Veljekset: Talvinen tarina

VELJEKSET

Talvinen tarina

Kirj.

R. L. STEVENSON

Englanninkielestä ["The Master of Ballantrae"] suomennettu.

Otava, Helsinki, 1921.

SISÄLLYS:

I. Lyhyt kertomus siitä, mitä masterin poissa ollessa tapahtui. II. Mitä masterin poissa ollessa tapahtui. (Jatkoa.) III. Masterin vaellukset. IV. Mr. Henryn kärsimykset. V. Yö helmikuun 28:tta päivää vasten vuonna 1757. VI. Lyhyt kertomus siitä, mitä tapahtui masterin ollessa toisen kerran poissa. VII. Eräs seikkailu, johon majuri Burke joutui Intiassa. VIII. Vihamies talossa. IX. Mackellarin matka masterin seurassa. X. Mitä New-Yorkissa tapahtui. XI. Matka erämaahan. XII. Matka erämaahan. (Jatkoa.)

ENSIMMÄINEN LUKU.

Lyhyt kertomus siitä, mitä masterin poissa ollessa tapahtui.

Tässä kerrottujen omituisten tapausten todellisen kulun selviytymistä on kauan odotettu, joten tiedonhaluinen yleisö ottanee selontekoni suosiollisesti vastaan. Tulin joutuneeksi läheiseen yhteyteen tämän aatelisen huoneen kanssa sen viime aikoina; sen kohtaloita ei kukaan voi selvittää paremmin kuin minä eikä todenmukaisempaakaan kertomusta saateta toivon. Minä tunsin masterin [nuoriherra, junkkari. Suom. muist.], monista hänen elämänjuoksunsa hämäräperäisistä osista on minulla luotettavia tietoja; hänen viimeisellä matkallaan minä purjehdin hänen kanssaan melkeinpä kahden kesken; minä otin osaa tuohon talviseen matkaan, josta niin monenlaisia juttuja on kiertänyt, ja minä olin läsnä hänen kuollessaan. Paroonivainajaa taas minä palvelin ilomielin lähes kaksikymmentä vuotta, kunnioittaen häntä sitä enemmän, mitä paremmin opin hänet tuntemaan.

Siksipä näyttääkin minusta sopimattomalta viedä niin selvät todistukset mukanani hautaan; paroonin muisto velvoittaa minua tuomaan ilmi totuuden, ja minä luulen vanhuuteni vierivän leppoisammin ja harmaan pääni rauhallisemmin lepäävän tyynyllään, kun velvollisuuteni on suoritettu.

Durrisdeerin ja Ballantraen Durie-suku Skotlannin lounais-osassa oli aina David I:n ajoilta ollut mahtava perhekunta. Paikkakunnalla on vieläkin tuttu eräs suvun ikää ilmaiseva säepari:

Taas Durrisdeereill' on kostontyö: Moni välkkyy keihäs ja ratsun vyö…

Nimi esiintyy myöskin eräässä toisessa säkeessä, jonka yleensä luullaan olevan Thomas of Ercildounen itsensä sepittämä — liekö totta, en tiedä — ja jota toiset ovat sovitelleet tämän kertomuksen tapahtumiin — olisi uskallettua sanoa, miten suurella syyllä:

Toi Durie orhille satulan, tuli toisen ratsastaa. Polo päivä se sulholle ollut lie, orpo morsian vaikertaa.

Historiakin vilisee heidän tekojaan, jotka (meidän aikamme silmissä) eivät näytä erittäin kauniilta; niitä monia nousuja ja laskuja, joiden alaisina Skotlannin suuret aateliset huoneet ovat olleet, on perhe seurannut mitä täsmällisimmin. Mutta kaiken sen minä sivuutan, päästäkseni tuohon muistettavaan vuoteen 1745, josta murhenäytelmämme juontaa juurensa.

Tähän aikaan asui nelihenkinen perhe Durrisdeerin linnassa Solway-rannikolla, lähellä St. Brides'iä, suvun pääpaikassa uskonpuhdistuksen aikojen jälkeen. Vanha parooni, kahdeksas sen niminen, ei ollut vuosien vanhentama, mutta oli ennen aikojaan heikontunut. Lieden luona oli hänen sijansa; siellä hän istui lukien, puettuna vuorinuttuunsa, puhui vähän eikä koskaan vihaisesti: oli oikea vanha kotinurkassa kykkijä, mutta oli ahkerasti kehittänyt itseään opiskelemalla. Niinpä arvelikin seudun väki hänen olevan viekkaamman kuin päältä näytti. Ballantraen master, etunimeltään James, oli perinyt isältään halun vakavaan lueskeluun, ehkä osalta hänen hienoa käytöstäänkin; mutta se mikä isässä esiintyi vain kohteliaisuutena, muuttui pojassa pelkäksi luihuudeksi. Ensi näkemällä oli hänen elämänsä vain hurjaa ja huoletonta: hän joi myöhään yöhön ja pelasi vieläkin kauemmin; seudulla sanottiin hänen "olevan kova tyttöihin", ja aina hän esiintyi tappelupukarina, missä suinkin sopi. Mutta miten innokas hän olikin meluamaan mukana, yhtä nokkelasti osasi hän puikkia pois pelistä, joten hänen toverinsa tavallisesti saivat maksaa viulut. Jotkut tämän vuoksi häntä vihasivat, mutta kaikki muut vain sitäkin enemmän ylistivät, ja hänestä toivottiin paljon, kunhan hän vakaantuisi. Eräs varsin musta pilkku tahrasi hänen mainettaan, mutta asia oli heti saatu haudatuksi ja oli minun seudulle saapuessani niin moneen väärään vääristelty, että minä arkailen sitä kertoa. Jos se oli tosi, oli se kamala niin nuoren miehen teoksi, kammottavaa juorua taas, jos se oli tuulesta temmattu. Lienee syytä mainita, että hän aina oli kehunut itseään leppymättömän kostonhaluiseksi ja että häntä oli uskottu, niin että seudulla puhuttiin masterin "pahannahkaisuudesta." Kaiken kaikkiaan hän oli nuori aatelismies (vuonna 1745 ei vielä 24-vuotias), joka ikäisekseen oli herättänyt tavatonta huomiota seudulla. Eipä siis kumma, että sitä vähemmän kuultiin toisesta pojasta, mr. Henrystä (lordi Durrisdeer vainajasta), joka ei ollut varsin paha eikä liioin eteväkään, vaan tuollainen kunnon miehenalku, jommoisia seudulla löytyi yltä kyllin. Hänestä kuultiin vähän, sanoin, mutta todellisuudessa puhuttiin vieläkin vähemmän. Vuonon lohenkalastajat hänet tunsivat, sillä hän otti innolla osaa heidän toimeensa; sitäpaitsi oli hän oivallinen eläinlääkäri ja johti jo melkein poikana suurinta osaa tilusten hoidossa. Kuinka vaikea sellainen tehtävä perheen silloisen aseman vuoksi oli, tiedän minä parhaiten, tiedänpä myöskin, miten helposti siinä virassa joutuu ankaruudesta ja itaruudesta syytteeseen. Perheen neljäs jäsen oli miss Alison Graham, läheinen orpo sukulainen, jolla oli perintönään melkoinen omaisuus, isän liiketoimillaan kokoama. Näitä rahoja parooni useinkin tarvitsi pulassaan, tiluksia näet kun rasittivat monet kiinnitykset; ja tästä johtui, että miss Alison oli valittu masterin tulevaksi puolisoksi. Neidillä puolestaan oli kyllä hyvää tahtoa; mitä taas masterilla oli, on toinen kysymys. Miss Alison oli soma tyttö, hyvin vilkas ja itsepäinen, aivan omin valloin kasvanut, kun paroonilla itsellään ei ollut tytärtä ja rouva oli kuollut aikoja sitten.

Tähän perheeseen saapui nyt tieto prinssi Kaarlen maihinnoususta, ja sai heti aikaan ankaraa erimielisyyttä. Parooni, pankolla-istuja kun oli, puolusti varovaisuutta. Miss Alison oli toista mieltä, koska se näytti urheammalta, ja master oli tällä kertaa hänen puolellaan (muuten minulle kerrottiin heidän hyvin harvoin olleen samaa mieltä). Häntä houkutteli seikkailu, mikäli minä asiaa ymmärsin; häntä kiusasi tarjoutuva tilaisuus saada talo jälleen jaloilleen, eikä suinkaan vähemmän toivo päästä omista veloistaan, jotka olivat suuremmat kuin kukaan aavisti. Mr. Henry ei näytä ensiksi paljoa puhuneen; hänen vuoronsa tuli vasta jälkeenpäin. Toiset puhuivat sinne tänne kokonaisen päivän, kunnes sopivat keskitiestä: toisen pojan piti lähteä tappelemaan kuningas Jaakon puolesta, paroonin ja toisen jäädä kotiin ja pysytellä hyvinä ystävinä Yrjö-kuninkaan kanssa. Epäilemättä oli tähän sovintoon pääsy paroonin ansio, ja samaa suuntaa seurasivat, kuten tiedetään, monet etevät perhekunnat. Mutta kun ensimmäinen riita oli voitettu, syntyi toinen; parooni, miss Alison ja mr. Henry näet olivat kaikin sitä mieltä, että nuorimman oli lähdettävä sotimaan, mutta master, ollen rauhaton ja turhamainen, ei millään ehdolla tahtonut suostua jäämään kotiin. Parooni pyysi, miss Alison itki, mr Henry puhui varsin selvää kieltä, mutta mikään ei auttanut.

"Durrisdeerin kantaherran on kuninkaan rinnalla ratsastettava", sanoi master.

"Voisihan se olla jotain", vastasi mr. Henry, "jos me asettuisimme miehekkäästi sille puolelle. Mutta miten me käyttäydymme? Pelaamme väärää peliä!"

"Durrisdeerin huonetta me pelastamme, Henry", sanoi hänen isänsä.

"Ja pidä mielessä, James", sanoi mr. Henry, "että jos minä lähden ja prinssillä on onnea yrityksessään, on sinun helppo sopia Jaakko-kuninkaan kanssa. Mutta jos sinä lähdet ja retki epäonnistuu, jakaantuu omistusoikeus ja kilvenkanto meidän kesken. Ja mitä minusta silloin tulee?"

"Sinusta tulee lordi Durrisdeer", sanoi master. "Minä panen pöytään kaikki, mitä minulla on."

"Siihen peliin minä en rupea!" huusi mr. Henry. "Minä joutuisin asemaan, missä kukaan järkevä ja kunniallinen mies ei voisi suostua olemaan. Minusta ei tulisi niin mitään", huusi hän. Vähän jälkeenpäin hän käytti lausetapaa, joka ehkä oli avoimempi kuin hän oli ajatellut. "Sinun velvollisuutesi on jäädä tänne isän luo", sanoi hän. "Tiedäthän sinä olevasi suosikki."

"Ahaa!" virkkoi master. "Kateus alkaa kuulua! Sinä kai mielelläsi astuisit minun kannoilleni — hurskas Jaakoppi?" kysyi hän, nimeä ivallisesti korostaen.

Mr. Henry kääntyi ja meni hallin toiseen päähän, sillä hänellä oli erinomainen kyky vaieta. Pian hän palasi.

"Minä olen nuorempi, siksi minun täytyy lähteä", hän sanoi, "ja minun herra isäni käskee minua, siksi minun tulee se tehdä. Mitä siihen sanot, veljeni?"

"Minä sanon sinulle, Henry", sanoi master, "että kun itsepäisiä sattuu kaksi yhteen, niin on ainoastaan kaksi tapaa asian ratkaisemiseksi: joko tapella — siihen luullakseni ei meillä kummallakaan ole halua — tai antaa asia sattuman varaan — tässä on kultaraha. Suostutko heittoon?"

"Heitä", sanoi mr. Henry, "jos on kruunu, niin minä jään."

Raha lensi; kruunupuoli jäi ylöspäin. "Pitäköön Jaakoppi hyvänään", sanoi master.

"Katua me sitä saamme, ennenkuin leikki on lukossa", sanoi mr. Henry lähtien hallista.

Miss Alison otti lattiasta kultarahan, joka oli lähettänyt hänen rakastettunsa sotaan, ja heitti sen suureen ikkunaan maalatun perhevaakunan läpi.

"Jos sinä rakastaisit minua niinkuin minä sinua, niin olisit jäänyt", huusi hän.

"Jos kunnia ei rakkaamp' ois, niin mitä lemmellä", lauloi master.

"Oo", huudahti miss Alison, "sinulla ei ole sydäntä — kunpa joutuisit surman suuhun!" ja juoksi samassa itkien pois, omaan huoneeseensa.

Master kuului silloin kääntyneen parooniin päin erinomaisen iloisen näköisenä. "Siitä näyttää tulevan aika perhana eukoksi", sanoi hän.

"Sinä olet perhana pojaksi minulle", puhkesi parooni puhumaan, "sinä, jota minä aina olen suositellut, häpeä sanoa. Et ainoatakaan ilon hetkeä ole minulle tuottanut syntymästäsi asti, et yhtä ainoata", ja vielä kerran hän sanoi saman. Masterin kevytmielinen käytöskö vai hänen vääjäämättömyytensäkö paroonin niin kovin sai suunniltaan, en voi sanoa; mahdollisesti vaikuttivat siihen myöskin mr. Henryn sanat suosikkipojasta; viimemainittua selitystä tukee sekin, että mr. Henry tämän jälkeen paremmin huomattiin.

Masterin ja perheen välit olivat siis varsin rikkinäiset, kun hän lähti ratsastamaan pohjoista kohti. Jäljelle jääneistä se tuntui sitäkin surullisemmalta, kun kaikki näytti nyt olevan liian myöhäistä. Uhaten ja houkutellen oli master saanut kokoon kourallisen miehiä, jotka olivat aika tavalla päissään jo lähtiessään, lauloivat ja melusivat vanhan luostarin mäessä. Valkoinen kokardi oli jokaisen hatussa. Tuon pienen joukon yritys kulkea läpi Skotlannin omin neuvoin näytti epätoivoiselta, ja vieläkin vaarallisemmaksi teki asian se, että miehet mäelle kiivettyään näkivät lahdelmassa kuninkaan laivastoon kuuluvan sota-aluksen, joka olisi voinut tehdä heistä lopun lähettämällä yhden ainoan veneen rantaan. — Seuraavana iltapäivänä oli mr. Henryn vuoro: hän lähti aivan yksin isänsä kirje mukanaan tarjoamaan miekkaansa kuningas Yrjön käytettäväksi. Miss Alison oli sulkeutunut huoneeseensa ja itki itkemistään, kunnes molemmat veljekset olivat poissa. Muuta hän ei tehnyt kuin neuloi kokardin masterin hattuun, ja John Paul kertoi sittemmin minulle, että se oli aivan kyynelten kostuttama, kun hän sen toi masterille.

Kaikessa, mitä seurasi, pysyivät mr. Henry ja vanha parooni sopimuksen rajoissa. Mistään erityisestä toiminnasta en tosin nähnyt merkkiäkään, enkä luule että heillä oli erityistä rakkautta kuningas Yrjöä kohtaan. Mutta ainakin muodollisesti pysyivät he nuhteettomina uskollisuudessaan, kirjoittelivat lordi-presidentille, pysyivät kiltisti kotona, eivätkä olleet tekemisissä masterin kanssa niin kauan kun sotaa kesti. Ei ollut masterkaan ahkerampi itsestään tietoja antamaan. Miss Alison tosin hänelle lähetti sanoja varsin ahkeraan, mutta monta vastausta ei hän liene saanut. Kerran oli Macconocchie neidin kirjettä viemässä ja tapasi prinssin joukot Carlislen luona; master prinssin suosikkina ratsasti aivan hänen rinnallaan. Macconocchie kertoo masterin ottaneen kirjeen, avanneen sen ja sitten siihen vilkaistuaan supistaneen suutaan kuin vihellykseen; sitten pisti hän kirjeen vyöhönsä, josta se hevosen hypähtäessä putosi maahan, masterin siitä välittämättä. Macconocchie sen nosti maasta ja säilytti sitä sitten aina; olen sen itse nähnyt hänen hallussaan. Luonnollisesti saapui Durrisdeeriin tietoja, hajanaisia huhuja, jotka käsittämättömiä teitänsä kulkevat kautta maan. Siten saivat kotonaolijat lähemmin selkoa suosiosta, jota master nautti, sekä suosion luulotelluista syistä; hänen sanottiin kiivenneen armoon imartelemalla irlantilaisia — omituisen häpäisevää hänen laiselleen miehelle; mutta muistettava on, että hänen kunnianhimonsa oli hänen ylpeyttään voimakkaampi. Hänestä tuli Thomas Sullivanin, majuri Burken ja muiden sellaisten eriämätön ystävä, joten hän tietysti loittoni omista maanmiehistään. Hän oli osallisena kaikissa pikku juonissa, teki tuhannet kerrat tenää lordi Yrjölle, oli aina sitä mieltä kuin arveli prinssinkin olevan, olkoon se sitten ollut hyvin tai huonosti, ja näyttää yleensä, kiipijä kun oli, vähemmän välittäneen siitä, miten sota luonnistui, kunhan sai suotuisissa tilaisuuksissa hankituksi itselleen mahdollisimman suuren määrän suosiota. Hyvin hän muuten sodassa työnsä teki, sitä ei kukaan kieltänyt. Mikään pelkuri hän ei ollut.

Sitten saapui tieto Cullodenin tappiosta; Durrisdeeriin sen toi eräs talonpoika — ainoa, kertoi hän, joka oli elossa mäkeä ylöspäin kiivenneestä remuavasta joukosta. Pahaksi onneksi olivat John Paul ja Macconocchie juuri samana aamuna löytäneet pensaikosta sen kultarahan, joka oli koko onnettomuuden syynä; sitten he olivat tehneet "pikku käväisyn" kapakkaan, joten heillä palatessaan ei ollut kultarahasta paljoa jäljellä, vielä vähemmän ymmärryksestään. Sitten John Paulin tietysti piti suoraa päätä saliin, missä perhe istui pöydän ääressä, ja siellä hän kiljumaan: "Tom Macmorland on juurikään tullut kylään ja — oi, oi, oi — kaikki muut jääneet!"

Sanoma otettiin vastaan vaieten, aivan kuin kuolemantuomio. Mr. Henry vain vei käden silmilleen ja miss Alison painoi päänsä käsiinsä. Parooni itse näytti kalmankalpealta.

"Minulla on toinen poika jäljellä", hän sanoi, "ja kuulehan, Henry, se minun on sanottava sinulle, että rakkaampaa poikaani en ole vielä kadottanut."

Tämä oli omituista puhetta asiain ollessa sillä kannalla kuin olivat, mutta parooni nähtävästi ei ollut unohtanut mr. Henryn sanoja ja kärsi omantunnontuskia muistaessaan niitä monia vuosia, joina hän oli saanut kärsiä sortoa. Mutta ihmeellistä puhetta se oli, eikä miss Alison jaksanut sitä sietää. Hän puhkesi puhumaan, moittien paroonia hänen luonnottomista sanoistaan ja mr. Henryä siitä, että hän kehtasi istua hyvässä turvassa veljen viruessa kuolleena, vieläpä itseänsäkin siitä, että hän oli rakastetulleen eron hetkellä tullut sanoneeksi pahoja sanoja, kehui masteria suvun ylpeydeksi ja vakuutti rakastavansa häntä yli kaiken. Hän väänteli käsiään huutaen: "James, James!", niin että kaikki palvelijat olivat ihan kummissaan.

Mr. Henry nousi seisaalleen, kädet tuolin selustimella. Nyt oli hänen vuoronsa kalveta.

"Oo", hän huudahti, "tiedänhän minä että sinä häntä rakastit."

"Sen tietää koko maailma, jumalan kiitos", huusi hän, ja lisäsi sitten, mr. Henryn puoleen kääntyen: "Mutta onpa jotain, minkä vain minä tiedän — sinä petit hänet sydämessäsi."

"Herra tiesi", huokasi toinen, "toivotonta rakkautta molemmin puolin."

Tämän jälkeen kului aika suuremmitta muutoksitta; perheessä oli nyt vain neljän jäsenen asemesta kolme, ja aukko oli alituiseen tappiota muistuttamassa. Sopii pitää mielessä, että miss Alisonin rahoja välttämättä tarvittiin talossa. Niinpä toisen veljen kuoltua parooni alkoi ajatella hänen naittamistaan toiselle. Päivät päästään vaikutti hän hiljalleen siihen suuntaan; hän istui lieden luona latinalainen kirja kädessään ja katseli neitiä ystävällisin ja sydämellisin ilmein, mikä kovasti kaunisti tuota vanhaa herraa. Itkiessään sai neiti aina osanottoa, jollaista voi osoittaa pahempia aikoja kokenut vanheneva mies, joka alkaa keveästi käsitellä murhettakin. Jos neidin tuska kävi raivokkaaksi, alkoi hän jälleen lukea latinalaista kirjaansa, aina kuitenkin kohteliaasti anteeksi pyytäen; jos neiti taas, kuten usein sattui, tarjoutui paroonille lahjoittamaan omaisuutensa, niin tämä selitti kuinka suuressa ristiriidassa esitys oli hänen kunniantuntonsa kanssa sekä vakuutti samalla, että vaikka hän suostuisikin, mr. Henry varmaankaan ei koskaan niin tekisi. Varmaa on, että tällainen hiljainen vaikutus suuressa määrin horjutti neidin lujia päätöksiä. Epäilemättä paroonilla muutenkin oli suuri vaikutus tyttöön, kun hän oli saanut olla tälle sekä isänä että äitinä, joten tytön suonissa saattoi sanoa juoksevan Durrisdeerien verta, ja olisikin hän tehnyt mitä hyvänsä, kun Durrisdeerien kunnia oli kysymyksessä. Minun raikkaan, onnettoman herrani kanssa hän kuitenkaan ei olisi mennyt naimisiin — niin kummalta kuin se kuuluukin — ellei hän olisi ollut niin vähän kansan suosiossa.

Tämä oli Tom Macmorlandin työtä. Tom ei ollut oikeastaan ilkeä, mutta hänellä oli eräs paha vika, löysä kieli, ja kun hän oli ainoa seudulta sodassa ollut, tai oikeammin sieltä takaisin palannut, niin oli aina sellaisia, jotka mielivät häntä kuunnella. Olen pannut merkille, että joka ikisen taistelun jälkeen hävinneet mitä innokkaimmin koettavat saada itsensä uskomaan, että heidät on petetty. Tomin esityksen mukaan olivat kaikki upseerit kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa tehneet voitavansa pettääkseen kapinoitsijoita; heidät oli petetty Derbyn, samoin Falkirkin luona. Yöllinen peräytyminen oli lordi Yrjön konnantyötä, ja Cullodenin tappioon oli syynä Macdonaldien petos. Vihdoin sai tuo tyhmyri sellaisen himon laitella petoshistorioita, että hänen piti saada mr. Henrykin mukaan. Mr. Henry oli (niin hän juttusi) pettänyt Durrisdeerin miehet lupaamalla tuoda jäljessä enemmän väkeä; hän muka olikin sen sijaan vienyt joukkonsa kuningas Yrjölle. "Niin, heti seuraavana päivänä!" kirkui Tom. "Tuo kelpo, uljas master ja nuo oivat, pulskat pojat, jotka hänen kanssaan lähtivät, olivat tuskin ehtineet yli harjanteen, kun hän, tuo kavala lurjus!… Niin, niin, on käynyt kuten hän halusi: nyt tulee hänestä parooni, ei sen vähempää, ja moni uljas poika viruu kylmänä nummen kanervikossa!" Tässä Tom purskahti itkuun, jos oli sattunut saamaan jotain juodakseen.

Kun vain kyllin kauan juttuaa, saa aina jonkun uskomaan. Tomin kertomus mr. Henryn menettelystä syöpyi vähitellen ihmisiin; ne, jotka tiesivät paremmin, veivät sitä edelleen puheenaineen puutteesta, ne taas, jotka eivät mitään tienneet tai halusivat kylvää pahaa, kuulivat ja uskoivat ja kylvivät sitä ympärilleen evankeliumina. Mr. Henryä alettiin vältellä, ja pian kuului väkijoukosta murinaa hänen ohikulkiessaan, jopa naiset (jotka ovat uskalikkoja siksi, että tietävät olevansa turvassa) huutelivat syytöksiään hänelle vasten kasvoja. Masteria ylistettiin enkeliksi. Muistettiin, ettei hän koskaan ollut millään tavoin ahdistellut vuokralaisiaan, mikä ei suinkaan valetta ollut: masterhan yleensä vain menetti rahoja. Hän oli ehkä hiukan raisu, sanoi kansa, mutta onhan toki tuhat kertaa parempi olla tekemisissä suoraluontoisen, hurjan veitikan kanssa, joka aivan pian tasaantuu, kuin sellaisen kirotun verenimijän ja emäketun kanssa, joka istuu nenä kirjoissa kiinni, yrittäen talonpoikaparkoja vahinkoon. Eräs naikkonen, jolla oli lapsi masterilta ja jota viimemainittu oli kohdellut varsin karkeasti, otti esiintyäkseen hänen muistonsa puolustajana.

"Missä on se sorja poika, joka luotti sinuun?" huusi hän ja heitti kivellä mr. Henryä kasvoihin.

Mr. Henry pysäytti hevosensa ja katsoi naista, veren vuotaessa hänen huulestaan. "Mitä, Jess?" hän kysyi. "Sinäkinkö? Pitihän sinun paremmin minut tuntea." Mr. Henry näet oli auttanut häntä rahalla.

Naikkonen piti varalla toista kiveä ja näytti aikovan heittää. Mr. Henry nosti suojakseen oikean käden, jossa hänellä oli ratsupiiska.

"Mitä, lyötkö sinä naista, kurja…?" huusi hän, juoksi tiehensä ja kirkui aivan kuin todellakin olisi saanut selkäänsä.

Seuraavana päivänä kulki kulovalkean tavoin yli seudun tieto siitä, että mr. Henry oli lyönyt Jessie Brownia, niin että henki oli ollut vaarassa. Olkoon tämä esimerkkinä siitä, miten lumipallo kasvaa. Juoru synnytti toisen, joten herraparkani pian oli niin pahassa huudossa, että hänen oli pysyteltävä sisällä talossa kuten paroonikin. Ei hän kuitenkaan millään tavalla kotona näyttänyt kokemistansa kärsivän; juorun aihe oli joka tapauksessa liian arkaluontoinen asia puheeksi otettavaksi, ja mr. Henry oli hyvin ylpeä ja tahtoi salata visusti muilta mitä hän mielessänsä hautoi. Vanha parooni lienee saanut asiasta jotain kuulla, ellei muilta, niin John Paulilta. Joka tapauksessa täytyi hänen huomata, ettei poika enää kulkenut kylällä. Mutta luultavaa on, ettei edes hän tiennyt, kuinka vihamielisiä mr. Henrylle oltiin, ja mitä miss Alisoniin tulee, saapuivat uutiset vasta viimeiseksi hänelle ja hän niistä vähimmin välitti.

Juuri siihen aikaan, jolloin tyytymättömyys oli pahimmillaan (sitten se häipyi kuten oli tullutkin, herra ties minkä vuoksi), tulivat vaalit pidettäväksi lähimmässä kylässä, St. Brides'issä, Swift-joen varrella. Kansaan oli levinnyt levottomuutta syystä tai toisesta — en tiedä lienenkö kuullutkaan miksi — ja sanottiin, että illempana näkyisi halottuja kalloja, ja että sheriffi oli tilannut Dumfriesistä sotaväkeä. Parooni tahtoi mr. Henryä lähtemään kokoukseen; se oli välttämätöntä suvun arvon vuoksi, väitti hän.

"Muuten saatetaan sanoa, ettemme me enää ole johtajia seudullamme."

"Vähänpä minä kelpaan johtamaan", sanoi mr. Henry; ja kun häntä yhä ahdistettiin, lisäsi hän: "Minä sanon teille selvän totuuden; minä en uskalla näyttäytyä."

"Ennen sinua ei kukaan meidän talossa ole noin puhunut!" huudahti miss Alison.

"Mennään kaikin kolmen", sanoi parooni; ja totta tosiaan hän sai saappaat jalkaansa (ensi kerran neljään vuoteen — John Paul sai ponnistella ankarasti, ennenkuin ne olivat jalassa); miss Alisonkin ilmaantui ratsupuvussaan, ja kaikki kolme lähtivät St. Brides'iä kohti.

Kadut olivat täynnä koko seudun pahinta roskaväkeä, joka tuskin oli havainnut mr. Henryn, ennenkuin alkoi viheltää, hoilata ja kirkua: "Juudas!" "Missä on master?" ja "Missä ovat ne reippaat pojat, jotka hänen kanssaan lähtivät?" Olipa siellä joku, joka kivenkin heitti, mutta useimmat kuitenkin kiljuivat sitä häpeäksi, kun vanha parooni ja miss Alison olivat mukana. Paroonille selvisi kymmenessä minuutissa, että mr. Henry oli ollut oikeassa. Hän ei hiiskunut sanaakaan, käänsi vain hevosensa ja ratsasti takaisin kotiin pää painuksissa. Ei miss Alisonkaan mitään virkkanut, mutta ajatteli varmaan sitä enemmän. Hänen ylpeytensä oli loukattu, sillä hän oli täysverinen Durie, ja hänen sydämensä kaiketi kutistui murheesta, kun hän näki serkkuansa näin häpeämättömästi kohdeltavan. Sinä yönä ei hän mennyt ensinkään makuulle. — Olen usein moittinut rouvaa, mutta kun ajattelen tuota yötä, annan hänelle mielelläni kaikki anteeksi. Ensi työkseen hän aamulla meni vanhan paroonin luo.

"Jos Henry vielä minut tahtoo", hän sanoi, "niin hän saa minut." Henrylle itselleen puhui hän toisin: "Rakkautta minä en voi antaa sinulle, Henry, mutta niin totta kuin Herra elää, mitä suurimman säälini."

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä 1748 vietettiin heidän häitänsä. Joulukuussa samana vuonna minä ensi kerran seisoin päärakennuksen portilla, ja siitä asti minä voin kuvailla tapauksia kuten todistaja oikeudessa, omien huomioitteni nojalla.

TOINEN LUKU.

Mitä masterin poissa ollessa tapahtui.

(Jatkoa.)

Matkani loppu-osa kului helisevänä pakkaspäivänä joulukuun lopulla, ja oppaana minulla oli itse Patey Macmorland, Tomin veli. Karheatukkaiseksi, paljasjalkaiseksi kymmenvuotiaskölliksi oli hänellä suurempi varasto ilkeämielisiä juttuja kuin koskaan olin kuullut; hän oli ajoissa oppinut kyntämään veljensä vasikalla. Minä en itsekään vielä ollut varsin vanha; ylpeyteni ei ollut vielä kukistanut uteliaisuuttani, ja kukapa ei moisena koleana aamuhetkenä olisi antautunut kuuntelemaan seudun vanhoja kertomuksia ja katselemaan matkan varrella paikkoja, missä ihmeellisiä asioita oli tapahtunut? Minä kuulin Claverhousen tarinan ratsastaessamme suoseudun halki ja juttuja pirusta kiivetessämme yli harjanteen. Luostarin seutuvilla sain kuulla yhtä ja toista vanhoista munkeista ja paljonkin salakuljettajista, jotka käyttävät sen raunioita varastohuoneinaan ja senvuoksi laskevat rantaan lähempänä kuin kanuunankantaman päässä Durrisdeerista, ja koko matkan olivat Duriet ja mr. Henry-parka ennen muita muistettuina. Minulla oli siis moninaisia ennakkoluuloja sitä perhettä kohtaan, jonka palvelukseen tulin joutumaan. Sen vuoksi tulinkin jommoisenkin hämmingin valtaan nähdessäni Durrisdeerin kartanon lepäämässä suojaisessa sievässä lahdelmassaan luostarikukkulan alla muhkeine ranskalais- tai italialaistyylisine asuinrakennuksineen (minä en taidetta ollenkaan ymmärrä) ja somine ympäristöineen, missä oli tarhoja, nurmikoita, pensaikkoja ja puita niin hauskana ryhmänä, etten ollut moista milloinkaan ennen nähnyt. Ne rahat, jotka tuohon oli käytetty, olisivat voineet saada perheen jälleen jaloilleen; nyt kului joka vuosi suuria summia komeuden ylläpitoon.

Mr. Henry itse tuli ulos ja toivotti minut tervetulleeksi; hän oli pitkä, tumma herrasmies (Duriet ovat kaikki tummia), kasvot avomieliset, mutta jurot; hän oli tanakkarakenteinen, mutta ei näyttänyt reippaalta; kättä hän antoi minulle kuin vertaiselleen, ja hänen tasainen, ystävällinen puheensa sai minut heti kotiutumaan. Hän vei minut halliin, vaikka minulla oli ratsusaappaat jalassa, esitelläkseen minut paroonille. Oli vielä valoisaa, ja silmäni sattuivat kaikkein ensiksi lasiin maalatussa vaakunakilvessä olevaan kirkkaaseen neliöön; muistan pitäneeni sitä rumentavana, sillä sali oli muuten komea perhemuotokuvineen, laudoitettuine kattoineen ja koristeltuine tulisijoilleen, jonka yhdellä kulmalla parooni istui lukemassa Liviustaan. Parooni oli mr. Henryn näköinen; hänellä oli jokseenkin samanlainen avoin ilme, vain hienompi ja tyytyväisempi. Hänen juttelunsa oli myöskin äärettömän paljon mielenkiintoisempaa. Hänellä oli paljon kyselemistä Edinburghin yliopistosta, jossa minä äskettäin olin saanut maisterin arvon, ja erinäisistä professoreista, joiden asema ja toiminta näytti olevan hänelle varsin selvillä. Kun näin keskusteltiin asioista, jotka tunsin, pääsin pian vapaasti juttuamaan uudessa kodissani.

Tällä välin tuli rouva sisään; miss Katarina, jonka syntymistä odotettiin seuraavassa kuussa, vaikutti, etten heti ensi silmäyksellä tullut erittäin huomanneeksi hänen kauneuttansa. Kun rouva sitä paitsi esiintyi alentuvaisemmin kuin muut, joutui hän arvossapitoni kolmannelle sijalle.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin kokonaan olin kadottanut uskoni Tom Macmorlandin juttuihin ja muuttunut Durrisdeerien perheen uskolliseksi palvelijaksi, jona sittemmin olen aina pysynyt. Eniten miellyin mr. Henryyn. Hänen kanssaan minä tein työtä ja opin hänet tuntemaan vaativaksi herraksi. Kaiken ystävällisyytensä hän säästi vapaahetkiksemme. Hän piti huolta siitä, että työ ei päässyt loppumaan hovimestarilta, vieläpä varsin tarkoin valvoikin toimiani. Tapahtuipa kuitenkin vihdoin, että hän nosti nokkansa papereistaan ja sanoi hiukan pelokkain ilmein: "Mr. Mackellar, minä pidän velvollisuutenani sanoa, että olen teihin tyytyväinen." Se oli ensimmäinen saamani kiitos, ja sen jälkeen hänen valvontaintonsakin laimeni. Ei kestänyt kauan, ennenkuin mr. Mackellaria kaivattiin joka asiassa, ja enin osa toimiani Durrisdeerissa on tapahtunut milloin ja miten minä tahdoin, eikä moitteen rahtuakaan koskaan ole ilmennyt. Silloinkin, kun mr. Henry ankarimmin minua ahdisti, minä tunsin, että pidin hänestä. Siinä oli varmaan osaksi sääliäkin, sillä jokainenhan voi nähdä, miten onneton hän oli. Joskus hän vaipui kesken laskelmiamme syviin mietteisiin, istui ja tuijotti kirjan sivuun tai ulos ikkunasta, ja hänen ilmeensä tai huokauksensa herättivät minussa mitä suurinta uteliaisuutta ja sääliä. Eräänä päivänä olimme jonkun asian vuoksi jääneet kauemmaksi aikaa konttoriin. Huone sijaitsee ylimmässä kerroksessa ja on sieltä näköala yli lahdelman ja — pitkin metsäistä vuorijonoa — yli koko leveän hiekkarannikon. Sieltä näki laskeutuvaa aurinkoa vasten, miten vapaakauppiaat liikkuivat miehineen ja hevosineen pitkin merenrantaa. Mr. Henry oli tuijotellut länttä kohti pitkät ajat, niin että minä ihmettelin, miten hänen silmänsä kestivät aurinkoa. Äkkiä hänen ilmeensä synkistyi ja hän siveli kädellä otsaansa; sitten kääntyi hän hymyillen puoleeni.

"Ette voisi arvata, mitä ajattelin", sanoi hän. "Minä mietiskelin, että olisin onnellisempi mies, jos saisin ratsastella noitten lakia rikkovain joukkojen kanssa tuolla rannalla ja panna henkeni vaaralle alttiiksi."

Minä vastasin huomanneeni, ettei hän tosin ollut erittäin iloluontoinen, ja että oli varsin tavallista kadehtia toisia luullen, että asia parantuisi, jos osat vaihtuisivat. Minä selitin asiaa käyttämällä Horatiuksen sanoja, äsken leivottu akateemikko kun olin.

"Niinpä kyllä", hän vastasi. "Ja sitten voimme jälleen ryhtyä laskuihimme."

Pian sen jälkeen sain vihiä siitä, mikä häntä painosti. Sokeankin täytyi huomata, että talon yli lepäsi synkkä varjo, Ballantraen masterin muisto. Kuolleena tai elävänä (siihen aikaan häntä pidettiin kuolleena) oli hän veljensä tiellä; hän oli hänen tiellään kansan keskuudessa, missä mr. Henrylle ei kukaan suonut hyvää sanaa, vaikka masteria kyllä itkettiin ja ylistettiin; samoin kotona, missä isä, vaimo, vieläpä palvelusväkikin kallistuivat samaan suuntaan.

Yleisen mielipiteen johdossa esiintyi kaksi vanhaa palvelijaa. John Paul, pieni, kaljupäinen, juhlallinen ja vatsakas mies, joka olemukseltaan tuntui varsin vakavalta ja yleensä oli sangen uskollinen ja luotettava, oli masterin puoluelaisten johtaja. Ei kukaan uskaltanut niin paljon kuin John. Hänen ilonaan oli kaikkien nähden halventaa mr. Henryä, ja usein hän sitäpaitsi muodosteli vertailuja, jotka eivät olleet mr. Henrylle eduksi. Varmaankin parooni ja rouva häntä siitä moittivat, mutta ei koskaan niin ankarasti kuin olisi pitänyt, ja kun John vain päästi kyyneleet valloilleen ja alkoi valitella masterin — "tuon rakkaan poikansa" — kohtaloa, annettiin kaikki anteeksi. Henry itse oli tästä kaikesta vaiti, näytti vain milloin rasittuneelta, milloin murheelliselta. Kuolleen kanssa hänen oli mahdoton kilvoitella, ja mitenkä hän olisi voinut moittia vanhaa palvelijaa liiallisesta uskollisuudesta? Hänellä ei ollut luontoa sellaiseen.

Toisen puolueen etunenässä oli Macconocchie, vanha juopporenttu, aina valmis kiroilemaan, haukkumaan ja kerskumaan. Olen usein ajatellut tässä ilmenevää omituista psykologista piirrettä, sitä nimittäin, että nämä miehet kumpikin ottivat puolustaakseen henkilöä, joka oli aivan erilainen kuin he itse, joten he siis tuomitsivat omia virheitään ja välittivät viisi hyveistään, kun ne esimiehessä ilmenivat. Macconocchie sai pian vainutuksi salaisen taipumukseni; hän osoitti minulle suurta ystävällisyyttä ja saattoi tuntikausia haukkua masteria, niin että minäkin unohdin työni. "Ihan ne ovat hulluja täällä joka ainoa, Jumala heitä kolauttakoon, niin että silmät aukenevat!" oli hänen tapanaan murista. "Master — piru niiden kurkkuun istukoon, jotka häntä niin nimittävät! Mr. Henryn tässä nyt masterina pitäisi olla. Eivät he niin kovin masteria kaivanneet, kun hän oli täällä, se on varmaa. Jospa hän ei koskaan olisi maailmaan tullut! En koskaan ole kuullut hyvää sanaa hänen suustaan, eikä kukaan muukaan, haukkumista, pureskelua ja jumalatonta sadattelua — piru hänet periköön! Hänen häijyydellään ei ollut rajoja. Hieno herra hän oli olevinaan. No niin, oletteko koskaan kuulleet Wully Whitestä, kankurista? Niin nähkääs, Wully oli oikein potra poika olevinaan, ei ollenkaan minun miehiäni, en koskaan voinut häntä sietää; mutta hän oli kylläkin suuri omasta mielestään ja katsoi voivansa nousta masteria vastaan jonkun hänen koiranjuonensa vuoksi. Eikö ollutkin sankarillista, että Ballantraen master suostui kankurin kanssa taistelemaan, häh?" vihelsi Macconocchie. (Joka kerta kun hän mainitsi masterin täydellisen nimen, tapahtui se jotenkin vihaisesti pihisten). "Ja hän teki sen. Oli se oiva urakka. Hän jyskytti miehen ovea, huusi 'möyvöy!' hänen savupiippuunsa, sai ruutia hänen takkaansa ja noita-ämmiä hänen ikkunoihinsa, kunnes mies uskoi itse vanhan Erkin häntä ahdistavan. No niin, summa oli se, että Wully tuli hulluksi eikä lopuksi tehnyt muuta kuin makasi polvillaan ulisten, mylvien ja rukoillen, kunnes pääsi pois. Se oli selvä murha, jokainen sen sanoi. Kysykää John Paulilta, — hän kovasti häpesi juttua, hän, joka itse on niin jumalinen. Oiva urotyö Ballantraen masterin tekemäksi!" Kysyin häneltä, mitä master itse oli asiasta arvellut. "Mitäpä minä tiedän?" hän vastasi, "hän ei koskaan sanonut mitään." Samalla alkoi hän totuttuun tapaansa kirota ja sadatella ja aika ajoin tuli vinkuen hänen nenästään: "Ballantraen master!" Erään tällaisen purkauksen aikana hän näytti minulle kirjeen, jonka oli nostanut maasta Carlislessa ja jossa vielä näkyi hevosenkengän jälki. Mutta se oli viimeinen kerta, sillä hän puhui niin ilkeästi rouvasta, että minun oli häntä ankarasti moittiminen ja sen kerran perästä karttaminen häntä.

Vanha parooni oli aina ystävällinen mr. Henryä kohtaan; joskus hän osotti kiitollisuuttansakin hänelle varsin somalla tavalla, saattoi taputtaa häntä olkapäälle ja sanoa: "Minulla on tässä kunnon poika!" Ja kiitollisuutta hän varmaan tunsi; olihan hän järkevä ja oikeamielinen mies. Mutta luulen myöskin, ettei hän muuta eikä enempää tuntenut, ja tiedän varmaan mr. Henrynkin niin uskoneen. Hänen rakkautensa suuntautui kokonaan kuolleeseen poikaan. Tällä en tahdo sanoa hänen usein päästäneen tätä tunnettaan ilmoille: minun nähteni se tapahtui yhden ainoan kerran. Parooni kysyi kerran kuinka tulin toimeen mr. Henryn kanssa, ja minä kerroin hänelle asian niinkuin se oli.

"Niin", sanoi hän, tuijottaen sivuttain takkavalkeaan. "Henry on hyvä poika, varsin hyvä poika. Olette kai kuullut, Mackellar, että minulla on ollut toinenkin poika. Pelkään, ettei hän ollut niin kelpo poika kuin Henry; mutta Jumala paratkoon, herra Mackellar, hän on kuollut, ja hänen eläessään me kaikki hänestä ylpeilimme, ylpeilimme syystäkin. Joskaan hän joka suhteessa ei ollut mallikelpoinen, niin me, ehkä sentähden, kuitenkin pidimme hänestä sitä enemmän." Viime sanoja sanoessaan hän miettivästi tuijotti tuleen; sitten hän jälleen kääntyi puoleeni ja sanoi varsin vilkkaasti: "No niin, minua ilahuttaa, että te niin hyvin sovitte mr. Henryn kanssa. Hän on teille hyvä isäntä, saatte olla varma siitä." Samalla avasi hän kirjansa, mikä oli tavallisesti sen merkki, että keskustelu oli lopussa. Mutta hän varmaankin luki varsin vähän ja ymmärsi vieläkin vähemmän. Cullodenin tappotanner ja master olivat melkein hänen ainoita ajatuksiaan, kuten minun alkoi olla omituinen mustasukkaisuus kuollutta kohtaan mr. Henryn puolesta.

Kun en ole vielä kertonut rouvasta, voi lukija pitää tunnettani liioiteltuna, mutta saa itse päättää, kun kertomukseni on lopussa. Sitä ennen on minun kuitenkin kerrottava eräästä toisesta asiasta, joka minua lähemmin tutustutti olosuhteisiin. Ennenkuin olin ehtinyt olla puolta vuotta Durrisdeerissa, sattui, että John Paul sairastui ja joutui sänkyyn; minun vähäpätöisen arveluni mukaan oli juopottelu hänen kipunsa varsinaisena syynä, mutta häntä hoidettiin hyvin, ja hän käyttäytyikin kuin pyhimys, jota on kohdannut Jumalan lähettämä vitsaus. Pappikin, joka häntä kävi katsomassa, näytti lähtiessään varsin juhlalliselta. Sairauden kolmantena aamuna tuli mr. Henry luokseni ja näytti olevan kovin allapäin.

"Mackellar", sanoi hän, "minä pyydän teiltä pientä palvelusta. Me maksamme erästä avustusta, jonka John Paul tapaa viedä perille. Nyt, kun hän on kipeä, en tiedä, kenen muun puoleen kääntyisin kuin teidän. Asia on hyvin arkaluontoinen; itse minä en hyvällä syyllä voi lähteä rahoja viemään, Macconocchie'ta en uskalla lähettää, hän ei osaa pitää suutansa ja minä olen — minä — minä en halua, että vaimoni saa siitä mitään tietää." Puhuessaan punastui hän aina korvia myöten.

Totta puhuen täytyy minun tunnustaa, että kuullessani rahojen menevän Jessie Brownille, naikkoselle, jonka maine ei mielellään voinut huonontua, minä luulin mr. Henryn yrittävän salata omaa harha-askeltaan. Sitä voimakkaammin minuun vaikutti totuus, kun sen sain kuulla.

Jessie Brown asui eräässä ahtaassa solassa St. Brides'in syrjäisimmässä kolkassa. Siellä asui pahinta roskaväkeä, enimmäkseen salakuljettajia. Solan suulla istui mies, jolta oli pää halkaistu, ja kauempana oli kapakka, missä jotkut nuoret miehet lauloivat ja melusivat, vaikka oli vasta aamupäivä, kello ei yhdeksääkään. En todellakaan ole koko isossa Edinburghissa nähnyt pahempaa kulmaa, ja olin kääntyä takaisin. Jessien asunto oli ympäristönsä kaltainen, eikä hän itse sen parempi. Hän ei suostunut antamaan minulle kuittia (jonka tuo järjestystä rakastava mr. Henry oli minun käskenyt ottaa), ennenkuin oli lähettänyt hakemaan juomatarpeita ja minä olin kilistänyt lasia hänen kanssaan. Ja kaiken aikaa hän pieksi kieltään aivan päättömästi ja kevytmielisesti; joskus hän teeskenteli olevansa hieno nainen, toisinaan lasketteli varsin sopimattomia sukkeluuksia, olipa vielä joskus niin likentelevä, että olin häpeästä haljeta. Rahoista hän puhui traagillisemmin.

"Ne ovat verirahoja!" sanoi hän; "minä otan ne vastaan petetyn verirahoina! Nähkääs, miten minut on alennettu. Voi, jos se sorja poika palajaisi, niin kyllä kaikki muuttuisi. Mutta hän on kuollut — makaa ylämaan kukkulain välissä — se sorja poika, se sorja poika!"

Hän kirkui sorjaa poikaansa, löi käsiänsä yhteen ja kohotti katseensa taivasta kohti — asento, jonka hän kaiketi oli oppinut joltakin kiertävältä teatterijoukolta; minusta näytti hänen surunsa suurimmalta osalta olevan teeskentelyä, ja hän palasi juttuunsa alinomaa vain sentähden, että hän enää voi kerskua ainoastaan häpeästään. En tahdo väittää, etten olisi ollenkaan häntä säälinyt, mutta sääliini sekaantui inhoa ja se katosi kokonaan, kun hänessä tapahtui viimeinen muodonvaihdos. Saatuaan kylliksi pauhata minulle ja vihdoin kirjoitettuaan kuitin hän sanoi: "Tuoss' on ja marssi matkaasi!" ja käski sopimattomasti manaillen minua viemään kuitin sille kavalalle konnalle, joka oli minut lähettänyt. Ensimmäisen kerran minä kuulin mr. Henryä niin nimitettävän; hänen äkkinäinen kiivautensa sitäpaitsi minua ällistytti niin, että puikin ulos huoneesta kiroustulvan alta kuin märkä koira. Mutta sillä minä en päässyt, sillä tuo räähkä avasi ikkunan, pisti päänsä pihalle ja jatkoi haukkumistaan, kunnes tulin ulos solasta; salakuljettajat tulivat kapakan ovelle ja lisäsivät osansa iloon hekin, olipa yksi heistä kyllin ystävällinen usuttaakseen kimppuuni pienen äkäisen koiran, joka puri minua nilkkaan. Tämä olisi saattanut olla vakavaa opetusta, jos minulla olisi ollut taipumuksia huonoon seuraan; ratsastin kotiin koipi kipeänä ja aika lailla kiukuissani.

Mr. Henry oli konttorissa. Hän oli kyllä puuhailevinaan, mutta minä näin hänen kärsimättömästi odottavan uutisia matkaltani.

"No?" kysyi hän kohta kun pääsin sisään, ja kun kerroin hänelle hiukan kokemiani, mainiten ettei Jessie näytä ansaitsevan eikä kaipaavankaan hyväntekeväisyyttä, niin hän sanoi: "Ei Jessie ole minun ystäviäni, mutta totta puhuen, Mackellar, minä en yleensä voi kehua ystävistä, ja tuolla naisella on tavallaan syytä olla epäkiitollinen. Minun ei tarvitse salata, minkä koko seutu tietää: eräs perheemme jäsenistä on kohdellut häntä niin ja näin."

Tällöin kuulin mr. Henryn ensimmäisen kerran viittaavankaan masteriin ja minä luulen, että hänen oli vaikea saada tätäkään vähää sanotuksi. Kohta sen jälkeen hän jatkoi: "Senvuoksi en halua siitä puhuttavan. Se olisi kiusallista vaimolleni — ja isälleni", lisäsi hän ja punastui taas.

"Mr. Henry", sanoin minä, "jos uskallan puhua teille vapaasti, niin neuvon teitä antamaan tuon naikkosen mennä menojaan. Mitä hyötyä siitä on, että hänelle rahoja lahjoitatte? Hän ei ole raitis eikä kunnollinen, ja mitä kiitollisuuteen tulee, niin voitte pikemmin lypsää maitoa kallion kyljestä; asia ei muutu, vaikka lopetatte hyväntekeväisyytenne — lähettinne sääret vain säilyvät."

Mr. Henry hymyili.

"Säärenne surettaa minua", sanoi hän sitten varsin vakavasti.

"Ja huomatkaa myöskin", jatkoin minä, "että minä annan teille tämän neuvon kypsän harkinnan jälkeen; alussa minäkin säälin häntä."

"Niin, näettekö!" sanoi mr. Henry; "ja ajatelkaa, että minä olen tuntenut hänet jo niinä aikoina, jolloin hän oli varsin kelpo tyttö. Lisäksi se, että vaikka puhun vähän perheestäni, ajattelen kuitenkin paljon sen mainetta."

Siihen hän katkaisi keskustelun, tuttavallisimman, mitä meillä oli ollut. Mutta samana iltapäivänä sain tietooni, että hänen isänsä oli täydellisesti selvillä asiasta, ja että mr. Henry siis salasi sitä vain vaimoltansa.

"Pelkäänpä että teillä on ollut epämieluisa tehtävä tänään", sanoi parooni minulle, "ja kun se ei millään tavalla kuulu virkatehtäviinne, kiitän teitä siitä ja pyydän samalla pitämään mielessänne (jos mr. Henry on unohtanut siitä huomauttaa), että me haluamme miniäni pysyvän asiasta täysin tietämättömänä. Vainajaan viittaaminen on kaksin kerroin kiusallista, Mackellar."

Minussa kiehui, ja olin vähältä sanoa paroonille suoraan, kuinka väärin hänen oli puhua noin, hänen, joka myötäänsä palautti vainajan muiston rouvan mieleen, ja miten paljon parempi olisi, jos hän särkisi tuon väärän epäjumalankuvan. Nyt olin näet päässyt niin pitkälle, että selvästi huomasin millaiset herran ja rouvan välit olivat.

Kynäni on kyllin selvä kertomaan tasaista ja mutkatonta historiaa, mutta kuinka voisin luoda yhteiskuvan niistä äärettömän monista pikku-asioista, joista ei yksikään ole erikseen mainittavissa, kuinka tehdä tiliä silmäniskuista ja sanojen sisällöstä, sanojen, joilla itsessään ei ole suurta merkitystä? Minunhan olisi puolelle sivulle koottava noin kahdeksantoistakuukautisen yhteiselämän ydinsumma. Puhuakseni suuni puhtaaksi, oli syy yksinomaan rouvan. Hän piti suostumustaan naimisiin jonkinlaisena armonosoituksena ja katsoi olevansa marttyyri. Kaikkeen tähän parooni häntä tietäen tai tietämättään yllytti. Ansioksi itselleen hän luki myöskin uskollisuutensa vainajaa kohtaan, vaikka hienommin asiaa käsitellen saattaisi pikemmin sanoa sitä uskottomuudeksi elossa olevaa kohtaan. Tässäkin parooni oli hänen puolellaan. Hän kai tahtoi mielellään jutella häviöstään, mutta häpesi siitä pitää puhetta mr. Henryn läsnä ollessa. Se kumminkin on varmaa, että hän tässä kolmihenkisessä perheessä sai muodostetuksi oman ryhmänsä, ja että aviomies sai jäädä sen ulkopuolelle. Durrisdeerissa oli kyllä vanhastaan tapana, perheen ollessa yksin, että parooni päivällisen jälkeen joi viininsä takan ääressä ja että miss Alison samoin jäi, otti tuolinsa hänen luokseen ja piti juttua yllä. Sama tapa jatkui senkin jälkeen kun neiti oli mennyt naimisiin. Itsessään oli varsin hauskaa nähdä vanhan herran ja hänen miniänsä välillä vallitsevaa hellää suhdetta, mutta minä olin liiaksi mr. Henryn puolella tunteakseni muuta kuin vihaa sen vuoksi, että hänet suljettiin pois seurasta. Monen monta kertaa näin hänen nousevan pöydästä sen näköisenä, että saattoi arvata hänen suoraa päätä lähtevän vaimonsa ja paroonin luo. He puolestaan eivät koskaan hidastelleet lausua hänet tervetulleeksi, he kääntyivät hänen puoleensa hymyillen kuin lapselle, joka tahtoo olla mukana, ja liittivät hänet keskusteluun niin huonosti salatuin ponnistuksin, että hän pian palasi pöydän luo, missä minä istuin. Sieltä saatoimme me (niin iso on Durrisdeerin halli) kuulla ainoastaan äänien hyrinän tulisijan luota. Siinä hän istui ja piti heitä silmällä, minä hänen vierellänsä, ja joskus, kun parooni murheellisesti pudisti päätänsä, tai pani kätensä rouvan päälaelle, tai kun he silmäilivät toisiaan kyynelsilmin, voimme me päättää keskustelun koskeneen vanhaa asiaa, ja kuolleen varjo lepäsi huoneen yllä.

Toisinaan minusta tuntuu, että mr. Henry teki hullusti ollessaan niin kärsivällinen, mutta on muistettava, että hänen avioliittonsa oli säälin hedelmä, ja että hän sellaisilla ehdoilla oli ottanut vaimonsa. Muistan hänen kerran kertoneen, että hän oli löytänyt miehen, joka osasi asettaa uuden ruudun värilliseen lasiin, seikka, joka tietysti oli yksinomaan hänen huolehdittavansa, koska hän johti kaikkia talon käytännöllisiä toimia. Mutta niille, jotka ihannoivat masteria, oli tuo väritön ruutu kuin pyhäinjäännös, joten rouva, heti kun kuuli asiasta, lennähti tulipunaiseksi kasvoiltaan.

"Antakaa olla!" huudahti hän.

"Paljonhan minä jo olen antanut olla", vastasi mr. Henry, katkerammin kuin milloinkaan ennen olin kuullut.

Silloin ryhtyi vanha parooni välittäjäksi, silitteli ja sovitteli tapansa mukaan, ja kun päivällinen oli syöty, oli kaikki näennäisesti unohdettu. Mutta ruuan jälkeen, kun parooni ja rouva vanhaan tapaan olivat asettuneet takan luo, näimme me miten rouva nojasi päätänsä hänen polveensa ja itki. Mr. Henry jutteli kanssani jostain talousasiasta — hän ei koskaan osannut puhua juuri muusta kuin taloudesta, eikä hän ollut mikään huvittava seuramies; mutta tuona päivänä hän jutteli melkein herkeämättä ja vaikka hän kerta kerran perään vilkaisi takan luo ja korotti ja hiljensi ääntänsä, ei hän siltä puheessaan pysähtynyt. Mitään uutta ruutua ei asetettu, ja tätä minä luulen hänen pitäneen suurena tappiona. Jos hän ei ehkä ollutkaan kyllin ylpeä, niin oli hän varmaan kyllin hyvänluontoinen. Rouva osoitti hänelle alentuvaisuutta, joka olisi minun turhamaisuudelleni ollut syövyttävää myrkkyä, jos hän olisi ollut minun vaimoni; mutta hän otti sen vastaan suosiona. Rouva piti häntä kolmen askelen päässä, unohti hänet, muisti sitten ja puhutteli kuten lasta. Palvelukset hän otti kylmän ystävällisesti vastaan, nuhteli häntä, punaisena ja purren huultansa, aivan kuin häveten toisen vuoksi; huomaamattaan hän voi komentaa miestään katseellaan, toisinaan taas pyytää häneltä mitä tavallisinta avuliaisuutta, aivan kuin jotain erinomaista suosionosoitusta. Ja kaikkeen tähän parooni vastasi mitä suurimmalla huomaavaisuudella; hän rakasti, kuten sanotaan, sitä maatakin, jota vaimonsa astui, ja rakkaus loisti hänen silmistään kirkkaana kuin lamppu. Kun miss Katarinan piti tulla maailmaan, ei hän tyytynyt pysymään poissa vuoteen luota. Siellä hän istui (kuten sain tietää) kalman kalpeana ja otsa hiessä. Nenäliinan hän oli kädessään rutistanut kokoon, niin ettei se ollut pyssynluotia suurempi. Hän ei voinut myöskään pitkään aikaan katsella miss Katarinaa, ja luulenpa ettei hän koskaan ollut oikein isä hänelle, josta syystä häntä kovasti moitittiinkin.

Sellainen oli asiain tila perheessä huhtikuun 7 päivän tienoilla 1749, jolloin sattui ensimmäinen siitä tapausten sarjasta, joka oli musertava monta sydäntä ja särkevä monta elämää.

Tuona päivänä minä istuin huoneessani vähää ennen illallisaikaa, kun John Paul kysymättä tempasi oven auki ja ilmoitti alhaalla olevan jonkun, joka halusi puhutella hovimestaria (arvonimeni hän lausui pilkallisesti).

Minä kysyin, millainen mies siellä oli ja mikä hänen nimensä; mutta silloin selvisi vain, miksi John oli niin kiukkuinen, sillä ilmeni, että vieras halusi sanoa nimensä vain minulle. Tämä loukkasi syvästi John Paulia, ovenvartijaa.

"Hyvä on", sanoin hymyillen, "saadaanpa nähdä mitä hän tahtoo."

Etehisessä seisoi pitkä, kovin huonoihin vaatteisiin puettu mies, yllään merimiestakki, aivan kuin olisi hän vast'ikään noussut maihin, kuten asia todella olikin. Lähellä häntä seisoi Macconocchie, joka pisti kielensä pihalle ja asetti kätensä leuan alle, kuten vähämielinen tekee oikein tuumiessaan. Vieras oli vetänyt viitan kasvoilleen ja näytti arkailevan. Niin pian kuin hän näki minun tulevan, astui hän nopeasti ja hymyillen minua kohti.

"Hyvä mies", sanoi hän, "pyydän tuhannesti anteeksi, että teitä häiritsen, mutta asiani ovat perin hullulla tolalla. Tuolla on eräs koipeliini, jonka minä kyllä tunnen, ja mikä pahempaa, luulen hänen puolestaan tuntevan minut. Koska te olette tämän talon väkeä ja teille on uskottu varsin vastuunalainen asema (sentähden minä uskalsinkin pyytää teitä tavata), niin varmaankin kuulutte kunniallisten puolueeseen?"

"Joka tapauksessa voitte olla varma", vastasin minä, "että kaikki, jotka siihen puolueeseen kuuluvat, ovat täydessä turvassa Durrisdeerissa."

"Sitähän minäkin, mies hyvä", sanoi hän. "Nähkääs, minut jätti juuri äsken tuonne rantaan eräs varsin kunniallinen mies, jonka nimeä en voi muistaa. Hän odottaa minua huomisaamuun asti, mikä seikka voi olla jossakin määrin vaarallinen hänelle, ja puhuakseni suoraan, mahdollisesti minullekin. Minä olen niin usein pelastanut henkeni, herra — minä olen unohtanut teidän suuresti kunnioitettavan nimenne — että tuntuisi ilkeältä nyt lopuksikin se menettää. Ja tuo koipeliini, jonka luulen tavanneeni Carlislen luona…"

"Macconocchie on kyllä luotettava huomiseen asti", vastasin minä.

"Se ilahduttaa minua suuresti", sanoi vieras. "Ei näet sovi kieltää, että minun nimelläni on huono kaiku täällä Skotlannissa. Sivistyneeltä mieheltä, kuten te, en tietysti tahdo mitään salata, ja teidän luvallanne kuiskaan sen hyvin hiljaa. Nimeni on Francis Burke — majuri Francis Burke — ja olen tullut tänne mitä suurimman vaaran alaisena tapaamaan herrasväkeänne — jos sallitte minun käyttää sellaista nimitystä; ulkoasustanne ja olemuksestanne päättäen ei olisi luullut teillä mitään herrasväkeä olevankaan. Ja jos nyt olette hyvä ja teette minulle sen suuren palveluksen, että ilmoitatte heille tuloni, voitte samalla kertoa, että minulla on mukanani kirjeitä, joitten lukeminen varmaan on heitä ilahduttava."

Majuri Francis Burke oli yksi niitä, jotka suuressa määrin olivat vahingoittaneet prinssin asiaa ja joita skotlantilaiset vihasivat kapinan kestäessä, ja minä johduin heti ajattelemaan kuinka Ballantraen master kaikkien ihmeeksi oli heidän puolueeseensa liittynyt. Samassa syntyi sielussani voimallinen aavistus siitä, mitä oli odotettavissa.

"Olkaa hyvä ja astukaa tänne", sanoin minä ja avasin erään huoneen oven, "minä ilmoitan paroonille."

"Toden totta, varsin ystävällistä teiltä, mr. mikä olikaan nimenne", sanoi majuri.

Hitain askelin minä kuljin halliin. Siellä he olivat kaikin — vanha parooni paikallaan, rouva ikkunan luona työssä, mr. Henry taas tapansa mukaan kävelemässä edestakaisin huoneen toisessa päässä. Keskellä hallia oli katettu illallispöytä. Minä ilmoitin heille lyhyesti saamani tiedon. Vanha parooni vaipui taaksepäin tuoliinsa. Rouva hypähti seisaalleen jääden siihen kuin kuvapatsas. Hänen ja hänen miehensä katseet kohtasivat toisensa läpi salin. Omituinen oli se silmäys, jonka he vaihtoivat, ja vähitellen katosi puna heidän kasvoiltaan. Sitten kääntyi mr. Henry puoleeni, ja sanomatta mitään teki hän sormellaan merkin. Se riitti; minä lähdin alas majuria hakemaan.

Kun tulimme ylös, olivat kaikki kolme melkein samoissa asennoissa; luulenpa, ettei yksikään ollut mitään puhunut.

"Parooni Durrisdeer, arvaan minä?" kysyi majuri kumartaen. Parooni nyökkäsi vastaukseksi. "Ja tämä herra", jatkoi majuri, "lienee Ballantraen master."

"Sitä nimeä en ole koskaan omistanut", sanoi mr. Henry, "minä olen Henry Durrie, palvelijanne."

Sitten kääntyi majuri rouvan puoleen ja kumarsi, hattu sydämellä, mitä imartelevimman näköisenä. "En voi erehtyä noin ihanavartaloisen naisen suhteen", sanoi hän. "Minä seison ihastuttavan miss Alisonin edessä, josta olen kuullut paljon puhuttavan?"

Taaskin vaihtoivat mies ja vaimo silmäyksiä.

"Minä olen mrs. Henry Durie", hän sanoi, "mutta ennen naimisiinmenoa oli nimeni Alison Graham."

Nyt ei parooni kestänyt kauempaa. "Minä olen vanha mies, majuri Burke", sanoi hän, "ja heikko mies. Teette hyvän työn, jos käytte rivakasti asiaan. Tuotteko minulle uutisia —" hän epäröi; sitten hän sai sanan sanotuksi aivan erilaisin sävyin — "pojaltani?"

"Hyvä herra parooni, minä olen teille avomielinen kuin sotamies", sanoi majuri. "Kyllä, minä tuon."

Parooni heilautti kättään, aivan kuin merkiksi, mutta mahdotonta oli arvata merkitsikö se, että majurin piti antaa hänelle rauhoittumisaikaa, vai oliko se kehoitus jatkamiseen. Vihdoin hän sai änkytetyksi: "Hyviäkö uutisia?"

"No parhaitapa tietenkin, mitä auringon alla sopii toivoa", huusi majuri. "Sillä minun hyvä veljeni ja ihailtu toverini on tällä hetkellä hienossa Pariisissa, ja jos oikein tunnen hänen tapojansa, asettaa hän parhaillaan tuolia päivällispöydän ääreen. — Jumal'avita, luulenpa rouvan voivan pahoin."

Rouva oli todella kalpea ja nojasi ikkunanpieleen. Mutta kun mr. Henry liikahti rientääkseen hänen luoksensa, suoristi hän väristen ruumiinsa. "Ei minua mikään vaivaa", mutisi hän kalpein huulin.

Mr. Henry pysähtyi ja viha vääristi hänen kasvojansa. Kohta hän kääntyi majurin puoleen. "Älkää hämmästykö sanojenne vaikutusta", sanoi hän. "Se on aivan luonnollista; me olemme kaikki kolme kasvaneet kuin sisarukset."

Rouva loi mieheensä katseen, jossa oli helpotusta, jopa kiitollisuuttakin. Luullakseni saivat nämä sanat ensinnä hänet leppeämmin katselemaan mr. Henryä.

"Teidän täytyy koettaa antaa minulle anteeksi, mr. Durie; minä olen irlantilainen villi ja pysyn sellaisena", sanoi majuri. "Ansaitsisin kyllä tulla ammutuksi, kun en osannut hienommin esittää asiaani rouvasihmiselle. Mutta tässä ovat masterin omat kirjeet kullekin perheen jäsenelle, ja jos minä oikein tunnen ystäväni nerokkaan mielen, niin luulen hänen kertovan historiansa sulavammin."

Samalla hän veti esiin kolme kirjettä, järjesti ne osoitteitten mukaan, ojensi ensimmäisen paroonille, joka innokkaasti sieppasi sen, ja meni mrs. Henryn luo toinen kädessään.

Mutta rouva ojensi torjuen kätensä. "Antakaa se miehelleni", sanoi hän tukahutetuin äänin.

Majuri oli nopsa ymmärrykseltään, mutta tässä hän hetkeksi hämmästyi. "Tietysti!" sanoi hän, "minä olen oikea pöhkö! Tietysti!" Mutta yhä hän seisoi kirje kädessään.

Vihdoin ojensi mr. Henry kätensä, eikä siinä enää auttanut muu kuin antaminen. Mr. Henry otti kirjeet (sekä rouvan että omansa) ja tuijotti koteloihin rypistetyin otsin, aivan kuin jotain miettien. Koko keskustelun aikana hän oli hämmästyttänyt minua mallikelpoisella käytöksellään, mutta nyt hän voitti itsensä.

"Salli minun tulla kanssasi huoneeseesi", sanoi hän vaimolleen. "Tämä on tullut liian äkkiarvaamatta, ja joka tapauksessa kai tahdot mieluimmin lukea kirjeesi yksinäisyydessä."

Taasen katsoi rouva häntä samoin kummastelevin ilmein, mutta hän ei antanut ajatteluaikaa, vaan meni suoraan rouvan luo.

"Se on parasta, usko pois", sanoi hän, "ja majuri Burke on kyllin huomaavainen ja älykäs antaakseen sen anteeksi." Samalla hän tarttui rouvaa käteen ja vei hänet salista.

Mrs. Henry ei tullut sinä iltana takaisin, ja kun mr. Henry (kuten paljon myöhemmin sain tietää) seuraavana aamuna meni häntä katsomaan, antoi hän kirjeen takaisin vieläkin avaamattomana.

"Koetahan nyt toki se lukea!" oli mr. Henry huudahtanut.

"Älä vaadi sitä minulta", oli rouva vastannut.

Näillä sanoillaan he mielestäni suureksi osaksi hävittivät sen hyvän vaikutuksen, jonka heidän edellinen esiintymisensä oli tehnyt. Mutta kirjettä ei luettu; se joutui minun käsiini ja minä poltin sen.

Päästäkseni oikein selville masterin seikkailuista Cullodenin tappelun jälkeen kirjoitin minä joku aika sitten majuri Burkelle, nykyiselle Pyhän Ludvigin ritarikunnan jäsenelle, pyytäen häneltä jonkinlaisia kirjallisia tiedonantoja, koska tuskin voin luottaa muistiini niin pitkän ajan kuluttua. Totta puhuen pani hänen vastauksensa minut pulaan; hän näet lähetti minulle koko elämäkertansa, joka ainoastaan muutamin paikoin koskettelee masteria, mutta joka on paljon laajempi kuin koko minun kertomukseni, eikä mielestäni ole läheskään aina mielenylennykseksi tarkoitettu. Kirjeessään, joka on päivätty Ettenheimissa, hän pyytää minua käytettyäni mieleni mukaan hänen muistiinpanojaan, etsimään kustantajan niille kokonaisuudessaan. Näin ollen luulen parhaiten sopivan omiin tarkoituksiini ja täyttäväni hänen toiveitansa kun painatan muutamia osia lyhentämättöminä. Siten saa lukija perinpohjaisen ja toivottavasti hyvin luotettavan kertomuksen eräistä tärkeistä yksityisseikoista, ja jos joku kustantaja viehättyisi herra ritarin kertomatapaan, niin hän tietää, mistä pyytää lisää, sitä kun löytyy yllinkyllin. Liitän tähän ensimmäisen katkelman korvaamaan sitä, minkä ritari kertoi meille päivällisen jälkeen Durrisdeerin hallissa; mutta ajateltavissa on, ettei hän paroonille esittänyt karkeata todellisuutta, vaan suuresti somistellun toisinnon.

KOLMAS LUKU.

Masterin vaellukset.

(Ritari de Burken muistelmista.)

… Lienee melkein turhaa huomauttaa, että lähdin Ruthvenista paljon tyytyväisempänä kuin olin sinne tullut. Mutta miten olikaan, eksyinkö tieltä tuossa autiossa seudussa, vai toveriniko eksyivät minusta, joka tapauksessa huomasin olevani aivan yksin. Asema oli kovin epämukava; minä en ollenkaan tuntenut tuota kammottavaa maata enkä sen villiä kansaa, ja viimeisten tapausten vuoksi, prinssin luopuessa sodankäynnistä, olimme me irlantilaiset joutuneet pahempaan huutoon kuin koskaan ennen. Juuri hautoessani niitä vähäisiä pelastuksen toiveita, jotka minulla saattoi olla, näin minä kukkulalla toisen ratsumiehen, jota ensin luulin aaveeksi, sillä sotajoukossa oli yleiseen kerrottu hänen kaatuneen ensi rivissä Cullodenin luona. Se oli Ballantraen master, lordi Durrisdeerin poika, nuori aatelismies, harvinaisen urhea ja lahjakas, jonka luonto oli varustanut yhtä hyvin hovin saleja kuin taistelukenttää kaunistamaan. Kohtauksemme oli meille molemmille sitäkin tervetulleempi, kun hän oli yksi niistä harvoista skotlantilaisista, jotka olivat esiintyneet huomaavaisesti meitä irlantilaisia kohtaan, ja koska hän nyt voi olla minulle suureksi avuksi auttamalla minua pakoon. Mutta erityisen ystävyytemme perustana oli seikka, joka romanttisuudessaan vetää vertoja jollekin Arthur-kuninkaasta kerrotulle tarinalle.

Se tapahtui pakomme toisena päivänä. Yön me olimme nukkuneet sateessa eräällä vuoren rinteellä. Samaa matkaa kanssamme kulki eräs Appinin mies, Alan Black Stewart (tai joku sentapainen [Eiköpä tämä liene Alan Breck Stewart, josta sittemmin kansan suussa tuli Appinin murhamies? Ritarimme on usein kovin huono muistamaan nimiä. Mackellarin muist.], minä tapasin hänet jälkeenpäin Ranskassa), joka katseli karsaasti toveriani. He vaihtoivat varsin epäkohteliaita lauseita ja Stewart vaati masteria astumaan alas ja ratkaisemaan asian.

"Ei, herra Stewart", vastasi master, "asian näin ollen minä mieluummin ratsastan kilpaa kanssanne", ja samassa hän kannusti hevostaan.

Stewart pyrki perässämme, lapsellisesti kyllä, yli peninkulman. Minä en voinut pidättää nauruani, kun vihdoin käännyin katsomaan ja näin hänen pysähtyneen jollekin mäelle kädet kupeissa, halkeamaisillaan hengästymisestä.

"Mutta sittenkään", täytyi minun sanoa toverilleni, "en tahtoisi koskaan sallia miehen laukata jäljessäni niin kunnianarvoisessa tarkoituksessa, saamatta toivettaan täytetyksi. Tuo oli hyvää pilaa, mutta haiskahtaa hiukan pelkuruudelta."

Hän rypisti otsaansa minulle. "Minulla on kyllä tekemistä", sanoi hän, "kun otan vaivoikseni vihatuimman miehen Skotlannissa; puhukoon se rohkeuteni puolesta."

"Minäpä voin, jumal'auta, näyttää teille yhden vielä vihatumman", sanoin minä. "Ja jollette seuraani hyväksy, niin 'ottakaa vaivoiksenne' joku muu."

"Majuri Burke", sanoi hän, "välttäkäämme kinaa. Siinä tarkoituksessa minä ilmoitan teille, että olen yhtä herkkätuntoinen kuin kuka muu tahansa."

"En minä enempää siedä kuin tekään", vastasin. "Sen sanon suoraan."

"Tällä tavalla", sanoi hän, "ei asia voi jatkua. Minä ehdotan, että paikalla teemme jommankumman: joko sieppaamme puukkomme ja päätämme asian tai teemme lujan liiton auttaa toisiamme kaikessa."

"Kuten veljekset?" virkoin minä.

"Niin tyhmästi en sanonut", vastasi hän. "Minulla itselläni on veli, enkä minä laske häntä minkään arvoiseksi. Mutta jos puskemme yhteen olkapäät tällä pakoretkellä, niin uskalletaan olla oma itsemme, kuin oltaisiin villejä, ja vannokaamme kumpainenkin, ettei vihastuta eikä hyljätä toisiamme. Minä olen sangen paha mies pohjaltani, ja minusta tuntuu väsyttävältä aina näyttää hyveikkäältä."

"Minä olen yhtä paha kuin tekin", vastasin minä.

"Ei Francis Burkessa mitään maitoparran vehkeitä ole. Mutta mitä tehdään? Tapellaanko vai ollaanko ystäviä?"

"Niin", vastasi hän, "mitä tuo olisi. Mutta mielestäni on parasta ratkaista se rahan heitolla."

Ehdotus oli liian ritarillinen ollakseen minua miellyttämättä, ja niin ihmeelliseltä kuin se voikin näyttää, kun on kysymys kahdesta jalosukuisesta herrasta, heitimme me puoli kruunua ilmaan (kuten pari entisajan ritaria), nähdäksemme pitikö meidän pistää toisemme kuoliaiksi vai tehdä särkymätön ystävyysliitto. Romantisempaa tapausta tuskin lienee sattunut, ja tämä on yksi niistä muistiinpanojeni kohdista, jotka osoittavat että Homeroksen ja runoilijain kertomukset ovat tosia vielä meidän päivinämme — ainakin kun on puhe jaloista, hienoista miehistä. Päätökseksi tuli, että meidän oli tehtävä rauha, ja me löimme kättä sovinnon merkiksi. Nyt selitti toverini, mikä tarkoitus oli Stewartin jättämisellä, ja täytyy tunnustaa, että hänen poliittinen älynsä sai siitä kunniaa. Huhu Ballantraen kuolemasta oli hänelle suureksi avuksi, joten se, että Stewart oli hänet tuntenut, oli vaarallista. Sentähden oli hän sopivimmalla tavalla pitänyt huolta siitä, että Stewart oli asiasta hiiskumatta. "Alan Black, näes", sanoi hän, "on niin turhamainen, että jättää kertomatta sellaisen jutun itsestänsä."

