Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed

Proofreaders Europe.

SANNY KORTMANIN KOULU

HUVINÄYTELMÄ 3:SSA NÄYTÖKSESSÄ

Kirjoittanut

R. Kiljander

Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1902.

Tätä kappaletta ei saa missään julkisesti näytellä ilman tekijän tahi hänen oikeuden omistajan suostumusta. Tekijän nykyinen osoite on Jyväskylä.

HENKILÖT:

Sanny Kortman, yksityistyttökoulun johtajatar pienessä kaupungissa. Liisi, hänen veljensä tytär. Neiti Forslund } Neiti Kauppila } Pastori Pölkkynen } Opettajia. Maisteri Lassinen } Maisteri Vuorela } Professori Stobenius, kouluhallituksen jäsen. Kauppaneuvoksen rouva. Asessorin rouva. Pankinjohtajan rouva. Kapteenin rouva. Pormestari. Juonas, vahtimestari. Tapper, makkarantekijä. Alma, hänen tyttärensä, oppilas koulussa. Kolme muuta koulutyttöä. Räätäli. Torikaupustelija. Kaksi musiikin-johtajaa. Postiljooni. Herroja ja rouvia.

Ensimmäisen ja toisen näytöksen välillä on viikko kulunut.

Ensimmäinen näytös.

Näyttämö kuvaa opettajahuonetta. Huonekalut vanhat ja kuluneet. Ovi oikealla ja perällä. Vasemmalla ikkuna. Ikkunan edessä pöytä, jolla on päiväkirja ja pari muuta kirjaa, paperia, kirjoitusneuvot ja vesikarafiini lasineen. Vasempaan, nurkassa kakluuni. Peräseinällä joku kartta ja pari kuvaa kasvimaailmasta. — Oikea ja vasen luetaan näyttämöltä.

Ensimmäinen kohtaus.

Juonas. Postiljooni.

Juonas

(virittää tulta uuniin.)

Saakelin tikut kun eivät tahdo syttyä! On taas ostanut niitä halpoja halkoja, tuo saita. Puh, puh! Aivanhan tässä keuhkonsa puhki puhaltelee. Puh, puh, puh!

Postiljooni

(vanha mies, laukkuineen perältä.)

Huomenta, Juonas!

Juonas.

Kuka se on? (nousematta.) Vai niin, Mattsson! Onko kirjeitä meille?
(Puhaltaa).

Postiljooni.

Onhan niitä tipoille muutamia. Mutta kuuleppas Juonas miksi teidän postia nyt on määrä kantaa, ennenhän sinä aina kävit sitä konttorista hakemassa? Ryökkynä kävi itse siitä ilmoittamassa postimestarille.

Juonas.

Miksikä sitä nyt kannetaan. Joo, kyllä minä sen tiedän. (Puhaltaa.)
Mutta se on salaisuus.

Postiljooni.

Salaisuus —?

Juonas.

Niin, se tulee ryökkynän hyväntahtoisuudesta. (nousee) Katsoppas, hän huolehtii teidän kirjeenkantajien terveydestä ja tahtoo sillä tapaa antaa teille tilaisuutta vähän jalotella raittiissa ilmassa ja — —

Postiljooni.

Mene hiiteen! (Kaivaa esille kirjeet laukustaan.) Tuoss' on kirjeet.

Juonas

(niitä ottamatta.)

Juu, juu, kyllä se Mattsson jo on näitä meidän katujamme laukku kainalossa muutamia vuosia mittaillut. On niitä saappaita sillä ajalla kerran tahi parikin täytynyt puolipohjata, vai mitä?

Postiljooni.

No, eläs sanokkaan. Viisitoista vuotta olen nyt jo näin juossut hölkähtänyt, niin että tuntuu se, tuntuu se. Mutta onhan Juonaskin mies, joka paikkansa on pitänyt.

Juonas.

Tulee neljätoista vuotta nyt ensi köyrinä. Mutta kaunis ja pulska on tämä Tipo-Juonas sittenkin, eikö totta? (Lyö rintaansa.)

Postiljooni.

Hehe, Juonas taitaakin olla ainoa, joka tuon ryökkynän kanssa on tullut toimeen. Opettajathan sen kanssa aina kuuluu olevan alinomaisessa riidassa ja lapsetkaan eivät hänestä tykkää. Olihan tässä toissa päivänä ollut niin kova riita ja mellakka että se oli kuulunut luokille asti, niinkuin se meidän tyttö kertoi.

