Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

JEAN-CHRISTOPHE II

Aamu

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

I.

JEAN-MICHELIN KUOLEMA

Muutamia vuosia on kulunut. Christophe täyttää pian yksitoista vuotta. Hän kehittää itseään edelleen musiikki-alalla. Hän perehtyy harmoniaoppiin Florian Holzerin johdolla, joka on Pyhän Martin urkuri, isoisän ystävä, sangen oppinut mies; tämä opettaa hänelle, että akordit, yhteissointujen sarjat, joita hän enimmän rakastaa, harmoniat, jotka hivelevät hänen korviaan ja sydäntään ja joita hän ei voi kuunnella tuntematta selkäpiissään väristystä, ovat pahoja ja kiellettyjä. Kun Christophe kysyy, minkä tähden, ei hän saa muuta vastausta kuin että niin on asia: sääntö ne kieltää. Koska hän on luonnostaan taipumaton kuriin, niin hän rakastaa niitä yhä enemmän. Hänen suurin ilonsa on keksiä ihailluissa mestareissa niitä ja mennä niitä näyttämään isoisälle tai opettajalleen. Siihen isoisä vastaa, että noissa säveltäjissä se on ihailtavaa ja että Beethoven ja Bach voivat sallia itselleen mitä tahansa. Opettaja ei ole niin taipuisa, vaan ärtyy ja sanoo happamesti, etteivät ne suinkaan ole heidän parhaita tuotteitaan.

Christophe pääsee ilmaiseksi konsertteihin ja teattereihin; hän oppii käsittelemään hiukan kaikkia soittimia. Viulunsoitossa hän on jo melkoinen taituri; ja hänen isänsä on viisaasti tietysti hommannut hänelle paikan orkesterissa. Hän hoitelee siinä tehtävänsä niin hyvin, että hänet nimitetään muutaman kuukauden koetus ajan jälkeen virallisesti Hof Musik Vereinin toisen viulun soittajaksi. Niin alkaa hän elättää jo henkeään; eikä se olekaan liian aikaista; sillä perheen asiat pahenevat yhä. Melchior on tullut arveluttavan kohtuuttomaksi, ja isoisä vanhenee.

Christophe ymmärtää hyvin surullisen asianlaidan; hän on jo vakavan ja huolestuneen näköinen kuin aikamies. Hän täyttää uljaasti velvollisuutensa, vaikkei hän tehtäviänsä erikoisesti harrastakaan ja vaikka hän on usein nukahtaa väsymyksestä illalla orkesterissa, sillä siellä täytyy olla myöhään ja hänellä on ikävä. Teatteri ei järkytä enää hänen mieltään niinkuin ennen pienenä. Silloin, pienenä, — siitä on nyt neljä vuotta, — olisi hänen suurin kunnianhimonsa ollut päästä siihen arvoon, jossa hän nyt on. Nyt hän ei rakasta enimpiä niistä kappaleista, joita hänen täytyy soittaa; hän ei uskalla vielä lausua niistä arvosteluaan, mutta pohjaltaan ovat ne hänestä typeriä; ja kun joskus sattumalta soitetaan jotain kaunista, niin on hän tyytymätön hyvänsävyiseen velttouteen, jolla se esitetään: hänen rakastamansa kappaleet tulevat silloin hänen seuralaistensa kaltaisiksi, orkesterin virkatoverien, jotka, kun esirippu laskeutuu ja he lakkaavat puhaltamasta tai hankaamasta soittimiaan, pyyhkivät hymyillen hien otsaltaan ja kertovat toisilleen rauhassa vähäpätöisiä juttujaan, aivan kuin olisivat päässeet voimistelutunnilta. Christophe on nähnyt lähempää myöskin entisen ihanteensa, vaalean, paljasjalkaisen laulajattaren; hän kohtaa hänet usein väliaikoina ravintolassa. Kun nainen tietää, että poika on ollut häneen rakastunut, niin hän suutelee mielellään Christophea; se ei ilahuta Christophea laisinkaan: naisen ihomaali, hajuveden tuoksu, paksut käsivarret ja ahnaus herkkuihin innoittavat Christophea; hän vihaa nyt tuota ihannettaan.

Herttua ei unohtanut vakinaista pianistiaan: tosin ei sitä vaatimatonta eläkettä, jonka hän tuon arvonimen ohella hänelle antoi, suoritettu säännöllisesti, — sitä täytyi alinomaa mennä pyytämään; — mutta tuon tuostakin sai Christophe käskyn mennä linnaan, kun sinne oli tullut suuria vieraita, tai hyvin yksinkertaisesti, kun heidän Korkeuksiensa päähän pälkähti haluta häntä kuunnella. Se tapahtui melkein aina illalla, hetkinä, jotka Christophe olisi tahtonut olla yksin. Silloin täytyi hänen jättää kaikki ja rientää linnaan niin nopeasti kuin suinkin. Joskus annettiin hänen odottaa etuhuoneessa, sillä päivälliset eivät olleet vielä päättyneet. Lakeijat olivat häneen tottuneet ja puhuttelivat häntä tuttavallisesti. Sitten vietiin hänet saliin, joka oli täynnä kuvastimia ja loisti valoa ja jossa vaativat ihmiset tirkistelivät loukkaavan uteliaasti häneen. Hänen täytyi marssia yli liian liukkaan vaha-permannon, suutelemaan heidän Korkeuksiensa käsiä; ja kuta isommaksi hän varttui, sitä kömpelömmäksi hän tuli; sillä hän tunsi olevansa naurettava, ja hänen ylpeytensä kärsi siitä.

Sitten asettui hän pianon ääreen, ja hänen täytyi soittaa noille hölmöille: — niin hän heitä arvosteli. — Joskus tuntui hänestä ympäristön välinpitämättömyys niin ahdistavalta, että hän oli vähällä lakata keskellä kappaletta. Hänen keuhkonsa eivät ikäänkuin saaneet ilmaa, hän oli aivan tukehtumaisillaan; hänestä tuntui kuin hän olisi pudonnut tyhjään avaruuteen. Hänelle syydettiin onnitteluita soiton loputtua; häntä kiusattiin kohteliaisuuksilla; häntä esiteltiin yhdelle ja toiselle. Christophe ajatteli, että hän oli siellä kuin jokin ruhtinaan eläintarhaan kuuluva ihme-elukka, ja että ylistys oli tarkoitettu paremminkin itselleen tarhan omistajalle kuin hänelle. Hän tunsi olevansa alennustilassa, tuli sairaaloisen luulevaksi ja kärsi siitä sitäkin enemmän, kun ei uskaltanut ajatuksiaan ilmaista. Hän arveli kaikkein viattomimmissa sattumissa loukattavan häntä: jos naurettiin jossakin salin kulmassa, luuli hän, että naurettiin hänelle; eikä hän tiennyt, pilkattiinko hänen pukuaan vai hänen ruumistaan, hänen jalkojaan vai käsiään. Kaikki oli hänelle nöyryytystä: häntä nöyryytti, jos häntä puhuteltiin, nöyryytti, jos hänelle ei puhuttu, samoin, jos hänelle annettiin namusia kuin lapselle; nöyryytti varsinkin, jos herttua pisti hänen pois lähtiessään hänelle kouraan kultarahan, kuten hän joskus teki, kursailematta kuin ruhtinaan sopi. Christophe oli onneton, että hän oli köyhä, että häntä kohdeltiin köyhänä. Eräänä iltana kiusasi häntä saatu raha niin, että hän heitti sen kotiin palatessaan sisälle eräästä kellarin luukusta. Ja kohta seuraavalla hetkellä olisi hän ollut valmis mihin alennukseen tahansa saadakseen sen takaisin; sillä kotona oltiin velkaa teurastajalle monen kuukauden maksu.

Christophen vanhemmat eivät aavistaneet laisinkaan hänen loukatun ylpeytensä kärsimyksiä. He olivat ihastuksissaan ruhtinaan suosiosta. Louisa-parka ei voinut kuvitella mitään kauniimpaa pojalleen kuin nuo illatsut linnassa, ylhäisessä seurassa. Melchiorille ne olivat ainaisena kerskailun aiheena hänen ystäväpiirissään. Mutta onnellisin heistä kaikista oli isoisä. Hän oli kyllä olevinaan sangen itsenäinen, arvosteleva, maailman mahtavain halveksija; mutta pohjaltaan ihaili hän lapsellisesti rahaa, valtaa, arvonosoituksia, kaikkia yhteiskunnallisia luokitteluja; eikä hänen ylpeytensä tiennyt rajojaan, kun hän näki pojanpoikansa pääsevän niiden joukkoon, joilla nuo edut olivat: hän nautti siitä aivan kuin olisi osa tuosta kunniasta langennut hänellekin, ja vaikka hän koetti tekeytyä kylmäksi, niin hänen kasvonsa loistivat ilosta. Niinä iltoina, jolloin Christophe oli linnassa, hommasi vanha Jean-Michel itsensä jäämään jollakin verukkeella myöhään Louisan luokse. Hän odotti pojanpoikansa paluuta lapsellisen kiihkeästi; ja kun Christophe tuli, teki hän hänelle ensin muka hajamielisenä jonkin pikku kysymyksen, kuten esimerkiksi:

— No, menikö tänä iltana hyvin?

Tai antoi ystävällisen vihjauksen, kuten:

— Kas tuossa meidän pikku Christophe, hän kertoo meille jotain uutta.

Tai lausui hänen mieltään taivuttaakseen ovelan kohteliaisuuden:

— Terve meidän nuorelle ritarillemme!

Mutta Christophe oli jörö ja ärtyinen ja vastasi tuskin: "Hyvää iltaa!" sangen kuivasti, ja meni mököttämään johonkin nurkkaan. Ukon uteliaisuus kiihtyi, hän teki selvempiä kysymyksiä, mutta poika ei vastannut niihin muuta kuin: "Kyllä" tai: "Ei". Muutkin yhtyivät vanhuksen uteluihin ja tiedustelivat jos jotakin; Christophe tuli yhä enemmän tuppisuuksi. Häneltä täytyi lypsää joka sana, kunnes Jean-Michel joutui suunniltaan ja vimmastui ja loukkasi häntä. Christophe vastasi varsin vähän kunnioittavasti, ja kohtaus päättyi yleiseen suuttumukseen. Ukko meni matkaansa ja paukahutti oven kiinni takanaan. Niin turmeli Christophe koko ilon noilta ihmis-raukoilta, jotka eivät voineet ymmärtää hänen pahatuulisuuttaan; eipä ollut heidän vikansa, että he olivat orjasieluja eivätkä aavistaneet maailmassa voitavan muuta olla.

Christophe vetäytyi siis omaan kuoreensa; ja vaikkei hän omaisiaan tuominnut, tunsi hän itsensä ja heidän välillään olevan kuilun. Hän ehkä liioitteli seikkoja, jotka eroittivat heitä toisistaan: ja hän olisi ehkä saanut katsomusten erilaisuudesta huolimatta heidät itseään ymmärtämään, jos hän vain olisi voinut puhua heille avomielisesti. Mutta jokainen tietää, ettei mikään lasten ja vanhempien välillä ole vaikeampaa kuin ehdoton avomielisyys, silloinkin, kun he ovat toisiinsa hellästi kiintyneet; sillä kunnioitus masentaa toisaalta avomielisyyttä; ja toisaalta jälleen estää harhautunut käsitys iän ja kokemuksen ylemmyydestä usein vanhempia ihmisiä ottamasta vakavasti huomioon lapsen tunteita, jotka ovat monesti yhtä mieltäkiinnittäviä kuin aikuistenkin, ja melkein aina rehellisempiä.

Ihmiset, joita, Christophe kotonaan tapasi, ja keskustelut, joita hän siellä kuuli, veivät hänet yhä loitommalle omaisista.

Siellä kävi usein Melchiorin ystäviä, enimmäkseen orkesterin jäseniä, juoppoja, naimattomia miehiä; he eivät olleet pahoja, mutta jokapäiväisiä luonteita; koti räikkyi heidän nauruaan ja tömistystään. He rakastivat musiikkia, mutta puhuivat siitä raivostuttavan typerästi. Heidän ihastuksensa löyhäsuinen mataluus loukkasi pahoin lapsen puhdasta hartautta. Kun he tuolla tavoin kehuskelivat jotain kappaletta, jota hän rakasti, tuntui hänestä kuin he olisivat loukanneet häntä itseään, hän tuli jyrkän jäykäksi, kalpeni, muuttui kylmäksi kuin jää eikä ollut muka valittavinaan koko musiikista; hän olisi sitä vihannut sellaisilla hetkillä, jos suinkin olisi voinut. Melchior sanoi hänestä:

— Tuolla ei ole sydäntä. Hänellä ei ole mitään tunteita. Minä en tosiaan tiedä, keneen hän on tullut.

Usein lauloivat herrat yhdessä saksalaisia lauluja, — neliäänisiä, neljäjalkaisia, — jotka muistuttivat aina heitä itseään, kulkien raskaasti, juhlallisen typerinä ja halpahintaisin yhteissoinnuin. Christophe pakeni silloin kodin loitoimpaan huoneeseen ja sadatteli seinäin kuullen.

Isoisällä olivat myöskin omat ystävänsä: urkuri, verhoilija ja kelloseppä, kontrabasso, loruavia vanhuksia, jotka märehtivät alinomaa samoja sukkeluuksia ja jauhoivat iänikuisia pohtimisiaan taiteesta, politiikasta tai seudun sukujen syntyperästä, — paljoa vähemmän innostuneina puhumiinsa aineisiin kuin saadakseen itse puhua ja onnellisina siitä, että joku heitä kuunteli.

Mitä Louisaan jälleen tuli, hänen luonaan kävi ainoastaan muutamia naapurin naisia juoruja tuomassa, ja silloin tällöin joku "hyväätekeväinen" rouva, joka muka ajatteli häntä ja kävi sillä verukkeella pyytämässä häntä apunaiseksi seuraaviin päivälliskutsuihinsa, käyttäen samalla tilaisuutta hyväkseen valvoa Louisan lasten uskonnollista kasvatusta.

Mutta vieraista ei Christophesta ollut kukaan vastenmielisempi kuin Theodor-eno. Hän oli isoisän poikapuoli, Claran, Jean-Michelin ensimäisen vaimon poika. Hän oli osakas suuressa kauppahuoneessa, joka oli liikesuhteissa Afrikaan ja kaukaiseen Itään. Hän edusti hyvin tuota uutta saksalaistyyppiä, joka koettaa ylimielisesti halveksia rotunsa vanhaa ihanteellisuutta ja jumaloi voitonhuumassaan voimaa ja maailman menestystä siinä määrin, että voi arvata sen olevan tottumaton näkemään niitä puolellaan. Mutta koska on vaikeaa yhtäkkiä muuttaa jonkun kansan vuosisatoja vanhaa luonnetta, niin tunkeusi tässäkin miehessä tukahdutettu ihanteellisuus esille joka hetki puheissa, tavoissa, moraalisissa tottumuksissa, Goethen lauseiden lainaamisessa pienimmissäkin kotoisissa hommissa; ja koko pyrkimys oli merkillistä omantunnon ja omanvoitonpyynnin sekoitusta, omituista yritystä sulattaa toisiinsa vanhan saksalaisen porvariston kunniaperiaatteita ja uusien kauppahuone-palkkasoturien häikäilemättömyyttä: sekoitus, joka haiskahti ilkeänlaisesti ulkokultaisuudelta, — ja teki saksalaisen voiman, voitonhimon ja itsekkyyden muka kaiken oikeuden, totuuden ja suoruuden perikuvaksi.

Christophen puhdasta sielua tämä loukkasi katkerasti. Hän ei kyennyt päättelemään, oliko hänen enonsa oikeassa; mutta hän inhosi häntä ja tunsi hänet vihamiehekseen. Isoisäkään ei rakastanut Theodorin periaatteita ja nousi usein niitä vastaan; mutta väittelyssä hän pian joutui tappiolle, sillä Theodorin, joka oli taitava kääntelemään sanoja, ei ollut vaikeaa tehdä vanhuksen ylevää yksinkertaisuutta naurettavaksi. Jean-Michel häpesi lopuksi hyvää sydäntään; ja näyttääkseen, ettei hän ollut niin takapajulla kuin luultiin, koetti hän puhua niinkuin Theodor: moinen kuului hänen suussaan ontolta, ja se oli hänestä itsestäänkin noloa. Kuinka eri tavalla hän ajattelikin asioita, niin vaikutti Theodor kuitenkin häneen voimakkaasti; hän kunnioitti käytännöllistä notkeutta, jota hän kadehti sitä enemmän, kun hän tiesi itse olevansa sitä täydellisesti vailla. Hän haaveksi jollekin pojanpojistaan sellaista asemaa kuin Theodorilla oli. Samaa aikoi myöskin Melchior, joka määräsi nyt Rudolfin seuraamaan enon jälkiä. Sitäpaitsi koetti koko kotiväki imarrella rikasta sukulaista, jolta toivottiin kaikenlaista apua. Eno jälleen näki olevansa siellä tarpeellinen, ja käytti hyväkseen sitä etua käskeäkseen perheen asioissa; hän sekautui kaikkeen, ilmaisi mielipiteensä kaikesta eikä liioin salaillut rajatonta halveksumistaan taidetta ja taiteilijoita kohtaan; päinvastoin hän sitä oikein toitotti julki, nöyryyttääkseen musiikkia harjoittavia sukulaisiaan; laskipa hän heidän kustannuksellaan tökeröä ivaakin, jolle Melchior ja Jean-Michel arkamaisesti nauroivat.

Varsinkin Christophe oli enon pilkkatauluna; mutta hän ei ollut suinkaan kärsivällinen uhri. Hän vaikeni, puri hammasta ja näytti tuimalta. Toinen nautti hänen mykästä raivostaan. Mutta eräänä päivänä, kun Theodor ruokapöydässä kiusasi häntä tavallista törkeämmin, sylkäisi Christophe kiukusta suunniltaan häntä vasten kasvoja. Siitä tuli kauhea selkkaus. Solvaus oli niin suunnaton, että eno oli hetken sanaton ällistyksestä; sitten sai hän puheensa lahjan ja syyti hirveästi haukkumisia. Christophe istui paikallaan aivan kuin kivettyneenä, niin kauhistunut hän oli teostaan, ja otti tuiskuna satavat lyönnit vastaan tuntematta niitä; mutta kun häntä tahdottiin kiskoa polvilleen enon eteen, niin hän riehahti, tyrkkäsi nyrkillään äidin tieltänsä ja ryntäsi ulos. Hän juoksi kaupungista maalle päin eikä seisattunut ennenkuin oli juoksuun tikahtua. Hän kuuli itseään kaukaa huudettavan; ja hän ajatteli, eikö olisi parasta heittäytyä virtaan, kun ei kerran voinut siihen vihamiestään paiskata. Hän vietti koko yön taivasalla. Aamun sarastaessa hän meni kolkuttamaan isoisänsä oveen. Vanhus oli niin levoton Christophen katoamisesta, — hän ei ollut saanut unta silmäänsä koko yönä, — ettei hän tohtinut häntä torua. Hän vei Christophen takaisin kotiin, ja siellä varottiin virkkamasta hänelle enää mitään, sillä nähtiin, että hän oli ylen kiihtyneessä tilassa; ja häntä täytyi kohdella säästävästi, sillä hänen oli sinä iltana soitettava linnassa. Mutta monta viikkoa kiusasi Melchior häntä vaikerruksilla, — kääntymättä muka erikoisesti kenenkään puoleen, — miten hän koetti olla moitteettomalla elämällä ja kauniilla käytöksellä esikuvaksi olennoille, joilta saa palkakseen häpeää. Ja kun Theodor-eno kohtasi Christophen kadulla, käänsi hän pois päänsä ja puristi nenäänsä kamalan inhon elein.

Niukka kotoinen suopeus sai Christophen pysytteleimään sieltä poissa niin paljon kuin mahdollista. Hän kärsi ainaisesta pakosta, johon hänet siellä tahdottiin alistaa: siellä oli liian paljon sellaisia seikkoja ja ihmisiä, joita hänen olisi pitänyt kunnioittaa, eikä hän edes saanut kysyä, miksi; moiseen kohteliaisuuteen ei Christophella ollut pienintäkään taipumusta. Kuta enemmän häntä koetettiin kesyttää ja tehdä hänestä pieni saksalainen porvari, sitä kiivaammin tahtoi hän päästä vapauteen. Hän olisi halunnut piehtaroida niinkuin varsa ruohikossa, tappavan-ikäväin ja teennäisten istuntojen jälkeen, jotka hän sai viettää orkesterissa tai linnassa, liukua takalistollaan ja uusilla housuillaan pitkin ruohopengermää tai tapella kivillä korttelin katupoikain kanssa. Ettei hän sitä useasti tehnyt, ei johtunut torien ja selkäsaunan pelosta, vaan siitä, ettei hänellä ollut tovereita; hänen ei onnistunut päästä ystävällisiin väleihin toisten lasten kanssa. Katupojatkaan eivät tahtoneet leikkiä hänen seurassaan, sillä hän käsitti leikin liian vakavasti ja hänen iskunsa olivat kovakouraisia. Toisaalta jälleen hän oli tottunut olemaan yksikseen ja poissa ikäistensä joukosta: hän häpesi, että oli tottumaton leikeissä, eikä uskaltanut yhtyä niihin. Silloin ei hän ollut niistä muka valittavinaan, vaikka hän kovasti toivoi, että häntäkin kutsuttaisiin leikkimään. Mutta kukaan ei sanonut hänelle mitään; ja hän lähti omille teilleen, suruissaan, vaikka välinpitämättömän näköisenä. Hänen ainoa onnensa oli samoella pitkin teitä Gottfried-enon kanssa, kun eno oli seudulla. Christophe lähestyi häntä yhä enemmän, hänen riippumaton luonteensa veti poikaa puoleensa. Hän ymmärsi nyt niin hyvin Gottfriedin ilon harhailla pitkin kyliä, olematta mihinkään sidottuna! Usein lähtivät he yhdessä illalla maalle, kulkivat ilman matkan määrää suoraan eteensä, ja kun Gottfried unohti aina ajan, tulivat he kotiin hyvin myöhään ja saivat haukkumisia. Ihaninta oli kuitenkin pujahtaa pois kotoa yöllä, kun kaikki muut nukkuivat. Gottfried tiesi kyllä, että se oli pahoin tehty; mutta Christophe suorastaan rukoili häntä: eikä eno itsekään voinut vastustaa sellaista viettelystä. Sydänyöllä tuli Gottfried kadulle talon kohdalle ja vihelsi sovitulla tavalla. Christophe oli mennyt maata täysissä vaatteissa. Hän pujahti sängystä, otti kengät käteensä, hiipi hengitystään pitäen viekkaasti kuin metsäläinen keittiön ikkunaan, joka oli kadulle päin, ja kiipesi pöydälle; Gottfried otti hänet ulkona vastaan olkapäilleen. Ja he lähtivät kuljeskelemaan onnellisina kuin koulupojat.

