E-text prepared by Tapio Riikonen

HELLÄT SUKULAISET

Huvinäytelmä kolmessa näytöksessä

Kirj.

RODERICH BENEDIX

Alkuperäisestä suomentanut C. Edv. Törmänen

Hämeenlinnassa, A. W. Lindgrenin kirjapainossa ja kustannuksella, 1878.

JÄSENET:

OSWALD BARNAU.
ULRIKA, | hänen sisarensa.
IRMGARD, |
OTTILIA hänen sisarensatytär.
ADELGUNDA von HALTEN, hänen tätinsä, leski.
DIETRICH, | Adelgundan lapsia.
IDUNA, |
Tohtori BRUNO WISMAR, Barnau'in ystävä.
Tohtori OFFENBURG, lääkäri.
SCHUMMRICH.
WEITHOLD, | Barnau'in talouden-hoitajia.
THUSNELDA, |
PHILIPPINA, kamarineito.
PALVELIA.

Tapaus Barnau'in kartanossa, jonkun kaupungin läheisyydessä.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Suuri puutarha-sali verantoineen. Puutarha-fondi. Perällä koriste-aita jonka keskipaikalla aukko (sisäänkäytävä). Koriste-aidan takana veranta pylväineen. Verannasta oikealle käydään sisähuoneesen. Verannasta vasemmalle portaat puutarhaan; puutarha alempana verantaa. Oikealla ja vasemmalla sivu-ovia, jotka vievät sisähuoneisin. — Komeutta. — Oikealla, perällä, koristeaidan vieressä pöytä.

Ensimmäinen kohtaus.

Thusnelda (Yksinkertaisessa kattuni-puvussa, suuri esiliina edessä, on etummaiselle pöydälle kahvi-servisejä levittänyt).

THUSNELDA: Tänään on kymmenen vuotta siitä, kuin hän matkusti pois. (Ottaa povestaan medaljongin, joka riippuu mustassa nauhassa). Armas isäni, etköhän enää palajakkaan? Vuodet pitkät olen minä sua odottanut, vuodesta vuoteen toivonut, mutta yhä kauvemmas, yhä kauvemmas olet sinä matkustanut, koko maan läpi vaeltanut ja olet kai jo aikoja sitten unohtanut minut! — Eikähän toisin voi ollakkaan. Sinä olet minut, orporaukan kurjuudesta pelastanut, ja se oli jalo työ. Mitä olisinkaan minä voinut enään olla sinulle? Ja kuitenkin kutsuit sa minua tyttäreksesi, kuitenkin sain minä kutsua sinua isäkseni. Sa olit mua kohtaan hellä ja sydämellinen, ja lähtiessäs annoit sa mulle kuvasi, (suutelee sitä) ainoan aarteeni! Oi, kallis isäni, joka päivä olen sinua muistellut, ajatuksissani seurannut sua matkoillasi merien ylitse, vaelluksillasi kaupunkiloissa, kulkiessasi vaarallisten vuorien lomitse, harhaillessasi salojen synkkyydessä. — Viime kirjeessäsi lupaat pian palata, mutta sen olet jo usein luvannut ja olet toki yhä kauvemmaksi matkustanut. Etköhän enää palajakkaan? Enkö enää saa kertaakaan polviasi syleillä, käsiäsi suudella, enkö sulle sydämeni sulimpia kiitoksia lausua?

Toinen kohtaus.

Thusnelda. Dietrich.

DIETRICH (vasemmalta, on hiipinyt Thusneldan taakse, ottaa hänen ympäriltään kiini). Hohoi, pikku velho, sainpa sinut kiini vihdoinkin!

THUSNELDA (piiloittaa kuvan sukkelaan). Mitä te tahdotte?

DIETRICH. Mitä sinä piiloittelet?

THUSNELDA. En mitään teihin koskevaa.

(Koettaa päästä irti).

DIETRICH. Näytä se!

THUSNELDA. En!

DIETRICH. Sun täytyy!

THUSNELDA. En millään ehdolla.

DIETRICH. Koetappas päästä irti!

THUSNELDA. Laskekaa!

DIETRICH. Kyllä; kun vain annat kolme suudelmaa lunnaiksi!

THUSNELDA. Minä rukoilen!

DIETRICH. Turha vaiva!

THUSNELDA. Pitääkö mun huutaa apua? Tahdotteko toimittaa ikävän kohtauksen?

DIETRICH. Älä ole olevinas, enpä suo laskekkaan!

Kolmas kohtaus.

Entiset. Iduna (vasemmalta).

IDUNA. No mutta, Dietrich, häpeä nyt toki!

DIETRICH (päästää Thusneldan, raa'asti). Minkätähden sinä jokapaikkaan hiivit jälkeeni!

IDUNA. Hiivit? Ken on hiipinyt?