Iltapuolella tulimme sen lahdelman rannoille, joka oli matkamme määrä; alus oli sinne juuri ankkuroitunut. Se oli Sainte-Marie-des-Anges Havre de Grace'ista. Tilattuamme merkeillä veneen kysyi master tunsinko kapteenia. Kerroin, että hän oli maanmiehiäni, aivan virheetön kunnon mies, mutta jossain määrin pelokas.

"Sama se", sanoi hän. "Totuuden hän sittenkin saa tietää."

Totuutta tappelustako hän tarkoitti? kysyin minä. Siliä jos kapteeni saisi vähänkin vihiä sotajoukon hajaantumisesta, niin hän varmaankin heti nostaisi ankkurin.

"Entäs sitten!" hän vastasi, "eihän nyt kuitenkaan enää auta tapella."

"Hyvä mies", sanoin minä, "ei nyt ole puhe tappelemisesta. Mutta onhan meidän ajateltava ystäviämme. He tulevat aivan kintereillämme; prinssi itse on ehkä mukana, ja jos laiva on lähtenyt, voi suuri joukko kallisarvoisia henkiä joutua vaaraan."

"On kapteenilla ja miehistölläkin henki, jos siitä puhutaan", sanoi Ballantrae.

Se oli pelkkää viisastelua, selitin minä, enkä halunnut kapteenille mitään sanottavan. Niinpä sain Ballantraelta sen viisaan vastauksen, jonka vuoksi olen koko keskustelun sellaisenaan kertonut (ja samalla siksi, että minua on moitittu tästä Sainte-Marie-des-Anges'in jutusta).

"Muista sopimustamme, Frank", sanoi hän. "Minulla ei ole valtaa vastustella, jos sinä pidät suusi kiinni, mihin sinua kehoitankin, mutta saman sopimuksen mukaan et sinä voi moittia, vaikka minä puhun suuni puhtaaksi."

En voinut olla tälle nauramatta, vaikka vieläkin varoitin häntä seurauksista.

"Minun puolestani saa seurata tuhannen pirua", sanoi tuo häikäilemätön heittiö. "Minulla on tapana aina tehdä se, mikä minua miellyttää."

Kuten tiedetään, kävi ennustukseni toteen. Kohta kun kapteeni oli kuullut asian oikean laidan, hän nosti ankkurin ja suuntasi merelle; ennen auringon nousua olimme jo Great Minchissä.

Laiva oli vanha, ja laivuri, joskin mitä rehellisin (ja lisäksi irlantilainen), kovin kelvoton. Tuuli puhalsi puuskittain ja meri kävi ankarasti. Koko pitkänä päivänä ei meillä juuri ollut ruokahalua. Menimme aikaisin ja jokseenkin alakuloisina levolle. Yön aikaan kääntyi tuuli (aivan kuin meille opetukseksi) koilliseen ja muuttui rajumyrskyksi. Meidät herätti myrskyn kamala mylvinä ja merimiesten juoksu kannella. Luulin varmasti viime hetkemme tulleen ja pelkoni nousi yli rajain, kun Ballantrae vielä pilkkaili rukouksiani. Sellaisena hetkenä esiintyy mies, jolla on jonkinlaista uskontoa, oikeassa valossaan, ja meille selviää (mitä meille jo pieninä ollessamme opetettiin), kuinka vähän sopii luottaa maallisiin ystäviin; olisin arvoton tunnustamaan uskontoani, poika, jos jättäisin tämän erityisesti huomauttamatta. Kolme päivää me makasimme pimeässä kajuutassa, yksi ainoa korppu nakerreltavanamme. Neljäntenä myrsky vaimeni, mutta laiva oli menettänyt mastonsa ja mainingit heittelivät sitä ankarasti. Kapteeni ei aavistanutkaan, minne olimme ajautuneet; hän oli aivan kelvoton ammattiinsa, osasi vain ylistää pyhää neitsyttä, mikä kyllä itsessään on erinomainen asia, mutta tuskin riittää laivan ohjaamiseen. Ainoa toivomme oli, että jokin muu alus ottaisi meidät. Jos se sattuisi olemaan englantilainen, ei onni olisi erittäin suopea minulle ja masterille.

Viidennen ja kuudennen päivän me ajelehdimme avuttomina. Seitsemäntenä saimme hiukan purjeita asetetuksi, mutta laiva oli täysissä tamineissaankin huono purjehtija, niin että emme juuri voineet muuta kuin purjehtia peräntakaista. Koko ajan me olimme ajautuneet lounaiseen päin ja myrskyn kestäessä kaiketi hyvääkin vauhtia. Yhdeksäs aamu oli kylmä ja pimeä; meri aaltoili ankarasti ja kaikki merkit ennustivat pahaa säätä. Kovin iloisina me sen vuoksi näimme taivaanrannalla pienen aluksen, joka suuntasi suoraan Sainte-Marie'ta kohti. Mutta ilomme ei kestänyt kauan, sillä kohta kun se oli luonamme ja sai venheen vesille, hyppäsi sieltä esiin useita kammottavan näköisiä miehiä. Ne lauloivat ja melusivat meihin päin soutaessaan, ja hyökkäsivät kannelle paljastetut väkipuukot kourissaan ja kovasti kiroillen. Heidän johtajansa oli inhottava kummitus, kasvut mustatut ja leukaparta palmikolla. Hän oli kuuluisa merirosvo, nimeltä Teach. Hän polki jalkaansa, ja mylvi hurjasti, että hänen nimensä oli Saatana ja laivaa kutsuttiin Helvetiksi.

Hän käyttäytyi kuin lapsi, joka kiduttaa eläimiä tai kuten puolihullu ihminen. Minua hän kovasti pelotti. Kuiskasin Ballantraelle rientäväni tarjoutumaan merirosvolaivan palvelukseen, ja toivoin vain hartaasti, että miehiä tarvittaisiin; hän hyväksyi tuumani nyökäyttämällä päätänsä.

"Jumal'avita", sanoin minä kapteeni Teachille, "jos te olette Saatana, niin tässä on perkele palvelukseenne."

Tällaisesta puheesta hän piti, ja (päästäkseni nopeasti näiden kamalain asiain ohi) Ballantrae, minä ja kaksi muuta otettiin rekryyteiksi, kun taas laivuri ja jäljelläolevat heitettiin mereen tavalla, jota sanotaan lankkua pitkin laputtamiseksi. Näin ensi kerran, miten siinä menetellään, ja tulin katsellessani aivan kipeäksi. Kapteeni Teach tai joku hänen väestään (olin liiaksi suunniltani mitään tarkemmin älytäkseni) huomauttivat pahaaennustavasti jotain minun kalpeasta kuonostani. Minulla oli kylliksi voimia hiukan hypähdellä ja karjua muutama siivoton sana, mikä minut sillä kerralla pelasti; mutta sääreni vapisivat kuin rääsyt, kun minun piti astua ruuheen noiden konnien kera. Heidän synnyttämänsä kauhu ja hirveitten aaltojen pelko sai minut sellaiseen jähmetystilaan, että vain vaivoin pidin irlantilaiskieltäni käynnissä ja sain pari sukkeluutta suustani, kun meidät kiskaistiin kannelle. Jumalan johdatuksesta oli merirosvolaivassa viulu; siihen minä kävin käsiksi ja onnistuinkin aika hyvin soittajana. "Vinkuvaksi Villeksi" he minut ristivät, ja minä välitin vähän moisesta arvonimestä niin kauan kuin nahkani oli ehjä.

Minun on mahdoton kertoa millainen helvetti tuo alus oli; sanon vain, että sitä johti mielipuoli ja että sitä olisi voinut sanoa uivaksi hullujenhuoneeksi. Miehistö joi, mylvi, hoilasi, riiteli ja hyppi; ei milloinkaan ollut hetkeä, jona kaikki olisivat olleet selvällä päällä, ja oli päiviä, jolloin äkkinäinen tuulen puuska olisi voinut painaa meidät meren pohjaan tai joku sotalaiva yllättää meidät, ilman että voimme tehdä vähintäkään vastarintaa. Pari kertaa näimme purjelaivan, ja jos olimme riittävän selviä, niin hyökkäsimme, Herra armahtakoon, sen kimppuun, mutta jos olimme liian juopuneita, pääsi se livahtamaan tiehensä, ja minä kiitin sisimmässä sydämessäni kaikkia pyhimyksiä. Teach hallitsi — jos muuten voi puhua hallitsemisesta siellä, missä ei ole minkäänlaista järjestystä — synnyttämänsä pelon avulla, ja minä huomasin, että hän oli kovin itserakas asemansa vuoksi. Minä olen tuntenut Ranskan päärejä — vieläpä ylämaan päällikköjäkin —, joiden itsetyytyväisyys ei ollut niin päivänselvästi näkyvissä, seikka, joka asettaa kunniaa ja kunnianosoituksia tavoittelevan työn omituiseen valoon. Yleensä ymmärtää sitä paremmin, mitä kauemmin elää, Aristoteleen ja muiden filosofien viisautta, ja miten innokkaasti minä lienenkin koko elämäni ajan luvallisin keinoin pyrkinyt eteenpäin, voin siitä huolimatta nyt, kilvoitukseni päättyessä, laskea käden sydämelle ja väittää, ettei mitään — eipä edes henkeään — kannata voittaa tai puolustaa, jos arvokkuutemme siitä vähimmässäkään määrässä kärsii.

Kului pitkä aika, ennenkuin sain puhutella Ballantraeta kahdenkesken, mutta vihdoin eräänä yönä me ryömimme kokkapuulle, toisten riemuitessa mukavammin, ja valitimme hätäämme toisillemme.

"Meitä ei voi pelastaa muu kuin pyhimykset", sanoin minä.

"Minulla taas on aivan toisenlainen käsitys", vastasi Ballantrae, "minä aion vapautua. Teach on mitä kurjin raukka; meillä ei ole mitään hyötyä hänen johdostaan ja voimme milloin hyvänsä joutua vangeiksi. Sitäpaitsi", hän lisäsi, "ei minulla ole minkäänlaista halua olla merirottana ilmaiseksi, eikä liioin kiikkua mastossa, jos vain voin sen välttää." Sitten hän kertoi minulle suunnitelmastaan, johon sisältyi aluksen aseman parantaminen kurinpidon kautta. Siten olisimme ensinnäkin paremmassa turvassa ja voisimme toivoa pikemmin pääsevämme vapaiksi, kun saalista olisi saatu kylliksi ja joukko hajaantuisi.

Minä tunnustin hänelle rehellisesti, että hermoni olivat tässä kamalassa seurapiirissä niin rasittuneet, että tuskin voin luvata hänelle mitään apua.

"Minua ei erittäin helposti peloteta", sanoi hän, "eikä nutistetakaan."

Muutamia päiviä myöhemmin tapahtui jotain, mikä oli vähiltä saattaa meidät hirteen ja luo erittäin kummallisen kuvan oloistamme ja esiintymisestämme. Olimme kaikki hyvästi päissämme, ja kun eräs hullujenhuoneen jäsenistä keksi purjelaivan, käski Teach lähteä sitä ajamaan, ollenkaan varustautumatta. Aloimme ottaa esiin aseitamme ja laskea leikkiä odottavista kauhuista. Huomasin Ballantraen seisovan keulapuolella ja tirkistävän käden alitse; itse seurasin uskollisesti alkamaani politiikkaa, ottaen innokkaasti osaa ryövärien hommiin ja kestiten heitä irlantilaisilla sukkeluuksillani.

"Lippu ylös", huusi Teach. "Näyttäkää niille 'Jolly Roger'."

Tämä oli juoppohullun kerskailua aseman ollessa sellainen, mutta minä en katsonut olevani pätevä väittämään vastaan, ja nostin sen vuoksi omin käsin mustan lipun.

Ballantrae astuu heti luo hymyilevin kasvoin. "Teitä ehkä huvittaa kuulla, te juopot koirat", sanoo! hän, "että te ajatte takaa sotalaivaa."

Teach mylvi hänen valehtelevan, mutta juoksi samassa rintavarustukselle, kaikki muut jäljessä. En ole koskaan nähnyt niin monen juopuneen yht'äkkiä selviävän. Risteilijä oli kääntynyt, kun me röyhkeästi nostimme lipun; nyt se lähti purjehtimaan uutta suuntaa. Tuuli puhalsi sen lippuun, niin että voi sen selvästi nähdä, ja meidän vielä katsellessamme ilmaantui savupilvi, sitten pamahti, ja kuula putosi veteen vähän matkaa meistä. Jotkut juoksivat nuoriin ja saivat uskomattoman nopeasti Saaran käännetyksi. Eräs heistä juoksi kumoon kannella seisovan avoimen rommitynnörin, joka yht'äkkiä vierähti mereen. Minä puolestani riensin tempaamaan alas "Jolly Rogerin", heitin sen mereen ja tunsin halua hypätä jälkeen; niin onnettomaksi tunsin itseni tuona vaaran hetkenä. Kapteeni itse kävi kalpeaksi kuin kuolema ja hävisi hyttiinsä. Vain pari kertaa hän tuli sinä iltapuolena kannelle, tuijotti kauan risteilijää, joka näkyi taivaanrannalla ja meni jälleen sanaa sanomatta alas kajuuttaansa. Hän jätti meidät kerrassaan pulaan, ja ellei meillä olisi ollut eräs varsin taitava purjehtija laivallamme ja tuuli koko päivää pysynyt laimeana, olisimme varmasti joutuneet raakapuun nokkaan kiikkumaan.

Luultavasti Teach tunsi itsensä nöyryytetyksi ja pelkäsi arvonsa laivalla kärsivän, mutta se tapa, jolla hän koetti voittaa häviön takaisin, oli kovin kuvaava. Varhain seuraavana aamuna me saatoimme huomata hänen polttavan rikkiä kajuutassaan ja huutavan: "helvetti! helvetti!", jonka merkityksen miehistö hyvin tiesi ja oli sen johdosta kovin peloissaan. Heti sen jälkeen hän tuli kannelle, aivan naurettavan hassun näköisenä; naama mustana, tukka kähäränä ja vyö täynnä pistooleja; hän pureksi lasinpalasia, niin että veri virtasi pitkin leukaa ja heilutti tikaria. En tiedä oliko hän oppinut nämä temput alkuasukkailta Amerikassa, mistä hän oli kotoisin, mutta hänen tapansa oli sellainen aina, kun hän valmistautui konnantyöhön. Ensiksi joutui hänen tielleen se, joka oli rommin mereen vierittänyt edellisenä päivänä; hän sai tikarin sydämeensä. Teach kiljui ja nimitti häntä kirotuksi kapinoitsijaksi, sitten hän tanssi ruumiin ympärillä, kirosi, raivosi ja kirkui, että uskaltakaapa vain käydä päin. Se oli mitä kehnointa näyttelemistä ja lisäksi vaarallista, sillä tuo kerskuri nähtävästi koetti kiihoittaa itseään uuteen murhaan.

Yht'äkkiä astui esiin Ballantrae. "Lopeta tuo kujeilusi", sanoi hän. "Luuletko sinä meitä irvistyksillä peloittavasi? Me emme sinua paljon nähneet eilen, kun sinua olisi tarvittu, ja hyvin me selvisimme ilmankin sinua, tiedä se." Miesten kesken syntyi hälinää ja mutinaa, varmaankin yhtä paljon ilon kuin pelon synnyttämää. Teach kiljahti hurjasti ja heilutti tikariaan, taito, johon hän, kuten monet merimiehet, oli hyvin harjaantunut.

"Lyö tikari hänen kädestään!" sanoi Ballantrae niin äkkiä ja terävästi, että käsivarteni totteli häntä, ennenkuin ajatukseni oli asiaa ymmärtänyt.

Teach oli aivan kuin halvattu, eikä tullut ajatelleeksi pistoolejaan.

"Mene alas kajuuttaasi", huusi Ballantrae, "ja tule takaisin, kun olet selvällä päällä. Luuletko meidän aikovan antaa hirttää itsemme sinun tähtesi, sinä nokinen, puolihullu, juoppo, eläimellinen teurastaja! Alas!" Hän polki niin käskevästi ja äkkiä jalkaa Teachille, että tämä koreasti kääntyi hyttiinsä.

"Ja nyt, toverit", sanoi Ballantrae, "joku sana teille. En tiedä harjoitatteko tätä jaloa ammattia huvin vuoksi, mutta minä en sitä tee. Minä tahdon ansaita rahoja ja mennä sitten maihin niitä käyttämään. Ja yhden asian minä olen päättänyt: minä en aio antaa hirttää itseäni, jos voin sen välttää. Nyt te saatte auttaa minua, minä olen vain aloittelija! Eikö ole mitään keinoa saada asioihin jotain järjestystä ja järkeä?"

Joku miehistä alkoi puhua. Hän sanoi, että heillä sääntöjen mukaan piti olla majoitusmestari. Tuskin oli sana sanottu, ennenkuin kaikki olivat samaa mieltä. Asia hyväksyttiin ilman äänestystä. Ballantraesta tuli majoitusmestari; rommi annettiin hänen haltuunsa; laadittiin lakeja niitten malliin, joita eräs Roberts-niminen merirosvo oli seurannut, ja lopuksi ehdotettiin, että tehtäisiin selvä Teachista. Mutta Ballantrae pelkäsi toimeliaampaa kapteenia, josta voisi koitua hänen vastustajansa, ja hän sen vuoksi innokkaasti kehoitti tuumasta luopumaan. Teach, sanoi hän, oli kyllä hyvä hyökkäämään laivoihin ja pelottamaan tyhmyreitä mustalla naamallaan ja sadatuksillaan; siihen kai ei voitu saada parempaa miestä. Sitäpaitsi, kun hän nyt oli melkeinpä viralta pantu ja arvonsa menettänyt, niin voimme vähentää hänen saalisosaansa. Tämä ratkaisi asian; Teachin osa määrättiin naurettavan vähäiseksi, niin että se oli minun osuuttani pienempi, Ja jäljellä oli nyt vain kaksi kysymystä: halusiko hän suostua uuteen järjestykseen, ja kuka menisi siitä hänelle ilmoittamaan.

"Siitä teidän ei tarvitse huolehtia", sanoi Ballantrae. "Sen minä kyllä otan tehtäväkseni." Samassa meni hän käytävään ja astui yksinään alas pedon hyttiin.

"Siinä on meillä oikea mies", huusi joku joukosta. "Eläköön uusi majoitusmestarimme!" Huudettiin kolmasti, niin että kaikui, ja minä en ainakaan säästänyt kurkkuani. Olen varma siitä, että riemu vaikutti kapteeni Teachiin alhaalla hytissä; olemmehan äskettäin nähneet, miten kadulla huutaminen voi saada lainlaatijainkin mielet pois tasapainosta.

Mitä alhaalla tapahtui, emme koskaan saaneet tarkemmin tietää, vaikka tärkeimpiä seikkoja myöhemmin tuli ilmi, mutta ihmeisiimme ja iloisiksi me tulimme kaikki, kun Ballantrae tuli kannelle Teach vierellään ja ilmoitti tämän täydellisesti suostuvani asiaan.

Seuraavat kaksi-viisitoista kuukautta sivuutan nopeasti; me ristelimme edelleen pohjoisella Atlantilla, otimme ruuan ja juoman ryöstämistämme laivoista, ja saimme asiat yleensä luistamaan hyvin. Minä voin olla varma siitä, ettei kellään ole halua lukea merirosvon muistelmia, olkoonpa, että on rosvona niinkin vastenmielisesti kuin minä. Asiat menivät nyt aivan toisin, kuten olimme toivoneetkin, ja Ballantrae jäi minun suureksi ihmeekseni johtoon siitä päivästä ruveten, jolloin hän siihen oli ryhtynyt. Voisi olla houkuttelevaa otaksua, että jalosukuinen mies aina on etusijalla, ryövärienkin seassa; mutta minun sukuni on joka puolelta yhtä hyvä kuin jonkun skotlantilaisen paroonin, enkä minä kumminkaan häpee myöntää, että minä pysyin "Vinkuvana Villenä", enkä ollut juuri miehistön hovinarria korkeammassa asemassa. Totta puhuen eivät olosuhteet olleet omiansa minun kykyjeni ilmi pääsemiselle. Terveyteni kärsi monesta syystä; minä en koskaan koteutunut laivan kannelle yhtä hyvin kuin ratsun selkään, ja minun täytyy totta puhuen tunnustaa, että alinomaa pelkäsin merta, johon pelkoon sekaantui vielä kumppanieni synnyttämä kauhu. Minun ei tarvitse kertoa rohkeudestani; olen kunnostautunut useilla tappelutanterilla kuuluisien päällikköjen johdossa ja viimeisen kunnianosoitukseni minä voitin loistavan urhoollisella teolla, jonka moni silminnäkijä voi todistaa. Mutta kun piti ryhtyä jonkin laivan valtaamiseen, silloin oli majuri Francis Burken sydän kurkussa; tuo pieni pähkinänkuori, jossa me hyökkäsimme, kammottava merenkäynti, korkeat laivankyljet, joita pitkin oli nouseminen, ajatus siitä, kuinka monta vihamiestä voi olla piilossa varuksiensa takana, pilvinen taivas, joka (näillä tienoin) useinkin synkeänä ja uhaten seurasi yritystämme, ja tuulen vinkuna korvissani — kaikki tämä oli urhoollisuudelleni mahdotonta sulattaa. Lisäksi tuli, että ne näyt, jotka voittoa seurasivat, eivät olleet minulle mieluisammat kuin tappion toiveet, sillä minä olen aina ollut erittäin herkkätunteinen. Pari kertaa tapasimme laivoista naisia, ja vaikka olen ollut mukana kaupunkia ryöstettäissä ja hiljattain Ranskassa hirveissä katumellakoissa, teki kuitenkin tuo surullinen ja vaarallinen taistelupaikka merellä ja taistelevien vähäinen lukumäärä nämä merirosvonäytelmät paljoa kamalammiksi. Tunnustan rehellisesti, etten koskaan voinut ryhtyä asiaan olematta kolmen neljänneksen humalassa. Toisten laita oli samoin; itse Teachkin epäröi mitään aloittaa, ellei hän ollut täyttänyt itseään rommilla, ja Ballantraen tehtävän suurimpia vaikeuksia oli jakaa meille paljon väkijuomia juuri niin kuin tarvittiin. Senkin hän suoritti ihailtavalla tavalla ja oli yleensä kunnollisin mies mitä olen nähnyt ja yksi niitä, joita luonto on suosinut erityisillä lahjoilla. Hän ei koettanut hankkia suosiota kuten minä alituiseen kujeilemalla pelko sydämessä, vaan oli useimmissa tapauksissa jollakin tavoin arvokas ja luoksepääsemätön, niin että hän näytti isältä lapsilaumassa tai koulumestarilta oppilaineen. Hänen tehtäväänsä vaikeutti se, että miehistöön oli juurtunut mellakoimisen halu; Ballantraen kurinpito, niin höllä kuin se olikin, rajoitti kumminkin heidän yltiöpäisyyttään, ja mikä pahinta: kun he nyt pysyivät selvinä, oli heillä aikaa ajatella. Sentähden oli muutamia, jotka joutuivat katumaan kammottavia rikoksiaan, erittäinkin yksi, eräs hyvä katolilainen, jonka kanssa me toisinaan pujahdimme salaa rukoilemaan, varsinkin pahalla säällä, sumussa, sateessa ja sen sellaisessa, kun meitä ei niin hyvin pidetty silmällä, ja minä olen varma, ettei pari rikollista matkalla mestauspaikalle ole tehnyt sen tuskaisempaa ja vilpittömämpää katumusta. Sitävastoin toiset, joilla ei ollut samaa toivomisen syytä kuin meillä, antautuivat muunlaiseen ajanviettoon, nimittäin laskemaan saalistaan. Päivät pitkät he siten saattoivat istua laskemassa osuuksiaan ja hautomassa uusia voiton toiveita. Kuten sanottu, me olimme onnistuneet varsin hyvin, mutta se huomautus minun on tähän lisättävä, ettei missään yrityksessä (päättäen niistä, joissa minä olen ollut osakkaana) voitto koskaan vastaa ihmisten alkuperäisiä toiveita. Monta laivaa me kohtasimme ja monta valtasimmekin, mutta vain harvoissa oli sanottavasti rahoja; niiden lasti oli enimmäkseen käyttöön kelvotonta — mitäpä me teimme muutamalla auralla tai jollakin tupakkamäärällä? — ja on kovin tuskallista ajatella, kuinka monen laivamiehistön olemme antaneet laputtaa pitkin lankkua vain muutaman korpun tai parin viina-ankkurin vuoksi.

Laivamme oli kovin lahonnut, joten oli kiiruhdettava suojasatamaan, joka sijaitsi soiden ympäröimällä joen suulla. Yleensä ajateltiin sen jälkeen erota kukin hävittämään yksin osuuttansa, ja tämän vuoksi kaikki himoitsivat hiukan lisää, joten asian lopullinen ratkaisu siirtyi päivä päivältä. Lopullisen päätöksen sai aikaan vähäpätöinen tapaturma, sellainen, jota voisi luulla jokapäiväiseksi meidän asemassamme olevien henkilöjen kesken. Minun on kuitenkin liitettävä tähän selitys. Valtaamistamme laivoista olimme ainoastaan yhdessä — ensimmäisessä, missä oli naisia — kohdanneet todellista vastarintaa. Tässä tilaisuudessa tapettiin miehistämme kaksi ja useita haavoittui, joten me varmasti olisimme joutuneet tappiolle ilman urhoollista Ballantraeta. Muuten oli puolustus kaikkialla (jos sellainen yleensä tuli kysymykseen) niin kehnoa, että Euroopan vaivaisin sotajoukko olisi sille nauranut. Vaarallisinta oli kiivetä pitkin laivan sivuja, mutta saattoi tapahtua, että nuo merimiesraukat heittivät itse meille köyden, niin mielellään he antautuivat palvelukseemme tahtomatta laputtaa lankkua pitkin. Kun olimme aina päässeet niin helpolla, oli miehistömme tullut kehnoksi tappelemaan, joten oli varsin ymmärrettävää, että Teach voi vaikuttaa sen mieliin; todellisuudessa olikin tuon mielipuolen läsnäolo meille todellinen vaara.

Onnettomuus, jota tarkoitan, tapahtui seuraavalla tavalla: Olimme eräänä päivänä huomanneet pienen täyspurjeisen aluksen aivan lähellämme oikealla puolella. Se purjehti melkein yhtä nopeasti kuin me — olen lähempänä totuutta jos sanon: yhtä huonosti — ja me panimme kuntoon keulakanuunat ampuaksemme siltä poikki pari raakapuuta. Meri kävi ankarasti; laiva keinui kovin, niin ettei ollut ihme, jos kanuunamme laukaistiin neljästi lähellekään osumatta. Mutta meidän huomaamattamme olivat takan ajetut ladanneet peräkanuunan, jota emme olleet voineet sumussa huomata. He tähtäsivät paremmin kuin me. Ensimmäinen laukaus sattui aluksemme keulaan ja iski kaksi kanuunamiestämme kuoliaiksi, niin että veri roiskui kasvoillemme ja me kaikki ryntäsimme kannelta alas makuusuojiimme. Ballantrae olisi jatkanut yritystä, eikä tuo vastoinkäyminen olisi voinutkaan vaikuttaa todelliseen sotamieheen; mutta hän älysi nopeasti miehistön mielenlaadun ja huomasi sen nyt saaneen kyllänsä koko käsityöstä. Yht'äkkiä he olivat yhtämieltä siitä, että takaa-ajo lopetettaisiin; siitä ei ollut mitään hyötyä; Saara oli niin laho, ettei se voinut purjehtia kilpaa pullonkaan kanssa; oli sulaa hulluutta risteillä sillä kauemmin, ja näistä syistä laivan kokka käännettiin ja suunnattiin jokea kohti. Oli ihmeellistä nähdä, miten iloisiksi miehet tulivat, kuinka he polkivat jalkaa nauraen ja leikkiä laskien, samalla kukin selvitellen, miten paljon osuus oli kasvanut kanuunamiesten kuoltua.

Yhdeksän päivää me purjehdimme jokea kohti — niin heikko oli tuuli — mutta ennen kymmenennen aamun koittoa, keveän sumun kadotessa, olimme perillä. Kun ilma hetkisen oli selkeä, ennenkuin sumu heti jälleen laskeutui, näimme erään risteilijän aivan lähellä. Se oli kova isku niin likellä piilopaikkaamme. Keskusteltiin innokkaasti, oliko se nähnyt meidät, ja jos oli, oliko se tuntenut Saaran. Olimme olleet hyvin varovaisia, hävittäneet valtaamiemme laivojen miehistöt, jottei kukaan voisi todistaa meitä vastaan, mutta itse Saaran ulkonäköä oli vaikeampi pitää salassa, erittäinkin viime aikoina, sen lahottua, kun olimme ahdistelleet useita aluksia saamatta niitä kiinni. Ei niin ollen ollut muuta kuin todennäköistä, että rosvolaivamme oli moneen kertaan julkisesti kuvailtu. Minä luulin tuon yllätyksen hajoittavan meidät heti. Mutta tässä Ballantraen ihmeen nerokas järki jälleen hämmästytti minua. Hän ja Teach, mikä oli kaikista hänen tempuistaan ihmeteltävin, olivat vetäneet innokkaasti yhtä köyttä aina siitä asti, kun Ballantraesta tuli majoitusmestari. Kysyin häneltä monasti, kuinka se saattoi käydä päinsä, mutta sain vain kerran vastauksen. Silloin hän sanoi Teachilla ja itsellään olevan sopimuksen, "joka kovasti hämmästyttäisi miehistöä, jos se sen saisi kuulla, ja joka hämmästyttäisi häntä itseäänkin jonkinverran siinä tapauksessa, ettei sitä rikottu."

Tässäkin tilaisuudessa hän ja Teach taas olivat yhtä mieltä, ja heidän yhteistoimintansa tuloksena oli, että heti ankkurin laskettua koko miehistö alkoi juoda sanoin selittämättömästi. Iltapäivällä oli laiva täynnä juopuneita miehiä, jotka viskoivat mereen mitä käsiinsä saivat, mylvivät kilpaa mitä erilaisimpia lauluja, joutuivat riitaan ja käsikähmään ja jälleen sen unohdettuaan halailivat toisiaan. Ballantrae oli kieltänyt minua mitään juomasta, kehotti vain näyttämään humaltuneelta, niin totta kuin elämäni oli minulle rakas. En ole koskaan viettänyt niin murheellista päivää; makasin enimmän ajan tuijottaen yli soiden ja tiheikköjen, jotka silmäkannolta ympäröivät pikku lahdelmaamme. Hiukan ennen pimeän tuloa horjui Ballantrae luokseni, oli kompastuvinaan ja kuiskasi ennenkuin nousi, että minun piti kömpiä alas kajuuttaan ja olla nukkuvinani siellä arkun kannella, sillä minua tarvittaisiin pian. Minä tein niin, menin alas kajuuttaan ja heittäydyin ensimmäiselle tapaamalleni arkulle. Siinä makasi jo eräs toinen mies, mutta tavasta millä hän liikahteli ja sysäsi minut syrjään, minä päätin hänen olevan verrattain vähän päissään. Kun olin löytänyt toisen sijan, tuntui hän kuitenkin nukkuvan edelleen. Aavistin tulossa olevan jonkun julman teon, ja sydämeni jyski ankarasti. Heti jäljessäni tuli Ballantrae alas, sytytti lampun, katsahti ympärilleen ja nyökkäsi, ikäänkuin olisi havainnut kaiken olevan järjestyksessä. Sitten hän lähti sanaa sanomatta kannelle. Tirkistin varovasti ympärilleni ja näin että meitä oli makaamassa tai makaavinaan kolme: minä itse, Dutton ja Grady, molemmat rohkeita miehiä. Kannella olivat muut nyt niin hurjasti humaltuneet, että elämä meni kaiken ihmisyyden rajain ulkopuolelle; ei mikään kielen sana voi kuvailla heidän aikaansaamaansa meteliä. Olen iässäni usein kuullut juopuneitten mellastelua, monasti Saarankin kannella, mutta en koskaan mitään, mitä likimainkaan voisi verrata tähän. Siksipä pian juolahti mieleeni, että viinalle oli mahdettu tehdä temppuja. Kesti kauan, ennenkuin kaikki kiljunta ja ulvonta hukkui aivan kuin valittavaan ähkinään ja vihdoin kokonaan häipyi. Minusta tuntui vielä kestävän pitkän ajan, ennenkun Ballantrae palasi, tällä kertaa Teachin seurassa. Kapteeni kirosi nähdessään meidän kolmen makaavan arkuilla.

"Pyh", sanoi Ballantrae, "voisi laukaista pistoolin heidän korvansa juuressa, eivätkä he heräisi. Tiedäthän, mitä he ovat vetäneet nahkaansa."

Kajuutan lattiassa oli luukku, jonka alla arvokkain saalis oli piilossa, kunnes se jaettaisiin. Kansi oli suljettu renkaalla ja kolmella munalukolla. Avaimet olivat varmuuden vuoksi jaetut; yksi oli Teachilla, toinen Ballantraella ja kolmas Hammond-nimisellä miehellämme. Mutta nyt minä hämmästyksekseni näin niitten kokoontuneen yhteen käteen, ja vielä enemmän minä ällistyin nähdessäni Ballantraen ja Teachin nostavan luukusta myttyjä, neljä kaikkiaan, sievästi käärittyjä, kantohihnoineen.

"Lähdetään", sanoi Teach.

"Odotahan vähäsen", sanoi Ballantrae. "Minä olen saanut tietooni, että on paitsi sinua eräs toinenkin, joka tuntee salapolun rämeiden läpi ja se on varmaan lyhempi kuin sinun."

Teach huusi, että siinä tapauksessa he olivat hukassa.

"En minä sitä sentään tiedä", sanoi Ballantrae. "On nimittäin erinäisiä muita seikkoja, joihin minun täytyy sinut tutustuttaa. Ensinnäkin ei pistooleissasi ole ollenkaan kuulia; muistathan, että minä ne latasin meitä molempia varten aamulla. Toiseksi: kun kerran löytyy muitakin, jotka tuntevat tien, niin ymmärtänet helposti, etten halua lähteä sellaisen mielipuolen mukana kuin sinä olet. Kolmanneksi: nämä herrat (heidän ei enää tarvitse olla nukkuvinaan) kuuluvat minun puolueeseeni ja tulevat sitomaan sinut ja köyttämään mastoon. Kun sitten miehesi heräävät (jos he koskaan heräävät, nautittuaan minun heidän viinaansa sekoittamiani lääkkeitä), niin he varmaan ovat ystävällisiä ja irroittavat sinut, ja minä olen varma siitä, että sinun on helppo selittää tämä avain-juttu."

Teach ei sanonut sanaakaan, tuijotteli vain meihin kuin pelästynyt lapsi, kun sidoimme hänen käsiään ja jalkojaan.

"No, sinä tyhmeliini", kysyi Ballantrae, "ymmärrätkö nyt, miksi me teimme neljä myttyä? Tuli sinullekin aikasi jotakin oppia."

Ne olivat viimeiset sanat Saaran kannella. Me neljä liu'uimme hiljaa myttyinemme veneeseen ja sousimme pois laivalta, joka oli vaiti kuin hauta; muutama juopunut vain joskus huokasi. Sumua oli pari jalkaa veden pinnan yläpuolella; sen vuoksi täytyi Duttonin, joka tunsi tien, seisoa suorana määrätäkseen soudun suunnan. Se oli meidän pelastuksemme, sillä meidän täytyi soutaa vitkaan. Olimme päässeet vain vähään matkaan laivasta; ilma sakeni ja lintuja alkoi lentää pitkin vedenpintaa. Äkkiä painui Dutton kokoon ja kuiskasi, että olisimme hiljaa ja kuuntelisimme, jos henki oli meille kallis. Aivan oikein, me kuulimme hiljaista airon loisketta toiselta puolen ja taas kauempaa toiselta samanlaista. Oli selvää, että meidät eilen aamulla oli keksitty, ja että risteilijän veneet nyt olivat meitä kiertämässä, meidän ollessa turvattomina aivan heidän keskellään.

Ihmisparat eivät koskaan ole olleet suuremmassa vaarassa. Lepäyttäissämme airoja ja rukoillessamme jumalaa, että sumu säilyisi, pursui hikipisaroita otsalleni. Nyt kuulimme yhden venheistä liukuvan ohitsemme niin likeltä, että olisimme voineet heittää sinne korpun. "Hiljaa, pojat", kuulin minä upseerin kuiskaavan, ja ihmettelin, ettei hän kuullut sydämeni jyskettä.

"Ei välitetä polusta", sanoi Ballantrae; "meidän täytyy päästä piiloon keinolla millä hyvänsä; ohjataan suoraan lahden rantaan."

Teimme sen mitä varovimmin, soudimme niin äänettömästi kuin mahdollista ja ohjasimme umpimähkään sumussa, josta kuitenkin iloitsimme, se kun suojasi meitä. Mutta taivas johdatti meitä; me laskimme rantaan erääseen tiheikköön, ryömimme maihin aarteinemme ja lävistimme ruuhen upoksiin, kun emme sitä muuten saaneet piiloon, ja sumu jo alkoi hajaantua. Olimme juuri päässeet suojaan, kun aurinko nousi, ja samalla kajahti lahdelta moniääninen merimieshuuto; Saaraa siis käytiin valtaamaan. Sain myöhemmin kuulla, että upseeri, joka sen valtasi, niitti teosta suurta kunniaa. Hän oli todellakin osoittanut suurta kykeneväisyyttä kiertäessään sen; mutta kun hän tuli kannelle, lienee hänen ollut verrattain helppo vangita sen miehistö. Olin vielä kiittämässä pyhimyksiä pelastuksestamme, kun huomasin, että olimme toisenlaisessa pulassa. Olimme tulleet maihin, miten oli parhaiten voitu, laajaan suoseutuun, ja tien etsinnässä oli paljon vaivaa, puuhaa ja vaaroja. Dutton puolestaan arveli, että meidän tuli odottaa, kunnes laiva oli lähtenyt, ja onkia ruuhi ylös; joskin viipyisimme, olisi se järkevämpää kuin syöksyä suin päin tuommoiseen rämeikköön. Siksi meni yksi meistä jälleen lahdelman rantaan, vakoili tiheikön lomitse, näki sumun hälvenneen ja Englannin lipun liehuvan Saaralla. Mitään purjeiden nostamispuuhia sitävastoin ei näkynyt. Nyt oli asemamme sangen arveluttava. Rämeikössä viipyminen oli epäterveellistä; olimme niin kovin ajatelleet aarteitamme, ettemme olleet ottaneet paljoa ruokaa mukaan. Sitäpaitsi oli mitä tärkeintä, että pääsimme lähimmästä ympäristöstä naapuripaikkakuntiin, ennenkuin huhu rosvolaivan valtauksesta ehti levitä. Kaikkia näitä syitä vastassa oli vain läpikulun vaarallisuus. Ei siis ollut kumma, että päätimme lähteä matkaan.

Oli polttavan kuuma jo kun lähdimme liikkeelle päästäksemme rämeikön läpi, tai oikeammin etsiäksemme polkua kompassin avulla. Dutton otti kompassin ja yksi meistä kantoi hänen aarre-osuuttaan. Mutta tuiman tarkasti hän piti jälkijoukkoa silmällä; hänhän oli jättänyt sanalla sanoen sielunsa meidän haltuumme. Tiheikkö oli kuin aarniometsää; maaperä petollista, niin että usein vajosimme ja saimme tehdä kierroksia. Kuumuus kävi tukahuttavaksi, ilma oli raskasta kuin lyijy, ja hyönteisiä parveili sellaisin joukoin, että jokainen meistä kulki kuin pilven peitossa. On usein puhuttu siitä, kuinka paljon paremmin jalosukuiset miehet kestävät ponnistuksia kuin rahvas, että esim. jalkaväen upseerit, joiden täytyy saapastaa liassa sotamiestensä rinnalla, saattavat nämä häpeään kestävyydellänsä. Tämän saattoi nyt hyvin huomata vertaamalla toisaalta Ballantraeta ja minua, kahta mitä jalosukuisinta herraa, ja toisaalta Gradya, tavallista matruusia, jolla oli melkein jättiläisvoimat. Duttonin esimerkki ei asiaa juuri selvitä; minun täytyy myöntää, että hän selviytyi melkein yhtä hyvin kuin me. [Eikö tässä ole koko selitys? Duttonilla oli, kuten upseereilla, jonkinlainen vastuunalaisuuden tunne, joka lujitti häntä. Mackellarin muist.] Mutta Grady alkoi ennen pitkää valittaa, jäi jälkeen, ei halunnut kantaa Duttonin myttyä, kun hänen vuoronsa tuli, tahtoi alinomaa rommia (jota meillä oli liiankin vähän), vieläpä vihdoin uhkasi meitä takaapäin ladatulla pistoolilla, ellemme me antaisi hänen levätä. Ballantrae luultavasti olisi suostunut tappelemaan, mutta minä sain hänen mielensä muuttumaan. Me siis pysähdyimme syömään. Se ei näyttänyt paljonkaan auttavan Gradya; hän oli heti jälleen jäljessä ja napisi ja murisi kovaa kohtaloaan. Loppu oli se, että hän varomattomuudesta, kun ei seurannut aivan kintereillämme, kompuroi rämeen pehmeämpiin paikkoihin, missä oli enimmäkseen vain vettä, päästi muutamia kammottavia huutoja ja hävisi syvyyteen saaliineen, ennenkun me ehdimme avuksi. Hänen loppunsa, mutta etenkin hänen huutonsa kauhistutti meitä kovin; mutta muuten se oli suuri onni ja pelastus meille; sillä Dutton nousi sen johdosta korkeaan puuhun, josta hän näki ja näytti minulle, joka kiipesin hänen jäljessään, korkean kohdan metsässä, erään polku-merkeistä. Se ehkä sai hänet käymään huolettomammin, sillä hetkisen perästä me näimme hänen vaipuvan vähäsen, nostavan jalkojaan ja jälleen tasaisesti vajoavan. Sitten hän käänsi meihin päin kasvonsa. Ne olivat aivan valkeat.

"Ojentakaa kätenne", sanoi hän. "Minä olen vajoamassa."

"Ei se ole minun asiani", sanoi Ballantrae liikahtamatta.

Dutton vannoi ja kirosi mitä ankarimmin ja vajosi samalla hiukan syvemmäksi, niin että muta ulottui melkein hänen vyötäisiinsä. Silloin tempasi hän pistoolin vyöstään ja huusi: "Auta, tai pääset helvettiin!"

"Ei", sanoi Ballantrae, "leikkiähän se oli minulta. Minä tulen." Hän laski myttynsä maahan, samoin Duttonin käärön, jota hän juuri oli kantanut. "Älä tule likelle, ennenkuin nähdään tarvitaanko sinua", sanoi hän minulle ja meni yksin paikalle, missä Dutton oli liejuun vajonneena. Tämä oli nyt hiljaa, mutta piti yhä pistoolia kädessään, ja minua liikutti nähdessäni pelokkaan kauhun ilmeen hänen kasvoillansa.

"Jumalan tähden", sanoi hän, "ole varuillasi."

Ballantrae oli nyt tullut aivan lähelle häntä. "Älä liiku", sanoi hän. Sitten hän näytti miettivän ja lisäsi: "Ojenna molemmat kätesi!"

Dutton laski pistoolin kädestään, ja maa oli niin pehmeätä, että se heti peittyi; kiroten kumartui hän siihen tarttuakseen, mutta samassa syöksi Ballantrae miekkansa hänen olkainsa väliin. Hänen kätensä nousivat ilmaan — kivunko vaikutuksesta, vai torjuakseen iskua, en tiedä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän käpertyi liejuun. Ballantrae oli jo vajonnut kehräsluuta myöten, mutta tempasi itsensä ylös ja tuli luokseni. Minä seisoin tutisevin säärin, ankaran mielenliikutuksen vallassa. "Piru sinut periköön Francis", sanoi hän. "Minä luulen sittenkin, ettei sinulla ole oikein luuta nokassa. Minä olen vain tehnyt merirosvolle niinkuin tehdä pitikin. Nyt me olemme täydellisesti vapaat Saarasta. Kuka voi nyt sanoa meillä olleen mitään luvattomia vehkeitä?"

Minä vakuutin hänen väärin minua arvostelevan; mutta inhimillinen tunne-elämäni oli edellä käyneitten kamalain tapausten tärisyttämä, niin että vastaus melkein takertui kurkkuuni.

"Kuulehan", sanoi hän, "sinä et saa olla niin epäröivä. Tuolla miehellä ei ollut enää mitään virkaa, kun hän oli näyttänyt tien suunnan, etkä sinä voi kieltää, että minä olisin ollut hullu, jos olisin sellaisen tilaisuuden päästänyt käsistäni."

Minä en voinut kieltää, että hän puhtaasti loogilliselta kannalta oli oikeassa; mutta en myöskään saattanut olla vuodattamatta kyyneleitä; seikka, jota ei yhdenkään urhean miehen olisi tarvinnut hävetä. Vasta kun olin saanut annoksen rommia, voin lähteä eteenpäin. Minä sanon vieläkin: minä en ollenkaan häpee hellempiä tunteitani; sääli on sotilaan kaunistus; mutta toisaalta en myöskään voi katsoa Ballantraen olleen kokonaan väärässä. Hänen menettelynsä oli meille todelliseksi onneksi, sillä nyt löysimme vaivatta polun, ja samana päivänä auringon laskiessa pääsimme pois rämeiköstä.

Olimme liian väsyneitä kulkeaksemme kauas, ja asetuimme jotenkin kuivalle hiekkamaalle, joka oli vielä lämmin, ja jonka yläpuolella oli honkametsää. Vaivuimme heti uneen.

Seuraavana aamuna heräsimme hyvin varhain; huonolla tuulella ollen aloitimme keskustelun, joka oli vähällä päättyä tappeluun. Olimme ajautuneet maihin eteläisissä maakunnissa, monta sataa peninkulmaa mistään ranskalaisesta uudistilasta; edessämme oli kamala matka lukemattomine vaivoineen; sentähden me nyt jos milloinkaan kaipasimme uskollista ystävää. Minä otaksuin Ballantraen kohteliaisuuden tajun kärsineen; se ei olisi ollutkaan kovin kummallista, kun olimme niin kauan seurustelleet vain merisusien kanssa. Minä puolestani suutuin siitä sopimattomasta puhetavasta, jota hän käytti ja jota kukaan jalosukuinen mies ei olisi sietänyt.

Sanoin hänelle, mikä mielipiteeni oli hänen käytöksestään, ja hän teki vihdoin kädellään merkin, että lopettaisin.

"Frank", sanoi hän, "sinä muistat mitä olemme vannoneet, eikä kumminkaan ole sellaista valaa, joka saisi minut sulattamaan moisia sanoja, ellen sinusta vilpittömästi pitäisi. Sitä sinun ei ollenkaan tarvitse epäillä; sen minä olen todistanut. Dutton oli minun pakko ottaa mukaan, koska hän tiesi polun, ja Grady, koska Dutton ei tahtonut lähteä ilman häntä; mutta mitä syytä minulla on hinata sinua muassani? Sinä saatat minut alituiseen vaaraan kirotulla irlantilaiskielelläsi. Oikeastaan sinä nyt voisit maata raudoissa risteilijällä. Ja sinä kehtaat vielä ruveta riitelemään kanssani kuten lapset parista penningistä!"

Tämä on mielestäni sopimattominta puhetta, mitä koskaan on kuultu; niinpä en vielä tänä päivänäkään voi niihin yhdistää ajatusta jalosukuisesta miehestä, ystävästäni. Korvaukseksi minä muistutin hänelle hänen skotlantilaista korostustaan, joka hänessä ei ollut niin selvä kuin se saattaa olla, mutta kumminkin riittävän raaka ja epämiellyttävä. Sen minä sanoin hänelle suoraan, ja juttumme olisi kääntynyt pahalle tolalle, ellei samassa olisi tapahtunut jotain levottomuutta herättävää.

Olimme sanasotamme aikana kulkeneet hiukan etemmäksi pitkin hiekkakenttää. Paikka, missä me olimme maanneet, ja missä rahamytyt lepäsivät avattuina, oli nyt meidän ja hankametsän välillä, josta päin vieras mies lienee tullut. Siellä hän ainakin seisoi, suuri kömpelö talonpoika, iso kirves olallaan, ja tuijotti suu auki milloin aarretta edessään, milloin meitä, jotka kinastelussamme olimme joutuneet niin pitkälle, että miekkamme olivat paljaat. Kohta kun olimme hänet huomanneet, hän alkoi laukata ja katosi hongikkoon.

Tuo ei ollut juuri omiaan meidän turvallisuuttamme lisäämään. Oli nähty kaksi merimiehen pukuun puettua aseellista miestä kiistelemässä aarteesta, vain muutaman peninkulman päässä paikasta, missä merirosvolaiva oli vallattu — se riitti varmaan saamaan koko seudun jaloilleen meitä etsimään. Riidan lopettamisesta ei tarvinnut puhuakaan; se katosi kerrassaan meidän ajatuksistamme; silmänräpäyksessä saimme aarteemme kasaan ja lähdimme täyttä karkua matkaan. Onnettomuudeksi emme tienneet suuntaa, joten meidän oli pakko alituiseen kääntyä takaisin. Ballantrae oli tosin saanut Duttonilta tietää mahdollisimman paljon; mutta suusanaisen opastuksen mukaan on vaikea matkustaa. Niinpä me alinomaa tulimme uudelleen rantaan, meri kun täällä muodosti laajan, säännöttömän lahdelman.

Olimme melkein suunniltamme ja jo sangen väsyneitä juoksemaan, kun saavuimme erään harjun laelle ja näimme, että uusi poukama oli edessämme. Mutta tämä lahdelma oli aivan erilainen kuin muut, se oli kallioitten ympäröimä ja niin syvä, että siinä oli tilaa pienelle alukselle, joka oli aivan rannassa köydellä kiinnitettynä. Miehistö oli asettanut lankun sillaksi rantaan, missä loimusi nuotio. Sen ympärillä istui ihmisiä syömässä. Alus oli Bermudas-saarella rakennettujen näköinen.

Kullan himo ja yleinen merirosvoihin kohdistuva viha olivat voimakkaita kannustajia ja saisivat varmaan pian koko seudun väen meitä takaa-ajamaan. Sitäpaitsi oli selvää, että meidän täytyi olla jonkinlaisella saarenteella, jonka monet niemekkeet pistivät mereen kuin sormet, ja kämmentä, mantereelle johtavaa kannasta ehkä jo vahdittiin. Tällaiset mietteet saivat meidät ryhtymään rohkeaan tuumaan. Makasimme niin kauan kuin uskalsimme pensaikossa harjanteen laella ja kurkistelimme alinomaa, olisiko joku meitä ahdistamassa. Kun olimme siten saaneet hengähtää, emmekä näyttäneet niin ahdistetuilta, kompuroimme vihdoin alas seurueen luo niin huolettoman näköisinä kuin suinkin.

Nuotion ääressä istui laivan kapteeni neekerimatruuseineen; hän oli kotoisin Albanysta New-Yorkin alueelta ja paluumatkalla Intiasta tuoden rahtia; hänen nimeänsä en muista. Ihmeeksemme kuulimme hänen laskeneen tänne peläten Saaraa; emme olleet luulleet maineemme niin laajalle levinneen. Kohta kun kapteeni kuuli, että Saara oli edellisenä päivänä vallattu, hypähti hän ylös, tarjosi meille lasin hyvästä uutisestamme ja käski neekeriensä nostaa purjeet. Me puolestamme käytimme maljan juontia hyväksemme, päästen tuttavallisemmalle kannalle hänen kanssaan, ja kysyimme lopuksi, voisimmeko päästä matkustajiksi. Hän heitti salaisen silmäyksen tervaisiin vaatteisiimme ja pistooleihimme ja vastasi ystävällisesti kyllä, että hänellä itsellään tuskin oli riittävää tilaa. Eivät rukoukset, eivätkä verrattain suuret rahatarjouksetkaan saaneet häntä myöntymään.

"Minä huomaan, että teillä on huonot ajatukset meistä", sanoi Ballantrae, "mutta nyt minä sanon teille totuuden, niin saatte kuulla kuinka hyvät meillä on teistä. Me olemme jakobiitti-pakolaisia, ja päistämme on luvattu palkinto."

Tämä näytti jonkinverran vaikuttavan amerikkalaiseen. Hän kyseli meiltä paljon Skotlannin sodasta ja Ballantrae vastasi kärsivällisesti. Vihdoin hän vilkutti meille silmää ja sanoi jokseenkin töykeästi: "Te ja tuo Charlie-prinssi taisitte kyllä saada enemmän kuin olisitte halunneet."

"Jumal'avita saimmekin", sanoin minä, "ja siksi sinun, hyvä mies, pitäisi tehdä mitä haluamme."

Tämän minä sanoin omalla irlantilaisella tavallani, joka yleisen mielipiteen mukaan on varsin miellyttävä. Lienee mainitsemisen arvoista ja käynee kansamme nauttiman suosion todistuksesta se seikka, että tässä äänilajissa lausuttu pyyntö tuskin milloinkaan on tekemättä vaikutustaan kunnon mieheen. Minun on mahdotonta luetella kaikkia niitä kertoja, joina nahkapoika on päässyt selkäsaunasta tai kerjäläinen hankkinut hyvän almun itselleen murteemme avulla. Ja toden totta, kohta kun amerikkalainen oli alkanut nauraa, olin minä verraten rauhallinen. Mutta sittenkin hän asetti monia ehtoja ja otti muun muassa haltuunsa meidän aseemme, ennenkuin salli meidän astua laivaan. Sitten oli kaikki valmista. Hetken kuluttua purjehdimme hyvässä tuulessa ulos poukamasta kiittäen Herraa pelastuksestamme. Vähää ennen aavalle merelle tuloa kuljimme me risteilijän ja pian miehitetyn Saarankin ohi, ja kummankin näkeminen sai meidät vapisemaan. Meistä tuntui Bermudas-laiva varsin turvalliselta, ja näytti kuin seuraisi onni meidän uskaliasta yritystämme, kun saimme tällaisen muistutuksen toveriemme kohtalosta. Itse asiassa olimme vain vaihtaneet loukkua, päässeet tuhasta tuleen, raakapuun nokasta mestauspölkylle, ja välttäneet sotamiesten avoimen vihamielisyyden antautuaksemme amerikkalaisten laivureitten epäilyttävään suojaan.

Monet seikat vaikuttivat kumminkin siihen suuntaan, että tunsimme olevamme paremmassa turvassa kuin voimme toivoa. Albanyn kaupunki harjoitti siihen aikaan salakauppaa yli preerian, intiaanien ja ranskalaisten kanssa. Kun tämä oli varsin luvatonta, heikontui asukkaitten uskollisuus hallitusta kohtaan, vieläpä heidän kansalliset taipumuksensakin kärsivät, kun he siten joutuivat tekemisiin maailman rakastettavimman kansan kanssa. Sanalla sanoen: kuten kaikki salakuljettajat, palvelivat hekin vakoilijoina ja asioitsijoina mitä puoluetta hyvänsä. Sitä paitsi oli Albany-miehemme kovin rehellinen ja rahanahne ja, mikä parasta, piti paljon meidän seurastamme. Ennen New-Yorkiin tuloa me olimme sopineet täydellisesti: hän veisi meidät laivallaan aina Albanyyn asti ja auttaisi meitä sitten matkaan, jotta pääsisimme yli rajan ja voisimme liittyä ranskalaisiin. Kaikesta tästä me saimme maksaa korkean hinnan; mutta kerjäläisellähän ei ole varaa valita.

Me siis purjehdimme Hudson-jokea ylöspäin. Virta on kieltämättä kaunis ja verraten isokin. Albanyyn päästyämme me asetuimme "Englannin Vaakunaan." Kaupunki oli täynnä maaseutusotilaita, joiden kaikkien mielessä oli ranskalaisten kimppuun käyminen. Kuvernööri Clinton itse oli siellä; hän oli kovin puuhissaan ja, mikäli sain tietää, melkein suunniltaan alustalaistensa vallattomuuden vuoksi. Intiaaneja oli sotajalalla sekä Ranskan että Englannin puolella; me näimme heidän tuovan kaupunkiin vankeja, ja mikä pahempi, päänahkojakin, miesten ja naisten — todellakin vähemmän miellyttävä näky. Yleensä olisimme tuskin voineet saapua hetkellä, joka huonommin sopi suunnitelmiimme; oleskelumme suurimmassa majatalossa käänsi huomion puoleemme; laivurimme pidätti meitä tuhansin viivykkein ja näytti olevan rikkomaisillaan sopimuksemme. Joka puolelta näytti vaara uhkaavan pakolais-parkoja, ja jonkin aikaa me hukutimme huolemme varsin säännöttömään elämään.

Sekin oli meille hyödyksi. Väkisinkin tulee ajatelleeksi, kuinka koko pakoretkemme aikana aivan erityinen hyvä onni johti askeleitamme. Mikä nöyryytys inhimilliselle arvokkuudelle! Minun viisaustieteeni, Ballantraen erinomainen nerokkuus, urhoollisuutemme, jonka minun täytyy myöntää olleen yhtä suuren, kaikki tämä ei ehkä olisi riittänyt, ellei taivas olisi siunannut ponnistuksiamme. Ja kuinka tosi onkaan kirkon opetus, että uskonnon totuuksia yleensä voidaan menestyksellä sovittaa elämän jokapäiväisiinkin tapauksiin! Joka tapauksessa opimme me juuri huikentelumme aikana tuntemaan erään nokkelan nuoren miehen nimeltä Chew. Hän oli uskaliaimpia intiaanikauppiaita, tunsi kaikki salaiset polut aarniometsissä, oli köyhä ja huvitteluhaluinen, vieläpä lisäksi huonoissa väleissä perheensä kanssa. Hänet me suostuttelimme itseämme auttamaan; hän hankki meille salaa mitä tarvitsimme pakoamme varten, ja vihdoin me eräänä päivänä hiivimme ulos Albanysta sanomatta sanaakaan entiselle ystävällemme, ja hiukan kaupungin yläpuolella istuimme kanoottiin.

Tarvittaisiin paljon taipuisampi kynä kuin minun täydellisesti kuvailemaan tämän matkan vaaroja ja vaivoja. Lukija saa itse mielessään kuvailla sen kammottavan erämaan, missä me kuljimme, sen tiheiköt, rämeet, jyrkät kalliot, pauhaavat virrat ja mahtavat putoukset. Tällaisten villien seutujen kautta meidän täytyi kulkea koko päivä, milloin kanootissa, milloin kanootti olkapäillä, ja yön me nukuimme nuotion ääressä, susien ja muiden petoeläinten huutojen kaikuessa ympärillämme. Aikomuksemme oli kulkea Hudson-virran pääjuoksua pitkin aina Crown Pointiin Champlain-järven rannalle, missä ranskalaisilla oli varustus metsässä. Mutta suoraa tietä matkustaminen olisi ollut liian vaarallista, joten me kuljimme sellaisen joki-, järvi- ja solajoukon kautta, että päätä pyörryttää sitä ajatellessa. Nämä tiet olivat tavallisissa oloissa sangen autiot, mutta nyt oli seudulla liikettä, heimot olivat sotajalalla ja metsä täynnä vaaniskelevia intiaaneja. Tavan takaa me kohtasimme sellaisia joukkoja, kun vähimmin aavistimme. Erittäin on painunut mieleeni, miten meidät eräänä aamuna päivän koittaessa ympäröi viisi, kuusi tuollaista tatuoitua pirua, jotka kiljuivat mitä kamalimmin ja heiluttivat kirveitään. Tämä kohtaus kumminkin päättyi rauhallisesti, sillä kaikki heimot tunsivat Chew'n ja pitivät häntä arvossa. Hän olikin hyvin urhea ja kelpo nuorukainen, mutta joskin hänen seuransa oli meille suureksi hyödyksi, ei kuitenkaan pidä mitenkään luulla, etteivät tuollaiset kohtaukset ollenkaan olleet meille vaarallisia. Osoittaaksemme ystävällistä mielenlaatuamme täytyi meidän vetää esiin rommivarastoanme — yleensä sopii sanoa, että tällainen kulkevan kapakan pito metsissä on intiaanikaupan varsinainen tarkoitus, millä nimellä se sitten esiintyneekin. Kun nuo kelpo villit olivat ehtineet saada pullon skauraa (kuten he tuota julmaa juomaa nimittivät), oli meidän oltava varuillamme ja soudettava pois, jotta päänahka säästyisi. Hiukan humalluttuaan he sanoivat hyvästi kaikelle järjelle ja kohtuullisuudelle; silloin heidän ainoa ajatuksensa oli saada lisää skauraa. Silloin voi heidän päähänsä helposti pälkähtää lähteä meitä takaa-ajamaan, ja jos he olisivat meidät saavuttaneet, en minä olisi koskaan näitä muistelmiani kirjoittanut.

Juuri päästyämme retkemme kriitillisimmälle kohdalle, jolloin me yhtä hyvin saatoimme odottaa joutuvamme englantilaisten kuin ranskalaistenkin käsiin, kohtasi meitä hirveä onnettomuus. Chew tuli äkkiä kipeäksi; näytti kuin hän olisi saanut myrkkyä, ja muutaman tunnin kuluttua hän makasi kuolleena kanootin pohjalla. Näin me yhdellä iskulla menetimme oppaamme, tulkkimme, soutajamme ja passimme ja jouduimme mitä epätoivoisimpaan, kerrassaan toivottomaan tilaan. Chew, joka ylpeili tiedoistaan, oli tosin pitänyt meille maantieteellisiä luentoja, joita Ballantrae kyllä oli kuunnellut, mutta kun tuo aine ei koskaan ole erityisesti minua huvittanut, niin tiesin ainoastaan olevamme Adirondak-intiaanien maassa, eikä kovin kaukana päämäärästämme, kunhan vain löytäisimme tien. Pian selvisi sitäkin paremmin, että minä olin ottanut asian ymmärtäväisemmin, sillä huolimatta kaikesta vaivannäöstään ei Ballantrae ollut minua viisaampi. Hän tiesi, että meidän piti kulkea ylöspäin erästä virtaa, sitten yli maakannaksen, jotain toista virtaa alas ja vihdoin taas kolmatta ylös. Mutta huomattakoon, että moisessa vuoriseudussa tulvii lukemattomia virtoja joka suunnalta, ja miten voisi eurooppalainen aatelismies, joka ei vähintäkään tunne tätä toista maanosaa, erottaa niitä toisistaan? Eikä tämä ollut ainoa vaikeutemme; me olimme lisäksi täydellisiä vasta-alkajia kanootin käyttelyssä, kannasten yli meno oli meille melkein mahdotonta. Muistan, että lepäsimme toisinaan aivan näännyksissä puoli tuntiakin kerrallaan ja sanaa sanomatta. Jos ainoakin intiaani olisi ilmaantunut, olisimme kaiken todennäköisyyden mukaan joutuneet hukkaan, kun emme enää osanneet heidän kanssaan keskustella. Voidaan sen vuoksi jossain määrin antaa anteeksi Ballantraelle, että hänen mielenlaatunsa oli synkeänlainen. Vaikeampaa oli tottua hänen tapaansa moittia muita, jotka olivat aivan hänen veroisiaan, eikä hänen puhetapansakaan aina ollut helposti sulatettavaa. Ei näet voida kieltää, että hän merirosvolaivalla oli tottunut puhuttelutapaan, joka oli ennenkuulumaton aatelismiesten kesken ja joka vielä paljon paheni, kun hän oli melkeinpä kuumesairas.

Vaellustemme kolmantena päivänä, kun eräällä kallioisella kannaksella hinasimme ylöspäin kanoottiamme, putosi se ja särkyi niin ettemme enää voineet sitä käyttää. Me olimme kahden melko suuren järven välissä; tiemme rajoittui kummastakin päästään veteen ja oli molemmin puolin tiheän metsän reunustama; järvien rannat olivat soisia ja luoksepääsemättömiä, joten meidän ei ainoastaan ollut pakko lähteä eteenpäin ilman venettä ja muonastoamme, vaan vielä syöksyä suin päin läpipääsemättömiin tiheikköihin ja luopua siitä vähäisestä tienviitasta, mikä meillä tähän saakka oli ollut, virransuunnasta. Pistimme pistoolit vyöhön, otimme kumpikin kirveen olallemme, asetimme kahteen myttyyn aarteemme ja niin paljon muonaa kuin jaksoimme kantaa. Muun omaisuutemme jätimme oman onnensa nojaan, miekkammekin, jotka metsässä olisivat vain estäneet kulkuamme. Niin lähdimme jatkamaan surullista seikkailuamme. Herkuleen sankarityöt, sellaisina kuin Homeros ne on kuvaillut, olivat vain vähäpätöisiä sen rinnalla, mitä me saimme kokea. Muutamin paikoin oli metsä niin tiheää maahan asti, että meidän täytyi puhkaista itsellemme kulkureikä kuin juustomatojen. Toisin paikoin oli pohja liejuinen ja koko metsä aivan mädäntynyt. Sattui, että minä juoksin kaatuneelle rungolle ja vajosin polvia myöten sen sisään, tai aioin kaatuessani ottaa kiinni tukevaan runkoon, joka siihen tarttuessani hajosi kuin paperi. Niin me ponnistelimme koko pitkän päivän, kompastelimme, kaaduimme, vajosimme, olimme puhkaista silmämme oksiin ja menettää viimeisetkin vaaterepaleet eteenpäin hyökätessämme, ja pääsimme luullakseni tuskin kahta peninkulmaa. Vielä pahempi oli, ettemme voineet ollenkaan edes aavistaa, minne päin kuljimme, kun vain harvoin saimme vähääkään selvää asemasta ja esteiden paljous alati pakotti meidät muuttamaan suuntaa.

Hiukan ennen auringon-nousua, kun olimme tulleet avoimelle, korkeiden kallioiden ympäröimälle paikalle erään virran vierellä, heitti Ballantrae myttynsä maahan. "Minä en lähde edemmäksi", sanoi hän ja pyysi minua sytyttämään nuotion, samalla kiroillen minun syntistä olemustani sanoin, jotka olisivat olleet kuorma-ajurillekin sopimattomia.

Minä pyysin häntä unohtamaan olleensa merirosvo ja muistamaan, että oli kuulunut kunnon ihmisiin.

"Oletko hullu!" huusi hän. "Älä nyt hanki riitaa." Sitten pui hän nyrkkiään vuoriin päin, huutaen: "Ajatella, että minun luuni kuivuvat tässä erämaassa! Jumal'auta, jospa olisin kuollut mestauspölkyllä aatelismiehenä!" Tämän hän sanoi teatraalisesti liioitellen, istui sitten ja pureskeli sormiaan ja tuijotti maahan — mitä epäkristillisin näky.

Aloin hiukan kammoksua häntä, sillä minun mielestäni olisi sotilaan ja aatelismiehen katseltava kuolemaa enemmän filosofisen tyynesti. Sentähden en vastannut hänelle mitään. Pian tuli ilta niin kylmäksi, että omasta aloitteestanikin olisin sytyttänyt nuotion. Hullun teko se tietysti oli siellä avoimella paikalla, seudun vilistessä villejä. Ballantrae ei näyttänyt ollenkaan huomaavan minua, mutta viimein, kun aloin laittaa jotain syötävää, hän katsahti minuun.

"Onko sinulla veljiä?" hän kysyi.

"Taivaan armosta kokonaista viisi", vastasin minä.

"Minulla on yksi", sanoi hän, ääni omituisesti värähtäen, ja lisäsi heti: "Hän saa maksaa tämän kaiken." Ja kun minä kysyin, mikä osa hänen veljellään oli onnettomuudessamme, niin hän huusi: "Mitä? Hän istuu sijallani, kantaa nimeäni, kosii morsiantani, ja minä olen yksin kirotun irlantilaisen kanssa vilua värisemässä tässä erämaassa. Voi, miten helposti minä annoin houkutella itseni loukkuun!"

Tämä huudahdus sopi joka suhteessa niin huonosti ystäväni luonteeseen, että hämmästykseni kokonaan voitti oikeutetun loukkaantumiseni. Tosin saattaakin mitä purevin pistosana moisissa olosuhteissa näyttää aivan mitättömältä. Mutta tässä on minun kerrottava eräs omituinen seikka. Hän oli ainoastaan kerran ennen maininnut sen neidin, jonka kanssa hän oli kihloissa; se tapahtui silloin, kun New-Yorkin kaupunki alkoi näkyä laivallemme; silloin hän kertoi, että jos jokainen saisi oikeudenmukaisen osansa, niin hän oli lähellä omia maitaan, sillä neiti Grahamilla oli suuria tiluksia tässä provinssissa. Tämä oli kieltämättä varsin luonnollinen aihe; mutta nyt minä kuulin hänen nimensä toiseen kertaan ja, mikä varmaan ansaitsee huomiota, juuri samassa kuussa, marraskuussa 1747, ja mikäli tiedän, juuri samana päivänä, jolloin me olimme tuossa jylhässä vuoristossa, vihittiin hänen veljensä ja nti Graham. Minä en ole taikauskoisempi kuin muutkaan, mutta tässä esiintyy Jumalan sormi niin selvästi, ettei sitä voi olla huomaamatta. [Tämä on aivan väärin. Siihen aikaan ei ollut ensinkään puhetta naimiskaupasta; katso tuonnempaa kertomuksestani. Mackellarin muist.]

Seuraava päivä ja sen jälkeinenkin oli samanlaista ponnistelua; usein valitsi Ballantrae matkasuunnan heittämällä rahan ilmaan ja kerran, kun minä huomautin hänelle sen olevan lapsekasta, hän lausui jotain unohtumattoman omituista: "Minä en tiedä parempaa tapaa lausua julki halveksimiseni inhimillistä järkeä kohtaan." Mikäli muistan löysimme kolmantena päivänä erään kristityn ruumiin, skalpeerattuna ja hirvittävällä tavalla rääkättynä, uimassa verilätäkössä; erämaan linnut risteilivät kiljuen sen ympärillä sankoin parvin. En voi sanoin kuvailla sitä vaikutusta, jonka näky teki meihin, mutta ainakin minulta se ryösti kaikki voimat ja pelastuksen toiveet. Hiukan myöhemmin samana päivänä, kun ryömimme erään tiheikön läpi, heittäytyi Ballantrae, joka kulki edellä, yht'äkkiä kaatuneen puunrungon taakse. Minä kiirehdin samaan piilopaikkaan, josta voimme tähystellä ympärillemme itse näkymättä. Alhaalla, lähimmässä laaksossa näimme suuren joukon punanahkoja, jotka kulkivat tiemme poikki. Heitä saattoi olla pienehkö rykmentti, kaikki vyöhön asti alastomia ja villiin tapaansa ihralla ja noella tuhrittuja ja lyijyvärillä ja vermilionilla maalattuja. He kulkivat hanhenmarssissa ja nopein askelin, joten he lyhyessä hetkessä riensivät ohi ja katosivat metsään. Mutta sittenkin luulen, että kärsimme noina muutamina minuutteina enemmän sieluntuskia kuin tavallinen ihminen koko iässään. Olivatko ne ranskalaisten vai englantilaisten intiaaneja, olivatko he hakemassa päänahkoja vai vankeja, pitikö meidän heittää kaikki onnen varaan ja näyttäytyä, vai jäädäkö makaamaan ja jatkaa tuskallista matkaamme — siinä kysymyksiä, joista itse Aristoteleenkaan aivoilla ei olisi saatu selvää. Ballantrae kääntyi minuun päin; hänen kasvonsa olivat aivan rypyssä ja hampaansa pistivät ulos suusta kuin nälänhätäisen (mikäli kertomuksista, joita olen lukenut, voi päättää). Hän ei sanonut sanaakaan, mutta koko hänen olemuksensa näytti kamalalta kysymykseltä.

"He ovat ehkä englantilaisten puolella", kuiskasin minä. "Ja ajatteles, siinä tapauksessa on parasta jatkaa samaan tapaan."

"On. on", sanoi hän. "Mutta menköön nyt syteen taikka saveen." Äkkiä tempasi hän esiin rahan, pudisteli sitä kourissaan, katsahti siihen ja heittäytyi sitten makaamaan kasvot maata vasten.

Mackellarin lisäys. — Tässä minä katkaisen ritarin kertomuksen, koska hän ja hänen toverinsa samana päivänä riitaantuivat ja erosivat, ja ritarin kertomus riidasta totta puhuen ei tunnu sopivan kummankaan asianomaisen luonteeseen. Sen jälkeen he kumpikin vaelsivat yksikseen kokien monta kovaa, kunnes heidät kummankin erikseen korjasi suojaan St. Frederick-linnoituksen partio-osasto. Kaksi seikkaa vain on vielä lisättävä: ensinnäkin (ja tämä on minun kertomukselleni tärkeintä), että master vastoinkäymistensä aikana kaivoi aarteensa maahan erääseen paikkaan, jota ei sittemmin koskaan löydetty, mutta jonka hän merkitsi verellä hatunliereensä. Ja toiseksi, että kun hän näin ollen tuli linnoitukseen aivan rahatonna, ritari otti hänet vastaan veljenä ja maksoi hänen matkansa sieltä Ranskaan. Mr. Burken vaatimaton luonne saa hänet tässä kohden kaikin tavoin ylistämään masteria; tottuneempi ajatus pitänee ritaria yksin ylistettävänä. Minua ilahduttaa tämän todellakin varsin kauniin piirteen merkitseminen sitäkin enemmän, kun pelkään edellisessä loukanneeni kunnianarvoista kertojaani. Minä olen pidättynyt tekemästä muistutuksia hänen outojen ja (minun silmissäni) epämoraalisten katselmustensa johdosta, kun tiedän hänen helposti loukkaantuvan. Mutta hänen kertomustaan riidasta en voi mitenkään ottaa kirjaani, sillä olen itse tuntenut masterin, enkä ole milloinkaan tavannut miestä, joka olisi ollut vähemmän pelolle altis. Minä valitan herra ritarin erehdystä tässä suhteessa sitäkin enemmän, kun pidän hänen kertomustapaansa (muutamia tyylikukkasia lukuunottamatta) varsin nerokkaana.

NELJÄS LUKU.

Mr. Henryn kärsimykset.

Voi helposti arvata, missä seikkailujensa osissa majuri etupäässä viivähti. Jos olisimme saaneet tietää kaikki, olisi hänen lähettitoimensa luultavasti päättynyt aivan toisin; nyt hän kosketteli verrattain vähän merirosvolaivaa. Minä en myöskään kuullut hänen kertomuksensa loppua, sillä mr. Henry, joka oli hetkisen istunut ajatuksissaan, nousi ylös, pyysi majurilta anteeksi, että hänellä oli välttämättömiä tehtäviä, ja pyysi minua mukanaan konttoriin.

Päästyään sinne ei hän enää koettanutkaan salata liikutustaan; hän käveli edestakaisin lattialla, kasvot rypyssä tavantakaa pyyhkien kädellään otsaansa.

"Meillä on jotain järjestettävää", sai hän vihdoin sanotuksi, mutta keskeytti sitten puheensa, sanoi, että meidän piti saada jotain juotavaa ja lähetti hakemaan pullon parasta viiniä. Tämä ei ollut lainkaan hänen tapaistaan, ei myöskään se, että hän viinin tultua kulautteli sitä lasin toisensa perästä, ollenkaan välittämättä ulkonaisesta soveliaisuudesta. Juominen kumminkin rauhoitti häntä.

"Te tuskin hämmästynette, Mackellar", aloitti hän, "kuullessanne, että veljeni — joka kaikkien meidän iloksemme kuuluu olevan hyvässä turvassa — tarvitsee jonkun määrän rahoja."

Minä vastasin sen kyllä aavistaneeni, mutta ettei nyt ollut mikään erittäin sovelias aika, sillä kassassamme ei ollut paljoa.

"Minulla on", sanoi hän, "hypoteekkirahoja."

Minä muistutin niiden kuuluvan rouvalle.

"Siitä minä kyllä teen tilin vaimolleni", vastasi hän kiivaasti.

"Niin, mutta silloin meillä on hypoteekki vaivoinamme", väitin minä.

"Niinpä kyllä", sanoi hän, "siitä asiasta juuri halusin haastella kanssanne."