Joskus he tapasivat Jeremiaan, kalastajan, joka oli Gottfriedin ystävä; ja hänen venheessään he soluttelivat kuutamossa pitkin jokea. Airoista tippuva vesi soi pieninä yhteissointuina, kromaattisina nuotteina. Usva, valkea kuin maito, väreili virran kalvolla. Tähdet tuikahtelivat. Kukot vastasivat kiekuen toisilleen rannalta rannalle; ja joskus kuului taivaan syvyydestä leivosen liverrys, kun lintu oli kohonnut kirkkaan kuutamon erehdyttämänä maasta. Kukaan heistä ei puhunut. Gottfried lauloi hiljaa jonkin laulun. Jeremias kertoi kummallisia tarinoita eläimien elämästä; ne tuntuivat sitäkin salaperäisimmiltä, koska hän jutteli ne lyhyessä ja ongelmallisessa sanamuodossa. Kuu painui metsänharjain taakse. Mentiin edelleen virran myötä tummien mäkien varjossa. Taivaan ja maan hämäryys sulautui yhteen. Joen pinnassa ei ollut viriäkään. Kaikki äänet sammuivat. Venhe liukui yössä. Liukuiko se? Vai leijailiko? Pysyikö ehkä liikkumatonna?

… Kaislat hajautuivat kahisten kuin silkki. Äänettömästi tultiin rantaan, noustiin maalle, ja palattiin kotiin jalkaisin. Usein sattui, että jouduttiin sinne vasta aamun sarastaessa. Kuljettiin pitkin joen vartta. Hopeasuomuisia salakkaparvia, vihertäviä kuin näkinhapset tai sinertäviä kuin safiirit, kiehui rannalla päivän ensi valossa; niitä kuhisi kuin kyitä Meduusan päässä, ne syöksyivät ahnaasti viemään leipää, jota he niille heittelivät; ne painuivat alas murun ympärillä, kieppuivat spiraalissa ja katosivat yhtäkkiä kuin sammuva valosäde. Joki alkoi kuultaa ruusunpunaisena ja sinipunervana. Linnut heräsivät, toinen yhtäällä, toinen toisaalla. Nyt tuli kiire kotiin; sisään pääsi Christophe samanlaisilla älykkäillä keinoilla kuin sieltä oli lähtenytkin, sitten ummehtuneeseen kamariin ja vuoteeseen, johon hän hervahti uupuneena ja nukahti heti, koko ruumiissaan aamuisten ketojen raikas tuoksu. Kaikki meni hyvin, eikä siitä olisi huomattu mitään, ellei nuorin veljistä, Ernest, olisi eräänä päivänä ilmaissut Christophen öisiä matkoja: silloin ne kiellettiin ja häntä pidettiin silmällä. Siitä huolimatta onnistui hänen joskus karata; ja hän piti pikku kaupustelijaa ja hänen ystäviään kaikkea muuta seuraa parempana. Christophen lähimmistä se oli kauheaa. Melchior sanoi, että Christophella oli huono maku; vanha Jean-Michel oli kateellinen Gottfriedille Christophen ystävyydestä; ja hän läksytteli Christophea, että häntä huvitti antautua niin joutavaan seuraan, vaikka hänellä oli kunnia päästä valittujen piiriin ja palvella ruhtinaita. Kaikki olivat sitä mieltä, ettei Christophella ollut arvonantoa itseään kohtaan.

Vaikka rahahuolet kasvoivat sitä myöten kuin Melchiorin kohtuuttomuus ja joutilaisuuskin, oli elämä vielä siedettävää niin kauan kuin Jean-Michel eli. Hän oli ainoa, joka voi vaikuttaa Melchioriin ja hillitä häntä edes jossakin määrin luisumasta paheen kaltevaa pintaa. Sitäpaitsi oli vanhuksen nauttima yleinen kunnioitus sangen tarpeen, sillä sen tähden painettiin unhoon juopon pojan hullutuksia. Ja kaiken lisäksi auttoi hän tuon tuostakin perhettä myöskin rahapulassa. Paitsi kapellimestarin toimesta saamaansa kohtuullista eläkettä ansaitsi hän silloin tällöin pikkusumman soittotunteja antamalla ja virittäen pianoita. Hän luovutti niistä suurimman osan miniälleen, jonka hädän hän näki, vaikka Louisa koetti sitä häneltä kaikin keinoin salata. Louisa oli tuskissaan, kun ajatteli, että appi kärsi puutetta heidän tähtensä; se oli vanhukselta sitä kauniimpi uhraus, koska hän oli tottunut elämään mukavasti ja antamaan rahan mennä. Joskus eivät nämäkään uhraukset riittäneet; ja Jean-Michelin täytyi jotain kiireellistä velkaa maksaakseen myydä salaa huonekalujaan, kirjojaan, muistoesineitä, jotka olivat hänestä rakkaat. Melchior huomasi, että isä antoi Louisalle lahjoja salaa ja monesti hän anasti ne vaimoltaan, Louisan vastusteluista huolimatta. Mutta kun vanhus sai sen kuulla, — ei Louisalta, joka aina kätki surunsa, vaan joltakulta pojanpojistaan, — niin hän suuttui kauheasti, ja miesten kesken syntyi hirvittäviä kohtauksia. He olivat molemmat ylen kiivaita, ja alkoivat heti syytää haukkumasanoja ja uhkauksia, jotka olivat viedä käsirysyyn. Mutta keskellä pahintakin raivoa pidätti Melchioria kuitenkin jonkinlainen vastustamaton kunnioitus isää kohtaan; ja niin juovuksissa kuin hän olikin, painoi hän lopulta päänsä kumaraan ja kuunteli nöyrästi haukkumisten ja nöyryyttävien moitteiden myrskyä, jonka isä purki hänen päälleen. Mutta pienimmänkin tilaisuuden tullen hän jatkoi entistä menoaan; ja Jean-Michel ajatteli pelolla vastaisia päiviä.

— Te lapsi-raukkani, sanoi hän Louisalle, mihin te joutuisitte, jos ei minua olisi!… Onneksi, lisäsi hän hyväillen Christophea, minä kestän kyllä, kunnes tämä pystyy teitä auttamaan.

Mutta hänen laskunsa pettivät, hän oli jo matkansa päässä. Kukaan ei olisi sitä aavistanut. Hän oli yhä ihmeen virkeä mies. Vaikka hän oli jo yli kahdeksankymmenen vuoden ikäinen, olivat hänellä kaikki hiukset jäljellä, ikäänkuin valkea harja, jossa oli vain muutamia harmaita tupsuja, ja karkeassa parrassa näkyi vielä aivan mustia karvoja. Hampaita ei hänellä tosin enää ollut kuin kymmenkunta; mutta hän tuli niillä hyvin toimeen: oli ilo nähdä häntä pöydässä. Hänellä oli luja ruokahalu; ja vaikka hän moittikin Melchioria juomisesta, niin itse hän näytti hänelle hyvää esimerkkiä. Hän piti erikoisesti valkeista Moselin viineistä. Mutta hän ei halveksinut mitään muutakaan, viiniä, olutta tai siideriä, vaan antoi arvon kaikille Herran lahjoille. Hän ei kylläkään ollut niin typerä, että olisi upottanut järkensä lasiin, hän oli kohtuullinen, joskin se kohtuus oli niin laajasisältöinen, että hiukan heikompi järki olisi hänen lasiinsa auttamattomasti hukkunut. Hänen jalkansa ja silmänsä olivat vahvat, ja aina oli hänellä väsymätön into touhuta. Hän nousi ylös aamuisin kello kuusi, ja pukeutui sitten hyvin huolellisesti, sillä hän piti arvokkaasta ulkoasusta ja siitä, että häntä kunnioitettiin. Hän eli yksin kodissaan, teki itse kaikki talousaskareensa eikä suvainnut miniänsä pistävän nenäänsä hänen asioihinsa; hän siisti itse huoneensa, keitti kahvinsa, ompeli nappinsa, naulaili, liimaili, korjaili; ja touhutessaan paitahihaisillaan ja juostessaan edestakaisin portaita hän lauleli lakkaamatta, kumisevalla bassoäänellä, jota hän tavallisesti säesti teatraalisilla kädenliikkeillä. — Kaupungilla hän liikkui millä ilmalla tahansa. Hän kiersi asioillaan, unohtamatta niistä yhtään ainoata; mutta aivan täsmällinen ei hän ollut: hän pysähtyi joka kadun kulmaan pakisemaan jonkun tuttavansa kanssa tai laskemaan leikkiä jonkun naapurinaisen kohdatessaan; sillä hän piti sievistä naisista ja vanhoista ystävistä. Siksi hän myöhästyi aina, eikä tiennyt koskaan, mitä kello oli. Päivällisaikansa ei hän kuitenkaan antanut mennä sivuitse: hän söi siinä ravintolassa, mikä sattui olemaan lähimpänä, ja istahti mielellään muiden pöytään vieraaksi. Hän palasi kotiin vasta myöhään illalla, pimeän tultua, vietettyään pitkän aikaa poikansa lasten luona. Vanhus asettui levolle, luki ennenkuin sulki silmänsä vuoteessa sivun vanhaa raamattuaan; ja yöllä, — sillä hän ei nukkunut yhtämittaa enempää kuin yhden tai kaksi tuntia, — nousi hän ylös ja otti jonkin vanhan, antikvaariosta ostamansa kirjan: historiaa, teologiaa, kaunokirjallisuutta tai tieteitä; hän luki muutaman sivun, mitä vaan, niinkuin kirja sattui aukeamaan; luettava oli hänestä samalla sekä mielenkiintoista että ikävää; hän ei ymmärtänyt sitä liioin, mutta hän ei hypännyt silti ainoankaan sanan yli; niin luki hän, — kunnes hänelle jälleen tuli uni. Sunnuntaisin hän meni messuun, käveli lasten kanssa ja pelasi keilaa. — Koskaan ei hän ollut eläessään ollut sairaana; ainoastaan jaloissaan tunsi hän hiukan leiniä, joka sai hänet kiroamaan yöllä keskellä raamatun lukemista.

Kaikesta päättäen piti hänen kestää yhtä vankasti satalukunsa loppuun, ja itse mielestään ei hän ymmärtänyt mitään syytä, ettei hän olisi elänyt vanhemmaksikin; kun hänelle ennustettiin, että hän eläisi satavuotiaaksi, ajatteli hän, niinkuin muuan toinenkin kuuluisa vanhus, ettei pidä panna rajoja Sallimuksen armotöille. Ainoa merkki, että hän vanheni, oli se, että kyyneleet herahtivat helposti hänen silmistään esille ja että hän tuli joka päivä kiivaammaksi. Pieninkin vastustus sai hänet hurjan raivon valtaan. Hänen punainen naamansa ja lyhyt kaulansa lensivät silloin mustanpunaisiksi. Hän änkytteli hirveästi, eikä hän saanut sanaa suustaan, vaan oli tukehtua. Muuan lääkäri, perheen ystävä, oli varoittanut ja neuvonut häntä hillitsemään sekä pikapäisyyttään että ruokahaluaan. Mutta hän oli itsepäinen kuin vanhat ainakin, ja oli kahta varomattomampi, uhmallaankin, ja hän ilkkui lääkkeille ja lääkäreille. Hän oli syvästi halveksivinaan kuolemaa eikä säästänyt sanoja koettaessaan todistaa, ettei hän sitä peljännyt.

Eräänä kuumana kesäpäivänä tuli hän, tapansa mukaan runsaasti pikarista nautittuaan ja riideltyään kaupanpäällisiksi, kotiinsa ja meni työhön puutarhaan. Hänestä oli hauskaa muokata maata. Paljain päin keskellä auringon paistetta ja yhä väittelystä kiihdyksissä hän lapioi nyt vihan vimmalla. Christophe istui lehtimajassa kirja kädessä; mutta hän ei laisinkaan lukenut: hän haaveksi ja kuunteli sirkkain nukuttavaa sirinää; ja ajatuksissaan hän katseli isoisän hommaa. Vanhus oli häneen selin, hän seisoi kumarassa ja repi rikkaruohoa maasta. Yhtäkkiä näki Christophe hänen nousevan, huitovan käsiään ja kaatuvan yhtenä könttänä kasvoilleen maahan. Hetkisen se vain nauratti Christophea. Sitten hän näki, ettei ukki liikkunut. Christophe huusi, hän juoksi isoisän luo, pudisti häntä kaikin voimin. Nyt alkoi häntä peloittaa. Hän rupesi polvilleen ja koetti kaksin käsin nostaa vanhuksen suurta päätä, joka oli maata vasten. Se oli raskas, ja Christophe vapisi niin ankarasti, että hän tuskin jaksoi sitä liikuttaa. Mutta kun hän näki vanhuksen nurin kääntyneet, valkeat ja veristävät silmät, hyyti häntä kauhu; ja hän hellitti pään käsistään ja kirkaisi. Hän kavahti pimeän kammon vallassa ylös, hän juoksi pois puutarhasta, talosta. Hän huusi ja itki. Muuan tiellä ohitse kulkeva mies pysäytti lapsen. Christophe ei osannut puhua, mutta hän osoitti taloa; mies meni sinne, ja Christophe hänen perästään. Eräät muutkin olivat kuulleet huudon ja juoksivat sinne lähitaloista. Pian oli puutarha täynnä väkeä. Tallattiin kukkia, kumarruttiin vanhusta katsomaan, huudahdeltiin. Pari kolme miestä nosti hänet ylös. Christophe oli jäänyt portille, hän oli kääntynyt vasten aitamuuria ja kätki kasvonsa käsiin; hän ei uskaltanut katsoa; mutta hän ei voinut olla sitä tekemättäkään; ja kun ihmisjono kulki hänen ohitseen, näki hän sormiensa välistä vanhuksen vankan ruumiin, joka riippui hervottomana: toinen käsi laahasi maata; pää, joka oli erään kantajan polvea vasten, nytkähteli joka askelella; ja kasvot olivat pöhöttyneet, mullan vallassa ja veriset, suu ammollaan, ja silmät kamalat. Christophe alkoi kirkua uudestaan ja juoksi pakoon. Hän juoksi pysähtymättä kotiin saakka, aivan kuin häntä olisi ajettu takaa. Hän ryntäsi kauheasti huutaen keittiöön äitinsä luokse. Louisa valmisti siellä vihanneksia, Christophe karkasi ja takertui häneen kiinni epätoivossaan, ikäänkuin apua pyytäen. Hänen kasvonsa olivat itkusta vääntyneet, hän tuskin osasi puhua. Mutta ensimäisestä sanasta ymmärsi Louisa kaikki, hän tuli kalmankalpeaksi, pudotti työvehkeet käsistään ja syöksyi ulos sanaakaan virkkamatta.

Christophe jäi yksin kotiin; hän seisoi kaappia vasten ja itki yhä vain. Hänen veljensä leikkivät. Hän ei juuri ajatellut, mitä oli tapahtunut; hän ei ajatellut isoisää, hän muisti vain kamalan kuvan, jonka oli äsken nähnyt; ja hän oli kauhuissaan, että hänet pakotettaisiin näkemään se uudestaan ja palaamaan sinne.

Ja tosiaankin, kun toiset lapset alkoivat illalla, jos jotakin tyhmyyksiä kotona tehtyään uikuttaa, että heillä oli ikävä ja nälkä, tuli Louisa kiireesti kotiin, otti heitä kädestä ja vei heidät isoisän luo. Äiti kulki hyvin nopeasti, ja Ernest ja Rudolf koettelivat tapansa mukaan juonitella vastaan; mutta Louisa käski heitä olemaan hiljaa sellaisella äänellä, että he tottelivat. Heille tuli vaistomainen pelko: kun heidän olisi pitänyt mennä sisään, alkoivat he itkeä. Ei ollut vielä aivan pimeä; laskevan auringon viimeiset säteet loivat talon sisustaan omituista heiastusta, ovenrivan nuppiin, kuvastimeen, viuluun, joka riippui seinällä ensimäisessä, hämärässä huoneessa. Vanhuksen kamariin oli sytytetty kynttilä; ja sen lepattava valo taisteli vallasta sammuvan päivän kalvaan hohteen kanssa ja teki varjot vieläkin ahdistavammiksi. Melchior istui ikkunan luona ja itki kovalla äänellä. Lääkäri seisoi kumarassa vuoteen edessä ja esti ruumiillaan siinä makaavaa näkymästä. Christophen sydän sykki haljetakseen. Louisa asetti lapset vuoteen jalkopäähän polvilleen maahan. Christophe tohti vilkaista sänkyyn. Näyn jälkeen, jonka hän iltapäivällä oli nähnyt, odotti hän nyt jotain niin kauheaa, että ensi silmäys tuntui hänestä nyt melkein helpoittavalta. Isoisä ei liikkunut, hän näytti nukkuvan. Poika ajatteli jo, että isoisä oli parantunut ja että kaikki oli nyt ohitse. Mutta kun hän kuuli hänen vaikean hengityksensä, kun hän katsoi häntä tarkemmin ja näki nuo pöhöttyneet kasvot ja niissä suuren, sinervän läikän, joka oli tullut kaatuessa kolauksesta, kun hän ymmärsi, että ihmisen siinä täytyi kuolla, niin hän alkoi vavista; ja yhtyessään Louisan rukoukseen, että isoisä paranisi, hän rukoili samalla sielunsa syvyydessä, että ellei isoisä paranisi, hän olisi edes jo kuollut. Häntä kauhisti, mitä oli tapahtuva.

Vanhus ei ollut selvinnyt siitä saakka kuin hän oli kaatunut maahan. Ja hän tuli tietoihinsa ainoastaan lyhyeksi hetkeksi, juuri parahiksi ymmärtääkseen tilansa; — se oli kolkko hetki. Pappi oli saapunut ja luki hänelle viimeiset rukoukset. Vanhus nostettiin pieluksen varaan; hän avasi vaivoin silmänsä, aivan kuin ne eivät enää olisi totelleet hänen tahtoaan; hän veti käheästi henkeään, hän katseli älyttömästi ihmisiä, kynttilöitä; ja yhtäkkiä avasi hän suunsa ja hänen kasvonsa olivat kuvaamattoman kauhistuneet.

— Mutta, minä… — änkytti hän, — minä — kuolen.

Tuon äänen kauhea sävy tunkeusi Christophen sydämen pohjaan saakka; koskaan ei se ollut unohtuva hänen mielestään. Vanhus ei puhunut enää, hän uikutteli kuin pieni lapsi. Sitten hän vaipui horroksiin; mutta hänen hengityksensä tuli yhä heikommaksi, hän vaikeroi, hän liikutteli sormiaan, hän näytti ponnistelevan kuoleman unta vastaan. Melkein tiedottomassa tilassaan hän huudahti kerran:

— Äiti!

Oi, tuon vanhan miehen sammaltelun viiltävää vaikutusta, vanhuksen, joka huusi hädässään äitiään, aivan kuin Christophe itse olisi tehnyt, — äitiä, josta hän ei koskaan tavallisesti ollut puhunut ja jonka puoleen hän nyt vaistomaisesti kääntyi, viimeiseen ja hyödyttömään apuun tuimimman tuskan hetkellä!… Hän näytti hetkeksi tyyntyvän; tietoisuus vilkastui vielä kerran. Hänen raskaat silmänsä, joiden katse näytti harhailevan miten sattui, osuivat pelon jäykistämään poikaan. Ja se katse kirkastui. Vanhus ponnisti voimansa hymyilläkseen ja puhuakseen. Louisa otti Christophen ja vei hänet lähemmäksi. Jean-Michel liikutteli huuliaan ja koetti silittää Christophen päätä. Mutta samassa hän meni jälleen tiedottomaksi. Loppu tuli.

Lapset vietiin toiseen huoneeseen; mutta kenelläkään ei ollut aikaa ajatella heitä; ja Christophe tähysteli omituisen kammon kiihoittamana oven raosta noita kauheita kasvoja, päätä, joka oli jälleen hervahtanut pielukselle; hän näki julman kiristyksen yhä kuristavan kuolevan kurkkua, — kasvot, jotka uurtuivat hetki hetkeltä yhä syvemmille kuopille, — elävän olennon vaipumista tyhjyyteen, joka imi ihmistä itseensä kuin pumppu, — ja kuuli kamalan korinan, tuon kauhean hengityksen, joka oli kuin veden pinnalla särkyvän kuplan ääntä, — ruumiin viimeiset puuskaukset, kun se tahtoo elää, vaikka sielu on siitä jo lähtenyt. — Sitten pää hervahti ja luisui alemmaksi pieluksen viereen. Ja kaikki vaikeni.

Vasta muutamia minutteja myöhemmin, keskellä nyyhkytyksiä, rukouksia ja kuoleman sekasortoa, huomasi Louisa Christophen, joka oli takertunut suonenvetoisin käsin ovenripaan kalpeana, peljästynein silmin ja suu väännyksissä. Äiti juoksi Christophen luo ja pojalle tuli hänen sylissään täristävä kohtaus. Louisa kantoi hänet talosta pois, Christophe pyörtyi. Hän heräsi vuoteessaan, kirkui kauhusta, kun hänet jätettiin hetkeksikin yksin, sai uuden puuskan ja pyörtyi uudestaan. Lopun yötä ja seuraavan päivän hän makasi kuumeessa. Viimein rauhoittui hän ja vaipui seuraavana yönä sikeään uneen, jota kesti puoleen päivään asti. Hän oli huomaavinaan, että makuukomerossa liikuttiin, että äiti kumartui hänen vuoteensa yli ja syleili häntä; hän oli kuulevinaan kellojen lempeää ja kaukaista laulua. Mutta hän ei tahtonut liikahtaa; hän oli edelleen aivan kuin unessa.

Kun hän avasi silmänsä, istui Gottfried-eno hänen vuoteensa jalkopäässä. Christophe oli lopen menehtynyt, hän ei muistanut mitään. Sitten palasi vähitellen muisti, ja hän alkoi itkeä. Gottfried nousi ylös ja suuteli häntä.

— No, pikkuiseni, no, no? kysyi eno hellästi.

— Oi, eno, eno! vaikeroi poika painautuen Gottfriedin rintaa vasten.

— Itke vaan, sanoi Gottfried, itke. Ja Christophe itki.