Juonas.

Vai oli ollut? Juonas ei tiedä siitä mitään, ei niin mitään.

Postiljooni.

Oli ollut kysymys eräästä kirjeestä. Joku ylimmän luokan tyttö oli kutsuttu opettajahuoneeseen tutkittavaksi ja täällä oli sekä itketty että riidelty, sanoi meidän tyttö.

Juonas.

Vai niin, vai niin. Soo-o.

Postiljooni.

Niin no, enhän minä teidän koulusalaisuuksiinne tahdo tunkeutua, ajattelin vaan että olisikohan joku kirje hävinnyt — — Mutta tuoss' on nyt kirjeet, täytyy taas täältä mennä eteenpäin pötkimään.

Juonas.

En minä niitä ota. Vie ne suoraan ryökkynälle. Semmoinen on käsky.

Postiljooni.

Vai niin, eikö hän enää luota sinuun, Juonas?

Juonas.

En tiedä.

Postiljooni.

Vai epäileekö hän, he, he, he, tipoja rakkauden kirjeenvaihdosta, vaikka itse vielä vanhoilla päivillään kuuluu — —

Juonas.

Hyss, hyss! Ei saa puhua niin meidän kunnioitettavasta neidistä. Minä kiellän sen viran puolesta.

Postiljooni.

Puhun vaan mitä kaupungissa kerrotaan ja kyllähän Juonaskin ne asiat tuntee. Sanovathan sen hakkaavan tuota opettajaa, tuota sileänaamaista, joka — —

Juonas.

Sanon sinulle vielä kerran Mattsson, tyst nyh! Asia ei meitä liikuta. Vai liikuttaako ne ehkä sinua nuo ilo- ja surusanomat, joita sinä joka päivä laukustasi ihmisille jakelet? Ei ollenkaan. Ja liikuttaako ne minua nuo käskyt, jotka minulle täältä annetaan? Yhtä vähän. Mutta sinä hölkötät ja jakelet ja minä lennän ja tottelen ja silloin käy kaikki hyvin ja kaikki ovat tyytyväiset. Se on minun villesohviia, niinkuin ne oppineet sanovat.

Postiljooni.

Niin niin, kyllähän se Juonas rupattaa osaa, mutta olen minäkin, vaikka olen vaan tämmöinen halpa postiljooni, tullut huomaamaan että kyllä täällä koulussa on yhtä ja toista, joka olisi korjattava ettei — (Kello lyö 11.)

Juonas.

No, nyt on kello yksitoista ja opettajat tulevat luokilta. Ja tuo juuttaan valkea, joka taas on sammunut — —!

Postiljooni.

No, hyvästi sitten. Näkemään asti. (Menee.)

Juonas

(tulta virittäessään.)

Hyvästi, hyvästi. Orrevojaa, sanoo saksalainen. (Puhaltaa.)

Toinen kohtaus.

Juonas, Liisi, (sitten) Vuorela.

Liisi

(tulee perältä ja menee pöydän luo.)

Ei ketään täällä vielä. Kiiruhdan kirjoittamaan nimeni ennenkuin hän ehtii — — (kirjoittaa päiväkirjaan.) Voi kuinka olen väsynyt ja onneton!

Juonas.

Hyvää huomenta, Liisi neiti!

Liisi.

Huomenta! Juonas se siellä valkeata virittää, näen mä.

Juonas.

Täytyy, täytyy, kun ei ole lämmitetty viiteen päivään ja opettajat jo siitä murisevat.

Liisi.

Niin, kolkoltahan täällä tuntuu — kolkolta.

Vuorela

(perältä.)

Liisi

(itsekseen.)

Ah, tuossa hän on! (nousee.)

Vuorela.

Huomenta, neiti! (itsekseen.) Mikä onni että kerran hänet kahden kesken — —!

Liisi.

Huomenta, herra maisteri! (menee sivuovea kohti.)

Vuorela.

Mutta minnekäs neiti nyt —? Eikös ole aikaa vähäisen —?

Liisi.

En voi, en voi. Täytyy mennä tätin aamiaista valmistamaan.

Vuorela

(hauskasti.)

Siis sekä kokki että pedagoogi.

Liisi

(hymyillen.)

Ja luultavasti kumpaisenakin yhtä taitamaton.

Vuorela.

