JEAN CHRISTOPHE IV

Kapinoitsija

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

Alkulause. I. Lentohiekkaa. II. Hiekka hautaa.

ROMAIN ROLLANDIN ALKULAUSE ENSIMÄISEEN PAINOKSEEN.

Jean-Christophen tarinan uuden sarjan ovella, sarjan, jossa tavattavat tuimanlaiset arvostelut saattavat useinkin loukata kaikkiin puoluekuntiin kuuluvia lukijoita, pyydän omia ja Jean-Christophen ystäviä huomaamaan, etteivät koskaan käsitä tuomioitamme lopullisina. Yksikään ajatuksistamme ei ole muuta kuin tuokio elämäämme. Mitä varten eläisimme, ellemme korjataksemme vikojamme, voittaaksemme itsessämme ennakkoluuloja ja laajentaaksemme päivä päivältä ajatuksiamme ja sydäntämme? Malttia hieman! Odottakaa luottamuksella, jos erehdymme. Tiedämme, että olemme erehtyväisiä. Kun huomaamme vikamme, tuomitsemme ne ankarammin kuin te. Joka hetki koetamme saavuttaa yhäti hiukan lisää totuutta. Kun on päästy matkan päähän, arvostellaan, miten ponnistuksemme onnistui. Niinkuin vanha sananparsi sanoo, "loppu elämää kiittää, ilta aamua."

Marraskuulla 1906.

R. R.

I

LENTOHIEKKAA

Vapaa! Hän tunsi olevansa vapaa!… Vapaa muista ja omasta itsestään! Intohimojen verkko, joka oli häntä kytkenyt kokonaisen vuoden, oli yhtäkkiä murtunut. Millä tavoin? Hän ei sitä laisinkaan tiennyt. Silmukat olivat antaneet myöten, kun hänen olemuksensa ryntäsi. Se oli tuollaista kasvuajan murroskautta, jolloin voimakkaat luonteet repivät väkivaltaisesti rikki menneen vuoden kuolleen kotelon, entisen, nyt heitä tukehuttavan sielunsa.

Christophe hengitti täysin keuhkoin, käsittämättä, mitä oikein oli tapahtunut. Jäätävän kylmä pohjatuuli vinkui kaupungin suuren portin holvissa, kun hän palasi maalta saattamasta Gottfriediä. Ihmiset painoivat päänsä kumaraan rajuilmaa vastaan. Työhön menevät tytöt ponnistivat vimmatusti päin tuulta, joka kiskoi heidän hameitaan; he pysähtyivät hengästyksissään hetkeksi, punoittavin poskin ja nenin, kiukustunein naamoin; näytti aivan siltä kuin heitä olisi itkettänyt. Christophe nauroi riemusta. Hän ei välittänyt vähääkään myrskystä. Hän ajatteli toista sisäistä myrskyä, josta hän viimeinkin oli päässyt. Hän katseli talvista taivasta, lumen verhoamaa kaupunkia, eteenpäin vaivalla ponnistelevia ihmisiä; hän katseli ympärilleen, katseli omaan itseensä: mikään ei sitonut häntä enää mihinkään. Hän oli yksin!… Yksin! Miten onnellista olla yksin, olla omaa itseään! Miten onnellista tuntea päässeensä kahleista, muistojen kidutuksesta, rakastettujen tai vihattujen kasvojen näkemisen harha-aistimuksista! Onnellista saada viimeinkin elää, ja olla nyt, — ei elämän raatelema uhri, vaan sen herra!…

Hän tuli kotiin aivan valkeana lumesta. Hän ravisteli itseään iloissaan kuin koira. Kun hän meni Louisan ohitse, joka oli lakaisemassa porraskäytävää, nosti hän äitinsä koholle, huudahdellen epäselviä ja helliä sanoja, aivan kuin jokelletaan pikku lapselle. Vanha Louisa riuhtoi vastaan poikansa käsissä ja tuli märäksi sulavasta lumesta; hän sanoi Christophea "suureksi hulluksi", ja nauroi iloista lapsen-naurua.

Christophe meni huoneeseensa, neljä porrasta kerrallaan harpaten. Vaivoin saattoi hän erottaa itseään pienestä kuvastimestaan, niin pilvinen oli päivä. Mutta hänen sydämensä riemuitsi. Tuo ahdas ja matala kamari, jossa hän tuskin mahtui kääntymään, tuntui hänestä nyt kokonaiselta kuningaskunnalta. Hän väänsi ovensa lukkoon ja nauroi onnesta. Viimeinkin hän siis löysi itsensä! Kuinka kauan hän olikaan ollut eksyksissä! Nyt oli hänellä kiire syöksyä ajatustensa syvyyksiin. Ne tuntuivat hänestä ikäänkuin suurelta järveltä, joka sulautui ilmanrannoilla kullanhohtavaan utuun. Näännyttävän kuumeyön jälkeen hän huomasi olevansa rannalla, jalat raikkaassa vedessä, tuntien ruumiissaan kesäaamun tuulen lempeän hyväilyn. Hän heittäytyi uimaan; hän ei tiennyt, minne hän aikoi, eikä hän siitä välittänytkään: hänen ilonsa oli uida minne vain sattui. Hän vaikeni, hän nauroi, kuunteli sielunsa tuhansia ääniä: se oikein kiehui elämää. Hän ei voinut mitään erottaa, hänen päätänsä pyörrytti; hän tunsi ainoastaan häikäisevän onnen. Hän nautti, kun tiesi itsessään nuo lukemattomat oudot voimat; ja laiskasti heitti hän tuonnemmaksi kokeilun voimansa suuruudella, hän vaipui tuon sisäisen kukoistuksensa ylpeään huumaukseen, kukoistuksen, joka puhkesi yhtäkkiä kevääksi, kärsittyään monta kuukautta armotonta pakkovaltaa.

Äiti huusi häntä aamiaiselle. Hän meni alas, pää pyörällä aivan kuin hän olisi ollut koko päivän ulkoilmassa; mutta hänestä säihkyi sellainen ilo, että Louisa kysyi häneltä, mikä hänellä oli. Christophe ei vastannut; hän tempasi äitiään vyötäröiltä ja pakotti hänet tanssimaan kanssaan ympäri pöydän, jolla jo keittovati höyrysi. Louisa voivotteli hengähdyksissään, että Christophe oli hullu; sitten löi hän kämmenensä yhteen ja sanoi levottomana:

— Herranen aika, olet varmaan taaskin rakastunut.

Christophe purskahti nauruun. Hän heitti lautasliinaansa ilmaan ja huudahti:

— Rakastunutko!… En, todentotta!… Ei, ei, nyt se jo riittää! Ole sinä vain rauhassa. Nyt se loppui, loppui koko iäkseni!… Uh!

Ja Christophe kulahutti sisäänsä lasillisen vettä. Louisa katseli häneen, rauhoittui, pudisti päätänsä ja hymyili:

— Onpahan sekin vala, johon kannattanee luottaa! sanoi hän. Ehkä kestää tähän iltaan.

— No, sekin on jo jotakin, vastasi Christophe oikein hyvällä tuulella.

— Kyllä niinkin! virkkoi Louisa. Mutta miksi sinä olet nyt niin tyytyväinen?

— Olen vain tyytyväinen. Siinä kaikki.

Christophe istui vastapäätä äitiään, kyynärpäät pöydällä ja koetti kertoa hänelle kaikki, mitä hän aikoi kerran tehdä. Äiti kuunteli häntä hellästi ja samalla epäilevästi hymyillen, ja muistutti hänelle lempeästi, että keitto jäähtyy. Christophe tiesi kyllä, ettei äiti ymmärtänyt, mitä hän sanoi; mutta siitä hän ei ollut millänsäkään: hän puhuikin vain itselleen.

He katselivat hymyillen toisiaan: Christophe jutellen, Louisa ollenkaan kuuntelematta. Vaikka äiti olikin ylpeä pojastaan, ei hän kuitenkaan pitänyt hänen taiteilija-suunnitelmiaan liioin merkittävinä; hän ajatteli vain: "Hän on onnellinen: se onkin tärkeintä". — Juopuen omista sanoistaan katseli Christophe äitinsä rakkaita kasvoja, mustaa huivia, joka oli huolellisesti sidottu hänen päänsä ympärille, hänen valkeaa tukkaansa, hänen nuorekkaita silmiään, jotka loistivat sulaa hellyyttä, hänen ihanaa ja anteeksiantavaa tyyneyttään. Christophe näki äitinsä kaikki ajatukset. Hän sanoi hänelle leikillään:

— Kuulepas, sinulle on aivan yhdentekevää, mitä minä sinulle puhun?

Louisa intti heikosti vastaan:

— Ei, eihän toki! Christophe syleili häntä:

— Ohoh, onpas! Kuule, älä puolustele itseäsi. Ja sinä olet aivan oikeassa. Rakasta sinä minua vain! Minä en tarvitse sitä, että ihmiset minua ymmärtävät, — enempää sinä kuin muutkaan. Minä en tarvitse nyt ketään enkä mitään: minulla on kaikki itsessäni…

— Kas niin, äännähti Louisa, nyt taas uusi hullunpuuska!… No, jos sellainen kerran on välttämätön, on tämä kuitenkin parempi kuin entinen.

Miten suloista on antaa itsensä ajelehtia ajatustensa järvellä!… Maaten venheen pohjalla, ruumis auringonpaisteen hyväilemänä, tuntien kasvoillaan veden pintaa karehtivan herkän vihurin henkäykset nukahtaa Christophe, aivan kuin leijuen sinisissä ilmoissa. Mukavasti loikovan ruumiinsa ja keinahtelevan venheen alla tuntee hän syvien aaltojen käynnin; ja hän kastaa tuohon syvyyteen veltosti kättänsä. Siinä hän nousee hiukan ylös ja katselee leuka venheen reunaa vasten aivan kuin lapsena, kuinka vesi väikkyy ohitse. Hän näkee aalloissa kummallisten olentojen kuvaisia, jotka välkähtävät esiin ja katoavat kuin salamat… Ja sitten toisia, taas toisia… Koskaan ne eivät ole samoja. Hän nauraa kuvitelmainsa ihmeelliselle leikille, joka jatkuu hänessä; nauraa omille ajatuksilleen; hänen ei tarvitse kiinnittää niitä mihinkään erikoisesti. Miksi valitakaan jotakin noista tuhansista unista? Kyllä ennättää vielä!… Myöhemmin!… Kun hän sitten tahtoo, heittää hän vain verkkonsa ja vetää ylös nuo ihmeoliot, joiden hän näkee kuultavan veden alta. Nyt antaa hän niiden mennä menojaan. Myöhemmin!…

Kevyt venhe ajelehtii lempeän tuulen ja tuskin tuntuvan virran viemänä. Kaikki on suloista, pelkkää aurinkoa, hiljaisuutta.

Vitkastellen ja mukavasti hän viimein laskee verkkonsa. Hän katselee kumarassa karehtivaan veteen ja hänen silmänsä seuraavat verkkoja, kunnes ne katoavat syvyyteen. Muutaman minutin istuu hän horteessa ja nostaa sitten pyydyksensä hätäilemättä; sikäli kuin hän vetää, tulevat ne yhä raskaammiksi; hän keskeyttää hetkeksi hengäistäkseen, juuri kun ne nousevat vedestä. Hän tietää, että hänellä on nyt saalis, mutta ei, mitä se on; hän pitkittää odotuksen iloa.

Lopulta hän päättää nostaa: kaloja ilmestyy ylös vedestä sateenkaarena hohtavin suomuin; niitä kuhisee kuin käärmeen pesä. Christophe katselee uteliaasti niitä, kääntelee sormellaan, hän tahtoo ottaa hetkeksi kauneimmat käteensä; mutta tuskin ovat ne joutuneet vedestä pois, niin niiden värivivahdukset kelmenevät, ne katoavat hänen sormiensa välistä. Hän heittää ne takaisin veteen, ja ryhtyy pyytämään toisia. Hän tahtoo kiihkeästi nähdä kaikki itsessään liikkuvat unet, toisen toisensa jälkeen, kiihkeämmin kuin pitää niistä ainoatakaan: ne näyttävät hänestä kauniimmilta uidessaan vapaina tuossa läpikuultavassa vedessä…

Hän pyysi kaikenlaisia kaloja, toinen toistaan eriskummaisempia. Monta kuukautta olivat ne aatteet patoutuneet häneen eikä hän ollut niitä käyttänyt, nyt hän oli koottuja rikkauksia täynnä, aivan ratkeamaisillaan. Mutta kaikki ne olivat sikin sokin: hänen aivonsa olivat yhtä sekamelskaa, ne olivat oikea juutalaisten narinkka, johon oli kasattu harvinaisuusesineitä, kalliita kankaita, romurautaa ja vanhoja vaatteita samaan huoneeseen. Hän ei osannut erottaa, mikä siinä oli arvokkainta: kaikki huvitti häntä yhtä paljon. Siellä oli hiveleviä ja puoleksi tukahutettuja akordeja, värejä, jotka kumahtivat kuin kellon malmi, harmonioja, jotka sumisivat kuin mehiläiset, melodioja niin hymyileviä kuin rakastavan huulet. Siellä oli hämyisiä näkemyksiä: maisemia, ihmisolentoja, intohimoja, sielullisia katkelmia, luonnekuvia, kirjallisia ja metafysiikan aatteita. Siellä oli suuria suunnitelmia, niin valtavia, että ne kasvoivat mahdottomiksi, neliosaisia, kymmenosaisia runoelmia, joissa hän tahtoi käsitellä koko kaikkeuden ja maalata sen musiikilla. Ja enimmäkseen olivat ne epäselviä ja esiinvälkähtäviä tuntuja, jotka heräsivät yhtäkkiä aivan tyhjästä, kun vain kajahti jokin ääni, kun joku kulki kadulla, kun sade rapisi tai jokin sisäinen rytmi värähti. — Monien näiden suunnitelmain olemassaolo supistui pelkkään nimeen; enimmät niistä rajoittuivat pariin kolmeen kynänvetoon: siihen se jäi. Kuten kaikki nuoret ihmiset luuli Christophe jo luoneensa sen, mitä hän uneksi luovansa.

Mutta hän oli liian elinvoimainen tyytyäkseen pitkäksi aikaa tällaiseen tyhjään huuruun. Hän kyllästyi omistamisen kuvitteluun, hän tahtoi saada unelmat kouraansa. — Mihin hän kävisi ensin käsiksi? Ne näyttivät hänestä kaikki yhtä tärkeiltä. Hän käänteli ja katseli niitä; hän hylkäsi eräitä, hän otti ne taas esille… Ei, hän ei saanutkaan esille niitä: sillä ne eivät olleet enää koskaan samanlaisia, ne eivät antaneet itseään vangita kahdesti; alinomaa ne muuttuivat; ne muuttuivat hänen käsissään, hänen silmissään, kun hän niitä katseli. Hänen piti olla nopsa; mutta sellainen hän ei voinut olla: hän hämmästyi, miten hidasta hänen puuhansa oli. Hän olisi tahtonut tehdä kaiken yhdessä ainoassa päivässä, mutta hänen oli hirvittävän vaikeaa saada aikaan pienintäkään. Pahinta oli se, että hän kyllästyi heti, kun työ oli tuskin alussa. Unelmat väikkyivät ohitse, hän väikkyi niiden mukana; tehdessään juuri jotakin hän oli pahoillaan, ettei hän tehnytkin toista. Tuntui kuin hän olisi saanut valita jonkin kauniista aiheistaan ainoastaan sitä varten, ettei se valinnan jälkeen enää kiinnittäisi hänen mieltänsä. Niinpä ei hänen aarteistaan ollut hänelle mitään hyötyä. Hänen ajatuksensa elivät ainoastaan sillä ehdolla, ettei hän koskettanut niihin: kaikki, mihin hän sai pistetyksi sormensa, kuoli heti. Se oli Tantaluksen tuskaa: käden ulottumilla hedelmiä, jotka muuttuivat kiviksi heti kun hän tavoitti niitä; lähellä hänen huuliaan juoksi raikas puro, mutta se väistyi syrjään, kun hän kurottautui juomaan.

Janoa sammuttaakseen koetti hän saada virkistystä siitä lähteestä, joka jo oli hänen, nimittäin entisistä teoksistaan… Miten innoittavaa juomaa! Jo ensimäisen siemauksen sylki hän kiroten pois suustaan. Tuoko haalea vesi, tuo surkea ja typerä musiikki oli hänen sävellystään? — Hän luki kaikki entiset työnsä. Tulos kauhisti häntä: hän ei ymmärtänyt enää mitään, hän ei ymmärtänyt, kuinka hän oli voinut kirjoittaa sellaista. Hän punastui häpeästä. Kerran, kun hän oli lukenut erään muita tyhmemmän sivun, kääntyi hän ja katsoi ympärilleen, oliko kamarissa muita, ja meni ja painoi sitten kasvonsa vuoteensa pieluksiin aivan kuin lapsi, jota hävettää. Toisen kerran tuntuivat hänen omat teoksensa hänestä niin naurettavilta, että hän suorastaan unohti niiden olevan juuri hänen tekemiään…

— Oh, minkälainen idiootti! nauroi hän kirjoittajalle niin että oli haljeta.

Mutta mitkään Christophen omista sävellyksistä eivät kiusanneet häntä enemmän kuin ne, joissa hän oli muka koettanut kuvailla intohimoja: rakkauden surua ja iloa. Niitä lukiessaan hän ponnahti ylös tuoliltaan aivan kuin paarma olisi häntä pistänyt; hän nuiji pöytäänsä nyrkeillään ja iski niillä päätänsä ja ärjähteli raivosta; hän antoi itselleen törkeitä nimiä, sanoi olevansa sika, päähölmö, kirottu nauta ja klovni. Sellaista nimien latelua saattoi kestää tuntikausia. Viimein meni hän tulipunaisena ärjymisestä kuvastimensa ääreen; hän repi itseään leuasta ja sanoi:

— Katso, katso, lurjus, minkälainen aasin naama sinulla on! Kyllä minä sinut opetan valehtelemaan, roisto! Järveen sinut pitäisi heittää, hukuttaa!

Hän painoi päänsä pesuvatiin ja piti sitä veden alla, kunnes oli tukehtua. Kun hän nousi suoraksi, oli hän tulipunainen, hänen silmänsä pullottivat päästä Ja hän puuskutteli niinkuin hylje ja ryntäsi pöytänsä ääreen ennättämättä edes pyyhkiä pois vettä, joka virtasi hänen olkapäilleen; hän tempasi käsiinsä nuo kirotut sävellyksensä, repi ne raivoten kappaleiksi ja ärähteli:

— Kas niin, roisto!… Kas tällä tavalla!…

Se helpotti.

Varsinkin raivostutti Christophea hänen entisissä teoksissaan niiden valheellisuus. Mikään niissä ei ollut todella tunnettua. Kaikki oli ulkoa opittua, fraaseja, koulupojan retoriikkaa: hän oli puhunut rakkaudesta kuin sokea väreistä; hän oli lorunnut siitä kuulopuheitten mukaan, matkien tavallisia kuluneita lauselmia. Eikä ainoastaan rakkaus, vaan kaikki muutkin intohimot olivat olleet hänelle tyhjän deklamatsioonin aiheita. — Ja kuitenkin hän oli aina koettanut olla rehellinen. — Mutta eipä riitä, että tahtoo olla rehellinen: täytyy myöskin osata sellainen olla; ja kuinkapa voisi olla sellainen, kun ei vielä tiedä elämästä mitään? Mutta juuri noiden viimeisten kuuden kuukauden koettelemukset olivat vihdoinkin paljastaneet hänelle valheellisuuden hänen töissänsä, kaivaneet yhtäkkiä kuilun hänen ja hänen entisyytensä välille. Hän oli päässyt haavenäyistä; hänellä oli nyt oma todellisuuden mittansa, jolla hän voi arvioida kaikki ajatuksensa ja tuomita, missä määrin niissä oli totta tai valhetta.

Hänen entiset, ilman intohimoa syntyneet sävellyksensä inhoittivat häntä niin, että hän päätti olla koskaan vasta kirjoittamatta mitään muulloin kuin tuntiessaan rajun vakaumuksen pakottavan itseään siihen; olihan sellainen yhdestä äärimmäisyydestä toiseen meneminen hänessä niin tavallista. Nyt jätti hän kokonaan aiheiden haeskelun ja vannoi, että hän luopuisi ainaiseksi musiikista, jos ei luomisinto vaatisi häntä ukkosen voimalla siihen.

Hän puhui näin, koska hän tiesi, että myrsky oli tulossa.

Ukkonen iskee, milloin se tahtoo ja mihin tahtoo. Mutta on vuorenhuippuja, jotka vetävät sitä itseensä. Eräät paikat, — eräät sielut, — ovat oikeita ukkosen pesiä: ne synnyttävät ukkosta tai vetävät sitä puoleensa kaikilta ilmanrannoilta; ja niinkuin eräinä vuoden kuukausina, on eräinä aikoina ihmiselämässäkin ilma niin täynnä sähköä, että salamat syntyvät — elleivät juuri pelkästään toivomalla, — niin ainakin odotetulla hetkellä.

Koko ihmisen olemus on vireessä. Usein valmisteleikse rajuilma monta pitkää päivää. Valkeaa taivasta verhoavat hehkuvat, pumpulimaiset pilvet. Ei tuulen henkäystä. Liikkumaton ilma tuntuu käyvän, kiehuvan. Maa on äänetön, raskaan horteen vallassa. Aivot kihisevät kuin kuumeessa: koko luonto odottaa keväistä voimanräjähdystä, raskaasti kohoavan moukarin iskua, joka on lyövä pilvien yhtenäiseen möykkyyn. Laajat, synkät varjot väistyvät ohitse; tulinen tuuli herää; hermot vapisevat kaikkialla ruumiissa kuin kuivat lehdet… Sitten tulee jälleen hiljaisuus. Pilvet hautovat yhä salamaa sisässään.

Siinä odotuksessa on kumma hekkumallinen ahdistus. Vaikka tuntee olennossaan ilkeän ahdistuksen, tuntee suonissaan myöskin koko kaikkeutta polttavan tulen. Täpö-täysi sielu kiehuu sulattimessaan aivan kuin rypälten mehu käy sammiossa. Tuhannet elämän ja kuoleman idut taistelevat keskenään. Mitä siitä kehittyy? Sitä ei olentomme tiedä. Niinkuin raskas nainen, se on vaiti, katse kiintyneenä omaan olemukseensa, kuunnellen hätääntyneenä sisuksiensa vavahduksia ja ajatellen: "Mitä syntyy minusta?"…

Joskus on odotus turhaa. Myrsky haihtuukin ukkoseksi purkautumatta; ja ihminen herää raskain päin, pettyneenä, väsyneenä, innoittavin tunnuin. Mutta tapahtuma on vain lykkäytynyt tuonnemmaksi: kerran se purkautuu kuitenkin: ellei vielä tänään, niin huomenna; ja kuta enemmän se myöhästyy, sitä rajumpi se on…

Nyt se hetki tuli!… Pilvet ovat nousseet kaikista olemuksen salaisimmista kätköistä, sinisen mustina möhkäleinä, joiden välissä salamat hurjina ja äkillisinä sinkoilevat, ne lähenevät vimmattua ja raskasta vauhtia, pimentävät sielun näköpiirin, ja peittävät yhtäkkiä siivillään läkähdyttävän taivaan, sammuttavat sen valon. Hulluuden hetki!… Raivostuneet Elementit ovat päässeet vankilasta, jossa sielun tasapainoa ja kaiken olemassaoloa säilyttävät Lait ovat niitä pitäneet, ne vallitsevat muodottomina ja kummallisina tietoisuuden yössä. Silloin tuntee kuolemanahdistuksen. Ei hengitä enää elääkseen; hengittää ainoastaan päästäkseen loppuun, kuolemaan, joka vapauttaa.

Ja yhtäkkiä leimahtaa salama!

Christophe huusi väkivaltaisesta riemusta.

Riemusta, raivoisasta riemusta, auringolle, joka valaisee kaiken, mikä on ja mikä on oleva, luomisen jumalaisesta riemusta! Ei ole muuta iloa kuin luomisen. Ei muita eläviä olentoja kuin ne, jotka jotain luovat. Kaikki muut ovat varjoja, maan kamaralla hiipiviä, elämälle muukalaisia. Kaikki elämän ilot ovat luomisiloja: rakkaus, nerous, toiminta, — voiman roihuja, yhdestä ja ainoasta ahjosta singonneita. Nekin, jotka eivät voi saada paikkaa tuon suuren lieden ympärillä, — maineen tavoittelijat, itsekkäät ja hedelmättömät nautiskelijat, — koettavat lämmitellä loitompana sen himmeässä hohteessa.

Luoda ruumiin tai sielun määräämällä tavalla on päästä ruumiinsa vankilasta, rynnätä mukana elämän myrskyssä, olla Se joka On. Luoda on surmata kuolema.

Onneton se hedelmätön sielu, joka jää yksinään ja unohdettuna maan päälle, katselemaan kuivunutta ruumistansa ja sielunsa yötä, jossa ei mikään elämän lieska koskaan leimahda! Onneton se sielu, joka ei tunne olevansa hedelmällinen, raskaana elämää ja rakkautta, kuin kukkiva puu keväällä! Maailma saa kukkuroida hänet kunnialla ja menestyksellä: se panee kruunun kuolleen ruumiin päähän.

Kun valonläimäys kävi Christopheen, kulki sähkövirta läpi koko hänen ruumiinsa; hänet valtasi vavistava tunne. Oli kuin hän olisi keskellä merta ja keskellä yötä nähnyt yhtäkkiä nousevan eteensä maan. Tai niinkuin hän kansantungoksessa olisi yhtäkkiä kohdannut outojen, syväin silmien katseen. Usein yllätti hänet sellainen tila monituntisen herpoutumisen jälkeen, lamaannuksen perästä, jolloin hänen sielunsa oli harhaellut epätoivoisena tyhjyydessä. Mutta vieläkin useammin illoin, kun hän ajatteli aivan muita asioita, puheli äitinsä kanssa tai asteli pitkin katua. Jos se sattui, kadulla, esti jonkinlainen sopivaisuuden tunne ihmisiä kohtaan häntä ilmaisemasta iloaan liian rajusti. Mutta kotona ei häntä siitä pidättänyt mikään. Hän hyppi ja polki jalkaansa; hän toitotti voiton-fanfaareja. Äiti tunsi kyllä nuo säveleet ja tottui lopulta aina tietämään, mitä ne merkitsivät. Hän sanoi, että Christophe oli kuin munimasta päässyt kana.

Sävelaiheet tunkeutuivat Christopheen joka taholta. Joskus olivat ne täydellisiä, muodoltaan erillisiä musiikkilauselmia; useammin sensijaan pelkkää suurta nebuloosaa, joka ympäröi koko luomusta: kappaleen struktuuri, yleiset viivat saattoi aavistaa ainoastaan udun läpi, jota paikka paikoin häikäisevät yksityisosat puhkaisivat, erottuen muun varjosta kuvanveistoksellisen tarkasti. Sellainen tuli kuin salama, ja katosi; joskus seurasi ensimäistä vielä toisia, välittömästi: ja jokainen leimaus valaisi yön eri kulmia. Mutta tavallisesti tuo oikullinen voima, joka oli kerran, ilmaissut itsensä aivan odottamatta, katosi moniksi päiviksi takaisin salaperäisiin olinpaikkoihinsa, jättäen jälkeensä valoviirun.

Se inspiratsioonin nautinto oli niin voimakas, että kaikki muu tuli Christophelle vastenmieliseksi. Kokenut taiteilija tietää hyvin, että inspiratsiooni on harvinaista ja että älyllisen toiminnan täytyy muovata intuitsioonin työtä; se vasta sijoittaa ajatukset viinipuristimeen ja pusertaa niistä viimeiseen pisaraan saakka mehun, jota ne ovat täynnä; — (eikä hän pelkää tarpeen tullen miedonnella nestettä vedelläkään.) — Christophe oli liian nuori ja liian varma itsestään, joten hän halveksi moisia vaivaisia keinoja. Hän uneksi sellaista mahdottomuutta, ettei hän loisi koskaan mitään taideteosta, joka ei olisi hetkessä syntynyt, aivan kokonaan. Ellei hän olisi tahallaan sokaissut itseään, olisi hän kyllä huomannut suunnitelmansa mielettömyyden; mutta Christophe elikin nyt sellaista sisäisen yltäkylläisyyden aikaa, ettei siinä ollut ainoatakaan rakoa eikä tyhjää paikkaa, josta tyhjyys olisi voinut pujahtaa sisään. Kaikesta hän sai sopivan syyn tähän ehtymättömään hedelmällisyyteen: kaikesta, mitä hänen silmänsä näkivät, kaikesta, mitä hänen korvansa kuulivat, kaikesta, mikä arkisessa, elämässä koski hänen olemukseensa; jokainen katse, jokainen sana kiihdytti hänen sielussaan versomaan kokonaiset unelmien laihot. Aatteittensa rajattomalla taivaalla näki hän miljoonien vaaleasti kuultavien tähtien eläväin valovirtain vierivän. — Ja kuitenkin tuli jo siihenkin aikaan niitäkin tuokioita, jolloin kaikki yhtäkkiä sammui. Ja joskaan pimeyttä ei kestänyt kauan, joskaan hänellä ei ollut vielä aikaa edes kärsiä sielun pitkällisestä äänettömyydestä, niin tunsi hän kuitenkin salaista kauhua tuota outoa voimaa kohtaan, joka lensi silloin hänen luokseen ja jätti hänet, tuli takaisin, katosi jälleen… Kuinka pitkäksi aikaa tälläkin kertaa? Tulisiko se koskaan enää takaisin? — Ylpeys masensi kaikki moiset arvelut ja sanoi: "Tuo sisässäni oleva voima, se olen minä. Sinä päivänä, jolloin sitä ei ole, ei ole enää minuakaan: silloin minä itseni tapan." — Ja kumminkin hän vapisi pelosta; mutta se vain lisäsi nautintoa.

Vaikka nyt ei uhannutkaan vaara, että lähde toistaiseksi kuivuisi, niin huomasi Christophe jo kuitenkin, ettei se ollut tarpeeksi runsas täyttämään kokonaista, eheää teosta. Aatteet ilmestyivät melkein aina alkeellisessa tilassa: ne täytyi vaivalloisesti hakata irti möhkäleestä ja aina esiintyivät ne katkonaisina, hyppäyksittäin ja rikkonaisina; jos mieli saada ne keskinäiseen yhteyteen, täytyi niihin sekoittaa aineosa älyllistä harkintaa ja kylmää tahtoa, jotka takoivat niiden aatteista uuden olemuksen. Christophe oli liian totinen taiteilija jättääkseen sen tekemättä; mutta sitä hän ei tahtonut vielä myöntää; hän koetti turhaan uskotella itselleen, että hän tyytyi pelkästään kopioimaan sisäistä malliaan, kun hän oikeastaan oli pakotettu muokkaamaan sen suuremmassa tai pienemmässä määrin aivan uuteen asuun saadakseen sen käsitettäväksi. — Sattuipa niinkin, että hän väärensi täydellisesti alkuperäisen ajatuksen. Kuinka väkevästi musikaalinen aihe häneen loikin, oli hänen monesti mahdoton sanoa mitä se oikeastaan merkitsi. Se nousi hänen olemuksensa maanalaisista kätköistä, kaukaa niiden rajain takaa, joiden luota tietoisuus alkaa; ja tuossa Voimassa, joka oli pelkästään voimaa, ei muuta, ja joka karttoi yleisesti tuttuja mittoja, ei tietoisuus jaksanut tuntea laisinkaan omia mielenliikkeitään eikä mitään yleisinhimillisiä tunteita, joita se aina määrittelee ja jakaa luokkiin; ilot, surut, kaikki olivat sekaisin yhtenä suurena kiihkona, käsittämättömänä, koska se kiihko oli älyn yläpuolella. Kuitenkin oli älyllisyydellä, ymmärsipä se tämän voiman tai ei, tarve antaa sille nimi, sitoa se johonkin niistä loogillisista rakenteista, joita ihminen uupumatta sommittelee aivoissaan niinkuin mehiläinen tekee pesäänsä.

Niinpä vakuutti Christophe itselleen — tahtoi itselleen vakuuttaa — että se hämärä voima, joka häntä kiihdytti, oli tarkoitusperiltään varma ja että sen tarkoitukset sointuivat myöskin hänen tahtoonsa. Tuo vapaa vaisto, joka oli kummunnut tiedottomuuden syvyydestä, pantiin pakostakin yhtymään järjen ohjaksissa selviin käsitteihin, joiden kanssa sillä alkuaan ei ollut mitään tekemistä. Sellaisista teoksista ei tullut muuta kuin valheellisia parituksia Christophen järjen suunnittelemain suurten aiheiden ja niiden villien voimain kesken, joiden sisältö oli aivan muuta ja joita Christophe itsekään ei tuntenut.

Hän kulki eteenpäin hapuilemalla, sokeasti puskien, niiden ristiriitaisten voimain viemänä, jotka ryntäsivät hänessä toisiaan vastaan, ja heitteli ympärilleen vielä kypsymättömissä teoksissa usvaista ja hehkuvaa elämää, jota hän ei osannut selvästi tulkita, mutta jonka voiman hän ylpeän riemukkaasti tunsi.

Koska hän oli tietoinen uudesta voimastaan, uskalsi hän nyt ensi kertaa katsella kasvoista kasvoihin kaikkea, mikä häntä ympäröi, kaikkea, jota häntä oli opetettu kunnioittamaan, minkä edessä hän oli ennen arvostelematta alistunut; — ja hän tuomitsi sitä nyt heti häikäilemättömän vapaasti. Peittävä harso revittiin pois: hän näki germaanilaisen valheen.

Kullakin rodulla, kunkin kansan taiteella on oma ulkokultaisuutensa. Maailman ravintona on hiukkasen totuutta ja paljon valhetta. Ihmisjärki on heikko; se ei jaksa kestää liioin puhdasta totuutta: sen uskonnon ja moraalin, sen valtiomiesten, runoilijain ja taitelijain täytyy esittää sille totuus valheisiin verhottuna. Nämä erilaiset valheet ovat kunkin maan kansallishengen mukaisia; ne eroavat laadultaan toisistaan: ja juuri ne tekevät kansoille niin vaikeaksi ymmärtää toisiaan ja niin helpoksi toistensa halveksimisen. Itse totuus on sama kaikkialla; mutta kullakin kansalla on oma valheensa, jota se nimittää ihanteikseen; kaikki sen jäsenet hengittävät sitä sisäänsä syntymästä hautaan saakka: siitä on tullut niiden elämänehto. Ainoastaan muutamat harvat nerot jaksavat pitkien ja sankarillisten taisteluiden jälkeen, jossa he ovat aina aivan yksin, vapautua tuosta ihanteellisuudesta ja pääsevät ajatuksensa vapaaseen kaikkeuteen.

Eräs varsin merkityksetön tapaus paljasti Christophelle yhtäkkiä saksalaisen taiteen valheen. Se, ettei hän ollut sitä vielä tähän saakka nähnyt, ei johtunut siitä ettei se olisi aina ollut hänen katseltavanaan; mutta hän oli ollut sitä liian lähellä, hänen silmillään ei ollut välimatkaa mittailla sen suhteita. Nyt ilmaantui vuori hänen eteensä, koska hän oli siitä päässyt tarpeeksi kauas.

Christophe oli konsertissa kaupungin musiikkihallissa: Städtische Tonhalle. Konsertti annettiin suuressa salissa, jossa oli kymmenen, kaksitoista pitkää riviä kahvilapöytiä, — kaikkiaan pari-, kolmesataa pöytää. Toisessa päässä oli näyttämö, orkesterin paikka. Christophen ympärillä istui upseereja, pitkissä, tiukalle puristetuissa, tummanvärisissä takeissaan, — punaisin, jäykin ja poroporvarillisin naamoin, joista parta oli siististi ajettu pois; ja naisia, jotka juttelivat ja nauroivat hälisevällä äänellä, ollen muka olevinaan vapaita ja luonnollisia; ja kilttejä nuoria tyttöjä, jotka nauroivat ystävällisesti ja näyttivät kaikki hampaansa; ja vanhoja herroja, kuin mitäkin lauhkeita, pyöreäsilmäisiä hämähäkkejä, isoine partoineen ja silmälasit päässä. He kilistivät juomalasejaan toistensa terveydeksi joka kerta nostaessaan ne. He toimittivat tuon tempun suorastaan uskonnollisella hartaudella; heidän kasvonsa ja äänensä muuttuivat silloin, he olivat aivan kuin messussa, ikäänkuin alttarin ääressä nauttimassa ehtoollista, ja heidän juhlallisuuteensa yhtyi kummallisella tavalla hullunkurisuus. Musiikki hukkui puheen porinaan ja ruoka-astiain kalinaan, vaikka kaikki koettelivat muka puhua ja syödä aivan hiljaa. " Der Herr Konzertmeister ", kookas, iäkäs, kumarainen mies, jonka valkea leukaparta riippui kuin pukilla, ja jolla oli kyömynenä ja sillä silmälasit, oli näöltään kuin mikäkin kielitieteilijä. — Kaikki nämä tyypit olivat jo vanhastaan Christophelle tuttuja. Mutta juuri sinä päivänä tuli hänelle (hän ei tiennyt, minkä tähden), ilo nähdä heidät karrikatyyreinä. Sattuuhan sellaisia hetkiä, jolloin ihmisten ja asiain naurettava puoli, jota me emme tavallisessa elämässä huomaa, pistää ilman mitään ulkonaista syytä odottamatta ja yhtäkkiä silmäämme.

Orkesterin ohjelmassa oli Egmontin uvertyyri, muuan Waldteufelin valssi, Tannhäuserin toivioretki Roomaan, Nikolain sepittämän Iloisten rouvien uvertyyri, uskonnollinen marssi Athaliestä ja eräs fantasia Pohjantähdestä. Orkesteri soitti säntillisesti Beethovenin uvertyyrin, ja valssin hurjalla vauhdilla. Tannhäuserin toivioretken aikana kuului pullonkorkkien paukkumista. Muuan lihava mies, joka istui Christophen vieruspöydässä, löi tahtia Iloisiin rouviin, ja irvisteli matkien Falstaffia. Eräs iäkkäänlainen ja lihava rouva, jolla oli taivaansininen puku ja valkea vyö, kultasankaiset kakkulat latuskaisella nenällä, punaiset käsivarret ja leveä vyötärö, lauloi mahdikkaasti Schumannin ja Brahmsin Liedejä. Hän kohotteli kulmakarvojaan, tähysti välistä kulisseihin päin, loi luomensa alas, nyökkäsi päätään oikealle, vasemmalle, ja hymyili imelää, leveää hymyä, joka paistoi koko hänen kasvoiltaan, laajoilta kun kuu; hän tuhlasi niin tavatonta mimiikkiä, että näytös olisi suuresti muistuttanut varieteetä, ellei hänestä samalla olisi paistanut majesteettinen siveyden tunto. Tuo kunnon perheenemäntä koetti nähtävästi apinoida nuoruuden hulluutta, veitikkamaisuutta ja intohimoa; ja niin saikin Schumannin runo epäilyttävän ummehtuneen lastenkamarin sivuhajun. Yleisö oli hurjana ihastuksesta. — Mutta tarkkaavaisuus kasvoi suorastaan hartaudeksi, kun lavalle ilmestyi laulukuoro "Etelä-Saksan Lauluveikot", (Süddeutschen Männer Liedertafel), hymisten ja karjuen vuorotellen tunteellisia ja hempeitä kuorolauluja, yhden toisensa jälkeen. Heidän lukunsa oli neljäkymmentä ja he lauloivat niinkuin neljä miestä. Heidän tarkoituksenaan näytti olevan hävittää esityksestä kuorovaikutuksen pieninkin leima: esityksestä tuli pelkkä meloodisten efektien tavoittelu, pienten, arkojen ja vetisteleväin vivahdusten, kuulumattomiin haipuvien pianissimojen, hurjasti jyriseväin nousujen, aivan kuin olisi lyöty bassorumpua; kokonaisuus täyteläisyyden ja tasapainon puutetta; makeaa ja äitelää tyyliä, joka sai ihmisen ajattelemaan Kesäyön unelman Pulmaa:

"Antakaa minun näytellä jalopeuraa. Minä koetan karauttaa ääntäni, niin että kiljun niin lystikkäästi kuin maitokyyhky; minä kiljun niin että luulisitte kuulevanne satakieltä."

Alusta alkaen Christophen ällistys kasvoi kasvamistaan, kuunnellessa moista, joka kuitenkaan ei ollut hänelle mitään uutta. Hän tunsi hyvin nämä konsertit, tämän orkesterin ja saman yleisön. Mutta yhtäkkiä tuntui hänestä kaikki valheelliselta, odottamattomalta. Kaikki, yksinpä Egmontin uvertyyrikin, josta hän enimmän piti; sen mahtaileva hillittömyys ja järkevä kiihko loukkasivat häntä tällä hetkellä aivan kuin rehellisyyden puute. Tosin ei hän nyt kuunnellut Beethovenia ja Schumannia itseään, vaan heidän naurettavia tulkkejaan ja heidän märehtivää yleisöään, jonka laumamainen typeryys ympäröi mestariteokset nyt kuin paksu sumu. — Niin oli asia tosin; mutta kuitenkin tunsi Christophe tällä hetkellä kauneimmissakin sävellyksissä jotakin, joka teki hänet rauhattomaksi ja jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut… Mitä se sitten oli? Hän ei uskaltanut asiaa aprikoida, sillä rakkaiden mestariensa arvostelemista hän olisi pitänyt pyhyyden herjauksena. Mutta vaikka hän kuinka koetti olla näkemättä, niin hän oli jo nähnyt. Ja vasten tahtoaankin hän näki yhä enemmän; näki läpi sormiensa aivan kuin Pisan Vergognosa.

Hän näki saksalaisen taiteen aivan alastomana. Kaikki, — sekä tosiaan suuret että joutavat taiteilijat, levittelivät sielujaan nähtäville liikuttavan vilpittömästi. Tunteet kuohuivat kaikessa yli laitojensa, ylevyys juoksi virtoina, sydän pursui haltioituneita tunnelmia; kaikki sulkuluukut avattiin hirvittävälle germaanilaiselle tunteellisuudelle; se teki väkevimpien tarmon vetiseksi, se hukutti heikot sekaisiin lätäköihin: se oli oikeaa vedenpaisumista, joka painoi saksalaisen ajatuksen piiloon ja hukutti allensa. Ja minkälaiset olivatkaan joskus Mendelssohnin, Brahmsin, Schumannin ja kokonaisen heidän seuraaja-liutansa ajatukset, tuon legioonan pikkusäveltäjiä, jotka olivat synnyttäneet noita kyyneleisiä ja mahtailevia Liedejä! Kaikki ne olivat lentohiekkaa. Ei vankkaa kalliota alla. Liukasta ja muodotonta savea. — Moinen tuntui niin typerältä ja lapselliselta, ettei Christophe saattanut uskoa, kuinka se ei pistäisi yleisönkin silmään. Christophe katseli nyt ympärilleen; mutta hän näki vain autuudessa kylpeviä naamoja. Kuinka olisivat nuo ihmiset pystyneet arvostelemaan, kun he olivat jo edeltäkäsin vakuutetut, että kaikki, mitä he saivat täällä kuulla, oli kaunista ja että heidän täytyi siitä iloita? He kunnioittivat ankarasti entisiä, pyhitettyjä nimiä. Mitäpä he eivät muuten olisikaan kunnioittaneet? He kunnioittivat ohjelmaa, joka oli heidän edessään, olutlasia, itseään. Tunsi, että he kaikessa hiljaisuudessa antoivat arvonimen "Ylhäisyys" kaikelle, mikä läheisesti tai kaukaisesti oli jotenkin heitä itseään.

Christophe tarkasteli vuorotellen yleisöä ja näitä sävellyksiä: sävellyksissä heijastui yleisön kuva ja yleisössä sävellysten, aivan kuin maisema lasisessa puutarha-pallossa. Christophea alkoi naurattaa yhä enemmän, vaikka hän vielä hillitsi irvistyksensä. Mutta kun "Etelä-Saksan Lauluveikot" astuivat taas esille ja toitottivat juhlallisesti nuoren, punastuvan tytön Tunnustusta, niin ei Christophe enää mahtanut itselleen mitään. Hän purskahti kaikuvaan nauruun. Ympäriltä kuului suuttuneita: "Hyst, hyst". Vierustoverit vilkaisivat kauhistuneina häneen; heidän ällistyneet eleensä yllyttivät yhä enemmän Christophen riemua: hän nauroi kohti kurkkua, hän nauroi, nauroi niin, että vedet silmistä vuotivat. Yhtäkkiä suututtiin, alettiin huutaa: "Ulos, ulos!" Christophe nousi ja meni matkaansa hartioitaan kohauttaen, nauru täristi hänen selkäänsä. Hänen lähtönsäkin oli skandaali. Niin alkoi vihollisuus Christophen ja hänen synnyinkaupunkinsa välillä.

Kun Christophe palasi tämän kokeilunsa perästä kotiin, pisti hänen päähänsä lukea noiden pyhitettyjen mestarien teoksia. Ja silloin hän tyrmistyi huomatessaan, että eräät heistä, joita hän oli rakastanut kaikkein enimmän, olivat valehdelleet. Hän koetti epäillä omaa arvosteluaan, koetti uskotella, että hän oli erehtynyt. — Mutta ei, se ei onnistunut… hän aivan ällistyi, mikä määrä keskinkertaisuutta ja valheita voi muodostaa koko suuren kansan taiteellisen aarteen. Kuinka harvat sivut läpäisivätkään tässä tutkinnossa!

Siitä alkaen ryhtyi hän suorastaan vapisevin sydämin lukemaan vielä toisten mestarien teoksia, jotka olivat hänestä rakkaita… Oi, hän oli kuin noiduttu, aina tunsi hän saman pettymyksen. Eräiden suurten säveltäjäin suhteen huomasi hän tämän tuskaisin sydämin; tuntui kuin hän olisi kadottanut rakastetun ystävän, kuin hän olisi huomannut, että tuo ystävä, johon hän oli ehdottomasti luottanut, olisi häntä vuosikausia pettänyt. Christophe itki sen tähden katkeria kyyneleitä. Öisin ei hän voinut nukkua; hän kiusasi yhä itseään. Ja hän syytti itseään: ehkäpä hän ei osannut arvostella asiaa? Oliko hän tullut idiootiksi?… Ei, se ei ollut mahdollista, hän näki nykyään selvemmin kuin koskaan ennen päivän säteilevän kauneuden, tunsi raikkaammin ja rakkaampana kuin milloinkaan elämän ihanan yltäkylläisyyden; hänen sydämensä ei pettänyt häntä…

Pitkään aikaan ei hän vielä uskaltanut koskea niihin, jotka olivat hänestä parhaat, kaikkein puhtaimmat, kaikkien Pyhimysten Pyhimyksiä. Hän vapisi ajatellessaankin, että hänen uskonsa heihin pettäisi. Mutta mikä saattaa vastustaa rohkean ja totuutta rakastavan sielun armotonta vaistoa, sielun, joka tahtoo syventyä pohjaan saakka ja nähdä kaiken sellaisena, kuin se on, vaikka siitä seuraisikin katkerin kärsimys? — Christophe avasi siis nuokin pyhät teokset, uhrasi viimeisen reservinsä, keisarillisen kaartinsa… Ensimäisellä silmäyksellä hän näki, etteivät he olleet muita tahrattomampia. Silloin hän ei uskaltanut jatkaa Joissakuissa kohdissa hän keskeytti, hän sulki kirjan; niinkuin Nooakin poika hän peitti viitalla isänsä alastomuuden…

Sitten seisoi hän siinä, murtuneena, keskellä raunioita. Hän olisi mieluummin menettänyt toisen kätensä kuin tahtonut hävittää noita kaikkein pyhimpiä illusioonejaan. Suru kalvoi hänen sydäntään. Mutta hänessä kävi sellainen elämän mahla, niin suuri elämän uudistus, ettei hänen luottamuksensa taiteeseen kuitenkaan horjunut. Nuorukaisen yksinkertaisella uskalluksella alkoi hän elämän uudestaan, aivan niinkuin ketään ei olisi elänyt ennen häntä. Uudistuneen voimansa juopumuksessa hän tunsi, — eikä ehkä syyttä, — ettei, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, ollut mitään yhteyttä elävien kiihkojen ja niiden intohimon ilmausten välillä, joita taide vimmatuilla ponnistuksilla koetti niille antaa. Mutta siinä hän erehtyi, kun luuli itseään onnellisemmaksi tai taitavammaksi muita, ryhtyessään itse ilmaisemaan niitä. Koska hän oli tulta täynnä, oli hänen helppo löytää sitä myöskin kaiken sen takaa, mitä hän kirjoitti; mutta kukaan muu eli olisi sitä tuntenut niiden epätäydellisten aakkosten alta, joilla hän sitä merkitsi paperille. Monet hänen tuomitsemistaan taiteilijoista olivat aivan samassa asemassa. Heissäkin oli elänyt syvä tunne ja he olivat koettaneet sitä tulkita; mutta heidän oma salakielensä oli kuollut heidän kerallaan.

Christophe ei ollut suinkaan psykoloogi, hän ei vaivannut itseään kaikilla näillä aprikoimisilla: mikä hänestä oli kuollutta nyt, oli hänestä ollut sellaista aina. Hän lausui kaikki menneisyyttä koskevat tuomionsa nuoruuden koko itsestään-varmalla ja julmalla väärämielisyydellä. Hän riisui alasti jaloimmatkin sielut eikä säälinyt heidän naurettavia puoliaan. Siinä näki hän Mendelssohnin komeilevan synkkämielisyyden, haeskellun mielikuvituksen, oikeinajattelevan tyhjyyden. Siinä olivat Weberin lasinhauraat helyt, hänen sydämen-kuivuutensa, hänen aivo-liikutuksensa. Siinä Lisztin ylhäinen isämäisyys, sirkusratsastajan taito, joka tarjosi samalla kertaa uusklassillisena ja markkinamaisena sekoituksena yhtä paljon todellista ja väärää ylevyyttä, kuultavaa ihanteellisuutta ja vastenmielistä virtuoosimaisuutta. Siinä oli myöskin Schubert, joka hukkui tunnelmallisuuteen aivan kuin virstoja laajaan, läpikuultavaan ja seisovaan järveen. Sankariaikain vanhoja viisaitakaan ei säästetty, noita puolijumalia, Profeettoja, Kirkko-isiä. Ei edes suuri Sebastian, kolmisen vuosisadan mestari, joka sulki sisäänsä menneisyyden ja tulevaisuuden, ei edes hän, — Bach — ollut puhdas kaikesta valheesta, kaikesta muotisaivartelusta ja kouluviisaudesta. Tuo mies, joka oli nähnyt Jumalan, tuo mies, joka eli Jumalassa, tuntui Christophesta joskus alenevan älyttömään ja sokerimaiseen uskonnollisuuteen, jesuiitta- ja rokoko-tyyliin. Eräissä hänen kantaateissaan oli sävelmiä jotka olivat täynnä haikeaa rakkauden-riutumusta — (kiemailevaa kaksinpuhelua Sielun ja Jeesuksen välillä). — Ne inhoittivat Christophea erikoisesti: hän oli näkevinään pulleaposkisia enkeleitä lihavine kinttuineen ja ilmassa heiluvine uuma-verhoineen. Sitäpaitsi oli hän tuntevinaan, että tuo nerokas Cantor kirjoitti aina huoneessa lukon takana: se löyhki ummehtuneelta; hänen musiikissaan ei ollut sitä raikasta ulkoilmaa, joka puhaltaa sen sijaan toisista, jotka eivät ehkä ole yhtä suuria muusikkoja, mutta suurempia persoonallisuuksia, — miehekkäämpiä olentoja, — sellaiset kuin esimerkiksi Beethoven tai Händel. Christophea kiusasi enimmän klassikoissakin heidän vapaudenpuutteensa: melkein kaikki heidän teoksissaan oli "rakenneltua". Joskus kehiteltiin jotakin tunnetta kaikilla musiikkiretoriikan kuluneilla fraaseilla, toisinaan oli se ainoastaan pelkkä rytmi, jonkinlaista ornamentaalista koristetta, jota toistettiin, käänneltiin ja sovitettiin kaikkiin suuntiin aivan mekaanisesti Tällaiset symmetriset ja samaa asiaa jankkaavat konstruktsioonit — sonaatit ja sinfoniat — raivostuttivat Christophea, joka oli tähän aikaan sangen vähän altis järjestyksen kauneudelle, laajoille ja hyvin sommitelluille perussuunnitelmille. Sellainen tuntui hänestä paremminkin muurarin kuin säveltäjän työltä.

Ei tarvitse luulla, että hän oli lauhkeampi romantikkoja kohtaan. Kummallista kyllä, — seikka, joka häntä itseäänkin ensiksi ällistytti, — ei ollut olemassa säveltäjiä, jotka olisivat ärsyttäneet häntä enemmän kuin ne, jotka olivat väittäneet olevansa (ja tosiaankin olivat olleet) kaikkein vapaimpia, välittömimpiä, ne jotka olivat luoneet kaikkein vähimmin rakentelemalla, — nuo, jotka, niinkuin esimerkiksi Schumann olivat lahjoittaneet ihmisille pisara pisaran jälkeen joka minutti koko sisäisen elämänsä lukemattomina pikkutöinä. Hän raivosi heitä vastaan sitäkin rajummin, koska hän tunsi heissä oman nuoren sielunsa sekä kaiken sen joutavanpäiväisyyden, jonka hän oli vannonut itsestään hävittävänsä. Todentotta ei kukaan voinut syyttää puhdasmielistä Schumannia valheellisuudesta hän ei sanonut juuri koskaan mitään sellaista, jota hän ei ollut tosiaan tuntenut. Mutta hänen esimerkkinsä opetti Christophelle, ettei saksalaisen taiteen suurin valheellisuus ollut sitä, että sen harjoittajat tahtoivat ilmaista tunteita, joita eivät tunteneet, vaan enemmänkin siinä, että he tahtoivat purkaa tunteita, joita he kyllä tunsivat, mutta jotka olivat — valheellisia tunteita. Musiikki on armoton sielunkuvastin. Kuta naiivimpi ja herkkäuskoisempi saksalainen säveltäjä on, sitä selvemmin näyttää hän saksalaisen hengen heikkoudet: tuon hengen häilyvän perustan, sen velton sentimentaalisuuden ja suoruuden puutteen, sen hieman luihun ihanteellisuuden; sen kyvyttömyyden nähdä omaa itseään, pelon uskaltaa katsoa itseään kasvoista kasvoihin. Tuollainen väärä ihanteellisuus oli suurempienkin vikana, — esimerkiksi Wagnerin. Kun Christophe luki hänen teoksiaan, kiristeli hän hampaitaan. Lohengrin oli hänestä sellainen valhe, että se sai suorastaan karjumaan. Hän vihasi moista rihkama-makasiinista tarjottua ritarillisuutta ja ulkokultaista jumalisuutta; tuollaista sankaria, joka oli peloton ja sydämetön, itsekäs ja kylmä, ruumiillistunut hyve, joka ihailee itseään ja rakastaa erikoisella hellyydellä itseään. Christophe tunsi sellaisen sankarin hyvin, hän oli nähnyt hänet monta kertaa todellisessa elämässä, tuon saksalaisen fariseustyypin, joka oli niin uljaileva, nuhteeton ja kova, joka palveli polvillaan omaa kuvaansa ja uhrasi sangen helposti toiset sen kuvan jumalallisuuden vuoksi. Lentävän hollantilaisen jykeä tunnelmallisuus ja tylsä ikävyys aivan lamasivat häntä. Tetralogian dekadentti-barbaarit tuntuivat hänestä rakastuneina inhoittavan äiteliltä. Siegmund lauloi sisartaan ryöstäessään salonkiromanssin. Götterdämmerungin Siegfried ja Brünhilde olivat uin kunnon saksalainen aviopari, niin he lorusivat toinen toisilleen ja varsinkin yleisölle aviollista autuuttaan, mahtailevan hölläsuisesti. Kaikki valheet, mitä olla saattoi, olivat kasaantuneet näihin sävellyksiin: niissä oli väärää ihanteellisuutta, väärää kristillisyyttä, väärää goottilaisuutta, väärää satutunnelmaa, väärää jumalallista ja inhimillistä. Koskaan ei vanha ja sovinnainen ollut rehennellyt suuremmalla komeudella kuin juuri tuolla näyttämöllä joka väitti kaatavansa kaiken sovinnaisuuden. Siitä ei silmä, sielu eikä korva voineet erehtyä hetkeksikään; olisi tarvittu tahallista omaa tahtoa pettämään niitä — Ja eräillä tahoilla ne tahtoivatkin itse pettyä. Koko Saksahan nautti tästä vanhan-hedelmättömästä ja lapsellisesta taiteesta, jossa irtipäässeet hirviöt raivosivat pienten, mystillisten ja makeain koulutyttöjen seassa.

Mutta vaikka Christophe arvostelikin näin: heti kuin hän kuuli tätä musiikkia, valtasi hänet samoin kuin muutkin, vieläpä enemmänkin, sen miehen demooninen tahto ja tunnevirta, joka oli päästänyt nuo sävelet valloilleen. Christophe nauroi ja vapisi, hänen poskiaan poltti, hän tunsi itsessään kokonaisten ratsaslaumain hurjat sotahuudot. Hän ajatteli, että kaikki on sallittua niille, jotka kantavat moisia aronmyrskyjä sisässään. Kuinka hän riemuitsikaan, kun hän tunsi noiden yleisesti pyhitettyjen teosten, joita hän nykyään selaili aina ylen arastellen, herättävän itsessään saman liikutuksen, jonka ne olivat hänessä ennen synnyttäneet saman kiihkeän hurmauksen, jopa niin puhtaana, ettei sitä mikään tahrannut! Sellaisissa kohdissa oli hän ikäänkuin pelastanut haaksirikossa kunniakkaita sirpaleita. Kuinka onnellinen hän silloin olikaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi pelastanut osan omaa itseään. Ja eivätkö ne olleetkin hänen omaa itseään? Eivätkö nuo suuret saksalaiset, joita vastaan hän nousi kapinaan, olleet hänen omaa lihaansa ja vertansa, hänen omaa kalleinta olemustaan? Hän oli ankara heille ainoastaan sentähden, että hän oli ankara itselleen. Kuka rakasti heitä enemmän kuin hän? Kuka tunsi paremmin kuin hän Schubertin hyvyyden, Haydnin viattomuuden, Mozartin hellyyden, Beethovenin suuren sankarisydämen? Kuka oli pyhemmin ja hartaammin tuntein kuin Christophe paennut Weberin suhisevain metsien turviin, ja Johan Sebastianin valtavien tuomiokirkkojen varjoon, jotka kohottavat Saksan tasangoilla pohjolan harmaata taivasta kohti kivisiä vuoriaan ynnä jättiläismäisiä tornejaan ja niiden läpileikkauksin koristettuja viirejä? Mutta hän kärsi heidän valheistaan, hän ei voinut heissä niitä unohtaa. Hän arvioi ne rodun syyksi, mutta noiden miesten suuruuden sen sijaan heidän omaksi ansiokseen. Siinä hän erehtyi. Sekä suuruus että heikot puolet ovat molemmat sen rodun ominaisuuksia, jonka mahtava, vaikkakin samea ajatus vierii sellaisena musiikin ja runouden virtana, että koko Europa sammuttaa siitä janoaan. Ja minkä muun kansan keskuudessa olisi hän löytänyt sen yksinkertaisen puhtaudenkaan, joka innosti häntä tällä hetkellä sinkoamaan kansastaan moisia tuomioita!

Sitä ei Christophe kuitenkaan aavistanut. Niinkuin hemmoiteltu lapsi käänsi hän kiittämättömänä äidiltään saamansa aseet itse äitiään kohti. Myöhemmin, myöhemmin oli hän tunteva, mitä hän oli hänelle velkapää, ja kuinka syvästi hän häntä rakasti…

Mutta nyt oli hänellä silmitön reaktsioonikausi kaikkia lapsuutensa epäjumalia vastaan. Hän oli vihainen itselleen ja niille, siitä, että hän oli uskonut, intohimoisen antautuvasti niihin. — Ja se hänen kautensa olikin aivan paikallaan. On eräs jakso ihmisen elämässä, jolloin täytyy uskaltaa olla väärämielinen, jolloin täytyy tohtia tehdä selvää jälkeä kaikista opituista ihailun ja kunnioituksen esineistä, täytyy kieltää kaikki — sekä valheet että totuudet, — kaikki, mitä ei ole tuntenut todeksi omassa itsessään. Koko kasvatuksessaan ja kaikessa ympäriltä nähdyssä ja kuullussa imee lapsi itseensä sellaisen määrän valheita ja typeryyksiä elämän olennaisimpiin totuuksiin sekoitettuina, että nuorukaisen ensimäinen velvollisuus on sylkeä kaikki tuo opittu suustaan, jos hän aikoo olla terve mies.

Christophe eli kyllästymisen tervettä murroskautta. Vaisto pakotti hänet vieroittamaan olennostaan kaikki sulamattomat ainekset, jotka sitä rasittivat.

Ennen kaikkea koski tämä seikka sitä äitelää hempeämielisyyttä, joka tihkuu saksalaisessa kansallishengessä kuin maanalaisessa, homeelta löyhkävässä kellarissa. Valoa! Valoa! Raitista ja kuivaa tuulta, pyyhkäisemään pois nuo rämehöyryt, tukahuttavat tuoksut, kaikki nuo, joiden nimi on Lied, Liedchen, Liedlein, lukuisat kuin pisarat sateella, pisarat, joissa vuolaanaan purkautuu germaanilainen Gemüt. Pois nuo lukemattomat: Sehnsucht (Kaipuu), Heimweh (Koti-ikävä), Aufschwung, (Sielunlento) Frage (Kysymys), Warum (Miksi?), an den Mond (Kuulle), an die Sterne (Tähdille), an die Nachtigall (Satakielelle), an den Frühling (Keväälle), an den Sonnenschein (Auringonpaisteelle); kaikki: Frühlingslied (Laulu keväälle), Frühlingslust (Kevätiloa), Frühlingsgruss (Tervehdys keväälle), Frühlingsfahrt (Kevätretki), Frühlingsnacht (Kevätyö), Frühlingsbotschaft (Kevätviesti); nuo Stimme der Liebe (Lemmenääni), Sprache der Liebe (Lemmentunnustus), Trauer der Liebe, (Lemmenmurhe) Geist der Liebe (Rakkaudenhenki), Fülle der Liebe (Rakkaudenuhkeus) Blumenlied (Kukkien laulu), Blumenbrief (Kukkaiskirje), Blumengruss (Kukkien tervehdys); nuo sadat: Herzeleid (Sydäntuskaa), mein Herz ist schwer ("Raskas sydämein"), mein Aug ist trüb ("Suruinen sydämein"); nuo pikkuimelät vuoropuhelut, joissa pakisijoina ovat Röslein (ruusunen), puronen, kyyhkynen, pikku pääsky; kaikki nuo perusteettomat kysymykset: — " Jos ruusunen okaitta olla vois ", — " Entisen armaansa kanssako pääskynen pesänsä lois vai uudenko lemmen löytänyt ois ": — koko tuo ummehtuneen hellyyden, äitelän liikutuksen, hengettömän melankolian ja lattean runouden tulva… Kuinka paljon kaunista sillä tavoin vedetään alas, kuinka paljon harvinaisia asioita kulutetaan tarpeettomasti, jokaisen aiheen tullen, ja aiheettomastikin! Sillä pahinta oli, että kaikki tämä oli aivan hyödytöntä: se oli pelkkää tapaa paljastaa sydämensä yleisölle, joutavanpäiväistä ja hempeämielistä kunnon saksalaisten taipumusta purkaa hälisevästi itseään toisilleen. Ei mitään sanomista, ja kuitenkin puhutaan kilpaa! Eikö moinen lörpöttely koskaan loppuisi? — Hei, pitäkää jo, kurnuttavat sammakot, suunne kiinni!

Varsinkin rakkaudenpuheissa tunsi Christophe kaikkein paksuimpana valheen: sillä siinä asiassa hän osasi jo helpoimmin verrata sitä todellisuuteen. Nämä sovinnaiset lemmenlaulut, kyyneleiset ja siivot, eivät vastanneet missään määrin miehen kiivaita haluja eikä naisen sydämentunteita. Mutta olivathan nuo, jotka olivat sellaista kirjoittaneet, toki rakastaneet, ainakin kerran elämässään! Oliko mahdollista, että he olivat rakastaneet tällä tavoin? Ei, he olivat valehdelleet, valehdelleet niinkuin kaikessa muussakin, olivat tahtoneet kaunistaa itseään ihanteellisiksi… Ihannoida! nimittäin: peljätä nähdä elämää kasvoista kasvoihin, ei pystyä erottamaan asioita miehen tavalla, sellaisina kuin ne ovat. — Kaikkialla samaa arkuutta, samaa miehisen rehellisyyden puutetta. Kaikkialla samaa hengetöntä haltioitumista, samaa mahtavaa ja valheellista juhlallisuutta, isänmaallisuudessa, juomapöydässä, uskonnossa. " Die Trinklieder " (juomalaulut) olivat ylistyksiä viinille tai maljalle: ("Oi, ihana malja…"). Uskonto — seikka, jonka piti olla välittömintä maailmassa, puhjeta sielusta yhtäkkiä kuin odottamaton lähde, — se oli tehdastavaraa, kaupaksi sopivaa valmistetta. Isänmaalliset laulut taasen rustatut lauhkeaa ja yhteen tahtiin määkivää lammaslaumaa varten… Karjukaa siis!… Hitto vie, yhäkö te jaksatte valehdella — " ihannoida " — teittepä sen sitten juopottelun, miestapon tai mielettömyyden kunniaksi!…

Christophe oli päässyt sille kehitysasteelle, että hän vihasi kaikkea ihanteellisuutta. Hän piti rehellistä raakuutta parempana kuin tällaista valhetta. — Pohjaltaan oli hän suurempi idealisti kuin muut, eikä hänellä ollut, — hänellä ei voinut olla, — pahempia vihollisia kuin nuo julkean selvät realistit, joista hän luuli pitävänpä.

Oma kiihkeä aate teki hänet sokeaksi. Häntä jääti tuo usva, tuo verettömyyttä sairastava valheellisuus, nuo "auringottomat aate-fantoomit". Hän kaipasi aurinkoa olemuksensa kaikilla voimilla. Nuorekkaassa halveksumisessaan ulkokultaisuutta kohtaan, joka häntä ympäröi tai jota hän ulkokultaisuutena piti, ei hän huomannut sitä rotunsa suurta käytännöllistä viisautta, jonka avulla se oli rakentanut vähitellen suurenmoisen ihanteellisuutensa, hillitäkseen rajuja luonnonvaistojaan ja käyttääkseen niitä hyvän palvelukseen. Rotujen sieluja eivät muuta eivätkä suuntaa uusille urille useinkaan mielivaltaiset syyt, uskonnolliset tai moraaliset määräykset, lainsäätäjät tai valtiomiehet, papit tai filosoofit: vuosisatoja kestäneet onnettomuudet ja koettelemukset karkaisevat elämään ne kansat, jotka tahtovat elää.

Samalla Christophe kuitenkin sävelsi, joskaan hänen sävellyksensä eivät olleet vailla samoja vikoja, joita hän moitti muissa, sillä taiteellinen luominen oli hänessä vastustamaton vaatimus, joka ei alistunut hänen älynsä määräämiin sääntöihin. Taiteilija ei luo järkisyistä. Hän luo pakosta. — Silloin ei riitä, että on tuntenut valheen ja enimmissä tunteissa piilevän liioittelun estääkseen itseään niihin vikoihin suistumasta: siihen vaaditaan pitkäaikaista ja vaivalloista ponnistusta; mikään ei ole vaikeampaa kuin olla täysin rehellinen nykyaikaisessa yhteiskunnassa, sillä kullakin on raskaana perintönä sukupolvesta toiseen siirtyneet mukavat tottumukset. Ja vaikeinta se on sellaisille ihmisille ja kansoille, joilla on itseään-hallitsematon tapa antaa sydämensä lakkaamatta puhua, vaikka sen olisi useasti kaikkein parhainta vaieta.

Christophien sydän oli tässä suhteessa täysin saksalainen: hän ei ollut vielä oppinut vaikenemisen hyvettä; eikähän se vielä ollut hänen iälleen ominaistakaan. Hän oli siinä kohdin isäänsä, että hän tahtoi puhua alinomaa ja puhua melua herättävästi. Hän tiesi sen vikansa, ja hän taisteli sitä vastaan; mutta se taistelu lamautti osaltaan hänen voimiaan. — Sitäpaitsi oli Christophe saanut vielä toisenkin perinnön, joka oli yhtä vaikea hävittää, se oli isoisältä tullut suunnaton vaikeus ilmaista tarkan selvästi ajatuksiaan. — Hän oli virtuoosin poika. Ja hän tunsi virtuositeetin vaarallisen viehätyksen: — suorastaan fyysillisen ilon näyttää nopsaa taitavuuttaan, tyydyttää lihastenkäyttely-haluaan, iloa voittaa, häikäistä omalla itsellään suuri, tuhatpäinen yleisö; se ilo oli melkoisen anteeksiannettavaa, melkeinpä viatonta laatua niin nuolessa miehessä kuin hän, mutta kuitenkin oli se kuolettavaa myrkkyä hänen taiteelleen ja sielulleen: — Christophe tunsi, että se oli hänen veressään; hän halveksi sitä, mutta kuitenkin antoi hän sille myöten.

Niin riuhtoivat häntä keskenään rodun ja hänen oman neronsa vaistot, hänellä oli taakkana menneisyyden painolasti, loiskasvi, joka imi hänen voimaansa ja josta hän ei jaksanut päästä irralleen. Siten hän kulki eteenpäin haparoiden, ja siinä joutui hän paljoa lähemmäksi kaikkea kelvottomaksi manaamaansa kuin hän luulikaan. Kaikki hänen sävellyksensä olivat kummallista totuuden ja pöyhkeilevän paatoksen, kirkkaan voiman ja sopertelevan typeryyden sekoitusta. Ainoastaan muutamina harvoina tuokioina kykeni hänen oma itsensä tunkeutumaan esille siitä outojen olennoiden kuolleesta kuoresta joka esti sen liikkeitä.

Hän oli aivan yksin. Hänellä ei ollut minkäänlaista opasta, joka olisi auttanut häntä nousemaan tuosta nevasta. Kun hän luuli päässeensä siitä pois, niin hän olikin vain vaipunut syvemmälle. Hän kulki edelleen sokkona ja hukkasi aikaansa ja voimiaan turhiin yrityksiin. Hän ei säilynyt miltään katkerilta kokemuksilta; eikä hän osannut tässä luomisintonsa kaaosmaisessa epäjärjestyksessä arvostella, mikä kaikesta hänen luomastaan oli parhainta. Hän sotkeutui mielettömiin suunnitelmiin, sinfoonisten runoelmien haaveksimiseen, joiden tarkoituksen piti muka olla filosoofinen ja jotka olivat suhteiltaan suorastaan eriskummaisia. Hänen henkensä oli liian rehellinen, joten hän ei voinut kiintyä niihin pitkäksi aikaa; hän hylkäsi ne suunnitelmansa äitelin mielin jo ennenkuin oli luonnostellut niistä ensimäistäkään osaa. Joskus hän otti tulkitakseen sävelillä runouden saavuttamattomimpia tuotteita. Silloin hän joutui rämpimään alalla, joka ei ollut hänen omansa. Kun hän sommitteli itse näyttämöasetuksiaan, — (sillä hän ei epäröinyt ryhtyä mihin tahansa), — syntyi siitä suurinta mielettömyyttä; ja kun hän takertui Goethen, Kleistin, Hebbelin tai Shakespearen mestariteoksiin, ymmärsi hän ne aivan päin mäntyyn. Ei sentähden, ettei hänellä olisi ollut älyä, vaan siksi, ettei hänellä ollut itsekritiikkiä. Hän ei voinut vielä ymmärtää toisia, koska hänellä oli selvittämistä vielä itsessäänkin; minnepäin hän kääntyikin, löysi hän aina vain oman lapsellisen ja pöyhistelevän sielunsa.

Näiden jo ennakolta kuolemaantuomittujen epäsikiöiden ohella kirjoitti hän myöskin joukon pikkuteoksia, jotka olivat hetkellisten tunteiden välittömiä ilmauksia, — ja ne juuri olivat luodut elämään: sävelillä tulkittuja ajatuksia, Liedejä. Niissä asettui hän kuten kaikessa muussakin rajusti entistä ja tavanomaista vastaan. Hän valitsi kaikkein kuuluisimmat laulut, jotka olivat jo sävelin käsiteltyjä, ja oli kyllin hävytön halussaan säveltää ne toisin ja totuudenmukaisemmin kuin Schumann ja Schubert. Joskus koetti hän antaa Goethen runoelmain olennoille, Mignonille, Wilhelm Meisterin harpunsoittajalle niiden todella yksilöllisen luonteen, monista vivahduksista kokoonpannun ja kuitenkin tarkan. Joskus iski hän taasen kiinni eräihin lemmen-Liedeihin, jotka säveltäjän heikkous ja yleisön latteus olivat pukeneet yhteisestä sopimuksesta äitelään ja imelään sentimentaalisuuden asuun; hän riisui ne nyt armotta alasti ja puhalsi niihin niiden alkuperäisen aistillisen ja villin rohkeuden. Lyhyesti sanoen: hän koetti kaikin voimin antaa runouden olennoiden ja niiden intohimojen elää omaa elämäänsä, etteivät ne olisi pelkkiä leluja saksalaisten perheiden käsissä, jotka halusivat ainoastaan helppotajuista taideherkytystä istuessaan sunnuntaisin oluen ääressä jossakin Biergartenissa.

Mutta tavallisesti olivat runoilijat hänestä liian kirjallisia; ja hän haki mielellään yksinkertaisempia tekstejä: vanhoja Liedejä, muinaisia hengellisiä virsiä, joita hän oli lukenut eräästä kuluneesta hartauskirjasta. Hän ei koettanut suinkaan säilyttää niissä niiden kirkollista leimaa: hän käsitteli niitä häikäilemättä, aivan maallisesti, vapaasti ja elämänmukaisesti. Tai hän valitsi jonkin lyhyen raamatun psalmin, tai sananlaskuja, joskus pelkästään ohikulkiessaan kuulemansa pakinan, katkelman rahvaanomaista juttelua, lapsukaisten tuumia: — monesti kömpelöitä ja proosallisia sanoja, joiden alta kuulsi puhdas tunne. Sellaisia asioita käsitellessään hän oli omalla alallaan, ja silloin hän saavutti syvyyden, jota hänen muissa sävellyksissään ei ollut ja jota hän ei itsekään aavistanut.

Olivatpa hänen teoksensa hyviä tai huonoja, ja useimmin ne olivat huonoja kuin hyviä, yleensä ne olivat täynnä ylitsekuohuvaa elämää. Kaikki niissä ei ollut uutta: ei lähimainkaan. Christophe oli monta kertaa lattea ja proosallinen, juuri rehellisyytensä tähden; monesti hän toisti jo käytettyjä muotoja, siksi, että juuri ne tulkitsivat hänen ajatustaan, siksi, että hän tunsi juuri sillä tavoin eikä toisin. Millään ehdolla hän ei olisi pyrkinyt olemaan omintakeinen: hänestä olisi mies, joka kiusasi itseään moisilla huolilla, ollut melkoisen keskinkertainen. Hän tahtoi ainoastaan olla omaa itseään ja sanoa juuri sellaista, mitä ajatteli, välittämättä siitä, oliko se, mitä hän sanoi, sanottu jo ennen häntä vai ei. Hänellä oli ylpeä usko luullakseen sitä parhaaksi tavaksi olla omintakeinen, ja usko, ettei Jean-Christophea ollut koskaan ennen ollut ja ettei häntä tulisi olemaan milloinkaan muuta kun yhden kerran. Häikäilemättömän varmana kuin nuori ainakin tuntui hänestä kaikki vielä tekemättömältä: ja kaikki näytti hänestä olevan tehtävissä, tahi tehtävissä uudestaan. Tällainen sisäinen kyllyys, jota rajattomia lupaava elämä antoi, heitti hänet huumaten ja hiukan varomattomasti onnen helmaan. Alinomaista riemua. Se riemu ei kaivannut edes iloa, se pystyi ammentamaan voimansa surustakin: sen lähteenä oli hänessä pursuva elämän yltäkylläisyys, hänen oma voimansa, kaiken onnen ja kunnon synnyttäjä. Elää, elää täydellisesti!… Se, joka ei tunne itsessään tuota voiman huimausta, tuota elämisenhalun riemua, — suurimmankin onnettomuuden keskellä, — se ei ole taiteilija. Tämä on juuri kompastuskivi. Todellisen suuruuden tunnusmerkki on se, että hän osaa sekä ilosta että surusta riemuita. Jotkut Mendelssohn ja Brahms, lokakuisen usvan ja tihkusateen jumalat, eivät ole koskaan tunteneet sitä jumalallista voimaa.

Christophe tunsi sen itsessään; ja hän levitteli iloaan varomatta ja peittelemättä näytteille. Hän ei käsittänyt siinä mitään pahaa, hän tahtoi ainoastaan jakaa omaansa myöskin muille. Hän ei huomannut, että sellainen ilo oli enimmille ihmisille loukkaavaa, sellaisille, joilla sitä ei ole koskaan ollut ja jotka sitä aina kadehtivat. Muuten: hän välitti vähät siitä, oliko hän toisille mieleen vai ei; hän oli varma itsestään, eikä mikään tuntunut hänestä yksinkertaisemmalta kuin ilmaista vakaumuksensa toisille, — ja voittaa. Tiedottomasti hän vertaili omia rikkauksiaan muiden nuotinlykkääjien yleiseen köyhyyteen; ja hän luuli, että hänen olisi sangen helppoa saada ylemmyytensä tunnustetuksi. Liiankin helppoa. Hänen ei tarvinnut muka muuta kuin näyttäytyä.

Ja hän näyttäytyi.

Häntä odotettiin.

Christophe ei ollut koskaan salannut mielipiteitään. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli huomannut saksalaisen fariseismin, mikä ei tahdo nähdä asioita sellaisina kuin ne ovat, oli hän vannonut olevansa aina ehdottomasti ja armottoman rehellinen, olipa puhe mistä asiasta tai henkilöstä tahansa. Ja koska hän ei voinut tehdä mitään menemättä äärimmäisyyksiin, niin liioitteli hän kaikkea eriskummaisesti; hän puhui suorastaan suunnattomuuksia ja kauhisti sellaiset ihmiset, jotka eivät olleet tuhannetta osaakaan niin naiiveja kuin hän. Hän oli tavattoman tietämätön. Hän julisti jokaiselle, kenen kohtasi, mitä hän saksalaisesta taiteesta ajatteli, ja oli siitä teostaan tyytyväinen kuin ainakin ihminen, joka ei tahdo kätkeä arvaamattoman kalliita huomioitaan pelkästään itselleen. Hän ei kuvitellutkaan, että hänelle saatettaisiin olla siitä vihaisia. Heti paikalla, kun hän keksi jonkin pyhitetyn sävellyksen houkkamaisuuden, kiiruhti hän ilmoittamaan siitä asiasta kaikille, jotka tulivat häntä vastaan, niin innoissaan hän oli keksinnöstään. Hän lausui onnesta säteilevin kasvoin mitä mielettömimpiä tuomioita. Ensin ei häntä käsitetty vakavasti; hänen töykeyksilleen naurettiin. Mutta piankin huomattiin, että hän palasi samaan asiaan liian usein ja hävyttömän itsepäisesti. Näytti tosiaankin siltä kuin Christophe olisi omiin paradokseihinsa uskonut; ja tämä ei ollut enää laisinkaan hauskaa. Hän sai aikaan julkista pahennusta; keskellä konsertteja hän purki hälisevää ivaansa tai ilmaisi suuria mestareita kohtaan halveksumisensa milloin tai missä tahansa.

Kaikki asiat levisivät kuin kulo pikkukaupungissa: ainoaakaan hänen sanaansa ei unohdettu. Hänelle oltiin suuttuneita jo hänen viimevuotisen elämänsä tähden. Ei oltu unohdettu, kuinka julkeasti hän kuulutti seurusteluaan Aadan kanssa, eikä sitä tapausta seuranneita epäilyttäviä aikoja. Itse hän ei muistanut siitä enää mitään; kukin päivä vei tullessaan edellisen muistot, ja hän oli nykyään jo sangen kaukana siitä, mitä hän oli ollut kaksi kuukautta aikaisemmin. Mutta muut muistivat hänen puolestaan erinomaisesti: ne nimittäin, joiden tehtävänä kaikissa pikkukaupungeissa on pistää tunnontarkasti kirjoihinsa kaikki naapurien viat, kaikki heitä koskevat surulliset, rumat ja loukkaavat tapahtumat, ettei mitään vain hukkaan joutuisi. Christophen uudet kummallisuudet sijoitettiin nyt hänen nimelleen kirjoihin hänen entisten syntiensä alle. Ne seikat valaisivat toinen toistaan: moraalisten tunteiden loukkaamiseen lisäksi tuli nyt sopimaton käyttäyminen. Suopeimmat sanoivat hänestä:

— Hän tahtoo olla erikoinen.

Mutta enimmät vakuuttivat:

Total verrückt! (Pähkähullu).

Sitäpaitsi alkoi levitä hänestä toinen yhtä ankara ja vielä vaarallisempi mielipide, — ja sen menestyksen takasi tuon mielipiteen korkea alkuperä: kerrottiin, että Christophe linnassa, jossa hän edelleen kävi säännöllisesti virallisessa tehtävässään, oli ollut kerran niin epähieno, että oli itsensä suurherttuan kanssa puhuessaan ilmaissut suorastaan vihastuttavalla tavalla mielipiteitään maan kunnioitetuista mestareista. Hän oli, niin juteltiin, sanonut Mendelssohnin Eliasta "ulkokultaisen papin isämeidäksi", ja eräitä Schumannin Liedejä halveksivasti "Backfisch-musiikiksi": — ja sen oli hän tehnyt juuri kun kunnioitettu ruhtinas oli tullut ilmaisemaan erikoista mieltymystään noihin sävellyksiin. Suurherttua oli tehnyt hänen nenäkkyydestään sievän lopun virkkaen kuivasti:

— Teitä kuullessaan ei luulisi, herraseni, että te olette saksalainen.

Nämä niin korkealta tulleet rangaistuksen sanat upposivat myöskin syvälle alas; eikä kukaan, jolla mielessään nyt oli jotakin kaunaa Christophea kohtaan, joko hänen menestyksensä tähden tai jostakin persoonallisesta, joskaan ei sen kiihkeämmästä syystä, jättänyt muistamatta, ettei hän tosiaan ollut puhdas saksalainen. Hänen sukunsa oli isän puolelta — sen muistamme — kotoisin Belgiasta. Ei siis ollut yhtään kumma, että tuo hävytön siirtolainen koetti mustata kansallista kunniaa. Tämä selitys valaisi kaiken; ja germaanilainen itserakkaus löysi siitä erinomaisen syyn ihaillakseen vielä lisää omaa arvoaan, halveksien samalla vastustajaansa.

Tätä aivan platoonista kostoa elähytti Christophe vielä itse sangen tuntuvalla ravinnolla. On hyvin varomatonta arvostella muita silloin, kun valmistautuu itse antamaan itsensä alttiiksi muiden arvostelulle. Taitavampi ja vähemmän rehellinen taiteilija olisi ollut häveliäämpi ja kunnioittavampi puhuessaan edeltäjistänsä. Mutta Christophe ei ymmärtänyt olevan mitään syytä salata halveksumistaan keskinkertaisuutta kohtaan, enempää kuin sitä onneakaan, jota hänen oma voimansa hänelle tuotti. Ja hän toitotti tuota onnea suorastaan tahdittomalla tavalla. Vaikka Christophe oli lapsuudesta asti tottunut sulkeutumaan omaan kuoreensa, koska hänellä ei ollut seuraa, jolle hän olisi voinut uskoa ajatuksiaan, tuli hänelle viime aikoina halu purkaa muille sisuaan. Hänen ilonsa oli niin suuri, ettei hän voinut yksin sitä kantaa; hänen rintansa liian pieni, että se olisi siihen mahtunut: se olisi haljennut, ellei hän olisi saanut ilmaista iloaan muille. Muun ystävän puutteessa oli hän nyt ottanut uskotukseen vierustoverinsa orkesterissa, toisen Kapellmeisterin, nimeltään Siegmund Ochs; hän oli nuori würtenbergiläinen, lauhkea ja ovela poika, käytöksessään Christophea kohtaan aivan ylenpalttisen kunnioittava. Christophe ei voinut epäillä häntä; ja vaikka hän olisi epäillytkin, olisiko hän koskaan saattanut kuvitellakaan, että oli sopimatonta uskoa iloaan jollekin oudollekin henkilölle tai vaikkapa suorastaan viholliselle? Eikö kaikkien toisten päinvastoin pitänyt olla siitä hänelle kiitollisia? Sillä eikö Christophe tehnyt työtä heidänkin puolestaan? Hänellä oli onnea kaikille, ystäville ja vihollisille. — Hän ei aavistanut, ettei mikään ole vaikeampaa kuin pakottaa ihmiset ottamaan vastaan jotain uutta onnea; he pitävät melkeinpä entistä onnettomuuttaankin parempana kuin sitä: he tarvitsevat vuosisatoja märehdittyä ravintoa. Mutta eräs seikka on heistä vieläkin selittämättömämpää, se, että heidän pitäisi kiittää jotakuta toista tuosta onnestaan. He eivät anna sitä loukkausta anteeksi muulloin kuin ehdottomasta pakosta; ja silloinkin he valmistautuvat antamaan lahjoittajan vielä kerran sen kalliisti maksaa.

Tuhannestakaan syystä ei Christophen luottavia mielenilmauksia siis otettu kovin innokkaasti millään taholla vastaan. Mutta oli olemassa noiden tuhannen päällisiksi vielä yksi syy lisää, miksi juuri Siegmund Ochs ei sitä tehnyt. Ensimäinen Kapellmeister, Tobias Pfeiffer, aikoi näet piakkoin vetäytyä yksityiselämään; ja vaikka Christophe oli vielä sangen nuori, oli hänellä kaikki edellytykset päästä hänen seuraajakseen. Siegmund Ochs oli liian saksalainen ollakseen tunnustamatta, että Christophe ansaitsikin sen paikan, koska kerran hovi häntä siihen puolusti. Mutta hänellä oli myös liian hyvä käsitys itsestään ollakseen uskomatta, etteikö hän itse olisi ansainnut sitä paikkaa paremmin, jos vain hovi olisi hänet paremmin tuntenut. Niinpä ottikin hän Christophen kaikki mielenpurkaukset vastaan omituinen hymy huulillaan, kun Christophe saapui aamuisin teatteriin ja alkoi puhua, koettaen pysyä muka totisena, vaikka hänen koko kasvonsa säihkyivät sisällistä intoa.

— No, sanoi silloin Ochs hänelle salakavalasti hänen ohitseen mennessään, onko taas jokin uusi mestariteos päässyt päivänvaloon?

Christophe pisti kätensä hänen kainaloonsa:

— Ah, ystäväni, mikään entinen ei ole tämän veroista… Jos sinä sen kuulisit!… Perhana vieköön, se on niin hyvä. Sellaista ei ole vielä nähty, ei kuultu. Jumala auttakoon ihmisiä, kun se räjähtää heidän korviinsa! Sen jälkeen tuntee sielussaan ainoastaan yhden halun: kuolla.

Nämä sanat eivät langenneet tien oheen. Ochs ei suinkaan hänelle nyt hymyillyt eikä leikillisesti kujeillut hänen lapsellisen innostuksensa kustannuksella, sillä silloin Christophe olisi varmaan ollut valmis itse ensimäisenä nauramaan ja pyytämään anteeksi, jos hänelle vain olisi ilmaistu, että hän oli naurettava; ei, Ochs päinvastoin alkoi häntä petollisesti ylistellä; ja siten hän yllytti Christophen päästämään uusia hullutuksia; ja kun hän oli eronnut Christophesta, kiiruhti hän levittelemään niitä kaikkialle ja vääristeli ne vieläkin naurettavammiksi. Niille hohotettiin musiikkimiesten toveripiirissä kohti kurkkua, ja jokainen odotti jännityksessä vain tilaisuutta, jolloin saisi tuomita perinpohjin Christophen poloiset sävellykset. — Tuomio oli jo etukäteen aivan valmis.

Viimein se tilaisuus tuli.

Christophe oli valikoinut etevimmät koko sekasotkustaan. Ensin oli ohjelmassa hänen Hebbelin Judithiin säveltämänsä uvertyyri, runoon, jonka hurja voima oli viehättänyt häntä, tavallisen saksalaisen ponnettomuuden vastapainona; (tähän aiheeseensa hän oli alkanut jo hiukan kyllästyä, sillä vaisto sai hänet aavistamaan, että Hebbel oli ottanut tehtäväkseen näytellä neroa aina ja millä hinnalla tahansa). Sitten seurasi sinfonia, jonka nimenä oli Arnold Böcklinin pateettinen: Elämä on unelma, ja mottona Vita somnium breve. Loppuosan muodosti sarja Liedejä ja eräitä klassillisia kappaleita, ynnä muuan Ochsin sepittämä Festmarsch, juhlamarssi, jonka Christophe oli tarjoutunut toveruuden vuoksi ottamaan ohjelmaansa, vaikka hän pitikin sitä melkoisen vähäpätöisenä.

Näistä sävellyksistä ei harjoituksissa mennyt paljoa hukkaan. Vaikkei orkesteri laisinkaan ymmärtänyt näitä uusia esityksiään ja vaikka jokainen sen jäsen olikin mielessään tällaisesta uudesta musiikista ällistynyt, niin ei kukaan heistä vielä ollut ehtinyt muodostaa siitä omaa mielipidettään, varsinkaan, koska kukaan heistä ei siihen pystynyt ennenkuin yleisö oli ilmaissut siitä ajatuksensa. Sitäpaitsi teki Christophen varmuus voimakkaan vaikutuksen noihin soittajiin, jotka olivat tottelevaisia ja kuriin kasvatettuja niinkuin ainakin hyvässä saksalaisessa orkesterissa. Ainoa tukaluus tuli laulajattaresta. Hän oli tuo Tonhallen konserttien sinipukuinen kuuluisuus. Hän oli siihen aikaan maineessa kaikkialla Saksassa: tämä erinomainen perheenäiti tulkitsi Brünhildeä ja Kundryä Dresdenissä ja Bayreuthissä keuhkojen voimalla, jota vastaan ei ollut väittämistä. Mutta jos hän olikin wagnerilaisessa koulussa oppinut sen taidon, josta tuo koulu syyllä ylpeilee, nimittäin lausumaan selvästi, sinkauttamalla kerakkeet kauas läpi ilman ja erottamaan ääntiöt ja nakkaamaan ne kuin nuijalla lyöden ällistelevälle yleisölle, niin ei hän siellä kuitenkaan ollut oppinut taitoa olla luonnollinen, — senhän ymmärtää. Jokaisesta sanasta tuli kohtalokas: kaikki oli korostettua; tavut kulkivat lyijyanturoin; jok'ainoasta lauseesta muodostui oikea murhenäytelmä. Christophe pyysi häntä hiukan hillitsemään dramaattista voimaansa. Laulajatar suostui siihen ensin melkoisen taipuisasti; mutta sitten saivat hänen luonteenomainen raskautensa ja halunsa näyttää äänivarojaan hänet valtaansa. Christophe hermostui. Hän huomautti kunnianarvoiselle naiselle, että hän tahtoi tulkita sanoilla eläviä ihmisiä eikä Fafner-käärmettä puhetorvineen. Laulajatar otti, — kuten voi arvata, — tämän nenäkkyyden hyvin pahakseen. Hän sanoi tietävänsä, Jumalan kiitos, mitä oli laulaa, ja että hänellä oli ollut kunnia esittää Brahmsin Liedejä itsensä tuon suuren mestarin läsnäollessa, ja ettei Brahms koskaan kyllästynyt kuulemaan niitä hänen esittäminään.

— Sen pahempi! Sen pahempi! huudahti Christophe.

Laulajatar kysyi ylimielisesti hymyillen häneltä, mitä tuo arvoituksellinen huudahdus merkitsi. Christophe vastasi, että koska Brahms ei ollut kertaakaan elämässään tiennyt, mikä on luonnollista, niin olivat hänen ylistyksensä niin pahaa moitetta kuin olla saattaa, ja vaikka Christophe joskus oli sangen kohtelias, kuten laulajatar tässä oli huomauttanut, niin koskaan ei hän olisi mennyt sanomaan laulajattarelle mitään niin epäkohteliasta kuin tuo Brahms.

Inttelyä jatkui tähän tapaan; ja laulajatar esitti laulut yhä itsepäisesti omaan kuosiinsa, pateettisesti ja työntäen ne täyteen melodramaattisia efektejä, — kunnes Christophe viimein sanoi hänelle jyrkästi huomaavansa hyvin, että se oli laulajattaren luonteesta johtuvaa ja ettei sitä voinut muuttaa; ja koska ei hänen Liedejään osattu laulaa oikein, oli parasta olla esittämättä niitä ollenkaan: Christophe sanoi pyyhkivänsä ne ohjelmasta. — Silloin oli jo konsertin edellinen ilta, noihin Liedeihin luotettiin paljon: laulajatar itsekin oli niistä puhunut; hän oli tarpeeksi musikaalinen ymmärtääkseen edes osaksi niiden arvon. Christophe asettui nyt häntä vastustamaan, mutta koska hän ei ollut varma, etteikö huominen konsertti ehkä saattanut perustaa tuon nuorenmiehen mainetta, niin hän ei tahtonut joutua huonoihin väleihin ehkä nousevan tähden kanssa. Laulajatar taipui siis yhtäkkiä; ja viimeisessä harjoituksessa alistui hän kärsivällisesti kaikkeen, mitä Christophe häneltä vaati. Mutta kuitenkin hän oli itsepintaisesti päättänyt noudattaa omaa makuaan, — konsertissa.

Suuri päivä tuli. Christophe ei ollut yhtään rauhaton. Hän oli liiaksi musiikkinsa vallassa voidakseen asiaa arvostella. Tosin hän kuitenkin tunsi, että hänen teoksensa tarjosivat paikka paikoin tilaisuuden naurettavalle tulkinnalle. Mutta mitä se nyt merkitsi? Ei voi kirjoittaa mitään suurta joutumatta vaaraan olla naurettava. Päästäkseen asian pohjaan täytyy uhmata yleistä mielipidettä, kohteliaisuuden ja häveliäisyyden tapoja, olla välittämättä yhteiskunnan valheista, joiden alla sielu nukkuu tukahdutettuna. Ellei tahdo säikyttää ketään ja pyrkii ainoastaan menestykseen, täytyy tyytyä koko iäkseen pysymään sovinnaisella keskitasolla ja antaa keskinkertaisille ihmisille ainoastaan keskinkertaista totuutta, sitäkin laimennettuna, vedellä sekoitettuna, sillä sitä he ainoastaan kykenevät sulattamaan. Mutta oikean kyvyn tulee olla omalla puolellaan elämää. Ei ole suuri, ellei ole tallannut tuollaista levottomuutta jalkoihinsa. Christophe sen tallasi. Hänelle saatettiin kyllä viheltää: hän oli varma, että välinpitämättömäksi ei yleisö jäisi. Häntä huvitti, kun hän ajatteli, miten eräiden hänen tuttaviensa naamat vääntyisivät, kun he kuulisivat sen tai sen hiukan uskalletun kappaleen. Hän odotti tuimaa kritiikkiä: hän hymyili sille jo etukäteen. Joka tapauksessa täytyi sellaisen olla sokea — tai kuuro, joka — kieltää, ettei hänen tuotteissaan ollut voimaa, — miellyttävää tai ei, mitä väliä sillä?… Miellyttävää! Rakastettavaa!… Voima, se yksinään riitti. Sen oli päästävä uomaansa ja vietävä kaikki mukanaan niinkuin Rhein…

Tuli ensimäinen vastoinkäyminen. Suurherttua ei saapunut tilaisuuteen. Ruhtinaallisessa aitiossa istui ainoastaan hovin vähäpätöisiä statisteja: muutamia hovinaisia. Christophe ärtyi siitä, käsittämättä oikein, miksi. Hän ajatteli: "Se hölmö tahtoo näyttää epäsuosiotaan. Hän ei tiedä, miten suhtautua teoksiini: pelkää nolaavansa itsensä." Hän kohautti hartioitaan eikä ollut välittävillään sellaisesta joutavasta pikkuseikasta. Muut ottivat sen kyllä huomioonsa: se oli ensimäinen kelpo läksy, ja uhkaus tulevaisuuden varalta.