Kun sydäntä hiukan helpoitti, pyyhki hän silmänsä ja katsoi
Gottfriediin. Gottfried ymmärsi, että hän tahtoi jotain häneltä kysyä.

— Ei, äännähti silloin eno pannen sormensa huulilleen. Ei pidä puhua.
Itkeä on hyvä, puhua paha.

Poika tahtoi kuitenkin.

— Se ei auta.

— Yksi ainoa asia, ei muuta…

— Mikä sitten? Christophe epäröi:

— Ah, eno, kysyi hän, missä hän nyt on? Gottfried vastasi:

— Hän on Herramme luona, lapseni. Mutta sitä ei Christophe suinkaan tarkoittanut:

— Ei, sinä et ymmärrä: Missä hän itse on? (Christophe tarkoitti ruumista.)

Hän jatkoi vapisevalla äänellä:

— Onko hän vielä siellä?

— Kunnon vanhus on haudattu tänä aamuna, vastasi Gottfried. Etkö kuullut kellojen soittoa?

Christophea helpoitti. Mutta ajatellessaan, ettei hän enää näkisi rakasta ukkia, hän alkoi taas katkerasti itkeä.

— Minun pieni puluni! hyväili Gottfried, katsellen säälivästi lasta.

Christophe odotti, että Gottfried lohduttelisi häntä; mutta Gottfried ei koetellutkaan sitä, sillä hän tiesi, ettei se auttaisi.

— Gottfried-eno, kysyi poikanen, etkö sinäkin pelkää tätä tällaista?

(Miten hän olisikaan halunnut, ettei Gottfried olisi peljännyt, vaan olisi opettanut hänellekin salaisen taidon olla pelkäämättä.)

Mutta Gottfried näytti tulevan huolestuneeksi.

— Hyst, äännähti hän aivan toisella äänellä…

— Ja kuinka voisi olla pelkäämättä, virkkoi hän hetken päästä. Mutta mitä se auttaa. Niin on asia. Täytyy alistua. Christophe pudisti kapinoiden päätänsä.

— Täytyy alistua, lapseni, toisti Gottfried. Hän tuolla ylhäällä tahtoi niin. Täytyy rakastaa sitä, mitä Hän tahtoo.

— Minä inhoan häntä! huudahti Christophe vihaisesti ja heristi nyrkkiään taivaalle.

Gottfried käski aivan tyrmistyneenä häntä vaikenemaan. Christophe itsekin peljästyi, mitä oli sanonut, ja alkoi rukoilla Gottfriedin kanssa. Mutta hänen sydämensä kuohui; ja sillä välin kuin hän supisi sokean nöyryyden ja alistumisen sanoja, piili hänen sielunsa pohjalla kiivas uhman ja kauhun tunne tuota suunnatonta, järjetöntä totuutta, tuota hirveää Olentoa vastaan, joka oli sellaisen säätänyt.

Päivät menevät, ja sateiset yöt laskeutuvat yli äsken luodun hautakummun, jonka alla poloinen vanha Jean-Michel kaikkien hylkäämänä lepää. Ensi hetkellä Melchior itki, voihki ja nyyhkytti katkerasti. Mutta viikko ei vielä loppuun kulunut, niin Christophe kuuli hänen jo nauravan iloisesti. Jos mainitaan Melchiorin läsnäollessa vainajan nimi, niin hänen kasvonsa venyvät ja hän tekeytyy synkän näköiseksi, mutta hetken päästä alkaa hän jälleen vilkkaasti puhella ja viittoa käsillään. Hän suree vilpittömästi, mutta hänen on mahdotonta pysyä surullisena.

Passiivinen ja alistuvainen Louisa on taipunut tähän onnettomuuteen, niinkuin hän taipuu kaikkeen muuhunkin. Hän on lisännyt tavallisiin rukouksiinsa vielä yhden; hän käy säännöllisesti kirkkomaalla ja hoitelee hautaa, aivan kuin se olisi hänen talousaskareitaan.

Gottfried muistaa liikuttavan kauniisti tuota nelikulmaista maatilkkua, jossa vanhus nukkuu. Kun hän palaa seudulle, tuo hän hänelle jotain, tekemänsä ristin tai kimpun sellaisia kukkia, joista Jean-Michel piti. Hän ei jätä sinne koskaan menemättä, vaikkei hän viipyisi kaupungissa kuin muutaman tunnin; ja hän tekee sen salaa muilta.

Louisa vie joskus Christophen kanssaan haudalle. Christophea inhoittaa kauheasti tuo lihava multaläjä, joka on puettu synkkään asuun kukilla ja oksilla, ummehtunut haju, joka kohoaa auringon paisteessa, yhtyen kohisevain sypressien tuoksuun. Mutta hän ei uskalla ilmaista vastenmielisyyttään, sillä hän soimaa sen vuoksi itseään raukkamaisuudesta ja jumalattomuudesta. Hän on kovin onneton. Isoisän kuolema ei lakkaa häntä hätyyttämästä. Ja kuitenkin oli hän kauan sitä ennen tiennyt, mitä on kuolema, oli sitä ajatellut, oli sitä peljännyt. Mutta koskaan ei hän ollut sellaista vielä nähnyt; ja se, joka näkee sen ensi kerran, huomaa, ettei hän ole mitään ennen tuntenut, ei kuolemaa, ei elämää. Kaikki luhistuu silloin kasaan yhdellä iskulla; kaikki ihmisen järki ei auta mitään. Luuli ennen elävänsä, luuli saaneensa jonkinlaisen elämänkokemuksen: näkeekin nyt, ettei tiennyt mitään, näkee, ettei nähnyt mitään, että oli elänyt kuvittelun verhossa, jonka sielu oli kutonut ja joka peitti silmiltämme todellisuuden kauheat kasvot. Ei ole mitään yhteyttä kärsimyksen-ajatuksen ja olennon välillä, joka vuotaa verta ja kärsii. Ei myöskään yhteyttä kuoleman-ajatuksen ja lihan, sielun välillä, joka vääntelehtii tuskassa ja kuolee. Kaikki inhimillinen puhe, inhimillinen viisaus eivät ole muuta kuin jäykkiä, automaattisia teatterinukkeja todellisuuden häikäisevän valon niihin synkästi sattuessa, maan tomusta ja verestä tehtyjä luomuksia, jotka koettavat koko epätoivoisella ja hyödyttömällä kiihkollaan takertua kiinni elämään, joka päivä päivältä heiltä karkaa.

Christophe ajatteli tätä, yötä ja päivää. Kuolemankamppailun muisto kidutti häntä; hän kuuli sen kauhean hengityksen; jok'ainoa yö hän näki isoisän. Koko luonto oli horjahtanut radaltaan; hänestä tuntui kuin olisi hänet ympäröinyt usva. Hän tunsi kaikkialla, minne päin hän kääntyikin, kasvoillaan sokean ja kaikkivaltiaan Villipedon surmaavan hengityksen; hän tunsi olevansa tuon julman hävityksen Voiman kynsissä ja ettei hänen auttanut laisinkaan vastustella. Mutta se tunne ei masentanut häntä, vaan se poltti häntä suuttumuksena ja vihana. Alistuminen ei ollut hänelle ominaista. Hän ryntäsi ja puski mahdotonta vastaan; ja vaikka hänen olisi täytynyt tunnustaa murskaavansa otsansa ja olevansa heikompi, niin kuitenkaan ei hän myöntänyt kärsimystä. Tästä hetkestä alkaen oli hänen elämänsä joka hetki taistelua julmaa Kohtaloa vastaan, jota hän ei voinut hyväksyä.

Kaikkien näiden kiusaavain ajatusten täytyi kuitenkin väistyä elämän kovuuden tieltä. Perheen taloudellinen tila huononi huimaa vauhtia, kun Jean-Michel, joka yksin oli tuhoa viivyttänyt, oli nyt poissa. Hänessä kadotti Krafftien perhe parhaan auttajansa, ja kurjuus astui ovesta sisään.

Melchior sitä yhä vaan lisäsi. Hän ei välittänyt työstä, vaan heittäytyi täydellisesti paheensa valtaan, kun hän nyt oli päässyt ainoasta valvonnasta, joka oli häntä hillinnyt. Melkein joka yö tuli hän kotiin juovuksissa eikä tuonut sinne koskaan ansaitsemiaan rahoja. Sitäpaitsi oli hän menettänyt melkeinpä kaikki tuntinsa. Hän oli kerran ilmestynyt erään oppilaansa kotiin täydessä humalassa: tämän skandaalin tähden suljettiin häneltä kaikki ovet. Orkesterissa oli häntä kärsitty ainoastaan kunnioituksesta hänen isäänsä kohtaan; mutta Louisa pelkäsi, että hän ennemmin tai myöhemmin eroitettaisiin sieltäkin jonkun mekastuksen tähden. Hän oli jo saanut ankaran varoituksen, kun hän eräinä iltoina oli saapunut paikalleen vasta esityksen lopulla. Pari kertaa oli hän jo unohtanut tulla sinne ollenkaan. Ja hän saattoi pystyä mihin tahansa jollakin järjettömällä kiihtymyksen hetkellä, jolloin hänelle tuli vimma sanoa ja tehdä tyhmyyksiä. Eikö hänen päähänsä pälkähtänyt jo tässä eräänä iltana se hullutus, että hän vaati kivenkovaan saada soittaa keskellä Walkyrian näytöstä erään oman suuren sävellyksensä viululle! Ainoastaan suurimmalla vaivalla saatiin hänet siitä estetyksi. Voi myöskin sattua, että hän purskahti nauruun näytännön aikana, joutuessaan hullunkuristen kuvien lumoukseen, jotka liikkuivat näyttämöllä tai hänen aivoissaan. Tovereita sellainen huvitti ja hänelle annettiin paljon anteeksi hänen hassujen eleittensä vuoksi. Mutta moinen laupeus oli paljoa pahempaa kuin mikään ankaruus; ja Christophe oli sitä nähdessään kuolla häpeästä.

Lapsi oli nyt ensi viulun soittaja orkesterissa. Hän koetti parhaansa mukaan pitää vaaria isästään, olla tarvittaessa hänen sijaisenaan, rauhoittaa häntä, kun Melchiorille tulivat villit puuskansa. Se ei ollut kovinkaan helppoa, ja viisainta oli olla hänestä laisinkaan välittämättä; sillä kun juopunut näki itseään katseltavan, niin hän alkoi irvistellä tai pitää jotain puhetta. Christophe käänsi siis kasvonsa pois ja vapisi pelosta, että isä tekisi jonkin mielettömyyden; hän koetti syventyä tehtäväänsä, mutta ei voinut olla kuulematta Melchiorin loruja ja toverien naurua. Kyyneleet tulivat hänelle silmiin. Soittajat olivat hyviä ihmisiä, he huomasivat sen ja heidän kävi sääliksi häntä; he hillitsivät ilonpuuskiaan eivätkä puhuneet Christophen kuullen hänen isästään. Mutta Christophe tunsi, että he häntä surkuttelivat. Hän tiesi, että heti, kun hän oli lähtenyt ulos, alkoi ilveily jälleen, ja että Melchior oli koko kaupungin naurun esineenä. Hän ei voinut sitä mitenkään estää, ja hän kärsi siitä julmasti. Hän vei näytäntöjen jälkeen isän kotiin; hän tarjosi hänelle kätensä, kärsi hänen lörpöttelyitään ja koetti kaikin mokomin salata ihmisiltä hänen hoippumistaan. Mutta mitäpä se olisi auttanut? Ja lisäksi onnistui hänen ponnistuksistaan huolimatta harvoin saada Melchior perille saakka. Jossakin kadun kulmassa julisti isä, että hänen täytyy nyt lähteä tärkeään kokoukseen eräitten ystäviensä luokse, koska oli luvannut mennä; ja mitkään todistelut eivät voineet saada häntä syömään sanaansa. Sitäpaitsi ei ollut viisasta väittää Melchioria vastaan, ellei tahtonut saada aikaan isällisten torain kohtausta, joka veti naapurit ikkunoihin katselemaan.

Kaikki talousrahat menivät sitä tietä. Melchior ei enää tyytynyt juomaan pelkästään omia ansioitaan. Hän joi nekin, jotka hänen vaimonsa ja poikansa tuskalla ja työllä saivat kokoon. Louisa itki; mutta hän ei uskaltanut vastustaa; sitä ei hän ollut tehnyt sen jälkeen kuin mies oli hänelle tylysti huomauttanut, ettei talossa ollut mitään hänen omaansa ja ettei hän ollut tuonut siihen kolikkoakaan. Christophe koetti niskuroida; Melchior antoi häntä korville, haukkui, että hän oli nulikka, ja riisti rahat hänen kädestään. Poika oli jo kaksi-, kolmetoista-vuotias, hän oli ikäisekseen luja, ja vimmastui sisässään sellaisesta kurinpidosta; mutta suoranaiseen kapinaan ei hän vielä uskaltanut nousta; ja hän antoi mieluummin ryöstää itseltään kuin jaksoi sietää uusia nöyryytyksiä. Ainoa keino, mitä Louisalla ja hänellä oli, oli piiloittaa rahansa. Mutta Melchior oli ihmeellisen kekseliäs löytämään heidän piilopaikkansa sillaikaa kuin he eivät olleet kotona. Nekään saaliit eivät pian riittäneet. Melchior alkoi myydä isältä perimiään kapineita. Christophe näki suureksi surukseen rakkaiden muistoesineiden katoavan: kirjojen, sängyn, huonekalujen, säveltäjäin muotokuvien. Hänen ei hyödyttänyt sanoa mitään. Mutta kun Melchior eräänä päivänä, kolhaistuaan itseään isoisän vanhaa pianoa vastaan, kirosi vihoissaan, hieroi polveaan ja sanoi, ettei heillä ollut tilaa liikkuakaan huoneessa ja että hän puhdistaisi talon kaikesta vanhasta roskasta, niin pääsi Christophelta epätoivoinen huudahdus. Oli kyllä totta, että huoneet olivat täpö-täynnä kalustoa, sillä sinne oli kasattu isoisän huonekalut, että voitiin myydä hänen talonsa, tuo rakas talo, jossa Christophe oli viettänyt lapsuutensa onnellisimmat hetket. Totta oli sekin, ettei vanha piano ollut enää juuri minkään arvoinen, että sen ääni oli vaivainen ja ettei Christophe enää pitkään aikaan ollut sitä soittanut, koska hänellä oli nyt uusi, kaunis piano, jonka ruhtinas anteliaasti oli hänelle lahjoittanut; mutta vaikka vanha soitin olikin virkaheitto, oli se kuitenkin Christophen paras ystävä: se oli näyttänyt lapselle aikoinaan musiikin rajattomat maailmat; sen keltaisia ja kuluneita koskettimia näppäillen oli hän löytänyt sävelten kuningaskunnan ja niiden lait; ja sen oli lahjoittanut isoisä, joka oli kuluttanut kuukausia korjatakseen kuntoon sitä pojanpoikaansa varten ja oli sitten ollut siitä niin ylpeä: se oli jollakin tavoin pyhä esine. Niinpä Christophe nousi isän aikeita vastaan ja väitti, ettei sitä ollut oikeus myydä. Melchior käski hänen pitää suunsa kiinni. Christophe kiihtyi yhä enemmän ja huusi, että piano oli hänen ja että hän kielsi siihen koskemasta. Hän uskoi nyt saavansa kovan rangaistuksen. Mutta Melchior katsoi häneen vain häijysti hymyillen ja vaikeni.

Seuraavana päivänä oli Christophe jo unohtanut koko asian. Hän tuli kotiin väsyneenä, mutta melkoisen hyvällä tuulella. Hän huomasi heti jotain veljiensä salavihkaisissa katseissa. He olivat kumpikin lukevinaan; mutta he vilkaisivat häneen syrjästä ja vaanivat hänen jokaista liikettään, painuen jälleen kirjoihinsa, kun hän sattui heihin katsahtamaan. Hän ajatteli, että he olivat kai tapansa mukaan tehneet hänelle taas jotkin ilkeät kepposet; mutta hän oli sellaiseen tottunut, hän ei siitä välittänyt, hän ainoastaan päätti antaa heille hyvän löylyn, kun hän heidän tekonsa keksisi, niinkuin usein ennenkin. Hän ei siis viitsinyt ottaa tarkempaa selkoa asiasta, hän istuutui lieden ääreen isänsä pariin; isä tiedusteli muka hartaasti päivän kuulumia, mikä ei suinkaan ollut hänen tapansa. Pakinoidessaan Christophe huomasi, että Melchior iski salaa silmää pikku veljille. Hänen sydäntään kouristi. Hän juoksi huoneeseensa… Pianon paikka oli tyhjä! Hän huusi tuskasta. Hän kuuli toisesta huoneesta veljiensä naurun-tirskuntaa. Veri nousi kiivaasti hänen kasvoihinsa. Hän syöksyi toisten luo. Hän huusi:

— Minun pianoni!

Melchior kohotti rauhallisesti ja muka hölmistyneen näköisenä päätänsä, ja se sai toiset lapset purskahtamaan nauruun. Isäkään ei enää voinut hillitä itseään, nähdessään, miten surkealta Christophe näytti; ja hän kääntyi poispäin, hillitäkseen nauruaan. Nyt ei Christophe enää tiennyt, mitä teki. Hän karkasi kuin hurja isänsä kimppuun. Melchiorilla, joka istui mukavasti loikoen nojatuolissa, ei ollut aikaa varjella itseään. Poika tarttui hänen kurkkuunsa ja huusi hänelle:

— Varas!

Se kävi silmänräpäyksessä. Melchior karisti raivoissaan riuhtovan kimpustaan pois ja paiskasi hänet kivipermannolle. Pojan pää iski kamiinin rautaristikon kulmaan. Christophe nousi polvilleen ammottava haava otsassa; ja tukahtuvalla äänellä hän hoki:

— Varas!… Varas, joka varastaa meiltä, äidiltä, minulta… Varas!
Myy isoisän!

Melchior nousi ylös ja kohotti nyrkkiään Christophen päätä kohti. Poika uhmasi häntä vihaa leimuavin silmin ja vapisi raivosta. Melchior alkoi silloin myöskin vavista. Hän istahti ja peitti kasvonsa käsiinsä. Pikkuveljet olivat juosseet kauheasti kirkuen karkuun. Seurasi hiljaisuus. Melchior uikutteli epämääräisiä sanoja. Christophe seisoi yhä seinää vasten ja tähtäsi häneen tuimin katsein, hammasta purren ja vavisten kiireestä kantaan. Melchior alkoi nyt soimailla itseään.

— Niin, varas olen! Minä ryöstän perheeni puille paljaille. Omat lapseni halveksivat minua. Olisi parempi, että olisin kuollut!

Kun hän lakkasi uikuttamasta, kysyi Christophe häneltä kylmästi ja liikahtamatta:

— Missä se piano on?

— Wormserilla, vastasi Melchior, uskaltamatta kohottaa silmiään.

Christophe astui häntä kohti ja sanoi:

— Rahat tänne!

Melchior veti aivan lamaan lyötynä taskustaan rahat ja antoi ne pojalleen. Christophe lähti ovelle. Melchior huudahti:

— Christophe!

Christophe pysähtyi. Melchior jatkoi murtuneella äänellä:

— Pikku Christopheni!… Älä minua halveksi. Christophe heittäytyi hänen kaulaansa, nyyhkytti:

— Isä, rakas isä! En minä sinua halveksi! Minä olen niin onneton!

He itkivät molemmat ääneensä. Melchior vaikeroi:

— Ei se ole minun vikani. Minä en sittenkään ole paha. Enhän
Christophe, enhän minä ole paha?

Hän lupasi lakata juomasta. Christophe pudisti epäuskoisesti päätänsä; ja Melchior myönsi, ettei hän jaksanut vastustaa, kun hänellä oli kolikkokin käsissään. Christophe mietti asiaa ja sanoi:

— Kuule, isä, nyt täytyisi…

Hän keskeytti.

— Mitä sitten?

— Minua niin hävettää…

— Ketä häpeät? kysyi Melchior viattomasti.

— Sinua.

Melchiorin suu vääntyi pilkallisesti ja hän virkkoi:

— Se ei maksa vaivaa.

Christophe selitti nyt, että kaikki perheen tulot, myöskin Melchiorin palkka, pitäisi uskoa jonkun henkilön hoitoon, joka antaisi Melchiorille joka päivä tai viikoksi kerrallaan sen verran, mitä hän välttämättä tarvitsi. Melchior, jolla oli nyt nöyryyden puuskansa, — eikä hän ollut varsin selväkään — ei pitänyt tätä toimenpidettä kyllin perinpohjaisena, vaan julisti, että hän kirjoittaa heti herttualle pyynnön, että hänelle tuleva eläke maksettaisiin hänen pojalleen Christophelle. Christophe ei sitä hyväksynyt, hän punastui, kun ajatteli isänsä nöyryytystä. Mutta Melchioria poltti uhrautumisen tuli, hän tahtoi ehdottomasti kirjoittaa. Hän oli itsekin liikutettu tekonsa ylevyydestä. Christophe kieltäytyi ottamasta kirjettä haltuunsa; ja Louisa, joka samassa saapui kotiin ja jolle asia selitettiin, sanoi, että hän kerjäisi mieluummin kuin pakottaisi miestään moiseen häpeään. Hän lisäsi luottavansa Melchioriin ja olevansa varma, että hän parantaisi tapansa hänen ja lastensa tähden. Koko asia päättyi yleiseen hellyyden kohtaukseen; ja Melchiorin kirje, joka oli unohdettu pöydälle, putosi kaapin alle kenenkään sitä huomaamatta.

Mutta joku päivä myöhemmin löysi Louisa sen sieltä, lakaistessaan lattiaa; ja kun hän oli kovin onneton Melchiorin yhä edelleen jatkuvasta huonosta elämästä, sillä mies oli jälleen unohtanut kaikki, niin otti hän paperin talteen eikä sitä repinyt. Hän piti sitä säilössä monta kuukautta ja karkoitti aina pois mielestään ajatuksen turvautua siihen, vaikka hän saikin alinomaa kärsiä. Mutta kun hän eräänä päivänä näki Melchiorin jälleen lyövän Christophea ja ryöstävän häneltä hänen rahansa, ei hän enää sitä kestänyt; ja jäätyään kahden kesken itkevän poikansa kanssa, meni hän, otti kirjeen, antoi sen Christophelle ja sanoi:

— Lähde nyt.