Ei suinkaan. Teidän kokkitalangiini valitettavasti kyllä en ole ollut tilaisuudessa tutustua, koska tätinne ei vielä ole pitänyt minulle mitään juhlapäivällistä, josta erityisestä syystä ei taida paljon toivoa ollakkaan. Mutta opettajattarena minä kyllä olen teitä kuunnellut. Oikeinhan tytöt teitä jumaloitsevat, neitiseni.

Liisi.

Ei ei. Minä olen hyvin epäonnistunut opettajatar! Ei mitään metoodia — ei mitään respektiä — —

Vuorela.

Ja kumminkin ovat tytöt teidän tunnillanne niin hiljaa kuin hiiret, huomaavaiset ja ahkerat. Mitä te muuta sitten vaaditte?

Liisi.

Niin — en tiedä. Ehkä ne pitävät minusta vähän — ehkä ne minua sääliivät — —

Vuorela.

Niin, siinäpä se onkin. Ne pitävät teistä, niin ne pitävät teistä, neiti
Liisi. Ja kuka ei teistä pitäisi! Neiti Liisi — saanko minä — —?

Liisi.

Ei ei, minun täytyy lähteä — minun täytyy lähteä —

Vuorela.

Ei, ette saa. Yksi minutti — yksi sekunti vaan — —

(Neiti Kortmanin ääni oikealta: Liisi, oletko siellä? Liisi?)

Liisi

(pois oikealle.)

Taivaan Herra, täti täti!

Vuorela.

Kas niin! Taas yksi tilaisuus, joka meni minulta hukkaan. Tämä on ainakin kahdeskymmenes kerta kuin koetan häntä saada puhutella kahdenkesken sillä kuukauden ajalla kuin täällä olen ollut, mutta aina on tuo täti vastassa. Hän vihaa minua, se lohikäärme. Mutta kyllä minä vielä pelastan kyyhkyseni hänen kynsistään, sen lupaan. (Ottaa päiväkirjan ja näkee siinä Liisin nimen.) Katsos hänen nimikirjoituksensa! Kuinka se on siro! Kuinka runollisesti vieno! Kuinka aivan hänen kaltaisensa kultakutrineen ja sinisilmineen! Oi Liisi, Liisi, mun rakas Liisini. (Suutelee nimikirjoitusta.)

Juonas

(nousee ja sanoo kovalla äänellä.)

No nyt se palaa.

Vuorela

(hämmästynyt.)

Häh, kuka siellä? Mitä sinä siellä tiet?

Juonas.

Ei enää mitään. Sanoin vaan että nyt se on täydessä liekissä. Huomenta!
(Menee perältä.)

Vuorela.

Juuttaan mies, joka aina on saapuvilla! (kirjoittaa nimensä.)

Kolmas kohtaus.

Vuorela, Lassinen.

Lassinen

(huolimaton puku, ikä 40 vuotta.)

Hoh hoh, olipa se pitkä tuo algebran tunti! Olin aivan siihen paikkaan torkahtaa, (haukottelee.) Hoh, hoh! Sinä karkasit eilen niin hiton aikaseen sieltä seurahuoneelta, veliseni. (Kaataa vettä ja juo.)

Vuorela.

Niin, kun seura oli minulle tuntematon, niin en viitsinyt kauemmin — — (nousee ja rupeaa kävelemään.)

Lassinen.

Me otimme sitten vielä heelan ja halvan ja söimme illallisen ja joimme kahvia avekilla kun isäntä juuri oli saanut uutta konjakkia — »Bon — Bon» — jota hän ylisti taivaaseen saakka, tuo vanha Luukkas. No hyväähän tuo onkin — ei sovi moittia. (Juo taasen lasillisen.) Se on siinä Hennesyn ja Duboisin välillä. Kyllä kai sinä sitä Duboista muistat? Se oli sitä samaa sorttia, jossa joimme veljenmaljaa —?

Vuorela.

Paljon mahdollista. En pannut siihen etikettiin niin merkkiä —

Lassinen.

Niin no, se on nyt siinä välillä. Ehkä se sentään enemmän vivahtaa Hennesyyn, mutta maku on pikantimpi, aromaattisempi ja niin sanoakseni intensiivimpi. Ja sitten se on niin halpaa. Ainoastaan 4:25 kvartti. (kun ei Vuorela vastaa.) Niin no, meillä oli siellä aika hauskaa ja sinua kaivattiin kovasti. Tästä meidän koulustakin siellä puhuttiin.

