SOTALAIVAN VALTAUS

Kirj.

Richard Melander

Tekijän luvalla suomentanut

Santeri Ingman [Ivalo]

Porvoossa, Werner Söderström, 1899.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Vihasina vihureina puski tuuli lounasesta, ajoi vaahtopäitä aaltoja Suomen saariston rikkinäisten luotojen lomaan ja kuletti mukanaan epäselviä, aika-ajoin tuskin kuultavia ihmisääniä iltapimeältä selältä. Kemiön saaristossa, jonka suurinta saarta vain kapea salmi erottaa mannermaasta, on yksi luoto jäänyt toisista kauemmas selälle ja siinä kasvoi myrskyjen karkaisema mäntymetsä, jota lounainen nytkin rajusti ravisteli. Tuossa taistelussa olivat puunrungot ja oksat aikojen kuluessa taipuneet ja vääntyneet aivan luonnottomiin asemiin ja yksin kuori oli nuorimmissakin männyissä käynyt harmajaksi, sairaloisen näköiseksi. Mutta juuret olivat terveet ja sitkeät, ne puristuivat vankasti kiinni rotkoihin ja kalliosärmiin, ikäänkuin sanoakseen: näistä kallioista olemme elinvoimamme imeneet ja sillä ravinnolla aijomme jaksaa vastustella koko maailmaa!

Sama luonne näytti olevan tuvallakin, joka oli kiivennyt saaren korkeimmalle laelle. Iltapimeällä se vain joskus kuumotti sieltä taivasta vastaan, kun myrsky ajoi esiin vaalakampia pilviä. Vaan sen ikkunasta loisti kuin uhkamielellä leimuava tuli, jonka säteet kirkkaina leikkien tanssivat aallon harjoilla ja näyttivät tavottelevan toisiaan.

Joskus saattoi näiden häilyväin säteiden valossa nähdä parin metsäisen niemen muodostaman salmen, joka Kemiön saaristoon päin aukeni laajemmaksi seläksi, missä elokuun myrsky mielinmäärin temmelsi. Ja tätä salmea kohden nuorukainen, joka seisoi siimeksessä kappaleen matkan päässä tuvasta, tarkkaavasti tähysteli. Hän oli niin seisonut siinä jo parisen tuntia, sitkeänä vartoen nähdäkseen sitä, jota hän odotti.

Silloin ilmestyivät yhtäkkiä hänen tähystyksestä väsyneisiin katseihinsa salmella soutavan venheen piirteet. Kun pilvet nopeassa kulussaan varjostivat taivaan, katosi tuo kuva, vaan se näkyi kohta taas lähempää. Venhettä voimakkaat aironvedännät soutivat tuota yksinäistä saarta kohden. Silloin nuorukainenkin hävisi tähystyspaikaltaan, juoksi rantaan. Venheestä, joka oli pysähtynyt kappaleen rantakiviltä, kuului pillin puhallus.

"Kaikki on kunnossa", vastasi poika rannalta.

"Oletko se sinä Janne siellä?" kysyi joku venheessä olijoista.

"Täällä olen", vastasi nuorukainen ja astui vesikivelle, josta hän loikkasi venheeseen.

"Vaikea meidän oli tuon salmen läpi osata", puhui venheen perässä olija. "Ja oli siellä pari venäläistä tykkivenhettäkin meidän tiellämme, mutta niiden miehistö näkyi olleen humalassa."

"Olen heitä tästä kuunnellut kauan aikaa", vastasi Janne, "ja minustakin he tuntuivat ryypyn saaneilta."

"Sen parempi meille! — Mitä maihin kuuluu?"

"Tavallista vain, — julistuksia luetaan kirkoissa, että maan asujamiston tulee ymmärtää omaa parastaan, pysyä rauhallisena ja pitää vallottajaa vapauttajanaan — — —."

"Hiljaa, hitto vie! elä sinä huuda poika!"

"No miks'en?"

"Elä huuda, sanon minä. Puut ymmärtävät täällä puhetta, merellä on korvat, tuuli kulkee vakoilijana. Sinäkin pian roikut männyn latvassa, jos vaan vihollisten käsiin joudut."

"Ja mikäs nyt sitten, yksi luotsipoika enemmän tai vähemmän männyn latvassa…"

"Vaan etkö älyä, että sinua tarvitaan vielä pikkusen aikaa hengissäkin. Ja nyt istu kiltisti perään ja ohjaa venettämme, niinkauan kuin pimeää vielä kestää."

Venhe oli jo kahdella airoparilla soudettuna loitonnut koko pitkän matkan maasta ja nuorukainen istui nyt ääneti perässä. Joskus kuu kalpeana pilkisti paksujen pilvien lomasta, mutta myrskyävää merta se ei silloinkaan jaksanut valaista. Janne kiinnitti koko tarkkaavaisuutensa luotoihin ja kareihin, joiden lomitse hän venhettä ohjasi rannikkoa pitkin. Eikä venheessä enää paljoa puheltu. Ainoastaan lähinnä perämiestä istuvat kaksi miestä vaihtoivat joskus jonkun sanan. Näiden miesten puheista saattoi pian huomata, että siinä oli päällikkö ja alempi soturi; toista näet puhuteltiin luutnantiksi, toista vain Stig'iksi ilman mitään arvonimeä. Mutta siltä saattoi huomata, että heillä oli tuttavalliset, toverilliset välit. Luutnantti seurasi suurella tarkkaavaisuudella väylän monia mutkia ja tähysti erittäinkin rannikon tummahtavia ääriviivoja, ikäänkuin oikein painaakseen ne mieleensä. Soutajat kiskoivat ääneti tasaisessa tahdissa, niinkuin ainakin tottuneet merimiehet, eikä airoista lähtenytkään kuin aivan heikko ääni, joka yön myrskyyn kohta katosi.

Hetkisen oli saarella oleva rakennus ollut puitten varjossa, vaan näiden ohi päästyä leimahti äkkiä kahdesta ikkunasta kirkas valo.

"Kuka tuossa asuu?" kysäsi luutnantti.

"Kauppias", vastasi perämies lyhyeen.

"Mikä kauppias, — mikä on hänen nimensä?"

"Aron Borisoff."

"Onko hän venäläinen?"

"Hän on Ruotsin alamainen."

Jannen äänestä saattoi huomata, että hän ei tahtonut antaa asiasta tarkempia tietoja. Mutta luutnantti katseli yhä valoisiin ikkunoihin. Toisesta näkyi joku varjo liikkuvan edestakaisin.

"Onko tuo hänen tyttärensä?" kysyi hän äkkiä osottaen ikkunaa kohti.

Perämies käännähti rutosti katsomaan ja heitti tuokioksi peräsimen irti.

"Pidä huolta, mihin ohjaat, elä tytöstä välitä", varotti upseeri.

"Se ei ole hänen tyttärensä", vastasi nuorukainen, kääntäen venheen taas oikeaan hotuun. Mutta nuo pari sekuntia olivat riittäneet syrjäyttämään venheen karikkoon, — muutamain silmänräpäysten perästä töksähti se kivelle. Siitä syntyi kumea kolina ja airot kalisivat kiviä vastaan, kun venhettä taas työnnettiin irti. Ja samassa kuului huutoja tuulen alapuolelta ja siinä valoviivassa, joka lähti tuvan ikkunasta, näkyi suurenlainen venhe, jossa oli paljo väkeä.

"Kiskokaa vankasti, miehet", komensi luutnantti matalalla, mutta kiivaalla äänellä. "Sieltä tulee venäläinen tykkivenhe."

Ja kun venhe nyt taas sai täyden vauhdin, käänsi perämies sen äkkiä kulkemaan samaan suuntaan, mihin valoviiva kävi. Tuuli puhalsi sivulta ja venheen heiluminen vaikeutti soutamista, mutta voimakkaasti ja taitavasti suorittivat soutajat tehtävänsä. Tykkialuskin oli heti kääntynyt soutovenheen suuntaan ja pakenijat saattoivat nähdä sen tumman keulan nousevan ja laskeutuvan aallokossa. Valon vaikutus ei enää paljoa tuntunut, pienempi venhe oli pian sakean pimeän peitossa, jotavastoin takaa-ajajia vielä saattoi nähdä. Tyynenä istui nuorukainen peräsimessä sanaakaan virkkamatta, käänsi vain silloin tällöin päätään taaksepäin ja tarkasteli sillävälin saaren matalaa, metsäistä rantaa. Hän näytti tuntevan joka lymypaikan näissä kapeissa, vaikeissa vesissä. Pian huomattiin takaapäin kuuluvista säännöllisistä aironvedoista, että vainolainen läheni. Kun luutnantti oli tämän huomannut, kiirehtivät hän sekä Stig myöskin hankain luo ja rupesivat avuksi huopaamaan. Liekö vihollinen sen nähnyt, hänen venheestään rupesi kohta kuulumaan riskuvaa ääntä, jonka merkityksen pakolaiset kyllä ymmärsivät. Kirkas salama leimahti läpi yöpimeän, tykin mahtava paukaus kuului ja sen luoti lensi vettä päristellen ohi venheen kyljen.

"Liian alas ja liiaksi vasemmalle", tuumi luutnantti. Janne muutti taas kurssia, ohjasi kapeaa salmea kohti, jonka rannan kasvavan metsän varjo teki pikimustaksi.

"Olisipa ihme, ellen saisi noita tarttumaan kiinni tähän salmeen", puheli hän puoliääneen.

Nuolena lensi venhe salmen tyyneille vesille. Etäämpää saattoi kuulla avomeren kohisevan rantakallioita kohti. Toista rantaa kulkien ohjasi perämies tarkasti venhettään kapeaa pakoväylää myöten ja hetkeksi joutui kanoonavenhe niemen suojaan, jonka kupeitse oli käännettävä. Nyt täytyi jos mahdollista lisätä vauhtia ja ehtiä salmesta ulos, ennenkuin tykkivenhe taas ehti näkyviin. Sillä tiettävä oli, että salmen tyyneessä vedessä oli sitä helpompi ohjata tarkka laukaus venhettä kohden, jonka piirteet meren aavaa vastaan selvästi näkyisivät. Syvälle painuivat soutajat kiskomaan airoja, pinnistivät vihasimmat voimansa, ja jo läheltä kuuluikin hyökyaaltojen ryske; mutta samassa näkyi jo kanoonavenheenkin tumma haahmo salmen perältä. Taas narskuivat siinä tykinvitjat. Janne käänsi venheen vielä lähemmäs maan katvetta ja silmäili rauhattomasti perän taa. Ei monta aironnykäsyä tarvittaisi, jotta olisi niemen suojaan päästy.

"Nyt!" huudahti luutnantti.

Salaman valossa nähtiin selvästi rannikko ja metsä ja ukkosena eteni kaiku salmen yli. Mutta seuraavassa tuokiossa kuului tykkivenheestä vihaista kiroilemista ja ryske rannan vesakossa osotti, minne luoti tällä kertaa oli hairahtunut.

"Ähäs, kutti", nauroi Janne ääneensä ilkkuen, "enkö arvannut, että karin ne siitä salmesta löytävät. Sillä kivellä saavat he kyllä kotvasen kykkiä!…" Ja hän jatkoi vilkkaasti, ikäänkuin uuden tuuman keksittyään: "Siitä eivät he pääse irti, elleivät viskaa tykkiään mereen. Eiköhän palata ja koeteta, onnistuttaisiinko luutnantin pistoolilla heistä pari miestä näpsätä kumoon."

