AMALIA YSTÄVÄMME

Yksinäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

R. KILJANDER

Ensimmäisen kerran julkaissut K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1892.

HENKILÖT:

AKSEL. BERTHA, hänen vaimonsa. AMALIA. MIINA-TÄTI. STIINA-TÄTI. FIINA-TÄTI. PALVELUSTYTTÖ.

Tapahtumapaikka eräässä pikkukaupungissa.

Näyttämö kuvaa hauskaa, sievillä huonekaluilla varustettua salia Akselin luona. Perällä ovi, samoin molemmilla puolilla. Näyttämön oikealla puolella on pöytä. Pöydällä kahviastiat, karahvi lasineen, kukkakimppu ja hiljan aukaistu kirjapaketti, jossa on kaksi tai kolme pienempää teosta. Vasempana toinen pöytä, jolla on kirjoitus-aineet. Aika: aamupuoli. (Oikea ja vasen luetaan näyttämöltä).

ENSIMMÄINEN KOHTAUS

Aksel. Bertha.

AKSEL (laskee kuppinsa pöydälle): Kiitoksia, Berthaseni, se oli mainiota kahvia! Olet oikein kunnostanut itsesi syntymäpäivänäsi.

BERTHA (neuloen): Hauskaa, että kerrankin olet tyytyväinen.

AKSEL. Kerrankin tyytyväinen? Sinun kanssasi olen aina tyytyväinen, sen kyllä tiedät, mutta se ei estä minua välistä olemasta erittäin tyytyväinen. Noh, nyt vaan pikkuinen savu. (Sytyttää sikarin) Kas niin! (Nojautuu mielihyvällä taaksepäin tuolilla) Onpa tosiaankin oikein suloista istua näin pienessä, sievässä kodissaan kiltin eukkonsa rinnalla ja unohtaa kaikki puuhat ja kaikki asiatoimet, nauttiakseen vain levossa ja rauhassa onneaan. — Meillä on todellakin hyvin hauskaa täällä, Bertha!

BERTHA (katsoo yhä vain työhönsä) Kyllä — mutta en luule sinun aina noin ajattelevan.

AKSEL. Kuinka? Mitä tarkoitat?

BERTHA. Minun vain johtui mieleeni, kuinka usein näinä viimeisinä aikoina olet kotoa poissa ollut. Toisin oli laita vuosi takaperin.

AKSEL. No, mutta ajattelehan, Bertha, kuinka paljon olen laventanut asioitani sen jälkeen. Olisiko parempi, jos istuisin kotona pitäen sinulle seuraa ja jättäisin asiat sipo silleen?

BERTHA. Eihän toki — sitä en tarkoita.

AKSEL. Eikä sitäpaitsi sinullakaan enää ole niin paljon aikaa minun kanssani juttelemaan, sitten kun pikku Ilmarin sait hoidettavaksesi. Itsekunkin tulee pitää huolta velvollisuuksistaan, näetkös!

BERTHA. Sen hyvin ymmärrän; mutta minä vain pelkään tuon alinomaisen ulkona oleskelemisen kääntyvän tavaksi, pelkään, ettet enää viihdy kotona yhtä hyvin kuin ennen. Niin, Aksel, kyllä se vain niin on — sinä et minua enää rakasta.

AKSEL. Ohoh — tuopa oli suuri uutinen!

BERTHA. Etkä sinä enää ole aivan suorakaan minua kohtaan.

AKSEL. Älä helkkarissa!

BERTHA. Niin — sinä näinä aikoina salaat paljon asioita vaimoltasi.

AKSEL. Mutta tämähän alkaa jo kuulua oikein kamalalta.

BERTHA. Laske sinä vain leikkiä, mutta täytyy sinun kuitenkin myöntää, että olen oikeassa. Minkätähden esimerkiksi et tahdo tunnustaa, missä eilen olit koko illan? Kuinka saatat noin suurta epäluottamusta osoittaa Berthallesi, joka sinua niin hellästi rakastaa?

AKSEL. Ahaa — siihenkö meidän taas olikin tuleminen! Tiedätkö, Bertha, minä en tosiaankaan luullut sinua noin uteliaaksi.

BERTHA. Uteliaisuudeksiko sitä sanot, jos mielelläni tahdon tietää, mitkä tärkeät toimet sinua niin kauan ulkona kaupungilla pitivät? Etköhän sinä mitä tarkimmin tutkisi minua, jos yhtä kauan viipyisin kotoa poissa?

AKSEL. Tosin sen tekisin, mutta siinä on suuri eroitus. Minullahan näet, on asioita —

BERTHA (keskeyttäen): Ja ystäviä ja kumppalia.

AKSEL. No, olkoon niinkin! Enpähän tykkänään liene maailmasta luopunut, vaikka naimisiin olen mennyt, tiedänmä.

BERTHA (huokaa): Et olekaan, sen tietää Jumala! Mutta sellaistahan elämä on!

AKSEL. No, älä nyt ole pahoillasi, Berthaseni; aikanaan saat kyllä kaikki tietää.

BERTHA. En välitä koko asiasta, koska et voi sitä heti minulle sanoa.

AKSEL. Iltapuolella, kun lähdemme ajelemaan, kerron sen sinulle. Saattaisimme ajaa vähän maalle, Hansenin huvilan ohitse, siellä päin on niin kaunista. Eikö sinunkin mielestäsi, Berthaseni, tuo pikkuinen huvila kauniine kasvikkoineen ole erittäin sievä?

BERTHA. Kyllä — kun sen vain joku toinen omistaisi eikä tuo suuri kortinlyöjä Hansen. — Onhan hänkin sinun hyvä ystäväsi.

AKSEL. Äläkä ajattele nyt mitään ikäviä, vaan tule sen sijaan katsomaan pikku Ilmaria; enhän vielä tänään ole nähnytkään tuota nuorta herraa.

BERTHA. No, mitäpä häntä herättää, kun hän nukkuu niin makeasti.

AKSEL. Se ei mitään tee, hänellä on hyvää aikaa ottaa vahinko takaisin jäljestäpäin.

BERTHA. Anna hänen nyt olla! Jos Amalia tulee toivottamaan minulle onnea, ei minulla ole aikaa häntä uudestaan nukuttaa.

AKSEL. No pahuus! Olet siis ilmoittanut Amalialle syntymäpäiväsi olevan tänään? Päätimmehän olla siitä kenellekään virkkamatta; etkö muista?

BERTHA. Hyvin sen muistan, mutta hän itse tarjoutui tulemaan, illalla täältä lähtiessään.

AKSEL. Sen uskon; kyllä Amalia aina muistaa etujansa valvoa. No, sepä nyt harmillista!

BERTHA. Minkäpä sille tein? Olisiko minun pitänyt kieltää häntä tulemasta?

AKSEL. Eipä juuri — mutta sinun ei pitäisi aina olla niin ystävällinen ja kohtelias hänelle. Saattaisit antaa hänen jonkun kerran huomata, ett'emme kumpikaan erinomaisen paljon pidä hänen alituisesta juoksustaan täällä.

BERTHA. Kuinka voisin sen tehdä! Amalia, joka niin paljon pitää minusta ja joka alinomaa minua auttaa tuhansilla pienillä toimituksilla!

AKSEL. Sen hän tekee vain saadakseen sitä useammin täällä juosta ja ehkäpä myöskin erinomaisen suuresta halusta saada pistää nenänsä joka paikkaan. Kerranhan näin kotiin tullessani hänen seisovan kyökissä täydessä puuhassa puolipäiväsemme valmistamisessa.