DIETRICH. Sinä, sinä juuri; — sinä pidät erinomaisen paljon päällekantajan ammatista, sinun suurin riemusi on kannustella minua.

IDUNA. Tuohon min'en vastaa mitään.

Neljäs kohtaus.

Entiset. Adelgunda (vasemmalta).

ADELGUNDA. Mikä täällä? Riita ja tora? — Enkö saa vastausta? Onko koskaan kuultu mokomaa: Siskot torelevat keskenänsä lakkaamatta? Iduna, sinä olet varmaankin syypää?

IDUNA. En, äiti, minä olen viaton.

ADELGUNDA. No, kerro sitten, minä tahdon kuulla, mitä tapahtunut on.

DIETRICH. Anna olla sillään, äiti, siit'ei maksa puhuakaan.

ADELGUNDA. Ei, poikani, Iduna on mokoma kelvoton kappale; hänen pitää vihdoinkin oppia osoittamaan asian-mukaista kunnioitusta vanhemmalle veljelleen. Mikä oli asia siis? Sano, Iduna!

IDUNA. Jos sitä niin ankarasti vaadit, niin kun minä tulin tänne, tahtoi Dietrich väkisin suudella Thusneldaa.

DIETRICH (hävyttömästi). Noo — leikillä vain!

ADELGUNDA. Sitä en olisi luullut sinusta, poikani!

DIETRICH. Kaikkia vielä! Olenhan minä ylioppilas!

THUSNELDA (on perällä järjestänyt pöytää, aikoo nyt mennä).

ADELGUNDA (ilkeästi). Tekisit parhaiten, Thusnelda, jos et loisi nuorille miehille tilaisuutta sopimattomiin leikkeihin!

THUSNELDA (seisahtuu, jalosti), Minä? Tilaisuutta, armollinen rouva?

ADELGUNDA. Niin! Mokomia miehet eivät tohdi, ellei tyttö heitä niihin houkuttele!

THUSNELDA. Mutta, armollinen rouva — —

ADELGUNDA. Sävyisä tyttö väistyy nuorten miesten tieltä!

THUSNELDA. Minä olin täällä velvollisuuksiani täyttämässä.

ADELGUNDA. Hyvä! Miesten uskallus riippuu aina naisten myöntyväisyydestä. No, miksi noin tuijotat minuun?

THUSNELDA (tyynesti). Te tuomitsette minua väärin, katkerasti väärin.
Siinä kaikki, mitä vastata voin.

(Perältä oikealle).

ADELGUNDA. Hupakko! — Noiden uljuus tuntuu aikaa voittain yhä kiusoittavammalta. — Mutta kuuleppas, Dietrich, sinua täytyy minun totisesti moittia.

DIETRICH (menee). Voi hyvin, äiti!

ADELGUNDA. Minne nyt?

DIETRICH. Ratsastamaan! Metsästämään!

ADELGUNDA. Ja jäät sinne koko päiväksi?

DIETRICH (nauraen). Ehkäpä niinkin!

ADELGUNDA. Minä olen niin iloinnut siitä, että sinä vietät lupa-aikasi täällä kotona ja että saan seurustelemistasi nauttia — vaan alati olet sinä poissa.

DIETRICH. Alati aloitat sinä päiväsi valitusvirsillä ja nurinalla, siksi menen minä tieheni!

ADELGUNDA. Niin, jos sinä toki mokomia kohtauksia kuin äskeinen — —

DIETRICH (yhä huolimattomasti). Olenhan minä ylioppilas! Kun somat huulet tavataan, aina niitä suudellaan.

ADELGUNDA. Sinun puheesi ovat todellakin sävyttömiä!

DIETRICH. Ylioppilas-puheita vain, äiti, ei muuta. Voi hyvin!

ADELGUNDA. Ai'otko todellakin lähteä?

DIETRICH. Huvitteleimaan, — mitenkä muuten! Siksihän lupa-aika onkin! Yliopiston tuolit saavat ihmisen aivan tarpeeksi asti puun ma'un tuntemaan!

ADELGUNDA. Tulethan toki viimeistään päivälliseksi takaisin!

DIETRICH. Sitä en saata luvata; minä ratsastan kaupunkiin, ja jos siellä tapaan hyviä tuttuja, en niinkään pian palanne.

ADELGUNDA. Vaan jäät sinne yli puolen-yön!

DIETRICH (nauraen). Ehkäpä niinkin, äiti!

AADELGUNDA. Mutta Dietrich!

DIETRICH. Säästä räminäsi huomiseksi, muuten pilaat koko päiväni! Voi hyvin.

(Tahtoo pois).

ADELGUNDA. Mutta kuulehan toki, Dietrich!

DIETRICH. Min'olen jo kylliksi kuullut!