"Minulle ei olisi mikään sen mieluisampaa", vastasi luutnantti hymyillen, "vaan nyt ei siihen ehditä. Meillä on määrätty tehtävä suoritettavana, — ja ehkä saadaan pistoolejakin vielä käyttää. Tuo tykkivenhe tuskin yksin liikkuu näissä vesissä."

Tuskin oli hän sen saanut lausutuksi, kun Stig tarttui hänen käsivarteensa ja viittasi ulos selälle päin, jonne he soutivat. Valoisammalla, laajalla selällä näkyi suurenlainen venhe, joka purjeiden ja airojen avulla läheni. Luutnantin tottunut silmä huomasi heti, että siellä tuli tykkivenhe sitä lajia, jota ruotsalaiset olivat Viaporissa käyttäneet ja jotka linnan antauduttua olivat joutuneet venäläisten käsiin.

Siinä ei ollut muuta tehtävää kuin rutosti kääntyä ja koettaa päästä tuon karillejoutuneen tykkivenheen ohi, ennenkuin tämä ehti riuhtoutua irti. Taisteluun tykkivenheitä vastaan ei voinut ryhtyä, niissä kun oli monta vertaa enemmän miehistöä. Ja venäläiset venheet olivat jo huudoilla antaneet merkit toisilleen. Tykin laukaukset olivat opastaneet tuon toisen tykkivenheen näille vesille.

Airot notkuivat pakenevain nopeasti soutaessa ja venhe mennä viiletti keula vaahdossa takaisin salmen kautta, nyt sen toista rantaa myöten. Yhä selvemmin kuului huuto ja hälinä karilta ja pakolaiset saattoivat arvata, että siellä kiisteltiin siitä, oliko tykki viskattava veteen, että venhe kepeneisi, vaiko koetettava ensin ampua yksi laukaus.

"Olisipa mulla luotikkoni", virkkoi Janne, "voisin ohimennen tästä antaa varman vastauksen heidän laukaukseensa."

"Varo sinä vain", tuumi luutnantti soudantansa keskestä, "etteivät saa vihiä sinun olostasi tässä venheessä."

"Sen he aamulla aikasin tietävät, välttelinpä minä taikka en. Meillä on täällä vakoilijaheittiöitä, jotka möisivät vaikka veljensä muutamista ruplista. Mutta mitäs siitä? Eihän elämää jatku pitemmältä kuin on sallittu, samahan tuo on, jos tässä karahtaa karille lähempänä tai etempänä rannikkoa, — kivellehän sitä on kumminkin jouduttava."

Janne ohjasi venheensä niin, että se joutui samaan linjaan kuin molemmat tykkialukset. Vaan pian oli hänen tältä viivalta poikettava. Vielä ei ollut kolmatta tykinlaukausta kuulunut, vaan kun venhe syrjäytyi muutamia syliä suunnastaan, valaisi taas kirkas salama kapeat salmivedet. Luoti sivalsi kappaleen venheen perälaudasta, luiskahti Jannen käsivarren alitse ja löi airon pois Stigin kädestä.

"Saitko haavan?" kysyi luutnantti äkkiä.

"Sain, — mutta airo meni kokonaan pirstaleiksi."

Vielä ei ollut karille joutunut tykkivene päässyt irti eikä sen tykkiä siis tarvinnut peljätä, kun aluksen heiluminen esti siitä tarkoin tähtäämästä. Eikä luotipyssyjä siinä nähtävästi ollut mukana.

Mutta kun Stigin nyt oli haavotetulla kädellään entistä vaikeampi soutaa, läheni takaa-ajava venäläinen alus arveluttavassa määrin pakenevia, jotka huomasivat, että siinä oli ainakin 9-10 miestä soutamassa. Ei voinut enää toivoa, että se jaksettaisiin jättää; täytyi vaan koettaa viivyttää sitä niinkauan, kunnes molemmat viholliset olisivat joutuneet niin etäälle kuin mahdollista toisistaan.

Taas kuului ritinää takaa-ajavasta aluksesta ja sekunnit kävivät pakeneville pitkiksi. Kenenkähän vuoro nyt oli käsissä? Tuntui tavattoman katkeralta noinikään joka hetki odottaa iskua, voimatta sitä mitenkään väistää tai vastustaa, ja noiden viiden miehen mielialaa kuvasi parhaiten heidän synkkä äänettömyytensä. Saaliistaan varmoina lykkäsivät viholliset ilkeässä julmuudessaan laukauksen ampumisen tuonnemmaksi, minuutin toisensa perästä. He saattoivat nyt yhä selvemmin nähdä venheessä olijat, joista heidän vain tarvitsi valita uhrinsa. Ehkä arvasivat he, että upseerikin oli joukossa ja viivyttivät vain laukausta, tehdäkseen sen vaikutuksen sitä tuhoavammaksi.

Vielä eivät pakolaiset kumminkaan menettäneet malttiaan, joka näihin asti oli heitä pitänyt vireillä.

"Minä ohjaan maihin", virkkoi Janne lyhyeen.

"Tee se", vastasi luutnantti.

Kalana kääntyi venhe rantaa kohden. Samassa hetkessä, jolloin tykkialuksessa huomattiin tämä liike, vietiin siellä tuohus sytyttimeen. Heti pamauksen jälkeen kuului tuskallinen kirkaisu venheen keulasta ja toinen soutajista kaatui vatsa puhki ammuttuna venheen pohjalle. Hetkeäkään miettimättä juoksi Janne ja asettui kaatuneen paikalle. Varmalla kädellä kohotti luutnantti kätensä, ampui, ja sama huuto, joka äsken venheestä oli kuulunut, kajahti nyt vastaan tykkialuksesta. Mutta vesi oli sillävälin tulvahtanut sisään venheeseen siitä reijästä, jonka luoti oli lävistänyt, ja vaadittiinpa Jannelta ja toisilta soutajilta mitä suurimpia ponnistuksia, jos mieli heidän jaksaa soutaa tuota yhä raskaammaksi käyvää venettään maihin asti.

Tykkivenheen keulaveden yhä mahtavammasta kohinasta saattoi huomata, kuinka takaa-ajajat ponnistelivat maallenousua ehkäistäkseen. Mutta pakenijat olivat toki liian paljo edellä. Kovasti jysähtäen pysähtyi heidän venheensä rantakivien lomaan ja neljä miestä hyppäsi samassa silmänräpäyksessä siitä veteen, hakeakseen suojaa rannan pensaiden takana.

"Enkä jätä venhettämmekään niin aivan rankaisematta heille", virkkoi luutnantti lymypaikastaan, kohottaen toisen kerran pistoolinsa.

Nyt oli asema tuota pikaa muuttunut. Päättäväinen mies, jolla oli ainoastaan lyhyen matkan päähän kantava ase kädessään, hallitsi nyt salmea, jossa vihollinen äsken oli ollut niin varmana saaliistaan. Tykkivenheen soutajat lepuuttivat airojaan, sillaikaa kuin venettä purjeella ohjattiin edemmäs rannikolta.

"Miksette ammu, luutnantti?" kysyi Janne.

"Siksi ettei tarvita."

"Eikö tarvita! Ettekö kuule soudantaa toisesta venheestä? Viiden minuutin perästä he ovat maissa. Jumala teitä varjelkoon, jos he teidät kynsiinsä saavat. Minä tunnen venäläiset. Jos nyt laukasette, on niitä ehkä yksi mies vähemmän, — kas, enkö arvannut!"

Kuu kuumotti taas pilven raosta ja loi kimaltavan valon salmen pinnalle. Tuon valojuovan yli näkyi venhe kiireesti lipuvan. Se oli tuo toinen tykkivenhe, joka nyt oli päässyt karilta irti ja läheni ottamaan osaa tähän muutenkin epätasaiseen taisteluun.

"Luutnantti!" virkkoi Stig matalalla äänellä ja ryömi lähemmäs esimiestään; "näin omituisen unen viime yönä."

"Vai unen. No millaisen?"

"Tavallisesti uneni jollakin tavoin toteutuvat. Minusta tuntui siltä, että me valloitimme Viaporin takaisin."

"Kaunis uni, poikani, jospa se vain voisi toteutua!"

"Niin, sellaisen unen minä näin. — Mutta mitäs nuo tuolla puuhaavat?"

Venäläiset alukset olivat näet tehneet uuden liikkeen. Ne olivat laskeneet kylikkäin ja miehiä näytti nousevan toisesta venheestä toiseen. Niin ne tekivätkin, ja se, johon enimmät miehet olivat ryhmittyneet, souti salmelle päin, jotavastoin toinen parin miehen soutamana verkkaan lähti vastaiselle taholle kulkemaan. Kotvasen soudeltuaan eri tahoille lähenivät molemmat venheet maata. Tuo temppu oli helposti ymmärrettävissä. Karille joutuessaan oli ensimmäinen venhe nähtävästi saanut vuodon, jonka vuoksi se oli kevennettävä, jotta uisi. Ja toisella venheellä oli päätetty mennä maihin ja vangita ruotsalaiset pieneltä saarelta.

"Pian on parikymmentä miestä niskassamme", virkkoi luutnantti, "mutta tuskinpa meistä yksikään antautuu hengissä heidän vangikseen."

"En ainakaan minä", vastasi Janne, joka oli joukossa ainoa laivastoon kuulumaton suomalainen.

"Enkä minä", matki Stig. Mutta neljäs mies joukossa, Bramrå nimeltään, ei ollut kotvaan aikaan sanaakaan virkkanut. Hän oli 40-vuotinen laivamies.

"Herra luutnantti", virkkoi nyt tämä vihdoin tyyneesti, "en ole kahdeksaantoista vuoteen ollut mukana tällaisissa seikkailuissa, olen asunut torpassani, milloin en vesillä ole ollut. Mutta sananen olisi siltä mullakin sanottavana. Toverimme tuolla venheessä makaa liikahtamatta, hän sai liian paljo rautaa vatsaansa. Mutta, vaikka Stigin toinen käsi onkin vähän repaleinen, on meitä siltä neljä miestä, ja minun mielestäni me neljän voisimme mennä ja siepata tuon tykkivenheen tuosta, jossa on ainoastaan pari miestä vartijoina."

"Herra luutnantti", virkkoi Janne vilkkaasti, "tämä raakapuunuros on oikeassa, meidän täytyy tehdä ryssille kepponen. Minä olen ollut mukana petkuttamassa tullimiehiä tällä samalla saarella, tunnen täällä miltei joka pensaan, minä olen varma, että tuuma onnistuu. Kuulkaa! ne ovat jo siellä maissa."

Nyt nopeasti ja vilkkaasti neuvoteltiin. Luutnantti oli kohta innokkain yritystä kannattamaan. Ruotsin suuri laivasto, johon hän kuului, oli näihin asti ollut pakotettu pysymään syrjässä varsinaisista sotatapauksista ja sillävälin oli alituisia tietoja saapunut maajoukkojen kuumista otteluista. Tuossapa olisi seikkailu, josta kannattaisi laivastotovereille kertoa. Ja sitäpaitse, olihan asema niin tuiki toivoton, ettei tuolla yrityksellä voinut suuria tapata, jos ei se onnistuisikaan. Saari oli noin puolen neljänneksen pituinen ja leveydeltään tuskin puoltakaan siitä. Sen ulapanpuoleiseen päähän oli venäläinen tykkivenhe laskenut. Venäläiset olivat nähtävästi laskeneet, että heidän vihollisensa, jos heitä maan puolelta kovasti ahdistettaisiin, koettaisivat paeta vialliseksi ammutulla venheellään. Siksi oli tuo toinen tykkivenhe saanut käskyn pysähtyä lähelle sitä. Ketju miehiä pantiin kulkemaan saarta pitkin, kiertääkseen nuo neljä miestä yhteen sopukkaan ja pakottaakseen heitä antautumaan, ennenkuin mahdollisesti joku ruotsalainen alus lähellä olevasta laivastosta ehtisi hätääntyneille avuksi.