Vuorela.

Vai niin. No, mitä ne siitä puhuivat?

Lassinen.

Haukkuivat, tietysti, haukkuivat.

Vuorela.

Vai haukkuivat. No, se oli oikein! Ikävää että läksin pois. No, mitä nuo sanoivat?

Lassinen.

Sitä vanhaa trallia taas veisasivat. Että johtajatar on kelpaamaton, ei ymmärrä oppilaitaan, eikä niitä rakasta. Rettelöi turhanpäiväsistä asioista. Että huoneet ovat huonossa kunnossa — ettei lämmitetä tarpeeksi — No, totta tosiaankin eikö tänään vihdoinkin ole tulta pesässä! — Että tomukasoja ja hämähäkkiverkkoja erityisesti suositetaan, että koko kouluhomma on otettu vaan puhtaan affäärin kannalta j. n. e. j. n. e. En viitsinyt heitä kuunnella — onhan siitä jo ennenkin niin monasti jankutettu. Jouduin sitä paitsi isännän kanssa intresanttiin keskusteluun siitä minä vuonna se Hennesyn konjakki — —

Vuorela.

Mutta onhan tuo kaikki aivan totta.

Lassinen.

No, tottahan se on, tottahan se on. Mutta — —

Vuorela.

Mutta jos se on totta, niin siinä pitää tulla muutos, perinpohjainen muutos. Hävettäähän se olla opettajakin tämmöisessä laitoksessa. Ja kuinka johtajatar meitä sitten kohtelee? Niinkuin olisimme orjia eikä opettajia hänen vertaisiaan. Ei, jos en olisi tänne niin vasta tullut eikä lukukausi niin lopussa, niin kyllä minä panisin täällä toimeen aika mullistuksen, sen saisit nähdä.

Lassinen.

Niin no, onhan se näinä viimeisinä aikoina käynyt vähän tyrannimaiseksi ja oikulliseksi, niinkuin aina kun tuo valtioapu on uudistettava. Mutta pakoittaa meitä tulemaan aamurukoukseen, vaikk' ei ole tuntejakaan, se on julmaa, se on sydämmetöntä, sen sanon!

Vuorela.

Se on tietysti tuon luikertelevan pappismiehen, tuon hänen Adooniksensa, syy. Sitä miestä minä epäilen. Hakkaako hän todellakin tuota vanhaa kaunotarta, vai mitä hänellä on mielessä. Niin, sitä en minä vaan ymmärrä.

Lassinen.

En minäkään. Mutta palkka-etumaksuja hän näkyy saavan.

Vuorela.

No, liikuttavaahan se on meidän nähdä kuinka imelätä tuo väli on molemmin puolin, mutta en minä hänen sijassaan olisi ruvennut rettelöimään tyttöjen rakkauden kirjeistä kun itsellään vielä on niin hellä sydän.

Lassinen.

Niin, se oli hävytön juttu, tuo kirjejuttu. Sinä sanoitkin hänelle, veliseni, muutamia sanoja, joita hän ei niin pian unhota. — Mutta kuuleppas hyvä veli, (katsoo ympärilleen, matalammalla äänellä) asia on nyt semmoinen, että voitko sinä vipata minulle markka 50 penniä? Pitäisi saada niinkuin vähän päänparannusta — ja Matti on kukkarossa niinkuin tavallista.

Vuorela.

No, miks' ei. Tuoss' on 5 markkaa.

Lassinen.

Kiitos jaloudestasi! Olenhan minä sinulle vähän velkaa entisestäkin, mutta sen maksan sitten yhtaikaa. (Rupeaa kirjoittamaan päiväkirjaan.) Niin, kyllä se todellakin oli vahinko ettet jäänyt, sillä tuo konjakki ei ollut ollenkaan hullumpata — —

Neljäs kohtaus.

Entiset, Neiti Forslund. Neiti Kauppila.

Neiti Forslund

(noin 60 paikoilla, vanhanaikainen, kulunut puku.)

