JEAN-CHRISTOPHE IX

Palava pensas

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Porvoossa, WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ, 1919.

Le diamant dur je suis, qui ne se romp du marteau ni du sizeau retanté. Frape, frape, frape moy, pour cela ne mourray.

Come le Fenix je suis, qui de sa mort reprant vie, qui de sa cendre naistra. Tue, tue, tue moy, pour cela ne mourray

[Kova timantti olen, jota ei vasara murra, eivät hampaiset hohtimet. Lyö, lyö mua: en siitä kuole.

Kuin Fenix olen, joka kuolemastaan elää ja tuhkasta syntyy. Surmaa, surmaa minut: en siitä kuole.]

ENSIMÄINEN OSA

Sydämessä rauha. Tuulet seisoivat. Ilma oli liikkumaton…

Christophe oli tyyni; hän oli täynnä lepoa. Oli jollakin tavoin ylpeä siitä, että oli sen saavuttanut. Ja pohjaltaan hän oli siitä alakuloinenkin. Hän ihmetteli tällaista hiljaisuutta. Intohimot olivat uinahtaneet; hän luuli vilpittömästi, etteivät ne enää heräisikään.

Christophen suuri, hieman alkeellinen voima hervahti uneen, kun se oli joutilaana ja kun sillä ei ollut mitään esinettä, johon kohdistua. Pohjalla tuntui salainen tyhjyys. Kätkössä jokin: "mitä varten"; ehkäpä tuntu onnesta, johon hän ei ollut osannut tarttua kiinni. Hänelle ei riittänyt enää taistelu itseään eikä toisia vastaan; hänellä ei ollut enää vaivaa edes omasta työstäänkään. Hän oli joutunut yhden matkataipaleensa päähän; hän eli entisten ponnistustensa tuloksilla; hänen oli liian helppo purkaa musikaalista suontaan, jonka hän oli saanut auki; ja sillaikaa kuin yleisö, joka luonnollisesti oli jäänyt hänestä jäljelle, ihaili hänen menneitä töitään, alkoi hän itse niistä irtautua, tietämättä vielä, pääsisikö hän eteenpäin. Luomistyö oli hänelle tasaista ja yksisävyistä onnea. Taide ei ollut hänelle tänä elämän aikana enää muuta kuin kaunis soitin, jota hän käytteli virtuoosin taidolla. Christophe tunsi häpeäkseen, että hänestä uhkasi tulla diletantti.

" Päästäkseen eteenpäin taiteessa, sanoo Ibsen, tarvitaan muuta ja enempää kuin luontaista neroutta: intohimoja, tuskia, jotka antavat elämälle sisällön ja tarkoituksen. Ellei niin ole, ei taiteilija luo, vaan kirjoittaa pelkästään kirjoja."

Christophe kirjoitti kirjoja. Sellaiseen ei hän ollut tottunut. Nämä kirjat olivat kauniita. Hänestä olisi ollut parempi, jos ne eivät olisi olleet niin kauniita, vaan sen sijaan elävämpiä. Christophe, tuo lepäävä atleetti, joka ei nykyään tiennyt, mitä hän lihaksillaan teki, katseli ikävystyneesi odottamiaan tyynen työskentelyn vuosia, haukotellen kuin jalo peto. Ja kun hän germaanina oli vanhastaan taipuisa optimismiin, niin koetti hän vakuuttaa itselleen, että kaikki oli parhain päin, ja ajatteli, että hän oli nyt varmaankin saapunut matkan lopulliseen määrään; hän oli hyvillään, että oli päässyt tuskasta, päässyt oman itsensä valtiaaksi. Se ei merkinnyt paljoa… Mutta mitäpä sille! Ihminen antaa sen, mitä hänellä on; hän on sitä, mitä voi olla… Christophe luuli joutuneensa satamaan.

Ystävykset eivät nykyään asuneet yhdessä. Kun Jacqueline karkasi, luuli Christophe, että Olivier asettuisi hänen luokseen. Mutta Olivier ei voinut sitä tehdä. Vaikka hän kaipasikin lähestyä Christophea, tunsi hän mahdottomaksi ruveta elämään hänen kanssaan entiseen tapaan. Hän oli viettänyt niin monta vuotta Jacquelinen seurassa, että hänestä olisi nyt ollut sietämätöntä, jopa pyhyyden loukkauskin, jos hän olisi ottanut enää ketään ihmistä osalliseksi yksityiselämäänsä, — vaikkapa tuo toinen olento olisi rakastanut häntä tuhat kertaa enemmän kuin Jacqueline, ja vaikka Olivier olisi rakastanut samoin häntä. — Sellaiselle ei ihminen järjellään mitään voi.

Christophen oli vaikea ensin häntä ymmärtää. Hän yritti uudestaan houkutella Olivier Jeanninia luokseen, hän kummastui, suri, jopa suuttuikin. — Sitten selitti hänen vaistonsa, joka oli hänessä järkeä varmempi, hänelle koko asian. Ja yhtäkkiä hän herkesi puhumasta siitä, ja Olivier oli hänen mielestään oikeassa.

Mutta he tapasivat toisiaan joka päivä; eivätkä he koskaan saman katon alla asuessaan olleet eläneet toisilleen läheisemmissä väleissä kuin nykyään. He eivät kyllä ehkä vaihtaneet keskenään kaikkein herkimpiä ajatuksiaan. Mutta heidän ei tarvinnutkaan sitä tehdä. Se ajatustenvaihto tapahtui itsestään, sanattomasti: se tapahtui toisiaan rakastavien sydämien ystävyydessä.

Kumpikaan heistä ei puhunut paljoa; toinen oli syventynyt taiteeseensa, toinen muistoihinsa. Olivier Jeanninin suru keventyi; mutta hän ei itse pyrkinyt siihen, se ei ollut hänestä oikeinkaan: se oli ollut liian kauan jo hänen elämänsä ainoa tarkoitus. Hän rakasti lastaan; mutta hänen lapsensa — inisevä vauva — ei voinut täyttää kovin suurta sijaa hänen elämästään. On miehiä, jotka ovat enemmän rakastajia kuin isiä. Siitä ei kannata loukkautua. Luonto on monimuotoinen; olisi järjetöntä tyrkyttää kaikille samoja sydämen lakeja. Kenelläkään ei ole oikeutta laiminlyödä velvollisuuksiaan tunteittensa tähden. Mutta ainakin täytyy myöntää sydämelle oikeus olla olematta onnellinen, jos ihminen täyttää myöskin velvollisuutensa. Enimmin rakasti Olivier lapsessaan ehkä juuri sitä olentoa, jonka ruumis tuon lapsen oli luonut.

Aina viime aikoihin asti ei Olivier ollut paljoa huomannut muiden ihmisten kärsimyksiä. Hän oli älyllinen sielu, ja sellaiset elävät liiaksi itseensä sulkeutuneina. Se ei johtunut Olivier Jeanninissa itsekkyydestä, vaan sairaaloisesta tottumuksesta haaveiluun. Jacqueline oli heidän avioliittonsa aikoina yhä vain laajentanut tuota tyhjyyttä, joka oli jo ennestään hänen miehensä ympärillä; hänen rakkautensa oli vetänyt Olivier Jeanninin ja toisten ihmisten välille sellaisen taikakehän, että se tuntui yhä sittenkin, kun rakkaus jo oli kadonnut. Ja sitäpaitsi oli Olivier temperamentiltaan pikku aristokraatti. Lapsesta asti oli hän pysyttäytynyt loitolla suuresta laumasta, vaikka hänen sydämensä olikin varsin hyvä; sitä vaativat sekä hänen ruumiinsa että sielunsa puhtauden vaistot. Noiden ihmisten haju ja ajatukset olivat hänelle vastenmielisiä.

Mutta nyt muutti eräs sangen tavallinen tapaus, jonka näkijäksi hän joutui, koko hänen katsomuksensa tässä suhteessa.

Olivier oli vuokrannut itselleen huoneiston, varsin vaatimattoman, Monterouge-kukkulalla, melkoisen lähellä Christophen ja Cécilen asuinpaikkaa. Siinä kaupunginkorttelissa asui enimmäkseen rahvasta, ja talossa pikku koroillaeläjiä, virkailijoita ja muutamia työläisperheitä. Aina muulloin olisi Olivier kärsinyt tällaisesta ympäristöstä; hän olisi tuntenut itsensä siellä vieraaksi; mutta nykyään oli hänestä samantekevää, missä hän asui: hän tunsi näet kaikkialla itsensä vieraaksi. Hän tuskin tiesi, ketä hänen naapurinsa olivat, eikä tahtonutkaan sitä tietää. Kun hän tuli kotiin työstä — (hän oli mennyt virkailijaksi erääseen kustannusliikkeeseen) — sulkeutui hän muistoihinsa, eikä käynyt kaupungilla muuta kuin katsomassa lastaan ja Christophea. Hänen asuntonsa ei ollut hänelle koti: se oli pimeä kammio, johon hänen menneisyytensä kuvat heijastuivat: kuta mustempi ja tyhjempi se laatikko oli, sitä selvemmin loistivat sisäiset kuvat. Olivier huomasi vaivoin edes ihmisiä, jotka tulivat häntä vastaan portaissa. Vasten hänen tahtoaankin painuivat kuitenkin eräät heistä hänen mieleensä. On sieluja, jotka eivät näe tarkoin mitään asioita ennenkuin ne ovat menneet ohitse. Mutta silloin ei heiltä jääkään mitään huomaamatta, pienimmätkin yksityiskohdat kaivertuvat heihin ikäänkuin teräspiirtimellä. Olivier oli sellainen: hän oli täynnä elävien ihmisten varjoja. Kun sattui jokin mieltä järkyttävä tapaus, niin ne ihmisten hahmot ilmestyivät esiin; ja Olivier kummastui, että hän tunsi ne, vaikkei ollut niitä ihmisiä koskaan oikein tuntenut. Ja hän ojensi joskus käsiään tavoittaakseen niitä… Mutta silloin oli jo liian myöhäistä.

Kun hän eräänä päivänä lähti kotoaan, näki hän talon ulko-oven edessä joukon väkeä, keskimmäisenä talonmiehen vaimon, joka kertoi touhuissaan jotakin. Olivier oli niin vähän utelias, että hän olisi jatkanut kulkuaan tiedustelematta, mistä oli kysymys; mutta talonmiehen vaimo halusi hankkia vielä uuden kuulijan ja pysäytti Olivier Jeanninin ja kysyi häneltä, tiesikö hän, miten noille Roussel-raukoille oli käynyt? Olivier ei edes tiennyt, ketä nuo "Roussel-raukat" olivat; ja hän kuunteli nyt kylläkin, mutta välinpitämättömästi, ainoastaan kohteliaisuudesta. Kun hän sitten sai kuulla, että muuan talossa asuva työläisperhe, mies, vaimo ja viisi lasta, olivat tehneet yhteisitsemurhan, köyhyytensä tähden, niin jäi hän siihen kuin toisetkin, seisoskelemaan ja katselemaan rakennuksen seiniin ja kuuntelemaan kertojaa, joka ei väsynyt, vaan alkoi kuvauksensa yhä ja yhä alusta. Sikäli kuin talonmiehen vaimo kertoi, heräsi Olivierin mielessä muistoja, ja hän huomasi, että hän oli nähnytkin nuo onnettomat, joista nainen puhui; ja hän kyseli nyt heistä jotakin… Tosiaankin, hän tunsi heidät: mies — (Olivier oli aivan kuulevinaan hänen pihisevän hengityksensä; hän oli tullut miestä vastaan usein portaissa) — mies oli työläisenä eräässä leipomossa: kelmeäihoinen, uunin hehkun näivetyttämä; posket kuopalla, parta karhea; hän oli saanut alkupuolella talvea keuhkokuumeen; hän oli mennyt jälleen työhön, vaikkei ollut vielä täydellisesti parantunut; tauti oli uusiintunut; kolme viikkoa oli hän ollut ilman työtä eikä ollut jaksanutkaan mitään. Vaimo, joka oli aina raskaana ja oli nääntyä siihen, ja jonka kihti oli sitäpaitsi runnellut niin, että hän ontui, uursi ja puursi hoitaakseen perhettä, kierteli päivät pitkät koettaakseen saada Vaivaishoitolaitokselta apua, edes sitä vähäistä, mitä se antoi, — antoi sangen vitkastellen. Sillä välin eivät lapset suinkaan lakanneet anelemasta; yksi heistä oli yksitoista-vuotias, toinen seitsen- ja kolmas kolmen, — kaksi oli sitä paitsi jo kuollut, — ja näiden lisäksi oli parilla vielä kaksoiset, jotka olivat nähneet parhaaksi tulla juuri tällaisina aikoina maailmaan: ne olivat syntyneet edellisessä kuussa.

Eräs naapurineukko kertoi:

— Sinä päivänä, kun ne syntyivät, alkoi vanhin noista viidestä, yhdentoista vuoden ikäinen Justine-raukka, itkeä ja sanoi, miten hän jaksaisikaan kantaa sylissään näitä kahta pienintä!

Olivier Jeanninin mieleen muistui heti tuon tytön kuva: — valtavan iso otsa, pään takaosaan vetäytynyt, väritön tukka, ja samean harmaat silmät, jotka olivat kovin ylhäällä, aivan otsan taitteessa. Hän oli nähnyt tyttöä usein, aina kantamassa joko ruokia tai pienintä siskoa; tahi talutti hän kädestä seitsen-vuotiasta veljeään, aran ja herkän näköistä poikaa, jonka katse oli sellainen hämmästynyt ja hämärä! Kun Olivier ja tyttö tulivat portaissa vastatusten, sanoi Olivier, hajamielisen kohteliaasti kuin hänen tapansa oli:

— Anteeksi, pikku neiti.

Tyttö ei vastannut mitään; hän meni jäykkänä ohitse, tuskin tohtien hipsuttaa; mutta tällainen kohteliaisuus tuntui hänestä pohjaltaan hyvältä, sillä hän voi kuvitella sen tosiaan hänelle tarkoitetuksi. — Edellisenä iltana kello kuuden aikaan oli Olivier mennyt kaupungille ja oli kohdannut tytön viimeisen kerran; tyttö oli kantanut silloin kotiinsa puuhiili-sankoa. Olivier ei ollut tullut huomanneeksi muuta kuin että kannettava näytti hänestä kovin raskaalta. Mutta köyhälistön lapsethan ovat sellaiseen tottuneet. Olivier oli tervehtinyt tyttöä kuten tavallisesti, katsomatta häneen. Kun hän sitten joku askelma alempana oli nostanut ajatuksissaan päätään, oli hän nähnyt tytön ylempänä porraskäänteessä: lapsi seisoi nojaillen kaidepuuta vasten, pikku kasvot rypyssä, ja katseli hänen menoaan. Hän kääntyi heti Olivier Jeanniniin selin ja lähti nousemaan ylös portaita. Tiesiköhän tyttö, mihin se matka häntä vei? — Olivier oli siitä varma, ja hänen sydäntään vaivasi tuska, kun hän ajatteli tuota lapsi-parkaa, joka oli kantanut raskaassa sangossaan kuolemaa vapauttajakseen, — ajatteli noita muitakin pienokaisia, joille elämästä pääseminen merkitsi kärsimyksistä pääsemistä!

Nyt ei Olivier voinut lähteä kävelylleen. Hän meni takaisin huoneeseensa. Mutta millaista olikaan siellä! Nuo vainajat aivan lähellä… Ainoastaan muutama väliseinä eroitti häntä heistä… Että hän oli elänyt sellaisten kuolemantuskien naapurina!

Sitten meni hän tapaamaan Christophea. Hänen sydäntään ahdisti; hän syytteli itseään, sanoi, että on luonnotonta tukkeutua sillä tavoin kuin hän turhien rakkaudensurujen kuoreen, kun monet muut kärsivät tuhansin verroin katkerampia kohtaloita. Muut, jotka hänkin olisi voinut pelastaa! Hänen mielenliikutuksensa oli totista ja syvää; hänen oli helppo sitä ilmaista. Christophe, joka oli altis vaikutuksille, tuli hänkin vuorostaan järkytetyksi. Kun hän kuuli Olivier Jeanninin kertomuksen, repi hän äsken täyttämänsä nuottilehden rikki ja sanoi olevansa egoisti, joka huvittelihe lapsenleikeillä. Mutta sitten hän kuitenkin kokosi repimänsä paperipalaset. Hän oli liian vakavasti kiintynyt musiikkiinsa; ja selvä vaisto sanoi hänelle, ettei jonkin taideteoksen hävittäminen voi tehdä yhtään ihmistä sen onnellisemmaksi. Tällainen köyhyyden tragedia ei ollut hänelle mitään uutta; jo pikku lapsesta oli hän tottunut kulkemaan sellaisten kuilujen äyräillä niihin putoamatta. Sitäpaitsi arvosteli hän itsemurhaa ankarasti, sillä hänellä oli nykyään elämänjakso, jolloin hän tunsi olevansa niin täysissä voimissa, ettei myöntänyt ihmisellä olevan oikeutta lakata taistelemasta, olipa kärsimys miten ankara hyvänsä. Kärsimys ja taistelu: mikä onkaan normaalimpaa? Sehän on koko kaikkeuden juuri!

Olivier oli myöskin kokenut samanlaisia kärsimyksiä; mutta koskaan ei hän ollut voinut saavuttaa, mitä häneen itseensä tahi muihin tuli, niihin nähden selvää kantaa. Häntä kauhisti köyhyys; sehän oli vienyt hänen rakkaalta Antoinetteltaan kaikki elämän voimat. Sitten, kun hän oli nainut Jacquelinen ja antanut rikkauden ja rakkauden veltostuttaa itsensä, oli hän nopeasti koettanut haihduttaa mielestään niiden entisten synkkien vuosien muistot, joina hän ja hänen siskonsa olivat saaneet joka päivä puurtaa itsensä uuvuksiin saavuttaakseen oikeuden elää vielä seuraavana, tietämättä edes, onnistuisivatko siinäkään. Nämä menneisyyden kuvat tulivat nyt hänen mieleensä, nyt, kun nuorukaisen itsekkyys ei ollut häntä enää varjelemassa. Hän ei tällä kertaa karttanut kärsimyksen kasvoja, vaan hän lähti niitä katselemaan. Hänen ei tarvinnut mennä kauas niitä nähdäkseen. Nykyisessä sieluntilassaan huomasi hän ne heti kaikkialla. — Maailma oli täynnä kärsimystä. Maailma, tämä vaivaistalo… Oi miten paljon ääretöntä tuskaa! Runneltujen, huohottavien, elävältä mätänevien ruumiiden kidutusta. Murheen murtamien mielien hiljaista rääkkäystä. Lapsia, jotka eivät saa rakkautta; köyhiä tyttöjä, joilla ei ole mitään toivoa, vieteltyjä tai petettyjä naisia; miehiä, jotka pettyvät ystävyydessään, rakkaudessaan ja uskossaan; surullinen lauma onnettomia, jotka maailma murjoo ja jotka se unohtaa!… Julminta ei tässä ole kurjuus eikä sairaus, vaan ihmisten keskinäinen pahuus toisiaan kohtaan. Tuskin Olivier nosti laskuluukkua, joka inhimillisen helvetin oven sulki, niin hänen korviinsa nousi yhtenä pauhuna kaikkien sorrettujen huuto, nyljettyjen köyhien, kiusattujen kansakuntain, Armenian verilöylyjen, kuristetun Suomen, palasiksi revityn Puolan, suomitun Venäjän, europalaisten rosvojen ryöstösaaliiksi annetun Afrikan, koko ihmiskunnan kaikenlaisten onnettomien. Se huumasi hänen korviaan; hän kuuli sen kaikkialla, hän ei voinut siitä enää yksityisääniä eroittaa, ei jaksanut käsittää, että ihmiset ajattelivat maailmassa vielä jotain muutakin. Hän puhui tästä asiasta alinomaa Christophelle. Se sai Christophen sekaannuksiinsa:

— Ole nyt jo hiljaa! Anna minun tehdä työtäni.

Ja kun hänen oli vaikea päästä tasapainoon, niin hän suuttui ja sadatteli:

— Hitto vie! Minun päiväni menee hukkaan! Kylläpäs sinä nyt olet tässä surussa edistynyt.

Olivier koetti puolustella itseään.

— Poikaseni, virkkoi Christophe, ei saa aina katsella alas kuiluun. Silloin ei voi enää elää.

— Täytyy ojentaa kätensä niille, jotka ovat kuilussa.

— Tietysti. Mutta millä tavalla? Heittäytyäkö siihen itsekin? Sillä siihenhän sinä pyrit. Sinulla on nykyään taipumus olla näkemättä elämässä mitään muuta kuin surullista. Jumala sinua varjelkoon! Tuo pessimismi on sääliväistä kyllä; mutta se on heikontavaa. Tahdotko luoda maailmaan onnea? Ole siis ensinnäkin onnellinen.

— Onnellinen! Kenellä on sydäntä sitä olla, kun näkee niin paljon kärsimyksiä? Ei voi olla muuta onnea kuin koettaa niitä vähentää, taistelemalla pahaa vastaan.

— Sangen hyvä. Mutta minä en auta onnettomia huitomalla ristiin rastiin. Huono sotamies lisää ei auta armeijaa. Mutta minä voin lohduttaa ihmisiä taiteellani, levittää heidän keskuuteensa voimaa ja iloa. Tiedätkö, kuinka monia kärsiviä jokin kaunis ajatus, jokin lentävä laulu on tukenut heidän vaivoissaan? Kukin pysyköön lestissään! Te ranskalaiset, te olette yleensä jaloja tungettelijoita, aina valmiit ensimäisinä osoittamaan mieltänne kaikkia vääryyksiä kohtaan, tapahtuivatpa ne Espanjassa tai Venäjällä, ettekä te käsitä koskaan oikein, mistä milloinkin On kysymys. Minä pidän teistä sen vuoksi. Mutta luuletteko, että sillä tavoin yhtään autatte asiaa? Heittäydytte kaikkeen umpimähkään, ja tulos on tyhjä, — ellei se suorastaan pahennakin asiaa… Ja katsopas vielä; teidän taiteenne ei ole milloinkaan ollut kalpeampi kuin nyt, jolloin taiteilijanne pitävät velvollisuutenaan sekaantua maailman politiikkaan. Omituista on, kuinka tuollaiset pienet ja ovelat diletanttimestarit uskaltavat korottaa itsensä apostoleiksi! Parempi olisi, jos he ammentaisivat kansalleen hiukan puhtaampaa viiniä. — Minun ensimäinen velvollisuuteni on tehdä hyvin sen, mitä teen, ja luoda teille tervettä musiikkia, joka vahvistaa vertanne ja antaa olemukseenne aurinkoa!

Ihmisessä täytyy olla itsessään aurinkoa, muuten ei hän voi sitä levittää muille. Olivier Jeanninilla ei sitä ollut. Niinkuin nykyajan kaikkein parhaat ei hänkään ollut kyllin väkevä voidakseen säteillä voimaa ympärilleen, yksinään nimittäin. Hän olisi pystynyt siihen ainoastaan yhtymällä toisiin. Mutta keneen hän olisi yhtynyt? Koska hän oli samalla vapaa-ajattelija ja sydämensä pohjasta uskonnollinen, niin hylkäsivät hänet kaikki puolueet, sekä valtiolliset että uskonnolliset. Ne suorastaan kilpailivat keskenään suvaitsemattomuudessa ja ahtaudessa. Kun ne saivat käsiinsä vallan, käyttivät ne heti sitä väärin. Ainoastaan heikot ja sorretut miellyttivät Olivier Jeanninia. Ainakin siitä oli hän samaa mieltä Christophen kanssa, ettei ihmisten pitäisi taistella kaukaisia vääryyksiä vastaan, vaan sen sijaan lähellä tapahtuvia vääryyksiä, niitä, jotka meitä aivan ympäröivät ja joista me olemme itse vastuunalaisia, kuka enemmän kuka vähemmän. Monet ihmiset tyytyvät ilmaisemaan paheksuvansa toisten pahoja tekoja, eivätkä muista, mitä pahaa he itse tekevät.

Olivier ryhtyi nyt avustamaan köyhiä. Hänen ystävättärensä rouva Arnaud oli erään hyväntekeväisyysseuran jäsen. Olivier hankki itselleen pääsyn seuran hommiin. Mutta ensi aikoina koki hän monta pettymystä: ne köyhät, jotka jäivät hänen vaalittavikseen, eivät kaikki ansainneet tällaista osanottoa; tahi sitten he palkitsivat huonosti hänen lempeytensä, epäilivät häntä, pysyivät hänelle suljettuina. Sitäpaitsi on älyihmisen vaikea tyytyä pelkästään hyväntekeväisyyteen: virkistäähän hyväntekeväisyys kasteellaan ainoastaan kovin pienen kaistan kurjuuden maata! Työ on melkein aina paloiteltua, katkelmallista; se tuntuu hapuilevalta, sattumalliselta; se näyttää sitovan haavoja ainoastaan sikäli kuin se niitä keksii: se on yleensä liian vaatimatonta ja kiireellistä syventyäkseen kaivamaan esille itse pahan juuria. Ja tällainen etsiminen oli vaatimus, jota ilman Olivierin sielu ei voinut tyytyä olemaan.

Hän ryhtyi tutkimaan yhteiskunnallisen kurjuuden kysymystä. Sillä alalla oli hänellä yllin kyllin oppaita. Niihin aikoihin oli yhteiskunnallisesta kysymyksestä tullut hieno seurustelukysymys. Siitä puhuttiin salongeissa, teatterien näyttämöillä, romaaneissa. Jokainen oli muka sen tuntevinaan. Huomattava osa nuorisoa uhrasi sille asialle parhaat voimansa.

Kukin uusi sukupolvi tarvitsee oman uuden hullutuksensa. Nuorison itsekkäimmilläkin on jokin määrä liikaa elämänvoimaa, energian pääomaa, joka on annettu heille etukäteen ja joka ei halua jäädä hedelmättömäksi; he kuluttavat sitä johonkin toimintaan, taikka (viisasta kyllä) — johonkin teoriaan. Olipa homma sitten ilmailua tai vallankumousta! Lihasten tahi aatteiden urheilua! Nuorena tahtoo ehdottomasti uskotella itselleen ottavansa osaa johonkin suureen ihmiskuntaa koskevaan liikkeeseen, uskotella uudistavansa maailmaa. Ihanaahan on tuntea aistiensa värähtävän kaikkeuden joka tuulen kosketuksesta! Silloin on sielu niin vapaa ja kevyt! Ei ole vielä taakkana perheen painolastia; ei omista mitään, ei siis voi mitään kadottaakaan. On ylen antelias, kun voi antaa sellaista, mitä ei vielä omista. Ja sitäpaitsi on ihanaa rakastaa ja vihata, uskoa muuttavansa maailman haaveilla ja huudolla! Nuorukaiset ovat kuin metsästyskoiria ennen ajon alkamista: he vapisevat ja haukkuvat ilmaa. Jokin toisessa päässä maailmaa tapahtunut vääryys tekee heidät hulluiksi.

Haukuntaa pimeässä. Talosta toiseen vastasivat äänet suurten metsien sydämessä lakkaamatta toisilleen. Yö oli levoton. Ei ollut helppo siihen aikaan nukkua. Tuuli kantoi niin monien vääryyksien kaikuja!… Vääryyden muodot ovat lukemattomat; parantaakseen yhtä saattaa helposti tehdä toisen. Mikä on vääryys? Yksille se on häpeällinen rauha, paloiteltu isänmaa. Toisille on se sota. Eräille se on hävitetty entisyys, maanpakoon ajettu kuningas; eräille taas rosvottu kirkko; eräille tukettu tulevaisuus, vapautta uhkaava vaara. Kansoille se on säätyeroitus; valiojoukolle se on yhdenvertaisuus. On niin paljon erilaisia vääryyksiä, että jokainen aikakausi valitsee itselleen omat vääryytensä, — yhden, jota vastaan se taistelee, ja toisen, jota se kannattaa.

Tähän aikaan hyökkäsivät maailman rajuimmat voimat sosiaalisia vääryyksiä vastaan, — ja siinä ne tietämättään hiljaa loivat uusia.

Ja olihan todellakin suuria vääryyksiä, ja ne olivat käyneet selviksi jokaiselle siitä saakka, kun työväen luokka, yhä kasvaen luvultaan ja voimiltaan, oli tullut yhdeksi valtiokoneiston huomattavista rattaista. Mutta vastoin kaikkia työväen tribuunien ja juhlarunoilijain julistuksia ei tuon luokan asema nyt ollut huonompi kuin se oli ollut ennen: se oli päinvastoin parempi kuin se oli ollut milloinkaan. Yleinen käsitys sen huonoudesta ei siis johtunut siitä, että sen luokan kärsimykset olisivat olleet suuremmat kuin ennen, vaan siitä, että se luokka oli nykyään voimakkaampi. Voimakkaampi itse sen kapitaalin avustuksella, jota se vihasi, sen kohtalokkaan taloudellisen ja teollisen kehityksen avulla, joka oli koonnut nuo työläiset suuriksi, taisteluun valmiiksi armeijoiksi ja antanut heille keinotekoisesti aseet käsiin, tehnyt jokaisesta työnjohtajasta herran, joka komensi laumoja valoon, päällikön, joka vei niitä taistelussa rynnäkköön ja teki niistä maailman tarmon elävimmän ilmauksen. Tästä valtavasta alkeellisten voimien massasta, jota johtajat vasta ryhtyivät järjestämään, kävi palavan rovion hehku, väristäviä sähköaaltoja yksilöstä toiseen, ja yksilöistä koko ihmisten yhteiskuntaan.

Porvariston älyllistä osaa ei "kansan asia" herättänyt suinkaan oikeutuksensa, uutuutensa tai aatteittensa voimalla, vaikka nuo älylliset sitä uskottelivat. Se teki sen elinvireydellään.

Oikeutuksensa voimallako se olisi heidät innostanut? Maailmassa oli häväisty paljon muuta oikeaa lukemattomat kerrat, eikä se ollut liikuttanut maailmaa. Aatteittensako voimalla? Ne aatteet olivat totuuden repaleita, jota oli ryöstetty sieltä täältä ja sovitettu verhoamaan yhden ainoan kansanluokan etuja toisten luokkien kustannuksella. Ne aatteet olivat järkeenkäymätöntä uskontunnustusta, niinkuin kaikki muutkin uskontunnustukset, — kuninkuudet Jumalan armosta, paavien erehtymättömyys, yleinen äänioikeus, ihmisten yhdenvertaisuus, — ne olivat yhtä mahdottomia kuin muutkin aatteet, jos arvostelee niitä järjen eikä niitä kannattavan voiman mitalla. Mitäpä merkitsi, että ne aatteet olivat keskipitoisia? Aatteet eivät valloita maailmaa aatteina, vaan voimina. Ne eivät saa ihmisiä puolelleen älyllisellä sisällöllään, vaan sillä elinvoimalla, joka säteilee niistä eräinä historian kausina. Ne ovat kuin tupruavaa savua: tylsimpiinkin hajuhermoihin ne vaikuttavat. Jaloinkin aate jää hengettömäksi siihen päivään asti, kunnes sille tulee sellainen tartunnan voima, mikä ei johdu sen omista ansioista, vaan ihmislaumoista, joissa se ruumiillistuu ja jotka antavat sen suoniin verensä. Silloin tuo kuivunut puu, tuo Jerikon ruusu alkaa yhtäkkiä kukoistaa; se kasvaa, täyttää ilman rajulla tuoksullaan. — Monet näistä aatteista, jotka räikeänä lippuna johtivat työläisluokkia hyökkäykseen porvariston linnoja vastaan, olivat syntyisin porvarillisten haaveilijain aivoista. Niin kauan kuin ne olivat jääneet porvarillisiin kirjoihin, olivat ne olleet aivan kuin kuolleita: museoesineitä, lasikaappiin pantuja, kapaloituja muumioita, joita harva katselee. Mutta heti, kun rahvas oli ottanut ne omikseen, oli se tehnyt niistä kansan, antanut niille kiihkeän todellisuuden voiman; se voima uudisti ne muodoltaankin, herätti ne eloon; se puhalsi näihin abstraktisiin järkeilyihin omat kuumehoureiset toivonsa, ikäänkuin Hegiran polttavan tuulen. Ne levisivät nyt ihmisestä toiseen. Ne kävivät jokaiseen, kenenkään tietämättä, kuka niitä milloinkin toi ja miten. Tuojat eivät siinä mitään merkinneet. Sielullinen tartunta jatkoi työtään;, ja puolikuntoiset olennot saattoivat usein antaa tartunnan parhaille: kukin kuljetti sitä tietämättään.

Sellaiset älyllisen tartunnan ilmiöt ovat yhteisiä kaikille ajoille ja kaikille maille; niitä huomataan aristokraatisissakin valtioissa, joissa eri kansanluokat koetetaan säilyttää täydellisesti toisistaan erillään. Mutta missään ne eivät ole vaikutuksiltaan voimakkaampia kuin kansanvaltaisissa maissa, joissa valiojoukon ja suuren lauman välillä ei ole mitään terveellistä rajaa. Siellä saa valiojoukko, olkoonpa se minkälainen tahansa, heti tartunnan. Itsetunnostaan ja älyllisyydestään huolimatta se ei jaksa sitä vastustaa: sillä tuo parhaimmisto on aina heikompi kuin luullaankaan. Älyllisyys on saari, jota ihmisyyden mainingit kalvavat ja murentavat ja jonka ne usein peittävät. Se nousee näkyviin aina vasta silloin kuin luode on laskeutunut. — Ihaillaan Ranskan etuoikeutettuja luokkia: kuinka uhrautuvasti ne luopuivat oikeuksistaan elokuun 4:nnen päivän edellisenä yönä. Mutta ihmeellisempää on varmaan kuitenkin se, etteivät he voineet menetellä toisin kuin menettelivät. Saatan kuvitella, kuinka monet heistä kotiin palattuaan kummastelivat itsekseen: "Mitä minä teinkään? Olin kuin juovuksissa…" Jaloa juopumusta! Ylistetty olkoon moinen viini ja viinamäki, josta se vuotaa! Silloisen Ranskan etuoikeutetut eivät olleet istuttaneet tarhaa, jonka rypäleiden mehusta he juopuivat: viini oli jo valmiina, tarvitsi vain siitä juoda. Ken sitä joi, huumautui. Niitäkin, jotka eivät sitä maistaneet, pyörrytti, kun he ohimennessään ainoastaan tunsivat viinisammioiden hajun. Oi vallankumouksen viininkorjuuta!… Vuoden 89:n viinistä ei ole nykyään jäljellä muuta kuin joku väljähtynyt pullo perhekellareissa; mutta vielä meidän lastemme lapsetkin muistavat, että heidän muinaiset isänsä tulivat siitä humalaan.

Yhtä hapan, mutta silti yhtä voimakas viini oli noussut Olivier Jeanninin sukupolven porvarisnuorukaisten päähän. He antoivat oman yhteiskuntaluokkansa uhriksi uudelle Jumalalle, tuntemattomalle: Deo ignoto: — kansalle.

Kaikki eivät varmaankaan olleet tässä asiassa aivan vilpittömiä. Monet näkivät siinä pelkästään tilaisuuden tulla huomatuksi eroittumalla luokastaan siten, että muka sitä halveksivat. Enimmille se oli älyllistä huvittelua, korusanaisuuden viehätystä, jolla he eivät tarkoittaneetkaan täyttä totta. On miellyttävää luulla uskovansa johonkin asiaan, taistelevansa sen puolesta, tai kerran ryhtyvänsä taistelemaan, — tahi ainakin saattavansa tarpeen tullen taistellakin. Ei ole epämiellyttävää ajatella myöskään, että uskaltaa muka jotain vaaraan. Teatteriliikutusta!

Tällainen on sangen viatonta, kun siihen heittäytyy naiivisti, ilman oman edun laskelmia. — Mutta toiset, ovelammat, näyttelivät tieten taiten tätä osaa; kansanliike oli heille keino päästä kapuamaan ylöspäin. Niinkuin normannilaiset viikingit käyttivät hyväkseen nousuvettä päästäkseen purjehtimaan maan sisäosiin, niin hekin uskoivat tällä tavoin voivansa tunkeutua suuriin lahdenpoukamiin ja asettua sitten valloitettuihin kaupunkeihin, tuon meren avulla, joka aikanaan kyllä vetäytyisi takaisin. Väylä oli ahdas, ja virta oikullinen: täytyi olla taitava. Mutta pari kolme demagoogista sukupolvea on luonut oikean merirosvorodun, jolle ei siinä ammatissa ole mitään salaisuuksia. He työntyivät rohkeasti väylään, eivätkä huolineet vilkaistakaan niihin, jotka tukkivat tietä. Sellaista roskajoukkoa on kaikissa puolueissa; eikä mikään puolue ole niistä vastuussa, Jumalan kiitos. Mutta se inho, jota nämä keinottelijat herättivät puolueiden vilpittömissä ja asiastaan vakuutetuissa jäsenissä, saattoivat eräät heistä epätoivoon heidän omasta kansanluokastaan. Olivier näki rikkaita ja oppineita porvarillisia, jotka tunsivat porvariston rappeutumisen ja oman tarpeettomuutensa. Hän oli luonnostaan liiankin suopea heitä kohtaan. Ensin olivat he uskoneet valiojoukon voivan uudistaa kansan; he olivat perustaneet työväen opistoja ja uhranneet niihin surkeilematta aikaansa ja varojaan; mutta sitten he olivat nähneet yritystensä menevän myttyyn; ja kun heidän toivonsa oli ollut liioiteltu, niin oli heidän lamaannuksensakin yhtä suuri. Kansa ei ollut kuullut heidän kutsuaan, tahi jos se oli kuullut, oli se pian livistänyt tiehensä. Kun se lähestyi heitä, käsitti se kaikki nurin puolin, se matki ainoastaan porvarillisen sivistyksen paheita ja naurettavuuksia. Ja lopulta oli lauma susia pujahtanut porvarillisten apostolien riveihin ja oli saattanut heidät huonoon huutoon, keinotellen omaksi hyväkseen yhtaikaa sekä kansan että porvariston kustannuksella. Silloin tuntui yksinkertaisista ihmisistä, että porvaristo oli kuolemaan tuomittu, että se ainoastaan saastutti kansaa, että kansan täytyi millä hinnalla tahansa vapauttaa itse itsensä, avata itse oma kehityksensä. He eivät siis voineet tehdä mitään muuta kuin ennustaa tai aavistaa kansanliikettä, joka syntyisi ilman heitä ja heitä vastaan. Toisille heistä tuotti se kieltäymyksen iloa, inhimillistä sympatiaa, syvää ja epäitsekästä, joka nauttii pelkästään itsestään ja uhristaan. Rakastaa, ja antaa kaikkensa! Nuoriso on niin rikas omasta sisällöstään, että se saattaa hyvin olla vaatimatta mitään takaisin; se ei pelkää jäävänsä tyhjille taskuin. Ja se saattaa elää vailla kaikkea, mutta ei vailla sitä, ettei se saisi rakastaa. — Toiset tyydyttivät tällä järjeniloaan, tinkimätöntä logiikkaansa; he eivät uhrautuneet ihmisten hyväksi, vaan aatteiden. He olivat kaikkein pelkäämättömimpiä. He nauttivat ja ylpeilivät todistellessaan järjellään, että heidän luokkaansa odotti auttamaton loppu. Heistä olisi ollut vaikeampaa nähdä ennustuksensa pettävän kuin murskautua uuden ja tulevan alle. Älyllisessä juovustilassaan he huusivat luokkansa ulkopuolella oleville: "Lyökää lujemmin! Lujemmin! Älköön meistä jääkö mitään jäljelle!" — Heistä oli kehittynyt väkivallan teoreetikoita.

Toisten harjoittaman väkivallan! Sillä, niinkuin tavallista, nämä raa'an voiman apostolit olivat melkein aina hienostuneita ja heikkoja miehiä. Useat heistä olivat tuon saman valtion virkamiehiä, jonka hävittämisestä he puhuivat, ahkeria, tunnollisia ja nöyriä. Heidän teoreettinen kiivautensa oli heissä heikkouden, katkeruuden ja tukahdutetun elämän vastapainoa. Mutta ennen kaikkea oli se heidän ympärillään pauhaavan myrskyn merkki. Teoreetikot ovat omalla alallaan meteoroloogeja: he ilmoittavat tieteellisin sanoin, millainen ilma on, — eivät suinkaan, millainen ilma tulee. He ovat tuuliviirejä, jotka näyttävät, mistä tuuli puhaltaa. Kun he käännähtävät, luulevat he helpostikin, että he sen tuulen käänsivät.

Tuuli oli jo kääntynyt.

