JEAN-CHRISTOPHE I

Sarastus

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

I.

"Kuink' auetessa usmain kosteoiden ja sankkain alkoi niiden puhki Päivän kuvastin ensin himmeästi kiiltää"…

Dante, Kiirastuli, XVII.

Virran pauhu kohoaa talon takaa sitä kohti. Sade on lyönyt ikkunaan aamusta alkaen. Vesi valuu purosena ruutua pitkin, jonka yksi kulma on rikkonainen. Kellertävän kalpea päivä sammuu. Huoneessa on lämmin ja tympeä ilma.

Vastasyntynyt liikahtelee kehdossa. Vaikka vanhus on sisään tullessaan jättänyt puukenkänsä oven pieleen, narisee permanto hänen astellessaan: lapsi alkaa vikistä. Äiti kohotaikse sängystä ja kumartuu sitä rauhoittamaan; isoisä sytyttää lampun, hapuillen epävarmasti hämärässä, ettei pienokainen herätessään peljästyisi pimeää. Liekki valaisee vanhan Jean-Michelin punertavaa naamaa, valkeaa ja karkeaa partaa, jöröjä kasvonpiirteitä ja vilkkaita silmiä. Nyt tulee hän kehdon luo. Hänen viittansa löyhkähtää märältä; hän laahustaa suuret, siniset huopatossut jalassa. Louisa viittaa hänelle, ettei hänen pitäisi tulla liian lähelle. Louisa on vaaleanverikkö, melkeinpä valkeatukkainen; hänen piirteensä ovat rasittuneet ja riutuneet; hänen lauhkeat, lammasmaiset kasvonsa ovat täynnä pisamia, hänen kalpeat ja paksut huulensa eivät sulkeudu hyvin ja ne hymyilevät ylen arasti; hän hyväilee silmin lastaan, — kovin sinisin, kovin hämyisin silmin, joiden terä on vain pieni piste, mutta jotka ovat sanomattoman hellät.

Lapsi herää ja itkee. Hänen hämärä katseensa pyörii sinne tänne levottomana. Oi, mikä kauhistus! Pimeys, lampun rajusti käyvä valo, kaaoksesta parhaiksi vapautuneen sielun outoja aistimuksia, ahdistava ja humiseva yö ympärillä, pohjattomia varjoja, joiden syvyydestä lentää aivan kuin sokaisevia heijastuksia, kirpeitä tuntuja, tuskaa, haamuja: nuo valtavat olennot, jotka kumartuvat hänen ylitseen, nuo silmät, jotka tunkeutuvat häneen, hänen lävitseen, joita hän ei voi ymmärtää!… Hänellä ei ole voimaa huutaa; kauhu kahlii häntä niin, että hän makaa liikkumatonna, silmät ja suu auki, läähättäen nielustaan. Suuri, muodoton pää rypistyy surkeihin ja hullunkurisiin irvistyksiin; kasvojen ja käsien hipiä on ruskea, vivahdellen sinertävään; paikoin on siinä kellertäviä pilkkuja…

— Hyvä isä, miten se on ruma! äännähti vanhus vakuutettuna.

Hän meni ja asetti lampun jälleen pöydälle.

Louisan kasvot olivat aivan kuin toria saaneen pienen tytön. Jean-Michel katsoi häneen syrjäsilmällä ja naurahti.

— Et suinkaan vaatine, että sanoisin häntä kauniiksi? Sitä et uskoisi itsekään. Ja eihän se ole sinun vikasi. Nehän ovat kaikki pieninä sellaisia.

Lapsi pääsi nyt tylsästä liikkumattomuuden tilasta, jossa lampun valo ja vanhuksen katse oli häntä pitänyt. Se alkoi itkeä. Ehkäpä se tunsi äidin silmissä vaistomaisesti jotain hyväilevää, joka neuvoi sitä valittamaan. Louisa ojensi lasta kohti syli avoinna kätensä ja sanoi:

— Nostakaa se minulle.

Ukko alkoi laverrella tavallisia periaatteitaan:

— Ei saa antaa myöten lapsille, kun ne itkevät. Niiden pitää antaa huutaa.

Mutta hän tuli kuitenkin kehdon luo, otti pienokaisen siitä ja murahteli:

— Minä en ole koskaan nähnyt näin rumaa lasta.

Louisa otti pienokaisen kuumeisen polttaviin käsiinsä ja painoi sen poveaan vasten. Hän katseli sitä sekava ja autuaallinen hymy huulillaan:

— Oi pikku raukkani, virkkoi hän aivan hämillään, miten sinä olet ruma, ja miten minä rakastan sinua.

Jean-Michel kääntyi lieteen päin: kohenteli sitä jörön näköisenä; mutta hymy ilmaisi kuitenkin, että vaikka kasvot olivat juhlallisuuteen saakka nyrpeät, piili miehessä jotain muutakin. — Hyvä, tyttöseni, sanoi hän. Älä ole milläsikään, ennättäähän tuo muuttua. Ja mitä se sitten oikeastaan tekee? Eihän häneltä vaaditakaan sen kummempaa kuin että hänestä tulee kunnon mies.

Poika oli rauhoittunut tuntiessaan äidin lämpöisen ruumiin kosketuksen. Hän imi niin, että kuului, ahnaasti ja läähättäen. Jean-Michel heittäytyi mukavasti tuoliin istumaan ja toisti mahtipontisesti:

— Ei ole mitään kauniimpaa kuin kunnon mies.

Hän vaikeni hetkisen ja aprikoi, eikö tuosta ajatuksesta voisi johtaa muutakin puhuttavaa; mutta hän ei keksinyt mitään lisättävää, ja vaiettuaan tuokion, jatkoi hän ärtyisällä äänellä:

— Kuinka miehesi ei ole täällä?

— Luultavasti hän on teatterissa, vastasi Louisa arasti. Siellä on harjoitus.

— Teatteri oli kiinni. Minä tulin juuri siitä ohitse. Se on vain hänen tavallisia valheitaan.

— Älkää nyt häntä aina moittiko! Minä käsitin kai väärin hänen menonsa. Hän viipyy luultavasti antamassa tuntejaan.

— Hänen pitäisi jo tähän aikaan olla kotona, vastasi ukko tyytymättömänä. Hän epäröi tuokion ja kysyi sitten hiljaisemmalla äänellä, hieman hämillään:

— Onko hän sillä päällä… taas?…

— Ei, isä, vastasi Louisa nopeasti.

Vanhus katsoi häneen; Louisa karttoi hänen katsettaan.

— Se ei ole totta, sinä valehtelet minulle. Louisa itkeskeli hiljaa.

— Taivaan Jumala! huudahti vanhus ja potkaisi uunia. Kohennusrauta putosi rämisten permannolle. Äiti ja lapsi hätkähtivät peljästyksestä.

— Isä, isä, älkää nyt, sanoi Louisa, se alkaa itkeä.

Lapsi oli hetkisen kahden vaiheilla, ruvetako huutamaan vai jatkaako ateriaansa; mutta kun hän ei voinut tehdä molempia yhtaikaa, ryhtyi hän jälleen aterioimaan.

Jean-Michel jatkoi hillitymmällä äänellä, jossa puuskahteli silloin tällöin suuttumus:

— Mitä minä olen tehnyt, että Jumala on antanut minulle tuollaisen juopon pojan? Maksoiko vaivaa elää niinkuin minä olen elänyt, puutteessa kaiken ikäni, saadakseni tämän. — Mutta sinä, sinäkin, etkö sinä osaa häntä hillitä? Sillä sehän on sinun tehtäväsi, hitto soi! Pidättäisit häntä kotona!…

Louisa itki yhä katkerammin.

— Älkää nyt toruko, minä olen jo niin onneton! Minä olen tehnyt kaikki, mitä olen voinut. Jos tietäisitte, miten minä pelkään, kun olen yksin! Minä olen aina kuulevinani hänen askeleensa portaissa. Ja minä odotan, kunnes ovi aukeaa, ja ajattelen: Herra Jumala, minkälaisena mahtaa hän nytkin ilmestyä… Kun sitä ajattelen, tulen aivan kipeäksi.

Nyyhkytykset täristivät häntä. Ukko tuli rauhattomaksi. Hän meni Louisan luo, veti peiton jälleen hänen vavahteleville olkapäilleen ja silitteli hänen päätään kömpelöllä kädellään.

— No no, älähän pelkää, olenhan minä täällä. Pienokaisen vuoksi Louisa hillitsi itsensä ja koetti hymyillä.

— Tein väärin, kun puhuin teille tästä. Ukko pudisti päätään ja katsoi häneen:

— Tyttö rukkani, hänessä en antanut sinulle mitään hyvää lahjaa.

— Se on minun oma vikani, vastasi Louisa. Hänen ei olisi pitänyt naida minua. Hän katuu nyt sitä.

— Ja mitä katumista siinä?

— Tiedättehän sen itse. Olittehan tekin tyytymätön, kun minusta tuli hänen vaimonsa.

— Ei nyt enää puhuta siitä. Totta kyllä olin ensin siitä hiukan pahoillani. Sellainen poika kuin hän, — sen saatan rehellisesti sanoa, ethän sinä siitä pahastu, — poika, jota minä olin kasvattanut niin suurella huolella, lahjakas musiikkimies, todellakin taiteilija, — hän olisi voinut tavoitella toisenmoisia naimakauppoja kuin sinua, jolla ei ollut mitään, joka olit alempaa kansanluokkaa etkä ymmärtänyt itse ammattiakaan. Että joku Krafft naisi tytön, joka ei ole musikaalinen, sitä ei ollut tapahtunut sataan vuoteen! — Mutta sinä tiedät hyvin, etten ole ollut sinulle siitä vihainen ja että olen pitänyt sinusta siitä asti kuin sinuun tutustuin. Ja mikä on tehty, on tehty, eikä auta taakse katsominen: täytyy ainoastaan täyttää velvollisuutensa, täyttää kunniallisesti.

Ukko kääntyi ja istahti jälleen, ja virkkoi sitten juhlallisesti, niinkuin ainakin mietelmiään lausuessaan:

— Pääasia elämässä on täyttää velvollisuutensa.

Hän odotti vastaväitteitä, sylkäisi tuleen; mutta kun ei enempää äiti kuin lapsikaan inttäneet mitään, halusi hän jatkaa, — ja vaikeni.

He eivät nyt puhuneet sanaakaan. Sekä Jean-Michel uunin ääressä että Louisa, joka istui sängyssään, olivat vaipuneet suruisiin unelmiin. Vanhus ajatteli kuitenkin katkerin mielin poikansa avioliittoa, vaikka hän oli vakuuttanutkin toisin. Myöskin Louisa mietti sitä ja syytti siitä itseään, vaikkei saattanut moittia itseään mistään.

Louisa oli ollut palvelijatar, kun hän kaikkien ja varsinkin omaksi ihmeekseen meni naimisiin Melchior Krafftin, Jean-Michelin pojan kanssa. Krafftit olivat varattomia, mutta heitä pidettiin arvossa tuossa pienessä Rheinin rannalla olevassa kaupungissa, johon vanhus oli lähes viisikymmentä vuotta sitten asettunut. He olivat olleet musiikkimiehiä koko suku, ja kaikki maan muusikot Kölnistä Mannheimiin saakka tunsivat heidät. Melchior oli viulunsoittaja Hoftheaterissa; ja Jean-Michel oli ennen muinoin johtanut suurherttuan orkesteria; Melchiorin avioliitto oli ollut vanhukselle ankara nöyryytys; hän oli toivonut pojastaan suuria; hän oli tahtonut tehdä hänestä kuuluisan miehen, sellaisen, joksi hänen itsensä ei ollut onnistunut päästä. Ja silloin murskasi moinen oikku kaikki hänen unelmansa. Ensin hän siitä raivostuikin ja sadatteli Melchioria ja Louisaa pahanpäiväisesti. Mutta koska hän oli hyvä mies, antoi hän miniälleen anteeksi, kun oppi hänet paremmin tuntemaan; ja hänessä heräsi Louisaa kohtaan isällinen hellyyskin, jota hän kuitenkin ilmaisi enimmäkseen vain äkäilyllä. Kukaan ei voinut ymmärtää, mikä oli saanut Melchiorin menemään tällaisiin naimisiin, — kaikkein vähimmin Melchior itse. Siihen ei ollut varmaankaan syynä Louisan kauneus. Hänessä ei ollut mitään viehättävää: hän oli pienikokoinen, kalpeahko ja hintelä; omituinen vastakohta Melchiorille ja hänen isälleen, jotka kumpikin olivat pitkiä ja hartiakkaita miehiä, oikeita jättiläisiä, joilla oli punainen naama ja vankat nyrkit, hyvä ruokahalu, janoinen kurkku ja suuri taipumus nauruun ja mekastamiseen. Näytti kuin olisi heidän läsnäolonsa voinut hänet suorastaan musertaa; häntä tuskin huomasi heidän seurassaan, ja hän itse koettikin painua silloin ikäänkuin näkymättömiin. Jos Melchior olisi ollut hellätunteinen mies, olisi saattanut luulla, että hän oli pitänyt Louisan kilttiä luonnetta kaikkia muita avuja parempana; mutta hän oli niin turhamainen kuin suinkin olla saattaa. Avioliitto tuntui olevan pelkästään kuin jonkin järjettömän vedonlyönnin tulos, sillä kuinka olisi muuten hänenlaisensa poika, joka oli aika kaunis ja tiesi hyvin kauneutensa, joka oli ylen turhamainen ja lisäksi melkoisen lahjakaskin ja saattoi siis toivoa rikasta naimakauppaa, — sillä olisipa hän voinut ehkä, kuten kerskui, saada jonkun porvarillisen oppilaansa pään pyörälle, — kuinka olisi hän muuten yhtäkkiä valinnut vaimokseen köyhän kansannaisen, joka ei ollut saanut kasvatusta eikä ollut kauniskaan eikä edes omasta puolestaan Melchioria lähennellyt?

Mutta Melchior oli noita miehiä, jotka tekevät aina päinvastoin kuin heiltä odotetaan tai Kuin he itsekään itseltään edottavat. Eivät siitä syystä, etteivät saisi varoituksia, — "varattu mies on kahden veroinen", sanoo sananparsi… — He väittävät, ettei heitä koskaan voida pettää ja että he ohjaavat aluksensa erehtymättä määrättyyn satamaan. Mutta he eivät ota huomioon omaa itseään; sillä he eivät itseään tunne. Jollakin tyhjällä hetkellään, ja ne ovat heille tavallisia, hellittävät he peräsimen kädestään; ja tapahtumilla on, kun ne jätetään oman onnensa nojaan, pahanilkinen halu ryhtyä juonittelemaan isäntäänsä vastaan. Perämiehen unohtama alus puskee suoraan kariin; ja ovela Melchior nai kyökkipiian. Eikä hän kuitenkaan ollut humalassa ja erikoisesti järjiltään sinä päivänä, jolloin hän sitoutui elämään kaiken ikänsä Louisan kanssa; eikä hän noudattanut silloin myöskään mitään intohimoista oikkua: kaukana siitä. Mutta ehkäpä meissä löytyy vielä muitakin voimia kuin äly ja sydän, toisiakin kuin aistit, — salaperäisiä voimia, jotka anastavat käskyvallan juuri niillä tyhjän-hetkillä, jolloin muut voimat vaipuvat uneen; ehkäpä juuri nuo voimat kohtasivat Melchioria tytön sinertävistä silmistä, kun ne katsoivat häneen arasti eräänä iltana, jolloin hän oli kohdannut Louisan virran rannalla ja istahtanut hänen viereensä kaislikkoon, — tietämättä itsekään, miksi, — antaakseen hänelle iäksi kätensä.

Tuskin oli Melchior päässyt naimisiin, niin näytti hän joutuneen aivan epätoivoon teostaan; eikä hän suinkaan salannut tätä Louisa-paralta, joka nyt pyyteli häneltä kovin nöyränä anteeksi. Melchior ei ollut paha, ja hän antoi mielellään anteeksi; mutta hetken päästä sai katumus hänet jälleen valtaansa, varsinkin ystäviensä parissa tai rikkaiden naisoppilaiden seurassa, jotka olivat nyt häntä kohtaan vallan halveksuvia ja joiden käsi ei enää laisinkaan vavissut hänen kosketuksestaan, kun hän oikaisi heidän sormiensa asentoa näppäimillä. Hän tuli silloin kotiin aina synkän näköisenä, ja Louisa huomasi ahdistus sydämessään ensi silmäyksellä hänen kasvoillaan nuo samaiset moitteet; tai jäi Melchior matkalla kapakoihin ja ammensi sieltä tyytyväisyyttä omaan itseensä ja anteeksiantoa muille. Sellaisina iltoina hän palasi kotiin nauraa kajahutellen, mutta se nauru oli Louisasta vieläkin surullisempaa kuin muiden päivien sala-ajatukset ja mykkä kauna. Louisa tunsi olevansa jollakin tavoin vastuunalainen näistä mielettömyyden puuskista, jotka hävittivät joka kerta paitsi kodin vähiä varoja myöskin hänen miehensä älyn heikkoja tähteitä. Melchior vaipui päivä päivältä syvemmälle. Siinä iässä, jolloin hänen olisi pitänyt tehdä lepäämättä työtä keskinkertaisia lahjojaan kehittääkseen, antoi hän itsensä luisua alas pitkin kaltevaa pintaa; ja muut anastivat hänen paikkansa.

Mutta mitä huoli siitä tuo tuntematon voima, joka oli vienyt hänet pellavahapsisen palvelijattaren yhteyteen? Melchior oli täyttänyt tehtävänsä; ja pikku Jean-Christophe oli päässyt astumaan sen maan kamaralle, johon hänen kohtalonsa häntä vaati.

Oli jo aivan pimeä. Louisan ääni herätti vanhan Jean-Michelin tylsyydestä, johon hän oli vaipunut mietiskellessään uunin ääressä nykyisiä ja menneitä surujaan.

— Isä, mahtaa olla jo myöhä, virkkoi nuori miniä ystävällisesti. Teidän täytyy lähteä kotiinne, teillä on sinne pitkä matka.

— Minä odotan Melchioria, vastasi vanhus.

— Ei, ei, ukki, minusta olisi parempi, ettette olisi täällä.

— Miksikä niin?

Vanhus kohotti päätään ja katsoi Louisaa tarkkaavasti. Miniä ei vastannut. Vanhus jatkoi:

— Sinä pelkäät, sinä et tahdo, että minä hänet tapaisin?

— No, niin se on: se vaan yhä pilaisi asiaa: te suuttuisitte; ja sitä en tahdo. Menkää nyt vain!

Vanhus huokaisi, nousi ylös ja sanoi:

— Olkoon sitten niin.

Hän tuli Louisan luo, hänen karkea partansa hipaisi Louisan poskea; hän kysyi, eikö Louisa tarvinnut jotain, käänsi sitten lampun sammuksiin ja lähti pois töytäten tuoleihin pimeässä huoneessa. Mutta tuskin ehti hän porraskäytävään, niin hän ajatteli, että poika tulisi varmaankin juovuksissa kotiin; ja hän pysähtyi nyt joka askelmalla; hän kuvitteli mielessään tuhansia vaaroja, joita voisi sattua, jos hän antaisi Melchiorin mennä yksin sisään…

Sängyssä, äidin vieressä alkoi lapsi jälleen liikahdella. Jokin tuntematon kipu kohosi sen olemuksen syvyydestä. Hän nousi vaistomaisesti sitä vastaan. Hän vääntelehti, hän puristi pikku nyrkkejään ja rypisteli kulmiaan. Kipu kasvoi kasvamistaan, varmana voimastaan. Hän ei tiennyt, mitä se oli ja mitä se aikoi. Se tuntui hänestä äärettömältä, suorastaan loppumattomalta. Hän alkoi surkeasti vaikeroida. Hänen äitinsä hellät kädet hyväilivät häntä. Silloin kipu tuntui vähemmän kirpeältä. Mutta hän itki yhä edelleen; sillä hän tunsi sen yhä itsessään, yhä sisällään. — Kärsivä mies voi lievittää vaivaansa, tietämällä, mistä se johtuu; ajatuksellaan supistaa hän sen määrättyyn ruumiinsa kohtaan, joka voidaan parantaa, tarpeen tullen vaikkapa irroittaa pois; hän määrittelee pahan ääriviivat, eroittaa sen itsestään. — Lapsella ei ole tätä petoksen apua. Hänen ensimäinen kohtauksensa tuskan kanssa on traagillisempaa ja totisempaa. Kuten, lapsen oma olemuskin, näyttää tuska siitä rajattomalta; hän tuntee sen asettuneen rintaansa, sijoittuneen sydämeensä, valtiaaksi koko ruumiiseensa. Siitä ei pääse mihinkään: kipu ei lähde matkaansa ennenkuin on kaluttavansa kalunnut.

Äiti painaa lasta ruumistaan vastaan soperrellen helliä sanoja:

"Nyt on hyvä, nyt on hyvä, ei nyt itketä enää, piskuiseni, kullannuppuseni"… Lapsi jatkaa yhä vain, puuskittain vaikerrustaan. Luulisi, että tuo surkea ja tiedoton ja muodoton olento aavistaisi koko vaivojen elämän, joka on hänelle valmistettu. Eikä mikään sitä voi rauhoittaa…

Pyhän Martin kellot lauloivat yössä. Niiden ääni oli matala ja syvä. Sade-kosteassa ilmassa se kulki kuin pehmein askelin sammalilla. Lapsi vaikeni keskellä nyyhkytystä. Tuo ihmeellinen sävel virtasi hellästi häneen, niinkuin maito. Yö kirkastui, ilma oli lempeä ja lämmin. Kipu haipui pois, sydäntä alkoi naurattaa; ja hän solahti uneen huolettomasti huokaisten.

Kolme kirkonkelloa soitti edelleen rauhallisesti huomista juhlaa. Myöskin Louisa uneksi kuunnellen niiden ääntä: entisiä onnettomuuksia, ja mitä tuosta pienestä, joka nukkui hänen vieressään, kerran tulisi. Tuntikausia oli hän maannut vuoteessa, uupuneena ja ruumis pakotuksen murtamana. Hänen käsiään ja jäseniään poltti, raskas höyhenpeite vaivasi häntä, ja tuntui kuin olisi pimeys häntä rusentanut ja tukehuttanut; mutta hän ei tohtinut liikahtaa. Hän katseli lasta; eikä pimeyskään estänyt häntä sielussaan näkemästä sen ryppyisiä kasvoja. Uni sai hänet valtaansa, kuumeiset kuvat kiersivät hänen aivoissaan. Hän oli kuulevinaan Melchiorin avaavan oven, ja hänen sydämensä säpsähti peljästyksestä. Joskus kohosi virran kohina äänekkäämpänä hiljaisuudessa, aivan kuin villipedon murina. Ikkunaruudut rämisivät vielä pari kertaa sateen sormien naputuksesta. Kellot lauloivat yhä hiljaisemmin, ja viimein niiden ääni haipui; ja Louisa nukahti lapsensa viereen.

Sillaikaa odotti vanha Jean-Michel yhä ulkona talon ovella, sateessa väristen, parta tihkusta kosteana. Hän odotti surkean poikansa kotiin tuloa; sillä hänen aivonsa, jotka eivät koskaan levänneet, sommittelivat hänelle yhä uusia synkkiä tapauksia, joita juopumuksesta saattaisi seurata; ja vaikka hän ei niitä oikein uskonutkaan, ei hän olisi voinut ummistaa silmäänsä tänä yönä, jos hän olisi poistunut näkemättä poikansa kotiin palaamista. Kirkonkellojen laulu teki hänen mielensä surulliseksi; sillä hän muisti pettyneet toiveensa. Hän ajatteli, miksi hän seisoi siellä kadulla, tähän aikaan vuorokaudesta; ja hän itki häpeästä.

Päivien laaja virta vierii verkalleen eteenpäin. Alinomaa samanlaisina nousevat ja laskevat päivät ja yöt, aivan kuin valtameren vuoksi ja luode. Viikot ja kuukaudet juoksevat ohitse ja alkavat alusta. Ja päivien jaksot ovat kuin yhtä ainoaa päivää.

Ääretöntä, mykkää päivää, jota varjon ja valon tahti jakaa osiin, ja tuon tajuttomuuden tilassa kehdossa makaavan olennon elämän rytmi, — hänen ehdottomasti täytettävät vaatimuksensa, tuskalliset tai iloiset, niin säännölliset, että itse päivä ja yö, jotka niitä vaatimuksia tuovat, tuntuvat olevan niiden ohjattavia.

Elämän heiluri liikkuu raskaasti. Koko olemus sulautuu veren hiljaiseen sykintään. Kaikki muu on ainoastaan unta, unen katkelmia, muodottomia ja sekavia, atoomien sattumallista tanssia, huimaavaa pyörrettä, joka vilahtaa ohitse, naurattaa tai kauhistaa. Huutoja, liikkuvia varjoja, irvistäviä hahmoja, tuskia, kauhun hetkiä, naurua, unelmia, unta… — Kaikki on pelkästään unta, sekä päivä että yö… — Ja keskeltä tätä kaaosta valo ystävällisistä silmistä, jotka hänelle hymyilevät, ilon virta, joka leviää hänen ruumiiseensa äidin ruumiista, hänen maitoa paisuvasta rinnastaan, — ja lisäksi hänessä itsessään löytyvä voima, suunnaton ja tiedoton, joka yhä lisääntyy; pauhaava valtameri, joka ponnisteleikse tuon pienen lapsenruumiin vankilassa. Ken voisi selitellä hänen sieluaan, näkisi siellä puolittain varjoihin kietouneita maailmoita, tähtisumuja, jotka järjestyvät, kaikkeuksia, jotka muodostuvat. Hänen olemuksellaan ei ole rajoja. Hän on kaikki, mitä on olemassa…

Kuukaudet menevät… Muiston saaret alkavat kohota näkyviin elämän virrasta. Ensin ovat ne pieniä, kaukaisia luotoja, kallioita, joiden huippu kohoaa hiukan veden pinnan yläpuolelle. Niiden ympärillä ja takana leviää yhä sarastavan päivän puolihämärässä suuri, rauhallinen veden kalvo. Sitten ilmestyy uusia saaria, joita aurinko kultaa.

Niin kohoilee sielun syvyydestä eräänlaisia muotoja, eräitä omituisen selviä näkyjä. Päättömän päivän keskuudessa, joka alkaa yhä uudestaan aina samanlaisena, heilahdellen edestakaisin yksitoikkoisesti ja valtavana, alkaa piirtyä näkyviin päivien kiertokulku, noiden päivien, jotka antavat toisilleen kätensä ja näyttävät eri muotojaan, toiset hymyileviä, toiset surullisia. Mutta tuon ketjun renkaat katkeavat alinomaa, ja muistot yhtyvät umpeen viikkojen ja kuukausien pään päällä…

Virta… Kellot… Niin kauas kuin lapsi muistaa, — loitoimpiin aikoihin, hänen elämänsä jok'ainoalla hetkellä, — aina laulaa niiden syvä ja tuttava ääni…

On yö, — hän on puoleksi unessa: — Kalpea valo kuultaa ikkunaruudusta… Virta kohisee. Valtavana nousee sen ääni pimeydestä; se hallitsee kaikkia eläviä. Milloin hyväilee se heidän unelmiaan, ja tuntuu raukenevan kuin hekin uneen, sorisuttaen laineitaan, milloin se vihastuu, se karjuu kuin raivostunut peto, joka tahtoo purra. Sen äännähtely tulee nyt hiljaiseksi: nyt se on kuvaamattoman suloista kuiskausta, hopeista helinää, kuin kirkkaita kelloja, ikäänkuin lasten hilpeätä naurua, helliä lauluääniä, tanssivia säveleitä. Suurta äidillistä ääntä, joka ei koskaan nuku! Se liekuttelee uneen lasta, aivan kuin se on vuosisatoja liekutellut sukupolvia häntä ennen, syntymästä kuolemaan saakka; se tunkeutuu hänen ajatuksiinsa, se syöpyy hänen uniinsa, se kietoo hänet herkimpien sopusointujen vaippaan, joka verhoaa häntä vielä silloinkin, kun hän makaa pienessä uneksivassa kalmistossa Rhein-virran huuhtelemalla rannalla…

Kellot… Nyt on aamun sarastus! Ne vastaavat toisilleen, valitellen, hieman surumielisinä, ystävällisesti, rauhallisina. Niiden verkkaisissa sävelissä kohoavat unten liitelevät parvet, koko menneisyyden unten, kaikki kadonneiden olentojen halut, toiveet, kaipuut, olentojen, joita lapsi ei ole tuntenut, mutta jotka kuitenkin olivat yhtä juuri hänen kanssaan, koska hän oli heissä ja koska he elävät hänessä. Vuosisataiset muistot värähtelevät noissa sävelissä. Niin paljon murheita, niin monia ilon juhlia! — Ja kun kamarin perukasta ne kuulee, on näkevinään liitävän ohitse keveässä ilmassa kauniita, sointuvia aaltoja, näkevinään vapaita lintuja lennossaan ja tuulen lämpöisen lauhkean henkäisyn. Kaista sinistä taivasta hymyilee ikkunaruudusta. Pieni auringonsäde vilahtaa kehtoon uutimien raosta. Tuttu pikku maailma lapsen silmissä, kaikki, minkä hän joka aamu näkee vuoteestaan herätessään, kaikki se, jota hän parhaillaan suurella vaivalla alkaa tuntea ja jolle hän ryhtyy antamaan nimiä, voidakseen sitä hallita, — koko tämä hänen kuningaskuntansa, se valkenee. Tuossa on pöytä, jonka ääressä syödään, tuossa vaatekomero, johon hän leikkiessään piiloutuu, vinoruutuinen kivipermanto, jolla hän ryömii, ja seinäin tapetit, joiden irvistykset kertovat hänelle hullunkurisia ja kauheita tarinoita, ja seinäkello, joka pakinoi hänelle ontuvia sanoja, joita hän yksin saattaa ymmärtää. Miten monenlaista siellä kamarissa onkaan! Hän ei tunnekaan sen kaikkia esineitä. Joka päivä hän lähtee uusille tutkimusretkille tässä kaikkeudessa, joka on yksinomaan hänen: — kaikki on hänen. — Mikään ei ole yhdentekevää, kaikella on arvonsa, ihmisellä ja kärpäsellä; kaikki elävät, yhtä hyvin kissa, tuli ja pöytä kuin tomuhiukkasetkin, jotka väreilevät auringonpaisteessa. Kamari on kokonainen maa; päivä on koko elämä. Kuinka pitää hänen sopeutua tällaiseen valtavan suureen tilaan? Maailma on niin avara! Siihen eksyy. Ja kaikki olennot, liikkeet, viittaukset, äänet, nehän sieppaavat hänet mukaansa alinomaiseen pyörteeseensä… Hän väsyy, hänen silmänsä sulkeutuvat, hän nukahtaa. Suloiseen, syvään uneen, joka anastaa yhtäkkiä hänet valtaansa, milloin vain ja missä tahansa, äitinsä polvella, pöydän alla, jonne hän niin mielellään ryömii piiloon!… Tämä on hyvää. Hänellä on mukavaa…

Ne ensimäiset päivät suhisevat hänen sielussaan kuin lainehtiva viljapelto tai kuin metsä, jonka läpi tuuli tunkee ja jonka ylitse pilvien suuret varjot vaeltavat…

Varjot pakenevat, aurinko pilkahtaa metsään. Christophe alkaa löytää polkunsa päivien sokkeloissa.

Aamu… Hänen vanhempansa nukkuvat. Hän on pienessä vuoteessaan, makaa seljällään. Hän tähystelee valoviiruja, jotka tanssivat laipiossa. Se on hirveän hauskaa ajanviettoa. Yhtäkkiä hän nauraa ääneensä, tuollaista viatonta lapsen naurua, joka tuntuu kuuntelijan sydämestä niin hyvältä. Hänen äitinsä kumarraikse hänen puoleensa ja sanoo: "Mikä sinulla on, pikku veitikka?" Silloin nauraa hän kahta uhemmin, ja ehkäpä hän tahtoo nauraa tahallaankin, nyt, kun hänellä on yleisöä. Äiti tekeytyy totisen näköiseksi ja panee sormen huulilleen, ettei hänen pitäisi herättää isää; mutta äiti ei voi estää väsyneitä silmiään hymyilemästä. He supattelevat yhdessä… Yhtäkkiä isän kiukkuinen ärähdys. He hätkähtävät kumpikin. Äiti käännähtää nopeasti selin, aivan kuin pahanteossa kiinni saatu tyttö, hän on nukkuvinaan. Christophe painaikse vuoteensa pohjaan ja pidättää hengitystään… Haudan hiljaisuus.

Jonkun tuokion päästä pistäysi pieni pää jälleen näkyviin piilosta hurstin alta. Katolla tuuliviiri vinkuu. Räystäsränni tiputtelee. Aamukellojen soitto kalahtelee. Kun tuuli puhuu idästä, vastaavat toisten kellojen äänet hyvin kaukaa hänestä, virran toisella rannalla olevista kylistä. Varpusparvi, joka on kokoontunut muratin peittämän seinän viereen, pitää kiivasta räiskettä, josta kuuluu erikoisesti kolme, neljä ääntä, aina samanlaisina ja muita kirkuvampina, kuten joidenkuiden huudot leikkivästä lapsiparvesta. Kyyhkynen kuhertelee savupiipun reunalla. Lapsi antaa noiden äänten tuuditella itseään, kuin kehtolaulun. Hän hyräilee itsekseen, ensin aivan hiljaa, sitten yhä kovemmin, viimein ihan kovasti, kunnes isän raivostunut ääni huutaa: "Eikö tuo aasi nyt osaa olla hiljaa! Odotapas, kun tulen ja vedän korvistasi." Silloin poika painautuu jälleen piiloon peitteihinsä, eikä tiedä, nauraako vai itkeä. Hän on peloissaan ja nöyryytetty; mutta samalla pälkähtää mieleen aasi, johon häntä on verrattu, ja se saa hänet purskahtamaan nauruun. Ja peiton alla hän matkii hinkuvaa aasia. Silloin hän saa selkäänsä. Hän vuodattaa kaikki kyyneleet, mitä hänestä lähtee. Mitä hän on tehnyt? Hänen tekee niin mieli nauraa, tekee mieli liikuskella! Ja häntä kielletään hievahtamastakin. Mitenkä he mahtavat voida aina tuolla tavoin nukkua? Milloinka tästä saa nousta ylös?…

Eräänä päivänä ei hän jaksa enää sitä kestää. Hän kuuli kadulta jotakin kummallista, jonkin kissan äänen, koiran äänen. Hän pujahtaa ylös vuoteestaan ja hänen pienet paljaat jalkansa tepsuttavat horjahdellen kivipermantoa; hän tahtoo mennä alas portaita näkemään; mutta ovi on kiinni. Hän nousee tuolille sitä avatakseen: koko laitos luhistuu maahan, hän kolauttaa itsensä pahoin, häneltä pääsee parku; ja kaupan päällisiksi häntä vielä mukitetaan. Aina häntä vain mukitetaan…

Hän on ukin kanssa kirkossa. Hänellä on ikävä. Hänellä ei ole yhtään mukava olla. Häntä kielletään liikkumasta, ja ihmiset puhuvat yhtaikaa sanoja, joita hän ei ymmärrä, ja ovat sitten taas yhtaikaa vaiti. He ovat kaikki juhlallisen ja jörön näköisiä. Sellaisia he eivät suinkaan ole tavallisesti. Hän katselee heitä aristuen. Liina-muori, naapurin vaimo, joka istuu hänen vieressään, näyttää nyt häijyltä. Joskus ei poika itse ole tuntea entiseksi edes ukkiakaan; häntä hiukan peloittaa. Sitten hän tottuu siihen ja koettaa huvittaa itseään kaikilla keinoilla, mitä keksii. Hän heiluttaa ruumistaan edestakaisin, vääntää kaulaansa kieroon ja tirkistelee kattoon, hän irvistelee, nykii isää takin helmasta, tutkiskelee tuolinsa olkista istuinta, koettaa tehdä siihen sormillaan reikää, kuuntelee lintujen ääniä, ja haukottelee niin, että leuat ovat mennä sijoiltaan.

Yhtäkkiä kuin purkautuva kosken putous ääniä: urut soivat. Väristys kulkee pitkin hänen selkärankaansa. Hän kääntyy ja kuuntelee leuka tuolin selustaa vasten, ja on aivan kiltti. Hän ei ymmärrä mitään tuosta pauhusta, eikä tiedä, mitä se merkitsee: se häikäisee, se kieppuu pyörteenä, siitä ei voi mitään eroittaa. Mutta se on niin hyvää. Ei tunnukaan enää, että on istunut tunnin tuolilla, joka koskee, ikävässä ja vanhassa talossa. Tuntuu kuin leijuisi ilmassa, aivan kuin lintu; ja kun säveltulva hyökkää läpi kirkon sen päästä toiseen, täyttäen katto-holvit, ponnahtaen seinästä seinään, niin ne tempaavat mukaansa ja lennättävät nuolen nopeudella, tuonne, tänne: ei muuta kuin antaa viedä itseään. On vapaa, on niin onnellinen, aurinko paistaa… Hän nukahtaa hiljalleen.

Ukki on häneen tyytymätön. Hän on tuhma kirkossa.

Hän on kotona, istuu maassa pitäen jalkojaan käsissään. Hän on juuri päättänyt, että olkimatto on venhe ja permanto joki. Jos hän lähtisi pois matolta, niin hän varmaan hukkuisi. Häntä kummastuttaa ja harmittaakin, etteivät toiset ota sitä huomioonsa kulkiessaan edestakaisin kamarissa. Hän pysäyttää äidin tarttuen häntä hameen helmaan: "Etkö näe, tuo on vettä! Täytyy mennä siltaa myöten." — Sillan taasen muodostavat eräät juovat punertavain kiviliuskain välissä. — Äiti menee vain edelleen välittämättä häntä kuunnella. Hän loukkautuu, samoin kuin kirjailija, joka näkee yleisön juttelevan, kun hänen näytelmäänsä esitetään.