Christophe epäröi vieläkin; mutta hän ymmärsi, ettei enää ollut muuta keinoa, jos tahdottiin pelastaa sekin vähä, mitä vielä oli jälellä, täydestä perikadosta. Hän lähti menemään linnaan; häneltä kului melkein tunnin aika parinkymmenen minutin matkalla. Käynnin häpeällinen tarkoitus mursi hänen sydäntään. Hänen ylpeytensä, joka oli kiihtynyt korkeimmilleen näinä viimeisinä surullisina ja yksinäisinä vuosina, vuoti verta hänen ajatellessaan, että hänen täytyi nyt julkisesti tunnustaa isänsä pahe. Omituinen ja kuitenkin ymmärrettävä epäjohdonmukaisuus sai hänet koettamaan sitä pahetta salata, vaikka hän tiesikin, että kaikki tunsivat sen; hän ei ollut muka huomaavinaan mitään; hänet olisi saanut hakata kappaleiksi, mutta hän ei olisi sitä myöntänyt. Ja nyt, nyt meni hän omasta alotteestaan…! Kymmenesti oli hän kääntyä takaisin; hän kiersi kaksi kolme kertaa kaupungin ympäri, tullen aina samaan paikkaan, ennenkuin meni sisään. Mutta tässä ei ollut kysymys pelkästään hänestä itsestään. Tämä koski myöskin hänen äitiään ja veljiään. Koska isä heidät jätti oman onnensa nojaan, koska hän heitä petti, oli hänen, vanhimman pojan, velvollisuus asettua isän paikalle ja rientää heitä auttamaan. Epäröinti täytyi voittaa, ylpeys täytyi masentaa: häpeän kalkki oli juotava pohjaan. Hän meni palatsiin; sisäportailta oli hän vielä paeta takaisin. Hän lyhistyi polvilleen porrasaskelmalle. Eteisessä seisoi hän monta minuttia käsi ovenrivassa, kunnes joku tuli, ja hänen täytyi astua sisään.

Kansliassa tunsivat kaikki hänet. Christophe pyysi saada puhutella hänen Ylhäisyyttään teatterien intendenttiä, parooni von Hammer-Langbachia. Muuan nuori virkailija, lihava, kaljupäinen ja punanaamainen mies, jolla oli valkeat liivit ja punainen kaulaliina, puristi tuttavallisesti hänen kättään ja alkoi jutella eilisestä oopperasta. Christophe toisti asiansa. Virkailija vastasi, ettei hänen Ylhäisyydellään juuri nyt ollut aikaa, mutta jos Christophella olisi hänelle jokin anomus, niin se voitaisiin lähettää hänelle toisten paperien joukossa, kun ne pian vietiin hänen allekirjoitettavikseen. Christophe antoi hänelle kirjeensä. Virkailija silmäili sitä, ja häneltä pääsi hämmästynyt huudahdus:

— Ah, tosiaanko! virkkoi hän iloisesti. Tämä on hyvä ajatus! Kauan sitten olisi hänen pitänyt keksiä tämä! Eläessään ei hän ole tehnyt parempaa. Ah, se vanha ratti! Kuinka hiidessä hän on tähän alistunut?'

Hän keskeytti lyhyeen, sillä Christophe oli temmannut paperin hänen kädestään ja huudahti kalman kalpeana:

— Minä kiellän!… Kiellän teitä solvaamasta minua!

Virkailija ällistyi:

— Mutta, rakas Christophe, koetti hän sanoa; kukapa sinua tahtoisi solvata? Enhän sanonut muuta kuin mitä koko maailma tietää. Ajattelethan sinä itsekin niin.

— En! huusi Christophe raivoissaan.

— Kuinka, etkö sinä ajattele? Et ajattele, että hän juo?

— Se ei ole totta! vastasi Christophe. Ja hän polki jalkaansa.

Virkailija kohautti hartioitaan:

— Siinä tapauksessa, miksi hän sitten kirjoitti tämän kirjeen?

— Siksi, siksi, että… änkytteli Christophe, — (hän ei enää tiennyt, mitä sanoa), — siksi, että, kun minä tulen kuitenkin kerta kuussa tänne nostamaan palkkaani, minun sopii samalla aikaa ottaa isänikin palkka. On tarpeetonta meidän molempien vaivautua sen tähden… Isällä on paljon työtä.

Hän punastui mieletöntä selvitystään. Virkailija katsoi häntä puoleksi ivallisesti ja puoleksi säälien. Christophe rutisti paperin kädessään kokoon ja näytti aikovan lähteä. Virkailija nousi ylös ja tarttui häntä käsivarteen.

— Odotahan vähän, sanoi hän, minä pidän huolen asiasta.

Hän meni johtajan huoneeseen. Christophe odotti; muut virkailijat katselivat häntä. Hänen verensä kuohui. Hän ei tiennyt, mitä hän teki, mitä hän kohta tekisi, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän aikoi jo paeta, ennenkuin saisi vastauksen; ja hän oli juuri lähdössä, kun ovi aukesi:

— Hänen Ylhäisyytensä ottaa sinut vastaan, virkkoi avulias virkailija hänelle.

Christophen oli pakko mennä sisään.

Hänen Ylhäisyytensä parooni von Hammer-Langbach, pieni, siisti vanhus, jolla oli poskiparta ja viikset ja leuka sileäksi ajeltu, katsahti kulta-sankaisten silmälasiensa ylitse Christopheen, kirjoittaen yhä edelleen ja vastaamatta Christophen neuvottomiin kumarruksiin edes päätä nyökkäämällä.

— No, herra Krafft, sanoi hän viimein, te pyydätte…

— Teidän Ylhäisyytenne, kiiruhti Christophe vastaamaan, antakaa minulle anteeksi. Minä olen tarkemmin harkinnut asiaa. Minä en enää pyydä mitään.

Vanhus ei koettanut saada selitystä moiseen äkilliseen mielenmuutokseen. Hän katseli tarkkaavammin Christophea, ryiskeli ja virkkoi:

— Ettekö antaisi, herra Krafft, minulle kirjettä, joka on kädessänne?

Christophe huomasi, että intendentti katseli paperia, jota hän yhä edelleen ajatuksissaan rutisteli kädessään.

— Se on tarpeetonta, teidän Ylhäisyytenne, sammalteli Christophe. Se ei enää maksa vaivaa.

— Olkaa hyvä ja antakaa se tänne, toisti vanhus rauhallisesti, aivan kuin ei olisi kuullut.

Christophen täytyi antaa hänelle tuo rutistunut paperilappu; mutta hän alkoi hokea heti jotain, kokonaisen virran sekavia sanoja, ja ojensi yhä kättään saadakseen kirjeensä takaisin. Hänen Ylhäisyytensä avasi huolellisesti paperin, luki sen, katseli Christophea, antoi hänen solkata selityksiään, ja keskeytti viimein veitikkamainen vilahdus silmissään:

— Se on hyvä, herra Krafft. Anomuksenne on hyväksytty.

Hän hyvästeli Christophea kättä pistäen ja ryhtyi jälleen kirjoittamaan.

Christophe meni ulos aivan murtuneena.

— Älä ole suutuksissasi, Christophe, sanoi äskeinen virkailija hänelle, kun poika tuli takaisin kansliaan. Christophe antoi hänen puristaa kättään, tohtimatta nostaa katsettaan maasta. Sitten näki hän olevansa ulkona linnan edustalla. Hän oli aivan mieletön häpeästä. Kaikki, mitä hänelle oli sanottu, palasi hänen muistoonsa; ja hän oli tuntevinaan loukkaavaa ivaa ihmisten säälissä, jotka kunnioittivat ja surkuttelivat häntä. Kun hän tuli kotiin, vastasi hän tuskin jonkin ärtyneen sanan Louisan kysymyksiin, aivan kuin hän olisi kantanut äidilleen kaunaa siitä, mitä hän nyt oli tehnyt. Häntä kalvoi omantunnon vaiva, kun hän ajatteli isää. Hän aikoi tunnustaa Melchiorille kaikki, pyytää häneltä anteeksi. Melchior ei ollut kotona. Christophe odotti häntä unta silmiinsä saamatta puoleen yöhön. Kuta enemmän hän isää ajatteli, sitä julmemmin hänen tuntonsa häntä vaivasi; hän ihannoi isäänsä; hän kuvitteli, että isä oli heikko, hyvä, onneton, kaikkein lähimpiensä pettämä. Tuskin hän kuuli hänen askeleensa portaissa, niin hypähti hän vuoteesta juostakseen häntä vastaan ja heittäytyäkseen hänen syliinsä. Mutta Melchior tuli kotiin niin inhoittavan juovuksissa, ettei Christophe tohtinut lähestyä häntä; ja hän hiipi takaisin vuoteeseensa ajatellen katkeran pilkallisesti kauniita haaveitaan.

Kun Melchior joku päivä myöhemmin kuuli, mitä oli tapahtunut, tuli hänelle suunnaton raivon puuska; ja vaikka Christophe koetteli rukoilla ja estellä, meni hän mekastamaan siitä linnaan. Mutta hän tuli sieltä takaisin sangen nolona, eikä hiiskunut sanaakaan, miten hänen siellä oli käynyt. Hänet oli otettu sangen huonosti vastaan. Hänelle oli sanottu, että hänen olisi viisainta käyttää toisenlaista kieltä, — että hänen oli sallittu pitää eläkkeensä ainoastaan poikansa vuoksi, ja että jos hän vasta tekisi pienimmänkm skandaalin, niin se häneltä lakkautettaisiin. Niinpä olikin Christophe sangen hämmästynyt ja keventyneellä mielellä, kun hän näki isänsä myöntyvän vastaiseen asemaansa, jopa kerskuvankin, että hän oli itse, omasta alotteestaan ryhtynyt tähän uhraukseen.

Se ei kuitenkaan estänyt Melchioria toitottamasta kaupungilla, että hänen vaimonsa ja lapsensa ryöstivät hänet puti-puhtaaksi; että hän oli kieltäytynyt heidän tähtensä kaiken ikänsä, ja nyt hänet jätettiin kärsimään puutetta. Hän koetti myöskin houkutella Christophelta rahaa kaikenlaisilla liehittelyillä ja ovelilla juonilla, jotka pyrkivät naurattamaan Christophea, vaikkei moinen tosiaan antanut syytä iloon. Mutta kun Christophe piti puolensa, luopui Melchior viimein niistä yrityksistä. Tuon neljätoista-vuotiaan lapsen ankarat ja arvostelevat silmät nöyryyttivät Melchioria ilkeästi. Mutta hän kosti salaa oveloilla kepposilla. Hän meni kapakkaan, joi ja kestitsi muita sydämensä halusta, eikä maksanut laskuaan, vaan väitti, että hänen poikansa asia oli nyt suorittaa hänen velkansa. Christophe ei siitä kieltäytynyt, sillä hän pelkäsi siten vaan lisäävänsä häpeäänsä; ja niinpä hän ja Louisa raatoivat kaikin voimin maksaakseen Melchiorin velkoja. — Viimein tuli Melchior aivan välinpitämättömäksi koko soittajan-viralleen, kun hän ei kerran itse saanut kantaa siitä palkkaansa; ja hän jäi pois niin usein paikaltaan teatterista, että hänet ajettiin Christophen rukouksista huolimatta viimein pois. Poika sai siis nyt yksin elättää isänsä, veljensä ja koko perheen. Näin tuli Christophesta neljätoista-vuotiaana perheenpää.

Christophe otti päättävästi tämän raskaan taakan kantaakseen. Ylpeys kielsi häntä turvautumasta ihmisten armeliaisuuteen. Hän vannoi itsekseen selviävänsä asiasta omin voimin. Hän oli pienestä saakka kärsinyt kovin nähdessään äitinsä ottavan vastaan armopaloja; se oli ainainen riidanaihe heidän välillään, kun tuo kunnon nainen palasi kotiin riemuissaan siitä, että oli saanut joltakin suojelushaluiselta rouvalta lahjan. Louisa ei nähnyt siinä mitään ilkeää, vaan iloitsi, sillä saattoipa hän tämänkin pienen rovon avulla helpoittaa hiukan Christophensa vaivoja ja parantaa yhdellä ruokalajilla laihaa illallista. Mutta Christophe tuli silloin aina synkäksi; hän ei virkkanut sanaakaan koko iltana; ja hän kieltäytyi koskemasta sillä tavoin saatuun ruokaan, ilmaisematta kuitenkaan syytä. Louisa huolestui; hän koetti yksinkertaisen tunkeliaasti saada poikaansa syömään: Christophe ei suostunut; äiti tuli lopulta kärsimättömäksi ja virkkoi jonkin epämiellyttävän sanan, johon Christophe puolestaan vastasi; sitten hän heitti salvettinsa pöydälle ja meni ulos. Isä kohautti olkapäitään ja sanoi Christophea mahtailijaksi. Veljet pilkkailivat häntä ja söivät hänen osansa.

Täytyi kuitenkin keksiä lisäkeinoja perheen elättämiseksi. Christophen orkesterista saama palkka ei riittänyt. Hän ryhtyi nyt antamaan pianotunteja. Hänen taiturimaiset lahjansa, hyvä maineensa ja varsinkin ruhtinaan suojelus hankkivat hänelle lukuisasti oppilaita ylemmän porvariston piirissä. Joka aamu kello yhdeksästä alkaen opetti hän pianonsoittoa nuorille tytöille, usein itseään vanhemmille, jotka kiusasivat häntä kauheasti ja saattoivat hänet epätoivoon typerällä soitollaan. He olivat musiikissa täysiä hölmöjä; sitä vastoin oli heillä kaikilla, kenellä enemmän, kenellä vähemmän, erinomainen silmä huomaamaan naurettavuuksia; eikä heidän ilkkuva katseensa säästänyt Christophea, jos hän teki pienimmänkin tyhmyyden. Se oli hänelle oikeaa kidutusta. Istuessaan heidän vieressään, tuolinsa äärimmäisellä reunalla, punaisena ja jäykkänä, kiukusta halkeamaisillaan, uskaltamatta hiiskahtaakaan ja tehden kaiken voitavansa, ettei olisi kiivastunut sanomaan tyhmyyksiä, ja peljäten ääntään ja saamatta tuskin sanaa kurkustaan, koetellen tekeytyä ankaran näköiseksi ja nähden vilkuttavan itseään syrjästä, sellaisessa menetti hän lopulta malttinsa, sekautui sanoissa keskellä aivan yksinkertaista huomautusta, säikähti olevansa naurettava, olikin sitä, ja suuttui viimein niin, että syyti loukkaavia moitteita. Mutta hänen oppilaittensa oli helppo kostaa; eivätkä he jättäneet sitä tekemättä, vaan nolasivat Christophea katselemalla häntä erikoisella tavalla, tekemällä hänelle mitä tavallisimpia kysymyksiä, jotka saivat hänet korviin saakka punastumaan; tai he pyysivät häneltä pikku palvelusta, — kuten esimerkiksi ottamaan pöydältä tai tuolilta jotain sinne jäänyttä esinettä: — se oli hänelle kiusallisin koetus, sillä silloin täytyi hänen kulkea yli lattian ilveileväin silmien uhrina, tyttöjen tarkastellessa armottomasti jokaista hänen tökeröä liikettään, hänen kömpelöitä jalkojaan, jäykkiä käsivarsiaan, hänen koko ruumistaan, jonka kiusallinen hetki teki kovin kankeaksi.

Näiltä tunneilta täytyi hänen rientää juoksujalkaa teatteriharjoituksiin. Usein ei hänellä ollut aikaa syödä aamiaistakaan; hän pisti vain taskuunsa palan leipää ja leikkeleitä, jotka hän sitten söi väliaikoina. Joskus hän sai olla Musik Direktor Tobias Pfeifferin viransijaisena, orkesterin johtajan, joka seurasi mielenkiinnolla hänen kehitystään ja opetti häntä toimittamaan silloin tällöin hänen tehtäväänsä orkesterin harjoituksissa. Sitäpaitsi täytyi hänen ajatella omaakin musikaalista kasvatustaan. Toiset pianotunnit veivät hänen aikansa iltanäytännön alkuun saakka. Ja usein pyydettiin hänet illalla näytännön jälkeen soittamaan vielä hoviin. Siellä hänen täytyi esiintyä tunnin tai parikin. Ruhtinatar oli ymmärtävinään musiikkia; hän rakasti sitä suuresti, vaikka ei ollut koskaan osannut eroittaa hyvää huonosta. Hän vaati Christophea esittämään hassunkurisia ohjelmia, joissa joutavanpäiväiset rapsodiat rehentelivät mestariteosten seassa. Mutta ruhtinattaren suurin huvi oli kuitenkin antaa Christophen improvisoida; ja hän valitsi hänelle aiheet, jotka aina olivat suorastaan äitelän sentimentaaleja.

Christophe lähti sieltä sydänyön tienoissa upouupuneena, tyhjin vatsoin; hänen käsiään tulisti, päätä poltti kuin kuumeessa. Hiki kihosi hänen ruumiistaan; ja ulkona satoi joskus lunta tai oli jääkylmä sumu. Hänen täytyi kulkea läpi puolen kaupunkia ennenkuin hän pääsi kotiin; hän meni jalkaisin, hampaat kalisivat vilusta, häntä itketti ja hän oli nukkua seisoalleen; hänen täytyi varoa, ettei olisi tahrannut vesilätäköissä ainoaa iltapukuaan.

Hän pääsi komeroon, jossa hän asui yhä edelleen veljiensä kanssa; ja koskaan ei hänen elämänsä äitelyys ja epätoivo, koskaan ei hänen yksinäisyytensä tunne ahdistanut häntä enemmän kuin hetkellä, jolloin hän tuossa ummehtuneelta löyhkäävässä kopissa viimeinkin sai heittää pois kurjuutensa ikeen. Tuskin oli hänellä voimaa riisuutua. Onneksi valtasi hänet heti, kun hän painoi päänsä pielusta vasten, niin raskas uni, että hän vaipui tiedottomuuteen tuskistaan.

Kesällä täytyi hänen nousta ylös aamun valjetessa, talvella usein aikaisemminkin. Hän tahtoi työskennellä omiakin tarkoituksiaan varten: nuo hetket kello viiden ja kahdeksan välillä olivat ainoat, jolloin hän sai sen vapauden; ja kuitenkin oli hänen pakko uhrata osa niistäkin tilaustöihin; sillä hänen Hof Musicus-arvonsa ja ruhtinaan hänelle suoma suosio velvoittivat hänet sepittämään virallisia sävellyksiä hovijuhliin.

Niin oli hänen elämänsä myrkytetty lähteisiinsä saakka. Eivät edes hänen haaveensa saaneet olla vapaat. Mutta, kuten aina käy, pakko paisutti ne sitä voimakkaammiksi. Kun mikään ei estä toimintaa, menettää sielu usein kaiken syyn toimia. Kuta ahtaammalle Christophe suljettiin huolten ja keskinkertaisten tehtävien vankilaan, sitä rajummin tunsi hänen kapinoiva sydämensä riippuvaisuutensa. Kahleettomassa elämässä hän olisi varmaankin antautunut nuoruuden onnellisten hetkien sattumiin ja leppoisaan joutenoloon. Nyt, kun hän oli vapaana ainoastaan pari tuntia päivässä, kuohui hänen voimansa niinkuin koski kahden kallioseinän välissä. Taiteelle on hyvä kuri pusertaa ponnistuksensa horjumattomien rajain sisälle. Siinä mielessä voi sanoa, että puute on mestari kehittämään paitsi ajatusta, myöskin muotoa; se opettaa sielulle samoin kuin ruumiillekin kohtuutta. Kun aika ja sanojen määrä on mitattu, ei puhu tarpeettomia, vaan tottuu ajattelemaan ainoastaan olennaista. Se, jolla on vähän aikaa elääkseen, elää kaksin verroin.

Niin kävi myöskin Christophen. Keskellä orjuuttaan tuli hän täysin tietoiseksi vapauden arvosta; eikä hän hukannut kalliita minutteja hyödyttömiin tekoihin tai sanoihin. Hänen luontaista taipumustaan kirjoittaa rajattoman laajasti, noudattaen kaikkia rehellisen, mutta valintakykyä omistamattoman sielun oikkuja, oikaisi nyt pakko ajatella ja toimia mahdollisimman paljon niin lyhyessä aikaa kuin suinkin. Millään seikalla ei ollut syvempää vaikutusta hänen taiteelliseen ja moraaliseen kehitykseensä: ei opettajain neuvoilla eikä mestariteosten esimerkillä. Hän tottui näinä vuosina, jolloin luonne muodostui, pitämään musiikkia erikoisena, täsmällisenä kielenä, jossa jok'ainoalla nuotilla on varma merkityksensä; ja samalla alkoi hän suorastaan vihata säveltäjiä, jotka puhuvat, vaikkei heillä ole mitään sanottavaa.

Kuitenkaan eivät sävellykset, joita hän siihen aikaan kirjoitti, vielä läheskään ilmaisseet täydellisesti häntä itseään, sillä hän ei ollut vielä täydellisesti löytänyt itseään. Hän etsi minuuttaan keskeltä perittyjen tunteiden sekavaa joukkoa, jotka kasvatus määrää lapselle aivankuin toiseksi luonteeksi. Hänellä oli ainoastaan hämärä aavistus oikeasta olemuksestaan; sillä hän ei ollut vielä kokenut nuoruuden intohimoja, jotka vapauttavat persoonallisuuden lainavaatteista, niinkuin ukkosen jyrähdys puhdistaa taivaan usvista. Hämärät ja voimakkaat aavistukset sekaantuivat hänessä vierailta saatuihin vaistomaisiin vaikutelmiin, joista hän ei voinut vapautua. Hän oli harmissaan tällaisesta valheellisuudesta. Hän oli lohduton, kun näki, miten paljon kehnompi hänen kirjoittamansa oli hänen ajatustaan. Hän epäili katkerasti itseään. Mutta hän ei voinut taipua näin noloon tappioon; hän raivosi ainaisessa halussa tehdä jotain parempaa, säveltää jotain oikeaa. Aina hän kärsi haaksirikon. Saatuaan kirjoittaessaan nauttia tuokion häikäisevistä kuvista, hän pian huomasi, ettei kirjoitetulla ollut mitään arvoa; hän repi sen rikki, hän poltti kaikki, mitä sai aikaan. Ja häpeänsä päällisiksi täytyi hänen nähdä viralliset sävellyksensä, hänen töistään kaikkein ala-arvoisimmat, säilytettyinä, voimatta niitä tuhota, — konsertti: Kuninkaallinen Kotka, sepitetty ruhtinaan syntymäpäiviksi, — ja kantaatti: Pallaan Hymen, kirjoitettu prinsessa Adelaiden hääjuhliin, — julkaistuina kalliissa asussa, loistopainoksina, jotka ikuistivat hänen typeryytensä seuraaviin vuosisatoihin, — sillä seuraaviin vuosisatoihin hän uskoi. — Ja niinpä hän suorastaan itki alennustilaansa.