BERTHA. Niin, se oli silloin, kun hänen piti opettaa minua laittamaan uudenlaista lihalientä, vaikka siitä ei sitten mitään tullut.

AKSEL. Toisen kerran tapasin tuon korean neidin järjestelemässä liinavaatteitani, jotka juuri olivat pesusta tuodut. Enkö, totta vie, silloin punastunut aivan kuin koulutyttö, jolta löydetään rakkauskirje.

BERTHA. Minkätähden tuletkin niin vähästä hämillesi! Mielestäni Amalia oli hyvin ystävällinen, kun tarjosi minulle apuansa.

AKSEL. No niin, saattaa se ollakin hyödyksi siinä tapauksessa, että paitojen luettelo joutuu sinulta hukkaan. Amalia ja hänen rakkaat tätinsä Miina, Stiina ja Fiina ja kaupungin kaikki muut juorusiskot silloin voivat sen muististaan sinulle lukea.

BERTHA. Aina sinä vain puhut pahaa Amaliasta, ja kuitenkin hän on vähintäin yhtä suuresta arvosta kuin —

AKSEL. — kuin kaikki minun ystäväni yhteensä — no niin, sehän on tunnettu asia. Mutta, hänen arvostaan huolimatta, ei minua juuri surettaisi, vaikka hän jonakin kauniina päivänä taittaisi niskansa portaissamme. (Amalian ääni kuuluu ulkoa) Kuulehan! Tunnetko sinä ääntä?

BERTHA (nousee): Amalian — hän puhuu Maijulle. — Muista nyt olla kohtelias ja huomaavainen häntä kohtaan! (Menee perälle).

AKSEL (nousee): Kohtelias ja huomaavainen! Hm — äskeisen hurskaan toivoni jälkeen. No niin — suotta minulle ei liene kasvatusta annettu,

TOINEN KOHTAUS

Edelliset. Amalia (perältä).

AMALIA (noin 35 vuoden ikäinen, komeassa ja nuorekkaassa puvussa. Hänellä on varjostin ja kukkakimppu toisessa kädessään): Hyvää päivää, hyvää päivää, armaat, rakkaat ystäväni! (Jättää parasolin tuolille lähelle ovea) Ja nyt (lentää Berthan kaulaan) tuhannen tuhatta onnentoivotusta, rakas, kulta Berthaseni! Elä aina terveenä, iloisena ja onnellisena, äläkä koskaan, koskaan unhota ystävääsi Amaliaa, joka sinua niin hellästi lempii ja rakastaa! (Suutelee Berthaa ja antaa hänelle kukkakimpun).

BERTHA. Kiitoksia, paljon kiitoksia! Kuinka kauniita kukkia! Istu, Amalia hyvä!

AMALIA. Kiitos, kiitos! (Istuu kahvipöydän ääreen) Ohhoo — astuin niin kiivaasti, että oikein väsyin! Olette kenties jo kauankin minua odottaneet?

AKSEL (kohteliaasti): Niin, me juuri teistä puhuimme, kun kuulimme äänenne tuolta ulkoa.

AMALIA. Pelkäsitte luultavasti etten tulisikaan? Vai arvelitteko kääntyneeni sairaaksi? Ooh, siitä ei ole pelkoa, minä en koskaan ole kipeä. Mammalla onkin tapana sanoa: »niin virkeätä ja liikkuvaa tyttöä ei ole koko kaupungissa kuin minun Amaliani on.» Ei, mutta asianlaita oli semmoinen, näettekös, että kun juuri olin tänne tulossa ja kuljin Miina-tädin ikkunan ohitse, koputti hän minua sisään, sillä hän oli ostanut uutta kahvia ja odotti par'aikaa luoksensa Fiina- ja Stiina-tätejä, eikä millään muotoa päästänyt minua, ennen kuin olin juonut kaksi kuppia hänen kanssaan. Siellä kuulin, että Marin, kamreerskan, pieni poika oli kipeä ja — — Mutta, kuuleppas, kuinka pikku Ilmari jaksaa?

BERTHA. Hyvin, Jumalan kiitos!

AMALIA. Sepä hauskaa; minulla on taskussani hänelle karamellia. (Hakee taskustaan) No, missä tuo tuutti nyt onkaan? Ahaa, jopa sen löydän! Kas tässä! (Panee sen pöydälle) No niin, niinkuin jo sanoin, kuulin että poika oli kipeä ja päätin sentähden sivumennessäni pikimmältään pistäytyä häntä katsomassa. Mutta voi suuri Jumala, siellä vasta surkeata oli!

BERTHA. Noo?

AKSEL. Oliko poika kuollut?

AMALIA. Ei aivan, mutta hirmuisen kovassa kuumeessa se pikkuinen eläväinen makasi, eikä hänellä monta päivää jälellä ole, saadaanpa nähdä. Vanhin poika oli vielä lisäksi leikannut sormeensa ja nuorin tyttö saanut suuren kuhmun otsaansa pudotessaan tuolilta. Marilla oli itsellään päänkivistystä, ja miesriiviö — en voi paremmin sanoa — oli kestikievarissa biljardia pelaamassa!

AKSEL. Ooh — mikä julma ihminen!

AMALIA. No, sanokaapas muuta! Kun julkeaa jättää vaimon ja lapset semmoiseen kurjuuteen! Mutta sellaisia ne miehet ovat — Jumala paratkoon — ei ne muusta huoli kuin omista huveistaan ja —

BERTHA. Saanko tarjota sinulle kupin kahvia, Amalia? (Antaa hänelle kupin).

AMALIA. Paljon kiitoksia! (Panee sokeria kuppiin ja ottaa leipää puhuessaan) Ja kun muistan, kuinka miellyttävä ja kaunis Mari oli tyttönä, kuinka sievästi ja komeasti hänellä kaikki oli kotonaan ja kuinka iloisesti ja sydämellisesti hän aina otti vieraitaan vastaan, ja kun kaikkea tätä vertailen hänen nykyiseen kohtaloonsa, niin oikeinpa sydäntäni vihlaisee, että — —

BERTHA. Suo anteeksi, minulla on vaan kahta lajia leipää tarjottavana, mutta niinkuin jo eilen sanoin, en ole mitään varustanut syntymäpäivääni varten —

AMALIA. Ooh, kultaseni, että sinä viitsit! Mitä tyhjästä kursailee niin vanhan ystävän kanssa kuin minä olen tässä talossa. Mutta varustuksista johtuu mieleeni eräs asia, josta minun täytyy teille kertoa, ystäväni. Niin — voitteko ajatella! — tänä aamuna tulee tullikirjoittajan piika meidän kyökkiimme ja pyytää lainaksi lihaliemikattilaa. »Mitä herrasväki sillä tekee?» kysyin minä vähän kummastellen. »Juu, sihteeri rouvineen viettävät huomenna hääpäiväänsä ja antavat suuret päivälliset kaikille tuttavilleen», kuului röyhkeä vastaus. Suuret päivälliset! Sihteerin herrasväki. Ei, nyt ei enää ole häpyä ollenkaan!

AKSEL. Toden totta! Eihän semmoista ole ennen kuultukaan! Ne muuten näyttävät olevan siivoja ihmisiä, joiden tulisi tietää, mikä heille sopii, mikä ei.

