DANTON
Kolminäytöksinen vallankumousnäytelmä
Kirj.
ROMAIN ROLLAND
Suomentanut
Eino Kalima
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.
HENKILÖT:
Danton, 35-vuotias. — Shakespearelainen Gargantua, joviaalinen ja suurenmoinen. Doggikoiran kuono, härän ääni. Kaartuva, avoin otsa, kirkkaansiniset rohkeakatseiset silmät, nenä lyhyt ja leveä, naarmu ylähuulessa, jykeät ja väkevät leukapielet. Voimakas ja verevä.
Robespierre, 36-vuotias. — Keskikokoinen, hentorakenteinen. Ruskea tukka. Suuret tummanvihreät, tähystävät ja likinäköiset silmät. Suuret silmälasit, otsalle nostetut. Suora nenä, päästä hiukan pysty. Kalpea iho. Hienojen huulten ilmeessä ylenkatsetta ja uhkaa, mutta samalla jotain puoleensavetävää.
Camille Desmoulins, 34-vuotias. — Ruskeat, hieman harhaan katsovat silmät, pitkä musta tukka. Kasvot kalpeat ja kellahtavat, epäsäännölliset, ohimoista leveät. Ilme liikkuva, oikukas, viehättävä ja epämääräinen, vaihdellen kaikissa mielialoissa, sulosta irvistykseen asti. Hyvin naisellinen, milloin nauraa milloin itkee, väliin kumpaakin yhtaikaa. Turha koettaa jäljitellä hänen änkytystään. Mutta hänen sanoissaan, liikkeissään ja kasvoissaan on aina jotain epävarmaa ja ristiriitaista.
Saint-Just, 27-vuotias. — Pitkä valkea puuteroitu tukka, silmät siniset. Soikeat kasvot, pitkä leuka. Muistuttaa nuorta englantilaista aristokraattia, on tyyni, kylmäverinen ja järkähtämätön. Pohjimmaltaan kiehuvan fanaattinen.
Herault de Séchelles, 34-vuotias. — Kaunis ja elegantti mies. Viimeinen l'ancien regimen tapojen ja henkevyyden edustaja Konventissa. Ivaa ja ystävällistä anteeksiantoa sekaisin. Hyvin rauhallinen, hillitsee itsensä suurenmoisesti.
Billaud-Varenne, 38-vuotias. — Pitkä ja leveäharteinen, leveät ja kalpeat kasvot. Punainen peruukki. Synkkä, kokonaan piintyneiden mielijohteittensa vallassa; väsymyksestä nääntynyt, usein harhailevailmeinen, saaden hurjan raivon puuskia.
Vadier, 58-vuotias. — »Gasconilainen Voltaire». Pitkä, luiseva ukko, käyrä nenä, terävä leuka, paksut kulmakarvat, suu hieno ja leveä ja kiinnipuristettu, keltaiset kasvot. »Köyryselkäisenä istuen, nosti hän valkean päänsä hihittääkseen hiljaa kuivasti, terävästi ja kaiuttomasti.»
Philippeaux, 38-vuotias. — Laiha, kylmän ja vakavan näköinen. Suuret mustat silmät. Pitkä nenä. Ohut kuin päähän liimattu tukka. Ilme askeettinen ja ankara.
Fabre d'Englantine, 39-vuotias. Kenraali Westermann, 43-vuotias. Fouquier-Tinville, yleinen syyttäjä. Herman, vallankumoustuomioistuimen presidentti. Kenraali Hanriot.
Lucile Desmoulins, 22-vuotias. — Vaalea, pieni, tummasilmäinen, kiharatukkainen nainen. »Vallaton kuin tonttu, näytti hampaitaan kuin kissa.»
Eleonore Duplay, 25-vuotias. — Suuri, tyynisilmäinen, piirteet puhtaat kuin klassillisessa piirroksessa. Hänen ulkonaisen kylmyytensä alta näkyy ajottain kaino punastuva sielu. — »Cornelie Copeau».
Rouva Duplay, 59-vuotias. Kansaa.
Parisissa, maalis- ja huhtikuussa 1794.
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Camille Desmoulins'in luona.