Yleisö ei ollut sen halukkaampi kiiruhtamaan tilaisuuteen kuin sen isäntäkään: kolmannes salia oli tyhjänä. Christophe ei saattanut estää itseään katkerin mielin ajattelemasta, miten täynnä sali oli hänen lapsuutensa konserteissa. Jos hän olisi ollut hiukan kokeneempi, ei hän olisi tätä muutosta ällistynyt; Christophesta olisi nyt ollut aivan luonnollista, että häntä kuulemassa oli vähemmän ihmisiä hänen esittäessään jotakin arvokasta kuin hänen soittaessaan jotakin joutavaa: sillä suurinta osaa yleisöstä ei vedä suinkaan puoleensa musiikki, vaan itse soittaja; ja onhan luonnollista, että soittaja, joka on täysikasvuinen ja samanlainen kuin muutkin ihmiset, kiinnittää paljoa vähemmän mieltä kuin lapsenmekkoon puettu taiteilija, joka liikuttaa helliä tunteita ja huvittaa töllistelijöitä.

Kun Christophe oli turhaan odottanut salin täyttymistä, päätti hän alkaa. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että näin oli parempi: "Vähän ystäviä, mutta hyviä". — Se hänen optimisminsa ei näyttäytynyt kuitenkaan kauan hyvin perustelluksi.

Kappaleet seurasivat toisiaan hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa. Yleisö saattaa kuunnellessaan olla vaiti sentähden, että sen tunne on valmis joka hetki purkautumaan yli laitojensa, niin on se joutunut esityksen valtaan. Mutta tässäpä hiljaisuudessa ei ollut yleisössä mitään sisältöä. Ei kerrassaan mitään. Se oli pelkkää torkkumista. Aivan tyhjää. Tunsi, että jokainen sävel suistui välinpitämättömyyden kuiluun. Christophe seisoi yleisöön selin ja johti orkesteriaan, mutta kuitenkin hän huomasi kaikki, millaista salissa oli, huomasi sen sisäisillä tuntosarvillaan, jollaiset jokaisella oikealla soittajalla on ja joilla hän voi aavistaa, saako hänen soittonsa kaikua kuuntelijain sydämissä. Hän löi yhä tahtia ja koetti kiihdyttää itseään, vaikka häntä hyytikin jo se ikävystymisen sumu, joka nousi häntä kohti tuolta alhaalta katsomosta ja hänen takaansa aitioista.

Viimein loppui uvertyyri; ja sali taputti käsiään. Se taputti veltosti, kylmästi, ja sitten se vaikeni. Christophesta olisi ollut parempi, jos hänet olisi huudettu alas… Vihellys edes! Yksi ainoa vihellys! Jonkinlainen elämänmerkki, ankara mielenilmaus hänen sävellystään vastaan!… — Christophe katseli yleisöä. Yleisö katseli häntä. He tutkivat mielipidettä toistensa silmistä. He eivät kuitenkaan sitä löytäneet ja vaipuivat välinpitämättömään tilaansa.

Soitto aikoi uudestaan. Nyt tuli sinfonian vuoro. — Christophe tuskin jaksoi johtaa sitä loppuun. Monta kertaa hän oli heittää tahtipuikkonsa nurkkaan ja rynnätä matkaansa. Ympäröivä tylsyys tarttui häneen, viimein hän ei ymmärtänyt itsekään, mitä hän johti, hän ei saanut henkeä keuhkoistaan, hänellä oli tuntu, että hän vajosi auttamattomasti ikävystymiseen. Ei tullut edes niitä pilkallisia supatuksia, joita hän oli odottanut eräissä sävellysten kohdissa: yleisö oli painautunut lueskelemaan ohjelmaa. Christophe kuuli takaansa ohjelmalehtien jokaisen kuiva-äänisen kahahduksen; ja sitten seurasi taas hiljaisuus, viimeiseen sointuun saakka, jolloin äskeiset veltot kättentaputukset jälleen totesivat, että ymmärrettiin nyt sen sävellyksen loppuneen. — Ainoastaan pari kolme henkilöä taputti uudestaan käsiään, kun muut lakkasivat: mutta ne taputukset eivät herättäneet vastakaikua, ja sitten ne häpeissään vaikenivat: silloin tuntui tyhjyys yhä tyhjemmältä, ja tuo pieni erehdys todisti yleisölle ainoastaan, miten ikävä sillä oikeastaan oli ollut.

Christophe oli istuutunut keskelle orkesteriaan, hän ei uskaltanut katsoa ei oikealle, ei vasemmalle. Häntä itketti, ja samalla hän vapisi vihasta. Hän olisi tahtonut kavahtaa ylös ja huutaa kaikille: "Ah, kuinka te olette minusta ikäviä! Te olette minusta sietämättömän ikäviä! Minä en jaksa tätä kärsiä!… Menkää matkaanne kaikki, kaikki!…"

Sitten vilkastui yleisö hiukan, sillä se odotti nyt laulajatarta, jolle se oli tottunut antamaan suosiotaan. Tässä Christophen kummallisten uutuuksien valtameressä, jossa yleisö harhaili ilman kompassia, oli edes tuo laulajatar jotain varmaa; tunnettu ja vankka pohja, maa, jossa ei tarvinnut peljätä eksyvänsä. Christophe aavisti yleisön ajatuksen; ja hän nauroi ilkeästi. Laulajatar puolestaan tiesi hyvin yleisön hartaan odotuksen: Christophe huomasi sen hänen kuningatarmaisista kasvonilmeistään, mennessään ilmoittamaan hänelle, että nyt oli hänen vuoronsa esiintyä. He katsoivat toisiinsa vihamielisesti. Christophe ei tarjonnut hänelle käsivarttaan, vaan pisti päinvastoin kädet taskuunsa ja antoi laulajattaren mennä näyttämölle yksin. Laulajatar meni hänen ohitseen raivoissaan ja nolattuna. Christophe seurasi häntä kyllästyneen näköisenä. Heti, kun laulajatar ilmestyi, puhkesi sali osoittamaan ihastustaan hänelle: se oli koko yleisölle helpotus; kaikkien kasvot kirkastuivat, ihmiset vilkastuivat, kaikki kiikarit summattiin näyttämöä kohti. Varmana voimastaan iskeysi laulajatar Christophen Liedeihin tietysti omalla tavallaan, välittämättä ollenkaan niistä huomautuksista, joita Christophe oli hänelle tehnyt edellisenä iltana. Christophe säesti häntä, ja kalpeni. Hän tunsi kohta tämän kapinan. Heti, kun laulajatar teki ensimäisen muutoksen, löi Christophe rajusti koskettimiin, ja sanoi vimmoissaan.

— Ei!

Laulajatar jatkoi. Christophe puhalsi hänelle hänen selkänsä takaa, käheällä ja raivostuneella äänellä:

— Ei! Ei! Ei sillä tavalla…

Tuo raivoisa ärähtely, jota yleisö ei voinut kuulla, mutta josta sanaakaan ei mennyt ohi orkesterin korvain, ärsytti laulajatarta ja hän jatkoi itsepäisesti, venyttäen uhmallaan esitystä, tehden siihen pausseja, voimakohtia. Christophe ei ottanut näitä muutoksia varteen ja jatkoi vain omaa tahtiaan: niin meni kaikki lopulta hajalle. Yleisö ei huomannut mitään: oli näet hyväksytty jo pitkän aikaa sitten selviöksi, ettei Christophen musiikki voinut olla korvalle miellyttävää eikä puhdasta. Mutta Christophe oli toista mieltä ja irvisteli kuin mielipuoli; ja viimein hänen vimmansa purkausi. Hän lopetti keskellä tahtia:

— Riittää! huusi hän kohti kurkkua. Laulajatar jatkoi intonsa vauhdista vielä puoli tahtia, ja sitten keskeytti hänkin vuorostaan.

— Riittää! toisti Christophe kuivasti.

Salissa syntyi hetken ällistys. Jonkun sekunnin päästä sanoi Christophe jäätävällä äänellä.

— Aletaan alusta!

Laulajatar katsoi ymmällään häneen; hänen kätensä vapisivat; hänen teki mieli heittää nuottivihko vasten Christophen kasvoja; myöhemmin hän ei käsittänyt, kuinka hän ei ollut sitä tehnyt. Mutta hän oli nyt täydellisesti Christophen käskevän voiman ja hänen vastustamattomien sanainsa vallassa: — hän alkoi alusta. Nyt lauloi hän koko Lieder -sarjan seuraten tarkoin kaikkia neuvottuja vivahduksia: sillä hän tunsi, ettei Christophe armahtaisi hatuistakaan häntä; ja hän vapisi ajatellessaan, että tästä tulisi uusi kohtaus.

Kun hän lopetti, huusi yleisö haltioitumisen vimmassa hänet lavalle takaisin. Liedeille se ei taputtanut käsiään, vaan kuuluisalle ja ammatissaan vanhenneelle laulajattarelle, sillä se tiesi, että hänelle se voi taputtaa aina: se tiesi, että häntä se voi ihailla pelkäämättä erehtyvänsä. Sitäpaitsi tahtoi yleisö antaa hänelle hyvitystä äskeisestä kohtauksesta. Se aavisti hämärästi, vaikkei se ollutkaan aivan varma asiasta, että laulajatar oli ollut väärässä, mutta siitä oli sopimatonta, että Christophe oli uskaltanut laulajattarelle siitä huomauttaa. Huudettiin: "Uudestaan, Uudestaan." Mutta Christophe painoi päättävästi pianon kannen kiinni.

Laulajatar ei tätä uutta nenäkkyyttä edes huomannut; hän oli liian kuohuksissaan voidakseen edes ajatellakaan laulaa uudestaan. Hän poistui kiireesti näyttämöltä ja sulkeutui pukuhuoneeseensa; ja siellä purki hän neljännestunnin sydäntään, joka kuohui suuttumusta ja raivoa: hän sai hermokohtauksen, tuli oikea tulva kyyneleitä, vihaisia haukkumisia, sadatuksia Christophea vastaan, — mitään ei puuttunut. Hänen raivoisa kirkunansa kuului läpi suljetun ovenkin. Ne hänen ystävistään, joiden onnistui päästä sisään, kertoivat ulos tullessaan, että Christophe oli käyttäytynyt kuin täysi kollo. Yleinen mielipide leviää pian teatterissa. Ja kun Christophe ilmestyi takaisin lavalle johtamaan viimeistä kappaletta, uhkasikin yleisö suorastaan hirmumyrskyllä. Mutta se kappale ei ollutkaan hänen: se oli tuo Ochsin Festmarsch, jonka Christophe oli toverillisesti liittänyt ohjelmaansa. Yleisö, joka tunsi olonsa tätä vetelää musiikkia kuunnellessaan kotoisaksi, löysi silloin yksinkertaisen keinon ilmaistakseen tyytymättömyytensä Christopheen, keinon, jota käyttäen sen ei tarvinnut olla niin rohkea, että se olisi Christophelle viheltänyt: se taputti Ochsille hurjasti käsiään ja huusi tekijän esille kaksi, kolme kertaa; eikä hän suinkaan jäänyt tulematta. Ja sillä tavoin se konsertti loppui.

Arvaa helposti, että suurherttua ja hovi, — koko tuo pieni, juorunhaluinen ja ikävä maaseutukaupunki — sai tarkoin tietoonsa kaiken, mitä konsertissa oli tapahtunut. Ne sanomalahdet, jotka olivat laulajattaren ystäviä, eivät vihjailleet millään tavoin skandaaliin; mutta sen sijaan ne kaikki yksimielisesti ylistivät laulajatarta, ja tyytyivät mainitsemaan ohjelmasta ohimennen ne Liedit, jotka hän oli laulanut. Mitä taasen Christophen muihin sävellyksiin tuli, niistä lausuttiin vain pari riviä, samat tai melkein samat kaikissa lehdissä: "… Taitava kontrapunktissa. Monimutkainen kirjoitustapa. Heikko mielikuvitus. Ei melodiaa. Kirjoitti päällään eikä sydämellään. Vailla rehellisyyttä. Tahtoi olla omintakeinen…" — Seurasi sitten opettava lauselma todellisesta omintakeisuudesta, siitä, jota oli manalle menneitten mestarien, Mozartin, Beethovenin, Loeven, Schubertin, Brahmsin töissä, "noiden, jotka olivat omintakeisia ajattelematta olla sellaisia". Sen jälkeen siirryttiin luontevasti puhumaan, että suurherttuallisessa teatterissa oli päätetty esittää uudestaan Konradin Kreutzerin ooppera Nachtlager von Granada, Granadan yövartio; selitettiin pitkästi kuinka tämä "ihana musiikki oli aina yhtä raikasta ja nuorekasta kuin muinoin ensimäisenä päivänään".

Parilla sanalla: Christophen sävellykset saivat suopeammankin arvostelun puolelta osakseen täydellisen ja ällistelevän ymmärtämättömyyden; — ja niiltä, jotka eivät hänestä pitäneet, salakavalaa vihamielisyyttä, joka varustautui jo vastaisuudenkin varalta; — suuri lauma taasen, jota ei vihamielinen tai ystävällinen kritiikki liikuttanut, oli aivan vaiti. Omien ajatustensa varaan jätettynä ei suuri yleisö ajattele mitään.

Christophe oli lamaan lyöty.

Eikä hänen vastoinkäymisensä kuitenkaan ollut yhtään kummastuttavaa. Oli ainakin kolme syytä, jotka tekivät hänen teoksensa yleisölle epämiellyttäviksi. Ne eivät olleet täysin kypsät. Ja lisäksi ne olivat liian paljon edellä aikaansa, että ne olisi ensi kerralla ymmärretty. Ja lopuksi oltiin sangen hyvillään, kun saatiin hiukan läksyttää pöyhkeää nuorta miestä. — Mutta Christophen äly ei ollut niin tyyni, että hän olisi voinut huomata tappionsa jollakin tavalla oikeutetuksi. Etenkin puuttui häneltä tuota kylmää selvänäköisyyttä, jonka todelliselle taiteilijalle antaa tuskallinen kokemus, nimittäin tietoisuus, etteivät ihmiset koskaan oikein opi ymmärtämään ja että heidän tuhmuutensa on auttamaton. Christophen yksinkertainen luottamus yleisöön ja menestykseen, jonka hän luuli saavuttavansa pelkästään siitä syystä, että hän sen ansaitsi, luhistui tuossa tuokiossa. Hänestä olisi ollut luonnollista, että hänellä oli vihamiehiä; mutta se ällistytti häntä, ettei hänellä ollut ainoatakaan ystävää. Kenelläkään niistä, joihin hän oli luottanut ja jotka tähän asti olivat näyttäneet seuraavan harrastuksella hänen sävellyshommiaan, ei ollut konsertin jälkeen hänelle yhtään ainoaa rohkaisevaa sanaa. Hän koetti saada selville heidän mielipiteensä, mutta he vetäytyivät epämääräisten pakinain suojaan. Sitten tahtoi hän itsepintaisesti saada tarkan selvän heidän mielipiteistään: silloin vetivät suorimmat heistä turvakseen hänen ensimäiset teoksensa, nuo aloittelijan typeryydet. — Monta kertaa hän oli myöhemmin saava kuulla, kuinka hänen uudet teoksensa hyljättiin muka hänen entisten sävellyksiensä hyvyyden vuoksi, — ja sen tekivät samat henkilöt, jotka muutama vuosi ennen olivat tuominneet huonoiksi juuri nuo entiset teokset, silloin, kun ne aikoinaan olivat uusia: se on tavallinen sääntö. Mutta Christophe ei sitä ymmärtänyt; hän päästi nurisevan vastalauseen. Häntä ei hyväksytty, yhdentekevää; se oli hänestä vain mieleenkin, hän ei tahtonut olla kaiken maailman ystävä. Mutta se, että oltiin hänestä pitävinään eikä kuitenkaan suotu hänen kasvaa, että tahdottiin häntä pysymään kaiken ikänsä entisellään, lapsena, se meni yli rajojensa! Sellainen, joka kelpaa kaksitoista-vuotiaana, ei sovellu enää kaksikymmen-vuotiaana; ja hän toivoi, ettei hän tähän nykyiseenkään pysähtyisi, vaan muuttuisi aina, alinomaa… Millaisia hölmöjä, koettaa seisauttaa elämän juoksua!… Mielenkiintoista hänen lapsuuden sävellyksissään ei ollut itse tuo lapsellinen joutavuus, vaan voima, joka siinä piili ja joka lupasi jotakin tulevina aikoina. Ja tämän tulevan he nyt tahtoivat häneltä tappaa!… Ei, he eivät olleet koskaan ymmärtäneet, millainen hän oli, he eivät olleet milloinkaan häntä rakastaneet, enempää ennen kuin nytkään; he pitivät hänessä ainoastaan siitä, joka oli heikkoa, matalasisältöistä, siitä, joka oli hänessä samaa kuin muissa, keskinkertaisuuksissa, eivätkä suinkaan sellaisesta, mitä hän todella oli: heidän ystävyytensä perustui ainoastaan väärinkäsitykseen…

Christophe ehkä liioitteli. Mutta kuitenkin on hyvin tavallista, että kunnon ihmiset eivät kykene pitämään mistään uudesta, vaan huomaavat sen kauneuden vasta silloin, kun se on parikymmentä vuotta vanha. Heidän huonoille päilleen on uudella elämällä liian väkevä haju: ajan tuulen täytyy lieventää sen tuoksua. He ymmärtävät taideteoksen vasta silloin, kun sen on peittänyt vuosien home.

Mutta Christophe ei hyväksynyt sitä, ettei häntä ymmärretty silloin, kun hän itse oli läsnä, vaan vasta, kun hän oli mennyt. Hänestä oli hauskempi uskoa, ettei häntä ymmärretty ollenkaan eikä milloinkaan ymmärrettäisi. Ja hän raivosi. Hän teki nyt sen naurettavan virheen, että koetti tehdä ymmärretyksi itsensä, selittää, väitellä, vaikkei sellaisesta voi olla mitään apua: siinä suhteessa olisi täytynyt muuttaa koko ajan maku toiseksi. Mutta hän ei epäillyt voimiaan. Hän oli päättänyt puhdistaa väkivallalla ja täydellisesti saksalaisen maun. Siihen hänellä ei ollut mitään keinoja: moinen ei onnistunut muutamilla pakinoilla, hapuillen epämääräisiä sanoja, joilla hän karkasi rajusti ja loukkaavasti suurien mestarien kimppuun, jopa niidenkin henkilöiden, joille hän koetti asiaansa vakuuttaa. Sillä tavoin hän hankki itselleen ainoastaan muutamia vihollisia lisää. Hänen olisi pitänyt kirkastaa omat ajatuksensa, ja pakottaa sitten yleisö itseään kuuntelemaan…

Mutta silloin tarjosi onni — tai paremminkin kova onni — hänelle siihen erään keinon.

Hän istui teatteriravintolan pöydän ääressä, keskellä orkesteritovereita, jotka ottivat kovin pahakseen hänen taiteelliset tuomionsa. He eivät suinkaan olleet aivan kokonaan toista mieltä kuin hän; mutta kaikkia heitä kiehutti Christophen sanojen julkeus. Vanha Krause, altto, kunnon mies ja hyvä soittaja, joka piti vilpittömästi Christophesta, olisi tahtonut kääntää pakinan toisaalle; hän ryiskeli ja odotti tilaisuutta lyödäkseen kaiken leikiksi. Mutta Christophe ei häntä kuunnellut; hän jatkoi kahta uhemmin; ja Krause oli huolissaan ja ajatteli:

— Miksi hänen pitääkin nyt puhua kaikkea tuollaista? Jumala varjelkoon miestä! Voihan sellaista ajatella: mutta eihän sitä sovi sanoa, piru vie!

Omituisinta oli, että hän ajatteli itse "tuollaista" samoin kuin Christophe; ainakin hän tunsi aavistuksellisesti samaa, ja Christophen mielipiteet saivat kyllä hänessä heräämään kaikenlaisia oikeutettuja epäilyjä. Mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta tunnustaa sitä suoraan, ei ainakaan näin joukossa, — esteenä oli osaksi pelko nolata itsensä ja osaksi vaatimattomuus ja itseluottamuksen puute.

Weigl, kornetti, ei tahtonut oppia mitään; hän kaipasi ainoastaan tilaisuutta ihailla, olipa ihailtava mitä tahansa, hyvää tai huonoa, tähti tai kaasuvalo: kaikki oli hänelle samanarvoista; hänen ihailullaan ei ollut mitään rajoituksia: hän ihaili, ihaili, ihaili. Se oli hänelle sokea elintarve; hän kärsi, kun hänen ihailulleen tehtiin aitoja.

Sellonsoittaja Kuh kärsi vielä enemmän kuin hän Christophen sanoista. Hän rakasti sydämensä pohjasta huonoa musiikkia. Kaikki, mihin Christophe kohdisti myrkyllisen ivansa ja herjauksensa, oli hänestä kuvaamattoman rakasta: vaistomaisesti valitsi hän parhaikseen juuri kaikkein sovinnaisimmat; hänen sielunsa oli oikea kaikenlaisen kyynelöivän ja komeilevan liikutuksen säiliö. Tosin oli hänen hellä nöyryytensä kaikkia vääriä suurmiehiä kohtaan rehellistä. Hän valhetteli ainoastaan uskotellessaan itselleen, että hän jumaloi todellisia suuruuksia, — valhetteli kaikessa viattomuudessa. Onhan olemassa niitä "Brahmineja", jotka luulevat epäjumalassaan tuntevansa menneitten vuosisatain nerojen henkäystä: he rakastavat Brahmsissa Beethovenia. Kuh teki vielä enemmän: hän rakasti Brahmsia Beethovenissa.

Mutta kaikkein vimmastunein Christophen paradokseista oli fagotti, nimeltä Spitz. Hänessä ei loukkaantunut hänen musiikki vaistonsa niin paljoa kuin hänen luontainen orjallisuudentunteensa. Ennen muinoin oli muuan Rooman keisari, joka tahtoi kuolla seisoallaan. Spitz olisi tahtonut kuolla nenällään, aivan samoin kuin hän oli elänytkin: se oli hänen luonnollinen asentonsa; hän oli suorastaan autuas, kun sai maata maan tomussa kaiken sellaisen edessä, joka oli yleisesti hyväksyttyä, pyhitettyä, sellaisen, joka oli "onnistunut"; ja hän joutui aivan suunniltaan, kun estettiin häntä tuollaisesta pikentinasemasta, jota hän rakasti.

Niinpä siis Kuh nyt vaikeroitsi, Weigl viittilöi toivottomana, Krause puhui puuta heinää, ja Spitz kirkui kimeästi. Mutta Christophe ei horjunut, vaan piti äänensä ylinnä ja antoi sen kuulua, lasketellen kauheita tuomioitaan Saksasta ja saksalaisista.

Lähellä toisessa pöydässä istui muuan nuori mies, joka kuunteli heitä ja vääntelehti naurusta. Hänellä oli musta, kiharainen tukka, kauniit, älykkäät silmät, kookas nenä, joka ei kärkipuolelle päästyään tiennyt, kääntyisikö se oikealle vai vasemmalle vai ojentaisiko kasvunsa suoraan, ja siksi se hajosikin kummallekin puolelle; hänen huulensa olivat paksut ja kasvonsa yleensä vilkkaat ja sukkelat. Hän seurasi tarkoin Christophen puhetta, tähystäen hänen huuliinsa, ja jokainen Christophen sana heijastui hänen kasvoillaan mieltyneenä koiranleuan ilmeenä; koko ajan meni hänen otsansa pieniin ryppyihin, samoin ohimot, silmänurkat, sieraimien pielet ja posket. Hän irvisteli kuunnellessaan, ja vähän väliä vääristi hänen koko ruumistaan tukahdutettu nauru. Hän ei puuttunut keskusteluun, mutta ei hukannut siitä ainoatakaan sanaa. Hän oli erikoisen ihastunut, kun hän näki Christophen eräässä todistelussa Spitzin pistoksia vastaan sotkeutuvan sanoihinsa, änkyttävän, joutuvan pussiin, mongertavan vimmoissaan, kunnes hän löysi hakemansa sanan, — kokonaisen kalliomöykyn, jolla hän tahtoi murskata vastustajansa. Ja hänen riemunsa oli rajaton, kun kiihko vei Christophen kauas ajatuksen ulkopuolelle ja hän sinkosi eriskummaisia paradokseja, jotka saivat kuulijat karjumaan kuin metsänpedot.

Viimein väittelijät erosivat, väsyivät kukin omain parempain uskojensa vakuuttamiseen. Juuri kun Christophe, joka oli jäänyt yksin saliin, aikoi mennä ulos ovesta, tuli hänen luokseen tuo nuori mies, joka oli kuunnellut häntä niin ihastuksissaan. Christophe ei ollut vielä silloin häntä huomannut. Toinen otti kohteliaasti hatun päästään, hymyili ja pyysi saada esitellä itsensä:

— Franz Mannheim.

Hän anoi anteeksi epäkohteliaisuuttaan, että hän oli kuunnellut äskeistä väittelyä, ja onnitteli Christophea moisen maestrian johdosta, jolla hän oli musertanut vastustajansa. Ja hän nauroi yhä sitä ajatellessaan. Christophe katsoi häneen iloissaan ja hiukan epäluuloisesti:

— Onkohan se totta? kysyi hän; kunhan ette kujeilisi kustannuksellani?

Toinen vannoi kaiken pyhän nimessä tarkoittavansa totta. Christophen kasvot kirkastuivat:

— Minä olen teistä siis oikeassa? Te olette samaa mieltä kuin minä?

— Kuulkaa, sanoi Mannheim, totta puhuakseni minä en ole musiikkimies, minä en ymmärrä laisinkaan musiikkia. Ainoa musiikki, josta minä pidän, — (tätä en sano teitä imarrellakseni), — on juuri teidän… No niin, sen sanon näyttääkseni teille, ettei makuni kuitenkaan ole kovin huono…

— Ahah! — äännähti Christophe epäluuloisena ja kuitenkin imarreltuna, — se ei ole mikään todistus.

— Teitä on vaikea tyydyttää… No hyvä!… Minä sanon siis, niinkuin tekin: se ei ole mikään todistus. Enkä minä uskallakaan ryhtyä arvostelemaan sitä, mitä te puhuitte Saksan musiikkimiehistä. Mutta ainakin pitää se puheenne paikkansa saksalaisiin nähden yleensä, vanhoihin saksalaisiin nimittäin, kaikkiin noihin romanttisiin idiootteihin, joiden ajatus on härski, joiden mieli on kyyneleistä heltymystä ja joiden ikäloppua lorua meitä vaaditaan ihailemaan, tuota " iäti Eilistä, joka aina on ollut ja aina on oleva, ja joka on laki huomenna, koska se on laki tänään …"

Hän lausui pari, tämän ajatuksen sisältävää säettä eräästä Schillerin kuuluisasta runosta:

"… … … Das ewig gestrige, Das immer war und immer wiederkehrt."

— Ja häneen nähden ensimäisenä! — huudahti Mannheim keskellä lausumistaan.

— Keneen? kysyi Christophe.

— Torven päryyttäjään, joka tämän on kirjoittanut!

Christophe ei häntä ymmärtänyt, Mutta Mannheim jatkoi:

— Minä omalta osaltani tahtoisin, että joka viideskymmenes vuosi pantaisiin toimeen taiteen ja ajattelun kenraalisiivous eikä jätettäisi jäljelle mitään, joka on sitä ennen ollut.

— Sepä olisi perinpohjaista, sanoi Christophe hymyillen.

— Eipä läheskään, vakuutan. Viisikymmentä vuotta, sekin on jo liikaa; täytyy sanoa: aina kolmenkymmenen vuoden päästä… Tai vielä useammin!… Terveydenhoitokin sitä vaatisi. Eihän meidän kotonammekaan pidetä kokoelmittain isoisiämme. Heidät lähetetään, silloin kun he ovat kuolleet, kohteliaasti muualle, ja pannaan kivi vatsan päälle, että saadaan olla varmat, etteivät he tule takaisin. Laskevatpa muutamat hienot sielut kivelle vielä kukkiakin. Tehkööt sen, sillä ei väliä. Ainoa, mitä minä pyydän, on se, että he antavat minun olla rauhassa. Minusta nähden he puolestaan saavat olla rauhassa! Kukin taholleen: elävät toisaalle, kuolleet toisaalle.

— Onpa kuolleita, jotka ovat elävämpiä kuin itse elävät.

— Ei suinkaan! Parempi olisi sanoa, että on eläviä, jotka ovat kuolleempia kuin kuolleet.

— Ehkäpä. Joka tapauksessa on vanhaakin, joka on vielä nuorta.

— No olkoon, jos se on vielä nuorta, kyllä me sen itsekin löydämme… Mutta minä en sitä uskokaan. Se, mikä on ollut kerran hyvää, ei ole sellaista enää toista kertaa. Mikään muu kuin muuttuminen ei ole hyvää. Ennen kaikkea me tarvitsemme päästä irti vanhoista. Saksassa on liian paljon vanhaa. Surma vanhoille!

Christophe kuunteli näitä kompia sangen tarkkaavasti, ja ponnisti aivojaan vastatakseen niihin; ne miellyttivät häntä osaksi, hän tunsi niissä eräitä omia ajatuksiaan; mutta samalla hän oli tavallaan nolo, kun kuuli niitä esitettävän näin irvikuvallisessa asussa. Mutta koska hän luuli, että muut olivat yhtä vakavia kun hänkin, niin ajatteli hän, että ehkäpä Mannheim, joka näytti oppineemmalta kuin hän ja puhui sujuvammin, oli oikeassa ja teki Christophen omista mielipiteistä loogilliset johtopäätökset. Tuo ylpeä Christophe, jolle ihmiset eivät voineet antaa anteeksi muka hänen itsetuntoaan, oli päinvastoin sangen vaatimaton, joten ne, jotka olivat saaneet paremman kasvatuksen kuin hän, voivat helposti vetää häntä nenästä, — jos he vain suostuivat olemaan kopeilematta siitä, epämiellyttävää kiistaa välttääkseen. Mannheim huvitteli omilla paradokseillaan ja antoi kielensä laulaa niin vapaasti, että joutui lopulta sellaisiin hulluihin loruihin, joille hän itsekin sisällisesti nauroi; hän ei ollut tottunut siihen, että hänen sanansa käsitettiin vakavasti; ja häntä huvitti tavattomasti, kun hän näki, millä ankaralla ponnistuksella Christophe ryhtyi aivan todella pohtimaan hänen sutkauksiaan ja koetti ymmärtää niitä. Ja vaikka hän loikin oikeastaan asian leikiksi, oli hän hyvillään, että Christophe piti häntä niin tärkeänä olentona; Christophe oli hänestä samalla naurettava ja viehättävä.

He erosivat hyvinä ystävinä; eikä Christophe hämmästynyt yhtään, kun hän sitten kolme tuntia myöhemmin samassa teatterissa, harjoitusten ajalla, näki Mannheimin pään pistäytyvän sisään siitä pienestä ovesta, joka toi orkesteriin, säteilevänä ja irvistelevin ilmein Ja iskien hänelle salaperäisesti silmää. Kun harjoitus loppui, meni Christophe Mannheimin luokse. Mannheim pisti kätensä tuttavallisesti hänen kainaloonsa:

— Onko teillä hetkinen aikaa?… Kuulkaapas, minulle tuli eräs ajatus. Ehkä se teistä on aivan mieletön… ettekö tahtoisi kirjoittaa kerran oikein perinpohjin, mitä ajattelette musiikista ja muusikoista? Sen sijaan, että tuhlaatte vain sylkeä saarnatessanne neljälle soittokuntanne hölmölle, joista ei ole muuhun kuin puhaltamaan ja kihnaamaan puunkappaleita, eikö teidän olisi parempi kääntyä suuren yleisön puoleen?

— Eikö muka parempi? Ja että tahtoisinko?… Peijakas vie! Ja te haluatte, että minun pitäisi kirjoittaa? Minun, kaikkea nyt!…

— Tällainen on ehdotukseni… Meitä on muutamia, eräitä ystäviäni ja minä: Adalbert von Waldhaus, Raphael Goldenring, Adolf Mai ja Lukianus Ehrenfeld, — jotka olemme perustaneet aikakauskirjan, kaupungin ainoan kunnollisen aikakauskirjan, sen nimi on Dionysos … (Tunnette kai jo sen?…) Me ihailemme teitä kaikki, ja me iloitsisimme, jos te liittyisitte avustajiimme. Tahtoisitteko hoitaa siinä musiikkiarvostelua?

Christophe joutui aivan ymmälle moisesta kunniasta: hän paloi halusta myöntyä; mutta hän pelkäsi, ettei hän olisi siihen hommaan kyllin arvokas: hän ei osannut kirjoittaa artikkeleita.

— Mitä joutavia, sanoi Mannheim, olen varma, että te osaatte sangen hyvin. Kun teistä tulee kriitikko, on teillä oikeus kaikkeen. Yleisöä ei tarvitse kursailla. Se on aina auttamaton nauta. Taiteilija ei vielä ole mitään: taiteilija on jonkinlainen komediantti, jonka kaikki saavat viheltää ulos. Mutta kriitikko taas on mies, jolla on oikeus sanoa: "Viheltäkää ulos tuo taiteilija!" Koko yleisö jättää ajattelemisen vaikeudet hänen huolekseen. Ajatelkoon mitä tahansa, kun hän vain on jotain ajattelevinaan. Kunhan vain annatte noille kaakattaville ankoille ruuan, on samantekevä, mitä rehua ne syövät: ne ovat hyvin kaikkiruokaisia.

Christophe suostui viimein ehdotukseen ja kiitti ylen hartaasti. Hän vaati ainoastaan yhtä seikkaa, nimittäin oikeutta puhua kaikki, mitä hän tahtoi.

— Tietysti, tietysti, vastasi Mannheim. Täydellisin vapaus! Me olemme kaikki vapaita.

Mannheim karkasi kolmannen kerran Christophen kimppuun eräänä iltana näytännön jälkeen esitelläkseen hänet Adalbert von Waldhausille ja toisille ystävilleen. He ottivat hänet sydämellisesti piiriinsä.

Paitsi Waldhausia, joka oli seudun vanhaa aatelissukua, olivat he kaikki juutalaisia ja hyvin rikkaita: Mannheim oli pankkiirin poika; Goldenring tunnetun viiniviljelysten omistajan; Mai taasen erään metallitehtaan johtajan, ja Ehrenfeld mahtavan jalokivikauppiaan. Heidän isänsä olivat tuota vanhaa israeliittiheimoa, uutteraa ja sitkeää, joka pysyy lujasti kiinni rotunsa hengessä ja nostaa varallisuutensa kukoistukseen tuimalla tarmolla, nauttien enemmän juuri tuosta tarmosta kuin itse rahoista. Pojat näyttivät vakituisesti luoduilta hävittämään, mitä isät olivat rakentaneet: he pitivät pilkkanaan perheittensä ennakkoluuloja ja noiden vanhojen kokoamiskiihkoa, joka muistutti säästäväin ja toimeliaiden muurahaisten hommaa. He näyttelivät taiteilijaa ja olivat halveksivinaan rikkautta, nakkelevinaan sitä muka tuuleen. Mutta tosiasiassa ei heidän käsistään paljoakaan luiskahtanut; ja mitä hullutuksia he tekivätkin, aina he säilyttivät jossakin määrin selvänäköisyytensä ja käytännöllisen vaistonsa. Sitäpaitsi pitivät isäukot heitä silmällä ja tarpeen tullen aisoissa. Mannheim, tuhlaavaisin heistä kaikista, olisi tosiaankin antanut mennä kaiken, mitä hän omisti: mutta hän ei omistanut koskaan mitään; ja vaikka hän sadatteli kamalasti isänsä ahneutta, nauroi hän kuitenkin itsekseen sanoilleen partaansa, ja arveli, että ukko on oikeassa. Kaiken kaikkiaan ei heistä ollut muita kun Waldhaus, joka oli omaisuutensa herra; hän ottikin asian vakavasti ja antoi rahaa ja piti taloudellisesti pystyssä aikakauskirjaa. Hän oli runoniekka. Hän kirjoitti "Polymetrejä", Arno Holzin ja Walt Whitmanin tyyliin, värssyjä, joista joka toinen rivi oli sangen pitkä ja joka toinen hyvin lyhyt, joissa oli paljon pisteitä, kaksia ja kolmia pisteitä, huutomerkkejä, ajatusviivoja, isojakirjaimia, harvennuksia, alleviivauksia: ne näyttelivät niissä sangen suurta osaa, samoin kuin alliteratsiooni ja toistaminenkin, — yhden sanan, rivin tai kokonaisen lauseen uudistaminen. Hän pujotti runoihinsa myöskin kaiken maailman muukalaiskielisiä sanoja. Hän väitti noudattavansa runoilussaan (ei tiedetty oikein, millä tavoin) Cezannea. Totta puhuaksemme hän oli sievä runollinen sielu, jossa joutavat pikkuseikat herättivät hienoja, erikoisia aistimuksia. Hän oli sentimentaali ja kuiva, naiivi ja keikaileva; hänen suurella työllä rustatut runonsa kiemailivat muka huolimattomalla ja hienostelevalla vapaudella. Hän olisi kyllä kelvannut runoilijaksi hienoston piireissä. Mutta hänen tapaisiaan oli jo yllin kyllin aikakauslehtien palstoilla ja salongeissa; ja hän tahtoi olla ainoa laatuaan. Hän oli saanut päähänsä näytellä ylimystä, joka on kaikkien luokkansa ennakkoluulojen yläpuolella. Oikeastaan hän oli kiinni niissä lujemmin kuin moni muu; mutta sitä hän ei tunnustanut. Hän oli keksinyt huvikseen ympäröidä johtamassaan aikakauskirjassa itsensä juutalaisilla, ärsyttääkseen omaisiaan, jotka olivat kiihkeitä antisemiittejä, ja näyttääkseen itselleen, että hän oli vapaa henki. Hän käyttäytyi sanomalehtitovereitaan kohtaan muka hyvin hienostuneen tasa-arvoisesti. Mutta pohjaltaan hän halveksi tyynesti ja rajattomasti heitä. Hän tiesi hyvin, että he käyttivät mielellään kyllä hänen nimeään ja rahojaan; ja hän salli heidän niin tehdä, saadakseen suloisen ilon halveksia heitä.

Ja hekin puolestaan halveksivat häntä, että hän luulotteli muka sitä jalomielisesti sallivansa, sillä he tiesivät sangen hyvin, että siitä sallimisesta oli hänelle etua. Lahja lahjasta! Waldhaus luovutti heille nimensä ja varallisuutensa; ja he toivat hänelle kykynsä, liikevaistonsa ja tilaajia. He olivat älyllisesti paljoa vikkelämpiä kuin hän. Eivät silti suurempia persoonallisuuksia. Päinvastoin ehkä paljon pienempiä. Mutta tässä pikkukaupungissa olivat he, kuten juutalaiset aina ja kaikkialla, — rotueronsa vuoksi, joka on vuosisatoja eristänyt heidät toisista ja teroittanut heidän ilkkuvaa huomiokykyään, — tässä kaupungissa he olivat muita kaukonäköisemmät, kaikkein herkimmät huomaamaan naurettavat puolet kaikissa lahonneissa laitoksissa ja vanhenneissa ajatuksissa. Mutta kun heidän luonteensa ei ollut läheskään niin vapaa kuonasta kuin heidän älynsä, niin ei tuo tarkkanäköisyys estänyt heitä suinkaan pilkatessakin käyttämästä hyväkseen noita laitoksia ja ajatuksia, sensijaan, että he olisivat ryhtyneet niitä uudistamaan. Vaikka he julistivat vapaita ja riippumattomia oppeja, olivat he samoin kuin aatelismies Adalbert pelkästään pikkukaupungin keikareita, rikkaita ja joutilaita nuoriaherroja, jotka harjoittivat kirjallisuutta urheilun ja kuhertelun kannalta. He pukeutuivat kyllä maailmanmullistajiksi, mutta olivatkin sangen vaarattomia pikku piruja, jotka eivät koskaan karanneet muiden kuin muutamien aseettomien ihmisten kimppuun, sellaisten, joiden he eivät peljänneet pystyvän heitä vahingoittamaan. He varoivat rikkomasta välejään yhteiskunnan kanssa, sillä he tiesivät, että siihen he kerran joutuisivat itsekin, elääkseen siinä aivan rauhassa niinkuin kaikki muutkin, tyytyen hyvin noihin ennakkoluuloihin, joita vastaan he aikoinaan nuorina olivat taistelleet. Ja kun he joskus uskalsivat tehdä valtiokeikauksen, tai reklaamikeikauksen, ja ryntäsivät pauhaten taisteluun jotakin päivän epäjumalaa vastaan, — sellaista nimittäin, joka alkoi jalustallaan jo horjua, — niin silloinkaan he eivät toki polttaneet laivojaan; vaaran tullen he pujahtivat niihin takaisin. Ja kuinka taistelu lopulta päättyikin, kun se päättyi, aina meni pitkä aika ennenkuin alettiin uusi; poroporvarit saivat heistä nähden nukkua rauhassa. Ainoa, mitä nämä uudet Davidsbündlerit tahtoivat, oli tunnustus, että he olisivat kyllä voineet olla kamalia, jos olisivat tahtoneet: — mutta sellaista eivät he tahtoneet. Heistä oli hauskempaa sinutella taiteilijoita ja istua illallisilla sieväin näyttelijättärien kanssa.

Christophe tunsi olonsa oudoksi tässä piirissä. Nuo herrat puhuivat ennen kaikkea naisista ja hevosista; ja he puhuivat niistä sangen mauttomalla tavalla. He olivat sangen oksattomia. Adalbertin ääni oli väritön ja hidas, hän puheli perinpohjaisen hienostuneesti, sekä ikävystyneen että ikävystyttävän kohteliaasti. Adolf Mai, aikakauslehden sihteeri, raskastekoinen ja tanakka, pää painuksissa hartioiden välissä, töykeän näköinen mies, tahtoi aina olla oikeassa; hän sanoi aina lopullisen, ratkaisevan sanan, ei kuunnellut koskaan, mitä muut hänelle väittivät, näytti halveksivan puhuttelutoverinsa mielipiteitä ja vielä enemmän itse puhuttelijaa. Goldenringia, kuvaamataiteiden taidearvostelijaa, vaivasivat hermonykäykset ja hänen silmänsä räpyttivät alinomaa suurten silmälasien takaa, — ja hän piti, luultavasti taiteilijatuttaviaan matkiakseen, pitkää tukkaa, tupakoi vaiti ja märehti lauselmia, joita hän ei koskaan puhunut loppuun saakka, ja viittaili epämääräisesti peukalollaan ilmaan. Ehrenfeld, joka oli peni, kaljupäinen, hymyilevä ja vaaleapartainen, hienon ja rasittuneen näköinen, kyömynenä, kirjoitti aikakauskirjaan muodeista ja ylhäismaailman pakinoita. Hän puhui leikittelevällä ja lauhkealla äänellä mitä törkeimpiä asioita; hän oli älykäs, mutta ilkeä ja joskus epäjalo. — Kaikki nämä nuoret miljonäärit olivat anarkisteja kuten heidän arvoonsa sopi: kun omistaa yhteiskunnassa kaiken mahdollisen, on suurin ylellisyys kieltää tuo yhteiskunta; sillä tavoin pääsee kaikista velvollisuuksista sitä kohtaan. On silloin kuin varas, joka ryösti matkustajan ja sanoi hänelle: — "Mitä sinä tässä vielä teet? Mene matkaasi! Minä en tarvitse sinua enää."

Koko joukosta oli Christophe mieltynyt ainoastaan Mannheimiin: hän oli tosiaan elävin heistä. Häntä huvitti kaikki, mitä hän itse sanoi ja mitä yleensä sanottiin; hän änkytti, mongerteli, etsi sopertaen sanoja, virnakoi, puhui, sekasotkua, hänen oli mahdotonta seurata minkään asian järkevää pohdintaa tai tietää tarkoin, mitä hän itsekään ajatteli; mutta hän oli hyvä poika, ei kantanut kaunaa kenellekään, eikä ollut rahtuakaan kunnianhimoinen. Ehkä hän ei tosin ollut aivan rehellinen: hän näytteli aina jotakin osaa, mutta sen hän teki viattomasti, eikä hän sillä vahingoittanut ketään. Hän pillastui alinomaa joihinkin eriskummaisiin utopioihin, — jotka tavallisesti olivat hyvin yleviä. Hän oli liian älykäs ja ilveilevä uskoakseen täydellisesti sellaiseen; hän osasi hyvin säilyttää kylmäverisyytensä kiivaissakin kohtauksissa, eikä hän koskaan nolannut itseään rupeamalla sovittamaan teorioitaan käytäntöön. Mutta hän tarvitsi jotakin narrinnahkaa: sellainen oli hänelle leikkiä, ja hän tahtoi aina uutta lelua. Nykyään oli hänen narrinkulkusenaan hyvyys. Hänelle ei tietysti riittänyt se, että hän olisi ollut pelkästään hyvä; hän tahtoi näyttää hyvältä; hän saarnasi hyvyyttä, ja omisti itselleen sen ulkonaiset naamiot. Omaistensa kuivan ja kylmän liikemieshengen ja saksalaisen rigorismin, militarismin ja poroporvariuden vastustamishalusta hän oli tolstoilainen, Nirvanan palvelija, evankelisti, buddhalainen, — hän ei tiennyt itsekään, mitä kaikkea hän oli, — pehmeän, selkärangattoman, anteeksiantavan ja siunaavan moraalin apostoli, moraalin, jonka mukaan oli hyvin helppo elää ja joka antoi summakaupalla anteeksi kaikki synnit, varsinkin liekkuman aiheuttamat; hän ei salannut suoranaista suopeuttaan noita syntejä kohtaan, jopa antoi paljon niukemmin anteeksi hyveelle kuin niille; tuo moraali oli siis pelkästään jonkinlainen huvittelusopimus, joka oli tehty keskinäisen ymmärtämyksen pohjalle kevytmielisyyttä varten ja koristettu huvin vuoksi sievällä pyhimyssäteiköllä. Siinä piili pieni ulkokultaisuus, joka ei herkistä hajuhermoista haiskahtanut oikein hyvältä ja olisi ollut aivanpa iljettävää, jos asianomaiset olisivat ottaneet sen vakavasti. Mutta niin he eivät tehneet; he huvittelivat sillä itsekin. Tällainen koirankurinen hyvyys ja kristillisyys odotti muuten vain jotakin sopivaa tilaisuutta valitakseen jonkin uuden narrinhiipan, minkä tahansa, yhdentekevää: sen sopi olla esimerkiksi raa'an voiman, imperialismin, "nauravain jalopeurain" ihailua. — Mannheim näytteli tätä ilveilyä koko sydämensä halusta; hän antautui siihen sieluineen; hän puki ylleen vuorotellen kaikki sellaiset tunteet, joita hänellä ei todellisuudessa ollut, ja riisui ne sitten päältään ja muuttui jälleen samaksi, vanhaksi kunnon juutalaiseksi kuin nuo muutkin, säilyttäen koko ajan rotunsa älyn. Hän oli sangen miellyttävä ja ärsyttävä olento.

Nyt otti Mannheim joksikin aikaa Christophen keppihevosekseen. Mannheim käytti vannoskellessaan pelkkää Christophen nimeä; hän toitotti sitä kaikkialle. Hän päryytti ystäviensä korvat lukkoon virittäessään dityrambeja Christophelle. Niistä päättäen täytyi uskoa, että Christophe oli nero, harvinainen mies, joka sävelsi hassunhyvää musiikkia ja varsinkin puhui hämmästyttävällä tavalla ja oli kovin älykäs, — vieläpä kaupan päälle kaunis: puhdaspiirteinen suu, ihanat hampaat! Mannheim lisäsi siihen vielä, että Christophe ihaili häntä.

Viimein hän vei Christophen kotiinsa eräänä iltana päivällisille. Ja Christophe sai olla tuttavallisessa seurassa uuden ystävänsä Franzin isän, pankkiiri Lothar Mannheimin, ja hänen sisarensa, Judithin kanssa.

Ensi kertaa hän nyt tunkeusi juutalaiseen kotiin. Vaikka juutalaisia oli tuossa pikkukaupungissa sangen runsaasti ja vaikka heillä oli siellä merkittävä paikka, koska he olivat rikkaita, koossapysyvät ja älyllisesti huomattavia, niin elivät he kuitenkin melkoisesti erillään muista kaupunkilaisista. Kansassa piili heitä kohtaan itsepintaisia ennakkoluuloja ja salainen vihamielisyyskin, joka oli vahingotonta, mutta kuitenkin halveksivaa. Samaa mieltä oli myöskin Christophen suku. Hänen isoisänsä ei ollut pitänyt juutalaisista; mutta aivan kuin kohtalon ivalla olivat hänen kaksi parasta oppilastaan — (toisesta tuli sittemmin säveltäjä, toisesta kuuluisa virtuoosi) — olleet molemmat juutalaisia. Siitä oli tuo kunnon mies aivan onneton: sillä joskus hän olisi tahtonut halailla heitä hyvinä musiikkimiehinä, mutta sitten hän murheekseen muisti, että he olivat ristiinnaulinneet Jumalan; eikä hän ymmärtänyt, miten hän olisi saanut moiset erilaiset tunteensa sopimaan yhteen. Lopulta hän kuitenkin syleili heitä. Hän oli näet taipuisa uskomaan, että Jumala antaisi heille anteeksi, koska he rakastivat niin suuresti musiikkia. — Christophen isä, Melchior, joka oli olevinaan vapaa-ajattelija, ei suinkaan häikäillyt ottaa rahaa juutalaisten käsistä; ja se oli hänestä aivan parhaiksi, perästä päin hän piti heitä pilkkanaan ja halveksi heitä. — Mitä taasen tulee Christophen äitiin, hän ei ollut varsin varma, etteikö hän tehnyt syntiä myöntyessään palvelemaan juutalaisia keittäjättärenä. Ne, joiden kanssa hän joutui tekemisiin, olivat muuten melkoisen ynseitä häntä kohtaan; mutta siitä hän ei kantanut heille kaunaa, enempää kuin yleensä muillekaan ihmisille; hän vain sääli noita poloisia, jotka Jumala oli kironnut; hän suorastaan heltyi, kun näki jonkun tuollaisen perheen nuoren tyttären ja kuuli juutalaisherrasväen lasten iloista naurua:

— Niin kaunis tyttö!… Niin suloisia pienokaisia!… Miten onnetonta!… ajatteli Louisa.

Hän ei uskaltanut virkkaa Christophelle mitään, kun Christophe ilmoitti mainittuna iltana menevänsä päivällisille Mannheimeille; mutta hieman hänen sydäntään kuitenkin kouristi. Louisa ajatteli, että tosin ei tarvinnut uskoa kaikkea pahaa, mitä juutalaisista puhuttiin — (panetellaanhan koko maailmaa) — ja että hyviä ihmisiä saattaa olla kaikkialla, mutta että olisi kuitenkin parempi, jos kukin pysyisi omalla paikallaan, juutalaiset tahollaan, kristityt omallaan.

Christophella ei ollut yhtään tällaisia ennakkoluuloja. Paremminkin häntä veti tuon toisen rodun puoleen, sillä hänellähän oli ainainen ja luontainen halu asettua omaa ympäristöään vastaan. Tuota rotua kokonaisuudessaan hän ei laisinkaan vielä tuntenut. Hän oli ollut tekemisissä pelkästään juutalaisväestön kaikkein alhaisimpien ainesten kanssa: pikku kauppiaiden ja roskarahvaan, jota kuhisi eräillä kapeilla kujilla Reinin ja tuomiokirkon välillä, muodostaen sinne kaikissa ihmisissä piilevästä yhteenlykkäytymisvaistosta eräänlaisen pikku ghetton. Hän maleksi sangen usein tuossa kaupunginkorttelissa, tähystellen ohimennen hyvin uteliain ja suopeinkin silmin juutalaisia naistyyppejä, joiden posket olivat painuneet, huulet ja poskipäät ulospistävät ja joiden kasvoilla oli sellainen hymy kuin Vincin madonnilla, vaikka hieman alhaisessa muodossa; noita naisia, joiden karkea puhetapa ja puuskapäinen nauru häiritsivät ikävä kyllä heidän muutoin lepäävien kasvojensa sopusointuista rauhaa. Yksinpä tässä juutalaisten pohjakerroksessakin, noissa isopäisissä olennoissa, joiden silmät olivat lasimaiset ja naama monesti eläimellinen ja jotka olivat alamittaisia ja lyhytjalkaisia, niin, yksinpä näissäkin maailman jaloimman rodun kaikkein rappeutuneimmissa jälkeläisissä näkyi joskus paksussa ja löyhkäävässä rämeessä syttyviä kummallisia fosfori-liekkejä, aivan kuin virvatulia, jotka soilla hyppelevät. Siellä näki ihmeellisiä silmiä, huomasi loistavaa älyllisyyttä, nopeasti välkähtävää sähköä, joka erosi omasta maaperästään ja joka Christophea lumosi ja teki hänet rauhattomaksi. Hän ajatteli, että siellä kitui kauniita, taistelevia sieluja, että siellä oli jaloja sydämiä, jotka koettivat päästä rapakosta ylös. Ja hän olisi halunnut tavata heitä, auttaa heitä; hän rakasti heitä tuntemattomina, pelkäsikin hiukan heitä. Mutta koskaan hän ei ollut joutunut heidän kanssaan tuttavallisiin väleihin. Eikä hän ollut ennen saanut tilaisuutta lähestyä varsinkaan juutalaisen yhteiskuntaluokan valioita.

Mannheimien kodissa nautituilla päivällisillä oli hänelle siis uutuuden viehätys ja samalla kertaa kielletyn hedelmän makeus. Se Eeva, joka nyt tarjosi hänelle hedelmää, teki sen vieläkin maukkaammaksi. Heti, kun Christophe tuli tuohon kotiin, ei hän huomannut enää ketään muita kuin Judith Mannheimin. Judith kuului siihen kaikista muista naisista eriävään naislajiin, jollaisia Christophe ei vielä ollut siihen saakka tavannut. Judith oli kookas ja hoikka, laihanlainen, mutta vahvarakenteinen. Kasvoja ympäröi musta tukka, joka ei ollut kovin pitkä, mutta sakea; hiusmarto oli alhaalla, joten tukka kätki ohimot ja luisevan, kullanhohtavan otsan. Hän oli hiukan likinäköinen, silmäluomet olivat raskaat, silmät hieman ulkonevat, nenä melkoisen iso ja sieraimet paisuneet, posket älykkäästi laihat, leuka raskastekoinen, hipiä värikäs; hänellä oli kaunis profiili, tarmokas ja selväpiirteinen; edestä päin oli sensijaan kasvojen ilme hämärämpi, epävarmempi, sekatyylinen; silmät ja posket eivät oikein sointuneet yhteen. Hänessä tunsi vahvan rodun olennon, mutta rodun alkuperäiseen muottiin oli hänessä nakkautunut sekaisin kaikenlaisia ja moninaisia epäilyttäviä ja eriarvoisia lisäaineksia, joista toiset olivat sangen jaloja ja toiset halpoja. Kaunista hänessä oli varsinkin vaitelias suu ja silmät, jotka näyttivät likinäköisyytensä tähden syvemmiltä koin ne olivatkaan, samoin kuin sinertävät läikät niiden alla tekivät ne luonnollistaankin tummemman näköisiksi.

Olisi tarvittu tottuneempaa katsetta kuin Christophien ymmärtääkseen, että sellaiset silmät ovat enemmän rodun omaisuutta kuin yksilön, ja nähdäkseen niiden kostean ja hehkuvan harson takaa oikealla tavalla tuon naisen sielua, joka seisoi hänen edessään. Israelin kansan sielu, se kohtasi Christophea noissa palavissa ja synkän-hohtavissa silmissä, jotka kantoivat sitä tiedottomasti mukanaan. Christophe harhautui niissä silmissä kokonaan. Vasta paljoa myöhemmin ja vähitellen oppi hän löytämään oikean väylänsä tuolla itämaisella merellä, ajettuaan monta kertaa sievästi eksyksiin.

Judith katseli Christophea; eikä mikään sekoittanut hänen katseensa kirkkautta; missään suhteessa hän ei näyttänyt jäävän epätietoiseksi tuosta kristitystä sielusta. Christophe tunsi sen. Hän tunsi tuon naisellisen katseen viettelevän voiman takana miehisen tahdon, kootun ja kylmän; ja se tahto tunkeutui hänen lävitseen melkein julkean väkivaltaisesti. Siinä väkivallassa ei ollut mitään pahansuopaa. Judith tempasi Christophen valtaansa. Ei suinkaan sillä tavoin kuin jokin pikku koketti, joka tahtoo vain vietellä, välittämättä, kenen hän viettelee. Hän oli kyllä koketti enemmän kuin kukaan muu; mutta hän tiesi mahtinsa ja jätti luonnollisen vaistonsa asiaksi vaikuttaa pelkästään vaiston voimalla, — varsinkin, kun edessä oli niin helposti pyydettävä saalis kuin Christophe. — Oikeastaan kiinnitti hänen mieltään enemmän tuntea tuo vastustajansa (kaikki miehet, kaikki tuntemattomat olivat hänelle vastustajia, — vihollisia, joiden kanssa saattoi myöhemmin, jos sopi, tehdä liiton). Judith tahtoi tietää, mitä Christophessa löytyi. Elämä oli peliä, jossa taitavin voitti, täytyi nähdä vastustajansa kortit eikä näyttää omiaan. Kun hän onnistui siinä, nautti hän voittonsa hekkumaa. Ei väliä, voiko hän käyttää sitä sitten hyödykseen vai ei. Se oli hänelle huvitusta. Hän ihaili intohimoisesti älyllisyyttä. Ei abstraktista älyä, vaikka hänen omat aivonsa olivat kyllin vahvat, joten hän olisi voinut onnistua millä tieteenalalla tahansa, jos olisi tahtonut, ja joten hän olisi paljoa paremmin kuin hänen veljensä Franz ollut luotu pankkiiri Lothar Mannheimin seuraajaksi. Ei, hän oli viehättynyt elävään älyyn, sellaiseen, joka kohdistaa tutkimuksensa ihmisiin. Hän nautti saadessaan tarkastella perinpohjin sieluja, punnita niiden arvoja — (hän toimitti sen yhtä tunnontarkasti kuin Matsyn Juutalaisnainen vaakaa kultarahojaan); — hänellä oli ihmeellinen taito keksiä heti paikalla heikko kohta panssarissa, viat ja puutteet, jotka ovat sielun avain, ja saada salaisuudet käsiinsä; sillä tavoin hän pääsi niiden omistajaksi. Mutta hän ei välittänyt sitten enää yhtään voitostaan; eikä hän käyttänyt saalistaan mihinkään tarpeeseen. Kun vain hänen uteliaisuutensa ja ylpeytensä olivat tyydytetyt, ei koko juttu enää kiinnittänyt hänen mieltänsä, ja hän alkoi tutkia toista olentoa. Koko hänen suuri voimansa jäi siten hedelmättömäksi. Tuossa niin elävässä sielussa oli jotakin kuollutta. Hänen älykäs henkensä oli uteliaisuuden ja ikävystymisen henkeä.

Judith siis katseli Christophea, joka taas puolestaan katseli häntä. Judith tuskin puhuikaan. Riitti melkein huomaamaton hymy, joka välähti Judithin suupielessä: se jo hypnotisoi Christophen. Se hymy hälveni, Judithin kasvot muuttuivat kylmiksi, silmät välinpitämättömiksi; hän puhui palvelijoille ja piti huolta tarjoilusta; hän ei näyttänyt enää kuuntelevankaan. Sitten kirkastuivat hänen silmänsä uudestaan: ja pari kolme selvää, sanaa osoittivat, että Judith oli kuullut kaikki ja ymmärtänyt kaikki.

Judith otti kylmästi tarkistaakseen veljensä Christophea koskevaa arvostelua: hän tunsi ennestään hyvin Franzin kerskailut; ja hänen taipuisuutensa ivaan sai hyvän syyn ilveilyyn heti, kun hän näki Christophen ilmestyvän sisään, tuon ihmeen, jonka kauneutta ja hienostunutta ulkomuotoa veli oli kehuskellut — (tuntuipa kuin Franzilla olisi ollut erikoinen kyky nähdä asiat aina ihan päinvastoin kuin ne todellisuudessa olivat; tai sitten tuotti uskottelu Franzille paradoksaalista huvia). Mutta kun Judith sitten tutki paremmin Christophea, tunnusti hän, ettei kaikki Franzin kuvailussa ollut väärää; ja sikäli kuin hän keksi uutta, huomasi hän Christophessa vielä lisäksi jonkinlaista epävarmaa ja tasapainoonsa ennättämätöntä voimaa, joka kuitenkin oli lujatekoista ja rohkeaa: se miellytti häntä, sillä hän tiesi erinomaisen hyvin, miten harvinaista voima on maailmassa. Judith osasi saada Christophen puhumaan kaikesta, mitä vain tahtoi, paljastamaan kaikki ajatuksensa, näyttämään hänelle sielullisten kykyjensä rajoitukset ja puutteet. Hän antoi Christophen soittaa pianoa: hän ei pitänyt musiikista, mutta hän ymmärsi sitä; ja hän huomasi selvästi Christophen säveltäjä-omintakeisuuden, joskaan nuo sävellykset eivät herättäneet hänessä minkäänlaisia tunnelmia. Judith teki Christophelle muutamia lyhyitä, sattuvia eikä suinkaan imartelevia huomautuksia, ollen käytöksessään häntä kohtaan yhäti aivan kohteliaan kylmä, kuten äskenkin; ne huomautukset osoittivat, minkälaista mielenkiintoa Christophe hänessä yhä enemmän herätti.

Christophe keksi tämän seikan; ja hän oli ylpeä siitä; sillä hän tunsi Judithin arvostelun päteväksi ja aavisti, kuinka harvoin tuo nainen tuhlasi hyväksymistään. Christophe ei salannut haluaan voittaa puolelleen Judithin hyväksymistä; ja sitä hän tavoitteli niin lapsellisen hartaasti, että se huvitti hänen kestitsijöitään: Christophe ei näet puhunut enää kenellekään muille kuin Judithille ja Judithia varten; hän ei välittänyt noista toisista kahdesta henkilöstä enää enempää kuin jos heitä ei olisi ollut olemassakaan.

Franz katseli, kun Christophe puhui; ja hän seurasi silmin Christophen suun liikkeitä hänen puhuessaan, ja supisi huulin hänen sanojaan, puoleksi ihaillen ja puoleksi pilkaten; hän oli purskahtaa silloin tällöin nauruun, ja vilkaisi kujeilevasti isäänsä ja sisareensa; viimeksimainittu ei ollut muka mitään huomaavinaan, vaan pysyi ankaran vakavana.

Lothar Mannheim oli kookas vanhus, vankkatekoinen, hiukan kumarainen; hänen kasvonsa olivat punertavat ja tukka harmaa, leikattu harjaksi, viikset ja kulmakarvat pikimustat, kasvojen sävy raskas, mutta tarmokas ja koirankurinen, ilmaisten henkilönsä valtavaa elintarmoa. Hänkin oli koko päivällisten alkupuolen tutkinut Christophea, pisteliään hyvänsävyisesti; ja hänkin oli kohta huomannut, että tuossa pojassa "oli jotakin". Mutta hän ei ollut millään tavoin kiintynyt musiikkiin eikä musiikkimiehiin: se ei ollut hänen alansa, hän ei tiennyt siitä mitään, eikä hän sitä salannutkaan; päinvastoin hän sillä kerskui: — (kun hänenlaisensa mies tunnustaa tietämättömyytensä, tekee hän sen paremminkin omaksi kunniakseen). — Kun Christophe sitten puolestaan ilmaisi selvästi ja epäkohteliaasti, tahtomatta tietysti suinkaan olla ilkeä, että hän tuli toimeen ilman herra pankkiirin seuraa ja että keskustelu neiti Judith Mannheimin kanssa riitti hänelle täydellisesti tänä iltana, niin vetäytyi vanha Lothar huvitettuna erilleen takan ääreen; ja siinä hän luki sanomalehteään ja kuunteli ainoastaan ohimennen ivallisella korvalla Christophen mielettömiä päähänpistoja ja hänen omituisia sävellyksiään, jotka saivat hänet joskus sisäisesti nauramaan, ajatellessa, että saattoi löytyä ihmisiä, jotka välittivät tuollaisesta ja joita se huvitti. Pian ei hän sitten huolinut enää seurata koko pakinaa; hän jätti tyttärensä työksi ilmoittaa hänelle myöhemmin, mikä arvo tällä uudella vieraalla tarkalleen oli. Judith täyttikin tunnollisesti tämän tehtävänsä.

Kun Christophe lähti pois, kysyi Lothar Judithilta:

— No, sinä panit hänet oikein ripille: mitä sinä tuosta taiteilijasta arvelet?

Judith naurahti, mietti hetken, laati loppupontensa ja vastasi:

— Hän on hiukan hupelo, mutta hän ei ole tuhma.

— Hyvä, virkkoi Lothar: siltä minustakin näytti. Hän siis saattaa onnistua?

— Kyllä, sen uskon. Hän on voimakas.

— No niin, — vastasi Lothar hänelle, noudattaen voimakkaiden oivaa logiikkaa, yksilöiden, joiden mielenkiintoa ainoastaan voimakkaat herättävät, — häntä täytyy siis auttaa.

Christophe puolestaan ihaili suuresti Judith Mannheimia. Mutta rakastunut hän ei häneen ollut, niinkuin Judith luuli. He molemmat erehtyivät yhtä paljon toisistaan — Judith tarkkanäköisyydestään ja Christophe luonnollisesta vaistostaan huolimatta, vaistosta, joka korvasi hänessä älyn. Christophea lumosi Judithin arvoituksellinen olemus ja hänen intensiivinen ajatuselämänsä; mutta hän ei rakastanut Judithia. Judith oli voittanut hänen silmänsä ja järkensä, mutta ei hänen sydäntään. — Miksikä niin? — Sitä olisi vaikea arvata. Ehkä aavisti Christophe hänessä jotakin epäilyttävää ja rauhattomaksi tekevää? Toisissa olosuhteissa olisi tämä ollut Christophelle vain lisäsyy rakastua Judithiin: rakkaus ei ole koskaan väkevämpi kuin silloin, kun se pyrkii sellaista kohti, joka lupaa sille kärsimyksiä. Ettei Christophe rakastanut Judithia, ei ollut heidän kummankaan vika. Luultavastikin oli siihen syynä se heille molemmille melkoisen nolo seikka, että Christophen viimeinen rakkaus oli vielä hänelle liian läheinen. Kokemus ei suinkaan ollut tehnyt häntä viisaammaksi. Mutta hän oli rakastanut Aadaa niin suuresti, hän oli tuhlannut siinä intohimossaan niin paljon uskoa, voimaa ja kuvitelmia, ettei niitä jäänyt enää häneen jäljelle tätä uutta intohimoa varten. Ennenkuin uusi liekki voi leimahtaa, täytyi hänen koota sydämeensä myöskin uutta polttoainetta; siihen saakka saattoi tulla kysymykseen pelkästään pieniä, ohimeneviä tuikahduksia, suuren tulipalon jätteitä, jotka pyrkivät palamaan, loivat lyhyttä ja loistavaa hohdetta ja sammuivat sitten, kun niillä ei ollut, mitä polttaa. Ehkä hän olisi jo kuusi kuukautta myöhemmin voinut rakastaa Judithia sokeasti. Nyt ei hän nähnyt Judithissa muuta kuin ystävän, — tosin sellaisen, joka teki hänet hiukan levottomaksi; — mutta hän koetti karkoittaa mielestäen tuon levottomuuden: se pani muistelemaan Aadan aikoja, eikä se muisto viehättänyt häntä laisinkaan: hänestä oli parempi olla sitä ajattelematta. Christophea viehättivät Judithissa sellaiset ominaisuudet, jotka tekivät hänet muita naisia erilaisemmaksi, eivät suinkaan ne, jotka olivat kaikille naisille yhteisiä. Judith oli ensimäinen älynainen, jonka hän vielä oli tavannut. Hän oli kiireestä kantapäähän älyllinen. Yksinpä hänen kauneutensakin, — hänen liikkeensä ja liikkumisensa, hänen kasvojensa piirteet, rypyt suupielissä, hänen silmänsä, kätensä ja aistikas laihuutensa, — kaikki kuvastelivat vain hänen älyään; äly oli muodostanut hänen ruumiinsa viivat; jos hän ei olisi ollut älykäs, ei häntä olisi huomattu; olisivatpa enimmät varmaan pitäneet häntä melkeinpä rumanakin. Sellainen äly hurmasi Christophea. Hän luuli sitä laajemmaksi ja vapaammaksi kuin se olikaan; hän ei ollut vielä kokenut, mitä pettymyksiä sellainen saattoi kätkeä. Hän paloi halusta uskoa ajatuksiaan Judithille, jakaa niitä hänen kanssaan. Hän ei ollut vielä tähän asti kohdannut ihmistä, joka välitti hänen unelmistaan, hän oli elänyt omaan kuoreensa sulkeutuneena: miten iloista olisi ollut tavata ystävätär! Lapsena hän oli aina surrut sitä, ettei hänellä ollut sisarta: hänestä oli tuntunut, että sisar olisi voinut ymmärtää hänet paremmin kuin mikään veli. Kun hän nyt näki Judithin, tunsi hän tuon lapsellisen ja kuvitellun sisarus-ystävyyden toivon heräävän jälleen sydämessään. Christophe ei ajatellutkaan rakkautta. Koska hän ei ollut rakastunut, näytti hänestä rakkaus ystävyyden rinnalla keskinkertaiselta.

Judith huomasi pian tuon vivahduksen, ja se loukkasi häntä. Hän ei rakastanut Christophea, ja useissa kaupungin rikkaissa ja paremmassa yhteiskunta-asemassa olevissa nuorukaisissa herätti hän sitäpaitsi niin voimakkaita intohimoja, ettei hän olisi saattanut tuntea kovinkaan suurta iloa, jos olisi tiennyt Christophien rakastuneen häneen. Mutta kun hän nyt tiesi, ettei Christophe ollut rakastunut, niin ärsytti se häntä. Tosin oli hänestä mieluista, että Christophe uskoi hänelle suunnitelmiaan, vaikkei se häntä kummastuttanutkaan; mutta hieman loukkaavaa oli nähdä, ettei hän voinut vaikuttaa Christopheen muuten kuin järkensä voimalla: (järjetön vaikutus on naisesta paljon rakkaampaa). Eikä hänen valtansa ulottunut edes niinkään pitkälle: järjessäkin piti Christophe oman päänsä. Judith oli vallanhaluinen. Hän oli tottunut vääntämään tuntemiensa nuorten miesten pehmeitä ajatuksia mielensä mukaan. Ja koska hän piti niitä ajatuksia yleensä keskinkertaisina, ei häntä liioin huvittanut heitä hallitakaan. Christopheen nähden taas lisääntyi tuo halu, sillä vaikeudet häntä hallita olivat suuret. Christophen suunnitelmia kohtaan Judith oli välinpitämätön; mutta hänestä oli hauskaa ohjata Christophen ajatuksia, jotka olivat niin uusia, yleensä tuota huonosti hiottua voimaa ja muovata sitä, — tietysti omalla tavallaan, ei suinkaan Christophen, sillä siitä hän ei välittänyt senkään vertaa, että olisi tullut sitä edes ajatelleeksi. Judith näki heti, ettei sellainen onnistuisi taistelutta; hän oli huomannut Christophessa kaikenlaisia jo etukäteen tehtyjä varmoja mielipiteitä, aatteita, jotka tuntuivat hänestä eriskummaisilta ja lapsellisilta: ne olivat Judithin järjen mitalla punnittuina jonkinlaista rikkaruohoa; ja hän koetti nyt lujasti kitkeä niitä pois. Hän ei kyennyt repimään irti yhtään ainoaa niistä. Siinä suhteessa ei hänen itserakkautensa saanut pienintäkään tyydytystä. Christophe oli mahdoton käsitellä. Kun hän ei ollut rakastunut, ei hänellä ollut mitään syytä tinkiä aatteitaan.

Leikki kiihoitti Judithia, ja jonkun aikaa koetti hän vaistomaisesti voittaa Christophea. Ei olisi tarvittu paljoa, niin Christophe olisi silloisesta selväjärkisyydestään huolimatta mennyt uudestaan satimeen. Miehet antavat pettää itseään helposti kaikella, mikä imartelee heidän ylpeyttään ja kiihkojaan; ja taiteilijaa on kahta vertaa helpompi pettää kuin muita miehiä, siksi, että hänellä on vilkkaampi mielikuvitus. Ainoastaan Judithista itsestään riippui, oliko Christophe joutuva jälleen uuteen vaaralliseen lemmenleikkiin, joka olisi saattanut uudestaan repiä alas hänessä kaiken jo rakennetun, ehkäpä vielä perinpohjaisemmin kuin ennen. Mutta tapansa mukaan väsyi Judith nytkin nopeasti; hänen mielestään ei tämä valloitus maksanut vaivaa: Christophe oli hänestä ikävä, Judith ei häntä enää ymmärtänyt.

Eräiden rajain ulkopuolelle jouduttuaan ei Judith ollenkaan käsittänyt Christophea. Siihen saakka hän ymmärsi kaikki. Mutta pitemmälle ei hänen ihailtava älynsä riittänyt: silloin olisi tarvittu sydäntä, tai ainakin sitä, joka hetkellisesti näyttää olevan sydämen vastine: rakkautta. Hän ymmärsi kyllä Christophen arvostelut kohdistettuina ihmisiä ja kaikkea muuta vastaan: ne huvittivat häntä. Ja hän piti niitä sangen sattuvina; niin, hän oli itsekin ollut monessa suhteessa samaa mieltä. Mutta sitä kummaa hän ei saattanut ymmärtää, että Christophen ajatukset voivat vaikuttaa hänen käytännölliseenkin elämäänsä, vaikka niiden sovittaminen siihen oli vaarallista ja epämukavaa. Christophen kapinallinen suhtauminen kaikkiin ja kaikkeen ei näyttänyt toimittavan mitään: ei suinkaan Christophe kuvitellut voivansa parantaa maailmaa… Mitä sellainen siis hyödytti?… Hukkasi vain aikaansa ja iski päänsä seinään. Älykäs mies arvostelee kyllä ihmisiä, pitää heitä salaa pilkkanaan, halveksiikin hieman heitä; mutta hän menettelee aivan kuin hekin, ainoastaan jonkun verran viisaammin; se on ainoa keino päästä valtiaaksi. Ajatuksen maailma on toinen ja toiminnan toinen. Mikä pakko on ruveta aatteensa martyyriksi? Ajatella oikein, se kyllä sopii. Mutta miksi sanoa totuutta? Koska ihmiset ovat niin typeriä, etteivät voi kestää totuutta, niin täytyykö heitä siihen pakottaa? Mutta jos sensijaan hyväksyy heidän heikkoutensa ja on muka niihin taipuvinaan, mutta onkin vapaa niistä, halveksivassa sydämessään, eikö juuri sellaisessa piile salainen nautintonsa? Viisaan orjan nautintoa ehkä? Olkoonpa niinkin. Mutta orja kuin orja, koska kerran lopputulos on joka tapauksessa se; ja kun vastalauseet eivät mitään auta, on parempi, olla orja omasta tahdostaan ja karttaa joutavia ja naurettavia taisteluita. Muuten: pahinta orjuutta on olla oman aatteensa orja ja uhrata sille kaikki. Ei saa antaa itsensä puijata itseään. — Judith näki selvästi, että jos Christophe jatkaisi yhä itsepäisesti tuota jyrkkää hyökkäystään saksalaisen taiteen ja hengen ennakkoluuloja vastaan, ärsyttäisi hän kimppuunsa koko maailman, yksinpä suojelijansakin: hän joutuisi auttamattomasti tappiolle. Judith ei ymmärtänyt, minkä vuoksi Christophe kaikin mokomin tahtoi turmella oman tulevaisuutensa.

Käsittääkseen tätä olisi Judithin täytynyt tajuta sekin, ettei Christophen päämääränä ollut menestys, vaan hänen oma uskonsa. Christophe uskoi taiteeseensa, juuri omaan taiteeseensa, uskoi itseensä; ne olivat sellaisia tosiasioita, jotka olivat yläpuolella paitsi hyötyseikkoja myöskin koko hänen elämäänsä. Christophe tuli Judithin tätä kysymystä koskevista huomautuksista hiukan kärsimättömäksi ja selitti hänelle asiansa naiivin vakuutettuna; mutta Judith kohautti silloin olkapäitään, hän ei uskonut, että Christophe todellakin tarkoitti totta. Hän luuli, että se kaikki oli vain suuria sanoja, sellaisia kuin hän oli kuullut veljensäkin puhuvan, Franzin, joka julisti vähän väliä tavattoman yleviä päätöksiä, mutta varoi panemasta niitä koskaan täytäntöön. Ja kun hän viimein huomasi, että Christophe oli tosiaankin omain sanainsa narri, arvosteli hän, että Christophe oli hullu, eikä hän enää herättänyt Judithin mielenkiintoa.

Siitä alkaen ei Judith enää välittänyt näyttäytyä edukseen, vaan hän ilmaisi, mitä hän oikeastaan oli: paljoa enemmän saksalainen, ja aivan keskinkertainen saksalainen, kuin miltä hän ensin oli tuntunut ja kuin hän ehkä itsekään luuli. — Juutalaisia moititaan syyttä usein, etteivät he kuulu mihinkään kansakuntaan, vaan muodostavat joka Europan kulmassa erikoisen ja oman kansansa, johon ei ollenkaan pysty niiden kansallisuuksien vaikutus, joiden keskuuteen he ovat loisiksi asettuneet. Itse asiassa ei löydy ainoatakaan rotua, joka lamaisi helpommin kuin juutalaiset sen maan leiman, missä se oleskelee; ja jos Ranskan ja Saksan juutalainen ovatkin eräissä seikoissa luonteiltaan samankaltaisia, niin sitä enemmän on heissä eroavia piirteitä, jotka ovat kotoisin heidän kummankin uudesta isänmaasta, sillä sen henkiset tavat he omistavat uskomattoman nopeasti: vieläpä, totta puhuen, enemmän sen tavat kuin hengen. Mutta koska tottumus on kaikissa ihmisissä toinen luonto, ja enimmissä heidän ainoa luontonsa, niin on jonkin maan oikeain asukkaiden hullua syyttää juutalaisia siitä, ettei heillä ole syvää ja perusteltua kansallishenkeä, jota heillä ei ole missään määrin itselläänkään.

Naiset ovat aina arempia kuin miehet ulkonaisille vaikutuksille, valmiimpia soveltumaan uusiin elämänehtoihin ja muuttumaan niiden mukana, — ja Israelin naiset omaksuvat kaikkialla Europassa, usein liiallisuuksiinkin mennen, sen maan fyysilliset ja moraaliset muodit, jossa he elävät, — menettämättä kuitenkaan rotunsa hämyisää, raskasta, lähelle työntäytyvää makua ja tuntua. Tämän seikan Christophe kummakseen huomasi. Hän tapasi Mannheimeilla Judithin tätejä, naisserkkuja ja ystävättäriä. Niin vähän saksalaisia kuin eräiden heidän kasvonsa, nuo palavat ja lähekkäin sijoittuneet silmät, suuta likelle painuneet nenät, voimakkaat kasvonpiirteet ja tumma veri paksun ja ruskean hipiän alla olivatkin, — niin vähän kuin he melkein kaikki muistuttivat saksalaisia, kuitenkin olivat he aivan tarpeettomassa määrin saksalaisia: sama tapa puhua, pukeutua, jopa loukkaavaan matkimiseen saakka. Judith oli siinä suhteessa heitä kaikkia muita ylempi; ja se vertaus toi näkyviin, mikä poikkeustapaus hänen älynsä oikeastaan oli, miten suuresti hän oli oman kasvatuksensa tuote. Siitä huolimatta oli hänellä melkein kaikki noiden muiden viat. Hän oli moraaliseikoissa vapaampi kuin he — lähes rajattomankin vapaa, — mutta kuitenkaan hän ei ollut sellainen enää yhteiskunnallisissa asioissa; tai ainakin saattoi sanoa, että hänen käytännöllinen vaistonsa alistui niissä hänen vapaan järkensä ohjattavaksi. Judith uskoi yhteiskuntaan, luokkarajoituksiin ja ennakkoluuloihin siitä syystä, että he lopultakin lupasivat hänelle etua. Hänen sopi kyllä pilkata saksalaista kansallishenkeä; hän oli kuitenkin saksalaisten tottumusten kahleissa. Hän saattoi älyllään tuntea sen tai sen kuulun taiteilijan keskinkertaiseksi; mutta hän ei suinkaan ollut häntä kunnioittamatta, koska hän oli kerran tunnustettu; ja jos hän joutui henkilökohtaisiin tekemisiin sellaisen taiteilijan kanssa, ihaili hän häntä: sillä moinen seurustelu mairi hänen itserakkauttaan. Judith ei liioin välittänyt Brahmsin sävellyksistä, pohjaltaan hän epäili häntä pelkäksi toisen luokan taiteilijaksi; mutta hänen maineensa huumasi Judithia; ja kun hän sattui saamaan Brahmsilta viisi, kuusi kirjettä, oli hänestä selvää, että hän oli aikansa suurin säveltäjä. Judith ei suinkaan ollut epätietoinen siitä, mikä olento Christophe oikeastaan arvoltaan oli, ja miten auttamattoman tuhma joku luutnantti Detlev von Fleischer; mutta hän oli imarreltu siitä, että viimeksimainittu hakkaili hänen miljoonainsa tähden häntä, paljoa enemmän imarreltu kuin Christophen ystävyydestä: sillä tuhmakin upseeri oli toki toista yhteiskunta-luokkaa; ja Saksan juutalaisen on vaikeampaa kuin kaikkien muiden naisten päästä tuohon luokkaan. Joskaan Judith ei ollut mikään narri uskoakseen sellaisia keskiajan säätytyperyyksiä ja vaikka hän tiesi sangen hyvin, että jos hän menisi naimisiin luutnantti Detlev von Fleischerin kanssa, soisi hän luutnantille suuren kunnian, eikä suinkaan luutnantti hänelle, niin kuitenkin hän koetti kaikin mokomin voittaa tuon luutnantin itselleen; hän alentui kiemailemaan hölmölle ja imartelemaan hänen itserakkauttaan. Tämä ylpeä israelitar, jolla oli runsaasti oikeita syitä ollakin ylpeä, pankkiiri Mannheimin älykäs ja ihmisiä halveksiva tytär halusi luisua alas, — tehdä samoin kuin kuka muu hänen halveksimansa saksalainen pikkuporvarin tytär tahansa.

Nämä huomiot tehtiin nopeasti; Christophe kadotti kuvitelmansa Judithista melkein yhtä pian kuin hän oli ne saanutkin. Judithin ansaituksi puolustukseksi on kuitenkin myönnettävä, ettei hän koettanutkaan säilyttää Christophessa noita kuvitelmia. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hänen tapaisensa nainen on arvioinut miehen ja vetäytynyt erilleen hänestä, ei sitä miestä hänelle enää ole olemassa: hän ei näe häntä enää, hän ei häikäile riisua miehen edessä sielultaan sen viimeistäkin verhoa, yhtä välinpitämättömän tyynesti kuin hän riisuutuu koiransa, kissansa tai jonkun muun kotieläimensä nähden alasti. Christophe huomasi siis Judithin itsekkyyden, kylmyyden, hänen koko keskolaisen luonteensa. Hän ei ollut vielä ehtinyt joutua ansaan; mutta kuitenkin oli tämä hänelle kärsimys, se toi ikäänkuin jonkinlaisen kalvavan kuumeen. Hän ei rakastanut Judithia, hän rakasti sitä, mitä Judith olisi voinut olla — mitä hänen olisi pitänyt olla. Judithin kauniilla silmillä oli häneen tuskallinen lumousvoima: hän ei saattanut niitä unhottaa; ja joskin hän nyt tiesi, miten untelo sielu niiden pohjassa piili, näki hän ne kuitenkin yhä sellaisina kuin hän tahtoi ne nähdä, sellaisina kuin hän oli ne nähnyt ensin. Christophen tila oli tuollaista rakkaudettoman rakkauden harha-aistimusta, jollaisilla taiteilijain sielussa on niin suuri osansa, milloin työ ei kokonaan anasta heidän olemustaan. Ohitseväikkyvä hahmo riittää antamaan taiteilijoille sellaisen harha-aistimuksen; he näkevät siinä kaiken sen kauneuden, joka nähdyssä on hänen itsensä siitä tietämättä, siitä välittämättä. Ja taiteilija rakastaa kiihkeästi sitä kauneutta juuri sen vuoksi, ettei se itsestään välitä. Hän rakastaa sitä niinkuin jotain sellaista kaunista, joka on tuomittu kuolemaan kenenkään saamatta tietää sen arvoa, eikä edes sitä, että se kerran oli olemassa.

Kenties Christophe erehtyi uskossaan, kenties Judith Mannheim ei voinutkaan olla enempää kuin mitä hän oli. Mutta Christophe oli kerran häneen uskonut; lumouksen voima ei ollut vielä loppunut: hän ei siis voinut arvostella Judithia puolueettomasti. Kaikki kaunis, mitä Judithissa oli, näytti hänestä olevan juuri Judithin oikeaa olemusta, juuri hän itse. Kaikki, mitä hänessä oli matalaa ja keskinkertaista, oli Christophen mielestä hänen kaksinaisen rotukantansa syytä: juutalaisuuden ja saksalaisuuden; ja ehkäpä tuntui viimeksimainittu rotu hänestä siinä suhteessa syyllisemmältäkin, sillä hän oli itse saanut sen puolelta kärsiä enemmän. Kun hän ei vielä tuntenut muita kansakuntia, oli saksalainen kansallishenki tullut hänelle ikäänkuin syntipukiksi: sen selkään kuormitti hän kaiken maailman synnit. Judithin tuottama pettymys hankki Christophelle nyt uuden syyn taistella saksalaisuutta vastaan: hän ei antanut sille anteeksi, että se oli muka leikannut siivet sellaiselta sielulta kuin Judith.

Tällainen oli hänen ensimäinen kosketuksensa Israeliin. Hän oli toivonut siitä paljon. Oli toivonut löytävänsä tuosta voimakkaasta ja syrjäytetystä rodusta itselleen liittolaisen taisteluunsa. Nyt hän näki turhaksi sen toivon, ja luonteenomaisella kiihkeällä nopeudellaan, joka syöksi aina hänet yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, uskotteli hän nyt kohta itselleen, että se rotu olikin paljon heikompaa kuin yleensä luultiin, ja paljon avonaisempaa, — aivan liian avonaista — ulkoapäin tuleville vaikutuksille. Sillä oli omien heikkouksiensa lisäksi kaiken maailman heikkoudet, jotka se oli matkan varrella kerännyt itselleen. Siitä ei hän suinkaan arvellut löytävänsä sitä tukikohtaa, johon hän voisi pystyttää taiteensa lipun. Paremminkin uhkasi häntä vaara vaipua sen rodun joukossa erämaan hietaan.

Kun hän nyt huomasi vaaran, mutta ei tuntenut itseään kyllin vahvaksi sitä välttämään, niin lopetti hän yhtäkkiä käyntinsä Mannheimien perheessä. Häntä kutsuttiin sinne monta kertaa, mutta hän pyysi anteeksi ja kieltäytyi, sanomatta mitään syytä. Sitä ennen oli hän ollut tavattoman halukas sinne menemään, joten hänessä huomattiin nyt kohta tämä muutos: se pantiin hänen "merkillisyytensä" laskuun; mutta ainoakaan Mannheimien perheen kolmesta jäsenestä ei ollut uskomatta, etteikö Judithin kauniilla silmillä ollut jotain osaa tuossa muutoksessa; ja niinpä saivat Lothar ja Franz siitä aiheen laskea alinomaa pöydässä leikkiä Judithille. Judith kohautti olkapäitään ja sanoi, että kannattipa hänen nyt muka tuostakin voitosta ylpeillä; ja hän kehoitti kuivasti veljeään "olemaan tekemättä hänelle nyt mitään koiruutta". Kuitenkin koetti hän kaikin tavoin saada Christophen tulemaan takaisin. Hän kirjoitti Christophelle, tekosyynä jokin musiikkiasia, josta ainoastaan Christophe voi antaa hänelle tietoja; ja kirjeen lopussa vihjasi hän varsin ystävällisesti, että Christophe kävi nykyään heillä harvoin ja että iloittaisiin, jos saataisiin hänet nähdä. Christophe vastasi kirjeellä, antoi pyydetyt tiedot, sanoi, että hänellä oli nykyään paljon työtä; eikä noudattanut kutsua. Hän ja Mannheimin perhe tapasivat toisiaan joskus teatterissa. Christophe käänsi itsepintaisesti silmänsä pois Mannheimien aitiosta päin; hän ei ollut muka näkevinään Judithia, jolla hänelle kuitenkin oli jo valmiina kaikkein suloisin hymynsä. Judith ei huolinutkaan yrittää kauan. Kun hän ei Christophesta välittänyt, oli hänestä sopimatonta, että moinen pikku taiteilija antoi hänen tuhlata vaivojaan, jopa aivan hukkaan. Jos Christophe tahtoi tulla takaisin, niin hän kai tulisikin. Ellei, — no niin, hänestä ei väliä…

Eikä hänestä väliä ollutkaan; hänen poistumisensa ei jättänyt tosiaan minkäänlaista tyhjyyttä Mannheimien iltapiireihin. Mutta kaikesta huolimatta Judith kantoi sittenkin Christophelle kaunaa. Hänestä oli varsin luonnollista, ettei hän ollut välittänyt Christophesta, kun Christophe oli läsnä; ja hän salli myöskin Christophen näyttää omaa haluttomuuttaan; mutta että se tyytymättömyys saattaisi Christophen katkaisemaan kaikki välit, se tuntui Judithista typerältä ylpeydeltä ja todisti hänen mielestään paremminkin itserakkautta kuin rakkautta. — Judith ei suvainnut toisissa ihmisissä omia vikojaan.

Kuitenkin hän seurasi tarkkaavasti kaikkea, mitä Christophe puuhaili ja kirjoitteli. Hän käänsi usein veljensä puheen siihen suuntaan, olematta muka valittavinaan niistä asioista, ja kerrotti Franzilla itselleen, mitä hän silloin tai silloin oli Christophen kanssa puhunut; ja siinä tilaisuudessa hän korosti eräitä Franzin kertomuksen kohtia niin ivallisilla ja älykkäillä huomautuksilla, etteivät ne säästäneet ainoaakaan Christophen naurettavaa piirrettä, vaan hävittivät vähitellen Franzin innokkaan ihailun Christophea kohtaan, veljen itsensä sitä edes huomaamatta.

Aikakauslehdessä sujui kaikki ensin aivan hyvin. Christophe ei ollut vielä nähnyt virkatoveriensa täydellistä keskolaisuutta; ja koska hän nyt oli heidän miehiään, tunnustivat he hänet puolestaan neroksi. Mannheim, joka oli hänet löytänyt, toitotti joka taholle, että Christophe oli suurenmoinen arvostelija, vaikkei hän lukenutkaan koskaan, mitä Christophe kirjoitti; hän julisti, että Christophe oli tähän saakka ollut eksyksissä oikealta uraltaan, mutta että hän, Mannheim, oli sen nyt hänelle näyttänyt. He kaikki levittivät uutista hänen artikkeleistaan jo etukäteen, niin salaperäisessä muodossa, että se ärsytti yleisön uteliaisuutta; ja hänen ensimäinen pakinansa olikin pikkukaupungin unteluudessa tosiaan kuin kivi, joka paiskataan ankkalammikkoon. Sen nimenä oli: Liiaksi musiikkia!

— "Liiaksi musiikkia, liiaksi juomaa, liiaksi ruokaa, — kirjoitti Christophe. — Täällä syödään, juodaan ja kuunnellaan ilman korvaa, janoa ja nälkää, ilman tarvetta, pelkästä hotkimisen halusta. Strassburgin hanhien ruokajärjestystä. Tämä kansa sairastaa kohtuuttomuutta. Siitä on yhdentekevää, mitä sille tarjotaan: Tristania tai Trompeter von Säckingeniä, Beethovenia tai Mascagnia, jokin fuuga tai oktaavikulku, Adamia, Bachia, Puccinia, Mozartia tai Marschneria: se ei tiedä, mitä se syö, pääasia on, että se vain syö. Sitä ei syöminen edes huvitakaan. Ajatelkaamme vain jotakin konserttia. Puhutaan saksalaisten iloisuudesta! Nuo olennot eivät tiedä, mitä ilo onkaan: he ovat iloisia aina! Heidän ilonsa samoin kuin surunsakin virtaa rankkasateena: se on tomuksi jauhettua iloa; se on voimatonta ja velttoa. He saattaisivat tuntikausia imeä hämärästi hymyillen säveleitä, säveleitä, säveleitä. He eivät ajattele mitään, he eivät tunne mitään: he vain imevät kuin pesusienet. Todellista iloa tai todellista tuskaa — voimaa — ei anniskella itselleen tunnittain, niinkuin valutetaan tynnyristä olutta. Todellinen voima käy kurkkuumme ja painaa maahan; sen perästä ei halua enää kulautella hieman lisää: sitä ei jaksa tehdä!…

"Liiaksi musiikkia! Te tapatte itsenne ja tapatte musiikin. Että te tapatte itsenne, se on oma asianne, siitä en sano mitään. Mutta musiikkiin nähden taas, — seis! En salli teidän vetää halvasti alas kaikkea, mitä maailmassa on kaunista, pistämällä samaan pussiin pyhät asiat ja joutavan roskan, sijoittaen, kuten te aina teette, Parsifalin preludion keskelle jonkin Rykmentin tyttären fantasian tai jonkin kansanomaisen kvartetin, taikka Beethovenin adagion rinnalle jonkin cake-walk-säveleen tai minkä tahansa Leoncavallon renkutuksen. Te kerskutte olevanne suuri musikaalinen kansa. Te väitätte rakastavanne musiikkia. Mutta mitä musiikkia te rakastatte? Hyvääkö vai huonoa? Te otatte molemmat yhtä suurella riemulla vastaan. Valitkaa nyt jo niistä toinen! Kumpaista te oikeastaan tahdotte? Sitä te ette halua tietää: te pelkäätte liiaksi kummallekaan puolelle asettua, nolaavanne itsenne;… Piru vieköön teidän varovaisuutenne! — Te olette muka puolueiden yläpuolella, niinkö sanotte? — Yläpuolella: nimittäin alapuolella…" Ja Christophe lainasi pari riviä vanhalta Gottfried Kelleriltä, tuolta Zürichin jäykältä porvarilta, — hän oli niitä kirjailijoita, joista hän enimmän piti, hänen voimakkaan rehellisyytensä ja tuiman maaperän-tuntunsa vuoksi:

"Wer über den Parteien sich wahnt mit stolzen Mieuen, Der steht zumeist vielmehr beträchtlich unter ihnen."

("Se joka ylpeillen kerskuu olevansa puolueitten yläpuolella, on paremminkin äärettömästi niiden alapuolella.")

— "Tohtikaa olla rehellisiä, jatkoi Christophe. Tohtikaa olla rumia. Jos rakastatte huonoa musiikkia, tunnustakaa se suoraan. Näyttäytykää, nähkää itsenne sellaisina kuin olette. Peskää sielustanne pois kaikki sovitteluiden ja kaksimielisyyden iljettävä ihomaali. Peskää se oikein suovalla! Milloin näitte viimeksi kasvonne kuvastimesta? Minä näytän ne nyt teille. Säveltäjä, kapellimestari, virtuoosi, laulaja, ja sinä, rakas yleisö, te saatte kerta kaikkiaan tietää, mitä te olette… Olkaa, mitä tahdotte; mutta olkaa, peijakas vie, sitä rehellisesti! Olkaa rehellisiä, vaikka taiteilijat ja taide, — vaikka minä kaikkein ensimäisenä joutuisin siitä kärsimään! Elleivät taide ja totuus voi elää yhdessä, kadotkoon taide! Totuus, se on elämä. Kuolema, se on valhe."