ADELGUNDA. Mutta jos orpana juuri tänään palajaisi! Joka päivä pitää meidän hänen tuloansa odottaa.

DIETRICH. Siis saatan minä nähdä sen vanhan juutalaisen huomisaamuna varhain aivan hyvissä ajoin!

ADELGUNDA. Mitä lauseita, Dietrich!

DIETRICH. Aivan oikeita. Herra Barnau-orpana on kauppias, ja kaikki kauppiaat ovat vähän juutalaisia.

ADELGUNDA. Sinun pitää puhua suuremmalla kunnioituksella siitä miehestä, sillä me olemme kaikki hänelle kiitollisuuden-velassa.

DIETRICH. Tuon sinä olet jo monen monesti kertonut, mutta min'en sitä sittekään ymmärrä. Minkätähden pitää meidän hälle kiitollisuutta osoittaa? Kuinka sen asian laita nyt oikeastaan on?

ADELGUNDA. Barnau, tämän tilan omistaja, on minun veljeni-poika. Kun veljeni kaksikymmentä vuotta sitten kuoli, jätti hän jälkeensä ainoastaan pienenlaisen omaisuuden. Hänen poikansa ryhtyi asioihin, joissa uskaliaisuus sekä onni pian saivat hänet varakkaaksi. Sitten hylkäsi hän asioimisensa, kun saattoi tyydyttää palavan halunsa nähdä vieraita maita. Hän osti tämän kartanon suurine perintötiloineen. Tässä varusti hän vieraanvaraisen olopaikan sisarilleen, jotka muuten, pienestä isän perinnöstä eläen, olisivat saaneet supistaa oloansa; täällä tarjosi hän ystävällisesti olennon ja elannon köyhälle sisarensatyttärelle, Ottilialle, ja vihdoin meillekkin. Huomaathan siis, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa me kaikki hänelle olemme.

DIETRICH. No kaikkia! Koska hän on rikas, tekee hän ainoastaan velvollisuutensa, vähän auttaissaan. (Nauraen) Toinen kysymys on, onko hän tehnyt niinkään viisaasti majoittaissaan tänne koko pataljonan akkoja, jotka lakkaamatta riitelevät.

ADELGUNDA. Dietrich, nyt puhut pahoin. Lupaathan toki kohdella orpanaa asianmukaisella kunnioituksella.

DIETRICH. Hyvä, hyvä! Tuo vanha juutalainen tuntuu olevan kelpo poika, me kai kyllä tulemme toimeen.

ADELGUNDA. Poikani, minä pyydän — — —

DIETRICH. Kylliksi, äiti! Sinä olet aivan meidän kaljupään rehtorimme kaltainen! Kun kerran saarnan alkuun pääset, et enää loppua löydäkkään.

ADELGUNDA. Dietrich!

DIETRICH. Voi hyvin, voi hyvin.

(Perällä vasemmalle).

ADELGUNDA. Hän on poissa. Saattaisinpa suuttua tuohon poikaan, mutta hän on toki herttainen nuorukainen, ja nuoruuden vallattomuus on aina vähän hurjamainen. Mutta sinä, Iduna, sin'et vain milloinkaan opi oloas ja asemaasi tuntemaan?

IDUNA (on viimeisten sanojen aikana ottanut neuloinkehyksen perältä, istunut vasemmalle pöydän ääreen, neuloo). Minäkö, äiti?

ADELGUNDA (torellen). Sinä olet kelvoton kappale; veljesi on oppinut. Hän ymmärtää paljon asioita, joita sin'et aavistakkaan, hän osaa kreikan- ja latinan-kieltäkin. Sinun pitää osoittaa hälle nöyryyttä ja kunnioitusta! Siten käyttäikse kunnon tyttö, joka muutama vuosi sitten vielä kävi koulua. No, mitä nyt nökötät? Miks'et vastaa?

IDUNA. Mitä saatan minä vastata? Dietrich on ollut pahamainen ja hänen tähtensä saan minä kärsiä toria.

ADELGUNDA. Tämä on liiaksi! Sinä soimaat minua väärästä puheesta! Jos vain voisin, ellei Dietrich'in lukeminen maksaisi niin paljon, lähettäisin minä sinut vielä pariksi vuodeksi kasvatus-kouluun, jotta vihdoinkin oppisit kohtelemaan äitiäsi asianmukaisella kunnioituksella.

Viides kohtaus.

Entiset. Ulrika (oikealle).

ULRIKA (lasisilmät nenällä, lyyjykynä korvan takana, kirja ja paperi-arkkia kädessä, istuu toisien seuraan pöydän taakse). Jälleen aamuvirsi aljettu!

ADELGUNDA (pisteliäästi). Mitä pitää?

ULRIKA (ylenkatseella). Ei mitään! Minä vain iloitsen väsymättömästä uutteruudestanne, jolla harrastatte Idunan kasvatusta täydellisentää.