Oikulliseen makuun kalustettu porvarillinen sali, jossa kaikki tyylit sekoittuvat. Seinillä helppohintaisia kuparipiirroksia 18:lta vuosisadalta. Uunilla antiikisen filosoofin rintakuva. Pöydällä pieni Bastilji. Lapsenkehto huoneen kulmauksessa. Ikkuna on auki. Harmaa ja surullinen taivas. Sataa. Camille ja Lucile pieni lapsi sylissään katselevat ulos. Philippeaux kävelee edestakaisin ja luo ohimennessään katseen ikkunasta. Herault de Séchelles istuu nojatuolissa, uunin luona, katselee ystäviään. Iloisen väkijoukon melua kuuluu ulkoa.
1. kohtaus.
Lucile, Camille, Herault, Philippeaux.
LUCILE (kurottautuen ulos ikkunasta)
Tuolla ne ovat, tuolla ne ovat! Menevät ohi kadun päässä!
CAMILLE (huutaen.)
Hyvää matkaa, Duchesne-pappa. Älä unohda piipunpesiäsi.
HERAULT (lempeästi)
Camille, älä viitsi näyttäytyä, ystäväni.
CAMILLE
Tule katsomaan meidän vanhoja ystäviämme Herault! Klubikenraali Ronsin; ja Vincent, joka tahtoi sinun päätäsi, Philippeaux; ja Hébert, se rehentelijä, joka joka ilta piti kestejä minun päästäni; ja preussilainen Cloots, kaunis Anarcharsis!… Nuoren Anarcharsiksen viimeinen matka!… Nyt kai ihmissuku joutuu suureen pulaan: se menettää suuren puhujansa! Giljotiinilla on työtä tänään. Mikä rypälesato!
LUCILE (lapselleen)
Katso Horace, katso noita lurjuksia. Ja kenraali Hanriota, joka tuolla nelistää sapeli ojolla, näetkö, armaani?
PHILIPPEAUX
Hän tahtoo näyttää intoaan. Hänen pitäisi olla kärryissä, hänenkin.
CAMILLE
Kuin juhlapäivä: kansa on riemuissaan.
(Ulkoa kuuluu kun klarinetti soittaa groteskia säveltä.
Väkijoukon naurunhohotuksia.)
CAMILLE
Mitä se on?
LUCILE
Tuo pieni kyttyräselkäinen mies kärryjen takana soittaa klarinettia.
CAMILLE
Oo, hauska päähänpisto.
(Purskahtavat nauramaan.)
CAMILLE
Miksi et tule tänne, Herault? Eikö tämä huvita sinua? Sinä näytät surulliselta. Mitä sinä mietit?
(Vähitellen melu kadulla etääntyy.)
HERAULT
Minä ajattelin, Camille, että Anacharsis on kolmekymmentä kahdeksan vuotta vanha, ja Hébert kolmekymmentä viisi vuotta, sinun ikäisesi Philippeaux; ja Vincent kaksikymmentä seitsemän, kuusi vuotta nuorempi kuin minä ja sinä Desmoulins.
CAMILLE
Se on totta. (Tulee äkkiä vakavaksi, siirtyy pois ikkunan luota ja kävelee huoneen keskelle, viipyy hetken liikkumattomana, leuka kädessään.)
LUCILE (ikkunassa)
Sataa! Oh, mikä vahinko!
CAMILLE (tyytymättömänä)
Älä ole niin kauan ikkunassa, Lucile, on kylmä. Tule pois.
LUCILE (sulkee ikkunan ja palaa huoneeseen lapsi sylissä; hyräilee)
Sataa jo, paimentyttö. Valkeat lampaasi vie tarhaan nyt viivyttelyttä: yhteinen meillä on tie.
CAMILLE
Lucile, Lucile, paha olento, kuinka sinä voit laulaa tuota laulua? Minä en voi sitä kuulla ajattelematta, että sen kirjoittaja tänä hetkenä nääntyy vankeudessa.
LUCILE
Fabreko? Se on totta! Eglantine raukka, telkesivät hänet sairaana
Luxembourgiin. — Noh! Hän pääsee kyllä pian pois.
HERAULT
Pur troppo!
LUCILE
Mitä tuo taas sanoi? Jotain ilkeää, se on varma?
PHILIPPEAUX
Surullisen mutta toden asian.
LUCILE
Olkaa vaiti, pahanilman linnut. Fabre on pääsevä vapaaksi, sanon minä.
Niin totta kuin me olemme tässä!
HERAULT
Danton itse ei ole voinut pelastaa häntä.
LUCILE
No niin, Danton kenties ei. Mutta kun Camille ottaa kynänsä ja kirjoittaa kaiken mitä hänellä on sydämellään, niin saatte nähdä eikö vankilan portit aukene heille itselleen.