Hetkisen päästä ei hän sitä enää muistakaan. Permanto ei ole enää meri. Hän makaa nyt pitkin pituuttaan, nojaten leukaansa kiveen ja hyräillen omia sepittämiään säveleitä ja imien totisena peukaloaan ja valuttaen vettä suustaan. Hän on syventynyt aprikoimaan erästä rakoa permantokivien välissä. Kiviliuskain kuviot vääntelevät kasvojaan aivan kuin ihmiset. Tuskin huomattava rako suurenee, se laajenee laaksoksi; sen ympärillä on vuoria. Tuhatjalkainen liikkuu siinä; se on iso kuin elefantti. Vaikka ukkonen jyrähtäisi, lapsi ei sitä kuulisi.

Kukaan ei oleksi hänen kanssaan eikä hän ketään tarvitse. Hän viihtyy omine mattovenheineen ja luolineen, joissa kummalliset eläimet asuvat. Hänen oma ruumiinsa riittää hänelle seuraksi. Minkälainen ajanratto se onkaan! Hän kuluttaa tunteja katsellen kynsiään ja nauraa kajahutellen. Niillä on kaikilla erinäköiset naamat, ja ne ovat ihmisten näköisiä, joita hän tuntee. Hän pakisuttaa ja tanssittaa niitä keskenään, tai antaa niiden tapella. — Entä muu ruumis sitten!… Hän tutkii edelleen kaikkea tuota omaisuuttaan. Mikä määrä ihmeellisiä asioita! Niissä on aivan hämmästyttäviä. Hän tarkastelee niitä uteliaasti.

Joskus hänet yllätettiin siinä, ja silloin häntä mukitettiin pahasti.

Eräinä päivinä pujahtaa hän ulos, käyttäen tilaisuutta, jolloin äiti kääntyy selin. Ensimäiset kerrat juostaan hänen perästään ja saadaan hänet kiinni. Sitten totutaan antamaan hänen mennä yksin, kun hän ei vain mene liian etäälle. Talo on kaupungin reunassa; pellot ja niityt alkavat heti talon vierestä. Niin kauan kuin hänet voidaan nähdä ikkunoista, kävelee hän pysähtymättä, lyhyin, mahtavin askelin ja hypähtäen silloin tällöin toisella jalallaan. Mutta kun hän on tullut tien mutkan ohitse ja kun pensaat kätkevät hänet kaikkien katseilta, muuttaa hän yhtäkkiä käyntitapaansa. Ensin hän pysähtyy ja pistää sormen suuhunsa, päättääkseen, minkä tarinan hän tänään kertoo itselleen; sillä hän on täynnänsä tarinoita. Ne ovat kyllä toistensa kaltaisia ja jokainen niistä mahtuisi pariin, kolmeen riviin. Hän valitsee niistä. Tavallisesti ottaa hän entisen, milloin siltä kohdalta, johon se häneltä edellisenä päivänä jäi, millein alusta alkaen, toisinnoilla muutellen; mutta aivan vähäpätöinen seikka, joku sattumalta kuultu sana riittää suuntaamaan hänen ajatuksensa uudelle tolalle.

Ja sattuma oli kovin rikas uutuuksista. Kukaan ei voi aavistaa, mitä saattoi kehittää tavallisesta puupalasesta tai katkenneesta oksasta, jollaisia aina löytää pensasaitain varsilta. (Ja jos ei löydä, niin voihan oksan katkaista.) Sellainen oli oikea taikasauva. Jos se oli pitkä ja suora, muuttui se keihääksi tai ehkäpä miekaksi; sitä tarvitsi vain huiskauttaa, ja sotajoukot marssivat esiin. Christophe oli kenraali, hän marssi niiden etunenässä, hän näytti heille urheaa esimerkkiä valloittaen väkirynnäköllä penkereitä. Jos oksa oli notkea, muuttui se ruoskaksi. Christophe hyppäsi ratsun selkään, laski laukkaa yli kuilujen. Joskus hevonen kompastui ja ratsastaja löysi itsensä ojan pohjasta ja katseli nolona likaisia sormiaan ja repeytyneitä housunpolviaan. Jos sauva jälleen oli pieni, rupesi Christophe orkesterin johtajaksi; hän oli samalla johtaja ja orkesteri; hän heilutti tahtipuikkoa ja lauloi; ja lopuksi hän kumarsi pehkoille, joiden pieniä, vihreitä päitä tuuli taivutteli.

Hän oli myöskin noita. Hän marssi pitkin askelin niittyä, katseli taivaaseen ja heilutti käsiään. Hän komenteli pilviä, hän tahtoi, että ne menisivät oikealle. Mutta ne menivät vasemmalle. Silloin hän niitä toruskeli julmasti ja toisti käskynsä. Hän tirkisteli niitä silmät sirrallaan ja sydän sykki kiivaasti hänen odottaessaan, eikö edes jokin pieni pilven-hiutale tottelisi häntä; mutta ne menivät yhä vain rauhallisesti vasemmalle. Silloin hän polkaisi jalkaa, uhkaili heitä sauvallaan ja komensi heitä vihoissaan heti paikalla menemään vasemmalle: ja, kas vain, tällä kertaa ne häntä tottelivat. Hän oli onnellinen ja ylpeä voimastaan. Hän kosketteli kukkia vaatien niitä muuttumaan kultaisiksi vaunuiksi, kuten hänelle oli kerrottu saduissa tapahtuvan; ja vaikka niin ei koskaan käynytkään, oli hän kuitenkin vakuutettu, että niin kävisi, kun hän vaan malttaisi odottaa. Hän haki käsiinsä heinäsirkan tehdäkseen siitä hevosen: hän asetti hiljaa sauvansa sen selkään ja virkkoi taikalauseen. Hyönteinen hyppäsi tiehensä: Christophe tukki siltä tien. Jonkun hetken päästä makasi hän maassa vatsallaan sen ääressä ja tarkasteli sitä. Noidan osa oli unohdettu, ja hän huvitteli nyt itseään kääntämällä sirkka-parkaa seljälleen ja nauroi kohti kurkkua sen kummallisille ruumiinliikkeille.

Hän keksi myöskin sitoa taikasauvaansa vanhan nuoranpätkän, ja nyt heitteli hän sitä vakavana jokeen, odottaen kalan tulevan nykimään. Kyllä hän tiesi, ettei kalojen ole tapa tulla nielemään koukkua, jossa ei ole syöttiä; mutta hän ajatteli, että ne kerran kuitenkin, hänen vuoksensa voisivat tehdä poikkeuksen säännöstä; ja hänen vahva luottamuksensa kasvoi niin suureksi, että hän onki piiskalla kadulla tie-rummun kivien raosta. Hän veti silloin tällöin piiskansa ylös, kuvitellen järkytettynä, että siima oli tosiaan tällä kertaa raskaampi ja että hän nostaisi sieltä aarteen, aivan kuin eräässä ukin kertomassa sadussa tapahtui…

Keskellä kaikkia näitä leikkejä tuli hänelle vähän väliä omituisia unen ja täydellisen unohtumisen hetkiä. Kaikki ympärillä oleva katosi silloin kokonaan, hän ei tiennyt, mitä hän silloin teki, hän ei muistanut silloin edes itseäänkään. Moinen tuli hänelle aivan yhtäkkiä. Kulkiessaan ulkona tai noustessaan portaita aukeni hänessä yhtäkkiä sellainen tyhjiö. Hän ei näyttänyt silloin ajattelevan kerrassaan mitään. Mutta kun hän selvisi jälleen tietoihinsa, niin hänen päätänsä pyörrytti, seistessään siinä samalla paikalla, pimeillä portailla. Oli kuin hän olisi elänyt kokonaisen elämän, — muutaman porrasaskelman matkalla.

Isoisä otti hänet usein mukaansa iltakävelylle. Poikanen tepsutteli hänen vieressään pitäen hänen kädestään kiinni. He kulkivat pitkin tietä, poikki kynnettyjen peltojen, joista nousi miellyttävä ja voimakas mullan tuoksu. Heinäsirkat sirisivät. Mahdottoman isot varikset näkivät tien keskellä seistessään heidän kaukaa tulevan ja lentää kannustivat matkaansa heidän lähestyessään.

Isoisä alkoi ryiskellä; Christophe tiesi hyvin, mitä tämä merkitsi. Vanhuksella oli taas palava halu kertoa hänelle jokin tarina; mutta hän tahtoi, että poikasen itsensä oli pyydettävä häntä kertomaan. Christophe ei jättänytkään sitä tekemättä. He tulivat keskenään hyvin toimeen. Vanhus piti suunnattomasti poikansa pojasta; ja hän oli kovin tyytyväinen, kun sai itselleen Christophesta kiitollisen kuuntelijan. Vanhus jutteli; mielellään pikku tapauksia elämästään ja kertomuksia muinaisista ja nykyaikaisista suurista miehistä. Hänen äänensä tuli silloin mahtipontiseksi ja liikutetuksi; hän vapisi lapsellisesta ilosta, jota hän koetti salata. Huomasi, että hän kuunteli hurmautuneena omia sanojaan. Kovaksi onneksi ei hän löytänyt koskaan sanoja, kun hänen piti ruveta puhumaan. Se haitta oli hänelle ominainen; sillä se uudistui yhtä usein kuin hänen kaunopuheisuuden puuskansakin. Ja koska hän jokaisen yrityksen perästä unhotti tuon vastoinkäymisensä, ei hän voinut olla myöskään yrittämättä uudestaan.

Hänen kertomuksensa henkilöinä olivat Regulus, Arminius, Lützow, Koerner ja Fredrik Stabs, joka tahtoi surmata keisari Napoleonin. Hänen kasvonsa loistivat hänen kertoessaan joitakuita valtavia sankaruuden näytteitä. Hän lausui historialliset sanat niin juhlallisella äänellä, että ne tulivat mahdottomiksi ymmärtää; ja hän luuli kuuluvan mestaripuhujan taitoon antaa kuuntelijan odottaa kaikkein jännittävimmillä hetkillä: hän keskeytti, oli saavinaan jotain väärään kurkkuunsa, niisteli päristellen nenäänsä; ja hänen sydämensä riemuitsi, kun pikku poika kysyi viimein kärsimättömyydestä tukahtuvalla äänellä: "Entä sitten, ukki?"

Kerran tuli kyllä päivä, joikin Christophe oli kasvanut niin suureksi, että käsitti isoisän viekastelun; ja silloin hän puolestaan keksi tekeytyä tarinan jatkolle välinpitämättömäksi; ja tämä huolestutti vanhus-parkaa pahoin. Nyt on Christophe kuitenkin vielä täydellisesti kertojan vallassa. Hänen sydämensä sykki kiivaammin draamallisissa kohdissa. Hän ei tiennyt, kuka kertomuksen sankari oikeastaan oli, eikä myöskään, milloin nuo urotyöt olivat tapahtuneet ja tunsiko ukki Arminiuksen tai oliko Regulus, — Jumala ties, mistä syystä? — muuan mies, jonka hän oli viime pyhänä nähnyt kirkossa. Mutta hänen ja vanhuksen sydän paisui ilosta ja ylpeydestä noita sankaritöitä kerrottaessa, aivan kuin he itse olisivat ne tehneet: sillä sekä vanhus että lapsi olivat molemmat yhtä suuria lapsia.

Christophe ei ollut näin tyytyväinen silloin, kun ukki pisti keskelle jotain pateettista kohtaa opettavaisia puheita, jollaiset olivat hänelle varsin ominaisia. Ne olivat moraalisia tutkistelmia, jotka johtivat enimmäkseen johonkin jaloon, vaikka hieman ylimalkaiseen ajatukseen, kuten esimerkiksi: "Lempeys on parempi kuin viha", — tai: "Kunnia on kalliimpi elämää", — taikka: "Parempi on olla hyvä kuin paha"; ilmaisumuoto oli vain paljoa sekavampi kuin näissä lauselmissa. Vanhus ei peljännyt nuoren kuuntelijansa arvostelua, vaan antautui huoletta tavallisen mahtipontisuutensa valtaan; hän ei arastellut toistaa samoja sanoja, eikä katkaista ajatusta, tahi puhua, milloin hän oikein sekautui esitelmissään, mitä vain päähän pisti, täyttääkseen ajatuksensa aukkoja. Ja antaakseen sanoilleen enemmän voimaa, vahvisti hän niitä kädenliikkeillä, jotka eivät ollenkaan sopineet sisältöön. Poikanen kuunteli hyvin kunnioittavasti; ja hän ajatteli, että ukki oli kyllä hyvin kaunosanainen, mutta hiukan ikävä.

Kumpikin juttelivat he hyvin usein satumaista tarinaa korsikalaisesta valloittajasta, joka oli voittanut koko Europan. Isoisä oli tuntenut hänet. Hän oli melkeinpä taistellut häntä vastaan. Mutta hän oli mies tunnustamaan vihollistensa suuruuden; parikymmentä kertaa oli hän vakuuttanut, että hän olisi antanut vaikka oikean kätensä, jos sellainen mies olisi syntynyt Rheinin sillä puolella. Kohtalo oli säätänyt toisin: hän ihaili häntä, hän oli taistellut häntä vastaan, — nimittäin oli melkein joutunut taistelemaan häntä vastaan. Mutta kun Napoleon oli enää ainoastaan viiden peninkulman päässä, ja kun he marssivat häntä vastaan, valtasi pienen joukon yhtäkkiä kauhu ja se hajosi metsään ja jokainen pakeni huutaen: "Meidät on kavallettu." Turhaan oli ukki koettanut, kertoi hän, koota pakenevia taisteluun; hän oli heittäynyt heidän eteensä maahan uhkaillen ja itkien, mutta virta oli vienyt hänetkin mukanaan, ja seuraavana päivänä oli hän huomannut olevansa hämmästyttävän matkan päässä taistelutantereelta, — niin kutsui isoisä peräytymispaikkaa. — Mutta Christophe vaati häntä kärsimättömästi kertomaan Napoleonin urotöistä; ja hän joutui haltioihinsa sankarin ihmeellisestä ratsuriennosta halki maailman. Hän näki hänet valtavain kansain seuraamana, jotka huusivat ilmi rakkauden riemuaan ja ryntäsivät yhden ainoan viittauksen häneltä saatuaan kuin hirmumyrsky aina pakenevain vihollisten kimppuun. Se oli kuin satua. Isoisä lisäsi siihen hiukan omiaan, kaunistaakseen tarinaa; sankari valloitti Espanjan ja melkein koko Englannin, jota hän ei voinut kärsiä.

Sattui kuitenkin, että Krafftin ukko sekoitti haltioituneihin kuvauksiinsa sopimattomia sadatuksia sankariaan vastaan. Isänmaanystävä heräsi hänessä, ehkäpä enemmän puhuttaessa keisarin tappioista kuin Jenan taistelusta. Hän keskeytti tarinansa, heristi nyrkkiään virtaa kohti, sylki halveksivasti ja lasketti yleväsanaisia parjauksia, — halvempiin ei hän olisi alentunut. — Hän kutsui keisaria nimillä: kunnoton, villipeto, moraaliton mies. Mutta jos tämän sanankäyttelyn tarkoitus oli antaa oikeudentunnolle sille tuleva valta-asema lapsen sielussa, täytyy myöntää, ettei se vienyt maaliin; sillä lapsellinen logiikka uskalsi tehdä tämän johtopäätöksen: "Jos niin suurella miehellä kuin hän ei ollut moraalia, niin moraali ei varmaankaan ole mikään tärkeä asia, vaan tärkeintä on olla suuri mies." Mutta vanhus ei vähääkään aavistanut, millaiset ajatukset hänen vieressään kulkea tepsuttelivat.

He vaikenivat sitten ja aprikoivat kumpikin omalla tavallaan näitä ihmeellisiä tarinoita; — nimittäin, ellei isoisä tiellä kehdannut jotakin ylhäistä musiikkituttavaansa kävelyllä. Silloin hän pysähtyi heti, tervehti sangen nöyrästi ja tuhlasi ylen alamaisia kohteliaisuuslauselmia. Se sai lapsen punastumaan: hän ei ymmärtänyt, miksi ukki oli noin nöyrä. Mutta isoisä kunnioitti pohjaltaan syvästi perinnäistä esivaltaa, "parempia henkilöitä"; ja oli mahdollista, että hän rakasti sankareita, joista hän tarinoita kertoi, ainoastaan siksi, että hän näki heissä miehiä, joille oli käynyt paremmin ja jotka olivat päässeet korkeammalle maailmassa kuin muut.

Kun oli hyvin kuuma, istahti Krafftin vanhus jonkun puun alle ja nukahti siinä sitten pikku uneen. Silloin istahti myöskin Christophe lähelle häntä, jollekin horjuvalle kivirauniolle, virstanpylväälle tai muulle omituiselle ja epämukavalle istuimelle; hän heilutteli siinä pieniä jalkojaan ja hyräili ja haaveksi. Tai hän kellahti seljälleen ja katseli liiteleviä pilviä: niistä olivat toiset ikäänkuin härkiä, toiset jättiläisiä, hattuja, vanhoja rouvia tai valtavia maisemia. Hän pakisi hiljaa niiden kanssa; hän seurasi jännitettynä hattaran kohtaloa, jonka suuri pilvi hotkaisi suuhunsa; hän pelkäsi niitä lonkia, jotka olivat mustia, melkein mustansinisiä ja lensivät hyvin nopeasti. Hänestä tuntui kuin ne olisivat anastaneet itselleen valtavan paikan elämässä; ja häntä hämmästytti, etteivät isoisä ja äiti sitä ajatelleet. Nehän olivat hirveitä olennoita, jos tahtoivat tehdä pahaa. Onneksi liukuivat ne lauhkeina ja hiukan naurettavina edelleen eivätkä pysähtyneet. Poikasen päätä alkoi pyörryttää, kun hän oli liiaksi tähystellyt niitä, ja hän sätkytteli jalkojaan ja käsiään aivan kuin olisi peljännyt putoavansa tuonne ylös avaruuteen. Hänen luomensa alkavat räpyttää, hänelle tulee uni… Hiljaisuus… Lehdet värisevät ja vapisevat vienosti auringon paisteessa, kevyt autere kohoaa ilmaan, kärpäset pörähtelevät veltosti sinne tänne, ne hurisevat kuin urut; kesästä juopuneet heinäsirkat sirisevät raisun riemukkaasti: kaikki vaikenee… Metsäin lehtiholvien varjossa saa vihertikan viheltely taikamaisen soinnun. Kaukana pellolla huudahtelee talonpoika härilleen; hevosen kavio kapsaa valkealla tiellä. Christophen silmät painuvat umpeen. Hänen vieressään kävelee muurahainen kuivaa risua pitkin vaon poikki. Hän raukeaa unen tiedottomuuteen… Vuosisadat ovat kulkeneet hänen sielussaan. Hän herää. Muurahainen ei ole ennättänyt risun toiseen päähän.

Joskus nukkui isoisä sangen kauan; silloin hänen kasvonsa jäykistyivät, hänen pitkä nenänsä pisti huomattavasti esiin, hänen suunsa ammotti. Christophe katseli häntä levottomana ja pelkäsi tuon pään muuttuvan vähitellen jonkin kummallisen olennon muotoiseksi. Hän lauloi kovemmalla äänellä herättääkseen ukkia tai luisui kolisuttaen alas raunioltaan. Eräänä päivänä keksi hän heitellä ukon naamaan muutamia männynneulasia ja sanoa sitten niiden pudonneen puusta. Vanhus uskoi häntä: Christophe nauroi nahkassaan. Mutta sitten teki hän onnettomuudeksi samoin toisen kerran; ja juuri, kun hän kohotti kätensä heittääkseen, näki hän isoisän katselevan silmät auki häneen. Se oli ikävä juttu; vanhus oli ylen vakava eikä suinkaan antanut ilveillä itselleen; kokonaisen viikon heidän välinsä olivat kylmät.

Kuta huonompi tie, sitä kauniimpi se oli Christophesta. Joka kivellä oli hänelle oma merkityksensä; hän tunsi ne kaikki. Joku uusi pyörän tekemä kohoama oli hänelle maantieteellinen merkkitapaus, melkein samanarvoinen kuin Taunus-vuorten syntyminen. Hänellä oli päässään kartta kaikista syvänteistä ja ylänteistä koko ympäristöllä kahden virstan päähän kotoa. Jos hän siis muutti jollakin tavoin tuttujen uurteiden järjestystä, luuli hän itseään hyvinkin yhtä merkitseväksi henkilöksi kuin jokin työläisjoukkoa johtava insinööri; ja kun hän oli anturallaan murskannut kuivuneen multakokkareen ja täyttänyt sillä sen vieressä olevan laakson, oli päivä hänestä hyvin käytetty.

Joskus tuli valtatiellä talonpoika rattaillaan vastaan. Mies tunsi isoisän ja antoi heidän nousta kärryihinsä. Se oli maallista autuutta. Hevonen juoksi kovasti, ja Christophe huusi ilosta; mutta jos kohdattiin toisia ajelijoita, sillein hän tekeytyi vakavan ja välinpitämättömän näköiseksi, aivan kuin henkilö, joka on paljon ajanut rattailla; mutta hänen sydämensä paisui pöyhkeydestä. Isoisä ja mies pakinoivat keskenään ajattelematta häntä. Kyykyssä heidän polviensa välissä ja heidän reisiensä puristuksessa, saamatta tuskin istuinpaikkaa ja usein istumattakaan Christophe oli ylen onnellinen; hän puheli ääneensä ajattelematta edes, että hänelle vastattaisiin. Hän näki hevosen korvien liikkuvan. Ne vasta olivat kummallisia elukoita, nuo korvat. Ne kääntyivät joka taholle, oikealle, vasemmalle, ne puskivat eteenpäin, ne lepsahtivat alas, ne kääntyivät taaksepäin niin hullunkurisella tavalla, että Christophe purskahti nauruun. Hän nipisteli ukkia, että hänkin olisi ne huomannut. Mutta ukki ei niistä välittänyt. Hän työnsi Christophen käden pois ja sanoi, että hänen pitää olla hiljaa. Christophe aprikoitsi moista: hän ajatteli, että kun on iso, niin ei mikään enää hämmästytä, silloin on vahva ja tietää kaikki. Ja hänkin koetti olla iso, salata uteliaisuutensa ja näyttää välinpitämättömältä.

Hän oli vaiti. Rattaiden hyrrytys painosti häntä. Hevosen kulkuset hyppivät. Kilin-kalin, kilin-kalin. Säveliä heräsi eloon ilmoissa; ne liihoittelivat hopeanaheliseväin tiukujen ympärillä, ne hyörivät kuin mehiläisparvi; ne keinuivat iloisesti rattaiden tahdissa; se oli loppumatonta laulujen hersyntää: toinen seurasi toista. Christophesta ne olivat mainioita. Varsinkin yksi oli hänestä niin kaunis, että hän halusi huomauttaa siitä isoisälleen. Hän lauloi sen ääneen. Siitä ei oltu tietääkseen. Hän alkoi sen uudestaan, ääntä korkeammalta, — ja sitten taas, ja viimein huusi hän täyttä kurkkua, — kunnes vanha Jean-Michel sanoi hänelle äkäisenä: "Oletkos siinä hiljaa! Sinähän päryytät korvat halki!" — Christophen hengitys aivan katkesi; hän punastui nenänpäähän asti ja vaikeni loukkaantuneena. Nyt hän halveksi syvästi noita tökeröitä tyhmyreitä, jotka eivät ymmärtäneet, miten kaunis hänen laulunsa oli, laulu, joka avasi hänelle taivaat! Christophesta olivat nuo miehet rumia, he eivät olleet ajaneet partaansa viikkoon, ja he haisivat pahalta.

Pian löysi hän jälleen ilonsa katselemalla hevosen varjoa. Sekin oli kummallinen näky. Tuo pikimusta elukka juoksi pitkin tienviertä kupeellaan maaten. Illan tullen se piteni ja peitti puolen niittyä; ajettiin myllyn ohi, sen pää nousi ylös myllyn seinälle, ja asettui jälleen paikalleen, kun oli päästy sivuitse; kuono oli pitkä ja suikulainen kuin puhkaistu ilmapallo; korvat olivat suuret ja teräväkärkiset kuin kirkon kynttilät. Oliko tuo tosiaan varjo, vai oliko se elävä olento? Christophe ei suinkaan olisi tahtonut tulla yksinään tiellä sitä vastaan. Sen perästä ei hän olisi juossut niinkuin isoisän varjon, jonka päätä hän tavoitti jaloillaan tallatakseen. — Puitten varjot auringon laskiessa toivat hänelle myöskin aprikoimista. Ne rakensivat aitoja poikki tien. Ne olivat kuin mitäkin surullisia ja hullunkurisia kummituksia, jotka sanoivat: "Älkää menkö enää"; ja kitisevät pyöränrummut ja hevosen kaviot matkivat: "Älkää enää, älkää enää."

Ukki ja isäntä eivät väsyneet iänikuiseen tarinaansa. Heidän äänensä kiihtyi usein, varsinkin, kun he puhuivat paikkakunnan asioista tai loukatuista eduistaan. Lapsi herkesi uneksimasta ja katseli heitä levottomana. Hänestä näytti kuin he olisivat olleet toisilleen vihaisia, ja hän pelkäsi, että he alkaisivat tapella. Mutta he olivat päinvastoin sellaisia juuri silloin, kun olivat yksimielisiä vihassaan. Mutta useammin eivät he vihanneet eivätkä olleet kiihdyksissä: he pakisivat vain tavallisista asioista ja huusivat silloin kohti kurkkua, pelkästä ilosta, kuten rahvaan on tapa. Mutta Christophe, joka ei ymmärtänyt heidän pakinaansa, kuuli ainoastaan nuo räikkyvät äänet ja näki heidän tuimasti rypistyneet kasvonsa ja ajatteli hädissään: "Miten hän näyttää häijyltä; varmaan he vihaavat toisiaan. Miten hän mullistelee silmiään, noin hänellä on suu ammollaan! Hän sylki minua vasten naamaa kiukuissaan. Hyvä Jumala, varmaan hän lyö ukin kuoliaaksi…"

Rattaat pysähtyivät. Isäntä sanoi: "Nyt olette perillä." Veriviholliset puristivat toistensa kättä. Isoisä laskeusi ensin alas rattailta. Isäntä antoi hänelle pikku pojan alas maahan. Hevonen sai lätkyn piiskasta. Rattaat lähtivät vierimään pois, ja oltiin pienen vuorenalustien päässä, lähellä Rheinin rantaa. Aurinko vaipui viljapeltoihin. Polku kiemurteli melkein virran äyrästä pitkin. Rehevä ja pehmyt ruoho taipui suhahdellen jalkain alla. Leppien lehvät riippuivat veden kalvon yllä, rungot puoliväliin vedessä. Hyttysparvi hyrräsi. Venhe liukui äänettömästi ohitse, leveissä pyörteissä kiertävän virran rauhallisesti viemänä. Laineet imeskelivät piilipuiden oksia hiljaisin, maiskahtavin äänin. Ilta oli utuinen ja vieno, ilma raikas, joki hopeanharmaa. Tultiin kotiin, ja sirkat lauloivat. Ja ovella jo hymyilivät äidin rakkaat kasvot…

Oi suloiset muistot, virvoittavat kuvat, jotka humisevat niinkuin rauhoittava tuuli koko elämän iän!… Myöhemmin tehdyt matkat, suuret kaupungit, pauhaavat meret, unelmien maisemat, rakastamiemme kasvot, ne eivät syövy sieluun niin tarkoin piirtein kuin nuo lapsuutemme ensimäiset kävelyt, taikkapa ainoastaan puutarhan kolkka, jonka silloin näimme joka päivä ikkunasta, hikiharson läpi, jonka huolettoman lapsen suu hengittää ruutuun painuessaan siihen kiinni…

Nyt on ilta suljetussa kodissa. Kodissa… varmassa turvapaikassa kaikkea peljättävää vastaan: varjoja, yötä, kammoa, tuntemattomia seikkoja. Mikään vihamielinen ei saa tulla sen kynnyksen yli… Tuli loimuaa. Kullankeltainen hanhi pyörii hitaasti vartaassa. Suloinen rasvan ja ruskeaksi paistuneen lihan tuoksu leviää huoneeseen. Mikä verraton ilo on syödä, uskonnollinen hurmaus, sykähtelevä riemu! Ruumista painostaa mukavasti armaassa lämmössä, päivän puuhista väsyneenä, kuunnellessa tuttuja ääniä. Sulava ruoka saa jonkinlaiseen haltiotilaan, jossa ihmisolennot, heidän varjonsa, lampun verho, tulenkielet, jotka tanssivat säkeneparven kanssa mustassa liedessä, kaikki saa hymyilevän ja taikamaisen muodon. Christophe painaa poskensa lautasensa reunaan, nauttiakseen oikein kaikesta tästä onnesta…

Sitten hän on lämpöisessä vuoteessaan. Kuinka hän siihen joutui? Häntä painaa miellyttävä väsymys. Huoneesta kuuluvien äänten sorina sekautuu hänen aivoissaan päivän jättämiin kuviin. Isä ottaa viulunsa; kimeät ja suloiset äänet vaikeroivat yössä. Mutta suurin onni on kuitenkin, kun äiti tulee Christophen luo, ottaa jo puoleksi uneen vaipunutta poikaa kädestä ja laulaa lapsen pyynnöstä hänen puoleensa kumartuneena matalalla äänellä vanhan laulun, jonka sanat eivät oikeastaan ole mitään. Isästä on sellainen laulu joutavanpäiväistä; mutta Christophe ei koskaan siihen väsy. Hän pidättää hengitystään; hän tahtoisi nauraa ja itkeä; hänen sydämensä on onnesta juopunut. Hän ei tiedä, missä hän on, hänelle tulee rajaton hellyys; hän kietoo pienet kätensä äitinsä kaulaan ja syleilee häntä kaikin voimin. Äiti sanoo hänelle nauraen:

— Aiotko kuristaa minut?

Christophe puristaa yhä kovemmin. Kuinka hän rakastaa äitiä! Kuinka hän rakastaa kaikkea! Kaikkia ihmisiä, kaikkea muuta! Kaikki on hyvää, kaikki on kaunista… Hän nukahtaa. Sirkka sirittää uunin takana. Isän kertomukset, sankarihahmot sulavat yhteen onnen yössä… Ollapa sankari niinkuin he… niin, hänestä tulee… hän on…! Ah, miten hyvä on elää!…

Mikä ylenpalttinen runsaus voimaa, iloa, ylpeyttä on tuossa pikku olennossa! Miten suunnattomasti tarmoa! Ruumis ja sielu ovat alinomaa liikkeessä, piiritanssissa, joka kieppuu lakkaamatta, kunnes siihen on tikahtua. Kuten pieni salamanteri hän karkeloi yötä päivää liekissä. Se on haltioitumista, joka ei koskaan väsy ja jota kaikki ruokkii. Juovuttavaa unta, pursuva puro, ehtymätön varasto naurua, laulua, ainaista hurmaa. Vielä ei mainen elämä ole saanut häntä haltuunsa; joka hetki karkaa hän sen käsistä; hän häilyy äärettömyydessä. Kuinka hän on onnellinen, luotu olemaan onnellinen! Hänessä ei ole mitään, joka ei usko onneen, mitään, joka ei pyri siihen lapsen koko kiihkeillä pikku voimilla…

Elämä on piankin saava hänet siinä suhteessa järkiinsä.

II.

Jo aamun rusko voitti aamun varjon, mi eellä pakeni, niin että kaukaa ma meren läikän erottaa jo taisin.

Dante, Kiirastuli I.

Krafftit olivat kotoisin Antwerpenistä. Jean-Michelin oli täytynyt nuoruuden hullutusten, erään ankaran tappelun tähden lähteä sieltä; sellaisiin oli hän ollut aina valmis, — hän oli näet peijakkaan tappelunhaluinen, — mutta tällä kertaa oli sillä ollut harmilliset seuraukset. Hän oli muuttanut pois ja asettunut jo melkein puoli vuosisataa sitten tuohon pieneen herttuakunnan kaupunkiin, jonka punaiset katot, suipot päädyt ja loivalle rinteelle pengermittäin istutetut puutarhat kuvastelivat Vater Rheinin vaalean vihreihin silmiin. Koska hän oli erinomainen soittotaiteilija, oli hän pian noussut suureen arvoon maassa, jossa kaikki ovat musikaalisesti lahjakkaita. Hän oli juurtunut sinne lopullisesti, kun nai neljäkymmen-vuotiaana Clara Sartoriuksen, ruhtinaan kapellimestarin tyttären; kapellimestari taasen oli hänen oma esimiehensä ja luovutti hänelle aikanaan toimensa. Clara oli lauhkea saksatar, jolla oli kaksi intohimoa: keittiöhommat ja musiikki. Hän jumaloi puolisoaan siinä määrin kuin omaa isäänsä. Jean-Michel puolestaan ihaili yhtä paljon vaimoaan. He elivät täydellisessä sovussa viisitoista vuotta; he saivat neljä lasta. Sitten oli Clara kuollut; ja surtuaan häntä kovasti, oli Jean-Michel viisi kuukautta myöhemmin nainut Ottilie Schutzin, kaksikymmen-vuotiaan tytön, punaposkisen, vankan ja reippaan. Ottiliella oli yhtä paljon avuja kuin Claralla, ja Jean-Michel rakasti häntä yhtä suuresti kuin edellistä vaimoaan. Kahdeksan vuotta olivat he naimisissa, silloin kuoli myöskin Ottilie vuorostaan, ennätettyään synnyttää hänelle kuitenkin seitsemän lasta. Kaiken kaikkiaan oli Jean-Michelillä yksitoista lasta, joista yksi ainoa eli täyteen ikään. Vaikka hän oli rakastanut heitä kovin, eivät moiset kohtalon iskut voineet murtaa hänen reipasta luonnettaan. Raskain koettelemus oli ollut Ottilien kuolema, joka oli tapahtunut kolme vuotta sitten, miehen ollessa jo siinä iässä, jolloin on vaikea alkaa elämä alusta ja perustaa uusi koti. Mutta oltuaan vain hetkisen järkytetty, saavutti vanha Jean-Michel jälleen henkisen tasapainonsa, sillä sitä eivät mitkään onnettomuudet voineet häneltä riistää.

Hän oli herkkätunteinen mies; mutta terveys oli hänessä kaikkea muuta voimakkaampi. Hänellä oli suorastaan ruumiillinen vastenmielisyys surua kohtaan, ja suuri ilon tarve, kömpelön, flaamilaisen ilon, valtavan ja lapsellisen naurun. Miten paljon hänellä olikin suruja, silti ei hän kallistanut laseja sen niukemmin eikä antanut ruokapöydässä ainoankaan lajin mennä suunsa ohitse; soittoharjoituksia ei hän lyönyt koskaan laimin. Hänen johdollaan saavutti hoviorkesteri sievoisen maineen Rheinin maakunnissa, jossa Jean-Michel oli tullut kuuluisaksi atleettisista hartioistaan ja äkillisistä vihanpuuskistaan. Itseään hän ei voinut hillitä kaikista ponnistuksistaan huolimatta: pohjaltaan oli näet tuo mies kuitenkin arka ja pelkäsi nolaavansa itsensä; hän rakasti kansalaiskunniaa ja varoi yleistä mielipidettä. Mutta kiivas luonto tempasi hänet usein valtaansa: hän vimmastui kuin härkä; ja hän kiihtyi usein mielettömäksi, eikä pelkästään orkesterin harjoituksissa, vaan keskellä konserttiakin. Saattoi tapahtua, että hän heitti herttuan edessä raivoissaan tahtipuikkonsa maahan, polki jalkaansa kuin hullu ja haukkui jotakuta soittajaansa julmalla äänellä solkaten. Herttuaa se huvitti; mutta asianomaiset taiteilijat kantoivat hänelle siitä kaunaa. Jean-Michel häpesi hairahdustaan ja meni toiseen äärimmäisyyteen, koetellen hetkistä myöhemmin sovittaa heitä liiallisella kohteliaisuudella. Mutta ensimäisessä tilaisuudessa purkausi hänen hillittömyytensä jälleen kahta rajumpana ilmi; ja tuo suunnaton ärtyisyys lisääntyi iän mukana, tehden lopuksi hänen asemansa sangen vaikeaksi. Hän huomasi sen itsekin; ja kun hän eräänä päivänä oli raivon puuskallaan saanut koko orkesterin tekemään lakon, jätti hän erohakemuksensa. Hän toivoi, ettei siihen tahdottaisi hänen entisten ansioittensa vuoksi suostua, vaan että häntä pyydettäisiin jäämään; mutta siten ei käynytkään; ja kun hän oli liian ylpeä peruuttaakseen hakemuksensa, niin hän poistui, epätoivoissaan ja syytellen ihmisten kiittämättömyyttä.

Tästä alkaen ei hän tiennyt, miten saada päivänsä kulumaan. Hän oli yli seitsemänkymmenen ikäinen, mutta vielä sangen voimakas; ja hän jatkoi työtä ja samosi kaupunkia aamusta iltaan, antaen tunteja, pitäen puheita, saarnaten aatteitaan ja sekautuen kaikenlaisiin asioihin. Hän oli kekseliäs ja löysi monenmoiset keinot aikansa ratoksi: hän alkoi korjata vanhoja soittokoneita; hän mietti, kokeili ja keksikin niihin joskus parannuksia. Hän myöskin sävelsi, tai paremmin sanoen, koetti säveltää. Hänen kynästään oli ennen muinoin lähtenyt muuan Missa solennis, josta hän usein puhui ja joka oli perheen ylpeys. Sen luominen oli tuottanut hänelle niin suurta vaivaa, että hän oli vähällä saada sitä kirjoittaessaan verensyöksyn. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että se oli nerontuote; mutta hän tiesi hyvin, miten henkisesti tyhjänä hän oli sen sepittänyt; eikä hän enää tohtinut katsella käsikirjoitustaan, sillä joka kerta, kun hän sen näki, huomasi hän omiksi luulemissaan kohdissa palasia muilta säveltäjiltä, katkelmia, jotka hän oli kovalla tahdonponnistuksella vaivalloisesti juottanut yhteen. Se oli hänelle suuren surun aihe. Joskus sai hän päähänsä aatteita, jotka tuntuivat hänestä nerokkailta. Hän juoksi innosta vavisten pöydän ääreen: oliko tämä vihdoinkin inspiratsioonia? — Mutta tuskin oli hänellä kynä kädessä, niin hän huomasi jälleen olevansa yksin, keskellä syvää hiljaisuutta; eikä kaikista ponnistuksista, joilla hän koetti loihtia ilmi äskeisiä ääniä, ollut muuta tulosta kuin että hän kuuli Mendelssohnin tai Brahmsin tuttuja säveleitä.

