JEAN-CHRISTOPHE III

Nuorukainen

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

Eulerien talossa. Sabina. Aada.

I.

EULERIEN TALOSSA.

Koti oli tullut niin syvän hiljaiseksi. Isän kuoleman jälkeen oli kaikki siellä kuin kuollutta. Nyt, kun Melchiorin hälisevä ääni oli vaiennut, ei siellä enää kuulunut aamusta iltaan muuta kuin virran uuvuttava kohina.

Christophe oli heittäytynyt itsepintaiseen työhön. Mykällä raivolla hän näytti rankaisevan itseään siitä, että oli tahtonut olla onnellinen. Surun valituksiin ja sääliviin sanoihin ei hän vastannut koskaan, niin jäykistynyt hän oli ylpeyteensä. Virkkamatta mitään hän jatkoi sitkeästi jokapäiväisiä tehtäviään ja antoi pianotuntinsa jäätävän kylmällä tarkkuudella. Oppilaat, jotka tiesivät hänen onnettomuutensa, olivat loukkaantuneet hänen tunteettomuudestaan. Mutta ne vanhemmat henkilöt, jotka olivat elämässä kokeneet tuskaa, tiesivät, että tämä näennäinen kylmyys saattoi lapsessa salata kärsimyksiä; ja heidän tuli Christophea surku. Hän ei ollut suinkaan kiitollinen heidän suopeudestaan. Ei edes musiikki tuottanut hänelle mitään helpoitusta. Hän harjoitti sitä ilottomasti, aivan kuin jotain velvollisuutta. Olisi voinut luulla hänen nauttivan siitä katkeruudesta, ettei hän saanut iloa enää mistään, tai siitä, että hän vakuutti itselleen asianlaidan olevan niin, koetti riistää itseltään kaikki syyt elää ja tahtoi samalla elää kuitenkin.

Hänen molemmat veljensä olivat peljästyneet suruun vaipunutta kotia ja olivat kiireesti paenneet sieltä pois. Rudolf oli mennyt enonsa Theodorin kauppa-liikkeeseen ja asui hänen luonaan. Ernest oli paria kolmea alaa koeteltuaan saanut paikan eräässä Rheinin-laivassa, sellaisessa, jotka kulkevat Mainzin ja Kölnin väliä; häntä ei näkynyt kotona muulloin kuin silloin, kun hän tarvitsi rahaa. Christophe jäi siis äitinsä kanssa liian avaraan kotiin; ja varojen niukkuus ja eräiden isän kuoleman jälkeen huomattujen velkain maksaminen olivat saaneet heidät päättämään, että oli hankittava toinen, vaatimattomampi ja halvempi asunto, vaikkakin heistä oli vaikeaa entisestä luopua.

He löysivätkin pienen huoneiston, — kaksi, kolme kamaria toisessa kerroksessa eräässä talossa Kauppakadun varrella. Se kaupunginkortteli oli meluisa, keskellä kaupunkia, kaukana joen rannalta, metsiköistä ja kaikista tutuista paikoista. Mutta täytyi totella järkeä eikä tunteita; Christophelle tämä tarjosi erinomaisen tilaisuuden tyydyttää synkkää itsekidutushaluaan. Sitä paitsi oli talon omistaja, vanha oikeudenkirjuri Euler, isoisän ystävä ja tunsi perheen; se riitti hyvin ratkaisemaan Louisan päätöksen, sillä autiossa kodissaan hän tunsi itsensä kovin hyljätyksi, ja hänen mieltään veti vastustamattomasti henkilöiden puoleen, jotka kätkivät muistossaan niitä olentoja, joita hän oli rakastanut.

He varustautuivat muuttoon. He painuivat jo kauan sitä ennen maistamaan viimeisten surullisen ja ainaiseksi jätettävän rakkaan kotilieden ääressä vietettyjen päiväin katkeraa synkkämielisyyttä. He uskalsivat tuskin antaa toisilleen tuskastaan vihiä; he häpesivät tai pelkäsivät sitä tehdä. Kumpikin heistä ajatteli, ettei hän saanut toiselle heikkouttaan näyttää. Pöydässä, kahden kesken kolkossa huoneessa, jonka ikkunaluukut olivat melkeinpä suljetut, eivät he tohtineet kohottaa ääntänsä, he söivät kiireesti ja karttelivat toistensa katseita, peljäten, etteivät voisi salata mielenjärkytystään. He erosivat kohta aterian jälkeen. Christophe lähti kaupungille asioilleen; mutta kun hänellä oli tuokiokin vapautta, palasi hän kotiin, pujahti salaa huoneeseensa, nousi varpaillaan kamariinsa tai ullakkokomeroonsa. Siellä hän sulki oven, asettui nurkkaan jollekin vanhalle arkulle tai ikkunan pieleen, ja siinä hän istui kauan ajatuksettomana, kuullen korvissaan ainoastaan tuon vanhan talon määrittelemättömän hurinan, joka heräsi eloon pienimmästäkin liikkeestä. Hänen sydämensä värähteli kuin koko talokin. Hän tarkkasi tuskallisesti vienoimpiakin hiiskauksia ulkoa ja talon sisältä, puisten lattiain natinaa, tuskin huomattavia ja kotoisia ääniä: hän tunsi ne kaikki. Hänen tietoisuutensa raukeni, menneet kuvat olivat täyttäneet hänen ajatuksensa; hän ei herännyt tylsästä tilastaan ennenkuin pyhän Martin kellojen muistuttaessa hänelle, että oli taas aika lähteä.

Kerrosta alempana liikuskeli Louisa aivan hiljaisin askelin. Tuntikausiin ei niitä kuulunut ollenkaan; hän ei pitänyt pienintäkään kolinaa. Christophe kuunteli teristäen korviaan. Sitten lähti hän alas, hiukan rauhattomana, niinkuin ihminen on aina kauan jälkeen suurien onnettomuuksien. Hän raotti äitinsä ovea: Louisa istui häneen selin; hän askarteli seinäkaapin edessä, keskellä kaikenlaisia esineitä: vaatetilkkuja, vanhoja, vajanaisia kapineita, muistoja, jotka hän oli ottanut käsille muka niitä järjestääkseen. Mutta hänellä ei ollut siihen voimaa; jokainen niistä toi jotain hänen mieleensä; hän katseli ja käänteli niitä käsissään, ja raukeni uneksimaan; esine luisui pois hänen sylistään; niin oleskeli hän monta tuntia, riippuvin käsin, lamassa tuolillaan ja vaipuneena tuskalliseen tylsyyteen.

Louisa-parka eli nykyään enimmän osan päiviään menneisyydessä, — tuossa surullisessa menneisyydessä, joka oli ollut hänelle niin saita iloista; mutta hän oli niin tottunut kärsimään, että hän oli nyt kiitollinen pienimmistäkin toisten ihmisten hyvistä töistä häntä kohtaan, että kalpeimmatkin valonsäteet, jotka tuikkivat hänen elämäänsä kaukaisesta menneisyydestä, riittivät sen kirkastamaan. Kaikki paha, mitä Melchior oli hänelle tehnyt, oli unohtunut, hän ei muistanut muuta kuin hyvät puolet. Aviotarina oli ollut hänen elämänsä suurin romaani. Joskin Melchiorin oli vienyt siihen ainoastaan oikku, jota hän oli pian katunut, niin oli Louisa puolestaan antanut itsensä koko sydämellään; hän luuli, että häntä rakastettiin, niinkuin hän itse rakasti; ja hänessä oli säilynyt Melchioria kohtaan liikuttava kiitollisuuden tunne. Millaiseksi Melchior naimakaupan jälkeen oli tullut, sitä ei Louisa koettanutkaan ymmärtää. Pystymättä näkemään todellisuutta sellaisena, kuin se on, osasi Louisa ainoastaan kärsiä sen sellaisena, kuin se on, nöyrän ja hyvän naisen tavalla, jolle ei ole tarpeen ymmärtää elämää voidakseen elää. Ne seikat, joita hän ei saattanut selvittää, hän jätti Jumalan selitettäviksi. Omituisen hurskauden vaikutuksesta lykkäsi hän Jumalalle kaiken edesvastuun monista vääryyksistä, joita hän oli ehkä kärsinyt Melchiorin ja muiden puolelta, mutta ei laskenut ihmisten osalle muuta kuin heiltä saamansa hyvän. Koko kurja elämä ei siis ollut jättänyt hänelle minkäänlaista katkeraa muistoa. Louisa tunsi ainoastaan olevansa kulutettu noina monina puutteen ja ponnistuksen vuosina, — niin hentorakenteinen kun hän oli; — ja nyt, kun Melchioria ei ollut enää olemassa, kun hänen kaksi poikaansa oli jo lentänyt pesästä pois ja kolmaskin näytti saattavan lähteä hänen luotansa, menetti hän kaiken voimansa toimia; hän oli väsynyt, untelo, hänen tahtonsa oli pökerryksissä. Hänellä oli tuollainen neurasteniankautensa, jollainen usein tulee uutterille ihmisille vanhuuden ikärajassa, kun odottamaton kohtalon isku riistää heiltä kaiken syyn tehdä työtä. Hänellä ei ollut enää tarmoa kutoa loppuun keskentekoista sukkaa, järjestää paikoilleen tavaroita laatikkoon, josta hän etsi jotain, nousta sulkemaan ikkunaa: hän istui vain paikallaan, ajatuksettomin päin, voimattomana, — ainoastaan muistellakseen. Hän tunsi lamaannustilansa, ja hän punastui sitä kuin jotain häpeällistä; hän ponnisti kaikki voimansa salatakseen sitä pojaltaan; eikä Christophe huomannutkaan mitään, niin eristynyt oli hän oman surunsa itsekkyyteen. Kyllä hän tosin useinkin sisässään tuli kärsimättömäksi, kun näki äitinsä niin hitaaksi puheessa ja pienimpienkin tehtävien toimittamisessa; mutta niin suuresti kuin Louisan entinen toimeliaisuus oli muuttunutkin, ei Christophe sitä tullut pitkään aikaan ajatelleeksi.

Hän huomasi sen ensi kertaa eräänä päivänä nähdessään kummakseen äitinsä istuvan keskellä riepujaan, joista osa oli siellä täällä permannolla, osa kasassa äidin jaloissa ja toiset jälleen hänen helmassaan ja käsissään. Äiti istui kaula pitkällä, pää eteenpäin ojennettuna, jäykin ja vääristynein kasvoin. Kun hän kuuli poikansa tulevan sisään, niin hän vavahti; puna nousi hänen kalpeille poskilleen; vaistomaisesti koetti hän pistää käsistään piiloon esineitä, ja hän änkytteli nolona hymyillen:

— Tässä minä, järjestelin…

Christophen valtasi ahdistava tunne, kun hän näki äiti-raukan noin keskellä menneisyytensä pyhiä jäännöksiä, ja hänelle tuli sääli. Kuitenkin tekeytyi hän hieman tiukaksi ja jöröksi, herättääkseen äitinsä apaattisesta tilasta:

— Kuulkaa nyt, äiti, ei saa olla tuolla tavalla, keskellä tuota tomua, täällä, ummehtuneessa kamarissa! Se tekee pahaa. Täytyy ravistaa itseään, täytyy jättää mokomat järjestelyt.

— Niin, vastasi äiti lauhkeasti.

Ja hän koetti nousta ylös pannakseen muistonsa takaisin laatikkoon. Mutta hän istui jälleen paikalleen ja pudotti lamautuneena käsistään ottamansa esineet.

— Oi, minä en voi, minä en voi, vaikeroi hän, minä en voi siitä päästä!

Christophe peljästyi. Hän kumartui äitinsä puoleen, hän silitteli hellästi molemmin käsin hänen otsaansa.

— Kuule nyt, äiti, mikä sinulla on? sanoi hän. Tahdotko, niin autan sinua? Oletko sinä sairas?

Louisa ei vastannut. Hänelle tuli sisäinen nyyhkytyksen puuska. Christophe otti häntä käsistä, hän laskeusi polvilleen äidin eteen, että olisi nähnyt huoneen puolihämärässä paremmin hänen kasvonsa.

— Äiti! sanoi hän rauhattomana.

Louisa painoi otsansa hänen olkaansa vasten, ja raju itku sai vallan.

— Minun poikaseni, hoki Louisa painautuen hänen puoleensa, pikku poikani!… Ethän sinä jätä minua? Lupaathan sen minulle?'

Sääli raastoi Christophen sydäntä:

— En, äiti, minä en sinua jätä. Mistä sinulle on tullut sellainen ajatus?

— Minä olen niin onneton! Kaikki ovat jättäneet minut, kaikki…

Louisa näytti esineitä ympärillään, eikä Christophe voinut oikein tietää, puhuiko hän niistä vai pojistaan tahi rakkaista vainajistaan.

— Pysythän sinä luonani? Ethän sinä jätä minua?… Mihinkä minä joutuisin, jos sinäkin lähtisit?

— En minä lähde. Kuule nyt, me pysymme yhdessä. Älä nyt itke. Minä lupaan sen sinulle.

Louisa itki vain, voimatta lakata. Christophe pyyhki taskuliinallaan hänen silmänsä.

— Mikä sinulla on, rakas äiti? Sinä kärsit?

— En tiedä, en tiedä, mikä minulla on. Hän ponnisti voimansa rauhoittuakseen ja koetti hymyillä.

— Vaikka minä kuinka yrittäisin, minä alan aivan turhasta itkeä… Kas niin, nyt näet, minä alan taas… Anna minulle anteeksi. Minä olen typerä. Minä olen vanha. Minulla ei ole enää voimaa. Mikään ei enää tunnu miltään. En kelpaa enää mihinkään. Tahtoisin hautaan kaiken tuon muun kanssa…

Christophe painoi hänet rintaansa vasten aivankuin lapsen.

— Älä kiduta itseäsi, lepää, älä ajattele sitä enää…

Louisa tyyntyi vähitellen.

— Se on mieletöntä, minua hävettää…? Mutta mikä minulla on? Mitä se on?

Tuo ahkera vanha nainen ei jaksanut käsittää, miksi hänen ryhtinsä oli aivan murtunut; ja se oli hänelle nöyryytys, joka tuntui sydämen pohjaan saakka. Christophe ei ollut muka sitä huomaavinaan.

— Hiukan rasittunut vain, äiti, sanoi hän koettaen tekeytyä huolettomaksi. Se ei ole mitään, saat nähdä…

Mutta kuitenkin hän oli huolissaan. Lapsesta saakka oli hän tottunut näkemään äitinsä reippaana ja kestävän alistuvaisena ja hiljaa kaikki koettelemukset. Ja tämä lamaantuminen peloitti Christophea.

Hän auttoi nyt äitiä ja he järjestivät permannolle hajalleen heitetyt esineet. Vähän väliä jäi Louisa tarkastelemaan jotakin esinettä; mutta Christophe otti silloin sen hellästi hänen käsistään, ja Louisa antoi hänen ottaa.

Tästä päivästä piti Christophe velvollisuutenaan olla enemmän äidin seurassa. Töistään päästyänsä ei hän enää sulkeutunut kamariinsa, vaan tuli äitinsä luokse. Hän tiesi, kuinka yksin Louisa oli, ja ettei hän ollut kyllin vahva kestämään sellaista: oli vaarallista jättää hänet avuttomana siihen tilaan.

Christophe istahti illalla kotiin palattuaan äitinsä viereen, avoimen ikkunan ääreen, joka oli kadulle päin. Maaseutu tuolla himmeni vähitellen. Ihmiset palasivat kotiliettensä ääreen. Pikku tulet syttyivät taloissa kaukana. He olivat nähneet tämän kaiken tuhannenkin kertaa. Mutta kohta eivät he nyt sitä enää huomanneet. He alkoivat puhua keskenään katkonaisin sanoin. He mainitsivat ennen toisilleen kaikenlaisia jo arvattuja ja illan kuluessa sattuneita pikku onnettomuuksia, yhä uudistuvalla mielenkiinnolla. Sitten he vaikenivat taas pitkäksi aikaa; tai Louisa mainitsi ilman mitään näennäistä syytä jonkin muiston, jonkin jo unohdetun tarinan, joka pälkähti hänen päähänsä. Hänen kielensä vapautui vähitellen, kun hän nyt tunsi rakastavan olennon läheisyyden. Hän ponnisti voimansa puhuakseen. Se oli hänelle tosiaan vaikeaa: sillä hän oli tottunut vetäytymään syrjään omiensa joukosta; hän oli pitänyt poikiaan ja puolisoaan liian älykkäinä voidakseen puhella heidän kanssaan; hän ei ollut tohtinut yhtyä heidän seurusteluunsa. Christophen hellä vaalinta oli nyt hänelle jotain aivan uutta ja kovin suloista, mutta se nöyryytti häntä. Äiti haeskeli sanoja, hänen oli vaikea ilmaista ajatuksiaan; hänen lauseensa jäivät keskeneräisiksi, epäselviksi. Joskus hän häpesi, mitä oli sanonut; hän vilkaisi poikaansa ja vaikeni keskellä jotakin tarinaa. Mutta Christophe puristi hänen kättänsä, ja silloin äiti rauhoittui. Christophen oli vallannut syvä rakkaus ja sääli tuota lapsellista ja äidillistä olentoa kohtaan, johon hän lapsena oli turvautunut ja joka nyt etsi hänestä itselleen tukea. Ja nuo pikkupakinat, joista muilla kuin hänellä ei olisi ollut syytä laisinkaan välittää, nuo ilottomaksi ja kesken kehitystään jääneen elämän vähäpätöiset muistot, joilla Louisalle näytti kuitenkin olevan ääretön arvo, ne tuottivat nyt Christophelle alakuloista huvia. Joskus koetti hän keskeyttää äitinsä tarinat: hän pelkäsi muistojen tekevän äidin vieläkin surullisemmaksi; ja hän vaati äitiään menemään levolle. Louisa ymmärsi hänen tarkoituksensa ja vastasi hänelle katsoen häneen kiitollisuutta puhuvin silmin:

— Ei, vakuutan sinulle, tämä tekee minulle hyvää; ollaan nyt vielä hetki näin.

He istuivat siinä aina myöhään yöhön, kunnes koko kaupunki ympärillä nukkui. Silloin toivottivat he toisilleen hyvää yötä; Louisa oli saanut hiukan keveämmäksi tuskiensa taakkaa, ja Christophe oli melkeinpä ylpeä tästä uudesta kuormasta, jonka hän oli lisännyt entiseensä.

Sitten tuli muuttopäivä. Sen edellisenä iltana istuivat he tavallista kauemmin äidin huoneessa sytyttämättä tulta. He eivät puhuneet mitään. Silloin tällöin vaikeroi Louisa: "Voi, hyvä Jumala!" Christophe koetti kääntää hänen huomiotaan kaikenlaisiin pikku seikkoihin, jotka koskivat huomista muuttoa. Louisa ei tahtonut mennä levolle. Christophe pakotti hänet siihen hellästi. Mutta hän itsekään ei mennyt maata pitkään aikaan, vaikka oli jo noussut ylös kamariinsa. Hän seisoi ikkunan ääressä ja koetti katseillaan tunkea läpi pimeyden, nähdä viimeisen kerran joen häilyvät varjot tuolla alhaalla talon juuressa. Hän kuuli tuulen suhisevan Minnan puutarhan suurissa puissa. Taivas oli musta. Kulkijoita ei kaduilla. Alkoi langeta kylmä sade. Tuuliviirit vingahtelivat. Jossakin naapuritalossa itki lapsi. Yö painoi maailmaa ja sielua kuin murskaava murhe. Yksitoikkoiset hetket vierivät, puoli ja neljännestunnit vaipuivat särähtävin äänin yksi toisensa jälkeen mykkään hiljaisuuteen, jota säesti katoille ja kadun kivitykseen ropiseva sade.

Kun Christophe viimein jähmettynein sydämin ja jäsenin voi vetäytyä vuoteeseensa, kuuli hän, että alapuolella oleva ikkuna sulkeutui. Sängyssään tunsi hän tuskallisin miettein, kuinka kovaa köyhäin on kiintyä menneisyyteensä, sillä heillä ei ole oikeutta niinkuin rikkailla omistaa menneisyyttä; heillä ei ole maan päällä kotia, ei kontua, johon he voisivat muistonsa majoittaa: heidän ilonsa, tuskansa, koko heidän elämänsä on hajoitettu tuuleen.

Seuraavana päivänä muuttivat he rankkasateessa vähäiset huonekalunsa uuteen asuntoon. Vanha verhoilija Fischer oli lainannut heille rattaansa ja pienen hevosensa; ja hän tuli itse heitä hiukan auttamaan. Mutta he eivät voineet viedä uuteen paikkaan kaikkia huonekalujaan; sillä huoneisto, johon he nyt siirtyivät, oli paljon ahtaampi kuin entinen; Christophen täytyi pakoittaa äitinsä hylkäämään niistä vanhemmat ja tarpeettomimmat. Se ei käynyt aivan helposti; kaikkein vähäisimmilläkin oli äidille arvonsa; hän ei tahtonut jättää mitään: ei jalkarikkoa pöytää eikä särkynyttä tuolia. Fischerin oli pakko turvautua arvoonsa, joka hänellä oli isoisän vanhana ystävänä, ja auttaa nuhtein Christophea, jopa luvata säilyttää omassa asunnossaan joitakuita noista kalleista muistoista, kunnes Louisa itse joskus voisi ottaa ne haltuunsa; sillä Fischer oli hyvä mies ja ymmärsi kyllä Louisan surun. Silloin suostui Louisa eroamaan niistä, joskin sydämen surulla.

Toisillekin veljeksille oli ilmoitettu muutosta; mutta Ernest oli tullut edellisenä iltana ja sanonut, ettei hän voinut saapua muuttoon, ja Rudolf ennätti tilaisuuteen ainoastaan tuokioksi, keskipäivällä; hän katseli, kuinka huonekaluja kuormattiin, antoi neuvoja ja lähti touhuavan näköisenä omille asioilleen.

Matkue alkoi kulkea pitkin likaisia katuja. Christophe talutti suitsista liukkaalla kivityksellä kompastelevaa hevosta. Louisa käveli poikansa vieressä ja koetti parhaansa mukaan varjella itseään yhtämittaa lankeavalta sateelta. Ja viimein asetuttiin kosteaan huoneistoon, joka näytti matalan taivaan kalpeassa hohteessa vieläkin synkemmältä, kuin se jo laadultaan oli. He eivät olisi jaksaneet vastustaa sielunsa lohduttomuutta, ellei uusi isäntäväki olisi ollut läsnä. Mutta kun muuttorattaat olivat lähteneet takaisin ja heidän huonekalunsa olivat kasattuina sekaisin huoneessa ja Christophe ja Louisa istuivat illan pimetessä rentoina ja lamassa toinen jollakin arkulla, toinen säkin päällä, kuulivat he ulkoa portailta kuivaa ryiskelyä, ja sitten oveen naputettiin. Eulerin ukko astui sisään. Hän pyysi kohteliain sanoin anteeksi, että oli tullut häiritsemään rakkaita vuokralaisiaan; hän lisäsi toivovansa, että he tulisivat hiukan juhlimaan hänen kotiinsa tämän onnellisen perillesaapumisen ensimäistä iltaa ja syömään illallista hänen perheensä parissa. Louisa oli niin suruunsa vaipunut, että tahtoi kieltäytyä, eikä myöskään Christophea tällainen kodikas kokous liioin viehättänyt; mutta ukko pyysi pyytämistään, ja kun Christophe ajatteli, että hänen äitinsä olisi parempi päästä pois, ettei hän saisi olla tätä ensimmäistä iltaa yksinään omine ajatuksineen uudessa asunnossa, niin hän vaati äitinsä suostumaan kutsuun.

He menivät alakertaan; siellä he tapasivat koolla koko perheen. Siihen kuuluivat tuo vanhus, hänen tyttärensä, hänen vävynsä Vogel ja hänen tyttärensä lapset, poika ja tyttö, jotka olivat hiukan vanhempia kuin Christophe. Kaikki kiiruhtivat tulijain ympärille, toivottivat heidät tervetulleiksi, kysyivät, olivatko he väsyneitä, olivatko tyytyväisiä huoneisiinsa, tarvitsivatko jotakin; tekivät heille lukemattomia kysymyksiä, joita Christophe ei voinut ymmärtää, niin päästä pyörällä hän oli, sillä he puhuivat kaikki yhtaikaa. Keitto odotti jo pöydässä: he asettuivat aterialle. Mutta hälinä ei loppunut. Amalia, Eulerin tytär, ryhtyi perehdyttämään Louisaa kaikenlaisiin tämän kaupunginosan paikallisasioihin, sen topografiaan, talon tapoihin ja hyviin puoliin; hän ilmoitti heti hetken, milloin maitokuski saapui sinne, milloin siellä noustiin ylös, minkä kauppiaiden kanssa oltiin asioissa ja mitä hintoja maksettiin. Amalia ei hellittänyt, ennenkuin oli selittänyt kaikki juurta jaksain. Louisa koetti torkuksissaankin seurata tarkkaavasti näitä opastuksia; mutta huomautuksista, joita hän tohti tehdä, näkyi, ettei hän ollut ymmärtänyt mitään; ja ne saivat Amalian kiihtymään, niin että hän oikein huudahteli ja purki uudestaan neuvonsa. Euler, vanha oikeudenkirjuri, selitteli Christophelle musikaalisen uran vaikeuksia. Toinen Christophen vierustovereista, Amalian sisar Rosa, puhui yhtämittaa illallisen alusta alkaen, puhui sellaisella halulla, ettei hänellä ollut aikaa henkäistäkään: hän oli tikahtua keskellä lausetta; mutta hän alkoi aina uudestaan. Vogel murisi jörönä moitteita ruuasta. Ja siitä asiasta syntyi nyt kiihkeitä väittelyitä. Amalia, Euler ja pikku tyttö keskeyttivät toisten puheita tahtoen hekin yhtyä väittelyyn; ja sitten syntyi loputtomia erimielipiteitä kysymyksestä, oliko lihamuhennoksessa liiaksi suolaa vai eikö tarpeeksikaan: he vaativat toisiaan todistajiksi; ja luonnollisesti ei yksikään ollut samaa mieltä kuin toiset. Jokainen halveksi nyt vierustoverinsa makua ja luuli omaansa ainoaksi oikeaksi ja järkeväksi. Siitä olisi riittänyt väittelyä vaikka tuomiopäivään saakka.

Mutta lopuksi kaikki saavuttivat yksimielisyyden ruikutellen ajan yleistä pahuutta. Kaikki heltyivät tunteellisesti säälimään Louisan ja Christophen huolia ja kiittelivät liikuttavin sanoin Christophea ja hänen uljasta elämäänsä. He eivät rajoittuneet muistamaan ainoastaan näiden vieraittensa onnettomuuksia, vaan myöskin omiaan ja ystäviensä ja kaikkien niiden, jotka he tunsivat; ja he päättelivät yksimielisesti, että kaikki hyvät ihmiset ovat aina onnettomia ja etteivät muut kuin itsekkäät ja kunnottomat saa maailmassa iloa. He lopettivat johtopäätökseen, että elämä on surullista, ettei se ole minkään arvoista, vaan että olisi paljoa parempi olla kuollut, jos ei. Jumalan tahto nähtävästi nimenomaan olisi, että meidän on täällä elettävä kärsiäksemme. Koska nämä ajatukset lähenivät Christophen sen aikuista pessimismiä, niin heräsi hänessä nyt vierasisäntiään kohtaan suurempi kunnioitus, ja hän sulki silmänsä heidän pikku heikkouksiltaan.

Kun hän meni äitinsä kanssa takaisin omalle puolelleen, jossa kaikki oli epäjärjestyksessä, tunsivat he itsensä alakuloisiksi ja väsyneiksi, mutta eivät niin yksinäisiksi kuin ennen; ja kun Christophe sitten loikoi silmät auki sängyssään ja tuijotteli yöhön, voimatta päästä uneen liiasta väsymyksestä ja kaupunginosan melutessa ympärillä, kun hän kuunteli siinä raskaiden ajoneuvojen rakennusta täristävää vierinää ja alemmassa kerroksessa nukkuvan perheen kuorsauksia, niin koetti hän suorastaan jo vakuuttaa itselleen, että hän oli nyt jos ei juuri onnellinen, niin edes vähemmän onneton kuin ennen, — täällä, noiden kunnon naapureiden keskuudessa, jotka olivat tosin melkoisen ikäviä, mutta kärsivät samoja vaivoja kuin hänkin ja näyttivät ymmärtävän häntä, niinkuin hänkin luuli heitä ymmärtävänsä.

Mutta kun hän viimein hervahti uneen, heräsi hän aamun sarastaessa kiusallisesti naapuriensa ääniin, jopa riitelyyn, joka kaikui alemmasta kerroksesta, ja pumpun vinguntaan: joku nosti aivan vimmoissaan vettä ja ryhtyi sitten huuhtelemaan koko pihaa ja portaita.

Justus Euler oli pieni, kumarainen vanhus; hänen silmänsä olivat levottomat ja yrmeät, kasvot punaiset, ryppyiset ja karvaiset, ikenet hampaattomat, ja parta, jota hän ei väsynyt alinomaa riuhtomasta, huonossa kunnossa. Hän oli kelpo mies, hiukan ahdasmielinen, syvästi siveellinen luonne; ja niinpä hän oli viihtynyt erinomaisesti isoisän seurassa. Väitettiin, että hän muistuttikin isoisää. Ja todellakin hän oli kyllä samaa sukupolvea ja kasvatettu samoihin periaatteihin; mutta Jean-Michelin vankkaa fyysillistä elämää ei hänellä ollut; toisin sanoen: vaikka hän ajattelikin lukuisissa seikoissa samoin kuin isoisä, ei hän pohjaltaan muistuttanut häntä yhtään; sillä ihmisethän tekee paljoa enemmän temperamentti kuin ajatukset; ja kuinka erilaisiksi älypuoli luoneekin heidät joko teennäisesti tai todellisesti, johtuu suurin erotus ihmisten kesken kuitenkin siitä, ovatko he hyvinvoipia vai eivät. Eulerin ukko ei ollut ensinmainittua lajia ihmisiä. Hän puhui moraaliasioista samalla tavalla kuin isoisä. Mutta hänen moraalinsa ei ollut samanlaista kuin ukin: sillä ei ollut ukin vankkaa vatsaa, hänen keuhkojaan eikä hänen joviaalia voimaansa. Kaikki hänessä ja hänen läheisissään oli rakennettu itarammalle ja suppeammalle pohjalle. Oltuaan neljäkymmentä vuotta virkamiehenä ja vetäydyttyään yksityiselämään, kärsi hän nykyään tuota toimettomuuden tuskaa, joka on niin raskas sellaisille vanhuksille, jotka eivät ole säästäneet viimeisiksi ikävuosikseen sisällisen elämän varastoja. Kaikki hänen luontaiset tai omistetut samoin kuin hänen ammattinsa antamatkin tottumukset olivat painaneet häneen jotakin pelonomaista ja nureksivaa, joka ilmeni jossakin määrin myöskin kaikissa hänen lapsissaan.

Justus Eulerin vävy, Vogel, linnankanslian virkamies, oli noin viisikymmenvuotias. Hän oli kookas, vankka ja aivan kaljupäinen, ohimot kultaisten silmälasien aisoissa. Ja vaikka hän olikin aika hyvinvoivan näköinen, luuli hän olevansa sairas, ja olikin sitä varmaan, vaikkeivät häntä tiettävästi vaivanneetkaan kaikki taudit, joita hän uskoi itsellään olevan, vaan pelkästään saivartelevan ammatin luoma henkinen ärtyisyys ja istuvasta elämästä seurannut vähäinen ruumiillinen rappioituminen. Tuo muuten sangen uuttera ja lahjakaskin mies, joka oli jossakin määrin sivistynytkin, oli nykyaikaisen luonnottoman elämän uhri ja oli joutunut, niinkuin monet pulpettinsa ääreen kytketyt virkailijat, hypokondrian pahanhengen valtaan. Hän oli noita onnettomia, joita Goethe aikoinaan mainitsi sanoilla: "Ein trauriger ungriechischer Hypochondrist" — "synkkä epäkreikkalainen hypokondristi"; — sellaisia Goethe sääli, mutta karttoi kuitenkin tarkoin heitä.

Amalia ei ollut perinyt kummankaan miehisen omaisensa tapoja. Hän oli vankkatekoinen, hälisevä — ja toimintahaluinen, eikä heltynyt puolisonsa valitusvirsistä; hän ravisteli päin vastoin miestään rajusti liikkeelle. Mutta ainaisessa yhdessäolossa ei mikään yksilöllinen voima jaksa pitää puoliaan; ja jos avioliitossa toinen on neurasteenikko, on hyvin mahdollista, että molemmat ovat sitä muutaman vuoden kuluttua. Vaikka Amalia taisteli Vogelia vastaan tottumuksesta ja luonteensa vaatimuksesta, niin joku hetki myöhemmin vaikeroi hän vielä ankarammin kuin hänen miehensä kohtaloaan; ja koska hän siirtyi äskeisistä kiukun puuskista ilman väliasteita ruikutuksiin, ei hän suinkaan ollut hyväksi miehelleen; hän päinvastoin lisäsi kaksinverroin hänen vaivaansa tullen hänen typeryyksiensä korviahuumaavaksi kaiuksi. Amalia ei lopulta kuormannut kaikenlaisilla vaivoilla ainoastaan Vogel-poloista, miestään, joka joutui suorastaan kauhun omaksi kuullessaan valituksensa tämän kaiun suunnattoman suuriksi vahvistamina, vaan hän kuormasi niillä koko maailman ja itsensäkin. Samoin otti Amalia lopulta tavakseen ruikutella hänkin terveyttään, aivan aiheettomasti, sillä se oli vankka; ja samoin isänsä, tyttärensä ja poikansa terveyttä. Se tapa muuttui sitten hänessä maniaksi: kun hän aina sitä puhui, tuli hän siitä vakuutetuksikin. Pieninkin vilustuminen otettiin traagillisesti vastaan; kaikesta kasvoi huolten syy. Vieläpä enemmänkin: kun perheessä voitiin hyvin, kiusasi Amalia kuitenkin itseään ajattelemalla vastaisuudessa tulevia tauteja. Siten elettiin alinomaisessa ahdistuksessa. Siitä huolimatta ei kuitenkaan voitu sen huonommin; ja näyttipä siltä, kuin tämä ainaisten valitusten tila olisi vaan pitänyt yllä perheen yleistä terveyttä. Kaikki sen jäsenet söivät, nukkuivat, tekivät työtä kuin tavallisesti; eikä taloudellinen elämä siitä suinkaan heikontunut. Amalian toiminnanhalu ei tyytynyt pelkästään panemaan häntä itseään aamusta iltaan juoksemaan edestakaisin talon yläkerroksesta pihaan saakka: kaikkien muidenkin piti häärätä hänen ympärillään; ja päivät olivat alinomaista huonekalujen jyryyttämistä, ikkunain pesua, permantojen luuttuamista, huutoja, hälinää, askelten kolinaa, täristystä, iänikuista touhua.

Perheen kaksi lasta näyttivät nähneen luonnolliseksi asiaksi alistua tähän hälisevään itsevaltiuteen, joka ei sallinut kenenkään olla rauhassa. Poika, Leonhard, oli kasvoiltaan sievän näköinen, mutta vähäpätöinen ja käytöstavoiltaan jäykän säännöllinen. Tytöllä, tuolla Rosalla, joka oli vaaleanverikkö, olivat melkoisen kauniit, siniset, lempeät ja tunteelliset silmät; hän olisi ollut miellyttävä, varsinkin siksi, että hänen ihonvärinsä oli raikas ja hieno ja että hän oli kiltin näköinen, ellei hänen nenänsä olisi ollut hiukan liian iso ja suhteettomasti asettunut; se seikka teki hänen kasvonsa jäykkämuotoisiksi ja hänet itsensä saamattoman näköiseksi. Hän muistutti erästä Holbeinin nuorta tyttöä, joka on Baselin museossa, — pormestari Meierin tytär, — tuo, joka istuu alasluoduin silmin, kädet polvilla, vaaleat hiukset hajalla olkapäillä, aivan kuin nolona ja häpeissään epäsiron nenänsä tähden. Mutta Rosa puolestaan ei ollut siitä seikasta laisinkaan levoton, eikä se yhtään estänyt hänen väsymätöntä palpatustaan. Yhtä mittaa kuului hänen kimeä äänensä, kun hän kertoi kaupungin juttuja, kuului suorastaan tikahtumaisillaan, niinkuin hän ei olisi mitenkään ehtinyt kertoa kaikkea, aina kiihtyneenä ja kiivaana, jopa nuhteidenkin uhalla, joita hän sai äidiltä, isältä ja isoisältä, nämä kun vimmastuivat häneen, joskaan ei siksi, että hän puhui alinomaa, vaan enemmänkin sen vuoksi, että hän esti heitä itseään puhumasta. Sillä noilla erinomaisilla ihmisillä, sangen hyvillä, rehellisillä ja uskollisilla, — he olivat oikein kunnollisten ihmisten valioita, — olivat melkein kaikki muut hyveet, mutta yhtä olivat he vailla, sitä, joka on elämän suurin sulous: vaikenemisen hyve.

Christophe oli nykyään kärsivällinen. Hänen surunsa olivat lauhduttaneet hänen suvaitsematonta ja pikavihaista luonnettaan. Hienonmaailman ihmisten julmasta sielun kylmyydestä saatu kokemus oli opettanut hänet tuntemaan tuollaisten kunnon ihmisten arvon, kuin nämä naapurit, ihmisten, jotka olivat tosin kömpelöitä ja hiiden ikäviä, mutta joilla oli ankara käsitys elämästä ja jotka näyttivät hänestä olevan heikkoutta vailla, siksi että he elivät ilman iloa. Kun hän oli itsekseen päättänyt, että he olivat oivallisia ihmisiä ja että hänen tietystikin täytyi pitää heistä, koetti hän, koska hän oli Saksan lapsia, vakuuttaa itselleen, että he häntä tosiaan miellyttivätkin. Mutta siinä hän ei onnistunut: hänellä ei ollut tuota mukavaa germaanilaista ihanteellisuutta, joka ei tahdo nähdä eikä näe sellaista, mikä olisi epämiellyttävää, ei tahdo nähdä siitä syystä, että pelkää sellaisella häiritsevänsä arvostelunsa mukavaa rauhaa ja elämänsä viehätystä. Christophe sen sijaan ei tuntenut koskaan paremmin ihmisten puutteita kuin silloin, kun hän heitä rakasti, silloin, kun hän olisi tahtonut rakastaa heitä kokonaisuudessaan, ilman pienintäkään rajoitusta; jonkinlainen epätietoinen suoruus, vastustamaton totuuden tarve teki hänet silloin selvänäköisemmäksi, vaativammaksi juuri sitä kohtaan, joka oli hänelle kaikkein rakkainta. Niinpä alkoi hän nytkin tuntea eräänlaista hämärää ärtyisyyttä uusien tuttaviensa vikojen tähden. Nämä eivät suinkaan koettaneet niitä salata, niinkuin ihmiset tavallisesti tekevät. Ei, he levittivät näkyville kaiken, mitä heissä oli sietämätöntä; mutta parhain ja hyvä jäi heissä piiloon. Sitä seikkaa syytti myöskin Christophe, kun hän ryhtyi itseään vääryydestä moittien etenemään ensimmäisiä vaikutuksia syvemmälle ja etsimään noita oivallisia ominaisuuksia, jotka nämä tuttavat niin tarkalla huolella piilottivat itseensä.

Hän koetti päästä läheisiin pakinoihin vanhan Justus Eulerin kanssa, joka juuri sitä toivoikin. Christophea veti hänen puoleensa jokin salainen mieltymys, isoisän muisto, Jean-Michelin, joka oli Euleriä rakastanut ja kehuskellut. Mutta kunnon Jean-Michelillä oli ollut paljoa suurempi kyky kuin Christophella luoda itselleen harhakuvia ystävistään; ja sen seikan Christophe pian huomasi. Turhaan koetti hän nähdä Eulerin muistot isoisästä. Hän ei saanut esille Eulerista muuta kuin haalistuneen kuvan Jean-Michelistä, senkin sievoisesti pilakuvaksi vääristettynä, sekä muutamia merkityksettömiä keskinäisten pakinain rippeitä. Aina ja alinomaa alkoivat Eulerin muistelmat näin:

— Aivan kuin minä sanoin sinun isoisä-raukallesi…

Hän ei muistanut mitään muuta, ei ollut kuullut mitään muuta, kuin minkä hän itse oli sanonut.

Ehkäpä ei myöskään Jean-Michel ollut kuunnellut toista sen paremmin. Enimmät ystävyyssuhteet eivät ole muuta kuin keskinäisiä mukavuusseuroja, joissa saa puhua itsestään toisen kanssa. Mutta ainakin oli Jean-Michel, niin naivisti kuin hän antautuikin pakinoitsemisiloonsa, aina valmiina innostukseen, jota hän tuhlasi sinne tänne. Kaikki oli kiinnittänyt hänen mieltään; hän oli valittanut aina, ettei hän ollut viisitoista-vuotias, jotta olisi saanut nähdä nousevien sukupolvien ihmeelliset keksinnöt ja sulautua heidän ajatuksiinsa. Hänellä oli elämän kallein ominaisuus: uteliaisuuden tuoreus, jota vuodet eivät vanhentaneet ja joka syntyi joka aamu uudestaan. Hänellä ei ollut tarpeeksi kykyä kehittää tätä lahjaansa joksikin hyväksi; mutta kuinka moni kyvykäs ihminen olisikaan voinut hänen innostustaan kadehtia! Enimmät ihmiset kuolevat kahden- ja kolmenkymmenen ikävuoden välillä: sillä päästyään siitä iästä ovat he enää ainoastaan omia varjojaan; loppuosa heidän elämäänsä kuluu itse-apinoimisessa, toistaessa päivä päivältä yhä konemaisemmalla ja vääristyneemmällä tavalla samaa, jota he tekivät, ajattelivat tai rakastivat silloin, kun he tosiaan olivat.

Siitä kun Eulerin ukko oli ollut, oli niin kauan ja hän oli ollut niin vähäinen, että se, mitä hänessä oli enää jäljellä, oli kovin köyhää ja hiukan naurettavaakin. Entisen ammattialansa ja perhe-elämänsä ulkopuolelta ei hän tiennyt mitään, eikä tahtonut mitään tietää. Hänellä oli kaikista asioista valmiit ajatukset; ja ne olivat alkuisin hänen poikavuosiltaan. Hän luuli tuntevansa taiteita, mutta hän pysähtyi eräihin vanhastaan pyhitettyihin nimiin, joita lausuessaan hän ei jättänyt uudestaan toitottamatta entisiä mahtipontisia määritelmiä; kaikki muu oli hänelle tyhjää ja olematonta. Kun hänelle puhuttiin nykyaikaisista taiteilijoista, ei hän kuunnellut, vaan alkoi jutella jostakin muusta. Hän väitti intohimoisesti rakastavansa musiikkia ja pyysi Christophea soittamaan. Mutta kun Christophe pari kertaa antoi innostaa itsensä siihen ja alkoi soittaa, niin rupesi ukko puhelemaan ääneensä miniänsä kanssa, ikäänkuin musiikki olisi vaan kiihoittanut hänen mielenkiintoaan kaikkeen sellaiseen, joka ei ollut musiikkia. Christophe nousi ylös ja lopetti katkerin mielin kesken kappaletta: kukaan ei häntä huomannut. Oli ainoastaan muutamia vanhoja kappaleita, — niitä oli kolme neljä, — toiset sangen kauniita, toiset hyvin rumia, mutta kaikki rintanaan pyhiksi päätettyjä, joilla oli yksinomainen oikeus saada näiltä kuuntelijoilta melkoista hiljaisuutta ja heidän ehdottoman hyväksymisensä. Niiden ensimmäisten tahtien kajahtaessa joutui ukko kiihkon valtaan ja kyyneleet tulivat hänelle silmiin, ei niin paljoa nyt saadun ilon ja nautinnon vuoksi kuin sen ilon, jota ne sävellykset ennen muinoin olivat hänelle tuottaneet. Christophe alkoi viimein tuntea kauhua näitä kappaleita vastaan, vaikka eräät niistä, kuten esimerkiksi Beethovenin Adelaide olivat hänestä rakkaita: ukko rallatteli alinomaa ensimmäiset tahdit, eikä jättänyt julistamatta että "tämä nyt oli musiikkia", ja vertaili sitä halveksivin sanoin "kaikkeen tähän kirottuun moderniin musiikkiin, jossa ei ole melodiaa". — Totta puhuen ei hän tuntenut mitään siitä modernista musiikista.

Hänen vävynsä tiedot olivat paremmat, ja hän pysyttelihe mukana taiteellisissa virtauksissa; mutta se oli vieläkin pahempaa: sillä hänen arvostelussaan oli alinomainen panetteleva henki. Hänellä oli kuitenkin sekä makua että älyä; mutta hän ei vaan tohtinut ryhtyä ihailemaan sellaista, mikä oli nykyaikaista. Hän olisi yhtä varmaan kieltänyt Mozartin ja Beethovenin arvon, jos he olisivat olleet hänen aikalaisiaan, ja tunnustanut Wagnerin tai Richard Straussin ansiot, jos he olisivat kuolleet vuosisata sitten. Hänen ärtyisä vaistonsa kieltäytyi tunnustamasta, että vielä nykyään, hänen aikanaan, saattoi kasvaa eläviä suuria miehiä: se ajatus oli hänestä vastenmielinen. Hän oli niin katkeroitunut tyhjään menneestä elämästään, että hän koetti vakuuttaa itselleen elämän menneen tyhjään myöskin muilta ja vakuuttaa, ettei asia voinutkaan muuten olla ja että toiset, jotka uskoivat päinvastoin tai sellaista väittivät, olivat jyrkästi joko typeryksiä tai ilvehtijöitä.

Niinpä ei hän puhunutkaan mistään uusista kuuluisuuksista muuta kuin katkeran pisteliäästi; ja kun hän ei suinkaan ollut tyhmä, löysikin hän heissä heti ensimmäisellä silmäyksellä heikot ja naurettavat puolet. Jokainen uusi nimi sai hänet epäluulon kannalle; ennenkuin hän tunsi asiaa, oli hänen arvostelunsa valmis, — siksi, ettei hän sitä tuntenut. Se, että hän oli suopeamielinen Christophea kohtaan, johtui siitä, että hän luuli tuon ihmisiä katkerasti tarkkaavan poikasen näkevän elämän pahaksi, niinkuin hänkin teki; sitäpaitsi luuli hän Christophea lahjattomaksi. Mikään ei lähennä toisiinsa pieniä, kituvia ja tyytymättömiä sieluja niinkuin heidän yhteisen voimattomuutensa huomaaminen. Ja mikään ei lisää terveiden ja elämää varten luotujen halua terveyteen ja elämään enemmän kuin kosketus noiden keskinkertaisten ja sairaloisten pessimismiin, jotka kieltävät toisten onnen siksi, että he itse ovat onnettomia. Christophe tunsi sen pian. Nuo happamet ajatukset olivat kyllä hänelle hänestä itsestäänkin tuttuja; mutta hän hämmästyi, kun kuuli ne nyt Vogelin suusta, ja myöskin sitä, ettei hän silloin enää niitä ollut tunteakaan; jopa muuttuivat ne silloin hänelle vastenmielisiksikin: ne loukkasivat häntä.

Vielä kiusallisemmat olivat hänestä Amalian tavat. Oikeastaan tuo kelpo nainen sovitti ainoastaan käytäntöön Christophen itsensä teorioja velvollisuudesta. Hänellä oli aina huulillaan sana velvollisuus. Hän teki työtä lepäämättä, hän tahtoi, että kaikkien oli tehtävä työtä niinkuin hän. Sen työn tarkoitus ei ollut tehdä onnellisemmaksi häntä itseään ja toisia: päin vastoin! Saattoi melkein sanoa, sen suurimpana määränä oli olla häiriöksi kaikille ja tehdä elämä niin ilkeäksi kuin suinkin, että se olisi saanut pyhyyden leiman. Mikään ei olisi voinut hetkeksikään saada Amaliaa keskeyttämään pyhiä uhrimenojaan taloudenhoidossa, tuon jumalallisen laitoksen hoidossa, joka niin monissa naisissa anastaa paikan kaikilta muilta moraalisilta ja yhteiskunnallisilta velvollisuuksilta. Amalia olisi luullut itsensä tuhon omaksi, ellei hän olisi aina samoina päivinä ja samoilla hetkillä luutunnut permannolta, pessyt ikkunoita, hangannut ovenripoja kiiltäviksi, pieksänyt, pöllyttänyt mattoja, jyryyttänyt tuoleja, pöytiä, kaappeja. Hän ryhtyi sellaisiin toimiinsa suorastaan kiihkolla. Olisi luullut hänen kunniansa riippuvan niistä kysymyksistä. Ja eivätkö muuten monet naiset tunne siihen tapaan ja puolusta juuri siten muka kunniaansa? Sehän on ikäänkuin huonekalu, joka täytyy pitää kiiltävänä, jonkinlainen hyvin vahattu lattia, kylmä, kova, — ja kompastuttava. Velvollisuuden tarkka täyttäminen ei kuitenkaan tehnyt rouva Vogelia sen rakastettavammaksi. Hän takertui taloudenpidon saivarteluihin, niinkuin ne olisivat olleet Jumalan käsky. Ja hän halveksi suuresti niitä, jotka eivät eläneet samoin kuin hän, jotka levähtivätkin, jotka osasivat töittensä lomassa elämästä myöskin hiukan nauttia. Hän hyökkäsi oikaisuretkille Louisan kamariin saakka, jossa viimemainittu silloin tällöin keskellä töitään istahti uneksimaan. Louisa huokaili, mutta alistui hajamielisesti hymyillen. Onneksi ei Christophe tiennyt tästä asiasta mitään: Amalia odotti aina, kunnes Christophe oli mennyt kotoa, ennenkuin hän lähti näille hyökkäyksille heidän huoneistoonsa; ja toistaiseksi ei hän vielä ollut karannut suorastaan Christophen kimppuun: sitä Christophe ei olisi suvainnutkaan. Christophe tunsi Amalian parissa elävänsä laukeamattoman vihollisuuden tilassa. Kaikkein vähemmän antoi Christophe Amalialle anteeksi hänen ainaista hälinäänsä. Christophe eli talossa kuin maanpaossa. Hän sulkeutui kamariinsa, — se oli pieni, matala huone pihan puolella, — tukki tarkoin ikkunansa ja kärsi raittiin ilman puutetta, jottei hänen olisi tarvinnut kuulla talon yhtämittaista kotimeteliä, mutta kuitenkaan ei hänen onnistunut siten itseään varjella. Tahtomattaankin joutui hän hermostuneessa jännityksessä seuraamaan pienimpiäkin alhaalta kuuluvia ääniä; ja kun tuo kauhea naisen ääni, joka tunkeusi läpi lukkojen, alkoi lyhyen tyynen tuokion jälkeen aina uudestaan huutaa, valtasi hänet raivo: hän karjui, polki jalkaansa, lennätti Amalialle läpi seinien valikoidut varastot sadatuksia. Keskellä yleistä meteliä ei hänen vihanpurkauksiaan edes huomattu: luultiin, että hän siellä sävelsi. Hän manasi rouva Vogelin pirun valtaan. Hän ei häntä kunnioittanut, ei pitänyt juuri missään arvossa. Hänestä tuntui joskus, että hän olisi pitänyt kaikkein riettainta ja typerintä naista parempana kuin Amaliaa, jos hän vain olisi vaiennut; parempana typeryyttä kuin kaikkea älyä, kunniallisuutta ja muita hyveitä, jotka tuolla tavalla mekastavat!

Tämä metelin viha lähensi häntä Leonhardiin. Tuo nuori poika oli keskellä yleistä touhua aina rauhallinen eikä kohottanut koskaan ääntään tavallista kovemmaksi. Hän ilmaisi ajatuksensa harkitulla ja selvällä tavalla, valiten jokaisen sanansa ja hätäilemättä. Kuohuvalla Amalialla ei ollut kärsivällisyyttä odottaa, kunnes hän oli puhunut loppuun; kaikki tuskittelivat hänen hitauttaan. Hän ei siitä tullut sen kiireellisemmäksi. Mikään ei muuttanut hänen tyyneyttään ja hänen kunnioittavaa maltillisuuttaan. Christophea veti sitäkin enemmän hänen puoleensa, kun hän sai kuulla, että Leonhard aikoi kirkolliselle alalle; ja se seikka kiihoitti suuresti hänen uteliaisuuttaan.