Niin kultaseni, kyllä se minua niin loukkasi, etten sitä kyllin voi sinulle selittää. Se oli nyt juuri tunnin lopussa. Me harjoitimme paraikaa marssia. Tytöt tepastelivat nätisti ja hyvällä ryhdillä, minä tapani mukaan istuin pöydällä ja löin tahtia (markkeeraa sormellaan) yks' kaks', yks' kaks', ein zwei, ein zwei, ja kaikki olimme me iloisella tuulella. Silloin yht'äkkiä avataan ovi ja Sanny astuu sisään ja katselee meitä kuin mikähän kenraali — niin juuri kuin kenraali — ja sitten hän sanoo näin: »Täällä vallitsee huono järjestys voimistelutunnilla», sanoo hän, »ja minun täytyy muistuttaa teitä neiti» — minua näetsen — »että vaikka ette ole voinut itsellenne hankkia mitään respektiä, niin pitäisi teidän ainakin opettaa oppilaitanne sen verran respekteeraamaan johtajatarta että tervehtivät häntä, kun hän tulee inspekteeraamaan». Ja sitten hän meni ja löi oven lukkoon että romahti. Niin, ajatteleppas kultaseni, aivan luokan edessä. En voi sanoa kuinka pahastuin. Pitäisikö tyttöjen kesken temppuja ruveta hänelle niijaamaan, ja kumartamaan? Olisiko se järjestystä? Ja nuo pistokset huonosta respektistä! Neljäkymmentä vuotta olen minä — —

Neiti Kauppila

(lyhyt tukka, miehekkään näköinen.)

No niin, mitä tantti nyt tähän vastasi sitten? Myöskin minä olen tänään saanut osani.

Neiti Forslund.

Mitäkö vastasin? En mitään. Mutta kyllä minä aijoin sanoa hänelle, että neljäkymmentä vuotta minä nyt olen ollut opettajana enkä tarvitse muuta kuin että komennan vaan: (markkeeraa sormellaan.) Ein, zwei, drei, niin heti tytöt seisovat suorana kuin kynttilät. Ja vaikk'en olekkaan turhanpäiväisen ankara niin — —

Neiti Kauppila.

Niin no, tantti aikoi vastata mutta minä vastasin.

Neiti Forslund.

Niin, sulla on aina semmoinen kuraassi, etkä sinä häntä ollenkaan pelkää. Mutta kyllä minäkin niin suutuin että tulkoon vaan vielä kerran hokemaan tuosta respektistä, niin minä aivan varmaan — — No, mikä se oli se teidän välinen asia? Kerroppas kaiken mokomin. (Tunnustaa niskaansa, jossa jokin näkyy häntä vaivaavan.)

Neiti Kauppila.

Ei juuri niin erinäistä. Hän tuli luokalle ja teki heti muistutuksia Anna Kinnusen kiikkutuolinmatosta, jonka yläpuolelta hän käski ratkomaan. »Ei tarvita», sanoin minä. »Juu», sanoi hän. »Ei», sanoin minä. »Juu-u», sanoi hän. »Ulos!» sanoin minä. (viittaus.) Niin, siinä se oli kaikki.

Neiti Forslund

(taputtaa sormenpäitään.)

Hahaha, mainiota, mainiota! Siinä minä olisin tahtonut olla läsnä. Ja hän meni? (Myöntyvä liike neiti K:n puolelta.) No, kyllä sinä nyt vähän aikaa saat olla hänestä rauhassa, hahaha. Mutta Anna, eikö hän vaan tule siitä kärsimään. Tyttö parka on vieläkin niin onneton tuosta kirjejutusta. Hyi, se oli vastenmielinen kohtaus, tuo! Pakottaa tytön meidän kaikkien läsnäollessa aukaisemaan ja ääneensä lukemaan tuon kirjeen, joka oli tullut hänelle tuolta lyseolaiselta. Ja kumminkin se oli niin viaton, sehr unschuldig. Nimipäivä-onnentoivotus vaan. Hyi, se oli rumaa, epägentiiliä Sannyltä.

Neiti Kauppila.

Ja sitä paitsi aivan laitonta. (Kirjoittaa nimensä päiväkirjaan. — Täll'aikaa ovat Vuorela ja Lassinen siirtyneet perälle, jossa ne keskustelevat, Lassinen lämmitellen selkäänsä uunia vastaan.)

Neiti Forslund

(menee myöskin kirjoittamaan jolloin huomataan että hänellä on kaulasta riippuva, pitkin selkää ulottuva laite paperilapuista ja kirjavista nauhoista.)

Niin, ja pormestari oli sanonut että voi hänet saada edesvastaukseenkin jos häntä siitä syytetään. Mutta mitä taivaan nimessä minulla on täällä niskassani?

Neiti Kauppila.