HERAULT
Kenelle?
LUCILE
Tyranneille.
HERAULT
Oo, varomaton paimentyttö, kuinka huonosti sinä vartioit lampaitasi.
»Tarhaan nyt viivyttelyttä!» Kuulehan lauluasi.
(Palvelijatar tulee ottamaan lapsen Lucile'in sylistä, ja vie sen pois. Lucile puhuu hiljaa hänen kanssaan, poistuu, palaa takaisin ja on aina liikkeessä koko tämän kohtauksen ajan, toimittelee tuhansia pieniä talousaskareita, eikä ota osaa keskusteluun kuin sattumalta.)
CAMILLE
Lucile on oikeassa: täytyy taistella. Meidän on johdettava vallankumousta, jonka me olemme luoneet. Tämä ääni ei ole kadottanut vielä vaikutusvoimaansa joukkoihin. Se on riittänyt saattamaan nuo mielettömät mestauslavalle. Me emme ole koskaan olleet voimakkaampia, noudattakaamme menestystämme: Luxembourg ei ole sen vaikeampi valloittaa kuin Bastiljikaan. Me olemme hajottaneet maahan yhdeksänsataavuotisen monarkian; kai me silloin suoriudumme tuosta heittiöiden valiokunnasta, joka saa kiittää vallastaan yksinomaan meitä ja joka uskaltaa käyttää sitä kytkeäkseen konventin ja Ranskan pakkokaavoihin.
PHILIPPEAUX (kävelee kiihoitluneena)
Ne riiviöt! Jos ne tyytyisivät vain murhaamaan! Vaan ei. Ne ovat sekoittaneet Fabre'in Intian Kauppaseuran kavalluksiin ja ryöstöihin ja keksineet sen uskomattoman sadun saksalais-juutalaisista pankkiireista, jotka olisivat muka ostaneet meidän ystävämme, lahjoakseen kansalliskokouksen. He tietävät valehtelevansa; mutta heidän omatuntonsa ei olisi tyydytetty, jolleivät he saisi ensin tahrata vihollistaan, ennenkuin he tappavat hänet.
HERAULT
Meillä on hyveellisiä vihamiehiä: kun menettää päänsä, on lohdullista tietää, että se tapahtuu hyvien periaatteiden nimessä.
CAMILLE
Ranska vihaa Tartuffejä. Ravistakaamme sitä junkkaria ja löylyttäkäämme hänen tekohurskauttaan.
PHILIPPEAUX
Minä olen tehnyt velvollisuuteni — tehkööt muut samoin! Minä olen vetänyt päivän valoon itä-armeijan rosvoojat, Saumurin pää-esikunnan. Minä olen tarttunut heitä kurkkuun eikä mikään muu kuin oman pääni menetys saa minua hellittämään otettani. Minulla ei ole mitään illusioneja: minä tiedän mitä merkitsee käydä käsiksi kenraali Rossignoliin ja hänen apureihinsa. Valiokunta varoo vielä saadakseen minut sitä varmemmin turmioon. Minkähän alhaisuuden ne aikovatkaan työntää minun niskoilleni. Saan kuumeen kun vain ajattelenkin sitä. Teloittakoot jos tahtovat; mutta älkööt koskeko kunniaani!
HERAULT
Minä olen tyynempi kuin sinä, Philippeaux. Minä tiedän jo sen verukkeen, jota he tulevat käyttämään tuhotakseen minut. Minulla on onnettomuudeksi se ajatus, että voi olla Euroopan hallitusten vihollinen, vihaamatta silti kaikkia, jotka eivät ole ranskalaisia. Minulla on ystäviä ulkomailla; minä en ole katsonut tarpeelliseksi luopua heistä liehitelläkseni Billaud-Varennea ja muita hänen laisiaan hulluja. Minun kotiini on tunkeuduttu, murtauduttu laatikkoihini, minulta on varastettu muutamia kirjeitä, joissa ei ole ollut muuta kuin joitakin tunteenilmauksia: se riittää; nyt kuulun minä tietysti siihen maanmainioon Englannin ostamaan salaliittoon, joka koettaa palauttaa kuningasvallan.
CAMILLE
Oletko varma siitä mitä sanot?
HERAULT
Aivan varma, Camille. Minun pääni ei ole enää lujassa.
CAMILLE
Laittaudu toki turvaan.
