Hellät sukulaiset: Huvinäytelmä kolmessa näytöksessä

HELLÄT SUKULAISET

Huvinäytelmä kolmessa näytöksessä

Kirj.

RODERICH BENEDIX

Alkuperäisestä suomentanut C. Edv. Törmänen

Hämeenlinnassa, A. W. Lindgrenin kirjapainossa ja kustannuksella, 1878.

JÄSENET:

OSWALD BARNAU. ULRIKA, | hänen sisarensa. IRMGARD, | OTTILIA hänen sisarensatytär. ADELGUNDA von HALTEN, hänen tätinsä, leski. DIETRICH, | Adelgundan lapsia. IDUNA, | Tohtori BRUNO WISMAR, Barnau'in ystävä. Tohtori OFFENBURG, lääkäri. SCHUMMRICH. WEITHOLD, | Barnau'in talouden-hoitajia. THUSNELDA, | PHILIPPINA, kamarineito. PALVELIA.

Tapaus Barnau'in kartanossa, jonkun kaupungin läheisyydessä.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Suuri puutarha-sali verantoineen. Puutarha-fondi. Perällä koriste-aita jonka keskipaikalla aukko (sisäänkäytävä). Koriste-aidan takana veranta pylväineen. Verannasta oikealle käydään sisähuoneesen. Verannasta vasemmalle portaat puutarhaan; puutarha alempana verantaa. Oikealla ja vasemmalla sivu-ovia, jotka vievät sisähuoneisin. — Komeutta. — Oikealla, perällä, koristeaidan vieressä pöytä.

Ensimmäinen kohtaus.

Thusnelda (Yksinkertaisessa kattuni-puvussa, suuri esiliina edessä, on etummaiselle pöydälle kahvi-servisejä levittänyt).

THUSNELDA: Tänään on kymmenen vuotta siitä, kuin hän matkusti pois. (Ottaa povestaan medaljongin, joka riippuu mustassa nauhassa). Armas isäni, etköhän enää palajakkaan? Vuodet pitkät olen minä sua odottanut, vuodesta vuoteen toivonut, mutta yhä kauvemmas, yhä kauvemmas olet sinä matkustanut, koko maan läpi vaeltanut ja olet kai jo aikoja sitten unohtanut minut! — Eikähän toisin voi ollakkaan. Sinä olet minut, orporaukan kurjuudesta pelastanut, ja se oli jalo työ. Mitä olisinkaan minä voinut enään olla sinulle? Ja kuitenkin kutsuit sa minua tyttäreksesi, kuitenkin sain minä kutsua sinua isäkseni. Sa olit mua kohtaan hellä ja sydämellinen, ja lähtiessäs annoit sa mulle kuvasi, (suutelee sitä) ainoan aarteeni! Oi, kallis isäni, joka päivä olen sinua muistellut, ajatuksissani seurannut sua matkoillasi merien ylitse, vaelluksillasi kaupunkiloissa, kulkiessasi vaarallisten vuorien lomitse, harhaillessasi salojen synkkyydessä. — Viime kirjeessäsi lupaat pian palata, mutta sen olet jo usein luvannut ja olet toki yhä kauvemmaksi matkustanut. Etköhän enää palajakkaan? Enkö enää saa kertaakaan polviasi syleillä, käsiäsi suudella, enkö sulle sydämeni sulimpia kiitoksia lausua?

Toinen kohtaus.

Thusnelda. Dietrich.

DIETRICH (vasemmalta, on hiipinyt Thusneldan taakse, ottaa hänen ympäriltään kiini). Hohoi, pikku velho, sainpa sinut kiini vihdoinkin!

THUSNELDA (piiloittaa kuvan sukkelaan). Mitä te tahdotte?

DIETRICH. Mitä sinä piiloittelet?

THUSNELDA. En mitään teihin koskevaa.

(Koettaa päästä irti).

DIETRICH. Näytä se!

THUSNELDA. En!

DIETRICH. Sun täytyy!

THUSNELDA. En millään ehdolla.

DIETRICH. Koetappas päästä irti!

THUSNELDA. Laskekaa!

DIETRICH. Kyllä; kun vain annat kolme suudelmaa lunnaiksi!

THUSNELDA. Minä rukoilen!

DIETRICH. Turha vaiva!

THUSNELDA. Pitääkö mun huutaa apua? Tahdotteko toimittaa ikävän kohtauksen?

DIETRICH. Älä ole olevinas, enpä suo laskekkaan!

Kolmas kohtaus.

Entiset. Iduna (vasemmalta).

IDUNA. No mutta, Dietrich, häpeä nyt toki!

DIETRICH (päästää Thusneldan, raa'asti). Minkätähden sinä jokapaikkaan hiivit jälkeeni!

IDUNA. Hiivit? Ken on hiipinyt?

DIETRICH. Sinä, sinä juuri; — sinä pidät erinomaisen paljon päällekantajan ammatista, sinun suurin riemusi on kannustella minua.

IDUNA. Tuohon min'en vastaa mitään.

Neljäs kohtaus.

Entiset. Adelgunda (vasemmalta).

ADELGUNDA. Mikä täällä? Riita ja tora? — Enkö saa vastausta? Onko koskaan kuultu mokomaa: Siskot torelevat keskenänsä lakkaamatta? Iduna, sinä olet varmaankin syypää?

IDUNA. En, äiti, minä olen viaton.

ADELGUNDA. No, kerro sitten, minä tahdon kuulla, mitä tapahtunut on.

DIETRICH. Anna olla sillään, äiti, siit'ei maksa puhuakaan.

ADELGUNDA. Ei, poikani, Iduna on mokoma kelvoton kappale; hänen pitää vihdoinkin oppia osoittamaan asian-mukaista kunnioitusta vanhemmalle veljelleen. Mikä oli asia siis? Sano, Iduna!

IDUNA. Jos sitä niin ankarasti vaadit, niin kun minä tulin tänne, tahtoi Dietrich väkisin suudella Thusneldaa.

DIETRICH (hävyttömästi). Noo — leikillä vain!

ADELGUNDA. Sitä en olisi luullut sinusta, poikani!

DIETRICH. Kaikkia vielä! Olenhan minä ylioppilas!

THUSNELDA (on perällä järjestänyt pöytää, aikoo nyt mennä).

ADELGUNDA (ilkeästi). Tekisit parhaiten, Thusnelda, jos et loisi nuorille miehille tilaisuutta sopimattomiin leikkeihin!

THUSNELDA (seisahtuu, jalosti), Minä? Tilaisuutta, armollinen rouva?

ADELGUNDA. Niin! Mokomia miehet eivät tohdi, ellei tyttö heitä niihin houkuttele!

THUSNELDA. Mutta, armollinen rouva — —

ADELGUNDA. Sävyisä tyttö väistyy nuorten miesten tieltä!

THUSNELDA. Minä olin täällä velvollisuuksiani täyttämässä.

ADELGUNDA. Hyvä! Miesten uskallus riippuu aina naisten myöntyväisyydestä. No, miksi noin tuijotat minuun?

THUSNELDA (tyynesti). Te tuomitsette minua väärin, katkerasti väärin. Siinä kaikki, mitä vastata voin.

(Perältä oikealle).

ADELGUNDA. Hupakko! — Noiden uljuus tuntuu aikaa voittain yhä kiusoittavammalta. — Mutta kuuleppas, Dietrich, sinua täytyy minun totisesti moittia.

DIETRICH (menee). Voi hyvin, äiti!

ADELGUNDA. Minne nyt?

DIETRICH. Ratsastamaan! Metsästämään!

ADELGUNDA. Ja jäät sinne koko päiväksi?

DIETRICH (nauraen). Ehkäpä niinkin!

ADELGUNDA. Minä olen niin iloinnut siitä, että sinä vietät lupa-aikasi täällä kotona ja että saan seurustelemistasi nauttia — vaan alati olet sinä poissa.

DIETRICH. Alati aloitat sinä päiväsi valitusvirsillä ja nurinalla, siksi menen minä tieheni!

ADELGUNDA. Niin, jos sinä toki mokomia kohtauksia kuin äskeinen — —

DIETRICH (yhä huolimattomasti). Olenhan minä ylioppilas! Kun somat huulet tavataan, aina niitä suudellaan.

ADELGUNDA. Sinun puheesi ovat todellakin sävyttömiä!

DIETRICH. Ylioppilas-puheita vain, äiti, ei muuta. Voi hyvin!

ADELGUNDA. Ai'otko todellakin lähteä?

DIETRICH. Huvitteleimaan, — mitenkä muuten! Siksihän lupa-aika onkin! Yliopiston tuolit saavat ihmisen aivan tarpeeksi asti puun ma'un tuntemaan!

ADELGUNDA. Tulethan toki viimeistään päivälliseksi takaisin!

DIETRICH. Sitä en saata luvata; minä ratsastan kaupunkiin, ja jos siellä tapaan hyviä tuttuja, en niinkään pian palanne.

ADELGUNDA. Vaan jäät sinne yli puolen-yön!

DIETRICH (nauraen). Ehkäpä niinkin, äiti!

AADELGUNDA. Mutta Dietrich!

DIETRICH. Säästä räminäsi huomiseksi, muuten pilaat koko päiväni! Voi hyvin.

(Tahtoo pois).

ADELGUNDA. Mutta kuulehan toki, Dietrich!

DIETRICH. Min'olen jo kylliksi kuullut!

ADELGUNDA. Mutta jos orpana juuri tänään palajaisi! Joka päivä pitää meidän hänen tuloansa odottaa.

DIETRICH. Siis saatan minä nähdä sen vanhan juutalaisen huomisaamuna varhain aivan hyvissä ajoin!

ADELGUNDA. Mitä lauseita, Dietrich!

DIETRICH. Aivan oikeita. Herra Barnau-orpana on kauppias, ja kaikki kauppiaat ovat vähän juutalaisia.

ADELGUNDA. Sinun pitää puhua suuremmalla kunnioituksella siitä miehestä, sillä me olemme kaikki hänelle kiitollisuuden-velassa.

DIETRICH. Tuon sinä olet jo monen monesti kertonut, mutta min'en sitä sittekään ymmärrä. Minkätähden pitää meidän hälle kiitollisuutta osoittaa? Kuinka sen asian laita nyt oikeastaan on?

ADELGUNDA. Barnau, tämän tilan omistaja, on minun veljeni-poika. Kun veljeni kaksikymmentä vuotta sitten kuoli, jätti hän jälkeensä ainoastaan pienenlaisen omaisuuden. Hänen poikansa ryhtyi asioihin, joissa uskaliaisuus sekä onni pian saivat hänet varakkaaksi. Sitten hylkäsi hän asioimisensa, kun saattoi tyydyttää palavan halunsa nähdä vieraita maita. Hän osti tämän kartanon suurine perintötiloineen. Tässä varusti hän vieraanvaraisen olopaikan sisarilleen, jotka muuten, pienestä isän perinnöstä eläen, olisivat saaneet supistaa oloansa; täällä tarjosi hän ystävällisesti olennon ja elannon köyhälle sisarensatyttärelle, Ottilialle, ja vihdoin meillekkin. Huomaathan siis, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa me kaikki hänelle olemme.

DIETRICH. No kaikkia! Koska hän on rikas, tekee hän ainoastaan velvollisuutensa, vähän auttaissaan. (Nauraen) Toinen kysymys on, onko hän tehnyt niinkään viisaasti majoittaissaan tänne koko pataljonan akkoja, jotka lakkaamatta riitelevät.

ADELGUNDA. Dietrich, nyt puhut pahoin. Lupaathan toki kohdella orpanaa asianmukaisella kunnioituksella.

DIETRICH. Hyvä, hyvä! Tuo vanha juutalainen tuntuu olevan kelpo poika, me kai kyllä tulemme toimeen.

ADELGUNDA. Poikani, minä pyydän — — —

DIETRICH. Kylliksi, äiti! Sinä olet aivan meidän kaljupään rehtorimme kaltainen! Kun kerran saarnan alkuun pääset, et enää loppua löydäkkään.

ADELGUNDA. Dietrich!

DIETRICH. Voi hyvin, voi hyvin.

(Perällä vasemmalle).

ADELGUNDA. Hän on poissa. Saattaisinpa suuttua tuohon poikaan, mutta hän on toki herttainen nuorukainen, ja nuoruuden vallattomuus on aina vähän hurjamainen. Mutta sinä, Iduna, sin'et vain milloinkaan opi oloas ja asemaasi tuntemaan?

IDUNA (on viimeisten sanojen aikana ottanut neuloinkehyksen perältä, istunut vasemmalle pöydän ääreen, neuloo). Minäkö, äiti?

ADELGUNDA (torellen). Sinä olet kelvoton kappale; veljesi on oppinut. Hän ymmärtää paljon asioita, joita sin'et aavistakkaan, hän osaa kreikan- ja latinan-kieltäkin. Sinun pitää osoittaa hälle nöyryyttä ja kunnioitusta! Siten käyttäikse kunnon tyttö, joka muutama vuosi sitten vielä kävi koulua. No, mitä nyt nökötät? Miks'et vastaa?

IDUNA. Mitä saatan minä vastata? Dietrich on ollut pahamainen ja hänen tähtensä saan minä kärsiä toria.

ADELGUNDA. Tämä on liiaksi! Sinä soimaat minua väärästä puheesta! Jos vain voisin, ellei Dietrich'in lukeminen maksaisi niin paljon, lähettäisin minä sinut vielä pariksi vuodeksi kasvatus-kouluun, jotta vihdoinkin oppisit kohtelemaan äitiäsi asianmukaisella kunnioituksella.

Viides kohtaus.

Entiset. Ulrika (oikealle).

ULRIKA (lasisilmät nenällä, lyyjykynä korvan takana, kirja ja paperi-arkkia kädessä, istuu toisien seuraan pöydän taakse). Jälleen aamuvirsi aljettu!

ADELGUNDA (pisteliäästi). Mitä pitää?

ULRIKA (ylenkatseella). Ei mitään! Minä vain iloitsen väsymättömästä uutteruudestanne, jolla harrastatte Idunan kasvatusta täydellisentää.

ADELGUNDA (yhä kiihoissaan ja pisteliäästi). Hyvää huomenta ensin, neiti veljen-tytär.

ULRIKA (niiaten ylenkatseellisesti). Niinpä niinkin, hyvää huomenta, täti-rouva! Suokaa anteeksi, minä unhotin tuon ohjelmanmukaisen "hyvän huomenen", — ehkä senkin tähden, ett'ei tämä huomen minusta tunnu ollenkaan hyvältä, ja vielä vähemmin Idunasta, joka tottumukseen saakka saapi kuunnella teidän jokapäiväisiä moimatuksianne.

ADELGUNDA (istuu pöydän taakse vasemmalle, tästälähin neuloustyössä). Minun mielestäni on vallan sopimatonta sinun sekaantua puheesen, kun minä huomautan tyttärelleni hänen vikojansa.

ULRIKA. Jos te tyttärenne kasvatuksen harjoituspaikaksi valitsette tämän yhteisen salin, joutuu ihminen aivan välttämättömästi teidän sydämenne kuohumisen todistajaksi.

ADELGUNDA. Tähän saakka ei todistajat tavallisesti ole puhuneet mitään, ennenkuin niiltä on kysytty.

Kuudes kohtaus.

Entiset. Irmgard (oikealta). Thusnelda (oikealta, perältä; häntä seuraa palvelia; kantaen suurta tarjotinta, jolla on useampia aamiais-osuuksia; palvelia asettaa tarjottimen ruoka-pöydälle, menee heti pois).

THUSNELDA (viepi eri osuudet määrätyille pöydille. Adelgunda ja Iduna ottavat kahvia, Ulrika teetä, Irmgard chokoladia).

IRMGARD (somassa aamu-puvussa, jatkaa puhetta herkeämättä). Mitä nyt jälleen? Puhelettehan te oikein malizioso con fuoco.

ADELGUNDA. Jälleen yksi sekaantumassa puheeseni. Erinomaisen hienoja ryökkynöitä nuo veljeni-tyttäret, jotk' eivät milloinkaan ota tervehtiäkseen, kuten kohteliaan naisen sopisi.

IRMGARD (myöskin purevasti). Anteeksi, armollinen rouva, että vasta nyt toivotan teille hyvää huomenta. Me unohdamme ani usein tuon ankaran kohteliaisuuden tärkeät pykälät, mutta ettehän sitä meille synnin viaksi lukene. Onnettaret eivät ole sallineet meidän liehuella hovin hienontavissa ilman-aloissa, siihen katsoen olemme tietysti paljonkin jälessäpäin.

(Istuu oikealle pöydän ääreen).

ADELGUNDA. Aivan oikein, Irmgard; kasvatuksessa te olettekin hyvin paljon jälessä. Isänne, mun Herrassa nukkunut veljeni, ei ole ollut tarpeeksi ankara teitä kohtaan.

ULRIKA (lukee, tekee välin muistutuksia lyyjykynällä). No, sopiihan meidän toki lohduttaa itseämme sillä, että me — ainakin moniaissa suhteissa — olemme saaneet paremman kasvatuksen.

ADELGUNDA. Sinä kuvittelet yhä viisauksissasi niin hirveän paljon. Sinä olet kiusoittava; mokomat tieteellisyyttä harrastavat, miehistyneet naiset eivät koskaan ole ihmisille mieleen.

ULRIKA. Ihmisten mieltymys on mulle yhdentekevä; kirjojeni seurasta pidän paljon enemmän kuin elämästä ihmisten keskuudessa, varsinkin niiden, joita en kärsi. Se, joka yksinäisyyttä rakastaa, saattaa helposti poistua panettelevaisesta perhe-seurasta.

ADELGUNDA. Mutta sen, jota kohtalo pakoittaa seurassa pysymään, pitää myöskin seurata seuran vaatimuksia.

IRMGARD. Niin, mutta toinen kysymys on, ken noita vaatimuksia kaikkein vähimmin seuraa.

ADELGUNDA. Oliko tuo minulle?

IRMGARD. Oikein arvattu. Seura-elämä vaatii yhdenarvoisuutta. Mutta se, joka yhä kokee etevyyttään kohoittaa, yhä olla pykälätä ylempänä, se loukkaa seura-elämän vaatimuksia.

ADELGUNDA. Minä olen — — —

ULRIKA (hyvin ylenkatseellisesti). Täti, ja me veljentyttäriä, senvuoksi pitää meidän suurimmasti kunnioittaa teitä.

ADELGUNDA. Minä olen — — —

IRMGARD. Rouva, me tyttöjä, siitä syystä alempana teitä.

ADELGUNDA. Minä olen — — —

ULRIKA. Hovineuvos von Halten'in rouva, me ainoastaan tavallisia porvari-olentoja. Me myönnämmekin Teille ensimmäisen sijan.

ADELGUNDA. Tuo kohteliaisuutenne ei enää suo sananvuoroakaan.

Seitsemäs kohtaus.

Entiset. Ottilia (vasemmalta, perältä).

OTTILIA (näyttämön ulkopuolella, laulaa tai ainakin rallittaa).

Kas, Koitar tuo Kuin loiston luo Nyt laaksoihin, tuntureille!

IRMGARD. Tuolta tulee jo hänkin!

ADELGUNDA. Tuo alituinen loilottaminen alkaa tuntua yhä inhoittavammalta.

ULRIKA. Nyt toki kumminkin osasitte oksaan.

OTTILIA (esiin, mukavassa aamu-puvussa, leveälierinen olkihattu päässä, panee heti hatun pois, laulaa). "Kuin kaunihisti Koitar koittaa!" (Puhuu iloisesti). Kunnioituksella tervehdin teitä, hyvät naiset!

ULRIKA. Sen kuulimme jo sadan askeleen päästä.

IRMGARD. Sinähän laulat kilpaa leivosten kanssa.

OTTILIA (kuin ennen). Ainakin nousin minä leivosten kanssa ja olen aamun herttaisuutta luonnon vapaudessa nauttinut, sill'aikaa kun te vielä vuoteellanne viruilitte. Min'en ymmärrä, kuinka te saatatte niin kauvan loikoilla, huolimatta elämän nautinnosta.

ADELGUNDA. Me emme ollenkaan kaipaa sinun kehoitustasi.

ULRIKA. Tieteellisesti sivistyneelle on öisen lampun himmeys mieleisempi, kuin auringon häikäisevät säteet.

IRMGARD. Juosta aamu-kasteen kosteudessa on moitittavan huikentelevaista.

OTTILIA. Huhuu, mitä katkeria vastauksia! Te olette jälleen tavallisella, ystävällisellä tuulella, min'en tahdo häiritä teitä. (Ystävällisesti) Thusneldaseni, oletko hankkinut maitoa tänne?

(Menee ruokapöydän ääreen, juopi seisoaltaan maitoa).

ADELGUNDA. Mutta Thusnelda!

THUSNELDA (on mennyt ulos ja palannut Ottilian kanssa, mutta toiselta sivulla). Armollinen rouva!

ADELGUNDA. Mitä kahvia tämä nyt jälleen on! Vesi ei ole kiehunut!

THUSNELDA. Anteeksi, minä olen sen itse keittänyt.

ADELGUNDA. Ja tämä maito, tämä on todellakin hirveätä.

THUSNELDA. Se on aivan tuoretta, vasta kyökistä tuotua!

ADELGUNDA. Niin, niin, vastauksia ei neitsyeltä koskaan puutu, mutta kahvi ei siitä paremmaksi muutu.

ULRIKA. Minun täytyy myöskin muistuttaa sinua olemaan vähän huolellisempi, Thusnelda; salati, jonka eilen sain päivälliseksi, oli aivan turmeltunut.

THUSNELDA. Se oli omasta kasvi-tarhastamme, ja meidän puutarhurimme on tunnettu hyvästä kasvinhoitamisestaan.

ULRIKA. Mutta salati oli huonoa. Äläkä aina väittele!

IRMGARD. Niin, sinun pitää totuttaa itseäsi jättämään pois tuon ruman väittelemistavan. Se ei sovi sinunlaisellesi. Minä unohdin nenäliinani huoneeseni. Meneppä noutamaan sitä!

THUSNELDA (etualalta oikealle pois).

OTTILIA. Tyttö-parka!

ADELGUNDA. Sanoitko jotain?