George Sand kirjoittaa: "On onnettomia neroja, joilla ei ole ilmaisutaitoa; he vievät kaikki tuntemattomat tuumansa mukanaan hautaansa, kuten sanoo tuollaisten kuulujen mykkien tai änkyttäväin suuren perheen jäsen, Geoffroy Saint-Hilaire." — Vanha Jean-Michel kuului tuohon perheeseen. Hänen ei onnistunut ilmaista ajatuksiaan paremmin sävelillä kuin sanoillakaan; ja kuitenkin kuvitteli hän aina vain sen osaavansa; hän olisi niin mielellään puhunut, kirjoittanut, ollut suuri säveltäjä, kaunopuhuja! Tämä oli hänen salainen, jäytävä haavansa; hän ei ilmaissut sitä kenellekään, hän ei tunnustanut sitä edes itselleen, hän koetti olla sitä muistamatta;, mutta hän ajatteli sitä vasten tahtoaankin, ja se toi kalman esimaun hänen sieluunsa.

Vanhus-rukka! Missään hänen ei onnistunut olla täysin itseään. Hänessä oli niin paljon kauniita ja voimakkaita siemeniä; mutta ne eivät päässeet koskaan kasvuun. Syvä, liikuttava usko taiteen korkeuteen, elämän moraaliseen arvoon; mutta enimmäkseen tulkitsi hän sitä mahtipontisen pöyhkeällä ja naurettavalla tavalla. Moinen määrä jaloa ylpeyttä; mutta elämässä kuitenkin melkein orjamainen kunnioitus ylempiä kohtaan. Moinen riippumattomuuden halu; ja sen rinnalla rajaton alistuvaisuus toisten tahtoon. Vahva usko olevansa voimakas yksilö; ja sen ohella kaikenlaiset taikaluulot. Sankaruuden intohimoinen palvelu, todellinen uljuus; ja kuitenkin mies niin arka! — Keskelle matkaa pysähtynyt luonne.

Jean-Michel oli siirtänyt kaikki omat kunnianhimonsa poikaansa; ja Melchior näytti alussa lupaavan ne toteuttaa. Lapsesta saakka oli hänellä suuret taipumukset musiikkiin. Hän oppi huomattavan helposti, ja viulunsoitossa saavutti hän jo varhain taituruuden, joka teki hänestä pitkäksi aikaa suosikin, melkeinpä epäjumalan hovikonserteissa. Hän soitti miellyttävästi myöskin pianoa ja muita soittokoneita. Hän oli hyvin suulas; kauniskasvuinen, vaikka hieman kömpelö; sellainen tyyppi, jota sanotaan Saksassa klassillisen kauniiksi: leveä, ilmeetön otsa, vankat, säännölliset kasvonpiirteet ja kiharainen parta: Rheinin laakson Jupiter. Vanha Jean-Michel nautti poikansa menestyksestä; hän joutui haltioihinsa virtuoosin mestaritempuista, hän, joka ei ollut puhtaasti osannut koskaan käytellä mitään soitinta. Melchiorilla ei tosiaan ollut syytä valittaa, ettei hän osannut ilmaista sitä, mitä ajatteli.

Onnettomuus oli vain se, ettei hän ajatellut mitään; ja sitä hän ei koettanutkaan tehdä. Henkisesti muistutti hän keskinkertaista näyttelijää, joka pitää hyvää huolta lausunnosta, välittämättä siitä, mitä sen on ilmaistava, ja ajattelee tuskallisen turhamaisena ainoastaan sitä, minkä vaikutuksen lausunto tekee yleisöön.

Omituista: niin tarkkaa huolta kuin Melchior pitikin näyttelijä-asennoista, niin pelokkaasti kuin hän kunnioittikin kaikkia sovittuja yhteiskunnan tapoja, aivan kuin Jean-Michel, purkausi hänessäkin vähän väliä ilmi jotakin puuskapäistä, odottamatonta, silmitöntä, joka sai ihmiset sanomaan, että kaikilla Kraffteilla oli jokin ruuvi irti. Siitä ei ollut hänelle aluksi vahinkoa; päinvastoin tuntuivat nuo omituisuudet vahvistavan hänestä vallalla olevaa luuloa, että hän oli nero; sillä onhan järki-ihmisten keskuudessa sovittu, ettei taiteilijalla voi olla järkeä. Mutta piankin kiintyi huomio näiden merkillisten puuskain luonteeseen: syynä niihin oli tavallisesti pullo. Nietzsche sanoo, että Bacchus on musiikin jumala; ja Melchiorin vaisto oli aivan samaa mieltä; mutta, se täytyi tunnustaa, hänen jumalansa oli hänelle sangen tyly: se ei suinkaan antanut hänelle ajatuksia, joita hänellä ei muuten ollut, vaan riisti häneltä ne vähätkin, mitä hänellä oli. Järjettömän naimakauppansa jälkeen, — järjettömän maailman silmissä ja siksi myöskin hänen omissaan, — hän heittäytyi yhä enemmän kohtalonsa valtaan. Hän hutiloi soitossaan, — ollen niin varma etevyydestään, että hän pian taitonsa kadotti. Muut virtuoosit pääsivät hänen paikalleen yleisön suosioon: siitä hän katkeroitui; mutta se ei suinkaan herättänyt hänen tarmoaan, vaan jokainen vastoinkäyminen teki hänet yhä alakuloisemmaksi. Hän kosti siten, että panetteli kapakkatoveriensa kanssa kilpailijoitaan. Hassussa ylpeydessään oli hän uskonut pääsevänsä isänsä jälkeen orkesterin johtajaksi: siihen paikkaan nimitettiin toinen. Hän kuvitteli olevansa vainottu ja tekeytyi väärin ymmärretyksi neroksi. Vanhan Krafftin tähden annettiin hänen pitää paikkansa viulunsoittajana orkesterissa; mutta hän menetti vähitellen kaikki tuntinsa kaupungilla. Ja jos isku haavoitti pahoin hänen itserakkauttaan, oli se sitäkin tuntuvampi hänen kukkarolleen. Kaikenlaisten onnettomuuksien vuoksi olivat taloustulot viime vuosina suuresti vähentyneet. Oikeasta yltäkylläisestä asemasta oli koti joutunut rahahuoliin, jotka lisääntyivät päivä päivältä. Melchior ei tahtonut sitä huomata; hän ei säästänyt kolikkoakaan puvuissaan tai huvituksissaan.

Hän ei ollut luonteeltaan paha, vaan puolihyvä mies, seikka, joka on ehkä vieläkin hullumpaa: heikko, jolla ei ollut rohkeutta eikä moraalista voimaa ja joka luuli sitäpaitsi itseään kunnon isäksi, hyväksi pojaksi, hyväksi puolisoksi ja hyväksi ihmiseksi; ja hyvä ihminenhän ehkä olikin, jos siihen riittää ainoastaan se, että on taipuisa, helposti heltyvä ja tuolla eläimellisellä vaistolla varustettu, joka saa ihmisen rakastamaan lähimmäistään niinkuin osaa omasta itsestään. Eikä voikaan sanoa häntä kovin itsekkääksi: siihen puuttui häneltä tarpeellista yksilöllisyyttä. Hän ei ollut mitään. Onko kauheampaa maailmassa kuin ihmiset, jotka eivät ole mitään. Ikäänkuin hengettömät painot, jotka heitetään irti ilmassa, he putoavat luonteensa vaatimuksesta, heidän täytyy ehdottomasti pudota; ja sortuessaan he vetävät mukaansa kaikki ne, jotka heistä riippuvat.

Niihin aikoihin, jolloin perheen asema oli tullut vaikeimmilleen, alkoi pikku Christophe käsittää, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Hän ei ollut enää ainoa lapsi perheessä. Melchior teki vaimolleen joka vuosi uuden lapsen, välittämättä lainkaan, miten niille kerran kävisi. Kaksi niistä oli kuollut varhain. Kaksi eloon jäänyttä olivat kolmen ja neljän vuoden ikäiset. Melchior ei heistä huolehtinut rahtuakaan. Kun Louisan täytyi lähteä kaupungille, uskoi hän ne nyt kuusi-vuotiaan Christophen hoitoon.

Se oli Christophelle kova asia, sillä hänen täytyi tämän velvollisuuden vuoksi luopua hupaisista iltapäivistään ulkona luonnossa. Mutta hän oli ylpeä siitä, että häntä kohdeltiin kuin aikuista ihmistä, ja hän täytti tehtävänsä vakavasti. Hän koetti huvittaa pienempiä parhaansa mukaan, näyttäen heille omia leikkejään; ja hän oppi puhumaan heille sillä tavoin kuin oli kuullut äidinkin sokertavan pikku vauvan kanssa. Tai hän kanteli heitä sylissään, toista toisensa jälkeen, kuten oli nähnyt äidin kantelevan; hän horjahteli moisen painon alla, puri hammasta ja painoi kaikin voimin pikkuveikkoa rintaansa vasten, ettei olisi lasta pudottanut. Pienemmät tahtoivat aina kannattaa itseään, siihen eivät he kyllästyneet koskaan; ja kun Christophe ei enää jaksanut, silloin alkoi kirkuminen. Heistä oli hänelle sangen paljon vaivaa, eikä hän useinkaan tiennyt, mitä enää tehdä; he tahrasivat itsensä ja olisivat tarvinneet äidillistä hoitoa. Christophe ei ymmärtänyt, mihin ryhtyä. He käyttivät väärin hänen hyvyyttään. Usein hänen teki mieli läväyttää heitä korville; mutta hän ajatteli: "Ne ovat pieniä, ne eivät vielä ymmärrä"; ja hän antoi jalomielisesti itseään nipistää, pieksää, kiusata. Ernest kirkui vähimmästäkin; hän sätki jalkojaan, heittäytyen permannolle kiukuissaan: hän oli arkahermoinen lapsi, ja Louisa oli pyytänyt Christophea olemaan vastustelematta hänen oikkujaan. Rudolf taasen oli ovela kuin apina; hän käytti aina hyväkseen tilaisuutta, jolloin Christophe kantoi Ernestiä sylissään, tehdäkseen hänen selkänsä takana kaikenlaisia elkeitä; hän rikkoi leikkikaluja, kaatoi veden, tahrasi mekkonsa ja pudotti lautaset lattialle ja ronkki kaapin hyllyjä.

Ja siitä oli seurauksena, että kun Louisa tuli kotiin, ei hän kiitellyt Christophea, vaan sanoi hänelle moisen hävityksen huomatessaan ainoastaan huolestuneen näköisenä, joskaan ei toruen:

— Poika-rukka, olet sinä vain saamaton.

Se oli Christophesta masentavaa ja hänen sydämensä tuntui raskaalta.

Louisa ei laiminlyönyt mitään tilaisuutta, jossa voi ansaita hiukan rahaa, ja usein hän meni keittäjättäreksi satunnaisiin pitoihin, kuten häihin ja ristiäisiin. Melchior ei ollut sitä huomaavinaan: se loukkasi hänen turhamaisuuttaan; mutta hän ei ollut suinkaan pahoillaan, että Louisa sen teki, kun se vain tapahtui hänen tietämättään. Pikku Christophella ei ollut vielä aavistusta elämän vaikeuksista; hän ei tuntenut tahdolleen muuta rajaa kuin vanhempiensa tahdon; eikä se ollut kovinkaan haitallinen, koska hänen annettiin kasvaa melkeinpä oman onnensa nojassa; hän ei kaivannut muuta kuin tulla isoksi saadakseen tehdä kaikkea, mitä tahtoi. Hänellä ei ollut käsitystä vastuksista, joihin ihminen törmää joka hetki elämässä, eikä hän olisi ainakaan saattanut kuvitella, etteivät hänen vanhempansa olleet omia isäntiään. Sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran huomasi, että ihmisistä toiset käskevät ja toisia käsketään ja etteivät hänen vanhempansa kuuluneet ensinmainittujen luokkaan, nousi koko hänen olemuksensa vastarintaan: se oli hänen elämänsä ensimäinen ankara taistelu.

Se tapahtui kerran iltapuolella. Äiti oli pukenut hänet puhtaimpiin vaatteisiin, hyviltä ihmisiltä saatuun käytettyyn pukuun, jonka kekseliäs ja kärsivällinen Louisa oli osannut korjailla pojalle sopivaksi. Christophe lähti, kuten oli sovittu, noutamaan äitiään siitä talosta, jossa Louisa nyt oli työssä. Christophe arasteli kauheasti mennä sinne sisään yksin. Muuan lakeija seisoskeli joutilaana porttikäytävässä; hän pysäytti pojan ja kysyi häneltä suojelevalla äänellä, mitä varten hän tänne oli tullut. Christophe änkytteli punastuen, että hän oli tullut hakemaan "rouva Krafftia", niinkuin häntä oli neuvottu kysymään.

— Rouva Krafftia? Mitä sinulla on rouva Krafftille asiaa? — matki pikentti, korostaen pilkallisesti sanaa: rouva. — Onko hän äitisi? Mene tuonne ylös. Siellä näet Louisan, keittiössä, käytävän päässä.

Christophe punastui kahta kauheammin ja meni; häntä hävetti, että outo ihminen oli sanonut hänen äitiään tuttavallisesti Louisaksi; hän tunsi olevansa nöyryytetty; hän olisi tahtonut paeta, juosta rakkaan virtansa rannalle, lehtojensa kätköön, jossa hän sepitteli tarinoitaan.

Keittiössä hän joutui keskelle muuta palvelijaparvea; se alkoi hälistä hänet nähdessään. Kauimpana hellan luona hymyili hänen äitinsä hänelle, hellästi ja hiukan hämillään. Christophe juoksi äidin luokse ja takertui hänen helmoihinsa. Äidillä oli edessä valkea esiliina, ja kädessä kapusta. Hän saattoi Christophen yhä enemmän ymmälleen, sillä hän tahtoi poikaa nyt nostamaan leukaansa niin, että nähtäisiin hänen kasvonsa, ja menemään antamaan kättä kaikille keittiössä olijoille ja sanomaan heille hyvää päivää. Siihen hän ei suostunut; hän kääntyi seinään päin ja piiloitti kasvonsa kyynärkoukkunsa taakse. Vähitellen hän kuitenkin tuli rohkeammaksi ja tohti vilkaista piilostaan toisella kiiltävällä ja nauravalla silmällään; mutta aina, kun häneen katsottiin, katosi silmä jälleen. Hän tarkasteli salavihkaa muita. Äiti näytti olevan niin vakava ja kiireissään, ettei Christophe ollut häntä tuntea; äiti liikkui kattilan luota toisen luo, maistellen, antaen neuvoja ja selitellen ruokaohjeita talon tavalliselle keittäjättärelle, varmalla äänellä, jota toinen kuunteli kunnioittavasti. Pojan sydän paisui ylpeydestä, kun hän näki, miten suuressa arvossa hänen äitiään pidettiin ja mitä osaa hän esitti tässä kauniissa huoneessa, joka oli koristettu komeilla kullan- ja vaskenkiiltävillä keittoastioilla.

Yhtäkkiä kaikki vaikenivat. Ovi aukesi. Muuan vallasnainen tuli sisään, kahisten jäykissä vaatteissa. Hän vilkaisi ikäänkuin epäilevästi ympärilleen; hän ei ollut enää nuori; hänellä oli vaalea, leveähihainen puku; hän piteli laahustintaan kädessään, ettei olisi koskettanut mihinkään keittiössä. Se ei estänyt häntä kuitenkaan tulemasta hellan ääreen, katselemasta ruokia, jopa niitä maistelemastakin. Kun hän kohotti hiukan kättään, valahti hiha alas ja jätti käsivarren paljaaksi kyynärpäähän asti; sitä Christophe piti rumana ja sopimattomana. Miten kuivalla ja tylyllä äänellä hän puhui Louisalle! Ja kuinka nöyrästi Louisa hänelle vastasi! Siitä Christophe aivan tyrmistyi. Hän kätkeysi nurkkaansa, ettei häntä olisi huomattu; mutta se ei auttanut. Vallasnainen kysyi, kuka tuo pikku poika oli; Louisa tuli ottamaan poikaa näyttääkseen häntä; hän tarttui Christophea käteen ja esti häntä peittämästä kasvojaan; ja vaikka Christophen teki kovin mieli pinnistellä vastaan ja juosta karkuun, tunsi hän vaistomaisesti, että nyt ei sopinut vastustella. Rouva näki lapsen peljästyneet eleet; ja hänen ensimäinen, aivan äidillinen tunteensa vaati häntä hymyilemään lempeästi pojalle. Mutta hän tekeytyi kohta jälleen ylhäisen ja alentuvaisen näköiseksi ja teki Christophelle kysymyksiä, jotka koskivat hänen kilttiyttään ja jumalanpelkoaan; niihin ei Christophe vastannut mitään. Myöskin tarkasteli rouva, miten Christophen vaatteet sopivat; ja Louisa kiirehti hänelle näyttämään, että ne olivat erinomaiset; ja hän veti Christophen jakkua helmasta, ryppyjä siitä oikaistakseen, niin kovasti, että Christophen teki mieli huutaa, sillä hänen kurkkuaan kuristi. Hän ei ymmärtänyt, minkä tähden äiti vierasta naista kiitteli.

Rouva otti Christophea kädestä ja sanoi vievänsä hänet lastensa luokse. Christophe loi epätoivoisen katseen äitiinsä; mutta äiti hymyili emännälleen niin alamaisesti, että Christophe näki, ettei hänellä ollut äidiltä mitään apua toivomista; ja niinpä seurasi hän opastaan kuin lammas teurastuspenkille.

He tulivat puutarhaan, jossa oli kaksi jörön näköistä lasta, toinen poika, toinen tyttö, suunnilleen Christophen ikäisiä; mikäli tuntui, olivat he nyt kovin ikävällä tuulella. Christophen saapuminen oli heille vaihtelua. He lähestyivät tarkastelemaan tulokasta. Christophe, jonka rouva oli jättänyt lasten pariin, seisoi keskellä hiekkakäytävää paikallaan, uskaltamatta nostaa katsettaan maasta. Toiset lapset seisoivat niinikään liikkumatta, jonkun askeleen päässä hänestä ja tarkastelivat häntä kiireestä kantapäähän, nykivät toisiaan kyynärpäillään ja tirskahtelivat keskenään. Viimein päättivät he ryhtyä toimeen. He kysyivät häneltä, kuka hän oli, mistä hän tuli ja mitä hänen isänsä teki. Christophe ei vastannut mitään hän oli suorastaan kangistunut: häntä arastutti niin, että hän oli purskahtaa itkuun, varsinkin tuen pienen tytön tähden, jolla oli vaaleat palmikot, lyhyt hame ja paljaat sääret.

Herraslapset ryhtyivät leikkimään. Christophe alkoi jo hiukan rauhoittua, mutta yhtäkkiä seisattui tuo pieni porvarisherra hänen eteensä, nykäisi hänen vaatteitaan ja sanoi:

— Katso, nuo ovat minun!

Christophe ei ymmärtänyt mitään; mutta hän suuttui väitteestä, että hänen vaatteensa muka olisivat toisen, ja pudisti tarmokkaasti ja kieltävästi päätänsä.

— Kyllä minä ne tunnen, jatkoi poika; tuohan on minun vanha sininen takkini; tuossa kohdassa pitää olla tahra.

Ja hän kosketti tahrapaikkaa sormellaan. Sitten hän jatkoi tarkastustaan, tutki Christophen jalkoja ja kysyi häneltä, millä hänen kenkäinsä kärjet olivat paikatut. Christophe lensi mustan punaiseksi. Tyttö nyrpisti suutaan ja suhahti veljelleen, — Christophe kuuli sen, — että hän oli pieni, köyhä poika. Se päästi Christophen kielen kannan. Hän luuli saattavansa kumota helposti moisen hävyttömän mielipiteen ja änkytti tukehtuvalla äänellä, että hän oli Melchior Krafftin poika ja että hänen äitinsä oli Louisa, keittäjätär. — Hänen mielestään tämä arvonimi oli yhtä kaunis kun mikä muu tahansa; ja siinä hän oli oikeassa. — Mutta nuo toiset lapset, joista uutinen oli kylläkin mielenkiintoisa, eivät tuntuneet sen tähden häntä suinkaan kunnioittavan. He päinvastoin tekeytyivät hyvin alentuviksi. He kysyivät häneltä, miksi hän rupeaa, kun tulee isoksi, tuleeko hänestäkin kokki vai ehkä kuski. Christophe meni jälleen tuppisuuksi. Hänestä tuntui kuin olisi jääpiikki työntynyt hänen sydämeensä.

Rikkaiden lapset koettivat nyt keksiä hänen vaikenemisensa rohkaisemina jotain keinoa kiusatakseen huvikseen tuota köyhää parkaa, jota kohtaan he yhtäkkiä alkoivat tuntea sellaista julmaa ja järjetöntä vastenmielisyyttä kuin lasten on tavallista. Varsinkin tyttö oli väsymätön. Hän huomasi, että Christophen oli vaikea juosta liian ahtaassa puvussaan; ja hän keksi nyt aivan perinpohjaisen harkitun huvin, nimittäin hyppäyttää hänellä estejuoksua. Rakennettiin aitaus lastenpenkeistä ja käskettiin Christophea hyppäämään sen ylitse. Poika-parka ei uskaltanut sanoa, mikä häntä esti hyppäämästä; hän ponnisti kaikki voimansa, ryntäsi ja putosi nenälleen. Hän kuuli toisten riemunaurun. Hänen täytyi koettaa uudestaan. Kyyneleet silmissä hän teki epätoivoisen ponnistuksen, ja tällä kertaa hänen onnistui hypätä esteen ylitse. Mutta siihen eivät hänen pyövelinsä suinkaan tyytyneet, he selittivät, ettei este ollut tarpeeksi korkea; ja he lisäsivät sitä uusilla rakenteilla, kunnes siitä tuli suorastaan varma niskantaitturi. Christophe koetti pullistella vastaan; hän sanoi, että hän ei enää hyppää. Silloin pikku tyttö moitti häntä raukaksi ja sanoi, että hän pelkää. Sitä ei Christophe voinut sietää; ja tietäen varmasti kaatuvansa hän hyppäsi, ja kaatui. Hänen jalkansa takertuivat aitaukseen. Koko laitos romahti hänen mukanaan alas. Nahka repeytyi hänen käsistään, ja hän oli halkaista päänsä; ja kaiken onnettomuuden lisäksi ratkesivat hänen housunsa polvista ja muualtakin. Hän oli vaipua maan alle häpeästä; hän kuuli toisten lasten tanssivan ilosta ympärillään; hän kärsi hirvittäviä tuskia. Hän tunsi, että he halveksivat, että he vihasivat häntä: miksi, miksi? Hän olisi tahtonut kuolla! — Ei ole julmempaa tuskaa kuin lapsen, joka ensi kerran huomaa toisten pahuuden; hän luulee koko maailman vainoavan itseään, eikä hänellä ole mitään tukea; ei ole enää mitään; kaikki on niin tyhjää!… Christophe koetti nousta maasta: pikku porvari tyrkkäsi häntä ja kaatoi hänet jälleen; tyttönen potki häntä. Hän koetti uudestaan, he heittäysivät molemmat hänen kimppuunsa, istuivat hänen selkäänsä ja painoivat hänen kasvojaan hiekkaan. Silloin valtasi hänet vimma: tämä oli jo liian katkeraa! Hänen käsiään kirveli, hänen sievä pukunsa oli repeytynyt, — se oli hänelle hirveä onnettomuus! Häpeä, suru, kapina vääryyttä vastaan, kaikki nuo yhtaikaa tulleet tuskat sulautuivat hurjaksi raivoksi. Hän ponnistautui polviensa ja käsiensä varaan, pudisteli selkäänsä kuin koira ja karisti kiusaajansa maahan; ja kun he uudestaan karkasivat hänen kimppuunsa, ryntäsi hän niska kumarassa päin heitä, löi tyttöä korvalle ja paiskasi pojan nyrkin iskulla keskelle kukkalavaa.

Siitäkös nousi kirku. Lapset juoksivat pakoon, kimeästi itkien sisään, ovet alkoivat paukkua, vihaisia huutoja kuului. Vallasnainen juoksi puutarhaan niin nopeasti kuin hameenlaahustin salli. Christophe näki hänen tulevan, mutta hän ei koettanut paeta; hän oli teostaan aivan tyrmistynyt: se oli suorastaan suunnatonta, se oli rikos; mutta hän ei katunut. Hän odotti. Hän oli tuhon oma. Mutta ei väliä! Hänet oli kiusattu epätoivoon.

Vallasnainen ryntäsi hänen kimppuunsa. Christophe tunsi hänen lyöntinsä, hän kuuli, että hän puhui hänelle vimmastuneella äänellä, lennättäen kokonaisen virran sanoja; mutta hän ei eroittanut niistä mitään. Hänen pikku vihollisensa olivat palanneet takaisin näkemään hänen häpeäänsä, ja ne uikuttivat täyttä suuta. Palvelijoitakin riensi sinne: siinä kaikui kaikenlaisia ääniä. Muun onnettomuuden päällisiksi ilmestyi sinne myöskin Louisa, jota oli lähetetty hakemaan; ja hänkin alkoi mukittaa Christophea, ennenkuin vielä tiesi mitään koko asiasta, ja vaati poikaansa pyytämään anteeksi. Christophe kieltäytyi raivoissaan sitä tekemästä. Louisa ravisteli häntä kovemmin ja kiskoi hänet kädestä rouvan ja lasten luo ja käski häntä rupeamaan polvilleen. Mutta Christophe potki, ulvoi, ja puri äitiään käteen. Hän vilisti viimein pakoon läpi nauravan palvelijajoukon.

Hän meni matkaansa sydän kuohuksissa, vihasta ja saamistaan lyönneistä palavin kasvoin. Hän koetteli olla ajattelematta, hän kiirehti askeleitaan, sillä hän ei tahtonut itkeä kadulla. Hän olisi tahtonut päästä kotiin keventääkseen tuskaansa kyyneleillä; hänen kurkkuaan tukehutti, veri kiehui hänen päässään niin, että se oli haljeta.

Viimein tuli hän kotiin; hän nousi juosten vanhoja pimeitä portaita tavalliseen komeroonsa, erään virralle päin olevan ikkunan syvennykseen; hän heittäytyi tikahtumaisillaan siihen; ja itki katketakseen. Hän ei oikein tiennyt, mitä hän itki; mutta hänen täytyi itkeä; ja kun ensimäinen kyynelvirta oli tulvahtanut, niin hän itki vielä, siksi, että hän tahtoi itkeä jonkinlaisesta raivosta ja että hänen olisi ollut tuskallista, aivan kuin hän olisi rangaissut toisiakin kiusatessaan itseään. Sitten hän muisti, että hänen isänsä tuli kotiin, että äiti kertoisi hänelle kaikki ja etteivät hänen onnettomuutensa vielä olleet lopussa. Hän päätti lähteä pakoon, minne tahansa, eikä tulla koskaan takaisin.

Juuri kun hän laskeutui portaita, törmäsi hän kotiin palaavaa isäänsä vastaan.

— Mitä sinä täällä teet, poika? Minne sinä menet? kysyi Melchior.

Christophe ei vastannut.

— Sinä olet tehnyt jotain tyhmyyksiä. Mitä sinä olet tehnyt?

Christophe vaikeni itsepäisesti.

— Mitä sinä olet tehnyt? toisti Melchior. Vastaatko sinä?

Poika alkoi itkeä, ja Melchior huutaa, kumpikin yhä kovemmin ja kovemmin, kunnes kuultiin Louisan nousevan kiireesti ylös portaita. Louisa oli vielä aivan suunniltaan; ja hän alkoi jälleen torua kiivaasti ja läväytellä Christophea korville, ja siihen kuritukseen lisäsi Melchior heti, kun ymmärsi, mistä oli kysymys, — tai luultavasti jo ennenkin, — niin ankaria puusteja, että ne olisivat kaataneet vaikka härän. Vanhemmat huusivat nyt molemmat. Poika kirkui. Viimein riitelivät vanhemmat keskenään, kumpikin yhtä vimmastuneina. Löylytellen poikaansa sanoi Melchior, että tämä oli aivan oikeassa, että tällaista siitä tulee, kun menee piiaksi ihmisille, jotka luulevat kaiken olevan luvallista siksi, että heillä on rahaa. Ja Louisa läiskytteli samoin Christophea ja huusi miehelleen, että Melchior oli raaka ja ettei hän antaisi pieksää poikaansa ja että Melchior oli jo kolhaissut Christophea pahoin. Christophen nenästä vuotikin hiukan verta; mutta hän ei sitä ajatellut, eikä hän ollut laisinkaan kiitollinen äidilleen siitä, että äiti hauteli rajukätisesti hänen nenäänsä märällä liinalla, sättien yhä edelleen. Viimein lykättiin hänet pimeään konttoriin, jossa hän sai olla lukon takana ilman illallista.

Christophe kuuli heidän riitelevän kilvan keskenään eikä hän tiennyt, kumpaa heistä hän enemmän inhosi. Hänestä tuntui, että hän inhosi enemmän äitiään; sillä sellaista pahuutta ei hän ollut häneltä koskaan odottanut. Kaikki päivän onnettomuudet ryntäsivät hänen mieleensä yhtaikaa: kaikki, mitä hän oli kärsinyt, lasten ja tuon rouvan tekemä vääryys, vanhempien vääryys, ja, — senkin hän tunsi polttavana haavana, vaikkei hän sitä tunnetta vielä täysin käsittänyt, — vanhempain alentuminen noiden ilkeäin ja halveksittavain ihmisten edessä, hänen vanhempainsa, joista hän oli aina ollut niin ylpeä. Moinen, nyt ensi kertaa elämässä hämärästi aavistettu raukkamaisuus, tuntui hänestä häpeältä. Kaikki käsitteet horjuivat hänessä: ihailu lähimpiään kohtaan, melkeinpä uskonnollinen kunnioitus, jota he olivat hänessä aina ennen herättäneet, hänen luottamuksensa elämään, lapsellinen tarpeensa saada rakastaa ja olla rakastettu, hänen sokea, mutta horjumaton uskonsa oikeuteen. Luhistuminen oli täydellinen, raaka voima murskasi häntä eikä hänellä ollut mitään keinoa puolustaa itseään, ei mitään keinoa päästä sen käsistä. Häntä tukahutti. Hän luuli suorastaan kuolevansa. Hänen koko olemuksensa jäykistyi epätoivoiseen vastarintaan. Hän iski, potki, puski päällään seinää, karjui, kunnes sai suonenvedon ja kaatui maahan, kolauttaen itseään pahoin konttorissa oleviin huonekaluihin.

Vanhemmat juoksivat hätään ja ottivat hänet syliinsä. Ja nyt kilpailtiin siitä, kumpi heistä olisi hellempi häntä kohtaan. Äiti riisui hänet, kantoi hänet vuoteeseen, asettui hänen pääpuoleensa ja istui siinä, kunnes Christer he oli hiukan rauhoittunut. Mutta Christophe ei hellittänyt, hän ei antanut äidille mitään anteeksi, hän oli nukkuvinaan, ettei hänen olisi tarvinnut äitiä halata. Äiti oli hänestä paha ja pelkuri. Sillä hän ei aavistanut, miten vaikea Louisan oli elää ja elättää poikaansa ja miten hän oli kärsinyt siitä, että hänen oli täytynyt liittoutua lastansa vastaan.

Kun Christophe oli tyhjentänyt viimeiseen pisaraan saakka kaiken kyynelvaraston, mitä lapsen silmiin mahtuu, tunsi hän hiukan helpoittavan. Hän oli väsyksissä ja aivan ruhjottu; mutta hänen hermonsa olivat liiaksi kiihdyksissä, niin ettei hän voinut nukkua. Päivän kuvat alkoivat vilahdella puolihorroksissa hänen sielussaan. Varsinkin tuon pikku tytön hän näki alinomaa, kirkkain silmin, pieni nenä halveksivasti pystyssä, näki hänen tukkansa hajallaan olkapäillä, hänen paljaat säärensä ja kuuli hänen teeskenteleväiset lapsen-sanansa. Christophe hätkähti aina, kun oli kuulevinaan hänen äänensä. Hän muisti, miten kömpelö hän oli ollut tytön edessä; ja hän tunsi sisässään raivoisasti vihaavansa tyttöä; hän ei antanut hänelle anteeksi, että tyttö oli nöyryyttänyt häntä, häntä kalvoi halu nöyryyttää häntä puolestaan, saada hänen kyyneleensä vuotamaan. Hän mietti keinoja, mutta ei keksinyt yhtään. Ei ollut laisinkaan uskottavaa, että tyttö koskaan hänestä välittäisi mitään. Mutta sydäntään keventääkseen Christophe oletti, että kävisi niinkuin hän toivoi. Hän kuvitteli siis, että hänestä oli tullut hyvin mahtava ja maineikas mies; ja samalla päätti hän, että tyttö oli häneen rakastunut. Siten alkoi hän jälleen kertoa itselleen uutta, mahdotonta tarinaa, jollaisia hän aina lopulta luuli todellisemmiksi itse todellisuutta.

Tyttö riutui rakkaudesta; mutta Christophe halveksi häntä. Kun Christophe kulki hänen talonsa ohitse, katseli tyttö häntä piilosta ikkunan uudinten takaa; ja Christophe tiesi, että häntä katseltiin; mutta hän ei ollut sitä näkevinään, hän puheli vain iloisesti. Hän poistui seudultakin, hän matkusti sangen kauas, enentääkseen vielä tytön tuskaa. Hän teki suurtöitä. — Nyt sovitti hän tarinaansa eräitä valittuja katkelmia isoisän sankarikertomuksista. — Tyttö tuli sillaikaa sairaaksi surusta. Hänen äitinsä, tuo ylpeä vallasnainen, tuli rukoilemaan Christophea: "Minun tytärraukkani kuolee. Tulkaa, Jumalan tähden, hänen luokseen." Christophe tuli. Tyttö oli vuoteessa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja riutuneet. Hän ojensi käsiänsä. Hän ei jaksanut enää puhua; mutta hän tarttui Christophen käsiin ja suuteli itkien niitä. Silloin katseli Christophe häntä suunnattoman lempeästi ja hellästi. Hän sanoi tytölle, että hänen täytyy tulla terveeksi, ja suostui siihen, että tyttö rakasti häntä. Tähän tarinan kohtaan saavuttuaan toisti hän mielessään monta kertaa henkilöittensä sanoja ja asentoja erilaisissa kohtauksissa, kuten hänen muulloinkin oli tapana tehdä lisätäkseen nautintoaan, ja niin tuli uni, ja hän nukahti lohdutetuin mielin.

Mutta kun hän jälleen avasi silmänsä, oli tullut päivä; ja se päivä ei paistanut enää yhtä huolettomasti kuin edellisenä aamuna: jotain oli muuttunut maailmassa. Christophe oli tutustunut vääryyteen.

Kodissa oli todellisen puutteen aikoja. Ne tulivat yhä tavallisemmiksi. Niinä päivinä olivat syömiset sangen laihoja. Kukaan ei huomannut sitä paremmin kuin Christophe. Isä ei nähnyt mitään; hän otti lautaselleen ensimäiseksi ja hänelle oli ruokaa aina tarpeeksi. Hän puheli äänekkäästi ja nauraa kajahutteli omille sutkauksilleen; eikä hän huomannut vaimonsa katsetta ja miten väkinäisesti Louisa nauroi ja miten hänen silmänsä seurasivat Melchioria sillaikaa kuin hän täytti lautasensa. Vati oli tyhjentynyt puolilleen, kun se lähti jälleen isän kädestä kiertämään. Louisa jakeli ruokaa nuorimmille: kaksi perunaa kummallekin. Kun Christophen vuoro tuli, ei vadissa useinkaan ollut enää muuta kuin kolme, eikä äiti vielä ollut saanut mitään. Christophe tiesi sen etukäteen, hän oli lukenut perunat jo ennenkuin ne tulivat hänen kohdalleen. Silloin hän hillitsi luontonsa ja virkkoi huolettomasti:

— Yksi vain, äiti.

Louisa tuli hiukan levottomaksi.

— Ei, vaan kaksi, niinkuin toisetkin.

— Ei kiitos, yksi ainoastaan.

— Eikö sinulla sitten ole nälkä?

— Ei, ei ole oikein nälkä.

Äiti ei ottanut kuitenkaan enempää kuin yhden, ja he kaksi kuorivat perunansa huolellisesti, leikkelivät ne aivan pieniksi palasiksi ja koettivat syödä niin hitaasti kuin mahdollista. Äiti piti silmällä Christophea. Kun poika oli lopettanut, sanoi hän:

— No, ota vielä tuo!

— Ei kiitos, äiti.

— Mutta oletko sinä kipeä?

— En minä ole kipeä, mutta olen kylläinen. Saattoi tapahtua, että isä moitti häntä nirsuksi ja että hän vei vielä viimeisenkin perunan. Mutta Christophe tuli siitä ovelaksi; hän otti perunan ja säästi sitä omalla lautasellaan Ernestille, pikku veikolle, joka oli kovin ahmatti ja kärkkyi sitä silmillään päivällisen alusta alkaen ja pyysi häneltä sitä lopuksi:

— Sinä et sitä syökään? Anna se minulle, Christophe.