Aatteet kuluvat kansanvaltaisessa yhteiskunnassa nopeasti, sitä nopeammin, kuta nopeammin ne leviävät. Kuinka monet Ranskan tasavaltalaiset olivat tuskin viidenkymmenen vuoden kuluessa kyllästyneet perin pohjin tasavaltaan, yleiseen äänioikeuteen, ja moneen muuhun sellaiseen vapauteen, joka oli valtavalla innolla valloitettu! Fetishistisen laumakultin jälkeen, autuaallisen optimismin jälkeen, joka oli uskonut pyhiin majoriteetteihin ja odotti niiltä ihmiskunnan edistystä, oli nyt tullut väkivaltaisen hengen puuska; enemmistöjen pystymättömyys hallitsemaan itseään, niiden taipumus lahjottavuuteen, velttous, alhainen ja arka kammo kaikkea ylemmyyttä kohtaan, niiden sorto herättivät kapinallisuutta; tarmokkaat vähemmistöt — kaikenlaiset vähemmistöt — turvautuivat silloin väkivaltaan. Kummallista ja naurettavaa kyllä, mutta silti kohtalokasta: " Action Françaisen " rojalistit, Ranskan kansalliskiihkoiset, ja syndikalistit lähentyivät toisiaan. Balzac puhuu jossakin oman aikakautensa miehistä, "taipumuksiltaan aristokraateista, jotka rupeavat tasavaltalaisiksi uhallaan, ainoastaan nähdäkseen vertaistensa joukossa paljon heitä itseään halvempia ihmisiä." Laihaa huvitusta! Hyvän täytyisi pakottaa huonompi ihminen tunnustautumaan huonommiksi; eikä siihen ole muuta keinoa kuin sellainen auktoriteetti, joka osaa taivuttaa parhaiden vallan alle noita parhaita sortavan enemmistön, — joko työläisten tai porvarillisten parhaiden alle. Nämä nuoret sivistyneet, kunnianhimoiset pikkuporvarit tekeytyivät sen sijaan rojalisteiksi tai vallankumouksellisiksi loukatun itserakkautensa tähden tai vihasta demokraattista yhdenvertaisuutta kohtaan. Ja puolueettomat teoreetikot, väkivallan filosoofit häilyivät myrskyn merkkilippuina heidän yläpuolellaan.

Lisäksi oli vielä lauma inspiratsioonia odottavia kirjailijoita, — sellaisia, jotka osaavat kirjoittaa, mutta eivät tiedä oikein, mistä kirjoittaa: niinkuin tyynen saartamat kreikkalaiset Auliissa eivät he voi päästä eteenpäin ja vaaniskelevat kärsimättömästi, milloin nousisi tuuli, joka täyttäisi heidän purjeensa, olipa se mikä tahansa. — Heidän joukossaan nähtiin kuuluisuuksia, jotka Dreyfus-juttu oli odottamatta temmannut pois heidän tyylityöstään ja vienyt yleisiin kokouksiin. Hyvin seurattu, aloittelijoille mieleinen esimerkki. Joukko kirjailijoita hääräsi nykyään politiikassa, ja luuli johtelevansa valtioasioita. Joka tilassa muodostivat he ryhmiä, levittivät manifesteja, pelastelivat Kapitolioita. Intellektuellien etujoukkojen perästä marssivat intellektuellien takajoukot: molemmat olivat samanarvoisia. Kumpikin näistä puolueista halveksi toista järkeilijöinä ja piti itseään älyllisesti korkeana. Ne yksilöt heistä, joilla oli se onni, että heidän suonissaan juoksi joku pisara kansanomaista verta, kerskuivat sillä kansanomaisuudellaan: he kastoivat siihen vereen kynänsä ja kirjoittivat sillä. — Kaikki he olivat porvarillisia, tyytymättömiä, ja koettivat ottaa haltuunsa auktoriteetin, jonka porvaristo oli itsekkyydellään auttamattomasti kadottanut. Sangen harvoin säilyi näillä apostoleilla apostolinen into kovin kauan. Aluksi tuotti aate heille menestystä, joka ei varmaankaan johtunut heidän oratoorisista lahjoistaan. Se menestys mairi makeasti heidän itserakkauttaan. Sitten jatkoivat he jo vähemmällä menestyksellä, jopa salaa peljäten olevansa hieman naurettaviakin. Ajan pitkään tämä viimemainittu tunne pääsi yhä enemmän voitolle, ja lisävaikuttimeksi tuli väsymys näytellä vaikeaa osaa, vaikeaa heidänlaisilleen ihmisille, joiden maku oli hienostunut ja skeptisismi kehittynyt. He odottivat, milloin tuuli sallisi heidän peräytyä, ja samoin heidän kannattajajoukkonsakin. Sillä nuo molemmat ryhmät olivat ikäänkuin saarrettuja. Nämä uuden ajan Voltaire- ja Joseph de Maistre-tyypit olivat pohjaltaan aran epävarmoja, vaikka heidän sanansa ja kirjoituksensa olivatkin rohkeita; he tunnustelivat maata, pelkäsivät nolaavansa itsensä nuorten silmissä, koettivat kaikin mokomin miellyttää heitä, olla vieläkin nuorempia kuin he. Olivatpa he kirjoituksissaan vallankumouksellisia tai vastavallankumouksellisia, he alistuivat yhä vain noudattamaan samaa kirjallista muotia, jota he olivat olleet aikoinaan kehittämässä.

Omituisin tyyppi, mihin Olivier tutustui tämän pienen porvarillisen vallankumouksellisen etuvartioston parvessa, oli muuan mies, joka oli ruvennut vallankumoukselliseksi saamattomuudesta.

Tuo hänen tarkasteltavakseen joutunut olento oli nimeltään Pierre Canet. Hän oli rikasta porvarillista sukua, niin vanhoillista, että se oli suorastaan ilmanpitävästi suljettu kaikilta uusilta aatteilta: suku oli hallitusmiehiä ja virkailijoita, jotka olivat tulleet kuuluisiksi äkäilystä vapaamielistä hallitusta vastaan ja siitä, että vähän väliä hommasivat itsensä viroista eroitetuiksi. Hyvinvoipia Marais'n porvareita, jotka liehivät kirkkoa ja ajattelivat vähän, mutta järkevästi. Pierre Canet oli velttoudessaan nainut erään naisen, jolla oli aristokraattinen nimi ja jonka ajatukset eivät olleet sen parempia eivätkä pahempia kuin edellä mainittujenkaan. Moiset sukulaisuussuhteet, nuo jumaliset, ahtaat ja takapajulle jääneet ihmiset, jotka hautoivat alinomaa ainoastaan sukukopeuttaan ja katkeruuttaan, olivat kyllästyttäneet hänet lopulta perin pohjin, — sitäkin suuremmalla syyllä, kun hänen vaimonsa oli ruma ja kiusasi häntä suunnattomasti. Hänen älynsä oli keskolainen, järki melkoisen selvä; hän oli olevinaan vapaamielinen, tietämättä liioin, mitä tuo hänen vapaamielisyytensä oikeastaan oli: hänen piirissään ei ollut varsin suurta tilaisuutta oppia, mitä on vapaus. Sen hän vain tiesi, että siellä ei vapautta ollut; ja hän kuuli, ettei tarvitse muuta kuin erota siitä, niin se löytyisi. Hänen oli mahdoton tulla toimeen yksinään. Ensi askeleillaan piiristään ulkosalla sai hän onnen liittyä eräihin koulutovereihinsa, joista jotkut olivat hurmaantuneet syndikalistisiin aatteihin. Hän oli vielä enemmän ymmällään tässä maailmassa kuin siellä, josta hän oli lähtenyt; mutta sitä hän ei tahtonut itselleen myöntää: täytyihän hänen tulla toimeen jossakin; ja ihmisiä, jotka olisivat vivahtaneet häneen (se merkitsee: ettei heillä ollut mitään vivahdusta), ei hän voinut sieltä löytää. Kumminkin on varmaa, etteivät sellaiset otukset ole harvinaisia Ranskassa. Mutta he häpeävät itseään: he pysytteleivät piilossa, tai liittyvät johonkin valtiolliseen muotisuuntaan, ehkäpä useampaankin yhtaikaa. Sitäpaitsi ovat he aina ystäviensä vaikutusten alaisia.

Kuten tavallisesti käy, kiintyi Pierre Canet varsinkin erääseen, joka muistutti kaikkein vähimmin häntä. Canet, tuo ranskalainen porvari ja maalaissielu, joutui erään nuoren juutalaisen tohtorin, Manasse Heimannin, hännänkantajaksi, venäläisen maanpakolaisen, jolla, kuten niin monilla muilla hänen kansalaisistaan, oli erikoisena avuna paitsi sopeutua helposti vieraisiin oloihin taipumus viihtyä kaikenlaisissa vallankumouksissa niin erinomaisesti, ettei syrjäinen saattanut päättää varmaan, mikä niissä kiinnitti hänen mieltään enimmän: leikittelykö asialla, vai tosiaan itse asia. Hänen omat ja muiden koettelemukset olivat hänelle huvitusta. Vaikka hän oli vilpittömästi vallankumouksellinen, niin sai hänen tieteellisyyteen kallistuva näkemyksensä hänet pitämään vallankumouksellisia ja häntä itseään ikäänkuin jonkinlaisina mielenvikaisina. Hän tarkasteli tätä hourupäisyyttä toisissa ihmisissä ja itsessään, samalla sitä yhä vain viljellen. Hänen innostunut diletanttisminsa ja hänen äärimmäisen suuri henkinen levottomuutensa johtivat hänet liittymään mitä vastakkaisimpiin suuntiin. Hän oli läheisissä suhteissa vallassaoleviin henkilöihin, jopa poliisilaitoksen jäseniinkin; hän nuuski sairaaloisella ja vaarallisella uteliaisuudella kaikkialla; moinen menettely saattaa usein luulemaan venäläisiä vallankumouksellisia pettureiksi, ja monesti se luulo ja näennäisyys muuttuukin aiheutetuksi. Mutta yleensä ei se heissä ole petosta, vaan häilyväisyyttä, jopa sangen epäitsekästä. Miten paljon löytyykään aatteenmiehiä, joille aate on teatteria! Se on näyttelemistä, jossa heidän hyvät näyttelijälahjansa saavat esiintyä; he ovat kunniallisia näyttelijöitä, mutta aina valmiita osaansa vaihtamaan! Mitä Manassen vallankumoukselliseen osaan tulee, hän oli sitä esittäessään niin vilpitön kuin suinkin olla saattoi: se esitettävä tyyppi sopi parhaiten hänen luontaiseen anarkismiinsa ja hänen iloonsa hävittää niiden maiden lakeja, joissa hän kulloinkin oleskeli. Mutta kuitenkin se oli ainoastaan näyteltävä rooli. Outo ei tiennyt, miten paljon hänen sanoissaan oli mielikuvitusta, miten paljon vakavaa totta; eikä hän itsekään sitä pohjimmaltaan oikein tiennyt.

Kun hän oli älykäs ja ilveilevä ja varustettu kaksinaisen sukuperänsä hienolla psykoloogisella vaistolla, joten hän huomasi erinomaisesti muiden heikkoudet, samoin kuin omansakin, ja koska hän oli tottunut juoniin, oli hänen helppo hallita Pierre-ystäväänsä. Hänestä oli hauskaa kuljettaa tätä Sancho Panzaa omituisilla Don Quijote-matkoillaan. Hän hallitsi kursailematta häntä tahdollaan, kulutti omiin puuhiinsa hänen aikaansa, käytteli hänen rahojaan, ei omaksi hyväkseen (Manasse ei rahaa tarvinnut, ei tiedetty, miten ja millä hän eli), — vaan itse aatetta mitä suurimmassa määrin vahingoittaviin hommiin. Canet antautui hänen valtaansa; hän koetti vakuuttaa itselleen olevansa aina samaa mieltä kuin Manasse. Hän tiesi kyllä, että asia oli aivan päinvastoin: tuon miehen ajatukset pelottivat häntä; ne loukkasivat hänen tervettä järkeään. Eikä hän pitänyt kansastakaan. Sitäpaitsi ei hän ollut suinkaan rohkea. Tuo pulska poika, kookas, leveä ja lihava, — (hänen kasvonsa olivat nukkemaiset, aivan puhtaat parrasta; hengitys ahdasta, puhe hyvänsävyistä, komeilevaa ja lapsellista; hänen rintalihaksensa olivat Farnesen Herkuleen, ja nyrkkitaistelussa ja keppiottelussa hän oli oikea mestari) — oli ylen arka. Joskin hän ylpeili siitä, että häntä pidettiin hänen omassa suvussaan mullistajana, niin vapisi hän uusien seurustelutoveriensa uhkapäisyyttä. Tosin tämä pikku väristys ei ollut epämiellyttävää niin kauan kuin se oli pelkkää leikkiä. Mutta leikki kävi pian vaarallisemmaksi. Nuo pedot alkoivat näet hyökkäilläkin, heidän vaatimuksensa kasvoivat päivä päivältä; he tekivät Canet-paran, joka oli luonteeltaan itsekäs ja jossa piili porvarillinen pelokkuus ja syvälle juurtunut käsitys omistusoikeudesta, ylen levottomaksi. Hän ei tohtinut kysyä: "Minnekä te minua viette?" Mutta mielessään hän sadatteli noita huimapäitä, joista oli hauskinta halkaista kallonsa, välittämättä ajatella, saattaisivatko he siinä halkaista lähimmäistensäkin kallot. Mikä pakotti häntä seuraamaan heitä? Eikö hän ollut vapaa mies lähtemään heidän paristaan? Sitä hän ei tohtinut tehdä. Häntä pelotti olla yksin; hän oli aivan kuin lapsi, joka jätetään tielle ja itkee. Hän oli senlainen kuin monet muutkin miehet, joilla ei ole mitään mielipidettä, paitsi ehkä sitä, että he moittivat kaikkia jyrkkiä mielipiteitä. Ansaitakseen riippumattoman nimen täytyisi ihmisen olla yksin, ja kuinkahan monet siihen pystyvät! Kuinka monet edes kaikkein selvänäköisimmistä uskaltavat riuhtaista itsensä irti eräiden ennakkoluulojen kahleista, eräistä postulaateista, jotka painavat kaikkia saman sukupolven ihmisiä? Sellainenhan olisi samaa kuin rakentaa ylitsepääsemätön muuri itsensä ja kaikkien toisten ihmisten välille. Toisaalla on erakko-elämän vapaus, toisaalla jälleen ihmiset. Valinnassa ei epäilemistä: ihmiset, lauma, on toki parempi! Se haisee pahalta, mutta se antaa lämmintä! Silloin luulevat valinnan tehneet tosiaan ajattelevansakin sellaista, mitä he eivät oikeastaan ajattele. Eikä se ole heistä kovin vaikeaakaan: he tietävät huonosti, mitä he ajattelevat!… " Tunne itsesi! "… Kuinka pystyisivät he siihen, kun heillä tuskin on mitään itseä! Kaikissa kollektiivissa mielipideryhmissä, niin uskonnollisissa kuin yhteiskunnallisissakin, ovat todella asiaansa uskovat sangen harvinaisia, siitä syystä, että ihmiset yleensä ovat harvinaisia. Usko on sankaruuden voimaa; sen liekki ei ole koskaan tarttunut kuin vähäiseen joukkoon ihmistulisoihtuja; ja nämäkin ovat usein horjuvaisia. Apostolit, profeetat ja itse Jesuskin ovat epäilleet. Toiset ovat ainoastaan tulen heijasteita, paitsi eräillä sangen poutaisilla ajoilla, jolloin jostakin suuresta soihdusta singonneet säkeneet sytyttävät koko vainion; sitten kulo sammuu, eikä jäljelle jää muuta kuin joitakuita tuhkassa kuluvia hiiliä. Tuskin muutama sata kristittyä uskoo tosissaan Kristukseen! Muut luulevat uskovansa tai ehkä tahtovat häneen uskoa.

Niin oli monien näiden vallankumouksellistenkin laita. Siivo Canet tahtoi uskoa olevansa vallankumouksellinen: hän siis uskoi. Ja hän ihmetteli omaa rohkeuttaan.

Kaikki nämä porvarit turvautuivat eri syistä toisiinsa: jotkut sydämen, jotkut järjen syistä, toiset etujensa tähden; toisilla maailmankatsomus läheni evankeliumia, toisilla jälleen Bergsonin, Karl Marxin, Proudhonin, Joseph de Maistren, Nietzschen tai Sorelin ajatuksia. Siellä oli miehiä, jotka olivat vallankumouksellisia muodin ja keikarimaisuuden vuoksi, ja sellaisia, jotka olivat sitä jörömäisyydestä; toisia oli siihen vienyt viha, toisia rakkaus, eräitä toiminnankaipuu tai sankaruuden ihannointi; ajanut orjamaisuus, lammasmaisuus. Mutta kaikkia heitä vei, heidän tietämättään, mukanaan yhteinen tuuli. He olivat kuin tomupilviä, joiden nähdään pölyävän kaukana valkeilla valtateillä ja jotka osoittavat, että myrskytuuli on tulossa.

Olivier ja Christophe näkivät tuulen tulevan. Kummallakin heillä oli hyvä silmä. Mutta he eivät nähneet asioita samalla tavalla. Olivier Jeanninin selkeä katse tunkeutui aina ihmisten salaisimpiinkin sivuajatuksiin, ja hän oli surullinen, kun tiesi heidän alamittaisuutensa; mutta heitä taisteluun nostavan kätketyn voiman suuruuden hän kyllä huomasi; ja ajan käänne traagillisuuteen päin hämmästytti häntä vieläkin enemmän. Christophe sen sijaan oli herkempi huomaamaan tapahtumien koomilliset puolet. Hänestä olivat mielenkiintoisia itse ihmiset, eivätkä suinkaan aatteet. Hän oli olevinaan heitä kohtaan halveksivan välinpitämätön. Hän pilkkaili yhteiskunnallisia utopioita. Vastaanhangoittelun halusta ja vaistomaisesta reaktsioonista sitä sairaaloista humanitarismia vastaan, joka oli päiväjärjestyksessä, koetti hän näyttäytyä itsekkäämpänä kuin olikaan; hänellä, joka oli itsetekoinen mies, voimakas nousukas, ylpeä lihaksistaan ja tahdostaan, oli hiukan liiankin suuri taipumus pitää kaikkia niitä, joilla ei ollut voimaa, tyhjäntoimittajina. Vaikka hän oli köyhä ja yksinäinen, oli hän kuitenkin pystynyt maailmassa voittamaan: toisten piti hänen mielestään tehdä samoin! Mitä loruttiinkaan yhteiskunnallisista kysymyksistä! Mikä kysymys se oli? Köyhyyskö?

— Minä tunnen sen, sanoi hän. Minun isäni ja äitini ja minä olemme sen kokeneet. Ei ole muuta keinoa kuin nousta siitä.

— Kaikki eivät sitä voi tehdä, vastasi Olivier. Sairaat ihmiset, kovan onnen kohtaamat.

— Heitä täytyy auttaa, se on selvä. Mutta ylistellä heitä, niinkuin nykyään tehdään, ei käy laatuun. Ennen muinoin väitettiin, että voima on oikeus. Toden totta, en tiedä, eikö ole vieläkin inhottavampaa väittää, että heikolla pitää olla oikeus. Sepä se juuri herpaisee nykyajan ajatuksia, se pakottaa väkevät hirmuvallan ikeeseen ja nylkee heitä. Tuntuu nykyään kuin olisi mikäkin ansio olla sairaaloinen, köyhä, typerä, voitettu, — ja rikos olla voimakas, hyvinvoipa, menestyä taistelussa, aristokraatti sielultaan ja vereltään. Ja kaikkein naurettavinta on, että väkevät uskovat ensimäisinä sellaista… Erinomainen komedian aihe, ystäväni Olivier!

— Mieluummin olen itse naurunesineenä kuin saatan muita itkemään.

— Sinä kunnon mies, virkkoi Christophe. Peijakas vie, kukapa sitä vastaan väittäisikään. Kun näen kyssäselkäisen, niin koskee minunkin hartioihini… Komediantteja ovat ne, jotka sellaista näyttelevät, eivätkä ne, jotka sitä ovat.

Hän ei antanut nenästää itseään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden haaveilla. Hänen kansanomainen terve järkensä johti hänet uskomaan, että kaikki, mikä oli ollut, pysyisi myöskin edelleen.

— Jos taiteeseen nähden tehtäisiin sinulle tällainen väite, minkälaisenhan vastalauseen panisit! huomautti Olivier.

— Ehkäpä. Joka tapauksessa minä en olekaan itsestäni selvillä muuta kuin taiteen alalla. Etkä sinäkään. Minä en luota ihmisiin, jotka puhuvat asioita, joita eivät tunne.

Eikä myöskään Olivier heihin luottanut. Ystävysten epäilys meni hiukan liiankin pitkälle: he olivat aina pysyneet syrjässä politiikasta. Olivier tunnusti, hiukan häpeissään, ettei hän moniin vuosiin ollut käyttänyt edes äänioikeuttaan; kymmeneen vuoteen ei hän ollut tiedustanut äänestyspaikkaansakaan raatihuoneella.

— Minkä tähden yhtyisin ilveeseen, jonka tiedän aivan hyödyttömäksi? sanoi hän. On muka äänestettävä? Ketä äänestää? Minusta ovat kaikki ehdokkaat aivan samanarvoisia, sillä kuinka heitä lähemmin tuntisin; ja minulla ovat hyvät syyni olettaa, että he luopuvat vaaleja seuraavana päivänä kaikki kilpaa uskontunnustuksestaan. Täytyisikö pitää heitä silmällä? Vaatia heitä täyttämään velvollisuutensa? Sellaiseen menisi koko ikäni, ja aivan turhaan. Minulla ei ole aikaa eikä voimaa, ei puhujan lahjoja, ei epäilyksistä vapaata mieltä eikä tarpeeksi karaistunutta sydäntä pystyäkseni yhteiskuntaelämän inhottavuuteen. Parempi on pysyä siitä syrjässä. Suostun kärsimään teostani koituvan pahan. Siten en ainakaan tarvitse allekirjoituksellani sitä hyväksyä.

Mutta ylenpalttisesta selvänäköisyydestään huolimatta oli tässä olennossa säilynyt haaveellinen usko vallankumoukseen, hänessä, josta säntillinen yhteiskunnallinen toiminta oli tuiki vastenmielistä. Hän tiesi, että se usko oli haavetta; mutta hän ei siitä luopunut. Se oli jonkinlaista perinnäistä mystisismiä. Turhanpäiten ei ihminen kuulu Lännen suurimpaan hävittävään ja uutta rakentavaan kansakuntaan, — siihen kansaan, joka repii rakentaakseen ja rakentaa tuhotakseen, kansaan, joka leikkii aatteilla ja elämällä ja pyyhkäisee alinomaa kaiken puti-puhtaaksi edestään, alkaakseen pelin alusta uudella ryhdillä, ja panee aina peliin oman henkensä.

Christophen sielussa ei ollut tällaista perinnöllistä messianismia. Hän oli liian germaanilainen, joten vallankumouksen ajatus ei hänestä maistunut. Hän arveli, ettei maailmaa voida muuttaa. Mikä määrä hyödyttömiä teorioita, sanoja, turhaa meteliä!

— Minun ei tarvitse, väitti hän, tehdä vallankumouksia, — tai leikkiä vallankumousajatuksilla, — tunteakseni omaa voimaani. Varsinkaan ei minun tarvitse, kuten nuo kunnon nuorukaiset tekevät, yhteiskuntaa mullistamalla hommata valtaan kuningasta tai yhteishyvän valiokuntaa omaksi tuekseni. Kummallinen voiman näyte! Minä osaan muutenkin puolustaa itse itseni; minä en ole anarkisti; pidän järjestyksestä, joka on välttämätön, ja kunnioitan kaikkia hallitsevia Lakeja. Mutta suhteissani niihin kuljen keskitietä. Tahtoni osaa käskeä muita, ja osaa myöskin alistua. Muistakaa te, joilla on suu täynnä klassikoltanne, Corneillenne sanat: " Minä yksin, ja se riittää." Teidän halunne saada itsellenne isäntiä peittää teidän heikkouttanne. Voimaan nähden soveltuu sama kuin valoonkin: sokea sen kieltää. Olkaa väkeviä tyynesti, ilman teorioita, ilman väkivaltaa, niin kaikkien heikkojen sielut kääntyvät teidän puoleenne kuten kasvit aurinkoa kohti.

Mutta vaikka Christophe väittikin, ettei hänellä ollut aikaa hukata poliittisiin aprikoimisiin, ei hän ollut niistä niinkään vapaa kuin oli olevinaan. Taiteilijana hän kärsi yhteiskunnallisista epäkohdista. Hänelle tuli silloin tällöin kiihkeä halu tuntea sydämessään rajuja intohimoja, ja se sai hänet katselemaan ympärilleen ja ajattelemaan, kenelle hän oikeastaan kirjoitti. Ja kun hän silloin näki, miten surkea oli taiteen harrastajajoukko, miten väsähtäneitä maan parhaat, miten kurjaa tuo diletanttinen porvaristo, niin hän ajatteli:

— Mitä toimittaa tehdä työtä mokomia varten?

Tosin oli heissäkin hienostuneita, oppineita ja herkkävaistoisesti tuntevia henkiä, jotka pystyivät nauttimaan hienostuneiden tunteiden uutuudesta tai (se on sama asia) — arkaismista. Mutta he olivat liian herpoutuneita, liian älyllisiä, liian vähän eläviä uskoakseen taiteen todellisuusluonteeseen; heidän mieltään kiinnitti ainoastaan leikki, — leikki helähtävillä soinnuilla tai aatteilla; enimpien heidän aikaansa veivät vielä muutkin, yhteiskunnalliset mieltäkiinnittävyydet; he olivat tottuneet sirpomaan itseään monenmoisiin hommiin, joista mikään ei ollut todella "välttämätöntä". Heidän oli melkeinpä mahdotonta tunkeutua taiteen kuorta syvemmälle, päästä sen kätkettyyn sydämeen; taide ei ollut heille lihaa eikä verta: se oli pelkkää kirjallisuutta; Heidän kriitikkonsa todistivat teorioissaan, jotka muuten olivat ylen suvaitsemattomia, täydellisen voimattomuutensa päästä diletantismista. Jos jotkut heistä sattumalta olivat kyllin herkkiä kaikuakseen taiteen todellista ääntä, ei heillä ollut voimaa kestää sitä taidetta, se saattoi heidät epäkuntoon ja hermoheikoksi koko iäkseen. Joko sairaita tai kuolleita. Mitä oli taiteella tekemistä tässä lasaretissa? — Ja kuitenkaan ei se voinut tulla ilman noita rujoja toimeen nykyisessä yhteiskunnassa: sillä heiliä olivat rahat ja sanomalehdistö; ainoastaan he saattoivat hankkia taiteilijalle elämänmahdollisuudet. Täytyi siis alistua tähän nöyryytykseen: tarjota omakohtaisinta ja tuskan synnyttämää taidetta, musiikkia, johon taiteilija on kätkenyt koko sisäisen elämänsä salaisuuden, heille huvituksena — tahi paremminkin ajanrattona tai uuden ikävystymisen aiheena, — tarjota näyttämöllä tai hienoston illatsuissa keikailijain ja väsyneen sivistyneistön muodostamalle yleisölle.

Christophe etsi todellista yleisöä, sellaista, joka uskoi taiteen vaikutuksiin aivan yhtä syvästi kuin elämänkin ja joka tunsi sen puhtaalla sydämellä. Ja epämääräisesti veti häntä nyt puoleensa tuo luvattu uusi maailma: kansa. Lapsuuden muistot, Gottfried-eno ja ne vaatimattomat ihmiset, jotka olivat näyttäneet hänelle taiteen syvän elämän itse opetuksestaan mitään tietämättä, tai jotka olivat jakaneet hänen kanssaan musiikin pyhää leipää, tekivät hänet taipuvaiseksi uskomaan, että hänen oikeat ystävänsä olivat sillä taholla. Kuten monet muut jalot ja naiivit nuoret miehet haaveksi hänkin suuria kansantaiteen unelmia: kuvitteli mielessään kansankonsertteja ja teattereita, kuitenkin sillä tavoin, että hänen olisi ollut kysymyksen tullen vaikea niitä tarkemmin määritellä. Hän ajatteli, että ehkäpä vallankumous toisi myötänsä taiteellisenkin uudistuksen, ja uskotteli itselleen, että koko sosiaalisessa liikkeessä se seikka oli hänelle ainoa mielenkiintoinen. Mutta hän veti itseään nenästä: hän oli niin elinvoimainen, että sen ajan muutkin voimakkaat aatevirtaukset tempasivat hänet ehdottomasti mukaansa.

Kaikkein vähimmin koko liikkeessä kiinnittivät hänen mieltään nuo porvarilliset teoreetikot. Sellaiset puut kantavat enimmäkseen kuivia hedelmiä; koko elämän mehu on heissä hyytynyt ajatukseksi. Niitä ajatuksiakaan ei Christophe täysin ymmärtänyt. Hän ei pitänyt enää omistaankaan, kun hän tapasi ne jossakin systeemeiksi jähmettyneinä. Suopean halveksivasti jättäytyi hän sivulle voiman samoin kuin heikkoudenkin teoreetikoista. Kaikissa komedioissa on järkeilijän osa epäkiitollisin. Yleisö pitää vastenmielisimpiäkin tyyppejä hauskempina kuin heitä, puhumattakaan sitten yleisön suosimista hyvistä tyypeistä. Christophe oli tässä asiassa yleisön kannalla. Yhteiskunnallisten kysymysten aprikoitsijat olivat hänestä kiusallisia. Mutta häntä huvitti nähdä muita, naiiveja, asiasta vakuutettuja, niitä, jotka uskoivat, ja niitä, jotka tahtoivat uskoa, petettyjä ja petetyiksi pyrkiviä, vieläpä kelpo lurjuksiakin, jotka tekevät aatteesta itselleen rosvoamiskeinon, ja lampaita, jotka ovat syntyneet kerittäviksi. Hän oli anteeksiantavan suopea sellaisia hieman naurettavia ja hyviä miehiä kohtaan kuin esimerkiksi Canet. Heidän mitättömyytensä ei loukannut häntä niin suuresti kuin Olivier Jeanninia. Hän katseli heitä kaikkia herttaisella ja ilveilevällä mielenkiinnolla. Hän luuli olevansa erillään näytelmästä, jota he esittivät, eikä huomannut, että hän vähitellen antoi itsensä joutua muiden virtaan. Hän arveli olevansa ainoastaan katselija, joka näkee tuulen menevän ohitse. Mutta tuuli oli jo käynyt häneen kiinni ja kiidätti häntä mukanaan pölypilvessään.

Yhteiskuntakysymys oli kaksoisnäytelmä. Se, jota sivistyneet näyttelivät, oli komediaa komediassa: kansa ei sitä laisinkaan seurannut. Oikea näytelmä oli sen oma. Sen juonta ei ollut helppo ymmärtää; kansa itsekään ei tuntenut siinä oikein itseään. Siksi sen käänteet olivat sitäkin arvaamattomampia.

Ei silti, ettei sitä selitelty paljoa enemmän kuin jotain tehty. Ranskalainen, olipa hän porvari tai rahvaan mies, tarvitsee aina vähintään yhtä paljon sanoja kuin leipää. Mutta kaikki eivät pidä samanlaisesta leivästä. On juhlasanoja hienoja palatseja varten, ja ravitsevampia nälkäsuille. Jos sanat ovatkin samoja, eivät ne ole muodostuneet samalla tavalla; maku ja haju, sisältö ovat erilaisia.

Kun Olivier ensi kertaa eräässä kansankokouksessa sai maistaa tuota leipää, ei se suinkaan yllyttänyt hänen ruokahaluaan; palat jäivät hänen kurkkuunsa. Häntä tympäisi lausuttujen ajatusten matala nolous, ilmaisutavan väritön ja muokkaamaton raskaus, väitteiden epämääräinen ylimalkaisuus, lapsellinen logiikka, koko tuo abstraktsiconeista ja toisiinsa liittymättömistä asioista sotkettu kokkareinen keitto. Kielen epäpuhtautta ja virheellisyyttä eivät kansanomaisen puhetavan into ja rehevyys jaksaneet korvata. Kaikki oli pelkkää sanomalehtisanastoa, haalistuneita tyylikukkia, jotka oli kaapattu porvarillisesta retoriikasta ja pistetty minne milloinkin sattui. Hän ihmetteli varsinkin tavatonta koruttomuuden puutetta. Hän unohti sen seikan, ettei kirjallinen koruttomuus ole mikään synnynnäinen lahja, vaan työllä saavutettu: se on valiojoukon luomus. Kaupunkilainen työväestö ei voi olla yksinkertainen; se haeskelee aina mielellään rikkiviisaita ilmaisumuotoja. Olivier ei ymmärtänyt, miten tuollaisilla mahtipontisilla korulauseilla saattoi olla kuulijoihin vaikutusta. Hänellä ei ollut niiden avainta. Vieraiksi kieliksi sanotaan toisten kansakuntien kieliä, eikä tulla ajatelleeksi, että saman kansan keskuudessa on melkeinpä yhtä paljon eri kieliä kuin yhteiskunnallisia ryhmiäkin. Ainoastaan pienelle valiojoukolle on sanoilla perinnäinen ja ammoinen merkityksensä; muille ne eivät edusta mitään muuta kuin heidän omia ja heidän ryhmänsä kokemuksia. Monet valiojoukon mielestä kuluneet ja sen halveksimat sanat ovat kuin autio talo, josta valiojoukko on lähtenyt pois ja johon sitten asettuu uusia elämää väriseviä voimia ja intohimoja. Jos tahdotte asukkaaseen tutustua, käykää sisään.

Sen teki Christophe.

Muuan naapuri, valtionrautateiden virkailija, saattoi hänet tuntemainsa työläisten yhteyteen. Tuo mies oli viidenviidettä vuoden ikäinen, pieni, ennen aikaansa vanhettunut; hänen päänsä oli surullisen kalju, silmät painuneet syvälle koloihinsa, posket kuopalla; nenä oli ulospistävä, iso ja käyrä; suu älykäs; korvat muodottomat, rypistyneine korvanlehtineen: rappeutumuksen merkkejä. Hänen nimensä oli Alcide Gautier. Hän ei ollut syntyisin kansaa, vaan keskiluokan porvaristoa, kunniallisten vanhempien lapsi, vanhempien, jotka olivat uhranneet ainoan poikansa kasvatukseen koko vähäisen omaisuutensa, mutta eivät olleet varojen puutteessa kuitenkaan voineet kouluttaa häntä loppuun asti. Hän oli saanut sangen nuorena eräässä hallintovirastossa paikan, tuollaisen, joita köyhä porvaristo pitää pelastuksen satamina, vaan jotka ovatkin kuolemaa ja elävältä hautautumista. Kun hän sitten oli kerran sinne joutunut, ei hänellä ollut mitään mahdollisuutta enää päästä sieltä. Hän oli tehnyt sen virheen — (sellainen on nykyisessä yhteiskunnassa sangen tavallista), — että oli nainut rakkaudesta, — kauniin työläistytön, jonka synnynnäinen epähienous tuli piankin näkyville. Vaimo oli synnyttänyt hänelle kolme lasta. Tällaisessa seurassa täytyi miehen elää. Hän, joka oli älykäs ja olisi tahtonut kaikin voimin täydentää tietojaan, tunsi olevansa köyhyyden kahleissa; tunsi, että hänessä oli salaisia luonteenominaisuuksia, joita elämän vaikeudet tukehduttivat; eikä hän voinut niistä vaikeuksista riuhtautua erilleen. Hän ei saanut olla koskaan yksin. Kamarikonttorin virkailijana menivät häneltä päivät mekaanisessa urakassa, yhteisessä huoneessa toisten, moukkamaisten ja lörpöttelevien virkatoverien kanssa; he juttelivat keskenään jos jotakin vähäpätöistä roskaa, purkivat mahdottoman elämänsä tyytymättömyyttä ilmi panettelemalla päälliköltään, ja pilkkasivat häntä hänen henkisten pyrkimystensä tähden, sillä hän oli ollut niin epäviisas, ettei ollut heiltä niitä salannut. Kun hän meni kotiinsa, joutui hän mauttomasti järjestettyyn ja pahalta löyhkäävään asuntoon, säkättävän ja jokapäiväisen vaimon pariin, joka ei ymmärtänyt häntä, vaan piti häntä tyhjäntoimittajana tai hassuna. Lapset eivät muistuttaneet laisinkaan isäänsä, ne tulivat äitiinsä. Oliko tämä kohtalo oikeuttaa Oliko tosiaan? Niin paljon pettymyksiä, kärsimyksiä, ainaista ahdistusta; ammatti, joka vei häneltä ajan aamusta iltaan; mahdotonta saada milloinkaan hetkeäkään keskittää ajatuksiaan, hetkeäkään hiljaisuutta, — kaikki nämä seikat olivat lopulta uuvuttaneet hänet perinpohjin ja tehneet hänet neurasteenisen ärtyiseksi. Unohtaakseen ikävän elämänsä oli hän turvautunut, niinkuin monet muutkin, joku aika sitten, väkijuomiin, ja ne turmelivat hänet lopullisesti. — Christophe tutustui lähemmin häneen, ja ajatteli järkytettynä tätä traagillista elämää: keskeneräinen luonne, jolla ei ollut tarpeeksi sivistystä eikä taiteellista makua, mutta joka oli kuitenkin syntynyt suuriin tekoihin; kovan onnen murjoma mies. Gautier oli heti takertunut Christopheen, aivan kuin heikot ihmiset, jotka ovat hukkumaisillaan, tarttuvat hyvän uimarin käteen, jos sattuvat sen tapaamaan. Christophea kohtaan tunsi hän samalla sekä suopeutta että kateutta. Hän vei Christophen kansankokoukseen ja näytti hänelle siellä eräitä syndikalistien johtajia, puolueen, johon Gautier oli liittynyt ainoastaan katkeruudesta yhteiskuntaa kohtaan. Sillä luonteeltaan hän oli aristokraatti, vaikka elämässä epäonnistunut. Hän kärsi katkerasti siitä, että hänen täytyi sekautua kansaan.

Christophe tunsi kuuluvansa paljon enemmän kansaan kuin hän — mikä oli sitäkin ihmeellisempää, kun hänen ei ollut pakko olla sellainen, — ja mieltyi käymään näissä kokouksissa. Puheet huvittivat häntä. Hän ei tuntenut niitä kohtaan sellaista vastenmielisyyttä kuin Olivier; hän ei ollut kovinkaan herkkä huomaamaan kielenkäytön naurettavuuksia. Hänelle olivat kaikki suupaltit samaa maata. Hän oli yleensä muka halveksivinaan kaunosanaisuutta. Mutta jos hän ei välittänytkään ymmärtää retoriikkaa, tunsi hän puhujien ja kuuntelijain välityksellä jotain muuta: musiikin. Puhujien sanain voimaa lisäsi yleisö satakertaisena kaikuna. Alussa huomasi Christophe ainoastaan tuon voiman; ja hän tuli uteliaaksi ja tahtoi tutustua eräihin puhujiin.

Suurin vaikutus kansan joukkoihin oli eräällä miehellä nimeltä Casimir Joussier, — pieni ja kelmeä mies, noin kolmenkymmenen, viidenneljättä ikäinen; hänen kasvonpiirteensä olivat mongoolimaiset, laihat, kivuloiset, silmät palavat ja kylmät, tukka harva, leuassa pujoparta. Hänen puheensa voima ei perustunut niin paljon hänen mimiikkansa, sillä se oli niukkaa ja tempoilevaa ja harvoin sanojen kanssa sointuvaa, — eikä lausuntaankaan, joka oli käheää ja viheltävää, mahtipontisine puuskahduksineen, — kuin nimenomaan häneen itseensä, siihen väkivaltaiseen varmuuteen ja tahdon rajuuteen, joka hänestä tuntui. Hän ei näyttänyt sallivan edes oletettavan, että ajateltaisiin toisin kuin hän; ja kun hänen ajatuksensa olivat juuri niitä, joita hänen yleisönsä halusi kuulla, ei hänen ja yleisön ollut vaikea ymmärtää toisiaan. Hän hakkasi työläisten mieleen kolme kertaa, neljä, kymmenen kertaa perätysten juuri niitä asioita, joita he odottivat; hän ei väsynyt lyömästä yhä ja raivoisalla sitkeydellä saman naulan päähän; ja koko yleisö löi silloin mukana, löi esimerkkiä noudattaen, löi kunnes naula painui vereen ja lihaan. — Tätä hänen persoonallisen vaikutuksensa voimaa lisäsi vielä yleinen luottamus hänen menneisyyteensä, kunnioitus, jonka hän oli saavuttanut monilla lain hänelle tuomitsemilla rangaistuksilla, hänen ansaittuaan ne oivallisesti rajuilla sanomalehtikirjoituksillaan. Hän näytti olevan pelkkää voittamatonta tarmoa; mutta jos kuka osasi nähdä syvemmälle, huomasi hän miehen pohjalla suuren ja jo pitkinä aikoina kerääntyneen väsymyksen, liioista ponnistuksista syntyneen kyllästymisen ja kohtalon herättämän kovan vihan. Hän oli niitä miehiä, jotka kuluttavat jok'ainoa päivä enemmän kuin koko elämänsä tulokset. Lapsesta saakka oli hän hankautunut työssä ja köyhyydessä. Hän oli ollut vaikka missä ammatissa: lasinpuhaltajana, levyseppänä, typograafina; hänen terveytensä oli mennyt pilalle; keuhkotauti runteli häntä; se vaivutti hänet joskus äkilliseen ja katkeraan mielenmasennukseen, sanattomaan epätoivoon, jolloin hän ei uskonut ei asiaansa eikä itseensä; ja joskus yllytti sama tauti häntä jälleen yliluonnolliseen intoon. Hän oli sekoitus laskelmallista rajuutta ja sairaaloista raivoa, politiikkaa ja synnynnäistä haltioitumiskykyä. Hän oli hankkinut oppia niin paljon kuin oli voinut; hän tunsi sangen hyvin eräitä tieteellisiä, sosioloogisia ja omia eri ammattejaan koskevia asioita; toisia jälleen hän tunsi varsin huonosti; mutta hän oli itsestään yhtä varma näillä kaikilla aloilla; hänen päässään oli sekaisin tulevaisuuden tuulentupia ja oikeita käsityksiä, tietämättömyyttä ja käytännöllistä järkeä, ennakkoluuloja, elettyä kokemusta ja epäluuloista vihaa porvarillista yhteiskuntaa kohtaan. Viimemainittu ei suinkaan estänyt häntä ottamasta Christophea suopeasti vastaan. Hän oli ylpeä, joten hänestä tuntui hyvältä, kun kuuluisa taiteilija pyrki hänen seuraansa. Hän oli synnynnäinen päällikkö, ja töykeä tavallisia työläisiä kohtaan, vaikka hän ajoikin heidän aatettaan. Kuinka vilpittömästi hän tahtoikin täydellistä yhdenvertaisuutta, toteutti hän sen ajatuksen helpommin niiden parissa ollessaan, jotka olivat häntä ylempiä, kuin niiden, jotka olivat alempia kuin hän.