Christophe oli siihen aikaan uskonnonasioissa sangen merkillisessä tilassa: hän ei itsekään tiennyt, millainen hänen tilansa oli. Hänellä ei ollut koskaan ollut aikaa ajatella sellaista vakavasti. Hän ei ollut saanut tarpeeksi oppia, ja hän oli liiaksi sekautunut elämisen vaikeuksiin eritelläkseen sitä kysymystä ja järjestääkseen sitä ajatuksissaan. Kiihkeäluonteisena, jollainen hän oli, heittelehti hän yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, eheästä uskosta jyrkkään kieltämiseen, aprikoimatta, oliko hän sopusoinnussa vai ei. Kun hän oli onnellinen, ei hän ajatellut laisinkaan Jumalaa, mutta oli hyvin taipuisa siihen uskomaan. Ja kun hän oli onneton, ajatteli hän sitä, mutta ei siihen suinkaan uskonut: hänestä tuntui mahdottomalta, että Jumala olisi määrännyt ihmisille onnettomuuden ja vääryydet. Nämä pulmat tuottivat hänelle muuten sangen vähän vaivaa. Pohjaltaan oli hän liian uskonnollinen ajatellakseen paljon Jumalaa. Hän eli Jumalassa, hänen ei tarvinnut siihen uskoa. Sellainen on tarpeen ainoastaan niille, jotka ovat heikkoja tai paheiden tai vähäverisyyden pilaamia. He vetävät itseensä ahnaasti Jumalaa niinkuin kasvi auringonpaistetta. Kuoleva takertuu kiinni elämään, mutta se, jolla on sisässään aurinko ja elämä, miksi menisi hän sitä hakemaan itsensä ulkopuolelta?

Christophe ei luultavasti koskaan olisi välittänyt näistä — kysymyksistä, jos hän olisi elänyt yksin. Mutta yhteiskunnallisen elämän vaatimukset pakoittivat hänet kiinnittämään ajatuksensa niihin lapsellisiin ja joutaviin ongelmiin, jotka anastavat niin epäsuhtaisen tilan maailmassa ja joihin nähden täytyy ratkaista kantansa, koska niihin törmää joka askelella. Aivan kuin terveellä ja hyvällä, voimaa ja rakkautta ylitulvivalla hengellä ei olisi tuhannenkin kiireellisempää tehtävää kuin tuottaa itselleen huolta, onko Jumala olemassa vai ei!… Ja jos ei edes vaadittaisi muuta kuin uskomaan Jumalaan! Mutta täytyy uskoa yhteen Jumalaan, senkokoiseen ja sennäköiseen, sen väriseen ja senrotuiseen! Tällainen ei pälkähtänyt Christophen päähänkään. Jeesuksella ei ollut juuri minkäänlaista paikkaa hänen ajatuksissaan. Se ei johtunut siitä, ettei hän häntä rakastanut: hän rakasti Jeesusta silloin, kun ajatteli häntä; mutta hän ei ajatellut häntä milloinkaan. Hän moitiskeli usein sentähden itseään, hän oli suruissaankin, hän ei käsittänyt, miksi se seikka ei häneen koskenut. Kuitenkin noudatti hän uskonnollisia menoja samoin kuin hänen omaisensakin; hänen isoisänsä oli lukenut aina raamattua; hän itsekin kävi säännöllisesti messussa; siitä oli hänelle hyötyäkin, jollakin tavoin, koska hän oli nykyään urkuri; ja hän antautui tehtäväänsä mallikelpoisen tunnollisesti. Mutta Christophe olisi joutunut sievään pulaan, jos häntä olisi hänen kirkosta tullessaan vaadittu sanomaan, mitä hän oli siellä ajatellut. Hän alkoi lueskella uskonnollisia kirjoja, kiinnittääkseen ajatustaan johonkin, ja ne olivat hänelle ajanrattoa, jopa miellyttivätkin häntä, mutta samoin kuin muutkin kauniit ja omituiset kirjat, eivätkä hänestä eronneet olennaisesti muista kirjoista, sellaisista, joita kukaan ei keksi sanoa pyhiksi. Totta puhuaksemme: jos hän olikin mieltynyt Jeesukseen, oli hän mieltynyt paljoa enemmän Beethoveniin. Ja istuessaan urkujensa edessä Pyhän Florianin kirkossa, jossa hän soitti sunnuntaimessussa, oli hän enemmän kiintynyt urkuihinsa kuin messuun; ja hän oli uskonnollisempi niinä päivinä, jolloin kappeli soitti Bachia kuin sellaisina, jolloin se soitti Mendelssohnia. Eräät jumalanpalvelusmenot saivat hänet hartaaseen haltiotilaan. Mutta rakastiko hän silloin Jumalaa, vai ainoastaan musiikkia? Sitä oli muuan varomaton pappi kysynyt häneltä leikillään, ajattelematta, mihin aprikoimisiin tämä hänen sutkauksensa Christophen heitti. Joku toinen ei olisi kysymyksestä ollut millänsäkään eikä olisi yhtään muuttanut elämäntapojaan (niin monet ihmisethän tyytyvät siihen, etteivät tiedä, mitä oikeastaan ajattelevat). — Mutta Christophea vaivasi kiusaava suoruuden tarve, joka toi alinomaa hänelle miettimistä; ja kun hän kerran sai jonkin aprikoitavan päähänsä, oli hänen mahdoton sitä siitä poistaa. Hän kiusasi itseään, hänestä tuntui, että hän oli kaksinaisolento. Uskoiko hän, vai eikö hän uskonut?… Hänellä ei ollut ei aineellisia eikä älyllisiä keinoja ratkaista sitä ongelmaa, näin, yksinään, sillä sellaiseen tarvitaan tietoja ja joutoaikaa. Ja kuitenkin täytyi se nyt ratkaista, muuten olisi hän ollut välinpitämätön uskonnonasioista tai ulkokullattu. Toden totta oli hän yhtä kykenemätön kumpaankin.

Hän koetti arasti tutkistella siinä suhteessa ympäristönsä ihmisiä. Kaikki he näyttivät olevan varmoja itsestään. Christophe paloi halusta oppia tuntemaan heidän uskonsa perussyyt. Niitä ei hänen onnistunut saada tietoonsa. Melkein koskaan ei hänelle annettu tarkkaa vastausta: aina luiskahti kysymys johonkin sivuasiaan. Toiset pitivät häntä ylpeänä ja sanoivat, että sellaisista asioista ei väitellä, ja että tuhannet älykkäämmät ja paremmat kuin hän olivat uskoneet asiaa pohtimatta; hänen piti vain olla sellainen kuin hekin. Toiset jälleen näyttivät närkästyneiltä, aivan kuin heitä olisi sellaisilla kysymyksillä persoonallisesti loukattu; ja kuitenkaan eivät juuri he olleet kaikkein varmimmat siinä asiassa. Toiset jälleen kohauttivat olkapäitään ja sanoivat hymyillen: "No, ei suinkaan siinä nyt mitään pahaa ole." Mutta heidän hymynsä ilmaisi: "Ja se nyt on mukavinta sillä tavalla…" Heitä Christophe halveksi sydämensä pohjasta.

Hän oli koettanut ilmaista salaisen rauhattomuutensa eräälle papille; mutta se yritys ei rohkaissut häntä laisinkaan. Christophe ei päässyt vakavasti juttelemaan hänen kanssaan. Niin ystävällinen kuin hänen puhuttelijansa olikin, antoi hän Christophen kohta tajuta, ettei hänen ja Christophen välillä ollut mitään oikeaa yhdenvertaisuutta; näytti alun pitäen sovitulta, että papin ylemmyys oli vastaaninttämätön ja ettei puhe saanut mennä yli hänen määräämiensä rajojen, muuten olisi se ollut sopimatonta; juttu muuttui siis aivan kärjettömäksi leikiksi. Kun Christophe koetti päästä syvemmälle ja tehdä kysymyksiä, joihin tuota arvon miestä ei huvittanut vastata, vetäytyi pappi omaan rauhaansa suojelevasti hymyillen ja lausuen jonkin latinalaisen lauseen ja kehoittaen Christophea rukoilemaan, rukoilemaan, että Jumala häntä valaisisi. — Christophe lähti papin luota nöyryytettynä ja loukkaantuneena tuosta kohteliaasta ylemmyydestä. Millään ehdolla maailmassa ei hän olisi sitten enää koskaan turvautunut pappiin, olipa hän, Christophe, sitten oikeassa tai väärässä. Hän myönsi kyllä, että nuo ihmiset saattoivat olla älyltään ja pyhän virkansa puolesta ylempiä kuin hän; mutta keskusteltaessa näistä asioista ei saanut olla enää ylempää, ei alempaa, ei virka-arvoja, ei ikää eikä nimeä; mikään muu kuin totuus ei merkitse mitään: sen edessä on koko maailma yhdenvertainen.

Siksi oli hän onnellinen, kun nyt löysi ikäisensä pojan, joka uskoi. Hän itse ei toivonut muuta kuin voida uskoa; ja hän toivoi hartaasti, että Leonhard selvittäisi hänelle syyt, miksi uskoa. Christophe ryhtyi ensin pakinoihin. Leonhard vastasi lauhkeasti kuin aina, mutta kiirehtimättä; eikä ensi pakinasta ollut mitään tulosta. Koska talossa ei voitu keskustella rauhassa pitempää aikaa, sillä Amalia tai vanhus keskeyttivät vähän väliä, niin esitti Christophe, että mentäisiin kävelemään iltapuolella, heti päivällisen jälkeen. Leonhard oli liian kohtelias kieltääkseen, vaikka hän olisikin mielellään itseään sellaisesta säästänyt; sillä hänen untelo luonteensa pelkäsi kävelemistä, keskustelua, kaikkea, mistä vain oli vaivaa.

Christophea nolostutti ryhtyä perinpohjin puhumaan asiasta. Lausuttuaan pari kömpelöä ja ylimalkaista huomautusta joistakin muista pikku seikoista, syöksyi hän sitten melkein kiukkuisen jyrkästi kysymykseen, joka painoi hänen sydäntään. Hän tiedusteli Leonhardilta, aikoiko hän tosiaan papiksi, ja tekikö hän sen oikeasta halusta. Puhuteltu Leonhard loi häneen rauhattoman katseen; mutta kun hän näki, ettei Christophen tarkoitus ollut vihamielinen, niin hän rauhoittui.

— Kyllä, vastasi hän; kuinkapa muuten sitten?

— Ah, äännähti Christophe, te olette onnellinen mies!

Leonhard tunsi Christophen äänessä kateuden vivahduksen ja hänen itserakkauttaan hiveli. Hänen käytöksensä muuttui heti, hänelle tuli puhumisen into, hänen kasvonsa kirkastuivat:

— Kyllä, myönsi hän, minä olen onnellinen. Hän oikein säteili ilosta.

— Kuinka te olette siihen päässyt? kysyi Christophe.

Ennenkuin Leonhard vastasi itse kysymykseen, ehdotti hän, että asetuttaisiin tuohon penkille rauhalliseen paikkaan, Pyhän Martin luostarin pylväskäytävään. Sinne näkyi kulmaus pientä toria, jolla kasvoi istutettuja akaasioita, ja kauempaa kaupunki ja maaseutu, kylpien illan uduissa. Rhein juoksi mäen alla. Vanha, hyljätty kalmisto, jonka haudat olivat peittyneet korkeaan ruohikkoon, uinui heidän vieressään suljetun portin takana.

Leonhard alkoi puhua. Hän sanoi tyytyväisyyttä loistavin silmin, kuinka suloista oli päästä pois elämästä, löytää turvapaikka, jossa on ainaiseksi suojassa. Vielä äityväin haavain kiduttamalla Christophella oli kiihkeä halu lepoon ja unohdukseen; mutta siihen yhtyi myöskin surua. Hän kysyi huokaisten:

— Ja kumminkin, eikö teistä ole vaikeaa luopua siten kokonaan elämästä?

— Oh, vastasi toinen rauhallisesti, mitä siinä on vaikeaa? Eikö elämä ole surullista ja rumaa?

— On siinä kaunistakin, virkkoi Christophe katsellen illan ihanuutta.

— Kyllä, on kaunistakin, mutta vähän.

— Tuo vähä, se on minulle vielä paljon.

— Oh, mutta sehän on selvän älyn asia. Toisella puolella hyvää ja paljon pahaa, ja toisella puolella jälleen ei hyvää eikä pahaa, täällä maailmassa; ja senjälkeen loppumaton onni: voiko epäröidä valinnassa?

Christophe ei liioin rakastanut tätä laskutapaa. Niin säästeliäs elämä tuntui hänestä sangen köyhältä. Hän koetti nyt kuitenkin vakuuttaa itselleen, että se oli viisautta.

— Te ette siis pelkää vaaraa, että antaisitte jonkin miellyttävän hetken vietellä itsenne? kysyi hän hiukan ivallisesti.

— Mitä hullua! Kun tietää, että se ilo kestää vain hetken, ja että sitten seuraa koko iäisyys.

— Te olette siis varma tuosta iäisyydestä?

— Tietysti.

Christophe kyseli edelleen. Hän värisi halusta ja toivosta, että Leonhard voisi antaa hänelle kumoamattomat todistukset uskoon! Kuinka innokkaasti hän silloin olisi luopunut koko maailmasta ja seurannut Leonhardia Jumalan luokse.

Leonhard oli ylpeä apostolintehtävästään ja vakuutettu muuten, että Christophen epäilykset olivat ainoastaan pintaa, ja että ne kohteliaasti ja hienosti alistuisivat ensimmäiset todistuskappaleet kuullessaan; ja Leonhard turvautui ensiksi pyhiin kirjoihin, evankeliumin auktoriteettiin, ihmeihin, traditsioniin. Mutta hän tuli alakuloiseksi, kun Christophe keskeytti hänet muutaman minuutin kuultuaan sanoen, että tämä oli kysymyksen vastaamista kysymyksellä ja ettei hän pyytänyt Leonhardia esittämään itselleen juuri sitä, johon hänen epäilyksensä kohdistui, vaan tahtoi apua sitä ratkaistakseen. Leonhardin täytyi silloin todeta, että Christophe oli paljon sairaampi kuin näyttikään ja että hän vaati itselleen vakuutusta ainoastaan järjen keinoilla. Kumminkin ajatteli hän vielä, että Christophe vain teeskenteli vapaa-ajattelijaa — (Leonhard ei voinut kuvitella, että ihminen voisi olla sitä tosissaan). — Leonhard ei siis menettänyt rohkeuttaan, vaan vetosi itsetietoisena nykyisestä opistaan koulussa saamiinsa tietoihin; hän lateli sikin sokin, enemmän auktoriteetilla kuin järjestyksessä, metafyysiset todistuksensa Jumalan olemassaolosta ja sielun kuolemattomuudesta. Christophe kuunteli vaieten, jännittäen älyään, ja otsa rypyssä ajatuksen ponnistuksesta; hän pani Leonhardin esittämään todistelut uudestaan, yritti hartaasti tunkeutua niiden sisältöön, syventyä itseensä, seurata todistelua. Sitten purkausi hän yhtäkkiä julistamaan, että nyt hänen kustannuksellaan ilveiltiin; että tuohan oli ainoastaan kujeilua, kaunosanaisten puhujain leikinlaskua, sellaisten, jotka rustaavat sanoja ja huvittelevat luulottelemalla, että ne sanat ovat myöskin asioita. Leonhard esitti närkästyneenä takeeksi luettelemainsa kirjailijain vakaumuksen. Christophe kohautti olkapäitään ja vannoi, että elleivät he olleet ilveilijöitä, olivat he pelkästään vietävän kirjailijoita; ja hän vaati toisia todistuksia.

Kun Leonhard kauhukseen huomasi, että Christophe oli saanut auttamattoman vian, ei hän enää välittänyt hänestä. Hän muisti, kuinka häntä oli koulussa neuvottu: olemaan hukkaamatta aikaansa väittelyyn uskottomien kanssa, — varsinkin, jos he eivät tahallaan tahtoisi uskoa; siinä saattoi joutua vaaraan: sekoittaa oman uskonsa, voimatta kuitenkaan hyödyttää toista. Parempi oli jättää onneton Jumalan tahdon haltuun, sillä Jumala osaa kyllä hänet valaista, jos se on hänen aikomuksensa; ja jos se jälleen ei sitä ole, kuka uskaltaisi nousta Jumalan tahtoa vastaani Leonhard ei siis yrittänyt enää pitkittää keskustelua. Hän tyytyi pelkästään sanomaan lauhkeasti, että tällä kertaa hän ei voinut enää mitään tehdä, etteivät mitkään perustelut pystyneet näyttämään tietä sellaiselle, joka oli päättänyt olla sitä näkemättä, että täytyy rukoilla, turvautua armoon: mikään ei ole ilman sitä mahdollista; täytyy haluta, tahtoa voidakseen uskoa.

Tahtoa? ajatteli Christophe katkerasti. Jumala on siis olemassa sentähden, että minä tahtoisin hänen olevan olemassa? Kuolemaa ei siis olisi olemassa, jos minua huvittaisi se kieltää!… Niin niin, kuinka elämä on helppo niille, joilla ei ole tarvetta nähdä totuutta, joilla on taito nähdä se sellaisena, kuin sitä haluavat, ja sommitella itselleen mieluisia unia ja nukkua pehmeillä patjoilla! Christophe oli varma, ettei hänestä olisi koskaan sellaisessa vuoteessa nukkumaan…

Leonhard jatkoi pakinaansa. Hän oli nyt palannut mieli-asiaansa: mietiskelevän elämän suloihin; ja tällä vaarattomalla alueella ei hänen sana virtansa enää ehtynyt. Yksitoikkoisella, onnesta värisevällä äänellä hän kuvaili iloja, joita elämä Jumalassa tuottaa, elämä maailman ulkopuolella, yläpuolella, kaukana siitä touhusta, josta hän nyt puhui odottamatta vihan vivahduksella (hän inhosi sitä melkeinpä yhtä paljon kuin Christophe), kaukana raakuudesta, herjauksista, kaukana kaikenlaisista pienistä surkeuksista, joita saa alinomaa kärsiä, uskon varmassa ja lämpöisessä pesässä, josta voi katsella rauhassa vieraan ja etäisen maailman onnettomuuksia. Christophe näki hänen puhettaan kuunnellessaan selvästi moisen uskon itsekkyyden. Leonhard alkoikin sitä aavistaa; hän kiiruhti siis puolustautumaan. Mietiskelevä elämä ei suinkaan ollut joutilaan elämää. Päinvastoin: rukouksella tekee paljoa enemmän hyvää kuin työllä; mitä olisi maailma ilman rukousta? Rukoilija sovittaa syyt toisten puolesta, sälyttää kannettavakseen heidän vikansa, tarjoaa heille ansionsa, välittää maailman asioita Jumalan tykönä.

Christophe kuunteli häntä vaieten, mutta hänen vihamielisyytensä yhä kasvoi. Hän ymmärsi tämän Leonhardin järkeilyn ulkokultaisuuden. Hän ei ollut niin väärämielinen, että olisi luullut kaikkia uskovia samanlaisiksi. Hän tiesi hyvin, että tämä elämästä luopuminen johtui eräässä vähäisessä joukossa mahdottomuudesta elää, jäytävästä epätoivosta, hätäisen turvautumisesta kuolemaan, — että se aiheutui eräissä vieläkin harvemmissa intohimoisesta haltioitumisesta… (Mutta kuinka kauan sellaista tilaa heissä yleensä kestää?)… Mutta enimmissä ihmisissä: eikö se liene kuitenkin sangen usein ainoastaan sellaisten olentojen kylmää järkeilyä, jotka huolehtivat hartaammin omasta rauhastaan kuin toisten onnesta tai totuudesta? Ja jos rehelliset sen näkevät, niin kuinka he kärsivätkään huomatessaan ihannettaan näin häpäistävän!…

Leonhard kuvaili nyt hyvin onnellisena maailman kauneuden sopusointua, nimittäin jumalaisen ortensa korkeudesta katsottuna: tuolla alhaalla kaikki oli synkkää, väärää, tuskaa; ylhäällä jälleen kaikki muuttui kirkkaaksi, valoisaksi, järjestetyksi; maailmaa voi verrata mallikelpoisesti rakennettuun kellokaappiin…

Christophe kuunteli jo sangen hajamielisesti. Hän mietti mielessään: "Uskooko hän, vai luuleeko hän uskovansa?" Kuitenkaan ei hänen oma uskonsa, hänen intohimoinen kaipuunsa uskoa ollut siitä horjunut. Pelkästään sellaisen typeryksen kuin Leonhardin sielun keskinkertaisuus ja vaivaiset järkeilyt eivät voineet saada sitä kukistetuksi…

Yö laskeutui kaupungin ylitse. Penkki, jolla he istuivat, jäi varjoon; tähdet syttyivät, valkea usva nousi virrasta, sirkat sirisivät kalmiston puitten alla. Kirkonkellot alkoivat soittaa; korkeaäänisin ensin, yksinään, aivan kuin valittava lintu, pyytäen taivaalta vastausta; sitten yhtyi toinen, terssin alempaa, sen valitukseen; viimein äänsi matalaäänisin, kvintissä, ikäänkuin vastaten toisille. Kaikki kolme kelloa yhtyivät soitossa. Siinä heidän istuessaan tornin juuressa hurisi torni kuin jättiläiskokoinen mehiläispesä. Ilma vapisi, ja samoin Christophen sydän. Hän pidätti hengitystään ja ajatteli, kuinka köyhää säveltäjien musiikki on tämän musiikin valtameren rinnalla, jossa tuhannet olennot ääntelevät: se on vapaitten eläinten ääniä, sointujen kahleeton maailma; ulkopuolella sen kotiaskareisen, talouskirjoja pitävän, hengettömillä sovinnaisleimoilla varustetun maailman, jonka ihmisten äly on luonut. Hän tunsi haipuvansa tuohon soivaan äärettömyyteen, jolla ei ollut rajaa, ei rantaa…

Kun mahtava kumina vaikeni, kun viimeiset värähdykset haipuivat ilmaan, heräsi Christophe. Hän katsahti peljästyen ympärilleen… Hän ei tuntenut enää mitään entistä. Kaikki oli muuttunut hänen ympärillään ja hänessä itsessään. Jumalaa ei enää ollut…

Aivan kuin uskokin on uskon kadottaminen usein onnen tapaus, äkillinen valon syttyminen. Järki ei sellaisessa merkitse mitään; siihen tarvitaan vaan jokin vähäpätöisyys: sana, hiljaisuus, kellon ääni. Ihminen vaeltaa, uneksii, ei voi odottaa mitään, yhtäkkiä kaikki luhistuu kokoon. Näkee ympärillään rauniot. On yksin, ei usko enää.

Christophe oli kauhistunut, eikä voinut ymmärtää, kuinka se oli tapahtunut. Se kävi niinkuin keväinen jäidenlähtö joesta…

Leonhardin ääni kuului yhä, järkeilevänä, yksitoikkoisena kuin heinäsirkan siritys. Christophe ei kuunnellut sitä enää. Oli tullut pilkkopimeä, Leonhard lopetti. Hän oli hämmästynyt Christophen jäykkyyttä ja tullut levottomaksi, että oli jo myöhä, ja hän ehdotti nyt, että palattaisiin jo kotiin. Christophe ei vastannut. Leonhard tarttui häntä käsivarteen. Christophe hätkähti, ja katsoi Leonhardiin hämmentynein silmin.

— Christophe, nyt täytyy mennä kotiin, virkkoi Leonhard.

— Mene hiiteen! huudahti Christophe hänelle raivoissaan.

— Hyvä Jumala! Christophe, mitä olen teille tehnyt? kysyi Leonhard peloissaan ja kauhistuen.

Christophe masensi mielensä.

— Niin, sinä olet oikeassa, ystäväiseni, sanoi hän lempeämmällä äänellä, en tiedä, mitä puhun. Mene! Mene Jumalan luo!

Hän jäi yksin. Hänen sydämensä oli niin lohduton.

— Oi, taivaan Jumala! huudahti hän väännellen käsiään ja kohottaen kasvonsa kiihkeästi mustaa taivasta kohti. Minkätähden en minä enää usko? Minkätähden minä en voi uskoa enää? Mitä minussa on tapahtunut?…

Oli liian suuri epäsuhde hänen uskonsa perikadon ja äskeisen Leonhardin kanssa tapahtuneen keskustelun välillä: oli selvää, ettei tuo pakina voinut olla syynä tähän muutokseen, enempää kuin Amalian kirkumiset ja talon isäntäväen naurettavuudet voivat olla syynä siihen mullistukseen, joka oli viime aikoina hänen siveellisissä ajatuksissaan tapahtunut. Ne olivat ainoastaan tekosyitä. Epäilys ei tullut häneen ulkoa päin. Epäilys oli hänessä itsessään. Hän tunsi sielussaan liikkuvan outoja hirviöitä, eikä hän uskaltanut kumartua tähystelemään ajatuksiinsa, nähdäkseen tuota pahaansa kasvoista kasvoihin… Pahaansako? Oliko tämä pahaa? Hänen lävitseen tunkeutui kaipuun tuntu, juopumus, hekumallinen tuska. Hän ei ollut enää omassa vallassaan. Turhaan hän koetti kylmetä jälleen entiseen stoalaisuuteensa. Kaikki luhistui yhdellä iskulla. Hän tunsi yhtäkkiä uuden, avaran maailman: polttavan, hurjan, järjellä käsittämättömän maailman… joka on Jumalasta kaukana…

Se tapahtui tuokiossa. Mutta koko hänen entisen elämänsä tasapaino oli siitä alkaen hävitetty.

Koko talon väessä oli ainoastaan yksi henkilö, joka herätti Christophessa jonkinlaista mielenkiintoa: se oli pikku Rosa. Tyttö ei ollut laisinkaan kaunis; ja Christophe, joka itse oli kaukana kauniista, oli sangen vaativainen mitä toisten kauneuteen tulee. Hän oli tyynen julma kuin ainakin nuoret pojat rumia naisia kohtaan: jos nainen on ruma, ei hän heille ole olemassa, ei ainakaan, ellei hän ole jo yli helliä tunteita herättävän iän, jolloin naisella ei ole oikeutta muuhun kuin vakaviin, rauhallisiin, melkeinpä uskonnollisiin tunteisiin. Rosalla ei muuten ollut mitään erikoisia ja ansiokkaita lahjoja, vaikka hän kylläkin oli älykäs, ja häntä vaivasi alinomainen lörpöttelynhalu, joka sai Christophen pakenemaan häntä. Niinpä ei Christophe ollut huolinut nähdä vaivaa edes häneen tutustua, sillä hän luuli, ettei Rosassa olisi mitään tunteitakaan; enintään hän oli joskus Rosaan katsahtanut.

Rosa oli kuitenkin parempi kuin monet muut nuoret tytöt; joka tapauksessa hän oli parempi kuin Minna, tuo Christophen niin kiihkeästi rakastama Minna. Hän oli kiltti pikku nainen, jossa ei ollut kiemailua, ei turhamaisuutta. Christophen saapumiseen asti ei hän ollut huomannut olevansa ruma, taikka ei ollut siitä välittänyt, sillä omaistensa joukossa ei ihminen sellaisesta huolestu. Jos isoisä taikka äiti sattuivat äkäillessään sanomaan hänelle, että hän oli ruma, niin hän vain nauroi: hän ei sitä uskonut taikka ei sitä sen enempää tullut ajatelleeksi; eivätkä nuo läheisetkään tarkoittaneet sillä sen enempää. Niin monet muutkin tytöt, yhtä rumat ja rumemmatkin, olivat löytäneet rakastavan sydämen! Saksalaiset ovat varustetut onnekkaalla anteeksiantamiskyvyllä ruumiillisia epätäydellisyyksiä kohtaan: he voivat olla niitä näkemättä, jopa saattavat he ne kaunistaakin taipuisan mielikuvituksensa voimalla, sellaisella mielikuvituksella, joka löytää odottamattomia yhtäläisyyksiä heidän rakastamansa naisen ja ihmiskunnan kaikkein kauniimpien yksilöiden välillä. Eulerin vanhusta ei olisi tarvinnut kauan puijata, jos olisi tahtonut saada hänet uskomaan, että hänen tyttösellään oli esimerkiksi Ludovisin Junon nenä. Onneksi hän oli liian ärtyisä ladellakseen kohteliaisuuksia, ja Rosa oli täysin välinpitämätön nenänsä muodosta; eikä hänen itsetuntonsa vaatinut muuta kuin, että hän täytti kotivelvollisuutensa tarkasti noiden jo tunnettujen ja kuuluisain sääntöjen mukaan. Hän oli hyväksynyt kaikki saamansa opetukset kuin raamatun sanat. Kun hän ei laisinkaan käynyt kaupungilla, oli hänellä vähän vertailutilaisuuksia, ja hän ihaili siis omaisiaan naivisti ja uskoi aina, mitä he sanoivat. Ollen avomielinen, luottava, helposti tyytyvä luonne, koetti hän sulautua kodin alakuloiseen henkeen ja matki lauhkeasti kuulemiaan pessimistisiä mietelmiä. Hänellä oli hellin sydän koko perheessä, — hän ajatteli aina toisia, koetti olla heille iloksi, tahtoi päästä osalliseksi muitten huolista, tietää, mitä he kaipasivat; Rosalla oli kaipuu rakastaa, ilman mitään palkan pyydettä. Luonnollisesti käyttivät toiset hänen näitä ominaisuuksiaan väärin, vaikka he olivatkin hyviä ja rakastivat häntä: ihmisellä on aina viettelys käyttää väärin niiden rakkautta, jotka ovat hänelle täysin alttiita. Hänen kiintymyksestään oltiin niin varmoja, ettei hänelle oltu edes kiitollisia: mitä Rosa tekikin, niin yhä enemmän häneltä odotettiin. Sitäpaitsi oli Rosa hiukan avuton; hän oli kömpelö, hätiköivä, hänen liikkeensä olivat äkillisiä ja poikamaisia, hänen hellyytensä purkausi usein puuskina, jotka saivat aikaan vahingoita. Hän särki laseja, kaatoi karahveja, sulki paukauttaen ovia; kaikki tällaiset seikat ärsyttivät koko perheen äkäilemään hänelle. Pikku Rosa sai alinomaa nuhteita, ja meni johonkin nurkkaan itkemään. Ne kyyneleet eivät kauan vuotaneet. Hänen kasvoilleen palasi pian ilo ja suuhun juttu, eikä hänessä säilynyt hetkeäkään kaunaa ketään muita kohtaan.

Christophen tulo taloon oli huomattava merkkitapaus Rosan elämässä. Hän oli kuullut usein hänestä puhuttavan. Christophella oli oma paikkansa kaupungin juorupajoissa: hän oli jonkinlainen pikkukaupungin kuuluisuus; hänen nimeään mainittiin siis usein perheen keskinäisissä pakinoissa, varsinkin siihen aikaan, jolloin vanha Jean-Michel vielä eli ja kuljetti poikansa pojasta ylpeänä Christophen kunniaa kaikkien tuttaviensa koteihin. Rosa oli pari kertaa konsertissa huomannut nuoren muusikon. Kun hän kuuli, että Christophe tulisi asumaan heidän taloonsa, taputti hän käsiään. Hän sai ankarat torat, hän käyttäytyi muka hyvin sopimattomasti; ja hän joutui aivan ymmälle. Hän ei huomannut siinä mitään pahaa. Niin yksitoikkoisessa elämässä kuin hänen, oli uusi tuttava hartaasti toivottu ajanratto. Häneltä menivät viimeiset päivät ennen Christophen saapumista odotuksen kuumeessa. Hän oli huolissaan, ettei heidän kotinsa miellyttäisi Christophea, ja ryhtyi järjestämään huoneita niin viehättäviksi kuin mahdollista. Veipä hän uusien vuokralaisten muuttoaamuna heidän uuninsa reunalle kimpun kukkiakin, ikäänkuin tuliaistervehdykseksi. Mitä häneen itseensä tuli, ei hän millään tavoin ollut ajatellutkaan näyttäytyä edukseen; ja Christophelle riitti jo ensi silmäys osoittamaan, että Rosa oli ruma ja epäaistikkaasti puettu. Rosa ei uneksinutkaan arvostella Christophea samaan tapaan, vaikka hänellä olisivat olleet siihen hyvätkin syynsä, sillä Christophe, jolla silloin oli kiire ja jonka asu oli sitä mukaa huono, oli vieläkin rumempi kuin tavallista. Mutta Rosan oli mahdotonta ajatella kenestäkään mitään pahaa; ja koska Rosa piti vaariaan, isäänsä ja äitiään täydellisen kauniina olentoina, ei hän jättänyt myöskään pitämättä Christophea sellaisena, jona oli odottanut hänet näkevänsä; ja hän ihaili Christophea koko sydämestään. Rosa oli arka, kun Christophe istui hänen pöytätoverinaan; ja pahaksi onneksi hänen arkuutensa ilmeni ankarana sanatulvana, joka riisti ensi hetkestä häneltä Christophen sympatiat. Rosa ei sitä huomannut, ja tämä ensimäinen ilta jäi hänen muistoonsa onnellisena ja kirkkaana kuvana. Vasta omassa huoneessaan sitten, kun vieraat olivat lähteneet omalle puolelleen, hän kuunteli, kuinka vastasaapuneet liikuskelivat yläkerrassa hänen päänsä päällä; ja se ääni kajahti iloisesti hänessä: talo tuntui hänestä nyt heränneen eloon.

Seuraavana päivänä katsoi hän itseään ensi kertaa levottoman tarkkaavasti kuvastimesta; ja vaikka hän ei vielä täydellisesti voinut selvittää onnettomuutensa suuruutta, alkoi hän sen jo aavistaa. Hän koetti arvioida kasvojensa ominaisuuksia, yhtä toisensa jälkeen; mutta hän ei siinä onnistunut. Hänessä heräsi surullinen pelko. Hän huokaili syvään, ja tahtoi nyt pukuunsa hiukan muutoksia. Siinä hän ei onnistunut, hän teki itsensä vain yhä rumemmaksi. Hänelle tuli onneton aate kiusata Christophea kohteliaisuudella. Vilpittömässä halussaan nähdä aina noita uusia ystäviään ja autella heitä hän ravasi portaita edestakaisin alinomaa, kantaen heille joka kerta jonkin tarpeettoman esineen ja työntyen itsepintaisesti heitä auttamaan, nauraen, jutellen, kirkuen yhtä mittaa. Ainoastaan Rosan äidin kärsimätön ääni, kun hän huusi tytärtään luokseen, saattoi ehkäistä hänen intonsa ja pakinansa. Christophe oli ärtyisän näköinen: hänen kiukkunsa olisi purkautunut joka hetki, ellei hän etukäteen olisi tehnyt hyviä päätöksiä. Hän kesti kaksi päivää; kolmantena väänsi hän ovensa lukkoon, Rosa kolkutti, huusi häntä, ymmärsi yskän, palasi nolona alas eikä enää tullut takaisin. Christophe selitti hänet tavatessaan, että hänellä oli ollut kiireellistä työtä, joten hän ei voinut hukata aikaa. Rosa pyysi nöyrästi anteeksi. Hän ei saattanut kuvitella viattomien yritystensä epäonnistumisen suuruutta: ne olivat karkoittaneet Christophen heti täydellisesti hänen luotaan. Christophe ei enää sitten välittänyt salata pahaa tuultaan; hän ei kuunnellut edes Rosan juttuja, eikä teeskennellytkään olevansa muuta kuin kärsimätön. Rosa tunsi, että hänen pakinansa ärsyttivät Christophea; ja ponnistaen tahtoaan onnistui hänen olla vaiti osan kokonaista iltaa; mutta halu oli häntä voimakkaampi: yhtäkkiä alkoi hänen suunsa jälleen soittaa, ja sanat ryntäsivät ulos kahta vimmatummalla voimalla. Christophe katkaisi ne keskellä lausetta. Rosa ei ollut siitä hänelle vihainen. Hän oli vihainen itselleen. Hän piti itseään hölmönä, ikävänä, naurettavana; kaikki hänen vikansa tuntuivat hänestä nyt suunnattomilta, hän koetti niitä hävittää itsestään; mutta ensimmäisten yritysten tappio oli lamannut hänen rohkeutensa, hän ajatteli itsekseen, ettei hän siinä koskaan onnistuisi, ettei hänellä olisi siihen voimaa. Kuitenkin koetti hän yhä.

Mutta hänessä oli vielä muitakin puutteita, joita vastaan hän ei voinut senkään vertaa. Mitä tehdä rumuudelleen? Sillä ruma hän oli, sitä ei hän enää epäillyt. Se onnettomuus oli ilmestynyt yhtäkkiä varmana hänen eteensä, kun hän eräänä päivänä katseli itseään kuvastimesta; ja se oli kuin ukkosen isku! Luonnollisesti hän vielä liioittelikin puutettaan: hän näki nenänsä kymmentä kertaa pitempänä kuin se oli, se anasti hänen mielestään koko kasvot; hän ei uskaltanut itseään enää näyttää, hän olisi tahtonut kuolla. Mutta nuoruudella on sellainen toivon voima, että nämä lohduttomuuden puuskat eivät kestäneet laisinkaan kauan; hän kuvitteli pian itselleen, että hän oli erehtynyt; hän koetti uskoa ja onnistuikin joskus arvioimaan nenänsä aivan tavalliseksi ja melkeinpä siromuotoiseksi. Vaisto neuvoi häntä sitten käyttelemään, joskin hyvin kömpelösti, kaunistuksekseen eräitä lapsellisen ovelia keinoja: eräänlaista hiuskampausta, joka antoi otsan paremmin näkyä eikä huutanut niin pahoin julki kasvojen epäsuhtaisuutta. Siinä ei ollut minkäänlaista kiemailua; rakkauden ajatuskaan ei ollut vielä vilahtanut hänen päässään, tai oli se siinä tiedottomasti. Hän ei pyytänyt paljoa: ei mitään muuta kuin hieman ystävyyttä; ja tuota vähäistä ei Christophe nyt näyttänyt olevan halukas hänelle suomaan! Rosasta tuntui, että hän olisi ollut iki-onnellinen, jos Christophe olisi ainoastaan tahtonut toivottaa hänelle ystävällisesti ja kiltisti hyvää päivää tai hyvää iltaa, kun he kohtasivat toisensa. Mutta Christophen katse oli tavallisesti niin kova, niin kylmä! Se suorastaan hyyti tyttöä. Christophe ei sanonut hänelle mitään pahaa; Rosa olisi rakastanut enemmän soimauksia kuin tuota kauheaa vaikenemista.

Eräänä iltana istui Christophe soittaen pianonsa ääressä. Hän oli valinnut asumuksekseen pienen ullakkokomeron, aivan ylimmäisen koko talossa, jotta olisi saanut olla paremmin rauhassa. Rosa kuunteli alemmassa kerroksessa, kuunteli heltyvin tuntein. Hän piti musiikista, vaikka hänen makunsa oli huono, sillä sitä hän ei ollut koskaan kasvattanut. Niin kauan kuin äiti oli huoneessa, pysyi Rosa kamarin nurkassa, kumartuneena ompeluksensa puoleen; ja hän näytti kiintyneen pelkästään työhönsä; mutta hänen sielunsa olikin siirtynyt säveliin, jotka kaikuivat ylhäältä ja joista hän ei tahtonut yhtään ainoata hukata. Heti, kun Amalia hänen ilokseen lähti huoneesta sanoen juoksevansa pikimmiltään jonnekin naapurin luo, ponnahti Rosa ylös, heitti työnsä ja hiipi sykkivin sydämin hiljaa ylös Christophen ullakkokamarin ovelle. Hän pidätti hengitystään ja painoi korvansa ovea vasten. Siinä hän seisoi, kunnes Amalia tuli takaisin alas kotiin. Rosa lähti nyt varpaillaan paikaltansa ja koetti olla kolisematta; mutta koska hän ei ollut liioin notkea ja kun hän sitäpaitsi hätiköi aina, niin ei hän voinut milloinkaan kulkea kompastumatta portaissa. Ja kerran, kun hän jälleen kuunteli mainitulla tavalla, kumarassa Christophen oven takana ja poski lukkoa vasten, menetti hän tasapainonsa ja jysähytti kaatuessaan oveen otsansa. Hän säikähti niin, että hänen hengityksensä katkesi. Pianon ääni vaikeni heti: Rosalla ei ollut voimaa lähteä pakoon. Hän nousi ylös maasta, mutta samassa ovi aukesi. Christophe näki hänet, iski häneen raivostuneen katseen ja työnsi sitten sanaakaan sanomatta hänet tylysti syrjään, meni vimmoissaan alas, meni ulos. Hän tuli kotiin vasta päivälliselle, eikä välittänyt yhtään Rosan lohduttomista silmäyksistä, jotka rukoilivat häneltä anteeksi: oli niinkuin tyttöä ei olisi ollut hänelle olemassa; ja moneen viikkoon ei Christophe sitten soittanut kertaakaan. Rosa vuodatti salaa viljavia kyyneleitä; kukaan ei sitä huomannut, kukaan ei tullut häntä ajatelleeksi. Hän rukoili kiihkeästi Jumalaa… Minkä tähden? Hän ei sitä tiennyt. Hän olisi tahtonut uskoa surujaan jollekin. Hän oli varma, että Christophe inhosi häntä.

Ja kuitenkin hän yhä toivoi. Christophen tarvitsi näyttää hänelle ainoastaan pilkahduksen mielenkiintoa, hänen tarvitsi vain näyttää kuuntelevan, mitä Rosa sanoi, puristaa hänen kättänsä hiukan ystävällisemmin kuin tavallisesti…

Jotkut omaisten varomattomat sanat saivat kiihdytetyksi Rosan mielikuvituksen ja syöksivät sen petolliselle tolalle.

Kaikki perheen jäsenet olivat Christophea kohtaan kovin suopeita. Tuo vankka, seitsentoistavuotias poika, vakava ja yksinäinen, jolla oli niin ankara käsitys velvollisuuksistaan, herätti heissä kaikissa jonkinlaista kunnioitusta. Hänen pahantuulen puuskansa, hänen itsepäinen vaiteliaisuutensa, hänen silloin tällöin synkät kasvonsa ja äkkipikainen käytöksensä eivät pystyneet siinä talossa ketään hämmästyttämään. Ei edes rouva Vogel, joka piti kaikkia taiteilijoita tyhjäntoimittajina, tohtinut moittia Christophea suoranaisesti hyökkäävällä tavalla, vaikka näki hänen viettävän tuntikausia illoin ullakkoikkunansa ääressä, tuijotellen naakkoihin, liikkumatta, katsellen kumarassa pihalle, kunnes tuli yö. Sillä Amalia tiesi, että Christophe antoi koko muun osan päivää nääntymykseen saakka tunteja; ja hän säästeli Christophea, — niinkuin toisetkin, — vielä jostain erikoisestakin syystä, josta kukaan ei virkkanut mitään, mutta jonka kaikki tiesivät.

Rosa oli huomannut vanhempiensa vilkaisevan toisiinsa ja supattelevan salaperäisesti keskenään, kun hän jutteli Christophen kanssa. Ensin ei Rosa tullut sitä sen enempää ajatelleeksi. Sitten kasvoi hänen uteliaisuutensa, ja hän tunsi sydämessään jonkinlaista liikutusta; hän paloi halusta tietää, mitä vanhemmat puhuivat, mutta hän ei olisi uskaltanut sitä kysyä.

Kun hän eräänä iltana oli noussut puutarhassa penkille päästääkseen solmusta nuoran, joka oli vedetty kahden puun väliin liinavaatteiden kuivaamista varten, nojausi hän maahan hypätessään Christophen olkapäähän. Samassa huomasi Rosa isoisänsä ja isänsä katseet, kun miehet istuivat talon seinustalla piippujaan poltellen: he vilkaisivat nopeasti toisiinsa; ja Justus Euler sanoi Vogelille:

— Heistä tulee kaunis pari.

Vogel huomasi tytön kuuntelevan ja nykäisi vanhusta kyynärpäällään; ja silloin Euler salasi ajatuksensa hyvin sukkelasti, — (ainakin hän luuli olevansa sukkela), — hymähtämällä: "Hm! Hm!" mutta niin kaikuvasti, että se olisi voinut kummastuttaa pitkänkin matkan päästä. Christophe seisoi häneen selin eikä huomannut mitään; mutta Rosan mieli meni siitä niin mullinmallin, ettei hän osannut enää oikein hypätäkään, vaan niukahutti jalkansa. Hän olisi kaatunut maahan, ellei Christophe olisi pitänyt häntä pystyssä, sadatellen sielussaan tytön iänikuista kömpelyyttä. Rosa loukkasi jalkansa sangen pahoin; mutta hän ei näyttänyt tuskaansa, hän tuskin sitä muistikaan, hän uneksi vain tuota äsken kuulemaansa. Hän pakeni huoneeseensa; jokainen askel vihloi häntä, hän oli aivan jäykkä koettaessaan salata, ettei hänen kipuaan huomattaisi. Hänet oli vallannut suloinen huumaus kuin suuri laine. Hän lysähti istumaan tuolille sänkynsä jalkopäähän ja painoi kasvonsa vuoteen peitteihin. Hänen poskiaan poltti; hänellä hohtivat kyyneleet silmissä, ja hän nauroi. Hän oli häpeissään, hän olisi tahtonut kätkeytyä maankohtuun, hän ei jaksanut kohdistaa ajatuksiaan mihinkään määrättyyn; hänen ohimosuonensa tykyttivät, hänen nilkkansa sai hänet hytkähtelemään tuskasta, hän oli jonkinlaisen horroksen ja kuumeen vallassa. Hän kuuli hämärästi äänet ulkoa, kadulla leikkivien lasten huudot; ja isoisän sanat kaikuivat yhä hänen korvissaan; häntä väristytti, hän nauroi hiljaa, hän punastui, kasvot työnnettyinä untuvapielukseen, hän rukoili, hän kiitti, hän kaipasi kiihkeästi, hän pelkäsi, — hän rakasti.

Äiti huusi häntä. Rosa koetti nousta ylös. Ensi askelella tunsi hän niin sietämätöntä kipua, että hän oli vähällä pyörtyä; hänen päässään vilisi. Hän luuli kuolevansa, hän olisi tahtonut kuolla, ja samallaikaa hän tahtoi elää olemuksensa koko voimalla, elää luvattua onnea varten. Äiti tuli viimein huoneeseen, ja koko talo häivytettiin touhuun. Rosa sai toria niinkuin aina, hänen jalkansa pantiin siteisiin, hän itse vuoteeseen, ja hän turtui ruumiillisen tuskansa ja sisällisen ilonsa sekavaan kuohuun. Suloinen yö… Tuon armaan illan pienimmätkin muistot olivat hänelle pyhät. Hän ei ajatellut Christophea, hän ei tiennyt, mitä hän ajatteli. Hän oli onnellinen.

Seuraavana päivänä tuli Christophe tiedustelemaan, miten hän voi, sillä hän luuli olevansa jossakin määrin syyllinen tapaturmaan; ja ensi kertaa oli hän nyt Rosalle näennäisesti hellä. Rosan valtasi syvä kiitollisuus, hän siunasi onnettomuuttaan. Hän olisi tahtonut kärsiä koko elämänsä saadakseen tuntea koko elämänsä tällaista iloa. — Rosan täytyi pysyä vuoteessa liikkumatta monta päivää; hän vietti ne seulomalla isoisän sanoja, ja pohtimalla niitä; sillä myöskin epäilys oli jo tullut. Oliko isoisä sanonut:

— Heistä tulee…

Vaiko:

— Heistä tulisi…

Mutta olihan mahdollista, ettei hän ollut sanonutkaan mitään sellaista? — Ei, hän oli sanonut, siitä oli Rosa varma… Mutta, eivätkö he sitten nähneet, että hän oli ruma ja että Christophe ei voinut häntä kärsiä?… Oi, oli niin suloista toivoa! Rosan onnistuikin viimein uskoa, että hän oli itse erehtynyt, ettei hän ollut niin ruma, kuin hän itse luuli; hän nousi tuolille koettaen nähdä kuvastimeen, joka riippui häntä vastapäätä; hän ei tiennyt enää, mitä ajatella. Kuitenkin kaikitenkin, isoisä ja isä olivat parempia arvostelijoita kuin hän: eihän ihminen voi arvostella itseään… Taivaan Jumala! Jos se olisi mahdollista!… Jos, sittenkin… jos, vaikkei Rosa sitä luullut, jos… jos hän olisikin sievä!… Ehkäpä hän sitäpaitsi liioitteli luullessaan Christophen tunteita aivan kylmiksi, vaikka Christophe kyllä näytti hyvin vähän suopealta? Varmaan ei Christophe olisi onnettomuuden jälkeisenä päivänä ollut hänestä huolissaan, jos olisi ollut hänestä aivan välinpitämätön; ei, vaikka entiset merkit puhuivatkin toista; Christophe ei tosin sitten enää tiedustellut hänen vointiaan; mutta Rosa keksi hänelle puolustuksia: Christophella oli niin paljon muuta tehtävää; kuinka olisi hän ennättänyt ajatella häntä? Ei saa tuomita taiteilijaa niinkuin muita ihmisiä.

Vaikka Rosan toiveet olivat vähäiset, ei hän kuitenkaan voinut olla sittemmin odottamatta kiihkeästi sykkivin sydämin Christophelta suopeaa sanaa, kun Christophe milloin meni hänen ohitseen. Yksi ainoa sana vain, yksi ainoa katse… Rosan mielikuvitus piti huolen lopusta. Rakkaus tarvitsee alussa niin vähän ravintoa! Riittää nähdä toisensa, hipaista ohi mennessä toisiinsa; sellainen unelmien voima pursuaa sielusta näillä alkuhetkillä, että se melkein yksinään pystyy luomaan rakkautensa; tyhjänpäiväinen seikka kohottaa sielun haltiotilaan, jossa ihminen myöhemmin tuskin enää tuntee itseään, silloin, kun rakkaus on tullut vaativammaksi ja sikäli saanut tyydytyksensä ja omistanut halujensa esineen. Rosa eli ruumiineen sieluineen, kenenkään siitä mitään tietämättä, romaania, joka oli kokonaan hänen oma sepittämänsä: Christophe rakasti häntä salaa eikä uskaltanut hänelle sitä sanoa, varmaan arkuudesta tai jostakin muusta käsittämättömästä, romaanimaisesta ja romantisesta syystä, joka viehätti tämän pienen sentimentaalin kanasen mielikuvitusta. Rosa rakenteli sen rakkauden perustalle loppumattomia tarinoita, joissa ei ollut pontta, ei perää: hän tiesi sen kyllä, mutta ei tahtonut sitä tietää; hän valehteli hekumakseen päivät pitkät, istuen kumartuneena ompeluksensa puoleen. Siinä unohti hän puhumisenkin: koko sanatulva oli peräytynyt takaisin hänen sisäänsä, aivan kuin yhtäkkiä maan alle katoava joki. Mutta siellä kätkössä se otti vahinkonsa kaksinkerroin takaisin. Minkälaista pakinain ja sanattomien keskusteluiden mässäystä, vaikkei sitä kukaan kuullut paitsi Rosa itse! Joskus näkivät muut hänen liikuttavan huuliaan, aivan kuin sellaisen kirjanlukijan, jonka tarvitsee lukiessaan supista hiljaa tavut ymmärtääkseen sisältöä.

Noista unista herättyään oli Rosa aina onnellinen ja suruinen. Hän tiesi hyvin, ettei totuus ollut sellainen, kuin hän oli sitä itselleen kuvitellut; mutta siitä jäi häneen onnen heijastus, ja hän ryhtyi jälleen suuremmalla luottamuksella elämään. Hän ei ollut vielä toivoton, ettei voisi Christophea voittaa.

Ja hän ryhtyi toimeen sitä itselleen tunnustamatta. Hehkuvan tunteen luomalla varmalla vaistolla osasikin tuo yksinkertainen ja kömpelö tyttö ensi tavoittelulla keksiä tien, joka saattoi viedä hänen ystävänsä sydämeen. Rosa ei kääntynyt suoraan Christophen puoleen. Mutta heti, kun hän parani ja voi jälleen ravata talossa, hän lähenteli Louisaa. Pienimmänkin verukkeen käytti hän hyväkseen. Hän keksi tuhansia tapoja autella Louisaa. Kun Rosa lähti kaupungille, ei hän koskaan jättänyt ottamatta Louisan asioita toimittaakseen; hän säästi Louisalta monet torijuoksut, tingiskelyt kauppiaiden kanssa, hän nouti hänelle vettä pihakaivosta, hän kävi käsiksi hänen kodinhoitoonsa, hän pesi ikkunat, hän luuttusi lattiat, vaikka Louisa intti vastaan, sillä häntä hävetti, ettei hän muka yksin täyttänyt tehtäviään; mutta hän oli niin väsynyt, ettei hänellä ollut voimaa jyrkästi estää toista itseään auttamasta. Christophe oli poissa kotoa kaiken päivää. Louisa tunsi itsensä hylätyksi, ja hellän ja touhuavan tyttösen seura teki hänelle hyvää. Rosa suorastaan asettui hänen luokseen majailemaan. Hän toi vuokralaisten asuntoon työnsä, ja hän ja Louisa pakinoivat siinä keskenään. Tyttö koetti kömpelön ovelasti kääntää puheen Christopheen. Kuulla hänestä puhuttavan, kuulla ainoastaan hänen nimensä teki hänet onnelliseksi; hänen kätensä vapisivat, hän ei voinut nostaa katsettaan työstä. Louisa hurmautui saadessaan pakinoida rakkaasta Christophestaan, ja hän kertoi Rosalle hänestä pieniä juttuja lapsuuden ajalta, vähäpätöisiä ja hiukkasen naurettaviakin; mutta ei tarvinnut pelätä, että Rosa olisi arvioinut ne sellaisiksi: hänelle toi kuvaamattoman ja liikuttavan ilon kuvitella Christophea pikkupoikana, tekemässä tyhmyyksiä ja pieniä kilttejä töitä; äidillinen hellyys, joka asuu kaikkien naisten sydämissä, yhtyi hänessä nyt suloisesti toiseen hellyyteen; hän nauroi täyttä suuta, ja hänen silmänsä olivat kosteat. Louisa oli liikutettu Rosan mielenkiinnosta Christophea kohtaan. Hän aavisti hämärästi, mitä tyttösen sydämessä liikkui; ja joskaan hän ei näyttänyt sitä huomanneensa, nautti hän siitä: sillä yksin kotiin jätettynä hän tunsi tuon sydämen arvon. Joskus keskeytti Louisa juttunsa katsellakseen Rosaa. Rosa kummastui hänen vaikenemistaan ja kohotti kasvonsa työstään. Louisa hymyili hänelle. Rosa heittäytyi hänen syliinsä intohimoisen kiihkeästi ja kätki kasvonsa Louisan rintaa vasten. Sitten alkoivat he jälleen askaroida ja pakista, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Kun Christophe illalla tuli kotiin, niin Louisa, joka oli Rosan huolenpidosta kiitollinen ja noudatti tytön pikku suunnitelmaa, kiitti kiittämästä päästyään nuorta naapuriaan. Christophe oli liikutettu Rosan hyvyydestä. Hän näki, miten hyvää Rosan seura teki äidille, sillä äidin kasvot muuttuivat yhä kirkkaammiksi; ja siitä kiitti Christophe Rosaa mitä lämpimimmin. Rosa sammalsi jotain vastaan ja juoksi pois salaten järkytystään; ja sellaisena näyttikin Rosa Christophesta kymmenen kertaa älykkäämmältä ja miellyttävämmältä, kuin jos hän olisi puhunut. Christophe katseli häntä jo hiukan suopeammin silmin, eikä hän salannut hämmästystään, kun huomasi tytössä ominaisuuksia, joita hän ei olisi voinut aavistaakaan. Rosa puolestaan näki tämän muutoksen Christophessa; hän huomasi suopeuden lisääntyvän ja ajatteli, että se suopeus opastaisi viimein rakkauteen. Hän heittäytyi entistä hartaammin unelmiinsa. Hän oli valmis uskomaan, niinkuin nuoruuden herkkäuskoisuudessa ainakin, että kaikki, mitä ihminen kiihkeästi toivoo, lopulta myöskin täyttyy. — Ja mitä järjetöntä hänen toivossaan muuten olikaan? Eikö Christophen olisi pitänyt olla herkempi kuin monen muun hänen hyvyydelleen, hänen hellälle kaipuulleen uhrata itsensä?