ADELGUNDA (yhä kiihoissaan ja pisteliäästi). Hyvää huomenta ensin, neiti veljen-tytär.

ULRIKA (niiaten ylenkatseellisesti). Niinpä niinkin, hyvää huomenta, täti-rouva! Suokaa anteeksi, minä unhotin tuon ohjelmanmukaisen "hyvän huomenen", — ehkä senkin tähden, ett'ei tämä huomen minusta tunnu ollenkaan hyvältä, ja vielä vähemmin Idunasta, joka tottumukseen saakka saapi kuunnella teidän jokapäiväisiä moimatuksianne.

ADELGUNDA (istuu pöydän taakse vasemmalle, tästälähin neuloustyössä). Minun mielestäni on vallan sopimatonta sinun sekaantua puheesen, kun minä huomautan tyttärelleni hänen vikojansa.

ULRIKA. Jos te tyttärenne kasvatuksen harjoituspaikaksi valitsette tämän yhteisen salin, joutuu ihminen aivan välttämättömästi teidän sydämenne kuohumisen todistajaksi.

ADELGUNDA. Tähän saakka ei todistajat tavallisesti ole puhuneet mitään, ennenkuin niiltä on kysytty.

Kuudes kohtaus.

Entiset. Irmgard (oikealta). Thusnelda (oikealta, perältä; häntä seuraa palvelia; kantaen suurta tarjotinta, jolla on useampia aamiais-osuuksia; palvelia asettaa tarjottimen ruoka-pöydälle, menee heti pois).

THUSNELDA (viepi eri osuudet määrätyille pöydille. Adelgunda ja Iduna ottavat kahvia, Ulrika teetä, Irmgard chokoladia).

IRMGARD (somassa aamu-puvussa, jatkaa puhetta herkeämättä). Mitä nyt jälleen? Puhelettehan te oikein malizioso con fuoco.

ADELGUNDA. Jälleen yksi sekaantumassa puheeseni. Erinomaisen hienoja ryökkynöitä nuo veljeni-tyttäret, jotk' eivät milloinkaan ota tervehtiäkseen, kuten kohteliaan naisen sopisi.

IRMGARD (myöskin purevasti). Anteeksi, armollinen rouva, että vasta nyt toivotan teille hyvää huomenta. Me unohdamme ani usein tuon ankaran kohteliaisuuden tärkeät pykälät, mutta ettehän sitä meille synnin viaksi lukene. Onnettaret eivät ole sallineet meidän liehuella hovin hienontavissa ilman-aloissa, siihen katsoen olemme tietysti paljonkin jälessäpäin.

(Istuu oikealle pöydän ääreen).

ADELGUNDA. Aivan oikein, Irmgard; kasvatuksessa te olettekin hyvin paljon jälessä. Isänne, mun Herrassa nukkunut veljeni, ei ole ollut tarpeeksi ankara teitä kohtaan.

ULRIKA (lukee, tekee välin muistutuksia lyyjykynällä). No, sopiihan meidän toki lohduttaa itseämme sillä, että me — ainakin moniaissa suhteissa — olemme saaneet paremman kasvatuksen.

ADELGUNDA. Sinä kuvittelet yhä viisauksissasi niin hirveän paljon. Sinä olet kiusoittava; mokomat tieteellisyyttä harrastavat, miehistyneet naiset eivät koskaan ole ihmisille mieleen.

ULRIKA. Ihmisten mieltymys on mulle yhdentekevä; kirjojeni seurasta pidän paljon enemmän kuin elämästä ihmisten keskuudessa, varsinkin niiden, joita en kärsi. Se, joka yksinäisyyttä rakastaa, saattaa helposti poistua panettelevaisesta perhe-seurasta.

ADELGUNDA. Mutta sen, jota kohtalo pakoittaa seurassa pysymään, pitää myöskin seurata seuran vaatimuksia.

IRMGARD. Niin, mutta toinen kysymys on, ken noita vaatimuksia kaikkein vähimmin seuraa.

ADELGUNDA. Oliko tuo minulle?

IRMGARD. Oikein arvattu. Seura-elämä vaatii yhdenarvoisuutta. Mutta se, joka yhä kokee etevyyttään kohoittaa, yhä olla pykälätä ylempänä, se loukkaa seura-elämän vaatimuksia.

ADELGUNDA. Minä olen — — —

ULRIKA (hyvin ylenkatseellisesti). Täti, ja me veljentyttäriä, senvuoksi pitää meidän suurimmasti kunnioittaa teitä.

ADELGUNDA. Minä olen — — —

IRMGARD. Rouva, me tyttöjä, siitä syystä alempana teitä.

