"Toveriltani?"

"Niin. Herra Frobisher'ilta. Kuullessaan minun tiedustelevan teitä tarjoutui hän haastateltavaksi teidän nimessänne."

"Frobisher!" toisti Emerson nyt kokonaan ymmällään.

"Niin juuri — hän tuolla." Puhuja osoitti "sormetonta" Fraseria, joka, seurattuaan keskustelua taampaa, sulki nyt juhlallisesti toisen silmänsä ja kohautti suupieltään.

"Aivan oikein, aivan oikein", sammalsi Boyd. "Vai kertoi Frobisher!"

"Miellyttävä mies, eikö niin? Hän kertoi muun muassa, kuinka pelastitte tuon tytön, joka oli sortunut jäihin siellä Kalvikissa."

"Vai niin?"

"Todellakin suurenmoista, josta kyhään oikein oivallisen kertomuksen sanomalehteeni. Hän lupasi myös, että pääsen mukaan, kun alatte toimeenpanna suuria suunnitelmianne. Minulla ei ole tietystikään suuria summia käytettävänäni, mutta kaikki näyttää niin lupaavalta, että —"

"Saanko luvan kysyä, neuvottelitteko asiasta jo yksityiskohtaisesti?" kysyi Boyd uteliaasti.

"Kyllä; olen suurin piirtein selvillä kaikesta. Panen konttorissa poikain kesken toimeen keräyksen ja toimitan rahat tänne illalla ennen lähtöänne."

"Puhun asiasta ensin herra Frobisherin kanssa", sanoi Emerson luoden seikkailijaan tuiman katseen, "niin että suokaa anteeksi. Luulen, ettemme tarvitse uusia osakkeita."

"Ette siis huolikaan minusta."

"En ainakaan tällä haavaa."

"Sepä ikävää! Olisin niin mielelläni tahtonut koettaa onneani lyöttäytymällä johonkin todellakin onnen suosimaan kullankaivajaan. Kun saa kuukauden toisensa jälkeen ahertaa melkein yötä päivää niukan palkan edestä, niin tulee kateelliseksi nähdessään teidän klondykeläisten saapuvan kaupunkiin reput kultaa täynnä. Ehkäpä annatte minulle myöhemmin tilaisuuden yrittää?"

"Ehkäpä", myönsi Boyd mennen heti haastattelijan lähdettyä kiivaasti Fraserin luo, joka nojaili laiskasti erästä pylvästä vasten naurettavan pitkä sikari suupielessä.

"Kuulkaahan, herra Frobisher", virkkoi hän matalalla äänellä, "mitä tämä kalkki merkitsee? Miksi sekoitatte minut konnamaisiin valheisiinne?"

Fraser veti suunsa nauruun. "Sointuva ja kaunis nimi tuo 'Frobisher', eikö totta? Ja niin luottamustaherättävä. Luulenpa, etten luovukaan siitä toistaiseksi."

"Nyt tein mitättömiksi kurjat hankkeenne, mutta jos vielä kerran yritätte jotakin sellaista, luovutan teidät viranomaisten haltuun", uhkasi Emerson. "Painakaa se mieleenne."

"No, no", tyynnytteli seikkailija lempeän nuhtelevasti; "teinhän puolestanne kaiken voitavani. Suunnitelmianne en ilmaissut, vaan puhuin vain suurenmoisista vakauksistamme ja kaivostekniikan hämmästyttävistä saavutuksista niin lennokkaasti, että tuo nuori mies oli heti valmis ostamaan osakkeita. Lupasipa hän kaupita niitä esimiehelleenkin."

"Esimiehelleenkin!" huudahti Emerson säikähtyneesti. "Tuo esimies on hyvä ystäväni, jonka apu voi olla sangen tervetullut Chicagosta palatessani."

"Niinkö! Sitä en tiennyt"

"Muistakaa nyt, Fraser, että teidän täytyy ehdottomasti jättää minut keinottelujenne ulkopuolelle. Olette tehnyt minulle monta suurta palvelusta, mutta jos kuulen vielä kerran jotakin tämmöistä, ilmoitan asian poliisille."

"Älkää nyt olko lapsellinen", nuhteli seikkailija. "Liittykää minuun, niin kyllä minä rahaa teen. Pidän teistä ja —"

Emerson pyörähti kiivaasti ympäri ja poistui käsittäen, että oli aivan turhaa saarnata kuntoa sellaiselle turmeltuneelle oliolle. Hänen verensä kuohui, mutta hän ei antanut vihalleen sen suurempaa valtaa, sillä hän tiesi, että ilman tuon kiusallisen ihmisen apua hän makaisi nyt Katmaissa Petellinin majassa ilman mitään toivoa voida täyttää tehtäväänsä.

"Milloin lähdemme?" huhuili Fraser hänen jälkeensä, mutta nuori mies ei vastannut, vaan meni nopein askelin huoneeseensa, kiiruhtaen peseydyttyään lähimpään lennätintoimistoon, josta hän lähetti Chicagoon kaksi sähkösanomaa, toisen räätälilleen ja toisen erääseen numeroon Rantaviertotiellä. Viimemainitun kirjoittaminen antoi hänelle paljon päänvaivaa, kunnes hän muutamia kaavakkeita turmeltuani vihdoin ojensi sähkösanoman virkailijalle omituisen nöyrästi ja samalla uhmailevasti. Sitten hän riensi erääseen pankkiin ja palasi parin tunnin kuluttua riemuiten hotelliin, jossa hän tapasi ison Georgen tuijottamassa kuin lumottuna kynsiinsä, jotka olivat merkillisen puhtaat ja kiiltävät.

"Katsokaahan!" huudahti kalastaja ihailevasti. "Nehän ovat puhtaat kuin koiran hampaat ja hohtavat niin, etten tohdi koskea mihinkään."

"Olen toimittanut asiani pankissa", riemuitsi Boyd. "Onnistuin niin hyvin, että tarvittavasta pääomasta puuttuu vain satatuhatta dollaria."

"Suurenmoista", sanoi Balt ihaillen yhä kynsiään; "kerrassaan suurenmoista. Mutta katsokaahan, kuinka ne välkkyvät. Hienot, vai mitä?"

"Nuo satatuhatta dollaria eivät tuota mitään vaikeuksia, sillä nyt käy kaikki helposti. Menestyksemme on varma. Nämä pankkimiehet näkyvät tietävän, kuinka kannattavaa lohenkalastus on. Kaikki kävi aivan itsestään. Kun meillä on kerran hallussamme edullinen paikka Kalvik-joen rannalla, niin ei epäonnistumisesta voi olla puhettakaan, sanottiin minulle."

"Oikeassa ovat. Luulenpa, että se tyttö luuli minua joksikin klondykeläiseksi", huomautti George, "koska hän oli niin kovakourainen. Mutta muuten oikein korea ja kiltti tyttö. Kun astuin sisään ja istahdin tuoliin, olin niin ymmälläni, etten osannut sanoa kerrassaan mitään, mutta siihen hän ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota, ja kun poistuin, pyysi hän minua pian uudistamaan hauskan ja miellyttävän vierailuni. Todellakin hirveän hieno tyttö."

"Olkaahan varuillanne!" nauroi hänen kumppaninsa. "Noihin kynsiä puhdisteleviin tyttöihin rakastuminen näyttää olevan jokaisella pohjankävijällä aivan kuin veressä, mutta muistakaa, ettei meillä ole nyt aikaa kuherteluun."

"Häneltä en saisi edes silmäystäkään", sanoi kalastaja punastuen.

Iltapäivällä istuivat he asiansa toimitettuaan runsaan ja monipuolisen päivällisen ääressä etsittyään ensin Fraseria turhaan kaikkialta. Yhteisvoimin kestetyt ponnistukset ja matkan rasitukset kiinnittivät seikkailijan heihin siteillä, joita ei voinut katkaista, minkätähden he eivät tahtoneet erota hänestä ilmaisematta jotenkin kiitollisuuttaan palveluksista, jotka hän oli tehnyt.

"Tämäpä kummallista", huomautti Boyd. "Jäähyväiset hän olisi ainakin voinut sanoa ja toivottaa meille onnea ja menestystä."

"Kun hän on saapuvilla, hermostun, mutta kun hän on poissa, kaipaan häntä", vastasi George. "Hänellä on todennäköisesti jälleen jotakin tekeillä."

Asemalla he viipyivät laiturilla aivan viimeiseen saakka heikosti toivoen, että Fraser ilmestyisi, ja astuivat sitten vaunuun loukkautuneempina kuin tahtoivat myöntääkään. Mutta kun he junan liikkeelle lähdettyä menivät tupakkavaunuun vieläkin ihmetellen seikkailijan omituista käytöstä, kuulivat he tutun äänen huudahtavan hilpeästi:

"Halloo, te siellä!" — ja siinähän seisoi Fraser heidän edessään heidän hämmästykselleen hymyillen.

"Mitä te täällä teette?" huudahtivat molemmat yhtä aikaa.

"Minäkö? Olen matkalla itään."

"Itään? Mihin sinne?"