HERAULT
Ei ole mitään turvaa maailmassa tasavaltalaiselle. Kuninkaat jahtaavat häntä ja tasavalta nielee hänet.
CAMILLE
Te olette suotta masentuneita. Mehän olemme yhä vielä tasavallan suosituimpia miehiä.
HERAULT
Kahdeksan päivää sitten oli hän, joka äsken vietiin pyövelinkärryissä, kansan epäjumala. Kuka voi uskotella olevansa tuon elukan suosiossa? Jonain hetkenä luulee tavoittavansa sen sameista silmistä omien ajatustensa kuvastuksia, luulee olevansa sopusoinnussa kansan kanssa. Mutta se sopusointu ei voi kestää kauan, on hulluutta koettaa väkisin pitää kiinni siitä. Kansan aivot ovat kuin meri, joka velloo kummituksia ja painajaisunia.
CAMILLE
Suuria sanoja. Me kiristämme leukaamme lausuaksemme sanan kansa ja äännämme sen naurettavan juhlallisesti, että Eurooppa uskoisi johonkin salaperäiseen taikavoimaan, jonka välikappaleita me olemme. Meillä on ollut vaivaa saada kansa tekemään vallankumouksen: vain vastahakoisesti on se tehnyt sen. Me olemme olleet tuon suurenmoisen liikkeen insinöörejä ja koneenkäyttäjiä; ilman meitä se ei olisi liikahtanutkaan paikaltaan. Se ei halunnut mitään vallankumousta: minä saatoin sen siihen. Minä vakuutin sille, että se tahtoi olla vapaa, saadakseni sen rakastamaan vapautta omana tekonaan. Se on pettämätön keino, jolla johdetaan heikkoja. Uskotellaan heidän tahtoneen jotain, mitä he eivät ole koskaan ajatelleetkaan, ja pian tahtovat ne sitä myös kuin kiljuvat jalopeurat.
HERAULT
Varo itseäsi, Camille — sinä olet lapsi ja leikittelet tulella. Sinä luulet kansan seuraavan sinua siksi että olette yhdessä juosseet samaa päämäärää kohti. Se on nyt juossut sinun ohitsesi. Älä koeta pysähdyttää sitä: ei ole hyvä temmata luuta koiran suusta.
CAMILLE
Kyllä, kun heittää sille toisen. Luuletteko, ettei minun lehteäni vielä lueta? Etteikö sen ääni kaiu tasavallan pohjaan asti?
LUCILE
Jos te tietäisitte millainen menestys on ollut viime numerolla! Hän on saanut joka taholta kirjeitä, joissa itketään, suudellaan häntä, rakastetaan… Oo, voisin olla mustasukkainen!… Häntä rukoillaan jatkamaan, pelastamaan maa.
HERAULT
Monikohan noista ystävistä tulee hänen avukseen, jos käydään hänen kimppuunsa?
CAMILLE
Minä en tarvitse ketään. Minun mustepulloni riittää! Davidin linko (näyttää kynäänsä) on juuri kaatanut maahan giljotinin suurkerskurin. Minä olen lyönyt säpäleiksi ukko Duchesne'in piipun, tuon kuuluisan piipun, jota Jerikon pasunan tavoin tarvitsi vain kolmasti puhaltaa jonkun nimen kohdalla, kun se jo luhistui! Täältä lingottiin kivi, joka sattui röyhkeää ja raukkamaista Goljatia otsaan. Minä saatoin hänet oman kansansa ivan ja pilkan esineeksi. Sinä näit juur'ikään kärryjen ympärillä Duchesne'in piipunpäät? Minä se keksin, että ne oli otettava mukaan tuolle matkalle. Minun keksinnölläni oli ääretön menestys. Miksi sinä katsot minuun?
HERAULT
Tuli vain mieleeni jotain.
CAMILLE
Sano.
HERAULT
Oletko milloinkaan ajatellut kuolemaa?
CAMILLE
Kuolemaa? en, en, en pidä siitä. Hyi! se haisee pahalle.
HERAULT
Sinä et ole koskaan ajatellut kuinka kipeätä on kuolla?
LUCILE
Uh, kauheata, mitä te puhutte!
HERAULT
Sinä olet hyvä, herttainen, rakastettava lapsi ja kuitenkin olet sinä julma, julma kuin lapsi.
CAMILLE (liikutettuna)
Sinä luulet tosiaan, että minä olen julma?
LUCILE
Katsokaa, ihan kyynel silmässä.