Mutta Christophe ei ajatellut Rosaa. Hän kunnioitti kyllä Rosaa: mutta mitään paikkaa ei Rosalla ollut hänen ajatuksissaan. Hänellä oli aivan toisenlaista mietittävää nykyään. Christophe ei ollut enää Christophe. Hän ei enää tuntenut itseään. Valtava muutos lähestyi hänessä täyttymystään, muutos, joka oli lakaiseva kaiken tieltään pois ja mullistava hänet olemuksen juuriin saakka.

Christophe tunsi väsymystä ja äärimmäiseen saakka kiihtynyttä rauhattomuutta. Hänen ruumiinsa oli ilman mitään tiettävää syytä kuin murtunut, hänen päänsä raskas, silmissä, korvissa, kaikissa aisteissa huumaava juopumus. Hänen oli mahdoton kiinnittää ajatustaan mihinkään. Se hypähteli esineestä toiseen, aivan kuin väsyttävässä kuumeessa. Kaikenlaisten kuvain alinomainen liihoittelu hänen sielussaan pyörrytti häntä. Hän luuli sen ensin johtuvan kiivaasta työstä ja kevätpäivien hermoherpautumisesta. Mutta kevät meni, ja hänen vaivansa ainoastaan kasvoi.

Tämä oli sitä, jota runoilijat, koskettaessaan kaikkeen ainoastaan hienostelevalla kädellä, sanovat nuoruuden levottomuudeksi, enkelien sekaannukseksi, rakkauden kaipuun heräämiseksi nuoressa ruumiissa ja sydämessä. Aivankuin tällaiseen lapselliseen tyhjänpäiväisyyteen saisi sisältymään koko murtuvan, kuolevan ja joka suhteessa uudesti syntyvän ihmisolennon hirvittävän murroskauden, tuon kaikkien perustain mullistuksen, jonka nieluun olemus näyttää melkeinpä tuhoutuvan: usko, ajatus, toiminta, elämä kaikkineen; jossa kaikki luodaan uudestaan, tuskan ja riemun suonenvetoisissa väänteissä.

Koko hänen ruumiinsa ja sielunsa oli käymistilassa. Hän tarkkasi niitä jaksamatta taistella, samalla uteliaana ja inhoksuen. Hän ei laisinkaan ymmärtänyt, mitä hänessä tapahtui. Hänen koko olentonsa hajosi. Hän vietti kokonaiset päivät ahdistavassa horteessa. Työ oli hänelle kidutus. Yöllä oli hänen unensa painostavaa ja katkeilevaa, unet eriskummaisia, hirveitä, halujen purkauksia: eläimen sielu karjui hänessä. Tulenpolttavana, hien vallassa katseli hän kauhistuen itseään; hän koetti karistaa pois irstaat ja mielettömät ajatuksensa ja kyseli itseltään, oliko hän tullut hulluksi.

Päivä ei suojannut häntä älyttömän elukan ajatuksilta. Näissä sielunsa lätäköissä hän tunsi hiljalleen hukkuvansa: ei ollut mitään, josta pitää kiinni, ei mitään estettä eikä aitausta kaaosta vastaan. Kaikki hänen aseensa, kaikki hänen neljä linnoitustaan, jotka olivat niin korskeasti häntä ympäröineet ja turvanneet: Jumala, taide, ylpeys, siveellinen ryhti, kaikki luhistui, hajosi pieniksi muruiksi, erkani hänestä. Hän näki itsensä alastomaksi, sidotuksi, voimattomaksi tekemään ainoatakaan liikettä, makaavansa siinä kuin raato, jossa kuhisee matoja. Joskus hän kuohahti kapinaan: mutta mihin oli joutunut hänen tahtonsa, josta hän oli ollut niin ylpeä? Hän vetosi siihen turhaan, samoin kuin ihminen unessa ponnistaa voimiaan, tietäen näkevänsä unta ja tahtoen siitä herätä; siinä ei onnistu muuta kuin kierimään unesta toiseen, aivan kuin lyijymöhkä, ja tuntemaan kahlitun sielunsa tukehdustilan yhä näännyttävämmäksi. Viimein näki hän hiukan helpommaksi olla taistelematta. Hän teki sen päätöksensä tylsästi kohtaloonsa alistuen ja rohkeutensa menettäen. Hänen elämänsä virran säännöllinen juoksu oli häiritty. Milloin tunkeutui se hiljaa maanalaisiin onkaloihin, jonne se näytti ainaiseksi katoavan; milloin kuohahti se jälleen ilmoille jyrkällä voimalla. Päivien ketju oli murrettu. Keskellä tuntien ääretöntä tasankoa aukesi ammottavia kuiluja, joihin koko olemus suistui. Christophe seurasi koko tätä näytelmää aivan kuin jotakin vierasta. Kaikki asiat ja ihmiset, — hän itsekin, — muuttuivat hänelle vieraiksi. Hän kulki yhä edelleen, täytti tehtävänsä konemaisesti; hänestä tuntui, kuin hänen elämänsä koneisto voisi pysähtyä millä hetkellä tahansa: sen rattaat olivat vääristyneet. Pöydässä äitinsä ja talon isäntäväen kanssa, orkesterissa, keskellä soittajia ja yleisöä aukesi yhtäkkiä tyhjiö hänen aivoissaan: hän katseli ällistyneenä irvisteleviä kuvia, jotka häntä ympäröivät, eikä hän enää itseään käsittänyt. Hän kyseli itseltään:

— Mitä yhteyttä on noilla olennoilla ja…? Hän ei uskaltanut edes sanoa:

— … ja minulla.

Sillä hän ei tiennyt, oliko hän enää olemassakaan. Hän puhui, ja hänen äänensä tuntui hänestä tulevan ikäänkuin toisesta ruumiista. Hän liikkui, ja hän näki eleensä kaukaa, korkealta, — aivankuin jonkin tornin huipusta. Hän kohotti kätensä otsalleen, sekaisen näköisenä. Hän oli valmis melkeinpä mihin huimiin ja omituisiin tekoihin tahansa.

Niin kävi varsinkin silloin, kun hän oli enimmin ihmisten näkyvillä ja kun hän jo etukäteen oli päättänyt vartioida itseään. Esimerkiksi illoin linnassa tai hänen soittaessaan yleisölle. Hänet valtasi yhtäkkiä vastustamaton halu irvistellä jollakin tavoin, puhua mahdottomuuksia, nykäistä suurherttuaa nenästä tai potkaista jotakin vallasnaista takalistoon. Hän ponnisteli kerran kokonaisen illan orkesteria johtaessaan sellaista kummaa haluaan vastaan, että hän tahtoi riisuutua yleisön edessä alasti; ja siitä hetkestä, jolloin hän ryhtyi karkoittamaan pois tätä ajatusta, rupesi se häntä oikein kiusaamaan; hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, ettei olisi antanut sille myötä. Päästyään tästä järjettömästä taistelusta hän kylpi hiessä ja hänen aivonsa olivat tyhjät. Hänestä tuli suorastaan hullu. Hänen tarvitsi ainoastaan ajatella, ettei sitä tai sitä saanut tehdä, niin jokin vaati häntä tekemään juuri sen, vaati päähänpinttymän hassulla sitkeydellä.

Niin oli hänen elämänsä uusien salattujen voimain ainaista ilmestymistä ja syöksymistä tyhjyyteen. Raivoisaa erämaan tuulta. Mistä se pyörre tuli? Mitä oli tämä hulluus? Mistä syvyyden kuilusta nousivat nuo himot, jotka väänsivät hänen jäseniään ja aivojaan? Hän oli kuin jousi, jota vimmattu käsi vetää vireeseen aina katkeamiseen saakka, — mitä tuntematonta maalia vartena — ja jonka se sitten hylkää pois aivan kuin kappaleen joutavaa puuta. Minkä oudon uhriksi hän oli joutunut? Hän ei uskaltanut syventyä sitä tutkimaan. Hän tunsi itsensä voitetuksi, nöyryytetyksi, ja hän karttoi katsoa tappiotaan vasten kasvoja. Hän oli väsynyt ja raukkamainen. Hän ymmärsi nyt itse ne ihmiset, joita hän oli ennen halveksinut: niitä, jotka eivät tahdo nähdä ilkeää totuutta. Näinä tyhjyyden hetkinä, muistaessaan, että aika vieri ja että hän oli jättänyt kaiken työn, näki hän tulevaisuutensa hukattuna ja hänen olentoaan hyyti kauhu. Mutta se ei kuitenkaan herättänyt häntä toimeen; ja hänen raukkamaisuutensa löysi nyt puolustuksen tyhjyyden toivottomassa myöntämisessä; hän nautti katkeraa hekumaa heittäytyessään sen toivottomuuden valtaan, aivan kuin mikä merenajokas virran vietäväksi. Mitä varten taistella? Ei ollut mitään, ei kaunista, ei hyvää, ei Jumalaa, ei elämää, ei minkäänmoista oliota. Kun hän kulki kadulla, katosi maa yhtäkkiä hänen jalkainsa alta; ei ollut perustaa, ei ilmaa, ei valoa, ei häntä itseään: ei ollut mitään. Hän oli kaatua, hänen päänsä veti häntä alas, hän oli suistua kasvoilleen; vaivoin, vasta viimeisellä hetkellä saattoi hän pysyä pystyssä. Hän ajatteli kuolevansa, yhtäkkiä, kuin salaman iskusta. Hän ajatteli, että hän oli kuollut…

Christophe loi uutta nahkaa. Christophe teki itselleen uutta sielua. Ja nähdessään entisen lapsuudenaikaisen kuluneen ja lakastuneen sielunsa putoavan yltään, ei hän aavistanut, että hänessä kasvoi sijaan uusi, nuorempi ja väkevämpi. Aivan niinkuin elämän kuluessa ruumis vaihtuu, niin vaihtuu sielukin; eikä muutos tapahdu aina hitaasti, päiväin juoksun mukaan: on kriisikausia, jolloin kaikki uudistuu yhdellä iskulla. Nuoruus vaihtaa sielua. Riisuttu entisyys kuolee. Kuolontuskan hetkillä olemuksemme luulee kaiken olevan lopussa. Ja kaikki alkaakin! Toinen elämä kuolee. Toinen on jo syntynyt.

Hän oli yksin huoneessaan, eräänä yönä, kyynäröisillään pöydän ääressä, jolla paloi kynttilä. Hän istui selin ikkunaan. Työtä hän ei tehnyt. Oli mennyt viikkoja, joiden pitkään hän ei ollut voinut tehdä työtä. Kaikki kiersi hänen päässään yhtenä pyörteenä. Hän oli ottanut aprikoidakseen kaikki yhtä aikaa: uskonnon, moraalin, taiteen, koko elämän. Ja tässä hänen ajatustensa kaikkea käsittävässä hajaannuksessa ei ollut mitään järjestystä, ei mitään metoodia, hän oli syöksynyt lukemaan sekavaa joukkoa jos jotakin, mitä hän vain oli sattumalta saanut käsiinsä isoisän eriskummaisesta taikka Vogelin kirjastosta: teoloogisia, tieteellisiä, filosoofisia kirjoja, usein vaillinaisiakin; niistä hän ei ymmärtänyt mitään, vaikka yritti saada tietää kaikki; hän ei jaksanut lukea loppuun yhtään ainoaa noista teoksista ja eksyi niiden seassa harhateille, loputtomiin haihatteluihin, jotka jättivät jälkeensä uupumuksen, kuoleman-raskaan surun.

Hänen aatoksensa vaipuivat tänä iltana uuvuttavaan horteeseen. Kaikki talossa nukkui. Hänen ikkunansa oli auki. Ei tuulen henkäystä pihalta. Sankat pilvet samensivat taivasta. Christophe näki kuin älytön kynttilänsä kuluvan loppuun tulistuneessa lokerossaan. Hän ei voinut mennä levolle. Hän ei ajatellut mitään. Hän tunsi tuon tyhjyyden nielun aukenevan aukenemistaan. Hän koetti olla näkemättä kuilua, joka veti häntä puoleensa; ja vasten tahtoaankin hän kumartui siihen kurkistamaan, hän tuijotti yön pohjaan. Tyhjyydessä liikkui kaaos, varjot kihisivät. Hänen lävitseen tunki ahdistus, hänen selkäänsä karmi, hänen pintaansa pöyristi, hän takertui kiinni pöytään, ettei olisi kaatunut. Hän odotti suonenvetoisessa ponnistuksessa jotain kertomatonta, jotain ihmettä, jotain jumalaa…

Yhtäkkiä kohahti hänen takanaan pihalla, aivan kuin aukeneva pato: tulvana virtaava sade, raskas sade, romisi leveänä ja suorana maahan. Liikkeetön ilma vavahti. Kuiva ja kovettunut maa helähti kuin kello. Ja valtava maan tuoksu, polttavan ja lämpöisen kuin villipedon, kukkien, hedelmäin ja rakkauteen syttyneen lihan tuoksu nousi ilmoihin vimman ja suloisen ilon vavahduksin. Christophe värisi näiden aistimusten kahleissa, olemus oli jännityksessä sisälmyksiinsä saakka. Hän vapisi… Verho halkesi kahtia. Sen takaa sinkosi esiin häikäisevä valo. Salaman hohteessa, yön syvyydessä, hän näki, että — hän oli Jumala. Jumala oli hänessä! Hän mursi kammionsa katon, murtautui puhki talon seinäin; Hän sai olemassaolon rajat ratisemaan; Hän täytti taivaan, kaikkeuden, tyhjyyden. Maailma ärjyi hänessä kuin kosken putous. Tämän luhistumisen kauhussa ja riemunkiihkossa myöskin Christophe luhistui, hänet vei pyörremyrsky, joka lakaisi ja ruhjoi luonnonlait niinkuin ruumenet. Hän ei saanut henkäystä keuhkoistaan, hän oli juopunut tästä Jumalaan syöksymisestä… Jumala-kuiluun! Jumala-nieluun! Olemisen roihuun! Elämän hirmumyrskyyn! Hulluuteen elää, — ilman määrää, hillittömästi, järjettömästi, — elämän raivosta!

Kun puuska haipui, raukesi hän sikeään, niin sikeään uneen, ettei hän ollut sillä tavoin nukkunut pitkiin aikoihin. Seuraavana aamuna herätessä pyörrytti hänen päätään; hänen ruumiinsa oli ruhjottu, aivan kuin hän olisi juonut. Mutta sydämen perukassa oli hänellä yhä heijastus tyhjästä ja valtavasta valosta, joka oli hänet eilisiltana murskannut maahan. Hän koetti sytyttää sitä uudestaan. Turhaan! Kuta enemmän hän sitä tavoitteli, sitä kiivaammin se häneltä pakeni. Siitä alkaen jännitti hän kaiken tarmonsa koettaakseen herättää eloon hetken harha-aistimuksia. Turha yritys. Haltiotila ei tullut laisinkaan tahdon käskystä.

Kuitenkaan ei tämä mystillisen hurmion puuska jäänyt ainoaksi; se toistui monta kertaa, mutta ei koskaan enää ensimäisen kiihkolla. Sellainen tuli aina hetkillä, jolloin Christophe sitä vähimmin odotti, lyhyillä hetkillä, niin lyhyillä ja äkillisillä, — tuskin ennätti kohottaa silmänsä tai ojentaa kätensä, — että aistimus oli jo kadonnut, ennenkuin hän ennätti ajatella, että se sitä oli; ja hän ihmetteli sitten, eikö hän ollut nähnyt unta. Yössä loimunneen tulipallon jälkeen oli se valonhohtavaa utua, pieniä, nopeita välkähdyksiä, joita silmä tuskin jaksoi ohimennen erottaa. Mutta niitä tuli uusia, yhä useammin; ne ympäröivät lopuksi Christophen ikuisen ja sekavan unen utukehällä, unen, johon hänen sielunsa haihtui. Kaikki, joka saattoi häntä tässä puolinaisessa harhanäkytilassa häiritä, ärsytti häntä. Mahdotonta työskennellä: hän ei sitä ajatellutkaan enää. Kaikki seura oli hänestä vihattavaa ja ennen kaikkea lähimpien seura, yksinpä äidinkin, koska sellainen muka vaati itselleen oikeuksia hänen sieluunsa.

Hän lähti pois kotoa, hänen tavakseen tuli viettää päiviään kaupungilla, hän ei tullut takaisin ennenkuin yöllä. Hän etsi metsien yksinäisyyttä, antautuakseen halunsa mukaan ja aivan kuin mielipuoli aivoihinsa syöpyneiden ajatusten vainon haltuun. Mutta puhdistavassa, vapaassa ilmassa, maan kosketuksessa tämä ajatusten vaino talttui, hänen ajatuksensa menettivät haamujen luonteen. Hänen kiihkotilansa ei suinkaan vähennyt, se päinvastoin kasvoi kaksin verroin; mutta se ei ollut enää vaarallista järjen juopumusta, se oli koko olemuksen tervettä juovuntaa: ruumiin ja sielun, jotka olivat hullut voimasta.

Hän näki uudestaan maailman, sellaisena, ettei hän koskaan ennen ollut niin nähnyt. Se oli uusi lapsuus. Tuntui kuin taikasana olisi lausunut: "Sesam, aukea!" Luonto loimusi riemua. Aurinko kiehui. Sula taivas virtasi kuin läpikuultava joki. Maa ähkyi ja höyrysi hekumaa. Kasvit, puut, hyönteiset, lukemattomat oliot olivat sen suuren elämän tulen kieliä, joka kohosi humisten ilmoihin. Kaikki huusi riemun suloudesta.

Ja tämä ilo oli hänen. Tämä voima oli hänen. Hän ei erottanut laisinkaan muita asioita. Siihen saakka, lapsuutensakin onnellisina päivinä, joina hän jo oli katsellut luontoa palavan ja hurmaantuneen uteliaasti, olivat nuo oliot näyttäneet hänestä pieniltä suljetuilta maailmoilta, peloittavilta tai hullunkurisilta, joilla ei ollut mitään yhteistä hänen kanssaan ja joita hän ei voinut ymmärtää. Oliko hän varma edes siitä, että ne tunsivat, että elivät? Ne olivat kuin kummallisia koneita; ja Christophe oli saattanut joskus julman tiedottomasti kuin lapsi ainakin paloitella hyönteisparkoja, ajattelematta, että ne kärsivät, — ainoastaan ilosta nähdä niiden hullunkurisesti vääntelehteviä jäseniä. Gottfried enon, joka oli tavallisesti niin tyyni, täytyi silloin joskus riistää suuttuneena hänen käsistään onneton kärpänen, jota hän rääkkäsi. Poikanen oli ensin koettanut vain naureskella; sitten oli hän puhjennut itkuun, enon liikutuksesta heltyneenä: hän alkoi ymmärtää, että hänen uhrinsa oli tosiaan olemassa aivan niinkuin hän itsekin, ja että hän oli tehnyt rikoksen. Mutta vaikka hän sittemmin ei tehnyt eläimille pahaa, ei hän tuntenut niitä kohtaan mitään kiintymystä; hän kulki niiden ohitse koettamatta tutkia, mitä niiden pikku koneistoissa liikkui; paremminkin pelkäsi hän ajatella sitä; se oli hänestä kuin mikä paha uni. — Ja nyt kaikki tämä valkeni. Noista hämäristä tuntemuksista tuli vuorostaan valon lähteitä.

Christophe makasi vatsallaan ruohikossa, jossa kuhisi pikku olentoja, hyönteisten ääntä hurisevain puitten varjossa, ja katseli muurahaisten kuumeista touhua, pitkäjalkaisia hämähäkkejä, jotka aivan kuin tanssivat kulkiessaan, ponnahtelevia heinäsirkkoja, jotka hyppäävät vinoon, raskaita ja kiiruhtavia maakiitäjiä, ja alastomia matoja, liukkaita ja punertavia, joiden nahka on joustava ja kirjavoitu valkeilla pilkuilla. Tai kuunteli hän kädet pään alla ja silmät kiinni näkymätöntä orkesteria, vimmastuneessa piirihypyssä ja auringon säteissä, tuoksuvassa kuusikossa hyrrääviä hyönteisiä, moskitokärpästen fanfaareja, ampiaisten urkuääniä, metsäkimalaisten parveilua, kun ne raikuvat kuin kellot puitten latvoissa; kuunteli heiluvain puitten jumalaista huminaa, tuulen henkäyksen suloista värinää oksissa, lainehtivain ruohikkojen hienoa kahinaa kuin veden viriä, joka vetää järven kirkkaan otsan vakoihin, kuin keveän hamosen kahinaa ja rakastetun askeleita, jotka lähestyvät, menevät ohitse ja haipuvat ilmoihin, kuulumattomiin.

Kaikki nämä äänet, nämä huudot kuuli hän itsessään. Pienimmästä suurimpaan saakka juoksi noissa olioissa elämän virta, se huuhtoi myöskin häntä. Siis oli hän yksi heistä, hän oli heidän vertansa, hän kuuli heidän ilojensa ja kärsimystensä veljellisen kaiun; heidän voimansa sekaantui hänen voimaansa kuin tulvehtivaan jokeen, jota tuhannet purot paisuttavat. Hän upottautui heihin. Hänen rintansa oli melkein haljeta liian runsaasta ilmasta, niin väkevästä, että se rikkoi olemuksen ikkunat ja kuohahti sisälle hänen sydämensä suljettuun ja tukehuttavaan majaan. Muutos oli liian äkillinen: nähtyään tyhjyyden kaikkialla, silloin, kun hän ei ollut huolehtinut muusta kuin omasta olemassaolostaan ja tuntenut sen pakenevan ja sulautuvan pois niinkuin sade, hän löysi nyt kaikkialla rajattoman ja mitattoman Olemassaolon, nyt, jolloin hän pyrki unohtamaan itsensä syntyäkseen uudesti kaikkeudessa. Hänestä tuntui kuin hän olisi noussut haudasta. Hän ui hekumallisesti elämässä, joka virtaa tulvillaan yli rantojensa; ja sen virran viemänä luuli hän olevansa täysin vapaa. Hän ei tiennyt, että hän oli sitä nyt vähemmän kuin koskaan ennen, ei tiennyt, ettei mikään olento ole vapaa, ettei itse kaikkeutta liikuttava lakikaan ole vapaa, että yksin kuolema — ehkä — vapauttaa.

Mutta toukka, joka pääsi tukehuttavasta kotelostaan, venyttelihe autuaan onnellisena uudessa verhossaan eikä ollut vielä ehtinyt tuntea uuden vankilansa rajoja.

Alkoi uusi päivien jakso. Kultaisia ja kuumeisia päiviä, mystillisiä ja lumottuja, aivan kuin silloin, kun hän oli lapsi ja teki huomioita toinen toisensa jälkeen ensi kertaa. Sarastuksesta hämärään saakka eli hän ainaisen ihmeen vallassa. Kaikki askareet olivat häneltä jääneet. Tunnollinen poika, joka ei vuosikausiin ollut edes sairaana lyönyt laimin ainoaakaan tuntiaan tai harjoituksia orkesterissa, haki nyt joka hetki pahoja verukkeita karatakseen pois työstä. Hän ei häikäillyt silloin valehdella. Siitä ei hänen tuntonsa moittinut häntä laisinkaan. Stoalaisen elämän periaatteet, joiden ikeeseen hän tähän saakka oli ilokseen tahtonsa alistanut: moraali, velvollisuus, ne eivät tuntuneet hänestä nykyään olevan totta, järkeä. Niiden hillitön hirmuvalta murskautui Luontoa vastaan. Terve, väkevä vapaa ihmisluonne, siinä ainoa hyve, hiiteen kaikki muut. Saattoi tosiaan nauraa säälistä nähdessään noita pieniä turhantarkkoja, älykkään viisauden tekemiä sääntöjä, joita maailma kaunistaa nimellä moraali ja joihin se luulee sulkeneensa elämän. Naurettavia myyränmättäitä, muurahaisten kansaa. Elämä kohotaikse ja palauttaa ne järkiinsä. Sen tarvitsee vain liihoittaa ohitse, ja kaikki on pyyhkäisty pois…

Christophe paisui niin voimaa, että hänelle tuli joskus halu hävittää, polttaa ja särkeä: purkaa hillittömillä ja mielettömillä teoilla voimaa, joka häntä tukahutti. Nämä puuskat päättyivät tavallisesti rajuihin mielenpurkauksiin: hän itki, hän heittelehti maassa, hän syleili maata, hän olisi tahtonut tunkea siihen hampaansa, kätensä, syödä sitä, sekautua siihen; hän vapisi kuumeesta ja himosta.

Kerran illalla käveli hän erään metsän reunaa. Hänen silmiään sokaisi valo, hänen päätänsä pyörrytti, hän oli sellaisessa kiihtymystilassa, jossa kaikki asiat ja oliot saivat uuden muodon. Illan sametin-pehmyt valo loi vielä lisää loihtuaan. Purppuraiset ja kultaiset säteet läikähtelivät puiden alla. Fosforisia välkähdyksiä näytti kimmahtelevan niityistä. Taivas oli hekumallinen ja suloinen kuin jotkin silmät. Läheisellä niityllä korjasi muuan tyttö heinää. Lyhyt hame yllään, paitahihaisillaan, kaula ja käsivarret paljaina hän karhitsi sitä ja kokosi sen rukoihin. Hänellä oli lyhyt nenä, leveät posket, pyöreä otsa, ja nenäliina hiusten verhona. Laskeva aurinko punasi hänen ihoaan, joka oli palanut ruskeaksi kuin savikuppi ja näytti imevän sisäänsä auringon viimeiset säteet.

Hän sai Christophen lumoukseen. Nojaten erästä pyökkiä vasten näki Christophe hänen tulevan metsän reunaa kohti, näki kiihkeän tarkkaavaisuuden vallassa. Kaikki muu oli kadonnut. Tyttö ei häntä ajatellutkaan. Sitten sattui hän kohottamaan välinpitämättömän katseensa: Christophe näki kovan-siniset silmät kelmeissä kasvoissa. Tyttö meni Christophen ohitse niin läheltä, että kun hän kumartui nyhtämään ruohoja, näkyi hiukan auenneen paidan alta valkeaa haiventa niskassa ja selässä. Kummallinen himo, joka Christophea paisutti, purkausi ilmi yhtäkkiä. Hän karkasi takaa tytön kimppuun, väänsi häntä kaulasta ja vyötäreiltä, käänsi hänen päänsä taaksepäin, pusersi suunsa hänen puoliavoimiin huuliinsa. Hän suuteli noita kuivia ja sierettyneitä huulia, iski suunsa hampaihin, ja ne purivat kiukuissaan häntä. Hänen kätensä tapailivat tytön kovapintaisia käsivarsia ja hänen hikeä valuvaa paitaansa. Tyttö otteli vastaan. Christophe pusersi häntä rajummin, hän olisi tahtonut hänet kuristaa. Tyttö riuhtautui irti, huusi, sylkäisi, pyyhki kädellään huuliaan ja haukkui hänet pahanpäiväisesti. Christophe oli päästänyt hänet menemään ja pakeni poikki ketojen minne sattui. Tyttö kivitteli häntä ja laukoi yhä hänen jälkeensä kokonaisen leterin riettaita nimityksiä. Christophe punastui; ei suinkaan juuri sen tähden, mitä tyttö hänestä ajattelisi ja muille sanoisi, vaan omain ajatustensa vuoksi. Tuo yhtäkkiä tullut tila, jolloin hän ei ollut tiennyt, mitä teki, kauhisti häntä. Mitä hän olikaan tehnyt? Mitä hän vielä oli tekevä? Se, mitä hän siitä saattoi käsittää, inhoitti häntä rajattomasti. Ja kuitenkin tuo inho vietteli häntä. Hän taisteli itseään vastaan, eikä hän tiennyt, millä puolella oikea Christophe oli. Silmitön voima pakotti häntä, hän pakeni sitä turhaan: se oli sama kuin paeta itseään. Mitä se voima hänestä vielä tekisi? Mitä tekisi se huomenna… tuossa paikassa… tuokiossa, joka menisi ainoastaan juostessa tämän kynnetyn pellon poikki, päästäkseen maantielle?… Pääsisikö hän sinne edes? Eikö hän pysähtyisi, lähtisi takaisin, ryntäisi tuon tytön perästä? Ja silloin?… Hän muisti juovuttavan vimman sekunnin, jolloin hän oli puristanut tyttöä kurkusta. Kaikki teot olivat mahdollisia. Kaikki teot kelpasivat. Rikoskin?… Kyllä: vaikka rikos… Sydämen sekasorto sai hänet läähättämään. Tielle päästyään hän pysähtyi henkäisemään sisäänsä ilmaa. Tyttö jutteli tuolla alhaalla erään toisen tytön kanssa, joka oli huudot kuullessaan juossut hätään; ja kädet puuskassa katselivat tytöt häntä ja nauroivat kohti kurkkua. Christophe meni kotiin. Hän sulkeutui huoneeseensa moneksi päivää, ei hievahtanutkaan sieltä, hän ei mennyt ulos; ei edes kaupungillekaan muuta kuin välttämättömästä pakosta. Hän karttoi peloissaan jokaista tilaisuutta, jolloin hän voi joutua kaupungin porttien ulkopuolelle ja lähteä samoamaan maalle: hän kammoi kohtaavansa siellä sen hulluuden puuskan, joka oli karannut hänen kimppuunsa aivan kuin tuulenpuuska ennen myrskyä. Hän luuli, että kaupungin muurit voivat hänet siitä suojella. Hän ei aavistanut, että vihollisen riittää päästämään sisään huomaamaton rakokin, joka on suljettujen ikkunaluukkujen välissä ja josta ainoastaan katse mahtuu pujahtamaan.

II.

SABINA.

Yhdessä Eulerien talon siivessä, toisella puolella pihaa asui pohjakerroksessa pikku tyttönsä kanssa eräs kaksikymmenvuotias nuori nainen, joka oli muutama kuukausi sitten joutunut leskeksi. Rouva Sabina Fröhlich oli näet niinikään Eulerin ukon vuokralaisia. Hänen hallussaan oli kadulle päin oleva kauppa, ja pihanpuolella oli hänellä lisäksi kaksi kamaria, sekä sitäpaitsi ilonaan pieni puutarhankolkka, joka oli erotettu Eulerien puutarhasta yksinkertaisella ja muratin köynnöstämällä rautalanka-aidalla. Siellä tarhassa nähtiin rouvaa harvoin; hänen lapsensa huvittelihe siellä yksinään, aamusta iltaan, kaivellen hiekkakasaa; ja pieni puutarha rehoitti omassa vallassaan vanhan Justuksen suureksi mielipahaksi, sillä hän rakasti haravoituja käytäviä ja yleensä sievästi järjestettyä luontoa. Hän oli koettanut huomauttaa tuolle vuokralaiselleen siitä asiasta; mutta luultavasti juuri siitä syystä ei rouvaa sitten näkynytkään; eikä puutarha siitä hyötynyt mitään.

Rouva Fröhlichillä oli pieni sekatavarakauppa, jossa olisi voinut käydä vilkas liike, koska se oli hyvän kauppakadun varrella, aivan kaupungin sydämessä; mutta hän ei välittänyt siitä paljon enempää kuin puutarhastaankaan. Hän ei hoitanut itse edes talouttaan, kuten itseään kunnioittavan naisen olisi rouva Vogelin sanojen mukaan pitänyt tehdä, — varsinkin, ellei nainen ole sellaisessa varallisessa asemassa, että se sallii joutilaisuuden, jos ei juuri annakaan sitä anteeksi; rouva Fröhlich oli ottanut itselleen pienen, noin viisitoistavuotiaan palvelustytön, joka tuli aamuisin muutamaksi tunniksi järjestämään huoneita ja hoitamaan kauppaa, sillaikaa kuin nuori rouva loikoili veltosti vuoteessa tai kuhnusteli pukeutumishommissaan.

Christophe huomasi usein ikkunastaan, kuinka hän liikkui kamarissaan paljain jaloin, pitkässä paidassa, tai istui monesti tuntikausia kuvastimen edessä; sillä rouva oli niin huoleton, että unohti sulkea uutimensa; ja kun hän huomasi sen, oli hän niin välinpitämätön, ettei viitsinyt nousta laskemaan niitä alas. Christophe oli häveliäämpi kuin hän ja kääntyi pois ikkunansa äärestä, ettei olisi saattanut pukeutujaa hämille; mutta kiusaus oli liian suuri. Hiukan punastuen vilkaisi hän kuitenkin syrjästä noihin paljaisiin, laihanlaisiin käsivarsiin, jotka kohosivat raukeankaipaavasti avattua tukkaa kohti, vilkaisi rouvan käsiä, jotka liittyivät yhteen hänen kaulansa taakse ja unohtuivat siihen asentoon, kunnes ne puutuivat ja nainen antoi niiden hervahtaa alas. Christophe vakuutteli itselleen, että hän katseli vain epähuomiossa tätä mieluisaa näytelmää ja ettei se häirinnyt hänen musikaalisia tuumiskelujaan; mutta se tuntui hänestä mukavalta, ja viimein hän menetti yhtä paljon aikaa katsellessaan Sabinarouvaa kuin viimeksimainittukin menetti pukeutumiseensa. Ei silti, että tuo leski olisi ollut koketti: hän oli paremminkin ja ainakin tavallisesti ulkoasustaan vain välinpitämätön, eikä hän kohdistanut pukuunsa sellaista tunnontarkkaa huolta kuin Amalia tai Rosa. Jos hän juuttuikin pöytänsä ääreen pitkäksi aikaa, johtui se pelkästään laiskuudesta; aina, kun hän pisti kiinni neulan, täytyi hänen moisen ponnistuksen jälkeen levähtää, katsella kuvastimeen kärsivin elein. Iltapuolella päivääkään ei hän ollut vielä täysin pukeutunut.

Usein lähti palvelijatar pois, ennenkuin Sabina oli valmis; ja joku ostaja soitti kaupan ovikelloa. Leski antoi hänen soittaa ja huudella pari kolme kertaa, ennenkuin tuli nousseeksi ylös tuoliltaan. Hän ilmestyi kauppaan hymyillen, hätäilemättä, — etsi ostettavaa, jota häneltä pyydettiin kiirehtimättä ollenkaan, — ja jos hän ei sitä löytänyt hiukankin etsittyään tai jos hänen olisi täytynyt, kuten joskus sattui, hieman vaivata itseään sitä käsiinsä saadakseen: kantaa esimerkiksi hyllyportaat huoneen toisesta päästä toiseen, — niin sanoi rouva tyynesti, ettei hänellä sitä ollut; ja kun hän ei välittänyt vastakaan järjestää hiukan parempaan kuntoon kauppaansa tai hankkia tavaroita, joita puuttui, niin ostajat kyllästyivät ja menivät muualle. Aivan suuttumatta kyllä. Miten olisikaan voinut närkästellä tuollaiselle rakastettavalle olennolle, joka puhui suloisella äänellä eikä kiihtynyt mistään? Sanoipa hänelle mitä tahansa, hän oli aivan välinpitämätön; sen tunsi niin hyvin, että ne, jotka alkoivat valittaa, menettivät heti ryhtinsä eivätkä voineet jatkaa: he lähtivät matkaansa, vastaten hymyllä hänen viehättävään hymyynsä, mutta takaisin eivät he tulleet. Kaupan omistajatar ei siitä huolestunut. Hän hymyili yhä vain.

Hän oli nuoren firenzeläisnaisen näköinen. Kulmakarvat olivat korkeat ja kauniisti piirtyvät, silmät harmaat ja puoliavoimet, ripsien harsoamat. Alaluomi hiukan paisunut, sen juuressa keveä ryppy. Sievä pikku nenä kohosi kärjestään somassa kaaressa; toinen pikku kaari erotti sen ylähuulesta, joka kivertyi raollaan olevan suun päälle nyrpistyvin, veltoin ja hymyilevin ilmein. Alempi huuli oli hieman möyheä; kasvojen alapuoli pyöreä, ja sen ilme oli lapsellisen-vakava kuin Filippo Lippin madonnain. Hipiän väri oli hiukan samea, tukka vaaleanruskea, kiharat epäjärjestyksessä, ja niskatupsu oikeaa peijakkaan kuontaloa. Hänen ruumiinsa oli pienehkö, jäsenet hennot, liikkeet laiskat. Vaikkei hän kiinnittänytkään pukuunsa liioin huolta, — vaippa oli aina hiukan auki, koska siitä oli nappeja poissa, jalassa oli rumat, kuluneet kengät, ja muutenkin oli rouva näöltään hieman tuhruinen, — niin hurmasi hän miehiä nuorekkaalla siroudellaan ja suloudellaan, vaistomaisella maireudellaan. Kun hän meni hengittämään raitista ilmaa kaupan ovelle, katselivat ohitsekulkevat nuoret miehet häntä ilokseen; ja joskaan hän ei ollut heistä millänsäkään, ei häneltä jäänyt se huomaamatta. Hänen silmiinsä tuli silloin tuollainen kiitollinen ja iloinen ilme, jonka jokainen nainen saa tuntiessaan itseään suopeasti katseltavan. Hän näytti sanovan:

— Kiitän!… Vielä, vielä! Katselkaa vain!…

Mutta vaikka hänestä oli mieleistä miellyttää, koskaan ei hän viitsinyt tehdä pienintäkään yritystä miellyttääkseen.

Euler-Vogeleille hän oli ainainen häpeän ja harmin esine. Kaikki hänessä loukkasi heitä: hänen laiskuutensa, epäjärjestys hänen kodissaan, hänen huolimaton ulkoasunsa, hänen kohtelias välinpitämättömyytensä, jos he häntä jostakin huomauttivat, hänen iänikuinen hymynsä, hänen julkea tyyneytensä, jos puhuttiin hänen miehensä kuolemasta, hänen lapsensa heikot puolet, hänen huonot raha-asiansa; se, että jokapäiväisen elämän kaikenlaiset pienet ja suuret ikävyydet eivät laisinkaan voineet muuttaa hänen rakkaita tottumuksiaan; hänen ainainen vetelehtimisensä: kaikki hänessä heitä loukkasi; ja pahinta heistä oli, että hän siitä huolimatta miellytti. Sitä ei rouva Vogel voinut antaa hänelle anteeksi. Tuntuihan kuin Sabina olisi elänyt, näin ikäänkuin pilkalla ja väittääkseen epäpäteviksi kaikki vanhat totutut tavat, oikeat periaatteet, typerät velvollisuudet, työnteon ja ilon unohtamisen, touhun, metelin, kinastukset, vaikeroimiset, koko sen pyhän pessimismin, joka oli Eulerin perheen olemisen oikeutus niinkuin kaikkien muidenkin kunnon ihmisten ja joka teki heidän elämästään ennenaikaisen kiirastulen. Että nainen, joka ei tehnyt mitään, vaan vietti aamusta iltaan hyviä päiviä, tohti ärsyttää heitä hävyttömällä rauhallaan, sillaikaa kun he uursivat ja puursivat kuin kuritushuonevangit, — ja että maailma kaiken päällisiksi myönsi hänelle sen oikeuden, — sehän meni jo yli rajojensa, se vei rohkeuden kunnon ihmisiltä!… Onneksi oli maailmassa vielä, Jumalan kiitos, muutamia älykkäitäkin ihmisiä; rouva Vogel haki lohdutustaan heidän parissaan. Siinä piirissä vaihtoivat jäsenet keskenään joka päivä huomioita, joita he väliajalla olivat tehneet tuosta nuoresta leskestä, vaaniskellen häntä ikkunaverhojen takaa. Nämä jaarittelut olivat perheen ilona iltaisin istuttaessa yhdessä pöydän ääressä. Christophe kuunteli hajamielisenä. Hän oli niin tottunut näkemään Vogelien asettuvan naapuriensa tapaintuomareiksi, ettei tämä enää kiinnittänyt laisinkaan hänen huomiotaan. Sitäpaitsi ei hän tuntenut Sabinarouvasta vielä muuta kuin hänen niskansa ja paljaat käsivartensa, eivätkä ne, niin miellyttävät kuin ne olivatkin, sallineet hänen vielä luoda itselleen varmaa mielipidettä hänen persoonastaan. Kuitenkin tunsi hän olevansa täynnä anteeksiantoa leskeä kohtaan; ja, niskuroimishalusta hän oli suopea Sabinalle varsinkin siksi, ettei Sabina miellyttänyt Vogelin rouvaa.

Päivällisen jälkeen, illalla, kun oli hyvin kuuma, ei voitu oleskella paahtavassa pihassa, jonne aurinko paistoi koko iltapuolen. Ainoa paikka koko talossa, jossa saattoi hiukan vilvoitella, oli kadun puoleinen kylki. Euler ja hänen vävynsä menivät joskus istumaan talon pääoven kynnykselle Louisan kanssa. Vogelin rouva ja Rosa eivät sinne tulleet muuta kuin tuokioksi: heitä estivät talouspuuhat; rouva Vogel oli ottanut kunnia-asiakseen näyttää selvästi, ettei hänellä ollut aikaa vetelehtiä; ja hän sanoi niin äänekkäästi, että kyllä kuultiin, että nuo tuollaiset, jotka istuivat siellä ovillaan haukottelemassa eivätkä panneet rikkaa ristiin, kävivät suorastaan hänen hermoilleen. Kun hän ei voinut pakottaa heitä työhön — (siitä hän oli tosiaan pahoillaan), — niin päätti hän olla heitä ollenkaan näkemättä, ja hän meni sisään ja ryhtyi raivoisaan työhön. Rosa piti velvollisuutena seurata hänen esimerkkiään. Euler ja Vogel vainusivat vetoa joka paikassa, ja pelkäsivät ulkona vilustuvansa ja nousivat pian takaisin sisään; he menivät aikaisin maata, ja olisivat luulleet tuhon perivän itsensä, jos olisivat vähänkin horjahtaneet elämäntavoistaan. Kello yhdeksästä illalla ei portailla ollut enää ketään muita kuin Louisa ja Christophe. Louisa vietti kaiket päivät kamarissaan; ja illoin vaati velvollisuus Christophea hänen mielestään olemaan äidin luona ulkona, milloin vain voi, pakottaakseen äidin saamaan hiukan raitista ilmaa. Yksin ei Louisa olisi koskaan tullut ulos: kadun meteli hirvitti häntä. Lapset juoksivat perätysten ja kirkuivat, Kaikki korttelin koirat vastasivat siihen huutoon haukunnalla. Kuului pianonsoittoa, hiukan kauempaa klarinetin ääni, ja eräältä läheiseltä kadulta kaikui läppäkornetti. Äänet hälisivät sekaisin. Ihmiset kulkivat edestakaisin ryhmissä talojensa edustalla. Louisa olisi mielestään ollut tuhon oma, jos hänet olisi jätetty yksin keskelle sellaista ruminaa ja räminää. Mutta poikansa vieressä oli se hänelle melkeinpä iloa. Meteli rauhoittui rauhoittumistaan. Lapset ja koirat menivät ensin maata. Ryhmät hajaantuivat. Ilma tuli puhtaammaksi. Hiljaisuus laskeutui kaduille. Louisa kertoi hennolla äänellään uutisia, joita oli kuullut Amalialta ja Rosalta. Ne eivät olleet hänestä kovinkaan mielenkiintoisia, mutta hän ei tiennyt, mistä muustakaan poikansa kanssa puhua, ja hänellä oli halu lähentyä häntä, puhua hänelle jotakin. Christophe tunsi sen, ja oli muka tarkasti seuraavinaan äidin juttuja; mutta oikeastaan ei hän kuunnellut. Hän herposi hämärään horteeseen ja muisteli päivän tapahtumia.

Eräänä iltana, kun he istuivat niin, — äidin pakistessa sillä tavoin, näki Christophe vieressä olevan kaupan oven aukeavan. Naishahmo tuli hiljaa ulos ja istahti katuportailleen. Hänen ja Louisan tuolin välillä oli vain joku askel. Nainen oli asettunut tummimpaan varjoon. Christophe ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän tunsi hänet. Hänen horroksensa hälveni heti. Ilma tuntui suloisemmalta. Louisa ei ollut huomannut Sabinan läsnäoloa, ja jatkoi hiljaisella äänellä tyyniä pakinoitaan. Christophe kuunteli nyt tarkemmin, ja hänelle tuli halu pistää niihin huomautuksiaan, puhua, puhella, ehkäpä ollakseen kuunneltukin. Pieni naisen hahmo istui liikahtamatta, hieman kuin lamaan vaipuneena, jalkaterät keveästi ristissä, kädet toistensa päällä polvilla. Hän katseli eteensä, ei näyttänyt kuulevan mitään. Louisaa alkoi nukuttaa. Hän meni sisään. Christophe sanoi haluavansa jäädä ulos vielä vähäksi aikaa.

Kello oli lähes kymmenen. Katu oli tyhjä. Viimeiset naapurit menivät yksi toisensa jälkeen sisään. Kuului kauppain ovien kolinaa, kun niitä suljettiin. Ruskossa kiiltävät ikkunat iskivät silmää ja sammuivat, pari niistä hohteli vielä: nyt kuoli niidenkin valo. Vallitsi hiljaisuus… Nuo kaksi ulosjäänyttä eivät katselleet toisiinsa, he pidättivät hengitystään, oli kuin he eivät olisi tienneet olevansa toistensa lähettyvillä. Kaukaa maalta tuli niitetyn heinän hajua ja eräältä läheiseltä parvekkeelta leukoijan tuoksua. Ilma oli liikkumaton. Linnunrata kaartui heidän päänsä päällä. Oikealla verenhohtava Jupiter. Erään savutorven kohdalla oli Otava alenemassa; kalpean-vihertävällä taivaalla loistivat tähdet niinkuin päivänkukat. Seurakunnan kirkossa löi kello yksitoista, sen soittoon vastasivat ympäriltä toisten kirkkojen äänet, kirkkaat tai sameat, ja kodeista seinäkellojen himmeät helähdykset tai käkikellojen käheä kukunta.

Istujat heräsivät yhtäkkiä unelmistaan, he nousivat yhtaikaa ylös. Ja aikoessaan mennä sisään tervehtivät he toisiaan päännyökkäyksellä, kumpikin oveltaan, puhumatta. Christophe nousi portaita ylös kamariinsa. Hän sytytti kynttilänsä, istahti pöytänsä ääreen, ja istui siinä kauan pää käsissä, ajattelematta mitään. Sitten hän huokaisi ja meni maata.

Seuraavana aamuna lähestyi hän ajatuksettomasti ja vaistomaisesti ikkunaa ja katsoi siitä Sabinan huoneeseen päin. Mutta siellä olivat uutimet nyt suljetut. Ne pysyivät kiinni koko aamupäivän; pysyivät kiinni siitä lähtien aina.

Christophe esitti seuraavana iltana äidilleen, että he menisivät jälleen istumaan ulos talon ovelle. Se tuli Christophelle tavaksi. Louisa iloitsi siitä: hän oli levoton, kun näki poikansa vetäytyvän kamariinsa heti päivällisen jälkeen, sulkevan ikkunansa ja sen ulkoluukutkin. — Pikku nainen ei myöskään jäänyt ilmestymättä totutulle paikalleen, ja istui siinä sitten kuin mykkä varjo. Hän ja Christophe tervehtivät toisiaan nopealla päännyökkäyksellä, eikä Louisa sitä huomannut. Christophe pakinoi äitinsä kanssa. Sabina hymyili pikku tytölleen, joka leikki kadulla; puoli yhdeksän tienoissa meni hän viemään tyttönsä maata ja tuli sitten hiljaa takaisin. Kun hän viipyi hiukan, peloitti Christophea jo, ettei hän enää palaisikaan. Hän kuunteli korva tarkkana ääniä sisältä, kuuli lapsen nauravan ja inttävän, ettei hän tahdo ruveta nukkumaan; sitten erotti hän Sabinan hameen kahinan, ennenkuin Sabina ilmestyi kauppansa kynnykselle. Silloin käänsi Christophe katseensa sieltäpäin pois, ja puheli vilkkaammalla äänellä äidilleen. Hänelle tuli joskus tuntu, että Sabina katseli häntä. Ja hänkin puolestaan heitti Sabinaan salavihkaisia katseita. Mutta koskaan eivät heidän silmänsä osuneet toisiinsa.

Pikku tyttö oli yhdyssiteenä heidän välillään. Hän juoksi kadulla toisten lasten kanssa, jotka kaikki keksivät ärsyttää huvikseen sävyisää koiraparkaa, joka torkkui kuono pitkin etukäpäliä; koira raotti punertavaa silmäänsä ja päästi viimein tuskastuneen urahduksen: silloin lapset hajaantuivat ja vinkaisivat pelosta ja ilosta. Pikku tyttö kirkui kimeästi, ja vilkui taakseen, aivan kuin häntä olisi ajettu takaa: hän juoksi ja heittäytyi Louisan helmoihin, ja Louisa nauroi hellästi. Hän piti lasta luonaan, kyseli häneltä sitä ja tätä; ja niin syntyi seurustelu Sabinan kanssa. Christophe ei ottanut siihen laisinkaan osaa, hän ei puhunut Sabinalle. Eikä Sabina myöskään hänelle. Aivan kuin hiljaisesta sopimuksesta eivät olleet muka toisistaan tietävinään. Mutta Christophe ei menettänyt ainoaakaan hänen päänsä ylitse vaihdetuista sanoista. Hänen vaikenemisensa tuntui Louisasta vihamielisyyden ilmaukselta. Mutta Sabina ei arvostellut sitä niin, vaikka se tekikin hänet hiukan araksi, joten hän sekaantui hieman vastauksissaan. Silloin keksi hän tekosyyn mennä sisään.

Louisa vilustui ja pysyi kokonaisen viikon sisällä. Christophe ja Sabina jäivät ulos kahden. Ensi kerralla he sitä pelästyivät. Sabina tahtoi näyttää luontevammalta ja otti syliinsä pikku tyttönsä ja ahmi häntä suudelmilla. Christophe oli kiusautunut, eikä hän tiennyt, pitäisikö hänen olla yhä tiedoton siitä, mitä hänessä tapahtui. Se kävi vaikeaksi: vaikka he eivät vielä olleet vaihtaneet sanaakaan, oli tuttavuus jo tehty, Louisan avulla. Christophe koetti saada pari sanaa ulos kurkustaan, mutta ne äänet pysähtyivät keskelle tietä. Pikku tyttö auttoi heidät jälleen pulasta. Piilosille ruvetessaan pyöri hän Christophen tuolin ympärillä, ja Christophe otti hänet siinä kiinni ja syleili häntä. Christophe ei liioin rakastanut lapsia; mutta hän tunsi omituista suloa syleillessään juuri tätä. Tyttönen koetti riuhtautua irti, sillä hän oli innostunut leikkimään. Christophe ärsytteli häntä, hän puri Christophea käteen; Christophe päästi hänet luisumaan maahan. Sabina nauroi. He puhuivat tyttöön katsellen keskenään pari vähäpätöistä sanaa. Sitten koetti Christophe — (hän luuli sen nyt jo velvollisuudekseen) — alkaa pakinaa; mutta hänen sanavarastonsa ei ollut kovin runsas; eikä Sabina helpoittanut hänen tehtäväänsä: hän ainoastaan toisti, mitä Christophe oli sanonut:

— Tänä iltana oli niin kaunista.