Oh, miten Christophe halveksui isää, joka ei välittänyt mitään heistä muista, ei edes aavistanutkaan, että söi heidän osansa. Hänen oli niin nälkä, että hänen täytyi vihata isäänsä ja että hän olisi tahtonut sen sanoa hänelle; mutta hän oli ylpeä ja ajatteli, ettei hänellä ollut oikeutta sitä tehdä ennenkuin hän itse ansaitsi leipänsä. Leivän, jonka isä häneltä riisti, oli isä itse toki ansainnut. Hän, Christophe, ei kelvannut mihinkään; hän oli vain taakaksi muille; hänellä ei ollut oikeutta puhua mitään. Kerran hän puhuisi, — jos hän vain siihen saakka kestäisi. Mutta oi, hän kuolisi kai nälkään sitä ennen!…

Moinen paasto oli hänelle julmempi kärsimys kuin monille muille lapsille. Se oli oikea kidutus hänen oivalliselle vatsalleen; joskus hän suorastaan vapisi nälästä; hänen päätänsä särki; rinnassa oli aivan kuin reikä, jota kalvoi ja joka levisi kuin siinä olisi kierretty poraa. Mutta hän ei ruikutellut; hän tunsi äitinsä pitävän häntä silmällä ja tekeytyi huolettoman näköiseksi. Louisa aavisteli sydämensä tuskaksi, että hänen pikku pojunsa oli syömättä säästääkseen toisille enemmän; hän hääti kyllä sen ajatuksen mielestään; mutta se tuli siihen aina uudestaan. Hän ei uskaltanut ottaa selvää asiasta, kysyä Christophelta, oliko se totta; sillä jos se oli totta, mitä olisi hän sille voinut? Itse hän oli lapsesta saakka tottunut puutteihin. Mitä auttaa vaikeroida, kun ei voi asiaa muuttaa? Hän, jonka terveys oli heikko ja vaatimukset vähäiset, ei aavistanut, että lapsi saattoi kärsiä vielä enemmän kuin hän. Louisa ei sanonut Christophelle mitään; mutta pari kertaa, kun muut olivat lähteneet ulos, lapset kadulle, Melchior asioilleen, pyysi hän vanhinta poikaansa jäämään kotiin ja auttamaan vähän äitiä. Christophe piti lankavyyhteä ja äiti keri. Yhtäkkiä heitti Louisa työn käsistään ja veti Christophen kiihkeästi syliinsä; hän nosti hänet polvelleen, vaikka poika oli jo melkoisen raskas, ja painoi hänet rintaansa vasten. Christophe kietaisi rajusti kätensä äitinsä kaulaan, ja he itkivät molemmat, halaillen toisiaan epätoivon vimmalla.

— Minun pikku poika-parkani!…

— Äiti, rakas äiti!…

He eivät puhuneet mitään muuta; mutta he ymmärsivät toisensa.

Meni melkoisen kauan ennenkuin Christophe huomasi, että isä joi. Melchiorin kohtuuttomuus pysyi ainakin alussa jonkinlaisissa rajoissa. Se ei ollut laisinkaan raakaa. Se ilmeni paremminkin tavattomina ilonpuuskina. Hän lasketteli tuhmia, lauloi täyttä kurkkua tuntikausia, lyöden kämmentään pöytään; ja joskus hän tahtoi kaikin mokomin tanssia Louisan ja lasten kanssa. Christophe näki hyvin, että äiti oli surullinen; että hän vetäytyi syrjään ja kumartui työnsä puoleen. Äiti koetti olla katsomatta juopuneeseen; hän koetti lauhkeasti tukkia hänen suutaan, kun hän puhui paksuuksia, jotka saivat äidin punastumaan. Mutta Christophe ei ymmärtänyt mitään; hän kaipasi niin kovasti hiukan iloa, että isän meluisa paluu oli hänelle melkeinpä juhla. Koti oli niin surullinen; ja nämä hullutukset olivat pojalle jonkinlaista virkistystä. Hän nauroi sydämensä pohjasta Melchiorin hassunkurisille liikkeille ja typerille sutkauksille; hän lauloi ja hyppi hänen kanssaan; ja hänestä oli äiti ilkeä, kun hän suuttuneella äänellä kielsi siitä Christophea. Mitä pahaa siinä voi olla, tekihän Christophen oma isä niin? Yhä ihaili hän isää, vaikka hänen pikku älynsä, joka oli aina valveillaan eikä unohtanut koskaan, mitä hän oli nähnyt, oli saanut hänet huomaamaan isän käytöksestä monenmoista, joka ei ollut sopusoinnussa hänen lapsellisen ja lahjomattoman oikeuskäsitteensä kanssa. Lapsen sielu vaatii sellaista ihailua! Se on varmaankin jokin muoto iankaikkista itserakkautta. Kun ihminen on tai tuntee olevansa liian heikko täyttämään toivomuksiaan tai tyydyttämään ylpeyttään, siirtää hän sen työn lapsena vanhemmilleen, aikuisena jälleen, jolloin elämä on hänet vuorostaan voittanut, lapsilleen. Lapset ovat tai heistä tulee kaikkea sitä, mitä hän itse on itsestään uneksinut: heistä tulee hänen taistelevia sankareitaan, hänen kostajiaan. Ja tässä ylpeässä luopumisessa toisen hyväksi sekautuvat rakkaus ja itsekkyys toisiinsa huumaavan väkevinä ja suloisina. Christophe unohti siis täydellisesti kaunan isäänsä vastaan ja koetti kaikin voimin keksiä syytä häntä ihaillakseen: hän ihaili hänen vartaloaan, hänen paksuja käsivarsiaan, hänen ääntään, hänen nauruaan, hänen iloisuuttaan; ja hän loisti ylpeydestä, kun joku kehuskeli isän musiikkitaituruutta tai kun Melchior itse kertoi, minkälaisia ylistyksiä hän elämässään oli saanut, niitä omistaan lisäten. Christophe uskoi näitä kerskumisia; ja hän piti isäänsä nerona, jonakin ukin kertomusten sankarina.

Eräänä iltana, kello seitsemän tienoissa oli Christophe yksin kotona. Pikku veikot olivat ulkona kävelemässä Jean-Michelin kanssa. Louisa oli vaatteiden pesussa rannassa. Ovi aukesi, ja Melchior ryntäsi siitä sisään; hänellä ei ollut hattua, ja hänen rintamuksensa olivat auki; päästäkseen kynnyksen yli, keikahteli hän muutamia tanssiaskeleita, ja sitten hän hetkahti tuolille pöydän eteen. Christophe alkoi nauraa, ajatellen, että tämä oli tavallista kujetta; ja hän meni isänsä luokse. Mutta kun hän katseli isää tarkemmin, ei häntä enää naurattanut. Melchior istui paikallaan, hervottomina riippuvin käsivarsin, hän tuijotti eteensä katseettomin silmin ja luomiaan räpsytellen; kasvot olivat tummanpunaiset; suu oli ammollaan, ja siitä lähti silloin tällöin älytön naurun-kurahdus. Christophe tyrmistyi. Hän luuli ensin isän kujeilevan; mutta kun hän näki, ettei isä liikahtanut, alkoi häntä peloittaa.

— Isä, isä! huudahti hän.

Melchior kurahteli yhä kuin kana. Christophe takertui epätoivoissaan häntä käsivarteen ja pudisti häntä kaikin voimin:

— Isä, hyvä isä, vastatkaa!

Melchiorin ruumis huojui kuin jokin kuollut esine, ja oli vähällä kaatua; hänen päänsä kallistui Christophen päätä kohti; hän katseli poikaa, ja murahteli katkonaisia ja vihastuneita sanoja. Kun Christophen silmät osuivat noihin sekaviin silmiin, valtasi hänet mieletön kauhu. Hän juoksi pakoon huoneen toiseen nurkkaan, putosi polvilleen sängyn ääreen ja kätki kasvonsa vaatteihin. Niin olivat he kahden pitkän aikaa. Melchior heilahteli raskaasti tuolillaan, suu naurun irvistyksessä. Christophe työnsi sormet korviinsa, ettei olisi kuullut, ja hän vapisi. Mitä hän sisällään tunsi, oli käsittämätöntä: se oli hirvittävää mullistusta, kauhua, tuskaa, aivan kuin joku, jota hän oli rakastanut ja kunnioittanut, olisi kuollut.

Ei tullut ketään sisään, he olivat edelleen kahden: ilta pimeni, ja Christophen pelko lisääntyi joka hetki. Hän ei voinut olla kuuntelematta, ja hänen sydäntään hyyti, kun hän kuuli tuon äänen, jota ei tuntenut enää entiseksi: huoneen hiljaisuus teki sen vielä kauheammaksi; seinäkellon onnahtava heiluri löi tahtia tuohon järjettömään loruun. Christophe ei jaksanut tätä enää sietää, hän tahtoi paeta. Mutta ulos mennäkseen olisi hänen pitänyt kulkea isän ohitse; ja Christophea karmi jo ajatuskin, että hänen olisi täytynyt nähdä taas nuo silmät: hänestä tuntui, että hän olisi kuollut siihen paikkaan. Hän koetti ryömiä kamarin ovelle. Hän ei hengittänyt, ei katsellut, hän pysähtyi nähdessään Melchiorin hiukankin liikahtavan. Christophe näki hänen jalkansa pöydän alla. Juomarin toinen jalka vapisi. Christophe pääsi ovelle; vapisevin käsin hän painoi ripaa; mutta hätäpäissään päästi hän sen irti: se sulkeutui kalahtaen, Melchior kääntyi katsomaan taakseen; tuoli, jolla hän heilahdellen istui, kadotti tasapainonsa ja kaatui kolisten. Christophe peljästyi niin, ettei voinut paeta. Hän seisoi hievahtamatta seinää vasten ja katseli isäänsä, joka makasi hänen jaloissaan; ja hän huusi apua.

Putoaminen selvitti Melchioria hiukan. Kirottuaan, sadateltuaan ja muokattuaan nyrkeillään tuolia, joka oli tehnyt hänelle tällaiset jutkut, ja yritettyään turhaan nousta jaloilleen, hän asettui viimein takalistolleen permannolle, nojaten selkäänsä pöytään; ja hän tunsi jälleen ympäristönsä. Hän näki Christophen itkevän: hän kutsui häntä luokseen. Christophe tahtoi paeta; hän ei voinut liikahtaa. Melchior käski häntä uudestaan; ja kun lapsi ei tullut, niin hän kirosi kiukuissaan. Christophe lähestyi nyt, hänen koko ruumiinsa vapisi. Melchior veti hänet luokseen, polvelleen istumaan. Ensin nipisteli hän poikaa korvista ja piti hänelle sekavalla ja sammaltavalla äänellä saarnan, että lapsen täytyy kunnioittaa isäänsä. Sitten hänen tuulensa yhtäkkiä vaihtui ja hän hypitteli poikaa käsiensä varassa, lorusi hävyttömiä ja oli nauruunsa tikahtua. Siitä hän siirtyi ilman väliasteita surullisiin ajatuksiin; hän säälitteli poikaansa ja itseään; hän puristi Christophea rintaansa vastaan ja oli hänet tukahuttaa suuteloihin ja kyyneleihin; ja viimein tuuditteli hän häntä sylissään, alkaen veisata: De profundis. Christophe ei koettanutkaan itseään vapauttaa; kauhu oli hänet suorastaan kangistanut. Rusennuksissa isän rintaa vastaan, tuntien juopuneen viiniltä löyhkäävän hengityksen ja hänen nikotuksensa kasvoillaan, joita ilkeät suutelut ja kyyneleet kostuttivat, oli hän kuolla inhosta ja pelosta. Hän olisi tahtonut huutaa, mutta hänen suustaan ei tullut ääntä. Tätä kauheutta kesti iankaikkisesti, siltä hänestä tuntui, — kunnes ovi aukesi, ja Louisa tuli pieni vaatekori kainalossa sisään. Äiti huudahti, kori putosi häneltä, ja hän ryntäsi ottamaan Christophea ja riisti hänet Melchiorin käsistä rajuudella, jollaista ei hänestä olisi kukaan uskonut:

— Ah, sinä surkea juoppo! huusi hän.

Ja hänen silmänsä säkenöivät suuttumuksesta.

Christophe luuli, että isä tappaisi äidin. Mutta vaimon uhkaava käytös tyrmisti Melchiorin niin, ettei hän vastannut mitään, vaan alkoi itkeä. Hän pyöriskeli pitkin permantoa; hän iski päätänsä huonekaluihin, sanoen, että Louisa oli oikeassa, että hän oli juoppo, että hän oli onnettomuus perheelleen, että hän saattoi lapsensa perikatoon, ja että hän tahtoi kuolla. Louisa oli kääntänyt hänelle halveksivasti selkänsä, hän kantoi Christophen viereiseen huoneeseen, hän hyväili poikaa, hän koetti rauhoittaa häntä. Christophe vain vapisi, hän ei vastannut äidin kysymyksiin; sitten hän puhkesi itkuun. Louisa pyyhki hänen kasvojaan kylmällä vedellä; hän painoi hänet syliinsä, hän puhui hänelle hellästi, hän itki hänen kanssaan. Viimein he kumpikin rauhoittuivat. Louisa laskeutui polvilleen ja veti Christophen viereensä. He rukoilivat, että hyvä Jumala parantaisi isän hänen kauheasta tavastaan ja että Melchior tulisi jälleen hyväksi ja kunnolliseksi niinkuin ennenkin. Louisa asetti lapsen sänkyyn. Christophe tahtoi, että äidin oli oltava hänen vuoteensa vieressä ja pidettävä häntä kädestä. Louisa vietti osan yötä Christophen vuoteen pääpuolessa, sillä pojalla oli kuumetta. Juopunut kuorsasi permannolla.

Joku aika myöhemmin, kun Christophe vietti koulussa aikaansa tunnilla katsellen kärpäsiä katossa ja tyrkki nyrkeillään vierustovereitaan koettaen pudottaa heitä penkiltä, vihjasi opettaja, — joka tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä Christophea kohtaan, sillä poika oli aina rauhaton ja hänen naurunsa häiritsi lakkaamatta muita eikä hän koskaan mitään oppinut, — vihjasi loukkaavasti, samassa, kun Christophe juuri itse putosi penkiltä permannolle, erääseen sangen tunnettuun henkilöön, jonka jälkiä Christophe näytti kaikesta päättäen haluavan loistavasti seurata. Kaikki toiset lapset purskahtivat silloin nauruun; ja eräät heistä ottivat selventääkseen vertausta helppotajuisilla ja innokkailla lisäyksillä. Christophe nousi maasta punaisena häpeästä, sieppasi mustetolpponsa ja heitti sen kaikin voimin ensimäistä kohti, jonka näki nauravan. Opettaja hyökkäsi hänen kimppuunsa; hän sai selkäänsä, hänet komennettiin olemaan lopputunti polvillaan ja sai tavattoman pitkän rankaisuläksyn.

Hän tuli kotiin kalman kalpeana ja kiehuen salattua raivoa; ja hän julisti jyrkästi, ettei hän mene enää kouluun. Hänen sanoistaan ei välitetty. Mutta kun äiti huomisaamuna muistutti hänelle, että oli aika lähteä, vastasi hän tyynesti sanoneensa, ettei hän sinne enää mene. Louisa rukoili, torui ja uhkasi: mikään ei auttanut. Christophe istui nurkassaan uhmaavin otsin. Melchior antoi hänelle ankaran löylyn: poika huusi kohti kitaa; mutta hän vastasi jokaista annosta seuraaviin käskyihin yhä raivokkaammin: "En." Häntä pyydettiin edes sanomaan, minkä tähden ei: hän puri hampaansa yhteen eikä vastannut. Melchior tempaisi hänet syliinsä ja kantoi hänet kouluun ja jätti hänet opettajan valtaan. Penkilleen jälleen jouduttuaan hän alkoi särkeä järjestyksessä kaikkia esineitä, mitä lähellään tapasi: mustetolpponsa, kynänsä; hän repi vihkonsa ja kirjansa, — ja tämän teki hän hyvin huomattavalla tavalla, katsellen opettajaan uhittelevasti. Hänet pistettiin pimeään putkaan. — Jonkun hetken päästä löysi opettaja hänet siellä nenäliina solmussa kaulan ympärillä, vetämässä kaikin voimin solmun huipuista: hän koetti kuristaa itseänsä.

Ei auttanut muu kuin antaa hänen mennä kotiin.

Christophe oli luja kestämään vaivoja. Hän oli perinyt isältään ja isoisältään vahvan ruumiinrakenteen. Siinä suvussa ei oltu arkapintaisia: oltiinpa sairaita tai ei, koskaan ei vaikeroitu, ja mikään voima ei olisi voinut muuttaa Krafftien, isän ja pojan, jokapäiväisiä elämäntapoja. He lähtivät ulos millaisella ilmalla tahansa, oli kesä tai talvi; he kulkivat tuntikausia sateessa tai auringonpaisteessa, usein paljaspäin ja takin rintamus auki, joko huolimattomuudesta tai uhmalla; he voivat samota peninkulmia väsymättä koskaan, ja katselivat halveksivan säälivästi Louisa-raukkaa, joka ei mitään virkkanut, mutta jonka täytyi seisattua aivan valkeana väsymyksestä, jalat pöhöttyneinä ja sydän sykkien niin, että oli haljeta. Christophe oli melkein halveksia äitiä niinkuin hekin; hän ei voinut ymmärtää, että ihminen saattoi olla sairas; kun hän kompastui tai kolautti itseään, leikkasi tai poltti sormiaan, ei hän itkenyt; mutta hän suuttui esineeseen, joka hänelle oli sen pahan tehnyt. Isän ja pienten toverien töykeys, katupojat, joiden kanssa hän tappeli, karkaisivat häntä yhä enemmän. Hän ei peljännyt paukkuja; ja monta kertaa tuli hän kotiin nenä verissä ja kuhmu otsassa. Eräänä päivänä täytyi aikuisten kiskoa hänet henkihieverissä keskeltä raivoissa poikiin rykelmää, kun hän oli kaatunut sinne vastustajansa kanssa, joka kolkutti hartiavoimin hänen päätään kiviin. Tämä oli hänestä aivan luonnollista, koska hän oli valmis tekemään samaa muille kuin muut hänelle.

Ja kuitenkin pelkäsi hän monenmoisia seikkoja; eikä mikään eräänä aikana hänen lapsuuttaan tuottanut hänelle suurempia kärsimyksiä kuin nuo ainaiset omat kauhun syyt, vaikkei kukaan niistä mitään tiennyt, — sillä hän oli kovin ylpeä. Varsinkin pari kolme vuotta ne vaivasivat häntä aivan kuin tauti.

Hän pelkäsi salaperäisyyksiä, joita pimeässä piilee, pahoja voimia, jotka tuntuvat vaanivan ihmisen henkeä, hirmuolentojen laumaa, joka kaikkien lasten aivoissa kihisee heille kauhua tuottaen ja joita he sekoittavat kaikkeen näkemäänsä: varmaankin jonkin kadonneen eläinmaailman viimeisiä muistoja, tyhjyyttä seuraavien ensimäisten päiväin aikuisia aivohoureita, jätteitä peljättävästä unesta äidin kohdussa ja elävän olennon heräämisestä aineen keskellä.

Christophe pelkäsi ullakon ovea. Ullakolle mentiin portailta ja ovi oli melkein aina raollaan. Kun hänen piti kulkea sen ohi, alkoi hänen sydämensä tykyttää; hän otti vauhtia ja juoksi sen sivuitse taakseen katsomatta. Hänestä tuntui, kuin joku tai jokin olisi tullut hänen perästään. Milloin ovi oli kiinni, kuuli hän selvästi täysin sulkematta jätetystä kissanreiästä oven takaa rapinaa. Se ei ollut juuri merkillistä, sillä ullakolla oli suuria rottia; mutta hän sommitteli mielessään hirmuolennon; se oli kuin luuranko, lihat riippuivat riekaleina, sillä oli hevosenpää, silmät, jotka surmasivat, ja tolkuttomat muodot; hän ei tahtonut sitä ajatella, ja kuitenkin hän sitä ajatteli. Hän otti vapisevin käsin selon, että linkku oli hyvin kiinni; mutta se ei estänyt häntä kuitenkaan kymmenesti katsomasta taakseen mennessään portaita alas.

Hän pelkäsi pimeässä ulkona. Joskus sattui, että hän viipyi myöhään isoisän luona, jonne hänet oli lähetetty jollekin asialle. Krafftin vanhus asui vähän matkaa kaupungin ulkopuolella, viimeisessä talossa Kölniin vievän maantien varrella. Tästä talosta kaupungin ensimäisiin valaistuihin ikkunoihin oli pari sataa askelta, mutta matka tuntui Christophesta kolme kertaa pitemmältä. Muutamaksi sekunniksi joutui tien mutkaan, josta ei nähnyt mitään tulia. Seutu kaupungin ulkopuolella oli autio, ja ilta pimeni; maa muuttui synkäksi ja taivas kamalan kalpeaksi. Kun pääsi tien varrella kasvavan pensaikon takaa ja nousi reunapengermälle, näkyi vielä kaukana ilmanrannalla kellertävä kajastus; mutta se ei valaissut ja oli vieläkin kauhistavampi kuin yö; se teki pimeän ympärillään yhäkin synkemmäksi: se oli kalmiston-valoa. Pilvet painuivat alas melkein maan kamaraan. Pensaat kasvoivat valtaviksi hahmoiksi ja liikahtelivat. Lehdettömät puut olivat kuin eriskummallisia ukkoja. Virstanpatsaat kuulsivat sinertävän kalpeina kuin käärinliinat. Varjot liikahtelivat. Siellä istuskeli kääpiöitä ojissa, tulia kiilui ruohikossa, siellä kahahtivat ilmassa peloittavat siivet, kirahtelivat hyönteiset, joita tulvi, tiesi mistä. Christophe eli ainaisessa tuskan jännityksessä, odottaen jotain kamalaa luonnon päähänpistoa. Hän juoksi, ja sydän jyskytti rinnassa.

Kun hän näki tulen kuultavan isoisän huoneesta, niin hän rauhoittui. Mutta pahinta oli, että ukko Krafft ei usein ollut vielä tullut kotiin. Se oli yhä peloittavampaa. Tuo vanha, yksinäinen talo keskellä peltoja ja niittyjä peloitti lasta jo kirkkaalla päivälläkin. Pelko unohtui, kun isoisä oli siellä; mutta joskus vanhus poistui ja jätti hänet sinne yksin, ilmoittamatta hänelle lähdöstään. Christophe ei ollut varautunut sellaiseen. Kamari oli rauhallinen. Kaikki esineet olivat siellä tuttuja ja ystävällisen näköisiä. Siellä oli suuri, valkeaksi maalattu sänky; sängyn pääpuolessa oli iso raamattu pienellä lautahyllyllä, uuninreunalla tekokukkia ja vanhuksen kahden vaimon ja yhdeksän lapsen valokuvat, — ukko oli kirjoittanut kuvien alareunaan näiden omaistensa syntymä- ja kuolinvuodet. — Seinillä oli raamatunlauseita kehyksissä, ja huonoina värikuvina Mozart ja Beethoven. Yhdessä nurkassa pieni piano, toisessa selloviulu; kirjoja kasassa siellä täällä, mustuneita piippuja, ja ikkunalla ruukuissaan kurjenpolvi-kukkasia. Siellä hän oli aivan kuin ystävien keskellä. Vanhuksen askeleet kuuluivat hänen kävellessään viereisestä huoneesta; siellä hän höyläsi tai naulaili jotakin; hän jutteli itsekseen, sanoi itseään hölmöksi, tai lauloi matalalla äänellään: tuli jotain pot-pourria koraaleista, jokin hempeätunteinen Lied, sotaisia marsseja ja juomalauluja. Siellä tunsi olevansa turvassa. Christophe istui ikkunan luona suuressa nojatuolissa, kirja polvilla; hän oli syventynyt katselemaan kuvia niin, että oli aivan selkä koukussa; päivä alkoi hämärtää; hänen silmissään himmeni; viimein ei hän katsellut enää, vaan vaipui utuisiin unelmiin. Vankkurien pyörät kumisivat jossakin kaukana tiellä. Lehmä ammui ulkona vainiolla. Kaupungin kellot soittivat väsyneinä ja uneliaasti angelusta. Epämääräiset kaipuut, oudot aavistukset heräsivät uneksivan lapsen sydämessä.

Yhtäkkiä heräsi Christophe kummalliseen levottomuuteen. Hän katsahti ympärilleen: pimeää. Hän kuunteli: hiljaisuus. Isoisä oli mennyt kaupunkiin. Christophea pöyristi. Hän painautui pilkistämään ulos ikkunasta, koettaen vielä nähdä: tie oli aivan tyhjä; esineet alkoivat muuttua uhkaavan muotoisiksi. Jumala, jos se tulisi. — Mikä? — Sitä hän ei olisi voinut sanoa. Se, kauhea. — Ovet olivat huonot eivätkä pysyneet oikein kiinni. Nyt puiset portaat natisivat niinkuin joku olisi siellä kävellyt. Lapsi hätkähti ja hypähti, hän raahasi nojatuolin, kaksi muuta tuolia ja pöydän kamarin varmimpaan nurkkaan; hän rakensi sinne jonkinlaisen muurin itselleen: nojatuoli seinää vasten, yksi tuoli oikealle, toinen vasemmalle puolelle ja pöytä eteen. Keskelle hän pystytti huonetikapuut; hän kapusi ylös niiden päähän, varustettuna äskeisellä ja muilla kirjoilla, aivankuin heittoaseilla siltä varalta, että tulisi piiritetyksi, ja hengähti nyt helpotuksesta, sillä lapsen mielikuvitus oli päättänyt, ettei vihollinen missään tapauksessa pääsisi yli muurin: sitä ei saanut tehdä.

Mutta usein nousi vihollinen hänen eteensä itse kirjastakin. — Niiden vanhojen paksujen teosten joukossa, jotka isoisä oli sattumalta itselleen hankkinut, oli myöskin kuvitettuja, ja ne kuvat tekivät lapseen syvän vaikutuksen: ne häntä kiehtoivat ja peloittivat. Siellä oli kummallisia mielikuvituksia: Pyhän Antoniuksen kiusauksia, joissa lintujen luurangot asettuvat karahveihin, joissa myriaadeja munia purkautuu kuin matoja sammakkojen avatuista vatsoista, joissa päät kävelevät jaloillaan ja perät soittavat torvia ja talousastiat ja eläinten ruumiit kulkevat juhlallisessa saatossa käärittyinä laajoihin lakanoihin ja lyykistäen toisilleen kohteliaasti kuin vanhat rouvat. Christophe kammoi niitä, juuri tuo kammo sai hänet niitä uudestaan katselemaan. Hän katseli niitä kauan, ja vilkaisi tuon tuostakin ympärilleen, nähdäkseen, mikä liikahti uudinten laskoksissa. — Muuan nyljetty ihmisen kuva eräässä anatoomisessa teoksessa oli hänestä vieläkin vihattavampi. Hän alkoi vapista, kun lähestyi lehtiä käännellessään sitä paikkaa kirjasta, jossa se kuva oli. Kaikilla näillä kirjavilla muodottomuuksilla oli häneen tavaton vaikutus. Luomisvoima, joka on suljettu lasten aivoihin, täydensi kulissien mitättömyyttä. Hän ei nähnyt eroitusta näiden joutavain kuvien ja todellisuuden välillä, öisin elivät ne hänen unissaan voimakkaammin kuin päivällä nähdyt todellisuuden kuvat.

Hän pelkäsi unta. Monta vuotta myrkyttivät painajaiset hänen leponsa: — Hän harhaili pimeissä kellareissa ja näki luukusta tulevan sisään sen anatoomisen kirjan nyljetyn miehen. — Hän oli yksin jossakin kamarissa ja kuuli ulkoa käytävästä askelten tassutusta; hän ryntäsi ovelle sulkeakseen sen, hän ennätti parhaiksi tarttua ripaan; mutta ulkopuolelta veti joku siitä; hän ei saanut avainta kääntymään, hän ei jaksanut enää, hän huusi apua. Ja toisaalta hän tiesi hyvin, mikä sieltä pyrki sisään. — Hän oli keskellä vanhempainsa ja sisarustensa piiriä; ja yhtäkkiä heidän kasvonsa muuttuivat; he käyttäytyivät kuin mielettömät. — Hän istui rauhassa lukemassa ja tunsi, että jokin näkymätön oli hänen ympärillään. Hän tahtoi paeta, mutta tunsi olevansa sidottu. Hän tahtoi huutaa, hänellä oli kapula suussa. Hänen kurkkuaan kuristi ilkeästi, niinkuin mikä olisi käärinyt kätensä hänen kaulaansa. Hän heräsi melkein tukehtumaisillaan, hänen hampaansa kalisivat ja hän vapisi vielä kauan herättyään; hän ei ollut mitenkään päästä kauhustaan.

Huone, jossa hän nukkui, oli pieni, ikkunaton ja oveton komero; ainoastaan vanha uutimenkappale, joka oli ripustettu tankoon aukon eteen, eroitti sen vanhempien huoneesta. Ilma oli siellä ummehtunut ja paksu. Veljet nukkuivat hänen kanssaan samassa sängyssä ja potkivat unissaan häntä. Hänen päätänsä poltti ja hän kitui puolihorroksissa, jossa kaikki päivän pikku huolet suurentuivat moninkertaisiksi. Tässä äärimmäisessä hermojännityksen tilassa, joka oli painajaisen tapaista, tuotti pieninkin kolahdus hänelle tuskaa. Hän säikähti, kun permanto narahti. Isän hengitys kasvoi hänen mielessään fantastisella tavalla; se ei ollut enää ihmisen hengitystä; tuo eriskummainen ääni oli hänestä kamalaa: hänestä tuntui niinkuin viereisessä huoneessa olisi maannut jokin kauhea eläin. Pimeys ahdisti ja rusensi häntä, se ei ollut koskaan loppuva, se oli aina jatkuva; hän oli maannut siinä sillä tavoin kuukausia. Hän läähätti, hän nousi kyynäröisilleen vuoteessa, hän asettui istumaan, hän pyyhki paitansa hihalla hikisiä kasvojaan. Joskus hän nykäisi Rudolfia, herättääkseen hänet; mutta veli ainoastaan murahteli, veti itselleen viimeisenkin peiton kaistan ja nukkui sikeästi. Näin loikoi hän kuumeisessa kauhussa, kunnes kalpea valoviiru ilmestyi permannolle uutimen alapuolelle. Tämä kaukaisen sarastuksen kaino kuulto toi hänelle yhtäkkiä rauhan. Hän tunsi sen pujahtavan komeroon jo silloin kuin kukaan muu ei olisi voinut eroittaa sitä vielä varjosta. Heti jätti kuume valtansa, hänen verensä rauhoittui kuin tulvavirta, joka vetäytyy jälleen uomaansa; tasainen lämpö levisi hänen ruumiiseensa, ja hänen unettomuudesta kirvelevät silmänsä sulkeutuivat tiedottomasti.

Illoin tunsi hän kauhulla nukkumisen hetken tulevan. Hän vannoskeli itsekseen pitävänsä nyt puolensa, valvovansa koko yön päästäkseen painajaisen kauhusta. Mutta väsymys sai hänestä voiton; ja juuri hetkellä, jolloin hän sitä kaikkein vähimmin odotti, ilmestyivät hirviöt jälleen. Julma yö! Niin suloinen enimmille lapsille, niin kauhea eräille heistä!… Hän pelkäsi vaipua uneen. Hän pelkäsi olla valveilla. Nukkui tai valvoi, hänet ympäröivät hirvittävät kuvat, hänen sielunsa aaveet, kummittelijat, jotka asustavat lapsuuden sarastavassa hämärässä yhtä hyvin kuin sairauden synkässä valohämyssä.

Mutta nämä kuvitellut kauhut olivat kuitenkin pian haihtuvat sen suuren Kammon tullen, joka jäytää kaikkia ihmisiä ja jota viisaus turhaan koettaa unohtaa tai kieltää: Kuoleman.

Kun hän kerran kaiveli erästä kaappia, sai hän käsiinsä esineitä eikä tiennyt, mitä ne oikein olivat: lapsen mekon ja juovikkaan myssyn. Hän vei ne riemuissaan äidilleen, mutta äiti ei suinkaan hänelle hymyillyt, vaan muuttui ankaran näköiseksi ja käski hänen viedä ne takaisin sinne, mistä oli ne ottanutkin. Kun Christophe ei heti totellut, vaan kysyi, minkä tähden, tempaisi äiti ne häneltä eikä vastannut, vaan lukitsi ne erääseen laatikkoon, josta poika ei voinut niitä saada. Christophe tuli ylen uteliaaksi ja ahdisteli äitiä kysymyksillä. Viimein äiti sanoi, että ne olivat pikkuveikon, joka oli kuollut ennen kuin Christophe oli maailmaan tullut. Christophe joutui hyvin ymmälleen: hän ei ollut koskaan kuullut siitä veikosta puhuttavan. Hän oli hetken vaiti, mutta sitten tahtoi hän tietää lisää. Äiti näytti tulleen hajamieliseksi; hän vastasi kuitenkin, että veikon nimi oli ollut Christophe, niinkuin hänenkin, mutta hän oli ollut kiltimpi. Christophe kyseli lisää; mutta äitiä ei haluttanut vastata. Hän sanoi ainoastaan, että veikko oli taivaassa ja rukoili siellä heidän kaikkien puolesta. Enempää ei Christophe saanut hänestä lähtemään; äiti käski hänen olla hiljaa ja antaa hänen tehdä työtään. Hän näytti tosiaan painuvan hartaasti ompelemaan; mutta hän näytti huolestuneelta eikä katsonut ylös. Mutta jonkun ajan päästä vilkaisi äiti kuitenkin nurkkaan, jossa Christophe nyt mökötti, hymyili ja käski häntä lempeästi menemään ulos leikkimään.

Tämän pakinan hajanaiset kappaleet järkyttivät syvästi Christophea. Oli siis ollut lapsi, hänen oman äitinsä pikku poika, joka oli ollut aivan kuin hän, nimeltäänkin sama, melkein samanlainen kuin hän, ja hän oli kuollut! — Kuollut; hän ei oikein tiennyt, mitä se merkitsi; mutta se oli varmasti jotakin kauheaa. — Ja tuosta toisesta Christophesta ei koskaan puhuttu; hän oli täydellisesti unohdettu. Hänenkin kävisi siis samalla tavalla, jos nimittäin hänkin kuolisi? — Tämä ajatus rasitti hänen aivojaan yhä illallakin, kun hän istui perheen keskuudessa ja näki toisten nauravan ja puhuvan kaikenlaisista pikkuseikoista. Ne voisivat siis olla iloisia sittenkin, kun hän olisi kuollut! Oh, hän ei ollut koskaan uskonut äitiään niin itsekkääksi, että hän voisi nauraa pikku poikansa kuoleman jälkeen! Christophe inhosi noita toisia kaikkia; häntä itketti oma itsensä, oma kuolemansa jo etukäteen. Samalla hän olisi tahtonut tehdä koko joukon kysymyksiä; mutta hän ei uskaltanut; hän muisti, millä äänellä äiti oli vaatinut häntä olemaan hiljaa. — Viimein ei hän enää malttanut; ja kun hän meni levolle, kysyi hän, kun äiti aikoi suudella häntä:

— Äiti, nukkuiko hän minun sängyssäni? Poloinen nainen hätkähti; ja hän kysyi äänellä, jonka koetti tehdä välinpitämättömäksi:

— Kuka?

— Pikku poika… joka on kuollut, vastasi Christophe ja hiljensi ääntään.

Äidin kädet tarttuivat häneen rajusti:

— Ole vaiti, ole vaiti, sanoi hän.

Äidin ääni vapisi; Christophe, joka oli painanut päänsä hänen rintaansa vasten, kuuli hänen sydämensä sykkivän kiivaasti. Seurasi hetken hiljaisuus; sitten äiti sanoi:

— Ei saa koskaan enää puhua siitä, kultaseni… Nuku nyt rauhassa… Ei, tämä ei ole hänen sänkynsä.

Äiti suuteli häntä; Christophe oli tuntevinaan, että äidin poski oli kostea, hän olisi tahtonut tietää sen varmaan. Hänen mielensä jo hukan keveni; äiti siis sittenkin suri! Mutta sitten hän alkoi uudestaan epäillä, hetki myöhemmin, kun hän kuuli äidin puhuvan viereisessä huoneessa rauhallisella, aivan jokapäiväisellä äänellä. Mikä oli nyt totta, äskeinenkö vai tämäkö puhe? — Hän kieriskeli kauan vuoteessa saamatta selitystä siihen. Hän olisi tahtonut, että äiti olisi ollut suruissaan: ei silti, ettei hänestä olisi ollut tuskallista ajatella sitäkin, että äiti oli suruinen; mutta kuitenkin se olisi tuntunut hänestä niin hyvältä! Hän ei olisi tuntenut olevansa niin yksin. — Hän nukahti, ja huomenna hän ei sitä asiaa enää ajatellut.

Muutama viikko myöhemmin sattui, että eräs pojista, jonka kanssa hän tavallisesti leikki kadulla, ei tullut sinne odotettuun aikaan. Joku joukosta sanoi, että hän oli kipeä; ja sitten totuttiin siihen, ettei häntä enää leikeissä nähty: siihen oli selitys, se oli yksinkertainen asia. — Eräänä iltana oli Christophe mennyt aikaisin levolle; ja komerosta, jossa hänen sänkynsä oli, näki hän valon vanhempainsa huoneesta. Koputettiin oveen. Muuan naapurin nainen tuli heille pakisemaan. Christophe kuunteli hajamielisesti ja sepitteli tapansa mukaan mielikuviaan ja satujaan; hän ei eroittanut keskustelusta muuta kuin joitakuita sanoja. Yhtäkkiä kuuli hän naapurin naisen sanovan, että "hän on kuollut". Christophen sydän melkein lakkasi sykkimästä; sillä hän ymmärsi, mistä nyt oli kysymys. Hän kuunteli hengitystään pidättäen. Hänen vanhempansa huudahtelivat; Melchiorin meluisa ääni kaikui:

— Christophe, kuuletkos? Fritz-raukka en kuollut.

Christophe ponnisti tahtonsa ja vastasi tyynellä äänellä:

— Kyllä, isä.

Hänen rintaansa ahdisti kuin painon alla, Melchior jatkoi taas matkien:

— Kyllä isä, muka! Eikö sinulla ole muuta sanomista? Etkö ole siitä pahoillasi?

Louisa ymmärsi poikasta paremmin ja sanoi:

— Hyst, anna hänen nukkua!