AMALIA. Kyllä kaiketi! Mitä köyhempiä, sitä röyhkeämpiä! Eivätkö ne hölmöt saattaisi ottaa esimerkkiä viisaista ja ymmärtäväisistä ihmisistä? Mamma sanoo minulle usein: »Malla-kultaseni, eikö meidänkin joskus pitäisi kutsua päivälliselle muutamia likeisimpiä tuttavia, joiden luona sinä usein niin paljon hyvää nautit»; mutta silloin minä aina vastaan: rakas mammaseni, se tosin minusta olisi sanomattoman hauskaa, ja varaahan siihen meillä kyllä olisi, mutta meidän tulee olla varuillamme — ihmisillä saattaisi olla siitä sanomista, sillä sitä ei koskaan voi edeltäpäin tietää, kuinka parhaatkin tarkoituksemme käännetään ja väännetään.

AKSEL. Siinä olette aivan oikeassa. Ihmisiä todellakin on olemassa, jotka voivat kaikki pahimpaan kääntää.

AMALIA (päätään pudistaen): Ooh, kyllä niitä on, kyllä niitä on sellaisia!

AKSEL. Jotka tunkeutuvat perheisiin, sekaantuvat emännän toimiin ja urkkivat puolisoiden keskinäisiä asioita.

AMALIA. Aivan niin, sellaisia tunnen monta.

AKSEL. Ja pahinta kaikista on, ett'eivät sellaiset henkilöt käsitä, kuinka vastenmielisiä he ovat, vaan luulottelevat olevansa tuiki tarpeellisia siellä, johon vain kerran ovat päässeet perehtymään. Eikö ole totta!

AMALIA. Totta, peräti totta. Meillä näyttää olevan aivan samat mielipiteet, herra Heino.

BERTHA. Ota vielä korppua, Amalia hyvä!

(Katsoo pitkään Akseliin.)

AMALIA. Paljon kiitoksia; ne ovatkin oikein maukkaita.

BERTHA. Etkö halua toista kuppia, Aksel?

AKSEL (nousee): En, kiitos! Teidän luvallanne, hyvät naiset, menen nyt tervehtimään poikaani ja perillistäni.

AMALIA (juoden): Oi, sitä pientä enkeliä!

BERTHA. Älä häntä vaan säikähdytä, ett'ei hän rupea huutamaan. (Akselin mennessä hänen ohitsensa hiljaa) Aksel, kuinka saatoit —?

AKSEL (samoin): Eihän tuo mitään ymmärtänyt.

AMALIA. Suudelkaa sitä pikkuista ruusunnuppuista oikein lämpimästi, oikein herttaisesti minunkin puolestani! Minä tulen heti jälessä Berthan kanssa.

AKSEL (kohteliaasti): Erittäin hupaista!

(Menee oikealle).

KOLMAS KOHTAUS

Amalia. Bertha.

AMALIA. Kuinka sievä ja kohtelias miehesi aina on minua kohtaan! Koko kaupunki onkin ihastunut hänen hauskaan ja iloiseen käytökseensä. Mutta melkein liian iloinen, (herittää sormellaan) melkein liian iloinen hän vain on, ystäväiseni.

BERTHA. Mitä tarkoitat?

AMALIA. Mitäkö tarkoitan? Ei mitään, ei niin mitään. Ei se ansaitse puhumistakaan. Täytyyhän sitä elää mukana, ja hauskassa seurassa annetaan mielellään rahojen luistaa.

BERTHA. Rahojen?

AMALIA. Ei, nyt en lausu sanaakaan enempää — en sanaakaan, koska sinä noin siitä kiivastut.

BERTHA. Mutta olenhan minä aivan tyyni.

AMALIA. Ei, älä koetakaan minua houkutella — älä ollenkaan yritäkään! Sitä paitse miehesi luultavasti on sinulle jo kertonutkin kaikki.

BERTHA. Mutta enhän tiedäkään, mistä on kysymys.

AMALIA. Vai niin! No, koska välttämättömästä tahdot sen tietää. — Mutta sen sanon, jos sinä vain rupeat sitä suremaan, niin minulla ei enää iloista hetkeä ole. Lupaatko ett'et ole koko asiasta milläsikään; (puristaa Berthan kättä) lupaatko sen, kultaseni?

BERTHA. Lupaan, lupaan; mutta kerro nyt!

AMALIA (salaperäisesti): No niin, kun eilen illalla läksin luotasi — luulen kellon olleen noin 11 paikoilla — ja kun olin joutunut aivan likelle porttiamme, kuulin etäämpää läheneväin henkilöin ääniä. Minä painuin seinää vastaan, pysähdyin ja kuuntelin — en millään muotoa saadakseni tietää, keitä he olivat — mitä se minua olisi liikuttanut? — mutta minä, näethän, pelkäsin heidän huomaavan minut ja tekevän minulle pahaa. Silloin kuulin selvään heidän puhuvan asioista ja suurista rahasummista, ja kun sitten tulivat lähemmäksi, näin heitä olevan neljä, neljä herrasmiestä. Kahta en voinut tuntea pimeässä — ell'ei toinen heistä kumminkin olisi ollut nuori herrassyötinkimme Söderlund — tiedäthän, hän, joka niin hirmuisesti juo. Mutta toiset kaksi hyvin tunsin: toinen oli patruuna Hansen ja toinen — sinun miehesi.

BERTHA. Vai niin; jotain sellaista juuri aavistin. No, entä sitten?

AMALIA. Herra Jumala, kuinka totiseksi sinä kävit! Ei, ei, älä pakoita minua jatkamaan! Ennen puren kieleni halki, ennenkuin —

BERTHA (tyynesti): He puhuivat siis asioista?

AMALIA. Niin, tiedätkös, kortinlyönnistä ja asioista ja viidestä tuhannesta markasta, tai oliko se viidestäkymmenestä tuhannesta, sitä nyt en voi niin tarkoin sanoa. Ja toinen niistä, joita en tuntenut, sanoi: tällä kertaa veli Hansenilla oli hyvä onni, johon Hansen vastasi, että hän juuri edellisenä iltana oli saman summan menettänyt. Ja juuri kun he menivät minun lymypaikkani sivu, kuulin — — Ei, nyt pidän suuni kiinni, ihan varmaan!

BERTHA (tyynesti niinkuin ennenkin): Mitä kuulit?

AMALIA. Kuulin Hansenin sanovan miehellesi: »lähetä minulle siis huomenna kolmetuhatta markkaa», ja miehesi vastasi: »ole huoletta, ne saat jo aamupuolella aivan varmaan.»

BERTHA. Kolmetuhatta markkaa! Suuri Jumala! Ooh, se on mahdotonta!

AMALIA. Taivaan tähden, rauhoitu, rauhoitu, rakas Bertha! Juo lasi vettä, (kaataa vettä lasiin) — Kas tässä! Se rauhoittaa sinua.

BERTHA. Se on tarpeetonta. — Kolmetuhatta markkaa! Ei, kyllä sinä mahdoit väärin kuulla?

AMALIA. Voihan se olla mahdollista. Mutta olettehan sitäpaitsi niin varakkaita, ett'ei siitä —

BERTHA. Ja luulet heidän puhuneen korttivelasta?

AMALIA. Herra Jumala, kuinka sen voisin tietää! Kortinlyönnistä he kumminkin puhuivat.

BERTHA. Oletko varma siitä, että se oli Hansen, jonka kanssa Aksel puhui?