Christophe tutustui muihinkin työväenliikkeen johtomiehiin. Noiden välillä ei ollut minkäänlaista keskinäistä suopeutta. Joskin yhteinen taistelu sai heidät — vaikkakin vaikeasti — toimimaan yhdessä, ei se silti luonut sisällistä ymmärtämystä. Näki, miten suuressa määrin kaikenlaiset ulkonaiset ja hetkelliset seikat vaikuttivat ryhmien välisiin eroituksiin. Vanhat vihollisuudet oli ainoastaan naamioitu ja lykätty tuonnemmaksi, mutta ne piilivät kuitenkin alla. Siellä näki pohjoisen ja eteläisen Ranskan miehiä, joissa, kytee synnynnäinen halveksiminen toisiaan kohtaan. Ammattikunnat olivat toisilleen kateellisia palkkaeduista, ja pitivät kukin itseään toisia parempana, eivätkä salailleetkaan sitä tunnettaan. Mutta suurin eroavaisuus johtui — tulee johtumaan aina — kunkin yksilön luonteensävystä. Ketut, sudet ja sarvikarja, raateluhampaiset pedot ja nelivatsaiset raavaat, ne, jotka on luotu syömään, ja toiset, jotka on luotu syötäviksi, kaikki ne kulkivat yhdessä laumassa ruokaansa kärkkyen, — laumassa, jonka luokkasattuma ja yhteinen etu olivat kulloinkin muodostaneet; kukin niistä tunsi toisensa, ja nosti vihaisesti harjaansa toisille.

Christophe kävi joskus aterialla eräässä pienessä kahvilaravintolassa, jota piti muuan Gautier'n entinen virkatoveri, Simon, rautatieläinen, joka oli eroitettu virasta erään lakkoselkkauksen tähden. Samassa ravintolassa kävi myöskin syndikalisteja. Heitä oli siellä takasalissa, joskus viisi, kuusi miestä; salin ikkunat olivat ahtaalle ja hämärälle pihalle päin, josta kuului alinomaa kahden häkkiin suljetun kanarinlinnun vimmattu virsi kohti taivaan valoa. Joussier toi sinne aina mukaansa rakastajattarensa, kauniin Berthan: hän oli vankka ja koketti tyttö; hipiältään kalpeahko, tukka hohtavan punainen, silmien katse harhaileva ja kujeileva. Tyttöä hännysteli myöskin muuan pulska poika, korean kaunis, älykäs ja keikaileva Leopold Graillot, mekaanikko: hän oli seuran kaunosielu. Vaikka hän väittikin olevansa anarkisti ja mieleltään kaikkein kiivaimpia porvariston vihaajia, oli hänen sielunsa mitä piintyneimmän porvarin. Vuosikausia oli hän joka aamu ahminut viisi centimea maksavien kirjallisten lehtien eroottisia ja dekadenttisia novelleja. Sellainen lukeminen oli vääntänyt hänen päänsä sekaisin. Mielikuvituksessa saatujen hienojen nautintojen aivohekkumaan yhtyi hänessä täydellinen ruumiillisen siisteyden puute, välinpitämättömyys puhtautta ja hänen melkoisen arkipäiväistä omaa elämäänsä kohtaan. Hän oli ihastunut tuohon väljähtyneeseen alkohoolinpisaraan, jota älyllinen ylellisyys on, — ihastunut sairaaloisesti kehittyneiden rikkaiden epäterveihin kiihoituskeinoihin. Ja kun hän ei saanut tuntea omassa nahkassaan heidän nautintojaan, imi hän sitä aivoihinsa. Moinen ei maistu suusta miltään, ja se tekee heikkojalkaiseksi. Mutta onpahan kuitenkin olevinaan rikkaiden vertainen. Ja vihaa heitä.

Christophe ei voinut häntä sietää. Paljon enemmän miellytti häntä Sebastien Coquard, sähkötyöläinen, joka oli Joussier'n rinnalla pidetyin puhuja. Häntä eivät teoriat vaivanneet. Hän ei useinkaan tiennyt, mihin hän pyrki, mutta hän puski aina suoraan. Hän oli tyypillinen ranskalainen. Vankka vintiö, noin neljäkymmen-vuotias; kasvot suuret ja verevät, pää pyöreä, tukka punainen, parta pitkä, niska ja ääni kuin sonnilla. Erinomainen työmies, samoin kuin Joussier, mutta iloinen ja ryyppyjä rakastava. Raihnas Joussier katsoi moista kursailematonta terveyttä kateellisin silmin, ja vaikka he olivatkin ystäviä, piili heissä kuitenkin toisiaan kohtaan vihamielisyys.

Ravintolan isäntä, Aurélie, viidenviidettä ikäinen, siivo nainen, joka oli varmaankin aikoinaan ollut kaunis, ja oli hiukan vieläkin, kuluneisuudestaan huolimatta, istui miesten joukossa käsitöineen, kuunteli heidän juttujaan sydämellisesti hymyillen ja liikutellen heidän puhuessaan itsekseen huuliaan; silloin tällöin pisti hän keskusteluun jonkin omankin sanansa, ja nyökytti sanoihinsa tahtia päällään, yhä vain työskennellen. Hänellä oli naitu tytär ja sitäpaitsi vielä kaksi muuta lasta, toinen noin seitsemän-, toinen kymmenvuotias — tyttö ja poika — jotka tekivät koulutöitään tahmaisen pöydän kulmalla, irvistellen ja teristäen silloin tällöin korviaan kuullakseen jotain, joka ei ollut heille varsin sopivaa.

Olivier koetti pari kertaa lähteä sinne Christophen kanssa. Mutta hän ei tuntenut viihtyvänsä noiden ihmisten seurassa. Milloin säännöllinen pakollinen työ ja tehtaanpillin hellittämätön vihellys ei vartioinut näitä työläisiä, saattoi outo tuskin kuvitellakaan, kuinka paljon he tuhlasivat aikaansa hukkaan; työstä päästyään he vetelehtivät kaiket illat joutilaina, ja samoin lomatuntinsa; tai he rupesivat usein syyttä lakkoon. Christophella oli nykyään tavallinen joutilaisuuskautensa, sellainen aika, jolloin hän oli päässyt yhdestä työstä ja jolloin hän odotti, että hänen sielussaan alkaisi kehittyä uusi; sen tähden ei hänellä tällä kertaa ollut sen kiireempää kuin noilla miehilläkään; hän oleksi siis mielellään heidän kanssaan, kyynärpäät pöydän nojassa, tupakoiden ja ryypiskellen. Mutta moinen vetelehtiminen loukkasi Olivier Jeanninin porvarillisia vaistoja, loukkasi hänen perinnäistä tottumustaan itsekuriin, järjestettyyn työhön, hänen tottumustaan käyttämään tarkoin kaikki aikansa; hän ei pitänyt sellaisesta monien tuntien hukkaamisesta. Sitäpaitsi ei hän osannut yleensä pakinoida eikä kallistaa lasiakaan. Ja lopuksi esti häntä seuraan liittymästä eri luokkiin kuuluvien ihmisten välillä aina vallitseva suorastaan fyysillinen, salainen vastenmielisyys, heidän aistiensa keskinäinen vihollisuus: se ei salli heidän sekaantua sielultaan toisenlaisten olentojen joukkoon; siitä estää itse ruumiin kapinoiminen, vaikka sydän ja halu olisi kuinka hyvä. Ollessaan Christophen kanssa kahden puhui Olivier hänelle liikutettuna että velvollisuus vaatisi sivistyneitä lähentymään kansaa, lähentymään kuin veljiä; mutta kun hän sitten tosiaan joutui kansan läheisyyteen, oli hänen mahdoton tehdä siellä mitään, niin syvästi kuin hän tahtoikin. Sen sijaan pääsi Christophe, vaikka hän pilkkaili ystävänsä jaloja periaatteita, aivan helposti tuttavallisiin väleihin minkä työmiehen kanssa tahansa, jonka hän vain kadulla kohtasi. Olivier suri vilpittömästi sitä, että hän tunsi olevansa niin erillään noista ihmisistä. Hän koetteli olla sellainen kuin hekin, ajatella siihen tapaan kuin he, puhua kuin he. Hän ei osannut. Hänen äänensä oli hämärä, tukittu, ei soinut sillä tavoin kuin heidän. Kun hän koetti käyttää eräitä heidän ilmaisumuotojaan, salpautuivat sanat hänen kurkkuunsa tai ne kaikuivat vierailta. Hän huomasi sen, oli nolo; ja hän häiritsi heidän seurusteluaan. Hän tiesi sen hyvin. Tiesi olevansa heille vieras, tiesi, että he epäilivät häntä, etteivät he tunteneet mieltymystä häntä kohtaan ja että kaikilta noilta miehiltä pääsi hänen poistuessaan helpoituksen puuskaus: "Oh hoh!" Vilahdukselta huomasi hän silloin tällöin tylyjä ja kylmiä silmäyksiä, sellaisia vihamielisiä katseita, joita köyhyyden katkeroittamat työläiset luovat porvaristoon. Christophe sai myöskin kyllä osansa niistä; mutta hän ei niitä huomannut. Koko seurueesta olivat ainoastaan Aurélien lapset taipuvaisia lähenemään Olivier Jeanninia. Näitä porvaristo viehätti enemmänkin kuin herätti heissä vihaa. Nuorta poikaa kaikki porvarillinen lumosi; hän oli tarpeeksi älykäs osatakseen sitä rakastaa, mutta ei niin älykäs, että olisi sitä ymmärtänyt; pikku tyttöä, joka oli sangen sievä ja jonka Olivier oli kerran vienyt rouva Arnaud'n luo, suorastaan hypnotisoi porvarillinen ylellisyys; hän tuli aivan sanattomaksi hurmauksesta, kun sai istahtaa kauniiseen nojatuoliin, koskettaa hienoja vaatteita, olla kauniiden vallasnaisten seurassa; tuota pikku hupeloa vaati vaisto pyrkimään pois kansan parista, porvarillisen rikkauden ja mukavuuden paradiisiin. Olivier Jeanninilla ei suinkaan ollut halua yllyttää lapsessa sellaisia taipumuksia; eikä se naiivi ihailu, jota tyttö suitsutti hänen yhteiskuntaluokalleen, korvannut suinkaan häneen nähden sitä, että muu seura tunsi häntä kohtaan jäykkää vihamielisyyttä. Olivier kärsi heidän pahansuopaisuutensa tähden. Hän halusi niin palavasti ymmärtää heitä. Todellisuudessa ymmärsikin hän heitä, ehkäpä liiankin hyvin, tarkasteli heitä liiankin selvin silmin; ja se ärsytti heitä. Siihen ei häntä saanut minkäänmoinen tungetteleva uteliaisuus, vaan tottumus analyysiin ja halu rakastaa heitä.

Olivier näki piankin Joussier'n elämän sisällisen traagillisuuden: sen, että tauti kalvoi häntä ja että hänen rakastajattarensa kohteli häntä pahoin, Bertha rakasti häntä, oli hänestä ylpeä; mutta hän oli liian elämänhaluinen; Joussier tiesi, että Bertha luisuisi hänestä irti, luisuisi auttamatta; ja mustasukkaisuus raateli häntä. Se oli Berthalle huvitusta; hän kiihoitti miehiä, loi heihin silmäyksiä, ympäröi heidät hekkumallisuudellaan: hän oli suorastaan vimmatun kiemaileva. Ehkäpä hän petti Graillot'n kanssa oikeaa rakastajaansa, ehkäpä tyytyi hän ainoastaan uskottelemaan rakastajalleen sitä. Joka tapauksessa oli asia niin, että jollei hän vielä pettänytkään, niin oli hän piankin pettävä. Joussier ei uskaltanut kieltää Berthaa rakastamasta ketä hän tahtoi: sillä hänhän saarnasi vapauden oikeutta sekä naiseen että mieheen nähden. Bertha huomautti hänelle siitä seikasta, pisteliään hävyttömästi, eräänä päivänä, kun Joussier haukkui häntä. Syntyi kiduttava taistelu Joussier'n vapaiden teoriain ja hänen hillittömien vaistojensa välillä. Sydämensä puolesta oli hän vielä entisaikainen mies, despoottinen ja mustasukkainen; järkensä puolesta tulevaisuuden, utopioiden olento. Mutta Bertha, hän taasen oli sekä menneen ja tulevan ajan nainen: kaikkien aikain nainen. — Olivier, joka näki tämän salatun kaksintaistelun ja tunsi omasta kokemuksestaan, miten julmaa se saattoi olla, sääli kidutettua täydestä sydämestään, huomaten hyvin hänen heikkoutensa. Mutta kun Joussier aavisti, että Olivier hänen salaisuutensa tunsi, ei hän siitä suinkaan ollut kiitollinen.

Muuan toinenkin henkilö seurasi tätä rakkauden ja vihan leikkiä, seurasi lauhkein ja ymmärtävin silmin, nimittäin ravintolan emäntä, Aurélie. Hän näki kaikki, vaikkei ollut muka näkevinään. Hän tunsi elämän. Tuo terve, tyyni ja järjestystä rakastava kunnon nainen oli viettänyt nuoruudessaan sangen vapaita päiviä. Hän oli ollut kukkien myyjättärenä; hänellä oli ollut porvarillinen rakastaja; ja sitten toisiakin. Viimein oli hän mennyt naimisiin erään työmiehen kanssa. Hänestä oli tullut moitteeton perheenäiti. Mutta hän ymmärsi nyt koko elämän, kaikki sydämen hullutukset, yhtä hyvin Joussier'n mustasukkaisuuden kuin tuon toisenkin, "nuoren hepsakan", joka tahtoi huvitella. Jollakin suopealla sanalla koetti hän sovittaa heitä keskenään:

— "Pitäisi olla sopuisampia; ei maksanut vaivaa panna pahakseen niin vähästä…"

Hän ei kummastellut, ettei mikään, mitä hän sanoi, auttanut…

— "Niinhän se on. Aina me ihmiset kiusaamme toisiamme…"

Hänen luonteensa pääpiirre oli kansanomainen huolettomuus, johon onnettomuudet eivät tunnu pystyvän. Hän oli kyllä saanut osansa niistä. Kolme kuukautta sitten oli häneltä kuollut viisitoista-vuotias poika, jota hän oli rakastanut kovasti; se tapaus oli tuonut hänelle syvän surun; mutta nykyään oli hän jälleen toimelias ja hilpeä. Hän virkkoi:

— "Jos sitä rupeaisi ajattelemaan, niin ei enää voisi elää."

Eikä hän sitä enää ajatellutkaan. Tähän ei ollut syynä itsekkyys. Hän ei voinut olla muunlainen. Hänellä oli näet ylen voimakas elämäninto; nykyhetki vei kaiken hänen huomionsa: oli mahdotonta pysähtyä menneisiin. Hän mukautui kaikkeen, miten asiat olivatkin; ja hän oli luotu mukautumaan samoin kaikkeen tulevaankin. Jos syntyisi vallankumous ja kääntäisi oikein päin kaiken, mikä oli nurinkurista, ja nurin kaiken, mikä oli paikallaan, niin pysyisi hän varmasti yhä jaloillaan ja tekisi mitä hyvänsä hänen oli silloin tehtävä, ja viihtyisi kaikkialla, mihin hänet asetettaisiin. Pohjaltaan ei hän kovinkaan paljoa uskonut vallankumoukseen. Uskoa ei hänellä yleensä ollut mitään. On turhaa mainita, että hän povuutti itselleen korteista aina pahaan kiipeliin joutuessaan ja ettei hän koskaan, kun kuollutta saatettiin ohitse, ollut tekemättä ristinmerkkiä. Hän oli sangen vapaa ja suvaitsevainen; hänellä oli tuo Parisin rahvaalle ominainen terveen skeptillisyyden lahja: sellainen iloinen epäilys, joka on luonnollista kuin hengitys. Vaikka hän olikin vallankumouksellisen miehen puoliso, kohteli hän miehensä ja miehen puolueen, — ja kaikkien puolueiden, — aatteita äidillisen iroonisesti, — aivan kuin nuoruuden hullutuksia tai vanhuuden höperyyksiä. Hän ei tullut liikutetuksi paljon mistään. Mutta hän seurasi mielenkiinnolla kaikkea. Hän oli valmis alistumaan sekä hyviin että huonoihin kohtaloihin. Kaiken kaikkiaan: hän oli optimisti.

— "Ei pidä olla pahalla tuulella… Kaikki kyllä menee, kunhan ihminen on kunnossa…"

Tällainen olento oli suorastaan luotu viihtymään Christophen seurassa. Heidän ei tarvinnut puhua montakaan sanaa nähdäkseen, että he olivat samaa maata. Silloin tällöin vilkaisivat he hupaisesti hymyillen toisiinsa, kun muut seurassa väittelivät ja kirkuivat. Mutta tavallisemmin sai Aurélie nauraa aivan yksinään: silloin hän katseli Christophea, joka antoi temmata itsensä väittelyn kiihkoon ja tulistui silloin heti vielä enemmän kuin kaikki muut yhteensä.

Christophe ei huomannut Olivier-ystävänsä yksinäisyyttä ja avuttomuutta tuossa seurassa. Christophe ei koettanutkaan nähdä ihmisten sisäistä elämää. Mutta hän söi ja joi heidän kanssaan, hän vuoroin nauroi ja vuoroin suuttui. He eivät epäilleet häntä, vaikka he väittelevätkin hänen kanssaan kiivaasti. Hän ei heitä kursaillut. Pohjaltaan hänen olisi ollut vaikea sanoa, oliko hän heidän puolellaan vai heitä vastaan. Hän ei kysynytkään sitä itseltään. Jos hänen olisi ollut pakko valita, olisi hän varmastikin ollut syndikalisti sosialismia ja kaikkia valtioperiaatteita vastaan, — valtiota vastaan, tuota kauheaa laitosta, joka luo virkamiehiä, koneenosia. Hänen päänsä hyväksyi työväen mahtavan ammatillisen yhtymisen, tuon kaksiteräisen miekan, joka iskee samalla kertaa sekä sosialistisen valtion kuolleeseen teoriaan että hedelmättömään individualismiin: viimemainittu on voimien tuhlaamista, yhteisen tarmon pirstomista yksilöheikkouksiksi, — nykyajan surullinen epäkohta, mihin Ranskan vallankumous on osaltaan syypää.

Mutta luonto on järkeilyä voimakkaampi. Kun Christophe joutui tekemisiin syndikaattien kanssa, — noiden monien heikkojen luomain peloittavain kokoomusten, — niin hänen voimakas individualisminsa nousi vastarintaan. Hän ei voinut olla halveksimatta tuollaisia ihmisiä, joiden täytyi sitoa itsensä kahleilla toisiinsa pystyäkseen taisteluun; ja jos hän ehkä hyväksyikin, että he, nuo heikot, alistuivat sellaisen yhteislain ikeeseen, niin oli hän sitä mieltä, ettei se laki ollut luotu häntä varten. Ja hänen vastenmielisyyttään lisäsi vielä se seikka, että vaikka heikot ovat sorrettuina sympaattisia, niin eivät he ole sitä enää silloin, kun heistä tulee sortajia. Christophe oli äskettäin huutanut yksinäisille kunnon ihmisille: "Yhtykää!" Nyt, kun hän joutui ensi kertaa keskelle noita yhtyneitä kunnon ihmisiä, oli hänen saamansa vaikutelma ilkeä, sillä kunnon ihmisten sekaan oli työntäytynyt toisia, jotka eivät olleet niin kunnollisia kuin he, vaan vaativat persoonallisia oikeuksiaan ainoastaan käyttääkseen voimaansa heti ensi tilaisuudessa väärin. Parhaat, ne, joita Christophe rakasti, nuo ystävät, joihin hän oli tutustunut Saman katon alla, eivät välittäneet näistä taisteluliitoista, olivatpa he mitä kansanluokkaa tahansa. He olivat liian helläsydämisiä ja liian ujoja, joten tällainen peljästytti heitä; he olivat kuin luodut näiden liittojen ensimäisinä murskattaviksi. He olivat työväen liikkeeseen nähden samanlaisella kannalla kuin Olivier ja muutkin kaikkein jaloimmat nuoret porvarit. Heidän mielialansa oli suopea järjestyneitä työläisiä kohtaan. Mutta he olivat saaneet vereensä vapauden jumaloimisen: ja siitä tunteestahan vallankumoukselliset välittivät kaikkein vähimmin. Kuka nykyaikaan muuten piittaakaan vapaudesta? Pieni valiojoukko, jolla ei ole mitään vaikutusta maailmanmenoon. Vapauden kohtalo on nykyään synkkä. Rooman paavit julistivat järjen valon pannaan. Parisin paavit sammuttavat taivaallisen valkeuden. Ja ryysyköyhälistön kuninkaat valon kaduilta. Kaikkialla juhlii imperialismi voitonriemuaan: roomalaisen kirkon theokraattinen imperialismi; merkantiilisten ja Jumalan armosta elävien mcnarkiain imperialismi; tasavaltain byrokraattinen imperialismi; vallankumouskomiteain diktatoriaalinen imperialismi. Vapaus-parka, sinulla ei ole sijaa tässä maailmassa!… Sellainen vallan väärinkäyttö, jota vallankumoukselliset saarnasivat oikeutetuksi ja jota he sovelluttivat käytäntöön, töykäisi Christophea ja Olivier Jeanninia. Eivätkä he liioin kunnioittaneet myöskään "keltaisia" työmiehiä, jotka eivät tahtoneet kärsiä yhteisen asian puolesta. Mutta heistä oli kauheaa, että näitä eristyneitä pakotettiin väkivallalla yhtymään toisiin ja luultiin oltavan oikeutettuja heitä pakottamaan. Ja kuitenkin: onhan kansalaisen ratkaistava kantansa. Todellisuudessa ei nykyään ole valittavanamme imperialismi tai vapaus, vaan joko imperialismi tai toinen imperialismi. Olivier sanoi:

— En valitse kumpaakaan. Minä kannatan sorrettuja.

Christophe vihasi yhtä paljon kuin hänkin väkivallan kannattajien tyranniaa. Mutta laumavoima veti häntä vanavedessään, veti häntä kapinaan pyrkivän työläisarmeijan perästä.

Hän ei itsestään tätä aavistanutkaan. Hän julisti pöytätovereilleen, ettei hän ollut heidän joukkoaan.

— Niin kauan kuin te ette välitä muusta kuin aineellisista eduistanne, olette minusta maailman joutavinta joukkoa, sanoi hän heille. Sinä päivänä, jolloin nousette otteluun puhtaasti jonkin aatteen puolesta, olen teidän miehiänne. Mutta sitä ennen: mitä minulla on tekemistä kahden vatsan välissä? Minä olen taiteilija, minun velvollisuuteni on puolustaa taidetta, eikä pestata sitä minkään puolueen rekryytiksi. Tiedän kyllä, että eräät kunniaa kärkkyvät kirjailijat ovat viime aikoina antaneet tässä suhteessa huonon esimerkin, niin epäterveesti he himoitsevat mielistellä yleisöä. Minun käsitykseni on, etteivät he ole tällä tavoin auttaneet suinkaan sitä aatetta, jota ovat kannattavinaan; mutta sen sijaan he ovat pettäneet taiteensa. Säilyttää järkemme valo selkeänä: se on meidän, taiteilijain, tehtävä. Me emme saa sekoittaa sitä yhtymällä teidän kiihkosta sokeihin taisteluihinne. Kuka pitää koholla valon soihtua, jos me sen pudotamme kädestämme? Te tarvitsette sitä kyllä taistelun jälkeen. Täytyy aina olla myöskin työmiehiä, jotka pitävät yllä tulta konehuoneessa, sillaikaa kuin muut taistelevat laivan kannella. Meidän on ymmärrettävä kaikkea, ei vihattava mitään. Taiteilija on kompassi, joka myrskyn aikana osoittaa aina pohjoista kohti.

He pitivät Christophen puhetta joutavina verukkeina, väittivät, että juuri hän oli menettänyt oikean kompassinsa; ja he suvaitsivat kaikessa ystävyydessä halveksiakin häntä. Heidän mielestään oli taiteilija ainoastaan veijari, joka koetti elää kaikkein vähimmällä työllä ja niin mukavasti kuin suinkin.

Christophe vastasi, että hän teki yhtä paljon työtä kuin hekin, jopa teki sitä enemmänkin, eikä peljännyt työtä niinkuin he. Mikään ei inhoittanut häntä niinkuin sabotaashi, työn tärveleminen, periaatteeksi otettu laiskottelu.

— Voi kuinka nuo köyhät raukat pelkäävät kiusata kallista ruumistaan, sanoi hän… Hyvä Jumala! Minä olen kymmen-vuotiaasta tehnyt lakkaamatta työtä. Mutta te ette rakasta työtä, te olette pohjaltanne porvareita!… Jospa te jaksaisitte edes hävittää entisen maailman! Mutta siihen te ette pysty. Sitä te ette tahdokaan. Ettehän toki! Te vain kiljutte, uhkaatte, väitätte muka tekevänne puhdasta kaikesta. Mutta teillä onkin haaveena ryöstää, heittäytyä loikomaan porvariston vielä lämpöiseen sänkyyn. Lukuunottamatta muutamia karkeimman työn tekijöitä, riiviöitä, jotka ovat valmiit halkaisemaan päänsä tai halkaisemaan toisten päät, tietämättä oikein, mistä syystä, — huvikseen ehkä, — tuskasta, satojen vuosien vanhasta tuskasta, joka heissä kuohuu, — lukuunottamatta heitä ajattelevat kaikki muut ainoastaan, miten he livahtaisivat tarpeen tullen riveistä tiehensä, porvariston joukkoon. He rupeavat sosialisteiksi, sanomalehtimiehiksi, agitaattoreiksi, kirjailijoiksi, edustajiksi, ministereiksi… Seis, älkää haukkukokaan heitä! Te ette ole heitä parempia. Sellaiset ovat pettureita, sanotteko?… Hyvä. Kenen vuoro nyt tulee pettää? Se työ kelpaa teille kaikille. Teissä ei ole yhtään, joka jaksaisi vastustaa syöttiä. Kuinkapa teissä olisikaan? Teissä ei ole ainoaakaan, joka uskoisi ihmisellä olevan kuolemattoman sielunkin. Te olette pelkkiä vatsoja, sen teille sanon. Tyhjiä vatsoja, jotka eivät tahdo muuta kuin itsensä täyteen.

Silloin seura suuttui, ja kaikki alkoivat puhua yhtaikaa. Ja siinä väitellessä saattoi tapahtua, että Christophe joutui niin innostuksensa valtaan, että osoittautui paljoa vallankumouksellisemmaksi kuin muut. Hänen oli turha kaunistella asiaa: hänen älyllisyytensä, josta hän ylpeili, hänen suloinen kuvittelunsa maailman esteettisyydestä, sellaisesta, että siitä saattaisi puhtaasti henkisesti iloita, haipui hänen mielestään, kun hän näki jonkin vääryyden. Olisiko maailma, jossa kahdeksan ihmistä kymmenestä elää puutteessa tai täydellisessä köyhyydessä ja fyysillisessä ja moraalisessa kurjuudessa, esteettinen? Joutavaa puhetta. Se ihminen, joka uskaltaa sitä väittää, on julkea etuoikeutetun asemassa istuja. Sellainen taiteilija kuin Christophe ei pohjimmaltaan voinut olla olematta työväen puolella. Kuka saa enemmän kuin henkisen työn tekijä kärsiä yhteiskunnan olosuhteiden epämoraalista, siitä, että omaisuus on jakautunut ihmisten kesken häikäilemättömän epäsuhteellisesti? Taiteilija kuolee nälkään, tai hänestä tulee miljonääri pelkästään sen nojalla, miten muoti tahi taiteella keinottelevien afäärimiesten oikku milloinkin määrää. Yhteiskunta, joka antaa parhaittensa joutua tuhoon, tai palkitsee heidän vaivansa tolkuttoman liioitetulla tavalla, on hirvittävän väärä; sitä ansaitsee hiukan pölyyttää! Jokaisella ihmisellä, tekipä hän työtä tai ei, on oikeus elämisen minimiin. Kutakin työtä, olkoon se hyvä tai huonompi, on arvioitava ei sen todellisen arvon mukaan — (kukapa olisi kyllin pystyvä tuomari sitä arvoa määräämään?) — vaan työntekijän oikeutettujen ja normaalien tarpeiden mukaan. Taiteilijalle, tiedemiehelle, keksijälle, joka tuottaa yhteiskunnalle kunniaa, täytyy yhteiskunnan voida, ja se voi, taata tarpeellisen eläkkeen, jonka avulla mies saa aikaa ja keinoja tuottaa yhteiskunnalle yhä lisää kunniaa. Mitään muuta ei yhteiskunnan ole tehtävä. Vinzin Gioconda ei ole miljoonan arvoinen. Ei ole mitään arvosuhdetta jonkin rahamäärän ja taideteoksen välillä; taidetyö ei ole halvempi eikä kalliimpi tuota summaa: se on sen ulkopuolella. Kysymys ei ole siitä, että taideteoksesta pitäisi maksaa; vaan siitä, että taiteilijan on saatava elää. Antakaa hänelle varoja syödä ja tehdä rauhassa työtään! On järjetöntä ja inhottavaa tehdä hänestä toisen omaisuuden varas! Sillä täytyy suoraan tunnustaa: jokainen ihminen, jolla on enemmän varoja kuin hän elääkseen, perhettään elättääkseen ja älyään normaaliksi kehittääkseen tarvitsee, on varas. Sen verran, mikä hänellä on liikaa, on muilla ihmisillä vähemmän. Kuinka monta kertaa olemmekaan saaneet surullisesti hymyillä kuullessamme puhuttavan Ranskan loputtomista rikkauksista ja kansallisomaisuuden runsaudesta, me, työntekijät, joko ruumiillisen tai henkisen työn, miehet ja naiset, me, jotka olemme syntymästämme asti saaneet uurtaa ja puurtaa jaksaaksemme pysyä hengissä, emmekä ole siinä edes aina onnistuneetkaan, vaan ovat parhaat meistä usein nääntyneet taakkansa alle, — me, jotka kuitenkin olemme kansamme moraalinen ja älyllinen valiojoukko! Sen sijaan olette te, joilla on enemmän maallista rikkautta kuin oma osuutenne, rikastuneet meidän kärsimyksistämme ja meidän köyhtymisestämme! Mutta se ei häiritse teidän tuntoanne: teillä ovat sofistiset saivarruksenne, joilla sitä rauhoitatte: omistusoikeuden pyhyys, vapaa elämänkilpailu, valtio-Molokin ja Edistyksen, tuon satuhirviön, korkea pakko, jokin maailmanjärjestyksen arvoituksellinen järkkymättömyys, hyvä, jolle uhrataan kaikki muu hyvä, — nimittäin lähimmäisten hyvä. — Siitä huolimatta teidän sofistinne eivät voi koskaan kieltää tätä väitettä: "Teillä on varoja paljon yli omien tarpeittenne. Meillä ei ole niitä elääksemmekään. Ja me olemme yhteiskunnalle yhtä arvokkaita kuin te. Ja jotkut meistä ovat sille arvokkaampia kuin te kaikki yhteensä."

Niin tarttui se intohimojen humala, joka ympäröi Christophea, häneenkin. Perästäpäin hän aina kyllä kummasteli näitä kaunopuheisuutensa puuskia. Mutta hän ei pitänyt niitä merkitykseltään kovinkaan tärkeinä. Häntä viehätti tuo kevyt kiihtymys, sillä hän luuli etupäässä pulloa sen aiheuttajaksi. Hän pahoitteli ainoastaan, ettei pullon sisältö ollut parempaa, ja kehuskeli oman maansa viinejä. Hän luuli olevansa erillään vallankumouksellisista aatteista. Mutta silloin näyttäytyi se omituinen ilmiö, että Christophen intohimo kasvoi sikäli kuin hän niitä aatteita pohti, joskaan ei liioin kannattanut, kun taas hänen toveriensa kiihko näytti sitä mukaa vähenevän.

Pohjaltaan oli noilla miehillä vähemmän harhakuvitelmia kuin Christophella. Rajuimmatkin heistä, ne, joita porvaristo enimmän pelkäsi, olivat sielustaan epävarmoja ja peijakkaan porvarillisia. Coquard, jonka nauru oli kuin oriin hirnuntaa, piti suurta meteliä ja teki hirveitä liikkeitä; mutta hän ei uskonut kuin puolittain sanoihinsa: häntä huvitti pelkästään puhuminen, käskeminen, toiminta; hän oli väkivallan kerskuja. Hän paljasteli porvarillista raukkamaisuutta, ja nautti siitä, että sai pitää porvareita hirmun vallassa, näytellen voimakkaampaa kuin olikaan; ja nauraen myönsikin hän tämän heikkoutensa Christophelle. Graillot mittaili kaikkea, aivan kaikkea, mitä yritettiinkin: ja kaiken hän teki tyhjäksi. Joussier pysyi aina jyrkästi mielipiteissään, hän ei tahtonut koskaan olla väärässä. Hän näki kyllä sangen hyvin perusteluidensa heikkouden, mutta siitä huolimatta pysyi hän niissä itsepintaisesti kiinni; hän olisi antanut vaikka suuren yhteisen asian joutua tappiolle, kunhan vain hänen omat periaatteensa olisivat saaneet pöyhkeillä voitosta. Mutta itsepäisiä uskonpuuskia seurasivat hänessä aina iroonisen pessimismin puuskat, ja silloin arvosteli hän katkerasti ideoloogien valheita ja tuomitsi kaikki ponnistelut hyödyttömiksi.

Enin osa työläisistä oli samanlaisia. He häilyivät sanajuopumuksen ja toivottomuuden välillä. Heillä oli määrättömiä kuvitelmia; mutta niillä ei ollut minkäänlaista todellisuuden pohjaa; he eivät olleet hankkineet niitä itselleen vaivaloisesti, eivät olleet niitä itse luoneet; he olivat saaneet ne valmiina, pysyen itse yhtä passiivisina kuin silloinkin, kun pieneen ja vähäpätöiseen tyytymisen taipumus vei heitä kapakkaan tai huonoihin varietee-paikkoihin, milloin he kaipasivat huvitusta. Auttamatonta ajatuksen laiskuutta, jolle oli kyllä puolustava selityksensä: rasitetun elukan elämä, juhdan, joka päivätyönsä jälkeen tahtoo ainoastaan maata, märehtiä rauhassa ruokaansa ja unelmiaan. Mutta noista salaisista unelmista ei jäänyt jäljelle mitään muuta kuin yhä suurempi väsymys ja jäykkyys leukapieliin. Alinomaa he innostuivat kannattamaan jotakin johtajaa; ja vähän aikaa sen jälkeen he alkoivat epäillä häntä ja hylkäsivät hänet. Surullisinta tässä oli se, etteivät he olleetkaan väärässä: rikkauden, menestyksen, turhamaisuuden houkutukset viettelivät heiltä pois johtajan toisensa jälkeen. Kuinka monet olivatkaan pettäneet heidät tai väsähtäneet taistelussaan, lukuunottamatta jotakuta sellaista kuin Joussier, jota salaa kalvava keuhkotauti ja kuoleman varma läheisyys suojeli kiusaukselta! Nuo johtajat olivat saman pahan uhreja, joka kalvoi siihen aikaan kaikkia valtiollisia miehiä, ja kaikkiin puolueisiin kuuluvia: heitä turmeli nainen tai raha, tahi nainen ja raha — (nuo kaksi vitsaustahan kuuluvat yhteen). — Niin hyvin hallituksessa kuin oppositsioonipuolueissakin nähtiin ensiluokan kykyjä, miehiä, joissa olisi ollut ainesta suuriksi valtiomiehiksi — (Richelieun aikoina olisi heistä ehkä sellaisia tullutkin); — mutta heillä ei ollut uskoa, ei moraalista ryhtiä; nautinnon halu ja tottumus ja väsyminen nautintoon olivat herpaisseet heidät; siitä johtui, että he tekivät keskellä suuria suunnitelmiaan katkonaisia tekoja, tai jättivät kaikki kesken, kiireelliset asiat, isänmaansa ja aatteensa, levätäkseen tai nauttiakseen. Heillä oli kyllä rohkeutta antaa pistää itsensä hengiltä taistelussa; mutta ainoastaan harvat päälliköistä olisivat pystyneet kuolemaan elämäntehtäväänsä, paikoilleen, liikkumatta, käsi peräsimessä ja silmät horjumattomasti suunnattuina näkymättömään päämaaliin.

Tieto tästä perusheikkoudesta riisti vallankumoukselta sen toimintatarmon. Työläisiltä kului hyvä osa aikaa syytellessä toisiaan. Heidän lakkonsa menivät aina myttyyn, niin riitaisia olivat alinomaa johtajat ja ammattikunnat, reformistit ja vallankumoukselliset keskenään, — sellainen syvä arkuus piili uhkaavan kerskailun alla, — sellainen perinnäinen laumamaisuus, että lain ensimäinen komennus sai nämä kapinalliset heti palaamaan takaisin ikeensä alle, — niin raukkamaisen itsekkäät ja halpamaiset olivat monet heistä, että he käyttivät toisten kapinaa ainoastaan omaksi hyväkseen, päästäkseen paremmin herrainsa suosioon, maksattaakseen heillä kalliisti etuja kärkkyvän uskollisuutensa. Puhumattakaan nyt laumojen synnynnäisestä huonosta järjestyksestä, rahvaan ainaisesta anarkiasta. Nuo työläiset tahtoivat kyllä tehdä luonteeltaan täydellisesti vallankumouksellisia ammattilakkoja; mutta he eivät tahtoneet, että heitä kohdeltaisiin niinkuin ainakin vallankumouksellisia. Painetit eivät viehättäneet heitä ollenkaan. He kuvittelivat, että munakokkeli syntyy särkemättä munia. Joka tapauksessa heistä olisi ollut hauskempaa, jos toiset olisivat särkeneet munat, eivätkä he itse.

Olivier katseli, teki huomioita, eikä ollut laisinkaan kummastunut. Heti kohta hän oli huomannut, kuinka paljon ala-arvoisempia nuo miehet olivat kuin se tehtävä, jota he muka pyrkivät toteuttamaan; mutta samalla hän myöskin ymmärsi, miten mahtava se voima oli, joka kuljetti heitä mukanaan; ja hän näki hyvin, että Christophe kulki tietämättään tahtomattaan virran myötä. Häntä itseään, joka olisi sydämensä halusta tahtonut antaa viedä itsensä, häntä ei virta huolinut. Hän jäi rannalle ja katseli veden vyörynää.

Se oli voimakas virta: se vieritteli aalloissaan suunnattoman joukon intohimoja, pyyteitä ja erilaisia uskomuksia, jotka sysäsivät toisiaan, törmäsivät vastatusten, sulautuivat yhteen, kuohuttivat vaahtoa ja nostivat vastakkaisiin suuntiin kieppuvia pyörteitä. Päälliköt kulkivat etunenässä, vähemmän vapaina kuin muut, sillä heitä sysäsi joukko, ja ehkäpä vähäuskoisempina kuin muut: he olivat ennen muinoin uskoneet, he olivat nyt samanlaisia kuin nuo heidän paljon pilkkaamansa papit: sidottuja vanhoihin valoihinsa, uskoihinsa, jotka olivat heillä aikoinaan olleet ja joita heidän nyt täytyi julistaa loppuun asti. Heidän perästään kulkeva suuri lauma oli karkeaa, epävarmaa ja lyhytnäköistä. Suurin osa uskoi sattumalta, kun kerran virta tällä hetkellä kulki sen utopiain suuntaan; toisella hetkellä se ei enää uskonut, silloin, kun virran suunta oli muuttunut. Monet uskoivat toiminnan halusta, seikkailujen kaipuusta, romanttisesta pölkkypäisyydestä. Toiset jälleen loogillisen järkeilyn nojalla, järkeilyn, jossa ei ollut selvää elämänjärkeä. Jotkut jälleen hyvyydestä. Ovelat taasen käyttivät aatteita pelkkinä taisteluasema; heidän silmämääränsä olivat sangen läheisiä: he taistelivat saavuttaakseen parempaa palkkaa, varmaa työtuntimäärää. Pahimmilla oli salaisena haluna saada karkeasti kostaa surkean elämänsä kurjuuksia.