"Chicagoon. Muistelen teidän sanoneen niin, ellen erehdy." Hän istahti ja sytytti pitkän sikarin.

"Oletteko matkalla Chicagoon?" ihmetteli George.

"Varmasti. Järjestämme siellä nuo säilyketehdasasiat." Seikkailija puhalsi mahtavan savupilven ja oikaisi jalkansa. "Mukava juna, eikö totta?"

"Kyllä", myönsi Emerson tietämättä oikein, ollako hyvillään vai harmissaan miehen äkillisen ilmestymisen johdosta. "Missä vaunussa olette?"

"Samassa kuin tekin."

"Mitä aiotte tehdä Chicagossa?"

"En ole vielä lopullisesti päättänyt mitään, sillä eihän siellä ole mahdollisuuksista puutetta, kun taas Seattle on aivan liian vaarallinen paikka kotiutuvalle pohjankävijälle."

Emerson tuumi hetkisen, ennenkuin vastasi: "Olen melkein varma, että sekoitatte minut johonkin yritykseen, joka saattaa meidät molemmat rautoihin, minkätähden sanon nyt teille itseäni suojellakseni mitä aion tehdä. Teillä on hyvät liikemiehen taipumukset, ja jos todellakin aiotte ryhtyä johonkin rehelliseen —"

"Rehelliseen!" keskeytti Fraser närkästyneesti. "Suunnitelmani ovat kaikki rehellisiä, minkä kuka hyvänsä voi todeta. Niihin ei tarvitse kenenkään puuttua vastoin tahtoaan, ja ellei joku ehdotukseni miellytä, niin teen toisen, joka sopii paremmin. Teette minulle vääryyttä."

"Jos tahdotte työskennellä rehellisesti, niin luovutan myytäväksenne osan perustettavan säilyketehtaan osakkeita kohtuullisella välityspalkkiolla."

"Tuossa en näe mitään houkuttelevaa, kun voin myydä omia osakkeitani ja pitää kaikki rahat itse. Ehkäpä perustan Chicagossa oman säilykeosakeyhtiön —"

"Jos perustatte oman —" riehahti Boyd.

"Aivan niin. Älkää suinkaan loukkautuko, sillä teinhän vain viittauksen sinnepäin. Jos ala on kerran teidän, niin keksin jotakin muuta parempaa."

Nuorempi mies ravisti päätään. "Olette auttamaton", virkkoi hän, "enkä kuitenkaan voi olla teistä pitämättä."

He valvoivat myöhäiseen yöhön. Emersonin ollessa, milloin kiihkeän puhelias, milloin synkkä ja sanaton. Hän oli iloinen kuin onnellinen sulhasmies ja seuraavassa hetkessä alakuloinen ja masentunut kuin kuolemaan tuomittu, ja sen sijaan että hän olisi rauhoittunut sitä mukaa kuin matkan määrä läheni, hermostui hän yhä enemmän.

Chicagossa seurasi Fraser, samoinkuin Seattlessakin, kumppaneitaan samaan hotelliin ja olisi jälleen kirjoittanut matkustajaluetteloon jonkun komean ja ylhäiseltä soinnahtavan nimen, ellei Boyd olisi kuiskannut hänelle pari varoittavaa sanaa. Huolehdittuaan siitä, ettei hänen kumppaneiltaan puuttunut mitään, kiiruhti Emerson räätälin luo, jolle hän oli sähköttänyt, ja palasi hetkisen kuluttua yllään uusi ja hieno puku. Fraser istui ravintolahuoneessa ja hieroi parhaillaan tuttavuutta tarjoilijan kanssa.

"Georgeko?" toisti hän vastaukseksi Emersonin tiedusteluun. "George lähti etsimään tuommoista kynsien puhdistussalonkia, vaikka hevosenkengittäjän paja olisi hänelle paljon sopivampi Hän on aivan hurmaantunut kaikkiin kynsienkiilloittajiin."

"Hän on vain joutunut pois tavallisesta ympäristöstään, minkätähden toivon teidän pitävän häntä hieman silmällä", sanoi Boyd.

"All right! Vien hänet hihnasta talutellen puistoon kävelylle, mutta jos hän yrittää purra jotakin, panen kuonokopan hänen päähänsä. Suuren kaupungin sydämessä hän on sangen vaarallinen henkilö, joka saattaa vaaraan jokaisen tielle sattuvan kynsiä kiilloittavan tytön hengen ja jäsenet. Olitte sangen varomaton, kun matkalla puhuitte hänelle sellaisesta."

Täsmälleen kello neljä Emerson vihelsi ajurin ja lähti ajamaan kaupungin pohjoisosaan, ja kun ajopelit saapuivat rantatielle, kiihtyi hänen hermostumisensa, jonka vallassa hän oli viime päivät viettänyt, joka hetki. Kengän kärjet noputtivat taukoamatta mattoon, hansikkaaseen pujotetut sormet puristuivat nyrkkiin ja avautuivat, ja löipä hän välillä kätensä istuimeenkin ikäänkuin hevosta kiiruhtaakseen. Eikö taipale loppunut milloinkaan? Hevonen näytti kulkevan yhä hitaammin ja kumirenkaisten pyörien pyörähdykset harvenevan samassa suhteessa. Hän kehoitti ajajaa kiiruhtamaan, mutta joutui samassa lamauttavan epävarmuuden tunteen valtaan ja säikähtyi omaa maltittomuuttaan. Vaunun suljettu ilma kävi tukahduttavaksi, hän tyrkkäsi ikkunan auki, avasi suuren palttoonsa ja hengitti syvään järven raikasta ilmaa. Miksi löi ajuri hevostaan, joka juoksi ilmankin kyllin joutuin? Hehän olivat jo lähellä päämaalia, mutta hän ei ollut vielä valmis. Hän kumartui ulos nopeutta hillitäkseen, mutta painautui takaisin istuimelle huulet tuimasti yhteenpuristettuina ja tuijotti taloihin, jotka soluivat ohi. Kuinka tarkoin hän muistikaan ne kaikki!

Nyt näyttivät nuo kiviseinät niin tylyiltä; lyijypuitteiset ikkunat tuijottivat häneen kuin muukalaiseen, ja kattokourujen taidokkaat veistokset irvistivät hänelle ivallisesti.

Mieli masentui ja viimeinenkin toivon kipinä, joka oli vielä ollut jäljellä hänen sydämessään hotellista lähtiessä, sammui. Päämaali ei ollut näyttänyt olevan milloinkaan niin saavuttamattomissa, eikä hän ollut milloinkaan ennen tuntenut niin katkerasti rikkauden valta-asemaa ja köyhyyden toivottomuutta.

Ajoneuvot pysähtyivät vihdoin erään muhkean rakennuksen, tahi oikeammin sanoen kivipalatsin eteen, jonka järveen kuvastuva monumenttaalinen julkisivu näytti nuoresta miehestä nyt niin ylpeältä ja vieraalta. Käsi vapisi, kun hän maksoi ajurin ja vaikka hän nousi portaita ylös pää pystyssä, oli hän silti sangen kalpea. Jäykästä ryhdistään huolimatta hän tunsi polvensa vavahtelevan samalla kun keuhkot eivät tuntuneet saavan tarpeeksi ilmaa, vaikka hän hengitti syvään.

"Päivää, Hawkins", kuuli hän sanovansa, kun eräs livreepukuinen vanhus avasi oven ja saatteli hänet sisään. "Muistatteko vielä minut?"

"Kyllä, herra Emerson. Olette ollut kauan poissa, sir."

"Onko neiti Wayland kotona?"

"Kyllä, herra. Hän odottaa teitä parhaillaan. Tätä tietä, tehkää niin hyvin."

Boyd seurasi kiittäen sydämessään huoneissa vallitsevaa hämärää, joka salasi hänen kiihtymyksensä. Hän tiesi, minne mentiin, henkilö, jota hän oli tullut tervehtimään, oli aina odottanut häntä kirjastossa. Ja kuinka hyvin hän muistikaan tuon ihmeellisen huoneen, jonka seinät olivat lattiasta kattoon kirjojen peitossa! Hänet toivotettiin tervetulleeksi samassa paikassa, jossa hänelle oli kolme vuotta sitten sanottu jäähyväiset.

Hawkins kohotti oviverhot sivulle ja Boyd kuuli niiden kahisten sulkeutuvan takanaan, mutta huoneessa hän ei nähnyt ensin ketään, sillä tyttö seisoi aivan liikkumattomana häntä katsellen. Sitten hän kuiskasi hiljaa: "Mildred"! ja astui askeleen eteenpäin kätensä ojentaen.

"Boyd! Boyd!" huudahti tyttö rientäen vastaan ja painautui hänen povelleen. Kädet, jotka tukivat häntä, vapisivat kuin suuresta väsymyksestä, ja sydämen kiivaat lyönnit, jotka hän tunsi omaansa vasten, muistuttivat maalinauhan saavuttanutta uupunutta kilpajuoksijaa. Kumpikaan ei virkkanut sanaakaan pitkään aikaan.

IX.