Luutnantti ja hänen miehensä, olivat kohta älynneet tämän tuuman. Heidän suunnitelmansa taas perustui suomalaisen luotsipojan tarkkaan saarentuntemiseen. Janne näet tiesi, että heidän venheensä ja venäläisten maallenousupaikan keskivälillä oli kivilouhikko, joka pakotti vihollisia pysymään rannikolla lähellä salmea, jos mielivät hakea läpitse koko saaren. Tuohon tietoon rakensi Janne aikeensa.

Luutnantin toisella pistoolilla varustettuna läksi hän yksin metsään, kalliolouhikkoa kohden. Sinne kulkiessaan ei vihollisesta kuulunut mitään, mutta kiivettyään kallion huipulle, kuuli hän kaukaisia ääniä ja hän arvasi, että siellä se ketju nyt läheni. Liikahtamatta hän siinä kotvasen makasi ja odotti.

Sillävälin oli luutnantti miehineen pensaikkojen suojassa hiipinyt venheensä luo, josta he saattoivat nähdä tykkivenheen, joka yhä pysytteli selällä melkein saman matkan päässä, mihin se oli jäänyt. Luutnantti tarkasti pistoolinsa sytytysruutia, pani siihen uuden piikiven ja vetäytyi piilopaikkaansa.

Eikä nuo kolme miestä kotvaan aikaan sanaakaan vaihtaneet. He vain kuuntelivat ja tähystelivät yöpimeään. Mielikuvitus virkosi vilkkaaksi ja upseerista tuntui useita kertoja, että pensaikossa ja vesirajassa liikkui olentoja. Mutta ne eivät olleet muuta kuin kantoja ja kiviä ja äänet olivat tuulen suhinaa.

Eivätkö viholliset tulekaan? Hän niitä nyt melkein odotti eikä hän kuolemaa pelännyt. Hän oli omasta hartaasta pyynnöstään saanut päälliköltään luvan lähteä tälle vakoilumatkalle, jonka tarkotus oli ollut hankkia varmoja tietoja, missä muutamat venäläiset risteilijät olivat ankkurissa Löfön selällä. Jos hänen täytyisi palata takasin ilman haluttuja tietoja ja ilman venhettään, niin täytyi hänen toki voida kertoa jostakin rohkeasta kahakasta, — taikka muuten menköön nuori henki sille retkelle!

Mutta laivuri Bramrå, joka yleensä oli tunnettu harvapuheiseksi, vaan joka äsken oli keksinyt tuon uuden tuuman ja silloin jo oli puhunut enemmän kuin muuten kuukausmääriin, hän näkyi nyt päässeen oikein tarinatuulelle ja, vaikka hetki kysyi paljo enemmän toimintaa kuin puhetta, jutteli hän nyt ehtimiseen, niin että toverien oli häntä vaikea entiseksi jurottajaksi tunteakaan.

"Herra luutnantti", alkoi hän uudelleen ja uudelleen, eikä totellut, vaikka kyllä joka kerran sai käskyn "pitää suunsa." Ja nyt, kun he paikkaa muutettuaan olivat asettuneet niin, että hän oli joutunut aivan lähelle luutnanttia, alkoi hän taas.

"Herra luutnantti, kuten äsken sanoin, on kahdeksantoista vuotta kulunut siitä, kuin viimeksi olin tällaisissa seikkailuissa mukana. Ja niin totta kuin makaan tässä herra luutnantin rinnalla, ei minusta noita kahdeksaatoista vuotta tunnu olleenkaan, sillä muistanpa aivan kuin eilispäivän, mitä silloin tapahtui, — tarkotan heinäkuun kolmatta päivää vuonna yhdeksänkymmentä, kun meidän oli pyrittävä pois Suomenvedenpohjasta. Se leikkiä oli. Oli ollut aivan tyyntä monta päivää, joten liput olivat tankoja myöten hervottomina riippuneet; mutta heti kun aurinko nousi kolmantena päivänä, rupesi idästä tuulemaan ja ilma kävi valoisaksi ja iloiseksi; venheet otettiin laivoihin, miehet komennettiin kannelle, — meidän tuli nyt tunkeutua venäläisen laivaston lävitse, joka meitä lahden suussa saartoi, kuten herra luutnantti tietää. Olin silloin märssipoikana Puken komentamassa laivassa 'Dristigheten'. Siinä oli miestä! en unhota häntä milloinkaan, vaikka eläisin satavuotiaaksi —."

"Hiljaa! eikö siellä kuulunut jotakin katajapensaasta", kuiskasi luutnantti keskeyttäen.

"Ei, herra luutnantti, ei ne vielä kotvaan aikaan tule, ja sitäpaitse, kyllä Janne meille siitä tiedon antaa. Niin, Puke oli saanut käskyn itse kuninkaalta avata tietä laivastolle, pienelle ja suurelle. Ja me nostimme purjeet ja laiva teki käännöksen niin kauniin kuin manöövereissä konsaankin, ja Puke seisoi perässä niin ystävällisenä ja tyyneenä kuin ainakin, vaikka hänen silmänsä vähän kimaltelivat. Mutta sitten lensi hän tulipunaiseksi ja juoksi luotsin luo, joka ohjasi hullusti, ja kävi itse peräsimeen. Se tuntui meistä niin turvalliselta, seisoessamme siinä tykkien ääressä, valmiina laukasemaan, kun käskettäisiin…"

"Hiljaa", keskeytti luutnantti taas, "sieltä kuului jokin merkkiääni."

"Ei kuulunut, herra luutnantti, se on ainoastaan mänty, jota tuuli hankaa toista vastaan. Vielä he eivät tule. Niin, Puke seisoi siinä ja saarnasi, se on, hän ei puhunut yhtään sanaa, vaan muljotti meihin silmillään, toisen vuoron katsellen vihollista, joka jo oli ruvennut ampumaan. Venäläiset laivat, risteilijät ja fregatit, olivat kaikki yhdessä linjassa ja kaikkien niiden ohi meidän tuli purjehtia, eikä kumminkaan laskea karille — niin, se oli mainio päivä. Ja koko Ruotsin laivaston, jossa kuningas ja herttuakin oli, tuli seurata meitä. 'Elkää ampuko', huusi Puke minkä jaksoi, 'elkää hemmetissä ampuko, ennenkuin käsken', eikä hän muuta sanonutkaan. Mutta hän luimisteli meitä niin terävästi, — elkää hätäilkö, luutnantti, se oli taas tuo sama mänty, — ja me ymmärsimme, että tässä on parasta totella, vaikka sormiamme, kutkuttikin. Mutta laivamme oli hyvä purjehtija, ja nyt se otti sellaisen vauhdin, kuin jos se olisi aivan tanssien tahtonut puikahtaa venäläisten ohi. Ja Puke seisoi siinä tyyneenä, silmät vain kiiltelivät, kuin jos hän jotakin pilaa olisi miettinyt. Ja sitä hän lie miettinytkin, sillä yhtäkkiä hän huusi: 'Ampukaa!'"

"Hiljaa, sanon minä…!"

"Anteeksi, herra luutnantti, mutta eihän se tässä tuulessa mihinkään kuulu. Minusta tuntuu aivan, kuin olisin juuri nyt kuullut itsensä Puken huutavan 'ampukaa! — ja me lennettiin tykkien luo. Nyt oli venäläisten laivain kylki käännetty meitä kohti, — sitä hän oli odottanut —, ja silloin sitä leimahti tulta, eikä sitä tullut Puken mielestä sittenkään kylliksi. 'Ampukaa niin perhanasti…!' anteeksi, herra luutnantti, mutta niin hän kirosi, 'ampukaa kahta tuimemmin, jotta huomaavat, että täältä sotapoikia tulee; ja muistakaa pojat', huusi hän, ja kirosi taas, 'että kuningas tulee sieltä jälestäpäin.' Ja silloin hän nauroi ja oli suloinen kuin kaunis tyttö, ja me nauroimme tykkiemme luona. Herra Jumala, sellainen miesten mies! Ja me ammuimme, että tykit kuumuuttaan sihisivät, aina kun miehistä hikipisaroita niille tippui. Ja olihan sitä mihin ampuakin, sillä me purjehdimme viidenkolmatta kyynärän päässä venäläisten laivojen ohi. Ja kun siten olimme luistaneet koko linjan ohitse ja Puke näki, ettei laivasto ollutkaan jaksanut meitä seurata, vaan yhä makasi siellä savun takana koettaen pyrkiä eteenpäin, silloin huusi hän: 'kääntäkää ruori!' ja laiva nousi notkeasti vastatuuleen. Me ihmettelimme, että mitä se nyt aikoo, sillä olimmehan juuri onnellisesti päässeet kaikkien karien ja ryssien ohi. Mutta silloin hän taas nauroi ja huusi: 'Nyt me käännämme ja annamme piru vie noille väylänvartijoille lisää…' Niin, herra luutnantti, hän kirosi taas ja lisäsi: 'Annamme niille vielä vähän jälkiruokaa, sen teemme!' Ja sen teimme, sitä ateriaa he varmaankin ovat kauan muistelleet… Sellaista päivää mulle ei enää tule. Päivä paistoi ja tuuli puhalsi raittiisti ja kaikki oli iloista, iloinen oli yksin toverini Lassi Forsbergkin, joka oli saanut tammisälön polveensa, niin että hänen jalkansa ikipäiviksi jäi luokiksi, — hänkin oli iloinen… Mutta nyt hiljaa, herra luutnantti…"

Huudahdus metsästä katkasi suulaan kertojan tarinan Viipurin kujanjuoksusta.

"Se oli Janne", kuiskasi Stig, joka koko ajan oli hiljaa maannut ja kuunnellut.

Mutta kotvaseen ei sen jälkeen muita ääniä kuulunut, joten sitä jo vähän ruvettiin epäilemään. Vaan pistoolin laukaus häiritsi silloin yhtäkkiä yön yksitoikkoista hiljaisuutta. Siitä alkoi viritä elämää ja liikettä metsässä ei aivan kaukana piiloilevista miehistä. Joku huusi ja hoilasi kaukana, mutta mitä kieltä se huusi, sitä ei voinut erottaa, vaan lähempänä komentelivat venäläiset päälliköt korkealla äänellä. Siitä saattoi päättää, että he olivat luopuneet kaikesta varovaisuudesta ja yrityksestään äkkiarvaamatta syöstä vihollistensa kimppuun.

Vielä istuivat nuo kolme miestä liikahtamatta piilopaikassaan, odotellen tapausten kehittymistä.

Kun meteli metsässä kasvoi ja laukauksia rupesi kuulumaan useammiltakin tahoilta, silloin eivät tykkivenheessä olevat miehet enää voineet pysyä tyyneenä, vaan soutivat he, ensiksi varovasti, vaan sitten täyttä vauhtia, maata kohti. Lyhyt ja kiivas neuvottelu näytti tapahtuvan laivassa ja sen jälkeen iski yksi miehistä laivakeksinsä kiinni siihen pikkuvenheeseen, joka jo oli maissa. Tuntui siltä, kuin joku päällikkö turhaan olisi koettanut kieltää miehiä sitä tekemästä.