Mutta virta, joka heitä kuljetti, oli heitä viisaampi ja tiesi, minne sillä oli matka. Mitä haittasi, vaikka sen hetkeksi täytyikin murtua vanhan maailman patoa vastaan? Olivier aavisti, että sosiaalinen vallankumous kukistettaisiin kyllä vielä tänään. Mutta hän tiesi myöskin, että se siitä huolimatta saavuttaisi päämääränsä, kärsipä se nyt tappioita tai voitti: sillä sortajat eivät anna oikeutta sorretuille muulloin kuin silloin, kun he sortamiaan pelkäävät. Niinpä palveli yhtä hyvin vallankumouksellisten väkivaltaisuus kuin itse asian oikeuskin aatetta. Kumpikin niistä kuului sen sokean ja varman voiman suunnitelmiin, joka johti ihmisten laumaa…

" Te näette, rakkaat veljet, teidän kutsumisenne. Ettei monta lihallista viisasta ole, ei monta voimallista, ei myös monta suuresta suvusta. Vaan ne kuin maailman edessä hullut ovat, on Jumala valinnut, että hän viisaat häpiään saattais. Ja ne kuin heikot ovat maailman edessä, ja ne alimmasta suvusta ja ylenkatsotut on Jumala valinnut, että hän ne, jotka kaikkea ovat, turhaksi tekisi… "

Olivier Jeanninin mielestä ei kuitenkaan maksanut vaivaa — (olipa se Jumala, joka tapahtumia ohjasi, mikä tahansa, — Järki tai Järjettömyys, — ja vaikkapa syndikalismin uneksima yhteiskuntamuoto takaisikin ehkä tulevaisina aikoina rahdun edistymistä) — hänen mielestään ei hänen ja Christophen maksanut vaivaa uhrata kaikkia aatteellisuutensa ja sydämensä voimia tähän taisteluun, sillä se ei kuitenkaan koskaan loisi mitään kokonaisia uusia maailmoita. Hänen mystillinen vallankumoustoiveensa sai pahan kolauksen näissä seurustelupiireissä. Kansa ei näyttänyt hänestä enää paremmalta kuin muutkaan luokat, eikä edes rehellisemmältä; ennenkaikkea: se ei ollut liioin erilaisempi muita. Keskellä pyyteiden ja intohimojen mutaista kuohua miellyttivät Olivier Jeanninin katsetta ja sydäntä enimmän laumasta riippumattomat, pikku ryhmät todellisia uskovaisia, joita nousi esiin sieltä täältä aivan kuin pieniä saaria. Parhaat saattavat kyllä haluta sulautua joukkoon: he pyrkivät kuitenkin aina toisten parhaiden luokse, — olivatpa ne parhaat mitä kansanluokkaa tai puoluetta tahansa, — niiden luokse, jotka todella vartioivat pyhää tulta. Ja pyhin velvollisuuksista on pitää huolta, ettei tuli heidän käsissään sammu.

Olivier oli jo omat ystävänsä valinnut.

Muutaman talon päässä hänen asunnostaan oli erään rajasuutarin koju, — laudoista hatarasti yhteen kyhätty. Sen ikkunaruudut olivat likaiset ja paperilla paikatut. Siihen vei pari kolme porrasta, sillä se oli matalammalla katua, ja mahtuakseen sinne täytyi siellä seisoa pää kumarassa. Parhaiksi oli siinä tilaa kenkähyllylle ja parille jakkaralle. Joka päivä kuului kojusta sen isännän laulua, suutarien klassilliseen tapaan. Se mies vihelteli, polki jalkaansa, määkyi käheällä äänellä viisuja ja vallankumouslauluja, tahi viskasi sanan ohikulkeville naapureille ikkunanreiästä. Harakka, jolta oli toinen siipi typistetty, käveli ja hyppeli katukäytävällä; se tuli erään toisen talon ovenvartian asumuksesta suutarin vieraaksi. Lintu asettui kojun ylimmälle portaalle ja katseli alas suutariin. Suutari keskeytti hetkeksi työnsä ja sutkautti harakalle veikeällä äänellä hävyttömyyksiä, tahi alkoi innokkaasti viheltää sille Internatsionaalea. Harakka kohotti nokkaansa ja kuunteli vakavasti; silloin tällöin se nyökkäsi päätänsä ja alensi nokkaansa aivan kuin kumarrukseen, ja sitten se räpytti tasapainoaan tavoitellen kömpelösti siipiään; ja lopuksi se vilisti yhtäkkiä matkaansa, jättäen pakinatoverinsa keskelle lausetta, ja lensi siiventyngällään ja toisella ehyellä siivellään kadulle jonkin penkin selkänojalle, josta se nyt säkätteli korttelin koirille. Silloin alkoi suutari jälleen nakuttaa tilkkejä kengänanturoihin; mutta kuuntelijan lähtö ei estänyt häntä jatkamasta keskeytynyttä puhettaan loppuun.

Hän oli kuudenkuudetta-vuotias, iloisen näköinen, pörröpäinen, — pienet silmät tavattoman tuuheain kulmakarvain alla; kalju kallo, joka nousi keskeltä hiusten piiriä kuin muna linnunpesästä; haiveniset korvat; musta ja harvahampainen kita aukeni hänen nauraessaan kuin mikäkin kaivo; parta tappurainen ja epäsiisti, ja aina hän haroi sitä täysin kourin, valtavilla ja lakasta mustilla kynsillään. Hänet tunnettiin korttelissa nimeltä ukko Feuillet, tai Feuillette, tahi pappa La Feuillette — taikka sanottiin häntä La Fayetteksi, jos tahdottiin raivostuttaa häntä: sillä vanhus oli poliittisilta mielipiteiltään tulipunainen. Nuorena oli hän sekautunut Kommuuniin, hänet oli tuomittu kuolemaan, mutta tuomio oli muutettu kuritushuonerangaistukseksi; hän oli ylpeä näistä muistoistaan, ja Badinguet, Galliffet ja Foutriquet olivat hänen katkeruutensa esineitä yhtä suuressa määrin kukin. Hän oli aina läsnä vallankumouksellisissa kokouksissa, ja jumaloitsi Coquardia, joka julisti ja ennusti kostoa ukkosen äänellä kauniista parrastaan. Hän ei ollut menemättä kuuntelemaan ainoatakaan hänen puhettaan. Hän ahmi hänen sanojaan, nauroi hänen sukkeluuksilleen niin, että leuat olivat sijoiltaan vääntyä, noppi muistiinsa kaikki hänen haukkumasanansa, riemuitsi taisteluista ja luvatusta paratiisista. Kokouksen jälkeisenä aamuna luki hän kojussaan sanomalehdistä edellisenä iltana pidettyjen puheiden selostukset; luki ääneen, itselleen ja oppipojalleen; ja nauttiakseen vielä enemmän luetti hän niitä itselleen pojallakin, ja pieksi poikaa, jos poika hyppäsi yhden ainoankin rivin ylitse. Muuten, hän ei tuonut korjattavia kenkiä takaisin aina suinkaan lupaamanaan aikana; mutta sen sijaan oli työ lujaa: hänen paikkaamansa rajat kuluttivat jalkoja, mutta eivät kuluneet itse koskaan.

Ukolla oli luonaan kolmetoista-vuotias pojanpoika, hänen juoksu- ja oppipoikansa, kyssäselkäinen, raihnas ja riisinsyömä. Äiti oli karannut seitsemäntoista vuoden ikäisenä kotoaan kelvottoman työläisen kanssa, joka oli ruvennut apachiksi, sakilaiseksi, ja joka oli piankin joutunut kiinni, saanut tuomionsa ja kadonnut jäljettömiin. Äiti jäi yksinään lapsen kanssa: hänen omaisensa hylkäsivät hänet; hän sai elättää yksinään pikku Emmanuelia. Hän kohdisti nyt poikaan kaiken rakastajaansa kohtaan tuntemansa rakkauden ja vihan. Hän oli sairaaloisuuteen saakka raju ja mustasukkainen nainen. Hän rakasti poikaansa kiihkeästi, pahoinpiteli häntä julmasti, ja kun poika milloin oli kipeä, niin oli äiti aivan kuin hullu epätoivosta. Pahalla tuulella ollessaan pakotti hän Emmanuelin menemään illalla nukkumaan antamatta hänelle ruokaa, ei edes pientä leivän palasta. Kun hän laahasi lasta mukanaan pitkin katuja, ja poika väsyi eikä tahtonut enää kävellä, vaan heittäytyi maahan, niin ajoi äiti hänet potkimalla pystyyn. Tuon naisen puhetapa oli sekavaa, ja hänen mielialansa vaihtelivat rajusti kyynelistä hysteerisiin ilonpurkauksiin. Jonkun ajan kuluttua hän kuoli. Isoisä otti silloin hoitoonsa lapsen, Emmanuelin, joka oli kuusi-vuotias. Hän piti pojasta paljon; mutta hänellä oli varsin omituinen tapa osoittaa hänelle hellyyttään: se ilmeni siten, että hän ärhenteli hänelle, haukkui häntä jos jonkinlaisilla nimityksillä, repi häntä korvista, lätkäytteli poskille aamusta iltaan: siten opetti hän Emmanuelille muka ammattiaan; ja samalla hakkasi hän pojan päähän yhteiskunnallista ja antiklerikaalista katkismustaan.

Emmanuel tiesi, ettei isoisä ollut paha; mutta hän sai olla aina valmis kohottamaan kyynärpäänsä suojakseen ja pelkäsi ukkoa. Varsinkin juopotteluiltoina. Sillä ukko Feuillette joi itsensä pöhnään pari kolme kertaa kuussa; silloin hän puhui puuta ja heinää; hän nauroi, hän oli olevinaan herra, ja lopuksi hän aina antoi pari hyvää läiskäystä pojalle. Se oli paremminkin pelkkää melua kuin pahuutta. Mutta lapsi oli luonnostaan arka; hänen kivuloisuutensa teki hänet muita lapsia herkkähermoisemmaksi; hänen älynsä oli aikaiskypsynyt, ja äidiltään hän oli perinyt kesyttömän ja epäsäännöllisen luonteen. Isoisän töykeä käytös ja hänen vallankumoukselliset julistuksensa, — (ne olivat oikeastaan yhtä ja samaa, sillä vanhus saarnasi aatteitaan etenkin humalassa ollessaan), — saivat pojan pään sekaisin. — Hänen sisäinen olemuksensa kaikui kaikkia ulkonaisia vaikutteita, aivan kuin tuo suutarinkojukin vapisi raskaiden omnibusvaunujen kulkiessa kadulla ohitse. Hänen hurjistuneessa mielikuvituksessaan, joka värisi kuin tapuli kellojen soidessa, kuohuivat sekaisin arkiset hetken tapahtumat, lapsuuden suuret tuskat, liian varhaisen kokemuksen surulliset muistot, kertomukset Kommuunista, iltakurssien luennot, sanomalehtien nurkkanovellit, kokouksissa pidetyt puheet ja sameat ja vuolaat, perityt sukupuolivaistot. Kaikki ne muodostivat yhdessä omituisen värisevän unten maailman, jonka läpikuultamattomasta pimeydestä ja mutaisesta kaaoksesta välkähteli häikäiseviä toivon säteitä.

Rajasuutari vei joskus oppipoikansa kapakkaan, Aurélien luokse. Siellä Olivier huomasi tuon pienen kyttyräseljän ja kuuli hänen pääskysenäänensä. Muiden työläisten joukossa, joiden kanssa hän ei koskaan puhellut, oli hänellä hyvää aikaa katsella poikasen sairaaloisia kasvoja, ajatella hänen ulkonevaa otsaansa, ihmetellä, kuinka aran ja nöyryytetyn näköinen hän oli. Olivier sai kuulla pojalle ladeltavan kovin tuttavallisia töykeyksiä, ja silloin hän näki vaikenevan Emmanuelin kasvojen suorastaan vääntyvän tuskasta. Ja kun Emmanuel kuuli joitakin vallankumouksellisia voimalauseita, huomasi Olivier hänen kastanjanruskeaa silmiensä syttyvän säteilemään haaveellista ja kiihkeää onnen loistetta, tuon tulevaisuuden onnen, joka ei paljon muuttaisi hänen vähäpätöistä kohtaloaan, vaikka se joskus toteutuisikin. Niillä tuokioilla sytytti onnen haave pojan sulottomille kasvoille sellaisen hohteen, että saattoi unohtaa hänen rumuutensakin. Itse kaunis Berthakin hämmästyi sitä kerran; eräänä päivänä sanoi hän sen pojalle, ja suuteli yhtäkkiä häntä, kerrankin aivan torumatta. Lapsi hätkähti; hän kalpeni mielenjärkytyksestä, ja ponnahti inhoksuen takaisin. Tytöllä ei ollut aikaa enää sitä huomata: hän oli jo alkanut taas riidellä rakastajansa kanssa. Ainoastaan Olivier huomasi Emmanuelin sekaannuksen; hän piti varovasti silmällä poikaa: Emmanuel oli pujahtanut hämärään nurkkaan ja seisoi siellä nyt otsa kumarassa; hänen kätensä vapisivat, ja hän vilkui kulmainsa alta palavin ja ärsyttynein silmin tyttöön. Olivier meni Emmanuelin luokse ja puhui hänelle lempeästi, kohteliaasti ja suostuttelevasi… Kuinka hyvää saattaakaan hellä käytös tehdä sydämelle, josta ei kukaan ole mitään välittänyt? Se on toki pisara virkistävää sadetta kuivaan maahan! Ei tarvittu muuta kuin joku sana, hetkellinen hymy, niin pikku Emmanuel antautui koko sydämestään Olivier Jeanninille ja tunsi, että Olivier oli hänen ystävänsä. Kun hän sitten tapasi Olivier Jeanninin kadulla ja sai kuulla, että he olivat naapureita, oli uutinen hänelle kuin mikäkin kohtalon mystillinen viittaus, josta ei voinut erehtyä. Hän vaaniskeli nyt suutarinkojun ovella, milloin Olivier kulki ohitse, saadakseen sanoa hänelle hyvää päivää; ja jos Olivier hajamielisyydessään ei muistanut katsoa häneen, niin oli Emmanuel loukkautunut.

Poika tuli ylen onnelliseksi, kun Olivier eräänä päivänä pujahti ukko Feuilletten luokse tuomaan korjattavia kenkiään. Kun tilattu työ oli valmis, meni Emmanuel viemään sitä Olivier Jeanninille; hän oli pitänyt tarkoin silmällä, milloin Olivier palasi kotiin, niin että hän varmasti saisi hänet tavata. Olivier oli niinkuin yleensäkin hajamielinen eikä ensin juuri huomannut poikaa, vaan maksoi ainoastaan hänelle eikä puhunut mitään. Mutta poika näytti odottavan yhä: hän katseli oikealle ja vasemmalle. Ja sitten hän aikoi jo lähteä pahoillaan pois. Hyväsydäminen Olivier aavisti silloin yhtäkkiä, mitä hänen mielessään liikkui; hän hymyili ja koetti saada käyntiin pakinaa, vaikka hänestä olikin ylimalkaan vaikeaa puhella rahvaan kanssa. Mutta tällä kertaa hän löysi kuitenkin yksinkertaiset ja välittömät sanat. Kärsimyksen vaisto auttoi hänet näkemään — (joskin vielä liian yksipuolisesti) — lapsessa pienen, elämän haavoittaman linnun, samanlaisen kuin hän itsekin oli, poloisen, joka istui suruissaan pää siiven alla ja palloksi oksalleen pyöristyneenä ja etsi lohdutustaan unelmistaan: haaveili huimaa lentoa läpi säteilevien ilmojen. Samantapainen vaistomaisen luottamuksen tunne sai lapsenkin lähestymään häntä; Emmanuel tunsi suurta vetovoimaa tuon hiljaisen sielun puoleen, ihmisen, joka ei koskaan huutanut, ei puhunut raakoja sanoja ja jonka parissa hän tiesi olevansa turvassa katujen töykeyksiltä. Yksinpä Olivier Jeanninin huonekin, joka oli kirjoja täynnä, nuo seiniä peittävät kirjakaapit, joissa vuosisatojen haaveet uinuivat, herättivät hänessä melkeinpä uskonnollista kunnioitusta. Kun Olivier alkoi häneltä kysellä hänen asioitaan, ei hän koettanut niitä salata; hän vastasi mielellään, hypäten tuon tuostakin asiasta syrjään ylpein ja kesyttömin huudahduksin; hänellä ei ollut ilmaisukeinoja. Olivier availi nyt kärsivällisesti ja varovasti tuota epäselvää ja avuttomasti sopertelevaa sielua; hänen onnistui vähitellen oppia näkemään sen toiveet ja sen lapsellinen, liikuttava usko maailman uudistumiseen. Hän ei suinkaan halunnut sille uskolle nauraa, vaikka hän tiesikin, että se tavoitteli mahdottomia ja että se ei lopultakaan ihmisiä muuttaisi toisenlaisiksi. Kristitytkin ovat uneksineet mahdottomia; eivätkä he ole muuttaneet ihmisiä. Missä määrin on moraali lisääntynyt Perikleen ajoista Fallieres'in päiviin saakka?… Mutta usko on aina kaunista; ja kun toiset uskot kalpenevat, niin täytyy lausua ne, jotka syttyvät palamaan, tervetulleiksi; uskoja ei ole koskaan, liikaa. Olivier katseli heltyneen uteliaana epävarmaa hohdetta, joka paloi poikasen sielussa. Miten omituinen aivojärjestelmä!… Olivierin ei onnistunut seurata niiden aivojen ajatusten käänteitä, ajatusten, jotka eivät pystyneet jatkuvaan ja järkiperäiseen toimintaan, vaan kulkivat hyppäyksillä ja jotka puheltaessa jäivät usein kauas jäljelle, eivät jaksaneet toista seurata, vaan takertuivat johonkin kuvaan, joka oli niissä herännyt se tiesi millä tavoin: jokin äsken lausuttu sana oli siihen syynä; sitten ne ajatukset riensivät yhtäkkiä perästä ja sivuuttivat puhetoverin yhdellä loikkauksella, loihtien jostakin jokapäiväisestä ajatelmasta, tavallisesta järkevästä ja porvarillisesta fraasista kokonaisen uuden maailman, oikean sankarillisen ja mielenvikaisen credon, uskontunnustuksen. Tuossa sielussa, joka torkkui unessa, heräten siitä tuon tuostakin vavahtaen valveille, asui ainainen lapsellinen ja mahtava optimismin kaipuu; kaikkeen, mitä pojalle puhuikin taiteesta tai tieteestä, lisäsi hän miellyttävän melodraamalopun, joka perustui hänen haaveisiinsa ja tyydytti ne.

Olivier luki sunnuntaipäivinä Emmanuelille, haluten tutkia hänen sielunelämäänsä, vähän minkä mitäkin. Hän luuli herättävänsä hänen mielenkiintoaan realistisilla ja tuttuaiheisilla kertomuksilla; hän luki hänelle Tolstoin Lapsuuden muistoja. Hän ei näyttänyt niistä välittävän; hän sanoi:

— Kyllä, niin se on, se on selvä.

Eikä hän ymmärtänyt, minkä tähden nähtiin sellaista vaivaa, että kirjoitettiin moisista tavallisista asioista…

— Pikku poika nyt on vain poika, sanoi hän halveksivasti.

Sen herkempi ei hän ollut historian mielenkiintoisille asioille; tiede ikävystytti häntä; se oli hänelle ikäänkuin kauniin sadun kuivaa alkulausetta, sadun, jossa näkymättömät voimat palvelivat ihmistä aivan kuin hirvittävät ja kukistetut haltiat. Minkätähden tarjottiin niin paljon selvityksiä? Kun on löytynyt jotain, eihän ole tarpeen sanoa, miten se on löytynyt, vaan ainoastaan, että se on löytynyt. Ajatusten analyysi on porvarillista ylellisyyttä. Rahvaan henki jälleen vaatii synteesiä, valmiita ajatuksia, hyviä tai pahoja, mieluummin pahoja kuin hyviä, aina kuitenkin toimintaan, elämän karkeihin realiteetteihin ja sähkönpurkautumiin suuntautuvia. Kaikesta siitä vähästä kirjallisuudesta, mitä Emmanuel tunsi, liikuttivat häntä syvimmin joidenkuiden Hugon tapaisten kirjailijain eepillinen paatos tai vallankumouspuhujain nokinen retoriikka, jota hän ei tosin hyvin ymmärtänyt ja joka ei muuten aina itsekään ymmärtänyt itseään, samoin kuin eivät nuo runoilijatkaan. Maailma ei ollut Emmanuelille eikä heille järkisyiden ja tekojen eheä kokonaisuus, vaan ääretöntä avaruutta, jossa oli syviä varjoja ja värisevää valoa ja jonka pimeydessä välkähteli säteileviä siipiä. Olivier yritti turhaan saada poikaa tajuamaan hänen porvarillista logiikkaansa. Vastaanhangoitteleva ja ikävystynyt sielu luiskahti silloin aina hänen käsistään; ja se viihtyi harha-aistimuksellisten tunnelmiensa laineiden tuuditeltavana aivan kuin rakastunut nainen, joka antautuu silmät ummessa.

Olivier Jeanninia sekä veti puoleensa että saattoi ymmälle kaikki tuo, mitä hän pojassa täten tunsi läheiseksi omalle olemukselleen: — hänen yksinäisyytensä, ylpeä heikkoutensa, ihanteellinen intonsa. Ja kaikki se, mikä siinä oli hänestä eroavaa: hänen tasapainoa löytämätön järkensä, hänen sokeat ja hillittömät kaipuunsa, hänen aistillinen hurjuutensa, jolla ei ollut käsitystä hyvästä eikä pahasta sellaisina kuin porvarillinen moraali ne määrittelee. Hän näki ainoastaan osan tuota hurjuutta; se olisi saanut hänet kauhun valtaan, jos hän olisi tuntenut sen kokonaisuudessaan. Mutta hän ei voinut arvata, minkälainen pyörre sekavia intohimoja kuohui hänen pikku ystävänsä sydämessä ja aivoissa. Meidän porvarillinen atavismimme on taltuttanut meitä liiaksi. Me emme uskalla edes katsella itseemme. Jos kertoisimme sadannenkaan osan tavallisen kunnon miehen unista, tai niistä himoista, joita piilee puhtaan naisen pinnan alla, niin huudettaisiin sitä skandaaliksi. Saakoot hirvitykset olla rauhassa! Sulkekaamme portti. Mutta tietäkäämme kuitenkin, että ne ovat olemassa ja että ne ovat nuorissa sieluissa huonoissa kahleissa. — Pikku Emmanuelilla olivat kaikki eroottiset himot ja unelmat, jotka yleisesti myönnetään perverseiksi; ne saivat hänet valtaansa yhtäkkiä, puuskittain, aivan kuin vihurituuli; ja ne olivat sitäkin polttavampia, kun hänen rumuutensa, joka eristi hänet muista ihmisistä, kiihoitti niitä. Olivier ei tästä tiennyt mitään. Hänen edessään Emmanuel häpesi. Häneen ikäänkuin tarttui vanhemman ystävän rauha ja puhtaus. Olivier Jeanninin elintapa oli hänelle hillitsevä esimerkki. Emmanuel rakasti kiihkeästi häntä. Ja nyt ryntäsivät Emmanuelin intohimot, kun niitä hillittiin, kuohuvien unelmien piiriin: niiden päämaaliksi tulivat ihmiskunnan onni, sosiaalinen veljeys, tieteen ihmeet, haaveelliset ilmamatkat, villit ja barbaariset runot, — kokonainen maailma sankaruutta ja erotiikkaa, lapsellista, häikäisevää ja kansanomaista; siinä häilyivät hänen älynsä ja halunsa sinne tänne, laiskehtien ja samalla kuumeisessa kiihkossa.

Hänellä ei ollut paljon aikaa antautua näihin mielialoihinsa, varsinkaan isoisän kojussa, tuon ukon, joka ei ollut koskaan hiljaa, vaan vihelteli, mäiski ja puhui aamusta iltaan. Mutta unelmoimiseen saa jonkin verran tilaisuutta missä tahansa. Ihminen voi nähdä kokonaisien aikakausien unet seisoallaan, silmät auki, yhtenä ainoana elämänsä sekuntina! — Ruumiillisen työntekijän askare soveltuu sangen hyvin epätasaiseen ja ajoittaiseen ajatustoimintaan. Sellaisen ihmisen on vaikea ilman kovaa tahdonponnistusta seurata jotakin pitkää järjellisten johtopäätösten ketjua; jos se hänelle milloin onnistuukin, niin sieltä täältä puuttuu kuitenkin muutamia ketjun renkaita; mutta rytmillisten liikkeiden väliaikoina tulee hänen päähänsä noista aukoista puuttuvia ajatuksia ja mielikuvia; säännölliset ruumiinliikkeet lietsovat ne esille aivan kuin palkeet liekkejä hiilistä. Rahvaan ajatusta. Tupru savua ja tulta. Säkeneiden parvi, joka sammuu, syttyy ja sammuu jälleen! Mutta joskus pistää jokin niistä, kun hyvä tuuli sattuu avuksi, tulen kuivuneisiin metsiin ja porvarien muhkeihin aumoihin…

Olivier sai hommatuksi Emmanuelin erääseen kirjapainoon. Poika itse halusi sitä; eikä isoisäkään asettunut vastaan: hän tahtoi mielellään tyttärenpojasta oppineempaa kuin hän itse oli; ja hän tunsi kunnioitusta painomustetta kohtaan. Uudella alalla oli Emmanuelin työ rasittavampaa kuin entisellä; mutta työläisten suuressa laumassa tunsi poika voivansa ajatella vapaammin kuin suutarinkojussa, missä hän oli aivan yksinään, vaikkakin kahden kesken isoisän kanssa.

Päivän paras hetki oli päivällisloma. Emmanuel livisti silloin pois muiden työläisten joukosta, jotka valtasivat korttelin ruokapaikkain ja viinikauppain edustalle katukäytäville katetut pienet pöydät, ja kapsutteli läheiseen puistikkoon. Siellä istuutui hän kahtareisin jollekin penkkilaudalle, tuuhean kastanjapuun alle, lähelle tanssivaa pronssifaunia, jolla oli viinirypäle kädessä; ja sitten hän otti rasvaisesta paperikääreestä eväänsä, leivänkannikan ja palan makkaraa, ja söi sitä hiljalleen, keskellä varpusten tirskuvaa parvea. Vihreälle nurmikentälle nakkeli suihkulähde vettään hienona, rapisevana sateena. Jossakin puussa auringonpaisteessa kuhertelivat harmaansinertävät ja pyöreäsilmäiset kyyhkyset. Ja pitkin aikaa kuului ympäriltä Parisin ainainen humina, ajoneuvojen pauhaava jyry, askelten kolina, kadun tuttuja huutoja; etäältä jonkun porsliinin paikkaajan iloinen vihellyspilli, kadunlaskijain kaputus kivitykseen, jonkin suihkulähteen ylhäinen musiikki, — koko parisilaisen unelman kuumeinen ja kullattu ulkokuori. — Ja tuo pikku kyttyräselkä istui siinä kahtareisin penkillä, suu täynnä leipää, jota hän nieleksi sangen hitaasti; ja hän vaipui suloisen raukeuden valtaan eikä muistanut enää kipeää selkäänsä eikä ihmisarkaa sieluaan; häntä ympäröi epämääräinen ja juovuttava onni.

— "… Lämpöinen valo, oikeuden aurinko, joka huomispäivänä meille loistaa, etkö loista nyt jo? Kaikki on niin hyvää, niin kaunista! On rikas, on väkevä, voi hyvin, rakastaa… Minä rakastan kaikkia, kaikki rakastavat minua… Ah, kuinka hyvä on olla! Kuinka hyvä on elää huomispäivänä!…"

Tehtaiden pillit vihelsivät; lapsi heräsi, nielaisi ruuan suustaan, joi hyvän siemauksen läheisen suihkulähteen altaasta, ja lähti takaisin paikalleen kirjapainoon, kulki sinne keikkuvin ja onnahtelevin askelin, jälleen kuoreensa sulkeutuneena kuin kilpikonna, — noiden maagillisten kirjakelaatikoitten ääreen, joiden kirjakkeiden määränä oli kerran piirtää uuden Vallankumouksen Mene Thekel.

Emmanuelin isoisällä oli vanha ystävä, Trouillot, paperikauppias, jonka kauppa oli toisella puolella katua. Paperi- ja sekatavarakauppa; näyteikkunassa punaisia ja vihreitä namuja lasimaljakoissa ja kädettömiä ja jalattomia paperinukkia. Vanhukset iskivät toisilleen kadun ylitse silmää, nyökkäsivät päätä ja tekivät kaikenlaisia muita merkkejä, toinen ovensa kynnykseltä, toinen kojustaan. Joskus, kun suutari kyllästyi nakuttelemaan ja kun hänelle tuli, kuten hän sanoi, kramppi peräpakaraan, huusivat he toisilleen, La Feuillette ikäänkuin haukahtaen, Trouillot epäselvästi ynisten, niinkuin käheä-ääninen vasikka; ja sitten he menivät yhdessä lähimpään ravintolaan kallistamaan ryypyn. He eivät hätäilleet kotiintulolla. He olivat tavattomia turisijoita. Olivat tunteneet toisensa jo lähes viisikymmentä vuotta. Paperikauppiaalla oli hänelläkin ollut pikku osansa vuoden 1871 melodraamassa. Sitä ei olisi tuosta leppoisasta miehestä uskonut. Hänellä oli musta myssy päässä, yllä valkea pusero; hänen harmaat viiksensä olivat vanhan sotakarhun; vaalean sinisissä silmissä, joiden valkuaisissa oli punertavia viiruja, oli epämääräinen ilme; silmien alla riippuivat luomet pussilla; posket riippuivat ja kiiltävinä; aina hän puuskutti hiessään ja kulkea kahnusti vaivaloisesta sillä häntä vaivasi leini ja hengenahdistus; ja hänen kielensäkin oli melkoisen kankea. Mutta muinaisia haaveitaan ei hän ollut suinkaan kadottanut. Hän oli Kommuunin loppuessa paennut Sveitsiin muutamaksi vuodeksi, ja oli siellä tavannut eri kansallisuuksiin kuuluvia aatetovereita, ja varsinkin venäläisiä, jotka olivat näyttäneet hänelle koko veljellisen anarkian kauneuden. Hän ei muuten ollut aivan samaa mieltä kuin Feuillette, joka kannatti täydellistä absolutismia vapaudessa. Siitä huolimatta uskoivat he kumpikin yhtä lujasti sosiaaliseen vallankumoukseen. Kumpikin heistä oli ihastunut johonkin puoluejohtajaan; moinen päällikkö oli hänelle kaiken sellaisen ruumiillistuma, mitä hän itse olisi tahtonut olla. Paperikauppiaan ihailtu oli Joussier, ja suutarilla oli Coquard. Ystävykset väittelivät alinomaa, missä suhteessa nuo miehet erosivat toisistaan, vakuutellen kuitenkin, että he ajattelivat pääasioissa samoin; — (kunnon humalassa ollessaan he melkeinpä uskoivat, että ne pääasiat olivat maailmassa jo toteutetutkin). Järkiperäisempi sielu heistä oli suutarilla. Hän uskoi järjellään; ainakin hän luulotteli sillä tavoin uskovansa: sillä, Jumala paratkoon, hänen järkensä oli merkillistä laatua, sellaista, niin sanoaksemme, ettei se sopinut kenenkään muun jalkaan kuin hänen itsensä. Kuitenkin vaati tuo mies, jonka järki oli hänen kengänpaikkaustaan paljon heikompi, muita ihmisiä tyytymään hänen mitoillaan tehtyihin kenkiin. Paperikauppias oli vähemmän taistelunhaluinen ja laiskempi, eikä hänestä ihmisen maksanut vaivaa näytellä uskoaan. Ihminenhän näyttelee ainoastaan sitä, mitä epäilee. Eikä hän suinkaan epäillyt. Hänen ainainen optimisminsa sai hänet näkemään asiat sellaisina kuin hän niiden toivoi olevan; hän ei nähnyt niitä silloin, kun ne olivat toisin, tahi hän unohti kohta näkemänsä. Oliko sitten syynä tahdonvoima tai apatia, helposti se vain häneltä kävi: vastenmieliset kokemukset luiskahtivat hänen nahkastaan jälkeäkään jättämättä. — Molemmat olivat he vanhoja romanttisia lapsia, joilla ei ollut todellisuuden vaistoa ja jotka vallankumouksen nimikin jo sai onnesta juopumaan; vallankumous oli heille ikäänkuin kaunista satua, sellaista, ettei siitä oikein tiedä, onko sitä koskaan tapahtunut vai tapahtuuko vasta. Ja kumpikin heistä uskoi Ihmisyys-Jumalaan: se vastasi heidän perinnäisiä tapojaan, sillä heidän veressäänhän piili vuosisatojen pakon luoma tottumus Ihmisen poikaan. — On itsestään selvää, että he molemmat olivat kirkonvastustajia.

Huvittavinta oli, että paperikauppias-parka asui yhdessä sisarentyttärensä kanssa, joka oli sangen jumalinen ja teki hänelle, mitä ikinä tahtoi. Tuo nainen oli pienikokoinen, hyvin tummaverinen ja lihavahko; hänen silmänsä olivat vilkkaat, ja kielenkäyttö, jossa huomasi vielä selvän Marseillen murteen, ylen vuolas; hän oli erään kauppaministeriössä palvelleen pöytäkirjurin leski. Kun hän jäi köyhyyteen tyttärensä kanssa ja eno otti hänet hoitoonsa, luuli hän tekevänsä melkeinpä hyvän työn sukulaiselleen tyytyessään olemaan myyjättärenä hänen vaatimattomassa kaupassaan, — hyvän työn, sillä hänen omat elämänvaatimuksensa olivat oikean porvarisrouvan. Hän mahtaili paperikauppiaan kotona kuin mikä valtaistuimeltaan kukistettu kuningatar; onneksi sekä enon afääreille että ostajille hillitsi juuri moinen itsetietoisuus kuitenkin jossain määrin hänen luontaista puhumis- ja liioitteluhaluaan. M:me Alexandrine oli kuningasmielinen ja klerikaali, kuten arvohenkilön ainakin sopii, ja hän julisteli näitä mielipiteitään sitäkin kursailemattomammalla kiihkolla, kun hänen salainen halunsa oli sillä kiusata enoaan, tuota vanhaa uskotonta, jonka luokse hän oli asettunut asumaan. Hän oli tehnyt itsestään talon valtiattaren ja ottanut omalletunnolleen edesvastuun koko ympäristönsä käytöksestä; joskaan hänen ei onnistunut vielä käännyttää enoaan — (hän oli varma, että se vielä kerran onnistuisikin, ellei muulloin, niin "viimeisellä hetkellä"), — niin koetti hän kuitenkin kaikin mokomin upotella paholaista pyhään veteen. Hän kiinnitteli enonsa seiniin neuloilla Lourdes'in pyhän Neitsyen ja Paduan pyhän Antoniuksen kuvia; hän varusti uuninreunuksen pienillä koreiksi maalatuilla fetisheillä, jotka oli sovitettu lasikupujen alle; ja kevätpuolella asetti hän tyttärensä alkooviin "Neitsyt Maarian kuukauden (maaliskuun) seppeleen" ja pieniä, sinisiä kynttilöitä. Ei saattanut aavistaa, mikä hänellä oli tähän kaikkeen parhaana kannustimena, todellinen hellyyskö enoa kohtaan, jonka hän tahtoi käännyttää, vai iloko saada tehdä hänelle kiusaa.

Ukko-rukka oli yleensä apaatinen ja unelias ja antoi sisarentyttärensä touhuta; hän ei suinkaan ryhtynyt torjumaan hänen ärsyttäviä hyökkäyksiään: niin sukkelaa kieltä vastaan olisi ollut vaikeaa taistella; ja ennen kaikkea hän tahtoi olla rauhassa. Yhden ainoan kerran hän suuttui, kun muuan pieni pyhä Jooseppi koetti petollisesti pujahtaa hänen omaan huoneeseensa, vuoteen päähän seinälle; tällä kertaa hän voitti asian: sillä hän oli saada halvauksen, ja silloin kauhea sisarentyttö peljästyi; sitä kokeilua ei hän enää uudistanut. Muuten antoi ukko hänelle aina myötä, ei ollut muka huomaavinaan mitään; tämä Jumalan haju tuotti hänelle tosin pahoinvointia, mutta hän ei tahtonut sitä ajatella. Ja pohjaltaan hän sisarentytärtään ihailikin ja nautti siitä, että tuo nainen kohteli häntä pahoin. Ja sitäpaitsi olivat he yhtä mieltä yhdessä asiassa: hemmotellessaan pikku tyttöä, nimeltään Reine, jota sanottiin myöskin Rainetteksi.

Tyttö oli noin kahden-, kolmentoista vuoden ikäinen, ja oli aina sairas. Kuukausimäärin piti lonkkatauti häntä vuoteessa: toinen puoli ruumista oli valettuna kipsikääreeseen, joten hän oli ikäänkuin pikku Daphne puunkuoressaan. Hänen silmänsä olivat kuin haavoittuneen villakoiran, ja kasvot kelmeät kuin kasvit, jotka eivät ole saaneet auringonpaistetta; hänen päänsä oli hyvin iso, ja vaaleankeltainen, hieno ja kireälle kammattu tukka teki sen vieläkin suuremman näköiseksi; mutta kasvojen ilme oli eloisa ja aran herkkä; nenä pieni ja ilmeikäs; huulilla kuulsi kiltti lapsenhymy. Äidin jumalisuus oli saanut haltioituneen ja kiihkomielisen luonteen tuossa kärsivässä ja joutilaassa lapsessa. Tuntikausia vietti hän lukien rukouksia, solutellen rukousnauhansa helmiä, pienen korallisen rukousnauhan, jonka itse paavi oli siunannut; ja kun hän keskeytti, teki hän sen ainoastaan suudellakseen kiihkeästi tuota nauhaansa. Hän ei päivän pitkään tehnytkään juuri mitään muuta; ompelutyöt väsyttivät häntä; rouva Alexandrine ei ollut herättänyt hänessä halua sellaisiin. Hän ei lukenut kuin joitakuita järjettömiä hartauslehtisiä, joiden ummehtuneet ihmekertomukset ja nolon rehentelevä tyyli tuntui hänestä korkeimmalta runoudelta, — tai sunnuntailehdistä rikosjuttuja välillisine kuvineen: noita lehtiä äiti-typerys hommasi hänen käsiinsä. Silloin tällöin hän virkkasi muutaman silmukan, liikutellen huuliaan, välittäen vähemmän itse työstään kuin vuoropuhelusta jonkin pyhimys-ystävänsä tai jopa itsensä Jumalan kanssa. Sillä ei tarvitse luulla, että ihmisen täytyisi olla mikään Jeanne d'Arc saadakseen moisia vieraita; jokaisella meistä on niitä ollut. Siinä vain ero, että taivaalliset vieraat antavat meidän tavallisesti puhua yksinämme, kun ne tulevat istumaan lietemme ääreen; he itse eivät virka mitään. Rainette ei suinkaan siitä loukkaantunut: se, joka on vaiti, myöntää. Sitäpaitsi oli hänellä puolestaan heille niin paljon puhumista, että he tuskin saivat aikaa vastata: hän vastasi itse heidän puolestaan. Hän oli mykkä sanatuhlari: hän oli perinyt äidiltään puhelunhalun; mutta hänessä se sanojen virta kaivautui sisäänpäin, ikäänkuin joki joskus katoaa maan alle. — Tietysti hänkin oli osallinen salaliitossa käännytettävää enoa vastaan; hän riemuitsi joka tuumasta voittomaata, minkä valonenkelit valtasivat talossa pimeyden hengeltä; ja monta kertaa sai hän ommella pyhän mitalin enon vaatteiden vuorin väliin, tai pisti hän hänen taskuunsa helmen rukousnauhastaan; sitä ei ukko ollut huomaavinaan, sen ilon salli hän pikku sukulaiselleen. — Suutarille oli hänen pappissyöjä-ystävänsä joutuminen noiden jumalisten naisten kynsiin sekä ilon että kiukun aihe; hän ei lakannut laskemasta karkeaa leikkiä housuihin pukeutuneista naisista, ja hän pilkkasi ystäväänsä, joka tyytyi olemaan tohvelin alla. Totta puhuen ei hänellä ollut oikeutusta liioin kerskua: sillä häntä itseäänkin oli parikymmentä vuotta kiusannut toraisa ja umpimielinen vaimo, joka kohteli häntä kuin mitäkin pahinta äkäpussia ja jonka ikeen alle hän oli kallistanut niskansa. Mutta niistä ajoista hän varoi hiiskumasta. Paperikauppias oli hiukan häpeissään ja puolusteli heikosti itseään, julistellen maireasti Krapotkinin saarnaamaa suvaitsevaisuuden oppia.