Mitä —? (erikseen.) Oi, niitä sydämmettömiä! (ääneen.) Ei mitään.
Pikkuinen roska vaan. (Koettaa piiloittaa koristeen.)

Neiti Forslund.

Onko se pikkuinen roska tuo? Kokonainen komeettihan tuo on! Tämä on loukkaavata. Eikös niin, hyvät herrat, eikös tämä ole loukkaavata? Ja siellä se nyt luultavasti on riippunut koko tunnin vaikk'en ole siitä mitään tiennyt. Mutta hassunkuriselta se kuitenkin näyttää, hyvin hassunkuriselta, hahaha! Niin niin, kaikkea ne keksivätkin, kaikkea ne keksivätkin nuo veitikat! (Pudistaa päätään ja rupeaa kirjoittamaan.)

Viides kohtaus.

Entiset. Pölkkynen.

Pölkkynen

(perältä, noin 30 vuotta.)

Taas yksi lukutunti Herran nimessä lopetettu, (Ei kukaan vastaa.) Niin, on se sentään suurta ja jaloa ohjata nuorison kasvatusta siinä oikeassa hengessä. (vaitiolo.) Varsinkin kun sen saa tehdä semmoisessa laitoksessa kuin tässä neiti Kortmanin etevässä koulussa.

Vuorela

(puoliääneen.)

Kyll' olet sinäkin etevä, sinä fariseus.

Neiti Kauppila

(totisesti.)

Pastori on hurskas ja ylevämielinen mies, joka katsoo asiat ainoastaan niiden parhaimmalta kannalta.

Pölkkynen.

En suinkaan. En minä voi koristella. Puhun vaan yksinkertaisella tavallani aina suuni puhtaaksi.

Neiti Kauppila.

Ainakin johtajattarelle. Sen tiedämme.

Pölkkynen.

Hänelle myöskin, hänelle myöskin. Sillä minä häntä suuresti kunnioitan. Pidän sitä todellakin harvinaisena onnena että olen saanut tilaisuutta tutustua häneen ja nauttia hänen jokapäiväisestä seurastaan.

Vuorela.

Jaa-a, kyllähän sen arvaa.

Pölkkynen.

Sillä hän on vakava ja ymmärtäväinen nainen, tottunut petakooki ja voi pitää hyvää tissipliiniä.

Vuorela.

No — kyllä. Mutta minä puolestani en tässä tahtoisi käyttää tuota sanaa »tissipliini» minä sanoisin inkvisitioni.

Pölkkynen.

Inkvisitioni! Ei suinkaan, ei suinkaan. Ajatelkaapas, hyvä herrasväki, se edesvastaus, joka meidän kunnioitettavalla neidillä on. Semmoinen liuta tyttöjä täynnä syntisiä ja vaarallisia taipumuksia! Eikö petakookiakin opeta meitä että rangaistuksia ei saa laiminlyödä.

Vuorela.

Mutta eikö »petakookia» myöskin opeta että rangaistus on oleva jossakin suhteessa rikoksen laatuun sekä ettei opettaja omavaltaisuudellaan saa tehdä itseään halveksituksi oppilain silmissä?

Pölkkynen.

Aivan oikein, aivan oikein. Mutta onhan se, niinkuin me kaikki tiedämme, hyvin vaikeaa välttää mitä nuoret kokemattomat oppilaat sokeudessaan meistä opettajista ajattelevat. Ja kun kerran on vakavasti päättänyt poistaa jonkun paheen, niin minun ymmärrykseni mukaan ei saa keinoista välittää.

Vuorela.

Jahah, »tarkoitus pyhittää välikappaleet». Te puolustatte siis neiti
Kortmanin menettelyä tuossa Anna Kinnusen asiassa?

Lassinen

(nykii Vuorelaa hihasta).

Elä viitsi — anna sen olla.

Pölkkynen.

Jos minä häntä puolustan tai en, sehän nyt on aivan yhden tekevä. Minun yksinkertainen mielipiteeni on vaan, että aina pitää olla luottamusta johtoon. Se tarkoittaa meidän parastamme, joskin voi tapahtua, sen myönnän, ettei aina pikkuseikoissa täydellisesti voi sen toimenpiteitä hyväksyä. Täytyy olla tissipliiniä.

Vuorela.

Te olette sangen lojaali mies, herra pastori. Minä onnittelen! Mutta sanokaa nyt suoraan ilman verukkeita, puolustatteko häntä todellakin?