Ja niin hyppäsi kolme miestä tykkivenheestä pikkuvenheeseen ja siitä maihin, jättäen ainoastaan kaksi miestä aluksenvartijoiksi. Muutamain silmänräpäysten perästä olivat ne, jotka maihin olivat juosseet, ehtineet noiden kolmen ruotsalaisen ohi ja hävinneet metsään päin, josta meteli yhä kuului.

"Nyt, taikka ei koskaan!" virkkoi luutnantti matalalla mutta päättäväisellä äänellä ja juoksi samassa, kumarassa ja piiloillen, toveriensa seuraamana pienen venheen luo, jonka teljojen yli he loikkasivat, hypätäkseen tykkivenheeseen. Tästä kuului äänekäs hämmästyksen huudahdus, kun siinä olevat miehet huomasivat vaaran, ja molemmat he tarttuivat airoihin työntääkseen aluksensa selemmäs. Mutta huomatessaan, etteivät he jaksaneet saada raskasta alusta vesille, tarttuivat he miekkoihinsa. Vaan se oli jo myöhää. Bramrå oli jo tarttunut toista kurkusta ja kaatanut hänet kannelle ja pistoolin laukauksella teki luutnantti lopun toisesta.

"Puhkase pohja pikkuvenheestä, Stig", huusi Bramrå maatessaan siinä vihollisensa päällä.

Stig hyppäsi takasin ja koetti kenkänsä raudoitetulla korolla puhkasta venheen kylkilautaa. Vaan se kesti. Silloin juoksi hän maihin ja kaivoi haavoitetulla kädellään suurta kiveä rantahiekalta; lujassa se oli, vaan se irtausi vihdoinkin ja hän pudotti sen täydellä vauhdilla venheen laitaa vastaan. Se teki toivotun vaikutuksen. Mutta samalla kuului jo kaksi miestä juoksevan metsänrinnasta rantaan venhettä kohti. Ne olivat juuri niitä miehiä, jotka äsken olivat maihin menneet, — pistoolin laukaus oli heille ilmaissut, että jotain kavalaa oli tekeillä. Stig viskautui koko painollaan tykkivenheen keulaa vastaan ja sai niin sen vaivoin lähtemään rannasta. Sitten hyppäsi hän itse veteen, sai kiinni luutnantin kädestä ja pääsi alukseen hänkin. Verkalleen lipui tykkivenhe selemmäs; Bramrå oli luutnantin käskystä jättänyt vangitsemansa venäläisen henkiin, — häntä tarvittiin soutajaksi.

"Nyt ei mulla enää ole yhtään laukausta pistooliani varten jälellä", virkkoi luutnantti, pistäen aseen huotraansa. "Senvuoksi: kuulkaa, miehet!"

"Kuulemme, herra luutnantti."

"Mitähän jos vielä, alkuun päästyämme, jatkaisimme hiukan tätä ilvettä?"

"Jako ampuisimme tuon toisen tykkivenheen puhki", puuttui Stig heti tuumaan. "Niin."

"Valmis olen yritykseen", huudahti Bramrå, "tästä tulee yhtä hauskaa, kuin oli kahdeksantoista vuotta sitten."

"No soutakaa sitten, miehet, heidän aluksensa on tuolla niemen takana. Mihin katosivat nuo mattimyöhäset, jotka äsken rannalle juoksivat?"

"Ne palasivat takaisin metsään, kun huomasivat tulleensa liian myöhään", ilmoitti Stig. "Ja siksi juuri on täperällä, ehdimmekö tuon tempun suorittaa, ennenkuin venäläiset saavat tiedon hommistamme. Mutta koettakaamme kaikissa tapauksissa."

Kului kotvanen, ennenkuin niemeen päästiin. Miehet kyllä kiskoivat voimansa takaa, mutta raskas alus kulki hitaasti. Ja kun niemen kären ohi oli päästy, silloin kuului metsästä huutoa ja hoilotusta, joka osotti, että hajaantunutta väkeä keräiltiin kokoon. Rannalla oleva tykkivenhe kuumotti päivän kelmeässä koitteessa vettä vasten. Välimatka oli pitkä, mutta kannattihan koettaa, eikä ollut varaa tuhlata aikaa. Salmen pinta oli tyyni, siitä saattoi varmasti tähdätä. Luutnantti mittasi tarkoin etäisyyden, tähtäsi huolellisesti ja laukasi.

"Sattui!" huudahtivat miehet yhteen ääneen. Vesi pärisi tykkivenheen ympärillä.

Kun pamaus kuului, hyökkäsi osa venäläisistä puhkiammuttuun tykkivenheeseen. He koettivat saada tätä kääntymään, voidakseen tähdätä kanoonalla pakenevia. Kiire siinä siis oli päästä pakoon. Venäläisiltä valloitettu tykkivenhe, joka oli ollut karilla, vuoti, ja vettä lisääntyi myötään lastiksi; mutta se pysyi kumminkin näin kevenneenä veden pinnalla, kun luutnantti alinomaa pumppusi. Mutta uusi luoti varmaankin tekisi heistä lopun. Kaikin voimin ponnistaen saivat miehet raskaan aluksen käännetyksi ja kulkemaan salmeen päin. Muutamia syliä oli enää niemeen, joka olisi suojan antanut. Mutta silloin tykki laukesi; vesi pärskähti keulan puolella. Bramrålta lensi hattu, hän kyykähti kokoon, mutta nousi taas istualleen ja jatkoi sountiaan.

"Se vei vain hatun, herra luutnantti." Vaan verijuova, joka poskea myöten rupesi alas virtaamaan, osotti, ettei luoti ollut ainoastaan hattuun sattunut. Se oli uurtanut syvän vaon päänahkaankin.

Useampia luotia ei ehtinyt vihollinen ampua, tykkivenhe soljui turvaan niemen taa.

"Luutnantti!" virkahti Stig, lepuuttaen tuokion airoaan.

"No, mitä nyt?"

"Eiköhän tämä tykkivenhe ole mahtanut kuulua Viaporin rannikkolaivastoon?"

"Niinpä luulen; monta siellä menetettiin."

"Niin, minä arvelin vain sitä, että uneni oli kumminkin osapuilleen tosi. Ehkä se voisi toteutua vielä enemmänkin."

TOINEN LUKU.

Kauppias Aron Borisoff oli aina ollut hyvin pidetty mies paikkakunnallaan. Hänellä oli näet aina viljalti rahaa. Eikä hänestä ollut muutenkaan mitään pahaa sanottavana, ellei kateilijain juoruja tahtonut kuunnella. Hän oli nyt siellä rannikolla asunut 25 vuotta, eli aina siitä asti, kuin hän maahan oli muuttanut, ja oli moniaita vuosia sitten jäänyt lapsettomaksi leskeksi; hiljalleen eleli hän siellä nyt vanhanpuoleisen taloudenhoitajattarensa kanssa. Hänen kauppansa, josta sekä lähin maaseutu että saaristo osti jokapäiväiset tarpeensa, kannatti mainiosti, kun hän sitä viisaasti hoiti.

Sitten tuli sota ja sen mukana kaikenlaista levottomuutta ja epävarmuutta asukkaiden elinkeinoihin. Mutta Borisoffin hyvinvointi se vain näytti olevan kasvamassa päin. Keväillä hän maalautti talonsa uudelleen, laajensi puutarhaansa, joka oli törmän rinteellä, osti uuden hopeahelaisen kävelykepin ja hienot kahden hengen rattaat. Neiti Johanna, taloudenpitäjä, tunsi sydämmensä aivan pullistuvan.

Sittenkuin osa siitä saaristolaivastosta, joka Viaporin valloitettua oli joutunut venäläisten käsiin, oli asettunut Turun eteläiseen saaristoon, tapahtui usein, että eräs hienosti puettu, paikkakunnalla vieras herrasmies kävi kauppiaan luona. Hänet souti lähellä oleva kalastaja Olli tavallisesti maihin ja Borisoff vastaanotti häntä aina itse laiturilla. Pitkällistä asiaa ei miehellä koskaan ollut.

Kemiön kirkossa, joka oli parin penikulman päässä maihin päin, oli väestö nähnyt kauppiaan yhden ainoan kerran. Sinä sunnuntaina oli juuri kirkossa luettu eräs valloittajain julistus, jossa kansaa kehotettiin pitämään valloittajia ystävinään ja vapauttajinaan. Sitä luettaessa liikkuivat Borisoffin vilkkaat silmät tutkistelevasti katseesta katseeseen ja hän näytti tarkastavan, minkä vaikutuksen julistus teki ääneti kuuntelevan seurakunnan kasvoihin. Samana iltana oli hänen luonaan pidot, joissa kaikki vieraat joivat julmasti, isäntä yksin varovasti. Ja sen päivän perästä oli kauppiaan luona useamminkin tällaisia hauskoja pitoja, joihin oli kutsuttu etäisempiä ja lähempiä naapureita, jotka eivät ennen juuri olleet kuuluneet hänen lähimpään seurapiiriinsä.

Sellainen pieni iltama oli kauppiaan talossa nytkin samana yönä, jolloin merellä tuo pieni kahakka tapahtui. Vieraita oli ollut paljo, sekä mies- että naispuolisia, mutta vähin erin ne olivat ajaneet kotiinsa, niin että sinä myöhäisenä iltahetkenä, jolloin Janne ohjasi venhettä kauppiaan ikkunan ohi, ainoastaan kaksi vierasta oli jälellä.

Maanviljelijä, taikka "tilanomistaja", joksi häntä komeasti mainittiin, Hausser käveli siellä vilkkaasti suurta lattiaa edestakasin, polttaen piippuaan ja nähtävästi ristiriitaisten tunteiden vallassa. Silloin tällöin pysähtyi hän ja katseli tummilla silmillään takaapäin Borisoffia, joka aivan tyyneenä seisoi ikkunan luona ja koetti tähystellä ulos sumuiselle selälle ja saaristoon. Hausser oli pitkä, voimakkaannäköinen mies; kasvonpiirteet olivat tarmokkaat, hiukan synkät, mutta sangen kauniit.

Selkänojassa sohvannurkassa ja rauhallista unta nauttien istui lihavahko, melkein pyöreäpäinen herra; kasvojenpiirteet olivat hänellä avoimet ja alkujaan hienot, mutta niistä näkyi jo elähtäneen ja juopotelleen miehen väsymystä ja velttoutta. Pöydällä hänen edessään oli runsaasti juomavaroja, — kauppias Borisoff tarjosi viljalti, vaikkei hän mitään varsinaisia juominkeja pannutkaan toimeen. Pullot näkyivät nyt keräytyneen tuon pienen, nukahtaneen miehen eteen, jota sanottiin maisteriksi. Hän oli nimeltään Borg ja kirjoitteli väliin kirjeitä Åbo Tidningiin, harjoitellen muuten jotakin opettajatointa.

"Borisoff!" virkkoi Hausser vähän hermostuneesti ja pysähtyi kävelystään.

Kauppias käännähti ympäri. Hänen kasvonsa olivat tyyneet, kalpeat ja parrattomat; katse silmistä kävi vähän epävarmaksi, kun hän alinomaa räpytti silmiään silmälasien takana.

"Hiljaa!" virkkoi hän puoliääneen, nyökäyttäen päätään sohvaan päin.

"Hän nukkuu — niinkuin tavallisesti", vastasi tilanomistaja hiukan pilkallisesti. "Se kai onkin parasta, niin hänen on rauhallisinta. Jospa voisi tehdä samalla tavalla!"