Minä kuvailin hänelle, kuinka sopimaton hetki oli ottaa rahat pois oikeasta paikastaan ja sanoin meidän siten menettävän kaikki, mitä olimme saaneet kokoon säästäväisyydellämme, joten taas jouduttaisiin aivan tuuliajolle. Uskalsin jatkaakin keskustelua asiasta ja kun hän yhä vain pudisteli päätään vastaukseksi ja hymyili katkerasti, niin minä innoissani ihan unohdin asemani rajat. "Sehän on sulaa hulluutta", huusin minä, "enkä minä ainakaan tahdo olla siinä osakkaana."

"Te puhutte aivan kuin minä tekisin sen huvikseni", sanoi hän. "Mutta nyt on minulla lapsi ja sitä paitsi minä pidän järjestyksestä, niin, sanon sen suoraan, Mackellar, olen viime aikoina alkanut ylpeillä talostamme ja sen hoidosta." Hetkisen hän oli vaiti ja tuijotti synkkänä eteensä. "Mutta voisinko ehkä tehdä toisin?" jatkoi hän sitten. "Minulla itselläni ei ole mitään, ei mitään. Se, mitä tänään saimme kuulla, on minut perin pohjin musertanut. Minulla on vain herran nimi ja varjo, varjo vain. Oikeuteni eivät ole todella pätevät."

"Kyllä ne päteviksi katsotaan, jos tuomiolle tullaan", sanoin minä.

Hän loi minuun polttavan katseen ja näytti vaivoin pidättyvän jotain sanomasta. Nyt minä kaduin sanojani, sillä älysin hänen tiluksista puhuessaan ajatelleen avioliittoaankin. Sitten hän äkkiä tempasi kirjeen taskustaan, missä se oli ollut mytyssään; hän levitti sen pöydälle suurin kädenliikkein ja luki sen minulle vapisevin äänin: — "Rakas Jaakoppi" — niin hän alkaa! huudahti hän — "Rakas Jaakoppi, muistathan, että minä kerran sinua nimitin sillä nimellä, ja nyt sinä olet tehnyt tehtäväsi ja lyönyt minulle vekarajalkaa niin että se riittää." — "Mitä pidätte tästä, Mackellar?" kysyi hän, "se on minun ainoa veljeni! Jumala on todistajanani, että olen hänestä pitänyt; minä olen aina ollut hänelle uskollinen, ja näin hän minulle kirjoittaa! Mutta sitä minä en siedä", — hän käveli edestakaisin lattialla — "minä olen yhtä hyvä kuin hänkin, minä olen parempi mies, sen tietää Jumala! Hänen pyytämäänsä hävytöntä summaa minä en voi maksaa; hän tietää kyllä, että sitä on mahdoton saada, mutta minä annan hänelle mitä minulla on, ja se on enemmän kuin hän odottaa. Minä olen sietänyt tätä liian kauan. Katsokaa, mitä hän vielä kirjoittaa; lukekaa itse: 'Minä tiedän, että olet saita koira.' Saita koira! Minäkö saita? Onko se totta, Mackellar? Luuletteko? Arvelenpa, että hän olisi ollut valmis lyömään minua. Oo, te luulette niin kaikki. No hyvä, te saatte nähdä muuta, samoin hän ja Jumala. Vaikka minun pitäisi jättää talo autioksi ja lähteä vaeltamaan paljain jaloin, pitää tuon verenimijän saada kylliksi kitaansa. Vaatikoon hän kaikki — kaikki; hän saa sen. Hänellä cm oikeus kaikkeen. Oo!" huusi hän, "minä arvasin tämän ja vielä pahempiakin asioita, silloin kun hän ei antanut minun lähteä." Hän täytti lasin uudelleen, mutta juuri kun hän oli sitä viemässä huulilleen, rohkenin koskettaa häntä sormellani käsivarteen. Hän pysähtyi hetkeksi. "Te olette oikeassa", sanoi hän ja heitti lasin sisällyksineen pesään. "Tulkaa, lasketaan rahat."

En uskaltanut kauemmin häntä vastustaa; sitäpaitsi vaikutti minuun voimallisesti se, että näin miehen, joka muuten varsin hyvin hillitsi itsensä, nyt noin hajanaisessa sieluntilassa. Me siis istuuduimme, laskimme rahat ja jaoimme ne myttyihin, majuri Burken mukavammin kuljetettaviksi. Kun tämä oli tehty, meni mr. Henry takaisin saliin, ja vanha parooni istui koko yön vieraansa seurassa.

Hiukan ennen päivän nousua lähetettiin minulle sana, että minun piti seurata majuria hänen matkalleen. Alemman arvoisesta saattajasta hän varmaankaan ei olisi pitänyt, koska hän oli mies, joka tunsi oman arvonsa, ja ylempää ei voitu hänelle antaa, koska mr. Henry ei voinut esiintyä salakuljettajain joukossa. Oli kylmä, tuulinen aamu ja kulkiessamme pitkää tietä läpi pensaikkojen kääriytyi majuri kokonaan viittaansa.

"Herra majuri", sanoin minä, "teidän ystävänne on vaatinut täältä aimo summan rahoja. Otaksun hänen olevan pahassa pulassa."

"Niin täytyy otaksua", sanoi hän, hiukan kuivasti, tuntui minusta, mutta siihen oli ehkä syynä viitta, jota hän piti suun edessä.

"Minä olen vain talon palvelija", sanoin minä. "Te voitte puhua minulle vapaasti. Luultavasti ei meillä ole syytä odottaa häneltä mitään hyvää?"

"Hyvä mies", sanoi majuri. "Ballantrae on aatelismies, jolle luonto on lahjoittanut mitä loistavimmat lahjat, ja mies, jota minä ihailen ja kunnioitan aina siihen maahan asti, jota hänen jalkansa polkee." Sitten hän näytti epäröivän, miten jatkaisi puhettaan.

"Mutta sittenkään", sanoin minä, "ei meillä ole erityistä syytä odottaa häneltä mitään hyvää."

"Sitä en tahdo kieltää. Te saatte pitää siitä asiasta omat ajatuksenne, hyvä mies", sanoi majuri.

Olimme nyt saapuneet sille puolelle lahtea, missä venhe häntä odotti. Siellä hän sanoi: "No niin, herra Mikä-olikaan-nimenne, minä olen suuressa kiitollisuudenvelassa ystävällisyydestänne; sallikaa siis, koska asia näyttää teitä huvittavan ja koska näytätte sitä ymmärtävän, viime sanoikseni kertoa jotain, mikä ehkä tulee hyödyttämään perhettä. Mikäli tiedän, on ystäväni unohtanut kertoa, että hän saa skotlantilaisten rahastosta suuremman avustuksen kuin kukaan muu Pariisissa asuvista maanpakolaisista. Ja se on sitäkin suurempi häpeä", huusi majuri punaisena, "kun minulle ei ole liiennyt yhtään kurjaa killinkiä."

Hän veti hattunsa vinoon ja tuijotti minuun, aivan kuin olisi ollut minun syyni, että hän oli jäänyt osattomaksi, mutta kääntyi sitten jälleen tavalliseen poikamaisen iloiseen kohteliaisuuteensa, puristi kättäni ja asteli venheen luo rahat kainalossa; mennessään hän vihelsi liikuttavan kaunista kansanlaulua. Muistan, kuinka tuo sävelen pätkä jäi soimaan korvissani vielä sittenkin, kun salakuljettajat olivat kehoittaneet "pitämään helvetissä kitansa." Sitten kuului vain airojen rahina pohjaa vasten, ja minä seisoin katsellen kuinka aurinko sukelsi esiin merestä ja vene ui kutterin luo, joka sidotuin etupurjein sitä odotteli.

Me jouduimme pahaan pulaan rahojen viennin vuoksi; muun muassa oli siitä seurauksena, että minun piti matkustaa Edinburghiin ja ottaa vanhan lainan ylläpitämiseksi uusi, hyvin huonoilla ehdoilla. Siten jouduin noin kolmeksi viikoksi pois Durrisdeerista.

Minulla ei ollut ketään, keltä olisin voinut kysellä tapahtumista minun poissa ollessani, mutta että jotain oli sattunut, näkyi kyllä rouvan suuresti muuttuneesta käytöksestä. Hän oli melkein kokonaan lopettanut entiset juttelunsa vanhan paroonin kanssa. Miestään kohtaan hän esiintyi aivan kuin jotakin anteeksi pyytäen, ja kääntyi paljon useammin kuin ennen hänen kanssaan puhumaan. Erittäin silmiinpistävää oli, että hän mitä suurimmassa määrässä alkoi hoitaa neiti Katariinaa. Voisi luulla, että muutos olisi ollut mr. Henrylle tervetullut, mutta niin ei suinkaan ollut laita. Päinvastoin: jokainen asia, jossa rouva oli muuttanut käytöstään, oli hänelle kuin myrkyllinen pistos, sillä hän käsitti ne ilmauksiksi siitä, että rouva sydämessään oli hänelle uskoton. Uskollisuutta masteria kohtaan, josta hän oli ylpeillyt niin kauvan kuin masteria oli pidetty kuolleena, täytyi hänen nyt, kun tiettiin hänen elävän, hävetä, ja tämä häpeäntunne oli aiheena hänen muuttuneeseen käytökseensä. Olen päättänyt olla mitään salaamatta. Senvuoksi sanon suoraan, että katson mr. Henryn juuri näinä aikoina esiintyneen huonoimmassa valossa. Ollessaan ulkona väen joukossa hän tosin pysyi aisoissa, mutta huomata saattoi, että hän sisimmässään oli syvästi synkkä. Minulle, jota kohtaan hänen ei tarvinnut käyttää teeskentelyä, pauhasi hän usein ilman syytä, saattoipa vastata tuikeasti vaimolleenkin. Niin voi tapahtua, kun rouva oli häntä kiihottanut olemalla entistä ystävällisempi hänelle, mutta ilman huomattavaa syytäkin; silloin hänen alituinen paha tuulensa itsestään puhkesi ilmoille. Kun hän siten unohti itsensä (käytös, joka oli mitä suurimmassa ristiriidassa sen tavan kanssa, millä heidän liittonsa oli solmittu), laskeutui yli kaikkien läsnäolevien kiusallinen tunnelma; mies ja vaimo loivat toisiinsa katseen, joka näytti ilmaisevan kärsivää ihmettelyä.

Eikä siinä kyllin, että hän kiusasi itseään ärsyttyneellä mielenlaadullaan, hän sitäpaitsi koko ajan vahingoitti asemaansa pysymällä vaiti siinä määrin, etten tiedä johtuiko se jalomielisyydestä vaiko ylpeydestä. Salakuljettajat tulivat tavan takaa masterin lähetteinä, eivätkä koskaan lähteneet tyhjin käsin. En ollenkaan uskaltanut tehdä mr. Henrylle huomautuksia; hän antoi, mitä häneltä pyydettiin, jonkinlaisen jalomielisen raivon vallassa. Ehkäpä hän juuri ollen luonnostaan säästeliäs tunsi epätoivon riemua täyttäessään empimättä veljensä vaatimukset. Ehkäpä vähemmänkin ylpeä mies olisi joutunut samaan äärimmäisyyteen samanlaisessa luonnottomassa asemassa. Mutta tila kärsi sen vuoksi. Jokapäiväisiä menojamme yhä vähennettiin; tallit tyhjennettiin, niin että meillä oli enää vain neljä työhevosta jäljellä, palvelusväkeä vähennettiin — se synnytti äänekästä paheksumista kansassa ja sai vanhan vihan mr. Henryä vastaan jälleen hereille —, ja vihdoin oltiin niin pitkällä, että jokavuotinen matka Edinburghiin oli jätettävä tekemättä.

Oli tultu vuoteen 1756. Huomatkoon lukija, että tuo verenimijä nyt oli seitsemän pitkää vuotta kuivannut Durrisdeerin valtasuonta. Koko tänä aikana ei isäntäni ollut puhunut asiasta sanaakaan. Niin perkeleellisen ilkeä oli master, että hän kääntyi vaatimuksineen vain mr. Henryn puoleen, eikä koskaan kirjoittanut asiasta paroonille. Perhekunta oli ihmetellen seurannut meidän taloudellista tarkkuuttamme. He olivat varmaankin väsyneet mr. Henryn suureen saituuteen, joka aina on epämieluinen virhe, mutta erittäin ikävä nuorissa ihmisissä, ja mr. Henry ei ollut vielä kolmenkaankymmenen. Mutta samalla oli juuri hän hallinnut taloa melkein poikavuosiltaan, ja talon muut asukkaat ottivat muutokset vastaan ääneti, ylpeinä ja katkerina kuten hänkin, kunnes Edinburghin matkan jättäminen antoi viimeisen iskun.

Siihen aikaan, josta tässä puhun, oli isäntäni rouvan seurassa harvoin muulloin paitsi ruokapöydässä. Heti majuri Burken käynnin jälkeen huomattiin rouvan puolelta selviä lähentelemisyrityksiä, hän ikäänkuin pelokkaasti pyrki herransa suosioon, mikä kieltämättä oli ristiriidassa hänen entisen välinpitämättömyytensä ja kylmyytensä kanssa. Minä en ole koskaan voinut moittia mr. Henryä siitä, ettei hän suosinut näitä yrityksiä, enkä liioin lukea rouvalle viaksi, että hylkääminen häntä syvästi loukkasi. Mutta seurauksena oli, että he joutuivat täydelliseen eroon ja kuten sanottu puhuivat toisilleen tuskin koskaan paitsi pöydässä. Kysymys Edinburghin matkastakin tuli ensiksi esiin päivällisten aikana, ja sattumalta oli rouva pahoinvoipa ja huonolla tuulella. Heti huomattuaan herransa tarkoituksen hän lensi veripunaiseksi.

"Ei, tämä menee liian pitkälle!" huudahti hän. "Taivas tietäköön, ettei minulla ole liikoja huvituksia niin että minulta tarvitsee kieltää ainoata hauskuuttani. Minä en tahdo enää tietää tuosta häpeällisestä säästämishimosta, me olemme jo koko seudun pilkan ja suuttumuksen esineenä. Tätä uutta hullutusta en ota sulattaakseni."

"Minulla ei ole varaa siihen", sanoi mr. Henry.

"Ei ole varaa!" huusi rouva, "Hyi! Minullahan on rahoja itselläni!"

"Ne kuuluvat kaikki minulle, aviomiehellesi", sanoi hän kiukkuisesti ja lähti samassa pois.

Vanha parooni ojensi kätensä kattoon päin ja vetäytyi miniöineen lieden luo — minulle selvä kehoitus lähteä tieheni. Tapasin mr. Henryn siellä, missä hänen tavallinen pakopaikkansa oli, konttorihuoneessa; hän istui pöydän reunalla ja pisteli sitä kynäveitsellään. Kasvoissa hänellä oli hyvin ruma ilme.

"Mr. Henry", sanoin minä, "te teette itsellenne kovin väärin; nyt se ei saa enää jatkua."

"Oo", huusi hän. "Ei täällä ole ketään joka mitään ajattelee. He pitävät vain kohtuullisena, että on niinkun on. Se on minun häpeällistä säästämishaluani. Minä olen saita koira", ja sysäsi veitsen vartta myöten pöytään. "Mutta minä näytän sille miehelle", huusi hän kiroten, "minä näytän hänelle, kumpi meistä on jalomielisempi."

"Ei se ole jalomielisyyttä", sanoin minä, "se on vain ylpeyttä."

"Luuletteko että olen saarnan tarpeessa?" kysyi hän.

Minä arvelin, että hän tarvitsi apua ja että hän sitä saisi minulta, tahtoen tai tahtomatta. Kohta kun rouva oli vetäytynyt huoneeseensa, riensin sinne ja koputin.

Hän ei ollenkaan salannut hämmästystänsä. "Mitä te minusta tahdotte, mr. Mackellar?" kysyi hän.

"Hyvä rouva, minä voin hyvällä omallatunnolla sanoa, etten ole koskaan ennen teitä häirinnyt", aloitin minä, "mutta tämä asia rasittaa minua liiaksi ja minun täytyy saada se sanotuksi. Miten on mahdollista, että voi olla olemassa kaksi niin sokeata ihmistä kuin te ja parooni? Että voi elää niin kauan niin ylevämielisen herran kanssa kuin mr. Henry on ja ymmärtää niin huonosti hänen luonnettansa?"

"Mitä te tuolla tarkoitatte?" puhkesi rouva puhumaan.

"Ettekö tiedä, minne rahat menevät? Hänen ja teidän, vieläpä sen viininkin hinta, jonka hän ruokapöydässä jättää juomatta?" jatkoin minä. "Pariisiin. Hänelle, tuolle toiselle. Kahdeksan tuhatta puntaa hän nyt on saanut seitsemässä vuodessa, ja isäntäni on ollut kyllin tyhmä pitääkseen asian salassa!"

"Kahdeksan tuhatta puntaa!" toisti hän. "Se on mahdotonta. Siihen ei tilamme kykene!"

"Olemmepa saaneetkin puristaa siitä viimeisenkin pennin", sanoin minä. "Mutta kahdeksan tuhatta ja kuusikymmentä on summa, shillinkiä lukuunottamatta. Ja jos te tämänkin jälkeen luulette isäntääni saidaksi, niin en koskaan enää sekaannu asioihinne."

"Riittää jo, mr. Mackellar", sanoi hän. "Te teette varsin oikein, kuten niin vaatimattomasti sanotte, sekaantuessanne minun asioihini. Minä ansaitsen kyllä moitetta ja teidän mielestänne minä varmaankin olen kovin huolimaton vaimo (tässä hän katsoi minuun omituisesti hymyillen), mutta sen minä kyllä kohta korjaan, Master on aina ollut hyvin ajattelematon, mutta sydän hänellä on erinomainen; hän on läpeensä jalomielinen. Minä kirjoitan hänelle itse. Ette voi uskoa kuinka olette huolestuttanut minua kertomillanne asioilla."

"Minä puolestani luulin voivani ilahduttaa teitä, hyvä rouva", sanoin minä, raivoissani siitä, että huomasin hänen yhä ajattelevan masteria.

"Tietysti", sanoi hän, "tietysti myöskin ilahduttanut."

Samana päivänä (en kiellä pitäneeni heitä silmällä) näin tyydytyksekseni mr. Henryn tulevan vaimonsa huoneesta olematta ollenkaan laisensa; hänen silmänsä olivat itkusta punaiset ja kuitenkin näytti hän pikemmin astelevan ilmassa kuin maassa. Siitä päätin rouvan vihdoinkin täydellisesti korvanneen kaikki. "Ahaa", ajattelin, "olenpa saanut tänään aika tavalla tehdyksi."

Kun seuraavana aamuna istuin kirjojen ääressä, tuli mr. Henry hiljaa sisään, otti minua olkapäistä ja pudisti leikillä. "Te olette siis kuitenkin petollinen", sanoi hän; se oli ainoa viittaus siihen, mitä olin tehnyt, mutta sävy, millä se sanottiin, ilahdutti minua enemmän kuin kaunopuheisinkaan vakuutus. Olin saanut aikaan enemmänkin; kun masterin lähetti tuli seuraavan kerran, sai hän mukaansa ainoastaan kirjeen. Viime aikoina olin minä pitänyt huolta noista asioista. Mr. Henry ei kirjoittanut ollenkaan ja minä vain kuivin ja mitä muodollisimmin kääntein. Mutta tuota kirjettä minä en nähnyt. Mr. Henry tunsi kerrankin, että rouva oli hänen puolellaan, ja sinä päivänä, jona se lähti, huomasin hänen näyttävän kovin tyytyväiseltä. Perheessä syntyi nyt parempi suhde, joskaan ei tätäkään voinut sanoa hyväksi. Mitään molemminpuolista väärinymmärrystä ei ainakaan enää ollut olemassa; he olivat kaikki ystävällisiä toisilleen, ja luulen, että isäntäni ja hänen vaimonsa olisivat voineet lähentyä jälleen toisiaan, jos vain edellinen olisi voinut heittää ylpeytensä ja jälkimmäinen unohtaa koko vahingon syyn, sen, että oli muistellut toista miestä. Oli ihmeellistä, kuinka julkilausumattomat ajatukset kuitenkin tulevat näkyviin. Niinpä en voi nyt tehdä itselleni selväksi, kuinka voimme seurata hänen tunteittensa suuntaa, ja aina, vaikka hän esiintyi hiljaisesti ja oli luonteeltaan tasainen, tiesimme, milloin hänen ajatuksensa asuivat Pariisissa. Eikä olisi luullut, että se, mitä hänelle ilmaisin, olisi kerrassaan tehnyt lopun jumaloimisesta. Minä luulen naisissa olevan pirua: moniin vuosiin hän ei ollut ollenkaan nähnyt miestä ja niiltäkin ajoilta, jolloin hän oli täällä ollut, saattoi rouva (kaikkien kertomusten mukaan) muistella saaneensa häneltä varsin vähän ystävällisyyttä: tieto hänen kuolemastaan oli tullut väliin, hänen sydämetön ryöstöhalunsa oli kuvailtu rouvalle — mutta että tämäkään ei auttanut, että hänen täytyi yhä luovuttaa tuolle kirotulle miehelle paras paikka sydämessään, se voi saattaa rehellisen miehen raivoon. Minä en ole koskaan erityisesti pitänyt intohimoisesta rakkaudesta, mutta nähdessäni isäntäni vaimon järjettömyyden rupesin sitä perin pohjin inhoamaan. Muistan näitä ajatuksia hautoessani haukkuneeni erästä palvelustyttöä, joka lauloi jotakin lapsellista renkutusta, ja kuiva äkäisyyteni sai koko talon naisväen nousemaan minua vastaan. Siitä minä vähät välitin, mutta se huvitti mr. Henryä ja hän laski kanssani leikkiä, että nyt me olimme molemmat vailla kansan suosiota. Ihmeellistä kyllä — äitini näet varmaan kuului maan suolaan ja tätini rouva Dickson, joka maksoi yliopistolukuni, oli erinomainen ihminen — mutta minä en ole koskaan erityisemmin sietänyt, luultavasti en myöskään ymmärtänyt toista sukupuolta, ja kun olen luonteeltani kaikkea muuta, mutta en rohkea, niin olen aina kammonut naisseuraa. En kumminkaan ymmärrä, miksi vihaisin tätä itseluottamuksen puutetta; olen alinomaa huomannut onnettomain seurausten kohtaavan niitä, jotka ovat varomattomampia. Olen pitänyt tarpeellisena lisätä nämä huomautukset, jotten loukkaisi rouvaa. Se tuli aivan luonnollisestikin mieleeni lukiessani uudelleen kirjeen, joka muodosti seuraavan askelen asiain kehityksessä ja joka minun suureksi ihmeekseni salaa jätettiin käteeni noin viikko viimeisen lähetin käynnin jälkeen.

Kirje majuri (sittemmin ritari) Burkelta mr. Mackellarille.

Troyes, Champagne, 12 p. heinäk. 1756.

Hyvä herra

Teitä varmaankin kummastuttaa saada kirje henkilöltä, jota niin vähän tunnette; mutta tavatessani Teidät Durrisdeerissa sain sen käsityksen, että olette luotettava ja vakavaluontoinen nuori mies, jota seikkaa, saatte olla siitä varma, lähinnä synnynnäistä nerokkuutta tai ritarillisen rohkeata sotilasmieltä, enimmin kunnioitan. Lisäksi se, että tunsin mielenkiintoa jaloon perheeseen, jossa Teillä on kunnia palvella tai (oikeammin sanoen) jonka kunnioitettava ja kunniassa pidetty ystävä Te olette, ja keskustelumme eräänä varhaisena aamuhetkenä, on antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta.

Ollessani äskettäin täältä kuuluisasta kylästäni, johon olen majoittunut, Pariisissa käymässä, käytin hyväkseni tilaisuutta kysyäkseni nimeänne (jonka totta puhuen olin unohtanut) ystävältäni, Ballantraen masterilta, ja kun tässä tarjoutuu sopiva tilaisuus, niin kirjoitan Teille kertoakseni asian nykyisestä tilasta.

Ballantraen master sai (aikaisemmin hänestä jutellessamme) runsasta kannatusta skotlantilaisten rahastosta. (Tämän lienen jo Teille maininnut.) Sitten hän sai komppanian ja yleni pian rykmentin päälliköksi. Hyvä herra, minä en tahdo ottaa selittääkseni tätä seikkaa, yhtä vähän kuin sitäkään, että minulle, joka ratsastin prinssin oikealla puolella, on annettu kurja vänrikin paikka ja minut lähetetty makaamaan ja mätänemään tänne maaseudun sydämeen. Kun olen tottunut hoveihin, tunnen, kuinka epäsuotuisa maaperä tämä on kelpo sotilaalle, enkä voi koskaan toivoa yleneväni tällaisin keinoin, vaikka ehkä alentuisinkin yrittämään. Mutta ystävällänne on erityinen kyky päästä eteenpäin naisväen avulla, ja jos kaikki, mitä olen kuullut, on totta, on hän nauttinut varsin laajaperäistä suojelusta. Nähtävästi on onni nyt kääntynyt vastaiseksi, sillä kun minulla oli kunnia puristaa hänen kättänsä, oli hän juuri äskettäin päässyt Bastiljista, jonne hänet oli teljetty lettre de cachet'lla, ja on hän, joskin vapaalla jalalla, menettänyt sekä rykmenttinsä että eläkkeensä. Myöntänette siis rehellisenä ja sivistyneenä miehenä, että suoran irlantilaisen lojaalinen käytös lopultakin voittaa viekkauden. Nähkääs, mr. Mackellar, master on mies, jonka loistavia luonnonlahjoja minä sanomattomasti kunnioitan. Lisäksi hän on ystäväni. Mutta mieleeni juolahti, ettei ehkä olisi niinkään sopimatonta kirjoittaa Teille hiukan tästä onnen muutoksesta, sillä, mikäli tiedän, on hän nyt aivan epätoivoinen. Tavatessamme hän jutteli Intiaan matkustamisesta — on mahdollista, että itse saan luvan seurata sinne kuuluisaa maanmiestäni, mr. Lallya — mutta siihen hän ymmärtääkseni tarvitsisi enemmän rahaa kuin hänellä oli käytettävänään. Te ehkä tunnette erään sotilas-sananlaskun: pakenevalle viholliselle on hyvä rakentaa kultainen silta. Minä luotan siihen, että minua ymmärrätte, lähetän kunnioittavimman tervehdykseni parooni Durrisdeerille, hänen pojalleen ja kauniille rouva Durielle, ja olen

kunnioittavimmin Teidän nöyrin palvelijanne

Francis Burke.

Tämän sanoman minä vein heti mr. Henrylle. Ajattelimme heti samoin: kirje oli tullut viikkoa liian myöhään. Minä riensin vastaamaan majuri Burkelle ja pyysin häntä, jos näkisi masterin, tälle vakuuttamaan, ettei hänen seuraava lähettinsä tulisi palajamaan tyhjin toimin. Mutta miten kiiruhdimmekaan, en ehtinyt torjua sitä, mikä oli tulossa; nuoli oli jänteellä, sen täytyi lentää. Voi melkein epäillä kaitselmuksen kykyä (ainakin sen halua) poistaa seuraukset jostain tapaussarjasta, ja ihmeellistä on ajatella, miten moni meistä oli tämän onnettomuusketjun renkaita takonut, miten pitkän ajan ja kuinka tietämättöminä siitä, mitä teimme.

Saatuani majurin kirjeen olin hankkinut huoneeseeni kaukoputken ja alkanut jaella kysymyksiä alustalaisillemme. Kun mitään erityistä salaperäisyyttä ei harjoitettu — seudun salakuljetus tapahtui yhtä paljon väkivalloin kuin viekkaudella — niin opin pian tuntemaan yleiset ilmoitusmerkit ja tiesin sen vuoksi verrattain tarkoin milloin voimme odottaa lähettiä. Minä, kuten sanoin, kyselin talonpojilta, sillä salakuljettajain, noiden asestettujen velikultain kanssa en tahtonut tulla tekemisiin, ellei olisi siihen pakko. Jotkut noista tappelupukareista olivat alkaneet halveksia minua; onneton asia, kuten seuraukset osoittivat. He eivät ainoastaan antaneet minulle haukkumanimeä, vaan eräänä yönä, hyökättyään kimppuuni eräällä syrjäisellä tiellä ja ollen hiukan hauskalla tuulella (kuten he itse sanoivat) he saivat minut tanssimaan siitä nauttiakseen. Sen he saivat aikaan heiluttelemalla paljastettuja miekkojaan säärieni läheisyydessä, samalla huutaen: "Varo varpaitasi!" Vaikka en mitenkään vahingoittunut, tunsin kuitenkin itseni kovin uupuneeksi, joten minun oli pysytteleminen sängyssä useita päiviä — seikka, joka paremmin kuin mikään kertomus kuvaa Skotlannin kurjia oloja.

Marraskuun seitsemännen päivän iltapuolella samana onnettomana vuonna sattui että näin Mucklerossista nousevan merkkitulen savua. Kotiinmenoaika oli lähellä, mutta mieleni oli tuona päivänä niin rauhaton, että minun täytyi kulkea läpi tiheikön Craig Head-nimiselle kukkulalle. Aurinko oli jo laskenut, mutta lännessä viipyi vielä leveä valojuova, jonka loistossa näin muutamia salakuljettajia sytyttämässä merkkituliaan kutterin levätessä reivatuin purjein. Se oli nähtävästi aivan äsken laskenut ankkurin, mutta venhe oli jo vesillä ja kulki kohti maihintulopaikkaa pitkän rantapensaikon toisessa päässä. Tämän minä tiesin olevan merkkinä yhdestä ainoasta asiasta: Durrisdeeriin oli tulossa lähetti.

Rohkaisin itseni, ryömin alas harjulta — jonne en koskaan ennen ollut uskaltanut kiivetä — ja pääsin piiloon rantapensaikkoon niin ajoissa, että näin venheen laskevan maihin. Vastoin tavallisuutta oli kapteeni Crail itse peräsimessä; hänen vieressään istui joku vieras, ja miehistön oli vaikea liikkua, sillä heidän tiellään oli puoli tusinaa erikokoisia matkasäkkejä. Mutta maihin he tulivat yht'äkkiä ja samassa olivat matkatavaratkin rannalla ja venhe matkalla takaisin kutterin luo. Vieras jäi yksin rannalle seisomaan. Hän oli pitkä, solakka, mustiin puettu herrasmies, miekka sivullaan ja kävelykeppi käsivarrella. Siinä seisoessaan heilautti hän hyvästiksi keppiään kapteeni Crailille ja tuossa liikkeessä oli jotain samalla sulavaa ja pöyhkeää, mikä teki minuun syvän vaikutuksen.

Kohta kun venhe minun vihamiehineni oli poissa, rohkaisin hieman itseäni, hiivin tiheikön reunaan ja pysähdyin jälleen; minussa taistelivat luontaiset pelontunteet ja synkät tulevaisuudenaavistelut. Siinä minä olisin voinut seisoa koko yön, ellei vieras olisi kääntynyt ja laskeutuvan iltausvan lomitse huomannut minua. Hän viittasi ja huusi minua lähemmäksi. Minä tottelin lyijynraskain sydämin.

"Kas tässä, hyvä mies", sanoi hän, äänessä englantilainen vivahdus, "tässä on muutamia kapineita, jotka olisi vietävä Durrisdeeriin."

Minä olin nyt kyllin lähellä hänet nähdäkseni. Hänellä oli hyvin kaunis vartalo, samoin olivat kasvot miellyttävät, mustanpuhuvat, laihat, pitkähköt, katse vilkas ja terävä, kuten tappelemaan ja komentamaan tottuneella; hänen toisessa poskessaan oli syntymämerkki, joka ei ollenkaan häntä rumentanut; suuri timantti välkkyi sormessa; vaatteet, vaikkakin yksiväriset, olivat muodikasta ranskalaista tyyliä; hänen kalvosin- ja kaularöyhelönsä olivat harvinaisen leveätä ja hienoa pitsityötä, ja minä ihmettelin sitäkin enemmän nähdessäni hänet näin puettuna, että hän oli vast'ikään astunut maihin ahtaasta salakuljettajavenheestä. Samassa hän katsoi minua tarkemmin, loi vieläkin minuun terävän katseen ja sanoi hymyillen:

"Minä uskallan lyödä vetoa siitä, että tiedän sekä teidän nimenne että haukkumanimennekin. Teillä on juuri sellaiset vaatteet kuin käsialastanne saatoin päättää, mr. Mackellar."

Nämä sanat saivat minut vapisemaan.

"No, no", sanoi hän, "ei teidän tarvitse minua peljätä. Minä en kanna teille kaunaa ikäväin kirjeittenne vuoksi ja tarkoitukseni on antaa teille aika lailla tekemistä. Voitte nimittää minua mr. Ballyksi; se on nimi, jonka olen omaksunut, tai oikeammin (puhuessani sellaisen erinomaisen turhimuksen kanssa kuin te) jollaiseksi olen entisen nimeni sievistänyt. No niin, ottakaapa tuo ja tuo" — hän osoitti paria matkasäkkiä. "Enempää te ette jaksa kantaa; muut saavatkin kyllä jäädä odottamaan. Olkaa hyvä ja tehkää joutua!"

Hän puhui niin käskevästi, että minä vaistomaisesti aloin totella, aatosteni villeinä liehuessa asiasta toiseen. Kun olin nostanut säkit maasta, pyörähti hän ympäri ja lähti pitkän pensaiston läpi, missä jo oli pimeä; pensaat näet olivat tiheitä, aina viheriöitseviä. Minä seurasin, melkein näännyksissä, vaikka sillä hetkellä en tuntenutkaan taakan painoa, ajatukseni kun yhä vaan kiertelivät tässä kohtalokkaassa kotiintulossa kuin sukkulat lointen lomassa.

Äkkiä minä laskin säkit maahan ja seisahduin. Hän kääntyi ja katsoi minuun.

"Mitä nyt?" kysyi hän.

"Oletteko Ballantraen master?"

"Olen", vastasi hän, "ja te myöntänette, etten ole yrittänytkään pettää viekasta Mackellaria?"

"Mutta jumalan nimessä", huusin minä, "mitä te täältä haette? Palatkaa ajoissa takaisin!"

"Kiitos vain", sanoi hän. "Teidän herranne on niin tahtonut, enkä minä. Mutta kun hän kerran on valinnut, niin saa myöskin sietää seuraukset, samoin te. Ottakaa nyt tavarani ylös, olettehan asettanut ne selvään suohon. Tehkää mitä olen tehtäväksenne antanut."

Mutta minä en aikonut enää häntä totella, menin aivan hänen luokseen ja sanoin: "Ellette voi kääntyä, vaikka varmaa on että asiain näin ollen jokainen kristitty, jokainen kunnon mies empisi tulla —"

"Kuinka imartelevia puheenparsia", keskeytti hän.

"Ellei mikään saa teitä kääntymään takaisin", jatkoin minä, "tulee teidän ainakin noudattaa jonkinlaista soveliaisuutta. Odottakaa tässä tavaroinenne, niin minä menen edeltäpäin ilmoittamaan tulostanne. Isänne on vanha mies…" minä en tiennyt miten jatkaa, "niin, soveliaisuutta on noudatettava."

"Tietysti, tietysti", sanoi hän. "Tämä Mackellar näkyy voittavan, kun oppii hänet lähemmin tuntemaan. Mutta kuulkaahan nyt, hyvä mies, ja pankaa se päähänne kerta kaikkiaan — teidän kaunopuheisuutenne vuotaa hukkaan. Minä seuraan horjahtamatta omaa tietäni."

"Vai niin?" minä sanoin. "Sitten täytyy koettaa muuta keinoa!"

Samassa minä käännyin ja juoksin Durrisdeeria kohti. Hän lähti vihaisesti kiljaisten perässäni; sitten luulen kuulleeni hänen nauravan. Olen sen vuoksi varma, että hän juoksi jäljessäni pari askelta mutta luopui siitä heti (luullakseni). Se ainakin on varmaa, että minä muutaman minuutin kuluttua olin päärakennuksen ovella, hengästyksissä niin että olin tukehtua, mutta aivan yksin. Rappuja ylöskin minä juoksin ja suoraa päätä saliin, missä seisoin perheen jäsenten edessä saamatta sanaa suustani. He lienevät kuitenkin kasvoistani nähneet, mitä olin kokenut, sillä he nousivat seisaalleen ja tuijottivat minuun aivan kuin suunniltaan.

"Hän on tullut", sain minä vihdoin puristetuksi ulos.

"Hän?" kysyi mr. Henry.

"Niin, juuri hän", vastasin minä.

"Poikani!" huusi parooni. "Voi sitä varomatonta, varomatonta veitikkaa. Voi, miks'ei hän pysynyt siellä, missä hän ainakin oli turvassa?"

Rouva ei sanonut sanaakaan, minä vältinkin katsoa häneen, tiedän tuskin miksi.

"Hyvä", sanoi mr. Henry syvään henkäisten. "Missä hän sitten on?"

"Minä jätin hänet tuonne pensaistoon."

"Seuraa minua hänen luokseen", sanoi hän.

Me menimme yhdessä ulos vaihtamatta sillä kertaa sen useampaa sanaa ja keskellä isoa hiekkakenttää me kohtasimme masterin. Hän tuli hiljakseen astellen, heilutti keppiään ja vihelteli. Oli vielä niin valoisa, että voi tuntea kasvot, mutta kasvojen ilmeitä oli mahdoton seurata.

"No hyvää päivää, Jaakoppi", sanoi master. "Nyt on Esau tullut takaisin."

"James", sanoi mr. Henry, "Jumalan tähden, kutsu minua oikealla nimelläni. Minä en tahdo teeskennellä olevani iloinen sinut nähdessäni, mutta tahdon mielelläni ottaa sinut vastaan isämme huoneessa niin hyvin kuin voin."

" Minunko huoneessani vai sinun? Kummanko olisit sanonut?" tiedusteli master. "Mutta se on vanha haava, ei kosketa siihen. Vaikk'et halunnutkaan tehdä jakoa kanssani, kun olin Pariisissa, toivon kumminkin, ettet kiellä vanhemmalta veljeltäsi sijaa täällä Durrisdeerin uuninnurkassa."

"Mitä hyötyä on tuommoisesta puheesta?" vastasi mr. Henry. "Sinä tiedät varsin hyvin, että sinulla on täällä valta."

"Ehkäpä", sanoi toinen nauraen lyhyeen. Ja tähän voikin sanoa veljesten jälleennäkemiskohtauksen loppuneen, vaikka he eivät olleet kättäkään puristaneet. Sitten kääntyi master puoleeni ja pyysi minua tuomaan hänen matkatavaransa taloon.

Minä en totellut, vaan käännyin mr. Henryn puoleen odottaen käskyn vahvistusta; käytöksessäni oli ehkä jotain uhittelevaa.

"Niin kauan kun master on täällä, teette te, mr. Mackellar, minulle suuren palveluksen tottelemalla hänen toivomuksiaan, aivan kuin ne olisivat minun", sanoi mr. Henry. "Me vaivaamme teitä alinomaa; oletteko hyvä ja kutsutte jonkun palvelijan?" — hän painosti viimeistä sanaa.

Näillä sanoilla saattoi olla ainoastaan yksi tarkoitus: hyvin ansaittu huomautus uudelle vieraalle; mutta hän oli niin pirullisen hävytön, että käänsi sen päinvastaiseksi.

"Menisimmekö niin pitkälle, että pyytäisimme teitä säkit avaamaankin?" kysyi hän lempeästi, vilkaisten syrjäsilmällä minuun.

Minä en olisi maksustakaan osannut sanoa sanaakaan joutumatta suunniltani; palvelijan kutsuminenkin oli mahdotonta. Mieluummin minä siis itse kävin miehen avuksi, käännyin sanaa sanomatta pois ja lähdin pensaikkoon sydän täynnä vihaa ja epätoivoa. Puitten varjossa oli pimeä, minä kävelin eteeni katsomatta, unohdin asiani ja olin taittaa sääriluuni kompastuessani säkkeihin. Niihin tarttuessani minä huomasin omituisen seikan: äsken minä olin kantanut ne molemmat, painoa tuskin huomaten, nyt taas sain panna kaikkeni saadakseni yhden liikkeelle. Sentähden oli minun pakko kulkea matka kahteen kertaan ja tulin siten olemaan pitemmän ajan poissa salista.

Kun tulin sisään, oli vieras jo aikoja sitten toivotettu tervetulleeksi. Seurue oli jo istuutunut illallispöytään, ja laiminlyönnin vuoksi, mikä minua syvästi loukkasi, ei minulle ollutkaan jätetty sijaa. Olin oppinut tuntemaan yhden puolen kotiinpalanneen masterin käytöstavasta, nyt tulisin tutustumaan toiseen. Hän ensinnä huomasi minun sisääntuloni, kun verraten vihaisena seisoin taka-alalla. Hän hypähti seisaalleen.

"Ei, nyt olen varmaankin vallannut kelpo Mackellarin paikan", huusi hän. "John, aseta tähän viereen mr. Ballya varten; hän ei totta tosiaan halua ketään karkoittaa ja teidän pöytänne on riittävän iso."

Voin tuskin uskoa omia korviani, yhtä vähän kuin muitakaan aistejani, kun hän otti minua olkapäistä ja nauraen painoi minut omalle paikalleen; niin iloiselta ja sydämelliseltä kuulosti hänen äänensä. Sill'aikaa kun John asetteli lautasia toiseen paikkaan häntä varten, hän meni isänsä tuolin luo, nojasi siihen ja katsoi vanhukseen, joka kääntyi katsomaan poikaansa. Niin miellyttävää oli tuo heidän toisilleen osoittamansa rakkaus, että minä tunsin halua tarttua päähäni todellakin hämmästyneenä.

Ja sellaisena hän esiintyi koko ajan. Ei ainoatakaan purevaa sanaa, ei yhtään pilkallista ilmettä. Hän oli luopunut kovasta englantilaisesta puhetavastaankin ja puhui nyt suloista skotlantilaismurrettaan, joka itsestään lisää hellien sanojen arvoa, ja vaikka hänen olemuksessaan ilmeni Durrisdeeriemme tavoista suuresti poikkeava hienous ja sulo, oli se kuitenkin kotoista hyvänsuopaisuutta, joka oli meille mieleen, eikä synnyttänyt meissä huonommuuden tunteita. Niin, kaikki mitä hän aterian aikana teki — joi maljani todellakin kohteliaasti, puhutteli ystävällisesti Johnia, taputti isäänsä kädelle, kertoi pieniä huvittavia piirteitä kokemistaan tai viittaili sopivasti menneihin aikoihin — kaikki sopi hänelle hyvin, ja hän itse oli niin komea, ettei voinut oikeastaan kummastella jos vanhan paroonin ja rouvan silmät säteilivät tai jos John itki liikutuksesta pöydässä palvellessaan.

Heti aterian jälkeen nousi rouva vetäytyäkseen omaan huoneeseensa.

"Sitä sinulla ei ollut tapana koskaan ennen, Alison", sanoi hän.

"Nyt se on minulla tapana", vastasi hän, avoimesti valehdellen, "ja sitten minä toivotan sinulle hyvää yötä, James, ja tervetuloa — kuolleista", lisäsi hän. Hänen äänensä oli heikko ja vapisi.

Mr. Henry parka, joka oli näytellyt verrattain ikävää osaa aterian aikana, seurasi asioita tarkemmin kuin koskaan; oli iloinen siitä, että rouva lähti, mutta sittenkin melkein pahoillaan ajatellessaan miksi hän sen teki, ja vihdoin aivan onneton kuullessaan millä lämmöllä hän puhui veljelle.

Minä puolestani katsoin nyt olevani liikaa, ja olin vetäytymäisilläni pois rouvan jälkeen, kun master sen huomasi.

"Hei, mr. Mackellar", sanoi hän, "minun täytyy tuota pitää melkein ystävällisyyden puutteena. Älkäähän menkö, muutenhan otatte tuhlaajapojan vastaan kuin vieraan, ja muistakaa missä — hänen isänsä huoneessa. Istukaa nyt ja juokaa vielä lasi viiniä mr. Ballyn kanssa."

"Niinpä kyllä, mr. Mackellar", sanoi parooni, "meidän ei sovi pitää häntä enempää kuin teitäkään vieraana. Minä olen juuri kertonut pojalleni", lisäsi hän, ja viimeistä sanaa lausuessa hänen ääneensä tuli kuten ennenkin omituinen sointu, "kuinka suuressa arvossa me pidämme ystävyyttänne ja palveluksianne."

Niin ollen minä istuin siellä vaiti niin myöhään kuin muulloinkin ja olisin saanut aivan väärän käsityksen miehen luonteesta, ellei eräs lause olisi selvää selvemmin ilmaissut hänen väärämielisyyttään. Minä kerron sen; lukija voi sitten itse vetää johtopäätöksensä veljesten ensimmäisestä kohtauksesta. Kun mr. Henry istui ja näytti jokseenkin synkeältä, huolimatta siitä, että hän teki kaikkensa pysyäkseen hyvällä tuulella isänsä läsnä ollessa, hypähti master ylös, meni poikki lattian ja taputti veljeänsä olkapäähän.

"No, no, Harry poika ", sanoi hän hyvin leveästi, sellaiseen tapaan, jota he lienevät lapsina käyttäneet, "älä sinä sitä sure, että veljesi on tullut kotiin. Kaikkihan on sinun, se on minunkin mielipiteeni ja minä suon sen sinulle mielelläni. Niinpä voisit sinäkin sallia minun istuvan jossakin nurkassa kotilieteni luona."

"Se on liiankin totta, Henry", sanoi hän, ja aivan vastoin tavallisuutta muuttui hänen kasvojensa ilme hyvin teräväksi. "Sinä olet ollut vertauksen vanhempi veli hyvässä mielessä; varo ettet tulisi hänen kaltaisekseen pahassakin."

"Helppo on sälyttää vääryys minun hartioilleni", sanoi mr. Henry.

"Kuka puhuu vääryydestä?" huusi vanha parooni; ankaralta se kuulosti niin lempeän miehen sanomana. "Sinä olet tuhansin kerroin hankkinut itsellesi minun ja veljesi kiitollisuuden; voit olla varma, että sen saat; tyydy siis siihen."

"Niin, Henry, siihen voit luottaa", sanoi master. Minusta näytti mr. Henryn katseessa olevan jotain villiä, kun hän sen suuntasi veljeensä.

Neljä kysymystä minä usein tein itselleni ja teen vieläkin, ajatellessani koko sitä konnamaista menettelytapaa, jota näitä tapauksia seuranneena aikana käytettiin. Ajoiko miestä siihen erityinen vastenmielisyys mr. Henryä kohtaan? vai sekö, mitä hän piti omana etunaan? vai se pelkkä julmuuden iloko, jota näemme kissassa ja jonka teologit sanovat ilmenevän paholaisessa? vai sekö, mitä hän itse olisi nimittänyt rakkaudeksi? Yleensä epäröin kolmen ensimmäisen selityksen välillä, mutta mahdollista on, että hänen käytöksensä perustana oli hiukan jokaista. Niinpä voisi vastenmielisyys selittää sen, että hän käyttäytyi niin vihaisesti heidän ollessaan kahden kesken; ne edut, joita hän oli tullut valvomaan, selittäisivät hänen peräti toisenlaisen käytöksensä vanhan paroonin läsnäollessa; sama seikka ja lisäksi pieni annos liehakoimishalua hänen intonsa pysyä hyvissä väleissä rouvan kanssa, sekä vihdoin iloitseminen pahuudesta sen itsensä tähden hänen keskeytymättömän, kiihkeän pyrkimyksensä pitämään nämä vastakkaiset menettelytavat erikseen eleillä.

Minäkin jouduin hänen paholaishuviinsa osalliseksi, ensinnäkin sen vuoksi, että aivan avoimesti esiinnyin isäntäni puolella, toiseksi sentähden, että hänelle Pariisiin kirjoittamissani kirjeissä olin usein uskaltanut häntä moittia. Kun olin hänen kanssaan kahden kesken, niin hän pilkkaili minua mitä pahimmin; perheenjäsenten läsnäollessa hän taas oli kovin tuttavallinen ja ystävällinen. Tämä ei ollut ainoastaan itsessään kovin kiusallista ja saattanut minua väärään valoon, siinä oli sitäpaitsi jotakin mitä suurimmassa määrässä loukkaavaa. Minua kiukutti ylenmäärin se, että hän kehtasi olla teeskentelemättä minulle, aivan kuin minä olisin ollut liian alhainen voidakseni tulla todistajana huomioonotetuksi. Mutta se mitä minä kärsin, ei ansaitse lähempää tarkastelua. Minä mainitsen sen tässä vain seurauksensa vuoksi; sen kautta näet minussa syntyi lämpimämpi osanotto mr. Henryn kärsimyksiä kohtaan.

Hänen kannettavakseen raskain taakka lankesi. Kuinka saattoi hän muitten joukossa tyynellä mielellä kestää loukkaavaa puhetta siltä, joka ei koskaan kahden kesken jättänyt käyttämättä tilaisuutta häntä pilkatakseen? Kuinka piti hänen vastata tuon väärämielisen ivaajan hymyyn? Hän oli tuomittu näyttämään jurolta. Hän oli tuomittu olemaan vaiti. Ja jos hän olisi ollut vähemmän ylpeä, jos hän olisi puhunut, kuka olisi silloin luottanut totuuteen? Se juorutyö, joka oli pantu käyntiin, oli tehnyt tehtävänsä: parooni ja rouva voivat joka päivä nähdä, mitä tapahtui; he olisivat voineet vannoa masterin olevan pelkkää hyväntahtoisuutta ja ystävyyttä, mr. Henryn taas mitä mustasukkaisimman ja kiittämättömimmän veljen. Ja miten rumilta tällaiset virheet yleensä näyttänevätkin, mr. Henryssä ne olivat kymmenen kertaa rumempia, sillä kukapa olisi saattanut unohtaa, että masterin henki oli vaarassa ja että hän jo oli menettänyt morsiamensa, arvonimensä ja perintönsä.

"Henry, lähdetkö hiukan ratsastamaan?" kysyi master eräänä päivänä.

Mr. Henry, jota hän on koko aamupäivän kiusaillut, tiuskaisee lyhyesti ja ynseästi: "En."

"Sinä voisit mielestäni toisinaan olla minulle ystävällisempi", sanoo toinen liikuttavan hellästi.

Tämä vain näytteeksi; samantapaisia kohtauksia sattui alinomaa. Oliko siis ihme, että mr. Henryä moitittiin; oliko ihme, että minua suututti siinä määrin, että olin saada sappitulehduksen, niin, että vielä nytkin, asioita ajatellessani, tunnen vereni kiehuvan.

Kieltämättä ajettiin asiaa harvinaisen pirullisella taidolla, niin kavalasti ja yksinkertaisesti, että vastustus oli melkein mahdotonta. Mutta sittenkin täytyy minun yhä ajatella samaa: rouvan olisi pitänyt arvata asian laita; hänen olisi pitänyt paremmin tuntea miehensä luonne; niin monta vuotta kestäneen avioliiton kuluessa hänen olisi pitänyt voida voittaa hänen luottamuksensa. Ja vanha parooni sitten, hän, joka muuten oli niin teräväpäinen herra — missä oli nyt koko hänen huomiokykynsä? Mutta ensinnäkin oli silmäinkääntäjä mestari taidossaan ja olisi voinut pettää taivaan enkelinkin. Toiseksi (mitä rouvaan tulee) olen huomannut, etteivät kutkaan muut ihmiset ole niin kaukana toisistaan kuin aviopuolisot, joiden suhde ei ole oikea. Tuntuu aivan siltä kuin he eivät olisi kuulomatkan päässä tai eivät puhuisi samaa kieltä. Kolmanneksi (mitä molempiin katselijoihin tulee) sokaisi heitä vanha, juurtunut mieltymys masteriin. Ja neljänneksi: se vaara, jossa masterin luultiin (lukija kuulee kohta miksi sanon "luultiin") olevan, vaikutti, että pidettiin vieläkin halpamaisempana häntä ahdistella. Sitäpaitsi master vielä pimitti virheitänsä pitämällä heitä alituisessa levottomuudessa rakkaan henkensä kohtalosta.

Tähän aikaan minä selvimmin näin, mitä hieno käytös merkitsee, ja sain syytä valittaa että itse olin niin juro. Mr. Henry oli pohjaltaan kohtelias ja hieno; kun hän ponnisteli erityisten asianhaarain pakosta, voi hän esiintyä arvokkaasti ja henkevästi, mutta turhaa on kieltää, että häneltä jokapäiväisessä elämässä puuttui ritarillisuudesta aika paljon. Master taas ei voinut ryhtyä mihinkään ilman että se puki häntä. Siten jokainen liike ikäänkuin vahvisti toisen tekemää miellyttävää ja toisen ikävää vaikutusta. Eikä siinä kyllin. Mitä enemmän mr. Henry tunsi olevansa veljensä juoniin kietoutunut ja pyrki niistä pääsemään, sitä naurettavammaksi hän kävi, ja mitä enemmän masteria alkoi huvittaa tuo ilkeä leikki, sitä mieltäkiinnittävämmäksi ja hauskemmaksi tuli hänen olemuksensa. Siten sai juonittelu ravintoa ja vauhtia omien keinojensa laadusta.

Eräs miehen juonista oli käyttää hyväkseen sitä vaaraa, jossa, kuten sanottu, hänen luultiin olevan. Hän kertoi siitä leikillisen hienosti, mikä teki asian vielä liikuttavammaksi. Mr. Henryä vastaan hän käytti sitä julmana ahdistelukeinona. Muistan kuinka hän eräänä päivänä, kun olimme kolmen salissa, osoitti sormellaan väritöntä palasta maalatussa ruudussa. "Tuosta sinun onnenrahasi heitettiin läpi, Jaakoppi", sanoi hän. Ja kun mr. Henry vastaukseksi vain synkästi tuijotti häneen, niin hän lisäsi: "Säästä minua ilkeältä katseeltasi, hyvä kärpänen. Sinä pääset hämähäkistäsi milloin vain tahdot. Minä taidan ynnä psalmistan kanssa sanoa: O, Herra, kuinka kauan? Koska pääsemme niin pitkälle, että sinä annat minut ilmi, sinä omantunnontarkka veljeni? Se on yksi huvittavimmista asioista tässä inhoittavan ikävässä luolassa. Kokeista minä olen aina pitänyt." Mr. Henry yhä vain tuijotteli häneen otsa rypyssä, ja loppujen lopuksi master purskahti nauruun, löi häntä olkapäälle ja sanoi, että hän oli itsepäinen möhkö.

Mutta silloin isäntäni astui askeleen taaksepäin ja minusta hän näytti uhkaavalta. Kenties samoin masterista, sillä en muista hänen sittemmin koskeneen mr. Henryyn. Mutta vaikka hän alati tavalla tai toisella piti puhetta vaarastansa, näytti hänen käytöksensä minusta ihmeen varomattomalta, ja olin uskomaisillani, että hallitus — joka oli luvannut palkinnon hänen päästään — oli vaipunut syvään uneen. En tahdo kieltää, että mieleni teki antaa hänet ilmi. Mutta kaksi seikkaa pidätti minua: ensinnäkin, jos hän siten joutuisi päättämään päivänsä pölkyllä, tulisi hän isänsä ja rouvan muistossa pyhimykseksi julistetuksi; toiseksi: jos jollakin tavoin sekaantuisin asiaan, niin melkein välttämättä osuisivat epäluulot jossakin määrin mr. Henryyn. Meidän vihamiehemme liikuskeli vaan vapaammin kuin ajatella taisi, ja koko seutu jutteli hänen takaisintulostaan, mutta hänen ei käynyt kuinkaan. Niistä mitä erilaisimmista henkilöistä, jotka tiesivät hänen tulleen, ei yhdelläkään ollut rahan tarvetta — kuten minä suutuksissani tapasin sanoa — eikä pienintäkään uskollisuudentunnetta hallitusta kohtaan, joten master kulki siellä ja täällä aivan yhtä tervetulleena kuin mr. Henry — jota kohdannut vanha viha ei vielä ollut hälvennyt, ja paljon turvallisemmin kuin minä, jota salakuljettajat uhkailivat.

Kuitenkin oli olemassa jotain, joka antoi hänelle päänvaivaa. Kerron nyt siitä, koska seuraukset olivat mitä vakavinta laatua. Lukija lienee tuskin unohtanut Jessie Brownia; hän seurusteli ahkeraan salakuljettajain kanssa. Kapteeni Crail itse kuului hänen ystäviinsä, joten naikkonen sai pian tietää mr. Ballyn olevan talossa. Mikäli ymmärrän, ei hän ollut enää pitkiin aikoihin masterista itsestään mitään välittänyt, mutta hänen tavakseen oli tullut sekoittaa hänen nimensä kaikkeen; se oli koko hänen näyttelemisensä perustana, ja nyt, kun master oli tullut kotiin, piti hän velvollisuutenaan myötäänsä maleksia Durrisdeerin lähistöllä. Master pääsi tuskin ulos ovesta häntä tapaamatta.

Kamala naikkonen hän oli ja harvoin selvällä päällä; hän kirkui hurjasti "soreaa poikaansa", lausueli rihkamarunoutta, koettipa, mikäli minulle on kerrottu, heittäytyä masterin kaulaan. Minä myönnän hykerrelleeni käsiäni ajatellessani mitä hän sai sietää; master taas, joka osasi kyllä muita piinata, esiintyi varsin kärsimättömänä. Omituisia kohtauksia sattui talon mailla. Jotkut kertoivat masterin lyöneen häntä kepillä, Jessien taas käyttäneen vanhaa asettaan — kiveä. Varmaa on ainakin, että master kääntyi kapteeni Crailin puoleen saadakseen naisen pois tieltä, ja että kapteeni tavattoman kiivaasti kieltäytyi sitä tekemästä. Loppujen lopuksi Jessie voitti. Hankittiin rahoja; tapahtui kohtaus, jossa ylpeän kavaljeerimme täytyi alistua siihen, että Jessie itkien ja ulvoen häntä suuteli, ja naikkoselle laitettiin oma ravintola jonnekin Solwayhin päin (en muista minne). Hänen ravintolassaan kerrottiin sittemmin käyvän kaikkein pahinta roskaväkeä.

Mutta minä ennätän liian kauas. Eräänä päivänä niihin aikoihin, jolloin Jessie juuri oli alkanut häntä vaaniskella, tuli master luokseni konttoriin ja sanoi tavallista kohteliaammalla äänellä: "Kuulkaapa, mr. Mackellar, täällä juoksentelee inhoittavan ilkeä vaimoihminen. Minä en itse juuri voi asiaa auttaa ja tulen sen vuoksi luoksenne. Olkaa hyvä ja ottakaa se huoleksenne; on annettava ankara määräys, että talonväki ajaa naikkosen tiehensä."

"Mr. Bally", sanoin minä hiukan vavisten, "voitte itse pitää huolta likaisista asioistanne."

Hän ei vastannut mitään, meni vain menojaan.

Pian sen jälkeen tuli mr. Henry. "Mitä minun pitää kuulla!" huusi hän. "Tämä kaikki ei näytä riittävän, te lisäätte vielä taakkaani. Nyt te olette loukannut mr. Ballya."

"Armollisella luvallanne, mr. Henry", sanoin minä, "oli se hän, joka loukkasi minua, karkeastikin mielestäni. Mutta ehkä en ottanut huomioon teidän asemaanne puhuessani hänelle, ja jos se on teidän mielipiteenne kuultuanne, mitä on tapahtunut, niin sanokaa vain sana ja minä tottelen. Teidän tähtenne sen teen, olkoonpa että se olisi synti, Jumala paratkoon." Sitten minä kerroin hänelle tapahtuman.

Mr. Henry hymyili itsekseen; kamalampaa hymyä en ole koskaan nähnyt. "Te teitte aivan oikein", sanoi hän. "Hän saa nauttia rakkaan Jessie Browninsa sakkaan asti." Sitten hän avasi ikkunan, nähtyään masterin ulkona ja huusi tätä — mr. Ballyksi hän häntä nimitti — tulemaan sisään hiukan juttelemaan.

Kun kiusaajamme oli tullut sisään ja sulkenut oven jälkeensä — hän hymyili minulle, aivan kuin ajatellen, että minä nyt saisin nöyrtyä —, sanoi mr. Henry. "James, sinä valitit mr. Mackellarin käytöstä; valituksesi olen nyt tutkinut. Minun ei tarvinne sanoa sinulle, että aina uskon hänen puheeseensa enemmän kuin sinun; mehän olemme nyt täällä yksin ja minä aion käyttää samaa vapaata puhetapaa kuin sinäkin. Mr. Mackellar on mies, jota pidän arvossa, ja niin kauan kuin olet tässä talossa, saat luvan välttää yhteentörmäyksiä tämän miehen kanssa, jota minä aion tukea, maksakoon se sitten mitä hyvänsä minulle ja omaisilleni. Mitä tulee hänelle selittämääsi asiaan, niin voit itse poistaa julmuutesi jäljet; ketään palvelijoistani et saa millään tavalla vaivata siinä asiassa."

"Isäni palvelijoita kai tarkoitit", sanoi master.

"Mene ja juttele hänelle tämä asia", sanoi mr. Henry.

Masterin kasvot kävivät aivan kalpeiksi. Hän osoitti minua sormellaan. "Minä vaadin, että tuo mies erotetaan", sanoi hän.

"Häntä ei eroteta", vastasi mr. Henry.

"Sen saat maksaa minulle kalliisti", sanoi master.

"Minä olen jo maksanut niin kalliisti kehnon veljeni", vastasi mr. Henry, "että minulta on pelkokin lopussa. Sinä et voi enää mitenkään minuun iskeä."

"Minäpä näytän, että voin", sanoi master ja meni hiljaa pois.

"Mitä hän vielä keksinee, Mackellar?" huudahti mr. Henry.

"Antakaa minun lähteä", sanoin minä. "Hyvä isäntä, antakaa minun lähteä. Minun tähteni on kurjuus vain Lisääntynyt."

"Tahtoisitteko jättää minut tänne aivan yksin?" kysyi hän.

Meidän ei tarvinnut kauan odottaa uutta hyökkäystä. Tähän asti oli master ollut hyvin varovainen pelissään rouvan kanssa, oli silmiinpistävällä tavalla välttänyt kahden kesken oleskelua, jota seikkaa minä aluksi pidin sopivaisuussyistä johtuvana, mutta nyt arvelen kavalaksi sotajuoneksi. He tapasivat toisensa oikeastaan vain aterian aikana ja silloinkin käyttäytyi master rouvaa kohtaan kuin vanhempi veli. Tähän asti, voi sanoa, ei hän juuri ollut astunut mr. Henryn ja hänen vaimonsa väliin, paitsi siten, että oli salakavalasti ryöstänyt edelliseltä jälkimmäisen suosion. Nyt näyttivät asiat muuttuvan; mutta oliko muutos todellakin kostoa, vai johtuiko se vain siitä, että masterin aika kävi Durrisdeerissa pitkäksi ja hän halusi jotain huvia — sen voi ainoastaan itse paholainen ratkaista.

Nyt hän joka tapauksessa alkoi rouvaa piirittää ja niin viekkaasti hän teki tehtävänsä, että luulen rouvan tuskin sitä huomanneen. Aviomies sai seurata vaieten asian kehitystä. Ensimmäinen piiritysliike johtui (kuten näytti) sattumasta. Puhe sattui, kuten usein ennenkin Ranskassa oleskeleviin pakolaisiin ja johtui siten heidän lauluihinsa.

"Jos teitä nämä asiat huvittavat", sanoi master, "niin tiedän erään, jota aina olen pitänyt erittäin liikuttavana. Ne ovat aivan yksinkertaisia, koristelemattomia säkeitä, mutta ovat sittenkin, kenties sen aseman vuoksi, missä olin, ainaiseksi painuneet sydämeeni. On kuviteltava mielessään, että ne laulaa jonkun maanpakolaisen morsian; ne eivät ehkä niinkään paljon ilmaise hänen todellisia ajatuksiaan kuin sitä, mitä tuo vierailla mailla vaeltava miesparka toivoo hänen ajattelevan." Tässä master huokasi syvään. "Voitte uskoa, että on liikuttavaa kuulla joukon raakoja irlantilaisia — kaikki tavallisia sotamiehiä — virittävän tuollaisen laulun, ja niistä kyyneleistä, jotka vuotavat, voi päättää, kuinka syvästi he sen tuntevat. Näin se kuuluu, isä", sanoi hän, kääntyen viekkaasti kyllä paroonin puoleen, "ja ellen saakaan sitä loppuun asti lauletuksi, niin saatte ajatella, että niin meidän maanpakolaisten käy." Sitten hän alkoi laulaa samaa säveltä, jota olin majurin kuullut viheltävän. Sanat olivat tosin talonpoikaiset, mutta ilmaisivat varsin liikuttavalla tavalla miten tyttö parka kaipaa maan paossa olevaa sulhastaan. Minä muistan vielä yhden säkeistön (tai osan siitä): —

Puen ylleni punaisen hamehen, käyn kerjäten luo oman sulhasen, saa luulla muut minun kuollehen, luo Willyni käyn minä pois, käyn pois…

Hänen laulunsa oli itsessään hyvä, mutta esityksensä vielä parempi. Olen Edinburghissa kuunnellut kuuluisia näyttelijöitä, joiden sana nosti jokaiseen silmään kyynelen; se oli ihmeellistä nähdä, mutta yhtä ihmeellistä oli kuulla, kuinka master käytteli tätä pikku ballaadia ja kuuntelijoitaan kuin soittokonetta, jota hän täydellisesti hallitsi, kuinka hän toisinaan oli kokoon lyyhistymäisillään, toisinaan taas näytti voittavan murheensa, niin että sanat ja sävelet tuntuivat pursuvan hänen omasta sydämestään ja omasta menneisyydestään ja olevan aiotut rouvan kuultaviksi eikä kenenkään muun. Hänen taitonsa meni vielä pitemmälle; kaikki esitettiin niin kevyesti ja hienosti, että tuntui mahdottomalta epäillä hänen ensinkään toimivan tarkoituksella, ja olisi voinut vannoa, ettei hän suinkaan yrittänyt näyttää liikutetulta, vaan päinvastoin koetti liikutustaan salata. Kun laulu oli loppunut, istuimme me kaikki hetken vaiti; hän oli valinnut iltahämärän, ettei voinut nähdä vieressäistujan kasvoja, mutta tuntui siltä kuin emme olisi uskaltaneet hengittää; vanha parooni vain ryähti. Laulaja liikahti ensinnä; hän nousi äkkiä sanaa sanomatta paikaltaan ja meni salin toiseen päähän, missä mr. Henry tapasi pysytellä, ja astuskeli siellä edestakaisin. Siellä me ajattelimme hänen voittaneen viimeisenkin liikutuksensa, sillä pian hän palasi ja alkoi tavallisella äänellään laajasti selitellä irlantilaisten kansallisluonnetta, (jota aina kuvailtiin väärin ja jota hän otti puolustaakseen) ja ennenkun kynttilät kannettiin sisään, istuimme me jo juttelemassa totuttuun tapaan. Mutta vielä silloinkin näyttivät rouvan kasvot minusta hieman kalpeilta, ja mainittava on, että hän melkein heti vetäytyi huoneeseensa.

Seuraava merkki oli ystävyys, jonka tuo paholainen solmi viattoman miss Katarinan kanssa. He kävelivät aina käsi kädessä ja istuessa kiipeili tyttö hänen polvillaan. Kuten kaikilla hänen pirullisilla juonillaan, oli tälläkin vaikutuksia moneen suuntaan; mr. Henrylle oli viimeinen isku nähdä oma lapsensa nostettuna häntä vastaan. Se teki hänet kovasydämiseksi viatonta pienokaista kohtaan, mikä taas alensi häntä vieläkin alemmaksi vaimon silmissä, ja vihdoin se liitti rouvan ja masterin lähemmin toisiinsa. Tämän johdosta heidän suhteensa kävi päivä päivällä vapaammaksi. Siitä kehittyi nopeasti kävelyretkiä rannan pensaistoon, jutteluhetkiä lehtimajassa ja kaikenlaista tutunomaista yhdessäoloa. Rouvan kävi varmaankin kuten monen muun kunnon naisen; hän tiesi omantuntonsa puhtaaksi, mutta hänen oli kuitenkin samalla pakko katsella hiukan läpi sormiensa. Niinkin tylsä huomioittentekijä kuin minä saattoi selvästi havaita, että hänen mieltymyksensä oli hellempää laatua kuin sisaren. Hänen äänensä sointi aaltoili entistä enemmän, hänen silmänsä loistivat lempeyttä; hän oli ystävällisempi kaikille, mr. Henrylle, vieläpä minullekin; hän näytti uivan hiljaisessa, kaihoisessa onnentunteessa.

Minkälaista tuskaa tämä katseleminen tuottikaan mr. Henrylle! Ja kuitenkin oli, kuten kohta saamme nähdä, sen ansio, että vihdoinkin vapauduimme tuskistamme.

Masterilla ei ollut Durrisdeerissa oleskellessaan mitään hienompaa tarkoitusta (miten hän sitä koristelikaan) kuin rahojen kiskominen. Hän suunnitteli matkaa Ranskan Intiaan onnen etsintään, kuten ritari de Burke oli meille kirjeessään kertonut, ja siihen tarvittavaa summaa hän oli tullut hakemaan. Se merkitsi selvää perikatoa muille perheenjäsenille, mutta uskomattomassa puolueellisuudessaan parooni aina vaati, että hänen pyyntöönsä oli suostuttava. Perhe oli nyt niin vähälukuinen (todellisuudessa kuului siihen ainoastaan isä ja kaksi poikaa), että sopi jakaa perintötila ja ottaa kukin osuutensa. Tähän pakotettiin nyt mr. Henry suostumaan, aluksi vihjausten avulla, sitten suoraan pakottamalla. Olen vallan varma siitä, että hän ei koskaan olisi asiaan myöntynyt, elleivät olosuhteet olisi olleet niin tuskalliset. Ellei hän niin intohimoisesti olisi toivonut veljeään pois, ei hän koskaan olisi toiminut vastoin vakaumustaan ja talon vanhoja tapoja. Joka tapauksessa hän möi suostumuksensa heille kalliisti, puhui suunsa puhtaaksi ja kuvaili asian sen omilla, häpeällisillä väreillä.

"Muistakaa", sanoi hän, "että tämä on rikos poikaani kohtaan, jos minulla joskus on sellainen."

"Luultavaa ei ole, että saat", sanoi parooni.

"Jumala tiesi", vastasi mr. Henry. "Ja ottaen huomioon sen väärän suhteen missä olen veljeeni, sekä sen, että te olette herrani ja isäni, jolla on oikeus käskeä, kirjoitan minä tämän asiakirjan alle. Mutta erään asian sanon sitä ennen: tähän on minut pakotettu epähienolla tavalla, ja kun te, herra isäni, ensi kerran tunnette halua vertailla molempia poikianne, pyydän teitä muistamaan mitä minä olen tehnyt ja mitä hän. Tuomittakoon meitä tekojemme mukaan."

En ole koskaan nähnyt ketään niin tuskallisten tunteitten vallassa kuin vanha parooni oli; vaikka hänen kasvonsa jo olivat vanhuuden rypistämät, lensi hän aivan punaiseksi. "Minusta ei hetki näytä sopivasti valitulta syytösten tekemistä varten, Henry", sanoi hän. "Se vähentää jaloutesi arvoa."

"Älkää erehtykö, herra isäni", sanoi mr. Henry, "minä teen tämän rikoksen tottelevaisuudesta teitä kohtaan, enkä mistään jalomielisyydestä."

"Vieraitten läsnäollessa…", alkoi parooni, vieläkin tuskallisemmassa tilassa.

"Täällä ei ole ketään muuta kuin Mackellar", sanoi mr. Henry; "hän on minun ystäväni. Ja koska te, herra isäni, ette lue häntä vieraaksi kaikkina niinä kertoina, joina te minua moititte, olisi liian ankaraa, jos minä pitäisin häntä sellaisena, kun kerrankin puolustaudun."

Luulenpa melkein, että parooni olisi muuttanut mieltään, ellei master taas olisi ollut varuillaan.

"Henry kulta", sanoi hän, "sinä pysyt aina meistä parhaimpana. Karski kyllä olet, mutta rehellinen sielu! Olisinpa minä veroisesi!"

Tämä suosikin jalomielisyyden todistus sai paroonin luopumaan epäröimisestään ja asiakirja kirjoitettiin valmiiksi.

Kohta kun asia saatiin järjestykseen, myytiin Ochxerhallin maa-ala melko lailla alle arvonsa, ja rahat maksettiin verenimijällemme, joka ne lähetti yksityistä tietä Ranskaan. Niin hän ainakin sanoi; jälkeenpäin olen alkanut epäillä, että asia ei ehtinyt niin pitkälle. Nyt oli mies siis onnistunut tarkoituksessaan; hän oli jälleen täyttänyt taskunsa kullallamme; mutta sittenkään emme me saavuttaneet mitä olimme toivoneet tehdessämme tämän uhrauksen: vieras pysytteli yhä Durrisdeerissa. Tietämätöntä on, oliko se ilkeyttä, vai johtuiko se siitä, ettei ollut vielä tullut aika, jolloin hän lähtisi Intiaan onneaan etsimään, vai toivoiko hän ehkä suunnitelmainsa rouvaan nähden johtavan tuloksiin, vai oliko hänellä sellainen määräys hallitukselta. Durrisdeerissa hän vain yhä oleili, viikon toisensa jälkeen.

Lukija kai huomasi sanat: oliko hänellä sellainen määräys hallitukselta; tähän aikaan näet miehen häpeällinen salaisuus alkoi tulla ilmi.

Ensimmäisenä viittasi siihen eräs alustalaisemme, joka huomautteli masterin luonamme viipymisestä ja vielä enemmän hänen turvallisuudestaan. Tämä talonpoika oli jakobiitti mieleltään ja oli menettänyt pojan Cullodenin tappelussa, joten hän katseli asiaa arvostelevammin kuin muut. "On eräs seikka", sanoi hän, "jota minä pidän varsin omituisena, nimittäin hänen tulonsa Cockermouthiin."

"Cockermouthiin?" kysyin minä ja muistin äkkiä alun pitäen ihmetelleeni, että mies niin pitkän matkan jälkeen astui maihin täysissä juhlatamineissa.

"Sinnepä juuri", vastasi talonpoika, "sieltä kapteeni Crail hänet otti laivalleen. Te luulitte hänen tulleen suoraan Ranskasta meritse, ja niin luulimme mekin."

Minä mietiskelin jonkun aikaa tätä uutista ja vein sen sitten mr. Henrylle. "Saattepa kuulla hassun jutun", sanoin minä ja kerroin sen hänelle.

"Mitä se merkitsee, Mackellar, mistä hän on tullut, niin kauan kuin hän on täällä?" huokasi mr. Henry.

"Niinpä kyllä, mr. Henry, mutta miettikäähän toki hiukan. Eikö tunnu hiukan siltä, kuin hallitus tässä katselisi läpi sormiensa? Muistattehan kuinka jo olemme ihmetelleet, että hän uskalsi niin levollisesti kulkea missä hyvänsä."

"Malttakaas", sanoi mr. Henry. "Minä mietin asiaa." Hänen ajatellessaan levisi hänen kasvoilleen kammottava hymy, hiukan samanlainen kuin masterin. "Antakaa minulle paperia", sanoi hän sitten. Pitemmittä puheitta hän istuutui ja kirjoitti eräälle tuntemalleen herralle — nimeä en huoli mainita, mutta korkeassa asemassa oleva mies se oli. Tämän kirjeen lähetin minä ainoalla luotettavalla miehellä — Macconocchiella. Tuo vanha mies ratsasti nopsaan ja palasi vastauksineen jo ennen kuin olin jännityksissäni häntä odottanutkaan. Kirjettä lukiessa ilmestyi mr. Henryn kasvoille sama kamala hymy.

"Se oli paras palvelus mitä koskaan olette minulle tehnyt, Mackellar", sanoi hän. "Tämä hallussani minä kyllä hänet nujerran. Saatte nähdä päivällisen aikaan."

Päivällistä syötäessä mr. Henry ehdotti, että master jossakin tilaisuudessa esiintyisi hyvin suuressa seurassa. Parooni, kuten hän toivoi, kielteli sen vaaran vuoksi, mikä siitä johtuisi.

"Ooh!" huokasi mr. Henry varsin levollisena, "ei teidän enää tarvitse tässä asiassa teeskennellä. Minä tiedän salaisuuden yhtä hyvin kuin tekin."

"Salaisuuden?" kertasi parooni. "Mitä tarkoitat, Henry? Minä annan kunniasanani, etten tiedä mitään salaisuutta, josta sinä olisit ulossuljettu."

Masterin ilme vaihtui; näki, että sanat olivat osuneet arkaan kohtaan.

"Mitä?" sanoi mr. Henry kääntyen hänen puoleensa kovin hämmästyneen näköisenä, "sinä palvelet herrojasi varsin uskollisesti, kuten kuuluu, mutta olisit sinä siltä voinut rauhoittaa isäsi mielen."

"Mitä sinä juttelet? Minä en halua asioistani puhuttavan kaikkien kuullen. Herkeä, sanon minä", huusi master aivan suunniltaan; hän käyttäytyi kovin lapsimaisesti.