Tämä nuorekas vuodatus, joka oli loukkaava alusta loppuun ja melkoisen mauton, nosti tietysti aika hälyn. Mutta koska siinä oli ammuttu ainoastaan maailmaa kokonaisuudessaan eikä ketään erikoisesti, ei kukaan ollut siinä huomaavinaan itseään. Jokainen meistä on mielestään paras totuuden ystävä tai sanoo sellainen olevansa: ei siis tarvinnut peljätä, että karattaisiin artikkelin päätelmien kimppuun. Närkästyttiin ainoastaan sen yleisestä sävystä; ja sovittiin, ettei se ollut yhtään sovelias, varsinkaan puoli-julkisen taiteilijan kynästä lähteneeksi. Eräät musiikkimiehet jo liikahtivat ja panivat tuiman vastalauseensa: he aavistivat, ettei Christophe pysähtyisi vielä tähän. Toiset olivat mielestään ovelampia, he onnittelivat Christophea siitä, että hän oli ollut niin rohkea; mutta kuitenkin he olivat huolissaan, mitä hän vasta kirjoittaisi.

Molemmat menettelytavat auttoivat yhtä vähän. Christophe oli päässyt vauhtiin: mikään ei enää saattanut häntä pysäyttää; ja kuten hän oli luvannut, saivat sekä säveltäjät että heidän tulkitsijansa pian osansa.

Ensimäinen isku kohtasi Kapellmeistereitä. Christophe ei tyytynyt enää lausumaan vain yleisiä huomioita orkesterin johtamistaidosta. Hän mainitsi nimeltä koti- tai naapurikaupungeissa asuvat virkaveljensä tällä alalla; tai jos ei aivan nimeltä, niin vihjaili heihin niin selvästi, ettei kukaan heistä voinut erehtyä. Kaikki tunsivat esimerkiksi hovin orkesterinjohtajan, Alois von Wernerin tylsyyden, tuon vakavan vanhuksen, joka oli koristettu kunniamerkeillä ja pelkäsi kaikkea, oli sääliväinen kaikelle, arasteli tehdä ainoatakaan huomautusta soittajilleen ja seurasi lauhkeasti heidän määräämiään liikkeitä, eikä koskaan uskaltanut ottaa ohjelmaansa mitään, jota ei kaksikymmen-vuotinen menestys ollut pyhittänyt tai joka ei ainakin ollut saanut jotain akadeemista kunnialeimaa. Christophe kiitteli sala-ivalla hänen rohkeuttaan; hän onnitteli häntä siitä, että hän oli keksinyt Gaden, Dvorakin tahi Tshaikowskyn; hän puhui haltioissaan hänen orkesterinsa metronoomisen täsmällisestä tahdista, tuosta soitosta, joka oli aina niin fein-nuanciert (hienosti nyanseerattu). Hän suositteli hänelle ensi konserttiin Czernyn Schule der Geläufigheitiä, nopeuden koulua; ja hän rukoili, ettei hänen pitäisi itseään kovin väsyttää, ei kiihtyä liikaa, vaan että hänen tulisi varjella kallista terveyttään. — Toisen kerran puhkesi hän vihastuneena puhumaan siitä tavasta, miten tuo sama mies oli johtanut Beethovenin Eroican:

— "Kanuuna, tuokaa kanuuna! Ampukaa maahan tuollaiset!… Mutta teillähän ei ole käsitystä, mikä taistelu on, taistelu typeryyttä ja ihmisten julkeutta vastaan, — ei käsitystä voimasta, joka tallaa ne jalkoihinsa, ilkkuen ilosta… Kuinkapa se teillä olisi? Teitä vastaanhan se voima taisteleekin! Koko teidän sankaruutenne supistuu siihen, että kuuntelette tai soitatte haukottelematta Beethovenin Eroicaa, — (sillä se on teistä ikävä… Tunnustakaa pois, se on teistä niin ikävä, että olette kuolla ikävään sitä kuullessanne!) tai että uhmaatte paljaspäin ja niska kuurussa vetoa, kun joku hänen Korkeutensa kulkee teidän ohitsenne."

Christophen iva ei löytänyt rajojaan musiikkiakademian erehtymättömiä paaveja kohtaan, noita, jotka olivat ottaneet tulkitakseen entisiä suurmiehiä ja kutsuivat heitä "klassillisiksi".

— "Klassillinen! siihen sanaan mahtuu kaikki. Vapaa intohimokin, järjestettynä ja puhdistettuna koululaisia varten! Siihen mahtuu elämä, tuo suunnaton, kaikkien tuulten viuhtoma tasanko, — suljettuna nyt jonkin lukion neljän seinän sisään! Värisevän sydämen villi ja ylpeä rytmi pannaan nakuttamaan seinäkellon tikutuksen neljännesosan tahtiin, joka kulkee rauhassa kääpiöaskeleitaan, ontuu ja nojautuu tyynesti väkevämmältä ajalta lainattuun kainalosauvaan!… Voidaksemme nauttia valtamerestä täytyy meidän sulkea se lasimaljakkoon, jossa ui lisänä kultakaloja. Te ymmärrätte elämää vasta sitten, kun olette sen tappaneet."

Jos Christophe ei ollut hellä noille "sohvatyynyn täyttäjille", kuten hän heitä kutsui, niin vielä vähemmän hän oli sellainen orkesterin sirkusratsastajille, kuuluisille Kapellmeistereille, jotka kulkivat maaseutukiertueilla ihailuttamassa valkeiksi jauhottuja käsiään ja pyöreitä tahtipuikonliikkeitään. He harjoittivat kätevyyttään suurten mestarien kustannuksella ja koettivat kaikin mokomin vääristää tunnetuimmatkin teokset tuntemattomiksi, heitellen häränpyllyä C-mollisinfonian paperoitujen tynnyrinvanteiden läpi. Hän piti heitä vanhoina kiemailevina naaroina, orkesterin primadonnina, mustalaisina ja nuorallahyppijöinä.

Virtuoosit antoivat hänelle runsaan puheenaiheen. Hän sanoi olevansa jäävi arvostelemaan heidän taikatemppujaan. Hän väitti, että heidän mekaaniset harjoituksensa kuuluivat ammattikoulujen alaan ja että musiikkikritiikin asia ei ollut punnita heidän työnsä ansioita, vaan graafillisten koneiden, jotka mittaavat ja rekisteröivät nuottimerkkien luvun ja käytetyn työvoiman suuruuden. Joskus kehoitti hän jotakin kuuluisaa pianistia, joka oli kaksi tuntia kestävässä konsertissaan hymy huulilla ja tukka silmillä voittanut kaikkein suunnattomimmat vaikeudet, — esittämään kerran vain jonkin Mozartin lapsellisen andanten. — Hän tiesi kyllä itsekin, minkä ilon vaikeuksien voittaminen tuottaa. Hän oli nauttinut siitä itse: se oli hänelle eräs elämän iloja. Mutta hänestä tuntui hullunkuriselta ja alentavalta, ettei musiikkimies voinut nähdä muuta kuin asiansa automaattisimman puolen ja että hän supisti koko taiteen suuruuden siihen. Hän ei voinut leppyä noille pianon "leijonille" tai "tiikereille." Laupiaampi hän ei ollut myöskään Saksassa kunnioitetuille kunnon pedanteille, jotka pelkäävät, kovasti muuttaa rahtuakaan mestarin tekstiä ja estävät siten kaiken aatteen lennon; he, kuten esimerkiksi Eugen Albert ja Hans von Bülow näyttävät jotakin kiihkeää sonaattia soittaessaan antavan pianotunteja.

Sitten saivat vuorostaan laulajat. Christophella oli paljon myrkkyä sydämellään, kun hän alkoi haukkua heidän barbaarista raskauttaan ja pikkukaupunkilaista paatostaan. Hänellä ei ollut muistossa pelkästään ilkeä reistailunsa tuon äsken kuvaamamme sinisen naisen kanssa. Hänessä piili pitkäaikainen kauna, jonka hän oli saanut monina kiduttavina teatteri-iltoina. Hän tuskin tiesi, silmät vai korvatko noissa näytännöissä enemmän kärsivät. Hänellä ei riittänyt vertauskuvia huomauttaessaan, mikä niissä oli ruminta, kulissitko, aistittomat puvut vai kirkuvat värit. Häntä kiusasi tyyppien, liikkeiden ja asentojen hengettömyys, luonnoton näyttely, näyttelijäin kykenemättömyys eläytyä esitettäviin henkilöihin, ja se hämmästyttävä välinpitämättömyys, jolla he saattoivat siirtyä osasta toiseen, kunhan se vain suunnilleen sopi samaan lauluääneen. Lihavat perheenmuorit, punaposkiset ja rattoisat, ilmestyivät vuorotellen Isoldena ja Carmenina. Amfortas näytteli Figarota. Mutta seikka, jolle Christophe oli arkatuntoisin, oli ruma laulutapa, varsinkin esitettäessä klassillisia teoksia, joissa meloodinen kauneus on oleellinen osa. Saksassa ei pystytty enää laulamaan 1700-luvun loppupuolen täydellistä musiikkia: se ei maksanut kai vaivaa. Gluckin ja Mozartin selvä ja puhdas tyyli, joka ikäänkuin kylpee italialaisessa autereessa niinkuin Goethen runous, — se tyyli alkoi muuttua ja tulla jo Weberissä kiilteleväksi ja rehenteleväksi, — tuoksi tyyliksi, jonka naurettavuudet Crociaton raskaiden karrikatyyrien tekijä on osoittanut; — ja viimein nuijasi sen selvän tyylin kuoliaaksi Wagnerin riemukulku. Walkyriain hillitön lento ja kimeä kirkuna olivat pimentäneet Hellaan taivaan. Odinin raskaat pilvenlongat tukahduttivat valon. Kukaan ei enää laulanut musiikkia: laulettiin runoelmia. Yksityiskohtaiset viat, hutiloidut pikkuseikat, väärät äänetkin annettiin anteeksi sillä tekosyyllä, että ainoastaan teoksen kokonaisuudella, aatteella, oli merkitystä…

— "Aate, niin, puhukaammepa siitä! Ikäänkuin te sitä ymmärtäisitte!… Mutta ymmärtäkääpä tai älkää, kunhan vain kunnioitatte muotoa, jossa se ilmenee: musiikki on ja tulee olemaan ennen kaikkea musiikkia."

Muuten tuntui Christophesta pelkältä hassulta kujeelta se suuri huoli, jonka saksalaiset taiteilijat olivat uhraavinaan ilmaisuun ja ajatukseen. Mitä he tarkoittivat ilmaisulla, ajatuksella? Niin, he työnsivät niitä kaikkialle, — kaikkialle, samalla tavoin. He olisivat voineet löytää vaikka villasukassa yhtä paljon ajatusta kuin jossakin Michelangelon veistoksessa. He näyttelivät ketä tahansa ja mitä tahansa samalla tavalla. Enimmistä heistä oli musiikissa oleellisinta — väitti Christophe — äänen laajuus, musiikki-meteli. Laulajan ilosta, joka on suuri Saksassa, oli sillä keinoin tullut jonkinlainen ääni-atleetin urheilu. Kysymyksessä oli täyttää keuhkonsa paisuksiin asti ilmalla ja paiskata se ulos voimakkaasti, tarmokkaasti, pitkään ja hyvässä tahdissa. — Eräälle suurelle laulajattarelle laati Christophe kiitokseksi sen todistuksen, että hänen terveytensä oli hyvä.

Eikä Christophe tyytynyt löylyttämään pelkästään taiteilijoita. Hän kapusi rampin ylitse katsomoon ja pieksi yleisöä, joka töllisteli suu auki hänen esitystään. Yleisö ällistyi eikä tiennyt, pitikö sen nauraa vai raivostua. Olihan sillä täysi oikeus huutaa, että sille tehtiin vääryyttä: se oli näet ehdottomasti varonut sekautumista mihinkään taiteellisiin otteluihin; se pysyi viisaasti kaikkien päivänpolttavien kysymysten ulkopuolella; ja milloin se pelkäsi olevansa väärässä, se taputti käsiään kaikelle. Ja nyt sanoi Christophe, että oli rikollista taputtaa käsiään!… Suosia huonoja taideteoksia? — Sekin oli jo ilkeä nieltävä! Mutta Christophe antoi yleisölle vielä lisää: hän haukkui sitä siitäkin, että se tohti osoittaa suosiotaan hyville sävellyksille:

— "Humbuugia, sanoi hän sille, te koetatte uskotella, että teillä on siihen oikein innostusta?… Joutavia, älkää luulkokaan, että me uskotaan! Te näytätte itsestänne aivan päinvastaisen kuin mitä tahdotte näyttää. Taputtakaa käsiänne, jos tahdotte, niille teoksille, jotka jossakin määrin tavoittelevat teidän suosiotanne. Taputtakaa noille pauhaaville finaaleille, jotka ovat luodut, kuten Mozart aikoinaan sanoi, 'pitkiä korvia varten'. Tehkää se oikein sydämen pohjasta: se määkynä on odotettua, se kuuluu ohjelmaan. — Mutta silloin, kun on soitettu Beethovenin Missa Solemnis! … Te raukat!… Se on viimeinen Tuomio; te olette nähneet huimaavan Glorian vyöryvän niinkuin myrsky valtamerellä, te olette nähneet syöksyvän ohitsenne jättiläismäisen tahdon ja raivoisan pyörteen, joka pysähtyy, murtuu, syöksyy pilviin, takertuu kaksin käsin syvyyden päällä häilymään, ja ryntää jälleen, täyttä lentoa avaruuteen. Myrsky karjuu, vääntelehtii. Kun se on noussut väkevimmilleen, tulee yhtäkkiä modulatsiooni, välkähtää ääni, joka raastaa auki taivaan pimeyden ja sinkauttaa kuten valoläikän meren pinnalle, joka on kelmeä kuin ruumis. Se on loppu: murhanenkelin raivoisa lento pysähtyy yhtäkkiä, sen levitetyt siivet lävistää kolme salaman iskua. Kaikki humisee ja vapisee vielä ympärillä. Silmä tuijottaa ankarasti eteensä. Sydän jyskyttää, hengitys tukkeutuu, jäsenet ovat halvatut… Ja tuskin on viimeinen ääni kajahtanut, niin te olette jo iloisia ja hupaisia, te huudatte, te nauratte, arvostelette muka, osoitatte suosiota!… Mutta te ette ole kuulleet mitään, tunteneet mitään, ymmärtäneet mitään, ette ole käsittäneet kerrassaan mitään! Taiteilijan kärsimykset ovat teille pelkkää kujetta. Teidän mielestänne ovat Beethovenin sieluntuskan kyyneleet hyvin kuvatut. Te huudatte ristiinnaulitsemiselle: ' Bis, bis! ' Suuri sielu vääntelehtii koko elämänsä tuskassa huvittaakseen tunnin teidän hölmöyttänne…"

Näin puhui Christophe aavistamattaan saman suuren sanan kuin Goethe, vaikkei hän vielä ollut päässyt hänen vihaiseen rauhaansa:

"Kansa ottaa ylevän leikikseen. Jos se näkisi sen sellaisena kuin se on, ei sillä olisi rohkeutta näkyä kestää."

Kunpa Christophe olisi edes pysähtynyt siihen! Mutta vauhtinsa voimasta lensi hän vielä yleisönkin ohitse ja ammahti kuin tykinkuula kaikkein pyhimpään, tabernaakkeliin, keskinkertaisuuden loukkaamattomaan turvapaikkaan: nimittäin kritiikkiin. Hän alkoi pommittaa virkaveljiään sillä alalla. Eräs heistä oli suvainnut ahdistella ajan lahjakkainta säveltäjää, uuden koulun etevintä edustajaa, Hassleria, oikullisen omituisten, mutta nerokkaiden ohjelma-sinfoniain tekijää. Christophe, joka oli esitetty Hasslerille jo lapsena, säilytti aina häntä kohtaan erikoisen salatun hellyyden, kiitollisena siitä haltioitumisesta ja liikutuksesta, joka hänet silloin oli vallannut. Ja että typerä kriitikko, jonka tietämättömyyden Christophe hyvin tunsi, läksytteli nyt Hasslerin kokoista miestä ja komenteli häntä järjestykseen ja periaatteisiin, se sai Christophen suunniltaan:

— "Järjestystä, järjestystä! hän huudahti; — te ette tunne muuta järjestystä kuin poliisijärjestyksen. Nero ei anna kuskata itseään ennen tallatuille teille. Hän luo itse järjestyksensä, ja määrää tahtonsa laiksi."

Tämän ylpeän julistuksen jälkeen hän iski onnettoman arvostelijan kaulukseen, paljasti kaikki aasimaisuudet, mitä hän oli viime aikoina kirjoittanut, ja antoi hänelle järjestelmällisen löylyn.

Koko arvostelu otti sen loukkauksen omakseen. Siihen saakka oli se pysynyt ottelusta syrjässä. Se ei liioin tahtonut leikkiin: se tunsi Christophen, tiesi hänen kykynsä ja ettei hän ollut liioin kärsivällinen. Enintään olivat ainoastaan eräät heistä laupiaasti valittaneet, että niin lahjakas säveltäjä kuin Christophe Krafft erehtyi toimeen, joka ei kuulunut hänen alaansa. Mitä mieltä he muuten olivatkin (silloin nimittäin, kun heillä oli jotain mieltä) ja kuinka heitä Christophen arvostelut lienevätkin loukanneet, niin kunnioittivat he niissä toki omaa etuoikeuttaan arvostella kaikkea tarvitsematta itse olla arvosteltuina. Mutta heti, kun he näkivät Christophen häikäilemättä rikkovan arvostelijain keskinäisen hiljaisen sopimuksen, huomasivat he hänessä yleisen järjestyksen vihollisen. Heistä oli yksimielisesti vihastuttavaa, ettei niin nuori mies kuin Christophe suvainnut kunnioittaa kansallisia suuruuksia; ja he alkoivat sitkeän sodankäynnin häntä vastaan. He eivät tuhlanneet pitkiä kirjoituksia eivätkä vaivanneet itseään johdonmukaisilla vastaväitteillä — (he eivät mielellään lähteneet selvään taisteluun vihamiestä vastaan, joka oli heitä paremmin asestettu, vaikka sanomalehtimiehillä yleensä onkin erikoisen hyvä kyky väitellä asioista ottamatta huomioon toisten vastasyitä, tai viitsimättä niitä edes lukeakaan); — ei, pitkä kokemus oli osoittanut heille, että lehden lukija on aina samaa mieltä kuin sen tilaama lehtikin, joten he siis olisivat vain saattaneet arvonsa epäilyksen alaiseksi, jos olisivat ryhtyneet väittelemään: lehdessä täytyy ainoastaan myöntää, tai, vielä parempi, kieltää. (Kieltämisellä on aina kahtavertaa suurempi voima kuin myöntämisellä; painokin suoranaista seurausta: on helpompi pudottaa kivi alas kuin nakata se ilmaan.) Sen vuoksi turvautuivat he eräänlaiseen omaan systeemiinsä: he laativat tuon tuostakin salakavalia pikku uutisia, pilkallisia ja loukkaavia, joita ilmestyi sopivalla paikalla joka päivä ja koskaan ehtymättä. Ne tekivät hävyttömän Christophen naurunalaiseksi, mainitsematta häntä aina edes nimeltä, vihjaten vain kuultavalla tavalla juuri häneen. Ne vääristelivät hänen sanansa, niin että ne muuttuivat järjettömiksi; ne levittivät hänestä kaikenlaisia juttuja, joiden lähtökohta oli kyllä totta, mutta jatko pelkkää valheellista sotkua, ja niiden laskettu tarkoitus oli saada hänet riitaan koko kaupungin kanssa, ja vielä enemmänkin: itse hovin. Niissä hyökättiin yksinpä hänen ulkomuotonsakin kimppuun: hänen kasvojensa, vaatteidensa; ja ne saivatkin lopulta tehdyksi irvikuvan, joka tuntui luonnolliselta sen tähden, että sitä alinomaa toistettiin.

Kaikki edellä kerrottu olisi Christophen ystävistä ollut jotakuinkin yhdentekevää, ellei heidän aikakauslehtensäkin olisi saanut taistelussa osakseen iskuja. Oikeastaan annettiin nämä iskut vasta varoitukseksi; ei koetettukaan ärsyttää lehteä auttamattomaan riitaan, tarkoituksena oli ainoastaan erottaa se Christophesta: kummasteltiin, että aikakauslehti antoi sillä tavoin alentaa hyvää mainettaan, ja osoitettiin sopivasti, että jos ei lehti ottaisi varoitusta varteen, oltaisiin pakotetut karkaamaan koko toimituksen kimppuun, niin vastenmielisesti kuin se tehtiinkin. Eräät melkoisen lauhkeat alkuhyökkäykset Adolf Maita ja Mannheimia vastaan saivat pesueen jo hieman levottomaksi. Mannheim tosin nauroi: hän ajatteli, että tämähän saisi hänen isänsä, enonsa, serkkunsa ja koko hänen luvuttoman sukunsa suorastaan raivon valtaan, nuo henkilöt, jotka anastivat muka oikeudekseen valvoa kaikkia hänen tekojaan ja närkästyä niistä. Mutta Adolf Mai käsitti asian paljoa vakavammin, ja hän moitti Christophea, sanoen hänen saattavan aikakauslehden ikävään asemaan. Christophe pyysi häntä pitämään huolta omasta alastaan. Toisista, joihin isku ei kohdistunut, oli sangen huvittavaa, että Mai, joka istui heidän kanssaan erehtymättömyyden istuimella, sai köniinsä heidän asemestaan. Waldhaus nautti tästä salaisesti: hän sanoi, ettei mailmassa ole taistelua, jossa eivät jotkut kallot halkea. Tietysti hän käsitti asian niin, ettei hän suinkaan tahtoisi antaa siinä oman kallonsa haljeta; hän luuli yhteiskunnallisen asemansa ja sukulaisuus- ja muiden suhteittensa vuoksi olevansa turvassa iskuilta; eikä hänestä suinkaan ollut paha, että noita juutalaisia, hänen liittolaisiaan, hiukan peitottiin. Ehrenfeld ja Goldenring, jotka olivat siihen saakka säilyneet vielä ehjin nahkoin, eivät olisi välittäneet pienistä hyökkäyksistä: he pystyivät kyllä puolestaan vastaamaan. Mutta eräs seikka heistä oli tuntuvampi, nimittäin Christophen itsepäinen tahto saattaa heidät huonoihin väleihin kaikkien heidän ystäviensä ja varsinkin ystävättäriensä kanssa. Ensimäisiä artikkeleita lukiessaan olivat he nauraneet makeasti ja pitäneet koko asiaa erinomaisena kujeena: he ihailivat, millä voimalla hän pommitti ikkunaruutuja puhki; mutta he luulivat, ettei tarvittaisi muuta kuin sana, niin hänen taisteluintonsa lauhtuisi, tai ainakin kääntyisivät hänen iskunsa kohtaamasta niitä henkilöitä, joita he halusivat suojella. — Mutta asia ei ollut suinkaan sillä tavoin. Christophe ei totellut ketään: hän ei ottanut huomioon mitään suosituksia, ja hän raivosi yhä kuin hullu. Jos hänen antaisi valtoinaan temmeltää, ei koko kaupungissa enää voisi elää. Heidän pikku ystävättärensä olivat jo itku kurkussa ja vimmoissaan tulleet lehden toimitukseen ja saaneet aikaan ilkeitä kohtauksia. Toimittajat turvautuivat nyt koko diplomaattiseen neroonsa saadakseen Christophen lieventämään edes muutamia ankaria tuomioitaan: Christophe ei muuttanut sanaakaan. Toiset suuttuivat: Christophe suuttui myöskin, mutta ei muuttanut sittenkään. Waldhaus, jota toverien levottomuus huvitti, sillä häneen se ei koskenut, asettui Christophen puolelle, ärsyttääkseen toisia kumppaleita. Ehkäpä hän ymmärsi paremmin kuin muut Christophen jalomielisen mielettömyyden arvon, mielettömyyden, joka puski hillittömästi kaikkea vastaan ja katkaisi kaikki pakotiensä eikä välittänyt yhtään tulevaisuutensa turvasta. Mitä Mannheimiin tulee, hän nautti kuninkaallisesti tästä metakasta: hänestä tuntui hyvältä ilveilyltä, että hän itse oli tuonut tuon hullun tänne älykkäiden ja järkeväin pikku keikarien joukkoon, ja hän oli haljeta naurusta, kun hän luki sekä Christophen huitomia että hänen saamiaan iskuja. Vaikka hän siskonsa vaikutuksesta alkoikin jo uskoa, että Christophe oli hiukan päästään vialla, piti hän vain sen enemmän hänestä — — (hänen luonteensa melkein vaati, että ne, joita hän suosi, olivat hieman naurettavia). — Sen vuoksi tuki hän Waldhausin kanssa yhä enemmän Christophea toisia vastaan.

Mannheim, joka oli melkoisen käytännöllinen, vaikka koettikin kaikin voimin kuvitella, ettei hän sellainen ollut, sai sen hyvin perustellun aatteen, että hänen ystävänsä Christophen olisi edullista solmia asiansa maan silloisen edistyneimmän musikaalisen puolueen asiaan.

Siinäkin, kuten enimmissä saksalaisissa kaupungeissa, oli näet n.s. Wagner-Verein, joka edusti uusia aatteita vanhoillista suuntaa vastaan. — Oikeastaan ei ollut enää kovinkaan vaarallista puolustaa Wagneria, koskapa hänen maineensa oli jo tunnustettu ja hänen teoksensa merkitty kaikkien Saksan oopperain repertoaareihin. Mutta hänen voittonsa oli paremminkin tapahtunut väkivalloin kuin vapaasti myönnetty; ja pohjaltaan säilyi enemmistö yhäti itsepintaisesti vanhoillisena, varsinkin sellaisissa pikkukaupungeissa kuin tämä, joka oli jäänyt hiukan syrjään nykyaikaisista virtauksista ja joka eli vanhoilla kunniakkailla muistoilla. Enemmän kuin missään muualla vallitsi siellä saksalaisille synnynnäinen epäluulo kaikkea uutta kohtaan, ikäänkuin laiskuus, joka ei jaksa huolia mitään sellaista totta ja voimakasta, jota ei ole jo ikäpolvia märehtimällä heikonnettu. Se huomattiin parhaiten siitä, miten väkinäisesti kaikki sellaiset uudet teokset, jotka kulkivat Wagnerin henkeen, otettiin vastaan, joskaan ei uskallettu vastustaa itsensä Wagnerin sävellyksiä, sillä sehän asia oli jo ratkaistu. Niinpä olisi näillä Wagner-Vereineillä ollut sangen hyödyllinen tehtävä, jos he olisivat ottaneet sydämensä asiaksi puolustaa nuoria ja taiteellisesti pystyviä voimia. Ja sen ne tekivätkin joskus; Bruckner ja Hugo Wolf löysivät eräistä niistä kaikkein parhaimmat liittolaisensa. Mutta usein tukehutti mestarin itsekkyys hänen oppilaitaan; ja samoin kuin Bayreuthissä palveltiin mahdottomasti jumaloiden pelkästään yhtä ainoata olentoa, niin olivat Bayreuthin haaraosastotkin vain sellaisia pikku kirkkoja, joissa veisattiin ikuisesti messuja yhden ainoan Jumalan kunniaksi. Korkeintaan sallittiin sivukappaleissa loistaa niiden kaikkein uskollisimpien oppilaiden, jotka noudattivat kirjaimellisesti pyhiä uskonkappaleita ja palvelivat tomuun kumartuen tuota yhtä ainoaa, totista Jumalaa, hänen monine kasvoineen: musiikkia, runoutta, draamaa ja metafysiikkaa.

Sellainen oli tämänkin kaupungin Wagner-Verein. Se noudatti toiminnassaan kuitenkin määrättyä järjestelmää: se pestasi mielellään rekryyteikseen nuoria, lahjakkaita miehiä, joista sille saattoi olla hyötyä; ja kauan se oli jo vaaniskellut halukkain silmin Christophea. Se oli kautta rantain koettanut häntä jo lähestyäkin, mutta Christophe ei ollut sellaisesta välittänyt, sillä hänellä ei ollut mitään halua liittyä mihin tahansa. Hän ei ymmärtänyt, mikä hiisi hänen maanmiehiään pakotti aina ryhmittymään kuin lampaat ja miksi he eivät koskaan voineet tehdä mitään yksin: ei laulaa, ei kävellä eikä juoda. Hän inhosi koko Vereinswesen järjestelmää. Mutta yleensä hän suosi kuitenkin enemmän jotakin Wagner-Vereiniä kuin kaikkia muita Vereinejä: ainakin antoi tämä yhdistys silloin tällöin tekosyyn hyvillekin konserteille; ja vaikkei hän ollutkaan joka kohdassa taiteesta yhtä mieltä kuin wagnerianit, oli hän lähempänä heitä kuin muita musikaalisia ryhmiä. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi voinut löytää jonkin ymmärtämyskohdan itsensä ja tuon puolueen välillä; sillä se puolue kohteli Brahmsia ja "Brahmineja" yhtä väärin kuin hänkin. Christophe antoi siis esittää itsensä Wagner-Vereinille. Mannheim välitti asian: hän tunsi kaiken maailman. Vaikkei hän ollutkaan musiikkimies, oli hän Wagner-Vereinin jäsenkin. Johtokunta oli seurannut tarkkaavasti Christophien sodankäyntiä aikakauslehden palstoilla. Eräät hyökkäysretket, joita Christophe oli tehnyt vastakkaiseen leiriin, näyttivät osoittavan, että hänellä oli vankat nyrkit ja että hän kelpaisi palvelukseen. Christophe oli tosin ampunut muutamia hävyttömiä nuolia Wagnerseuran epäjumalaakin kohti; mutta niitä ei oltu näkevinään; — ja ehkäpä nämä Christophen ensimäiset ja vielä melkoisen vaarattomat hyökkäykset saattoi helposti ymmärtää, kun ajatteli, millä innolla vastapuolikin koetti nujertaa Christophen jo ennenkuin hän ehti ilmaista ajatuksensa paremmin. Häneltä tultiin siis sangen rakastettavasti pyytämään lupaa esittää eräitä hänen sävellyksiään seuran tulevissa konserteissa. Christophea se imarteli ja hän myöntyi: hän tuli Wagner-Vereiniin; ja Mannheimin yllyttämänä hän antoi merkitä itsensä sen jäseneksi.

Wagner-Vereinin johdossa oli siihen aikaan erityisesti kaksi miestä, joista toinen oli sievoisen kuuluisa kirjailijana, toinen orkesterinjohtajana. Kumpikin uskoivat he Wagneriin yhtä sokeasti kuin muhamettilainen profeettaansa. Ensinmainittu heistä, Josias Kling, oli sommitellut Wagner-sanakirjan, — Wagner-Lexikon — josta saattoi heti paikalla löytää mestarin ajatukset de omni re scibili; se oli hänen elämänsä suurtyö. Hän osasi siitä ulkoa kokonaisia lukuja, aivan kuin Ranskan maalaisporvaristo ennen laususkella La Pucellen värssyjä. Josias Kling kirjoitti myöskin Bayreuther Blätteriin artikkeleita Wagnerista ja aarialaisesta hengestä. On itsestään selvää, että Wagner oli hänestä aarialaisuuden perityyppi; tyyppi, joka oli löytänyt saksalaisessa rodussa turvapaikan latinalaisen ja varsinkin ranskalaisen semitismin turmiollisia vaikutuksia vastaan. Hän julisti epäpuhtaan gallialaisen hengen joutuneen auttamattomasti tappiolle; mutta siitä huolimatta hän jatkoi joka päivä tuimasti taistelua, niinkuin tuo iankaikkinen vihollinen olisi yhä uhannut. Ranskassa ei hän tunnustanut löytyvän kuin yhden suurmiehen: se oli kreivi de Gobineau. Kling oli pieni ukko, hyvin siisti, sangen kohtelias, ja punasteli kuin vanhapiika. — Toinen Wagner-Vereinin pylväs, Erich Lauber oli ollut neljänkymmenen vuoden vanhaksi erään kemiallisen tehtaan johtajana; sitten oli hän yhtäkkiä kääntänyt kelkkansa ja ruvennut orkesterinjohtajaksi. Siihen hän olikin lujalla tarmollaan ja myöskin rikkautensa voimalla päässyt. Hän oli oikea Bayreuth-fanaatikko: kerrottiin, että hän oli kulkenut jalkaisin Münchenistä Bayreuthiin, toivioretkeläisen töppösissä. Oli kummallista, että tuo mies, joka oli lukenut ja matkustellut paljon, koetellut monia ammattioloja ja näyttänyt aina olevansa tarmokas persoonallisuus, muuttui aina, kun musiikkiin koskettiin, suuren lauman lampaaksi; kaikki hänen omintakeisuutensa hävisi, ja hän oli silloin vieläpä hiukan tuhmempi kuin muut. Koska hän oli musiikkialalla sangen epävarma itsestään, ei hän luottanut omaan tunteeseensa, vaan seurasi orjallisesti joka kohdassa Bayreuthin Kapellmeisterien ja patenttitaiteilijain antamaa Wagner-tulkintaa. Kaikki kulissit ja moniväriset pukulaitteet, jotka ihastuttivat Wahnfriedin pikku hovin lapsellista ja barbaarista makua, olisi hän tahtonut jäljentää pienimpiinkin yksityiskohtiin asti. Hän muistutti ihailussaan noita Michelangelo-fanaatikkoja, jotka kopioivat häntä niin tarkoin, että ottivat kopioonsa yksinpä ne rappaukseen syntyneet halkeamat ja homepilkutkin, jotka aika oli hänen pyhiin teoksiinsa tehnyt ja sillä tavalla pyhittänyt vioittumatkin.

Nämä kaksi herraa eivät tosin olleet liioin Christophen maun mukaisia; mutta he olivat maailmanmiehiä, seuraihmisiä ja kumpikin varsin oppineita; eikä Lauberin kanssa puheleminen ollut suinkaan epäintressanttia, kun vain ei jouduttu puhumaan musiikista. Lauberilla oli muuten jokin ruuvi irti, eikä sellainen ollut Christophesta yleensä kovin vastenmielistä: se oli virkistävää vaihtelua järkeväin ihmisten latteuden rinnalla. Christophe ei vielä tiennyt, ettei mikään ole kiusaavampaa kuin puuta heinää puhuva ihminen, ja että niissä, joita, aiheetta kyllä, "originelleiksi" sanotaan, on vielä harvemmin omintakeisuutta kuin koko muussa yleisön laumassa. Sillä sellaiset "originellit" ovat vain typeriä mielipuolia, joiden ajatus rajoittuu pelkkiin määrättyihin kellokoneiston liikkeisiin.

Josias Kling ja Lauber olivat ensin Christophea kohtaan sangen suopeita, koska he toivoivat voittavansa hänet puolelleen. Kling omisti hänelle ylistävän artikkelin ja Lauber myöntyi seuraamaan tarkoin kaikkia hänen ohjeitaan esittäessään Vereinin orkesterissa hänen kappaleitaan. Se liikutti Christophea, mutta kovaksi onneksi turmeli asianomaisten huono ymmärrys heidän auliin halunsa hedelmät. Hänellä ei ollut kykyä kuvitella mitään erinomaisia ihmisistä pelkästään siitä syystä, että he häntä ihailivat. Hän oli paljon vaativa olento. Hän ei tahtonut itseään ihailtavan minkään sellaisen vuoksi, mitä hän ei ollut; ja hän piti enemmän vihollisinaan kuin ystävinä niitä ihmisiä jotka olivat tulleet erehdyksestä hänen ystävikseen. Niinpä ei hän ollutkaan yhtään kiitollinen Klingille siitä, että Kling luuli näkevänsä hänessä Wagnerin oppilaan ja haeskeli yhtymäkohtia hänen Liediensä ja eräiden Tetralogian osien välillä, vaikka niissä ei ollut muuta yhteistä kuin eräitä skaalaan kuuluvia nuotteja. Eikä hän ollut laisinkaan iloinen, kun näki konsertissa kappaleensa muurattuna kahden wagnerilaisen draamallisen kallionmöhkäleen väliin, — ja erään aivan arvottoman Wagnerin-apinoitsijan sokerileivoksen viereen.

Christophea alkoi piankin tässä pienessä kappelissa tukehduttaa. Se oli pelkkä akademia, yhtä ahdas kuin kaikki entiset, ja vielä suvaitsemattomampi, koska se oli nousukas taiteen alalla. Christophelta alkoivat kadota kuvitelmat jonkun erikoisen taidemuodon tai aatteen ehdottomasta arvosta. Tähän saakka hän oli luullut, että suuret ajatukset hiovat kaikkialle valoansa. Nyt hän huomasi, että kuinka aatteet koettavatkin muuttua, ihmiset pysyvät aina samoina; ja että ainoastaan ihmiset merkitsivät tämän maailman menossa jotakin: aatteet elivät omaa elämäänsä. Jos ihmiset syntyivät keskinkertaisina ja orjamaisina, niin nerokin muuttui keskinkertaiseksi heidän sielujensa läpi kulkemaan joutuessaan; ja vapautuksen huuto, joka sankarilta pääsee, kun hän murtaa kahleensa, muuttuu tulevissa polvissa orjuuden ilmausmuodoksi. — Christophe ei voinut olla ilmaisematta näitä tunteitaan. Hän ei lyönyt laimin ainoatakaan tilaisuutta, milloin voi karata tällaisen taide-fetisismin kimppuun. Hän julisti, ettei niissä asioissa tarvita enää epäjumalia eikä klassikoita, ei minkäänlaisia, että ainoastaan sillä oli oikeus sanoa itseään Wagnerin hengen perilliseksi, jolla oli kyky tallata jalkoihinsa itse Wagner ja astella edelleen suoraa tietään, katsoen yhä eteen-, eikä koskaan taaksepäin, — ainoastaan sillä, jolla oli rohkeutta antaa kaiken sellaisen kuolla, jonka oli aika kuolla, ja pysyä kiivaassa elämän yhteydessä. Klingin tyhmyys sai ärsytetyksi Christophen hyökkäykseen. Christophe paljasti kaikki viat ja naurettavuudet, mitä hän huomasi Wagnerissa. Wagnerilaiset eivät jättäneet syyttämättä häntä narrillisesta kateudesta heidän jumalaansa kohtaan. Christophe puolestaan ei epäröinyt, että nuo samat herrat, jotka nyt ylistivät Wagneria, hänen kuoltuaan, olisivat olleet ensimäiset tukehduttamaan hänet hänen eläessään: — siinä suhteessa hän teki kuitenkin heille väärin. Jollakin Klingillä ja Lauberillakin oli ollut innostuksen aikansa; parikymmentä vuotta sitten he olivat taistelleet eturivissä; mutta, niinkuin ihmisistä enimmät, olivat he väsyneet keskelle tietä. Ihminen on yleensä niin heikko, ettei hän voi jatkaa matkaansa päästyään ensimäiselle vuorenpengermälle, vaan hengästyy pilalle; ylen harvoilla riittää keuhkoja noustakseen vielä ylemmäksi.

Christophen jyrkkyys vieroitti pian hänestä uudet ystävät. Heidän suopeutensa oli ollut jonkinlaista kauppatarjousta: hänen olisi pitänyt olla heidän puolellaan, muuten eivät he häntä tukeneet; ja nyt huomattiin hyvinkin pian, ettei Christophe tinkisi mitään itsestään: hän ei pestautuisi rekryytiksi. Silloin kääntyi tuuli kohta. Se ylistys, jonka hän kielsi puolueen jalustalle kohottamilta suurilta tai pieniltä patenttijumalilta, kiellettiin nyt vuorostaan häneltä. Hänen sävellyksiään ei enää otettu vastaan niin hartaasti kuin ennen; ja eräät alkoivat jo jyrkästi paheksua, että hänen nimensä oli liian usein ohjelmissa. Häntä pilkattiin takanapäin, ja kritiikki ärtyi päivä päivältä; Kling ja Lauber olivat vaiti ja osoittivat siten yhtyvänsä kritiikkiin. Kuitenkin varoivat he vielä rikkomasta välejään Christophen kanssa: ensinnäkin siitä syystä, että Rheinin maiden ihmiset pitivät yleensä ratkaisun lykkäämisestä, siis ratkaisuista, jotka eivät ole mitään ratkaisuja, koska niillä on etuoikeutena jatkaa äärettömiin epämääräisiä asiantiloja; ja toiseksi sentähden, että toivottiin vielä voitavan tehdä hänelle, mitä vain tahdottiin: joskaan ei luultu enää voitavan muuttaa hänen mielipiteitään, niin ainakin uskottiin hänen väsyvän.

Christophe ei antanut heille aikaa heidän yrityksensä toteuttamiseen. Jos hän milloin oli tuntevinaan, että joku oli pohjaltaan hänelle epäsuopea, mutta ei tahtonut sitä tunnustaa ja koetti sen sijaan kuvitella olevansa hänen miehiään pysyäkseen hänen kanssaan hyvissä väleissä, niin hän ei levähtänyt ennenkuin hän sai tuolle henkilölle osoitetuksi, että hän oli hänen vihollisensa. Ja kun hän eräänä iltana Wagner-Vereinissä huomasi vastassaan niin ulkokullatun vihollisuuden muurin, ettei hän enää jaksanut sitä sietää, ilmoitti hän Lauberille kursailematta eroavansa seurasta, Lauber ei voinut ymmärtää tästä mitään; ja Mannheim ryntäsi Christophen luokse ja koetti sovittaa asiaa. Kuullessaan hänen ensimäiset sanansa, purkautui Christophen sisu:

— Ei ei, ei, ja vielä kerran ei! Älä puhu minulle enää koko joukkiosta. Minä en tahdo heitä nähdä… Minä en voi, minä en välitä heistä enää… Olen hirveästi kyllästynyt ihmisiin; minä tuskin viitsin katsoa heitä kasvoihin.

Mannheim nauroi sydämensä pohjasta. Hän ei ajatellut liioin, miten hän voisi rauhoittaa kiihtynyttä Christophea, vaan miten hän itse saisi iloa tästä kohtauksesta:

"Tiedän kyllä, etteivät he kauniita ole; mutta sehän ei ole mikään uutuus; sanopas, mitä nyt oikein on tapahtunut?"

— Ei kerrassaan mitään. Minä se vain olen saanut tarpeekseni, minä… Niin, naura vain, pilkkaa sanojani: tietysti minä olen hullu. Viisaat ihmiset noudattavat logiikan ja terveen järjen lakeja. Minä en ole sellainen; minä olen mies, joka toimin omien vaikutusteni mukaan ja välittömin puuskin. Kun minuun on kasaantunut varma määrä sähköä, täytyy sen purkautua, maksoi mitä maksoi; ja sen pahempi muille, jos se polttaa heidän nahkaansa! Ja vielä pahempi minulle itselleni! Minä en ole luotu elämään ihmislaumassa. Tästä alkaen minä tahdon olla vain itseni omaisuutta.

— Et suinkaan aikone tulla toimeen ilman jotakin maailmaa? kysyi Mannheim. Ethän voi soittaa yksin sävellyksiäsi. Sinä tarvitset laulajia, laulajattaria, orkesteria, orkesterinjohtajia, yleisöä, kättentaputusystäviä…

Christophe huudahteli:

— En tarvitse, en, en!…

Mutta viimeisen sanan kuullessaan hän ryntäsi ylös:

— Ystäviä sellaiseen! Etkö jo häpeä puhua?

— En tarkoita ostettuja taputtajia (vaikka se, totta puhuen, onkin ainoa vielä keksitty keino, jolla saadaan näytetyksi yleisölle jonkin taideteoksen arvo). — Mutta aina tarvitaan jonkinlainen apujoukko: pieni ryhmä, joka ympäröi tekijää ja tottelee hänen viittauksiaan. Siinä ovat ystävät tarpeen.

— En tarvitse ystäviä!

— Silloin sinulle vihelletään.

— Ja minä tahdonkin, että minulle vihelletään! Mannheim oli varsin voitonvarma.

— Sitäkään iloa ei sinulle kauan kustanneta. Sinun teoksiasi ei soiteta.

— Hyvä, olkoot soittamatta. Luuletko sinä, että minä välitän kavuta miksikään suuruudeksi? Kyllä, minä olin jo vähällä joutua tavoittelemaan sitäkin päämäärää… Mitä tyhmyyttä! Mielettömyyttä! Älyttömyyttä!… Aivan kuin tuon kaikkein alhaisimman ylpeyden lajin tyydyttäminen olisi kyllin suuri palkinto kaikista sitä ennen tehtävistä uhrauksista, — ikävystymisestä, kärsimyksistä, töykeistä loukkauksista, alentumisesta, häpeällisestä myöntymisestä — kaikesta, mikä on moisen kunnian hinta! Piru minut vieköön, jos annan koskaan sellaisten huolten enää kiusata aivojani! Ei kysymystäkään siitä enää! Minä en tahdo olla missään tekemisissä yleisön, yleisenä olemisen kanssa. Julkisuus on konnain humbuugia. Minä tahdon olla yksityishenkilö, ja elää itseäni ja niitä varten, joista minä pidän…

— Aivan niin, myönsi Mannheim ivallisesti. Miksipä et rupeaisi joksikin käsityöläiseksi. Esimerkiksi suutariksi?

— Ah, jos minä olisinkin suutari, sellainen kuin esimerkiksi tuo verraton Hans Sachs! huudahti Christophe. Kuinka elämä silloin olisi iloista ja mukavaa! Suutari arkipäivisin, — musiikkimies sunnuntaisin ja ainoastaan pienessä tuttavapiirissä, omaksi ilokseni ja parin ystävän? Se olisi ihmisen arvoista!… — Olenko minä hullu, hukkaan aikaani ja vaivaani saadakseni pelkästään ilon joutua kaikkien nautain tuomioiden uhriksi? Eikö ole paljoa parempi ja kauniimpi olla muutamien kunnon ihmisten rakastama ja ymmärtämä kuin tuhansien idioottien ymmärtämä, arvostelema, naperoima, imelöimä?… Ylpeyden ja kunnianhimon piru ei vedä minua enää koskaan nenästä: siihen saat luottaa!

— Sen uskon, sanoi Mannheim.

Mutta hän ajatteli:

— Tunnin päästä hän puhuu aivan toisin.

Ja hän jatkoi rauhassa:

— No niin, minä siis hieron jälleen sovinnot Wagner-Vereinin kanssa?

Christophe kohotti molemmat kätensä:

— Näin, näinkö olen kokonaisen tunnin kiusannut kurkkuani vakuuttaakseni sinulle juuri päinvastaista!… Ei, sanon sinulle vielä kerran jyrkästi, että minä en astu sinne enää jalallanikaan. Minä vihaan kaikkia noita Wagner-Vereinejä, kaikkia Vereinejä, kaikkia tuollaisia lammastarhoja, joita ihmiset tarvitsevat saadakseen pusertua toisiaan vastaan ja määkyä yhteen ääneen. Mene sanomaan puolestani noille lampaille, että minä olen susi, että minulla on hampaat, ja että minä en ole luotu kaluamaan heidän laitumillaan!

— Hyvä, hyvä, se heille sanotaan, myönsi Mannheim ja poistui, sangen ihastuneena aamuunsa. Hän ajatteli:

— Hän on hullu, aivan pähkähullu…

Hänen sisarensa, jolle hän sitten heti kertoi kohtauksen, kohautti hartioitaan ja sanoi:

— Hulluko? Kuvittelee vain sitä nyt meille!… Hän on tyhmä, ja narrillisen ylpeä…

Kuitenkin Christophe jatkoi vimmattua sotaansa Waldhausin aikakauslehdessä. Ei silti, että se olisi häntä huvittanut: arvostelu-homma ikävystytti häntä, ja hän oli jo heittämäisillään kaikki hiiteen. Mutta kun hänen suutansa koetettiin tukkia, niin hän yltyi: hän jatkoi itsepäisesti, hän ei tahtonut näyttää siltä kuin olisi antanut myöten.

Waldhaus alkoi tulla rauhattomaksi. Niin kauan kuin hän oli säilynyt keskellä läimäyksiä koskemattomana, oli hän seurannut sotaa tyynin mielin kuin mikäkin Olympon jumala. Mutta joku viikko sitten näyttivät eräät lehdet kadottaneen tietoisuutensa hänen persoonansa loukkaamattomasta laadusta; ne keksivät käydä hänen kirjailija-itserakkautensa kimppuun, ja niin harvinaisen ovelasti, että Waldhaus olisi aivan huomannut siinä jonkun tuttavan kynnet, jos olisi ollut älykkäämpi. Itse asiassa nämä hyökkäilyt olivatkin Ehrenfeldin ja Goldenringin salakavalaa keksintöä, jolla he olivat päättäneet, kun eivät enää muuta neuvoa löytäneet, tehdä lopun Christophen polemiikeista. He laskivat oikein. Waldhaus julisti heti paikalla, että Christophe alkoi häntä hermostuttaa; eikä hän Christophea enää kannattanut. Koko aikakauslehti vaivasi siitä lähtien päätänsä saadakseen Christophen vaikenemaan. Mutta menepäs pistämään kuonokoppa koiralle, joka parhaillaan ahmii saalistaan! Kaikki, mitä hänelle sanottiin, ärsytti häntä kahta uhemmin. Christophe sanoi toisille, että he olivat akkoja, ja väitti puhuvansa kaikki, — kaikki, mitä hänen velvollisuutensa oli puhua. Jos he tahtoivat potkia hänet pois, oli se heidän asiansa! Koko kaupunki saisi silloin tietää, että he olivat yhtä suuria raukkoja kuin muutkin; mutta hän puolestaan ei lähtisi lehdestä omasta aloitteestaan.

Herrat katselivat ällistyneinä toisiinsa, ja sitten he haukuskelivat Mannheimia, että hän oli hankkinut mokoman hullun heidän kimppuunsa. Mannheim nauroi yhä vain, lupasi nolata kunnolleen Christophen, ja löi vetoa, että Christophe jo seuraavassa artikkelissaan sekoittaisi koko lailla vettä myrkkyynsä. Toiset eivät liioin häntä uskoneet; mutta todellisuus näytti, ettei Mannheim ollut turhaa kerskunut. Christophen seuraavassa kirjoituksessa ei ollut ainoaakaan solvaavaa huomautusta kenellekään, vaikkei se ollutkaan mikään kohteliaisuuden näyte. Mannheimin keino oli kovin yksinkertainen; kaikki ihmettelivät, etteivät he olleet ennen sitä keksineet: Christophe ei lukenut koskaan myöhemmin, mitä hän oli aikakauslehteen kirjoittanut; niin ja näin luki hän edes korrehtuureja, ja teki senkin sangen nopeasti ja huonosti. Adolf Mai oli monen monta kertaa tehnyt siinä suhteessa hänelle happamen-makeita huomautuksia: hän sanoi, että painovirhe vie siistin aikakauslehden arvon. Christophe ei käsittänyt tätä arvostelua aivan vakavasti ja vastasi, että ne, joita hän haukkuu, ymmärtävät kyllä asian painovirheineenkin. Mannheim käytti nyt hyväkseen tätä Christophen laiminlyöntiä: hän sanoi, että Christophe oli oikeassa, että korrehtuurin luku oli faktorin hommaa; ja hän halusi vapauttaa Christophen siitä kokonaan. Christophe suorastaan heltyi kiitollisuudesta; mutta kaikki toiset vakuuttivat hänelle yhteisestä sopimuksesta, että sellainen järjestely oli heillekin hyödyksi, sillä se säästi aikaa. Christophe jätti siis korrehtuurinsa Mannheimin käsiin ja pyysi häntä korjaamaan ne hyvin. Mannheim ei jättänytkään sitä tekemättä: se oli aivan uutta ja ihastuttavaa leikkiä. Ensin hän ei uskaltanut muuta kuin laimentaa joitakuita liian jyrkkiä sanoja, jättää pois sieltä täältä muutamia epäkohteliaita nimityksiä. Mutta menestys rohkaisi häntä, hän tohti pitemmälle: hän alkoi muokata toisin kokonaisia lauseita ja niiden ajatustakin; hän saavutti pian siinä ammatissa erinomaisen kätevyyden. Koko temppu oli säilyttää lauseen ulkonainen kuori ja sen karakteristinen muoto ja kuitenkin saada sillä sanotuksi aivan päinvastaista kuin Christophe oli tarkoittanut. Mannheim otti nähdäkseen suuremman vaivan väärentäessään Christophen artikkeleita kuin hänellä olisi ollut, jos hän olisi tehnyt ne itse kokonaan; koskaan hän ei ollut työskennellyt näin ankarasti. Mutta hän nauttikin tuloksesta: moni musiikkimies, jota Christophe tähän asti oli vainonnut myrkyllisiin sarkasmeihin saakka, aivan ällistyi, kun näki hänen vähitellen lauhtuvan, jopa sulavan viimein häntä suorastaan ylistelemäänkin. Aikakauslehti riemuitsi voitostaan. Mannheim luki toimitukselle yöpesunsa tulokset. Ja kaikki nauroivat kohti kurkkuaan. Ehrenfeld ja Goldenring sanoivat joskus Mannheimille:

— Varohan itseäsi! Sinä menet liian pitkälle!

— Ei se tee mitään, vastasi Mannheim.

Ja hän jatkoi kahta innokkaammin.

Christophe ei huomannut mitään. Hän pistäysi toimituksessa, jätti sinne artikkelinsa, ja unohti sitten koko asian. Joskus vei hän kuitenkin Mannheimin syrjään ja sanoi:

— Nyt minä annoin heille oikein vasten suuta, niille huijareille. Luepas tätä…

Mannheim luki.

— No, mitäs siitä ajattelet?

— Murhaavaa, hyvä veli! Heistä ei jää kuin märkä läikkä jäljelle.

— Mitä luulet heidän nyt sanovan?

— Oh, siitä nousee hemmetinmoinen meteli!

Mutta siitä ei noussut minkäänlaista meteliä. Päinvastoin: kaikki kasvot kirkastuivat, mikäli Christophe huomasi; ihmiset, joita hän vihasi, tervehtivät häntä kadulla kohteliaasti. Kerran hän tuli toimitukseen rauhattomana ja otsa nyrpeästi rypyssä; hän heitti pöydälle käyntikortin ja kysyi:

— Mitä tämä merkitsee?

Kortti oli erään musiikkimiehen, jonka hän oli äskettäin haukkunut; mutta sen reunaan oli kirjoitettu: " Syvimmällä kiitollisuudella."

Mannheim vastasi nauraen:

— On olevinaan pilkallinen. Christophe henkäisi helpotuksesta:

— Oh, sanoi hän, minä jo pelkäsin, että artikkelini olisi miellyttänyt häntä.

— Hän on vimmoissaan, virkkoi Ehrenfeld; mutta hän ei tahdo näyttää, että asia niin on: hän on muka yläpuolella, hän pilkkaa.

— Pilkkaako?… Se sika! äännähti Christophe, uudestaan kuohahtaen. Teenpä siis toisen artikkelin. Ken viimeksi nauraa, se parhaiten nauraa.

— Ei ei, sanoi Waldhaus rauhattomana. Minä en luule, että hän koettaa pilkata. Se on nöyryyttä, hän on kunnon kristitty: kääntää toisen poskensa, kun lyödään toiselle.

— Sen parempi! sanoi Christophe. Oh, sellainen raukka! Kun tahtoo, niin saa kunnon löylyn.

Waldhaus koetti sovittaa. Mutta toiset nauroivat.

— Antaa mennä… sanoi Mannheim.

— No niin… arveli silloin Waldhaus, rauhoittuen jälleen. Hiukka lisää ei haittaa!…

Christophe lähti toimituksesta. Virkaveljet alkoivat hyppiä ilosta ja nauroivat haljetakseen. Kun he olivat hiukan selvinneet, sanoi Waldhaus Mannheimille:

— Nyt sinä kuitenkin olit joutua vähällä kiinni itse työssä… Varo itseäsi. Sinä panet meidät pahaan kiikkiin.

— Pyh, vastasi Mannheim, siihen on paljon aikaa, ja iloista aikaa. Ja sitäpaitsi: minähän hankin hänelle vain ystäviä.

II

HIEKKA HAUTAA

Näin pitkälle oli Christophe päässyt kömpelössä yrityksessään uudistaa Saksan taidetta, kun kaupungin läpi sattumalta kulki ranskalainen näyttelijäjoukkue. Oikeastaan sopisi paremminkin sanoa, että se oli joukkio, sillä niinkuin tavallisesti, oli se kokoonhaalittu liuta köyhiä raukkoja, se tiesi mistä esille ongittuja, ja tuntemattomia nuoria näyttelijöitä, jotka olivat ylen tyytyväisiä mihin kohteluun tahansa, kunhan vain saivat hieman esiintyä. Muuan kuuluisa ja iäkäs näyttelijätär oli valjastanut heidät riemuvaunujensa eteen kiertäessään itse esiintymässä Saksassa. Ja matkustaessaan tämän pienen herttuakunnan pääkaupungin läpi, antoi hän nyt sielläkin kolme näytäntöä.

Waldhausin aikakauslehdessä pidettiin tapahtumasta tavatonta melua. Mannheim ja hänen ystävänsä olivat perillä Parisin kirjallisesta ja hienon maailman elämästä, tai olivat olevinaan perillä; he hakivat siitä aina joutavia pikku loruja, joita he olivat kaapanneet parisilaisista bulevardilehdistä ja käsittäneet useinkin niin ja näin: he edustivat ranskalaista henkeä Saksassa. Moinen näyte riitti viemään Christophelta halun tutustua siihen henkeen lähemmin. Mannheim väsytti hänet pahanpäiväisesti Parisin-ylistyksillään. Hän oli käynyt siellä monta kertaa; siellä oli hänen sukuaankin: hänellä oli omaisia kaikissa Europan maissa; ja kaikkialla olivat ne omaksuneet kunkin maan kansallisuuden ja katsantokannat; tämän Abrahamin heimon jäseniä olivat muun muassa eräs englantilainen parooni, belgialainen senaattori, ranskalainen ministeri, eräs edustaja Reichstagissa, ja samoin muuan kreivi paavin hovissa. Ja vaikka he kaikki kunnioittivat yksimielisesti yhteistä sukujuurtaan, olivat he samalla vilpittömästi englantilaisia, belgialaisia, ranskalaisia, saksalaisia tai paavilaisia; sillä heidän ylpeytensä sanoi erehtymättä, että se maa, jonka kukin heistä oli valinnut, oli parempi kaikkia muita. Mannheim yksinään huvittelihe suvun paradoksina sillä, että piti parhaina kaikkia niitä maita, joihin hän ei millään tavalla kuulunut. Hän puhui siis usein haltioissaan Parisista; mutta kun hän ei tiennyt siitä koskaan mitään muuta kuin liiallisuuksia ja kun hän parisilaisten kunniaksi esitti heidät eräänlaisina hulluttelijoina, yöpukkeina ja rääkkyjinä, jotka viettivät aikansa pelkästään huvituksissa ja vallankumouksissa, käsittämättä koskaan elämää vakavasti, niin viehätti Christophea sangen vähän tuo "Vogesien takainen, byzantilainen dekadensi-tasavalta". Yksinkertaisessa uskossaan kuvitteli hän Parisia hieman sellaiseksi kuin muuan typerä piirros, jonka hän oli nähnyt erään äskettäin ilmestyneen saksalaisen taidekirjan nimilehdessä: etualalla oli siinä Notre-Damen Piru kuukistuneena kaupungin kattojen ylitse ja sen alla seuraava tarina:

"Insatiable vampire l'éternelle Luxure Sur la grande Cité konvoite sa pâture."

Kunnon saksalaisena halveksi hän noita aistillisia "welschejä" ja heidän kirjallisuuttaan, josta hän tunsi tuskin eräitä joutavanpäiväisiä narrillisuuksia, sellaisia kuin l'Aiglon, Madame Sans-Gêne ja muutamat varietee-viisut. Se seikka, että pikkukaupungin keikarimaisuus sai monet sellaiset henkilöt, jotka tunnetusti olivat kyvyttömimpiä kiintymään taideasioihin, kiireesti ja suurella hälinällä tilaamaan lippuja näytäntöön, teki Christophien aivan välinpitämättömäksi ja halveksivaksi koko tuota ranskalaista suurta komediantskaa kohtaan. Hän vannoi, ettei hän vaivaisi varvastaan mennäkseen häntä näkemään. Ja sen valan täyttäminen kävi hänelle sitäkin helpommaksi, koska lippujen hinnat olivat niin valtavat, ettei hänellä ollut moiseen varaa.

Ohjelmistossa, jonka tuo ranskalainen joukkue toi Saksaan, oli pari kolme klassillista kappaletta; mutta enimmäkseen oli se kyhätty kokoon kaikenlaisista niistä joutavista roskista, jotka ovat parhainta parisilaista vientitavaraa: sillä mikään ei ole kansainvälisempää kuin keskinkertaisuus. Näyttelijättären matkalla oli ensimäisenä oleva Tosca, jonka Christophe jo tunsi, sillä hän oli kuullut sen käännöksenä, ja koristettuna kaikella tuolla sievistelevällä rihkamalla, jolla pienet Reinin rantain teatterit aina somistelevat ranskalaiset teokset. Niin ollen nauroi hän nyt pilkallisesti, kun näki ystäviensä lähtevän teatteriin ja sanoi olevansa hyvillään, kun hänen ei tarvinnut mennä Toscaa uudestaan kuulemaan. Siitä huolimatta kuunteli hän seuraavana päivänä tarkoin korvin, kun nuo ystävät haltioituneina kuvailivat edellistä iltaa: hän oli vimmoissaan siitä, että oli riistänyt itseltään vallan väittää nyt heitä vastaan, kieltäytymällä menemästä näkemään tuota kaiken maailman kehumaa esitystä.

Toisena ilmoitettiin näyteltävän Hamlet ranskalaisena käännöksenä. Christophe ei ollut koskaan hyljännyt mitään tilaisuutta, jolloin pääsi näkemään jotain Shakespearen kappaletta. Shakespeare oli hänelle samoin kuin Beethoven ainainen ja ehtymätön elämän lähde. Hamletista oli hän erikoisesti pitänyt juuri siihen äskeiseen aikaan, jolloin hänen sielunsa oli ollut niin levoton ja täynnä kapinoivia epäilyksiä. Vaikka hän pelkäsikin näkevänsä kuvansa tuossa taikapeilissä, niin kuitenkin se häntä lumosi ja veti puoleensa; ja nyt kuljeskeli hän teatterin ilmoitusten ympärillä, tunnustamatta kuitenkaan, miten hän halusi mennä katsomaan Hamletia. Mutta hän oli niin itsepäinen, että kun hän kerran oli puhunut ystävilleen sillä tavoin, ei hän tahtonut muuttaa mielipidettään. Ja hän olisi jäänyt kotiin sinä iltana niinkuin edellisenäkin, ellei hän sattumalta olisi tavannut Mannheimia, astellessaan juuri jo suruisin mielin teatterilta päin pois.

Mannheim tarttui häntä käsipuoleen, ja kertoi hänelle raivostuneen näköisenä, mutta samalla koirankujeisesti, että muuan vanha sukulaislehmä, hänen isänsä sisar, oli tulla tupsahtanut perheineen heille ja että heidän kaikkien täytyi nyt jäädä pitämään tulijoille seuraa. Mannheim itse oli koettanut livistää tiehensä; mutta isä ei ymmärtänyt leikkiä suku-etikettiä ja esivanhempien kunnioitusta koskevissa asioissa; ja kun Franzin tällä kertaa täytyi säästää isäänsä, sillä hän aikoi saada hänet hellittämään rahapussinsa nauhoja, niin oli hänen pakko antaa myöten ja luopua koko näytännön lupaamasta ilosta.

— Oliko teillä jo liput? kysyi Christophe.

— Perhana, erinomainen aitio; ja kaupan päällisiksi täytyy minun viedä se nyt — (sinne olen juuri menossa) — tuolle idiootti Grünebaumille, isän liiketoverille, että hän saa pöyhistellä siellä akka Grünebaumin ja tytär-ankkansa kanssa. Se on iloinen tehtävä!… Ainakin koetan keksiä jotakin pirunnahkaista heille sanoakseni. Mutta sehän on heistä sama, kunhan vain saavat pääsyliput, — joskin heistä olisi ollut parempi, jos nämä liput olisivat olleet paperirahoja.

Yhtäkkiä keskeytti Mannheim suu auki ja katsahti Christopheen:

— Oh!… Mutta siinähän se onkin… Sitä juuri tarvitaan!…

Ja Mannheim kotkottamaan:

— Christophe, sinähän menet teatteriin?

— En.

— Kyllä, sinä menet. Minä pyydän sinulta sitä palvelusta. Sinä et voi kieltäytyä.

Christophe ei tätä ymmärtänyt.

— Eihän minulla ole siellä paikkaakaan.

— Tässä niitä on montakin, sanoi Mannheim riemuissaan ja tunki väkisin hänelle aitiokortin käteen.

— Sinä olet hullu, sanoi Christophe. Entä isäsi asia?

Mannheim vääntelehti naurusta:

— Hän suorastaan vimmastuu! vastasi hän. Sitten hän pyyhki silmänsä, ja jatkoi:

— Mutta minä vippaan häneltä jo heti huomisaamuna, ennenkuin hän vielä tietää tästä mitään.

— En minä tähän voi myöntyä, — virkkoi Christophe, — kun se kerran on vasten hänen mieltään.

— Sinunhan ei tarvitse tietää mitään, etkä sinä tiedä mitään; se ei sinuun kuulu.

Christophe levitti auki kortin:

— Ja mitä minä teen kokonaisella neljänhengenaitiolla?

— Teepä, mitä tahdot. Makaa sen nurkassa, tanssi keskellä, jos tahdot. Kisko naisia mukaasi. Tottahan sinulla joku on? Tarpeen tullen voin sinulle lainata pari.

Christophe ojensi kortin Mannheimille takaisin:

— Ei, aivan totta. Ota pois.

— En ilmoisna ikänä, vastasi Mannheim ja vetäytyi muutaman askelen päähän. Minä en voi sinua pakottaa sinne menemään, jos se on sinusta ikävää; mutta takaisin minä en niitä ota. Saat työntää ne uuniin, tai jos tahdot, sinä kunnian mies, viedä ne Grünebaumeille. Se asia ei minuun enää kuulu. Hyvästi!

Ja Mannheim livisti pois ja jätti Christophen siihen keskelle katua teatteriliput kädessä.

Christophe oli pahassa pulassa. Hän tunnusti kyllä itselleen, että soveliainta olisi ollut viedä liput Grünebaumeille. Mutta se ajatus ei tuntunut häntä kovin innostavan. Hän meni kotiinsa kahden vaiheilla; ja kun hän tuli katsoneeksi kelloa, huomasi hän, ettei ollut aikaa muuta kuin parhaiksi pukeutua ennen näytännön alkamista. Hänestä olisi ollut typerää hukata sillä tavoin lippuja. Hän ehdotti silloin, että äiti tulisi hänen kanssaan. Mutta Louisa sanoi menevänsä mieluimmin nukkumaan. Ja Christophe lähti teatteriin yksinään. Pohjaltaan hän iloitsi lapsellisesti tästä tapahtumasta. Ainoastaan yksi seikka oli hänestä ikävä: se, että hän saisi tämän ilon yksinään. Hänen tuntoaan ei suinkaan kaivellut se, että hän oli muka loukannut vanhempaa Mannheimia tai Grünebaumeja viemällä heidän aitionsa; mutta hän ajatteli niitä monia, jotka ehkä olisivat voineet jakaa tämän ilon hänen kanssaan; ajatteli, kuinka suuresti useat sellaiset nuoret miehet kuin hän olisivat tästä illasta nauttineet; ja hänestä oli tuskallista, ettei hän voinut heille sitä iloa antaa. Hän mietti ympäri päänsä sopivia henkilöitä, mutta ei keksinyt ketään, jonka olisi voinut teatteriin kutsua. Sitäpaitsi oli jo myöhä, hänen täytyi kiiruhtaa. Teatteriin saavuttuaan hän kulki aivan suljetun lippuluukun editse, jonka päälle oli kiinnitetty lappu, ettei ollut enää yhtään ainoaa paikkaa jäljellä. Ihmisten joukossa, jotka lähtivät teatterista harmissaan tyhjin toimin takaisin, huomasi hän erään nuoren tytön, jonka oli selvästikin hyvin vaikea poistua, niin kateellisen näköisenä katseli hän onnellisia sisään päässeitä. Tytön puku oli sangen koruton, musta; hän ei ollut kovin kookas; vartaloltaan hoikka, hieman heikon näköinen; Christophella ei ollut tällä hetkellä aikaa huomata, oliko hän ruma vai sievä. Christophe oli jo mennyt hänen ohitseen; yhtäkkiä hän pysähtyi, kääntyi ja kysyi enempää aprikoimatta ja työntyen aivan nenätysten neidin eteen:

— Eikö teillä ole paikkaa, neiti?

Toinen punastui ja vastasi vieraalta murtavalla saksankielellä:

— Ei, herra.

— Minulla on aitio, jossa on tilaa niin etten tiedä, mihin panna. Tahdotteko tulla kanssani sinne?

Tyttö punastui yhä enemmän, ja kiitti ja pyysi anteeksi, ettei voinut tarjoukseen myöntyä. Christophe tuli hänen kiellostaan noloksi, pyyteli puolestaan anteeksi ja koetti jälleen kutsua; mutta hän ei saanut neitiä suostutetuksi, vaikka hän selvästikin kovin halusi tulla. Christophe oli ylen häpeissään. Viimein päästi hän nopeasti:

— Kuulkaa, vielä on eräs keino järjestää asia, ottakaa tämä piletti, minä en siitä välitä, minä olen nähnyt sen jo kerran. — (Ja Christophe oli pöyhkeilevinään.) Se huvittaa teitä paljon enemmän kuin minua. Ottakaa, se tulee hyvästä sydämestä.

Nuori tyttö heltyi niin tästä tarjouksesta ja sydämellisestä tavasta, jolla Christophe sen teki, että hänelle tulivat melkein vedet silmiin. Hän sopersi kiitollisuuttaan ja väitti, ettei hän millään tavoin tahtonut riistää herran pilettiä.

— No niin, tulkaa sitten kanssani vain, sanoi Christophe hymyillen.

Christophe näytti niin hyvältä ja suoralta, että tyttö aivan häpesi kieltäytymistään; ja hän vastasi hieman hämillään:

— No, minä tulen… Kiitoksia.

He menivät sisään. Mannheimien aitio oli vastapäätä näyttämöä ja hyvin avonainen: siellä oli mahdotonta pysyä kätkössä. On tarpeetonta sanoa, ettei heidän tulonsa jäänyt huomaamatta. Christophe osoitti nuorelle tytölle paikan ensimäisessä tuolirivissä ja jäi itse taemmaksi, ettei olisi häirinnyt häntä. Tyttö istui suorana ja jäykkänä ja uskalsi tuskin kääntää päätänsä, niin kauhean häpeissään hän oli; hän katui nyt koko sydämestään, että oli myöntynyt tulemaan. Christophe tahtoi antaa hänelle aikaa rauhoittua ja kun hän ei sitäpaitsi tiennyt, mitä hänelle puhua, oli hän katselevinaan muualle. Minnepäin hän käänsikin silmänsä, oli hänen helppo huomata, että hänen läsnäolonsa tämän tuntemattoman toverin seurassa keskellä komeaa aitioyleisöä oli tehnyt pikkukaupungin juoruilevan väen uteliaaksi. Christophe leimautti vihaisia katseita niihin, jotka häntä tähystelivät; häntä raivostutti, että muut tahtoivat välttämättä pitää huolta hänestä, vaikkei hän välittänyt heistä. Hän ei ajatellutkaan, että tämä uteliaisuus kohdistui vielä enemmän hänen aitiotoveriinsa kuin häneen itseensä, ja paljoa loukkaavammalla tavalla. Christophe tahtoi nyt näyttää, ettei hän huolinut kerrassaan mitään siitä, mitä ihmiset sanoivat tai ajattelivat, ja senvuoksi kumartui hän eteenpäin ja alkoi pakinoida tytön kanssa. Tyttö näytti kauhistuvan niin tavattomasti sitä, että Christophe puhutteli häntä, ja niin onnettomalta hän näytti, kun hänen täytyi vastata Christophelle, saaden suustaan vaivalla tuskin lyhyet: "on" tai "ei", uskaltamatta edes Christopheen katsahtaa, että Christophen tuli hänen arkuuttaan sääli ja hän vetäytyi takaisin omaan aitionurkkaansa. Onneksi alkoi samassa näytäntö.

Christophe ei ollut lukenut ohjelmaa eikä hän ollut välittänyt ottaa selvää, mitä osaa tuo suuri näyttelijätär esitti: hän oli noita viattomia ihmisiä, jotka menevät teatteriin katselemaan itse kappaletta, eivätkä näyttelijöitä. Hän ei ollut tullut aprikoineeksi, olisiko kuuluisa näyttelijätär nyt Ofelia vai Kuningatar; jos hän olisi johtunut asiaa ajattelemaan, olisi hän olettanut, että hän näyttelisi iäkkäämpää heistä, nimittäin Kuningatarta. Mutta seikka, jota hän ei olisi kuunaan voinut kuvitellakaan, oli se ihme, että tuo nainen näytteli Hamletia. Kun hän nyt näki Hamletin, kun hän kuuli tuon puhuvaa nukkea muistuttavan äänen, niin hän tuskin uskoi korviaan; hän luuli suorastaan näkevänsä unta…

— Mutta kuka, mikä tuo on? kysyi hän itsekseen puoliääneen. Eihän tämä toki ole…

Ja kun hänen täytyi todeta, että se oli "kuitenkin" Hamlet, niin päästi hän pahan kirouksen, jota hänen nuori aitiotoverinsa ei onneksi ymmärtänyt, sillä hän oli ulkomaalainen… mutta joka sitävastoin ymmärrettiin erinomaisesti viereisessä aitiossa, koskapa hän heti paikalla sai vihaisen käskyn olla hiljaa. Hän vetäytyi taemmaksi aitionperukkaan saadakseen sadatella rauhassa. Hänen vihansa ei lauhtunut. Jos hän olisi ollut oikeudenmukainen, olisi hän jossakin määrin kunnioittanut taiteilijattaren valheasun aistikkuutta ja luonnon ja taiteen yhteistä voimanäytettä, joka salli tuon kuusikymmen-vuotiaan naisen esiintyä nuorukaisen puvussa, jopa näyttää siinä kauniiltakin, — ainakin suopeain katselijain mielestä. Mutta Christophe vihasi akrobaattitemppuja ja kaikkea, mikä väärentää luontoa ja tekee sille väkivaltaa. Hän tahtoi, että naisen on oltava nainen ja miehen mies. (Se seikka ei nykyaikaan ole liioin tavallista.) Jo Beethovenin Leonoran lapsellinen ja hieman naurettava valhehahmo oli hänestä ilkeänlainen. Mutta Hamlet sellaisessa asussa: se meni hänestä jo yli rajojensa, se oli hänestä mielettömyys. Tehdä tuosta rotevasta Tanskan prinssistä, lihavasta ja kelmeästä, koleerisesta, ovelasta, järkevästä ja harha-aistimuksia näkevästä olennosta nainen, — eikä nainenkaan: sillä nainen, joka näyttelee miestä, ei ole koskaan mitään muuta kuin luonnoton kummitus, — niin, tehdä Hamletista kuohilas, kiero sekasikiö,… siihen vaadittiin koko nykyajan vetelyyttä, koko kritiikin uskomatonta typeryyttä; muussa tapauksessa ei moista mautonta joutavuutta olisi voitu kärsiä ainoatakaan päivää, se olisi vihelletty heti ulos!… Näyttelijättären ääni sai Christophen lopullisesti suunniltaan. Hänellä oli tuollainen laulava ja tasaisesti nakutteleva lausunta, tuollainen yksitoikkoinen laulukieli, joka näyttää Champmeslén ja Hôtel de Bourgognen päivistä saakka olevan maailman runottomimman kansan parhaassa suosiossa. Christophea se kiusasi niin, että hänen teki mieli piehtaroida maassa. Hän pyöräytti selkänsä näyttämöön päin, hän irvisteli ja käänsi kasvonsa aition seinään, aivan kuin lapsi, joka on pantu nurkkaan häpeämään. Onneksi ei hänen teatteritoverinsa uskaltanut häneen katsoa; sillä jos hän olisi hänet nähnyt, olisi hän luullut, että hän oli hullu.

Yhtäkkiä jätti Christophe irvistelynsä. Hän istui liikkumatta ja vaiti. Hänen korviinsa oli kuulunut kaunis ja musikaalinen ääni, nuori naisen ääni, vakava ja suloinen. Christophe teristi korviaan. Sikäli kuin näyttelijätär puhui, kääntyi Christophe uteliaana tuolillaan, nähdäkseen, mikä lintu se noin visersi. Hän näki Ofelian. Tosin sillä ei ollut mitään tekemistä Shakespearen Ofelian kanssa. Se oli kaunis tyttö, kookas, vankka ja samalla solakka, kuin jokin kreikkalainen kuvanveistos, Elektra tai Kassandra. Näyttelijätär aivan pursui elämää. Vaikka hän kuinka koetti sulkeutua osaansa, niin säteili nuoruus ja riemu koko voimallaan hänen olennostaan, hänen liikkeistään, hänen ruskeista silmistään, jotka nauroivat vastoin hänen tahtoaankin. Ja niin suuri on kauneuden voima, että Christophe, joka äsken oli ollut armottoman kylmä koko Hamletin tulkinnalle, ei nyt enää ollenkaan johtunut suremaan, ettei Ofelia millään tavoin muistuttanut sitä kuvaa, joka hänellä oli Ofeliasta; ja Christophe uhrasi arvelematta entisen mielikuvansa. Tiedottomasti itseään pettäen, niinkuin helposti kiihtyvät ihmiset aina, löysi hän nyt suorastaan elävän totuuden tuossa nuorekkaassa hehkussa, joka paloi esiintyjän neitseellisen sydämen pohjalla, puhtaan ja ajatuksiltaan epätietoisen. Mutta suurimpana hurmauksen syynä oli hänen lumoava äänensä; se oli puhdas, lämmin ja pehmeä kuin sametti: jokainen sana soi kuin kaunis akordi; tavujen ympärillä tanssi aivan kuin ajuruohon tai metsämintun tuoksu, Etelä-Ranskan naurava sävy ponnahtelevina rytmeinä. Kummallinen näky: Ofelia Arlesin mailta. Näyttelijätär toi mukanaan hieman kultaista aurinkoaan ja huimaa mistraliaan.

Unohtaen kokonaan aitiotoverinsa oli Christophe nyt siirtynyt hänen rinnalleen etumaiselle tuoliriville; hän katseli katsomistaan kaunista näyttelijätärtä, jonka nimeä hän ei tiennyt. Mutta yleisö ei suinkaan ollut tullut kuuntelemaan tuntematonta eikä välittänyt hänestä laisinkaan. Se ei taputtanut käsiään muulloin kuin nais-Hamletin puhuessa. Silloin Christophe ärjähteli ja hänen huuliltaan pääsi: "Aasit!" — niin hiljaisella äänellä, että se kuului kymmenen metrin päähän.

Vasta kun väliverho oli laskeutunut, muisti hän teatteritoverinsakin; ja kun hän näki tytön yhä yhtä hämillään kuin ennen, niin ajatteli hän hymyillen, kuinka hänen oma eriskummainen käytöksensä oli mahtanut häntä peljästyttää. — Eikä Christophe erehtynyt siinä: tuota nuorta tyttöä, jonka sattuma oli tuonut muutamaksi lyhyeksi tunniksi Christophen lähistölle, vaivasi näet melkein sairaalloinen arkuus: ainoastaan se seikka, että hän oli tänä iltana ollut poikkeuksellisen haltioitumisen tilassa, oli saanut hänet niin rohkeaksi, että hän myöntyi Christophen kutsuun. Tuskin oli hän siihen suostunut, niin hän toivoi jo kaikin mokomin, että pääsisi aitiosta pois, keksisi jonkin tekosyyn paetakseen. Asia muuttui kahta kamalammaksi, kun hän huomasi olevansa yleisön uteliaisuuden uhrina; ja hänen tuskansa kasvoi kasvamistaan sikäli kuin hän kuuli selkänsä takaa — (taakseen ei hän tohtinut vilkaistakaan) seuratoverinsa julmat sadatukset ja kiukkuiset ärähtelyt. Hän odotti Christophelta mitä tahansa; ja kun Christophe tuli istumaan hänen viereensä, oli hän hyytyä kauhusta; niitähän tuon miehen päähän vielä pistäisikään? Hän olisi tahtonut vaipua kymmenen syltä maan alle. Hän vetäytyi vaistomaisesti kauemmaksi; häntä peloitti koskettaakin Christopheen.

Mutta koko hänen pelkonsa haihtui heti, kun hän väliajalla kuuli Christophen sanovan lauhkealla äänellä:

— Minä olen hyvin epämiellyttävä naapuri, eikö niin? Antakaa minulle anteeksi.

Silloin katsoi tyttö Christopheen ja näki saman ystävällisen hymyn, joka oli saanut houkutelluksi hänet teatteriin.

Christophe jatkoi:

— Minä en voi salata, mitä ajattelen… Mutta tämä oli liian inhoittavaa!… Tuo nainen, vanha muori!…

Ja Christophe irvisti uudestaan inhosta.

Tyttö hymyili, ja sanoi aivan hiljaa:

— Kuitenkin se oli kaunista.

Christophe huomasi hänen puhuvan murteellisesti saksaa, ja kysyi:

— Oletteko ulkomaalainen?

— Kyllä, vastasi tyttö.

Christophe katsahti hänen vaatimatonta pukuaan:

— Opettajatarko? kysyi hän. Toinen punastui ja vastasi:

— Niin.

— Mistä ulkomailta? Tyttö vastasi:

— Minä olen ranskalainen. Christophe teki hämmästyneen liikkeen:

— Ranskalainen? En olisi sitä koskaan uskonut.

— Miksikä ette? kysyi toinen arasti.

— Te… te olette niin… vakava! vastasi Christophe.

(Tytöstä tämä ei ollut aivan suuri kohteliaisuus.)

— On niitä Ranskassakin sellaisia, vastasi hän kovin hämillään.

Christophe katsahti hänen rehellisiä pikku kasvojaan, kaarevaa otsaa, pientä, suoraa nenää, hienoa leukaa, kihahtavia poskia ja kastanjanruskeaa tukkaa. Mutta hän ei häntä nähnyt: hän ajatteli tuota kaunista näyttelijätärtä. Hän toisti:

— Kummallista, että te olette ranskalainen!… Todellakin, olette samasta maasta kuin Ofelia? Sitä ei voisi uskoa.

Hetken vaiti oltuaan Christophe lisäsi:

— Kuinka hän on kaunis!

Hän ei yhtään huomannut, että hän ikäänkuin vertaili siten toisiinsa vierustoveriaan ja tuota näyttelijätärtä ja oli ensinmainitulle epäkohtelias. Tyttö ymmärsi sen heti; mutta hän ei ollut siitä millänsäkään: sillä hän oli aivan samaa mieltä kuin Christophe. Nyt koetteli Christophe saada häneltä joitakin tietoja näyttelijättärestä; mutta tyttö ei hänestä tiennyt mitään; näki, ettei hän ollut juuri perillä teatteriasioista.

— Teistä on kai hauskaa kuulla vähän ranskaa? kysyi Christophe.

Christophe laski muka leikkiä, mutta se sattui oikeaan kohtaan.

— Ah, äännähti tyttö niin vilpittömästi, että Christophea hämmästytti; se tuntuu niin hyvältä! Minua tukahuttaa täällä.

Christophe katseli häntä nyt tarkkaavammin: tyttö puristi sormiansa nyrkkiin ja näytti vaivatulta. Mutta sitten ajatteli tyttö pian, että ehkäpä hänen sanansa loukkasivat Christophea, ja silloin hän jatkoi:

— Oh, anteeksi, en tiedä oikein, mitä puhelen. Christophe purskahti nauruun:

— Älkää joutavaa puolustelko! Te olette aivan oikeassa. Ei tarvitse olla ranskalainen, muutenkin täällä tukehtuu. Puh!

Christophe kohautti hartioitaan ja veti henkeä sisäänsä.

Mutta tyttöä hävetti, että hän oli niin paljastanut tunteitaan, ja siitä alkaen hän oli vaiti. Lisäksi hän oli huomannut, että vierusaitioista kuunneltiin tarkkaan heidän pakinaansa; ja myöskin Christophe huomasi sen raivokseen. He keskeyttivät siis; ja odottaessaan väliajan loppumista meni Christophe ulos teatterin lämpiöön. Tuon tytön sanat soivat yhä hänen korvissaan; mutta kuitenkin hän oli hajamielinen: Ofelian kuva häilyi hänen sielussaan. Seuraavien näytösten aikana se valtasi hänet aivan täydellisesti; ja kun kaunis näyttelijätär joutui viimein mielipuoli-kohtaukseen, rakkauden ja kuoleman haikeihin lauluihin, sai hänen äänensä niin liikuttavan sävyn, että se suorastaan järkytti Christophea: Christophe tunsi, että hän purskahtaisi itkeä ulisemaan kuin koiranpenikka. Hän vimmastui, että hän oli muka niin heikko — (sillä hän ei hyväksynyt sitä, että oikea taiteilija itkee), — ja kun hän ei tahtonut joutua naurun esineeksi, lähti hän yhtäkkiä aitiosta tiehensä. Teatterin käytävä ja lämpiö olivat tyhjät. Huomaamatta minne oikein aikoi, laskeutui hän kiihdyksissään alas teatterin portaita ja meni ulos. Hänen piti saada hengittää yön kylmää ilmaa, harppailla pimeitä ja melkein autioita katuja. Hän huomasi viimein seisovansa erään kanavan reunalla, nojaten kaiteeseen ja katsellen hiljaiseen veteen, jossa kaasulyhtyjen valovälkkeet varjojen keskellä läpättivät. Samanlainen oli hänen sielunsakin: se oli tumma ja värisevä; hän ei voinut erottaa siinä muuta kuin suuren ilon, joka hyppelehti pinnalla. Tornikellot löivät. Hänen oli mahdotonta nyt palata teatteriin ja kuunnella kappaletta loppuun. Nähdä Fortinbrasin voittoa? Ei, se ei häntä houkutellut… Mokomakin voitto! Kukapa kadehtisi voittajaa? Kuka tahtoisi olla hän, jonka kaikki julman ja naurettavan elämän villit voimat ovat saaneet kouriinsa? Koko teos on kauhea syytös elämää vastaan. Mutta siinä kuohuu kuitenkin sellainen elämän voima, että suru muuttuu riemuksi ja katkeruus juovuttaa…

Christophe meni kotiinsa ajattelematta enää tuota tuntematonta nuorta tyttöä, jonka hän oli jättänyt aitioon ja jonka nimeä hän ei edes tiennyt.

Seuraavana aamuna lähti hän tapaamaan näyttelijätärtä, erääseen kolmannenluokan pikku hotelliin, johon impressaario oli määrännyt hänet ja hänen toverinsa, kun taas maailmankuulu näyttelijätär oli asettunut kaupungin komeimpaan hotelliin. Christophea pyydettiin astumaan pieneen, huonossa kunnossa olevaan saliin, jossa vetelehti vielä avatun pianon kannella aamiaisen tähteitä, hiusneulain ja repeytyneitten, epäsiistien nuottivihkojen rinnalla. Viereisessä huoneessa lauloi Ofelia täyttä suuta, aivan kuin lapsi, joka iloitsee saadessaan pitää kovaa ääntä. Kun hänelle ilmoitettiin, että oli tullut vieras, keskeytti hän hetkeksi laulunsa ja kysyi iloisella äänellä, ja niin kovalla, että voi arvata, ettei hän ollenkaan välittänyt, vaikka se kuuluikin seinän toiselle puolelle:

— Mitä se herra tahtoo? Mikä hänen nimensä On?… Christophe… Christophe mikä?… Christophe Krafft?… Sepäs on vasta nimi!

(Näyttelijätär toisti pari kolme kertaa tuon nimen, tärisyttäen tavattomasti r-kirjainta.)

— Sehän on kuin kirous…

(Ja sitten päästi hän erään kirouksen.)

— Onko hän nuori vai vanha?… Miellyttävä…

— No hyvä on, minä menen.

Ja hän lauloi jälleen:

— Ei mikää suloisempaa kuin lempeni lie…

Ja laulaessaan hän kolusi huoneessaan ja sadatteli etsien norsunluista kampaansa, joka oli hukkunut keskelle yleistä sekamelskaa. Viimein tuli hän kärsimättömäksi ja alkoi kiukutella ja temmeltää. Vaikkei Christophe nähnyt häntä, kuvitteli hän kaikkia hänen liikkeitään ja huitomisiaan seinän takana ja nauroi itsekseen makeasti. Viimein kuuli hän lähestyvät askelet, ovi lensi voimalla auki; ja Ofelia ilmestyi hänen eteensä.

Hän oli puolipukimissaan, yllänsä kampausviitta, jota hän puristi kiinni vyötäröiltä, paljaat käsivarret näkyivät laajoista hihansuista, tukka oli huonosti koottu, kiharoita heilui silmillä ja poskilla. Hänen kauniit, ruskeat silmänsä nauroivat, suu nauroi, posket nauroivat, pieni kuoppa leuassakin näytti nauravan. Kauniilla ja syvänsoivalla äänellä hän pyysi anteeksi, mutta ei kovinkaan paljoa, että hän näyttäytyi tällaisena. Hän tiesi, ettei siinä ollut mitään anteeksi pyytämistä, vaan että vieras olisi siitä hänelle ainoastaan kiitollinen. Hän luuli Christophea joksikin sanomalehtimieheksi, joka oli tullut häntä haastattelemaan. Mutta hän ei suinkaan ollut pettynyt, kun Christophe sanoi tulleensa vain omaksi ilokseen ja sentähden, että hän ihaili häntä; näyttelijätär päinvastoin siitä ihastui. Hän oli hyvä tyttö, helläsydäminen ja miellytyshaluinen; eikä hän koettanutkaan salata: Christophen vierailu ja ihailu tekivät hänet ylen onnelliseksi: — (hän ei ollut, vielä liioin turmeltu imarruksilla). — Hän oli kaikissa liikkeissään, koko käytöksessään ja yksinpä pikku turhamaisuudessaan ja lapsellisessa viehätyshalussaankin niin luonnollinen, ettei hän joutunut yhtään hämilleen. He olivat kohta aivan kuin vanhoja ystäviä. Christophe solkkasi hiukan ranskaa, näyttelijätär jonkun sanan siansaksaa: tunnin kuluessa kertoivat he toisilleen jo kaikki salaisuutensa. Näyttelijätär ei ajatellutkaan, että Christophe oli ollut hänen luonaan jo niinkin kauan. Tuo terve ja iloinen, älykäs ja hyväsydäminen Etelän nainen, joka oli kuolla ikävään keskellä ahdasjärkisiä tovereitaan ja täällä vieraassa maassa, jonka kieltä hän ei osannut ja jossa ei ollut hänelle ominaista iloa, oli nyt onnellinen, kun löysi puhetoverin. Mitä Christopheen tulee, hänestä tuntui kuvaamattoman hyvältä tavata tämä Ranskan vapaa tyttö, joka uhkui kansanomaista raikkautta, keskellä kaupunkinsa ahdasmielisiä ja kieroja pikkuporvareita. Hän ei tuntenut vielä tällaisten luonteiden pintapuolisuutta, ei tiennyt, ettei heillä, päinvastoin kuin saksalaisilla, ole päässä eikä sydämessä koskaan juuri enempää kuin mitä he näyttävät, — usein ei senkään vertaa. Mutta joka tapauksessa oli näyttelijätär nuori ja elävä olento, hän sanoi suoraan ja peittelemättä, mitä ajatteli; hän arvosteli kaikkea vapaasti, raikkain ja selkein silmin; hänen läheisyydessään tunsi hieman hänen kotimaansa mistralia, joka lakaisee pois kaikki usvat. Hän oli lahjakaskin. Vaikkei hänellä ollutkaan sivistystä eikä ajattelukykyä, niin aavisti hän heti paikalla ja koko sydämellään kaiken, mikä oli kaunista ja hyvää, tunsi sen niin, että tuli vilpittömästi liikutetuksi; ja tuokion päästä hän nauroi taas kohti kurkkua. Tosin hän oli koketti, hän veikeili silmillään, hänestä ei ollut suinkaan vastahakoista näyttää hiukan paljaita käsivarsiaan ja poveaan kampausröijyn raosta: hän olisi mielellään vääntänyt Christophen pään sekaisin; mutta sen teki hän pelkästään vaistosta. Siinä ei ollut mitään laskelmaa; vielä mieluisempaa oli hänestä nauraa, jutella iloisesti, olla hyvä toveri, "hyvä poika, ilman mutkia ja koukkuja". Hän kuvaili Christophelle teatterielämän pikku varjopuolia, toveriensa typerää kateellisuutta, Jezabelin, — (sillä nimellä kutsui hän suurta näyttelijätärtä). — rettelöimisiä, — kuinka tuo suuruus ei tahtonut antaa hänen päästä loistamaan. Christophe puolestaan uskoi hänelle harminsa saksalaisiin nähden: näyttelijätär taputti silloin käsiään ja yhtyi riemuiten samaan virteen. Hän oli kyllä hyvä eikä tahtonut puhua pahaa kenestäkään; mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä sitä tekemästä; ja vaikka hän syyttikin itseään häijyydestä, jos hän ilkkui jollekulle, purki hän eräitä henkilöitä kohtaan hulluttelevana virtana kaiken Etelä-Ranskan ihmisille ominaisen veitikkamaisen huumorinsa ja realistisen huomiokykynsä: sitä hän ei voinut vastustaa, ja niin piirsi hän nopeasti ja sattuvin sanoin monia muotokuvia. Sitten nauroi hän iloisesti, vaalein huulin, jotka silloin näyttivät hänen pikku pedon hampaansa; ja tummain piirien ympäröimät silmät säkenöivät hänen ihomaalin kelmentämissä kasvoissaan.

Yhtäkkiä huomasivat he, että he olivat puhelleet jo toista tuntia. Christophe ehdotti Corinnelle — (se oli näyttelijättären teatterinimi) — että hän saisi tulla noutamaan Corinnea iltapuolella ja lähteä näyttelemään hänelle kaupunkia. Corinnesta oli ajatus ihastuttava; ja he sopivat, että he tapaisivat toisensa heti päivällisen jälkeen.

Määrätyllä hetkellä Christophe tuli sitten hotelliin. Corinne istui pienessä salissa, lukien ääneen jotakin vihkoa, joka oli hänellä kädessä. Hän otti Christophen vastaan iloista naurua loistavin silmin, mutta ei kuitenkaan keskeyttänyt lukuaan ennenkuin oli lopettanut lauseen. Sitten hän viittasi Christophea istumaan viereensä sohvaan:

— Asettukaa tuohon, älkääkä jutelko mitään, sanoi Corinne; minä silmäilen vielä rooliani. Siihen menee noin neljännestunti.

Corinne veti vihkoon sanain alle kynnellään viivoja ja luki hyvin nopeasti ja hutiloiden, aivan kuin pikku tyttö, jolla on kiire. Christophe tarjoutui kuulustelemaan hänen läksyään. Corinne antoi hänelle vihkonsa, ja nousi aina ylös vastaamaan. Hän änkytteli, tai aloitti kolme neljä kertaa uudestaan melkein jokaisen lauseen lopun, ennenkuin pääsi seuraavaan. Hän pudisti päätään osaansa lausuillessaan, ja hänen tukkaneulansa lensivät sinne tänne permannolle. Kun jokin sana ei mitenkään tahtonut tarttua hänen muistiinsa, kiukustui hän kuin huonosti kasvatettu lapsi; joskus pääsi hänen suustaan soma kirous, tai karkeanlainenkin sana, — eräs hyvinkin karkea ja aivan lyhyt, jolla hän haukkui itseään. — Christophe hämmästyi, kuinka lahjakas ja lapsellinen hän oli yhtaikaa. Corinne saattoi löytää aivan moitteettoman ja liikuttavan sanonnan; mutta keskellä ajatusta, jossa hän näytti jo purkavan koko sielunsa, saattoi hän ladella joukon sanoja aivan ilmeettömästi. Hän lasketteli läksyään aivan kuin pikku papukaija, välittämättä, mitä se sisälsi: silloin tuli siitä hassunkurista puuta heinää. Hän ei ollut siitä milläänkään; kun hän sen huomasi, nauroi hän katketakseen. Viimein hän sanoi: "Piisaa!", tempasi vihkon Christophen käsistä, lennätti sen salin toiseen nurkkaan, ja julisti:

— Väliaika! kello soi!… Mennään nyt kävelemään!