"Sinä käsität asian liian juhlalliselta kannalta, Hausser, elä kiivastu, veliseni!"

"Voiko käsittää liian juhlalliselta kannalta sitä asiaa, joka koskee isänmaata, vieläpä tämmöisenä aikana, jolloin ei toisena päivänä tiedä, kuulutaanko toisena Venäjän vai Ruotsin alle."

"Siinäpä se, tuota vastausta juuri odotin. Sinä et voi olla sekottamatta asiaan suurpolitiikkaa ja mietelmiä isänmaankavalluksesta, vaikka on kysymys pelkästään pienestä jutusta, joka voidaan pitää minun ja sinun välisenä, jos vain sinä tahdot. Ja sitä voidaan sitäpaitse aivan yhtähyvin pitää isänmaallisena kuin epäisänmaallisena tekona. Vaan sinä et tahdo antaa minun selittää, sinä keskeytät minut kohta kun itse pääasiaan ehdin. Nyt nukkuu maisteri. Puolen tunnin perästä on ehkä liian myöhää puhua tästä asiasta, jos mieli sen jäädä meidänväliseksi. Tahdotko kuunnella minua tyyneesti nyt?"

"Tahdon ainakin koettaa."

"Silloin sen voitkin. Ensiksikin sinä tiedät, että äitini oli suomalainen, enkä tarvinne sulle erittäin huomauttaa siitä, että äitini muisto yksin jo takaa mielipiteeni olevan suomalaisystävällisiä. Käynhän sitäpaitse kauppaa yksinomaa suomalaisten ja ruotsalaisten kanssa ja se on taloudellisen olemassaoloni ehto. No niin. Sinulla on nyt maksettavana tuhannen riksin velka, maksettava huomispäivänä. Sinulla on perhe ylläpidettävänä… elä keskeytä minua, Hausser… etkä ole ajoissa voinut hankkia noita rahoja. Tämmöisinä sota-aikoina se ei olekaan niin helppoa. Minullakaan itselläni ei ole rahoja, vaikka kuinka kernaasti tahtoisin auttaa sinua ja perhettäsi. Mutta sattuma on vaikuttanut, että juuri päivää ennen, eilisenä päivänä — eikö olekin se omituinen sattuma? — sain kirjeen eräältä venäläiseltä meriupseerilta ja siinä kirjeessä oli juuri se määrä rahoja, minkä sinä tarvitset. Minua on pyydetty, jos mahdollista, näillä rahoilla hankkimaan esteettömän matkan muutamille venäläisille tykkivenheille erästä kanavaa myöten, joka juuri sattuu kulkemaan sinun tilustesi lävitse. No, jos en tuntisi vaikuttimia tähän tarjoukseen, käsittäisin sen tietysti minäkin loukkaukseksi. Täällä on kirje, mutta mitäpä siitä hyödyt, ethän ymmärrä venäjää. Mutta nuo vaikuttimet ovat suomalaisille varsin ystävälliset. Tunnethan itse tuon surullisen tapahtuman, joka sattui, kun venäläisten tykkivenheiden kaksi viikkoa sitten piti kulkea Kemiönsalmen kautta. Molemmin puolin virtasi verta, miehiä kaatui, perheitä jäi turvattomiksi, ja ainoastaan siitä syystä, että kapteeni Sölfverarm uhkamielellä koetti estää tuota läpikulkua, jota ei kumminkaan voitu estää. Nyt on taas sama juttu kysymyksessä. Katsos, politiikkaa ja sotaliikkeitä, niitä en ymmärrä vähääkään, mutta sen minä ymmärrän, että venäläisiä ei voida kumminkaan ajanpitkään estää etenemästä, jos he sitä tietä tahtovat kulkea, sillä onhan heillä monin verroin enemmän tykkivenheitä kuin ruotsalaisilla näissä vesissä. Nyt on vain säästettävä ihmisverta, jota sen pahempi jo on riittävästi virrannut. Sulta ei pyydetä muuta, kuin että käsket väkesi pysyä tyyneenä, yrittämättäkään estää kanavan aukasemista. Täytyyhän tunnustaa, ettei venäläinen sotaväki eikä meriväki ole kansalle pahaa tehnyt niinkauan kuin kansa ei ole ruvennut sitä hätyyttelemään, — viisainta on siis olla heitä ärsyttämättä. Sitä osottaa kyllä kertomus talonpojista, jotka tässä eräänä päivänä hirtettiin. Teet maallemme palveluksen, jos ihmisrakkauden käskyä noudatat."

"Oletko lopettanut?" kysyi Hausser ja puri yhteen huulensa.

Borisoff ei vastannut, hän rupesi välinpitämättömästi pistämään piippuunsa.

"Ja sinä siis tahdot", jatkoi Hausser, jonka kasvot väreilivät mielenliikutuksesta, "että minun pitäisi ottaa vastaan venäläistä rahaa sellaisesta ihmisrakkaudesta."

"En, minä en yleensä tahdo mitään", vastasi isäntä pilkallisesti, — "arvelin vain, että tarvitset rahaa, ja voit sinä ne saada Ruotsinkin riikintalareissa, jos se on sulle mieluisampaa."

"Borisoff!" huudahti Hausser melkein kuiskaten ja vaikeasti säilyttäen mielenmalttinsa. — "Sinä olet isäntäni tänään ja olet aina ollut hyvä isäntä, sitä en unhota — —. Mutta…"

"Minä tiedän, mitä aijot sanoa", virkkoi isäntä keskeyttäen ja vaihtaen äskeisen pilkallisen äänensä lempeämmäksi. "Ja minä ymmärrän, että voit katsoa asiaa, niinkuin sen teet. Mutta kuuntele minua vielä kerran. Sinä tiedät, kuinka lähellä oli, ettei oma talosi joutunut tuhkaksi ja oma perheesi mierolle, ainoastaan siitä syystä, että luultiin sinun olleen apuna yllämainitussa kahakassa. Itse olet tarpeesi mulle esittänyt, minä tarjoan sulle apua, — voithan käsittää sen lainaksi, jos tahdot, ja maksaa takasin, kun voit, kunhan vain kirjotat pari riviä, että kanavaa saadaan käyttää, — käytetyksi se tulee kaikissa tapauksissa, teitpä kuinka paljo vastarintaa tahansa. Mutta, kuten sanoin, minulla on oma käsitykseni asiasta ja mulla on oikeus se omata ja sinä tiedät, että minä olen yhtä hyvä, ehkä parempi, Suomen ystävä kuin sinä. Muistathan kun istuimme täällä ja keskustelimme ja uutinen saapui Viap…"

"Vaiti!" ärjäsi tilanomistaja ja astui askeleen taaksepäin, kuin jos käärme häntä olisi pistänyt. "Sitä nimeä elä mainitse nyt, kun minua kehotat ottamaan venäläisiä rahoja, päästääkseni venäläisiä laivoja Suomen vesiä kulkemaan. Olen kuullut kylliksi…"

"Hausser!"

Vaan tämä oli jo rientänyt ovesta ulos. "Mistä on kysymys, kuka minua huusi!" sopersi Borg heräillen sohvalta.

"Ei kukaan sinua huutanut, Hausser vain kutsui hevostaan. Hän ei voinut oikein hyvin ja lähti siitä syystä kotiinsa, — mitä tahtoo neitsyt?"

Taloudenhoitajatar seisoi avonaisessa ovessa, — hänkin oli säikähtänyt Hausserin vihasta lähtöä.

"Arvelin, että herra tilasi sisään jotakin."

"Niin, oikeinpa arvasit. Käskekää Katin tuoda sisään vähän lämmintä vettä."

Aivan tavallisella äänellä kauppias tämän sanoi. Ja kumminkin näytti neiti Johanna tajunneen jotakin: hän pysähtyi pariksi sekunniksi ovelle ja katseli niiden kuluessa Borisoffia niin läpitunkevasti, viisaasti ja epäilevästi, että sen katseen saattoi ajatella johtuvan ainoastaan naisellisesta mustasukkaisuudesta. "Kuule, kuinka ne nyt elävät, nimittäin tyttö ja hänen äitinsä?" kysäsi Borg, joka ei ollut huomannut mitään muuta, kuin että vesikannu todellakin oli tyhjä.

"Niinkuin ennenkin, luullakseni", vastasi Borisoff. "Köyhyyshän niillä on. Isä jäi viime sodan aikana kateisiin, kuten ehkä tiedät, Kati oli silloin vuoden ikäinen. Niin, siitä on nyt kahdeksantoista vuotta. Senjälkeen he ovat hiljaisuudessa yhdessä eläneet. Minä auttelen hiukan, annan tytön olla täällä Johannaa auttamassa, kun vieraita on, suoranaisia almuja ne eivät näet ottaisikaan vastaan."

"Tytöllä taitaa olla jonkunverran sivistystä?"

"Enemmän kuin luulisikaan, vaikk'en tiedä, mistä hän sen on hankkinut."

Oven avasi Johanna ja Kati astui sisään lämpöstä vettä tarjottimella kantaen. Kun Borg sen huomasi, oikasihe hän suoraksi loikoilevasta asennostaan ja hän katseli tyttöä niin vilpittömästi ja välittömästi ihaillen, että jotain hienoa taas äkkiä kuvastui hänen omistakin kasvoistaan, jotka kävivät lempeän ja miellyttävän näköisiksi. Katilla oli tummat silmät, paksu palmikko niskassa ja kasvot olivat miettiväisen ja surunvoittoisen näköiset; ja semmoisena hän oli niin yksinkertaisen kaunis, kuin ainoastaan kansan lapsi voi olla, joka on kasvanut yhdessä metsän näreiden kanssa eikä ole kokenut maailmasta muuta, kuin minkä äiti on opettanut.

"Kiitos, Kati pieni", virkkoi Borisoff lempeällä äänellä, jota hän ei muuten koskaan käyttänyt ja taputti pari kertaa tyttöä keveästi olkapäälle. Samalla hän keksi hämärässä ovenraossa neiti Johannan. Silmänräpäyksessä he katseen vaihtoivat; mutta ei millään muulla kielellä voidakaan niin nopeasti vaihtaa tunteita eikä aavistuksia, kuin silmäin kielellä.

Neiti Johanna oli nähnyt, ettei punastumisen oirettakaan ollut näkynyt Katin poskella, mutta hän oli nähnyt samalla, että kauppias oli pannut pahakseen hänen vakoilemisensa. Ja neiti Johanna tunsi, että siitä hetkestä oli hänen suhteensa noihin molempiin muuttunut.

Kati oli menossa ulos ovesta, kun hän äkkiä pysähtyi ja kuunteli.

"Sieltä kuului varmaankin laukaus, herra patroona", virkkoi hän. "Mitähän jos ruotsalaiset ja venäläiset tappelevat tuolla selällä."

"Luulenpa että erehdyt, tyttöni", vastasi isäntä. "Kohta meillä toivoakseni onkin rauha maassa."

"Rauha!" huudahti tyttö melkein uhkaavasti. "Rauha palaa, kun venäläiset ovat ajetut pois Suomesta, mutt'ei ennen!"

"Mikä hänelle tuli?" kysyi Borg, kun tyttö oli lähtenyt huoneesta ja hän itse pani uutta lasia totia. "Mistä hänessä tuo into ja tuli?"