"Niin suurta salakähmäisyyttä en tosiaankaan sinulta odottanut, sen vakuutan", jatkoi mr. Henry. "Tuttavani näet kirjoittaa" — hän avasi kirjeen —: "On luonnollisesti tärkeää sekä hallitukselle että sille herrasmiehelle, jota ehkä sopivimmin yhä edelleen kutsumme mr. Ballyksi, että tämä sopimus pysyy salassa, mutta ei koskaan ole ollut tarkoitus, että hänen perheensä jäisi sellaiseen jäytävään pelkoon, jota te niin tuntehikkaasti kuvailette, ja minua ilahduttaa, että voin kokonaan poistaa pelkonne. Mr. Bally on Suur-Britanniassa yhtä hyvässä suosiossa kuin tekin."

"Pitääkö minun uskoa tämä?" huudahti parooni katsoen poikaansa; hänen kasvojensa ilme näytti kummastelevalta ja vielä enemmän epäilevältä.

"Isä hyvä", sanoi master, joka jo oli aika lailla hillinnyt itseään. "Minua ilahduttaa kovin, kun saan luvan sen ilmaista. Omat määräykseni, suoraan Lontoosta saadut, kuuluivat aivan toisin; minua vaadittiin pitämään armahdus salassa kaikilta, tekin olitte erityisesti mainittu. Tämän voin näyttää toteen, ellen ole kirjettä hävittänyt. He lienevät muuttaneet mieltään aivan äkkiä, sillä asia on vasta hiljattain järjestetty, tai pikemmin on Henryn tuttava ymmärtänyt asian väärin tässä kohden kuten nähtävästi muutenkin. Sanoakseni suoraan, isä", jatkoi hän, ja voi nähdä että hän tunsi itsensä turvallisemmaksi — "olen otaksunut, että tämä selittämätön kapinoitsijan armahtaminen johtui teidän toimestanne ja että minua vaadittiin pitämään se perheeltä salassa, koska te ette tahtonut ilmaista hyvyyttänne. Sentähden minä niin ehdottomasti tottelin. Nyt siis jää ainaiseksi salaan, mitä tietä niin tunnettu valtiorikoksen tekijä kuin minä on voinut saada armon; minä näet otaksun, ettei teidän poikanne tarvitse puolustautua sellaista syytöstä vastaan, johon näytään Henryn kirjeessä viitattavan. Minä en ole vielä koskaan kuullut, että kukaan Durrisdeer olisi ollut petturi tai vakooja", sanoi hän ylpeästi.

Nyt siis näytti siltä, kuin hän pääsisi sen pitemmittä asiasta; mutta hän ei ottanut huomioon erästä tekemäänsä tyhmyyttä eikä mr. Henryn itsepintaisuutta. Nyt saimme nähdä, että isännässäkin oli masterin henkeä.

"Sanot asian järjestetyn aivan äskettäin", sanoi hän.

"Niin, aivan viime aikoina", vastasi master iloisesti ja suoraan, joskaan ei aivan varmasti.

"Todellako aivan viime aikoina?" kysyi mr. Henry, aivan kuin olisi ollut jotain, mitä hän ei saanut sopimaan. Hän avasi jälleen kirjeen.

Siinä ei ollut ajasta mitään, mutta master ei sitä voinut tietää.

"Minusta se tuntui kyllin myöhäiseltä", sanoi hän nauraen. Kun parooni kuuli naurun, joka rämisi kuin särkynyt kello, loi hän taas katseen poikaansa, ja minä näin hänen ryppyisen suunsa vetäytyvän tiukemmin kiinni.

"Kyllä", sanoi mr. Henry, yhä silmäillen kirjettä, "minä ajattelen vain sanoja, joita käytit. Sanoit sen tapahtuneen aivan äskettäin."

Näin me saimme todistuksen voitostamme ja mitä selvimmän todistuksen paroonin uskomattomasta kärsivällisyydestä; hän näet nytkin asettui puolustamaan suosikkiaan paljastumiselta.

"Minusta tuntuu, Henry", sanoi hän niin kiihkeästi, että oli oikein ikävä kuulla, "minusta tuntuu kuin olisi turhaa pohtia asiaa kauemmin sinne ja tänne. Me olemme kaikki iloisia kuullessamme veljesi olevan turvassa, ja kiitollisina alamaisina teemme parhaiten, jos juomme armollisen kuninkaan maljan."

Siten master pelastui. Mutta hänen oli ainakin ollut pakko ruveta puolustusasemaan ja hän oli siinä hävinnyt. Se mielenkiinto, jota hänen persoonallinen turvattomuutensa oli hänelle vaatinut, oli näet häneltä riistetty kaikkien nähden. Parooni tiesi nyt sisimmässään, että hänen suosikkinsa oli hallituksen vakooja, ja rouva (miten hän muuten jutun käsittikään) oli silmiinpistävän kylmä paljastettua romantista sankaria kohtaan. Niinpä on parhaimmassakin petoksen kohottamassa rakennuksessa jokin heikko kohta, johon iskemällä kaikki kukistuu. Ellemme olisi tehneet onnellista iskuamme ja horjahuttaneet epäjumalankuvaa, kuka tietää miten meidän lapuksi olisi käynyt?

Ja sittenkin näytti silloin vielä siltä, kuin emme olisi saaneet mitään toimeen. Parin päivän kuluessa hän oli hävittänyt kaikki tappion jäljet ja oli kaikesta päättäen yhtä suuressa arvossa kuin konsanaan. Mitä parooni Durrisdeeriin tulee, oli hän kokonaan vajonnut puolueellisuuteensa; se ei ollut niinkään suuressa määrin rakkautta — joka on toimiva voima — kuin hänen muitten kykyjensä heikontumista ja tylsymistä, ja anteeksiantavaisuus (käyttääksemme niin jaloa sanaa) vuosi hänestä pelkän heikkouden tähden kuten vanhuksen kyynelet. Rouvan laita oli toinen, ja taivas yksin tietää, mitä master osasi hänelle sanoa ja kuinka hän poisti rouvassa syntyneen halveksimisen. Pahinta hellissä tunteissa on se, että ääni saattaa tulla tärkeämmäksi kuin sanat ja puhuja tärkeämmäksi kuin hänen puheensa. Mutta jonkinlaisen anteeksipyynnön master lienee keksinyt, tai oli hänen ehkä jollakin juonella onnistunut vääntää tämä paljastus vielä edukseen. Kun näet tuota kylmää suhdetta oli kestänyt jonkun aikaa, näyttivät heidän välinsä muuttuvan arveluttavammiksi kuin koskaan ennen. Nyt he olivat lakkaamatta yksissä. Kaikki se moite, minkä tuo onneton nainen minulta saa, voidaan lukea puoleksi tahallisen sokeuden ansioksi, mutta sittenkin on vakaumukseni, että hän viimeisinä aikoina leikki kovin varomattomasti tulella, ja olkoonpa että siinä asiassa erehdyn tai en, on varmaa ja sinänsä riittävää, että mr. Henry oli samaa mieltä. Isäntä parka istui päiväkaudet kammarissani niin kurjan näköisenä, etten koskaan uskaltanut hänelle puhua, ja kuitenkin täytyy minun otaksua, että hän löysi lohdutusta pelkästä läsnäolostani ja siitä, että tiesi minun kärsivän kanssaan. Toisinaan me juttelimmekin varsin omituisella tavalla; ei koskaan mainittu yhtään nimeä eikä viitattu mihinkään erityiseen seikkaan, ja kuitenkin me molemmat ajattelimme samaa ja tiesimme toistemme mietteet. On ihmeellistä kuinka taitavasti osasimme menetellä; puhuimme tuntikaudet jostakin, sitä mainitsematta tai siihen edes viittaamatta. Muistan miettineeni, olisiko ehkä sentapaisen kyvyn ansio, että master voi ahdistella rouvaa päivät pääksytysten hänen koskaan peljästymättä olemaan varuillaan.

Todistukseksi siitä, miten hullusti mr. Henryn asiat olivat, mainitsen minä muutamia sanoja, jotka hän lausui helmikuun 26 päivänä vuonna 1757 (jota päivää en eräistä syistä voi koskaan unohtaa). Oli kolea, takatalven sää, ilma oli tyyni ja purevan kylmä, kaikkialla lepäsi härmää, taivas oli matala ja harmaa, meri lepäsi mustana ja mykkänä. Mr. Henry istui aivan tulisijan luona ja puheli tapansa mukaan siitä, kuinka "pitäisi tehdä jotakin", olisiko "viisasta tarttua asiaan", ja hautoi muita samanlaisia yleisiä mietteitä, joille me kumpikin annoimme erikoismerkityksen. Minä seisoin ikkunassa katsellen ulos, kun samassa kulki ohi tuo eroamaton kolmiyhteys, master, rouva ja miss Katarina. Lapsi juoksenteli edestakaisin, pakkassään elähyttämänä. Master kuiskaili aivan rouvan korvaan; pitkänkin matkan päästä käsitti hänen pirullisesti lumoavan sulonsa. Rouva kulki pää alaspäin, kiintyneenä yksinomaan hänen puheensa kuunteluun. Nyt minä unohdin arkuuteni ja sanoin:

"Teidän sijassanne, mr. Henry, puhuisin asiasta paroonille."

"Kunnon Mackellar", vastasi hän, "te ette huomaa asemani heikkoutta. Minä en voi ilmaista niin alhaisia ajatuksia kellekään — kaikkein vähimmin isälleni; se halventaisi minua vain entistä enemmän. Asemani on heikko", jatkoi hän, "siitä syystä, että olen se, mikä olen; en voi tekeytyä rakastettavaksi. Heidän kiitollisuutensa minulla on, niin he sanovat kaikki, ja siinähän sitä onkin omaisuutta! Mutta itse asiassa minä en merkitse heille mitään, he eivät jaksa ollenkaan pitää minua ajatuksissaan. Siinä minun köyhyyteni!" Hän nousi seisaalleen ja kohensi tulta. "Mutta muutettava se asia on jollakin keinoin, Mackellar", sanoi hän ja kääntyi äkkiä puoleeni, "joku keino on keksittävä. Minä olen kärsivällinen — liiaksikin — liiaksikin. Minä alan halveksia itseäni. Ja toisaalta, minä en koskaan ennen ole ollut tällaisessa verkossa." Hän vaipui jälleen mietteisiinsä.

"Älkää kadottako rohkeuttanne", sanoin minä. "Asia selviää itsestään."

"Siitä on pitkä aika kun olen tuntenut vihaa", sanoi hän. Tuo lause sopi niin huonosti minun viimeisiin sanoihini, etten voinut ajatuksenjuoksua ollenkaan seurata.

VIIDES LUKU.

Yö helmikuun 28:tta päivää vasten vuonna 1757.

Saman päivän iltana master lähti pois. Hän oli poissa suuren osan seuraavaakin päivää, kohtalokasta 27:ttä; mutta missä hän oli ollut ja mitä puuhaillut, siitä emme huolineet ottaa selkoa, ennenkuin seuraavana päivänä. Jos olisimme sen tehneet ja sattuneet saamaan selkoa, olisi kaikki voinut käydä toisin. Mutta kun kaikki mitä teimme, tehtiin sitä tietämättä ja on sen jälkeen arvosteltava, niin kerron tapaukset sellaisina kuin ne meille ilmenivät ja jätän sen, mitä myöhemmin saimme tietää, tuonnemmaksi, ajallaan kerrottavaksi. Nyt minä näet olen tullut yhteen kertomukseni synkimmistä kohdista ja on minun toivottava lukijan myötätuntoa isännälleni.

Koko 27:nnen päivän vallitsi rajusää; oli purevan kylmä; ihmiset kulkivat ulkona höyryten kuin savupiiput; salin suuri takka oli täynnä puita; muutamia muuttolintuja, jotka jo olivat uskaltaneet luoksemme pohjoiseen, kokoontui talon ikkunoihin, tai hypähtelivät ne viluissaan paleltuneella pihamaalla. Päivällisaikaan valaisi jokunen auringonsäde kaunista pakkasmaisemaa valkoisine kukkuloineen ja metsineen; Crailin kutteri näkyi odottamassa suotuisaa tuulta Craig Headin luona, ja savu nousi suorana pylväänä kaikkien talojen ja mökkien savupiipuista. Yön tullen taivas peittyi pilveen; oli pimeä, ilma tyyni ja katkeran kylmä; mitä ilkein yö, kammottaviin tapauksiin sopiva.

Rouva vetäytyi aikaisin huoneeseensa, kuten hänellä nykyään oli tapana. Viime aikoina me olimme tottuneet viettämään iltoja korttia pelaamalla — uusi todistus siitä, että vieraamme oli väsymäisillään Durrisdeerin elämään. Kauan emme olleet istuneet, ennenkuin vanha parooni hiljaa vetäytyi pois paikaltaan tulen luota ja hävisi sanaa sanomatta makuusuojaansa. Me kolme, jotka nyt olimme jääneet jäljelle, emme huolineet osoittaa toisillemme erityistä rakkautta emmekä kohteliaisuuttakaan; kukaan meistä ei olisi toisen vuoksi jatkanut ilta-istuntoa, mutta tavan voimasta ja sentähden, että kortit juuri olivat jaetut, me jatkoimme pelin pelaamista. Minun on lisättävä, että istuimme myöhäiseen, ja vaikka parooni oli lähtenyt tavallista varhemmin, kävi kello sentään jo yhtä ja talon väki oli kauan ollut unen helmoissa. Sekin on lisättävä, että vaikka en ole koskaan nähnyt masteria päissään, oli hän nyt juonut paljon viiniä ja oli ehkä (vaikk'ei sitä huomannut) hiukan lämmennyt.

Miten hyvänsä, mutta nyt tapahtui hänessä taas tuollainen äkkinäinen muutos. Kohta kun ovi oli sulkeutunut paroonin jälkeen, siirtyi hän ääntänsä vähääkään vaihtamatta tavallisesta kohteliaasta puheesta mitä loukkaavimpaan sanatulvaan.

"Henry kulta, sinun vuorosi", oli hän juuri saanut sanotuksi ja jatkoi: "on todellakin varsin merkillistä, että sinä ilmaiset moukkamaisuutesi niinkin viattomassa asiassa kuin korttipelissä. Sinä pelaat, Jaakoppi, aivan kuin suutari tai kapakassa istuva merimies. Sama kömpelyys, sama pikkumainen saituus, cette lenteur d'hébeté qui me fait rager — ihmeellistä että minulla pitää olla tuommoinen veli. Itse 'Vältä varvastakin' on toki hiukan elämään päin, kun hänen panoksensa on vaarassa, mutta sinun kanssasi käy pelaaminen niin inhoittavan ikäväksi, etten voi sitä sanoin selittää."

Mr. Henry katseli yhä korttejaan, aivan kuin harkiten, miten pelaisi; mutta hänen ajatuksensa olivat toisaalla.

"Armias Luoja, eikö hän koskaan pääse valmiiksi?" huusi master. " Quel lourdeau! Mutta turhaahan on sinua vaivata ranskalaisilla lauselmilla; suotta ne ovat semmoiselle tyhmyrille kuin sinä. Lourdeau, rakas veljeni, se on sama kuin möhkö, tuhrus, pässinpää, mies, jossa ei ole sulon, notkeuden, reippauden jälkeäkään; aivan kykenemätön tekemään minkäänlaista vaikutusta, aivan vailla luontaisia lahjoja; sellainen, jollaisen voit nähdä jos haluat, kun kurkistat kuvastimeen. Omaksi hyödyksesi minä tämän sanon, sen vakuutan, ja sitäpaitsi, sinä Varvas" — tässä hän kääntyi minuun pidätetyin haukotuksin — "on yksi huveistani tässä hirvittävän ikävässä paikassa paistaa teitä ja teidän herraanne kuten kastanjoita tulessa. Teistä minä aina kovasti nautin, sillä minä huomaan aina, että haukkumanimenne (joka tosiaan on jokseenkin moukkamainen) antaa teille vatsanväänteitä. Mutta toisinaan minulla on enemmän vaivaa tuosta veikosta, joka nyt on nukahtanut korttiensa ääreen. Etkö älyä, Henry, kuinka hyvin se sana sopii, jonka äsken sinulle selitin? Katsohan nyt, tässä yksi esimerkki. Huolimatta kaikista oivallisista ominaisuuksistasi, jotka ilolla tunnustan, en ole vielä koskaan tavannut naista, joka ei olisi pitänyt minua parempana — enkä liioin", jatkoi hän, mitä kissamaisimman harkitusti, "niin, en liioin ketään, joka ei yhä pitäisi minua parempana."

Mr. Henry laski kortit kädestään. Hän nousi aivan hiljaa paikaltaan, ja näytti siltä, kuin hän olisi koko ajan ollut syvissä mietteissä. "Sinä pelkuri!" sanoi hän tyynesti, aivan kuin itsekseen. Ja pitämättä ollenkaan kiirettä ja ilman erityistä kiivastumista hän löi masteria vasten suuta.

Master hypähti ylös aivan kuin uudessa hahmossa; hän ei ollut koskaan ollut niin komea. "Lyönti!" huusi hän. "Minä en ota vastaan lyöntiä Jumalalta itseltään!"

"Hiljempaa", sanoi mr. Henry. "Haluatko taaskin isää avuksesi?"

"Hyvät herrat!" huusin minä ja koetin asettua heidän välilleen.

Master tarttui minua olkapäähän, piti minut käden ulottuvilla ja sanoi, yhä tuijottaen veljeensä: "Tiedätkö mitä tästä seuraa?"

"Minä en ole koskaan toiminut enemmän harkiten", vastasi mr. Henry.

"Minä vaadin verta, verta", sanoi master.

"Jos Jumala suo, näet omasi", sanoi mr. Henry, meni ja otti seinältä pari paljaana riippuvaa miekkaa ja ojensi ne masterille. "Mackellar saa katsoa, että kaikki käy rehellisesti", sanoi hän. "Se kyllä lienee tarpeen."

"Sinun ei tarvitse loukata minua enempää", sanoi master ja otti koettelematta toisen miekan. "Minä olen aina sinua vihannut."

"Isämme on vasta äsken mennyt makuulle", sano: mr. Henry. "Meidän täytyy mennä ulos jonnekin."

"Pitkässä pensaistossa on erinomainen paikka", sanoi master.

"Hyvät herrat", sanoin minä, "saatte hävetä kumpikin. Olette saman äidin lapsia ja aiotte nyt turmella sen elämän, jonka hän teille antoi."

"Kyllä, Mackellar", sanoi mr. Henry, samaan täysin rauhalliseen tapaan, jolla hän oli koko ajan esiintynyt.

"Mutta minä estän sen", sanoin minä. Mitä nyt seuraa, on tahrapilkku elämässäni. Viime sanoja saneessani näin masterin kääntävän miekkansa kärjen rintaani kohti; valo välkähti terässä, minä nostin käteni ylös ja putosin polvilleni lattialle hänen eteensä. "Ei, ei", huusin minä aivan kuin pieni lapsi.

"Hänestä ei ole sen suurempaa vaivaa", sanoi master. "On hyvä, että on yksi pelkurikin talossa."

"Meillä pitää olla jonkunlainen valaistus", sanoi mr. Henry, aivan kuin ei mitään keskeytystä olisi ollutkaan.

"Tuo tutisija voi tuoda pari kynttilää", sanoi master.

Olkoon häpeäkseni sanottu, että olin vielä niin kovin tuon paljaan miekan häikäisemä, että tarjouduin kantamaan lyhtyä.

"Emme me tarvitse mitään l-l-lyhtyä", sanoi master, minua matkien. "Siellä ei käy tuulen henkeäkään. No, ylös vain, ota pari kynttilää ja käy edellä. Minä tulen heti jäljessä tämän kanssa", — samassa hän leikki miekallaan.

Minä otin kynttilät ja kävin heidän edellänsä. Antaisin oikean käteni, jos ne askelet olisivat ottamatta; mutta pelkurihan ei ole muuta kuin yksinkertaisesti orja, ja vielä mennessämmekin löivät hampaani loukkua. Master oli puhunut totta: ei tuulen henkäystäkään, ilma oli sakoontunut kovaksi, tyyneksi hallasääksi, ja meidän käydessämme eteenpäin kynttiläin valossa lepäsi pimeys kattona päittemme päällä. Ei puhuttu sanaakaan; ei kuulunut muuta ääntä kuin askeltemme narske kylmettyneellä polulla. Yökylmä valahti ylitseni kuin jäinen vesi, joten ei pelko yksin minua järisyttänyt; toverini taas, jotka olivat paljain päin kuten minäkin ja juuri tulleet lämpimästä salista, eivät näyttäneet lämmön vaihdosta edes huomaavan.

"Tässä on paikka", sanoi master. "Pane kynttilät maahan."

Minä tein kuten hän käski, ja samassa loimahtivat liekit suoraan ylös, niin liikkumattomina ulkona talvisessa metsässä, kuin olisivat tuvan pöydällä palaneet — ja minä näin veljesten asettuvan vastakkain.

"Valo hiukan häikäisee silmiäni", sanoi master.

"Minä annan sinulle kaikki edut", vastasi mr. Henry vaihtaen paikkaa, "sillä minä luulen, että nyt olet kuoleman oma." Äänen sävy oli lähinnä raskasmielinen, mutta samalla siinä oli sentään ylevää ja miehekästä.

"Henry Durie", sanoi master. "Pari sanaa vain, ennenkuin alamme. Sinä olet oppinut miekkailemaan, osaat pitää kiinni floretista, mutta et tiedä, mikä ero on kun saa miekan käteensä. Sentähden tiedän minä sinun kaatuvan. Mutta huomaahan, miten luja minun asemani on. Jos sinä kaadut, katoan minä maasta sinne, mihin rahani jo ovat viedyt. Jos minä kaadun, mihin tilaan joudut sinä? Isäsi, vaimosi — joka, kuten kyllä tiedät, on minuun rakastunut — vieläpä lapsesikin, joka pitää enemmän minusta kuin sinusta — kuinka kostavatkaan he minun kuolemani! Ehket ollut sitä ajatellut, Henry hyvä?" Hän katsoi veljeään ja tervehti miekallaan sääntöjen mukaisesti.

Mr. Henry ei sanonut sanaakaan, tervehti vain hänkin. Miekat kalskahtivat yhteen.

En ymmärrä aseenkäyttöä; sitäpaitsi olin pakkasen, pelon ja kauhistuksen vaikutuksesta aivan pyörällä; mutta mikäli asiaa oivalsin, oli mr. Henry heti aluksi voitolla ja säilytti asemaansa vakavasti. Hän ahdisti vihollistaan hillityin, mutta samalla kammottavin innoin. Yhä lähemmäksi hän työntyi, kunnes master hypähti taaksepäin ja kirosi lyhyeen. Luulen valon taas häikäisseen häntä. Vaihdettuaan paikkoja he hyökkäsivät jälleen toistensa kimppuun, mutta olivat nyt lähempänä toisiaan; mr. Henry kävi uhkaavammin päälle, kun taas masterin itseluottamus näytti horjuvan. Nyt hän nähtävästi itse huomasi olevansa hukassa ja tunsi jonkinlaista kuolemantuskan kylmyyttä; muuten ei hän olisi ryhtynyt siihen petolliseen temppuun, jota hän käytti, En voi sanoa sitä seuranneeni, kokematon silmäni ei mitenkään voinut kyllin nopeasti erottaa yksityisseikkoja; mutta veljensä miekkaan hän näytti tarttuvan vasemmalla kädellään, seikka, joka on kaksintaistelussa kielletty. Varmaa on, että mr. Henry pelastui ainoastaan sivuun hyppäämällä, ja samoin, että master pisti tyhjää ilmaa, kaatuen toiselle polvelleen. Ennenkuin hän siitä ehti liikahtaa, oli vastustajan miekka hänet lävistänyt.

Minä kiljaisin puolitukehtunein äänin ja juoksin päin, mutta lävistetty ruumis virui jo maassa, vääntelehti hetkisen kuin käärme ja jäi sitten aivan liikkumatta.

"Katsokaa hänen vasenta kättänsä", sanoi mr. Henry.

"Se on aivan verinen", vastasin minä.

"Sisäpuoleltako?" kysyi hän.

"Se on haavoittunut sisäpuolelta pitkin pituuttaan", sanoin minä.

"Sitä minäkin", sanoi hän ja kääntyi selin.

Minä avasin kaatuneen vaatteet; sydän oli aivan hiljaa, ei sykkinyt vähääkään.

"Jumala meitä armahtakoon, mr. Henry!" sanoin minä. "Hän on kuollut."

"Kuollut?" kertasi hän tylsänlaisesti, mutta sitten kovemmalla äänellä: "Kuollut? Kuollutko?" ja äkkiä hän heitti verisen miekkansa maahan.

"Mitä nyt teemme?" kysyin minä. "Tulkaa järkiinne, herra; nyt on liian myöhäistä; tulkaa järkiinne."

Hän kääntyi jälleen ja tuijotti minuun. "Voi, Mackellar!" sanoi hän ja kätki kasvonsa käsiinsä. Minä tartuin hänen nuttuunsa. "Jumalan tähden, teidän pitää olla rohkea nyt!" sanoin minä. "Mitä me teemme?"

Hän otti kätensä kasvoiltaan, ja minä näin hänen tuijottavan tyhjään ilmaan. "Teemme!" sanoi hän. Samassa hänen katseensa osui elottomaan ruumiiseen ja hän huusi "voivoi!" vieden kättänsä otsalle aivan kuin vasta nyt olisi muistanut jotakin. Sitten hän kääntyi poispäin ja alkoi juosta taloa kohti omituisesti kompastellen.

Minä seisoin hetkisen mietteisiin vaipuneena, mutta sitten minusta tuntui, että minun kumminkin piti etupäässä huolehtia eloon jääneestä. Juoksin hänen jälkeensä ja jätin kynttilät seisomaan kohmettuneelle maalle. Niitten valoon puitten alle jäi kaatunut makaamaan. Minä sain juosta kuinka nopeasti tahansa, mr. Henry oli edellä ja oli jo ehtinyt sisään saliin asti. Sieltä minä hänet tapasin tulen äärestä; hän piteli taasen käsiä silmillään ja värisi siinä seisoessaan koko mies.

"Mr. Henry, mr. Henry", sanoin minä, "tästä syntyy onnettomuus meille kaikille."

"Mitä minä olen tehnyt?" huusi hän ja katsoi minuun. Kasvojen ilmettä minä en koskaan unohda. "Kuka kertoo siitä vanhukselle?" kysyi hän.

Nuo sanat sattuivat sydämeeni; mutta siinä ei ollut aikaa osoittaa hellämielisyyttä. Menin ja kaasin hänelle lasin konjakkia. "Juokaa", sanoin minä, "juokaa se pohjaan asti." Pakotin häntä kuin pientä lasta sitä nielemään, ja kun olin aivan yökylmän läpitunkema, kaasin itsellenikin.

"Meidän on pakko se ilmaista, Mackellar", sanoi hän. "Me emme voi olla sitä sanomatta." Äkkiä heittäytyi hän tuolille — vanhan paroonin istumasijalle takan ääreen — ja puhkesi kyynelettömään nyyhkytykseen.

Tämä oli kamalan masentavaa; mr. Henrystä ei siis ollut apua.

"No niin", sanoin minä, "jääkäähän tänne, minä teen mitä on tehtävä."

Sitten otin kynttilän käteeni ja lähdin vaeltamaan pimeässä talossa. Oli aivan hiljaista. Toistaiseksi ei kukaan ollut mitään huomannut, ja minun harkittavanani oli nyt, kuinka johtaisin asiaa yhtä salaperäisesti edelleen. Ei ollut aikaa olla liiaksi turhantarkka; avasin siis koputtamatta rouvan makuuhuoneen oven ja astuin rohkeasti sisään.

"On tapahtunut onnettomuus!" huusi hän ja nousi istumaan.

"Rouva", sanoin minä, "minä menen jälleen ulos käytävään; pukeutukaa niin nopeasti kuin voitte. Teillä on nyt paljon tekemistä."

Hän ei pidättänyt minua kyselyillä; ei minun myöskään tarvinnut kauan häntä odottaa. Ennenkuin ehdin vähääkään miettiä, mitä hänelle sanoisin, oli hän jo ovella ja viittasi minua sisään.

"Rouva", sanoin minä, "ellette te kykene osoittamaan suurta rohkeutta, täytyy minun heti sanoa hyvästi; sillä ellei kukaan auta minua tänä yönä, on Durrisdeerin huone hukassa."

"En minä ole pelokas", sanoi hän hymyillen surullisesti ja ikävästi, mutta samalla varsin rohkeasti.

"On tapahtunut kaksintaistelu", sanoin minä.

"Kaksintaistelu?" kertasi hän. "Kaksintaistelu? Henryn ja —"

"Ja masterin välillä", sanoin minä. "On kauan kärsitty asioita, asioita, joista te ette tiedä mitään, joita te ette uskoisi, jos niistä kertoisin — ja ne on kestetty kärsivällisesti. Mutta tänä yönä se kävi mahdottomaksi, ja kun hän häpäisi teitä —"

"Odottakaahan", keskeytti hän. "Hän? Kuka hän?"

"Hyvä rouva!" huusin minä katkeruuteni puhjetessa esiin. "Voitteko te kysyä niin? Sitten lienee minun pakko etsiä apua muualta; täältä en sitä saa."

"En ymmärrä, miten olen teitä loukannut", sanoi hän. "Antakaa anteeksi. Älkää pitäkö minua jännityksessä kauempaa."

Mutta minä en vielä uskaltanut kertoa sitä hänelle, minä en häneen vielä oikein luottanut; ja epävarmuuden synnyttämä voimattomuuden tunne sai minut melkein vihaisesti puhuttelemaan vaimo parkaa.

"Rouva", sanoin minä, "kysymys koskee kahta miestä; toinen on teitä häpäissyt ja te kysytte kumpi. Minä autan teitä itseänne vastaamaan. Toisen kanssa te olette ollut yksissä myöhään ja varhain; onko toinen teitä siitä moittinut? Toiselle olette aina ollut ystävällinen, toiselle — niin totta kuin Jumala meidät näkee ja tuomitsee — ette aina; mutta onko hänen rakkautensa teihin koskaan ehtynyt? Nyt, tänä yönä, on toinen noista miehistä sanonut toiselle minun, palkatun vieraan läsnäollessa, että te olette häneen rakastunut. Ennenkuin sanon sanaakaan lisää, saatte itse vastata kysymykseenne: kumpi se oli? Toiseenkin saatte vastata: kun loppu on tällainen kammottava, kenen on syy?"

Hän tuijotti minuun aivan kuin soaistuna. "Hyvä Jumala!" huudahti hän ensin aivan kuin huomaamattaan ja kuiskasi sitten itsekseen: "Laupias Jumala! — Mackellar, minä pyydän, minä rukoilen teitä, mitä pahaa on tapahtunut?" huudahti hän taas kohta. "Minä olen nyt valmistunut; minä voin kuulla kaikki."

"Ette te saa sitä kuulla", sanoin minä. "Mitä lieneekään tapahtunut, teidän on ensin sanottava, että se oli teidän tähtenne."

"Voi-voi", huusi hän käsiään väännellen, "tuo mies tekee minut hulluksi! Ettekö voi olla ajattelematta minua?"

"En minä teitä ollenkaan ajattele, ajattelen vain rakasta herra parkaani", huusin minä.

"Voi-voi", huusi hän käsi sydämellään, "onko Henry kuollut?"

"Älkää puhuko niin ääneen", sanoin minä. "Ei, toinen."

Minä näin hänen heiluvan kuin puunlatvan tuulessa, käännyin poispäin ja tuijotin lattiaan. En tiedä teinkö sen siksi, etten uskaltanut häneen katsoa, vai siksikö, että häntä säälin. "Niin, se on kamala sanoma", sain vihdoin sanotuksi, kun olin alkanut käydä rauhattomaksi hänen vaitiolonsa vuoksi, "ja sitä enemmän rohkeutta pitää teidän ja minun osoittaa, jotta huoneemme pelastuu." Hän ei vastannut vieläkään. "Onhan miss Katarinakin olemassa", lisäsin minä. "Ellemme me korjaa tätä asiaa, saa hän periä häpeää."

En tiedä saiko lapsen muisto vaiko pelkkä sana "häpeä" hänet tajuihinsa; varmaa on, että heti kun olin tämän sanonut, tuli hänen huuliltaan ääni, jonka laista en ole koskaan kuullut; tuntui siltä kuin hän olisi ollut kallion alle hautaantunut ja koettanut sitä vierittää päältään. Seuraavana hetteenä hän taas voi vähän puhua.

"Se oli taistelu", hän kuiskasi. "Se ei ollut —?" hän empi jatkaa.

"Se oli kunniallista taistelua rakkaan isäntäni puolelta", sanoin minä. "Toinen sai iskun juuri yrittäessään petollista juonta."

"Muistakaa, että hän nyt on kuollut!" huudahti hän.

"Hyvä rouva", sanoin minä, "minä vihaan sitä miestä ja viha polttaa nytkin rinnassani kuin helvetin tuli. Jumala tietää, että olisin estänyt taistelun, jos olisin uskaltanut. Oma häpeäni on, etten sitä tehnyt. Mutta nähdessäni hänen kaatuvan — jos minä silloin olisin voinut muutakin paitsi sääliä herraani, niin olisin iloinnut siitä, että hän nyt oli vaaraton."

En tiedä käsittikö hän puhettani. Hänen seuraavat sanansa olivat: "Entäs parooni!"

"Sen minä otan huolekseni", vastasin minä.

"Ettehän toki puhu hänelle kuten minulle?" kysyi hän.

"Rouva", sanoin minä, "eikö ole olemassa ketään muuta, jota teidän tulee ajatella? Paroonin voitte jättää minun huostaani."

"Toista?" kertasi hän.

"Miehenne", sanoin minä. Hän katsoi minuun selittämättömin ilmein. "Aiotteko jättää hänet oman onnensa nojaan?" kysyin minä.

Hän katsoi yhä minuun; sitten hän jälleen vei käden sydämelleen. "En", sanoi hän.

"Jumala teitä sanastanne siunatkoon", sanoin minä. "Menkää nyt hänen luokseen saliin; puhukaa hänelle — sama mitä sanotte; antakaa hänelle kätenne ja sanokaa: 'Minä tiedän kaikki', — ja jos Jumala teille siihen armonsa antaa, niin sanokaa 'Anna anteeksi!'"

"Jumala suokoon teille voimaa ja armeliaisuutta", sanoi hän. "Minä menen mieheni luo."

"Minä valaisen teille", sanoin minä ja otin kynttilän käteeni.

"Kyllä minä osaan pimeässäkin", sanoi hän väristen. Minä luulen, että hän vapisi minun tähteni.

Niin me erosimme — hän meni alas kohti pientä valojuovaa, joka näkyi salin ovessa, ja minä menin käytävää pitkin paroonin huoneeseen. Vaikeata on selittää miksi, mutta niin kävi, etten voinut työntyä vanhan miehen huoneeseen niinkuin nuoren naisen; minun piti koputtaa. Mutta vanhuksen uni oli kevyt, tai ehkä hän oli vielä valveilla; heti kun olin koputtanut, hän kutsui minut sisään.

Hänkin istui sängyssä; hän näytti kovin vanhalta ja kuihtuneelta. Päivän valossa ja pukeutuneena hän teki voimakkaan vaikutuksen; nyt hän oli raihnainen ja pieni; kasvot (kun hänellä ei ollut tekotukkaa) olivat pienet kuin lapsen. Tämän tähden minä varsin hämmästyin, ja yhtä paljon oudostutti minua hänen arka ja murheellinen katseensa, joka osoitti hänen aavistavan pahaa. Ja kumminkin hän kysyi lempein ja rauhallisin äänin, mitä tahdoin. Asetin kynttilän tuolille, nojasin sängyn jalkopäähän ja katsoin häneen.

"Lordi Durrisdeer", sanoin minä, "te tiedätte yhtä hyvin kuin kukaan, että olen liittynyt määrättyyn puolueeseen perheessänne."

"Minä toivon, ettei meidän kenenkään tarvitse liittyä mihinkään puolueeseen", sanoi hän. "Olen aina iloinnut nähdessäni teidän vilpittömästi kiintyneen poikaani."

"Lordi hyvä, nyt on se aika ohi, jolloin tuollaiset kohteliaisuudet olivat paikallaan", vastasin minä. "Jos aiomme jotakin palosta pelastaa, on meidän otettava asiat toden kannalta. Puolueeseen minä olen liittynyt; niin olemme tehneet kaikin. Ja puoluelaisena minä nytkin tulen keskellä yötä puhumaan kanssanne eräästä asiasta. Kuunnelkaa minua; miksi tätä pyydän, sen saatte kyllä tietää, ennenkuin lähden."

"Minä kuulen aina mielelläni teitä, Mackellar", sanoi hän, "ja teen sen milloin hyvänsä, päivällä tai yöllä, sillä minä olen aina varma siitä, että teillä on asia, mistä puhutte. Te olette puhunut kerran ennenkin hyvin sopivassa tilaisuudessa; minä en ole sitä unohtanut."

"Minä tulen puhumaan isäntäni puolesta", sanoin minä. "Minun ei tarvitse kertoa, millaista elämää hän viettää. Te tiedätte hänen asemansa. Te tiedätte kuinka jalomielisesti hän aina on täyttänyt toisen — täyttänyt teidän toivomuksenne", korjasin minä; sanaa "poikanne" en saanut suustani. "Te tiedätte — teidän täytyy tietää — kuinka hän on kärsinyt — kuinka hän on kärsinyt suhteestaan vaimoonsa."

"Herra Mackellar!" huudahti parooni ja kavahti pystyyn vuoteessaan kuin ärsytetty jalopeura.

"Te lupasitte kuunnella minua", jatkoin minä. "Mitä te ette tiedä, mutta mitä teidän tulee tietää, eräs niitä asioita, joita olen tullut teille kertomaan, on se kidutus, jota hän saa salassa kestää. Tuskin olette te kääntänyt selkänne, kun hän, jonka nimeä en tässä uskalla mainita, hyökkää hänen kimppuunsa, mitä ilkeimmin häntä ivaten, pilkallisesti hänelle huomautellen — niin, minun täytyy se sanoa, herra parooni — huomautellen teidän puolueellisuuttanne, kutsuu häntä Jaakopiksi ja pölkkypääksi, ahdistaa häntä pilkalla niin häijynsisuisella, ettei kukaan sellaista sietäisi. Mutta kohta kun joku teistä näyttäytyy, hän muuttaa nahkaa, ja isäntäni on hymyiltävä ja oltava ystävällinen miehelle, joka aivan äsken on syytämällä syytänyt hänelle loukkauksia. Minä voin puhua asiasta, olenhan itsekin saanut osani ja uskokaa minua, sellainen olotila on sietämätön. Sellaista on nyt kestänyt koko viimeksi kuluneen neljännesvuoden; se alkoi heti kun hän oli tullut maihin; Jaakoppi-nimellä hän tervehti isäntääni ensimmäisenä iltana."

Vanha parooni näytti aikovan heittää sänkyvaatteet syrjään ja nousta ylös. "Jos tuo on vähänkään totta — — —" sanoi hän.

"Näytänkö minä valehtelijalta?" keskeytin minä ja ojensin käteni pidättääkseni häntä.

"Teidän olisi pitänyt heti sanoa se minulle", virkkoi hän.

"Niinpä kyllä, herra parooni, niin olisi todellakin pitänyt, ja teillä on kyllä syytä vihata näin uskottoman palvelijan kasvoja!" huudahdin minä.

"Minä otan asiasta selvän", sanoi hän, "nyt heti." Ja hän teki samanlaisen liikkeen aikoen nousta.

Minä pidätin häntä jälleen kädelläni. "Minä en ole vielä ehtinyt loppuun", sanoin minä. "Jumala suokoon, että olisin! Kaiken tämän on rakas, onneton herrani kantanut ilman apua ja tukea. Paras, mitä te itse, herra parooni, osasitte hänelle sanoa, oli, että olitte kiitollinen. Mutta olihan hän teidän poikanne! Hänellä ei ollut muuta isää. Hän oli tehty kansan vihaamaksi, kuinka väärämielisesti, tietää Jumala yksin. Avioliitossaan hän ei saanut rakkautta. Hän oli yksin, täydellisesti vailla hellyyttä ja tukea — tuo rakas, jalomielinen, onneton, hieno mies!"

"Kyyneleenne ovat teille kunniaksi ja minulle suureksi häpeäksi", sanoi lordi, suonenvedon tapaisesti vavahdellen. "Mutta te soimaatte minua väärin. Minä olen aina pitänyt Henrystä paljon, kovin paljon. Ehkä (minä en sitä kiellä, mr. Mackellar), ehkä pidän enemmän vanhemmasta pojastani. Te ette ole nähnyt Jamesin kaikkein parhaimpia puolia; hän on paljon kärsinyt onnettomuuksiensa aikana, ja meidän on muistettava kuinka suuria ja ansaitsemattomia ne ovat olleet. Ja nytkin hänen mieleensä mahtuu eniten luonnollista hellyyttä. Mutta minä en tahdo puhua hänestä. Kaikki, mitä sanotte Henrystä, on aivan oikein, minä ymmärrän sen varsin hyvin, tiedän, että hän on jalomielinen. Luuletteko ehkä, että minä lyön rahaksi sen tiedon? Voipa olla, että sen teen; on olemassa vaarallisia hyveitä, hyveitä, jotka houkuttelevat liiallisuuteen. Mr. Mackellar, minä korjaan hänen asiansa; minä otan kaikki tämän huolekseni. Minä olen ollut heikko, ja mikä pahempi, minä olen ollut tylsä ja tunteeton."

"En voi sallia teidän pitävän tutkintoa itsenne kanssa, lordi hyvä, kun minulla vielä on niin paljon teille sanottavaa", vastasin minä. "Te ette ole ollut heikko; teitä on pettänyt pirullisen viekas teeskentelijä. Näittehän itse, kuinka hän oli teille valehdellut vaarallisen asemansa; samoin on hän valehdellut teille kaikkia alusta loppuun. Minä tahdon repiä hänet teidän sydämestänne; tahdon pakottaa teidät kiinnittämään katseenne toiseen poikaanne; niin, hänessä teillä on todellakin poika!"

"Ei, ei", sanoi hän, "minulla on toinenkin — minulla on kaksi poikaa."

Tein epätoivoisen liikkeen, joka vaikutti häneen; hän katsoi minuun muuttunein ilmein. "Onko paljon pahempia asioita sanomatta?" kysyi hän ja hänen äänensä vaipui, vaikka hän korotti sitä kysymystä aloittaessaan.

"Paljonkin pahempia", vastasin minä. "Tänä yönä sanoi hän mr. Henrylle näin: En ole koskaan tavannut naista, joka ei olisi pitänyt minua parempana, enkä liioin ketään, joka ei yhä minua sinä pitäisi."

"En tahdo kuulla miniääni mitenkään moitittavan", huudahti hän, ja siitä innosta, millä hän minut tässä keskeytti, päätin, ettei hänen silmänsä ollutkaan ollut niin tylsä kuin olin luulotellut, ja ettei hän niinkään ilman huolta ollut huomannut, miten rouvaa ahdisteltiin.

"En ajattele hänestä lausuttuja moitteita", huudahdin minä. "Niistä ei ole kysymys. Nuo sanat sanottiin minun kuulteni mr. Henrylle, ja ellette te sitä vielä pidä kyllin selvinä, niin saatte kuulla seuraavat: 'Vaimosi, joka on minuun rakastunut'."

"Ovatko he taistelleet?" kysyi hän.

Minä nyökkäsin.

"Minun täytyy rientää heidän luoksensa", sanoi hän ja aikoi jälleen nousta sängystä.

"Ei, ei!" huudahdin minä ja ojensin käteni häntä kohden.

"Te ette sitä ymmärrä", sanoi hän; "nuo olivat vaarallisia sanoja."

"Eikö teille ensinkään tahdo selvitä, mitä on tapahtunut, lordi hyvä?" kysyin minä.

Hänen silmissään näkyi rukous: sano kaikki suoraan.

Heittäydyin polvilleni sängyn viereen. "Voi, lordi, lordi", huusin minä, "ajatelkaa häntä, joka on jäljellä. Ajatelkaa tuota syntisparkaa, jonka olette siittänyt, jonka vaimonne on synnyttänyt maailmaan, jota kukaan meistä ei ole auttanut, niinkuin olisi pitänyt; ajatelkaa häntä, älkää itseänne. Hän on kärsimystoverinne — ajatelkaa häntä! Se on oikea ovi surulle, Kristuksen ovi, Jumalan ovi: se on teille avoinna. Ajatelkaa häntä kuten hänkin teitä ajatteli. 'Kuka sanoo sen vanhukselle?' — niin hän sanoi. Siitä syystä minä tulin; siitä syystä minä tässä teidän edessänne puhun hänen puolestaan."

"Päästäkää minut ylös", huusi hän, sysäsi minut syrjään ja oli jaloillaan ennenkun minä. Hänen äänensä vapisi kuin purje tuulessa, mutta hän puhui silti kovasti, kasvot olivat lumivalkeat, mutta silmät kiinteät ja kuivat. "Me olemme jutelleet liikaa", sanoi hän. "Missä se tapahtui?"

"Pensaistossa", sanoin minä.

"Entäs mr. Henry?" hän kysyi. Saatuaan vastauksen hän mietiskeli kasvot rypyssä. "Entäs mr. James?" kysyi hän sitten.

"Minä jätin hänet makaamaan", sanoin minä, "kynttiläin luo."

"Kynttiläin?" huudahti hän. Samassa hän juoksi ikkunaan, avasi sen ja katsoi ulos. "Se voisi näkyä maantielle."

"Siellä ei kulje ketään tähän aikaan", huomautin minä.

"Kuinka hyvänsä", sanoi hän. "Voisi niin sattua. Hst!" huusi hän. "Mitä se on?"

Joukko miehiä souti varovasti lahdelmassa; minä sanoin sen hänelle.

"Salakuljettajia", sanoi parooni. "Juokse heti tuonne alas, Mackellar, ja sammuta kynttilät. Minä pukeudun sillä välin, ja teidän palattuanne voimme keskustella, mikä olisi parasta."

Kompuroin rappuja alas ja ulos pihalle. Jokseenkin kaukaa saattoi huomata pensaistosta tunkeutuvan valoa pieninä hajanaisina kirkkaina pilkkuina; niin pimeänä yönä se voi näkyä peninkulmain päähän, ja minä moitin omaa varomattomuuttani. Mutta kuinka paljon suuremmassa määrässä sen teinkään tultuani paikalle! Toinen kynttilänjaloista oli kumossa, kynttilä sammuksissa.

Toinen seisoi vielä ja paloi tasaisesti heittäen leveän valoväikkeen yli routaisen maan. Kaikki mitä oli sen piirissä näkyi sitä ympäröivän sankan pimeyden vuoksi selvemmin kuin päivällä. Keskellä oli veritäpliä ja hiukan kauempana mr. Henryn hopeakahvainen miekka; mutta kaatuneesta ei näkynyt jälkeäkään. Sydämeni jyskytti kylkiluita vasten ja hiukset päälaellani kohosivat pystyyn, kun siinä seisoin ja tuijotin — niin omituinen oli näky, niin kammottava se pelko, jonka se synnytti. Katselin oikeaan ja vasempaan; maa oli aivan roudassa, siitä ei voinut saada mitään selkoa. Seisoin kuunnellen, kunnes korviini alkoi koskea; tunsin yön pimeyden lepäävän ympärilläni sameana ja äänetönnä, aivan kuin olisin seisonut isossa, tyhjässä kirkossa. Ei ainoatakaan aallonlyöntiä kuulunut mereltä; oli kuin olisi voinut kuulla nuppineulan putoamisen peninkulman päähän.

Puhalsin kynttilän sammuksiin, ja pimeys valahti nokimustana ympärilleni. Minusta tuntui, kuin olisin seisonut tuhansien näkymättöminä vilisevien olentojen seassa, ja minä lähdin takaisin taloon pää rinnalle painuneena. Joka hetki minä arasti säpsähdin, aavistellen pahaa milloin siellä, milloin täällä. Ovella seisoi ihminen; se liikkui minua kohti, ja minä olin kiljaista pelosta, ennenkuin tunsin sen rouvaksi.

"Oletteko kertonut hänelle asiasta", kysyi hän.

"Hän minut lähetti katsomaan", sanoin minä. "Se on poissa. Mutta miksi te siinä seisotte?"

"Se on poissa!" toisti hän. "Mikä on poissa?"

"Ruumis", vastasin minä. "Miksi ette ole isäntänne luona?"

"Poissa?" sanoi hän. "Te ette varmaankaan katsonut tarkemmin. Mennään sinne takaisin."

"Siellä ei ole enää valoa", sanoin minä. "Minä en uskalla."

"Minä näen pimeässä. Minä olen seisonut tässä niin kauan, — niin kauan", sanoi hän. "Tulkaahan, antakaa kätenne."

Käsi kädessä me menimme jälleen pensaistoon tuolle kohtalokkaalle paikalle.

"Varokaa verta", sanoin minä.

"Verta?" huudahti hän ja väistyi äkkiä taaksepäin.

"Niin, sitä kai on tässä hiukan", sanoin minä. "Minä itse olen aivan sokea."

"Ei", sanoi hän, "ei täällä mitään ole! Ettekö ole nähnyt unta?"

"Suokoon Jumala, että niin olisi!" huudahdin minä.

Hän keksi miekan ja nosti sen maasta, mutta kun hän huomasi sen olevan veressä, niin hän antoi sen jälleen pudota, ojensi käsiään ja huusi tuskasta. Sitten hän äkkiä sai rohkeutta, otti sen uudelleen käteensä ja pisti sen pystyyn kovettuneeseen maahan. "Minä otan sen kotiin ja puhdistan sen oikein hyvin", sanoi hän ja katsahti taas ympärilleen joka taholle. "Ei hän sitten olekaan kuollut?" lisäsi hän.

"Ei hänen sydämensä ainakaan sykkinyt", sanoin minä ja johduin sitten ajattelemaan muita seikkoja. "Miksi ette ole isäntänne luona?"

"Ei se hyödytä", sanoi hän, "hän ei tahdo puhua kanssani."

"Ei tahdo puhua kanssanne", toistin minä. "Silloin ette ole todella yrittänytkään."

"Teillä on oikeus epäillä minua", sanoi hän lempeän arvokkaasti.

Nyt tuli minun ensi kerran häntä sääli. "Jumala tietää, hyvä rouva", huudahdin minä, "Jumala tietää, etten ole niin kovasydäminen kuin näytän; mutta kuka voi oikein asetella sanojaan tällaisena kauhun yönä? Olen ystävällinen jokaiselle, joka ei ole Henry Durien vihamies."

"Niin ollen on kovaa, ettette tiedä, mitä ajatella hänen vaimostansa", sanoi hän.

Nyt tuntui jokin pimeys yht'äkkiä selkenevän, ja minä käsitin kuinka jalosti hän oli kantanut tämän luonnottoman onnettomuuden ja kuinka ylevämielisenä hän oli sietänyt moitteeni.

"Mennään takaisin kotiin ja kerrotaan asia lordille", sanoin minä.

"Hänen näkyviinsä minä en voi tulla", huudahti hän.

"Saatte nähdä, että hän on kaikkein rauhallisin", sanoin minä.

"En minä sittenkään voi tulla hänen silmäinsä eteen", sanoi hän.

Kun kävelimme kotiinpäin, minä kantaen kynttilänjalkoja, hän miekkaa — omituinen kantamus juuri hänelle — sai hän uuden ajatuksen. "Sanommekohan tätä Henrylle?" kysyi hän.

"Annetaan lordin ratkaista se asia", sanoin minä.

Lordi oli melkein valmiiksi pukeutunut, kun astuin sisään. Hän rypisti otsaansa kuullessaan kertomukseni. "Salakuljettajat", sanoi hän. "Mutta elävänäkö vai kuolleena."

"Minusta hän näytti —" aloin minä, mutta pysähdyin, kun en saanut aikomaani sanaa sanotuksi.

"Niinpä kyllä; mutta te voitte hyvinkin erehtyä. Miksi olisivat he hänet mukaansa ottaneet, ellei hän ollut elossa?" kysyi hän. "On kyllä syytä toivoa. Meidän täytyy sanoa hänen matkustaneen — kuten hän tulikin — sitä millään tavoin edeltäpäin ilmoittamatta. Meidän täytyy välttää juoruhälinää."

Huomasin, että hänkin, kuten me muut, oli alkanut ajatella talon asemaa. Nyt, kun kaikki perheen elossa olevat jäsenet olivat syövyttävän surun vallassa, oli omituista havaita, kuinka meidän huomiomme kiintyi perheen käsitteeseen sellaisenaan ja miten me pyrimme pitämään yllä tyhjää ulkokuorta, sen kunniaa; eivätkä sitä tehneet yksin Durrisdeerit, vaan vieläpä heidän palvelijansakin.

"Sanotaanko se mr. Henrylle?" kysyin minä.

"Minä mietin asiaa", sanoi hän. "Nyt minä ensinnä menen sisään häntä katsomaan; sitten menemme yhdessä tutkimaan pensaikkoa ja harkitsemme asiaa."

Menimme alas saliin. Mr. Henry istui kuin kiveenhakattuna pöydän luona pää käden varassa. Rouva seisoi hänen takanaan, käsi suun edessä; oli ilmeistä, ettei hän voinut saada miestään tuosta tilasta heräämään. Lordi meni lujin askelin poikaansa kohti; hänen kasvojensa ilme näytti minusta kiinteältä ja samalla hiukan kylmältä. Päästyään aivan hänen luoksensa hän ojensi molemmat kätensä ja sanoi: "Poikani!"

Katkonaisesti, tukahdutetusti huudahtaen mr. Henry hypähti ylös ja vaipui isänsä rinnoille nyyhkyttäen ja itkien — sydäntäsärkevin näky, mitä olla voi. "Voi isä", huusi hän, "tiedäthän, että minä hänestä pidin; tiedäthän, että minä alun alkaen hänestä pidin; olisin voinut mennä kuolemaan hänen edestänsä — sen tiedät! Olisin antanut henkeni hänen ja sinun tähden. Voi, sano, että sen tiedät! Voi, sano, että voit antaa minulle anteeksi. Voi, isä, mitä olen tehnyt, — mitä olen tehnyt! Ja me, me leikimme pieninä yhdessä!"

Hän itki ja nyyhkytti ja hyväili vanhusta, pitäen häntä kaulasta aivan kuin pieni lapsi, joka on peloissaan.

Sitten hän huomasi vaimonsa (ei olisi luullut hänen häntä ennen nähneenkään), joka itki kuunnellessaan hänen puhettaan, ja lankesi hänen jalkoihinsa. "Voi, rakas tyttöni", huudahti hän, "anna sinäkin anteeksi minulle! Ei miehellesi — minä olen vain hävittänyt sinun elämääsi. Mutta sinä olet tuntenut minut nuorena; silloin ei Henry Duriessa ollut mitään pahaa; hän aikoi aina olla sinulle lempeä ja hyvä. Hän se on — poikanen, joka leikki kanssani muinoin — voi, voitko koskaan, koskaan antaa hänelle anteeksi!"

Kaiken tämän aikana seisoi lordi kylmäverisenä, ystävällisenä katselijana, joka hallitsi asemaa. Ensi huudahduksen jälkeen, joka todellakin olisi voinut säikyttää talon väen jalkeille, hän kääntyi minuun päin ja sanoi: "Sulkekaa ovi." Nyt hän nyökkäsi itsekseen.

"Nyt voimme jättää hänet vaimonsa huostaan", sanoi hän. "Hae kynttilä, Mackellar."

Kulkiessamme lordin kanssa, huomasin omituisen seikan; vaikka oli aivan pimeä, eikä yö vielä ollut varsin pitkällä, tuntui minusta kumminkin kuin olisi ilmassa ollut aamun henkeä. Samalla liikahtelivat aina viheriöitsevien puitten oksat kohisten hiljaa kuin lainehtiva meri. Silloin tällöin tuntui raitis ilmavirta, ja kynttilän liekki lekutti. Luulen, että riensimme sitäkin enemmän juuri ympärillämme heräävän elämän vuoksi. Tulimme kaksintaistelupaikalle, jossa lordi katseli veritäpliä tyynesti kuin stoalainen, ja kulkiessamme eteenpäin maihinnousupaikkaa kohden tapasimme vihdoin muutamia merkkejä siitä, miten asian laita todella oli. Ensinnäkin oli siinä paikassa, missä tiellä oli verilätäkkö, jää murskaantunut nähtävästi useamman kuin yhden miehen askelten alla; hiukan kauempana oli nuori vesa taittunut, ja alhaalla maihinnousupaikalla, jonne salakuljettajat tapasivat vetää veneensä, oli toinen verilätäkkö eittämättömänä merkkinä siitä, että kantajain oli täytynyt siinä pysähtyä hengähtämään.

Aloimme huuhtoa pois tuota veritahraa merivedellä, jota kannoimme lordin hatulla. Meidän tätä tehdessämme alkoi tuuli yht'äkkiä valittaen puhaltaa ja silmänräpäyksessä oli ympärillämme niin pimeä, ettemme nähneet mitään.

"Alkaa tulla lunta", sanoi lordi, "ja se onkin parasta, mitä voimme toivoa. Mennään nyt pois, me emme voi saada mitään aikaan pimeässä."

Kun kävelimme kotiin päin, oli tuuli jälleen tyyntynyt, ja me kuulimme kovaa, läiskivää ääntä ympäriltämme. Tultuamme pois puiden suojasta huomasimme, että oli tullut rankkasade.

Kaiken tämän aikana oli lordin huomiokyky ja hänen ruumiillinen reippautensa herättänyt huomiota. Hän oli vieläkin verrattomampi siinä neuvottelussa, joka pidettiin, kun olimme ehtineet sisään. Salakuljettajat, sanoi hän, olivat varmaan ottaneet masterin mukaansa, vaikka meidän täytyikin tyytyä vain arvailemaan, oliko hän elävä vai kuollut. Sade liottaisi ennen aamua pois viimeisenkin jäljen siitä, mitä oli tapahtunut; sitä oli meidän käyttäminen hyväksemme. Master oli tullut kotiin aivan odottamatta illan pimetessä; nyt piti levittää tietoa, että hän oli lähtenyt yht'äkkiä ennen päivän koittoa, ja jotta asia näyttäisi todenmukaisemmalta, piti minun mennä miehen kammariin, koota hänen tavaransa ja piilottaa ne. Tosin jäi asian onnistuminen riippumaan salakuljettajista, heidän vaitiolostaan; tämä oli se auttamaton heikko kohta, joka syyllisyydentuntoamme seurasi.

Minä, kuten sanoin, kuuntelin häntä ihmetellen ja lähdin heti noudattamaan hänen käskyänsä. Mr. Henry ja rouva olivat lähteneet salista, lordi kiiruhti takaisin levolle, talonväki ei osoittanut mitään levottomuuden merkkejä, ja kulkiessani torninrappuja ylös, kuolleen miehen huoneeseen, tunsin mielessäni yksinäisyyden kammoa.

Tultuani sisään näin suureksi ihmeekseni, että kaikki oli epäjärjestyksessä aivan kuin lähdön edellä. Kaksi matkasäkkiä oli jo suljettu; kolmas oli vielä auki, mutta melkein täynnä sekin. Yht'äkkiä aavistin asian oikean laidan. Miehellä oli ollut aikomuksena joka tapauksessa lähteä; hän oli vain odottanut Crailia, joka taas odotti sopivaa tuulta. Aikaisin yöllä olivat merimiehet huomanneet sään vaihdoksen, vene oli laskenut maihin siitä ilmoittamaan, ja miehet olivat kompastuneet maassa makaavaan. Niin, vieläpä enemmänkin minä aavistin. Matkan edeltäpäin suunnitteleminen selvitti jossain määrin hänen käsittämättömän loukkaavaa käytöstänsä viimeisenä iltana; se oli jäähyväislaukaus, nyt kun hänen ei enää tarvinnut pitää vihaansa aisoissa etujensa vuoksi. Ja vielä lisäksi, tuon loukkaavan käytöksen laatu ja rouvan menettely viittasivat toisenlaiseenkin päätökseen, josta en koskaan ole saanut varmaa tietoa ja josta sitä en saakaan, ennenkuin suurena tilinteonpäivänä — sellaiseen päätökseen, että hän vihdoin oli unohtanut itsensä, mennyt liian pitkälle lähentelyssään ja tullut hyljätyksi. Kuten sanoin, en voi tästä asiasta koskaan saada selkoa; mutta ajatellessani sitä tuona aamuna hänen matkatavaroittensa keskellä, oli ajatus minusta kuin sula hunaja.

Vilkaisin avonaiseen matkasäkkiin, ennenkuin sen suljin. Mitä hienoimpia röyhelöitä ja liinatavaroita, monta hienoa, korutonta pukua, jollaista hän mieluimmin käytti; pari hyvää kirjaa, Caesarin Gallian sota, eräs Hobbesin teos, Voltairen Henriade, eräs Intiaa käsittelevä kirja, joku matemaattinen teos, paljon korkeampaa tiedettä kuin minun tutkimani. Varsin sekavin tuntein katselin näitä kaikkia. Minkäänlaisia papereita ei avonaisessa matkalaukussa ollut. Se sai minut taas ajatuksiini. Oli mahdollista, että mies oli kuollut, mutta ei silti aivan todennäköistä, koska salakuljettajat olivat hänet vieneet pois. Oli mahdollista, että hän myöhemmin kuoli haavastaan, mutta samoin mahdollista, ettei hän kuollut. Ja jälkimmäisen tapauksen varalta minä vakavasti aioin hankkia jotakin, mikä turvaisi meitä häntä vastaan.

Kannoin matkalaukut toisen toisensa jälkeen ylimmäiseen ullakkohuoneeseen, jota pidimme lukittuna, kävin hakemassa avaimeni ja huomasin ilokseni, että pari niistä sopi varsin hyvin. Eräästä matkalaukusta löytyi nahkainen kirjesäiliö; sen minä avasin puukollani, ja siitä hetkestä oli mies minun vallassani (mitä hyvään nimeen ja maineeseen tulee). Siellä oli laaja kirjeenvaihto, enimmäkseen hänen Pariisin-ajaltaan, ja mikä minulle oli paljon tärkeämpää, siellä oli suurin osa hänen Englannin ministeristölle lähettämistään tiedonannoista ja ministeristön alkuperäiset vastaukset. Ne olivat hyvinkin musertavia todistuskappaleita, joiden julkaiseminen olisi tehnyt masterin kunniattomaksi ja kiinniotettavaksi. Nauroin sydämessäni lukiessani nopeasti asiakirjat läpi, hieroin käsiäni ja laulelin ilosta. Olin vielä päivän noustessa samassa huvittavassa hommassa, enkä silloinkaan sitä lopettanut, meninhän vain ikkunaan ja katsahdin ulos. Pakkanen oli aivan lauhtunut, maisema oli jälleen musta ja sade ja tuuli kiiriskelivät lahdelmassa. Tulin vakuutetuksi siitä, että kutteri oli lähtenyt ankkuripaikaltaan ja keinutteli nyt masteria (elävää tai kuollutta) Irlannin merellä.

Tähän voin sopivasti liittää sen vähän, mitä sittemmin olen kuullut tuon yön tapahtumista. Viivyin kauan näiden pikku tietojen kokoilemisessa, sillä en uskaltanut kysellä suoraan, ja salakuljettajat katselivat minua vihamielisesti, vieläpä halveksien. Kului noin kuusi kuukautta, ennenkuin saimme varmuuden edes siitä, että mies oli elossa; ja kului vuosia, ennenkuin eräältä Crailin mieheltä, joka oli epärehellisesti ansaituilla rahoillaan pystyttänyt ravintolan, kuulin muutamia yksityisseikkoja, jotka tekivät hyvin luotettavan vaikutuksen. Hänen kertomuksensa mukaan löysivät salakuljettajat masterin vaivoin kohonneena kyynäspäänsä varaan; hän tuijotteli vuoroin ympärilleen, vuoroin kynttilään ja käteensä, joka oli aivan verinen; hän näytti olevan aivan tajuiltaan. Kun miehet astuivat lähemmäksi, hän näytti kyllä taas selkiävän; hän pyysi heitä viemään hänet laivaan ja olemaan vaiti asiasta, ja kun kapteeni kysyi miten hän oli tuommoiseen peliin joutunut, vastasi hän kirous-tulvalla ja pyörtyi kohta sen jälkeen. He kiistelivät vähän siitä, mitä oli tehtävä, mutta odottivat joka hetki, että alkaisi tuulla; he olivat saaneet paljon rahaa hänen Ranskaan viemiseksi eivätkä halunneet myöhästyä. Sitäpaitsi nuo lurjukset pitivät hänestä; he luulivat kuolemantuomion uhkaavan häntä, eivät tienneet, millaisessa pahassa jutussa hän oli haavansa saanut ja pitivät hyvänä tekona hänen vaarasta pelastamisensa. Hän siis vietiin laivaan, toipui merimatkalla ja jätettiin paranemaan Havre de Graceen. Eräs asia on todenteolla huomattava: Hän ei puhunut kaksintaistelusta kenellekään, eikä yksikään salakuljettaja vielä tänä päivänäkään tiedä, minkälaisessa taistelussa ja millaisen vastustajan käden kautta hän kaatui. Kenessä muussa hyvänsä olisin tätä pitänyt luontaisen sopivaisuuden tunteen aiheuttamana, mutta hänessä katson sen johtuneen ylpeydestä. Hän ei voinut saada tunnustetuksi kellekään, ei ehkä itsellensäkään, että hänet oli voittanut mies, jota hän oli niin syvästi loukannut ja jota hän niin katkerasti vihasi.

KUUDES LUKU.

Lyhyt kertomus siitä, mitä tapahtui masterin ollessa toisen kerran poissa.

Sitä kovaa tautia, joka seuraavana aamuna alkoi, voin muistella rauhallisin mielin, sillä se oli viimeinen pelkästään onneton tapaus, joka herraani kohtasi, ja sekin ehkä sittenkin oli oikeastaan onneksi, sillä olikohan olemassa sellaista ruumiillista kipua, joka olisi täydelleen voinut vaimentaa hänen sielulliset kärsimyksensä? Rouva ja minä valvoimme sängyn ääressä. Lordi kävi silloin tällöin tiedustamassa sairaan tilaa, mutta ei yleensä tullut sisään. Kerran, kun kaikki jo näytti melkein toivottomalta muistan hänen tulleen sängyn luo. Siinä hän hetkisen katseli poikansa kasvoja, kääntyi sitten jälleen takaisin, heilautti kättään ja heitti päätään taaksepäin. Tuossa liikkeessä oli jotain omituista. Vielä nytkin, sitä muistellessani, se tuntuu murheelliselta, niin suurta surua ja niin syvää maallisen turhuuden halveksuntaa se ilmaisi.

Yleensä olimme me, minä ja rouva, ainoat huoneessakävijät; pidimme vuoroa yön aikaan ja seuraa toisillemme päivällä, sillä sairaamme ei ollut hauska hoidettava. Hän heittelehti sängyssä sinne tänne, kiristellen hampaitaan. Hänen päänsä oli ajeltu ja kääreessä. Hänen kielensä ei pysynyt hetkeäkään rauhassa; vuoteelta kuului keskeytymätön sanatulva, joka sai sydämeni aivan kipeäksi. Ihmeellistä ja minulle sanomattoman kiusallista oli, että hän kaiken aikaa puhui vähäpätöisistä asioista: kotoa lähdöstä ja sinne palaamisesta, hevosista —, joita hän alinomaa käski satuloida, ehkä siinä tarkoituksessa (mies parka!), että pääsisi pakenemaan onnettomuuttaan — puutarhan siivoamisesta, lohiverkoista, ja (mikä minusta tuntui erittäin kiusalliselta kuulla) alinomaa raha-asioista; hän laski yhteen summia ja riiteli vuokralaisten kanssa. Hän ei puhunut koskaan sanaakaan isästään eikä vaimostaan, ei myöskään masterista, lukuunottamatta paria kertaa, jolloin menneisyyden muistot kokonaan täyttivät hänen mielensä ja hän kuvitteli olevansa jälleen pikku poikanen ja leikkivänsä veljensä kanssa jotakin viatonta leikkiä. Tämä oli sitäkin järisyttävämpää, kun saattoi ymmärtää masterin hänen houreissaan joutuneen jollain tavalla hengenvaaraan; hän huusi nimittäin: "Voi, Jamie hukkuu! — Voi, pelastakaa Jamie!" ja kertasi samaa hädissään useita kertoja.

Tämä, kuten sanottu, teki sekä rouvaan että minuun järisyttävän vaikutuksen, mutta yleensä eivät herrani houreet paljastaneet hänen parhaita puoliaan. Tuntui siltä kuin hän olisi ottanut todistaakseen veljensä moitteet oikeiksi ja yrittänyt esiintyä kylmänä ja kuivana luonteena, joka ei ajattele muuta kuin rahojen keräämistä. Jos olisin ollut yksin, en olisi vähääkään välittänyt tuosta, mutta koko ajan kun hänen puhettaan kuuntelin, kuvailin samalla mielessäni, millaisen vaikutuksen se oli tekevä rouvaan, ja ajattelin hänen arvonsa päivä päivältä laskevan. Olin koko avarassa maailmassa ainoa, joka häntä ymmärsi, ja pidin velvollisuutenani koettaa opettaa eräs toinenkin häntä ymmärtämään. Joko hän kuolisi ja hänen hyveensä hautaantuisivat mukana, tai jäisi hän eloon ja saisi jälleen tuon murheellisen osan: oman ymmärryksensä — joka tapauksessa oli minun pidettävä huolta siitä, että häntä sydämestä surtaisiin tai teeskentelemättä toivotettaisiin tervetulleeksi elämään, ja että sen tekisi hänen eniten rakastamansa, hänen vaimonsa.

Kun en saanut tilaisuutta persoonalliseen puhelemiseen, keksin jonkunlaisen asiakirja-menettelyn. Muutamina öinä, niinä tunteina, joina minun olisi pitänyt nukkua, laadin niin sanoakseni tilin toimistani. Huomasin kumminkin pian, että se oli tehtäväni helpoin osa, ja että se, mitä oli jäljellä — paperien jättäminen rouvalle — meni melkein yli uskallukseni. Useita päiviä minä kuljin paperit kainalossa väijyen tilaisuutta, jolloin puhe kääntyisi sellaiseen suuntaan, että voisin sen johdattaa asiaani. En tahdo kieltää niin toisinaan tapahtuneenkin, mutta kieleni kohmettui aina juuri silloin kitalakeeni ja olisin varmaankin saanut iankaikkisesti vaeltaa asiakirjat kainalossa, ellei onnellinen sattuma olisi tullut avukseni.

Se tapahtui eräänä iltahetkenä, kun jälleen olin lähdössä pois asia yhtä epävalmiina ja epätoivon tuska sydämessäni.

"Mitä te kuljettelette mukananne, mr. Mackellar?" kysyi hän silloin. "Viime päivinä olen nähnyt teidän tulevan sisään ja menevän ulos aina vain sama mytty kainalossanne."

Käännyin sanaa sanomatta takaisin, panin paperit pöydälle ja jätin hänet yksin niitä lukemaan. Niiden sisällöstä tulee minun nyt tehdä tili lukijalle, ja se tapahtuu parhaiten jäljentämällä eräs kirjoittamani kirje, joka oli päällimmäisenä tiliasiakirjakokoelmassa ja josta minulla (erinomaisen tavan mukaan) on säilössä jäljennös. Se osoittaa samalla, kuinka varovasti olen tässä asiassa esiintynyt, seikka, jota muutamilla tahoilla on kovasti epäilty.

Durrisdeer, 1757.

Korkeasti kunnioitettu Rouva!

Uskallan hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, etten ilman todellista syytä menisi asemani rajoja ulommaksi; mutta olen huomannut, kuinka paljon pahaa Teidän jalossa suvussanne on tähän saakka johtunut siitä onnettomasta, hajoittavasta virheestä, ettei koskaan ole puhuttu suoraan, ja ne paperit, joihin täten uskallan kiinnittää huomiotanne, ovat perhepapereita ja ansaitsevat mitä suurimmassa määrässä tulla Teillekin tutuiksi.

Minä liitän tähän luettelon, josta löytyvät tarpeellisimmat huomautukset, ja olen

Teidän Armonne alamaisin palvelija

Ephraim Mackellar.

Luettelo papereista.

A. Alustelmat kymmeneen kirjeeseen Ephraim Mackellarilta jalosyntyiselle Herralle James Durielle arvonimeltään Ballantraen master, viimeksimainitun oleskellessa Pariisissa, päivätyt … (päivänmäärä seuraa) … N. B.: Luettava yhteydessä B. ja C. kohtien kanssa.

B. Seitsemän alkuperäistä kirjettä yllämainitulta Ballantraen masterilta ylläm. Ephraim Mackellarille, päivätyt … (päivänmäärä seuraa).

C. Kolme alkuperäistä kirjettä yllämainitulta Ballantraen masterilta jalosyntyiselle Herralle Henry Durielle, päivätyt … (päivänmäärä seuraa) … N. B. Mr. Henryn minun vastattavikseni jättämät. Minun vastaukseni ovat A 4, A 5, ja A 9 tässä kokoelmassa. Mr. Henryn tiedonantojen laadun voi arvata hänen luonnottoman veljensä kirjeistä; mitään alustelmaa niihin en voi löytää.

D. Kirjeenvaihto, alkuperäiset ja jäljennökset, ulottuen yli kolmivuotiskauden tämän vuoden tammikuuhun asti yllämainitun Ballantraen masterin ja … valtiosihteerin apulaisen välillä, yhteensä 27 kirjettä. N. B.: Masterin papereista löydetyt.

Vaikka olinkin valvomisesta ja surusta väsynyt, en kumminkaan saanut unta. Koko yön kävelin huoneessani edestakaisin miettien, mitä asiasta tulisi. Toisin hetkin minua kadutti, että olin sekaantunut niin yksityistä laatua oleviin asioihin. Heti päivänkoitteessa olin sairashuoneen ovella. Rouva oli avannut ikkunaluukut, vieläpä ikkunankin, sillä ilma oli leuto. Hän katsoi suoraan ja kiinteästi, vaikk'ei ollutkaan muuta näkyvissä kuin metsien helmoista nousevan päivän hiljainen loimotus. Kuullessaan askelteni äänen hän ei kääntänyt päätänsäkään. Sen minä otin pahaksi merkiksi.

"Hyvä rouva", aloitin minä; ja taas uudelleen: "Hyvä rouva", mutta siihen se minulta jäi. Eikä rouva myöskään minua sanallakaan auttanut. Siinä seisoessani aloin koota papereita, jotka makasivat pöydällä hajallaan, ja ensimmäinen asia, joka minua hämmästytti, oli se, ettei niitä ollut yhtä paljon kuin ennen. Selailin ne läpi kerran ja kaksikin, mutta ministeristön ja masterin kirjeenvaihtoa, johon tulevaisuutta silmällä pitäen olin kiinnittänyt varsin suuria toiveita, ei löytynyt mistään. Katsoin takkaan; suitsuvalla hiiloksella näkyi mustaa paperintuhkaa, joka häilyi vedossa. Nyt katosi pelokas epäröimiseni.

"Hyvä Jumala, rouva", huusin minä äänellä, joka ei sopinut sairashuoneeseen. "Hyvä Jumala, rouva, mihin olette pannut paperini?"

"Olen ne polttanut", vastasi rouva minuun päin kääntyen. "Se riittää, siinä on liiaksikin, että te ja minä olemme ne nähneet."

"Olipa se soma yötyö, jonka te olette saanut valmiiksi", huusin minä. "Ja kaikki vain pelastaaksenne kunnian sellaiselle miehelle, joka on ansainnut elatuksensa kirjoittelemalla tovereittensa kuolemantuomioita, aivan kuin minä kirjoittelemalla numeroitani."

"Pelastaakseni sen perheen kunnian, jota te, mr. Mackellar, palvelette", vastasi hän, "ja jonka hyväksi te jo olette tehnyt paljon."

"Sitä perhettä minä en enää tahdo aivan kauan palvella", huusin minä, "sillä nyt minut on ajettu epätoivoon. Te olette lyönyt miekan kädestäni; teidän tähtenne me nyt olemme turvattomia. Noiden kirjeitten minä olisin antanut riippua uhaten hänen päänsä päällä, mutta nyt, mitä meillä on sanottavaa? Olemme niin huonossa asemassa, ettemme uskalla ajaa miestä ulos ovesta; kansa nousisi aseisiin meitä vastaan. Tuon avulla minä olisin voinut häntä vallita — mutta nyt se on mahdotonta — nyt hän voi tulla takaisin vaikka jo huomenna, ja meidän kaikkien täytyy istua hänen kanssaan pöytään, käyskennellä hänen kanssaan puutarhassa, vieläpä tarttua kortteihin saadaksemme hänen aikansa kulumaan! Ei rouva! Jumala teille anteeksi antakoon, jos Hän voi sen tehdä, minä en sitä voi."