CAMILLE (liikutettuna)
Se on totta, hän on kärsinyt se mies. Kuoleman tuskan hiki otsalla, sydän kouristuneena kauhusta odottaa elämän murskaantumista… oo! sen täytyy olla hirveätä! Niin inhottava kuin hän onkin, on hän kärsinyt kuin kunniallinen mies, kenties enemmänkin!
LUCILE (kädet Camille'n kaulassa)
Minun Bouli-Boula raukkani, et kai sinä aio ruveta suremaan tuota ilkimystä, joka tahtoi katkaista sinun kaulasi?
CAMILLE (vihaisesti)
Niin. Miksi ne sitten hyökkäävät minun kimppuuni niin alhaisella tavalla? Si quis atra dente me petiverit, inultus ut flebo puer!
LUCILE (Heraut'lle)
Ja te uskallatte vielä sanoa, että minun Camilleni on julmat
HERAULT
Uskallanpa kyllä. Se rakas poika! Luultavasti julmin meistä kaikista.
CAMILLE
Oo, älä sano niin, Herault, tai minä vielä rupean uskomaan.
LUCILE (uhaten Herault'ta sormellaan)
Sanokaa ettei se ole totta, muuten revin minä silmät päästänne.
HERAULT
No, niin, se ei olekaan totta: julmin olette te.
LUCILE
No, se on hyvä. Niin saa kyllä ollakin.
CAMILLE
Se mitä sinä sanoit, ei anna minulle rauhaa. Se on totta, minä olen tehnyt paljon pahaa, ja kuitenkaan minä en ole paha. Minä en tiedä mikä pirullinen koirankuje minua ajaa tekemään noita hyökkäyksiäni. Minun toimestani mätänevät nyt girondistit kedoilla, tuossa kylmässä sateessa. Minun »Brissot'n paljastus» on katkaissut kolmekymmentä nuorta, miellyttävää, jaloa päätä. He rakastivat elämää, niinkuin minäkin, he olivat syntyneet elämään, tulemaan onnellisiksi kuten minä. Kenties heilläkin oli omat hellät, rakkaat Lucile'insä. Oo, Lucile, paetkaamme pois tästä murhatyöstä, joka tuottaa tuskaa toisille ja kukaties itsellemmekin. Jos vielä mekin, jos sinäkin, jos meidän pikku Horace'imme! .. Oh, etten minä voi päästä tuntemattomaksi jälleen! Eikö ole mitään pakopaikkaa, johon minä voisin kätkeytyä vaimoineni, lapsineni, kirjoineni! Uhi campi Guisiaque!…
PHILIPPEAUX
Sinä olet joutunut pyörteeseen: sinä et pääse siitä enää.
HERAULT
Oh, älä pakoita häntä jäämään tuohon sotaan, joka ei ole häntä varten.
PHILIPPEAUX
Hän sanoi itse vastikään — täytyy tehdä velvollisuutensa.
HERAULT (osottaa C:ia, joka syleilee vaimoaan)
Katso häntä: etkö luule, että meidän Camille'imme velvollisuus on olla onnellinen?
CAMILLE
Se on totta; minulla on ihmeellinen kutsumus onneen. On ihmisiä, jotka on luotu kärsimään. Minua taas kärsimys tympäisee: minä en tahdo sitä.
LUCILE
Olenko minä kenties ollut sinun kutsumuksesi tiellä?
CAMILLE
Minun Vestani, minun pieni sudenpenikkani… Sinä olet tosiaan suuresti syyllinen. Sinä olet tehnyt minut liian onnelliseksi.
LUCILE
Hän raukka valittaa!
CAMILLE
Niin, siksi näetkös, että minä olen kadottanut kaiken voimani, kaiken uskoni.
LUCILE
Kuinka niin?
CAMILLE
Ennen minä uskoin sielun kuolemattomuuteen. Kun näin maailman kurjuuden, sanoin itselleni, että tämä maailma olisi liian järjetön, jollei hyve saisi palkkaansa muualla. Mutta nyt olen minä niin onnellinen, niin täysin onnellinen, että pelkään saaneeni palkkani maan päällä, ja minä olen kadottanut kuolemattomuuden todistelujani.
HERAULT
Älä koetakaan enää löytää sitä.
CAMILLE
Kuinka helppoa on olla onnellinen. Ja on niin vähän ihmisiä, jotka osaavat olla onnellisia!