OTTILIA (astuen keskelle). Sanoinpa kyllä, minä sanoin jotain, eikä kenenkään käy kieltäminen minua sanomasta eikä väittämästä. (Ärsyttyneenä). Tapaa, jolla te alinomaa kohtelette Thusneldaa, ei saata kylliksi moittiakkaan!

ADELGUNDA. Mitä merkitsee mokoma ääni?

OTTILIA. Anteeksi, täti-rouva, ett'en säikähdä teidän pontevia silmäilyjänne! Min'en soisi olevani Thusnelda-paran asemassa. Jok'ainoa päivä on mielestänne kahvissa joku vika, ja minä olen vakuutettu että se on vallan hyvää. Iduna, puhupas totuuden kieltä, onko kahvi ollut huonoa?

IDUNA. Minä — kuinka minä — — —

ADELGUNDA. Minä pyydän myöskin saada olla vapaa siitä, että mokomata kelvotonta kappaletta käytetään todistajana äitiänsä vastaan.

OTTILIA. No, hyvä, täti-rouva, paras todistaja Thusneldan suhteen olette te itse, sillä te juotte joka aamu täyteläiset kuusi kuppia kahvia, — teiltä ei edes vahingossa milloinkaan jää tippaakaan kannun pohjaan.

ULRIKA (nauraen). Siinä olet oikeassa!

IRMGARD (nauraen). Hyvin lausuttu!

OTTILIA. Älkää naurako ilman syytä, sillä joka katsannossa te kohtelette Thusneldaa vallan kelvottomasti.

IRMGARD. Pidä sinä vain huolta itsestäsi, äläkä meistä.

OTTILIA. Minun tietääkseni oli enon aikomus, että Thusneldaa piti pidettämän hänen lapsensa vertaisena eikä kohdeltaman niin kamalan ilkeästi kuin nyt tapahtunut on.

IRMGARD. No kaikkia! Hänen lapsensa vertaisena! Thusnelda on mieron-kiertäjän, köyhän näytteliättären tytär. Hänen äitinsä kuoli kaupungissa kurjuuteen. Jalomielisyydestään otti veljemme tytön perheesemme; ahkeruudellaan ja toimeliaisuudellaan tekee Thusnelda ainoastaan velvollisuutensa.

OTTILIA. Kunpahan te vain tekisitte velvollisuutenne häntä kohtaan!

ULRIKA. Mitkä ne olisivat?

OTTILIA. Ystävällisyys alammaisia kohtaan on jokaisen velvollisuus, ja kuta sivistyneempi, kuta ymmärtäväisempi tahdot olla, sitä täydellisemmin sua vaaditaan tuota velvollisuutta täyttämään.

ULRIKA. Eipä maksa vaivaa sinun kanssasi kiistellä.

OTTILIA. Tiede-ylpeys on kelpo ketun-pesä, johon sopii vetäytyä aina, kun ei satu tietämään mitä sanoisi.

ADELGUNDA (huo'aten). Jospa toki viimeinkin riita meidän talosta loppuisi!

OTTILIA. Tuohon huokaukseen yhdyn minäkin aivan sydämeni pohjasta!

ULRIKA. Ah niin, kylläpä jo olisi aika kuulla ystävällisiä sanoja täällä!

IRMGARD. Jospa sen huomaisivat ne, jotka aina riidan alkavat!

Kahdeksas kohtaus.

Entiset. Thusnelda.

THUSNELDA (palajaa, tuopi nenäliinan, kokoo astiat, jotka asettaa ruokapöydälle, menee perältä oikealle).

OTTILIA (laulaa).

Majassa rauhan tässä Ei rauhaa tunneta.

(Idunan luoksi, ystävällisesti).

No, mitenkä käypi sun neulomuksesi? Hm, hm, se ei ole tarpeeksi kaavan mukainen eikä sileä!

IDUNA. Min'en saa sitä kelvolliseksi kuuna kulloinkaan.

OTTILIA. Annappas, minä neuvon sua.

IDUNA (nousee),

OTTILIA (istuu, neuloo). Ota vaari, näin sun pitää tehdä!

IDUNA (katsoo hänen olkansa yli).

Yhdeksäs kohtaus.

Entiset. Offenburg (perältä, oikealta),

OFFENBURG. Toivotan teille hyvää huomenta, hyvät naiset!

KAIKKI. Hyvää huomenta!

OTTILIA (iloisesti). Hyväpä että tulitte, herra tohtori, ikävän yksitoikkoiselta tuntuu usein elämä huoneessa, joka on täpösen täynnä pelkkiä naisia!

IRMGARD. No, herra tohtori ei toki tullut sinun luoksesi!

OTTILIA. Ei, Herralle kiitos, lääkärinä, vaan toki ystävällisenä miehenä, jonka kanssa saapi puhella muutaman sanan.

OFFENBURG. Erinomaisen hupaista, että yksityisenäkin olen tervetullut.

IRMGARD (hyvin ystävällisenä ja kiekailevana). Niin olette; hyvä tohtori, ainakin minä puolestani voin sen vakuuttaa.

OFFENBURG (läheten häntä). Kuinka olette nukkunut?

IRMGARD. Vähän paremmin! Mutta istukaahan toki!

IDUNA (tuopi sukkelaan tuolin).

OFFENBURG (nopeaan häntä vastaan, ottaa häneltä tuolin). Suokaa neitini, — kiitän nöyrimmästi.

(Puristan salaa hänen kättään).

IDUNA (myhäilee, varkain kiittäin häntä, menee jälleen Ottilian taakse).

OFFENBURG (istuu Irmgardin viereen). Minä toivoin viimeksi antamien lääkkeitteni vaikuttavan parempaa ja saattavan Teille hyvän yö-levon.

IRMGARD (ojentaa hänelle kätensä, valta-suonen tunnustelemista varten). Lääkkeenne olivat varmaankin hyvät, mutta kenties on unettomuuteeni muitakin, kuin vain ruumiillisia, syitä.

OFFENBURG. Neitini, jos minulta jotain salaatte, en koskaan pääse vammanne perille.

IRMGARD (hiu'eten, kainosti). Te olette tosin lääkäri, mutta kuitenkin mies. Me tytöt arastelemme monessa suhteessa miehiä, varsinkin nuoria. Niin, jospa te vain olisitte harmaa-hiuksinen!

ADELGUNDA (ahkerassa työssä, hiljaa Ottilialle). Katsoppas, kuinka Irmgard kiekailee!

OTTILIA (hiljaa, kuivasti). Hm! Pilaa kaikki!

OFFENBURG. Niin, neitiseni, jos sairas vaiti olollaan salaa jotain, ovat lääkärin keinot voimattomat.

IRMGARD (yhä hiu'eten). Eiköhän lääkäri saata arvaamalla apua antaa?

OFFENBURG. Miks'ei, kun vain saapi pienen viittauksen.

IRMGARD (kainosti). Ettekö sitä vielä ole huomannut?

IDUNA (yskähtää hiljaa). Offenburg (kääntyy äkkiä).

IRMGARD. Mikä Teidän on?

OFFENBURG. Tuo kuului epäiltävältä.

IRMGARD. Mikä niin?

OFFENBURG. Iduna-neidin yskä.

IRMGARD. Noo, Iduna on terve, kuin kala vedessä. Turhanpäiväinen yskä noin nuorella i'ällä —

OFFENBURG. Anteeksi, juuri hänen i'ässään saattaa helppo yskä muuttua hyvinkin vaaralliseksi, ellei siitä ajoissa huolta pidetä. Suokaa anteeksi! (Nousee, menee Idunan luo). Valta-suonenne, neiti.

IRMGARD (vähän kärsimätönnä). Mikä meteli heti, kun vain kuulee pienen "hm, hm!"

OOFFENBURG. Onko teillä sydämen-ahdistus?

IDUNA (salaa katsellen häntä). Oi, — on!

OFFENBURG. Onko se kovin tuskallinen?

IDUNA (vilkkaasti, hellästi) Ei! (Pitkällisesti). Tuskallinen? Sitä en saata sanoa.

OFFENBURG. Nukutteko te hyvin?

IDUNA. Iltasin on mun kovin vaikea saada unta.

ADELGUNDA. Ethän siitä ole mulle mitään puhunut?

IDUNA. Ei se mua vielä juuri kauvan ole vaivannutkaan.

ADELGUNDA. Kuinka kauvan?

IDUNA. Noin neljä viikkoa.

OTTILIA (nauraen). Herra tohtori, silloin te kävitte ensi kerran meillä. Ettehän vain tuonekkaan tautia muassanne?

OFFENBURG. Se olisi aivan vastoin ammattiani.

IRMGARD (kärsimätönnä). Kaikkienhan on vaikea iltasin saada unta, ja luonnollistahan se, kun on kova helle.

OFFENBURG. Anteeksi, unettomuus on aina paha merkki! (Idunalle). Teidän pitäisi kävellä ahkerasti, jotta väsyisitte. Mutta ei keskipäivällä, vaan illan virvoittavassa viileässä, (merkityksellä) noin kello seitsemän ajoissa.

IDUNA. Minä teen niin, hra tohtori!

IRMGARD (yskii. Kauemmaksi oikealle).

OFFENBURG. Ja kävelkää tuolla puiston takaisessa metsässä. Metsä-ilma on erinomaisen virvoittava.

IDUNA. Hyvä, hra tohtori.

IRMGARD (yskii).

OFFENBURG (tarkoituksella). Jos puiston takana käännytte oikealle, tulette tammi- ja pyökki-metsään, siellä on ilma erinomaisen terveellinen.

IDUNA (älyää). Tarkoin seuraan teidän määräyksiänne.

OFFENBURG (merkityksellä). Olkaa hyvin tarkka; sillä niiden seuraamisesta saattaa riippua paljon.

IDUNA. Olkaa vakuutettu, tänä iltana kello täsmälleen seitsemän olen minä kävelemässä tammi- ja pyökki-metsässä.

IRMGARD (yskii). Mutta, hyvä tohtori, te tulitte tänne minun tähteni ja kuitenkin hylkäätte minut tykkänään.

OFFENBURG (istuu hänen viereensä). Anteeksi neitini.

IRMGARD (vähän suuttuneena). Minun yskääni te ette ollenkaan huomaa.

OFFENBURG. Huomaan kyllä.

IRMGARD. Minäkään en saa unta. Minun ajatukseni ovat aina iltasin niin kiihtyneet, ne eivät anna minun uinahtaa.

OFFENBURG. Ettekö voi poistaa noita ajatuksianne?

IRMGARD (katsoo häneen huo'aten). Oi, — en!

OFFENBURG. Te huokasitte syvään, ovatko ajatuksenne niin kovin vastenmielisiä?

IRMGARD. Ei, oi, ei! Jättäkää minut, te kyselette liian paljon. Ajatukseni ovat omaisuuteeni. Ne eivät toki saa minun sairauteeni vaikuttaa.

OOFFENBURG. Tulinen kiihtymys vaikuttaa usein pahoin ruumiisen. Mutta, puhuessanne sairaudestanne, te lausutte liiaksi. Teidän kohtauksenne on vain pieni pahoin-vointi, eikä mitään muuta.

IRMGARD. Pidättekö asian niin vähäpätöisenä?

OFFENBURG. En suinkaan, luottakaa minuun.

(Nousee).

IRMGARD. Ai'otteko nyt jo lähteä pois?

OFFENBURG. Minun pitää kiiruhtaa kaupunkiin takaisin; sairaani odottavat. Nauttikaa vain edelleen rohtojanne.

IRMGARD. Mutta tulettehan te huomenna jälleen? Lääkärin läsnä-olo vaikuttaa sanomattoman lieventävästi sairaasen, varsinkin kun luottaa lääkäriinsä niin, kuin minä teihin.

OFFENBURG. Hupaista, että luotatte minuun.

IRMGARD. Mitä vakavammasti; minä saattaisin uskoa teille muutakin, kuin sairauteni.

OFFENBURG. Minä olen suuresti kiitollinen. Huomiseksi siis. Hyvät naiset, minä saan sanoa jäähyväiseni.

IRMGARD. Voikaa hyvin, hyvä tohtori!

KAIKKI (tervehtivät äänettöminä).

OFFENBURG (töyttää ovensa Schummrich'iin).

Kymmenes kohtaus.

Entiset. Schummrich (perältä, vasemmalta).

SCHUMMRICH (verrattoman muodinmukaisesti puettu, täydellinen narri). Ää, — tohtori! Jo näin aikaseen täällä!

OFFENBURG. Velvollisuuteni on kutsunut minua!

SCHUMMRICH. Ää — hyvin lausuttu! Niin minuakin — ää — mutta minun velvollisuuteni on mieleisempi, kuin Teidän. Odottakaapa neljännes tuntia, niin saatte ajaa minun vaunuissani kaupunkiin takaisin.

OFFENBURG. Kiitoksia, hevoseni odottaa tuolla ulkona, minä ratsastan. Vielä kerran: Nöyrimmästi, jääkää hyvästi!

(Perältä vasemmalle).

SCHUMMRICH (astuu esiin). Hyvät naiset, alammaisin palvelianne on jalkojenne juuressa.

ADELGUNDA. Palveliattarenne, herra Schummrich!

ULRIKA. Kiitän!

OTTILIA (matkien). Hyvää huomenta.

IDUNA (kumartaa vaieten).

IRMGARD (hyvin kohteliaasti ja kiekailevasti). Mikä verraton äkki-ilo! Tervetullut, herra Schummrich!

SCHUMMRICH. Kuulitteko, mitä äsken sanoin? Ää. Velvollisuuteni on kutsunut minut tänne. Minun velvollisuuteni on osoittaa kunnioitustani, suosiotani tämän kartanon sulottarille.

ULRIKA. Sulottaria on ainoastaan kolme, herra Schummrich, mutta meitä on tässä viisi. Kelle nyt osoitatte suosiotanne?

SCHUMMRICH. Kellekkö? Ää, — ää — saattaa löytyä enemmänkin sulottaria.

ULRIKA. Kreikkalaiset tunsivat ainoastaan kolme sulotarta, Aglajan, Euphrosynen ja Thaleian.

SCHUMMRICH. Niin, kreikkalaiset! Synkkänä keski-aikana, mutta me olemme edistyneet, valistuneet, me tunnemme useampia sulottaria.

IRMGARD. Älkää antako viedä itseänne hairaan, herra Schummrich, sisareni tahtoisi mielellään sekoittaa tietojanne. Olkaa hyvä, istukaa tähän.

(Osoittaa Offenburgin tuolia, joka jäi paikoilleen).

SCHUMMRICH (istuu). Teidän viereenne? Mainiota! Kuinka voitte, neitini?

IRMGARD. No niin, me tytöt olemme heikkoja astioita, meillä on aina siellä täällä taisteloita.

SCHUMMRICH. Taisteloita! Aivan oikein. Minä olen myöskin nähnyt kaikenlaisia taisteloita, härkätaisteloita, kukko-taisleloita, poksaus-taisteloita, ää — —

IRMGARD. Oi, kuinka hupaista! Te olette paljon matkustellut; matkusteleminen antaa miehelle omituisen loiston.

ADELGUNDA (hiljaa Ottilialle.) Nyt hän kiekailee taas tuon kanssa.

OTTELIA (hiljaa). Pilaa kaikki.

SCHUMMRICH. Ää — loiston! Sangen mainiosti lausuttu, neitiseni. Minä saatankin vakuuttaa, että tuo loisto minua ympäröipi! Mun pappani sanoi tuonoin mulle: "Anatole — —"

IRMGARD. Teidän nimenne on Anatole? Oi, se nimi hurmaa minut!

SCHUMMRICH. Niin, Anatole, — Anatole Schummrich. Noin meidän kesken, minun nimeni on oikeastaan Kasper, se on lahja tuhmalta kummilta, ää, mutta minäpä olin niin viisas, että hylkäsin mokoman lahjan ja kutsun itseäni Anatoleksi! Siis, "Anatole," sanoi pappani tuonoin, "sinä olet ainoa poikani, sinä saat periä koko omaisuuteni, ää, sinä saatat tästälähin elää rikkaana raha-miehenä, sinun ei tarvitse tehdä työtä, vaan saat käyttää kaikki sivistyksesi edistämiseksi. Mutta parahin sivistyttämiskeino on matkusteleminen, siis matkusta." Ja minä olenkin matkustellut, koko neljä vuotia, olen ollut Englannissa, Franskassa, Spaniassa, Italiassa ja palasin vasta muutama viikko sitte kotiin. Minun sivistykseni on täydellinen.

IRMGARD. Heti ensi silmäyksessä huomaa, että te olette paljon matkustanut.

SCHUMMRICH (yhä enenevällä itse-rakkaudella) Ei niin suuria summia turhaan tuhlatakkaan. (Kääntyy, tirkislelee lornjetilla Ottiliaa). Ettekö tekin, neitini, tahtoisi matkustella?

OTTILIA. Varmaan! Mutta tytön ei käy laatuun.

SCHUMMRICH. Miksi ei? Hähä, seurassa — miehen seurassa — häämatkalla? He?

IRMGARD (nykäisee häntä hiasta). Missä paraiten viihdyitte matkallanne?

SCHUMMRICH (kääntyy häneen). Parisissa! Mitä kysyttekään! Ainoastaan Parisissa. Château des fleurs, Mabille, frères provençaux, teatereja, Cirque, cafés chantants — — —

ULRIKA. Ja verrattomia kokoelmia, kirjastoja, Louvre, Versailles!

SCHUMMRICH. Aivan oikein, Louvre, vanhoja kuvia, pelkkiä pyhimyksiä — entre nous, vähän yksitoikkoisia nuo pyhimykset!

ULRIKA. Mutta Louvre'n verrattomat antikit?

SCHUMMRICH. C'est juste, paljon antikia, mutta pahoin pideltyjä. Ajatelkaapa, kuvilta on usein kädet ja jalat poikki, moni on päätäkin vailla. Parisissa lie raakaa väkeä, tai on siellä huono järjestys. Ää.

IRMGARD (on aina levoton, kun vain joku muu puheesen puuttuu). Olittehan te kai Lontoossakin?

SCHUMMRICH. Yes, mutta Lontoossa kaikki yksitoikkoista. Mainioita biffsteekkejä siellä saapi, ne oikein sulaa suussa — mutta muuten — (kohottaa olkapäitään).

ULRIKA. Minä luulisin Lontoossa toki olevan hyvin paljon suurellista ja kaunista. — Esimerkiksi British Museum?

SCHUMMRICH (mietiskellen). British Museum? British Museum? Oikein, oikein, paljon kirjoja, vanhaa rojua, Sodomasta ja Gomorrhasta kaivettuja, luulen ma — ja hevosien ja elefanttien ja vanhojen valaskalojen luurankoja, jotka vedenpaisumukseen hukkuivat. Luurangot eivät ole hauskoja, niissä on jotain — kamottavaa.

ULRIKA. Entä suuri eläin-tarha?

SCHUMMRICH. Niin, niin, minä muistuttelen, se, jossa on suuri joukko apinoita. Minä olen usein sydämestäni nauranut noille narrimaisille apinoille.

ULRIKA. Ja ovathan laivan veistimötkin hupaisat nähdä mahtavine laivoineen ja ne äärettömän suuret tavara-huoneet, maailman kauppaliikkeen keskipiste?

SCHUMMRICH. Hupaisat, — ovat kyllä, mutta se tukehduttava tervan haju! Ajatelkaahan, ken voipi sitä kestää? Tervaa — abominable! Täytyy itsensä ihan tykkänään upottaa eau de Cologne'en!

IRMGARD. Te olette oikeassa, hra Schummrich. Sisareni tuntee nuo seikat ainoastaan kirjoista, Te olette ne itse nähnyt, Te voitte varmemmin tuomita.

SCHUMMRICH. Itse nähnyt, niin ja itse haistellut tervaakin! Abominabel, sanon minä. (Lornjetteeraa Idunaa). Omakätinen, ipse fecit. Neiti Iduna näyttää terävä-järkiseltä oppilaalta?

IDUNA. En, minä olen vielä vallan taitamaton.

IRMGARD (nykii häntä, jolla hänen vihdoin täytyy kääntyä). Olittehan te Italiassakin! Oi, kertokaahan jotain Italiasta.

SCHUMMRICH (katsoo häneen tuhmana). Kyllä (kääntyy Idunaan). Taitamaton? Ää! Nuori tyttönen ei koskaan ole taitamaton! Jolla on noin kauniit silmät — — —

IRMGARD (kaikin voimin koettaen levottomuuttaan hillitä). Iduna!

IDUNA. Mitä?

IRMGARD. Anteeksi, herra Schummrich. Ole hyvä, käske tuomaan lasi madeiraa herra Schummrich'ille.

IDUNA. Mielelläni! (Oikealle perältä).

SCHUMMRICH (seuraa häntä, lornjetilla tähystellen).

IRMGARD. Italiasta siis, herra Schummrich.

SCHUMMRICH (kääntyen häneen). Kuten haluatte.

IRMGARD. Minä tahtoisin kernaasti kuulla jonkun kertomusta, joka on siellä ollut. Eräs vanhoista ystävistäni lähtee huonon terveytensä tähden Italiaan ja on pyytänyt minua seurakseen. Minä olen vielä kahden vaiheella, mikä on Teidän neuvonne?

SCHUMMRICH. Älkää lähtekö, älkää lähtekö, jääkää te meidän kanssamme tänne vain.

IRMGARD (kainosti). Niinkö arvelette?

SCHUMMRICH. Entre nous, se on tuhma maa, tuo Italia. Siell' ei saa ollenkaan voita, kaikki paistetaan öljyssä, — varsinkin Neapelissa.

ULRIKA. Mutta se on klassillinen maa, kahden tuhannen vuotisen historian näkymö.

SCHUMMRICH. Tiedän kaikki, siellä eli Homerus, Sokrates, Aleksander, Hannibal ante portas — tiedän kaikki. Mutta nuo hauskat ukot ovat kaikki kuolleet, niistä ei kuulu eikä näy mitään, korkeintaan haudat. Ja ihmiset, jotka siellä nyt elävät, eivät — entre nous — maksa katsomis-vaivaa.

ULRIKA. Mutta taide-aarteet — —

SCHUMMRICH. Minä pyydän, vanhoja kirkkoja, vanhoja kuvia, vanhoja kuvapatsaita, kaikki vanhaa. Ei, ei, — ei mikään vedä vertoja Parisille, siell' on kaikki uutta ja muodinmukaista.

Yhdestoista kohtaus.