ADELGUNDA. Minä olen — — —

ULRIKA. Hovineuvos von Halten'in rouva, me ainoastaan tavallisia porvari-olentoja. Me myönnämmekin Teille ensimmäisen sijan.

ADELGUNDA. Tuo kohteliaisuutenne ei enää suo sananvuoroakaan.

Seitsemäs kohtaus.

Entiset. Ottilia (vasemmalta, perältä).

OTTILIA (näyttämön ulkopuolella, laulaa tai ainakin rallittaa).

Kas, Koitar tuo
Kuin loiston luo
Nyt laaksoihin, tuntureille!

IRMGARD. Tuolta tulee jo hänkin!

ADELGUNDA. Tuo alituinen loilottaminen alkaa tuntua yhä inhoittavammalta.

ULRIKA. Nyt toki kumminkin osasitte oksaan.

OTTILIA (esiin, mukavassa aamu-puvussa, leveälierinen olkihattu päässä, panee heti hatun pois, laulaa). "Kuin kaunihisti Koitar koittaa!" (Puhuu iloisesti). Kunnioituksella tervehdin teitä, hyvät naiset!

ULRIKA. Sen kuulimme jo sadan askeleen päästä.

IRMGARD. Sinähän laulat kilpaa leivosten kanssa.

OTTILIA (kuin ennen). Ainakin nousin minä leivosten kanssa ja olen aamun herttaisuutta luonnon vapaudessa nauttinut, sill'aikaa kun te vielä vuoteellanne viruilitte. Min'en ymmärrä, kuinka te saatatte niin kauvan loikoilla, huolimatta elämän nautinnosta.

ADELGUNDA. Me emme ollenkaan kaipaa sinun kehoitustasi.

ULRIKA. Tieteellisesti sivistyneelle on öisen lampun himmeys mieleisempi, kuin auringon häikäisevät säteet.

IRMGARD. Juosta aamu-kasteen kosteudessa on moitittavan huikentelevaista.

OTTILIA. Huhuu, mitä katkeria vastauksia! Te olette jälleen tavallisella, ystävällisellä tuulella, min'en tahdo häiritä teitä. (Ystävällisesti) Thusneldaseni, oletko hankkinut maitoa tänne?

(Menee ruokapöydän ääreen, juopi seisoaltaan maitoa).

ADELGUNDA. Mutta Thusnelda!

THUSNELDA (on mennyt ulos ja palannut Ottilian kanssa, mutta toiselta sivulla). Armollinen rouva!

ADELGUNDA. Mitä kahvia tämä nyt jälleen on! Vesi ei ole kiehunut!

THUSNELDA. Anteeksi, minä olen sen itse keittänyt.

ADELGUNDA. Ja tämä maito, tämä on todellakin hirveätä.

THUSNELDA. Se on aivan tuoretta, vasta kyökistä tuotua!

ADELGUNDA. Niin, niin, vastauksia ei neitsyeltä koskaan puutu, mutta kahvi ei siitä paremmaksi muutu.

ULRIKA. Minun täytyy myöskin muistuttaa sinua olemaan vähän huolellisempi, Thusnelda; salati, jonka eilen sain päivälliseksi, oli aivan turmeltunut.

THUSNELDA. Se oli omasta kasvi-tarhastamme, ja meidän puutarhurimme on tunnettu hyvästä kasvinhoitamisestaan.

ULRIKA. Mutta salati oli huonoa. Äläkä aina väittele!

IRMGARD. Niin, sinun pitää totuttaa itseäsi jättämään pois tuon ruman väittelemistavan. Se ei sovi sinunlaisellesi. Minä unohdin nenäliinani huoneeseni. Meneppä noutamaan sitä!

THUSNELDA (etualalta oikealle pois).

OTTILIA. Tyttö-parka!

ADELGUNDA. Sanoitko jotain?

OTTILIA (astuen keskelle). Sanoinpa kyllä, minä sanoin jotain, eikä kenenkään käy kieltäminen minua sanomasta eikä väittämästä. (Ärsyttyneenä). Tapaa, jolla te alinomaa kohtelette Thusneldaa, ei saata kylliksi moittiakkaan!

ADELGUNDA. Mitä merkitsee mokoma ääni?

OTTILIA. Anteeksi, täti-rouva, ett'en säikähdä teidän pontevia silmäilyjänne! Min'en soisi olevani Thusnelda-paran asemassa. Jok'ainoa päivä on mielestänne kahvissa joku vika, ja minä olen vakuutettu että se on vallan hyvää. Iduna, puhupas totuuden kieltä, onko kahvi ollut huonoa?

IDUNA. Minä — kuinka minä — — —

ADELGUNDA. Minä pyydän myöskin saada olla vapaa siitä, että mokomata kelvotonta kappaletta käytetään todistajana äitiänsä vastaan.