Rainette ja Emmanuel olivat ystäviä. Pikku lapsista olivat he nähneet toisensa joka päivä. Tosin uskalsi Emmanuel ainoastaan harvoin pujahtaa naapurin luokse. M:me Alexandrine katsoi häntä epäsuopein silmin, hän kun oli suruttoman ihmisen tyttärenpoika ja ainoastaan pieni, likainen suutarinalku. Mutta Rainette vietti päivänsä sohvalla ikkunan ääressä, ja huoneisto oli pohjakerroksessa; Emmanuel naputti ohitse mennessään ikkunanruutuun, ja painaen nenänsä litiskaksi ikkunaan hän irvisti tytölle ystävällisesti hyvääpäivää. Kesällä, jolloin ikkunat pidettiin auki, pysähtyi poika siihen ja nojautui kyynäröisilleen ikkunanlautaan; — (hän luuli, että se tuttavallinen asento puki häntä, ettei silloin näkyisi niin huomattavasti hänen myhkyisten hartiainsa todellista rumanmuotoisuutta); — ja he juttelivat keskenään. Rainettea ei oltu vieraiden runsaudella hemmoteltu, joten hän nyt vieraan saatuaan ei ajatellutkaan, että Emmanuel oli kyttyräselkäinen. Emmanuelille, joka pelkäsi tyttöjä, sekä pelkäsi että inhosi, oli Rainette poikkeus. Sillä tämä ikäänkuin puolittain kivettynyt pikku sairas oli hänelle jotakin käsinkoskematonta ja kaukaista, kuten hieman jotain olematonta. Ainoastaan sinä iltana, jolloin kaunis Bertha oli suudellut häntä, ja vielä seuraavanakin päivänä, karttoi Emmanuel naapurin tyttöä, tuntien vaistomaista vastenmielisyyttä häntä kohtaan; hän hiipi seinää pitkin ohi talon, pysähtymättä ja painaen päätänsä alas; hän kierteli sen sivuitse kauempaa, pelokkaasti ja epäluuloisesti, aivan kuin villiintynyt koira. Sitten hän tuli kuitenkin takaisin. Rainette oli niin vähän nainen. Miten Emmanuel työpaikastaan päästessään riensikään tytön ikkunaa kohti! Niin pieneksi kuin mahdollista tekeytyen oli hän puikkinut latomosta ulos kirjansitojanaisten välitse; niiden tyttöjen työmekot olivat ikäänkuin yöpaitoja, ja he olivat kookkaita, häliseviä ja nauravia, ja heidän ahmivat silmänsä ikäänkuin riisuivat alasti ohitse kulkevia miehiä. Emmanuel oli kiitollinen pikku ystävälleen, että tämä oli sairas: hän saattoi tuntea tytön lähistöllä jonkinlaista ylemmyyttä, jopa olevansa aivan kuin suojelijakin. Hän käytti omaksi hyväkseen sitä, että hän oli tytölle tervetullut vieras; hän kertoi hänelle kadun tapauksia ja sijoitti itsensä niissä huomattavalle paikalle. Joskus oikein kohteliaalla tuulella ollessaan toi hän tytölle paahdettuja kastanjoita, jos oli talvi, ja kesällä kimppusen kirsikoita. Rainette puolestaan antoi hänelle kirjavia namuja noista kahdesta näyteikkunan lasimaljakosta; ja he katselivat yhdessä kuva-postikortteja. Ne olivat onnellisia hetkiä; he unohtivat kumpikin surulliset ruumiinsa, joissa heidän lapsensielunsa olivat vangittuina.

Mutta sattuipa joskus, että he ryhtyivät keskustelemaan politiikasta ja uskonnollisista asioista niinkuin aikuiset. Silloin heistä tuli yhtä älyttömiä kuin suuristakin. Hyvä yhteisymmärrys loppui. Rainette puhui pyhimysten ihmetöistä, pitkästä paastosta, tai paperipitseillä koristetuista pyhistä kuvistaan, taikka synninpäästö-päivistä. Emmanuel sanoi, että se oli naurettavaa ulkokullaisuutta, niinkuin hän oli kuullut isoisänsä väittävän. Mutta kun hän sitten vuorostaan aikoi kertoa työväen kokouksista, joihin ukko oli vienyt hänetkin mukaansa, ja puheista, joita hän oli siellä kuullut, niin keskeytti Rainette hänet halveksivasti ja sanoi, että kaikki sellaiset ihmiset ovat juopporatteja. Väittely sai tuiman luonteen. He johtuivat puhumaan toistensa omaisista; ja heistä he latelivat nyt samoja hävyttömiä sanoja, mitä Rainetten äiti ja Emmanuelin isoisä olivat toisistaan päästäneet selän takana. Ja sitten he alkoivat puhua toisistaankin. He koettivat keksiä kaikenlaista epämieluista sanottavaa. Se ei ollutkaan vaikeaa. Emmanuelin huomautukset olivat karkeammat. Mutta Rainette osasi löytää häijymmät. Silloin meni Emmanuel matkaansa; ja kun hän sitten tuli takaisin, kehui hän olleensa toisten tyttöjen kanssa, ja että ne tytöt olivat kauniita, ja että he olivat pitäneet yhdessä hauskaa, ja että he olivat päättäneet tavata toisiaan seuraavana pyhänä. Rainette ei virkkanut mitään; hän oli halveksivinaan kaikkea, mitä Emmanuel sanoikin; ja yhtäkkiä hän joutui raivon valtaan, nakkasi hänelle virkkuuneulansa päin kasvoja, ja käski häntä menemään pois, ja sanoi, että hän on inhottava; ja sitten hän painoi kasvonsa käsiinsä. Emmanuel lähti, mutta ei ollut voitostaan suinkaan ylpeä. Hänen olisi tehnyt mieli vetää nuo laihat pikku kädet tytön kasvojen edestä pois ja sanoa, ettei hän ollutkaan puhunut totta. Mutta ylpeys esti hänet palaamasta.

Eräänä päivänä kosti kohtalo Rainetten puolesta. — Emmanuel oli ollut työtoveriensa joukossa. He eivät yleensä pitäneet hänestä, sillä hän pysyttelihe mahdollisimman paljon syrjässä heistä eikä puhunut heille, tai jos puhui, puhui liian hyvästi: naiivin arvokkaasti, aivan kuin kirja, tai paremminkin sanomalehti — (sanomalehtien kirjoituksia hänen päänsä olikin täynnä). — Sinä päivänä he keskustelivat vallankumouksesta ja tulevista ajoista. Emmanuel haltioitui, aivan naurettavasti. Muuan tovereista huudahti hänelle töykeästi:

— Sinua silloin ei tarvitakaan, sinä olet liian ruma. Tulevaisuuden yhteiskunnassa ei ole enää kyssiä. Ne paiskataan jo syntyessään virtaan.

Emmanuel kuukahti yhtäkkiä alas kaunopuheisuutensa korkeudesta. Hän oli tyrmistynyt ja vaiti. Toiset nauroivat katketakseen. Koko sinä iltapäivänä ei hän avannut enää suutaan. Illalla hän meni kiireesti kotiin; hän tahtoi piiloutua sinne nurkkaan, saada kärsiä yksinään. Olivier tapasi hänet sitten kadulla; hän huomasi pojan tuskasta jäykistyneet kasvot ja hän aavisti hänen kärsivän.

— Onko sinulla paha olla? Minkä tähden?

Emmanuel ei tahtonut vastata. Olivier urkki häneltä hellästi asiaa. Poika pysyi itsepintaisesti vaiti; mutta hänen leukansa alkoi vavista aivan kuin hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. Olivier otti häntä käsipuolesta ja vei hänet kotiinsa. Vaikka hän tunsikin rumuutta ja tautia kohtaan samaa vaistomaista vastenmielisyyttä, mikä on ominainen kaikille ihmisille, paitsi ehkä ei laupeudensisarille, ei hän toki koskaan ilmaissut sitä.

— Sinulle on tehty pahaa?

— Niin…

— Kuka se teki?

Poika avasi sydämensä. Hän sanoi olevansa ruma. Sanoi työtoverien väittäneen, ettei vallankumous ollut häntä varten.

— Ei se ole sen enempää heitäkään varten, poika-parka. Eikä meitäkään. Se ei ole yhden päivän leikki. Sitä työtä tehdään meidän jälkeentulevaistemme puolesta.

Emmanuel tunsi pettymystä; joutuisiko vallankumous vasta niin myöhään?

— Eikö sinusta ole hauskaa ajatella, että teet työtä antaaksesi onnea tuhansille sellaisille pikku pojille kuin sinä, miljoonille muille ihmisille?

Emmanuel huokasi, ja sanoi:

— Tuntuisi kuitenkin niin hyvältä, jos saisi onnea itsekin.

— Poikaseni, ei saa olla kiittämätön. Sinä elät maailman kauneimmassa kaupungissa, aikakautena, joka on ihmeistä rikkain; sinä et ole typerä, ja sinulla on terveet silmät. Muistapa, miten paljon ympärilläsi on näkemisen ja rakkauden arvoista.

Ja Olivier näytti hänelle, mitä kaikkia hänen sopi rakastaa.

Lapsi kuunteli häntä, pudisti päätänsä, ja vastasi:

— Kyllä, mutta kun täytyy ajatella, että on pantu iäksi tällaiseen nahkaan.

— Eipäs ole, sinähän pääset siitä.

— Niin, mutta silloin on kaikki lopussa.

— Mistä sinä sen tiedät?

Poika ällistyi. Materialismi oli huomattavana osana isoisän uskontunnustuksessa; Emmanuel ajatteli, että ainoastaan mustatakit uskoivat ikuiseen elämään. Hän tiesi, ettei hänen ystävänsä Olivier Jeannin ollut mikään pappi; ja nyt hän kysyi, tarkoittiko Olivier tätä tosiaan vakavasti. Olivier otti häntä kädestä ja puhui hänelle kauan uskostaan ihanteeseen, kaikkeuden yhteyteen ja elämän rajattomuuteen, jolla ei ole alkua eikä loppua ja jonka miljaardit oliot ja miljaardit hetket ovat ainoastaan säteilyä yhdestä auringosta. Mutta hän ei puhunut pojalle sitä tällaisessa abstraktisessa muodossa. Vaistomaisesti osasi hän asettua lapsen ajatuskannalle; hänen mieleensä tulivat itsestään ammoiset legendat, muinaisten maailmansynty-oppien aineelliset ja syvät mielikuvitelmat; puolittain leikillä, puolittain vakavasti puhui Olivier hänelle sielunvaelluksesta ja noista lukemattomista muotojen sarjoista, joiden kautta sielu kulkee ja puhdistautuu, aivan kuin puro juosten lammikosta lammikkoon. Hän sekoitti juttuunsa kristillisiä tunnelmia ja kesäisen illan kuvia, illan, joka heitä paraikaa ympäröi. Olivier istui avonaisen ikkunan ääressä; poika seisoi hänen vieressään, pitäen kättään ystävänsä kädessä. Se oli lauantai-ilta. Kirkkojen kellot soittivat. Ensimäiset pääskyset, äskettäin kaupunkiin palanneet, lentelivät pitkin talojen seiniä. Korkea taivas hohti hämärään vaipuvan kaupungin yllä. Lapsi kuunteli hengitystään pidättäen kaunista satua, jota hänen iso ystävänsä hänelle kertoi. Ja Olivier jälleen innostui omista sanoistaan, niin lämmitti häntä tuon pikku kuuntelijan tarkkaavaisuus.

On sellaisia ratkaisevia elämän tuokioita, jotka sytyttävät pimeässä ihmissielussa ikuisen ja koskaan sammumattoman valkeuden, aivan kuin suuressa kaupungissa illan hämärässä yhtäkkiä sähkövalot syttyvät. Tarvitaan ainoastaan kipinää, joka tuikahtaa toisesta sielusta toiseen odottavaan ja iskee siihen tuollaisen Prometheuksen tulen. Sinä kevätkesän iltana sytytti Olivier rauhallisilla sanoillaan sammumattoman valon Emmanuelin sieluun, joka oli hänen pienessä, muodottomassa ruumiissaan aivan kuin liekitön lamppu umpilyhdyn sisässä. Olivier Jeanninin perusteluita ei poika ymmärtänyt; tuskinpa hän niitä kuuntelikaan. Mutta nuo legendat, nuo mielikuvat, jotka olivat kertojalle kauniita satuja, jonkinlaisia vertauskuvia, ne muuttuivat pojassa eläviksi olennoiksi, muuttuivat todellisuudeksi. Satu eli ja sykki nyt hänen ympärillään. Ja maisema, jota huoneen ikkuna kehysti, kadulla ohitse kulkevat ihmiset, niin rikkaat kuin köyhät, seiniä pitkin liitelevät pääskyset, ja uupuneet, kuormiaan kiskovat hevoset, ja seinien kivet, jotka imivät itseensä iltahämärän varjoja, ynnä kalpeneva taivas ja riutuva valo, — koko ulkonainen maailma pusertui häntä lähelle aivan kuin kiihkeästi suudellen. Sitä kesti ainoastaan tuokion. Sitten se sammui. Emmanuel ajatteli Rainettea, ja sanoi:

— Mutta ne, jotka käyvät kirkossa ja uskovat Jumalaan, ovathan he hupsuja?

Olivier hymyili:

— Ne uskovat, niinkuin mekin, sanoi hän. Me uskomme kaikki lopultakin samaa. He uskovat ainoastaan vähemmän kuin me. He ovat sellaisia ihmisiä, joiden täytyy valoa nähdäkseen sulkea ikkunaluukkunsa ja sytyttää lamppu. He sijoittavat Jumalan ihmiseen. Meidän silmämme näkevät kauemmaksi. Mutta silti me kaikki rakastamme samaa valoa.

Poikanen palasi kotiinsa pimeitä kujia pitkin, joilla kaasuvalot eivät vielä olleet sytytetyt. Olivier Jeanninin sanat humisivat hänen korvissaan. Hän ajatteli nyt itsekseen, että on yhtä paha pilkata ihmisiä sen vuoksi, että heillä on huonot silmät, kuin senkin, että he ovat syntyneet kyttyräseljiksi. Ja hän ajatteli, että Rainetten silmät olivat niin kauniit; ja että ne itkivät hänen tähtensä. Sitä ajatusta ei hän jaksanut sietää. Hän kääntyi takaisin ja meni paperikauppiaan talon luokse. Ikkuna oli vielä raollaan; Emmanuel pisti päänsä hiljaa raosta sisään ja huudahti matalalla äänellä:

— Rainette.

Tyttö ei vastannut.

— Rainette. Anna minulle anteeksi. Rainetten ääni kuului pimeästä:

— Ilkiö! Minä vihaan sinua.

— Anteeksi, toisti Emmanuel.

Hän vaikeni. Sitten sanoi hän yhtäkkiä, vielä hiljaisemmalla äänellä, levottomana, hiukan häpeissään:

— Rainette, tiedätkö, minäkin uskon Jumaloihin niinkuin sinäkin.

— Onko se totta?

— Se on ihan totta.

Hän sanoi näin melkeinpä ainoastaan jalomielisyydestä. Mutta kun hän oli sen sanonut, niin uskoikin hän hiukkasen.

He olivat nyt hetkisen vaiti. Eivät nähneet toisiaan. Ulkosalla oli kaunis yö… Kivuloinen poika mutisi:

— Kuinka hyvä on sitten, kun on kuollut.

Kuului Rainetten keveä hengitys.

Emmanuel virkkoi:

— Hyvää yötä, pikku sammakko.

Rainetten heltynyt ääni vastasi:

— Hyvää yötä.

Emmanuel lähti kotiin keventynein mielin. Hän oli tyytyväinen, että Rainette oli antanut hänelle anteeksi. Ja pohjaltaan ei hänestä, pienestä pilkatusta, tuntunut pahalta, että toinenkin oli saanut kärsiä hänen tähtensä.

Olivier oli vetäytynyt takaisin yksinäisyyteensä. Christophe seurasi piankin hänen esimerkkiään. Toden totta: heidän paikkansa ei ollut syndikalistisessa liikkeessä. Olivier ei voinut pestautua ihmisten asioita ajamaan. Ja Christophe puolestaan ei sitä tahtonut. Olivier karttoi sitä heikkojen, sorrettujen nimessä; Christophe jälleen väkevien, riippumattomien vuoksi. Mutta vaikka he olivatkin vetäytyneet toinen laivan keulaan, toinen perään, niin siitä huolimatta he olivat tuossa laivassa, joka kuljetti eteenpäin työläisten armeijaa ja koko yhteiskuntaa. Vapaana ja varmana itsestään seurasi Christophe syvällä harrastuksella proletariaatin liiton kehitystä; hän kaipasi joskus upottautua rahvaanhengen kylpysammioon: sellainen virkisti häntä; ja hän nousi siitä entistä virkeämpänä ja nuorekkaampana. Hän oli yhä edelleen seurustelusuhteissa Coquardin kanssa ja söi silloin tällöin aterioitaan Aurélien luona. Ja kun hän kerran sinne joutui, ei hän yhtään hillinnyt itseään; hän heittäytyi täydellisesti päähänpistojensa valtaan; hän ei peljännyt paradokseja; ja häntä huvitti erikoisesti saada seurustelutoverinsa menemään mielettömissä ja hurjissa periaatteissaan niiden äärimmäisiin loppupäätelmiin. Outo ei voinut oikein arvata, puhuiko hän tosissaan vai ei: sillä puhuessaan hän innostui ja unohti lopulta paradoksaalisen aikeensa, jolla oli alkanut. Taiteilija hänessä antoi toisten ihmisten kiihkon juovuttaa itsensä.

Eräällä tällaisen esteettisen liikutuksen hetkellä sepitti hän kerran Aurélien puotikamarissa vallankumouslaulun, jota koeteltiin heti; se opittiin pian ulkoa, se levisi jo seuraavana päivänä työläislaumojen keskuuteen. Se oli skandaali. Poliisi alkoi pitää häntä silmällä. Manasse, jolla oli tuttavia järjestyksenvalvojain piireissä, sai asiasta tiedon eräältä nuorelta ystävältään nimeltä Xavier Bernard, joka palveli poliisiprefektuurissa ja harrasti kirjallisuutta ja sanoi jumaloivansa Christophen musiikkia: — (sillä diletantismi ja anarkian henki oli tunkeutunut yksinpä kolmannen Tasavallan talonkoirienkin joukkoon).

— Teidän Krafftinne on joutumassa hullulle tolalle, sanoi hänelle Bernard. Hän pieksää liiaksi suutaan. Meillä ymmärretään kyllä, mitä asiasta kannattaa ajatella; mutta korkeammassa paikassa ei oltaisi pahoillaan, jos saataisi joku ulkomaalainen, — ja lisäksi saksalainen, — kiinni keskeltä vallankumouksellistemme touhua: sehän on klassillisen tehokas keino riistää heidän puolueeltaan sen tosiarvo ja tehdä se epäilyttäväksi. Jos tuo tyhmeliini ei nyt pidä varaansa, niin meidän täytyy hänet vangita. Se on kiusallinen asia. Varoittakaa häntä.

Manasse varoitti Christophea; Olivier pyysi häntä olemaan järkevä. Christophe ei käsittänyt vakavasti heidän varoituksiaan.

— Pyh! vastasi hän. Sehän nyt tiedetään, etten minä ole vaarallinen. Tottakai minulla on oikeus hiukan hauskutellakin. Minä pidän noista ihmisistä, he tekevät työtä niinkuin minäkin, uskovat samaan tapaan kuin minä. Ei, oikeastaan eivät he usko samoin, emme ole samaa maata… No, yhdentekevää! Me tappelemme siis keskenämme. Sekin minua huvittaa. Minkäpä minä sille mahdan? En voi käpertyä omaan kuoreeni niinkuin sinä. Minun täytyy saada hengittää raitista ilmaa. Minä läkähdyn porvariston parissa.

Olivier, jonka keuhkot eivät olleet niin vaativaiset, viihtyi hyvin omassa asunnossaan ja kahden hiljaisen ystävättärensä ahtaassa seurassa, vaikkakin toinen heistä, rouva Arnaud, oli sitäpaitsi heittäytynyt täydellä sielullaan hyväntekeväisyystoimintaan, ja toinen Cécile, kiintynyt lapsenvaalimiseen siinä määrin, ettei hän enää puhunut muuta kuin tuosta lapsesta ja sen kanssa, jokeltelevalla ja hellällä äänellä niinkuin ainakin äiti, — linnunpojan viserrystä matkivalla äänellä, muuttaen sanattoman laulun ihmispuheeksi.

Siltä ajalta, jolloin Olivier oli seurustellut työläisten kanssa, oli hänelle jäänyt kaksi tuttavaa. Riippumattomia molemmat kuten hänkin. Toinen, Guerin, oli verhoilija; hän työskenteli milloin mieli sattui tekemään, oikullisella tavalla; mutta oli hyvin taitava ammatissaan. Hän rakasti ammattiaan. Hänellä oli taideasioissa luontainen hyvä vaisto, jota hän oli kehittänyt tekemällä huomioita, työskentelyllä ja museoissa käynneillä. Olivier korjautti hänellä kerran erään antiikkiseen huonekalustoon kuuluvan esineen: työ oli vaikea, ja mies suoriutui siitä taitavasti: hän oli kuluttanut siihen paljon vaivaa ja aikaa: eikä hän vaatinut siitä muuta kuin sangen kohtuullisen palkkion, niin tyytyväinen hän oli onnistumisestaan. Olivier Jeanninin mielenkiinto häntä kohtaan heräsi, hän kyseli miehen elämänvaiheita, koetti saada selville, mitä hän ajatteli työväen liikkeestä. Guerin ei ajatellut siitä mitään; hän ei välittänyt laisinkaan siitä. Kaiken kaikkiaan, hän ei kuulunut siihen kansanluokkaan, eikä muihinkaan. Hän lueskeli sangen vähän. Koko hänen henkinen kasvatuksensa oli pelkästään aistien, silmän, käden, Parisin rahvaan synnynnäisen maun tuotetta. Hän oli onnellinen ihminen. Se tyyppi ei ole harvinainen pienten porvarillisten käsityöläisten keskuudessa, jotka ovat koko Ranskan kansakunnan älykkäintä joukkoa: sillä siinä toteutuu kauniisti tasapaino ruumiillisen työn ja terveen henkisen toiminnan välillä.

Toinen näistä Jeanninin tuttavista oli erikoisempaa lajia. Hän oli postimies, nimeltään Hurteloup. Kaunis, kookas; kirkkaat silmät; pieni leukaparta, vaaleat viikset; kasvojen ilme avonainen ja iloinen. Eräänä päivänä kirjettä tuodessaan tuli hän sisälle Olivier Jeanninin huoneeseen. Sillaikaa kuin Olivier kuittasi postilähetystä, kierteli mies kirjakaappien edessä tirkistellen kirjojen selkään painettuja nimiä:

— Haha! huudahti hän. Teillä on klassikkoja…

Ja hän lisäsi:

— Minä kerään vanhoja historiallisia teoksia. Kaikkia, mitkä koskevat Burgundia.

— Oletteko te burgundilainen? kysyi Olivier.

— "Burgundilainen huima, vyöllä miekka tuima, partaleuoin tuo burgundilaista juo",

vastasi postimies nauraen. Minä olen Avallonin puolelta. Minulla on sukupapereita 1200-luvulta ja… Olivier tuli uteliaaksi ja tahtoi kuulla lisää. Hurteloup oli ylen valmis puhumaan. Hän oli tosiaan erästä Burgundin vanhimpia sukuja. Muuan hänen kantaisiään oli ollut mukana Filip-Augustin ristiretkellä; toinen oli ollut valtiosihteerinä Henrik II:n aikana. Suku oli alkanut rappeutua 1600-luvulla. Vallankumousajalla oli se vararikkoon ja vähäpätöisyyteen joutuneena kadonnut rahvaan mereen. Nyt se nousi jälleen pinnalle, postimies Hurteloup'n nuhteettomalla työllä, ruumiillisella ja moraalisella voimalla, sekä myöskin sen uskollisuuden voimalla, jota hän säilytti sydämessään sukuaan kohtaan. Hänen rakkainta ajanrattoaan oli koota sellaisia historiallisia tietoja, jotka koskivat hänen sukuaan tai sen suvun kotipaikkoja. Loma-aikoinaan kävi hän arkistoissa kopioimassa vanhoja papereita. Milloin hän ei niitä ymmärtänyt, pyysi hän selitystä joltakin niistä yliopistomiehistä, joille hän kantoi kirjeitä. Hänen kuuluisa polveutumisensa ei tehnyt häntä suuruudenhulluksi; hän puheli siitä naureskellen, laisinkaan häpeämättä tai kovaa kohtaloaan syyttelemättä. Hänessä asui sellainen huoleton ja terve iloisuus, että oli oikein hauskaa häntä nähdä. Ja tuota miestä katsellessaan ajatteli Olivier rotujen kummallista edestakaisin kiertelemistä, rotujen elämää, joka virtaa vuolaana vuosisatoja, katoaa sitten sadoiksi vuosiksi maan alle, ja ilmestyy jälleen esille koottuaan maan uumenista uutta voimaa. Ja kansa oli hänestä ikäänkuin suunnattoman suuri vesisäiliö, johon menneisyyden joet katoavat ja josta tulevaisuuden vedet pursuavat, joskus aivan samoina kuin entiset, mutta kulkien toisella nimellä.

Guerin ja Hurteloup olivat hänestä sangen miellyttäviä miehiä; mutta oli ymmärrettävää, ettei heistä ollut hänelle täyttä seuraa; hänen ja heidän välillään ei saattanut syntyä kovinkaan syvälle meneviä keskusteluja. Enemmän kiinnitti hänen harrastustaan pikku Emmanuel; poika kävi nykyään hänen luonaan melkein joka ilta. Äsken kerrotun ja taikavoimalla vaikuttavan puhelun jälkeen oli pojassa tapahtunut oikea vallankumous. Hän oli heittäytynyt suorastaan raivoisalla tiedonhalulla lukemaan. Aina, kun hän erosi kirjoistaan, oli hän ymmällään ja tyhmistynyt. Hän näytti silloin typerämmältä kuin ennen; hän tuskin osasi avata suutaan; Olivier sai vaivoin hänestä lähtemään jonkin lyhyen sanan; ja hänen kysymyksiinsä vastasi lapsi päin seiniä. Olivier Jeanninin mieli masentui; hän koetti olla sitä ilmaisematta; mutta toden totta hän luuli erehtyneensä: luuli, että poika oli täydellinen pölkkypää. Hän ei nähnyt sitä ääretöntä hedelmöittymiskehitystä, joka tuossa nuoressa sielussa kävi. Olivier oli sitäpaitsi huono pedagoogi; melkeinpä sattumoisin kykeni hän tosin kylvämään peltoon hyvää siementä, mutta maan möyhentäminen ja vakojen kyntäminen ei häneltä juuri onnistunut. Christophen läsnäolo lisäsi vielä hänen avuttomuuttaan. Olivier Jeanninista oli noloa näyttää ystävälleen tuota pikku suojattiaan; hän häpesi Emmanuelin tyhmyyttä, joka ilmeni muuten aivan erikoisesti Jean-Christophen läsnäollessa. Lapsi muuttui silloin jöröksi, suorastaan tuppisuuksi. Hän vihasi Christophea, koska Olivier häntä rakasti; hän ei tahtonut antaa kenellekään muulle paikkaa opettajansa sydämessä. Ei Christophe eikä Olivier Jeannin aavistaneet, mikä raivoisa rakkaus ja mustasukkaisuus kalvoi lapsukaisen sydäntä. Ja kuitenkin oli Christophe itsekin sen tunteen aikoinaan kokenut. Mutta hän ei enää nähnyt itseään tuossa olennossa, sillä se oli valettu toisenlaisesta metallista kuin hän itse. Tästä sairaaloisten perinnöllisten ominaisuuksien sameasta sekoituksesta löi rakkaus, viha ja silloin tällöin esille tuikahtava nerous kuuluville aivan erikoisia ääniä.

Toukokuun ensimäinen päivä lähestyi. Levottomuutta herättäviä huhuja liikkui Parisissa, C.G.T:n [C.G.T. — Confédération Générale du Travaille: ranskalainen "Työn yleinen liitto". Suom. huom.] lavertelevat jäsenet levittivät niitä. Heidän sanomalehtensä julistivat, että suuri päivä oli tullut: ne kutsuivat kokoon työväen armeijaa, ja sinkauttivat sanan, joka iski porvaristoa arimpaan paikkaan: vatsaan… Feri ventrem… Ne nimittäin uhkasivat suurlakolla. Peljästyneet parisilaiset lähtivät maaseudulle, tai varustautuivat muonalla ikäänkuin piiritystä kestämään. Christophe tapasi Canet'n automobiilissaan kuljettamassa kahta liikkiötä ja perunasäkkiä; hän oli suunniltaan, hän ei enää oikein tiennyt, mitä puoluetta kannatti; hän keikahti vuorotellen vanhatasavaltalaiseksi, kuningasmieliseksi ja vallankumoukselliseksi. Hänen väkivallan-ihailunsa oli kuin sekaantunut kompassi, jonka neula hyppeli pohjoisen ja etelän, etelän ja pohjoisen väliä. Julkisuudessa yhtyi hän kyllä ystäviensä tulevilla mullistuksilla kerskuvaan kuoroon; mutta pohjaltaan hän olisi mielellään langennut ensimäisen vanhoillisdiktaattorin jalkoihin pelastuakseen punaiselta kummitukselta.

Christophe nauroi tälle yleiselle pelolle. Hän oli varma, ettei tapahtuisi mitään. Olivier ei ollut siitä niinkään vakuutettu. Hänen porvarillisesta syntyperästään johtui, että hänessä säilyi alati tuo pieni vavistus, jota porvaristo tuntee muistellessaan tai odottaessaan vallankumousta.

— Mitä joutavia! sanoi Christophe. Ole rauhassa. Ei se niin pian tapahdu, tuo sinun Vallankumouksesi. Tehän pelkäätte kaikki sitä. Arastelette iskuja. Pelko asuu kaikkialla. Porvaristossa, rahvaassa, koko kansakunnassanne, kaikissa Lännen kansoissa. Niissä ei ole enää verta, siksi pelottaa niitä suonenisku. Neljäkymmentä vuotta on täällä kaikki ollut pelkkää puhetta ja sanomalehtiartikkeleita. Muistelepas vain tuota kuuluisaa Juttuanne. Kyllä silloin huusitte: "Kuolema! Verta! Surmaa!"… Voi teitä, kerskureita! Miten paljon sanakuohaa ja mustetta! Mutta montako pisaraa verta?

— Älähän ole kovin luottavainen, vastasi Olivier. Tämä verenpelko johtuu siitä, että salainen vaisto sanoo pedon saattavan vimmastua, kun se pääsee veren makuun, raakalaisuuden voivan nousta näkyville sivistyneiden hahmossa; ja Jumala tietää, kuka sille enää silloin pystyy panemaan kuonokopan! Jokainen kammoo sotaa; mutta kun sota viimein puhkeaa, onkin se sitä julmempi.

Christophe kohautti hartioitaan ja virkahti, ettei aikakausi syyttä suotta ollut kerskuri Cyrano de Bergeracin ja rehentelevän kukon, Chanteclerin, valhettelevien sankarien, aikaa!

Olivier pudisti päätänsä. Hän tiesi, että Ranskassa on kerskunta teon alkua. Kuitenkaan ei hän uskonut enempää kuin Christophe liikkeen aivan heti alkavan: sitä oli liiaksi etukäteen toitotettu, ja hallitus piti varansa. Oli syytä olettaa, että syndikalistien strateegikot lykkäisivät taistelun sopivampaan tuokioon.

Huhtikuun loppupuolella sairastui Olivier influenssaan; se tuli hänelle joka talvi melkein samoina aikoina, ja sai vanhan keuhkokatarrin heräämään. Christophe siirtyi pariksi kolmeksi päivää ystävänsä luokse. Taudinkohtaus oli jotakuinkin lievä ja katosi nopeasti. Mutta sitä seurasi, kuten Olivier Jeanninissa aina, henkinen ja ruumiillinen väsymys, jota kesti joku aika kuumeen lakkaamisen jälkeen. Olivier loikoi vuoteessa nousematta siitä tuntikausiin, eikä hänellä ollut edes halua nousta, ei halua hievahtaakaan; siinä hän katseli Christophea, joka istui häneen selin, pöydän ääressä työnsä kimpussa, sillä hän oli painunut kiivaaseen työhön. Joskus, kun kirjoittaminen väsytti, nousi hän yhtäkkiä paikaltaan ja meni pianon ääreen; hän soitti, — ei sitä, mitä hän oli kirjoittanut, vaan mitä hyvänsä hänen sormistansa lähti. Silloin huomasi Olivier kummallisen ilmiön. Kun kirjoitettu oli sepitetty tyyliin, joka vivahteli Christophen entiseen, oli soitettu sen sijaan aivan kuin toisen miehen luomaa. Se oli täydellisesti eri maailmaa, hengitykseltään käheää ja epätasaista. Siinä oli ikäänkuin jonnekin eksyvää: sellaista rajua ja murtunutta kiivautta, joka ei missään suhteessa muistuttanut hänen musiikkinsa mahtavaa logiikkaa ja järjestystä. Tuntui kuin nämä välittömät improvisatsioonit, jotka pääsivät livahtamaan esille tietoisuuden silmien ohitse ja jotka puhkesivat ilmi paremminkin ruumiista kuin ajattelevista aivoista, puhkesivat kuten jonkin eläimen huutona, tuntui kuin ne olisivat tulkinneet jonkinlaista häiriytynyttä sieluntasapainoa, myrskyä, joka valmistautui kerran raivoamaan. Christophe itse ei sitä huomannut; mutta Olivier kuunteli, ja oli siitä levoton, epämääräisellä tavalla. Heikkoudentilassaan oli hän omituisen tarkkavaistoinen ja kaukonäköinen: hän huomasi seikkoja, joita kukaan muu ei olisi voinut eroittaa.

Christophe löi viimeisen akordin ja keskeytti hiki otsalla, hiukan kuin päästä pyörällä; hän katsahti ystäväänsä silmin, jotka olivat yhä vieläkin sameat, naurahti sitten ja meni takaisin pöytänsä ääreen. Olivier kysyi häneltä:

— Mitä tuo oli, Christophe?

— Ei kerrassaan mitään, vastasi Christophe. Porskutan vain vettä houkutellakseni kaloja luokse.

— Aiotko kirjoittaa tuon?

— Tuon? Minkä tuon?

— Tuon, mitä soitit.

— Ja mitä minä soitin? En muista sitä enää.

— Mutta mitä sinä silloin ajattelit?

— En tiedä, virkkoi Christophe painaen kädellään otsaansa.

Hän alkoi jälleen kirjoittaa. Hiljaisuus palasi ystävysten huoneeseen, Olivier katseli taas Christophea. Christophe tunsi pinnassaan sen katseen; ja hän kääntyi ystävänsä puoleen. Ystävän silmissä oli niin hellä ilme!

— Laiskuri! sanoi Christophe iloisesti. Olivier huokasi.

— Mikä sinulla on? kysyi Christophe.

— Oi, Christophe! Kun tietää, että sinussa, tuossa aivan lähellä minua, on niin paljon rikkauksia, joita annat muille ja joista minä en saa osaani!…

— Oletko hullu? Mikä sinun päähäsi nyt iski?

— Minkälainen on elämäsi oleva? Mitä vaaroja, mitä suruja saat vielä kestää?… Minä tahtoisin seurata sinua, tahtoisin olla kanssasi… Minä en saa nähdä mitään siitä. Jään tolkuttomana puolitiehen.

— Tolkuttomana? Sitäpä oletkin. Luuletko sinä, että minä jättäisin sinut puolitiehen, vaikka itse tahtoisitkin?

— Sinä unohdat minut, vastasi Olivier. Christophe nousi paikaltaan ja meni istumaan sängyn reunalle, ystävänsä viereen; hän otti veikkoa käsistä: ne olivat kosteat sairautta seuranneen heikkouden hiestä. Olivier Jeannin paidankaulus oli auki; näkyi laiha rinta, liiallisen läpikuultava iho, hauras ja pingoitettu kuin purje, jota tuuli pullistaa ja joka uhkaa revetä. Christophen vankat sormet sovittivat nyt kömpelösti napit kiinni. Olivier antoi hänen itseään auttaa.

— Rakas Christophe! sanoi hän hellästi. Minä olen elämässäni kuitenkin saanut suuren onnen.

— Ah, mitä nyt? vastasi Christophe; voithan sinä yhtä hyvin kuin minäkin.

— Kyllä, sanoi Olivier.

— No, miksi sinä sitten puhut tyhmyyksiä?

— Se on totta, sanoi Olivier häpeissään ja hymyillen. Tuo katarri se tekee sitä.

— Täytyy ravistaa se kimpustaan. Hei, nouse pois!

— Ei vielä. Sittemmin.

Olivier jäi siihen uneksimaan. Seuraavana päivänä hän nousi vuoteesta. Mutta ainoastaan jatkaakseen haaveitaan lieden ääressä. Huhtikuu oli suloinen ja utuinen. Lämpöisten usvain hopeaharsojen lävitse kuulsivat nuoret, aukeavat lehtisilmut, linnut lauloivat näkymättömissä, lauloivat uduissa piilevälle auringolle. Olivier selvitteli mielessään muinaisia muistojaan. Hän näki itsensä lapsena, junassa, joka vei häntä pois synnyinkaupungista, keskellä sankkaa sumua, itkevän äidin kanssa. Antoinette istui yksin, erillään vaunun toisessa nurkassa… Hienopiirteisiä kasvoja, herkkiä maisemia liikkui Olivier Jeanninin silmien editse. Kauniit runot syntyivät hänen sielussaan itsestään, ryhmittäen tavuja ja liikkuen laulavina rytmeinä. Hän istui lähellä pöytää; hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin nostaa kätensä saadakseen siihen kynän, jolla olisi piirtänyt muistiin nuo runolliset näkemyksensä. Mutta hänellä ei ollut siihen tahtoa; hän oli väsynyt; hän tiesi, että unelmien suloinen tuoksu haihtuisi heti, kun hän koettaisi niitä ottaa säilöön. Niin kävi hänelle aina: hänen parhaimpansa ei osannut tulkita itseään; hänen sielunsa oli kuin kauniisti kukkiva laakso; mutta melkein kukaan ei sinne päässyt; ja jos kukkiin koskettiin, surkastuivat ne kohta. Ainoastaan jotkut harvat olivat saattaneet elää, riutuvaa elämää: jotkin hauraat novellit, lyhyet runoelmat, joista henki lempeä ja raukea tuoksu. Se taiteellinen voimattomuus oli ollut kauan Olivier Jeanninin suurimpia suruja. Se, että hän tunsi itsessään niin paljon elämää, eikä voinut pelastaa sitä unohdukselta!… — Nyt oli hän siihen täydellisesti alistunut. Kukat eivät tarvitse kukkiakseen katselijoita. Ne ovat vain sitä kauniimmat, kedoilla, mistä yksikään käsi ei niitä poimi. Onnelliset nuo auringonpaisteessa uneksivat kukkanurmet! — Aurinkoa siellä ei ollut paljoa; mutta sitä paremmin Olivier Jeanninin unelmat siellä kukkivat. Kuinka monet surulliset, hellät, fantastiset sadut hän kertoi itselleen niinä päivinä! Ei tiennyt, mistä ne tulivat; ne väikkyivät kuin valkeat pilvet kesätaivaalla, ne sulautuivat ilmoihin, toisia leijui näkyviin. Taivas oli niitä täynnä. Joskus se selkeni kerrassaan; ja Olivier vaipui sen valossa aivan kuin horteeseen, kunnes jälleen unelmien purret liukuivat esille suurin, levitetyin purjein.

Illalla tuli pieni kyttyräselkä hänen luokseen. Olivier Jeanninin mieli oli niin täynnä tarinoita, että hän kertoi yhden niistä pojalle, hymyillen ja hajamielisesti. Kuinka monta kertaa olikaan hän puhunut sillä tavoin Emmanuelin kanssa, pojan hiiskumatta sanaakaan, unohtanut aivan hänen läsnäolonsa… Christophe astui huoneeseen keskellä kertomusta, kummastui, miten kaunis se oli, ja pyysi ystäväänsä alkamaan alusta. Olivier ei siihen suostunut:

— Minä olen samanlainen kuin sinäkin, vastasi hän; minä en sitä enää muista.

— Se ei ole totta, sanoi Christophe; sinä, sinä olet sellainen peijakkaan ranskalainen: tiedät aina kaikki, mitä sanot ja teet, et unohda koskaan mitään.

— Vai niin muka! virkahti Olivier.

— Alota siis alusta vaan.

— Se väsyttää minua. Mitä se toimittaa? Christophe oli pahoillaan.

— Se ei ole hyvä, sanoi hän. Mitä hyötyä on ajatuksistasi näin? Kaikki, mitä sinulla on, heität pois. Kaikki katoaa iäksi.

— Mikään ei katoa, vastasi Olivier.

Pikku kyttyräselkä, joka oli koko Olivier Jeanninin kertomuksen ajan pysynyt liikkumatta, — kasvot ikkunaa kohti, silmissä epämääräinen ilme, naama nyrpyssä, jörön näköisenä, sellaisena, ettei voinut aavistaa, mitä hän ajatteli, — liikahti nyt. Hän nousi paikaltaan ja sanoi:

— Huomenna tulee kaunis päivä.

— Lyönpä vetoa, sutkautti Christophe ystävälleen, ettei hän ole edes kuunnellutkaan.