Christophe oli hiukan rauhaton hänen näyttämötyöstään ja kysyi tunnollisena kuin ainakin: — Luuletteko, että tosiaan nyt osaatte? Corinne vastasi varmasti:

— Kyllä. Mutta kuiskaaja, mitä varten hän sitten on olemassa?

Sitten hän meni huoneeseensa pistämään hattua päähänsä. Odottaessaan istui Christophe pianon ääreen ja heläytti muutamia akordeja. Corinne huusi viereisestä huoneesta:

— Oh, mitä tuo on? Soittakaa vielä! Sehän on kaunista!

Ja hän tuli takaisin, sovitellen neulalla kiinni hattua tukkaansa. Christophe jatkoi. Kun hän lopetti, pyysi Corinne häntä soittamaan vielä. Corinne haltioitui, hän jakeli silloin runsaasti sellaisia pieniä, veikeitä ihastuksen huudahduksia, jotka ranskattarilta lähtevät niin helposti, olipa sitten kysymyksessä Tristan tai kuppi suklaata. Christophe nauroi: tällainen ihastuksen ilmaisu oli hauskaa saksalaisten valtavien, pilviäpiirtävien ja jyhkeäin huudahdusten rinnalla. Molemmat ylistykset olivat liioittelua: toinen koetti tehdä lelusta vuoren, toinen vuoresta lelun; kumpikin olivat ne yhtä naurettavia; mutta tällä kertaa tuntui Christophista hauskemmalta se niistä, joka tuli hänelle miellyttävästä suusta. — Corinne tahtoi tietää, mitä hän soitti; ja kun hän sai kuulla, että hän soitti omia kappaleitaan, niin hän oikein kirkaisi. Christophe oli kyllä sanonut jo hänelle tänä aamuna olevansa säveltäjä, mutta Corinne ei ollut tullut sitä ollenkaan huomanneeksi. Nyt istahti Corinne hänen viereensä ja pyysi häntä soittamaan kaikki, mitä hän oli säveltänyt. Kävelyretki unohtui kokonaan. Se ei ollut suinkaan mitään pelkkää kohteliaisuutta Corinnen puolelta: hän suorastaan jumaloi musiikkia, ja jos hänen oppinsa sillä alalla olikin vähäinen, korvasi sen ihmeellisen hyvä vaisto. Ensin ei Christophe käsittänyt häntä vakavasti, vaan soitti hänelle muutamia kaikkein yksinkertaisimpiaan. Mutta kun hän sattumalta osui soittamaan katkelman, josta hän itse erikoisesti piti, niin huomasi hän, että Corinnekin piti juuri siitä, vaikkei Christophe ollut siitä mitään hänelle puhunut; hän hämmästyi ja tuli iloiseksi. Ja silloin sanoi Christophe, naiivin kummastuneena kuin yleensä saksalaiset, kun kohtaavat musiikkia hyvin ymmärtävän ranskalaisen:

— Sepä omituista. Teillähän on hyvä maku. Koskaan en olisi sitä uskonut…

Corinne nauroi hänelle vasten kasvoja.

Nyt huvittelihe Christophe valitsemalla yhä vaikeatajuisempia kappaleita, nähdäkseen, miten pitkälle Corinne jaksaisi häntä seurata. Mutta näyttelijätär ei tuntunut säikkyvän uskalletuintakaan omintakeista; ja kun Christophe soitti erään erikoisen omituisen melodiansa, jonka taiteellisuutta hän muuten oli jo alkanut epäillä, koska hän ei ollut saanut Saksassa ketään sitä hyväksymään, niin kuinka hän hämmästyikään, kun Corinne pyysi häntä soittamaan sen vielä uudestaan, ja nousi sitten ylös ja lauloi koko sävellyksen ulkomuistista, erehtymättä juuri ainoassakaan kohdassa Christophe käännähti hänen puoleensa ja tarttui kiihkeästi hänen käsiinsä:

— Mutta tehän olette musiikki-ihminen! huudahti hän.

Corinne purskahti nauruun ja selitti, että hän oli alkanut näyttämöuransa laulajattarena, eräässä maaseutuoopperassa, mutta muuan turneella kiertävä impressaario oli huomannut hänen taipumuksensa puhenäytelmään ja johtanut hänet sille alalle. Christophe julisti:

— Mikä vahinko!

— Kuinka niin? vastasi Corinne. Onhan näyttämörunouskin musiikkia.

Corinne antoi Christophen selittää Lied -sävellystensä sisällön; Christophe lausui hänelle sanat saksaksi ja Corinne toisti niitä apinamaisen helposti, matkien sanoja lausuessaan yksinpä Christophen suupielten ja silmien rypistyksiäkin. Kun hänen sitten oli laulettava ne ulkoa, teki hän hassunkurisia virheitä, ja milloin hän ei enää muistanut sanoja, keksi hän toisia omasta päästään, sellaisia barbaarisia kurkkuäänteitä, että he molemmat nauroivat kilpaa. Corinne ei väsynyt soitattamaan Christophella eikä Christophe hänelle soittamaan ja kuulemaan hänen kaunista ääntänsä, jossa ei tuntunut rahtuakaan ammattitemppuja ja joka tuli hieman nielusta, aivan kuin pikku tytön ääni, mutta jossa oli kuitenkin eräänlaista nuorekkaan hentoa ja liikuttavaa. Corinne kertoi Christophelle yleensä kaikki, mitä hän ajatteli. Joskaan hän ei voinut selittää, miksi hän ei jostakin asiasta pitänyt tai mistä syystä hän siitä piti, niin hänen arvostelussaan piili kuitenkin aina selvä syy. Kummallista: kaikkein vähimmin miellyttivät häntä sellaiset teokset, joita Saksassa pidettiin klassillisina, ja parhaimpina: hän lausui kyllä niistä jonkin kohteliaisuuden, mutta saattoi huomata, etteivät ne puhuneet hänelle mitään. Kun hänellä ei ollut musikaalista sivistystä, ei hänellä ollut sitä iloa, jonka jo ennen kuultu vaistomaisesti amatööreille, jopa taiteilijoillekin tuottaa, ja pakottaa heidät itsensä useinkin kopioimaan tiedottomasti tuota ennen kuultua tai pitämään jossakin uudessa teoksessa juuri sellaisista muodoista tai kaavoista, joista he ovat pitäneet jo entisissä sävellyksissä. Yhtä vähän oli hän taipuisa saksalaiseen meloodiseen sentimentalisuuteen; (tai ainakin oli hänen sentimentaalisuutensa toista laatua; eikä Christophe tuntenut vielä sen huonoja puolia); Corinne ei haltioitunut laisinkaan sellaisista hieman väljähtyneistä ja hempeistä kappaleista, joita Saksassa pidettiin hyvinä; hän ei huomannut yhtään erästä Christophen vähäpätöisintä Liediä, — sävelmää, jonka hän itse oli jo aikonut polttaa, sentähden, että hänen ystävänsä puhuivat alinomaa vain siitä, hyvillään, kun voivat kehuskella hänelle jotain hänen tuotettaan. Corinnen dramaattinen vaisto sai hänet pitämään parhaina niitä melodioita, jotka kuvasivat selvästi todellista intohimoa: niille jo hänen oma luonteensa antoi suurimman arvon. Sitävastoin hän ei jättänyt ilmaisematta, etteivät eräät harmoniain särmikkyydet, jotka näyttivät olevan Christophelle ominaisia, olleet hänestä juuri mieluisia: Corinnea töykäisi, kun hän joutui sellaisiin kohtiin, hän keskeytti ja kysyi "oliko tämä tosiaan niin". Kun Christophe vastasi, että oli, niin Corinne koetti hypähtää vaikean paikan ylitse, mutta kuitenkin hänen suussaan näkyi moittiva nyrpistys, jonka Christophe kyllä huomasi. Joskus tahtoi hän hypätä ylitse kokonaisen tahdin. Silloin Christophe soitti sen uudestaan pianolla ja kysyi häneltä:

— Ettekö pidä tästä? Corinne nyrpisti nenäänsä.

— Se on väärä, vastasi Corinne.

— Eipäs ole, sanoi Christophe nauraen, se on aivan oikea. Ajatelkaapas, mitä se sanoo. Eikö se ollut aivan tämän mukaista?

(Ja Christophe viittasi sydämeensä.)

Mutta Corinne pudisti päätänsä:

— Ehkä; mutta se on väärä, täällä nimittäin.

(Corinne vetäisi itseään korvasta.)

Samoin oli Corinne ällistynyt saksalaisen deklamatoorisen äänen korkeista ponnahduksista:

— Minkätähden hän nyt huutaa niin? kysyi hän. Onhan kertoja yksin. Ettekö pelkää, että naapurit kuulevat? Tuntuu kuin… (Anteeksi, ettehän te suutu?)… tuntuu kuin hän huutaisi venhettä salmen takaa.

Christophe ei suuttunut; hän nauroi sydämensä pohjasta ja ymmärsi, että huomautuksissa oli jotain totta. Ne hauskuttivat häntä; kukaan ei ollut hänelle tehnyt sellaisia ennen. He olivat yhtä mieltä siitä, että laulettu sana väärentää usein luonnollisen sanan aivan kuin suurennuslasi. Corinne pyysi Christophea kirjoittamaan musiikin erääseen kappaleeseen, jossa hän halusi puhua orkesterin säestyksellä, laulaen ainoastaan siellä täällä jonkun ajatuksen. Christophe innostui heti tähän aatteeseen, ottamatta huomioon näyttämöllisiä vaikeuksia, sillä hän luuli Corinnen musikaalisen äänen jaksavan ne voittaa; ja he rakentelivat kaikenlaisia tuulentupia.

Kello oli melkeinpä viisi, kun he viimein muistivat, että olisi ollut lähdettävä kävelemään. Siihen vuodenaikaan tuli pimeä varhain. Nyt ei kävely enää voinut tulla kysymykseenkään. Illemmalla oli Corinnella teatteriharjoitus; niihin ei ketään syrjäisiä saanut tulla. Corinne vaati Christophea lupaamaan, että hän tulisi hotelliin seuraavana päivänä iltapuolella; silloin he lähtisivät aiotulle kävelyretkelle.

Seuraavana päivänä oli uudistua sama musiikkiin unohtuminen. Christophe tapasi Corinnen kuvastimen ääressä, kiivenneenä istumaan korkealle tuolille, riiputtaen jalkojaan; hän koetteli peruukkia päähänsä. Huoneessa oli myöskin Corinnen pukijatar ja muuan kaupungin kähertäjä, jolle Corinne antoi neuvoja, miten hän tahtoi ylemmäksi erään hiuskiehkuransa. Katsellen kuvastimeen huomasi hän Christophen, joka hymyili hänen selkänsä takana: Corinne näytti hänelle kuvastimesta kieltään. Kähertäjä poistui peruukkeineen, ja Corinne kääntyi Christopheen päin:

— Hyvää päivää, ystäväni! sanoi hän.

Ja hän ojensi Christophelle poskeaan suudeltavaksi. Christophe ei odottanut moista tuttavallisuutta, mutta käytti tietysti sitä hyväkseen. Corinne puolestaan ei pitänyt tätä suosionosoitustaan kovin merkillisenä: se oli hänestä vain tavallinen hyvänpäiväntoivotus.

— Oi, minä olen nyt niin iloinen! sanoi Corinne; tänä iltana se käy hyvin. — (Hän puhui peruukistaan.) — Minä olin äsken niin onneton! Jos olisitte tullut tänä aamuna, olisitte nähnyt minut niin onnettomana kuin kukaan koskaan olla saattaa.

Christophe kysyi syytä.

Parisilainen kähertäjä oli tehnyt erehdyksen tavaroita matkalle kootessaan ja pannut mukaan vaatetukseen, peruukin, joka ei ollenkaan sopinut osaan.

— Aivan sileän ja latuskan peruukin, sanoi Corinne, se riippui tökerösti suoraan alas, Kun minä sain sen nähdä, niin minä itkin, itkin kuin Magdalena. Eikö niin, madame Désirée?

— Sisään tullessani, sanoi puhuteltu rouva, oikein peljästyin madamea, Madame oli kalmankalpea. Madame oli kuin ruumis.

Christophe nauroi. Corinne näki sen kuvastimesta:

— Nauratteko, te sydämetön? kysyi hän suuttuen. Sitten purskahti hän itse nauruun.

Christophe kysyi häneltä, millaista oli ollut eilen harjoituksissa.

— Kaikki oli mennyt hyvin. Hän olisi vain tahtonut typisteltävän muitten osia, ei omaansa… Siinä juttelivat he niin hartaasti, että osa iltapäivää meni. Corinne pukeutui hitaasti; ja hän huvittelihe kysymällä Christophen mielipidettä pukuseikoissaan. Christophe kiitteli hänen eleganssiaan, ja sanoi hänelle naiivisti, ranskalais-saksalaisella sekasotkullaan, ettei hän ollut koskaan nähnyt ketään naista, joka oli niin "luxurieux". — Corinne katsahti häneen ällistyneenä, ja purskahti kaikuvaan nauruun.

— Mitä minä sitten sanoin? kysyi Christophe. Eikö sovi sanoa sillä tavoin?

— Kyllä, erittäin hyvin! huudahti Corinne ja nauroi katketakseen. Se sattui aivan paikalleen.

Viimein he lähtivät ulos. Corinnen räikeä puku ja rehevä puhe kohdistivat häneen yleisön huomion. Hän tarkasteli kaikkea ilveilevän ranskattaren silmin, eikä salannut, millaisia vaikutuksia oli saanut. Hän nauraa helähytti muotikauppain ikkunain edessä, ja postikortti-myymäläin, joissa viimeksimainituissa oli sekaisin hempeätunteisia, kömpelön-hullunkurisia ja rivoja kuvia, samassa joukossa kaupungin katuheilakoita ja keisarillinen perhe: keisari punaisessa univormussa, keisari vihreässä univormussa, keisari merikarhuna käsi Germania -laivan peräsimessä ja uhmaten taivaan merkkejä. Hän purskahti vielä kaikuvampaan nauruun nähdessään erään pöytäserviisin, joka oli koristettu uneksivalla Wagnerin naamalla, tai jonkun kähertäjänliikkeen, jonka ikkunassa komeili reklaamina vahasta tehty ihmisen pää. Hän antoi ilonsa purkautua melkoisen loukkaavalla tavalla erään isänmaallisen muistopatsaan edessä, joka esitti keisarivainajaa matkatakissa ja piikkikypäri päässä, ympärillä naisellisina hahmoina Preussi, Saksan liittovaltiot ja aivan alaston Sodan hengetär. Hän sieppasi matkan varrella huomioonsa kaiken, mikä oli naurettavaa ihmisten ulkomuodossa, heidän käynti- ja puhetavassaan. Hänen uhrinsa eivät voineet erehtyä, mitä hänen ilveilevät silmäyksensä merkitsivät: ne kokoilivat heidän hupaisia puoliaan. Apinoimistaito sai hänet joskus huomaamatta matkimaan huulillaan ja sieraimillaan ohitsekulkijain joko onnesta hurmautuneita tai harmista nyrpistyneitä ilmeitä; hän pullisti poskensa pullolleen ja toisti lauseita tai sananpätkiä, jotka olivat sattuneet hänen korvaansa ohimennen ja tuntuivat hänestä hassumaisilta. Christophe nauroi hänelle sydämensä pohjasta eikä ollut yhtään häpeissään hänen nenäkkyytensä tähden; sillä hän itsekään ei liioin ketään kursaillut. Onneksi ei Christophen maine enää voinut tulla sen huonommaksi kuin se jo oli; muuten olisi kävely tällaisessa seurassa sen ilmoiseksi iäksi pilannut.

He menivät katsomaan tuomiokirkkoa. Corinne tahtoi kavuta välttämättä ylös aina torninhuipun alle, vaikka hänen kengänkantansa olivat kovin korkeat ja laahustimensa niin pitkä, että se lakaisi joka porrasta ja tarttui niillä viimein johonkin terävään kulmaan; hän ei ollut siitä millänsäkään, vaan kiskoi urheasti irti hamettaan niin että se ratisi, ja kiipesi yhä ylemmäksi kohottaen peloittavasti helmojaan. Olipa hän vähällä ruveta soittamaan kellojakin. Tornin ylimmästä luukusta hän lausui Victor Hugota, josta Christophe ei ymmärtänyt mitään, ja lauloi ranskalaisen kansanomaisen pätkän. Ja sitten näytteli hän muhamettilaista muezzinia. — Tuli iltahämärä. He laskeusivat nyt kirkkoon; raskaat varjot hiipivät siellä ja kohosivat pitkin valtavia muureja, joiden otsassa hohtivat värillisten ikkunain taikamaiset silmät. Christophe näki eräässä sivukappelissa saman nuoren tytön, joka oli ollut Hamlet-näytännössä hänen aitiotoverinaan, polvistuneena rukoukseen. Tyttö oli niin syventynyt hartauteensa, ettei hän huomannut Christophea; hänen kasvonsa näyttivät niin tuskallisilta ja vaivautuneilta, että Christophea järkytti. Christophe olisi tahtonut sanoa hänelle jotakin, tai edes tervehtiä häntä, mutta Corinne vei hänet kiivaassa pyörteessään pois kirkosta. Pian he erosivat. Corinnen täytyi valmistautua näytäntöön, joka alkoi saksalaiseen tapaan aikaiseen illalla. Mutta tuskin oli Christophe tullut kotiin, niin hänen ovikellonsa soi, ja hänelle tuotiin seuraava kirje Corinnelta:

Onnenpotku! Jezabel kipeä! Näytäntö peruutettu! Eläköön vapaus!… Ystäväiseni, tulkaa heti, syödään pikku seksa yhdessä!

Ystävättärenne! Corinnette.

P.S. — Tuokaa paljon sävellyksiä mukaan!…

Christophen oli ensin vaikea ymmärtää mitään. Kun hän sitten ymmärsi, ihastui hän yhtä paljon kuin Corinne ja riensi kohta hotelliin. Hän pelkäsi, että siellä olisi koko joukkue päivällisellä;, mutta siellä ei ollutkaan ketään. Itse Corinnekin näytti kadonneen. Viimein kuuli Christophe hänen hälisevän ja nauravan Jossakin huoneiston toisessa päässä. Christophe lähti häntä hakemaan ja löysi hänet viimein keittiöstä. Corinnen päähän oli pistänyt valmistaa erästä omaa ruokaansa, eteläranskalaista herkkua; sen ylenpalttinen tuoksu täytti pian koko kaupunginkorttelin ja olisi voinut herättää vaikka kivetkin eloon. Hän oli erinomaisissa väleissä hotellin lihavan omistajattaren kanssa, he solkkasivat keskenään jotakin hirvittävää kielisotkua, jotain saksan, ranskan ja hottentotinkielen sekoitusta, jolle ei mikään nimi sopinut. He nauroivat molemmat kilpaa ja maistattivat toisillaan kumpikin keitoksiaan. Christophen tulo lisäsi meteliä. Hänet tahdottiin työntää ulos ovesta; mutta hän piti puolensa ja sai myöskin maistaa tuota erinomaista laitosta. Christophe irvisti sille happamesti, ja Corinne sanoi silloin, että hän oli barbaari ja teutooni ja ettei maksanut vaivaa koettaa parastaan hänen tähtensä.

He menivät nyt takaisin pieneen saliin, jossa oli jo pöytä katettu, nimittäin kahdelle hengelle, Christophelle ja Corinnelle. Christophe ei saattanut olla kysäisemättä, missä Corinnen toverit olivat. Corinne vastasi huolimattomasti:

— En tiedä.

— Te ette syö yhdessä illallisia?

— Emme koskaan! Siinä jo yllin kyllin, että täytyy olla teatterissa yhdessä!… Vieläkö pitäisi nähdä heitä ruokapöydässä!…

Moinen poikkesi niin suuresti saksalaisista tavoista, että se Christophea sekä hämmästytti että hurmasi:

— Minä luulin, sanoi hän, että teikäläiset ovat seurakansaa!

— No, enkö minä siis ole seuraolento?

— Seurakansalla tarkoitan: elämistä yhteispiirissä, yhteiskunnassa. Katsokaapa näitä meitä vain! Miehet, naiset ja lapset, kaikki he ovat seurain osia ja jäseniä, syntymästä hautaan saakka. Kaikki tehdään Seurassa: täällä syödään, lauletaan, ajatellaan Seuroissa. Kun Seura aivastaa, niin jäsenkin aivastaa; ei juoda yhtään ainoaa pukkia kilistämättä Seuran kanssa.

— Se mahtaa olla viehättävää, vastasi Corinne. Miksikä ei yhtä hyvin juoda samasta lasista?

— Eikö se ole veljellistä?

— Helkuttiin veljellisyys! Minä olen mielelläni "veli" niiden kanssa, jotka miellyttävät minua, mutta muiden kanssa en ole… ush, sellainenhan ei ole mitään seuraa, se on muurahaispesä!

— Ajatelkaa siis, miten hauska minulla täällä on, minulla, joka ajattelen samaan tapaan kuin tekin!

— Tulkaa sitten meille!

Christophella ei ollut parempaa toivomusta. Hän kyseli Corinnelta kaikenlaista Parisista ja ranskalaisista. Corinne vastasi hänelle selityksillä, jotka eivät olleet täysin paikkaansa pitäviä. Hänen etelämaiseen kerskuntaansa yhtyi nyt vaistomainen halu häikäistä kuulijaansa. Hänen sanojensa mukaan olivat Parisissa kaikki ihmiset vapaita; ja koska kaikki ihmiset Parisissa olivat älykkäitä, niin jokainen käyttikin vapauttaan, kukaan ei käyttänyt sitä väärin; jokainen teki, mitä halutti, ajatteli, uskoi, rakasti tai ei rakastanut muuta kuin halunsa mukaan: siinä ei ollut kenelläkään mitään sanomista. Siellä eivät ihmiset suinkaan tunkeutuneet kääntämään toistensa vakaumuksia, urkkimaan omantunnon asioita, komentelemaan aatteita. Siellä eivät myöskään poliittiset henkilöt sekaantuneet taidetta ja kirjallisuutta koskeviin asioihin, eivätkä jakaneet kunnianmerkkejä, paikkoja ja rahaa ystävilleen ja liiketutuilleen. Parisissa eivät nurkkakunnat määräilleet taiteilijain menestystä ja mainetta, sanomalehtimiehiä ei ostettu, kirjailijat eivät särkeneet suitsutusastiaa toistensa päähän silloin, kun eivät voineet halkaista sillä kilpailijansa kalloa. Parisissa ei arvostelu tukeauttanut tuntemattomia kykyjä eikä polvistunut imartelemaan hyväksyttyjä suuruuksia. Siellä ei pelkkä menestys, menestys millä hinnalla tahansa, pyhittänyt kaikkia keinoja eikä hankkinut yksinään yleisön sokeaa jumaloimista. Tavat olivat lempeät, ystävälliset, kohteliaat. Ihmisten välillä ei katkeruutta. Koskaan ei ketään paneteltu. Kukin auttoi toistaan. Jokainen uusi tulokas, jolla oli arvoa, sai olla varma siitä, että hänet otettiin vastaan syli avoinna ja hänen tielleen kylvettiin kukkia. Puhdas, kaunoinen rakkaus täytti ritarillisten ja epäitsekkäiden ranskalaisten sielut; ja ainoa naurettava heissä oli heidän idealisminsa, josta johtui, että he tunnetusta älystään huolimatta antoivat muiden kansain pettää itseään.

Christophe kuunteli suu auki; ja kannattipa moista tosiaan kummastellakin. Corinne ihmetteli jo itsekin, kuullessaan omia sanojaan. Hän oli unohtanut, mitä hän eilen oli kertonut Christophelle menneen elämänsä vaikeuksista; eikä Christophe tullut ajatelleeksi nyt niitä enempää kuin hänkään.

Kuitenkaan ei Corinnelle riittänyt pelkästään se, että hän tahtoi saada saksalaiset rakastamaan hänen isänmaataan: hän tahtoi yhtä paljon rakkautta itsekin. Kokonainen ilta pienettä kuhertelutta olisi hänestä tuntunut kuivahkolta ja hiukan naurettavaltakin. Hän kiemaili Christophelle parhaansa mukaan; mutta se oli hukattua vaivaa: Christophe ei sitä huomannutkaan. Christophe ei ymmärtänyt, mitä pintapuolinen kuhertelu olikaan, hän rakasti kokonaan tai ei rakastanut ollenkaan. Silloin, kun hän ei rakastanut, oli hän kaukana rakkauden ajattelemisestakin. Hän oli suuresti kiintynyt Corinneen ystävänä. Tuo etelämainen luonne, joka oli hänelle aivan uutta, veti häntä kovasti puoleensa; Corinnen sydämellisyys, iloisuus ja vilkas ja vapaa äly olivat epäilemättäkin syitä, jotka olisivat riittäneet saamaan miehen rakastumaan; mutta "tuuli puhaltaa, kusta hän tahtoo", eikä se nyt puhaltanut sinnepäin. Ja leikitellä rakkautta olematta rakastunut, se ei olisi koskaan pälkähtänyt Christophen päähän.

Christophen kylmyys huvitti Corinnea. Hän istui Christophen vieressä pianon edessä, ja kun Christophe soitti kappaleita, jotka hän oli tuonut tullessaan, pisti Corinne kätensä hänen kaulaansa ja kumartui, voidakseen paremmin seurata nuotteja, pianoa kohti ja painoi silloin poskensa melkein ystävänsä poskeen kiinni. Christophe tunsi hänen silmäripsiensä sipuvan hipiäänsä, ja näki aivan läheltä hänen veitikkamaiset silmäteränsä, hänen viehkeän ja nokkelan pikku suunsa ja hienot ihohaituvat hänen ylähuulessaan, joka meni suppuun aivan kuin odottaen. — Corinne odotti. Christophe ei ymmärtänyt kehoitusta; Corinne oli tiellä hänen soittaessaan: muuta ei Christophe ajatellut. Vaistomaisesti hän väistyi sivummalle, siirtäen tuolinsa erilleen Corinnesta. Kun hän hetken päästä kääntyi Corinneen päin puhuakseen hänelle jotain, näki hän, että Corinne oli purskahtaa nauruun; kuopat hänen poskissaan värisivät ja nauroivat, ja hän puri huulensa yhteen ja näytti tuskin jaksavan pidättää itseään.

— Mikä nyt? kysyi Christophe kummastuneena.

Corinne katsoi häneen ja purskahti taas nauruun.

Christophe ei käsittänyt mitään:

— Mitä te nauratte? kysyi hän; sanoinko minä jotain typerää?

Kuta enemmän Christophe vaati selitystä, sitä hullummin Corinne nauroi. Kun hän lopetti, ei hänen tarvinnut muuta kuin katsahtaa Christopheen ja nähdä, kuinka ällistynyt toinen oli, ja hän alkoi yhä hurjemmin nauraa. Corinne nousi ylös, ryntäsi huoneen toiselle puolelle sohvalle, painoi kasvonsa pieluksiin ja nauroi tikahtuakseen; koko hänen ruumiinsa hytkyi naurusta. Hänen naurunsa tarttui Christopheenkin, Christophe tuli luokse ja taputti häntä selkään. Kun Corinne oli nauranut pohjaan asti, nosti hän päätään, pyyhki silmänsä, sillä hän oli nauranut niin, että sai vedet silmiinsä, ja ojensi hänelle molemmat kätensä:

— Miten hyvä poika te olette! sanoi hän.

— Kyllä kai, ilkeämpi monia.

Corinne sai taas naurunpuuskan, pitäen yhä Christophen käsiä käsissään.

— Ei vakava tämä ranskalainen, la Françoise? kysyi Corinne.

(Hän lausui: "Françouése".)

— Te pilkkaatte minua, vastasi Christophe leppoisesti.

Corinne katsoi häneen lauhkeasti, pudisti voimakkaasti hänen käsiään ja sanoi:

— Ystäviä, eikö niin?

— Kyllä, vastasi Christophe ja puristi puolestaan hänen kättään.

— Sanokaa, ajattelettehan Corinnettea, kun hän ei ole enää täällä? Ettehän ole vihainen Françoiselle, siitä, että hän ei ole vakava?

— Ja Françoise ei kai ole vihainen barbaarille ja teutoonille siitä, että hän on niin tuhma?

— Juuri sentähden hänestä pidetäänkin… Hän tulee kai näkemään minua Parisiin?

— Sen lupaan… Ja te, te kirjoitatte minulle?

— Sen minä vannon… Sanokaa nyt tekin: Minä vannon.

— Kyllä, sen vannon.

— Ei, ei tuolla tavalla. Täytyy nostaa kätensä ylös.

Ja Corinne matki Horatiusten valaa. Corinne vaati Christophelta lupauksen, että Christophen oli kirjoitettava häntä varten kappale, melodraama, joka käännettäisiin ranskankielelle ja jonka Corinne näyttelisi Pariisissa. Seuraavana päivänä oli Corinnen matkustettava joukkueensa mukana kaupungista pois. Christophe lupasi mennä tapaamaan häntä ylihuomenna Frankfurtiin, jossa seurue esiintyi vielä yhtenä iltana. He juttelivat keskenään sievoisen ajan. Corinne lahjoitti Christophelle valokuvansa, jossa hän esiintyi melkein alastomana, ainoastaan harso rinnoillaan ja uumillaan. He erosivat iloisesti ja suutelivat toisiaan kuin veli ja sisar. Siitä asti, kun Corinne oli huomannut, että Christophe piti hänestä, mutta ei laisinkaan ollut häneen rakastunut, oli hänkin tyytynyt pitämään hänestä ilman rakkautta, aivan kuin hyvästä toverista.

Seuraavana yönä ei heidän kummankaan unensa häiriintynyt. Päivällä ei Christophella ollut aikaa mennä Corinnea hyvästelemään, koska hänellä silloin juuri oli harjoitus. Mutta sitä seuraavana päivänä järjesti hän asiansa niin, että voi lähteä Frankfurtiin, kuten oli luvannut. Sinne oli parin kolmen tunnin rautatiematka. Corinne ei uskonut liioin Christophen lupaukseen; mutta Christophe oli käsittänyt asian aivan vakavasti; ja täsmälleen näytöksen alussa tuli hän teatteriin. Ja kun Christophe meni sitten väliajalla naputtamaan Corinnen pukuhuoneen oveen, niin huudahteli Corinne ilosta ja hämmästyksestä ja heittäytyi kesken pukeutumistaan hänen kaulaansa, ylenpalttisuuteen mennen kuten tavallisesti. Hän oli Christophelle todella kiitollinen siitä, että tämä oli tullut. Pahaksi onneksi Christophelle kuhisi tässä kaupungissa Corinnen ympärillä paljon enemmän rikkaita ja älykkäitä juutalaisia kuin äskeisessä näytäntöpaikassa; he tiesivät antaa arvon hänen nykyiselle kauneudelleen ja aavistivat hänen tulevan menestyksensä. Joka hetki naputettiin pukuhuoneen oveen; ja ovi aukesi raolleen päästääkseen sisään kömpelöitä ja liuhusilmäisiä olentoja, jotka karkealla kurkkuäänellä laususkelivat imeliä kohteliaisuuksia. Corinne tietysti kiemaili kaikkien kanssa; ja puhellessaan sitten Christophelle jäi hänelle sama teennäinen ja uskalias sanonta, ja Christophe ärtyi siitä. Muuten ei Christophea laisinkaan huvittanut se, että Corinne niin julkean tyynesti jatkoi pukeutumistaan hänen läsnäollessaan; ja maalit ja rasvat, joilla hän voiteli käsivartensa, povensa ja kasvonsa, iljettivät häntä. Hän oli vähällä matkustaa pois heti näytännön jälkeen; mutta kun hän sanoi Corinnelle jo hyvästit ja pyysi anteeksi, ettei hän voinut jäädä illallisille, jotka annettiin Corinnen kunniaksi näytännön loputtua, näytti Corinne olevan niin vilpittömän pahoillaan, että Christophen päätös alkoi horjua. Corinne lähetti noutamaan rautateitten aikataulun ja todisti hänelle, että hän voi — että hänen täytyi vielä jäädä huomiseksi hänen seuraansa. Christophe halusikin pohjaltaan tulla houkutelluksi, ja hän jäi juhla-illallisille; hänen onnistuikin olla siellä melkeinpä näyttämättä, miten ikäviä hänestä siellä puhutut joutavuudet olivat ja miten hän oli ärtynyt siitä, että Corinne kiemaili jokaisen apinan kanssa. Corinnelle oli mahdoton olla vihainen. Hän oli kiltti tyttö, hänellä ei ollut moraalisia periaatteita, hän oli laiska, aistillinen, huvinhimoinen ja lapsellisen koketti; mutta samalla oli hän kuitenkin niin rehellinen ja hyvä, ja hänen vikansa olivat niin välittömiä ja terveitä, ettei niille voinut muuta kuin nauraa, melkeinpä täytyi niitä rakastaakin. Christophe istui pöydässä Corinnea vastapäätä ja katseli, kuinka hän puhui, hänen eloisia kasvojaan, hänen kauniita, sädehtiviä silmiään, hänen hieman liian vankkatekoisia leukapieliään, italialaista hymyään, — tuota hymyä, jossa on niin paljon hyvyyttä ja hienoutta ja samalla ahnasta jäyhyyttä: hän näki Corinnen nyt selvemmin kuin tähän asti. Muutamat piirteet hänessä muistuttivat Aadaa: eräät kädenliikkeet, katseet, jotkut aistilliset, hieman karkeat sutkaukset: — se, mikä oli ikuisesti naisellista. Mutta Christophe piti Corinnessa oikeastaan Etelän luonnosta. Se laupias luonto ei säästele lahjojaan, se ei viitsi valmistaa salonkikaunottaria ja kirjoista oppineita älyjä, vaan tosiaan sopusointuisia olentoja, joiden koko ruumis ja sielu on luotu puhkeamaan kukkaan auringonpaisteessa ja vapaan taivaan alla. — Kun Christophen oli lähdettävä, nousi Corinne ja tuli hyvästelemään häntä syrjässä muista. He suutelivat vielä kerran toisiaan, lupasivat kirjoittaa toisilleen ja tavata kerran.

Christophe lähti kotikaupunkiinsa viimeisellä junalla. Eräällä väliasemalla seisoi muuan vastakkaiselta taholta tullut juna odottamassa. Juuri siinä vaunussa, — jonka viereen hänen vaununsa pysähtyi, — kolmannessa luokassa, — näki Christophe saman nuoren ranskattaren, joka oli ollut hänen kanssaan katsomassa Hamletia. Tyttö näki myöskin Christophen, ja tunsi hänet. He tulivat liikutetuiksi molemmat. He tervehtivät toisiaan äänettöminä, ja istuivat paikoillaan, uskaltamatta katsoa toisiinsa. Vilaukselta oli Christophe kuitenkin nähnyt, että tytöllä oli päässä pieni matkamyssy ja vieressä penkillä kulunut matkalaukku. Hän ei tullut kuitenkaan ajatelleeksi, että tyttö matkustaisi pois Saksasta; hän arveli vain hänen lähtevän jonnekin muutamaksi päiväksi. Hän ei tiennyt oikein, olisiko hänen pitänyt mennä häntä puhuttelemaan: hän epäröi ja vitkasteli, hänen päässään pyöri, mitä hän hänelle sanoisi; sitten nousi hän vetämään alas vaunun ikkunaa, virkkaakseen hänelle jotain, mutta silloin juuri soi lähtösignaali: ja Christophe jätti puhumatta. Meni joku sekunti ennenkuin juna pääsi liikkeelle. He katsoivat nyt toisiinsa. Kumpikin yksin vaunuosastosaaan, kasvot ikkunaruutua vasten he tähystelivät läpi yön toisiaan, ja heidän katseensa yhtyivät. Kaksi ikkunaa erotti heidät. Jos he olisivat työntäneet kätensä ulos, olisivat heidän sormensa voineet koskea toisiinsa. Niin lähellä. Niin kaukana. Vaunut alkoivat rysähdellä raskaasti. Tyttö katsoi Christopheen yhäti, aivan rohkeasti, nyt, kun he erosivat. He olivat niin unohtuneet toisiaan katselemaan, etteivät edes muistaneet tervehtiä toisiaan viimeistä kertaa. Nainen liukui hitaasti ohitse; Christophe näki hänen katoavan; ja pimeys nieli junan, joka vei hänet. Niinkuin kaksi harhailevaa taivaankappaletta olivat he osuneet tuokioksi lähetysten, äärettömässä avaruudessa, ja loittonivat nyt kumpikin taholleen, ehkä ikuisiksi ajoiksi.

Kun toinen oli kadonnut, tunsi Christophe tyhjyyden, jonka tuo tuntematon oli jättänyt häneen; hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui: mutta tyhjyys hänen sisässään oli. Hän nojaili luomet puoliummessa osaston nurkkaan, mutta hän tunsi silmissään yhä noiden tuntemattomien silmien kosketuksen; ja kaikki hänen muut ajatuksensa vaikenivat, että hän paremmin olisi voinut tuntea ainoastaan tämän. Corinnen kuva liehui kuin perhonen hänen sydämensä ulkopuolella, kuin hyönteinen, joka räpyttää siipiään toisella puolella ruutua; mutta sitä ei Christophe päästänyt sisään.

Hän näki Corinnen mielessään jälleen, kun hän astui kotikaupungissaan ulos junasta ja kun raikas yöilma ja kävely pitkin nukkuvia katuja virkisti hänet horteestaan. Hän hymyili, muistellen viehkeää näyttelijätärtä, puoleksi mielihyvästä ja harmista, aina riippuen siitä, milloin hän ajatteli hänen ystävällisyyttään, milloin hänen matalaa kiemailuaan.

— Hiiden ranskalaiset! mutisi hän itsekseen ja naurahti riisuutuessaan, aivan hiljaa, ettei olisi herättänyt äitiään, joka nukkui viereisessä huoneessa.

Muuan sana, jonka hän oli kuullut silloin sinä iltana siellä teatteriaitiossa, pälkähti hänen päähänsä:

— On niitä Ranskassakin sellaisia.

Joutuessaan täten ensi kertaa kosketuksiin Ranskanmaan kanssa, johtui hän ajattelemaan sen kaksinaisen luonteen arvoitusta. Mutta kuten kaikki saksalaiset ei hänkään ryhtynyt liioin sitä ratkaisemaan; niin ollen toisti hän rauhallisesti, ajatellen tuota nuorta tyttöä siellä rautatievaunussa:

— Hän ei muuten näyttänytkään ranskalaiselta.

Aivan kuin saksalainen voisi sanoa, mikä on ranskalaista ja mikä ei.

Olipa tyttö ranskalainen tai ei, hän oli kuitenkin Christophen ajatuksissa; sillä keskellä yötä hän heräsi tuntien sydämessään omituisen ahdistuksen: hän oli muistanut matkalaukun, joka oli ollut penkillä tytön vieressä; ja yhtäkkiä vilahti hänen päässään, että tuo nainen oli matkustanut pois ainaiseksi. Oikeastaan lienee se tuntu ollut hänessä jo alusta alkaen; mutta hän ei ollut tullut ajatelleeksi sitä. Nyt toi se hänelle kummallisen surun. Hän nytkäytti olkapäitään vuoteessaan ja sanoi itsekseen:

— Mutta mitäpä se sitten? Mitä se minuun kuuluu.

Ja hän nukahti uudestaan.

Mutta kun hän seuraavana päivänä meni ulos, niin ensimäinen henkilö, jonka hän kadulla kohtasi, oli Mannheim, joka kutsui häntä nyt arvonimellä "Blücher" ja kysyi häneltä, aikoiko hän valloittaa koko Ranskan. Ja tuo elävä sanomalehti kertoi Christophelle, että sillä aitioseikkailulla oli ollut suurempi menestys kuin Mannheim kuunaan oli uskaltanut toivoa:

— Kiitos ja kunnia sinun! huusi Mannheim. Sinä olet suuri mies. Minä en ole kelvollinen sitomaan kengännauhojasi.

— Mitä minä nyt olen tehnyt? kysyi Christophe. — Sinäpä olet erinomainen! jatkoi Mannheim. Minä olen sinulle kateellinen. Siepatapa aitio Grünebaumien nenän alta ja kutsua heidän ranskalainen kotiopettajattarensa heidän paikoilleen, — ah, se on sellainen kukkaiskimppu, jota minä en olisi koskaan keksinyt!

— Oliko hän Grünebaumien kotiopettajatar? kysyi Christophe ällistyneenä.

— Ahaa, et muka tiedä, olet olevinasi viaton; se on hyvä!… Grünebaumien pappa ei kadota enää punaa naamaltaan. Muut Grünebaumit ovat raivoissaan!… Siitä tuli lyhyt leikki: he potkivat tytön luotaan pois.

— Kuinka! huudahti Christophe; he erottivat hänet?… Erottivat minun tähteni.

— Sinä et sitä tiennyt? kysyi Mannheim. Eikö hän kertonut sinulle sitä?

Christophe joutui aivan epätoivoon.

— Älä pane pahaksesi turhista, ystäväni, sanoi Mannheim; tämähän ei sinuun kuulu. Ja sehän oli jo odotettu asia, heti, kun Grünebaumit saisivat tietää, että…

— Että mitä? huudahti Christophe?

— Että hän oli sinun rakastajattaresi, hitto soi!

— Minä en häntä tunne, minä en edes tiedä, kuka hän on.

Mannheim hymyili aivan kuin sanoakseen:

— Uskottele sinä mokomaa minulle! Christophe suuttui ja vaati Mannheimia olemaan hyvän ja uskomaan, mitä hän vakuutti. Mannheim sanoi:

— Silloin se on vieläkin lystikkäämpää.

Christophe kiihtyi, hän uhkasi mennä Grünebaumien luokse, selittää heille asian, puolustaa neiti-parkaa. Mannheim neuvoi häntä jättämään sen tekemättä:

— Kuule, hyvä mies, sanoi hän, vakuutitpa heille mitä tahansa, uskovat he sitä vahvemmin, että asia on aivan päinvastoin. Ja sitäpaitsi se on jo myöhäistä. Tyttö on täältä jo kaukana.

Christophen sydän aivan rusentui; hän koetti saada selville, minne opettajatar oli lähtenyt. Hän tahtoi kirjoittaa hänelle, pyytää anteeksi. Mutta kukaan ei tiennyt hänestä mitään. Kun hän kääntyi Grünebaumien puoleen, ajoivat he hänet ulos; he eivät tienneet itsekään, minne neiti oli lähtenyt, eivätkä siitä välittäneetkään. Tunne, että hän oli tehnyt pahaa aikoessaan tehdä hyvää, kidutti Christophea: siitä tuli hänelle pitkä omantunnon vaiva. Mutta siihen liittyi samalla kummallinen vetovoima, joka säteili kadonneen olennon silmistä yhä hänen sieluunsa. Sitten tuntuivat vetovoima ja omantunnon äänet hälvenevän, peittyvän uusien päivien ja ajatusten virtaan; mutta pohjalla piilivät ne kuitenkin salassa. Christophe ei unohtanut sitä olentoa, jota hän sanoi uhrikseen. Hän oli vannomalla päättänyt kerran hänet tavata. Hän tiesi kyllä, kuinka vähän mahdollista hänen oli häntä enää nähdä; ja kuitenkin hän oli varma, että hän hänet näkisi.

Mitä Corinneen tulee, hän ei vastannut ainoaankaan hänen kirjeeseensä. Vasta kolme kuukautta myöhemmin, kun Christophe jo oli heittänyt odottamisen, sai hän Corinnelta neljäkymmentä sanaa sisältävän sähkösanoman, jossa Corinne lasketteli lorua sydämensä halusta, antoi hänelle pieniä hyväilynimiä, ja kysyi "rakastettiinko toisiaan yhä vielä". Sitten seurasi melkein kokonainen vuosi hiljaisuutta ja sen jälkeen tuli lyhyt kirjelappu, raapusteltu Corinnen valtavan suurella, lapsellisella ja ristiin rastiin keikkuvalla käsialalla, joka koetti matkia maailmannaista; — muutamia ystävällisiä ja hassuttelevia sanoja. — Ja siihen se sitten taas jäi. Corinne ei unohtanut Christophea; mutta hänellä ei ollut aikaa häntä ajatella.

Ollessaan vielä Corinnen lumoissa ja täynnä niitä taidetta koskevia aatteita, joita he olivat keskenään puhuneet, Christophe haaveksi nyt kirjoittaa musiikin johonkin näytelmään, jonka pääosan Corinne näyttelisi ja laulaisi siinä muutamia aarioita — jonkinlaisen runollisen melodraaman. Tämä taidelaji oli Saksassa muinoin suuressa suosiossa ja sitä ihaili intohimoisesti Mozart, harrastivat kynällään Beethoven, Weber, Mendelssohn, Schumann, kaikki klassilliset mestarit; mutta kun wagnerismi oli saavuttanut loistavan voittonsa ja väitti toteuttaneensa teatterin ja musiikin lopullisen yhteismuodon, niin menetti tuo vanha taidelaji kannatuksensa. Mainiot Wagner-pedantit eivät tyytyneet tuomitsemaan epäkelvoiksi ainoastaan kaikkia uusia melodraamoja, vaan koettivat kaikin mokomin siistiä uuteen asuun vanhoja melodraamoja ja oopperoita, he pyyhkivät tarkoin pois puhutun vuoropuhelun viimeisetkin jäljet, ja kirjoittivat omia resitatiivejään Mozartin, Beethovenin ja Weberin sävelille; he olivat vakuutettuja, että he tekivät siten suuren palveluksen noille mestareille ja lisäsivät heidän kunniaansa, täydentämällä tällä tavoin heidän ajatustaan; niinpä he hurskaassa uskossa koristelivat mestariteoksia omalla joutavalla roskallaan.

Corinnen arvostelu oli saanut Christophen tuntemaan entistä selvemmin wagnerilaisen deklamatsioonin raskauden, ja useissa paikoin rumuudenkin. Ja nyt hän mietti pitkät ajat mielessään, eikö ollut järjetöntä ja luonnotonta kytkeä näyttämöllä toisiinsa puhetta ja laulua: se tuntui samanlaiselta kuin olisi vaunujen eteen valjastettu hevonen ja lintu. Lausutulla sanalla ja laululla oli kummallakin oma rytminsä. Saattoi ehkä vielä ymmärtää, että tekijä uhrasi toisen näistä taidelajeista, sen hyväksi niistä, johon hän oli mieltyneempi. Mutta sovitella niitä keskenään merkitsi samaa kuin turmella he molemmat: silloinhan tahdottiin, ettei sana olisi ollut enää sanaa eikä laulu oikeaa laulua, silloin yritettiin vapaata virtaa sulloa kahden yksitoikkoisen kanavan reunojen väliin, kuormittaa kauniin olennon alastomat jäsenet kalleilla ja raskailla puvuilla, jotka estivät ja jäykensivät sen liikkeitä ja askeleita. Miksi ei antaa kummankin elää omaa spontaania elämäänsä ja liikkua luontonsa mukaan? Sellaisena kuin kaunis tyttönen, joka kävelee onnellisena ja notkein askelin pitkin puron rantaa ja unelmoi astellessaan: veden iloinen solina vaivuttaa hänet haaveihin, ja tietämättään hän siinä sovittaa vähitellen ajatuksensa ja askeleensa puron laulun tahtiin. Niin olisi musiikin ja runouden kuljettava kummankin vapaina vieretysten, uneksien kumpikin omaa unelmaansa ja yhdistäen unelmat toisiinsa. — Totta kyllä ei kaikki musiikki soveltunut tällaiseen yhtymiseen, eikä kaikki runouskaan. Melodraaman vastustajilla oli hyvät esimerkkinsä, sillä oli nähty eräitä kömpelöitä yrityksiä siihen suuntaan ja yhtä huonoja yrityksen tulkitsijoita kuin nuo tekeleetkin. Christophe oli ollut kauan yhtä jäykkä melodraamaa kohtaan kuin hekin: musikaalisella korvalla oli täysi oikeus kärsiä kuunnellessaan typeriä näyttelijöitä, jotka ryhtyivät suorittamaan tuollaisia resitatiiveja soiton säestyksellä, koettamatta sulattaa omaa ääntään soittoon ja yrittäen päinvastoin saada ainoastaan oman äänensä kuuluville. Mutta siitä alkaen, kun Christophe oli kuullut Corinnen sulosointuisen äänen, — tuon kuulaan ja puhtaan äänen, joka liikkui musiikin sisällä aivan kuin auringonsäde vedessä, äänen, joka taipui jokaiseen meloodisen lauselman käänteeseen ja oli kuin kaikkein herkistynein ja vapain laulu, — siitä saakka oli Christophe huomannut tämän taidelajin mahdollisen kauneuden.

Ehkä Christophe oli oikeassa; mutta hän oli vielä liian vähän kokeillut voidakseen vaarattomasti lähteä tälle alalle, joka on (jos mieli luoda tosiaan jotain kaunista ja todella taiteellista) kaikista vaikein. Tämä taidelaji vaatii varsinkin erästä seikkaa: täydellisen sopusoinnun runoilijan, säveltäjän ja tulkitsijain yhteistyössä. — Christophe ei ottanut sitä huomioon: hän heittäytyi suinpäin luomaan tätä uutta taidelajia, jonka lait hän vasta tunsi aavistukselta.

Hänen ensimäinen suunnitelmansa oli pukea musiikkiasuun jokin Shakespearen satunäytelmä tai jokin näytös Faustin toisesta osasta. Mutta teatterit olivat hyvin vähän halukkaita ryhtymään tähän kokeiluun; se olisi käynyt kalliiksi ja tuntui eriskummaiselta. Tosin myönnettiin, että Christophe oli kompetentti musiikkialalla; mutta se, että hän suvaitsi julistella omia ajatuksiaan runoudesta ja teatterista, sai ihmiset vain hymyilemään: hänen yrityksiään ei otettu todeksi. Musiikin ja runouden maailmat näyttivät olevan toisilleen vieraita, vieläpä salaisissa vihoissakin keskenään. Päästäkseen tunkeutumaan runouden valtakuntaan, olisi Christophen täytynyt hyväksyä jokin runoniekka avustajakseen työssä; ja sitä runoilijaa ei hän sitäpaitsi saanut itse valita. Eikä hän olisi uskaltanutkaan sitä valita: hän epäili runollista makuaan; hänelle oli vakuutettu, ettei hän ymmärtänyt ollenkaan runoutta; ja onkin varma, ettei hän ymmärtänyt sellaista runoutta, jota hänen ympärillään ihailtiin. Rehellisesti ja perinpohjaisesti, jollainen hän aina oli, oli hän oikeinpa voimiaan ponnistaen koettanut käsittää sen tai sen runollisen tuotteen kauneutta; mutta aina hän oli saanut siinä pitkän nenän, ja lopuksi hän häpesi itseään: ei, hän ei ollut todellakaan runoilija. Oikeutta tehdäksemme sanomme, että hän rakasti intohimoisesti menneen ajan runoilijoita; ja se oli toki hänelle lohdutus. Mutta varmaankin hän rakasti niitä sillä tavoin kuin niitä ei pitänyt rakastaa. Sillä eikö hän ollut kerran julistanut sitä hassunkurista ajatusta, että ainoastaan ne runoilijat ovat suuria, jotka pysyvät suurina, vaikka ne kääntäisi proosaksikin, tai vielä vieraalle kielelle proosaksi, ja ettei sanoilla ole muuta arvoa kuin sen sielun arvo, jota ne tulkitsevat? Ystävät pitivät häntä silloin pilkkanaan. Mannheim sanoi häntä kamasaksaksi. Christophe ei koettanut itseään puolustella, ja kun hän joka päivä näki ympärillään kirjailijoita, jotka puhuivat musiikista niin naurettavasti kuin aina taiteilijat, jotka luulevat voivansa arvostella muuta taidelajia kuin omaansa, niin tyytyi hän uskomaan (joskin hieman epätietoisena sittenkin), ettei hän ollut kykenevä arvostelemaan runoutta. Ja siksi suostui hän silmät ummessa sellaisten tuomioihin, joiden hän arveli olevan paremmin asioista perillä.

Niinpä antoikin hän nyt aikakauslehti-ystäviensä tunkea itselleen toveriksi yhteistyöhön erään piirinsä jäsenen, dekadentti-nurkkakunnan suuruuden, nimeltä Stephan von Hellmuth; ja hän toi sitten Christophelle Ifigeneian, joka oli sepitetty hänen omaan tapaansa. Silloin oli aika, jolloin saksalaiset runoilijat — (aivan niinkuin heidän ranskalaiset ammattiveljensäkin) — koettivat kilpaa muokata uudestaan kaikkia kreikkalaisia murhenäytelmiä. Stephan von Hellmuthin teos oli noita kummallisia kreikkalaissaksalaisia runoelmia, joissa yhtyvät sekaisin Ibsen, Homeros ja Oscar Wilde, — tietysti lisänä apu arkeoloogisista käsikirjoista. Agamemnon oli neurasteenikko, Akilles heikkohenkinen: he vaikeroivat lavealti kurjaa tilaansa, eikä tietystikään heidän vaikerruksensa sitä muuttanut. Koko draaman energia oli keskitetty Ifigeneian osaan, — hermosairaan, hysteerisen ja pedanttisen Ifigeneian, joka läksytteli sankareita, laususkeli vimmatusti pitkiä latereita ja levitteli nähtäville nietzscheläistä pessimismiään, ja pisti viimein, kuolemanhalusta juovuksissa, naurunkirkunalla veitsen kurkkuunsa.

Mikään ei saattanut olla Christophesta vastenmielisempää kuin tuollainen itsestään suuria uskova kirjallisuus, kuin moinen veltostunut barbaari pukeutuneena kreikkalaiseksi. Mutta hänen ympärillään huudettiin, että se oli mestariteos. Hän oli arka ja taipui sitä uskomaan. Totta puhuen: hänen sielunsa aivan kuohui musiikkia, joten hän ajatteli paljoa enemmän sävellystä kuin tekstiä. Teksti oli ainoastaan virran uoma, jota myöten hän saattoi päästää kiihkeäin tunteittensa tulvat valloilleen. Hän oli vielä kaukana siitä itsekieltävästä ja persoonattomasta älystä, jollaista siltä mieheltä vaaditaan, joka tulkitsee runollista luomaa musiikilla. Hän ajatteli ainoastaan itseään, eikä laisinkaan näytelmää. Mutta sitä heikkouttaan hän ei aavistanut. Sitäpaitsi oli hänellä sekin kuvitelma, että hän näki tässä runoelmassa kaikkea muuta kuin mitä siinä oli. Jo lapsena oli hän usein sommitellut päässään aivan erilaisen kappaleen kuin hänen edessään teatterissa näyteltiin.

Vasta harjoituksissa hän huomasi selvästi itse näytelmän. Kun hän kerran kuunteli erästä sen kohtausta, näytti se hänestä niin typerältä, että hän luuli näyttelijöiden sitä vääristelevän; ja hän uskalsi silloin ilmaista näyttelijöille mielipiteensä, runoniekan läsnäollessa, ja itselleen runoilijallekin, joka ryhtyi nyt puolustamaan ajatuksensa tulkitsijoita. Runoelman tekijä otti nokkaansa ja sanoi pisteliäästi, että kai hän itse tiesi parhaiten, mitä oli tahtonut kirjoittaa. Christophe ei myöskään hellittänyt, ja hän väitti, ettei Hellmuth ymmärtänyt runosta mitään. Yleinen iloisuus sai hänet viimein huomaamaan, että hän oli tehnyt itsensä naurettavaksi. Hän vaikeni ja myönsi mielessään, että eihän runon tekijä lopultakaan ollut hän. Silloin näki hän näytelmän murskaavan tyhjyyden, ja hän aivan tyrmistyi; hän ihmetteli itsekseen, kuinka hän oli voinut kuvitella siitä jos mitä. Hän sanoi itseään hölmöksi, ja repi tukkaansa. Hän koetti kyllä rauhoittaa itseään, mutisten: "Sinä et sellaista ymmärrä, sehän ei ole sinun alasi. Pidä huolta vain musiikista". — Hän häpesi niin eräitä runoelman hölmöyksiä, sen pöyhkeää paatosta, sanojen, eleiden, asentojen kirkuvaa valheellisuutta, ettei hän orkesteria johtaessaan eräissä kohdin jaksanut nostaa tahtipuikkoaan: hänen teki mielensä mennä piiloon kuiskaajan komeroon. Hän oli liian suora ja liian vähän valtioviisas salatakseen, mitä ajatteli. Kaikki huomasivat sen, ystävät, näyttelijät, tekijä. Hellmuth kysyi häneltä, pisteliäästi hymyillen:

— Eikö tällä liene vieläkään kunnia miellyttää teitä?

Christophe vastasi rohkeasti:

— Totta puhuen: ei. Minä en tätä ymmärrä.

— Ettekö sitten lukenut kappaletta ennenkuin sen sävelsitte?

— Kyllä, vastasi Christophe naiivisti; mutta minä erehdyin siitä, minä ymmärsin sen toisella tavoin.

— Vahinko, ettette siinä tapauksessa kirjoittanut itse, minkä ymmärsitte.

— Ah, jos olisin vain osannut! huokasi Christophe. Runoilija ärtyi vielä enemmän ja ryhtyi kostoksi arvostelemaan sävellystä. Hän valitti, että se oli liian äänekästä ja esti sanat kuulumasta.

Jos runoilija ei ymmärtänyt säveltäjää eikä säveltäjä runoilijaa, niin näyttelijät puolestaan eivät ymmärtäneet heitä kumpaakaan; mutta siitä he eivät välittäneet. He haeskelivat osistaan ainoastaan irrallisia lauselmia, joilla saattoivat näyttää tavallisia ulkonaisia efektejään. Ei saatu mitenkään heidän lausuntaansa sopusointuun runon ja musikaalisen rytmin kanssa: näyttelijät kääntyivät toisaalle, musiikki toisaalle, saattaisi sanoa, että heidän laulunsa koko ajan poikkesi nuoteista. Christophe kiristeli hampaitaan ja koetti väsyksiin saakka kirkua heille nuottia: he antoivat hänen ärjyä, ja jatkoivat järkähtämättä omaa tolaansa, ymmärtämättä edes, mitä hän heiltä tahtoi.

Christophe olisi heittänyt kaikki hiiteen, ellei harjoituksia olisi ollut jo monta ja ellei oikeusjutun uhka olisi häntä sitonut. Mannheim, jolle hän uskoi huolensa, löi asian leikiksi:

— Mitä sinä joutavia? kysyi hän. Sehän menee erinomaisesti. Te ette ymmärrä toisianne, sanot? Oh, mitäpä se tekee? Kuka on koskaan ymmärtänyt jotakin teosta, paitsi tekijä itse? Onni, että hän itse edes sen ymmärtää!

Christophea kiusasi runon joutavuus, joka hänen mielestään pilasi koko hänen sävellyksensä. Mannheim ei laisinkaan kursaillut tunnustaa, ettei runossa ollut rahtuakaan tervettä järkeä, ja että Hellmuth oli hölmö; mutta hänen tähtensä ei pitänyt olla huolissaan: Hellmuth antoi hyviä päivällisiä, ja hänellä oli sievä vaimo: mitäpä kritiikki enempää vaatii? — Christophe kohautti hartioitaan ja sanoi, ettei hänellä ollut aikaa kuunnella loruja.

— Vai loruja! sanoi Mannheim nauraen. Tuollaisia ne vakavat ihmiset ovat! He eivät aavista, mikä elämässä jotain merkitsee.

Ja hän neuvoi Christophea, ettei hänen pitänyt välittää niin paljoa Hellmuthin asiasta, vaan huolehtia sen sijaan omastaan. Hän kehoitteli häntä tekemään hiukan reklaamia. Christophe vihastui ja kieltäytyi jyrkästi. Eräälle reportterille, joka tuli haastattelemaan häntä ja tietämään hänen elämänvaiheitaan, vastasi hän kiukuissaan:

— Se ei kuulu teihin!

Ja kun eräs aikakauslehti lähetti pyytämään hänen valokuvaansa, polki hän raivoissaan jalkaansa ja ärjäisi, ettei hän, Jumalan kiitos, ole mikään keisari tarvitakseen panna naamaansa näyteikkunoihin. — Häntä oli mahdotonta saada suhteisiin vaikutusvaltaisten piirien kanssa. Hän ei vastannut vierailukutsuihin; ja milloin hänen pakosta täytyi niihin myöntyä, ei hän muistanut niihin mennä, tai hän esiintyi siellä niin pahatuulisena kuin hän olisi ottanut elämäntehtäväkseen olla epämiellyttävä koko maailmaa kohtaan.

Mutta kaikkein pahinta oli, että hän pari päivää ennen kuin kappale esitettiin rikkoi välinsä oman aikakauslehtensä kanssa.

Mitä sopi odottaa, tapahtui. Mannheim oli yhä tarkistanut Christophen artikkeleja; eikä hän nykyään häikäillyt pyyhkäistä pois kokonaisia rivejä hänen moitteitaan ja asettaa niiden tilalle pelkkiä kiittelyitä.

Kerran vieraskutsuilla tapasi Christophe sattumalta erään virtuoosin, keikailevan pianistin, jonka hän oli kelpo tavalla muokannut; mies tuli nyt häntä kiittämään ja hymyili niin, että kaikki valkeat hampaat loistivat. Christophe vastasi kursailematta, ettei sellaisesta tosiaan kannattanut kiittää. Toinen väitti kannattavan ja oikein purki harrasta kiitollisuuttaan. Christophe keskeytti lyhyeen ja sanoi hänelle, että jos herra oli tyytyväinen artikkeliin, oli se hänen oma asiansa, mutta artikkelin tarkoitus ei ollut tehdä häntä tyytyväiseksi. Ja Christophe käänsi hänelle selkänsä. Virtuoosi arveli, että hän oli tuollainen jörö hyväntekijä ja meni nauraen matkaansa. Mutta Christophe muisti jo kerran ennen saaneensa eräältä toiselta uhriltaan kiitoskortin, ja hänen päähänsä iski yhtäkkiä epäilys. Hän meni ulos, osti eräästä sanomalehtikioskista viimeisen numeron aikakauslehteään, etsi siitä artikkelinsa, luki sen… Hän luuli ensin tulleensa hulluksi. Sitten hän alkoi aavistaa; ja raivosta suunniltaan hän juoksi Dionysoksen toimitukseen.

Siellä juttelivat Waldhaus ja Mannheim paraikaa erään näyttelijättären kanssa, joka oli heidän ystäväpiiriään. Heidän ei tarvinnut tiedustella Christophen asiaa. Paiskaten aikakauslehden pöytään ja tuskin ennättäen vetää henkeään haukkui Christophe heitä hirvittävällä tavalla, ärjyi, sanoi heitä raukoiksi, lurjuksiksi, väärentäjiksi, ja jyskytti tuolia permantoon. Mannheim koetti nauraa. Christophe aikoi potkaista häntä takalistoon. Mannheim meni pakoon pöydän taakse, vääntelehtien naurusta. Mutta Waldhaus otti asian juhlallisesti. Arvokkaana ja ylpeästi hän koetti keskellä meteliä saada julistetuksi, ettei hän sallisi puhutella itseään tuohon laatuun, että hän lähettäisi Christophen luo sekundantin; ja hän ojensi hänelle korttinsa. Christophe heitti sen hänelle vasten kasvoja:

— Pöyhkäpää! Minä en tarvitse korttianne tietääkseni, mikä te olette… Te olette vintiö ja väärentäjä! Ja te luulette, että minä rupeaisin teidän kanssanne kaksintaisteluun? Kunnon selkäsauna, muuta ette ansaitse!…

Christophen ääni kuului kadulle asti. Ihmiset pysähtyivät kuuntelemaan. Mannheim sulki ikkunat. Näyttelijätär peljästyi ja koetti päästä pakoon; mutta Christophe seisoi tukkeena ovella. Waldhaus kalmankalpeana ja kuohuksissa, Mannheim änkytellen ja virnistellen koettivat vastata. Christophe ei sallinut heidän puhua. Hän sinkosi heille päin silmiä kaiken, mitä solvaavinta voi keksiä, eikä mennyt matkaansa ennenkuin häneltä kaikki häväistyssanat ja henki keuhkoista loppui. Waldhaus ja Mannheim pääsivät ääneen vasta sitten, kun hän oli lähtenyt. Mannheim saavutti kohta tasapainonsa: hävyttömät loukkaukset luiskahtivat hänestä kuin vesi ankan selästä. Mutta Waldhaus oli syvästi loukkautunut: hänen arvokkuuttaan oli solvattu; ja se seikka, että läsnä oli todistajia, teki häväistyksen vielä murhaavammaksi: hän ei ollut antava koskaan sitä anteeksi. Muut ammattiveikot yhtyivät kuorossa häneen. Koko aikakauslehden miehistä oli Mannheim ainoa, joka ei kantanut Christophelle yhtään kaunaa: hän oli saanut mielinmäärin huvitella hänen kustannuksellaan; hänestä ei huvi käynyt kalliiksi: olihan hän muutaman tuiman sanan hinnalla hankkinut itselleen monta kannua ilonainetta. Se oli ollut hänestä hyvä kuje: jos hän itse olisi ollut sen uhrina, olisi hän nauranut ensimäisenä. Niinpä olikin hän valmis puristamaan jälleen Christophen kättä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta Christophe oli leppymättömämpi, hän esti kaikki lähentelyt. Mannheim ei ollut siitä millänsäkään; Christophe oli lelu, jolla hän oli jo hauskutellut niin paljon kuin mahdollista; nyt alkoi hän innostua tahtomaan toista tanssiukkoa. Yhtäkkiä loppuivat siten heidän välinsä täydellisesti. Se ei estänyt kuitenkaan Mannheimia yhä sanomasta, kun Christophesta hänen läsnäollessaan puhuttiin, että he olivat läheisiä ystäviä. Ja ehkä Mannheim sanojansa uskoikin.

Kaksi päivää tämän riidan jälkeen oli Ifigeneian premiääri. Siitä tuli täydellinen fiasko. Waldhausin aikakauslehti kiitti tekstiä, eikä puhunut mitään sävellyksestä. Toiset sanoma- ja aikakauslehdet muokkasivat musiikkia sydämen ilokseen. Sille naurettiin, sille vihellettiin. Esittäminen lopetettiin kolmannen illan jälkeen; mutta pilkka ei lakannut niin nopeasti. Oltiin liian onnellisia, että oli saatu tällainen tilaisuus käydä Christophen kimppuun; ja monta viikkoa oli Ifigeneia ehtymättömänä ilveilynaiheena. Tiedettiin, ettei Christophella ollut enää asetta itseään puolustaakseen; ja hänen turvattomuuttaan käytti kukin edukseen. Ainoa, mikä ahdistajia vielä hillitsi, oli Christophen asema hovissa. Vaikka hänen välinsä suurherttuan kanssa olivat tulleet melkoisen kylmiksi, sillä tuo ruhtinas oli tehnyt hänelle monta kertaa kaikenlaisia huomautuksia, joista Christophe ei välittänyt mitään, niin kävi Christophe yhä ajoittain linnassa ja nautti sillä tavoin yleisön mielestä jonkinlaista virallista suojelusta, kylläkin paljon enemmän kuviteltua kuin todellista. — Ja nyt Christophe itse ryhtyi hävittämään tätä viimeistäkin tukeaan.

Christophe kärsi arvostelujen typeryydestä. Arvostelu ei hyljännyt ainoastaan hänen musiikkiaan, vaan myöskin hänen aatteensa uudesta taidemuodosta, jota ei nyt viitsitty edes koettaakaan ymmärtää: (olihan helpompaa sitä vääristellä, kun tahtoi sen tehdä oikein naurettavaksi). Christophe ei ollut vielä kyllin viisas huomaamaan, että parhain vastaus, mitä voi antaa pahansuovalle kritiikille, on olla antamatta sitä laisinkaan ja jatkaa luomistyötään. Muutamien viimeisten kuukausien kuluessa oli hän saanut sen pahan tavan, ettei hän jättänyt koskaan vastaamatta yhteenkään epäoikeutettuun hyökkäykseen. Nytkin kirjoitti hän artikkelin, jossa hän ei suinkaan säästänyt eräitä vastustajiaan. Ne kaksi oikein-ajattelevaa lehteä, joille hän sitä tarjosi, lähettivät sen hänelle takaisin, pyytäen ivallisen kohteliaasti anteeksi; etteivät ne voineet sitä julkaista. Christophe yritti itsepäisesti yhä; hän muisti nyt kaupungin sosialistisen lehden, joka oli jo ennen koettanut häntä lähennellä. Hän tunsi erään sen toimittajista; heidän oli tapana joskus pakinoida yhdessä. Christophea ilahutti tavata silloin tällöin joku, joka puhui vapaasti valtiomahdista, armeijasta, tukahuttavista ja vanhanaikaisista ennakkoluuloista. Mutta keskustelu ei voinut kehittyä kovin pitkälle; sillä sosialistin suuhun tuli lopulta aina Karl Marx, joka ei Christophea vähintäkään liikuttanut. Sitäpaitsi huomasi Christophe tuon vapaan miehen jutteluissa — paitsi materialismia, joka ei häntä liioin viehättänyt, — saivartelevan tuimuuden ja henkisen tyranniuden, eräänlaisen salatun voimankunnioituksen, nurinkäännetyn militarismin, joka ei eronnut hyvin paljoa siitä, mistä hän näki joka päivä Saksassa esimerkkejä.

Kuitenkin muisti Christophe nyt hänet ja hänen lehtensä, kun toiset toimitukset sulkivat häneltä ovensa. Hän tiesi kyllä, että tämä hänen menettelynsä olisi skandaali: sosialistinen lehti oli häikäilemätön, vihamielinen ja sai vähän väliä sakkoja; mutta kun Christophe ei sitä lukenut, ajatteli hän ainoastaan sen aatteellista rohkeutta, joka ei häntä peljästyttänyt, eikä sen kirjoitusten sävyn mataluutta, joka olisi kyllä ollut hänestä vastenmielistä. Sitäpaitsi hän oli niin vimmastunut, kun näki, miten salakavalasti liittoutuen muut lehdet koettivat häntä tukahuttaa, että hän olisi luultavasti menetellyt samoin kuin hän nyt menetteli, vaikka olisikin ollut sosialistilehden laadusta paremmin perillä. Hän tahtoi näyttää ihmisille, ettei hänestä niin helposti päästy. — Senvuoksi vei hän kirjoituksensa tuon sosialistilehden toimitukseen ja siellä otettiin hänet avo-sylin vastaan. Seuraavana päivänä oli artikkeli jo lehdessä; ja lehti julisti mahtipontisin sanoin, että se oli onnistunut saamaan avustajakseen nuoren, lahjakkaan musiikkimiehen, toveri Jean-Christophe Krafftin, jonka palava suopeus työläisluokan vaatimuksia kohtaan oli yleisesti tunnettu.

Christophe ei lukenut tätä uutista eikä kirjoitustaankaan; sillä silloin oli sunnuntai, ja hän oli lähtenyt sinä aamuna jo päivän koittaessa samoilemaan maaseudulle. Hän oli loistavalla tuulella. Nähdessään auringon nousun hän huudahteli, nauroi, joikui, hyppi ja tanssi. Ei enää aikakauslehden puuhaa, ei tarvinnut kirjoittaa arvosteluja! Oli kevät, taivaan ja maan musiikki, kaunein kaikista, jälleen palannut. Poissa synkät konserttisalit, tukehuttavat ja löyhkävät, poissa vastenmieliset toverit, hölmöt virtuoosit! Suhisevat metsät virittivät ihmelauluansa; ja yli ketojen väikkyivät kuin aallot Elämän juovuttavat hengähdykset, jotka mursivat kirren maasta ja päästivät kaiken kuolleen haudastansa.

Kun hän palasi kävelyltään, valoa ja musiikkia humisevin aivoin, antoi hänen äitinsä hänelle kirjeen, joka oli tuotu linnasta hänen poissa ollessaan. Kirje, jossa häntä puhuteltiin kolmannessa persoonassa, ilmoitti hra Krafftille, että hänen oli tultava palatsiin sinä aamuna. — Nyt oli aamu mennyt: kello oli lähes yksi. Christophe ei ollut millänsäkään.

— Se on jo myöhäistä, sanoi hän. Menenpä huomenna.

Mutta äiti oli levoton;

— Ei, ei; hänen Korkeutensa kutsua ei voinut sillä tavalla jättää noudattamatta; sinne oli mentävä heti. Ehkäpä siellä oli jokin tärkeä asia.

Christophe kohautti hartioitaan:

— Tärkeä? Niinkuin tuollaisilla joutavilla olisi koskaan mitään tärkeää sanomista!… Hän kai koettaa tyrkytellä minulle mielipiteitään musiikkiasioista. Se olisi hauskaa ajanvietettä! Kun hän ei vain olisi saanut päähänsä ryhtyä kilpailemaan Siegfried Meyerin [pilanimi, jolla saksalaisten pilkkakirjailijain tapana oli keskenään mainita Hänen Majesteettiaan = S. M. (Seine Majestet), nimittäin keisaria] kanssa ja säveltämään hänkin Hymniä Aegirille! Se on varma, että silloin en häntä säästä. Sanonpa hänelle: "Pitäkää huolta politiikasta. Sillä alalla olette itse isäntänne: olette siis aina oikeassa. Mutta varokaa puuttumasta taiteeseen. Taideasioissa teillä ei ole mitään turvaavaa töyhtöä, ei kaskia päässä, ei uniformua, ei rahaa, titteleitä, ei esi-isiä eikä santarmeja;… ja peijakas, mitä jääkään teistä silloin enää jäljelle?"

Louisa-parka, joka käsitti kaiken täydeksi todeksi, kohotti siunaillen kätensä taivasta kohti:

— Älä toki sano hänelle niin!… Sinä olet hullu, aivan hullu!…

Christophesta oli hauska peloitella äitiä; ja hän kujeili hänen herkkäuskoisuutensa kustannuksella, kunnes liioittelu tuli niin vahvaksi, että Louisa ymmärsi poikansa laskevan leikkiä. Silloin nykähytti hän olkapäitään:

— Voi kuinka olet tuhma, poika-rukkani.

Christophe nauroi ja suuteli äitiään. Hän oli mainiolla tuulella: hän oli saanut kävelymatkalla ihanan musikaalisen motiivin; ja hän tunsi sen ponnistelevan itsessään niinkuin kala vedessä. Hän ei tahtonut lähteä linnaan ennenkuin oli saanut ruokaa, sillä hän oli nälkäinen kuin susi. Sitten Louisa siisti hänen vaatteensa; sillä Christophe alkoi jälleen ärsytellä häntä, sanoen, että hän kelpasi sellaisenakin linnaan, kuluneessa puvussaan ja pölyisin kengin. Siitä huolimatta kiilloitti hän kuitenkin itse huolellisesti kenkänsä, viheltäen kuin kottarainen ja matkien kaikkia orkesterin soittimia. Kun Christophe lopetti sen työnsä, tarkasti äiti hänet vielä kerran ja solmi uudestaan huolellisesti hänen kaulusliinansa. Christophe oli tavattoman kärsivällinen, sillä hän oli nyt tyytyväinen itseensä, — eikä sekään ollut kovin tavallista. Sitten hän lähti ja sanoi menevänsä ryöstämään prinsessa Adelaiden, — suurherttuan tyttären, joka oli melkoisen sievä nainen, erään saksalaisen pikku ruhtinaan puoliso; hän oli nyt tullut muutamaksi viikoksi tänne vanhempainsa luokse. Prinsessa oli ollut hieman ystävällinen Christophelle pikku Poikana; hän oli jollakin tavoin Christophen "heikko paikka". Louisa väitti, että Christophe oli häneen rakastunut; ja poika oli äidin huviksi sellainen olevinaankin.

Christophe ei pitänyt kiirettä linnaan kulkiessaan, vaan maleksi kaupungilla, katsellen kauppojen ikkunoita, seisattuen silittelemään koiraa, joka oli hänen vanha ystävänsä ja vietti joutoaikaa niinkuin hänkin, loikoen syrjällään ja paistatellen päivää. Linnan luokse saavuttuaan hän hyppäsi yli rauta-aitauksen, joka ympäröi sen pihaa, — suurta, neliskulmaista aukiota, jonka joka puolella oli taloja ja rakennuksia, keskellä kaksi äänetöntä suihkulähdettä, ja kaksi samanlaista ruohokenttää, puuttomia, varjottomia; niiden välissä hiekkakäytävä, niinkuin jakaus otsassa, siististi haravoituna, reunamillaan oranssipuita, jotka kasvoivat laatikoissa. Ja kaikkein keskimmäisenä seisoi jonkun tuntemattoman suurherttuan muistopatsas, Louis-Filippin aikaisessa puvussa, jalustan kupeilla neljä enkeliä, jotka kuvasivat Hyveitä. Eräällä penkillä nukkui muuan yksinäinen kävelijä sanomalehti kasvoillaan. Palatsin portilla taasen nukkuivat tarpeettomat sotamiehet vartiopaikallaan. Linnan pengermän hyödyttömän vallikaivannon takana haukotteli kaksi unista kanuunaa nukkuvaa kaupunkia kohti. Christophe naurahti itsekseen kaikkea tätä katsellessaan.

Hän meni linnaan huolimatta tekeytyä yhtään viralliseksi: tuskin hän viitsi jättää edes hyräilemisensä; ja hänen sisällään jatkoivat ajatukset vain iloista tanssiaan. Hän nakkasi huolettomasti hattunsa etuhuoneen! pöydälle, ja lausui jonkin tuttavallisen sanan vanhalle lakeijalle, jonka hän oli tuntenut jo poikavuosinaan: — (tuo ukko oli linnassa jo silloin, kun Christophe oli tullut sinne ensi kertaa vieraaksi isoisänsä kanssa, sinä iltana, jolloin hän oli nähnyt säveltäjä Hasslerin): mutta vaikka vanhus tavallisesti vastasi leppoisasti kaikkiin Christophen hiukan epäkunnioittaviin sanansutkauksiin, tekeytyi hän tällä kertaa pöyhkeän näköiseksi. Christophe ei tullut sitä huomanneeksi. Sitten kohtasi hän etuhuoneessa erään kansliavirkailijan, joka yleensä oli hänelle hyvin puhelias ja suulas ja tuhlasi hänelle ystävyydenosoituksiaan; nyt Christophe hiukan kummastui, että tuo virkailija koetti päästä kiireesti hänen ohitseen ja välttää puhelua hänen kanssaan. Kuitenkaan ei Christophe näistä vaikutelmista sen enempää välittänyt, vaan jatkoi menoaan sisemmälle ja pyysi, että hänen tulonsa ilmoitettaisiin ruhtinaalle.

Christophe astui sisään. Päivällinen oli juuri päättynyt. Hänen Korkeutensa istui eräässä salissa; nojaillen kamiinin kulmaan hän tupakoi ja keskusteli vieraittensa kanssa; niiden joukossa näki Christophe myöskin tuon oman prinsessansa, joka niinikään poltti paperossia, istuen huolettomassa asennossa nojatuolissa ja jutellen kovalla äänellä eräiden upseerien kanssa, jotka seisoivat piirissä hänen edessään. Seurustelu oli vilkasta, ja kaikki näyttivät sangen iloisilta; ja juuri kun Christophe tuli sisään, kuuli hän suurherttuan nauraa röhöttävän. Mutta se nauru lakkasi heti, kun hän huomasi tulijan. Hän aivan ärjähti ja ryntäsi suoraan Christophen luokse:

— Ahaa, siinäkö te nyt olette! huudahti suurherttua. Suvaitsette viimeinkin siis tulla? Luuletteko te saavanne pitää minua aina pilkkananne? Te olette lurjus, hyvä herra!

Christophe ällistyi tästä kanuunanlaukauksesta, joka pamahti hänelle vasten rintaa, niin ettei hän tuokioon saanut suustaan sanaakaan. Hän ajatteli vain myöhästymistään ja ettei se voinut oikeuttaa moista vihan puuskaa. Hän änkytteli:

— Teidän Korkeutenne, mitä olen tehnyt?

Hänen Korkeutensa ei kuunnellut, vaan jatkoi yhä kiihtyen:

— Hiljaa! Minä en anna lurjusten solvata itseäni.

Christophe kalpeni, hän koetti saada sanat ulos kurkustaan, jota kuristi. Ja viimein hän huudahti:

— Teidän Korkeutenne, teillä ei ole oikeutta… Teillä ei ole oikeutta loukata minua, sanomatta, mitä minä olen tehnyt.

Suurherttua kääntyi sihteerinsä puoleen, joka veti nyt taskustaan erään sanomalehden ja antoi sen ruhtinaalle. Ruhtinas oli niin kiihtynyt, ettei moinen voinut johtua pelkästään hänen pikavihaisesta luonteestaan: siinä oli osansa myöskin liian voimakkailla viinien höyryillä. Hän asettui nyt jalat levällään Christophen eteen ja huitoi avattua ja rutistettua sanomalehteä hänen nenänsä alla niinkuin espanjalainen toréador kaapuaan härälle ja ärjyi:

— Teidän moskaanne, hyvä herra!… Sietäisi tunkea se teidän sieraimiinne!

Christophe tunsi sosialistisen lehtensä:

— Minä en ymmärrä, mitä pahaa minä olisin tehnyt, sanoi hän.

— Mitä, mitä, nalkutti suurherttua. Teidän hävyttömyytenne menee yli kaikkien rajain!… Tämä roistojen lehti, joka sättii minua joka päivä, sylkee minua vastaan saastaisia herjauksia!…

— Teidän Korkeutenne, vastasi Christophe, minä en ole sitä lukenut.

— Te valehtelette! huudahti suurherttua.

— Ette saa sanoa, että minä valehtelen, vastasi Christophe. Minä en ole sitä lukenut, minä harrastan ainoastaan musiikkia. Ja muuten minulla on oikeus kirjoittaa, mihin lehteen tahdon.

— Teillä ei ole muuta oikeutta kuin olla vaiti. Minä olen ollut teitä kohtaan liian hyvä. Minä olen tehnyt teille ylenpalttisesti hyvää, teille ja teidän läheisillenne, vaikka teidän isänne ja oma sopimaton käytöksenne olisi antanut minulle syyn erottaa teidät luotani. Minä kiellän teitä kirjoittamasta lehteen, joka on minulle vihamielinen. Ja sitäpaitsi kiellän minä teitä yleensä kirjoittamasta mitään, oli se mitä tahansa, ilman minun lupaani. Minä olen saanut tarpeeksi teidän musiikkipolemiikeistanne. Minä en suvaitse sitä, että henkilö, joka nauttii suojelustani, kuluttaa aikaansa hyökkäillen kaiken kimppuun, mikä on rakasta kaikille, joilla on sydäntä ja makua, kaikille todellisille saksalaisille. Olisi parasta, että kirjoittaisitte sensijaan parempia sävellyksiä, ja jos ette siihen pysty, soittaisitte skaaloja ja harjoituksia. Minä en tarvitse mitään musiikin Bebeliä, joka huvittelee heittämällä lokaan kaikki kansalliset, kunniakkaat arvot, ja kylvää hämmennystä mieliin. Me tiedämme kyllä, mikä on kaunista, Jumalan kiitos! Me emme ole odottaneet ennenkään siinä suhteessa teidän neuvojanne. Mars, pianon ääreen, herra, ja antakaa meidän olla rauhassa!

Tuo paksu mies seisoi aivan vastatusten Christophen kanssa ja mulkoili häneen raivostunein silmin. Christophe oli kalpea kuin ruumis, ja koetti puhua, hänen huulensa vapisivat, hän sai sammalletuksi:

— Minä en ole teidän orjanne, minä puhun, mitä tahdon, kirjoitan, mitä tahdon…

Hän oli tukehtua, häntä itketti häpeästä ja raivosta; hänen polvensa vapisivat. Hän heilautti kyynärpäätään niin rajusti, että töykkäsi kumoon jonkin esineen vieressään olevalta pöydältä. Hän ymmärsi olevansa naurettava; ja tosiaan kuuli hän naurun tirskahduksia: kun hän katsoi salin perälle, näki hän aivan kuin sumun lävitse prinsessan, joka seurasi kohtausta ja vaihtoi toisten ylhäisten henkilöiden kanssa joitakin hienonivallisia ja sääliviä sanoja. Samassa katosi Christophelta tietoisuus, mitä sitten tapahtui. Suurherttua ärjyi, Christophe ärjyi vielä kovemmin, tietämättä, mitä hän sanoikaan. Ruhtinaan sihteeri ja eräs toinen virkailija tulivat hänen luokseen ja koettivat saada hänet olemaan vaiti: Christophe sysäsi heidät tieltään pois; puhuessaan jyskytti hän pöytään tuhkakuppia, jonka hän oli ajatuksissaan ottanut käteensä samalta pöydältä, jota vastaan hän nojaili. Hän kuuli sihteerin sanovan:

— Pankaa pois, pankaa pois tuo!…

Hän kuuli, että hän itse huusi jotakin, mitä suuhun tuli, ja jyskytti tuhkakuppia pöydän reunaan.

— Ulos, ulos! huusi suurherttua vihan vimmassa. Menkää ulos! Minä ajan teidät ulos!

Upseerit olivat tulleet ruhtinaan luo ja koettivat häntä rauhoittaa. Ruhtinas oli saada halvauksen, hänen silmänsä pullistuivat päästä, hän huusi, että tuo kanalja on paiskattava ovesta ulos. Christophen silmissä maailma vilisi punaisena: hän oli vähällä lyödä nyrkkinsä keskelle herttuan kuonoa; mutta häntä raatelivat sekavat ja ristiriitaiset tunteet: häpeä, raivo, jokin rahtu arastelua, germaanilaista lojaalisuutta, tavanomainen kunnioitus, ruhtinaan läheisyydessä totuttu nöyrä käytös. Hän tahtoi puhua, hän ei voinut puhua, hän tahtoi tehdä jotain, ei voinut; hän ei nähnyt enää mitään, ei kuullut enää: hän antoi työntää itsensä ovesta ulos ja poistui.

Hän kulki palvelijakujan välitse, joka seisoi välinpitämättömänä ovella, sillä se oli kuullut koko hälinän ja riidan ja oli tullut oven taakse. Nuo kolmisenkymmentä askelta, jotka hänen piti kulkea etuhuoneen läpi, tuntuivat hänestä kokonaiselta ikuisuudelta. Galleria piteni vain mikäli hän kulki, aivan kuin siitä ei olisi koskaan tullut loppua!… Lasioven läpi ulkoa hohtava valo oli hänelle pelastuksen majakka. Hän kompuroi alas ulkoportaita; hän unohti olevansa vielä paljain päin: vanha lakeija huusi häntä takaisin ottamaan hattuaan. Hänen täytyi koota kaikki voimansa jaksaakseen mennä ulos linnasta, käydä yli pihan, päästäkseen kotiinsa. Hänen hampaansa kalisivat. Kun hän avasi kodin oven, niin kauhistui hänen äitinsä, niin kummallisen näköinen hän oli. Hän vapisi, hän työnsi Louisan syrjään, ei vastannut hänen kysymyksiinsä. Nousi huoneeseensa, sulkeusi lukon taakse ja heittäytyi vuoteeseen. Häntä täristi sellainen kylmä puistatus, ettei hän voinut riisuutua; hänen hengityksensä katkeili ja hänen jäsenensä olivat kuin murtuneet… Ah, kun ei enää tarvitsisi nähdä, tuntea, jaksaa kestää tätä kurjaa ruumista, taistella tätä matalaa elämää vastaan; kun saisi vaipua, vaipua henkäystä vetämättä, ajattelematta, jonnekin, olla olematta enää, missään!… — Äärettömällä vaivalla sai hän raastetuksi vaatteet yltään, heitti ne ympärilleen lattialle, painautui sänkyynsä, silmiin saakka peitteiden kätköön. Huone tuli hiiskumattoman hiljaiseksi: kuului vain, kuinka kapea rautasänky vapisi.

Louisa kuunteli oven takana; hän naputti turhaan oveen, pyysi hellästi Christophea avaamaan: ei tullut vastausta; hän odotti, seurasi tuskissaan, kuuluisiko hiljaisuuden keskeltä mitään; sitten hän hiipi pois. Monta kertaa iltapuolella tuli hän takaisin kuuntelemaan, ja vielä illallakin ennenkuin meni maata. Kului se päivä, kului yö: koti oli mykkä. Christophe värisi kuumeessa; tuontuostakin hän puhkesi itkuun: ja yön pimeydessä kavahti hän ylös ja heristi nyrkkiään. Kello kahden tienoissa aamulla ponnahti hän vimman puuskassa sängystään, hien vallassa ja puolialastomana: hän tahtoi mennä tappamaan suurherttuan. Häntä raateli viha ja häpeä; hänen ruumiinsa ja sielunsa nääntyivät kuin tulessa. — Mutta tätä myrskyä ei näkynyt kamarin ulkopuolelle: ei sanaa, ei hiiskahdusta sieltä. Hän kiristi hampaansa yhteen ja sulki kaikki sisäänsä.

Seuraavana aamuna hän tuli alas huoneestaan tavalliseen aikaan. Hänen kasvoissaan näkyivät myrskyn jäljet. Hän ei puhunut mitään, eikä hänen äitinsä uskaltanut häneltä mitään kysyä: naapurit olivatkin tienneet juoruta jo hänelle kaikki. Koko päivän istui, Christophe sitten takan ääressä tuolillaan, vaiti, aivan kuin kuumeessa, selkä kyyryssä, niinkuin vanhus; ja kun hän jäi yksin, itki hän hiljaa.

Iltapuolella tuli sosialistisen lehden toimittaja häntä näkemään. Mies oli tietysti jo perillä tapahtumasta ja tahtoi kuulla sen yksityiskohdittain. Christophe heltyi hänen tulostaan; yksinkertainen kun oli, piti hän sitä jonkinlaisena ystävyydenosoituksena ja anteeksipyyntönäkin niiden puolelta, jotka olivat saattaneet hänet tähän asemaan; hänestä oli kunnianasia olla näyttämättä minkäänlaista pahaamieltä, ja hän antautui puhumaan kaikki, mitä hänellä oli sydämellään: hänen sydäntään kevensi, että hän sai ilmaista vapaasti ajatuksiaan tuolle miehelle, joka vihasi sortoa samoin kuin hänkin. Toinen kiihoitti häntä juttelemaan: hän huomasi tapahtuman erinomaiseksi afääriksi lehdelleen; siitä hän sai jälleen tilaisuuden kirjoittaa uuden häväistysjutun, johon Christophen nyt oli annettava hänelle ainekset; jos nimittäin Christophe ei itse siitä kirjoittaisi, vaikka hän toivoikin, että hovimuusikko luovuttaisi nyt, moista kärsittyään, poleemikonlahjansa ja, mikä oli toimittajasta vielä tärkeämpää, pienet salaisuutensakin hovista "hyvän asian palvelukseen". Ja kun toimittaja ei ollut liioin hienotuntoinen, esitti hän asiansa aivan kursailematta ja mitä raaimmassa valossa. Christophea sellainen heti töykäisi: hän vastasi, ettei hän kirjoittaisi mitään; selitykseksi hän sanoi, että hänen kaikki hyökkäyksensä suurherttuaa vastaan tulkittaisiin nyt persoonalliseksi kostoksi; sitäpaitsi täytyi hänen olla aivan pidättyvä, koska hän oli nyt vapaa, joten häntä ei uhannut enää vaara sanoa, mitä ajatteli, niinkuin ennen ruhtinaasta riippuvaisena ollessaan. Sanomalehtimies ei ymmärtänyt laisinkaan tällaisia omituisia arveluita; hän piti Christophea pohjaltaan hieman ahdasälyisenä ja turhan hurskaana; ja ennen kaikkea ajatteli hän, että Christophe pelkäsi. Hän sanoi siis:

— No niin, jättäkää asia meidän huoleksemme: minä kirjoitan siitä. Teidän ei tarvitse sitä ajatellakaan.

Christophe rukoili häntä olemaan kirjoittamatta; mutta hänellä ei ollut mitään keinoja estää toimittajaa siitä. Sitäpaitsi selitti sanomalehtimies, ettei asia koskenut pelkästään Christophea: solvaus sattui myöskin lehteen, sillä oli oikeus iskeä takaisin. Sellaista perustelua ei voitu kumota; ainoa, mitä Christophe mahtoi, oli vaatia toimittajalta hänen kunniasanansa, ettei hän käyttäisi väärin etäitä tietoja, sillä ne hän oli antanut hänelle ystävänä eikä sanomalehtimiehenä. Toimittaja lupasi sen hänelle empimättä. Kuitenkaan ei Christophe siitä rauhoittunut. Hän huomasi nyt, mutta liian myöhään, kuinka varomaton hän oli ollut. — Yksin jäätyään muisteli hän kaikki, mitä oli vieraalleen kertonut, ja silloin hän vapisi. Hetkeäkään vitkastelematta kirjoitti hän toimittajalle ja vaati vannottaen häntä olemaan hiiskumatta mitään siitä, mitä hän oli hänelle salaisuutena uskonut: — (ja hän, poloinen, toisti nuo samat salaisuudet nyt vielä kirjeessä).

Ensimäinen, minkä hän seuraavana aamuna huomasi lehdessä, kun hän kuumeisen kiihkon vallassa sen avasi, oli juuri tuo hänen selkkauksensa; ensimäisellä sivulla, seikkaperäisesti kerrottuna. Siinä juteltiin kaikki, mitä hän oli puhunut, mahdottomasti liioiteltuna, niin kummallisesti muuttuneessa asussa kuin ainakin kaikki saa kuljettuaan sanomalehtimiehen aivojen läpi. Kirjoitus karkasi törkein haukkumasanoin suurherttuan hovin kimppuun. Eräät yksityiskohdat siinä olivat niin tarkkoja, että lukija saattoi huomata ainoastaan Christophen ne tietävän, joten sopi olettaa koko kirjoitusta hänen tekemäkseen.

Tämä oli uusi murskaava isku Christophelle. Hän luki, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Lopetettuaan oli hänen päänsä mennä sekaisin. Hän tahtoi juosta lehden toimitukseen; mutta äiti, joka täydellä syyllä pelkäsi hänen kiivauttaan, esti hänet menemästä. Christophe pelkäsi sitä itsekin; hän tunsi, että jos hän sinne menisi, tekisi hän jonkin mahdottomuuden; ja hän jäi kotiin, — ja teki uuden erehdyksen. Hän lähetti sanomalehtimiehelle loukkautuneen kirjeen ja moitti solvaavin sanoin hänen menettelyään, pani vastalauseen artikkelia vastaan ja erosi koko puolueesta. Vastalause ei ilmestynyt koskaan. Christophe kirjoitti uudestaan lehdelle ja vaati, että sen oli julkaistava hänen kirjeensä. Hänelle lähetettiin jäljennös hänen ensimäisestä kirjeestään, siitä, jonka hän oli kirjoittanut muutama tunti sen jälkeen kuin hän oli puhellut toimittajan kanssa, ja häneltä kysyttiin, pitikö sekin kirje julkaista. Christophe tunsi olevansa lehden kynsissä. Päälle päätteeksi sattui hän kerran kadulla tapaamaan tuon suupaltin haastattelijan, eikä hän silloin voinut olla purkamatta halveksumistaan häntä kohtaan. Seuraavana päivänä oli lehdessä hävytön pikku-uutinen, jossa puhuttiin hovilakeijoista: kuinka he ovat yhä pikenttejä, eivätkä pysty vapautumaan, vaikka saavat potkut. Pienet vihjaukset äskeiseen hovitapahtumaan ilmaisivat selvästi, että tarkoitettiin Christophea.

Kun nyt varmasti huomattiin, ettei Christophella ollut enää minkäänlaista tukea, niin sai hän yhtäkkiä sellaisen lauman vihollisia, ettei hän ollut ennen moista aavistanutkaan. Kaikki, joita hän oli loukannut, joko välittömästi tai huhupuheiden mukaan, persoonallisella kritiikillään tahi taistellen heidän aatteitaan tai makuaan vastaan, karkasivat heti hänen kimppuunsa ja maksoivat korkojen kanssa takaisin. Suuri yleisö, jota Christophe oli koettanut ravistaa hereille tylsyyden tilasta, oli tyytyväinen, kun näki kuritettavan tuota hävytöntä nuorta miestä, joka oli uskaltanut ryhtyä uudistamaan katsantokantoja ja häiritsemään kunniallisten ihmisten unta. Christophe oli pudonnut virtaan. Jokainen teki parhaansa pitääkseen hänen päänsä veden alla.