Pölkkynen

(suuttumatta).

Mutta johan minä sanoin mitä minulla on sanomista, herra maisteri. (Menee kirjoittamaan päiväkirjaan; neiti Forslund on jo aikasemmin noussut ja mennyt neiti Kauppilaa puhuttelemaan.) Sitä paitsi minun on syytä otaksua, että me valitettavasti vielä vast'edeskin saamme tätä kysymystä pohtia, koska samallainen ikävä kohtaus kuin se toissapäiväinen ehkä taas tänään tulee täällä tapahtumaan.

Vuorela

(kiivaasti).

Mitä? Mitä te sanotte?

Pölkkynen

(huokaa).

Niin, minä tapasin neidin korritoorissa. Posti oli tullut ja hän oli niin huolissaan kuinka hän —

Vuorela.

Ei. Se ei saa tapahtua.

Neiti Kauppila.

Minä protesteeraan.

Lassinen.

Minä myöskin.

Neiti Forslund.

Voi voi tuota Sannyä, kun ei voi olla reistaamatta, kun ei voi olla reistaamatta!

Kuudes kohtaus.

Entiset. Neiti Kortman (oikealta).

Neiti Kortman

(noin 40 v., harmahtava tukka, mutta muuten jokseenkin hyvästi säilynyt; modeerni puku, viuhka ja muutamia kirjeitä kädessä. Nyykäyttää päätään jäykästi).

Päivää! (Ei kukaan vastaa paitsi Lassinen, joka murisee jotain.)

Neiti Kortman

(pistävästi).

Päivää, sanoin minä.

Neiti Forslund.

Päivää, päivää! Mutta onhan sitä jo tänään tavattu, kultaseni, ja kävithän sinä minun tunnillani — —

Neiti Kortman.

Se ei kuulu tähän. Yleinen tapa sivistyneiden kesken vaatii, että kohteliaisuuteen vastataan kohteliaisuudella. Varsinkin tämmöisessä suuressa kasvatuslaitoksessa, jossa opettajien esimerkki vaikuttaa niin laajoihin piireihin kuuluu se jo tavalliseen koulujärjestykseenkin. Mutta ehkä herrasväki siinäkin on minun kanssani eri mieltä. En tiedä. (Ystävällisesti Pölkkyselle.) Onko herra pastori niin hyvä ja antaa minulle päiväkirjan.

Pölkkynen

(suloisesti hymyillen).

Olkaa niin hyvä, kunnioitettava neiti.

Neiti Kortman

(silmäilee kirjaa).

Jaa-a, kolmannelta luokalta poissa Tyyne Rintanen. Onko taudista ilmoitettu?

Vuorela

(lyhyesti).

On. Hammassärky.

Neiti Kortman.

Viidenneltä luokalta — Rosa Pollari ja Mimmi Laks. Mikä tauti?

Pölkkynen.

Päänkivistystä. (Matalammalla äänellä.) Mutta minulle on kerrottu että molemmat eilen olivat lyseolaisten kekkerissä, niin etten — —

Neiti Kortman.

Kiitoksia, kyllä sen jo tiedän. Se pannaan muistiin. Ensimmäiseltä luokalta — Laura Lemberg. Onko ilmoitettu?

Lassinen.

Sisar on mennyt kihloihin, ilmoitettiin.

Neiti Kortman.

No, se nyt kannatti! Ja sitten vielä on toiselta luokalta ollut poissa
Selma Tanttinen. Onko siitä annettu ilmoitus?

Neiti Forslund.

Kyllä, kultaseni. Hänen pappansa kirjoitti ettei Selma nyt tänään voi tulla kouluun koska hän viime yönä on saanut pienen veljen, kultaseni.

Neiti Kortman

(lyhyesti).

Vai niin, se oli tarpeetonta. Onko muuten mitään muistuttamista oppilaiden käytöstä vastaan?

(Vaitiolo.)

Pölkkynen.

Olisihan minulla vähäisen. Viidennen luokan Alma Tapper nauroi kun selitin Lothin vaimosta.

Neiti Kortman.

Alma Tapper! Jassoo! Se on juuri tuon harakan kanssa kuin minä nyt tahdon tiliä tehdä. Voitte antaa hänelle tunnin istumista — jos se herra pastoria tyydyttää? (Pölkkynen kumartaa.) Ei siis ole mitään muita muistutuksia?