HERAULT
Mitä yksinkertaisempi asia on, sitä helpommin se jää huomaamatta. Väitetään, että ihmiset tahtovat olla onnellisia. Erehdys! He tahtovat olla onnettomia, ehdottomasti. Faaraot ja itämaiset hirmuvaltiaat, haukanpäiset ja tiikerinkynsiset kuninkaat, inkvisitsionin polttoroviot, Bastiljin vankiluolat, sota joka murhaa ja hävittää, se on heille mieleen. Täytyy olla mysteerien hämäryys ennenkuin uskotaan. Täytyy olla kärsimyksen määrättömyys ennenkuin rakastetaan. Mutta järki, suvaitsevaisuus, keskinäinen rakkaus, onni… hyi! Sehän on heille loukkaus!
CAMILLE
Sinä olet katkera. Täytyy tehdä hyvää ihmisille vastoin heidän tahtoaan.
HERAULT
Siihen ovat nyt kaikki sekaantuneet, ja tulos on sangen keskinkertainen.
Camille.
Tasavalta-parka! Mitä he ovat sinusta tehneet!… Ah, kukoistavat kedot, nuortunut maa, jonka ilma oli keveämpää ja valo kuulaampaa, kun selkeän järjen raikas vihuri oli ajanut Ranskan taivaalta synkät taikauskot ja vanhat goottilaiset pyhyydet… nuorten piirileikkejä niityillä, sankari-armeijoja veljesrinnoin, joiden malmiin Europan peitset kilpistyivät… kauneus-iloa, sointuvia muotoja, filosofisia keskusteluja, jaloja juhlia, joissa valkohihaiset naiset kulkivat pehmeine vaippoineen… elämisen vapaus, ilo joka voittaa kaiken ruman, tekopyhän ja nyrpeän, Aspasian ja Alkibiadeen tasavalta, mitä on sinusta tullut? — Punainen lakki, likainen paita, säreä ääni, jonkin arrasilaisen maisterin päähänpiintymät ja ahdas kamarinäpertely.
HERAULT
Sinä olet ateenalainen barbarien luona. Ovidius skyyttien keskellä.
Sinä et voi heitä parantaa.
CAMILLE
Minä voin ainakin koettaa.
HERAULT
Sinä hukkaat suotta aikasi, kenties elämäsi.
CAMILLE
Mitä minun on sitten pelättävä?
HERAULT
Varo Robespierre'iä.
CAMILLE
Minä tunnen hänet lapsuudesta asti: ystävällä on oikeus sanoa kaikki.
HERAULT
Karvaan totuuden antaa mieluummin anteeksi vihamiehelle kuin ystävälle.
LUCILE
Olkaa vaiti; hänen täytyy saada olla suuri, hänen täytyy saada pelastaa isänmaa. — Se, joka ei ole samaa mieltä kuin minä, ei saa minun suklaatani.
HERAULT (hymyillen)
Minä en sano enää mitään.
LUCILE (menee ulos)
PHILIPPEAUX
Sinä olet siis päättänyt toimia, Desmoulins?
CAMILLE
Olen.
PHILIPPEAUX
Älä siis vitkastele. Seivästä kynäsi heihin arvelematta. Suurin vaara on se sissisota, jota sinä käyt. Sinä vain ärsytät heitä terävillä nuolillasi. Siitä ne saavat vain lisävoimaa sinua vastaan. Tähtää sydämeen jos osaat: tehkäämme loppu heistä yhdellä iskulla!
HERAULT
Ystäväni, minä en hyväksy teidän kantaanne. Mutta jos te aiotte pysyä siinä, täytyy ainakin koettaa saada kaikki mahdollisuudet puolelleen. No niin, sotaan lähtiessä ei — suo anteeksi Camille — ei Desmoulins'in kynä ole kylliksi. Kansa ei lue mitään lehtiä. Me aristokraatit ostamme niitä — kansa ei tiedä sinun kirjoituksistasi enempää kuin mitä sen puoluepuhujat kertovat, ja he eivät ole sinun puolellasi. Sinä saat korottaa ääntäsi ja sälyttää muistisi täyteen torisanoja ja käänteitä, sinä et sentään koskaan tule kansanmieheksi. Vain yhdellä tavalla voi vaikuttaa siihen: Dantonin kautta. Hänen ukkosensa yksin pystyy liikuttamaan tuota raskasta ihmiskaaosta. Dantonin ei tarvitse muuta kuin ravistaa leijonanharjaansa, kun Forum jo kuohuu. Mutta Danton ei välitä, hän torkkuu, karttelee Parisia; hän ei puhu kansalliskokouksessa. Ei tiedetä mitä hänestä on tullut. Onko kukaan nähnyt häntä viime aikoina? Missä hän on? Mitä hän tekee?