Ja sitten puhuttiin hiljempaa. Mutta Christophe kuunteli korva tarkkana ja tutki kaikki tapauksen yksityiskohdat: taudin laadun, joka oli lavantautikuumetta, kylmät kylvyt, hourailemisen, vanhempien surun. Hän ei voinut hengittää; ikäänkuin jokin pallo nousi hänen kurkkuunsa ja tukehutti häntä; hän värisi kuin horkassa: kaikki nuo kauheat seikat syöpyivät hänen aivoihinsa. Ennen kaikkea huomasi hän, että paha oli tarttuvaa, nimittäin, että hän itsekin voisi kuolla samalla tavalla: ja pelko hyyti veren hänen suonissaan; sillä hän muisti, että hän oli antanut Fritzille kättä, viime kerralla, kun oli häntä nähnyt, ja että hän vielä tänään oli kulkenut sen talon ohi, jossa Fritz asui. — Hän pysyttelihe kuitenkin aivan hiljaa, ettei hänen olisi tarvinnut puhua; ja kun isä kysyi naapurin naisen lähdettyä: "Christophe, nukutko sinä?" niin ei hän vastannut. Silloin kuuli hän Melchiorin sanovan Louisalle:

— Tuolla lapsella ei ole sydäntä.

Louisa ei vastannut mitään; mutta hetki myöhemmin tuli hän hiljaa ja nosti komeron uudinta ja katsahti pikku sänkyyn. Christophe tuskin ennätti sulkea silmänsä ja ruveta muka hengittämään raskaasti, niinkuin hän kuuli veljiensä nukkuessaan hengittävän. Louisa poistui varpaisillaan. Ja kuitenkin: kuinka mielellään Christophe olisi tahtonut, että äiti olisi tullut sinne, että hän olisi voinut sanoa äidille, miten hän pelkäsi, pyytää häntä itseään suojelemaan, edes rauhoittamaan! Mutta hän pelkäsi, että häntä pilkattaisiin tai sanottaisiin pelkuriksi: ja sitäpaitsi tiesi hän sangen hyvin, että sanottaisiinpa mitä hyvänsä, se ei kuitenkaan auttaisi. Ja tuntikausia hän loikoi nyt tuskissaan valveilla, luullen tuntevansa taudin hiipivän itseensä, kipua päässä, ahdistusta sydämessä, ja hän ajatteli kauhusta kangistuen: "Nyt se tuli, nyt minä olen sairas, minä kuolen, minä kuolen varmaan!…" Kerran hän jo nousi vuoteessaan istumaan ja kutsui äitiä hiljaisella äänellä; mutta kaikki nukkuivat, eikä hän uskaltanut heitä herättää.

Tästä hetkestä alkaen myrkytti kuoleman ajatus koko hänen lapsuuttaan. Hänen hermonsa tekivät hänet alinomaa pienten tautien uhriksi, joihin ei todellisuudessa ollut alkuakaan: hengenahdistuksen, pistoksen, tukehuttavain puuskain. Mielikuvitus hurjistui hänen ajatellessaan näitä tauteja niin, että hän näki jokaisessa niistä murhaavan villipedon, joka ottaisi hänen henkensä. Miten monta kertaa hän kärsi todellisia kuolemantuskia, ainoastaan muutaman askeleen päässä äidistä, joka istui hänen vieressään aavistamatta mitään! Sillä raukkamaisuudestaan huolimatta oli pojalla rohkeus sulkea kauhu sisäänsä. Se johtui kummallisesta tunteiden sekoituksesta: hän oli liian ylpeä turvautuakseen toisiin, hän häpesi pelkuruuttaan ja hänen hellä luonteensa ei sallinut hänen tuottaa muille ihmisille huolta. Mutta hän ajatteli lakkaamatta: "Nyt minä olen kipeä, nyt olen vaarallisesti sairas. Tämä on varmaan angiinaa…" Sattumalta oli hän saanut kuulla sanan angiina… "Hyvä Jumala, ei vielä…"

Hänellä oli uskonnollisia mietteitä: hän uskoi vahvasti, mitä äitinsä hänelle kertoi, nimittäin että sielu nousee kuoleman jälkeen Herran eteen, ja että jos ihminen on ollut hurskas, se pääsee taivaan yrttitarhaan. Mutta moinen matka kauhisti häntä paljoa enemmän kuin viehätti. Hän ei kadehtinut laisinkaan niitä lapsia, jotka Jumala otti täältä pois heidän maatessaan unessa ja kutsui luokseen, heidän hurskautensa palkaksi, antamatta heidän ensin kärsiä, kuten äiti sanoi. Häntä pöyristi maata ruvetessaan, että ehkäpä Jumalan päähän pistäisi tehdä hänelle samoin. Mahtoi olla kamalaa tulla yhtäkkiä temmaistuksi lämpöisestä vuoteesta ja viedyksi tyhjään avaruuteen asetettavaksi Jumalan eteen. Hän kuvitteli Jumalaa valtavan suureksi auringoksi, joka puhui ukkosmaisella äänellä: kuinka se mahtoikaan koskea, se poltti silmiä, korvia ja koko sielua! Sitäpaitsi Jumala voi rangaista: hänestä ei saanut olla koskaan varma… — Lisäksi ei tämä tieto estänyt laisinkaan muita kauhuja, joita hän ei tarkoin tuntenut, mutta jotka hän aavisti kuulemistaan puheista: ruumis laatikossa, aivan yksinään kuopan pohjassa, jätettynä keskelle muuta joukkoa tuonne inhoittaviin kirkkomaihin, missä hän oli joskus käynyt toisten kanssa rukoilemassa… Hyvä Jumala, miten surullista!… Sen lisäksi ei ollut liioin iloista elääkään, kärsiä nälkää, nähdä isää juovuksissa, kestää raakaa kohtelua ja kaikenlaisia muita tuskia, toisten lasten häijyyttä, aikuisten loukkaavaa surkuttelua, saamatta ymmärtämystä ainoaltakaan, ei edes äidiltä. Koko maailma nöyryyttää lapsukaista, kukaan ei häntä rakasta, ihminen on yksin, ypöyksin, eikä häntä pidetä missään arvossa! — Niin kyllä; mutta juuri se kiihdytti hänen haluaan elää. Hän tunsi sisässään vihan kiehuvana voimana. Miten omituinen se voima olikaan! Vielä se ei pystynyt mihinkään; se oli ikäänkuin kaukana ja kahleihin sidottuna, kapaloihin käärittynä, halvattuna; hän ei ollenkaan tiennyt, mitä se tahtoi, mitä siitä kerran tulisi. Mutta se oli hänessä: hän oli siitä varma, hän tunsi sen sisässään ponnistelevan ja uhkaavan. Huomenna, kerran, kerran se on kostava! Hänellä oli raivoisa halu elää, kostaakseen kaiken kärsimänsä pahan, kaikki vääryydet, rangaistakseen häijyjä, tehdäkseen suuria töitä. "Oh, kun minä vain saisin elää…" — hän aprikoi hetkisen — "… ainoastaan kahdeksantoista-vuotiaaksi." — Toisen kerran hän ajatteli jo yksikolmatta-vuotiaaksi, mutta se olikin viimeinen raja. Hän uskoi, että se riitti hänelle vallatakseen koko maailman. Hän ajatteli sankareita, jotka olivat hänelle niin rakkaita, Napoleonia, Aleksanteri Suurta, tuota toista vielä loitompaa miestä, jota hän rakasti enemmän kuin ketään muuta heistä. Varmaan hän kerran olisi sellainen kuin hekin, jos hän vielä eläisi ainoastaan kaksitoista… kymmenen vuotta. Hän ei suinkaan surkutellut niitä, jotka kuolivat kolmikymmen-vuotiaina. He olivat vanhoja; he olivat nauttineet elämästä: jos se oli mennyt hukkaan, oli se heidän oma vikansa. Mutta kuolla juuri nyt, mikä suunnaton tuska! On liian onnetonta kadota aivan pienenä ja jäädä kaikkien ihmisten mieleen iäksi pikku pojaksi, jota kaikilla on muka oikeus toruskella! Hän itki raivosta, aivan kuin olisi jo ollut kuollut.

Se kuoleman hätä kiusasi häntä monta lapsuuden vuotta; — sen paransi vasta elämän inho, hänen oman elämänsä suru.

Keskellä elämän sankkaa pimeyttä, tukehuttavaa yötä, joka näytti hetki hetkeltä synkkenevän hänen ympärillään, keskellä sitä alkoi kimmeltää niinkuin kaukainen tähti hämärissä avaruuksissa valo, joka oli tekevä hänen elämänsä kirkkaaksi: jumalainen musiikki…

Isoisä oli äskettäin lahjoittanut lapsilleen vanhan pianon, josta eräs hänen oppilaistaan oli tahtonut päästä ja jonka hän kärsivällisesti ja kekseliäästi oli korjannut melkoiseen kuntoon. Sitä lahjaa ei otettu erikoisen suopeasti vastaan. Louisan mielestä oli asunto jo entuudestaan pieni, niin ettei sinne tarvittu lisää vastuksia, ja Melchior arveli, ettei Jean-Michel-ukki ollut sitä ostaessaan tehnyt huonoa kauppaa: se oli oivallista polttopuuta. Ainoastaan pikku Christophe oli tulokkaasta iloissaan, tietämättä, mistä syystä. Hänestä oli se kuin jokin taikalipas, joka oli täynnä ihmeellisiä tarinoita, aivan kuin tuo satukirja, — Tuhat ja yksi Yötä, — josta ukki luki hänelle joskus muutaman sivun heidän kummankin ihastukseksi. Christophe oli kuullut isänsä ensimäisenä päivänä koettelevan soitinta ja päästävän siitä pienen vihman yhteenheliseviä säveleitä, sellaisia kuin lämmin tuuli synnyttää pudotellessaan metsässä sadekuuron jälkeen pisaroita oksilta. Christophe taputti käsiään ja huusi: "Vielä!"; mutta Melchior sulki halveksien pianon ja sanoi, että sillä ei tee mitään. Christophe ei inttänyt enää; mutta sen jälkeen hän maleksi aina soittimen ympärillä; ja heti, kun muut käänsivät selkänsä, kohotti hän kantta ja nykäisi hiljaa jotakin näppäintä, aivan kuin koskettaen minkäkin suuren kuoriaisen vihreää selkää: hän tahtoi saada sinne suljetun eläimen tulemaan ulos. Joskus hän hätäpäissään napautti liian kovaa; ja hänen äitinsä huusi: "Etkö voi pysyä siitä poissa? Älä pistä kaikkeen hyppysiäsi!" Tai jäivät häneltä sormet pianoa sulkiessa julmasti likistykseen sen kannen väliin, hänen naamansa vääntyi surkeaksi ja hän imeskeli kipeää sormeaan…

Nyt on hänen suurin ilonsa, että äidin täytyy lähteä koko päiväksi palvelemaan tai asioille kaupungille. Christophe kuulee hänen laskeutuvan portaita; nyt askeleet kuuluvat kadulta, nyt ne loittonevat. Hän on yksin. Hän avaa pianon, kantaa sen eteen tuolin, hän kiipeää tuolille; hänen olkapäänsä ulottuvat näppäimistön laitaan: se riittääkin hyvin. Minkä tähden hän odottaa, kunnes jää yksin? Kukaan ei estäisi häntä soittamasta, kun hän vain soittaisi hiljaa. Mutta hän häpeää toisia, hän ei uskalla. Ja sitäpaitsi: huoneessa jutellaan, liikuskellaan; se pilaa ilon. On paljon kauniimpaa, kun saa olla yksin! — Christophe pidättää hengitystään, että olisi vieläkin hiljaisempaa, ja myöskin siksi, että hän on hiukan järkytetty, aivan kuin hän aikoisi laukaista kanuunan. Sydän sykähtää kiivaammin, kun hän painaa sormellaan näppäintä; joskus hän nostaa sormensa takaisin, laskettuaan sen jo melkein näppäimeen kiinni, ja sijoittaa sen toiselle kohdalle. Mistäpä tietää, mitä tuosta lähtee, tai tuosta toisesta? — Yhtäkkiä ääniä kohoaa: niitä on syviä, niitä on leikkaavia, toiset ovat kiliseviä, toiset murisevia. Poika kuuntelee niitä yhtä toisensa jälkeen, kuinka ne raukenevat ja sammuvat; ne heiluvat kuin kirkonkellot, joita kuulee ulkona vainiolla kävellessä ja joiden ääntä tuuli vuorotellen tuo lähelle ja loitontaa; ja kun sitten terästää korvansa, kuulee kaukaa toisia, erilaisia ääniä, jotka hyrräävät yhdessä niinkuin lentävät hyönteiset; ne tuntuvat kutsuvan, vetävän luokseen… kaukaa… yhä kauempaa, noista salaperäisistä olinpaikoistaan, jonne ne painuvat ja katoavat… Nyt ne ovat menneet!… Ei, ne humisevat vielä… Pieni siipien rävähdys… — Miten merkillistä tämä on! Ne ovat ikäänkuin henkiä. Kuinka ne voivat totella noin, olla vankina vanhassa laatikossa, se on selittämätöntä!

Mutta kauneinta kaikesta on kuitenkin, kun asettaa kaksi sormea yhtaikaa kahdelle eri näppäimelle. Silloin ei voi koskaan aavistaa, mitä saattaa tapahtua. Joskus ovat ne kaksi henkeä toistensa vihollisia, ne suuttuvat, ne tappelevat, ne vihaavat toisiaan, ne murisevat tyytymättömän näköisinä; niiden ääni kohoaa; se huutaa milloin vihoissaan, milloin tuskissaan, Christophe on hurmaantunut siihen: ne ovat kuin sidottuja hirviöitä, jotka pureksivat kahleitaan, jotka koettavat murtaa vankilansa muureja; tuntuu kuin ne jaksaisivat ne murtaa ja karkaisivat ulos, aivan kuin nuo satukirjain haltiat, jotka on vangittu arabialaiseen lippaaseen Salomonin sinetillä. — Toiset ovat taas liehiviä: ne koettavat mairitella; mutta tuntee, että ne aikovat vain purra, ja että niillä on kuume. Christophe ei tiedä, mitä ne tahtovat; mutta ne vetävät puoleensa häntä, tekevät hänet rauhattomaksi; hän melkein punastuu niitä. — Ja toisinaan jälleen hän löytää ääniä, jotka rakastavat toisiaan: soinnut kietoutuvat toisiinsa, aivan kuin suudellessa halataan käsivarsin; ne ovat siroja ja lempeitä. Ne ovat hyviä henkiä; heidän kasvonsa ovat hymyilevät ja rypyttömät; he rakastavat pikku Christophea, ja pikku Christophe rakastaa heitä; hän kuuntelee heitä kyyneleet silmissä, eikä väsy kutsumasta heitä esille. He ovat hänen ystäviään, hänen rakkaita, helliä ystäviään…

Niin vaeltaa lapsi sävelten humisevassa metsässä, ja hän kuulee ympärillään tuhannet tuntemattomat voimat, jotka vaanivat tai kutsuvat häntä, hyväilläkseen tai hänet syödäkseen…

Eräänä päivänä ei Christophe huomannut, kun isä tuli sisään hänen istuessaan pianon edessä. Melchior sai karkealla äänellään pojan suorastaan hypähtämään pelosta. Christophe luuli olevansa syyllinen ja kohotti heti kätensä korvainsa suojaksi, säästääkseen niitä julmilta puusteilta. Mutta Melchior ei torunutkaan, kummallista kyllä; hän oli hyvällä tuulella, hän nauroi.

— Onko se sinusta mieleistä, naskali? kysyi hän taputtaen häntä ystävällisesti olkapäälle. Tahdotko, että opetan sinua soittamaan?

Sepä kysymys!… Christophe mutisi hurmaantuneena, että hän tahtoi. He asettuivat nyt pianon ääreen kahden, Christophe tällä kertaa paksuista kirjoista ladotun pinon päälle; ja sangen tarkkaavaisena otti hän nyt ensimäisen tuntinsa. Hän oppi aluksi, että noilla hurisevilla hengillä oli kullakin oma nimensä, omituiset kiinalaiskuosiset nimet, sillä niissä oli ainoastaan yksi tavu tai pelkästään yksi ainoa kirjain. Christophe kummastui, hän oli kuvitellut aivan toisenlaisia nimiä: kauniita, hyväileviä nimiä, niinkuin prinsessoilla oli saduissa. Hän ei pitänyt siitä, että hänen isänsä puhui niistä niin vapaasti. Sitäpaitsi eivät ne olleet laisinkaan enää entisiä olentoja, kun Melchior kutsui ne esille; ne tulivat välinpitämättömän näköisiksi hänen sormiensa välitse juostessaan. Kuitenkin oli Christophe tyytyväinen, kun sai oppia, missä suhteessa ne olivat keskenään, heidän hierarkiansa, nuo sävelasteikot, jotka olivat kuin armeijoja johtavia kuninkaita tai joukko neekereitä, jotka on sidottu yhteen nuoraan. Hän näki ihmeekseen, että jokaisesta sotamiehestä tai jokaisesta neekeristä saattoi vuorostaan tulla kuningas tai sellaisen komppanian johtaja, ja että klaviatuurin yläpäästä alapäähän voi hälyyttää liikkeelle moisia pataljoonia. Hänestä oli hauskaa pitää nauhasta, joka pani ne marssimaan! Mutta kokonaisuudessaan oli asia muuttunut arvottomammaksi kuin se hänestä oli tuntunut: hän ei enää vaeltanut lumotussa metsässä. Siihen hän kuitenkin mukautui; sillä se ei ollut ikävää, ja hän suorastaan hämmästyi, miten kärsivällinen isä oli. Melchior ei yhtään väsynyt. Hän antoi Christophen alkaa kymmenisen kertaa saman palasen. Christophe ei ymmärtänyt, miten isä otti nähdäkseen sellaista vaivaa: isä rakasti häntä? Oi, miten hän oli hyvä! Lapsi teki työtä kiitollisuudesta paisuvin sydämin.

Hän ei olisi ollut niin taipuisa, jos olisi tiennyt, mitä opettajan päässä pyöri.

Siitä päivästä alkaen otti Melchior Christophen aina mukaansa erään naapurin luo, jonka kotona pidettiin kolme kertaa viikossa kamarimusiikki-illatsuja. Melchior soitti siellä ensimäistä viulua, Jean-Michel selloa. Sitäpaitsi oli siellä eräs pankkivirkamies ja muuan Schillerstrassen varrella asuva vanha kelloseppä. Joskus tuli lisäksi apteekkari huiluineen. Kokoonnuttiin kello viisi, ja soitettiin kello yhdeksään saakka. Joka kappaleen loputtua hörpittiin olutta. Tuttavia tuli ja meni, he kuuntelivat sanaakaan virkkamatta, seisten seinää vasten, nyökyttäen päätänsä, polkien tahtia jalallaan ja täyttäen huoneen tupakansavulla. Käännettiin lehti toisensa jälkeen, kappaleet seurasivat toisiaan, eivätkä uutterat soittajat väsyneet. He eivät puhelleet, he istuivat ylen jännitettyinä, otsa rypyssä, hörähtäen ilosta silloin tällöin, kykenemättä ilmaisemaan saneilla jonkun kappaleen kauneutta tai sitä aina tuntemattakaan. He eivät soittaneet aivan oikein eivätkä hyvässä tahdissa; mutta he eivät rynnänneet koskaan tolalta, vaan seurasivat uskollisesti kaikkia merkittyjä vivahduksia. Heillä oli tuollainen musiikkikätevyys, joka tyytyy vähään; keskinkertainen täydellisyys, jota tavataan maailman musikaalisimmaksi sanotussa rodussa niin runsaasti. Heidän makunsa oli sitäpaitsi ahnas, eikä välittänyt liioin ravinnon laadusta, kunhan sitä vain oli runsaasti: vankka ruokahalu, josta kaikki musiikki on hyvää, jos se vain on voimakasta, — joka ei eroittele toisistaan Brahmsia eikä Beethovenia tai näiden mestareiden teoksissa onttoa konserttia tunteellisesta sonaatista, koska ne kerran ovat kasvuisin samasta maasta.

Christophe pysyttelihe erikoisessa nurkassaan pianon takana. Mikään ei voinut häntä häiritä, sillä sinne päästäkseen oli pakko ryömiä nelin kontin. Siellä oli melkein pimeä; ja pojan täytyi sinne loikomaan mahtuakseen kääntyä kiemuraan permannolle. Tupakansavu kirveli hänen silmiään ja kurkkuaan; ja samoin tomu, joka lenteli suurina hiutaleina kuin lampaantakku; mutta hän ei siitä välittänyt, ja hän kuunteli vakavana, istuen kuin turkkilainen jalat ristissä allaan ja kaivellen pienillä, likaisilla sormillaan suuremmaksi reikää pianon peitteessä. Hän ei pitänyt kaikesta, mitä soitettiin; mutta hän ei ikävystynyt mihinkään soitettuun, eikä koettanut koskaan olla omaa mieltään; sillä hän arveli olevansa liian pieni eikä ymmärtävänsä mitään. Mutta joskus musiikki uuvutti häntä ja toisinaan se jälleen hänet herätti; koskaan ei se ollut epämiellyttävä. Tietämättä kiihdytti häntä melkein aina hyvä musiikki. Varmana siitä, ettei kukaan häntä näkisi, vääntyi hänen koko naamansa lystikkäästi; hänen nenänsä rypistyi, hän puri hampaitaan yhteen tai pisti kielensä pitkälle, hänen silmänsä säkenöivät vihasta tai tulivat riutuviksi; hän heilutti käsiään ja jalkojaan uhittelevasti ja uljaasti; hän olisi tahtonut marssia, hyökätä, murskata koko maailman tomuksi. Hän touhusi niin, että viimein joku kurkisti pianon taakse ja huusi hänelle: "Oletkos hullu, poika? Annatko pianon olla? Ota pois kätesi! Odotapas, kun vedän sinua korvista!" — ja se teki hänet ylen noloksi ja vimmastutti häntä. Minkä tähden aina häirittiin hänen iloaan? Hän ei tehnyt mitään pahaa, ja kuitenkin häntä aina ahdistettiin! Isäkin yhtyi toisten virteen. Väitettiin, että hän telmii eikä pidä musiikista. Hän uskoi lopuksi sen itsekin. — Nuo kunnon poroporvarit, jotka jankkasivat tunnollisesti musiikkikappaleita, olisivat suuresti kummastuneet, jos joku olisi heille sanonut, että ainoa todellakin musiikkia ymmärtävä heidän joukossaan oli tuo pikku poika.

Jos tahdottiin häntä olemaan hiljaa, niin miksi sitten soitettiin säveliä, jotka vaativat marssimaana Näissä nuoteissahan oli hurjistuneita hevosia, miekkoja, sotahuutoja, voitonhurmausta; ja häntä tahdottiin istumaan niinkuin nuo muutkin päätä nyökäten ja polkien tahtia jalalla! Silloin olisi edes pitänyt soittaa lauhkeita unennäkyjä tai tarinoivia pikku pätkiä, joiden pakinoilla ei ole mitään sanomista; sellaisesta musiikista ei ole puutetta: esimerkiksi tuo Goldmarkin kappale, josta vanha kelloseppä äsken sanoi hurmautuneena hymyillen: "Tämä on kaunis. Siinä ei ole särmiä. Kaikki kulmat ovat pyöristettyjä…" Silloin oli poika kyllä rauhallinen. Hän vaipui kuin horteeseen, hän ei tiennyt, mitä soitettiin; ja lopuksi ei hän sitä kuullutkaan; mutta hän oli onnellinen, kaikki hänen jäsenensä hervahtivat lepoon, hän uneksi valveillaan.

Hänen unensa eivät olleet kokonaisia tarinoita; niillä ei ollut päätä eikä häntää. Silloin tällöin vain hän näki selvämuotoisen kuvan: äiti leipoi torttua ja raapi veitsellä pois sormiinsa tarttunutta taikinaa; — vesirotta, jonka hän oli nähnyt eilen, ui pitkin joen rantaa; ruoska, jonka hän oli aikonut tehdä pajun varvusta… Jumala tietää, miksi ne muistuivat hänen mieleensä juuri nyt. — Mutta enimmäkseen ei hän nähnyt mitään; ja kuitenkin oli hänellä suunnaton määrä eri tuntuja; kuin olisi ollut tavattoman paljon ylen tärkeitä seikkoja, joita ei voinut sanoa tai joita oli tarpeetonta sanoa, sillä ne tiedettiin jo ja ne olivat olleet samanlaiset ilmoisen ikänsä. Toiset olivat surullisia, kuolemaan saakka surullisia; mutta niissä ei ollut mitään kiduttavaa, niinkuin elämässä tavatuissa; ne eivät olleet rumia ja halventavia, kuten se, jota Christophe tunsi isän antaessa hänelle korvapuusteja tai hänen itsensä muistellessa häpeästä sairain sydämin jotakin vanhaa nöyryytystä; nämä täyttivät sielun alakuloisella rauhalla. Ja toiset taasen olivat valoisia ja juoksivat ilon virtana; ja Christophe ajatteli: " Noin, noin juuri minä kerran soitan." Hän ei tiennyt, mitä se noin oikeastaan oli, eikä myöskään, miksi hän niin sanoi; mutta hän tunsi, että hänen täytyi sanoa niin ja että se oli selvä kuin päivä. Hän kuuli meren pauhaavan aivan lähellään, välillä ainoastaan hiekkasärkkäin valli. Christophe ei ollenkaan tiennyt, mitä se meri oli ja mitä se häneltä tahtoi; mutta hän tunsi hämärästi, että kerran se nousisi yli esteitten ja että silloin!… Silloin olisi vasta hyvä, silloin hän olisi aivan onnellinen. Nytkään hänen ei tarvinnut muuta kuin kuulla läheltä sen suuren äänen liekkulaulua, niin kaikki pienet surut ja nöyryytykset lauhtuivat; ne olivat kyllä yhä surullisia, mutta ne eivät olleet enää häpeällisiä eivätkä haavoittavia: kaikki tuntui luonnolliselta, niin, melkeinpä suloiselta.

Useinkin juovuttivat häntä tällä tavoin sangen keskinkertaiset sävellykset. Niiden kirjoittajat olivat olleet poloisia mitättömyyksiä, jotka eivät olleet ajatelleet muuta kuin ansaita hiukan rahaa tai täyttää kuvitelmilla elämänsä tyhjyyttä, kooten nuotteja yhteen tunnettujen ohjeiden mukaan, tahi kaikkia sääntöjä vastaan, — ollakseen omintakeisia. Mutta sävelissä, vaikka niitä olisi käsitellyt narri, on sellainen elämän voima, että ne voivat päästää koruttomassa sielussa riehumaan oikeita myrskyjä. Ja ehkäpä ovat unet, joita narrin vaikutus meihin tartuttaa, salaperäisempiä ja vapaampia kuin mahtavan hengen meihin puhaltamat ja väkivallalla sysäämät kuvat; sillä tarkoitukseton liike ja ajatukseton pakina eivät häiritse sieluamme sen omissa näkemyksissä…

Niin istui poika nurkassa, unohdettuna ja unohtaen, pianon takana, kunnes hän tunsi yhtäkkiä jalkojansa pitkin juoksevan aivan kuin muurahaisia: niiden puutuvan. Ja silloin hän huomasi, että hän oli vain pikku poika, jonka kynnet olivat mustat ja joka hieroi nenäänsä valkeaksi rapattuun seinään ja piti jalkojaan käsissään.

Sinä päivänä, jolloin Melchior oli varpaillaan huoneeseen tullen yllättänyt pojan hänelle liian korkean pianon ääressä, oli hän tarkastanut hetken häntä; ja sitten oli hänen päähänsä pälkähtänyt loistava ajatus: "Pieni ihmelapsi!… Kuinka en tullut tätä ennen ajatelleeksi. Mikä onnenpotku perheelle!…" Tosin hän uskoi, ettei tuosta nulikasta tulisi muuta kuin pikku tollo, kuten hänen äitinsäkin oli. Mutta se ei maksanut enää vaivaa ajatella. Tästä paisuisi kuitenkin onni. Hän kuljettaisi poikaa pitkin Saksaa, ehkäpä ulkomaillakin. "Se olisi iloista elämää, ja sitäpaitsi jaloa." — Melchior ei jättänyt koskaan hakematta teoistaan salattua jaloutta; ja harvoin hän oli sen löytämättä, kun oli hiukan miettinyt.

Hän oli niin vahva vakuutuksessaan, että hän asetti kohta illallisen jälkeen, kun tuskin viimeinen suupala oli nielty, lapsen uudestaan pianon ääreen ja pakotti hänet kertaamaan päivän läksyä, kunnes Christophen silmät menivät väsymyksestä aivan umpeen. Sama tehtiin seuraavana päivänä kolme kertaa. Ja samoin ylihuomenna. Ja joka päivä siitä alkaen. Christophe väsyi pian; hän ikävystyi kuollakseen; viimein ei hän sitä enää sietänyt, hän koetti nousta vastarintaan. Eihän tässä, mitä hänellä teetettiin, ollut mitään mieltä; oli ainoastaan saatava sormensa juoksemaan näppäimillä niin nopeasti kuin suinkin, oli väännettävä peukaloa tai kiusattava taipuisaksi neljättä sormea, joka tökötti kömpelönä kahden naapurinsa välissä. Se särki hermoja; eikä siinä ollut mitään kaunista. Kadonneet olivat nyt kaikki lumoavat kaiut, taikavoimalla kiehtovat hirviöt, äärettömät unelmien maailmat, joita hän oli hetken saanut aavistaa… Sävelaskelikot ja harjoitukset seurasivat toinen toistaan, kuivina, yksitoikkoisina, hengettöminä, köyhempinä kuin ateriakeskustelut, jotka olivat aina samanlaisia, koskivat aina ruokaa, niin, samaa ruokaa. Poika alkoi kuulla isänsä opetusta hajamielisesti. Hän sai ankaria toria, ja jatkoi sitten vastenmielin. Ravistuksia ei tarvinnut kauan odottaa: hän vastasi niihin pahatuulisuudella. Ja kaiken päällisiksi kuuli hän Melchiorin eräänä iltana puhuvan viereisessä huoneessa suunnitelmistaan. Häntä aiottiin siis näyttää kuin opetettua elukkaa, ja sentähden kiusattiin häntä koko päivä tällä tavoin, pakotettiin hakkaamaan noita norsunluu-palasia! Hänellä ei ollut enää aikaa käydä edes rakkaan virtansa luona. Mistä syystä häntä niin leppymättömästi kidutettiin? — Hän oli suuttunut, loukkautunut ylpeytensä ja vapautensa tallaamisesta. Hän päätti, ettei hän enää soittaisi, tai soittaisi ainakin niin huonosti kuin mahdollista, että isältä lähtisi se halu. Siitä tulisi kyllä ankara ottelu; mutta täytyihän uhrata jotain vapautensa puolesta.

Seuraavalla tunnilla hän koetti toteuttaa aiettaan. Hän ryhtyi lyömään vääriin näppäimiin ja soittamaan epäsointuja oikein järjesteellisesti. Melchior torui, sitten hän karjui; ja sitten alkoi tuiskuta iskuja. Hänellä oli paksu viivotin. Joka kerta, kun Christophe otti väärän äänen, löi hän lasta sormille ja ärjyi samalla hänen korvaansa niin, että rumpukalvo oli haljeta. Christophen suu vääntyi kivusta; hän puri huuliaan, ettei olisi itkenyt, ja jatkoi stooalaisen kärsivällisyydellä väärinsoittoaan, kohottaen hartiansa päänsä suojaksi joka kerta, kun tunsi saavansa iskun. Mutta se menetelmä oli huono, sen hän pian näki. Melchior oli yhtä itsepäinen kuin hänkin ja vannoskeli, että vaikka heidän pitäisi istua siinä kaksi päivää ja yötä, ei hän antaisi armoa ennenkuin Christophe oli soittanut oikein joka nuotin. Sitäpaitsi Christophe oli liian perinpohjainen väärinsoitossaan, ja Melchior alkoi epäillä viekkautta, kun hän joka näppäyksellä näki pikku käden laskeutuvan raskaasti määrästään syrjään, selvästikin aivan tahallisesti. Viivottimen iskut lisääntyivät nyt toisen verran. Christophen sormissa ei ollut enää tuntoa, hän itki surkeasti, itsekseen: vetäen nenäänsä ja niellen nyyhkytyksiään ja kyyneleitään. Hän ymmärsi, ettei tämä keino mitään auttaisi ja että hänen täytyi tehdä epätoivoinen päätös. Hän lakkasi soittamasta ja sanoi uljaasti, vavisten jo etukäteen myrskyä, joka nyt purkausi:

— Isä, minä en tahdo enää soittaa.

Melchior kiehahti.

— Mitä, mitä sinä sanot!… huusi hän. Hän pudisti poikaa käsivarresta niin kovasti, että se oli mennä sijoiltaan. Christophe vapisi yhä kovemmin, kohotti kyynärpäänsä varjellakseen itseään iskuilta ja jatkoi:

— Minä en tahdo enää soittaa. Sillä minä en ensinnäkään tahdo, että minua piestään, ja sitten…

Hän ei saanut lausettaan loppuun. Hirveä korvapuusti tukki häneltä melkein hengen kurkkuun. Melchior karjui:

— Ahaa, sinä et tahdo, että sinua piestään? Vai et tahdo?…

Iskuja tuiskusi. Christophe kirkui läpi nyyhkytystensä:

— Ja sitten… minä en pidä musiikista!… Minä en pidä musiikista!…

Hän vetäysi alas tuoliltaan. Melchior tempaisi hänet rajusti siihen takaisin ja iski hänen ranteitaan pianon reunaan ja huusi:

— Sinä soitat!

Ja Christophe huusi:

— En, en, minä en soita!

Melchiorin ei auttanut muu kuin antaa myöten. Pieksettyään poikaa hän tyrkkäsi hänet ulos ovesta, sanoen hänelle, ettei hän saisi ruokaa koko päivänä, niin, ei koko kuukautena, ennenkuin hän oli oppinut soittamaan jok'ainoan harjoituksen aivan puhtaasti. Hän lennätti pojan ulos potkaisten häntä takapuoleen ja paiskasi oven kiinni.

Christophe näki olevansa portailla, likaisilla ja pimeillä, seisovansa niiden lahonneella lauta-askelmalla. Rikkonaisesta pienen ikkunan ruudusta kävi viima; kosteus kihosi seinistä. Christophe istuutui likaiselle portaalle; hänen sydäntään kiehutti viha ja mielenliikutus. Aivan hiljaa sadatteli hän isäänsä:

— Nauta, se sinä olet! Raavas… raaka hölmö… niin, hirviö, hirviö olet!… Ja minä vihaan, vihaan sinua… Oh, minä tahtoisin, että sinä olisit kuollut, että olisit kuollut!

Hänen rintansa vapisi tuskasta. Hän katseli toivottomana tahmaisia portaita, hämähäkin verkkoa, jota tuuli heilutteli särkyneen ruudun nurkassa. Hän tunsi olevansa yksin, hyljätty onnettomuudessaan. Hän katseli sitten porraskaiteen säleitä… Jos hän heittäytyisi tuonne alas?… Tai ulos ikkunasta?… Niin, tappaisi itsensä rangaistukseksi heille? Silloin saisivat he vasta omantunnon vaivan! Hän oli kuulevinaan oman ruumiinsa putoavan alas portaiden juureen. Ovi niiden yläpäässä aukesi nopeasti. Hätääntyneet, tuskaiset huudot kuuluivat: "Hän on pudonnut alas!" Portaita juostiin niin että kolisi. Hänen isänsä, hänen äitinsä heittäytyivät itkien syleilemään hänen ruumistaan. Äiti nyyhkytteli: "Se on sinun syysi. Sinä se hänet tapoit." Isä huitoi käsiään, heittäytyi polvilleen, iski päätänsä kaiteeseen ja huusi: "Minä olen surkea raukka, surkea raukka!" — Tämä näytelmä lievitti Christophen tuskaa. Hänen tuli melkeinpä sääli noita itkijöitään; mutta sitten hän ajatteli, että se oli heille parhaiksi, ja hän nautti kostostaan…

Kun hän oli päässyt tarinansa loppuun, huomasi hän olevansa portaiden yläpäässä, pimeässä; hän vilkaisi vielä kerran alas, eikä hänellä nyt enää ollut laisinkaan halua heittäytyä sinne. Häntä oikein pöyristikin, ja hän siirtyi kaiteen luota loitommaksi, peljäten, että hän voisi sinne pudota. Silloin vasta hän tunsi olevansa auttamattomasti vanki, aivan kuin lintu-raukka häkissä, ainaiseksi sinne suljettu, tietämättä muuta pelastuskeinoa kuin murskata päänsä ja tehdä itselleen jotain hyvin pahaa. Hän itki, itki; ja hän hieroi silmiään pienillä, likaisilla käsillään, niin että hänen kasvonsa olivat pian aivan töhräiset. Ja itkiessäänkin hän katseli lähistöllään olevia esineitä; se oli jo hiukan ajanrattoa. Hän lakkasi nyyhkyttämästä, katsellakseen nyt hämähäkin hommia, joka oli hiukan liikahtanut paikaltaan. Sitten alkoi hän uudestaan itkeä, mutta ei niin vahvalla vakaumuksella kuin äsken. Hän kuunteli omia nyyhkytyksiään, ja jatkoi yhä tuota konemaista yrinäänsä, tietämättä enää oikein, mitä varten hän sitä teki. Pian nousi hän ylös; ikkuna veti häntä puoleensa. Hän asettui ikkunalaudalle, varovasti, aivan kulmaan, ja tähysteli syrjästä hämähäkkiä, joka oli hänestä samalla sekä mieltäkiinnittävä ja inhoittava.