OTTILIA. No, hyvä, täti-rouva, paras todistaja Thusneldan suhteen olette te itse, sillä te juotte joka aamu täyteläiset kuusi kuppia kahvia, — teiltä ei edes vahingossa milloinkaan jää tippaakaan kannun pohjaan.

ULRIKA (nauraen). Siinä olet oikeassa!

IRMGARD (nauraen). Hyvin lausuttu!

OTTILIA. Älkää naurako ilman syytä, sillä joka katsannossa te kohtelette Thusneldaa vallan kelvottomasti.

IRMGARD. Pidä sinä vain huolta itsestäsi, äläkä meistä.

OTTILIA. Minun tietääkseni oli enon aikomus, että Thusneldaa piti pidettämän hänen lapsensa vertaisena eikä kohdeltaman niin kamalan ilkeästi kuin nyt tapahtunut on.

IRMGARD. No kaikkia! Hänen lapsensa vertaisena! Thusnelda on mieron-kiertäjän, köyhän näytteliättären tytär. Hänen äitinsä kuoli kaupungissa kurjuuteen. Jalomielisyydestään otti veljemme tytön perheesemme; ahkeruudellaan ja toimeliaisuudellaan tekee Thusnelda ainoastaan velvollisuutensa.

OTTILIA. Kunpahan te vain tekisitte velvollisuutenne häntä kohtaan!

ULRIKA. Mitkä ne olisivat?

OTTILIA. Ystävällisyys alammaisia kohtaan on jokaisen velvollisuus, ja kuta sivistyneempi, kuta ymmärtäväisempi tahdot olla, sitä täydellisemmin sua vaaditaan tuota velvollisuutta täyttämään.

ULRIKA. Eipä maksa vaivaa sinun kanssasi kiistellä.

OTTILIA. Tiede-ylpeys on kelpo ketun-pesä, johon sopii vetäytyä aina, kun ei satu tietämään mitä sanoisi.

ADELGUNDA (huo'aten). Jospa toki viimeinkin riita meidän talosta loppuisi!

OTTILIA. Tuohon huokaukseen yhdyn minäkin aivan sydämeni pohjasta!

ULRIKA. Ah niin, kylläpä jo olisi aika kuulla ystävällisiä sanoja täällä!

IRMGARD. Jospa sen huomaisivat ne, jotka aina riidan alkavat!

Kahdeksas kohtaus.

Entiset. Thusnelda.

THUSNELDA (palajaa, tuopi nenäliinan, kokoo astiat, jotka asettaa ruokapöydälle, menee perältä oikealle).

OTTILIA (laulaa).

Majassa rauhan tässä
Ei rauhaa tunneta.

(Idunan luoksi, ystävällisesti).

No, mitenkä käypi sun neulomuksesi? Hm, hm, se ei ole tarpeeksi kaavan mukainen eikä sileä!

IDUNA. Min'en saa sitä kelvolliseksi kuuna kulloinkaan.

OTTILIA. Annappas, minä neuvon sua.

IDUNA (nousee),

OTTILIA (istuu, neuloo). Ota vaari, näin sun pitää tehdä!

IDUNA (katsoo hänen olkansa yli).

Yhdeksäs kohtaus.

Entiset. Offenburg (perältä, oikealta),

OFFENBURG. Toivotan teille hyvää huomenta, hyvät naiset!

KAIKKI. Hyvää huomenta!

OTTILIA (iloisesti). Hyväpä että tulitte, herra tohtori, ikävän yksitoikkoiselta tuntuu usein elämä huoneessa, joka on täpösen täynnä pelkkiä naisia!

IRMGARD. No, herra tohtori ei toki tullut sinun luoksesi!

OTTILIA. Ei, Herralle kiitos, lääkärinä, vaan toki ystävällisenä miehenä, jonka kanssa saapi puhella muutaman sanan.

OFFENBURG. Erinomaisen hupaista, että yksityisenäkin olen tervetullut.

IRMGARD (hyvin ystävällisenä ja kiekailevana). Niin olette; hyvä tohtori, ainakin minä puolestani voin sen vakuuttaa.

OFFENBURG (läheten häntä). Kuinka olette nukkunut?

IRMGARD. Vähän paremmin! Mutta istukaahan toki!

IDUNA (tuopi sukkelaan tuolin).

OFFENBURG (nopeaan häntä vastaan, ottaa häneltä tuolin). Suokaa neitini, — kiitän nöyrimmästi.

(Puristan salaa hänen kättään).

IDUNA (myhäilee, varkain kiittäin häntä, menee jälleen Ottilian taakse).

OFFENBURG (istuu Irmgardin viereen). Minä toivoin viimeksi antamien lääkkeitteni vaikuttavan parempaa ja saattavan Teille hyvän yö-levon.