VIELÄ VUOSI ARMONAIKAA.

"Yrityksesi ja ponnistelusi olivat siis kaikki turhat", sanoi Mildred Wayland, kun Boyd oli lopettanut kertomuksensa.

"Niin", vastasi tämä, "ainakin kullankaivajana olin mahdollisimman huono-onninen."

Tyttö kohautti paheksuvasti olkapäitään.

"Älä käytä tuota sanaa", huudahti hän. "En voi sietää sitä — luultavasti syystä että isä on aina onnistunut. Sanokaamme, että menestyksesi on viivästynyt."

"Aivan niin. Sopii minullekin paremmin, mutta olen, näetkös, unhottanut sanojen valikoimistaidon."

He istuivat kirjastossa, jossa ei heitä pariin tuntiin kukaan häirinnyt, Emerson puhuen nopeasti, melkeinpä hajanaisesti, ikäänkuin hän olisi tehnyt jonkunlaista tunnustusta tytön kuunnellessa kertomusta sana sanalta välittömällä mielenkiinnolla. Tarina oli pääpiirteissään sama, minkä hän oli kerran ennen kertonut Cherry Malotte'lle, mutta nyt se oli kaikin puolin ehyempi ja kauttaaltaan kertojan innostuksen ja tunteiden elävöittämä. Kuulijan mielestä se oli kuin ihmeellinen satu, jossa puhuttiin kummallisista ihmisistä, joiden vaikuttimia hän tuskin kykeni ymmärtämään, ja joka oli syntynyt maassa, jonka villiä luontoa ja hurjia tapoja hän ei voinut kuvitellakaan.

"Ja tuon kaiken teit vain minun tähteni", kuiskasi hän hetkisen kuluttua.

"Muuta neuvoa ei ollut."

"Ihmettelenpä, olisiko kukaan toinen tuntemani mies antautunut noihin vaaroihin — vain minun tähteni."

"Tietysti. Vaarat — hengenvaarat, rasitukset ja huolet, tarkoitan — eivät merkitse mitään." Hän näpsäytti sormiaan. "Yksinäisyys ja erämaan kolkko autius siellä mielen synkistävät. Olla sinusta niin kaukana oli raskainta, ja ajatus, että joku onnellisempi mies saattoi —"

"Lorua!" Mildred oli todella närkästynyt. "Pyysin sinua itse määräämään ajan ja lupasin odottaa, ja ellen olisi — välittänytkään sinusta, olisin kuitenkin pitänyt sanani. Olenhan Wayland."

"Siis rakastat minua, Mildred?" Boyd kumartui kiihkeästi lähemmäksi.

"Tiedäthän sen kysymättäkin", kuiskasi tyttö, "lapsuuden aikainen kiintymykseni on yhä sama. Muistathan, kuinka täydellisesti hurmaannuin sinuun?" Hän naurahti pehmeästi. "Olit mielestäni maailman paras jalkapalloilija. Välistä epäilen, että tunteeni ovat vieläkin tuota samaa tyttömäistä sankaripalvontaa, joka ei voi kestää, mutta se on kestänyt — ainakin toistaiseksi. Kolme vuotta on pitkä aika minunlaiseni tytön odottaa, vai kuinka?"

"On kyllä, on kyllä, mutta minä olen saanut elää tuon ajan vain muistoilla, kun taas sinulla on ollut muuta ajanvietettä. Miehet ihannoivat sinua ja koettavat olla kaikin tavoin mieliksesi, ja ihailijasi, joita parveilee ympärilläsi laumoittain —"

"Oh!"

"Niin, legioonittaan! Tiedän kyllä. Olenhan lukenut lehdistä seurapiirejä koskevat uutiset aivan ahmimalla. Lehdet olivat kyliä aina kuusi kuukautta vanhoja, mutta joka kerta kun näin nimesi, tuntui kuin veitsi olisi työnnetty ruumiiseeni. Mustasukkaisuudessani haudoin mielessäni miesten nimiä, joita oli mainittu yhteydessäsi, ja langetin kiroukseni heidän yllensä. Yksinäisyydessäni kuvittelin sinusta kaameita asioita ja —"

"Kaameita asioita — minusta?" Tyttö katsahti häneen lempeän nuhtelevasti. "Onko tuo imartelua?"

"Niin. Kun ajattelin sinua, olin aina näkevinäni jäljessäsi karavaanin kosijoita."

"Sinä tuhma polkat Eiväthän kosijat tule karavaaneissa, vaan vaunuilla."

"Aivan niin, mutta vertaukseni pitää kuitenkin jotakuinkin hyvin paikkansa", vastasi Boyd samaan leikilliseen sävyyn. "Hyvä Jumala, kuinka kidutin itseäni! Et häipynyt mielestäni hetkeksikään. Päivät ajattelin sinua, ja illalla oli tapanani rukoilla, että näkisin unta vain sinusta. Olet ollut ainoa ihanteeni aina siitä saakka kun ensi kerran kohtasin sinut, ja palvontani on tullut joka hetki yhä sokeammaksi, Mildred. Olet ollut aina saavuttamattomissani, mutta sinuun olen aina katseeni kohottanut, enkä milloinkaan ohitsesi." Hän vaikeni ja katsahti tyttöön ja lopetti melkein kuiskaten: "Ah, Mildred, kuinka kaunis sinä olet!"

Eikä hän liioitellutkaan, sillä tytön kasvot, jotka olivat tavallisesti niin ylevän jäykät, olivat nyt ilmehikkäät ja kirkkaat, ja silmistä, joita miehet sanoivat kylmiksi, loisti nyt lämmin osanotto, ja huulilla väikkyvä hymykin oli melkein kaihoisan suloinen. Solakan vartalon joustava ryhti oli synnynnäinen ja taidokkaasti kiinnitetty, tummanruskea tukka oli tuuhea ja pehmeä. Jokaisessa liikkeessä ja vaistomaisessa asennossakin oli ylhäisen ja sivistyneen naisen hienostunutta suloutta.

Nuoren miehen huomio olikin ensin kiintynyt kaikkeen tuohon tavallisuudesta poikkeavaan, joka ilmeni tytön koko olemuksessa, ja hän muisti, kuinka pettynyt hän oli ollut kuullessaan ensi kerran, kuka tämä oli — nimi Wayland on sangen yleinen keskilännessä. Heidän tuttavuutensa alkuaikoina hän oli pitänyt tuota ylhäisen kylmää käytöstä teeskenneltynä, minkä lähempi tuttavallisuus oli sittemmin osoittanut olevan jotakin aivan luonnollista; tyttö oli niin todellinen ylimys kuin Wayne Wayland, hänen isänsä, saattoi ikinä toivoa. Tuo vanha herra olikin rikkaampi ja mahtavampi kuin moni prinssi, ja hän hemmoitteli tytärtään yhtä järjestelmällisesti kuin hän piti puolensa rahamaailmassa, joten Mildred, joka oli siis tottunut aina pitämään oman päänsä, ei koettanutkaan salata mieltymystään tuohon nuoreen ylioppilaaseen, joka oli niin valmis laskeutumaan hänen ihailijoidensa joukkoon, avaten siten tälle rajattomat tulevaisuudenmahdollisuudet. Emerson muisti aivan hyvin, kuinka hämmästynyt hän oli ensin ollut päästyään selville Mildredin tunteista. Tyttöhän oli niin erilainen ja niin ihmeellisen etäällä kaikista muista, jotka hän tunsi, että hän epäili erehtyneensä.

Toverit toitottelivat hänelle kyllä alituisesti, mikä onnenpoika hän oli, mutta sitä hän ei ollut vielä lainkaan ajatellut yksinkertaisesti siitä syystä, että tyttö oli käytöksellään itse saattanut varjoon kaikki muut asianhaarat — rikkautensa ja yhteiskunnallisen asemansakin. Hän ei voinut kuitenkaan olla huomaamatta, että hänen asemassaan tässä pienessä maailmassa tapahtui merkillinen muutos heti kun tuli yleisesti tunnetuksi, että hän oli Wayne Waylandin ainoan tyttären sulhanen. Verraten vieraat henkilöt alkoivat osoittaa hänelle suosiotaan. Hänelle suotiin odottamattomia etuoikeuksia, ja hän joutui kaikkialla miellyttävän huomion esineeksi. Tahtomattaan hän huomasi asemansa muuttuneen aivan toiseksi kuin mitä se oli ennen ollut; vain se, että hänestä puhuttiin Mildred Waylandin yhteydessä, oli riittänyt sytyttämään häikäisevän sädekehän hänen nimensä ympärille. Mutta siitä hän ei välittänyt. Hän tiesi vain, että hän oli täydellisesti tuon tytön orja, jota hän ihannoi pyhimpänä ja kalliimpana. Tämä oli vuorostaan yhtä vilpitön tunteissaan eikä ujostellut valintaansa seurapiirinsä kaikista mahdollisista mielipiteistä huolimatta; hän oli kiintynyt lemmittyynsä yhtä välittömästi kuin hän oli ennen ollut luoksepääsemätön muita ihailijoitaan kohtaan.