— Aivan niin, tänä iltana oli ihmeen kaunista.

— Pihalla ei ollut raitista ilmaa.

— Niin, siellä oli tukahuttavaa.

Keskustelu tuli kiusalliseksi. Sabina käytti hyväkseen sitä seikkaa, että oli aika viedä tyttö sisään, ja poistui; eikä hän sitten enää näyttäytynyt.

Christophe pelkäsi, että hän tekisi ehkä samoin seuraavanakin iltana ja karttaisi joutumasta hänen pariinsa muulloin kuin Louisan ollessa läsnä. Mutta asia oli päinvastoin; ja huomenna koetti Sabina ryhtyä jälleen seurusteluun. Hän teki sen paremminkin pakosta kuin ilosta; tunsi, että hänelle tuotti suurta vaivaa löytää keskustelun aiheita ja että hänen pakinansa ikävystyttivät häntä itseäänkin: kysymykset ja vastaukset tulivat katkonaisina, keskellä ilkeää vaikenemista. Christophe muisti ensimmäiset hetket kahden kesken Oton kanssa; mutta Sabinan parissa kävivät puheenaiheet vieläkin niukemmiksi, eikä Sabina ollut yhtä malttavainen kuin Otto: kun hän näki yritystensä huonon menestyksen, ei hän enää koettanutkaan. Siitä olisi ollut liikaa vaivaa, hän ei siitä enää välittänyt. Sabina vaikeni, ja Christophe noudatti hänen esimerkkiään.

Yhtäkkiä tuli kaikki silloin taas niin suloiseksi. Pimeys muuttui jälleen rauhalliseksi, ja heidän sydämensä saivat takaisin ajatuksensa. Sabina kiikkui hiljaa tuolillaan ja uneksi. Christophe uneksi myöskin omalla tahollaan. He eivät puhuneet toisilleen mitään. Puolen tunnin päästä kiihtyi Christophe ihastelemaan, aivan kuin itsekseen puhuen, hiljaisella äänellä päihdyttävää tuoksua, jota tuuli toi mukanaan, lentäessään jostakin mansikkamaan ylitse. Sabina vastasi pari kolme sanaa. He vaikenivat molemmat jälleen. He nauttivat tällaisen epämääräisen hiljaisuuden sulosta, näistä merkityksettömistä sanoista. He vaipuivat samaan unelmaan, heidät täytti yhteinen ajatus; he eivät tienneet, mikä se oli, he eivät tunnustaneet sitä itsellensäkään. Kun kello löi yksitoista, erosivat he hymyillen.

Seuraavana päivänä eivät he enää koettaneetkaan solmia pakinaa: he tyytyivät eiliseen rakkaaseen hiljaisuuteen. Silloin tällöin riittivät jotkut harvat, lyhyet sanat vakuuttamaan heille, että he ajattelivat samoja asioita.

Sabina naurahti ja sanoi:

— Kuinka paljon parempi on, ettei pakota itseään puhumaan. Sellainen puhuminen tuntuu velvollisuudelta, ja se on niin ikävää.

— Ah! äännähti Christophe merkitsevästi, jos kaikki olisivat samaa mieltä kuin te.

He nauroivat kumpikin. He ajattelivat rouva Vogelia.

— Naisraukka! sanoi Sabina; kuinka hän on väsyttävä.

— Hän itse ei väsy koskaan, jatkoi Christophe harmistuneen näköisenä.

Sabina ilostui hänen kasvojensa ilmeestä ja sanoistaan.

— Teistä on se hauskaa? kysyi Christophe. Teille se kyllä onkin mukavaa. Te kun olette turvassa.

— Totta kyllä, virkkoi Sabina. Minä vetäydyn lukon taakse.

Sabina naurahti suloisesti, melkein hiljaa. Christophe kuunteli häntä hurmaantuneena, keskellä hiljaista yötä. Hän hengitti nauttien raitista ilmaa.

— Ah, miten ihanaa on vaieta! huudahti Christophe venytellen ruumistaan.

— Ja miten tarpeetonta puhua! vastasi Sabina.

— Niin, virkkoi Christophe, siten ymmärtää toista niin hyvin.

He vaipuivat jälleen vaikenemiseensa. Pimeys esti heitä näkemästä toisiaan. He hymyilivät kumpikin.

Kuitenkaan eivät he yhdessä ollessaan tienneet toisistaan mitään, vaikka tunsivat, — tai kuvittelivat tuntevansa, — asiat samalla tavalla. Sabina ei siitä ollut millänsäkään. Christophe oli uteliaampi. Eräänä iltana kysyi hän leskeltä:

— Pidättekö te musiikista?

— En, vastasi Sabina suoraan. Se on minusta ikävää, minä en siitä ymmärrä yhtään mitään.

Moinen rehellisyys hurmasi Christophea. Hän oli lopen kyllästynyt ihmisiin, jotka väittivät olevansa hullaantuneet musiikkiin ja olivat kuolla ikävästä, kun heidän piti sitä kuunnella: Christophesta tuntui nyt melkein hyvältä, ettei joku rakastanut musiikkia ja että hän tunnusti sen suoraan. Hän tiedusteli, lukiko Sabina.

— En. — Hänellä ei ensistäänkin ollut kirjoja.

Christophe tarjosi hänelle omiaan.

— Vakaviako kirjoja? kysyi Sabina rauhattomana.

— Ei vakavia, — ellei rouva tahtonut. Runoutta.

— Mutta nehän ovat vakavia kirjoja.

— Romaaneja sitten. Sabina nyrpisti suutaan.

— Eikö sellainen rouvaa viehättänyt?

— Kyllä, viehättihän; mutta ne olivat aina liian pitkiä; hän ei koskaan jaksanut lukea loppuun. Hän unohti alkupuolen; hän hyppäsi lukujen ylitse, eikä hän viimein ymmärtänyt mitään. Silloin heitti hän kirjan nurkkaan.

— Mainio todistus, miten sellainen teitä viehättää.

— Pyh, se on parhaiksi tarinoille, jotka eivät ole totta. — Hän säilytti harrastelunsa muuta varten kuin kirjoja.

— Teatteriako vartena

— Oh, eipä liioin.

— Eikö rouva siis käynyt teatterissa?

— Ei. Siellä oli liian kuuma. Ja siellä oli liian paljon väkeä. Kotona on mukavampaa. Valot koskevat silmiin ja näyttelijät ovat niin rumia.

Siitä oli Christophe yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta oli siellä teatterissa vielä muutakin: itse näytelmät.

— Kyllä, äännähti Sabina hajamielisesti. Mutta minulla ei ole siihen aikaa.

— Mitä te sitten teette aamusta iltaan? Sabina hymyili:

— Onhan sitä tekemistä!

— Aivan niin, virkkoi Christophe, teillähän on kauppanne.

— Oh, hymähti Sabina rauhallisesti, se ei tuota minulle suurta huolta.

— Tyttärenne vie siis teiltä kaiken aikanne?

— Oh, ei, tuoko piskuiseni! Hän on niin kiltti, hän huvittelee aivan yksin.

— Mutta mikä sitten?

Christophe pyysi anteeksi utelemistaan. Mutta se vain huvitti Sabinaa.

— On niin paljon, paljon, kaikenlaista!

— Mitä?

Rouva ei voinut sanoa. Oli, jos jotakin. Vaikka ei olisikaan ollut muuta kuin nousta vuoteelta, pukeutua, ajatella päivällistä, keittää se, syödä se, ajatella illallista, järjestää hiukan huonettaan… Siihen päivä jo loppui… Ja täytyihän olla vähän aikaa myöskin ollakseen tekemättä mitään…

— Eikö teille tule ikävä?

— Ei koskaan.

— Vaikka ette teekään mitään?

— Juuri silloin, kun en tee mitään. Minusta on päinvastoin ikävää tehdä jotain.

He katsoivat toisiinsa nauraen.

— Kuinka onnellinen olette! sanoi Christophe. Minä, minä en osaa olla tekemättä jotain.

— Näyttääpä, kuin osaisitte erinomaisesti.

— Olen viime päivinä oppinut.

— Opitte kyllä, kun aika tulee.

Christophen sydän oli rauhallinen ja levännyt, kun hän palasi kamariinsa Sabinan puheilta. Hänelle riitti ainoastaan nähdä Sabina. Hän sai levähtää nyt tuosta levottomasta, ärtyneestä, hermostuneen tuskallisesta mielentilasta, joka oli kiduttanut hänen sydäntään. Ei mitään kiusaavaa puhellessa Sabinan kanssa. Ei mitään häiritsevää hänestä uneksiessa. Hän ei uskaltanut sitä tunnustaa itselleen; mutta heti, kun hän joutui Sabinan läheisyyteen, tunsi hän itsensä valtaavan niin suloisen tylsyyden, että hän melkein nukahti. Öisin nukkui hän paremmin kuin oli koskaan ennen nukkunut.

Työstä palatessaan vilkaisi Christophe usein Sabinan kauppaan. Tapahtui harvoin, ettei hän Sabinaa silloin nähnyt. He tervehtivät hymyillen toisiaan. Joskus oli Sabina ovella ja he juttelivat muutaman sanan; tai raoitti Christophe ovea, huusi pikku tyttöä ja pisti hänen käteensä tötterön namusia.

Eräänä päivänä päätti Christophe mennä sisään. Hän väitti tarvitsevansa liivinnappeja. Sabina ryhtyi niitä etsimään; mutta hän ei löytänyt. Kaikki napit olivat sekaisin: mahdotonta löytää niistä sopivia. Sabina oli hiukan harmissaan, että Christophe näki tämän epäjärjestyksen. Christophea se huvitti, ja hän kumartui uteliaana katsomaan nappivarastoja.

— Älkää! äännähti Sabina koettaen peittää laatikoita käsillään; älkää katsoko, kaikki on nurin narin…

Sabina ryhtyi etsimään. Mutta Christophen läsnäolo kiusasi häntä. Hän tuskastui, ja sanoi lykäten laatikon kiinni:

— En minä nyt löydä. Menkää tuonne Liisin luo, toiselle kadulle, tässä lähellä. Hänellä niitä on varmasti, hänellä on kaikkea, mitä tarvitaan. Christophe nauroi moiselle liikeharrastukselle.

— Lähetättekö te hänelle tällä tavoin kaikki ostajanne?

— No, en tosiaan tee sitä ensi kertaa, vastasi Sabina iloisesti. Häntä hävetti kuitenkin hiukan.

— On niin ikävä järjestellä kaikkea, jatkoi Sabina. Minä lykkään sen päivästä päivään… Mutta huomenna minä sen varmasti teen.

— Tahdotteko, niin autan teitä? kysyi Christophe.

Sabina kielsi. Hän olisi kyllä halunnut siihen myöntyä, mutta hän ei uskaltanut juorujen vuoksi, ja sitäpaitsi se oli hänestä nöyryyttävää.

He pakisivat sitten edelleen.

— Entä ne napit? sanoi leski hetken päästä Christophelle. Ettekö menekään Liisin luo?

— En kuuna päivänä, vastasi Christophe. Odotan, kunnes ne teillä ovat järjestyksessä.

— Oh! äännähti Sabina, joka oli jo unohtanut viimeiset sanansa; älkää odottako niin kauan!

Tämä Sabinan sydämen ääni riemastutti Christophea. Christophe lähestyi laatikkoa, jonka Sabina oli sysännyt kiinni:

— Antakaa minun hakea, eikö niin?

Sabina juoksi hänen luokseen estämään:

— Ei, ei, älkää nyt, minä olen aivan varma, että minulla ei niitä ole…

— Lyönpä vetoa, että teillä on.

Ensimmäisellä yrityksellä veti Christophe riemuiten laatikosta yhden sellaisen napin, jota puuttui. Hän tarvitsi vielä toisia, ja aikoi kaivella nappikasaa; mutta Sabina tempaisi häneltä laatikon käsistä ja ryhtyi valitsemaan itse, sillä hänen itserakkautensa oli loukkautunut.

Päivä aleni. Sabina meni ikkunan ääreen. Christophe istahti jonkun askeleen päähän hänestä; pikku tyttö kiipesi hänen syliinsä. Christophe oli kuuntelevinaan tytön lavertelua, ja vastasi hajamielisesti hänelle. Hän katseli Sabinaa, joka tiesi hänen katselevan itseään ja kumartui valitsemaan nappeja laatikosta. Christophe huomasi hänen niskansa ja yläosan poskea. — Ja häneen katsellessaan näki hän, että Sabina punastui. Ja myöskin Christophe punastui.

Lapsi pakisi yhä. Kumpikaan heistä ei vastannut hänelle. Sabina ei hievahtanutkaan. Christophe ei nähnyt, mitä hän teki: hän oli varma, ettei Sabina tehnyt mitään, hän ei edes katsonut laatikkoon, jota hän piteli sylissään. Hiljaisuutta jatkui. Tyttönen luisui levottomana alas Christophen polvilta:

— Minkä tähden te ette sano mitään?

Sabina käännähti yhtäkkiä, ja kietaisi tytön syliinsä. Laatikko putosi permannolle, ja napit kierivät sinne tänne; tyttö päästi ilohuudon, hän tavoitteli nelinkontin nappeja, jotka juoksivat huonekalujen alle. Sabina meni takaisin ikkunan ääreen ja painoi kasvonsa ruutua vasten. Hän näytti kiintyneen katsomaan tarkoin jotakin kadulle.

— Hyvästi, sanoi Christophe järkkyneenä. Sabina ei liikauttanut päätänsäkään ja vastasi aivan hiljaa:

— Hyvästi.

Sunnuntaina, iltapäivällä jäi koko talo tyhjäksi. Kaikki menivät kirkkoon kuulemaan iltamessua. Sabina ei sinne koskaan mennyt. Christophe toruskeli kujeillaan häntä siitä, kerran, kun hän näki hänet istumassa pihaovensa edessä, pienessä puutarhassaan, kirkonkellojen huutaessa kohti kurkkua häntä tulemaan. Sabina vastasi samaan leikilliseen tapaan kuin oli kysyttykin ja sanoi, että ainoastaan päivämessu oli pakollinen; iltamessu ei sitä ollut, joten oli tarpeetonta, hiukan tunkeilevaakin mennä liiallisuuksiin hartaudessaan; ja Sabina ajatteli usein, että Jumala ei suinkaan ollut siitä hänelle vihoissaan, vaan että se paremminkin oli hänestä hyvä.

— Te luotte Jumalan oman muotonne mukaan, virkkoi Christophe.

— Sellainen olisi näet minusta hänen asemassaan ikävää, jatkoi Sabina vakuutetulla äänellä.

— Te ette tosiaan välittäisi paljoa maailmasta, jos olisitte hänen asemassaan.

— Ainoa, mitä siltä pyytäisin, olisi se, ettei se välittäisi minusta.

— Eikä maailma kulkisi ehkä silti sen pahemmin, virkkoi Christophe.

— Hyst! huudahti Sabina; tämähän on jumalatonta.

— Minusta ei ole jumalatonta, jos sanon, että Jumala kyllä siinä asiassa muistuttaa teitä. Olenpa varma, että hän on niistä sanoista imarreltu.

— Oletteko hiljaa! sanoi Sabina puolittain nauraen, puolittain suuttuen. Häntä alkoi peloittaa, että Jumala loukkaantuisi. Hän käänsi nopeasti puheen muualle.

— Ja sitäpaitsi, jatkoi hän, tämä on ainoa aika viikosta, jolloin saa rauhassa nauttia puutarhassa.

— Niin, virkkoi Christophe. He eivät ole nyt täällä. He katsahtivat toisiinsa.

— Kuinka hiljaista! äännähti Sabina. Ei ole tällaiseen tottunut… ei tiedä enää, missä onkaan…

— Oh! huudahti Christophe yhtäkkiä rajusti ja vihoissaan; joskus minun tekisi mieleni hänet kuristaa!

Ei tarvinnut selittää, ketä hän tarkoitti.

— Entäpä toiset? kysyi Sabina iloisesti.

— Kyllä, virkkoi Christophe aremmin. Onhan Rosa.

— Tyttöraukka! virkkoi Sabina.

He vaikenivat.

127

— Jos olisi aina sellaista kuin nyt!… huokaisi Christophe.

Sabina loi häneen nauravat silmänsä, ja laski jälleen katseensa alas, Christophe huomasi, että Sabina teki jotain.

— Mitä te siellä teette? kysyi hän.

(Heitä erotti toisistaan sakea murattiköynnös, joka oli verhona puutarhojen välillä.)

— Katsokaa, vastasi Sabina kohottaen ylös vatia, jota hän piti polvillaan; minä silvon sokeriherneitä.

Ja Sabina huokaisi raskaasti.

— Ei taida olla työ hauskaa? virkkoi Christophe nauraen.

— Oh! vastasi Sabina; on niin ikävää aina ajatella ruokiaan.

— Lyönpä vetoa, virkkoi Christophe, että te mieluummin jättäisitte päivällisen kuin valitsette ikävyyden, jota sen valmistus tuottaa, jos valinta olisi mahdollista.

— Se on varma! huudahti Sabina.

— Kuulkaapas! Minä tulen teitä auttamaan. Christophe harppasi aidan yli ja tuli hänen luokseen.

Sabina istui tuolilla kotinsa ovella. Christophe asettui portaille hänen jalkainsa juureen. Hän otti tuon tuostakin kourallisen vihreitä kuoria Sabinan helmasta, hameen laskoksesta, joka oli vedetty ylös vatsalle; ja pienet, pyöreät hernepallot hän vieritti vatiin, joka oli Sabinan polvien välissä. Christophe katseli maahan. Hän näki Sabinan mustat sukat, niiden kätköstä huomasi hän hänen nilkkainsa muodot ja jalat, joista toinen oli puolittain kohonnut kengästä pois. Hän ei uskaltanut nostaa katsettaan Sabinaan.

Ilma oli raskas. Taivas oli häikäisevän valkea ja niin alhaalla; tuulen henkäystä ei käynyt. Ainoakaan lehti ei liikahtanut. Puutarha-aluetta ympäröi korkea muuri: maailma loppui siihen.

Pikku tyttö oli lähtenyt kaupungille erään naapurirouvan kanssa. He olivat kahden. He eivät puhuneet mitään. Eivät voineet enää virkkaa sanaakaan. Näkemättä mitään otti Christophe yhä herneenpalkoja Sabinan helmasta. Hänen sormensa vapisivat, kun hän silloin kosketti Sabinaan: hänen kätensä osui viileiden ja liukkaiden kuorien keskellä Sabinan sormiin; ne vavahtivat silloin. Nyt eivät he voineet enää jatkaa. He istuivat liikkumatta, toisiinsa katsomatta: Sabina selkäkenossa tuolillaan, suu puoliavoinna, riippuvin käsivarsin; Christophe hänen jalkainsa juuressa, häneen nojaten; hän tunsi olkapäissään ja käsivarressaan Sabinan jalan lämmön. He hengittivät kiihkeästi. Christophe painoi kätensä portaan kiveen, joka tuntui raikkaammalta; hänen toinen kätensä sipui Sabinan kengästä noussutta jalkaa, ja jäi jalkaterän päälle, eikä hän voinut sitä siitä poistaa. Väristys kulki läpi heidän ruumiittensa. Heitä alkoi pyörryttää; Christophen sormet puristivat Sabinan pienen jalan varpaita. Sabina kumartui vaieten ja jäykistyneenä Christophen puoleen?…

He heräsivät tästä päihtymystilastaan tuttuihin ääniin, ja hätkähtivät. Christophe ponnahti ylös ja harppasi aidan toiselle puolelle. Sabina kokosi silpeet helmaansa ja meni sisään. Pihalla Christophe kääntyi katsomaan taakseen. Sabina seisoi kynnyksellä. He katsoivat toisiinsa. Pikku sadepisarat alkoivat soittaa puitten lehtiä… Sabina sulki ovensa. Rouva Vogel ja Rosa tulivat sisään… Christophe meni huoneeseensa…

Kun kellervä päivä sammui ja tukehtui rankkasateen virtoihin, nousi Christophe vastustamattoman voiman tempaisemana pöytänsä äärestä; hän riensi ikkunansa eteen, ja ojensi kätensä vastapäätä olevaa ikkunaa kohti. Samassa oli hän huomaavinaan vastapäisessä ikkunassa, kamarin puolihämärässä suljettujen ruutujen takana, Sabinan ojentavan ja avaavan hänelle käsiään.

Hän ryntäsi ulos huoneestaan. Hän riensi portaita pihalle, juoksi puutarhan väliaidan luo. Vaikka hänet olisi nähty, aikoi hän kavuta aidan ylitse. Mutta kun hän katsahti ikkunaa, johon hän oli äsken luullut Sabinan ilmestyneen, näki hän, että kaikki sisäluukut olivatkin kiinni. Talo tuntui nukkuvan. Hän pysähtyi epäröiden, Eulerin ukko oli menossa kellariin, huomasi hänet ja kutsui häntä. Christophe palasi huoneeseensa, luullen nähneensä unta.

Rosa ei ollut kauankaan huomaamatta, mitä tapahtui. Hän ei ollut epäluuloinen, eikä tiennyt vielä, mitä mustasukkaisuuden tunne on. Hän oli valmis antamaan kaikki, eikä hän pyytänyt mitään takaisin. Mutta jos hän alistuikin surullisena siihen, ettei Christophe häntä laisinkaan rakastanut, ei hän ollut koskaan kuvitellut sellaista mahdollisuutta, että Christophe rakastaisi toista.

Eräänä iltana päivällisaterian jälkeen sai hän valmiiksi ikävän koruompeluksen, johon hän oli tehnyt työtä kuukausia. Hän oli siitä onnellinen, ja hänelle tuli halu vapautua, kerrankin, mennä juttelemaan Christophen kanssa. Hän käytti tilaisuutta, jolloin äiti käänsi häneen selkänsä, ja pujahti huoneesta pois. Hän hiipi ulos niinkuin pahoja tehnyt koulupoika. Hän nautti jo ajatellessaan, miten hän nolaisi Christophen, joka oli pilkallisesti väittänyt, ettei hän saisi työtään valmiiksi koskaan. Häntä huvitti yllättää Christophe yhtäkkiä kadulla. Vaikka tyttöparka hyvinkin tiesi Christophen tunteet itseään kohtaan, oli hän aina luonnostaan taipuisa luulemaan, että toiset iloitsisivat hänet nähdessään samalla tavalla kuin hänkin tavatessaan toisia.

Rosa tuli ulos. Talon seinämällä istuivat Christophe ja Sabina, kuten tavallisesti. Rosan sydäntä kouristi. Kuitenkaan ei hän pysähtynyt vielä tämän järjettömän vaikutelman tähden; ja iloisesti hän huudahti Christophea nimeltä. Hänen kimeän äänensä kajahdus sattui Christopheen pimeän illan hiljaisuudessa kuin väärä ääni soitossa. Christophe vavahti tuolillaan; ja hänen suunsa vääntyi vihasta irvistykseen. Rosa heilutti voitonriemuissaan ompelustansa hänen nenänsä edessä. Christophe työnsi sen kärsimättömästi pois.

— Se on valmis, valmis! intti yhä Rosa.

— No, jos on valmis, niin menkää ja ruvetkaa tekemään uutta! sanoi Christophe kuivasti.

Rosa säikähti. Koko hänen ilonsa luhistui. Christophe jatkoi ilkeästi:

— Ja kun olette ommellut niitä kolmekymmentä ja olette oikein vanha, niin voitte ainakin sanoa, ettei elämänne ole mennyt hukkaan!

Rosaa itketti:

— Hyvä Jumala, kuinka te olette paha, Christophe! sanoi hän.

Christophe häpesi ja virkkoi Rosalle jonkun ystävällisen sanan. Rosa tyytyi niin vähään, että hän tuli silloin heti jälleen luottavaksi; ja hän jatkoi kahta kiivaammin äänekästä laverrustaan: hän ei voinut puhua hiljaa, hän huusi kohti kurkkua, niinkuin koko talon tapa oli. Parhaalla tahdollaankaan ei Christophe jaksanut salata pahaa tuultaan. Hän vastasi ensin ainoastaan jonkin ärtyneen sanan; sitten ei hän virkkanut mitään, käänsi selkänsä, ja pyörähteli hermostuneesti tuolillaan ja kuunteli hampaitaan kiristellen Rosan sanarätyä. Rosa näki, että Christophe tuli kärsimättömäksi, hän tiesi, että hänen olisi nyt pitänyt lopettaa; mutta kuitenkin jatkoi hän kahta äänekkäämmin. Sabina istui varjossa muutaman askelen päässä ja kuunteli kohtausta ivallisen levollisena. Sitten hän kyllästyi, ja tuntien, että ilta oli mennyt hukkaan, nousi ylös ja poistui sisään. Christophe ei huomannut hänen menoaan, ennenkuin hän oli kadonnut. Hän nousi heti ylös, ja pyytämättä Rosalta edes anteeksi katosi sisään omasta ovestaan, virkkaen kuivasti hyvää yötä.

Rosa jäi yksin kadulle ja katseli tyrmistyneenä ovea, josta Christophe oli mennyt sisään. Kyynelet tunkeutuivat hänen silmiinsä. Hän kiiruhti sisään, nousi aivan hiljaa kotiinsa, ettei hänen olisi tarvinnut puhua äitinsä kanssa, riisuutui nopeasti, ja päästyään vuoteeseensa alkoi hän nyyhkyttää kyyryssä peiton alla. Hän ei koettanut selvittää mielessään, mitä oli tapahtunut; hän ei ajatellut, rakastiko Christophe Sabinaa eikä sitä, etteivät Christophe ja Sabina voineet häntä kärsiä; hän tunsi vain, että kaikki oli mennyttä, ettei elämällä ollut enää mitään tarkoitusta, ettei hänellä ollut edessä muuta kuin kuolema.

Seuraavana aamuna palasi hänelle ajattelun kyky, ikuisin ja petollisin toivein. Muistellessaan eilisiltaisia tapahtumia, hän vakuutteli itselleen olleensa väärässä, kun oli pitänyt niitä merkittävinä. Varmaan oli kyllä niin, ettei Christophe häntä rakastanut; hän alistui siihen, salaten kuitenkin sydämensä pohjassa ajatuksen, jota hän ei itselleenkään tunnustanut, nimittäin sen, että hän saisi Christophen rakastamaan itseään, oman rakkautensa voimalla. Mutta mistä hän oli sen saanut päähänsä, että Sabinan ja Christophen välillä olisi jotakin? Kuinka olisi Christophe saattanut rakastaa tuollaista joutavanpäiväistä naista, jonka vähäpätöisyys ja keskinkertaisuus pisti jokaisen silmiin, Christophe, niin älykäs mies? Rosa tunsi rauhoittuvansa, — ja alkoi kuitenkin pitää Christophea silmällä. Koko sinä päivänä ei hän nähnyt mitään, siksi, että ei ollut mitään näkemistä; mutta Christophe puolestaan huomasi hänen hiiviskelevän kaiken päivää ympärillään, sanomatta, miksi hän hiipi; ja se ärsytti häntä omituisesti. Ärtyisyys nousi kukkuroilleen, kun Rosa illalla ilmestyi katuovelle, ja asettui päättävästi Christophen ja Sabinan seuraan. Silloin uudistui eilinen kohtaus: Rosa yksinään puhui; mutta Sabina ei odottanut kauan, vaan lähti huoneistoonsa; ja Christophe noudatti hänen esimerkkiään. Rosa ei voinut enää salata itseltään, että hänen läsnäolonsa oli heille haitaksi; mutta tyttöpoloinen koetti yhä pettää itseään. Hän ei käsittänyt, ettei hän voinut tehdä mitään hullumpaa, kuin tuo tungettelu oli; ja luonteenomaisella kömpelyydellään yritti hän samaa vielä toisinakin päivinä.

Seuraavana iltana odotti Christophe turhaan Sabinan ilmestymistä portaille, sillä Rosa istui Christophen vieressä.

Ja sitä seuraavana istui Rosa portailla yksin. Christophe ja Sabina olivat jättäneet ottelun. Mutta Rosa ei voittanut sillä mitään muuta kuin sen, että Christophe kantoi hänelle nyt kaunaa, koska häneltä oli riistetty hänen ainoa onnensa, nuo rakkaat illat. Christophe ei antanut tätä Rosalle anteeksi, sen vähemmän, kun hänen päähänsä ei ollut koskaan pälkähtänyt aavistella Rosan tunteita, niin suuri tekeminen hänellä oli omissaan.

Sabina puolestaan oli tiennyt Rosan mielen pitkän aikaa: hän tiesi, että Rosa oli mustasukkainen, tiesi jo ennenkuin sen, oliko hän itse rakastunut; mutta hän ei hiiskunut niistä huomioistaan mitään; ja julmana kuin jokainen kaunis ja voitostaan varma nainen katseli hän nyt vain vaiti ja ilkkuen kilpasiskonsa kömpelöitä ja turhia ponnistuksia.

Jäätyään yksin taistelutanterelle katseli Rosa voittonsa viheliäisiä tuloksia. Parasta olisi hänen ollut jättää nyt yrityksensä silleen ja antaa Christophen olla rauhassa, ainakin toistaiseksi: juuri sitä hän ei siis tehnytkään; ja koska pahin, mitä hän saattoi tehdä, oli ryhtyä puhumaan Sabinasta, niin teki hän juuri sen.

Sykkivin sydämin ja arasti sanoi Rosa Christophelle, tutkiakseen Christophen ajatuksia, että Sabina oli kaunis. Christophe vastasi kuivasti, että Sabina oli hyvin kaunis. Ja vaikka Rosa oli jo aavistanut, minkä vastauksen saisi, iski se julmasti hänen sydämeensä, kun hän sen nyt kuuli. Hän tiesi kyllä, että Sabina oli kaunis; mutta koskaan ei hän ollut tullut ottaneeksi sitä huomioonsa; hän näki hänet nyt ensi kertaa, Christophen silmin arvosteltuna; hän näki Sabinan hienot piirteet, hänen sievän nenänsä, hänen pikku suunsa, soman ja siron ruumiinsa, hänen suloiset liikkeensä… Ah, sellaista tuskaa!… Mitä Rosa olisi uhrannutkaan, jos olisi saanut olla Sabinan ruumiissa! Hän ymmärsi liiankin hyvin, miksi sitä pidettiin parempana kuin hänen omaansa!… Hänen muotonsa!… Mitä hän oli tehnyt, että hänelle oli luotu sellainen?… Kuinka hänen ruumiinsa painoi häntä! Miten se näytti hänestä rumalta. Se oli hänestä vihattava! Ja siitä ei häntä voisi koskaan vapauttaa mikään muu kuin kuolema!… Hän oli liian ylpeä ja samalla liian vaatimaton välittääkseen, ettei häntä rakastettu: eihän hänellä ollut siihen mitään oikeuttakaan; ja hän koetti olla vain yhä nöyrempi. Mutta hänen sisin vaistonsa nousi moista vastaan… Ei, sellainen oli vääryyttä!… Miksi tämä ruumis hänellä, miksi juuri hänellä, eikä Sabinalla?… Ja miksikä Sabinaa rakastettiin? Mitä hän oli tehnyt rakkautta ansaitakseen…? Rosa näki hänet: Sabina oli kylmä, laiska, huolimaton, itsekäs, välinpitämätön kaikesta, ei hoitanut kotiaan, vaalinut lastaan enempää kuin ketään muitakaan, rakasti ainoastaan itseään, eli pelkästään nukkuakseen, vetelehtiäkseen, tekemättä kerrassaan mitään… Ja sellainen miellytti… miellytti Christophea!… Christophea, joka oli niin ankara, Christophea, joka osasi arvostella, Christophea, jota hän kunnioitti ja ihaili enemmän kuin ketään muita! Ah, tämä oli jo liian väärää! Ja se oli typerää!… Eikö Christophe sitä nähnyt? — Rosa ei voinut olla hiiskumatta silloin tällöin hänelle jotain loukkaavaa huomautusta Sabinasta. Rosa ei sitä tahtonut, mutta se tuli voimakkaampana häntä itseään. Aina hän katui sitä, sillä hän oli hyvä eikä tahtonut puhua pahaa kenestäkään ihmisestä. Mutta sitä katkerammin katui hän tätä menettelyään sen vuoksi, että hän sai sillä vain julmia vastauksia, joista näki, miten rakastunut Christophe oli. Christophe ei säälinyt silloin rahtuakaan. Hänen tunteitaan oli loukattu, hän koetti nyt vain haavoittaa: ja siinä hän onnistuikin. Rosa ei vastannut, vaan lähti pois pää kumarassa, purren huulensa yhteen, ettei olisi itkenyt. Hän ajatteli, että se oli hänen oma vikansa, että se oli hänelle parhaiksi, koska hän oli tehnyt pahaa Christophelle karaten hänen rakastamansa ihmisen kimppuun.

Rosan äiti ei ollut näin kärsivällinen. Rouva Vogel näki yleensä kaikki, eikä ollut kauan huomaamatta Christophen seurustelua nuoren naapurittarensa kanssa; ja yhtä hyvin näki sen myöskin Eulerin ukko: seikkailun sisältöä ei ollut vaikea aavistaa. Se ei sopinut suunnitelmiin, joita he kaksi olivat salaa laatineet, nimittäin naittaa Rosa kerran Christophelle; ja se tuntui heistä Christophen puolelta persoonalliselta solvaukselta, vaikkeivät he ajatelleet, että hänen kohtaloaan oli menty suunnittelemaan neuvottelematta hänen itsensä kanssa. Mutta Amalian itsevaltaisuus ei suvainnut muiden ajattelevan toisella tavoin kuin hän itse, ja hänestä tuntui nyt siis hävyttömältä, että Christophe oli tohtinut jäädä vieraaksi sille halveksivalle käsitykselle, jonka hän oli monta kertaa ilmaissut Sabinasta.

Amalia ei häikäillyt, vaan ilmaisi sen käsityksensä Christophelle uudestaan. Aina, kun Christophe oli lähettyvillä, löysi Amalia tekosyyn puhua vuokralaisrouvasta; hän etsi kaikkein loukkaavimmat sanottavat hänestä, sellaiset, jotka kipeimmin saattoivat koskea Christopheen eikä hänen selvänäköisyytensä ja suoran kielensä ollutkaan vaikea löytää syitä. Hänen julma naisellinen vaistonsa, — ja nainenhan on paljoa etevämpi kuin mies, milloin vaaditaan taitoa tehdä pahaa samoin kuin hyvääkin, — neuvoi häntä vetämästä esille vähemmän Sabinan laiskuutta ja hänen siveellisiä heikkouksiaan kuin hänen epäsiisteyttään. Amalian tungetteleva ja joka paikan urkkiva katse oli etsinyt todistukset siitä epäsiisteydestä läpi ikkunaruutujenkin, aina lesken asunnon perukoista saakka, nimittäin Sabinan toilettisalaisuuksien keskeltä; ja hän levitti nyt nuo todistuksensa karkean tyytyväisenä nähtäville. Kun hän ei säädyllisyyden vuoksi voinut sanoa kaikkea, niin hän vihjaili niihin kautta rantain.

Christophe kalpeni häpeästä ja vihasta; hän lensi valkeaksi kuin palttina, ja hänen huulensa vapisivat. Rosa pelkäsi jotain pahaa ja rukoili äitiään lopettamaan; koettipa hän puolustaakin Sabinaa. Mutta silloin sai hän Amalian ainoastaan hyökkäämään kahta kiivaammin.

Ja yhtäkkiä Christophe ryntäsi ylös tuoliltaan. Hän löi kämmentään pöytään ja alkoi äyskiä, että oli hävytöntä puhua tuolla tavoin naisesta, urkkia häntä, levitellä hänen heikkouksiaan; vain ilkeä luonne saattoi näin vainota hyvää, herttaista, rauhallista olentoa, joka eli syrjässä muista, joka ei tehnyt kenellekään pahaa, joka ei puhunut pahaa kenestäkään. Mutta oli suuri erehdys, jos luultiin voitavan siten häntä vahingoittaa: Sabina tehtiin siten vain yhä enemmän suopeutta ansaitsevaksi ja näytettiin sitä paremmin hänen hyvyytensä.

Amalia tunsi menneensä liian pitkälle; mutta Christophen läksytys loukkasi häntä; ja hän sanoi, siirtääkseen väittelyn toisille aloille, että oli kaunista puhua hyvyydestä: sillä sanalla voi antaa kaikki anteeksi. Taivahinen, olipa sangen helppo olla hyvä, tekemättä koskaan mitään, välittämättä kenestäkään, täyttämättä maailmassa velvollisuuttaan!

Siihen Christophe vastasi, että ihmisen ensimmäinen velvollisuus oli tehdä elämä toisille miellyttäväksi; mutta että oli henkilöitä, joille velvollisuutta on pelkästään kaikki ruma, ikävä, inhoittava, kaikki, mikä häiritsee toisten vapautta, loukkaa, kiusaa, naapureita, palvelijoita ja perhettä, jopa asianomaista henkilöä itseäänkin. Jumala varjelkoon meitä moisista ihmisistä ja velvollisuuksista niinkuin rutolta!…

Riita kiihtyi yhä. Amalia tuli myrkylliseksi. Christophe ei antanut missään kohdin myötä. — Ja selvin seuraus siitä oli, että Christophe näyttäytyi tästä lähtien oikein tahallaan alinomaa Sabinan seurassa. Hän meni kolkuttamaan lesken oveen; hän jutteli ja nauroi iloisesti hänen kanssaan, ja hän teki sen aina juuri silloin, kun Amalia ja Rosa voivat sen nähdä. Amalia kosti raivoisin sanoin. Mutta viattoman Rosan sydäntä tämä perinpohjaisesti harkittu julmuus raateli; hän tunsi, että Christophe inhosi häntä, että hän tahtoi kostaa; ja Rosa itkeskeli katkerasti.

Sillä tavoin oppi Christophe, joka oli jo saanut niin monta kertaa kärsiä vääryyttä, itse tekemään vääryyttä muille ja viattomille.

Joku aika sen jälkeen piti Sabinan veli, joka oli mylläri ja asui muutaman penikulman päässä kaupungista, Landeggissä, poikansa ristiäisiä. Sabina oli kutsuttu kummitädiksi. Hän hommasi myöskin Christophen juhliin. Christophe ei pitänyt yleensä vieraskekkereistä; mutta hän suostui nyt mielellään kutsuun, koska saattoi siten tehdä kiusaa Vogeleille ja sai olla yhdessä Sabinan kanssa.

Sabina kutsui ilkeäksi ilokseen tilaisuuteen myöskin Amaliaa ja Rosaa, varmana siitä, että he kieltäytyisivät. Ja he tekivätkin sen. Rosa oli kuolla halusta lähteä sinne. Hän ei vihannut Sabinaa, hän päinvastoin tunsi joskus sydämensä aivan sulavan hellyydestä Sabinaa kohtaan, sen tähden, että Christophe häntä rakasti; hänen teki mielensä sanoa se Sabinalle, heittäytyä hänen kaulaansa. Mutta äiti oli nyt läsnä, ja äidin esimerkki esti. Rosa kangistui ylpeydessään uhmaan ja kieltäytyi menemästä ristiäisiin. Mutta sitten, kun Christophe ja Sabina olivat lähteneet, ajatteli Rosa, että nyt he olivat yhdessä, että he olivat onnellisia, että he ajoivat paraikaa pitkin maantietä, tällaisena kauniina heinäkuun päivänä, kun hänen taas piti jäädä sisälle kamariin, pinkka paikattavia liinavaatteita edessä, alinomaa toruvan äidin luo; ja silloin tuntui hänestä kuin häntä olisi tukahuttanut; ja hän vihasi ylpeyttään. Ah, jos vielä olisi ennättänyt?… Jos vielä olisi ollut aikaa, oi, hän olisi kuitenkin sinne lähtenyt…

Mylläri oli toimittanut hevosen noutamaan Christophea ja Sabinaa kaupungista. He ottivat mukaansa matkan varrelta muutamia toisia kutsuvieraita. Ilma oli raikas ja kuiva. Aurinko kirkasti pihlajien punaiset tertut tienvarrella ja kirsikkapuiden marjat vainioilla kiiltämään. Sabina hymyili. Viileä ilma sai hänen kalpeahkot kasvonsa punertaviksi. Christophe piteli polvillaan pikku tyttöä. He eivät koettaneetkaan puhella toisilleen, he juttelivat muille matkatovereille, yhdentekevää kenelle ja mistä: he olivat tyytyväisiä, kun vain kuulivat toistensa äänen, he olivat tyytyväisiä, kun saivat ajaa samoilla rattailla. He katsahtivat toisiinsa lapselliseniloisin silmin, osoittaen toisilleen milloin jotakin taloa, puuta tai ohikulkijaa. Sabina piti maaseudusta; mutta hän ei lähtenyt sinne juuri milloinkaan: hänen auttamaton laiskuutensa esti häntä kävelemästä; melkein kokonaiseen vuoteen ei hän ollut käynyt kaupungin ulkopuolella: niinpä nautti hän nyt pienimmistäkin seikoista, mitä hän matkalla näki. Ne seikat eivät olleet Christophelle suinkaan mitään uutta; mutta hän rakasti Sabinaa, ja niinkuin rakastuneet aina, näki hänkin nyt kaikki Sabinan kautta; hän tunsi itsessään jokaisen Sabinan mielihyvän-värähdyksen, ja hän kiihdytti itsessään Sabinan tunnelmat vieläkin suuremmiksi: sillä sulautuessaan rakastamaansa naiseen antoi hän hänelle koko ajatuksensakin.

Myllylle päästyään tapasivat he siellä pihalla koko myllytilan alusväen ja muut kutsuvieraat, jotka ottivat heidät vastaan korvia huumaavalla metelillä. Kanat, ankat ja koirat yhtyivät samaan kuoroon. Mylläri Berthold, pitkä, vankka, vaaleahapsinen mies, jonka pää ja hartiat olivat neliskulmaiset ja joka oli samaan kuosiin kookas kuin Sabina oli hento, otti rattailta vastaan pikku sisarensa ja asetti hänet maahan niin hellävaroen kuin olisi hän pelännyt Sabinan murskaavansa. Christophe huomasi pian, että tuo pikku sisar teki valtavan kookkaalle veljelleen aivan mitä vaan tahtoi niinkuin kaikille muillekin, ja että veli oli hänen astuinlautansa, vaikka hän kömpelösti pilkkasikin siskon oikkuja, laiskuutta ja tuhatta muuta vikaa. Sisar oli siihen tottunut ja piti sitä luonnollisena asiana. Hän piti luonnollisena asiana kaikkea, eikä yleensä hämmästynyt mistään. Hän ei tehnyt mitään ollakseen rakastettu: hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että häntä rakastettiin; ja ellei häntä rakastettu, niin ei hän ollut siitä millänsäkään: siksi jokainen rakastikin häntä.

Christophe teki pian erään toisen huomion, joka ei ilahuttanut häntä niinkuin tämä, nimittäin sen, että ristiäisissä tarvitaan paitsi kummitätiä myöskin miehistä kummia, ja että viimeksimainitulla on tätiin oikeuksia, joista hän ei laisinkaan luovu, jos täti on nuori ja kaunis. Christophe huomasi sen yhtäkkiä, kun hän näki erään tilallisen, jolla oli vaalea, kiharainen tukka ja renkaat korvissa, lähestyvän nauraen Sabinaa ja suutelevan häntä kummallekin poskelle. Sen sijaan, että Christophe olisi nyt ajatellut, että hän oli tuhma, kun oli sen asian unohtanut, ja vieläkin tuhmempi, kun pahastui siitä, oli hän tapahtumasta äkäinen Sabinalle, aivan kuin Sabina olisi hänet tahallaan houkutellut tällaiseen kiusaan. Christophen pahatuulisuus lisääntyi vielä, kun hän joutui juhlatapain vuoksi erilleen Sabinasta. Sabina kääntyi vähänväliä poikki ketojen kiemurtelevassa juhlasaatossa vilkaisemaan taakseen ja loi Christopheen ystävällisen katseen. Mutta Christophe ei ollut näkevinäänkään häntä. Sabina tunsi, että Christophe oli vihoissaan, ja hän aavisti syyn; mutta siitä ei hän ollut yhtään huolissaan: se huvitti häntä. Jos hän joskus olisi joutunut todellakin riitaan jonkun kanssa, jota hän rakasti, ei hän koskaan olisi yrittänyt vähääkään poistaa väärinkäsitystä, vaikka olisikin saanut siitä kärsiä: moinen olisi ollut liian vaivaloista, kaikki meni parhaiten itsestään.

Ruokapöydässä oli Christophe sijoitettu myllärin emännän ja erään kookkaan, punaposkisen tytön väliin, jonka parina hän oli ollut messuun mentäessä, ja hän keksi nyt ryhtyä katselemaan tuota vierustoveriaan, vaikkei hän ollut viitsinyt kiinnittää häneen sitä ennen ollenkaan huomiotansa. Ja kun hän näki tytön mukiinmeneväksi, niin rupesi hän kostonhalusta kuhertelemaan hänen kanssaan, niin hälisevällä äänellä, että sen olisi pitänyt herättää Sabinan huomiota. Siinä hän onnistuikin; mutta Sabina ei ollut sellainen nainen, joka olisi voinut olla mustasukkainen mistään taikka kenestäkään: hänestä oli yhdentekevää, rakastiko toinen muita tai ei, kunhan vaan häntä itseään rakastettiin; eikä hän nyt ottanut tätä nokkaansa, vaan oli oikein iloissaan, kun näki, että Christophella oli hauskaa. Sabina hymyili toiselta puolelta pöytää Christophelle kaikkein suloisinta hymyään. Christophe joutui silloin ymmälleen; hän oli nyt varma, että Sabina oli hänestä välinpitämätön; ja siksi tuli hän niin mykäksi ja jöröksi, ettei mikään voinut häntä herättää, ei kiemailu eivätkä viinipikarit. Ja kun hän viimein alkoi lauhtua ja mietti katkerana, mitä varten hän oli tullutkaan tänne, keskelle tällaista loputonta ruuan hotkimista, ei hän kuullut edes myllärin ehdotusta, että lähdettäisiin nyt venheretkelle, saattamaan eräitä kutsuvieraita kotiin. Eikä hän nähnyt Sabinaa, joka teki hänelle merkkejä ja tahtoi häntä tulemaan kanssaan samaan venheesen. Kun Christophe sen pyynnön älysi, ei siinä venheessä ollut enää hänelle paikkaa; ja hänen täytyi mennä toiseen. Tämä uusi vastoinkäyminen ei olisi tehnyt häntä suinkaan rakastettavammaksi, ellei hän olisi pian huomannut, että hänen venhetoverinsa tippuivat kohta melkein kaikki sinne tänne rannoille. Silloin tuli hän iloisemmaksi ja oli heille ystävällisempi. Sitäpaitsi haihdutti kaunis ilta ja kulku joella ja ilo saada soutaa sekä noiden toisten kunnon ihmisten hilpeys viimein koko hänen pahantuulensa. Sabina ei ollut enää näkemässä, Christophen ei siis tarvinnut olla varuillaan, vaan hän voi huvitella vilpittömästi niinkuin muutkin.

Heitä oli kolme venhekuntaa. Venheet soutivat lähellä toisiaan, koettaen päästä kukin toisten edelle. Retkeläiset lennättelivät toisilleen venheistään ärsyttäviä ja iloisia kompia. Kun venheiden kupeet sattuivat toisiinsa, näki Christophe Sabinan hymyilevät silmät; eikä hänkään voinut silloin olla hymyilemättä Sabinalle: he tunsivat tehneensä sulan sovinnon. Se merkitsi, että he pian yhtyisivät toistensa seuraan.

Alettiin laulaa neliäänisiä lauluja. Kukin eri ryhmä lauloi vuorostaan kuplettinsa; ja refrengeihin yhdyttiin kuorossa. Toisistaan jonkun matkan päässä soutavat venheet vastasivat kaikuna toisilleen. Laulun säveleet liitivät vedenpintaa kuin linnut. Silloin tällöin kääntyi joku venheistä rantaa kohti: pari talonpoikaa nousi siitä maihin; he jäivät rannalle, ja vilkuttivat matkaansa jatkaville venheille. Pieni juhlajoukko harveni. Ääni toisensa jälkeen erosi laulusta. Viimein jäivät he kolmisin, Christophe, Sabina ja mylläri.

He palasivat myllylle kaikki samalla venheellä, myötävirtaan, pitkin jokea. Christophe ja Berthold istuivat airot kädessä, mutta eivät soutaneet, Sabina oli perässä, Christophea vastapäätä, ja puheli veljensä kanssa, mutta katseli Christopheen. Sellainen pakina salli heidän katsella rauhassa toisiaan. Sitä eivät he olisi voineet mitenkään tehdä, jos nuo pettävät sanat olisivat vaienneet. Sanat ikäänkuin väittivät: "En minä teitä katsele." Mutta silmäykset sanoivat: "Kuka sinä olet? Kuka olet, sinä, jota minä rakastan!… Sinä, jota rakastan, sinä… olitpa ken tahansa!…"

Taivas meni pilveen, usva kohosi niityiltä, ranta huurusi, aurinko sammui utujen keskeen. Sabina kietoi väristen pienen mustan saalinsa hartioilleen ja päänsä ympärille. Hän näytti väsyneeltä. Kun venhe pujahti pitkin rantaa liukuessaan raitojen oksain alle, jotka pistivät ulos joelle, sulki hän silmänsä: hänen pikku kasvonsa olivat kalmankalpeat; hänen suupielissään oli tuskallinen piirre; hän ei liikahtanut, hän näytti kärsivän, — kärsineeltä, — kuolleelta. Christophen sydäntä kouristi. Hän kumartui Sabinaan päin. Sabina avasi silmänsä, näki Christophen katsovan häneen rauhattomin ja kysyvin silmin, ja hän hymyili noille silmille. Se hymy oli Christophesta kuin päivän säde. Hän kysyi matalalla äänellä:

— Oletteko sairas?

Sabina pudisti kieltävästi päätään ja vastasi:

— Minulla on kylmä.

Miehet levittivät viittansa hänen ympärilleen he kietoivat hänen jalkateränsä, pohkeensa ja polvensa aivan kuin lapsi peitetään vuoteeseen. Sabina antoi heidän tehdä sen, ja kiitti heitä katseellaan. Alkoi sataa, hienoina ja jääkylminä pisaroina. Miehet rupesivat soutamaan ja jouduttivat kotimatkaa. Raskaat pilvet pimensivät taivaan. Joen pyörteet olivat kuin mustetta. Tulet syttyivät talojen ikkunoihin, siellä täällä, minkä missäkin, peltojen takana. Kun he tulivat myllylle, satoi kaatamalla, ja Sabina oli kylmästä kangistunut.

Keittiöön sytytettiin suuri roihu ja odotettiin, että rankkasade loppuisi. Mutta se vaan yltyi, ja leikkiin yhtyi tuuli. Vierailla oli kolme penikulmaa ajomatkaa kaupunkiin. Mylläri sanoi, ettei hän antaisi Sabinan lähteä sinne tällaisella ilmalla, ja hän ehdotti, että he molemmat jäisivät heille yöksi. Christophe epäröi, myöntyäkö vai ei; hän etsi neuvoa Sabinan katseesta; mutta Sabinan silmät tuijottivat vaan jäykästi lieden liekkeihin; tuntui kuin hän olisi pelännyt vaikuttaa Christophen päätökseen. Mutta kun Christophe sitten sanoi jäävänsä, käänsi Sabina häneen punastuvat kasvonsa — (vai oliko se ainoastaan tulen hohdetta?) — ja Christophe näki, että Sabina oli tyytyväinen.

Suloinen ilta… Sade pauhasi ulkona. Liekit sinkosivat mustaan savutorveen kultaisia kipeneitä. He istuivat piirissä roihun ympärillä. Heidän kummalliset varjonsa tanssivat seinillä. Mylläri näytti Sabinan tyttärelle, kuinka käsillä tehdään varjokuvia. Tyttö nauroi, ja hiukan se peloittikin. Sabina istui kumarassa tulen ääressä ja kohenteli mietteissään sitä raskailla pihdeillä; hän oli hiukan raukea, ja uneksiva hymy huulilla, hän nyökytti silloin tällöin päätänsä kälylleen, joka laverteli talousasioitaan, kuuntelematta kuitenkaan häntä. Christophe istui varjossa myllärin vieressä, ja veteli hiljaa sormiensa välitse tyttösen hiuksia ja katseli Sabinan hymyä. Sabina tiesi Christophen katselevan häntä. Christophe tiesi, että Sabina hymyili hänelle. Heillä ei ollut koko iltana kertaakaan tilaisuutta puhua keskenään eikä katsoa toisiaan kasvoihin: he eivät tahtoneetkaan koettaa.