"Siinä sen näet", vastasi Borisoff, "mitä yllyttely ja kiihotus voi saada aikaan. Kohta on kansassa katkeruus aivan leppymätön, ellei aikonaan sinne tänne kaadeta vettä ja tyynnytetä mieliä. Ja sitä juuri sinunkin pitäisi tehdä, jos, niinkuin minä, harrastat kansan parasta. Täällä voin sulle puhua niinkuin ystävä ystävälle — niin ei voi joka miehen kanssa tehdä. Näetkö, Borg, kukaan ei saa päähäni, että tämä on tavallinen valloitussota. Venäjän keisari on rauhaarakastava ja hyvä ihminen, hän ei tahdo kellekään pahaa."

"Mutta pahalta tämä näyttää", arveli Borg hiukan pistelijäästi.

"Se ei olisi näyttänytkään näin pahalta", vastasi isäntä varovasti, "jos ei kansa taikka oikeammin kuningas olisi vihollista ärsyttänyt. Buxhövdenin julistus oli kyllä ensi silmäyksellä ehkä hiukan vaikeasti sulava, mutta se on varmaan sittenkin hyvää tarkoittava. Sillä sanoppas mulle oikein rehellisesti: mitä me voimme koko Venäjää vastaan? Eikö ole sata vertaa viisaampaa ja ennen kaikkia ihmisellisempää, koettaa säästää tätä kaikkea verta, jota joka päivä vuodatetaan, kuin potkia tutkainta vastaan, joka alunpitäin ehkä ei ensinkään ollut meitä vastaan tähdätty."

"Niinhän voi olla", arveli Borg, joka oli hämillään, kun ei keksinyt parempaa vastausta, ja rupesi pöydän laitaan naputtelemaan. "Mutta odottakaamme, nähdäksemme, mitä Sandels saa aikaan."

"Sandels! mitä hän voisi tehdä, vaikka hän olisi kuinka urhea soturi, kun hänellä on sellainen kuningas ja sellainen ylipäällikkö."

"Niin, se voi olla totta sekin. Ja surullista se vain on."

"Mutta sodan surullisimpia puolia voi kansa käytöksellään sekä kiihottaa että miedontaa. Sanomalehdilläkin voisi olla paljo tekemistä."

"Mitä tarkoitat?" kysyi vilkkaammin Borg, joka nyt rupesi tuntemaan olevansa varmemmalla pohjalla.

"Niin, tietysti voi sanomalehti äärettömän paljo vaikuttaa, joko yllyttämällä tai rauhoittamalla kansanjoukon mielialaa. Ja nyt minä johdunkin itse pääasiaan. Sinun, Borg, jolla on sekä päätä että kynää, pitäisi kirjoittaa pieni isänmaallinen, kuuletkos, isänmaallinen kappale Turun ruotsinkieliseen lehteen, jossa kerrot noista pari viikkoa sitten Sandön virrassa tapahtuneista verisistä kahakoista ja osotat lukijalle, kuinka tällaisen surullisen tapauksen uudistamisen voisi kansa välttää, jos se omantunnonmukaisesti pysyisi erillään kaikista sotatapauksista. Tiedänhän, että olet ihmisystävä. Minä olen sitä myöskin ja tahtosinpa omista varoistani palkita sinua sellaisesta kirjoituksesta — asian vuoksi vain. Jospa vain voisin olla varma, että et tuntisi itseäsi loukatuksi sellaisesta esityksestä."

Kun Borg kuuli sanan "palkita", kimaltelivat hänen silmänsä. Sellaisia etuja hänelle kai harvoin oli tarjottu.

"Terve!" sanoi Borisoff lasiaan kohottaen, hetkisen toveriaan tarkastettuaan.

Borg joi, joi toisen ja kolmannen kerran, joi isännän ihmisystävällisen aatteen maljan. Ja joka kerralta, kun hän joi, näytti hän siitä yhä enemmän ihastuvan. Tilattiin lisää vettä, mutta tällä kertaa tuli neiti Johanna itse sisään. Kauan ja seikkaperäisesti teki Borisoff selkoa tuon artikkelin tarpeellisuudesta ja sen sisällöstä ja vihdoin tunsi herra Borg olevansa niin elävästi vakuutettu tuollaisen kirjoituksen hyödystä, että hän siltä paikalta, vielä innostuksessaan ollessaan, päätti ryhtyä kirjoittamaan noista uusista näkökohdista. Yö oli jo kulunut koko pitkälle, kun kirjoitus vihdoin oli valmis ja sen tekijä rupesi sitä ääneensä lukemaan.

* * * * *

Tilanomistaja Hausser ajoi yksinäistä matkaansa yöpimeässä, seuranaan harmi ja toivottomuus. Hänellä oli matkaa pari peninkulmaa kotiinsa ja siis hyvä aika miettiä, mitä oli puhuttu. Miksei hän ollut lyönyt Borisoffia korville tuommoisesta ehdotuksesta?

Vaan kun hän oli ajanut vielä kappaleen, oli jo harmi jättäytynyt jälemmäs ja ainoastaan toivottomuus pysytteli mukana hänen seuralaisenaan ja kuiskasi hänen korvaan alinomaa uusia asioita. Mitäpä oli hän voittanut tällä käynnillään kauppiaan luona? Vihollisekseen tehnyt sen ainoan, joka mahdollisesti häntä auttaa saattoi. Tilanomistaja Hausser! Muutamain tuntien perästä saavat ihmiset sanoa: Vararikkolainen Hausser! Ja niin ainoastaan senvuoksi, että hän oli ryhtynyt tuohon lupaavaan kalkkilouhosyritykseen vähää ennen sodan alkua. Vaimo parka, lapsiraukat! Siellä ne nyt istuivat kotona lampun ääressä, häntä odotellen, kuunnellen vaunun kolinaa, valmiina hyökkäämään häntä vastaan ja häntä tervehtimään. Vaimo parka, tuo uskollinen, joka saattoi lukea hänen kasvoistaan jokaisen ajatuksen, jokaisen surun, hän virkahtaisi heti ensi sanoikseen: ei siis onnistunut? Ah, hän pelkäsi järkeään!

Mutta, — olihan vielä pelastuksen mahdollisuus. Tokkohan tuo Borisoffin ehdotus onkaan niin häpeällinen, kuin miltä se ensi silmäykseltä näytti? Mitenpä hän estäisi, jos tahtoisikin, venäläisiä tykkivenheitä kulkemasta kanavan läpi? Vesihän on yleistä tavaraa. Eikähän hän voi suoranaisesti ottaa sotaan osaa, eihän hän ole soturi. Sitäpaitse, — tarjosihan Borisoff rahat lainaksi. Lainaa hän nyt vain tarvitsikin, — jos saisi rahat nyt maksaakseen, voisi hän pian ne työntää kauppiaalle takasin. Ah, vaimo ja lapset…!

Taas kulki hevonen täyttä juoksua sitä pimeätä maantietä pitkin, joka vei kauppiaan taloon. Siinä ajoi Hausser, yhä vielä "tilanomistaja" Hausser, joka oman kotinsa portilla oli epätoivossaan pyörtänyt hevoset takasinpäin, lähteäkseen vielä tavottelemaan mahdollista pelastusta. Toivo pyrki taas asettumaan seuralaiseksi hänen viereensä, vaikka se taistelikin kunniantunnon kanssa. Hän näki silmäinsä edessä paperin, jonka alla oli hänen oma nimensä ja jossa hän lupasi venäläisille vapaan kulun tilustensa läpi, vahingoittamaan Suomen sotavoimaa…

Vaunujen vauhti hiljeni. Kädet, jotka ohjaksia pitelivät, vapisivat. Mutta tuolta pilkisti jo esiin kauppiaan hyvinrakennettu talo. Tulia paloi vielä ikkunoissa. Kenties oli Borg siellä vielä jälellä — pitikö hänen jäädä kaupan todistajaksi! Vaimo ja lapset! Turmion päivä teki jo nousuaan.

Hausser pysähtyi, nousi ajopeleistä, sitoi hevosen puuhun ja hiipi kuin varas eteisen rappusien luo. Etemmäs hän ei ehtinyt. Jalat kieltäytyivät portaita ylöspäin nousemasta.

Silloin nousi rannasta törmälle mies, joka aamuhämärässä näytti hoipertelevan. Retkottava pää ja horjuva kävely osottivat, että hän oli perin uupunut. Kun hän astui lähemmäs, näki Hausser siimekkäästä nurkastaan, että mies myöskin oli läpimärkä, ikäänkuin hän suoraan olisi vedestä noussut. Rappusten luo tultuaan näytti mies, samoin kuin äsken tilanomistaja, empivän, vaan tuokion viivytettyään lähti hän nousemaan taloon. Hän oli puettu talonpoikaiseen pukuun, vyö ja puukoton tuppi oli hänellä vyöllään. Kun hän oli ehtinyt portaille, johon hänet selvemmin saattoi nähdä, pääsi Hausserilta hiljainen huudahdus:

"Se on Janne! Mitähän on tapahtunut?" Kohta sen jälkeen kuului Borisoffin ääni sisästä huutavan melkein samat sanat. Janne oli sinne astunut juuri sillä hetkellä, jolloin Borisoff oli pöytälaatikosta lukenut esiin palkkiota tuosta sanomalehteen pantavaksi kirjoitetusta artikkelista. "Saanko vähän vettä", sopersi nuorukainen tuskin kuultavasti ja retkahti istumaan tuolille oven viereen.

"Ei hän humalassa ole", virkkoi kauppias Borgille, joka nosti silmänsä kirjoituksestaan katsellakseen tulijaa. "Mutta vedessä hän näyttää olleen pitemmänkin ajan."

Janne sai vettä, johon viiniä oli sekotettu. Veri lähti taas kiertämään ja katse kirkastui.

"Kiitos. Olinpa vähällä väsymykseeni menehtyä. Vaan sitten näin täältä tulen loistavan ikkunoista ja niin sain kömmityksi tänne. Kas, onhan täällä maisterikin."

"Pitäähän sitä jossakin olla."

"Niin pitää." Janne katsahti Borgia paljo terävämmin, kuin mitä tuo lyhyt keskustelu olisi aiheuttanut.

Toisen ryypyn viiniä sai hän ja tunsi samassa, kuinka mieli ja ruumis nopeasti lähtivät varttumaan. Ja mielen pirteys kuvastui melkein pilkallisesta katseesta, jonka hän kauppiaaseen loi.

"Nyt taidan lähteä", virkkoi Janne nousten, "häiritsen ehkä muuten herroja. Kiitos virvoituksista!"

"Odota hiukan. Eikö sulla ole mitään uutisia maailmalta?" kysyi isäntä, katsellen tutkivasti nuorukaista.

"Eipä ole, liehän muuten kauppiaalla tuoreemmat tiedot kuin minulla."

"Paljo tapahtuu, josta ei niin hevillä tietoja saa."

"Liehän kauppias kuullut", jatkoi Janne, "että venäläiset aikovat kuljettaa useita tykkivenheitä Kemiön salmen läpi eikä enää Sandön salmesta, jossa heitä Sölverarm ahdisteli. Aikovat kulkea Hausserin tilusten läpi."

"Olenpa kuullut siitä puhuttavan."

"Mutta siihenpä ei taida Hausser suostua, jos hänet oikein tunnen."

"Voineeko hän estää sen?"

"Estääkö, — viidelläkymmenellä rengillä ja torpparilla! Onhan äsken julistettu, että kaikki yksityisomaisuus jätetään rauhaan."

"Tuota et näy sinä, Janne, oikein ymmärtävän. Minä en pidä vihollisten puolta, olenhan Ruotsin alamainen, kuten sinäkin. Mutta senverran ymmärrän sotaa, että jos he tarvitsevat Hausserin kanavaa, niin sitä he käyttävät."