Kuinka ylpeä Boyd olikaan ollut hänestä tutkintonsa suoritettuaan! Ja miten vähän hän oli kiinnittänyt huomiota kuiluun, joka oli heidän välillään, ja kuinka äkkiä hän oli havahtunut todellisuuteen!

Wayne Wayland oli osoittanut hänelle hänen mielettömyytensä. Tämä oli puhunut hänelle ystävällisesti vaikkakin päättävästi, ollen liian vanha ja kokenut kiihdyttääkseen väkivaltaisilla toimenpiteillä nuorten rakkautta.

"Mildred on rikas tyttö", oli tuo vanha rahamies sanonut, "jopa maanosamme rikkaimpia, kun taas te, poikaseni — niin, mitä voitte te tarjota?"

"En mitään! Mutta ettehän tekään ole aina ollut, mitä nyt olette", oli Boyd vastannut. "Kun menitte naimisiin, olitte yhtä köyhä kuin minäkin — ja onhan jokaisella mahdollisuus yrittää."

"Aivan! Mutta vaimoni oli köyhä tyttö ja omasta säädystäni. Hänellä oli onneksi kyky kehittyä sitä mukaa kuin itsekin pääsin eteenpäin, niin etten milloinkaan jättänyt häntä jälkeeni. Mutta Mildrediä olen hemmoitellut alusta alkaen ja aivan tarkoituksella estääkseni juuri kaiken tämmöisen. Hän on tottunut ylellisyyteen, hänen ystävänsä ovat rikkaita, eikä hän tiedä mitään muunlaisesta elämästä. Rikkautensa ja saamansa kasvatuksen nojalla hän kuuluu Amerikan ylimystöön. Niin, meillä on ylimystömme, sanottakoon mitä hyvänsä, ylimystömme, joka, vaikka ei se perustukaan syntyperään, on aivan yhtä hieno ja muista säädyistä jyrkästi eroava."

"Ette siis vastustaisi avioliittoamme, jos olisin rikas ja Mildred köyhä", oli Emerson huomauttanut melkein ivallisesti.

"Ehkäpä en. Köyhä tyttö voi mennä naimisiin rikkaan miehen kanssa ja olla onnellinen, jos hänellä on muut edellytykset, mutta ei päinvastoin, ellei tyttö ole aivan poikkeuksellinen; ja minä satun tietämään, ettei tyttäreni ole sellainen. Hän on aivan mahdoton köyhän miehen vaimoksi. Hän ei osaa ensinnäkään mitään; eikä hän tule toimeen olosuhteissa, joihin hän ei ole tottunut; hänen luonteensa ja koko olemuksensa tekisivät sen mahdottomaksi. Hän yrittäisi kyllä — siitä olen varma — jonkun ajan, mutta minä tunnen hänet paremmin kuin hän itse. Tunnen, näettekös, itseni, ja minulla oli onni tuntea hänen äitinsä. Hän on kuin ansarissa kasvanut kukka, jonka ulkoilma saisi pian surkastumaan. En sano, että hänen miehensä täytyy olla miljonääri, mutta siltä, joka tekee hänet onnelliseksi, ei saa puuttua varoja, ja mies, joka saa tyttäreni, tekee hänet onnelliseksi, tahi sitten teen minä hänet kirotun onnettomaksi!" Vanhuksen poskilihakset jännittyivät uhkaavasti.

"Teillä ei ole siis erikoisesti mitään minua vastaan — henkilökohtaisesti, tarkoitan?"

"Ei mitään."

"Hän rakastaa minua."

"Siltä näyttää. Mutta te olette molemmat nuoria, joten tämähän voi olla aivan ohimenevää."

"Ette siis anna suostumustanne?" oli Boyd kysynyt.

"Sitä en ole sanonut. Pyydän teitä vain odottamaan ja katselemaan hiukan ympärillenne. Olettehan järkevä nuorukainen, niin että älkää hätiköikö. Aion sanoa tyttärelleni juuri saman, mitä olen teille nyt puhunut, ja minä luulen, että hän on kyllin järkevä käsittämään minun olevan oikeassa. Tarkoitukseni ei ole mitenkään kieltää teitä seurustelemasta Mildredin kanssa, päinvastoin. Voitte käydä täällä aivan vapaasti ja milloin vain haluatte. Tutustukaa hänen ystäviinsäkin ja seuratkaa häntä piireihin, joissa hän seurustelee, ja eläytykää olosuhteisiin, joihin hän on tottunut. Kuta enemmän seurustelette kansamme, sitä parempi. Olen jo jonkun ajan pitänyt teitä silmällä, herra Emerson, ja luulen käsittäneeni teidät oikein. Tulkaa parin kuukauden kuluttua jälleen puheilleni. Mahdotonta ei ole, että vastaan silloin myöntävästi, ellette olisi sattunut muuttamaan mieltänne meihin lähemmin tutustuttuanne. Ehkäpä Mildred päättää meidän molempien puolesta."

"Olen päätökseenne täysin tyytyväinen."

"No hyvä. Päivällinen on kello seitsemän, joten tervetuloa."

Emersonin täytyi pian myöntää, ettei herra Wayland ollut erehtynyt laskelmissaan, sillä kuta enemmän hän tutustui Mildredin elämään, sitä selvemmin hän näki juovan, joka oli heidän välillään. Hänestä tuli nyt Chicagon hienoston jäsen. Nuorempi polvi otti hänet auliisti vastaan, ja miellyttävällä olemuksellaan voitti hän pian heidän kaikkien myötätunnon, kun taas Wayne Waylandin nimi vaikutti vanhempiin kuin taikavoima. Nuo kuukaudet olivat olleet sangen opettavaiset ja samalla julman koetuksen aika tuolle nuorelle lemmenritarille, sillä hän tunsi vanhuksen tutkivan katseen seurailevan häntä alituisesti, ja vaikka Mildred ei koettanutkaan salata valintaansa, ei ollut puutetta kilpailijoista, joita kaikkia Boyd sydämestään vihasi.

Tulevaisuuteen he eivät olleet puheissaan kertaakaan kajonneet, mutta he tiesivät molemmat, että vanhuksen käsityskanta oli aivan oikea, ja parin kuukauden kuluttua, millä ajalla Emerson oli päässyt alallaan hieman eteenpäin, oli Mildred mennyt isänsä luo ja vaatinut kursailematta tämän vaikutusvaltaista apua. Mutta vanhus oli ollut kova kuin timantti.

"Olen ollut jo liiankin hempeä. Hänen täytyy uurtaa tiensä omin voimin. Tiedäthän, ettei hän ole minun ehdokkaani."

Nähdessään lemmittynsä alkavan vähitellen vaipua epätoivoon ja aavistaen oman onnensakin olevan vaarassa oli Mildred vihdoin järjestänyt niin, että he yhdessä menivät vanhuksen puheille. Herra Wayland kuunteli kylmästi ja virkkoi sitten:

"Avunpyyntönne osoittaa, että te molemmat alatte nyt käsittää vuosi sitten lausumieni sanojen totuuden."

"Teiltä en apua pyydä", oli Emerson vastannut. "Itsestäni ja Mildredistä kykenen kyllä huolen pitämään."

"Sallikaa minun todistaa, että erehdytte väitteessänne. Kun otetaan huomioon olosuhteet, joissa olette elänyt, kasvatuksenne ja elämänkokemuksenne, niin teillä ei ole mitään niitä edellytyksiä, jotka ovat välttämättömät Mildredin puolisolle. Onko teillä aavistustakaan kuinka monta miljoonaa tyttäreni saa periä?"

"Ei, enkä välitäkään siitä."

"Sitä en minäkään välitä teille ilmaista, mutta Wayland-omaisuutta seuraa niin suunnaton vastuunalaisuus, että seuraajani täytyy olla minua paljon jäntevämpi ja tarmokkaampi pitääkseen sen koossa. Minä vain kokosin sen, mutta hänen täytyy säilyttää ja kartuttaa se, mihin te ette ole osoittanut kykenevänne, ette ainakaan vielä."

"Oh, tuota rahojen alituista jankuttamista!" oli Mildred keskeyttänyt tuskastuneesta "Soisin, että olisimme köyhiä, sillä rikkautemme on siunauksen asemesta raskas kirous — kuin joku hirveä painajainen. Muusta en kuule milloinkaan puhuttavan. Huolta ja murhetta se vain meille antaa — ja ryppyjä, vaan ei mitään hupia. En välitä hevosista, autoista ja palvelijoista, sillä tulen ilmankin toimeen, Ja minä tahdon elää, todellakin elää." Hän oli noussut ja pannut kätensä Boydin olkapäälle. "Jätän kaikki. Koettakaamme olla onnelliset ilmankin."

Tilanne oli ollut molemmille miehille sangen jännittävä. Katseissa oli ollut taipumatonta uhmaa, mutta nähdessään kasvojen halveksivasta ilmeestä isän odottavan jotakin raukkamaista ratkaisua, oli Boydin ylpeys kohonnut.