"Minä ihmettelen yksinkertaisuuttanne, mr. Mackellar", sanoi rouva. "Mitä välittää sellainen mies kunniasta? Mutta hän tietää kuinka arkoja me olemme siitä; hän tietää, että me ennen menisimme kuolemaan kuin julkaisisimme sellaisia kirjeitä, ja luuletteko, että hän jättäisi tuon tiedon hyväkseen käyttämättä? Se mitä te, mr. Mackellar, sanotte miekaksenne, ja joka aivan varmaan voisi käydä aseesta, jos olisi kysymyksessä mies, jolla olisi hiukankin säädyllisyydentuntoa, olisi vain pahvi-miekka häntä vastaan käytettynä. Hän hymyilisi teille ja teidän uhkauksillenne vasten naamaa. Hän tekee alennuksestaan lujan aseman, siitä tulee hänen vahva puolensa; sellaisia luonteita vastaan ei auta taistella." Viimeiset sanat hän huudahti hiukan hillittömästi, mutta lisäsi sitten rauhallisemmin: "Ei, mr. Mackellar, olen miettinyt asiaa koko yön, ja siinä sopii menetellä ainoastaan yhdellä tavalla. Olkoon meillä papereita tai ei, tämän talon ovi on hänelle avoin; hän on laillinen perijä, hän juuri! Jos me yrittäisimme sulkea häneltä tien, saisi siitä vain Henry parkani kärsiä ja minä näkisin hänet taas kadulla kivitettynä. Niin — jos Henry kuolee, on asia toinen. He ovat omasta tahdostaan rikkoneet perintösäännön; tila joutuu tyttärelleni, ja minä tahtoisin nähdä sen, joka uskaltaa siihen sormellaankaan koskea. Mutta jos Henry elää, hyvä mr. Mackellar, ja tuo mies palaa, saamme me kantaa kärsimyksemme, mutta silloin meitä on kaksi."

Yleensä olin tyytyväinen rouvan mielensuuntaan, enkä voinut kieltää sitäkään, että hänen papereita koskeva puheensa oli jossakin määrin ymmärrettävää.

"Ei puhuta siitä sen enempää", sanoin minä. "Valitan vain, että tulin jättäneeksi naishenkilölle alkuperäisiä asiakirjoja, menettely, jota sopii sanoa mitä lyhytnäköisimmäksi. Mitä puheeseen eroamisestani tulee, niin se ei ollut muuta kuin suunpieksämistä. Te voitte olla rauhassa, rouva. Minä kuulun Durrisdeeriin, aivan kuin olisin täällä syntynyt."

Minun on tunnustaminen, että hän näytti pääsevän keveämmälle mielelle, ja tuosta aamusta me aloitimme monta vuosikautta kestävän toiminnan molemminpuolisen ymmärryksen ja kunnioituksen pohjalla.

Samana päivänä, joka epäilemättä oli määrätty ilon päiväksi, me huomasimme mr. Henryssä ensimmäiset paranemisen oireet, ja kello kolmen tienoissa seuraavan päivän iltapuolella hän tuli jälleen tajuihinsa; hän tunsi minut ja puhutteli minua nimeltä mitä herttaisimmalla tavalla. Rouva oli myöskin huoneessa sängyn jalkopäässä, mutta sairas ei näyttänyt häntä huomaavan. Hän olikin vielä niin heikko (kuumeen jäljeltä), että hän teki tuon yhden ainoan ponnistuksen ja vaipui sitten jälleen tylsyyteensä takaisin. Tämän jälkeen edistyi paraneminen hitaasti, mutta tasaisesti. Joka päivä tuli ruokahalu paremmaksi; joka viikko voimme huomata hänen voimistuneen ja kohentuneen, ja ennen kuukauden loppua hän voi nousta ylös. Me olimmekin jo sitä ennen tavallisesti kantaneet hänet tuolissaan puutarhaan.

Ehkä juuri tuohon aikaan meidän — rouvan ja minun — mielissämme vallitsi suurin ahdistus. Kuoleman pelko oli ohi, mutta pahempi seurasi. Joka päivä meistä tuntui, kuin kulkisimme lähemmäksi ratkaisua, mutta päivät kuluivat, eikä mitään tapahtunut. Mr. Henryn voimat lisääntyivät; hän jutteli kanssamme pitkään mitä erilaisimmista asioista; hänen isänsä tuli ja istui hänen luonaan ja meni jälleen pois, mutta kertaakaan ei edes viitattu elettyyn murhenäytelmään eikä edellä käyneisiin aiheisiin. Muistiko hän tapauksen, mutta salasi kammottavan tietonsa, vai oliko kaikki kadonnut hänen mielestään? Tämä arvoitus pakotti meidät päivisin, hänen seurassaan ollessamme, alituiseen pelonalaiseen varovaisuuteen, ja yöllä se piti unen loitolla. Emme edes tietäneet, kumpaa näistä kahdesta olisimme toivoneet, siinä määrässä ne molemmat näyttivät luonnottomilta ja samalla selviltä todistuksilta siitä, että aivot olivat vioittuneet. Tultuani tällaisiin pelokkaisiin ajatuksiin seurasin hänen käytöstään erityisen tarkasti. Jotakin lapsellista oli hänen olemuksessaan, iloisuutta, joka oli hänen alkuperäiselle luonteelleen aivan vierasta, äkkiä syntyvää ja pysyväistä huomaavaisuutta pikku seikkoja kohtaan, joista hän ennen ei ollut vähääkään välittänyt. Ahdistuksen aikana olin minä ollut hänen ainoa uskottunsa, voinpa sanoa hänen ainoa ystävänsä. Vaimostaan hän oli ollut etäällä. Mutta nyt, parannuttuaan, hän oli kuin toinen ihminen, menneisyys oli unhotettu ja vaimo oli hänen ensimmäinen ja ainoa ajatuksensa. Kaiken, mikä häneen vaikutti, hän kertoi rouvalle, aivan kuin pieni lapsi äidilleen, ja näytti olevan varma osanotosta, kutsui hänet luokseen, joka kerta kuin jotakin tarvitsi, niin huolettoman vapaasti, että tuntui siltä kuin hän olisi edellyttänyt suopeutta, ja rouvan kunniaksi on mainittava, ettei hän koskaan pettynyt. Rouvaan vaikutti miehen muuttunut käytös sanomattoman liikuttavasti; luulen hänen sisimmässään tunteneen aivan kuin soimausta, ja ensi aikoina huomasin hänen joskus hiipivän pois huoneesta saadakseen vapaasti kyynelöidä. Mutta minusta ei muutos näyttänyt luonnolliselta, ja vertaillessani sitä siihen, mitä muuten havaitsin, minun täytyi useinkin pudistaa päätäni, ja vähitellen alkoi minussa syntyä epäilyksiä, oliko hän täysin järjissään.

Kun tuo epävarmuuden tila kesti vuosikausia, oikeastaan aina isäntäni kuolemaan asti, ja pimensi koko meidän keskinäiset suhteemme, on syytä puhua siitä perinpohjaisemmin. Kun hän jälleen kykeni hiukan ryhtymään asioihin, oli minulla monta tilaisuutta tarkasti tutkia hänen tilaansa. Häneltä ei puuttunut ymmärtäväisyyttä, eipä vaikutusvoimaakaan, mutta vanha, aina vireillä oleva innostus oli poissa. Hän väsyi pian ja alkoi haukotella, ja raha-asioissa, missä sellainen vähimmin on paikallaan, hän esiintyi kevytmielisesti, melkeinpä huolimattomasti. Totta kyllä, ettei meillä, nyt, kun ei enää tarvinnut tapella masterin vaatimuksia vastaan, ollut yhtä suurta syytä olla periaatteellisesti turhantarkkoja ja pitää kiinni killingistä. Totta on sekin, että hänen välinpitämättömyytensä ei mennyt sopivaisuuden rajain ulkopuolelle; muutenhan en olisi siihen koskaan myöntynytkään. Mutta joka tapauksessa tämä oli muutoksen merkki, hyvin pieni tosin, mutta samalla sangen selvä, ja vaikk'ei kukaan voinut sanoa isäntäni millään tavalla tulleen päästä vialle, ei myöskään kukaan voinut kieltää hänen menettäneen jotain persoonallisuudestaan. Sama oli laita kauttaaltaan hänen käytöksensä ja esiintymisensä. Hieman kuumehehkua oli jäänyt hänen vereensä, hänen liikkeensä olivat hiukan rauhattomammat, hänen puheensa kävi huomattavasti nopeammin, mutt'ei toki koskaan aivan päin seiniä. Miellyttäville vaikutelmille hänen henkensä oli hyvin avoin; ne se otti innokkaasti vastaan ja nautti niistä paljon; jos taas sattui pieninkin viittaus vastoinkäymiseen ja suruun, tunsi hän selvää kärsimättömyyttä ja välitöntä helpotusta sellaisten mietteitten jälleen poistuessa. Tätä mielentilaa hän sai kiittää siitä onnesta, jota hän viimeisinä vuosinaan nautti, ja sittenkin juuri tässä suhteessa sopi sanoi, ettei mies ollut oikein entisellään. Eräs tärkeimpiä elämän vaatimuksia on, että uskallamme katsoa silmiin sitä, mikä ei ole autettavissa; mr. Henryn sitävastoin oli pakko ajaa huoli pois joko olemalla tahallaan sitä ajattelematta tai myöskin hävittämällä hinnasta mistä hyvänsä sen syyn, joten hän näytteli vuoroin strutsia, vuoroin härkää. Tästä pontevasta tuskan pelosta johtuvina täytyy minun pitää kaikkia hänen myöhemmän elämänsä aikana sattuneita onnettomia, ajattelemattomia tekoja. Se oli epäilemättä syynä siihen, että hän kuritti tallirenki Mc Manusta, seikka, joka on mitä ankarimmassa ristiriidassa sen tavan kanssa, millä hän ennen esiintyi, ja joka muutamaksi ajaksi antoi aihetta moninaisiin juorujuttuihin. Saman tunteen laskuun kuuluvaksi luen senkin, että menetimme noin kaksisataa puntaa kokonaan, vaikka olisin voinut puolet pelastaa, jos hänen kärsimättömyytensä olisi ollut pienempi. Mutta hän piti parempana häviötä tai mitä muuta äärimmäisen epätoivoista tekoa kuin huoliin alistumista.

Kaikki tämä on johtanut minut kovin kauas siitä, mikä meitä toistaiseksi suretti: epävarmuus siitä, muistiko hän vai oliko hän unohtanut kamalan työnsä, ja jos hän sen muisti, missä valossa hän sitä katseli. Aivan äkkiä me saimmekin sen tietää, ja ilmitulo-tapa on elämäni suurimpia yllätyksiä. Hän oli ollut ulkona useampia kertoja ja saattoi jo hiukan kävellä toisen taluttamana. Sattumalta olin kerran hänen kanssaan kahden kesken puutarhassa. Silloin hän kääntyi puoleeni hymyillen omituisen pelokkaasti, aivan kuin koulupoika, joka on tehnyt jonkin ilkityön, ja kuiskasi ilman minkäänlaista aloittelua: "Minne te hänet hautasitte?"

En saanut sanaa suustani vastaukseksi. "Mihin te hänet hautasitte?" toisti hän. "Minä tahdon nähdä hänen hautansa."

Huomasin olevan parasta tarttua sonnia sarviin. "Mr. Henry", sanoin minä, "minulla on kerrottavana teille jotain, mikä teitä varmaankin suuresti ilahduttaa. Inhimillisen todennäköisyyden mukaan ette ole syypää mihinkään surmatyöhön. Teen johtopäätökseni eräiden todisteiden pohjalla, ja niiden mukaan näyttää siltä, ettei veljenne ollut kuollut, vaan vietiin pyörtyneenä kutteriin. Nyt hän mahdollisesti on aivan terve."

En voinut selittää hänen kasvojensa ilmettä. "Veljenne James", vastasin. "En mielelläni herätä toivoa, joka ehkä osoittautuu vääräksi, mutta persoonallinen vakaumukseni on, että hän nähtävästi on elossa."

Mr. Henry voihkasi. Sitten hän äkkiä nousi paikaltaan reippaammin kuin koskaan sitä ennen, asetti sormensa rinnalleni ja sanoi puoleksi kuiskaten puoleksi kiljaisten: "Mackellar" — niin sanat kuuluivat — "ei mikään voi tappaa sitä miestä. Hän ei voi koskaan kuolla. Hän ahdistaa minua iankaikkisesti — iankaikkisesta iankaikkiseen!" sanoi hän, ja istuutui jälleen, vaipuen katkeamattomaan vaitioloon.

Pari päivää myöhemmin hän sanoi samoin salaperäisesti hymyillen ja katsahtaen ympärilleen, aivan kuin tullakseen vakuutetuksi siitä, että olimme kahden: "Mackellar, kun saatte vähäkin vihiä, kertokaa se heti minulle. Meidän täytyy pitää häntä silmällä; muuten hän meidät yllättää, kun sitä vähimmin odotamme."

"Ei hän enää tule tänne itseänsä näyttämään", sanoin minä.

"Kyllä, kyllä hän tulee", sanoi mr. Henry. "Missä minä ikänä olen, sinne hänkin saapuu." Taas hän katseli tarkoin ympärilleen.

"Älkää ajatelko sellaisia, mr. Henry", sanoin minä.

"Ei", sanoi hän, "se on hyvin hyvä neuvo. Me emme ajattele sitä koskaan, paitsi silloin kun te saatte tietää jotakin uutta. Asiahan ei ole vielä selvillä", lisäsi hän; "voihan olla, että hän on kuollut."

Tapa, millä hän tuon sanoi, sai minut aivan varmaksi siitä, mitä tuskin olin uskaltanut otaksua: että hän, ollenkaan mitään katumusta tuntematta, päinvastoin oli pahoillaan, ettei tappoyritys ollut onnistunut. Tämän keksinnön minä pidin omana tietonani, sillä pelkäsin sen vahingoittavan häntä rouvan silmissä. Mutta sen vaivan olisin voinut olla näkemättä; hän oli sen arvannut omin neuvoin ja piti tunnetta varsin luonnollisena. Eipä käynyt kieltäminen, että me kaikin kolmen olimme samaa mieltä, ja Durrisdeeriin ei yleensä olisi voinut saapua tervetulleempaa uutista kuin tieto masterin kuolemasta.

Tässä minun on mainittava se poikkeus, joka oli olemassa: vanha lordi. Kohta kun pelkoni oman isäntäni suhteen jonkun verran hälveni, huomasin minä vanhassa herrassa, hänen isässään, muutoksen, joka näytti olevan uhkaavan kuoleman merkki.

Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pöhöttyneet. Istuessaan lieden ääressä latinaansa lukemassa hän saattoi vaipua uneen, jolloin kirja vieri tuhkaan; oli päiviä, joina hän veti jalkoja perässään, ja toisia, jolloin hänen puheensa katkeili. Hänen olemuksensa lempeys näytti kehittyvän aivan äärimmäisyyteen; hän pyysi anteeksi pienintäkin vaivannäköä, oli mitä huomaavaisin kaikille, ja osoitti minulle mitä imartelevinta kohteliaisuutta. Eräänä päivänä hän oli kutsunut lakimiehensä luokseen ja ollut kauan kahden kesken hänen kanssaan huoneessaan. Kulkiessaan vaivalloisin askelin salin läpi kohtasi hän minut ja tarttui ystävällisesti käteeni. "Mr. Mackellar", sanoi hän, "minulla on ollut monta syytä pitää palveluksianne oikeassa arvossa, ja tänään, kun olen uudistanut testamenttini, olen uskaltanut mainita teidät yhtenä sen toimeenpanijana. Olette varmaan niin kiintynyt perheeseemme, että teette minulle sen palveluksen."

Siihen aikaan, jolloin tämä sanottiin, hän vietti suurimman osan päivää maaten, ja usein oli hyvin vaikea saada häntä hereille. Hän ei enää ollenkaan käsittänyt aikaa ja oli useita kertoja (etenkin herätessään) huutanut vaimoaan ja erästä vanhaa palvelijaa, joka oli ollut kuolleena niin kauan, että hänen hautakivensä oli aivan sammaltunut! Jos minulta olisi vaadittu valallista selontekoa, olisi minun ollut pakko sanoa, ettei hän kyennyt tekemään testamenttia, ja kumminkin olivat kaikki yksityiskohdatkin hänen testamentissaan mitä järkevimmin ajatellut ja sekä henkilöt että olosuhteet erinomaisesti otetut huomioon.

Hänen hupenemiseensa ei tosin kulunut kovin pitkää aikaa, mutta siinä saattoi erottaa lukemattomia eri vaiheita. Hänen hengenvoimansa vähenivät yhtä mittaa; hän oli melkein kokonaan kadottanut liikkumiskykynsä; hän oli kovin kuuro; puhe oli muuttunut mutinaksi, ja kuitenkin onnistui hänen viimeiseen asti ilmaista jonkinverran vanhaa hienouttaan ja hyväntahtoisuuttaan. Jokaisen häntä jotenkin auttavan kättä hän pusersi; minulle hän lahjoitti erään latinankielisen kirjansa, johon hän vaivalloisesti oli kirjoittanut minun nimeni, ja tuhansin tavoin hän sai meidät ajattelemaan, kuinka suuri se häviö oli, jonka me oikeastaan jo olimme kärsineet. Viimeiseen asti oli hetkiä, joina hän jälleen osasi lausua ymmärrettäviä sanoja; tuntui siltä kuin hän olisi vain unohtanut puhumisen taidon, aivan kuin lapsi unohtaa läksynsä, ja joskus vain jossakin määrin vielä sitä muisti. Elämänsä viimeisenä iltana hän hiljaisuuden vallitessa yht'äkkiä kertasi Vergiliuksen sanat: " Gnatique patrisque, alma, precor, miserere." Hän lausui tuon aivan selvästi ja oikein korostaen. Kuullessamme näin odottamatta selviä sanoja unohdimme kaikin omat mietteemme, mutta hyödytöntä oli, että käänsimme huomiomme häneen; hän istui vaieten ja ulkopuolisista merkeistä päättäen aivan tylsänä. Hiukan myöhemmin hänet vietiin sänkyyn heikompana kuin koskaan ennen. Yön aikana hän sitten heitti henkensä ilman kuolonkamppailua.

Pitkien aikojen perästä tulin näistä asioista puhuneeksi eräälle lääketieteen tohtorille, miehelle, joka on niin suuressa maineessa, etten pidä sopivana mainita hänen nimeänsä. Hänen käsityksensä mukaan vaivasi sekä isää että poikaa sama tauti; isää luonnottoman suuren surun tähden, poikaa ehkä kuumekiihoituksen johdosta: kummaltakin oli särkynyt verisuoni aivoissa, ja luultavaa oli (lisäsi tohtori), että suvussa oli sellaiseen taipumusta. Isä kuoli, poika jäi eloon, ulkonaisissa suhteissa aivan terveenä miehenä, mutta nähtävästi oli se hieno kudos, jossa sielu asustaa ja toimittaa ajallisen tehtävänsä, jotenkin vioittunut. Sen ikuinen elämä, toivon minä, on lihallista ruumistamme kohtaavien onnettomuuksien ulkopuolella. Ja kuitenkin, jos asiaa tarkemmin ajattelee, niin tuo ei merkitse mitään, sillä meidän elämämme tuomari on itse meidät puutteellisiksi luonut.

Vanhan lordin kuolema sai aikaan uuden yllätyksen meille, jotka seurasimme hänen jälkeläistensä käytöstä. Jokaiselle ajattelevalle täytyi olla selvää, että veljekset yhdessä olivat aiheuttaneet isänsä kuoleman, ja hänen, joka oli miekkaan tarttunut, voi sanoa tappaneen hänet omin käsin. Mutta mikään sellainen ajatus ei näyttänyt rasittavan paroonia. Hän oli kyllä vakava, mutta murheelliseksi häntä ei voinut sanoa; hän oli joka tapauksessa vain tyynesti alakuloinen; hän puheli vainajasta kuin iloisesta muistosta, josta epämieluisasti eroaa, kertoi hänestä luonteenomaisia piirteitä vanhoilta päiviltä, hymyili niille hyvällä omallatunnolla, ja kun hautajaiset tulivat, otti hän niihin osaa aivan moitteettomasti. Huomasin hänen olevan aika lailla mielissään, kun häntä nyt puhuteltiin lordiksi, ja hän pitikin tarkoin huolta siitä, että tätä arvonimeä käytettiin.

Nyt ilmestyi näyttämölle uusi henkilö, jolla myöskin oli osansa tapausten kulussa, nimittäin nykyinen lordi Aleksander, jonka syntyminen (heinäkuun 17 päivänä 1757) täydensi rakkaan isäntäni onnen. Nyt ei hänellä ollut enää mitään toivottavaa, eipä edes toivomisen aikaakaan. Ei voi ajatella hellempää isää kuin hän. Hän oli aina pahalla tuulella, ellei poika ollut hänen luonaan. Jos poika oli ulkona, tutki isä pilviä, alkaisiko ehkä sataa. Yöllä hän saattoi nousta vuoteeltaan katselemaan nukkuvaa lasta. Hänen juttelunsa kävi väsyttäväksi vieraalle; hän näet ei puhunut juuri muusta kuin pojastaan. Kaikki, mikä koski taloa, ratkaistiin erityisesti Aleksanderia silmällä pitäen. Niinpä sanottiin: "Pidetään huolta siitä, että metsä ehtii kasvaa, kunnes Aleksander on täysi-ikäinen", tai "Sehän sopii mainiosti, kun Aleksander joutuu naimisiin." Päivä päivältä saattoi yhä selvemmin huomata, miten isä koko olemuksellaan kiintyi lapseen. Se osoittautui monena liikuttavana ja muutamina varsin moitittavina piirteinä. Pian saattoi lapsi lähteä hänen kanssaan kävelemään, ensin puutarhaan, käsi kädessä isän kanssa, ja sitten edemmäksikin talon maille. Tämä muuttui vähitellen paroonin varsinaiseksi toimeksi. Heidän ääntensä kaiku (joka kuului kaukaa, sillä he puhuivat kovalla äänellä) oli hyvin tuttu seudulla, ja minä puolestani pidin sitä suloisempana kuulla kuin linnunlaulua. Oli kaunista nähdä heidän yhdessä palaavan kotiin syli täynnä kukkasia; isä oli yhtä lämmennyt ja usein yhtä likainen kuin poikakin, sillä heillä oli molemmilla yhtä suuri halu kaikenlaiseen lapsellisuuteen, rannan hietikossa kaiveluun, sulkujen rakentelemiseen ja sen semmoiseen; kerran minä näin heidät aidan takana kurkistelemassa karjajoukkoa, ja kumpikin oli saman lapsellisen ihastuksen vallassa.

Näistä retkistä puhuessani johdun mainitsemaan erään tapauksen, jossa itse olin mukana. Oli olemassa tie, jota en voinut koskaan käydä tuntematta sydämen kipua, niin monasti olin sitä kulkenut surullisissa asioissa, niin monta onnettomuutta oli sillä tiellä tapahtunut. Mutta polku kulki mukavasti, minne päin lähtikin Muckle Rossin rinteeltä, ja minun täytyi vasten tahtoanikin käyttää sitä ainakin kerran joka toinen kuukausi. Kun mr. Aleksander oli seitsemän tai kahdeksan vuoden ikäinen, sattui kerran, että minulla oli ollut asioita kauempana varhain aamusella. Kotimatkalla kuljin pensaiston läpi kello yhdeksän tienoissa. Aamu oli kirkas. Oli se vuodenaika, jolloin metsät ovat parhaassa kevätloistossaan, orjantappura kukkii ja linnut livertävät uutterimmin. Niin iloisella taustalla oli pensaisto sitäkin synkempi, ja siihen liittyvät muistot ahdistivat minua sitäkin enemmän. Tässä mielentilassa tuntui minusta ikävältä, kun kuulin puhetta edeltäni ja tunsin paroonin ja mr. Aleksanderin äänet. Kuljin eteenpäin ja tulin kohta aivan heidän näkyviinsä. He seisoivat aukiossa, jossa kaksintaistelu oli tapahtunut, lordi piti kättään poikansa olkapäällä ja puhui vakavasti. Vihdoin, kun hän kohotti päätänsä minun lähetessäni, olin näkevinäni hänen ilmeensä kirkastuvan.

"Ah", hän virkkoi, "tuossa tulee kelpo Mackellar. Olen juuri kertonut Sandille tämän paikan tarinan: kuinka oli kerran mies, jota paholainen pyrki surmaamaan, mutta joka oli vähällä surmata paholaisen."

Olin pitänyt kyllin omituisena sitä, että hän toi lapsen tälle paikalle, mutta yli kaikkien rajojen meni, että hän ryhtyi tapahtumasta puhumaan. Pahin oli kumminkin vasta tulossa. Hän näet kääntyi poikansa puoleen ja lisäsi: "Voit kysyä Mackellarilta; hän oli täällä ja näki sen."

"Näittekö todellakin paholaisen?" kysyi lapsi.

"En ole kuullut kertomusta", vastasin minä, "ja minulla on nyt kiire."

Sen sanottuani syöksyi äkkiä mieleeni menneisyyden katkerat kokemukset ja tuo peloittava, kynttiläin valossa esitetty näytelmä. Tulin ajatelleeksi, että jos väistö olisi tapahtunut sekuntiakin myöhemmin, ei tuo lapsi olisi milloinkaan nähnyt päivänvaloa, ja mielenliikutus, joka minut aina valtasi tässä pimeässä kolkassa, puhkesi sanoiksi. "Mutta se ainakin on totta", huudahdin, "että olen kohdannut paholaisen tässä metsikössä ja nähnyt hänet tuossa lyötynä. Jumalalle kiitos, että pääsimme hengissä — Jumalalle kiitos, että Durrisdeerin seinissä vielä on kivi kiven päällä! Ah, mr. Aleksander, jos milloinkaan saavutte tälle paikalle, vaikkapa sadan vuoden kuluttua, ja vaikka seurassanne olisi maan iloisimpia ja korkeimpia, niin astukaa syrjään ja muistelkaa jotakin rukouksen katkelmaa."

Lordi nyökkäsi hyvin vakavasti. "Niin", sanoi hän, "Mackellar on aina oikeassa. Otahan lakki päästäsi, Aleksander." Samassa hän paljasti päänsä ja ojensi kätensä. "Oi Jumalani", hän lausui, "minä kiitän sinua ja poikani kiittää sinua moninaisesta suuresta laupeudestasi. Anna meille rauha toistaiseksi; suojele meitä pahalta mieheltä. Lyö häntä, Jumala, vasten valehtelevaa suuta!" Viimeinen lause tuli häneltä huudahduksena, ja vihan muistoko lienee keskeyttänyt hänen rukouksensa vai lieneekö hän huomannut rukouksensa omituiseksi, joka tapauksessa hän vaikeni ja hetken kuluttua pani lakin päähänsä.

"Luulenpa, että olette unhottanut erään asian, lordi hyvä", virkoin minä. "Anna anteeksi rikoksemme, niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka meitä vastaan rikkovat. Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Amen."

"Oh, tuo on helposti sanottu, Mackellar", virkkoi lordi. "Tuo on varsin helposti sanottu. Mutta minunko pitäisi antaa anteeksi? Luulenpa, että näyttäisin hyvinkin tuhmalta, jos niin väittäisin."

"Muistakaa lasta, lordi!" sanoin minä jokseenkin ankarasti, sillä mielestäni eivät hänen lauseensa soveltuneet lasten kuultaviksi.

"Onhan se totta", hän virkkoi. "Tämä on liikaa lapselle. Mennäänpä etsimään pesiä."

En muista sattuiko samana päivänä vai seuraavana, että lordi tavatessaan minut yksin avasi sydäntänsä hieman enemmän samalta kulmalta.

"Mackellar", virkkoi hän, "minä olen nyt erittäin onnellinen."

"Uskon sen mielelläni", vastasin minä, "ja olen siitä iloinen"

"Onnellisuus velvoittaa, eikö teidänkin mielestänne?" kysyi hän hymyillen.

"Aivan varmaan", vastasin, "ja suru samaten. Ellemme koeta täällä toimia parhaamme mukaan, niin mielestäni on parempi, mitä pikemmin häviämme."

"Mutta jos kävelisitte minun kengissäni, antaisitteko hänelle anteeksi?" kysyi lordi.

Hyökkäyksen äkillisyys sai minut hieman hämilleni. "Onhan se ehdoton velvollisuutemme", sanoin.

"Mitä vielä!" virkkoi hän. "Nuo ovat lauseparsia. Annatteko itsekään hänelle anteeksi?"

"Enpä kyllä", vastasin. "Jumala minua armahtakoon, mutta en anna."

"Kätenne tänne sen asian johdosta!" huudahti lordi hyväntuulisena.

"Huono tunne se on, jonka johdosta kättelemme", sanoin minä, "huono tunne kristityissä. Ehkäpä ojennankin käteni teille kristillisemmässä tilaisuudessa."

Tuon minä lausuin hieman hymyillen; lordi taas lähti huoneesta ääneen nauraen.

En voi keksiä täysin tyydyttävää lausepartta ilmaistakseni, millaiseen orjan asemaan lordini asettui lapseensa nähden. Hän kerrassaan hukkui tuohon alinomaiseen ajatukseen: tehtävät, ystävät ja vaimo unohtuivat kokonaan tai saattoi hän muistaa niitä vain ankarin ponnistuksin. Selvimmin oli siten hänen vaimonsa laita. Siitä asti kun olin Durrisdeeriin tullut, oli rouva ollut hänen ajatustensa sisältönä ja hänen katseensa kiintokohtana — nyt hän oli heitetty aivan syrjään. Olen nähnyt lordin tulevan huoneen ovelle, silmäilevän ympärilleen ja jättävän rouvan huomiotta ikäänkuin hän olisi ollut takan ääressä loikova koira. Hän haki Aleksanderia, ja rouva tiesi tuon hyvin. Olen kuullut hänen puhuvan rouvalle niin äreästi, että minun teki mieli sekaantua asiaan. Syy oli silloinkin sama: rouva oli muka jotenkin vastustellut Aleksanderin aikeita. Epäilemättä tämä oli jonkinlainen rouvaa kohdannut luonnollinen rangaistus, jollaisen ainoastaan sallimus voi säätää: hän oli vuosikausia suhtautunut kylmästi jokaiseen hellyyden ilmaukseen; nyt oli hänen vuoronsa joutua laiminlyödyksi. Sitä suurempaa kiitosta hän ansaitsee siitä, että suoritti osansa hyvin.

Syntyi omituinen tilanne: talossa oli jälleen kaksi puoluetta, ja minä olin nyt rouvan puolella. Tosin en milloinkaan lakannut rakastamasta herraani. Mutta ensinnäkin hän nyt vähemmän kaipasi seuraani. Toiseksi en voinut olla vertailematta mr. Aleksanderin ja miss Katarinan kohtelua. Viimeksimainitusta ei lordi ollut koskaan vähääkään välittänyt. Kolmanneksi minua loukkasi se muuttunut tapa, jolla hän kohteli rouvaa ja joka minuun vaikutti uskottomuudelta. Muuten en voinut olla ihailematta rouvan osoittamaa tasaisuutta ja hyvyyttä. Kenties hänen tunteensa, jonka pohjana alun pitäen oli ollut sääli, oli pikemmin äidin kuin vaimon tunnetta; kenties häntä ilahdutti nähdä — jos niin saan sanoa — molempain lastensa viihtyvän niin hyvin toistensa seurassa, sitä enemmän, kun toinen heistä oli aikaisemmin saanut syyttömästi kärsiä paljon. Mutta kaiken tuon takia hänen oli tyydyttävä laiminlyödyn miss Katarina rukan seuraan, ja minä puolestani tulin yhä enemmän viettäneeksi aikaani äidin ja tyttären seurassa. Tätä seikkaa voisi helposti liioitella, sillä perhe oli toisiin perheisiin verraten sangen sopuisa. Mutta tuo asia oli sittenkin olemassa. Tiesikö lordi sen, vai eikö, sitä en kykene ratkaisemaan. Luulen, ettei hän tullut sitä ajatelleeksi. Poika kiinnitti hänen mieltänsä mitä suurimmassa määrin. Me muut sitävastoin sen tajusimme ja tavallaan kärsimmekin tiedostamme.

Eniten meitä kumminkin huolestutti lasta uhkaava suuri ja yhä kasvava vaara. Lordi oli ilmetty isänsä; oli pelättävissä, että poika osoittautuisi masterin kaltaiseksi. Aika oli näyttänyt pelkomme aivan liioitelluksi: Skotlannissa ei nykyään ole arvokkaampaa gentlemania kuin seitsemäs lordi Durrisdeer. Asiani ei ole kertoa siitä, miten minä itse tulin eronneeksi hänen palveluksestaan, etenkin kun tarkoitukseni on hänen isänsä puolustaminen…..

[ Julkaisijan huomautus. — Tästä kohdasta mr. Mackellarin muistelmia on viisi sivua jätetty pois. Ne luettuani sain sen käsityksen, että mr. Mackellar vanhoilla päivillään oli verraten vaativainen palkollinen. Seitsemättä Durrisdeerin lordia vastaan (joka ei missään tapauksessa kuulu kertomukseemme) ei tuoda mitään oleellisia syytöksiä. — R. L. S. ]

—- Mutta me pelkäsimme tuona aikana, että hän eläisi edelleen pojassaan veljensä kuvana ja jälkeläisenä. Rouva oli koettanut saada käytäntöön jonkinmoisen hyödyllisen kurinpidon, mutta oli saanut olla iloinen, kun sai sen jättää, ja katseli nyt asiain kehittymistä salaisesti tyytymättömänä. Joskus hän puheessaan siihen viittailikin, ja joskus, huomatessaan jonkin esimerkin lordin kamalasta kärsivällisyydestä, hän voi ilmaista ajatuksensa liikkein tai huudahduksin. Minua taas ajatus vaivasi yötä päivää, ei niin paljon lapsen vuoksi kuin isän. Mies oli vaipunut uneen ja uneksi, ja jos hän jotenkin väkivaltaisesti herätettäisiin, olisi se epäilemättä hänen kuolemansa. Ei voinut ajatellakaan, että hän eläisi kauemmin kuin lapsi, ja kun minut käsitti pelko siitä, että viimeksimainittu voisi tahrata maineensa, täytyi minun kätkeä kasvoni käsiini.

Tuo sama jatkuva päähänpisto sai minut lopuksi rohkaisemaan itseni ja tekemään hänelle ehdotuksia — seikka, joka ansaitsee lähempää kuvailua. Lordi ja minä istuimme eräänä päivänä saman pöydän ääressä miettien jotain väsyttävää ja vähäpätöistä pikkuasiaa. Kuten olen kertonut, oli häneltä kokonaan kadonnut halu sellaisiin toimiin; hän toivoi silminnähtävästi pääsevänsä kohta pois ja oli ärtyinen ja väsynyt. Vanhemmaltakin hän minusta näytti kuin koskaan ennen. Varmaankin hänen kalpeat kasvonsa saivat minut nyt käymään asiaan käsiksi.

"Lordi hyvä", sanoin minä pää painuksissa, ja olin jatkavinani työtä — "tai sallikaa minun mieluummin jälleen kutsua teitä mr. Henryksi, sillä minä pelkään teidän vihastuvan ja tahtoisin mielelläni saada teidät muistamaan menneitä aikoja —"

"Kelpo Mackellar!" sanoi hän niin ystävällisin äänin, että olin luopumaisillani aikeesta. Mutta sitten muistin puhuvani hänen hyväkseen ja jatkoin.

"Ettekö koskaan ole tullut ajatelleeksi, mitä te teette?" kysyin minä.

"Mitä minä teen?" kertasi hän. "Minä en ole koskaan kelvannut arvoituksia arvaamaan."

"Mitä te teette pojastanne?" sanoin minä.

"No", sanoi hän hiukan vaativasti, "mitä minä sitten teen pojastani?"

"Teidän isänne oli varsin hyvä mies", sanoin minä, poiketen hiukan syrjään itse asiasta. "Mutta luuletteko, että hän oli ymmärtäväinen isä?"

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin hän vastasi; sitten hän sanoi: "Minä en moiti häntä mistään. Minulla ehkä olisi syytä siihen, mutta minä en sitä tee."

"Niinpä kyllä", sanoin minä, "teillä voisi ainakin olla syytä siihen. Ja kuitenkin oli isänne kelpo mies; en ole tuntenut ketään parempaa; ellei tuota yhtä seikkaa ota huomioon, en myöskään viisaampaa. Missä hän kompastui, olisi joku toinen todennäköisesti kaatunut. Hänellä oli kaksi poikaa —"

Lordi löi äkkiä nyrkkinsä vihaisesti pöytään.

"Mitä tarkoitatte?" huusi hän. "Puhukaa suunne puhtaaksi."

"Minä teen sen", sanoin minä äänellä, joka yritti tukehtua sydämeni jyskytykseen. "Jos te yhä edelleen lellittelette mr. Aleksanderia, niin te käytte isänne jälkiä. Varokaa, lordi hyvä, ettei poikanne kasvettuaan ala astua masterin askeleita."

En ollut koskaan aikonut puhua suutani niin puhtaaksi, mutta kun on kovin peloissaan, niin tulee tavallaan häikäilemättömäksi, arkailemattomammaksi kuin koskaan muulloin, ja niinpä minäkin poltin laivani noilla suorilla sanoilla. En saanut mitään vastausta. Kun kohotin päätäni, oli lordi noussut seisomaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän kaatui raskaasti lattialle. Tapaus tai kohtaus ei kestänyt kauan; hän tuli tajuntaan voimatta ymmärtää, mitä oli tapahtunut, tarttui kädellä päähänsä, jota minä pitelin, ja sanoi murtunein äänin: "Olen ollut kipeä", ja pian sen jälkeen. "Auttakaa minua." Sain hänet pystyyn; hän seisoi varsin hyvin, vaikka hän nojasi pöytään. "Olen ollut kipeä, Mackellar", sanoi hän taas. "Jotakin meni rikki — tai oli menemäisillään rikki, ja silloin vuosi kaikki ulos. Minä olin kyllä kovin vihainen. Älkää te siitä koskaan mitään välittäkö, Mackellar, älkää välittäkö siitä, hyvä mies. En minä tahtonut hiuskarvaakaan päästänne vahingoittaa. Olemmehan me liiankin paljon jakaneet surua ja iloa. Meidän välimme on selvä kuin päivä. Mutta nyt minä luulen, Mackellar, että menen mrs. Henryn luo — nyt luulen meneväni mrs. Henryn luo", sanoi hän ja lähti huoneesta jokseenkin varmoin askelin. Minä jäin istumaan aivan katumuksen vallassa.

Kohta sen jälkeen lennähti ovi auki, ja rouva pyrähti sisään silmät säkenöiden. "Mitä tämä merkitsee?" huusi hän. "Mitä te olette tehnyt miehelleni? Ettekö mitenkään voi oppia pysymään asemanne rajoissa tässä talossa? Ettekö koskaan lopeta nenäkkäitä neuvojanne?"

"Rouva", sanoin minä, "niin kauan kuin olen ollut tässä talossa, olen saanut riittävästi kovia sanoja. Jonkun ajan olivat ne jokapäiväistä leipääni, ja minä sulatin kaikki. Ja tänä päivänä te saatte nimittää minua miten haluatte; te ette koskaan löydä nimeä, joka olisi kyllin ankara sellaiselle rikkojalle. Ja sittenkin minä tein sen parhaassa tarkoituksessa."

Juttelin hänelle aivan avomielisesti kaikki, juuri samoin kuin tässäkin olen kertonut. Kun hän oli loppuun asti kuunnellut, voin huomata hänen vihansa talttuvan. "Niin", sanoi hän, "hyvää te todellakin olette tarkoittanut. Minulla itselläni on ollut samansuuntainen ajatus, tai oikeammin samanlainen kiusaus, ja sentähden minä annan teille aneeksi. Mutta taivaan nimessä ettekö näe, ettei hän voi enempää sietää!" huusi hän. "Kaari on jännitetty, niin että se on katkeamaisillaan. Mitä merkitsee tulevaisuus, kunhan hänellä vain nyt on pari hyvää päivää?"

"Amen", sanoin minä. "Minä en enää asiaan sekaannu. Olen kyllin iloinen tietäessäni teidän tunnustavan, että toimin hyvässä tarkoituksessa."

"Niin", sanoi rouva, "mutta kun asia tuli esille, luulen rohkeutenne horjuneen, sillä te sanoitte sanottavanne armottomalla tavalla." Hän oli vaiti hetkisen; sitten hän hiukan hymyillen lausui merkilliset sanat: "Tiedättekö, mr. Mackellar, mikä te olette? Te olette vanhapiika."

Sen useampia huomattavia tapauksia ei perheessä sattunut, ennenkuin onnettomuudenlintu, master, jälleen tuli vieraaksemme. Mutta tähän on minun liitettävä uusi ote ritari Burken muistelmista; se on itsessään varsin huvittava ja suunnitelmalleni hyvin tärkeä. Ainoastaan siinä saamme kuulla masterin oleskelusta Intiassa ja ensi kerran Secundra Dass'ista. Huomattava on eräs seikka, joka varsin helposti selviää kertomuksesta — jos sen olisimme tietäneet pari kymmentä vuotta takaperin, kuinka monta onnettomuutta ja surua silloin olisikaan vältetty! — se tosiasia, että Secundra Dass osasi englannimkieltä.

SEITSEMÄS LUKU.

Eräs seikkailu, johon majuri Burke joutui Intiassa.

(Ote hänen muistelmistaan.)

… Niinpä siis kuljeksin pitkin katuja kaupungissa, jonka nimeä en saa päähäni, ja olin silloinkin niin eksyksissä, etten tiennyt pitikö minun lähteä etelään vaiko pohjoiseen päin. Kun meidät oli äkkiarvaamatta yllätetty, olin lähtenyt pakoon ilman kenkiä ja sukkia, hattu oli kahakassa lyöty päästäni, matkatavarani olivat joutuneet englantilaisten käsiin. Mukanani oli vain yksi sotaveikko, ei mitään muuta asetta kuin miekkani, eikä penniäkään taskussani. Lyhyesti sanoen, minä olin aivan kuin joku niistä sankareista, joihin Galland on meidät tutustuttanut. Nämä herrat, kuten muistettaneen, joutuivat alinomaa mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin, ja minun itse piti nyt kokea sellainen, niin hämmästyttävä, etten totta puhuen vielä tänä päivänäkään osaa sitä selittää.

Sotaveikkoni oli hyvin kunniallinen mies; hän oli useita vuosia palvellut Ranskan armeijassa ja olisi mielellään antanut hakata itsensä kappaleiksi pelastaakseen kenen hyvänsä kenraali Lallyn kelpo maanmiehistä. Hän oli sama mies (nimi on kokonaan muististani kadonnut), josta jo olen kertonut, kuinka hän osoitti hämmästyttävää jalomielisyyttä — löytäessään hra de Fassacin ja minut valleilta aivan humaltuneina, ja peitti meidät oljilla komentajan kulkiessa ohi. Neuvottelin siis täysin tuttavallisesti hänen kanssansa. Kysymys siitä, mitä tekisimme, oli varsin pulmallinen, mutta loppujen lopuksi me päätimme kiivetä muurin yli johonkin puutarhaan, missä varmaan voisiimme nukkua puiden suojassa ja ehkä saisimme tilaisuuden pukeutua jonkinlaisiin tohveleihin ja turbaaniin. Tuossa kaupunginosassa oli yllinkyllin valitsemisen varaa, sillä ylt'ympäri näkyi vain puutarhamuureja, ja kadut niitten välillä olivat tähän yönaikaan varsin autiot. Minä paneuduin sotaveikon astinlaudaksi, ja pian olimme lipuneet suureen aidattuun puutarhaan. Siellä ihan höyrysi yökaste, joka Intiassa on kovin epäterveellinen, etenkin eurooppalaisille, mutta minä olin niin lopen väsynyt, että olin jo unen helmoissa, kun sotaveikko minut jälleen ravisti hereille. Puutarhan toiseen päähän oli äkkiä ilmestynyt valoa, joka yhä liikahtamatta kimalsi lehväin läpi. Tuo oli kovin tavatonta sellaisessa paikassa ja sellaiseen aikaan, ja asemamme ollessa sellainen kuin oli, täytyi meidän käyttäytyä hiukan varovasti. Sotaveikko lähti vakoiluretkelle ja palasi pian, tuoden sen tiedon, että olimme astuneet aivan harhaan, sillä talo kuului eräälle valkoihoiselle, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli englantilainen.

"No niin", sanoin minä, "jos reitillämme on joku valkoinen mies, niin haluanpa häntä hiukan tarkastella, sillä niitä on, Jumalan kiitos, useamman laatuisia!"

Sotaveikko siis vei minut paikalle, josta voi hyvin nähdä talon. Sitä kiersi leveä parveke; lattialla paloi hyvänkuntoinen lamppu, ja kummallakin puolen lamppua istui mies itämaiseen tapaan jalat ristissä. He olivat molemmat muslimin peitossa aivan kuin pari alkuasukasta, mutta siitä huolimatta oli toinen heistä valkoihoinen, vieläpä minun ja lukijan hyvä tuttava: ei kukaan muu kuin Ballantraen master, hän, jonka urhoollisuudesta ja nerosta minulla on ollut niin paljon kertomista. Olin kuullut hänen tulleen Intiaan, mutta emme olleet siellä vielä toisiamme tavanneet, enkä minä paljon tiennyt hänen hommistaan. Mutta joka tapauksessa, kohta kun olin tuntenut hänet ja nähnyt joutuneeni vanhan toverini luo, otaksuin kaikkien tuskieni olevan ohi. Astuin nähtäville kuutamoon — se olikin tavattoman kirkas — ja huusin: "Ballantrae" sekä selitin hänelle lyhykäisesti, kuinka kurja asemani oli. Hän kääntyi ollenkaan mitään mielenliikutusta osoittamatta, katsoi minua suoraan kasvoihin, ja kun olin saanut puhutuksi, niin hän kääntyi toverinsa puoleen käyttäen alkuasukasten raakaa murretta. Toinen, joka näytti ylenmäärin hienolta ja hapraalta — jalat olivat kuin kävelykepit ja sormet kuin piipunvarret [herra Mackellarin muist. — Nähtävästi Secundra Dass. — E. Mc. K.] — nousi silloin seisaalleen.

"Sahibi", sanoi hän, "ei ymmärtää teidän kieli. Minä ymmärtää se itse, ja näkee, että te vähän erehdytte — no, se tapahtuu usein. Mutta sahibi hyvin mielellään tietää, kuinka te tulla puutarhaan."

"Ballantrae!" kiljaisin minä, "oletko sinä niin kirotun julkea, että kiellät minut elävin silmin?"

Ballantrae ei muuttanut yhtään ilmettänsä, tuijotti vain minuun kuin pyhimyksen kuva pagodissa.

"Sahibi ei ymmärtää teidän kieli", sanoi alkuasukas yhtä nokkelasti kuin ensi kerrallakin. "Hän hyvin mielellänsä tietää, kuinka te tulla puutarhaan."

"Piru hänet periköön", sanoin minä. "Vai tahtoo hän tietää, kuinka minä pääsen puutarhaan; häh? No niin, kuulehan nyt, hyvä mies, ole hyvä ja tervehdi sahibiasi mitä lämpimimmin ja sano minun puolestani, että täällä on pari soturia, joita hän ei koskaan ole tavannut ja joista hän ei ole koskaan kuullut puhuttavankaan, mutta että tämä sotaveikkoni tässä on peeveli miehekseen, ja minä itse olen peeveli miehekseni, ja että ellemme me pitemmittä puheitta saa kunnollista ruoka-annosta, turbaania, tohveleita ja yhtä kultamohuria pikku rahassa, niin tunnen minä jumal'avita erään puutarhan, jossa pian tapellaan."

He menivät niin pitkälle näyttelemisessään, että puhelivat jonkun aikaa keskenään hindustaniksi. Sitten sanoi hindu yhä hymyillen, mutta samalla huoaten aivan kuin toistaminen olisi häntä väsyttänyt: "Sahibi hyvin mielellään tietää, kuinka te tulla puutarhaan."

"Vai sitä kaipaatte!" sanoin minä, laskin käteni miekankahvalle ja käskin sotaveikkoni vetää sapelin ilmoille.

Ballantraen hindu veti, aina vain hymyillen, pistoolin poveltaan, ja vaikka Ballantrae itse ei liikahuttanut ilmettäkään, tunsin minä hänet riittävän hyvin tietääkseni hänen olevan varuillaan.

"Sahibi ajattelee: te parempi mennä pois", sanoi hindu.

Ja totta puhuen minä itsekin ajattelin samoin; sillä pistoolin laukaus olisi Jumalan avulla saattanut viedä meidät molemmat hirsipuuhun.

"Sanokaa sahibille, että minä en pidä häntä kunnian miehenä", sanoin minä ja käännyin poispäin tehden halveksivan liikkeen.

En ollut päässyt kolmea askelta eteenpäin, kun hindun ääni kutsui minua takaisin. "Sahibi on iloinen, jos tietää että olette kirottu hävytön irlantilainen", sanoi hän. Näitten sanojen aikana Ballantrae hymyili ja kumarsi syvään.

"Mitä se merkitsee?" kysyin minä.

"Sahibi sanoo, te kysytte hyvä ystävänne Mackellar", sanoi hindu. "Sahibi, hän sanoo nyt se on yhtä hyvä."

"Sano sahibillesi, että kun me ensi kerran kohtaamme, niin hän saa maksun skotlantilaisista kirpuistansa", huusin minä.

Pari hymyili vielä, kun minä poistuin.

Voi olla erinomaisen mahdollista, etten minä itse ole aina esiintynyt kuten olisi pitänyt, ja kun mies, miten hienokäytöksinen hyvänsä, kääntyy jälkimaailman puoleen kertoen tekemistään, on melkein varmaa, että häntä odottaa sama kohtalo kuin Caesaria ja Aleksanteria ja että hänen on tyydyttävä muutamain moitteeseen. Mutta on olemassa eräs asia, josta majuri Burkea ei koskaan sovi soimata: hän ei ole koskaan kääntänyt toverille selkäänsä…

(Tämän jälkeen seuraa muutamia sivuja, jotka ritari Burke on repinyt irti, ennenkuin lähetti käsikirjoituksensa minulle. Niillä on tietysti ollut hyvin luonnollinen valitus siitä, mitä hän luuli minun lörpötelleen, vaikka minä tosiaan en muista tehneeni itseäni sellaiseen syypääksi. Ehkä mr. Henry on ollut vähemmän varuillaan, tai myöskin voi ajatella, että master on keksinyt tilaisuuden tutkia minun kirjeenvaihtoni ja itse lukenut Troyes'sta lähetetyn kirjeen. Silloin olisi hän ikäänkuin kostoksi tehnyt tuota julmaa pilaa majuri Burkesta, joka oli aivan pahassa pulassa. Masterilta, niin konnamainen kuin hän olikin, ei aivan kokonaan puuttunut luontaisia kiintymys-tunteita. Luulen, että hän aluksi todella piti majuri Burkesta, mutta ajatus tämän tekemästä petoksesta kuivasi hänen ylen pintapuolisen ystävyystunteensa lähteet, joten hänen inhoittava luonteensa esiintyi alastomuudessaan. — E. Mc. K.)

KAHDEKSAS LUKU.

Vihamies talossa.

On omituista, että minun täytyy empiä ilmoittaessani erään päivänmäärän — ja vielä lisäksi päivänmäärän tapaukselle, joka perinjuurin muutti elämäni ja ajoi meidät kaikki vieraisiin maihin. Mutta syynä on se, että minut väkivaltaisesti temmattiin irti kaikista vanhoista tavoistani, joten tuona aikana kirjoittamani päiväkirjatkin ovat kovin sekavat: toisinaan ei päivänmäärää ole ollenkaan merkitty viikon tai parin aikana, ja kaikesta voi päättää, että päiväkirjaa on pitänyt epätoivon partaalla oleva mies. Se tapahtui varhaisintaan maaliskuun lopussa tai ehkä vasta huhtikuulla 1764. Olin nukkunut sikeästi ja heräsin aavistellen jotain pahaa. Olin niin kovin tuon aavistuksen vallassa, että riensin rappuja alas puettuna ainoastaan paitaan ja housuihin ja käteni vapisi, kun kuljetin sitä pitkin kaidepuuta. Oli kylmä, kirkas halla-aamu, mustarastaat laulelivat ääneen ja suloisesti päärakennuksen ympärillä, ja kaikkiin huoneisiin voi kuulla meren kohinan. Kun kuljin saliin vievän oven ohi, sai eräs toinen ääni minut pysähtymään — kuulin puhelua. Astuin lähemmäksi enkä tiennyt olinko unissani vaiko valveilla. Ihmisääni se oli; se kaikui oman isäntäni talossa, ja sittenkään minä en sitä tuntenut; ihmiskieltäkin se oli, kaikui omassa isänmaassani, mutta sittenkin sain kuunnella miten paljon halusin, tavuakaan siitä ymmärtämättä. Tulin ajatelleeksi kertomusta eräästä noita-akasta (vai oliko hän ehkä vain vaeltava muukalainen?), joka muutamia sukupolvenaikoja takaperin tuli niille seuduille, mistä minä olen kotoisin, jäi sinne viikoksi, puhui paljon kielellä, josta kuuntelijat eivät saaneet mitään selvää, ja lähti jälleen samoin kuin oli tullutkin, yön pimeydessä, eikä oltu edes saatu tietää hänen nimeänsä. Olin hiukan peloissani, mutta vielä enemmän utelias, avasin salin oven ja astuin sisään. Illallisen jätteet olivat vielä pöydällä, ikkunaluukut olivat kiinni, vaikka päivä pilkoitti raoista, ja suurta huonetta valaisi yksi ainoa kynttilä ja joku vielä takassa hehkuva hiili. Aivan tulisijan luona istui kaksi miestä. Toisen, joka oli kääriytynyt viittaansa ja jolla oli jalassa saappaat, minä tunsin aivan kohta: se oli pahan onnen lintu, joka oli palannut. Toinen, joka istui aivan hehkuvain hiilten rajalla, oli kiertynyt kaapuunsa aivan kuin muumio; voin ainoastaan nähdä että hän oli ulkomaalainen, tummempi-ihoinen kuin kukaan meidän maanosassamme ja hyvin hentorakenteinen. Hänen otsansa oli omituisen korkea ja katse tutkiva ja arka. Lattialla oli muutamia myttyjä ja pieni matkalaukku. Päättäen tavaran vähyydestä ja masterin saappaitten ulkomuodosta — ne oli siivottomasti paikannut joku huolimaton maalaissuutari — ei pahuus tällä kertaa ollut menestynyt.

Hän nousi seisaalleen minun astuessani sisään, meidän katseemme tapasivat toisensa, ja minä en tiedä miten siinä kävi, mutta rohkeuteni yleni aivan kuin kiuru keväisenä aamuna.

"Ahaa!" sanoin minä. "Tekö siinä olettekin?" — ja minä iloitsin siitä, että ääneni kuului aivan tyyneltä ja tavalliselta.

"Niin, minä eikä kukaan muu, arvoisa Mackellar", sanoi master.

"Ja tällä kerralla teitä aivan sananmukaisesti seuraa musta koira", jatkoin minä.

"Tarkoitatteko Secundra Dassia?" kysyi master. "Sallikaa että esitän teidät. Hän on alkuperäinen intialainen herrasmies."

"Hm!" sanoin minä. "Minä en suuria välitä teistä enkä teidän ystävistänne, mr. Bally. Mutta parasta on, että päästän hiukan päivää sisään ja tarkastan teitä hieman." Samassa minä avasin idänpuolisen ikkunan.

Aamuvalossa voin huomata hänen muuttuneen. Sittemmin, kun olimme kaikin yksissä, minä ihmettelin enemmän miten kevyesti aika oli häneen koskettanut, mutta ensimmäinen vaikutelma oli toisenlainen.

"Te olette kohta vanha mies", sanoin minä.

Hänen kasvonsa synkistyivät. "Jos te voisitte nähdä itsenne, ette ehkä tuosta asiasta puhuisi."

"Pyh!" vastasin minä, "minua ei vanhuus vahingoita. Minusta tuntuu kuin olisin aina ollut iäkäs, ja nyt minä olen, Jumalan kiitos, tunnetumpi ja kunnioitetumpi kuin ennen. Sitä eivät kaikki voi sanoa, mr. Bally! Rypyt teidän kasvoillanne johtuvat pahoista töistä; elämänne alkaa kahleena kiertyä ympärillenne; kuolema kohta kolkuttaa ovellenne, enkä minä ymmärrä, mistä te löytäisitte lohdutusta."

Tässä kääntyi master Secundra Dassin puoleen puhuen hindustania, josta minä (suureksi ilokseni, sen myönnän) tein sen johtopäätöksen, että sanani olivat häneen sattuneet. Ymmärrettävää on, että ajatukseni liikkuivat muissa asioissa silloinkin kun vihollistani pilkkailin. Etenkin mietiskelin, miten antaisin tiedon lordille nopeasti ja salaa. Tähän käytin koko henkisen joustavuuteni sinä pienenä hetkenä, jonka olin vaiti, mutta samassa näin minä päätä kääntämällä juuri hänet, jota ajattelin. Hän seisoi ovella ja näytti aivan rauhalliselta. Kohta sen jälkeen, kun olimme katsahtaneet toisiimme, hän astui yli kynnyksen. Master kuuli hänen tulevan ja astui hänkin esiin; noin neljän askelen päässä toisistaan veljekset pysähtyivät ja katsoivat toisiaan kiinteästi silmiin; sitten lordi hymyili, nyökkäsi ja kääntyi nopeasti pois.

Lordi kääntyi häneen päin yhä jäykästi hymyillen. "Lordi Durrisdeer", sanoi hän.

"Oho! Ei koskaan näin meidän kesken", vastasi master.

"Kaikki tässä talossa nimittävät minua sillä nimellä, joka minulle kuuluu", sanoi lordi. "Jos sinä pidät parempana tehdä poikkeuksen, niin jätän ainoastaan mietittäväksesi, millaisen vaikutuksen se tekee vieraisiin, ja eikö sitä ehkä selitettäisi avuttoman kateellisuuden ilmaukseksi."

Olisin mielelläni lyönyt kädet yhteen ihastuksesta, etenkin kun lordi ei odottanut häneltä vastausta, vaan lähti salista, annettuaan minulle merkin seurata itseään.

"Rientäkää", sanoi hän, "meidän pitää puhdistaa talo syöpäläisistä —." Hän kulki käytävän läpi niin nopein askelin, että tuskin voin häntä seurata, suoraan John Paulin ovelle; sen hän avasi koputtamatta ja astui sisään. John Paul näytti nukkuvan kaikessa rauhassa, mutta isäntäni ei ollenkaan huolinut olla häntä herättelevinään.

"John Paul", sanoi hän mitä rauhallisimmalla äänellään, "sinä olet palvellut kauan isääni, muuten ajaisin sinut kuin koiran kartanostani. Jos sinä puolessa tunnissa ehdit täältä pois, saat alkaa nostaa palkkasi Edinburghissa. Mutta jos sinä jäät tänne tai St. Brides'iin, niin saat olla miten vanha mies ja miten vanha palvelija tahansa, joka tapauksessa minä silloin pidän huolta siitä, että uskottomuutesi rangaistaan tavalla, jota et ole uneksinut. Kiiruhda ylös ja matkaan. Saat mennä ulos samasta ovesta, josta olet heidät laskenut sisään. En tahdo, että poikani enää näkee kasvojasi."

"Minua ilahduttaa, että esiinnyitte asiassa niin rauhallisesti", sanoin minä, kun olimme jälleen ulkona kahden kesken.

"Rauhallisesti!" huudahti hän, tarttui käteeni ja laski sen sydämelleen; se jyskytti kuin pajavasara.

Tämän huomatessani minä aloin kummastella ja pelätä. Ei minkäänlainen ruumiinrakennus voinut sietää niin ylivoimaista jännitystä, kaikkein vähimmin hänen, joka oli jo perinpohjin runneltu. Päätin itsekseni, että tällaisesta sietämättömästä olotilasta on tehtävä loppu.

"Olisi varmaankin parasta, jos ilmoittaisin asiasta rouvalle", sanoin minä. Oikeastaan olisi hänen itse pitänyt mennä, mutta minä otaksuin — enkä erehtynytkään — että hän oli välinpitämätön.

"Niin, tehkää se", sanoi hän. "Minä käsken äkkiä kattaa aamiaispöydän; meidän täytyy kaikkien olla mukana, Aleksanderinkin; meidän pitää näyttää aivan rauhallisilta."

Minä kiiruhdin rouvan huoneeseen ja kerroin hänelle pitemmittä puheitta, mitä oli tapahtunut.

"Minä olen sitä kauan odottanut", sanoi hän. "Meidän täytyy tänään salaa koota tavaramme ja matkustaa salaa pois ensi yönä. Onhan meillä, Jumalan kiitos, toinenkin koti. Ensimmäinen lähtevä laiva vie meidät New-Yorkiin."

"Entäs hän?" kysyin minä.

"Hänelle me jätämme Durrisdeerin", huudahti hän. "Tehköön hän sillä, mitä tahtoo."

"Ei, teidän luvallanne ei saa niin käydä", sanoin minä. "Hänellä pitää olla koira kintereillään, joku, joka pitää häntä silmällä. Asunnon hän saa ja ruuan ja ratsuhevosen, jos on ihmisiksi; mutta avaimet, rouva, ne jätetään teidän luvallanne Mackellarin huostaan. Hän kyllä pitää hyvän huolen kaikesta, olkaa varma siitä."

"Kiitos, mr. Mackellar, kun olette asiaa ajatellut", huudahti hän. "Kaikki jätetään teidän haltuunne. Kun meidän täytyy lähteä vieraaseen ja villiin maahan, jää teille perinnöksi kohtalomme kostaminen. Lähettäkää Macconocchie St. Brides'iin kaikessa hiljaisuudessa hankkimaan hevosia ja pyytämään lakimiestämme tänne. Lordin täytyy jättää valtakirja."

Samassa tuli isäntäni ovelle, ja me selvitimme hänelle suunnitelmamme.

"Siihen minä en koskaan suostu", huudahti hän; "hän luulisi minun pelkäävän. Minä jään omaan talooni, jos Jumala niin tahtoo, aina kuolemaani asti. Ei löydy sitä miestä, joka voisi minut peloittaa pois. Kerta kaikkiaan, täällä minä olen ja tänne jään, vaikka kaikki helvetin voimat olisivat vastassani." En saa kuvatuksi, miten kiihkeästi hän tuon lausui, mutta molemmin me seisoimme aivan ällistyksissämme, etenkin minä, joka ennen olin nähnyt hänen hyvin itseänsä hillitsevän.

Rouva katsoi minuun niin rukoilevasti, että se koski sydämeeni ja sai minut jälleen tasapainoon. Minä annoin hänelle salaisen merkin lähteä, ja kun olimme jääneet kahden kesken lordin kanssa, menin hänen luokseen salin toiseen päähän, missä hän kiivaasti käveli edestakaisin, ja laskin käteni hänen olkapäälleen.

"Lordi hyvä", sanoin minä, "minä puhun teille vielä kerran suoraan; jos tämä on viimeinen kerta, niin sitä parempi, sillä minä olen väsynyt osaani näyttelemään."

"Minun päätäni ei käännä mikään", vastasi hän. "En millään ehdolla tahdo kieltäytyä teitä kuulemasta, mutta mieltäni ei muuta mikään." Tämän hän sanoi vakavasti, ei ollenkaan kiihkoisasti kuten äsken, joten minulla oli jo hiukan toivomisen syytä.

"Hyvä", sanoin minä, "ei se minuun koske, vaikka puhuisinkin kuuroille korville." Osoitin erästä tuolia ja hän istuutui, katsoen minuun. "Oli aika, muistelen, jolloin rouva oli teille hyvin kylmä", aloitin minä.

"En minä siitä koskaan puhunut siihen aikaan, kun asiat niin olivat", vastasi lordi, kovasti punastuen, "ja nyt ne ovat aivan muuttuneet."

"Niinpä kyllä", sanoin minä. "Mutta tiedättekö kuinka paljon ne ovat muuttuneet? Suhde on kerrassaan vaihtunut, lordi hyvä! Nyt rukoilee rouva teiltä yhtä ainoata sanaa, yhtä ainoata katsetta — ja rukoilee turhaan. Tiedättekö, kenen kanssa hän viettää päivänsä sill'aikaa kun te kuljeskelette missä milloinkin? Lordi hyvä, hän tyytyy seurustelemaan erään vanhan voudin kanssa nimeltä Ephraim Mackellar, ja te varmaankin muistatte, mitä se merkitsee, sillä ellen erehdy, oli teidän joskus ennen pakko pitää hyvänänne saman miehen seura."

"Mackellar!" huudahti parooni ja nousi seisaalleen. "Oi Jumalani, Mackellar!"

"Ei Mackellarin eikä Jumalankaan nimi voi totuutta tehdä tyhjäksi", sanoin minä. "Ja minä kerron sen teille sellaisenaan. Mutta että te, joka olette niin paljon kärsinyt, tuotatte nyt toiselle samanlaisia kärsimyksiä, sopiiko sellainen menettely kristitylle? Te antaudutte niin kokonaan uudelle ystävällenne, että vanhat aivan unohtuvat. He ovat kaikki teidän muististanne kerrassaan kadonneet. Ja kuitenkin he olivat teitä tukemassa pimeimpänä aikana, ei vähimmin rouva. Ja ajatteletteko te nyt koskaan rouvaa? Ajatteletteko koskaan kuinka hän sai kärsiä tuona yönä? — tai miten oiva puoliso hän on teille ollut sen jälkeen? — tai hänen nykyistä sietämätöntä tilaansa? Ette koskaan. Ylpeytenne pakottaa teidät olemaan hänelle ynseä, ja sittenkin hänen on pakko elää teidän kanssanne. Niinpä niin, lordin ylpeys — sen tieltä saa kaikki muu väistyä. Ja lisäksi vielä hän on vain nainen ja te pitkä, luja mies. Hän on nainen, jota te olette vannonut varjelevanne, ja vielä enemmän, hän on teidän ainoan poikanne äiti!"

"Nuo ovat kovin katkeria sanoja, Mackellar", sanoi hän; "mutta Jumala minua auttakoon, minä pelkään, että ne ovat hyvin tosia. Minä en ole kestänyt onneani, niinkuin olisi pitänyt. Käskekää rouva jälleen sisään."

Rouva ei ollut kaukana ja odotti jännityksissä keskustelumme tulosta. Kun olin tuonut hänet sisään, tarttui lordi sekä häntä että minua käteen ja vei ne molemmat rinnalleen. "Minulla on ollut kaksi ystävää tässä elämässä", sanoi hän. "Kaikki se ilo, minkä olen saanut, on tullut jommaltakummalta heistä. Kun te molemmat ajattelette samoin, olisin minä kiittämätön koira —." Tässä hän puristi huulensa kiinni ja katsoi meitä harmain silmin. "Tehkää minulle, mitä tahdotte", sanoi hän, "mutta älkää suinkaan luulko —" hän pysähtyi jälleen. "Tehkää minulle mitä hyväksi näette, Jumala tietää, että minä teitä rakastan ja kunnioitan." Sitten hän päästi kätemme, kääntyi selin ja meni ikkunan luo. Mutta rouva juoksi hänen jälkeensä. "Henry!" huusi hän, heittäytyi hänen kaulaansa ja itki kiihkeästi.

Minä poistuin huoneesta sulkien oven jälkeeni.

Ulkopuolelle päästyäni minä pysähdyin ja kiitin Jumalaa sisimmästä sydämestäni.

Aamiaispöytään me olimme lordin suunnitelman mukaan kaikin kokoontuneet. Master oli nyt riisunut paikatut saappaansa ja saanut ylleen puvun, joka paremmin sopi tilaisuuteen. Secundra Dass ei enää ollut kapaloissaan, vaan oli vetänyt ylleen soman mustan puvun, joka omituisesti erosi hänen ulkonäöstään. Kun perheen jäsenet astuivat sisään, seisoivat herra ja palvelija ison ikkunan luona katsellen ulos. He kääntyivät ja musta mies (sen nimen hän jo oli talossa saanut) kumarsi melkein maahan asti; master taas aikoi astua esiin aivan kuin perheen jäsen hänkin. Rouva sai hänet pysähtymään niiaamalla hänelle syvään salin toiselta puolen. Lapset seisoivat hänen takanaan. Lordi oli tullut lähemmäs, ja siinä nyt seisoi kolme Durrisdeerin suvun ainoata elossa olevaa jäsentä vastakkain. Aika oli heihin kaikkiin iskenyt helposti huomattavia jälkiä; minusta tuntui, kuin olisin heidän muuttuneissa kasvonpiirteissään lukenut jonkunlaisen memento morin, ja vielä enemmän minuun vaikutti se, että kehno mies oli parhaiten säilynyt. Rouvasta oli tullut leveä muori, vaimo-ihminen, joka saattoi hyvin sopia pöydän päähän, missä hänen ympärillään oli paljon lapsia ja useita palvelijoita kummallakin puolen. Lordi oli menettänyt entisen joustavuutensa, hän oli kumarahartiainen; hänen käyntinsä oli epävarmaa, aivan kuin hän olisi ottanut uutta oppia mr. Aleksanderilta; kasvot olivat käpertyneet, näyttivät hiukan pitemmiltä kuin ennen ja vetäytyivät toisinaan ihmeen epävarmaan hymyyn, joka minusta näytti sekä katkeralta että liikuttavalta. Master taas pysytteli vielä suorana, joskin ehkä ponnistellen: hänen otsallaan oli ryppyjä, jotka antoivat hänelle hallitsija-ilmeen, ja hänen suunsa näytti käskemään luodulta. Hänellä oli koko se arvokkuus ja jotain siitä loistosta, joka saatanalla on "Kadotetussa paratiisissa." Minä voin ainoastaan ihailla miestä ja ihmettelin vain, etten peljännyt häntä sen enempää. Mutta näytti todellakin siltä (niin kauan kuin istuimme pöydässä), että hänen mahtinsa oli aivan kadonnut ja kynnet kokonaan katkaistut. Ennen olimme tutustuneet häneen aivan kuin johonkin poppamieheen, joka vallitsi luonnonvoimia, ja nyt hän istui siinä aivan tavalliseksi herrasmieheksi muuttuneena ja jutteli samoin kuin muutkin. Nyt, kun isä oli kuollut ja lordi ja rouva sovussa, ei hänellä ollut kuuntelevaa korvaa juoruillensa. Minä älysin jonkinlaisen ilmestyksen avulla, kuinka kovin suureksi olin miehen nokkeluuden arvioinut. Hänen ilkeytensä oli muuttumaton; hän oli yhtä väärämielinen kuin konsanaan, mutta kun olosuhteet, joista hän imi voimia, olivat kadonneet, oli hän aivan hervoton; hän oli yhä kyykäärme, mutta tuhlasi samoin kuin saduissa mainittu myrkkynsä raudankappaleesen. Pari muutakin ajatusta johtui mieleeni aamiaisella istuessani; ensinnäkin, että hän oli alakuloinen — voisinpa melkein sanoa onneton — huomatessaan, ettei hänen pahuutensa yhtään menestynyt, ja toiseksi, että lordi ehkä oli oikeassa sanoessaan, ettei meidän tarvinnut paeta aseetonta vihollistamme. Mutta sitten minä muistin rakkaan isäntäni sydämenjyskytyksen ja käsitin taas, että pelkuruutemme tarkoituksena oli hänen henkensä pelastaminen.

Kun ateria oli ohi, seurasi master minua huoneeseeni, otti tuolin (jota minä en ollenkaan hänelle tarjonnut) ja kysyi minulta, mille kannalle hänen suhteensa aiottiin asettua.

"Mr. Bally", vastasin minä. "Talo on vielä jonkun aikaa teille avoin."

"Jonkun aikaa?" sanoi hän. "Minä en oikein ymmärrä mitä tarkoitatte."

"Sanoinhan kyllin selvästi", sanoin minä. "Me pidämme teitä talossa maineemme vuoksi, mutta niin pian kuin te jollakin ilkityöllä julkisesti itsenne häpäisette, ajamme me teidät ulos ovesta."

"Teistä on tullut hävytön lurjus", sanoi master rypistäen uhkaavasti otsaansa minulle.

"Minä olen käynyt hyvää koulua", vastasin. "Ja te lienette itse huomannut, että vanhan lordin kuoltua valtanne on kokonaan poissa. Minä en pelkää teitä nyt, mr. Bally, luulenpa päinvastoin — Jumala minua armahtakoon — että olen tavallaan huvitettu seurastanne."

Hän purskahti nauruun, jonka selvästi kuuli teeskennellyksi.

"Minä palaan taskut tyhjinä", sanoi hän pienen vaitiolon jälkeen.

"Minä en luule, että täältä tippuu rahoja", vastasin minä. "Teidän sijassanne en minä ajattelisi mitään sellaista."

"Haluan sentään hiukan jutella asiasta", vastasi hän.

"Niinkö?" sanoin minä. "Minä en käsitä kuinka silloin menettelisitte."

"Te olette kovin varma olevinanne", sanoi master, "mutta minulla on vielä vahva turva — se, että te ihmisparat pelkäätte häpeänhälinää, ja minä panen siihen paljon painoa."

Taas hän nauroi. "Te olette kyllä opetellut vastaamaan", sanoi hän. "Mutta sana on pian sanottu ja joutuu myöskin usein häpeään. Minä varoitan teitä avoimesti: minä tulen olemaan sappena ja myrkkynä tässä talossa. Viisaammin tekisitte, jos löisitte rahat pöytään ja saisitte minut pois." Samassa hän heilautti kättään ja poistui.

Vähän myöhemmin tuli lordi asianajaja Carlylen seurassa. Me saimme pari pulloa vanhaa viiniä ja otimme kukin lasin, ennenkuin ryhdyimme asioita selvittämään. Sen jälkeen laadittiin ja allekirjoitettiin tarpeelliset asiakirjat, ja lordin Skotlannissa olevat tilukset luovutettiin Carlylen ja minun hoidettaviksi.

"On eräs seikka, mr. Carlyle", sanoi lordi, "jossa toivon meitä oikein arvosteltavan. Tehdään varmaankin huomautuksia siitä, että niin äkkiarvaamatta matkustaisimme pois samaan aikaan kun veljeni palasi. Olisin iloinen, jos saisitte aikaan sen, ettei kansa asettaisi näitä kahta asiaa yhteyteen toistensa kanssa."

"Minä teen parhaani siinä asiassa, lordi", sanoi Carlyle. "Maat — mr. Bally ei siis seuraa teitä?"

"Se on seikka, jota nyt tahdon koskettaa", sanoi lordi. "Mr. Bally jää Durrisdeeriin mr. Mackellarin huolenpitoon, enkä minä halua hänen edes tietävän minne matkustamme."

"Mutta hän saa helposti muilta" —, alkoi lakimies.

"Niin, mutta, mr. Carlyle, tämän pitää jäädä meidän väliseksi salaisuudeksi", keskeytti lordi. "Ei kukaan muu kuin te ja Mackellar saa tietää, minne lähdemme."

"Ja mr. Bally jää tänne? Varsin hyvä", sanoi Carlyle. "Valtakirja, jonka te jätätte —" sitten hän taas pysähtyi. "Mr. Mackellar, meille tulee verraten raskas taakka kannettavaksi."

"Kieltämättä", sanoin minä.

"Kieltämättä", sanoi hän. "Mr. Ballylle ei siis tule mitään sananvaltaa?"

"Hänelle ei tule mitään sananvaltaa", sanoi lordi, "eikä vaikutusvaltaakaan, toivon ma. Mr. Bally ei ole mikään hyvä neuvonantaja."

"No niin", sanoi asianajaja. "Muuten uskaltanen kysyä onko mr. Ballylla varoja?"

"Mikäli minä tiedän, ei mitään", vastasi lordi. "Minä annan hänelle talosta ruuan, valon ja polttopuut."

"Entäs kuinka on rahallisen avustuksen laita? Kun minun täytyy olla vastuunalaisuudessa, ymmärrätte kyllä kuinka toivottavaa on, että teidän tarkoituksenne ovat minulle selvät", sanoi asianajaja. "Kuinka on rahallisen avustuksen laita?"

"Ei tule olemaan mitään rahallista avustusta", sanoi lordi. "Minä toivon mr. Ballyn elävän hyvin hiljaa. Me emme ole aina olleet tyytyväisiä hänen käytökseensä."

"Ja mitä raha-asioihin tulee", lisäsin minä, "on hän osoittautunut hävyttömän kehnoksi taloudenhoitajaksi. Luokaahan silmäys tähän luettelooni, mr. Carlyle, tähän minä olen merkinnyt ne summat, jotka tuo mies on kiskonut taloistamme viimekuluneina viitenätoista tai kahtenakymmenenä vuotena. Siitä tulee soma kokonaissumma."