— Huomenna: toukokuun ensimäinen päivä, jatkoi Emmanuel ja hänen jöröt kasvonsa kirkastuivat.

— Se on hänen satunsa, virkkoi Olivier. Kerrothan sen sitten minulle huomenna, Emmanuel?

— Mitä joutavia! sanoi Christophe.

Seuraavana päivänä Christophe tuli noutamaan Olivier Jeanninia kanssaan kaupungille. Olivier oli nyt parantunut; mutta hän tunsi olemuksessaan yhä tuota omituista väsymystä; hän ei olisi mielellään lähtenyt ulos, hänellä oli epämääräinen pelontunne, hän ei halunnut joutua ihmisten joukkoon. Hänen sydämensä ja henkensä olivat vahvat; mutta liha oli heikko. Hän arasteli yleensä hälisevää väentungosta, kaikkea, mikä oli töykeää ja raakaa; hän tiesi hyvin, että hän oli luotu avuttomaksi elämässä, kykenemättömäksi puolustamaan itseään, edes tahtomaankaan itseään puolustaa: sillä aivan yhtä paljon kuin oma kärsimys kauhistutti häntä kärsimysten tuottaminen muille. Ruumiiltaan sairaaloiset ihmiset kammovat enemmän kuin toiset ruumiillista tuskaa, siksi, että he tuntevat sen paremmin ja pystyvät huonommin sitä vastustamaan, siksi, että heidän ärtynyt mielikuvituksensa näyttää sen aina heille läheisempänä ja verisempänä kuin muille. Olivier häpesi ruumiinsa raukkamaisuutta, joka oli niin vastakkaista hänen stoialaiselle tahdolleen, ja koetti saada sitä itsestään häviämään. Mutta varsinkin tänä aamuna oli hänestä kaikki kosketus toisiin ihmisiin kiusallista; hän olisi tahtonut jäädä kotiin, sulkeutua kamariinsa koko päiväksi. Christophe haukuskeli häntä, piti pilkkanaan, tahtoi kaikin mokomin lähtemään hänet ulos, ravistaa hänet hereille tuosta untelosta tilasta: Olivier ei ollut kymmeneen päivään käynyt ulkosalla hengittämässä raitista ilmaa. Ystävä ei ollut nyt Christophea kuulevinaan. Christophe sanoi:

— No hyvä, minä lähden ilman sinua. Menen katsomaan toukokuun ensimäistä päivää. Jos ei minua kuulu takaisin tänä iltana, niin voit arvata, että olen putkassa.

Christophe lähti. Portaissa tuli Olivier hänen perästään. Hän ei tahtonut antaa Christophen mennä yksin.

Kaduilla vähän väkeä. Ainoastaan joitakuita työläisnaikkosia, kielokimppunen rinnassa. Työmiehiä pyhätamineissaan kävelemässä siellä täällä joutilaan näköisinä. Katujen kulmissa, _Metro_aseman, maanalaisen rautatien aukon, lähistöllä poliiseja ryhmissä, pysyttäytyen piilosalla. Luxembourgin rautasäleiset portit olivat suljetut. Ilma oli yhä edelleen utuinen ja lämmin. Niin pitkään aikaan ei oltu nähty aurinkoa!… Ystävykset kulkivat käsikoukkua. He eivät puhuneet paljoa, mutta tunsivat pitävänsä syvästi toisistaan. Joku sana vain viittasi menneihin, helliin muistoihin. Erään määrinviraston luona he pysähtyivät katsomaan ilmapuntaria; se näytti nousevan.

— Huomenna saan aurinkoa, sanoi Olivier.

He olivat tulleet lähelle Cécilen asuntoa. He aikoivat mennä sisään katsomaan lasta.

— No jääköön, mennään sinne tulomatkalla.

Joen toisella puolella näkivät he enemmän väkeä. Rauhallisia kävelijöitä, pyhäpukuja ja sunnuntaisen levollisia kasvoja; töllistelijöitä lapsineen; joutilaina kuljeskelevia työmiehiä. Parilla kolmella oli rintapielessä punainen metsäruusu; he näyttivät sangen sävyisiltä: vallankumouksellisia, jotka pakottivat itsensä pysymään rauhallisina; heitä nähdessään tunsi, että he olivat kovin lauhkeita ja optimistisia ja tyytyivät yleensä onnen pienimpiinkin antimiin: kun vain tänä lomapäivänä oli kaunista, tai ainoastaan kohtalaista, niin he olivat kiitollisia… eivät tienneet, kenelle… kaikelle, mitä oli ympärillä. He kävelivät kiirehtimättä, iloissaan, ihailivat puiden silmuja, ohikulkevien pikku tyttöjen kauniita mekkoja; he sanoivat toisilleen ylpeinä:

— Ei näe missään muualla kuin Parisissa noin sievästi puettuja lapsia.

Christophe pilkkaili tuota ennustettua kansanmellakkaa… Nuoko kiltit ihmiset!… Hän piti heistä, samalla kuin heitä hiukkasen halveksi.

Mikäli he kulkivat kauemmaksi, sakeni joukko. Ihmisvirtaan sukeltausi epäilyttävän näköisiä, kelmeitä olentoja, naamoiltaan renttumaisia, väijyviä, hyökkäyksen hetkiä odottavia. Pohjasakka oli liikkeellä. Joka askelella tuli virta paksummaksi. Nyt se jo vieri sekavana ja raskaana. Niinkuin joen pohjasta nousee sen rasvaiselle pinnalle ilmakuplia, niin kuului tuosta yleisestä kansan huminasta jo toisiaan kutsuvia ääniä, vihellyksiä, katujätkäin huutoja, ja niiden lisääntymisestä saattoi arvata, missä määrin pohjamuran kohoaminen yltyi. Kadun päässä, Aurélien ravintolan luona pauhasi kuin myllynsulku. Kansantulva murtui poliisien ja sotaväen patoa vastaan. Tuon esteen edessä muuttui se liikehtiväksi massaksi, joka huusi, vihelteli, lauloi, nauroi, ja vieri milloin minnekin päin… Rahvaan naurua, sen ainoa keino ilmaista tuhansia epäselviä ja syviä tunteita, jotka eivät keksi sanoja itseään tulkitakseen!…

Se lauma ei ollut vihamielistä. Se ei tiennyt, mitä se tahtoi. Ja odottaessaan itselleen selvyyttä siitä asiasta se huvittelihe, — omalla tavallaan, hermostuneella, rajulla, mitään pahaa vielä aikomatta, — huvittelihe sysäämällä muita ja nauttien siitä, että sitä itseään sysättiin, haukkumalla järjestyksenvalvojia ja toisiaan. Mutta vähitellen se kiihtyi. Takaa tulevat olivat harmissaan, etteivät nähneet mitään, ja sitä vaarallisempia, kun heillä itsellään ei ollut ihmiskilven suojassa mitään vaaraa. Etujoukossa seisovat tuskastuivat yhä enemmän sikäli mikäli heidän olonsa takaa tunkevien ja edestä väistymättömien välissä muuttui sietämättömämmäksi; ja virran painava voima kasvatti heidän voimansa satakertaiseksi. Ja kaikki, kuta tiukemmin heitä puristettiin toisiaan vastaan, sullottiin aivan kuin raavaslaumaa, tunsivat itsessään tuon lauman rintaa ja kupeita rusentavan hehkun; heistä oli kuin he kaikki olisivat olleet yhtä möhkälettä; ja jokainen oli kuitenkin kaikki, ja jokainen kuin monikätinen jättiläinen. Veri syöksähti silloin tällöin tuon tuhatpäisen pedon sydämeen; katseet muuttuivat vihaisiksi, ja huudot ennustivat murhaa. Muutamat, jotka pysyivät sievästi piilossa, kolmannessa tai neljännessä rivissä, alkoivat jo nakella kiviä. Ihmiset katselivat talojen ikkunoista: he olivat aivan sellaisia kuin olisivat olleet melskeessä mukana; he kiihoittivat joukkoa, ja odottivat kärsimättömästi ja hätääntyneesti vavahdellen, että sotaväki ampuisi.

Keskelle tuota sakeaa joukkoa avasi Christophe kyynärpäillään ja potkuilla tietä kuin kiila. Olivier seurasi hänen perästään. Elävä väenmöhkäle aukesi tuokioksi, päästi heidät sisäänsä, ja sulkeutui heti heidän jälkeensä. Christophe riemuitsi. Hän oli unohtanut täydellisesti, että hän vielä viisi minuuttia sitten oli pitänyt moista kansankuohua mahdottomana. Tuskin oli hän saanut jalkansa virtaan, niin se sieppasi hänet mukaansa; hän, joka oli outo tälle ranskalaiselle rahvaalle ja sen vaatimuksille, joutui heti sen valtaan; yhdentekevää, mitä se joukko tahtoi: se tahtoi; yhdentekevää, minne hän meni: hän meni, ja veti sisäänsä mielettömyyden ilmaa.

Olivier kulki hänen perästään virran työntämänä, mutta ilottomasti, selvin päin, kadottamatta tietoisuuttaan, tuhat kertaa vieraampana kuin Christophe tämän hänen oman kansansa mielialoille, tälle intohimoisuudelle, joka kuitenkin vei häntä mukanaan ikäänkuin haaksi hylkyä. Tauti oli paitsi heikontanut hänet löysentänyt myöskin hänen yhdyssiteitään elämään. Miten kaukana hän tunsikaan olevansa moisista ihmisistä!… Hän ei voinut humaltua, hänen järkensä oli täysin vapaa; pienimmätkin yksityiskohdat painuivat terävästi hänen mieleensä. Hän katseli ilokseen erään edessä kulkevan tytön kullanhohtavaa niskaa, hänen kalpeanväristä ja hienoa kaulaansa. Ja samalla inhotti häntä haju, joka tuosta kasaantuneiden ihmisruumiiden tungoksesta nousi.

— Christophe, pyysi hän.

Christophe ei kuunnellut.

— Christophe!

— No mitä?

— Mennään pois.

— Pelkäätkö? sanoi Christophe.

Ja hän jatkoi matkaansa. Olivier seurasi häntä surumielinen hymy huulillaan.

Muutaman askelen päässä, vaarallisimmalla paikalla, missä patoutunut kansanjoukko oli tiukka kuin muuri, huomasi Olivier erään sanomalehtikioskin katolla kyttyräselkäisen pikku ystävänsä. Emmanuel piti kaksin kourin kiinni huipusta ja kökötti epämukavassa asennossa, katsellen nauru suulla yli sotaväen muurin; ja sitten hän kääntyi jälleen kansan laumaan päin, voitonriemuisen näköisenä. Hän keksi Olivier Jeanninin, ja loi häneen ilosta säteilevän katseen; sitten hän alkoi jälleen tähystellä kadun alapäähän, torille, ja hänen silmänsä laajenivat toivosta, odotuksesta… Ihmekö se! — Nythän se oli tuleva… Hän ei ollut siellä yksin. Monet muut odottivat ihmettä samoin kuin hän. Ja kun Olivier katsoi Christopheen, näki hän, että myöskin Christophe odotti.

Olivier huusi Emmanuelia nimeltä ja käski häntä tulemaan alas. Emmanuel ei ollut kuulevinaan, eikä häneen enää katsonut. Hän oli huomannut Christophen ystävänsä Jeanninin seurassa. Hänestä tuntui hyvältä asettua mellakassa vaaraan; osaksi näyttääkseen Jeanninille rohkeuttaan, osaksi kostaakseen hänelle siitä, että hän oli tuon Christophen parissa.

Sillä välin näkivät ystävykset tungoksessa eräitä tuttaviaan, — siellä oli kultapartainen Coquard, — hän odotti varmasti yhteentörmäyksiä, ja tarkasteli tottunein silmin, milloin malja olisi kukkuroillaan, — vähän tuonnempana kaunis Bertha, vaihdellen karkeita haukkumasanoja vierustoveriensa kanssa ja saaden palkakseen töytäyksiä. Hänen oli onnistunut tunkeutua aivan eturintaan, ja siellä hän nyt sätti poliiseja kurkku käheänä. Coquard tuli Christophea lähemmäksi. Hänet nähdessään Christophe selvisi jälleen ja alkoi ilveillä kuin tavallisesti:

— Mitäpäs sanoin? Ei tänään tule kerrassaan mitään.

— Ei tiedä! vastasi Coquard. Älkäähän menkö liian lähelle. Siitä paisuu pian pahempaa.

— Mitä lorua! huudahti Christophe.

Juuri silloin lähtivät kyrassierit, jotka olivat kyllästyneet kiviä saamaan, puhdistamaan torin suuta; keskimäiset ratsuväen osastot laskettivat eteenpäin juoksujalkaa. Heti alkoi sekasorto. Raamatun sanan mukaisesti ensimäiset tulivat viimeisiksi. Mutta he eivät tyytyneet jäämään pitkäksi aikaa siihen asemaan. Peräytymisensä korvaukseksi alkoivat raivoisat pakenijat huutaa takaa-ajajilleen: "Murhaajat!" ennenkuin yksikään isku oli vielä heihin sattunut. Bertha tunkeusi läpi rivien kuin neula ja päästeli kimeitä kirkaisuja. Hän tuli toveriensa luokse; Coquardin leveän seljän suojassa hän vetäisi henkeään, painausi Christophen puoleen, puristi häntä käsivarresta, joko pelosta tai jostain muusta syystä, vilkaisi Olivier Jeanniniin, ja huitoi haukkuen nyrkkiään viholliselle. Coquard otti Christophea käsipuolesta ja sanoi hänelle:

— Mennään Aurélien luokse.

Sinne ei ollut muuta kuin joku askel. Bertha oli jo mennyt sinne Graillot'n ja eräiden muiden työmiesten kanssa. Christophe joutui myöskin ovelle, Olivierin seuraamana. Katu oli kupera. Ravintolan edustalta näki yli koko temmellyspaikan, portailta, joissa oli viisi kuusi askelmaa. Olivier hengitti helpoituksesta, kun pääsi pois tungoksesta. Mutta hänestä oli vastenmielistä joutua ravintolan ummehtuneeseen ja paksuun ilmaan ja kuulla tuon riivatun lauman rääkymistä. Hän sanoi Christophelle:

— Minä menen kotiin.

— Mene vaan, veli hyvä, vastasi Christophe; minä tulen pian perästä.

— Älä mene takaisin joukkoon, se on vaarallista, Christophe.

— Mitä arkailua! huudahti Christophe nauraen.

Ja hän astui sisälle ravintolaan.

Olivier ennätti jo kadunkulmaan. Vielä joku askel, ja hän pääsi poikkikadulle, joka olisi vienyt pois tungoksesta. Pikku suojatti pälkähti silloin hänen mieleensä. Hän kääntyi ja katseli, missä Emmanuel oli. Samassa huomasikin hän pojan putoavan tähystyspaikaltaan ja jäävän maahan, ihmisten jalkoihin; sotaväkeä pakenevat ryntäsivät hänen ylitseen; rakuunat hyökkäsivät paikalle. Olivier ei hidastellut: hän juoksi alas katukäytävältä ja riensi Emmanuelin avuksi. Muuan työläinen näki, mihin vaaraan hän meni, näki paljaat sapelit, Olivier Jeanninin, joka kurotti kättään nostaakseen lasta maasta, näki järjestyksenpalauttajain kaatavan rajusti heidät molemmat alleen. Hän huudahti, ja syöksyi vuorostaan hätään. Toiset toverit seurasivat häntä juoksujalkaa. Toisia tuli jälleen ravintolan ovelta. Ja heidän huutaessaan väkeä yhä lisää, jo ravintolaan menneitä. Vastapuolueet hyökkäsivät kuin koirat toistensa kimppuun. Ja portailla seisovat naiset ulvoivat. Tällä tavoin alkoi Olivier, tuo aristokraattinen pikkuporvari, taistelun, jota kukaan ei olisi halunnut vähemmän kuin hän.

Christophe syöksyi työläisten virrassa keskelle sekamelskaa ja heittäytyi siihen, tietämättä, mikä ja kuka siihen oli syynä. Hänellä ei ollut aavistusta, että Olivier olisi siihen sotkeutunut. Hän luuli ystävänsä olevan jo kaukana, täydessä turvassa. Mahdotonta nähdä, mitä mellakassa tapahtui. Kullakin oli täysi työ katsella vastustajaansa. Olivier oli kadonnut pyörteeseen kuin myrskyyn uppoava venhe. Miekanpisto, vaikkei hänelle tarkoitettu, oli sattunut häneen vasemmalle puolelle rintaa; hän suistui maahan; lauma tallasi hänet jalkoihinsa. Väenpyörre oli temmaissut Christophen aivan taistelukentän toiseen päähän. Hän ei ollut laisinkaan vihainen; hän antoi itseään sysätä ja sysi sydämensä ilosta, aivan kuin maalaismarkkinain tungoksessa.

Hän ei ajatellut asian vakavuutta sen enempää kuin että hän sanoi hartevalle poliisille, joka oli tarttunut häneen kiinni, ja käyden puolestaan hänen kanssaan käsirysyyn:

— Saanko pyytää neitiä valssiin?

Mutta kun toinen poliisi hyppäsi Christophen niskaan, silloin ravisteli hän itseään kuin metsäsika, ja kestitsi nyrkiniskuilla heitä molempia: hän ei aikonut antaa ottaa kiinni itseään. Toinen vastustajista, se, joka oli karannut hänen kimppuunsa takaa, suistui nenälleen kadulle. Toinen paljasti raivoissaan miekkansa. Christophe näki miekankärjen parin tuuman päässä rinnastaan; hän vältti nopeasti sysäyksen, tarttui miehen ranteeseen ja koetti kiskaista aseen hänen kädestään pois. Hän ei ymmärtänyt enää mitään; tähän saakka oli kaikki ollut hänestä kuin leikkiä. He taistelivat nyt hartiavoimin, vastatusten puuskuttaen. Christophella ei ollut aikaa aprikoida. Hän näki toisen silmissä murhanaikeen; ja murhan vimma heräsi hänessäkin. Hän näki, että hänet tapettaisiin kuin lammas. Rajulla tempauksella hän käänsi miekan toisin päin, poliisin rintaa vasten; hän työnsi sitä, tunsi, että hän tappoi; ja hän tappoi tosiaan. Ja yhtäkkiä muuttui kaikki hänen silmissään: hän oli kuin juovuksissa, hän ärjyi.

Sen äänen vaikutus oli kuvaamaton. Kansanjoukko oli päässyt verenhajuun. Yhtäkkiä siitä tuli hirvittävä peto. Kaikkialta ammuttiin. Talojen ikkunoihin ilmestyi punaisia lippuja. Ja parisilaisten vanha vallankumous-tottumus rakensi heti paikalle barrigaadin. Katukivet revittiin irti, kaasulyhtyjen patsaat väännettiin nurin, puut katkottiin, raitiovaunut kaadettiin kadulle. Sijoituttiin hautaan, jota oli kuukausia rakennettu Metro -radan tarpeeksi. Valurautaiset häkit puiden juurelta murrettiin kappaleiksi ja niitä käytettiin heittoaseina. Muut aseet ilmestyivät taskuista ja taloista. Tuntia ei mennyt, niin koko korttelissa pauhasi täysi kapina. Ja Christophe, jota ei olisi entisekseen tuntenut, heilui barrigaadilla ja lauloi kohti suuta vallankumouslauluaan, kymmenien äänien säestämänä.

Olivier oli kannettu Aurélien luokse. Hän oli tajuttomassa tilassa. Hänet oli asetettu takakamariin vuoteelle. Sängyn jalkopäässä seisoi pikku kyttyräselkä tyrmistyneenä. Bertha oli ensin joutunut suureen tuskaan: hän oli jotenkin luullut, että haavoittunut oli Graillot, ja hänen ensimäinen huudahduksensa oli, kun hän näki Olivier Jeanninin:

— Miten hyvä! Minä luulin häntä Leopoldiksi.

Nyt heräsi hänessä sääli, ja hän syleili haavoittunutta ja tuki hänen päätänsä pitäen sitä pieluksella. Levollisena kuin tavallisesti oli Aurélie avannut haavoittuneen vaatteet ja sitoi ensimäisen kääreen. Manasse Heimann sattui parhaiksi tulemaan siihen; hänen mukanaan oli hänen eriämätön ystävänsä Canet. He olivat lähteneet uteliaisuudesta mielenosoitusta katsomaan, niinkuin Christophe; olivat olleet mellakassa ja nähneet Olivier Jeanninin kaatuvan. Canet itki kuin lapsi; ja samalla hän ajatteli:

— Mitä hittoa minä tässä galeijassa hain?

Manasse tutki haavoittunutta; kohta näki hän, että Olivier oli tuhon oma. Hän piti Jeanninista; mutta hän oli mies, joka ei jäänyt vaikeroimaan sitä, mitä ei auttaa voinut; eikä hän enää sitten ajatellutkaan haavoittunutta, vaan sensijaan Christophea. Hän ihaili Christophea, vaikka pitikin samalla häntä omituisena patoloogisena ilmiönä. Hän tunsi Christophen oikeat mielipiteet vallankumouksesta; ja hän tahtoi pelastaa hänet vaarasta, johon hän tolkuttomasti antautui kannattamatta pohjaltaan koko asiaa. Eikä Christophea nyt uhannut pelkästään se vaara, että hän voi saada päänsä halkaistuksi: jos hänet vangittaisiin, niin kovin rangaistus kohtaisi varmasti juuri häntä. Häntä oli varoitettu pitkät ajat, poliisi piti häntä silmällä; hänen viakseen luettaisiin paitsi hänen omat myöskin toisten hulluttelut. Xavier Bernard, jonka Manasse kohtasi sattumalta kiertelemässä tungoksen ympärillä, sekä huvikseen että virkansa vaatimuksesta, oli viitannut ohimennen hänet luokseen ja sanonut hänelle:

— Ystävänne Krafft on hupsu. Uskotteko, että hän heiluu paraikaa barrikaadilla! Tällä kertaa ei häntä käsitellä pehmein kintain. Jumalan nimessä, toimittakaa hänet pakoon.

Helpompi sanoa kuin tehdä. Jos Christophe saisi tietää, että Olivier oli kuolemaisillaan, tulisi hän hulluksi vihasta, hän tappaisi muita ja antaisi itsensä tappaa! Manasse sanoi Bernardille:

— Jos hän ei lähde heti paikalla, on hän tuhon oma. Minä vien hänet väkisin.

— Millä tavoin?

— Canet on tuossa, hänen autonsa on tuolla kadun kulmassa.

— Mutta… anteeksi, tuota noin… sanoi Canet ymmällään.

— Sinä saatat hänet Larochen asemalle, jatkoi Manasse. Te joudutte parhaiksi Pontarlier'hen lähtevälle pikajunalle. Sinä työnnät hänet menemään Sveitsiin.

— Siihen hän ei suostu.

— Suostuu. Minä sanon hänelle, että Jeannin tulee hänen perästään, että hän on jo lähtenyt.

Välittämättä Canet'n huomautuksista meni Manasse hakemaan Christophea barrikaadilta. Hän ei ollut liioin urhoollinen: hän veti päänsä hartiain väliin joka kerta, kun laukaus kajahti. Ja hän luki katukiviä, joita myöten hän hiipi, — ennustellen kuolisiko hän vai ei — (sattuisiko parillinen vai pariton numero). Kuitenkaan hän ei hellittänyt, vaan meni perille. Kun hän sinne joutui, näki hän Christophen kaadetun raitiovaunun päällä: Christophe huvittelihe laukomalla ilmaan revolveria. Barrikaadin ympärille oli kerääntynyt Parisin roskaväki, katujen pahin kuona, niinkuin likaviemärin vesi paisuu ankaralla sateella. Se oli haudannut tulvaansa äskeisten, ensimäisten taistelijain joukon. Manasse huusi Christophelle, joka oli häneen selin. Christophe ei kuullut. Manasse kiipesi hänen luokseen, vetäisi häntä käsipuolesta. Christophe töytäsi hänet takaisin, oli pudottaa hänet maahan. Manasse ei hellittänyt, hän kömpi uudestaan Christophen luo ja huusi:

— Jeannin…

Metelissä ei loppusanoja kuulunut. Christophe vaikeni yhtäkkiä, revolveri putosi hänen kädestään, hän pyöriskeli alas telineiltään ja tuli Manassen luokse, joka alkoi viedä häntä pois.

— Nyt täytyy paeta, sanoi Manasse.

— Missä Olivier on?

— Täytyy paeta.

— Miksi, helvetissä? kysyi Christophe.

— Tuokion päästä barrikaadi vallataan. Tänä iltana teidät vangitaan.

— Mitä minä sitten olen tehnyt?

— Katsokaa käsiänne? Kas se!… Teidän asianne on selvä, teitä ei säästetä. Kaikki ovat teidät tunteneet. Ei ole hetkeäkään aikaa hukata.

— Missä Olivier?

— Kotona.

— Minä menen häntä tapaamaan.

— Mahdotonta. Poliisi odottaa teitä portilla. Se lähetti minut varoittamaan teitä. Paetkaa.

— Minne minun pitäisi sitten mennä?

— Sveitsiin. Canet saattaa teitä autollaan.

— Entä Olivier?

— Ei ole aikaa lörpötellä…

— Minä en lähde näkemättä häntä.

— Te näette hänet siellä, perillä. Hän tapaa teidät huomenna. Lähtee ensimäisellä junalla. Nopeasti. Minä selitän teille sitten.

Hän veti Chrisiophea mukanaan. Christophe oli päästä pyörällä metelistä ja hulluuden myrskystä, jonka valtaan hän oli joutunut; hän ei kyennyt ymmärtämään, mitä hän oli tehnyt ja mitä häneltä vaadittiin. Ja hän antoi viedä itseään. Manasse tarttui häneen toisella kädellään. Ja toisella tarttui hän Canet-ystäväänsä, joka ei tosiaan ollut ihastunut tähän osaan, mitä hän oli joutunut näyttelemään; sitten hän kuitenkin sijoitti Christophen automobiiliinsa. Kiltti Canet olisi ollut ylen pahoillaan, jos Christophe olisi vangittu; mutta hänestä olisi ollut hauskempaa, jos joku muu kuin hän olisi pelastanut Christophen. Manasse tunsi hänet hyvin, ja kun Canet'n pelkuruus antoi aihetta epäilyksiin, niin nousi hän yhtäkkiä, juuri kun automobiili oli lähtemässä ja hänen olisi ollut erottava lähtijöistä, myöskin autoon.

Olivier ei tullut tajuihinsa. Huoneessa ei ollut enää muita kuin Aurélie ja pikku kyttyräselkä. Surullinen kamari, ummehtunut ja valoton. Oli melkein pimeä… Olivier nousi hetkeksi tiedottomuutensa virrasta. Hän tunsi kädessään Emmanuelin suutelevat huulet ja hänen kyyneleensä. Hän hymyili heikosti, ja sai vaivoin nostetuksi kätensä poikasen päälaelle. Kuinka raskas hänen kätensä oli!… Sitten hän vaipui horroksen aaltoihin uudelleen…

Kuolevan pään viereen pielukselle oli Aurélie asettanut pienen kimpun kevätkukkia, muutamia kieloja. Pihalla tiputteli hatarasti suljettu vesihana pisaroita korvoon. Kuvia vapisi lyhyen tuokion ajatuksen syvyydessä, niinkuin sammuva valo… Talo maaseutukaupungissa, glysiiniköynnöksiä pitkin seiniä; puutarha, jossa pikku poikanen leikki: loikoi ruohikossa; suihkulähteen vesi putosi rapisten kiviseen altaaseensa. Pikku tyttönen nauroi…

TOINEN OSA

He lähtivät Parisista. Kiitivät yli suuren tasangon, jota sumu verhosi. Ilta oli samanlainen kuin se, jona Christophe kymmenen vuotta sitten oli saapunut Parisiin. Hän oli silloin pakolainen niinkuin nytkin, mutta siihen aikaan eli ihminen, joka häntä rakasti; ja Christophe riensi häntä kohti…

Ensin oli Christophe pitkät ajat äskeisestä taistelusta kiihtynyt; hän puhui paljon ja kovaäänisesti; hän kertoi tempovasti ja hyppäyksittäin, mitä oli nähnyt ja tehnyt; hän oli ylpeä urotöistään, tunnontuska ei häntä vaivannut, Manasse ja Canet puhelivat myöskin, estääkseen Christophea noita asioita tarkemmin ajattelemasta. Vähitellen hänen kuumeinen kiihkonsa raukesi, ja hän vaikeni; ainoastaan hänen toverinsa puhuivat. Christophe oli tämän iltapäivän seikkailuista hieman päästään pyörällä, mutta ei suinkaan mieleltään masentunut. Hän muisti ajan, jolloin hän oli tullut Ranskaan: pakolaisena jo silloin, pakolaisena aina. Se nauratti häntä. Selvästikin se oli hänen kohtalonsa. Parisista pois joutuminen ei häntä surettanut: maailma oli avara, ihmiset samanlaisia kaikkialla. Olipa hän missä tahansa, yhdentekevää, kun hän ainoastaan sai elää ystävänsä seurassa. Hän luuli tapaavansa Olivier Jeanninin seuraavana aamuna. Niin oli hänelle luvattu.

Ja sitten tuli Laroche. Manasse ja Canet eivät jättäneet häntä ennen kuin saivat hänet lähtevään junaan. Christophe hakkautti heillä päähänsä sen aseman nimen, jossa hänen oli lähdettävä junasta, ja samoin hotellin, ja postikonttorin, josta hänen oli noudettava uutisia. Väkisinkin olivat heidän kasvonsa synkät, kun he hänestä erosivat. Christophe puristi heitä iloisesti kädestä.

— No, huusi hän, pois tämä hautajaistunnelma. Näemmehän toisemme vielä, hitto soi! Tätä ei kannata surra. Me kirjoitamme teille huomenna.

Juna lähti. Ystävät katselivat sen loittonemista.

— Hupsu-raukka! huudahti Manasse.

He nousivat takaisin autoonsa. Olivat vaiti. Hetken päästä virkkoi Canet Manasselle:

— Taidettiin tässä tehdä rikos.

Manasse ei vastannut ensin mitään, sitten hän sanoi:

— Pyh, kuolleet kuolleita haudatkoot. Täytyy pelastaa elävät.

Yöllä, joka oli siinä vähitellen tullut, hälveni Christophen kiihtymys täydellisesti. Erilleen vaunuosastonsa nurkkaan vetäytyneenä hän mietiskeli, selvennein päin; ja hän tyrmistyi. Käsiään katsellessaan näki hän niissä verta, joka ei ollut hänen omaansa. Hän vavahti inhosta. Murhakohtaus ilmestyi elävänä hänen eteensä. Hän muisti, että hän oli tappanut toisen ihmisen; eikä hän tiennyt syytä, miksi hän sen oli tehnyt. Hän alkoi muistutella mieleensä taistelukohtausta; mutta nyt näki hän sen aivan toisinlaisin silmin kuin äsken. Hän ei ymmärtänyt, miten hän oli siihen sekaantunut. Hän alkoi palautella muistiinsa koko sen päivän tapahtumia, siitä saakka kuin hän oli lähtenyt kotoa Olivier Jeanninin kanssa; hän kulki ystävänsä vieressä halki Parisin, ja näki, kuinka joukonpyörre oli tempaissut hänet mukaansa. Siitä hetkestä hän lakkasi käsittämästä itseään; hänen ajatustensa nauha katkesi: miten hän oli voinut kirkua, huitoa, olla yksissä tuumin noiden ihmisten kanssa, joiden ihanteihin hän ei yhtynyt? Se ei voinut olla hän, ei voinut olla!… Hänessä oli tapahtunut täydellinen järjenpimennys!… Hän kummasteli ja häpesi sitä nyt. Eikö hän ollut oman tahtonsa herra? Mikä oli hänen herransa?… Pikajuna kiidätti häntä yön pimeyteen; ja se sisäinen yö, johon häntä nyt vietiin, oli yhtä synkkä, ja se tuntematon voima, joka häntä vei, yhtä hirvittävä… Hän koetti karkoittaa sekaannusta mielestään; mutta silloin johtui hän ajattelemaan yhä huolettavampia asioita. Kuta lähemmäksi matkansa määrää hän tuli, sitä enemmän hän ajatteli Olivier-ystäväänsä; ja hän alkoi olla levoton, tietämättä siihen syytä.

Perille saapuessaan katseli Christophe vaunun ikkunasta, näkyisikö asemalla tuota hänelle rakasta, tuttua olentoa… Ei ollut ketään. Hän meni alas vaunusta, ja katseli yhä ympärilleen. Parikin kertaa hän oli jo näkevinään… Ei, se ei ollutkaan "hän". Christophe meni siihen hotelliin, joka oli hänelle neuvottu. Olivier Jeanninia ei siellä ollut. Christophesta ei ollut syytä levottomuuteen: kuinka olisikaan Olivier ehtinyt ennen häntä sinne?… Mutta siitä alkaen rupesi odotuksen tuska ahdistamaan häntä.

Oli jo aamu. Christophe meni huoneeseensa, yläkertaan. Hän tuli sieltä alas takaisin. Söi aamiaista. Kuljeskeli kaduilla. Hän oli olevinaan aivan tyyni; katseli järveä, kauppojen näyteikkunoita; laski leikkiä ravintolan tytölle, selaili kuvalehtiä… Mikään ei ilahduttanut häntä. Päivä meni verkalleen, ikävänä ja raskaasti. Kello seitsemän aikaan illalla Christophe, joka ei tiennyt, mitä tehdä, ja oli sen vuoksi syönyt illallisensa tavallista aikaisemmin, ja huonolla ruokahalulla, nousi takaisin kamariinsa, pyytäen, että heti, kun eräs hänen odottamansa ystävä tulisi tänne, hänet neuvottaisiin hänen huoneeseensa. Christophe istahti pöydän ääreen, selin oveen. Hänellä ei ollut mitään, millä aikaansa kuluttaa, ei matkatavaroita, ei ainoaakaan kirjaa; ainoastaan sanomalehti, sen oli hän kaupungilla ostanut; hän koetti sitä lukea; hänen ajatuksensa kulkivat muualla: hän kuunteli, kuuluisiko askeleita hotellin käytävästä. Hänen aistinsa olivat ylen kiihdyksissä, sekä tämän jännittävän odotus-päivän että edellisen yön jälkeen, jona hän ei ollut nukkunut laisinkaan.

Yhtäkkiä luuli hän ovea avattavan. Omituinen, määrittelemätön tunne esti häntä heti kääntymästä. Hän tunsi käden laskeutuvan olkapäälleen. Silloin hän käännähti ja näki, että hänen vieressään seisoi Olivier, hymy huulilla. Christophe ei sitä kummastunut, hän sanoi:

— Ah, viimeinkin tulit!

Harhanäky haihtui.

Christophe nousi paikaltaan rajusti, sysäten pöytää ja kaataen tuolinsa. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn. Hän seisoi siinä hetken kalmankalpeana, hänen hampaansa kalisivat.

Siitä asti, — (vaikka hän kuinka hoki itselleen: "Enhän siitä tiedä vielä mitään") — tiesi hän kaikki; hän oli varma siitä, mitä oli tapahtunut.

Hän ei voinut olla huoneessaan. Hän meni kadulle, hän käveli toista tuntia. Kun hän tuli takaisin hotelliin, toi portieri hänelle kirjeen. Se oli se kirje. Christophe oli varma, että se oli se. Hänen kätensä vapisi, kun hän sen otti. Hän meni kamariinsa sitä lukemaan. Hän avasi kirjeen ja näki, että Olivier oli kuollut. Ja hän pyörtyi.

Kirje oli Manasselta. Siinä sanottiin, että salatessaan Christophelta eilen tämän onnettomuuden ja saadakseen hänet nopeasti matkaan, oli Manasse ainoastaan noudattanut Olivier Jeanninin nimenomaista toivomusta, sillä Olivier tahtoi, että hänen ystävänsä oli pelastettava, — ja ettei Christophen olisi hyödyttänyt mitään jäädä, hän olisi syössyt itsensäkin tuhoon; — nyt hänen täytyi pelastaa itsensä ystävänsä muiston nimessä, toistenkin ystävien ja oman maineensa tähden… j.n.e…. Aurélie oli lisännyt kirjeeseen pari kolme riviä omalla suurella ja horjuvalla käsialallaan; hän ilmoitti pitävänsä hyvää huolta pikku herra-raukasta…

Kun Christophe tuli tajuihinsa, valtasi hänet hirveä raivo. Hän tahtoi tappaa Manassen. Hän juoksi asemalle. Hotellin eteinen oli tyhjä, kadut autiot; harvat, myöhäiset kulkijat eivät pimeässä tulleet huomanneeksi tuota juoksijaa, joka läähätti ja jonka silmät olivat kuin hullun. Hän oli takertunut yhteen ainoaan ajatukseen, niinkuin dogikoira torahampaillaan: "Tappaa Manasse! Tappaa!…" Hän tahtoi matkustaa takaisin Parisiin. Yön pikajuna oli lähtenyt tunti sitten. Olisi täytynyt odottaa seuraavaan aamuun. Mahdotonta. Hän nousi ensimaiseen Parisiin päin lähtevään junaan. Se pysähtyi joka asemalla. Christophe oli yksinään vaunussa ja huudahteli:

— Se ei ole totta!… Se ei ole totta!

Toisella asemalla Ranskan puolella seisattui juna tykkänään; se ei kulkenut pitemmälle. Christophe vapisi vimmasta, meni ulos, kysyi toista junaa, kiihtyi, ja kaikkialla sai hän osakseen yöunisten virkailijain välinpitämättömyyden. Mitä hän tekisikin, hän joutuisi liian myöhään. Liian myöhään hänen ystävälleen! Hän ei saisi tavata edes Manassea. Hänet vangittaisiin sitä ennen. Mitä nyt tehdä? Mitä yrittää? Jatkaako matkaa näin? Vai palata takaisin? Mitä se toimitti? Mitä toimitti mikään?… Hän aikoi ilmiantaa itsensä santarmille, joka kulki hänen ohitseen. Mutta hämärä elämänvietti pidätti häntä siitä, neuvoi häntä palaamaan takaisin Sveitsiin. Junia ei lähtenyt enää millekään suunnalle ennenkuin parin kolmen tunnin päästä. Christophe istahti odotussaliin, ei jaksanut pysyä siellä, lähti asemalta, alkoi kulkea pimeyteen, sitä tietä, mikä ensinnä eteen sattui. Hän oli keskellä autiota maaseutua, — vainioita, joiden reunamilla näkyi siellä täällä pieniä kuusikoita, suuren metsän etuvartioita. Christophe samosi metsää. Muutaman askeleen päästyään hän heittäysi maahan ja huusi:

— Olivier!

Makasi poikki tien ja nyyhkytti.

Meni pitkän aikaa, kuului kaukaa junan vihellys, joka nosti hänet jalkeille. Hän aikoi mennä takaisin asemalle. Hän ei löytänyt tietä sinne. Hän käveli kaiken yötä. Samantekevää, olipa missä tahansa! Kävellä vain, ettei tarvitsisi ajatella; kävellä, kunnes ajatus raukeaisi; kunnes hän kaatuisi kuoliaana maahan. Ah, jos saisi olla kuollut!…

Aamun sarastaessa tuli hän ranskalaiseen kylään, hyvin kauas Sveitsin rajalta. Koko yön hän oli kulkenut sieltäpäin pois. Hän meni majataloon, söi ahnaasti muutaman palan, ja lähti jälleen kululle. Päivemmällä hän heittäysi keskelle niittyä, nukahti ja makasi siinä iltaan saakka. Kun hän heräsi, alkoi jo uusi yö. Hänen raivoisa kiihkonsa oli rauennut. Hän tunsi vain kipeää, ääretöntä tuskaa. Hän kulki vaivaloisesti erääseen maalaistaloon, pyysi palan leipää ja olkikuvon, jolla nukahtaisi. Isäntä tarkasteli häntä, leikkasi hänelle kannikan, vei hänet navetan kyljessä olevaan vajaan ja sulki hänet sinne. Christophe loikoi pahnoilla, lähellä lehmiä ja niiden ummehtuneessa hajussa, nieleskellen leipäänsä. Hänen kasvojaan pitkin virtasivat kyyneleet. Hänen nälkänsä ja tuskansa ei rauhoittunut. Sinä yönä vapautti uni hänet pariksi tunniksi vaivoista. Hän heräsi seuraavana aamuna kuullessaan avattavan ovea. Hän ei liikahtanutkaan paikaltaan. Hän ei tahtonut enää elää. Isäntä pysähtyi hänen eteensä ja katseli häntä pitkään, kädessä paperi, johon hän tuon tuostakin vilkaisi. Viimein hän tuli lähemmäksi ja työnsi Christophen nenän eteen sanomalehden. Christophen kuva ensimäisellä sivulla.

— Minä se olen, sanoi Christophe. Antakaa minut ilmi.

— Nouskaahan, sanoi isäntä.

Christophe nousi. Mies viittasi häntä seuraamaan itseään. He menivät riihen taitse, ja polkua pitkin, joka vei hedelmätarhan halki. Kun he tulivat tien risteykseen, osoitti isäntä Christophelle erästä tietä, ja sanoi hänelle:

— Raja on tuolla.