"Ei", vastasi hän, "sitä en salli. En ainakaan vielä, sillä herra Wayland on tavallaan oikeassa. Ellei hän olisi ollut niin ystävällinen minulle, suostuisin, mutta nyt olen hänelle kiitollisuudenvelassa. Hän on valmistanut minulle tilaisuuden tutustua elämääsi ja olosuhteisiisi ja minun täytyy myöntää, että hän oli oikeassa. Pyydän sinua odottamaan, sillä aion nyt koettaa onneani eräässä suuressa uhkapelissä."

"Mitä tarkoitat?"

"Alaskassa on tehty suuria kultalöytöjä —"

"Alaskassa!"

"Niin. Klondykessa. Etkö ole lukenut siitä? Minulle on kerrottu, että mahdollisuudet ovat aivan yhtä suurenmoiset kuin vuonna '49, joten aion lähteä sinne."

Hän oli tehnyt päätöksensä ja määrännyt ajan, jonka kuluttua hänen täytyi palata lemmittynsä luo, joka oli luvannut häntä odottaa. Ja Mildred oli odottanut.

Hän oli nyt kolmen vuoden eron jälkeen Boydin mielestä entistä viehättävämpi — väliaika oli vain lisännyt tytön kauneutta ja syventänyt hänen sydämensä kaipuuta — mutta samalla hänestä entistä etäämmälläkin. Tytöstä oli kehittynyt nainen — vakava, arvokas, ja harkitseva, joten tuo uskollinen ja altis kiintymys oli sitäkin liikuttavampi ja ihmeellisempi.

Tarinansa lopetettuaan viittasi Boyd parilla sanalla tulevaisuudensuunnitelmiinsa kysyen vihdoin melkeinpä empien:

"Odotatko vielä vuoden?"

Mildred naurahti. "Eihän minua sentään huutokaupalla myydä, armas, joten tämä ei ole 'kolmas ja viimeinen kerta'. Enkä ole varma, saisinkokaan kenenkään taipumaan ottamaan minut, vaikka haluaisinkin."

"Joku aika sitten kierteli San Franciscon lehdissä huhu, että olet mennyt kihloihin. Onko seurapiirisi yhtä suuri kuin ennenkin?"

Tyttö hymyili välinpitämättömästi. "Ainahan muutoksia tapahtuu, mutta pääasiallisesti ovat tuttavani jotakuinkin samat. Tunnet heidät useammat." Hän luetteli joukon nimiä laskien samalla sormillaan. "Puhumattakaan herra Macklinistä, Tommy Turneristä ja Lawtonin pojista, jotka ovat aina saapuvilla kuten ennenkin."

"Ja Alton Clyde!"

"Aivan oikein. Pikku Alton on aina yhtä puuhakas."

"Entä onko muita?"

"Vain pari kolme."

"Ketkä?"

"Heitä et tunne."

"Joku kilpailija?" tiukkasi Boyd rakastuneen itsepintaisuudella.

"Ei ketään, johon kannattaisi kiinnittää huomiota", vastasi neiti Wayland. "Isällä on tietysti mieltymyksensä ja tahtoo hoitaa asiani ikäänkuin olisi kysymys jostakin rautatieyrityksestä, joten voit kuvitella miten runollinen tulos on."

"Ken on tuo onnellinen?" kysyi nuori mies synkästi. Mutta tyttö oli mennyt ikkunan luo ja tuijotti ulos hämärään vastaten hetkisen kuluttua kylmän välinpitämättömästi:

"Siitä ei todellakaan kannata puhua. Menen naimisiin vasta sitten kuin itse haluan, enkä voi sietää isän viittailuja." Hän kääntyi ja katsoi Boydia suoraan silmiin. "Muistatko, kun olin valmis luopumaan kaikesta ja seuraamaan sinua?"

"En ole sitä hetkeksikään unhottanut."

"Et sallinut sitä."

"En tietystikään! Olin nähnyt liian paljon, ja olen myös hiukan ylpeä."

"Oletko vielä samaa mieltä?" Tytön katse oli tutkiva ja jännittynyt.

"Olen! Nyt sellainen olisi vieläkin mahdottomampaa kuin silloin. Työni takia olen pakotettu asettumaan paikkaan, johon et voisi minua seurata — maahan, jossa et viihtyisi, ja henkilöiden keskuuteen, joita et ymmärtäisi. Ei, käyttäydyimme aivan järkevästi."

Tyttö huokaisi helpotuksesta ja istuutui ikkunalaudalle. "Olen iloinen, että otat asian siltä kannalta. Luulen — luulen, että olen itsekin tullut järkevämmäksi. Minulle on alkanut selvitä isän neuvokkuus ja oma lapsellisuuteni, joten en ole ehkä enää niin ajattelematon — olenhan, näetkös, nyt vanhempi ja ehkä — itsekkäämpikin. En osaa sitä oikein selittää, mutta poissaollessasi minulla oli kyllin aikaa ajatella ja tutkia omaa itseäni. Tunteeni sinua kohtaan, armas, eivät ole tietystikään muuttuneet, mutta en voi sittenkään — en voi —" Hän viittasi sulavalla kädenliikkeellä ympäristöönsä ja lisäsi: "En voisi elää kaikkea tätä paitsi. Tämä on maailma, johon kuulun, ymmärräthän, ja jo ajatuskin, että minun täytyisi luopua siitä, saa minut kauhistumaan. Pelkään kaikkea sellaista, joka voisi antaa huolta ja murhetta." Häntä puistatti, mutta samalla hän naurahti suloisesti ja lisäsi vienosti: "Olen niin hirveän hemmoiteltu."

Emerson veti hänet hellästi puoleensa. "Ymmärrän sinut täydellisesti, kultaseni, ja rakastan sinua niin hellästi, etten voisi mitenkään riistää sinulta tätä kaikkea, mutta sinähän tahdot odottaa minua vielä, tahdothan?"

"Tietysti", vastasi tyttö ripeästi. "Niin kauan kuin vain haluat."

"En aio sinusta luopua!" huudahti hän kiihkeästi. "Sinusta tulee vaimoni." Hän toisti hiljaa sanat: "Minun vaimoni."

Mildred katsahti häneen hiukan hämmästyneesti otsalla pieni ryppy. "Minua vaivaa niin sanomattomasti, etten oikeastaan tunne sinua ja olosuhteitasi lainkaan, kun taas sinä ymmärrät ja tunnet minut täydellisesti. Siitä päättäen olen sinulle jotenkin sopimaton. Kun kerroit ponnistuksistasi, kärsimyksistäsi ja kamppailustasi tuolla pohjan pimeillä perillä, seurasin tarinaasi kuin jotakin jännittävää ja ihmeellistä kertomusta, mutta mitään muuta vaikutusta se ei minuun tehnyt. En ymmärrä mitä epäonnistuminen on. Tuo hirveä maa, sen raakalaisasukkaat, pakkanen, lumimyrskyt, rasitukset, raivoava meri, en käsitä, mitä ne merkitsevät. En ole milloinkaan ollut viluissani, nälissäni tahi uuvuksissa. Kertomuksesi oli tietysti sangen mielenkiintoinen, sillä selostithan omia kokemuksiasi, mutta miksi suoritit tuon kaiken ja miltä sinusta oikein tuntui, se —" Hän teki liikkeen ikäänkuin sopivia sanoja etsien. "Ymmärräthän, mitä tarkoitan?"

"Täydellisesti", vastasi Boyd tuntien kuitenkin sydämessään pientä pettymystä. "Otaksun sen olevan jotakin aivan luonnollista."

"Toivon, että sinulla on nyt parempi menestys", jatkoi Mildred, "sillä alan jo kyllästyä tähän asiain tilaan. Sinua en väsy odottamaan, mutta alan tulla vanhaksi. Tunnenhan jo välistä halua ryhtyä johonkin käsityöhön — varma oire. Olen kaksikymmentäviisi vuotta vanha."

"Vanhapa todellakin ja kuitenkin naisista kaunein!" huudahti Boyd.

Ovelta kuului napsahdus, ja huoneessa, joka oli vähitellen hämärtynyt melkein pimeäksi, tuli kirkkaan valoisata. Oviverhot siirtyivät syrjään ja kynnyksellä seisoi Wayne Wayland.

"Kas täällähän te olette, poikaseni! Hawkins kertoi teidän palanneen."

Hän astui peremmälle ja pudisti nuorukaisen kättä tavallisella sydämellisyydellään. "Tervetuloa kotiini Olette ollut hiukan niinkuin lomalla, vai mitä? Lähdöstänne taitaa olla jo pari vuotta ellen erehdy?"

"Kolme", oikaisi Emerson.

"Mahdotonta! Kuinka pian aika rientääkään, kun on aina työssä ja touhussa."

"Boyd on kertonut minulle seikkailuistaan", virkkoi Mildred. "Hän jää luoksemme päivälliselle."

"Aivan niin." Herra Wayland ei näyttänyt kovinkaan ihastuneelta. "Entä palaatteko kuin Pizarro kaikki Incan aarteet mukananne. Vai palasiko Pizarro lainkaan? Niin pitkälle hän ei tainnut milloinkaan päästä." Ja vanhus nauroi sydämellisesti omalle sukkeluudelleen.