Rhein virtasi siellä alhaalla, talon juuressa. Portaitten ikkunalla voi istua aivan kuin ripustettuna joen päälle, niinkuin liikkuvaan taivaaseen. Christophe ei ollut koskaan jättänyt katselematta virtaa pitkän aikaa, kun hän kapsutteli alas portaita; mutta koskaan ei hän ollut vielä nähnyt sitä sellaisena kuin tänään. Suru tekee aistit teräviksi; on kuin kaikki syöpyisi tarkemmin silmiin, kun itku on huuhtonut niistä pois entisten muistojen kuluneet jäljet. Joki oli nyt lapsesta ikäänkuin elävä olento, — selittämätön olento, mutta paljon mahtavampi kuin kaikki muut, mitä hän tunsi. Christophe kumartui ikkunaan nähdäkseen paremmin; hän painoi suunsa ruutuun ja nenänsä siihen litteäksi. Minne hän meni? Mitä hän tahtoi? Hän oli vapaa, varma tiestään… Mikään ei voinut häntä pysäyttää. Olipa mikä aika tahansa, päivä tai yö, satoi tai paistoi aurinko, olipa talossa suru tai ilo, hän jatkoi vain matkaansa; ja tunsi, että kaikki oli hänelle yhdentekevää, ettei hänellä ollut huolta ja että hän nautti voimastaan. Miten onnellista olisi olla sellainen kuin hän, juosta ohi niittyjen, alitse piilipuiden oksain, sivuitse kiiluvain piikivien ja rapisevan hiekan, eikä huolia mistään, ei tuntea mitään pakkoa, olla vapaa!…

Poika katseli ja kuunteli kiihkeästi; hänestä tuntui kuin olisi virta ottanut hänet mukaansa, kuin he olisivat vierineet yhdessä… Kun hän sulki silmänsä, näki hän värejä: sinistä, vihreää, keltaista, punaista, ja ohi kiitäviä suuria varjoja, ja auringon läikkiä… Nyt kuvat tarkistuvat. Kas tuossa on laaja keto, kaislikkoa, viljavainioita, jotka lainehtivat, tuoreelta ruoholta ja mintulta tuoksuvassa tuulessa. Kukkia joka puolella, ruiskukkia, unikoita ja orvokkeja. Miten kaunista! Miten ilma on suloinen! Miten hupaisaa mahtaa olla heittäytyä tuohon tuuheaan ja pehmeään heinikkoon!… Christophe tuntee olonsa iloiseksi ja päässään hienon huumauksen, aivan kuin juhlapäivinä, jolloin isä on kaatanut hänen suureen lasiinsa tilkan Rheinin viiniä… — Joki juoksee… Näky on muuttunut… Nyt taipuvat puitten oksat virran kalvoa kohti; niiden hammaslaitaiset lehdet pistävät veteen kuin pienet kädet, ne vapisevat ja kääntyvät laineiden painosta. Kylä puitten varjossa kuvastuu pintaan. Kirkkomaan sypressit ja ristit kuultavat valkean muurin yläpuolelta, jota virta huuhtoo. Ja sitten tulee kallioita, jono vuoria, viinitarhoja niiden rinteillä, pieni kuusimetsä, ja luhistuneita linnanraunioita… — Ja jälleen tasankoja, viljavainioita, lintuja, auringonpaistetta.

Virran vihreä vesivyöry liikkuu eteenpäin, yhtenäisenä kuin yksi ainoa ajatus, laineettomana, melkein vireitä vailla, kiiltelevin ja möyhein pyörtein, Christophe ei näe sitä enää; hän on sulkenut silmänsä aivan umpeen, kuullakseen paremmin. Tuo ainainen kohu täyttää hänet ja huimaa hänen päätään; hänen sieluaan vetää tähän iankaikkiseen ja valtavaan unelmaan, joka matkaa tietämättömiä kohti. Veden telmävästä syvyydestä ponnahtaa ylös kiivaita sointuja tulisen riemuisassa rytmissä. Ja pitkin näitä rytmejä nousee säveleitä, aivan kuin viinirypäle kiertää säleikköä pitkin: hopeisia pianon sointusarjoja, valittavia viulun ja pehmoisesti pyöristettyjä huilun ääniä… Maisemat ovat kadonneet. Virta on kadonnut. Kummallinen, hellä ja hämärätuntuinen ilma hänet ympäröi. Christophen sydän värisee suloista rauhattomuutta. Mitä hän nyt näkeekään? Ah, kuinka viehkeitä olentoja!… — Nuori tyttö, ruskein kiharoin, kutsuu häntä, riutuen ja ilveillen… Nuori poikanen kalpein kasvoin ja sinisin silmin katselee häntä alakuloisesti… Sitten taas toisia hymyileviä silmiä, — uteliaita ja yllyttäviä, joiden katse saa hänet punastumaan, — alttiita ja tuskallisia, aivan kuin koiran lempeä katse, — ja käskeviä silmiä, ja kärsiviä silmiä… Entä tuo nainen, kalman-kalpea, tukka musta ja suu yhteen purtu; silmät näyttävät anastavan melkein puolet kasvoja ja kiintyvät häneen niin väkivaltaisesti, että häneen koskee… Ja viimein kaikkein rakkaimmat kasvot, jotka hymyilevät hänelle kirkkain, harmain silmin, suu hiukan auki, pienet hampaat kiiltävät. Ah, sitä kaunista hymyä, lempeää ja rakastavaa! Se sulattaa sydämen hellyydestä, se tuntuu niin hyvältä, sitä täytyy rakastaa. Vielä, vielä! Hymyile minulle vielä! Älä mene pois!… — Oi, nyt se katosi! Mutta se jättää sydämeen kuvaamattoman sulon. Siinä ei ole enää mitään pahaa, ei mitään surullista, siinä ei ole yhtään mitään… Ei muuta kuin häilyvä uni, kirkkaat säveleet, jotka värisevät auringon säteissä kuin kultaiset langat kauniina kesäpäivänä. — Mitä nuo ohi liidelleet ovat? Mitä ne kuvat, jotka täyttävät lapsen surullisella ja suloisella levottomuudella? Hän ei ollut koskaan ennen niitä nähnyt; ja kuitenkin hän ne tuntee; hän tunsi ne entuudestaan. Mistä ne tulevat? Mistä? Olemassaolon hämärästä syvyydestä? Ovatko ne sitä, joka oli… vai sitä, joka tulee …?

Nyt kaikki haipuu, kaikki muodot sulautuvat pois. — Viimeisen kerran näkyy, aivan kuin usvaharson takaa, kuten katselisi sitä hyvin korkealta, sen yläpuolelta, tulvilleen paisunut virta, peittäen vainiot, vierien mahtavana, hiljaa, melkein liikkumatonna. Ja kaukana, kaukana, aivan kuin teräsviiru ilmanrannalla, suunnaton ulappa, veden värisevä viiru, — Meri. Virta juoksee sitä kohti. Meri näyttää rientävän sitä vastaan. Se vetää sen itseensä, virta katoaa siihen… — Musiikki kieppuu, kauniit tanssirytmit leijuvat huumaavina; kaikki tempautuu mukaan niiden voittoretken pyörteeseen… Vapautunut sielu liitää avaruutta kuin pääskysten lento, kun ne ilmasta juopuneina halkovat taivasta kimein viserryksin… Ääretöntä iloa! Mitään ei enää ole!… Oi onnen rajattomuus!…

— — —

Tunnit olivat vierineet, ilta oli tullut, portaat pimentyneet. Virran kalvoon muodostelivat sadepisarat ympyröitä, joita pyörteet veivät karkeloiden mukanaan. Joskus kellui äänettömästi ohitse puunoksa tahi tummia kaarnan kappaleita. Hämähäkki, murhamies, oli peräytynyt pimeimpään koloonsa saaliista kylläisenä. — Ja pikku Christophe nojaili yhä luukun reunaan, kalpein, likaisiksi tuhrituin kasvoin, jotka säteilivät onnesta. Hän nukkui.

III.

Itäisen ilmankaarien kaiken nähnyt oon usein aamunkoissa ruskottavan…

Dante, Kiirastuli, XXX.

Christophen oli viimein täytynyt taipua. Hänen sankarillisesta ja sitkeästä vastarinnastaan huolimatta olivat isän iskut voittaneet pojan huonon halun. Kolme tuntia joka aamu ja kolme joka ilta täytyi Christophen istua kidutuskoneen ääressä. Tarkkaamisen ja ikävystymisen hermostuttamana, suuret tipahtelevat kyynelkarpalot poskillaan ja pitkin nenää liikutteli hän valkeilla ja mustilla näppäimillä pieniä, punaisia käsiään, jotka olivat usein kuin vilusta jäykät, niin pelkäsi hän alinomaa uhkaavaa viivotinta, joka iski niihin, jos tuli pieninkin erehdys, ja opettajan ääntä, joka oli hänestä vieläkin kamalampi kuin lyönnit.

Melchior ajatteli, että Christophe vihasi musiikkia. Lapsi teki kuitenkin työtä sellaisella vimmalla, ettei se voinut johtua ainoastaan siitä, että hän pelkäsi isäänsä. Eräät isoisän sanat olivat tehneet poikaan syvän vaikutuksen. Kun vanhus oli nähnyt pojanpoikansa itkevän, sanoi hän hänelle vakavasti, kuten hän aina poikaa puhutteli, että kannatti kyllä hiukan kärsiä sen taiteen puolesta, joka on kauneinta ja jalointa, mitä ihmisille on lohduksi ja kunniaksi annettu. Christophe oli isoisälle kiitollinen siitä, että hän puhutteli häntä kuten aikuista miestä, ja häntä liikuttivat nuo pohjaltaan yksinkertaiset sanat, jotka olivat niin täydellisesti sopusoinnussa hänen lapsellisen kärsivällisyytensä ja heräävän ylpeytensä kanssa.

Mutta paremmin kuin mitkään selittelyt saattoivat eräitten musikaalisten hetkien syvästi tunnelmalliset muistot Christophen koko elämäkseen taiteen orjaksi vasten hänen tahtoaankin, tuon vihatun taiteen, jota vastaan hän oli turhaan koettanut nousta kapinaan.

Kaupungissa oli, niinkuin Saksassa kaikkialla, teatteri, jossa näyteltiin oopperoita, koomillisia oopperoita, operetteja, draamoja, huvinäytelmiä ja ilveilyjä, kaikkea, mitä voitiin näytellä, kaikenlaatuisia ja -tyylisiä kappaleita. Siellä näyteltiin kolme kertaa viikossa, kello kuudesta yhdeksään illalla. Jean-Michel vanhus ei lyönyt laimin ainoaakaan näytäntöiltaa, ja katseli kaikkea yhtä suurella hartaudella. Kerran otti hän pienen pojanpoikansa mukaansa teatteriin. Jo monta päivää ennen oli hän kertonut hänelle pitkästi ja tarkoin näytelmän aiheen. Christophe ei ollut ymmärtänyt mitään; mutta hänen mieleensä oli jäänyt, että siinä tapahtuisi kauheita asioita; ja palaen innosta sitä nähdä hän samalla sitä pelkäsi kovasti, vaikkei uskaltanut pelkoaan tunnustaa. Hän tiesi, että kappaleessa oli ukonilma, ja hän kauhisteli, että ehkäpä ukkonen iskisi häneen; hän tiesi, että siinä oli taistelukohtaus, eikä hän ollut aivan huoleton, ettei häntä siinä tapettaisi. Näytäntöpäivän edellisenä iltana kärsi hän vuoteessaan totista tuskaa; ja seuraavana päivänä hän melkein toivoi, ettei isoisä voisikaan jostakin syystä päästä häntä noutamaan. Mutta kun määräaika läheni eikä isoisää kuulunut, tuli hän suorastaan lohduttomaksi ja vilkui joka hetki ulos ikkunasta. Viimein vanhus ilmestyi, ja he lähtivät yhdessä teatteriin. Sydän jyskytti Christophen rinnassa; hänen kielensä oli kuiva, eikä hän voinut virkkaa sanaakaan.

He saapuivat tuohon salaperäiseen rakennukseen, josta aikuiset kotona olivat niin usein puhelleet. Ovella tapasi Jean-Michel tuttavia, eikä pienokainen, joka piti lujasti ukkia kädestä, ettei vain olisi ihmisjoukossa häntä hukannut, ymmärtänyt, kuinka he voivat pakinoida rauhassa ja nauraa tällaisella hetkellä.

Isoisä asettui tavalliselle paikalleen, ensimäiselle tuoliriville orkesterin taakse. Hän nojautui kaidetta vasten ja alkoi heti kontrabasson kanssa loppumattomat pakinat. Hän oli siellä omassa ilmakehässään; siellä kuunneltiin hänen sanojaan, koska hän oli tunnustettu musiikkimies; ja hän käytti sitä hyväkseen: voipa sanoa, että hän käytti sitä väärinkin. Christophen oli mahdoton kuunnella mitään. Hänen sielunsa oli aivan sekaisin jännityksestä, katsomosta, joka häikäisi häntä, yleisön tungoksesta, joka teki hänet kauhean araksi. Hän ei tohtinut kääntää päätänsä, hän luuli, että kaikki katselivat häntä.

Hän pyöritteli puolitajuttomana pikku hattuaan käsissään; ja hän tuijotti pyörein silmin esirippuun, jonka takana nuo taikanäyt piilivät.

Viimein kajahti kolme lyöntiä. Isoisä niisti nenäänsä, veti taskustaan tekstikirjan, jota hän aina tarkoin seurasi, jopa siinä määrin, että unohti, mitä näyttämöllä tapahtui; ja orkesteri ryhtyi soittamaan. Ensimäisten sointujen kajahtaessa tunsi Christophe rauhoittuvansa. Tuossa sävelten maailmassa hän oli aivan kuin kotonaan; ja siitä hetkestä alkaen oli kaikki hänestä täysin luonnollista, vaikka näytelmä oli melkoisen eriskummainen.

Esirippu oli nostettu näyttämään paperiset puut ja eläviä olentoja, jotka eivät olleet paljon luonnollisempia kuin nekään. Poikanen katseli mykkänä ihastuksesta; mutta kummastunut hän ei ollut, vaikka näyteltävä tapahtuikin satujen Itämailla, josta hänellä ei enää ollut aavistustakaan. Runoelma oli yhtä ainoaa mahdottomuuksien kudosta, jossa ei löytynyt kunnollista kohtaa. Christophe ei ymmärtänyt hölynpölyä. Häneltä sekaantui kaikki, hän sotki henkilöt keskenään, nyki isoisää takinhihasta tehden hänelle ylen hulluja kysymyksiä, joista näki, ettei hän ollut käsittänyt mitään. Ja kuitenkaan ei hänellä ollut ikävä, vaan hän seurasi intohimoisen tarkkaavasti. Mielettömän tekstikirjan ohelle kyhäsi hän oman keksimänsä romaanin, jolla ei ollut mitään yhteyttä näytelmän kanssa; joka hetki riitelivät tapahtumat hänen sommitelmaansa vastaan, ja hänen täytyi niitä muutella; mutta siitä ei poikanen ollut milläänkään. Hän oli valinnut itselleen määrätyt henkilöt joukosta, joka risteili näyttämöllä erilaatuiset huudot huulillaan, ja hän seurasi nyt henki kurkussa niiden kohtaloita, joille hän oli suonut suosionsa. Varsinkin liikutti häntä muuan, ei enää kovin nuori naishenkilö, jolla oli pitkä, hohtavan keltainen tukka, suunnattoman leveiksi piirretyt silmät ja joka kulki paljain jaloin. Näyttämöasetuksen hirvittävät epätodellisuudet eivät ällistyttäneet häntä laisinkaan. Hänen muuten min tarkat lapsensilmänsä eivät huomanneet paksuvatsaisten ja kömpelöiden näyttelijäin hullunkurista rumuutta, ruumiiltaan huonomuotoisia kuorolaulajattaria, jotka oli asetettu pituuteen katsomatta sekaisin kahteen riviin, hölmöjä kädenliikkeitä, kirkumisesta vääntyneitä kasvoja, takkuisia peruukkeja, tenorin korkeita kantapäitä ja hänen kauniin ystävättärensä monivärisillä liiduilla tatuoituja kasvoja. Christophe oli aivan kuin rakastunut, jota intohimo estää näkemästä lempensä esinettä sellaisena kuin hän on. Lapsille ominainen ihmeellinen kuvitteluvoima pysäytti kaikki epämiellyttävät vaikutteet keskellä tietä ja muutti ne kauniiksi.

Varsinkin musiikki teki suorastaan ihmeitä. Se ympäröi esineet utuisella ilmapiirillä, jossa kaikki tuli kauniiksi, yleväksi ja kaivattavaksi. Se herätti sielussa kiihkeän halun rakastaa, ja samalla se tarjosi sille kaikkialta rakkauden aavekuvia, täyttäen tyhjyyden, jonka se itse oli luonut. Pikku Christophe oli liikutuksesta päästä pyörällä. Tuli sanoja, eleitä, säveleitä, jotka saivat hänet aivan ymmälle; hän ei uskaltanut enää nostaa silmiään, hän ei tiennyt, oliko se hyvää vai pahaa, hän vuorotellen punastui ja kalpeni; hiki helmeili joskus hänen otsallaan; ja hän vapisi pelosta, että ympärillä olevat ihmiset huomaisivat hänen mielenliikutuksensa. Kun viimein tulivat välttämättömät murhekohtaukset, jotka iskevät oopperain neljännessä näytöksessä rakastavaisiin antaakseen tenorille ja primadonnalle tilaisuuden näyttää huutolahjojaan, tuntui pojasta kuin hän olisi ollut tukehtua; kurkkua pakotti niinkuin hän olisi vilustunut; hän puristeli kaulaansa käsillään, hän ei saanut sylkeään enää niellyksi; hänen rintansa kuohui kyyneleitä; hänen kätensä ja jalkansa olivat jääkylmät. Onneksi oli isoisä melkein yhtä liikutettu. Hän nautti teatterista viattomasti kuin lapsi. Traagillisissa paikoissa hän ryiskeli salatakseen liikutustaan; mutta Christophe huomasi sen kyllä; ja hän oli siitä hyvillään. Oli hirveän kuuma, Christophe oli nääntyä väsymyksestä; ja paikka oli kovin epämukava istua. Mutta hän ajatteli ainoastaan: "Onkohan vielä paljon jäljellä? Kun se vain nyt ei loppuisi!" Ja yhtäkkiä: kaikki loppui, pojan ymmärtämättä, miksi. Esirippu laskeutui, ihmiset nousivat ylös, lumous oli kadonnut.

Yöllä tulivat he yhdessä kotiin, nuo kaksi lasta, vanhus ja poika. Mikä ihana yö! Miten rauhallinen kuutamo! He olivat vaiti, kumpikin mietiskellen muistojaan. Viimein vanhus sanoi:

— No, oletko tyytyväinen, poikaseni?

Christophe ei voinut vastata; hän oli vielä aivan arka järkytyksestä, hän ei tahtonut puhua, sillä siten hän olisi karkoittanut lumouksen; hänen täytyi pakottaa itseään voidakseen kuiskata hiljaa ja syvään huokaisten:

— Oi, olen!

Vanhus hymyili. Hetken päästä hän jatkoi:

— Ymmärrätkö nyt, miten ihana on musiikkimiehen ammatti? Luoda tuollaisia olentoja, noita ihmeellisiä näytelmiä, onko mitään kunniakkaampaa? Silloin on ihminen jumala maan päällä.

Poikanen ällistyi. Mitä, ihminenkö tuon kaiken oli tehnyt? Sitä ei hän ollut uneksinutkaan! Hänestä melkein tuntui, että se oli syntynyt itsestään, että se oli luonnon työtä. Ihminenkö, musiikkimies, jollainen hänestä kerran tulisi! Ah, päästä niin pitkälle, vain päiväksi, yhdeksi ainoaksi päiväksi! Ja sitten… sitten, saisi tulla mitä hyvänsä! Kuolisi vaikka, jos täytyisi! Christophe kysyi:

— Ukki, kuka tämän on tehnyt?

Isoisä puhui Frans-Maria Hasslerista, nuoresta saksalaisesta säveltäjästä, joka asui Berlinissä ja jonka hän aikoinaan oli tavannut. Christophe kuunteli pelkkänä korvana. Yhtäkkiä hän kysyi:

— Entä sinä, ukki? Vanhus hätkähti.

— Mitä niin? vastasi hän.

— Oletko sinäkin tehnyt tällaista?

— Kyllä, olen, vastasi vanhus nyreällä äänellä. Hän vaikeni; ja jonkun askelen päästä hän huokaisi raskaasti. Sehän oli hänen elämänsä katkerimpia suruja. Hän oli aina halunnut kirjoittaa näyttämöä varten; mutta inspiratsiooni oli hänet aina pettänyt. Hänen papereissaan oli valmiinakin muutamia hänen sommittelemiaan näytöksiä; mutta hän luotti niin vähän niiden arvoon, ettei hän ollut koskaan uskaltanut vetää niitä kenenkään arvosteltavaksi.

He eivät puhelleet enää sanaakaan, kunnes tulivat kotiin. Yöllä ei kumpikaan heistä nukkunut. Vanhus tunsi tuskan itseään ahdistelevan. Hän oli ottanut raamattunsa saadakseen siitä lohdutusta. — Christophe kertasi vuoteessa kaikki illan tapahtumat; hän muisti pienimmätkin yksityisseikat, ja paljasjalkainen nainen ilmestyi hänelle yhä uudestaan. Kun hän oli nukahtamaisillaan, kajahti hänen korvissaan joku sävel, aivan yhtä selvästi kuin jos orkesteri olisi sen soittanut; hänen koko ruumiinsa hätkähteli; hän kohosi kyynäräisilleen pieluksensa varaan, aivot juovuksissa musiikista, ja hän ajatteli: "Kerran minäkin sävellän samoin. Oh, osaankohan minä koskaan sellaista tehdä?"

Siitä hetkestä oli hänellä enää ainoastaan yksi toivomus: päästä teatteriin; ja hän ryhtyi työhön sitä tulisemmalla innolla, kun luvattiin palkita hänen ahkeruuttaan teatteriin pääsyllä. Hän ei ajatellut enää mitään muuta kuin sitä: puolen viikkoa hän muisteli viimeistä teatteri-iltaa, ja toisen puolen viikkoa ajatteli hän seuraavaa näytelmää. Hänen päähänsä pälkähti pelko, että hän voisi sairastua teatteri-päivänä, ja se sai hänet tuntemaan samalla kertaa kolmen, neljän eri taudin oireita. Toivottuna päivänä ei hän syönyt enää päivällistä, hän maleksi sinne tänne kuin vaivattu sielu, hän meni katsomaan kelloa senkin seitsemän kertaa, hänestä ei ilta tuntunut kuunaan tulevan; viimein ei hän enää sitä kestänyt, hän läksi teatteriin tuntia ennen lippuluukun avaamista, peljäten, että ei saisi enää paikkaa. Mutta kun hän istui ensimäisenä tyhjässä katsomossa, tuli uusi huolen syy. Isoisä oli kertonut, että kun yleisöä ei pari kertaa ollut tarpeeksi, olivat näyttelijät nähneet parhaaksi peruuttaa näytännön ja antaneet pilettirahat takaisin. Christophe vilkui tulevia, hän luki heidät, hän ajatteli: "Kolmekolmatta, neljäkolmatta, viisikolmatta… oi, se ei riitä… niitä ei tule kylliksi." Ja kun hän näki jonkun arvohenkilön tulevan aitioonsa tai orkesteripaikoille, niin hänen mielensä keventyi; hän sanoi itsekseen: "Tuota ne eivät uskalla pyytää lähtemään pois. Tuon tähden ne varmaan näyttelevät." — Mutta vieläkään ei hän ollut aivan vakuutettu; hän ei rauhoittunut ennenkuin soittajat asettuivat paikoilleen. Ja sittenkin pelkäsi hän vielä, että ilmoitettaisiin viimeisellä hetkellä ja esiripun kohotessa, kuten äskettäin eräänä iltana, että näyteltäisiin toinen kappale aiotun asemesta. Hän tirkisteli penillä ilveksensilmillä kontrabasson nuottitelineihin, nähdäkseen oliko hänen nuottivihkossaan luvatun oopperan otsikko. Ja vaikka hän näki, että se oli, niin parin minuutin päästä hän tirkisteli uudestaan, saadakseen varman selon, ettei hän ollut katsoessaan erehtynyt. — Kapellimestari ei ollut vielä tullut. Varmaan hän oli sairastunut. — Esiripun takana kuljeksittiin, sieltä kuului häliseviä ääniä ja kiirehtiviä askeleita. Oli varmaan sattunut jokin tapaturma, jokin onnettomuus? — Nyt syntyi jälleen hiljaisuus. Kapellimestari seisoi paikallaan. Kaikki näytti olevan valmista… Mutta ei aloitettu! Mutta mikä sitten nyt oli esteenä? — Hän aivan kuohui kärsimättömyyttä. — Viimein kuului merkki. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää. Orkesteri viritti preludion; ja muutaman tunnin Christophe leijui sitten autuudessa, jota häiritsi pelkästään tieto, että se pian loppuisi.

Joku aika sen jälkeen kiihoitti eräs musikaalinen tapaus vielä enemmän Christophen mielikuvitusta. Frans-Maria Hassler, ensimäisen Christophen kuuleman oopperan tekijä, oli tuleva kaupunkiin. Hän aikoi antaa siellä sävellyskonsertin. Koko kaupunki touhusi. Nuoren mestarin teoksista väiteltiin kiivaasti koko Saksassa; ja kahteen viikkoon eivät ihmiset jutelleet paljon mistään muusta kuin hänestä. Asia muuttui kahta tärkeämmäksi, kun hän sitten itse saapui. Melchiorin ja vanhan Jean-Michelin ystävät levittivät yhtä mittaa uutisia; ja he toivat ylen liioiteltuja tietoja säveltäjän elämäntavoista ja omituisuuksista. Poikanen kuunteli näitä kertomuksia kiihkeän tarkkaavasti. Ajatus, että suurmies oli tässä kaupungissa, että hän hengitti samaa ilmaa kuin hänkin ja kulki samoja katuja, se sai Christophen sanattomaksi hurmauksesta. Hän eli nyt pelkästään toivossa saada hänet nähdä.

Hassler asui suurherttuan palatsissa, jonne hänet oli kutsuttu vieraaksi. Hän kävi kaupungilla ainoastaan teatterissa harjoituksissa, jonne Christophe ei päässyt, ja kun säveltäjä oli hyvin veltto, niin ajoi hän tavallisesti herttuan vaunuilla. Christophella oli siis sangen vähän tilaisuutta ihailla häntä, eikä hänen onnistunut muuta kuin nähdä kerran ohimennen hänen turkisviittansa vaunujen perukassa, vaikka poika seisoi tuntikaudet kadulla, hosuen ja sysien jaloillaan oikealle ja vasemmalle, eteensä ja taaksensa, että olisi saanut tai voinut säilyttää paikan uteliaitten eturivissä. Häntä lohdutti se, että voi viettää puolet päivää tähystellen niihin linnan ikkunoihin, joiden sanottiin kuuluvan mestarin huoneistoon. Tavallisesti ei hän nähnyt muuta kuin suljetut ikkunaluukut; sillä Hassler nousi ylös myöhään, ja hänen ikkunansa olivat kiinni melkein koko aamupäivän. Siitä johtui, että asiantuntijat kertoivat, ettei Hassler sietänyt päivän valoa, vaan eli alituisessa pimeydessä.

Viimeinkin sai Christophe lähestyä sankariaan. Oli konserttipäivä. Koko kaupunki oli tilaisuudessa. Herttua ja hänen hovinsa istuivat suuressa hovin aitiossa, jonka päällä ilmassa oli kruunu, kahden pulleaposkisen ja pyöreäjalkaisen enkelin kantamana. Teatteri oli verhottu loistoasuun. Näyttämö oli koristettu tammen oksilla ja kukkivilla laakereilla. Kaikki vähänkin mainittavat musiikkimiehet olivat pitäneet kunnia-asianaan hankkia itselleen tehtävän orkesterissa. Melchior soitti siellä viulua, ja Jean-Michel johti kuoroja.

Kun Hassler ilmestyi, kaikui joka taholta ihailun huuto, ja naiset nousivat ylös nähdäkseen paremmin. Christophe ahmi häntä silmillään. Hasslerin kasvot olivat nuoret ja hienot, mutta jo hiukan pöhöttyneet ja hervahtaneet; otsa oli käynyt lahdelmille; päälaella huomasi vaaleita, kiharaisia hiuksia liian aikaisen kaljuuden keskellä. Sinisten silmien katse oli hämärä. Hänellä oli pienet, vaaleat viikset ja ilmeikäs suu, joka oli harvoin levollinen, sillä sitä värähyttelivät tuhannet, melkein huomaamattomat nykäykset. Hän oli kookas, ja hänen asentonsa huono, ei arkuudesta, vaan väsymyksestä tai ikävystymisestä. Hän johti orkesteria oikukkaan notkeasti, koko suurella, keikkuvalla ruumiillaan, joka notkuili aivan kuin hänen musiikkinsa, vuoroin hyväilevin, vuoroin kulmikkain liikkein. Näki, että hän oli suunnattoman hermostunut; ja hänen sävellyksensä olivat täydellinen kuva hänestä itsestään. Moinen hapuileva ja puuskapäinen elämänkiihko herätti orkesterin sen tavallisesta tylsyydentilasta. Christophe läähätti; vaikka hän pelkäsikin kääntävänsä ihmisten katseita puoleensa, oli hänen mahdoton pysyä aivan paikoillaan; hän liikahteli, hän nousi ylös, ja musiikki täristi häntä niin ankarasti ja odottamatta, että hänen oli pakko heilutella päätään, käsiään ja jalkojaan, suureksi haitaksi vieressä istuville, jotka suojelivat itseään tuolta tyrkkijältä miten parhaiten, voivat. Muuten oli koko yleisö haltiotilassa, paremminkin säveltäjän menestyksen kuin hänen teostensa häikäisemänä. Lopuksi nousi oikea kättentaputusten ja hyvähuutojen myrsky, johon orkesterin torvet saksalaiseen tapaan yhtyivät tervehtien voittajaa riemufanfaareilla. Christophe värisi ylpeydestä, aivan kuin tuota kunnioitusta olisi osoitettu hänelle. Hän nautti nähdessään Hasslerin kasvojen hohtavan lapsellista tyytyväisyyttä. Naiset heittelivät kukkia, herrat heiluttivat hattujaan; ja koko yleisö tungeksi lavaa kohti. Kaikki tahtoivat puristaa mestarin kättä. Christophe näki erään ihailijattaren painavan tuon käden huulilleen, ja toisen sieppaavan ja vievän nenäliinan, jonka Hassler oli jättänyt nuottitelineelle. Christophe tahtoi hänkin päästä lavan luo, vaikkei tiennyt oikein, miksi; sillä jos hän olisi tällä hetkellä joutunut Hasslerin läheisyyteen, olisi hän heti liikutuksesta ja peloissaan paennut. Mutta nyt puski hän kuin pässi kaikin voimin päällään hameita ja jalkoja, jotka eroittivat hänet Hasslerista. — Hän oli liian pieni. Hän ei päässyt perille.

Onneksi tuli isoisä ulko-ovella hänen luokseen ja vei hänet mukaansa serenaadiin, joka pidettiin Hasslerin kunniaksi. Oli yö, ja soihdut hulmusivat. Kaikki orkesterin soittajat olivat siellä. Ei puhuttu mistään muusta kuin äsken kuulluista ihmeellisistä teoksista. Tultiin palatsin edustalle ja asetuttiin äänettömästi ikkunan alle. Oltiin muka hyvin salaperäisiä, vaikka koko maailma tiesi, Hassler yhtä hyvin kuin muutkin, mitä oli tekeillä. Kauniin yön hiljaisuudessa alettiin soittaa Hasslerin kuuluisimpia kappaleita. Hän ilmestyi ikkunaan suurherttuan seurassa, ja heidän kunniakseen hurrattiin. He tervehtivät, kumpikin. Muuan palvelija tuli herttuan puolesta pyytämään soittajia sisään. He menivät salien läpi, joiden seinät olivat verhotut maalauksilla: ne esittivät alastomia miehiä kypärit päässä; niiden iho oli punainen ja liikkeet uhkaavat; taivas oli täynnä paksuja, pesusienten tapaisia pilviä. Siellä oli myöskin marmorisia miehiä ja naisia, joilla oli peltivyöt. Matot olivat niin pehmeät, ettei askeleita kuulunut; ja viimein tultiin suurimpaan saliin, jossa oli kirkasta kuin keskellä päivää ja jossa pöydät notkuivat hienojen juomain ja herkkujen painosta.

Suurherttua oli tilaisuudessa, mutta Christophe ei nähnyt häntä: hän ei voinut katsella muita kuin Hassleria. Hassler tuli soittajia vastaan, hän kiitti heitä; hän tapaili sanoja, sotkeutui lauseissaan, ja selvisi kiipelistä hullunkurisella ärähdyksellä, joka sai kaikki nauramaan. Asetuttiin aterialle, Hassler kääntyi erikoisesti neljän, viiden musiikkimiehen puoleen. Hän lausui erittäin, isoisälle muutamia imartelevia sanoja; hän muisti, että Jean-Michel oli ollut hänen teostensa ensimäisiä esittäjiä; ja hän sanoi usein kuulleensa hänen ansioistaan eräältä ystävältä, joka oli ollut isoisän oppilas. Isoisä aivan ratkesi kiitoksiin; hän vastasi niin suunnattomilla ylistyksillä, että Christophea hävetti, niin suuresti kuin hän Hassleria jumaloikin; mutta Hasslerista näyttivät ne kehut olevan sangen mieluisia ja luonnollisia. Viimein isoisä, joka oli sekaantunut sanakuohuunsa, otti Christophea kädestä ja esitteli hänet Hasslerille. Hassler hymyili Christophelle ja taputti huolettomasti hänen päätään; ja kun hän sai kuulla, että poika rakasti musiikkia ja ettei hän ollut nukkunut moneen yöhön odottaessaan nähdä säveltäjää, otti hän Christophen syliinsä ja kyseli häneltä kaikenlaista. Christophe oli punainen ja aivan mykkä liikutuksesta eikä uskaltanut katsella Hassleria. Hassler otti häntä leuasta ja nosti väkisin hänen naamaansa. Christophe päätti nyt tohtia ja katsoi: Hasslerin silmät oli hyvät ja nauravat; myöskin Christophe alkoi nauraa. Sitten tunsi hän itsensä niin onnelliseksi, niin suunnattoman onnelliseksi jumaloidun suurmiehensä sylissä, että purskahti itkuun. Hassleria liikutti moinen vilpitön rakkaus; hän tuli yhä hellemmäksi, hän syleili poikasta ja puheli hänelle äidillisen lempeästi. Ja samalla laski hän lystikästä pilaa ja kujeili saadakseen Christophen nauramaan; eikä poika voinut olla nauramatta kesken kyyneleitäänkin. Pian tuli hän aivan tuttavalliseksi ja vastasi Hasslerille kursailematta; ja hän alkoi itsestään supatella Hasslerin korvaan omia pikku suunnitelmiaan, aivan kuin he olisivat olleet vanhoja ystäviä: että hän aikoi sellaiseksi säveltäjäksi kuin Hassler, sepittää kauniita kappaleita kuin Hassler; tulla suureksi. Christophe, joka tavallisesti oli niin arka, puhui nyt avomielisesti, hän ei tiennyt, mitä hän sanoi, hän oli jonkinlaisessa haltiotilassa. Hassler nauroi hänen pakinoilleen. Hän virkkoi:

— Kun sinä tulet suureksi, kun sinusta tulee hyvä säveltäjä, täytyy sinun käydä luonani Berlinissä. Minä teen sinusta jotakin.

Christophe oli liian hurmautunut vastatakseen. Hassler kiusoitteli häntä:

— Ahaa, sinä et tahdo?

Christophe nyökkäsi innokkaasti päätänsä, viisi, kuusi kertaa, että hän tahtoo.

— Jaha, se on siis sovittu?

Christophe alkoi uudestaan nyökkäillä.

— No, kaulaa minua siitä edes?

Christophe kietaisi kätensä kaikin voimin Hasslerin kaulaan.

— Älä, peijakas, sinähän kastelet minut! Päästä, niistä nenäsi!

Hassler nauroi, hän niisti itse häpeilevän ja onnellisen pojan nenän. Hän laski hänet lattialle, otti häntä kädestä, vei pöydän luo, täytti hänen taskunsa sokerileivoksilla ja jätti hänet sanoen: — Näkemiin sitten? Muistakin, mitä minulle olet luvannut.

Christophe oli suunnattoman onnellinen. Koko muusta maailmasta ei hän tällä hetkellä tiennyt. Hän ei huomannut enää mitään, mitä sinä iltana tapahtui; hän seurasi rakastuneesti kaikkia Hasslerin kasvojen ilmeitä ja liikkeitä. Ja eräät sanat syöpyivät erikoisesti hänen mieleensä; Hassler kohotti lasiaan; hän puhui, ja hänen kasvonsa olivat yhtäkkiä tulleet koviksi. Hän sanoi:

— Tällaisten päivien ilo älköön saako meitä unohtamaan vihollisiamme. Vihollisia ei pidä koskaan unohtaa. Heistä ei ole johtunut, ettei meitä ole murskattu. Meistä ei ole johtuva, etteivät he ehkä tule murskatuiksi. Siksi minä nyt kohotan lasini, sanoakseni, että löytyy ihmisiä, joiden terveydeksi… me emme juo!

Kaikki taputtivat käsiään ja nauroivat tälle merkilliselle maljapuheelle; ja Hassler nauroi niinkuin muutkin, ja tuli jälleen hyvälle tuulelle Mutta Christophe oli hämillään. Vaikkei hän mitenkään olisi tohtinut arvostella sankarinsa tekoja, ei häntä miellyttänyt, että hän ajatteli rumia asioita tällaisena iltana, jolloin siellä olisi pitänyt olla vain iloisia kasvoja, valoisia ajatuksia. Mutta Christophe ei käsittänyt täysin, mitä hän tunsi; ja ilon ylenpalttisuus karkoitti pian sen tunteen, samoin kuin pikku tilkka sampanjaa, jota hän sai maistaa isoisän lasista.

Kotimatkalla isoisä puhui lakkaamatta itsekseen: ylistykset, joita hän oli saanut Hasslerilta, saivat hänet suunniltaan. Hän huudahteli, että Hassler oli nero, jollaisia ei synny kuin yksi vuosisadassa. Christophe vaikeni, sulkien sydämeensä rakkauden huumauksensa: Hän oli syleillyt häntä, Hän oli pitänyt häntä sylissään. Kuinka hyvä Hän oli! Kuinka suuri Hän oli!

— Ah, ajatteli poikanen maatessaan pikku sängyssään ja syleillen kiihkeästi pielustansa, — minä tahtoisin kuolla, kuolla hänen puolestansa!