Christophe alkoi jälleen kävellä, liikkua kuin kone. Hän ei tiennyt, minkä tähden hän kulki. Hän oli niin väsynyt, niin runneltu ruumiiltaan ja sielultaan, että hänen teki mieli pysähtyä joka askelella. Mutta hän tunsi, että jos hän pysähtyisi, ei hän voisi enää jatkaa matkaa, ei liikahtaa paikalta, vaan vaipuisi maahan. Hän käveli vielä koko sen päivän. Hänellä ei ollut kolikkoa edes leipää ostaakseen. Sitäpaitsi hän vältti kyliä. Omituisen tunteen vaikutuksesta, jota hänen järkensä ei voinut käsittää, pelkäsi hän, vaikka hän tahtoi kuolla, että hänet vangittaisiin; hänen ruumiinsa oli kuin ahdistettu ja pakeneva metsänotus. Ruumiillinen tuska, uupumus, nälkä, kauhu, joka nousi hänen nääntyneen olemuksensa syvyyksistä, tukehduttivat hetkeksi sielullisen hädän. Hän halusi ainoastaan jotakin turvapaikkaa, mihin saisi tuskineen painautua miettimään tuskaansa.

Hän pääsi yli rajan. Kaukana näki hän kaupungin: ensimäiseksi hoikkia kirkontorneja ja tehtaiden savutorvia, joista kohoili ja vieri yksitoikkoisesti pitkiä, mustia savupilviä, kaikki samaan ilmansuuntaan, sateessa ja harmaan taivaan alla. Hän oli suistua tielle nääntymyksestä. Silloin hän muisti, että hänellä oli siinä kaupungissa eräs tuttava, omaa kansaa, muuan saksalainen tohtori Erich Braun, joka oli kerran viime vuonna, kun Christophe oli konserteillaan saavuttanut suurta mainetta, kirjoittanut hänelle ja pyytänyt häntä käymään Sveitsissä luonaan. Niin keskolainen henki kuin Braun olikin, ja niin vähän kuin hänellä oli ollutkin tekemistä Christophen elämässä, käski ikäänkuin haavoitetun eläimen vaisto Christophea ponnistamaan nyt viimeisetkin voimansa ja menemään tuon tuttavan turviin; sillä olihan Braun edes joku, joka ei ollut aivan vieras hänelle.

Keskellä kierteleviä katuja ja sadetta tuli hän harmaan ja punaisen kirjavaan kaupunkiin. Hän käveli siellä sinne tänne, näkemättä mitään, etsiskellen tietään, erehtyen, joutuen aina entiselle paikalle, harhaillen miten sattui. Hänen voimansa olivat loppumaisillaan. Ponnistaen viimeisenkin tahtonsa kiipesi hän vielä monia katumäkiä, joihin tehdyt portaat veivät lopulta pienelle kukkulalle, synkän kirkon ympärille ryhmittyneiden talojen väliin. Kuusikymmentä askelmaa punaista kiveä, aina viisi, kuusi jaksossaan. Jaksojen lomissa pieniä, tasaisia pengermiä, joille talojen ovet toivat. Jokaisella pengermällä Christophe hengähti, kaatumaisillaan väsymyksestä. Ylhäällä tornin ympärillä kiertelivät naakat.

Viimein näki hän eräässä ovessa etsimänsä nimen. Hän kolkutti. — Pikku kuja oli jo pimeä. Hän sulki silmänsä väsymyksestä. Yö oli hänen sielussaan… Aika pitkä kuin iankaikkisuus…

Ahdas ovi aukesi raolleen. Kynnykselle ilmestyi nainen. Hänen kasvonsa olivat varjossa; mutta hänen hahmonsa kuvastui tummana valoisaa taustaa vastaan, pientä puutarhaa, joka näkyi pitkän eteiskäytävän päässä, auringon laskussa. Hän oli kookas, ja seisoi nyt suorana, puhumatta, odottaen, että hänelle puhuttaisiin. Christophe ei nähnyt hänen silmiään; hän tunsi niiden katseen. Hän kysyi tohtori Erich Braunia ja mainitsi oman nimensä. Sanat tulivat vaivoin hänen kurkustaan. Hän oli nääntyä väsymykseen, janoon ja nälkään. Sanaakaan virkkamatta nainen meni sisään; ja Christophe seurasi häntä huoneeseen, jonka ikkunaluukut oli suljettu. Pimeässä hän töytäsi naiseen; hänen polvensa ja vatsansa hipaisivat naisen hiljaista ruumista. Nainen meni ulos, sulki oven ja jätti Christophen itsekseen, tuomatta huoneeseen valoa. Christophe seisoi hievahtamatta paikallaan, peljäten rikkovansa pimeässä jotain; seisoi seinää vasten, nojaten otsaansa sen sileään pintaan; hänen korvissaan humisi; maailma pyöri mustana hänen silmissään.

Yläkerrassa kolahti tuoli, sieltä kuului hämmästyneitä huudahduksia, ovi lyötiin siellä kiireesti kiinni. Raskaat askeleet kaikuivat portaista.

— Missä hän on? kysyi tuttu ääni.

Alahuoneen ovi aukesi.

— Kuinka hänet on jätetty tänne pimeään! Anna! Peijakas vie! Valoa!

Christophe oli niin heikko, hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, että moinen meluava, mutta sydämellinen ääni tuntui hänestä tässä kurjuudessa hyvältä. Hän tarttui hänelle ojennettuihin käsiin. Valoa oli tuotu. Tuttavukset katselivat toisiaan. Braun oli pienikokoinen; hänen kasvonsa olivat punertavat, partansa musta, karkea ja rumasti levinnyt; lempeät silmät nauroivat silmälasien takaa; otsa oli leveä, muhkurainen, ryppyinen, rasittunut, sävyltään epämääräinen; tukka painettu huolellisesti pitkin päätä, ja keskellä juoksi siinä jakaus niskaan asti. Hän oli sangen ruma; mutta Christophesta tuntui nyt kovin hyvältä katsella häntä ja puristaa hänen käsiään. Braun ei salannut hämmästystään.

— Hyvä Jumala, miten mies on muuttunut! Minkälaisessa tilassa.

— Minä tulen Parisista, sanoi Christophe. Minä pakenin sieltä.

— Tiedän sen, tiedän, luimme sanomalehdistä, siinä väitettiin, että teidät olisi vangittu. Jumalan kiitos! Me ajattelimme paljon teitä, Anna ja minä.

Hän keskeytti ja osoitti Christophelle sitä hiljaista naista, joka hänet oli ottanut taloon vastaan:

— Vaimoni.

Anna oli jäänyt lamppu kädessä huoneen ovelle. Vaiteliaat, vankkaleukaiset kasvot. Valo osui hänen ruskeaan, punavivahteiseen tukkaansa ja himmeäihoisiin poskiinsa. Hän ojensi kätensä Christophelle, jäykällä liikkeellä, kyynärpää ruumiissa kiinni; Christophe kätteli Annaa katsomatta häneen. Christophea pyörrytti.

— Minä tulin… koetti hän selittää. Ajattelin, että ehkäpä te… jos en häiritsisi teitä liikaa… ottaisitte vastaan, päiväksi…

Braun ei antanut hänen puhua loppuun:

— Päiväksi!… Kymmeneksi, viideksikymmeneksi päiväksi, niin pitkäksi aikaa kuin tahdotte. Niin kauan kuin tällä seudulla olette, asutte meidän talossamme; ja toivon, että olette täällä kauan. Se on meille suuri kunnia ja onni.

Nämä hellät sanat järkyttivät Christophea. Hän heittäysi Braunin avattuun syliin.

— Hyvä Christophe, rakas Christophe, sanoi Braun… Te itkette… No, no, mikä nyt niin on?… Anna! Anna!… Joutuin, hän pyörtyy…

Christophe oli hervonnut tuttavansa syliin. Pyörtymys, jota hän oli tuntenut jo pitkän aikaa, oli tullut.

Kun hän avasi silmänsä, oli hän leveässä vuoteessa. Avonaisesta ikkunasta tuntui tuoreen mullan haju. Braun seisoi kumarassa, häneen katsellen.

— Anteeksi, sammalteli Christophe, koettaen nousta pystyyn.

— Mutta hänellä mahtaa olla julma nälkä, huudahti Braun.

Nainen meni ulos ja palasi kuppi kädessä ja antoi Christophelle juoda. Braun tuki vieraansa päätä. Christophe virkistyi vähän; mutta väsymys oli ankarampi kuin nälkä; tuskin hän oli laskenut päänsä jälleen pielukselle, niin hän nukkui. Braun vaimoineen valvoi pitkän aikaa hoidellen häntä; kun he sitten näkivät, ettei hän kaivannut muuta kuin lepoa, jättivät he hänet yksinään.

Se oli tuollaista unta, joka tuntuu kestävän iankaikkisesti, musertavaa, painostavaa unta. Unta, johon uppoaa ikäänkuin lyijy veden syvyyteen. Ihminen on avuttomana kauan kasvaneen väsymyksensä ja hirvittävien harhanäkyjen vallassa; väistymättä ne näyt vaanivat hänen tietoisuutensa ovella. Hän tahtoi herätä. Hänen koko olemuksensa oli kuin runneltu, kuin tulessa. Hän tunsi ikäänkuin eksyneensä sielunsa tuntemattoman yön pimeyteen; hän kuuli kellojen soittavan puolitunteja toisensa jälkeen; hän ei voinut hengittää, ei ajatella, ei liikahtaa; hän oli kuin köysiin kiedottu, suu tukittu. Niinkuin ihminen, jota tahdotaan hukuttaa: hän koetti taistella vastaan, ja upposi jälleen syvyyteen. — Aamu sarasti viimein, sateisen päivän myöhäinen ja harmaa aamu. Sietämätön hehku, joka oli häntä polttanut, sammui; mutta yhä rusensi hänen ruumistaan ikäänkuin vuori olisi hänet haudannut alleen. Hän heräsi. Julmaa heräämistä.

— Miksi enää avata silmiään? Miksi herätät? Jäädä tähän, niinkuin ystävä-raukkani, joka mullassa lepää…

Christophe makasi seljällään, ei liikahtanut, vaikka asento vuoteessa oli tukala; hänen kätensä ja jalkansa olivat raskaat kuin kivi. Hän oli kuin haudassa. Valo kelmeää. Sadepisaroita rapsahteli ikkunaruutuihin. Lintu visersi puutarhassa silloin tällöin vaikeroivalla äänellä. Oi elämän surkeutta! Tuskallista kaiken hyödyttömyyttä!

* * * * *

Aika vieri. Braun tuli sisään, Christophe ei kääntänyt päätänsä. Kun Braun näki hänen silmiensä olevan auki, puhutteli hän häntä iloisesti; ja kun Christophe yhä tuijotti synkein silmin kattoon, koetti Braun karkoittaa hänestä synkkämielisyyttä; hän istahti vuoteen reunalle ja jutteli kaikenlaista. Sellainen hälinä oli Christophelle sietämätöntä. Hän pakotti itsensä melkein yli-inhimilliseen voimanponnistukseen ja sanoi:

— Pyytäisin… antakaa minun olla.

Kunnon mies muutti kohta puhetapaa.

— Te tahdotte olla yksin? Vai mitä? Varmaankin. Koettakaa olla rauhallinen. Levätkää, älkää puhuko, teille tuodaan ruokaa tänne, kukaan ei saa puhua teille mitään.

Mutta hänen itsensä oli mahdoton olla lyhytsanainen. Loppumattomia selityksiä ladeltuaan hän lähti huoneesta, suurten kenkiensä kärjillä hipsutellen, permannonlautoja ratisuttaen. Christophe jäi jälleen yksin, kuolon-raskaaseen kärsimykseen. Hänen ajatuksensa liukenivat tuskien usvaan. Hän väsyi miettiessään ja koettaessaan ymmärtää… Miksi hän oli hänet tuntenut? Miksi häntä rakastanut? Mitä hyötyä siitä, että Antoinette oli uhrannut itsensä? Mitä järkeä oli ihmisten elämässä, monien, monien sukupolvien, — sellaisissa kärsimyksissä ja toiveissa, — joiden määränä oli tämä? Elämä, joka niiden kärsimysten keralla vaipui tyhjyyteen?… Elämä järjettömyyttä! Järjettömyyttä kuolema! Ihminen pyyhitään pois, petkutettuna; sukupolvet katoavat jättämättä mitään jälkeä. Eikä tiedetä, mikä ne vie, mikä vihattava ja eriskummainen voima. Christophe nauroi pahaa naurua: vihan ja epätoivon naurua. Hän oli kuolla, kun tunsi voimattomuutensa sellaista tuskaa vastaan… ja tuntiessaan sen voimattomuuden ruhjovaa tuskaa. Hänen sydämensä oli kuin pieninä muruina…

Ei ääntä talossa; ainoastaan tohtorin askelet hänen lähtiessään sairaskäynneilleen. Christophella ei ollut vähintäkään tietoa, mikä hetki oli, kun Anna ilmestyi huoneeseen. Hän toi tarjottimella päivällistä. Christophe katsoi häneen liikahtamatta, avaamatta edes huuliaan kiittääkseen; mutta hänen kalseihin silmiinsä, jotka eivät näyttäneet näkevän mitään, piirtyivät kuitenkin nuoren naisen muodot valokuvan tarkkuudella. Kauan sen jälkeen, sitten, kun Christophe tunsi hänet jo paremmin, näki hän Annan sellaisena; uudemmat kuvat hänestä eivät haihduttaneet tätä ensimäistä muistoa. Annalla oli paksu tukka pantu raskaalle nyttyrälle; otsa ulkoneva, posket leveät, nenä lyhyt ja suora; silmät itsepäisesti alas luodut: niissä oli, kun ne kohtasivat toisen katseen, ilme, joka ei ollut aivan vilpitön eikä lainkaan hellä; huulet olivat paksunlaiset, puristetut toisiaan vasten; kasvojen ilme jäykkä, melkein kova. Hän oli kookas, ja näytti lujatekoiselta ja kaunismuotoiselta, mutta puku oli sopimattoman ahdas ja liikkeet kankeat. Hän tuli hiljaa ja sanaakaan virkkamatta, asetti tarjottimen pöydälle sängyn viereen, ja poistui käsivarret vartalossa kiinni, kumartunein otsin. Christophe ei tällä hetkellä ajatellutkaan kummastella moista omituista ja hiukan naurettavaa ilmestystä; hän ei koskenut ruokaan, vaan jatkoi äänetöntä kärsimistään.

Päivä meni. Ilta tuli jälleen, ja Anna toi taas ruokia. Hän näki, ettei aamupuolella tuotuihin oltu koskettu; hän vei ne pois huomauttamatta mitään. Hänellä ei ollut antaa yhtään ainoaa hellää sanaa, jollaisia kaikki naiset vaistomaisesti keksivät sairaille. Näytti siltä kuin Christophea tai hän itsekään ei hänelle olisi ollut olemassakaan. Christophe tunsi häntä kohtaan jonkinlaista sanatonta vihamielisyyttä, seuratessaan kärsimättömästi hänen kömpelöitä ja jäykän juhlallisia liikkeitään. Kuitenkin oli Christophe hänelle kiitollinen siitä, ettei hän koettanutkaan, puhua. — Sitä kiitollisempi, kun hän kohta Annan lähdettyä sai sietää tohtorin hyökkäyksen: tohtori oli huomannut, ettei Christophe ollut maistanut edellistä ateriaansa, ja nyt hän oli suutuksissaan vaimolleen, ettei Anna ollut pakottanut Christophea syömään; ja sitten tahtoi hän itse pakottaa Christophea siihen. Saadakseen rauhaa täytyi Christophen juoda pari suullista maitoa. Sen jälkeen hän käänsi Braunille selkänsä.

Seuraava yö oli rauhallisempi. Raskas uni kietoi Christophen tyhjyyteensä. Vihattu elämä haihtui jäljettömiin. — Mutta herääminen oli entistä myrkyllisempää. Hän muisti nyt tarkoin kaikki tuon onnettoman päivän yksityiskohdat, Olivier Jeanninin haluttomuuden lähteä silloin kotoaan, hänen yrityksensä mennä taistelupaikalta pois; ja Christophe hoki epätoivoissaan itsekseen:

"Minä hänet tapoin"…

Mahdotonta olla yksin, sisään sulkeutuneena, tuon julmasilmäisen sfinksin kynsien alla, arvoituksen, joka puuskutti hänelle vasten kasvoja kalmanhenkeään, pyörryttäviä kysymyksiään. Christophe nousi kuumevuoteesta. Hän laahautui ulos kamarista, laskeusi alas portaita; hänellä oli vaistomainen ja pelokas halu painautua toisiin ihmisiin kiinni. Mutta heti, kun hän kuuli toisten äänen, hän sitä pakeni.

Braun oli ruokasalissa. Hän otti Christophen vastaan tavallisin ystävyydenosoituksin. Hän alkoi kohta kysellä kuulumia Parisista. Christophe tarttui hänen käsivarteensa:

— Ei ei, sanoi hän; älkää kysykö minulta mitään. Myöhemmin sitten… Ei saa olla minulle tästä vihainen. Minä en voi. Olen kuolemanväsynyt, niin väsynyt…

— Tiedän, tiedän, vastasi Braun ystävällisesti. Hermot ovat saaneet tärähdyksen. Se johtuu edellisten päivien mielenliikutuksesta. Älkää puhuko, älkää pakottako itseänne mihinkään. Te olette täällä täysin vapaa, olette kotonanne. Teidän annetaan olla rauhassa.

Hän piti sanansa. Ja halutessaan olla vaivaamatta vierastaan meni hän toiseen kohtuuttomuuteen: hän ei Christophen läsnäollessa enää uskaltanut puhua vaimolleen mitään; talossa kuiskittiin, käveltiin varpaisillaan; kaikki siellä mykistyi hiirenhiljaiseksi. Christophea hermostutti moinen supatteleva kohteliaisuus niin, että hänen täytyi pyytää Braunia olemaan ja elämään kotonaan entiseen tapaansa.

Seuraavina päivinä ei siis Christophesta huolehdittu. Hän istui tuntikausia jossakin nurkassa, tai kierteli talossa kuin unissakulkija. Mitä hän ajatteli? Sitä ei hän olisi voinut sanoa. Tuskinpa hänellä oli vielä voimia tuntea tuskiakaan. Hän oli aivan lamautunut. Hänen oman sydämensä kuivuus kauhisti häntä. Hänellä oli yksi ainoa kaipuu: että hän olisi ollut "hänen" kanssaan haudassa, ja kaikki olisi loppunut. — Kerran näki hän puutarhaoven auki ja meni ulos. Mutta valoon joutuminen oli hänelle niin tuskallista, että hän tuli kiireesti takaisin sisään ja painautui huoneeseensa, suljettujen ikkunaluukkujen taakse. Kauniit ilmat olivat hänelle kidutusta. Hän vihasi aurinkoa. Luonnon raaka kirkkaus yhä vain lamasi hänen mieltään. Ruokapöydässä hän söi, mitä Braun hänelle antoi eteen; ja tuijotti eteensä pöytään, ei puhunut sanaakaan. Braun osoitti hänelle eräänä päivänä salissa pianoa; Christophe kääntyi siitä pois kauhun vallassa. Kaikki äänet olivat hänelle inhottavia. Hiljaisuutta vain, hiljaisuutta ja pimeyttä!… Hänessä ei ollut enää muuta kuin ääretön tyhjä kuilu ja tyhjyyden kaipuu. Kuollut oli hänen elämänhalunsa, tuo mahtava ilon lintu, joka muinoin lennähti hänen sielustaan laulaen ilmoja kohti. Hän istui sisällä huoneessaan; päivien kulusta ei hänellä ollut muuta tietoa kuin seinäkellon onnahteleva naputus, joka kuului viereisestä kamarista: se tuntui siltä kuin se olisi hakannut hänen aivoissaan. Ja kuitenkin oli ilon villi lintu vielä hänessä, se töytäili silloin tällöin häkkinsä rautaisia säleitä vasten; sielun pohjassa raivosi hirveä tuskien myrsky, — sieltä kaikui "autioon erämaahan yksinään jääneen olennon lohduton huuto…"

Elämän suurin kurjuus on se, ettei meillä ole täällä melkein koskaan toveria. Toverinnimisiä saattaa olla, ja sattumalta tavattuja ystäviä. Ollaan kovin auliita antamaan nimeä "ystävä". Todellisuudessa meillä ei ole elämässä muuta kuin yksi ystävä. Ja harvoja ovat nekin, joilla on edes sitäkään. Mutta kenellä se on, hänen onnensa on niin suuri, ettei hän voi elää enää sitten, kun ystävä on kadonnut. Ystävä täytti hänen elämänsä, hänen sitä huomaamattaan. Ystävä poistuu: elämä on tyhjä. Silloin ei ole kadottanut ainoastaan rakasta ihmistä, vaan kaiken syyn rakastaa, kaiken syyn, miksi ennen on rakastanut. Miksi onkaan ennen elänyt? Minkä vuoksi nyt elää?

Tämän kuolemantapauksen isku oli Christophelle sitäkin kauheampi, kun se sattui häneen hetkellä, jolloin hänen olemuksensa oli jo salaisesti perin pohjin järkyttynyt. Elämässä on kausia, joina ihmisen organismissa tapahtuu näkymätön ja hiljainen muutos; silloin ovat ruumis ja sielu alttiimpia kuin ennen ulkonaisille tapaturmille; tuntee sielussaan heikkouden; epämääräinen alakuloisuus kaivaa olemuksemme perustuksia; se on kyllästynyt entisiin, irtautunut kaikesta, mitä ihminen vielä tekee, jaksamatta kuitenkaan nähdä, mitä muuta hän voisi tehdä. Sillä iällä, jolloin näitä kriisejä sattuu, sitovat enimpiä miehiä kotivelvollisuudet; ne ovat heidän turvansa, vaikka ne riistävätkin heiltä tarpeellisen sielullisen vapauden arvostellakseen itseään, löytääkseen uuden olemuksensa, luodakseen itselleen uuden elämän. Kuinka he silloin saavatkaan kärsiä salaista surua, katkeraa kyllästymistä!… Käy! Käy vain! Täytyy ponnistaa eteenpäin. Velvollisuus, huolenpito perheestä, jonka kohtalosta on vastuunalainen, pitää silloin miestä pystyssä kuin hevosta, joka torkkuu seisoallaan ja vetää kuormaansa, uuvuksiin ajettuna, ahtaissa valjaissaan. — Mutta täydellisesti vapaalla miehellä ei ole mitään tukea näillä tyhjyydenhetkillä, ei mitään, mikä pakottaisi häntä käymään. Hän käy ainoastaan entisestä tottumuksesta; hän ei tiedä, minne menee. Hänen voimansa ovat häiriytyneet, hänen tietoisuutensa samentunut. Voi onnetonta, jos tällaisella unentuokiolla ukkosenjyrähdys keskeyttää unissakulkijan käynnin! Hän voi silloin syöksyä alas syvyyteen.

Viimein löysivät Parisista lähetetyt kirjeet hänen olinpaikkansa; ne tempasivat hänet hetkeksi epätoivoisesta apatiasta hereille. Cécile ja m:me Arnaud kirjoittivat hänelle. Koettivat häntä lohduttaa. Heikkoa lohdutusta. Ihmiset, jotka puhuvat tuskasta, eivät ole tuskaa kärsiviä. Ennen kaikkea ne kirjeet toivat hänelle kaikuna erään vaienneen äänen… Christophella ei ollut rohkeutta vastata; ja silloin kirjeetkin vaikenivat. Nykyisessä masennustilassaan hän koetti hävittää kaikki muistonsa. Kadota… Omassa tuskassaan tekee ihminen muille väärin. Niitä, joita hän oli ennen rakastanut, ei hänelle ollut enää olemassa. Hänellä oli vain yksi ihminen: se, jota ei enää ollut olemassa. Viikkokausia Christophe koetti virvoitella häntä jälleen eloon; hän puheli hänen kanssaan; hän kirjoitti hänelle:

— "Rakas ystävä, en saanut sinulta tänään kirjettä. Missä sinä olet?" Tule, tule luokseni. Puhu minulle, kirjoita minulle!…

Mutta hän ei saanut nähdä häntä edes öisin unessa, vaikka miten tahtoi. Ihminen näkee vähän unta niistä, jotka on kadottanut, niin katkerasti kuin heidän kadottamisensa runteleekin sydäntämme. He ilmestyvät uniin vasta myöhemmin, silloin, kun unohdus on jo saapunut.

Ulkonainen elämä tunkeutui kuitenkin vähitellen hienoina säteinä tuohon sielulliseen hautaan. Christophe alkoi eroittaa erilaisia ääniä talossa, ja ne herättivät, hänen sitä huomaamatta, hänessä mielenkiintoaan. Hän tiesi, millä tunnilla ulko-ovi aukesi ja sulkeutui, montako kertaa päivässä ja miten erilaisilla äänillä, aina kunkin kulkijan mukaan. Hän tunsi jo Braunin askeleet; hän kuvitteli näkevänsä tohtorin sairaskäynneiltä tultuaan pysähtyvän eteisessä ja pistävän hattunsa ja päällysviittansa naulaan, aina samanlaisella, tapoihinsa piintyneellä tarkkuudella. Ja jos milloin ei kuulunut totuttuja ääniä, niin Christophe mietti vaistomaisesti syytä tähän muutokseen. Pöydässä alkoi hän itsetiedottomasti kuunnella keskusteluja. Hän huomasi, että Braun puhui melkein aina yksinään. Vaimo vastaili silloin tällöin, mutta hyvin lyhyesti. Braunia ei laisinkaan häirinnyt kuuntelijain puute. Hän kertoi lörpöttelevän hupaisesti, missä hän milloinkin oli käynyt, ja kaupungilla kuulemiaan juoruja. Joskus sattui Christophe vilkaisemaan Brauniin hänen puhellessaan; Braun oli siitä kovin hyvillään, ja koetti tarinoillaan yhä enemmän huvittaa Christophea.

Christophe yritti jälleen tarttua elämään… Kuinka vaikeaa! Hän tunsi itsensä niin vanhaksi: vanhaksi kuin tämä maailma!… Kun hän aamuisin nousi vuoteesta, kun hän katsoi itseään kuvastimesta, näki hän itsensä väsyneeksi liikkeiltään, älyttömäksi kasvoiltaan. Minkä tähden nousta sängystä, pukeutua?… Hän ponnisti äärimmäisiin asti ryhtyäkseen työhön: työ oli kuvottavaa. Miksi koettaa luoda, kun kaikki on katoamaan luotua Musiikki oli käynyt hänelle mahdottomaksi. Taidetta pystyy arvostelemaan hyvin ainoastaan onnettomuuden mittapuulla. Onnettomuus on paras vaaka. Ainoastaan sen kokenut huomaa sellaisen, mikä kestää vuosisatoja ja on voimakkaampi kuolemaakin. Harva laji kestää sitä koetusta. Ihminen saattaa hämmästyä, miten keskinkertaisia monet niistä ovat, joista hän ennen piti — (niin hyvin taiteilijat kuin muutkin ystävät). — Kuka pelastuu vedenpaisumuksesta? Miten ontolta kaikuu maailman kauneus tuskan sormien kosketuksesta!

Mutta tuska väsyy, ja sen käsi herpautuu. Christophen hermot laukesivat pingoituksesta. Hän nukkui, nukkui yhtä mittaa. Näytti kuin hän ei olisi millään saanut unennälkäänsä tyydytetyksi.

Ja eräänä yönä hän viimein pääsi niin syvään uneen, ettei herännyt ennenkuin iltapuolella seuraavana päivänä. Talossa ei ollut silloin ketään. Braun rouvineen oli lähtenyt kaupungille. Ikkuna oli auki, säteilevä taivas loisti nauraen. Christophe tunsi päässeensä musertavan taakan alta.

Hän pukeutui ja meni puutarhaan. Se oli pieni suorakulmio korkeiden muurien keskellä, niinkuin mikä luostarinpiha. Ruohokenttien ja porvarillisten kukkalavain välissä pari hiekkakäytävää; lehtimaja viiniköynnöksistä ja ruusuista. Tekoluolassa juoksi ohut vesipuronen; aitamuurin vieressä kasvava akaasia ojenteli tuoksuvia oksiaan naapuripuutarhaan. Sen takana kohosi vanha kirkontorni, punaisista tiilistä rakennettu. Kello oli neljä iltapuolta. Puutarha oli jäänyt jo varjoon. Aurinko ruskotti vielä puunlatvassa ja punaisessa kirkontornissa. Christophe istahti lehtimajaan, nojaten selkäänsä muuriin, kallistaen päätänsä taaksepäin ja katsellen taivasta, joka loisti kuulaana viininlehtien ja ruusujen välitse. Tuntui kuin hän olisi painajaisunesta herännyt. Kaikkialla hiiskumaton hiljaisuus. Hänen päänsä kohdalla riippui suloinen ruusuköynnös. Yhtäkkiä kaunein ruusuista hajosi, kuoli: sen terälehtien lumi liiteli ilmassa. Aivan kuin kaunis, viaton elämä olisi kuollut. Niin yksinkertaista!… Christophen sielussa sai tämä viiltävän tuskallisen ja armaan merkityksen. Hänen rintaansa pakahdutti ja kätkien kasvonsa käsiinsä hän itki…

Kirkkojen kellot soittivat. Tornista torniin niiden äänet toisilleen vastasivat… Christophella ei ollut tietoa ajan kulusta. Kun hän viimein nosti päänsä, olivat kellot vaienneet, aurinko kadonnut. Kyyneleet toivat helpoituksen hänelle; hänen sielunsa oli kuin kylvystä astunut. Hän tunsi itsestään pulppuavan sävelten puron, katsellessaan hienon kuunsirpin liukunaa illan taivaalla. Jonkun kotiintulevan talon asukkaan askeleet herättivät hänet. Hän meni takaisin huoneeseensa, väänsi ovensa kahdenkertaiseen lukkoon, ja antoi musiikin virran juosta. Braun huusi häntä päivälliselle, naputti hänen oveensa, koetti sitä avata: Christophe ei vastannut. Braun tuli levottomaksi, tirkisteli avaimenreiästä, ja rauhoittui, kun näki Christophen kyynäräisillään pöydän ääressä, keskellä papereita, joita hän mustasi täydellä voimalla.

Muutaman tunnin päästä tuli Christophe alakertaan, työstä väsyneenä, ja tapasi salissa tohtorin, joka odotteli häntä kärsivällisesti, jotakin lueskellen. Christophe syleili häntä, pyysi häneltä anteeksi käytöstään, joka oli ollut omituinen hänen koko täällä olonsa ajan, ja alkoi Braunin pyytämättä kertoa hänelle viime viikkojensa draamallisia tapahtumia. Ainoastaan sen kerran hän niistä puhui; eikä hän ollut varma, ymmärsikö Braun häntä: sillä hän puhui sekavasti, yö oli jo myöhä, ja Braunia nukutti, vaikka hän olikin utelias häntä kuulemaan. Viimein, — (kello oli kaksi) — Christophe huomasi hänen väsymyksensä. Ja he erosivat, toivottaen toisilleen hyvää yötä.

Tästä päivästä Christophen elämä alkoi palautua järjestykseen. Hän ei tosin pysynyt kauankaan tällaisessa haltioitumisen tilassa; hänelle tuli taas suru, mutta se suru oli normaalia eikä estänyt häntä elämästä. Täytyihän jälleen toki elää. Tuolla miehellä, joka oli kadottanut kaiken, mitä hän rakasti enimmän, miehellä, jonka olemuksen perustuksia tuska kalvoi, joka kantoi kuolemaa povessaan, hänellä oli sellainen kuohuva, tyrannillinen elämänvoima, että se purkautui surun valituksistakin ilmi, säteili hänen silmistään, huuliltaan, hänen liikkeistään. Mutta sen elämänvoiman ytimeen oli kuitenkin kalvava mato pureutunut. Christophelle tuli epätoivon puuskia. Äkillisiä vihlovan tuskan tuokioita. Hän saattoi olla tyyni, hän koetteli lukea, tai oli kävelemässä: yhtäkkiä ilmestyi hänen eteensä Olivier Jeanninin hymy, hänen väsyneet ja lempeät kasvonsa… Se oli kuin puukonpisto sydämeen… Christophe hoippui, hän painoi kätensä vaikerrellen rintaansa vasten. Kerran istui hän pianon ääressä ja soitti jotakin Beethovenin kappaletta entisellä innollaan… Yhtäkkiä hän keskeytti, heittäytyi maahan ja painaen kasvonsa nojatuolin pieluksiin hän huusi:

— Oi ystävä…

Pahinta oli se, että hän tunsi "kaiken eletyksi". Sellainen tunne tuli hänelle joka askelella. Kaikkialla hän näki samoja tuttuja liikkeitä, kuuli entisiä sanoja, kaikkialla kohtasivat häntä entiset kokemukset. Kaikki hänelle oli tuttua, ennen nähtyä. Joku ihminen, joka hänestä muistutti jotakuta ennen tunnettua, saattoi sanoa, — (Christophe oli siitä varma jo etukäteen) — aivan samaa, mitä hän oli kuullut tuon entisen puhuvan; samantapaiset olennot esiintyivät samoissa tilanteissa kuin muinoin, törmäsivät tuttuja kohtalonesteitä vastaan, ja murtuivat samalla tapaa kuin entisetkin. Jos on totta, ettei " mikään saa elämään kyllästymään niin kuin se, että täytyy alkaa rakkautensa alusta ", niin kuinka paljon enemmän saakaan siihen kyllästymään kaiken muunkin alkaminen alusta. Se oli niin tuskallista, että se läheni hulluutta. — Christophe koetti olla sitä ajattelematta, koska kerran täytyi olla sitä ajattelematta, jos aikoi elää, ja koska hän tahtoi elää. Kiduttavaa ulkokullaisuutta tuo halu olla tuntematta itseään, halu, joka johtuu häpeästä, säälistäkin, salaisesta ja voittamattomasta elämäninnosta. Kun ei ihminen tiedä itselleen mitään lohdutusta, niin hän sen itselleen tekaisee. Vakuutettuna siitä, ettei hänellä ole mitään elämänsyitä, sepittää hän itselleen syyn elää. Hän uskottelee itselleen, että hänen täytyy elää, vaikkei kukaan muu kuin hän itse pidä sitä välttämättömänä. Tarpeen tullen panee hän itse kuolemankin vaatimaan häntä elämään. Ja hän tietää pistävänsä kuoleman suuhun sanat, jotka hän toivoisi kuoleman sanovan. Oi ihmistä!…

Christophe jatkoi vaellustaan; hänen askeleensa näyttivät saavuttavan jälleen entisen varmuutensa; sydämen ovi sulkeusi ja jätti ulos entiset tuskat; hän ei niistä koskaan puhunut muille; hän itsekin karttoi seurustella yksinään niiden kanssa: hän näytti aivan tyyneltä.

" Todellinen tuska, sanoo Balzac, on näöltään tyyni ja ikäänkuin nukkuu vuoteessa, jonka se on itselleen tehnyt; mutta kuitenkin se valvoo ja kalvaa sielua. "

Ken olisi tuntenut Christophea paremmin ja pitänyt silmällä hänen hommiaan, pakinoitaan, soittoaan, nauruaan, — (sillä nykyään hän jo nauroikin!) — hän olisi huomannut, että tuossa miehessä, jonka silmät hehkuivat elämää, oli jotakin tuhottua, mikä kätkeysi syvimmälle hänen olemukseensa.

Päästyään jälleen elämään oli Christophen keksittävä keino, millä elää. Ei saattanut tulla kysymykseenkään lähteä pois tästä kaupungista. Sveitsi oli hänelle varmin turvapaikka; ja mistäpä hän olisi löytänyt tätä herttaisempaa isäntäväkeä? — Mutta ylpeys ei sallinut hänen olla ystävän taakkana. Braunin vastalauseista huolimatta ei Christophe saanut rauhaa ennenkuin oli hankkinut itselleen jonkin verran musiikinopettajan tunteja, joten hän voi maksaa isäntäväelleen elatuksestaan. Tuntien hankkiminen ei ollut helppoa. Kaikkialle oli levinnyt huhu hänen vallankumoushulluttelustaan; eivätkä porvarilliset perheet ottaneet mielellään keskuuteensa ihmistä, jota pidettiin vaarallisena, tai lievimmässä tapauksessa ainakin omituisena ja siis sangen vähän "sopivana". Kuitenkin avasivat hänen säveltäjämaineensa ja Braunin toimenpiteet hänelle viimein pääsyn kolmeen, neljään perheeseen, jotka eivät olleet kaikkein arimpia, tai olivat uteliaimpia, ehkäpä taipuvaisimpia näyttämään eroavansa muista, taipuvaisia keikaroimishalusta. Siitä huolimatta pitivät he häntä tarkoin silmällä ja säilyttivät sopivan välimatkan opettajan ja hänen oppilaittensa välillä.

Elämä Braunin kodissa järjestyi säntillisen kaavamaiseksi. Aamuisin lähti kukin toimeensa: lääkäri sairaskäynneilleen, Christophe antamaan tuntejaan, rouva Braun torille tai hyväntekeväisyyshommiinsa. Christophe tuli kotiin kello yhden tienoissa, tavallisesti ennen Braunia, joka oli kieltänyt odottamasta itseään, ja hän asettui pöytään nuoren rouvan kanssa. Se ei ollut Christophesta miellyttävää: sillä nainen ei ollut hänestä sympaattinen, eikä hänellä ollut hänelle mitään puhumista. Rouva ei suinkaan koettanut hävittää vaikutelmaa, minkä hän Christopheen teki ja minkä hän varmaan huomasikin; hän ei huolehtinut ei puvuistaan eikä puheistaan; koskaan ei hän alkanut jutella Christophelle ensin. Annan liikkeissä, vaatetuksessa, kömpelyydessä ja kylmyydessä aivan erikoisesti ilmenevä epäsulous olisi karkoittanut hänen luotaan minkä miehen tahansa, jos mies olisi ollut vähänkin niin herkkä naiselliselle viehätykselle kuin Christophe. Kun Christophe sattui muistamaan parisilaisten naisten spirituellin eleganssin, niin ei hän voinut Annaa katsellessaan tukahduttaa ajatusta:

— Kuinka hän on ruma!

Siinä hän ei kuitenkaan ollut oikeassa; ja pian hän huomasikin, miten Annan tukka, hänen kätensä, suunsa, silmänsä olivat kauniit, — silmät, jos hän milloin niiden katseen kohtasi, sillä aina se väisti häntä. Mutta tämä huomio ei muuttanut hänen arvosteluaan. Kohteliaisuudesta pakotti hän kyllä itsensä puhumaan Annalle; väkinäisesti haeskeli hän jutunaiheita; rouva ei siinä häntä auttanut. Pari kertaa koetti Christophe kysellä häneltä kaikenlaista tuota kaupunkia, hänen miestään, häntä itseään koskevia asioita: hän ei saanut naisesta mitään lähtemään. Annan vastaukset olivat tyhjiä ja arkipäiväisiä; hän koetti hymyillä; mutta sen yrityksen tulos oli vastenmielinen: hymy oli pakotettua, ääni kaiuton, sanat tulivat velttoina; joka lausetta seurasi kiusallinen hiljaisuus. Lopulta Christophe puheli hänelle niin vähän kuin mahdollista; ja Anna oli siitä hänelle kiitollinen. Heistä molemmista tuntui helpoitukselta, kun tohtori palasi kotiin. Itse Braun oli aina hyvällä tuulella, hän hälisi, hommaili, oli jokapäiväinen, mutta erinomaisen hyvä ihminen. Hän söi, joi, puheli nauroi paljon. Hänen kanssaan Anna hiukan juttelikin; mutta ne jutut eivät koskeneet muuta kuin ruokalajeja ja muiden elämäntarvikkeiden hintoja. Joskus Braun huvikseen pisteli vaimoaan hänen hyväntekeväisyyshommiensa ja hänen suosimansa papin saarnojen tähden. Anna tekeytyi silloin jäykäksi, loukkautui, ja oli vaiti aterian loppuun saakka. Tavallisimmin tohtori kertoi sairaistaan; erikoisen hartaasti kuvaili hän eräitä taudintapauksia, niin nautiskelevan tarkasti, että Christophe joutui suunniltaan. Hän heitti usein salvettinsa pöytään ja nousi inhosta irvistäen paikaltaan, kertojan iloksi. Braun keskeytti silloin heti juttunsa, ja rauhoitti naureskellen ystäväänsä. Seuraavalla kerralla alkoi hän pöydässä taas saman leikin. Nämä sairaalan piiriin kuuluvat kompailut tuntuivat ilahduttavan järkkymätöntä Annaakin. Hän heräsi yhtäkkiä mykkyydestään hermostuneeseen nauruun, jossa oli jotain eläimellistä. Siitä huolimatta saattoi hän tuntea samanlaista inhoa kuin Christophe tuota nauramaansa ilonsyytä kohtaan.