AMALIA. Kyllä minä häntä siksi luulin. Mutta eikö todellakaan miehesi ole kertonut, kenen seurassa hän vietti eilisen illan?

BERTHA. Ei, hän ei ole tahtonut sitä minulle sanoa.

AMALIA. Ai, ai, ystäväiseni, tuopa kuuluu pahalta! Mutta älä ajattele enää koko asiaa — koeta unhottaa kaikki tyyni! Puhutaan jotakin hauskempaa, iloisempaa!

BERTHA. Hän siis kumminkin lyö korttia, niinkuin välistä olen pelännytkin. Ja kuinka hän on minua luulotellut, ett'ei hänellä muka ikänä ole korttia kädessäkään ollut! Ja lisäksi vielä niin suuri summa! Ei, se on mahdotonta, minä en voi tätä saada päähäni.

AMALIA. Kas niin, nyt sinä kuitenkin rupeat murehtimaan tuota asiaa, vaikka äsken lupasit olla järkevä. Heitä jo kaikki nuo ajatukset mielestäsi! Kerroppas minulle esimerkiksi, mitä kaikkea hyvää olet mieheltäsi saanut syntymäpäivälahjaksi! No, annappas kuulla!

BERTHA. Mitäkö olen saanut syntymäpäivälahjaksi? Nuo kirjat tuolla, (osoittaa kirjakääryä) — Ei, ei, minä en kuuna päivänä voi tätä käsittää!

AMALIA. Etkö mitään muuta? Mutta saithan viime vuonna kultaisen rannerenkaan, brossin ja paljon muuta kaunista. Mitä miehesi ajattelee, kun —?

BERTHA. Se on minulle yhden tekevä, kun vain pääsisin selville, kuinka oikeastaan noiden kolmentuhannen markan laita on. (Päättäväisesti) Niin — se on parasta: minä menen heti Akselilta kysymään.

AMALIA. Herran tähden, mitä aijot tehdä? Silloin hän heti arvaisi sinun minulta tuon uutisen kuulleesi. Maltahan kuitenkin siksi kun olen poissa!

BERTHA. No olkoon sitten, koska niin tahdot! Kolmetuhatta markkaa! Sillä rahalla eläisimme vähintäkin puolen vuotta! Ei, se on mahdotonta, aivan mahdotonta!

(Liikuntoa kuuluu oikealta).

BERTHA (nousee): Kas niin, nyt hän herätti Ilmarin!

AMALIA. Muista se: ei sanaakaan asiasta niin kauan kuin minä täällä olen!

(Nousee myöskin).

NELJÄS KOHTAUS

Edelliset. Aksel, Bertha, Ilmari itkee.

AKSEL (ovella): Amalia. Oi sitä pientä raukkaa! Mikä häntä vaivaa? (Menee ovea kohden) Älä itke! Täti tulee, täti tulee!

(Menee).

BERTHA. Aksel, sitten kun Amalia on mennyt, niin minulla on jotakin tärkeätä puhuttavaa sinun kanssasi.

(Menee).

VIIDES KOHTAUS

AKSEL (yksinään; katsoo Berthan jälkeen kummastellen): Vai niin, aivan kernaasti! Sepä juhlallinen katse! Mitähän nyt on tapahtunut? Olisikohan Amalia jollakulla kummallisella tavalla saanut tietoa — —? Ei, kuinka se olisi mahdollista! Päätimmehän Hansenin kanssa, ett'emme mitään puhuisi koko asiasta. No, olkoon mitä tahansa, saanhan sen sittemmin tietää. Mutta mitä kello jo mahtanee olla? (Katsoo kelloansa) Kaksitoista! No, hitto vieköön, joko se niin paljon on! Minun täytyy siis heti lähettää checki, jonka hänelle lupasin ennen puoltapäivää. Parasta kun samalla kirjoitan hänelle muutaman rivin ja pyydän kuittia. (Istuu vasemmalle pöydän luokse ja alkaa kirjoittaa) »Veli Hansen! Tämän mukana lähetän sinulle luvatun checkin, jolla Pohjoismaiden pankista voit nostaa ne kolmetuhatta markkaa, jotka jäin sinulle eilen illalla velkaa. Kuittia odotan sanantuojan mukana. Ystävyydellä Aksel Heino.» — Kas niin, mutta missä on checkikirjani? (Etsii paperien seasta) Luulin nähneeni sen täällä tänään. Eipä sitä vaan näykkään. No, sitten se varmaan on konttorikamarissa.

(Nousee ja menee vasemmasta sivuovesta, jonka hän jättää puolitiehen auki).

KUUDES KOHTAUS

AMALIA (ulkopuolella): Kultaseni, älä vaivaa itseäsi, kyllä minä sen löydän — (tulee sukkelasti sisään) Mihinkä ne karamellit jätinkään? Muistaakseni panin ne tähän pöydälle? Aivan oikein, tässähän ne ovatkin. (Ottaa tuutin ja aikoo mennä, vaan huomaa samassa Akselin kirjeen) Ah, jotain kirjoitettua! Mitähän se lienee? (Lähenee varpaillaan pöytää) »Veli Hansen!» Mitä? olisiko — (lukee puoliääneen ja kiireesti) »checki. — Pohjoismaiden pankista — 3,000 — velkaa.» (Puhuu) No taivaan suuri luoja, eikös siinä kumminkin ollut perää! Mitähän nyt Bertha sanoo! — Ah, joku tulee! Pakoon pian!

(Menee).

SEITSEMÄS KOHTAUS

Aksel, (sitten) Palvelustyttö.

AKSEL. Eihän täällä ketään olekaan; minä, näen mä, erehdyin. Ehkä joku kosketti eteisen ovea. No, olipa onni, ett'ei se ollut Bertha, sillä jos hän olisi saanut nähdä kirjeen, niin koko salaisuuteni olisi ennen aikojaan tullut ilmi. (Valmistaa kirjeen) Kas nyt se on valmis. (Soittaa) Oikein on mielestäni synti heittää noin paljon rahaa melkein niinkuin maantielle, mutta mikä on tehty, se on tehty. (Tyttö tulee) Kuulehan, vie tämä kirje patruuna Hansenille kestikievariin ja pyydä vastausta! (Tyttö menee) No, mitähän nyt toimittelisin sillä aikaa kuin Amalia on Berthan luona! Enköhän vaan mene kamariini ja heittäy sohvalle pitkälleni — olen tosiaankin hiukan väsynyt yöllisen valvomisen jälkeen. Niin, sen teen. Mutta ensin lasi soodavettä, sillä kulkkuni tuntuu saakelin kuivalta. (Ottaa pulveria taskustaan, kaataa sen lasiin ja juo) Ah, se maistui, se!

(Menee vasempaan. Näyttämö hetken tyhjänä).

KAHDEKSAS KOHTAUS

Bertha. Amalia.

BERTHA (kummeksien): Mutta mikä sinun nyt on? Miksi noin äkkipäätä lähdet?

AMALIA. Ei, ei, minä en saata viipyä, en saata viipyä!

BERTHA. Et saata viipyä?

AMALIA. Niin, oi niin, minä tukehdun, jos täällä kauemmin olen!

BERTHA. Oletko kipeä?

AMALIA. Niin, minä kärsin, minä kärsin hirmuisia vaivoja sinun tähtesi, armas, rakas Bertha raukkani; minua vaivaa kauhea tuska, kun näen sinun elävän ja liikkuvan täällä, synnin ja huikentelevaisuuden onnettomassa pesässä!