Loistava lentotähti, joka oli kulkenut yhden illan pikkukaupungin taivaalla, vaikutti ratkaisevasti Christophen sielunkehitykseen. Koko lapsuuden ajan oli se elävänä mallina, jota Christophen silmät tähtäsivät; ja hänen esimerkkiään noudattaen päätti tuo kuusi-vuotias pikku mies säveltää hänkin. Totta puhuen oli hän tehnyt sitä tietämättään jo kauan sitten; hän ei ollut odottanut säveltääkseen tietoisuutta, että hän sävelsi.

Kaikki on musikaaliselle sielulle musiikkia. Kaikki, mikä värähtelee, liikkuu, vapisee, sykkii, kesän aurinkoiset päivät, yöt, jolloin tuuli vinkuu, valovirrat, säkenöivät tähdet, ukkonen, lintujen laulu, hyönteisten surina, puitten humina, rakkaat tai vihatut äänet, kotilieden tuttu suhina, kaikki narahtavasta ovesta yön hetkillä suonissa sykähtävään vereen asti, — kaikki, mikä on, on musiikkia: ei muuta kuin osata sitä kuulla. Koko tämä musiikki soi Christophessa. Kaikki, mitä hän näki, kaikki, mitä hän tunsi, muuttui musiikiksi hänen sitä huomaamatta. Hän oli kuin mehiläispesä täynnä surisevia asukkaita. Mutta kukaan ei sitä huomannut. Hän itse vähemmän kuin muut.

Niinkuin aina lapset, hän hyräili lakkaamatta. Joka aika päivästä, tekipä hän mitä tahansa; — kävellessään kadulla, hypellessään toisella jalalla; — maatessaan vatsallaan permannolla isoisän luona, pää käsien nojassa, syventyneenä katselemaan kuvia kirjasta; — istuskellessaan jakkaralla keittiön pimeimmässä nurkassa, uneksien mitään ajattelematta illan hämärässä; — aina kuului hänen pienen suusoittimensa yksitoikkoinen sumina, joko hän sitten hyrisi suu kiinni ja posket pullollaan tai päristi huulet pitkällä. Sitä kesti tuntikausia, hän ei siihen väsynyt. Hänen äitinsä ei tahtonut siitä välittää; mutta sitten hän tuli yhtäkkiä kärsimättömäksi ja käski kiivaasti hänen olla hiljaa.

Kun hän sai tarpeekseen tästä melkein horrosmaisesta tilasta, tuli hänelle halu liikuskella ja pitää ääntä. Silloin hän keksi musiikkia, jota hän lauloi kohti kurkkua. Hän rustasi lauluja elämän kaikkia eri tapauksia varten. Hänellä oli laulunsa sillä aamuhetkellä, jolloin hän huiskutteli kuin ankanpoika vettä pesuvadissaan. Hänellä oli oma laulunsa noustessaan pianotuolille, tuon kiusankoneen ääreen, — ja varsinkin, kun hän laskeutui siltä pois: — se oli paljon komeampi kuin ensinmainittu. — Yksi sävel oli tehty sen hetken varalle, jolloin äiti kantoi keittovadin pöytään: — hän marssi silloin edeltä soittaen fanfaareja. — Hän esitti itselleen voittomarsseja lähtiessään juhlallisesti ruokasalista makuuhuoneeseensa. Joskus järjesti hän näissä tilaisuuksissa juhlakulkueita pikku veljiensä kanssa, kaikki kolme kulkivat vakavina perätysten; ja kullakin oli oma marssinsa. — Mutta Christophe pidätti itselleen täydellä oikeudella kauneimman. Kukin sävelmä oli määrätty ankarasti omaan tarkoitukseensa; eikä Christophe olisi millään muotoa niitä sekoittanut. Kaikki muut olisivat voineet erehtyä; mutta hän huomasi pienimmänkin vivahduksen ylen tarkasti.

Eräänä päivänä hän käveli isoisän kamarissa, pää kenossa ja vatsa pystyssä, lyöden tahtia kantapäillään, kiersi yhtämittaa ympäri permantoa, niin että melkein alkoi pyörryttää, ja lauloi jotakin sävellystään. Vanhus ajoi partaansa, mutta keskeytti nyt yhtäkkiä toimensa ja katsoi häneen naama aivan saippuassa ja sanoi:

— Mitä sinä siinä laulat, poika?

Christophe vastasi, ettei hän tiennyt.

— Ala alusta! sanoi Jean-Michel.

Christophe koetteli: mutta nyt hän ei saanut päästä kiinni. Ylpeänä isoisän huomiosta tahtoi hän näyttää kaunista ääntään ja esitti omalla tavallaan jotain suurta ooppera-aariaa. Mutta sitä ei vanhus laisinkaan tahtonut. Jean-Michel ei virkkanut mitään eikä ollut enää asiasta välittävinään. Mutta hän jätti oman huoneensa oven raolleen, kun poikanen leikki yksinään viereisessä huoneessa.

Joku päivä myöhemmin näytteli Christophe jonkinlaista musikaalista ilveilyä, jonka hän oli kyhännyt teatterimuistojensa rippeistä; hän oli asettanut tuolit katselijoiksi piiriin ympärilleen; ja hän teki erään menuetin säestyksellä kumarrusaskeleita Beethovenin kuvan edessä, joka riippui seinällä pöydän yläpuolella; sangen vakavana, kuten oli nähnyt muiden esittävän. Yhtäkkiä keskellä erästä hyppy-pyöräystä näki hän puoliavoimen oven kynnyksellä isoisän katselemassa häntä. Christophe ajatteli, että ukki pilkkasi häntä: hän häpesi kovasti ja pysähtyi heti; ja hän juoksi ikkunan ääreen ja painoi kasvonsa ruutua vastaan, aivan kuin siellä ulkona olisi ollut jotain hyvin tärkeää katselemista. Mutta vanhus ei sanonut mitään: hän tuli pojan luo ja syleili häntä, ja Christophe näki selvästi, että ukki oli tyytyväinen. Christophen pikku itserakkaus ei lyönyt laimin muokata edelleen tätä aihetta: hän oli kyllin ovela älytäkseen, että häntä ihailtiin: mutta hän ei tiennyt tarkoin, mitä isoisä oli pitänyt hänessä suurimmassa arvossa: hänen lahjojaan dramaattisena kirjailijana, säveltäjänä, laulajana vai tanssijana. Hän itse arveli syyksi viimemainitun taipumuksia; sillä niissä hän oli miestä mielestään.

Viikko myöhemmin, kun hän oli jo kaiken unohtanut, sanoi isoisä hänelle salaperäisen näköisenä, että hänellä oli Christophelle jotain näyttämistä. Hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon, otti siitä nuottivihkon, aukaisi sen pianotelineelle ja pyysi poikaa soittamaan. Christophe oli hyvin utelias ja soitti nuotit, niin hyvin kuin osasi, sillä ne oli kirjoitettu käsin, isoisän suurella käsialalla, erikoisen selvästi juuri tätä tilaisuutta varten. Otsikot oli koristettu koukeroilla ja kiemuroilla. — Hetken päästä kysyi isoisä, joka istui Christophen vieressä ja käänsi hänelle lehteä, mikä kappale tämä oli. Christophe oli liian kiintynyt työhönsä huomatakseen, mitä hän soitti; hän vastasi, ettei hän sitä tiennyt.

— Olehan nyt tarkkaavainen. Etkö tunne tuota kohtaa?

Kyllä Christophe luuli sen tuntevansa; mutta hän ei tiennyt, missä hän oli sen kuullut. — Isoisä nauroi:

— Muistelehan. Christophe pudisti päätänsä.

— En minä muista.

Totta puhuen pälkähti hänen päähänsä eräs ajatus, hänestä tuntui niinkuin nämä soinnut… Mutta ei, se ei ollut mahdollista!… Hän ei uskaltanut… Hän ei tahtonut niitä tuntea:

— Ukki, en minä muista. Christophe punastui.

— Mutta, pikku tyhmyri, etkö huomaa, että nämähän ovat sinun aarioitasi.

Christophe oli kyllä siitä jo varma; mutta kuullessaan sen sanottavan, hänen sydämensä aivan hätkähti.

— Oi, ukki!…

Vanhus selitteli hänelle ilosta säteillen koko vihkon:

— Kas tuossa: Aaria. Tätä lauloit sinä tiistaina, kun loioit vatsallasi permannolla. — Marssi. Tätä minä pyysin sinua alkamaan alusta menneellä viikolla, tätä, jota sinä et enää keksinyt. — Menuetti. Tätä sinä tanssit nojatuolini edessä… Katsopas nyt.

Päällyslehteen oli kirjoitettu komeilla gootilaisilla kirjaimilla:

LAPSUUDEN ILOT: ARIA, MINUETTO, WALTZER, E MARCIA. OP. I, SÄVELSI JEAN-CRISTOPHE KRAFFT.

Christophea aivan häikäisi. Hänen nimensä tuon kauniin otsakkeen alla, suuressa nuottivihkossa, hänen sävellyksensä!… Hän ei voinut vielä kuin änkyttää: — "Oi, ukki, ukki!…"

Vanhus veti pojan luokseen. Christophe heittäytyi hänen syliinsä ja piiloitti päänsä Jean-Michelin kainaloon. Hän oli punainen ilosta. Vanhus oli ehkä vieläkin onnellisempi kuin Christophe. Hän jatkoi äänellä, jota hän koetti saada välinpitämättömäksi, sillä hän tunsi, että liikutus saisi hänet valtaansa:

— Tietysti minä lisäsin siihen säestyksen, ja soinnutukset laulun luonteen mukaan, ja sitäpaitsi… — (ukko ryiskeli) — ja sitäpaitsi minä lisäsin menuettiin erään trion, siksi, että… että… se on tavallista; ja minä luulen… luulen tosiaan, että se ei pahenna.

Vanhus soitti trionsa. — Christophe oli hyvin ylpeä, kun sai olla isoisän kanssa yksissä töissä.

— Mutta sittenhän, ukki, täytyy sinunkin nimesi olla vihkossa.

— Se ei maksa vaivaa. Kenenkään ei tarvitse saada sitä tietää paitsi sinun. Mutta sitten… — (nyt vapisi vanhuksen ääni) — sitten, kerran, kun minua ei enää ole, siitä muistat isoisääsi, eikö niin? Ethän sinä häntä unohda?

Vanhus-raukka ei tunnustanut, ettei hän ollut jaksanut vastustaa viatonta viettelystä pistää eräs onnettomista sävellyksistään pojanpoikansa työhön, jonka hän aavisti elävän kauemmin hänen teoksiaan; mutta hänen halunsa päästä osalliseksi tuohon kuviteltuun kunniaan oli melkoisen vaatimatonta ja sangen liikuttavaa laatua, sillä hän tyytyi ainoastaan jättämään nimettömänä jälkimaailmalle sirpaleen omia ajatuksiaan, ettei olisi aivan kokonaan kadonnut ihmisten sielusta. — Christophe heltyi kovin ja suuteli suutelemistaan ukin kasvoja. Vanhus tuli myöskin yhä liikutetummaksi ja silitteli hänen tukkaansa.

— Niinhän, että sinä muistat? Kerran, kun sinusta tulee oivallinen musiikkimies, suuri taiteilija, joka on kunniaksi suvulleen, taiteelleen ja isänmaalleen, kun sinusta tulee kuuluisa, niin sinä muistat, että sinun vanha ukkisi se aavisti ensiksi lahjasi, että hän ennusti, mitä sinusta tulee?

Vanhukselle tuli omaa ääntänsä kuullessaan vedet silmiin. Mutta hän ei tahtonut näyttää tällä tavoin heikkouttaan. Hän sai yskäkohtauksen, tekeytyi tuiman näköiseksi ja lähetti pojan pois luotaan ja lukitsi käsikirjoituksen talteen laatikkoonsa.

Christophe palasi kotiin aivan päästä pyörällä ilosta. Kivet tanssivat hänen ympärillään. Vastaanotto, jonka hän sai vanhemmiltaan, jäähdytti hiukan hänen intoaan. Kun hän tietysti kiiruhti kertomaan heille ylpeänä säveltäjän urotyötään, pääsi heiltä suuttumuksen hälinä. Äiti laski pilaa hänen kustannuksellaan, Melchior julisti, että ukko oli hullu ja että hänen olisi paljon parempi vaalia terveyttään kuin työntää pojan päähän hassutuksia; mitä Christopheen tuli, hänen piti olla hyvä ja jättää mielestään moiset tyhmyydet, istua heti paikalla pianon ääreen ja soittaa harjoituksia neljä tuntia. Hänen täytyi ensin koettaa edes oppia puhtaasti soittamaan; säveltämään hän kyllä vielä kerkiäisi, sitten, kun hänellä ei olisi parempaa tekemistä.

Asia ei ollut siten kuin näistä Melchiorin älykkäistä sanoista olisi voinut luulla, nimittäin, että isä olisi halunnut suojella lastaan liian aikaisen ylpeyden vaaralliselta huumaukselta. Hän oli aivan pian osoittava päinvastaista. Koska hän ei itse koskaan ollut pystynyt ilmaisemaan mitään aatosta sävelillä ja koska hän ei ollut tuntenut siihen edes pienintäkään halua, oli hän tottunut virtuoosin typeryydessään pitämään säveltämistä jonkinlaisena toisen luokan vaatimuksena, jolle ainoastaan esitystaide antoi arvon. Hän ei tosin ollut tunteeton innostukselle, jota suuret säveltäjät, kuten esimerkiksi Hassler, ihmisissä herättivät; hän piti näitä kunnianosoituksia sellaisessa arvossa kuin aina kaikkea menestystä, — ja oli pohjaltaan hiukan kateellinenkin, — sillä hänestä tuntui kuin olisi ne suosionosoitukset ryöstetty häneltä; mutta hän tiesi kokemuksesta, että suurien virtuoosien menestys on useinkin yhtä hälisevä kuin säveltäjienkin ja että se on sitäpaitsi persoonallisempi ja rikkaampi miellyttävistä ja imartelevista seurauksista. Hän teeskenteli kunnioittavansa syvästi suuria musiikkineroja; mutta hänelle tuotti suurta huvia kertoa heistä naurettavia elämäntarinoita, jotka antoivat heidän älystään ja tavoistaan epäilyttävän kuvan. Hän asetti virtuoosin taiteilija-asteikon ylimmälle pykälälle; sillä, sanoi hän, onhan tunnettua, että kieli on ihmisruumiin jaloin jäsen; ja mitä olisi ajatus ilman sanojaa Mitä olisi musiikki ilman esitystaituria?

Mikä näihin Christophen saamiin oikaisuihin lieneekin ollut syynä, ne eivät kuitenkaan olleet hyödyttömiä, sillä ne palauttivat pojan päähän jälleen järjen, jonka isoisän ylistykset olivat vähällä häneltä riistää. Eivätkä ne vielä olleet edes riittäviäkään. Sillä Christophe piti isoisää paljoa älykkäämpänä kuin isäänsä; ja joskin hän nyt nurisematta asettui pianon ääreen, ei hän tehnyt sitä niin paljon totellakseen, kuin saadakseen uneksia rauhassa, niinkuin hänen oli tapana sill'aikaa kuin hänen sormensa hyppelivät konemaisesti näppäimillä. Kesken iankaikkisia harjoituksiaankin kuuli hän sisällään ylpeän äänen toistavan alinomaa: "Minä olen säveltäjä, suuri säveltäjä."

Siitä päivästä alkaen ryhtyi hän säveltämään, koska hän kerran oli säveltäjä. Ennenkuin hän vielä osasi kirjoittaa kirjaimia, intoutui hän tuhraamaan nuotteja ja kaaria paperinpalasille, joita hän repi kotikirjanpito-vihkoista. Mutta ponnistuksesta keksiä, mitä hän ajatteli, ja ilmaistakseen sen nuoteilla, johtui, ettei hän ajatellut enää mitään muuta kuin ehkä sitä, että hän tahtoi jotakin ajatella. Siitä huolimatta koetteli hän itsepintaisesti kyhätä musiikkilauselmia; ja kun hän oli todellakin musikaalinen, onnistui hän, miten onnistui, vaikkei tuloksissa ollutkaan mitään sisältöä. Silloin hän riemuissaan riensi viemään niitä isoisälle, joka nyt itki ilosta, — hän itki nykyään vanhetessaan sangen helposti, — ja julisti, että ne olivat suurenmoisia.

Christophe oli tulla täten aivan pilatuksi. Onneksi pelasti hänet hänen luonnollinen terve järkensä, ja erään miehen avulla, joka ei ollut suinkaan luullut saavansa vaikuttaa kehenkään ja joka maailman silmissä oli kaukana terveen järjen esikuvasta. — Hän oli Louisan veli.

Hän oli pienikokoinen kuin sisarensakin, hintelä, kivuloinen ja hiukan kumaraselkäinen. Kukaan ei tarkoin tiennyt hänen ikäänsä; luultavastikaan ei hän ollut yli neljänkymmenen; mutta hän näytti hyvinkin viisikymmenvuotiaalta, jopa vanhemmaltakin. Hänellä oli pieni, ryppyinen, punertava naama, lempeät, siniset, ylen vaaleat silmät, aivan kuin hiukan lakastuneet lemmikit. Kun hän otti pois hatun päästään, jota hän piti siinä halusta kaikkialla, sillä hän pelkäsi vetoa, niin näkyi pieni, kalju, ruusunpunertava ja suippokärkinen kallo, joka oli aina Christophen ja hänen veljiensä ilon esineenä. He eivät väsyneet ilveilemästä sen kustannuksella, he kysyivät häneltä, minne hän oli hukannut tukkansa ja uhkasivat antaa hänelle köniin, sillä Melchiorin kömpelöt sutkaukset yllyttivät heitä. Eno nauroi itse ensimäisenä ja kesti leikin kärsivällisesti. Hän oli ammatiltaan pikku kulkukauppias; hän kiersi kylästä kylään kantaen seljässään suurta kääröä, jossa oli vaikka mitä: mausteaineita, kirjoituspaperia, namusia, nenäliinoja, kaulahuiveja, jalkineita, säilykkeitä, almanakkoja, viisuja ja rohtoja. Monta kertaa oli häntä koetettu saada asettumaan paikoilleen, ostaa hänelle myyntivarasto, perustaa sekatavarakauppa. Mutta hän ei voinut sellaisessa viihtyä: jonakin yönä hän nousi ylös, pisti avaimen ovensa alle ja lähti maleksimaan kääröineen. Saattoi mennä viikkoja, eikä häntä näkynyt. Sitten hän ilmestyi jälleen: jonakin iltana kuultiin raapustelua eteisen ovelta; ovi aukesi raolleen ja siitä pistihe sisälle pieni, kalju pää, kohteliaasti paljastettuna, lempeine silmineen ja kaino hymy huulilla. Hän sanoi: "Hyvää iltaa koko joukolle", kuivasi huolellisesti jalkansa ennenkuin tuli sisään, antoi kättä jokaiselle vanhimmasta alkaen ja meni sitten istumaan kamarin kaikkein vaatimattomimpaan nurkkaan. Siellä hän sytytti piippunsa, kallistui kumaraan ja odotti tyynenä tavallisten sutkauksien raekuuroa. Krafftit, sekä isoisä että isä, kohtelivat häntä ilkeänkurisen halveksivasti. Moinen epäsikiö oli heistä naurettava; ja heidän ylpeyttään loukkasi huonoasuisen reppurin sukulaisuus. He antoivat hänen sen kalliisti maksaa; mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan, hän oli heitä kohtaan kovin kunnioittava, mikä seikka teki heidät aseettomiksi, varsinkin vanhuksen, joka oli varsin herkkä muiden kohteliaisuuksille. He tyytyivät syytämään hänen niskaansa kömpelöitä sutkauksia, jotka saivat usein Louisan poskille nousemaan kiivaan punan. Viimemainittu oli tottunut vastustamatta taipumaan, tuntien Krafftien älyllisen ylemmyyden, eikä hän epäillyt, ettei hänen miehensä ja appensa olleet oikeassa; mutta hän rakasti hellästi veljeään, ja veli jälleen jumaloi hiljaisesti häntä. He olivat kumpikin yksinäisiä ja viimeisiä koko suvusta, ja molemmat nöyriä, elämän vähäpätöisiksi tekemiä ja murskaamia; keskinäinen sääli ja yhteiset salaa kestetyt kärsimykset yhdistivät heitä toisiinsa alakuloisella sulolla. Krafftien keskuudessa, noiden vankkojen, häliseväin, raakaa voimaa paisuvain miesten, jotka näyttivät olevan luodut elämää ja iloista elämää varten, ymmärsivät nämä sisarukset toisiaan, nämä heikot ja hyväntahtoiset olennot, jotka olivat niin sanoaksemme kehysten ulkopuolella, ulkopuolella elämän tai siitä syrjässä, ja he säälivät toisiaan sitä koskaan sanallakaan ilmaisematta.

Christophe, kevytmielisen julmana kuin lapsi ainakin, ei jättänyt yhtymättä isän ja isoisän halveksumiseen tuota pikku kulkukauppiasta kohtaan. Hän huvitteli hänellä kuin jollakin hassulla esineellä; hän kiusasi enoa typerillä päähänpistoilla, jotka uhri kärsi aina yhtä rauhallisesti. Christophe piti hänestä kuitenkin tietämättään. Hän rakasti häntä niinkuin mukavaa lelua, jota saa mukiloida, miten tahtoo; hän rakasti häntä myöskin siksi, että enolla oli tullessaan aina hänelle joitakin hyviä tuomisia; makeisia, jokin kuva, jokin hauska keksintö. Tuon pienen miehen kotiin paluu oli lapsille ilon hetki; sillä hänellä oli aina heille varattu jokin yllätys. Niin köyhä kuin hän olikin, oli hänellä rahaa tuoda heille jokaiselle jokin pikku muisto; eikä hän koskaan unohtanut yhdenkään perheenjäsenen nimi- tai syntymäpäivää. Sellaisina juhlapäivinä nähtiin hänen täsmällisesti tulevan vieraaksi, ja hän veti taskustaan jonkin ystävällisen, huolellisesti valitun lahjan. Siihen oltiin niin totuttu, että tuskin muistettiin häntä kiittääkään: se tuntui aivan luonnolliselta; ja hänelle näytti riittävän palkinnoksi ilo saada lahjansa antaa. Mutta Christophe, joka ei yleensä nukkunut hyvin ja joka öisin kertasi ajatuksissaan päivän tapahtumia, johtui välistä ajattelemaan, että eno oli kuitenkin kovin hyvä; ja hänelle tuli silloin omituisia kiitollisuuden puuskia tuota mies-parkaa kohtaan; mutta kun päivä koitti, ei hän niitä tunteitaan ilmaissutkaan, vaan mietti, miten nyt kujeilla hänen kustannuksellaan. Hän oli muuten vielä liian pieni antaakseen hyvyydelle sille tulevaa arvoa, lasten kielessä on sanoilla hyvä ja tuhma melkein sama merkitys; Gottfried-eno näytti olevan siitä väitteestä oivallinen esimerkki.

Eräänä iltana, kun Melchior oli sanonut syövänsä kaupungilla ja Louisa nukutteli kahta pienintä lasta, jäi Gottfried yksin saliin ja meni sitten ulos ja istuutui joen rannalle aivan lähelle rakennusta. Christophe lähti joutessaan hänen perästään; ja kuten tavallista alkoi hän ärsytellä enoa, hypellen hänen ympärillään niinkuin pieni koiranpentu, kunnes hän viimein hengästyi ja pötkähti ruohikkoon hänen jalkoihinsa. Hän kellotti vatsallaan ja painoi nenäänsä ruohoon. Kun läähätys salli, mietti hän taas jotain uutta tuhmuutta sanoakseen enolle; hän keksikin, ja huudahti sen enolle väänneskellen naurusta, naama yhä maata vasten. Ei kuulunut vastausta. Hiljaisuus hämmästytti Christophea, hän kehotti päätänsä ja aikoi toistaa sukkeluutensa. Hänen katseensa kohtasi silloin Gottfriedin kasvot, joita päivän viimeiset säteet valaisivat, auringon riutuessa kultaisiin usviin. Sanat takertuivat Christophen kurkkuun, sillä Gottfried hymyili, suu hiukan auki; hänen kärsivät kasvonsa olivat kuvaamattoman surulliset ja vakavat. Christophe nousi toisen kyynärpäänsä varaan ja alkoi katsella häntä. Ilta hämärtyi; Gottfriedin kasvot hälventyivät vähitellen näkyvistä. Vallitsi syvä hiljaisuus. Christopheen tarttui nyt vuorostaan salaperäinen tunnelma, joka heijastui Gottfriedin kasvoilla. Hän vaipui epämääräisen tunnelman valtaan. Maailma oli varjossa. Taivas hohti; tähdet alkoivat tuikkia, yksi toisensa jälkeen. Joen pikku laineet solahtelivat rantaan. Lapsi joutui ikäänkuin horteeseen; hän pureskeli jotain kortta; katselematta juuri mitään; sirkka sirisi hänen lähellään. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut nukkua. — Yhtäkkiä alkoi Gottfried pimeässä laulaa. Hän lauloi heikolla, verhotulla, aivan kuin sisältä tulevalla äänellä; sitä ei olisi kuullut kahdenkymmenen askeleen päähän. Mutta siinä henki liikuttavaa totuutta, olisi voinut sanoa että laulaja puhui ääneen, ja että noiden sointujen läpi saattoi nähdä aina hänen sydämensä pohjaan kuin kuultavan veden. Koskaan ei Christophe ollut kuullut kenenkään laulavan niin. Ja koskaan ei hän ollut kuullut sellaista laulua. Verkkaan, yksinkertaisesti, lapsellisena kulki sävel, hitain, surullisin, hiukan yksitoikkoisin askelin, kiiruhtamatta laisinkaan, — vaieten tuontuostakin pitkäksi aikaa, — lähtien jälleen vaeltamaan, ajattelematta päämääräänsä ja haipuen yöhön. Se tuli ikäänkuin jostakin hyvin kaukaa ja meni jonnekin tietymättömiin. Sen lempeä rauha oli täynnä tuskallista levottomuutta; sen näennäisen tyyneyden alla nukkui vuosisatain ahdistus. Christophe pidätti hengitystään, hän ei tohtinut hievahtaa, häntä liikutus aivan jääti. Kun laulu loppui, laahautui hän Gottfriedin luo, ja hätä kurkussa hän sanoi:

— Eno…

Gottfried ei vastannut.

— Eno, toisti lapsi, nousten käsin Gottfriedin polvea vasten ja painaen siihen leukansa.

Gottfriedin lempeä ääni vastasi:

— No, lapsukainen…

— Mitä se oli, eno? Sano, mitä sinä lauloit?

— Sitä en tiedä.

— Sano, mitä se oli!

— Enhän tiedä. Se on jokin laulu.

— Onko se sinun tekemäsi?

— Ei; minunko tekemäni! Jopahan sitten!… Se on vanha laulu.

— Kuka sen on tehnyt?

— Sitä ei tiedetä.

— Ja milloin tehty?

— Ei tiedetä…

— Kun sinä olit pieni?

— Ennenkuin minä olin maailmassa, ennenkuin minun isäni, isäni isä, isäni isoisä olivat… Se on ollut aina.

— Merkillistä! Siitä ei kukaan ole minulle puhunut.

Christophe mietti hetkisen:

— Eno, osaatko sinä muita lauluja?

— Kyllä.

— Laula sitten toinen laulu.

— Minkä tähden toinen? Yksi riittää. Ihminen laulaa, kun tarvitsee laulaa, kun täytyy laulaa. Ei saa laulaa huvitellakseen.

— Mutta kun tahtoo tehdä musiikkia?

— Tämä ei ole musiikkia.

Poikanen tuli miettiväksi. Hän ei oikein ymmärtänyt. Kuitenkaan ei hän pyytänyt selitystä: totta kyllä, tämä ei ollut musiikkia, tuollaista tavallista musiikkia. Hän jatkoi:

— Eno, oletko sinä niitä tehnyt?

— Mitä?

— Lauluja.

— Laulujako? Oh, kuinka minä niitä olisin tehnyt? Sellaista ei tehdä. Lapsi jatkoi kuitenkin itsepäisen loogillisesti:

— Mutta, eno, kerranhan ne kuitenkin on tehty… Gottfried pudisti yhä vain päätänsä:

— Ne ovat olleet aina. Lapsi kuulusteli yhä vain:

— Mutta, eno, voihan tehdä toisia, uusia lauluja?

— Ja miksikä tehdä? Niitä on kaikkea varten. Toiset soveltuvat silloin, kun olet surullinen, toiset, kun olet iloinen; toiset, kun olet väsynyt ja ajattelet kotia, joka on kaukana; kun halveksit itseäsi siksi, kun olet vaivainen syntinen ja maan mato; kun sinun tekee mielesi itkeä sentähden, että ihmiset eivät ole olleet sinulle hyviä; ja kun sydämesi iloitsee, koska aurinko paistaa ja näet Jumalan taivaan, hänen, joka on aina hyvä ja näyttää sinulle hymyilevän… Niin, on lauluja kaikkea, kaikkea varten. Minkä tähden tekisinkään uusia?

— Ollaksesi suuri mies, vastasi poika, jonka pää oli täynnä isoisän opetuksia ja lapsellisia unelmia.

Gottfried naurahti lempeästi. Christophe kysäisi hiukan närkästyen:

— Miksi sinä naurat?

Gottfried vastasi:

— Oh, minähän en ole mitään.

Ja hän taputti poikaa päälaelle ja kysyi:

— Sinä tahdot siis tulla suureksi mieheksi?

— Niin tahdon, vastasi Christophe ylpeänä. Hän luuli, että Gottfried ihailisi nyt häntä. Mutta Gottfried vastasi:

— Mistä syystä?

Christophe aivan ällistyi. Hän mietti päänsä puhki ja virkkoi:

— Tehdäkseni kauniita lauluja.

Gottfried naurahti uudestaan ja sanoi:

— Sinä tahdot tehdä lauluja ollaksesi suuri mies; ja tahdot olla suuri mies tehdäksesi lauluja. Sinähän olet kuin koira, joka pyörii tavoitellen häntäänsä.

Christophe pahastui kovin. Muulloin ei hän olisi suvainnut, että eno, jonka kustannuksella hän aina ilveili, olisi ilveillyt puolestaan hänen kustannuksellaan; eikä hän sitäpaitsi ollut aavistanut, että Gottfried kykeni älyllään pistämään hänet pussiin. Hän mietti jotain väitettä tai nenäkästä vastausta, mutta ei keksinyt. Gottfried jatkoi:

— Vaikka sinä olisit niin suuri, että ylettäisit täältä Koblenziin, niin et osaisi silti tehdä yhtään laulua. Christophe intti vastaan:

— Mutta kun tahdon tehdä!…

— Kuta enemmän tahdot, sitä vähemmän osaat. Osatakseen tehdä lauluja niinkuin nuo, kuuntelepas…

Kuu oli noussut pyöreänä ja loistavana vainioitten takaa. Keveä, hopean hohtava utu hiipi pitkin maan pintaa ja veden kiiltävää kalvoa. Sammakot kurahtelivat, ja niityltä kuului lehtikonnain kimeän huilun sävel. Sirkkain terävä tremolo aivan kuin vastasi tähtien värinään. Tuuli kahahteli hiljaa leppien lehdissä. Joen yläjuoksun varrelta kukkuloilta soi satakielen hentoinen sävel.

— Mitä sinun tarvitsee laulaa? huokaisi Gottfried, vaiettuaan pitkän aikaa. — (Ei olisi voinut päättää, puhuiko hän itselleen vai Christophelle.) — Eivätkö nuo laula paremmin kuin sinä koskaan osaisit?

Christophe oli monta kertaa kuullut nämä öiset äänet, ja hän rakasti niitä. Mutta koskaan ei hän ollut tajunnut niitä sellaisina kuin nyt. Tosiaan: mitä varten tarvitsi laulaa?… Hän tunsi hellyyden ja surun paisuttavan sydäntään. Hän olisi tahtonut syleillä virtaa, niittyjä, taivasta, rakkaita pikku tähtiä. Hän tunsi rakastavansa Gottfried-enoa, joka nyt näytti hänestä paremmalta, kauniimmalta kaikkia muita ihmisiä. Hän ajatteli, miten väärin hän oli enoa arvioinut; ja hän luuli enon olevan suruissaan siitä, että hän oli arvostellut häntä huonosti. Hänen tuntonsa soimasi häntä ankarasti. Häntä halutti huudahtaa enolle: "Eno, älä ole enää pahoillasi, minä en ole enää häijy; anna minulle anteeksi, minä pidän sinusta!" Mutta hän ei uskaltanut. — Ja yhtäkkiä hän heittäytyi Gottfriedin syliin; mutta se lause ei tahtonut päästä hänen kurkustaan; hän supisi vain monta kertaa: "Minä pidän kovasti sinusta!" ja hän syleili häntä kiihkeästi. Gottfried ällistyi ja tuli liikutetuksi ja toisti: "No, mitä nyt, mitä nyt?" ja hyväili poikaa. Sitten hän nousi ylös, otti Christophea kädestä ja sanoi: "Nyt meidän täytyy mennä kotiin." Christophe tuli surulliseksi ja ajatteli, ettei eno ollut häntä ymmärtänyt. Mutta kun he pääsivät lähelle taloa, sanoi Gottfried hänelle: "Jonakin toisena iltana, jos tahdot, menemme uudestaan kuulemaan Jumalan musiikkia, ja minä laulan sinulle toisia lauluja." Ja kun Christophe syleili ylen kiitollisena häntä ja sanoi hänelle hyvää yötä, huomasikin hän, että eno oli hänet ymmärtänyt. Siitä alkaen lähtivät he usein yhdessä kävelylle; he kulkivat äänettöminä pitkin joen rantaa tai vainioiden poikki. Gottfried poltti piippuaan, ja Christophe piti häntä kädestä, hiukan peljäten tummuvia varjoja. He istahtivat ruohikkoon; ja kun he olivat hetken olleet vaiti, puhui Gottfried hänelle tähdistä ja pilvistä; hän opetti Christophea tuntemaan maan ja ilman ja veden henkäykset, hämärissä lentävän, matelevan, hyppelevän, uivan ja kuhisevan pikku maailman laulut, huudot ja äänet, ja sadetta tai kaunista ilmaa ennustavat merkit, kaikki yön sinfonian lukemattomat soittimet. Joskus Gottfried lauloi, surullisia tai iloisia lauluja, mutta aina samantapaisia; ja aina Christophe tuli niitä kuullessaan jollakin tavoin rauhattomaksi. Mutta koskaan ei hän laulanut muuta kuin yhden laulun kunakin iltana; ja Christophe oli huomannut, ettei hän mielellään laulanut silloin, kun häntä pyydettiin; sen täytyi johtua itsestään, silloin, kun hän itse halusi. Joskus sai odottaa kauan, aivan vaiti; ja juuri, kun Christophe ajatteli: "Ei hän tänä iltana laulakaan…", silloin Gottfried alkoi laulaa.

Eräänä iltana ei Gottfried tosiaan laulanut, ja silloin pälkähti Christophen päähän esittää hänelle eräs omia sävellyksiään, joista hänelle oli ollut niin paljon vaivaa ja joista hän oli niin ylpeä; hän tahtoi näyttää, minkälainen taiteilija hän oli. Gottfried kuunteli häntä tyynesti; sitten hän virkkoi:

— Christophe-raukka, miten rumaa tuo oli! Se solvasi Christophea niin pahoin, ettei hän keksinyt, mitä vastata. Gottfried jatkoi sääliväisesti:

— Miksi sinä olet tehnyt tuollaista? Se oli niin rumaa; kukaan ei sinua pakottanut sellaista tekemään.

Christophe väitti vihasta punastuen vastaan:

— Ukki on sanonut, että minä sävellän kauniisti! huudahti hän.

— Ahaa, virkkoi Gottfried yhtä rauhallisesti. Hän on varmaan oikeassa, hän on hyvin oppinut. Hän ymmärtää, mikä on musiikkia. Minä en sitä ymmärrä…

Ja hetken päästä hän lisäsi:

— Mutta minusta se vain oli rumaa.

Hän katsoi tyynesti Christophea, näki miten pahoillaan hän oli, hymyili ja virkkoi.

— Oletko sinä tehnyt muitakin lauluja? Ehkä ne olisivat minusta parempia.

Christophe ajatteli tosiaan, että hänen muut laulunsa tekisivät kenties paremman vaikutuksen kuin ensimäinen; ja hän lauloi ne enolle kaikki. Gottfried ei virkkanut ensin mitään; hän odotti, kunnes ne loppuivat. Sitten hän pudisti päätänsä ja sanoi aivan vakuutettuna:

— Nämä olivat vielä rumempia.

Christophe puri huulensa yhteen, ja hänen leukansa vapisi: hän oli purskahtaa itkuun. Gottfried itsekin oli aivan järkyttynyt ja väitti edelleen:

— Miten rumaa! rumaa!

Christophe huudahti kyyneliin tukahtuvalla äänellä:

— Mutta miksi sinä sanot, että se on rumaa?

Gottfried katsoi häneen rehellisin silmin:

— Miksikö?… En tiedä… Odotapas… Se on rumaa… Ensiksikin sen tähden, että se on typerää… Niin, sitä se on… Se on typerää, siinä ei ole minkäänlaista ajatusta… Niin juuri. Kun sinä nämä kirjoitit, ei sinulla ollut mitään sanomista. Miksi sinä ne siis kirjoitit?

— En tiedä, vastasi Christophe valittavalla äänellä. Minä tahdoin kirjoittaa jonkin kauniin pätkän.

— Kas niin! Sinä kirjoitit ainoastaan kirjoittaaksesi. Sinä kirjoitit sitä varten, että olisit suuri säveltäjä, että sinua ihailtaisiin. Sinä olit ylpeä, olet valehdellut; ja siitä sait rangaistuksen. Näetkös, ihminen saa aina rangaistuksen, kun on musiikissa ylpeä ja valehtelee. Musiikki tahtoo olla vaatimaton ja rehellinen. Mitä se muuten olisi? Törkeyttä, herjausta Jumalaa vastaan, joka on meille lahjoittanut suloisen laulun sitä varten, että puhuisimme sillä totta ja kunniallisesti.