Christophe ja Sabina erosivat toisistaan varhain illalla. Heidän kamarinsa olivat vieretysten. Väliovi vei toisesta toiseen. Christophe huomasi ajatuksissaan, että lukko ovessa oli Sabinan puolella. Hän meni levolle ja koetti väkisinkin nukkua. Sade pieksi ikkunanruutuja, tuuli ulvahteli takan torvessa. Jokin ovi paukahteli ylemmässä kerroksessa. Rajuilman viuhtoma poppeli rapisi ikkunan edessä. Christophe ei voinut sulkea silmiään. Hän ajatteli, että hän oli saman katon alla Sabinan kanssa. Ainoastaan seinä erotti heitä toisistaan. Hän ei kuullut hiiskausta Sabinan kamarista. Mutta hän oli hänet aivan näkevinään. Hän nousi istumaan vuoteessaan, hän kutsui häntä hiljaisella äänellä, seinän takaa, hän kuiskasi hänelle helliä ja kiihkeitä sanoja. Ja hän oli kuulevinaan tuon rakkaan äänen vastaavan itselleen, toistavan hänen sanojaan, kutsuvan häntä hiljaa; hän ei tiennyt, hän itsekö se vain kysyi ja vastasi, vai puhuiko Sabina tosiaan. Ollen kuulevinaan äänekkäämmän kutsun ei hän voinut enää vastustaa: hän ponnahti pois vuoteesta; pimeässä hapuillen hän lähestyi ovea; hän ei sitä tahtonut avata, hän tunsi rauhoittuvansa, kun ovi oli lukossa. Ja kun hän kosketti uudestaan sen ripaa, näki hän, että ovi aukesikin…

Hän tyrmistyi… Hän sulki sen hiljaa jälleen, avasi sen, ja sulki taas. Eikö se äsken ollut lukossa? Oli, siitä oli Christophe varma. Kuka sen siis oli avannut? Hän oli tukehtua sydämensä jyskytykseen. Hän nojautui sänkyynsä, istahti siihen hengittääkseen. Hän oli hurjan intohimon vallassa. Se vei häneltä näön ja kuulon voiman, hän ei voinut liikkuakaan: hän vapisi kiireestä kantaan. Hän kauhistui tuota tuntematonta iloa, jota hän oli tahtonut kuukausia, ja joka nyt oli tuolla, lähellä häntä, niin ettei mikään häntä siitä erottanut. Kiivas ja rakkauden kiihdyttämä nuorukainen tunsi nyt yhtäkkiä ainoastaan kauhua ja vastenmielisyyttä toteutuvia kaipuitaan kohtaan. Hän häpesi niitä; häpesi, mitä aikoi tehdä. Hän rakasti liian suuresti tohtiakseen nauttia siitä, jota hän rakasti; hän paremminkin pelkäsi sitä: hän olisi tehnyt vaikka mitä, ettei olisi ollut onnellinen. Rakastaa, rakastaa, eikö se ole mahdollista muuten kuin alentamalla sitä, jota rakastaa?…

Hän oli kääntynyt oven luona takaisin; ja hän vapisi rakkaudesta ja pelosta, seisoi käsi ovenrivalla eikä voinut ovea aukaista.

Toisella puolella ovea seisoi Sabina, paljain jaloin permannon paasilla, väristen vilusta.

Niin he pelkäsivät… kuinka kauan? Minutteja vai tunteja?… He eivät tienneet edes olevansa siinä; ja kuitenkin tiesivät he sen. He avasivat toisilleen syliään, — Christophe niin kiivaan rakkauden lamaamana, ettei hänellä ollut rohkeutta astua sisään, — Sabina kutsuen häntä, odottaen, ja vavisten, ettei hän tullut… Ja kun Christophe viimein aikoi mennä sisään, oli Sabina jo tehnyt päätöksen ja työntänyt salvan eteen.

Silloin tuli Christophe kuin hulluksi. Hän painoi ovea kaikin voimin. Hän rukoili huulet avaimen reiässä:

— Avatkaa!

Hän mainitsi Sabinaa nimeltä, aivan hiljaa; Sabina kuuli hänen läähättävän hengityksensä. Sabina seisoi lähellä ovea, liikkumatta, jäykistyneenä, kalisevin hampain, hänellä ei ollut voimaa avata eikä mennä vuoteeseensa…

Hirmumyrsky ratisutti yhä puita ja paukutti talon ovia… He palasivat jälleen sänkyihinsä, ruumis lamassa, sydän surun sortamana. Kukot kiekuivat jo kähein äänin. Sarastuksen ensi hohde alkoi kuultaa ikkunain takaa, joiden ruudut saviräiske oli tahrinut. Surkea, kalpea sarastus, joka uupui itsepintaiseen sateeseen…

Christophe nousi ylös, kun jaksoi; hän meni alas keittiöön, puheli ihmisten kanssa. Hän tahtoi lähteä kiireesti talosta, ja pelkäsi joutua kahden Sabinan kanssa. Hänen mieltään melkein helpoitti, kun talon omistaja tuli sanomaan, että Sabina oli hiukan sairas, että hän oli vilustunut eilen huviretkellä ja ettei hän lähtisi sieltä vielä sinä aamuna.

Christophen paluumatka oli kolkko. Hän ei ollut huolinut hevosta, vaan palasi kaupunkiin jalkaisin, pitkin likaisia teitä, kellertävässä sumussa, joka kietoi käärinliinaansa maat, puut, kylät. Niinkuin valo näytti elämäkin sammuneelta. Kaikki ympärillä oli kuin aavetta. Hän itsekin oli kuin mikä aave.

Kotona otettiin hänet vihaisin kasvoin vastaan. Kaikki olivat kauhuissaan, että hän oli viettänyt yön, Jumala tiesi missä, Sabinan kanssa. Christophe sulkeutui kamariinsa ja ryhtyi tekemään työtä. Sabina palasi matkalta seuraavana päivänä ja sulkeutui samoin huoneistoonsa. He varoivat tarkoin kohtaamasta toisiaan. Sitäpaitsi oli ilma sateinen ja kylmä: kumpikin heistä ei poistunut sisältä. He näkivät toisensa suljettujen ikkunainsa takaa. Sabina istui vaippoihin kääriytyneenä takan ääressä ja uneksi. Christophe penkoi uutterasti papereitaan. He tervehtivät toisiaan ikkunasta toiseen, hiukan kylmästi ja tahdikkaasti, ja olivat sitten kumpikin painuvinaan omiin asioihinsa. He eivät ottaneet liioin selvää, mitä he tunsivat: he olivat siitä vihaisia toisilleen, vihaisia itselleen, vihaisia sattumalle. Myllyllä vietettyä yötä eivät he tahtoneet ajatella: he punastuivat sitä muistaessaan, eivätkä tienneet, punastuivatko yhä hulluuttaan vai siksi, etteivät olleet antaneet sille valtaa. Heidän oli tuskallista nähdä toisiaan: sillä se toi heidän mieleensä muiston, jota he koettivat paeta; ja yhteisestä sopimuksesta vetäytyivät he kumpikin omaan huoneensa perukkaan, unohtaakseen koko asian. Mutta se ei ollut mahdollista, ja he kärsivät molemmat salaisesta vihollisuudesta, jonka he tunsivat olevan välillään. Christophea ahdisti se mykkä ja kaunaa kantava ilme, jonka hän näki kerran Sabinan jäykillä kasvoilla. Yhtä paljon kärsi Sabinakin näistä ajatuksista; vaikka hän koetti ne masentaa ja kieltää, ei hän voinut niistä vapautua. Siihen tuli lisäksi häpeä, että Christophe oli aavistanut, mitä hänen sielussaan silloin oli liikkunut; — ja häpeä, että hän oli tarjoutunut… tarjoutunut antautumatta kuitenkaan.

Christophe oli siis valmis lähtemään antamaan muutamia konsertteja Kölnissä ja Düsseldorfissa, kun juuri nyt sattui tulemaan sellainen tilaisuus. Hänestä oli hyvä nyt saada viettää pari kolme viikkoa poissa kotoaan. Konserttien valmistaminen ja erään uuden teoksen säveltäminen, jonka hän aikoi siellä esittää, veivät kokonaan hänen päivänsä, ja lopulta hän unohtikin kiusaavat muistonsa. Ne haihtuivat Sabinankin sielusta, ja hän vaipui tavalliseen unteloon tilaansa. He ajattelivat toisiaan oikeinpa välinpitämättömästi. Olivatko he tosiaankin rakastaneet toisiaan? Sitä he epäilivät. Christophe oli vähällä lähteä Kölniin sanomatta Sabinalle hyvästiäkään.

Christophen lähdön edellisenä iltana lähensi heitä toisiinsa jokin omituinen tunne. Oli jälleen tuollainen sunnuntain iltapäivä, jolloin kaikki muut olivat kirkossa. Myöskin Christophe oli kaupungilla, viimeistelemässä matkavalmistuksiaan. Sabina istui pikku puutarhassaan, paistattaen päivää auringon viimeisten säteitten lämmössä. Christophe tuli kaupungilta kotiin, hänellä oli kiire, ja hän aikoi ensin Sabinan nähdessään tervehtiä häntä ja mennä sitten ohitse. Mutta jokin pidätti häntä juuri, kun hän aikoi mennä sivuitse: lieneekö se ollut Sabinan kalpeus, tai jokin määrittelemätön tunne: tunnonvaiva, pelko, hellyys?… Christophe pysähtyi, kääntyi Sabinaan päin, ja toivotti hänelle hyvää iltaa ja nojausi siinä puutarhan väliaitaan. Sabina ojensi hänelle sanaakaan virkkamatta kätensä. Hänen hymynsä oli pelkkää hyvyyttä, — hyvyyttä sellaista, jota ei Christophe ollut hänessä koskaan ennen nähnyt. Sabinan käden liike ikäänkuin sanoi: "Olkoon rauha välillämme…" Christophe tarttui yli aidan Sabinan käteen, hän kumartui sen puoleen ja suuteli sitä. Sabina ei koettanutkaan vetää kättänsä pois. Christophe olisi tahtonut heittäytyä hänen jalkainsa juureen, sanoa hänelle: "Minä rakastan teitä"… He katsoivat vaieten toisiaan. Mutta he eivät puhuneet tunteitaan. Hetken päästä veti Sabina kätensä pois, hän käänsi päänsä syrjään. Myöskin Christophe kääntyi poispäin, salaten järkytystään. Sitten katselivat he toisiinsa uudestaan, kirkastunein silmin. Aurinko laski. Nopeita, sinipunaisia, oransin- ja malvankeltaisia värivivahduksia välähteli kylmällä ja kuulaalla taivaalla. Sabina veti vilusta väristen tiukemmin saalia olkapäilleen, liikkeellä, joka oli Christophelle jo ennestään tuttu. Christophe kysyi:

— Kuinka te voitte?

Sabina nyrpisti suutaan, ikäänkuin siihen ei olisi maksanut vaivaa vastata. He katsoivat toisiinsa yhä, onnellisina. Heistä tuntui kuin olisivat he olleet toisiltaan kadoksissa ja löytäneet nyt toisensa jälleen.

Christophe lopetti viimein hiljaisuuden ja sanoi:

— Minä lähden huomenna.

Sabinan kasvoille tuli pelästynyt ilme:

— Te lähdette? toisti hän.

Christophe kiiruhti lisäämään:

— Oh, ainoastaan pariksi, kolmeksi viikoksi.

— Pariksi, kolmeksi viikoksi! sanoi Sabina tyrmistyneen näköisenä.

Christophe selitti, että hän oli sitoutunut konserttimatkalle; mutta sitten, kotiin palattuaan, ei hän lähtisi mihinkään koko talvena.

— Talvi, virkkoi Sabina, se on kaukana…

— Eihän, väitti Christophe, se tulee pian. Sabina pudisti päätänsä katsomatta Christopheen.

— Milloin me näemme toisemme? kysyi hän hetken päästä.

Christophe ei oikein ymmärtänyt tätä kysymystä: hän oli äsken siihen jo vastannut.

— Heti, kun tulen takaisin: neljäntoista, enintään kahdenkymmenen päivän päästä.

Sabina oli yhä yhtä järkkyneen näköinen. Christophe koetti lyödä asian leikiksi:

— Aika ei teistä ole pitkä, virkkoi hän; tehän nukutte.

— Nukun, vastasi Sabina.

Hän katseli maahan, hän koetti hymyillä; mutta hänen suunsa vapisi.

— Christophe!… sanoi hän yhtäkkiä suoristuen ja kallistuen hänen puoleensa.

Hänen äänessään soi ahdistus. Tuntui kuin hän olisi aikonut sanoa:

— Jääkää! Älkää lähtekö!…

Christophe otti häntä kädestä, katseli häntä, hän ei voinut ymmärtää, miksi Sabina piti tuota kahden viikon matkaa niin tärkeänä; mutta hän odotti ainoastaan sanaa luvatakseen hänelle:

— Minä jään…

Juuri, kun Sabina aikoi puhua, aukesi kadulle vievä ovi ja Rosa ilmestyi kynnykselle. Sabina veti kätensä pois Christophen kädestä ja meni nopeasti sisään. Ovellansa katsoi hän vielä kerran Christopheen, — ja katosi.

Christophe luuli tapaavansa Sabinan vielä samana iltana. Mutta Vogelit pitivät häntä silmällä, ja äiti seurasi häntä kaikkialle, hän oli vitkastellut matkavalmistuksissaan niinkuin tavallisesti, eikä hän saanut hetkeäkään aikaa pujahtaakseen pois kotoaan.

Seuraavana aamuna hän matkusti sangen varhain. Mennessään Sabinan oven ohitse, teki hänen mielensä astua sisään tai naputtaa ikkunaan: hänestä oli tuskallista jättää Sabina sanomatta hänelle hyvästi tai näkemiin; — sillä Rosa oli eilen keskeyttänyt heidän pakinansa ennenkuin Christophe ehti sen tehdä. Mutta nyt ajatteli hän, että Sabina nukkui ja olisi hänelle närkästynyt, jos hän hänet herättäisi. Ja mitä Christophe sitten hänelle sanoisit Nyt oli liian myöhäistä peruuttaa matkaa; ja miten kävisi, jos Sabina sitä häneltä pyytäisit… Sitäpaitsi ei Christophesta ollut vastenmielistä tuntea mahtiaan Sabinaan, vaikkei hän sitä itselleen tunnustanutkaan, — jopa tuottaa hänelle hiukan tuskaakin… Christophe ei käsittänyt vakavasti, miten Sabina suri hänen lähtiessään; ja hän ajatteli pienen poissaolonsa vaan kiihdyttävän hellyyttä, jota Sabina ehkä tunsi häntä kohtaan.

Hän juoksi asemalle. Kuitenkin oli hänellä jonkinlaisia tunnonvaivoja. Mutta heti, kun juna lähti liikkeelle, unohti hän kaikki. Hänen sydämensä paisui nuoruutta. Hän katseli iloisesti hyvästellen vanhaa kaupunkia, jonka kattoja ja torneja aurinko punasi; ja huolettomana kuin lähtevä ainakin hän virkkoi hyvästinsä jääville, eikä heitä enää ajatellut.

Koko aikana Düsseldorfissa ja Kölnissä ei Sabina tullut kertaakaan hänen mieleensä. Aamusta iltaan veivät hänen ajatuksensa harjoitukset ja konsertit, päivälliset ja seurustelut; hänellä oli niin paljon uutta nähtävää ja matkan ylpeä menestys täytti hänet sellaisella tyydytyksellä, ettei hän ehtinyt muistella mitään. Yhden ainoan kerran, viidentenä yönä lähtönsä jälkeen, heräsi hän yhtäkkiä, unesta, joka ahdisti kuin painajainen; ja hän huomasi, että hän oli ajatellut Sabinaa nukkuessaan ja että juuri se ajatus oli hänet herättänyt; mutta hänen oli mahdotonta muistaa, millä tavoin hän oli häntä ajatellut. Hän oli tuskallisessa ja kiihtyneessä tilassa. Se ei ollut mikään ihme: hän oli soittanut edellisenä iltana, ja salista lähtiessään oli hän antanut viedä itsensä vielä illallisille ja niillä hän oli juonut muutaman lasin sampanjaa. Hän ei voinut nukkua, vaan nousi ylös. Muuan musikaalinen ajatus kiihdytti häntä. Hän luuli, että se juuri oli häntä kiusannut unessa, ja kirjoitti sen muistiin. Kun hän sen luki, hämmästyi hän, että se oli niin surullinen. Hän ei ollut suinkaan surullinen sitä kirjoittaessaan, niin hänestä ainakin tuntui. Mutta hän muisti, ettei hän joskus muulloin voinut surullisella tuulella ollessaan kirjoittaa muuta kuin iloista musiikkia, ja että se iloisuus loukkasi sitten häntä. Eikä hän tullut nyt tätä sen enempää ajatelleeksi. Hän oli tottunut sisäisen ihmisensä kummallisiin yllätyksiin, ymmärtämättä niitä. Hän nukahti kohta uudestaan, eikä muistanut seuraavana aamuna enää koko asiaa.

Hän pitensi matkaansa vielä kolme, neljä päivää. Hänestä oli hauskaa pidentää sitä, koska hän tiesi, että hänen ei tarvitsisi muuta kuin tahtoa, niin hän voisi palata kotiin heti paikalla: hänellä ei siis ollut mitään kiirettä sinne. Vasta paluumatkalla rautatievaunussa tuli Sabina jälleen hänen ajatuksiinsa. Hän ei ollut Sabinalle kirjoittanut. Olipa hän ollut niinkin välinpitämätön, ettei ollut viitsinyt käydä edes postissa kysymässä kirjeitä, joita mahdollisesti oli saattanut sinne hänelle tulla. Hän nautti salaisesti tällaisesta kotoisten tietojen puutteesta, hän oli varma, että siellä kotikaupungissa odotettiin häntä, että häntä siellä rakastettiin… Rakastettiinko? Koskaan ei Sabina ollut vielä hänelle sitä sanonut, eikä hänkään Sabinalle. Epäilemättäkin tiesivät he molemmat sen, tarvitsematta sitä toisilleen sanoa. Kuitenkaan: mikään ei ollut ihanampaa kuin tuollainen tunnustus. Miksi olivat he niin kauan viivytelleet tekemästä sitä? Aina, kun he olivat valmiit puhumaan, oli heitä jokin estänyt, jokin sattuma, häiriö. Minkä tähden? Minkä tähden? Kuinka paljon aikaa he olivat siten hukanneet!… Hän paloi halusta kuulla nuo rakkaat sanat rakastetun suusta. Hän paloi halusta sanoa ne Sabinalle, ja lausuikin ne ääneensä vaunuosastossa, jossa ei ollut ketään muita. Sikäli kuin hän tuli lähemmäksi kaupunkia, kiihdytti kärsimättömyys häntä, jonkinlainen hätä ja ahdistus… Nopeammin! Miksi ei nopeammin! Oh, sitä ajatusta, että hän näkisi hänet tunnin päästä!…

Kello oli puoli seitsemän aamulla, kun hän tuli asuintaloonsa. Kukaan siellä ei ollut vielä noussut ylös. Sabinan ikkunat olivat suljetut. Christophe meni varpaisillaan pihaan, ettei Sabina kuulisi hänen tuloaan. Häntä huvitti yllättää hänet. Hän meni ylös kotiinsa. Äiti nukkui. Christophe muutti pukua, aivan hiljaa. Hänellä oli nälkä; mutta hän pelkäsi herättävänsä Louisan, jos olisi mennyt ottamaan kaapista ruokaa. Pihalta kuuli hän askeleita; hän avasi hiljaa ikkunansa, ja näki Rosan, joka oli, kuten tavallisesti ensimmäisenä ylhäällä talossa ja alkoi lakaista. Christophe huudahti hänelle matalalla äänellä. Rosa käännähti, hämmästyi ja oli iloinen, kun näki Christophen; sitten hän tuli totisen näköiseksi. Christophe ajatteli, että Rosa oli hänelle yhä pahastunut; mutta hän itse oli nyt erinomaisella tuulella. Hän laskeusi pihaan Rosan luo. — Rosa, Rosa, sanoi hän iloisesti, anna minulle ruokaa, tai syön sinut. Minä olen nälkäinen kuin susi!

Rosa hymyili ja vei hänet pohjakerroksessa olevaan keittiöön. Kaataessaan hänelle kulhollisen maitoa, ei Rosa voinut hillitä itseään, vaan lateli hänelle tavattoman joukon hänen matkaansa ja konserttejaan koskevia kysymyksiä. Mutta vaikka Christophe oli nyt taipuisa vastaamaankin, — Christophe oli niin onnellinen kotiin palaamisesta, että hän melkein iloitsi kuulla Rosan lavertelua, — niin vaikeni Rosa kuitenkin yhtäkkiä, kesken kysymyksiään, ja hänen kasvonsa venähtivät pitkiksi ja hän käänsi katseensa pois ja näytti olevan huolissaan. Sitten alkoi hän jälleen lavertaa, mutta tuntui moittivan itseään siitä, ja yhtäkkiä keskeytti hän taas jyrkästi. Viimein Christophe huomasi sen ja kysyi:

— Mutta mikäs sinulla on, Rosa? Oletko sinä minulle äkäinen?

Rosa pudisti ehdottoman kieltävästi päätänsä; ja kääntyen Christophen puoleen äkkiarvaamatta kuten tavallisesti, tarttui hän kaksin käsin Christophen käsivarsiin:

— Oh, Christophe…

Christophe tyrmistyi. Häneltä putosi leipäpala kädestä.

— Mitä! Mikä nyt on? kysyi hän. Rosa toisti:

— Oh, Christophe!… Tapahtunut sellainen onnettomuus…

Christophe työnsi pöydän edestään ja änkytti:

— Täällä?

Rosa osoitti pihan toisella puolella olevaa taloa.

Christophe huudahti:

— Sabina! Rosa itki:

— On kuollut.

Christophe ei nähnyt enää mitään. Hän nousi ylös, hän tunsi kaatuvansa, hän takertui pöytään, hän kaatoi siinä olevat esineet, hän tahtoi huutaa. Hän kärsi hirveää tuskaa. Häntä annatti ylön.

Rosa juoksi kauhistuneena hänen luokseen; hän piteli Christophen päätä ja itki.

Heti, kun Christophe saattoi puhua, sanoi hän:

— Se ei ole totta!

Hän tiesi, että se oli totta. Mutta hän tahtoi sen kieltää, hän tahtoi väkisinkin, ettei se olisi niin. Kun hän näki Rosan kyyneleitä virtaavat kasvot, ei hän enää epäillyt, ja hän alkoi nyyhkiä.

Rosa kohotti päätänsä:

— Christophe! sanoi hän.

Christophe oli hervahtanut pöytää vasten ja kätki kasvojaan: Rosa kumartui sanomaan hänelle:

— Christophe!… Äiti tulee!… Christophe kohottausi ylös:

— Ei, ei, sanoi hän, minä en tahdo, että hän minut näkee.

Rosa otti Christophea kädestä ja johti hänet, joka hoippui kyyneltensä sokaisemana, pieneen, pihalle päin olevaan halkovajaan. Rosa sulki vajan oven takanaan. He olivat nyt pimeässä. Christophe horjahti istumaan pölkylle, jonka päässä pilkottiin halkoja. Rosa jälleen pinolle. Äänet ulkoa kuuluivat himmenneinä ja kaukaa. Siellä saattoi Christophe itkeä tarvitsematta pelätä, että kukaan kuulisi. Hän heittäytyi raivonvoimalla nyyhkimään. Rosa ei ollut koskaan kuullut hänen edes äännähtävän tuskasta; hän ei ollut luullut Christophen voivan itkeäkään; hän ei tuntenut muuta kuin pikku tytön kyyneleet, ja moista miehen epätoivoa nähdessään valtasi hänet pelko ja sääli. Hän rakasti Christophea koko sydämensä intohimolla. Siinä tunteessa ei ollut mitään itsekästä: se oli rajatonta kaipuuta uhrata itsensä, äidillistä itsensäkieltämistä, janoista halua uhrautua hänen tähtensä, ottaa häneltä kaikki hänen kipunsa. Rosa kietoi äidillisesti kätensä hänen ympärilleen.

— Rakas Christophe, sanoi hän, älä itke! Christophe kääntyi poispäin:

— Minä tahdon kuolla. Rosa pani kätensä vastatusten:

— Älä sano niin, Christophe.

— Minä tahdon kuolla. Minä en voi enää… en voi elää enää… Mitä toimittaa elää?

— Christophe, pikku Christophe. Sinä et ole yksin. Sinua rakastetaan…

— Mitä se koskee minuun? Minä en rakasta enää mitään. Elivät tai kuolivat muut, samantekevä. Minä en rakasta enää mitään, minä rakastin vain häntä, vain häntä!

Christophe nyyhkytti rajummin, pusertaen päätänsä käsiinsä. Rosa ei voinut enää sanoa mitään. Christophen intohimon itsekkyys viilsi häntä kuin veitsi. Juuri hetkellä, jolloin hän luuli olevansa Christophea lähimpänä, tunsi hän itsensä yksinäisemmäksi ja surkeammaksi kuin koskaan ennen. Tuska ei ollut heitä lähentänyt, vaan erotti yhä lisää. Rosa itki hillittömästi.

Jonkun hetken päästä keskeytyi Christophen itku ja hän kysyi:

— Mutta millä, millä tavoin?…

Rosa ymmärsi:

— Hän sai influensan, sinun lähtöiltanasi. Aivan kohta sitten hänet vietiin…

Christophe voihki:

— Mutta, hyvä Jumala, miksi minulle ei kirjoitettu?

Rosa vastasi.

— Minä kirjoitin. En tiennyt sinun osoitettasi: sinä et ollut sitä ilmoittanut. Minä kävin teatterissa kysymässä. Kukaan ei tiennyt sitä.

Christophe tunsi Rosan araksi ja arvasi, että se homma oli vaatinut häneltä lujaa tahtoa. Hän kysyi nyt:

— Pyysikö… pyysikö hän sinua sitä tekemään?

Rosa pudisti päätänsä:

— Ei. Mutta ajattelin, että… Christophe loi häneen kiitollisen katseen. Rosan sydän aivan suli.

— Christophe, Christophe-raukkani! virkkoi hän. Ja hän heittäytyi itkien Christophen kaulaan.

Christophe tunsi, miten kallis tuo tuollainen puhdas hellyys oli. Hän kaipasi lohdutusta niin! Hän syleili Roosaa:

— Sinä olet hyvä, sanoi hän, sinä siis rakastit häntä, niinhän?

Rosa vetäysi hänestä irti, heitti häneen intohimoisen katseen, eikä vastannut mitään, vaan alkoi itkeä jälleen.

Tuo katse teki Christophelle selväksi erään asian, sillä se puhui:

— En minä häntä rakastanut… Christophe näki viimein seikan, jota hän ei ollut vielä tiennyt, jota hän ei ollut tahtonut nähdä kuukausiin. Näki, että Rosa rakasti häntä.

— Hyst! sanoi Rosa; minua huudetaan.

Kuului Amalian ääni.

Rosa kysyi:

— Tahdotko mennä sisään huoneeseesi? Christophe vastasi.

— En, minä en vielä voisi, en voisi puhua äitini kanssa… Sitten, sitten vasta…

Rosa sanoi:

— Ole täällä. Minä tulen heti takaisin.

Christophe jäi pimeään halkovajaan, jonne vain muutama päivänsäde pääsi ahtaasta, hämähäkin verkkojen peittämästä ilmaluukusta. Kadulta kuului jonkun kaupustelijan huutoja; seinän takana, vieressä olevassa tallissa, päristeli ja kopisteli hevonen. Christophea ei äsken tehty uusi huomio suinkaan ilahuttanut; mutta se kiinnitti hänen ajatuksensa itseensä tuokioksi. Se selitti monet seikat, joita hän ei ollut ymmärtänyt. Kokonainen sarja pikku asioita, joita hän ei ollut tullut ajatelleeksi, palasi hänen mieleensä ja selvisi. Hän kummastui, kun huomasi niitä ajattelevansa, hän suuttui itselleen, kun hetkenkin tässä surkeudessaan saattoi huvittaa itseään sellaisella. Mutta se surkeus oli niin julma, niin sietämätön, että itsesäilytysvaisto, joka oli voimakkaampi kuin hänen tahtonsa, voimakkaampi kuin hänen rakkautensa, vaati hänet kääntämään silmänsä onnettomuudestaan pois, heitti hänet tähän uuteen ajatukseen, aivan kuin hukkuva tahtomattaankin tarttuu epätoivoissaan ensimmäiseen esineeseen, joka auttaa häntä joskaan ei pelastumaan, niin pysymään vielä edes hetken vedenpinnalla. Sitäpaitsi tunsi hän nyt oman kärsimyksensä vuoksi myöskin, mitä toinen kärsi, — kärsi hänen tähtensä. Hän ymmärsi kyyneleet, jotka hän oli saanut vuotamaan. Hän tunsi sääliä Rosaa kohtaan. Ajatteli, kuinka julma hän oli ollut hänelle, — kuinka julma hän vastakin olisi. Sillä hän ei Rosaa rakastanut. Mitä auttoi, että Rosa häntä rakastit Pikku tyttö-raukka!… Kyllähän Christophe voi sanoa, että Rosa oli hyvä (sen oli Rosa jo saanut kuulla); mutta mitä se Rosan hyvyys auttoi? Mitä koko hänen elämänsä?… Christophe ajatteli:

— Miksi ei hän ole kuollut, ja toinen ole elossa?

Ja edelleen:

— Hän elää, rakastaa minua, hän voi sen sanoa minulle, tänään, huomenna, koko ikäni; — se toinen, ainoa, jota rakastin, on kuollut saamatta sanoa minulle, että hän minua rakasti, minä en hänelle saanut sanoa, että rakastin häntä, koskaan en saa sitä hänen suustaan kuulla, koskaan ei hän sitä saa tietää…

Ja yhtäkkiä tuli hänen mieleensä heidän viimeisen iltansa muisto: hän muisti, että he aikoivat juuri puhua, kun Rosan tulo esti sen. Ja silloin hän vihasi Rosaa…

Vajan ovi aukeni. Rosa mainitsi hiljaa Christophen nimeä ja etsi haparoiden hänet. Hän otti Christophea kädestä. Christophesta oli vastenmielistä tuntea häntä lähellään: turhaan moitti hän siitä itseään, se tunne oli hänen tahtoansa voimakkaampi.

Rosa vaikeni: säälin syvyys oli opettanut hänet vaikenemaan. Christophe oli hänelle kiitollinen, ettei hän häirinnyt hänen suruaan turhilla sanoilla. Kuitenkin tahtoi hän vielä tietää… Rosa oli ainoa, joka saattoi puhua hänelle hänestä. Christophe kysyi aivan hiljaa:

— Milloinka hän…?

(Christophe ei uskaltanut sanoa: kuoli.)

Rosa vastasi;

— Lauantaista viikko.

Eräs muisto välkähti Christophen päässä, hän kysyi:

— Yölläkö?

Rosa katsahti häneen kummastuneena:

— Niin, yöllä kello kahden ja kolmen välillä. Silloinen surun sävel palasi Christophen mieleen.

Hän kysyi vavisten.

— Kärsikö hän kovia tuskia?

— Ei, ei, Jumalan kiitos, rakas Christophe, hän ei kärsinyt melkein ollenkaan. Hän oli niin heikko. Hän ei tehnyt yhtään vastarintaa. Heti huomattiin, että hän oli mennyttä.

— Entä hän itse, huomasiko hän sen?

— En tiedä. Minä luulen…

— Sanoiko hän mitään?

— Ei, ei mitään. Hän valitteli kuin pieni lapsi.

— Sinä olit siellä?

— Olin, kahtena ensimmäisenä päivänä olin siellä aivan yksin, ennenkuin hänen veljensä tuli.

Christophe puristi Rosan kättä; sellainen kiitollisuuden puuska hänelle tuli:

— Kiitos!

Rosa tunsi veren syöksyvän sydämeensä. Hetken vaiettuaan sammalsi Christophe kysymyksen, joka oli hänet tukahuttaa:

— Hän ei puhunut mitään… mitään minulle aiottua?

Rosa pudisti surullisesti päätänsä. Hän olisi antanut vaikka mitä voidakseen vastata niinkuin Christophe toivoi; hän melkein syytti itseään, ettei valehdellut. Hän koetti lohduttaa Christophea:

— Hän ei ollut enää tiedoissaan.

— Ja hän puhui?

— Ei voitu häntä enää oikein ymmärtää. Hän puhui niin hiljaa.

— Missä on hänen pikku tyttönsä?

— Hänen veljensä vei hänet luokseen sinne maalle.

— Entä — hän?

— Hänkin on siellä. Viime viikon maanantaina hän lähti täältä.

He alkoivat taas itkeä.

Rouva Vogelin ääni huusi jälleen Rosaa. Christophe eli yksin jäätyään uudestaan sielussaan päivät, joina Sabina oli sairastanut ja kuollut. Siitä oli viikko, jo viikko!… Hyvä Jumala, mikä tuo rakastettu nyt oli? Kuinka sen viikon ajan oli satanut, satanut maahan!… Ja hän itse, Christophe, hän oli sen aikaa nauranut, ollut onnellinen!

Hän tunnusteli taskussaan muuatta silkki-paperiin käärittyä esinettä: siinä olivat hopeiset kengänsoljet, jotka hän oli ostanut Sabinalle tuomisiksi. Hän muisti illan, jolloin hänen kätensä oli laskeutunut hänen pienen, kengästä nousseen jalkansa päälle. Nuo pikku jalat, missä olivat ne nyt? Miten hänellä mahtoi olla vilu!… Hän ajatteli, että tuo lämpöinen kosketus oli ainoa muisto, mitä hänellä oli Sabinan rakkaasta ruumiista. Koskaan ei hän ollut tohtinut koskettaa sitä, kietoa sitä syliinsä. Hän oli lähtenyt pois tyyten tuntemattomana. Christophe ei tiennyt mitään hänestä, ei hänen sielustaan eikä ruumiistaan. Hänellä ei ollut mitään muistoa hänen muodostaan, hänen elämästään, hänen rakkaudestaan… Mitä todistusta hänellä siitä olikaan?… Ei kirjettä, ei mitään pyhää jäännöstä, — ei kerrassaan mitään! Mistä tavoittaa hänet, mistä etsiä häntä, kadonneesta itsestään, kaipaavan ulkopuolelta?… Oi tyhjyyttä! Hänelle ei jäänyt Sabinasta mitään muuta kuin rakkaus, jota hän tunsi häntä kohtaan, ei mitään muuta kuin hän, Christophe itse… — Ja kuitenkin sai Christophen raivoisa halu kiskoa Sabina pois hävityksen kynsistä, hänen kiihkeä tarpeensa kieltää kuolema, hänet kiintymään juuri tähän ainoaan siruun, mielipuolen vahvalla uskolla:

"… Ne son gia morto; e ben c' albergo cangi, resto in te tivo, c' or mi vedi e piangi, se l'un nell' altro amante si trasforma"

"… En ole kuollut, asuntoa olen muuttanut, eläväksi jään sinuun, joka minut näet ja minua itket. Rakastavan sieluksi muuttuu rakastettu sielu."

Christophe ei ollut koskaan lukenut näitä ylhäisiä sanoja; mutta ne olivat hänessä. Jokainen nousee vuorostaan vuosisatojen kalmistosta. Jokainen löytää menneitten aikain tuskat, jokainen niiden epätoivoisen toivon ja mielettömyyden. Jokainen astuu jälleen niiden jälkiä, jotka taistelivat ennen häntä kuolemaa vastaan, kielsivät kuoleman, — ja ovat kuolleet.

Hän sulkeutui kamariinsa. Hänen ikkunansa luukut olivat kiinni koko päivän, jottei hän olisi nähnyt vastapäätä olevia ikkunoita. Hän karttoi Vogelien perhettä: hän vihasi noita ihmisiä. Hänellä ei ollut heissä moittimista: he olivat liian hyviä ja liian jumalisiakin, joten he kyllä kätkivät omat tunteensa kuoleman kasvojen edessä. He tiesivät Christophen tuskan ja kunnioittivat sitä, miten he sitä arvostelivatkin; he välttivät lausua hänen kuullensa Sabinan nimeä. Mutta he olivat olleet vainajan eläessä hänen vihollisiaan: se riitti tekemään Christophesta heidän vihollisensa, nyt, kun Sabina oli kuollut.

Heidän meluava elämänsä ei muuten ollut laisinkaan muuttunut; ja vaikka heissä olikin herännyt vilpitön, joskin hetkellinen sääli, oli kuitenkin selvää, että tämä onnettomuus oli heille pohjaltaan yhdentekevä asia, — (ja sehän oli aivan luonnollista) —: ehkäpä se oli heille suorastaan helpotuskin. Ainakin Christophe kuvitteli niin. Nyt, kun Vogelien aikeet hänen suhteensa olivat hänelle selvinneet, oli hän taipuisa niitä liioittelemaan. Itse asiassa toivoivat he sangen vähän hänestä; ja hän piti itseään aivan liian tärkeänä. Mutta hän ei aavistanut, ettei Sabinan kuolema, vaikka se poistikin hänen isäntäväkensä suunnitelmille tärkeimmän esteen, suinkaan näyttänyt heistä avaavan Rosalle sen enempää tietä. Ja hän inhosikin tosiaan Rosaa. Yksinomaan se, että muut — (Vogelit, Louisa, Rosa itsekin) — olivat ruvenneet määräilemään omin päin hänen tulevaa elämäänsä, kysymättä edes hänen mieltään, olisi jo riittänyt hävittämään hänestä kaiken tunteen sitä henkilöä kohtaan, jota hänen tahdottiin rakastavan, olisivatpa asiat sitten muuten olleet miten tahansa. Christophe nousi aina vastarintaan, jos näyttiin koetettavan käydä kiinni hänen arkaan vapauteensa. Mutta nyt se ei ollut ainoa syy. Oikeus, jonka toiset ottivat itselleen määräilläkseen hänen asioitaan, ei loukannut ainoastaan hänen oikeuksiaan, vaan myöskin sen olennon oikeuksia, jolle hän oli antanut sydämensä. Ja niinpä puolsi hän niitä tuimasti, vaikkei kukaan niitä tahtonut häneltä riistaakaan. Hän epäili Rosan hyvyyttä, tuon tytön, joka kärsi nähdessään hänen kärsivän ja tuli usein kolkuttamaan hänen oveensa, lohduttaakseen häntä ja puhuakseen hänelle tuosta toisesta. Christophe ei ajanut häntä pois: hänen täytyi saada puhua Sabinasta jonkun kanssa, joka oli vainajan tuntenut, hän tahtoi kuulla pienimmätkin sairauden aikana tapahtuneet seikat. Mutta hän ei ollut siitä Rosalle kiitollinen, hän luuli, että Rosaa vetivät siihen hänen omat vaikuttimensa. Sillä eikö hän nähnyt, että Rosan perhe, että yksin Amaliakin salli nämä Rosan käynnit hänen luonaan ja nämä pitkät puhelut, joita Amalia ei olisi koskaan hyväksynyt, ellei hänellä olisi ollut mielessä omat etunsa? Eikö Rosa ollut yhdessä juonessa omaistensa kanssa? Christophe ei voinut uskoa Rosan sääliä aivan vilpittömäksi ja vapaaksi henkilökohtaisista aikeista.

Eikä se sitä ollutkaan. Rosa sääli Christophea koko sydämestään. Hän koetti kaikin voimin nähdä Sabinan Christophen silmillä, rakastaa häntä Christophen kautta; hän syytti itseään ankarasti niistä pahoista tunteista, mitä hänellä ehkä oli ollut Sabinaa vastaan, ja pyysi niitä vainajalta joka ilta rukouksissaan anteeksi. Mutta jaksoiko hän unohtaa, että hän itse, hän, eli, että hän näki Christophen joka hetki päivästä, että hän rakasti häntä, ettei hänen enää tarvinnut toista pelätä, että toinen oli kadonnut ja että hänen muistonsakin vähitellen katoaisi; siitä, että hän, Rosa, jäisi yksin, joten kerran ehkä…? Voiko hän tukehuttaa keskellä tuskaansakaan, — ja keskellä ystävänsä tuskaa, joka oli hänelle kalliimpi kuin hänen omansa — voiko hän tukehuttaa aina yhtäkkiä purkautuvaa ilontunnettaan, perusteetonta toivoaan? Aina sellaisen jälkeen hän kuitenkin soimasi itseään. Se toivo välkähti vain salamana. Ei kauempaa. Christophe huomasi sen, ja loi Rosaan katseen, joka suorastaan hyyti tytön sydäntä: Rosa näki Christophen silmissä vihan; Christophe vihasi häntä siksi, että hän eli, kun taas tuo toinen oli kuollut.

Mylläri tuli rattailla noutamaan Sabinan vähiä huonekaluja. Palatessaan kaupungilta antamasta tunteja näki Christophe kerran hajallaan oven edessä kadulla Sabinan sängyn, kaapin, vuodepatjat, liinavaatteet, kaikki, mikä oli ollut Sabinan, kaikki, mitä hänestä oli jäljellä. Se oli Christophesta vihattava näky. Hän riensi kiireesti ohitse. Porttiholvissa hän töytäsi Bertholdia vastaan, joka pysäytti hänet.

— Ah, tekö rakas herraseni, sanoi Berthold puristaen hartaasti hänen kättänsä, — oh, kuka olisi arvannut tällaista silloin, kun viimeksi olimme yhdessä? Kuinka me kaikki olimme silloin tyytyväisiä! Ja kuitenkin alkoi juuri sinä päivänä, siitä kirotusta venheretkestä saakka hänen vointinsa pahentua. No niin, sellaisessa ei valitus auta! Hän on kuollut. Tänään hänen vuoronsa, sitten tulee meidän. Sellaista on elämä… Entäpä te, kuinka te voitte? Minä voin, Jumalan kiitos, oikein hyvin!

Mies oli punainen, löyhki hieltä ja viiniltä. Ajatus, että tuo oli Sabinan veli ja että hänellä oli oikeus hänen muistoihinsa, loukkasi Christophea. Hän kärsi kuulla moisen miehen puhuvan olennosta, jota hän rakasti. Mylläri jälleen oli päinvastoin onnellinen tavatessaan jonkun ystävän, jonka kanssa hän saattoi puhella Sabinasta; hän ei ymmärtänyt Christophen jäykkyyttä. Se johtui siitä, ettei hän laisinkaan aavistanut, millaisen tuskan Christophen sielussa nostattivat hänen läsnäolonsa ja maatilalla vietetyn päivän yhtäkkiä herätetty muisto, muisto onnesta, joka nyt tuli raskaasti Christophen mieleen, ynnä nuo Sabinan vähäiset, hajalleen maahan heitetyt esineet, jotka olivat Christophelle pyhiä ja joita veli potki jutellessaan syrjään jalallaan. Yksin Sabinan nimikin raateli nyt Christophen sielua, kaikuessaan tuon miehen suusta. Christophe mietti verukkeita saadakseen Bertholdin vaikenemaan. Hän nousi portailleen; mutta Berthold tarttui häneen, esti hänet menemästä ja jatkoi tarinaansa. Viimein, kun mylläri kuvaili hänelle Sabinan tautia, kuvaili omituisen tarkoin ja hartaasti kuin eräät henkilöt ja varsinkin rahvas taudeista puhuessaan, vetäen julki kaikki kiusalliset yksityiskohdat, ei Christophe enää sitä sietänyt: hänen täytyi ponnistaa koko tahtonsa, ettei olisi huutanut tuskasta. Ja hän keskeytti nyt jyrkästi, sanoen jäätävän kuivasti:

— Anteeksi, minun täytyy nyt mennä.

Ja hän jätti myllärin hyvästelemättä. Moinen kylmä tunteettomuus kuohutti myllärin mieltä. Hän oli erittäin hyvin aavistanut sisarensa ja Christophen salaisuuden. Ja hänestä oli nyt suorastaan kauheaa, että tuo nuori mies oli noin välinpitämätön: hän ajatteli, ettei Christophella ollut sydäntä.

Christophe oli paennut huoneesensa: hän oli aivan nääntyä. Koko Sabinan tavarain muuton aikana ei hän lähtenyt kamaristaan. Hän oli vannonut itselleen, ettei hän katsoisi ulos ikkunasta, mutta hän ei jaksanut olla sitä tekemättä ja seisten kätkössä uutimien takana seurasi hän nyt noiden rakkaiden esineiden lähtöä tuskallisen tarkkaavasti. Kun hän näki niiden ainaiseksi katoavan, oli hän juosta alas kadulle ja huutaa: "Ei ei! Jättäkää ne minulle! Älkää viekö niitä minulta." Hän tahtoi rukoilla, että hänelle annettaisiin edes yksi, yksi ainoa esine, ettei häneltä otettaisi aivan kaikkea. Mutta kuinka olisi hän uskaltanut pyytää sitä mylläriltä? Berthold oli hänelle aivan vieras. Hänen rakkauttaan ei itse Sabinakaan ollut tiennyt: kuinka hän olisi voinut paljastaa sen muille? Ja jos hän olisi koettanut sanankin virkkaa, olisi hän purskahtanut itkuun. Ei, ei, täytyi olla vaiti, täytyi kestää tämä kaiken katoaminen, voimatta, tohtimatta yrittää pelastaa sirpalettakaan haaksirikosta…

Ja kun se kaikki loppui, kun Sabinan asunto oli tyhjä, kun pihan ajoportti sulkeutui myllärin lähdettyä, kun hänen rattaidensa jyrinä loittoni ikkunoita täristäen, kun niiden ääni haipui, heittäysi Christophe permannolle; hänellä ei ollut enää kyyneltäkään, ei ainoaa ajatusta kärsiäkseen tai taistellakseen; hän oli hyytynyt, hän oli kuin itse kuolema.

Oveen kolkutettiin. Hän pysyi liikkumatta. Siihen kolkutettiin uudestaan. Hän oli unohtanut vääntää sen lukkoon. Rosa tuli sisään, hän huudahti nähdessään Christophen maassa, ja pysähtyi pelästyneenä. Christophe kohotti vihastuen päätänsä:

— Mitä sinä tahdot? Anna minun olla!

Rosa ei mennyt pois, hän jäi epäröiden seisomaan ovenpieleen, hän sammalsi:

— Christophe…

Christophe nousi vaieten ylös; hän häpesi, että Rosa oli nähnyt hänet siinä niin. Ja pyyhkien pölyä vaatteistaan hän kysyi:

— No niin, mitä sinä tahdot?

Rosa vastasi nöyrästi:

— Anteeksi… Christophe… Tulin tänne… minä toin sinulle…

Christophe näki jotain Rosan kädessä.

— Katso, sanoi Rosa ojentaen tuon esineen Christophelle. Minä pyysin Bertholdilta itselleni jotakin muistoksi hänestä. Ajattelin, että se olisi sinulle ehkä mieleen…

Se oli pieni, hopeoitu lasinpala, taskukuvastin, josta Sabina oli katsellut itseään usein tuntikausia, ei niin paljon kiemaillakseen kuin ajanvietoksi. Christophe tempasi kuvastimen itselleen, tarttui käteen, joka hänelle sitä ojensi:

— Oh, Resi!… äännähti hän.

Häntä järkytti Rosan hyvyys ja hänen oman vääryytensä tunne. Kiihkeästi ja nopeasti hän laskeusi polvilleen Rosan eteen ja suuteli hänen kättään:

— Anteeksi… anteeksi… sanoi hän.

Rosa ei ensin ymmärtänyt; mutta sitten hän käsitti liiankin hyvin; hän punastui, hän vapisi, hän puhkesi itkuun. Hän ymmärsi Christophen tahtovan sanoa:

"Anteeksi, että teen väärin… anteeksi, etten sinua rakasta… anteeksi, etten voi… en voi sinua rakastaa, etten koskaan sinua tule rakastamaan!…"

Rosa ei vetänyt kättänsä pois: hän tiesi, että sitä ei Christophe suudellessaan ajatellut. Ja poski Rosan kättä vasten itki Christophe kuumia kyyneleitä, tietäen tytön näkevän hänen ajatuksensa: hän oli katkeran surullinen, ettei soinut häntä rakastaa, vaan tuotti hänelle kärsimystä.

Niin he seisoivat hämärässä huoneessa, itkien kumpikin.

Viimein veti Rosa kätensä pois. Christophe mutisi yhä:

— Anteeksi!…

Rosa asetti lempeästi kätensä Christophen pään päälle. Christophe nousi ylös. He suutelivat toisiaan vaieten, he tunsivat huulillaan kyyneleittensä kirpeän maun.

— Me olemme ystäviä aina, virkkoi Christophe aivan hiljaa.

Rosa nyökkäsi päätänsä ja lähti pois, liian suruisena voidakseen puhua.

He ajattelivat, miten tukala on maailma: sitä, joka rakastaa, ei toinen rakasta. Jota rakastetaan, ei itse rakasta. Jota rakastaa ja on rakastettu, erotetaan kerran rakkaastansa… Jokainen kärsii. Ja tuottaa kärsimyksiä toiselle. Ja onnettomin ei ole aina se, joka kärsii.

Christophe alkoi kammota kotiaan. Hän ei voinut enää siellä elää. Hän ei voinut nähdä vastapäätä olevia ikkunoita ilman uutimia, huoneistoa tyhjänä.

Hänelle tuli katkerampikin tuska. Eulerin ukko vuokrasi kiireen kaupalla pohjakerroksen uudelle asukkaalle. Eräänä päivänä näki Christophe Sabinan kamarissa vieraita henkilöitä. Uusi elämä pyyhki sieltä kadoksiin hävinneen elämän jäljet.

Christophen oli mahdotonta jäädä enää asuntoonsa. Hän vietti kaiket päivät ulkosalla; hän ei palannut sinne ennenkuin yöllä, jolloin hän ei voinut enää mitään nähdä. Nyt alkoi hän samoilla uudestaan maaseudulla. Hänen askeleensa veivät hänet aivan väkisin Bertholdin talolle. Mutta hän ei mennyt siellä sisään, hän ei uskaltanut sitä lähestyä, hän kiersi sitä kauempaa. Hän oli löytänyt erään kukkulan laella paikan, josta saattoi nähdä tuon talon, koko tasangon ja virran: se oli hänen kävelyittensä tavallinen päämäärä. Sieltä katseli hän joen mutkia, ja silloin pysähtyvät hänen silmänsä aina noihin raitoihin, joiden alla hän oli nähnyt kuoleman varjon väikkyvän Sabinan kasvoilla. Sieltä erotti hän ne kaksi ikkunaa, joiden takana he olivat valvoneet yön, kumpikin kamarissaan, aivan vieretysten, niin lähellä toisiaan, ja kuitenkin niin kaukana, ainoastaan ovi välillä, — ikuisuuden ovi. Sieltä hän silmäili myöskin kirkkomaata. Hän ei mitenkään voinut mennä sinne: lapsesta asti oli hän inhonnut noita mätämäkiä ja kieltäytynyt liittämästä niihin rakastamiensa olentojen kuvia. Mutta täältä korkealta ja kaukaa katsottuna ei tuossa pienessä kuolleitten kedossa ollut mitään synkkää? se oli rauhallinen, se nukkui auringonpaisteessa… Nukkua!… Sabina rakasti unta! Tuolla ei mikään häntä häirinnyt. Kukot vastasivat kiekuen toisilleen yli peltojen. Bertholdin talosta kuului myllyn jyrinää, kaakatusta takapihalta, leikkiväin lasten huutoja. Hän näki Sabinan pikku tyttären, näki hänen juoksevan, erotti hänen naurunsakin toisten lasten äänistä. Kerran väijyskeli hän tyttöä talon portilla, mäen vieruun leikatun aidan vartta kiertävän tien mutkassa; Christophe tempaisi tytön kiinni, kun tyttö juoksi ohitse, ja syleili häntä vimmatusti. Lapsi pelästyi ja alkoi itkeä. Hän oli Christophen jo melkein unohtanut. Christophe kysyi:

— Onko täällä hyvä olla?

— On, täällä on hauskaa…

— Et tahdo takaisin kaupunkiin?

— En.

Christophe päästi hänet irti. Tuo lapsen välinpitämättömyys teki hänet lohduttomaksi. Sabina-raukka!… Tyttö oli kuitenkin hän, hiukan hänen kaltaisensa… mutta niin hiukan. Lapsi ei muistuttanut äitiään; hän oli asunut hänessä, mutta oli säilyttänyt kadonneesta olennosta tuskin heikon tuoksun tuolta mystilliseltä olinajaltaan: eräitä vaihteluita äänessä, tavan mytistää hieman huuliaan, kallistaa päätänsä. Muu osa hänestä oli kokonaan toista olentoa; ja tuo Sabinaan sekoittunut olento oli Christophesta vastenmielinen, vaikkei hän sitä itselleen tunnustanut. Ainoastaan itsessään löysi Christophe Sabinan kuvan. Kaikkialle se häntä seurasi; mutta hän ei tuntenut todella olevansa hänen kanssaan muulloin kuin ollessaan yksin. Missään ei Sabina ollut häntä lähempänä kuin tuossa rauhan paikassa, tuolla kukkulalla, kaukana katseilta, keskellä kotiseutuaan, joka oli täynnä hänen muistoaan. Hän kulki penikulmat sinne, hän kiipesi sen rinnettä juosten ja jyskyttävin sydämin, aivan kuin lemmenkohtaukseen: sitä se tosiaan olikin. Perille saavuttuaan heittäytyi hän maahan, — samaan maahan, jossa hänen ruumiinsa nyt lepäsi; — hän sulki silmänsä: ja Sabina täytti hänet. Christophe ei nähnyt hänen piirteitään, ei kuullut hänen ääntänsä: sitä hänen ei tarvinnutkaan; Sabina tuli häneen itseensä, otti hänet, hän omisti Sabinan. Tässä kiihkoisessa näkyjen tilassa ei hän tiennyt, mitä ympärillä tapahtui, hän ei tiennyt mitään, paitsi sen, että hän oli hänen kanssansa.