Kuumeisia vuosia! Ei lepoa, ei rauhan hetkeä. Ei mitään ajanrattoa keskellä mieletöntä työtä. Ei leikkejä, ei ystäviä. Kuinka hänellä sellaisia olisi ollut? Iltapäivin, jolloin muut lapset olivat huvittelemassa, istui pikku Christophe tarkasta työstä ryppyisin otsin orkesterissa nuottitelineidensä ääressä, tomuisessa ja huonosti valaistussa teatterisalissa. Ja illoin, kun toiset lapset olivat jo nukkumassa, oli hän yhä vielä siellä, herpautuneena tuolillaan ja nääntymäisillään väsymyksestä.

Veljesten välit eivät olleet tuttavalliset. Nuorin, Ernest, oli kaksitoista-vuotias: hän oli pieni vetelehtijä, julkea ja paheisiin taipuva, joka vietti päivänsä toisten samanlaisten vintiöiden seurassa ja oli heidän parissaan oppinut paitsi huonoa käytöstä myöskin epäilyttäviä pahoja tapoja; niitä ei kunniallinen Christophe ollut voinut edes aavistaakaan, ja hän suorastaan kauhistui, kun hän eräänä päivänä ne huomasi. Toinen, Rudolf, joka oli Theodor-enon suosikki, aikoi kauppa-alalle. Hän oli järjestystä rakastava ja rauhallinen, mutta salavihainen; hän luuli olevansa paljon parempi Christophea eikä hyväksynyt hänen isäntävaltaansa talossa, vaikka hänestä oli varsin luonnollista syödä hänen leipäänsä. Hän oli yhtynyt Theodorin ja Melchiorin kaunaan Christophea kohtaan ja levitteli heidän pilkallisia juorujaan. Kumpikaan toisista pojista ei pitänyt musiikista; ja Rudolf oli sitä suorastaan halveksivinaan, kuten enokin, jota hän aina matki. Christophe käsitti tehtävänsä perheenpäänä vakavasti; pikku pojat olivat koettaneet hänen valvonnastaan ja kehoituksistaan kiusautuneina ruveta niskuroimaan; mutta Christophen nyrkit olivat lujat ja tietoisuus hänen oikeudestaan vahva, ja niinpä pakotti hän heidät pysymään aisoissaan. Ja kuitenkin tekivät he hänelle mitä tahtoivat, he käyttivät väärin hänen herkkäuskoisuuttaan, virittivät hänelle loukkuja, joihin hän aina lankesi; he kiristivät häneltä viekastellen rahaa, valehtelivat häikäilemättä ja pilkkasivat häntä selän takana. Lempeäluonteinen Christophe antoi aina puijata itseään; hänellä oli niin suuri hellyyden tarve, että yksi ainoa kaunis sana riitti hänet lepyttämään. Hän olisi antanut heille kaikki anteeksi, jos olisi saanut heiltä rakkautta. Mutta Christophen luottamus sai julman iskun, kun hän kerran kuuli heidän nauravan hänen tyhmyydelleen, tekeydyttyään ensin rakkaiksi ja saatuaan Christophen heltymään kyyneliin saakka: sellaisella kujeella veivät he häneltä hänen kultakellonsa, ruhtinaan lahjan, jota he nyt kärkkyivät. Christophe halveksi heitä, ja kuitenkin hän antoi pettää edelleen itseään, niin vastustamaton halu hänellä oli uskoa toisista hyvää ja rakastaa. Hän tiesi sen kyllä, hän raivosi omaa luontoaan vastaan, ja löylytti kunnollisesti veljiään, kun huomasi, että he taas kerran olivat vehkeilleet hänen kustannuksellaan. Se ei kuitenkaan estänyt häntä nielemästä kohta uudestaan syöttiä, jonka he suvaitsivat hänelle heittää.

Mutta vieläkin katkerampi kärsimys odotti häntä. Rehellisyyttä harrastavain naapurien suusta hän kuuli, että hänen isänsä panetteli häntä. Pöyhkeiltyään poikansa menestyksellä ja kerskuttuaan sillä kaikkialla, oli Melchior nyt kyllin häpeällinen kadehtiakseen Christophea, ja koetti siis halventaa häntä. Se oli niin raukkamaista, että se suorastaan itketti. Poika ei saattanut enää halveksimisesta muuta kuin kohauttaa hartioitaan; siitähän ei voinut edes vihastuakaan; sillä isä oli syyntakeeton teostaan ja katkeroitunut omasta kohtalostaan. Christophe ei virkkanut mitään; hän pelkäsi sanovansa liian tuimat sanat, jos olisi puhunut. Mutta hänen sydämensä oli tuskan murtama.

Surulliset olivat hänen hetkensä, perheen istuessa illalla aterialla, lampun ympärillä, tahraisella liinalla peitetyn pöydän ääressä, hetket, jolloin hänen täytyi kuunnella toisten joutavaa lorua ja heidän leukainsa maiskutusta, noiden olentojen, joita hän halveksi, joita hän surkutteli ja sittenkin rakasti! Ainoastaan äiti-parkaan tunsi Christophe olevansa yhdistetty keskinäisen hellyyden siteillä. Mutta Louisa ahersi päivät päästään työssä niinkuin hänkin, ja illalla oli hän väsymyksestä aivan sammunut; hän ei puhunut melkein mitään, ja aterian jälkeen hän nukkui tuolilleen sukkia parsiessaan. Sitäpaitsi hän oli niin hyvä, ettei näyttänyt voivan luokitella tunteitaan ja jakaa niitä eri tavalla kullekin heistä, miehelleen ja kolmelle pojalleen; hän rakasti heitä kaikkia yhtä suuresti. Christophe ei löytänyt hänessä sitä uskottua, jota hän olisi min kipeästi kaivannut.

Niinpä sulkeutuikin hän itseensä. Hän oli vaiti kokonaisia päiviä yhtä mittaa, täyttäen yksitoikkoisen ja vaivaloisen velvollisuutensa ikäänkuin äänettömällä raivolla. Sellainen elämäntapa oli vaarallinen varsinkin murros-iässä olevalle lapselle, jolloin ruumiinrakenne on arkatuntoinen ja altis monenmoisille vahingoille ja saattaa vääristyä koko elämän ajaksi. Christophen terveys kärsi siitä ankarasti. Hän oli saanut suvultaan perinnöksi vahvan luurakenteen, oivat lihakset ja puhtaan veren. Mutta tuo voimakas ruumis näytti ainoastaan antavan tuskalle sen enemmän kalvamista, kun luonnottomat ponnistukset ja liian varhaiset huolet olivat kerran avanneet sille tien, josta se voi murtautua sisään. Jo sangen aikaisin huomattiin hänessä vakavia hermohäiriöitä. Pienenä poikana hän pyörtyi ja sai suonenveto- ja oksennus-kohtauksia, jos hänelle tuli jokin mielipaha. Seitsemän, kahdeksan vuoden ikäisenä, aikana, jolloin hän antoi ensimäisen konserttinsa, nukkui hän hyvin huonosti: hän puhui, huusi, nauroi, itki unissaan; ja tämä sairaaloinen taipumus uudistui joka kerta, kun hänen elämässään tapahtui jotain jännittävää. Sitäpaitsi kärsi hän julmaa päänsärkyä, joka oli milloin kuin vihlaisevia kipuja niskassa ja ohimoissa, milloin ikäänkuin lyijyinen lakki aivojen ympärillä. Hänen silmiänsä pakotti: joskus pisti niihin niinkuin olisivat neulat lävistäneet hänen silmäkolonsa; ja joskus hän sokaistui niin, ettei voinut lukea; hänen täytyi keskeyttää työnsä muutamaksi minutiksi. Riittämätön, epäterveellinen ravinto ja ateriain epäsäännöllinen aika turmelivat hänen oivallisen vatsansa. Häntä kiusasivat kivut sisälmyksissä ja katarri vei hänen voimiaan. Mutta mikään ei tuottanut hänelle suurempia tuskia kuin sydän: se toimi mielettömän epäsäännöllisesti; millein hyppi se myrskyisessä tahdissa hänen rinnassaan, niin että tuntui kuin se olisi ollut halkeamaisillaan, milloin se tuskin tykki, kuin se olisi aikonut pysähtyä. Öisin oli lapsen ruumiinlämpö peloittavain vaihtelujen alainen; se muuttui täydellisestä kuumetilasta ilman väliasteita anemian kaltaiseksi. Hänen jäseniään poltti, hän tärisi vilusta, hänet valtasi ahdistus, hänen kurkkuaan tukehutti, hänelle nousi kaulaan ikäänkuin pallo, joka esti häntä hengittämästä. — Luonnollisesti kärsi hänen mielikuvituksensa siitä: hän ei uskaltanut kertoa läheisilleen kaikkea, mitä hän pelkäsi; mutta hän tarkkasi vaivojaan lakkaamatta ja niin juurta jaksain, että se vain lisäsi kärsimyksiä ja loi uusia. Hän uskoi sairastavansa kaikkia tauteja, yhtä toisensa jälkeen; hän luuli tulevansa sokeaksi; ja kun hän sai usein kulkiessaan pyörtymiskohtauksia, niin hän pelkäsi kaatuvansa joskus kuolleena maahan. — Aina tuo kauhea kammo, että hänen kehityksensä keskeytyisi puoliväliin, että hän kuolisi ennen aikaansa, kiusasi, ahdisti ja kannusti häntä samalla kertaa. Ah, jos hänen täytyisi kuolla, niin ei toki vielä, ei ennenkuin hän oli voittanut!…

Voitto… kas siinä se ajatus, joka ei lakkaa häntä polttamasta, vaikka hän tuskin sitä ajattelee; joka pitää häntä yllä koko tässä hänen elämänsä äitelyydessä, väsymyksessä, keko sen löyhkävässä suossa! Se on hämärä ja valtava aavistus, mikä hänestä kerran tulee ja mikä hän jo on!… Mitä hän sitten on? Kivuloinen ja hermostunut lapsiko, joka soittaa viulua orkesterissa ja kirjoittaa keskinkertaisia konsertteja? — Ei, Hän on paljoa enempää kuin se lapsi. Se, mitä nähdään, on ainoastaan kotelo, yhden päivän ilmiö. Se ei ole hänen olemuksensa. Ei ole minkäänlaista yhteyttä hänen olemuksensa ja hänen kasvojensa ja ajatustensa nykyisen muodon välillä. Hän tietää sen kyllä hyvin. Jos hän katselee itseään kuvastimesta, ei hän tunne itseään. Tuo leveä ja punainen naama, pörhöttävät kulmakarvat, pienet, kuopistaan kiiltävät silmät, tuo tökerö, paksupäinen nenä ja leveät sieraimet, laajat leukaluut, jörö suu, koko tuo ruma ja jokapäiväinen naamio on vieras hänen totiselle olemukselleen. Hän ei tunne itseään edes omissa teoksissaan. Hän arvostelee itseään, hän tietää, miten joutavaa kaikki se on, mitä hän on luonut, kaikki, mitä hän nykyään on. Ja kuitenkin on hän aivan varma siitä, mikä hänestä kerran tulee ja mitä hän silloin tekee. Hän soimaa usein itseään tuollaisen varmuuden tähden, niinkuin se olisi ainoastaan hänen ylpeytensä luoma valhe; ja hänestä on mieluisaa nöyryyttää silloin itseään, rangaista pilkalla itseään. Mutta se varmuus pitää puolensa, sitä ei voi mikään hävittää. Tekipä hän tai ajatteli mitä tahansa, mikään aatos, mitkään teot, mitkään toimet eivät voi sitä tyydyttää eivätkä kahlia; hän tietää, hänellä on tuo omituinen tunto, että parhain hänessä ei ole se, mitä hän on nykyään, vaan se, mikä hänestä tulee, tulee huomenna. Hänestä tulee!… Hän loimuaa tuota uskoa, hän juopuu sen valon hohteesta! Ah, ettei vaan tämä päivä pysäyttäisi hänen kulkuaan! Kun hän vaan ei kompastuisi johonkin kavalaan ansaan, joita tämä päivä lakkaamatta virittää hänen eteensä!

Niin sysää hän purttansa läpi päivien kuohuvan virran, kääntämättä silmäänsä oikealle tai vasemmalle, seisten horjumatta peräsimessä, katse terävänä, suunnattuna päämaaliin, levon paikkaan, loppukohtaan, jonka hän sielussaan näkee. Orkesterissa, loruavain soittajain joukossa, kotonaan pöydän ääressä omaisten parissa, linnassa, soittaessaan ruhtinaallisten marionettien huviksi, ajattelematta, mitä soittaa, — aina elää hän tulevaisuudessa, tuossa epävarmassa tulevaisuudessa, jonka yksi ainoa tomuhiukkanen voi ikipäiviksi tuhota, — ei väliä, — siinä hän kuitenkin elää!

Hän istuu vanhan pianonsa edessä, ullakkokamarissaan yksin. Ilta hämärtyy. Päivän viimeinen hohde kiiluu nuottivihkoon. Hän kiusaa silmiään lukeakseen viimeiseen valonpilkahdukseen saakka. Kuolleitten suurten sydänten lämpö, joka henkii noilta mykiltä sivuilta, täyttää hänet rakkaudella. Hänen silmiinsä hersyvät kyynelet. Hänestä tuntuu kuin jokin rakas olento seisoisi hänen takanaan, kuin lempeä hengitys hyväilisi hänen poskeaan, kuin kaksi kättä kietoutuisi hänen kaulaansa. Hän kääntyy, hänen selkäänsä karmii. Hän tuntee, hän tietää, ettei hän ole yksin. Häntä rakastava ja rakastettu sielu on siellä, hänen takanaan. Hän vaikeroi, ettei saa sitä käsiinsä. Ja kuitenkin on tuossa katkeruuden varjossa, joka yhtyy hänen haltiotilaansa, salaperäinen suloutensa. Surukin säteilee valoa. Hän ajattelee rakkaita mestareitaan, noita menneitä neroja, joiden sielu elää yhä musiikissa, jonka he olivat aikoinaan eläneet. Rakkaudesta paisuvin sydämin hän ajattelee onnen ylenpalttisuutta, jota nuo kunniakkaat ystävät muinoin mahtoivat nauttia, koskapa heiastus heidän onnestaan on jo näin hehkuva. Hän unelmoi olla sellainen kuin he, säteillä ympärilleen tuota rakkautta, jonka pieninkin pilkahdus valaisee jumalallisella hyväilyllä hänen kurjaa elämäänsä. Olla puolestaan jumala, olla ilon lähde, elämän aurinko!…

Oi, kun hänestä kerran tulee niiden vertainen, joita hän rakastaa, kun hän saavuttaa sen häikäisevän onnen, jota hän haluaa, silloin hän huomaa sen kuvitelmansa…

II.

OTTO

Eräänä sunnuntaina oli Christophen Musik Direktor Tobias Pfeiffer kutsunut hänet luokseen päivälliselle pieneen maataloonsa, joka hänellä oli noin tunnin matkan päässä kaupungista, ja Christophe lähti rheiniläisellä jokilaivalla sille retkelle. Kannella hän istuutui erään ikäisensä nuoren pojan viereen, joka hyvin kohteliaasti antoi hänelle tilaa. Christophe ei sitä seikkaa huomannutkaan. Mutta kun hän hetken päästä tunsi, ettei vierusmies lakannut häntä tarkastelemasta, niin kääntyi hän katselemaan häntä. Poika oli vaaleaverinen, hänen poskensa olivat pyöreät ja punaiset; hänellä oli säntillinen jakaus toisella puolella päätä ja ylähuulessa hienoa parranhaiventa; hän näytti viattomalta kuin suuri nukke, vaikka hän kaikin voimin koetti esiintyä täydellisenä gentlemannina; hänen pukunsa oli erittäin huolestettu: flanellipuku, vaaleat hansikkaat, valkeat vaatekengät, kaulassa vaaleansininen liina; ja kädessä hänellä oli pieni kävelykeppi. Hän katseli syrjästä Christopheen, kääntämättä kuitenkaan päätänsä, niska jäykkänä kuin uteliaalla kukolla; ja kun Christophe puolestaan vilkaisi häneen, niin hän punastui korvia myöten, veti taskustaan sanomalehden ja oli hyvin vakavasti syventyvittään lukemiseen. Mutta joku hetki sen jälkeen syöksyi hän ottamaan maasta Christophen pudonnutta hattua. Christophe oli aivan ällistynyt tästä kohteliaisuudesta ja katseli uudestaan poikasta, joka silloin taas punastui; Christophe kiitti lyhyesti, sillä hän ei pitänyt kohteliaasta hääräilystä ja vihasi muiden huolenpitoa hänestä. Kuitenkin kohtaus pohjaltaan hyväili hänen itserakkauttaan.

Pian hän kuitenkin unohti koko asian; hänen huomionsa kiintyi maisemaan. Pitkään aikaan ei hän ollut päässyt kaupungista; ja niinpä nauttikin hän nyt syvin siemauksin ilmasta, joka leyhähteli hänen kasvoilleen, aaltojen lipinästä laivan kupeissa, veden vapaudesta ja rantojen vaihtelevista näyistä: harmaita ja tasaisia rinteitä, ja tuuheissa ryhmissä piilipuita, jotka kylpivät puolirunkoa myöten vedessä, gootilaisten tornien ja mustaa sauhua tupruttavien tehtaanpiippujen kruunaamia kaupunkeja, vaalean vihreitä viinimäkiä ja vuorenhuippuja, joista kerrottiin kaikenlaisia taruja. Ja kun hän suorastaan huudahteli ihastuksesta, niin uskalsi hänen vierusmiehensä nyt mainita hänelle aralla äänellä joitakin historiallisia seikkoja, jotka koskivat eräitä ohitse meneviä, taitavasti korjattuja ja muratin verhoamia raunioita; nuori herra itse näytti tulleen matkalle juuri niitä katsellakseen. Christophe teki nyt hänelle joukon innostuneita kysymyksiä. Toinen kiiruhti vastaamaan, onnellisena, että sai näyttää tietojaan; ja vastatessaan kääntyi hän aina kohteliaasti Christophen puoleen ja kutsui häntä joka kerran arvonimellä: "Herra Hof Violinist".

— Te tunnette siis minut? kysyi Christophe.

— Oh, tokihan! vastasi poika, niin lapsellisen ihailevalla äänellä, että Christophen turhamaisuus nautti siitä.

He jatkoivat pakinaansa. Nuori poika oli usein nähnyt Christophen konsertissa; ja hänen mielikuvituksensa oli joutunut kiihkeään liikkeeseen kaikesta, mitä hän oli hänestä kuullut kerrottavan. Tätä ei hän Christophelle sanonut, mutta Christophe tunsi sen, ja hän oli hämmästynyt ja hyvillään. Hän ei ollut tottunut siihen, että häntä puhuteltiin moisella kunnioituksesta liikutetulla äänellä. Hän kyseli matkatoveriltaan edelleen seutujen historiaa, joiden läpi laiva kulki; toinen levitteli nähtäville melkoisen äskettäin hankittuja tietojaan; ja Christophe ihaili hänen oppineisuuttaan. Mutta tämä kaikki oli ainoastaan seurustelun verukkeena; heitä kumpaakin veti toisen puoleen halu tutustua toisiinsa. He eivät uskaltaneet koskea siihen kohtaan. Mutta he palasivat siihen aina kautta rantain, hapuilevilla kysymyksillä. Viimein tekivät he ryhdikkään päätöksen; ja Christophe sai kuulla, että hänen uusi ystävänsä oli "herra Otto Diener", erään rikkaan kaupunkilaiskauppiaan poika. Sitten ilmeni luonnollisestikin, että heillä oli yhteisiä tuttuja, ja viimein heidän kielensä kanta laukesi kokonaan, ja he puhelivat innostuneesti keskenään, kunnes laiva laski sen kaupungin rantaan, jonne Christophe oli matkalla. Myöskin Otto oli menossa sinne. Se sattuma tuntui heistä hämmästyttävältä; ja Christophe ehdotti, että he lähtisivät hiukan yhdessä kävelemään ja katselemaan, hänen päivällisaikaansa odottaessaan. He samosivatkin pian poikki maaseudun. Christophe oli tuttavallisesti pistänyt kätensä Oton kainaloon ja kertoi nyt hänelle suunnitelmiaan, aivan kuin olisi tuntenut hänet pienestä saakka. Hän oli saanut olla niin kovasti ikäistensä lasten seuraa vailla, että hän iloitsi kuvaamattomasti tutustumisestaan tähän nuoreen poikaan, joka oli hyvin kasvatettu, sivistynyt ja häneen mieltynyt. Aika kului, eikä Christophe sitä huomannut. Diener, joka oli ylpeä nuoren muusikon luottamuksesta, ei uskaltanut huomauttaa hänelle, että hänen päivällisaikansa oli jo mennyt. Viimein arveli hän velvollisuudekseen muistuttaa hänelle siitä; mutta Christophe kiipesi paraikaa ylös metsäistä vuoren kuvetta ja vastasi, että ensin heidän täytyy päästä huipulle; ja kun he sinne pääsivät, heittäytyi hän ruohikkoon aivan kuin jäädäkseen sinne koko päiväksi. Neljännestunnin kuluttua kuiskasi Diener jälleen arasti, kun näki, ettei Christophe tuntunut aikovan siitä liikahtaakaan:

— Entä ne päivällisenne?

Christophe loikoi suoranaan maassa, kädet pään alla, ja vastasi rauhallisesti:

— Roskaa!

Sitten hän katsoi Ottoon, näki, että hän oli aivan kauhistunut, ja purskahti nauruun:

— Täällä on liian hyvä olla, selitti hän. Minä en sinne menekään.
Odottakoot, jos tahtovat!

Hän kohottausi toiselle syrjälleen:

— Onko teillä kiire? Eihän, vai mitä? Tiedättekös, mitä meidän pitäisi tehdä? Eikö mennä syömään yhdessä päivällistä? Minä tunnen täällä erään ravintolan.

Diener olisi tahtonut kylläkin tehdä vastaväitteitä, ei silti, että häntä kukaan olisi odottanut, vaan sen tähden, että hänen oli yleensä vaikea päättää mitään näin yhtäkkiä, oli asia minkälainen tahansa: hän oli metoodinen luonne ja halusi valmistautua tarkoin etukäteen kaikkeen. Mutta Christophe oli kysynyt sellaisella äänellä, ettei hän voinut kieltää. Hän antautui siis toisen tahdon valtaan, ja sitten he jälleen pakisivat kaikenlaista.