BERTHA. Mitä sinä oikeastaan tarkoitat?

AMALIA. Tarkoitan vaan, ett'et sinä vielä tunne tuon huikentelevaisuuden hirveätä suuruutta. Oi teitä, miehet, miehet!

BERTHA. Tiedätkö kenties jotakin uutta tuohon äskeiseen juttuun?

AMALIA. Josko tiedän? Oo, lapsiraukkani, mun onneton, hyljätty lapsiraukkani! Tule, paina pääsi uskollista sydäntäni kohden (sulkee vastahakoisen Berthan syliinsä) — Tule, niin kerron sinulle kaikki, kerron sinulle koko tuon kauhean totuuden, paljastetussa, koristelemattomassa muodossaan! Ajattele sitten minusta mitä tahdot — sano, että olen utelias, tunnoton, röyhkeä; sano mitä hyvänsä, minä kuitenkin kerron. Niinpä kuule! Asian laita on valitettavasti juuri niinkuin sen äsken sinulle kerroin. Miehesi jäi eilen Hansenille velkaa 3,000 markkaa, minä luin vast'ikään erään kirjeen, jossa hän tunnustaa velan ja uudelleen lupaa maksaa nuo rahat tänään edellä puolenpäivän. Kirje oli avoinna tuolla pöydällä ja sivumennen en voinut olla siihen vilkaisematta —

BERTHA. Suuri Jumala, onko hän kadottanut järkensä? Missä on kirje? Sano minulle, missä se on?

AMALIA. Tuolla se oli pöydällä, mutta ei sitä enää näy siinä. Hän varmaankin on sen jo lähettänyt.

BERTHA (etsii turhaan paperien seasta): Todella, se on poissa. Mutta tuosta paperiarkista on palanen reväisty — kyllä asiassa niin muodoin perää on. Taivaan Jumala! Siinä nyt nähdään huonojen seurakumppanien vaikutukset!

AMALIA. Niin, sitähän minä aina olen sanonut. Aksel ei ole mikään paha ihminen — ei millään muotoa — mutta hän on niin vilkas, niin iloinen, niin taipuvainen. Sen huomasin hyvin jo hänen sulhasena ollessaan, jolloin ensin häneen tutustuin, ja monta kertaa aijoin sinua varoittaa, sillä kaunis ulkomuoto tavallisesti peittää kevytmielisyyden. Ah. miksi sitä en tehnyt! Mutta älä sure! Jos miehesi tykkänään unhoittaisikin velvollisuutensa sinua kohtaan (puristaa Berthaa kiinteämmin rintaansa kohden) — jos hän todellakin — — —

BERTHA (tuskastuen tahtoo hänestä irtautua): Anna minun olla — —

AMALIA (pitää häntä vyötäisiltä): Jos ei hän sinusta enää ollenkaan välittäisi — ja ennemmin tai myöhemmin hän kyllä semmoiseksi kääntyy, — niin tiedät kumminkin yhden, jonka ystävyys aina on oleva sama, joka — —

BERTHA (joka on hänestä irtautunut): Hyvä, hyvä — minä lähden nyt Akselia puhuttelemaan.

AMALIA. Niin; tee se, tee se! Nuhtele häntä oikein suoraan kevytmielisestä käytöksestään, selitä hänelle, mitä huolta ja surua — — — (Huomaa Berthan olevan lähtemäisillään) No, hyvästi sitten, armas, surkuteltava Bertha raukkani! (Syleilee häntä ja menee; erikseen) Ja nyt sukkelaan tätien luo, ennenkuin kahvi jäähtyy.

BERTHA. No viimeinkin! (Menee vasemmalle sivuovelle) Nyt otan asiasta selvän.

AMALIA (aukaisee oven ja pistää päänsä sisään; erikseen vilkkaasti): Hetken kuluttua tulen takaisin kuulemaan, kuinka hän on suoriutunut asiasta. (Taasen surkuttelevalla äänellä) Hyvästi, hyvästi — onneton, surkuteltava Berthaseni!

(Katoo).

YHDEKSÄS KOHTAUS

Bertha. (sitten) Aksel.

BERTHA. Hänen täytyy tunnustaa minulle kaikki — ell'ei hän sitä tee, menen paikalla Hansenin luokse ja otan asiasta selvän. (Aukaisee oven) Aksel, tulehan tänne, Amalia on mennyt! (Sulkee oven) Siellä hän makaa sohvalla aivan levollisena, ikäänkuin hänellä ei vähääkään tunnonvaivoja olisi. Mutta jos hän kuitenkin olisi viaton? Ei, sitä hän ei voi olla — Amalia saattaa kyllä liiotella, mutta ei hän toki valhettele — ja minkätähden Aksel muuten niin itsepäisesti salaisi eilen-iltaista olopaikkaansa, ellei —

AKSEL (tulee sisään): No, totta toisen kerran, eikös Amalia olekkin jo poissa! Anna minulle palanen liitua, että saan vetää suuren ristin seinään —

BERTHA. Aksel, saatatko vielä leikkiä laskea.

AKSEL. Mitä nyt? Ahaa, jopa muistan: sinulla oli jotakin sanottavaa minulle. No, annahan kuulla; olenpa oikein utelias!

BERTHA. Sinä tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Tunnusta vaan kaikki! Olen valmis pahintakin kuulemaan.

AKSEL. Mitä hittoa? En toden totta ymmärrä, mitä tarkoitat!

BERTHA. Kuinka hennot noin teeskennellä vaimollesi, Aksel! Sano minulle, kenen seurassa olit eilen illalla!

AKSEL. Yhäkö tuota juttua kestää? Sano itse, koska näyt sen tietävän!

BERTHA. Tiedän kyllä — Hansenin seurassa sinä olit.

AKSEL. Oikein arvattu, aivan oikein! Amaliako sen sinulle kertoi, jos saan luvan kysyä?

BERTHA. Yhdentekevä. Ja sinä jäit Hansenille velkaa suuremman summan rahaa?

AKSEL. Juuri niin. Mutta mistä Amalia —?

BERTHA. Kirjeen kautta olet luvannut tänään edellä puolenpäivän lähettää hänelle kolmetuhatta markkaa — onko totta?

AKSEL. Ahaa! Täällä kävi siis kumminkin joku kurkistamassa kirjeeseeni! Eiköhän vaan sekin ollut Amalia?

BERTHA. Sitä ei minun tarvitse sanoa. Näethän nyt minun kaikki tietävän; mitä asia siis enää salaamisesta paranee?

AKSEL. Ei yhtään; turhaa se on, koska jo kaikki tiedät. Mutta minä en vaan käsitä, mitä pahaa siinä on, että olen joutunut suurempiin asioihin Hansenin kanssa; onhan se, tietääkseni, aivan luonnollista, koska olemme kumpikin asioitsijoita.

BERTHA. Mokomakin asia! Oi, Aksel, kuinka annoit itseäsi semmoiseen viekotella? Etkö ollenkaan minua muistanut hävittäessäsi kortinlyönnissä niin suuren summan?

AKSEL. Kortinlyönnissä! Oletko järjiltäsi? Onko Amalia sinulle senkin kertonut?

BERTHA. Sano minulle ensin, onko siinä perää, vai ei!

AKSEL. Valhetta se on! Varokaa itseänne, te Amalia neitinen, kyllä minä opetan teitä juttuja laittelemaan!