Entiset. Thusnelda (tuopi lasin viiniä).

THUSNELDA. Suvaitsetteko!

SCHUMMRICH (nousee, hyvin ystävällisesti). Kiitän, kaunis lapsukainen.

IRMGARD (kiivaasti). Miksi tuot sinä viinin? Eikö siellä ollut palvelus-tyttöä?

THUSNELDA. Ei ollut ketään sisässä. Min'en tahtonut antaa odottaa.

SCHUMMRICH. Oi, minä pyydän neitini, noin kauniiden kätösten kantama viini maistuu kahdenkertaisesti hyvältä.

IRMGARD. Sinä saat nyt mennä.

THUSNELDA (pois).

SCHUMMRICH (seuraa häntä lornjetilla tähystäen, kunnes hän on näkymättömissä).

IRMGARD. Herra Schummrich, — herra Schummrich — mutta herra Schummrich!

SCHUMMRICH (istuu hänen viereensä). Mitä käskette, neiti?

IRMGARD. Minä kiitän Teitä hyvästä neuvostanne, minä mietin toki asiata, ennenkuin seuraan ystävääni Italiaan.

SCHUMMRICH. Jääkää Te vain tänne, meidän seurassamme on parempi. — Ja vaikkapa olisi kysymys itse Parisista, ah mon Dieu, Parisi on maailman kaikki.

IRMGARD. Minä tunnen myöskin, että kotona on parempi, uskollisessa seurassa.

ADELGUNDA (hiljaa Ottilialle). Hän tekee itsensä naurettavaksi!

SCHUMMRICH. Aivan oikein uskollisessa seurassa. Ää! (lornjetteeraa Ottiliaa).

IRMGARD. Veljeni palajaa pian kotiin, hänkin on paljon matkustellut. Kuulkaapa, herra Ana — (häveliäästi) olinpa juuri sanoa Anatole — suokaa anteeksi.

SCHUMMRICH. Kutsukaa minua tästälähin vain Anatoleksi, se nimi on minulle mitä rakkahin. — — Mutta — eipähän Iduna-neiti näy vielä palajavan?

IRMGARD. Hän on varmaankin mennyt puistoon.

SCHUMMRICH. Puistoon? Tämmöisessä helteessä? Hän pilaa ihonsa. (Nousee, lähenee Ottiliaa). Eikö niin neiti?

OTTILIA. Mitäpä siitä?

SCHUMMRICH (tyhmänä). Mitäkö siitä? Ää! Kaunis iho — aurinko — ruskeat käsivarret — ää!

IRMGARD. Torukaa Te vain, hra Anatole, Te olette oikeassa. Me tytöt olemmekin hyvin huikentelevaisia.

SCHUMMRICH (kummeksien). Me tytöt? (Miettii) Niin, aivan oikein. (Ottilialle). Oi, niin kaunis taideteos. Eipä saattaisi luulla noin pienien kätösten voivan tuommoista valmistaa.

OTTILIA. Vielä vähemmin voivat sitä suuret kädet tehdä.

SCHUMMRICH (hämillä). Niin, haha — sepä hyvin lausuttu. Suuret kädet — niinkuin — työmiehellä — ää.

OTTILIA (nousee, panee pois neulomuksen). Mutta nyt on jo kylliksi! Min'en saata näin kauvan istua yhdessä kohden. Menenpä kävelemään kerran puutarhan läpi, katsomaan missä Iduna on. (Kumartaa jäähyväiseksi.) Herra Anatole Schummrich — (juoksee pois).

IRMGARD. Mutta Te jätitte paikkanne, herra Anatole?

SCHUMMRICH (on katsellut Ottilian jälkeen). Ää!

IRMGARD. Istukaahan, minä pyydän.

SCHUMMRICH (katselee jälellä olevaa kolmea). Nyt lie minun jo aika sanoa jäähyväiseni.

IRMGARD. Joko Te ai'otte jättää meidät?

SCHUMMRICH. Lyhyt aamu-visiitti ei saa olla pitkä, en tahdo häiritä, en saata antaa hevosteni liian kauvan odottaa, ne ovat niin tuliset! mun pappani lahjoitti ne mulle syntymäpäivänäni, ne maksavat kuusi sataa Louisd'or'ia, parole d'honneure, kuusisataa. Jääkää hyvästi, hyvät naiset.

(Vasemmalle pois).

ULRIKA, ADELGUNDA (tervehtivät vaieten).

IRMGARD. Voikaa hyvin, herra Anatole, toivomme Teidän pian jälleen ilahuttavan meitä käynnillänne. Hyvin huvittava tuo nuori, matkoillaan sivistynyt mies!

ADELGUNDA (pilkaten). Vie porsas Saksaan, tulee suurena takaisin.

IRMGARD (suuttuneena). Te tunnette luultavasti yhden ainoan huvittavan nuoren miehen, täti-rouva, ja se on Teidän siivoton poikanne!

ADELGUNDA (kiivaasti). Siivoton! Mitä lauseita!

ULRIKA. Aivan oikeita!

ADELGUNDA. Kuinka? Sinäkin myönnät — —?

IRMGARD. Ei ainoastaan hän, vaan kaikki ihmiset, jotka Dietrich'inne ovat nähneet, lausuvat yksimielisesti, että hän on siivottomin mammanpoika koko maailmassa.

ADELGUNDA. Kauhistavaa!

ULRIKA. Täti, Teidän liiallinen hellyytenne on poikasenne pahaksi pilannut, sitä ette saata kieltää.

ADELGUNDA. Liiallinen! Ken on liian hellä?

IRMGARD. Näkeehän jokainen, että Te pidätte pojastanne paljon enemmän, kuin Idunasta.

ADELGUNDA. Idunasta! Kenpä pitäisi lukua mokomasta ymmärtämättömästä olennosta.

ULRIKA. Jos Iduna on ymmärtämätön, kohdelkaa Te häntä huolellisemmalla rakkaudella, se hänet pian ymmärtäväiseksi saapi.

ADELGUNDA. Tämän talon elämä on perinjuurin inhoittava! Turhaan saapi odottaa päivää, jona te ette riitaa ja toraa aloittaisi! Ainoa toivoni on, että teidän veljenne pian palajaisi. Ellei sittenkään rauhallisempaa tule, jätän minä tämän talon.

(Vasemmalle pois).

IRMGARD. Nyt näyttihe hän kerrankin oikeassa valossaan.

ULRIKA. Niinpä sinäkin tän' aamuna — ja oikein rehellisesti.

IRMGARD. Minäkö näyttäinyt oikeassa valossani? Mitenkä?

ULRIKA. Hupsumaisella kiekailullasi — koketteriallasi!

IRMGARD (kiivaasti). Koketterialla? Minäkö koketti?

ULRIKA. Turhia väitteletkään! Heitäthän sinä verkkosi jok'ainoan, naima-ikäisen miehen eteen?

IRMGARD. Tuo oli kateutesi ääntä. Kun sinä jo olet ennättänyt siihen ikään, ett'et enää voi toivoakkaan miestä, olet antautunut tieteellisyyden alalle, olet muka syvästi oppinut filosofitar.

ULRIKA. Tieteellisyyttä olen rakastanut alusta pitäin, enkä miehistä vähintäkään välittänyt; matta sinä saat syyttää itseäs, ettäs olet vanhaksi piiaksi jäänyt!

IRMGARD. Vanhaksi piiaksi! Inhoittavaa! Ja syyttää itseäni?

ULRIKA. Etkö sinä jo alusta aikain, siitä kuin jätit nukkien kanssa leikkimisen, ole pelaillut miesten kanssa? Kuinkahan monta sinä olet koketteriallasi houkutellut, ja sitte kääntänyt niille selkäsi? Ethän sinä koskaan löytänyt kylliksi kelvollista, sinä olet varmaankin tähtäillyt johonkuhun prinssiin.

IRMGARD. Inhoittavaa!

ULRIKA. Muistathan toki esim. veljeni ystävän, tohtori Bruno Wismarin! Se miesparka rakasti sinua totisella innolla, sinä vain narrikoit ja pidit häntä leikkipallonasi, liehakoiten viehättelit häntä, hylkäsit hänet, ja sitten jälleen liehakoitsit, viehätellen tuota poika parkaa; ja kun hän vihdoin vaati viimeistä vastausta, kielsit sinä. Wismar-rukka on siitä saakka ollut kovin onneton. Hän matkusti veikon kanssa ulkomaille, siellä unhotuksella lieventääkseen lemmen-tuskaansa, hän luultavasti palajaakin hänen kanssaan nyt. Toivottavasti on hän parantanut sydämensä haavat. — Mutta noista sinun suloisista ajoistasi on jo kulunut varmaankin kymmenen vuotta, ja nyt, kun kosioittesi luku päivä päivältä on vähentynyt, ja kuu ei enää ainoatakaan ilmaudu, nyt kai jo antaisit sydämesi kelle tahansa.

IRMGARD. Minkätähden käytät sinä noin ilkeitä lauseita?

ULRIKA. No mutta, luuletko sinä meitä sokeiksi? Näkeehän jokainen, millä viehättävällä hurmaavaisuudella sinä koet käyttäidä tohtori Offenburg'ia kohtaan! Sinä kutsutit hänet tänne, ollen muka sairas, vaikk'ei pikku-sormeasikaan vähintäkään vaivaa. Hänen pitää käydä meillä jok'ainoa päivä, ja jok'ainoa päivä on sulla erilaisia tuskia, joka kerta tervehtii sun silmäsi häntä hiukenevalla tulisuudella.

IRMGARD. Ulrika! — Enpä toki huoli suuttua; tiedänhän tuon olevan sun kateutesi kieltä.

ULRIKA. Ja kuinka saartelit sinä herra Schummrich'ia sitten, tuota puolihupsua narrinkuvaa! Olithan sinä melkein heittäytyä hänen syliinsä! Niin, niin, joka miehen jälkeen heität sinä koukkusi, sillä sinä huomaat olevasi juuri siinä i'änjaksossa, jossa ajatellaan: Nyt pitää saada mies, — vaikka mistä hinnasta!

IRMGARD, Ja noin lausuu sisar sisarelleen!

ULRIKA. Kun sisar sisarensa parhaiten tuntee, kun minä, sisaresi, olen velvollinen lausumaan sulle totuuden. Kenpä sua varoittaisi, ellen minä? Muut pilkkaavat sinua takanapäin, minä sanon sulle suoraan, sillä minusta on ilkeätä nähdä, että teet itsesi naurettavaksi. Mieti tarkoin sanojani, seuraa neuvoani!

(On ottanut kirjansa ja noussut, nyt etu-alalta oikealle).

IRMGARD. Voi tuota ilkeätä olentoa! Mutta kylläpä pistää vihaksesikin, jos minä toki vielä vihdoinkin rouvaksi pääsen ja sinä saat jäädä romuilemaan kirjojesi sekaan. Tohtori Offenburg? — Miks'ei? Hän on taitava lääkäri, minun pieni omaisuuteni siihen lisäksi, veikkoni antanee myöskin pikku myötäjäiset, — me saattaisimme varsin hyvin tulla toimeen. Ja — entäs Anatole Schummrich? Hän on tuhma, se on totta, mutta hän on myöskin rikas, sangen rikas! Enpä oikein tiedä, kumman niistä valitseisin; mutta molemmista olen varma, sinä kiukkuinen kissa, sitä voiton-riemua saan toki vielä nauttia!

(Etu-alalta oikealle).

Kahdestoista kohtaus.

Philippina (vasemmalta etu-alalta).

PHILIPPINA. Jok'ikinen päivä jättää tuo hovineuvoksen rouva jotain jälkeensä! Ikäänkuin kukaan olisi jalkansa ilmaiseksi ostanut! Oikein, tuossapa onkin neuloustyö.

(Ottaa Adelgundan neulous-työn, aikoo mennä).

Kolmastoista kohtaus.

Philippina. Barnau. Wismar (matkapuvussa, pöly-manttelit yllä, vasemmalta perältä).

BARNAU. Nyt olemme perillä!

WISMAR. Ei kukaan ole meitä nähnyt.

BARNAU. Ei, kun kiertelimme puiston läpi.

PHILIPPINA. No, ketähän nuo taas lienee?

BARNAU (heittäikse noja-tuoliin). Kas, tuollahahan on tyttönen!

WISMAR (istuu Barnau'in viereen). Vihdoinkin ihmis-olento! Minä jo aloin mietiskellä, että olimme saapuneet johonkin loihtu-linnaan, jossa asujamet olivat kiviksi velhotut.

PHILIPPINA. No, mitähän tämä merkitsee?

BARNAU. Mitä?

PHILIPPINA. Oudossa talossa ei toki käy aivan suoraa päätä ruveta noin mukavasti elämään.

BARNAU (nauraen). Siinä on neitsyt oikeassa.

PHILIPPINA. Te tulitte kai jalkaisin?

WISMAR. Niin tulimme.

PHILIPPINA. Jalkamiesten ei ole meillä mitään tehtävää, ne saavat korkeintaan lautasellisen soppaa kyökistä.

BARNAU (yhä iloisesti). Sepä tekeekin meidän hyvää.

PHILIPPINA. Menkää siis kyökkiin, älkää jättäkö hiekkaa ja tomua jaloistanne puhtaille lattioille.

BARNAU. Lapsukaiseni, me olemme väsyksissä ja kun nyt kerran istumme, tekisitte sydämettömästi, jos ajaisitte meidät ulos jälleen.

PHILIPPINA. Mutta täällä ei ole Teidän paikkanne.

BARNAU. Sallikaa meidän toki levähtää hieman.

PHILIPPINA. Enkä, — ulos, ulos kyökkiin!

BARNAU. Mutta minäpä en liikahda paikaltani!

PHILIPPINA. Sen saamme kohta nähdä! Lähdettekö hyvällä?

BARNAU. Hyvälläkö? En.

PHILIPPINA. Minä huudan kyökinpäällikön tänne.

BARNAU. Sepä hauskaa, häntä minä tahtoisinkin puhutella.

PHILIPPINA. Ei, nyt menee hävyttömyytenne jo liian loitos! Saattepa nähdä, mitä seuraa, ellette nyt heti lähde hyvällä.

BARNAU. Mitä siitä seuraa?

PHILIPPINA. Teidät heitetään pihalle. Minä noudan kyökinpäällikön tänne.

(Perältä oikealle).

BARNAU (nauraen). Kauniisti ottavat he vastaan isäntäänsä, joka palajaa kymmenenvuotiselta matkaltaan. Sen sijaan, että olisivat pyytäneet meidän astumaan koristetusta ovesta sisään, aikovat he heittää meidät ovesta pihalle.

WISMAR. Luultavasti uusi palvelustyttö, joka ei tuntenut sinua.

BARNAU. Niin on. Toki nyt (ojentaen hälle kätensä) ole tervetullut huoneeseni, uskollinen toverini! kymmenen vuotinen yhdessä-olomme on iäksipäiväksi eroittamattomasti sitonut meidät toisiimme, ja sinun pitää tästä alkain elää minun kanssani tässä talossa. Minä koen tehdä elämäsi niin mukavaksi, kuin suinkin.

WISMAR. Oikein! Me emme eroa toisistamme milloinkaan. Me järjestämme kaikki, mitä matkallamme olemme koonneet!

BARNAU. Me hoidamme minun omaisuuttani!

WISMAR. Ja vaikka ikämme ensi puolisko onkin kulunut työssä ja vaivassa — —

BARNAU. Sitä onnellisemmin ja rauhallisemmin saamme jälki-puoliskoa nauttia.

WISMAR. Niin olkoon!

(Ojentaa Barnau'lle kätensä).

Neljästoista kohtaus.

Entiset. Philippina. Weithold (perältä, oikealta).

PHILIPPINA. Tuossa ne nyt istuvat, katsokaa itse. Mokomaa hävyttömyyttä ei ole kuultu kuuna kulleinkaan.

WEITHOLD. Hoilaa, mitäs täällä tapahtuu. Kas niin, nyt suorinta sarkaa — — (on tullut esiin, tuijottaa Barnau'iin) Kuinka — mitä — tehän olette — —

BARNAU. No, Weithold-vanhus, onko päivönen minut niin kovin polttanut, ett'et mua enää tunnekkaan?

WEITHOLD (sydämmellisimmällä ilolla). Herran päivät! Tekö todellakin? Herra Barnau? Mun isäntäni, mun rakas, hyvä isäntäni!

PHILIPPINA. Mitä tämä?

BARNAU. Luultavasti näytän minä päivittyneeltä; ulapan myrskyt ja auringon säteet kuumissa maissa jättävät aina ihmiseen merkkinsä.

WEITHOLD (tarttuu käteen, jonka Barnau tarjoaa). Tuhannesti, tuhannesti tervetullut kotimaahanne, rakas herrani! Oi, minä olen joka hetki odottanut Teidän palaamistanne!

PHILIPPINA. Mitä nyt?

WEITHOLD. Tyhmikkö, kiittäkää onneanne, ett'ei herra heitä teitä pihalle.

PHILIPPINA. No hei, mistä minä sen tiesin armollinen herra, suokaa anteeksi — —

BARNAU. Hyvä, hyvä. — —

PHILIPPINA. Pyydän tuhansin kerroin anteeksi, minä ilmoitan heti tulonne armolliselle rouvalle.

(Etu-alalla vasemmalle).

WEITHOLD. Hovineuvoksen rouvan kamari-neitsyt, ettekö vielä tiedä — —

BARNAU. Hyvä. Mutta katsohan toki ympärillesi, vanhus, tuolla on vielä joku.

WEITHOLD. Sehän on, — todellakin, hra tohtori Wismar.

WISMAR. Tunnetteko minut vielä, vanha, uskollinen sielu?

WEITHOLD. Sydämestä monin kerroin tervetullut!

Viidestoista kohtaus.

Entiset. Thusnelda (perältä, oikealta).

THUSNELDA (vähän kukoissaan). Kaksi vierasta herraa — sanoivat — jalkamiehiä — oi, hän on — aavistukseni ei ole mua pettänyt — isäni!

(Töyttää Barnau'in luoksi).

WISMAR (perälle, tarkkaa sieltä).

BARNAU (askeleen taakse). Mitä?

THUSNELDA. Te olette oikeassa, jalkojenne juuressa on minun paikkani, mun armas, kallis isäni.

(Lankee polvilleen, suutelee hänen kättään).

BARNAU. Mutta min'en ymmärrä Teitä?

THUSNELDA. Ettekö enää tunne Thusneldaanne?

BARNAU (hämmästyen). Tekö Thusnelda? Nouskaa.

THUSNELDA (nousee, pyyhkii kyyneleen).

BARNAU. Mitä? Te itkette?

THUSNELDA (hiljaisella luopumisella). Anteeksi, minä olen kai paha — Te teitittelette minua — varmaankin olen minä paha — kuinka taisinkaan enää odottaa tuota ystävällistä "sinä," jolla muinoin mua mainitsitte.

BARNAU (kummastellen, tarkastelee häntä). Todellako? Thusnelda?

WEITHOLD. Kyllä hän on juuri sama, armollinen herra.

BARNAU (sydämmellisesti). Tullos sydämelleni, armas lapsosein!

THUSNELDA (riemuissaan kuunnellen). Kuinka?

BARNAU. Olethan sinä lapseni, armas tyttö!

THUSNELDA (hellästi, iloissaan). Saanko olla?

BARNAU (vetää hänet luokseen, suutelee hänen otsaansa). Tässä on sinun paikkasi, tytär kuuluu isän sydämelle. Pahasti oli, että teitittelin sinua, mutta minä hämmästyin, min'en tuntenut sinua. Poislähtiessäni olit sinä tuskin noin pitkä ja nyt olet jo koko neidoksi vaurastunut. Minun ajatuksissani eli yhä tuo pikku kaksitoista-vuotias tyttönen.

THUSNELDA (iloisesti). Siis te olette välin muistellut minuakin?

BARNAU. Usein, lapseni, usein!

THUSNELDA (suutelee hänen kättään, riemun vallassa). Oi, kiitos, tuhansin, tuhansin kerroin, mun kallis — tohdinko sanoa isäni?

BARNAU. Olenhan minä sun isäsi?

THUSNELDA. Niin, niin, Te olette minulle kaikki, pelastajani, opettajani, suojeliani, herrani, — oi, kaikki nuo yhdistän minä isän nimeen, joka on minusta kaikkein kallihin sana.

BARNAU. Oletko sinäkin muistellut minua?

THUSNELDA. Ei ole kulunut silmänräpäystäkään, jolloin en olisi teitä muistellut. Oi, niin elävästi muistan minä hetken, jona äitiparkani hivui kuolinvuoteellaan, kuinka minä turhaan rukoilin ihmisten apua ja armahtavaisuutta, ja kuinka sairas äitini kuumia kyyneleitä vuodatteli, tuntiessaan kuolema-hetkensä lähestyvän; hän suri, täytyessään jättää lapsensa turvatonna vieraan valtaan. Silloin te tulitte luoksemme, toitte sairaalle virvoitusta, lupasitte toivottomalle äidille pitää huolta hänen lapsestaan, ja kun kuolevan silmä sammui, sen viimeinen kiitollisuuden säde loisti kirkkaasti teihin, sillä te kevensitte hänen raskahimman suru-kuormansa, hän saattoi rauhassa kuolla. Te otitte minut luoksenne, tarjositte turvattomalle orporukalle kodin, surkuteltavalle pikku kerjääjättärelle hoivan hellyyden helmassa. Te olitte hyvä ja ystävällinen minua kohtaan, minä sain kutsua teitä isäksi, te opetitte minua, — oi, oi, mitä te mulle opettanut olette, sitä en milloinkaan unhoittaa voi. Ja minäkö en muistelisi teitä? Olla teitä muistelematta on minusta yhtä kuin kuolla, mun armas, rakkahin isäni!

BARNAU. Kylliksi, kylliksi, lapseni! Sun liikutuksesi on oikein kiihkoinen.

THUSNELDA. Oi, niin! — Mutta se on suloinen, — niin suloinen!

BARNAU. Vait, vait, Thusnelda, sinä saat minut jo heltymään, älkäämme puhuko siitä enää. Ei, minä tahdon olla iloinen kotiin palatessani. Minä hämmennän kiihkoasi, pistäen jotain oikein jokapäiväistä sekaan. Me olemme kävelleet kolme tuntia yhtämittaa, meidän on nälkä.