He eivät karanneet kaikki yhtaikaa hänen kimppuunsa. Joku yksityinen alkoi ensin. Ikäänkuin tunnustellen, tohtisiko. Kun Christophe ei vastannut, puraisi hän uudestaan. Silloin seurasivat toiset esimerkkiä; ja viimein hyökkäsi koko lauma. Toiset lähtivät leikkiin pelkästään huvikseen, aivan kuin koiranpenikat, joista on mieluisaa tykätä säädyttömyyksiään kauniisiin paikkoihin: he olivat huonojen sanomalehtimiesten lentävä kohortti, tuollaisten, jotka eivät tiedä mitään ja koettavat salata tietämättömyytensä palvelemalla voittajia ja häpäisemällä voitettuja. Toiset taasen käyttivät periaatteidensa koko painoa, he iskivät kuin sokeat; missä he työskentelivät, ei jäänyt rahtuakaan mistään jäljelle: he edustivat vakavampaa kritiikkiä, — sitä kritiikkiä, joka tappaa.

Onnekseen ei Christophe yleensä sanomalehtiä lukenut. Muutamat uskolliset ystävät olivat kyllä pitäneet huolen siitä, että lähettivät hänelle pari kappaletta kaikkein hävyttömimpiä; mutta hän antoi kasaantua niiden pöydälleen, välittämättä niitä edes avata. Vasta pitkän ajan perästä pisti hänen silmäänsä eräässä niistä suuri punainen pyörylä jonkin uutisen ympärillä: ja uutisesta hän luki että hänen Liedinsä muistuttivat villipedon karjuntaa, että hänen sinfoniansa olivat kuin houruinhuoneesta laskettuja, että hänen taiteensa oli hysteeristä, että hänen harmooniset kouristuksensa tahtoivat vain peittää sydämen kuivuutta ja ajatuksen tyhjyyttä. Tunnettu kriitikko lopetti tähän tapaan:

"Hra Krafft on äskettäin antanut uutisreportterina sellaisen ihmeellisen näytteen tyylistään ja maustaan, että se on herättänyt musiikkipiireissä tavatonta iloisuutta. Silloin neuvottiin häntä ystävällisesti antautumaan uutistenhankkijan toimesta pelkästään sävellyshommaan. Hänen viimeiset tuotteensa ovat kuitenkin osoittaneet, että tämä tosin hyvässä tarkoituksessa annettu neuvo oli kuitenkin huono. Hra Krafftin pitäisi tosiaan ruveta reportteriksi."

Kun Christophe luki tämän palasen, ei hän voinut työskennellä koko aamuna, ja nyt ryhtyi hän tietysti etsimään muitakin vihollislehtiä. Ne olisivat vieneet häneltä viimeisenkin moraalisen rohkeuden, mutta onneksi oli Louisalla yleensä vimma raivata pois kaikki joutavat paperit, joten hän oli nuo lehdet muka "siis tiessään" polttanut. Ensin Christophe siitä suuttui, mutta sitten oli se hänelle helpotus; ja hän ojensi nyt Louisalle sen viimeisenkin lehden ja sanoi, että olisi pitänyt polttaa sekin.

Mutta tuli vielä tuntuvampiakin vastoinkäymisiä. Hän oli lähettänyt eräälle arvokkaalle frankfurtilaiselle musiikkiseuralle erään kvartettinsa käsikirjoituksen, mutta nyt hyljättiin se yksimielisesti, aivan selittelemättä. Muuan kölniläinen orkesteri oli jo näyttänyt halukkaalta esittämään erään hänen uvertyyrinsä, mutta nyt, kuukausia kestäneen odotuksen jälkeen, palautettiin sekin hänelle, sellaisin vastauksin, että se oli mahdoton soittaa. Pahimman koettelemuksen valmisti Christophelle eräs kotikaupungin orkesteriseura. Sen Kapellmeister, nimeltä H. Euphrat, seuran orkesterin johtaja, oli melkoisen hyvä musiikkimies, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista henkistä uteliaisuutta, kuten ei yleensä monilla muillakaan Kapellmeistereillä; häntä vaivasi — (vaikka hän siitä voikin erinomaisen hyvin) — hänen ammattikunnassaan laajalle levinnyt tauti, nimittäin halu jauhaa alinomaa ja lakkaamatta pelkästään tunnettuja kappaleita ja karttaa kuin myrkkyä kaikkia todella uusia taideluomia. Hän ei väsynyt järjestämästä Beethovenin, Mozartin ja Schumannin juhlia: sillä heidän teoksiaan esittäessään tarvitsi hänen ainoastaan antaa noiden valmiiden ja tuttujen ryhmien hyminän lullata itsensä uneen. Sitävastoin oli hänen oman aikansa musiikki hänestä sietämätöntä. Hän ei uskaltanut kuitenkaan sitä tunnustaa, ja hän väitti olevansa sangen suopeamielinen kaikille nuorille kyvyille; ja se olikin totta silloin, kun hänelle tuotiin jokin vanhan kaavan mukaan valettu teos, — jonkinlainen kalkkeeraus sellaisista sävellyksistä, jotka olivat olleet uusia viisikymmentä vuotta sitten; silloin otti hän sen hyvin kauniisti vastaan, jopa hän ryhtyi voimallisesti ajamaan sitä läpi yleisönkin keskuudessa. Sehän ei näet häirinnyt hänen tunnemaailmaansa eikä myöskään sitä järjestystä, jonka mukaan yleisöllä oli tapana tulla taiteesta liikutetuksi. Mutta kaikkea, joka uhkasi häiritä tuota erinomaista järjestystä ja pakottaa hänet uuteen voimanponnistukseen, hän halveksi ja vihasikin. Halveksinta oli ehdottomasti voimakkaampi vihaa, ellei uudistajalla näyttänyt olevan mahdollisuutta kohota kerran huomatuksi. Mutta jos tuntui siltä, että hän joskus onnistuisi, oli tunne vihaa, — luonnollisesti ainoastaan siihen hetkeen saakka, kunnes nuori oli täydellisesti läpäissyt.

Christophe ei ollut vielä onnistunut: kaukana siitä. Siksi hän nyt hämmästyikin suuresti, kun hän sai kautta rantain tietää, että Herr H. Euphrat halusi mielellään soittaa eräitä hänen sävellyksiään. Christophella oli vielä vähemmän syytä toivoa sitä, koska hän tiesi, että tuo Kapellmeister oli kiivas Brahmsin ja eräiden toisten sellaisten säveltäjäin ihailija, joita Christophe oli peitonnut pahoin kirjoituksissaan. Mutta koska hän oli herkkäuskoinen ihminen, niin hän luuli, että hänen vastustajansa olivat yhtä jalomielisiä kuin hän itse olisi ollut, jos olisi voittanut heidät: Christophe oletti, että kun he nyt näkivät hänet aivan murskatuksi, niin he tahtoivat osoittaa hänelle olevansa pikkumaisen vihan yläpuolella. Hän tuli aivan liikutetuksi ja kirjoitti ylen kiitollisen kirjeen H. Euphratille ja lähetti hänelle erään sinfoonisen runoelmansa. Euphrat teetti kirjurillaan hänelle vastauksen: kylmän, mutta kohteliaan, jossa ilmoitettiin, että hänen käsikirjoituksensa oli saatu, ja lisättiin, että sinfonia jaettaisiin seuran sääntöjen mukaan piakkoin orkesterille ja että sitä koetettaisiin yhden kerran kokonaisrepetitsioonissa ennenkuin se hyväksyttiin yleisölle esitettäväksi. Sääntö on sääntö: Christophen täytyi siihen taipua. Oikeastaan se olikin pelkkä muodollisuus, jonka avulla karkoitettiin pois hiellä ja vaivalla tuhrailevia amatöörejä, jotka joskus kävivät sangen tunkeliaiksi.

Pari kolme viikkoa myöhemmin sai Christophe ilmoituksen, että nyt joutuu hänen teoksensa repetitsiooniin. Sääntöjen mukaan pidettiin se aina suljettujen ovien takana, eikä edes taiteilija itse saanut olla siinä läsnä; mutta tavaksi tullut suvaitsevaisuus salli taiteilijan kuitenkin päästä sinne, vaikkei hänen siellä sopinut näyttäytyä kenellekään. Kaikki tiesivät sen, eikä kukaan ollut sitä tietävinään. Mainittuna päivänä tuli muuan ystävä Christophea noutamaan ja vei hänet saliin ja sijoitti sinne erään aition sopukkaan. Christophea kummastutti muuan seikka, nimittäin se, että vaikka repetitsioonin piti tapahtua suljettujen ovien takana, niin oli sali — ainakin permantopaikat — melkeinpä täynnä väkeä: siellä kuhisi ja kaakatti dilettantteja, vetelehtijöitä ja arvostelijoita. Mutta orkesteri ei ollut heidän läsnäolostaan tietävinään.

Ensin esitettiin Brahmsin Rapsodia altolle, mieskuorolle ja orkesterille, sävelletty erääseen katkelmaan Goethen runosta Harzreise im Winter. Christophe, joka inhosi tämän kappaleen mahtipontista hempeätunteisuutta, arveli, että Brahminit kai nyt kostivat kohteliaasti hänelle tällä tavoin: pakottivat hänet kuuntelemaan sävellystä, jota hän oli arvosteluissaan sangen vähän kunnioittanut. Se keksintö nauratti häntä, ja hänen hyvä tuulensa vain lisääntyi, kun Rapsodian jälkeen tuli kaksi muuta juuri sellaisten tunnettujen säveltäjien tuotetta, joita hän oli haukkunut: tarkoitus oli hänestä aivan selvä. Hän oli kyllä happamissaan, mutta ajatteli, että tämä oli toki edes rehellistä sotaa; ja ellei hän antanutkaan arvoa tälle musiikille, niin antoi hän sen kyllä moiselle kujeelle. Häntä huvitti niin, että hänkin yhtyi pilkallaan yleisön kättentaputuksiin, palkittaessa Brahmsia ja hänen virkaveikkojaan myrskyävillä suosionosoituksilla.

Viimein tuli Christophen sinfonian vuoro. Katseista, joita luotiin orkesterista ja permannolta hänen aitiotaan kohti, saattoi huomata, että tiedettiin hänen olevan läsnä. Christophe vetäytyi kätköön. Ja hän odotti esitystä ahdistus sydämessä, niinkuin jokainen säveltäjä sillä hetkellä, jolloin kapellimestarin tahtipuikko kohoaa ja musiikin tulva hiljaa kokoutuu ja valmistuu murtamaan patonsa. Koskaan hän ei ollut kuullut vielä sävellystään orkesterissa. Miltähän näyttäisivät nämä hänen unelmansa olennot elävinä? Kuinka kaikuisivat niiden äänet? Hän tunsi niiden humisevan sielussaan; ja kallistuen tuijottamaan äänten syvyyteen, odotti hän nyt jännityksessä, mitä siitä nousisi.

Mutta se, mitä siitä nousi, oli jotain niin muodotonta sekamelskaa, ettei sille voinut nimeä keksiä. Vankkain pylväitten tehtävästä, joiden piti kannattaa rakennuksen päätyä, syöksyivät soinnut sekaisin ja sortuivat kuin raunioiksi luhistuva rakennus; ei voinut erottaa muuta kuin rappauksesta tupruavaa pölyä. Meni aikaa ennenkuin Christophe saattoi uskoa, että soitettiin hänen kappalettaan. Turhaan etsi hän esityksestä ajatuksensa viivoja ja rytmiä; ajatus kulki änkytellen ja hoippuen, aivan kuin juopunut seiniä pitkin; ja hän oli vaipua häpeästä maahan, niinkuin hänet itsensä olisi nähty tässä tilassa. Hän tiesi kyllä, että sillä tavoin hän ei ollut kirjoittanut; mutta kun älytön tulkitsija vääristelee taiteilijan sanat, niin saattaa taiteilija jollakin epäilyksensä hetkellä tosiaan kysyä itseltään, onko hän tästä typeryydestä vastuunalainen. Yleisö puolestaan ei koskaan sellaista kysele: se uskoo esittäjiin, laulajiin, orkesteriin, jota se on tottunut kuulemaan aivan yhtä hartaasti kuin se uskoo jokapäiväistä sanomalehteänsä: ne eivät tietysti voi erehtyä; jos ne puhuvat mahdottomia, johtuu se siitä, että tekijä on mahdoton. Nyt uskoi yleisö sitä kahta halukkaammin, koska se tässä tilaisuudessa nimenomaan tahtoi sitä uskoa. — Christophe koetteli vakuuttaa itselleen, että Kapellmeister huomaisi sekasotkun, että hän keskeyttäisi ja alkaisi alusta. Eri soittimet eivät kulkeneet enää edes samaa tahtia. Valt-torven soittaja viivytteli ja yhtyi yhden tahdin liian myöhään; hän jatkoi muutaman minutin, ja vaikeni sitten aivan rauhassa ja alkoi tyhjentää instrumenttiaan. Eräät oboe-kohdat olivat hävinneet kokonaan. Koulituimmankin korvan oli mahdotonta löytää kappaleesta musikaalisen ajatuksen johtolankaa, eikä edes aavistaa, että siinä sitä olikaan. Muutamat fantastiset ja humoristiset instrumentatsioonit tulivat naurettaviksi suorituksen kömpelyyden vuoksi. Kaikki oli hirveän tyhmää, idiootin, mielipuolen työtä, sellaisen, joka ei ymmärtänyt rahtuakaan musiikkia. Christophe repi tukkaansa. Hän tahtoi keskeyttää soiton; mutta ystävä, joka oli hänen kanssaan aitiossa, esti häntä ja vakuutti, että Herr Kapellmeister huomaisi kyllä itse suorituksen viat, — sekä ettei Christophen pitänyt näyttäytyä ja että huomautus hänen puoleltaan tekisi huonon vaikutuksen. Hän pakotti Christophen vetäytymään aivan aition perukkaan. Christophe totteli, mutta pui päätään nyrkeillään; ja jokaista uutta hirvittävyyttä kuullessaan hän korahteli vihaa ja tuskaa.

— Ne kurjat, raukat!… vaikeroi hän; ja hän puri käsiään, ettei olisi huutanut.

Nyt kohosi hänen korviinsa paitsi vääriä ääniä myöskin yleisön levoton sorina: salissa alettiin liikkua ja metelöidä. Se kuului ensin ainoastaan suhinana. Mutta pian ei Christophelle jäänyt epäilystäkään: ne nauroivat siellä. Orkesterin jäsenet olivat antaneet alkumerkin; eräät heistä eivät salanneet laisinkaan iloisuuttaan. Silloin tuli yleisö vakuutetuksi, että teosta oli naurettava, ja se heittelehti naurusta. Nousi yleinen riemu; se kasvoi huippuunsa erään sangen rytmillisen aiheen toistuessa, jonka kontrabassot korostivat hassunkurisella tavalla. Ainoastaan Kapellmeister seisoi järkkymättä ja löi keskellä yleistä sekavaa melua tahtia.

Viimein tuli loppu: (paraskin loppuu aikanaan). — Nyt oli yleisön sananvuoro. Ja se päästi ilonsa irti valtavana räjähdyksenä, jota kesti monta minuttia. Toiset vihelsivät, toiset taputtivat pilkalla käsiään; älyltään sukkelimmat huusivat: Bis! Muuan bassoääni alkoi eräässä etuaitiossa matkia äsken kuultua hassunkurista motiivia. Toiset ilveniekat tahtoivat päästä mukaan leikkiin ja matkivat hekin vuorostaan samaa. Joku huusi: " Tekijä esille!" Pitkään aikaan eivät nuo nerot olleet saaneet näin hauskaa huvia.

Kun meteli oli viimein hiukan tyyntynyt, kääntyi Kapellmeister järkkymättömänä puolittain yleisöön päin, jota hän ei kyllä ollut muka näkevinään — (sillä eihän yleisöä tietysti vieläkään ollut läsnä); — hän antoi merkin orkesterille, että hän tahtoi puhua. Huudettiin: "Hyst, hyst"; ja kaikki vaikenivat. Kapellmeister odotti vielä hetkisen; sitten sanoi hän äänellä, joka oli selvä, kylmä ja murhaava:

— Hyvät herrat, minä en olisi missään tapauksessa soitattanut loppuun asti tällaista, ellen olisi tahtonut kerrankin merkitä herraa, joka on uskaltanut kirjoitella julkeuksia suuresta mestaristamme Brahmsista.

Sen hän sanoi, ja hyppäsi sitten alas korokkeeltaan ja poistui, koko salin myrskyisten suosionosoitusten saattamana. Häntä tahdottiin takaisin; käsiä taputettiin vielä pari minuttia. Mutta hän ei tullut. Orkesteri meni matkaansa, ja yleisönkin täytyi tyytyä lähtemään. Konsertti oli loppunut.

Mutta hauska tilaisuus se oli ollut.

Christophe oli silloin jo mennyt pois. Tuskin näki hän tuon viheliäisen orkesterinjohtajan laskeutuvan korokkeeltaan, niin hän ryntäsi aitiostaan; hän hoippuroi alas portaita ensimäiseen kerrokseen, saadakseen hänet kiinni ja lyödäkseen häntä korvalle. Se ystävä, joka oli tuonut hänet tilaisuuteen, juoksi hänen perästään ja koetti pidättää häntä: mutta Christophe tyrkkäsi hänet tieltään ja oli paiskata hänet portailta alas: (Christophellahan oli täysi syy uskoa, että tuokin oli osallinen juonessa). H. Euphratin ja Christophen itsensä onneksi oli näyttämön ovi jo lukossa, eikä se auennut, vaikka Christophe kuinka raivoissaan takoi sitä nyrkeillään. Sillävälin alkoi yleisö lähteä teatterista. Christophe ei voinut jäädä sinne. Hän syöksyi pakoon.

Hänen tilaansa on mahdoton kuvata. Hän kulki minne sattui, heilutteli käsiään, hänen silmänsä pyörivät ja hän puhui itsekseen kuin hullu; hän koetti tukahuttaa suuttumustaan ja raivonhuutojaan. Katu oli melkein tyhjä. Konserttipalatsi oli rakennettu edellisenä vuonna uuteen kortteliin, vähän matkaa kaupungin ulkopuolelle; ja vaistomaisesti samosi Christophe nyt maaseudulle päin, tyhjien tonttien välitse, joilla oli ainoastaan yksinäisiä kojuja ja muutamia rakennustelineitä, lauta-aitain keskellä. Hänelle oli tullut kuin murhanhimo, hän olisi tahtonut tappaa tuon miehen, joka oli häntä niin julmasti loukannut… Ohoi, vaikka hän olisi hänet tappanut, ei hän olisi silti muuttanut koko sen suuren lauman vihamielisyyttä, jonka hävytön nauru kaikui vielä hänen korvissaan. Niitä oli liian monta, hän ei voinut mitään heitä vastaan; he olivat kaikki yhtä mieltä — silloin, kun tahtoivat solvata häntä ja musertaa hänet — nuo, joilla oli keskenään kyllä kinastusta. Tämä ei ollut enää väärinymmärtämistä: se oli selvää vihaa. Mitä hän oli noille kaikille oikeastaan tehnyt? Hänellä oli sisällään suuri kauneuden maailma, sellainen, joka voi laajentaa sielua ja virvoittaa sydäntä; hän olisi tahtonut ilmaista sen muille, antaa muiden siitä nauttia; hän luuli, että he olisivat siitä onnellisia niinkuin hänkin. Ellei se maailma heitä miellyttänyt, olisi heidän kuitenkin pitänyt olla hänelle kiitollisia edes siitä, että hän tarkoitti hyvää; heillä oli enintään oikeus ystävällisesti näyttää hänelle, missä suhteessa hän oli erehtynyt; mutta kuinka oli mahdollinen tuollainen ilkeä ilo, halu häväistä hänen ajatuksiaan, väärentämällä ne inhoittavasti, halu tallata ne jalkoihinsa, tappaa ne naurettaviksi tekemällä? Kiihtyneessä tilassaan luuli Christophe heidän vihaansakin liian suureksi; hän kuvitteli noita keskinkertaisia olentoja niin vakaviksi, että he todellisuudessa eivät pystyneet mitenkään moiseen. Hän nyyhkytteli: "Mitä minä olen heille tehnyt?" Häntä tukehutti, hän tunsi olevansa tuhon oma, niinkuin ennen lapsena, silloin, kun hän ensi kertaa oli huomannut ihmisten ilkeyden.

Ja kun hän katseli ympärilleen ja eteensä, näki hän tulleensa myllyjoen rannalle samaan paikkaan, johon hänen isänsä vuosia sitten oli hukuttanut itsensä. Ja hänen sisässään välkähti ajatus heittäytyä jokeen ja hukkua. Heti hän oli valmis hyppäämään.

Mutta kun hän kumartui, joen tyynen ja kirkkaan syvyyden lumoamana, tuijottamaan veteen, alkoi läheisessä puussa laulaa pikkulintu, — laulaa kuin vimmattu. Christophe nosti päänsä ja kuunteli. Vesi solisi. Kuului kukkivien kurjenmiekkain värinä, pehmeässä kesätuulessa keinahtelevien; poppelit värähtelivät. Eräässä puutarhassa tien toisella puolella täyttivät mehiläispesän asukkaat ilman tuoksuvalla musiikillaan. Joen takana lepäsi lehmä ja uneksi kaunein, kiiltäväreunaisin silmin. Vaaleahapsinen pikku tyttö istui eräällä aitamuurilla, harvareunainen vasu olkapäällä, istui aivan kuin pieni siivekäs enkeli, uneksi hänkin, heilutellen paljaita jalkojaan ja hyräillen pientä, sanatonta lapsenlaulua. Kauempana niityllä hyppeli valkea koira, pitkiä kierroksia juosten. Christophe nojailihe puuta vasten, kuunteli, katseli keväistä luontoa; ja hänelle tuli noiden toisten olentojen rauha ja ilo: hän unohti, unohti. Yhtäkkiä pusersi hän syliinsä upeaa puuta, jota vastaan hän oli poskensa painanut. Hän heittäytyi maahan; hän kätki kasvonsa ruohistoon; hän nauroi, nauroi riemusta. Kauneus, luonnon sulous, elämän lumous valtasi hänet, syöpyi häneen, tunkeutui häneen aivan kuin vesi merisieneen. Hän ajatteli.

— Miksi sinä, elämä, olet niin kaunis, ja he — ihmiset — niin rumia?

Ei väliä! Hän rakasti elämää, hän rakasti sitä, hän tunsi, että hän aina rakastaisi sitä, ettei mikään voisi saada häntä kyllästymään siilien. Hän syleili haltioissaan maata. Hän syleili elämää:

— Sinä olet minulla! Sinä olet minun. He eivät voi ryöstää minulta sinua. Turha yritys! Tehkööt vain minulle kärsimyksiä!… Kärsiä, sehän on elämää!

Christophe ryhtyi jälleen uljaasti työhön. Hän ei tahtonut enää olla missään tekemisissä "kirjallisten" henkilöiden kanssa, tosiaan sen arvonimen ansainneiden, sanasankarien, hedelmättömien suunpieksäjäin, sanomalehtimiesten, arvostelijain ja taiteella kaupustelijain. Mitä taas musiikkimiehiin tuli, hän ei halunnut enää hukata aikaansa koettamalla tapella heidän ennakkoluulojaan ja kateuttaan vastaan. He eivät sietäneet häntä? — Samantekevä, hänkään ei sietänyt heitä. Hänen oli tehtävä oma työnsä: hän tekisi sen. Hovi antoi hänelle hänen vapautensa takaisin: hän kiitti kauniisti. Hän kiitti kaikkia siitä, että olivat hänen vihollisiaan: nyt saisi hän tehdä työtä rauhassa.

Louisa iloitsi tästä koko sydämestään. Hänessä ei ollut kunnianhimon rahtuakaan: hän ei ollut mikään Krafft; hän ei muistuttanut Christophen isää eikä isoisää. Hän ei tahtonut pojalleen ei kunniaa eikä mainetta. Tosin olisi hän ollut hyvillään, jos Christophe olisi ollut rikas ja kuuluisa; mutta koska kerran nuo edut piti maksaa moisten kiusain hinnalla, oli hänestä paljoa parempi, että koko pyrkimykset heitettiin sikseen. Silloin, kun Christophen ja hovin välit rikkoutuivat, oli hän ollut paljoa enemmän tuskissaan Christophen surusta kuin itse tuosta tapahtumasta; ja pohjaltaan oli hän oikein ihastunut siitä, että hän oli riitautunut sanomalehtimiesten ja lehtien kanssa. Hän tunsi painettua kohtaan talonpoikaista epäluuloa: kaikki nuo tuotteet olivat hänestä ainoastaan ajanhukkaa ja monenlaisen harmin lähde. Louisa oli kuullut joskus, mitä nuo aikakauslehden nuoret herrat puhelivat Christophen kanssa: ja hän kauhistui heidän pahuuttaan; kaikki he repivät kappaleiksi ja julistivat hirvittäviä uutuuksia; ja kuta paremmin he siinä onnistuivat, sitä tyytyväisempiä he olivat. Louisa ei pitänyt heistä ollenkaan. He olivat kai varmaan sangen viisaita ja oppineitakin. Mutta he eivät olleet hyviä ihmisiä: Louisasta oli oikein mainiota, ettei Christophe seurustellut enää heidän kanssaan. Hän oli yhtä mieltä kuin Christophe: mitäpä Christophe heitä tarvitsi?

— Sanokoot, mitä tahansa, kirjoittakoot ja ajatelkoot, mitä tahtovat, virkkoi Christophe: he eivät voi estää minua olemasta oma itseni. Mitä minuun kuuluu heidän taiteensa, heidän ajatuksensa? Minä ne kiellän!

On kyllä kaunista kieltää maailma. Mutta maailma ei anna kieltää itseään nuorukaisen suurilla sanoilla. Christophe oli kyllä rehellinen aikeessaan; mutta sen onnistuminen oli kuitenkin kuvitelmaa, hän ei tuntenut hyvin itseään. Hän ei ollut mikään munkki, hänen luonteensa ei voinut tyytyä kieltäytymään maailmasta; ja ennen kaikkea se ei soveltunut hänen ikäänsä. Ensi aikoina ei hän tästä kovin kärsinyt: hän oli syventynyt sävellystyöhönsä; ja työn kestäessä hän ei tuntenut puuttuvansa mitään. Mutta kun tuli sitten se hervahtamisaika, joka aina seuraa työn täyttymisen jälkeen ja jota jatkuu, kunnes uusi aihe valtaa sielun, niin hän alkoi katsella ympärilleen; ja kun hän ajatteli, miten hyljätty hän oli, niin häntä suorastaan hyyti. Hän kyseli itseltään, minkä tähden hän oikeastaan kirjoitti. Silloin kun kirjoittaa, ei se kysymys voi tulla päähänkään: kirjoittaa siksi, että täytyy kirjoittaa. Sitten näkee valmiina synnytetyn työnsä; mahtava vaisto, joka on purkanut sen luojansa sisuksista, vaikenee; ei ymmärrä, mitä varten työ on syntynyt; silloin tuskin tuntee siinä itseään, se on melkeinpä vieras, tahtoisi sen unohtaa. Mutta unohtaminen on mahdotonta niin kauan kuin teos ei ole julkaistu, esitetty, niin kauan kuin se ei saa elää omaa elämäänsä maailmassa. Siihen asti on äskensyntynyt ollut äitiinsä sidottu, elävä olento, joka on ollut kytketty meidän omaan lihaamme: nyt täytyy se leikata irti millä ehdolla tahansa, että voisimme elää. Kuta enemmän Christophe sävelsi, sitä raskaammaksi kasvoi niiden hänestä lähteneiden olentojen paino, jotka eivät voineet nyt elää eivätkä kuolla. Mikä hänet niistä vapauttaisi? Hämärä voima liikkui hänen aatteidensa lapsissa; ne tahtoivat epätoivoisesti irtaantua jo hänestä, päästä leviämään toisiinkin sieluihin. Aivan kuin elävät ja hedelmöittävät siemenet, joita tuuli kaikkeudessa lennättää. Täytyisikö niiden jäädä hedelmättömän pakon muurien sisälle? Sitä tuntiessaan oli Christophe haljeta raivosta.

Koska kaikki muut uomat — teatterit, konsertit, — olivat Christophelta tukitut, ja koska hän ei kerrassaan millään ehdolla olisi alentunut kumartamaan jälleen tirehtöörejä, jotka olivat hänet kerran ulos kuskanneet, ei hänelle jäänyt muuta keinoa kuin julkaista sävellyksensä; mutta hän ei voinut haaveksia löytävänsä kustantajaa tuotteidensa levittäjiksi sen helpommin kuin orkestereja niitä soittamaan. Hän teki pari ylen kömpelöä yritystä siihen suuntaan, mutta ne jo riittivät; hän aikoi maksaa ennen itse kaikki kustannukset kuin alistua uudestaan saamaan reppuja tai hieromaan kauppoja noiden musiikin afäärimiesten kanssa ja sietämään heidän suojelevaa alentuvaisuuttaan. Tämäkin aikomus oli hulluutta: Christophe oli saanut ennen huvipaikastaan ja muutamista konserteistaan vähän säästöön rahoja, mutta ne säästöt olivat jo hyvin pienentyneet, ja kauan menisi ennenkuin hän voisi uutta rahaa hankkia. Olisi ollut viisainta pidellä varovasti tuota pikku omaisuutta; se olisi auttanut hänet kestämään helpommin sinä vaikeana aikana, johon hän nyt joutui. Mutta sitä hän ei tehnyt. Päinvastoin: kun ne säästötkään eivät kustannuskuluihin riittäneet, niin lainasi hän pelkäämättä lisää. Louisa ei uskaltanut sanoa mitään; hänestä se kyllä oli järjetöntä, eikä hän ymmärtänyt, minkä tähden ihmisten piti hukata rahojaan, että saisivat nimensä jonkin kirjan kanteen; mutta koska Christophe oli sellaista puuhatessaan onnellisempi ja koska hän sillä tavoin sai pitää Christophen kotona, niin hän iloitsi ja tyytyi.

Christophe ei tarjonnut yleisölle niitä sävellyksiään, jotka noudattivat enimmän yleistä makusuuntaa; ei suinkaan: hän valitsi käsikirjoituksistaan sarjan kaikkein omintakeisimpia töitään, niitä, joista hän piti paljon. Ne olivat pianokappaleita, joukossa joku Lied, eräät hyvin lyhyitä ja sävyltään kansanomaisia, toiset sangen kehitettyjä ja melkeinpä dramaattisia. Kaikkiaan muodostivat ne jakson iloisia ja suruisia vaikutelmia, jotka liittyivät toisiinsa luonnollisesti ja tulkittiin vuorotellen pianolla tai laululla, yksinään tai säestyksen avulla. "Sillä", sanoi Christophe, "uneksiessani minä en määrittele aina, mitä minä tunnen: minä kärsin, olen onnellinen niin sanoakseni ilman sanoja; mutta sitten tulee hetki, jolloin minun täytyy puhua, laulaa, sitä itsekään ajattelematta: joskus ovat ne vain epämääräisiä sanoja, irrallisia lauselmia, joskus taas kokonaisia runoelmia; ja sitten vaivun jälleen uneksimaan. Niin menee päivä: ja juuri sellaisen päivän olen tahtonut esittää. Miksi julkaistaan sellaisia kokoelmia, joissa on pelkästään lauluja tai pelkästään pianokappaleita? Se on ylen teennäistä ja epäharmoonista. Täytyy koettaa ilmaista sielun vapaata leikkiä." — Sen vuoksi antoi hän sarjalleen nimeksi: Muuan päivä. Julkaisun eri osilla oli alaotsikkonsa, jotka selittivät lyhyesti kunkin eri unelman sisällön. Niihin oli Christophe kirjoittanut syrjäisille salaperäisiä omistuksia, nimien alkukirjaimia ja päivämääriä, jotka hän yksinään ymmärsi ja jotka toivat hänen mieleensä eräiden menneiden runollisten hetkien muistoja tai entisiä rakkaita olentoja: nauravan Corinnen, kaihoisan Sabinan, ja tuon tuntemattoman pienen ranskalaisen tytön.

Paitsi tätä teostaan julkaisi hän toisenkin, johon hän valitsi kolmisenkymmentä Liediään, — ne, joista hän piti kaikkein enimmän ja joista siis yleisö piti kaikkein vähimmän. Hän valikoi tarkasti, ettei hän ottanut vihkoon "meloodisimpia" melodioitaan; ei, hän otti niistä kaikkein ominaisimmat. (Sehän tiedetään, että "oikeat" ihmiset pelkäävät aina kaikkea, joka on "ominaista". Heitä miellyttää enemmän sellainen, jossa ei ole mitään omaa, ei luonnetta.)

Nämä Liedit olivat sävelletyt eräihin vanhoihin, 1700-luvulla eläneiden schlesialaisten runoilijain tekemiin lauluihin; Christophe oli löytänyt ne eräästä helppotajuisesta runojulkaisusta ja hän piti niistä niiden koruttomuuden ja rehellisyyden vuoksi. Varsinkin kaksi noista runoilijoista oli hänelle rakkaita kuin veljet, neroutta säkenöiviä miehiä, molemmat kuolleet kolmikymmen-vuotiaina: toinen oli ihana Paul Fleming, Kaukasian ja Ispahanin vapaa samooja, joka oli säilyttänyt puhtaan, rakastettavan ja kirkkaan sielunsa keskellä sodan raakuutta, elämänsuruja ja ajan turmelusta; ja toinen Johann Christian Günther, hillitön nero, joka raivoisassa riemussa ja synkässä epätoivossa poltti itsensä loppuun, hajoitti elämänsä kuin tuhkan tuuleen. Güntherin sanoilla oli hän tulkinnut kostavan uhman- ja pilkanhuutonsa Jumalaa vastaan, jota hän vihasi, jolla oli voima murskata, kahlitun titaanin raivoisat kiroukset ja hänen taivasta vastaan takaisin sinkoamansa salamat. Flemingiltä sai hän rakkaudenlaulut Anemonelle ja Basilenelle, lempeille ja suloisille kuin kukat, — ja kirkkaiden ja iloisten sydänten laulun, tähtitanssin, Tanzliedin (tanssilaulun), — sekä tyynen sankarisonetin: Itselleni (An Sich), jota Christophe usein aamuisin luki itsekseen kuin rukousta.

Samoin hurmasi Christophea hurskaan Paul Gerhardtin optimismi. Se oli hänelle lepoa kärsittyjen surujen jälkeen. Hän rakasti tätä Jumalana olevan luonnon viatonta visioonia, kasteisia ketoja, niittyjä, joilla haikarat juhlallisesti astelevat tulpaanien ja valkeain narsissien keskellä, pitkin purojen reunaa, joiden vesi soittaa hiekassa, läpikuultavaa ilmaa, missä pääskyset lentävät siroin siivin ja kyyhkyset lehahtelevat; iloista auringonpaistetta läpi sateen, ja loistavaa taivasta, joka hymyilee pilvien raosta, illan majesteettista tyyneyttä, metsien, karjain, kaupunkien ja majain lepoa. Hän oli kyllin julkea säveltääkseen uudestaan useita vanhoja Gerhardtin virsiä, joita laulettiin vielä protestanttisissa kirkoissa. Eikä hän suinkaan säilyttänyt niiden virrenluonnetta. Kaukana siitä: sellainen olisi ollut hänelle kauhistus; hän antoi niille vapaan ja elävän muodon. Muinaista Gerhardtia olisi varmaan pöyristänyt, jos hän olisi kuullut, mitä saatanallista ylpeyttä eräät hänen Kristityn matkamiehen laulunsa säkeet nyt paisuivat, tai millainen pakanuus kuohui yli reunojensa hänen vienossa Kesälaulussaan.

Julkaisu saatiin aikaan, ja tietysti toimitettiin se vasten kaikkea järkeä. Kustantaja, jolle Christophe maksoi Liediensä painattamisen ja jakelun, ei ollut joutunut tähän kustannusyritykseen sen paremmalla syyllä kuin että hän oli Christophen naapuri. Hän ei pystynyt näin tärkeään hommaan: painatus myöhästyi kuukausia; tuli painovirheitä ja kalliita korjauksia. Christophe ei tuntenut ollenkaan kirjapainoasioita ja antoi maksattaa itsellään kolmanneksen liikaa; kustannukset nousivat niin suuriksi, ettei hän ollut moista aavistanutkaan. Ja kun viimein kaikki oli valmista, ei Christophe lopuksi tiennyt, mitä hän nyt tekisi tuolla valtavan suurella painoksella. Kustantajalla ei ollut ostajapiiriä; hän ei tehnyt mitään levittääkseen julkaisua. Hänen velttoutensa sopi muuten erinomaisesti Christophenkin mielialaan. Kun kustantaja tuntoaan rauhoittaakseen pyysi Christophea kirjoittamaan jonkun rivin teoksesta reklaamiksi, vastasi Christophe "ettei hän tahdo reklaamia: jos hänen musiikkinsa on hyvä, niin se puhukoon itse puolestaan". Toinen kunnioitti pyhästi Christophien tahtoa: hän nimittäin sulloi painoksen kauppansa takimmaiseen perukkaan. Siellä säilyikin se hyvin; sillä kuuteen kuukauteen ei sitä myyty yhtään ainoata kappaletta.

Odottaessaan, että yleisö lopultakin taipuisi häntä lähestymään, oli Christophen pakko keksiä jokin keino, että se tyhjä paikka olisi täyttynyt, joka oli syntynyt hänen säästöihinsä; siinä suhteessa ei auttanut mikään kursailu, sillä olihan elettävä ja maksettava velkansa. Viimeksimainitut olivat kuitenkin paljoa suuremmat kuin hän oli aavistanutkaan, ja kun hän katseli kassaansa, huomasi hän sen pienemmäksi kuin oli laskenut. Oliko hän hukannut rahaa huomaamattaan, vai oliko hän laskenut väärin, — mikä oli paljoa uskottavampaa? (Sillä koskaan ei hän ollut osannut oikein yhteenlaskua.) Olipa miten tahansa, rahaa vain ei ollut, se oli varma asia. Louisan täytyi ponnistaa kaikki voimansa auttaakseen poikaansa. Christophea poltti tunnontuska, ja hän koetti selvitä asioistaan niin pian kuin mahdollista, maksoi mitä maksoi. Hän ryhtyi siis etsimään pianonopetus-tunteja, vaikka hänestä olikin hirveän kiusallista mennä niitä anelemaan ja saada usein jyrkkä kielto vastaukseksi. Hänen suosionsa yleisön keskuudessa oli laskeutunut; suurella vaivalla sai hän muutamia oppilaita.

Niin ollen hän oli hyvin iloissaan, kun puhuttiin, että eräässä koulussa oli musiikinopettajan paikka avoinna.

Koulu oli puolittain uskonnollinen laitos. Rehtori, ovela mies, huomasi heti, vaikkei hänellä ollutkaan taipumuksia musiikkiin, mitä etua hänen asioilleen voisi olla Christophesta, jopa sangen halvalla hinnalla; hän oli siis taipuisa ottamaan Christophen virkaan, ja tarjosi huonon palkan. Kun Christophe rohkeni huomauttaa hänelle hiukan tuosta palkasta, niin ilmaisi rehtori hänelle suopeasti hymyillen, että kun viranhakijalla ei nykyään ollut tunnettua arvonimeään, ei hän voinut vaatiakaan enempää.

Mikä surullinen ammatti! Ei ollut kysymyksessä opettaa oppilaille musiikkia, vaan uskotella heidän vanhemmilleen, että lapset sitä osasivat. Tärkeintä oli saada heidät harjoitetuiksi jonkin verran laulamaan koulujuhlissa, joihin yleisöllä oli pääsy. Samantekevä, millä keinoilla. Christophea inhoitti sellainen; hän ei voinut lohduttaa itseään edes sillä, että hän oli tehnyt velvollisuutensa täyttäessään hyödyllistä työtä: hänen tuntonsa sanoi hänelle, että se oli petosta. Hän koetti opettaa lapsia perusteellisemmin, innostaa heitä tuntemaan ja rakastamaan musiikkia; mutta oppilaat eivät liioin siitä välittäneet. Christophe ei saanut heitä kuuntelemaan opetusta; hänellä ei ollut auktoriteettia; ja totta puhuen: hän ei ollut luotu lasten opettajaksi. Christophen mieltä eivät heidän jokelluksensa musiikkiasioissa kiinnittäneet; hän tahtoi selvittää heille heti koko musiikin teorian. Kun hänen oli annettava pianotunti, pani hän oppilaan istumaan jonkin Beethovenin sinfonian eteen ja soitti sitä hänen kanssaan nelikätisesti. Tietystikään siitä ei tullut mitään; Christophe vihastui, ajoi oppilaan pianotuolilta pois ja soitti yksinään kauan hänen paikallaan. — Samoin kohteli hän yksityisoppilaitaanko perheissä. Hänellä ei ollut pisaraakaan kärsivällisyyttä: hän sanoi esimerkiksi jollekin pienelle, kiltille tytölle, joka tahtoi näytellä ylimysnaista, että hän soitti kuin kyökkipiika; taikka hän kirjoitti hänen äidilleen, että hän jättää nämä tunnit, että hän kuolee, jos hänen täytyy yhä jatkaa moisen ihmisen kanssa, jolla ei ole taipumuksia laisinkaan. — Tällainen ei tietysti parantanut hänen raha-asioitaan. Hänen vähät oppilaansa jättivät hänet: ainoaakaan heistä ei hän jaksanut pitää kahta kuukautta kauempaa. Äiti koetti saada häntä järkiinsä, samoin hän itsekin. Louisa vaati häneltä lupauksen, ettei hän rupeaisi rettelöimään ainakaan koulussa, jossa hän oli saanut paikan, sillä, jos hän menettäisi sen, niin millä ihmeellä hän sitten eläisi? Christophe alistuikin koulutoimeensa, inhostaan välittämättä: hän oli mallikelpoisen täsmällinen. Mutta kuinka hän olisi voinut salata ajatuksiaan, kun jokin oppilas-aasi katkaisi kymmenennen kerran saman kohdan tai kun hänen täytyi seuraavaan koulukonserttiin, opettaa luokkansa laulamaan jokin järjetön köörilaulu. (Sillä hän ei itse saanut edes valita ohjelmaansa: hänen makuaan pidettiin huonona.) Ymmärtää helposti, ettei hän voinut sellaiseen innostua. Mutta hän jatkoi kuitenkin, äänettömänä, jörönä, ilmaisematta sisäistä raivoaan muulla tavoin kuin iskien joskus nyrkkinsä pöytään, niin että oppilaat koholla hyppivät. Mutta joskus oli pilleri liian katkera: hän ei jaksanut enää sitä niellä. Keskellä kappaletta hän käski laulajainsa vaieta:

— Oh, antakaa nyt olla! Minä soitan teille vaikka — Wagneria!

Se oli oppilaista erinomaista. He pelasivat korttia hänen selkänsä takana. Joku oli aina niin viisas, että kanteli rehtorille; ja Christophelle huomautettiin silloin, ettei häntä oltu pantu innostamaan oppilaita rakastamaan musiikkia, vaan opettamaan heidät laulamaan. Hän vapisi kuullessaan näitä toria; mutta hän otti ne äänettömänä vastaan: hän ei tahtonut rikkoa välejään koulussa. — Kuka olisi arvannut muutamia vuosia sitten, jolloin hänen uransa näytti niin loistavalta ja varmalta (vaikkei hän vielä ollutkaan mitään tehnyt), että hänen täytyisi maistaa tällaisia nöyryytyksiä, juuri silloin, kun hän alkoi jo olla jotakin?

Jos Christophen itserakkaus kärsi hänen asemastaan koulussa, niin yhtä kiusallista oli hänestä sekin, että hänen täytyi käydä tavanomaisilla vierailuilla virkatoveriensa luona. Hän lähti pari kertaa heidän luokseen, valikoimatta vierasisäntiään; mutta se oli hänestä niin sietämättömän ikävää, ettei hän jaksanut mennä enää uudestaan sinne. Nuo kaksi etuoikeuden saanutta eivät olleet hänelle siitä millään tavoin kiitollisia; mutta toiset loukkautuivat pahoin, kun hän ei käynyt heidänkin luonansa. Kaikki pitivät Christophea sekä älyn että aseman puolesta itseään alempana; ja he kohtelivat häntä suojelevasti kuin järkevämmät ainakin. Se kiusasi Christophea joskus niin, että hän tuskin jaksoi sitä kestää: sillä he olivat niin varmoja itsestään ja omista mielipiteistään häneen nähden, että hänen täytyi olla melkein samaa mieltä kuin hekin; hän tuli aivan älyttömäksi heidän seurassaan; mitä hänellä olisi ollut heille sanomista? He olivat pelkkää omaa uraansa eivätkä nähneet yhtään sen ulkopuolelle. He eivät olleet eläviä ihmisiä. Kunpa he olisivat olleet edes kirjoja! Mutta he olivat pelkkiä kirjain nootteja, filoloogisia selityksiä.

Christophe koetti kaikin voimin välttää, ettei olisi joutunut heidän joukkoonsa; mutta joskus pakotettiin hänet siihen. Rehtori piti vieraskutsut kerta kuukaudessa, iltapuolella päivää; ja hän vaati, että hänen kaikkien opettajiensa oli saavuttava tilaisuuteen. Christophe oli luiskahtanut pois ensimäisistä kutsuista, lähettämättä rehtorille edes peruutusta, ikäänkuin heittäytyen kuolleeksi, sillä hänellä oli petollinen toivo, ettei hänen poissaoloaan huomattaisi. Mutta seuraavana päivänä hän sai siitä menettelystään kaikessa ystävyydessä kirpeän huomautuksen. Tulevalla kerralla läksytteli äiti häntä, joten hän päätti mennä; mutta hän oli yhtä innostunut siitä kuin hautajaiskutsusta.

Hän joutui keskelle oman opistonsa ja eräiden muiden koulujen opettajia ja heidän rouviaan ja tyttäriään. Kaikki he istuivat ylen ahtaaseen saliin suljettuina, mutta siitä huolimatta oli heidät pantu säntilliseen arvo-järjestykseen. Christophea ei kukaan huomannut. Lähin ryhmä puhui pedagogiikasta ja keittiöasioista. Kaikilla opettajain rouvilla oli omat keittoreseptinsä, joista he luennoivat ylikuohuvan innostuneesti ja yksityiskohtaisen tarkasti. Miehet olivat yhtä innostuneet näihin asioihin, ja luultavasti yhtä pystyviäkin. He olivat yhtä ylpeitä rouvainsa taloudellisista lahjoista kuin rouvat miestensä oppineisuudesta. Christophe seisoi seinää vasten, ikkunan vieressä, eikä tiennyt, miten oikein olla: milloin hän hymyili hölmösti, milloin tuli tuiman synkäksi ja tuijotti jäykistynein kasvoin eteensä; hän oli läkähtyä ikävästä. Jonkun askelen päässä hänestä istui ikkunan syvennyksessä muuan nuori nainen, jolle kukaan ei puhunut mitään ja jolla oli yhtä ikävä kuin hänelläkin. Molemmat katsoivat he saliin päin, eivät toisiinsa. Meni melkoinen aika ennenkuin he huomasivat toisensa, juuri, kun kumpikin heistä kääntyi syrjään haukotellakseen. Silloin heidän katseensa yhtyivät Heidän silmistään puhui täydellinen kanssarikollisuus. Christophe meni tuon naisen luokse. Nainen sanoi hänelle hiljaa:

— Täällä huvitellaan?

Christophe käänsi selkänsä saliin, katsoi ikkunaan päin ja pisti kielensä ulos suusta. Nainen purskahti nauruun, malttoi sitten mielensä ja viittasi Christophea istumaan viereensä. Siinä tutustuivat he toisiinsa. Nainen oli professori Reinhartin rouva; hänen miehensä opetti koulussa luonnonhistoriaa; he olivat äskettäin tulleet tähän kaupunkiin, eivätkä tunteneet siellä vielä ketään. Rouva ei ollut laisinkaan kaunis, hänen nenänsä oli kömpelö, hampaat rumat, iho ei raikas; mutta hänen silmänsä olivat vilkkaat ja melkoisen älykkäät, ja hän hymyili ystävällisesti kuin lapsi. Hän puhua säkätti kuin harakka: Christophe nakkeli hänelle nopeita vastauksia; rouva oli niin suora, että teki oikein hyvää, täynnä hauskoja sutkauksia. He puhuivat toisilleen vaikutelmiaan, aivan ääneen, välittämättä muista läsnäolijoista. Toiset, jotka eivät olleet suvainneet heihin vakaistakaan, vaikka pelkkä ihmisrakkauskin olisi jo vaatinut heitä auttamaan noita yksinään ja ikävissään kituvia, loivat heihin nyt tyytymättömiä ja uteliaita silmäyksiä: oli sopimatonta tuolla tavoin iloitella… Mutta näistä kahdesta suunsoittajasta oli yhdentekevää, mitä heistä ajateltiin: he kostivat puheissa keskenään.

Viimein esitteli rouva Reinhart Christophen miehelleen. Professori oli tavattoman ruma: kelmeä, rokonarpinen naama, jossa ei kasvanut parranhaiventakaan; mutta ilme oli kuitenkin kovin ystävällinen. Hän puhui kurkustaan ja lausui sanat tarkoitusperäisen opettavasti, jankkaamalla, pysähtyen joka tavun välillä.

Reinhartit olivat olleet naimisissa muutamia kuukausia, ja nuo kuvatukset olivat kovin rakastuneet toisiinsa: keskellä muuta ihmisjoukkoa katselivat he toisiaan hellästi, pakinoivat keskenään, ottivat toisiaan kädestä; — se oli koomillista ja liikuttavaa. Mitä toinen tahtoi, aina tahtoi sitä toinenkin. He pyysivät nyt heti Christophea tulemaan luokseen illalliselle, tämän vastaanoton jälkeen. Christophe kielteli ensin tulemasta, laski leikkiä, että parasta olisi tänä iltana jo mennä nukkumaan: ihminen oli niin väsynyt ikävästä kuin olisi taivaltanut viisi peninkulmaa. Mutta rouva Reinhart vastasi, että juuri nyt oli vaarallista heittäytyä viettämään yötänsä hautaustunnelmassa. Christophe antoi ottaa itseltään lupauksen mennä Reinharteille. Yksinäisyydessään tuntui hänestä hyvältä, että hän oli kohdannut nämä kiltit ihmiset, jotka eivät olleet tosin hienostuneita, mutta koruttomia ja gemyytlisiä.

Reinhartien pieni koti oli "gemyytlinen" niinkuin he itsekin. Se oli hiukan suulasta Gemütiä, päällekirjoituksilla varustettua Gemütiä. Huonekalut, talousastiat, kaikki siellä puhuivat, hokivat alinomaa iloaan saada nähdä "rakkaan vieraansa", ne kyselivät hänen terveyttään, antoivat hänelle ystävällisiä neuvoja ja hyveellisiä ohjeita. Sohvalla — joka oli muuten varsin kova — komeili pieni korvapielus, joka supisi ystävällisesti:

— Ainoastaan neljännestunnin torkahdus! ( Nur ein Viertelstündchen!)

Kahvikuppi, joka Christophelle tarjottiin, vaati välttämättä häntä ottamaan uutta lisää:

— Vielä pikku tilkka! ( Noch ein Schlückchen!)

Lautaset höystivät moraalilla ruokaa, joka muuten oli aina erinomaista. Yksi niistä sanoi:

— Ajattele kaikkea: muuten ei sinulle hyvin käy. Toinen virkkoi:

— Hyvyys ja kiitollisuus ovat kaikille ihmisille mieluisia. Riittämättömyys ei kenellekään.

Vaikkei Christophe polttanut tupakkaa, ei uunin reunalla oleva tuhkakuppi malttanut olla hänelle ehdottamatta:

— Pikku levähdyspaikka palaville sikareille. ( Ruheplätzchen für brennende Cigarren ).

Hän aikoi pestä käsiään. Saippua pesupöydällä sanoi:

— Rakkaalle vieraallemme. ( Für unseren lieben Gast.)

Ja opetushaluinen pyyheliina, aivan kuin kohtelias ihminen, jolla ei ole mitään sanomista, mutta jonka mielestä on kuitenkin velvollisuus jotain virkkaa, lausui hänelle sen järkevän, mutta varsin vähän paikalleen sopivan mietelmän, että "täytyy nousta varhain ylös ja nauttia aamusta".

— Morgenstund hat Gold im Mund.

Christophe ei lopulta uskaltanut tuolillaan käännähtää, niin hän pelkäsi kaikenlaisten muiden äänten sekautuvan huoneen joka nurkasta juttuun. Hänen teki mielensä sanoa niille:

— Olkaa hiljaa, pikku hirviöt! Eihän tässä kuule omaa ääntään. Ja yhtäkkiä hänelle tuli niin hurja naurunhalu, että hänen täytyi koettaa sitä jotenkin selittää isännilleen; hän väitti siihen syyksi muka sitä, että oli nyt muistanut äskeisen istunnon koulunrehtorin luona. Millään ehdolla hän ei olisi tahtonut isäntiään loukata. Muuten hän ei ollutkaan kovin herkkä naurettaville huomioille. Hän tottui sangen pian näiden esineiden ja ihmisten suulaaseen sydämellisyyteen. Mitäpä hän ei heille olisikaan antanut anteeksi! He olivat niin hyviä. He eivät olleet ikäviäkään; ja jos heillä ei ollut makua, olivat he silti melkoisen älykkäitä.

Reinhartien pari oli vielä hiukan ymmällään tästä seudusta, sillä he olivat muuttaneet sinne aivan äskettäin. Pikkukaupungin sietämätön arkanahkaisuus ei suvainnut, että sen piiriin tultiin kuin mihin myllyyn, nimittäin anomatta sääntöjen mukaisesti kunniaa astua sen jäseneksi. Tuota maaseutukaupunkien juhlamenojärjestystä, joka määrää tulokkaiden velvollisuudet heitä ennen kaupungissa asuneita kohtaan, eivät Reinhartin olleet ottaneet tarpeeksi huomioonsa. Tiukan tullen olisi kyllä itse Reinhart nyt alistunut mekaanisesti sellaiseen. Mutta hänen vaimoaan ikävystytti moinen vierailu-urakka hirveästi, ja kun hän oli luonteeltaan kursailematon, lykkäsi hän kyläilyt päivästä päivään. Hän valitsi sitten vierailujen luettelosta ainoastaan ne, jotka hänestä olivat vähimmin ikäviä, ja teki ne ensin; muut hän jätti epämääräiseen aikaan. Mutta tähän viimeiseen ryhmään joutuneet kaupungin arvohenkilöt suuttuivat moisesta halventavasta epäkohteliaisuudesta kovasti. Angelika Reinhart — (hänen miehensä kutsui häntä tavallisella nimellä Lili) — oli tavoiltaan melkoisen vapaa; hän ei voinut sulautua jäykkään, viralliseen sävyyn. Hän puhutteli hierarkisia ylempiään tuttavallisesti, ja silloin lensivät puhutellut punaisiksi närkästyksestä; niin, hän ei peljännyt tarpeen tullen oikaistakaan heidän mielipiteitään. Hänen kielensä oli löysässä kannassa, hänellä oli halu puhua aina kaikki, mitä vain hänen päähänsä pälkähti; joskus olivat hänen sanansa tavattomia tyhmyyksiä, joten hänelle naurettiin niiden tähden hänen selkänsä takana; mutta ne saattoivat olla myöskin häijyjä, vasten naamaa annettuja pistoksia, ja silloin ne hankkivat hänelle verivihollisia. Hän oikein puri kieltään, kun ne tulivat kielelle, sillä hän olisi tahtonut niitä pidättää: mutta se oli aina liian myöhäistä, hän oli ne jo lausunut. Hänen miehensä oli ihmisiä kohtaan niin lauhkea ja kunnioittava kuin suinkin olla saattaa, ja hän teki vaimolleen tässä suhteessa arkoja huomautuksia. Silloin Lili syleili miestään ja sanoi hänelle olevansa typerys ja myönsi miehen olevan oikeassa. Mutta tuokion päästä hän jo alkoi uudestaan saman, ja jopa juuri sellaisella hetkellä, jolloin olisi tullut kaikkein vähimmin puhua eräitä asioita, Lili Reinhart niistä puhui: hän olisi läkähtynyt siihen paikkaan, ellei hän olisi saanut silloin puhua. — Hän oli kuin luotu sopimaan Christophen seuraan. Niiden monien mielettömyyksien joukossa, joista ei olisi saanut puhua ja joista Angelika Reinhart siis puhui, oli hänellä nykyään erikoisena intona vertailla toisiinsa Saksan ja Ranskan oloja. Hän oli kyllä itse saksatar — (kukaan ei ollut sellainen enempää kuin hän), — mutta hänet oli kasvatettu Elsassissa, ja kun hän siten oli joutunut yhteyteen ja ystävyyteenkin Elsassin ranskalaisten kanssa, oli latinalaisen kultuurin vetovoima vaikuttanut häneen suuresti, tuo voima, jota niin monet saksalaiset ranskalaisilta anastetuissa maakunnissa eivät voi vastustaa, eivätkä varsinkaan ne heistä, joiden luulisi parhaiten siihen pystyvän. Ja tätä vetovoimaa oli lisännyt pohjaltaan myöskin jonkinlainen vastaanhangoittelunhalu; ehkä se oli syntynyt silloin, kun Lili meni naimisiin nykyisen miehensä kanssa, sillä tämä oli pohjois-saksalainen, joten vaimo joutui hänen parissaan mitä täydellisimpään germaanilaiseen ympäristöön.

Jo ensimäisenä iltana, kun Christophe oli heillä, tarttui Lili nyt tähän tavalliseen väittelynaiheeseensa. Hän alkoi kehua ranskalaisten rakastettavaa vapautta pakinoissa. Christophe yhtyi innokkaasti hänen mielipiteeseensä. Ranska oli hänelle Corinne; se oli hänelle Corinnen kauniit, loistavat silmät, nuori ja naurava suu, hänen suora ja vapaa käytöksensä, hänen kauniisti soiva äänensä. Christophe halusi nyt suuresti tuntea sitä hyvää vielä enemmän.

Lili Reinhart taputti käsiään, kun Christophe oli samaa mieltä hänen kanssaan.

— Mikä vahinko, sanoi hän, ettei minun pikku ranskalainen ystävättäreni ole enää täällä; mutta hän ei jaksanut tätä sietää: hän matkusti pois.

Corinnen kuva sammui heti Christophen mielestä. Aivan kuin haipuva savu antaa yhtäkkiä tummalta taivaalta näkyä tähtien suloisen ja syvän tuikkeen ilmestyi hänelle nytkin eräs toinen kuva, ilmestyivät erään toisen henkilön silmät.

Kuka? kysyi Christophe ponnahtaen tuoliltaan. Tuoko pieni kotiopettajatar?

— Kuinka, tunnetteko tekin hänet? äännähti rouva Reinhart.

He kuvailivat nyt toisilleen tuota tyttöä: piirteet sopivat täydellisesti yhteen.

— Te tunnette hänet? toisti Christophe. Oh, kertokaa minulle kaikki, mitä hänestä tiedätte!…

Rouva Reinhart alkoi silloin sillä vakuutuksella, että he olivat aivan läheisiä ystäviä ja että he uskoivat toisilleen kaikki asiansa. Mutta kun hänen sitten piti joutua yksityiskohtiin, supistuivatkin ne sangen niukoiksi. He olivat tavanneet toisensa ensi kerran eräillä vieraskutsuilla. Rouva Reinhart oli lähestynyt ensin tuota nuorta tyttöä; ja sydämellisenä niinkuin aina oli hän pyytänyt häntä tulemaan itseään katsomaan. Tyttö oli käynytkin hänen luonaan pari kolme kertaa, ja he olivat jutelleet keskenään. Mutta ainoastaan suurella vaivalla oli utelias Lili päässyt saamaan joitakin tietoja pikku ranskattaren elämästä: tuo tyttö oli kovin suljettu; häneltä sai nyppiä hänen elämänsä tarinan kappale kappaleelta. Rouva Reinhart tiesi parhaiksi, että hänen nimensä oli Antoinette Jeannin; hänellä ei ollut mitään varoja, ja omaisia ainoastaan nuori veli, joka oli jäänyt Parisiin ja jota Antoinette piti kovin uhrautuvasti yllä. Hän puhui veljestään lakkaamatta: se oli ainoa asia, johon koskettaessa hän tuli avomieliseksi; ja olipa Lili Reinhart saavuttanut suorastaan hänen luottamuksensa pelkästään sillä, että hän ilmaisi säälinsä ja suopeutensa tuota nuorta poikasta kohtaan, joka oli yksinään siellä Parisissa, ilman omaisia ja ystäviä, erään lukion täyshoitolaisena. Antoinette oli suureksi osaksi ainoastaan siksi, että olisi saanut lisätuloja veljensä kasvatukseen, hankkinut itselleen paikan ulkomailla. Mutta sitten eivät nuo lapsi-raukat voineetkaan elää ilman toisiaan; he kirjoittivat toisilleen joka päivä; ja jos odotettu kirje viivästyi hetkenkin, joutuivat he molemmat aivanpa sairaalloisen levottomuuden valtaan. Antoinette eli veljensä tähden alinomaisessa huolessa: pojalla näet ei ollut aina uljuutta salata häneltä surullista ja yksinäistä elämäänsä; ja veikon valitukset kaikuivat Antoinetten sydämessä vihlovina; hän tuskitteli, että veli kärsi, ja kuvitteli usein, että hän oli sairas, vaikkei tahtonut siskolleen sitä tunnustaa. Rouva Reinhartin oli täytynyt monta kertaa kaikessa ystävyydessä torua Antoinettea tällaisen aiheettoman pelon vuoksi; ja hänen onnistuikin ainakin siksi hetkeksi saada Antoinette rauhalliseksi. — Antoinetten kaukaisemmista sukulaisista, hänen yhteiskunta-asemastaan ja syvemmistä sielullisista ominaisuuksistaan ei rouva Reinhart ollut päässyt sen tarkemmin perille. Kuullessaan häneltä ensimäisen kysymyksen siihen suuntaan vetäytyi nuori tyttö ihmisarkana kuoreensa. Siitä vähästä, mitä hän jutteli, huomasi, että hän oli saanut oppia ja oli älykäs; hänellä näytti olevan varhaisvanhan kokemuksia; hän tuntui olevan samalla kertaa naiivi ja elämän opettama, harras uskossaan ja samalla kuitenkin kaikki kuvittelunsa kadottanut. Antoinette ei ollut onnellinen täällä, tuossa perheessä, jossa ei ollut kohteliaisuutta eikä hyvyyttä. Hän ei sitä valittanut, mutta saattoi huomata, että hän kärsi siitä. — Kuinka hän oli johtunut täältä lähtemään, sitä ei rouva Reinhart oikein tiennyt. Väittivät, että hän olisi viettänyt huonoa elämää. Angelika ei sellaista uskonut; hän olisi antanut vaikka katkaista kaulansa, että se oli inhoittavaa juorua, tämän typerän ja ilkeän kaupungin arvon mukaista. Mutta jotain pientä siinä oli ollut alla; saman tekevä, mitä, eikö niin?

— Kyllä, vastasi Christophe painaen päänsä alas.

— Ja sitten hän matkusti.

— Ja mitä hän teille sanoi lähtiessään?

— Ah, minulle sattui kova onni! vastasi Lili Reinhart. Minä olin juuri silloin matkustanut kahdeksi päiväksi Kölniin. Kun tulin takaisin… Zu spät! (Liian myöhäistä!)… nuhteli rouva samassa sisäkköään, joka toi liian myöhään sitruunaa hänen teehensä.

Ja Lili Reinhart lisäsi totisen viisaasti, niinkuin ainakin saksalaiset sekoittaen juhlalliset asiat jokapäiväisiin perhetoimituksiinsa:

— Liian myöhäistä, kuten usein elämässä!

(Ei käynyt selville, koskiko tämä huomautus sitruunaa vai äsken keskeytynyttä tarinaa). Rouva Reinhart jatkoi:

— Palatessani sain häneltä pari sanaa, hän kiitti minua kaikesta ja sanoi matkustavansa täältä pois: menevänsä takaisin Parisiin. Hän ei ilmoittanut mitään osoitetta.

— Eikä ole sitten enää kirjoittanut?

— Ei mitään.

Christophe näki noiden alakuloisten kasvojen ja silmien katoavan jälleen yöhön, silmien, jotka olivat äsken yhtäkkiä johtuneet hänen mieleensä sellaisina kuin hän oli nähnyt ne viimeisen kerran läpi junan ikkunoiden.

Kysymys Ranskan oloista tuli sitten esille entistä hartaammin. Christophe ei väsynyt tiedustelemasta rouva Reinhartilta kaikenlaista tuosta maasta, jonka rouva väitti tuntevansa. Eikä Lili, vaikkei hän ollut koskaan käynyt Ranskassa, jättänyt jakamatta Christophelle näitä tietojaan. Reinhart itse oli mallikelpoinen saksalainen patriootti ja täynnä ennakkoluuloja Ranskaa vastaan, jota hän ei tuntenut sen paremmin kuin hänen vaimonsakaan; ja niinpä uskalsi hän joskus tinkiä vaimonsa sanoja, milloin Lilin ihastus nousi aivan ylenpalttiseksi; mutta silloin jatkoi rouva väitteitään kahta suuremmalla tarmolla, ja Christophe yhtyi ehdottomasti häneen, pelkästä luottamuksesta ja asiaa laisinkaan tuntematta.

Mutta vielä arvokkaampia kuin Lili Reinhartin tiedot Ranskasta olivat Christophelle hänen ranskalaiset kirjansa. Rouva oli hankkinut itselleen pienen ranskalaisen kirjaston: kouluissa käytettyjä valikoimia, muutamia romaaneja ja umpimähkään ostettuja teoksia. Christophesta, joka oli ylen halukas oppimaan jotain Ranskasta eikä tiennyt siitä vielä mitään, olivat nuo kirjat, kun Reinhart meni niitä etsimään ja antoi ne sitten ystävällisesti ja kohteliaasti hänen käytettäväkseen, oikea suuri aarre.

Aluksi kävi Christophe käsiksi niihin niistä, jotka sisälsivät valittuja kappaleita Ranskan kirjallisuudesta; ne olivat koulukirjoja, joita sekä Lili Reinhart että hänen miehensä olivat ennen koulussa ollessaan lukeneet. Reinhart vakuutti hänelle, että hänen täytyi alkaa niillä, jos halusi olla eksymättä keskellä hänelle outoa ranskalaista kirjallisuutta. Christophe kunnioitti syvästi yleensä kaikkia henkilöitä, jotka tiesivät enemmän kuin hän itse, ja hän totteli siis hartaasti; ja jo samana iltana hän ryhtyi lukemaan. Hän koetti ensin saada ylimalkaisen käsityksen siitä, mitä kaikkia rikkauksia hänellä oli nautittavinaan.

Hän tutustui seuraaviin ranskalaisiin kirjailijoihin: Théodore-Henri Barrau, François Péris de la Croix, Frédéric Baudry, Emile Delérot, Charles-Auguste-Désiré Filon, Samuel Descombaz ja Prosper Baur. Hän luki runoja, joiden tekijöitä olivat abbé Joseph Reyre, Pierre Lachambaudie, herttua de Nivernois, André van Hasselt, d'Andrieux, M:me Calet, Salm-Dyckin, ruhtinatar Constance-Marie, Henriette Hollard, Gabriel-Jean-Baptiste-Ernest-Wilfrid Legouvé, Hippolyte Violeau, Jean Reboul, Jean Racine, Jean de Béranger, Frédéric Béchard, Gustave Nadaud, Edouard Plouvier, Eugène Mannel, Hugo, Millevoye, Chênedollé, James Lacour Delâtre, Félix Chavannes, François-Edouard-Joachim s.o. François Coppée ja Louis Belmontet. Tähän runouden vedenpaisumukseen oli Christophe hukkua aivan umpikorviin, ja siirtyi sitten proosaan. Hänen kirjoistaan löytyi Gustave de Molinari, Fléchier, Ferdinand-Edouard Buisson, Mérimée, Malte-Brun, Voltaire, Lamé-Fleury, Dumas vanhempi, J.-J. Rousseau, Mézières, Mirabeau, de Mazade, Claretie, Cortambert, Fredrik II ja monsieur de Vogue. Ranskalaisista historioitsijoista lainailtiin useimmin Maximilien-Samson-Frédéric Schoellin sanoja. Christophe löysi tässä ranskalaisessa antologiassa uuden Saksan valtakunnan perustamisjulistuksen; ja hän sai lukea Frédéric-Constant de Rougemontin saksalaisista tekemän kuvauksen, jossa opetettiin, että " saksalainen syntyy elääkseen hengen maailmassa. Hän ei ole metelöivän ja keveän iloinen niinkuin ranskalainen. Hän on hyvin sielukas; hän on tunteiltaan hellä, hyvä. Hän on väsymätön työssä ja sitkeä yrityksessä. Ei löydy siveellisempää kansaa, eikä ihmisten ikä ole missään, niin pitkä kuin Saksassa. Saksalla on joukko erinomaisia kaunokirjailijoita. Sillä on nerokas taipumus taiteisiin. Kun muut kansat pitävät suurimpana kunnianaan olla pelkästään ranskalaisia, englantilaisia, espanjalaisia, niin saksalaisen rakkauteen sulkeutuu koko ihmiskunta. Lisäksi: koska Saksan maantieteellinen asema on Europan keskeisin, niin näyttää Saksan kansakunta olevan yhtaikaa ihmiskunnan sekä sydän että ylempi järki."

Christophe kummastui ja väsyi, painoi kirjan kiinni ja ajatteli:

— Ranskalaiset ovat kilttejä poikia; mutta aivan selväpäisiä he eivät ole.

Hän tarttui toiseen kirjaan. Se oli tarkoitettu korkeampaa tasoa, isompia kouluja varten. Musset oli saanut siinä kolme sivua, ja Victor Duruy kolmekymmentä. Lamartine seitsemän sivua, mutta Thiers lähes neljäkymmentä. Le Cid annettiin kokonaisuudessaan, — melkein kokonaisuudessaan: (— oli poistettu ainoastaan don Diegon ja Rodrigon monoloogit, pitkäveteisyyden vuoksi). — Lanfrey ylisteli Preussia Napoleon I:stä vastaan: hänelle ei oltukaan annettu tilaa mittaamalla; hän oli saanut yksinään enemmän kuin kaikki 1700-luvun suuret klassikot. Lukuisia kuvauksia ranskalaisten tappioista vuonna 1870 oli ammennettu Zolan la Débâclesta. Kokoelmassa ei näkynyt yhtään sennimisiä miehiä kuin Montaigne, Rochefoucauld, Bruyère, Diderot, Stendhal, Balzac, Flaubert. Sensijaan ilmestyi Pascal, joka oli edellisestä kirjasta poissa, ihmeeksi ja kummaksi tässä; ja Christophe oppi ohimennen, että tuo vetotautinen "oli Port-Royalin luostarin, lähellä Parisia olevan nuorten tyttöjen kasvatusopiston munkkeja…"

[Ne valikoimat ranskalaista kirjallisuutta, jotka Christophe sai lainaksi ystäviltään Reinharteilta ovat:

I. Valikoima ranskalaista kirjallisuutta ylempien koulujen tarpeeksi, tehnyt Hubert H. Wingerath, filosofian tohtori, Strassburgin Pyhän Johanneksen koulun johtaja. — Toinen osa, keskiluokkia varten. — 7:s painos, 1902, Dumont-Shaubergin kustannuksella.

II. L. Henrig ja G. F. Burguy: Ranskan kirjallisuutta; parannellut F. Tendering, Hampurin Johanneum-reaalilukion rehtori, — 1904. Braunschweig.]

Christophe oli vähällä heittää koko kirjat nurkkaan: hänen päässään vilisi; hän ei käsittänyt enää mitään. Hän sanoi itsekseen: "Näistä en tule hullua hurskaammaksi." Hänen oli mahdoton muodostaa itselleen arvostelua. Hän selaili tuntikausia kirjojaan, käsittämättä, minne hän joutui. Hänen oli verrattain vaikea lukea ranskaa; ja kun hän oli suurella vaivalla saanut selvän jostakin lauseesta, oli se melkeinpä aina jotain merkityksetöntä ja mahtipontisen pöyhkeilevää.

Tässä kaaoksessa välkähti kuitenkin jo valonsäkeniä, aivan kuin miekaniskut; ruoskivia ja vinhaisevia sanoja, sankarien naurunpuuskia. Vähitellen erkani jokin määritelty vaikutelma tästä ensimäisestä lukemisesta, luultavasti juuri luetun tendensimäisen perusrakennelman vuoksi. Saksalaiset kustantajat olivat joko ehdoin tahdoin tahi huomaamattaan valinneet ranskalaisesta kirjallisuudesta kaiken sen, joka saattoi näyttää ranskalaisten viat ja saksalaisten paremmuuden, ranskalaisten omain todistusten nojalla. Mutta sitä eivät kustantajat epäilleetkään, että he vetivät ennakkoluulottoman sielun silmissä, jollainen Christophe oli, sillä tavoin ainoastaan päivänvaloon ranskalaisten hämmästyttävän henkisen vapauden, koskapa he arvostelivat itseäänkin ja kiittelivät vastustajiaan. Michelet ylisti Fredrik II:sta, Lanfrey englantilaisia Trafalgarin taistelun sankareita, Charras vuoden 1813 Preussia. Kukaan Napoleonin vihollisista ei ollut uskaltanut puhua hänestä niin tuimasti kuin tämä mies. Kaikkein kunnioitetuimmatkaan asiat eivät olleet turvassa ranskalaisten moitiskelunhalulta. Suuren Kuninkaan ajoista saakka olivat peruukkipäiset runoilijat suorasuita. Molière ei säästänyt mitään. La Fontaine irvisteli kaikkea. Yksinpä sellainen kuin Boileau muokkasi ylimystöä. Voltaire herjasi sotaa, ruoski uskontoa, pilkkasi isänmaata. Moralistit, satiirikot, häväistyskirjain tekijät kilpailivat keskenään iloisessa tai synkässä rohkeudessa. Siinä kirjallisuudessa vallitsi yleinen epäkunnioitus. Kunnon saksalaiset kustantajat suorastaan kauhistuivat sellaista; heille oli tullut halu rauhoittaa omaatuntoaan, ja he koettivat puolustella Pascalia, kun tämä pisti samaan pussiin kokit, murtovarkaat, sotamiehet ja kollot; he väittivät näet alamuistutuksessa, ettei Pascal olisi puhunut näin, jos hän olisi tuntenut nykyaikaiset jalot armeijat. He eivät jättäneet myöskään huomauttamatta, miten onnistuneesti Lessing oli korjannut La Fontainen Satuja, muuttaen, geneveläisen Rousseaun neuvon mukaan, mestari Korpin juuston myrkytetyksi lihankappaleeksi, johon katala kettu kuolee:

" Olkoon myrkky osanne aina, kirotut imartelijat."

He räpyttivät silmiään alastoman totuuden edessä; mutta Christophe nautti siitä: hän rakasti valoa. Silloin tällöin se kolahti kyllä häntäkin vastaan; hän ei ollut tottunut tähän hillittömään riippumattomuuteen, joka vaikuttaa vapaimmankin saksalaisen silmissä anarkialta, koska hän on sittenkin piintynyt järjestykseen ja yhteiskunnalliseen kuriin. Sitäpaitsi saattoi ranskalainen ironia Christophen usein ymmälle: hän käsitti muutamat paikat liian vakavasti; toiset taasen, jotka olivat leppymätöntä kieltämistä, tuntuivat hänestä päinvastoin leikitteleviltä paradokseilta. Mutta se ei paljoa haitannut. Olipa hän hämmästynyt tai sai töytäyksiä vastaansa, niin nuo ajatukset vetivät häntä kuitenkin vähitellen yhä enemmän puoleensa. Hän oli jättänyt vaikutelmien luokittelemisen; hän siirtyi jo tunnelmasta toiseen: hän eli. Ranskalaisen kerronnan hauskuus — Chamfort, Dumas vanhempi, Mérimée, sekaisinkin hotkittuina, — vapautti hänen sieluaan; ja silloin tällöin leyhähti joltakin sivulta Vallankumousten huumaava ja hurja tuoksu.

Aamu alkoi jo lähestyä, kun Louisa, joka nukkui viereisessä huoneessa, heräsi ja näki valon kiiltävän Christophen oven raosta. Äiti koputti seinään ja kysyi oliko Christophe sairas. Tuoli narisi lattiaa vasten, ovi Louisan huoneeseen aukesi; ja Christophe ilmestyi ovelle, kalpeahkona, paitasillaan, kirja ja kynttilä kädessä, kummallisin elein, juhlallisen kömpelöin ja hassunkurisin. Louisa peljästyi ja nousi vuoteessaan istualleen, ajatellen, että hulluko Christophe oli. Christophe alkoi nauraa, ja heilutellen kynttiläänsä hän luki ääneen erästä Molièren näytelmän kohtausta. Keskellä lausetta hän purskahti taas nauruun; hän istahti äidin vuoteen jalkopuoleen, selvitäkseen naurusta, johon oli tikahtua; kynttilä vapisi hänen kädessään. Louisa rauhoittui ja parpatti hellästi:

— Mikä nyt? Mikä nyt on? Menetkö siitä makaamaan!… Poika-parka, ihanko sinä joudut päästä sekaisin?…

Mutta Christophe jatkoi kahta uhemmin:

— Sinun täytyy kuunnella tätä!

Ja hän asettui istumaan sängyn viereen ja ryhtyi lukemaan äidille näytelmää, alusta alkaen jälleen. Hän oli aivan näkevinään Corinnen; hän kuuli hänen lörpöttelevän äänensä, kivakan ja kirkkaan. Louisa tiuski vastaan:

— Mene, mene matkaasi! Sinä vilustut siinä. Sinä kiusaat minua. Anna minun maata!

Christophe jatkoi heltymättä. Hän paisutti ääntään, hän heilutti käsiään, oli katketa naurusta. Ja hän kysyi äidiltään, eikö se ollut erinomaista. Louisa oli kääntynyt häneen selin, kiskonut peiton ympärilleen ja tukki korviaan ja sanoi:

— Anna minun maata!…

Mutta itsekseen hän kuitenkin nauraa tyrski kuunnellessaan Christophen naurua. Viimein hän lakkasi inttämästä vastaan. Ja kun Christophe lopetti ensimäisen näytöksen ja vaati Louisaa turhaan näyttämään mielenkiintoaan luettua kohtaan ja kumartui häntä katsomaan, näki hän, että äiti nukkui. Silloin hän hymyili, suuteli hellästi äidin tukkaa ja meni hiljaa omaan kamariinsa.

Christophe meni ottamaan uutta ranskalaista lukemista Reinhartien kirjastosta. Kaikki sen kirjat joutuivat sikin sokin hänen käsiinsä. Christophe ahmi ne kaikki. Hänellä oli niin suuri halu rakastaa Corinnen ja tuntemattoman tytön maata ja innostua kaikkeen sitä koskevaan, että hän sen tekikin. Toisenkin luokan teoksissa saattoi jokin sivu, jokin herkkä sana antaa hänelle oikean vapaan ilman tuulahduksen. Hän liioitteli sen vapauden suuruutta, varsinkin puhuessaan siitä rouva Reinhartille, joka puolestaan vielä lisäili sitä monin verroin. Vaikka hän olikin Ranskasta tietämätön kuin turska, asetti hän usein mitä suurimmaksi ilokseen ranskalaisen kultuurin saksalaisen rinnalle ja haukkui viimeksimainittua tuon toisen kunniaksi, tahtoen siten enimmäkseen ainoastaan ärsyttää miestään ja kostaa ikävyyksiä, joita hän oli saanut sietää tämän saksalaisen pikkukaupungin puolelta.

Herra Reinhart vihastui hyvin usein moisesta. Paitsi oman alansa tietoja oli hän, mitä Ranskaan tuli, pysähtynyt kouluopetuksen alkeisiin. Hänestä olivat ranskalaiset suoria, älykkäitä käytännöllisissä asioissa ja miellyttäviä, erinomaisia pakinoissa, mutta keveitä, herkkiä, kerskuvia, pystymättömiä mihinkään vakavaan, mihinkään tunteeseen, minkäänlaiseen totiseen, — kansa, jolla ei ollut musiikkia, ei filosofiaa, ei runoutta (lukuunottamatta Bouleaun "Runousoppia", Beranger'ta ja François Coppéeta), — paatoksen, komeain eleiden, liioiteltujen sanain ja pornografian kansa. Hän ei löytänyt tarpeeksi vahvoja sanoja ruoskiakseen latinalaista siveettömyyttä; ja paremman puutteessa käytti hän aliomaa uudestaan sanaa frivooli, joka hänen suussaan, samoin kuin useimpain muidenkin hänen kansalaistensa, sai eräällä tavalla erityisesti halventavan merkityksen. Ja kaikki päättyi lopultakin jalon Saksan kansan ylistysvirteen, — moraalisen kansan (" Siinä suhteessa, sanoo Herder, eroaa se kaikista muista kansoista "), uskollisen kansan ( treues Volk… Treu, joka merkitsee: rehellinen, uskollinen, vilpitön ja suora), — kansana valion, kuten Fichte sanoo; — niin, saksalaisen Voiman, kaiken oikeuden ja totuuden vertauskuvan, ylistykseen, — saksalaisen Ajatuksen, — saksalaisen Gemütin, — saksankielen, ainoan alkuperäisen ja puhtaana säilyneen niinkuin rotu itsekin, — Saksan naisten, Saksan viinin, Saksan laulun riemuhuutoon… " Saksa, Saksa kaikkialle!"

Christophe intti Reinhartia vastaan, rouva nauraa räkätti. He huusivat kaikki kolme kilpaa. He sopivat mainiosti yhteen: he tiesivät kaikki kolme olevansa kunnon saksalaisia.

Christophe tuli usein juttelemaan ja päivällisellekin näiden uusien ystäviensä luokse, ja kävi teidän kanssaan kävelemässä. Lili Reinhart hemmoitteli häntä, varusti hänelle hyviä illallisia: hän oli mielissään, kun sai näin tekosyyn tyydyttää omaa herkutteluhaluaan. Hän keksi kaikenlaisia tunteellisia ruoka-asioihin liittyviä kohteliaisuuksia. Christophen syntymäpäiväksi leipoi hän kakun, johon oli pistetty kaksikymmentä kynttilää ja jonka keskellä seisoi pieni sokeriolento, kreikkalaisessa puvussa, esittäen muka Ifigeneiaa kukkakimppu kädessä. Christophe, joka oli omaksi harmikseenkin syvästi saksalainen, heltyi tällaisista todellisista ystävyydenilmauksista, joskin ne olivat hiukan meluavia ja mauttomiakin.

Kunnon Reinhartit keksivät muitakin ja hienompia keinoja osoittaakseen ystävyyttään. Vaimonsa kehoituksesta oli Reinhart, joka tuskin tunsi nuotteja, ostanut parikymmentä vihkoa Christophen Liedejä (ensimäiset kappaleet, mitä kustantajan varastosta vielä oli lähtenyt); — hän oli levittänyt niitä Saksaan kaikkialle, yliopistotuttaviensa joukkoon; hän oli lähetyttänyt niitä myöskin jonkun määrän niille Leipzigin ja Berlinin kirjakauppiaille, joiden kanssa hän oli koulumiehenä suhteissa. Tämä liikuttava ja kömpelö yritys, josta Christophe ei tietänyt mitään, ei muuten kantanut hedelmää, ei ainakaan vielä. Sinne tänne lähetetyt Liedit näyttivät hukkuneen huomaamatta sille tielleen: kukaan ei niistä hiiskunut mitään; ja Reinhartit, joita tällainen välinpitämättömyys suretti, olivat hyvillään, kun eivät olleet puhuneet Christophelle hommastaan mitään; sillä jos hän olisi tiennyt tuloksen, olisi se enemmän häntä tuskastuttanut kuin lohduttanut. — Mutta todellisuudessa ei mikään maailmassa katoa, se on meillä monesti tilaisuus elämässä huomata; mikään yritys ei mene hukkaan. Vuosikausiin ei usein työn tehosta tiedetä mitään: sitten yhtäkkiä, jonakin päivänä huomaa, että ajatus onkin edistynyt. Kuka tietää, eivätkö Christophen Liedit olleet joutuneet joidenkin maaseutukolkissa asuvien kunnon ihmisten sydämiin, jotka olivat liian arkoja, tai liian laiskoja ilmaistakseen hänelle ihailuaan!

Yksi ainoa kirjoitti Christophelle. Kaksi kolme kuukautta siitä, kun Reinhart oli lähettänyt nuo vihkot, tuli Christophelle kirje: liikutettu, juhlallinen, haltioitunut, sanamuodoltaan yli-ikäinen; se tuli eräästä Türingenin pikkukaupungista ja allekirjoittaja oli " Universitätsmusikdirector Professor D:r Peter Schulz."

Tämä oli suuri ilo Christophelle, ja vielä enemmän iloitsivat Reinhartit, kun hän avasi tuon kirjeen heidän luonaan, unhoitettuaan sen ensin kahdeksi päiväksi taskuunsa. He lukivat sen yhdessä. Reinhart loi vaimoonsa salavihkaa silmäyksiä, joita Christophe ei huomannut. Christophe näytti säteilevän riemusta, kunnes Reinhart yhtäkkiä näki hänen synkkenevän ja keskeyttävän kirjeen lukemisen, aivan keskellä sitä.

— No, miksi sinä keskeytät? kysyi Reinhart.

(He sinuttelivat jo toisiaan.)

Christophe heitti kirjeen vimmoissaan pöydälle.

— Ei, tämä on jo liikaa! sanoi hän.

— Mikä niin?

— Lue!

Hän käänsi selkänsä pöytään ja meni itsekseen nurkkaan jöröttämään.

Reinhart luki vaimonsa kanssa, eikä huomannut kirjeessä muuta kuin aivan haltioituneita ihailunilmauksia.

— En minä mitään erikoista tässä näe, sanoi Reinhart hämmästyneenä.

— Etkö näe? Etkö sinä nyt näe?… — huusi Christophe ottaen jälleen kirjeen ja levittäen sen Reinhartin nenän eteen. — Etkö sinä osaa lukea? Etkö näe, että hänkin on " Brahmini?"

Silloin vasta Reinhart huomasi, että Universitätsmusikdirector vertaili eräissä kirjeensä riveissä Christophen Liedejä Brahmsin sävellyksiin. — Christophe voihki:

— Ystävä, vihdoinkin olen löytänyt ystävän!… Ja tuskin hänet sain, niin siihen jo kadotin!…

Häntä läkähdytti tuollainen vertaus. Jos hänen olisi annettu, olisi hän heti paikalla vastannut Schulzille pelkillä typeryyksillä täytetyllä kirjeellä. Tai ehkä hän tarkemmin asiaa punniten olisi pitänyt sangen viisaana ja jalomielisenä olla vastaamatta hänelle mitään. Onneksi Reinhartit estivät häntä tekemästä jotain uutta eriskummaista, lyöden hänen pahan tuulensa leikiksi. He saivat hänet kirjoittamaan pari riviä kiitokseksi. Mutta nuo rivit, jotka Christophe väkinäisesti kirjoitti, olivat kylmät ja teeskennellyt. Siitä huolimatta ei Peter Schulzin innostus laimentunut: hän lähetti Christophelle vielä kaksi kirjettä, jotka tulvivat ihastusta. Christophe ei ollut erikoisen vahva kirjeiden kirjoittamisessa; ja vaikka hän hiukan leppyikin tuntemattomalle ystävälleen nähdessään vilpittömän ja todellisen mieltymyksen sävyn hänen riviensä välistä, jätti hän kirjevaihdon silleen. Myöskin Schulz vaikeni lopulta, eikä Christophe enää asiaa muistanutkaan.

Hän tapasi nyt Reinharteja joka päivä, ja usein montakin kertaa päivässä. He viettivät melkein kaikki iltansa yhdessä. Oltuaan koko päivän yksin ja keskittyneenä itseensä, tunsi Christophe suorastaan ruumiillista tarvetta puhua, ilmaista ajatuksiaan, vaikkei häntä ymmärrettäisikään, nauraa syystä tai aivan syyttä, tuhlata itseään, virkistäytyä.

Christophe soitti heille. Koska hänellä ei ollut muuta keinoa osoittaa kiitollisuuttaan, istahti hän pianon ääreen ja soitti tuntikausia. Rouva Reinhart ei ollut laisinkaan musikaalinen ja hänen oli vaikea olla haukottelematta; mutta hän oli suuresti mieltynyt Christopheen ja oli muka kovin tarkoin seuraavinaan, mitä Christophe soitti. Reinhart ei ollut paljoa musikaalisempi kuin hänen vaimonsakaan, mutta häntä liikuttivat eräät soitetut kappaleet, eräät sivut, tahdit, joskin aivan puisevalla tavalla; ja silloin hän järkyttyi rajusti, jopa niin, että sai vedet silmiinsä: ja se tuntui hänestä itsestään idioottimaiselta. Muulloin ei hän tuntenut mitään: kaikki oli hänelle pelkkää räminää. Yleisenä sääntönä muuten oli: häntä ei saanut liikutetuksi mikään muu kuin jokin heikoin puoli teoksessa, — aivan merkityksettömät kohdat. — Reinhartit koettivat vakuuttaa kumpikin itselleen, että he ymmärsivät Christophea; ja myöskin Christophe tahtoi sitä itselleen uskotella. Tosin hänelle tuli silloin tällöin halu ilveillä heidän kustannuksellaan; hän viritti heille loukun: soitti heille sellaista, jossa ei ollut mitään järkeä, typerää sekasotkua, ja väitti soittavansa omia sävellyksiään. Ja kun he sitten olivat häntä oikein ihailleet, sanoi hän heille, mitä tuo soitettu oli. Silloin tulivat he epäluuloisiksi; ja kun Christophe sitten tekeytyi hyvin salaperäiseksi ruvetessaan heille jotain soittamaan, luulivat he, että hän aikoi nytkin heitä puijata; ja he arvostelivat kappaletta ankarasti. Christophe antoi heidän puhua, yhtyi samaan virteen, myönsi, ettei tuosta musiikista ollut hiiteenkään, ja sitten hän yht'äkkiä purskahti nauruun:

— Senkin peijakkaat! Te olette aivan oikeassa!… Sehän on minun sävellyksiäni!

Hän oli ylen iloissaan, kun sai heidät pussiin. Rouva Reinhart närkästyi hiukkasen ja tuli ja läimäytti häntä poskelle; mutta Christophe nauroi niin onnellisena, että he yhtyivät nauruun. He eivät vaatineetkaan olla erehtymättömiä. Ja kun he eivät nyt enää tienneet, mille puolelle kallistua, niin otti Lili Reinhart osakseen moittia kaikkea, ja hänen miehensä kiittää kaikkea: siten he olivat varmat, että jompikumpi heistä oli samaa mieltä kuin Christophe.

Muuten ei heitä Christophessa viehättänytkään niin paljon musiikkimies kuin kunnon poika, hiukan löysäjärkinen, mutta hyväsydäminen ja vilkas. Kaikki pahat jutut, mitä heille oli hänestä kerrottu, olivat vain tehneet heidät suosiollisemmiksi häntä kohtaan: heitäkin tukahutti pikkukaupungin ilmakehä niinkuin Christophea; he olivat suoria niinkuin hänkin, ja arvostelivat asioita omalla päällään; ja Christophea he pitivät ikäänkuin suurena lapsena, joka ei liioin soveltunut elämään ja oli rehellisyytensä uhri.

Christophe ei kuvitellut liikoja uusista ystävistään; ja hänen täytyi alakuloisesti itselleen tunnustaa, etteivät he ymmärtäneet hänen syvintä olemustaan, etteivät he koskaan tulisi sitä ymmärtämään. Mutta hän oli nykyisin niin suuresti vieroitettu kaikesta ystävyydestä ja kaipasi sitä niin palavasti, että oli heille rajattoman kiitollinen, kun he häntä hiukan rakastivat. Hän oli saanut oppia viime vuoden kokemuksista: hän ei myöntänyt enää itselleen oikeutta olla kovin vaatelias. Kaksi vuotta aikaisemmin ei hän olisi ollut näin kärsivällinen. Hän muisti tunnonvaivakseen ja samalla huvitettuna, kuinka tuima hän oli ollut ikäviä, mutta kunniallisia Eulerejä kohtaan. Oi, kuinka hän oli muuttunut viisaaksi!… Se pani aivan huokaisemaan. Salainen ääni kuiskasi hänelle.

— Kyllä, mutta kuinka pitkäksi aikaa?

Se sai hänet jälleen hymyilemään, ja hän oli tyytyväinen.

Kuinka hän olisikaan ollut valmis uhraamaan kaiken, jos hänellä olisi ollut ystävä, yksi ainoa sellainen ystävä, joka ymmärsi täydellisesti hänen sielunsa! — Mutta vaikka hän oli vielä aivan nuori, oli hänellä kyllin kokemusta maailmasta tietääkseen, että se hänen toivomuksensa oli niitä, joita elämä kaikkein vähimmän toteuttaa, ja ettei hän saattanut vaatia, suurempaa onnellisuutta kuin useimmat häntä ennen eläneetkään oikeat taiteilijat. Hän oli saanut lukea eräiden heidän elämäntarinoitaankin. Jotkut Reinhartien kirjastosta lainatut kirjat olivat näyttäneet hänelle ne hirvittävät koettelemukset, joita Saksan musiikkimiehet seitsemännellätoista vuosisadalla olivat saaneet kestää, ja sen tyynen miehuuden, jota yksi noista suurista hengistä oli osoittanut — suurin heistä kaikista: sankarillinen Schütz, joka kulki horjumatta tietään keskellä sotia, poltettujen kaupunkien raunioita, ruton saastuttamia maita, valloitetussa, koko Europan sotalaumain jalkoihinsa tallaamassa isänmaassaan, ja joka, — mikä oli pahinta kaikista, — ei lopultakaan, murrettuna, uupuneena, onnettomuuden sortamana, enää koettanut taistella, vaan oli välinpitämätön kaikesta ja kaipasi ainoastaan lepoa. Christophe ajatteli: "Kenellä olisi syytä valitella sellaista esimerkkiä muistellessaan? Heillä ei ollut yleisöä, ei tulevaisuutta; he sävelsivät pelkästään itselleen ja Jumalalle; sen, minkä, he yhtenä päivänä kirjoittivat, hävitti ehkä seuraava perinpohjin. Ja kuitenkin he kirjoittivat, eivätkä olleet suinkaan surullisia: mikään ei voinut hävittää heidän sitkeää ja leppoisaa hyväätuultaan; he tyydyttivät itsensä laulullaan, he eivät anoneet elämältä enempää kuin saada elää, kuin ansaita leivänmurunsa, purkaa sielustaan, mitä ajattelivat, ja löytää ystävikseen pari kolme kunnon ihmistä, yksinkertaista ja hyvää, jos ei taiteilijoita, niin sellaisia, jotka eivät varmaankaan ymmärtäneet heitä, mutta jotka luottivat heihin ja joihin he puolestaan luottivat. — Kuinka hän olisi uskaltanut vaatia enempää kuin hekään? On jonkinlainen onnen minimi-määrä, jota ihmisen sopii pyytää. Mutta kenelläkään ei ole oikeutta enempään: kunkin oma asia on itse antaa itselleen lisää; se ei ole muiden tehtävä."

Nämä ajatukset tekivät hänen mielensä jälleen kirkkaaksi; ja hän rakasti yhä enemmän kunnon ystäviään Reinharteja. Hän ei aavistanut, että häneltä tahdottiin riistää tämä viimeinenkin osanotto ja hellyys.

Hän ei ottanut huomioon pikkukaupungin ilkeämielisyyttä. Siellä on kauna pitkävihaista, — sitä pitempää, kuta tarkoituksettomampaa se on. Oikea viha, joka tietää, mitä se tahtoo, lauhtuu, kun se on tahtomansa saanut. Mutta ihmiset, jotka tekevät pahaa ikävystymisensä tähden, eivät heitä aseitaan pois koskaan; sillä heillä on aina ikävä. Christophe oli heidän joutilaisuudelleen sopiva uhri. Hän oli kyllä lyöty mies; mutta sellainen, joka uskalsi olla millään tavoin näyttämättä lannistumistaan. Hänestä ei ollut enää kenellekään huolta; mutta hän ei itsekään ollut muista huolissaan. Hän ei anellut ihmisiltä mitään; häntä vastaan ei voitu mitään. Hän oli onnellinen uusien ystäviensä parissa ja aivan välinpitämätön siitä, mitä hänestä sanottiinkin. Moista ei kaupunki voinut sietää. Ja rouva Reinhart ärsytti kaupunkia vieläkin enemmän kuin Christophe. Ystävällinen suhde, jossa hän oli vastoin koko kaupungin tahtoa julkisesti Christophien kanssa, tuntui rouvan puolelta suorastaan yleisen mielipiteen uhmaamiselta. Kunnon Lili Reinhart ei epäillyt ketään eikä mitään: hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt ihmisiä uhmata; hän teki niinkuin hänestä oli hyvä, välittämättä kysellä muiden mieltä. Mutta se olikin pahinta ärsytystä.