BERTHA. Mitä asiaa teillä sitten oli keskenänne?

AKSEL. Sitä — sitä en voi sanoa.

BERTHA. Kas niin! Siinä on siis kuitenkin jotakin pahaa, koska sen salaat vaimoltasi.

AKSEL. Siinä ei ole mitään pahaa, ole siitä vakuutettu!

BERTHA. Sano siis, mitä se on!

AKSEL. En sano vielä.

BERTHA. Etkö sano? Mutta minuakaan ei haluta kauemmin odottaa. Minä tahdon — minä vaadin heti selitystä?

AKSEL (hymyillen): Jopa nyt kummia kuullaan! Vai niin, sinä oikein vaadit selitystä?

BERTHA. Minä pakoitan sinun sitä antamaan.

AKSEL. No lempo vieköön! Mutta jos nyt en antaisikaan pakoittaa itseäni?

BERTHA. Sitten — sitten — Vielä kysyn sinulta viimeisen kerran: oletko kortinlyönnissä eilen hävinnyt kolmetuhatta markkaa, vai millä tavalla olet jäänyt ne Hansenille velkaa?

AKSEL (Berthaa jäljitellen): Ja minä myöskin viimeisen kerran sinulle vastaan, että minä en ole eilen kortinlyönnissä hävittänyt 3,000 markkaa, vaan olen ne muuten jäänyt Hansenille velkaa.

BERTHA. Onko se viimeinen sanasi?

AKSEL (pateetillisesti) Se on viimeinen sanani.

BERTHA. No niin! Sitten minä menen Hansenin luokse ja kysyn häneltä asianlaitaa. Hyvästi!

(Aikoo mennä).

AKSEL. Bertha — mitä ajattelet? Voisitko todellakin tehdä sen?

BERTHA. Niinpä tunnusta!

AKSEL. Mutta kuulehan toki! Älä ole lapsellinen! Olenko koskaan ennen lyönyt korttia, tai onko sinulla kertaakaan ollut syytä nuhdella minua kevytmielisyydestä raha-asioissa? Luotatko sinä nyt enemmän Amaliaan, tuohon ilkeään kielikelloon, kuin omaan mieheesi ja hänen vakavaan sanaansa?

BERTHA. En viitsi kuunnella lorujasi — — (Aikoo mennä).

AKSEL. No, odotahan vähäisen, niin kerron sinulle koko tuon suuren salaisuuden.

BERTHA (pysähtyy odottamaan).

AKSEL (hetken mietittyään): Tahi olkoon, en virka vielä mitään. Hupaisempi on, kun kerron sen vasta iltapäivällä.

BERTHA. No, syytä sitten itseäsi — —

(Menee kiivaasti oikealle).

KYMMENES KOHTAUS

AKSEL. No, ei hätää, kyllä hän mielensä malttaa, kun hetken saa yksinään olla. (Kävelee edestakaisin lattialla) Vai niin, vai niin, neitiseni, vai olette te sitä lajia! Vai kurkistelette te minun kirjoituksiani, luette minun kirjeeni, ettekä ollenkaan epäile pannessanne vaimolleni kokoon tuommoisia hulluja juttuja parin viattoman rivin nojalla! Minun hyväluontoiselle Berthalleni, joka minulle ennen aina osoitti täydellistä luottamusta! Tämä tosiaan jo menee liian pitkälle. Rankaisematta en voi häntä päästää asiasta; nyt on jo kärsivällisyyteni lopussa.

YHDESTOISTA KOHTAUS

Aksel. Amalia.

AMALIA (pistää päänsä peräovesta): Oletko täällä, Bertha? (Huomaa Akselin) Ah!

(Sulkee nopeasti oven).

AKSEL. Kuka siellä? (Aukaisee) Neiti Amalia! Vai niin! Tulkaa sisään, olkaa hyvä!

AMALIA (ovessa kursaillen): Oi ei, ei se ollut tarkoitukseni. Minulla oli vain Berthalle vähän puhuttavaa. Unohdin äsken —

AKSEL. No noh, tulkaa sisään vaan!

AMALIA (tulee kursaillen sisään): Mutta oikein olen tosiaankin hämilläni. Mitä te, herra Heino, minusta ajattelettekaan, kun näin usein teitä vaivaan? Eihän teillä minun seurastani kumminkaan mitään iloa ole.

AKSEL. Eipä sitä niin varmaan tiedä. Istukaa!

AMALIA (erikseen): Kuinka hän näyttää vihaiselta! Bertha on luultavasti hänelle jo sanonut — — (Ääneen) Paljon kiitoksia, mutta minulla ei tosiaankaan ole aikaa. Berthaa vaan tahdoinkin tavata.

AKSEL (käskevästi): Istukaa, sanon teille!

AMALIA. Herra varjelkoon!

(Istuu pelästyneenä).

AKSEL (hetkisen äänettömyyden perästä): Mitä minuun noin tuijotatte? Pelkäättekö minua?

AMALIA. Niin — minä en tiedä — en ymmärrä — — —

AKSEL. Olenko mielestänne kamalan näköinen?

AMALIA. Olette — niin kummallisen — niin juuri kuin — — —

AKSEL. Kuin mies, joka on valmis tekemään — mitä hyvänsä —

AMALIA (aikoo hyökäistä ylös): Taivaan tähden! Älkää minulle vain pahaa tehkö!

AKSEL (ottaa häntä käsivarresta): Hiljaa, hiljaa, neitiseni. Ei mitään kiirettä! Minulla on teille vähän puhuttavaa.

AMALIA (jää istumaan): Minulle?

AKSEL. Niinpä niin, juuri teille. (Erikseen tavallisella äänellään) Mitä hänelle nyt oikeastaan sanoisin? (Ääneen, entisellä synkeällä äänellään) Niinkuin sanoin, on minulla teille vähän puhuttavaa. (Panee käsivarret ristiin rinnalleen ja katselee häntä hetken synkästi) Minä — — minä teitä kiitän!

AMALIA. Kiitätte? Mistä sitten?

AKSEL. Siitä, että luitte kirjeeni, ja siitä erinomaisesta ystävyydestä, jonka minulle osoititte kertoessanne sen sisällön vaimolleni.

AMALIA (innokkaasti): Minkä kirjeen? Minä vakuutan — minä en suinkaan —

AKSEL (samalla juhlallisella tyyneydellä): Älkää valhetelko — se on turhaa! Tiedänhän kumminkin kaikki. Kiitän teitä vieläkin kerran siitä, että vaimoni silmät avasitte.

AMALIA. Hänen silmänsä avasin! Mitä tarkoitatte?

AKSEL. Teidän terävä järkenne on ainoalla katsahduksella käsittänyt sieluni sortuneen tilan. Te olette kauan tietänyt asioita, joista Berthalla ei ole aavistustakaan ollut; teille ei hirmuinen, vastustamaton pelaamisenhimoni ole mikään salaisuus ollut.

AMALIA. Hyvät ihmiset! Se on siis totta!

AKSEL. Te olette kuitenkin niin kauan kuin mahdollista peittänyt vikaani, sillä tiedänhän sen, te ette ole mikään kielikello, mutta ystävyytenne Berthaan pakoitti teitä viimeinkin puhumaan — ja asia on nyt siis ilmi tullut.