THUSNELDA (toimessaan). Heti, heti! (Aikoo pois).

WEITHOLD. Odottakaahan toki, Thusnelda hyvä. Koska tahdotte atrioita?

BARNAU. Päivällis-aikana.

WEITHOLD. Hm, meillä syödään päivällistä kello yhden, kolmen, neljän ja viiden aikana.

THUSNELDA. Mutta hyvä herra Weithold, isän on nälkä, hänen pitää heti saada ruokaa.

WEITHOLD. Niin, mutta onko nyt heti mitään valmista?

THUSNELDA. Siitä minä pidän huolen. Kymmenessä minutissa on atrianne valmis.

BARNAU. Kuinka? Sä itket?

THUSNELDA. Ilosta! Minä saan valmistaa teille jotain, minä saan palvella teitä, — oi, jos tietäisitte, kuinka onnellinen minä nyt olen!

(Oikealle perällä).

BARNAU (katselee pitkän aikaa Thusneldan jälkeen, sitten Weithold'ille) Nyt, Weithold, pieni kysymys: Mitä merkitsee se, että täällä syödään päivällistä eri tunneilla?

WEITHOLD. Hm, naiset ovat niin määränneet.

BARNAU. No? Sinä joudut hämille, et tahdo lausua suoraan.

WEITHOLD. Kylläpähän itse saatte nähdä.

BARNAU. Etkö saata sitä sanoa? Minä tahdon saada tietää sen sinulta.

WEITHOLD. No niin, lähteissänne te majoititte tähän kartanoonne sisar-ryökkynänne, täti-rouvanne, veljenne-tyttäret, ja käskitte minun tottelemaan heitä, kuni emäntiäni ainakin. Mutta — — —

BARNAU. Mutta?

WEITHOLD. Hm, nuo naiset eivät aina tahdo oikein sopia keskenään.

BARNAU. Vai niin?

WEITHOLD. Toinen ei tahdo kernaasti totella toista, jokaisella on oma päänsä. Ruokatunneista eivät he myöskään ole sopineet, ja sentähden syöpi kukin ajallaan. Hovineuvoksen rouva ei, säätyynsä katsoen, syö ennenkuin kello viiden aikana, Ulrika-neiti tahtoo päivällisen edellä rauhassa tutkistella tieteitään ja syöpi kello neljä, Irmgard-neiti nousee myöhään, hänen ei ole nälkä ennenkuin kello kolme, ainoastaan Ottilia-neiti, joka aina nousee varhain syö päivällisensä kello yksi.

BARNAU (tyynesti). Onhan täällä siis oikea ravintola-liike.

WEITHOLD. Tosin antaa neljän eri päivällisen laittaminen palvelusväelle paljon työtä ja vaivaa, sillä heille täytyy olla jokaiselle eri ruoka-lajitkin: Mitä toinen tahtoo, se ei toiselle kelpaa. Sen huomaa aamiaisesta. Hovineuvoksen rouva juopi kahvia, Ulrika-neiti teetä, Irmgard-neiti chokolad'ia ja Ottilia-neiti maitoa.

BARNAU (yhä tyynesti). Onpa sillä ilveellinen puolensakin. Miten kohtelevat naiset Thusneldaa?

WEITHOLD (hämillään). No niin — — —

BARNAU. Minä olen pitänyt häntä lapseni vertaisena, ja kuitenkin käypi hän puettuna kattunivaatteihin ja suureen kyökki-esiliinaan, melkein kuin palvelus-tyttö.

WEITHOLD. Hm, niin on laita; ehkä on Thusnelda itsekin syypää siihen.

BARNAU. Kuinka niin?

WEITHOLD. Thusnelda-pikkuinen oli teidän määräyksenne mukaan kolme vuotta opetuslaitoksessa. Kun hän kuusi vuotta sitten palasi sieltä, tahtoi hän heti ruveta voimiensa takaa hyödyttämään taloutta, hän tahtoi oppia keittämään ja paistamaan, siten joutui hän kyökkiin ja pitääkin nyt oikeastaan koko talouden hoidon. Väsymättömästi on hän harrastanut olla sisarienne ja tätinne mieliksi — —

BARNAU. Kiitollisuudesta minua kohtaan — —

WEITHOLD. Hänen palvelemis-intoansa käytettiin heti hyväksi — —

BARNAU. Ja vaaditaan nyt. Minä ymmärrän. Hän on poljettu aivan palvelus-tytöksi. Hän saattaa itsekkin olla syypää siihen, hän ei ymmärtänyt pitää asemaansa, jonka hälle perheessäni annoin; hän oli ainoastaan kaksitoista vuotias tyttönen ja toiset — sinä olet oikeassa, Weithold, minun pitää itse asiata tarkastaa.

WEITHOLD. Tehkää niin. Sallittehan minun mennä pitämään huolta huoneittenne järjestämisestä.

(Perältä oikealle).

BARNAU. Hm, hm, täällä näkyy monta seikkaa olevan nurin puolin. Niin monta naista yhdessä, eikä ainoatakaan miestä heitä tyyneydellä välittämässä, — se on ymmärrettävää. Minä tutkin ja tarkastan.

Kuudestoista kohtaus.

Entiset. Ulrika (oikealta etualalta sisään).

ULRIKA. Rakas veljeni, vast'ikään sain kuulla, että olit saapunut kotiin ja kiiruhdin heti sua tervehtimään. (Suutelee häntä). Suothan anteeksi, ett'en nyt ennätä muuta, minun täytyy päättää käännökseni Pohjan-lehteä varten, ei ole aikaa minuuttiakaan viivytellä, muuten myöhästyn postista. (Suutelee häntä). Siis vieläkin tervetullut, vast'edes enemmän.

(Pois).

BARNAU (katsoo Wismar'iin).

WISMAR (kuivasti). Saatpa sinä nauttia oikein hiukean herttaista vastaanottoa, palatessani kymmenenvuotiselta matkaltasi.

BARNAU (nauraen). Tämäpä koomillista!

WISMAR (kuivasti). Ei ainakaan minun mielestäni!

BARNAU. Ulrika on kirjailiatar; oppineilla naisilla on aina omituisuuksia.

Seitsemästoista kohtaus.

Entiset. Adelgunda (vasemmalta).

ADELGUNDA (säännöllisesti). Mon cher neveu, vous êtes le bienvenu! Vast'ikään sain kuulla, että olet palannut kotiin, minä säästin sinulta vaivan tulla minun luokseni ja kiiruhdin itse ensin tervehtimään sinua.

BARNAU (säännöllisesti). Min'en suinkaan olisi jättänyt armasta tätiäni — — —

ADELGUNDA. Kylliksi, mon neveu, ei mitään turhanpäiväistä kohteliaisuutta näin läheisten kesken! Sinä näytät oikein terveeltä ja raittiilta, vähän päivittynyt sinä vain olet; lienethän toki voinut vallan hyvin?

BARNAU. Vallan hyvin!

ADELGUNDA. No, nyt tietänet kertoa meille paljon moorilaisista, kiinalaisista ynnä muista villeistä kansoista.

BARNAU. Tiedän, armas täti.

ADELGUNDA. Siitä me kaikki iloitsemme. Nyt lienet toki väsyksissä, tahdot levätä, väärin olisi häiritä sinua. Siis näkemään asti! Embrassez-moi! (Syleilee häntä). Ah, que je vous aime, mon neveu!

(Pois).

WISMAR (katsoo Barnau'iin).

MOLEMMAT (nauravat).

WISMAR. Sinä saat toki suudelmia, min'en edes tervehdystäkään.

BARNAU. Minä unohdin esitellä sinut, siitäpä syystä et joutunutkaan täti-rouvan säännöllisyyden esineeksi. Se on hänen perittyjä heikkouksiaan, sitä et saa hälle liioin viaksi lukea.

Kahdeksastoista kohtaus.

Entiset. Irmgard (oikealta etu-alalta).

IRMGARD (tukka täynnä paperikierteitä, pistää päänsä ovesta sisään). Sydämestä tervetullut, rakas veikko!

BARNAU. Hyvää päivää, Irmgard!

IRMGARD. Näethän, että par'aikaa olen pukeutumassa enkä saata näyttäytyä miehille. Tyydy siis toistaiseksi vain pieneen tervehdykseen. (Huomaa Wismar'in, joka nyt lähestyy häntä). Ai!

BARNAU. Mitä nyt?

IRMGARD. Pettävätkö silmäni? Wismar —?

WISMAR (kuivasti). Palvelianne.

IRMGARD. Heti ensi-silmäyksessä tunsin minä Teidät, te uskoton!

WISMAR. Uskoton?

IRMGARD (hiukuen). Voitteko kieltää, että muinoin, — vaan mitä minä teenkään? Veljeni seurassa voisin kyllä näin olla, vaan oudon miehen nähden täytyy mun hävetä. Minä kiiruhdan lopettamaan pukeutumistani ja riennän jälleen tänne oikein sydämellisesti toivottamaan teille tervetuloa.

(Pois).

WISMAR. Hän sanoi mua uskottomaksi? Sepä melkein liiaksi! Hän hylkäsi minut — ja nyt olen minä muka uskoton?

BARNAU (nauraa). Ole varoillasi. Kenties rakasti hän sinua siiloin oikein todenperäisesti ja on vain koetellut sua. Ehkä on hänen lempensä sinuun syttynyt jälleen?

WISMAR (kuivasti). Kiitos, minun haavani ovat täydellisesti parantuneet. Ainoastaan tapa, jolla he ovat vastaanottaneet sinua, on ollut mulle hyvin opettavainen.

BARNAU. Mitä tarkoitat? Sisarukset saavat kyllä maikailematta rakastaa toisiaan.

WISMAR. Mutta maikailematta saattaa myöskin olla sydämellinen.

Yhdeksästoista kohtaus.

Entiset. Ottilia (vasemmalta, perältä).

OTTILIA (vilkkaasti). Onko se totta? Onko tuo eno? (Seisoo epäillen).

BARNAU. No?

OTTILIA. Oletteko te — oletko sinä — —?

BARNAU. Ken mun pitäisi olla?

OTTILIA. Oswald-eno!

BARNAU. Oikein arvattu.

OTTILIA. Sitte saan minä sinua suudellakin, rakas, armas eno!

(Entää hänen kaulaansa).

BARNAU. Olethan sinä Ottilia?

OTTILIA (nauraa sydämestään, taputellen käsiään). Tämä on naurettavaa!

BARNAU. Mikä?

OTTILIA. Eno ja sisaren-tytär eivät tunne toisiaan, — heitä täytyy esitellä.

BARNAU. Eihän ihme, ett'en tunne sinua. Sinä olit minun lähteissäni ainoastaan yhdentoista vuotias pikku pienokainen, ja nyt olet jo täysikasvuinen sorea neitonen.

OTTILIA. Sorea? Sitä en tiedä, mutta iloinen ma olen, sen tiedän. Ethän siitä suutu?

BARNAU. En suinkaan! Iloiset ihmiset ovat tavallisesti hyviä.

OTTILIA. Sepä iloista. Minä jo pelkäsin.

BARNAU. Pelkäsit?

OTTILIA. Sisaresi ja tätisi eivät kärsi minun iloani, he nurisevat. Siitä en minä ole juuri suuresti väliä pitänyt, mutta jos sinäkin olisit nurissut — — —

BARNAU. Min'en koskaan nurise, mutta ehkä ystäväni, herra tohtori Wismar.

OTTILIA (kumartaa, hienosti). Suokaatte anteeksi, ett'en vielä ole tervehtinyt teitä, mutta min'en ole niin pitkään aikaan nähnyt enoani ja olen jo kauvan iloinnut hänen tulostaan.

WISMAR (tarkastaa häntä huomattavalla mielihyvällä). Minull' ei ole mitään anteeksi annettavaa, neitiseni; minun on hupaista nähdä noin sydämellistä, viatonta iloa.

OTTILIA (uhkaa sormellaan). Eno, eno!

BARNAU. Miksi uhkaat?

OTTILIA. Miksi narraat; tuo herra ei näytä ollenkaan nurisevalta.

WISMAR. En suinkaan!

BARNAU. Hm, hm! Tämä herra on mun paras ystäväni, hän on ollut uskollinen kumppanini ja on usein torunut minua, kun olen ollut huikentelevainen.

OTTILIA. Huikentelevainen?

WISMAR. Niin, kun hän oli liian uskalias.

OTTILIA. Silloinhan teillä oli oikeuskin torua. Niinpä olisin minäkin tehnyt.

BARNAU. Eikös vaan, osaatko sinäkin torua? Missä siihen olet oppinut? Tässäkö talossa?

OTTILIA (huokaa). Oi, niin, täällä on siihen kylliksi tilaisuutta.

BARNAU. Siis täällä torellaan usein?

OTTILIA. Saatpahan itse kuulla. Minä olen ollut täällä vasta kaksi vuotta, sillä siihen saakka olin sinun määräyksesi mukaan opetus-laitoksessa. Siellä sain aina olla iloinen.

BARNAU. Niin sun pitää olla täälläkin.

OTTILIA. Sepä oivallista! Sinun pitää myöskin olla iloinen?

BARNAU. Minä olen kernaasti iloinen, mutta Bruno-ystävä on aina totinen.

OTTILIA (katselee Wismar'ia, pudistaa päätään).

WISMAR. Ettekö usko?

OTTILIA. No niin, pitäneehän miehessä olla vähän totisuuttakin, mutta — —

WISMAR. Mutta?

OTTILIA, Mutta pikku veitikka toki pilkistää teidän silmistänne.

Kahdeskymmenes kohtaus.

Entiset. Thusnelda (oikealla perällä).

THUSNELDA (pieni, soma esiliina edessä). Atria on valmis, jos suvaitsette.

BARNAU. Sepä suloinen sanoma! Sinäpä olet ollut nopeajalkainen.

THUSNELDA. Mitä vielä, minun mielestäni se kesti liiankin kauvan.

OTTILIA. Nytkö jo ruualle? Eihän kello ole vielä kuin — tuskin yksitoista.

BARNAU. Niin, käpyseni, meidän on nälkä.

OTTILIA. Voi, niin on minunkin.

WISMAR. Tulkaa meidän kanssa ruualle!

OTTILIA. Thusneldaseni, saanko minäkin jotain?

THUSNELDA. Heti, neiti, käykää vain pöytään. Minä toimitan teille paikalla kuvert'in.

(Pois).

OTTILIA. No, sitte minä tulen mukaanne. (Koomillisella arvokkaisuudella). Sopiihan tyttösenkin toisinaan pöydässä pitää emännän virkaa. Suvaitsetteko, herrani? Käsivartesi, eno!

BARNAU. Emäntä tarjoo käsivartensa vieraalle.

OTTILIA. Vai niin, anteeksi!

WISMAR (tarjoo käsivartensa Ottilialle). Tohdinko tarjota?

OTTILIA. Eno, tämä on ensimmäinen hupaisa päivälliseni tässä kartanossa.

(Kääntyy menemään).

TOINEN NÄYTÖS.

Entinen huone.

Ensimmäinen kohtaus.

Barnau. Wismar (perältä, oikealta).

WISMAR. Minä etsin sinua!

BARNAU (tulee perältä, vasemmalta). Minä olin puistossa.

WISMAR. Ainoastaan pari sanaa! Minä en tahdo hetkeäkään salata ystävältäni sitä, joka häntä liikuttaa.

BARNAU. No! Minä kuultelen!

WISMAR. Minulle on tapahtunut onnettomuus!

BARNAU. Onnettomuus?

WISMAR. Niin aivan: minä olen rakastunut.

BARNAU. Vai niin.

WISMAR. Taivas tietää, mitenkä se lie tapahtunutkaan. Siitä saakka kun sisaresi minua halveksivasti kohteli, luulin tykkänään, ikipäiviksi parantuneeni lemmen taudista, ja nyt toki jälleen tunnen sen tuskia! (Polkien jalkaansa). Aivan oikein lausutaan sananlaskussa: Ei huoli hulluus iästäkään.

BARNAU (nauraen). No, sun kuusineljättä ikävuotesi ei lemmen hulluutta liiaksi kiihoita. Mutta ken on tuo noita, joka sun on loihtinut?

WISMAR. Niin, noita hän on, mutta pieni, armas, suloinen noita, sanalla sanoen — Ottilia!

BARNAU. Oivasti, se on mieleeni! Sinä olet totinen, Ottilia hilpeä, se sopii. Siis, aloita vain valloituksesi.

WISMAR. Valloitus?

BARNAU. Tytön sydäntä sanotaan linnaksi. Valmista siis saarto-kaivantosi, vahvista varukkeesi, niissä asioissa ei saa viivytellä.

WISMAR. Hyvä, minä menen puistoon, sieltä hänet useimmiten löytää.

(Aikoo mennä).

Toinen kohtaus.

Entiset. Irmgard (etu-alalta, oikealta).

IRMGARD (somassa aamupuvussa). Hyvää huomenta, herrani. Oletko maannut hyvin, Oswald?

BARNAU. Sangen hyvin.

IRMGARD. Entä te, hyvä Wismar?

WISMAR (kuivasti). Minä makaan aina hyvin.

IRMGARD (huoaten). Oi, jospa saattaisi sanoa samoin! Minun mielikuvitukseni on niin kiihoitettu, se ei suo mulle pienintäkään lepoa. Kuvia entisistä ajoista väikkyy mielessäni! Niinkö teidänkin mielessänne, hyvä Wismar?

WISMAR (kylmästi). Ei, minä elän ainoastaan nykyisyydessä, mennyt on minusta mennyttä.

IRMGARD. Voi, kuinka paljon mies on onnellisempi naisraukkaa! Hän vaipuu tieteihinsä ja unhoittaa — me tunnemme sydämemme tykkäilykset kaiken ikämme.

WISMAR. Sepä lienee kovin surullista.

IRMGARD. Lääkäri on määrännyt minun olemaan alituisessa liikkeessä, minä menenkin nyt puistoon kävelemään. Teettekö mulle seuraa, Wismar.

WISMAR. Minun täytyy pyytää anteeksi — — —

IRMGARD. Te tiedätte kertoella kaikista asioista. Minä haluaisin niin mielelläni kuulla jotain teidän matkastanne.

WISMAR. Sääli vain, etten saata haluanne tyydyttää. Osa kapineistamme tuli eilen illalla, mun täytyy ne järjestää.

IRMGARD. Laillinen este, mutta vast'edes saatte sen korvata, Te uskoton! Voikaa hyvin, herrani.

(Vasemmalle perältä).

WISMAR. Uskoton? Nyt minä jo kohta suutun! Muinoin hän itse hylkäsi minut ja sättii nyt yhä mua uskottomaksi.

BARNAU (nauraen). Koetappa vielä kerran, ehk'ei hän tänään enää hylkäisikkään sua.

WISMAR. Kiitoksia paljon.

BARNAU (nauraen). Ei ruostu vanha rakkaus.

WISMAR (kiivaasti). Ruostuupa, sanon ma, minun ainakin on niin läpi ruostunut, että on mahdoton saada sitä kirkkaaksi enää.

Kolmas kohtaus.

Entiset. Ottilia (vasemmalta, etu-alalta).

OTTILIA (ulkona, laulaa).

Niin vienosti tähtöset tuikkaa, Läp' yön elon synkeänkin.

WISMAR. Kuule!

BARNAU. Tunnet ehkä äänen?

WISMAR. Se on Ottilia!

BARNAU. Rakastuneilla on ihmeen tarkat korvat! (Ottilia keskeyttää laulunsa, huomatessaan läsnä oliat). Kas vain! Hyvää huomenta, eno. (Kättelee), Hra tohtori Wismar —

(Kumartaa).

BARNAU. Hyvää huomenta, raivio!

OTTILIA. No, mutta eno! Puolustakaahan toki minua, herra tohtori. Kauheata, että täytyy käyttää puolustajaa enoansa ja holhojaansa vastaan!

BARNAU. Onko se tärkeän tarpeellista?

OTTILIA. Niin, kun sinä annat minulle niin kauhistavia lisä-nimiä!

BARNAU. Ja aivanko ansaitsemattasi?

OTTILIA. Annappas kun mietin. Koulussa kutsuttiin minua myöskin raivioksi, mutta opettajattaret vakuuttivat silloin minun vast'edes parantavan itseni ja muuttuvan vallan siivoksi. Ja kyllähän mini olen koettanutkin, vaan eipä siitä lie suurta apua ollut, koska sinä heti kutsuit minua — niin — — —

BARNAU. Raivioksi.

OTTILIA, Ah, niin. (Wismar'ille) Onkohan tuommoinen — raivio kovinkin kauhistava?

WISMAR. Ei suinkaan, ainakin minä niitä suvaitsen.

OTTILIA. No, sitte turvaun minä teihin, kun eno alkaa torua.

BARNAU. Parhaasenpa turvaut! Tuo totinen ihminen ei kärsi vallattomuutta ollenkaan.

WISMAR. Miksi sinä aina minun totisuuttani vedät esiin.

BARNAU. Enkö ole oikeassa? Huomaappas, Ottilia! Bruno-ystäväni on ensiksikin suuri matematikeri ja astronomi, sitte botanisti, sitte kemisti, sitte meteorologi, geologi ja geognosti. Ne ovat syvällisimpiä tieteitä, joita pitää suurimmalla totisuudella harjoitella.

OTTILIA. Minä alan jo pian pelätä teitä.

WISMAR. Pelätä?

OTTILIA. Kun olette niin äärettömän viisas, näytän kai minä teistä liian yksinkertaiselta. Te vihdoin nauratte minua.

WISMAR. Mitä ajattelettekaan!

OTTILIA. Mutta ettehän toki? Ettehän te pidä mua tuhmana?

WISMAR. Mutta hyvä neiti!

BARNAU (nauraen).

"Sun sanas, katsehesi ainoinen Se voittaa maisen viisauden,"

sanoo Faust.

WISMAR. Taivas siunatkoon tuota Göthe-vanhusta, hän on lausunut monta kultaista sanaa.

OTTILIA. Jos sinä alat viitata Göthe'een, on minun paras mennä tieheni.

BARNAU. No, minne nyt?

OTTILIA. Puistoon, metsään, nurmikolle!

WISMAR. Saanko minä seurata teitä?

OTTILIA. Saatte — kyllä! Vaikk'en minä mielelläni lähtisi Teidän kanssanne.

WISMAR. Miks'ette?