"Mutta tuo ei sovi oikein yhteen lupauksen kanssa, että kaikkea yksityisomaisuutta pidetään arvossa, kuten julistuksissa kirkossa sanottiin."

"Tulkitseppa julistuksia sinä miten tahdot, minä olen varma, että yleisö tekee viisaimmin, jos ei leikkiin sekaannu."

"Onhan Klingspor kehottanut meitä kaikkia olemaan apuna, missä voimme. Onhan kai kauppiaskin hyvänä suomalaisena, koettanut auttaa, missä on voinut? Anteeksi, vaan onko kauppias jo lähettänyt ne heinät ja jauhot, joista viime kuussa kuulin puhuttavan?"

"Sinulle en tarvitse tehdä tiliä, enkä teekään. Mutta koska noin vähän näyt sodan merkitystä ymmärtävän, voin sinulle sanoa, että pelaat vaarallista peliä, jos vehkeilet venäläisiä vastaan, — nuo asiat eivät kuulu sinuun."

"Siinäpä se, — vaarallista! Luuleeko kauppias, että minä pidän tätä viheliäistä elämistäni sen arvoisena, ettei pieninkin vastoinkäyminen venäläisille olisi mielestäni paljoa arvokkaampi. Ja sanotteko, etteivät nämä asiat kuulu minuun? Enkö ole suomalainen, vaikka köyhä olenkin? Köyhyydessäni olen rikas, kun minulla on isänmaa. Jos kauppiaan mielestä meidän on kotona istuttava ja katsottava, kun tällainen omaisuus myödään väkivallantekijöille ja pala palalta kiskotaan pois, niin minä vastaan: ei! Ei, herra kauppias, polttakoot mökin, polttakoot venheeni, kiduttakoot minua, hirttäkööt minut, tulkoon onnettomuus, mutta niinkauan kuin hengitän, en sittenkään unhota, että olen suomalainen."

Hän näytti venyneen paria tuumaa pitemmäksi, kun hän tuota puhui seisaltaan, posket hehkuvina, silmät salamoivina. Tuo äsken niin uupunut nuorukainen, joka aivan kuin juopuneena hoiperteli, oli äkkiä muuttunut voimakkaaksi, uhkaurheaksi kansallissankariksi, joka oli pyhittänyt itsensä ja elämänsä maansa palvelemiseen.

Ja maisteri Borg oli, sen innostuksen valtaamana, joka sanat oli nuorukaisen suuhun pannut, hypähtänyt kiivaasti paikaltaan sohvasta. Toisessa kädessä oli hänellä kokoonrutistettu paperi, jonka hän juuri äsken oli täyteen kirjoittanut, toisen ojensi hän mahtipontisesti Jannea kohti, juurikuin ei tämä olisi puhunutkaan, vaan hän itse.

"Borisoff", virkkoi hän melkein huutaen, kun nuorukainen oli lopettanut, "tuossa on toisenlaista isänmaanrakkautta kuin paperilla! Noin tahdon sanomalehteenkin kirjoittaa, taikka en mitään. Anna rahojesi levätä pulpetissa, köyhä olen minäkin, vaan kunniaani en ole pannut pantiksi. — Terve, sinä nuorukainen Maratonin kentältä!"

"Minä olen Kemiöstä", vastasi Janne.

"Vaan terve kumminkin!"

Ja maisteri käveli Jannen luo, kädessään lasillinen konjakkia ja vettä, vaan nuorukainen kieltäytyi kainosti, otti lakkinsa ja virkkoi:

"En ole ruokaa maistanut kohta vuorokauteen, nyt minun täytyy lähteä kotiin."

"Janne syö ehkä palan täällä meillä", virkkoi siihen äkkiä Johanna, joka jo kymmenettä kertaa oli ovelta kurkistellut katsoakseen, eikö maisteri aikonutkaan laputtaa tiehensä, ennenkuin aurinko nousi.

Sen teki Janne.

Liikahtamattomana kuin patsas oli Borisoff huoneen pimeästä nurkasta katsellut vuoroin luotsipoikaa, vuoroin Borgia. Hänen kädessään oli rutistettuna se paperiraha, jonka hän äsken oli aikonut antaa tuon ihmisystävällisen artikkelin kirjoittajalle. Hänen kasvonsa olivat läpeensä kalpeat. Ainoastaan pieni punanen pilkku kumpasessakin poskessa osotti, että jotakin hänessä valtavasti liikkui.

"Sinä hirtehinen", jupisi hän itsekseen, "saadaanpa nähdä, enkö siipiäsi lyhennä!"

"Ja sinäkö täällä, Kati!" virkkoi Janne tahallaan talttuneella äänellä, kun hän näki tuon nuoren tytönkin olevan keittiössä.

"Niin", vastasi tyttö, jonka ääni vähän vavahti, "olen ollut täällä auttamassa neitiä astiain pesussa."

Janne ei sen enempää mitään virkkanut, vaan osotti nälistyneen innolla kaikkea huomiota taloudenhoitajattaren laitoksille. Mutta sillaikaa kuin hän söi ja vähän kuivaili vaatteitaan tulen ääressä, eivät emännän silmät hetkeksikään tauonneet tähystelemästä. Jo kauan sitä ennen hän tiesi, millä tunteilla nuorukaimen Katia ajatteli, ja Jannen ensi katse kyökkiin astuessaan oli hänelle uusi todiste siitä; vaan olivatko nuo tunteet lapsuudenystävän vaiko jonkun vielä lähemmän, sitä ei neiti Johanna tarkimmalla vainullaankaan ollut kykenevä selville saamaan. Tarkkaavasti, joskin huomaamatta, hän nytkin koko ajan piti nuoria silmällä, muttei hänen epäilyksensä selvenneet siitäkään, että Kati, kun Janne teki lähtöä, pyysi saada lähteä tätä kappaleen matkaa saattamaan.

Kun he tulivat metsänrintaan, käännähti Janne ympäri taakseen katsomaan.

"Kauppias meitä tähystelee ikkunastaan", virkkoi hän.

"Tähystelköön", vastasi tyttö naurellen ja kääntyi hänkin katsomaan. "Nyt vihdoinkin lähtee maisteri, johan onkin selvä päivä. Mutta sinä olet märkä; kävelläänkö kovemmin?"

"Ei mulla ole kylmä", vastasi Janne.

"No kerro nyt mulle koko tapaus, mutta pian. Minä kuulin laukauksen puolenyön aikaan, eikö totta?"

"Taisipa kuulua, tuuli oli tännepäin." Ja Janne kertoi koko yön seikkailut ja kahakan venäläisten kanssa. Tyttö kuunteli tarkasti, pisti kysymyksen väliin ja osotti suurta asianymmärtämistä.

"Mihin tykkivenhe ja luutnantti sitten joutuivat, sitä en tiedä", kertoi Janne lopuksi, "sillä erottuamme en heitä enää nähnyt. Minun tehtäväni oli luulotella venäläisille, että me kaikki olimme saaren toisella rannalla, ja siinä onnistuin, kuten mainittu; kaikki he hyökkäsivät perästäni kuin koiralauma. Ellen olisi niin perinpohjin tuntenut tuota louhikkoa ja elleivät takaa-ajajistani useimmat olisi olleet humalassa, olisi minun kai hullusti käynyt. Mutta nyt tunsin säntilleen, miten minun piti kiertää tuon niemen nokkaan päästäkseni, josta viskausin veteen. Uidessani kuulin pari tykinlaukausta, mutta mitä ne merkitsivät, sitä en tiedä. Uin saaresta saareen; väsynyt olin, vaan vaaran olin välttänyt. Mutta tällä viime taipaleella pelkäsin jo uppoavani, niin oli janokin ja kylmä tuli…"

"Poika parka."

"Mutta mitäpä niistä. Vaan sinä, Kati, kuules!"

"Ei paljo mitään. Minusta vain tuntui…"

"Mitä tuntui?"

"Ei mitään. Taitan oksan tuosta, puukkoni lie pudonnut veteen."

Tyttö katseli Jannea suurilla, viisailla silmillään ja kääntyi sitten tietä pitkin katsomaan.

"Mitä varten maisteri ja Hausser siellä niin kauan viipyivät?" kysyi Janne nyt aivan toisella äänellä kuin äsken.

"Kauppias heitä pidätti toisten lähdettyä. Hänellä lie asioita Hausserin kanssa — maisteriahan ei ole vaikea houkutella jäämään tällaisiin kesteihin. Ehkä laskee kauppias hänestä leikkiä."

"Borisoff ei yleensä laske paljo leikkiä. Eiköhän asian laita nytkin ole niin, että kauppiaalla on rahaa ja maisterilla ei."

"Mutta ei siltä saa ajatella rumaa rahattomasta."

"Kenties ei. Mutta joko palaat, etkö kävele vielä kappaletta?"

"En, Janne. Minun täytyy auttaa neiti Johannaa. Sanoiko kauppias sulle jotakin?"

"Ei mitään erityistä, vaan sen huomasin, etten hänen ystävänsä ole. Ja ellei hän olisi isäni pöydältä ennen köyhempänä niin monta ateriaa syönyt, en olisi tainnut hänen ruokiaan maistella. Sitäpaitse oli mulla nälkä ja halusin tavata sinut. Kuules Kati!"

"No?"

"Lähdetkö, — luuletko, että sinun taas pian on lähdettävä kauppiaaseen?"

"Neiti Johanna sanoi, että täällä tulee uudet pidot ensi viikolla, ja menen kai auttamaan silloinkin."

"Vai niin. Se pitää usein pitoja, tuo Borisoff."

"Niin. Hyvää yötä, — eli huomenta, Janne." He puristivat toistensa kättä ja tyttö kiirehti juosten metsätietä takasin. Janne seisoi liikahtamatta ja katseli häntä, kunnes tyttö, heilautettuaan hänelle vielä kädellään hyvästit, katosi metsän taa. Silloin poika rupesi laulamaan, niin että mäki kajahti.

Itäinen taivas kimalteli tulelta ja kultasi petäjäin latvoja. Ja ylempänä mäellä ulottuivat päivän säteet jo sammalikkoon saakka, jonka tuhannet kastehelmet jalokivinä kiiltelivät. Aamun aurinko virkisti luontoa ja virkisti senkin yksinäisen ajajan toivotonta mieltä, joka taas ohjasi hevostaan kauppiaan talolta kotiinsa päin. Ainoana lohdutuksena soivat hänen korvissaan köyhän luotsipojan sanat, jotka hän avonaisen oven kautta oli kuullut piilopaikkaansa kauppiaan seinän vierustalle: "Tulkoon onnettomuus, mutta niinkauan kuin olen hengissä, en unhota olevani suomalainen."

Näitä sanoja hän muisteli ja hänen mielensä kävi vähitellen aivan kirkkaaksi.

KOLMAS LUKU.

Kahta päivää myöhemmin, hämärissä, souti venhe kauppiaan laituriin. Herra Borisoff oli itse rannassa vierastaan vastassa, joka oli hento, siviilipukuinen herrasmies, hyvin vilkkaan näköinen. Soutaja oli vanhanpuoleinen saaristolainen, joka ei katsellutkaan, kun Borisoff hänelle tervehdykseksi päätään nyökkäsi.

"Eikö kapteeni nouse maihin hetkeksi?" kysyi kauppias venäjäksi. Vaan toinen katkasi kärsimättömästi hänen puheensa.