Sellaista ei kestänyt pitkän aikaa. — Totta puhuen ei hän ollut siinä täysin rehellinen, muuta kuin yhden kerran. Seuraavana päivänä jo yhtyi siihen hänen tahtonsakin. Ja siitä alkaen koetti Christophe turhaan palauttaa entistä haltioitumistaan. Silloin vasta keksi hän vaatia sielustaan esille varmaa muotoa ja selviä kasvoja Sabinasta: siihen saakka ei hän ollut sitä ajatellutkaan. Se onnistui häneltä joskus, välähdyksittäin, ja hän oli siitä ylen iloissaan. Mutta se tapahtuikin vasta pimeän ja pitkän odottamisen avulla.

"Sabina-raukka! ajatteli hän; he unohtavat sinut kaikki, ei ole ketään muita kuin minä, joka sinua rakastaisi ja säilyttäisi sinut ikuisesti, oi kallis aarteeni! Sinä olet minulla, minä pidän sinut, minä en anna sinun kadota…"

Christophe puhui näin siksi, että Sabina jo paraikaa katosi häneltä: karkasi hänen ajatuksistaan niinkuin vesi sormien välitse. Christophe tuli yhä uskollisesti kohtauspaikalle. Hän tahtoi ajatella Sabinaa, ja hän sulki silmänsä. Mutta sattui, että hän joskus puolen tunnin, kokonaisen tai parinkin tunnin päästä huomasi, ettei hän ollut ajatellut mitään. Laakson erilaiset äänet, myllyn sulkuluukkujen kohina, kahden kukkulalla syövän vuohen tiukujen kilinä, tuulen suhina hoikissa pikku puissa, joiden varjossa Christophe loikoi, kaikki ne äänet imeytyivät hänen huokoiseen ja pehmeään ajatukseensa kuin meri sieneen. Hän suuttui ajatuksilleen: ne koettivat totella häntä ja kiintyä kadonneeseen kuvaan, johon hän tahtoi elämänsä kytkeä; mutta ajatukset hervahtivat jälleen väsyneinä ja tuskallisina kokoon, ja sitten ne antautuivat helpotuksen huokauksella uudestaan tunnelmien uneliaan virran vietäviksi.

Hän karisti tuon horteen pois itsestään. Hän samosi metsiä, maita, sinne tänne, etsiskellen Sabinaa. Hän haki häntä kuvastimesta, jossa Sabinan hymy oli väikkynyt. Hän haki häntä virran rannalta, jonka vedessä hänen kätensä olivat kastuneet. Mutta kuvastin ja vesi antoivat hänelle takaisin ainoastaan oman heijastuksensa. Raju kävely, raikas ilma, väkevästi sykkivä veri herättivät hänessä säveleitä. Hän tahtoi pettää itseään:

— Oi Sabina!… huokasi hän.

Hän omisti hänelle laulujaan, hän aikoi herättää musiikissaan jälleen eloon rakkautensa ja tuskansa… Kyllä niinkin: rakkaus ja tuska heräsivät eloon; mutta Sabina-raukka ei päässyt niissä osilleen. Rakkaus ja tuska katsoivat kohti tulevaisuutta, eivät menneisyyteen. Christophe ei voinut mitään nuoruudelleen. Elämän mahla kuohahti hänessä uudella vimmalla. Suru, katumus, puhdas ja kiihkeä rakkaus, tukahutetut himot lisäsivät hänen kuumeensa rajuutta. Surusta huolimatta sykki hänen sydämensä iloisessa ja väkivaltaisessa tahdissa; hänen vauhkat laulunsa ponnahtelivat juopuneissa mitoissa: kaikki juhli elämää, yksin surukin otti juhlariemuisen muodon. Christophe oli liian rehellinen kuvitellakseen kauan aivan mahdottomia; hän alkoi halveksia itseään. Mutta elämä tempasi hänet mukaansa; ja surullisena, sielu kuoleman ja ruumis elämän omana hän heittäytyi uudestisyntyvän voimansa valtaan, elämisen juovuttavaan ja järjettömään iloon, jota tuska, sääli, epätoivo, auttamattomasti kadotetun jättämät haavat, kaikki kuoleman kidutukset eivät voi väkevissä muuta kuin kiihdyttää, iskien heidän kupeisiinsa raivoisin kannuksin.

Christophe tiesi muuten, että hänellä oli sielunsa pohjimmissa perukoissa tavoittamaton, loukkaamaton turvapaikka, jonne Sabinan varjo oli kätketty. Elämän virta ei saisi sitä paikaltaan temmatuksi. Kullakin ihmisellä on syvyydessään aivan kuin pieni kalmisto niitä varten, joita hän on kerran rakastanut. Siellä he nukkuvat vuosikausia, mikään ei heitä häiritse. Mutta tulee joskus päivä, — sen jokainen tietää, — jolloin hauta aukeaa. Kuolleet astuvat esiin kammioistaan, ja hymyilevät vaalennein huulin — rakkain vieläkin, — rakastaneelle, sille naiselle, miehelle, jonka rinnassa heidän muistonsa lepää niinkuin lapsi äitinsä kohdussa nukkuen.

III.

AADA.

Sateisen kesän jälkeen tuli säteilevä syksy. Puutarhoissa paisuivat hedelmät oksissaan. Punaiset omenat kiiltelivät kuin norsunluu-pallot. Muutamat puut pukeutuivat jo kiireesti loistavaan loppukesän asuunsa: tulen väriä, hedelmäin, kypsyneen meluunin, oranssin, sitruunan, väriä; keittiön herkkujen, ruskeaksi käristetyn lihan tuntua. Hallavat liekit syttyivät kaikkialla metsissä; ja niityiltä kohosivat kuultavain myrkkyliljain punaiset liekit.

Christophe kulki alas erään kukkulan rinnettä. Oli sunnuntain iltapuoli. Hän käveli suurin askelin, melkein juosten, mäki kiidätti häntä. Hän lauloi erästä sävelmää, jonka tahti oli iskeytynyt hänen päähänsä jo kävelyretken alussa. Punaisena, rinta paljaana hän kulki, heilutellen käsiään ja pyöritellen silmiään kuin hullu, kunnes hän yhtäkkiä tien kulmassa huomasi joutuneensa erään kookkaan, vaaleaverisen tytön eteen, joka oli kiivennyt aitamuurille ja riipoi sieltä kaikin voimin paksua puunoksaa ja popsi siitä halukkaasti pieniä, sinertäviä luumuja. He ällistyivät molemmat yhtä paljon. Tyttö katsoi häneen peljästyneenä, suu täynnä hedelmiä; sitten hän purskahti nauruun. Christophe nauroi myöskin. Tyttö oli huvittava nähdä, hänen pyöreitä kasvojaan ympäröivät kellertävät kiharat, jotka kuulsivat niiden kehänä kuin auringon autere; hänen poskensa olivat täyteläiset ja punaiset, silmät leveät ja siniset, nenä isonlainen ja nenäkkään pysty, suu pieni ja hyvin punainen, hampaat valkeat, niistä kulmahampaat lujat ja eteenpäin pistävät, leuka herkkusuun, ja koko hänen uhkuva olemuksensa iso ja lihava, kaunis- ja vankkatekoinen. Christophe huusi hänelle:

— Hyvää ruokahalua!

Ja hän aikoi jatkaa matkaansa. Mutta tyttö kutsui häntä takaisin:

— Kuulkaa, hyvä herra! Ettekö olisi kohtelias? Auttaisitte minut alas. Minä en pääse…

Christophe tuli takaisin ja kysyi, kuinka hän sitten oli päässyt ylös.

— Kynsilläni… Ylös on aina helppo päästä…

— Varsinkin, kun makeat marjat houkuttelevat tuolla päänne päällä…

— Niin… Mutta kun on syönyt, niin rohkeus pettää. Ei keksikään paluutietä.

Christophe katseli häneen tutkivasti. Hän sanoi:

— Siellähän on hyvä olla. Olkaa siinä vaan! Minä tulen teitä katsomaan huomenna. Hyvästi!

Mutta Christophe ei kuitenkaan lähtenyt, vaan seisoi siinä tytön alapuolella.

Tyttö oli pelkäävinään, ja rukoili sievän nyrpeänä, ettei herra häntä jättäisi. He katselivat toisiaan naureskellen. Ja tyttö sanoi, osoittaen oksaa, josta hän piti kiinni:

— Tahdotteko tekin?

Kunnioitus toisten omaisuutta kohtaan ei ollut kehittynyt Christophessa siitämöihin kuin hän oli samoillut Oton kanssa: hän myöntyi siis heti. Tyttö nakkeli huvikseen Christophea luumuilla.

Ja kun Christophe oli saatavansa syönyt, sanoi tyttö:

— No nyt!…

Christophe antoi koiruuksissaan hänen yhä odottaa. Tyttö tuli muurin harjalla kärsimättömäksi. Viimein sanoi Christophe:

— Antaa tulla! ja avasi hänelle sylinsä. Mutta juuri hyppäämäisillään muutti tyttö mieltään:

— Odottakaahan! Täytyy ensin ottaa muonaa matkalle?

Hän riuhtoi kaikkein kauneimmat luumut, mitä käsiinsä sai, ja täytti niillä liiviröijynsä pullistuvan poven:

— Varokaa! Älkää litsatko niitä! Christophen teki melkein mieli tehdä se.

Tyttö painui muurilla kumaraan ja hyppäsi Christophen syliin. Vaikka Christophe oli vankka poika, niin hän taipui painon alla ja oli kaatua tytön kanssa selälleen. He olivat samankokoiset. Heidän kasvonsa koskivat toisiinsa; Christophe suuteli hänen kosteita ja luumunmehun sokeroimia huuliaan, ja tyttö vastasi kursailematta hänen muiskuunsa.

— Minnekä te menette? kysyi Christophe.

— En tiedä.

— Oletteko te täällä yksin?

— En. Minulla on tovereita. Mutta eksyin joukosta… Hohoi! huusi hän yhtäkkiä kaikin voimin.

Ei kuulunut vastausta.

Tyttö ei siitä sen enempää välittänyt. He alkoivat nyt kävellä, minne vaan, suoraan eteenpäin.

— Entä minnekäs te menette? kysyi tyttö.

— En tiedä minäkään.

— Se sopii. Mennään sitten yhdessä.

Tyttö otti luumuja liiviensä rakosesta ja alkoi popsia niitä.

— Te syötte itsenne kipeäksi, sanoi Christophe.

— En sittenkään. Minä syön kaiket päivät. Liivien raosta näki Christophe paidan.

— Nyt ne ovat ihan lämpimiä, sanoi tyttö.

— Ihankohan?

Tyttö antoi hänelle nauraen luumun. Christophe söi sen. Tyttö katsoi häneen syrjäsilmällä, imeskellen hedelmiä kuin lapsi. Christophe ei oikein tiennyt, miten seikkailu päättyisi. Eikä tyttökään sitä aavistanut. Hän odotti.

— Hohoi! huudettiin metsästä.

— Hohoi! vastasi tyttö… Ah, tuolla ne ovat, sanoi hän Christophelle; se ei ole paha.

Hän ajatteli päinvastoin: siis, että se oli paha. Mutta sanaa ei ole annettu naiselle sitä varten, että hän puhuisi, mitä ajattelee. Jumalan kiitos. Sillä muuten olisi siveys hukassa maailmassa.

Äänet lähestyivät… Tytön ystävät tulisivat tuossa paikassa maantielle. Tyttö ponnahti yhdellä hypyllä yli maantien ojan, kiipesi sen takana olevaa rinnettä ja piiloutui puiden taakse. Christophe katseli ällistyneenä hänen menoaan, tyttö viittasi tiukasti häntä tulemaan perästään. Christophe seurasi häntä. Toinen painui yhä syvemmälle metsään.

— Hohoi! huikahutti tyttö uudestaan, kun he joutuivat melkoisen kauas… On hyvä, että he minua etsivät, selitti hän Christophelle.

Muut olivat pysähtyneet maantielle ja kuuntelivat, mistä ääni tuli; ja he vastasivat ja tunkeusivat myöskin metsään. Mutta tyttö ei heitä odottanut. Hän teki huviksensa suuria mutkia, oikealle, vasemmalle. Toiset huusivat häntä tikahtuakseen. Hän antoi heidän huutaa, sitten meni hän itse huutamaan aivan päinvastaiselle suunnalle. Viimein toiset väsyivät, ja tietäen, että parhain keino saada hänet seuraan oli olla häntä etsimättä, huusivat he:

— Hyvästi sitten!

Ja he lähtivät laulaen pois.

Tyttö vimmastui siitä, etteivät toiset hänestä välittäneet. Hän oli tosin koettanut päästä heistä erilleen; mutta hän ei suvainnut, että he jättivät hänet noin helposti. Christophe oli nolo: tämä piilosillaolo tytön kanssa, jota hän ei tuntenut, oli hänestä kuivanlaista leikkiä; eikä hän suinkaan aikonut käyttää hyväkseen heidän yksinäisyyttään, eikä tyttökään sitä aikonut: kiukuissaan hän unohti Christophen.

— Oh, tämä on jo liikaa, sanoi tyttö iskien yhteen käsiään; että he jättävät minut tänne!

Mutta, sanoi Christophe, itsehän te sitä tahdoitte.

— Enkä tahtonut.

— Tehän menitte heitä pakoon.

— Jos menin heitä pakoon, se ei kuulu heihin. Heidän täytyy minua etsiä. Ja miten olisi käynyt, jos olisin eksynyt…

Ja tyttö heltyi jo surkuttelemaan itseään, miten sitten olisi käynyt… jos olisi käynyt päinvastoin kuin kävi.

— Oh, kyllä nyt heidät läksytän, uhkasi hän. Ja hän lähti menemään suurin askelin pitkin tietä.

Siinä menossa hän muisti Christophen, ja katsoi häneen uudestaan: Mutta nyt oli jo liian myöhäistä, tyttö purskahti nauruun. Pikku pahahenki, joka oli tullut hetki sitten häneen, oli jo mennyt pois. Odottaessaan uuden tuloa katseli hän nyt Christopheen välinpitämättömin silmin. Ja sitäpaitsi hänellä oli nälkä. Vatsa huomautti hänelle, että oli aika saada illallista; hänellä oli kiire yhtyä ravintolassa ystäviinsä. Hän otti Christophea käsipuolesta ja nojautui siihen koko painollaan, voihkaili ja sanoi olevansa uuvuksissa. Se ei kuitenkaan estänyt häntä vetämästä Christophea perästään pitkin rinnettä alas, juosten, huutaen ja nauraen kuin hullu.

He alkoivat jutella yhtä ja toista. Tyttö sai kuulla, kuka Christophe oli; hän ei tuntenut Christophen nimeä maineelta eikä näyttänyt pitävän hänen muusikon virkaansa juuri kuin keskinkertaisessa arvossa. Christophe sai tietää, että tyttö oli puotineitinä eräässä muotiliikkeessä Kaiserstrassen varrella, (se oli kaupungin hienoin katu); hänen nimensä oli Adelheid, — ystävien kesken Aada. Hänen huviretki-toverinsa olivat eräitä hänen ystäviään, joilla oli toimi samassa liikkeessä kuin hänelläkin, ja sitäpaitsi oli mukana kaksi oikein kunnon nuortamiestä: toinen heistä oli virkailijana Weillerin pankissa ja toinen eräässä suuressa kangaskaupassa. He olivat lähteneet nauttimaan sunnuntaivapaudestaan; olivat päättäneet syödä päivällistä Hauki-nimisessä ravintolassa, josta oli kaunis näköala Rheinille päin, ja palata sitten kaupunkiin laivalla.

Muu seurue oli jo ravintolassa, kun he saapuivat sinne. Aada ei unohtanut kiukutella ystävilleen; hän haukkui heitä, että he olivat jättäneet hänet oman onnensa nojaan, ja esitteli sitten heille Christophen, sanoen, että tämä herra oli hänet pelastanut. He eivät olleet millänsäkään hänen ruikutuksistaan; mutta Christophen he tunsivat, pankkivirkailija maineelta, ja konttoristi sanoi kuulleensa eräitä hänen säveltämiään kappaleita, — (hänestä oli tarpeen hyräillä heti niistä eräitä kohtia.) Ja seurueen kunnioitus Christophea kohtaan teki vaikutuksensa Aadaan, ja sitä enemmän se seikka, että Myrrha, eräs toinen nuori neiti, kiiruhti hankkimaan herra Hof-Musikus Krafftin suopeutta. Myrrha, — (hänen nimensä oli oikeastaan Hansi, eli Johanna), — oli ruskeaverinen, hänen silmänsä olivat värittömät, otsa luiseva, hiukset lujaan vedetyt, kasvot hiukan kiinalaismalliset, ilmeeltään sirrottavat; mutta muuten hän oli älykkään vilkas eikä vailla viehätystä, kilin-kuonoineen, kullanhohtavine, öljynkiiltävine hipiöineen. Kaikki pyysivät Christophea kunnioittamaan läsnäolollaan heidän ateriaansa.

Christophe ei ollut koskaan ennen ollut sellaisissa kekkereissä; ja kaikki kukkuroivat hänet kohteliaisuuksilla, ja nuo kaksi naikkosta, jotka olivat keskenään hyviä ystävättäriä, koettivat varastaa häntä toisiltaan. Kumpikin he pyrkivät häntä hakkailemaan: Myrrha jäykän juhlallisena, mutta silmät ovelina, hangaten hänen jalkaansa pöydän alla, — Aada aivan julkeasti, antaen kauniiden silmiensä säteillä, kauniin suunsa hymyillä; upean ulkonäkönsä kaikilla keinoilla. Tällainen melkoisen epähieno kiemailu sai Christophen noloksi ja rauhattomaksi. Nuo rohkeat tytöt olivat hänelle aivan uutuuksia, sillä tähän saakka oli hän elänyt pelkästään kotoisten sulottomien olentojen seurassa. Myrrha oli hänestä mieltäkiinnittävä; hän aavisti, että hän oli älykkäämpi kuin Aada; mutta hänen liehivä käytöksensä ja kaksimielinen hymynsä vaikuttivat häneen samalla sekä vetävästi ja luotaan lykkäävästi. Myrrha ei voinut kestää kilpailussa sen elämän ja ilon säteilyn rinnalla, joka Aadasta lähti; ja Myrrha tiesi sen sangen hyvin. Kun hän näki, että hän oli asiansa menettänyt, ei hän enää koettanutkaan, vaan painui itseensä ja hymyili yhä edelleen, ja odotti kärsivällisesti vuoroaan. Aada huomasi jääneensä voittajaksi taistelutanterelle, ja silloin ei hän enää yrittänyt näytellä etujaan; hän oli ryhtynyt tähän kiemailuun etupäässä ystävättärensä kiusalla, hän oli onnistunut siinä, ja oli nyt tyytyväinen. Mutta se leikki oli tempaissut mukaansa hänet itsensäkin. Hän näki Christophen silmissä sytyttämänsä intohimon; ja se intohimo leimautti hänet itsensäkin tuleen. Hän vaikeni, hän jätti joutavat veikistelyt: he katselivat toisiaan hiljaa; he tunsivat huulillaan vielä äskeisen suudelman maun. Silloin tällöin yhtyivät he puuskittain ja hälisevästi toisten retkeilijäin ilveisiin; sitten he vaipuivat jälleen mykkyyteensä, ja katselivat toisiinsa salaa. Viimein he eivät enää katselleetkaan; tuntui aivan kuin he olisivat pelänneet paljastavansa itsensä. Omissa mietteissään he hautoivat kaipuitaan.

Kun ateria loppui, päätti seurue lähteä. Matkaa oli laivalaiturille kaksi kilometriä, metsän halki. Aada nousi ensimmäisenä ylös, ja Christophe seurasi häntä. He odottivat kuistilla, kun toiset pukeutuivat päällysvaatteisiinsa, — seisoivat mitään virkkamatta, vieretysten, sankassa usvassa, jonka läpi tuskin kuulsi portilta ainoa lyhty, mitä ravintolassa oli sytytetty. — Myrrha viivytteli sisässä kuvastimen edessä.

Aada tarttui Christophen käteen ja veti hänet talon seinäviertä pitkin puutarhaan päin, varjoon. He pistäysivät piiloon, erään parvekkeen alle, jonka reunoilta riippui verhona alas villiviini. Raskas pimeys ympäröi heidät. He eivät nähneet edes toisiaan. Tuuli häilytti kuusten latvoja. Christophe tunsi Adan lämpöisten sormien puristavan hänen sormiaan ja kietoutuvan niihin, ja tunsi Aadan povella värisevän heliotroopin tuoksun.

Yhtäkkiä veti Ada häntä puoleensa; Christophen suu osui Aadan tukkaan, jonka usva oli kostuttanut, hän suuteli Aadan silmiä, kulmia, sieraimia, ja hänen täyteläisiä poskipäitään, hänen suupieltään, etsien, löytäen huulet ja takertuen niihin.

Muut olivat lähteneet. Huudettiin:

— Aada!…

He eivät hievahtaneet, he tuskin hengittivät, he pusersivat huuliaan toistensa huuliin ja vartaloitaan toisiinsa. He kuulivat Myrrhan sanovan:

— He lähtivät jo edeltä.

Tuttavien äänet haipuivat pimeään. He puristivat toisiaan rajummin; ympärillä hiljaista, kiihkeä mutina tukehtui heidän huulilleen.

Jonkin kylän kello löi kaukana. He tempautuivat irti syleilystään, heidän täytyi nyt nopeasti juosta laiturille. Sanaakaan virkkamatta lähtivät he menemään, käsivarret toistensa vyötäröillä, sormet sormissa kiinni, astuen samaan tahtiin, — lyhyin, nopein ja päättäväisin askelin niinkuin Aada. Maantiellä ei ollut kulkijoita, missään ei elävää olentoa, he eivät nähneet kymmentä askelta eteenpäin. He menivät kirkkaina ja varmoina armaaseen pimeään. Kertaakaan eivät heidän jalkansa kompastuneet kiviin. Koska he olivat myöhästyneet, lähtivät he oikotietä. Polku, joka vei jonkun aikaa viinitarhain keskellä alaspäin, alkoi jälleen kohota ja kiemurteli pitkissä mutkissa erään kummun rinnettä. He kuulivat usvassa joen kohinan ja tulevan laivan kumeat siipien roiskeet. He poikkesivat tieltä ja juoksivat peltojen yli. Viimein he pääsivät Rheinin rantaan, mutta olivat vielä sangen kaukana laiturilta. Heidän rauhansa ei siitä laisinkaan muuttunut. Aadalta oli koko illan väsymys unohtunut. Heistä tuntui kuin olisivat he voineet kävellä koko yön, näin, hiljaisia ruohikoita, häilyvissä usvissa, jotka olivat täällä virran rannalla kosteampia ja sakeampia, valkeassa kuutamossa. Höyrylaivan sireeni ulvoi, näkymätön hirviö loittoni raskaasti. He nauroivat ja sanoivat:

— Me mennään seuraavalla laivalla. Rannan somerolla sohahtelivat laivan jättämät vastalaineet lauhkeasti heidän jalkoihinsa. Laiturilta sanottiin heille:

— Viimeinen laiva lähti jo.

Christophen sydän jyskytti. Aadan käsi puristi kiivaammin toverinsa käsivartta:

— Pyh, meneepähän jokin huomenna, sanoi hän.

Jonkun askeleen päässä kuulsi hämärästi pylvääseen kiinnitetty lyhty, usvan valokehä ympärillään, pengermällä, virran rannalla. Hiukan etempänä muutamia valaistuja ikkunoita, pieni majatalo.

He menivät pikku puutarhaan. Hiekka narisi heidän askeltensa alla. Pimeässä hapuillen löysivät he portaat. Majatalossa alettiin jo sammuttaa lamppuja, kun he tulivat, Aada kysyi huonetta, Christophe käsipuolessaan. Kamari, johon heidät vietiin, oli puutarhaan päin. Christophe näki, kun hän kumartui katselemaan ulos ikkunasta, joen fosforisen hohteen ja lyhdyn silmän; lyhdyn lasiin lensivät ja murskausivat isosiipiset hyttyset. Ovi painui kiinni. Aada seisoi sängyn vieressä, hymyillen. Christophe ei uskaltanut katsoa häneen. Eikä myöskään Aada katsonut Christopheen, mutta seurasi ripsiensä raosta jokaista hänen liikettään. Permanto narisi joka askeleella. Talossa kuului pieninkin hiiskahdus. He istahtivat sänkyyn, ja syleilivät toisiaan vaieten.

Lekuttava lyhdyn kuulto puutarhassa on sammunut. Kaikki on sammunut…

Yö… Pohjaton syvyys… Ei valoa, ei tietoa… Olemassaoloa vaan. Olemisen voima, outo ja kalvava. Kaikkivaltias ilo. Raivoava ilo. Ilo, joka nielee olemuksen niinkuin avaruus kiven. Himon pyörre, se sieppaa ajatuksen kuiluunsa. Järjetön, juovuttava sokeain ja päihtyneitten maailmoiden Laki, maailmoiden, jotka kiertävät yössä…

On yö… Heidän hengityksensä sulaa yhdeksi… Kahden toisiinsa raukeavan ruumiin kultainen lämpö, pohjaton horros, siihen he molemmat syöksyivät… yö, johon sisältyvät monet yöt, hetkiä, jotka ovat vuosisatoja, sekunteja, jotka ovat kuolema… Yhteisiä unia, suljetuin luomin hiiskuttuja sanoja, suloisia ja salavihkaisia kosketuksia paljain jaloin, jotka etsivät toisiaan puoliunessa, kyyneleitä ja naurua, autuutta rakastaa toisiaan kaiken tyhjyydestä, jakaa yhdessä unen tyhjyys; kiehuvia kuvia, jotka häilyvät aivoissa, kiihkeästi pauhaavan yön harha-aistimuksia… Rhein liplattaa talon seinävieressä, lahden poukamassa; kauempaa kuuluvat sen laineiden äänet aallonmurtajan luota kuin hietikkoon lankeava sadekuuro. Laivan lauttasilta ratisee ja uikahtelee veden paineesta. Ketjut, joilla se on rantaan kiinnitetty, höltyvät ja niiden kuluneet rautaniveleet kilahtelevat. Virran ääni kohoaa, se täyttää kamarin. Vuode on ikäänkuin venhe. Heitä viedään yhdessä, vieretysten, huimaavaa virtaa, — tyhjyyden päällä, niinkuin leijailevia lintuja. Yö tulee yhä mustemmaksi, syvyys syvemmäksi. He pusertuvat rajummin toisiaan vasten. Aada itkee, Christophen tietoisuus katoaa, he vaipuvat molemmat yön aaltojen alle…

Yö… Kuolema… — Miksi enää nousta eloon?…

Sarastuksen heikko valo sipuu kosteita ruutuja. Elämän tuike syttyy hervonneissa ruumiissa. Christophe herää. Aadan silmät katselevat häntä. Heidän päänsä lepäävät samalla pielustalla. Heidän käsivartensa kietovat toisiaan. Huulet koskevat toisiinsa. Kokonainen elämä kulkee muutamassa minutissa; auringonpaiste, suuruuden, tyyneyden päivät…

"Missä olen? Ja olenko minä kaksi? Olenko minä vielä olemassa? En tunne olemustani. Äärettömyys minut ympäröi; minun sieluni on kuin mahtavan kuvapatsaan: levein, tyynin silmin, täynnä jumalaista rauhaa…"

He uupuvat jälleen unen vuosisataiseen helmaan. Ja sarastuksen kotoiset äänet, kaukaisten kellojen soitto, ohitsekulkeva venhe, kaksi vettätippuvaa airoa, maantieltä kuuluvat askeleet hivelevät ja hyväilevät häiritsemättä heidän nukahtanutta onneaan, muistuttaen heille, että he elävät ja antaen heidän siitä nauttia…

Ikkunan editse pärskytellen kulkeva höyrylaiva tempaisi Christophen valveille hänen horteestaan. He olivat päättäneet lähteä täältä kello seitsemän, ennättääkseen ajoissa kaupunkiin tavallisiin toimiinsa. Christophe supatti:

— Kuulitko?

Aada ei avannut silmiään, hän hymyili, hän kurotti huuliaan, hän koetti syleillä Christophea, sitten antoi hän päänsä hervahtaa Christophen olkapäätä vasten… Ikkunaruutujen takana näkyi väikkyvän valkeaa taivasta vasten laivan savutorvi, tyhjä komentosilta, ja mustaa, tupruavaa sauhua. Christophe vaipui uudestaan horteeseen…

Meni tunti Christophen huomaamatta. Kuullessaan kellon lyövän, ponnahti hän hämmästyneenä ylös:

— Aada! sanoi hän hiljaa ystävättärensä korvaan. No, nouse nyt, toisti hän. Kello on jo kahdeksan.

Aadan silmät olivat yhä kiinni, hän rypisti ärtyneenä kulmakarvojaan ja suutaan.

— Oh, anna minun nukkua! sanoi hän.

Ja irtautuen Christophen käsistä ja huokaisten uupumuksesta hän käänsi Christophelle selkänsä ja nukkui toiselle kupeelleen.

Christophe loikoi hänen vieressään. Yhtätasainen lämpö vieri heidän kummankin ruumiissa. Christophe alkoi uneksia. Hänen verensä virtasi levein ja rauhallisin lainein. Hänen kirkkaat aistinsa ottivat pienimmätkin vaikutukset vastaan vapaasti, raikkaasti. Hän nautti voimastaan ja nuoruudestaan. Hän tunsi tietämättänsä olevansa mies. Hän hymyili onnellensa, hän tunsi olevansa yksin: yksin, niinkuin hän oli aina ollut, yksinäisempi ehkä kuin ennen, mutta aivan suruton, jumalaisen yksinäinen. Ei kuumetta enää. Ei varjoja. Luonto sai avoimena heijastua hänen päilyvään sieluunsa. Loikoen selällään, kasvot ikkunaan päin, tähystellen valoisien usvain läpi säteilevään ilmaan hän hymyili:

— Ah, hyvä on elää!…

Elää!… Venhe kulki ohitse… Hän ajatteli yhtäkkiä niitä, jotka eivät enää eläneet, erästä venhettä, jossa he olivat olleet yhdessä, he, Christophe ja — hän — … Hän?… Ei tuo, joka nukkuu hänen vieressään. Vaan hän, ainoa, rakastettu, pikku vainaja-raukka. — Mutta mitä tuo tuossa sitten on? Kuinka hän on tuossa? Miten ovat he tulleet tähän huoneeseen, tähän vuoteeseen? Christophe katselee häntä, hän ei häntä tunne: hän on vieras; eilisaamuna ei vielä Aadaa hänelle ollut olemassa. Mitä hän Aadasta tietää? — Hän tietää, ettei Aada suinkaan ole älykäs, tietää, ettei hän ole hyvä. Tietää, ettei hän ole kauniskaan tällä hetkellä: hänen kalpeiksi valahtaneet ja unesta pöhöttyneet kasvonsa ja hänen matala otsansa, hänen suunsa, joka hengittää, on unessa auki, hänen paisuneet ja törröttävät huulensa, jotka ovat kuin kuolleen kalan. Christophe tietää, ettei hän häntä rakasta. Ja kirpeä tuska viiltää hänen lävitseen, kun hän ajattelee, että hän on suudellut noita vieraita huulia, aivan ensi hetkellä; että hän on ottanut tuon kauniin, välinpitämättömän ruumiin, jo ensimmäisenä yönä sen päivän jälkeen, jolloin he tapasivat toisensa; — ja että hän oli nähnyt erään toisen olennon elävän ja kuolevan lähellään uskaltamatta koskaan sivellä hiljaa hänen tukkaansa, saamatta enää koskaan tuta hänen olemuksensa suloista tuoksua, olennon, jota hän rakasti. Siitä olennosta ei ollut enää mitään. Kaikki on kadonnut. Maa on häneltä kaikki riistänyt. Hän ei ole vainajaa varjellut…

Ja kun Christophe nyt kumartui aavistuksettoman nukkujan puoleen ja eritteli hänen piirteitään, katseli häntä pahoin silmin, niin tunsi Aada hänen katseensa. Hän tuli rauhattomaksi, kun näki Christophen tarkastelevan itseään, hän ponnisti tahtonsa ja sai avatuksi raskaat luomensa ja hymyili; ja hän virkkoi epämääräisellä äänellä, kuin heräävä lapsi:

— Älä katso minua, minä olen ruma… Aada hervahti jälleen voittamattomaan uneen, hymyili vielä, sopersi:

— Oh, minua niin… nukuttaa!… Ja unet veivät hänet mukanaan.

Christophe ei voinut olla nauramatta; hän suuteli hellästi Aadan huulia ja lapsimaista nenää. Sitten katseli hän vielä hetken tuota kookasta nukkuvaa pikkutyttöä, nousi istualleen ja harppasi hänen ruumiinsa ylitse hiljaa pois vuoteesta. Aada huokaisi ikäänkuin helpotuksesta, kun Christophe lähti, ja oikaisihe makaamaan pitkin pituuttaan, poikittain leveässä sängyssä. Christophe varoi häntä herättämästä ja pukeutui kovin hiljaa, vaikka se olikin tarpeetonta; ja kun hän tuli valmiiksi, istahti hän tuolille ikkunan ääreen ja katseli usvaista ja huuruavaa jokea, joka kieri aivan kuin jäisenä. Ja hän vaipui horrosmaiseen unelmaan, jossa väikkyi haikean pastoraalin säveleitä.

Välistä avasi Aada silmiään, tirkisteli Christopheen, ei näyttänyt heti aivan häntä tuntevan, hymyili hänelle, ja siirtyi unesta toiseen. Hän kysyi Christophelta, mitä kello oli.

— Neljännestä vaille yhdeksän. Aada aprikoi unen horteessaan:

— Mitä se… neljännestä vaille yhdeksän?

Puoli kymmenen hän venyttelihe, huokaisi ja sanoi, että hän nousee ylös.

Kello tuli kymmenen, ennenkuin hän liikahtikaan. Hän suututtelihe:

— Taas kello!… Aina se… aika menee…

Christophe nauroi ja tuli istumaan sängyn reunalle hänen luokseen. Aada kietoi kätensä hänen kaulaansa, ja kertoi hänelle, mitä unia hän oli nähnyt. Christophe ei kuunnellut liioin ja keskeytti silloin tällöin hellällä sanasella, mutta Aada pyysi häntä olemaan hiljaa, ja jatkoi sangen vakavana, ikäänkuin mitäkin ylen tärkeitä asioita:

— Hän oli ollut juhlapäivällisillä: siellä oli suurherttua; Myrrha oli, ihan totta, New Foundlandin koira… ei, ei, hän oli kähärävillainen lammas ja tarjoili pöydässä… Aada oli keksinyt keinon, miten kohota maasta ylös, kävellä, tanssia, loikoa ilmassa. Kuulehan nyt: se oli aivan yksinkertaista: ei tarvinnut muuta kuin… niin ja noin…; ja siinä se.

Christophe naureskeli hänelle. Myöskin Aada nauroi, hiukan närkästyneenä, että Christophe nauroi. Hän kohautti olkapäitään ja sanoi Christophelle:

— Ah, sinä et mitään ymmärrä!…

He nauttivat aamiaisensa vuoteella, söivät yhteisellä lusikalla samasta vadista.

Aada nousi viimein ylös; hän heitti yltään peitot, solautti kauniit, komeat, valkeat jalkansa ja kaunismuotoiset, lihavat säärensä sängystä ja laskeutui seisomaan sängynmatolle. Sitten hän istahti hiukan henkäistäkseen ja katseli jalkateriään. Viimein hän löi käsiään yhteen ja käski Christophea menemään ulos, ja kun Christophe ei hätäillyt, tarttui hän häntä olkapäihin ja työnsi ulos ovesta ja väänsi sen lukkoon.

Kun Aada sitten oli kelpo tavalla kuhnaillut, katsellut ja venytellyt jokaista kaunista jäsentänsä, lauleskellut peseytyessään kokonaisen hempeätunteisen Liedin, jossa oli neljätoista värssyä, heittänyt vettä ikkunaan Christophen kasvoja kohti, sillä Christophe naputti siellä ruutuun, ja temmaissut lähdettäessä puutarhasta viimeisen ruusun, menivät he laivaan. Usva ei ollut vielä haihtunut; mutta aurinko säteili sen läpi; leijuttiin kautta maitomaisen-vaalean valon. Aada istui Christophen kanssa laivan perällä, unisen ja äreän näköisenä, kiukutteli, että valo pisti häntä silmiin, että hänen päätänsä särkee koko päivän. Ja kun Christophe ei käsittänyt näitä vaikerruksia vakavasti, painautui Aada mököttämään. Hänen luomensa olivat tuskin auki, ja hän oli huvittavan arvokkaan näköinen, niinkuin lapset herätessään. Mutta kun seuraavalla laiturilla muuan hieno vallasnainen tuli ja istuutui lähelle häntä, niin hän kirkastui heti ja koetti puhella Christophelle tunnelmallisesti ja sivistyneesti. Hän puhutteli nyt Christophea juhlallisen jäykästi sanalla "te". Christophe aprikoi, mitä Aada sanoisi kauppansa omistajattarelle, kun oli nyt näin myöhästynyt. Aada ei ollut siitä millänsäkään.

— Turhia, tämä ei ole ensi kertaa.

— Mitenkä niin?…

— Että olen myöhästynyt, vastasi Aada kysymyksestä harmissaan.

Christophe ei uskaltanut kysyä syytä, miksi Aada oli sillä tavoin ennen myöhästynyt.

— Mitä sinä nyt sanot hänelle?

— Että äitini tuli kipeäksi… kuoli… mitä vaan!

Christophea vaivasi, että Aada jutteli niin keveästi.

— Minä en tahtoisi, että sinä valehtelet.

Aada närkästyi.

— Ensinnäkin, minä en valehtele koskaan… Ja toiseksi, enhän voi hänelle sanoa, että…

Christophe kysyi puoleksi kujeillen, puoleksi vakavasti:

— Ja miksi et?

Aada nauroi, hän kohautti hartioitaan ja sanoi, että Christophe oli hävytön ja huonosti kasvatettu; ja ettei hän ollut ottanut häntä holhoojakseen.

— Eikö minulla siihen ole oikeutta?

— Ei suinkaan.

— Sen jälkeen, mitä on tapahtunut?

— Ei ole tapahtunut mitään.

Aada katsoi häneen nauraen, uhittelevasti; ja vaikka Aada sanoi sen leikillä, niin pahempi oli, että Aada olisi voinut hyvinkin sanoa samaa vakavasti (sen Christophe tunsi), ja myöskin uskoa sanoihinsa. Mutta jokin hauska muisto ilahutti nyt varmaan Aadaa: sillä hän purskahti nauruun, katseli Christopheen ja syleili häntä rajusti, välittämättä muista matkustajista, jotka eivät muuten näyttäneet sitä yhtään kummastelevankaan.

Christophe oli nyt mukana kaikilla noiden puoti-neitien ja kauppa-apulaisherrain huviretkillä. Heidän matala henkensä ei häntä juuri miellyttänyt, ja koettipa hän päästä heistä matkalla erilleenkin, mutta Aada ei tahtonut enää lähteä metsiin, pelkästään omituisen, aina vastahakoisen luonteensa tähden. Kun satoi tai kun ei jostakin muusta syystä menty kaupungin ulkopuolelle, vei Christophe Aadan museoihin tai Thiergarteniin, eläintarhaan; sillä Aada tahtoi näyttäytyä hänen seurassaan. Aada oli halunnut Christophen kanssaan kirkkoonkin, mutta Christophe oli niin ylen suora, ettei hän tahtonut astua jalkaansakaan kirkkoon, hän ei kerran enää uskonut — (hän oli luopunut jollakin tekosyyllä urkurin toimestaankin); ja kuitenkin oli hän jäänyt tietämättänsä niin uskonnolliseksi, ettei hän voinut pitää Aadan ehdotusta muuna kuin pyhän asian herjauksena.

Illoin hän meni Aadan luokse. Siellä tapasi hän tavallisesti myöskin Myrrhan, joka asui samassa talossa. Myrrha ei kantanut hänelle kaunaa, vaan ojensi hänelle hyväilevän ja pehmeän kätensä, jutteli kaikenlaisista keveistä ja vähäpätöisistä asioista, ja väistyi muuten arkatuntoisesti syrjään. Koskaan nuo kaksi naista eivät olleet näyttäneet paremmilta ystävyksiltä kuin sen jälkeen, kun heillä oli vähimmän syytä sitä olla; he olivat nykyään aina yhdessä, Aadalla ei ollut mitään salaisuuksia, joita hän ei olisi kohta kertonut Myrrhalle; Myrrha kuunteli hartaasti: ne tuntuivat huvittavan heitä molempia yhtä paljon. Christophella oli kyllä ikävä, silloin kun hän oli kolmantena noiden tyttösten seurassa. Kuitenkin herätti hänen mielenkiintoaan heidän ystävyytensä, heidän huvittavan merkilliset puheenpartensa, heidän käytöksensä vapaus ja varsinkin Myrrhan näkemyksen karkeus hänen puhuessaan maailmasta (ja kuitenkin puhui Myrrha kauniimmin Christophen ollessa läsnä kuin hänen ollessaan seurasta poissa; mutta Aadahan kertoi sitten perästäpäin Christophelle Myrrhan sanat). Niin, häntä ihmetytti tyttöjen julkea ja hölläsuinen uteliaisuus, joka kohdistui aina joutavanpäiväisiin tai aistillisiin asioihin, koko tuo kaksimielinen ja hieman eläimellinen ilmapiiri, vaikka se kiusasikin häntä kauheasti. Mielenkiintoon oli syynä se, ettei hän vielä sitä ennen ollut sellaista tuntenut. Hän joutui aivan hämilleen kuullessaan noiden pikku elukkain pakinoita: aina vaan juttua vaatteista ja muusta joutavasta; aina he jaarittelivat ja nauroivat järjettömästi, ja heidän silmänsä kiilsivät ilosta, kun he saivat jonkun hulivili-seikkailun päästä kiinni. Christophe oli tyytyväinen, kun Myrrha lähti pois. Nuo kaksi naikkosta olivat yhdessä kuin jokin vieras maa, jonka kieltä Christophe ei osannut. Mahdotonta saada siinä kuuluville omaa ääntänsä: he eivät huolineet kuunnellakaan, he välittivät muukalaisesta viisi!

Kahden kesken Aadan kanssa puhuivat he kyllä yhä edelleen eri kieltä, mutta ainakin he koettivat ymmärtää toisiaan. Totta puhuen ymmärsi Christophe Aadaa sitä vähemmän, kuta enemmän hän häntä ymmärsi. Aada oli ensimmäinen nainen, jonka Christophe tunsi. Sillä joskin poloinen Sabina oli ollut olemassa, ei Christophe ollut tiennyt hänestä mitään: Sabina oli jäänyt hänen sydämensä unelmaksi. Aada auttoi häntä saamaan hukatun ajan takaisin. Christophe koetti puolestaan ratkaista naisellisuuden arvoitusta — joka on ehkä arvoitus ainoastaan niille, jotka etsivät siitä järkeä.

Aadalla ei ollut laisinkaan älyllisyyttä: se oli hänen pienin vikansa; Christophe olisi jättänyt sen silleen, jos Aada itse olisi sen tehnyt. Mutta vaikka Aadan mieltä kiinnittivät yksinomaan tyhjänpäiväisyydet, vaati hän saada ymmärrellä myöskin älyllisiä asioita; ja hän tuomitsi kaikkea varmoin mielipitein. Hän puhui musiikista, hän selitteli Christophelle asioita, jotka Christophe ymmärsi tuhannen kertaa paremmin kuin hän, hän laati jyrkkiä hyväksymis- ja hylkäysmääritelmiä. Turha oli koettaa saada häntä toisenlaiseen vakaumukseen; hänellä olivat omat vaatimuksensa ja herkät tunteensa kaikkeen nähden; hän osasi mahtailla, oli itsepäinen, turhamainen; hän ei tahtonut, — ei voinut ymmärtää mitään. Miksi ei Aada edes suostunut koettamaan ymmärtää mitään! Kuinka paljon enemmän Christophe olisi häntä rakastanut, jos hän olisi tyytynyt olemaan sitä, mitä oli, kaikkine avuineen ja vikoineen.

Todellisuudessa ei Aada välittänyt liioin mistään ajattelemisesta. Hän välitti syömisestä, juomisesta, lauluista, tanssista, huutamisesta, nauramisesta, nukkumisesta; hän tahtoi olla onnellinen; ja sekin olisi ollut hyvä, jos hän olisi edes siinä onnistunut. Mutta vaikka hänellä oli kykyä juuri siihen, vaikka hän oli herkkusuu, laiska, aistillinen, avosydämisen itsekäs, mikä samalla sekä suututti että huvitti Christophea, parilla sanalla: vaikka hänellä olivat melkein kaikki ne paheet, jotka tekevät omistajansa elämän miellyttäväksi ja onnelliseksi, joskaan eivät hänen ystäviensä elämää — (ja eikö sitäpaitsi onnellisen ihmisen kasvot säteile onnea kaikkiin niihinkin, jotka häntä lähestyvät, varsinkin, jos hän on kaunis?) — niin, vaikka Aadalla olivat näin monet edellytykset olla tyytyväinen elämäänsä ja itseensä, ei hänellä ollut älyä olla sitäkään. Tuo kaunis ja voimakas tyttö, raikas, hilpeä ja terveen näköinen tyttö, jossa ilo oli ylitsekuohuva ja jonka ruokahalu oli hirveä, hän oli huolissaan terveydestään. Hän vaikeroitsi heikkouttaan, ja söi kuin neljä miestä. Hän ruikutteli kaikkea: hän ei jaksanut enää kulkea laahustaenkaan, hän ei voinut hengittää, hänen päätänsä särki, hänen jalkojaan kolotti, hänellä oli vaiva silmissä, vatsassa, sielussa. Hän pelkäsi kaikenlaista, hän oli hassusti taikauskoinen, näki enteitä joka paikassa; ruokapöydässä olivat veitset ja haarukat ristissä, vieraitten lukumäärä oli paha, suola-astia kaatui: silloin tarvittiin kokonainen jono menoja, että tuleva onnettomuus olisi saatu karkoitetuksi. Kävelyretkillä hän luki varikset, eikä hän jättänyt tarkastamatta, mihin ilmansuuntaan ne lensivät; hän tutki tuskissaan tietä edessään, ja hän huokaili, kun näki aamulla matkansa varrella hämähäkin: silloin tahtoi hän kääntyä takaisin; jos mieli jatkaa kävelyä, ei, auttanut muu kuin vakuuttaa, että päivä oli jo ehtoopuolella, joten enne oli muuttunut pahasta hyväksi. Aada pelkäsi uniaan: hän jutteli niitä Christophelle pitkästi; hän mietiskeli tuntikausia jotakin yksityiskohtaa, jos oli sen unohtanut; hän ei säästänyt Christophea uniensa kiusasta, vaan kertoi ne kaikki: jonon järjettömiä kuvia, joissa kiehui kummallisia häitä, vainajia, ompelijattaria, ruhtinaita, hullunkurisuuksia ja joskus rivouttakin. Christophen täytyi niitä kuunnella ja lausua niistä mielipiteensäkin. Joskus tekivät nuo tolkuttomat kuvat Aadan moniksi päiviksi synkäksi. Hänestä oli maailman järjestys huono, hän näki asiat ja ihmiset karkeassa valossa. Hän runteli Christophea valitusvirsillään. Turhaan oli Christophe jättänyt ärtyisät pikkuporvarinsa, Aadassa löysi hän sen ikuisen vihollisensa, joka oli: "ein trauriger ungriechischer Hypochondrist."

Yhtäkkiä, keskellä jöröjä juonittelujaan valtasi Aadan jälleen ilo, remuava, liioiteltu ilo. Siihen ei ollut enemmän syytä kuin äskeiseen pahaan tuuleenkaan: aiheettomia naurunpuuskia, joista ei mitenkään tahtonut tulla loppua, juoksua yli peltojen, hulluttelua, lapsen leikittelyä, halua tehdä tyhmyyksiä, pelmuttaa multia, kaivella likaisia esineitä, etsiä elukoita, hämähäkkejä, muurahaisia, matoja, ärsyttää niitä, kiusata niitä, syöttää niitä toisillaan: lintuja kissalla, matoja kanoilla, hämähäkkejä muurahaisilla, — tahtomatta sillä kuitenkaan tehdä pahaa, aivan viattomasta pahuudenvaistosta, uteliaisuuden ja joutilaisuuden vuoksi. Se ilo oli väsymätöntä halua jankata tyhmyyksiä, toistaa viisikymmentä kertaa sanoja, joissa ei ollut mitään järkeä, ärsyttää, kiusata, häiritä, saada toinen suunniltaan. Entä sitten hänen kiemailunsa, kun vaan joku, — kuka tahansa, — tuli tiellä vastaan. Heti puheli Aada vilkkaammin, nauroi, elämöi, veti suunsa irvistykseen, koetti saada itsensä huomatuksi, ja hän käveli keinotekoisen tahdikkaasti. Silloin Christophe aivan kauhistui, että Aada rupeaisi puhumaan jälleen vakavia asioita. — Ja sitä ei Aada jättänytkään tekemättä. Hän muuttui nyt sentimentaaliksi. Siinä oli hän kohtuuton, niinkuin kaikessa muussakin; hän purki tunteitaan kiihkeällä melulla. Se kiusasi Christophea, hänen teki mieli Aadaa lyödä. Christophe ei voinut antaa Aadalle mitään vähemmin anteeksi kuin sitä, ettei Aada ollut rehellinen. Christophe ei vielä tiennyt, että suoruus on yhtä harvinainen lahja kuin äly ja kauneuskin ja ettei sitä voi vääryyttä tekemättä kaikilta vaatia. Christophe ei kärsinyt valhetta; ja Aada antoi hänelle sitä niin että riitti. Aada valhetteli alinomaan, rauhallisesti, vasten ilmeisintäkin totuutta. Hänen oli hämmästyttävän helppo unohtaa kaikki, mikä hänestä ei ollut mieleistä, — ja myöskin se, mikä häntä oli miellyttänyt, — niinkuin aina sellaisilla naisilla, jotka elävät päivästä päivään.

Ja kaikesta tästä huolimatta he kuitenkin rakastivat koko sydämestään toisiaan. Aadan rakkaus oli yhtä vilpitön kuin Christophenkin. Vaikka se tunne ei perustunutkaan älylliseen mielistymiseen, oli se silti aivan totta; se ei millään tavoin ollut alhaista aistillisuutta. Se oli kaunista, nuorta rakkautta; ja niin aistillista kuin se olikin, ei siinä ollut mitään matalaa, sillä kaikki siinä oli nuorta; Christophe oli naiivi, melkeinpä siveä, nautinnon viattoman hehkun pesemä. Vaikka Aada ei ollut aivan yhtä tiedoton kuin Christophe, oli hänellä vielä kuitenkin nuoren sydämen ja ruumiin jumalainen etuoikeus: tuo aistien tuoreus, kirkas ja vilkas kuin puro, joka tuntuu melkein puhtaudelta ja jota mikään ei voi korvata. Joskin hän tavallisessa elämässään oli itsekäs, keskinkertainen, epärehellinen, niin teki rakkaus hänet koruttomaksi, totiseksi, melkeinpä hyväksikin: hän alkoi jo ymmärtää, minkä ilon ihminen saattaa löytää itsensä unohtamisessa toisen hyväksi. Sellaisin hetkin katseli Christophe häntä hurmautuneena: ja silloin olisi hän tahtonut kuolla Aadan puolesta. Kuka voi kertoa, mitä kaikkea kuviteltua hupaisaa ja liikuttavaa rakastavan sielun rakkaus sisältää! Christophen luonnollista rakkauden harhakuvitelmaa lisäsi satakertaiseksi hänen synnynnäinen taiteellinen kuvittelu-voimansa. Aadan hymy avasi hänelle joskus merkitykseltään pohjattomia syvyyksiä; jokin tunteellinen sana oli hänelle todistus, että Aadan sydän oli hyvä. Hän rakasti Aadassa kaikkea, mikä kaikkeudessa oli hyvää ja kaunista. Hän kutsui häntä nimillä: oma itseni, sieluni, olemukseni. He itkivät yhdessä rakkaudesta.

Heitä ei yhdistänyt ainoastaan huvi, vaan muistojen ja unelmien määrittelemätön runous. — Heidänkö unelmiensa? Vai niidenkö olentojen, jotka olivat rakastaneet toisiaan ennen heitä, jotka olivat olleet ennen heitä… heissä…?… He säilyttivät itsessään, sitä sanomatta, sitä ehkä tietämättäkään, niiden ensimäisten hetkien lumouksen, jolloin he olivat kohdanneet toisensa metsässä, niiden ensimmäisten päivien ja ensimäisten öitten hurman, jotka he olivat viettäneet yhdessä, silloisen uinunnan toistensa sylissä, liikkumatta, ajatuksettomina, hukkuneina vaikenevan rakkauden ja ilon tulvaan. Näiden tunteiden, kuvain, mykkäin ajatusten esiinloihtiminen sai heidät nykyäänkin, heitä hipaistessaan, kalpenemaan salaa ja sulamaan hekkumasta, ympäröi heidät aivan kuin mehiläisten hyrisevä parvi. Hehkuvaa ja hellää valoa… Sydän raukenee ja vaikenee liian suuren suloisuuden painosta. Kevään auringon ensi säteissä lepäävän maan hiljaisuutta, kuumeista kaipuuta, mystillistä ja uupuvaa hymyä… Kahden nuoren ruumiin raikas rakkaus on huhtikuinen aamu. Se menee ohitse kuin se kuukausi. Sydämen nuoruus on auringon aamuinen ateria.