OTTILIA. Sillä te muistutatte minulle pian, kuinka pienet minun tietoni ovat, kuinka tyhmä minä olen.

WISMAR. Älkää lausuko tuota kauheata sanaa. Jos minulla on enemmän tietoja kuin teillä, niin asemanikin vaatii sitä. Teillä on toisessa suhteessa tietoja enemmän kuin minulla. Ja mitä ette itse saa selville, kysykää minulta.

OTTILIA. Tahdotteko opettaa sen minulle?

WISMAR. Sydämestäni mielelläni.

OTTILIA. Tulkaa sitte. Te opetatte minulle matematiikkia, botaniikkia, kemiaa — — (Olkihattu päähän). Voi hyvin, eno.

(Wismar'in kanssa perältä vasemmalle).

BARNAU (huutaen hänen jälkeensä). Voi hyvin! Bruno, älä vain tee tyttöstä liian viisaaksi, se on tarpeetonta! — Monessa asiassa on taitamattomin tyttönen ymmärtäväisempi oppineinta miestä. Kas, kas, Bruno-ystävä liekehtii jo ilmitulessa! Sitäpä en olisi luullut. Lemmen orjia kai olemme kaikki, miks'ei myöskin hän? Onneksi, ystäväni! Kaikki olemme lemmen orjia? Siis minä myöskin? Niin, — miks'en? Löydänhän kai minäkin sydämen, joka minut onnelliseksi tekee? Minun pitää vain etsiä. Mutta mistä? Neljänkymmenen vuotiaana ei mun enää pitäisi liian kauvan vitkailla. Neljänkymmenen? Vitkailla mun ei pidä, vaan ei myöskään hätäillä. Koetella tahdon toki, kaikin huolin koetella. (Kääntyy). Kas, Thusnelda!

Neljäs kohtaus.

Barnau. Thusnelda (perällä, oikealla, ruusu kädessä).

THUSNELDA. Monen vuoden kuluttua saan jälleen toivottaa teille hyvää huomenta, mun armas, armas isäni. Niin, oikein herttaista hyvää huomenta toivon teille! Älköön ikävä aamu herätkö teille milloinkaan!

BARNAU. Kiitos sydämellisestä tervehdyksestäsi!

THUSNELDA. Tämä ruusunen olkoon riemuisan tulevaisuutenne esikuvana. Saanko antaa sen teille?

BARNAU (ottaen sen). Sinä lienet vanhan äreän puutarhurimme suosikki, muuten hän varmaankaan ei olisi sallinut sinun taittaa ruusujaan.

THUSNELDA. Se ei olekkaan puutarhurilta, minä olen sen itse kasvattanut.

BARNAU. Kuinka?

THUSNELDA. Kaksi vuotta sitte löysin ruusupensaan, jonka puutarhuri oli heittänyt pois, ajatellen: Se on surkastunut eikä siitä enää tule mitään. Minun oli sääli tuota hyljättyä ruusu-rukkaa, minä arvelin: Ehkä se toki vielä voipi elpyä, ja istutin sen astiaan, kastelin sitä, pidin sitä päivänpaisteessa ja hoidin sitä, kuten parhaiten taisin. Ja se elpyi tosiaankin, vaurastui — ja tänävuonna näkyi jo silmikoita. Tän'aamuna puhkesi ensimmäinen ja sen tuon teille. Eikö se ole hyvä enne minulle, että ensimmäisenä aamuna teidän kotiin tultuanne ruusustossani puhkesi ensimmäinen ruusu? Olinhan minäkin hyljätyn ruusun kaltainen, kunnes te minut puistoonne istutitte ja siten kadotuksesta pelastitte.

BARNAU. Sinä olet älykäs ja tunteellinen, Thusnelda. Sinä suosit ja rakastat luontoa ynnä sen ihmeteltäviä omaisuuksia, joita useimmat huolimattomuudella halveksivat, kun eivät käsitä, että mitättöminkin heinänkorsi, pikkuisinkin perhonen on ihmeteltävämpi, kuin kaikki ihmisten taidokkaimmat keksinnöt. Se huvittaa minua, tyttöseni, se minua suuresti huvittaa. Tämän pidän sun hellän tunteesi todisteena, ja semmoisena sen huolellisesti tallennan. Mutta ensiksi panen sen veteen, jotta säilyisi vielä muutaman päivän tuoreena.

THUSNELDA. Miksi te vaivaatte itseänne? Enkö minä saa sitä tehdä?

BARNAU. Salli mun. Samassa noudan lahjan, jonka olen sulle muassani tuonut. Minä tulen heti takaisin.

(Perältä oikealle).

THUSNELDA. Ruusunen ilahutti häntä. Oi, hän on niin armas, niin hyvä ja kuitenkin niin miehekäs ja vakaa. Niin, semmoisena on hänen kuvansa elävänä mielessäni väikkynyt!

Viides kohtaus.

Thusnelda. Dietrich (vasemmalta, etu-alalta).

DIETRICH. Ahaa, Thusneldaseni! Nytpä et enää multa karkaakkaan, pikku teeskentelevä velho!

THUSNELDA. Mitä minusta tahdotte?

DIETRICH. Onhan se varsin mitätöntä, jota sulta pyydän? Ainoastaan pikku suudelma sun purppura-huuliltasi!

THUSNELDA. Ehkä on se teidän mielestänne mitätöntä, vaan ei mun.

DIETRICH. No kaikkia! Suudeltavaksihan tytöt ovat luodutkin, täytä siis vain velvollisuutes.

(Saartaa hänet oikeaan nurkkaan).

THUSNELDA. Älkää pakoittako minua puolustaimaan teitä vastaan!

Kuudes kohtaus.

Entiset. Barnau (palajaa, jää perälle tarkastamaan kohtausta).

DIETRICH. Sen saamme nähdä!

THUSNELDA. Väistykää, herrani, tai minä häpäisen teitä!

DIETRICH. Sinä teeskentelet oikein viehättävän somasti!

THUSNELDA. Min'en teeskentele!

DIETRICH. Ja kuitenkin pidät povellasi miehen kuvaa! Minä näin sen eilen.

(Aikoo syleillä häntä).

THUSNELDA. Pois!

(Työntää hänet luotaan).

DIETRICH. Pirulainen, sulla tuntuu olevan käsivoimaa, vaan kuitenkin sun — —

(Hyökkää häntä kohti).

BARNAU (on astunut esiin, työntää hänet kauluksesta toiseen nurkkaan). Hoilaa, nallikka, mitäs nyt!

THUSNELDA. Isäkulta!

DIETRICH. Isä? Oletteko te tuon mieronkiertäjättären isä? Mitä te täältä tahdotte? Ulos heti paikalla!

Seitsemäs kohtaus.

Entiset. Adelgunda (vasemmalta, etu-alalta).

ADELGUNDA. Taivahan tekiä, mikä täällä?

DIETRICH. Tuo hävytön maankulkia, Thusneldan isä, josta ei kenkään tähän saakka ole kuullut mitään — — —

ADELGUNDA. Oletko mieletön? Hän on Barnau orpana, tämän talon isäntä.

DIETRICH. Mitä?

ADELGUNDA. Mutta Dietrich!

DIETRICH. Mistä minä tiesin — — —

BARNAU (tyyneesti). Väisty syrjään, Thusnelda! (Arvokkaisuudella). Nyt tiedätte, kuka minä olen. Muta kenpä olette te?

THUSNELDA (pois).

ADELGUNDA. Hän on minun poikani, hyvä Oswald, joka täällä viettää lupa-aikaansa. Hän tuli vasta äsken kotiin eikä tiennyt sinun saapuneen.

BARNAU. Siis Dietrich-orpana. Me uudistamme tuttavuutemme omituisella tavalla.

DIETRICH. Jos minä vain olisin tiennyt teidän olevan Barnau-orpanan — —

BARNAU. Niin ette ehkä olisi käyttäinyt siivottomasti tyttöä kohtaan.

DIETRICH (tuimana). Siivottomasti, herra orpana — —?

BARNAU. Se on sopivin lause teidän käytöksestänne.

DIETRICH. Pitääkö mun kärsiä moisia herjauksia?

BARNAU. Pitää. Kun te loukkaatte talon tapoja, on isännällä oikeus muistuttaa teitä.

DIETRICH. Tämä on toki — — —

ADELGUNDA. Minä rukoilen sua, Oswald-kulta — poistu sinä, Dietrich, poistu, sinä olet niin kiihoissasi, poistu!

DIETRICH. Mutta pitääkö mun kärsiä itseäni — —

ADELGUNDA. Mene, mene, minä rukoilen sua! (Sysää hänet pois vasemmalle). Mutta mitähän tämä oikeastaan merkitsee, Oswald-kulta? Tämä tapaus! Minä vapisen! Mitä on tapahtunut?

BARNAU (tyyneesti). Teidän poikaherranne tahtoi väkisin suudella Thusneldaa.

ADELGUNDA. Enkö minä arvannut, että se rauhanrikkoja jälleen oli syypää rettelöön.

BARNAU (tyynesti, tarkasti). Mitenkä, täti-rouva, onko Thusnelda syypää poikanne siivottomuteen?

ADELGUNDA. Minun poikani oli tosin raju sinua kohtaan, mutta se on hälle anteeksi annettava, hän ei, näet, tuntenut sua. Mutta mitä Thusneldaa tulee — —

BARNAU. No?

ADELGUNDA. Mutta Dietrich'ini on siisti, sävyisä nuorukainen, ja jos hän Thusneldan kanssa leikitteli, oli Thusnelda epäilemättä houkutellut häntä — Oo, se tyttö taitaa kyllä konstin viekoitella silmillään, ja toisinaan sattuu siisteinkin nuorukainen verkkoon tarttumaan.

BARNAU (tyyneesti). Siis on Thusnelda huikentelevainen?

ADELGUNDA. Hm, niin en tahdo heti puhua hänestä pahinta, mutta hällä on omat tapansa; kysyppäs sisariltasi, ei kenkään puhu hänestä hyvää. Parasta olisi, että hän saataisiin pois talostamme, sais sitte hankkia itselleen toisen palveluspaikan.

BARNAU (tyyneesti). Niinkö arvelette?

ADELGUNDA. Niin juuri, olonsa meillä ei ole hälle itselleen hyväksi.

BARNAU. Sitte pitää kai muuttaa hänen olonsa toiselle kannalle. Minä alan mietiskellä sitä.

ADELGUNDA. Siinä teet oikein, Oswald-kulta. Ja pojalleni suot anteeksi hänen pikaisuutensa? Hän saapi vähän ajan kuluttua tulla tarjoamaan sulle kätensä sovintoon. Eikö niin?

BARNAU (vähän pilkallisesti). No niin, onhan hän mun orpanani.

ADELGUNDA. Hyvä, siis on kaikki hyvin jälleen. Minä menen heti puhuttelemaan poikaani. Sinun pitää oppia tuntemaan hänet paremmalta puolelta; se on kelpo poika, hän tuottaa mulle vielä paljon iloa, ja hän on erinomaisen oppinut. Voi siis hyvin toistaiseksi.

(Pois).

BARNAU. Eipä tarkastukseni, tutkintoni mulle suuria vaivoja tuota, totuuden todistuksia satelee mulle joka haaralta. Siis on tuo siivoton poikanen orpanani. Minun on häntä melkein sääli; sillä minä pelkään äidin lellittelemisen tykkänään pilaavan hänet. Ja Thusnelda? Hän pitää miehen muotokuvaa povellaan? Enemmän selkoa pitää vielä saada.

(Menee).

Kahdeksas kohtaus.

Barnau. Offenburg (vasemmalta, perältä).

OFFENBURG (tulee kiireesti, syöksyy Barnau'iin). Herrani!

BARNAU. Emmeköhän me liene vanhoja tuttuja?

OFFENBURG. Niin, emmekö vain liene, — olettehan te herra Barnau!

BARNAU. Ja te olette herra Offenburg! Te olitte ylioppilas, minun lähtiessäni matkoilleni.

OFFENBURG. Sydämestäni toivotan teille tervetuloa kotiinne jälleen!

BARNAU. Kiitän. Niin, niin, nyt muistan yhä tarkemmin. Te olitte pikkuisen haaveksia myöskin, te kyhäilitte runopätkiä. Oletteko sittemmin oikein runoiliaksi ruvennut?

OFFENBURG (naurahtaen). Lomahetkeni houkuttelevat minua tosin toisinaan pikku runo-synteihin, mutta ylipäänsä olen vain tavallinen ihminen, luotettu lääkäri.

BARNAU. Ja virkatoimenneko teitä nytkin tänne kutsuvat?

OFFENBURG. Virkatoimeni.

Yhdeksäs kohtaus.

Entiset. Iduna (vasemmalta, etu-alalta).

IDUNA (kiireesti sisään). Hyvä tohtori — (säpsähtää, hämillään, huomatessaan Barnau'in).

BARNAU (on tarkastanut kumpaisenkin suhteita, iloiten heidän hämmästyksestään, yhä ystävällisellä hyväntahtoisuudella, josta toki pikku iva pilkistää). Ahaa, pikku serkku-näpykkä! Kuinka, herra tohtori, eihän pikku serkku-näpykkäni vain lie sairas?

IDUNA. Eihän toki!

OFFENBURG (myöskin hämillään). Se on, toistaiseksi ainoastaan helppo yskä — —

BARNAU. Te tulitte siis kuitenkin hänen tähtensä?

OFFENBURG. Oikeastaan teidän sisarenne tähden

BARNAU. Minä jo ajattelinkin. — No, pikku serkku-näpykkä! Miksi kiiruhdit sinä tänne semmoisella vauhdilla?

IDUNA. Minä etsein — —

BARNAU. Ketä?

IDUNA. Sinua, kiltti orpana.

BARNAU. Minua?

IDUNA. Niin. Kerroinhan sulle eilen kanarialinnustani ja sinä tahdoit nähdä sen, — ja kun äitini sanoi sun nyt olevan salissa, — luulin sinun tahtovan nähdä sen nyt heti.

BARNAU. Ja senvuoksi kiirehdit tänne entäen. Sä hyvä lapsi. Mutta eihän sun pitäisi juosta niin ankarasti, kun sulla on yskä. Eikö totta, herra tohtori? Se on kovin vahingollista! Eihän tuo yskä toki liian vaarallinen liene?

OFFENBURG. Ei, ei, kun neiti vain on varovainen!

BARNAU. No, varovainen hän kai onkin. Lääkäriä pitää tarkoin totella, pikku serkku-näpykkäni, s.o. jos on luottamusta lääkäriin. Luotatko sinä nykyiseen lääkäriisi?

IDUNA (kainosti). Luotan kyllä! Mennäänkö nyt kanaria-lintuja katsomaan?

BARNAU. Mennään vaan. Tänään ei minulla koko päivänä ole muuta tehtävääkään, kuin tarkastaa mitä uutta poissa-ollessani on lisääntynyt.

IDUNA. Mennään sitte.

BARNAU. Emmeköhän ota tohtoria mukaamme?

OFFENBURG. Anteeksi, Irmgard-neiti odottaa käyntiäni; velvollisuus ennen kaikkea.

BARNAU (antaen käsivartensa Idunalle). No, menkäämme kahden sitte. Ehkä te tulette jälestäpäin. Siis, kunnes tavataan, herra tohtori.

(Idunan keralla perältä vasemmalle).

OFFENBURG. Hän on huomannut kaikki. Iduna kiirehtikin niin varomattomalla vauhdilla vastaani. Salaisuutemme ei pysy enää salassa, sillä Barnau on vallan selvällä asiasta.

Kymmenes kohtaus.

Offenburg. Irmgard (vasemmalta, perältä).

IRMGARD. Voi, tuota hellettä, tuota hellettä! Täälläkö olettekin, hyvä tohtori? Siksipä muistuttikin mua sisällinen ääni: Älä mene kauvemmas, käänny kotiin nyt heti. Ja, näettekös, aavistukseni oli todellisuutta; lääkärini, ystäväni odotteli mua täällä.

OFFENBURG. Te olitte kävelemässä?

IRMGARD. Olettehan te siten määrännyt? Teenhän minä kaikki, mitä te käskette? (Heittäikse tuolille). Mutta tuo helle!

OFFENBURG. Se tekee teille hyvää. Väsyttäkää vain yhä ruumistanne.

IRMGARD. Minä kohta menetän henkeni tällä väsyttämisellä. Te olette vallan armoton. Mikä vain vaikeinta on, sitä te mulle määräätte. Miksikähän minä oikeastaan tottelen teitä?

OFFENBURG. Siksi että minä olen lääkärinne.

IRMGARD. En, en, en sen vuoksi.

OFFENBURG. Mitä?

IRMGARD. En minä teitä lääkärinäni niin tarkoin tottelisi.

OFFENBURG. Selittäkää tarkemmin!

IRMGARD. Kuinka saattaa tytöltä erityisiin seikkoihin pyytää tarkempaa selitystä? Ettekö huomaa sallimuksen viittausta?

OFFENBURG (yhä hajamielisemmin). Viittausta? Viittausta? Minä en ollenkaan osaa arvata viittausten merkityksiä. (Its.). Minun täytyy mennä etsimään niitä. (Ään.). Kuinka voitte tänään?

IRMGARD. En aivan hyvin.

OFFENBURG. Se tulee siitä, että olette tottumaton kävelemään. Muutaman päivän kuluttua on kaikki hyvin. Anteeksi (Koettelee hänen valtasuontaan). Min'en tahdo kiusata teitä rohdoilla, liikkuminen on kaikkein paras. Valta-suonenne on tänään aivan säännöllinen, siitä ei huolta. Nyt täytyy mun jättää teidät.

IRMGARD. Älkäähän toki noin kiirehtikö.

OFFENBURG. Suokaa anteeksi, minun pitää vielä käydä monessa paikassa.

IRMGARD. Oletteko kuullut uutisia? Minun veljeni on saapunut kotiin.

OFFENBURG (its.). Olenpa kuin tulisilla hiilillä!

IRMGARD. Tervehdittehän toki häntä.

OFFENBURG (kiireesti). Sen olen jo tehnyt, olen jo puhutellutkin häntä. Kuulkaahan, neiti, kävelkää te vain yhä, oikein ahkerasti, muuta en saata teille määrätä. Nöyrimmästi: Voikaa hyvin!

(Perältä vasemmalle).

IRMGARD. Tuopa oli puolittain epäkohteliasta. Herrainen aika, kuinka mies-suku toki on muuttunut! Kaksitoista, viisitoista vuotta sitten olivat nuorukaiset paljon kohteliaammat. (Soittaa kellolla). Voi, noita miehiä, noita miehiä! Tuota Wismar'ia! Muinoin hehkui hän edessäni ilmitulessa, nyt on hän kylmä kuin jää! Totta on, että minä silloin hylkäsin hänet, mutta eihän hänen olisi pitänyt huolia siitä, vaan jatkaa lempensä hellyyttä! Ehkä olisin minä toki vihdoin viimein antanut myöntävän vastauksen. Mutta lieköhän tuo hänen kylmyytensä todellista? Ehkä kytee hänen sydämessään vielä kipinä entisestä lemmen-liekistä. Siten varmaankin; sillä niin äkkiä ei ihminen saata unhoittaa sitä, jota palavasti lempinyt on.

Yhdestoista kohtaus.

Irmgard. Thusnelda (kiireesti oikealta, perältä, hämmästyy, huomatessaan lrmgard'in).

IRMGARD (ynseästi). Sinäkö? Minkätähden sinä tulit?

THUSNELDA. Anteeksi, minä luulin herra Barnau'in soittaneen.

IRMGARD. Eikö siellä ole palvelioita, koska sinä heti hyökkäsit tänne? Sinun paikkasi on kyökissä.

THUSNELDA. Palveliat ovat toimittamassa vasta tulleita kapineita korjuun.

Kahdestoista kohtaus.

Entiset. Barnau (vasemmalta, perältä).

BARNAU (kädessä avaamaton kirje, jää perälle).

IRMGARD. Missä on kamari-neito?

THUSNELDA. Ulrika-neidin luona.

IRMGARD. No sitte saatat sinä pikkuisen kohennella tukkaani. Minä tartuin pensaasen ja hiukseni ovat ihan tuulenpesänä. Täss'on pikku kampani.

(Istuu oikealle).

THUSNELDA (kohentelee hänen tukkaansa).

BARNAU. Olet jo palannut kävely-retkeltäsi?

IRMGARD. Ahaa, Oswald! Anteeksi, että sinun läsnä-ollessasi — — tukkani on joutunut epäjärjestykseen.

BARNAU (istuu vasemmalle, leikittelee kirjeellä, nauraen). Älä anna häiritä itseäsi. Minä olen usein saanut järjestää tukkaani synkässä salossa.

IRMGARD. Niin, sinä olet maat, mantereet vaeltanut. Olithan Amerikassakin?

BARNAU. Sekä Pohjois- että Etelä-Amerikassa.

IRMGARD. Ja Wismar seurasi sua aina?

BARNAU. Jok'ainoa hetki.

(Pudottaa kirjeen).

THUSNELDA (juoksee ottamaan sen ylös).

IRMGARD (suuttuu). No? Mitä nyt?

THUSNELDA. Kirje — —

BARNAU. Anteeksi! Thusnelda teki mulle palveluksen.

IRMGARD. Vai niin — min'en huomannut. Missä muualla matkustit?

BARNAU. Vähässä-Aasiassa, Syyriassa, Persiassa, Kiinassa.

IRMGARD. Ja Wismar aina muassasi?

BARNAU. Aina muassani.

(Menee ruokapöydän ääreen, aikoo juoda lasin vettä).

THUSNELDA (juoksee perälle, jättäen Irmgard'in).

IRMGARD (kiivaasti). No?

THUSNELDA (Barnau'ille). Suokaa, tämä vesi on jo vähän aikaa ollut sisässä, minä menen heti noutamaan raitista.

(Ottaa puteliin, juoksee perällä oikealle).

IRMGARD. Vai niin, Thusnelda palvelee sinua. — Mitä te oikeastaan näitte matkoillanne? Usein kai olitte vaaranalaisiakin?

BARNAU (nauraen). Kuitenkin pelastuimme onnellisesti, niinkuin näet.

IRMGARD. Ja teidän täytyi olla kaikkea perheellisyyttä vailla?

BARNAU (yhä tarkastellen hänen tarkoitustaan). Kaikkia ei voi yht'aikaa nauttia.