Heidän kahden käytöstä vaaniskeltiin. He eivät olleet tarpeeksi epäluuloisia. Toinen heistä oli kummallisuuksiin menevä, toinen huimapää, eivätkä he siis noudattaneet viisauden sääntöjä, kun lähtivät yhdessä ulos tai juttelivat ja nauroivat illoin kotona nojaten ulkoparvekkeen kaiteeseen. He sutkauttelivat kaikessa viattomuudessa ja tuttavuudessa sellaisia sanoja ja käyttäytyivät niin vapaasti, että hävytön juoru sai helposti vettä myllyynsä.

Eräänä aamuna tuli Christophelle nimetön kirje. Häntä syytettiin julkein ja halpamielisin sanoin rouva Reinhartin rakastajaksi. Hänen kätensä hervahtivat alas. Koskaan ei hänen mieleensä ollut tullut ajatusta rakkaudesta tai edes leikittelevästä veikeilystä Lili Reinhartin kanssa: Christophe oli siihen liian kunniallinen, hänellä oli aviorikosta kohtaan puritaaninen kauhu: tuollaisen epäpuhtaan jakamisen ajatuskin tuotti hänelle ruumiillista ja sielullista vastenmielisyyttä. Ottaa vaimo ystävältä olisi hänestä ollut rikos; ja Lili Reinhart olisi ollut viimeinen olento maailmassa, jonka kanssa hän olisi yrittänytkään sitä tehdä. Tuo naisparka ei ollut tosiaan kaunis; Christophen intohimo ei siis olisi löytänyt edes puolustusta.

Christophe meni ystäviensä luokse seuraavalla kerralla häpeissään ja häiriytyneenä. Sielläkin hän huomasi samanlaista häiriytymistä. Kumpikin Reinharteista oli puolestaan saanut samansuuntaisen kirjeen; mutta he eivät uskaltaneet sitä toisilleen sanoa; ja kaikki kolme tekivät he nyt huomioita toisistaan, ja tarkastivat itseään, eivätkä uskaltaneet enää liikahtaakaan, eivätkä puhua, vaan tekivät alinomaa pelkkiä tyhmyyksiä. Jos Lili Reinhartin huoleton luonne silloin tällöin pääsikin voitolle ja jos hän alkoi jälleen nauraa ja lasketella päättömyyksiä, niin yhtäkkiä hän nolostui miehensä tai Christophen katsetta. Tuo saatu kirje johtui taas hänen mieleensä; hän keskeytti yhtäkkiä lauseensa ja sekaantui; samoin joutuivat Christophe ja Reinhart ymmälle. Jokainen heistä ajatteli:

— Eivätköhän toiset mitään tiedä?

Kuitenkaan eivät he virkkaneet toisilleen mitään, vaan koettivat elää kuten ennenkin.

Mutta nimettömiä kirjeitä tuli yhä lisää, yhä hävyttömämpiä ja likaisempia; ne syöksivät heidät sietämättömään hermostumisen tilaan ja häpeäntunteeseen. He pistivät ne piiloon, kun saivat ne, eikä heillä ollut voimaa niitä polttaa lukematta niitä: he avasivat kukin yksinään kirjeitään, vapisevin käsin; ja rohkeus tahtoi pettää, kun he käänsivät sivua; ja sitten, lukiessaan viimein sellaista, mitä jo pelkäsivät, — mikä tavaton määrä toisintoja samasta asiasta olikaan noissa kirjeissä: pahaantekoon taipuisan luonteen kaikki ovelat ja epäjalot keksinnöt, — niin he itkivät itsekseen. He koettivat kukin kaikin mokomin päästä perille, kuka se kurja oli, joka oli ottanut tehtäväkseen vainota heitä.

Eräänä päivänä ei rouva Reinhart tätä enää jaksanut, vaan tunnusti miehelleen, minkälaisen vimman uhriksi hän oli joutunut; ja mieskin tunnusti silloin kyyneleet silmissä hänelle, että samoin oli hänenkin laitansa. Puhuisivatko he asiansa Christophelle? He eivät uskaltaneet sitä tehdä. Kuitenkin täytyisi Christophea varoittaa, että hän osaisi olla tarpeeksi älykäs. — Heti, kun rouva Reinhart punastuen alkoi Christophelle tästä puhua, näki hän ällistyneenä, että myöskin Christophe oli saanut noita kirjeitä. Moinen perinpohjainen ilkeys saattoi heidät suunniltaan. Rouva Reinhart oli aivan vakuutettu, että koko kaupunki nyt uskoi tällaisia salaisuuksia. Sen sijaan, että he olisivat tukeneet keskenään toisiaan, he menettivät lopulta täydellisesti rohkeutensa. He eivät tienneet, mitä enää tehdä. Christophe sanoi menevänsä ja halkaisevansa kallon joltakulta! — Mutta keneltä? Ja sittenpä vasta juorut pääsisivät voimaan!… Ilmoittaako kirjeistä poliisille? — Se olisi ollut samaa kuin tehdä niiden salavihjaukset julkisiksi. Ei olisi muka muuta keinoa kuin olla niistä välittämättä. Mutta sekään ei ollut enää mahdollista. Heidän ystävyyssuhteensa oli jo turmeltu. Reinhart saattoi luottaa ehdottomasti vaimonsa ja Christophen kunniallisuuteen: hän epäili vastoin tahtoaankin heitä. Hän tunsi itse, miten järjettömiä ja häpeällisiä tuollaiset epäilykset olivat; hän tahtoi olla niistä välittämättä ja jättää Christophen ja vaimonsa kahden kesken toistensa seuraan. Mutta hän kärsi; ja hänen vaimonsa näki sen hyvin.

Vielä pahempi oli rouvan laita. Koskaan ei hän ollut ajatellutkaan kiemailla Christophelle, enempää kuin nuorukainenkaan hänelle. Mutta nuo juorut saivat hiipimään hänen mieleensä sellaisen naurettavan ajatuksen, että ehkäpä Christophe sittenkin tunsi häntä kohtaan jotakin hellempää; ja vaikkei hän millään ehdolla ilmaissut sitä luuloaan Christophelle, piti hän tarpeellisena kuitenkin puoltaa itseään sellaiselta, ei varmoilla vihjauksilla, vaan kaikenlaisilla kömpelöillä tempuilla, joita Christophe ei ensin ymmärtänyt ja joista hän joutui, kun hän ne viimein ymmärsi, aivan suunniltaan. Ei tiennyt, nauraako vai itkeä, niin typerää tällainen oli! Hänkö rakastunut tuohon pikku porvarittareen, kilttiin, mutta rumaan ja keskolaiseen!… Ja että Lili Reinhart luuli sellaista!… Ja vielä sekin ilkeä, ettei hän voinut puolustaa itseään, sanoa hänelle, hänen miehelleen:

— Mitä joutavia! Olkaa rauhassa! Täältä ei tule vaaraa!…

Mutta ei, hän ei voinut solvata sillä tavoin noita hyviä ihmisiä. Ja sitäpaitsi Christophe harkitsi mielessään, että jos Lili Reinhart varjeli itseään muka hänen rakkaudeltaan, johtui se varmaan siitä, että hän alkoi itse häntä salaisesti rakastaa: nuo nimettömät kirjeet olivat saaneet aikaan sen kauniin tuloksen, että olivat työntäneet hänen päähänsä moisia romanttisia typeryyksiä.

Asema oli tullut samalla niin kiusalliseksi ja järjettömäksi, että sitä oli mahdoton enää jatkaa. Lili Reinhart, jolla ei sanakerskailusta huolimatta ollut luonteen voimaa, menettikin lopulta pikkukaupungin kytevän vihamielisyyden ympäröimänä kaiken malttinsa. Reinhartit keksivät noloja tekosyitä, ettei heidän olisi enää tarvinnut Christophea tavata:

"Rouva Reinhart oli hiukan sairas… Reinhartilla oli työtä… He olivat lähteneet muutamaksi päiväksi matkoille…"

Kömpelöitä valheita, jotka sattuma pian iloksensa paljasti.

Christophe oli vilpittömämpi, hän sanoi:

— Erotkaamme, ystävä-raukat. Meillä ei ole tähän voimaa.

Reinhartit itkivät. — Mutta heistä tuntui helpoitukselta, kun se seurustelu loppui.

Kaupunki saattoi nyt tosiaan riemuita. Christophe oli viimeinkin aivan yksin. Häneltä oli ryöstetty kaikki, viimeinenkin ilma, jota hän voi hengittää: — lähimmäisten rakkaus, jota vailla, olipa se vaikka pienikin, yksikään ihminen ei jaksa elää.

III

VAPAUTUS

Hänellä ei ollut enää ketään. Kaikki hänen ystävänsä olivat kadonneet. Ja rakas Gottfried, joka oli auttanut häntä vaikeina hetkinä ja jota hän olisi nyt niin kipeästi tarvinnut, oli poistunut kuukausia sitten, tällä kertaa ainaiseksi. Eräänä iltana edellisenä kesänä oli suurella käsialalla kirjoitettu kirje, jossa oli erään kaukaisen kylän postileima, ilmoittanut Louisalle, että hänen veljensä oli kuollut, tuollaisella tavallisella kuljeskelumatkallaan, joita pikku kaupustelija yhä edelleen teki, heikosta terveydestään välittämättä. Hänet oli haudattu sinne kylän kirkkotarhaan. Viimeinen miehekäs ja kirkas ystävyys, joka olisi saattanut Christophea tukea, oli vaipunut pohjattomaan syvyyteen. Christophe jäi yksin jo vanhenevan äitinsä kanssa, joka oli välinpitämätön hänen aatteilleen, — joka saattoi häntä ainoastaan rakastaa, eikä häntä ymmärtänyt. Hänen ympärillään oli ääretön saksalainen alanko, tuima valtameri. Koettaessaan päästä siitä ylös, upposi hän joka ponnistuksella uudestaan. Vihamielinen kaupunki katseli hänen hukkumistaan…

Ja kun hän siinä ponnisteli, välkähti hänelle yhtäkkiä keskellä tätä yötä mieleen Hasslerin muisto, tuon suuren säveltäjän, jota hän oli lapsena niin rakastanut ja jonka kunnia nyt säteili yli koko Saksanmaan. Hän muisti Hasslerin antaneen hänelle erään lupauksen ennen muinoin. Ja Christophe takertui nyt heti epätoivonsa koko voimalla tähän oljenkorteen. Hassler voi hänet pelastaa! Hasslerin täytyi hänet pelastaa! Mitä Christophe häneltä pyysi? Ei apua, ei rahaa, ei minkäänlaista aineellista tukea. Ei mitään muuta kuin että Hassler häntä ymmärtäisi. Hassler oli ollut vainottu niinkuin hänkin. Hassler oli vapaa mies. Hän ymmärtäisi vapaata miestä, jota saksalainen keskimittaisuus katkeraa kaunaa kantaen ahdisteli, koettaen hänet murskata. Hasslerilla ja hänellä oli yhteinen taistelu.

Heti, kun hänelle tuli tämä aatos mieleen, pani hän sen toimeen. Hän ilmoitti äidilleen lähtevänsä matkoille viikon ajaksi: ja jo samana iltana hän lähti junalla siihen suureen Pohjois-Saksan kaupunkiin, jossa Hassler oli Kapellmeisterin toimessa. Hän ei jaksanut odottaa enää. Se oli hänen viimeinen ponnistuksensa saadakseen ilmaa keuhkoihinsa.

Hassler oli kuuluisa. Hänen vihollisensa eivät tosin olleet lauhtuneet; mutta hänen ystävänsä huusivat, että hän oli nykyajan, menneisyyden ja tulevaisuuden suurin säveltäjä. Häntä ympäröivät yhtä suuresti järjettömiin menevät puoluelaiset kuin häpäisevät kieltäjät. Kun hän ei ollut kovin karaistu luonne, olivat ensinmainitut hänet katkeroittaneet ja toiset tehneet veltoksi. Hän ponnisti tarmonsa tehdäkseen kaikkea sellaista, joka ei ollut mieleistä hänen moittijoilleen, sellaista, joka sai heidät kirkumaan kiukusta; hän oli kuin kolttosiin villiytynyt poika. Nuo kolttoset olivat usein mitä vastenmielisintä laatua: hän ei ainoastaan käyttänyt suuria lahjojaan eriskummaisiin musikaalisiin päähänpistoihin, jotka nostivat hiukset pystyyn säveltaiteen ylimmäisten pappien päässä, vaan hän ilmaisi erikoista uppiniskaista mieltymystä narrimaisiin sävellettäviin teksteihin, omituisiin aiheisiin, usein myöskin kaksimielisiin ja rivonsekaisiin kohtauksiin, sanalla sanoen: kaikkeen sellaiseen, joka vain suinkin voi loukata tavanomaista tervettä järkeä ja säädyllisyyttä. Hän oli tyytyväinen, kun porvaristo ulvoi vimmasta; eikä porvaristo unohtanutkaan sitä tehdä. Yksinpä keisarikin, joka, niinkuin jokainen tietää, sekautui taideasioihin häikäilemättömän omahyväisesti, kuten nousukkaiden ja ruhtinaiden tapa on, piti Hasslerin mainetta julkisena skandaalina, eikä jättänyt mitään tilaisuutta ilmaisematta halveksivaa välinpitämättömyyttä hänen julkeita töitään kohtaan. Hassler raivostui ja hurmaantui näin ylhäisestä vastarinnasta, josta Saksan taiteen edistyneimmille puolueille oli muuten tullut melkeinpä pyhä esimerkki; ja hän jatkoi kahta uhemmin temmellystään. Ja aina, kun hän oli tehnyt uuden tyhmyyden, huusivat hänen ystävänsä haltioissaan, että hän oli nero.

Hasslerin nurkkakunnan muodostivat etupäässä dekadenttiset kirjailijat, maalarit ja arvostelijat, joiden ansio oli tosin kieltämättä se, että he edustivat taantumusta vastustavaa kapinapuoluetta — taantumusta joka aina uhkaa Pohjois-Saksassa; — he olivat ahtaan hengellisyyden ja valtiomoraalin vastustajia; mutta heidän vapautensa oli ärtynyt naurettavuuteen asti taistelussa, ja sitä he eivät itse huomanneet; sillä joskin monilla heistä oli jonkinverran jäyhää kykyä, niin älyllisyyttä heillä oli vähän, ja vielä vähemmän makua. He eivät pystyneet enää pääsemään siitä keinotekoisesta ilmapiiristä, jonka he olivat ympärilleen luoneet; ja, niinkuin kaikki kamaritaidetta harrastelevat nurkkaryhmät, he olivat lopulta menettäneet kokonaan todellisen elämäntajunnan. He säätelivät lakeja itselleen ja sille ehkä pariinsataan nousevalle tyhmyrijoukolle, joka luki heidän aikakauslehtiään ja hyväksyi suu auki kaiken, mitä he suvaitsivat itsevaltiaasti julistaa. Heidän jumaloimisensa oli Hasslerille kohtalokas, sillä se teki hänet itselleen liian myöntyväiseksi. Hän hyväksyi tutkimatta kaikki musikaaliset aatteet, mitkä hänen päähänsä vain pälkähtivät; ja hän oli lujasti vakuutettu, että joskin hän saattoi kirjoittaa huonompaa kuin olisi voinut, niin oli se kuitenkin parempaa kuin kaikkein muiden säveltäjien työ. Vaikka tämä ajatus olikin, pahaksi onneksi, useimmissa tapauksissa sangen totta, ei siitä seurannut, että se olisi ollut varsin terve ja omansa synnyttämään suuria taideteoksia. Hasslerissa piili pohjalla ehdoton halveksiminen ystäviään ja vihamiehiään kohtaan; ja tämä katkera ja koirankurinen halveksiminen ulottui häneen itseensäkin ja koko elämään. Ja hän piintyi sitä syvemmälle irooniseen skeptillisyyteensä, kun hän ennen muinoin oli uskonut moniin yksinkertaisiin ja jaloihin aatteisiin. Kun hänellä ei ollut voimaa puolustautua oman ikänsä hiljaista kulutusta vastaan eikä ulkokultaisuutta vakuuttaa itselleen uskovansa mitään sellaista, jota hän ei enää uskonut, niin hän vimmastui ruoskimaan entisiä muistojaan. Hänen luonteensa oli etelä-saksalainen, veltto, pehmyt, huonosti sopiva vastustamaan liikaa onnea tai onnettomuutta, kuumaa tai kylmää, luonne, joka tarvitsee tasapainonsa säilyttämiseksi parahultaista lämpömäärää. Hän oli antanut itsensä luisua vähitellen ja huomaamatta nauttimaan laiskasti elämästä: hän rakasti herkkuja, voimakkaita juomia, joutilasta makailua ja pehmeitä ajatuksia. Koko hänen taiteessaan näkyivät siitä merkit, vaikka hän olikin tarpeeksi lahjakas, että hänen neronsa säkeniä sinkoili joskus vieläkin keskeltä hänen höltynyttä ja muotimakua noudattamaan heittäytynyttä musiikkiaan. Kukaan ei tuntenut tätä hänen alennustilaansa paremmin kuin hän itse. Oikeastaan hän oli ainoa, joka sen tunsi, — muutamina harvoina hetkinä, joita hän tietystikin koetti karttaa. Silloin hän oli ihmisvihollinen, hillittömästi pahantuulensa vallassa, piintynyt itsekkäisiin hommiinsa, pitämään huolta terveydestään, — ja välinpitämätön kaikkeen sellaiseen nähden, mikä muinoin oli kiihdyttänyt hänen innostustaan tai vihaansa.

Sellainen oli mies, jonka luokse Christophe tuli etsimään itselleen tukea. Minkälaisella ilolla ja kuinka kaunein toivein hän eräänä kylmänä ja sateisena aamuna saapuikaan mainittuun kaupunkiin, jossa tuo hänen mielestään taiteen vapaata henkeä vertauskuvallisesti edustava olento asui! Hän odotti häneltä sitä ystävyyden ja rohkaisun sanaa, jota hän kaipasi voidakseen jatkaa kaikille oikeille taiteilijoille välttämättä tulevaa epäkiitollista taistelua maailmaa vastaan, taistelua viimeiseen hengenvetoonsa saakka, riisumatta aseitaan ainoaksikaan hetkeksi: sillä kuten Schiller sanoo, " ainoa suhde yleisöön, jota ei koskaan kadu, — on sota ".

Christophe oli niin innoissaan, että hän tuskin ennätti jättää matkalaukkunsa ensimäiseen hotelliin mikä eteen sattui, lähellä asemaa; sitten hän juoksi teatteriin tiedustelemaan Hasslerin osoitetta. Hassler asui melkoisen kaukana keskustasta, eräässä esikaupungissa. Christophe lähti sinne raitiovaunulla, purren matkalla halukkaasti pientä leipäkimpaletta. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää, kun hän läheni päämaaliaan. Se kortteli, josta Hassler oli valinnut itselleen asumuksen, oli melkein kokonaan rakennettu tuohon omituiseen uuteen rakennustyyliin, jossa nuori Saksa peittelee oppinutta barbaarisuuttaan ja koettaa kovilla ponnistuksilla todistaa olevansa nero. Keskellä tavallista ja arkista kaupunkia, sen suoria ja persoonallista luonnetta puuttuvia katuja, ilmestyi yhtäkkiä egyptiläisiä hautakammioita, norjalaisia tunturimajoja, luostareita, linnoituksia, yleisen maailmannäyttelyn paviljonkeja, möhömahaisia taloja, umpikujia, maan sisään kaivautuvia hautoja, kuolleita päätyjä, joissa oli yksi ainoa eloton ja suunnattoman suuri silmä, vankilan rautaristikoita, louhittuja kiviportteja, rautavanteita, kultaisia salakirjoituksia häkeillä varustetuissa ikkunoissa, hirviöitä kita ammollaan sisäänkäytäväin ovien päällä, fajanssineliöitä iskostettuina sinne tänne, kaikkialle, sellaisiin paikkoihin, joissa niitä ei juuri odottanut näkevänsä; räikeänvärisiä mosaiikkeja, jotka esittivät Aatamia ja Eevaa, ja kattoja, jotka olivat peitetyt väriltään yhteensointumattomilla tiileillä; kalliolinnanmuotoisia taloja, viimeisessä kerroksessa sakarat kuin keskiaikaisten palatsien muureissa, muodottomien eläinten kuvioita päädyissä; yhdellä puolella ei ikkunoita ollenkaan, sitten yhtäkkiä toisella sivulla ammottavia läpiä, nelikulmaisia, suunnikkaan muotoisia, kolmiomaisia tai ikäänkuin viillettyjä haavoja; suuret alat tyhjää muuripintaa, josta puhkesi yhtäkkiä jykevä ja yhdellä ainoalla ikkunalla varustettu parveke, — sellainen parveke, jota Niebelungenin kariatiidit pönkittivät alta ja josta työntyi ulos parrakkaiden ja kaljupäiden vanhusten mykeviä päitä, kivisen kaiteen läpi tirkistellen, Böcklinin ihmis-kalojen naamoja. Erään tällaisen vankilan, — faaraoiden kuosiin rakennetun, yksikerroksisen matalan talon päätyyn, talon, jonka ovella seisoi kaksi valtavaa alastonta jättiläisen hahmoa, — oli arkkitehti piirtänyt:

"Taideniekka sun kaikkeutes näytä, se, jot' ei ollut ja vasta ei tullut."

"Seine Welt Zeige der Künstler, die niemals war noch jemals sein wird."

Christophe oli niin täydellisesti rajoittunut ajattelemaan vain Hassleria, että hän katseli kaikkea tätä typertynein silmin eikä koettanutkaan sitä ymmärtää. Hän löysi tuon etsimänsä talon, joka oli kaikkein yksinkertaisimpia, — karolinkilaista tyyliä. Sisällä oli pöyhkeää ja halpahintaista loistoa; sisäportaissa liiaksi kuumennetun lämpöjohdon raskas ilma; vielä näki hän siellä ahtaan hissin, mutta sitä hän ei käyttänyt hyväkseen, koska hän tahtoi saada vielä aikaa valmistautuakseen menemään sisään. Niin kiipesi hän lyhyin askelin neljänteen kerrokseen, vapisevin jaloin ja liikutuksesta värisevin sydämin. Näinä lyhyinä hetkinä tuli hänen mieleensä, aivan kuin eilinen tapaus, hänen muinainen kohtauksensa Hasslerin kanssa, hänen oma lapsellinen innostuksensa ja isoisä.

Kello oli lähes yksitoista, kun hän soitti Hasslerin ovella. Hänet otti vastaan viekkaan veikeä kamarineiti, jonkinlainen serva padrona, joka katseli häntä hävyttömästi, ja alkoi selittää, että "herra ei voi ottaa vastaan, sillä herra on väsynyt". Sitten huvitti häntä kuitenkin varmaan se vaatimaton pettymys, jonka hän näki Christophen kasvoilla, sillä kun hän oli kursailematta lakannut tutkimasta kiireestä kantaan Christophea, lauhtui hän yhtäkkiä, antoi Christophen astua Hasslerin työhuoneeseen ja sanoi koettavansa saada herran ottamaan hänet vastaan. Kaupan päälle heitti hän Christophelle sukkelan silmäyksen ja sulki oven.

Seinillä oli joitakuita impressionistisia tauluja ja lemmenseikkailuja käsitteleviä kaiverruksia, ranskalaista työtä kahdeksanneltatoista vuosisadalta: sillä Hassler oli tuntevinaan hyvin kaikkia taiteita; ja hänen makunsa sulatti vaivatta yhteen Manet'n ja Watteaun, ohjeiden nojalla, jotka hän oli saanut nurkkakunnaltaan. Sama tyyli ilmeni kalustossakin; varsin kaunista Ludvig XIV:n aikuista kirjoituspöytää ympäröivät "uustyyliset" nojatuolit ja itämainen divaani, jolle oli kasattu kokonainen vuori pieluksia. Ovet olivat koristetut kuvastimilla; ja hyllyillä oli lukemattomia japanilaisia pikkukoruja, samoin kuin uunin reunallakin, jossa komeili Hasslerin rintakuva. Eräänlaisella jakkaralla maljakossa oli levällään valtava määrä laulajatarten, ihailijatarten ja ystävien valokuvia, niissä omistuksina älykkäitä sukkeluuksia ja haltioituneita huudahduksia. Kirjoituspöydällä vallitsi suunnaton epäjärjestys; piano oli auki; tupakantuhkaa näkyi hyllyillä, ja puoleksi poltettujen sikarien pätkiä kaikkialla.

Christophe kuuli viereisestä huoneesta ikävystyneen ja toruskelevan äänen; siihen vastasi pikku kamarineiti komentelevin ja tiukoin sanoin. Huomattavastikaan ei Hassler ollut kovin halukas näyttäytymään. Ja oli selvää, että neiti oli lujasti päättänyt saada hänet näyttäytymään; eikä hän kursaillut vastata Hasslerille niin tutunomaisesti kuin suinkin lienee mahdollista: hänen kimeä äänensä tunkeusi läpi seinienkin. Christophea oikein nolostutti kuulla eräitä huomautuksia, joita tuo nainen teki herralleen. Mutta Hassler ei niitä pannut pahakseen. Päinvastoin: tuntui kuin olisivat ne hävyttömyydet häntä huvittaneet; ja yhä edelleen motkotellen hän ärsytteli pilalla ja koiruuksissaan tyttöä. Viimein kuuli Christophe, että jokin ovi aukeni ja että Hassler lähestyi, jörön pisteliäästi yhä leikkiä laskien ja laahustellen hitaasti jalkojaan.

Hassler astui sisään. Christophen sydäntä kouristi. Hän tunsi Hasslerin. Olisipa Jumala suonut, ettei hän olisi häntä tuntenut! Se oli Hassler, eikä se ollut hän. Hänellä oli kuin ennenkin korkea otsa, jossa ei ollut ainoaakaan vakoa, ja kasvot, joissa ei näkynyt yhtään ryppyä enempää kuin lapsella; mutta hän oli kalju, hänen hipiänsä ikäänkuin näljäinen, ihonväri keltainen, koko muoto untelo, alahuuli hiukan riippuva, suu ikävystynyt ja tyly. Hän kulki selkä kumarassa, työntäen käsiään pikku takkinsa taskuihin, takin, jonka rintapielet olivat levällään, kiskoen huolimattomasti kenkiä jaloissaan; paita pullotti vatsan kohdalta koholla housuista, joiden nappeja hän ei edes ollut viitsinyt pistää kaikkia kiinni. Hän katseli Christophea unisin silmin; eivätkä ne silmät kirkastuneet sittenkään, kun nuorukainen oli sammaltanut nimensä. Hän kumarsi automaattisesti, virkkamatta sanaakaan, viittasi vain päällään Christophelle tuolia ja hervahti itse huokaisten divaanille, kasaten sen pielukset korkealle ympärilleen. Christophe toisti:

— Minulla on jo ollut kunnia… Te olette hyvyydessänne… Minä olen Christophe Krafft…

Hassler oli vaipunut divaanin kuoppaan, istui pitkät jalat nilkoista ristissä, ja laihat kädet oikealla polvella, jonka hän oli kohottanut aivan leukaansa asti, ja vastasi:

— En tunne.

Christophe koetti ahdistus kurkussa muistuttaa hänelle heidän muinaista kohtaustaan. Hänelle olisi ollut vaikeaa jo jossakin toisenlaisessakin tilaisuudessa puhua omista sisäisistä muistoistaan; tässä kävi se suorastaan kidutukseksi: hän sotkeutui lauseissaan, ei löytänyt sanoja ja puhui järjettömyyksiä, jotka nostivat punan hänen poskilleen. Hassler antoi hänen solkata, katsellen häntä yhä samein ja välinpitämättömin silmin. Kun Christophe oli päässyt juttunsa loppuun, heilutteli Hassler tuokion polveaan ja oli vaiti niinkuin olisi odottanut Christophen yhä jatkavan. Sitten hän sanoi:

— Niin… Sillä tavoin sitä vanhetaan…

Sitten hän haukotteli ja jatkoi:

— … Pyydän anteeksi… Ei nukuttua… Illallisella teatterissa, viime yönä… Ja hän haukotteli uudestaan.

Christophe toivoi, että Hassler edes vihjailisi niihin asioihin, mitä hän nyt oli hänelle kertonut, mutta Hassleria ei koko tuo juttu viehättänyt laisinkaan, hän ei siitä puhunut; eikä hän tehnyt Christophelle mitään kysymyksiä hänen elämästään. Kun hän oli lopettanut haukottelunsa, virkkoi hän:

— Oletteko ollut kauan Berlinissä?

— Minä tulin tänä aamuna, vastasi Christophe.

— Ahaa, äännähti Hassler, enempää kummastelematta. Mikä hotelli?

Ja näyttämättä odottavankaan vastausta hän nousi laiskasti koholleen, sai käsiinsä sähkönapin ja soitti.

— Suokaa anteeksi, sanoi hän.

Tuo hävyttömän näköinen pikku kamarineitsyt ilmestyi ovelle.

— Kitty, sanoi Hassler, eikö sinulla ole pienintäkään aikomusta tuoda minulle aamiaista tänään?

— Ette suinkaan tahtone, vastasi tyttö, että minä tuon teille ruuan tänne silloin, kun teillä on täällä vieras?

— Miksikä ei? — virkkoi Hassler, iskien kujeilevasti Christophelle silmää. — Hän ruokkii sieluani; minä ravitsen ruumistani.

— Häpeäisitte näytellä hänelle syömistänne kuin mikäkin menaserian elukka!

Hassler ei suinkaan suuttunut, vaan nauroi ja korjasi:

— Kuin menaashin elukka…

— Tuohan vain, jatkoi hän sitten; nielen häpeän muun joukossa.

Tyttö poistui, kohauttaen olkapäitään.

Kun Christophe näki, ettei Hassler edelleenkään koettanut tiedustella, mitä hän täällä teki, yritti hän johtaa juttua jälleen tarvittavalle uralle. Hän puhui, kuinka vaikeaa maaseutuoloissa oli elää, ihmisten matalasta tasosta, heidän henkisestä ahtaudestaan, omasta yksinäisyydestään. Hän koetti herättää Hasslerissa mielenkiintoa apeaan moraaliseen tilaansa. Mutta Hassler loikoi vain divaaninsa pohjassa, pää pieluksella takakenossa, silmät puoli ummessa, ja antoi hänen puhua, ikäänkuin ei olisi häntä kuunnellutkaan; tai sitten hän kohotti hieman luomiaan ja sinkautti maaseutukaupunkilaisista jonkin kylmän ja iroonisen sanan, huvittavan hävyttömyyden, niin välinpitämättömällä tavalla, että Christophen yritys päästä läheisemmin juttelemaan, auttamattomasti meni myttyyn. Kitty oli tullut takaisin tuoden aamutarjottimen: kahvia, voita, liikkiötä y.m. Hän sijoitti sen ärtyisesti kirjoituspöydälle, keskelle paperien sekamelskaa. Christophe odotti, kunnes neiti oli mennyt ulos, ja jatkoi sitten tuota tuskallista tarinaansa, jota hänen oli niin vaikea saada sujumaan.

Hassler oli vetänyt tarjottimen eteensä; kaatoi itselleen kahvia ja työnsi siihen huuliaan; sitten keskeytti hän tuttavallisesti ja suopeasti ja samalla hiukan yli olkainsa Christophen tarinan tarjoamalla:

— Kuppi lämmintä?

Christophe ei huolinut. Hän koetti taas löytää äskeisen puheensa langan; mutta hän joutui yhä enemmän ymmälle eikä tiennyt, mitä enää sanoi. Hän tuli aivan hajamieliseksi, kun näki Hasslerin tuossa, liina kaulassa kuin lapsi, ahmivan sisäänsä rasvaisia torttuja ja sianlihaviipaleita, käyden niihin kiinni sormillaan. Christophen onnistui kuitenkin kertoa, että hän sävelsi, että hän oli saanut esitetyksi uvertyyrin Hebbelin Judithiin. Hassler kuunteli hajamielisesti.

— Was? (Minkä?) kysyi hän.

Christophe toisti kappaleensa nimen.

— Ach! so, so! (Aha, hyvä, hyvä!), virkkoi Hassler, työntäen sormensa ja korppunsa kahvikuppiin.

Ei muuta.

Christophelta meni jo rohkeus, hän oli jo nousta ylös ja lähteä pois; mutta hän ajatteli pitkää ja turhaan tehtyä matkaansa; ja kooten kaiken rohkeutensa hän ehdotti nyt Hasslerille änkytellen, että hän saisi soittaa hänelle joitakuita kappaleitaan. Ensimäiset sanat kuullessaan Hassler keskeytti.

— Ei ei, enhän minä ymmärrä sellaista hölynpölyä, — sanoi hän ilkkuvan ivallisesti ja hieman häikäilemättä. — Ja sitäpaitsi ei minulla ole aikaa.

Christophelle tulivat vedet silmiin. Mutta hän oli nyt päättänyt kerrankin, ettei hän lähtisi täältä ennenkuin olisi saanut kuulla Hasslerin mielipiteen töistään. Hän sanoi siis puoleksi nolona ja puoleksi vihoissaan:

— Pyydän teiltä anteeksi; te olette kerran luvannut minua kuulla; minä olen tullut tänne Saksan sydämestä pelkästään sitä varten: teidän on kuultava.

Hassler, joka ei ollut tottunut moiseen ryhtiin, katseli tuota kömpelöä nuorukaista, joka seisoi siinä vihoissaan ja punastuneena ja melkeinpä itku suulla: se oli hänestä huvittavaa; hän kohautti kyllästyneesti olkapäitään, osoitti hänelle sormellaan pianoa, ja virkkoi hullunkurisen alistuvaisena:

— No… antaa siis tulla!…

Sitten hän vääntäytyi divaanille aivan kuin aikoen torkahtaa, pöyhötteli pieluksia nyrkin iskuilla, asetti ne itseään venytellen käsivarsiensa alle, sulki puolittain silmänsä, aukaisi ne tuokioksi nähdäkseen, minkälaisen määrän nuottikääröjä Christophe oli vetänyt taskustaan, päästi pienen huokauksen ja varustausi ikävissään kuuntelemaan.

Christophe alkoi nöyryytettynä ja muserretuin mielin soittaa. Hassler avasi piankin sekä silmänsä että korvansa; sen sai aikaan ammatti-mielenkiinto, tuollainen harrastus, joka kyvykkäässä taiteilijassa aina herää, kun hänet vasten tahtoaankin tempaa jokin kaunis mukaansa. Ensin hän ei virkkanut mitään, loikoi vain liikkumatta; mutta sameus hänen silmistään väheni, ja hänen jöröt huulensa liikahtelivat. Sitten hän virkosi täydellisesti ja murahteli hämmästyksestä ja hyväksyvästi. Ne olivat pelkkiä sanattomia huudahduksia; mutta sävystä saattoi hänen ajatuksensa ehdottomasti arvata; ja se tuntui Christophesta kuvaamattoman hyvältä. Hassler ei enää muistanut soittamattomien tai jo soitettujen kappaleiden määrää. Kun Christophe oli lopettanut kappaleen, sanoi Hassler:

— Entä sitten, sitten!…

Hän alkoi jo puhua kuin ihminen.

— Hyvä, tuo on hyvä!… (huudahti hän.) Famoosia!… Hirveän famoosia! ( Schrecklich famos! )… Mutta, mitä hiittä! (murisi hän ällistyneenä), mitä tuo on?

Hän oli noussut istumaan divaanille, kurotti päätään eteenpäin, asetti kouransa kuulotorveksi korvalleen, puhui itsekseen, nauroi ihastuksesta, ja muutamissa omituisen harvinaisissa harmoniakohdissa pisti hiukan kieltään ulos suustaan, aivan kuin nuolaisten huuliaan. Jollakin odottamattomalla modulatsioonilla oli häneen sellainen vaikutus, että hän kavahti yhtäkkiä ylös, huudahti ja tuli istumaan pianon ääreen, Christophien viereen. Hän ei näyttänyt huomaavankaan, että Christophe oli siinä. Hän välitti ainoastaan musiikista. Ja kun kappale loppui, otti hän vihkon, luki avoinna olevat sivut, luki sitten seuraavatkin, äännähdellen yhä itsekseen ihastuksesta ja hämmästyksestä, aivan kuin olisi ollut yksinään huoneessa:

— Mitä hemmettiä!… intousi hän. Mistä tuo kollo on tämän keksinyt?…

Hän sysäsi Christophen olkapäästä syrjään ja soitti itse muutamia kohtia. Hänellä oli ihanat pianonsoittajan sormet, sangen pehmeät, hyväilevät ja keveät. Christophe huomasi hänen kapeat, hyvin hoidetut, melkein sairaalloisen aristokraatiset kätensä, jotka sopivat niin huonosti hänen muuhun olemukseensa. Hassler pysähtyi eräihin akordeihin, soitti ne uudestaan, räpytellen silmiään ja laksauttaen kieltään; hän hyräili niitä huultensa päillä, matkien eri soittimien ääntä, ja hän sekoitteli yhä soittoon omia huudahduksiaan, joissa ilmeni samalla sekä mielihyvää että harmia: hän ei voinut vastustaa itsessään jonkinlaista ärtymistä, ikäänkuin kateutta; ja kuitenkin hän nautti ahnaasti.

Vaikka Hassler puhuikin itsepintaisesti edelleen ainoastaan itselleen, ikäänkuin Christophea ei olisi ollut olemassakaan, ei Christophe, joka oli tullut mielihyvästä punaiseksi, voinut olla ottamatta omaan tiliinsä noita Hasslerin huudahduksia; ja nyt hän siis selitti, mitä hän oli tarkoittanut siinä tai siinä kappaleessa. Hassler ei näyttänyt ensin huomaavankaan, mitä nuorukainen sanoi, vaan puhui yhä edelleen ääneen ainoastaan omia mietteitään; sitten iskivät eräät Christophen sanat häneen niin, että hän vaikeni, ja istui yhä nuottivihkoa katsellen ja kuunteli Christophea vihkoa selaillen, vaikkei ollut muka häntä kuuntelevinaan. Christophe vilkastui puolestaan yhä enemmän. Ja viimein avasi hän kokonaan sydämensä: hän puhui naiivin kiihtyneenä kaikista suunnitelmistaan ja koko elämästään.

Hassler oli vaiti, hän oli joutunut jälleen tavalliseen irooniseen mielialaansa. Hän oli antanut Christophen ottaa vihkon pois käsistään; nojaten kyynärpäätään pianonreunaan ja otsaansa käteensä katseli hän nyt Christophea, joka selitteli nuorekkaan innostuneena ja liikutettuna teostaan. Ja hän hymyili katkerasti, kun muisti omia esikoisiaan, senaikaisia unelmiaan, ja ajatteli Christophea ja hänen toiveitaan ja niitä pettymyksiä, jotka varmasti odottivat häntä.

Christophe puhui maahan katsellen ja peljäten, ettei enää tietäisi, mitä puhuikaan. Hasslerin äänettömyys lamasi hänen mieltään. Hän tunsi, että Hassler tarkasteli häntä, että hän seurasi hänen jokaista sanaansa; hänestä näytti siltä kuin hän, olisi jo saanut murretuksi jään, joka heitä erotti, ja hänen sydämensä säteili iloa. Kun hän sitten lopetti, nosti hän arasti ja luottavasti päätänsä ja katsoi Hassleriin. Silloin koko hänen äskeinen ilonsa hyytyi yhtäkkiä, aivan kuin liian varhain puhjenneet silmut; niin vaikuttivat häneen Hasslerin tylyt ja ilveilevät silmät, jotka tarkastelivat häntä, ilman mitään hyvyyttä. Christophe vaikeni.

Jäätävän hiljaisuuden jälkeen Hassler puhui, kuivalla äänellä. Hän oli nyt jälleen muuttunut: hän näytteli muka tarpeellista ankaruutta nuorta miestä kohtaan; hän muokkasi julmasti hänen aikeitaan, hänen menestyksentoiveitaan, aivan kuin sisäisimmillä hetkillään tahtoessaan suomia itseään. Hän hävitti itsepintaisen kylmästi Christophen uskoa elämään, hänen uskoaan taiteeseen, hänen uskoaan omaan voimaansa. Hän esitti esimerkkinä oman itsensä, katkerasti, puhuen pilkallisesti nykyisistä teoksistaan.

— Sellaista tunkkaa! sanoi hän. Sellainen se niihin sikoihin menee! Luuletteko, että maailmassa on kymmentä ihmistä, jotka rakastavat musiikkia, tai onko siinä niitä yhtä ainoaa?

— Olen minä! sanoi Christophe välittömästi. Hassler katsahti häneen, kohautti olkapäitään ja vastasi kyllästyneellä äänellä:

— Olette kuin muutkin. Sellainen kuin toisetkin. Koetatte onnistua, saada huvinne, niinkuin muutkin… Ja te olette oikeassa…

Christophe yritti inttää vastaan; mutta Hassler vei häneltä sanat suusta, otti taas hänen vihkonsa ja alkoi tiukasti tuomita samoja töitä, joita hän oli äsken kiittänyt. Hän ei ainoastaan haavoittavan tylysti korostanut todellisia laiminlyöntejä, kirjoitusvirheitä, pikku vikoja maku- ja ilmaisuseikoissa, joita nuorelta mieheltä oli sattunut tulemaan; vaan hän arvosteli häntä niin kohtuuttomasti kuin kaikkein ahtain ja takapajulle jäänein niistä musiikkimiehistä, joiden tähden hän itse, Hassler, oli saanut koko ikänsä kärsiä. Hän kysyi, mitähän järkeä nyt tuossakin oli. Hän ei enää arvostellutkaan, hän suorastaan kielsi: tuntui kuin hän olisi koettanut vihamielisesti hävittää koko sen vaikutuksen, minkä Christophen työt olivat äsken tehneet häneen vasten hänen tahtoaankin.

Christophe oli aivan lamaantunut eikä koettanut vastata. Mitä virkkaa tuollaisiin mahdottomuuksiin? Ne olivat sellaisia, että hän häpesi niitä kuulla tuon kunnioittamansa ja rakastamansa miehen suusta. Eikä Hassler kuunnellutkaan häntä. Hän istui vain siinä nojallansa, suljettu nuottivihko kädessä, ilmeettömin silmin, katkerin huulin. Lopuksi hän sanoi, niinkuin olisi taas unohtanut Christophen läsnäolon:

— Ah, pahin surkeus on se, ettei ole ainoaakaan, joka kykenisi meitä ymmärtämään.

Christophe tunsi heltyvänsä sydänjuuriin saakka; hän kääntyi yhtäkkiä, laski kätensä Hasslerin kädelle ja toisti rakkautta uhkuvin sydämin:

— Olen minä!

Mutta Hasslerin käsi ei liikahtanut; ja jos jotain hänen sydämessään vavahtikin, lyhyen tuokion vain, kun hän kuuli tuon nuorekkaan äänen, niin pienintäkään valoa ei syttynyt hänen sammuneihin silmiinsä, jotka nyt katselivat Christopheen. Elämänviha ja itsekkyys pääsivät taas voitolle. Hän liikautti yläruumistaan, kumarsi juhlallisesti ja samalla koomillisesti.

— Kiitän nöyrimmästi, sanoi hän.

Hän ajatteli:

— Sellaisten ymmärtämisille minä annan palttua! Luuletko sinä, että minä sinun tähtesi olen hukannut elämäni?

Hassler nousi, heitti nuottivihkon pianon kannelle ja meni jälleen äskeiselle paikalleen divaanille, pitkin ja huojahtelevin jaloin. Christophe, joka oli nopeasti ymmärtänyt hänen ajatuksensa ja tuntenut sen solvaavan merkityksen, yritti vastata ylpeänä, ettei ole tarviskaan, että kaikki ihmistä ymmärtävät: eräät henget ovat yksinään enemmän arvoisia kuin koko kansa; ne ajattelevat häntä varten; ja sitä, mitä he ovat ajatelleet, täytyy hänenkin ajatella. — Mutta Hassler ei kuunnellut enää. Hän oli vaipunut taas apaattiseen tilaansa, hänessä nukkuvan elämän väsymykseen. Christophe oli liian terve ymmärtääkseen tällaista muutosta, mutta tunsi nyt hämärästi, että kaikki oli menetetty; ja kuitenkaan hän ei voinut sellaiseen alistua, koska oli jo melkein luullut voittavansa. Hän teki siis epätoivoisesti kaikkensa saadakseen Hasslerin mielenkiinnon heräämään; hän otti nuottivihkonsa ja koetti selittää niiden epäsäännöllisyyksien syitä, joista Hassler äsken oli huomauttanut. Hassler lojui pehmeässä sohvassa ja pysyi jörösti vaiti; hän ei myöntänyt eikä vastustanut mitään: hän odotti vain, että tämä loppuisi.

Christophe näki, ettei hän täällä voisi mitään. Keskellä lausetta hän siis vaikeni. Hän kiersi kokoon vihkonsa ja nousi ylös. Hassler nousi samoin. Christophe pyysi häpeissään ja nöyryytettynä anteeksi. Hassler kumarsi keveästi, samalla ylhäisen hienosti ja ikävystyneestä ja ojensi hänelle kätensä, kylmästi ja kohteliaasti. Sitten saattoi hän Christophen eteisen ovelle, pidättämättä häntä enää sanallakaan tai kutsumatta häntä tulemaan takaisin.

Christophe oli jälleen kadulla, perinpohjin lannistuneena. Hän meni umpimähkään minne sattui. Kuljettuaan kuin kone paria kolmea katua joutui hän sille raitiotiepysäkille, josta hän oli tänne tullut. Hän nousi raitiovaunuun, ajattelematta, mitä oikein teki. Siinä hän lyyhistyi penkille istumaan, käsivarret ja jalat hervottomina. Mahdotonta mitään ajatella, selvittää aivojaan: hän ei ajatellut mitään. Häntä peloitti katsella omaan itseensä. Siellä oli tyhjyys. Ja hänestä tuntui, että se tyhjyys oli hänen ympärillään ja tuli juuri tästä kaupungista; hän ei voinut täällä enää hengittää: tämä sumu, nuo jäykät ja jykevät rakennukset tukahduttivat häntä. Hänellä oli mielessä enää yksi ainoa seikka: paeta, paeta, mitä nopeimmin, — aivan kuin hän olisi paetessaan voinut jättää kaupunkiin sen katkeran pettymyksen, jonka hän oli siellä kokenut.

Hän palasi hotelliinsa. Kello ei ollut vielä puolta yhtä. Kaksi tuntia sitten oli hän sinne tullut, — sellainen valonhohde sydämessään! — Ja nyt oli kaikki sammunut.

Hän ei syönyt päivällistä. Eikä mennyt edes huoneeseensa. Ihmisten kummaksi pyysi hän laskunsa, maksoi sen kuten olisi ollut hotellissa yötä, ja sanoi lähtevänsä pois. Turhaan selitettiin hänelle, ettei hänen tarvinnut kiirehtiä, että se juna, jolla hän aikoi matkustaa takaisin kotipuolelleen, lähti vasta usean tunnin päästä, joten hänen olisi ollut parempi olla hotellissa. Hän tahtoi mennä heti paikalla asemalle: hän oli aivan kuin lapsi, hän tahtoi lähteä aivan ensimäisellä junalla, millä tahansa, ei enää jäädä hetkeksikään tähän kaupunkiin. Vaikka hän oli tehnyt näin pitkän matkan suurin kustannuksin — vaikka hän oli iloinnut paitsi siitä, että saisi nähdä Hasslerin, myöskin aikomuksestaan käydä museoissa, konserteissa, nähdä eräitä tunnettuja henkilöitä, — niin nyt ei hänellä enää ollut muuta ajatusta kuin päästä pois…

Hän tuli takaisin asemalle. Kuten hänelle oli sanottu, lähti hänen junansa vasta runsaan kolmen tunnin perästä. Sitäpaitsi ei se juna ollut pikajuna, — (sillä Christophen oli pakko tyytyä matkustamaan viimeisessä luokassa) — joten se pysähtyi usein välillä; Christophen olisi ollut mukavampi matkustaa seuraavalla junalla; se lähti kaksi tuntia myöhemmin ja tavoitti tämän ensimäisen matkalla. Mutta silloin olisi hänen täytynyt viipyä täällä kaksi tuntia kauemmin, ja sitä hän ei nyt voinut sietää. Hän ei poistunut junaa odotellessaan edes asemaltakaan, — synkkää odotusta noissa avarissa ja tyhjissä saleissa, meluavissa ja kolkoissa, joissa rientää aina outoja olentoja edestakaisin, kiireissään ja juoksujalkaa, kaikki vento-vieraita ja välinpitämättömiä, ei ketään tuttavaa, ei ainoankaan ystävän kasvoja. Kelmeä päivä sammui. Sähkölamput kuulsivat valoläiskinä sumun keskeltä, pimeästä, jonka ne tuntuivat tekevän yhäkin synkemmäksi. Christophesta tuntui jokainen hetki entistä ahdistavammalta, hän odotti tuska sielussaan lähtöhetkeä. Kymmenesti hän tunnin kuluessa meni tarkastelemaan rautatien aikataulua, ettei vain ollut erehtynyt. Ja kun hän nyt lueskeli sitä, vielä kerta alusta loppuun, aikansa kuluksi, niin hän huomasi erään paikannimen, jonka hän tunsi hämärästi tutuksi; vasta hetken päästä hän muisti, että sehän oli sen vanhan Schulzin kotikaupunki, joka oli kirjoitellut hänelle niin kilttejä ja ihastuneita kirjeitä. Kohta tuli hänelle sekasortoisessa sieluntilassaan aatos lähteä katsomaan tuota tuntematonta ystävää. Se kaupunki ei ollut aivan hänen paluutiensä varrella, vaan parin tunnin matkan päässä erästä paikallisrataa; se matka veisi kokonaisen yön, ja junaa täytyi muuttaa kolmisen kertaa ja odottaa sietämättömän kauan vaihtopaikoissa: Christophe ei sitä nyt laskenut. Aivan heti hän päätti lähteä sinne: hänellä oli vaistomainen tarve takertua jonkun ystävyyteen. Malttamatta pohtia asiaa hän sommitteli sähkösanoman ja ilmoitti Schulzille saapuvansa hänen luokseen seuraavana aamuna. Tuskin oli hän sähkösanoman lähettänyt, niin hän sitä jo katui. Hän ivaili katkerasti mielessään iänikuisia turhia kuvitelmiaan. Miksi mennä hankkimaan itselleen uutta tuskaa? — Mutta nyt se oli tehty. Nyt oli liian myöhäistä muuttaa aikomusta.

Näissä ajatuksissa vietti hän viimeisen odotustunnin. — Vihdoinkin tuli hänen junansa raiteille. Hän nousi siihen kaikkein ensimäisenä; ja niin lapsellisen kiihtynyt hän oli, että hän hengitti vapaammin vasta sitten, kun juna tärähti liikkeelle ja vaunun ikkunasta näkyi taakse jäävä, harmaaseen taivaaseen varjokuvana sulautuva kaupunki, suruisessa rankkasateessa, painuen yöhön. Hänestä tuntui, että hän olisi kuollut, jos hänen olisi täytynyt olla siellä yötä.

Samaan aikaan, — noin kello kuusi illalla, — tuli Hasslerilta kirje Christophelle hänen hotelliinsa. Christophen käynti oli herättänyt hänessä kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia. Koko iltapuolen hän oli ajatellut katkerin muistoin eikä suinkaan epäsuopeasti tuota köyhää poikaa, joka oli tullut hänen luokseen niin innokkaana ja liikutettuna ja jota hän oli kohdellut aivan jäisellä tavalla. Hän katui nyt tuota vastaanottoaan. Totta puhuen se ei ollutkaan muuta kuin hänen varsin tavallisia jöröjä oikuttelunpuuskiaan. Hän päätti nyt korjata vian ja lähetti nuorukaiselle oopperapiletin ja pikku kirjelapun, pyytäen Christophea tulemaan tapaamaan häntä näytännön loputtua teatterin ovella. Christophe ei koskaan saanut tietää mitään siitä kirjeestä. Ja kun Christophe ei tullut, ajatteli Hassler:

— Hän äkämystyi. Oma vahinkonsa!

Hän kohautti olkapäitään, eikä etsiskellyt Christophea enempää. Seuraavana päivänä ei hän enää muistanutkaan häntä.

Sinä päivänä oli Christophe jo kaukana Hasslerista, niin kaukana, ettei kokonainen ikuisuus olisi riittänyt lähentämään heitä toisiinsa. Ja he jäivät kumpikin ainaiseksi toisistaan erilleen, yksinäisiksi.

Peter Schulz oli seitsemänkymmentäviisi vuotta vanha. Hänen terveytensä oli aina ollut heikko, eikä myöskään ikä ollut häntä säästänyt. Hän oli melkoisen kookas, mutta kumarainen, ja hänen päänsä oli painunut alas rintaa vastaan; häntä vaivasi alinomainen lievä keuhkokatarri ja hän hengitti vaivalloisesti. Hengenahdistus, katarri ja bronkiitis runtelivat häntä; ja ne taistelut, joita ne hänelle tuottivat — kokonaiset yöt täytyi hänen istua vuoteessaan, ruumis kumarassa ja hien vallassa, tukehtumaisillaan ja saadakseen pihauksenkin ilmaa rintaansa, — ne taistelut olivat uurtaneet tuskalliset rypyt hänen pitkänsoikeihin, laihoihin ja parrattomiin kasvoihinsa. Nenä oli pitkä ja huipusta hiukan pöhöttynyt. Syvät vaot lähtivät silmien alapuolelta ja viiruttivat leukapielistä onttoja poskia poikittain. Ikä ja sairaudet eivät olleet yksinään muovailleet tuota surullista ja runneltua naamiota; elämän suruilla oli myöskin siinä työssä osansa. — Ja kuitenkaan hän ei kaikesta huolimatta ollut surullinen. Suuri, rauhallinen suu oli kirkaspiirteinen ja hyvä. Mutta varsinkin silmät antoivat hänen vanhoille kasvoilleen liikuttavan lempeän leiman; ne olivat vaalean-harmaat, kirkkaat ja läpikuultavat; ne katsoivat suoraan eteen, tyyninä ja puhtaina; ne eivät salanneet mitään, mitä hänen sielussaan oli: niistä olisi voinut lukea hänen olentonsa pohjimmaisiin syvyyksiin.

Hänen elämänsä oli ollut köyhä tapahtumista. Vuosia oli hän jo ollut yksin. Hänen vaimonsa oli kuollut, vaimo, joka ei ollut varsin hyvä, ei älykäs eikä liioin kauniskaan. Mutta hän säilytti vainajaa hellässä muistossaan. Viisikolmatta vuotta sitten oli hän menettänyt hänet, ja ainoanakaan iltana ei hän vieläkään nukkunut ennenkuin oli pitänyt pienen sielullisen seurustelun, surullisen ja hellän, vaimonsa kanssa; hän muisteli vaimoaan kaikissa päivän toimissa. — Hänellä ei ollut lapsia: se oli hänen suurin elämänsurunsa. Kaipuunsa saada antaa jollekulle hellyyttään oli hän nyt kohdistanut oppilaihinsa, joihin hän oli kiintynyt kuin isä poikiinsa. Siitä oli hän saanut sangen vähän vastalahjaa. Vanha ihminen saattaa tuntea olevansa lähellä nuorta, melkeinpä kehitykseltään samanikäinen kuin hän: kuitenkin hän tietää, että lyhyen vuosimäärän päästä heidän on erottava. Mutta nuori ei sellaista ajattele: vanhus on hänelle toisen ajanjakson mies: sitäpaitsi on nuori liiaksi kiintynyt silloisen hetkensä huoliin, ja hän kääntää siis vaistomaisesti kasvonsa pois näkemästä ponnistustensa synkkää päämaalia. Schulz-vanhus oli joskus saanut hiukan kiitollisuuttakin oppilailtaan, jotka olivat heltyneet hänen lämpöisestä ja nuorekkaasta harrastuksestaan kaikkea heitä koskevaa kohtaan, olipa se sitten onnellista tai onnetonta; he tulivat silloin tällöin häntä katsomaan; he kirjoittivat hänelle ja kiittivät häntä yliopistosta lähtiessään; jotkut kirjoittivat vielä myöhemminkin hänelle, pari kolme kertaa lähimpinä vuosina. Sitten ei vanha Schulz kuullut enää heistä mitään, paitsi että näki sanomalehdistä uutisia heidän edistymisestään, kenen milläkin tavalla: ja hän nautti heidän menestyksestään aivan kuin se olisi ollut hänen omaansa. Hän ei ollut närkästynyt siitä, etteivät he hänelle enää kirjoittaneet: hän tiesi monia puolustavia seikkoja siihen; hän ei suinkaan uskonut heidän sydäntään huonoksi, vaan luulotteli, että kaikkein itsekkäimmätkin heistä olivat tunteiltaan häntä kohtaan samanlaisia kuin hän heitä kohtaan.

Mutta kirjat olivat kuitenkin hänen suurin ilonsa: ne ainakaan eivät unohtaneet eivätkä pettäneet. Ne henget, joita hän niissä rakasti, olivat nyt jo pelastuneet ajan aalloista: ne olivat jo muuttumattomia, kiinnitettyjä iankaikkisiksi ajoiksi muotoon siinä rakkaudessa, jota ne herättivät lukijassa ja jonka ne itse näyttivät aivan kuin tuntevan, säteillen vuorostaan rakkautta heitä rakastaville. Tuo estetiikan ja musiikkihistorian opettaja oli kuin vanha, lintujen laulua helisevä metsä. Eräät noista lauluista kuuluivat sangen kaukaa, ne kaikuivat vuosisatain syvyydestä: silti olivat ne ainakin yhtä suloisia ja salaperäisiä kuin muut. — Toiset äänet olivat hänelle läheisempiä ja tuttavallisempia: ne olivat hänen rakkaiden toveriensa ääniä; jokaisen heidän lauseensa hän muisti, yhdistäen ne menneen elämänsä iloihin ja suruihin, joko tietoisesti tai tiedottomasti (sillä jokaisen päivän peitossa, jota auringon valo kirkastaa, vierii myöskin toisia päiviä, joita valaisevat tuntemattomat valot). Sitäpaitsi oli muitakin ääniä, joita ei oltu vielä koskaan kuultu ja jotka puhuivat asioita, joita oli kauan odotettu, kaikkea kaivattua: sydän aukesi niille kuin maa sateelle. Niin kuunteli vanha Schulz yksinäisen elämänsä hiljaisuudessa tuon lintuja vilisevän metsän ääntä; ja kuten sadun munkilta, joka nukkui onnen hurmiossa taikalinnun lauluun, vierivät vuodet häneltäkin, ja elämän ilta oli nyt tullut: mutta hänen sielunsa oli yhä kaksikymmenvuotiaan.

Hänen rikkautenaan ei ollut pelkästään musiikki. Hän rakasti runoilijoita, — muinaisia ja uusia. Hän piti erikoisesti oman maansa runoniekoista, varsinkin Goethestä; mutta hän rakasti toistenkin maiden runoutta. Hän oli oppinut, osasi useampia kieliä. Hän oli hengeltään Herderin ja suurten Weltbürgerien aikalainen, — kahdeksannentoista vuosisadan "maailmankansalainen". Hän oli elänyt vuotta 70 ympäröivät huimain taisteluiden vuodet, ja niiden avarat ajatukset olivat tunkeutuneet häneen. Ja vaikka hän jumaloikin omaa Saksaansa, ei hän ollut siitä pöyhkeä. Hän ajatteli Herderin tavalla " että kaikista ylpeistä on kansallisuudellaan ylpeilevä tyhmistä tyhmin ", tai niinkuin Schiller: " sangen surkea ihanne on kirjoittaa ainoastaan yhtä kansaa varten ". Hänen älynsä oli joskus arka; mutta hänen sydämensä oli ihailtavan laaja ja valmis ottamaan rakkaudella vastaan kaiken, mitä maailmassa oli kaunista. Ehkäpä hän oli liian armelias keskinkertaisuutta kohtaan; mutta siitä, mikä oli parhainta, ei hänen vaistonsa koskaan erehtynyt; ja joskaan hänellä ei ollut voimaa tuomita kelvottomiksi niitä huonoja taiteilijoita, joita yleisön mielipide ihaili, oli hänellä aina ryhtiä puolustaa omintakeisia ja voimakkaita taitelijoita, joita yleinen mielipide ei ymmärtänyt. Hänen hyvyytensä johti hänet usein harhaan; hän kauhistui, jos ajatteli tekevänsä vääryyttä; ja milloin hän ei rakastanut samaa kuin toiset rakastivat, ei hän saattanut kuvitellakaan muuta kuin että hän se oli erehtynyt; ja siksi hän rakasti lopulta sitäkin. Hänestä oli niin ihanaa saada rakastaa! Rakkaus ja muiden ihaileminen olivat hänen sielulleen vielä tarpeellisempia kuin puhdas ilma hänen rinta-raukalleen. Kuinka kiitollinen hän olikaan niille, jotka antoivat hänelle uuden tilaisuuden näyttää rakkauttaan! — Christophe ei saattanut aavistaa, mitä hänen Liedinsä olivat merkinneet Schulzille. Hän ei ollut itse niitä luodessaan tuntenut niitä laisinkaan niin voimakkaasti kuin Schulz. Se johtui siitä, etteivät nämä laulut olleet hänelle muuta kuin joitakuita hänen sisäisestä ahjostaan singonneita säkeniä: he olivat lentäneet siitä, niitä lentäisi paljon lisää. Mutta Schulz-vanhukselle aukesi niissä kokonainen uusi maailma, yhdellä ainoalla välähdyksellä, — kokonainen maailma, jota hän sai rakastaa. Se valaisi pitkäksi aikaa koko hänen elämänsä.

Vuosi sitten oli hänen täytynyt luopua toimistaan yliopistossa: yhä huonontuva terveys ei sallinut hänen enää niissä olla. Hän oli sairaana, vuoteenomana, kun kirjakauppias Wolf oli lähettänyt hänelle tapansa mukaan paketin viimeisiä musiikkiuutuuksia, joiden joukossa tällä kertaa olivat myöskin Christophen Liedit. Schulz oli silloin aivan yksin. Ei ollut ainoaakaan omaista, joka olisi ollut hänen luonaan; hänen vähät sukulaisensa olivat kuolleet kaikki jo kauan sitten. Hän oli joutunut vanhan emännöitsijänsä hoitoon, joka käytti väärin hänen heikkouttaan ja komenteli häntä aivan miten tahtoi. Pari kolme ystävää, ei juuri nuorempia kuin hänkään, tuli silloin tällöin häntä katsomaan; mutta hekään eivät olleet paljoa parempia terveydeltään, ja kun oli huono ilma, niin he pysyttäysivät sisällä ja jättivät nämä kyläilynsä. Silloin sattuikin olemaan talvi, kadut olivat täynnä puolisulaa lumiräntää: Schulz ei ollut nähnyt ketään koko päivänä. Hänen kamarissaan oli synkkää: kelmeä sumu painui sakeana kuin verho vasten ikkunoita ja esti näkemästä ulos: takan lämmin oli raskas ja väsyttävä. Läheisestä kirkontornista kuului vanhan, seitsemännellätoista vuosisadalla sommitellun kellosoittimen sävel, joka neljännes tunti, onnahtelevalla ja hirveän väärällä äänellä; yksitoikkoinen virren katkelma, jonka laupias sävy tuntui hieman ulkokultaiselta, silloin, kun ihminen itse ei ollut varsin iloisella tuulella. Vanha Schulz istui vuoteessa, nojaten selkäänsä pieluskasaan. Hän koetti jälleen lukea Montaignea, josta hän piti; mutta se lukeminen ei ilahuttanut häntä sinä päivänä niinkuin tavallisesti; hän antoi kirjan painua vuoteelle, hän hengitti vaivalloisesti, ja uneksi. Nuottipaketti oli siinä, sängyssä: hän ei tohtinut nyt sitä avata; hän tunsi sydämensä surulliseksi. Viimein hän huokaisi, ja avattuaan sangen huolellisesti sidenuoran, pisti päähänsä silmälasit ja alkoi lukea noita nuotteja. Hänen ajatuksensa kulkivat muualla: ne palasivat aina hänen entisiin muistoihinsa, joita hän koetti karttaa.

Vihko, joka hänellä oli kädessä, oli juuri Christophen sävellyksiä. Hänen silmiinsä osui nyt ensin muuan vanha hengellinen virsi, jonka sanat Christophe oli lainannut eräältä naiivilta ja hurskaalta 1600-luvulla eläneeltä runoilijalta, uudistaen niiden ilmaisun. Se oli Paul Gerhardtin " Christliches Wanderlied " (Kristityn vaeltajan laulu).

Hoff, o du arme Seele. Hoff und sei urverzagt! — — — — — Erwarte nur die Zeit, So wirst du schon erblicken Die Sonn der Schönsten Freud.

Oi toivo, sielu-parka, Ja luota, usko vain! — — — — — Kun aikas tullut on, Saat nähdä ihanimman Sä ilon auringon.

Schulz-vanhus tunsi hyvin nämä viattomat sanat; mutta koskaan ne eivät olleet vielä puhuneet hänelle näin, tällä tavalla… Ne eivät olleet enää sitä levollista hurskautta, joka yksitoikkoisesti sielun tyynnyttää ja nukuttaa. Niissä oli aivan kuin hänen sielunsa, ne olivat hänen omaa sieluaan mutta nuorempaa ja voimakkaampaa, joka kärsi, joka tahtoi toivoa, tahtoi nähdä Ilon, ja joka sen näki! Schulzin kädet vapisivat, kuumat kyyneleet juoksivat pitkin hänen poskiaan. Hän jatkoi:

Auf, auf! gieb deinem Schmerze Und Sorgen gute Nacht! Lass fahren, was das Herze Betrübt und traurig macht!

Nous' ylös, hyvää yötä Suruilles lausu vain! Suo huolen mennä myötä Jo tuskain katkerain!

Christophe antoi noille ajatuksille nyt nuorekkaan, kiivaan hehkun, jonka sankarinauru kajahti riemuiten ilmi tässä viimeisessä luottamusta ilmaisevassa ja naiivissa säkeistössä:

Bist du doch nicht Regente, Der alles führen soll, Gott sitzt im Regimente Und führet alles wohl.

Et liekään kuninkaana, Sua toinen johtelee, Jumala valtiaana maan hyvin hallitsee.

Ja kun tuli tämä korkeinta uhmaa henkivä säkeistö, jonka Christophe nuoressa barbaarijulkeudessaan oli häikäilemättä temmannut sen alkuperäiseltä paikalta, runon keskeltä, ja sijoittanut sen Liedinsä loppukohdaksi:

Und ob gleich alle Teufel Hier wollten widerstehn So wird doch ohne Zweifel Gott nicht zurücke gehn:

Was er ihm vorgenommen, Und was er haben will, Das muss doch endlich kommen Zu seinem Zweck und Ziel.

Ja vaikka hornan valta Sua kaikki vastustais, Ei tiedä Jumalalta Se vaaksan vertaa sais:

Hän mitä päätti kerran Ja mitä neuvossaan Hän tahtoo, tahto Herran Se täyttyy aikanaan!

… silloin kaikui laulussa sellainen riemunhurmaus ja taisteluninto kuin jonkun roomalaisen Imperatorin voitonsävel.

Vanhuksen koko ruumis vapisi. Hän seurasi huohottaen tuota väkivalloin mukaansa vievää musiikkia, aivan kuin lapsi, jota kumppani vetää kanssaan juoksemaan, pitäen häntä kädestä kiinni. Hänen sydämensä jyskytti. Kyyneleet vuotivat virtanaan. Hän soperteli:

Oih, hyvä Jumala!… Oih, hyvä Jumala!… Hän alkoi nyyhkyttää, ja hän nauroi: hän oli onnellinen. Hän oli tukehtua. Hänelle tuli hirvittävä yskänpuuska. Salome, tuo vanha emännöitsijä, juoksi hänen luokseen ja luuli ukon kuolevan siihen paikkaan. Schulz itki yhä, yski ja hoki:

Oih, hyvä Jumala!… Hyvä Jumala!… Ja milloin hän vähän sai henkeä sisäänsä, kahden yskänpuuskan välissä, nauroi hän kimeästi ja tyytyväisen hellästi.

Salome luuli, että hän oli tullut hassuksi. Kun hän viimein sai tietää syyn tähän mielenkuohuun, torui hän Schulzia tuimasti:

— Mokoman tähden heittäytyä tuollaiseksi!… Antakaa se vihko tänne. Minä vien sen! Sitä ette enää saa nähdä.

Mutta ukko piti puolensa, yhä yskien, ja käski Salomea antamaan hänen olla rauhassa. Ja kun Salome yhä väitti vastaan, joutui hän vimmaan, hän kiroili oli tikahtua sadatteluihinsa. Koskaan ei Salome ollut nähnyt hänen suuttuvan ja uskaltavan pullikoida häntä vastaan. Salome aivan ällistyi, ja jätti vihkon hänelle; mutta sensijaan ei hän jättänyt häntä ankarasti moittimatta: hän sanoi häntä vanhaksi hassuksi; luuli muka joutuneensa tekemisiin hyvin kasvatetun miehen kanssa, mutta huomasi nyt erehtyneensä, sillä päästelihän Schulz sellaisia hävyttömyyksiä kuin kuormarenki, ja hänen silmänsä ihan pullottivat ulos päästä: ne tuijottivat niin, että olivat ampua toisen kuoliaaksi… Tällaista virttä olisi Salomella riittänyt pitemmältäkin, jollei Schulz olisi raivoissaan kavahtanut ylös pielustensa varaan ja huutanut hänelle:

— Menkää ulos!

niin tinkimättömällä tavalla, että Salome lähti, lyöden mennessään oven paukauksella kiinni ja julistaen, että kutsukoon Schulz nyt häntä, hän ei hievahdakaan, hänestä nähden hän saa kuolla kupsahtaa yksinään. Silloin palasi hiljaisuus jälleen Schulzin kamariin, joka jo pimeni. Ja taas kuului kirkon kellosoiton virsi rauhaisessa illassa, nyppien levollisesti ja kummallisen kömpelösti irti ääniä laulettavastaan. Schulz-vanhus odotteli, hieman häpeissään kiivastumisestaan, että hänen sydämensä kuohunta asettuisi, liikkumatta, selällään maaten ja huohottaen hän pusersi rintaansa vasten noita kalliita Liedejä, ja nauroi aivan kuin lapsi.

Sitten seurasi yksinäisiä päiviä jonkinlaisessa haltioituneessa tilassa. Schulz ei ajatellut enää sairauttaan, ei talvea, ei surullista hämäryyttä eikä yksinäisyyttään. Kaikki hänen ympärillään oli valoisaa. Lähellä kuolemaansa hän tunsi elävänsä edelleen vielä nuoren, tuntemattoman ystävän sielussa.

Hän koetti kuvitella, minkä näköinen Christophe olisi. Hän ei nähnyt häntä laisinkaan sellaisena kuin hän todellisuudessa oli, vaan kuvitteli hänet hiukan oman ihannoidun kuvansa muotoiseksi, sellaiseksi kuin hän olisi itse tahtonut olla: vaaleaverinen, hentorakenteinen, silmät siniset, hieman heikolla ja hillityllä äänellä puhuva, lauhkea, arka ja hellä. Mutta hän olikin valmis ihannoimaan kaikki asiat. Hän ihannoi koko ympäristönsä: oppilaansa, naapurinsa, ystävänsä, vanhan emännöitsijänsä. Hänen tunteellinen lempeytensä ja arvostelun puutteensa, — joka oli osittain tahallistakin, koska hän tahtoi karkoittaa pois kaikki rauhattomaksi tekevät ajatukset, — loivat hänen ympärilleen yhtä kirkkaita ja puhtaita olentoja kuin hän oli itse. Se oli sitä hyvyyden valhetta, jota hän tarvitsi voidakseen elää. Hän ei suinkaan ollut huomaamatta sitä valheeksi; ja usein hän yöllä vuoteessaan huokaisi ajatellessaan kaikenlaisia päivällä sattuneita pikku asioita, jotka kumosivat ehdottomasti hänen idealismiaan. Hän tiesi kyllä, että Salome-muori pilkkasi häntä naapurimuijien kanssa hänen selkänsä takana ja että hän varasti häneltä säännöllisesti jokaisessa viikkotilissä. Hän tiesi hyvin, että hänen oppilaansa liehakoivat kyllä häntä niin kauan kuin häntä tarvitsivat, mutta sitten, kun olivat saaneet häneltä kaikki palvelukset, millä luulivat hänen voivan auttaa heitä, jättivät hänet oman onnensa nojaan. Hän tiesi, että hänen entiset virkatoverinsa yliopistossa olivat unohtaneet hänet kokonaan, sitten, kun hän oli vetäytynyt yksityiselämään, ja että hänen seuraajansa näpisteli kappaleita hänen kirjoituksistaan mainitsematta lähdettä, tai mainitsi ne varsin kavalalla ja häijyllä tavalla, lainaten niistä arvottomimpia lauseita näyttääkseen hänen erehdyksiään: — (arvostelijapiireissä sangen tavallinen menettelytapa). — Hän tiesi, että hänen vanha ystävänsä, Kunz, oli viimeksi saman päivän iltapuolella syöttänyt hänelle paksun valheen, ja ettei hän saisi koskaan enää nähdä niitä kirjoja, jotka hänen toinen ystävänsä, Pottpetschmidt, oli lainannut häneltä ainoastaan muutamiksi päiviksi, — sangen tuskallinen tieto sellaiselle olennolle kuin hän, joka oli kiintynyt kirjoihinsa kuin eläviin ihmisiin. Paljon muita sellaisia surullisia totuuksia, vanhoja ja uusia, johtui usein hänen mieleensä; hän ei tahtonut niitä ajatella; mutta ne olivat siellä kuitenkin: hän tunsi ne. Niiden muisto viilsi vähän väliä kuin pistävä tuska.

— Oih, hyvä Jumala, Jumala! vaikeroi hän keskellä hiljaista yötä. — Sitten karkoitti hän nuo kiusalliset ajatukset: hän kielsi ne; hän tahtoi olla luottavainen, optimisti, uskoa ihmisiin: ja hän uskoi heihin. Kuinka monta kertaa olivatkaan hänen kuvitelmansa joutuneet armottomasti häviölle! — Mutta hän synnytti aina uusia, yhä vain… Hän ei voinut tulla ilman niitä toimeen.

Tuntemattomasta Christophesta tuli valonantaja hänen elämälleen. Ensimäisen kylmän ja jörön kirjeen, jonka hän häneltä sai, olisi pitänyt tuottaa hänelle tuskaa; — (ja ehkäpä se tuottikin); — mutta hän ei tahtonut sitä itselleen myöntää, ja hän iloitsi kuin lapsi tuosta kirjeestä. Hän oli niin vaatimaton, hän pyysi niin vähän ihmisiltä, että se hiukka, minkä hän heiltä sai, riitti tyydyttämään hänen kaipuutaan rakastaa heitä ja olla heille kiitollinen. Jos hän olisi saanut nähdä Christophen, olisi se ollut hänelle niin suuri onni, ettei hän ollut moista koskaan enää toivonut: sillä hän oli jo liian vanha lähteäkseen matkoille pitkin Rheinin rannikkoja; ja hänen päähänsä ei edes pälkähtänytkään vaivata Christophea pyytämällä häntä tulemaan luokseen.

Christophen sähkösanoma saapui juuri, kun hän illalla oli rupeamassa aterialle. Hän ei ensin ymmärtänyt asiaa: lähettäjä tuntui hänestä oudolta, hän luuli erehtyneensä, ajatteli, ettei se sähkösanoma ollut hänelle; hän luki sen kolmeen kertaan; hän oli niin kiihtynyt, etteivät silmälasit tahtoneet pysyä nenällä, lamppu valaisi huonosti, kirjaimet hyppivät hänen silmissään. Kun hän viimein ymmärsi, meni hän niin sekaisin ilosta, että unohti illallisensa. Salomen oli turha komennella häntä: Schulzin oli nyt mahdotonta syödä palaakaan. Hän heitti ruokaliinansa pöydälle, kääntämättä sitä edes sievästi kokoon, niinkuin hän aina tavallisesti teki; hän nousi kompuroivin jaloin ylös, meni hakemaan hattunsa ja keppinsä ja lähti ulos. Saadessaan moisen onnen oli kunnon Schulzin ensimäinen ajatus kiiruhtaa jakamaan sitä muillekin, ilmoittamaan ystävilleen, että Christophe tulee.

Hänellä oli kaksi ystävää, musiikki-intoilijoita niinkuin hänkin, joihin hän oli saanut tartutetuksi Christophe-ihailunsa; ne olivat tuomari Samuel Kunz ja hammaslääkäri Oscar Pottpetschmidt, viimeksimainittu erinomainen laulaja. Nuo kolme vanhaa ystävystä olivat usein puhuneet keskenään Christophesta; ja he olivat soittaneet kaikki hänen sävellyksensä, mitä olivat käsiinsä saaneet. Pottpetschmidt lauloi, Schulz säesti, ja Kunz kuunteli. Siten viettivät he haltioissaan tuntikausia. Monta kertaa olivat he sanoneet musiikki-iltoinaan:

— Ah, olisipa Krafft täällä!

Schulz nauroi yksinään kadulla, omasta ilostaan, ja ilosta, jonka hän nyt saisi ilmoittaa noille toisille. Tuli jo yö; ja Kunz asui eräässä pienessä kylässä puolen tunnin matkan päässä kaupungista. Mutta taivas oli kuulas: oli suloisen lauhkea huhtikuun ilta; satakielet lauloivat. Vanhan Schulzin sydän tulvi onnea; hänen hengitystään ei nyt edes ahdistanut, ja hän käveli keveästi kuin kaksikymmen-vuotias poika. Hän marssi hilpein mielin, välittämättä kivistä, joihin hän iski hämärässä tuon tuostakin jalkansa. Hän kiipesi urheasti tien reunalle pengermälle, kun ihmisiä ajoi vastaan, ja hän toivotti iloisesti hyvää iltaa kuskareille, jotka katsahtivat kummissaan lyhtyjensä valossa tuota ylös pengermälle kavunnutta ukkoa.

Oli sydänyö, kun hän saapui Kunzin talon luokse; se oli hiukan kylän ulkopuolella, keskellä pientä puutarhaa. Schulz jyskytti hänen oveensa ja kutsui täyttä suuta huutaen häntä ulos. Ikkuna aukesi, ja Kunz ilmestyi peljästyneenä siihen. Hän koetti nähdä — pimeyteen, ja kysyi:

— Kuka se on? Mitä siellä tahdotaan?

Schulz huusi läähättäen ja iloissaan:

— Krafft… Krafft tulee huomenna…

Kunz ei ymmärtänyt mitään; mutta hän tunsi äänen:

— Schulz!… Mitä nyt! Tähän aikaan? Mikä sinulla on?

Schulz toisti:

— Hän tulee huomisaamuna!…

— Kuka? kysyi Kunz yhä ällistyksissään.

— Krafft! huusi Schulz.

Kunz näytti miettivän hetken, mitä tämä sana merkitsi; sitten ilmaisi kajahtava huudahdus, että hän oli ymmärtänyt.

— Minä tulen ulos! vastasi Kunz huudolla.

Ikkuna sulkeutui. Hän ilmestyi portaille, lamppu kädessä, ja tuli sitten alas puutarhaan. Hän oli pöhövatsainen, pieni ukko, hänen iso päänsä oli harmaa, parta punainen, kasvoissa ja käsissä kesakkopilkkuja. Hän kepsutteli lyhyin askelin, suussa porsliinipiippu. Tuo lauhkea ja hiukan unelias mies ei ollut koskaan huolinut tehdä itseään tyhjästä rauhattomaksi. Mutta tämä uutinen, jonka Schulz nyt hänelle toi, riitti hänet tempaamaan hänen tavallisesta tyynestä tilastaan; ja hän heilutteli lyhyitä käsivarsiaan ja lamppua, ja kysyi:

— Mitä, onko se totta? Tuleeko hän?

— Huomisaamuna! riemuitsi Schulz huiskuttaen sähkösanomaa.

Iäkkäät ystävykset menivät istumaan penkille lehtimajaan. Schulz otti haltuunsa lampun. Kunz avasi huolellisesti sähkösanoman, luki sitä hitaasti, hiljaisella äänellä. Schulz sensijaan luki sen nyt uudestaan kovalla äänellä, tähystellen Kunzin olkapään ylitse. Kunz tarkasti vielä leimat, jotka reunustivat sähkösanomaa, katsoi, milloin se oli lähetetty, millä tunnilla se oli saapunut ja montako sanaa siinä oli. Sitten hän antoi tuon kalliin paperin Schulzille, ja Schulz nauroi hyvillään, katseli sitä päätään pudistaen ja hoki:

— Ah, niin hyvä, hyvä!…

Sitten Kunz mietiskeli hetken, imien piippuaan ja tuprauttaen ulos suuren savupilven, painoi kätensä Schulzin polvelle ja sanoi:

— Täytyy ilmoittaa Pottpetschmidtille.

— Minä menen sinne, sanoi Schulz.

— Minä tulen mukaan, sanoi Kunz.

Kunz vei lampun sisään ja palasi kohta ulos. Ja vanhat ystävykset lähtivät menemään, kainalokoukkua. Pottpetschmidt asui kylän toisessa päässä. Schulz ja Kunz juttelivat hajamielisinä keskenään jonkin sanan, hautoen päässään yhä tuota uutista. Yhtäkkiä Kunz pysähtyi, koputti kepillään maahan ja sanoi:

— Ah, peijakas! Hän ei ole nyt täällä!…

Hän muisti, että Pottpetschmidtin piti lähteä iltapuolella lääkärin-matkoilleen erääseen läheiseen kylään, jossa hän aikoi viipyä tämän yön ja vielä pari päivää lisäksi. Schulz joutui tästä uutisesta aivan ymmälleen. Samoin kävi myöskin Kunzin. Pottpetschmidt oli heidän ylpeytensä; he olisivat tahtoneet hiukan mahtailla hänellä. He seisoivat nyt keskellä tietä, ymmärtämättä, mitä tehdä.

— Mitä tehdä? mitä tehdä? kysyi Kunz.

— Krafftin täytyy välttämättä saada kuulla, kun Pottpetschmidt laulaa.

Hän mietti hetken ja jatkoi:

— Hänelle täytyy sähköttää.

He menivät sähkösanomatoimistoon ja tekivät yhdessä pitkän ja tunteellisen sähkösanoman, josta oli sangen vaikea ymmärtää mitään. Sitten he tulivat takaisin. Schulz teki laskelmia:

— Pottpetschmidt voi joutua tänne jo tänä aamuna, kun hän lähtee ensimäisellä junalla.

Mutta Kunz huomautti, että nyt oli jo myöhäistä ja että sähkösanoma vietäisiin hänelle vasta huomenna. Schulz pudisti silloin päätänsä; ja he hokivat yhdessä:

— Se oli onnettomuus!

He erosivat Kunzin portilla; sillä vaikka Kunzin ystävyys olikin suuri Schulzia kohtaan, ei se ulottunut niin pitkälle, että hän varomattomasti olisi lähtenyt saattamaan Schulzia kylän ulkopuolelle, ei edes ensimäiseen tienmutkaan, sillä silloin olisi hänen täytynyt palata yksinään pimeässä kotiin. Sovittiin, että Kunz tulisi huomenna Schulzin luo päivälliselle. Schulz katseli huolissaan taivasta:

— Kunpa huomenna vain olisi kaunista. Ja hänen sydämeltään putosi suorastaan paino, kun Kunz, joka oli erinomaisen ilmojentuntijan maineessa, vastasi, vakavasti taivasta tarkasteltuaan — — (sillä hänkin toivoi yhtä hartaasti kuin Schulz, että Christophe näkisi heidän pikkukaupunkinsa kaikessa sen kauneudessa):

Huomenna on kaunista.

Schulz lähti takaisin kaupunkiin päin, ja saapuikin viimein sinne, kompastuttuaan monta kertaa pyöränjälkiin ja kivikasoihin, joita oli pitkin matkaa. Hän ei mennyt kuitenkaan vielä kotiinsa ennenkuin oli saanut puheilleen leipurin ja tilatuksi häneltä eräänlaisen kakun, jollaisista kaupunki oli kuuluisa. Sitten vasta hän lähti asuintaloonsa; mutta juuri kun hän aikoi astua sisään, peräytyikin hän vielä samaa tietä takaisin, ja meni nyt tiedustelemaan asemalta tarkoin aikaa, milloin juna tuli. Viimein hän palasi sieltä kotiin, kutsui Salomen puheilleen ja pohti hänen kanssaan pitkälti, millainen päivällinen huomenna olisi valmistettava. Sitten vasta hän meni vuoteeseen, lopen uupuneena; mutta hän oli niin kiihtynyt kuin lapsi jouluaamuna, ja kääntelehti kaiken yötä peitteessään ja hursteissaan saamatta ollenkaan unta silmäänsä. Noin kello yksi aamulla pälkähti hänen päähänsä, että olisi vielä mentävä pyytämään Salomea tekemään päivälliseksi ruutana-muhennosta; sillä sen valmistamisessa oli Salome erinomainen mestari. Mutta kuitenkaan hän ei mennyt: ja siinä hän teki varmaan viisaasti. Kumminkin hän nousi ylös ja alkoi järjestellä yhtä ja toista siinä huoneessa, johon hän aikoi Christophien sijoittaa; hän oli liikkuessaan ylen varovainen, ettei Salome olisi kuullut, sillä hän pelkäsi, että silloin emännöitsijä tulisi äyskimään. Koko yön hän vapisi että myöhästyisi junalta. Vaikka Christophien saapumiseen oli aikaa kello kahdeksaan, nousi hän ylös sangen varhain. Ensi työkseen hän vilkaisi taivaalle: Kunz ei ollut erehtynyt, oli mainion kaunis ilma. Varpaisillaan hiipi Schulz kellariinsa, jossa hän ei ollut käynyt enää pitkiin aikoihin, sillä hänen täytyi varoa kosteutta ja jyrkkiä portaita; siellä valitsi hän nyt pulloistaan hienoimmat, iski sieltä noustessaan päänsä kipeästi kivikattoon, ja luuli siihen paikkaan tikahtuvansa, kun pääsi raskas kori olallaan portaista ylös. Sitten hän meni puutarhasakset kädessä ulos; hän leikkasi, armotta kauneimmat ruusunsa ja syreeniensä ensimäiset kukkivat oksat. Sen jälkeen hän nousi takaisin kamariinsa, ajoi kuumeisella kiireellä partansa, leikkasi siinä pari kertaa poskeensa, pukeutui siististi ja lähti asemalle. Kello oli seitsemän. Salome ei saanut häntä maistamaan aamuista maitokahvia; sillä Schulz oletti, ettei Christophe ollut vielä varmaankaan saanut minkäänlaista aamiaista ennen saapumistaan, ja väitti, että he syövät sitten yhdessä asemalta tultuaan.

Hän joutui asemalle kolme neljännestuntia liian aikaiseen. Hän aivan kontistui Christophea odottaessaan, ja lopuksi ei hän häntä edes löytänytkään. Hän ei näet malttanut kärsivällisesti jäädä ulko-ovelle, vaan meni asemasillalle, ja joutui aivan sekaisin päästään saapuvien ja lähtevien matkustajien tungoksessa. Vastoin sähkösanoman selviä sanoja oli hän kuvitellut, se tiesi miksi, että Christophe tulisi eräällä toisella junalla kuin sillä, jolla hän todellisuudessa oli tullut. Ja sitäpaitsi ei hänen päähänsä pälkähtänytkään, että Christophe laskeutuisi asemasillalle neljännestä luokasta. Schulz jäi vielä odottamaan asemalle yli puolen tuntia, kun taas Christophe, joka oli jo kauan sitten saapunut, oli mennyt suoraa päätä kolkuttelemaan Schulzin oveen. Muun onnettomuuden lisäksi oli Salomekin lähtenyt ulos toriostoksilleen: Christophe näki siis, että ovi oli lukossa. Naapurimuija, jonka Salome oli pyytänyt, jos joku tulisi kysymään, sanomaan ainoastaan, että hän palaisi pian kaupungilta kotiin, suoritti tuon tehtävänsä kirjaimellisen vähäsanaisesti. Mutta kun Christophe ei ollut matkustanut näkemään Salomea eikä tiennyt edes kuka hän olikaan, niin tuntui tämä vastaanotto hänestä suorastaan ilkeältä ilveeltä. Hän kysyi vieläkin varmuuden vuoksi, eikö Herr Universitätsmusikdirector Schulz ollut kaupungissa, ja kun hänelle vastattiin, ettei tiedetty, mihin hän äsken oli lähtenyt, niin meni Christophe matkaansa.

Kun Schulz-vanhus tuli pitkin nenin kotiin ja sai kuulla Salomelta, joka myöskin parhaiksi palasi torilta, mitä oli tapahtunut, joutui hän sellaiseen epätoivoon, että oli vähällä itkeä. Hän vimmasteli palvelijalleen, että tämä typerys oli lähtenyt hänen poissa ollessaan kotoa eikä ollut osannut käskeä naapureita edes pyytämään Christophea odottamaan. Salome puolestaan vastasi yhtä tuikeasti, ettei hän ollut luullut herraa niin hassuksi, että eksyi vieraasta, jota oli mennyt vartavasten asemalta hakemaan. Mutta nyt ei ukolla ollut aikaa ruveta hänen kanssaan enää jankkaamaan; silmänräpäystäkään hukkaamatta hän köpelehti taas alas portaita ja lähti haeskelemaan Christophea niiden heikkojen ohjeiden mukaan, mitä naapurit voivat hänestä antaa.

Christophe oli ylen pahastunut, ettei hän ollut tavannut Schulzilla ketään, ja ettei moista vastaanottoa oltu edes pyydetty anteeksi. Kun hän ei tiennyt, mitä tehdä ennen seuraavan junan lähtöä, oli hän mennyt kaupungille kävelemään, ja sitten sitä ympäröivälle vainiolle, joka näytti hänestä niin kauniilta. Kaupunki oli rauhallinen ja varsin pieni, leväten pehmeämuotoisten kumpujen suojassa; talojen ympärillä rehoittivat puutarhat: niissä oli kukkivia kirsikkapuita, vihreitä ruohokenttiä, runsaasti siimestä; niissä näkyi valhe-antiikkisia raunioita, entisten prinsessain valkeita rintakuvia, marmori-jalustoillaan keskellä luonnon vihreyttä; ja ihmiset olivat ystävällisen ja kohteliaan näköisiä. Kaikkialla kaupungin ympärillä oli niittymaita ja kumpuja. Kukkivissa viidakoissa vihelsivät kottaraiset vimmatusti, aivan kuin leikittelevät ja kirkkaat pikku huilut orkesterissa. Christophen pahatuuli katosi piankin: hän unohti Peter Schulzin.

Vanhus juoksenteli turhaan ihmisiltä kysellen pitkin katuja; hän kiipesi vanhaan linnaankin, joka oli kummulla ylempänä kaupunkia. Ja sieltä hän tuli nyt harmissaan takaisin, kunnes hän yhtäkkiä tarkoilla silmillään, jotka erottivat sangen kauas, näki jonkun matkan päässä miehen loikomassa niityllä pensaan varjossa. Hän ei tuntenut Christophea eikä siis saattanut tietää, oliko se hän. Mies makasi selin häneen, pää puolittain ruohikon sisässä. Schulz maleksi edestakaisin tiellä, kääntyi sykkivin sydämin niitylle päin:

— Se on hän… Ei, ei se ole hän…

Hän ei tohtinut huutaa miehelle ja kysyä, kuka hän oli. Silloin tuli hänelle aate: hän alkoi laulaa Christophen Liedin ensimäistä säettä: "Auf! Auf! Nous' ylös!…"

Christophe ponnahti kuin salakka rannalle, ja lauloi lopun värssyä kohti kurkkua. Hän oli kääntynyt heti iloissaan, hänen kasvonsa hohtivat punaisina, hänellä oli ruohoa hiuksissa. He kysyivät nyt toisiltaan, ketä he olivat, ja juoksivat toistensa luokse. Schulz harppasi poikki maantien ojan, Christophe hyppäsi yli reunusaidan. He puristivat rajusti toistensa kättä ja palasivat yhdessä kotiin, nauraen ja puhuen kovalla äänellä. Vanhus kertoi äskeisen huonon onnensa. Christophe, joka oli hetki ennen jo päättänyt jatkaa matkaa kotikaupunkiin koettamatta enää tavata Schulzia, näki kohta vanhuksen sielun vilpittömän hyvyyden, ja alkoi pitää hänestä. Ennenkuin he ehtivät kotiin, olivat he jo uskoneet toisilleen kaikenlaisia sydämenasioita.

Kun he joutuivat perille, tapasivat he siellä Kunzin; hän oli jäänyt Schulzin asuntoon kaikessa rauhassa odottamaan, kun oli kuullut, että Schulz oli lähtenyt etsimään Christophea. Tarjottiin ensin maitokahvia. Mutta Christophe sanoi, että hän oli jo syönyt aamiaista eräässä kaupungin hotellissa. Vanhus oli siitä kovin pahoillaan; hän suorastaan suri, ettei Christophe ollut nauttinut ensimäistä ateriaansa, minkä hän seudulla söi, juuri hänen luonaan; tällaisilla pikku seikoilla oli hänen tunteelliselle sydämelleen tavattoman suuri merkitys. Christophe ymmärsi hänet, se tuotti hänelle salaista huvia, ja hän piti nyt vanhuksesta entistäkin enemmän. Schulzia lohduttaakseen hän vakuutti heti, että hänellä oli yleensä niin hyvä ruokahalu, että voi syödä vaikkapa kaksikin aamiaista perätysten; ja sen väitteensä hän vierasisännälleen selvästi todistikin oikeaksi.

Kaikki ikävyydet olivat jo haihtuneet hänen päästään: hän tunsi nyt olevansa todellisten ystävien parissa, ja tuli vilkkaaksi ja avomieliseksi. Hän kertoi humoristisesti matkastaan ja sen pettymyksestä: hän oli kuin koulupoika lomalla. Schulz katseli häntä yhä, onnesta säteillen, ja nauroi sydämensä pohjasta.

Keskustelu siirtyi nopeasti siihen asiaan, joka oli heidän kaikkien kolmen salaisena yhdyssiteenä: Christophen sävellyksiin. Schulz oli pakahtua halusta kuulla Christophen soittavan joitakin kappaleitaan; mutta hän ei uskaltanut sitä häneltä pyytää. Christophe harppaili yhtämittaa jutellen edestakaisin huoneessa. Schulz vaaniskeli hänen askeleitaan, kun hän meni avatun pianon sivuitse; ja hän toivoi kovasti, että Christophe jo siihen pysähtyisi. Kunzilla oli sama asia mielessä. Heidän sydämensä rupesivat sykkimään, kun he näkivät Christophen istahtavan noin vain ohimennen pianotuolille, lakkaamatta kuitenkaan puhumasta, ja sitten sivelevän soittimeen katsomattakaan sen koskettimia. Ja kun Schulz odotti hartaimmillaan, vetikin Christophe jonkin harppumaisen sointusarjan ja kun hän sen teki, niin sävel valtasi hänet; hän päästi nyt pianosta uusia akordeja, yhä edelleen jutellen; sitten syntyi niistä kokonaisia musiikkilauselmia; ja silloin hän vaikeni ja alkoi soittaa. Ukot vilkaisivat toisiinsa viekkaasti ja onnellisina.

— Tunnetteko tätä? kysyi Christophe soittaen erästä Liediään.

— Että tunnenko! huudahti Schulz hurmautuneena.

Christophe virkkoi, keskeyttämättä soittoaan ja kääntäen hiukan päätänsä:

— Ohoh, eipä ole hyvä tämä teidän pianonne!

Vanhus tuli hyvin murheiseksi. Hän pyysi anteeksi:

— Se on vanha, sanoi hän nöyrästi, se on niinkuin minä.