AMALIA. Mutta minä vakuutan, en koskaan ole kuullut —

AKSEL. Älkää koettako minua puolustaa, mitäpä asia siitä enää paranisi. Niin, minä olen, olen ollut ja tulen aina olemaan pelaaja — ja mikä on kamalinta kaikista, — — eilen hävitin kaiken omaisuuteni kortinlyönnissä. Nyt olen joutunut vallan perikatoon.

AMALIA. Mutta, herra Heino! Puhutteko leikkiä, vai —?

AKSEL. Leikkiä! (Nauraa kamalasti) Ha, ha ha!

AMALIA. Suuri Jumala! Ja minä kun olen ollut aivan tietämätön koko asiasta!

AKSEL. No, nyt tiedätte sen!

AMALIA. Niin, nyt tiedän sen. (Erikseen) Kuinkahan tädit päivittelevät, kun tämän saavat kuulla! (Ääneen) Mutta Bertha raukka, mitä hän sanoo?

AKSEL. Hän parast'aikaa panee vaatteitaan kokoon mennäkseen vanhempiensa luokse kotiin. Aijomme, näette, erota toisistamme.

AMALIA. Erota! Ja pikku Ilmari?

AKSEL. Hänet ottaa Bertha mukaansa. Minä olen kelvoton häntä kasvattamaan.

AMALIA. Voi sitä kurjuutta, sitä kurjuutta! (Erikseen) No, en ilmoisna ikänä ole mokomata kuullut! (Ääneen) Mutta te itse? Kuinka voitte heitä paitse elää ja toimeen tulla?

AKSEL. Se ei olekaan aikomukseni. Kuulkaahan! Myönsittehän äsken olevani aivan kuin mies, joka voi tehdä mitä hyvänsä. No niin, nyt saatte nähdä, että todenperään ryhdynkin kauheaan tekoon. Neiti Amalia, onhan teillä vielä hiukan ystävyyttä minua kohtaan?

AMALIA. Onhan toki; minä surkuttelen teitä!

AKSEL. Ettehän siis tahdo minulta kieltää pientä palvelusta, jota teiltä nyt pyydän? Se on oleva viimeinen hyvä työ, jolla teitä tässä elämässä vaivaan.

AMALIA. Viimeinen hyvä työ?

AKSEL. Niinpä niin, viimeinen hyvä työ. (Erikseen) Muistaakseni on minulla taskussa vielä yksi pulveri. (Hakee taskustansa ja löytää pulverin) Tässä se on.

AMALIA. Mi-mitä herran nimessä se on?

AKSEL (tyynesti): Myrkkyä.

AMALIA (kirkasee): Myrkkyä!

AKSEL. Hiljaa, sanon minä, muutoin olette hukassa! (Ottaa lasin pöydältä, täyttää sen puoleksi vedellä, panee siihen lusikan ja jauhoksen, jonka tehtyä ojentaa sen Amalialle) Kas tuossa! Osoittakaa minulle nyt viimeinen hyvä työ ja sekoittakaa oikein aikalailla, kunnes pulveri on sulanut. (Kohteliaasti kumartaen, luonnollisella äänellä) Olkaa hyvä!

AMALIA (kauhistuneena): En-en-en, vaikka koko maailman rikkaudet saisin! En vaikka kappaleiksi minut hakkaisitte! Oletteko vallan järjeltänne, ihminen?

AKSEL (tuikeasti): Vaiti! Tässä on lasi. Sekoittakaa sitä, ja tehkää se kiireesti!

AMALIA (tuskin tietäen, mitä hän tekee, ottaa koneentapaisesti lasin ja alkaa sekoittaa): Voi, minua onnetonta tyttöparkaa, mihin kauheaan pulaan nyt olenkin joutunut! Tämä on viimeinen päiväni! Mamma, mamma —!

AKSEL. Tässä ei enää mammakaan auta. Sekoittakaa vaan!

AMALIA (sekoittaessaan): Herra Heino, Berthan tähden, säälikäähän toki, armahtakaa! Enhän ole teille mitään pahaa tehnyt! Olenhan ainoastaan heikko, viaton nainen —!

AKSEL. Sekoittakaa, sekoittakaa vaan!

AMALIA (sekoittaa hirmuisella vauhdilla): Sekoitanhan minä, sekoitanhan minä. Mutta sen vaan sanon, että kyllä tämä on viimeinen kerta, kun tänne tulen. Olisinko voinut tällaista loppua aavistaa, en sinä ilmoisna ikänä olisi näistä ovista sisään astunut. Voi, miksi etsinkään niin innokkaasti Berthan tuttavuutta? Miksi tulin tänne niin usein? Miksi sekaannuin hänen asioihinsa? Miksi en voinut ymmärtää, että — —?

AKSEL. Kas niin, jo piisaa. (Ottaa lasin ja lausuu harvaan ja juhlallisesti) Ja nyt, jää hyvästi, katala maailma! (Juo lasin tyhjäksi ja heittäytyy tuolille; luonnollisella äänellä erikseen) Morjens!

AMALIA (kavahtaa ylös, huutaen): Herra Jumala, nyt hän kuolee! Bertha, Bertha, joudu tänne! Ja minä olin hänen apulaisensa! Pois, pois täältä! Päätäni pyörryttää! Minä tulen hulluksi! Pois pois!

(Kiirehtii ulos).

KAHDESTOISTA KOHTAUS

Aksel. Bertha. (Sitten) Palvelustyttö.

BERTHA. Eikö Amalia ole täällä? Luulin kuulleeni hänen äänensä —?

AKSEL. Ha, ha, ha, kyllä hän täällä oli, mutta tällä kertaa katosi hän tavallista kiireemmin, ha, ha, ha!

BERTHA. Mitä sinä naurat? Näytät olevan erinomaisen hyvällä tuulella tänään.

AKSEL. Eikös minun pitäisi olla sitten — oman vaimoni syntymäpäivänä?

BERTHA. Jota sinä niin kauniisti olet viettänyt!

AKSEL. Oletko todellakin vielä vihoissasi?

BERTHA. Vihoissani en ole, mutta tietysti se minua pahoittaa, ettet enää täydellisesti luota minuun, vallankin kun tämän tulin huomaamaan syntymäpäivänäni; tämä päivä, joka aina ennen on minulle ollut niin iloinen ja onnellinen.

AKSEL. Ei, nyt olet sinä aivan lumottu. Täytyy siis auttaa sinua tielle. — Kuuleppas nyt, eikö tavallisesti aina löydy jonkinlaisia pieniä salaisuuksia näin syntymä- ja nimipäivinä? Onko tämä seikka jotakin uutta sinulle, häh?

BERTHA. Mitä! Mitä sinä sanot, Aksel?

AKSEL. Olisiko niin kummallista, jos miehesi olisi valmistanut sinulle pienen surpriisin kunniapäivänäsi? Päivä ei ole loppunut vielä, tiedän mä.

BERTHA. Mitä kuulen minä! Sitähän en ollenkaan ole tullut ajatelleeksikaan!

AKSEL. Ja olisiko aivan mahdotonta, että tuo hirmuinen kirje nyt saattaisi riippua jonkinlaisessa yhteydessä juuri tämän surpriisin kanssa, vai mitä?

BERTHA. Jumalani, kuinka yksinkertainen olen ollutkin! Mutta kuinka on mahdollista, etten ennen ole tätä aavistanut? Kuinka olen voinut olla niin sokea?

AKSEL. Sen sanon sinulle: minulta ei puutu luottamusta sinuun, vaan päinvastoin.