2. kohtaus.
Edelliset, Danton, Westermann.
DANTON
Danton hummaa. Danton hyväilee tyttöjä. Danton lepää suurtyöstään tekemällä toisia töitä kuten Herkules!
(Desmoulins menee Dantonia vastaan ja puristaa nauraen hänen
kättään. Westermann jää syrjään ja pysyy huolestuneen näköisenä.)
CAMILLE
Herkules ei heitä pois nuijaansa niinkauan kuin on vielä hirviöitä tappamatta.
DANTON
Älä puhu tappamisesta! Se sana kauhistaa minua. Ranska suitsuaa verestä; surmatun lihan haju nousee maasta niinkuin teurastamossa. Tulin taannoin juuri Seinen yli. Aurinko laski. Seine oli punainen, se näytti lainehtivan ihmisverta. Jos meidän jokemmekin ovat tahratut, missä me pesemme puhtaaksi jokemme, missä me pesemme kätemme? Kuolleita on jo kylliksi. Hedelmöittäkäämme tasavalta, niin että viljasatoja ja miehiä versoo esiin nuortuneesta maasta! Rakastakaamme, ja viljelkäämme ketojamme.
CAMILLE
Suokoon jokin jumala meille aikaa ja tilaisuutta siihen, Oo Danton! Me panemme toivomme sinuun.
DANTON
Mitä te tahdotte, lapset?
PHILIPPEAUX
Että sinä auttaisit meitä taistelussa.
DANTON
Mihin te minua tarvitsette? Pitääkö minun aina tehdä kaikki? Te olette samanlaisia kaikkityynni. Tuokin Westermann. Ja se on sentään mies! Hän on käynyt sotaa, hän on pelastanut isänmaan kolme- neljä kertaa. Ennenkuin hän istuutuu pöytään, leikkaa hän joltakulta kaulan poikki saadakseen ruokahalua. Ja häntäkin pitäisi minun auttaa! Pitääkö minun hypätä hevosen selkään ja huitoa miekkaa hänen sijastaan.
WESTERMANN
Jos on tapeltava, en minä luovuta paikkaani kenellekään. Vie minut kentälle, näytä joukko, joka on lakaistava pois, saat nähdä epäröinkö minä. Mutta puhua, vastata kansalliskokouksen suunsoittajille, osottaa valheeksi Valiokunnan renttujen saastaiset juonet, joita ne punovat minun tuhokseni, sitä minä en osaa. Minä tunnen itseni aivan avuttomaksi tässä kaupungissa: minulla on koiraparvi kimpussani ja minä en saa edes liikuttaa sormeani. Pitääkö minun sietää kaikki puolustamatta itseäni? Aiotteko te jättää minut heidän syötäväkseen, auttamatta minua? Tuhat tulimmaista! Minä olen aikoinani taistellut teidän puolestanne, minulla on samat viholliset. Minun asiani on teidänkin asianne — sinun Danton, — sinun Philippeaux, sinä tiedät sen hyvin!
PHILIPPEAUX
Minä tiedän syyn, Westermann. Sinä olet samoin kuin minäkin hätyytellyt Rossignolia, Ronsin'ia ja kaikkia viheliäisiä armeijan häpäisijöitä, ja siksi jakobiinit seuraavat sinua raivokkaalla melulla. Me emme jätä sinua.
CAMILLE (Dantonille)
Täytyy toimia. Minä tarjoan sinulle kynäni ja Westermann miekkansa. Sinulla on tottumusta käsittelemään joukkoja, sinä tunnet hyvin vallankumouksen strategian: ota johto, Danton, elokuun kymmenes on vieläkin tehtävissä.
DANTON
Myöhemmin.
PHILIPPEAUX
Sinä pysyt poissa areenalta, annat itsesi unohtua. Astu esiin. Mitä sinä teet viikkokaudet siellä maaseutukätkössäsi?
DANTON
Syleilen synnyinmaatani, ammentaakseni siitä, Anteuksen tavoin, uutta voimaa.
PHILIPPEAUX
Sinä etsit verukkeita päästäksesi taistelemasta.
DANTON
En osaa valehdella. — Se on totta.