Carlyle suipenti suutaan aivan kuin viheltääkseen. "Siitä minulla ei ollut aavistustakaan", sanoi hän. "Minun täytyy vielä kerran pyytää anteeksi teiltä, lordi hyvä, jos olen tunkeileva, mutta kovin toivottavaa on, että minä saan täysin selville kuinka haluatte asiat järjestettävän. Mr. Mackellar voi kuolla, ja siinä tapauksessa minä jään yksin niitä hoitamaan. Eiköpä teidän korkea-arvoisuutenne mielellään kuulisi mr. Ballyn — e — hm — matkustaneen maasta?"

Lordi katsoi Carlyleen. "Miksi te sitä tiedustelette?" kysyi hän.

"Olen saanut sen käsityksen, ettei mr. Bally ole erinomaisemmaksi iloksi perheelleen", sanoi asianajaja hymyillen.

Lordin kasvot synkistyivät äkkiä. "Piru hänet periköön!" huudahti hän ja kaasi itselleen lasin viiniä, mutta niin vapisevin käsin, että puoli lasin sisällyksestä putosi hänen rinnoilleen. Tämä oli toinen kerta, jolloin hänen intohimoinen vihansa puhkesi ilmi juuri kun hän käyttäytyi mitä hillityimmin ja järkevimmin. Tämä säikäytti Carlylea, niin että hän sen jälkeen katseli lordia salaisen uteliaasti. Minä taas varmistuin uskossani, että olimme valinneet oikean menettelytavan, ottaen huomioon lordin sekä ruumiillisen että henkisen terveydentilan.

Tuota huudahdusta lukuunottamatta kävi keskustelu varsin onnellisesti. Oli varmaa, että Carlyle asianajajan tapaan tulisi vähissä erissä ilmaisemaan, mitä oli saanut kuulla. Siten voimme nyt olla varmoja siitä, että kansa alkoi katsella meitä suopeammin, ja masterin kehno käytös varmaan täydentäisi tekoamme. Todellisuudessa asianajaja jo ennen poislähtöään ilmaisi, että vieraatkin olivat alkaneet aavistella asian todellista laitaa.

"Minun ehkä pitänee tunnustaa teille, lordi hyvä", sanoi hän, seisoen hattu kädessään, "että teidän korkea-arvoisuutenne mr. Ballya koskevat määräykset eivät olleet minulle aivan odottamattomia. Jotain sen suuntaista kuului siihen aikaan, kun hän viimeksi oli Durrisdeerissa. Juteltiin jotain eräästä naisesta St. Brides'issä, jota kohtaan te olitte käyttäytynyt erittäin kauniisti ja mr. Bally verrattain armottomasti. Perinnön jakokysymyksestäkin paljon puhuttiin. Sanalla sanoen ei puuttunut puhetta sinne ja tänne, ja jotkut meidän viisaat villakoiramme laususkelivat hyvinkin ehdottomia tuomioita. En tahtonut muodostaa asiasta mitään mielipidettä, mikä minun virassani olevalle miehelle tuntuisikin mahdottomalta, mutta mr. Mackellarin äsken näyttämä luettelo on lopullisesti avannut silmäni. Minun mielipiteeni on, ettemme me, mr. Mackellar, tule suomaan hänelle liian hölliä ohjaksia."

Tuo tärkeä päivä kului onnellisesti loppuun. Suunnitelmaamme kuului vihollisen vartioiminen, ja minä pidin häntä vuorostani silmällä kuten muutkin. Luulen hänen rohkeutensa kasvaneen, kun hän huomasi, kuinka ankarasti me olimme varuillamme; oma uskallukseni taas vähitellen laskeutui. Eniten minua peloitti se erinomainen kätevyys, millä mies osasi salaa saada tietoonsa mitä me vehkeilimme. Ehkä lukijani on huomannut, miten esim. jonkin onnettomuustapauksen jälkeen välskärin käsi osaa nokkelasti erottaa ja tutkia lihaksia ja iskeä juuri siihen paikkaan, joka on vioittunut. Sama oli laita masterin kielen, joka oli niin näppärä kyselemään, ja hänen silmäinsä, jotka niin nopeasti huomasivat kaikki. Tuntui siltä kuin olisin ilmaissut hänelle kaikki, vaikk'en ollut sanaakaan maininnut. Ennenkuin tiesinkään, oli mies niin pitkällä, että vakuutti yhdessä minun kanssani kärsivänsä lordin välinpitämättömyydestä rouvaa ja minua itseäni kohtaan sekä pojan surkeasta hemmoittelulla pilaamisesta. Huomasin suureksi kauhukseni, että hän alinomaa palasi viimeksimainittuun asiaan. Poika oli jossain määrin arkaillut setäänsä; minun täytyi johtua ajattelemaan, että hänen isänsä oli tyhmyyksissään hänet siihen totuttanut. Se ei tietysti ollut mikään ymmärtäväinen valmistus, ja kun minä katselin miestä, joka oli vielä komea, niin hyvä sommittelemaan sanojansa ja jolla oli niin suuri varasto seikkailujuttuja kerrottavana, niin ymmärsin, että hän oli juuri mies vangitsemaan pojan mielikuvituksen. John Paul oli lähtenyt vasta tuona aamuna; ei ollut juuri ajateltavissa, että hän olisi kokonaan vaiennut mieliaineestaan, joten meillä siis nyt mr. Aleksander näytteli uteliaisuudesta palavan Didon osaa ja master taas oli pirullinen Aeneas, täynnä juttuja, jotka mitä suurimmassa määrässä huvittivat lapsia, juttuja tappeluista, haaksirikoista, pakoretkistä, Lännen metsistä ja intialaisten vanhoista kaupungeista. Olin aivan selvillä siitä, kuinka viekkaasti tuota syöttiä voitaisiin käyttää ja kuinka sillä vähitellen saattoi voittaa puolelleen minkä poikasen tahansa. Niin kauan kuin mies oli talossa, ei mikään kielto voinut heitä kahta toisistaan erottaa; sillä jos onkin vaikeata lumota käärmeitä, ei ole niin erittäin suuri asia kietoa pauloihinsa ihmislapsi, jonka housunlahkeet vielä ovat varsin lyhyet. Mieleeni johtui eräs vanha merimies, joka asui Figgate Whinsissä (jos muistan oikein, oli hän antanut sille nimen Portobellon kaupungin mukaan Amerikassa), ja jonka luo Leithin poikia tulvasi sunnuntaisin suurin joukoin. Siellä heitä istui niin tiheässä kuin korppia haaskan ympärillä, kuuntelemana hänen kirosanoilla höystettyjä juttujaan. Minä näin heidät siellä useinkin kulkiessani nuorena ylioppilaana tuvan ohi sunnuntaikävelylläni, joka oli tavallisesti hiljaisille aatoksille pyhitetty. Monet noista pojista menivät varmaankin sinne nimenomaisesta kiellosta huolimatta, useat pelkäsivät, jopa vihasivatkin tuota vanhaa veijaria, jonka he olivat tehneet sankarikseen. Niinpä näin heidän juoksevan tiehensä, kun hän oli saanut tipan liikaa, ja kivittävän häntä, kun hän oli sikahumalassa. Mutta sinne he vain saapastivat joka sunnuntai. Kuinka paljon helpommin saisikaan mr. Aleksanderin valtoihinsa seikkailija, joka oli hänen omaa sukuansa, komeannäköinen ja kaunopuheinen, jos hänessä vain heräsi halu vetää poika puoleensa, ja kun hän kerran olisi saanut vaikutusvallan käsiinsä, olisi hänen helppo käyttää sitä pojan turmelemiseksi.

En luule vihollisemme maininneen mr. Aleksanderin nimeä vielä kolmeenkaan kertaan, kun jo ymmärsin hänen ajatuksensa — kuin leimauksessa selvisi minulle hänen koko mietejuoksunsa — ja minä niin sanoakseni — peljästyneenä peräydyin, ikäänkuin olisi ammottava kuilu avautunut eteeni maantiellä. Mr. Aleksander: siinä oli heikko kohta, siinä katoavan paratiisimme Eeva, ja käärme jo vihelteli uhrilleen.

Sitäkin suuremmalla innolla ryhdyin matkavalmistuksiin nyt, kun viimeinenkin epäröintini oli hävinnyt ja viivyttelyn vaara alati oli suurin kirjaimin painettuna silmäini edessä. Tästä hetkestä saakka minä en enää istunut levähtämään. Milloin olin vahtipaikallani masterin ja hänen hindunsa luona, milloin ullakolla täyttämässä matkalaukkuja, milloin lähetin Macconocchien takaportista ja syrjätietä viemään niitä sovitulle paikalle, milloin pidin rouvan kanssa salaa pienen neuvottelun. Sellainen oli elämämme toinen puoli Durrisdeerissa tuona päivänä, toiselta puolen näytti kaikki rauhalliselta: perhe oleskeli kotona isäinsä talossa, ja jos jotain hämmennystä ilmeni, täytyi masterin otaksua sen johtuvan hänen odottamattomasta tulostaan ja siitä pelosta, jota hän oli tottunut herättämään.

Illallinen meni selkkauksitta; sanottiin kylmästi hyvää yötä toisilleen ja mentiin kukin makuusijalleen. Minä seurasin masteria viimeiseen asti. Olimme sijoittaneet hänet hinduineen vierekkäisiin huoneisiin pohjoisessa kylkirakennuksessa, koska se oli kauimpana ja voitiin erottaa päärakennuksesta sulkemalla ovet. Panin merkille, että hän oli hellä ystävä tai hyvä isäntä (kumpi hän sitten lie ollut) Secundra Dassiaan kohtaan ja piti huolta hänen hyvinvoinnistaan; hän lisäsi omin käsin puita pesään, kun hindu valitti viluansa, haki riisiä, josta muukalainen eli, ja puheli hänelle ystävällisesti hindustaniksi sill'aikaa kun minä seisoin kynttilä kädessä ja olin aivan uneen vaipuvinani. Vihdoin huomasi master kuinka huonossa kunnossa näytin olevan. "Minä näen", sanoi hän, "että teillä on kaikki vanhat tapanne: varhain ylös ja varhain levolle! Nyt voitte varsin mielellänne madella matkaanne."

Tultuani huoneeseeni tein ne liikkeet, jotka tavallisesti kuuluvat riisuutumiseeni, tietääkseni, että käytin siihen oikean ajan. Sen tehtyäni panin tulusvehkeeni kuntoon ja puhalsin kynttilän sammuksiin. Noin tunnin kuluttua minä jälleen sytytin, pukeuduin pehmeihin kenkiin, joita olin lordin sairauden aikana käyttänyt, ja lähdin kutsumaan niitä, joitten piti lähteä matkalle. He olivat kaikki pukeutuneina ja odottamassa: lordi, rouva, miss Katarina, mr. Aleksander ja kamarineiti Kristina, ja minä huomasin kuinka tällainen salakähmäinen toiminta vaikutti näihin aivan viattomiinkin ihmisiin. Toinen toisensa jälkeä kävi lumivalkeaksi kasvoiltaan, kun heidän huoneensa ovi narahteli. Me hiivimme ulos takaovesta yön pimeydessä, jota tuskin pari tähteä valaisi, ja ensin oli meidän hapuiltava kompastellen ja kaatuillen pensaikossa. Päästyämme jonkun sata askelta metsäpolulle, tapasimme siellä Macconocchien, joka odotti meitä iso lyhty kädessään, niin että matkan loppuosa kävi hauskemmin, joskin yhä vielä arasti vaikenimme. Vähän matkaa luostarista yhtyi polku valtatiehen, ja neljännespeninkulman päässä siitä, paikalla, jonka nimenä on Eagles ja jossa kanervakangas alkaa, näimme kahden vaunulyhdyn välkkeen. Hyvästellessä vaihdettiin vain pari sanaa, ja nekin koskivat talon asioita; me puristimme vaieten toistemme käsiä ja käänsimme päämme poispäin. Siinä olikin kaikki; hevoset alkoivat laukata, lyhtyjen valo hypähteli kankaan mättäillä kuin virvatuli, nyt se hävisi Stony Brae'n taakse, ja Macconocchie ja minä seisoimme lyhtyinemme kahden maantiellä. Me voimme vielä odottaa, kunnes vaunut tulisivat näkyviin Cartmoren kunnaalla. He olivat varmaankin pysähtyneet kunnaan laella, luoneet taakseen viimeisen silmäyksen ja nähneet, ettei lyhtymme vielä ollut siirtynyt siltä paikalta, missä olimme eronneet. Vaunuista näet irroitettiin toinen lyhty ja heilutettiin sitä kolme kertaa edestakaisin ikäänkuin jonkunlaiseksi jäähyväisten tervehdykseksi. Sitten he katosivat, viimeisen kerran katseltuaan Durrisdeerin kotoista kattoa, ja suuntasivat kulkunsa kohti barbaarien maata. Minä en ollut ennen huomannut kuinka synkkä ja autio yö oli, jossa me kaksi palvelija parkaa — toinen vanha, toinen vanhentuva — olimme yksinämme. En ollut koskaan ennen huomannut olevani niin riippuvainen muiden läsnäolosta. Yksinäisyyden tunne poltti sisässäni kuin tuli. Tuntui siltä kuin me kotiin jääneet olisimme olleet todellisia maanpakolaisia ja että Durrisdeer, Solway-rannikko ja kaikki, mikä teki isänmaani kotoiseksi, sen ilman hyväksi hengittää ja sen kielen kajahduksen rakkaaksi, olisi kadonnut pois, muuttanut merien taakse vanhan isäntäväkeni mukana.

Lopun yötä minä kävelin tasaisella maantiellä ajatellen entisyyttä ja tulevaisuutta. Ajatukseni, jotka ensin lempeinä ja hellien asustivat äsken poislähteneissä, saivat miehekkäämmän suunnan, kun aloin aprikoida, mitä nyt oli tehtävä. Päivä kohosi esiin ylänkömaan vuorten takaa, linnut alkoivat visertää ja ruskealla kanervakankaalla rupesi savu sievästi nousemaan ilmoille talojen savupiipuista, ennenkuin käännyin kotiin, kulkien polkua pitkin kohti Durrisdeeria, jonka katto välkkyi auringonpaisteessa kauempana merenrannalla.

Master herätettiin tavalliseen aikaan, ja minä odotin rauhallisena hänen tuloaan saliin. Hän katseli ympärilleen tyhjässä huoneessa ja ihmetteli pöytää, joka oli katettu vain kolmelle.

"Pieni seurahan meitä on", sanoi hän. "Mistä se johtuu?"

"Tällaiseen seuraan me nyt saamme tottua", vastasin minä.

Hän katsahti äkkiä minuun terävästi. "Mitä te tuolla tarkoitatte?" kysyi hän.

"Te, minä ja ystävänne Dass, me muodostamme nyt koko seuran", vastasin minä. "Lordi, rouva ja lapset ovat lähteneet matkalle."

"Sanokaas muuta!" huudahti hän. "Minä olen totta tosiaan säikäyttänyt teidät, 'te Coriolin volskit'. Mutta sen vuoksi ei ole mitään syytä antaa aamiaisen jäähtyä. Olkaa hyvä ja istuutukaa, mr. Mackellar", samalla hän istuutui pöydän päähän, jonne itse olin aikonut asettua — "ja sill'aikaa kun syömme, voitte te lähemmin kertoa tuosta paosta."

Minä näin, että asia oli tehnyt häneen syvemmän vaikutuksen kuin hän halusi ilmaista ja päätin kilpailla hänen kanssaan kylmäverisyydessä.

"Minä aioin juuri pyytää teitä sijoittumaan pöydän päähän", sanoin minä, "sillä vaikka olenkin nyt saanut isännyyden toimekseni, en aio kumminkaan koskaan unohtaa, että te olette tämän perheen jäsen."

Jonkun aikaa hän näytteli isäntää, antoi määräyksiä Macconocchielle, joka otti ne hyvin ynseästi vastaan, ja oli erityisen huomaavainen Secundraa kohtaan.

Sitten hän kysyi aivan ohimennen: "Minne ovat rakkaat sukulaiseni vetäytyneet?"

"Mr. Bally, se on toinen asia", sanoin minä. "Minä en ole saanut mitään määräystä tehdä selkoa heidän matkasuunnitelmistaan."

"Minulle", lisäsi hän oikaisuksi.

"Ei teille eikä muillekaan", sanoin minä.

"Se tekee asian vähemmän loukkaavaksi; c'est de bon ton; veljeni alkaa vähitellen esiintyä edukseen. Entäs minä, rakas Mackellar?"

"Te saatte ruuan ja asunnon, mr. Bally", sanoin minä. "Minulle on annettu lupa pitää teille avoinna viinikellari, joka on jokseenkin hyvin varustettu. Kunhan pysyttelette ystävänä minun kanssani, mikä ei olekaan vaikeata, niin ei teiltä tule puuttumaan viiniä eikä ratsuhevosta."

Hän keksi jonkin syyn saadakseen Macconocchien pois huoneesta.

"Entäs rahat?" kysyi hän. "Pitääkö minun pysytellä hyvissä suhteissa vanhan kunnon ystäväni Mackellarin kanssa taskurahainkin saannin vuoksi? On hauskaa näin palata lapsuusajan menettelytapoihin."

"Mitään rahallista avustusta ei ole määrätty", sanoin minä, "mutta omalla vastuullani pidän huolta siitä, että teillä on riittävästi vaatimattomampiin tarpeisiin."

"Vaatimattomampiin tarpeisiin", kertasi hän. "Ja te teette sen omalla vastuullanne?" Hän nousi seisaalleen ja katseli seinällä riippuvaa tummaa muotokuvasarjaa. "Esi-isäini nimessä, kiitos teille siitä", sanoi hän, ja lisäsi sitten pilkallisesti: "Mutta Secundra Dassin varalle kai on määrätty apuraha? Sitä eivät he suinkaan ole voineet unohtaa?"

"Minä otan sen asiakseni ja kysyn, kun kirjoitan", sanoin minä.

Nyt hän äkkiä muutti käytöstä, kumartui eteenpäin, kyynärpäät pöydässä, ja kysyi: "Luuletteko toimivanne viisaastikin?"

"Minä teen mitä minulle on tehtäväksi annettu, mr. Bally", sanoin minä.

"Varsin vaatimattomasti puhuttu", sanoi master, "ehkei kumminkaan yhtä rehellisesti. Te kerroitte minulle eilen, että mahtini oli mennyt isäni kuollessa. Mistä sitten johtuu, että eräs valtakunnan pääri pakenee yön pimeydessä talosta, missä hänen esi-isänsä ovat kestäneet monta piiritystä? Että hän salaa oleskelupaikkansa, joka voi kumminkin olla varsin tärkeä tietää Hänen Majesteetilleen kuninkaalle ja koko valtakunnalle? Ja että hän sallii minun jäädä tänne, vieläpä luovuttaa minulle isälliseksi suojelijakseni ja holhoojaksi verrattoman Mackellarinsa? Kaikki tämä maistuu minusta kovin selvältä ja sietämättömältä pelolta."

Yritin keskeyttää häntä verrattain valheellisella kiellolla, mutta hän antoi kädellään vaikenemismerkin ja jatkoi:

"Minä sanon, että se minusta siltä maistuu, mutta minä menen vielä pitemmälle ja sanon, että pelko on hyvin perusteltu. Ei minulla ollut suurta halua tulla tänne. Sen tavan vuoksi, millä viimeksi täältä lähdin, en olisi enää palannut, ellei minun olisi ollut pakko. Mutta rahoja minun täytyy saada. Te ette tahdo antaa niitä suosiolla; no hyvä, minä pakotan teidät siihen. Viikon kuluessa minä saan, Durrisdeerista liikkumatta, selville minne ne hölmöt ovat paenneet. Minä lähden heidän jälkeensä ja kun olen saanut riistan saarretuksi, isken sellaisen kiilan perheeseen, että se taas hajoaa. Sittenhän saamme nähdä, pitääkö lordi Durrisdeer (hän lausui nimen sanomattoman halveksivasti ja raivoissaan) parhaana maksaa minulle siitä, että lähden, ja te kaikki saatte nähdä valitsenko silloin hyödyn vaiko koston."

Minä hämmästyin hänen suorasukaista puhettaan. Mutta asia oli se, että häntä kiusasi lordin onnistuneen paon synnyttämä kiukku. Hän tunsi joutuneensa puijatuksi, eikä ollut sellaisessa mielentilassa, missä sanoja punnitaan.

"Luuletteko nyt tekevänne viisaasti?" kysyin minä, kerraten hänen omat sanansa.

"Kaksikymmentä vuotta olen nyt elänyt oman köyhän ymmärrykseni nojassa", vastasi hän, hymyillen melkein narrimaisesti, niin itserakas hän oli.

"Ja tullut siten vihdoin kerjäläiseksi", sanoin minä, "ellei kerjäläinen ehkä ole liian lempeä nimitys."

"Minun täytyy pyytää teitä, mr. Mackellar, pitämään mielessänne", alkoi hän niin kiivaasti ja niin ylevästi, etten voinut olla häntä ihailematta, "että minä panen mitä suurimman painon kohteliaaseen käytökseen. Teidänkin pitää pyrkiä siihen; siten tulee meistä vieläkin paremmat ystävät."

Koko tämän keskustelun aikana olin levottomana katsellut Secundra Dassia. Ei kumpikaan meistä ollut alkanutkaan syödä; silmämme tuijottivat toistemme kasvoihin, tai sanoisinko sieluihin, ja minua huolestutti se, että näin hindun silmissä jonkinlaisen loiston, joka meni ja tuli, aivan kuin hän olisi seurannut keskustelua. Mutta minä ajoin pois tuon: mietteen sanoen vielä kerran itselleni, ettei hän ymmärtänyt englanninkieltä; hän oli saattanut ainoastaan huomata, että oli puhe jostain tärkeästä, kuullessaan miten vakavasti me juttelimme ja siitä halveksimisen ja vihan värinästä, joka toisinaan tuntui masterin sanoissa.

Noin kolmen viikon ajan me elelimme edelleen Durrisdeerissa, ja siitä alkoi yksi elämäni merkillisimpiä jaksoja — se, jota voin nimittää tuttavalliseksi seurusteluksi masterin kanssa. Aluksi hän oli käytökseltään hiukan horjuvainen; milloin kohtelias, milloin pilkallinen minua kohtaan, kuten ennenkin, ja kummassakin tapauksessa minä annoin hänelle takaisin samalla mitalla. Nyt ei minulla, jumalan kiitos, ollut enää syytä arastella hänen kanssaan asioidessani, enkä minä muuten koskaan ole peljännyt vihaisia ilmeitä, paljastettua miekkaa vain. Sentähden minua huvittivat tuollaiset hävyttömät hyökkäykset, eivätkä vastaukseni aina olleetkaan kovin kehnoja päähänpistoja. Vihdoin (erään kerran illallis-pöydässä) keksin hullutuksen, joka kokonaan löi hänet hämmästyksellä. Hän nauroi nauramistaan ja huudahti: "Kuka olisi aavistanut, että tuolla vanhalla akalla on sukkeluuttakin kallossaan?"

"Ei se sukkeluutta ole, mr. Bally", sanoin minä, "kuivaa Skotlannin huumoria, eikä mitään muuta." En minä muuten koskaan ole yrittänytkään esiintyä sukkelana.

Siitä lähtien hän ei koskaan ollut karkea minua kohtaan; koko suhteemme muuttui leikilliseksi. Erinomaisin tilaisuus leikinlaskuun tarjoutui aina silloin, kun hän vaati hevosta, viinipulloa tai hiukan rahaa. Silloin hän kääntyi puoleeni kuin koulupoika ja minä puolestani näyttelin hänen isäänsä; peli huvitti suuresti kumpaistakin.

En voinut olla huomaamatta, että hänen kunnioituksensa minua kohtaan oli kasvanut, ja se kutkutteli erästä meissä ihmisissä heikkoa puolta: turhamaisuutta. Sitäpaitsi hän muuttui (luullakseni huomaamattaan) olennoksi, joka ei ollut ainoastaan tuttavallinen, vaan kerrassaan ystävällinen, ja tämä tuntui minusta sitäkin kavalammalta, kun oli kysymys miehestä, joka niin kauan oli minua inhonnut. Hän ei liikkunut paljon kotoa, kieltäytyipä toiminaan kutsuistakin. "Ei", sanoi hän, "mitä minä huolin noista paksupäisistä yömyssyistä. Minä jään mieluummin kotiin. Mackellar, juodaan yhdessä pullo ja jutellaan taas hyvä juttelu."

Minun noin sanoessani hän pudisti päätään. "Kunnon Mackellar, te voisitte elää tuhat vuotta oppimatta ymmärtämään minua", sanoi hän sitten. "Tämä taistelu on nyt käynnissä, harkinnan aika on aivan ohi, eikä armon aika ole vielä tullut. Se alkoi silloin, kun me heitimme rahaa Durrisdeerin salissa, parikymmentä vuotta sitten; me olemme olleet voitolla vuorotellen, mutta kumpikaan ei ole koskaan ajatellut alistumista, ja minä puolestani panen henkeni ja kunniani alttiiksi, kun kerran olen heittänyt hansikkaani."

"Vähät minä teidän kunniastanne!" vastasin minä. "Ja luvallanne, nuo sotilaselämästä lainatut sanat kaikuvat liian komeilta käytettyinä nyt puheena olevassa asiassa. Te tahdotte saada jonkin kurjan kultarahan, siinä taistelunne aihe, ja entäs keinot, joita te käytätte? Luotte surua perheeseen, joka ei koskaan ole teille mitään tehnyt, pilaatte, jos voitte, oman veljenpoikanne ja muserratte veljenne sydämen! Rosvo, joka lyö vanhan repaleisen ämmän kuoliaaksi likaisella sauvalla saadakseen pari penniä ja hiukan nuuskaa — sellainen soturi te olette, ettekä mitään muuta."

Kun minä näin (tai suunnilleen näin) ahdistin häntä, saattoi hän hymyillä ja huokaista kuten mies, jota ei ymmärretä. Kerran muistan hänen laveammin puolustautuneen. Silloin hän lausui muutamia omituisen viisastelevia sanoja, jotka kannattaa mainita, sillä ne valaisevat hänen luonnettansa.

"Teidänlaisenne siviilimies saattaa luulla, että sota merkitsee rumpuja ja liehuvia lippuja", sanoi hän. "Kuten vanhat viisaat sanoivat, sota on ultima ratio. Kun häikäilemättä käyttää hyväkseen etujansa, silloin käy sotaa. Kelpo Mackellar, te itse olette peijakkaanmoinen soturi Durrisdeerin voutikonttorissa, tai muuten juoruavat alustalaiset teistä liian julkeasti."

"Minä en suuria välitä siitä, mitä sota on, mitä ei", vastasin minä. "Mutta se minua kiusaa, että te vaaditte minua itseänne kunnioittamaan. Veljenne on kunnon mies ja te olette kehno — ei enempää eikä vähempää."

"Jos olisin ollut Aleksander —" alkoi hän.

"Niin, siten me kukin itseämme puijaamme", huudahdin minä. "Jos minä olisin ollut pyhä Paavali, olisi asia ollut aivan sama, minä olisin tuhrinut siinä työssä ihan samoin kuin nyt näette minun tekevän."

"Minä sanon teille", huudahti hän, välittämättä keskeytyksestäni, "että jos olisin ollut kurjin pikkupäällikkö ylänkömaan miesten joukossa, jos olisin ollut Afrikan alastomain neekerien vähäpätöisin mies, olisi kansani minua jumaloinut. Kehno mies, sanoitte. Niin, mutta luotu hyväksi itsevaltiaaksi. Kysykää Secundra Dassilta, hän kertoo teille, että olen ollut hänelle kuin isä. Siirtykää minun puolelleni huomenna, tulkaa orjakseni, irtaimekseni, olennoksi, jota voin käskeä, kuten jäseniäni ja henkeäni — niin te ette enää koskaan näe pimeätä puoltani, sitä, jonka käännän maailmaa vastaan vihassani. Minun täytyy saada kaikki taikka ei mitään. Mutta ken kaikkensa antaa, sille minä korvaan moninkertaisesti. Minulla on ruhtinasluonne."

"Pikemmin se on ollut muiden onnettomuus tähän asti", huomautin minä, "ja se paljastaa hiukan ruhtinaallisuuden toista puolta."

"Joutavia!" huusi hän. "Minä sanon teille: nytkin minä tahtoisin säästää sitä perhettä, jonka kohtaloihin niin innokkaasti otatte osaa; nytkin — milloin hyvänsä — haluaisin jättää heidät sotimaan omia pikku sotiaan ja kadota siihen sissien ja konnien asumaan metsään, jota nimitetään maailmaksi. Sen tekisin milloin tahansa!" sanoi hän. "Kunhan vain — kunhan vain —"

"Kunhan vain mitä?" kysyin minä.

"Kunhan he vain sitä minulta polvillaan pyytäisivät. Niin, ja tietysti kaikkien nähden sen pitäisi tapahtua", lisäsi hän hymyillen. "Oikeastaan, kelpo Mackellar, on tuskin olemassa salia, riittävän suurta, sitä anteeksipyyntöä varten, jonka minä panisin toimeen."

"Turhuuksien turhuutta!" koetin minä saarnata. "Onpa omituista ajatella, että niin suurta pahanteon kykyä johtaa sama tunne, joka panee piikatytön keimaileman kuvastimen edessä."

"Jokaistahan asiaa voi nimittää sekä niin että näin; toinen sana tekee siitä suuren, toinen vähäpätöisen; ette te minua sanoilla masenna!" sanoi hän. "Te sanoitte tässä eilen, että minä luotin teidän omaantuntoonne; jos minulla olisi yhtä suuri halu halventaa kuin teillä, niin voisin sanoa luottavani teidän turhamaisuuteenne. Te koetatte olla un homme de parole, minä taas mies, joka ei osaa väistyä. Sanokaa sitä turhamaisuudeksi, sanokaa sitä hyveeksi, sanokaa sitä sielukkuudeksi — mitä merkitseekään nimitys? Mutta myöntäkää, että meissä on sama vaisto: sekä te että minä elämme aatteelle."

Kaikesta tästä tuttavallisesta juttelusta ja kaikesta siitä kärsivällisyydestä, jota osoitimme toisillemme, voitaneen päättää, että me sovimme erinomaisesti. Sellainen käänne oli suhteessa taas tapahtunut, ja nyt oli siinä vakavuutta enemmän kuin ennen. Lukuunottamatta mielipiteen vaihdoksia, sellaisia kuin äsken kuvailemani, ei meidän seurustelullamme ollut ainoastaan huomaavaisuuden vaan, voisinpa melkein sanoa, todellisen ystävyyden leima. Kun minä sairastuin (se tapahtui pian suuren myrskyn jälkeen), niin hän istui vuoteeni vieressä huvittaen minua jutuillaan, ja antoi minulle oivallisia lääkkeitä, jotka minä turvallisin mielin otin vastaan. Hän itse huomautti tuosta. "Seikka on se", sanoi hän, "että teillä on nyt tilaisuus oppia paremmin minut tuntemaan. Muutamia päiviä sitten, tässä yksinäisessä aluksessa, missä ei kukaan muu kuin minä vähintäkään tunne lääkintätaitoa, olisitte te varmaan luullut minun väijyvän henkeänne. Ja huomatkaa vielä, että minä sen jälkeen, kun huomasin teidän vainoavan itseäni, olen alkanut enemmän teitä kunnioittaa. Saanko kysyä, todistaako se alhaista mieltä?" Minä en oikein tiennyt, mitä olisin vastannut. Omasta puolestani uskoin hänen tarkoittavan minulle hyvää; mahdollista on, että annoin hänen teeskentelytaitonsa sitäkin enemmän pettää itseäni, mutta vakava uskoni oli (ja on vieläkin), että hänen ystävyytensä minua kohtaan oli vilpitön. Omituinen ja surullinen tosiasia on, että heti tämän muutoksen tapahduttua vastenmielisyyteni alkoi laimentua, ja ne näyt, jotka olivat minua vaivanneet, esiintyen herrani hahmossa, katosivat kokonaan. Niinpä lienee ehkä ollut jotain totta hänen viimeisissä kerskaavissa sanoissaan, jotka hän lausui minulle heinäkuun toisena päivänä, kun olimme melkein pitkän matkamme päässä. Olimme silloin ankkurissa New-Yorkin suuren sataman suulla, paahtavassa kuumuudessa, joka pian sen jälkeen muuttui raivoisaksi rankkasateeksi. Minä seisoin peräkannella katsellen läheisiä viheriöitseviä rantoja ja määräpaikastamme, pikku kaupungista, sieltä täältä nousevia savuja. Ja kun juuri olin miettimässä, kuinka pääsisin viholliseni ja ystävällisen seuramieheni edelle, jouduin hiukan hämilleni, kun hän lähestyi minua kättä tarjoten.

"Nyt minä sanon teille hyvästi", sanoi hän, "ja ainaiseksi. Sillä nyt te lähdette vihollisteni luo, ja siellä kaikki teidän vanhat ennakkoluulonne heräävät uudelleen eloon. Minä en ole vielä koskaan epäonnistunut yrittäessäni voittaa puolelleni jonkin ihmisen; tekin, ystäväiseni — sallikaa minun ainakin tämä kerta kutsua teitä sillä nimellä — tekin olette saanut minusta aivan toisenlaisen kuvan mieleenne, vieläpä sellaisen, jota ette koskaan tule kokonaan unhottamaan. Matka ei ollut riittävän pitkä; muuten olisin tehnyt syvemmän vaikutuksen. Mutta nyt on kaikki ohi, ja me olemme jälleen sotajalalla. Tästä pienestä välinäytöksestä saatte päättää, kuinka vaarallinen minä olen, ja noiden tuolla" — hän osoitti sormellaan kaupunkia — "täytyy olla hölmöjä, elleivät mieti paria kertaa päänsä ympäri, ennenkuin minua uhmailevat."

Durrisdeerin ateriat olisivatkin todellakin voineet tuottaa huvia kenelle hyvänsä, niin oivallisia olivat pöytäpuheet. Hän lausui usein julki ihmetyksensä, ettei ennen ollut välittänyt mitään minun seurastani. "Mutta se johtui luonnollisesti siitä, että kuuluimme vastakkaisiin puolueisiin. Samahan on laita vieläkin, mutta ei puhuta siitä koskaan. Minä en antaisi teille niin suurta arvoa, ellette olisi uskollinen isännällenne."

Ottakoon lukija huomioon, että hän mielestäni oli aivan mahdoton mihinkään juoneen, ja millaista hienoa imartelua on se, että täten monen ajastajan kuluttua ihmisen luonteelle ja henkisille kyvyille annetaan tunnustus. Mutta tarkoitukseni ei ole puhdistaa itseäni. Minä menettelin väärin; minä annoin hänen imarrella itseäni, ja luulen toden totta, että vahtikoira oli vaipumaisillaan sikeään uneen, kun se yht'äkkiä herätettiin.

Minun on mainittava, että hindu alinomaa kuljeskeli edestakaisin talossa. Hän ei puhunut muulloin kuin masterin kanssa ja silloin omalla kielellään, käveli kuulumattomin askelin ja ilmaantui aina sinne, missä häntä vähimmin odotti, seisoi aivan mietteisiinsä vaipuneena. Jos joku sattui tulemaan, tervehti hän narrimaisin, syvin kumarruksin. Hän näytti niin hiljaiselta, niin hennolta ja niin omiin ajatuksiinsa kiintyneeltä, etten lopuksi häntä juuri enää huomannut, pidinhän häntä vain maankulkuriksi joutuneena siivona intialaisena. Ja sittenkin oli tuo veitikka koko ajan vaaniskelupuuhissa, ja hänen kavaluutensa ja minun huolimattomuuteni avulla master varmaan sai salaisuutemme selville. Oli hyvin kolea ilta; olimme illastaneet ja laskeneet tavallista enemmän leikkiä. Silloin minua kohtasi tuo kova isku.

"Hyvin kaikki, varsin hyvin", sanoi master, "mutta parasta kai olisi jos järjestäisimme matkakapineemme kuntoon."

"Miksi niin?" kysyin minä. "Matkustatteko te?"

"Me matkustamme kaikin varhain huomisaamuna", sanoi hän. "Ensin Glasgow'n satamakaupunkiin, sitten New-Yorkiin."

Minulta lienee päässyt äänekäs valitus.

"Niin", sanoi master, "minä kerskailin. Sanoin viikko, mutta olenkin tarvinnut melkein parikymmentä päivää. Mutta sama se; minä saan ne kyllä takaisin, matkustetaan sitä nopeammin."

"Onko teillä matkarahoja?" kysyin minä.

"On kyllä, rakas ja jalo herraseni", vastasi hän. "Te voitte kyllä moittia minun teeskentelyäni, mutta totta on, että samalla kun kerta kerran jälkeen olen papaltani puristanut lantin, on minulla ollut pieni summa, jota olen säästänyt kaikkien mahdollisuuksien varalle. Te maksatte oman matkanne, jos teillä on halua seurata meitä sivustahyökkäysretkellemme; minulla on riittävästi Secundra Dassia ja itseäni varten, mutta ei enempää — se riittää ollakseni vaarallinen, mutta ei riitä hyväntekeväisyystarkoituksiin. Vaunuissa on joka tapauksessa yksi ulkopuolinen istuin, jonka luovutan teille kohtuullisesta korvauksesta. Niinpä voimme matkustaa yhdessä koko eläinnäyttely — vahtikoira, apina ja tiikeri."

"Minä tulen mukaan", sanoin minä.

"Minä toivon teidän niin tekevän", sanoi master. "Te olette nähnyt minut maahan lyötynä; minä haluan teidän näkevän minut voittajana. Tässä tarkoituksessa uskallan niinkin paljon, että te kastutte kuin koira tässä jumalan ilmassa."

"Ja joka tapauksessa", lisäsin minä, "te tiedätte, etten minä irtaannu teistä."

"Ettepä niinkään helposti", sanoi hän. "Te iskette oikeaan kohtaan, erinomaisen ymmärryksenne opastamana kuten ainakin. Minä en koskaan taistele välttämättömyyttä vastaan."

"Ei hyödyttäne koettaa teille asiasta puhua", sanoin minä.

"Ei ollenkaan; saatte luottaa siihen", vastasi hän.

"Ja sittenkin, jos antaisitte minulle aikaa, voisin kirjoittaa —" aloitin minä.

"Ja mitähän Durrisdeerin lordi vastaisi?" keskeytti hän.

"Niin", sanoin minä, "siinäpä se on kysymys."

"Ja joka tapauksessa on monin verroin käytännöllisempää, että minä itse matkustan sinne", sanoi hän. "Mutta tämähän on pelkkää suun pieksämistä. Kello seitsemän huomisaamuna ovat vaunut portaitten edessä. Minä näet lähden portaitten edestä, Mackellar; minä en kompuroi läpi metsän ja nouse vaunuihin maantiellä — sanokaamme Eaglesin luona."

Nyt minä olin täydellisesti asian päättänyt.

"Voitteko odottaa minua St. Brides'issä neljännestunnin?" kysyin minä. "Minun pitää välttämättä puhua Carlylelle eräästä asiasta."

"Tunnin, jos haluatte", sanoi hän. "Minä en yritäkään kieltää, että ne rahat, jotka te maksatte paikasta vaunuissa, merkitsevät minulle jotakin, ja tehän voisitte päästä Glasgowiin ennen meitä, jos kulkisitte ratsain."

"Niinpä niin", sanoin minä, "en ole koskaan luullut, että lähden vanhasta Skotlannista."

"Se virkistää teitä", sanoi hän.

"Tästä matkasta tulee olemaan vahinkoa yhdelle tai toiselle", sanoin minä, "ja minä luulen juuri teidän joutuvan kärsimään. Minä kuulen varoittavan äänen sisimmässäni, ja niin paljon se sanoo selvästi — että tämä on kohtalokas matka."

"Jos te pidätte profetioista", sanoi hän, "niin kuunnelkaa tuotakin."

Yli Solway-lahden kulki raju myrskypuuska ja sade löi suuria ikkunoita vasten.

"Voiko ennustaja keksiä, mitä tuo merkitsee?" kysyi hän mitä leveimmällä murteella. "Että pikku Mackellar tulee merellä kovin, kovin kipeäksi."

Tultuani huoneeseeni istuin siellä, mieli kiusoittavasti kuohuksissa, kuunnellen tuulten möyryntää talon päätyä vasten. Kun olin sielullisesti sairas, kun myrkky mylvi ja vingahteli viireissä ja talo vavahteli perustuksillaan, en saanut unenrahtua silmiini. Istuin ja katselin kynttilän valossa mustia ikkunanruutuja, jotka myrsky joka hetki uhkasi särkeä ja viskata sisään, ja tuolle pimeälle pohjalle ilmaantui yhtenäinen sarja tulevaisuuden kuvia, jotka nostivat hiukset päälaellani pystyyn. Lapsi turmeltuna, koti särjettynä, isäntäni kuolleena tai mielipuolena, rouva epätoivoon vaipuneena — kaiken tuon minä näin räikein värein maalattuna pimeälle pohjalle, ja tuntui kuin olisi myrskyn karjunta pilkannut minua siitä, että istuin toimetonna.

YHDEKSÄS LUKU.

Mackellarin matka masterin seurassa.

Ilmassa lepäsi paksu, märkä sumu, kun vaunut ajoivat oven eteen. Me lähdimme kaikessa hiljaisuudessa; Durrisdeerin talo oli kuin oikea murheen koti, kattoräystäät tippuivat ja ikkunan luukut olivat kiinni. Minä huomasin masterin pistävän ulos päänsä ja katsovan jälkeensä noita kosteita seiniä ja kimaltelevia kattoja, kunnes ne äkkiä hävisivät sumun sekaan, ja minä otaksun, että hänet käsitti jonkunmoinen luonnollinen ikävän tunne näin lähtiessään pois; tai ehkä se oli aavistelua siitä, mitä lopuksi oli tuleva. Se ainakin on varmaa, että hän, kun vaunut kulkea ratisivat pitkää ylämäkeä Durrisdeerista lähtiessä ja me liikuimme eteenpäin märkyydessä, alkoi ensin viheltää ja sitten laulaa surullisinta kansanlauluamme, erästä niistä, jotka saavat kapakassa istuvan miesjoukon kyynelöimään, laulua "Vaeltaja-Villestä." Niitä sanoja, joilla hän sen lauloi, en ole muulloin kuullut, enkä saanut koskaan niitä kirjoitettuina käsiini. Mutta muutamia rivejä, jotka erityisesti sopivat lähtöömme, minä vielä muistan. Eräs säkeistö alkoi:

Koti oli koti silloin, kaikki hymyili; kodin helmass' oli lapsi onnenautuas.

Ja loppu jotenkin näin:

Nyt, kun päivä paistaa yli kunnaiden, on talo autio, sen ovi liiku ei. Niin siinä seisköön, armaat asujat maailmanranta vei. —

En ole kosikaan voinut sanoa, onko runo hyvä, mutta sille antoi murheellinen sävel liikuttavan värityksen, ja sen lauloi minulle ensi luokan laulaja hetkellä, joka oli varsin suotuisa vaikutelmalle. Päästyään loppuun hän katsoi minuun ja huomasi, että silmäni olivat kyynelissä.

"Oho, Mackellar", sanoi hän, "ettekö luule minun ollenkaan tuntevan kaipuuta ja ikävää?"

"Minä en usko, että te voisitte olla niin paha mies", sanoin minä, "ettei teissä olisi kaikkia mahdollisuuksia olla hyvä."

"Ei, ei kaikkia", sanoi hän, "ei kaikkia. Siinä te erehdytte. Halu puuttuu, herra evankelista."

Mutta minusta kuulosti siltä, kuin hän olisi huokaissut astuessaan jälleen vaunuihin.

Koko päivän me ajoimme; sää oli yhtä surullinen, tiheä sumu ympärillämme ja sateena putoavia pilviä pääni päällä. Tie kulki yli kanervanummien, missä ei kuulunut muuta ääntä kuin teeren kukerrus märästä metsästä ja paisuvien purojen kohina. Toisinaan uinahdin uneen ja jouduin silloin kamalan, pahaa ennustavan kauhu-unen valtaan, josta heräsin yököttävin tuntein. Toisinaan, kun tie oli jyrkkä ja pyörät kierivät vitkaan, kuuntelin vaunun sisästä kuuluvaa itämaisen kielen sorinaa, josta minun oli yhtä vaikea saada selvää kuin lintujen laulusta. Välistä, kun tie pitemmän ajan kulki vastamaahan, astui master vaunuista ja kulki vieressäni, enimmäkseen sanaa sanomatta. Ja koko ajan, nukuin tahi valvoin, oli minulla mielessäni samanlaisia synkkiä lähestyvän turmion aavisteluja, ja samat kuvat liikkuivat sieluni silmäin edessä, kuvastuen nyt vain vuorisumuun. Yksi, jonka vielä muistan, oli niin selvä väreiltään, että se näytti todelliselta. Näin siinä lordin istumassa pöydän ääressä jossakin pienessä tuvassa; ensin lepäsi hänen päänsä käsien varassa, sitten hän nosti sen hitaasti pystyyn ja katsoi minuun. Kasvoissa kuvastui äärimmäinen toivottomuus. Olin sen nähnyt ensi kerralla ikkunan ruudussa viimeisenä yönä, jonka olin Durrisdeerissa, ja puolen matkaa palasi se tavan takaa minua kiusaamaan aivan kuin painajainen. Kumminkaan se ei ollut minkäänlaista alkavaa mielenvikaisuutta, sillä minusta on nyt tullut vanha mies ilman että olen menettänyt vähintäkään tervettä järkeäni, ei myöskään (kuten silloin oli helppo otaksua) mikään jumalallinen tulevaisuuden enne, sillä kaikki mahdolliset onnettomuudet tapahtuivat, mutta tuota ei — ja minä näin monta surullista näkyä, mutta en koskaan tätä.

Suunnitelman mukaan meidän piti matkustaa läpi yön. Omituista oli, että minä heti hämärän langettua tulin hiukan paremmalle tuulelle. Kirkkaat lyhdyt, jotka heittivät valoaan yösumuun, höyryäviin hevosiin ja postimieheen, joka hypähteli satulassaan, vaikutti ehkä, että kaikki tuo tuntui minusta hauskemmalta kuin päivänvalossa, tai ehkä oli mieleni uupunut murheellisia ajatuksia hautoessaan. Varmaa on, että minä muutaman tunnin, joina en nukkunut, tunsin jonkinlaista henkistä, hyvinvointia, vaikka ruumiillisesti olinkin märkä ja väsynyt, ja että vihdoin vaivuin luonnolliseen, rauhalliseen uneen. Kuitenkin lienevät aivoni syvimmässäkin horroksessa työskennelleet ja työskennelleet ainakin jossakin määrin johdonmukaisesti. Äkkiä minä näet olin aivan valveilla ja aikeissa lausua:

Kodin helmass' oli lapsi onnenautuas. —

Minua hämmästytti, kun huomasin tuon säkeen tavalla, jota en eilen ollut huomannut, sopivan siihen kamalaan suunnitelmaan, joka masterilla tätä matkaa tehdessään oli mielessä.

Olimme nyt aivan Glasgow'n läheisyydessä, tulimme pian sinne, söimme aamiaista jossakin kapakassa ja löysimme (paholaisen johdatuksesta) juuri lähdössä olevan laivan. Tilasimme hyttipaikat ja saimme pari päivää myöhemmin tavaramme laivaan. Laivan nimi oli Verraton; se oli ikivanha ja nimi sopi sille erinomaisesti. Yleinen mielipide oli, että matka tulisi olemaan sen viimeinen; satamassa väki pudisteli sille päätään, ja sattui useita kertoja niinkin, että ventovieraat ihmiset tulivat kadulla minua puhuttelemaan ja kertoivat, että laiva oli mädännyt kuin vanha juusto ja liian ankarassa lastissa, joten se ehdottomasti haaksirikkoutuisi joutuessaan myrskyn käsiin. Tästä syystä ei matkustajia tullut muita kuin me; kapteeni Mc Murtrie oli vaitelias mies, joka piti huolta vain omista asioistaan; hän puhui Glasgow'n tai Gaelin murretta. Perämiehet olivat raakoja tietämättömiä merimiehiä, jotka olivat palvelemalla kohonneet tavallisista matruuseista. Masterin ja minun siis oli tyytyminen toistemme seuraan.

Verraton lähti Clydestä hyvässä tuulessa. Viikon ajan oli sää suotuisa ja me pääsimme jotenkuten eteenpäin. Ihmeekseni huomasin olevani täysi merimies ainakin siinä merkityksessä, etten koskaan ollut kipeä, mutta niin hyvässä voinnissa kuin tavallisesti en suinkaan ollut. En tiedä, oliko syynä laivan keinunta aalloilla, ahdas tila, suolainen ruoka, vai kaikki tämä yhdessä, mutta murheellinen oli mieleni ja hermoni kapinoivat. Matkamme tarkoitus vaikutti myöskin hiukan, mutta vain hiukan; sairauden todellinen syy oli ympäristössäni, ja ellei se johtunut laivasta, johtui se masterista.

Viha ja pelko ovat huonoja sänkykumppaneita, mutta (häpeä sanoa) niitten kanssa olen ollut muulloin tekemisissä; olen mennyt levolle ja noussut jälleen ylös niitten seurassa, olen syönyt ja juonut niiden kanssa, enkä kuitenkaan milloinkaan, en ennen enkä jälkeen, ole ollut sekä sielullisesti että ruumiillisesti niin perin myrkytetty, kuin tunsin olevani Verrattoman kannella. Myönnän mielelläni, että vihamieheni kärsivällisyydellään oli minulle hyvänä esimerkkinä; pahimpinakin hetkinä esiintyi hän mitä rakastettavimpana ja kärsivällisimpänä, oli seuranani niin kauan kuin sallin hänen sitä tehdä, ja kapusi kannelle lukemaan, kun minä olin osoittanut hänelle ynseyttä.

Kirja, jonka hän oli ottanut mukaansa, oli Richardsonin kuuluisa Clarissa, ja muiden pikku huomaavaisuuksiensa ohella hän luki toisinaan siitä minulle palasia, ja kukaan kehittynein taiteilijakaan ei olisi voinut vaikuttavammin esittää sen liikuttavia kohtia. Minä taas vastailin hänelle otteilla raamatusta, joka muodosti koko kirjastoni — ja joka oli minulle aivan uusi ja vieras, kun minä paha kyllä aina, vieläpä tähän päivään asti, olen kokonaan laiminlyönyt uskonnolliset velvollisuuteni. Hän osasi pitää arvossa kirjan hyviä puolia, kirjallisuuden tuntija kun oli, ja otti sen toisinaan kädestäni, selaili sitä tavalla, joka osoitti hänen olevan perillä asiassa, ja maksoi minulle samalla mitalla. Mutta ihmeellistä oli, kuinka vähän hän sovitti lukemaansa itseensä; se meni ylhäältä hänen päänsä yli kuin keskikesän ukkosilma. Lovelace ja Clarissa, kertomus Davidin jalomielisyydestä, hänen katumuspsalminsa, järisyttävä kysely ja epäily Jobin kirjassa, Esaiaan liikuttava rukous — kaikki tämä oli hänelle vain huvitteluaihetta, samaan tapaan kuin viulunsoitto kapakassa. Tuo ulkonaisen vastaanottavaisuuden ja sisäisen paatumuksen sekoitus vieroitti minua hänestä: se sopi hyvin siihen karkeaan hävyttömyyteen, jonka tiesin löytyvän hänen hienotapaisen ulkokuorensa alta. Toisinaan inhosin häntä kuin muodotonta, toisinaan arastelin häntä kuin jotain puoleksi kummitusmaista olentoa. Oli hetkiä, jolloin hän näytti minusta pelkältä pahvikuvalta, niin että olisi tarvinnut vain iskeä tukeva isku hänen naamioonsa nähdäkseen sisäpuolella ammottavan tyhjyyden. Tämä kauhu (joka tuskin oli aivan kuviteltua) lisäsi hänen seuransa inhoittavuutta mitä suurimmassa määrin. Vihdoin kehittyi asia siihen, että minä hänen tullessaan aivan kuin sielullisesti vapisin; toisinaan teki mieleni kiljaista, toisinaan tuntui taas siltä, kuin olisin voinut häntä lyödä. Tähän sieluntilaan oli epäilemättä osaksi syynä häpeäntunne; minähän olin Durrisdeerissa olomme viime aikoina alkanut hyvinkin sietää miestä, mutta jos nyt joku olisi minulle sanonut, että jälleen saan saman katsantokannan, olisin nauranut hänelle. Mahdollista on, ettei hän huomannut minun kivulloista kiihoitustilaani — mutta siihen kai hänen teräväjärkisyytensä oli liian suuri, joten on otaksuttavampaa, että hän ainaisen joutilaan elämänsä aikana oli niin tottunut seuraan, että hänen oli pakko tyytyä minuun, vaikka huomasikin minun huonosti salatun vastenmielisyyteni. Varmaa on ainakin, että hän mielellään kuunteli omaa puhettaan, kuten hän yleensäkin suuresti rakasti kaikkia omia kykyjään ja omituisuuksiaan — eräs muoto henkistä köyhyyttä, jota melkein aina seuraa luonteen kehnous. Useita kertoja näin hänen turvautuvan pitkiin keskusteluihin laivurin kanssa, kun minä en antautunut hänen seuraansa.

Ja sen hän teki vaikka laivuri selvään osoitti, miten väsynyt hän oli miehen juttuihin ja kärsimättömänä odotti hänen lähtevän, vastaillen vain lyhyin murahduksin.

Kun ensimmäinen viikko oli ohi, kääntyi tuuli epäsuotuisaksi ja sää ankaraksi. Meri aaltoili kovin. Verraton, joka oli vanhanaikainen rakenteeltaan ja pahasti lastattu, keinui aivan hurjasti. Laivuri pelkäsi mastojansa ja minä henkeäni. Emme päässeet suunnassamme etenemään. Koko laivan valtasi sietämätön apeus; laivamiehet, perämiehet ja kapteeni soimasivat toisiaan päivät pääksytysten. Nenäkäs sana toiselta ja lyönti toiselta puolen kuuluivat päiväjärjestykseen. Toisinaan voi tapahtua, että koko miehistö kieltäytyi työskentelemästä, ja meidän, jotka pysyttelimme kannenkatoksen alla, täytyi pari kertaa valmistautua tappelemaan — ensi kerta, jolloin minä olen ollut aseissa — kapinan pelosta. Juuri kun olimme tällaisessa vaarallisessa tilassa, puhkesi myrsky riehumaan, niin että kaikki luulivat aluksen vajoavan. Minä olin kajuuttaan sulkeutuneena toisen päivän puolipäivästä toisen iltaan. Master oli kannella, vyöstä kiinni jossakin. Secundra oli nauttinut jotakin huumaavaa ainetta ja makasi tiedotonna, joten minä, kuten ymmärrettävää on, vietin nuo tunnit aivan yksinäni. Aluksi olin pelon lainaamia, melkeinpä pyörryksiin lyömä. Mutta pian alkoi minussa kajastaa ilon hohde. Jos Verraton uppoisi, veisi se sen olennon, jota me kaikki niin syvästi pelkäsimme ja vihasimme, mukanaan pohjattomaan syvyyteen; silloin olisi Ballantraen masterin loppu, kalat uiskentelisivat hänen kylkiluittensa välitse; hänen suunnitelmansa särkyisivät ja hänen viattomat vihollisensa saisivat rauhan. Aluksi se, kuten jo sanoin, oli vain ilon hohde, mutta siitä kehittyi pian kirkas päivänpaiste. Ajatus, että mies kuolisi, poistuisi tästä maailmasta, jossa asumisen hän niin monelle teki katkeraksi, valtasi mieleni kokonaan. Minä hyväilin sitä; nautin sitä aivan kuin herkullisinta ruokaa. Ajattelin, ahtaassa huoneessani istuen, kuinka laiva sukeltaisi viimeisen kerran, kuinka aallot tunkisivat kajuuttaan kaikilta tahoilta; kuvailin mielessäni siellä tapahtuvaa viimeistä kuolonkamppailua, katselin kaikkia kauhuja melkeinpä tyytyväisenä. Tunsin voivani kestää kaikki, vieläpä lisääkin, kunhan Verraton veisi rakkaan isäntäni vihamiehen mukanaan yhteiseen hautaamme.

Seuraavana päivänä kahdentoista tienoissa vaimeni tuulen ulvonta; alus ei enää niin kovin keinunut, ja vähitellen minulle selvisi, että olimme päässeet pahimmasta myrskystä. Se oli minulle, niin totta kuin toivon Jumalan armoa, pelkkä pettymys. Siinä itsekkyydessä, jonka halpamainen, kaikki nielevä vihantunteeni synnytti, unohdin kokonaan viattoman miehistön ajatellen vain itseäni ja vihollistani. Omasta puolestani olin jo vanha; en ollut koskaan ollut nuori, minulla ei ollut taipumuksia maallisiin iloihin; minua sitoi tänne vähän; ei merkinnyt yhtä killinkiä sinne tai tänne, jos nyt yhtäkkiä hukkuisin Atlantin aaltoihin tai elää jurnuttaisin vielä jonkin vuoden kuollakseni sitten ehkä aivan yhtä kamalan kuoleman sairasvuoteella. Niinpä laskeuduin polvilleni — pitelin kiinni kajuuttapöydästä, muuten olisin heti heilahtanut keinuvalle lattialle — korotin lempeän ääneni keskellä laimenevan myrskyn mylvintää ja rukoilin omaa kuolemaani. "Oi Herra!" minä huusin, "rohkeammin olisi tehty, jos nousisin ja löisin kuoliaaksi tuon miehen, mutta sinä olet tehnyt minut kerskuriksi hamasta äitini kohdusta. Herra, sinä olet minut niin luonut, sinä tiedät minun heikkouteni, sinä tiedät, että kuolema, missä muodossa ikänä se esiintyykin, saa minut vapisemaan. Mutta katso! Nyt on sinun palvelijasi valmis, hän on riisunut pois inhimillisen heikkoutensa. Salli minun antaa henkeni tuon olennon edestä; ota ne molemmat, Herra, ota ne molemmat ja armahda viattomia!" Tällaisin ja vielä jumalattomammin sanoin ja vieläkin kiihkeämmin rukoillen minä vuodatin ulos tunteitani. Jumala ei minua kuullut, ja oli varmaankin armo, ettei hän sitä tehnyt. Minä yhä vielä suonenvedontapaisesti rukoilin, kun joku veti purjekangaskaihtimen syrjään, joten laskeutuvan auringon valo virtasi kajuuttaan. Minä hypähdin häveten seisaalleni ja huomasin hämmästyksekseni, että horjuin ja tunsin tuskia, aivan kuin olisin ollut kidutuspenkissä. Secundra Dass, joka oli nukkunut unijuomansa loppuun, seisoi eräässä nurkkauksessa aivan lähellä tuijotellen hurjasti minuun, ja kapteeni katsoi minuun avoimesta kajuutan ovesta ja kiitti minua rukouksistani.

"Te olette pelastanut laivan, mr. Mackellar", sanoi hän. "Ei mikään merimieskunto olisi voinut sitä pitää veden pinnalla. Meidän sopii todellakin sanoa: 'Ei auta vankat vartijat, jos ei oo' Herra suojanas!'"

Kapteenin väärinymmärrys nöyryytti ja hämmensi minut. Samaan suuntaan vaikutti se kummastus ja pelko, jonka alaisena hindu aluksi näytti olevan, ja se mateleva kohteliaisuus, jota hän nyt minulle osoitti. Nyt tiedän, että hän oli kuullut ja käsittänyt mitä oikeastaan rukoilin. Luonnollisesti hän heti ilmaisi asian herralleen, ja kun nyt, salaperäisyyksien selvittyä, ajattelen tapausta, voin ymmärtää sen ihmeellisen ja voinpa sanoa hyväksyvän hymyn, jolla master minua kunnioitti ja jota minä silloin en käsittänyt. Samoin selviävät eräät sanat, jotka hän muistaakseni samana iltana lausui. Hän ojensi minulle hymyillen kätensä ja sanoi: "Ei, kelpo Mackellar, ei jokainen ole niin suuri pelkuri, kuin itse luulee — eikä liioin niin hyvä kristitty." Hän ei voinut tietää, kuinka totta hän puhui. Ei näet käy kieltäminen, että ne ajatukset, jotka olivat tulleet mieleeni myrskyn raivotessa, yhä pitivät minua vallassaan, ja ne sanat, jotka itsestään lipuivat kielelleni rukouksen aikana, kaikuivat yhä korvissani. Velvollisuuteni on kertoa aivan avomielisesti, mitä häpeällisiä seurauksia tästä oli, sillä en voisi koskaan puolustaa sellaista epärehellistä menettelyä, että kuvailisin muiden syntejä ja salaisin omani.

Tuuli laimeni, mutta maininki kävi yhä korkeampana. Koko yön Verraton keinui mitä kamalimmin, seuraava päivä koitti ja vieläkin seuraava, mutta ilman muutosta. Oli melkein mahdotonta päästä yli kajuutan-lattian; vanhat kokeneet merimiehet heittelehtivät kannella loukkaantuen pahasti; vanhan aluksen joka ainoa lankku kitisi liitoksissaan ja ankkuriketjujen luona oleva iso kello kilisi valittaen lakkaamatta. Eräänä noista päivistä istuimme me, master ja minä, laivan peräkannella. Minun on huomautettava, että Verrattoman perävannas oli hyvin korkea. Sen reunaa kulki verrattain leveä porras, joka aluksen kummallakin kyljellä, keskipartaaseen yhtyessään, muuttui hienoksi, vanhanaikaiseksi leikkauskoristeeksi. Tuo laitos, joka näytti olevan enemmän komeuden kuin hyödyn vuoksi, vaikutti, että sinne syntyi paikka, missä ei ollut minkäänlaista turvaa, ja se aivan korkeimman osan rajalla, missä sitä laivan heilahdellessa eniten saattoi tarvita. Siellä me istuimme, jalat riippumassa, master minun ja laivanreunan välillä ja minä pitäen molemmin käsin kiinni kajuuttaikkunan ristikosta; olin näet huomannut olevan vaarallista siinä istua, etenkin kun alinomaa voin seurata heilahteluamme katselemalla masteria, jonka hahmo kuvastui aurinkoa vasten partaan aukon kohdalla. Milloin oli hänen päänsä zenitissä, jolloin varjo lankesi yli Verrattoman sen toiselle puolelle, milloin hän heilahti alaspäin, kunnes hän oli jalkaini alla, niin että näin merenpinnan hänen yläpuolellaan kuin huoneen katon. Tuota katsoessani lumoonnuin yhä enemmän, lumoonnuin kuten lintujen sanotaan lumoutuvan käärmettä katsellessaan. Samalla huumasi minua kaikenlainen meteli, sillä nyt, kun olimme nostaneet kaikki purjeet siinä turhassa toivossa, että pääsisimme matkasuunnassamme eteenpäin, ratisi laiva aivan kuin jokin tehdas. Puhuimme ensin kapinasta, joka oli meitä uhannut, ja jouduimme siten puhumaan murhasta. Tämä sai masterin kiusaukseen, suurempaan kuin mitä hän voi vastustaa. Hänen piti kertoa minulle juttu ja samalla osoittaa, kuinka nokkela ja kuinka ilkeä hän oli. Tällaisissa tapauksissa hän aina esiintyi teeskennellen ja mahtipontisesti, saaden tavallisesti aikaan, mitä oli tarkoittanut. Mutta kertomus, jonka nyt sain kuulla, kerrottuna kovalla äänellä keskellä mahtavaa kohinaa, ja kertojana mies, jonka toisena hetkenä näin yläpuolellani taivaalla ja toisena anturaini alla — juuri tämä kertomus teki minuun aivan erikoisen vaikutuksen.

"Ystäväni kreivi", aloitti hän kertomuksensa, "vihasi erästä saksalaista paroonia, joka ei ollut ollut kauan Roomassa. Voi olla samantekevää, mikä vihamielisyyden syynä oli, mutta kun kreivi oli päättänyt kostaa, ja kostaa panematta itse mitään alttiiksi, niin hän piti aikeensa parooniltakin salassa. Tämä onkin itse asiassa ensimmäinen ehto koston onnistumiselle; viha, joka ilmaistaan, on voimaton. Kreivi oli tiedonhaluinen, etsivä henki. Hänessä oli hiukan taiteilijaa. Kun hän ajatteli tehdä sitä tai tätä, tahtoi hän aina suorittaa asian täydellisesti hyvin, ei ainoastaan tarkoitusta silmällä pitäen, vaan myöskin ottaen huomioon välineet ja keinot; muuten näytti asia hänestä epäonnistuneelta. Hän ratsasti nyt eräänä päivänä etukaupunkien syrjäpuolissa ja joutui ruohottuneelle sivutielle, joka kääntyi Campagnaan päin. Oikealla oli vanha roomalainen hauta ja vasemmalla puutarha, jonka puut olivat aina viheriöitseviä. Tie vei hänet pian rauniojoukkioon; keskellä hän huomasi kallionkylkeen johtavan avoimen oven ja aivan sen läheisyydessä yksinäisen surkastuneen pinjan, viinimarjapensaan korkuisen. Paikka oli autio ja kaukana valtatieltä; sisäinen ääni kuiskasi kreiville, että täällä oli jotakin, josta hän voi hyötyä. Hän sitoi hevosensa pinjaan, otti esiin tuluksensa saadakseen valoa ja astui kallionkyljessä olevasta ovesta sisään. Aukko johti vanhaan roomalaiseen holvikäytävään, joka kohta jakaantui kahdeksi. Kreivi kulki oikeanpuolista käytävää, hapuillen pimeässä eteenpäin, kunnes kohtasi jonkinlaisen aitauksen. Se ulottui jokseenkin vyötäisiin asti ja kulki yli koko käytävän. Hän tunnusteli jalallaan ja huomasi aitauksen takana sileän kivireunan ja sen takana tyhjyyden. Hän oli nyt tullut kovin uteliaaksi ja kokosi sen vuoksi muutamia lahoja puunpalasia, joita makasi maassa, ja sytytti pienen nuotion. Aivan hänen edessään oli syvä kuoppa; epäilemättä oli joku lähiseudun talonpoika käyttänyt sitä joskus kaivona ja rakentanut aitauksen. Kauan seisoi kreivi aitaukseen nojaten ja katseli kaivoon. Sen olivat roomalaiset kaivaneet ja se näytti, samoin kuin kaikki muutkin tuon kansan laitokset, rakennetun iankaikkisuutta varten. Laidat olivat vielä tasaiset ja liitokset tiiviit; se, joka sinne putoaisi, olisi auttamattomasti hukassa. 'Miten olikaan?' mietti kreivi, 'minut toi tänne selvä sisäinen vaisto. Mikä voi olla syynä? Mitä olen saavuttanut? Miksi lähetettiin minut tuohon kaivoon tuijottamaan?' Samassa myötäsi aitaus ja hän oli suin päin syöksymäisillään kuoppaan. Hän hypähti taaksepäin pelastuakseen ja polki samalla sammuksiin viimeisetkin nuotion jäännökset; valoa ei käytävässä enää ollut, kitkerää savua vain. 'Onko minut lähetetty tänne kuolemaan?' sanoi hän väristen kiireestä kantapäähän asti. Silloin juolahti hänen mieleensä jotakin. Hän ryömi takaisin kuopan partaalle tunnustellakseen käsillään. Aitausta oli aikoinaan tukenut pari sivupönkkää; toinen vain oli irtaantunut, joten aitaus riippui toisen varassa. Kreivi nosti sen jälleen pystyyn, samaan asentoon, missä se oli ennenkin ollut, niin että seuraava kaivolla kävijä oli varman kuoleman oma. Sitten hän haparoi ulos katakombista, aivan pahoinvoipana.

"Seuraavana päivänä, ratsastaessaan paroonin kanssa juhlakulkueessa, kreivi tahallaan oli olevinaan mietteisiinsä vaipunut. Toinen kysyi (kuten hän oli laskenutkin), mistä se johtui, ja kreivi, hetken esteltyään myönsi aivan harvinaisen unen hänen mieltänsä painostavan. Tällä hän tahtoi saada paroonin kiintymään asiaan; tämä näet oli taikauskoinen mies, mutta oli halveksivinaan kaikkia taikoja. Hän alkoi tehdä pilaa, mutta silloin kreivi vastasi — aivan kuin tahtomattaan huudahtaen — että hänen piti varoa, sillä uni koski juuri häntä. Te tunnette riittävästi ihmisluontoa, kunnon Mackellar, selvästi ymmärtääksenne, ettei parooni rauhoittunut, ennenkuin oli saanut kuulla unen. Kreivi tiesi hänen nyt sitä vaativan ja kiusasi häntä, kunnes hän oli aivan suunniltaan; sitten hän vihdoin teeskennellyn vastenmielisesti oli suostuvinaan hänen pyyntöönsä. 'Minä varoitan teitä', sanoi hän, 'se johtaa onnettomuuteen; joku aavistus sanoo sen minulle. Mutta kun ette te enkä minäkään saa muuten rauhaa, niin saatte itse siitä vastata. Uneni oli sellainen, että näin teidän ratsastavan jossakin, en tiedä missä, mutta jossakin Rooman lähistöllä se kai oli, sillä oikealla kädellä teistä oli vanha hauta ja vasemmalla puutarha, jonka puut olivat aina viheriöitseviä. Minusta näytti kuin olisin kauhun valtaamana teille herkeämättä huutanut, että kääntyisitte takaisin. En tiedä, kuulitteko ääntäni, mutta eteenpäin te ratsastitte mitään huolimatta. Tietä pitkin te jouduitte raunioiden ympäröimälle autiolle paikalle, jossa oli kallioseinämään johtava ovi ja oven läheisyydessä ränstynyt pinjapuu. Siinä te minun yhä huutaen teitä varoittaessani astuitte hevosen selästä, sidoitte hevosenne pinjaan ja kävitte rohkeasti ovesta sisään. Sisällä oli pimeä, mutta unessa minä yhä voin teidät nähdä, ja huusin aina vain teitä kääntymään takaisin. Te kuljitte tunnustellen oikeallepäin ja tulitte pieneen huoneeseen, jossa oli aidattu kaivo. Mutta nyt — en tiedä miksi — kasvoi pelkoni tuhatkertaiseksi, ja minusta tuntui, että huusin ääneni käheäksi teitä varoittaessani, huusin, että vielä on aika ja rukoilin teitä mitä pikimmin rientämään pois tuosta vestibyylistä. Minä käytin juuri sitä sanaa unissani ja sen merkitys tuntui minusta silloin olevan aivan selvä, mutta nyt, kun olen valveillani, täytyy minun tunnustaa, etten sitä käsitä. Minun huutamisestani te ette vähääkään välittänyt, nojasitte vain koko ajan aitaukseen katsellen tarkkaavasti alas veteen. Ja sitten te saitte jonkinlaisen ilmoituksen; minä en luule edes käsittäneeni, mitä se koski, mutta se peloitti minua siinä määrin, että havahduin unestani, ja vapisin ja itkin herätessäni. Ja nyt', jatkoi kreivi, 'minä kiitän teitä sydämestäni siitä, että pakotitte minut kertomaan. Tuo uni lepäsi raskaana taakkana mielessäni, mutta nyt, kun olen saanut sen kerrotuksi yksinkertaisin sanoin ja päivän valossa, ei se minusta näytä suuria merkitsevän!' 'Enpä sentään tiedä', sanoi parooni, 'jotakin omituista siinä on. Ilmoituksen, sanoitte.' — 'Niin, onpa se naurettava uni; se on hauska kerrottava ystävillemme!' 'Sitä nyt en niinkään tiedä', sanoi kreivi. 'Minusta on verraten epämieluista enää siihen palata. Unohdetaan se mieluummin kokonaan!' 'Kernaasti minun puolestani', sanoi parooni. Eikä unesta tosiaankaan tullut enää heidän kesken puhetta. Muutamia päiviä myöhemmin kreivi ehdotti, että he tekisivät ratsastusmatkan ulos kaupungista; heistä näet oli viime päivinä tullut yhä paremmat ystävät. Kotimatkalla kreivi aivan huomaamatta muutti matkasuuntaa. Yht'äkkiä hän pysäytti hevosen, peitti kasvonsa käsiinsä ja huudahti. Sitten hän paljasti kasvonsa (jotka nyt olivat aivan valkoiset; hän näet oli oivallinen näyttelijä) ja tuijotti parooniin. 'Mikä teitä vaivaa?' huusi parooni, 'mikä on vikana?' 'Ei mikään', huusi kreivi. 'Ei ole mikään vikana. Minua vain hämmästytti jokin, en tiedä mikä. Rientäkäämme Roomaan!' Mutta samassa oli parooni katsellut ympärilleen ja käännyttyään Roomaan päin huomannut tien vasemmalla puolella tomuisen sivutien, jonka toisella puolella oli hauta ja toisella puutarha aina viheriöitsevine puineen. — 'Niin', sanoi hän muuttunein äänin, 'rientäkäämme todellakin Roomaan. Luulenpa, ettette voi oikein hyvin!' 'Jumalan tähden', huusi kreivi vavisten, 'kunpa pääsisin Roomaan ja sänkyyni!' He ratsastivat takaisin melkein sanaa sanomatta, ja kreivi, jonka oikeastaan olisi pitänyt kutsuihin, paneutui makuulle, käskien sanoa, että hän oli saanut malariakohtauksen. Seuraavana päivänä löydettiin paroonin hevonen pinjaan sidottuna, mutta hänestä itsestään ei siitä hetkestä lähtien kuultu mitään. — Niin, oliko tuo sitten murha?" kysyi master, keskeyttäen äkkiä kertomuksensa.

"Oletteko varma siitä, että hän oli kreivi?" kysyin minä.

"En minä hänen arvonimestään niin varma ole", vastasi hän, "mutta jalosukuinen herra hän oli, ja Jumala varjelkoon teitä, Mackellar, niin viekkaasta vihollisesta."

Viimeiset sanat tulivat ylhäältäpäin; hän hymyili minulle korkealta ilmasta; seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jalkaini alla. Minä seurasin yhä hänen heiluntaansa, olin siitä huvitettu kuin pieni lapsi; se sai minut pyörryksiin ja ajatuksista tyhjäksi, minä puhuin kuin unissani.

"Hän siis vihasi syvästi paroonia?" kysyin minä.

"Hänen mieltään ihan käänsi, kun tuo toinen oli läheisyydessä", sanoi master.

"Samaa olen minäkin tuntenut", sanoin minä.

"Todellako!" huudahti master. "Mitä kuulenkaan — olenko liian itserakas, vai saanko todellakin juuri minä aikaan tuon sisälmysten sekaannuksen?"

Hän kykeni valitsemaan miellyttävän asennon silloinkin, kun ainoana katsojana olin minä, ja hän oli sitäkin taipuvaisempi sellaiseen, jos tila oli edes jonkinverran vaaranalainen. Hän istui nyt polvi toisen päällä ja käsivarret ristissä; hän seurasi aluksen heiluntaa ja pysytteli niin taitavasti tasapainossa, että pieninkin sysäys olisi hänet pudottanut. Yht'äkkiä näin isäntäni pöydän ääressä kasvot käsiin peitettynä, mutta tällä kerralla oli niissä, kun hän ne paljasti, kovin moittiva ilme. Samalla ilmaantuivat salamannopeasti mieleeni ne sanat, joita olin käyttänyt rukoillessani — rohkeammin olisi tehty, jos löisin kuoliaaksi tuon olennon —. Kokosin kaikki voimani ja potkaisin, juuri kun laiva heilahti sille laidalle, missä vihamieheni istui, häntä voimakkaasti jalallani. Kohtalon kirjaan oli kirjoitettu, että tulin tuohon yritykseen syylliseksi, siinä kumminkaan onnistumatta. Lieneekö syynä ollut oma epävarmuuteni vai hänen uskomaton reippautensa, joka tapauksessa hän vältti iskun, hypähti seisaalleen ja sai samassa tarttuneeksi kiinni erääseen vanttiin.

En tiedä kauanko kului sill'aikaa kun makasin laivan kannella, pelon, katumuksen ja häpeän valtaamana, ja hän seisoi selkä laivanporrasta vasten pidellen kiinni vantista ja silmäillen minua, kasvoilla omituisen sekava ilme. Vihdoin hän alkoi puhua.

"Mackellar", sanoi hän, "minä en teitä moiti, vaan tarjoan teille sovintoa. Te puolestanne ette luultavasti halua tätä urotyötä kuuluteltavan maailmalle, ja minä puolestani myönnän avoimesti, ettei minua miellytä alinomaa peljätä, että minut murhaa mies, jonka kanssa syön samassa pöydässä. Luvatkaa minulle — ei", katkaisi hän puheensa, "Te ette ole vielä täysin oman itsenne herra, voisitte jälkeenpäin ajatella, että minä otin teiltä lupauksen heikkouden hetkenä, enkä minä tahdo jättää viisastelulle mitään sijaa — sitenhän omantunnontarkat ihmiset petosta harjoittavat. Ajatelkaahan sitä enemmän."

Sitten hän hyppi pitkin heilahtelevaa kattoa kuin orava ja pujahti kajuuttaan. Noin puolen tunnin kuluttua hän palasi — minä itse makasin vielä samassa paikassa.