IRMGARD. Minä pelkään vain, että siten eläen katoovat kaikki perheelliset mietteet.

BARNAU. Luuletko niin?

IRMGARD. Sinusta en tosin vielä ole sitä huomannut, vaan sitä enemmän Wismar'ista. Hän on muuttunut kylmäksi ja vastahakoiseksi naisia kohtaan, semmoinen ei hän ollut ennen muinoin.

BARNAU. Ehkä olet erehtynyt!

IRMGARD. Se olisi mulle mieluista, — hänen tähtensä. Tiedot ja taidot eivät yksinään onnea luo, ainoastaan perheellisyys, ainoastaan lempi on todellisen onnen perustus ja ponsi.

BARNAU. Päätätkö noin omista kokemuksistasi?

IRMGARD. Tarkoitat, kun muinoin Wismar'in hylkäsin, — niin, no, silloin olin minä vielä varsin nuori.

BARNAU. Ainoastaan kolmenkolmatta.

IRMGARD (kuulematta). Sittemmin olen aprikoinnut asioita.

Kolmastoista kohtaus.

Entiset. Thusnelda (täytetty vesi-putelli kädessä).

THUSNELDA (kaataa vettä lasiin, jonka tarjoo Barnau'ille). Tässä, aivan raikasta, vast'ikään kaivosta tuotua!

BARNAU (juopi). Kiitoksia, lapseni!

IRMGARD (its.). Aina hän tulee häiritsemään!

THUSNELDA. Sallitteko, neiti?

IRMGARD. Jätä sikseen — sittemmin. Mene kyökkiisi, siellä sua tärkeämmin tarvitaan.

THUSNELDA (pois).

BARNAU (aivan tyynesti). Sin'et ole oikein ystävällinen tuota tyttöä kohtaan.

IRMGARD. Voi, jospa tietäisit, kuinka hän meitä suututtaa.

BARNAU. Vai niin?

(Avaa kirjeen, lukee).

IRMGARD. Hänellä on omituiset tapansa.

BARNAU. Onko hän julkea? Vastusteleeko hän?

IRMGARD. Ei sanoilla, mutta alituisesti käytöksellään. Suo anteeksi, Oswald, että sanon, vaan minä luulen, että sinun hellyytesi on ollut hänen pahuutensa alku.

BARNAU. Näyttää, kuin ei kenkään teistä pitäisi hänestä.

IRMGARD. Ei kenkään voi kärsiä häntä.

BARNAU (pienellä merkityksellä). Siis pitää asiassa muutos tapahtuman. Suo anteeksi että jätän sinut hetkiseksi. Tässä kirjeessä oli kysymys kapineistamme, kokoelmamme kirstuista ynnä muusta. Minä menen niitä toimittamaan, tulen heti takaisin jälleen.

(Perältä oikealle).

Neljästoista kohtaus.

Irmgard. Schummrich (vasemmalta, perältä).

SCHUMMRICH. Hyvää huomenia, neitini!

IRMGARD (lempeästi). Ahaa, hyvä Schummrich. Sydämestäni tervetullut!

SCHUMMRICH. Erinomaisen mieluista, neitini! Hartahin haluni on aina ollut naisia miellyttää.

IRMGARD. Ja juuri tänään tulitte, kuni kutsumuksen mukaan.

SCHUMMRICH. Miksi juuri tänään?

IRMGARD. Minä olin suruissani. Tiedättehän, että naisen sydän on moninaisten suhteitten orja; se ei saata omin voimin vapautua. Mutta teidän tullessanne, Anatole, palasi heti hilpeys mielelleni jälleen.

SCHUMMRICH. Sepä kummallista!

IRMGARD. Se on sielujen sympatia. Tunnettehan te sen?

SCHUMMRICH. Sympatian? Kyllä, — hiukset pitää leikattaman loppu-kuulla ja muuta semmoista.

IRMGARD. Älykäs hulivili, hienostipa mua väistelettekin!

SCHUMMRICH. Älykäs? Niin, älykäs minä olenkin. Kun Parisissa toimitin déjeuners ja diners — ja se tapahtui hyvin usein, mun pappani lähetti mulle runsaasti rahaa, — niin ystäväni kutsuivat minua aina älykkääksi ja korkeamieliseksi. He huomasivat minussa neroa ja esprit'ä. Kummallista kyllä, ett'en sitä vielä tähän saakka itse ole tiennyt.

IRMGARD. Useimmiten tuntee itse itsensä kaikkein vähimmin. Joko tiedätte, että veljeni on palannut matkoiltaan? Hän tulee varmaan kohta. Teidän pitää tulla hänen ystäväkseen, Anatole!

SCHUMMRICH. Luuletteko?

IRMGARD. Olettehan te jo minun ystäväni?

SCHUMMRICH. Ää — certainement!

IRMGARD. Olenhan minä teidän ystävänne?

SCHUMMRICH. Oletteko todellakin? Oikein oikea ystävä?

IRMGARD (kainosti). Vielähän kysytte?

SCHUMMRICH. Siis käytän minä heti hyväkseni teidän ystävyyttänne mua kohtaan.

IRMGARD. Käskekää vain!

SCHUMMRICH. Minä pyytäisin teiltä hyvää neuvoa.

IRMGARD. Saatte parahimpani.

SCHUMMRICH. Mitä luulette — hähä — minä olen mietiskellyt naimista?

IRMGARD. Minusta se on mitä herttaisin tuuma!

SCHUMMRICH. Minä olen vielä nuori, aivan nuori, viisikolmatta vuotta!

IRMGARD. Oi, hyvä Anatole, sehän on suloisin naima-ikä. Sydän on silloin vielä hellätunteinen, kun ei elämän taistelot eikä vastukset ole sitä ehtineet paaduttaa.

SCHUMMRICH. Hyvä. Mitä arvelette, jos olisin iskenyt silmäni tähän taloon?

IRMGARD (kainosti). No niin, kun täällä ystävyyttä olette löytänyt, miks'ette myöskin rakkautta?

SCHUMMRICH. Niinpä niinkin, te olette vanhemmista naisista ainoa, johon saatan luottaa.

IRMGARD (jäykkänä pelästyksestä). Vanhemmista naisista?

SCHUMMRICH. Niin! Teillä on kokemusta, te saatatte antaa paljon hyviä neuvoja näin nuorelle miehelle, kuin minä olen.

IRMGARD. Herra Schummrich!

SCHUMMRICH. Te saattaisitte neuvoa, ken minun pitää ottaa. Täällä on nyt Ottilia-neiti, Iduna-neiti — — —

IRMGARD (hypähtäen ylös, suurimmassa liikutuksessa). Kylliksi, herrani! Oi minä saan halvauksen!

SCHUMMRICH. Mikä teitä vaivaa?

IRMGARD. Te kysytte vielä? Ettekö tiedä, että on sopimatonta ottaa naista uskotukseen lemmen-asioissa? Kiittämätön! Siksikö olen tuhlannut Teille ystävyyttäni, että nyt mun immellisiin korviini soitatti mokomia epä-ihmisellisiä pyyntöjä? Jos olette niin sokea, että pidätte kokeneen sydämen ymmärtämättömän tyttöletukan povea parempana, niin syöksykää vain tahallanne perikatoon, mutta säästäkää minua katalista neuvon-pyynnöistänne!

(Oikealle pois).

SCHUMMRICH (jääpi avo-suin istumaan). Ää ää — sepä peijakkaan pippurin sydän! Ja miksikä oli hän noin julman hurja? Ensin hyvä Anatole ja nyt — — —?

Viidestoista kohtaus.

Schummrich. Barnau (perältä, oikealta).

BARNAU. Nyt olen tässä jälleen — ahaa, vieras!

SCHUMMRICH (nousee). Herra, — ää, kuten aavistan, talon isäntä? Herra Barnau?

BARNAU. Aivan oikein. Te, herrani — —?

SCHUMMRICH. Minä olen Schummrich, Anatole Schummrich, talonne ystävä.

BARNAU. Minä olen kuullut. Tervetullut.

SCHUMMRICH. Kiitos. Te olette paljon matkustellut, herra Barnau? Ää?

BARNAU. No niin, olenhan minä nähnyt koko kappaleen maailmata.

SCHUMMRICH. Sepä hupaista, minä olen myöskin ollut rohkea, — käynyt Parisissa, Lontoossa, Neapelissa!

BARNAU. Minä olen kuullut sen.

SCHUMMRICH. Maksoi paljon, herra Barnau, suuret summat — kuitenkin oli minulle siitä — hm, hm — suurista summista johtuu mieleeni — tiedättekö myöskin, herra Barnau, kuinka olen tullut tutuksi perheessänne?

BARNAU. En. Ehkä kerrotte sen?

SCHUMMRICH. Eh bien! Palattuani matkoiltani sanoi mulle pappani: "Anatole, nyt olet täydellisentänyt sivistyksesi, nyt sinun pitää naida. Meillä on paljon rahaa, ja Schummrich'ien suku ei saa kuolla." Siihen vastasin minä: "Jos sinua huvittaa, pappa, nain minä." Siihen sanoi pappa: "Koko kaupungissamme en tunne ainoatakaan tyttöä, jonka saattaisin miniäkseni ottaa, mutta Barnau'in kartanossa on hienoja naisia, valitse sieltä." Niin tulin minä tänne — hähä — etsimään itselleni rouvaa.

BARNAU. Oletteko etsittävänne löytänyt?

SCHUMMRICH. Hm — niin — enpä tiedä oikein varmaan — pappa ahdistaa mua joka päivä — mutta min'en ole varma — täällä on Iduna-neiti, hieno suloinen tyttö, hän sopisi minulle — täällä on myöskin Ottilia-neiti, iloinen ja hilpeä, myöskin hän miellyttää mua.

BARNAU. Eikö sydämenne vielä ole toista niistä valinnut?

SCHUMMRICH. Sydämeni, — ää — näin meidän miesten kesken — minun sydämelläni on heikkoutensa silläkin.

BARNAU. Selittäkää selvemmin.

SCHUMMRICH. Täällä on vielä lisäksi eräs Thusnelda tässä talossa — hän on olevinaan emännöitsiä mutta kerrotaanpa hänen oikeastaan olevan teidän kasvate-tyttärenne.

BARNAU. Hän onkin.

SCHUMMRICH. No, näettekös, sitte kyllä käypi laatuun! Ainoastaan emännöitsiä, ei, se ei sopisi millään muotoa — mutta jos te ottaisitte hänet aivan omaksi tyttäreksenne — ää, ää, min'en pyydä mitään myötäjäisiä, meillä on kyllin kyllä rahoja.

BARNAU. Se on! Te pyydätte tyttöä vaimoksenne?

SCHUMMRICH. Eh bien, pyydän. Hän on kauniin kaikista — ja — meidän, miesten kesken tämä ei tosin sopisi, jos oltaisiin Parisissa — mutta minä olen nyt pikkuruikkusen rakastunut. Kyllähän ne toisetkin ovat koreita, mutta Thusneldasta pidän kaikkein enimmän.

BARNAU. Herrani, minä otan Thusneldan lapsekseni, aivan lainmukaisesti, eikä häneltä kelpo myötäjäisiäkään puuttuman pidä.

SCHUMMRICH. Eh bien, te siis annatte hänet minulle? Minä ilmoitan heti papalle, että asiat ovat oikealla tolallaan.

BARNAU. Ei niin hätäisesti, meidän pitää ensin kysyä Thusneldalta, suostuuko hän.

SCHUMMRICH. Kuinka niin?

BARNAU. Min'en pakoita häntä mihinkään, sydämestään ja kädestään saapi hän vapaasti päättää. (Soittaa). Emmeköhän lopeta asiata paikalla, kysykäämme häneltä.

SCHUMMRICH. Kysykäämme häneltä, aivan oikein. Tavan vuoksi, sillä tietysti hän ei kiellä.

BARNAU. Luuletteko?

SCHUMMRICH. Niin, no kaikkia vielä — kyökistä meidän salonkiin — eihän siinä kieltoa voi tulla kysymykseenkään!

Kuudestoista kohtaus.

Entiset. Palvelia (perältä, oikealta).

PALVELIA (tulee).

BARNAU. Pyydä Thusneldaa tulemaan tänne!

PALVELIA (pois).

SCHUMMRICH. Minä toivon ainoastaan hänen sitte minun morsiamenani — pukeutuvan vähän toisin. Kattuni, esiliina — me olemme toki kaupungin rikkaimpia — se ei sovi.

BARNAU. Olkaa huoletta, jos tyttönen teistä huolii, tulee hän loistamaan talonne rikkauden mukaan.

SCHUMMRICH. Mainiota!

Seitsemästoista kohtaus.

Entiset. Thusnelda (oikealta, perältä).

THUSNELDA. Te kutsuitte mua, isä-kulta?

BARNAU. Tällä herralla olisi puhuttavaa sinulle.

THUSNELDA. Herra Schummrich'illa?

SCHUMMRICH. Niin, Thusneldaseni — neitini, piti mun sanoa — ää ää — jos te kuitenkin, herra Barnau — — —

BARNAU. Puhukaa nyt itse vain.

SCHUMMRICH. Niin, minä olen siis nyt, — sanalla sanoen, minä mielin naida teidät.

THUSNELDA. Pilanne, herra Schummrich —!

SCHUMMRICH. Puheeni on totista, totta parole d'honneur.

BARNAU. Minun läsnä-oloni todistaa, ett'ei se ole pilaa; min'en sallisi sua loukattavan.

SCHUMMRICH. Ää, niin! No, antakaa vastauksenne.

THUSNELDA. Herra Schummrich, minä olen köyhä, perin köyhä; mitä minä olen ja mitä mulla on, siitä on mun kiittäminen tämän miehen jalomielisyyttä.

SCHUMMRICH. Ei tee mitään, Thusneldaseni, neitini, piti mun sanoa, me olemme rikkaita. Pappani sanoi mulle: "Sinun ei tarvitse huolia rahoista, Anatole; meillä on itsellämme kylliksi rikkautta. Toimita vain taloomme piammiten rouva, sillä minä tahtoisin vielä nähdä lasteni-lasten, tuommoisten pikku-Schummrich'ien leikkivän ympärilläni" — niin hän sanoi. Mun pappani on toisinaan erinomaisen leikkisä — hähä. — No, Te sanotte siis: suostun — ja historia on päätetty.

THUSNELDA. Kuinka saatan minä — —

SCHUMMRICH. Minä olen varsin hyväluontoinen mies, parole d'honneur! Te olette suloinen pikkuvelho, minä olen teitä jo monesti tirkistellyt, vaikka Te ette ole koskaan ollut sitä huomaavinanne.

BARNAU. Vastaahan toki, lapseni.

THUSNELDA (vavisten). Käskettekö minun menemään tälle herralle?

BARNAU. Taivas varjelkoon, min'en ollenkaan käske, päätä itse vain.

THUSNELDA. Siinä tapauksessa, herrani, kiitän sydämestäni ystävällisestä esityksestänne, vaan en saata siihen suostua.

SCHUMMRICH. Kuinka? Me olemme kaupungin rikkaimpia — —

THUSNELDA. Suokaa mulle sittekin anteeksi vaan min en menekkään naimisiin.

SCHUMMRICH (hämillään). Vai — ää vai — siis sain minä — miten sitä sanotaankaan — oikein siis sain minä rukkaset.

BARNAU (nauraen). Siltä näyttää.

SCHUMMRICH. Hm, empä olisi uskonut — luulin — me olemme toki — no, niin, herra Barnau, minä menen matkoihini — kuinka sitä sanotaan -. pitkällä nenällä — mutta se ei tee mitään — minä palajan jälleen — herra Barnau, te tiedätte, — niitä toisia — — kun olemme meidän, miesten kesken, puhelemme siitä vielä. Sanon nöyrimmät jäähyväiseni.

(Perältä vasemmalle).

BARNAU (yhä tyynenä). Sinä hylkäsit esityksen, johonka tuhannet olisivat ilolla suostuneet. Oletko myöskin miettinyt, mitä teit?

THUSNELDA. Miettinyt? En. Min'en tarvinnut miettimistä. Minä kielsin, kun tunsin en voivani myöntää.

BARNAU. Tuo herra on rikas, kaiken elämän loiston hän sulle tarjosi.

THUSNELDA. Sitä min'en halaja.

BARNAU. Ehkä sulla on — (keskeyttää).

THUSNELDA. Mitä, isäkulta?

BARNAU. Sinä kannat kuvaa povellasi?

THUSNELDA (hiljaa). Kannan.

BARNAU. Miehen kuvaa?

THUSNELDA. Miehen.

BARNAU. Saanko minä nähdä sen?

THUSNELDA (ottaa sen äänetönnä povestaan, antaa).

BARNAU (heltyneenä). Minun kuvani.

THUSNELDA (hiljaa). Te annoitte sen mulle lähtiessänne.

BARNAU. Ja sitä olet povellasi tallentanut?

THUSNELDA. Älkää toruko minua. Se on mun kallihin aarteeni, siitä en saattaisi hetkeksikään luopua.

BARNAU (its.). Minun kuvani. (Tyynellä hyvyydellä). Onko sulle kieltosi syyt selvällä? Sinä et sanonut niitä herra Schummrich'ille; saanko minä tietää ne? Sinä vaikenet?

THUSNELDA (hiljaa). Sitte täytyisi minun jättää teidät; sitä en saata ajatellakkaan.

BARNAU. Sinä tahdot siis ainiaksi jäädä minun luokseni?

THUSNELDA (elävästi, enemmän tunteellisesti, kuin innokkaasti). Tahdon, jos vain saan, ellette laita mua pois. Minä olen teidän kasvattamanne, kaikki muut ihmiset ovat mulle vieraita, ainoastaan teistä saan minä elähdystä. Oi, isäni armahin, älkäätte lastanne hyljätkö. Enhän minä toivo mitäkään muuta, kuin saada teitä palvella, min'en tunne suurempaa riemun onnea, kuin nähdä huulillanne hymyilyn, joka mulle lausuu: Minä olen tyytyväinen Thusneldaani. Älkää työntäkö minua tuonne kolkkoon, kamalaan maailmaan. Oi, mikä siellä palkitsisi mulle yhden ainokaisen tyytyväisyyden katseen teidän silmistänne?

BARNAU (tukehduttain liikutuksensa). Mitä lausutkaan? Min'en laske sua luotani milloinkaan.

THUSNELDA (suutelee hänen kättään). Oi, kiitoksia, tuhansia kiitoksia tuosta sanastanne.

BARNAU. Kyynel kimaltelee silmässäsi. Älä näytä sitä. Mene nyt, lapseni, ett'ei kenkään näkisi sua, muuten innostut liiaksi.

THUSNELDA. Ettehän vain suutu minuun?

BARNAU. En, en, mun armas tyttösein.

THUSNELDA. Sitte olen tyytyväinen. Te ette hylkää mua milloinkaan! Oi, nyt on kaikki hyvin. Siihen lauseesen perustan minä olemukseni, tapahtukoon sitte mitä tahansa!

(Menee).

Kahdeksastoista kohtaus.

Entiset. Iduna (vasemmalta, perältä).

IDUNA. Oletko itkenyt, Thusnelda?

THUSNELDA (pudistaa päätään, menee).

IDUNA. Oletteko torunut Thusneldaa orpana?

BARNAU. En.

IDUNA. Älä sitä teekkään. Toiset ovat niin ynseät häntä kohtaan.

BARNAU. Vai niin? Ehkä Thusnelda sen ansaitseekin?

IDUNA. Oi, ei, ei suinkaan. Hän on niin hyvä, niin väsymätön eikä kuitenkaan saata olla heille mieliksi. Min'en sitä oikein ymmärrä.

BARNAU. Sin'et ole kohdellut häntä ynseästi?

IDUNA. En koskaan, eikä Ottiliakaan.

BARNAU. No, minä pidän kyllä huolen siitä, ett'ei hälle väärin tehdä. Oletko jo ruokkinut lintujasi?

IDUNA. Olen! (ottaa neulomuksensa esiin, istuu vasemman pöydän ääreen).

BARNAU. Mitä sinä teet?

(Istuu hänen viereensä).

IDUNA. Neuloskelen.

BARNAU. Jotakin tohtori Offenburg'ille?

IDUNA (huo'aten). Oi, en hänelle!

BARNAU. Mutta mielelläsi toki neuloisit jotakin?

IDUNA (katse alas).

BARNAU. Enkö saa vastausta?

IDUNA. Tuolta tulee äiti.

Yhdeksästoista kohtaus.

Entiset. Adelgunda (vasemmalta).

ADELGUNDA. Kuinka sinä saatat työskennellä, Iduna, kun orpana puhelee kanssasi! Anteeksi, hyvä Oswald, mutta hän on niin kovapäinen, hän ei milloinkaan opi ihmistapoja.

(Istuu pöydän ääreen).

BARNAU. Antakaahan pikku serkku-näpykän vain olla, tätikulta, min'en ole pitkään aikaan nähnyt noin näppäriä sormia, — hänen kätevyytensä ilahuttaa minua.

ADELGUNDA. Kuten suvaitset.

(Ottaa työnsä taskustaan, jatkaa sitä).

Kahdeskymmenes kohtaus.

Entiset. Ulrika (lyyjykynä ja painotarkastusarkki kädessä, oikealta, etu-alalta).

ULRIKA. Hyvää huomenta, rakas veljeni, min'en ole sua vielä nähnytkään, suothan sen anteeksi, aamupuhteet ovat mitä tärkeimmät tutkinnoilleni.

(Istuu oikialle).

BARNAU. Sinähän kuulut olevan verrattoman ahkera.

ULRIKA. Mitemkäs muuten? Minä kirjoittelen Pohjanlehteen, se viepi suuren osan ajastani, jotta tutkintoni jäävät vähemmälle. Nykyään tutkistelen minä krystallografiaa.

BARNAU. Sinä työskentelet siis luonnontieteissä?

ULRIKA. Ne ovat koko elämäni. Minä lopetin vast'ikään fysiologian. Pohjanlehden kustantaja on jo kauvan aikaa pyytänyt minua muuttamaan täältä ja ottamaan osaa lehden toimitukseen, viimeksi tänään sain hyvin kehoittavan kirjeen häneltä asiasta — mutta aina olen minä viivytellyt vastaustani, ja nyt, kun sinä olet kotona jälleen — — —

BARNAU. Minä olen sulle suuresti kiitollinen, jos minun tähteni tahdot jäädä luoksemme, vaan en toki vaadi sulta mitään uhrausta.