IRMGARD (ojentaa hänelle kätensä, valta-suonen tunnustelemista varten). Lääkkeenne olivat varmaankin hyvät, mutta kenties on unettomuuteeni muitakin, kuin vain ruumiillisia, syitä.

OFFENBURG. Neitini, jos minulta jotain salaatte, en koskaan pääse vammanne perille.

IRMGARD (hiu'eten, kainosti). Te olette tosin lääkäri, mutta kuitenkin mies. Me tytöt arastelemme monessa suhteessa miehiä, varsinkin nuoria. Niin, jospa te vain olisitte harmaa-hiuksinen!

ADELGUNDA (ahkerassa työssä, hiljaa Ottilialle). Katsoppas, kuinka
Irmgard kiekailee!

OTTILIA (hiljaa, kuivasti). Hm! Pilaa kaikki!

OFFENBURG. Niin, neitiseni, jos sairas vaiti olollaan salaa jotain, ovat lääkärin keinot voimattomat.

IRMGARD (yhä hiu'eten). Eiköhän lääkäri saata arvaamalla apua antaa?

OFFENBURG. Miks'ei, kun vain saapi pienen viittauksen.

IRMGARD (kainosti). Ettekö sitä vielä ole huomannut?

IDUNA (yskähtää hiljaa). Offenburg (kääntyy äkkiä).

IRMGARD. Mikä Teidän on?

OFFENBURG. Tuo kuului epäiltävältä.

IRMGARD. Mikä niin?

OFFENBURG. Iduna-neidin yskä.

IRMGARD. Noo, Iduna on terve, kuin kala vedessä. Turhanpäiväinen yskä noin nuorella i'ällä —

OFFENBURG. Anteeksi, juuri hänen i'ässään saattaa helppo yskä muuttua hyvinkin vaaralliseksi, ellei siitä ajoissa huolta pidetä. Suokaa anteeksi! (Nousee, menee Idunan luo). Valta-suonenne, neiti.

IRMGARD (vähän kärsimätönnä). Mikä meteli heti, kun vain kuulee pienen "hm, hm!"

OOFFENBURG. Onko teillä sydämen-ahdistus?

IDUNA (salaa katsellen häntä). Oi, — on!

OFFENBURG. Onko se kovin tuskallinen?

IDUNA (vilkkaasti, hellästi) Ei! (Pitkällisesti). Tuskallinen? Sitä en saata sanoa.

OFFENBURG. Nukutteko te hyvin?

IDUNA. Iltasin on mun kovin vaikea saada unta.

ADELGUNDA. Ethän siitä ole mulle mitään puhunut?

IDUNA. Ei se mua vielä juuri kauvan ole vaivannutkaan.

ADELGUNDA. Kuinka kauvan?

IDUNA. Noin neljä viikkoa.

OTTILIA (nauraen). Herra tohtori, silloin te kävitte ensi kerran meillä. Ettehän vain tuonekkaan tautia muassanne?

OFFENBURG. Se olisi aivan vastoin ammattiani.

IRMGARD (kärsimätönnä). Kaikkienhan on vaikea iltasin saada unta, ja luonnollistahan se, kun on kova helle.

OFFENBURG. Anteeksi, unettomuus on aina paha merkki! (Idunalle). Teidän pitäisi kävellä ahkerasti, jotta väsyisitte. Mutta ei keskipäivällä, vaan illan virvoittavassa viileässä, (merkityksellä) noin kello seitsemän ajoissa.

IDUNA. Minä teen niin, hra tohtori!

IRMGARD (yskii. Kauemmaksi oikealle).

OFFENBURG. Ja kävelkää tuolla puiston takaisessa metsässä. Metsä-ilma on erinomaisen virvoittava.

IDUNA. Hyvä, hra tohtori.

IRMGARD (yskii).

OFFENBURG (tarkoituksella). Jos puiston takana käännytte oikealle, tulette tammi- ja pyökki-metsään, siellä on ilma erinomaisen terveellinen.

IDUNA (älyää). Tarkoin seuraan teidän määräyksiänne.

OFFENBURG (merkityksellä). Olkaa hyvin tarkka; sillä niiden seuraamisesta saattaa riippua paljon.

IDUNA. Olkaa vakuutettu, tänä iltana kello täsmälleen seitsemän olen minä kävelemässä tammi- ja pyökki-metsässä.

IRMGARD (yskii). Mutta, hyvä tohtori, te tulitte tänne minun tähteni ja kuitenkin hylkäätte minut tykkänään.

OFFENBURG (istuu hänen viereensä). Anteeksi neitini.

IRMGARD (vähän suuttuneena). Minun yskääni te ette ollenkaan huomaa.

OFFENBURG. Huomaan kyllä.

IRMGARD. Minäkään en saa unta. Minun ajatukseni ovat aina iltasin niin kiihtyneet, ne eivät anna minun uinahtaa.