"Arvelen Pizarron olleen kullankaivajana minua paremman", hymyili Boyd. "Eskimoprinssejä olisin voinut ottaa pantiksi vaikka kuinka monta, mutta siinä tapauksessa olisin saanut heimotkin niskoilleni."

"Palasitteko jäädäksenne tänne?"

"En, sir, lähden takaisin parin viikon kuluttua."

Vastaus näytti jostakin syystä miellyttävän herra Waylandia, jonka käytöksestä hävisi nyt kaikki jäykkyys.

"Olen sangen pahoillani, ettei teitä luonnistanut paremmin, poikaseni", virkkoi hän, "mutta olittepa rikas tahi köyhä, ovat kaikki ystävänne mielissään saadessaan nähdä teidät jälleen. Jäättehän päivälliselle, että saan puhella kanssanne hetkisen, sillä minunkin mielenkiintoni on herännyt tuota luoteista maailmankolkkaa kohtaan."

X.

GEORGE KOHTAA VIHOLLISENSA.

Oli jo myöhäinen ilta kun Emerson palasi hotelliinsa, ja kun käynti Mildredin luona ei suonut hänen ajatuksilleen mitään rauhaa, ei hän ajatellutkaan lepoa, vaan meni lämpiön läpi hotellin suureen ruokasaliin, jossa oli loistava seura koolla, kuten aina oopperailtoina. Väkeä oli tungokseen saakka, ja hän pujottelihe hitaasti pöytien lomitse mieli apeana, ettei huomannut joukossa, jossa hänkin oli ennen niin paljon liikkunut, ainoatakaan tuttavaa. Hän oli jo poistumaisillaan, kun ei nähnyt missään vapaata pöytää, mutta samassa kuuli hän nimeään mainittavan, ja joku löi häntä voimakkaasti olkapäälle.

"Boyd Emerson! Olenpa iloinen nähdessäni sinut jälleen."

Hän kääntyi ja näki edessään kalpean ja hintelän nuorukaisen, jonka värittömät kasvot olivat vääntyneet iloiseen irvistykseen.

"Halloo, Alton!"

He tervehtivät toisiaan kuin vanhat ystävät Alton Clyden jatkaessa ilon purkauksiaan.

"Nyt olet siis riehunut kylliksesi tuolla Nebraskassa, vai mitä?"

"Alaskassa, tarkoittanet?"

"Aivan niin. Sekoitan aina nuo nimet. Tule ottamaan ryyppy, niin että saamme hiukan haastella. Täällä on eräs toinenkin klondykeläinen, jonka äsken yhdytin. Kerrassaan merkillinen mies. Esitän hänet heti, mutta ole varuillasi, ettei hän juo sinua pöydän alle. Hänen nimensä on Froelich, mutta hän ei ole silti saksalainen. Ehkäpä tunnetkin hänet?"

"Enpä luule."

"Tiedät hänestä varmasti."

Clyde vei kumppaninsa erääseen pöytään puhuen koko ajan. "Kuten tiedät olen aina ollut yhdenvertaisuuden kannattaja, ja noista jylhistä pohjankävijöistä olen aina pitänyt. Olisin mielelläni lähtenyt itsekin tuonne Nebraskaan —"

"Alaskaan."

"— karjaa paimentamaan, kiljumaan ja pistoolilla ampumaan. Olen julman kestävä ja aivan kuin luotu tuohon elämään. Kas tässä hän on. Herra Froelich, herra Emerson, vanha ystäväni. Pelasimme ennen jalkapalloa yhdessä — tahi, oikeammin, hän pelasi, sillä minä olin liian köykäinen."

Herra Froelich siirsi tuoliaan ja nousi rauhallisesti tervehtimään, jolloin Emerson huudahti närkästyneesti:

"Froelich! Taivaan tähden, Fraser, oletteko jälleen muuttanut nimenne? Luulin teidän olevan täysin tyytyväinen tuohon 'Frobisher'iin'."

"Tämän miehen nimi on Fraser", lisäsi hän Clydeen kääntyen, "ja hänellä on se omituisuus, ettei hän voi sietää kauan samaa nimeä."

"'Froelich' on mielestäni sangen hyvä", huomautti Fraser järkähtämättömän tyynesti. "Oikein hieno ja —"

"Älä usko mitään, mitä hän lörpöttelee", keskeytti Boyd istuutuen. "Hän on maailman etevin valehtelija, ja ellet pidä varaasi, myy hän sinulle käden käänteessä jonkun kaivoksen, kautsukkimetsän tahi pesusienten nostopaikan. Muuten hän on sangen kelpo mies, jota saan kiittää siitä, että olen nyt täällä."

Alton Clyde ilmaisi hämmästyksensä kysymällä: "Sitten oli tuo Nomeen perustettavaa sähkölaitosta koskeva suunnitelmannekin kokonaan —"

"Varmasti!" nauroi Emerson. "Hehkulamput seuraavat kullankaivajia aivan kintereillä, joten Nomessa on ollut sähkövalo jo vuosia sitten."

"Niinkö?" huudahti Fraser vilpittömintä kummastusta teeskennellen.

"Tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin."

"Sitten unhotin sen. Suunnitelmani oli kuitenkin joka tapauksessa oivallinen." Hän tarttui lasiinsa, jolloin Clyden huomio kiintyi hänen käteensä.

"Juttunne, että menetitte sormenne buurisodassa, taitaa olla yhtä perätön?" ilkkui hän.

"No tietysti", vastasi Emerson seikkailijan puolesta. "Ankara verenmyrkytys ne vei eikä mikään muu."

Clyde remahti hillittömään nauruun. "Tämäpä kaunistat Kerrassaan suurenmoista. Ja tässä minä olen kuullut hänen sepustuksiaan vaiti kuin ahven auringonlaskussa. Hai ha hai Minun täytyy esittää tämä herra Froe — Fra—, tämä herra Mikä-hänen-nimensä-taas-olikaan pojille. Ha! ha! ha!"

Fraser ei ollut ilmeisesti tottunut tuommoiseen kohteluun ja loukatussa ylpeydessään hän suhtautui toisten iloisuuteen kopealla vaitiololla, mikä vaikutti yhä kiihoittavammin Clyden nauruhermoihin, niin että tämä vääntelehti lopulta melkein kaksin kerroin leuka polvissa kiinni ja silmät kyynelissä.

"Missä George on?" tiedusteli Boyd puheenaihetta muuttaen.

"Vuoteessaan luulisin", vastasi Fraser jäykästi. "Kellon lähetessä yhdeksää hän alkaa haukotella kuin opetettu hylje, ja kun minulla ei ollut muuta tekemistä, tulin tänne."

"Näyttelittekö Georgelle kaupunkia, kuten pyysin?"

"Kyllä. Näytin hänelle ilmaradankin, jolloin hän riensi päätäpahkaa voima-asemalle ylikoneenkäyttäjän puheille, jonka seurassa hän sitten vietti koko illan. George oli päiväänsä erittäin tyytyväinen."

"Onko sinulla mukanasi toinenkin samaa maata, Boyd?" tiedusteli Clyde nyökäyttäen päätään Fraseriin päin, joka tuhautti nenäänsä halveksivasti.

"Ei sentään aivan samanlainen, sillä Balt on herra Fraserin täydellinen vastakohta. Hän on kalastaja, eikä ole milloinkaan ennen käynyt idässä."

"Hän opiskelee kynsien kiilloitustaidetta", hymähti Fraser. "Ne puhdistetaan joka päivä, sillä käsittelyn aiheuttama kutkutus on suorastaan hurmannut hänet."

Clyden innostuksella ei ollut enää mitään rajaa. "Saanhan tutustua häneenkin", pyyteli hän, "ja ottaa hänet mukaani kaupungille? Hauskuudesta pidän kyllä huolen eikä hänen tarvitse maksaa mitään. Saanhan?"

"Emme voi tuhlata aikaa, sillä olemme täällä vain asioilla", vastasi Emerson.

"Asioilla?" toisti Clyde. "Tuohan kuulostaa sangen mielenkiintoiselta. En ole vuosikausiin tavannut ketään, joka olisi todellakin tehnyt jotakin, niin että jonkun todellisen tehtävän suorittaminen lienee jotakin aivan erikoista."

"Etkö siis tee mitään?"

"Oh, kyllä. Olenhan aina toimessa kuin yksijalkainen miekkatanssia, mutta mitään en oikeastaan tee, ellei nyt oteta huomioon valtakirjojen allekirjoittamista, korkojen nostamista ja muuta sellaista roskaa. Toivoisin olevani sinun asemassasi Boyd, olet aina ollut onnenpoika." Emerson hymyili, mutta katkerasti, ajatellessaan äskeistä vierailuaan ja kokemuksiaan.