ULRIKA. Ei, ei, minä tunnen velvollisuuteni sua kohtaan. Älä pane pahaksesi, että sinun läsnäollessasi luen korrehtuuria, kyllä minä sentähden puhella saatan.

BARNAU. No, pikku serkku-näpykkäni, eikö sinuakin haluttaisi tutkistella krystallografiaa?

IDUNA (häveliäästi). Min'ea tiedä, mitä se onkaan.

BARNAU. Jos saisit oikein hyvän opettajan, minut esimerkiksi.

ADELGUNDA (tarkastaa Barnau'in ystävyyttä Idunaa kohtaan).

IDUNA. Etkö tuskaantuisi, ellen minä heti kaikkea käsittäisi?

BARNAU. Sinä olet pieni veitikka, pikku serkku-näpykkäni, sinä olet vain olevinasi ymmärtämätön. Min'en sopisi sulle opettajaksi.

Yhdeskolmatta kohtaus.

Entiset. Irmgard (oikealta, etu-alalta).

IRMGARD (ei istu, kävelee edestakaisin, välin pysähtyen leikkimään laatikoilla). Täällähän on jo pian koko perhe koossa. Ahaa, rakas Oswald, miltä nyt tuntuu olla omaisiesi keskuudessa?

BARNAU. Minä olen oikein riemuinnut, nähdessäni teidät kaikki jälleen.

ADELGUNDA. Samoin mekin.

IRMGARD. Joka päivä olemme sinusta puhelleet.

BARNAU. Oletko sinäkin, pikku serkku-näpykkäni?

IDUNA. Olen, minä olen useasti ajatellut sinua.

IRMGARD. Minä toivon oikein sopusointuisan yhteiselämän täällä nyt alkavan.

BARNAU. Sitä toivon minäkin. Mitä luulet, pikku serkku-näpykkäni, olemmeko vast'edes oikein iloiset?

IRMGARD. Nyt, kun sinä jälleen olet kotona, muuttuu varmaankin monta asiaa. Nythän ei enää sopine, että meillä jokaisella on eri ruoka-aika.

ADELGUNDA. Etkö sinäkin, Oswald-kulta, pidä viiden lyömää sopivimpana päivällis-aikana?

ULRIKA. Ellei juuri viiden, niin ainakin neljän, siten muuttuu aamupuoli pidemmäksi.

IRMGARD. Minun mielestäni on toki kolmen lyömä kaikkein mukavin?

BARNAU. Ja mikä aika on sinun mielestäsi mukavin, pikku serkku-näpykkäni?

IRMGARD, ULRIKA (huomaavat Barnau'in käytöksen Idunaa kohtaan, vilkuilevat toisiinsa).

IDUNA. Sitä ei minun sovi päättää.

BARNAU. Miks'ei?

IRMGARD. Etkö lausu meille ajatustasi, Oswald. Sinähän tässä kuitenkin päättäjä olet.

BARNAU. Niin, jos tahdotte tietää minun ajatukseni, täytyy mun tunnustaa, että eilisestä saakka olen tässä talossa huomannut semmoista elämää, jota en olisi odottanut. Te elätte jokainen oman nenänne mukaan, jokainen itsekseen; yhteydestä, todellisesta seura-elämästä ei ole puhettakaan.

ULRIKA. Oletpa oikeassa, Oswald. Mutta se tulee siitä, ettei meillä ole keskusta.

ADELGUNDA. Aivan oikein, meiltä puuttuu keskus, johon saattaisimme yhtyä.

IRMGARD. Kun sinä nyt toki olet saapunut, syntyy keskus itsestään.

BARNAU (yhä iloisen rauhallisena). Siinä suhteessa olette oikeassa, että talostamme puuttuu se, jolla on ensimmäinen äänenvalta, ja joka siten pitää taloa koossa. Mutta väärässä olette, jos luulette miehen sitä voivan.

KAIKKI (pelästyen). Mitä?

BARNAU. Sen voipi ainoastaan nainen, emäntä, ja siis ei mulla ole muuta edessä, kuin mennä naimisiin.

IRMGARD. Mutta veljeni!

ULRIKA. Mitä sanot?

IRMGARD. Aiotko naida?

BARNAU. Ja miks'en?

ULRIKA. Mutta, Oswald, ajattelehan toki — —!

BARNAU. Mitä?

ULRIKA. Sinun i'ässäsi!

BARNAU. Minä täytin vast'ikään neljäkymmentä.

IRMGARD. Vaikka vaan, mutta mistä ai'ot löytää rouvan itsellesi?

BARNAU. Lieneekö se niinkään vaikeata? Mitä arvelee pikku serkku-näpykkäni, enkö minä enää saanekkaan rouvaa!

ULRIKA. Mitä lapset semmoisista ymmärtää! Rakas veljeni, sinä teet tietysti mielesi mukaan, mutta tohtineehan vanhempi sisaresi toki antaa sulle hyvän neuvon. Poista mielestäsi mokomat ajatukset.

IRMGARD (yhä innokkaammin). Sinulla on omat omituisuutesi, kuinka vento vieras voipi niihin tottua?

BARNAU. Minä olen teille suuresti kiitollinen sisarellisesta huolenpidostanne; mutta minä käsitän, että mun välttämättömästi pitää naida, ja te tietänette: Mitä minä tahdon, sen minä teenkin.

ULRIKA. Mutta eihän sulla enään ole ainoatakaan tuttavaa täällä, mistä niitä niin sukkelaan saat?

BARNAU. Ja mitä te minun tuttavuuksistani tiedätte.

IRMGARD. Sinä lasket leikkiä!

BARNAU. Enpähän, ja siitä saatte vielä tänä iltana todistuksen.

ULRIKA. Mutta sanohan toki — —

IRMGARD. Saatathan sinä meille noin sinnepäin — —

BARNAU. En, älkää enää urkkikokkaan! Iltaan saakka saapi uteliaisuutenne kiusautua, teetä juodessa esittelen teille morsiameni. Minä toivon teidän kohtelevan häntä hyvin ystävällisesti.

(Pois).

ULRIKA. Minä olen kuni pilvistä pudonnut.

IRMGARD. Minä olen kuni salaman lyömä.

ADELGUNDA. Min'en käsitä, mitä te sureksitte. Iduna, ota uusi bare'gehameesi ylles, pitää pukeutua vähän huolellisemmin nyt, kun orpana on kotona.

ULRIKA. Tuo naimis-aatos on toki liian hullunkurinen.

IRMGARD. Min'en ymmärrä veljeäni.

ADELGUNDA. Minun mielestäni se on varsin oivallinen aatos.

IRMGARD (pilkalla). Tosiaankin, täti-rouva?

ADELGUNDA. Aivan niin. Iduna, voit ottaa helmiset korvarenkaasi myöskin. Kuuletko, mene heti.

IDUNA. Kuten käskette.

(Pois).

ULRIKA. Ahaa, nyt huomaan; Te luulette Oswald'in iskeneen silmänsä Idunaan.

ADELGUNDA. Min'en luule mitään.

IRMGARD. Nyt selkenivät silmäni! Hän oli erinomaisen ystävällinen Idunaa kohtaan, kutsui häntä yhä pikku serkku-näpykäkseen; min'en ymmärrä, mistä joku outo tulisi illaksi tänne — —

ULRIKA. Niin — mutta hän on jo toki varustanut huoneita.

IRMGARD. Siis Iduna? Sepä olisi ilettävää!

ADELGUNDA (yhä pisteliäämmin). Miksikä se olisi ilettävää, jos saan kysyä?

ULRIKA (yhä pisteliäämmin). Mokoma sivistymätön olento!

IRMGARD (yhä pisteliäämmin). Todellakin, mokoma siivoton — lapsi!

ADELGUNDA. Iduna ei ole enää niinkään lapsi, hän on jo kahdeksannellatoista!

ULRIKA. Vai niin, nyt on toinen ääni torvessa.

IRMGARD. Tähän saakka olette yhä pitänyt häntä typeränä nalliaisena.

ULRIKA. Ja nyt aivan yht'äkkiä muuttui hän täydellisesti sopivaksi rupeamaan emännäksi tähän taloon.

ADELGUNDA. Te olette kaksi myrkkykieltä. Tyttäreni on — — —

IRMGARD. Sivistymätön, siivoton lapsi — tollikko — omien sanojenne mukaan, armollinen rouva.

ADELGUNDA. Lapsesta kyllä kasvaa neitonen. Vanhat-piiat ovat yleensä jonkinjoutavaa liika-painoa vain.

IRMGARD (raivoissaan). Minuako tarkoititte, täti-rouva?

ADELGUNDA. Minä sanoin "yleensä," jos tahdot ottaa itseesi, niin tee niin hyvin.

IRMGARD. Tämä on kauheata! Jos oudot ihmiset lausuisivat mokomia loukkauksia, voisi olla kuinka tahansa; mutta isämme todellinen sisar!

ULRIKA. Jonka pitäisi näyttää meille hyviä, kärsivällisyyden esimerkkiä!

ADELGUNDA. Luuletteko te hyvän esimerkin vaikuttavan itseenne mitään!

IRMGARD. Voi, sua, veliparkani! Jos hän todellakin on saanut päähänsä naida Idunan — —

ULRIKA. Ja ruveta Teidän vävypojaksenne!

IRMGARD. Kauheata!

ADELGUNDA. Oi, jos hän nyt kuulisi nuo lauseenne! Varmaankin ottaisi hän vaimokseen vaikka kenen tahansa, ainoastaan päästäkseen elämästä mokomien sydämettömien, itserakkaiden sisarien kansaa!

(Esirippu alkaa laskeutua vitkaan).

ULRIKA. Mekö sydämettömiä?

IRMGARD. Mekö itserakkaita?

ADELGUNDA. Niin, te juuri!

ULRIKA. Sama sydän on häntä ja minua lämmittänyt!

IRMGARD. Meitä yhdistää luonnon siteet.

ADELGUNDA. Ne tuntuvat hänestä orjantappurakahleilta!

ULRIKA. Mikä pohjaton hävyttömyys! Ja todellinen täti — veljensä tyttärille! — Mokomata kuullessa, alkaa epäillä ihmisyyttä löytyvänkään!

IRMGARD. Te ylpeilette korkea-arvoisesta herra puolisostanne; mutta ellei Teidän ylevissä seuroissanne ole enemmän sivistystä, kuin mitä Teissä ilmoittaikse, kiitän minä kunniasta!

ADELGUNDA. Sisaret, jotka pelkästä itserakkaudesta vastustavat todellisen veljensä elämän-onnea, eivät ansaitse sisaren nimeä!

KOLMAS NÄYTÖS.

(Ruokapöytä perällä on varustettu teen-juontia varten).

Ensimmäinen kohtaus.

Iduna.

IDUNA (vasemmalta, etu-alalta). Kello on yli kuuden, hänen pitäisi jo olla täällä. Missäpä hän viipyneekään. — Ahaa, tuoltapa hän tuleekin!

Toinen kohtaus.

Iduna. Offenburg (vasemmalta, perältä).

OFFENBURG (kiireesti). Mitä on tapahtunut, armas impeni? Hetki sitte sain kirjeenne. Te tahdoitte välttämättömästi puhella kanssani. Onko mitään tapahtunut?

IDUNA. Oi, ystäväni, minä pelkään vaaran meitä uhkaavan.

OFFENBURG. Mikä Teitä peloittaa?

IDUNA. Barnau-orpana oli tän' aamuna erinomaisen ystävällinen minua kohtaan, ja samalla ilmoitti hän aikovansa naida, niin, hän lupasi vielä tänäpäivänä esitellä morsiamensa. Äitini luulee varmasti hänen tarkoittavan minua, ja minä, minäkin pelkään samaa. Jos hän todellakin valitseisi minut, olisi äitini tietysti valmis suostumaan, ja minun täytyisi mennä hänelle.

OFFENBURG (katkerasti). Tietystikin, herra Barnau on kuuluisa pohatta, hän saapi etu-oikeuden äidiltänne.

IDUNA. Voi, minulla on kova kamppaus edessäni vielä, mistä saanen voimia vastustellakseni äitiäni!

OFFENBURG. Nyt pitää meidän tehdä jotakin!

IDUNA. Niin, mutta mitä?

OFFENBURG. Joka olisi pitänyt tehtämän jo aikoja sitte. Meidän täytyy ilmaista rakkautemme ja pyytää äidiltäsi suostumusta siihen. Tuskin olisi hän ennen sitä kieltänyt ja sinä olisit nyt minun morsiameni.

IDUNA. Nyt on jo myöhäistä.

OFFENBURG. Eipä niinkään, orpanasi ei ole vielä ennättänyt ilmaista asiaansa, meidän täytyy ehtiä ennen häntä. Minä menen nyt heti paikalla äitisi luoksi, ilmoitan hälle rakkautemme ja pyydän häneltä sinua. — Missä tapaisin nyt äitisi?

IDUNA. Hän on kamarissaan järjestelemässä kirjekokoelmiaan ja paperiloitaan. Senlaisessa työssä hän ei mielellään anna häiritä itseään.

OFFENBURG. Ja kuitenkin pitää sen tapahtua. Saata minut hänen luokseen!

IDUNA. Ei juuri vielä, minä käyn hälle ensin ilmoittamassa Teidän olevan täällä!

OFFENBURG. Se lisäksi, — minä odotan täällä.

IDUNA. Oi, ystäväni, ken olisi eilen illalla saattanut ajatella tätä, kun puhelimme metsässä. Kumpikin silmäilimme niin toivosta autuaina tulevaisuuteen!

OFFENBURG. Minä toivon yhä vielä. — Meneppä äitin luo!

IDUNA. Minä menen. Oi, kuuluvasti sykkii sydämeni pelvosta.

(Pois).

OFFENBURG (levottomasti edes takaisin). Yksi ainoa silmänräpäys syöksi meidät uneksumamme onnen kukkuloilta! Oi, onnetonta salaisuuttamme! Ja se oli toki niin autuaan suloinen!

Kolmas kohtaus.

Offenburg. Irmgard (oikealla, etu-alalla).

IRMGARD. Te täällä, hyvä tohtori, ja aivan yksinänne? Miks'ette ilmoittanut olevanne täällä? Hupaista vain, että tulette meille tee-aikanakin, ettekä ainoastaan velvollisuuksienne pakoituksesta.

OFFENBURG. Hyv'iltaa, neitini!

IRMGARD. Tohtori, Te olette liikutuksessa, olette hajamielinen, mikä Teitä vaivaa?

OFFENBURG (hajamielisesti). Minuako? Ei mikään! Anteeksi, valtasuonenne!

IRMGARD. Te olette levoton, hämillä, onko Teille tapahtunut jotain? Ettekö usko sitä minulle? Te tiedätte minun suuresti kunnioittavan Teitä, olevan ystävättärenne. Voinko ehkä olla Teille avuksi?

OFFENBURG. Ette, ette — ja kuitenkin — ehkä — —

IRMGARD. Ettekö saata äänettömyyttänne katkaista?

OFFENBURG. Olkoon niin, minä uskon teille salaisuuteni. Jo aikoja sitte olen ajatellut perustaa oman kodin, naida ja suloisella perhe-elämällä lieventää elon vaivaloisuuksia.

IRMGARD. Oivallinen aatos!

OFFENBURG. Myönnättekö sen?

IRMGARD (hiukuen). Mitä kysyttekään?

OFFENBURG. Olkoon menneeksi, vielä en ole löytänyt esinettä, johon kohtaloni liittäisin — — —

IRMGARD (kainosti). Ja nyt?

OFFENBURG. Nyt olen sen löytänyt! Oi, hyvä neiti, jos te — — —

IRMGARD (hiljaa). Jatkakaa vain.

OFFENBURG. Jos te vain tahtoisitte puhua hyvän sanan puolestamme — — —

IRMGARD (kahden vaiheella). Hyvän sanan?

OFFENBURG. Äidille — —

IRMGARD (pettyneenä). Äidille? Kenestä te puhuttekaan? Ken on esine, jolle onnenne luomisen uskotte?

OFFENBURG. Iduna.

IRMGARD (pilkallisesti, katkerasti). Iduna! Hahaha! Tuo puolikasvuinen letukka! Herrani, minusta on hyvin kummallista, että te valitsette minut uskotuksenne lempenne juonissa, joita meidän tietämättämme talossamme kutonut olette. Se on kaikkea muuta, kuin sopivaisuuden ja hyvien tapojen mukaista. Minä pyydän, älkää enää tästälähin vaivatko itseänne minun tähteni, minä valitsen itselleni toisen lääkärin.

(Pois).

OFFENBURG. Olenko vallan mieletön? Mitä se? Mistä hän lie suuttunut? Vait — tuolta tulee Iduna takaisin.

Neljäs kohtaus.

Offenburg. Adelgunda (vasemmalta).

ADELGUNDA. Te tahdoitte puhutella minua, herra tohtori? Anteeksi, että otan Teidät vastaan täällä — kamarini on vallan täynnä paperiloita.

OFFENBURG. Siitä ei mitään, suokaa Te anteeksi, että olen Teitä häirinnyt.

ADELGUNDA. Saanko tietää, mikä Teidät on tänne saattanut?

OFFENBURG. Ilman esipuheita, armollinen rouva, minä rakastan tytärtänne ja pyydän Teidän suostumustanne.

ADELGUNDA. Kuinka, herrani?

OFFENBURG. Taitoni, mun koko pieni omaisuuteni, on varma vakuutus siitä, että voin tarjota tyttärellenne huolettoman tulevaisuuden.

ADELGUNDA (kylmästi). Minä kunnioitan arvoisata tarjoustanne, herra tohtori; sääli vain, että mun täytyy siihen kieltävästi vastata.

OFFENBURG. Tyttärenne vastaa rakkauteeni rakkaudellaan.

ADELGUNDA. Te olette siis minun tietämättäni edistänyt salahankkeitanne tyttösen kanssa?

OFFENBURG. Älkää panko pahaksenne, mutta lempivät tahtovat olla varmat toisistaan, ennenkuin vanhempia asiasta puhuttelevat.

ADELGUNDA (ylpeästi). Vaikka kaikki niin tekisivät, en minä kuitenkaan saata esitykseenne suostua. Te olette sillä saattanut tyttäreni vaikeaan kamppaukseen itsensä kanssa, sillä minulla on toiset ajatukset hänen suhteensa, ajatukset, joita Teidän pitää seurata, ajatukset, jotka minulle kiitollisuutta ja suurempia etuja tuottavat.

OFFENBURG. Onko se viimeinen sananne?

ADELGUNDA. Se on viimeinen sanani. Voikaa hyvin, herra tohtori.

(Pois).

OFFENBURG. Iida oli oikeassa. Mitäs nyt? Jospa vain saisin puhutella häntä. Mutta nyt häntä äitinsä varmaankin tarkkaan vartioipi. (Mennessään). Jos uskoisin Barnau'ille kaikki!

Viides kohtaus.

Offenburg. Barnau (aikoo perältä, oikealta vasemmalle).

BARNAU. Kas vain, herra tohtori! Mitä? Aiotteko mennä pois?

OFFENBURG. Toimitukseni täällä on päättynyt.

BARNAU. No, mutta jääkääpä tänne kerran ilman toimituksettakin. Naiset kokoontuvat tänne aivan paikalla, juottehan kupillisen teetä kanssamme?

OFFENBURG. Anteeksi, min'en saata jäädä.

BARNAU. Min'en kuuntele anteeksipyyntöjä, Teidän pitää.

OFFENBURG. Olkoon menneeksi, minä tulen! Minä olen asemassa, josta ainoastaan Teidän neuvonne minut lopullisesti pelastaa taitaa.

BARNAU. Saatanko olla Teille avuksi, sanokaa — —

OFFENBURG. Ei tässä, herra Barnau, saattaisimme tulla häirityksi.

BARNAU. No mennään sitten.

(Offenburg'in kanssa perältä vasemmalle).

Kuudes kohtaus.

Irmgard.

IRMGARD (oikealta). Hän on poissa, todellakin poissa! Ja kuitenkin kuulin minä juuri äsken-ikään hänen äänensä! Hän meni siis pois pyytämättä minulta anteeksi! Voi, kuinka suurta pilkkaa ihminen joutuu kärsimään! Minulle ilmaisee hän salaisen lempensä toisiin! Käyttää minua välittäjänä, neuvonantajana, kuni vanhaa tätiä tai mummoa. Ja kaikenmoisiin nuo miehet rakastuvatkin! Nuoriin, puoli-kasvuisiin lapsiin. Voi, noita miehiä, noita miehiä! — Ken tulee?

Seitsemäs kohtaus.

Irmgard. Wismar (aikoo perällä oikealta vasemmalle).

IRMGARD. Ahaa, Bruno! Oi, ystäväni, nyt ainoastaan pari sanaa!

WISMAR. Anteeksi, veljenne odottaa minua.

IRMGARD. Ainoastaan pari sanaa! Minun täytyy pyytää Teiltä neuvoa.

WISMAR (esiin). Minä kuultelen, neitini.

IRMGARD. Voi, Te olette niin sanomattoman kylmäkiskoinen! Tuollainen ette ollut ennen muinoin.

WISMAR. Jättäkäämme sikseen muinoiset muistot! Kuinka saatan olla hyödyksenne?

IRMGARD. Teidän lauseenne on nyt minun päätökseni. Eräs ystäväni on pyytänyt minua seurakseen Italiaan, jossa viipyisimme pitemmän aikaa. Suostunko minä siihen?

WISMAR. Ehdottomasti.

IRMGARD. Sekö neuvonne?

WISMAR. Italiassa on hyvin paljon kaunista, erinomaisen paljon katseltavaa.

IRMGARD (surumielisesti moittien), Min'en olisi luullut Teidän neuvovan minua poistumaan, niin kauvas poistumaan täältä!

WISMAR (yhä kylmästi). Miks'ette?

IRMGARD (its.). Inhoittavaa!

Kahdeksas kohtaus.

Entiset. Barnau (vasemmalta, perältä).

BARNAU. Ahaa, täällähän sinä oletkin!

WISMAR. Minä juuri ai'oin tulla sua auttamaan.