"No", sanoi hän, "lupaatteko minulle kristittynä ja veljeni uskollisena palvelijana, että minä tästä lähtien saan olla rauhassa teidän vainoomiseltanne?"

"Sen lupaan", vastasin minä.

"Saatte lyödä kättä sen asian vahvisteeksi", sanoi hän.

"Teillä on oikeus tehdä vaatimuksia", vastasin minä, ja me löimme kättä.

Hän istui heti samalle paikalle, samaan vaaralliseen asemaan.

"Olkaa varuillanne!" huusin minä, peittäen silmäni käsilläni. "Minä en saata katsella teitä siinä. Pieninkin muutos merenkäynnissä voi heittää teidät syvyyteen."

"Tepä olette epäjohdonmukainen", vastasi hän hymyillen, mutta teki kuten pyysin. "Mutta kaiken kaikkiaan, Mackellar, teidän tulee tietää, että kunnioitukseni teitä kohtaan on äärettömästi kasvanut. Te luulette, etten minä voi antaa todellista arvoa ystävyydelle. Mutta minkätähden luulette minun kuljettavan Secundra Dassia mukanani ympäri maailman? Siksi, että hän kuolisi ja tekisi murhan puolestani minä hetkenä hyvänsä, ja sentähden minä hänestä pidän. Teistä tämä ehkä tuntuu ihmeelliseltä, mutta totta on, että siedän teitä paremmin tuon äskeisen tekonne jälkeen. Minä luulin teidän olevan kokonaan kymmenen käskysanan pauloissa, mutta ei — jumal'avita!" huudahti hän — "tuolla vanhalla akalla oli sittenkin verta suonissaan! Silti en tahdo sanoa", jatkoi hän, jälleen hymyillen, "ettei lupauksen anto ollut oikein tehty; minä näet uskon, ettette te koskaan voisi kunnostautua uudessa ammatissanne."

"Onhan velvollisuuteni", vastasin, "pyytää teiltä ja Jumalalta anteeksi yritystäni. Joka tapauksessa olen nyt antanut sanani ja tahdon sen kunniallisesti pitää. Mutta kun ajattelen niitä, joita te vainoatte —" siihen minä pysähdyin.

"Elämä on ihmeellinen", sanoi hän, "ja ihmiset ihmeellisiä olentoja. Te luulottelette nyt rakastavanne veljeäni. Voitte olla varma siitä, että se on pelkkää tottumusta. Muistelkaapas, niin mieleenne johtuu, että hän teistä, kun Durrisdeeriin tulitte, näytti älyttömältä nuorukaiselta, josta ei ollut mihinkään. Hän on vieläkin yhtä älytön, eikä hänestä sen suurempiin ole nytkään, vaikk'ei hän enää olekaan yhtä nuori. Jos te sen sijaan olisitte kohdannut minut, olisitte yhtä ankarasti minun puolellani."

"Minä en mitenkään tahdo sanoa, ettei teistä ole mihinkään, mr. Bally", vastasin minä, "mutta nyt te esiinnytte älyttömästi. Te olette vast'ikään osoittanut luottavanne sanaani. Se, mitä muuten sanon omaksitunnokseni, aivan itsestään arastaa teitä, samoin kuin silmä, kun sitä kohtaa liian kirkas valo."

"En minä juuri tuota tarkoittanutkaan", sanoi hän. "Minä tarkoitan, jos olisitte kohdannut minut silloin, kun olin nuori. Teidän on pidettävä mielessänne, etten ole ollut aina sellainen kuin nyt, ja etten olisi tullutkaan tällaiseksi, jos minulla olisi ollut teidänlaisenne ystävä."

"Kyllä, mr. Bally", sanoin minä. "Te olisitte tehnyt minusta pilaa. Te ette olisi koskaan uhrannut kymmentä kohteliasta sanaa sellaiselle kankeavarpaalle kuin minä."

Mutta nyt hän oli päässyt oikein puhdistautumisintoon, ja sillä hän minua kiusasi koko lopun matkaa. Ennen hän varmaankin oli pitänyt huvinaan maalata itsensä mustemmaksi kuin tarvis vaati, ylpeillyt konnuudestaan ja käyttänyt sitä aseenaan. Ei hän nytkään tehnyt itseänsä vikapääksi sellaiseen epäjohdonmukaisuuteen, että olisi peruuttanut vähääkään siitä, mitä oli tunnustanut. "Mutta nyt, kun tiedän teidän inhimilliseksi olennoiksi", sanoi hän, "pidän sopivana selittää asioitani. Vakuutan teille, että olen itsekin inhimillinen ja omistan hyveitä samoinkuin muutkin." Minua tuo, kuten jo sanoin, vaivasi, sillä minä voin vastata ainoastaan yhdellä tapaa, ja sen olin sanonut jo sata kertaa: "Luopukaa nykyisestä suunnitelmastanne ja palatkaa Durrisdeeriin; silloin minä teitä uskon."

KYMMENES LUKU.

Mitä New-Yorkissa tapahtui.

Mainitsin jo, että ali aikomukseni ehtiä masterin edelle. Se kävikin varsin helposti päinsä, kun sain kapteeni Mc Murtrien avukseni. Master laskettiin juuri lastattavaan venheeseen aluksen toiselle kyljelle ja sill'aikaa lähti toiselta ruuhi, jossa ei ollut muuta lastina kuin minä. Suurempaa vaivaa ei minulla ollut lordin talon etsinnässäkään, ja sinne minä kiiruhdin niin nopeasti kuin suinkin. Talo oli kaupungin laidassa: oivallinen asumus komeine puutarhoineen; sivurakennus, joka oli tavattoman iso, sisälsi sekä ladot, aitat että tallit. Siellä lordi käyskenteli minun tullessani; siellä hän yleensä enimmäkseen oleskelikin, sillä maanviljelysharrastukset olivat saaneet hänet kokonaan valtoihinsa. Hyökkäsin hengästyneenä hänen luokseen ja ilmoitin hänelle uutisen, joka itse asiassa ei mikään uutinen ollut, sillä kaupunkiin oli saapunut useita laivoja, jotka olivat lähteneet myöhemmin kuin Verraton.

"Olemme odottaneet teitä kauan", sanoi lordi, "ja olemme oikeastaan jo lopulta lakanneet odottamasta. Minua ilahduttaa saada jälleen puristaa kättänne, Mackellar. Minä luulin teidän lepäävän meren pohjassa."

"Jospa niin olisikin, lordi hyvä", huudahdin minä. "Silloin olisivat teidän asianne paremmin."

"Ei, ei ollenkaan", sanoi hän vihaisesti. "Tämä oli parasta, mitä toivoa voin. Siinä ankara laskelma tehtävänä, ja nyt — vihdoinkin — voin siihen ryhtyä."

Aloin varoittaa häntä niin suuresta rauhallisuudesta, mutta hän vain vastasi: "Oh, me emme ole nyt Durrisdeerissa ja minä olen ollut varoillani. Hänen maineensa on kulkenut häntä nopeammin; minä olen valmistanut veljelleni tervetuliaiset. Sattumakin on tullut avukseni; olen näet tavannut erään albanylaisen kauppamiehen, joka on tutustunut häneen kohta kapinavuosien jälkeen, ja joka onneksi epäilee häntä murhasta; asia koski erästä Chew-nimistä miestä, joka myöskin oli Albanysta kotoisin. Ei hämmästytä ketään, jos ajan hänet ulos ovesta: hän ei saa lähestyä lapsiani eipä edes tervehtiä vaimoani. Mitä minuun itseeni tulee, sallin minä hänen veljenäni puhutella itseäni. Muutenhan ei asiasta olisi minulle mitään huvia", sanoi lordi hieroen käsiänsä.

Sitten hän sai uuden ajatuksen ja lähetti nopeasti kutsukortteja seudun ylhäisölle. En muista mitä tekosyytä hän käytti, mutta joka tapauksessa hän sai aikaan, mitä oli tahtonutkin, joten vanha vihollisemme näyttämölle ilmestyessään tapasi lordin astelemassa talon edustalla varjokkaitten puitten siimeksessä kuvernööri toisella puolellaan ja useita ylhäisiä miehiä toisella. Rouva, joka istui kuistikolla, nousi paikaltaan varsin kärsimättömän näköisenä ja vei lapset mukanaan sisään.

Master oli hyvin puettu; vyötäisillä riippui hieno koristemiekka; hän teki miellyttävän kumarruksen seurueelle ja nyökkäsi lordille tutunomaisesti. Lordi ei vastannut tervehdykseen, tuijotti vain veljeensä otsa rypyssä.

"No, hyvä herra", sanoi hän vihdoin, "mitä pahaa ilmaa on meidän kiittäminen siitä, että juuri tänne tulet, tänne, jonne maineesi kaikkien meidän häpeäksi on ehtinyt ennen sinua?"

"Teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee olla kohtelias", huudahti master vavahtaen.

"Minä suvaitsen puhua asian suoraan", vastasi lordi, "sillä välttämätöntä on, että selvästi tajuat asemasi. Kotona, missä sinua niin vähän tunnettiin, kävi vielä päinsä antaa asiain mennä menojaan, mutta täällä siirtomaassa se olisi aivan mahdotonta. Sentähden voin sinulle vakuuttaa, että olen lujasti päättänyt pysyä sinusta erossa. Sinä olet jo ennen melkein kokonaan hävittänyt minut, kuten aikaisemmin isäni — jonka sydämen sinä sitäpaitsi musersit. Sinun rikoksiasi ei voi rangaista laki; mutta ystäväni kuvernööri on luvannut suojella perhettäni. Varo itseäsi, hyvä mies!" huusi lordi heiluttaen hänelle keppiä, "jos sinun huomataan puhuneen sanankin viattomalle talonväelleni, niin mennään niin pitkälle, että saat siitä lakimääräisesti kärsiä."

"Oho!" sanoi master, varsin viekkaasti. "Sellaisiako etuja maastamuutto tuo mukanaan. Nämä herrat eivät tunne historiaamme, huomaan minä. He eivät tiedä, että minä olen Durrisdeerin lordi, he eivät tiedä, että sinä istut sijallani vajallisen perhesopimuksen nojalla; he eivät tiedä (muuten he eivät ystävinä seurustelisi kanssasi), että jok'ainoa jalanala Durrisdeerin tilaa kuuluu minulle kaikkivaltiaan Jumalan edessä — ja että jok'ainoan pennin, jonka pidätät minulta, pidätät varkaana, valapattona ja uskottomana veljenä!"

"Kenraali Clinton", huusin minä, "älkää kuunnelko hänen valheitaan. Minä olen talon vouti ja vakuutan, ettei hänen puheessaan ole pienintäkään perää. Mies on kuolemaantuomittu kapinoitsija, josta sittemmin on tullut lahjottu vakoilija; siinä hänen historiansa parilla sanalla."

Siten minä hetkellisen kiivastuksen vallassa paljastin hänen konnuutensa.

"Mies", sanoi kuvernööri ankaralla äänellä, kääntyen masteriin päin. "Minä tunnen sinut paremmin kuin luuletkaan. Me olemme täällä siirtomaassa saaneet selville eräitä seikkailujesi jälkiä, ja parasta on, ettet pakota minua niitä tarkemmin tutkimaan. Kysymys on siitä, kuinka Jakob Chew kaikkine tavaroineen katosi sekä siitä, mistä tulit, kun sinut löysi rannikolta paljon rahaa ja jalokiviä mukanasi eräs Albanysta kotoisin oleva Bermudas-laivuri. Voit olla varma siitä, että jätän nämät asiat silleen vain siksi, että säälin perhettäsi ja kunnioitan arvoisaa ystävääni, lordi Durrisdeeria."

Väkijoukosta kuului hyväksyvää sorinaa.

"Minun olisi pitänyt muistaa, millaisen loisteen lordin arvo luo ympärilleen tällaisessa loukossa", sanoi master, kalmankalpeana kasvoiltaan, "miten väärin se sitten lie saatukin. Minulla ei siis ole muuta neuvoa kuin kuolla lordin oven eteen, missä ruumiini voi olla varsin soma koristus."

"Herkeä näyttelemästä", huusi lordi. "Sinä tiedät varsin hyvin, etten minä mitään sellaista toivo; tahdonhan vain puolustautua juoruilta ja varjella kotini sinun sinne tunkeutumiselta. Saat valita kahden asian välillä. Joko kustannan matkasi kotiin ensimmäisellä laivalla; silloinhan ehkä voisit jälleen ryhtyä valtiolliseen toimintaasi, vaikka Jumala tietää, että mieluummin näkisin sinut maantierosvona. Tai ellei tämä sovi sinulle, niin ole hyvä ja jää tänne. Minä olen ottanut selvää pienimmästä rahamäärästä, millä New-Yorkissa voi kunnolla pitää ruumiinsa ja sielunsa koossa; sen verran saat jokaviikkoisina erinä; ja ellet osaa tehdä työtä hankkiaksesi lisää, on parasta että heti alat opetella. Mutta se ehto tässä on — ettet puhu yhdellekään perheeni jäsenelle, paitsi minulle", lisäsi hän.

En luule koskaan nähneeni ihmistä niin kalpeana kuin master oli; mutta hän seisoi suorana, suu tiukasti kiinni.

"Minulle on täällä lausuttu muutamia loukkaavia sanoja, joita en ole ansainnut", sanoi hän, "ja joita en totta tosiaan aio pakenemalla kumota. Anna minulle almusi. Minä en häpeä sitä ottaa, sillä se kuuluukin minulle — yhtä hyvin kuin paita, joka on ylläsi — ja minä jään mieluummin tänne, kunnes nämä herrat saavat minusta paremman käsityksen. He lienevät jo huomanneet pukinsorkan, kun sinä, huolimatta innoittelustasi perheen kunnian säilyttämiseksi, nyt jo huviksesi sitä häpäiset minun persoonassani."

"Hyvin, varsin hyvin kaikki", sanoi lordi, "mutta voit luottaa siihen, ettei tuo tee minkäänlaista vaikutusta meihin, jotka entuudesta sinut tunnemme. Sinä valitset puolen, josta luulet enemmän hyötyväsi. Ota se, jos saatat, hiljaisuudessa; ajan mittaan se sinua auttaa enemmän kuin moinen ilmeinen epäkiitollisuus."

"Kiitollisuus, lordi Durrisdeer", huudahti master paisuvin äänin ja etusormi korkealla. "Olehan huoletta; sitä ei tule puuttumaan. Nyt riittää, kunhan tervehdin näitä jaloja herroja, joita olemme vaivanneet perheasioillamme."

Sitten hän kumarsi heille kullekin, asetteli miekkaansa ja lähti. Kaikki jäivät ihmettelemään hänen käytöstään, ja minä yhtä paljon lordin.

Perheriita oli täten saanut aivan uuden käänteen. Master ei ollutkaan niin avuton kuin lordi otaksui, sillä hänen vapaasti käytettävänään oli erinomainen ja monipuolinen taiteilija-kultaseppä. Lordin raha-avustuksella, joka ei ollut niin niukka kuin hän itse oli sanonut, voivat herra ja palvelija pysyä hengissä, joten se, minkä Secundra Dass ansaitsi, voitiin panna talteen tulevia tarpeita varten. En ollenkaan epäilekään, että näin tapahtui. Kaiken todennäköisyyden mukaan oli masterin suunnitelmana koota niin paljon kuin oli tarpeen ja sitten lähteä etsimään sitä aarretta, jonka hän pitkiä aikoja sitten oli kaivanut maahan vuoristoon. Jos hän olisikin tyytynyt tällaisiin ajatuksiin, olisi hän epäilemättä tehnyt viisaammin. Mutta hän antoi itsensä ja meidän turmioksi vihansa vallita. Se julkinen häväistys, jonka hän oli kärsinyt tullessaan — ja jonka hän suureksi ihmeekseni jaksoi sietää — oli tunkeutunut hänen luihinsa ja ytimiinsä. Hän oli sillä mielellä, että olisi — kuten vanha sananlasku sanoo — leikannut nenänsä nolatakseen naamansa. Nyt hänen oli pakko antautua ihmisten naurettavaksi siinä toivossa, että joku osa häpeästä pirahtaisi lordiinkin.

Hän valitsi asunnokseen yksinäisen pienen puutalon eräässä kaupungin kehnoimmassa osassa. Talon ympärillä kasvoi muutamia akasioja. Sen etupuolelle oli rakennettu jonkinlainen parveke, jossa oli aukko aivankuin koirankopissa ja joka kohosi noin pöydän korkeudelle maasta. Sinne oli talonrakentaja, köyhä mies, ennen asetellut tavaroitaan myytäväksi; ja se herätti masterissa halun asua talossa, ehkäpä myöskin synnytti ajatuksen siitä vehkeestä, jonka hän pani toimeen. Mikäli ymmärrän, oli hän merirosvolaivalla oppinut jonkin verran neulomaan — ainakin niin paljon, että voi julkisesti näytellä räätäliä, eikä enempää kuulunutkaan hänen kostosuunnitelmaansa. Parvekkeen yläpuolelle hän ripusti ilmoituksen, jonka sisältö oli suunnilleen seuraava:

VAATTEITA PAIKKAA SIEVÄSTI James Durie, Entinen Ballantraen master.

HIENOA KULTASEPÄNTYÖTÄ SUORITTAA Secundra Dass, Muunnettu intialainen herrasmies.

Tämän ilmoituskilven alla, parvekkeen sisäpuolella, istui isäntä itse, kun hänellä oli työtä, räätälin tavoin jalat ristissä allaan ja ompeli ahkerasti. Kun hänellä oli työtä, sanoin; liiketuttavat näet enimmäkseen kääntyivät Secundran puoleen, joten masterin ompelu oli samantapaista kuin Penelopen. Hän ei luonnollisesti koskaan ollut ajatellutkaan ansaita edes voita leivälleen moisella käsityöllä; hänelle riitti, että ilmoituskilpi veti Durie-nimen lokaan, ja että tuon ylpeän suvun entinen kantaherra nyt istui kaiken kansan nähtävänä sääret ristissä ja veljensä halpamaisuuden häpeällisenä todistuksena. Ja siinä määrin hänen suunnitelmansa onnistuikin, että kaupungissa alkoi kuulua ääniä, ja muodostua puolue, joka oli kovin vihamielinen lordille. Kuvernöörin suosio teki sitäkin ilmeisemmäksi isäntäni kuulumisen toiseen joukkoon; rouva, jota ei koskaan oltu erityisen hyvin kohdeltu siirtomaassa, sai kuulla kiusallisia viittauksia; naisseurassa oli hänen melkein mahdoton yhtyä puhumaan käsitöistä, seikka, joka luonnollisesti siellä aivan helposti tulee esille. Niinpä olenkin nähnyt hänen tulevan vihoissaan kotiin, vakuuttaen, ettei hän koskaan enää lähtisi kutsuihin.

Kaiken tämän aikana pysytteli lordi omassa kartanossaan puuhaillen innokkaasti maanviljelyshommissa; ne, jotka hänen kanssaan eniten tulivat tekemisiin, pitivät hänestä, hän taas ei huomannut muita tai ei heistä välittänyt. Hän alkoi lihoa; hänen ilmeessään oli iloisuutta ja hommakkuutta; hikihatussakin näytti hän voivan mitä parhaimmin. Rouva taas — huolimatta persoonallisista ikävyyksistään — siunasi joka päivä taivasta siitä, että hänen isänsä oli jättänyt hänelle perinnöksi sellaisen paratiisin. Hän oli ikkunasta katsellut, kuinka masteria nöyryytettiin, ja näytti siitä hetkestä tuntevan olonsa turvalliseksi. Minä puolestani en ollut yhtä varma; minusta alkoi lordin tila näyttää jossain määrin kivulloiselta. Onnellinen hän oli, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta tuon onnen syyt eivät olleet näkyvissä. Perheensäkin keskuudessa hän ilmeisesti nautti jostain salaisesta ajatuksesta, ja minussa heräsi vihdoin eräs epäluulo, sopimaton sekä häneen että minuun nähden, se nimittäin, että hänellä oli jossain kaupungilla jalkavaimo. Hän kävi kuitenkin hyvin vähän ulkona ja oli koko päivän kovassa puuhassa; oikeastaan oli vain yksi hetki päivästä, jolloin en tiennyt hänen toimistaan, ja sekin sattui aamupäivällä, jolloin Aleksanderilla oli lukutuntinsa. Sen puolustukseksi mitä silloin tein, muistutan vieläkin alinomaa peljänneeni, ettei parooni olisi oikein täydellä järjellään, ja että tein oikein ollessani varuillani nyt, kun vihollisemme oleskeli samassa kaupungissa kuin mekin. Sen vuoksi keksin tekosyyn saadakseni siirretyksi sen tunnin, jona opetin mr. Aleksanderille matematiikan alkeita, ja aloin sen sijaan vakoilla isäntäni askeleita.

Joka aamu, oli ilma millainen tahansa, hän otti kultanuppisen keppinsä, heitti hattunsa niskalle — uusi tapa, jonka otaksuin johtuvan siitä, että hänen otsaansa poltti — ja lähti tekemään määrättyä kiertokulkua. Aluksi hänen tiensä johti pitkin sievää puistokäytävää ja ohi kirkkotarhan, missä hän istui hetkisen mietteisiinsä vaipuneena, jos oli kaunis ilma. Sitten kääntyi polku rantaan päin, sieltä pitkin satamalaidetta ja kulki masterin puodin ohi. Lähestyessään tätä paikkaa retkellänsä alkoi lordi Durrisdeer kävellä yhä hitaammin, aivan kuin nauttien raittiista ilmasta ja näköalasta, ja puodin edustalle, sen ja merenrannan keskivaiheille, hän pysähtyi hetkeksi nojaten keppiinsä. Juuri siihen aikaan master istui kojussaan heittäen neulaansa. Veljekset tuijottivat vihaisesti toisiinsa, sitten lordi lähti eteenpäin hymyillen itsekseen.

Kaksi kertaa minun vain tarvitsi alentua vakoilijan epäkiitolliseen ammattiin, sitten minä jo olin selvillä siitä, mikä tarkoitus lordin retkillä oli ja mistä hänen salainen ilonsa johtui. Siinä oli hänen rakastajattarensa: viha se hänen kasvoilleen loi terveen värin eikä rakkaus. Voi ehkä olla sellaisia moralisteja, joita tällainen huomion teko olisi tyydyttänyt; minuun se koski kipeästi. Se, että kaksi veljestä oli sotakannalla keskenään, ei ollut ainoastaan sinänsä vihattavaa; minun mielestäni siihen sisältyi paljon tulevia onnettomuuksia. Siksipä pidinkin tapanani oikoteitse rientää paikalle ja piilosta katsella heidän kohtaustaan. Eräänä päivänä, kun tulin hiukan myöhemmin, oltuani viikon päivät estettynä pääsemästä, minä hämmästyin nähdessäni suhteen vieläkin entisestään kehittyneen. Minun on mainittava, että masterin tuvan edustalle oli asetettu tuoli liiketuttavien istuttavaksi, kun tulivat miehen kanssa kauppoja tekemään. Nyt näin lordin istuvan tuolla tuolilla, leikkivän kävelykepillään ja tuijottelevan varsin tyytyväisenä lahdelmalle. Parin kolmen jalan päässä hänestä istui master neulomassa. Kumpikaan ei puhunut mitään; lordi ei edes luonut silmäystäkään viholliseensa siinä istuessaan. Pelkkä ruumiillinen läheisyys sai hänet epäilemättä sitäkin selvemmin tuntemaan toisen läsnäolon, ja hän nautti epäilemättä syvin siemauksin hänen läsnäolostaan.

Kohta kun hän oli lähtenyt paikaltaan, astuin minä hänen luokseen.

"Lordi hyvä", sanoin minä, "ei tuollainen käytös ole sopivaa teille."

"Minä tiedän sen", virkkoi hän. Minua ei värisyttänyt ainoastaan tuo omituinen lause, vaan koko hänen puhetapansa.

"Varokaa, lordi, noin antamasta valtaa katkerille tunteillenne", sanoin minä. "En tiedä, onko se vaarallisempaa sielullenne vaiko ymmärryksellenne, mutta te olette murhaamaisillanne molemmat."

"Ette te voi käsittää", sanoi hän. "Ei teillä ole koskaan ollut sellaisia katkeruuden vuosia kannettavinanne."

"Ja ellei muuta olisikaan peljättävissä", lisäsin minä, "niin ärsytätte varmaan miehen johonkin epätoivoiseen tekoon."

"Päinvastoin; hänen rohkeutensa on lannistumassa", vastasi lordi.

Noin viikon ajan kävi isäntäni joka päivä penkillä istumassa. Siinä oli miellyttävä paikka akasiain alla; näkyi meri ja laivoja, ja kuului kuinka merimiehet laulelivat työtä tehdessään. Siinä he nyt istuivat, puhumatta ja liikahtamatta kumpikin. Neula vain lensi ja master puraisi toisinaan poikki langan; hän näet yhä oli ahkeroitsevinaan. Siellä minä tavallisesti yhdyin heihin, ihmetellen itseäni ja tovereitani. Kun joku lordin ystävistä kulki ohi, tervehti hän heitä iloisesti ja huusi, että hän istui siellä antamassa joitakin hyviä neuvoja veljelleen, josta nyt hänen suureksi ilokseen oli tullut oikein uuttera. Ja tämänkin master otti vastaan tyynen näköisenä; mitä hän itsekseen mietti, tietää Jumala tai ehkä paholainen yksin.

Mutta yht'äkkiä, eräänä hiljaisen kauniina päivänä, siihen vuodenaikaan, jota nimitetään intiaanikesäksi, kun metsät olivat värjäytyneet kultaisiksi, vaaleanpunerviksi ja verenkarvaisiksi, laski master neulan kädestään ja purskahti ankaraan nauruun. Hän oli varmaan valmistanut sitä kauan hiljaisuudessa, sillä se kuulosti itsessään varsin luonnolliselta, mutta se tapa, jolla se äkkiä katkaisi ylen pitkän vaitiolon ja silloiset olosuhteet, jotka eivät suinkaan kehoittaneet riemuun, antoivat sille korvissani pahaaennustavan kaiun.

"Henry", sanoi hän. "minä olen kerrankin tehnyt virheen ja sinä olet kerrankin ollut kyllin viisas käyttääksesi sitä hyväksesi. Nyt loppuu paikkaräätäli-näytelmä, ja minä myönnän iloksesi, että sinä olet ollut siinä voitolla. Veri ei ole koskaan niin ohutta, ettei se olisi vettä sakeampaa, ja sinulla on epäilemättä erinomainen kyky olla kiusoittava."

Lordi ei sanonut sanaakaan; aivan kuin master ei olisikaan vaitioloa katkaissut.

"Kuulehan", jatkoi master, "älä nyt niskoittele, muuten et enää esiinny eduksesi. Voin vakuuttaa, että sinulla on syytä olla jonkin verran jalomielinen; minun näet täytyy mennä vielä edemmäksi kuin pelkkään tappioni tunnustamiseen. Tarkoitukseni oli jatkaa tätä työtä, kunnes olisin kerännyt rahoja riittävästi erästä suunnitelmaa varten; mutta minä myönnän rehellisesti, ettei minulla ole siihen rohkeutta. Otaksuttavaa on, että sinä toivot minun lähtevän tieheni tästä kaupungista; minä olen toista tietä johtunut samaan ajatukseen. Ja nyt minä teen erään ehdotuksien, tai jos teidän korkea-arvoisuutenne niin tahtoo, pyydän erästä armonosoitusta."

"Pyydä sitten", sanoi lordi.

"Sinä lienet kuullut, että minulla oli kerran tässä maassa melkoinen aarre", vastasi master; "no niin — joka tapauksessa se on minulla ollut. Minun oli pakko kaivaa se maahan paikalle, josta minä riittäväin tuntomerkkien avulla voin sen löytää. Tuon aarteen takaisin saaminen on nyt muuttunut kunnianhimoni vaatimattomaksi päämääräksi, etkä sinä kadehtine sitä minulta, kun sen saan käsiini."

"Mene hakemaan", sanoi lordi. "En minä sinua pidätä."

"No niin", sanoi master, "mutta niin tehdäkseni minulla täytyy olla apumiehiä ja kuljetusneuvoja. Sinne on pitkä ja huono tie, ja villit intiaanit tekevät seudulla liikkumisen epävarmaksi. Annahan minulle vain tarvittava määrä, joko joku pyöreä summa viikkorahojeni sijasta tai, jos mieluummin niin tahdot, lainaksi. Minä maksan sen palattuani takaisin. Ja senjälkeen pääset sinä, jos haluat, ainaiseksi minua näkemästä."

Lordi tuijotti häntä kiinteästi silmiin: suun ympärillä näkyi jäykkä hymy, mutta hän ei sanonut mitään.

"Henry", sanoi master niin rauhallisesti että minua kammotti, ja peräytyi samassa vähän, — "Henry, minulla oli kunnia puhutella sinua."

"Astellaanpa kotiinpäin", sanoi lordi minulle, joka seisoin nykien häntä hihasta. Sitten hän nousi, suoristi itseään, asetti hattunsa kuntoon ja alkoi, vieläkään mitään vastaamatta, kulkea hitaasti poispäin pitkin rannikkoa.

Seisoin hetkisen tietämättä kummanko veljen puoleen kääntyisin; niin vaarallisen käänteen näytti asia nyt saaneen. Mutta master oli jälleen ryhtynyt työhönsä, hänen päänsä oli painuksissa, mutta käsi näytti liikkuvan yhtä nopeasti kuin konsanaan. Sen vuoksi päätin lähteä lordin jälkeen.

"Oletteko mieletön?" huusin minä saavutettuani hänet. "Päästättekö noin hyvän tilaisuuden käyttämättä?"

"Vieläkö te hänen loruistaan välitätte?" kysyi lordi halveksivasti.

"Tahtoisin hänet pois tästä kaupungista!" huusin minä. "Tahdon hänen lähtevän minne hyvänsä ja miten hyvänsä, kunhan hän vain ei ole täällä."

"Minä olen sanonut mitä minä tahdon", vastasi lordi, "ja te olette sanonut mitä te tahdotte. Riittäköön se siitä."

Mutta minä ajattelin yhä vain masterin pois saamista. Mieltäni liikutti mitä ankarimmin, kun muistin miten kärsivällisesti hän jälleen ryhtyi työhönsä. Ei kukaan voisi sietää niin pitkällistä pilkkaa, kaikkein vähimmin master. Olin tuntevinani ilmassa veren hajua, ja lupasin itselleni, etten löisi laimin mitään, en mahdollisuuden välkähdystäkään, kun oli kysymyksessä onnettomuuden välttäminen. Samana päivänä menin lordin luo konttoriin, missä hänellä oli jotain pientä puuhaa.

"Lordi hyvä", sanoin minä, "olen keksinyt sopivan käyttökeinon säästämilleni rahoille. Mutta ne ovat, paha kyllä, Skotlannissa; niiden nostamiseen kuluisi aikaa, ja asia on kiireellinen. Voisiko korkea-arvoisuutenne antaa minulle tuon summan etukäteen velkakirjaa vastaan?"

Hän katsoi minuun hetkisen kiinteän tutkivasti. "Minä en ole koskaan tiedustellut taloudellista asemaanne, Mackellar", sanoi hän. "Lukuun ottamatta myöntämäänne takausta, voi sattua, ettette ole killinginkään arvoinen."

"Minä olen ollut kauan teidän palveluksessanne, enkä ole koskaan sanonut valheellista sanaa; en liioin pyytänyt mitään suosionosoitusta", sanoin minä, "ennenkun tänä päivänä."

"Suosionosoitusta masterille", vastasi hän rauhallisesti. "Pidättekö minua hupsuna, Mackellar? Koettakaa ymmärtää kerta kaikkiaan, että minä teen tuolle pedolle mitä tahdon; minua ei liikuteta hyvällä eikä pahalla, ja ennenkuin minun silmäni pimitetään, tarvitaan sukkelampi temppuilija kuin te. Minä tahdon, että minua palvellaan, palvellaan uskollisesti, enkä, että te vehkeilette ja sotkette asioita minun selkäni takana ja varastatte rahoja minulta itseltäni kukistaaksenne minut."

"Lordi hyvä", sanoin minä, "noita sanoja en anna teille anteeksi."

"Miettikääpä asiaa, Mackellar, niin te ehkä huomaatte, että ne ovat paikalleen puhutut. Teidän juonittelunne se on anteeksiantamatonta. Kieltäkää, jos voitte, että aiotte käyttää rahoja tehdäksenne jotakin, mihin minä en suostu. Jos voitte kieltää, niin pyydän mielelläni anteeksi. Mutta muuten täytyy teidän tyytyä siihen, että menettelyänne nimitetään sen oikealla nimellä."

"Jos luulette minun muuta aikovan kuin teidät pelastaa" — aloin minä.

"Vanha ystävä", sanoi hän. "Te tiedätte varsin hyvin, mitä minä luulen. Tässä tarjoan käteni vilpittömin sydämin; mutta rahaa te ette saa penniäkään."

Kun olin siten epäonnistunut, menin suoraapäätä huoneeseeni, kirjoitin kirjeen, juoksin se mukanani satamaan, kun tiesin siellä olevan laivan lähdössä, ja olin masterin tuvalla siinä illan pimetessä. Astuin koputtamatta sisään ja tapasin masterin intialaisineen syömässä yksinkertaista maissipuuro- ja maitoillallistaan. Tupa oli sisäpuoleltaan puhdas, mutta köyhä; ainoa silmiinpistävä esine oli kirjahylly, jolla oli muutamia kirjoja, sekä Secundran pieni penkki yhdessä nurkassa.

"Mr. Bally", sanoin minä, "minulla on Skotlannissa säästössä noin viisisataa puntaa; ne minä olen koonnut vaivalloisen elämäni aikana. Nyt lähtee tuolla laivalla kirje, jolla ne nostetaan. Jos tahdotte kärsivällisenä odottaa, kunnes laiva tuo vastuun, niin saatte ne kaikki niillä ehdoilla, jotka esititte lordille aamulla."

Hän nousi pöydästä, asteli tuvan lattialla, tarttui olkapäihini ja katsoi minuun hymyillen.

"Ja kumminkin te pidätte aika paljon rahoista", sanoi hän, "ja kumminkin te pidätte rahoista enemmän kuin mistään muusta, veljeäni lukuunottamatta."

"Minä pelkään vanhuutta ja köyhyyttä", sanoin minä; "siinä on ero asiassa."

"En minä tahdo sanasta sotaa nostaa; nimittäkää sitä vain sillä nimellä", vastasi hän. "Voi Mackellar, Mackellar, jos te tekisitte tämän rakkaudesta minuun, kuinka iloisesti ottaisinkaan tarjouksenne vastaan."

"Niinpä niin", vastasin minä kiivaasti, "minun on häpeäkseni tunnustaminen, etten voi hyvillä mielin nähdä teidän asuvan tällaisessa köyhässä paikassa. Ei se ole ainoa ajatukseni, eikä ensimmäinenkään, mutta niin minä mietin. Mielelläni minä teitä auttaisin asiassa. En minä rakkauttani tarjoa — kaukana siitä; mutta niin totta kuin Jumala on tuomarini — ja minä itsekin sitä ihmettelen — minä teen sen aivan ilman vihamielisiä tunteita."

"Oho!" sanoi hän, pidellen olkapäistäni ja minua hiljaa ravistellen. "Teillä on minusta suuremmat ajatukset kuin itse arvaattekaan! Ja minä itsekin sitä ihmettelen", lisäsi hän matkien äskeisiä sanoja ja jossakin määrin ääntänikin. "Te olette rehellinen mies, ja senvuoksi minä teitä säästän."

"Säästätte minut?" huudahdin minä.

"Niin, säästän teidät", toisti hän, laski minut irti ja kääntyi pois. Sitten hän jälleen asettui eteeni. "Te tiedätte vain vähän siitä, mitä minä rahoilla tekisin, Mackellar. Oletteko todellakin luullut, että olisin pitänyt tappion kiltisti hyvänäni? Kuulkaahan nyt: minun elämäni on ollut sarja ansaitsemattomia tappioita. Tuo tyhmyri, Kaarle-prinssi, pilasi erittäin lupaavan yrityksen; siinä meni onneni ensi kerran nurinniskoin. Pariisissa minä olin jälleen pääsemäisilläni satulaan; sillä kerralla tuli sattuma tielle; eräs kirje joutui vääriin käsiin, ja minä olin yhtä alhaalla kuin ennenkin. Kolmannen kerran minä keksin tilaisuuden päästä eteenpäin; sanomattoman kärsivällisesti rakentelin itselleni asemaa Intiassa; silloin tuli Clive, rajah nujerrettiin ja minä pelastuin häviöstä kuten mikäkin Aeneas, Secundra Dass selässäni. Kolme kertaa minä olen ollut kurottautumassa korkeinta asemaa kohti, ja olen vasta neljänkymmenenkahden. Minä tunnen maailman paremmin kuin moni mies elämänsä iltana — hovin ja leirin, idän ja lännen; minä tiedän, minne voin mennä, tunnen tuhansia keinoja. Minä olen nyt kykyjeni kukoistusajassa, terveyteni on hyvä ja kunnianhimoni erinomainen. No niin, tuosta kaikesta minä luovun, en välitä, vaikka kuolenkin ilman että maailma milloinkaan kuulee nimeäni. Minä välitän ainoastaan yhdestä asiasta, ja sen minä tahdon saavuttaa. Varokaa, ettette tekin katon pudotessa murskaannu raunioihin."

Tultuani ulos hänen huoneestaan vakuutettuna siitä, että väliintuloni ei voisi mitään hyödyttää, huomasin satamassa hyörinää ja näin, luodessani sinne katseeni, erään laivan vast'ikään nostaneen ankkurinsa. Kuinka kummallista, että saatoin sitä katsella välinpitämättömästi, vaikka se toi molemmille Durrisdeerin veljeksille surman. Kaikkien tämän kamppailun onnettomain tapausten, loukkausten, ristiriitaisten pyyteiden, veljesten välisen kaksintaistelun tapahduttua oli vielä jäljellä, että eräs Grub-Streetillä asuva kurja raukka, joka kirjoitti ansaitakseen päivällisensä, eikä välittänyt siitä, mitä hän sotki, onnistui neljätuhatta peninkulmaa leveän suolaisen meren poikki heittämään noituutensa ja lähettämään veljekset lumiaavikolle kuolemaan. Mutta tuollainen ajatus oli minulle aivan vieras, ja kun seudun väki, satamassa vallitsevan vilkkauden tähden, vilisi ympärilläni, kuljin minä läpi väkijoukkojen kokonaan vaipuneena miettimään äskeistä luonakäyntiäni ja masterin puheita.

Samana iltana tuotiin meille laivasta pieni käärö lentolehtisiä. Seuraavaksi päiväksi oli lordi sopinut huvimatkasta kuvernöörin kanssa; siihen ei ollut pitkältä, ja minä jätin hänet hetkiseksi yksin huoneeseensa silmäilemään lentokirjasia. Kun tulin takaisin, oli hänen päänsä painunut pöydän kantta vasten, ja hänen kätensä olivat levällään kokoonrutistettujen papereitten keskellä.

"Lordi hyvä!" huusin minä rientäen hänen luokseen; luulin näet hänen saaneen kohtauksen.

Hän hypähti ylös aivan kuin tanssinukke, kasvot raivon vääristäminä, niin että vieraassa paikassa olisin häntä tuskin tuntenut. Samassa kohosi hänen kätensä aivan kuin hän olisi aikonut iskeä minut maahan. "Jättäkää minut yksin!" kiljaisi hän, ja minä kiiruhdin, niin nopeasti kuin vavahtelevat polveni sallivat, rouvan luo. Ei hänkään suotta aikaa tuhlannut, mutta kun tulimme takaisin, oli hän lukinnut oven sisäpuolelta ja huusi vain sieltä meille, että jättäisimme hänet rauhaan. Me katsoimme toimiimme — kovin kalpeita olimme kumpikin, sillä luulimme, että loppuisku oli tullut.

"Minä kirjoitan hänen puolestaan kuvernöörille anteeksipyynnön", sanoi rouva. "Meidän täytyy turvata ylhäisiin ystäviimme." Mutta kun hän kynään tarttui, putosi se hänen kädestään. "Minä en voi", sanoi hän. "Voitteko te?"

"Minä teen sen niin hyvin kuin osaan, hyvä rouva", vastasin minä.

Hän katseli olkapääni yli, kun kirjoitin. "Hyvä", sanoi hän, kun olin saanut kirjeen valmiiksi. "Jumalan kiitos, Mackellar, että minulla on, kehen voin hiottaa. Mutta mitä se nyt saattaa olla? Mitä, mitä kumminkin se lieneekään?"

Minä ajattelin mielessäni, ettei mikään selitys ollut mahdollinen, eipä edes tarpeellinenkaan; pelkäsin että herrani hulluus oli nyt yhtäkkiä puhjennut ilmoille aivan kun tulivuoren purkaus, joka on kauan pysynyt kytemässä; mutta tätä en uskaltanut ilmaista, kun säälin rouvaa.

"Tärkeämpää on, että harkitsemme, mitä meidän itse on tehtävä", sanoin minä. "Onko meidän pakko jättää hänet yksin tuonne?"

"Minä en uskalla häntä häiritä", vastasi hän. "Luonto sen ehkä parhaiten tietää. Ehkä juuri luonto huutaa, että hänet on jätettävä rauhaan, ja me hapuilemme pimeässä. Niin, minä mieluimmin jättäisin hänet yksin."

"Sitten minä lähetän tämän kirjeen, hyvä rouva, ja tulen, jos niin tahdotte, tänne takaisin seuraksenne", sanoin minä.

"Tehkää niin", huudahti rouva.

Koko iltapäivän me istuimme yhdessä, enimmäkseen vaiti, vartioiden lordin huoneen ovea. Ajatukseni asuivat äskeisessä tapauksessa ja sen silmiinpistävässä yhtäläisyydessä sen näyn kanssa, joka minulla oli ollut. Minun täytyy sanoa tästä pari sanaa, sillä asia on juteltu hyvinkin liioitellussa muodossa; olenpa nähnyt sen painettunakin ja minut mainittuna nimeltä, jota paitsi arveltiin minun voivan antaa lähempiä tietoja. Seuraavat seikat olivat samat: lordi istui jossain huoneessa pää pöytää vasten painuneena, ja kun hän kohotti päätään, oli kasvoilla ilme, joka sai minut syvästi murheelliseksi. Mutta huone oli toinen, lordin asento pöydän ääressä ei ollut ollenkaan sama, ja kasvot, hänen ne paljastaessaan, osoittivat surullisen suurta raivoa, eivätkä sitä kalvavaa epätoivoa, joka aina (paitsi erästä kertaa, josta olen ennen puhunut) niillä esiintyi, kun ne ilmestyivät sieluni silmälle. Tämä on täysi totuus, joka nyt vihdoin tulee julkisuuteen, ja joskin eroavaisuudet olivat melkoiset, riitti kuitenkin se, mikä sopi yhteen, saamaan mieleni kauhun valtaan. Koko iltapäivän minä, kuten jo sanoin, istuin tuumien tuota aivan yksikseni; rouvalla näet oli kyllin omissa ajatuksissaan, eikä mieleeni suinkaan juolahtanut kiusata häntä mielikuvillani. Kesken odotustamme hän keksi hyvän suunnitelman, lähetti hakemaan mr. Aleksanderia, ja käski hänen koputtaa isänsä ovelle. Lordi tosin käski pojan pois, mutta ilman minkäänlaista sanoissa tai eleissä ilmenevää väkivaltaisuutta, niin että minä aloin hiljalleen toivoa kohtauksen menevän ohi.

Vihdoin illan tullen, juuri kun olin sytyttämässä lamppua, aukeni ovi, ja lordi seisoi kynnyksen toisella puolen. Valoa ei ollut riittävästi voidaksemme erottaa ilmeen hänen kasvoillaan; kun hän puhui, tuntui ääni minusta jossain määrin muuttuneelta, mutta kumminkin aivan rauhalliselta.

"Mackellar", sanoi hän, "viekää tämä kirje omakätisesti sen vastaanottajalle. Se on ankaran yksityistä laatua. Koettakaa tavata asianomainen yksin jättäessänne kirjeen hänelle."

"Henry", kysyi rouva, "ethän kipeä ole?"

"En, en", vastasi hän äreästi, "minulla on puuhaa. En, en ollenkaan; puuhaa minulla vain on. Ihmeellistä, että ihmistä heti luullaan sairaaksi, jos hänellä on jotain tekemistä. Tuokaa minulle sisään illallinen ja kori viiniä; minä odotan erästä ystävää luokseni. Muuten ei minua saa häiritä."

Samassa hän jälleen sulkeutui huoneeseensa. Kirje oli osoitettu eräälle kapteenille nimeltä Harris, johonkin kapakkaan satamassa. Minä tiesin kulkupuheista, että Harris oli vaarallinen seikkailija, jonka kovasti epäiltiin ennen harjoittaneen rosvoamista, ja joka nyt teki raakaa intiaanikauppaa. En voinut mitenkään käsittää mitä lordilla oli hänelle sanottavaa tai hänellä lordille, enkä myöskään kuinka lordi oli saanut hänet tietoonsa, ellei se ollut tapahtunut erään häpeällisen oikeusjutun kautta, josta Harris joku aika takaperin oli päässyt luikertamaan irti. Kaiken kaikkiaan minä lähdin matkalle varsin vastenmielisesti, ja tutustuttuani hiukan kapteeniin palasin murheellisena. Minä löysin hänet eräästä haisevasta huoneesta, missä hän istui tippuvan kynttilän ja tyhjän pullon äärestä. Hänen käytöksestään voi jossain määrin huomata, että hän oli joskus ollut sotilas, tai oli se ehkä teeskenneltyä, sillä hänen esiintymistapansa oli kömpelö.

"Tervehtikää lordia, että minulla on kunnia käydä tapaamassa hänen korkea-arvoisuuttaan vähäisen hetken kuluttua", sanoi hän kirjeen luettuaan. Senjälkeen oli hän kyllin moukkamainen osoittaakseen tyhjää pulloaan ja pyytääkseen minua ostamaan siihen viinaa.

Vaikka palasinkin kotiin niin nopeasti kuin suinkin, seurasi kapteeni aivan kintereilläni ja jäi taloon myöhään yöhön. Kukko kiekui jo toisen kerran, kun minä huoneeni ikkunasta näin lordin seuraavan häntä lyhty kädessä portille; he olivat molemmat juovuksissa, nojasivat silloin tällöin toisiinsa ja juttelivat tuttavallisesti.

Seuraavana aamuna lordi oli kumminkin jo varhain lähtenyt ulos ja ottanut satoja puntia mukaansa. Minä olen aina tietänyt, ettei hänellä enää niitä ollut palatessaan, ja samalla olin varma siitä, ettei master ollut niitä saanut; minä näet pysyttelin koko aamupäivän hänen puotinsa läheisyydessä.

Tämä oli viimeinen kerta New-Yorkissa ollessamme jolloin lordi Durrisdeer meni tiluksiensa rajain ulkopuolelle; hän kuljeskeli kartanollaan tai istui juttelemassa perheensä kanssa yhtä usein kuin ennenkin. Kaupungilla ei häntä nähty; hänen jokapäiväiset masterin luona käyntinsäkin taukosivat kokonaan. Ei Harriskaan enää näyttäytynyt — ei ennenkuin lopuksi.

Minua painosti kovasti se salaperäisyys, johon olimme alkaneet kietoutua. Yksin lordin jokapäiväisissä tavoissa tapahtuneista muutoksista kävi riittävän selväksi, että hänellä oli jotain vakavaa mielessä, mutta mitä se oli, mistä kotoisin ja minkätähden hänen sen vuoksi oli pysytteleminen talon ja puutarhan rajoissa, siitä ei minulla ollut aavistustakaan. Ilmeistä, jopa suorastaan todistettavaa oli, että lentolehtisillä oli osansa tässä mylläkässä. Nyt minä luin kaikki, jotka suinkin käsiini sain, ne olivat aivan mitättömiä sisällöltään kaikki tyyni, tavallista karkeata puolue-kinastelua; minun oli mahdotonta keksiä mitään, josta innokkainkaan puoluemies olisi voinut erityisempiä välittää, ja lordia eivät valtioasiat juuri suuresti huvittaneet. Mutta seikka oli se, että se lentolehtinen, joka oli saanut kaiken matkaan, yhä oli piilossa lordin povella. Sieltä minä sen vihdoin hänen kuoltuansa löysin, kaukana aavikolla. Sellaisessa paikassa ja mitä kamalimpain olosuhteiden vallitessa minä ensi kerran luin seuraavat erään whig-puolueeseen lukeutuvan häväistyskirjoitusten sepustajan kirjoittamat valheelliset sanat, joiden tarkoituksena oli estää jakobiitteja saamasta armoa: "Eräs toinen kuuluisa kapinoitsija, B——n m——, saa kohdakkoin arvonimensä takaisin. Tätä asiaa on valmistettu kauan, aina siitä asti, kun hän Skotlannissa ja Ranskassa suoritti muutamia varsin häpeällisiä tehtäviä. Hänen veljestään B——n l——sta tiedetään, ettei hän mielenlaadultaan ole veljeään valkoisempi, ja otaksuttu perillinen, joka nyt tulee syrjäytetyksi, on kasvatettu mitä halpamaisinten periaatteiden mukaan. Niinkuin vanha sananlasku sanoo: isompi puoli kummallekin ja loppu tasan; mutta sellainen suosionosoitus kuin tämä arvon takaisinsaanti olisi, on liian suuri saadakseen huomaamatta tapahtua."

Täysijärkinen mies ei olisi huolinut mitään koko jutusta, joka niin selvästi oli sepustettu; ei yhdenkään ajattelevan ihmisen päähän olisi voinut juolahtaa hallituksella mitenkään olevan sellaisia tuumia, ellei ehkä oteta lukuun tyhmeliiniä itseään, joka sepustuksen oli laatinut; lordi taas, niin tervejärkinen kuin oli ennen ollutkin, ei ollut koskaan osoittanut loistavia hengenlahjoja. Että hän pani niin suuren arvon tuommoiseen juoruun, kulki lentokirjanen povellaan ja sen sisältö sydämessään, se todistaa paremmin kuin muu, että mies oli mielipuoli. Epäilemättä kiirehti uhkaavaa järjen pimentymistä mr. Aleksanderin nimen pelkkä mainitseminen sekä suoraan lausuttu uhkaus lapsen perintöoikeutta kohtaan. Voisi myöskin ajatella, että isäntäni oli ollut jo kauan täydellisesti mielipuolena, mutta ettemme me huonoina havaitsijoina olleet sitä älynneet tai olimme häneen niin tottuneet, ettemme huomanneet hänen heikkoutensa kehittymistä.

Noin viikko siitä päivästä, jona lentolehtiset olivat saapuneet, olin minä myöhään sataman puolella ja kävelin kohti masterin tupaa, kuten usein tein. Ovi aukeni, valovirta valahti tielle ja minä näin erään miehen ystävällisesti tervehtivien ottavan jäähyväisiä. En osaa sanoa kuinka kummalliselta minusta tuntui, kun huomasin, että hän oli seikkailija Harris. En voinut muuta ajatella kuin että lordi oli hänet sinne lähettänyt, ja jäin kävelemään kovin vakaviin ja tuskallisiin mietteisiin vaipuneena. Palasin vasta myöhään kotiin ja tapasin lordin järjestämässä matkalaukkuaan kuntoon matkaa varten.

"Miksi tulette näin myöhään?" huusi hän. "Huomenna me matkustamme Albanyyn yhdessä, te ja minä, ja te saatte pitää kiirettä joutuaksenne kuntoon."

"Albanyynko, lordi hyvä?" huudahdin minä. "Mutta miksi taivaan nimessä sinne?"

"Vaihteen vuoksi", vastasi hän.

Rouva, joka näytti itkeneen, antoi minulle merkin totella enemmittä puheitta. Hiukan myöhemmin (kun saimme tilaisuuden vaihtaa pari sanaa) kertoi hän minulle, että lordi, kapteeni Harrisin jälleen hänen luonaan käytyä, oli yht'äkkiä ilmoittanut matkustavansa. Kaikki rouvan yritykset saada hänet luopumaan matkasta tai ilmoittamaan sen tarkoitus olivat olleet aivan turhia.

YHDESTOISTA LUKU.

Matka erämaahan.

Matkamme pitkin kaunista Hudson-virtaa oli mitä onnellisin; sää oli suotuisa ja kukkulat loistivat erittäin ihanina syyskesäisessä väriloistossaan. Albanyssa me asetuimme asumaan erääseen ravintolaan. En ollut niin sokea, eikä lordi niin viekas, etten olisi älynnyt hänen koettavan pitää minua vankina. Sillä, mitä hän tehtäväkseni antoi, ei ollut sellaista kiirettä, että se olisi ollut tehtävä ravintolapahasessa, missä ei ollut edes kunnollista paperia, eikä asiakirja myöskään voinut olla niin tärkeä, että siitä välttämättä piti laatia neljä viisi jäljennöstä. Minä alistuin näennäisesti hänen määräyksiinsä, mutta pidin samalla omaa neuvoa ja sain ystävälliseltä isännältämme joka päivä tietää kaupungin tapahtumat. Sitä tietä minulle vihdoin saapui uutinen, jota oikeastaan koko ajan olin odottanutkin. Kuuliin, että kapteeni Harris ja joku "kauppias mr. Mountain" olivat lähteneet veneellä virtaa ylöspäin. Minulla oli syytä peljätä isäntäni jotain huomaavan, niin kovin minuun vaikutti se ajatus, että isäntäni varmaan oli samassa juonessa. Sain kumminkin sanotuksi, että tunsin jossain määrin kapteenin, mutta en Mountainia, ja kysytyksi, ketä muita oli mukana. Sitä ei kertojani tiennyt; mr. Mountain oli tullut maihin tekemään joitakin välttämättömiä ostoksia, oli kulkenut kaupungilla kaupoissa, juonut ja rentustellut, ja kuulosti siltä kuin veitikoilla olisi aikomus matkallaan hyvinkin hyötyä, sillä hän oli puhunut paljon siitä, kuinka suuria asioita hän palattuaan voisi toimittaa. Muuta ei tiedetty, sillä kapteeni yksin oli ollut maissa. Kiire heillä näytti olevan päästä johonkin määrättyyn paikkaan ennen lumen tuloa.

Seuraavana päivänä tosiaan jo Albanyssakin satoi hiukan lunta, mutta se taukosi aivan heti ja oli siis vain enne siitä, mitä oli tuleva. Minä en sitä silloin sen enempää ajatellut, kun en paremmin tuntenut maan koleita sääsuhteita; nyt minä muistelen sitä aivan toisin tuntein ja kysyn joskus itseltäni, eikö nyt kerrottavain tapausten kammottavaisuus osaksi johtunut juuri ankarasta lumentulosta ja rajuista tuulista, joiden käsiin jouduimme, ja kärsimästämme polttavasta pakkasesta.

Kun venekunta oli tiessään, luulin ensin, että lähtisimme pois kaupungista. Mutta niin ei tapahtunut; lordi jäi Albanyyn, jossa hänellä selvästi ei ollut mitään tekemistä, ja pidätti minua, jolla ei mitään todellista hommaa ollut, tekosyillä luonansa. Tästä seikasta minua ehkä syystäkin soimataan. Minä en ollut niin huomaamaton, etten olisi asiaa ollenkaan mietiskellyt. Minä en voinut otaksua masterin antautuvan Harrisin valtaan aivan suotta, jotain täytyi asiassa piillä. Harrista pidettiin yleensä huonomaineisena, ja lordilla oli ollut hänen kanssaan salaisia kohtauksia; kauppias Mountain, kun asiaa tiedustelin, kuului olevan samanlainen lurjus. Se seikka, että heidän matkansa päämääränä oli petoksella kootun aarteen käsiinsä saaminen, antoi jo itsessään melko lailla aihetta petokseen, ja tila siinä maassa, jonne he matkustivat, tarjosi heille tilaisuuden tappaa vapaasti, rangaistusta pelkäämättä. Minä en siis kiellä kaikkea tätä miettineeni ja peljänneeni, ja aavistaneeni kuinka masterin kävisi. Mutta huomattakoon, että minä, juuri sama mies, olin yrittänyt sysätä hänet laivanreunan yli mereen, sama, joka aivan hiljattain oli synnillisesti, mutta vilpittömästi koettanut tehdä kauppaa Jumalan kanssa ja yrittänyt lahjoa Jumalaa salamurhaajakseen. Toisaalta minä aivan varmaan olin nyt suopeammalla mielellä vihollistamme kohtaan. Mutta sitä minä aina pidin lihan heikkoutena, syntinä, ja henkeni oli alati vakaa ja täysin vihamielinen hänelle. Toisaalta oli jälleen toinen asia ottaa hartioilleen murhayrityksen tuottama vikapäisyys ja vaara, toinen taas rauhallisesti katsella kuinka lordi omin ehdoin joutui ahdinkoon ja häpeään. Mutta juuri siinä oli syy, miksi en toiminut. Sillä jos jotenkin sekaantuisin asiaan, voisi varsin hyvin sattua, että masterin pelastuminen epäonnistuisi, mutta lordin maine olisi auttamattomat hukassa.

Senvuoksi minä en ryhtynyt mihinkään puuhiin, ja saman selityksen tuon vielä tänä päivänäkin esiin väittäen käyttäytyneeni oikein. Me elelimme yhä edelleen Albanyssa, mutta vaikka olimme kahden vieraassa paikassa, emme siltä juuri paljoa seurustelleet, muodollisia kohteliaisuuksia joskus vain vaihdettiin. Lordilla oli suosituskirjeitä kaupungin ja lähiseudun huomattavimmille henkilöille; muutamia heistä hän oli jo tavannutkin New-Yorkissa. Seurauksena oli, että hän oli usein vieraissa, ja hänen elämäntapansa muuttui, surullista sanoa, aivan liian hupaiseksi. Minä olin usein makuulla hänen tullessaan, mutta en nukkunut koskaan. Melkein joka yö voi huomata hänen juoneen liiaksi. Päivisin hän antoi minulle loppumattomia tehtäviä, joiden keksimisessä hän osoitti varsin suurta neuvokkuutta, aivan kuin Penelope kudonnassaan. Minä, kuten sanottu, en koskaan kieltäytynyt, sillä minä olin sitoutunut hänen käskyläisekseen, mutta senvuoksi en katsonut olevan syytä asettaa tarkkanäköisyyttäni vakan alle, joten saatoin toisinaan hymyillä hänelle vasten kasvoja.

"Luulenpa, että olen itse vihtahäntä ja te Mikko Scott, josta vanhat tarinamme tietävät", sanoin minä hänelle eräänä päivänä. "Minä olen saanut Tweedin sillan tehdyksi vieläpä halkaissut Eildonvuoret, ja nyt te panette minut hiekasta köyttä punomaan."

Hän tuijotti minuun säkenöivin silmin ja kääntyi sitten pois; hänen leukansa liikahteli, mutta hän ei sanonut sanaakaan.

"Niin, niin, herra lordi", sanoin minä. "Teidän tahtonne on minun lakini. Minä teen saman työn neljänteen kertaan, mutta iloinen olisin, jos voisitte huomiseksi keksiä jonkun uuden homman, sillä totta puhuen minä olen tähän yhteen kyllästynyt."

"Te ette tiedä, mitä puhutte", vastasi lordi, pisti hatun päähänsä ja käänsi minulle selkänsä. "Omituista sentään, että teitä huvittaa kiduttaa minua. Ystävä — mutta sehän on toinen juttu. Omituista, minä olen mies, jolla on ollut vastuksia läpi elämän. Minun tielleni punotaan lakkaamatta pauloja. Minne käännynkin, aina kohtaan salajuonen. Koko maailma on liitossa minua vastaan."

"Teidän sijassanne minä en laskisi suustani tuollaista halpamaista jaaritusta", vastasin minä; "mutta minä sanon, mitä tekisin — minä pistäisin pääni kylmään veteen, sillä tänä yönä te olette saanut enemmän kuin siedätte."

"Luuletteko?" sanoi hän, aivan kuin olisi erinomaisesti ihastunut. "Olisiko se hyvä minulle? Sitäpä minä en ole koskaan koettanut."

"Minä muistan ajan, jolloin teidän ei ollut tarvis sitä tehdä, lordi hyvä, ja sen ajan minä tahtoisin takaisin", sanoin minä. "Mutta totta puhuen, ellette te lopeta säännötöntä elintapaanne, joudutte aivan hunningolle."

"Näyttääpä siltä kuin en enää voisi juoda yhtä hyvin kuin ennen", sanoi lordi. "Minä saan liikaa hattuuni, Mackellar. Mutta ollaanpa paremmin varuillaan."

"Niin tehkää", vastasin minä. "Teidän on toki muistettava, että olette mr. Aleksanderin isä: pitäkää huolta siitä, että pienokainen saa sellaisen käsityksen nimestään, että se tuo velvollisuuksia mukanaan."

"Kyllä, kyllä", sanoi hän. "Te olette hyvin ymmärtäväinen mies, Mackellar, ja olette kauan ollut palveluksessani. Mutta ellei teillä ole mitään muuta sanottavaa minulle, niin luulenpa, että lähden hiukan käyskentelemään. Ellei teillä ole muuta sanottavaa", lisäsi hän sillä kuumeisen lapsellisella innolla, mikä nyt oli hänelle niin luontaista.

"Ei, lordi hyvä, ei minulla muuta ole", sanoin minä jokseenkin kuivasti.

"Niinpä luulen, että hiukan käyskentelen", sanoi lordi, seisoi ja katseli minua ja vaivasi hattuansa, jonka oli jälleen ottanut päästään. "Ei suinkaan teillä ole mitään asioita. Eikö? Minä lähden tapaamaan Sir William Johnsonia, mutta kyllä minä olen paremmin varuillani." Hän oli vaiti hetken ja sanoi sitten hymyillen: "Muistatteko erään paikan, Mackellar — hiukan Eaglesin alapuolella — missä puro virtaa hyvin syvällä läpi pihlajametsän? Minä muistan siellä olleeni kerran nuorena — oi, se palajaa mieleeni kuin laulu menneiltä ajoilta! — Minä olin siellä kalastamassa, ja sainkin oivan saaliin. Niin, silloin olin onnellinen. En minä tiedä, Mackellar, miksi en nyt enää milloinkaan ole onnellinen."

"Lordi hyvä", sanoin minä, "jos te joisitte kohtuullisemmin, olisi siihen suurempia mahdollisuuksia. Vanha sana sanoo, että pullo on väärä lohduttaja."

"Niinpä kyllä", sanoi hän, "niinpä kyllä. No niin, nyt minä kaiketi lähden."

"Hyvästi, lordi", sanoin minä.

"Hyvästi, hyvästi", sanoi hän ja pääsi vihdoin ulos huoneesta.

Minä kerron tämän esimerkkinä siitä, millainen lordi oli aamupuolella, ja olen kuvannut isäntäni huonosti, ellei lukija huomaa hänessä selvää rappeutumista. Kun näki hänet noin murtuneena ja tiesi kumppanien häntä pitävän tylsänä juopporaukkana, tervetulleena (jos hän ollenkaan oli tervetullut) ainoastaan arvonsa vuoksi, ja sitten muisti hänen entiset hyveensä, jotka olivat ilmaantuneet mitä epäsuotuisimmissa oloissa — silloin samalla kertaa harmitti ja hävetti.

Juovuspäissään hän oli vieläkin kurjempi. Kuvailen yhden ainoan kohtauksen kaikkein viimeisimmältä ajalta, joka vieläkin on kirkkaana muistissani, ja joka sillä kertaa vaikutti minuun melkein kauhistuttavan voimakkaasti.

Makasin valveilla sängyssäni ja kuulin hänen juttelevan ja laulavan portaissa. Lordi ei ollut ollenkaan musikaalinen; hänen veljensä oli saanut kaikki lahjat. Kun siis sanon hänen laulaneen, niin ymmärrettäköön sillä jonkunlaista kovaäänistä rallatusta, jota ei oikeastaan voinut sanoa puheeksi eikä lauluksi. Sentapaista voi kuulla lapsilta, ennenkuin he oppivat käyttäytymään, mutta täysikasvuisen miehen suusta se kuulosti kovin oudolta. Hän koetti muka varovasti avata ovea, mutta saikin aikaan ison metelin, piteli kättä kynttilän edessä ja kurkisti sisään. Päästyään siihen uskoon, että minä nukuin, hän tuli huoneeseen, asetti kynttilän pöydälle ja otti hatun päästänsä. Minä voin hänet nähdä varsin selvästi; korkea, kuumehehkuinen riemu näytti kuohuvan hänen suonissaan, hän seisoi kynttilän valossa ja hymyili itsetyytyväistä hymyään. Pian sen jälkeen hän heilautti kättä, napsautti sormeaan ja ryhtyi riisuutumaan. Samalla oli hän jälleen unohtanut minun läsnäoloni ja rupesi uudelleen laulamaan.

Nyt minä voin erottaa sanat: ne olivat loppusäkeet tuosta vanhasta laulusta "Kaksi korppia", joita hän herkeämättä toisti:

Ja korpeen valkee yljän luut, käy tuulen henki, huokaa puut.

Lordi oli, kuten sanoin, aivan epämusikaalinen. Äänet seurasivat toisiaan täydellisessä epäjärjestyksessä, säännöllistä oli vain se, etteivät ne vahingossakaan tulleet aivan puhtaita. Tuo rallatus tuntui tekevän raakaa väkivaltaa tunteelle, mutta seurasi kuitenkin sanoja ja ilmaisi laulajan mielentilaa barbarisen vaikuttavalla tavalla. Aluksi oli tempossa ja soinnissa renttumainen sävy, mutta sen kammottava riemu laimeni pian; esitykseen tuli sensijaan liikuttavampi luonne ja laulu loppui vihdoin jonkunmoiseen juoponitkuiseen valitukseen, jota minun oli vaikea sietää. Sitten hänen liikkeissään aluksi ilmaantunut reippaus vähitellen hävisi, ja kun hänellä enää oli housut yllään, istuutui hän vuoteen reunalle ja alkoi ulvoa. Minä en tiedä mitään kurjempaa kuin viina-itku; käänsin kylkeä päästäkseni katselemasta tuota surkeata näkyä.

Mutta nyt hän oli luullakseni alkanut tuntea sääliä itseään kohtaan; se on paha myötämaa, eikä sillä pääse ennen uupumistaan pysähtymään mies, jonka vanhat huolet ja uusi juominen ovat heikontaneet. Hänen kyyneleensä vuosivat herkeämättä, ja hän istui puolialastonna kylmässä huoneessa. Minä soimasin itseäni vuoroin epäinhimillisyydestä vuoroin taas vesiherkkäisestä tunteellisuudesta, toisinaan kavahdin puoleksi pystyyn ryhtyäkseni asiaan, mutta päätin taas kohta olla mitään välittämättä ja yritin saada unta; mutta sitten juolahti yht'äkkiä mieleeni ajatus quantus mutatus ab illo (kuinka hän onkaan muuttunut!) ja johdatellessani siinä mieleeni hänen entistä viisauttaan, lujuuttaan ja kärsivällisyyttään, käsitti minut melkeinpä epätoivoinen sääli ei yksin isäntääni vaan yleensä ihmisten lapsia kohtaan.

Hyppäsin sängystä, menin hänen luokseen ja laskin käteni hänen jääkylmälle olkapäällensä. Hän vei kädet pois kasvoiltaan, jolloin minä näin, että ne olivat turvonneet ja kyyneleiset, aivan kuin pienen lapsen, ja se herätti minussa jälleen inhoa.

"Saisitte hävetä", sanoin minä. "Käyttäydytte kuin pieni lapsi. Minäkin voisin istua vinkumassa, jos olisin ajanut mahani täyteen viiniä. Mutta minäpä olen mennyt sänkyyni selvällä päällä, kuten miehen sopiikin. No, suoriutukaa nyt sänkyynne ja lopettakaa tuo säälittävä näyttelemisenne."

"Voi, Mackellar", sanoi hän, "sydämeni on kovin kipeä!"

"Kipeä?" huudahdin minä. "Eipä se niin ihmettä olekaan. Mitä te laulelitte sisään tullessanne? Säälikää te muita, niin voimme puhua säälistä itseänne kohtaan. Te voitte olla sitä tai tätä, mutta mistään sinne tänne huojumisesta en pidä. Jos tahdotte lyödä, niin lyökää, jos teillä taas on halu määkiä, niin määkikää!"

"Oo!" huudahti hän äkkiä, "siinäpä se — lyödä, sitä juuri pitäisi! Ei, minä olen sietänyt tätä kaikkea liian kauan. Mutta koska ne ovat yrittäneet käsiksi lapseen, koska lasta uhataan" — tässä hän kadotti silmänräpäykseksi ilmenneen itsehillintänsä ja puhkesi itkuun — "lastani, Aleksanderia!" — ja hän alkoi taas itkeä.

Minä ravistelin häntä olkapäistä. "Aleksander!" sanoin minä. "Tokkopa te häntä edes ajattelette? Ettepä varmaankaan! Olkaa rohkea ja katsokaa itseänne suoraan silmiin, niin huomaatte, että te vain petätte itseänne. Vaimo, ystävä, lapsi, kaikki tyyni on unohdettu, ja te itse olette alentunut aivan itsekkääksi raukaksi."

"Mackellar", sanoi hän, ja oli ihmeellistä nähdä kuinka hän olennoltaan ja ulkonäöltään muuttui entisensä kaltaiseksi. "Te voitte sanoa minusta mitä tahdotte, mutta itsekäs en ole koskaan ollut, en koskaan."

"Minä tahdon avata teidän silmänne, kuinka te ponnistelettekin sitä vastaan", sanoin minä. "Kuinka kauan me olemme täällä olleet? Ja kuinka monta kertaa te olette kirjoittanut kotiin? Te kai olette nyt ensi kertaa yksin matkoilla; oletteko kirjoittanut ollenkaan? Tietääkö kotiväkenne, oletteko elävä vai kuollut?"

Olin koskettanut hänessä jotakin, mitä hän ei voinut salata, ja se rohkaisi hänen parempaa luontoansa. Hän ei enää itkenyt, vaan kiitti minua kovin katuvaisena, meni sänkyynsä ja vaipui pian sikeään uneen. Seuraavana aamuna hän ensi työkseen istui kirjoittamaan kirjettä rouvalleen; siitä tuli kyllä hyvinkin hellä kirje, vaikk'ei sitä koskaan kirjoitettu valmiiksi. Yleensä minä pidin huolta kaikesta kirjeenvaihdosta, ja on ymmärrettävää, ettei se ollut mikään kiitollinen tehtävä. Mitä piti minun kertoa rouvalle ja millaisin sanoin, kuinka paljon minun piti valehdella ja kuinka paljon puhua julmaa totta, siinä kysymyksiä, jotka usein öisin pitivät minua hereillä.

Kaiken tämän aikana lordi epäilemättä hyvinkin kärsimättömänä odotti uutisia rikostovereiltaan. On luultavaa, että Harris oli luvannut toimia nopeasti; jo joku aika takaperin olisi voinut saapua tietoja häneltä, ja jännitys on kovin kehno neuvonantaja miehelle, jonka järki on hämmentynyt. Lordin ajatukset suuntautuivat tänä odotusaikana melkein yksinomaan erämaahan, seuraten niitä miehiä, joitten toiminta merkitsi hänelle niin paljon. Hän kuvaili herkeämättä mielessään, miten he asettuivat leiriin ja kulkivat taas eteenpäin, miltä seutu näytti, kuinka he tuhansin eri tavoin suorittivat saman kammottavan työn ja vihdoin sen seurauksena, kuinka he näkivät masterin luiden ilman käsissä viruvan. Lordin puhuessa minä näin näitten rikollisten ajatusten pistävän esiin, aivan kuin olisivat kaniinit reijistään kurkistelleet. Eipä niin ollen ole ihme, että se seutu, jossa hän ajatuksissaan asui, alkoi ruumiillisestikin vetää häntä puoleensa.

Tunnettua on, minkä syyn hän keksi lähteäkseen. Sir William Johnsonilla oli joku diplomaattinen asia noissa seuduissa, ja lordi ja minä lähdimme hänen mukaansa uteliaisuudesta vain, kuten sanoimme. Sir Williamin palveluskunta oli suuri ja elintapa oivallinen. Metsästäjät hankkivat meille riistaa; joka päivä pyydystettiin kaloja vesistä ja konjakki vuosi virtoina. Kulkumme päivisin ja leiriytymisemme yöksi tapahtui sotilas-malliin; vahteja asetettiin ja vaihdettiin; jokaisella oli määrätty tehtävänsä, ja Sir William oli kaiken sieluna. Matka olisi ehkä kokonaisuudessaan minua suuresti miellyttänyt, ellei sää onnettomuudeksemme olisi ollut niin kovin kolea; päivisin oli lämpömittari vielä jäätymispisteen yläpuolella, mutta öisin oli heti hallaa. Melkein koko ajan puhalsi kiusallinen pureva tuuli, niin että istuimme venheessä sormet sinisinä; kun taas illalla seisoimme nuotion ääressä naamojamme paistaen, tuntui siltä kuin vaatteet selän puolelta olisivat olleet paperista. Ympärillämme vallitsi peloittava autius; ei näkynyt yhtään ihmistä, ei edes nuotion savua, emmekä matkustajiakaan kohdanneet, paitsi erään yksinäisen kauppiaanvenheen, jonka tapasimme matkamme toisena päivänä. Oli tosin jo verrattain myöhäinen syksy, mutta itse Sir Williamiakin vaivasi se huomio, että vesireitit olivat niin autiot, ja minä kuulin hänen useamman kerran lausuvan julki rauhattomuutensa asian johdosta. "Pelkäänpä, että tulemme liian myöhään; ne lienevät kaivaneet sotakirveensä maasta", sanoi hän, ja me saimme myöhemmin nähdä hänen olleen oikeassa.

En voi sanoin kuvailla, millainen murheen pimeys sielussani lepäsi tämän matkan aikana. Luonteeni ei kuulu niihin, joita tavattomat asiat huvittavat, ja minusta tuntui ilkeältä unelta, kun näin talven laskeutuvan maille ja minun oli pakko nukkua taivasalla, kaukana, kaukana ihmisasunnoilta, ja samalla me mielestäni julkeasti uhmasimme Luojan voimaa. Tämä ajatus, joka varmaankin ainoastaan osoittaa, että olin pelkuri, kärjistyi äärimmilleen, kun hyvin tiesin minkä vuoksi olimme lähteneet. Samalla rasittivat minua ne kohteliaisuusvelvollisuudet, jotka olin Sir Williamille velkaa; minun oli nyt hänelle pidettävä seuraa, kun lordi oli kerrassaan vaipunut tylsämielisyyttä lähentelevään tilaan ja istui vain jäykin silmin tuijottaen metsään, nukkui tuskin koskaan eikä toisinaan saanut pariakymmentä sanaa suustaan koko pitkänä päivänä. Ajatusta hänen puheessaan vielä oli, mutta hän näytti melkein yksinomaan kiintyneen ajatukseen, miten löytäisi miehet, jotka kulkivat hänen asioillaan. Hän kertoi Sir Williamille usein ja joka kerta aivan kuin uutena asiana, että hänellä oli "veli täällä jossain metsässä", ja pyysi että vahdit saisivat käskyn "käydä häntä kuulustelemassa." "Minä odotan jännityksellä tietoja veljestäni", saattoi hän sanoa kerran toisensa perästä. Ja toisinaan kun me kuljimme eteenpäin, voi hän saada päähänsä, että kaukana virralla näkyi kanootti tai rannalla leirisija, ja silloin hän joutui pelonsekaisen rauhattomuuden valtaan. Hänen omituinen käytöksensä ei tietysti voinut jäädä Sir Williamilta huomaamatta. Niinpä hän vihdoin veikin minut syrjään ja ilmaisi huolensa asian johdosta. Minä nostin sormen otsalleni ja pudistin päätäni; minä halusin kaikin tavoin levittää sitä luuloa, ettei hän ollut täysijärkinen, siltä varalta, että hänen aikeensa myöhemmin tulisi ilmi.

"Mutta kun niin on laita", huudahti Sir William, "onko silloin viisasta pitää häntä vapaalla jalalla?"

"Ne jotka hänet parhaiten tuntevat", vastasin minä, "väittävät, että hänen täytyy saada pitää päänsä."

"No niin", vastasi Sir William, "eihän se minun asiani ole. Mutta jos olisin sen ennen tiennyt, ette suinkaan olisi päässeet mukaani."