Christophe kääntyi kokonaan ja katsoi vanhusta, joka tuntui pyytävän häneltä anteeksi vanhuuttaan, ja otti häntä kaksin käsin ja nauraen kädestä. Hän katsoi Schulzin viattomiin silmiin.

— Oh, sanoi Christophe, te olette paljoa nuorempi kuin minä.

Schulz, nauroi ystävällistä nauruaan ja puhui ruumiinsa vanhuudesta, sairaudestaan.

— No ei, ei, sanoi Christophe; siitä ei nyt ole kysymys, muuta minä tarkoitan. Eikö väitteeni ole totta, Kunz?

(Hän ei maininnut enää uusia tuttaviaan puhuttelusanalla: "herrat".)

Kunz yhtyi kaikella innolla hänen mielipiteeseensä.

Schulz koetti kääntää asian vanhan pianonsakin eduksi.

— Siinä on vielä sangen kauniita ääniä, sanoi hän nöyrästi.

Ja hän kosketti niitä: neljä, viisi ääntä helähti aika raikkaasti keskirekisterissä. Christophe ymmärsi, että tuo piano oli Schulzin vanha ystävä, ja hän sanoi hienosti, — ajatellen Schulzin silmiä:

— Niin, sillä on vielä kauniit silmät.

Schulzin kasvot kirkastuivat. Hän alkoi sekavasti sotkien ylistellä vanhaa pianoaan, mutta vaikeni heti: sillä Christophe oli alkanut jälleen soittaa. Lied seurasi nyt toistaan; Christophe lauloi matalalla äänellä. Schulz ihaili vesissä silmin hänen jokaista liikettään. Kunz pisti kätensä vatsan päälle ristiin ja sulki silmänsä nauttiakseen paremmin. Silloin tällöin kääntyi Christophe noihin vanhuksiin päin, näki heidät haltioissaan, ja säteili ilosta; ja hän sanoi naiivin innostuneena, eivätkä toiset ajatelleetkaan nauraa hänelle:

— Heh! Oliko tämä kaunis!… Entä tämä sitten! Mitäs sanotte tästä? Entä tämä!… Tämä on kaikista kaunein… — Nyt minä soitan teille sellaisen pätkän, että hiukset nousevat päässänne pystyyn…

Kun hän juuri lopetti erästä unelmoivaa kappaletta, alkoi käkikello kukkua. Christophe ponnahti ylös ja ärjähti vimmasta. Kunz hätkähti hereille, ja silmät pyörivät peljästyneinä hänen päässään. Schulz taasen ei tiennyt, mitä tehdä; ja kun hän näki Christophen puivan nyrkkiä kellossa kumartelevalle käelle ja kuuli hänen vaativan huutaen, että oli taivaan tähden vietävä pois tuo idiootti, tuo vatsastaan puhuva kummitus, huomasi Schulz heti, nyt ensi kertaa elämässään, että kellon kukunta oli tosiaan sietämätöntä; ja hän otti itse tuolin ja aikoi kavuta sille repiäkseen juhlanhäiritsijän seinästä irti. Mutta hän oli vähällä pudota, ja Kunz esti häntä nousemasta uudestaan tuolille; silloin kutsui hän Salomen sisään; emännöitsijä tuli kuten tavallisesti kiirehtimättä ja ällistyi suuresti, kun hänelle työnnettiin syliin seinäkello, jonka Christophe oli jo ennättänyt irroittaa paikoiltaan.

— Mitä minun tälle on tehtävä? kysyi Salome.

— Mitä vain tahdot. Vie se pois! ja sitä ei saa enää näkyä täällä, sanoi Schulz yhtä kärsimättömänä kuin Christophe.

Hän kummasteli, kuinka hän oli voinut niin kauan sietää moista kauhistusta.

Salome arveli, että heiltä oli jokaiselta varmaan päässyt jokin ruuvi irti.

Piano alkoi jälleen soida. Tunnit vierivät nopeasti. Salome tuli ilmoittamaan, että pöytä oli katettu. Schulz käski hänen olla hiljaa. Hän tuli takaisin kymmenen minutin päästä. Ja sitten taas kymmenen. Tällä kertaa hän oli suorastaan kiukusta läkähtyä, mutta koetti tekeytyä ylen kylmäksi, asettui keskelle lattiaa ja huusi kuin torvi, välittämättä Schulzin epätoivoisista viittauksista:

— Tahtovatko herrat syödä päivällisensä kylmänä ja pohjaan palaneena? — Salomesta se oli yhdentekevää; hän odotti vain käskyä.

Schulz joutui tästä äkillisestä hyökkäyksestä ymmälle ja aikoi panna palvelijansa koville, mutta Christophe purskahti nauruun. Kunz noudatti hänen esimerkkiään, ja lopulta alkoi myöskin Schulz nauraa. Salome oli menettelynsä vaikutukseen tyytyväinen ja käännähti kannoillaan kuin kuningatar, joka tahtoo antaa katuville alamaisilleen anteeksi.

— Siinäpä tiukka nainen! sanoi Christophe nousten pianon äärestä. Mikään ei olekaan sietämättömämpää kuin kesken konserttia saapuva yleisö!

He asettuivat pöytään. Se oli valtava ja maistuva ateria. Schulz oli mairitellut Salomen itserakkautta, eikä emännöitsijä vaatinutkaan muuta kuin jotain tekosyytä saadakseen näyttää koko taitonsa. Häneltä ei puuttunutkaan koskaan siihen tilaisuutta, sillä nuo vanhat ystävykset olivat hyvin herkkusuita. Koko Kunzin muoto muuttui ruokapöydässä; hän kirkastui kuin aurinko; hän olisi kelvannut ravintoloitsijan kyltiksi. Schulz oli yhtä altis makealle; mutta hänen huono terveytensä pakotti hänet enemmän hillitsemään itseään. Tosin hän ei tavallisesti siitä välittänyt, ja sai sen perästä päin kalliisti maksaa. Nyt hän ei nurkunutkaan: jos hän tulisi sairaaksi, niin tietäisi hän ainakin, että kannatti tulla. Hänellä oli samoin kuin Kunzillakin ruuanvalmistusreseptejä, jotka olivat kulkeneet perintönä heidän suvuissaan isiltä pojille. Salome oli siis tottunut työskentelemään asiantuntijain arvostelemana. Mutta tällä kertaa hän oli pannut erikoisesti parastaan saadakseen mahtumaan yhteen ainoaan ohjelmaan kaikki mestariteoksensa: ateria oli kuin saksalaisen keittotaidon näyttely, tavattoman voimallisia ruokia, varmoja, ei sekoituksista valmistettuja; siinä olivat kaikkien mausteiden kaikki hyvät hajut, paksut kastit, aina asiaankuuluvat keitot, mallikelpoinen lihaliemi, valtavia ruutanoita, hapankaaliksia; siinä saatiin hanhet, kotikakut, aniisi- ja kuminaleivät. Christophe aivan huudahteli haltioissaan, suu ruokaa täynnä; hänellä oli isänsä ja isoisänsä suunnaton ruuansulatuskyky: nuo miehethän olisivat syöneet vaikka kokonaisen hanhen kerrallaan. Mutta samalla saattoi Christophe elää viikonpäivät pelkällä leivällä ja juustolla, yhtä hyvin kuin syödä haljetakseen, jos tilaisuus sattui. Schulz katseli häntä sydämellisin ja juhlallisin pöytäisännän elein, katseli heltyvin silmin ja valeli häntä kaikilla Rheinin viineillä. Kunz paistoi punaisena ja tunnusti Christophen veljekseen ruuanmuistajana. Salomen naama oli leveässä naurussa. — Ensin, kun Christophe tuli heille, oli emännöitsijä pettynyt. Schulz oli puhunut hänelle Christophesta sillä tavalla, että Salome oli kuvitellut häntä jonkinlaiseksi Ylhäisyydeksi, arvonimineen ja kunnianmerkkeineen. Ja nähdessään sitten Christophen oli hän huudahtanut:

— Kuinka, tuollainenko se olikin? Mutta pöydässä saavutti Christophe nyt koko hänen suosionsa; Salome ei ollut nähnyt ketään, joka olisi tunnustanut hänen lahjansa niin loistavasti. Emännöitsijä ei nyt voinut mennä takaisin keittiöön, vaan jäi ovelle katselemaan Christophea, joka söi minkä kerkisi. Ja Salome seisoi kädet puuskassa ja nauroi ilosta kohti kurkkua. Kaikki olivat hilpeällä päällä. Heidän onnessaan oli ainoastaan yksi musta pilkku: Pottpetschmidt ei ollut läsnä. Sitä asiaa valittivat he usein:

— Ah, jos hän olisi täällä! Se mies osaa syödä! Se se osaa juoda! Se se osaa laulaa!

He eivät väsyneet poissaolevaa ylistämään.

— "Jospa Christophe olisi saanut kuulla häntä! Mutta ehkäpä hän vielä saisikin. Ehkäpä Pottpetschmidt tulisi kaupunkiin jo sinä iltana, tai viimeistään seuraavana yönä…"

— Oh, ensi yönä minä olen jo kaukana, sanoi Christophe.

Schulzin säteilevät kasvot synkkenivät.

— Kaukanako! toisti lian vapisevalla äänellä. — Mutta ette kai te nyt lähde pois?

— Lähden, sanoi Christophe iloisesti; tänään iltajunalla.

Schulz tuli aivan lohduttomaksi. Hän oli ajatellut, että Christophe viipyisi sen yön, ehkäpä useammankin hänen luonaan. Hän soperteli:

— Ei, ei vielä. Se ei ole mahdollista!…

Kunz yhtyi häneen:

— Entä Pottpetschmidt!…

Christophe katsoi noihin kahteen: pettymys, joka näkyi heidän kilteillä, ystävällisillä kasvoillaan, oli liikuttava; hän sanoi:

— Kuinka te olette hyviä!… Minä lähden huomisaamuna; haluatteko niin?

Schulz puristi häntä kädestä.

— Ah! huudahti hän! Minä olen niin onnellinen! Kiitoksia! Kiitoksia!

Schulz oli aivan kuin lapsi, josta huomispäivä tuntuu niin kaukaiselta, ettei hän voi sitä ajatella. Christophe ei lähtisi vielä tänään, heillä oli vielä koko se päivä jäljellä, he viettäisivät koko illan yhdessä, Christophe nukkuisi hänen kattonsa alla; muuta ei Schulz nähnyt; hän ei tahtonut kauemmaksi katsoa.

Ilo palasi jälleen. Schulz nousi yhtäkkiä seisomaan, tekeytyi juhlalliseksi ja piti liikutetun ja mahtipontisen maljapuheen vieraalleen, joka oli suonut hänelle suunnattoman ilon ja kunnian tulemalla hänen pieneen kotikaupunkiinsa ja hänen matalaan majaansa; hän joi maljan sille toivomukselleen, että Christophe palaisi sinne pian takaisin, saavuttaisi maailmalla menestystä, mainetta, kaiken onnen, jonka Schulz salli hänelle koko sielustaan. Sitten joi hän uuden maljan "jalon musiikin kunniaksi", — ja vielä yhden, — se oli hänen vanhan ystävänsä Kunzin malja, — ja sitten taas, kevään maljan; — eikä hän unohtanut myöskään Pottpetschmidtiä. Kunz vuorostaan joi Schulzin ja eräiden toisten maljan: ja Christophe kohotti lopuksi maljan "rouva" Salomelle, joka silloin lensi aivan tummanpunaiseksi; ja sitten hän viritti, antamatta muille aikaa vastata hänen puheeseensa, erään tunnetun laulun, johon vanhukset hänen kanssaan yhtyivät, ja sen jälkeen toisen, ja vieläkin yhden kolmiäänisesti, jossa puhuttiin ystävyydestä, musiikista ja viinistä: ja lauluja säesti kaikuva nauru ja lasien alinomainen kilahtelu vastatusten.

Kello oli puoli neljä, kun he nousivat pöydästä. He olivat hyvällä nousutuulella. Kunz vajosi nojatuoliin; hän olisi mielellään hiukan torkahtanut. Schulzin jalat olivat aivan hervottomat aamullisesta mielenliikutuksesta, ja samoin nyt lasien sisällöstä. He toivoivat molemmat, että Christophe asettuisi jälleen pianon ääreen ja soittaisi monta tuntia yhtämittaa. Mutta tuo hirmuinen poika olikin niin täydessä kunnossa, että tuskin hän oli heläyttänyt pianosta pari kolme sointua, kun hän sulki sen yhtäkkiä, katseli ulos ikkunasta ja kysyi, eikö tästä lähdettäisi kävelemään, illalliseen asti. Luonto veti häntä puoleensa. Kunz ei näyttänyt liian ihastuvan ehdotukseen, mutta Schulzista oli aate heti mainio; täytyihän vieraalle näyttää edes Schönbuchwälderin puisto; Kunz veti hiukan suutansa irviin, mutta ei asettunut vastarintaan; vaan nousi ylös niinkuin muutkin: hän halusi yhtä hartaasti kuin Schulz näytellä Christophelle seutunsa kauneuksia.

He lähtivät kävelemään. Christophe oli ottanut Schulzia käsipuolesta ja vei häntä hiukan nopeammin kuin vanhus olisi tahtonut. Kunz kulki otsaansa pyyhkiellen heidän perästään. He juttelivat kovaäänisesti ja iloisesti. Ihmiset seisoivat porteilla ja katsoivat, kun he menivät ohitse, ja heidän mielestään oli Herr Professor Schulz aivan kuin nuori mies. Kaupungista päästyään he lähtivät menemään suoraan niittymaiden poikki. Kunz valitti, että oli kovin kuuma. Mutta armoton Christophe väitti, että ilma oli mainio. Vanhusten onneksi pysähdyttiin vähän väliä innokkaasti juttelemaan asioista, ja pakinat saivat heidät unhottamaan matkan pituuden. Tultiin metsään. Schulz laususkeli Goethen ja Edvard Möriken runoja. Christophe piti paljon runoista; mutta hän ei jaksanut seurata mukana, kun niitä luettiin: hän joutui aina kuunnellessaan omain epämääräisten unelmiensa valtaan, ja silloin tulivat säveleet sanojen sijaan ja saivat hänet ne unohtamaan. Hän ihaili Schulzin erinomaista muistia. Millainen tämä vilkas vanhus olikaan: sairas, melkein ikäloppu, suljettu huoneeseensa suureksi osaksi vuotta, joutunut pikkukaupunkiin melkein koko iäkseen, — ja mikä häneen verraten tuo Hassler, nuori, kuuluisa ja taiteellisen elämän keskipisteessä asuva, matkustanut lisäksi ristiin rastiin koko Europan konserttimatkoillaan, mutta kuitenkin tylsä kaikelle, haluton tutustumaan mihinkään! Sitäpaitsi ei Schulz ollut perillä ainoastaan kaikista niistä nykyaikaisen taiteen ilmauksista, mitä Christophe tunsi, vaan hän tiesi suunnattoman määrän menneistä ja ulkomaalaisista musiikkimiehistä, joista Christophe ei vielä ollut kuullut puhuttavankaan. Hänen muistinsa oli kuin syvä kaivo, johon kaikki taivaan kauniit vedet olivat kokoontuneet. Christophe ei väsynyt siitä kaivosta ammentamaan; ja Schulz oli onnellinen, kun Christophe niin hartaasti tahtoi kuulla. Hän oli joskus kyllä tavannut suopeita kuuntelijoita tai kilttejä oppilaita; mutta koskaan hän ei ollut kohdannut sellaista nuorta ja palavaa sielua, jonka kanssa hän voi yhdessä innostua, hän, joka oli usein aivan tukahtua suureen hartauteensa.

He olivat jo erinomaisia ystäviä, kun vanhus yhtäkkiä varomattomasti ilmaisi ihailunsa Brahmsia kohtaan. Christophien valtasi silloin jäykkä viha: hän vetäisi kätensä pois Schulzin kainalosta ja sanoi tylyllä äänellä, että se, joka rakasti Brahmsia, ei voinut olla hänen ystävänsä. Heidän ilonsa sai aivan kuin kylmää vettä niskaansa. Schulz oli liian arka ryhtyäkseen väittelemään ja liian kunniallinen valehdellakseen; ja nyt hän vain änkytteli ja koetti selittää ajatustaan. Mutta Christophe keskeytti hänet jyrkästi:

— Riittää!

Eikä hän sietänyt vastaväitteitä. Tuli kolkko hiljaisuus. He kävelivät edelleen. Vanhukset eivät uskaltaneet katsahtaa toisiinsa. Kunz ryiskeli ja koetti saada pakinan jälleen käyntiin, puhumalla metsästä ja kauniista ilmasta; mutta Christophe oli niin jörö, ettei välittänyt enää mistään eikä vastannut kuin muutaman lyhyen sanan. Ja kun Kunz ei saanut sanoilleen kaikua sillä taholla, koetti hän hiljaisuutta lopettaakseen pakinoida Schulzin kanssa; mutta Schulzin kurkkua aivan ahdisti, hän ei voinut puhua. Christophe vilkaisi häntä syrjästä, ja oli purskahtaa nauruun: hän oli antanut hänelle jo anteeksi. Hän ei ollutkaan Schulzille vakavasti vihoissaan; jopa hän tuomitsi olevansa aika kollo, kun tuotti sillä tavoin surua tuolle vanhus-raukalle; mutta kun hän jo oli käyttänyt väärin voimaansa, ei hän tahtonut näyttää katuvansa, mitä oli sanonut. He kulkivat sillä tavoin äänettöminä metsän reunaan saakka: kuului ainoastaan noiden kahden perinpohjin väsyneen vanhuksen raskaat ja jäykät askelet; Christophe vihelteli, eikä ollut heitä huomaavinaan. Yhtäkkiä hän ei enää jaksanut. Hän purskahti nauruun, kääntyi Schulziin päin ja puristi vankoilla kourillaan häntä käsivarsista:

— Hyvä, vanha Schulz! huudahti hän, katsoen Schulziin hellästi; täällä on niin kaunista, kaunista!…

Hän puhui luonnosta ja kauniista päivästä; mutta hänen nauravat silmänsä tahtoivat sanoa:

— Sinä olet niin hyvä! Minä olen nauta. Anna minulle anteeksi. Minä rakastan sinua.

Vanhuksen sydän aivan suli. Tuntui kuin olisi aurinko taas ilmestynyt pimennyksen jälkeen. Tuokioon hän ei vielä voinut virkkaa sanaakaan. Christophe oli ottanut häntä uudestaan käsipuolesta ja puhutteli häntä entistä lempeämmin; innoissaan hän käveli nyt kahta kiivaammin, huomaamatta, että hän rasitti tällä tavoin kovin tovereitaan. Schulz ei valittanut; hän ei edes huomannut väsymystään, niin tyytyväinen hän oli. Hän tiesi kyllä, että hän saisi maksaa kaikki tämänpäiväiset varomattomuutensa. Mutta hän ajatteli itsekseen:

— Se on huomisen asia! Kun hän on lähtenyt pois, on minulla aikaa levätä.

Mutta Kunz, joka ei ollut niin harras, seurasi kymmenen askelta taempana surkeannäköisenä. Christophe huomasi sen viimein. Hän pyysi silloin aivan nolona anteeksi, ja ehdotti, että asetuttaisiin loikoilemaan nurmikolle, poppelien siimekseen. Schulz tietysti suostui ehdotukseen, arvelematta hetkeäkään, mitä hänen katarrinsa siitä pitäisi. Onneksi Kunz ajatteli sitä asiaa hänen puolestaan; tai ainakin hän otti sen tekosyyksi, ettei hänen itsensä olisi tarvinnut antautua vilustumaan kosteassa maassa näin likomäräksi hiostuneena. Hän ehdotti, että mentäisiin läheiselle asemalle ja palattaisiin sieltä junalla kaupunkiin. Niin tehtiinkin. Vaikka he olivat väsyneitä, täytyi heidän nyt kulkea yhä kovemmin, etteivät olisi myöhästyneet junalta: he joutuivat asemalle juuri kun juna ajoi sinne.

Heidät nähdessään ryntäsi muuan kookas mies ulos vaunusillalle ja ärjähteli Schulzin ja Kunzin nimiä, jatkaen niitä kokonaisella luettelolla heidän titteleitään ja arvonimiään, ja huitoen käsiään kuin hullu. Schulz ja Kunz vastasivat hänelle, ilosta nauraen, ja heiluttaen hekin käsiään; he juoksivat kiireesti tuon ison miehen vaunua kohti, ja mies jälleen hyökkäsi heitä vastaan, töytäten syrjään muita matkustajia. Christophe ällistyi ja juoksi mukana:

— Mikä se on?

Toiset huusivat hänelle riemuissaan:

— Se on Pottpetschmidt!

Siitä nimestä ei Christophe tullut hullua hurskaammaksi: hän oli jo unohtanut päivällisaterialla juodut maljat. Pottpetschmidt seisoi vaunusillalla, Schulz ja Kunz alhaalla asemalla, ja he melusivat kaikki kilpaa, ihmettelivät tällaista onnenpotkua. He kapusivat kaikki ylös lähtevään junaan. Schulz esitteli Christophen. Pottpetschmidt tervehti häntä, ja silloin hänen kasvonsa aivan kuin jähmettyivät yhtäkkiä, hän tuli jäykäksi kuin seiväs; mutta tuosta lyhyestä muodollisuudesta päästyään tarrasi hän kiinni Christophen käteen ja ravisti sitä viisi, kuusi kertaa niin, että se oli irtautua nikamistaan; ja sitten alkoi mies jälleen hölistä. Christophe ymmärsi hänen huudoistaan, että hän ylisti Jumalaa tästä harvinaisesta sattumasta. Se ei estänyt häntä hetki myöhemmin haukkumasta, käsillään lantioitansa pieksäen, kovaa onneaan, että hän olikin lähtenyt kaupungista, — hän, joka ei ollut sieltä poissa paljon milloinkaan, — juuri silloin, kun Herr Kapellmeister saapui. Schulzin sähkösanoma oli tuotu hänelle vasta aamulla, tunti ensimäisen junan lähdön jälkeen; hän oli nukkunut vielä, kun se tuli, ja olivat nähneet hyväksi olla häntä herättämättä. Hän oli haukkunut kaiken aamua hotellilaisia. Ja hän myrskysi heitä vastaan vieläkin. Hän ei ollut ottanut vastaan potilaitaan, oli antanut palttua afääriasioille ja lähtenyt heti seuraavalla junalla, sellainen kiire hänellä oli kaupunkiin; mutta se perhanan juna ei yhtynytkään pääradan junaan: eräällä väliasemalla oli Pottpetschmidtin täytynyt odottaa kolme tuntia. Hän oli tyhjentänyt kaikki sanastossaan löytyvät kirousvarat, ja kertonut pahan onnensa parikymmentä kertaa toisille matkustajille, jotka odottivat asemalla pääradan junaa samoin kuin hänkin. Viimein oli hän päässyt lähtemään. Hän aivan vapisi, ettei vain joutuisi liian myöhään… Mutta, Jumalan kiitos!… Jumalan kiitos!…

Hän tarttui uudestaan Christophen käsiin ja rusensi niitä isoissa, karvasormisissa kourissaan. Hän oli satumaisen kookas, ja suhteiltaan suurenmoinen; pää neliskulmainen möhkäle, tukka punainen ja pitkin pintaa leikattu, naama rokonarpinen, parta pois ajettu, silmät suuret, nenä iso, huulet paksut, leuka kaksinkertainen, kaula lyhyt, hartiat hirvittävän leveät, vatsa kuin tynnyri; käsivarret harrottivat hajallaan ruumiista, jalkoterät ja kädet valtavan kokoiset; koko mies jättiläismäinen, ruuan ja oluen liikakäytöstä epämuodostunut lihamöhkä; tuollainen ihmiskasvoinen tupakkahuhmar, jollaisia joskus näkee vyöryvän Baierin kaupunkien kaduilla; ihmislaji, jossa piilee salaisuus, kuinka ihminen voi jonkinlaisella samansuuntaisella lihoituksella kuin paistiksi hoidetun siipikarjan muuttua sellaiseksi. Hän hikoili ilosta ja kuumissaan aivan kuin voikimpale; eikä hän väsynyt puheluun, istuessaan siinä, kädet hajalleen levitetyillä polvillaan, tai vierustoverien polvilla, vaan vieritti saksalaisia konsonanttejaan oikealla katapultin, jyrinällä. Joskus puhkesi hän sellaiseen nauruun, että koko hänen ruumiinsa tärisi: silloin nakkasi hän päänsä taaksepäin, avasi suunsa ja nauroi, kuorsaten, rohisten, tikahtumaisillaan. Hänen naurunsa tarttui Schulziin ja Kunziinkin; ja aina, kun he siitä puuskasta pääsivät, katselivat he Christopheen vettä silmistään pyyhkien. He näyttivät ikäänkuin kysyvän:

— Kas tuollainen hän on!… Mitäs hänestä sanotte?

Christophe ei sanonut mitään; hän ajatteli kauhuissaan:

— Tuoko hirviö laulaa sävellyksiäni?

He menivät Schulzin kotiin. Christophe toivoi saavansa pelastua Pottpetschmidtin laululta, eikä hän kehoitellut häntä vähääkään laulamaan, vaikka Pottpetschmidt paloi halusta näyttää taitoaan ja vihjaili tuon tuostakin siihen suuntaan. Mutta Schulz ja Kunz halusivat liian hartaasti tuottaa ystävälleen kunniaa: laulusta ei päästy! Christophe asettui pianon ääreen melkoisen vastahakoisesti; hän ajatteli:

— Möhkäle-parka, sinä et tiedä, mikä sinua odottaa: varo nahkaasi! Minä en säästä sinua.

Hän tiesi kyllä, että hän pahoittaisi siten Schulzin mieltä, ja se oli hänestä kovin ikävää; mutta siitä huolimatta hän päätti vaikkapa mieluummin tuottaa hänelle surua kuin antaa tuollaisen sir John Falstaffin ruhjoa ja nuijia sävellyksiään. Mutta Christophen ei tarvinnut kärsiä tunnonvaivoja eikä tehdä vanhaa ystäväänsä murheelliseksi: iso mies lauloi ihailtavasti. Jo ensimäiset tahdit kuullessaan Christophe vavahti hämmästyksestä. Schulz, joka katseli koko ajan tarkoin Christophea, vapisi sen nähdessään: hän luuli, ettei Christophe ollut tyytyväinen; eikä hän rauhoittunut ennenkuin näki hänen kasvojensa kirkastuvan yhä enemmän sikäli kuin hän soitti. Hän itsekin alkoi hohtaa Christophen ilon heijastusta; ja kun kappale loppui ja Christophe kääntyi ja huudahti, ettei hän koskaan vielä ollut kuullut Liedejään laulettavan näin hyvin, oli Schulzin hurmaus vieläkin suloisempaa ja syvempää kuin Christophen tyytyväisyys ja Pottpetscmidtin voitonriemu; sillä heillä kahdella oli aina oma ilonsa, mutta Schulz riemuitsi heidän molempien ilosta. Konserttia jatkui. Christophe huudahteli hämmästyksestä: hän ei jaksanut käsittää, kuinka tuo kömpelö ja jokapäiväinen olento saattoi tulkita niin hyvin hänen Liediensä ajatuksen. Tosin eivät kaikki vivahdukset olleet aivan tarkkoja, mutta laulussa oli sellainen vauhti, intohimo, ettei hän milloinkaan ollut saanut puhalletuksi moista täydellisesti ammattilaulajiin. Hän katsahti Pottpetschmidtiin, ja mietti itsekseen:

— Onko tuo tosiaan niin herkkä?

Mutta hän ei huomannut laulajan silmissä muuta tulta kuin tyydytetyn turhamaisuuden ilon. Itsetiedoton voima pani liikkeelle tuon massan. Se sokea ja passiivinen voima oli ikäänkuin armeija, joka taistelee tietämättä, ketä vastaan ja mitä varten. Liedien henki valtasi sen ja se totteli riemuiten: sillä se kaipasi toimintaa. Oman onnensa valtaan jätettynä se ei olisi tiennyt, kuinka tämä tapahtui.

Christophe ajatteli, että suuri veistäjä ei ollut luomispäivänä huolinut ottaa vaivakseen pistää oikeille paikoilleen kutakin karkeishakattujen ihmishahmojensa jäsentä, vaan oli hän ne jaellut heille miten sattui, välittämättä, sopivatko ne jäsenet aina yhteen, sillä tavoin olivat kunkin ihmisen kappaleet hyvin kirjavaa syntyperää, ja sama mies oli siis hajoiteltu viiden, kuuden toisen osalle: aivot olivat yhdellä, sydän toisella, sieluun sopiva ruumis kolmannella; soitin oli yhdellä ja soittimenkäyttäjä toisella. Jotkut ihmiset olivat kuin ihania viuluja, jotka pysyivät kaiken ikänsä laatikossa sentähden, ettei sattunut ketään sopivaa soittamaan heitä. Ja ne, jotka olivat luodut heitä soittamaan, olivat kaiken elämänsä ajan pakotetut tyytymään surkeihin rämppiin. Christophella oli sitä suurempi oikeus ajatella tällä tavoin, koska hän oli vimmoissaan itselleen, ettei hän ollut milloinkaan osannut laulaa puhtaasti ainoaakaan omaa sävellystään. Hänellä oli väärä ääni, eikä hän voinut kuunnella sitä kuin suurimmaksi kauhukseen.

Mutta sitten alkoi Pottpetschmidt, menestyksestään juopuneena, "panna ilmettä" Christophen Liedeihin; hän pisti siis oman ilmeensä Christophen sävyn sijaan. Christophesta ei muutos tietystikään ollut hänen sävellystensä eduksi; ja hän synkkeni. Schulz huomasi sen. Hän oli niin vailla arvostelukykyä ja ihaili niin suuresti ystäviään, ettei hän omasta aloitteestaan olisi huomannut, kuinka huono Pottpetschmidtin maku oli. Mutta hänen kiintymyksensä Christopheen sai hänet nyt nopeasti ymmärtämään nuorukaisen ajatuksen salaisimmatkin vivahdukset: hän ei ollut enää itseään, hän oli siirtynyt Christopheen, ja nyt kiusasi häntä Pottpetschmidtin ontto mahtipontisuus. Hän koetti kaikin mokomin estää laulajaa luisumasta tälle vaaralliselle jyrkänteelle. Pottpetschmidtiä ei ollut helppo saada vaikenemaan. Suurimmalla vaivalla onnistui Schulzin tukkia hänen suunsa, kun hän tahtoi Christophen ohjelmavaraston tyhjennettyään kajauttaa jatkoksi vielä eräitä niin joutavanpäiväisiä muita tekeleitä, että Christophen tukka nousi pystyyn kuin piikkisian harjakset jo pelkän niiden nimen kuullessaankin.

Onneksi pisti illalliskutsu kuonokopan Pottpetschmidtille. Se tarjosi hänelle toisen alan näyttää kuntoaan: ja siinä hän oli voittamaton; Christophe, jota aamuinen pöytäottelu väsytti yhä, ei koettanutkaan kilpailla Pottpetschmidtin kanssa.

Ilta kului nopeasti. Nuo kolme vanhusta istuivat pöydän ääressä ja katselivat kaikki Christopheen; he oikein ahmivat hänen sanojaan. Christophesta tuntui merkilliseltä, että hän istui nyt tässä, pikkukaupungissa, syrjäseudulla, noiden ukkojen keskellä, joita hän ei ollut ennen tätä päivää nähnyt, ja oli heidän kanssaan tuttavallisemmissa väleissä kuin parhaitten omaistensa. Hän ajatteli, miten taiteilijalle yleensä tekisi hyvää, jos hän saattaisi aavistaa, minkälaisia tuntemattomia ystäviä hänen aatteensa ovat maailmassa tavanneet, — kuinka sellainen lämmittäisi hänen sydäntään ja lisäisi hänen voimiaan… Mutta niin ei suinkaan useimmiten käy: ja kukin jää yksin ja kuolee yksin, peljäten sanoa, mitä tuntee, peljäten sitä enemmän, kuta enemmän hän tuntee ja kuta hartaammin hän kaipaisi ajatuksiaan ilmaista. Joutavien kohteliaisuuksien latelijain ei ole vaikeaa puhua. Mutta niiden, jotka enimmän tarvitseisivat ilmaista tunteitaan, on pakko avata suunsa väkisin voidakseen hiiskua rakkaudestaan. Niinpä täytyykin olla kiitollinen henkilöille, jotka uskaltavat puhua: he ovat epäilemättä taiteilijan apulaisia hänen työssään. — Christophe tunsi harrasta kiitollisuutta vanhaa Schulzia kohtaan. Hän osasi kyllä erottaa hänet noista hänen kahdesta ystävästään: hän tunsi, että Schulz oli tuon pienen kolmikon sielu; toiset olivat ainoastaan hänen lämpöisen hyvyytensä ja rakkautensa heijastusta. Kunzin ja Pottpetschmidtin ystävyys Christophea kohtaan oli aivan toisenlaista kuin Schulzin. Kunz oli egoisti: musiikki tuotti hänelle jonkinlaista fyysillistä hyvinvoipaa tyydytystä, aivan kuin hän olisi silitellyt isoa kissaa. Pottpetschmidt sai siitä nautintoa turhamaisuudelleen ja ruumiilleen liikuntoa. Kumpikaan ei heistä kaivannutkaan häntä ymmärtää. Mutta Schulz unohti kokonaan itsensä: hän rakasti.

Oli jo myöhä. Schulzin ystävät lähtivät kotiinsa, yön selkään. Christophe jäi kahden kesken Schulzin kanssa. Hän sanoi Schulzille:

— Nyt minä soitan yksinomaan teille.

Hän asettui pianon ääreen ja soitti, — niinkuin hän osasi soittaa, silloin, kun häntä lähellä oli joku, josta hän suuresti piti. Hän soitti uusimpia sävellyksiään. Vanhus oli haltioissaan. Hän istui lähellä Christophea, eikä jättänyt häntä silmistään, ja aivan pidätti hengitystään. Sydämenhyvyydessään ja osaamatta ottaa mitään onnea pelkästään itselleen hoki hän väkisinkin:

— Ah, miten ikävää, ettei Kunz ole enää täällä!

(Tämä teki Christophen hieman kärsimättömäksi).

Christophe soitti yhä; he eivät olleet puhuneet keskenään sanaakaan. Kun Christophe lopetti, eivät he puhuneet vieläkään mitään kumpainenkaan. Kaikki oli hiljaista: koko talo ja katu nukkuivat. Christophe kääntyi ja näki, että vanhus itki: hän nousi, meni ja syleili häntä. He juttelivat keskenään hiljaa, hiiskumattoman rauhallisessa yössä. Seinäkellon tikutus kuului heikosti viereisestä huoneesta. Schulz puhui matalalla äänellä, kädet ristissä, ruumis kumarassa, hän kertoi elämänsä surut Christophelle, joka kyseli häneltä yhtä ja toista; joka hetki oli hänellä tunnonvaiva, että hän muka nurkui, hän tahtoi melkein sanoa:

— Minä olen väärässä… minulla ei ole oikeutta valittaa… maailma on ollut minulle kovin hyvä…

Eikä hän tosiaan valittanut: ainoastaan alakuloisuus henki hänen tahtomattaan hänen yksinäisen, elämänsä koruttomasta tarusta. Hän sekoitti tuskallisimmilla hetkillä kertomukseensa ylen hämäriä ja sentimentaaleja idealismin uskontunnustuksia, jotka ärsyttivät kylläkin Christophea, mutta joita vastaan hänestä olisi ollut julmaa nyt väittää. Pohjaltaan ne olivat Schulzissa paljoa vähemmin varmaa ja selvää uskoa kuin ainoastaan kiihkeää kaipuuta uskoa, — epätietoista toivoa, johon hän takertui kiinni kuin pelastusrenkaaseen. Hän etsi sanoilleen vahvistusta Christophen silmistä. Christophe huomasi vanhan ystävänsä silmien anomuksen, ystävän, joka kiintyi liikuttavan luottavasti häneen, joka rukoili häneltä vastausta — laatien sen itse jo valmiiksi. Silloin puhui Christophe Schulzille tyynen uskon ja omaan itseensä luottavan voiman sanoja, joita vanhus odottikin ja jotka tekivät hänelle hyvää. Vanha ja nuori olivat nyt unohtaneet heitä erottavat ikävuodet: he olivat niin lähellä toisiaan kuin kaksi samanikäistä veljeä, jotka rakastavat toisiaan ja ovat toisilleen keskinäisenä apuna; heikompi haki tukea voimakkaammasta: vanhus turvautui nuoren miehen sieluun.

He erosivat, kun kello oli yli kaksitoista. Christophien oli noustava ylös varhain lähteäkseen kaupungista samalla junalla, jolla hän oli tullutkin. Hän ei vetelehtinyt riisuutuessaan. Vanhus oli varustanut vieraalleen huoneen sellaiseen kuntoon kuin olisi ajatellut Christophien asuvan siinä kuukausia. Hän oli asettanut pöydälle ruusuja, ja laakerinoksan. Kirjoituspöydälle oli hän levittänyt aivan uuden imupaperin. Hän oli kannattanut sinne heti aamulla pianinon. Hän oli valinnut ja järjestänyt hyllylle sängyn pääpuoleen kirjoja, jotka olivat hänestä kaikkein kalleimmat ja rakkaimmat. Ei löytynyt pikkuseikkaa, jota hän ei ollut hellyydellä miettinyt. Mutta se oli hukattua vaivaa: Christophe ei edes huomannutkaan mitään. Hän heittäytyi vuoteeseen ja nukkui heti sikeään uneen.

Schulz ei nukkunut ollenkaan. Hän pohti päässään kaikkia iloja, mitä hän oli tänään saanut. Ja tunsi jo myöskin surua, siksi, että ystävä lähtisi pois. Hän muisteli alusta alkaen kaikkea, mitä he keskenään olivat puhelleet. Hän ajatteli, että hänen rakas Christophensa nukkui lähellä häntä, seinän toisella puolella, sänky aivan siinä kiinni. Schulz oli lopen uupunut, hänen jäseniään pakotti ja henkeä ahdisti; hän aavisti, että hän oli vilustunut kävelymatkalla ja että hän saisi taas uuden taudinpuuskan; mutta hän ajatteli ainoastaan:

— Kunhan pysyn tällaisena hänen lähtöönsä asti!

Ja hän pelkäsi herättävänsä Christophen, kun hänelle tuli yskänkohtaus. Hän oli kuvaamattoman kiitollinen Jumalalle, ja hän alkoi nyt sepittää runoa muinaisen Simeonin kiitosvirren sanoihin: Nunc dimittis … Hän nousi vuoteesta, hien vallassa, kirjoittamaan runoaan, ja hän istui pöytänsä ääressä, kunnes oli saanut värssynsä huolellisesti puhtaiksi, liittäen niihin nöyryyttä uhkuvan omistuksen ja merkiten alle nimensä ja päivämäärän. Sitten hän meni jälleen sänkyynsä, vilunväreet ruumiissaan, eikä saanut koko yönä itseään lämpenemään.

Aamu alkoi hämärtää. Schulz ajatteli murheisin mielin eilistä aamua. Mutta samalla hän moitti itseään ankarasti, että hän turmeli näillä ajatuksilla nekin vähäiset onnenhetket, mitä hänellä oli vielä jäljellä; hän tiesi kyllä, että hän katuisi huomenna hetkiä, joiden hän antaisi tänään mennä turhaan; hän päätti olla mitään kadottamatta. Hän seurasi korva tarkkana, kuuluisiko vierashuoneesta mitään ääntä. Mutta Christophe ei liikahtanutkaan. Hän nukkui aivan samassa asennossa kuin oli nukkumaan ruvennut; hän ei ollut hievahtanut kertaakaan. Kello löi puoli seitsemän, ja hän nukkui yhä. Varsin helppo olisi ollut antaa hänen myöhästyä junasta, ja varmaankin olisi Christophe sille kepposelle vain nauranut. Mutta vanhus oli liian tunnollinen määrätäkseen sillä tavoin ystävän asioissa ilman hänen suostumustaan. Hän selitteli tosin itselleen:

— Se ei ole suinkaan minun vikani. Eihän se ole varsin minun syyni. Tarvitsee ainoastaan olla herättämättä häntä. Ja jos hän ei herää ajoissa, niin saan viettää vielä kokonaisen päivän hänen kanssaan.

Mutta sitten hän vastasi itselleen:

— Ei, minulla ei ole siihen oikeutta.

Ja hän piti velvollisuutenaan nousta herättämään Christophea. Hän kolkutti hänen oveensa. Christophe ei kuullut heti; täytyi koputtaa uudestaan. Se oli vaikeaa ukosta, hän ajatteli:

— Ah, kuinka hän nukkui hyvin! Hän olisi maannut siinä vaikka puoleen päivään!…

Viimein vastasi Christophen iloinen ääni lukon takaa. Kun hän kuuli, mitä kello oli, niin hän oikein huudahti; ja saattoi huomata, kuinka hän alkoi kiireesti liikkua huoneessaan, pukeutui esineitä kolisuttaen, lauloi aarian pätkiä, kysellen samalla ystävällisesti milloin mitäkin Schulzilta seinän takaa ja päästellen sukkeluuksia, joille vanhuksen oli suruissaankin pakko nauraa. Ovi aukesi: Christophe ilmestyi virkkuna, levänneenä, loistavin kasvoin; hän ei ajatellutkaan suurta huolta, jonka hän tuolle vanhukselle tuotti. Oikeastaan ei hänellä olisi ollut mitään kiirettä lähteä, hänelle ei olisi tullut mitään vahinkoa, jos hän olisi jäänyt sinne vielä muutamaksi päiväksi; ja mikä ilo se olisi Schulzille ollutkaan! Mutta Christophe ei voinut täydellisesti sen ilon suuruutta aavistaa. Ja muuten: vaikka hän pitikin vanhuksesta, tuntui hänestä hyvältä nyt lähteäkin: hän oli väsynyt eilispäivän alinomaiseen juttelemiseen noiden olentojen kanssa, jotka takertuivat aivan epätoivon vimmalla häneen kiinni. Ja sitäpaitsi hän oli nuori, hän ajatteli, että kyllä he vielä näkisivät toisensa; eihän tästä ollut lähtö maailman loppuun! — Vanhus tiesi puolestaan kyllä, että hän olisi pian maailman reunaa kauempanakin; ja hän katseli Christophea jo koko ikuisuuden varalta.

Schulz saattoi Christophen asemalle, vaikka olikin lopen väsynyt. Satoi kylmää tihkusadetta, aivan äänetöntä. Kun Christophe avasi asemalla kukkaronsa, huomasi hän, ettei hänellä ollut enää rahaa tarpeeksi ostaakseen pilettiä kotiasemalle saakka. Hän tiesi, että Schulz lainaisi hänelle ilomielin; mutta hän ei tahtonut häneltä pyytää… Miksi ei? Miksi kieltää henkilöltä, joka meitä rakastaa — onni auttaa meitä?… Hän ei tahtonut sitä, hienotuntoisuuden tähden, — tai ehkä ylpeydestä. Hän osti lipun ainoastaan eräälle väliasemalle, ja sanoi, että hän halusi kulkea lopun matkaa jalkaisin.

Lähtökello soi. He syleilivät toisiaan vaunusillan portaalla. Schulz pisti Christophen kouraan yöllä kirjoittamansa runon. Hän seisoi asemasillalla, vaunun kohdalla. Heillä ei ollut enää mitään toisilleen sanomista, kuten usein pitkillä jäähyväishetkillä käy; mutta Schulzin silmät, ne puhuivat: ne eivät irronneet Christophen kasvoista ennenkuin juna oli lähtenyt.

Vaunu katosi rautatien mutkan taakse. Schulz oli taas yksin. Hän meni takaisin kotiinsa, likaista puistokujaa; hän kulki vaivalla, tunsi yhtäkkiä koko väsymyksensä, vilun, sateisen päivän surullisuuden. Tuskin jaksoi hän kotiin ja nousta ylös portaansa. Hän pääsi parhaiksi kamariinsa, silloin tuli hänelle yskä ja tukeutuskohtaus. Salome tuli auttamaan häntä. Kesken valituksia, jotka purkausivat ilmi valastenkin, Schulz hoki:

— Miten hyvä… miten hyvä, että se kesti tähän asti!…

Hän tunsi vointinsa sangen huonoksi. Hän meni vuoteeseen. Salome lähti noutamaan lääkäriä. Vuoteessa Schulzin koko ruumis hervahti kasaan kuin ryysy. Hän ei olisi voinut itseään liikauttaa; ainoastaan hänen rintansa läähätti kun pajan palkeet. Hänen päänsä oli raskas ja kuumeinen. Koko sen päivän eli hän uudelleen mielessään eilisen päivän tapaukset, sen jokaisen hetken: näillä muistelmilla hän itseään yhä kidutti, ja moitti vielä itseään, että valitti sellaisen onnen saatuaan. Kädet ristissä ja rakkaudesta paisuvin sydämin hän kiitti Jumalaa.

Christophe palasi kotiseudulleen; se päivä oli jälleen kirkastanut hänen mielensä, ja pikkukaupunkiin jääneiden ystävien suuri kiintymys oli kohottanut hänen itseluottamustaan. Kun hän oli ajanut junalla niin pitkälle kuin hänen ostamansa piletti salli, laskeusi hän iloisesti junasta ja alkoi taivaltaa jalkaisin. Hänellä, oli edessään noin kuudenkymmenen kilometrin matka. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan kulki laiskasti kuin koulupoika. Oli huhtikuu. Luonto ei ollut vielä varsin kehittynyt. Lehtien silmut aukesivat kuin ryppyiset pikkukädet mustien oksien päissä; omenapuut olivat kukassa, ja rennot orjanruusut hymyilivät pitkin pensasaitain varsia. Lehdettömän metsän yläpuolella, joka alkoi jo herkän-vihertävänä silmikoida, kohosi vanha, romantinen linna pienen kukkulan laella, ikäänkuin voitonmerkki keihään kärjessä. Aran-sinisellä taivaalla väikkyi mustanpuhuvia pilviä. Varjot kiitelivät pitkin keväisiä maita; silloin tällöin ropisi rankkasade; sitten paistoi jälleen kirkas aurinko, ja linnut lauloivat.

Christophe huomasi, että hän oli jonkun hetken ajatellut Gottfried-enoa. Pitkään aikaan hän ei ollut yleensä muistanut tuota miesparkaa; ja nyt hän kummasteli, miksi hän tuli juuri nyt hänen mieleensä, aivan itsepintaisesti; se vaivasi hänen ajatuksiaan, kun hän siinä kulki erästä poppeleita kasvavaa lehtikujaa pitkin, välkkyvän kanavan rantaa; ja se kuva seurasi häntä niin voimakkaasti, että hän oli näkevinään Gottfriedin ilmielävänä tulevan vastaansa, kääntyessään erään korkean aitamuurin kulman taakse.

Taivas oli synkennyt. Rankkasade ja raekuuro romahti, ja ukkonen jyrisi kaukana. Christophe oli tullut lähelle kylää; hän näki sen ruusunpunaisten päätyjen ja punaisten kattojen kohoavan jo tuuheasta metsiköstä. Hän joudutti askeleitaan, ja meni pitämään sadetta ensimäisen talon kattoulkoneman alle. Rakeita tuli sakeanaan; ne pieksivät kalisten kattotiilejä ja ponnahtivat tielle kuin lyijypallot. Tien ravit täyttyivät äyräitään myöten vedellä. Kukkivien hedelmätarhain ylitse viritti sateenkaari loistavan ja räikeän nauhansa, synkän-sinisten pilvien yläpuolelle.

Talon ovella seisoi muuan nuori tyttö, sukankudin kädessä. Hän pyysi ystävällisesti Christophea käymään sisään. Christophe suostui. Huone, johon hän meni, oli samalla kertaa ruokasali ja makuukamari. Peränurkassa riippui pata roihuavalla tulella. Muuan maalaisnainen puhdisteli siellä vihanneksia, toivotti Christophelle hyvää päivää ja pyysi häntä tulemaan lieden ääreen kuivaamaan itseään. Nuori tyttö meni noutamaan pullon viiniä ja tarjosi Christophelle juoda. Istuen toisella puolella pöytää hän kutoi edelleen, helmoissaan kaksi häärivää pienokaista, jotka leikkivät, heittäytyen vihanneskasaan. Hän ryhtyi pakinoihin Christophen kanssa. Christophe huomasi vasta hetken päästä, että hän oli sokea. Hän ei ollut suinkaan kaunis. Muuten oli hän lujatekoinen tyttö, posket punaiset, hampaat valkeat, mutta kasvonpiirteissä ei ollut säännöllisyyttä. Hänen kasvonsa olivat hymyilevät ja hiukan ilmeettömät niinkuin monilla sokeilla; ja samoin oli hänellä vimma haastaa ihmisistä ja asioista sillä tavoin kuin hän olisi ne nähnyt. Ensin Christophe ällistyi ja ajatteli, pitikö tuo häntä pilkkanaan, kun tyttö sanoi rauhallisesti hänelle, että luonto oli tänään niin kaunis. Mutta kun hän sitten katseli vuoroin sokeaa ja vuoroin vihanneksia puhdistavaa naista, näki hän, ettei täällä tytön sanoja kummasteltu. — Nuo kaksi naista kyselivät Christophelta ystävällisesti, mistä hän oli matkalla ja mitä kautta hän oli tullut. Sokea sekautui puheeseen, hiukan liioitellun innokkaasti; hän myönteli Christophen matkan varrella luonnosta tekemät huomiot oikeiksi tai lausui niistä oman, eriävän ajatuksensa. Tietysti osuivat hänen huomautuksensa usein päin seiniä. Tyttö näytti koettavan vakuutella itselleen, että hän näki yhtähyvin kuin vieraskin.

Sillä välin oli muuta talon väkeä tullut sisään: noin kolmekymmen-vuotias, vankka talonpoika ja hänen nuori vaimonsa. Christophe jutteli hiljalleen heidän kaikkien kanssa; ja hän katseli taivaalle, joka nyt kirkastui, ja odotti, että voisi lähteä jälleen jatkamaan matkaansa. Sokea alkoi hyräillä erästä laulua, antaen samalla sukkapuikkojensa ahkerasti liikkua. Se laulu toi Christophen mieleen monia entisiä muistoja.

— Kuinka tekin tunnette tuon laulun? kysyi hän.

(Gottfried oli aikoinaan opettanut sen Christophelle.)

Christophe hyräili lopun laulua. Tyttö alkoi nauraa. Hän lauloi nyt säkeiden alut ja Christophe huviksensa loput. Hän nousi jo, mennäkseen katselemaan ulos ilmaa, ja kulki siinä huoneen läpi ovelle, tähystellen ohimennen ja muuten vain sinne tänne huoneen nurkkiin; silloin huomasi hän nurkassa, astiapöydän vieressä erään esineen, joka sai hänet aivan säpsähtämään. Se oli pitkä, koukkupäinen sauva, jonka kädensijaan oli leikattu kömpelösti pienen kumartavan ja hattuaan nostavan miehen kuva. Christophe tunsi hyvin tuon sauvan: hän oli leikkinyt sillä pienenä. Hän ryntäsi, tempasi sauvan käteensä, ja kysyi ahtaalla äänellä:

— Mistä… mistä te olette saaneet tämän?

Isäntä katsahti häneen ja vastasi:

— Muuan ystävä heitti sen tänne; vanha ystävä, joka nyt on kuollut.

Christophe huudahti:

— Gottfried?

Kaikki kääntyivät ja kysyivät.

— Mistä te hänet tunnette?

Ja kun Christophe sanoi, että Gottfried oli hänen enonsa, hämmästyivät he kaikki ja tulivat liikutetuiksi. Sokea nousi, hänen lankakeränsä kieri pitkin permantoa, hän tallasi kudintaan jalkoihinsa, tarttui Christophen käteen ja toisti järkytettynä:

— Oletteko te hänen sisarensa poika? Kaikki puhuivat yhtä suuta. Christophe puolestaan kysyi:

— Mutta te, kuinka te hänet tunsitte?

Mies vastasi:

— Hän kuoli meillä.

Istuttiin jälleen; ja kun kiihtymys oli hiukan rauhoittunut, kertoi äiti jälleen työhönsä ryhtyen, että Gottfried oli käynyt heillä monet vuodet; joka kerran hän poikkesi heille, sekä meno- että tulomatkoillaan, kaupusteluretkillään. Kun hän viime kerran oli tullut — (viime heinäkuussa), — oli hän näyttänyt hyvin väsyneeltä; ja laskettuaan käärön selästään ei hän ollut hyvään aikaan saanut sanaa suustaan; mutta siitä ei oltu sen enempää välitetty, sillä oli totuttu, että hän oli sellainen tullessaan, ja tiedettiin, että häntä kiusasi hengenahdistus. Gottfried ei valittanut vaivaansa. Milloinkaan ei hän yleensä vaikeroinut. Aina keksi hän jotain hyvää pahoissakin asioissa. Kun hän oli väsyttävässä työssä, niin hän iloitsi ajatellen, miten mukavaa olisi sitten, illalla, kun pääsisi vuoteeseen; ja kun hän oli kipeä, sanoi hän, kuinka hyvä sitten olisi olla, kun ei enää kärsisi…

— Ja paha se on, herra, että ihminen on aina tyytyväinen, lisäsi emäntä; sillä kun ei valita vaivojaan, niin eivät muutkaan sääli. Minä toki valitan aina…

Gottfriedistä ei siis oltu ajateltu sen kummempaa. Olipa laskettu leikkiäkin, niin leppoisalta hän näytti; ja Modesta — (se oli tuon sokean tytön nimi), — oli kysynyt häneltä kääröä hänen selästään ottaessaan, eikö hän aikonut koskaan väsyä kiertelemästä tuolla tavoin kuin mikäkin nuori mies. Gottfried vastasi ainoastaan hymyllä; sillä hän ei jaksanut puhua. Hän istahti penkille tuonne oven eteen. Kukin talonväestä lähti työhönsä: miehet pellolle, äiti keittiöön. Modesta meni ulos penkin luokse: seisoi sima ovenpieltä vasten, kudin käsissä, ja jutteli Gottfriedille. Gottfried ei vastannut hänelle; Modesta ei pyytänytkään vastausta, kertoi hänelle vain, mitä siellä oli Gottfriedin viime käynnin jälkeen tapahtunut. Gottfried hengitti vaivalloisesti. Modesta kuuli, että hän koetti puhua. Mutta Modesta ei tullut siitä rauhattomaksi, sanoi hänelle ainoastaan:

— Älä puhu, lepää siinä. Ennätäthän vielä puhua… Kulkeapas ja väsyttää itsensä noin!…

Sitten ei Gottfried enää puhunut, ei koettanutkaan. Modesta alkoi jälleen jutella tarinaansa, luullen, että toinen kuunteli. Gottfried huokasi, ja oli vaiti. Kun äiti vähän ajan päästä meni ulos, näki hän Modestan yhä juttelemassa siinä, ja Gottfriedin istuvan pää taaksepäin hervahtaneena ja katse taivasta kohti. Modesta oli jo jonkun aikaa jutellut ruumiille. Modesta ymmärsi silloin, että mies-raukka oli tahtonut jotain sanoa ennenkuin kuoli, mutta ei ollut voinut; silloin oli hän alistunut, suruisesti hymyillen, ja niin oli hän ummistanut silmänsä, keskellä kesäillan rauhaa…

Oli lakannut satamasta. Miniä meni läävään; poika otti kuokan ja puhdisti oven edessä olevan viemäriojan, jonka muta oli tukkinut. Modesta oli kadonnut, kun toiset alkoivat kertoa kuolemantapauksesta. Christophe jäi nyt huoneeseen kahden kesken emännän kanssa. Hän oli liikutettu ja vaiti. Mutta vanha emäntä, pieni ja kielevä ihminen, ei voinut kauan kestää vaitioloa; ja hän alkoi kertoa Christophelle juurtajaksain, kuinka hän oli tutustunut Gottfriediin. Se oli tapahtunut jo hyvin kauan sitten. Kun hän oli vielä nuori tyttö, rakasti Gottfried häntä. Gottfried ei uskaltanut sanoa sitä hänelle; mutta siitä asiasta laskettiin aina leikkiä; ja hän piti Gottfriediä vain pilkkanaan: (sellaisia hänelle oltiin joka paikassa, missä hän liikkui.) — Siitä huolimatta tuli Gottfried heille alinomaa joka vuosi. Hänestä oli luonnollista, että häntä pilkattiin, luonnollista, ettei tuo tyttö häntä rakastanut, luonnollista, että hän meni naimisiin toisen kanssa ja tuli onnelliseksi. Mutta emännän onni tyttönä oli ollut liikaa, hän oli liiaksi sillä ylpeillyt: onnettomuus tuli. Hänen miehensä kuoli yhtäkkiä. Sitten hänen tyttärensä, — kaunis, terve ja voimakas tyttö, jota kaikki ihastelivat ja jonka seudun rikkain tilallisen poika aikoi juuri naida, — menetti näkönsä, tapaturmasta. Kun Modesta eräänä päivänä oli kiivennyt suureen päärynäpuuhun, tuolla, rakennuksen takana, ottamaan hedelmiä, niin luiskahtivat tikapuut: pudotessa töykkäsi katkennut oksa häntä pahasti lähelle silmää. Ensin luultiin, että hän pääsisi pelkällä arvella; mutta sitten tuli hänelle alinomainen vihlova tuska otsaan: toinen silmä oli pimennyt ensin, sitten toinen. Eikä ollut auttanut mikään lääke eikä hoito. Silloin oli tietysti naimahomma mennyt myttyyn; sulhanen oli hävinnyt sille tielleen, selittelemättä; eikä niistä pojista, jotka kuukausi sitten olisivat vaikka tappaneet toisensa saadakseen tanssia kerran Modestan kanssa, ainoakaan ollut uskaltanut, — (senhän käsittää) — ottaa taakakseen sairasta ihmistä. Silloin joutui Modesta, joka oli ennen ollut niin huoleton ja iloinen, sellaiseen epätoivoon, että hän ei tahtonut elää, ei huolinut enää ruokaa, vaan itki aamusta iltaan, ja yölläkin kuului hänen valittelunsa vuoteesta. Ei tiedetty, mitä tehdä; ei voitu muuta kuin surra hänen kanssaan; ja silloin hän itki yhä kipeämmin. Lopulta niihin hänen valituksiinsa kyllästyttiin; silloin alettiin hänelle tiuskia, ja hän sanoi heittäytyvänsä kanavaan. Pappi kävi joskus talossa: hän haasteli Modestalle taivaallisesta isästä, ikuisuuden asioista, palkasta, jonka hän saisi toisessa elämässä, kun kärsisi täällä maailmassa; mutta siitä ei Modesta saanut yhtään lohdutusta. Eräänä päivänä tuli Gottfried jälleen heille. Modesta ei ollut koskaan ollut liioin hyvä hänelle. Ei silti, että hän olisi ollut luonteeltaan paha, mutta hän käyttäytyi pilkallisesti; ja hänestä oli hauskaa kujeilla, tulematta sitä sen enempää ajatelleeksi. Ei ollut ilkeyttä, jota hän ei olisi Gottfriedille sanonut tai tehnyt. Kun Gottfried nyt sai kuulla Modestan tapahtuman, niin hän tyrmistyi aivan kuin olisi ollut perheen jäsen. Kuitenkaan hän ei ilmaissut Modestalle tunteitaan, kun näki hänet seuraavan kerran. Hän meni istumaan Modestan viereen, eikä vihjaillut sanallakaan onnettomuuteen, vaan jutteli hänen kanssaan, rauhallisesti kuten ennenkin. Hän ei surkutellut häntä laisinkaan; hän oli aivan kuin ei olisi huomannutkaan, että Modesta oli sokea. Kuitenkaan hän ei puhunut koskaan Modestalle sellaisista seikoista, joita tyttö ei voinut nähdä. Hän haasteli hänelle ainoastaan niistä, jotka hän saattoi kuulla tai muuten huomata, sokeanakin; ja sen hän teki yksinkertaisesti, ikäänkuin luonnollisena asiana; niinkuin hän itsekin olisi ollut sokeana. Ensin ei Modesta kuunnellut häntä, vaan itki yhä. Mutta seuraavana päivänä hän jo kuunteli paremmin, ja puhuikin jo hiukan Gottfriedille…

— Enkä tiedä, mitä Gottfried mahtoi hänelle sanoa, jatkoi emäntä. Sillä oli heinänteko, eikä minulla ollut aikaa Modestan asioihin. Mutta kun me illalla tulimme niityltä, näimme Modestan jo puhelevan rauhallisesti, ja sen jälkeen hän vähitellen virkistyi. Hän näytti unohtaneen pahansa. Silloin tällöin tuli hänelle kyllä vieläkin raskas olo: hän itki aivan yksin, tai koetti puhua Gottfriedille kaikkea surullista; mutta Gottfried ei ollut häntä kuulevinaan, tai ei vastannut samanlaatuisesti hän puheli edelleen rauhallisesti, melkeinpä iloisesti, sellaisesta, mikä Modestaa tyynnytti tai johon hän oli kiintynyt. Viimein hän päätti viedä Modestan ulos kävelemään, vaikkei tyttö ollut tapaturmasta saakka tahtonut lähteä sisältä. Hän ohjaili Modestaa ensin muutaman askelen puutarhassa, sitten vei kauemmaksi teille ja poluille. Ja Modesta on nyt tottunut kuljeksimaan kaikkialla ja huomaamaan joka asian, aivan kuin hän olisi näkevä. Hän keksii kaikenlaista sellaistakin, jota meikäläiset eivät huomaa; ja hän on innostunut kaikesta, hän, joka ei ennen välittänyt paljon muusta kuin omasta itsestään. Sillä kertaa Gottfried viipyi talossa tavallista kauemmin. Me emme uskaltaneet pyytää häntä jättämään matkaansa tuonnemmaksi; mutta hän jäi tänne itsestään, kunnes näki Modestan levollisemmaksi. Ja kerran, — Modesta oli silloin tuolla pihalla, — kuulin tytön nauravan. En voi kuvailla, miltä se minusta tuntui. Gottfried näytti niinikään tyytyväiseltä. Hän istui minun vieressäni. Me katsoimme toisiimme, eikä minua hävetä sanoa, herra, että annoin hänelle suuta, ja oikein sydämen pohjasta. Silloin hän sanoi minulle:

— Nyt minä taidankin jo voida tästä lähteä. Ei minua enää tarvita.

Minä koetin estellä häntä. Mutta hän sanoi:

— Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä. En voi olla täällä enää.

Koko maailma tiesi, että hän oli kuin mikäkin Jerusalemin suutari: ei voinut pysyä yksillä tienoin. Häntä vastaan ei siis nyt intettykään, ja hän lähti. Mutta hän sovitti sen jälkeen matkansa sillä tavoin, että kulki aina tästä kautta; ja se oli Modestalle suuri ilo: aina, kun hän kävi täällä, tuli Modesta paremmaksi. Hän rupesi talon toimiin entiseen tapaansa. Hänen veljensä otti vaimon, ja Modesta hoitelee nyt lapsia, eikä hän valita enää koskaan, vaan näyttää aina onnelliselta. Joskus oikein ihmettelen, olisiko hän näin onnellinen, jos olisi saanut pitää näkönsä. Ja usein tuntuu, hyvä herra, että haluaisin olla mieluummin sellainen kuin hän, ettei tarvitsisi nähdä kaikkia kelvottomia ihmisiä eikä ilkeitä asioita. Rumaksi tulee maailma; pahemmaksi päivä päivältä… Ja kuitenkin peloittaa että kunhan ei Luoja luulisi ihmisen totta tarkoittavan; sillä sittenkin minä näen mielelläni maailmaa, olipa se vaikka pahakin…

Modesta tuli ovelle, ja juttu katkesi. Christophe tahtoi lähteä, nyt, kun ilma oli jo selvinnyt; mutta talonväki ei siihen suostunut. Hänen täytyi jäädä heille illalliselle, jopa yöksikin. Modesta istahti Christophien viereen, eikä eronnut hänestä koko iltana. Christophe halusi puhella läheisemmin tuon nuoren tytön kanssa, jonka kohtaloa hän syvästi sääli. Mutta Modesta ei antanut hänelle siihen tilaisuutta. Hän tahtoi yhä vain kuulla Gottfriedistä. Kun Christophe kertoi hänestä jotain, jota Modesta ei vielä tiennyt, oli tyttö hyvillään ja hiukan kateellinen. Hän ei puolestaan kertonut Gottfriedistä mitään muuta kuin väkisin. Saattoi huomata, ettei hän puhunut kaikkea, tai jos hän ehkä puhuikin, niin hän katui sitä kohta; hänen muistonsa olivat hänen omaisuuttaan, jota hän ei mielellään antanut muille; siinä omistushalussaan oli hän yksinkertaisen kiivas kuin maatilkkuunsa kiintynyt talonpoika: hänestä oli ilkeää ajatella, että joku muu piti Gottfriedistä yhtä paljon kuin hän. Oikeastaan ei Modesta sitä uskonutkaan; ja kun Christophe huomasi sen seikan, antoi hän tytön pitää sen ilonsa. Kuunnellessaan Modestan puhetta, hän huomasi, että vaikka tyttö oli kyllä nähnyt Gottfriedin, jopa nähnyt hänet sangen säälimättömillä silmillä, oli hän nyt sokeaksi tultuaan luonut hänestä aivan toisenlaisen kuvan kuin Gottfried todellisuudessa oli; ja tuohon ihannehahmoonsa hän oli kohdistanut kaiken purkautumaan pyrkivän rakkaudenkaipuunsa. Mikään ei ollut särkenyt tätä kuvitelman työtä. Hän sanoi Christophelle, sokeain horjumattomalla varmuudella, joka aivan tyynesti sepustaa itse kaiken sellaisen, mitä ei tiedä:

— Te olette hänen näköisensä.

Christophe ymmärsi, että Modesta oli näinä vuosina tottunut elämään ikäänkuin suljettujen ikkunaluukkujen takana, joten totuus ei sinne enää päässyt. Ja nyt, kun hän oli tottunut näkemään pimeässä, joka hänet aina ympäröi, vieläpä unohtamaan pimeän, hän ehkä olisi peljästynytkin, jos valon säde olisi tunkeutunut tuohon tummuuteen. Christophien kanssa pakinoidessaan hän palautti muistiin joukon tyhjiä, jokapäiväisiä ja hiukan typeriä asioita, jutellen hajanaisesti ja hymyillen; sellainen ei Christophea liioin tyydyttänyt. Tuo loruaminen hermostuttikin häntä, hän ei voinut ymmärtää, kuinka niin paljon kärsinyt olento ei ollut kärsimyksessään kehittynyt hiukan totisemmaksi, vaan saattoi tyytyä moisiin mitättömyyksiin; hän koetti silloin tällöin puhua Modestalle vakavammista asioista; mutta se ei herättänyt tytössä vastakaikua: Modesta ei voinut — tai ei tahtonut — Christophen ajatuksia seurata.

Mentiin sitten levolle. Pitkään aikaan ei Christophe voinut nukkua. Hän ajatteli Gottfriediä, koettaen saada hänen todellisen kuvansa irti Modestan lapsellisista muistelmista. Se ei onnistunut ilman melkoista vaivaa, ja se harmitti Christophea. Hänen sydäntänsä ahdisti, kun hän ajatteli, että eno oli kuollut täällä, että hänen ruumiinsa oli varmaan maannut tässä vuoteessa. Hän koetti tuntea samaa kuin eno viimeisinä kuolemantuskan hetkinään, silloin, kun hän ei voinut puhua eikä selittää mitään sokealle, silloin, kun hän oli ummistanut silmänsä kuollakseen. Christophe olisi niin hartaasti tahtonut saada nostaa noita silmäluomia ja nähdä niiden alla piilevät ajatukset, tuon sielun salaisuudet, joka oli lähtenyt pois, pysyttäytyen tuntemattomana, tuskin tuntien itsekään itseään! Se sielu ei sitä koetellut; koko hänen viisautensa perustui siihen, ettei hän tahtonut viisautta, ei alistaa mitään asiaa omaan tahtoonsa, vaan antautui tapahtumain virtaan, myönsi kaiken ja rakasti. Sillä tavoin hän sulatti itseensä koko olemassaolon salaisimman ytimen, sitä tietämättä; ja se, että hän oli tehnyt niin paljon hyvää tuolle sokealle, hyvää Christophelle ja varmaan monelle muullekin, tekoja, jotka pysyisivät aina tuntemattomina, johtui siitä, ettei hän julistanut kenellekään tavanmukaisia sanoja ihmisten taistelusta luontoa vastaan, vaan toi tullessaan heille rahtusen luonnon välinpitämätöntä rauhaa, ja sovitti ja alisti sielun siihen. Hänen hyvät työnsä olivat sitä laatua kuin metsien ja ketojen, sen saman luonnon, joka oli hänen sieluunsa aivan syöpynyt… Christophe johdatteli muistoonsa Gottfriedin kanssa muinoin ulkosalla vietetyt illat, lapsuuden soutumatkat, sadut ja laulut öisin. Hän muisti viimeisen kävelyretkensä enon kanssa, rinteellä kaupungin vieressä, eräänä epätoivoisena talvi-aamuna; ja hänelle tulivat vedet silmiin. Hän ei tahtonut nukkua, vaan yhä ajatella muistojaan; ei hukata hetkeäkään tätä pyhää iltaa, täällä pikku kylässä, joka oli täynnä Gottfriedin sielua, ja jonne Christophien askelet olivat tuoneet hänet aivan kuin tuntemattoman voiman pakosta. Mutta kuunnellessaan pihalla olevan johtokaivon sorinaa, kuinka vesi tippui siitä epätasaisesti ja sysäyksittäin, ja yölepakkojen kimeitä ääniä voitti nuoruuden perinpohjainen väsymys kuitenkin hänen tahtonsa; ja hän hervahti uneen.

Kun hän heräsi, paistoi aurinko kirkkaasti, koko maalaistalo oli jo työssä. Hän ei tavannut enää alahuoneessa muita kuin vanhan emännän ja pienet lapset. Nuoret olivat pellolla, ja Modesta oli mennyt lypsämään; häntä haettiin turhaan, ei löytynyt mistään. Christophe ei tahtonut odottaa Modestaa: syvimmässään hän ei välittänyt paljoa hänen näkemisestään, ja nyt hän sanoi, että hänellä oli kiire. Hän lähti jälleen matkaan, pyytäen vanhaa emäntää sanomaan hänen puolestaan hyvästit muille.

Ehdittyään kylän ulkopuolelle näki hän eräässä tienmutkassa, ylempänä rinteellä sokean tytön istumassa orapihlajan juurella. Modesta nousi, kun kuuli hänen askelensa, tuli hymyillen hänen luoksensa, otti häntä kädestä ja sanoi:

— Tulkaa!

He kulkivat ylämäkeen pitkin nurmikoita ja tulivat pienelle hautausmaalle, jossa oli varjostavia puita ja koko kylä. Modesta vei Christophen erään haudan luo ja sanoi hänelle:

— Tässä se on.

He laskeutuivat polvilleen. Christophe muisti erään toisen haudan, jonka ääreen hän oli polvistunut Gottfriedin kanssa; ja hän ajatteli.

— Pian on minun vuoroni.

Mutta siinä ajatuksessa ei ollut nyt mitään surullista. Suuri rauha nousi maasta, Christophe kumartui ja kuiski kiihkeästi alas hautaan Gottfriedille.

— Tule minuun!…

Modesta rukoili kädet ristissä, liikuttaen hiljaa huuliaan. Sitten kulki hän haudan ympäri polvillaan, hapuillen ruohoa ja kukkia; niitä hän aivan kuin hyväili; hänen älykkäät sormensa näkivät: ne vetivät hellävaroen pois kuolleiden murattien rönsyt ja lakastuneet orvokit. Päästäkseen ylös hän nojasi kättänsä hautapaateen; Christophe näki hänen sormiensa sivelevän salavihkaa Gottfriedin nimeä, kosketellen jokaista kirjainta. Modesta sanoi:

— Maa on suloista tänä aamuna.

Hän ojensi Christophelle kätensä; Christophe antoi hänelle omansa. Modesta painoi Christophen käden lämmintä ja kosteata maata vasten. Christophe ei hellittänyt sokean kättä; heidän sormensa työntyivät toisissaan kiinni multaan. Hän syleili Modestaa. Modesta samoin Christophea.

He nousivat. Modesta antoi hänelle muutamia poimimiaan tuoreita orvokkeja, ja kätki lakastuneet povelleen. Pyyhittyään mullan polvistaan he lähtivät pois, hiiskumatta sanaakaan. Kiurut lauloivat pelloilla. Valkeat perhoset lepattivat heidän päänsä ympärillä. He istahtivat nurmikolle, jonkun askelen päähän toisistaan. Kylästä nousi sauhu suoraan taivasta kohti, joka oli kirkastunut sateesta. Kanavan liikkumaton vesi välkähteli poppelien lomitse. Sinertävä, utuinen valo harsosi pehmeästi vainiot ja metsät.

Tuokion hiljaisuuden jälkeen alkoi Modesta puhua. Hän puhui puoliääneen päivän kauneudesta, sellaisena kuin hän sen näki. Hänen huulensa olivat raollaan, hän aivan kuin joi ilmaa; hän seurasi tarkoin elävien olentojen ja kaikkia ääniä. Christophe tiesi myöskin tuollaisen musiikin arvon. Hän puhui nyt sanoja, joita Modesta ajatteli, vaikkei olisi voinut niitä ilmaista. Hän mainitsi nimeltä eräitä huutoja ja tuskin tuntuvia värähdyksiä, joita kuului ruohistosta ja ilmojen syvyyksistä. Modesta kysyi häneltä.

— Ah, näettekö te nekin? Christophe vastasi, että Gottfried oli opettanut hänet ne erottamaan.

— Teitäkö niinikään opetti? kysyi Modesta hiukan kateellisena.

Christophen teki mieli sanoa hänelle:

— Älkää olko minulle mustasukkainen.

Mutta hän näki jumalaisen valon, joka heitä ympäröi, ja katsoi sitten noita elottomia silmiä, ja hänelle tuli kiihkeä sääli.

— Gottfried on siis teille ne opettanut? kysyi hän.

Modesta vastasi myöntävästi; ja sanoi nauttivansa nykyään paljon enemmän entistä… — (Hän ei sanonut "kuin ennen"; hän karttoi lausua sanoja "silmät", tai "sokea".)

He olivat vaiti, tuokion. Christophe katseli Modestaa surkutellen. Tyttö tunsi itseään katseltavan. Christophe olisi tahtonut sanoa hänelle, kuinka hän sääli häntä, olisi tahtonut, että tyttö olisi tuntenut sääliä itseään kohtaan ja uskonut surunsa hänelle. Christophe kysyi hellästi:

— Oletteko ollut hyvin onneton?

Modesta oli vaiti ja aivan kuin jäykistyi. Hän tempoi ruohonkorsia ja pureksi niitä hiljaa. Jonkun hetkisen perästä, — (leivon viserrys kiiri taivaankantta kohti), — sanoi Christophe, että Gottfried oli tehnyt hänelle hyvän työn. Hän kertoi surunsa, vastoinkäymisensä, aivan kuin ajatellen ääneen tai puhuen sisarelle. Sokean kasvot kirkastuivat, kun hän kuunteli tätä kertomusta tarkkaavasti. Christophe katsoi häneen, näki, että hän aikoi jo ruveta puhumaan: Modesta liikahti jo häntä lähemmäksi ja antoi hänelle kätensä. Christophe siirtyi myöskin likemmäksi; — mutta silloin Modesta vetäytyi jälleen entiseen tunteettomuuteensa; ja kun Christophe lopetti, ei hän vastannut hänen juttuunsa muuta kuin joitakin jokapäiväisiä sanoja. Hänen mykevässä, rypyttömässä otsassaan oli talonpoikainen sulkeutuneisuus, kova kuin kivi. Modesta sanoi, että hänen täytyi nyt mennä kotiin, katsomaan veljensä lapsia: hän puhui aivan levollisesti ja iloisesti. Christophe kysyi häneltä:

— Te olette onnellinen?

Modesta näytti sitäkin onnellisemmalta, kun kuuli toisen niin sanovan. Hän vastasi myöntävästi; hän keksi monenmoisia syitä, joiden vuoksi hänen täytyi olla onnellinen, hän koetti saada Christophen vakuutetuksi asiasta; hän puhui lapsista, talosta, kaikesta, mitä hänellä oli siellä tehtävää…

Oh, minä olen oikein onnellinen! sanoi hän.

Christophe ei vastannut mitään. Modesta nousi ja aikoi lähteä; Christophe nousi myöskin. He hyvästelivät toisiaan välinpitämättömän iloisella äänellä. Modestan käsi vapisi hiukan Christophen kädessä. Hän sanoi Christophelle:

— Teillä on tänään kaunis ilma kävellä.

Ja hän neuvoi häntä, että siinä ja siinä tienhaarassa ei saanut mennä väärää polkua. Tuntui kuin Christophe olisi heistä ollut sokea eikä Modesta.

He erosivat. Christophe laskeusi alas rinteeltä. Kun hän tuli maantielle, kääntyi hän katsomaan taakseen. Tyttö seisoi mäellä, äskeisellä paikallaan; hän huiskutti nenäliinaansa, ja viittoili hänelle aivan kuin olisi hänet nähnyt.

Tuossa itsepintaisessa vammansa kieltämisessä oli jotain sankarimaista ja naurettavaa, joka liikutti Christophea ja oli hänestä samalla ilkeää. Hän tunsi, että Modesta ansaitsi samalla sekä suurta sääliä että ihailua; eikä kuitenkaan olisi voinut elää kahta päivääkään hänen seurassaan. — Kulkiessaan kukkivien pensasaitain välitse ajatteli hän nyt myöskin ukko Schulzia, hänen vanhuksen-silmiään, kirkkaita ja helliä, jotka olivat nähneet niin monet surut, mutta jotka eivät tahtoneet huomata loukkaavaa todellisuutta, eivätkä sitä huomanneet.

— Minkälaisena hän nähnee minut, mietti Christophe. Minä olen erilainen kuin hänen käsityksensä minusta! Minä olen hänelle sellainen kuin hän tahtoisi minun olevan. Olentoni on hänen muotonsa mukaista, puhdasta ja jaloa niinkuin hän itse. Hän ei jaksa sietää elämää, jos hän näkisi sen sellaisena kuin se on.

Ja hän ajatteli tuota tyttöä, jonka oli yllättänyt sokeuden yö, mutta joka kielsi yönsä, ja koetti vakuuttaa itselleen olemattomaksi sen, mikä oli, samoin kuin olemattoman olevaiseksi.

Silloin näki hän saksalaisen idealismin suurenmoisen puolen, idealismin, jota hän oli niin monta kertaa vihannut, koska se keskinkertaisissa ihmisissä on teeskentelyn ja typeryyden lähde. Hän näki tuon uskon suuruuden, joka luo itselleen keskelle maailmaa maailman, ja aivan erilaisen kuin ympäristö on, ikäänkuin saaren valtamereen. — Mutta hän ei voinut omalta kohdaltaan sietää tuota uskoa, hän kieltäytyi pakenemasta siihen Kuolleiden saareen… Elämää! Totuutta! Hän ei tahtonut olla valheellinen sankari. Ehkä oli moinen optimistinen valhe, jonka muuan Saksan keisari aikoi säätää laiksi koko kansalleen, tarpeellinen heikoille sieluille, heidän elämänsä ainoa tuki; ja Christophesta olisikin ollut rikos riistää noilta onnettomilta tämä heitä pystyssä pitävä kuvitelma. Mutta hän puolestaan ei voinut turvautua sellaisiin hätävaroihin: hän tahtoi mieluummin kuolla, kuin elää kuvitelmissa… Eikö sitten taidekin ollut kuvitelma? — Ei, se ei saanut sellainen olla. Totuutta! totuutta! Hengittää silmät auki ja täysin rinnoin elämän väkevää tuulta, nähdä kaikki sellaisena, kuin se oli, katsoa onnettomuuttaan kasvoista kasvoihin, — ja sille nauraa!

Meni useita kuukausia. Christophe oli kadottanut kaiken toivonsa päästä pois kotikaupungistaan. Ainoa, joka olisi hänet voinut pelastaa, Hassler, oli kieltänyt häneltä apunsa. Ja vanhan Schulzin ystävyys oli annettu hänelle ikäänkuin sitä varten, että se häneltä kohta riistettäisiin.

Christophe oli kirjoittanut hänelle kerran tuon matkansa jälkeen; ja hän oli saanut kaksi sydämellistä kirjettä; mutta jonkinlaisen kyllästymisen ja senkin vuoksi, että hänen oli vaikea ilmaista ajatuksiaan kirjeellisesti, jäi häneltä kiittämättä vanhusta hänen kalliista sanoistaan; hän lykkäsi vastauksen laatimisen päivästä päivään. Ja kun hän viimein päätti kirjoittaa, sai hän Kunzilta pari riviä, ilmoituksen, että hänen vanha toverinsa oli kuollut. Schulzille oli tullut, kertoi Kunz, jälleen kova katarri, joka oli pahentunut keuhkotulehdukseksi; Schulz oli kieltänyt häntä häiritsemästä Christophea, josta hän puhui alinomaa, tällä sairausuutisella. Vaikka Schulz oli hyvin heikko ja sairastanut monet vuodet, ei hän ollut säästynyt pitkästä ja tuskallisesta lopusta. Hän oli pyytänyt Kunzia ilmoittamaan kuolemastaan Christophelle, lähettäen terveiset, että hän oli viimeiseen saakka ajatellut häntä ja että hän kiitti Christophea kaikesta onnesta, mitä oli häneltä saanut, ja siunasi häntä kaikilla hänen elämänretkillään. — Ainoastaan erästä seikkaa ei Kunz ilmoittanut, nimittäin sitä, että luultavasti oli taudinkohtaukseen ja kuolemaan syynä se Christophen kanssa vietetty päivä.

Christophe itki itsekseen; ja silloin tunsi hän kadotetun ystävän koko arvon, ja kuinka hän oli häntä rakastanut; ja hän kärsi jälleen, niinkuin tavallisesti, siitä, ettei ollut rakkauttaan paremmin ilmaissut. Nyt se oli liian myöhäistä. Mitä oli Christophella enää jäljellä? Kiltti Schulz oli ilmestynyt parhaiksi niin lyhyeksi aikaa, että tyhjyys tuntui sitten sitä tyhjemmältä ja yö kahta synkemmältä, kun häntä ei enää ollut. — Mitä Kunziin ja Pottpetschmidtiin tulee, heillä ei ollut Christophelle muuta arvoa kuin heidän ystävyytensä Schulzia ja Schulzin ystävyys heitä kohtaan. Christophe osasi arvostella heidän luonnettaan. Hän kirjoitti heille yhden ainoan kerran, ja siihen ne välit sitten loppuivat. — Hän koetti kirjoittaa myöskin Modestalle, mutta tyttö teetti hänelle joutavanpäiväisen vastauksen, jossa hän kertoi kaikenlaisista pienistä ja tavallisista asioista, vähääkään syventymättä. Christophe jätti senkin ystävyyssuhteen silleen. Hän ei kirjoittanut enää kenellekään, eikä kukaan hänelle.

Syvä hiljaisuus. Päivä päivältä hiljaisuuden raskas asu painoi yhä enemmän Christophea. Se vaipui hänen päällensä kuin murskaava murhe. Ilta näytti jo tulevan; ja Christophe oli tuskin vielä elämään päässyt: hän ei tahtonut alistua moiseen. Ei ollut vielä nukkumisen aika. Oli elettävä.

Mutta hän ei voinut enää elää Saksassa. Kärsimys, jonka pikkukaupungin ahtaus hänelle tuotti, tukehutti hänen neroaan, katkeroitti hänet väärämielisyyteen saakka. Hänen hermonsa olivat raastetut paljaiksi: kaikki haavoitti häntä sydänjuuriin asti. Hän oli kuin nuo villit metsänpedot, jotka kituivat kuoliaaksi kopeissaan tai häkeissään Stadtgartenissa (kaupungin puistossa). Christophe kävi niitä katsomassa, veljellisestä säälistä; hän tuijotti kauan niiden ihmeellisiä silmiä, joissa loimusi — päivä päivältä himmeten — hurja ja epätoivoinen liekki. Ah, ne olisivat kai toivoneet armotonta pyssynlaukausta, joka olisi ne vapauttanut, tai rautaa vertavuotaviin sisälmyksiinsä! Kaikki mieluummin kuin nuo julmat, välinpitämättömät ihmiset, jotka estivät niitä elämästä ja kuolemasta.

Kaikkein tukahuttavinta ei Christophesta ollut ihmisten vihamielisyys, vaan heidän epämääräinen luonteensa, muodoton ja pohjaton. Ei tiennyt, miten heitä ymmärtää. Parempi olisi ollut jonkun ahdaskalloisen ja kovan rodun itsepäinen oppositsiooni, joka kieltäytyi jyrkästi käsittämästä mitään uutta aatetta, kuin noiden hyllyminen. Voimaa vastaan on toisellakin voima, porat ja ruutia, joilla hän voi kallionkin halkaista. Mutta mitä tehdä pehmeälle massalle, joka antaa myöten kuin hyytelö, painuu vähimmästäkin puserruksesta, ja nousee taas, eikä jätä mitään jälkeä? Kaikki aatteet, ponnistukset menivät hukkaan tuohon rapakiveen: kun kappale irtaantui, jokin rako pinnassa tuskin värähti; kita aukesi ja sulkeutui heti jälleen: tehdystä ei jäänyt merkkiäkään.

He eivät olleet edes vihollisia. Olisipa Jumala suonut, että he olisivat olleet vihollisia! Ei, he olivat olentoja, joilla ei ollut voimaa rakastaa, ei uskoa eikä olla uskomatta, — enemmän uskonnon ja taiteen asioissa tai politiikassa kuin jokapäiväisessä elämässäänkään: — kaikki heidän kykynsä tarkoitti ainoastaan sovitella keskenään ehdottomasti sovittamattomia asioita. Varsinkin Saksan voittojen jälkeen yrittivät he kaikin mokomin tehdä kompromissia, keittää innoittavaa sekasotkua maan uudesta voimasta ja sen muinaisista periaatteista. Vanhaa idealismia ei hyljätty: se olisi ollut suoruutta, johon he eivät pystyneet; tyydyttiin pelkästään sitä väärentämään, että se olisi kelvannut Saksan hyödyn palvelukseen. Hegeliä seurasi järkevä ja kaksimielinen schwabilaisuus, joka Leipzigin ja Waterloon taistelujen jälkeen sulatti filosofiansa asian Preussin valtioasiaan; — periaatteet olivat muuttuneet etujen mukaan. Silloin, kun Saksa kärsi tappioita, oli sanottu, että sen ihanne oli ihmisyys. Mutta nyt, kun lyötiin toisia, sanottiinkin, että Saksa oli ihmisyyden ihanne. Kun muut isänmaat olivat mahtavampia, sanottiin Lessingin tapaan, että " isänmaanrakkaus oli sankarillinen heikkous, josta voi vaivatta päästä ", ja kutsuttiin itseään nimellä: " maailman kansalainen ". Nyt, kun oltiin voittajia, ei osattu kyllin syvästi halveksia "utopioita Ranskan muotiin": kansainvälistä rauhaa, veljeyttä, rauhan edistysaskeleita, ihmisen oikeutta, luonnollista yhdenvertaisuutta. Väitettiin, että voimakkaammalla kansalla on toisia kohtaan ehdoton oikeus, ja ettei toisilla, heikommilla, ole oikeutta voimaa vastaan. Voima oli elävä Jumala ja lihaksi tullut Aate, jonka edistysaskelet saavutettiin sodalla, väkivallalla, sorrolla. Voimasta tuli pyhä silloin, kun siitä tuli oma. Voima muuttui maan ainoaksi idealismiksi ja hengeksi.

Totta puhuen oli Saksa kärsinyt niin paljon, monet vuosisadat, idealistina, mutta voimaa vailla, joten ymmärtää helposti, jos se tekikin sellaisten koettelemusten jälkeen tämän murheellisen tunnustuksen: tarvitsemme ennen kaikkea Voimaa, minkälaista tahansa. Mutta mikä katkeruus piilikään tässä Herderin ja Goethen kansan tunnustuksessa! Ja mikä perinpohjainen saksalaisesta ihanteesta luopuminen ja alentuminen Saksan voitto olikaan!… Ah, helposti kävi se luopuminen päinsä, koska saksalaisen luonteen suurin, valitettava taipumus on juuri alistuvaisuus.

— " Saksalaisille luonteenomaisinta on tottelevaisuus ", sanoi Moser jo vuosisatoja sitten.

Ja M—me de Staël:

— " He ovat pontevasti alistuvaisia. He käyttävät filosoofista järkeilyä selittääkseen asiaa, joka on kaikkein vähimmän filosoofista maailmassa: koettavat järjellä perustella kunnioitustaan voimaa kohtaan, ja pelosta johtuvaa herkkämielisyyttään, joka muuttaa tuon kunnioituksen suorastaan ihailuksi. "

Christophe näki tämän taipumuksen kaikissa saksalaisissa, suurimmasta pienimpään asti; — se oli Schillerin Wilhelm Tellissä, tuossa tunnoltaan turhantarkassa porvarissa, jolla on rengin lihakset ja joka kulkiessaan Gesslerin, "rakkaan herran", pystyttämän hattupaalun ohitse luo silmänsä maahan siitä syystä, että hän koettaa sovitella yhteen kunniankäsitettä ja pelkoa, koska hän silloin voi uskotella, ettei hän ole ollut tottelematon, kun ei kerran nähnyt muka hattua, — sanoo vapaa ja rohkea Boerne. Ja sama tunne kuin hänessä oli esimerkiksi sellaisessakin kuin vanhassa ja kunnioitettavassa professori Weissessä: hän oli seitsemänkymmenvuotias ja kaupungin huomatuimpia tiedemiehiä, mutta kun hän näki kaupungilla tulevan vastaansa jonkin Herr Lieutenantin, niin hän antoi kiireesti hänelle paikan katukäytävällä ja väistyi itse alas ajotielle. Christophen veri kiehui, kun hän huomasi tuollaisia alinomaisia orjamaisuuden ilmauksia. Hän kärsi sellaisesta niinkuin hän olisi itse häpäissyt ihmisyyttään. Upseerien ylimielinen käytös, jonka hän näki, kulkiessaan heidän ohitseen kadulla, heidän hävytön pöyhkeytensä sai hänet salaisen vihan vammaan: hän ei välittänyt laisinkaan häiritä mukavuuttaan antamalla heille tietä; ja hän sinkautti heille takaisin heidän hölmön-ylpeät katseensa. Vähällä oli hän monta kertaa joutua sellaisesta ilkeään selkkaukseen. Näytti aivan kuin hän olisi hakenut tilaisuutta kaksintaisteluun. Kuitenkin oli hän ensimäinen huomaamaan, että sellaiset vaaralliset urotyöt olivat aivan hyödyttömiä; mutta siitä tiedostaan huolimatta hän joskus vimmastui: pakko, johon hänen täytyi alinomaa kuristaa kerääntyneet vankat voimansa, saamatta niitä mihinkään purkaa, teki hänet aivan raivoisaksi. Sellaisilla hetkillä hän oli valmis mihin tyhmyyteen tahansa; hän tunsi, että jos hän olisi siellä vielä vuoden, hän tekisi tuhot itselleen. Hän vihasi töykeää militarismia, tunsi sen itseään painavan, vihasi noita pitkin katukäytäviä kalisevia sapeleita, pystyyn kytkettyjä kivääreitä ja tykkejä kasarmien porteilla kidat ammollaan kaupunkia kohti, valmiina lauaistaviksi. Skandaalijutut, joita oli siihen aikaan tavattomasti, paljastivat kasarmien pieniä ja suuria turmeluksia; upseerit esitettiin pahantekijöinä, jotka eivät osanneet paitsi automaattista ammattihommaansa tehdä muuta kuin vetelehtiä, juoda, pelata, upottaa itsensä korviin saakka velkoihin, antaa sukulaistensa elättää itseään, panetella toisiaan, ja käyttää ylimmästä alimpaan saakka sapelivaltaansa toisia kansalaisia kohtaan. Jo se ajatuskin, että hänen kerran täytyisi totella noita, kuristi Christophen kurkkua. Hän ei jaksaisi sietää sellaista, häpäistä itseään omissa silmissään taipumalla heidän nöyryytyksiinsä ja vääryyksiinsä… Hän ei tiennyt, mitä moraalista suuruutta eräissä heissä saattoi olla, ja mitä kaikkea he itse kärsivät: niin paljon pettyneitä kuvitelmia, väärinkäytettyä voimaa, nuoruutta, kunniallisuutta, uskoa, syvää uhrautumisintoa, joka kaikki meni hukkaan heidän järjettömällä alallaan; alalla, joka, jos se on pelkästään virkaura, niin ettei sen päämääränä ole uhrautuminen, on ainoastaan tylsää meiskausta, tolkutonta paraadia, ulkoaluettua läksyä, jota jankataan, mutta ei uskota, mitä luetaan.

Isänmaa ei enää riittänyt Christophelle. Hän tunsi sisällään tuon oudon voiman, joka herää voittamattomana yhtäkkiä eräissä linnuissa, määrätyillä ajoilla, aivan kuin meren luode ja vuoksi: — muuttolintujen vaiston. Lukiessaan Herderin ja Fichten teoksia, jotka Schulz-vainaja oli hänelle testamentannut, hän löysi niistä samanlaisia henkiä kuin hän oli itsekin, — ei "maanpoikia", orjamaisesti turpeeseen takertuneita, vaan "sieluja, auringon lapsia", jotka pyrkivät vastustamatta valoa kohti, mistä se tulleekin.

Minne hän lähtisi? Hän ei sitä oikein tiennyt. Mutta vaistomaisesti tähystivät hänen silmänsä latinalaista Etelää kohti. Ja ensinnä Ranskaa. Ranskaa, Saksan alinomaista hätävaraa! Kuinka monta kertaa olikaan Saksan aate turvautunut siihen, sitä yhä kuitenkin panetellen! Mikä vetovoima olikaan, yksinpä vuoden 70 jälkeenkin, tuolla Kaupungilla, joka oli sauhunnut ja sortunut soraksi saksalaisten kanuunain edessä! Vallankumouksellisimmat ja taantuneimmat aatteiden ja taiteiden muodot olivat löytäneet siinä kaupungissa, joko vuorotellen tai usein aivan yhtaikaakin, itselleen esimerkkejä tahi herättävää inspiratsioonia. Christophe, niinkuin monet muutkin suuret saksalaiset säveltäjät, kääntyi lohduttomassa tilassaan Parisin puoleen… Mitä tunsi hän ranskalaisista? — Parin naisen kasvot ja muutamia sattumalta käsiinsä joutuneita kirjoja. Se riitti saamaan hänet kuvittelemaan maata, joka oli pelkkää valoa, iloa, rohkeutta, näkemään asioita hieman suurisuiseen gallialaiskuosiin: sehän ei suinkaan ollut sopimatonta rohkeasieluiselle nuorelle. Hän uskoi siihen maahan sentähden, että hänellä oli ehdoton sisäinen kaipuu uskoa siihen, sentähden, että hän toivoi koko sielustaan, että se maa olisi hänen toivojensa mukainen.

Hän päätti lähteä. — Mutta hän ei voinut lähteä, äitinsä tähden.

Louisa tuli jo vanhaksi. Hän jumaloi poikaansa, joka oli hänen ainoa ilonsa; ja Christophe puolestaan rakasti äitiään enimmän maailmassa. Kuitenkin he tuottivat toisilleen kärsimystä. Louisa ei ymmärtänyt laisinkaan Christophea, eikä tullut edes ajatelleeksi häntä ymmärtää: hän tahtoi ainoastaan rakastaa. Hänen järkensä oli ahdas, arka, epäselvä, ja sydän ihailtava: siinä asui ääretön tarve rakastaa ja. saada rakkautta, sellainen, että se oli samalla sekä liikuttavaa että vaivaksi. Hän kunnioitti poikaansa siksi, että Christophe oli hänestä sangen oppinut; mutta hänen nerouttaan hän kaikin tavoin tukahutti. Äiti ajatteli, että Christophe olisi kaiken ikänsä hänen luonaan, siellä pikkukaupungissa. Vuosikausia he olivat eläneet yhdessä, eikä Louisa jaksanut enää kuvitella, ettei Christophe olisi siellä aina. Äiti oli onnellinen tällä tavoin eläen: kuinkapa hän ei olisi ollutkaan? Hänen unelmansa pojasta eivät menneet sen pitemmälle kuin että hän toivoi Christophen ottavan vaimokseen jonkun varakkaan kaupunkilaistytön; saavansa itse kuulla hänen soittelevan urkuja sunnuntaisin omassa kirkossa ja tietää, ettei Christophe koskaan jättäisi häntä. Hän näki poikansa sellaisena kuin olisi hän ollut yhä kaksitoista-vuotias; hän ei olisi tahtonut häntä sen varttuneemmaksi. Niin kiusasi hän kaikessa viattomuudessaan onnetonta miestä, jota moinen ahdas ilmakehä tukahutti.