Mikään ei ollut enemmän omiaan lujittamaan Christophen ja Aadan lemmensiteitä kuin tapa, jolla maailma sitä suhdetta arvosteli.

Jo heidän ensimmäistä kohtaustansa seuranneena päivänä sai koko kortteli tietää asian. Aada ei millään tavoin salannut seikkailua, hän ylpeili voitollaan. Christophe olisi mielellään toivonut hienotunteisempaa vaiteliaisuutta, mutta hän tunsi ihmisten uteliaisuuden ärsyttävän häntä, ja kun hän ei tahtonut näyttää karttavansa Aadaa, saattoi hän itsensä hänen kanssaan julkiseen huutoon. Koko pikkukaupunki juorusi. Christophen orkesteritoverit onnittelivat kujeilevasti häntä, mutta heille hän ei vastannut, sillä hän ei sallinut suinkaan muiden sekaantua asioihinsa. Linnassa moitittiin, ettei hänellä ollut omanarvon tuntoa. Porvaristo tuomitsi hänen käytöstään ankarasti. Hän menetti soittotuntinsa, eräissä perheissä. Toisissa jälleen pitivät äidit velvollisuutenaan olla vastedes itse läsnä tyttärensä soitto-harjoituksissa, he epäilivät Christophea aivan kuin hän olisi aikonut ryöstää heiltä nuo kalliit tyttöset. Vallasneidit eivät olleet muka mistään tietävinään. Luonnollisesti tiesivät he kaikki; ja samalla kun he kohtelivat Christophea hänen huonon makunsa tähden ylen kylmästi, paloivat he kiihkosta saada kuulla vielä lisää yksityiskohtia. Christophe oli enää suosittu ainoastaan pikku liikemiesten ja kauppa-apulaisten joukossa; mutta sitä suosiota ei kauan riittänyt: häntä ärsytti sekä toisten hyväksyminen että toisten paheksuminen; ja kun hän ei voinut mitään paheksujia vastaan, piti hän huolen siitä, ettei hänellä ollut hyväksyjöitäkään: se ei tietysti ollut vaikeaakaan. Hän oli loukkautunut yleisön julkeista loruista.

Kiihtyneimmät olivat hänelle Justus Euler ja Vogelien perhe. Christophen paha käytös tuntui heistä personalliselta solvaukselta. Ja kuitenkaan eivät he olleet tehneet häneen nähden mitään vakavia suunnitelmia: he epäilivät hänenlaisiaan taiteilijaluonteita, — varsinkin rouva Vogel. Mutta kun he olivat yleensä katkeraluontoisia ja aina taipuisia luulemaan itseään kohtalon vainoamiksi, niin uskottelivat he nyt itselleen halunneensa Christophen ja Rosan avioliittoa, uskottelivat heti, kun olivat varmat, ettei siitä avioliitosta tulisi mitään: se oli heistä taas heidän tavallisen kovan onnensa ilmaus. Logiikan vaatimusten mukaan ei Christophen olisi nyt pitänyt olla syypää heidän pettymykseensä, jos kerran kova onni oli siihen vikana; mutta Vogeleilla oli logiikkana aina se, joka salli heidän parhaiten löytää syitä valitukseen. He ajattelivat siis, ettei Christophe käyttäytynyt huonosti pelkästään omaksi huvikseen, vaan nimenomaan loukatakseen heitä. Sitäpaitsi olivat heidän siveelliset tunteensa tosiaan tästä asiasta kauhuissaan. He olivat sangen uskonnollisia, moraalisia, täydellisillä perhehyveillä varustettuja ihmisiä, ja lihansynti oli heille siis häpeällisintä kaikista, se oli suurin, melkeinpä ainoa synti, siksi, että se on ainoa, jota heidänlaistensa tarvitsee itsessään peljätä, — (onhan näet selvää, etteivät kunnon ihmiset koskaan joudu kiusaukseen varastaa tai murhata). — Niinpä tuntuikin Christophe heistä perinpohjin turmeltuneelta, ja heidän käytöksensä häntä kohtaan muuttui kokonaan. He tekeytyivät hänet nähdessään jääkylmiksi, ja kääntyivät katsomaan muualle, kun hän tuli vastaan. Christophe, joka ei laisinkaan kaivannut päästä pakinoihin heidän kanssaan, kohautti vain hartioitaan moiselle teeskentelylle. Hän ei ollut muka huomaavinaankaan Amalia Vogelin ärsyttävää epäkohteliaisuutta, Rosan äitiä, joka teki kaikkensa joutuakseen hänen kanssaan sananvaihtoon, vaikka olikin häntä halveksivasti karttavinaan; Amalia tahtoi päästä sanomaan hänelle, mitä hänellä oli sydämellään.

Christophen tunteisiin koski ainoastaan Rosan käytös. Nuori tyttö tuomitsi häntä ankarammin kuin kaikki muut hänen omaisensa. Ei siitä syystä, että tämä Christophen uusi rakastuminen hävitti hänen mielestään viimeisetkin toiveet, että Christophe rakastaisi kerran häntä: Rosa tiesi kyllä jo ennestään, ettei hänellä ollut minkäänlaisia toiveita — (samalla kun hän kumminkin ehkä yhä vain toivoi… sillä hän toivoi aina!). — Mutta hän oli luonut Christophesta itselleen epäjumalan, ja tuo epäjumala luhistui nyt korkeudestaan. Se oli tuskista katkerin… julmempi tuska hänen viattomalle sydämelleen kuin olla Christophen halveksima ja unohtama. Hän oli kasvatettu ankarasti, ahtaan moraalin kehissä, moraalin, johon hän uskoi intohimoisesti; ja se, mitä hän nyt kuuli Christophesta, ei tehnyt häntä pelkästään lohduttomaksi, vaan se iljetti häntä. Hän oli kärsinyt jo silloin, kun Christophe oli rakastunut Sabinaan; hän oli jo silloin alkanut kadottaa eräitä kuvitelmiaan sankaristaan: että Christophe saattoi rakastaa niin keskinkertaista sielua kuin Sabinaa, tuntui hänestä selittämättömältä ja sangen vähän kunniaa tuottavalta. Mutta ainakin se rakkaus oli puhdasta, eikä Sabina siinä mitenkään alentanut. Viimein oli kuolema vetänyt kaikki varjoonsa ja pyhittänyt kaikki… Mutta että Christophe kohta sen jälkeen rakasti toista, — ja minkälaista toista! — Se oli matalaa, se oli vihattavaa! Rosa ikäänkuin otti puolustaakseen vainajaa Christophea vastaan. Hän ei antanut Christophelle anteeksi Sabinan unhottamista… Oi, Christophe ajatteli sitä asiaa enemmän kuin Rosa, mutta Rosa ei saattanut aavistaa, että voimakkaassa sydämessä saattaa olla yhtaikaa tilaa kahdelle rakkauden tunteelle; hän ei luullut, että ihminen voi olla uskollinen menneelle uhraamatta silti nykyhetkeä. Rosa oli puhdas ja kylmä, eikä hänellä ollut aavistusta elämästä eikä Christophesta; kaiken piti hänestä olla puhdasta, ahdasta, velvollisuuden alaista, niinkuin hän itsekin. Kun hän oli koko sielunelämältään ja olennoltaan vaatimaton, oli hänellä yksi ainoa ylpeyden esine: se oli puhtaus; hän vaati sitä itseltään ja muilta. Että Christophe oli tällä tavoin alentunut, sitä ei hän antanut hänelle anteeksi, ei ollut antava milloinkaan.

Christophe halusi puhella hänen kanssaan, ellei juuri selvittääkseenkään asiaa hänelle. (Mitä hän olisi voinut sanoa siitä ahtaan moraaliselle ja yksinkertaiselle pikku tytölle?) — Christophe olisi tahtonut vakuuttaa, että hän oli hänen ystävänsä, että hän vaati Rosaa kunnioittamaan häntä, että hänellä oli siihen pyhästi täysi oikeus. Hän olisi tahtonut estää Rosaa loittonemasta järjettömillä syillä luotaan. — Mutta Rosa pakeni häntä, ankarana ja vaieten; ja Christophe tunsi, että Rosa häntä halveksi.

Christophe suri sitä ja oli siitä vihoissaan. Hän tunsi, ettei hän ansainnut sellaista halveksimista; ja kuitenkin hän lopuksi joutui siitä suunniltaan: hän luuli olevansa syyllinen. Katkerimmat tunnonvaivansa sai hän ajatellessaan Sabinaa. Hän kiusasi itseään.

— Hyvä Jumala, kuinka se on mahdollista? Kuinka minä voin olla näin?…

Mutta hän ei jaksanut vastustaa virtaa, joka vei häntä mukanaan. Hän ajatteli nyt, että elämä yleensä on luonteeltaan rikollinen; ja hän sulki silmänsä, ettei olisi sitä nähnyt, ja tahtoi elää. Hänessä oli niin valtava kaipuu elää, olla onnellinen, rakastaa, uskoa!… Ei, hänen rakkaudessaan ei ollut mitään halveksittavaa. Hän tiesi, ettei hän Aadaa rakastaessaan saattanut olla liioin järkevä, älykäs tai edes onnellinenkaan; mutta oliko se nyt mikään pahe? Jos vaikka oletti — (Christophe koetti olettaa sellaistakin), ettei Aadan siveellinen arvo ollut kovin suuri, niin oliko hänen oma rakkautensa Aadaa kohtaan kuitenkaan epäpuhdas? Rakkaus on rakastavassa, eikä siinä olennossa, jota hän rakastaa. Sen arvo on rakastavassa ihmisessä itsessään, rakkaudessa. Kaikki on puhdasta puhtaissa. Kaikki on puhdasta väkevissä ja niissä, jotka ovat terveitä. Rakkaus, joka puettaa eräät linnut kaikkein kauneimmilla väreillään, kohottaa kunniallisista sieluista esille niiden jaloimmat ominaisuudet. Kaipuu, joka vaatii olemaan näyttämättä toiselle mitään muuta kuin sitä, mikä näyttäjän arvoon sopii, saa aikaan sen, ettei ihminen pidä mistään muista ajatuksista ja teoista kuin niistä, jotka ovat sopusoinnussa rakkauden luoman kauniin kuvan kanssa. Ja nuoruuden kylpy, jossa sielu silloin peseikse, voiman ja riemun pyhä säteily ovat kauniita ja vaikutuksiltaan terveellisiä ja tekevät sydämet suuremmiksi.

Christophea katkeroitti, etteivät hänen ystävänsä ymmärtäneet häntä oikein. Mutta raskainta oli, että hänen äitinsäkin alkoi huolestua.

Tuo kunnon nainen ei yhtynyt suinkaan luonnostaan Vogelien ahtaihin periaatteihin. Hän oli nähnyt liian läheltä todelliset surut koettaakseen keksiä suruja lisää. Hän oli nöyrä, elämän murtama, oli saanut siltä vähän iloja ja niitä vielä vähemmän pyytänyt; hän otti alistuen tulevaiset vastaan, koettamattakaan niitä ymmärtää; hän puolestaan olisi tarkoin varonut ryhtyä tuomitsemaan ja sensuroimaan toisia: hän ei luullut itsellään olevan oikeutta siihen. Hän arvioi itseään liian typeräksikin väittämään, että muut olivat väärässä, joskin ajattelivat toisin kuin hän; ja hänestä olisi ollut naurettavaa vaatia muita noudattamaan hänen moraalinsa ja uskonsa järkkymättömiä sääntöjä. Muuten olivat hänen moraalinsa ja uskonsakin aivan vaiston asioita: ollen itse hurskas ja puhdas sulki hän silmänsä toisten käytökseltä, niinkuin ainakin rahvaan ihminen, sillä sellaiset ovat eräitä heikkouksia kohtaan anteeksiantavaisia. Se ominaisuus olikin ennen ollut hänen appensa, Jean-Michelin nurkumisen syynä: Louisa ei muka tarpeeksi eroittanut toisistaan kunnon ihmisiä ja niitä, jotka eivät sitä olleet: hän ei kursaillut kaduilla tai torilla pysähtyä puristamaan jonkun korttelissa hyvin tunnetun kevytluontoisen tytön kättä ja puhumaan hänen kanssaan ystävällisesti, vaikka muiden kunniallisten naisten ei sopinut olla moista näkevinäänkään. Louisa jätti Jumalan asiaksi eroittaa pahan hyvästä ja rangaista tai antaa anteeksi. Hän ei vaatinut muilta kuin hieman tuota hellää suopeutta, joka on niin tarpeellinen elämän helpoittamiseksi ihmisten kesken. Hyvyys oli hänelle tärkeintä. Mutta Vogelien taloon muutettuansa ryhdyttiin häntä muokkaamaan toisenlaiseksi. Ja tuon perheen halventava henki sai hänet uhrikseen sitä helpommin, koska hän oli silloin niin masentunut ja voimaton vastarintaan. Amalia anasti hänet valtaansa; ja kun hän ja Louisa istuivat aamusta iltaan kahden tehden käsitöitä ja Amalia sai puhua hänelle aivan yksinään, niin tuli passiiviselle ja murtuneelle Louisalle vähitellen hänen tahtomattaan tapa tuomita ja arvostella kaikkea. Rouva Vogel ei nyt jättänyt sanomatta hänelle, mitä hän Christophen käytöksestä arveli. Louisan tyyneys ärsytti häntä. Hänestä oli säädytöntä, että Louisa välitti niin vähän seikasta, joka sai heidät kaikki muut suunniltaan; hän ei tyyntynyt, ennen kuin onnistui saamaan Louisan aivan sekaisin. Christophe huomasi sen. Louisa ei tohtinut häntä moittia; mutta joka päivä antoi Louisa kuitenkin arkoja, rauhattomia, itsepäisiä huomautuksia; ja kun Christophe vastasi niihin kärsimättömästi ja rajusti, niin ei Louisa tosin virkkanut niihin mitään, mutta Christophe näki yhä vain huolen äitinsä silmistä; ja joskus huomasi hän kotiin palatessaan, että äiti oli itkenyt. Hän tunsi liian hyvin äitinsä, joten hän oli varma, ettei moinen levottomuus johtunut hänestä itsestään. — Ja hän tiesi, mistä päin se oli sukuisin.

Christophe päätti tehdä siitä lopun. Kun Louisa ei eräänä iltana voinut enää pidättää kyyneleitään, vaan nousi pöydän äärestä kesken ateriaa sanomatta Christophelle, mikä häntä vaivasi, lähti Christophe alakertaan, harpaten neljä porrasaskelmaa kerrallaan, ja kolkutti Vogelien oveen. Hän kiehui vihasta. Hän ei ollut suuttunut ainoastaan siitä, miten rouva Vogel käsitteli hänen äitiään; hänen oli kostettava myöskin se, mitä Amalia oli ajanut Rosan päähän häntä vastaan, Amalian rettelöt Sabinaa vastaan, kaikki, mitä hänen oli täytynyt kärsiä kuukausia Amalian puolelta. Monta kuukautta oli Christophe kantanut yhä lisääntyvää kaunan kuormaa, josta hän nyt tahtoi kiireesti päästä.

Hän ryntäsi rouva Vogelin luokse ja kysyi häneltä, äänellä, joka koetti olla tyyni, mutta vapisi raivosta, mitä rouva oli hänen äidilleen kertonut, koska äiti oli sellaisessa tilassa.

Amalia otti sen kovin pahakseen: hän vastasi, että hän sai puhua, mitä tahtoi, ettei hänen tarvinnut tehdä käytöksestään tiliä kenellekään, ei ainakaan Christophelle. Ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen purki Amalia nyt jo kauan valmistamansa puheen ja lisäsi, että jos Louisa oli onneton, ei Christophen tarvinnut etsiä siihen syytä muualta kuin omasta käytöksestään, joka oli hänelle häpeäksi ja kaikista muista skandaali.

Christophe odotti vain hyökkäystä karatakseen puolestaan kimppuun. Hän huusi kuohahtaen, ettei hänen käytöksensä liikuttanut ketään muita, ja että hän välitti vähät, miellyttikö se rouva Vogelia vai ei; että jos rouvalla oli siinä valittamista, valittakoon hänelle itselleen; että rouva saa huoletta sanoa hänelle, mitä tahtoi, se ei koskenut Christopheen sen enempää kuin tuulen tohina; mutta äidilleen hän kielsi rouvaa puhumasta mitään (ymmärsikö rouva sen?), hän kielsi; ja oli raukkamaista kiusata sillä tavoin vanhaa, sairasta naista!

Rouva Vogelilta pääsi vähän väliä kiivas huudahdus. Koskaan ei kukaan ollut uskaltanut puhua hänelle tähän tapaan. Hän sanoi, ettei hän antaisi poikanulikan opettaa itseään, — vieläpä omassa talossaan. — Hän kohteli Christophea loukkaavasti.

Kuullessaan kiivaan sanavaihdon tulivat toisetkin perheen jäsenet huoneeseen, — paitsi Vogel, joka karttoi kaikkea, mikä saattoi häiritä hänen terveyttään. Eulerin ukko, jonka suuttunut Amalia otti todistajakseen, pyysi Christophea ankarasti säästämään vasta huomautuksiaan ja jättämään käyntinsä heillä. Hän sanoi, ettei Christophen tarvinnut opettaa hänelle, mitä heidän oli tehtävä, sillä he tekivät velvollisuutensa, ja tekisivät sen aina.

Christophe julisti, että hän lähtee, eikä astu heidän luoksensa enää jalkaansa. Hän ei lähtenyt, kuitenkaan, ennenkuin oli keventänyt sydämensä kaikesta, mitä hänellä oli heille vielä sanottavaa tuosta erinomaisesta Velvollisuudesta, josta oli viime aikoina tullut hänen persoonallinen vihollisensa. Hän sanoi, että sellainen Velvollisuus voi saada hänet rakastamaan suorastaan pahetta. Juuri heidänlaisensa ihmiset masensivat kaiken hyvän, sovittaen sitä käytäntöön sellaisella tavalla, että hyvä tuli inhoittavaksi. He olivat syynä siihen viehätykseen, joka meihin on usein vastakohdan vaikutuksesta kylläkin kunnottomilla, mutta muuten rakastettavilla ja iloisilla ihmisillä. On velvollisuus-sanan alentamista liittää se kaikkiin aivan joutavanpäiväisiin pikku askareihin, asioihin, jotka eivät merkitse mitään, ja sellaisella jäykällä ankaruudella ja pöyhkeydellä, että se synkensi ja myrkytti koko elämän. Velvollisuus on poikkeustapaukselleen asia: sitä täytyy säästää todellisia uhrautumishetkiä varten, eikä peitellä sillä nimellä omaa pahaa tuultaan ja halua olla epämiellyttävä muille. Se, että itse on typeryytensä tai onnettomuutensa tähden surullinen, ei oikeuta tahtomaan, että kaikki olisivat samanlaisia, ja vaatimaan muilta sairas-järjestystä. Ensimmäinen ihmisen hyveistä on ilo. Hyveen kasvot olkoot onnelliset, vapaat, pelottomat. Ihmisen, joka tekee hyvää, täytyy miellyttää myöskin itseään. Mutta tuo vaadittu iänikuinen velvollisuus, tuo koulumaisterin tyrannia, tuo mariseva äänensävy, joutavat saivartelut, äreä ja lapsellinen nalkutus, metelöiminen, sulouden puute, koko tuollainen elämä, josta kaikki viehätys, kaikki kohteliaisuus, rauha on riistetty, moinen viheliäinen pessimismi, joka ei jätä vetämättä esiin mitään, mikä voi tehdä olemassaolon vielä köyhemmäksi kuin se on, ja pöyhkeä älyttömyys, jollaisesta on mukavampi halveksia muita kuin ymmärtää heitä, koko moinen porvarismoraali, jossa ei ole suuruutta, ei onnea, ei kauneutta: kaikki mainittu on vihattavaa ja vahingollista: se saa näyttämään paheen inhimillisemmältä kuin hyveen.

Näin ajatteli Christophe; ja halussaan loukata sitä, joka oli häntä loukannut, ei hän huomannut, että hän arvosteli yhtä väärin kuin nekin ihmiset, joista hän puhui.

Totta kyllä nuo ihmis-raukat olivat melkein sellaisia kuin minä hän heidät näki. Mutta se ei ollut heidän oma vikansa: se oli heidän epäkiitollisen kohtalonsa, joka oli tehnyt heidän muotonsa, heidän käytöksensä ja hedelmättömät ajatuksensa. He olivat vioittuneet kurjuuden käsissä: ei sellaisen suuren kurjuuden, joka yhdellä iskulla tappaa tahi luo uudeksi, — vaan alinomaa uudistuvan pahan onnen, pikku kurjuuden, joka vuotaa pisara pisaralta ensimmäisestä päivästä viimeiseen saakka… Miten surullista! Sillä näiden rosoisten kuorten alla piili kuitenkin varastossa runsaita aarteita suoruutta, hyvyyttä, hiljaista sankaruutta!… Kokonaisen kansan voima, koko tulevaisuuden parhain mehu.

Christophe ei ollut väärässä ajatellessaan, että velvollisuus on poikkeustapaukselleen asia. Mutta rakkaus on sitä myöskin. Kaikki on poikkeuksellista. Kaikki, joka, on jonkin arvoista, ei tiedä pahempaa vihollista kuin ne seikat, jotka ovat — ei suinkaan jotain pahaa (sillä paheellakin on oma merkityksensä), vaan tavanomaisiksi tulleita. Sielun suurin surma on ajan kulutus.

Aada alkoi kyllästyä. Hän ei ollut tarpeeksi älykäs osatakseen uudistaa rakkauttaan syventymällä sellaiseen rehevään luonteeseen kuin Christophen oli. Hänen aistillisuutensa ja turhamaisuutensa olivat puristaneet rakkaudestaan kaiken ilon, mitä se hänelle voi antaa. Hänelle ei jäänyt jäljelle mitään muuta kuin hän itse. Hänellä oli sama salainen vaisto kuin monilla muillakin sellaisilla naisilla, hyvilläkin, ja useilla sellaisilla älykkäilläkin miehillä, jotka eivät luo jotain hengen töitä, lapsia, elämän toimintaa, — mitä tahansa: elämää, — ja joissa kuitenkin on niin paljon elämää, etteivät he jaksa kestää hyödyttömyyttään apaattisina ja hiljaa alistuen. Sellaiset luonteet tahtoisivat näet, että muutkin olisivat yhtä hyödyttömiä kuin he. Ja he tekevät parhaansa saadakseen heidät samanlaisiksi kuin he itse ovat. Joskus tekevät he sen tahtomattaan; ja kun he huomaavat itsessään tuon rikollisen halun, karkoittavat he sen itsellensä suuttuneina mielestään. Mutta tavallisesti suosivat he sitä ominaisuuttaan; ja he ryhtyvät voimainsa mukaan, — toiset vaatimattomasti ja pienessä, tuttavallisessa piirissään, — toiset suuressa mitassa ja yleisön näyttämöillä, — hävittämään kaikkea, mikä elää, mikä rakastaa elämää, mikä ansaitsee saada elää. Arvostelu, joka ryhtyy itsepintaisesti kiskomaan mataliksi suurten miesten hahmoja ja suuria ajatuksia, — ja tyttö, jonka huvi on tehdä rakastajiaan halvoiksi, — ovat molemmat samanlaisia vahingollisia tyhmyreitä. — Mutta viimeksimainittu laji heitä on viehkeämpi.

Aada olisi siis tahtonut vääristää hiukan Christophen tervettä luonnetta nöyryyttääkseen häntä. Totta puhuen ei hänellä siihen ollut voimaa. Sellaiseen turmelemiseenkin olisi tarvittu enemmän älyä. Aada tunsi sen; ja se, ettei hänen rakkautensa voinut tehdä Christophelle mitään pahaa, oli hänen kanssansa suurimpia, salaisia syitä häntä vastaan. Aada ei tunnustanut itselleen, että hän halusi tehdä sen Christophelle; hän ei ehkä olisi sitä tehnytkään, jos olisi sen voinut tehdä. Mutta hänestä oli sietämätöntä, ettei hän voinut sitä. Jos naiselle ei jätä kuvittelua, että hänellä on ehdoton hyvää tai pahaa tekevä valta mieheen, joka häntä rakastaa, niin osoittaa mies hänelle sillä rakkautensa puutetta ja syöksee naisen ehdottomasti koettelemaan valtansa suuruutta. Christophe ei osannut tätä varoa. Kun Aada kysyi häneltä leikillään:

— Jätätkö musiikkialasi minun tähteni? (vaikkei Aada sitä suinkaan tahtonutkaan), vastasi Christophe suoraan:

— Oh, kultaseni, siinä et sinä eikä kukaan voi mitään. Minä olen musiikkimies aina.

— Ja sinä väität rakastavasi minua? huudahti Aada närkästyneenä.

Aada vihasi tuota musiikkia, — sitä enemmän, kun hän ei siitä ymmärtänyt mitään ja kun hänen oli mahdotonta löytää oikeaa heikkoa paikkaa iskeäkseen tuohon näkymättömään viholliseensa, haavoittaakseen Christophea hänen intohimossaan. Jos hän koetti puhua halveksivasti musiikista tai arvostella pilkallisesti Christophen sävellyksiä, nauroi Christophe hänelle täyttä kurkkua; ja karvaudestaan huolimatta oli Aadasta viisainta silloin vaieta, sillä hän huomasi olevansa naurettava. Mutta vaikka hän ei voinut tehdä mitään sillä taholla, niin oli hän löytänyt Christophessa toisen heikon kohdan, johon oli helpompi osua: se oli hänen moraalinen uskonsa. Huolimatta epäsovusta Vogelien kanssa ja nuoruuden huumauksestaan oli Christophe säilyttänyt vaistomaisen häveliäisyytensä, puhtauden vaatimuksen, josta hän ei ollut tietoinen, mutta jonka täytyi pakostakin ensin hämmästyttää, viehättää ja hurmata ja sitten huvittaa sellaista naista kuin Aada oli, ja tehdä hänet kärsimättömäksi ja ärsyttää vihaan saakka. Aada ei karannut suoraan tuon Christophen puhtauden kimppuun. Hän kysyi petollisesti:

— Rakastatko sinä minua?

— Rakastan.

— Kuinka paljon sinä rakastat minua?

— Niin paljon kuin voin.

— Se ei ole paljoa… No niin, mitä teet minun tähteni?

— Kaikkea, mitä tahdot.

— Teetkö vaikka jonkin kunnottoman työn?

— Sepä merkillinen tapa rakastaa.

— Se ei kuulu tähän. Teetkö sen?

— Se ei ole koskaan tarpeen.

— Niin, mutta jos minä sitä tahtoisin?

— Sinä olisit väärässä.

— Ehkäpä… Tekisitkö sen?

Christophe tahtoi häntä syleillä. Mutta Aada työnsi hänet pois.

— Tekisitkö sen vai et?

— En, rakas ystävä.

Aada käänsi hänelle raivoissaan selkänsä.

— Sinä et rakasta minua, sinä et tiedä, mitä rakkaus on.

— Hyvin mahdollista, vastasi Christophe suopeasti.

Christophe tiesi hyvin, että hän olisi pystynyt yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa jollakin intohimon hetkellä tekemään tyhmyyksiä, jopa kunnottoman töitäkin, ja, — kukapa tietää? — vielä enempääkin; mutta hänestä oli hävytöntä kerskua kylmästi sellaisella, ja vaarallista tunnustaa se Aadalle. Jokin vaisto sanoi hänelle, että rakas vihollinen vaaniskeli nyt häntä ja otti varteen jokaisen hänen sanansa: hän ei tahtonut päästää häntä niskaansa.

Toisen kerran yritti Aada uudestaan; hän kysyi Christophelta:

Rakastatko minua sen tähden, että minua rakastat, vai sen tähden, että minä rakastan sinua?

— Sen tähden, että minä rakastan sinua.

— Siis sinä rakastaisit minua vielä silloinkin, jos minä en rakastaisi sinua?

— Niin.

— Ja jos minä rakastaisin toista, rakastaisitko sinä minua yhä?

— Ah, sitä en tiedä… Enpä luule… Joka tapauksessa olisit sinä viimeinen, jolle enää tulisin sitä sanomaan.

— Mitä siinä sitten olisi muuttunut?

— Paljonkin. Ehkä minä itse. Mutta varmasti sinä.

— Mitä se siihen vaikuttaisi, jos minä olisin muuttunut?

— Se vaikuttaisi kaiken. Minä rakastan sinua sellaisena kuin nyt olet. Jos sinusta tulisi toisenlainen, en vastaisi, että sinua enää rakastaisin.

— Sinä et minua rakasta, et minua rakasta! Mitä tuo tuollainen saivartelu on. Ihminen rakastaa tai ei rakasta. Jos sinä rakastat minua täytyy sinun rakastaa minua sellaisena kuin olen, teinpä mitä tahansa, aina…

— Silloin sinua rakastaisin typeryksen tavalla.

— Sellaisena juuri minä tahdon rakkautta.

— Siinä tapauksessa olet erehtynyt, sutkautti Christophe; minä en ole se mies, jota siihen kaipaat. Minä tahtoisin, etten silloin voisi sinua rakastaa. Enkä minä tahdo rakastaa siten.

— Sinä olet kovin ylpeä älystäsi. Sinä rakastat enemmän älyäsi kuin minua.

— Enpäs, minä rakastan sinua, sinä hävytön, enemmän kuin sinä itse itseäsi. Rakastan sinua sitä enemmän, kuta kauniimpi ja parempi sinä olet.

— Sinä olet koulumestari, vastasi Aada harmissaan.

— Niinkö luulet? Minä rakastan sitä, mikä on kaunista. Ruma minua inhoittaa.

— Minussakinko?

— Varsinkin sinussa.

Aada polkaisi vimmoissaan jalkaansa:

— Minä en tarvitse tuomareita.

— Syytä siis minua siitä, että sinua suosin ja rakastan, virkkoi Christophe hellästi, rauhoittaakseen häntä.

Aada antoi ottaa itsensä syliin ja soipa Christophelle hymynkin ja salli hänen suudella itseään. Mutta tuokion päästä, kun Christophe luuli jo hänen unohtaneen asian, kysyi hän levottomana:

— Mikä se ruma on, jota sinä minussa näet?

Christophe varoi sitä hänelle sanomasta; hän vastasi pelkurimaisesti:

— Minä en näe sinussa mitään rumaa. Aada aprikoi hetken, hymyili ja sanoi:

— Kuulepas, Christli, sinä olet sanonut, että sinä et pidä valheesta?

— Minä halveksin sitä.

— Siinä olet oikeassa, virkkoi Aada, minä myöskin sitä halveksin. Muuten: ole aivan huoletta, minä en valhettele koskaan.

Christophe katsoi häneen: Aada oli vilpitön. Moinen tiedottomuus teki Christophen aseettomaksi.

— Niin ollen, jatkoi Aada kietoen kätensä hänen kaulaansa, miksi siis olisit minulle vihoissasi, jos minä rakastaisin toista ja sanoisin sen sinulle.

— Älä kiusaa minua aina.

— Enhän minä kiusaa: en sano, että rakastan toista; päin vastoin: minä en rakasta… Mutta joskus, jos minä rakastaisin…?

— No niin, miksi sitä nyt ajatella?

— Mutta minä tahdon sitä ajatella… Ethän olisi siitä minulle vihainen? Ethän voisi olla siitä vihainen?

— En olisi vihainen, minä sinut vain jättäisin, siinä kaikki.

— Jättäisit minut? Mutta minkä tähden? Jos minä sinua yhä rakastaisin.

— Rakastaen samalla toista?

— Niin. Sellaistakin tapahtuu.

— Kyllä; mutta sitä ei tapahdu meille.

— Miksi ei?

— Siksi, että silloin, kun sinä rakastat toista, minä en sinua rakasta, hyvä ystäväni, en millään ehdolla maailmassa.

— Äsken sinä juuri sanoit, että ehkä… Ah, siinä nyt näet, sinä et minua rakasta.

— Olkoon sitten niin. Se onkin sinulle parempi.

— Miksikä?…

— Siksi, että jos rakastaisin sinua silloin, kun sinä rakastaisit toista, niin voisi käydä hullusti sekä sinun että minun ja sen toisen.

— Kas nyt!… Sinä olet hullu! Minä olen siis tuomittu olemaan sinun kanssasi kaiken ikäni.

— Rauhoituhan. Sinä olet vapaa. Sinä saat jättää minut milloin tahdot. Mutta silloin emme sano: näkemiin, vaan: hyvästi.

— Mutta jos minä yhä silloinkin sinua rakastan?

— Kun jotkut rakastavat, niin he uhraavat itsensä toistensa puolesta.

— No niin, uhraa sinä itsesi.

Christophe ei voinut olla nauramatta Aadan itsekkyydelle. Ja Aada itsekin nauroi.

— Toisen uhrautuminen on vain yhden rakkautta, sanoi Christophe.

— Ei suinkaan. Se luo molempain rakkauden. Minä rakastaisin sinua paljoa enemmän, jos sinä uhraisit itsesi tähteni. Ja ajattelehan, Christli, kuinka suuresti sinä puolestasi rakastaisit minua silloin, koska uhraisit itsesi; kuinka onnellinen sinä olisit.

He nauroivat molemmat, tyytyväisinä, kun olivat saaneet erimielisyytensä käännetyksi iloisempaan suuntaan.

Christophe nauroi ja katseli Aadaa. Pohjaltaan ei Aadalla ollut, niinkuin hän nyt sanoikin, mitään halua jättää Christophea; vaikka Christophe usein teki hänet ärtyiseksi ja ikävystytti häntä, niin tiesi hän kuitenkin, minkä arvoinen sellainen uskollisuus kuin Christophen oli; eikä Aada rakastanut ketään muita. Aada puhui näin vain leikillään, puoleksi sen tähden, että hän tiesi sen olevan Christophesta epämiellyttävää, puoleksi siksi, että hänelle tuotti huvia leikitellä epäilyttävillä ja epäsiisteillä ajatuksilla, aivan kuin jostakin lapsesta on suurin hauskuus tallustella likaisessa vedessä. Christophe tiesi sen seikan. Hän ei ollut siitä Aadalle vihoissaan. Mutta hän oli kyllästynyt näihin sairaloisiin pakinoihin, tuohon käsittämättömään taisteluun, joka jo oli alkanut hänessä Aadan epämääräistä ja sameaa luonnetta vastaan, olentoa vastaan, jota hän rakasti ja joka ehkä rakasti häntä; hän oli väsynyt niihin ponnistuksiin, joihin hänen täytyi antautua pettääkseen itseään Aadaan nähden, väsynyt joskus kyyneleihin saakka. Hän ajatteli joskus: "Miksi, miksi hän on sellainen? Miksi ihminen on sellainen? Kuinka elämä on matalaa!…" Samall'aikaa hän hymyili katsellen Aadan sieviä kasvoja, jotka kallistuivat hänen puoleensa, hänen sinisiä silmiään, kukoistavaa ihoaan, hänen nauruaan, hänen lavertelevaa ja hieman typerää suutaan, jonka rakosesta loistivat tuoreesti kieli ja kostean-kiiltävät hampaat. Heidän huulensa melkein koskivat toisiinsa; ja kuitenkin Christophe katseli häntä ikäänkuin kaukaa, sangen kaukaa, toisesta maailmasta; hän näki Aadan loittonevan usvaan. Ja sitten ei hän häntä enää nähnyt, ei hänen ääntänsä kuullut. Hän raukeni aivan kuin jonkinlaiseen hymyilevään unohdukseen, jonka vallassa hän ajatteli säveleitään, unelmiaan, tuhansia Aadalle aivan outoja asioita. Hän kuuli korvissaan erään laulun. Hän sävelteli tyynesti… Ah, musiikin ihanuutta!… Niin surullista, kuolemaan saakka! ja kuitenkin niin hyvää, rakastavaa, ah, se tuntuu hyvältä!… Se juuri on sitä, se juuri… Muu kaikki ei ole ollut totta.

Häntä ravistettiin käsivarresta. Ääni ärhensi hänelle:

— No, mikä sinulla? Ihan totta, sinähän olet hullua Miksi sinä katselet minua tuolla tavoin? Miksi sinä et vastaa?

Christophe näki nuo häntä katselevat silmät. Kuka tuo oli?… — Ah niin… — Christophe huokaisi.

Aada tutkisteli häntä. Hän koetti saada tietää, mitä Christophe ajatteli. Aada ei häntä ymmärtänyt, mutta hän tiesi, että tekipä hän mitä tahansa, hän ei saanut Christophea kokonaan käsiinsä, aina oli eräs ovi, josta hän pääsi häneltä pakoon. Aada kiehui salaa kiukkua.

— Minkä tähden sinä itket? kysyi hän kerran, kun Christophe palasi jälleen tuollaiselta ihmeelliseltä matkaltaan toisesta maailmasta.

Christophe kohotti kätensä silmilleen. Hän tunsi, että ne olivat kyynelten kostuttamat.

— En tiedä, vastasi Christophe.

— Miksi sinä et vastaa? Minä olen kysynyt sinulta kolmesti samaa asiaa.

— Mitä sinä sitten tahdot? kysyi Christophe lauhkeasti.

Aada ryhtyi jälleen eriskummallisiin puheisiinsa. Christophe teki väsyneen eleen.

— Kyllä, kyllä, minä lopetan heti. Yksi ainoa sana vain!

Ja Aada alkoi täyttä vauhtia. Christophe ravisteli itseään vihasta.

— Jätä jo minut rauhaan noilta roskaisuuksilta!

— Minähän lasken vain leikkiä.

— Keksi puhtaampia aiheita!

— Selitä edes. Sano, miksi sinä et siitä pidä.

— Ei kannata selittää, miksi tunkio haisee! Se haisee, sillä hyvä. Minä tukin nenäni, ja menen pois.

Christophe lähti vimmoissaan Aadan luota; hän käveli katua pitkin askelin ja hengitti sisäänsä kylmää ilmaa.

Mutta Aada alkoi taas uudestaan, kerran, kaksi, kymmenesti. Hän veti laudalle kaikki asiat, jotka voivat Christophea loukata ja olla hänen tunnolleen vastenmielisiä.

Christophe ajatteli, että se oli vain neurasteenisen tytön sairaloista leikittelyä ja että Aadaa huvitti ärsytellä häntä. Hän kohautti hartioitaan, eikä ollut kuulevinaankaan: hän ei uskonut Aadan tarkoittavan totta. Siitä huolimatta teki hänen mielensä usein paiskata Aada ulos ikkunasta; sillä neurastenia ja neurasteeniset ihmiset eivät olleet laisinkaan hänen makunsa mukaisia…

Mutta kun hän oli ollut erossa Aadasta ainoastaan kymmenen minuttia, unohti hän kaiken, mikä hänestä oli Aadassa ollut vastenmielistä. Hän tuli takaisin Aadan luo koottuaan tuossa yksinäisyydessään kokonaisen varaston toiveita ja uusia, kauniita kuvitelmia. Hän rakasti Aadaa. Rakkaus on ainaista uskontoimitusta. Ei koske asiaan, onko Jumala olemassa vai ei: häneen uskotaan siksi, että vaan uskotaan. Samoin rakastetaan siksi, että rakastetaan: siihen ei tarvita järkisyitä!…

Sen jälkeen kuin Christophe oli haukkunut Vogelit, oli hänen ja hänen äitinsä mahdotonta enää jäädä taloon asumaan, ja Louisan oli täytynyt etsiä pojalleen ja itselleen uusi huoneisto.

Eräänä päivänä tulla tupsahti yhtäkkiä heidän luokseen Christophen nuorin veli Ernest, josta ei oltu saatu tietoja pitkiin aikoihin. Hänellä ei ollut nyt tointa, sillä kaikkialta, missä hän oli koettanut olla, oli hänet potkittu pois yhdestä paikasta toisensa jälkeen. Hänen kukkaronsa oli tyhjä ja terveytensä vialla: niinpä oli hän nyt nähnyt hyväksi tulla virkistymään äidin kodissa.

Ernest ei ollut huonoissa väleissä kummankaan veljensä kanssa; he eivät kyllä pitäneet häntä minkään arvoisena, ja sen hän tiesi; mutta hän ei ollut siitä heille millänsäkään, sillä se oli hänestä aivan yhdentekevä asia. Eivätkä veljetkään olleet hänelle vihaisia. Se olisi ollut hukattua vaivaa. Kaikki, mitä hänelle sanottiin, luiskahti hänestä syrjään jättämättä jälkeäkään. Hän hymyili kaunein, mielistelevin silmin, koetti tekeytyä naamaltaan katuvaiseksi, mutta ajatteli aivan muita asioita, myönsi kaikki, kiitti neuvoista, ja kiristi lopultakin rahaa kumpaiseltakin veljeltään. Vasten tahtoaankin oli Christophe kiintynyt tuohon sopuisaan veitikkaan, joka muistutti heidän isäänsä Melchioria niinkuin hän itse, vieläpä enemmänkin. Ernest oli kookas ja vankka kuten Christophe, hänen kasvonsa olivat säännölliset ja ilme reilu, silmät kirkkaat, nenä suora, suu hymyilevä, hampaat kauniit ja käytös viehkeä. Kun Christophe näki hänet, joutui hän aina aseettomaksi eikä voinut moittia häntä puoleksikaan sen vertaa kuin oli päättänyt: pohjaltaan tunsi hän jonkinlaista äidillistä mieltymystä tuota kaunista poikaa kohtaan, joka oli samaa verta kuin hänkin ja oli hänelle ainakin ruumiinmuotojen puolesta kunniaksi. Christophe ei uskonut häntä pahaksi; Ernest ei ollut suinkaan typerä; vaikkei hän ollutkaan saanut sivistystä, oli hänellä kuitenkin älyä; hän ei ollut pystymätön kiintymään myöskin älyllisiin asioihin. Hän nautti jollakin tavoin kuunnellessaan musiikkia; ja joskaan hän ei ymmärtänyt veljensä sävellyksiä, kuunteli hän niitä uteliaisuuden vuoksi. Christophe, jota ei omaisten suopeudella oltu pilattu, iloitsi nähdessään Ernestin eräissä konserteissaan.

Mutta huomattavin Ernestin kyvyistä oli veljien luonteiden tuntemus ja etevyys käyttää tuota taitoa hyväkseen. Christophe tiesi hyvin hänen itsekkyytensä ja välinpitämättömyytensä, hän näki kyllä, ettei Ernest ajatellut äitiä eikä häntä muulloin kuin itse heitä tarvitessaan: kuitenkin antoi hän Ernestin leppoisan käytöksen vetää häntä nenästä ja sangen harvoin jaksoi hän kieltää Ernestiltä mitään. Ernest oli hänestä paljoa mieleisempi kuin hänen toinen veljensä Rudolf, joka oli ankarasti järjestystä noudattava ja moitteeton, liikeasioihinsa kiintynyt, vahvasti moraalinen, ei pyytänyt rahaa eikä olisi sitä muillekaan antanut, ja tuli katsomaan äitiään säännöllisesti, aina sunnuntaisin, istuen heillä tunnin puhumatta kenestäkään muista kuin itsestään, kehuen itseään, kehuen liikettä, jossa palveli, ja kaikkea, mikä häneen koski, ei kysellyt toisten vointia, ei heistä laisinkaan välittänyt, ja meni matkaansa täsmällisesti tunnin loputtua tyytyväisenä, että oli täyttänyt velvollisuutensa. Tuollaista veljeä ei Christophe voinut kärsiä. Hän hommautui aina pois kotoa, kun Rudolf tuli heille. Rudolf kadehti Christophea; hän halveksi taiteilijoita, ja Christophen säveltäjämenestykset kiusasivat häntä, mutta kuitenkaan ei hän jättänyt käyttämättä edukseen perheen pikku kuuluisuutta niissä kauppapiireissä, joissa hän itse liikuskeli; mutta koskaan ei hän virkkanut tuosta maineesta sanaakaan äidille ja Christophelle: hän ei ollut heitä huomaavinaankaan. Sitä vastoin tiesi hän aina pienimmätkin epämieluiset tapahtumat, joita Christophelle sattui. Christophe halveksi hänen pikkumaisuuttaan, eikä ollut muka hänen huomautuksistaan tietääkseen; mutta pahempi seikka, sellainen, jota hän ei ensin aavistanutkaan, oli se, että osa niitä pahansuopia tietoja, jotka Rudolf hänestä sai, oli lähtenyt Ernestin suusta. Tuo pikkulurjus ymmärsi kyllä Christophen ja Rudolfin erilaisen arvon: ei ollut epäilemistäkään, että hän tunsi Christophen ylemmyyden ja että hän ehkä oli suopeakin hänelle hänen vilpittömyytensä tähden, joskin hiukan ivallisella tavalla. Mutta hän piti hyvän huolen siitä, että voi käyttää tuota vilpittömyyttä hyväksensä; ja samalla, kun hän halveksi Rudolfin mataluutta, kiskoi hän siitäkin hävyttömästi itselleen hyötyä. Ernest mairitteli Rudolfin turhamaisuutta ja kateutta, otti nöyrästi vastaan hänen haukkumisensa, varusti hänet tuoreilla tiedoilla kaupungin julkisista juoruista, varsinkin Christophea koskevista, — ja niistä onki hän aina ihmeellisen tarkat tiedot. Hän saavutti tarkoituksensa; ja vaikka Rudolf olikin kovin saita, antoi hän Ernestin kyniä itseään, samoin kuin Christophekin.

Siten kiskoi Ernest heitä molempia ja pilkkasi samalla mitalla heitä kumpaakin. Ja molemmat he pitivät hänestä.

Kaikesta ovelista tempuistaan huolimatta oli Ernest kurjassa tilassa nyt äitinsä luokse ilmestyessään. Hän tuli Münchenistä, jossa hän oli saanut ja melkein heti tapansa mukaan menettänyt paikkansa. Hänen oli täytynyt kulkea jalkaisin suurin osa matkaa, pahimpana sade-aikana ja nukkuen Herra tiesi missä. Hän oli loan vallassa, vaatteet rikki, kuin mikä kerjäläinen, ja hän yski surkeasti; sillä hän oli matkalla saanut pahan keuhkokatarrin. Louisa tyrmistyi, ja Christophe juoksi liikutettuna hänen luokseen heti, kun he näkivät hänen astuvan sisään. Ernestin oli helppo heruttaa kyyneleitä, eikä hän jättänyt tätä vaikuttavaa keinoa käyttämättä; kohtauksesta tuli yleinen heltyminen: he itkivät kaikki kolme sylitysten.

Christophe antoi Ernestille huoneensa; hankittiin sängynlämmitin, ja sairas, joka näytti tuossa paikassa heittävän henkensä, sijoitettiin vuoteeseen. Louisa ja Christophe istuivat hänen pääpuolessaan vuorotellen öisin häntä vaalimassa. Tarvittiin lääkäri, lääkettä, lämmittää kamari hyvin, erikoista ruokaa.

Sitten täytyi hänet hommata uusiin vaatteisiin kiireestä kantaan: aluspuvut, kengät, päällysasu, kaikki oli hankittava kokonaan uudestaan. Ernest antoi hoidella itseään. Louisa ja Christophe iskivät ankarasti suontansa saadakseen jotain säästymään näihin menoihin. Heidän raha-asiansa olivat nykyään sangen vaikeat: muutto uuteen paikkaan, kalliimpi huoneisto kuin entinen, joskin yhtä epämukava, Christophella entistä vähemmän tunteja ja kuitenkin menot lisääntyneet. He tuskin saivat pysymään asiat tasapainossa. Heidän täytyi ponnistaa kaikki voimansa. Christophe olisi kyllä saattanut kääntyä Rudolfin puoleen, joka oli paremmissa varoissa kuin hän; mutta sitä hän ei tahtonut tehdä: hänestä oli kunnianasia pitää itse huoli veljestänsä. Hän luuli sen velvollisuudekseen, koska hän oli veljeksistä vanhin, — ja koska hän oli Christophe. Häpeästä suunniltaan täytyi hänen nyt lähteä itse hyväksymään eräs tarjous, jonka hän oli pari viikkoa sitten vihoissaan hyljännyt, nimittäin erään rikkaan ja maineettoman amatöörin ehdotus, jonka jälleen muuan välittäjä oli esittänyt Christophelle: tuo amatööri tahtoi ostaa Christophelta jonkin sävellyksen julkaistakseen sen omalla nimellään. Louisa taas sitoutui korjailemaan kaiket päivät ihmisten liinavaatteita. Hän ja Christophe salasivat toisiltaan nämä uhrautumishommansa. He valehtelivat toisilleen, mistä olivat saaneet rahaa, kun toivat sitä kotiin.

Taudista toipuessaan tunnusti Ernest eräänä päivänä istuen kuurussa takkavalkean ääressä ja yskien rajusti pitkän aikaa, että hänellä oli eräitä velkojakin. Ne velat maksettiin. Kukaan ei häntä niistä soimannut. Sellainen ei olisi ollut kaunista sairasta ja tuhlaajapoikaa kohtaan, joka tuli katuvaisena kotiin. Sillä koettelemukset näyttivät Ernestin muuttaneen. Hän puhui kyyneleet silmissä entisistä harha-askeleistaan. Ja Louisa syleili häntä ja pyysi häntä olemaan enää niitä ajattelematta. Ernest oli mielistelevä olento: hän oli aina osannut mairia äitiään hellyydellä; Christophe oli ennen ollut siitä hänelle hiukan kateellinenkin. Mutta nyt oli hänestä luonnollista, että nuorempi ja heikompi veli sai enemmän rakkauttakin osakseen. Hän itse piti Ernestiä paremminkin poikanaan kuin veljenään, vaikka heidän ikäeronsa olikin vähäinen. Ernest käyttäytyi sangen kunnioittavaisesti häntä kohtaan; hän vihjaili joskus, minkälaisen taakan Christophe oli ottanut hartioilleen, puhui hänen rahallisista uhrauksistaan…; mutta silloin ei Christophe antanut hänen jatkaa, ja Ernest alistui kiittämään ainoastaan nöyrällä ja liikutetulla katseella. Hän myönteli Christophen neuvot oikeiksi; hän näytti voivan alkaa uutta elämää, pystyvän ryhtymään parannuttuaan vakavasti työhön.

Ernest parani; mutta toipumisaika oli pitkä. Lääkäri selitti, että hänen kovin väärinkäytetty terveytensä tarvitsi vielä varovaista hoitelua. Ernest jäi siis yhä edelleen kotiin äidin luokse, jäi osille Christophen vuoteesta, söi hyvällä ruokahalulla veljensä ansaitsemaa leipää ja pieniä herkkuruokia, joita Louisa koetti kaikin keinoin hänelle hankkia. Hän ei ollut lähdöstä tietääkseenkään. Eivätkä Louisa ja Christophe siitä hänelle suinkaan puhuneet. He olivat liian onnellisia, kun olivat jälleen löytäneet rakastetun pojan ja veljen.

Vähitellen alkoi Christophe viettäessään illat pitkät Ernestin kanssa jutella hänelle välittömämmin omia asioitaan. Hänen teki mieli avata sydäntänsä jollekulle. Ernest oli älykäs; hänellä oli nopea tajunta ja hän ymmärsi — tai näytti ymmärtävän — kaiken puolella sanalla. Hänen kanssaan oli ilo jutella. Kuitenkaan ei Christophe uskaltanut virkkaa vielä mitään siitä, mikä oli lähinnä hänen sydäntään: rakkaudestaan. Sillä häntä hillitsi jonkinlainen kainous. Ernest, joka tiesi jo kaikki, ei ollut tietävinään mitään.

Eräänä päivänä lähti Ernest, nyt täysin terveenä, kävelemään iltapuolella auringon paisteessa pitkin Rheinin rantaa. Vähän matkaa kaupungista huomasi hän eräässä hälisevässä ravintolassa, jonne kaupungista tultiin sunnuntaisin tanssimaan ja kallistamaan pikaria, Christophen Aadan ja Myrrhan seurassa samassa pöydässä. Tytöt pitivät kovaa ääntä. Christophe näki puolestaan Ernestin ja punastui. Ernest tekeytyi hienotunteiseksi, ja meni ohitse tulematta heidän luokseen.

Christophe oli kovin hämillään tästä kohtauksesta: se sai tuntemaan hänet paremmin, millaisessa seurassa hän oleskeli; ja hänestä oli tuskallista, että veli hänet näki siellä: ei ainoastaan siksi, että hän arveli tästä lähtien menettävänsä oikeutensa tuomita Ernestin käytöstä, vaan myöskin sen tähden, että hänellä oli vanhimman veljen velvollisuuksista sangen korkea, yksinkertainen ja hieman arkamainen käsitys, sellainen, että se olisi monista muista tuntunut suorastaan naurettavalta: hän ajatteli, että jos hän löi laimin velvollisuutensa niinkuin hän teki, alensi hän itseään omissa silmissään.