"Tarkoitan mitä sanoin", jatkoi Clyde. "Ajattelehan menestystäsi yliopistossa ja miten saavutit kaikkien jakamattoman myötätunnon. M —" Hän vaikeni ja heilautti päätään pohjoiseen kaupunginosaan päin. "Poistuttuasi hän ei ole kertaakaan suunnannut kiikariaan meitä muita poikia kohti, ei, vaikka olen kosinut häntä säännöllisesti kerran kuukaudessa ja aina täyden kuun iltana." Hän huojutteli Juhlallisen vakavasti kiharaista päätään ja huokaisi. "Paitsi sinua on vain yksi, jolle hänet soisin, ja tuo ainoa olen minä itse."

"Enpä tiedä, onko hän oikein sovelias meillä kummallekaan", hymyili Boyd.

"Olen joka tapauksessa iloinen, että olet palannut, sillä sinulla on nyt eräs uusi kilpailija."

"Kuka?"

"Hän on lännestä kuten sinäkin, mutta hänen nimeään en tiedä. En ole, näetkös, sattunut vielä kertaakaan hänen tielleen. Mutta meidät Chicagon pojat hän on jo jättänyt kauas jälkeensä."

"Waylandin sanoista ja käytöksestä huomasin kyllä, että täällä oli jotakin tekeillä." Boydin katse oli terävä ja vaaniva.

"Chicagosta emme häntä päästä, ja sinä olet ainoa, joka voit siitä huolen pitää", jatkoi Clyde. "Sanon sinulle, että hän on kaivannut sinua, ikävöinyt niin, ettei ole meitä muita muistanutkaan. Olet onnellisempi kuin tiedätkään."

"Minäkö onnellinen! Hm! Tehän olette kaikki muut rikkaita —"

"En ainakaan minä! Omaisuuteni on jo huvennut niin vähiin, että tulen juuri nipin napin koroilla toimeen, ja nyt, kun se on liian myöhäistä, olen alkanut havahtua ja kyllästyä tähän vetelehtimiseen. Tahtoisin mielelläni ryhtyä johonkin, mutta kun olen Chicagossa niin tunnettu, ei siitä tule mitään. Liikemieheksi en sitäpaitsi varmastikaan kykenisi."

"Annan sinulle tilaisuuden yrittää", virkkoi Boyd. "Olen täällä hankkimassa rahaa erääseen edulliseen yritykseen."

Clyde kumartui kiihkeästi lähemmäksi. "Jos sanot, että se on edullinen, niin en tahdo muuta tietääkään. Olen valmis koettamaan onneani, olipa sitten kysymys arpapelistä tahi miestaposta."

"Selitän kaikki, niin voithan itse päättää."

"Siitä en oikeastaan välitä vähääkään, mutta jos kerran haluat tehdä sen, niin olen pelkkänä korvana." Hän kuunteli tarkasti selostusta ja loi Boydiin silloin tällöin ihailevan katseen. Heidän ollessaan yliopistossa oli Boyd Emerson aina ollut hänen suurin ihanteensa eikä tuo suhde ollut vieläkään muuttunut.

"Hupaista hommaa, vai mitä?" kysyi hän, kun Boyd oli lopettanut.

"Kyllä."

"Sittenpä lähden katsomaan. Rupean osakkaaksi, jos otat minut mukaasi."

"Mukaani? Et pitäisi sellaisesta elämästä", sanoi Emerson hämmästyneesti.

"Kyllä. Juuri sellaisesta olen aina unelmoinutkin." Hän suoristi kapeita olkapäitään. "Eikä minulta puutu kokemustakaan ulkoilmaelämään nähden, sillä oleskelinhan kerran koko kesän Adirondaek'issa. Metsästelimme hirviä, joita emme tosin saaneet ainoatakaan, ne kun pysyttelivät hotellista aina liian etäällä, mutta vuoristoelämän tunne tarkoin."

"Tämä on aivan toista", huomautti Boyd, mutta Clyden Innostus yltyi vain.

"Olen oivallinen kalastajakin ja onpa minulla vehkeitäkin iso kasa."

"Käytämme verkkoja."

"Eikö mitä. Eihän se ole lainkaan hauskaa. Otan mukaani suuren valikoiman kaikenlaisia perhosia, ja sitten perhostamme, niin että koko joki vaahtoaa." Emerson keskeytti hänet ja selitti lyhyesti, miten lohenkalastuksessa menetellään, mutta nuorukaisen innostusta ei voinut mikään masentaa.

"Anna minulle edes jokin tehtävä — sellainen, jossa minun ei tarvitse kanniskella raskaita esineitä — ja saatpas nähdä, että osaan olla ahkerakin. Sano minkälaiset turkit ja pistoolit ostan, niin että tiedän hankkia kaikki, mitä tarvitaan. Sijoitan yritykseen kymmenentuhatta dollaria, sillä suurempaa summaa en saa nyt käsiini."

"Et tarvitse turkkeja etkä ampuma-aseitakaan", nauroi Boyd. "Kun palaamme Kalvikiin, ovat päivät pitkät ja helteiset ja maa on kaikkialla villien kukkien peitossa."

"Sepä hienoa! Rakastan kukkia, ja ellen osaa kaloja pyytää, voinen tehdä jotakin muuta."

"Osaatko kirjanpitoa?"

"En, mutta mandoliinia osaan kyllä soittaa", ehdotti Clyde toivehikkaasti. "Arvelen, ettei tuolla erämaassa olisi lainkaan hullumpaa saada silloin tällöin kuulla hiukan musiikkiakin."

"Vai osaatte te soittaa mandoliinia?" kysyi Fraser vakavan uteliaasti.

"Kyllä. En ole tosin pitkään aikaan harjoitellut, mutta —"

"Ottakaa hänet", keskeytti Fraser Emersoniin kääntyen. "Hänhän voi istua säilyketehtaamme portailla kukkaiskiehkura kulmillaan ja soitella miestemme ratoksi. Kilpailijanne tulevat varmasti hulluiksi kateudesta."

"Älkää laskeko leikkiä", sanoi Clyde vakavasti. "Haluan todellakin mukaan."

"Minäkö leikkiä?" Fraserin kasvot olivat kuin puuhun veistetyt. "Mitään varmaa en voi vielä luvata", vastasi Boyd vältellen. Fraser purskahti samassa aivan odottamatta hillittömään nauruun.

"Minulleko nauratte?" tiuskaisi Clyde.

"En suinkaan! Mieleeni johtui vain eräs tapaus lapsuuteni ajoilta, joka sattui isälleni", ja seikkailija purskahti jälleen kaikuvaan nauruun. Clyde tuijotti häneen kiukkuisesti, mutta kun miehen iloisuus oli aivan liian vilpitöntä mitään epäluuloja herättääkseen, kääntyi hän jälleen Emersoniin ja jatkoi entistä kiihkeämmin:

"Niin, tuumi asiaa. Sillä aikaa haalin pojat koolle ja huomenna syömme kaikki yhteisen aamiaisen yliopistoklubilla, jolloin voit kertoa heillekin suunnitelmasi."

Boyd oli painanut kantapäänsä Fraserin varpaille huomauttaakseen, että tämän nauru alkoi käydä hermostuttavaksi, kun seikkailija samassa vaikeni ja huudahti:

"Katsokaahan Georgea! Hän kulkee unissaan ja luulee varmaankin olevansa kättenhoitosalongissa."

Emerson kääntyi ja näki kaukana ovella Baltin jättiläishahmon. Tohtimatta lähteä luovimaan väkeä täynnä olevan salin poikki oli tämä kaikesta päättäen jo jonkun ajan koettanut herättää heidän huomiotaan, koska hän Boydin katseen kohdatessaan alkoi heti tarmokkaasti viittailla.

"Pyydä hänet tänne", sanoi Clyde nopeasti. "Haluaisin mielelläni tutustua häneen." Emerson noudatti kehoitusta ja viittasi kalastajalle, joka nähdessään, ettei muu auttanut, rohkaisi mielensä ja astui epäröiden sisään lähtien pyrkimään ystäviensä pöytää kohti. Reitti oli kuitenkin vaaroja täysi, ja näille oudoille vesille jouduttuaan hän menetti heti ohjauskykynsä. Peläten joutuvansa erään tarjoilijan jakoihin hän poikkesi oikealle ja törmäsi erääseen pöytään, jonka ympärillä istui suuri seurue hienoja naisia ja herroja, jolloin hän anteeksipyyntöjä soperrellen peräytyi erästä suurta porsliinimaljakkoa vasten, joka huojahti arveluttavasti uhaten pudota jalustaltaan.

"Ennen ohjaisin härkävaljakon tämän huoneen läpi kuin hänet", virkkoi Fraser. "Hän särkee varmasti jotakin."

Tietäen joutuneensa yleisen huomion esineeksi Iso-George menetti malttinsa kokonaan; kasvot punehtuivat ja otsalle ilmestyi suuria hikikarpaloita.