Ravintolassa raukesi keskustelun into heiltä kummaltakin. Heitä vaivasi molempia vakava kysymys, kumpi heistä tarjoaisi toiselle päivällisen, siksi he vaikenivat; ja molemmista heistä oli kunnianasia se tehdä: Dieneristä siksi, että hän oli rikkaampi, Christophesta jälleen sen tähden, että hän oli köyhempi. He eivät ilmaisseet kumpikaan aikomustaan suoraan; mutta Diener koetti anastaa oikeutensa käskevällä äänellä, jolla hän tilasi ruokalistan. Christophe aavisti hänen tarkoituksensa; ja hän korvasi vahinkonsa valitsemalla kaikkein hienoimpia ruokia; hän tahtoi osoittaa, että hän oli yhtä hyvissä varoissa kuin kuka muu hyvänsä. Ja kun Diener teki uuden yrityksen ja koetti saada puolestaan valita edes viinit, niin musersi Christophe hänet yhdellä ainoalla katseella ja käski tuomaan pullon kalleinta viiniä, mitä ravintolassa oli.

Nyt, kun he istuivat mahtavan aterian ääressä, tulivat he aivan noloiksi. He eivät keksineet enää toisilleen mitään sanomista; he söivät avuttomasti, ja heidän liikkeensä olivat jäykät ja kulmikkaat. He huomasivat yhtäkkiä, että he olivat toisilleen vieraita, ja olivat molemmat varuillaan. He koettivat turhaan saada pakinaa vilkkaammaksi: se lamautui kohta jälleen. Ensimäinen puolituntia oli hirvittävän ikävä. Onneksi teki juhla-ateria pian vaikutuksensa, ja kestailijat katselivat jo toisiinsa luottavammin. Varsinkin Christophe, joka ei ollut tottunut sellaiseen hummaukseen, tuli merkillisen puheliaaksi. Hän kertoi kaikki elämänsä vaikeudet; ja Otto taas tunnusti avomielisesti, ettei hänkään ollut onnellinen. Hän oli heikko ja arka, hänen toverinsa käyttivät hänen ominaisuuksiaan väärin. He pilkkasivat häntä, he eivät antaneet hänelle anteeksi, ettei hän hyväksynyt heidän epähienoja tapojaan, he tekivät hänelle monenmoista ilkeyttä. — Christophe heristi nyrkkiään ja sanoi, että koettakootpas tehdä hänen ollessaan saapuvilla. — Myöskään Ottoa eivät hänen omaisensa ymmärtäneet. Christophe tiesi, mikä onnettomuus se oli; ja he heltyivät yhteisistä kovista kohtaloistaan. Dienerin vanhemmat tahtoivat hänestä kauppamiestä, isänsä seuraajaa liikkeessä. Mutta hän itse tahtoi olla runoilija. Ja hänestä tulisi runoilija, vaikka hänen sitten täytyisi paeta synnyinkaupungistaan, kuten Schiller, ja kärsiä kurjuutta. (Muuten: koko isän omaisuus joutuisi hänelle, ja se oli melkoinen.) Otto tunnusti punastuen, että hän oli jo kirjoittanut runoja elämän surullisuudesta; mutta hän ei tahtonut niitä mitenkään lukea Christophelle, vaikka toinen pyyteli hartaasti. Viimein lausui hän niistä pari kolme, pahoin sotkien, niin heltynyt hän oli. Christophesta ne olivat suurenmoisia. He löivät suunnitelmansa yhteen: he aikoivat työskennellä yhdessä; he kirjoittaisivat draamoja, tuollaisia Liederkreise-nimisiä sommitelmia. He ihailivat toinen toisiaan. Oton kunnioitusta herätti, paitsi Christophen taiteilijamaine, hänen voimansa ja rohkea puhetapansa. Ja Christopheen vaikutti Oton aistikas ulkoasu, hänen hienot tapansa ja, — kaikkihan tässä maailmassa on relatiivista, — hänen suuri tietomääränsä, jota hänellä itsellään ei ollut laisinkaan ja jota hän janosi.

Ateriasta hiukan velttoina istuivat he sitten kyynärpäät pöydän varassa ja juttelivat ja kuuntelivat toistensa tarinoita, silmissä heltynyt ilme. Iltapäivä vieri nopeasti. Täytyi lähteä. Otto teki viimeisen ponnistuksen kaapatakseen laskun; mutta Christophe naulitsi hänet paikalleen ankaralla silmänluonnilla, joka vei häneltä halun enää yrittääkään. Christophelle tuotti huolta ainoastaan yksi seikka: kun häneltä ei vaan tahdottaisi enempää kuin hänellä oli; hän olisi mieluummin antanut kellonsa ja kaiken mukana olleen irtaimensa kuin myöntänyt Otolle olevansa vähissä. Mutta niin pahoin ei käynytkään; hänen tarvitsi maksaa näistä päivällisistä ainoastaan melkein koko kuukauden palkkansa.

He laskeutuivat alas rinnettä. Illan varjot alkoivat levitä kuusien juurelle, latvat kylpivät vielä punertavassa valossa; ne heijuivat raskaasti edestakaisin, suhisten kuin mainingit rannalla; askelten ääntä pehmensivät sinipunertavat havuneulaset. He vaikenivat kumpikin. Christophe tunsi kummallisen, suloisen rauhan täyttävän sydämensä, hän oli onnellinen, hän tahtoi puhua, jokin ahdistus tukki hänen ääntään. Hän pysähtyi hetkeksi, ja Otto samoin. Kaikki oli hiljaista. Hyttyset surisivat auringon sädeviivassa korkealla ilmassa. Kuiva oksa rasahti ja putosi. Christophe tarttui Ottoa käteen ja kysyi vapisevalla äänellä:

— Tahdotteko olla minun ystäväni? Otto supisi hiljaa:

— Tahdon.

He puristivat toistensa kättä; heidän sydämensä sykkivät kovasti. He uskalsivat tuskin toisiinsa katsahtaa.

Hetken päästä jatkoivat he matkaansa. He kulkivat ainoastaan parin askeleen päässä toisistaan eivätkä puhuneet enää mitään, kunnes saapuivat metsän reunaan: he pelkäsivät itseään ja salaperäistä mielenliikutustaan. He kulkivat hyvin nopeasti, he eivät pysähtyneet ennenkuin pääsivät pois puiden varjosta. Siellä he tyyntyivät ja ottivat jälleen toisiaan kädestä. He ihailivat himmyvän illan kuutamoa ja puhelivat katkonaisin sanoin.

Laivassa istuivat he etukannella, kuultavassa hämärässä; he koettivat puhella tavallisista asioista: mutta he eivät kuulleet omia sanojaan; suloinen uupumus oli heidät vallannut. He eivät kaivanneet puhua, eivät ojentaa toisilleen kättä, eivät edes toisiinsa katsahtaa: he olivat toisiaan lähellä.

Kaupunkiin saavuttaessa päättivät he tavata toisensa seuraavana sunnuntaina. Christophe saattoi Ottoa hänen ovelleen asti. Kadulla, kaasulyhdyn hohteessa he hymyilivät kainosti ja sammalsivat lämpöisesti: Näkemiin. Tuntui helpoitukselta erota, niin väsyneet he olivat mielenpingoituksesta, jossa he olivat nyt eläneet muutaman tunnin, ja ponnistuksesta, jonka heille tuotti jokainoan hiljaisuutta keskeyttävän sanan virkkaminen.

Christophe lähti yksin kotiinsa pimeässä. Hänen sydämensä riemuitsi ja lauloi: "Minulla on ystävä, minulla on ystävä!" Hän ei nähnyt mitään. Hän ei kuullut mitään. Hän ajatteli sitä ainoaa seikkaa.

Häntä nukutti niin, että hän hoippui, ja hän vaipui uneen, tuskin päästyään kammioonsa. Mutta pari kolme kertaa herätti hänet yöllä aivan kuin ainaiseksi mieleen syöpynyt ajatus. Hän supisi: "Minulla on ystävä", ja nukahti jälleen.

Seuraavana aamuna tuntui hänestä niinkuin kaikki tämä olisi ollut unta. Tullakseen vakuutetuksi totuudesta hän koetti palauttaa mieleensä eilisen päivän yksityistapauksia. Hän oli syventynyt ajattelemaan niitä vielä soittotunteja antaessaankin; ja yhä illalla oli hän orkesteriharjotuksessa niin hajamielinen, että hän tuskin muisti sieltä lähtiessään, mitä oli soittanut.

Kotiin tultuaan näki hän siellä kirjeen itseään odottamassa. Hänen ei tarvinnut miettiä, keneltä se oli. Hän sulkeutui nopeasti huoneeseensa sitä lukeakseen. Se oli kirjoitettu vaaleansiniselle paperille, huolellisella, venyvällä, epämääräisellä käsialalla ja sieväkiemuraisin kirjaimin:

"Rakas herra Christophe, — uskaltaisinko sanoa: kunnioitettava ystäväni?

"Minä olen paljon ajatellut eilistä matkaamme, ja minä kiitän teitä äärettömästä hyvyydestänne minua kohtaan. Minä olen niin kiitollinen teille kaikesta, mitä teitte, teidän ystävällisistä sanoistanne, ja ihanasta kävelyretkestä, ja erinomaisista päivällisistä! Minä olen ainoastaan pahoillani, että te kulutitte niin paljon rahaa juuri niihin päivällisiin. Miten hurmaava päivä! Eikö tuossa hämmästyttävässä kohtauksessa ole jotain kohtalokasta? Minusta tuntuu kuin itse Sallima olisi tahtonut yhdistää meitä toisiimme. Miten iloinen olen kun saan tavata teidät ensi sunnuntaina! Toivon, ettei teille ole tullut liioin ikävyyksiä siitä, että jäitte pois herra Hof Musik Direktorin päivällisiltä. Olisin kovin pahoillani, jos olisitte saanut harmia minun tähteni!

"Olen aina, rakas herra Christophe, teidän uskollinen palvelijanne ja ystävänne

Otto Diener."

"P.S. — Olkaa hyvä ja älkää tulko sunnuntaina noutamaan minua kotoa, meidän on parempi, jos teille sopii, kohdata Schlossgartenissa."

Christophe luki tämän kirjeen kyynelsilmin. Hän suuteli sitä; hän purskahti nauruun; hän heitti kuperkeikan sängyssä. Sitten hän juoksi pöydän ääreen tarttuakseen heti paikalla kynään. Hän ei olisi voinut odottaa minuttiakaan. Mutta hän ei ollut tottunut kirjoittamaan; hän ei tiennyt, kuinka ilmaista, mitä hänen sydämessään liikkui; hän sohi arkkiin reikiä kynällään ja tuhrasi sormensa musteella; hän vapisi kärsimättömyydestä. Viimein onnistui hänen kirjoittaa, väännellen kieltään suupielestä toiseen ja rutistettuaan viisi, kuusi tuhrausta, seuraava kirje, muodottomin kirjaimin, jotka heiluivat mikä minnekin päin, ja lausein, jotka olivat täynnä oikeinkirjoitusvirheitä:

"Minun sieluni! kuinka tohdit sinä puhua kiitollisuudesta, vaikka minä pidän sinusta? Enkö ole sinulle sanonut, miten surullinen ja yksin minä olin ennenkuin sinut tunsin? Sinun ystävyytesi on minun kallein omaisuuteni. Eilen minä olin onnellinen, onnellinen ensi kertaa elämässäni. Minä itken ilosta lukiessani kirjettäsi. Niin, älä epäilekään sitä, ystäväni, Sallima on meidät yhdistänyt toisiimme; se tahtoo meitä ystäviksi, tekemään suuria tekoja. Ystävät! Mikä suloinen sana. Onko mahdollista, että minä viimeinkin olen löytänyt ystävän? Oi, sinä et hyljää minua? Sinä olet minulle uskollinen? Aina! Aina!… Kuinka suurenmoista on varttua yhdessä, tehdä työtä yhdessä, pitää kaikki yhteisenä, minä antaen sinulle musiikki-päähänpistoni, kaikki nuo kummalliset asiat, joita vilisee aivoissani, ja sinä älysi ja hämmästyttävän oppisi! Miten paljon sinä tunnetkaan asioita! Minä en ole koskaan tavannut miestä, joka on niin älykäs kuin sinä. Joskus minä olen suorastaan rauhaton: minusta tuntuu niinkuin minä en ansaitseisi sinun ystävyyttäsi. Sinä olet niin hieno ja niin täydellinen, ja minä olen siitä sinulle kiitollinen, että rakastat sellaista kömpelöä olentoa kuin minä!… Mutta ei, kuten äsken sinulle sanoin, en saa puhua kiitollisuudesta. Ystävyydessä ei ole hyväntekijöitä eikä velkapäitä. Hyväntekeväisyyttä minä en huolisi! Me olemme yhdenvertaisia, koska rakastamme toisiamme. Minä haluan niin kovasti sinua tavata! En tule noutamaan sinua kotoasi, koska et sitä tahdo, — vaikka minä en, totta puhuakseni, ymmärrä sellaista varovaisuutta, — mutta sinä olet älykkäämpi, sinä olet varmaan oikeassa…

Yksi ainoa huomautus: älä puhu enää koskaan rahoista. Minä vihaan rahaa: sekä sitä sanaa että itse käsitettä. Vaikka minä en olekaan rikas, niin aina minulla on tarpeeksi tarjotakseni ystävälle; ja minun iloni on antaa hänelle kaikki, mitä minulla on. Etkö sinäkin ole sellainen? Ja jos minä tarvitseisin, etkö sinä olisi ensimäinen antamaan minulle kaiken, mitä omistat? — Mutta sitä ei koskaan tarvita! Minulla on lujat kourat ja kova kallo, ja minä jaksan aina ansaita leipäni. — Sunnuntaina siis! — Hyvä Jumala! Kokonainen viikko näkemättä sinua! Ja kaksi päivää sitten en minä sinua tuntenut! Kuinka olen minä voinut elää niin kauan ilman sinua?

Tahtipuikko koetteli kyllä hiukan murahdella. Mutta älä välitä siitä sen enempää kuin minäkään! Mitä minä muista huolin? Minä halveksin, mitä he minusta ajattelevat. Ainoastaan sinä olet minulle tärkeä. Rakasta minua, ystäväni, rakasta niinkuin minä sinua! En voi ilmaista, miten paljon sinusta pidän! Minä olen sinun, sinun, sinun, kynnestä silmäterään saakka. Sinun ainainen ystäväsi

Christophe".

Christophea kalvoi koko loppuviikon odotuksen tuska. Hän ei kulkenut suoraan tavallisia katujaan, vaan käveli pitkiä kiertoteitä samoillen Oton kotitalon ympärillä, — ei suinkaan toivossa nähdä häntä itseään; mutta jo sen talonkin näkeminen sai hänet kalpenemaan ja punastumaan mielenliikutuksesta. Torstaina ei hän enää jaksanut, vaan lähetti uuden kirjeen, joka oli vielä haltioituneempi kuin ensimäinen. Otto vastasi siihen tunteellisesti.

Viimein koitti sunnuntai, ja Otto tuli täsmälleen yhtymäpaikalle. Mutta Christophe oli ollut siellä jo lähes tunnin, kuljeksien puistonkäytävällä kiihkeän odotuksen vaivoissa. Hän alkoi jo tulla levottomaksi, kun ei nähnyt Oton saapuvan. Hän vapisi, kun ajatteli, että Otto oli voinut sairastua; sillä se ei hänen päähänsä pälkähtänyt, että Otto olisi voinut syödä sanansa; hän supisi hiljaa: "Jumala, Jumala, anna hänen tulla!" Ja hän iski kepillään käytävällä pieniä kiviä ja päätteli, että jos hän ei kolme kertaa perätysten osaisi kiveen, niin Otto ei tulisi, mutta jos hän saisi sattumaan, niin Otto ilmestyisi aivan kohta. Ja niin huolellisesti kuin hän tekikin tuon helpon kokeen, löi hän harhaan kolme kertaa; kunnes hän huomasi Oton tulevan, rauhallisin ja vakavin askelin: sillä Otto oli aina arvokas, vaikka olisi ollut kuinka liikutettu. Christophe juoksi häntä vastaan ja sanoi hänelle kurkku kuivana hyvää päivää; Otto vastasi: hyvää päivää; ja sitten eivät he löytäneet enää mitään puhumista, paitsi, että ilma oli hyvin kaunis ja että kello oli viisi minuuttia yli kymmenen tai ehkä kuusi, ehkäpä kymmenenkin yli, sillä linnan tornikello jätätti aina.

He menivät asemalle ja matkustivat junalla eräälle läheiselle pysäkille, jonne kaupunkilaiset usein tekivät huviretkiä. Matkalla eivät he saaneet suustaan tuskin kymmentä sanaa. He koettivat täyttää tyhjyyttä paljonpuhuvilla katseilla: se ei onnistunut sen paremmin. Vaikka he tahtoivat kovasti sanoa toisilleen, millaisia ystäviä he olivat, niin heidän silmänsä eivät puhuneet mitään, he näyttelivät pelkkää ilveilyä. Christophe huomasi sen ja häpesi. Hän ei ymmärtänyt, miksi hänen ei onnistunut ilmaista, ei edes tuntea kaikkea sitä, mikä oli hetki ennen täyttänyt hänen sydämensä. Otto ei ajatellut niin tarkoin tätä kieroutta, sillä hän ei ollut niin rehellinen kuin Christophe ja kunnioitti itseään itsearvosteluissa; mutta hänkin tunsi samanlaista pettymystä. Totuus oli se, että nuo lapset olivat viime viikon aikana ja toisistaan erossa kiihdyttäneet tunteensa sellaiseen diapasoniin, että heidän oli nyt mahdotonta pitää niitä todellisuuden rajoissa ja että ensimäinen vaikutus heidän jälleen kohdatessaan oli ehdottomasti pettymys: täytyi tinkiä entisestä. Mutta siihen oli heidän kummankin vaikea tyytyä.

He samoilivat kaiken päivää maalla saamatta karistetuksi pois raskasta tunnelmaa, joka heitä vaivasi. Sattui olemaan juhlapäivä: ravintolat ja metsät olivat täynnä kävelijöitä, — pikkuporvarien perheitä, jotka hälisivät ja söivät joka paikassa. Se lisäsi vielä heidän pahaa tuultaan; he kuvittelivat, että nuo ihmiset häiritsivät nyt heitä pääsemästä ensimäisen yhteisen matkan eheään tunnelmaan. Kuitenkin puhelivat he jo keskenään, koettaen kaikin voimin keksiä pakinan aiheita ja peljäten kumpikin huomaavansa, ettei heillä ollut mitään sanottavaa. Otto esitelmöi koko kouluoppinsa. Christophe ryhtyi laajasti selittelemään musiikkikappaleiden ja viulunsoiton tekniikkaa. He kiusasivat toisiaan ikävillä asioilla; heitä kiusasi itseäänkin, kun he kuulivat omia sanojaan. Ja he puhuivat yhä vaan, peljäten keskeytystä, sillä silloin alkoi ammottaa heti jäätävän hiljaisuuden kuilu. Ottoa melkein itketti; ja Christophe oli vähällä jättää hänet oman onnensa nojaan ja juosta matkaansa, niin häpeissään ja kyllästynyt hän oli.

Vasta tunti ennenkuin heidän piti lähteä takaisin junalle, he lämpenivät. Kaukana metsästä kuului koiran haukuntaa; se ajoi siellä itsekseen otusta. Christophe ehdotti, että he asettuisivat lymypaikkaan ja koettaisivat nähdä metsänriistaa. He painautuivat nopeasti pensaikkoon. Koira loittoni ja lähestyi jälleen. He siirtyivät oikealle, sitten vasemmalle, he hiipivät eteenpäin, tulivat jälleen entiseen paikkaan. Haukku muuttui kovemmaksi; koiran ääni tuntui aivan kuin tikahtuvan verenhimoiseen kiihkoonsa; nyt se tuli heitä kohti. Christophe ja Otto makasivat kuivilla lehdillä erään polun vieressä ojassa; he odottivat, tuskin tohtien hengittää. Haukunta vaikeni; koira oli eksynyt jäljiltä; he kuulivat sen vielä kerran uikahtavan; sitten vallitsi metsässä syvä hiljaisuus. Ei ääntä: ainoastaan miljoonain lentäväin olentojen salaperäistä kihinää, hyönteisten ja matojen, jotka lepäämättä kaluavat ja hävittävät metsää, — kuoleman säännöllistä hengitystä, joka ei koskaan pysähdy. Pojat kuuntelivat, he eivät hievahtaneetkaan.

Juuri hetkellä, jolloin he aikoivat nousta ylös ja sanoivat allapäin: "Nyt se loppui. Se ei tule tänne", — pujahti pieni jänis esiin pensaikosta; se tuli suoraan heitä kohti: he näkivät yhtaikaa sen ja päästivät riemunkirkaisun. Jänis ponnahti korkealle ilmaan ja loikkasi syrjään: he näkivät sen putkahtavan vesakkoon perä pystyssä; kahisevain lehväin aukko ummistui jälleen aivan kuin vako vedessä. Vaikka he olivat harmissaan, että olivat huutaneet, niin tämä seikkailu teki heidät iloisiksi. He nauroivat makeasti, muistellessaan jäniksen hullunkurista loikkausta, ja Christophe ryhtyi sitä kömpelön hassusti matkimaan. Otto samoin. Sitten he loikkivat toistensa perästä. Otto oli jänis, ja Christer he oli koira; he syöksyivät pitkin metsää ja ahoja, tunkivat puhki pensaikkojen ja hyppivät yli ojain. Muuan talonpoika karjui heille, että he sotkivat hänen ruispeltoaan; mutta he eivät pysähtyneet edes kuuntelemaan. Christophe matki koiran käheää haukkumista niin mainiosti, että Otto oli haljeta naurusta. Viimein he kierivät syrjällään alas erästä mäenvierua ja kiljuivat kuin hullut. Kun he eivät enää saaneet ääntä kurkustaan, nousivat he istumaan ja katselivat toisiaan naurussa silmin. Nyt olivat he aivan onnellisia ja tyytyväisiä itseensä. Se johtui siitä, etteivät he koetelleet näytellä sankari-ystävyksiä; he olivat vilpittömästi sitä, mitä olivat: kaksi lasta.