Kun Christophe ja Ernest tulivat molemmat illalla yhteiseen kamariinsa, odotti Christophe, että Ernest vihjailisi jollakin tavalla tuohon päivän tapahtumaan, mutta Ernest oli viisaasti vaiti, ja hänkin odotti. Silloin, riisutuessaan, päätti Christophe puhua hänelle rakkaudestaan. Christophe oli niin hämmennyksissään, ettei hän tohtinut katsoa Ernestiin; ja arkuudessaan turvautui hän jöröön ja katkonaiseen puhetapaan. Ernest ei auttanut häntä sulavuuteen; hän oli vaiti, eikä katsonut myöskään puolestaan Christopheen, mutta näki hänet kuitenkin: häneltä ei jäänyt huomaamatta, miten paljon Christophen kömpelöissä ja avuttomissa sanoissa oli koomillista. Christophe tuskin uskalsi hiiskua Aadan nimeä; ja kuva, jonka hän Aadasta antoi, olisi sopinut mihin rakastettavaan naiseen tahansa. Mutta hän puhui rakkaudestaan; ja heittäytyen vähitellen hellyyden valtaan, joka täytti hänen sydämensä, hän sanoi, mikä onni on rakastaa, kuinka ihminen on viheliäinen ennen kuin hän on nähnyt tuon valonsa yössä, ja ettei elämä ole mitään ilman pyhää ja syvää rakkautta. Toinen kuunteli vakavana; hän vastasi hienovaistoisesti eikä tehnyt minkäänlaisia kysymyksiä; mutta heltynyt kädenpuristus osoitti muka, että hän oli samaa mieltä kuin Christophe. He purkivat toisilleen ajatuksiaan rakkaudesta ja elämästä. Christophe oli onnellinen, että häntä oli niin ymmärretty. He syleilivät toisiaan veljellisesti ennenkuin asettuivat nukkumaan.

Christophelle tuli sitten tavaksi uskoa rakkausasioitaan Ernestille, jonka vaiteliaisuus oli hänet aivan rauhoittanut, mutta teki sen kuitenkin hyvin arkatuntoisesti eikä paljastanut mitään liikaa. Hän antoi Ernestin huomata kautta rantain huolensa Aadaan nähden; mutta koskaan ei hän Aadaa syyttänyt: hän soimasi ainoastaan itseään, ja kyyneleet silmissä hän julisti, ettei hän voisi elää jos Aadan kadottaisi.

Hän ei unohtanut puhua Aadalle myöskään Ernestistä: hän kiitti Ernestin älyä ja kauneutta.

Ernest ei pyytänyt Christophea esittelemään itseään Aadalle; mutta hän sulkeutui alakuloisesti kamariin ja kieltäytyi lähtemästä sieltä mihinkään, sanoen, ettei hän tuntenut kaupungissa ketään. Christophe moitti itseään siitä, että hän lähti sunnuntaisin maalle kävelyretkille Aadan kanssa ja jätti veljensä yksin kotiin. Kuitenkin tuntui hänestä kiusalliselta, ettei hän olisi saanut olla yksin ystävättärensä kanssa; mutta hän syytti itseään itsekkäisyydestä ja ehdotti viimein, että Ernest tulisi heidän mukaansa.

Esittely tapahtui Aadan ovella, hänen asuintalonsa sisäportailla. Ernest ja Aada tervehtivät toisiaan jäykän kohteliaasti. Aada tuli sitten ulos, ja hänen perästään hänen eroittamaton ystävättärensä Myrrha. Kun viimemainittu näki Ernestin, puhkesi hänen huuliltaan hämmästyksen huudahdus. Ernest hymyili, lähestyi ja syleili Myrrhaa, joka näytti pitävän sitä aivan luonnollisena asiana.

— Kuinka! Tehän tunnette toisenne? kysyi Christophe ällistyneenä.

— Erinomaisesti! vastasi Myrrha nauraen.

— Milloinka te olette tutustuneet?'

— Kauan sitten!

— Ja sinä tiesit sen? kysyi Christophe Aadalta? Miksi et sitä minulle sanonut?

— Minä nyt muka tuntisin Myrrhan kaikki rakastajat, virkkoi Aada kohauttaen olkapäitään.

Myrrha sai puheen jälleen vilkastumaan ollen muka suuttuvinaan. Christophen tiedot supistuivat siihen. Hän oli tullut surulliseksi. Hänestä tuntui, että Ernest, Myrrha ja Aada olivat olleet hänelle vilpillisiä, vaikka hän ei totta sanoen voinut syyttää heitä mistään valheesta; mutta olihan vaikea uskoa, että Myrrha, jolla ei ollut mitään salaisuutta Aadalle, olisi peitellyt tätäkään asiaa häneltä, enempää kuin sitäkään, etteivät Ernest ja Aada olisi tunteneet toisiaan jo aikaisemmin. Christophe piti heitä silmällä. Mutta Ernest ja Aada puhuivat keskenään vain jonkun jokapäiväisen sanan ja koko kävelyretken aikana ei Ernest sitten välittänyt muusta kuin Myrrhasta. Aada puolestaan puheli ainoastaan Christophelle; ja hän oli Christophea kohtaan paljoa rakastettavampi kuin tavallisesti.

Siitä alkaen tuli Ernest mukaan kaikille heidän kävelyretkilleen. Christophe olisi mielellään tahtonut hänestä päästä, mutta hän ei uskaltanut sitä sanoa. Ei silti, että hänellä olisi ollut muita syitä erottaa veljeään seurasta kuin se, että hän häpesi pitää häntä huvittelu-toverinaan. Christophe ei epäillyt mitään eikä Ernest antanutkaan hänelle siihen aihetta. Hän näytti kiintyneen Myrrhaan, ja Aadaa kohtaan käyttäytyi hän kohteliaasti ja syrjään vetäytyvästi, jopa melkein sopimattoman hienotunteisesti; näytti kuin hän olisi tahtonut antaa hieman veljensä rakastajattarellekin sitä kunnioitusta, jota hän tunsi Christophea itseään kohtaan. Aada ei sitä kummastunut, ja hän piti tarkan vaarin itsestään.

He tekivät yhdessä pitkiä kävelyretkiä. Veljekset kulkivat edeltä; Aada ja Myrrha seurasivat heitä, nauraen ja supatellen, parin askeleen päässä. He pysähtyivät usein pitkäksi aikaa juttelemaan toistensa kanssa, keskellä maantietä. Christophe ja Ernest seisahtuivat myöskin heitä odottamaan. Viimein tuli Christophe kärsimättömäksi ja lähti menemään; mutta pian hän kääntyi harmissaan takaisin, kuin kuuli Ernestin nauravan ja puhuvan jotakin noiden kahden lavertelijan kanssa. Hän olisi tahtonut tietää, mitä he keskustelivat; mutta kun hän pääsi heidän luoksensa lakkasi heidän pakinansa.

— Mitä salavehkeitä teillä aina on? kysyi hän. Hänelle vastattiin jotain leikillistä. Nuo kolme vetivät yhtä köyttä kuin varkaat.

Christophe riiteli eräänä sunnuntai-aamuna Aadan kanssa. Sitten mököttivät he toisilleen koko alkupuolen huvimatkaa. Aada ei ollut arvokkaan ja loukatun näköinen niinkuin hän tavallisesti sellaisissa tapauksissa menetteli, kostaen siten, että koetti olla niin sietämättömän ikävä kuin mahdollista. Tällä kertaa hän sensijaan ei ollut muka tietääkseen koko Christophesta, vaan pakisi kävelyretkellä toisten toverusten kanssa ja oli erinomaisella tuulella heidän seurassaan. Tuntui kuin hän pohjaltaan olisi oikein toivonut tätä riitaa.

Christophe olisi hyvin mielellänsä tahtonut tehdä jälleen sovinnon; hän oli rakastuneempi kuin koskaan ennen. Hänen hellyyteensä yhtyi kiitollisuus kaikesta, mitä hyvää heidän rakkautensa oli hänelle tuonut, ja hän suri, että he tuhlasivat aikaa tällaisilla älyttömillä riidoilla, — ja pelkäsikin jotain merkillistä: se oli salaperäistä tunnetta, että tämä rakkaus oli loppuva. Hän katseli alakuloisena Aadan kauniita kasvoja, Aadan, joka ei nyt ollut häntä näkevinäänkään, vaan naureskeli toisten kanssa; nuo kasvot herättivät hänessä niin paljon kalliita muistoja, hyvän rakkauden ja läheisen yhdessäolon muistoja; ja niissä hurmaavissa kasvoissa oli joskus, — (samoin tälläkin hetkellä) — niin paljon hyvää ja puhtaan hymyilevää, että Christophe kummasteli mielessään, miksi heidän välinsä eivät olleet paremmat, miksi he turmelivat tahallaan ilonsa, miksi Aada koetti itsepintaisesti unohtaa heidän onnelliset hetkensä, väittää ne olemattomiksi, ja taistella kaikkea vastaan, mikä hänessä oli hyvää ja kunniallista; — mitä omituista tyydytystä Aadalle tuottikaan häiritä ja tahrata heidän tunteittensa puhtautta, vaikkapa ainoastaan ajatuksilla. Christophe kaipasi suunnattomasti saada uskoa siihen olentoon, jota hän rakasti, ja hän koetti nyt viimeisen kerran rauhoittaa itseään kuvitelmilla. Hän syytti itseään: hän oli muka väärässä; hänen tuntonsa kolkutti, kun hän ajatteli, millaiseksi hän syytti Aadaa mielessään; ja hän oli muka itse liian tyly.

Christophe lähestyi Aadaa, hän koetti päästä puheisiin hänen kanssaan: Aada ei vastannut hänelle muuta kuin pari kuivaa sanaa: hän ei tahtonut laisinkaan tehdä hänen kanssaan sovintoa. Christophe toivoi sitä ehdottomasti, hän kuiskasi Aadan korvaan ja pyysi häntä hiukan puheilleen, syrjemmällä muista. Aada seurasi häntä nyrpeän näköisenä. Kun he olivat jääneet jonkun askeleen päähän toisista eivätkä Myrrha ja Ernest voineet heitä enää nähdä, tarttui Christophe rajusti Aadan käsiin, hän pyysi häneltä anteeksi, polvistui hänen eteensä, metsässä, keskellä lakastuneita lehtiä. Christophe sanoi, ettei hän voinut elää näin, riidassa Aadan kanssa; hän ei voinut enää nauttia koko kävelyretkestä, ei kauniista päivästä, hän ei voinut nauttia mistään, ei enää edes hengittääkään, kun tiesi Aadan häntä vihaavan; hän kaipasi niin suuresti Aadan rakkautta. Niin, hän oli usein väärämielinen, väkivaltainen, epämiellyttävä; hän pyysi Aadaa antamaan hänelle anteeksi: syynä siihen kaikkeen oli hänen rakkautensa; hän ei voinut sietää Aadassa mitään keskinkertaista, mitään joka ei ollut Aadan ja heidän kauniin yhdessäolonsa muistojen arvoista. Christophe palautti ne muistot Aadan mieleen, kertoi hänelle heidän ensimmäisen kohtauksensa, ensimmäiset yhdessä vietetyt päivät; hän sanoi, että hän rakasti Aadaa yhä niinkuin ennen, että hän rakastaisi häntä aina. Älköön Aada jättäkö häntä! Aada oli hänelle kaikki kaikessa… Aada kuunteli häntä, hymyillen, hämmentyneenä, melkein heltyneenä. Hän katseli Christophea jälleen suloisin silmin, katsein, jotka ilmaisivat, että rakkaus eli ja etteivät he enää olleet toisilleen suutuksissa. He suutelivat toisiaan ja painuivat kädet tiukasti toistensa ympärillä edelleen lehdettömään metsään. Christophe oli Aadasta kiltti, ja hän oli kiitollinen hänelle noista hellistä sanoista; mutta hän ei silti luopunut pahankurisista oikuistaan, jotka hän oli saanut päähänsä. Kumminkin hän nyt epäröi hiukan, hän ei ollut aivan luja päätöksessään. Ja sittenkään ei hän jättänyt tekemättä, mitä oli ajatellut. Minkä tähden? Kuka sen voi selittää?… Senkö vuoksi, että hän oli varmasti päättänyt sen tehdä?… Kuka tietää? Hänestä tuntui ehkä omintakeisemmalta ja makeammalta pettää ystäväänsä juuri sinä päivänä, näyttääkseen hänelle ja itselleen, että hän oli vapaa. Hän ei ajatellut, että hän voisi kadottaa Christophen: sitä ei hän olisi tahtonut. Hän luuli olevansa hänestä varmempi kuin koskaan ennen.

Seurue oli tullut aholle. Siitä haarautui kaksi eri tietä! Christophe lähti menemään toista niistä. Ernest väitti, että toinen veisi suorempaan sille kukkulalle, jonne he nyt aikoivat mennä. Aada oli samaa mieltä hänen kanssaan. Christophe tunsi tien hyvin, sillä hän oli kulkenut sitä usein, ja väitti, että nuo toiset olivat väärässä. He pysyivät jyrkästi mielipiteessään, ja silloin sovittiin, että koetettaisiin; ja kumpikin puoli löi vetoa saapuvansa omaa tietänsä ensin perille. Aada lähti Ernestin kanssa toista polkua, Myrrha seurasi Christophea; hän oli muka aivan vakuutettu että Christophe oli oikeassa; ja siihen hän lisäsi:

"Kuten aina." Christophe oli käsittänyt vedon vakavasti; ja kun hän ei koskaan halunnut joutua tappiolle, kulki hän nopein askelin, niin, liian nopeasti Myrrhan mielestä, jolla ei ollut laisinkaan niin kiire kuin Christophella.

— Älä hätäile, hyvä ystävä, sanoi hän Christophelle pilkallisesti ja tyynesti; kyllä me joka tapauksessa joudumme ennen.

Christophelle tuli jokin epäilys:

— Se on totta, sanoi hän; ehkä kuljemme liian nopeasti: se ei kuulu vetoon.

Hän hiljensi askeleitaan.

— Mutta minä tunnen heidät, jatkoi Christophe; olen varma, että he juoksevat ennättääkseen sinne ennen meitä.

Myrrha purskahti nauruun:

— Ei ei, älä ole milläsikään siitä!

Myrrha riippui Christophen käsipuolessa, hän painautui aivan Christophea vasten. Hän oli hiukan lyhyempi kuin Christophe ja katseli kävellessään ylös häneen, älykkäin ja hyväilevin silmin. Hän oli tosiaan sievä ja kiehtova. Christophe tuskin tunsi häntä nyt: kukaan ei ollut alttiimpi hetkellisille muutoksille kuin Myrrha; tavallisesti olivat hänen kasvonsa kelmeät ja pöhöiset; mutta ei tarvittu muuta kuin pieni kiihdytys, jokin iloinen ajatus tai halu miellyttää, niin tuo vanhamainen ilme katosi ja Myrrhan poskille syttyi puna, rypyt silmäluomista, silmien alta ja ympäriltä hävisivät, hänen katseensa syttyi, ja hänen koko muotonsa sai sellaisen nuoruuden, elämän ja älykkyyden sävyn, ettei Aadan piirteissä ollut moisesta merkkiäkään. Christophe hämmästyi Myrrhassa huomaamaansa muutosta, hän käänsi katseensa pois välttäen Myrrhan silmiä: hän oli hieman hämmennyksissään, näin kahden kesken Myrrhan kanssa. Myrrhan läsnäolo vaivasi häntä; hän ei kuunnellut, mitä tyttö sanoi, eikä vastannut hänelle, tai hän vastasi aivan päin honkia: hän ajatteli, tahtoi ajatella pelkästään Aadaa. Hän muisteli miten kauniisti Aada oli juuri äsken häneen katsellut, muisteli hänen hymyään, hänen suudelmaansa; ja hänen sydämensä täytti ylenpalttinen rakkaus. Myrrha koetti puhua hänelle, kuinka kaunis metsä oli: nuo pienet ja hienot oksat, taustanaan kuulas taivas; niin, kaikki oli kaunista: pilvi oli haihtunut, Christophe oli saanut Aadan takaisin; hänen oli onnistunut sulattaa jää heidän väliltään, he rakastivat jälleen toisiaan; olivatpa toisiaan lähellä tai kaukana ja erillään, olivat he kuitenkin aivan yhtä. Christophe huokaisi helpoituksesta; kuinka keveä ilma nyt oli! Aada oli tullut hänelle takaisin… Kaikki muistutti hänelle Aadasta… Sää oli hiukan kostea: eiköhän Aadalla ollut kylmät… Kauniita puita verhosi kuura: mikä vahinko, ettei Aada niitä puita nähnyt!… Mutta Christophe muisti lyödyn vedon, ja hän kiirehti taas askeleitaan; hän varoi tarkoin, ettei vain eksyisi tieltä. Ja hän huudahti riemuissaan päästyään perille:

— Me jouduttiin ensimmäisinä.

Hän heilutti iloisesti hattuaan. Myrrha katseli häneen hymyillen.

Kukkula, jonka laella he nyt seisoivat, oli pitkä kalliojyrkänne keskellä metsää. Tuota huippua ympäröivät pähkinä- ja vaivaistammipensaat, ja sieltä näkyi kauas: metsäisiä rinteitä punasinervien ja usvan harsoamien kuusenlatvojen takaa, sekä Rhein-virta, joka kiemurteli nauhana sinertävässä laaksossa. Ei linnunviserrystä kuulunut. Ei ääntä, ei tuulen henkäystä. Oli liikkumaton ja hartaan-tyyni talvinen päivä, joka lämmitteli viluissaan värähdellen auringon turtuneessa valossa. Silloin tällöin kajahti kaukaa laaksosta junan lyhyt vihellys. Christophe seisoi jyrkänteen reunalla ja katseli maisemaa. Myrrha tarkasteli Christophea.

Christophe kääntyi Myrrhan puoleen, selvästi oikein hyvällä tuulella.

— Kas niin, ne laiskurit, virkkoi hän; johan sanoin sen heille!… No, mitäpä muuta, täytyy heitä odottaa…

Hän heittäytyi loikomaan auringonpaisteeseen, pengermälle, joka oli rakoillut kuivuudesta.

— Aivan niin, odotetaan, sanoi Myrrha ottaen hatun pois päästään.

Myrrhan äänessä oli jotain niin pilkallista, että Christophe kohottausi ylös ja katsoi häneen.

— No, mitä nyt? kysyi Myrrha rauhallisesti.

— Mitä sinä sanoit?

— Minä sanoin, että odotetaan vaan. Ei kannattanut, kuten näet, juoksuttaa minua niin kiireesti.

— Se on totta.

He odottivat, loikoen molemmat rosoisella pengermällä. Myrrha hyräili jotakin laulua. Christophe hyräili myöskin muutamia säkeitä. Mutta hän keskeytti vähän väliä kuunnellen korva tarkkana:

— Nyt he taitavat tulla, olin kuulevinani. Myrrha lauloi yhä vaan.

— Ole nyt hiljaa, hetkinen. Myrrha keskeytti.

— Ei, se ei ollut mitään. Myrrha alkoi taas laulaa. Christophe ei pysynyt enää paikallaan:

— Ehkäpä he ovat eksyneet.

— Eksyneetkö? Ei täällä voi eksyä. Ernest tuntee kaikki tiet.

Omituinen ajatus pälkähti Christophen päähän.

— Jospa he pääsivät tänne ennen meitä, ja lähtivät takaisin jo ennenkuin me tulimme?

Myrrha makasi seljällään maassa ja katseli taivaaseen, ja puhkesi keskellä lauluaan niin hurjaan nauruun, että oli tikahtua. Christophe pysyi itsepintaisesti mielipiteessään. Hän tahtoi nyt lähteä asemalle, ja sanoi, että ystävät olivat varmaan jo siellä. Myrrha päätti jättää kylmän salailunsa.

— Se olisi hyvä keino juuri joutuaksemme heistä erilleen!… Eihän ole sovittu mitään asemalla kohtaamisesta. Mehän päätimme tavata toisemme täällä.

Christophe istahti häntä lähelle. Myrrhaa Christophen odottelu huvitti. Christophe tunsi, että Myrrha tarkasteli häntä ivallisin silmin. Hän alkoi nyt tosiaan tulla rauhattomaksi, — rauhattomaksi, mihin Aada ja Ernest olivat joutuneet: hän ei heitä laisinkaan epäillyt. Hän nousi jälleen ylös. Hän sanoi, että nyt täytyisi mennä takaisin metsään, etsiä ja huutaa heitä. Myrrhan kurkusta kuului silloin pieni naurunkurahdus; hän oli ottanut taskustaan neulan ja sakset, alkoi nyt ratkoa hatustaan irti sulkia, ja ompeli sitten ne siihen kiinni uudella tavalla: hän näytti aikovan jäädä tähän kaikeksi päivää.

— Ei, hölmöseni, vastasi hän Christophelle. Jos he tahtoisivat tulla, luuletko, etteivät he osaisi tänne?

Se iski Christophea suoraan sydämeen. Hän käännähti Myrrhaan päin; tyttö ei häneen katsellut, vaan jatkoi työtään. Christophe meni lähemmäksi häntä:

Myrrha! sanoi hän.

— No? äännähti Myrrha keskeyttämättä ompeluaan.

Christophe asettui polvilleen voidakseen tarkastaa häntä paremmin.

— Myrrha! toisti Christophe.

— No, mikä nyt? kysyi Myrrha nostaen silmänsä työstä ja katsellen häneen hymyillen. Mikä sinulla on?

Nähdessään, että Christophe oli aivan tyrmistynyt, tuli Myrrha ilveilevän näköiseksi.

— Myrrha! kysyi Christophe kurkkuun takertuvin äänin, sano, mitä sinä tästä ajattelet…

Myrrha kohautti olkapäitään, hymyili, ja ryhtyi jälleen työhönsä.

Christophe tarttui hänen käteensä ja tempaisi häneltä pois hatun, jota hän korjaili:

— Jätä tuo, jätä, ja sano minulle… Myrrha katsoi häntä silmiin ja odotti. Hän näki Christophen huulten vapisevan.

— Sinä ajattelet, virkkoi Christophe hiljaa, että Ernest ja Aada…?

Myrrha hymyili:

— Hm, mitäs muuta!

Christophe ponnahti loukkautuneena ylös:

— Ei, ei! Se ei ole mahdollista. Et ajattele sellaista!… Ei! Ei!

Myrrha pisti kätensä hänen olkapäälleen ja vääntelehti naurusta.

— Kuinka sinä olet tuhma, niin tuhma, ystäväni!

Christophe ravisti häntä rajusti:

— Älä naura! Minkä tähden sinä naurat? Sinä et nauraisi, jos se olisi totta! Sinä pidät Ernestistä…

Myrrha nauroi vain. Ja vetäen Christophea luokseen suuteli hän häntä. Vasten tahtoaankin Christophe suuteli Myrrhaa. Mutta kun hän tunsi hänen huultensa kosketusten, noiden huulten, jotka olivat vielä lämpöiset hänen veljensä suudelmista, riuhtausi hän taaksepäin, piti Myrrhan päätä kiinni edessään ja kysyi:

— Sinä tiesit sen? Oliko se teidän kesken sovittu?

Myrrha äännähti: "Oli", ja nauroi.

Christophelta ei päässyt ääntä, hänessä ei näkynyt vihan merkkiäkään. Hän aukoi suutansa, niinkuin hänen olisi ollut vaikea hengittää; hän sulki silmänsä, ja pusersi käsin rintaansa: hänen sydämensä oli pakahtua. Sitten hän heittäytyi maahan, painoi päänsä käsiinsä, ja häntä täristi raju inhon ja epätoivon puuska, samanlainen kuin usein ennen lapsena.

Myrrhan tuli sääli häntä, vaikkei hän yleensä ollutkaan kovin helläluonteinen; tiedottomasti valtasi hänet äidillinen hellyyden tunne. Hän kumartui Christophen puoleen, hän puhui hänelle lohdutellen, hän tahtoi, että hänen olisi pitänyt haistella hänen hajuvesipulloaan. Mutta Christophe sysäsi sen kauhuissaan luotaan ja nousi ylös niin rajusti, että Myrrhaa peloitti. Christophella ei ollut voimaa eikä halua kostaa. Hän katseli Myrrhaa, ja hänen kasvonsa olivat tuskasta väännyksissä:

— Viheliäinen, sanoi hän menehtyvällä äänellä; sinä et tiedä, mitä pahaa sinä teet…

Myrrha koetti estää Christophea lähtemästä. Christophe ryntäsi pois kukkulalta, läpi metsän, syljeskellen inhosta ajatellessaan moista julkeaa törkeyttä, moisia saastaisia sieluja ja sukurutsaista jakelua, johon he tahtoivat häntä osalliseksi. Hän itki, hän vapisi, nyyhkytti inhosta. Hänelle tuli kauhu Aadaa, kaikkea, omaa itseään, ruumistaan ja sydäntään kohtaan. Halveksimisen myrsky purkausi hänessä valloilleen: kauan aikaa oli se jo uhkaavana kohonnut; ennemmin tai myöhemmin täytyi hänessä syntyä vastarinta tuollaista mataluutta, moisia häpäiseviä sovinnoita ja ummehtunutta ja myrkyllistä ilmapiiriä vastaan, jossa hän oli elänyt muutamia kuukausia; mutta hänen kaipuunsa rakastaa ja pettää itseään näkemästä oikeassa muodossaan sitä olentoa, jota hän rakasti, oli viivyttänyt tuota auttamatonta purkausta, niin kauan kuin se oli suinkin mahdollista. Nyt se kuohahti ilmi yhtäkkiä; ja näin oli parempi. Vapauttava, raitis ja tuiman puhdas tuulenhenkäys, jääkylmä viima pyyhkäisi tuossa tuokiossa pois hänestä nuo myrkkyhöyryt. Inho tappoi yhdellä iskulla hänen rakkautensa Aadaa kohtaan.

Jos Aada oli luullut vahvistavansa valtaansa Christopheen tällä teollaan, todisti se vain vielä kerran, miten typerän törkeästi hän ymmärsi sen olennon, joka häntä rakasti. Mustasukkaisuus, joka kyllä saattaa kiinnittää toisiinsa tahraisia sydämiä, nosti ainoastaan kapinaan sellaisen nuoren, ylpeän ja puhtaan luonteen kuin Christophe. Mutta varsinkin eräs seikka, jota Christophe ei antanut anteeksi, jota hän ei voinut antaa koskaan anteeksi, se, ettei tämä Aadan petos johtunut intohimosta eikä varmaankaan edes noista mielettömistä ja turmeltuneista oikuistakaan, joiden vastustamattomia puuskia naisen äly ei juuri jaksa estää. Ei, — nyt Christophe sen ymmärsi, — se johtui Aadassa vaan salaisesta halusta alentaa häntä, nöyryyttää häntä, rangaista häntä hänen moraalisen jäykkyytensä tähden, hänen uskonsa tähden, joka oli Aadalle vihallinen; saada hänet suistumaan alas yleiselle matalalle tasolle, polkea hänet jalkoihinsa, tuntea oma epäterveellinen voimansa. Ja kauhuissaan Christophe ajatteli: mikä ihmeellinen halu onkaan enimmillä ihmisillä tahrata: — tahrata kaikkea, mikä heissä ja muissa on puhdasta, — noilla tunkiosieluilla, jotka nauttivat hekkumaa saadessaan kieriskellä loassa, jotka ovat onnellisia, kun heidän pinnassaan ei ole enää yhtään ainoaa puhdasta paikkaa!…

Aada odotti kaksi päivää, että Christophe tulisi takaisin. Sitten alkoi hän tulla levottomaksi ja hän lähetti Christophelle suloisen kirjeen, jossa hän ei vihjaillut vähääkään tapahtuneeseen. Christophe ei siihen edes vastannut. Hän vihasi Aadaa nyt niin syvästi, ettei hänellä ollut enää edes sanoja vihaansa ilmaistakseen. Hän oli pyyhkäissyt Aadan pois elämästään. Aadaa ei ollut hänelle enää olemassa.

Christophe oli vapautunut Aadasta, mutta itsestään ei hän ollut vapautunut. Turhaan koetti hän sitä kuvitella ja päästä takaisin entiseen puhtaaseen ja voimakkaaseen tyyneyteen. Entisyyteensä ei ihminen koskaan palaa. Hänen täytyy jatkaa matkaansa; eikä hyödytä kääntyä takaisin, paitsi katsoakseen niitä paikkoja, joiden ohitse kulki, niiden majain sauhuja, joiden katon alla nukkui, kuinka ne haipuvat ilmanrannalla muistojen utuun. Mutta mikään ei vie meitä nopeammin erillemme entisestä sielustamme kuin lyhyet intohimon ajat. Tie kääntyy yhtäkkiä, maisema muuttuu uudeksi; tuntuu kuin joutuisimme sanomaan viimeisen kerran hyvästit sille, jonka jätämme taaksemme. Christophe ei voinut alistua sellaiseen. Hän ojensi käsiään menneisyyttä kohti. Hän koetti itsepintaisesti saada jälleen heräämään eloon entisen sielunsa, yksinäisenä ja alistuvana. Mutta sitä sielua ei enää ollut olemassa. Intohimo on vaarattomampi itsessään kuin sen kasaamien raunioiden tähden. Christophe saattoi kyllä olla enää rakastamatta, hän saattoi halveksia rakkautta: — lyhyen aikaa, — se oli jo kuitenkin jättänyt häneen kyntensä merkit; hänen sydämeensä oli jäänyt tyhjyys, joka täytyi täyttää. Tuon hirvittävän hellyyden ja ilon kaipuun vuoksi, joka kalvaa elämän onnea maistaneita olentoja, tarvitsi hän jotain muuta intohimoa, vaikkapa jotakin aivan entiselle vastaista: halveksumisen, ylpeilevän puhtauden, hyveeseen uskomisen intohimoa. — Ne tunteet eivät kuitenkaan riittäneet; ne eivät jaksaneet enää masentaa hänen nälkäänsä; ne eivät olleet muuta kuin tuokion ravintoa. Hänen elämänsä oli yhtäjaksoisia rajuja vastavaikutuksia, — hyppyjä yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Milloin tahtoi hän nyt pakoittaa itsensä epäinhimillisen pidättyväisyyden sääntöihin; hän ei syönyt enää, joi vain vettä, kiusasi ruumistaan kävelyillä, ponnistuksilla, valvomalla, kielsi itseltään kaiken ilon. Milloin hän jälleen vakuutti itselleen, että voima on hänenlaistensa ihmisten ainoa moraali; ja hän syöksyi tavoittelemaan ainoastaan iloa. Kummassakin tapauksessa oli hän onneton. Hän ei enää voinut olla yksin. Se kävi hänelle yhä mahdottomammaksi.

Hänen ainoa pelastuksensa olisi löytää ollut oikeaa ystävyyttä, — esimerkiksi Rosan: siitä hän olisi saanut turvansa. Mutta noiden kahden perheen välit olivat nykyään auttamattomasti rikki; ne eivät enää tavanneetkaan toisiaan. Yhden ainoan kerran oli Christophe kohdannut Rosan. Nuori tyttö tuli kirkosta. Christophe epäröi, yrittääkö hänen seuraansa; ja Rosa puolestaan teki hänet nähdessään sellaisen liikkeen, kuin olisi aikonut tulla häntä tapaamaan; mutta kun Christophe jo halusi mennä Rosan luokse, läpi uskovaisten tungoksen, joka laskeutui alas portaita, käänsi Rosa katseensa hänestä pois; ja kun Christophe tuli häntä lähelle, tervehti Rosa häntä kylmästi, ja meni sivuitse. Hän tunsi, että nuori tyttö halveksi häntä perinpohjaisesti ja kylmäsydämisesti. Eikä Christophe tuntenut, että Rosa rakasti häntä yhä ja olisi tahtonut sen hänelle sanoa, vaikka hän moittikin sentähden itseään kuin jostakin viasta tai typeryydestä; hän piti Christophea kunnottomana ja turmeltuneena, itselleen kaukaisempana kuin koskaan ennen. Sitten kadottivat he toisensa ainaiseksi. Se oli ehkä hyväksi heille molemmille. Hyvyydestään huolimatta ei Rosa ollut tarpeeksi eloisa Christophea ymmärtämään. Vaikka Christophe tarvitsi kiihkeästi hellyyttä ja kunnioitusta, olisi hän tukehtunut keskinkertaisessa ja suljetussa elämässä, jossa ei ollut iloa eikä tuskaa, ei ilmaa. He olisivat kärsineet kumpikin. Olisivat kärsineet siitä, että olisivat tuottaneet — toisilleen kärsimyksiä. Kova onni, joka heidät eroitti toisistaan, oli siis ehkä lopultakin hyvä onni, niinkuin usein on, — ja on aina niiden, jotka ovat väkeviä ja kestävät.

Mutta tällä hetkellä oli se heille suuri surun syy ja suuri onnettomuus. Varsinkin Christophelle. Moinen hyveellinen suvaitsemattomuus, henkinen ahtaus, joka joskus näyttää kadottavan täydellisesti älyn juuri niiden päästä, joilla sitä on enimmän, ja hyvyyden niiden sydämestä, jotka ovat parhaita, ärsytti, loukkasi Christophea, syöksi hänet uhmaan ja entistä vapaampaan elämään.

Kierrellessään ennen Aadan kanssa ulkoravintoloissa kaupungin ympärillä oli Christophe tutustunut eräihin reiluihin poikiin — bohêmeihin, joiden huolettomuus ja tapojen vapaus eivät olleet hänestä liioin vastenmielisiä. Eräs heistä, nimeltään Friedemann, muusikko niinkuin Christophe, kolmisenkymmentä vuotta urkurina elänyt mies, ei ollut henkisyyttä vailla, ja tunsi hyvin ammattinsa, mutta oli auttamattoman laiska ja olisi mieluummin kuollut nälkään, jopa janoonkin, kuin ponnistanut hiukan voimiaan päästäkseen keskolaisuudestaan. Hän lohdutti vetelyydessään itseään haukkumalla niitä, jotka elämässä touhuavat; ja hänen hieman kömpelöt pilapuheensa olivat naurattavan sukkeliakin. Hän oli tovereitaan vapaampi eikä peljännyt singota tyytymättömyyttään vallassa oleviin henkilöihin, — vaikka hän tekikin sen vielä arasti, ikäänkuin silmää iskien, salavihjauksilla —; olipa hän kyllin uskalikko hyljätäkseen valmiit ja yleisesti hyväksytyt mielipiteet musiikista, ja salasisuisesti iski hän piikkinsä päivän suuruuksiin, jotka olivat anastamalla siepanneet maineensa. Naiset eivät saaneet myöskään häneltä armoa. Hän omisti heille leikkiä laskien erään muinaisen naisia vihaavan munkin lauselman, jonka tuimuudesta Christophe nautti nykyään hartaammin kuin moni muu:

"Femina mors animae."

Sielullisessa sekasorrossaan löysi Christophe jotain ajanrattoa pakinoissa Friedemannin kanssa. Hän arvosteli kyllä tuota ystäväänsä; hän ei voinut kauan aikaa tyytyä niin matalasti pilkkaavaan henkeen: moinen alinomainen ilveily ja kieltäminen tuli hänelle ärsyttäväksi, se tuntui voimattomuudelta; mutta se kevensi kuitenkin hänen mieltään, sillä se oli poroporvarillisen vastakohta. Vaikka hän pohjaltaan halveksikin toveriaan, ei hän voinut olla enää ilmankaan Friedemannia. Heidät nähtiin aina yhdessä, rappiolle joutuneiden ja epäilyttävien olennoiden pöydässä, jotka olivat Friedemannin seuraa ja henkiseltä arvoltaan vielä vähäisempiä kuin hän. He pelasivat, he purkivat aatteitaan, he joivat yhtämittaa kaiket iltaa. Christophe heräsi yhtäkkiä inhoittavaan makkarakaupan ja tupakan hajuun; hän katsoi seurapiiriään silmät pyörällä: hän ei tuntenut heitä enää; hän ajatteli hädissään:

— Missä minä olen? Mitä nuo tuossa ovat? Mitä minulla on näiden kanssa tekemistä?

Heidän sutkauksensa ja naurunsa iljettivät häntä. Mutta hänellä ei ollut voimaa erota heistä: häntä peloitti mennä kotiinsa, jäädä yksin, kahden kesken sielunsa ja kaipuittensa ja tunnontuskiensa kanssa. Hän vaipui, hän tiesi, että hän vaipui; hän tutki ja — näki Friedemannissa peloittavan selkeästi kuvan siitä rappioituneesta olennosta, jollainen hän itsekin kerran tätä jatkaen olisi; mutta hän oli nykyään niin masentunut, ettei se uhkauskaan häntä herättänyt, vaan löi hänet sitä pahemmin alas.

Hän olisi joutunut hukkaan, jos se hänelle mitenkään olisi ollut mahdollista. Onneksi oli hänellä niinkuin kaikilla hänen laatuisillaan apu ja turva hävitystä vastaan, sellainen, jota toisilla ei ole: ensinnäkin hänen oma voimansa, elämänvaistonsa, joka estää ihmistä antamasta itsensä kuolla ja joka on älykkäämpi itse miehen älyä, voimakkaampi hänen tahtoaan. Ja sitäpaitsi oli hänellä tietämättään sellainen taiteilijauteliaisuus, intohimoinen persoonattomuus, joka on kaikilla tosiaan luovilla olennoilla. Vaikka hän olisi kuinka rakastanut, kärsinyt, kuinka täydellisesti antautunut kaikkien intohimojensa valtaan, niin kuitenkin hän ne näki. Ne asuivat hänessä, mutta ne eivät olleet vielä hän. Myriaadi pikku sieluja kiersi ja kuhisi sekavasti hänessä pyrkien tasapainolakia totellen jotakin kiinteää pistettä kohti, tuntematonta ja varmaa: niinkuin planeettain kierto, joka avaruudesta hakee jotakin salaperäistä keskikohtaa. Tuo ainainen tiedottoman kaksinaisuuden tila ilmeni varsinkin niinä huumaavina hetkinä, jolloin jokapäiväinen elämä nukahtaa ja jolloin unen syvyydestä kohoaa esiin sfinksin katse, olemassaolon monimuotoiset kasvot. Erittäinkin viimeisenä vuonna vaivasi Christophea usein uni, jossa hän selvästi ja tinkimättömän elävänä kuvitteluna luuli olevansa samassa sekunnissa useita eri olentoja, jotka olivat monesti toisilleen kaukaisia, kokonaisten maailmain ja vuosisatain toisistaan eroittamia. Valveilla ollessaan jäi siitä Christophelle hämärä hourekuva, mutta hän ei muistanut, mistä moinen uni oli hänelle tullut. Se oli kuin jotakin piintyneen ajatuksen jättämää väsymystä, josta jää merkki jäljelle, vaikkei saatakaan ymmärtää itse ajatusta. Mutta sillaikaa kuin hänen sielunsa ponnisteli tuskissaan toisiaan seuraavien päivien ansassa, oli hänessä myöskin toinen sielu, joka katseli tarkkaavana ja kirkkain mielin hänen epätoivoisia yrityksiään. Christophe ei sitä nähnyt; mutta se heitti häneen salaisen valonsa heijasteen. Se sielu tahtoi iloisesti ja ahnaasti tuntea kaikki, kärsiä kaikki, tarkastaa ja ymmärtää miehet ja naiset, koko tämän maan, haluineen, intohimoineen, ajatuksineen, jotka saivat olla kiduttavia, mataloita, jopa alhaisiakin; — ja se riitti antamaan kaikelle hiukan valoaan, pelastaman Christophen tyhjyydestä. Se sai hänet tuntemaan — hän ei tiennyt, millä tavoin — ettei hän ollut aivan yksin kuitenkaan. Moinen halu olla kaikkea ja tuntea kaikki, tuo toinen sielu, rakensi Christophelle varustuksen hävittäviä intohimoja vastaan.

Mutta vaikka se pystyi pitämään hänen päänsä vedenpinnan yläpuolella, ei se sallinut hänen nousta aalloista omin voimin. Christophe ei jaksanut nähdä selvästi itseensä, hallita ja koota itseään. Kaikki työ oli hänelle nykyään mahdotonta. Hän eli älyllisen taistelunsa kautta elämänsä hedelmällisintä: sillä koko hänen vastainen elämänsä oli siinä jo oraalla; — mutta tuo sisäinen rikkaus ilmeni nykyään vasta eriskummaisuuksina; eivätkä moisen yltäkylläisyyden tulokset eronneet liioin kaikkein auttamattomimman hedelmättömyyden tuloksista. Christophe oli joutunut elämänsä tulva-aaltojen alle. Kaikki hänen voimansa olivat saaneet valtavan kasvunpuuskan ja nousseet liian nopeasti, kaikki yhtäaikaa, yhdellä iskulla. Mutta hänen tahtonsa ei ollut kehittynyt yhtä nopeasti; se oli joutunut suunniltaan nähdessään tuon kummallisuuksien lauman. Hänen persoonallisuutensa ratisi joka liitoksessaan. Toiset eivät tätä maanjäristystä, tätä sisäistä mullistusta laisinkaan huomanneet. Christophe itsekään ei nähnyt muuta kuin, että hän oli voimaton tahtomaan, luomaan, voimattomuutensa elämään. Kiihkot, vaistot, ajatukset purkausivat esiin toinen toisensa perästä aivan kuin rikkipilvet tulivuoren halkeamista; ja hän kysyi itseltään alinomaa:

— Ja mitä nyt sitten vielä ilmestyy? Mitä minusta tulee? Onko aina näin, ja onko kaikki jo loppunut? Eikö minusta tule koskaan mitään?

Ja niinpä pursuivat nyt esiin perinnölliset vaistot: niiden olentojen paheet, jotka olivat eläneet ennen häntä. — Hän rupesi juomaan.

Hän tuli kotiinsa viiniltä löyhkäen, nauraen, horjuen.

Louisa-parka katseli häntä, huokaili, ei virkkanut mitään, vaan rukoili.

Mutta eräänä iltana, kun Christophe tuli ulos eräästä kaupungin porttien edustalla olevasta kapakasta, huomasi hän tiellä, jonkun askeleen päässä itsestään Gottfried-enon hupaisen hahmon, kaupustelijan käärö selässä. Kuukausiin ei tuo pikkuolento ollut käynyt kaupungissa, ja hän viipyi nykyään yleensä yhä pitemmät ajat omilla teillään. Christophe hoihkaisi hänelle ylen iloissaan. Gottfried kääntyi katsomaan taakseen, kyyryssä taakkansa alla; hän näki Christophen, jonka kasvot olivat omituisessa ilon irvistyksessä, ja hän pysähtyi ja istahti portin töykkärikivelle Christophea odottamaan. Christophe lähestyi häntä vilkkain elein ja heittelehtien, ja hän puristi innokkaasti ja ylen tunteellisesti enon kättä. Gottfried katsoi häneen pitkään, sitten sanoi hän:

— Hyvää iltaa, Melchior.

Christophe luuli enon erehtyneen ja purskahti nauruun:

— Ukkoparka alkaa tulla vanhaksi, ajatteli hän; häneltä menee jo muisti.

Gottfried oli tosiaan vanhan näköinen, käpertynyt, kutistunut, kyyristynyt; hänen hengityksensä kulki vaivaloisesti ja pihisten. Christophe hoki yhä innoissaan jotain sekavaa. Gottfried nosti käärön selkäänsä ja lähti jälleen hiljaa menemään. He kulkivat kotiin, vieretysten, Christophe heilutellen käsiään ja haastaen täyttä suuta, Gottfried yskähdellen, vaieten. Ja kun Christophe kysyi häneltä jotakin, sanoi Gottfried häntä yhä vain Melchioriksi. Tällä kertaa kysyi Christophe häneltä:

— Mitä, miksi sinä kutsut minua Melchioriksi? Minä olen Christophe, tottahan sen tiedät. Oletko sinä unohtanut nimeni?

Gottfried ei pysähtynyt, hän loi silmänsä ylös Christopheen, katseli häntä, pudisti päätänsä ja sanoi tyynesti:

— Ei, Melchior sinä olet, kyllä minä sinut tunnen.

Christophe seisahtui tyrmistyneenä. Gottfried kulkea keppasi edelleen, Christophe seurasi häntä vastaamatta. Hän oli ikäänkuin selvinnyt. Kun kuljettiin erään konserttikahvilan editse, pysähtyi Christophe sameain lasiruutujen ääreen, joihin eteisen kaasuvalot ja tyhjän kadun kivet heijastuivat; ja hän katseli itseään: hän tunsi Melchiorin ja väistyi tyrmistyneenä takaisin.

Hän vietti yönsä, — tuskallisen yön, — sieluaan tutkien, tarkastellen. Hän ymmärsi nyt. Niin, hän tunsi nuo paheelliset vaistot, jotka olivat nousseet hänessä eloon: ne kauhistivat häntä. Hän muisti Melchiorin ruumiin ääressä valvotun yön, kaikki siinä tekemänsä valat, ja hän katsahti koko elämänsä siitä alkaen: hän oli ne valat kaikki pettänyt! Mitä hän oli tehnyt tänä kokonaisena vuotena? Mitä hän oli tehnyt Jumalansa puolesta, taiteensa, sielunsa? Mitä hän oli tehnyt ikuisuutensa hyväksi? Ei ainoaakaan päivää, joka ei ollut mennyt hukkaan, pilattu, tahrattu. Ei ainoatakaan työtä, yhtään ajatusta, kestävän tuloksen jättävää ponnistusta. Kaaos kiihkoja, jotka hävittivät toisiaan. Tuulta, tomua, tyhjää vain… Mitä toimitti, vaikka hän oli tahtonut? Hän ei ollut tehnyt mitään, niitä oli tahtonut, hän oli tehnyt päinvastaista, kuin oli tahtonut. Hänestä oli tullut sellainen, joka hän ei tahtonut olla: kas siinä hänen elämänsä pesänselvitys!

Koko yönä ei hän asettunut vuoteeseen. Kello kuuden tienoissa aamulla, (oli vielä pimeä), kuuli hän Gottfriedin liikkuvan ja varustautuvan lähtemään heiltä. — Sillä Gottfried ei ollut tahtonut jäädä heille pitemmäksi aikaa. Matkalla läpi kaupungin oli hän tapansa mukaan tullut ainoastaan näkemään siskoaan ja sisarensa poikaa: mutta hän oli eilen sanonut lähtevänsä jälleen tänä aamuna pois.

Christophe meni alas. Gottfried näki hänen kelmeät, tuskan yön uurtamat kasvonsa. Hän hymyili Christophelle lempeästi ja kysyi häneltä, eikö hän saattaisi häntä vähän matkaa. He lähtivät yhdessä ulos, ennen sarastusta. Heidän ei tarvinnut toisilleen puhua: he ymmärsivät toisensa. Kun he kulkivat hautausmaan ohitse, sanoi Gottfried:

— Mennään tuonne, vai mitä?

Koskaan ei hän jättänyt käymättä tervehtimässä Jean-Micheliä ja Melchioria, kun hän tuli kaupunkiin. Christophe ei ollut käynyt hautausmaalla kokonaiseen vuoteen. Gottfried laskeusi polvilleen Melchiorin kummun eteen ja sanoi:

— Rukoilkaamme, että he nukkuisivat rauhassa, eivätkä meille tuottaisi tuskia.

Gottfriedin ajatukset olivat kummallista taikauskon ja selvän järjen sekoitusta: ne ällistyttivät Christophea usein; mutta tällä kertaa ymmärsi hän ne liiankin hyvin. He eivät puhuneet toisilleen mitään ennenkuin tulivat takaisin hautausmaalta.

Kun he olivat sulkeneet valittavasti vingahtavan portin ja kulkivat muurin kuvetta pientä polkua pitkin herääville viluisille vainioille päin, hautasypressien havuisten oksien alitse, joista rapisi lunta, alkoi Christophe itkeä:

— Oi eno, virkkoi hän, minä kärsin niin kovasti!

Hän ei uskaltanut puhua rakkaudesta saamistaan kokemuksista, sillä hän pelkäsi kummallisesti saattavansa Gottfriedin hämilleen tai loukkaavansa häntä; mutta hän puhui häpeällisestä tilastaan, keskinkertaisuudestaan, raukkamaisuudestaan, petetyistä lupauksistaan.

— Eno, mitä minä sille voin? Minä olen koettanut, olen taistellut; ja vuosi on mennyt, ja minä olen samalla asteella kuin ennenkin. En edes samallakaan! Minä olen luisunut takaisin! Minä en kelpaa mihinkään, en mihinkään! Olen hukannut elämäni, olen väärän valan tekijä!…

He nousivat ylämäkeen kaupungin vieressä olevalle harjulle. Gottfried sanoi lempeästi:

— Se ei ole viimeinen kerta, hyvä ystävä. Ihminen ei tee sitä, mitä tahtoo. Hän tahtoo, ja hän elää; se on kaksi eri asiaa. Täytyy osata tyyntyä. Pääasia on, näetkös, ettei väsy tahtomaan ja elämään. Muu ei riipu meistä itsestämme.

Christophe hoki yhä epätoivoissaan:

— Väärän valan tekijä olen!

— Kuuletkos noita? kysyi Gottfried… (Kukot kiekuivat maataloissa.)

— Ne lauloivat kerran myöskin eräälle, joka oli vannonut väärän valan. Ne laulavat meille jokaiselle joka aamu.

— Tulee päivä, virkkoi Christophe katkerasti, jona ne eivät enää minulle laula… Valkenematon päivä. Ja mihin sitä ennen käytin elämäni?

— Huomen tulee aina, virkkoi Gottfried.

— Mutta mitä tehdä, kun ei tahtomisesta ole apua?

— Valvo ja rukoile.

— Minä en usko enää. Gottfried hymyili:

— Sinä et eläisikään, jos et uskoisi. Jokainen uskoo. Rukoile.

— Rukoile, mitä?

Gottfried osoitti aurinkoa, joka nousi taivaan rannalla punaisena ja jäisen-hohtavana:

— Ole hurskas ylenevän päivän edessä! Älä ajattele sitä, mitä tulee vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä. Ajattele ainoastaan tätä päivää. Jätä teoriat. Kaikki teoriat, näetkös, hyveenkin teoriat, ovat pahoja, ovat typeriä, saavat aikaan ainoastaan pahaa. Älä pakoita elämää kaavoihin. Elä nyt juuri. Ole hurskas kutakin päivää kohtaan. Rakasta sitä, kunnioita sitä, älä ainakaan sitä häväise, älä estä sitä kukkimasta. Rakasta sitä silloinkin, kun se on harmaa ja suruinen niin kuin tänään. Älä ole huolissasi. Katsoppas: nyt on meillä talvi. Kaikki nukkuu. Mutta rakas maa herää kerran. Ei tarvitse muuta kuin olla hyvä kuin maa, ja kärsivällinen niinkuin se. Ole hurskas, odota. Jos sinä olet hyvä, kaikki käy hyvin. Jos et sitä ole, jos et onnistu, niin ole onnellinen vielä silläkin tavoin. Se johtuu epäilemättäkin siitä, että et voi enempää. Miksikä siis tahtoa sen enempää? Miksi olla huolissaan siitä, mitä et voi tehdä? Täytyy tehdä se, minkä voi… Als ich kann.

— Se on liian vähän, virkkoi Christophe ja hänen suunsa vääntyi.

Gottfried nauroi suopeasti:

— Se on enemmän kuin kukaan tekee. Sinä olet ylpeä, sinä. Sinä tahdot olla sankari. Sentähden sinä teetkin pelkästään tyhmyyksiä… Sankari… Minä en oikein tiedä, mitä sellainen on; mutta kuules, minä kuvittelen vain: sankari on ihminen, joka tekee sen, mitä voi. Muut eivät sitä tee.

— Ah! huokaisi Christophe; miksi sitten elää? Sellainen ei maksa vaivaa. Onhan toki ihmisiä, jotka sanovat, että minkä tahtoo, sen tekee!…

Gottfried naurahti jälleen, ja sanoi lauhkeasti:

— Vai niin?… No, sellaiset ihmiset ovat aika valhettelijoita, ystäväni. Tahi sitten eivät he liikoja tahdokaan…

He olivat tulleet erään harjun laelle. He syleilivät toisiaan hellästi. Pikku kaupustelija lähti menemään, väsynein jaloin. Christophe jäi katselemaan ajatuksissaan häntä. Näki hänen loittonevan. Hän mutisi itsekseen enon sanoja:

— Als ich kann. (Sen, mitä voin).

Ja hän hymyili ajatellessaan:

— Niin… Toden totta… Se riittää.

Hän lähti takaisin kaupunkia kohti. Kova lumi narskui hänen anturainsa alla. Talven tuima pohjoinen viima varisti kukkulalla vaivaisiksi kiusaantuneiden puiden lehdettömiä oksia. Se syöksi hänen poskiinsa punan, se poltti hänen hipiänsä, se pani hänen verensä aaltoilemaan. Tuolta alhaalta loistivat nauraen talojen punaiset katot, säteilevässä ja kylmässä auringonpaisteessa. Ilma oli väkevää ja kovaa. Jäätynyt maa näytti huudahtelevan tuimaa riemua. Christophen sydän oli samanlainen kuin sekin. Hän ajatteli:

— Minä herään niinkuin sekin.

Hänellä olivat vielä kyyneleet silmissä. Hän pyyhki pois ne kätensä seljällä, ja katseli nauraen aurinkoon, joka himmeni utujen verhoon. Lumesta raskaat pilvet nousivat yli kaupungin, viiman pieksäminä. Christophe näytti niille pitkää nenää. Jääkylmä tuuli puhalsi…

— Puhalla, puhalla!… Tee minusta mitä tahdot! Vie minut mukanasi!… Minä tiedän kyllä, minne minä menen.