CAMILLE
Mikä sinun on?
DANTON
Minä olen tympeytynyt ihmisiin, ne yököttävät minua.
HERAULT
Ei naiset, mikäli näkyy.
DANTON
Naisilla on ainakin se etu, etteivät he teeskentele olevansa muuta kuin mitä he ovat, mitä me kaikki olemme: eläimiä. He käyvät suoraa tietä nautintoon, koettamatta valehdella itselleen ja verhoamatta vaistojaan järjen vaippoihin. Mutta minä vihaan älyn tekopyhyyttä, tuota idealistien ja impotenssin diktaattorien verenhimoista idiotismia, joka leimaa turmelukseksi luonnollisten tarpeiden toteuttamisen ja on kieltävinään luonnon, voidakseen hyveen nimessä tyydyttää järjetöntä ylpeyttään ja hävityshaluaan. Oh! olla elukka, hyvä ja suora elukka, jolla ei ole muita pyyteitä kuin saada pitää muista, kunhan ne vain suovat hänelle paikan auringossa.
CAMILLE
Niin, tekopyhyys järsii meitä.
DANTON
Inhoittavin tekopyhyys mitä on. Tikarin tekopyhyys. Hyveellinen giljotiini!
PHILIPPEAUX
Me olemme syösseet Capet'n, — siksikö että Tallien, Fouché, Collot d'Herbois saattaisivat voimaan uudet dragonaadit Bordeaux'ssa ja Lion'issa!
CAMILLE
Ne hourupäät ovat perustaneet uuden velvoittavan maallikkouskonnon, joka sallii prokonsulien hirttää, hakata maahan, polttaa hyveen nimessä.
DANTON
Ei ole valtiossa mitään niin suurta vaaraa kuin periaatteen ihmiset. Ne välittävät vähät siitä tekevätkö hyvää vai pahaa, kunhan vain noudattavat vakaumustaan; ei mikään kärsimys liikuta heitä. Heidän ainoa moraalinsa, ainoa valtiotaitonsa on tyrkyttää muille ajatuksiaan.
HERAULT (lausuu kuin pilaa tehden)
Tiet toiset kunnon miehell' on määränään!
On onnekas hän vain tuhlaten lempeään!…
LUCILE (joka on tullut sisään, tarttuu viimeisiin sanoihin ja jatkaa sitaattia syventymättä)
Mies hengen vain ei liikoja aprikoi, hän ratsua kannustaa, kun se niskuroi, ei tiedusta lain hän nuorelta tammaltansa se onnekas onko vai ei hänen vallassansa.
HERAULT
Lempo! miten hyvin te osaatte runoilijanne.
LUCILE
Totta kai, mitäs pahaa siinä on? Jokainen osaa la Pucelle'in.
DANTON
Se on totta, tyttöseni. Se on kunnollisten naisten hartauskirja.
HERAULT
Oletteko koskaan lausunut sitä Robespierre'ille?
LUCILE
Varon sitä tekemästä.
CAMILLE
Oletteko katsoneet häneen, kun joku sanoo kaksimielisyyden hänen läsnäollessaan. Hänen otsansa menee ryppyyn ja kohoaa ylös, hän pusertaa käsiään ja irvistelee kuin apina, jolla on hammas kipeä.
HERAULT
Isänperintöä. Hän on saanut Rousseaulta Voltaire'in vihansa.
LUCILE (ajattelemalta)
Kuinka, onko hän Rousseaun poika?
HERAULT (ilveillen)
Ettekö tiennyt sitä?
DANTON
Jesuittalaisuutta kaikkityynni! Hän on turmeltuneempi kuin muut. Vain epäsiveellinen ihminen koettaa salata nautinnonhaluaan.
PHILIPPEAUX
Paljon mahdollista; mutta jos Robespierre on nautinnonhaluinen, salaa hän sen hyvin: ja hän tekee viisaasti, Danton. Sinä taas näytät sitä liiaksi. Sinä uhraisit onnesi yhdestä yöstä Palais-Royal'issa.
DANTON
Katsos, minä pidän enemmän hyvästä onnesta kuin huonosta.
PHILIPPEAUX
Mutta sinä pilaat silti hyvän maineesi. Yleinen mielipide seuraa sinun toimiasi. Ja mitä sanoo jälkimaailma, kun se saa tietää, että Danton ratkaisevan valtiollisen taistelun aattona ajatteli vain omia huvejaan.