He palasivat asemalle käsikoukkua ja rallatellen jotain, jossa ei ollut mitään järkeä. Kaupunkiin lähdettäessä tuntui asia heistä kuitenkin vaativan entiseen juhlallisuuteen palaamista; ja erääseen puuhun metsänlaidassa leikkasivat he nyt nimikirjaimensa, kietoen ne yhdeksi kuvioksi. Mutta heidän hyvätuulensa voitti kuitenkin jo keinotekoiset tunteet; ja junassa kotimatkalla purskahtivat he nauruun aina, kun katsahtivat toisiinsa. He erosivat vakuutettuina, että he olivat viettäneet "valtavan ihastuttavan päivän" (kolossal entzückend); ja tämä tieto vakaantui yhä, kun he jäivät kumpikin yksikseen.

He jatkoivat teennäistä haaveiden rakenteluaan, kärsivällisemmin ja kekseliäämmin kuin mehiläiset kennojensa, sillä muutamista vähäisistä muistonsiruista he saivat sommitelluksi ihmeellisen kuvan itsestään ja ystävyydestään. Viikon ihannoivat he aina toisiaan, ja tapasivat sitten sunnuntaisin; ja vaikka heidän kuvitelmansa eivät silloin suinkaan sopineet todellisuuteen, tottuivat he olemaan sitä huomaamatta ja muodostivat asiat omain toivomustensa mukaisiksi.

He ylvästelivät oikein, että olivat ystäviä. Luonteiden vastakkaiset piirteetkin lähensivät heitä toisiinsa. Christophe ei ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista kuin Otto. Hänen sirot kätensä, hieno tukkansa, hänen hohtava hipiänsä, arat sanansa ja kohtelias käytöksensä ja kovin huolestettu asunsa hurmasivat häntä. Oton jälleen oli saanut valtaansa Christophen ylitsekuohuva voima ja riippumattomuus. Kun Otto oli perinnäisesti tottunut kunnioittamaan suorastaan uskonnollisesti kaikkea auktoriteettia, niin hän nautti pelonsekaisesti toverin seurasta, joka halveksi luonnostaan kaikkia sopivia sääntöjä. Hän tunsi hekumallista pelon pöyristystä, kun kuuli Christophen pilkkailevan kaupungin arvohenkilöitä, jopa matkivan hävyttömästi itse suurherttuaakin. Christophe huomasi pian, mikä lumovoima hänellä oli ystäväänsä; ja hänen hyökkäilyintonsa tuli silloin kahta suuremmaksi; hän kaiveli nyt kuin oikea vallankumouksellinen pois perustaa kaikkien yhteiskunnallisten tapojen ja valtiollisten lakien alta. Otto kuunteli tyrmistyneenä ja hurmautuneena; hän koetti arasti virittää äänensä samaan sointuun; mutta hän katsoi tarkoin ympärilleen, ettei silloin ollut ketään hänen sanojaan kuulemassa.

Christophe ei koskaan yhteisillä samoiluilla jättänyt hyppäämättä minkään aituuksen ylitse, jos näki sen edessä taulun, joka kielsi sitä tekemästä; tahi hän sieppasi hedelmiä puutarhoista, omistajien muureille kiipeillen. Otto oli alinomaisessa huolessa, että heidät saataisiin kiinni; mutta tämä jännitys viehätti häntä kovasti; ja kun hän illalla tuli kotiin, oli hän mielestään koko sankari. Hän ihaili pelokkaasti Christophea. Hänen tottelemisvaistonsa oli tyydytetty tuossa ystävyyssuhteessa, jossa häneltä ei vaadittu muuta kuin taipumista toisen tahtoon. Koskaan ei Christophe tuottanut hänelle vaivaa vaatimalla häntä tekemään mitään päätöstä: hän määräsi itse kaikki, julisti, miten päivä oli vietettävä, jopa miten koko elämä oli järjestettävä, sommitellen Oton niinkuin omankin tulevaisuutensa suunnitelmia sillä tavoin, ettei niistä ollut väittelemistä. Otto myöntyi kaikkeen, vaikka hän joskus hiukan närkästyikin, kun kuuli Christophen jo hallitsevan hänen koko omaisuuttaan ja rakentavan sillä kerran teatterin oman, uuden keksintönsä mukaan. Mutta hän ei inttänyt vastaan, sillä hän oli vakuutettu Christophen sanoista, nimittäin, ettei herra Commerzienrath Oscar Dienerin kasaamia rahoja voitu käyttää parempaan tarkoitukseen. Christophe ei aavistanut, että hän pakotti Ottoa omaan tahtoonsa; hän oli luonnostaan despootti eikä voinut kuvitellakaan ystävän saattavan olla toista mieltä kuin hän. Jos Otto olisi lausunut hänelle jonkin hänen omista mielipiteistään eroavan toivomuksen, ei hän olisi epäröinyt uhrata hänelle mielitekojaan. Hän olisi ollut valmis uhraamaan paljon enemmänkin. Hän paloi halusta kärsiä jotakin hänen puolestaan. Hän toivoi kiihkeästi tilaisuutta, joka panisi hänen ystävyytensä kokeeseen. Hän haaveili, että kävelyretkellä tulisi jokin vaara, johon hän saisi heittäytyä Ottoa puolustaakseen. Hän olisi kuollut ilolla Oton puolesta. Nyt vaali hän rauhattoman huolellisesti häntä, hän ojensi hänelle kätensä pahoissa kulkukohdissa, aivan kuin pikku tytölle, hän pelkäsi, että Otto väsyisi, että hänen olisi kuuma tai vilu; hän riisui takkinsa ja kietoi sen hänen hartioilleen, kun he istahtivat puun alle; hän kantoi hänen päällysnuttuaan, kun he kävelivät; hän olisi kannellut vaikka häntä itseään. Hän seurasi häntä aina ihailevin silmin niinkuin rakastunut. Ja totta sanoen hän olikin rakastunut.

Sitä hän ei tiennyt, sillä hän ei tuntenut vielä, mitä rakkaus on. Mutta joskus, kun he olivat yhdessä, valtasi hänet merkillinen ahdistus, — samanlainen, jota hän oli kokenut ensimäisenä ystävyyden päivänä kuusikossa; — ja veri kohosi hänen kasvoilleen ja sai hänen poskensa hehkumaan punaisina. Häntä peloitti jokin. Aivankuin vaistosta erosivat lapset silloin arasti toisistaan, karttoivat toisiaan, toinen jäi matkalla jäljelle tai kiiruhti kovemmin; he olivat muka hyvin innoissaan etsivinään muuramia vesakoista tien varrelta; eivätkä he tienneet, miksi he olivat rauhattomia.

Mutta varsinkin kirjeissä kohosivat nuo tunteet huippuunsa. Silloin eivät tosiasiat riidelleet niitä vastaan eikä mikään häirinnyt heidän kuvitelmiaan tai saanut heitä hämilleen. He kirjoittivat nyt toisilleen kaksi kertaa viikossa, intohimoisen lyyrillisellä tyylillä. He tuskin mainitsivatkaan todellisia tapahtumia tai tavallisia pikkuasioita. He pohtivat ankaria, aatteellisia kysymyksiä, ilmestyskirjan sävyllä, joka vaihteli ilman väliasteita hurmauksesta äärimmäiseen epätoivoon. He kutsuivat toisiaan puhuttelusanoilla: "minun ainoani, minun toivoni, minun rakastettuni, minun oikea itseni". He käyttelivät hirvittävän ahkerasti sanaa: "sielu". He kuvailivat traagillisilla väreillä sallimainsa synkeyttä, ja koettivat kaikin mokomin heittää ystävänsä elämään kumpikin oman kohtalonsa varjoa.

— Minua kiduttaa, rakkaani, tuska, jota sinulle tuotan, kirjoitti Christophe. Minä en voi kestää sitä, että sinä kärsit: se ei saa tapahtua, minä en sitä tahdo! (Hän veti näiden sanain alle niin lujan viivan, että paperi puhkesi.) Jos sinä kärsit, mistä saan voimaa jaksaakseni elää: minä en löydä onnea muualta kuin sinussa. Oh, ole vaan onnellinen! Kaiken pahan otan minä ilomielin osalleni! Ajattele minua! Rakasta minua! Minä tunnen ääretöntä halua saada rakkautta. Sinun rakkaudestasi henkii minuun lämmin, joka tekee minut eläväksi. Jos tietäisit, kuinka minä värisen vilusta! Minun sydämessäni asuu talvi ja viiltävä viima. Minä syleilen sinun sieluasi.

— Minun ajatukseni suutelee sinun sieluasi, vastasi Otto.

— Minä otan sinun pääsi käsieni väliin, kirjoitti siihen jälleen Christophe; ja sitä, mitä en ole tehnyt enkä tee huulillani, teen koko olemuksellani: minä syleilen sinua niinkuin rakastan. Ajattele itse, missä määrin!

Otto oli epäilevittään:

— Rakastatko minua yhtä paljon kuin minä sinua?

— Oh, Jumalani! huudahti Christophe. En yhtä paljon, vaan kymmenen, vaan sata, tuhat kertaa enemmän! Kuinka on se mahdollista! Etkö sitä tunne? Mitä minun on tehtävä, että saisin sinun sydämesi hereille?

— Miten ihana meidän ystävyytemme on, huokaisi Otto. Onko sille ollut historiassa koskaan vertaa? Se on suloista ja raikasta kuin uni. Oi, ettei se koskaan loppuisi! Voi, jos sinä lakkaisit minua rakastamasta!

— Miten sinä olet typerä, ystäväni, vastasi Christophe. Anteeksi, mutta sinun pelkurimaisuutesi vihastuttaa minua. Kuinka voit kysyäkään, lakkaisinko minä sinua rakastamasta! Elää on minulle rakastaa sinua. Kuolema ei voi mitään minun rakkauttani vastaan. Sinä itsekään et voisi mitään sille, jos tahtoisit sen hävittää. Jos pettäisit minut, jos raatelisit rikki sydämeni, niin minä kuolisin siunaten rakkautta, jota tuntemaan olet minut auttanut. Ole siis kerta kaikkiaan rauhallinen, äläkä tuota minulle suruja niin arkamaisella pelolla!

Mutta viikko sen jälkeen kirjoitti itse Christophe:

— Kolmeen kokonaiseen päivään en ole saanut sanaa sinun suustasi. Minä vapisen. Unohdatko sinä minut? Vereni jäätyy sitä ajatellessani… Niin, aivan varmaan!… Eräänä päivänä äskettäin huomasin sinussa kylmyyttä minua kohtaan. Sinä et pidä enää minusta! Sinä aiot minut jättää!… Kuule minua! Jos sinä unohdat minut, jos petät minut, minä, minä tapan sinut niinkuin koiran!

— Sinä loukkaat minua, oi sydämeni, vaikerteli Otto. Sinä pakotat minut kyynelöimään. Minä en sitä kohtelua ansaitse. Mutta sinä voit tehdä mitä tahansa. Sinä olet saanut minuun sellaisen vallan, että vaikka sinä murskaisit minun sieluni, niin joka siru eläisi yhä rakastaakseen sinua!

— Taivaan vallat! huudahti Christophe. Minä olen kiduttanut ystäväni itkemään!… Sadattele minua! Lyö minua! Tallaa minua jalkoihisi! Minä olen raukka! Minä en ansaitse sinun rakkauttasi.

Heillä oli oma keskinäinen tapansa piirtää kirjekuoreen toistensa osoitteet ja asettaa postimerkit: vinosti kuoren alakulmaan, oikealle puolelle; siten saivat he nämä kirjeensä jollakin tavoin erilaisiksi kuin muut, joita heidän täytyi lähettää toisille, tavallisille henkilöille. Ja moiset lapselliset salaperäiset temput olivat heistä suloisia kuin rakkauden hellimmät mysteeriot.

Kerran, kun Christophe kulki kotiin soittotuntia antamasta, huomasi hän Oton kadulla erään samanikäisensä pojan parissa. He naureskelivat ja juttelivat keskenään. Christophe kalpeni ja vaani heitä, kunnes he katosivat kadun kulman taakse. He eivät olleet laisinkaan häntä nähneet. Christophe meni kotiinsa. Hänestä oli aivan kuin pilvi olisi pimentänyt auringon. Kaikki oli synkkää.

Seuraavana sunnuntaina kohtasivat he toisensa jälleen, eikä Christophe hiiskunut aluksi mitään. Mutta puoli tuntia käveltyään hän sanoi ahtaalla äänellä:

— Näin sinut keskiviikkona Kreuzgassella.

— Niinkö, äännähti Otto. Ja hän punastui. Christophe jatkoi:

— Sinä et ollut yksinäsi.

— En, vastasi Otto, sattui olemaan seuraa. Christophe nieleksi sylkeään ja kysyi, tekeytyen muka välinpitämättömäksi:

— Kuka se oli?

— Serkkuni Frans.

— Vai niin, virkkoi Christophe.

Ja jatkoi tuokion päästä.

— Hänestä et ole minulle koskaan puhunut.

— Hän asuu Rheinbachissa.

— Tapaatko häntä useina

— Hän käy täällä joskus.

— Ja sinä, käytkö sinä hänen luonaan?

— Joskus.

— Ahaa! äännähti Christophe,

Otto halusi kääntää puheenaihetta toisaalle ja huomautti Christophelle, että tuolla oli lintu, joka hakkasi nokallaan puunkupeeseen. Sitten he juttelivat muista asioista. Kymmenen minutin päästä alkoi Christophe yhtäkkiä:

— Ja te olette hyvissä väleissä?

— Kenen kanssa? kysyi Otto.

(Hän tiesi kyllä, ketä Christophe tarkoitti.)

— Serkkusi kanssa?

— Kyllä. Mitenkä niin?

— Ei mitään.

Otto ei pitänyt liioin serkustaan, joka ärsytti häntä yleensä kaikenlaisilla häijyillä letkauksilla. Mutta vaistomainen kiusoitteluhalu kiihoitti häntä lisäämään, kun hän oli hetkisen vaiennut:

— Hän on hyvin mukava poika.

— Kuka? kysyi nyt Christophe.

(Hän tiesi erinomaisesti, ketä Otto tarkoitti.)

— Frans.

Otto odotti Christophelta vastausta; mutta viimemainittu ei ollut muka kuulevinaan; hän leikkeli keppiä pähkinäpensaan oksasta. Otto jatkoi:

— Hän on hauska. Hänellä on kaikenlaisia juttuja.

Christophe vihelteli huolettomasti. Otto veti esiin parempaa:

— Ja hän on hyvin älykäs… ja lahjakas!… Christophe kohautti hartioitaan, aivan kuin sanoakseen:

— Mitä tuo olento sitten minuun kuuluu?

Ja kun Otto siitä ärsytettynä aikoi jatkaa, keskeytti hän jyrkästi jutun ja määräsi rajan, johon heidän nyt oli juostava kilpaa.

Koko sinä iltapäivänä eivät he koskettaneet enää siihen asiaan; mutta heidän välillään vallitsi nyt kylmyys, samalla kun he olivat toisilleen kovin kohteliaita, mikä ainakin Christophen puolelta oli harvinaista. Sanat takertuivat Christophen kurkkuun. Viimein ei hän enää tätä jaksanut sietää, vaan kääntyi keskellä tietä Ottoon päin, joka kulki viitisen askelta taempana, otti kiivaasti häntä käsistä ja purkausi sanomaan:

— Kuule, Otto! Minä en tahdo, en tahdo, että sinä olet ystävä Fransin kanssa, siksi, että… että, sinä olet minun ystäväni; ja minä en tahdo, että sinä rakastat ketään enemmän kuin minua! Minä en tahdo sitä! Näetkös, sinä olet minulle kaikki kaikessa. Sinä et voi… sinä et saa sitä tehdä… Jos minulla ei enää olisi sinua, ei minulla olisi mitään muuta, ei mitään, vaan tahtoisin kuolla. Minä en tiedä, mitä silloin tekisin. Minä surmaisin itseni. Minä surmaisin sinutkin. Ei, anna anteeksi!…

Ja vedet virtasivat hänen silmistään.

Otto oli liikutettu ja peljästynyt sellaisesta suorasta tuskasta, joka purkautui uhkauksiin, ja hän kiiruhti vakuuttamaan, ettei hän rakastanut eikä tulisi koskaan rakastamaan ketään niin kuin Christophea; ettei hän välittänyt Fransista ja ettei hän tahtonut enää serkkuaan tavatakaan, jos se oli Christophesta paha. Christophe ahmi hänen sanojansa, hän nauroi ja hengitti syvään. Hän kiitti Ottoa kiihkeästi. Hän häpesi, että oli pannut toimeen tällaisia rettelöitä; mutta hän oli nyt päässyt raskaasta painosta. He katselivat toisiinsa, seisten kasvotusten, liikkumatta ja pitäen toisiaan käsistä; he olivat hyvin onnellisia ja kummallisella tavalla hämillään. Sitten jatkoivat he vaieten matkaansa; ja viimein he alkoivat jälleen puhella suunnitelmistaan ja iloisuus palasi: he tunsivat olevansa lähempänä toisiaan kuin koskaan ennen.

Mutta se ei ollut viimeinen kohtaus tätä laatua. Kun Otto nyt tunsi valtansa Christopheen, tuli hänelle kiusaus käyttää sitä väärin; hän tiesi, mikä hänessä oli arin kohta, ja hän sai voittamattoman halun kaivella juuri sitä. Ei silti, että häntä olisi Christophen vihastus ilahduttanut: päin vastoin hän sitä pelkäsi. Mutta hän tunsi oman voimansa, kun voi tuottaa Christophelle kärsimyksiä. Hän ei ollut häijy: hänen sielunsa oli kuin tytön.

Hän näyttäytyi siis uudestaan vastoin lupauksiaan käsikoukussa Fransin tai jonkun muun toverinsa kanssa; he hälisivät keskenään, ja Otto nauroi teeskennellyn iloisesti. Kun Christophe huomautteli hänelle siitä, niin Otto kujeili eikä ollut ymmärtävinään asiaa vakavasti, kunnes hän näki Christophen silmien mustuvan ja huulten värisevän vihasta: silloin muuttui hänen tuulensa, hänet valtasi pelko, ja hän päätti olla vasta sellaista tekemättä. Seuraavana päivänä menetteli hän uudestaan samoin. Christophe kirjoitti hänelle hurjia kirjeitä ja mainitsi häntä nimellä:

— Kurja raukka! Minä en tahdo enää kuulla sinusta puhuttavankaan! Minä en tunne sinua enää. Vieköön sinut piru, sinut, ja kaikki sinunlaisesi koirat!

Mutta jos Otto lausui kyynelehtivän sanan, jos hän lähetti Christophelle, kuten hän kerran teki, jonkin ikuista uskollisuutta vertauskuvallisesti esittävän kukan, niin kalvoi Christophea katumus ja hän vastasi kirjeellä:

— Enkelini! Minä olen hullu. Unohda minun typeryyteni… Sinä olet miesten paras. Sinun pikkusormesi on enemmän arvoinen kuin koko tuhma Christophe. Sinä omistat kaikki hienotunteisuuden älykkäät aarteet. Minä suutelen itkien kukkaasi. Se on tuossa sydämelläni. Minä puserran sitä nahkaani ja isken rintaani nyrkilläni; minä tahtoisin, että se haavoittaisi minut verille, että paremmin ymmärtäisin sinun jaloutesi ja oman häpeällisen mielettömyyteni!…

Vähitellen he kuitenkin alkoivat väsähtää toisiinsa. On väärä väite, että pikku riidat vahvistavat ystävyyttä. Christophe ei antanut sielussaan anteeksi sitä, että Otto pakotti hänet tekemään hänelle vääryyttä. Hänen rehellinen ja kiivas luonteensa, joka ensi kertaa oli rakkauden kokeessa, antautui siihen täydellisesti ja tahtoi, että toinenkin antautuisi pidättämättä ainoaakaan sydämensä rahtua. Hän ei hyväksynyt ystävyydessä minkäänlaista monille jakautumista. Koska hän oli valmis uhraamaan kaikki ystävälle, oli hänestä luonnollista, niin, suorastaan välttämätöntä, että ystävä uhraisi kaikki, uhraisi hänelle itsensä. Nyt hän alkoi kuitenkin aavistaa, ettei maailma ollut tehty samaan malliin kuin hänen oma tinkimätön luonteensa ja että hän vaati jotain sellaista, jota todellisuus ei voinut antaa. Silloin hän koetti alistua. Hän soimasi itseään ankarasti, hän väitti olevansa itsekäs olento ja ettei hänellä ollut oikeutta riistää ystävältään hänen vapauttaan, anastaa kaikkia hänen tunteitaan pelkästään itselleen. Hän teki kaiken voitavansa päästääkseen toisen täydelliseen vapauteen, vaikka se oli hänestä niin vaikeaa. Jopa hän kehoittelikin Ottoa muistamaan myöskin Fransia, niin uhrautuva hän oli; hän kuvitteli iloitsevansa, kun sai nähdä Otolla olevan hyvän olla muiden seurassa kuin hänen. Mutta milloin Otto, joka ei antanut itseään puijata, häijysti noudatti sitä neuvoa, ei Christophe voinutkaan estää itseään tulemasta happamaksi; ja yhtäkkiä hänen vihansa purkautui uudestaan.

Ehkäpä hän olisi antanut Otolle anteeksi senkin, että Otto oli mieluummin toisten ystävien seurassa; mutta ainakaan valhettelemista ei hän voinut unohtaa. Otto ei ollut suinkaan tieten taiten petollinen tai teeskentelijä: hänen oli vaan luonnostaan vaikea puhua totta, aivan kuin änkyttäjän lausua puhtaasti sanoja; kaikki, mitä hän kertoi, ei ollut koskaan täysin totta eikä silkkaa valhetta; johtuiko se sitten arkuudesta tai oman itsensä epävarmasta tuntemisesta, hän puhui harvoin aivan selvällä tavalla; hänen vastauksensa olivat kaksimielisiä; ja ennen kaikkea vihjaili hän jos johonkin ja pyrki samalla salaamaan milloin mitäkin merkillisiä seikkoja, jotka saivat Christophen suorastaan suunniltaan. Kun hänet saatiin kiinni itse pahasta, — tai jostakin sellaisesta, jota he pitivät ystävyyssopimuksensa mukaan pahana, — niin ei hän sitä suinkaan tunnustanut, vaan kielsi sen itsepintaisesti, ja kertoi kovin uskomattomia juttuja. Eräänä päivänä oli Christophe niin katkera, että antoi hänelle korvapuustin. Nyt luuli hän, että siihen heidän ystävyytensä loppuisi ja ettei Otto antaisi sitä anteeksi. Mutta kun Otto oli muutaman tunnin mököttänyt, tuli hän jälleen Christophen luokse niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän ei kantanut Christophelle kaunaa hänen rajuudenpuuskainsa tähden; ehkäpä eivät ne olleet hänestä epämieluisiakaan, ne saattoivat häntä suorastaan jollakin tavoin viehättääkin. Sitävastoin ei hän ollut Christophelle yhtään kiitollinen siitä, että Christophe antoi puijata itseään ja nieli suu auki kaikki mahdottomimmat verukkeet; hän hieman halveksi häntä ja oli muka voimakkaampi kuin tuo toinen. Christophesta jälleen oli vastenmielistä, että Otto alistui vastaan mukisematta hänen hävyttömyyksiinsä.