BERTHA. Mutta Aksel, ajatteleppas toki! Pitkällinen poissaolosi illalla — salainen käytöksesi — tuo kirje — kaikki yhteensä! Rakas Aksel, voitko minulle anteeksi antaa?

(Halailee Akselia).

AKSEL. Sydämmeni pohjasta, Berthaseni — varsinkin kun kaikki on Amalian syy. — Mutta nyt kai olet varmaankin erittäin utelias saamaan tietää, mikä tämä kummallinen salaisuus mahtanee olla, eikö niin?

BERTHA. En ensinkään. Minä vaan olen niin sanomattomasti iloinen, ettei tuossa korttivelassa ollutkaan perää. Kuinka saatoinkaan noin epäillä sinua?

AKSEL. Hyvä, mutta saadakseni kaikki yht'aikaa selville, tahdon nyt kumminkin selittää sinulle koko asian. Niinkuin muistat, olet sinä jo kauan aikaa halunnut — —

(Palvelustyttö tulee sisään tuoden kirjeen).

AKSEL. Vai niin. Nyt pääsenkin kaikista selityksistä, näen mä. Maiju, Anna kirje rouvalle!

(Tyttö tekee niin ja menee).

BERTHA (katselee päällekirjoitusta): Tämähän on sinulle —

AKSEL. Mutta se koskee sinua.

BERTHA. En voi kylliksi ihmetellä! (Avaa kirjeen ja lukee) »Veli Aksel! Kiitos checkistä kolmelletuhannelle markalle, jonka kautta olet suorittanut minulle huvilan hinnan. Huvilan saat, välipuheemme mukaan, ottaa haltuusi tänään jälkeen puolenpäivän, ja toivon tämän kauniin syntymäpäivälahjan suuresti ilahuttavan vaimoasi. Ystävällisesti August Hansen.» (Pudottaa kirjeen lattialle) Aksel, kuinka voin kylliksi kiittää sinua! Rakkain toivoni — niin odottamatonta — niin ansaitsematonta! Voinko koskaan palkita hyvyyttäsi ja rakkauttasi, armas, oma Akselini!

(Halaa häntä liikutettuna).

AKSEL (nauraen): So, so! Pidä hyvänäsi, pidä hyvänäsi! Lupaa vaan, ettet koskaan enää kuuntele akkojen juoruja!

BERTHA. En koskaan, koskaan; siitä voit olla vakuutettu!

KOLMASTOISTA KOHTAUS

Edelliset. Amalia. Miina-, Stiina- ja Fiina-tädit. (Viime mainittu ontuva ja keppi kädessä).

AMALIA (pistää päänsä peräovesta): Saako tulla sisään?

BERTHA. Amalia! (Irtautuu Akselista) Tule vaan!

AMALIA (ulospäin): Astukaatte sisään, astukaatte sisään vaan — — Hän on vielä hengissä; he ottavat par'aikaa viimeisiä jäähyvästiänsä —

BERTHA. Viimeisiä jäähyvästiänsä! Mitä tämä on?

(Tädit astuvat sisään).

AMALIA. Tätien ei tarvitse pelätä. Ehkä hänet vielä voi pelastaa.

MIINA-TÄTI. Bertha-raukkaseni! Mitä täällä on tapahtunut? Amalia kertoi juuri meille sen hirmuisen uutisen.

STIINA-TÄTI. Kuka olisi uskonut! Meidän hauska ja iloinen Aksel herra! Semmoinen onneton loppu!

MIINA-TÄTI. Mutta ehk'ei ole vielä kaikki toivo hukassa. Jos antaisimme hänelle maitoa … se auttaa tavallisesti tämmöisissä tapauksissa.

STIINA-TÄTI. Ei, oksennuspulveri on parempaa, oksennuspulveri on paljon parempaa.

FIINA-TÄTI (liikkaa lähemmäksi): Tahi risiiniöljyä.

BERTHA. Mutta, hyvät naiset, minä olen niinkuin puusta pudonnut! Mitä tarkoitatte tuolla hirmuisella uutisellanne, maidoillanne ja rohdoillanne? Tämä varmaankin on joku erehdys!

AKSEL (hyvin viattomasti): Niin, arvokkaat naiset, mitä merkitsee tämä oikeastaan?

AMALIA. Mitä! Ettekö ole ottanut myrkkyä?

AKSEL. Myrkkyä? Minä?

BERTHA. Myrkkyä? Mitä hän puhuu?

AMALIA. Mutta olenhan sen itse teille sekoittanut!

AKSEL. Mitä helkkarissa? Oletteko te sekoittanut minulle myrkkyä? Kuinka olen loukannut teitä, koska tahdotte minut tappaa?

AMALIA. Mutta pakoitittehan te minut sitä tekemään. Sanoittehan kortinlyönnissä viime yönä hävinneenne koko omaisuutenne ja että senvuoksi tahdoitte kuolla. Ettekö muista?

AKSEL (pudistaa päätään): Mahdotonta! Olette uneksinut.

AMALIA. Vai uneksinut! Ettekö häpeä! Näinhän minä omilla silmilläni, kuinka te nielasitte myrkyn ja kaaduitte takaperin tuolille ja —

AKSEL. Ja kuolin. Kummallista! Ja kuitenkin olen vielä elossa. Tai epäilettekö, niin koettakaa suontani. Olkaa hyvä, neitiseni! Olkaatte hyvät, kunnioitettavat naiset!

(Tädit väistyvät hämmästyneinä).

MIINA-TÄTI. Taivaan herra, mitä tämä merkitsee?

STIINA-TÄTI. Ihka elävä! Ei merkkiäkään myrkytyksestä?

MIINA-TÄTI. Aivan raitis ja terve! Amalia, onneton olento, mitä olet nyt saanut toimeen!

FIINA-TÄTI. Narrata minua vaivaisella jalallani!

AMALIA. Mutta minä vakuutan — minä — Antakaa minun selittää.

MIINA-TÄTI. Pois täältä, pois! No, kaikkea sitä pitää kokeakin! Jumalani, nyt joudumme koko kaupungin pilkaksi! Hyvästi, meidän täytyy lähteä. Emme tahdo häiritä — hyvästi, hyvästi!

STIINA-TÄTI. Niin, niin, meidän täytyy lähteä! Antakaa anteeksi, jos — hyvästi, hyvästi!

FIINA-TÄTI. Hyvästi, hyvästi! No, tämäkö nyt maksoi vaivan. (Tädit tunkeilevat ovessa päästäksensä nopeasti ulos) Ai, ai, jalkani, jalkani!

NELJÄSTOISTA KOHTAUS

Bertha. Aksel. Amalia.

BERTHA. Mutta sanoppas Amalia, kuinka taivaan nimessä olet saanut kokoon tämmöisen jutun? Oletko ihan hullu?

AMALIA. Minä en ole hullu — minä en ole saanut kokoon, en niin mitään, sen tiedät aivan hyvin, vaikka olet olevinasi niin viaton — ja minä käsitän kyllä, että olette samassa liitossa. Niin, niin, te olette molemmat juuri yhtä hyviä, yhtä hyviä! Mutta sen vannon: en ikänäni enää teidän huoneisiinne astu. Hyvästi, mokoma — mokoma — herskaappi —!

(Kiiruhtaa pois).

BERTHA. Mutta Aksel, selitä nyt vihdoinkin, mitä tämä kometia oikeastaan merkitsee?

AKSEL. Se merkitsee, että nyt kadotimme Amalia ystävämme.

(Esirippu lankeaa).