OFFENBURG. Ettekö voi poistaa noita ajatuksianne?

IRMGARD (katsoo häneen huo'aten). Oi, — en!

OFFENBURG. Te huokasitte syvään, ovatko ajatuksenne niin kovin vastenmielisiä?

IRMGARD. Ei, oi, ei! Jättäkää minut, te kyselette liian paljon. Ajatukseni ovat omaisuuteeni. Ne eivät toki saa minun sairauteeni vaikuttaa.

OOFFENBURG. Tulinen kiihtymys vaikuttaa usein pahoin ruumiisen. Mutta, puhuessanne sairaudestanne, te lausutte liiaksi. Teidän kohtauksenne on vain pieni pahoin-vointi, eikä mitään muuta.

IRMGARD. Pidättekö asian niin vähäpätöisenä?

OFFENBURG. En suinkaan, luottakaa minuun.

(Nousee).

IRMGARD. Ai'otteko nyt jo lähteä pois?

OFFENBURG. Minun pitää kiiruhtaa kaupunkiin takaisin; sairaani odottavat. Nauttikaa vain edelleen rohtojanne.

IRMGARD. Mutta tulettehan te huomenna jälleen? Lääkärin läsnä-olo vaikuttaa sanomattoman lieventävästi sairaasen, varsinkin kun luottaa lääkäriinsä niin, kuin minä teihin.

OFFENBURG. Hupaista, että luotatte minuun.

IRMGARD. Mitä vakavammasti; minä saattaisin uskoa teille muutakin, kuin sairauteni.

OFFENBURG. Minä olen suuresti kiitollinen. Huomiseksi siis. Hyvät naiset, minä saan sanoa jäähyväiseni.

IRMGARD. Voikaa hyvin, hyvä tohtori!

KAIKKI (tervehtivät äänettöminä).

OFFENBURG (töyttää ovensa Schummrich'iin).

Kymmenes kohtaus.

Entiset. Schummrich (perältä, vasemmalta).

SCHUMMRICH (verrattoman muodinmukaisesti puettu, täydellinen narri).
Ää, — tohtori! Jo näin aikaseen täällä!

OFFENBURG. Velvollisuuteni on kutsunut minua!

SCHUMMRICH. Ää — hyvin lausuttu! Niin minuakin — ää — mutta minun velvollisuuteni on mieleisempi, kuin Teidän. Odottakaapa neljännes tuntia, niin saatte ajaa minun vaunuissani kaupunkiin takaisin.

OFFENBURG. Kiitoksia, hevoseni odottaa tuolla ulkona, minä ratsastan.
Vielä kerran: Nöyrimmästi, jääkää hyvästi!

(Perältä vasemmalle).

SCHUMMRICH (astuu esiin). Hyvät naiset, alammaisin palvelianne on jalkojenne juuressa.

ADELGUNDA. Palveliattarenne, herra Schummrich!

ULRIKA. Kiitän!

OTTILIA (matkien). Hyvää huomenta.

IDUNA (kumartaa vaieten).

IRMGARD (hyvin kohteliaasti ja kiekailevasti). Mikä verraton äkki-ilo!
Tervetullut, herra Schummrich!

SCHUMMRICH. Kuulitteko, mitä äsken sanoin? Ää. Velvollisuuteni on kutsunut minut tänne. Minun velvollisuuteni on osoittaa kunnioitustani, suosiotani tämän kartanon sulottarille.

ULRIKA. Sulottaria on ainoastaan kolme, herra Schummrich, mutta meitä on tässä viisi. Kelle nyt osoitatte suosiotanne?

SCHUMMRICH. Kellekkö? Ää, — ää — saattaa löytyä enemmänkin sulottaria.

ULRIKA. Kreikkalaiset tunsivat ainoastaan kolme sulotarta, Aglajan,
Euphrosynen ja Thaleian.

SCHUMMRICH. Niin, kreikkalaiset! Synkkänä keski-aikana, mutta me olemme edistyneet, valistuneet, me tunnemme useampia sulottaria.

IRMGARD. Älkää antako viedä itseänne hairaan, herra Schummrich, sisareni tahtoisi mielellään sekoittaa tietojanne. Olkaa hyvä, istukaa tähän.

(Osoittaa Offenburgin tuolia, joka jäi paikoilleen).

SCHUMMRICH (istuu). Teidän viereenne? Mainiota! Kuinka voitte, neitini?

IRMGARD. No niin, me tytöt olemme heikkoja astioita, meillä on aina siellä täällä taisteloita.

SCHUMMRICH. Taisteloita! Aivan oikein. Minä olen myöskin nähnyt kaikenlaisia taisteloita, härkätaisteloita, kukko-taisleloita, poksaus-taisteloita, ää — —