Ensimäisten aikojen ihastus oli haihtunut. Heidän kummankin viat tulivat nyt selvästi näkyviin. Ottoa ei Christophen itsenäisyys enää kiehtonut niin paljon kuin alussa. Christophe oli epämukava toveri kävelyretkillä. Hän ei välittänyt laisinkaan hienosta esiintymisestä. Hän oli, miten tahtoi: hän riisui takkinsa, avasi liiviensä napit ja kauluksensa, lykkäsi paitansa hihat ylös kyynärpäihin asti, pisti hattunsa kepinkärkeen ja nautti täydestä ruumiinvapaudesta. Hän heilutteli kulkiessaan käsiään, hän lauloi kohti kurkkua; hän oli punainen, hikinen ja tomuinen; hän oli kuin markkinoilta palaava talonpoika. Aristokraattista Ottoa hävetti, jos ketä tuli vastaan hänen kävellessään Christophen seurassa. Kun hän näki rattaat maantiellä kaukana, koetti hän jäädä kymmenen askelta Christophea jäljemmäksi: oli tullut muka yksinään sinne.

Yhtä tukala oli Christophe puhellessaan ravintoloissa tai kotimatkalla rautatievaunussa. Hän jutteli kovaäänisesti, sanoi kaikki, mitä päähän pälkähti, puhutteli Ottoa loukkaavan tuttavallisesti; hän julisti häikäilemättömästi epäsuopeita arvosteluja henkilöistä, jotka olivat tunnettuja, tai teki vieressä istuvien ihmisten ulkomuotoa koskevia huomautuksia; taikka alkoi ladella liian yksityiskohtaisia selittelyjä terveydentilastaan ja kotoisesta elämästään. Otto sai miten mieli pyöritellä silmiään ja näyttää tuskastuneita eleitä, Christophe ei tuntunut niitä huomaavan, hän ei ollut tuonaan, enempää kuin jos olisi ollut yksin. Otto huomasi muiden ihmisten hymähtävän: hän oli vaipua maan alle häpeästä. Christophe oli hänestä kömpelö; hän ei enää ymmärtänyt, kuinka hän oli voinut ihailla tuollaista.

Pahinta oli, että Christophe jatkoi yhä edelleen entistä halveksivaa käytöstään kaikkia aitoja, esteitä, yksityisten piirejä, puutarhain muureja, kielto- ja sakkotauluja kohtaan, kaikkea, johon sisältyi jokin Verbot ja joka jollakin tavoin rajoitti hänen omaa vapauttaan ja turvasi pyhää omistusoikeutta hänen hyökkäyksiltään. Otto eli kävelyretkillä ainaisessa pelossa, eivätkä huomautukset auttaneet mitään: Christophe oli uhalla kahta rajumpi.

Kun Christophe eräänä päivänä kulki kuin kotonaan Otto kintereillään erään yksityisen puiston läpi, jonne heidän oli täytynyt tunkeutua, vaikka muurin reuna oli sirotettu täyteen lasinsirpaleita, — tai paremminkin juuri siksi, — niin he joutuivat yhtäkkiä vartian eteen; mies alkoi heitä haukkua; ja uhkailtuaan heitä kotvan aikaa oikeuteen haastamisella, potki hän heidät ulos mitä häpeällisimmällä tavalla. Oton sankaruus ei suinkaan loistanut tässä koettelemuksessa: hän näki itsensä jo vankilassa, hän itki ja väitti tulleensa sisään erehdyksestä, seuranneensa vain Christophea, tietämättä, minne matka oli. Kun hän näki päässeensä vapauteen, ei hän ollut yhtään iloissaan, vaan alkoi katkerasti moittia Christophea; hän valitti, että Christophe häpäisee hänet. Toinen loi häneen musertavan katseen ja kutsui häntä nimellä: "Akka". Siitä syntyi kiivas sananvaihto. Otto olisi heti eronnut Christophesta, jos olisi tiennyt, miten löytää yksin kotiin; nyt täytyi hänen pysyä hänen seurassaan; mutta he eivät olleet matkalla enää toisiaan huomaavinaankaan.

Oli tulossa rajuilma. Vihoissaan kun olivat, eivät he olleet nähneet sen nousemista. Auringonpaisteessa hautuva maisema sihisi tuhansien hyönteisten ääniä. Yhtäkkiä kaikki vaikeni. He eivät huomanneet sitä hiljaisuutta ennenkuin muutaman minutin kuluttua: heidän korvissaan alkoi hurista. He katsahtivat ylös: taivas oli synkentynyt; sitä peittivät valtavat, raskaat, sinisenmustat longat; ne kohosivat joka taholta, aivan kuin ratsasjoukko täyttä laukkaa. Ne näyttivät kaikki kiitävän jotain yhteistä, näkymätöntä paikkaa kohti, aivan kuin taivaan nielun sisäänsä vetäminä. Otto oli hädissään, mutta ei uskaltanut ilmaista Christophelle pelkoaan; ja toinen nautti ilkeästi siitä, ettei ollut muka mitään huomaavinaan. He lähestyivät kuitenkin toisiaan, vaikka eivät mitään puhuneet. He olivat tasangolla kahden. Aivan hiljaista. Ei tuulen henkäystä. Tuskin hieno, kuumeinen värähdys, joka vavisti silloin tällöin puiden pikku lehtiä. Yhtäkkiä puhalsi tuulenpyörre tomua maasta, väänsi puut koukkuun ja riuhtoi niitä raivoisasti. Sitten tuli hiljaisuus, äskeistä kauheampi. Otto koetti puhua, ja sanoi vapisevalla äänellä:

— Tulee ukonilma. Täytyy mennä kotiin.

Christophe vastasi:

— Mennään vaan.

Mutta se oli jo liian myöhäistä. Sokaisevan räikeä leimaus välkähti heidän silmissään, taivas jyrisi, pilvien holvikatto kumisi. Tuokiossa hirmumyrsky kietaisi heidät keskelleen, heitä häikäisivät salamat, ukkonen jylisi niin, etteivät he kuulleet mitään. Sade kasteli heidät likomäriksi, he olivat kaukana maalla, yli puolen tunnin matkan päässä lähimmästä ihmisasunnosta. Syöksyvässä rankkasateessa ja sammuneessa päivänvalossa punersivat salamain valtavat liekit. Heidän teki mieli juosta; mutta sateen ruumiiseen liimaamat vaatteet estivät heidän kulkuaan, kengät roiskuivat täynnä vettä, vesi valui pitkin heidän ruumistaan. Oli vaikea hengittää. Oton hampaat kalisivat, hän oli suunniltaan vimmasta; hän haukkui loukkaavasti Christophea, hän tahtoi pysähtyä, hän väitti, että oli vaarallista liikkua ukonilmalla, hän uhkasi istuutua tielle, heittäytyä loikomaan keskelle multaista peltoa. Christophe ei vastannut; hän jatkoi matkaansa tuulen, sateen, salamain sokaisemana, suorastaan päästä pyörällä jyrinästä, hiukan levottomana hänkin, mutta suinkaan sitä ilmaisematta.

Ja yhtäkkiä kaikki loppui; rajuilma meni ohitse niinkuin oli tullutkin. Mutta he olivat kumpikin kurjassa tilassa. Tosin oli Christophe muulloinkin niin huolimaton pukunsa puolesta, ettei pieni epäjärjestys lisää paljoa haitannut. Mutta Otto, joka oli niin siisti, niin arka ulkoasustaan, oli surkean näköinen; hän oli kuin vedestä nostettu; ja kun Christophe kääntyi ja näki hänet, ei hän voinut olla purskahtamatta kaikuvaan nauruun. Otto oli niin vaivaisessa tilassa, ettei hänellä ollut voimaa edes suuttua. Christophen kävi häntä sääliksi, hän puhutteli ja rohkaisi häntä iloisesti. Otto vastasi julmistuneella silmäyksellä. Christophe vei hänet erääseen maataloon. He kuivailivat vaatteitaan roihun edessä ja nauttivat kuumaa viiniä. Christophesta oli seikkailu hauska, hän koetti lyödä sen leikiksi. Mutta se ei ollut yhtään Oton mieleen, hän pysyi jörösti tuppisuuna koko kotimatkan. He tulivat kaupunkiin toisilleen yrmeinä eivätkä antaneet erotessaan toisilleen kättä.

Tämän seikkailun jälkeen meni toista viikkoa, jolloin he eivät tavanneet toisiaan. He tuomitsivat ankarasti itseään. Ja kun kumpikin heistä rankaisi itseään, riistämällä itseltään totutun sunnuntaikävelynsä, niin alkoi asia heistä molemmista tuntua niin ikävältä, että kauna lauhtui. Christophe ryhtyi tapansa mukaan jälleen ensin lähentelemään. Otto suvaitsi olla suopea; ja he tekivät sulan sovinnon.

Alinomaisesta riidasta huolimatta oli heidän mahdoton elää ilman toisiaan. Heillä oli kummallakin monta vikaa, he olivat kumpikin itsekkäitä. Mutta se itsekkyys oli vilpitöntä, he eivät aavistaneet kypsyneen iän laskelmia, jotka tekevät itsekkyyden niin innoittavaksi; he eivät tunteneet sitä ominaisuuttaan itsekään: se oli melkein herttaista eikä se estänyt heitä rakastamasta sydämellisesti toisiaan. He kaipasivat niin suuresti rakastaa ja uhrautua! Pikku Otto itki joka ilta vuoteessaan ja kuvitteli romantisesta uskollisuudesta merkillisiä satuja, joissa hän itse oli sankarina; hän sepitteli jännittäviä seikkailuja, joissa hän oli voimakas, urhoollinen ja neuvokas ja suojeli Christophea, tuota jumaloimakseen kuvittelemaansa. Christophe ei kuullut eikä nähnyt mitään kaunista tai ihmeellistä ajattelematta: "Jospa Otto olisi täällä." Hän yhdisti ystävänsä kuvan kaikkiin elämänsä kohtiin; ja se kuva muuttui silloin niin kauniiksi, niin kirkastuneeksi, että hän aivan juopui siitä, vaikka hän tiesikin hänet toisenlaiseksi. Eräät Oton sanat, jotka hän muisti kauan jälkeenpäin, kaunisti hän niin, että hän järkkyi aina liikutuksesta ajatellessaan niitä. He matkivat toinen toistaan. Otto apinoi Christophen liikkeitä, käytöstä ja käsialaa. Christophea suututti joskus tuo hänen varjonsa, joka toisti joka sanan, mitä hän oli lausunut, ja kestitsi häntä hänen omilla lauseillaan, niinkuin ne olisivat olleet hyvinkin uusia. Mutta hän ei huomannut, että hän itsekin jäljensi Ottoa, seuraten hänen pukukuosejaan, hänen käyntiään ja hänen tapaansa lausua eräitä sanoja. Se oli täydellistä lumousta. He olivat, toistensa läpitunkemat, heidän sydämensä tulvivat hellyyttä. Ne kuohuivat yli äyräittensä niinkuin keväinen puro. He kuvittelivat kumpikin, että se oli ystävän ansio. He eivät tienneet, että se oli heidän nuoruusikänsä heräämistä.

Christophe ei yleensä epäillyt ketään ja jätti tavallisesti paperinsa kotona näkyville. Kuitenkin sai vaistomainen häveliäisyyden tunne hänet rutistamaan niiden kirjeiden sotketut luonnokset, joita hän kyhäili Otolle, samoin kuin viimemainitun vastauksetkin. Mutta hän ei kätkenyt niitä lukon taakse; hän pisti ne pelkästään erään nuottivihkonsa väliin, uskoen, ettei kukaan menisi niitä sieltä kaivelemaan. Mutta hän ei ottanut huomioon veljiensä ilkeyttä.

Hän oli jo nähnyt heidän jonkin aikaa nauravan ja supattelevan keskenään ja katselevan syrjästä häneen; he kuiskivat toistensa korvaan joitakin lauselmia ja suorastaan vääntelehtivät ilosta. Christophe ei voinut eroittaa sanoja; ja muuten noudatti hän nyt samanlaista menettelyä kuin ainakin heidän suhteensa: hän oli olevinaan aivan välinpitämätön, mitä he sanoivatkin tai tekivät. Eräät sanat herättivät kuitenkin hänen huomiotaan; hän oli ne tuntevinaan. Pian hän ei enää epäillytkään, etteivät veljet olleet lukeneet hänen kirjeitään. Mutta kun Christophe pani Ernestin ja Rudolfin koville, kun kuuli heidän kutsuvan toisiaan, muka vakavina, mutta ilkkuen, nimityksellä: "Minun rakas sieluni", ei hän saanut heitä tunnustamaan. Nulikat eivät olleet ymmärtävinään, vaan sanoivat, että heillä oli oikeus kutsua toisiaan millä nimityksillä tahtoivat. Christophe oli tavannut kaikki kirjeensä paikoillaan, eikä voinut puuttua sen pahemmin asiaan.

Muutama aika sen jälkeen yllätti hän Ernestin varastelemassa: pikku vintiö kaiveli piirongin laatikkoa, jossa Louisa säilytteli rahojaan. Christophe ravisteli tiukasti häntä ja käytti hyväkseen tilaisuutta purkaakseen hänelle sydäntään; hän luetteli sanoilla, jotka eivät olleet liioin kohteliaat, kaikki Ernestin pahat työt, eikä luettelo ollut suinkaan lyhyt. Ernest otti oikaisun huonosti vastaan, hän tiuskaisi nenäkkäästi, ettei Christophella ollut syytä häntä haukkua, ja sutkautti jotain sopimatonta veljensä ja Oton ystävyydestä. Christophe ei ymmärtänyt mitään, mutta kun hän kuuli, että Oton nimi sekoitettiin tähän riitaan, vaati hän Ernestiltä selitystä. Ernest näki Christophen kalpenevan ja häntä alkoi peloittaa niin, ettei hän tahtonut puhua. Christophe huomasi, ettei hän sillä tavoin saisi hänestä lähtemään mitään; hän siis istuutui, kohautti olkapäitään ja oli muka Ernestiä syvästi halveksivinaan. Se ärsytti veljeä ja nosti hänet jälleen uhmaan; ja oikein loukatakseen Christophea lateli hän hänelle nyt pitkälti mitä julmimpia ja häpeällisimpiä salavihjauksia. Christophe koetti hillitä suuttumustansa. Kun hän lopulta ymmärsi tarkoituksen, joutui hän raivon valtaan: hän ponnahti ylös tuoliltaan. Ernest ei ennättänyt huutaakaan. Christophe karkasi hänen kimppuunsa, kellahti hänen kanssaan keskelle permantoa ja mukitti hänen päätään kivilattiaan. Kuullessaan uhrin hirveän huudon, juoksivat Louisa, Melchior, koko talo hätään. Ernest saatiin riistetyksi Christophen käsistä sangen pahoin pieksettynä. Christophe ei tahtonut hellittää otettaan: se ei onnistunut muuta kuin iskujen voimalla. Hänelle annettiin nimi villipeto; ja siltä hän tosiaan näyttikin. Hänen silmänsä pullottivat ulkona päästä, hän kiristeli hampaitaan, hän tahtoi uudestaan karata Ernestin kurkkuun; kun häneltä kysyttiin, mitä oli tapahtunut, niin yltyi hänen raivonsa ja hän huusi, että hän tappaa Ernestin. Myöskään Ernest ei tahtonut puhua.

Sitten ei Christophe voinut syödä eikä nukkua. Hän vapisi kuumeessa ja itki vuoteessa. Hän ei kärsinyt pelkästään Oton tähden. Hänen sisällään tapahtui jokin mullistus. Ernest ei aavistanut, mitä pahaa hän oli veljelleen tehnyt. Christophen luonne oli puritaanisuuteen saakka jyrkkä; hän ei voinut hyväksyä elämän epäpuhtaita puolia; kun hän niitä alkoi huomata, niin hän suorastaan kauhistui. Viisitoista-vuotiaaksi oli hän irtaimesta elämästään ja voimakkaista vaistoistaan huolimatta säilynyt ihmeellisen yksinkertaisena. Hänen luontainen puhtautensa ja alinomainen työnsä olivat häntä suojelleet. Veljen sanat avasivat nyt hänen sielunsa eteen oikean kauhistuksen kuilun. Koskaan ei hän ollut aavistanut itsessään tällaista viheliäisyyttä; ja nyt, kun se ajatus oli päässyt hänen aivoissaan selviämään, oli koko hänen ilonsa rakastaa ja olla rakastettu turmeltu. Ei pelkästään ystävyys Ottoa kohtaan, vaan koko ystävyydenajatus oli myrkytetty.

Vielä pahemmaksi kävi asia, kun hän johtui joistakin omaistensa pisteliäistä vihjauksista luulemaan, syyttä suotta, että hän oli muka pikkukaupungin sairaaloisen uteliaisuuden esineenä, varsinkin, kun Melchior joku aika sen jälkeen mainitsi hänelle jotain hänen kävelyretkistään Oton kanssa. Melchior ei luultavastikaan tarkoittanut sillä mitään pahaa; mutta Christophe oli epäluuloinen ja oli huomaavinaan kaikkien sanoissa epäluuloa; ja hän tunsi olevansa melkeinpä syyllinen. Otolla oli samaan aikaan yhtäläinen ankara pulmakautensa.

He koettelivat vielä tavata salaa toisiaan. Mutta nyt oli mahdotonta löytää enää entistä vapaata mielialaa. Heidän suhteittensa vilpittömyys oli kadonnut. Nuo lapset, jotka rakastivat toisiaan niin pelokkaan hienosti, etteivät he olleet koskaan uskaltaneet antaa toisilleen edes veljellistä suudelmaa, he, jotka eivät haaveksineet mitään suurempaa onnea kuin kohdata toisiaan, kuunnella toistensa sanoja ja puhella toisilleen tulevaisia unelmiaan, he tunsivat nyt itsensä ilkeäin ihmisten epäilysten tahraamiksi. He näkivät viimein pahaa kaikkein viattomimmissa teoissaan: pelkästään katseessa, kädenpuristuksessa; he punastelivat, heidän päähänsä tuli rumia ajatuksia. Seurustelu muuttui sietämättömäksi.

Puhumatta sanallakaan asiasta tapasivat he toisiaan yhä harvemmin. He koettivat toisilleen kirjoittaa; mutta nyt seuloivat he tarkoin pienimmätkin lauseensa. Heidän kirjeensä tulivat kylmiksi ja typeriksi. He masentuivat tyyten. Voidakseen lopettaa kirjevaihtonsa sanoi Christophe syyksi paljoa työtään, Otto samoin omia hommiaan. Kohta sitten matkusti Otto lueskelemaan yliopistoon; ja ystävyys, joka oli ollut muutaman kuukauden heidän elämänsä valona, tummui kokonaan.

Mitäpä siitä; uusi rakkaus, jonka airut tämä ainoastaan oli, valtasi sitten Christophen sydämen ja sai kaikki muut valot hänen elämässään kalpenemaan.

III.

MINNA

Neljä, viisi kuukautta ennen näitä tapahtumia oli rouva Josepha von Kerich, äskettäin kuolleen valtioneuvos Stephan von Kerichin leski, muuttanut pois Berlinistä, jossa miehen virka oli sitä ennen pitänyt perhettä, ja asettunut pienen tyttönsä kanssa synnyinseudulleen, tuohon pikku kaupunkiin Rheinin rannalla. Hänellä oli siellä vanha sukutalo ja suuri puutarha, melkeinpä puisto, lähellä sitä taloa, jossa Christophe asui, mäenrinteellä, ulottuen jokeen asti. Ullakkokamaristaan näki Christophe rouva Kerichin talon muurin ylitse riippuvat puitten tuuheat oksat ja punaisen, sammaltuneen tiilikaton huipun. Puiston oikealla sivulla oli pieni kuja, jolla ei ollut juuri laisinkaan liikettä; sieltä päin saattoi helposti nähdä yli muurin, jos kiipesi kadun kulmassa olevan puskurikiven päähän: Christophe ei jättänytkään sitä tekemättä. Hän näki silloin puutarhan ruohoittuneet käytävät, nurmikentät, jotka rehoittivat rauhassa kuin metsäniitty, sekaisin kasvavat ja ikäänkuin olinpaikasta ottelevat puut, sekä talon valkean sisäsivun itsepäisesti sulkeutunein ikkunaluukuin. Pari kertaa vuodessa tuli sinne puutarhuri, teki kierroksensa ja tuuleutti huoneita. Mutta luonto anasti kohta jälleen isännyyden puistossa, ja kaikki oli taas hiljaista.

Se hiljaisuus veti kovasti Christophea puoleensa. Usein kiipesi hän puskurikivensä päähän tähystelemään salaa taloon; sikäli kuin hän kasvoi suuremmaksi, ulottui ensin hänen nenänsä ja sitten hänen suunsa muurin reunalle; nyt saattoi hän jo varpailleen nousten pitää siitä kiinni käsivarsillaan; ja vaikka se asento olikin epämukava, riippui hän siinä leukaansa muuriin nojaten, katsellen ja kuunnellen, illan levitellessä nurmikentille lempeitä, kultaisia juovia, jotka kuusien varjossa saivat sinertävän vivahduksen. Hän unohti silloin kaikki, kunnes kuuli takaansa kujalta lähestyviä askeleita. Öisin leijui puutarhan seutuvilla huumaavia tuoksuja: keväällä syreenien, kesällä akaasiain, syksyllä lakastuneitten lehtien. Kun Christophe palasi illalla linnasta, pysähtyi hän aina kotiportilleen ahmimaan niiden suloista leyhyntää, miten väsynyt hän olikin; ja sitten hänen oli suorastaan vaikea mennä ummehtuneeseen kamariinsa. Olipa hän ennen monesti leikkinytkin —, aikoina, jolloin hän vielä leikki, — pienellä ruohoisella aukeamalla, joka oli kadulla Kerichien talon ja sen rautasäleisen portin edustalla. Kummallakin puolen porttia kasvoi satoja vuosia vanha kastanjapuu; isoisä oli aikoinaan usein istuskellut niiden juurella, poltellen piippuaan, ja lapset käyttelivät niiden hedelmiä heittoaseina ja leluina.