"Kunhan hovimestari vain antaisi hänen olla nyt rauhassa", sanoi Boyd. "George voisi silpoa hänet jäsen jäseneltä." Hän oli tuskin lausunut sanat, kun eräs tarjoilija kiiruhti Georgen luo sanoen tälle jotakin, johon tuo jättiläinen kuului kiivaasti tiuskaisten vastaavan:

"Ei, erehtynyt en ole! Asun täällä, ja ellette väisty tieltäni, astun jalallenne." Hän astui uhkaavasti kohti, jolloin tarjoilija luopui vaatimuksestaan, joka oli nähtävästi koskenut iltapukua, ja kumarsi alistuvasti. Nauru ja puheensorina taukosivat, ja juhlallisen hiljaisuuden vallitessa uursi George tiensä eteensä rähähtämättä tuijottaen ystäviensä luo, jonne päästyään hän vaipui raskaasti erääseen nojatuoliin, joka natisi hänen painonsa alla.

"Limonaadia ja joutuin!" käski hän, "sillä olenhan aivan hiestä märkä. Nämä lattiat ovat niin kirotun liukkaat, etten osaa astua kunnon askelta. Olen jo kymmenen minuuttia seisonut ovella ja seivästänyt teitä katseillani", lisäsi hän kulmiaan rypistäen.

"Onko jotakin hullusti?"

"Kaikki! Tässä hotellissa on ensinnäkin aivan mahdoton asua. Olen jo kolme tuntia koettanut saada unen päästä kiinni, mutta tuo soittokunta tekee sen mahdottomaksi, ja ilmaradan junat mennä huristavat joka toinen minuutti ikkunani ohitse hirmuisella jyrinällä. Joka taholta kuuluu vihellyksiä, kellojen kilinää ja —. Emmekö voisi löytää jotakin rauhallista majataloa, jossa voisin nukkua levollisesti pari tuntia?"

"Hotellit ovat täällä kaikki samanlaisia", vastasi Boyd. "Totutte pian kaikkeen tuohon."

"Minäkö? No en ikinä! Palaan heti takaisin Jumalan maahan."

"Hurraa!" huudahti Clyde. "Samoin on minunkin laitani. Tulen mukaanne."

"Mitäs tämä on?" tiedusteli George.

"Herra Clyde tarjoutuu sijoittamaan yritykseemme kymmenentuhatta dollaria, jos otamme hänet mukaamme Kalvikiin ja uskomme hänelle jonkun tehtävän", selitti Emerson.

George katseli tuota kaupunkilaiskeikaria kiireestä kantapäähän, kiharasta tukasta välkkyviin viimeisen muodin mukaisiin kenkiin, ja hymyili sitten leveästi.

"Kysykäähän herra Emersonilta. Jos hän suostuu, niin en minäkään tahdo vastaan panna."

Clyde alkoi tämän lausunnon suuresti rohkaisemana kehua suurenmoisia synnynnäisiä taipumuksiaan Georgen kuunnellessa silloin tällöin hyväntahtoisesti päätään nyökäyttäen. Hänen vielä puhuessaan läheni heitä kolme miestä käsittävä seurue, joka asettui viereiseen pöytään, ja kun tulijat vetivät tuolinsa esiin, sattui George vilkaisemaan sinnepäin. Hän laski limonaadilasinsa varovasti pöydälle.

"Mitä nyt?" kysyi Boyd matalalla äänellä, sillä jättiläisen kasvot olivat äkkiä kalvenneet ja silmät iskivät tulta.

"Se on hän!" kiljahti George. "Tuo saastainen koira!"

"Hiljaa!" komenti Fraser, sillä kalastaja oli sysännyt tuolinsa taaksepäin ja aikoi nousta. Niskajänteet olivat kohonneet korkealle, ja sormet aukenivat ja sulkeutuivat nälkäisesti. Nähdessään kumppaninsa silmien vertajanoavan hehkun puhuja kumartui eteenpäin ja tyrkkäsi jättiläisen takaisin tuoliinsa, josta tämä oli jo puoleksi noussut.

"Älkää käyttäytykö järjettömästi", varoitti hän.

Clyde, joka oli myös huomannut miehessä tapahtuneen merkillisen muutoksen, tiedusteli nyt syytä siihen.

"Se on hän!" toisti George verestävin silmin; "Willis Marsh."

"Missä?" Emerson kääntyi katsomaan, eikä Georgen tarvinnut esittää vihollistaan, sillä eräs vastatulleista tuijotti heihin kuin ukkosenlyömänä käsi tuolin selustalla ja kasvoillaan sanomattoman hämmästynyt ilme. Mies, jolla oli yllään hieno iltapuku, oli lihavahko ja noin neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänessä ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, paitsi ehkä tukka, joka oli väriltään sangen punertava. Kasvot olivat vaaleat ja suu pieni, täyteläisine huulineen melkein naisellinen, ja vartalo ryhdikäs ja lihavuudesta huolimatta sopusuhtainen.

Hän oli joka tapauksessa henkilö, joka kykeni hillitsemään tunteensa. Kohottaen kulmakarvojaan tuntemisen merkiksi hän nyökäytti Baltille miellyttävästi päätään ja pyytäen tovereiltaan anteeksi astui lähemmäksi. Georgen tuoli kolahti kuuluvasti lattiaan, jolloin Fraser huomautti nopeasti:

"Pysykää tyynenä ja antakaa hänen puhua."

"Mitä kuuluu, George, ja miten herran nimessä olette tänne joutunut? Tuskin uskoin silmiäni." Ääni oli sointuva ja täyteläinen ja hän ojensi teeskennellyn sydämellisesti Georgelle hansikoidun kätensä, jota tämä ei kuitenkaan huolinut. Toiset olivat nousseet paikoiltaan, ja George, joka oli näyttänyt sommittelevan jotakin musertavaa vastausta, ärähti tuimasti:

"Älkää tarjotko kättänne minulle. Se on saastainen ja viattoman veren tahrima."

"Mitä joutavia!" Marsh hymyili. "Olkaamme jälleen ystävät, George, ja älkäämme menneitä märehtikö. Tulin sopimaan kanssanne Ja Kalvikin kuulumisia kuulemaan, ja jos olette täällä asioilla, olen valmis —"

"Te saastainen rotta!" sähähti George.

"Hyvä. Jos aiotte ruveta hävyttömäksi —" Willis Marsh kohautti huolettomasti olkapäitään, vaikka äänessä olikin metallinkova sointu — "niin minulla ei ole teille mitään sanomista." Hän katsahti kysyvästi Georgen kumppaneihin ikäänkuin etsien jotakin selitystä uhrinsa odottamattomaan läsnäoloon, ja hänen huomionsa kiintyi heti Emersoniin. "Herra Baltin ja minun välillä oli kerran pieni väärinkäsitys eräästä liikeasiasta", lausui hän tyynesti, "minkä toivoin jo unhottuneen. Aivan mitätön seikka —"

Baltin kurkusta kuului kumea murahdus, ja hän siirrähti uhkaavasti lähemmäksi, mutta Emerson asettui hänen tielleen.

"Malttakaa mielenne!" kuiskasi hän, ja ennenkuin jättiläinen arvasikaan oli hän pujottanut kätensä tämän kainaloon ja pyöräyttänyt hänet ympäri. Marsh kumarsi kohteliaasti, ja Boyd lähti rauhallisesti ohjaamaan kumppaniaan ovelle käsi tiukasti tämän kainalossa. Hän tunsi kalastajan suuren ruhon vapisevan kiihtymyksestä ja kuuli tämän katkonaisen hengityksen, mutta hän ei hellittänyt otettaan silmänräpäykseksikään, vaan nyökäytti hymyillen päätään Clydelle ja Fraserille, jotka seurasivat kintereillä, ja jutteli iloisesti vangilleen, saadakseen kaiken sujumaan onnellisesti ja näyttämään mahdollisimman luonnolliselta. Heidän saavuttuaan lämpiöön hän irroitti kätensä ja sanoi hiljaa:

"Menkää nyt huoneeseenne rauhoittumaan. Olitte turmella kaikki."

"Hän rohkeni tarjota minulle kättään", mutisi George, " minulle! Tuo varasteleva nulikka —" Sanoja seurasi pitkä sarja käsittämättömiä kirouksia, sadatteluja ja uhkauksia, jotka loppuivat vasta hänen astuttuaan hissiin. Alton Clyde, joka oli ollut koko ajan hämmästyksestä sanaton, alkoi nyt kiihkeästi vaatia selitystä, mistä tuo purkaus oikein johtui.

"Mies, joka puhutteli meitä, on sama henkilö, jota vastaan meidän täytyy taistella", sanoi Boyd. "Hän on Kalvikin säilyketehtaitten yhtymän johtaja ja Georgen katkera vihollinen. Jos hän epäilee jotakin tahi saa vihiä suunnitelmistamme, on turhaa yrittääkään."

"Sitten on asia minuun nähden selvä", sanoi Clyde vakavasti.

"Tarkoitatko, ettet halua liittyä meihin?"

" Ettenkö halua? Nyt en päinvastoin toivokaan mitään muuta. Nuo kymmenentuhatta ovat sinun, mutta ellet ota minua mukaasi, jään pois."

XI.

BOYD EMERSON HÄMMÄSTYY KAKSI KERTAA.