"Ei meitä kuule tässäkään kukaan eikä ymmärrä jos kuulisikin. No, kuinka käy?"

"Mahdotonta!"

"Mitä!" Pieni mies miltei hypähteli kiukussaan. "Mutta sanoittehan, että mies oli jo valmis."

"Hän menikin eilen nurin."

"Ja kenen on kanava nyt?"

"Koko tila tulee pakkohuutokaupalla myötäväksi."

"Kanava on meille avattava, se teidän täytyy meille hankkia, hankkia hyvällä."

"Herra kapteeni, miten?"

"Entä se toinen asia, josta sovimme."

"Sekin epäonnistui!"

"Hä? Teillähän oli jo mies tiedossanne."

"Niin olikin. Ja se lampaanpää oli jo kirjoittanut valmiin jutun, kun sisään astui parinkymmenvuotias luotsipoika, joka pelotti miesparan pahanpäiväiseksi puolihullulla saarnallaan. En voinut enää tehdä mitään."

"Mikä se sellainen poika on?"

"Hän on nimeltään Janne, Janne Arén, erään entisen vanhan luotsin poika, joka asuu tässä vastapäisellä saarella."

"Minkänäkönen nalikka se on?"

"Hän on oikeastaan hyvän näköinen, — liian hyvännäköinen sellaiseksi houkkioksi, hän on pitkä ja voimakas, mustat silmät, suora nenä, parraton."

"Sellaisen veitikan olen joskus nähnyt", tuumi vieras miettien.

"Se on kyllä mahdollista, sillä hän liikkuu paljo täällä saaristossa."

"Ahaa, ja on välistä luotsina ruotsalaisissa tykkivenheissä. Mutta tottakai tuollaisen voinee saada vahingottomaksi, — siitä teidän on huolta pidettävä, sen vaadin! — Hän kai töissäkin yönä oli mukana, kun meiltä meni tykkivenhe häpeällisellä tavalla, — lienette siitä tekin kuullut. Mutta sen asian johdosta tulee teidän matkustaa Turkuun vielä tänä iltana."

"Kyllä, herra kapteeni."

"Siellä on teidän sikäläiselle lehdelle ilmoitettava, ettei sanaakaan saa julkasta tuosta tykkivenhe-jutusta. Mutta, puhuaksemme äskeisestä asiasta, te olette huonosti toimittanut tehtävänne tällä kertaa, Borisoff, hyvin huonosti. Niin ei saa jatkua. Nyt ei meidän tule olemaan helppoa päästä läpi tykkivenheillämme. Seudun kansaan ei voi luottaa, kuka sitä sitten kiihoittaneekin. Olisi ollut suotavaa, että olisi päästy kulkemaan tuota väkeä ärsyttämättä. Mutta tykkivenheemme ja saaristolaivastomme täytyy päästä kulkemaan Kemiönsalmen kautta. Sulkevathan Ruotsin laivat Örön tienoilla merireitin Turkuun. Nyt odotamme apua teiltä, Borisoff."

Sangen tyytymättömän näköisenä kulki hän nopeasti venheelleen takaisin. Kauppias seurasi häntä.

"Todellakin, tuopa multa oli unhottua", virkkoi vieras venheeseen noustuaan. "Löysimme tämän puukon eilen aamulla venheestä, joka oli jäänyt sen saaren rantaan, mistä tykkivenhe meiltä siepattiin. Tunnetteko tämän veitsen?"

"Senkö!" virkkoi Borisoff puukkoa katsellen, "se on Jannen veitsi niin totta kuin mulla silmät on, saman pojan, josta äsken puhuimme. Hän on itse siihen pään tehnyt. Jättäkääpä minulle tuo veitsi. Löytyikö se sota-aluksesta?"

"Löytyi, pienestä sotalaivan venheestä."

"Huonompia todisteita saisi turhaan hakea."

"Siis on tuo poika ollut mukana kysymyksessä olevassa kepposessa mainittuna yönä, — sukkela kepponen se muuten olikin, se täytyy myöntää."

"Poika tuli meille läpimärkänä aamuyöllä, eikä kertonut mitään. Se kaikki sopii varsin hyvin yhteen."

"Niin", virkkoi venäläinen ikäänkuin keskustelun lopettajaisiksi, "yksi ainoa tuollainen veitikka voi tehdä hyvin paljo pahaa. Siksi on parasta, että —." Hän ei lopettanut lausettaan sanoilla, vaan kädenliikkeellä, ikäänkuin olisi hän viskannut kiven veteen.

Venhe lähti laiturista ja souti poispäin tiheän kaislikon reunaa pitkin, jota rannikolla kasvoi. Hetkisen perästä aaltoili jonkin varovaisen liikkeen vaikutuksesta laiturin reunalla kasvava tiheä kaislikko taas ja siitä pistihe esiin kalastajavenheen terävä kokka. Ilta oli jo melkein pimeä. Kaksi saaristolaisen pukuun puettua miestä istui venheessä.

"Olipa vahinko, että venäjätä puhuivat", virkkoi perässä istuja, "mutta senverran siitä saattoi ymmärtää, että sinun kintereilläsi ne nyt pian ovat, Janne."

"Mitäpä siitä", vastasi suomalainen luotsinuorukainen, "mutta parempi on, että luutnantilla nyt lie jonkinlaisia todisteita siitä, että kauppias salaa vehkeilee venäläisten kanssa. Siksi monta venäjänkielistä sanaa olen kuullut, että ymmärsin hänen nimittävän vierasta herraa kapteeniksi ja että he puhuivat tykkivenheistä ja Kemiönsalmesta."

"Niin, jospa mulla olisi ollut pari miestä mukanani, olisi lintu samalla jo ollut häkissä. Muuten voisimme ehkä kahdenkin sinun kanssasi suorittaa tuon tehtävän, Janne!"

"Toivon ettei luutnantti ymmärrä minua väärin, jos sanon, että siitä tehtävästä tahtosin mieluummin pysyä erilläni."

"Ymmärrä väärin! luuletko että pitäisin sinua pelkurina."

"Niin."

"Siinä tapauksessa lienet kai käynyt pelkuriksi senjälkeen kuin toisyönä erosimme saaressa. Annamme siis kauppiaan olla parempaan aikaan. Jos nyt vain taivas pysyy selkeänä vielä pari tuntia, saanen paremman selon venäläisten ankkuripaikoista tänään, kuin viime kerralla. Souda sinä vain menemään."

Venhe liukui kiireesti eteenpäin, solahdellen saarien ja luotojen lomitse, jotka ovat Kemiönsaaren itäisen niemen edustalla. He olivat nyt salmen sisäisen aukon suulla, siinä, missä tuo tykkivenheiden välinen kahakka tapahtui.

"Kuinka syvälti tässä on vettä?" kysyi luutnantti.

"Viisi syltä ainakin", vastasi Janne.

"Silloin on tykkivenhe hyvässä tallessa", jatkoi upseeri. "Et liene kuullutkaan, miten meidän seikkailumme päättyi. Mahdottomaksi kävi täällä aavalla selällä kahdella airolla kuljettaa tuota möhkälettä, kun mainingit kävivät korkeina. Stig ja Bramrå eivät osanneet uida, muuten olisimme upottaneet venheen heti ja uineet maihin, kuten sinä. Mutta onneksi tapasimme kalastajavenheen tässä ja otimme sen peräämme. Kaiversimme sitten reijän pohjaan ja vaikka siinä menikin pitkä aika, ennenkuin tykkivenhe täyttyi vedellä, niin siitä se kumminkin vajosi. Me istuimme venheessä tässä rannalla ja katselimme sen uppoamista. Ja tuossa nyt siis lepää ruotsalainen tykkivenhe meren pohjassa, jos sitä joskus tahdot käydä urkkimaan."

Aivan hiljaista oli nyt koko saaristossa. Sieltä täältä kimalteli joku kalpea valo mökkilöistä maan puolelta. Kuu oli noussut itäisten vuorten yläpuolelle ja valaisi sieltä heikosti väylän varrella olevia autioita kareja. Upseeri ja soutaja istuivat nyt kumpanenkin mietteissään ja tähystelivät tarkasti joka taholle. Ei näkynyt tykkivenheitä, ei saaristolaisten aluksia. Vesilintuparvi pyrähti lentoon venheen keulan edestä ja lensi siipiään räpyttäen eteenpäin sekä laskeusi sinne, uudistaakseen hetken perästä saman pelin. Rauhaisa mieliala vallitsi koko luonnossa, niinkuin tyyneenä kesäiltana seudussa, jossa ei sodasta uneksitakaan.

Ulommaisena siinä saariryhmässä, jonka ohi he nyt soutivat, oli Brändön saari. Kun he sen pohjoisen niemen ohi kulkivat, näkivät he noin puolen peninkulman päässä laivan rungon ja mastot vettä vastaan hämärästi kuvastuvan. Pian näkyi toinen ja siinä vieressä kolme; niistä oli kaksi suurempaa ja kolme pienempää ja ne olivat melkein rivissä rinnakkain ankkurissa, suurimmat keskessä.

"Siinä ne siis vihdoin ovat", kuiskasi luutnantti. "Nuo kaikki ovat olleet suomalaisia laivoja, Janne, suomalaisissa veistämöissä ne ovat rakennetut ja kuuluivat Viaporin laivastoon. Ja tuossa on kumminkin ainoastaan pieni osa siitä, mitä Viaporissa menetimme! Siinä on Styrbjörn ja siinä on Hjalmar, nuo suurimmat tuossa keskessä; viisikolmatta vähän pienempää laivaa ja toistasataa tykkivenettä ja kutteria menetimme ilman vastarintaa! Mitä olemme saaneet takaisin? Muutamia tykkivenheitä! Hän, joka luovutti Viaporimme, jätti meille suuren velan maksettavaksi takaisin Ruotsille ja Suomelle!"

"Sitä ei voida maksaa", vastasi Janne tuskin kuuluvasti.

"Se on totta, sitä ei voida koskaan täyteen määräänsä suorittaa, sillä häpeä jää sittenkin aina jälelle. Mutta niinkauan kuin meillä menettäneillä nyt tai sadan vuoden perästä on sydän lämminnä suremaan sitä, mitä silloin tapahtui, niinkauan sitä kuittaamista kestää. Mutta jos tämän vuoden toukokuun 3:s päivä Suomessa tai Ruotsissa unhotetaan, silloin velka taas lisääntyy."

Nuorukainen oli ääneti. Mutta hänen suljetut huulensa ja rypistetyt kulmakarvansa osottivat, että herkät kielet hänenkin sydämmessään olivat joutuneet väreilemään.

Kaukana selällä olivat saaristolaivat, fregatit ja prikit. Silloin tällöin saattoi nähdä päällikkölipun eräästä laivasta liehuvan tuulessa, joka nyt rupesi idästä päin leutoina puuskina hengähtelemään. Tuulenhenkäysten mukana kaikui sieltä silloin tällöin joitakin soiton säveleitä. Laivassa nähtävästi tanssittiin.

"Herra luutnantti!" virkahti Janne äkkiä, "keksikäämme jotakin hauskaa tänä iltana!"

"Minkälaista hauskaa?"

"Sen kerron heti. Mutta sanokaa mulle ensiksi: luuletteko, että tuo herra, joka oli kauppiaan luona tänä iltana, oli oikea kapteeni?"

"Kukapa sen tiesi, ei hän ollut sen näköinen. Mahdollisesti hän on jonkinlainen merikapteeni, vaikkei hänessä ollut paljo merimiestäkään."