Näin me olimme kulkeneet eteenpäin kahdeksan päivää tuossa autiossa maassa, ilman että mitään erityistä oli tapahtunut, ja asetuimme kerran yöksi leiriin paikalle, missä virta juoksi jotenkin korkeiden metsäisten vuorten välitse. Siinä me sytytimme tasaiselle rannalle nuotion, söimme ja paneuduimme levolle, kuten tavallisesti. Tämä yö oli tappavan kylmä; pakkanen tunkeutui terävän purevana luihin ja ytimiin, eikä peittoni voinut asiaa ollenkaan auttaa, joten minä en saanut unen rahtua silmiini. Ennen päivän koittoa olin jälleen pystyssä, istuin mykkyrässä nuotion ääressä tai juoksin edestakaisin virran rantaa poistaakseni jäsenistäni kolottavaa kylmyyttä. Vihdoin alkoi aamunkajastus näkyä metsien ja vuorten takaa; makaajat liikahtelivat kääreissään ja virta vieri räiskien eteenpäin särkien rantaan syntyneen jääkalvon. Siinä minä seisoin kankeihin turkkeihin kietoutuneena, ja hengitys muuttui harmaaksi höyryksi jäätyneitten sierainteni alla. Silloin yht'äkkiä kuului omituisen hurja huuto metsänrinteestä. Vahdit vastasivat, makaajat hyppäsivät jaloilleen; eräs heistä osoitti sormellaan, toiset katsoivat hänen viittaamaansa suuntaan, ja juuri metsänreunassa, kahden puun välissä me näimme ihmisolennon, joka ojensi käsiään, aivankun olisi ollut suunniltaan. Heti sen jälkeen se juoksi esiin, lankesi polvilleen leirin edustalle ja puhkesi itkuun.

Se oli kauppias John Mountain, joka oli pelastunut aivan kuoleman kidasta. Kun hänet vihdoinkin saimme puhumaan, kysyi hän ensi sanoikseen, olimmeko nähneet Secundra Dassia.

"Nähneet mitä?" huusi Sir William.

"Ei", sanoin minä, "emme me ole häntä nähneet. Kuinka niin?"

"Ettekö ensinkään?" kysyi Mountain. "Niinpä minä sittenkin olen oikeassa." Samassa hän tarttui päähänsä. "Mutta mikä häntä ajaa takaisin?" huudahti hän. "Miksi mies palaa ruumiiden joukosta takaisin? Siinä piilee jokin kirottu salaperäisyys."

Nämä sanat saivat meidät ylenmäärin uteliaiksi, mutta lukijalle asiat selvinnevät paremmin, jos kerron ne oikeassa aikajärjestyksessä. Liitän siis tähän selonteon, jossa olen käyttänyt kolmea eri lähdettä, jotka eivät kaikissa suhteissa ole aivan yhtäpitävät:

Ensiksi: Mountainin kirjoittamaa kertomusta, jossa hän varsin viekkaasti on jättänyt kaikki rikostyöt kertomatta.

Toiseksi: Kahta keskustelua Secundra Dassin kanssa.

Kolmanneksi: Useita keskusteluja Mountainin itsensä kanssa; näissä hän oli kyllin ystävällinen ilmaisemaan koko totuuden; hän näet totta puhuen piti minua rikostoverinaan.

* * * * *

Kauppias Mountainin kertomus.

Siihen joukkueeseen, joka kapteeni Harrisin ja masterin yhteisessä ylijohdossa kulki virtaa ylöspäin, kuului kaikkiaan yhdeksän henkeä, joissa ei ollut yhtään (Secundra Dass pois luettuna) hirtinpuuhun soveltumatonta. Harrisista lähtien siirtomaan kansa tunsi heidät vimmatuiksi, verenhimoisiksi konniksi; muutamat harjoittivat rosvoamista ammattinaan. Kaikki olivat oivallisia renttuilemaan ja ryyppäämään; useimmilla oli rommikauppa käsityönä, ja kaikki yhdessä olivat sopiva seurue lähtemään petollisiin murhatöihin. Mikäli ymmärrän, ei joukkueessa ollut erityisempää kuria eikä vakituista johtajaa, mutta Harris ja neljä muuta — Mountain itse, kaksi skotlantilaista — Pinkerton ja Hastie — ja eräs Hicks niminen virkaheitto suutari — pistivät päänsä yhteen ja sopivat menettelytavasta. Mitä puhtaasti aineelliseen puoleen tulee, olivat he aika hyvin varustetut; niinpä oli masterilla mukanaan teltta, jossa hän oli suojassa ja häiritsemättä. Tuokin pieni etuoikeus yllytti hänen tovereitaan häntä vastaan. Mutta yleensäkin oli hänen asemansa siinä määrin väärä, jopa naurettava, että koko hänen hallitsemiskykynsä ja kaikki hänen miellyttävät ominaisuutensa eivät täällä merkinneet mitään. Kaikki muut, Secundraa lukuunottamatta, pitivät häntä miehenä, joka oli antanut houkutella itsensä loukkuun ja joka nyt itsekään asiasta tietämättä kulki kaulankatkeamista kohti. Itse hän kuitenkin lienee pitänyt itseään matkueen todellisena johtajana ja alkuunpanijana; tämä tietysti ei voinut olla hänen käytöksessään ilmenemättä, ja kun hän pienimmässäkin määrin osoitti mahdin tai alentuvaisuuden merkkejä, niin ne, jotka olivat hänet pettäneet, naureksivat partaansa.

Minä olin siinä määrin tottunut pitämään ja ajattelemaan häntä mahdikkaana johtajana, että minuun koski kipeästi ja hävettävästi tieto siitä, missä asemassa hän tällä retkellä oli ollut. Miten varhain hän oli voinut jotakin aavistaa, on mahdoton tietää, mutta pitkä aika kului, kulkue ehti jo kauas erämaahan, ennenkuin asiain todellinen tila hänelle selvisi.

Se tapahtui seuraavasti. Harris ja muutamat muut olivat menneet metsään neuvottelemaan ja olivat yht'äkkiä säikähtäneet pensaikosta kuuluvaa rasahdusta. Kaikki he tunsivat intiaanien sodankäyntitavat, olipa Mountain sekä asunut että metsästänyt yhdessä alkuasukasten kanssa, vieläpä saavuttanut mainetta taisteluissa heitä vastaan. Hän osasi liikkua äänettömästi metsässä ja seurata jälkiä kuin koira. Sen vuoksi hän sai toisilta toimekseen hiipiä tiheikköön tarkastamaan rasahduksen syytä. Häneltä ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän tiesi aivan lähellä edessään kulkevan ihmisen, joka varovasti, mutta tottumattomasti pujahteli lehväin välitse, ja kun hän pian sen jälkeen pääsi hyvälle näköpaikalle, onnistui hän huomaamaan Secundra Dassin, joka vikkelästi puikki eteenpäin, alinomaan taakseen katsellen. Tuon nähdessään ei hän tiennyt pitikö nauraa vai itkeä, ja kun hän palattuaan oli kertonut asian rikostovereilleen, oli heidän laitansa jokseenkin samoin. Ei siis ollut mitään syytä peljätä intiaanien hyökkäystä, mutta toisaalta, koska Secundra Dass otti huolekseen heitä vakoilla, oli varsin todennäköistä, että hän osasi englanninkieltä, ja jos hän osasi englanninkieltä, oli varmaa, että master tunsi kaikki heidän vehkeensä. Nyt oli asema erikoisen omituinen. Jos Secundra Dass osasi englanninkieltä ja salasi sen, taisi toisaalta Harris useita Intian kieliä; ja kun hän oli oppinut niitä oloissa, joissa hänen käytöksensä oli mennyt kauas suurimmankin julkeuden rajojen ulkopuolelle, oli hän katsonut parhaaksi olla asiasta vaiti. Siten oli molemmilla puolueilla mahdollisuuksia vakoilla toista. Salaliittolaiset palasivat leiriin saatuaan kuulla, että heillä oli sellainen etu puolellaan; Harris ryömi masterin teltan luo, kun hän kuuli hindun ehtineen sinne takaisin; toiset taas istuivat piippuineen nuotion ääressä ja odottivat kärsimättöminä, mitä hän saisi tietoonsa. Kun hän vihdoin tuli, oli hänen ilmeensä hyvin synkkä. Hän oli kuullut kylliksi varmistuakseen pahimmassa epäluulossaan. Secundra Dass osasi erinomaisesti englanninkieltä; hän oli hiiviskellyt heidän jäljessään ja vakoillut heitä useita päiviä; masterilla oli nyt täysi selko salaliitosta; hän ja hindu aikoivat seuraavana päivänä erota toisista sellaisella paikalla, missä piti kulkea yli maakannaksen, ja lähteä oman onnensa nojaan vaeltamaan metsissä; he pitivät parempana kaikkea, he antautuivat nälälle, petoeläimille ja intiaaneille alttiiksi mieluummin kuin jäivät nykyiseen asemaansa petturien joukkoon.

Mitä nyt oli tehtävä? Jotkut tahtoivat heti lyödä masterin kuoliaaksi, mutta Harris sai heidät ymmärtämään, ettei sellaisesta rikoksesta olisi mitään hyötyä, koska master, joka oli aarteen kaivanut maahan, veisi mukanaan tiedon sen paikasta. Toiset tahtoivat heti luopua koko yrityksestä ja lähteä New-Yorkiin päin, mutta tuo houkutteleva sana, aarre, ajatus pitkästä matkasta, jonka he jo olivat suorittaneet, sai enemmistön hylkäämään tämän ehdotuksen. Olen taipuvainen luulemaan, että suurin osa joukosta oli aivan matalajärkistä väkeä. Harris tosin ymmärsi yhtä ja toista, Mountain ei ollut mikään hölmö, Hastie oli saanut kirjallista sivistystä, mutta hekin olivat varsin huonosti menestyneet elämässä, ja jäljellä olevat kuuluivat pahimpaan roskaväkeen, mitä missään siirtomaassa voi tavata. Siihen loppupäätökseen, johon he vihdoin tulivat, olivat enemmän syynä ahneet toiveet kuin harkinta. He päättivät, että oli meneteltävä varovasti, pidettävä hyvin silmällä masteria, oltava vaiti eikä enää annettava aihetta epäluuloon. Mikäli voin asiaa arvostella, luottivat he kokonaan siihen, että heidän uhrinsa sattuisi olemaan yhtä ahne, yhtä täynnä haluja ja yhtä ajattelematon kuin hekin, ja että hän asiain niin kehittyessä joutuisi uhraamaan sekä henkensä että aarteensa.

Kahteen kertaan lienevät Secundra ja master seuraavan päivän kuluessa luulleet päässeensä pakoon, ja kaksi kertaa tulivat he viekkaudessaan voitetuiksi. Masterissa ei näkynyt minkäänmoista pettymyksen merkkiä, paitsi että hän toisella kerralla kalpeni hiukan. Hän ihmetteli, kuinka hän tyhmyyksissään oli joutunut harhateille, kiitti kiinniottajiaan, aivankuin nämä olisivat tehneet hänelle palveluksen, ja liittyi uudelleen kulkueeseen niin kohteliaan ja reippaan näköisenä kun konsanaan. Mutta hän oli varmaankin haistanut ruudin, sillä tästä lähtien hän ja Secundra puhuivat keskenään vain kuiskaten, eikä hyödyttänyt mitään se, että Harris seisoi väijymässä pakkasessa teltan ulkopuolella. Samana iltana, jona tämä saatiin tietää, täytyi jättää venheet ja kulkea eteenpäin jalkaisin, joten pakenemismahdollisuudet suuressa määrässä vähenivät.

Nyt alkoi äänetön taistelu molempien puolueiden kesken; toiset taistelivat elämästä, toiset rikkauksista. He olivat nyt lähellä sitä erämaan osaa, jossa masterin itse täytyi alkaa opastaa, ja tämä aiheenaan istuivat Harris ja hänen miehensä joka ilta hänen ääressään nuotion ympärillä ja ponnistelivat saadakseen hänet ilmaisemaan jotakin. Jos hän luopuisi salaisuudestaan, tiesi hän vallan hyvin olevansa kuoleman oma; toisaalta ei hän uskaltanut kieltää heitä kysymästä ja hänen täytyi olla auttavinaan heitä parhaan kykynsä mukaan; muutenhan hän olisi voinut yhtä hyvin sanoa epäilevänsä heitä. Ja kumminkin väittää Mountain, ettei hänen ilmeensäkään koskaan muuttunut. Hän istui näiden verikoirain keskellä elämän riippuessa ohukaisesta langasta, aivankuin joku iloluontoinen isäntä istuu tyytyväisenä kotonansa oman lieden ääressä. Aina hänellä oli vastaus valmiina — hyvin usein leikillinen; hän ei päästänyt rosvoja uhkailemaan ja väisti loukkauksia, jutteli, nauroi ja kuunteli mitä avomielisimmän näköisenä — käyttäytyi sanalla sanoen niin, että olisi saanut heidät neuvottomiksi, jos pelkkä epäluulo olisi ollut kysymyksessä, ja oli saada heidät horjumaan heidän varmasta tiedostaankin huolimatta. Niin, myönsipä Mountain minulle, että he pian olisivat lakanneet uskomasta kapteenin tiedonantoihin, ja uskotelleet itselleen, ettei se, jonka he aikoivat tappaa, vielä nytkään tietänyt mitään heidän aikeistaan, ellei esteenä olisi ollut se seikka, että hän kerta kerran jälkeen (tosin varsin nokkelasti) kiersi heidän vastauksiaan, ja elleivät hänen uudistetut pakoyrityksensä olisi olleet vieläkin pätevämpiä todistuskappaleita. Viimeisestä tällaisesta yrityksestä, joka kärjisti asian huippuunsa, kerron seuraavassa.

Ensinnäkin on mainittava, että Harrisin väki oli aivan suunniltaan; pidettiin tuskin enää yllä kohteliaisuuden varjoakaan, ja oli (mikä jo yksin merkitsee paljon) otettu pois aseet masterilta ja Secundralta jonkinmoisen tekosyyn nojalla. Mutta uhattu pari puolestansa säilytti yhä ystävällisen ja soveliaan käytöksensä; Secundra oli pelkkää kumartelua ja master pelkkää hymyä. Viimeisenä rauhallisena iltana hän oli mennyt niin pitkälle, että oli huvittanut seuruetta laululla. Oli myöskin huomattu hänen syöneen tavattoman vankasti ja juoneen tiheään, epäilemättä tarkoituksella.

Vihdoin, noin kello kolmen tienoissa aamulla, hän lähti teltasta ulos ääneen ähkyen ja valittaen, ja käyttäytyi yleensä aivan kuin liiallinen syöminen olisi häntä vaivannut. Jonkun ajan kuluttua tuli Secundra ja hoiteli kaikkien nähden herraansa. Vihdoin tämä näytti toipuvan ja vaipuvan uneen maahan teltan taakse; hindu taas meni takaisin telttaan. Jonkin ajan kuluttua saapui uusi vahtimies; hänelle osoitettiin master, joka makasi puhvelinnahkaturkkiinsa kääriytyneenä. Vahtimies piti sitten (ainakin omien sanojensa mukaan) yhtämittaa häntä silmällä. Päivän alkaessa sarastaa tuli äkkinäinen tuulenpuuska, joka avasi turkkien toista reunaa, ja samassa heitti hatun masterin päästä vähään matkaan. Vahtimiehestä näytti ihmeelliseltä, ettei nukkuja herännyt. Senvuoksi hän meni teltan luo. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän huudahti ja ilmoitti toisille, että vanki oli karannut. Hindunsa hän oli jättänyt ja tämä oli saada hengellään maksaa isäntänsä pakenemisen; joka tapauksessa rosvot häntä ensi kiivastuksen ja hämmästyksen vallassa mitä epäinhimillisimmin rääkkäsivät. Mutta kaikkien uhkausten ja kidutustenkin aikana Secundra urhoollisesti väitti, ettei hän tiennyt vähintäkään herransa suunnitelmista, mikä olikin varsin mahdollista, eikä hänen pakenemistavastaan, mikä aivan silminnähtävästi oli valhetta. Liittolaisilla ei näin ollen ollut muuta mahdollisuutta kuin kokonaan antautua Mountainin johdettaviksi. Yöllä oli kylmentynyt, maan pinta oli kova, mutta heti auringon noustua tuli lämmin suojasää. Mountain ylpeili siitä, ettei tällaisia jälkiä moni olisi voinut seurata, vielä harvemmat alkuasukkaistakaan löytää. Ennenkuin takaa-ajajat siis pääsivät masterin jäljille, oli hän päässyt kauas edelle, ja hän lienee kulkenut niin harjaantumattomaksi jalankävelijäksi hämmästyttävän nopeasti, sillä Mountain sai hänet näkyviinsä vasta puolenpäivän seutuvilla. Kun tämä tapahtui, oli kauppias yksin; hänen oman toivomuksensa mukaan seurasivat kaikki hänen toverinsa vasta useita satoja askeleita jäljempänä; hän tiesi että master oli aseeton; sitäpaitsi häntä kiihoitti nopea kulku ja takaa-ajointo. Kun hän nyt näki saaliinsa niin lähellä, avuttomana ja uupuneen näköisenä, sai hänen turhamaisuutensa hänet yrittämään vangita pakolaista omin neuvoin. Kuljettuaan pari askelta eteenpäin hän tuli pienelle aukealle paikalle, ja sen toisella reunalla istui master käsivarret ristissä isoon kiveen nojaten. Mountain ehkä sai aikaan jonkin risahduksen; joka tapauksessa on varmaa, että master nosti päätään ja suuntasi katseensa juuri siihen kohtaan metsikköä, missä hänen vainoojansa makasi:

"En ole varma siitä, näkikö hän minut", sanoi Mountain, "mutta hän tuijotti minuun päin kuten epätoivoinen, ja silloin rohkeus virtasi minusta kuin rommi pullosta." Kun master kohta sen jälkeen katsoi toisaalle ja näytti jälleen painuvan ajatuksiinsa, hiipi Mountain pois ja kääntyi hakemaan apua tovereiltaan.

Nyt seurasi sarja yllätyksiä, sillä vakooja oli tuskin ehtinyt ilmoittaa toisille keksintönsä, ja he eivät olleet vielä varustautuneet käymään pakolaisen kimppuun, kun mies jo olikin heidän keskellänsä; hän käveli aivan rauhallisena kädet selän takana.

"Hei miehet!" huusi hän heidät nähdessään. "Olipa hyvä, että toisemme tapasimme. Mennäänpä takaisin leiriin."

Mountain ei ollut kertonut rohkeutensa sulamisesta eikä masterin mieltä-muuttavasta silmänluonnista; sen vuoksi kaikki muut luulivat epäilemättä hänen tulevan omasta vapaasta tahdostaan. Joka tapauksessa syntyi melua; kirottiin, puitiin uhkaavasti nyrkkiä ja osoitettiin pyssynsuuta.

"Mennään takaisin leiriin", sanoi master. "Minä selitän asian, mutta vasta kaikkien kuullen. Kääntäkääpä pois nuo kiväärinne; voisi helposti sattua, että jokin niistä laukeaisi ja hävittäisi aarteensaantimahdollisuutenne. Älkäähän toki", sanoi hän, "lyökö kultamunia munivaa kanaanne kuoliaaksi."

Hänen vaikutusvoimansa tehosi sillä kertaa, ja seurue lähti paluumatkalle ilman erikoista järjestystä. Siten sai master tilaisuutta vaihtaa pari sanaa Mountainin kanssa.

"Te olette nokkela ja rohkea mies", sanoi hän, "mutta saanetteko te kyvyistänne riittävän korvauksen? Miettikäähän, eikö olisi teille parempi palvella minua sensijaan että palvelette tuollaista aivan tavallista ämmää kuin Harris. Miettikää sitä", lisäsi hän, lyöden toista keveästi olkapäähän, "älkääkä toimiko ajattelemattomasti. Elävänä tai kuolleena, aina on minun kanssani paha tapella."

Kun he olivat tulleet takaisin leiriin, missä Harris ja Pinkerton vahtivat Secundraa, hyppäsivät nämä kaksi raivoissaan masterin kimppuun ja hämmästyivät kovin, kun toverit sanoivat, että heidän piti "pysyä alallaan ja kuunnella mitä herralla oli sanottavaa." Master ei ollut liikahtanutkaan, kun he hänen kimppuunsa hyökkäsivät, ei myöskään tämä todistus saavutetusta edusta millään tavalla häntä paisuttanut.

"Ei kiirehditä liiaksi", sanoi hän. "Ruokaa ensin ja sitten julkinen kokous."

Niinpä syötiin ateria äkkiä, ja niin pian kuin se oli ohi, nojasi master kyynäspäillään pöytään ja aloitti puheensa. Se kesti kauan; hän kääntyi erikseen kaikkien muitten paitsi Harrisin puoleen ja jokaiselle hänellä oli imarteleva sana valmiina. Hän nimitti heitä rohkeiksi, kunnon pojiksi, sanoi, ettei hän koskaan ollut nähnyt hauskempaa seuraa, tehtävän paremmin työtä, tai kannettavan reippaammin kärsimyksiä. "No niin", sanoi hän, "nyt voi joku kysyä, mikä piru pani minut juoksemaan tieheni. Mutta siihen kannattaa tuskin vastata, sillä minä luulen, että te kaikki tiedätte sen jokseenkin hyvin. Mutta vain jokseenkin hyvin: On eräs seikka, johon minä heti palaan, ja ottakaa se huomioonne, kun se tulee. Täällä on petturi, kaksinkertainen petturi; minä ilmaisen hänen nimensä, ennenkuin puheeni lopetan; enempää en sano nyt. Mutta nyt tulee toinen ja kysyy, mikä perhana minut toi takaisin. No niin, ennenkuin vastaan tähän kysymykseen, teen teille toisen: Tämäkö ilveskissa, tämä Harrisko hindustanin kieltä osasi", huusi hän nousten ylös ja osoittaen miestä suoraan kasvoihin kuvaamattoman uhkaavin elein. Saatuaan myöntävän vastauksen hän sanoi: "Epäluuloni oli siis sittenkin oikea, ja minä tein niinkuin pitikin, tullessani takaisin. Nyt saatte kuulla totuuden ensi kerran, miehet." Senjälkeen hän aloitti pitkän kertomuksen, jonka hän esitti erittäin taitavasti. Siinä hän kuvaili, kuinka hän koko ajan oli epäillyt Harrista, kuinka hänen pelkonsa oli varmistunut, ja kuinka Harris varmaan oli vääriin tulkinnut hänen ja Secundran välisiä keskusteluja. Näin kauas ehdittyään hän teki rohkean hyökkäyksen, jonka vaikutus oli mitä erinomaisin. "Te luulette", sanoi hän, "että Harris jakaa kanssanne; te kai luulette itse voivanne pitää huolta siitä, että niin tapahtuu; te ette tietystikään usko, että tuollainen kurja lurjus voisi teidät pettää. Mutta varokaa. Hänenlaisensa puoli-idiootit ovat tavallaan viekkaita, se kuuluu heihin samoinkuin haju kärppään, ettekä te varmaankaan tiedä Harrisin jo pitäneen huolta omista eduistaan. Niin, hänelle merkitsee aarre puhdasta rahaa. Teidän täytyy joko löytää se tai kuolla nälkään. Hän sitävastoin on saanut maksun ennakolta, veljeni on lahjonut hänet, syöstäkseen minut onnettomuuteen. Jos epäilette, niin katsokaa häntä — katsokaa, kuinka hän irvistelee ja vääntelehtii niinkuin ilmisaatu varas ainakin."

Saatuaan aikaan tämän hyvän vaikutuksen selitti master kuinka hän oli lähtenyt karkuun, mutta tullut parempiin ajatuksiin ja vihdoin päättänyt palata, kertoa heille totuuden ja koettaa jälleen onneaan heidän kanssansa, koska hän nyt oli vakuutettu siitä, että he heti panisivat Harrisin viralta ja valitsisivat itselleen uuden johtajan. "Kas siinä koko totutte", sanoi hän, "ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta minä antaudun kokonaan käytettäväksenne. Mikäkö se poikkeus on? Tuossa hän istuu", huusi master jälleen osoittaen Harrista, "ja siinä on mies, jonka pitää kuolla! Aseet ja ehdot ovat minulle yhdentekevät; asettakaa minut häntä vastapäätä, ja vaikk'ette anna minulle muuta asetta kuin kepin, niin näytän teille viidessä minuutissa murskatun raadon, jossa koirat saavat piehtaroida."

Oli jo pimeä yö, kun hän lopetti puheensa; miehet olivat kuunnelleet melkein aivan hiljaa; mutta nuotion loimo ei ollut kyllin kirkas, jotta olisi voinut nähdä toverin kasvoista, missä määrin hän oli tullut voitetuksi tai vakuutetuksi. Ja sille paikalle, jota tuli kirkkaimmin valaisi, oli master itse asettunut, joten jokaisen katse kiintyi hänen kasvoihinsa, seikka, jonka hän epäilemättä oli edeltäkäsin tarkoin suunnitellut. Lyhyen hetken vallitsi hiljaisuus, mutta sitten alkoivat miehet innokkaasti pohtia asiaa. Master makasi selällään, kädet ristissä pään alla ja polvi toisen päällä, aivan kuin ei asiain kohtalo olisi häntä millään tavalla liikuttanut. Tässä hänen halunsa komeilla rohkeudellaan epäilemättä vei hänet liian pitkälle ja vahingoitti hänen asiaansa. Hiukan sinne tänne huojuttuaan mieliala lopullisesti kääntyi auttamattomasti häntä vastaan. Hän luultavasti toivoi voivansa saada aikaan saman, minkä oli tehnyt merirosvolaivalla; toivoi pääsevänsä johtajaksi, joskin kovilla ehdoilla, ja asiat olivat niin lähellä sellaista käännettä, että Mountain jo sitä ehdottikin. Mutta kivi, johon hän kolahti, oli Hastie. Tästä veikosta ei pidetty; hän näet oli juro ja ärtyisä ja ulkomuodoltaan ruma, pöhöttynyt, mutta hän oli lueskellut jonkin aikaa papiksi Edinburghin yliopistossa, kunnes kehno käytös oli hävittänyt häneltä tulevaisuuden mahdollisuudet, ja nyt hän muisti ja käytti hyväkseen, mitä oli oppinut. Hän ei ollutkaan puhunut aivan kauan, ennenkun master huolettomasti käänsi kylkeä, minkä hän Mountainin käsityksen mukaan teki salatakseen epätoivoa, joka olisi näkynyt hänen kasvoillaan. Hastie sanoi, ettei hän tahtonut ollenkaan puhua suurimmasta osasta masterin esitystä, koska se ei koskenut asiaa; heille oli tärkeä ainoastaan aarre. Kaikki, mitä hän oli sanonut Harrisista oli ehkä totta, ja he saisivat sen kyllä kuulla aikanaan, mutta mitä oli sillä aarteen kanssa tekemistä? He olivat kuulleet koko joukon tarpeetonta jaaritusta; alaston totuus oli, että mr. Durie oli ollut pahoin peloissaan ja juossut pakoon kerran toisensa perästä. Hän oli nyt paikalla — vangittunako vai itsekö palanneena, se oli Hastiesta saman tekevää; tärkeätä oli vain saattaa asia loppuun. Mitä johtajan erottamiseen ja valitsemiseen tuli, toivoi hän, että he kaikki olivat vapaita miehiä, joilla oli jokaisella kykyä pitää huolta asioistaan. Se oli vain pelkkä yritys pimittää miesten silmiä, ja sama oli laita sen ehdotuksen, joka koski kaksintaistelua Harrisin kanssa. "Hän ei saa tapella kenenkään kanssa tässä leirissä, siitä voi hän olla varma", sanoi Hastie. "Meillä oli kyllin vaivaa ottaessamme häneltä pois aseet, ja tomppeleita olisimme, jos antaisimme ne hänelle takaisin. Mutta jos herra haluaa päästä jännittävään olotilaan, niin voin palvella häntä tässä suhteessa ehkä paremmin kuin hän luuleekaan. Minä näet en aio viettää loppuikääni täällä vuoristossa; minä olen jo täällä ollut liiankin kauan, ja esitän nyt sen vaatimuksen, että hänen on heti sanottava, missä aarre on, uhalla että hänet muuten heti ammutaan. Ja tässä", sanoi hän vetäen aseen esille, "tässä on se pistooli, jota me tulemme käyttämään."

"Kah, tuotapa mieheksi sopii sanoa", huusi master ja nousi istumaan, ihaillen katsellen puhujaa.

"En minä kysynyt, mikä olen", vastasi Hastie.

"Minkä valitsette?"

"Hyödytön kysymys", sanoi master. "Kun on pakko, niin on pakko, siinä ei auta itse pirukaan. Totta puhuen me olemme aivan likellä aarrepaikkaa, ja minä näytän sen teille huomenna."

Ikäänkuin nyt kaikki olisi ollut täydellisesti järjestetty, ja järjestetty aivan hänen mielensä mukaan, käveli hän teltalleen, jonne Secundra jo aikaisemmin oli poistunut.

Minä en voi muistella tätä vanhan vihamieheni viimeistä kamppailua, jossa hän kääntelehti ja vääntelehti niin moneen tapaan, tuntematta ihailua, johon tuskin sekaantuu sääliäkään; niin urheasti hän kesti onnettomuutensa, niin reippaasti hän soti niitä vastaan. Vielä tuonakin hetkenä, jolloin hän huomasi olevansa aivan hukassa, jolloin hän näki ainoastaan vaihtaneensa vihollisia, kukistaneensa Harrisin Hastien eduksi, ei hänen olemuksessaan ilmennyt minkäänlaista heikkoutta, ja kun hän vetäytyi takaisin telttaansa ja varmaankin oli jo päättänyt alistua niihin uskomattomiin vaaroihin, joita hänen viimeinen yrityksensä toi mukanaan, tapahtui se yhtä kevein, varmoin ja ystävällisin ilmein ja elein, kuin jos hän olisi lähtenyt teatterista syömään illallista johonkin kaunosielujen kokoukseen. Mutta jos olisi voinut katsoa hänen sieluunsa, olisi epäilemättä huomannut sen vapisevan.

Aikaisin yöllä tuli leiriin tieto, että hän oli kipeä, ja heti seuraavana aamuna hän käski kutsua luokseen Hastien, ja kyseli häneltä kovin innokkaasti osasiko hän yhtään lääketaitoa. Täten master todellakin viekkaasti osasi koskettaa entisen teologin turhamaisuuteen. Hastie tutki häntä; häntä miellytti toisaalta osoittaa tietojansa, toisaalta ei hänellä niitä ollut, ja kun hän sitäpaitsi oli erittäin epäluuloinen, niin hän seisoi siinä aivan ällistyneenä, tietämättä, oliko master kipeä vai oliko hän vain olevinaan. Tässä tilassa palasi hän kumppaniensa luo ja kertoi heille, että sairas on aivan lähellä kuolemaa (joka tapauksessa oli hänelle eduksi esittää asiat tällä tavalla).

"Mutta sama se", lisäsi hän kiroten, "vaikka hän siihen hajoaisikin, on hänen vietävä meidät aarrepaikalle tänä aamuhetkenä."

Leirissä oli kuitenkin useita, niitten joukossa Mountain, joita tällainen raakamaisuus ei miellyttänyt. He olisivat ilman vähintäkään sääliä nähneet masterin ammuttavan tai ampuneet hänet itse; mutta heitä näytti liikuttaneen hänen urhoollinen taistelunsa ja avomielinen antaumisensa edellisenä iltana; samalla he ehkä jo olivat alkaneet kapinoida uutta johtajaansa vastaan; ainakin he selittivät, että jos mies kerran on kipeä, oli hänen saatava levätä päivä Hastien hammastenkiristyksestä huolimatta. Seuraavana aamuna master selvästi oli huonompi, ja Hastiekin alkoi osoittaa jonkunmoista inhimillistä osanottoa (niin helposti herättää teeskenneltykin tohtoroiminen myötätuntoa). Kolmantena aamuna kutsutti master Mountainin ja Hastien luoksensa telttaan ja sanoi nyt kuolevansa, kertoi heille tarkasti, missä aarre oli, ja käski heidän heti lähteä sitä etsimään, nähdäkseen valehteliko hän heille, ja myöskin sen vuoksi, että hän voisi heitä vielä opastaa, elleivät he heti sitä löytäisi.

Mutta tässä syntyi vaikeus, jonka hän epäilemättä ennakolta oli ottanut huomioon. Ei yksikään miehistä luottanut toveriinsa: ei kukaan siis voinut suostua jäämään leiriin. Toisaalta: master tosin näytti ylen heikolta; hänen puheensa oli melkein kuiskaavaa, ja hän nukkui enimmäkseen tiedotonna; mutta sittenkään ei ollut aivan mahdoton sekään otaksuma, että sairaus oli teeskennelty ja että he lähtiessään aarteen hakuun voisivat juosta ansaan ja huomata linnun lentäneen tiehensä, kun palaisivat. Sen vuoksi he edelleen lojuivat leirissä sanoen suurella osanotolla seuraavansa masterin kohtaloa, ja niin monenkirjava on ihmisluonto, että useat heistä todellakin tunsivat vilpitöntä, joskaan ei kovin syvää surua, nähdessään miehen, jonka he olivat aikoneet kylmäverisesti murhata, joutuvan aivan luonnolliseen vaarantilaan. Iltapäivällä kutsuttiin Hastie sairasvuoteen luo rukoilemaan, minkä hän, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, teki erinomaisen hartaasti. Kahdeksan tienoilla illalla kuultiin Secundran valituksesta, että kaikki oli lopussa, ja ennen kello kymmentä nähtiin hindun kaivavan hautaa soihdun valossa. Auringon noustessa seuraavana aamuna tapahtui masterin hautaaminen. Siihen ottivat kaikki osaa käyttäytyen varsin sopivasti, ja ruumis laskettiin maahan nahkaturkkeihin käärittynä, ainoastaan kasvot paljaina; ne olivat vahankellertävät, ja sieraimet oli Secundra itämaalaiseen tapaan tukkinut. Kohta kun hauta oli luotu umpeen, puhkesi hindu jälleen valituksiin, jotka liikuttivat kaikkia, ja mikäli kuulemastani kertomuksesta selvisi, ei tuo rosvojoukko välittänyt, vaikka huuto kuului kamalalta ja voi sellaisessa seudussa olla heidän turvallisuudelleenkin vaarallinen. Päinvastoin he koettivat häntä lohduttaa, tosin karkeasti, mutta silti ystävällisesti.

Mutta joskin inhimillinen luonto pahimmassa rappiotilassaankin jossakin tapauksessa voi esiintyä ystävällisenä, on se sittenkin aina ja ennen muuta ahnas. Pian miehet kääntyivätkin pois surevan luota ja alkoivat huolehtia omista asioistaan. Kun aarteen piilopaikka oli aivan lähellä — missä, sitä he eivät vielä varmaan tienneet — päättivät he antaa leirin jäädä sijoilleen, ja päivä kului heiltä turhassa etsinnässä kautta metsäin. Secundra taas yhä makasi herransa haudalla. Sinä yönä ei asetettu ollenkaan vartijoita; miehet makasivat piirissä nuotion ympärillä, kuten metsänkävijöillä on tapana, päät ulospäin aivan kuin pyörän puolapuut. Aamulla he makasivat samoin; ero oli vain se, että Pinkerton, jonka sija oli Mountainin oikealla puolella, hänen ja Hastien välissä, oli yön pimeydessä salaa murhattu ja makasi nyt kuten ennenkin viittaansa kietoutuneena, mutta takaapäin saattoi nähdä hänen joutuneen kamalan surman uhriksi: hänen päänahkansa oli poissa. Tuona aamuhetkenä olivat rosvot kaikki kalpeita kuin kummitusjoukko, sillä he tiesivät aivan hyvin, kuinka itsepintaisesti intiaanit pyrkivät päämääräänsä ollessaan sotajalalla tai mieluummin: murhaamassa. Mutta suurimpana syynä he pitivät sitä, ettei ollut asetettu vahtimiestä, ja kun heitä vielä kiihoitti ajatus aarteesta, joka oli aivan saatavilla, päättivät he jäädä vielä paikoilleen. Pinkerton haudattiin aivan masterin viereen; jäljellejääneet viettivät taas päivänsä hakemalla aarretta, osaksi peloissaan, osaksi toivehikkaina; he näet olivat toisaalta varmoja siitä, että aarre kohta löytyisi, toisaalta he alkoivat pimeän tullen peljätä intiaaneja. Mountain oli seuraavana yönä vahtimiehenä; hän väittää valvoneensa koko yön, sanoo ettei hän edes istahtanut, vaan vartioi leiriä mitä valppaimmin. Niin ollen ei hän voinut aavistaa mitään pahaa mennessään (nähtyään tähdistä vahtivuoronsa olevan ohi) herättämään seuraavaa vahtimiestä. Se oli suuri Hicks; hän makasi piirissä suojan puolella, hiukan edempänä nuotiosta kuin muut, ja paikassa, jonka sinnepäin heittyvä savu pimensi. Mountain kumartui ja tarttui häntä olkapäähän; samassa sai hän käteensä jotakin tahmeata ja märkää, ja kun tuuli kääntyessään sai nuotion loimun lankeamaan sinne päin, näki Mountain, että häneltä, kuten Pinkertoniltakin, oli viety päänahka.

Oli ilmeistä, että he olivat joutuneet erittäin viekkaitten intiaani-salamurhaajain uhreiksi. Nämä voivat toisinaan seurata matkuetta useita päiviä, pysyttelevät sen kintereillä, kuinka nopeasti se rientäneekin eteenpäin, ja varastavat päänahan jokaisessa leiripaikassa, olkoot vahdit kuinka valppaita hyvänsä. Kun tämä selvisi aarteenkaivajille — heitä oli nyt enää ainoastaan puoli tusinaa — valtasi heidät täydellinen mielenmasennus; he tempasivat tärkeimmät tarvekalunsa ja syöksyivät suoraa päätä metsään, jättäen kaiken muun omaisuutensa. Nuotionsa he jättivät sammuttamatta ja kuolleen toverinsa hautaamatta. Koko päivän he pakenivat; he söivät kulkiessaan kädestä suuhun, ja kun he eivät uskaltaneet nukkua, riensivät he pimeänkin tultua umpimähkään eteenpäin. Mutta ihmisen kestävyyden raja on pian saavutettu; kun he vihdoin lepäsivät, vaipuivat he sikeään uneen, ja huomasivat herätessään vihollisen yhä olevan kintereillään ja vielä kerran tuoneen heidän joukkoonsa silpovan kuoleman.

Nyt miehiltä katosi viimeinenkin ymmärryksen ja harkinnan rahtu; he olivat täydellisesti eksyksissä erämaassa, ja ruokavarat alkoivat sulaa kovin vähiin. Ei maksa vaivaa täyttää tätä liiankin pitkää kertomusta niillä kauhuilla, joita miehet vielä saivat kestää. Riittäköön, kun sanon, että vihdoin koitti aamu, jolloin ei mitään verityötä havaittu ja jolloin siis voitiin toivoa murhaajan vihdoin luopuneen takaa-ajosta. Silloin olivat ainoastaan Mountain ja Secundra elossa. Kauppias on varmasti vakuutettu siitä, että tuo tuntematon vihollinen oli hänen omia tuttaviaan, ja että hän ystävyydestä oli jäänyt murhaamatta. Secundran säästymisen hän selittää siten, että murhaaja oli pitänyt hindua mielipuolena. Tämä olisi johtunut osaksi siitä, että Secundra paon kaikkien kauhujen aikana, muiden heittäessä ruokavarojaan ja aseitaan pois, huojui eteenpäin kuokka olkapäällä, osaksi taas siitä, että hän viimeisinä päivinä innokkaasti ja herkeämättä jutteli itsekseen omalla kielellään. Englanninkieltä puhuessaan hän kyllä oli täysin järjissään.

"Sinä uskot, hän olla mennyt aivan pois?" kysyi hän, kun he heräsivät elossa kahden.

"Suokoon Jumala, että niin olisi; luulenpa uskaltavani uskoa", oli Mountain vastannut. Mikäli hän minulle kertoi, olivat sanat tulleet häneltä aivan sekaisin.

Hän oli todellakin siinä määrin suunniltaan, että hän aina seuraavan päivän aamuun, jolloin kohtasi meidät, ei ollut ollenkaan varma siitä, oliko hän nähnyt unta, vai oliko jotain sellaista todellakin tapahtunut, että Secundra samassa kääntyi ja lähti sanaa sanomatta seuraamaan heidän jälkiänsä takaisin päin suunnaten jälleen kulkunsa kohti talvista, autiota erämaata ja vaeltaen tietä, jonka tienviittoina olivat jokaiseen levähdyspaikkaan jääneet silvotut ruumiit.

KAHDESTOISTA LUKU.

Matka erämaahan.

(Jatkoa.)

Mountainin kertomuksessa, sellaisena kuin se Sir William Johnsonille ja lordille kerrottiin, oli tietysti kaikki retken alkupuolta koskevat yksityisseikat jätetty pois ja asiat yleensä esitetty ikäänkuin ennen masterin sairastumista ei olisi mitään erikoista tapahtunut. Viimeisen päivän kertoja kuvaili varsin tärisyttävällä tavalla; kertojaa itseäänkin puistatti muistellessaan tapahtumia, ja sen aseman kautta, missä olimme, saman erämaan rajalla, ja niistä erityisistä syistä, joita kullakin oli osanottoon, hän sai heti kuulijansa puolelleen. Se mitä Mountainilla oli kerrottavaa, ei muuttanut ainoastaan lordi Durrisdeerin maailmaa, vaan vaikutti oleellisesti Sir William Johnsoninkin matkasuunnitelmiin.

Mielestäni on tästä tehtävä lukijalle tarkempaa selkoa. Albanyyn oli saapunut huhuja, joitten sisällys oli kovin huolestuttava; puhuttiin sellaista, että intiaaneilla oli sotasuunnitelmia, ja Sir William, joka oli diplomaattisissa suhteissa intiaanien kanssa, kiiruhti tuohon autioon maahan, vaikka talvi oli jo ovella, tukahduttaakseen vaaran, ennenkuin se ehti laajemmalle levitä. Täällä rajamailla hän huomasi lähteneensä matkaan liian myöhään, ja nyt oli miehen, joka yleensä ei ollut niinkään uskalias kuin varovainen, tehtävä vaikea valinta. Hänen suhtautumistaan noihin tatuoituihin sodankävijöihin voi verrata siihen asemaan, mihin lordipresidenttimme Culloden joutui, kun ylämaan päälliköt alkoivat kapinoida; hän nimittäin oli ainoa terveen järjen edustaja, ja ainoastaan hänen vaikutuksensa kautta voitiin saada aikaan rauhaa ja kohtuutta, jos sellainen yleensä oli mahdollista. Siinä tapauksessa, että hän palaisi kotiin, joutuisi ehkä koko alue intiaanisodan kamalasti runtelemaksi — taloja poltettaisiin, matkustajia vangittaisiin ja metsien asujat kokoilisivat inhoittavia saaliitaan, ihmisten päänahkoja. Toisaalta voi helposti ymmärtää, ettei hänellä ollut suurtakaan halua kulkea kauemmaksi pohjoiseen, edetä syvemmälle erämaahan niin pieni joukko mukanaan, vieden rauhan sanomaa sotaisille villeille, joita jo ilahdutti tulevan taistelun mahdollisuus — tällaista äärimmäistä toimenpidettä hän tietysti vältti.

"Olen tullut liian myöhään", sanoi hän useaan kertaan, ja saattoi sitten vajota syviin ajatuksiin, pää peitettynä käsiin ja rauhattomasti liikutellen jalkojansa.

Kun hän tuosta asemasta kohotti päänsä ja katsoi meihin, lordiin, Mountainiin ja minuun, jotka istuimme tiheässä ryhmässä leirin ulkoreunaan sytytetyn nuotion ympärillä, puhkesi hän puhumaan: "Herra lordi, sanon teille aivan suoraan, etten tiedä, miten menettelisin. Pidän kovin tärkeänä etenemistä, mutta en katso mitenkään sopivaksi, että kauemmin nautin teidän seurastanne. Emme ole ehtineet vielä kauas vesireitiltä, joten epäilemättä voi lähteä paluumatkalle etelään päin joutumatta erityisemmin vaaralle alttiiksi. Ettekö te ja herra Mackellar halua ottaa yhtä venhekuntaa ja palata Albanyyn?"

Lordi oli kuunnellut Mountainin kertomusta silmät kiusallisen kiinteästi kertojaan luotuina, ja oli jo ennen jutun päättymistä vaipunut aivan kuin uneen. Hänen ulkonäössään oli jotakin kammottavaa, jotakin, mikä minun silmissäni ei ollut oikein ihmisen kaltaista; kasvot olivat laihat, tummat ja vanhan näköiset, suu murheen vääristämä; hammasrivi pilkisti alituisesti esiin; silmäluonten reunat olivat veripunaiset ja silmämunat näyttivät pullistuvan ulos. En voinut katsella häntä tuntematta ilkeää ärsytystä, mikä tosin onkin useimmiten pääasiallisin tunteemme, kun joku, josta pidämme, sairastuu. En voinut olla huomaamatta, että muut tuskin saattoivat sietää häntä läheisyydessään — Sir William vältti hänen seuraansa, Mountain arasteli hänen katsettaan, pysähteli ja änkytteli sen vuoksi kertoessaan. Mutta kun lordi kuuli tämän ehdotuksen, näytti hän jälleen toipuvan lamaannuksestaan.

"Albanyynko?" kysyi hän selvästi ja kuuluvasti.

"Niin, ei ainakaan kauas sieltä", vastasi Sir William. "Lähempänä ei löydy paikkaa, jossa olisitte varmassa turvassa."

"Ei minua ollenkaan huvita kotiinpalaaminen", sanoi lordi. "En minä pelkää — intiaaneja", lisäsi hän yht'äkkiä.

"Jospa minä voisin sanoa samoin", vastasi Sir William hymyillen; "ja jos kellään olisi mahdollisuutta niin sanoa, niin olisin kai minä se. Mutta teidän on otettava huomioon se vastuunalaisuus, joka minua painostaa, sekä se seikka, etten mitenkään voisi antaa itselleni anteeksi, jos sallisin teidän jatkaa matkaa nyt, kun olotilamme on käynyt näin vaaranalaiseksi, ja teidän asianne — jos teillä mitään sellaista on ollut — on tullut päätökseen, mikäli saamistamme surullisista perheuutisista kuuluu. Minä joutuisin huonoon huutoon, jos sattuisi jokin ikävä tapaus."

Lordi kääntyi Mountainin puoleen. "Mistä hän oli kuolevinaan?" kysyi hän.

"En ymmärrä mitä lordi tarkoittaa", vastasi kauppias, pysähtyen hämmästyneenä puuhissaan (hän hoiteli paria pahannäköistä kylmänhaavaa).

Hetkiseksi näytti lordi käyvän aivan sanattomaksi, mutta sitten hän jotenkin kiivaasti toisti kysymyksensä: "Minä kysyn, mistä hän kuoli. Minä pidän sitä suorana kysymyksenä."

"En minä tiedä mikä oli syynä hänen kuolemaansa", sanoi Mountain. "Ei sitä Hastiekaan tiennyt. Hän näytti aivan luonnollisesti riutuvan ja lopuksi heittävän henkensä."

"Niin, siinäpä se on!" huudahti lordi Sir Williamin puoleen kääntyen.

"Minä en voi seurata teidän kunnia-arvoisuutenne ajatuskulkua", vastasi Sir William.

"No niin", sanoi lordi, "kysymyksessä on perintöasia; poikani arvoonpääsylle voidaan asettaa esteitä, ja kun sanotaan, ettei ole selvää tietoa miehen kuoleman syystä, niin voi syntyä monenlaisia epäluuloja."

"Mutta perhana soikoon, mieshän on haudattu!" huudahti Sir William.

"Sitä minä en koskaan usko", vastasi lordi väristen. "Minä en sitä koskaan usko!" huudahti hän taas ja hypähti ylös. "Näyttikö hän kuolleelta?" kysyi hän Mountainilta.

"Kuolleeltako?" toisti kauppias. "Kalpealta hän näytti. Mutta mitä te mietitte? Minähän sanon, että loimme multaa hänen päällensä."

Lordi tarttui Sir Williamin takkiin. "Sitä miestä sanotaan kyllä minun veljekseni", sanoi hän, "mutta selvää on, ettei hänen laitansa koskaan ollut oikein."

"Laita ollut oikein?" kysyi Sir William. "Kuinka tuo on ymmärrettävä?"

"Hän ei ole tästä maailmasta", kuiskasi lordi. "Ei hän, eikä se musta perkele, joka häntä palvelee. Minä olen pistänyt miekkani hänen lävitsensä", huusi hän. "Minä olen tuntenut miekan kahvan kolahtavan hänen kylkiluihinsa, ja lämpimän veren ruiskahtavan vasten kasvojani kerran toisensa jälkeen, kerran toisensa jälkeen!" toisti hän, tehden kuvaamattoman liikkeen kädellään. "Mutta kuollut hän ei ole sittenkään", sanoi hän, kuuluvasti huokaisten. "Miksi uskoisin hänet nyt kuolleeksi? Sitä en usko, ennenkun näen hänen silmäini edessä mätänevän", sanoi hän.

Sir William katsoi minuun kulmakarvat koholla. Mountain unohti haavansa ja tuijotti suu auki.

"Lordi hyvä", sanoin minä, "rauhoittukaahan toki." Mutta kurkkuni oli niin kuiva ja järkeni niin pysähdyksissä, etten enempää saanutkaan sanotuiksi.

"Ei", sanoi lordi, "hän ei tietystikään voi minua ymmärtää. Mackellar kyllä voi; hän tietää kaikki ja on nähnyt hänet pistettävän maahan kerran ennenkin. Tämä Mackellar, se on oiva palvelija, Sir William; hän kaivoi miehen maahan omin käsin — hän ja vanhus — kahden hopeakynttilän valossa. Tuo toinen on palveleva henki, hän on tuonut sen Coromandelista mukanaan. Minä olisin sen mielelläni teille kertonut hiukkasta ennemmin, Sir William, mutta nuohan olivat oikeastaan perheasioita." Viimeiset sanansa hän lausui murheellisesti ja samalla rauhallisesti, ja hänen mielensä näytti selviävän sekaannuksestaan.

"Voitte itse tehdä johtopäätöksenne tästä kaikesta", sanoi hän. "Veljeni sairastuu, kuolee ja haudataan, niin he juttelevat, ja se näyttää varsin yksinkertaiselta. Mutta minkä vuoksi palveleva henki kääntyi takaisin? Käsitätte itse varsin hyvin, että tuo seikka kaipaa selvittelyä."

"Heti paikalla, lordi hyvä, olen teidän käytettävänänne", sanoi Sir William, nousten seisaalle. "Ehkä saan sitä ennen puhua pari sanaa teidän kanssanne, mr. Mackellar."

Samalla hän alkoi kuljettaa minua leiristä pois; routainen maa rusahteli askeltemme alla, ja huurteiset puut seisoivat tiheinä ympärillämme, aivan kuin tuona kauhun yönä rannan pensaistossa. "Niin, tuo on tietysti selvää hulluutta", sanoi Sir William niin pian kuin olimme päässeet kuulomatkan ulkopuolelle.

"Niin, luonnollisesti", sanoin minä. "Mies on hullu. Sehän on selvää."

"Käskenkö siis ottaa hänet kiinni ja sitoa?" kysyi Sir William. "Teen sen, jos vain te suostutte. Jos hänen juttunsa on pelkkää mielipuolenlorua, niin se on varmaan viisainta."

Katselin maahan, katselin taakseni leiriin, missä nuotiot loimusivat, katselinpa ympäröitsevään metsään ja vuorillekin, mutta yhteen suuntaan en uskaltanut katsoa, Sir Williamin kasvoihin.

"Sir William", sanoin minä vihdoin. "En pidä lordia oikein viisaana, enkä ole pitänyt enää pitkiin aikoihin. Mutta hulluudessakin on asteita, ja olisiko hänelle tehtävä väkivaltaa — sitä, Sir William, en minä ole mies päättämään", sanoin minä.

"Kyllä minä päätän", sanoi hän. "Tosiasioita minä vain haluan tietää. Oliko tuossa lörpötyksessä pienintäkään totuuden tai järjen rahtua? Epäröittekö?" kysyi hän. "Tuleeko minun käsittää asia niin, että te olette kysymyksessä olevan miehen kerran ennen haudannut."

"En haudannut", sanoi hän. Samassa minä vihdoinkin rohkaisin itseni ja sanoin: "Sir William, mahdotonta olisi saada teidät käsittämään tämä asia, kertomatta teille pitkää historiaa, jolla on suuri merkitys tähän perheeseen nähden. Jos välttämättä niin tahdotte, niin kerron sen teille, olkoonpa että menettelisin väärinkin. Sen verran sanon joka tapauksessa, ettei lordi ole niin mieletön kuin puheesta voisi luulla. Te olette onnettomuudeksi joutunut tekemisiin kovin omituisen asian kanssa."

"En ollenkaan halua saada tietoa teidän salaisuuksistanne", vastasi Sir William, "mutta tahdon puhua suuni puhtaaksi, vaikka tulisin epäkohteliaastikin käyttäytyneeksi, ja tunnustan suoraan, ettei minua kovinkaan huvita nykyinen matkaseurani."

"Siitä minä en suinkaan tahdo teitä soimata", sanoin minä.

"En ole pyytänyt teiltä moitetta enkä kiitosta", vastasi Sir William. "Haluan vain päästä teistä vapaaksi, ja siinä tarkoituksessa jätän käytettäväksenne venheen miehistöineen."

"Sehän on kohtuullinen tarjous", sanoin minä asiaa aprikoituani. "Mutta sallikaa minun lausua sananen toiselta näkökannalta. Meissä elää luontainen uteliaisuus saada tietää tämän asian oikea laita; minussa itsessäni on sellaista tunnetta ja lordissa silminnähtävästi liiankin paljon. On arvoitus, miksi hindu palasi takaisin."

"Se on minunkin ajatukseni", keskeytti Sir William, "ja kun nyt lähden niille maille, aion tutkia asian perinpohjin. Olkoon mies mennyt kuolemaan herransa haudalle, kuten koira, tai muista syistä sinne palannut, joka tapauksessa on hänen henkensä suuressa vaarassa, ja minä aion pelastaa hänet, jos vain suinkin voin. Ei suinkaan teillä ole hänestä mitään pahaa sanottavaa?"

"Ei mitään, Sir William", vastasin minä.

"Entäs tuo toinen?" kysyi hän. "Tietysti minä kuulin mitä lordi sanoi; mutta kun hänen palvelijansa osoittaa niin suurta uskollisuutta, täytynee minun otaksua hänessä olleen hienojakin ominaisuuksia."

"Älkää minulta sitä kysykö!" huudahdin minä. "Helvetin liekitkin voivat olla hienoja. Minä olen tuntenut hänet parikymmentä vuotta, ja aina vihannut, aina ihaillut ja aina orjamaisesti pelännyt häntä."

"Nyt näyttää siltä, kuin taaskin yrittäisin saada tietoa salaisuuksistanne", sanoi Sir William, "mutta uskokaa minua, siihen minulla ei ole ollenkaan halua. Riittää, kun sanon tahtovani nähdä haudan ja, jos mahdollista, pelastaa hindun. Voitteko näillä ehdoilla ottaa houkutellaksenne lordin palaamaan Albanyyn?"

"Sir William", virkoin minä, "sanon teille kuinka asia on. Te ette nyt näe isäntääni edullisessa valossa; teistä näyttänee omituiselta, että minäkin voin hänestä pitää, mutta sen teen, enkä aivan yksinäni. Jos hänen pitää takaisin Albanyyn, täytyy sen tapahtua väkivalloin ja silloin on mennyttä hänen järkensä, ehkäpä henkensäkin. Tämä on vakaa uskoni, mutta minä olen vallassanne ja valmis tottelemaan, jos otatte kantaaksenne vastuunalaisuuden."

"En tahdo vähintäkään vastuunalaisuutta; sitähän minä juuri kaikin voimin koetan välttää", huusi Sir William. "Te tahdotte jatkaa matkaa kanssani; no niin, se tapahtukoon! Minä pesen käteni kaikesta."

Samassa hän käännähti korollaan ja antoi käskyn valmistautua lähtemään eteenpäin: lordi, joka oli risteillyt läheisyydessä, tuli heti luokseni.

"Kuinka käy?" kysyi hän.

"Niinkuin tahdotte", vastasin minä. "Te saatte nähdä haudan."

Kun joukossamme oli miehiä, joille seudun matkasuunnat olivat selvät, saimme helposti tietoomme masterin haudan paikan; se näet sijaitsi kohdassa, jota erämaassa käytettiin matkan viittana, eräällä korkealle kohoavalla, omituisenmuotoisella selänteellä, josta monta virtaa syöksyy alas Champlain-järveen. Senvuoksi voitiinkin lähteä suoraan sinne käsin, tarvitsematta seurata paenneitten verisiä jälkiä, ja voitiin kuudessatoista tunnissa marssia matka, johon he sinne tänne harhaillen olivat kuluttaneet yli kuusikymmentä. Venheemme me jätimme vartioitaviksi virralle; odotettavissa oli, että palatessamme tapaisimme ne kiinni jäätyneinä. Se pikku varasto matkatarpeita, jonka otimme mukaamme retkelle, käsitti, paitsi lukematonta joukkoa nahkoja, joiden tuli suojella meitä pakkaselta, myöskin ison määrän lumikenkiä, joiden avulla aioimme siirtyä eteenpäin odotettavissa olevan lumen pudottua. Tapa, millä me etenimme, osoitti paljon pelkoa olevan matkassa; marssia johdettiin sotilaallisella varovaisuudella, ja yöleirin paikka valittiin ja vartioitiin mitä huolellisimmin. Tämänlaatuinen syy sai meidät matkamme toisena päivänä pysähtymään, ainoastaan muutaman sadan askeleen päässä määräpaikastamme. Yö oli tulossa, ja paikka, johon olimme saapuneet, näytti erinomaisen sopivalta lujaksi leiriksi meidän kokoiselle joukolle. Niinpä käskikin Sir William (äkkinäisen mielijohteen vaikutuksesta) meidän pysähtyä.

Edessämme kohosi se korkea vuorijono, jota kohden koko päivän olimme luovineet. Aina varhaisesta aamusta alkaen olivat sen kimaltavat huiput olleet silmämääränämme kulkiessamme läpi tasaisen alangon, jonka läpi juoksi vuolaita virtoja ja joka oli täynnä kiviä, toinen toistaan suurempia. Huiput kimalsivat hopealta, sillä kohta kun tulimme hiukankin ylemmäksi, satoi lunta joka yö; metsässä ja tasangolla taas oli maa vain vähän roudassa. Koko päivän oli taivas ollut ilkeän sumun peitossa; aurinko pääsi sen läpi paistamaan vain himmeästi, kuin kultaraha; koko päivän puhalsi vasempaan poskeemme purevan kylmä tuuli, mutta puhdasta ja keveätä oli hengittää. Illan lähestyessä tuuli vaimeni, pilvet hajaantuivat ja katosivat, kun ei tuuli enää uusia kuljetellut; auringolla, laskiessaan taaksemme, oli jonkinmoinen talvinen hohto, ja vuorten valkenevat särmät punertuivat sen kuolevassa kajossa.

Oli pimeä, ennenkuin pääsimme illastamaan; me söimme äänettöminä, ja ateria oli tuskin ohi, kun lordi jo hiipi nuotion luota leirin ulkoreunaan. Minä riensin hänen jälkeensä. Leiripaikka oli korkealla; sieltä näki yli jäätyneen järven, joka pisimmältä kohdaltaan saattoi olla peninkulman pituinen; ympärillämme lepäsi aaltomainen metsämaa, yläpuolellamme kohosivat valkoiset vuoret, ja vieläkin korkeammalla kirkkaan taivaan laella purjehti kuu. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, ei oksa liikahtanut, ja ympäröivä hiljaisuus hukutti kuulumattomiin leiristämme lähtevän hälynkin. Nyt, kun ei paistanut päivä eikä puhaltanut tuuli, tuntui ilma melkein lämpimältä kuten heinäkuunyönä — omituinen aistimus-erehdys, sillä maa, ilma ja vesi olivat pakkasesta särkymäisillään.

Lordi (eli se olento, jota yhä nimitin hänen kalliilla nimellään) seisoi pidellen toisella kädellään kyynärpäätä, toisella leukaansa ja tuijotteli eteensä metsään. Minun katseeni liukui samaan suuntaan ja lepäsi melkein mielihyvin tuolla laajalla huurteisella honkatantereella, joka milloin kohosi kuuvaloisiksi kunnaiksi, milloin hävisi pienten laaksojen varjoon. Tässä aivan lähellä, mietin minä, lepää vihamiehemme haudassaan; hän on nyt mennyt sinne, missä paha ei enää vahingoita; ne jäsenet, jotka ennen olivat niin sulavasti liikkuneet, piilivät nyt ainaisesti maan povessa. En voinut olla ajattelematta häntä tavallaan onnelliseksi; olihan hän vapaa elämän tuskista ja kiusoista, sielun jokapäiväisestä silvonnasta ja siitä alituiseen muuttuvasta tapausten virrasta, joka on uitava yli, jos tahtoo välttää häpeää ja kuolemaa. En voinut olla ajattelematta, kuinka hyvä oli saada päätökseen tämä pitkä matka, ja siten johduin kiinnittämään huomioni lordiin. Sillä eikö lordikin ollut kuollut? Eikö hän ollut silvottu soturi, joka turhaan toivoi kuolemaa, joka virui tappotantereella vihollisten pilkkana? Muistossani hän eli hyvänä ihmisenä, viisaana, jokseenkin ylpeänä, isäänsä kohtaan ehkä liiaksikin velvollisuudentuntoisena, rouvaansa kohtaan ylenmäärin lempeänä, miehenä, joka osasi puhua ja vaieta, miehenä, jonka kättä oli ilo pusertaa. Äkkiä sai sääli minut syvään huokaamaan; olisin voinut ääneen itkeä ajatellessani hänen entisyyttään ja nähdessäni hänet siinä edessäni. Seisoessani aivan hänen vieressään kirkkaassa kuuvalossa minä rukoilin hänelle vapahdusta tai sitten itselleni voimaa pysyä lujana rakkaudessani häneen.

"Jumalani", rukoilin minä, "tässä mies, miesten parahin minua ja itseään kohtaan, ja nyt minä alan häntä kammota. Ei hän pahaa ole tehnyt, ei ainakaan ennenkuin surut hänet mursivat; mutta hänen kunnioitettavia haavojansa me vain alamme kammota. Oi, peitä se, oi, päästä hänet pois, ennenkuin häntä vihaamme!"

Tällaiset ajatukset täyttivät vielä mieleni, kun yht'äkkiä kajahti ääni yössä. Se ei ollut kovin kuuluva, eikä lähtenyt aivan läheltä, mutta niin pitkällisen ja syvän hiljaisuuden keskeltä kaikuen se sai leirin jalkeille kuin torventoitotus. Ennenkuin ehdin henkäistä, oli Sir William jo vieressäni ja useimmat muut kerääntyivät hänen taakseen, tarkasti kuulostellen. Katsellessani heitä yli olkani olin näkevinäni heidän poskillaan kalpeuden, joka ei ollut kuuvalosta kotoisin, ja kuutamon säteet, jotka kimallellen heijastuivat toisten silmistä ja jäivät varjoina lepäämään toisten kulmain alle (heidän nostaessaan ja kumartaessaan päätänsä), loivat joukkoon omituisen vilkkaan ja pelonsekaisen ilmeen. Lordi oli etunenässä; hän kumartui hiukan kohottaen kättään aivan kuin hiljaisuuden merkiksi: hän näytti jähmettyneen kiveksi. Ääni kuului yhä, se toistui lakkaamatta, nopeasti ja säännöllisesti.

Äkkiä Mountain alkoi puhua; hän kuiskasi kuuluvasti ja katkonaisesti, kuten ihminen, joka pääsee taakan alta. "Nyt minä tiedän", sanoi hän, ja kun me kaikki käännyimme häntä kuulemaan, niin hän lisäsi: "Hindu on varmaankin tiennyt piilopaikan. Hän se on — hän kaivaa aarretta maasta."

"Niin tietysti!" huudahti Sir William.

"Kuinka tyhmää, ettemme sitä heti älynneet."

"Eräs seikka siinä vain on ihmeellinen", jatkoi Mountain, "ääni kuuluu aivan kuin entisen leirimme paikkeilta. Ja toiseksi, en käsitä kuinka mies on ehtinyt ennen meitä, ellei hänellä ole siipiä!"

"Ahneudella ja pelolla on siivet", huomautti Sir William.

"Mutta se lurjus on meidät säikäyttänyt, ja minä haluan maksaa hänelle samalla mitalla. Mitä tuumitte, hyvät herrat, lähdemmekö kuuvalossa otusta ajamaan?"

Ehdotukseen suostuttiin; alettiin piirittää Secundraa, joka yhä oli työssään; muutamia Sir Williamin intiaaneja kiiruhti edeltäpäin matkaan, ja jätettyämme leiriin lujan vartioston lähdimme mekin liikkeelle pitkin epätasaista metsämaata; routainen maa ratisi, joskus jääkin risahti rikki askeltemme alla. Päämme päällä taas oli honkametsän himmeys ja kuun kellertävä kajo. Tiemme vei notkelmaan; sinne laskeutuessamme kuulimme äänen vain heikosti, ja kohta se häipyi kokonaan. Notkelman toinen reuna oli avonaisempi, siellä näkyi vain jokin honka siellä täällä, ja ylt'ympäri makasi maassa isoja kallionlohkareita, jotka heittivät pikimustan varjon. Ääni alkoi kuulua selvemmin; me voimme kuulla raudan kirahtelun ja saimme selvemmän käsityksen siitä, kuinka raivoisan nopeasti kaivaja käytti työkaluaan. Kun lähenimme notkelman reunaa, lensi pari lintua yöpuultaan; ne leijuivat kuin tummat haamut kuuvalossa; ja seuraavassa silmänräpäyksessä me voimme suoraan puujonon välitse nähdä omituisen näytelmän.

Pieni, metsien ympäröimä ylätasanne, jonka takaa, näköpiirin rajalta välkkyivät valkoiset vuoret, lepäsi kirkkaassa kuutamossa. Kömpelöitä talouskaluja, jollaiset ovat metsässä-asujan ainoa omaisuus, makasi maassa siellä täällä, mitä suurimmassa epäjärjestyksessä. Jokseenkin keskipaikoilla oli huurteesta kimalteleva teltta; sen avoimen aukon kautta näkyi sisällä vallitseva pimeys. Tuon pienen tasanteen toisella kulmalla makasi jotakin, mikä näytti ihmisruumiin hajonneilta jäännöksiltä. Oli selvää, että me olimme tulleet Harrisin leirin paikalle; tuolla makasivat heidän paetessaan poisheittämänsä tavarat; tuossa teltassa oli master heittänyt henkensä, ja edessämme makaava jäätynyt raato oli juopon suutarin ruumis. Traagillisen tapauksen näyttämö vaikuttaa aina tärisyttävästi katselijaan; me tulimme sellaiselle paikalle näin pitkän ajan kuluttua, ja kun nyt huomasimme sen lepäävän muuttumattomana ja yhtä autiona kuin ennenkin, niin kylmäverisimmänkin täytyi tuntea liikutusta. Ja kumminkaan ei meitä tämä näky muuttanut kivimaiksi, vaan teki sen eräs toinen, jota melkein olimme odottaneet: Secundra seisoi nilkkaa myöten entisen herransa haudassa. Enimmän osan vaatteistaan hän oli heittänyt yltään, mutta sittenkin olivat hänen laihat käsivartensa ja olkapäänsä aivan hiessä ja kimaltelivat kuuvalossa; hänen kasvoillaan kuvastui pelko ja jännitys; hänen kuokaniskunsa seurasivat nopeasti toisiaan, ja routaisella maakamaralla näkyi hänen varjonsa, joka hullunkurisesti vääristellen toisti hänen kiivaita liikkeitänsä. Meidän tullessamme kohosi pensaikosta yölintuja, jotka heti jälleen laskeutuivat alas, mutta Secundra ei toimessaan kuullut eikä huomannut mitään.

Minä kuulin Mountainin kuiskaavan Sir Williamille: "Hyvä Jumala! Hän on haudassa! Hän kaivaa ruumista ylös." Me olimme kaikki tehneet saman johtopäätöksen, mutta sittenkin minua puistatti, kun kuulin asian julkilausuttavan. Sir William hätkähti kovin.

"Sinä kirottu haudan häväisijä!" huusi hän. "Mitä sinä teet?"

Secundra hypähti, hän kuului hengästyneesti huudahtavan, kuokka putosi hänen käsistään, ja hän tuijotti hetkisen liikkumattomana puhujaan. Seuraavassa hetkessä syöksyi hän nuolen nopeasti metsään vastaisella puolella, ja taas seuraavassa hän nosti päättävästi kätensä ylös, mistä näki, että hän oli tehnyt päätöksensä, ja alkoi kävellä takaisin.

"No niin, te tulla, te auttaa —" yritti hän sanoa. Mutta nyt oli lordi astunut Sir Williamin viereen. Kuuvalo lankesi suoraan hänen kasvoilleen, eikä Secundra ollut vielä saanut sanoja suustaan, kun hän jo näki ja tunsi herransa vihamiehen. "Hän!" kiljaisi hindu, löi kätensä yhteen ja vaipui väristen maahan.

"No, no!" sanoi Sir William. "Ei kukaan meistä tee sinulle pahaa, jos olet viaton; jos taas olet syypää, ei auta yrittääkään paeta. Annappas kuulua, mitä sinulla on tekemistä täällä hautojen ja hautaamattomain ruumiitten keskellä."

"Te ette murhaaja?" kysyi Secundra. "Te kunniallinen mies? Te näkee minun olla rauhassa?"

"Kyllä minä puolustan sinua, jos olet syytön", vastasi Sir William. "Sen olen sanonut, enkä ymmärrä, miksi sitä epäilet."

"Kaikki murhaajat", huusi Secundra, "sentähden! Hän tappaa — murhaaja", osoittaen Mountainia; "ne kaksi vuokramurhaajaa", osoittaen lordia ja minua — "kaikki hirsipuumurhaajia. Oo! Minä näen kaikki nuorassa. Nyt minä mennä pelastaa sahib; hän näkee te nuorassa. Sahib", jatkoi hän, hautaa osoittaen, "hän ei kuollut. Hän haudassa, hän ei kuollut."

Lordi äännähti, liikahti likemmäksi hautaa ja seisoi siihen tuijottaen.

"Haudattu eikä kuollut!" huudahti Sir William. "Mitä juttua se on?"

"Katso, sahib", sanoi Secundra, "sahib ja minä yksin murhaajien kanssa; koettaa paeta, ei koskaan pääse. Koettaa sitten tämä keino; hyvä keino jos lämmin maa, hyvä keino Intiassa; täällä paha, kylmä maa, ei helppo tietää. Nyt tulkaa aivan pian; auttakaa, tehdä tuli, auttakaa hieroa."

"Mitä tuo olento haastelee?" huusi Sir William. "Päätäni pyörryttää."

"Minä teille sanon, minä hänet hautaan elävänä", sanoi Secundra. "Minä hänet opetan niellä kieli. Nyt tulkaa aivan pian; kaivaa hänet ylös, hän ei paljon sairas. Tehdä tuli."

Sir William kääntyi lähimpäin miesten puoleen: "Sytyttäkää nuotio", sanoi hän. "Minun osani on joutua tekemisiin mielipuolen kanssa."

"Te hyvä mies", sanoi Secundra. "Nyt minä kaivaa sahib ylös."

Samassa hän taas astui hautaan ja alkoi uudelleen uutterasti kuokkia. Lordi seisoi kuin maahan naulattuna, minä taas pysyttelin hänen vieressään, peljäten, en tiennyt itsekään mitä.

Routa ei ollut vielä ehtinyt syvälle maahan. Sen vuoksi hindu heittikin pian pois kuokkansa ja alkoi lapioida multaa käsin. Puhvelinnahkaturkin yhtä reunaa alkoi näkyä, sitten näkyi hänen sormiensa lomassa hiustukko; vielä hetkinen ja kuuvalo lankesi johonkin valkoiseen. Nyt Secundra hetkeksi polvistui, raaputti varovasti kynnellään ja puhalteli suu supussa. Kun hän väistyi syrjään, näin minä masterin kasvot aivan paljaina. Ne olivat kalman kalpeat, silmät ummessa, korvat ja sieraimet täytettyinä, posket sisäänpainuneet, nenä terävä kuin kuolleella. Mutta vaikka hän oli maannut useita päiviä maassa, ei hän vielä ollut alkanut mädäntyä. Kaikkiin meihin teki omituisen vaikutuksen se, että hänen huulensa ja leukansa olivat mustan parran peitossa.

"Jumalani!" huusi Mountain, "hän oli sileä kuin lapsi, kun hänet hautasimme!"

"Sanotaan, että kuolleitten hiukset kasvavat", sanoi Sir William hiljaisin, värähtävin äänin.

Secundra ei välittänyt mitään siitä, mitä me puhelimme, kaivoi vain kuin katukoira löyhää multaa. Masterin puhvelinnahkaturkkiin kääritty ruumis tuli yhä enemmän näkyviin. Kuu paistoi kirkkaasti, ja ympärillä seisovain varjot, heidän kumarrellessaan eteenpäin, kuvastuivat masterin kasvoille, jälleen kadoten. Tuo näky piti meitä kamalan kauhun vallassa. En uskaltanut katsoa lordin kasvoihin, mutta koko tänä aikana en huomannut hänen vetävän henkeänsä. Taempana eräs miehistä (en tiedä kuka) puhkesi jonkunmoiseen nyyhkytykseen.

"No", sanoi Secundra, "te auttaa minut nostaa hänet pois."

Ajan kulumisesta ei minulla ole minkäänlaista käsitystä. Meni ehkä kolme tuntia, ehkäpä viisikin, joina hindu yritti elämää palaamaan herransa jäseniin. Sen vain tiedän, että oli vielä yö, ja ettei kuu ollut vielä laskenut, joskin se matalalta heitti pitkiä varjoja yli tasangon, kun Secundra yht'äkkiä huudahti tyytyväisenä. Kumartuessani nopeasti eteenpäin olin minäkin huomaavinani muutosta haudasta kaivetun jääkylmillä kasvoilla. Heti sen jälkeen näin hänen silmäluontensa värisevän, pian hän ne avasi kokonaan, ja minuun sattui kahdeksan päivää maassa maanneen vainajan tuijottava katse.

Että nämä elonmerkit esiintyivät, siitä voin tehdä valani. Kuulin toisilta, että hän silminnähtävästi ponnisti puhuakseen, että hänen hampaansa näkyivät parran sisästä, ja että hänen otsa-nahkansa rypistyi aivan kuin tuskallisessa kuolonkamppailussa. Tuo voi olla mahdollista; minä en sitä tiedä, minun mieltäni kiinnitti muu. Samassa hetkessä näet, jona kuolleen silmät aukenivat, syöksyi lordi Durrisdeer maahan, ja kun minä nostin hänet siitä, oli hän kuollut.

Päivä nousi, eikä vieläkään saatu Secundraa luopumaan turhista ponnistuksistaan. Sir William jätti johdettavakseni pienen komennuskunnan ja lähti eteenpäin heti päivän koitteessa. Hindu istui yhä hieroen kuolleen jäseniä ja henkien hänen suuhunsa. Olisi voinut luulla sellaisen puuhan saavan kiveenkin elämää, mutta paitsi tuota yhtä hetkeä, joka toi lordi Durrisdeerille kuoleman, pysyi masterin synkkä henki poissa murtuneesta multaverhostaan, ja puolenpäivän tienoissa oli uskollinen palvelija vihdoin koettanut kyllikseen. Hän oli aivan rauhallinen.

"Liian kylmä", sanoi hän, "hyvä tapa Intiassa, ei hyvä täällä." Sitten hän pyysi hiukan ruokaa, söi ahnaasti heti kun hänelle tarjottiin ja vetäytyi viereeni nuotion luo. Syötyään hän heittäytyi pitkäkseen ja vaipui uneen kuin pieni lapsi. Muutamia tunteja myöhemmin hän vielä nukkui, ja minun täytyi herättää hänet ottamaan osaa kaksoishautajaisiin. Hänen laitansa oli nyt sama joka suhteessa; hän näytti yht'äkkiä ja yhdellä voimainponnistuksella voittaneen sekä isännän kuoleman synnyttämän surun että pelkonsa minua ja Mountainia kohtaan.

Eräs jäljellejääneistä miehistä osasi hakata kiveen, ja ennenkuin Sir William palasi meitä noutamaan, oli erääseen kallionlohkareeseen saatu piirretyksi seuraava kirjoitus, joka muodostanee sopivan lopun kertomukselleni:

J. D.

Skotlantilaisen aatelisarvon perijä, Kaikkien tieteitten ja taiteitten mestari, Ihailtu Euroopassa, Asiassa, Amerikassa, sodassa ja rauhassa. Villien metsästäjäin teltoissa ja kuningasten linnoissa, Lepää nyt, niin paljon opittuaan, tehtyään ja kärsittyään, Unohdettuna tässä.

H. D.

Hänen veljensä. Kuoli, kärsittyään eläessään alituisen ja ansaitsemattoman kovan onnen iskuja, Melkein samalla hetkellä, Ja nyt lepää yhdessä haudassa Veljensä ja vihamiehensä kanssa.

Hänen vaimonsa ja eräs vanha palvelija pystyttivät rakastaen ja kunnioittaen tämän muistomerkin molemmille.