Ja kuitenkin oli tuossa tiedottomassa äidin filosofiassa, joka ei voinut ymmärtää kunnianhimoa, vaan käsitti koko elämänonnen pelkkinä perhetunteina ja vaatimattomana velvollisuuden täyttämisenä, paljon totuutta, — moraalista suuruutta. Louisa oli olento, joka tahtoi rakastaa, eikä tahtonut muuta kuin saada rakastaa. Ennen sai mennä elämä, järjellisyys ja muu, logiikka, koko todellisuuden maailma kuin rakkaus! Ja se rakkaus oli rajatonta, se oli vetoavaa, vaativaa; se antoi kaikki, ja tahtoi, että sille oli kaikki annettava; se luopui rakkautensa puolesta omasta elämästään, ja tahtoi, että toisten, hänen rakastamainsa ihmisten, oli luovuttava samoin. Se oli yksinkertaisen sielun mahtavaa rakkauden voimaa! Se antoi hänen löytää ensimäisellä kosketuksella sen, mitä neron sellaisen kuin Tolstoin epävarmat järjelliset hapuilut tai kuolevan kultuurin liikahienostunut taito saavuttavat vasta koko elämän — vuosisatojen — kestäneiden epätoivoisten taisteluiden jälkeen ja hirvittävillä ponnistuksilla!

Mutta Christophen sisässä pauhaava mahtava maailma tahtoi noudattaa toisia lakeja ja vaati toisenlaista viisautta.

Kauan oli Christophe jo aikonut ilmoittaa päätöksestään äidilleen. Mutta ajatus, minkä surun hän äidille siten tuottaisi, toi hänelle tuskaa; ja aina, kun hän yritti puhua, tuli hänelle pelkuruus, ja hän jätti asian vielä tuonnemmaksi. Pari kolme kertaa hän kuitenkin jo vihjaili arasti aikeeseensa lähteä ulkomaille; mutta Louisa ei pitänyt sitä totena: — tai ehkä hän vain ei ollut pitävinään sitä totena, vaan koetti vakuuttaa itselleen, että Christophe laski ainoastaan leikkiä. Silloin ei Christophe tohtinut jatkaa; mutta hän tuli synkäksi ja hajamieliseksi; ja saattoi aavistaa, että hänellä oli sydämellään vaivaava salaisuus. Nais-raukka aavisti kai vaistomaisesti, mikä se salaisuus oli, ja koetti peloissaan lykätä tuonnemmaksi niin paljon kuin mahdollista hetkeä, jolloin Christophe sen tunnustaisi. Kun he illoin istuivat yhdessä lampunvalossa, ja tuli äänetön tuokio, tunsi Louisa yhtäkkiä, että nyt Christophe aikoisi sen sanoa; ja silloin valtasi hänet kauhu, ja hän rupesi heti juttelemaan jos jotakin, hyvin nopeasti, mitä hyvänsä: hän tuskin tiesi, mitä hän puhui; mutta millä hinnalla tahansa oli nyt estettävä Christophe puhumasta. Tavallisesti neuvoi vaisto hänelle parhaimman syyn, joka pani Christophen pysymään hiljaa. Louisa näet valitteli liikuttavasti heikkoa terveyttään, että hänen kätensä ja jalkansa olivat niin pöhöttyneet, että jalkoja jäykisti; hän kuvaili vaivojaan aivan liiallisesti, sanoi itseään ikäkuluksi, josta ei enää ollut mihinkään. Christophe huomasi kyllä hänen naiivin oveluutensa; hän katsoi äitiään surullisena, mykästi moittien; ja hetken päästä hän nousi ja poistui, sanoen olevansa muka väsynyt ja menevänsä nukkumaan.

Mutta mitkään temput eivät voineet kauan pelastaa Louisaa. Eräänä iltana, kun hänen täytyi taas niihin turvautua, kokosi Christophe kaiken rohkeutensa, laski kätensä vanhuksen kädelle ja sanoi hänelle:

— Ei, äiti, kuulkaahan, minulla on teille puhumista.

Louisa tyrmistyi, mutta hän koetti olla iloisen näköinen, ja vastasi sydän kurkussa:

— Ja mitä sitten, poikani?

Christophe ilmoitti sammaltaen aikeensa lähteä ulkomaille. Louisa koetti käsittää asian leikkinä ja kääntää jutun toiselle tolalle, niinkuin tavallisesti; mutta nyt ei Christophe tullutkaan hänen sutkauksistaan hilpeäksi, vaan jatkoi niin päättäväisen ja totisen näköisenä, ettei hänen tarkoituksestaan ollut enää epäilemistä. Silloin äiti vaikeni, veri lakkasi virtaamasta suonissa, ja hän istui mykkänä ja jäykistyneenä, katsellen Christopheen kauhistunein silmin. Ja sellainen tuska kohosi äidin silmiin sikäli kuin Christophe puhui, että hänenkin sanansa viimein katkesivat; ja he olivat kumpikin aivan vaiti. Kun Louisa vihdoin sai hengen kulkemaan kurkussaan, sanoi hän, — (ja hänen huulensa vapisivat) —:

— Se ei ole mahdollista… Se ei ole mahdollista…

Kaksi suurta kyyneltä juoksi hänen poskiaan pitkin. Christophe käänsi päänsä lohduttomana pois, ja painoi kasvonsa käsiinsä. He itkivät. Jonkun hetken päästä meni Christophe kamariinsa ja sulkeutui sinne huomiseen asti. Silloin eivät he vihjailleet sanallakaan eiliseen tapahtumaan; ja kun Christophe ei enää siitä puhunut, niin koetti Louisa vakuuttaa itselleen, että hän olikin jo luopunut aikeistaan. Mutta silti hän eli ainaisessa kuolemankauhussa.

Tuli kuitenkin hetki, jolloin Christophe ei enää voinut olla vaiti. Täytyi puhua, vaikka hän olisi murskannut äidin sydämen: hän kärsi itse liian katkerasti. Oman tuskan itsekkyys masensi häneltä ajatuksen, mitä tuskaa hän sillä puhumisellaan tuottaisi äidille. Ja hän puhui. Puhui pohjaan saakka, karttaen silloin katsoa äitiinsä, sillä hän pelkäsi antavansa jälleen keskeyttää itsensä. Hän määräsi jo lähtöpäivänkin, ettei hänen olisi tarvinnut kestää toista keskustelua tästä asiasta: — (Christophe ei ollut varma, voisiko hän toisen kerran olla niin rohkea kuin nyt, tässä surullisessa tilaisuudessa). — Louisa huudahteli:

— Ei, ei, ole hiljaa!…

Christophe tiukkeni, ja jatkoi päättävästi, hellittämättä. Kun hän lopetti, — (Louisa nyyhki), — sulki hän äidin kädet käsiinsä ja koetti kaikin tavoin selittää hänelle, kuinka ehdottoman välttämätöntä oli hänen taiteelleen, hänen elämälleen, että hän lähtisi ulkomaille joksikin aikaa. Louisa kieltäytyi häntä kuuntelemasta, hän itki, hän hoki:

— Ei, ei. Minä en tahdo sitä!…

Kun Christophe oli turhaan koettanut saada häntä ymmärtämään asiaa, lähti hän hänen luotaan, toivoen, että äidin mieli muuttuisi yön kuluessa. Mutta kun he sitten seuraavana päivänä tapasivat toisensa ruokapöydässä, alkoi hän taas armotta puhua tuosta suunnitelmastaan. Louisalta putosi leipäpala, jota hän oli juuri pistämässä suuhunsa, kädestä, ja hän sanoi tuskallisen moittivalla äänellä:

— Miksi sinä tuolla tavoin minua aina kiusaat?

Christophe heltyi, mutta sanoi kuitenkin:

— Rakas äiti, täytyy.

— Ei, mitenkä niin! toisti vain Louisa; ei sellaista täydy… Sinä tahdot vain minua kiusata… Sehän on hassu päähänpisto…

He koettivat selittää toisilleen, mutta he eivät kuunnelleet toistensa sanoja. Christophe huomasi, että väittely oli turhaa, se ainoastaan katkeroittaisi heidän tuskaansa; ja hän ryhtyi itsepäisesti matkavalmistuksiin.

Kun Louisa näki, etteivät mitkään rukoukset auttaneet, vaipui hän synkän surun valtaan. Hän vietti päiväkaudet kamariinsa sulkeutuneena, sytyttämättä illoin lamppuakaan; hän ei puhunut mitään; ei enää syönytkään; Christophe kuuli hänen yöllä itkevän. Se raateli hänen sydäntään. Hän olisi tahtonut vuoteessaan huutaa tuskasta, tahi vääntelehti hän kaiken yötä unta saamatta, tunnonvaivoissa. Hän rakasti niin kovin äitiä! Minkätähden täytyi hänen tuottaa hänelle kärsimystä?… Oi, äiti ei ollut oleva ainoa, jolle hän sitä tuottaisi… sen näki Christophe selvästi… Miksi oli kohtalo luonut häneen halun ja voiman sellaiseen elämäntehtävään, jonka täytyi tuottaa tuskaa niille, jotka häntä rakastivat?

— Ah, ajatteli Christophe, jos minä olisin vapaa, jos ei tuo julma voima, joka vaatii minua olemaan se, mikä olen, pakottaisi minua itseään tottelemaan, tai ellen tottele, kuolemaan häpeästä ja itseäni inhoten, kuinka minä silloin tekisin teidät onnellisiksi, kaikki ne, joita rakastan! Antakaa minun ensin elää, toimia, kamppailla, kärsiä; ja sitten minä tulen teidän luoksenne takaisin, entistä alttiimpana. Oi, en tahtoisi muuta kuin rakastaa, rakastaa, rakastaa!…

Christophella ei olisi ollut voimaa kestää ylen onnettoman Louisan ainaisia moitteita, jos ne moitteet olisivat vain jaksaneet pysyä vaiti. Mutta Louisa oli heikko ja hiukan löyhä suustaan, eikä voinut pitää sisällään tukahuttavaa tuskaansa. Hän puhui asiasta naapureille. Hän puhui siitä kahdelle toiselle pojalleen. Veljet eivät voineet jättää käyttämättä hyväkseen tilaisuutta, kun saivat kerrankin hiukan oikaista Christophea. Ei varsinkaan Rudolf, joka kadehti yhä vanhempaa veljeään, vaikkei hänellä nykyään liioin ollut siihen syytä. Niin, Rudolf, jota pieninkin ylistys, mitä hän kuuli Christophesta, katkeroitti ja joka pelkäsi, joskaan hän ei uskaltanut sitä alhaista ajatusta tunnustaa, Christophen tulevaa menestystä, — (sillä hän oli tarpeeksi älykäs nähdäkseen veljensä voiman ja aavistaakseen, että ehkäpä muutkin ihmiset sen vielä tuntisivat), — Rudolf oli nyt oikein onnellinen, kun sai nujertaa Christophea arvollaan. Hän ei ollut koskaan välittänyt paljoa äidistään, vaikka tiesi hänen tukalan asemansa; hän oli kyllä hyvissä varoissa auttaakseen Louisaa, mutta jättikin sen asian yksinomaan Christophen huoleksi. Kun hän nyt kuuli Christophen suunnitelmasta, niin näytti hän heti koko sydämensä odottamattoman hellyyden. Hän vihastui, että Christophe tohti aikoakin hyljätä äitinsä, ja nimitti moista tekoa luonnottomaksi itsekkyydeksi. Hän ei kursaillut mennä sanomaan sitä suoraan itselleen Christophellekin. Hän läksytteli Christophea juhlallisesti ja vakavasti, kuin lasta, jonka pitäisi saada vitsaa; hän muistutti kopeannäköisenä Christophelle hänen velvollisuuksistaan äitiä kohtaan, ja puhui kaikista uhrauksista, mitä äiti oli hänen tähtensä tehnyt. Christophe oli haljeta raivosta. Hän lennätti Rudolfin ulos ovesta, potkaisten häntä takalistoon, ja sanoi häntä veijariksi ja ulkokullatuksi koiraksi. Rudolf kosti hänelle, ärsyttämällä äitiä häntä vastaan. Hänen yllytyksestään alkoikin Louisa uskotella itselleen, että Christophe käyttäytyi tässä asiassa huonon pojan tavalla. Hän kuuli itselleen väitettävän, ettei Christophella ollut oikeutta lähteä, ja niitä sanoja hän mielellään uskoi. Sen sijaan, että olisi turvautunut kyyneliinsä, jotka olivat hänen vahvin aseensa, moitti hän Christophea katkerasti ja väärämielisesti; ja se kiihoitti Christophen vastarintaan. He puhuivat nyt toisilleen monta kiusallista sanaa; ja tulos oli, että Christophe, joka tähän asti oli vielä epäröinyt, ryhtyi nyt todentotta jouduttamaan matkaansa. Hän tiesi, että armeliaat naapurit surkuttelivat hänen äitiään, ja että korttelin yleinen mielipide esitti Louisan jonkinlaisena uhrina ja hänet itsensä pyövelinä. Christophe puri hammasta, eikä tinkinyt päätöksestään.

Päivät menivät. Christophe ja Louisa tuskin puhuttelivat toisiaan. Nauttimatta viimeiseen pisaraan saakka niistä hetkistä, mitä he vielä saivat viettää yhdessä, hukkasivat nuo toisiaan rakastavat ihmiset nyt vähää kallista aikaansa — niinkuin usein käy — hedelmättömään jöröyteen, joka hävittää monet hellät tunteenilmaukset. He eivät tavanneet toisiaan muulloin kuin ruokapöydässä; siinä he istuivat vastatusten, mutta eivät puhuneet keskenään, koettivat syödä jonkin palan, ei juuri syödäkseen, vaan näyttääkseen muka rauhallista ryhtiään. Christophe sai tuskin jonkun sanan kurkustaan: mutta Louisa ei vastannut hänelle; ja kun hän puolestaan tahtoi puhua, niin oli Christophe vaiti. Tällainen asema kävi heille molemmille sietämättömäksi; ja kuta kauemmin sitä kesti, sitä vaikeampi oli siitä päästä. Pitikö heidän nyt lopulta erota tällä tavalla? Louisa alkoi vähitellen huomata, että hän oli tehnyt vääryyttä ja ollut typerä; mutta hän kärsi liiaksi jaksaakseen ymmärtää, kuinka hän saattaisi voittaa takaisin poikansa sydämen, jonka hän luuli kadottaneensa, ja estääkseen hänet miten hyvänsä lähtemästä matkalle, sillä sitä ajatusta hän ei itsepintaisuudessaan tahtonut käsittää. Christophe katseli salavihkaa äitinsä kalpeita ja itkusta pöhöttyneitä kasvoja, ja häntä runteli tunnonvaiva; ja kun hän oli jo päättänyt lähteä, ja tiesi, että se oli hänen elämänsä ehto, niin toivoi hän pelkuristi mielessään, että hän olisi jo lähtenyt, niin hän olisi välttänyt nämä tuntonsa raatelut.

Lähdön piti tapahtua ylihuomenna. Eräs heidän viimeisiä yhdessäolonsa surullisia hetkiä oli päättynyt. Illallisen jälkeen, jota syödessä he eivät olleet virkkaneet toisilleen sanaakaan, oli Christophe poistunut kamariinsa. Ja siellä hän istui nyt pöydän ääressä, pää käden nojassa, voimatta tehdä mitään työtä, ja kidutti itseään. Yö kului, oli jo melkein kello yksi. Yhtäkkiä hän kuuli kolauksen, tuoli kaatui vierashuoneessa; ovi aukesi ja äiti, paitasillaan ja paljain jaloin, heittäytyi hänen kaulaansa nyyhkyttäen. Häntä poltti aivan kuin kuume, hän suuteli poikaansa, ja hän valitteli kesken epätoivoisia nyyhkytyksiään:

— Älä lähde! Älä lähde! Minä pyydän, rukoilen sitä! Poika-kultani, älä lähde!… Minä kuolen, jos lähdet… Minä en voi, minä en voi sitä kestää!…

Tyrmistyneenä ja peljästyneenä Christophe suuteli häntä, hokien:

— Rakas äiti, rauhoitu, rauhoitu nyt!

Mutta Louisa jatkoi:

— Minä en jaksa sitä kestää. Minulla ei ole enää ketään muita kuin sinä. Jos lähdet, mitä minusta tulee? Minä kuolen, jos lähdet. Minä en tahdo kuolla sinusta erilläni. Odota, kunnes minä olen kuollut!…

Nuo sanat raatelivat Christophen sydäntä. Hän ei tiennyt, miten äitiä lohduttaa. Sillä mitkä perustelut pystyivät tuollaiseen hillittömään rakkauteen ja tuskaan! Christophe veti äidin syliinsä ja koetti häntä rauhoittaa suuteloin ja hellin sanoin. Vanhus vaikeni vähitellen ja itki hiljaa. Kun hän oli hiukan tyyntynyt, sanoi Christophe hänelle:

— Mene nukkumaan, sinä vilustut.

Äiti sanoi yhä:

— Älä lähde!

Christophe vastasi, aivan hiljaa:

— Minä en lähde.

Louisa säpsähti, ja otti häntä kädestä:

— Onko se totta? kysyi hän. Ihanko totta?

Christophe käänsi kasvonsa poispäin, lohduttomana:

— Huomenna, virkkoi hän, huomenna sanon sen sinulle… Jätä nyt minut, minä rukoilen!…

Louisa nousi sävyisästi ja meni kamariinsa.

Seuraavana aamuna hän häpesi tätä epätoivon puuskaa, joka oli noussut hänen päähänsä keskellä yötä; ja hän kauhisteli, mitä hänen poikansa nyt sanoisi; hän odotti Christophea, istuen kamarinsa nurkassa; hän oli ottanut käsille neulomuksen; mutta sormet herposivat sitä pitelemästä, hän antoi sen pudota maahan. Christophe tuli sisään. He toivottivat toisilleen hyvää huomenta, katsomatta toisiaan kasvoihin. Christophe oli synkkä, hän meni ikkunan ääreen seisomaan, selin äitiinsä, eikä puhunut. Hän kävi ankaraa sisäistä taistelua; hän tiesi hyvin jo ennakolta tuloksen, ja hän koetti lykätä sitä tuonnemmaksi. Louisa ei tohtinut virkkaa hänelle mitään, hän pelkäsi vaatia tuota vastausta, jota hän kauhulla odotti. Hän pakotti itsensä ottamaan neulomuksensa käsiinsä; mutta hän ei nähnyt eteensä, kutoi, ja silmukat menivät sekaisin. Ulkona satoi. Pitkän äänettömyyden jälkeen Christophe tuli hänen viereensä. Louisa ei liikahtanut; mutta hänen sydämensä, sykki kovasti. Christophe katsoi häneen, hievahtamatta paikaltaan; sitten hän yhtäkkiä heittäytyi polvilleen, kätki kasvonsa äidin helmaan, ja virkkamatta sanaakaan hän itki. Silloin huomasi äiti, että Christophe jäisi, ja hänen sydämensä pääsi aivankuin kuolemankauhusta; — mutta sitten tuli hänelle heti tunnonvaiva: sillä hän tunsi, miten paljon hänen poikansa uhrasi hänen tähtensä; ja hän alkoi itse kärsiä kaikkea samaa, mitä Christophe kärsi silloin, kun hän aikoi uhrata äitinsä. Hän kumartui Christophen puoleen ja suuteli monesti hänen tukkaansa ja otsaansa. He itkivät yhdessä hiljaa tuskiaan. Viimein Christophe nosti päätänsä; ja Louisa otti hänen päänsä kättensä väliin ja katsoi häntä suoraan silmiin. Hän olisi tahtonut Christophelle sanoa:

— Lähde!

Mutta hän ei voinut.

Olisi tahtonut sanoa hänelle:

— Minä olen onnellinen jäädessänikin. Hän ei voinut sitä tehdä.

Asia oli mahdoton selvittää; kumpikaan heistä ei voinut sitä muuttaa. Louisa huokasi tuskallisessa rakkaudessaan.

— Oi, jos ihmiset syntyisivät yhdessä saadakseen kuolla yhdessä!

Se yksinkertainen tunnustus liikutti ja järkytti Christophea; hän pyyhki kyyneleensä, ja sanoi, koettaen hymyillä:

— Me kuolemme yhdessä.

Louisa ei oikein uskonut:

— Onko se varma? Etkö sinä lähde?

Christophe nousi ylös:

— Se on sanottu. Ei puhuta siitä enää. Tarpeetonta siihen palata.

Christophe piti sanansa; hän ei lähdöstään enää puhunut. Mutta se ei ollut hänen syynsä, ettei hän voinut sitä olla ajattelematta. Hän jäi kotiin; mutta hän sai maksaa kalliisti tämän uhrinsa äidin hyväksi, surulla ja synkkämielisyydellä. Ja Louisa oli niin kömpelö, — mikä oli sitäkin järjettömämpää, kun hän itse tiesi olevansa typerä, mutta teki kuitenkin ehdoin tahdoin sellaista, jota hänen ei olisi pitänyt tehdä, — Louisa oli sellainen, että vaikka hän tunsi varsin hyvin syyn Christophen suruun, vaati hän häntä puhumaan, mitä hän muka suri. Hän kiusasi Christophea hellyydenosoituksillaan, ainaisella levottomuudellaan, saarnaamalla järkeä; se muistutti Christophelle alinomaa, miten erilaisia he olivat, — ja juuri senhän Christophe tahtoi nyt unohtaa. Kuinka monesti hän olisi halunnut avata äidille luottavan sydämensä! Mutta kun hänen piti puhua, kohosi heidän välilleen Kiinan muuri; ja Christophe kätki jälleen salaisuutensa sisäänsä. Louisa aavisti hänen mielialansa; mutta hän ei uskaltanut antaa hänen purkaa tunteitaan, tai hän ei osannut sitä tehdä. Kun hän koetti, niin hän vain painoi yhä syvemmälle nuo salaisuudet, jotka rasittivat Christophea niin, että hän olisi välttämättä tahtonut ne ilmaista.

Tuhannet pikkuseikat, eräät Louisan viattomat pahat tottumukset ärsyttivät sitäpaitsi Christophea ja eroittivat häntä äidistä. Kunnon vanhus oli hiukan laverteleva. Hänellä oli tarve jutella naapureista, tai jutella helliä imettäjänasioita, — tuollaisia, jotka välttämättä pyrkivät muistuttelemaan mieleemme ensimäisten elämänvuosiemme joutavuuksia, kaikkia sellaisia seikkoja, jotka koskevat kehtoamme. Ihmisen on ollut niin vaikea siitä tilasta päästä, kasvaa mieheksi! Ja nyt tulee moinen Julian imettäjä ja levittelee aina eteemme likaisia kapalovöitä, keskolaisia ajatuksia, koko tuota onnetonta ja kohtalokasta aikaa, jolloin syntyvä sielu kamppailee halpaa materiaa ja tukehuttavan ahdasta piiriänsä vastaan!

Keskellä kaikkea tätä tuli Louisalle liikuttavan rajuja hellyydenpuuskia, — aivan kuin pientä lasta kohtaan —; sellainen osui Christophea suoraan sydämeen, ja hän heittäytyi sen hellyyden valtaan — aivan kuin pikku lapsi.

Pahinta oli elää yhdessä aamusta iltaan, kuten he tekivät, aina kahden kesken, erillään kaikista muista ihmisistä. Kun kaksi kärsii voimatta lievittää toistensa tuskia, on vaarallista tulla katkeraksi: kumpikin ryhtyy lopuksi syyttämään toista siitä, mitä itse kärsii; ja kumpikin alkaa sitä luuloaan uskoa. Parempi on olla yksin: kärsimyksessä on ihminen yksin.

Jokainen päivä oli heille yhtä samaa kidutusta. — He eivät olisi siitä koskaan päässeet, ellei olisi sattunut, niinkuin usein käy, eräs tapahtuma, joka, näköjään onnettomalla tavalla — pohjaltaan onnellisella — lopetti heidän julman epäröimisensä, josta he itse turhaan koettivat vapautua.

Oli lokakuinen sunnuntai. Kello neljä iltapuolta. Säteilevän kirkas ilma. Christophe oli istunut koko päivän kotona huoneessaan, tutkistellen itseään, hautoen alakuloisuuttaan.

Lopulta hän ei sitä enää sietänyt, hänelle tuli vimmattu halu päästä ulos, kävellä, purkaa voimaansa, väsyttää itseään ponnistuksilla, että olisi saanut nuo ajatuksensa pois.

Hän oli ollut eilisestä äitinsä kanssa kylmissä väleissä. Nyt hän oli vähällä lähteä sanomatta Louisalle hyvästejä. Mutta porraskäytävässä hän ajatteli, miten suruinen äiti olisi siitä kaiken iltaa, jäädessään yksin kotiin. Christophe meni sisään, sen tekosyyn varjolla, että hän oli muka unohtanut jotain huoneeseensa. Äidin kamarin ovi oli raollaan. Christophe pisti päänsä sisään ovesta; hän näki äitinsä, ainoastaan muutaman sekunnin… (Mikä sija noilla sekunneilla tulikaan sitten olemaan koko hänen elämässään!)…

Louisa oli juuri tullut kotiin messusta. Hän istui mielipaikallaan, ikkunan kulmauksessa. Vastapäätä olevan talon seinä, likaisen valkea ja halkeillut, tukki näköalan; mutta siitä syvennyksestä, jossa Louisa istui, saattoi nähdä oikealta puolelta, naapuritalojen pihain ylitse, pienen nenäliinan laajuisen nurmikaistan. Ikkunan pielessä kiipeili päivänkierto ruukustaan rihmoja pitkin ja levitti noilla ilmatikapuillaan hienoja verkkojaan, joita auringonsäteet kultasivat. Louisa istui matalalla tuolilla, selkä koukussa, suuri raamattu helmassa; mutta sitä hän ei lukenut. Kämmenensä hän oli laskenut kirjalle, nuo kädet, joissa suonet olivat paisuneet, kynnet työntekijän, nelikulmaiset ja hiukan kuperat; — hän katseli hellin silmin pikku kukkaansa, ja kapeaa taivaan kaistaa, joka näkyi ikkunasta kukan lehtien läpi. Kullan-vihreisiin lehtiin sattuva auringonsäde valaisi hänen väsyneitä kasvojaan, jotka olivat hiukan kesakkoiset, hänen hienoa, vaaleaa, ei varsin sakeaa tukkaansa, ja suuta, joka oli puoliavoimia ja hymyili. Hän nautti tästä levosta, se oli hänen parhain hetkisensä koko viikossa. Hän käytti sen vaipuakseen tuohon sureville olennoille suloiseen tilaan, jolloin ihminen ei ajattele mitään, vaan on ikäänkuin horteeseen rauennut, ja jolloin ainoastaan sydän puhuu, unelmiinsa uupuneena.

— Äiti, sanoi Christophe, minun mieleni tekee ulos. Minä lähden kävelemään Buiriin päin; tulen kotiin melkoisen myöhään.

Melkeinpä torkahteleva Louisa vavahti hiukan. Sitten käänsi hän päätänsä Christopheen, ja katsoi häneen, rauhallisilla, hyvillä silmillään.

— Mene, rakkaani, sanoi hän: sinä olet oikeassa: käytä hyväksesi kaunista ilmaa.

Louisa hymyili Christophelle, Christophe hänelle. He katsoivat tuokion toisiaan; sitten he toivottivat toisilleen hellästi ja lyhyesti hyvää yötä, silmillään ja päätä nyökäten.

Christophe sulki hiljaa oven. Louisa vaipui jälleen unelmiinsa, joihin pojan hymy loi nyt valoisaa heijastustaan, niinkuin auringonsäde tuossa kukkasen kalpeille lehdille.

Niin erosi Christophe hänestä — koko iäkseen.

Lokakuun ilta. Päivänpaiste on lämmin ja kalpea. Maaseutu vaipuu riutuvaan lepoon. Kyläkirkkojen kellot kalahtelevat verkalleen luonnon hiljaisuudessa. Keskeltä kynnöksiä kohoaa hitaasti sauhupatsaita. Ohut utu häilyy kaukana. Valkeat usvat, jotka hiipivät pitkin kostean maan pintaa, odottavat yötä ylemmäksi noustakseen… Metsästyskoira, kuono maassa, juoksee pieniä piirejä tehden valkojuurikaspelloilla. Harmaalla taivaalla lentelee suuria korppilaumoja.

Christophe kulki unelmissaan ja varmaa määrää ajattelematta kuitenkin vaistomaisesti tiettyä paikkaa kohti. Jo muutamia viikkoja olivat hänen kävelynsä kaupungin ympäristössä vieneet hänet aina, tahtoi hän tai ei, muuatta kylää kohti, jossa hän oli varma näkevänsä erään kauniin tytön. Tuo tyttö se häntä sinne viehätti; se tunne ei ollut muuta kuin ulkonaista viehätystä, mutta sangen kiivasta ja hieman epäselvää. Christophe ei koskaan voinut olla rakastamatta jotakuta; hänen sydämensä oli harvoin tyhjä: aina oli siinä jokin kaunis olento jumalana alttarilla. Tavallisesti oli hänestä yhdentekevää, tiesikö epäjumala, että hän sitä rakasti: hänen tarvitsi vain rakastaa; tuli ei saanut koskaan sammua, ettei pimeys olisi tullut hänen sydämeensä.

Tuon uuden lemmen esine oli tällä kertaa muuan talonpoikaistyttö, jonka hän oli kohdannut, kuten Eliasar muinoin Rebekan, kaivolla; mutta tämä Rebekka ei ollut tarjonnut vettä hänen juodakseen, vaan oli heittänyt sitä hänelle vasten naamaa. Tyttö oli ollut pesemässä pyykkiä joen rannalla, vuoren painanteessa, kahden raidan välissä, joiden maasta kohoavat juuret muodostivat hänen ympärilleen ikäänkuin linnunpesän; hän ahersi voimakkaasti, eikä hänen kielensä ollut laiskempi kuin hänen käsivartensakaan: hän jutteli ja nauraa hälisi kilpaa toisten kyläntyttöjen kanssa, jotka pesivät puron toisella puolella, vastapäätä häntä. Christophe oli heittäytynyt ruohikkoon, muutaman askelen päähän, ja nojaten poskeaan käteensä hän katseli tyttöjä. Siitä eivät tytöt olleet millänsäkään: he lorusivat kuin ennenkin, jotkut sangen rehevästi höystettyyn tyyliin. Christophe tuskin kuunteli heidän sanojaan: hän erotti ainoastaan heidän nauravat äänensä ja karttujen paukkeen, kauempaa laitumelta lehmäin ammuntaa; ja niin hän uneksi, tähystellen koko ajan tuota kaunista pyykinpesijäänsä. Nuorten, hilpeäin kasvojen näkeminen antoi hänelle iloa koko päiväksi. — Piankin huomasivat muut tytöt, ketä hän niin piti silmällä; he vihjailivat kurillaan asiasta keskenään; ja Christophen valittu teki hänestä aivan yhtä purevia huomautuksia kuin muutkin. Kun Christophe ei liikahtanut, oikaisihe tyttö, otti kasan pestyjä, jo väännettyjä vaatteita, ja alkoi levitellä niitä pensaihin kuivamaan, tullen lähemmäksi Christophea ja päästen sen tekosyyn nojalla katselemaan häntä. Mennessään Christophen lähitse lätkäytti hän ikäänkuin vahingossa häntä märillä vaatteilla ja katsoi häneen kursailematta ja nauraen. Tyttö oli laiha ja lujatekoinen, leuka vahva, hiukan ämmänleuka, nenä lyhyt, kulmakarvat kauniinkaarevat, silmät tummansiniset, rohkeasti sädehtivät ja kovat; huulet paksut, suu kaunis, hiukan ulkoneva, aivan kuin kreikkalaisen naamion, vaaleat hiukset kierretyt nutturalle niskaan; ja hipiä päivettynyt. Hän piti päänsä pystyssä, laski sutkauksen joka sanalla ja käveli kuin mies, heilutellen ruskettuneita käsiään. Nyt levitteli hän pyykkiään kuivamaan, ja katsoi Christopheen rohkaisevin ja uhittelevin silmin, — odottaen, että tämä puhuisi. Christophe tarkasteli myöskin häntä, mutta hänen ei laisinkaan tehnyt mieli tyttöä puhutella. Viimein purskahti tyttö nauramaan hänelle päin silmiä ja kääntyi takaisin ystävättäriensä puoleen. Christophe jäi loikomaan paikalleen iltahämärään saakka, kunnes näki tytön lähtevän pois, vaatekori selässä, paljaat käsivarret ristissä rinnoilla, hartiat kumarassa, yhä jutellen ja nauraen.

Hän näki pari päivää senjälkeen saman tytön kaupungin kauppatorilla, keskellä porkkana-, tomaatti-, kurkku- ja kaalisvuorta. Christophe kuljeskeli siellä katselemassa kauppiaita, jotka seisoivat koriensa ääressä, rivissä niinkuin kaupattavat orjat. Poliisi kulki heidän editseen ja pysähtyi kunkin luokse rahapussineen ja vastalippu-kääröineen, saaden kultakin lantin ja antaen poletin. Kahvinmyyjätär kulki pitkin tuota riviä, kantaen vasua, joka oli täynnä pieniä kahvipannuja. Muuan vanha nunna, rattoisa ja pyylevä, teki torikierrostaan, kainalossa kaksi isoa koria, kerjäillen yhtään nöyristelemättä vihanneksia ja puhellen hyvästä Jumalasta. Huudot kaikuivat; vanhain vaakain vihreiksi maalatut kupit kalisivat ja kilistivät ketjujaan; suuret koirat, jotka oli valjastettu pienten rattaiden alle, haukkuivat iloissaan ja ylpeinä tärkeästä tehtävästään. Keskellä kuhinaa Christophe huomasi Rebekkansa. — Tytön oikea nimi oli Lorchen (Eleonora). — Vaalean tukkansa päälle oli tyttö pistänyt kaalinlehden, vihreän- ja valkean-kirjavan; se oli hänen päässään kuin mikäkin kirjauksilla kaunistettu ja pykäläreunainen kypäri. Hän istui korin kannella, myytäväin tavarainsa edessä: kullan-kiiltävien sipulien, ruusunpunaisten rediisien, viheriäin herneiden ja hohtavanpunaisten omenain; ja hän syödä rauskutti omenia, yhden toisensa jälkeen, välittämättä niitä liioin kaupitella. Siihen syöntiin hän ei näyttänyt kyllästyvän. Silloin tällöin hän pyyhki leukaansa ja kaulaansa esiliinalla, kohotti käsivarrellaan tukkaansa, hieroi kaulaansa olkapäähän, tai nenäänsä kädensyrjällä. Tai hän istui kädet sylissä ja solutteli ajan kuluksi herneitä kädestä toiseen. Hän katseli ympärilleen, oikealle ja vasemmalle, joutilaan ja velton näköisenä. Mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta mitään, mitä ympärillä sattui, ja hän sieppasi heti kaikki katseet, jotka olivat hänelle tarkoitetut, vaikkei muka ollut niistä tietävinään. Hän näki kyllä Christophen. Pakinoidessaan ostajien kanssa oli hänellä tapana rypistää kulmakarvojaan ja vilkaista kulmiensa alitse ja ostajien pään ohi ihailijaansa. Hän oli silloin arvokas ja vakava kuin pappi; mutta mielessään hän naureskeli Christophelle. Christophe ansaitsikin sen: hän seisoi koko ajan siinä samalla paikalla, muutaman askelen päässä hänestä, hotkien Lorchenia silmillään; ja sitten hän meni hänelle mitään virkkamatta matkaansa. Hänen ei ollenkaan tehnyt mieli tyttöä puhutella.

Christophe tuli monta kertaa maleksimaan torille tai sen kylän teille, jossa tyttö asui. Jos Lorchen sattui kotinsa pihalle, seisattui Christophe häntä katselemaan. Christophe ei myöntänyt itselleen tulleensa sinne tuon tytön tähden; ja tosiaankin: hän oli tullut melkeinpä sitä asiaa ajattelematta. Kun hän oli syventynyt sommittelemaan jotain teosta, oli hän aina hiukan kuin unissakulkija: kun hänen tietoinen sielunsa noudatti hänen musikaalisia ajatuksiaan, oli muu osa hänen olemustaan toisen ja tiedottoman sielun hallussa, joka odotti vain hänen jokaista hajamielistä hetkeään livistääkseen karkuun. Hänen päätään usein aivan huumasi musikaalisten ajatusten surina, juuri siinäkin, kun hän seisoi Lorchenin edessä ja unelmoi, katsellen samalla tyttöön. Hän ei olisi saattanut sanoa häntä rakastavansa, hän ei sellaista edes uneksinutkaan; mutta hänelle tuotti mielihyvää nähdä häntä: muuta se ei ollut. Hän ei ajatellutkaan, mitkä halut veivät häntä tytön lähettyville.

Moinen alinomainen kiertely sai juorut liikkeelle. Kylässä laskettiin siitä pilaa, ja tiedettiin lopulta, kuka Christophe oli. Mutta rauhassa hän sai olla; sillä hänestä ei ollut vaaraa. Suoraan sanoen hän näytti aivan tolkuttomalta: hänestä ei oltu millänsäkään.

Oli kyläjuhlat. Pikku pojat paukuttivat palavia hiiliä kahden kiven välissä ja huusivat: "Eläköön keisari". ("Kaiser lebe! Hoch!") Lehmä ammui läävässä, miehet naukkivat ja lauloivat kapakassa. Leijat lensivät pelloilla ilmassa, pyrstötähden-häntineen; kanat raaputtivat innoissaan kultatunkiota: tuuli pörhisteli niiden höyheniä kuin vanhan akan helmoja. Punertava sika kellotti mukavasti kyljellään auringonpaisteessa.

Christophe kuljeksi "Kolmen kuninkaan" ravintolaa kohti, jonka katolla liehui pieni lippu. Talon oven päälle oli ripustettu köynnökseksi sipulirihmoja, ja ikkunat oli kaunistettu punaisilla ja keltaisilla krassinkukilla. Hän meni kapakkasaliin, joka oli täynnä tupakansavua; seinillä loisti koreita kellastuneita kuvia, kunniapaikalla värillinen Keisari-kuningas, tammenlehdillä seppelöitynä. Tanssi pyöri parhaillaan. Christophe oli varma, että hänen kaunis tyttönsä oli siellä. Ja tosiaan, hän näki hänet ensimäiseksi. Christophe asettui sellaiseen salin kolkkaan, että hän saattoi rauhassa katsella tanssivain liikkeitä. Mutta vaikka hän koettikin vetäytyä kätköön, huomasi Lorchen kyllä hänet sieltä nurkasta. Lentäen valssista toiseen hän loi Christopheen parinsa olan yli vilkkaita silmäyksiä, nähdäkseen, katseliko Christophe yhä häntä; ja häntä huvitti kiihoittaa Christophea: hän kiemaili kylänpojille, kaunismuotoinen suu nauraessa levällään. Hän puhui ääneensä, ja lorusi aivan samaan tapaan kuin nuoret herrastytötkin, jotka pitävät tarpeellisena nauraa, kun heitä katsellaan, touhuta, näyttää tyhmyyttään, sen sijaan, että kätkisivät sen itseensä. — Eivätkä he siinä suhteessa olekaan varsin tyhmiä, sillä hehän tietävät, ettei heitä kuunnellakaan, vaan katsellaan. — Christophe istui kyynärpäin pöydän nojassa ja leuka nyrkkien varassa, ja seurasi tytön temppuja säkenöivin ja vimmastunein silmin: hänen järkensä oli kyllin vapaa, niin että hän huomasi tytön kujeet, mutta ei niin vapaa, ettei hän olisi antanut niiden itseään kiehtoa; ja nyt hän vuoroin ärähteli kiukusta sille, että hän meni satimeen, ja vuoroin vain nauroi partaansa ja kohautti olkapäitään.

Eräs toinenkin henkilö katseli Christophea: hän oli Lorchenin isä. Pieni, vanttera, kaljupäinen ukko, — iso pää, lyhyt nenä, — päälaki päivän rusketuttama; tukka, joka oli ollut vaaleaa, kiersi tiheinä ja pieninä kiharoina tuota kaljua paikkaa kuin milläkin Dürerin Pyhällä Johanneksella; kylmistä kasvoista oli parta tarkoin ajeltu. Hän jutteli tuolla, pitkävartinen piippu suupielissä, hitaasti toisten talonpoikien kanssa, seuraten syrjäsilmällä koko ajan Christophen naaman eleitä; ja mielessään hän niille ilkkui. Nyt hän ryiskeli, ilvehtivä tuike välkähti hänen pienissä, harmaissa silmissään, ja hän tuli istumaan Christophen viereen pöydän ääreen. Christophe rypisti kasvojaan ja kääntyi tyytymättömänä häneen päin. Hän näki vanhuksen ovelat silmät; ottamatta pois piippua suustaan mies alkoi puhella hänelle, varsin tuttavallisesti; Christophe tunsi hänet: hän tiesi, että ukko oli vanha kettu; mutta heikkous hänen tytärtään kohtaan teki Christophen armeliaaksi isällekin, ja hänestä oli omituisen hauskaakin seurustella nyt hänen kanssaan. Tuo vanha veitikka huomasikin sen kohta; puhuttuaan sateista ja poudasta ja sutkautettuaan jotain noista kauniista tytöistä tuolla, ja ettei Christophe tanssinut, arveli hän lopuksi, että Christophe oli oikeassa, kun ei viitsinyt joutavaa vaivaa nähdä, sillä parempi oli tässä pöydän luona könöttää haarikkansa ääressä; ja kursailematta tarjousi hän tyhjentämään yhden seidelin. Hörppiessään jutteli ukko yhä verkalleen, niinkuin äskenkin. Hän puheli pienistä afääreistään, toimeentulon vaikeudesta näinä pahoina aikoina, kaiken kalleudesta. Christophe ei kuunnellut häntä yhtään, ja vastasi silloin tällöin ainoastaan murahduksella; ne asiat eivät häntä liikuttaneet: hän katseli Lorchenia. Syntyi tuon tuostakin hiljaisuus, isäntä odotti puhetta; ei tullut vastausta: ja hän jatkoi sitten yhä itse. Christophe ihmetteli, mistähän hyvästä tuo ukko tuli hänen seuraansa ja uskoi hänelle asioitaan. Mutta lopuksi hän sai sen tietää. Valiteltuaan niitä ja näitä siirtyi ukko nyt uuteen lukuun: hän kehui erinomaisia maantuotteitaan, vihanneksiaan, siipikarjaansa, kananmuniaan, maitoaan. Ja yhtäkkiä hän kysyi, eikö Christophe hankkisi hänelle ostajia herttuallisesta linnasta. Christophe käännähti jyrkästi:

— Mistä hiidestä isäntä tiesi?… Hän siis tunsi hänet?

— Kyllähän, vastasi ukko; kaikki tiedetään…

Hän ei lisännyt:

— … kun ottaa vaivakseen vähän itse nuuskia.

Mutta Christophe lisäsi sen hänen puolestaan. Ilkeäksi ilokseen hän läksytti ukkoa, että vaikka "kaikki tiedettiin", niin ei varmaankaan tiedetty, että hän oli sotkenut hyvät välinsä tuon pikku hovin kanssa, ja että jos hän milloin olisikin voinut kerskua omaavansa luottamusta linnan ruoka-aittain ja keittiön puolella, — (eikä hän pitänyt sitäkään seikkaa varsin varmana), — niin oli se luotto nyt ollutta ja mennyttä. Ukko rypisti tuskin huomattavasti suutaan. Mutta kuitenkaan hän ei menettänyt vielä toivoansa; ja hetken perästä hän kysyi Christophelta, eikö tämä voinut suositella häntä herrasperheille. Ja hän mainitsi todellakin nimeltä kaikki ne perheet, joissa Christophe ennen oli käynyt: sillä isäntä oli ottanut kauppatorilla niistä tarkan selon; ja siitä voi olla varma, ettei hän unohtanut ainoaakaan pikkuasiaa, josta saattoi olla hänelle etua. Christophe olisi vimmastunut moisesta nuuskimisesta, ellei häntä olisi nyt sydämellisesti naurattanut, kun hän ajatteli, että ukko sai kaikesta oveluudestaan huolimatta pitkän nenän (luottaessaan täydellisesti noihin toivomiinsa Christophen suosituksiin, jotka olisivat paremminkin vieneet häneltä ostajat kuin pystyneet hankkimaan hänelle uusia). Christophe antoi siis isännän punoa aivan hukkaan pieniä kömpelöitä oveluuksiaan; eikä hän vastannut ukolle muuta kuin "kyllä" tai "ei". Mutta ukko ei hellittänyt; ja viimein takertui hän paremman puutteessa itseensä Christopheen ja Louisaan, säästäen heidät hätävaraksi, ja koetti tyrkyttämällä tyrkyttää heille maitoaan, voitaan ja kermaansa. Hän väitti, että koska Christophe oli "musikisti", niin mikä oli sen parempaa hänelle kuin nielaista joka aamu ja ilta raaka muna: ja hän vannoskeli hommaavansa ne hänelle aivan lämpimältään kanan hännästä. Se, että ukko luuli häntä laulajaksi, purskahutti Christophen äänekkääseen nauruun. Talonpoika käytti hyväkseen hänen iloisuuttaan tilaamalla uuden putelin pöytään. Sitten lypsi hän Christophelta kaikki edut, mitä tällä hetkellä sai hänestä irti, ja meni maksamatta matkaansa.

Oli tullut jo yö. Tanssi oli yhä vilkastunut. Lorchen ei enää huomannut Christophea: hänellä oli kylliksi urakkaa koettaessaan saada erään kylän hulivilin päätä pyörälle, rikkaan talon pojan, josta kaikki tytöt keskenään riitelivät. Christophea huvitti katsella tuota ottelua: nuo neitoset hymyilivät toisilleen, ja olisivat raapineet mielellään silmät toistensa päästä. Christophe, jota ei kateus kalvanut, unohti oman asiansa ja toivoi sydämestään, että Lorchen voittaisi kiistassa. Mutta kun Lorchen sitten sai tuon pojan itseään tanssittamaan, tunsi Christophe mielensä hiukan surulliseksi. Hän moitti siitä itseään; hän ei ollut Lorcheniin rakastunut, hän ei tahtonutkaan, että tyttö olisi hänestä pitänyt: olihan luonnollista, että Lorchen piti kenestä tahtoi. — Se on selvä. Mutta hän ei ollut kovin iloissaan, kun hänen osakseen tuli niin vähän suosiota, hänen, joka sillä hetkellä kaipasi niin suuresti sitä antaa ja saada. Täälläkin hän oli yksin niinkuin kaupungissa. Kukaan noista talonpojista ei välittänyt hänestä muuta kuin kiskoakseen hänestä jotakin hyötyä, ja nauraakseen hänelle takanapäin. Christophe huokaisi, katsahti hymyillen Lorcheniin, joka nyt oli kymmenen kertaa entistä sievempi, ärsyteltyään kilpasiskonsa raivoihin; ja Christophe varustautui jo lähtemään tanssipaikasta. Kello oli lähes yhdeksän illalla: hänellä oli hyvinkin kymmenen kilometrin matka takaisin kaupunkiin.

Hän nousi jo pöydästä, kun ovi aukesi, ja kapakkaan ryntäsi kymmenkunta sotamiestä. Heidän tulonsa mykisti koko tanssipaikan. Ihmiset alkoivat supista keskenään, eräät parit lakkasivat yhtäkkiä tanssimasta ja loivat tulokkaihin levottomia silmäyksiä. Oven suussa seisoskelevat talonpojat käänsivät heihin selkänsä ja olivat muka juttelevinaan toistensa kanssa; mutta he antoivat heille hyvin viisaasti kuitenkin tilaa, vaikkeivät olleet muka tietävinään siitä kohteliaisuudestaan. — Jo muutaman ajan oli lähiseutu ollut pikku sodassa kaupunkia ympäröivien linnoitusten sotilaiden kanssa. Sotilaat olivat läkähtyä ikävään, ja he kostivat talonpojille; he pilkkasivat heitä törkeästi vasten naamaa, he pitelivät heitä pahoin, ja kohtelivat tyttöjä aivan kuin voittosaaliitaan. Edellisellä viikolla olivat jotkut heistä menneet humalassa häiritsemään erään naapurikylän juhlaa ja pieksäneet siellä melkein hengiltä erään isännän. Christophe oli sattunut kuulemaan tästä tapahtumasta ja oli samanlaisessa mielentilassa kuin talonpojatkin sotamiehiä kohtaan; nyt hän istuutui jälleen paikalleen ja odotti, mitä tapahtuisi.

Sotamiehet eivät välittäneet pahansuovasta sävystä, jolla heidät otettiin vastaan, vaan menivät meluten istumaan jo täysiin pöytiin, ja tyrkkivät ihmiset niistä pois, päästäkseen itse paikoille: se kävi tuossa tuokiossa. Enimmät väistyivät nuristen syrjään. Muuan ukko istui erään penkin päässä eikä siirtynyt tarpeeksi: sotilaat nostivat penkkiä, ja vanhus putosi takalistolleen permannolle, ja aika nauru remahti. Christophe tunsi veren syöksyvän päähänsä; hän kavahti suuttuneena ylös; mutta juuri, kun hän oli mennä väliin, näki hän vanhuksen jo pyytävän vaivalloisesti permannolta kömpiessään sotilailta ylen matelevasti anteeksi, sen sijaan, että olisi heitä moittinut. Kaksi sotamiestä tuli Christophen pöytään: hän näki heidän tulevan ja puristi kätensä nyrkkiin. Mutta hänen ei tarvinnutkaan vielä puolustaa itseään. Miehet olivat jättiläis-kookkaita, suopeita lalluksia, jotka seurasivat kuin lampaat paria huimapäätä ja koettelivat heitä matkia. Nyt masensi Christophen ylemmyys ja jyrkkä muoto heti heidät; ja kun hän sanoi heille kuivasti:

— Pöytä on käytössä!

niin he pyysivät anteeksi ja vetäytyivät kohta pöydän toiseen päähän, etteivät olisi häntä häirinneet. Christophen äänessä oli käskemään luodun olennon sävy: sotamiesten luonnollinen orjamaisuus voitti heidät. He näkivät hyvin, ettei Christophe ollut talonpoika.

Christophe lauhtui hiukan tästä alistumisesta, ja saattoi nyt seurata kylmäverisemmin tapahtumain kulkua. Hän huomasi helposti, että koko joukkiota johti muuan aliupseeri, — pieni, tylysilmäinen buldoggi, naama ulkokullatun ja ilkeän lakeijan: hän oli yksi viimesunnuntaisia tappelusankareita. Hän asettui Christophen vieruspöytään; oli jo juovuksissa, katsoa mullisteli ihmisiin ja nakkeli heille hävyttömiä pistoksia, mutta niitä he eivät olleet muka kuulevinaan. Varsinkin tanssijoita hän vainosi, kuvaillen heidän ruumiillisia hyviä puoliaan ja vikojaan niin julkein sanoin, että hänen toverinsa nauroivat kohti kurkkua. Tytöt punastelivat, ja kyyneleet tulivat heille silmiin; pojat purivat hammasta ja heidän sisunsa kuohui. Tuo hirtehinen tarkasteli salin joka puolen eikä säästänyt ketään: Christophe näki irvistelijän kääntävän päätänsä jo häneenkin päin. Hän tarttui seideliinsä, käänsi sen alassuin pöydälle, ja oli valmis heittämään sen miehen kalloon heti, kun ensimäinen haukkumasana tulisi. Hän ajatteli:

— Minä olen hullu. Nyt olisi parasta lähteä ulos. Minä voin pistättää täällä vatsani puhki; ja jos pääsen sitten livistämään, niin minut pannaan vankilaan: se huvi ei maksa vaivaa. Lähdenpä ennenkuin he ehtivät minua ärsyttää.

Mutta hänen ylpeytensä kielsi häntä lähtemästä: hän ei tahtonut näyttää väistyvänsä moisten joutavien edestä. — Aliupseerin luihu ja raaka katse suuntausi nyt Christopheen. Christophe suoristautui ja katsoi häntä vihaisesti, silmästä silmään. Aliupseeri mulkoili häneen hetken: hän oli kai huomaavinaan Christophen naamassa jotain hauskaa, hän nykäisi kyynärpäällään vierustoveriaan ja osoitti hänelle jo pilkallisesti nuorukaista, ja avasi suunsa sättiäkseen. Christophen valtasi pikavihaisuus, hän oli aivan heittämäisillään seidelinsä päin miestä. — Sattuma pelasti hänet vielä tälläkin kertaa. Samassa, kun juopunut aikoi avata suunsa, töytäsi muuan kömpelö tanssiva pari häneen ja pudotti hänen seidelinsä lattialle. Hän käännähti raivoissaan, ja tyhjensi nyt tuon parin niskaan oikean tunkion häväistyssanoja. Hänen huomionsa oli kääntynyt muualle, hän ei ajatellut enää Christophea. Christophe odotti vielä muutaman minutin; kun hän sitten näki, ettei vihollinen enää ryhtynyt jatkamaan seurustelua, nousi hän ylös, otti hattunsa ja lähti kiirehtimättä ovelle päin. Koko ajan hän katsoi siihen penkkiin, jolla aliupseeri istui, osoittaakseen hänelle, ettei hän hänen tähtensä lähtenyt. Mutta aliupseeri oli varmaan hänet jo unohtanut: kukaan ei häntä huomannut.

Christophe tarttui jo oven ripaan: joku sekunti vielä, ja hän olisi ollut ulkona. Mutta oli sallittu, ettei hän niin pääsisi sieltä. Salin perukassa nousi samassa kova rähinä. Sotamiehet olivat maisteltuaan päättäneet tanssia; ja koska kaikilla tytöillä jo oli tanssittajansa, niin sotamiehet ajoivat tanssijat pois, ja nämä alistuivatkin. Mutta Lorchen ei suostunut siihen suutaan avaamatta. Turhanpäiten eivät hänen silmänsä olleet tuikeat ja leukansa itsepäinen; nepä ne hänessä Christophea miellyttivätkin. Hän tanssi parhaillaan oikein sydämen halusta, kun tuo aliupseeri, joka oli valinnut hänet uhrikseen, tuli riistämään häntä hänen pariltaan. Lorchen polki jalkaa, tyrkkäsi sotilasta rintaan, ja sanoi, ettei hän tanssi milloinkaan sellaisen kollon kanssa kuin hän. Mies ryntäsi hänen perästään. Hän iski nyrkillään ihmisiä, joiden taakse Lorchen koetti vetäytyä; viimein tyttö pakeni erään pöydän taakse; ja kun hän siellä sai tuokion olla mieheltä turvassa, hengähti hän hetken ja haukkui sitten häntä taas; hän näki, ettei vastarinta auttaisi, ja hän oli haljeta kiukusta, ja haki nyt kaikki mahdolliset loukkaavat sanat, vertaili aliupseeria kaikkiin takapihan elukoihin. Sotilas kurottelihe hänen kimppuunsa pöydän yli, hän hymyili häijysti ja nolosti, ja hänen silmänsä kiiltelivät vihasta. Yhtäkkiä hän otti vauhtia ja hyppäsi yli pöydän. Hän otti Lorchenin kiinni, Lorchen tappeli nyrkeillä ja potkuilla vastaan, oikein karjatytön voimalla, niinkuin hän olikin. Sotamies ei ollut varsin tukeva jaloiltaan ja oli lentää tytön tuustista nurin. Raivoissaan hän työnsi silloin Lorchenin seinää vasten ja löi häntä korvalle. Hän ei ennättänyt lyödä uudestaan: joku oli rynnännyt hänen niskaansa, heitteli häntä kahden puolen korville ja paiskasi hänet keskelle ryypiskelevää joukkoa takalistoon potkaisten. Christophe oli rynnännyt hänen kimppuunsa, kaataen pöydät ja ihmiset, hetkeäkään harkitsematta. Aliupseeri kääntyi häneen päin, hulluna raivosta, hän veti esiin sapelinsa. Ennenkuin hän ehti sitä nostaa, kaatoi Christophe hänet maahan ravintolatuolin iskulla. Kaikki kävi niin nopeasti, ettei kukaan katselijoista ennättänyt tulla väliin. Mutta kun sotamies keikahti permannolle kuin härkä, nousi kauhea meteli. Toiset sotamiehet juoksivat päin Christophea, paljaat sapelit kädessä. Talonpojat karkasivat heidän kimppuunsa. Syntyi yleinen temmellys. Seidelit lensivät ilmassa, pöydät kaatuivat. Talonpoikien vimma heräsi: heillä oli vanhaa velkaa maksettavana. Miehet pyöriskelivät permannolla, ja purivat raivoissaan toisiaan. Lorchenin häädetty tanssittaja, vankka renki, oli tarttunut erääseen sotamieheen, joka oli häntä äsken haukkunut, ja jyskytti hänen päätään kaikin voimin seinään. Lorchen oli saanut käteensä paksun ja pitkän kalikan ja huitoi sillä kuin silmitön. Muut tytöt pakenivat kirkuen, paitsi paria kolmea, jotka yhtyivät sydämenhalusta leikkiin. Yksi heistä, — lihava, vaaleaverinen tallukka, — näki erään jättiläiskokoisen sotamiehen, — saman, joka oli istuutunut äsken Christophen pöytään — rusentelevan polvellaan kaatuneen vastustajansa rintaa; tyttö juoksi pankon luokse, tuli takaisin, kiskaisi julmurin pään taaksepäin ja nakkasi hänen silmiinsä kourallisen palavaa tuhkaa. Mies ölisi tuskasta. Tyttö riemuitsi, haukkui aseetonta vihollistaan mielensä mukaan, ja talonpojat rusikoivat häntä. Viimein lähtivät sotamiehet, joita oli liian vähän, ulos salista, jättäen kaksi toveriaan tanssipaikan permannolle. Tappelua jatkui sitten kylän kadulla. Sotamiehet hyökkäsivät taloihin, karjuivat kuolemanuhkauksia ja tahtoivat ryöstää kaikki. Talonpojat ajoivat heitä tadikot kädessä takaa; he asuttivat kiukkuiset koiransa vihollisen kimppuun. Kolmas sotamies kaatui, vatsassa hangonpiston haava. Toisten täytyi paeta, heitä ajettiin aina kylän ulkopuolelle asti; mutta kauempaa, peltojen poikki pakoon juostessaan he huusivat menevänsä hakemaan lisää tovereita ja tulevansa kohta takaisin.

Talonpojat olivat päässeet voittajiksi ja palasivat nyt kapakkaan. He riemuitsivat; se oli kauan odotettu kosto kärsityistä häväistyksistä. He eivät ajatelleet vielä kahakan seurauksia. He haastoivat kaikki yhtaikaa ja jokainen kerskui urotöitään. He olivat hyvää pataa Christophen kanssa, joka oli hyvillään, että he olivat nyt häntä lähestyneet. Lorchen tuli ja otti häntä kädestä, ja seisoi hetken ja piteli sitä kovassa kourassaan, kujeillen hänelle vasten kasvoja. Christophe ei enää ollut hänestä naurettava.

Sitten pidettiin huolta haavoittuneista. Kylän väelle ei ollut tapahtunut muuta kuin että oli lyöty irti muutamia hampaita, joiltakuilta oli katkennut kylkiluu, jotkut olivat saaneet kuhmuja ja mustelmia; ne vammat eivät olleet vaarallisia. Mutta toisin oli sotamiesten laita. Kolme heistä oli vahingoittunut vakavasti: siltä jättiläiseltä, jolta silmät oli poltettu, oli toinen olkapää isketty kirveellä melkein irti; se heistä, jota oli pistetty vatsaan, korahteli jo; ja kolmas oli Christophien kaatama aliupseeri. Heidät oli nostettu permannolle lähelle takkaa. Lievimmin haavoitettu heistä, aliupseeri, oli avannut silmänsä. Hän katseli kauan ja vihaa kiehuvin silmin talonpoikia, jotka olivat kumartuneet hänen puoleensa. Ja tuskin pääsi hän selvyyteen, mitä oli tapahtunut, niin hän alkoi heitä sättiä. Hän vannoi kostavansa, maksavansa heille kaikille, hän oli tukehtua raivosta; näki, että hän olisi heidät tappanut, jos olisi voinut. Talonpojat koettivat nauraa, mutta nauru oli väkinäistä. Eräs nuori isäntä huusi haavoitetulle:

— Pidä turpasi, tai minä sinut tapan!

Aliupseeri koetti vääntäytyä pystyyn, ja luoden puhujaan verestyneet silmänsä hän sanoi:

— Tunkiojussit, tappakaa vain! Silloin joudutte hirteen.

Upseeri haukkui yhä edelleen. Sotamies, jolta vatsa oli puhkaistu, kirkui kimeästi, niinkuin tapettava sika. Kolmas makasi liikkumatta ja jäykkänä kuin ruumis. Jäätävä kauhu valtasi talonpojat. Lorchen ja eräät muut naiset kantoivat haavoitetut pois toiseen huoneeseen. Aliupseerin sadattelut ja kuolevan huudot hiljenivät. Talonpojat olivat nyt vaiti: he jäivät äskeiselle paikalleen, piiriin, aivan kuin nuo kolme sotamiestä olisivat vielä maanneet heidän jaloissaan; he eivät uskaltaneet liikahtaa, ja katsoivat toisiinsa pelon vallassa. Viimein sanoi Lorchenin isä:

— Kyllä teitte kauniit tekoset!

Vastaukseksi kuului hätääntynyt mutina: miehet nielivät sylkeään, sitten he alkoivat kaikki yhtaikaa puhua. Ensin he supattelivat, aivan kuin heitä kuunneltaisiin ovella. Mutta pian tulivat sanat kuuluviksi, ja tuimiksi: he syyttelivät toisiaan; he moittivat toinen toistaan siitä ja siitä iskusta. Väittely kiivastui: he olivat ryhtymäisillään jo käsirysyyn, siltä näytti. Lorchenin isä sai heidät sovintoon. Käsivarret ristissä ryntäillä kääntyi hän Christopheen päin ja viittasi leuallaan häneen:

— Entä tuo tuossa, mitä hänellä täällä oli tekemistä?

Koko joukon viha kohdistui Christopheen.

— Niin juuri! huudettiin; hän se aloitti. Jos ei häntä olisi ollut, ei olisi mitään tullut.

Christophe ällistyi ja koetti vastata:

— Sen, mitä tein, en tehnyt itseni, vaan teidän tähtenne, sen tiedätte hyvin.

Mutta talonpojat vastasivat raivostuneina:

— Emmekö me osaa itse puolustautua? Tarvitsemmeko me täällä kaupungin herroja neuvomassa, mitä on tehtävä? Kuka teiltä on neuvoja kysynyt? Ja kuka teitä on tänne käskenyt tulemaan? Olisitte ollut kotonanne?

Christophe kohautti hartioitaan, ja lähti ovea kohti. Mutta Lorchenin isä tukki häneltä tien, ja huusi vinkuvalla äänellä:

— Kas, kas niin, nyt hän yrittää lipettiin, kun on ensin pistänyt meidät kiipeliin. Tämä mies ei lähde!

Talonpojat rääkyivät:

— Hän ei lähde! Hänen syynsä on koko asia. Hänen se on maksettava, kaikkien edestä.

He tulivat nyrkkejään heristellen Christophen ympärille. Christophe näki joka puolella uhkaavia naamoja; pelko sai heidät vihan vimmaan. Christophe ei virkkanut sanaakaan. Irvisti halveksivasti, nakkasi hattunsa eräälle tuolille ja meni istumaan salin perälle selin heihin.

Mutta Lorchen ryntäsi vihastuneena keskelle talonpoikaparvea. Hänen kauniit kasvonsa olivat tulipunaiset ja rypyssä kiukusta. Hän tyrkki nyrkillään tieltään ne, jotka ympäröivät Christophea.

— Pelkurit! Lampaat! huusi hän. Ettekö häpeä? Te koetatte syytellä, että hän muka on tehnyt kaikki! Niinkuin tässä ei teitä olisi nähty! Niinkuin ei jokainen teistä olisi heilunut parhaansa mukaan!… Jos täällä olisi ainoakin, joka olisi istunut kädet ristissä, kun muut tappelivat, minä sylkisin häntä silmille, ja sanoisin: Raukka, kelvoton raukka!…

Talonpojat ällistyivät tästä väliintulosta ja olivat hetken hiljaa; ja sitten alkoivat he taas rähistä:

— Mutta hän se alkoi! Jos ei hän olisi ollut täällä, ei olisi mitään tullut.

Lorchenin isä vaati silmäniskuina tytärtään vaikenemaan, mutta turhaan; tyttö jatkoi:

— Niin, tosiaan, hän se alkoi! Sillä ei kannata teidän kehua! Jos ei häntä olisi ollut, antaisitte te haukkua itseänne, antaisitte häväistä meitä, pelkurit, jänikset!

Hän sätti tanssitoveriaankin:

— Entä sinä sitten, sinä et sanonut mitään, sinä puit nyrkkiä taskussasi, sinä pyllistit takalistosi ja annoit potkaista; kas, kun et vielä kiittänyt! Etkö häpeä? Teillä ei ole häpyä kenelläkään. Te ette ole miehiä ettekä mitään! Arkoja kuin lampaat, aina häntä koipien välissä? Tuon täytyi näyttää teille esimerkkiä! — Ja nyt te tahdotte lykätä syyn hänen niskoilleen?… Mutta siitä ei tule mitään, sen minä sanon! Hän antoi meidän puolestamme; joko nyt hänet pelastatte tai joudutte hänen kanssansa samaan karsinaan: siitä minä pidän huolen!

Lorchenin isä kiskoi tytärtään käsivarresta, hän oli suunniltaan ja kirkui:

— Pidä suusi kiinni… Pidätkö siinä, letukka! Mutta Lorchen tyrkkäsi isänsä tieltään ja jatkoi kahta uhemmin. Talonpojat huusivat ja rähisivät, Lorchen heitäkin kovemmin, kimeällä äänellä, niin että toisten korvat olivat haljeta:

— Sinäkin siinä, mitä siinä mölötät? Luuletko, etten minä nähnyt sinun äsken survovan kantapäinesi tuota miestä, joka on tuolla vierushuoneessa kuolemaisillaan? Ja näytäpäs sinä kätesi!… Ne ovat vielä veressä. Ettenkö minä muka nähnyt sinua puukko kädessä? Minä haastan kaikki, mitä näin, jos te olette hävyttömiä hänelle. Minä toimitan teidät kaikki linnaan. Talonpojat katkeroituivat, työnsivät vimmastuneet naamansa aivan Lorchenin kasvoihin kiinni ja karjuivat hänelle. Yksi heistä näytti aikovan antaa hänelle vasten suutakin; mutta Lorchenin hyvä ystävä tarttui häntä niskaan, ja he ravistelivat nyt toisiaan, ja olivat vähällä ruveta tappelemaan. Muuan ukko sanoi Lorchenille:

— Jos meidät tuomitaan linnaan, niin tuomitaan sinutkin.

— Niin tuomitaankin, vastasi tyttö. Minä en olekaan niin pelkuri kuin te.

Ja hän alkoi taas haukkua.

Talonpojat eivät enää tienneet, mitä tehdä. He kääntyivät isän puoleen.

— Etkö sinä voi tukkia hänen suutansa?

Ukko käsitti, ettei ollut hyvä ärsyttää Lorchenia aivan pahimmilleen. Hän kehoitti viittauksin heitä rauhoittumaan. Tuli hiljaisuus. Lorchen puhui nyt yksinään; ja kun hän ei saanut vastausta, niin hän keskeytti, aivan kuin tuli sammuu polttoaineen loppuessa. Tuokion päästä ryiskeli hänen isänsä, ja sanoi:

— No, mitä sinä sitten tahdot? Et suinkaan halua meitä turmioon?

Lorchen vastasi:

— Minä tahdon, että hänet pelastetaan.

Miehet ryhtyivät asiaa pohtimaan. Christophe ei ollut liikahtanut paikaltaan: ylpeässä uhmassaan hän ei näyttänyt kuulevankaan, että asia koski häntä; mutta Lorchenin hätääntulo liikutti häntä. Myöskin Lorchen käyttäysi kuin Christophea ei siellä olisi ollutkaan: hän nojaili pöytään, jonka ääressä Christophe istui, ja katseli halveksivan näköisenä talonpoikiin, jotka polttivat piippujaan ja tuijottivat permantoon. Viimein sanoi hänen isänsä, imeskeltyään hetken piippuaan:

— Puhutaanpa sitä tai tätä, — jos hän jää tänne, hänen juttunsa on selvä. Majoitusmestari tuntee hänet: hän ei häntä armahda. Ei ole muuta kuin yksi keino, hänen täytyy heti livistää rajan tuolle puolelle.

Ukko oli näet tullut siihen johtopäätökseen, että heille olisi edullista, jos Christophe lähtisi pakoon: sillä tavoin hän ilmaisisi itsensä syylliseksi; ja kun hän ei olisi täällä itseään puolustamassa, ei mikään estäisi panemasta hänen niskoilleen koko kahakkaa. Toiset hyväksyivät hänen mielipiteensä. He ymmärsivät asiansa hyvin. — Nyt, kun he olivat tehneet päätöksensä, tuli heille hoppu saada Christophe pois. Häpeämättä laisinkaan äskeisiä puheitaan lähestyivät he nyt häntä muka hyvin huolissaan hänen kohtalostaan.

— Ei saa hukata minuttiakaan, herra, sanoi Lorchenin isä. He tulevat pian takaisin. Puolen tunnin matka linnoitukseen. Sama sieltä takaisin… Ei ole aikaa kuin parhaiksi päästä livistämään.

Christophe oli noussut. Hänkin oli harkinnut asiansa. Hän tiesi, että jos hän jäisi, olisi hän tuhon oma. Mutta lähteä, lähteä näkemättä äitiä?… Ei, se oli mahdotonta. Hän sanoi käyvänsä vielä kaupungissa; hänelle jäisi vielä aikaa paeta yön pimeässä ja ehtiä yli rajan. Mutta talonpojat alkoivat silloin huutaen häntä vastustaa. Juuri äsken olivat he tukkineet häneltä oven, ettei hän olisi päässyt pakoon: nyt he kiivastuivat siitä, ettei hän lähtenyt pakoon. Mennä kaupunkiin oli sama kuin antaa itsensä kiikkiin, se oli aivan varma: ennenkuin hän kotiinsa ehtisi, ilmoitettaisiin kaupunkiin asiasta; hänet vangittaisiin kotonaan. — Mutta Christophe ei tahtonut lähteä käymättä kaupungissa. Lorchen oli ymmärtänyt hänet:

— Te tahdotte nähdä äitinne?… Minä menen teidän puolestanne hänen luokseen.

— Milloin?

— Tänä yönä.

— Aivanko totta? Teettekö sen?

— Minä menen.

Lorchen otti huivinsa ja kääri sen päähänsä.

— Kirjoittakaa hänelle jotain, minä vien. Tulkaa tuonne, annan teille mustetta.

Lorchen veti Christophen mukanaan peräkamariin. Kynnyksellä hän kääntyi; ja huutaen tanssitoveriaan hän sanoi:

— Ja sinä, varustaudu matkaan, sinä saatat hänet rajalle. Sinä et jätä häntä ennenkuin näet hänet toisella puolella rajan.

— Hyvä, hyvä, vastasi poika.

Hänellä oli yhtä kiire kuin muillakin saada Christophe Ranskaan, ja vaikkapa kymmenen kertaa kauemmaksi, jos mahdollista.

Christophe meni Lorchenin kanssa toiseen huoneeseen. Hän epäröi yhä. Hänen sydäntään viilsi tuska, kun hän ajatteli, ettei hän saisi edes syleillä äitiään. Milloin näkisikään hän äidin vasta? Äiti oli niin vanha, niin väsynyt, niin yksin. Tämä uusi isku olisi hänelle sama kuin kuolema. Mihin hän joutuisi ilman poikaansa?… Mutta mihinkä hän joutuisi, jos hän, Christophe, antaisi itsensä kiinni, ja tulisi tuomituksi vuosikausiksi vankilaan? Eikö äiti silloin vielä varmemmin joutuisi avuttomaksi ja kurjuuteen? Kun Christophe oli vapaa, vaikkapa kaukanakin, saattoi hän toki auttaa äitiään, ja äiti tavata häntä. — Christophella ei nyt ollut aikaa selvitellä tarkoin ajatuksiaan. Lorchen oli tarttunut hänen käsiinsä; hän seisoi aivan lähellä Christophea ja katseli häntä; heidän kasvonsa melkein koskettivat toisiinsa; hän heittäytyi Christophen kaulaan ja suuteli häntä:

— Joutuin, joutuin! sanoi hän aivan hiljaa ja osoitti hänelle pöytää.

Christophe ei enää koettanut harkita. Hän istahti. Lorchen repäisi eräästä talouskirjasta neliskulmaisen, punaviivaisen paperilehden.

Christophe kirjoitti:

"Rakas äiti. Anna anteeksi! Minä tein sinulle suuren surun. Minä en voinut muutoin menetellä. Minä en tehnyt mitään väärää. Mutta nyt minun täytyy paeta ja jättää maa. Henkilö, joka tuo sinulle tämän kirjeen, kertoo sinulle kaikki. Minä tahdoin tulla hyvästelemään sinua. Ei suostuta. Väittävät, että minut ennätetään vangita. Minä olen niin onneton, etten jaksa itse päättää. Lähden yli rajan, mutta pysyn siellä lähellä, kunnes saan sinulta kirjeen; henkilö, joka tuo sinulle kirjeeni, toimittaa minulle vastauksen sinulta. Ilmoita minulle, mitä minun on tehtävä. Sano vain, minä teen. Tahdotko, niin minä tulen takasin? Pyydä minua tulemaan. Minä en jaksa kestää sitä, että jätän sinut yksin. Kuinka sinä tulet sitten toimeen? Anna anteeksi! Anna minulle anteeksi! Minä sinua rakastan ja suutelen…"

— Joudutaan, herra, muuten on liian myöhäistä, sanoi Lorchenin ystävä raottaen ovea.

Christophe kirjoitti nopeasti nimensä alle, ja antoi kirjeen Lorchenille.

— Te viette sen itse?

— Minä lähden heti, vastasi Lorchen. Hän oli jo valmis menemään.

— Huomenna, jatkoi tyttö, tuon minä teille vastauksen: te odotatte minua Leidenissä, — (ensimäinen asema Ranskan puolella) — asemasillalla.

Utelias tyttö oli lukenut Christophen kirjeen hänen olkansa takaa, kun hän sitä kirjoitti.

— Te kerrotte minulle kaikki, kuinka hän kesti tämän iskun, ja kaikki, mitä hän teille sanoo? Te ette salaa minulta mitään? aneli Christophe.

— Minä kerron teille kaikki.

He eivät enää voineet rauhassa puhua kahdenkesken: tuo nuori mies katseli heitä ovelta.

— Ja sitten, herra Christophe, sanoi Lorchen, minä tulen teitä joskus katsomaan, ja lähetän teille tietoja: älkää olko mistään levoton.

Lorchen löi hänelle kättä, lujasti kuin mies.

— Nyt mennään, sanoi nuori talonpoika.

— Mennään, vastasi Christophe.

He lähtivät ulos, kaikki kolme. Tiellä he erosivat. Lorchen lähti yhtäälle. Christophe oppaansa kanssa toisaalle; he eivät puhelleet keskenään mitään. Usvan ympäröimä puolikuu katosi metsien taakse. Kalpea valonhohde kuulsi vainioilla. Painanteista oli noussut usvaa, sakeaa ja valkeaa kuin maito. Puut värisivät kosteassa ilmassa. Tuskin olivat he kulkeneet pari minuttia kylästä, niin talonpoika pysähtyi yhtäkkiä, ja käski merkillä Christophea pysähtymään. He kuuntelivat. Tieltä heidän edestään kuului lähenevää, tahdikasta miesjoukon astuntaa. Opas harppasi pensasaidan ylitse ja katosi sen toiselle puolelle pellolle. Christophe noudatti esimerkkiä. He riensivät yli kynnösten. He kuulivat, miten sotamiehet marssivat maantietä pitkin ohitse. Talonpoika heristi heille nyrkkiään pimeässä. Christophen sydäntä ahdisti, aivan kuin ajetun elukan, kun se kuulee koiralauman ryntäävän sivuitse. He jatkoivat matkaa, karttaen kyliä ja yksinäisiä taloja, joissa koirien haukunta olisi ilmaissut heidät koko seudulle. Metsäisen harjanteen takana kaukana huomasivat he rautatielinjan punaiset tulet. He päättelivät näistä valoista, missä paikoin he olivat, ja aikoivat nyt mennä ensimäiselle asemalle. Se ei käynyt aivan leikillä. Kuta alemmaksi laaksoon he laskeutuivat, sitä enemmän he sumussa eksyivät. Pari kolme kertaa saivat he hypätä pienien jokien ylitse. Viimein joutuivat he suunnattomalle aukeamalle, jossa kasvoi valkojuurikasta tai jossa maa oli kynnetty paljaalle mullalle; he eivät luulleet kuunaan siitä selviävänsä. Tasanko oli kumpuinen: siinä oli alinomaa notkelmia ja hautoja, joihin he olivat vähän väliä pudota. Viimeinkin, umpimähkään sumussa harhailtuaan, huomasivat he yhtäkkiä rautatien merkkilyhdyn aivan edessään penkereellä. He kiipesivät ylös radalle. Peljäten joutuvansa kiinni he kulkivat pitkin rataa noin sadan askelen päähän asemasta: siinä he laskeusivat taas maantielle. He tulivat asemalle kaksikymmentä minuttia ennen junan lähtöä. Lorchenin kehoituksesta välittämättä jätti Christophen opas hänet ilman muuta siihen: hän tahtoi nopeasti takaisin, näkemään, miten muiden ja hänen asiansa oli käynyt.

Christophe osti lipun Leideniin, ja odotteli yksinään tyhjässä kolmannen luokan salissa. Muuan virkailija, joka oli torkkunut penkillä, tuli junan saavuttua tarkastamaan Christophen pilettiä ja avasi hänelle oven asemasillalle. Vaunussa ei ketään. Junassa kaikki nukkuivat. Koko seutu nukkui. Christophe yksinään ei vain nukkunut, niin väsynyt, kuin olikin. Sikäli kuin juna raskain pyörin läheni rajaa, yltyi hänen vapiseva kiihkonsa päästä tästä odotuksen jännityksestä. Tunti vielä, ja hän olisi vapaa. Mutta siihen mennessä: yksi ainoa sana, ja hänet vangittaisiin!… Vangittaisiin! Se ajatus vimmastutti hänet kapinaan. Vihatun väkivallan tukehutettavaksi!… Sitä kuvitellessaan hän ei voinut suorastaan hengittää. Äiti, isänmaa, jonka hän jätti, olivat hänen mielestään kadonneet. Uhatun vapautensa itsekkyydessä hän ei ajatellut muuta kuin tuota vapauttaan, henkeään, jonka hän tahtoi pelastaa. Millä hinnalla hyvänsä! Niin, vaikka tulisi rikos… Hän katui katkerasti, että hän oli tullut junaan, eikä mennyt jalkaisin rajalle asti. Hän olisi tahtonut näin voittaa muutaman tunnin aikaa. Mitäpä se auttoi! Hän oli kuitenkin joutuva suden kitaan. Sillä varmaan häntä rajalla odotettiin; sinne oli tietysti annettu määräys: hänet vangittaisiin… Christophe aikoi hypätä junasta ennen ensimäistä asemaa; hän avasi jo vaunun oven; mutta se oli liian myöhäistä: tultiin asemalle. Juna pysähtyi. Viisi minuttia. Niinkuin iankaikkisuus. Christophe oli vetäytynyt osastonsa perimmäiseen nurkkaan, ikkunaverhon taakse, ja tuijotti kuolemantuskassa asemalle, jossa seisoi santarmi liikkumatta. Asemapäällikkö tuli konttoristaan, sähkösanoma kädessä, ja meni nopeasti santarmin luo. Christophe oli varma, että asia koski häntä. Hän etsi asetta. Ei löytynyt muuta kuin luja, kaksiteräinen linkkuveitsi. Hän aukaisi sen taskussaan. Muuan asemamies, lyhty rintaan kiinnitettynä, oli tullut asemapäällikköä vastaan, ja juoksi nyt pitkin junan sivua. Christophe näki hänen lähestyvän. Hän puristi veitsen päätä kouraansa, hän ajatteli:

— Tuho tulee!

Hän oli niin luonnottomasti kiihtynyt, että olisi voinut iskeä puukkonsa tuon miehen rintaan, jos toinen onnettomuudekseen olisi sattunut tulemaan häntä kohti ja avannut hänen vaunuosastonsa oven. Mutta virkailija seisattuikin viereisen vaunun kohdalle, tarkastamaan erään vaunuun nousseen matkustajan pilettiä. Juna lähti liikkeelle. Christophe koetti hillitä sydämensä kiivasta sykintää. Hän ei hievahtanut. Hän tuskin uskalsi hiiskua itselleen, että oli pelastettu. Hän ei tahtonut sanoa sitä ennenkuin oli päässyt rajan yli… Aamu alkoi sarastaa. Puut erottuivat varjoina hämärästä. Jotkin ajoneuvot kulkivat ohi tuolla tiellä, kuin kummallinen haamu, kalisevin kulkusin ja tuli lyhdyssä… Christophe painoi kasvonsa ikkunaruutuun ja koetti nähdä keisarillisin vaakunoin koristetun rajapylvään, joka merkitsi hänen orjuutensa loppua. Hän tähysteli sitä vielä, kun juna päivän koitteessa vihelsi jo saapumistaan ensimäiselle belgialaiselle asemalle.

Christophe nousi, aukaisi oven selälleen, veti sisäänsä aamun kylmää ilmaa. Vapaa! Koko elämä hänen edessään! Riemu saada elää!… — Ja silloin valtasi hänet kuin yhdellä iskulla jo kaiken jätetyn suru, huoli, mitä hänellä olisi edessä; ja tämän yön ponnistukset ja mielenliikutukset väsyttivät häntä hirveästi. Hän heittäytyi loikomaan penkille. Tuskin oli enää minutin matkaa asemalle. Kun muuan virkailija minutin päästä avasi vaunun oven, näki hän Christophen siellä nukkuvan. Hän ravisti häntä käsivarresta, Christophe heräsi pökerryksissään, ja luuli nukkuneensa kokonaisen tunnin; hän laskeusi raskain jaloin asemalle ja kulki hiljaa tullikonttoriin; ja kun hän nyt lopultakin oli joutunut vieraalle maalle eikä hänen enää tarvinnut itseään puolustaa, heittäytyi hän rauhassa makaamaan odotussalin penkille, ja vaipui uneen kuin tukki.

Hän heräsi noin kello kaksitoista. Lorchen ei voinut saapua ennen kello kahta tai kolmea. Odottaessaan Saksasta tulevia junia Christophe kuljeksi edestakaisin pienen aseman lyhyellä asemasillalla. Siinä jatkoi hän kulkuaan myöskin kauemmaksi tasangolle. Oli harmaa ja iloton päivä, siinä tuntui jo lähestyvän talven tulo. Valo oli horteinen. Ainoastaan raiteita vaihtavan junan vihellys kajahti surullisessa hiljaisuudessa. Christophe pysähtyi muutaman askelen päähän rajasta, aution luonnon keskelle. Hänen edessään oli pieni lammikko, läiskä kuultavaa vettä, joka heijasti alakuloisen taivaan. Lammikkoa ympäröi aitaus, ja reunalla kasvoi kaksi puuta. Oikealla puolella värisi poppeli lehdettömin latvoin. Sen takana oli suuri pähkinäpuu, mustin ja paljain oksin, kuin kummallinen mustekala. Korppiparvet keikkuivat raskaasti sen oksilla. Viimeiset kelmenneet lehdet irtaantuivat itsestään puista, ja tippuivat liikkumattomaan lammikkoon…

Christophesta tuntui kuin hän olisi jo nähnyt tämän: nuo puut, lammikon… — Ja yhtäkkiä tuli hänelle taas tuokion huimaus, jollaisia hänen elämänsä tasaisessa kulussa aukesi silloin tällöin kuin kuilu. Syöksy Ajan syvyyksiin. Ei tiedä, missä on, kuka on, missä vuosisadassa elää, montako sataa vuotta on sellaista ollut. Christophesta tuntui kuin tämä olisi jo tapahtunut, kuin nyt olevainen ei olisi ollut tällä hetkellä, vaan jossakin toisina aikoina. Hän ei ollut enää itseään. Hän näki itsensä ulkopuolelta itseään, sangen kaukana, niinkuin jonkun toisen olennon, joka oli seissyt tässä, tällä paikalla. Hän kuuli tuhantisen parven muistoja ja tuntemattomia olentoja surisevan sielussaan; hänen veressään soi:

Niin… Niin… Samoin… samoin… Vuosisatojen pauhu kulki hänen lävitsensä… Moni muu Krafft oli ennen häntä kärsinyt samoja koettelemuksia kuin hän tänään, ja maistanut samaa viimeisen synnyinmaassa vietetyn hetken lohduttomuutta. Aina harhaillutta sukua, kaikkialta pois kirottua, riippumattomuutensa ja levottomuutensa tähden. Rotua, joka oli sisäisen demooninsa vallassa, demoonin, joka ei antanut sen asettua minnekään. Rotua, joka oli kuitenkin kiintynyt siihen maahan, josta se temmattiin irti, ja jota se ei voinut olla rakastamatta.

Christophe kulki nyt vuorostaan entisten tuskallisten pysäyspaikkojen kautta. Ja hänen jalkansa löysivät tiellään niiden olentojen jäljet, jotka olivat siitä ennen häntä kulkeneet. Hän näki kyyneleet silmissä isien maan hämmentyvän tuonne usviin, maan, jolle hänen täytyi nyt sanoa jäähyväiset… Eikö hän ollut palavasti tahtonutkin jättää sen? Kyllä; mutta nyt, kun hän sen tosiaan jätti, tunsi hän ahdistavaa tuskaa. Ainoastaan tylsäpäinen saattaa erota synnyinmaasta ilman mielenliikutusta. Ihminen on elänyt siinä ja sen mukana, olipa hän sitten ollut siellä onnellinen tai onneton; se maa on ollut hänen äitinsä ja toverinsa: hän on nukkunut siinä, sen kamaralla, se on syöpynyt häneen; se kätkee poveensa meidän unelmiemme aarteet, koko menneen elämämme; ja niiden tomun, jotka ovat meitä rakastaneet. Christophe näki koko entisten päiväinsä juoksun ja ne rakkaat olennot, jotka hän jätti tuohon maahan, tai sen alle. Hänen kärsimyksensä siellä olivat hänelle yhtä kalliit kuin hänen ilonsakin siellä. Minna, Sabina, Aada, isä, isoisä, Gottfried-eno, vanha Schulz, — kaikki ilmestyivät nyt hänen sieluunsa, muutaman minutin kuluessa. Hän ei voinut tempautua irti näistä vainajistaan, (sillä Aadankin hän luki kuolleiden joukkoon). Ajatus, että hän jätti äitinsä, ainoan elävän rakkaansa, noiden aaveiden joukkoon, oli hänestä sietämätön. Hän oli vähällä lähteä yli rajan takaisin: niin raukkamainen hän mielestään oli, kun oli paennut. Hän päätti mennä kotiin, kävi miten kävi, jos siinä vastauksessa, jonka Lorchen hänelle äidiltä toisi, ilmeneisi kovin katkera suru. Mutta jospa hän ei saisikaan vastausta? Jospa Lorchen ei ollut päässyt Louisan luokse, tai ei voisikaan tuoda vastausta? Silloin, silloin lähtisi hän itse kotiin.

Christophe palasi asemalle. Kolkon odotuksen jälkeen juna viimein tuli. Christophe tähysteli vaunujen oville, nähdäkseen raisun Lorchenin: sillä hän oli varma, että tyttö pitäisi sanansa. Mutta Lorchenia ei näkynytkään. Christophe juoksi levottomana vaunulta toiselle: hän päätteli itsekseen, että jos Lorchen olisi tullut junalla, olisi hän kai ensimäisenä hypännyt alas. Niin töytäsi Christophe matkustajain virtaa vastaan, joka tungeksi asemalla, ja nyt huomasi hän erään olennon, joka ei hänestä näyttänyt aivan tuntemattomalta. Hän oli noin kolme-, neljätoista-vuotias tyttö, jäntterä, pulloposkinen, punainen kuin omena; hänellä oli pieni ja paksu nykerönenä, iso suu, ja vankka, pään ympärille kiedottu palmikko. Katsellessaan tyttöä tarkemmin, huomasi Christophe, että hänellä oli kädessä matkalaukku, joka muistutti hänen omaansa. Tyttö katsoi samoin Christopheen, syrjäsilmällä kuin lintu; ja kun hän keksi, että Christophe katseli häntä, tuli hän pari askelta Christophea kohti, mutta töksähti sitten siihen Christophen eteen ja tarkasteli häntä sanaakaan virkkamatta pienillä hiirensilmillään. Christophe tunsi hänet, se oli Lorchenin talon pieni piikatyttö. Christophe osoitti matkalaukkua ja virkkoi:

— Tuo on minun, eikö niin?

Tyttö ei liikkunut paikaltaan, ja vastasi hölmön näköisenä:

— Ken tietää. Ensin, mistä tullaan?

— Buirista.

— Ja kuka tämän teille lähetti?

— Lorchen. No, antakaa nyt.

Vintiö ojensi hänelle matkalaukkua:

— Tuossa on.

Ja sitten hän lisäsi:

— Kyllä minä teidät heti tunsin.

— No, mitä sinä sitten vitkastelit?

— Odotin, kunnes sanoisitte, että se olitte te.

— Entä Lorchen? kysyi Christophe. Miksi hän ei tullut?

Tyttö ei vastannut. Christophe ymmärsi, ettei hän tahtonut puhua näin keskellä väkijoukkoa. Heidän täytyi ensin mennä tulliin tarkastuttamaan matkatavaransa. Kun siitä päästiin, vei Christophe tytön asemasillan toiseen päähän:

— Poliisit tulivat sinne, kertoi tytön-veitikka, muuttuen nyt aivan suulaaksi. Ne tulivat melkein heti, kun te olitte lähtenyt. Ne tunkeutuivat taloihin ja kuulustelivat kaikkia, he vangitsivat pitkän Samin, ja Kristianin, ja ukko Kasperin. Ja Melanian ja Kertunkin, vaikka he huusivat, etteivät he olleet tehneet mitään, ja itkivät; ja Kerttu raapi santarmeja. Ei auttanut, vaikka sanoivat, että te olitte tehnyt kaikki.

— Minäkö kaikki! huudahti Christophe.

— Niin, tietysti, vastasi tyttö rauhallisesti. Mitä se nyt haittasi, vai kuinka, kun te olitte päässyt pakoon? Silloin hakivat he teitä joka paikasta; ja lähetettiin ajamaan teitä takaa joka suunnalle.

— Entä Lorchen?

— Lorchen ei siellä ollut. Hän tuli vasta myöhemmin, käytyään kaupungissa.

— Tapasiko hän minun äitini?

— Tapasi, tässä on kirje. Lorchen tahtoi tulla itse, mutta hänetkin ottivat kiinni.

— Ja kuinka sinä sitten pääsit?

— Sillä tavoin, että hän tuli kylään poliisin näkemättä; ja hän aikoi juuri lähteä ulos. Mutta Irmina, Kertun sisar, antoi hänet ilmi, ja poliisit tulivat häntä ottamaan. Silloin hän, kun näki santarmien tulevan, juoksi yliskamariinsa, ja huusi heille, että hän tulee kohta alas, kun saa vaatteet päällensä. Minä olin kartanon takana viinitarhassa, hän äänsi minulle hiljaa ikkunasta: "Lydia, Lydia!" Minä menin hänen luokseen; hän antoi minulle laukkunne ja kirjeen, jonka oli saanut äidiltänne; ja selitti, missä teidät tapaisin; käski minua juoksemaan, eikä antamaan itseäni kiinni. Minä juoksin, ja tässä nyt olen.

— Lorchen ei puhunut mitään muuta?

— Kyllä. Hän käski minua antamaan teille tämän huivinsa, että näkisitte minun tulevan hänen asemestaan.

Christophe tunsi tuon valkean, punarimpsuisen ja kukilla kirjatun huivin, jonka Lorchen oli eilisiltana pistänyt päähänsä hänestä erotessaan. Eikä Christophe suinkaan nauranut sille kömpelölle verukkeelle, jolla Lorchen lähetti hänelle tämän pienen lemmenmuistonsa.

— Nyt tulee juna toisaalta päin, sanoi pikku tyttö; minun täytyy matkustaa takaisin kotiin. Hyvästi.

— Odotahan, sanoi Christophe. Entä millä rahoilla sinä matkustit?

— Lorchen antoi minulle.

— Ota nyt kuitenkin nämä, sanoi Christophe ja pisti hänen kouraansa muutaman kolikon.

Hän pidätti vielä käsivarresta tyttöä, joka tahtoi jo lähteä.

— Ja sitten,… virkkoi Christophe.

Ja hän kumartui ja suuteli tyttöä kummallekin poskelle. Tyttö oli närkästyvinään.

— Älä suutu, sanoi Christophe kujeillen. Eivät ne olleet sinulle.

— Oh, sen minä kyllä arvaan, sanoi tytön-veitikka kujeillen; ne ovat Lorchenille.

Mutta Christophe ei suudellut pelkästään Lorchenia, kun hän suuteli tuon pikku piian poskia: hän hyvästeli näin koko Saksaansa.

Tyttö riuhtaisi itsensä irti ja juoksi junan luo, joka jo liikkui. Hän jäi vaunusillalle seisomaan, ja heilutti Christophelle nenäliinaansa kunnes Christophea ei enää nähnyt. Christophe tähysteli hetken tuota maalais-airuttaan, joka toi hänelle viimeisen tuulahduksen isänmaasta ja niistä henkilöistä, joita hän rakasti.

Kun tyttö oli näkyvistä kadonnut, jäi Christophe nyt tosiaan aivan yksin, muukalaiseksi vieraalle maalle. Hänellä oli kädessä äidin kirje ja lempivän tytön huivi. Hän painoi huivia rintaansa vasten, ja tahtoi avata kirjeen; mutta silloin vapisi hänen kätensä. Mitä siinä kirjeessä lukisikaan? Minkä kärsimyksen hän näkisi siinä? Ei, hän ei jaksaisi kantaa sitä murheellista moitetta, jonka hän oli jo kuulevinaan; hän menisi takaisin kotiin.

Christophe avasi viimein kirjeen ja luki:

"Lapsi-raukkani, älä ole suruissasi minusta. Minä olen järkevä. Jumala on rangaissut minua. Minun ei pitänyt olla itsekäs eikä vaatia sinua pysymään täällä. Mene Parisiin. Ehkäpä sinun on siellä parempi. Älä ole huolissasi minusta. Minä kyllä pystyn selviämään asioista. Tärkeintä on, että sinä olet onnellinen. Suutelen sinua, poikani. Äiti".

"Kirjoita minulle, kun voit." Christophe istahti matkalaukulleen ja itki.

Aseman ovimies huusi matkustajille, että juna lähtee Parisiin. Raskas juna tuli jyristen raiteille. Christophe pyyhki kyyneleensä, nousi ja sanoi itsekseen:

— Täytyy.

Hän katseli taivasta, sinne päin, jossa Parisin piti olla. Taivas, synkkä kaikkialta, oli synkin sieltä. Se oli kuin mikäkin pohjaton, hämärä syvyys. Christophen sydäntä kouristi; mutta hän toisti itsekseen:

— Täytyy.

Hän nousi junaan, ja kumarassa ikkunaa vasten katseli hän yhä uhkaavaa ilmanrantaa:

— Oi, Parisi! ajatteli hän; Parisi, tule avukseni! Pelasta minut! Pelasta minun aatteeni!

Synkkä sumu sakeni. Christophen takana, tuon maan kohdalla, jonka hän jätti, hymyili pieni kaista taivasta, kalpean-sininen, avonaisena niinkuin kauniit silmät, — kuin Sabinan silmät, — surullisesti raskaiden, hämärtäväin pilvien keskeltä, ja sammui. Juna lähti. Tuli sade. Tuli yö.