BARNAU. Älähän huoli, se olikin väärä laatikko, siinä oli pelkkiä luurankoja. Tohtori Offenburg jäi sinne mittailemaan kalloja. Mutta minulla olisi muuta puheltavaa kanssasi.

IRMGARD. Minä luultavasti häiritsen herroja.

BARNAU. Hm — et varsin — pianhan toki jo salaisuudet ilmaistaan. Kuinka pitkälle on asiasi Ottilian kanssa joutunut? Joko olet hälle tunteesi tunnustanut?

WISMAR. En vielä.

IRMGARD (kiihkolla). Mitä sanot, Oswald, rakastaako Wismar Ottiliaa?

BARNAU. Kummastuttaako se sinua?

IRMGARD (suurimmalla katkeruudella). Ei suinkaan, minua ei enää kummastuta mikään. Herrojen sydämet näkyvät olevan erinomaisen tulen-arkoja! Tuskin tänne saapunut, kun jo palaa ilmi-tulessa! Onneksi vain Ottilialle ja Idunalle! Minä pelkään toki seikoista syntyvän kamppailuja, rettelöitä, sillä teill' on kilpa-kosioita pelissä! Niin, niin, Oswald-kulta, tohtori Offenburg lempii Idunaa, hän on kymmenen vuotta nuorempi sinua, ja ken tietää kumpaisen puolelle Idunan sydän kallistuu. Ja herra Schummrich aikoo myöskin naida yhden tämän talon naisista. Kun ei Iduna enään olekkaan vapaa, töyttää hän varmaankin Ottiliaan ja Teihin, herra Wismar. No, minä toivon toki, ett'ei nämät kilpakosiat koskaan veristä toisiaan.

(Pois).

BARNAU. Kateus ja kiukku kalvaa hänen sydäntään, ja syystäpä kyllä!

WISMAR. Minun on häntä melkein sääli.

BARNAU. Hän on kohtalonsa hyvin ansainnut, hän on pitänyt leikkinään miesten pyhimpiä tunteita koketteriallaan, kiemailemisellaan on hän tuottanut tuskaa monelle, niinkuin sinullekkin, ja siten omaa onneansa pilkannut. Nyt kärsii hän vain ansaittua kostoa siitä. Niinpä joka koketille käyköön.

WISMAR. Saatatpa olla oikeassakin, mutta yksi hänen sanoistaan saattoi minut rauhattomaksi. Tiedätkö herra Schummrich'in tähtäilevän Ottiliaa?

BARNAU. Tiedän varsin hyvin ja siksipä sinua etseinkin. Ilmoita sukkelaan tunteesi Ottilialle, ennenkuin Schummrich ennättää sen tehdä. Sitte olet asiastasi varma.

WISMAR. Mitä, suostuisiko Ottilia toiseen? Vereni kuohuu sitä vain aatellessanikin!

BARNAU. Min'en ollenkaan pelkää ymmärtäväisen Ottilian pitävän tuosta narrista; kuitenkin: Tyttöjen sydämet ovat epäluotettavia. Tee sentähden kiireesti tunnustuksesi.

WISMAR. Kyllä jo tänäänkin sana kolme tuntia pyöri kielelläni, kun olin hänen kanssaan kävelyllä, mutta leikillään hän yhä suuni lukitsi. Hänen hilpeytensä poisti jok'ainoan totisen aatoksen mielestäni.

Yhdeksäs kohtaus.

Entiset. Ottilia (perältä, vasemmalta)

OTTILIA (näyttämön takana, laulaa). Sun on sydämein, on iankaikkisesti!

BARNAU. Hän tulee kuin kutsuttu. Käytä nyt tilaisuutta hyväksesi.

OTTILIA (esiin). Herrani, alamaisin palveliattarenne on jalkojenne juuressa.

WISMAR. Päinvastoin pitäisi olla.

BARNAU. Miestenhän pitää langeta polvilleen suloisien impien eteen.

OTTILIA. Mutta ei kahden niin korkiasti oppineen herran kuin te olette. Suurimmasti kunnioitan minä teitä. Suuria laatikkoja laatikkojen jälkeen on asemahuoneelta vedetty kaupunkiin, ja minun arveluni mukaan kuuluvat ne kaikki teidän tieteellisiin kokoelmiinne. Tohtori Offenburg seisoo par'aikaa siellä alhaalla, tutkistellen erästä hirvittävää kalloa. Hän koetti vakuuttaa minulle, että se on Goliat-jättiläisen sylikoiran pääkallo, mutta sitä min'en uskonut. Kaikki te tiedättekin, hyvät herrat! Minun ymmärrykseni seisoo vallan.

BARNAU. Ja kuitenkin tiedät sinä jotain, jota me emme tiedä, vaan jonka sanomattoman kernaasti tahtoisimme tietää. (Hiljaa). Autanko ma sua?

WISMAR (hiljaa). Jos olisit niin hyvä.

BARNAU (hiljaa). Täällä on tänään jo jaettu kahdet rukkaset, minä toivon toki sinulle käyvän paremmin.

OTTILIA. Eno, minä olen varsin hämmästynyt. Te tahdotte tietoja minulta, kysytte neuvoja minulta?

BARNAU. Niin neiti raivio. Katseleppas herraa tuossa!

OTTILIA. No?

BARNAU. Etkö huomaa hänessä mitään?

OTTILIA. En muuta, kuin mitä jo alusta pitäin olen hänessä huomannut.

BARNAU. Ja mitä se?

OTTILIA. Pitääkö minun sanoa?

BARNAU. Tietysti! Kun enosi ja holhojasi kysyy.

OTTILIA. No, niin, minä olen nähnyt miehiä, jotka ovat olleet vähemmin viehättäviä kuin herra Wismar.

WISMAR. Oi, neitini!

BARNAU. Tämä herra on mahtava mathematikeri, hän osaa mitata kaikki kulmat, vieläpä sekä auringon että kuun parallaksitkin, yksi ainoa kulma vain on, jota hän ei vielä ole saanut tutkineeksi.

OTTILIA. Mikä kulma?

BARNAU. Sinun sydämesi kulma.

OTTILIA. Mutta eno, sinä saatat minut hirveään pulaan.

BARNAU. Tarkoitat kai, kun minä kolmantena puhelen asiasta, kun en jättänyt sitä hänen tehtäväkseen, ollessaan sinun kanssasi kahdenkesken, kuu en antanut hänen itse sulle tunteitaan tunnustaa? Niinpä kyllä, lapsikulta, mutta sinun hilpeytesi saapi hänet aina äänettömäksi, senvuoksi täytyi minun rientää hälle avuksi.

WISMAR. Lakkaahan jo, säästähän toki tuon armaan neidon arkatuntoisuutta. Niin, neitini, Oswald on puhunut totta; Te olette tehnyt minuun syvimmän, katoamattoman vaikutuksen, vaikutuksen, joka vetää miestä neidon luo tarjoamaan itseään hänelle. Ainoa, minkä minä voin teille tarjota, on suora, rehellinen sydän, joka vilpittömällä uskollisuudella teihin liittyy. Jos tahdotte olla omani, olen vakuutettu elämäni onnesta ja toivon ett'ei teidänkään kohtalonne minun kanssani onnettomaksi tule. Nyt päättäkää itse.

OTTILIA (kainosti). Herrani, kuinka saatan minä näin aivan silmänräpäyksessä — pitäähän mun ensin toki miettiä — —

BARNAU. Mitä siin'on miettimistä? Pika-päätös paras päätös! Sulla ei ole äitiä, jonka tahtoa sun kuulustella pitää, ainoastaan seurata minun, enosi ja holhojasi neuvoa. Ja minä puolestani liitän riemulla teidän kätenne, sillä Brunon tunnen minä perinpohjin, jotta saatankin sanoa: Parempata miestä sin'et saisi milloinkaan. Puhu nyt.

OTTILIA. Vaan — kuinka sinä minua pakoitat!

BARNAU. Muille sit'en tekisikkään, mutta iloiselta, älykkäältä Ottilialtani tohdin jo odottaa pikaista päätöstä.

OTTILIA. Oi, kuinka viekkaasti sa ajoit minut satimeen — min'en saata pettää luottamustasi — no — niin!

(Kasvot poispäin, käsi Wismar'ille).

WISMAR (ottaa hänen kätensä), Ottilia! Onko tämä totta?

OTTILIA. Enhän muuta saata, kun te mua pakoitatte.

WISMAR. Mutta ainoastaan käsi? Eikö silmää myöskin? Enkö siitä saa nähdä tämän käden antavan itseänsä mielellään?

OTTILIA (kääntyy vitkaan, katsoo häneen häveliäästi).

WISMAR. Ja silmää seuraapi sydän?

OTTILIA. No niin. Pakoitattehan te minut ilmaisemaan kaikkityyni! Kuinka te sydämeni vangitsitte, sit'en tiedä mutta — — —

WISMAR. Mutta?

OTTILIA. Minä miellyin teihin heti ensisilmänräpäyksessä.

WISMAR. Miellyitte vain?

OTTILIA. Jos vielä enemmän tietää tahdotte, odottakaa kunnes olemme kahdenkesken. Tuon hirveän enon ei tarvitse kaikkea kuulla!

BARNAU. Olenko minä todellakin niin hirveä?

OTTILIA (heittäikse hänen kaulaansa). Hirveä, paha julmuri sinä olet, eno, kun saatoit ilmi sen, mitä itsekseni aivan hiljaa salailin.

BARNAU. Sydämesi kulmassa?

WISMAR. Ottilia! Morsiameni! Sulo impyeni!

OTTILIA. Morsian! Minä morsian! Voi, herrainen aika, nyt pitää mun siis ruveta vallan hiljaiseksi, nyt en enää tohdi laulella enkä nurmella juoksennella?

WISMAR. Laulele sinä vain ja tanssiele tahtosi mukaan, minä teen sulle seuraa.

BARNAU. Minun seuraukseni seuraa teitä, armaat ystäväni. Hiljaa toki, nyt emme enää ole yksin.

Kymmenes kohtaus.

Entiset. Schummrich (perältä oikealta).

SCHUMMRICH. Hyvä herrasväki, saan kunnian toivottaa hyvää iltaa!

WISMAR. OTTILIA (kiittävät äänettömällä kumarruksella, menevät perälle vasemman koriste-aidan luo, puhelevat hiljaa keskenään).

BARNAU. Tervetultua, herra Schummrich.

SCHUMMRICH (Barnau'ille kuni uskotulleen). Minua on vähän kaivellut, herra Barnau, että tuo pikkuinen tän'aamuna antoi mulle — rukkaset — sitä en olisi uskonut — me olemme kaupungin rikkaimpia — ää — mutta minä koen unhoittaa sen. Minun varoissani saatan kolkuttaa kenen ovea tahansa ja nyt vasta olen tullut oikein vakavaan päätökseen ottaa itselleni rouvan tästä talosta. Näin meidän miesten kesken, kumpaan te neuvotte minun tähtäämään? Neiti Ottiliaanko vai neiti Idunaan?

BARNAU. Herra Schummrich, rouvansa pitää jokaisen valita itse, siinä suhteessa ei saa luottaa kenenkään muun makuun.

SCHUMMRICH. Ää — te olette oikiassa. Hm, sitten olisi Ottilia-neiti — kuten huomaan, syvässä keskustelussa tohtori Wismar'in kanssa.

BARNAU. Tohtori Wismar selittää hälle erästä tähtitieteellistä perusjohdetta!

SCHUMMRICH, Kuinka?

BARNAU. Suhteellisista vetovoimista.

SCHUMMRICH. Se selitys tuntuu jotenkin pitkäveteiseltä. Kuinka mokomasta saattaa neidon kanssa puhella?

BARNAU. Neidot kuuntelevat semmoista ylipäänsä aivan mielellään.

Yhdestoista kohtaus.

Entiset. Ulrika (oikealla). Thusnelda. Palvelia (perältä, oikealla).

PALVELIA (tuopi tee-varustukset, pois).

THUSNELDA (valmistelee teetä perällä).

SCHUMMRICH. Niin, varsinkin niin oppineet kuin Ulrika-neiti.

ULRIKA. Herrat puhelevat minusta?

SCHUMMRICH (kääntyy). Hyv'iltaa, neitini.

ULRIKA. Kuinka saan minä kunnian olla keskustelunne esineenä?

SCHUMMRICH. Me emme oikeastaan puhelleet Teistä — — —

BARNAU. Yleisestä vetovoimasta oli puhe.

ULRIKA. Sepä varsin tärkeä peruste! Vetovoima pitää koko maailman koossa.

BARNAU. Kuuletteko, herra Schummrich.

ULRIKA. Vetovoima yhdistää maan auringon kanssa.

BARNAU. Kuuletteko, herra Schummrich, vetovoima yhdistää esineitä toisiinsa.

SCHUMMRICH. Niin, minä muistuttelen, — siitä oli puhe koulussa.

ULRIKA. Ilman vetovoimaa rymähtäisi maailma kokoon.

BARNAU. Ja ihmissuku kuolisi kokonaan.

ULRIKA. Kuinka, Oswald?

BARNAU. Sittemmin enemmän tästä, toiset kokoontuvat jo teelle.

Kahdestoista kohtaus.

Entiset. Adelgunda, Iduna (vasemmalta). Irmgard (oikealta). Palvelia (perältä, oikealta).

PALVELIA (jääpi Thusneldan avuksi, hänen taakseen).

SCHUMMRICH. Neitini, armollinen rouva, neiti Iduna — (hiljaa Barnau'ille). Iduna-neiti on teki myöskin hyvin sievä!

BARNAU. Minusta hän on hurmaava.

SCHUMMRICH. Siis jompikumpi. Mutta kumpi?

IRMGARD (on istunut Ulrikan viereen).

ADELGUNDA (on istunut Idunan viereen, hiljaa hälle). Sinun pitää käyttäidä ymmärtäväisesti, et saa näyttää kyyneleitä.

ULRIKA. Etkö istu meidän viereemme, Oswald?

ADELGUNDA. Minä pyydän, Oswald-hyvä, suo se kunnia meille.

PALVELIA (tarjoo kaikille teetä).

BARNAU. Kyllä minä paikkani löydän. Minä odotan toki yhtä vielä, jonka pyysin jäämään teelle. Ahaa, tuolta hän tuleekin.

Kolmastoista kohtaus.

Entiset. Offenburg (vasemmalta, perältä).

OFFENBURG. Hyvät naiset, Herra Barnau on sallinut minun — — —

BARNAU. Ei pitkiä puheita, hyvä tohtori. Suvaitsetteko istua tähän hovineuvoksen rouvan — —

ADELGUNDA. Anteeksi, Oswald-kulta, minä ai'oin juuri tarjota tämän paikan herra Schummrich'ille.

SCHUMMRICH. Minä olen teille suuresti kiitollinen, armollinen rouva.

(Istuu).

BARNAU. Sitten on teidän istuminen sisareni viereen —

OFFENBURG. Suokaa anteeksi, hyvät naiset!

(Istuu).

BARNAU (seisoo keskellä).

BARNAU. No, entä te siellä takana, ettekö tekin mieli tulla tänne yhteen jonoon?

WISMAR. Tuossa paikassa, hyvä Oswald.

BARNAU. Vai niin, sin'et ole valmis vielä! Lopeta jo selityksesi.

PALVELIA (pois).

BARNAU. Siis olemme jälleen pitkistä ajoista koossa kaikki.

ADELGUNDA. Koko perhe-seura.

ULRIKA. Hellä sukulais-seura.

BARNAU. Tämä hetki mua suuresti ilahuttaa. Hupaisa perhe-elämä on toki suurin, melkeinpä ainoa maallinen onni.

ULRIKA (hellästi moittien). Ja sinä kuin ai'oit hajoittaa tämän suloisen seuran?

BARNAU. Ai'oinko?

ULRIKA. Niin, kun ai'oit naida, tuoda perheesemme ventovieraan?

BARNAU. Min'en suinkaan ai'o hajoittaa seuraa, ainoastaan kaunistaa sitä. Enkä minä vierastakaan perheesemme tuo; se, jonka olen valinnut, on tuttu teille kaikille.

ADELGUNDA (hiljaa Idunalle). Istu suorana, Iduna!

IRMGARD. Siis olet sinä jo todellakin valinnut?

BARNAU. Olen!

ADELGUNDA (hiljaa Idunalle). Luo siimasi alas.

ULRIKA. Sinä lupasit esitellä sen meille tänään.

BARNAU. Sen teenkin.

ADELGUNDA (hiljaa Idunalle). Älä väännä päätäsi noin paljon eteenpäin!

BARNAU. Teidän ei tarvitse kauvemmin olla epätiedossa. Tässä hän on!

(Viepi Thusneldan esiin).

KAIKKI (nousevat, seisovat paikoillaan).

ULRIKA. Mutta veljeni!

ADELGUNDA. Mitä on tämä!

IRMGARD. Tämä on liiallista pilaa!

BARNAU (yhä totisemmin). Ken sitä pilaksi sanookaan? Thusnelda, armas, sulotyttösein, tahdotko olla mun vaimoni? —

THUSNELDA (hämillään, vavisten). Minä — minä — mitä tämä?

ULRIKA. Ei ollenkaan kaunista, noin häväistä tyttöä.

BARNAU. Thusnelda, tahdotko olla mun vaimoni?

THUSNELDA. En — en — se on liiaksi! Minä tahdon palvella teitä, olla teidän palvelustyttönne, se on elämäni päämaali ja ainoa toivo.

BARNAU. Sen päämaalin saavutat minun vaimonani. Sinä palvelet minua niinkuin vaimo miestään palvelee, lemmellä ja hartaudella, ja vastineeksi lemmin minä sinua niin innokkaasti kuin mies vaimoaan lempiä saattaa!

THUSNELDA (yhä suuremmassa liikutuksessa). Minä saattaisin — en, sehän on tuiki mahdotonta. Minä, halpa orpo, jonka te kurjuuden nielusta pelastitte — en, en, teidän pitää ottaa emäntänne jalommasta suvusta, ja jos sen teette, on suurin iloni palvella häntä hänen silmäyksiensä orjana.

BARNAU. Mutta min'en ota ketään muita kuin sinut; minä olen tutkistellut sinun jaloa luonnettasi, minä tiedän, ett'ei kukaan voi rakastaa minua niinkuin sinä. (Hellästi). Tahdotko olla mun vaimoni?

THUSNELDA. Minä — minä — min'en tätä käsitä.

BARNAU (yhä hellemmin). Tahdotko olla mun vaimoni?

THUSNELDA. Te — tahdotte — ja — teidän tahtonne on minun tahtoni.

(Aikoo langeta polvilleen).

BARNAU (vetää hänet luokseen). Siis painan minä sinut vasten rintaani — morsiamenani. Tämä sormus, jonka tän'aamuna sulle ai'oin antaa, olkoon merkkinä siitä, että sinä olet liitetty minuun ainiaks'.

THUSNELDA. Mun armas is — mun armas herrani!

BARNAU (tyynesti). No, eikö kenkään teistä toivota mulle onnea?

OTTILIA (syleilee Barnau'ia). Runsahin siunaus teille, armas, armas enoni, (syleilee Thusneldaa). Thusneldani, tullos onnelliseksi tämän herttaisen miehen kanssa!

WISMAR (puristaa Barnau'in kättä).

IDUNA (aikoo mennä Thusneldan luo).

ADELGUNDA (estää häntä).

SCHUMMRICH. Toivotan onnea herra Barnau!

OFFENBURG (puristaa Barnau'in ja Thusneldan kättä).

BARNAU. Entä sisareni? Tätini?

ULRIKA (kylmästi). Toivotan onnea, rakas veljeni. Asiain nykyisellään ollessa, katson edullisemmaksi ruveta Pohjanlehden aputoimittajaksi. Suo anteeksi, että menen valmistamaan itseäni matkalle.

(Pois).

IRMGARD. Samoin toivotan sulle onnea minäkin, rakas veljeni. Avioparille on kolmas liikaa, min'en suinkaan tahdo olla sulle vaivoiksi, minä suostun ystävättäreni ehdotukseen, matkustan Italiaan.

(Pois).

ADELGUNDA. Minäkin toivotan onnea, herra Oswald. Ymmärräthän sinä minun asemani tässä talossa, ainakin nyt alussa, muuttuvan kummalliseksi. Sentähden muutan minä yliopistolle poikineni, joka muutenkin kaipaa huolellista äidinhoitoa. (Menee, kääntyy takaisin) Vielä yksi seikka! Herra tohtori Offenburg, te pyysitte äsken tyttäreni kättä, minä luovun nyt arveluistani ja annan teille myöntymykseni.

IDUNA. Oi, armas äiti!

OFFENBURG. Armollinen rouva!

ADELGUNDA. Kylliksi, puhukaamme tästä sittemmin.

(Pois).

WISMAR (nauraen). Oikein harras, äidillinen siunaus!

OFFENBURG. Armahin impyein!

(Syleilee Idunaa).

IDUNA. Ken olisi tätä aavistanut.

SCHUMMRICH. Ää — yksi on jälellä vielä! Nyt ei mun enää tarvitsekkaan valita.

BARNAU. Älä huoli noiden sydämettömyydestä. Minun lempeni palkitsee sulle kaikki.

THUSNELDA. Ja kuitenkin surettaa minua, että sisarenne minun tähteni talosta — — —

BARNAU. Ken tietää, kuinka pian he vääryytensä huomaavat ja palajavat takaisin; sitte heidät jälleen ystävällisesti vastaan otamme.

WISMAR. Lempi ja sovinto saavat taas täällä asuntonsa.

OFFENBURG. Ja me —

BARNAU. Yhteen kuulumme kaikki! Pikku serkku-näpykkäni ei niin pian orpanaansa unhoita.

IDUNA. Saanko olla siskosi?

(Syleilee Thusneldaa).

THUSNELDA. Sydämestäni suostun siihen!

SCHUMMRICH. Mutta nyt tulen minä vielä. Minä haluaisin myöskin liittyä onnellisten yhteyteen! (Ottilialle). Neitini, ehkä te suostutte — —?

WISMAR. Mihin pitäisi minun morsiameni suostuman, herra Schummrich?

SCHUMMRICH (hölmönä). Teidän morsiamenne?

OTTILIA (ottaen Wismar'ia käsivarresta). Palveliattarenne, herra Schummrich.

SCHUMMRICH (nuljottaa kolmeen pariin). Minä ää — jäinkin, luulen ma, ilman?