Hän huomasi pojan harmin ja tahtoi hyväillä häntä; mutta Christophe kääntyi vihoissaan häneen selin; ja monta päivää mökötti hän enolle. Hän vihasi Gottfriediä. — Mutta kuinka hän itselleen vakuuttikin: "Hän on aasi! Hän ei ymmärrä mitään. Isoisä, joka on paljon älykkäämpi kuin hän, pitää minun laulujani erinomaisina"; — sielunsa syvyydessä tiesi hän kuitenkin, että eno oli oikeassa; ja Gottfriedin sanat syöpyivät syvälle hänen sydämeensä: hän häpesi, että oli valehdellut.

Ja vaikka hän itsepäisesti kantoi enolle kaunaa, ajatteli hän nykyään alinomaa häntä, kun ryhtyi kirjoittamaan sävellyksiään; ja usein repi hän tehdyn kappaleiksi, ajatellen häpeissään, mitä Gottfried siitä sanoisi. Jos hän ei totellut sisäistä ääntään, vaan kirjoitti sellaista, jota hän ei tuntenut aivan rehelliseksi, pisti hän työnsä huolellisesti enolta piiloon; hän kammoi itsekseen enon arvostelua, ja hän oli ylen onnellinen, kun Gottfried sanoi eräästä hänen kappaleestaan vain: "Tämä ei ole kovinkaan ruma… Minä pidän tästä."

Joskus teki hän kostaakseen enolle aika kujeen, soitti hänelle omanaan jonkin suuren säveltäjän kappaleen; ja hän oli haljeta riemusta, kun Gottfried sattui pitämään sitäkin kauheana. Mutta Gottfried ei nolaantunut ollenkaan. Hän nauroi herttaisesti Christophelle, joka läiskytti käsiään ja hyppeli ilosta hänen ympärillään; ja hän toisti alinomaa entistä väitettään: "Se voi kyllä olla hyvin kirjoitettu; mutta siinä ei ole mitään sisältöä." — Koskaan ei hän tahtonut olla läsnä pikku konserteissa, joita kotona pidettiin. Olipa esitettävä kappale miten kaunis tahansa, aina hän alkoi haukoitella ja tuli ikävystyneen ja tylsän näköiseksi. Kauan ei hän sitä kestänyt, vaan pujahti hiljaa pois. Hän sanoi:

— Katsopas, pikku ystäväni: kaikki, mitä sinä kirjoitat kotona, se ei ole vielä musiikkia. Huoneessa tehty musiikki on samanlaista kuin päiväpaiste siellä. Todellinen musiikki on ainoastaan ulkona, jossa saat hengittää hyvän Jumalan raitista ilmaa.

Hän puhui aina hyvästä Jumalasta; sillä hän oli hyvin hurskas, Krafftien, isän ja pojan, vastakohta; he näet olivat olevinaan vapaa-ajattelijoita, vaikka he pitivät perjantai-paastosta sangen tarkasti vaarin.

Yhtäkkiä muutti Melchior mielipidettä, se tiesi, mistä syystä. Hän hyväksyi sen, että isoisä kirjoitti muistiin Christophen inspiratsioneja, jopa kulutti lisäksi pojan suureksi ihmeeksi monta iltaa tekemällä konsepteista kopioita pari kolme kappaletta. Kaikkiin kysymyksiin tässä asiassa vastasi hän juhlallisen näköisenä, että "saadaanpa nähdä…"; tai hän hieroskeli tyytyväisenä käsiään, hankasi kaikin voimin muka leikillään pojan päätä tai antoi hänelle iloissaan aika läsäyksiä pakaroille. Christophe inhosi hirveästi tällaista ystävällisyyttä; mutta hän näki, että isä oli tyytyväinen, vaikka ei tiennytkään, miksi.

Sitten pitivät Melchior ja ukki salaperäisiä kokouksia. Ja eräänä iltana sai Christophe kummakseen kuulla, että hän, Christophe, oli omistanut H.K.K:lleen, Suurherttua Leopoldille Lapsuuden Ilot. Melchior oli hankkinut selvän herttuan mielenlaadusta ja oli huomannut hänet taipuvaksi ottamaan suosiollisesti omistuksen vastaan. Sitäpaitsi julisti Melchior riemuissaan, että nyt oli silmänräpäystäkään hukkaamatta: pro primo: laadittava virallinen anomus herttualle; — pro secundo, julkaistava sävellys; — pro tertio, järjestettävä konsertti, jossa se esitettäisiin. Melchiorin ja Jean-Michelin kesken jatkui vielä pitkiä neuvotteluja. Pari, kolme iltaa he pohtivat innokkaasti asiaa. Oli kielletty ankarasti heitä häiritsemästä. Melchior kirjoitti ja pyyhki, pyyhki ja kirjoitti. Ukko puhui ääneen, aivan kuin laususkellen runoa. Joskus he molemmat suuttuivat ja löivät nyrkillään pöytään, kun eivät keksineet sopivaa sanaa.

Sitten huudettiin Christophe sisään, hänet asetettiin pöydän ääreen, työnnettiin kynä hänen käteensä, isän seistessä oikealla puolella ja ukin vasemmalla; ja viimemainittu alkoi lausua hänen kirjoitettavakseen jotain, josta hän ei ymmärtänyt mitään, koska hänelle tuotti suunnattoman vaivan jo sanainkin piirtäminen, sillä Melchior huusi hänen korvaansa ja vanhus laususkeli hänelle niin mahtipontisella tavalla, ettei Christophe, jota sanojen kaiku häiritsi, edes koettanutkaan ymmärtää niiden sisältöä. Vanhus oli aivan yhtä järkytetty. Hän ei osannut istua paikallaan, vaan käveli edestakaisin huoneessa, ja matki kasvojensa eleillä tekstin tunnelmia; mutta vähän väliä hän tuli katselemaan pojan kirjoitusta; Christophe, joka joutui aivan päästä pyörälle, kun nuo kaksi isoine päineen kurkistelivat hänen olkansa takaa, voi enää tuskin pitää kynää kädessään; hän ponnisteli kieli suusta ulkona, hänen silmissään vilisi ja hän veti liikoja kirjaimen-alkuja tai tuhrasi kaiken jo kirjoitetun; — Melchior ärjyi; Jean-Michel kuohui; — ja nyt täytyi alkaa koko kirjoitettava alusta, ja sitten taas alusta; ja kun hän viimeinkin luuli pääsevänsä loppuun, niin tipahti komea mustelöntti moitteettomalle sivulle: — silloin ravistettiin häntä korvista, ja hän purskahti itkemään; mutta häntä kiellettiin itkemästä, sillä siten hän kasteli paperiarkin; — ja koko asia alettiin lausua hänelle uudestaan, ensimäisestä rivistä alkaen; ja hän ajatteli, että tästä ei tulisi loppua ilmoisna ikänä.

Viimeinkin se saatiin tehdyksi; ja Jean-Michel seisoi uunia vasten ja luki teoksen julki, äänellä, joka vapisi ilosta, kun taas Melchior katseli nojatuolissa selkäkenossa kattoon, työnsi leukaansa pitkälle ja nautti tuntijan tavalla seuraavan kirjeen muotokukkasista:

" Korkeasti Kunnioitettu, Sangen ylhäinen Korkeus! Sangen Armollinen herra!

"Jo neljännestä vuodestani alkoi Musiikki olla ensimäinen minun nuorekkaita ajanvietteitäni. Kohta, kun olin tehnyt tuttavuuden jalon Muusan kanssa, joka kannusti minun sieluani puhtaiden harmoniain jumaloimiseen, minä häntä rakastin; ja mikäli näin, hän palkitsi sen minulle. Nyt minä olen saavuttanut kuudennen vuosistani; ja jonkun aikaa on Muusani kuiskuttanut usein inspiratsioonin hetkillä minun korvaani: 'Uskalla! Uskalla! Kirjoita kerran muistiin sielusi harmoniat!' — 'Kuusi-vuotias! ajattelin minä; kuinka minä voisin uskaltaa? Mitä minusta sanoisivat taiteen oppineet miehet?' — Minä epäröin. Minä vapisin. Mutta Muusani sitä vaati: — Minä tottelin. Minä kirjoitin.

Olisiko minulla nyt,

oi, Sangen ylhäinen Korkeus!

olisiko minulla tohtiva uskallus laskea Sinun Valtaistuimesi askelmain juureen nuorten töitteni esikoishedelmät?… Olisiko minulla rohkeus toivoa, että Sinä suvaitsisit luoda niihin hyväksyvästi Sinun isällisten silmäisi majesteettisen katseen?…

Oi, kyllä varmaan, sillä Tieteet ja Taiteet ovat aina löytäneet Sinussa älykkään Maecenaan, ylevämielisen esitaistelijansa; ja lahjat kukoistavat Sinun pyhän suojeluksesi Minervan-kilven alla.

Tässä syvässä ja varmassa luottamuksessa minä siis tohdin lähestyä Sinua näillä nuorekkailla koetelmilla. Ota ne vastaan lapsellisen kunnioitukseni puhtaana uhrina, ja luo'os hyvyydessäsi,

oi, Sangen ylhäinen Korkeus!

silmäsi niiden ja nuoren tekijän puoleen, joka polvistuu Sinun jalkaisi juureen syvässä alamaisuudessaan!

Hänen Korkeasti Kunnioitetun, Sangen ylhäisen Korkeutensa kaikkein alamaisin ja nöyrin, uskollisin ja mitä kuuliaisin palvelija,

Jean-Christophe Krafft."

Christophe ei kuullut koko lukemista: hän oli tyytyväinen, kun oli päässyt koko touhusta; ja peläten, että hänet pantaisiin alkamaan taas alusta hän meni ulos karkuun. Hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä, mitä hän oli kirjoittanut, eikä hän siitä laisinkaan välittänyt. Mutta kun vanhus oli lukenut omistuksen loppuun, luki hän sen vielä kerran ääneen, nauttiakseen siitä uudestaan; ja kun se oli tehty, niin julistivat Melchior ja hän, että se oli mestariteos. Samaa mieltä oli suurherttuakin, jolle kirje tuotiin ja sen ohella kopio sävellyksestä; hän suvaitsi hyvyydessään antaa vastata, että ne olivat molemmat viehättävää tyyliä. Ja hän myöntyi konserttiin, käski antaa Melchiorin käytettäväksi Musiikkiakademiansa salin, sekä suvaitsi luvata ottaa puheilleen nuoren taiteilijan hänen esiintymispäivänään.

Melchior ryhtyi siis kiireesti puuhaamaan konserttia. Hän hommasi avustajaksi Hof Musik Vereinin; ja koska näiden ensimäisten toimenpiteiden menestys kiihoitti hänen suuruudenunelmiaan, niin päätti hän samalla aikaa julkaista loistopainoksen Lapsuuden iloja. Hän olisi tahtonut päällyslehdelle kaiverruskuvan Christophesta pianon ääressä, hän itse, Melchior, seisomassa säveltäjän takana viulu kädessä. Mutta siitä aikeesta täytyi hänen luopua; ei kalleuden vuoksi, — Melchior ei säikkynyt mitään uhrauksia, — vaan ajan niukkuuden tähden. Hän tyytyi siis vertauskuvalliseen vignettiin, johon oli koottu kehto, torvi, rumpu ja puuhevonen, jotka ympäröivät auringonsäteitä levittelevää lyyraa. Otsikkolehdessä oli paitsi pitkää omistuskirjoitusta, jossa herttuan nimi esiintyi valtavin kirjaimin, selitys, että "Herra Jean-Christophe Krafft oli kuusi-vuotias". — Oikeastaan hän oli jo seitsemän ja puoli vuotta vanha. — Nuottivihkon kansikuva tuli sangen kalliiksi: kustannuksia maksaakseen täytyi isoisän myydä muuan seitsemänneltätoista vuosisadalta periytynyt arkku, joka oli koristettu kuvaleikkauksilla ja josta hän ei ollut tahtonut luopua, vaikka muinaisesineiden kokooja Wormser oli monta kertaa pyytänyt sitä häneltä. Mutta Melchior ei epäillyt, etteivät myydyt kappaleet tuottaisi hyvinkin kustannuksia, jopa enemmänkin.

Vielä eräs toinenkin seikka tuotti hänelle huolta: nimittäin, minkälaisessa puvussa Christophe esiintyisi konsertissa. Se asia vaati uuden perheneuvottelun. Melchior olisi toivonut, että poika näyttäytyisi lyhyessä mekossa ja paljain säärin niinkuin neli-vuotias lapsi. Mutta Christophe oli ikäisekseen sangen kookas; ja kaikki tunsivat hänet: oli mahdoton uskotella itselleen, että siinä suhteessa voitaisiin ketään puijata. Silloin sai Melchior loistavan aatteen. Hän päätti, että poika puettaisiin hännystakkiin ja valkeaan rusettiin. Turhaan intti Louisa vastaan ja väitti, että hänen pikku raukkansa tehtäisiin naurettavaksi. Melchior luotti juuri siihen hupaiseen naurumenestykseen, jonka moisen ilmestyksen näkeminen synnyttäisi yleisössä. Niin tehtiin, ja räätäli tuli ottamaan mittaa pikku herrasta. Sitäpaitsi tarvittiin vielä hieno paita ja kiiltonahkaiset kengät; sekin nieli vielä huimat summat. Christophen oli hyvin ilkeä olla uusissa pukimissaan. Totuttaakseen häntä niihin, annettiin hänen harjoitella monta kertaa kappaleitaan näissä vaatteissa. Kuukauden päiviin ei hän päässyt pois pianotuolilta. Lisäksi opetettiin häntä kumartamaan. Hän ei saanut enää hetkeäkään rauhaa. Hän kuohui kiukkua, mutta ei uskaltanut nousta vastarintaan; sillä hän ajatteli, että nyt hän tekisi suurtyön; ja hän oli samalla ylpeä ja pelkäsi. Muuten hemmoteltiin häntä kovasti; peljättiin, että hän vilustuisi; hänen kaulansa käärittiin paksuihin villahuiveihin; hänen kenkiään lämmitettiin, sillä peljättiin, että ehkäpä ne olivat kosteat; ja pöydässä sai hän parhaat palat.

Viimein koitti tuo suuri päivä. Kähertäjä tuli ja ryhtyi pukeutumisen ensimäisiin toimiin ja kähersi Christophen uppiniskaiset haivenet; hän ei hellittänyt, ennenkuin muutti ne kihariksi kuin lampaan villa. Koko perhe marssi sitten Christophen editse ja julisti, että hän oli mainio. Melchior käänteli ja katseli häntä vielä joka taholta, löi sitten otsaansa ja juoksi hakemaan suuren kukan, jonka hän pisti pojan napinläpeen. Mutta kun Louisa sen näki, kohautti hän kätensä taivasta kohti ja huudahti huolissaan, että poikahan oli nyt aivan kuin apina; tämä loukkasi kovasti Christophea. Hän itse ei tiennyt, pitikö hänen olla hienoudestaan ylpeä vai häpeissään. Vaistomaisesti se oli hänestä nöyryyttävää. Samaa hän tunsi vielä konsertissakin; ja se oli jäävä hänelle vallitsevaksi tunteeksi koko tästä muistettavasta päivästä.

Konsertin piti kohta alkaa. Puoli salia oli tyhjää. Suurherttua ei ollut tilaisuuteen saapunut. Muuan rakastettava ja asioista perillä oleva ystävä, jollaisia aina saa, ei ollut jättänyt tuomatta uutista, että herttualla oli, palatsissaan neuvoston kokous ja että hän oli estetty: varmempaa syytä ei hän tiennyt. Melchior kurkisteli masennuksissaan ulos ikkunasta. Vanha Jean-Michel oli myöskin huolissaan, mutta ainoastaan pojanpoikansa tähden; hän kiusasi Christophea loppumattomilla neuvoilla. Christopheen oli hänen läheistensä kuume tarttunut; hän ei ollut levoton sävellyksistään; mutta häntä vaivasi ajatus, että hänen täytyi kumartaa yleisölle, ja se kasvoi vähitellen oikeaksi tuskaksi.

Kuitenkin täytyi nyt alkaa: yleisö tuli kärsimättömäksi. Hof Musik Vereinin orkesteri viritti uvertyyrin Coriolanuksesta. Poika ei tuntenut Coriolanusta eikä Beethovenia; sillä vaikka hän oli usein kuullut tämän sävellyksen, ei hän tiennyt, mikä se oli; koskaan hän ei välittänyt, mitä hänen kuulemansa teokset olivat nimeltään; hän antoi niille omat nimensä, jotka sopivat hänen pieniin tarinoihinsa tai kuvittelemiinsa maisemiin; hän luokitteli ne tavallisesti kolmeen ryhmään: tuleen, maahan ja veteen; niissä oli tuhansia eri vivahduksia. Mozart kuului melkein aina veteen: hän oli ruohikko joen rannalla, läpikuultava usva, joka häilyi virran kalvolla, pieni keväinen sade tai sateenkaari. Beethoven oli tuli: milloin rovio jättiläismäisin liekein ja valtavin savupatsain, milloin palava metsä, raskas, peljättävä lonka, josta salama iskee, milloin suuri taivas täynnä väriseviä tähtiä, joiden joukossa näkee sykkivin sydämin yhden tähden irtautuvan, väikkyvän ja sammuvan hiljaa kauniina syyskuun yönä. Tälläkin kerralla poltti tuon sankarisielun valtiashehku häntä niinkuin tuli. Kaikki muu katosi: mitä merkitsi kaikki muu? Herttuan viipymisestä tyrmistynyt Melchior, huolistunut Jean-Michel, koko touhuava ihmislauma, yleisö, herttua, mitä oli Christophella heidän kanssaan tekemistä? Mitä yhteyttä oli hänellä ja heillä? Oliko kaikessa tuossa hänestä mitään? Hänestäkö? Hän eli ainoastaan sen väkevän voiman vallassa, joka tempasi hänet mukaansa. Hän seurasi sitä hengästyksissään, kyyneleet silmissä, puutunein jaloin, ruumiissa täristys kämmenistä jalkapohjiin saakka; hänen verensä kiihdytti häntä kuin hyökkäykseen; hän vapisi kiireestä kantapäähän. — Ja kuunnellessaan siten jännitetyin korvin, kätkössä erään kulissilaitteen takana, tunsi hän yhtäkkiä kiivaan iskun sydämessään: orkesteri oli pysäyttänyt soiton, yhtäkkiä, keskellä tahtia; ja lyhyen vaikenemisen jälkeen se viritti pauhaavin läkkipuhaltimin ja rummuin sotilasmarssin, virallisen johdannon. Siirtyminen musiikista toiseen oli niin jyrkkä ja odottamaton, että Christophe kiristeli hampaitaan, polki raivoissaan jalkaansa ja heristeli nyrkkiä seinille. Mutta Melchior oli riemuissaan: suurherttua oli nyt tullut tilaisuuteen, ja orkesteri tervehti häntä kansallislaululla. Ja Jean-Michel antoi vapisevin käsin pojanpojalleen viimeiset neuvot.

Uvertyyri alettiin alusta ja soitettiin tällä kertaa loppuun asti. Nyt tuli Christophen vuoro. Melchior oli sommitellut ohjelman niin älykkäästi, että sekä pojan että isän taituruus nähtäisiin yhtaikaa: heidän piti soittaa kahden muuan Mozartin sonaatti pianolle ja viululle. Lisätäkseen tehokkuutta, oli päätetty, että Christophe astuisi lavalle ensin yksinään. Hänet vietiin näyttämön ovelle, hänelle osoitettiin sen etualalle asetettua pianoa, hänelle selitettiin vieläkin kerta, mitä hänen piti tehdä, ja sitten hänet sysättiin esille kulissien takaa.

Hän ei peljännyt kovinkaan, sillä hän oli tottunut jo kauan sitten teatterisaleihin; mutta kun hän nyt näki olevansa yksinään näyttämöllä, satojen silmien edessä, tuli hän yhtäkkiä niin araksi, että aikoi vaistomaisesti peräytyä ja kääntyi takaisin kulisseihin päin mennäkseen pois: mutta siellä hän näki isänsä, joka viittoili ja katsoi häneen kamalasti. Christophen täytyi jatkaa matkaansa. Sitäpaitsi oli hänet jo nähty salissa. Sikäli kuin hän marssi edelleen, alkoi kuulua uteliaisuuden kasvavaa hurinaa, jota seurasi pian nauru leviten katsojasta toiseen. Melchior ei ollut erehtynyt, poikasen puku teki täysin toivotun vaikutuksen. Koko katsomo hohotti ääneensä tuolle pienelle, pitkätukkaiselle pojannaskalille, joka oli ruskeahipiäinen kuin mustalainen ja tepsutteli arasti maailmanmiehen iltapuvussa. Ihmiset kohottautuivat näkemään häntä paremmin; ja pian kajahteli sali yleistä hilpeyttä, joka ei ollut suinkaan pahansuopaa, mutta joka olisi saanut itsetietoisimmankin virtuoosin rohkeuden lannistumaan. Christophea kauhisti moinen elämä, katseet ja kiikarit, jotka tähystelivät kaikkialta häneen, eikä hänellä ollut enää kuin yksi ainoa ajatus: päästä mitä pikimmin pianon ääreen, joka oli hänestä ainoa turvapaikka, saari keskellä merta. Niska kumarassa, katselematta oikealle tai vasemmalle hän vilisti nyt pitkin rampin reunaa; ja tultuaan keskelle näyttämöä unohti hän kumartaa yleisölle, kuten oli sovittu, kääntyi siihen selin ja ryntäsi pianon luo. Tuoli oli liian korkea, hän ei olisi päässyt sille ilman isän apua: mutta hän ei odottanut sitä, vaan kiipesi hätäpäissään tuolille reittämällä. Se lisäsi salissa riemua. Mutta nyt oli Christophe pelastettu: istuessaan kasvotusten koneensa kanssa ei hän peljännyt ketään.

Melchior tuli viimein näyttämölle; häntä suosi yleisön hyvätuuli, hänet otettiin vastaan melkoisen innokkain taputuksin. Sonaatti alkoi. Pikku mies soitti järkähtämättömän varmasti, suu tarkkaavasti supussa, silmät kohdistettuina näppäimiin, pienet jalat riipuksissa pitkin tuolia. Sikäli kuin sävelet vierivät esiin, tuli hänen yhä parempi olla; hän oli aivan kuin tutussa ystäväpiirissä. Ihastuksen humina kuului katsomosta hänen korviinsa saakka; ja hänen päähänsä nousi puuskina ylpeä tyytyväisyys, kun koko tuo ihmislauma vaikeni kuunnellakseen häntä ja ihaili häntä. Tuskin hän oli lopettanut, niin hän alkoi jälleen peljätä; ja hyvähuudot, joilla häntä tervehdittiin, saivat hänet paremminkin häpeämään kuin iloiseksi. Ja se tunne lisääntyi, kun Melchior otti häntä kädestä ja vei hänet näyttämön reunalle ja kumarrutti häntä yleisölle. Hän totteli ja kumarsi hyvin syvään, hupaisen kömpelösti; mutta hän tunsi olevansa nöyryytetty, hän punastui niinkuin hän olisi tehnyt jotain rumaa tai alhaista.

Hänet nostettiin jälleen pianon ääreen; ja hän soitti yksinään Lapsuuden ilot. Yleisö oli suunniltaan hurmauksesta. Joka osaston jälkeen huudettiin haltioituneina; häntä tahdottiin aina toistamaan; hän oli ylpeä menestyksestään, mutta samalla melkein loukattu noista hyväksymishuudoista, jotka olivat kuin käskyjä. Viimein nousi koko katsomo ylös ilmaistakseen hänelle ihastustaan; itse suurherttua antoi merkin kättentaputuksiin. Mutta kun Christophe nyt oli yksin näyttämöllä, ei hän uskaltanut tuoliltaan hievahtaakaan. Huutojen pauhu kasvoi kaksin kerroin. Hän painoi niskansa yhä kumarampaan, tumman punaisena ja nolon näköisenä; ja hän katseli itsepintaisesti aivan toiselle puolelle eikä yleisöön. Melchior tuli ja otti hänet tuolilta; hän kantoi poikaa sylissään ja käski hänen lähettämään lentomuiskuja: hän osoitti hänelle ruhtinaan aitiota. Christophe ei ollut tietääkseenkään. Melchior puristi häntä käsivarresta ja uhkasi häntä hiljaa. Silloin suoritti Christophe konemaisesti koko vaaditun työn; mutta hän ei katsellut kehenkään, hän ei nostanut silmiään maasta, hän käänteli päätään sinne tänne, ja hän oli onneton: hän kärsi, tietämättään, miksi; hänen itsetuntonsa oli loukattu, hän ei pitänyt ollenkaan kaikista noista ihmisistä. He saivat taputtaa käsiään, miten hyvänsä, hän ei antanut heille anteeksi, että he nauroivat hänelle ja että hänen nöyryytyksensä huvitti heitä, hän ei antanut anteeksi sitä, että he näkivät hänet tässä naurettavassa asemassa, riippumassa ilmassa lentomuiskuja lähetellen; hän melkein vihasi heidän taputuksiaan. Ja kun Melchior viimein laski hänet maahan, ryntäsi hän heti kulisseja kohti. Muuan vallasnainen heitti hänelle pienen orvokkikimpun, joka sipaisi hänen kasvojaan, hänet valtasi silmitön kauhu, hän juoksi, minkä jaloistaan pääsi, ja kaatoi tuolin tiellään. Kuta kovemmin hän juoksi, sitä kovemmin naurettiin; ja mitä kovemmin naurettiin, sitä hurjemmin hän juoksi.

Viimein pääsi hän näyttämön ovelle, jossa tungeskeli jo joukko uteliaita nähdäkseen häntä, puski päällään itselleen tien läpi kuhinan ja juoksi piiloon aivan pukuhuoneen nurkkaan. Isoisä oli haltioissaan ja kukkuroi hänet siunauksilla. Orkesterin soittajat purskahtivat nauruun ja onnittelivat pienokaista, joka kieltäytyi näyttämästä silmiään ja antamasta heille kättä. Melchior arvioi korva tarkkana hyvähuutoja, jotka eivät ottaneet lakatakseen, ja tahtoi viedä Christophen vielä kerran lavalle. Mutta poika kieltäytyi raivoissaan, tarttui kiinni isoisän pitkäntakin helmaan ja kestitsi potkuilla kaikkia, jotka uskalsivat häntä lähestyä. Lopulta sai hän kauhean itkukohtauksen ja hänet täytyi jättää rauhaan.

Juuri silloin saapui muuan upseeri ilmoittamaan, että suurherttua toivoi taiteilijoita aitioonsa; kuinka voi näyttää lasta tällaisessa tilassa? Melchior kirosi kiukusta; ja hänen suuttumuksensa vain kiihdytti Christophen itkua. Lopettaakseen vedenpaisumuksen lupasi isoisä Christophelle naulan suklaata, jos hän vaikenisi; ja Christophe, joka oli herkkusuu, lakkasi silloin heti, nieli kyyneleensä ja antoi viedä itsensä; mutta hänelle täytyikin sitä ennen juhlallisesti vannoa, ettei häntä puijattaisi eikä vietäisi enää näyttämölle.

Hoviaition takana olevassa pikku salissa työnnettiin Christophe juhlapukuisen herran eteen, jolla oli doggin naama, pörhöttävät viikset ja lyhyt, suippo leukaparta; muuten oli hän pienikokoinen, punertava ja lihavahko; hän puhutteli Christophea hiukan kiusoittelevan tuttavallisesti, taputti lihavilla käsillään hänen poskiaan ja kutsui häntä arvonimellä: "Mozart redivivus!" Tuo herra oli suurherttua. — Sitten siirtyi Christophe vuorotellen herttuattaren, hänen tyttärensä ja heidän seurueensa käsiin. Mutta kun hän ei uskaltanut nostaa katsettaan maasta, niin oli hänen ainoa vaikutteensa koko loistavasta seurasta vilinä hameita ja univormuja, nähtyinä ainoastaan vyötäröistä jalkoihin. Hän istui nyt nuoren prinsessan sylissä, eikä tohtinut hievahtaa, tuskin hengittääkään. Prinsessa teki hänelle kysymyksiä, joihin Melchior vastasi liehittelevästi ja matelevan alamaisin sanoin; mutta tyttö ei kuunnellut Melchioria, vaan leikitteli poikasen kanssa. Christophe tunsi punastuvansa yhä enemmän; ja ajatellessaan, että kaikki huomaisivat hänen punastumisensa, tahtoi hän selittää asiaa ja sanoi raskaasti huokaisten:

— Minä olen punainen, minulla on niin kuuma.

Se sai nuoren neidin purskahtamaan nauruun. Mutta Christophe ei ollut siitä hänelle vihainen, kuten äsken yleisölle; sillä se nauru oli herttaista; ja neiti suuteli häntä: se ei ollut Christophesta yhtään vastenmielistä.

Samassa näki hän käytävässä äitien ovella isoisän; vanhus loisti onnesta ja seisoi hämillään; hän olisi myöskin tahtonut tulla sisään ja ilmaista tunteitaan, mutta hän ei uskaltanut, sillä kukaan ei tullut häntä puhuttelemaan; hän nautti sieltä kaukaa pojanpoikansa kunniasta. Christophelle tuli hellyyden puuska, vastustamaton halu saada muut antamaan ansaittua arvoa ukillekin ja tietämään, mitä hän osasi. Christophen kielenkanta laukesi; hän nousi polvilleen ja kuiskasi uuden ystävättärensä korvaan:

— Minäpä kerron teille salaisuuden.

Neiti nauroi ja kysyi:

— Mikä se on?

— Kuulkaahan, jatkoi Christophe, se kaunis trio, joka on minun minuetossani, siinä, jonka minä soitin… Muistatteko?… — (Poika hyräili hiljaa trion.) —… Niin, sen on tehnyt ukki, sitä en tehnytkään minä. Kaikki muut osat ovat minun. Mutta se on kaikkein kaunein. Se on ukin. Ukki ei tahdo, että sitä sanotaan. Ettehän sitä kerro?… — (Ja hän osoitti vanhusta): Tuolla ukki seisoo. Minä pidän hänestä kovin, hän on minulle hyvin kiltti.

Nuori prinsessa nauroi herttaisesti, sanoi, että Christophe oli suloinen töpsykkä, suuteli häntä moneen kertaan, ja Christophen ja isoisän tyrmistykseksi hän kertoi heti kaikki. Muut yhtyivät hänen nauruunsa ja ruhtinas onnitteli vanhusta, joka nolostui ja koetti turhaan selitellä asiaa, änkytellen kuin rikollinen. Mutta Christophe ei virkkanut enää nuorelle neidille sanaakaan; ja vaikka hän kuinka koetti kujeilla pojan kanssa, Christophe oli vaiti ja jäykkä: hän halveksi moista olentoa, joka oli syönyt sanansa. Hänen korkea käsityksensä ruhtinaallisista sai ankaran kolauksen tuossa uskottomuuden näytteessä. Hän oli niin suutuksissaan, ettei kuullut enää mitään, mitä sanottiin, ei edes sitäkään, että ruhtinas nimitti hänet leikillään vakinaiseksi pianistikseen, hovisäveltäjäksi, — Hof Musicus.

Hän lähti teatterista isän ja ukin kanssa ja näki ympärillään käytävissä, jopa kadullakin ihmisiä, jotka onnittelivat häntä ja syleilivät häntä, hänen suureksi harmikseen; sillä hän ei pitänyt yleensäkään siitä, että häntä syleiltiin, eikä hän laisinkaan suvainnut, että häntä käyteltiin kuinka tahansa, pyytämättä häneltä lupaa.

Viimein tultiin kotiin, ja tuskin oli ovi suljettu, kun Melchior sanoi häntä "pikku hölmöksi", siksi, että hän oli kertonut, ettei trio ollut hänen omansa. Ja kun poika sangen hyvin tiesi, että hän oli menetellyt siinä kauniisti ja ansaitsi siitä paremminkin kiitosta kuin moitetta, niin hän kiihtyi ja vastasi nenäkkäästi. Melchior suuttui puolestaan ja sanoi, että hän antaisi nyt häntä korville, ellei hän olisi soittanut numeroita niin hyvin; sillä tuolla tyhmyydellään oli hän turmellut koko konsertin vaikutuksen. Christophen oikeudentunto oli ankara: hän meni mököttämään nurkkaan; hän halveksi nyt isäänsä, prinsessaa, koko maailmaa yhteensä. Häntä loukkasi myöskin se, että naapurit tulivat onnittelemaan hänen vanhempiaan ja naureskelemaan heidän kanssaan aivan kuin hänen vanhempansa olisivat soittaneet nuo kappaleet ja kuin Christophe olisi ollut heidän omaisuuttaan.

Sillä välin tuli eräs hovilakeija tuomaan suurherttualta pojalle komean kultakellon ja nuorelta prinsessalta rasian hienoja makeisia. Molemmista lahjoista iloitsi Christophe suuresti; hän ei tiennyt, kumpaisesta enemmän; mutta hän oli nyt niin pahalla tuulella, ettei hän tahtonut tunnustaa ihastustaan edes itselleenkään; ja hän jörötti yhä vain ja katseli syrjäsilmällä namusiin ja mietti mielessään, sopisiko hänen ottaa lahja henkilöltä, joka oli kavaltanut hänen salaisuutensa. Juuri kun hän oli myöntymäisillään, tuli isä vaatimaan häntä heti paikalla pöydän ääreen ja kirjoittamaan hänen lausuntonsa mukaan kiitoskirjettä. Se meni jo yli ääriensä. Christophe oli kovin hermostunut koko päivän touhusta, ja hän häpesi alkaa kirjettä niinkuin Melchior tahtoi sanoilla:

"Teidän Korkeutenne pieni palvelija ja muusikko, — Knecht und Musicus …"

Hän purskahti itkuun eikä häntä saatu jatkamaan. Lakeija odotti ivallisesti irvistellen. Melchiorin täytyi itsensä laatia kirje. Se teki lakeijan lauhkeammaksi Christophea kohtaan. Kaiken pahan päälliseksi poika pudotti kellonsa, ja se meni rikki. Nytkös häntä toruttiin. Melchior huusi, ettei hän saa jälkiruokaa, Christophe vastasi rajusti, että hän sitä tahtoo. Rangaistukseksi julisti Louisa ottavansa takavarikkoon Christophen namuset. Christophe vastasi katkeroituneena, ettei kenelläkään ollut siihen oikeutta, että rasia oli hänen, juuri hänen: kukaan ei siihen koskisi. Hän sai korvapuustin, hänet valtasi raivonpuuska, hän tempaisi rasian äidin käsistä, heitti sen maahan ja tallasi sen siruiksi. Hänelle annettiin vitsaa, hänet vietiin makuukoppiin, riisuttiin ja pantiin vuoteeseen.

Illan kuluessa kuuli hän vanhempiensa syövän ystäviensä kanssa hienoa illallista, joka oli varustettu konsertin kunniaksi. Hän oli haljeta raivosta ajatellessaan sellaista vääryyttä. Muut nauroivat ääneensä ja kilistivät lasejansa. Kutsuvieraille oli sanottu, että pikkuinen oli väsynyt; eikä kukaan hänestä välittänyt mitään. Mutta illallisen jälkeen, kun vieraat hyvästelivät, kuuli Christophe jonkun tulevan laahaavin askelin makuukomeroon, ja vanha Jean-Michel kumartui Christophen vuoteen puoleen ja syleili poikaa liikutettuna ja sanoi: "Minun rakas pikku Christopheni!…" Sitten hän katosi nopeasti, aivan kuin olisi hävennyt, virkkamatta mitään muuta, pistettyään pojalle muutamia hyviä paloja, jotka hän oli piiloittanut pöydästä taskuunsa.

Se oli Christophesta suloista. Mutta hän oli niin väsynyt päivän monista liikutuksista, ettei hän jaksanut ajatella enempää ukin tekoa; hän ei jaksanut edes koskea saamiinsa makeihin, hän oli aivan väsymyksen murtama ja nukkui melkein heti.

Hänen unensa oli epätasainen. Tuon tuostakin oli hänellä hermonykäyksiä, aivankuin sähköiskuja, jotka tärisyttivät koko hänen ruumistaan. Hurja, kesytön musiikki häiritsi hänen untaan. Hän heräsi keskellä yötä. Konsertissa kuultu Beethovenin uvertyyri pauhasi hänen korvissaan. Se täytti kammion huohottavilla henkäyksillään. Christophe nousi vuoteessa istualleen, hieroi silmiään ja korviaan ja kummasteli, nukkuiko hän, — ei, hän ei nukkunut. — Hän tunsi nuo äänet hyvin. Hän tunsi vihan ulvonnan, raivon haukunnan, hän kuuli rinnassa jyskävän sydämensä vimmastuneet lyönnit, veren kapinallisen kuohun, hän tunsi kasvoillaan raivoavat tuulenpuuskat, jotka ruoskivat kuin piiskalla ja murskaavat ja pysähtyvät yhtäkkiä aivan kuin Herkuleen voiman kahlimina. Tuo jättiläishenki tunkeusi hänen sisäänsä, jännitti hänen jäsenensä, paisutti hänen sielunsa ja näytti tekevän sen suunnattoman suureksi. Hän käveli yli maailman. Hän oli kuin vuori, ja ukkonen jylisi hänen sisässään. Raivon myrsky! Tuskan hirmusää!… Ah, sitä tuskaa!… Mutta ei väliä! Hän tunsi olevansa väkevä!… Kärsimään! Kärsimään yhä!… Ah, miten on suloista olla väkevä! Miten on suloista kärsiä, kun on väkevä!…

Hän nauroi. Nauru kajahti keskellä yön hiljaisuutta. Isä heräsi ja huudahti:

— Kuka siellä on?

Äiti supatti:

— Hyst, lapsukainen uneksii.

He vaikenivat kaikki kolme. Ja yö vaikeni heidän ympärillään. Musiikki haipui. Eikä kuulunut enää muuta kuin huoneessa nukkuvien tasainen hengitys, onnettomuus-toverien, jotka kohtalo oli kytkenyt toistensa viereen, työntänyt samaan hauraaseen haahteen, jota silmitön voima vei pimeyteen.