Iltapuolella ei Christophella ollut paljon opetustunteja. Hän oli tavallisesti kotona, Annan kanssa, kun taas tohtori oli mennyt jälleen kaupungille. Christophe ja Anna eivät nähneet toisiaan. Kumpikin työskenteli omalla tahollaan. Alussa oli Braun pyytänyt Christophea antamaan muutamia pianotunteja hänen vaimolleenkin: Anna oli hänen sanojensa mukaan melkoisen musikaalinen Christophe pyysi Annaa soittamaan hänelle jotakin. Annaa ei tarvinnut kovin pyydellä, vaikkei pyynti häntä ilahduttanutkaan. Soitossa ilmeni hänen tavallinen sulonpuutteensa: hän soitti mekaanisesti, aivan kuvaamattoman tunteettomasti; kaikki äänet olivat hänelle yhdenarvoisia; eri korostusta ei missään; kun hänen piti kääntää sivua, pysähtyi hän kylmästi keskelle lauselmaa, ei koettanut joutua, ja jatkoi entiseen tapaan seuraavasta nuotista. Christophe ärtyi siitä niin, että sai vaivoin estetyksi itsensä sanomasta Annalle jonkin törkeyden; hän ei voinut hillitä itseään muuten kuin lähtemällä huoneesta ennen kappaleen loppua. Anna ei joutunut siitä laisinkaan ymmälleen. Hän jatkoi järkkymättä viimeiseen nuottiin asti, eikä Christophen epäkohteliaisuus näyttänyt häntä loukanneen eikä masentaneenkaan; tuskinpa hän lienee sitä edes huomannut. Mutta siitä alkaen eivät he enää puhuneet siitä, että heidän olisi ollut soitettava yhdessä. — Milloin Christophe meni iltapuolella päivää kaupungille ja tuli odottamatta takaisin kotiin, tapasi hän Annan harjoittelemassa pianonsoittoa, kylmästi ja järjettömän itsepintaisesti, toistaen kymmenet kerrat lakkaamatta samaa tahtia ja innostumatta koskaan. Mutta milloinkaan ei hän soittanut, kun tiesi Christophen olevan kotona. Kaiken aikansa, mikä häneltä ei mennyt uskonnollisiin hartaudenharjoituksiin, kulutti hän taloushommiin. Hän ompeli, ratkoi, parsi, piti silmällä piikaa; hänellä oli hupsumainen järjestyksen ja siistimisen kiihko. Mies arvosteli häntä kunnon naiseksi, hiukan eriskummaiseksi, — "kuten kaikki naiset ovat", sanoi hän, — mutta uskonnolliseksi, "kuten kaikki naiset". Tähän viimeiseen väitteeseen nähden asettui Christophe mielessään arvostelevalle kannalle: moinen psygologia tuntui hänestä liian pintapuoliselta; mutta sehän oli lopultakin Braunin yksityisasia; eikä Christophe sitä enempää ajatellut.

Iltaisin, aterian jälkeen istuivat he kaikki kolme yhdessä. Braun ja Christophe juttelivat. Anna teki käsitöitä. Braun oli pyydellyt niin hartaasti, että Christophe oli viimein suostunut istahtamaan pianonkin ääreen; ja hän soitti nykyään välistä sangen myöhään, suuressa, huonosti valaistussa salissa, jonka ikkunat olivat puutarhaan päin. Braun oli haltioissaan… Kukapa ei tuntisi tuollaisia innostuneita ihmisiä, jotka ihailevat taidetta ymmärtämättä sitä laisinkaan tai ymmärtäen sen nurinkurisesti! — (he rakastavatkin taidetta juuri siksi, että he ymmärtävät sen sillä tavoin!). — Christophe ei enää sellaisesta suuttunut; hän oli nähnyt elämässään jo niin paljon typeryyksiä! Mutta kun joskus tuli oikein tolkuttomia ihastuksenhuudahduksia, niin hän herkesi soittamasta ja meni mitään virkkamatta omaan kamariinsa. Viimein Braun alkoi ymmärtää yskän ja hillitsi tunteensa ilmauksia. Muuten oli hänen musikaalinen itserakkautensa nopeasti tyydytetty; hän jaksoi kuunnella tarkkaavasti enintään neljännestunnin kerrallaan; sitten hän otti lehden, tai torkkui joutilaana, antaen Christophen olla rauhassa. Anna istui salin nurkassa eikä puhunut mitään; hänellä oli käsityö sylissä, ja hän oli työskentelevinään; mutta hänen silmänsä katsoivat yhteen paikkaan, eivätkä hänen kätensä liikkuneet. Joskus lähti hän huoneesta hiljaa keskellä kappaletta eikä häntä sitten enää näkynyt.

Niin meni aikoja. Christophe sai takaisin voimansa. Braunin raskastekoinen, mutta sydämellinen hyvyys, talon rauhallisuus, kotoisen elämän lepoa antava säännöllisyys, hyvä ruokajärjestys, ravinto, joka oli germaaniseen tapaan erikoisen runsas, paransivat hänen synnynnäisesti lujan ruumiinsa pian entiselleen. Ruumiillinen terveys palasi; mutta sielun koneisto oli yhä sairas. Uudistuva voima yhä vain lisäsi sekasortoa sielussa, joka oli häiriytynyt tasapainostaan aivan kuin huonosti kuormattu alus keikahtelee pienimmästäkin törmäyksestä.

Hän oli täydellisesti eristettynä. Braunista ei hän voinut saada minkäänlaista läheistä henkistä seuraa. Hänen suhteensa Annaan supistui melkeinpä pelkästään aamu- ja iltatervehdyksiin. Hänen ja oppilaiden välit olivat paremminkin vihamieliset kuin ystävälliset: sillä hän ei osannut salata heiltä, että heidän olisi ollut parempi tehdä mitä muuta hyvänsä kuin harjoittaa musiikkia. Hän ei tuntenut ketään. Eikä siihen ollut syynä yksinomaan hän, vaikkapa hän suruissaan sulkeutuikin yksinäisyyteensä. Häntä pidettiin tahallaan erillään.

Kaupunki oli vanha; sen asukkaissa oli paljon älyä ja voimaa, mutta myöskin itseensä painautunutta ja itsekylläistä patriisiylpeyttä. Sivistyneet piirit olivat aristokraattista porvaristoa, jota miellytti työ ja korkea kulttuuri, mutta joka oli samalla ahdassieluista, pietististä, tyynesti vakuutettua itsensä ja kaupunkinsa paremmuudesta muiden rinnalla, täysin tyytyväistä sukueristyneisyyteensä. Suuria, monihaaraisia sukuja. Jokaisella suvulla oli oma sukukokous-päivänsä. Muulle maailmalle ne suvut avautuivat sangen vaikeasti. Nuo mahtavat perheet, joista kullakin oli vuosisatoja kokoontunut omaisuutensa, eivät tunteneet pienintäkään halua näyttää rikkauksiaan. Samaan sukuun kuuluvat perheet tunsivat toisensa: se riitti; muiden mielipiteillä ei heille ollut mitään merkitystä. Saattoi nähdä miljoonamiehiä kulkevan pikkuporvarien asussa, puhellen karkeaa ja reheväkuvaista murrettaan, ja menevän täsmällisesti määräaikoina virastoihinsa elämänsä jok'ainoa päivä, jopa niinkin vanhalla iällä, että ahkerimmatkin muualla myöntävät silloin itsellään olevan oikeuden lepoon. Heidän vaimonsa olivat ylpeitä taloudellisista kyvyistään. Tyttärille ei annettu myötäjäisiä. Rikkaat tahtoivat, että heidän lastensa oli kestettävä vuorostaan sama oppiaika kuin he itsekin olivat kestäneet. Ankaraa säästäväisyyttä jokapäiväisessä elämässä. Mutta suuria omaisuuksia annettiin auliisti taidekokoelmille, taulu gallerioille, yhteiskunnallisiin hommiin; valtavia ja yhtämittaisia lahjoituksia, melkein aina nimettömästi tehtyjä, hyväntekeväisyydelle, museoiden rikastuttamiseksi. Suuruuden ja naurettavuuden sekoitusta; säntillistä tasailua perinnönjaossa. Tuo porvaristo, jolle muuta maailmaa ei näyttänyt olevan olemassakaan, — (vaikka se tunsikin sen hyvin, sillä se oli sen kanssa laajoissa liikesuhteissa ja teetti pojillaan opintomatkoja hyvinkin kauas), — tuo porvaristo, jonka mielestä maineekkaalla miehellä, ulkomaalaisella kuuluisuudella ei ollut arvoa ennenkuin hän oli tullut sen vieraaksi, ja hyvin vastaanotetuksi vieraaksi, — se porvaristo piti itseään mitä ankarimmassa kurissa. Kaikki sen jäsenet toisiaan ja kukin itseään. Siitä oli seurauksena yhteisyyden tunne, joka peitti yksilöiden eroavaisuudet (ne olivat näiden kalseiden persoonallisuuksien keskuudessa suuremmat kuin muualla) uskonnollisen ja moraalisen yhdenvärisyyden vaippaan. Kaikki siellä olivat jumalisia, kaikki uskovaisia. Kukaan ei ollut epäilijä, tai ei tahtonut myöntää sitä olevansa. Oli mahdotonta saada selvää, mitä noiden sielujen pohjalla oikeastaan piili, sielujen, jotka sulkeutuivat katselijan silmiltä sitäkin tiiviimmästi, kun ne tiesivät olevansa ahtaan silmälläpidon ympäröimiä ja kun jokainen piti oikeutenaan tarkastella toisten omiatuntoja. Sanottiin, että nekin heistä, jotka olivat lähteneet joksikin aikaa seudulta ja luulivat sen hengestä vapautuneensa, — että hekin takertuivat jälleen kiinni kaupungin traditsiooneihin, sen tapoihin, ilmapiiriin, heti, kun muuttivat sinne takaisin. Kaikkein epäuskoisimpainkin oli silloin taas pakko uskoa ja olla jumalisia. Uskottomuus olisi tästä porvaristosta ollut luonnonvastaista. Uskottomuus oli halvemman kansanluokan ominaisuus, se oli huonotapaista. Ei ollut sallittu heidän piiriinsä kuuluvan kunnon miehen irtautua uskonnollisista velvollisuuksistaan. Kuka ei käynyt kirkossa, hän tahtoi vetäytyä irti omasta kunniallisesta luokastaan, eikä häntä enää sinne otettu vastaan.

Eikä tämäkään yhteiskunnallinen kuri ollut noista ihmisistä vielä tuntunut riittävältä. He eivät olleet mielestään vielä tarpeeksi kahleissa näinkään suuren luokkatunteensa sitomina. Ei, suuren Vereinin sisässä oli heillä määrätön joukko pieniä Vereinejä, joilla he kytkivät lopullisesti itsensä. Viimemainittuja oli kaupungissa useita satoja; ja niiden luku lisääntyi vuosi vuodelta. Niitä Vereinejä, yhdistyksiä, seuroja, liittoja, kerhoja, perustettiin kaikkea varten: filantropiaa, hyväntekeväisyyttä, liikeyrityksiä, armeliaisuudentöitä ja kauppahommia varten, afäärejä ja hyväntekeväisyyttä varten yhtaikaa, taiteita, tieteitä varten, laulua, soittoa varten, ruumiillista ja sielullista voimistelua varten; perustettiin pelkästään siksi, että tahdottiin tulla yhteen, tai pelkästään muka huvitteleida. Siellä oli kaupunginkorttelien ja korporatsioonien Vereinejä; siellä oli niiden kansalaisten yhdistyksiä, joilla oli joko sama ammatti tai sama määrä rahaa pankissa, niiden, jotka painoivat samanverran tai joilla oli sama ristimänimi. Kerrottiin, että oli aiottu perustaa myöskin Verein des Vereinlosen (Yhdistyksiin kuulumattomien yhdistys): mutta sellaisia porvareita ei ollut löytynyt kymmentäkään.

Moisiin kolmikertaisiin kureliiveihin, kaupungin, kastin ja yhdistysten, olivat ihmisten sielut siellä kiristetyt. Salassa vaaniva pakko esti luonteita kasvamasta. Enimmät olivat tottuneet siihen lapsuudesta asti, — jopa saaneet sen vereensä jo vuosisatojen perintönä; he pitivät sellaista terveenä olotilana; olisi ollut säädytöntä ja epäterveellistä riisua rautaliivejään. Kun näki heidän tyytyväisen hymynsä, ei saattanut olettaakaan heidän kärsivän tuollaisesta pinnistyksestä. Mutta luonto piti sittenkin puolensa. Silloin tällöin nousi laumasta jokin kapinallinen yksilö, voimakas taiteilija tai hillitön ajattelija, joka mursi häikäilemättä kahleensa ja antoi pitkän nenän paikkakunnan vartioille. Ne vartiat olivat niin älykkäitä, että jos eivät saaneet tapetuksi kapinapoikasta jo munaan, vaan se oli heitä voimakkaampi, niin eivät he ryhtyneet turhaan taisteluun sitä vastaan — (taisteluhan olisi saattanut herättää ilkeää melua); ei, he anastivat poikasen niin sanoaksemme itselleen. Jos hän oli maalari, sulkivat he hänet museoon; jos ajattelija, pistivät hänet kirjastoon. Jos hän huusi kurkkunsa käheäksi heille kauhistuksia, eivät he olleet häntä kuulevinaan. Turhaan väitti hän olevansa riippumaton sielu: he liittivät hänet itseensä. Sillä tavoin neutralisoitiin myrkynvaikutus: homeopaattista parannusta. — Mutta sellaiset tapaukset olivat harvinaisia; enimmät kapinalliset eivät päivänvaloon päässeetkään. Noissa rauhallisissa taloissa tapahtui salattuja ja tuntemattomia tragedioita. Joku niiden asukkaista saattoi lähteä rauhallisin askelin kotoaan ja heittäytyä sanaakaan selvittelemättä virtaan. Tai hänet suljettiin kotiin puoleksi vuodeksi, tai vietiin vaimo hermosairaalaan, tulemaan järkiinsä. Sellaisesta puhuttiin kursailematta, aivankuin kaikkein luonnollisimmasta asiasta, sillä sävyisyydellä, joka oli kaupungin kauheimpia piirteitä ja joka säilyi samanlaisena sekä kärsimyksen että kuoleman kasvojen edessä.

Tämä vankka porvaristo, joka oli niin ankara itseään kohtaan, koska se tiesi oman arvonsa, ei ollut sellainen muukalaisille, sillä se piti heitä itseään halvempina. Ulkomaalaisiin kaupungissa oleviin nähden, niinkuin esimerkiksi Christopheen, saksalaisiin professoreihin, valtiollisiin pakolaisiin, osoittautui se oikeinpa vapaamieliseksikin: heidän asiansa eivät pohjaltaan sitä liikuttaneet. Ja sitäpaitsi se rakasti intelligenssiä. Pitkälle ajetut aatteet eivät sitä peloittaneet: se tiesi, etteivät ne tarttuisi sen omiin poikiin. Se kohteli vieraitaan kylmän lauhkeasti, pitäen heitä sopivan välimatkan päässä itsestään.

Christophelle ei tätä mielenlaatua tarvinnut vartavasten ilmaista. Hän eli nykyään kovin arkatuntoisessa sieluntilassa; hänen sydämensä oli vereslihalla: hän oli liiankin taipuvainen näkemään kaikkialla pelkkää itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä ja sulkeutumaan omaan kuoreensa.

Kaiken edellämainitun lisäksi olivat Braunin tuttavat, se sangen ahdas piiri, johon hänen vaimonsa kuului, osa muuatta pientä erikoisen kiivailevaa protestanttista ryhmäkuntaa. Christophe oli siellä nähty hyvin epäsuopein silmin, koska hän oli paitsi syntyperältään paavilainen ajatuksiltaan vielä jumalatonkin. Hän puolestaan huomasi siinä piirissä kaikenlaista loukkaavaa. Vaikka hän ei enää muka uskonutkaan, olivat hänessä kuitenkin vuosisatoja vanhan katolilaisuuden jäljet, katolilaisuuden, mikä on enemmän runollisuutta kuin järkeilyä, anteeksiantavampi luonnolle kuin protestanttisuus, eikä pidä tärkeimpänä asiana sitä, voidaanko selittää tai ymmärtää, vaan rakastaako ihminen vai ei. Ja sitäpaitsi oli Christopheen jo piintynyt se tottumus täydelliseen älylliseen ja moraaliseen vapauteen, jonka hän oli tietämättään saavuttanut Parisissa. Hänen katsomuksensa nousi pakostakin tuon pietistisen pikkupiirin ihmisiä vastaan, jossa kaikki kalvinismin viat näkyivät päivänselvästi: uskonnollinen ratsionalismi leikkasi uskonnolta siivet ja jätti sen häilymään ammottavan kuilun suulle, sillä sen lähtökohta oli yhtä arveluttava a priori kuin kaikkien muidenkin mystisismien: se ei ollut enää runoutta, eikä se ollut proosaa; se oli proosaksi käännettyä runoutta. Järjen ylpeyttä, sokeaa, vaarallista uskoa järkeen, — heidän järkeensä. He eivät voineet uskoa Jumalaan eivätkä kuolemattomuuteen; mutta he uskoivat järkeen, sillä tavoin kuin katolilainen uskoo paaviin tai fetishisti luonnonesineihin. Heidän ei pälkähtänyt päähänsäkään väitellä tästä asiasta. Elämä voi monesti kumota heidän käsityksensä, mutta silloin he pystyivät vaikka kieltämään itse elämän. Kummallista psykologian puutetta, luonnon ja sen salaisten voimien, olemassaolon juurien, "Maan Hengen" ymmärtämättömyyttä. He kyhäsivät itselleen lapsellisen, helponnetun, kaavamaisen elämän ja ihmiset. Jotkut heistä olivat oppineita ja käytännöllisiä; he olivat lukeneet paljon, nähneet paljon. Mutta he eivät nähneet eivätkä lukeneet mitään sellaisena kuin se todellisuudessa oli; he tekivät kaikesta itseään varten abstraktisia sovitelmia. He sairastivat vähäverisyyttä; heillä olivat suuret moraaliset avunsa; mutta he eivät olleet kyllin inhimillisiä: ja sepä juuri onkin rikos pyhintä vastaan. Heidän puhdassydämisyytensä, joka oli usein sangen todellista, ylevää ja naiivia, joskus koomillista, vei silloin tällöin onnettomiin ja traagillisiin seurauksiin; se teki heidät koviksi toisia ihmisiä kohtaan, epäinhimillisiksi tyynellä tavalla, vihattomalla, kauhistuttavassa määrin itsestään varmalla. Hekö olisivat epäröineet? Eivätkö he muka tienneet, mikä oli totuus ja oikeus, mikä oli hyve? Eikö heidän pyhä järkensä ilmoittanut sitä aina heille? Järki on paha aurinko: se valaisee, mutta sokaisee. Tällaisessa kuivassa valossa, jossa ei ole utua eikä varjoa, kelmentyvät sielut ja sydämien veri kuivuu.

Mutta siihen aikaan oli Christophelle järki, jos mikään, järjetön ja tarkoitukseton. Sen aurinko näytti hänelle ainoastaan ihmissielun kuilun jyrkät seinät, antamatta hänelle neuvoa, miten päästä siitä pois ja sallimatta hänen edes tietää, kuinka syvä se kuilu oli.

Mitä jälleen paikkakunnan taiteelliseen maailmaan tulee, ei Christophella ollut paljon tilaisuutta seurustella sen kanssa, ja vielä vähemmän hänellä oli siihen halua. Musiikkimiehet olivat yleensä siivoja neo-schumannilaisen ja "brahminilaisen" kauden matkijoita, suunnan, jota vastaan Christophe oli aikoinaan ankarasti hyökkäillyt. Heissä oli ainoastaan kaksi poikkeusta: urkuri Krebs, jolla oli kiitetty sokerileivoskauppa, kelpo mies, hyvä muusikko; hän olisi voinut olla enempääkin, jos ei hän, käyttääksemme erään hänen kansalaisensa vertausta, "olisi istunut Pegasoksen seljässä, jolle hän antoi liiaksi kauroja". Toinen poikkeus oli muuan nuori juutalaissyntyinen säveltäjä, omintakeinen kyky, mies, jolla oli runsaasti voimaa ja sielullista liikuntaa, leipäammatiltaan sveitsiläisten muistoesineiden kauppias: puuveistosten, paimenmajain ja Bernin karhujen. Nämä kaksi olivat riippumattomampia kuin muut, epäilemättäkin siitä syystä, etteivät he harjoittaneet taidettaan minään ammattina. Heidän olisi ollut hyvin helppoa lähestyä Christophea. Jonakin toisena kehityskautenaan olisi Christophe kai ollutkin utelias tutustumaan heihin; mutta nykyään oli kaikki taiteellinen ja inhimillinen uteliaisuus hänessä tylsynyt; hän oli alttiimpi niille seikoille, jotka hänet eroittivat ihmisistä, kuin sellaisille, jotka olisivat voineet häntä toisiin yhdistää.

Hänen ainoa ystävänsä, ainoa ajatustensa uskottu oli kaupungin läpi juokseva virta, — sama mahtava ja isällinen virta, joka siellä ylhäällä pohjoisessa huuhteli hänen synnyinkaupunkinsa rantoja. Christophe löysi sen äyräillä lapsuutensa unelmat… Mutta nyt häntä ympäröi synkkä suru, ja sen varjossa saivat nuo unelmat, niinkuin itse Rein-virtakin, murheellisen muodon. Päivänlaskussa seisoi hän joen rannalla nojaten kaiteeseen ja katseli kuumeisesti kieppuvaa aallokkoa, tuota kiehuvaa, raskasta, läpikuultamatonta, kiirehtivää massaa, joka vilisi alinomaa uutena ohitse ja josta ei eroittanut muuta kuin häilähteleviä vaahtohuntuja, tuhansia pikku puroja, pyöriviä virtoja, kohoavia ja jälleen haihtuvia häränsilmiä; aivan kuin hourailevan ihmisen kaaosmaisia mielikuvia: alinomaa niitä syntyy ja yhtä mittaa katoaa. Yli tuon hämäräisen unen liukui aavemaisia pursia, niinkuin ruumisarkkuja, joissa ei ihmiseloa eroittanut. Ilta pimeni yöksi. Joki sai pronssin värin. Rantojen valot kiilsivät sen musteenmustassa haarniskassa, joka heijasteli synkkiä säteitä: kaasujen punertavanruskeita valoja, sähkölamppujen kuutamomaista välkettä, talojen ikkunoissa lekuttavain kynttilöiden verenkarvaista hohdetta. Virran kohina täytti synkän yön. Iänikuista kohinaa, yksitoikkoisuudessaan surullisempaa kuin meren…

Christophe kuunteli tuntikausia tuota kuoleman ja ikävän laulua. Hänen oli vaikea siitä erota; hän nousi viimein asuntoonsa, jyrkkiä kujia pitkin, joissa oli punertavaan kiveen hakattuja portaita, keskeltä kuluneita; hänen ruumiinsa ja sielunsa olivat murtuneet, hän takertui kiinni rautaisiin kädennojiin, joita oli kiinnitetty seiniin ja jotka kiilsivät hämärästi ylhäältä tulevassa valon heijastuksessa: valo lähti tyhjältä torilta, öiseen synkeyteen puetun kirkon edustalta…

Hän ei ymmärtänyt, miksi ihmiset elivät. Kun hän johtui muistelemaan kaikkia taisteluja, joita hän oli nähnyt, ihaili hän katkerin mielin ihmiskuntaa: sen piintyneen lujaa uskoa. Aatteet ja vasta-aatteet seurasivat toisiaan, reaktsioonit aktsiooneja: — demokratia ja aristokratia; sosialismi ja individualismi; romantismi ja klassisismi; edistys ja traditsioonit; — niin iankaikkisiin asti. Jokainen uusi sukupolvi, joka paloi loppuun vähemmässä kuin kymmenessä vuodessa, luuli samalla hartaudella kuin entinenkin olevansa ainoa huippuun päässyt, ja syöksi kivittäen sieltä alas edeltäjiään, touhusi, huusi, anasti niiltä vallan ja kunnian, ja suistui vuorostaan uusien tulijain kivittämänä, ja katosi. Kenen vuoro nyt?…

Taiteellinen luominen ei suonut enää Christophelle turvapaikkaa; se oli nykyään ajoittaista, epäsäännöllistä, tarkoitusperätöntä. Kirjoittaako? Ketä varten kirjoittaa? Ihmisiäkö? Hänellä oli katkera misantropiankautensa. Itseäänkö varten? Hän tunsi jo liian hyvin taiteen turhuuden, sillä se ei riittänyt kuoleman autiutta täyttämään. Ainoastaan sokea voima nosti eräillä tuokioilla kiivaille siivilleen hänen sielunsa, ja pudotti sitten sen jälleen ruhjottuna alas. Hän oli kuin ukkospilvi, joka jyrisee pimeydessä. Olivier oli kadonnut, ei ollut jäänyt mitään jäljelle. Christophe oli vimmoissaan kaikelle, mikä oli ennen täyttänyt hänen elämänsä, tunteille, joita hän oli luullut itselleen ja muille yhteisiksi, ajatuksille, joita hän oli kuvitellut samoiksi hänelle ja koko ihmiskunnalle. Hänestä näytti nyt siltä kuin hän olisi ollut suuren illusionin lelu: koko yhteiskuntaelämän perustana oli ääretön väärinkäsitys, johon oli syynä puhekyky. Uskotaan, että ajatuksemme saattavat yhtyä toisten ihmisten ajatuksiin. Todellisuudessa yhtyvät toisiinsa ainoastaan sanat. Ihmiset puhuvat ja kuuntelevat sanoja; ainoallakaan sanalla ei ole samaa merkitystä kahdessa eri suussa. Vieläpä lisäksi: yhdelläkään sanalla ei ole elämässä täyttä merkitystään. Sanat paisuvat yli elämän todellisuuden. Haastetaan rakkaudesta ja vihasta. Ei ole rakkautta, ei vihaa, ei ystäviä, ei vihamiehiä, ei uskoa, intohimoa, ei hyvää eikä pahaa. On ainoastaan kylmää säteilyä valoista, jotka singahtavat sammuneista auringoista, vuosisatoja sitten kuolleista tähdistä… Ystäviäkö? Ei ole puutetta ihmisistä, jotka vaativat itselleen sitä nimeä. Mutta mikä arkinen todellisuus piileekään heidän ystävyytensä alla? Mitä on ystävyys maailman merkityksessä? Kuinka monta minuuttia uhraa se, joka uskoo olevansa ystävä, kadonneen ystävänsä kalpealle muistolle? Minkä verran on hän valmis antamaan ystävälle liiastaan, joutilaista ajoistaan, ikävystymisen hetkistään, edes puhumattakaan muusta, joka on hänelle itselleen tarpeellisempaa? Mitä oli Christophe uhrannut Olivier Jeanninin hyväksi? — (Sillä Christophe ei lukenut itseään poikkeukseksi; ainoastaan Olivier Jeanninin varjeli hän siltä tyhjyydeltä, johon hän hukutti kaikki toiset ihmiset). — Taide ei ole todempaa kuin rakkauskaan. Minkälainen paikka sillä on elämässä? Miten paljon ne, jotka väittävät siihen ihastuneensa, rakastavat sitä?… Ihmistunteiden köyhyys on sanoilla kuvaamaton. Paitsi sukuvaistoa, tuota kosmillista voimaa, joka on maailman elämänvipusin, ei ole muita tunteita kuin hajanaisina muruina. Enimmillä ihmisistä ei ole tarpeeksi elämää antautuakseen kokonaan mihinkään intohimoon. He säästävät itseään, säästelevät tunteitaan järkevän varasmaisesti. He ovat hiukan kaikkea, eivätkä mitään kokonaan. Sellainen, joka antaa itsensä tinkimättä jokaisena elämänsä hetkenä, kaikessa, mitä tekee, kaikessa, mitä kärsii ja rakastaa, kaikessa, mitä vihaa, hän on suuri tuhlari: suurin maan päällä nähty. Intohimo on samanluontoista kuin nerous: se on ihme. Siis sellainen, jota ei ole alemassa.

Näin ajatteli Christophe; mutta elämä varustautui hirveällä tavalla kumoamaan hänen käsitystään. Ihmeitä on kaikkialla, aivan kuin tuli piilee kivessä: kun isku sattuu, sinkoaa se ilmi. Emme aavista, minkälaiset demoonit sielussamme nukkuvat…

… Pero non mi destar, deh! paria basso! …

Eräänä iltana, kun Christophe haaveksi pianoa soitellen, nousi Anna paikaltaan ja poistui huoneesta, niinkuin hänen usein Christophen soittaessa oli tapana. Näytti siltä kuin musiikki olisi ollut hänestä ikävää. Christophe ei tästä enää välittänyt: hänestä oli yhdentekevää, mitä Anna ajatteli. Hän soitti edelleen; sitten tuli hänelle aatteita, jotka hän tahtoi merkitä paperille; hän keskeytti ja juoksi noutamaan tarvittavia papereita kamaristaan. Kun hän avasi viereisen huoneen oven ja syöksyi suin päin sinne pimeyteen, töytäsi hän yhtäkkiä jotakuta ovella seisovaa vastaan. Se oli Anna… Töytäys ja yllätys sai nuoren rouvan huudahtamaan. Christophe peljästyi luullen Annaa loukanneensa, ja tarttui sydämellisesti hänen molempiin käsiinsä. Ne kädet olivat aivan kylmät. Anna tuntui vapisevan, — varmaan säikähdyksestä? Hän mutisi jotain, miksi hän oli siinä ovenpielessä:

— Minä läksin ottamaan ruokasalista…

Christophe ei kuullut, mitä hän läksi ottamaan; ja ehkäpä ei Anna sitä sanonutkaan. Hänestä tuntui kummalliselta, että Anna kuljeksi pilkkopimeässä mennäkseen muka ottamaan jotain. Mutta hän oli jo niin tottunut Annan omituisuuksiin, ettei hän tätäkään kummastellut.

Tunti sen jälkeen istui Christophe jälleen pikku salissa, viettäen iltaa Annan ja Braunin kanssa. Hän istui pöydän ääressä lampun luona ja kirjoitti. Anna oli pöydän toisessa päässä, hänestä oikealla; hän ompeli kumartuneena työnsä puoleen. Heidän takanaan istui Braun matalassa nojatuolissa, lämpiävän takan hohteessa. He olivat kaikki kolme vaiti. Silloin tällöin kuului sateen ropinaa puutarhasta hiekkakäytäviltä. Saadakseen olla aivan erillään muista, oli Christophe asettunut kylki pöytää vasten, selin Annaan. Hänen edessään seinällä oli kuvastin, josta näkyi pöytä, lamppu ja he kaksi, Christophe ja Anna, molemmat kumarassa, työssä. Yhtäkkiä tuntui Christophesta siltä kuin Anna olisi häneen katsonut. Hän ei siitä ensin välittänyt; mutta sitten alkoi se ajatus vaivata häntä niin, että hän nosti silmänsä, ja silloin hän näki kuvastimesta… Anna katsoi häntä tosiaankin. Ja minkälainen se katse oli! Christophe aivan jähmettyi, hän pidätti hengitystään, tarkasti kuvastinta. Anna ei tiennyt, että häntä pidettiin silmällä. Lampun valo lankesi hänen kalpeille kasvoilleen, joiden vakavuudessa ja vaiteliaisuudessa oli nyt keskittynyt ja kiihkeän raju sävy. Hänen silmänsä — nuo tuntemattomat silmät, joiden katsetta Christophe ei koskaan ennen ollut saavuttanut, — olivat suunnatut häneen: synkän-siniset silmät, suuret silmäterät, ja niissä kova ja palava ilme; ne olivat takertuneet häneen, ne aivan kuin kaivelivat hänen olemustaan, sanattomasti ja itsepintaisen hehkuvasti. Hänen silmänsä? Hänenkö silmänsä tuollaiset? Christophe näki ne, eikä hän sitä uskonut. Tosiaanko hän ne näki? Hän käännähti yhtäkkiä… Ne silmät oli luodut alas. Christophe koetti puhella Annalle, pakottaa hänet katsomaan itseään silmiin. Järkkymätön Anna vastasi katsettaan työstään nostamatta; sinertävät silmäluomet peittivät hänen katseensa lyhyine ja tiheine silmäripsineen, läpitunkemattomalla varjollaan. Ellei Christophe olisi ollut niin varma itsestään, olisi hän luullut, että hänen oma mielikuvituksensa oli hänet pettänyt. Mutta hän tiesi varmasti nähneensä, eikä hän voinut ilmiötä selittää.

Hänen huomionsa anasti nyt kuitenkin työ, ja kun Anna oli lopultakin hänelle yhdentekevä, ei hän muistanut kauan koko tapausta.

Viikko myöhemmin koetti Christophe pianolla erästä Liediä, jonka hän äsken oli säveltänyt. Braunilla oli tapana sekä puolisonitserakkaudesta että Annaa ärsyttääkseen vaatia vaimoaan alinomaa laulamaan ja soittamaan; ja sinä iltana kiusasi hän Annaa tavallista itsepintaisemmin. Yleensä tyytyi Anna vastaamaan hänelle lyhyellä ja kuivalla kiellolla, jonka jälkeen hän ei enää välittänyt ei pyynnöistä, aneluista eikä leikinlaskuista; hän puristi huulensa yhteen eikä ollut kuulevinaankaan. Tällä kertaa käänsi hän Braunin ja Christophen suureksi ihmeeksi käsityönsä kokoon, nousi paikaltaan ja tuli pianon viereen. Hän lauloi tuon Liedin, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Tapahtui ihme: — se ihme, jonka elämä oli varustautunut Christophelle näyttämään. Annan äänessä oli syvä väri; se ei missään suhteessa muistuttanut hänen hieman käheää ja sameaa puheääntänsä. Tarttuen jo ensimäisestä nuotista säveleeseen varmasti, rahtuakaan haparoimatta, ponnistelematta, nosti hän laulun musikaalisen lauselman suorastaan liikuttavaan ja puhtaaseen suuruuteen; ja sitten hän kohosi sellaiseen intohimon kiihkoon, että se vavisti Christophea: sillä se oli aivan kuin hänen oman sydämensä ääntä. Christophe katsoi Annaan syvästi hämmästyneenä, kun hän lauloi; ja näki hänet viimein, ensimäisen kerran. Hän näki hänen tummat silmänsä, joihin syttyi hurja leimu, hänen intohimoisen, isohkon suunsa, sen kauniisti kaartuvat huulet, joilla oli hekumallinen hymy, hieman raskas ja julma, terveet ja valkeat hampaat, kauniit, voimakkaat kädet, joista hän toisella nojautui pianon kanteen, ja lujan ruumiin, joka oli tiukattu ahtaaseen pukuun ja liian pakonalaisen ja köyhän elämän laihduttama, mutta jonka saattoi aavistaa tuon ruman vaatetuksen kätkössä nuoreksi, voimakkaaksi ja harmooniseksi.

Anna lopetti laulun ja meni istumaan, asettaen kädet polvilleen. Braun onnitteli häntä; mutta hänen mielestään hän oli laulanut ytimekkyyttä puuttuvalla tavalla. Christophe ei sanonut Annalle mitään. Hän katseli häntä. Anna hymyili epämääräisesti, tietäen, että Christophe katseli häneen. Suuri hiljaisuus tuli sinä iltana heidän kahden välille. Anna huomasi, että hän oli noussut yläpuolelle itseään, tai ehkäpä oli "itseään" ensi kertaa elämässään. Eikä hän tiennyt, mistä syystä hän sitä oli.

Siitä päivästä alkaen Christophe rupesi tarkastamaan Annaa. Anna oli vajonnut jälleen entiseen mykkyyteen, välinpitämättömään kylmyyteen ja työvimmaan, joka hermostutti yksinpä hänen miestäänkin ja jolla hän huumasi epäselvän ja levottoman luonteensa ajatuksia. Kuinka Christophe häntä tarkastelikin, näki hän hänessä ainoastaan saman teennäisen porvarisnaisen kuin täällä oleskelunsa ensimäisinä aikoina. Joskus tuli Anna hajamieliseksi, istui paikallaan mitään tekemättä, eteensä katsellen. Jos lähdettiin hänen luotaan, nähtiin hänet neljännestunnin päästä hievahtamatta samassa asennossa. Kun hänen miehensä kysyi, mitä hän ajatteli, niin hän ikäänkuin heräsi, hymyili, ja sanoi, ettei hän ollut ajatellut mitään. Ja hän puhuikin totta.

Mikään ei jaksanut järkyttää hänen rauhaansa. Eräänä päivänä räjähti hänen pukeutuessaan spriilamppu. Tuossa tuokiossa leimahtivat liekit Annan ympärillä. Palvelijatar juoksi pakoon, toiset tulivat huutaen hätään. Braun joutui suunniltaan, hän hoppusi, älähteli ja voihki ja oli tulla kipeäksi. Anna avasi kampausvaippansa hakaset, päästi uumiltaan hameen, joka alkoi palaa, ja polki sen jalkoihinsa. Kun Christophe juoksi päästään pyörällä paikalle, kädessä vesikarahvi, jonka hän oli hätäpäissään jostakin temmaissut, näki hän Annan seisomassa alushameisillaan ja paljain käsivarsin tuolilla, sammuttamassa tyynesti käsillään tulta ikkunaverhoista. Hän poltti kätensä, ei puhunut siitä mitään, ja näytti ainoastaan olevan harmissaan, että hänet oli nähty tässä asussa. Hän punastui, peitti avuttomasti olkapäitään käsillään ja pakeni viereiseen huoneeseen, sellaisin ilmein kuin olisi hänen arvokkuuttaan loukattu. Christophe ihaili hänen tyyneyttään; mutta sitä hän ei ymmärtänyt, todistiko se rauhallisuus enemmän Annan rohkeutta kuin tunteettomuutta. Hän oli taipuvainen hyväksymään selitykseksi viimemainitun syyn. Toden totta, tuo nainen ei tuntunut välittävän mistään, ei muista ihmisistä eikä itsestään. Christophe ajatteli, ettei hänellä mahtanut olla laisinkaan sydäntä.

Erään näkemänsä tapauksen jälkeen ei hän tätä luuloaan enää epäillyt. Annalla oli pieni narttukoira, älykäs ja lempeäsilmäinen, koko talon hemmottelema. Braun piti siitä rajattomasti. Christophe otti sen luokseen sulkeutuessaan huoneeseensa tekemään työtä; ja lukitun ovensa takana hän useinkin leikki koiran kanssa, välittämättä työstään. Kun hän lähti kaupungille, oli koira ulko-ovella odottamassa häntä ja yhtyi kohta hänen seuraansa: sillä se kaipasi kävelytoveria. Se juoksi Christophen edeltä, ripsutteli neljällä pikkukäpälällään niin nopein liikkein, että se pyöri kuin mikäkin väkkärä. Silloin tällöin se pysähtyi ja katsoi taakseen, ylpeänä, kun se kulki seuraajaansa nopeammin, ja seisoi siinä selkäkenossa, rinta koholla. Se oli mielestään hyvinkin mahtava; se haukkui vimmatusti vaikkapa puunkappaletta; mutta jos se näki kaukaakin toisen koiran, juoksi se pakoon minkä käpälistä pääsi, ja pujahti vavisten Christophen jalkojen väliin. Christophe nauroi sille ja piti siitä. Mikäli hän oli eronnut ihmisistä, tunsi hän tulleensa lähemmäksi eläimiä; hänestä ne olivat säälittäviä ja liikuttavia. Eläin-raukat heittäytyvät niin luottavasti ihmisen huomaan, kun on niille hyvä. Ihminen on siinä määrin heidän elämänsä herra, että se, joka tekee pahaa noille hänen haltuunsa jätetyille heikoille, käyttää mahtiaan hirvittävällä tavalla väärin.

Niin kiltti kuin pikku koira kaikillekin oli, piti se erikoisesti Annasta. Anna ei tehnyt mitään sitä miellyttääkseen; mutta hän silitteli sitä usein, ja antoi sen käpertyä syliinsä nukkumaan, ja piti huolta, että se sai ruokaa, ja näytti rakastavan sitä niin paljon kuin hän yleensä rakastamaan pystyi. Eräänä päivänä ei narttu osannut varoa kiitävän automobiilin pyöriä. Se murskautui, melkeinpä omistajiensa silmien edessä. Se eli hetken vielä ja uikutti surkeasti. Braun juoksi ulos kadulle paljain päin; hän nosti tuon verisen ja raadellun lihakasan maasta ja koetti edes helpoittaa sen kärsimyksiä. Anna tuli paikalle, katseli koiraa, kumartumatta edes sen puoleen, nyrpisti inhoksuvasti suutaan, ja meni pois. Braun jäi kyyneleet silmissä kuolevan pikku olennon luokse. Christophe kulki pitkin askelin edestakaisin puutarhassa ja puristeli nyrkkejään. Hän kuuli Annan jakelevan tyynesti määräyksiään piialle, eikä hän voinut olla Annalle sanomatta:

— Eikö tämä teihin vaikuta mitään?

Anna vastasi:

— Sillehän ei mitään voi, eikö niin? On parempi olla sitä ajattelematta.

Christophe tunsi vihaavansa häntä; sitten huomasi hän vastauksen hassunkurisen puolen, ja hän nauroi. Hän ajatteli, että kunpa Anna voisi antaa hänellekin tuon erinomaisen taitonsa olla surullisia asioita ajattelematta; ja että onpa niiden elämä mukava, jotka saavat olla vailla sydäntä! Edelleen ajatteli hän, että jos Braun kuolisi, Annaa se ei liikuttaisi ollenkaan; ja Christophe oli tyytyväinen, ettei itse ollut naimisissa. Yksinäisyys tuntui nyt hänestä paljon iloisemmalta kuin tällainen yhdyselämä, joka kahlitsi tottumuksillaan ihmisen koko iäkseen toiseen olentoon, niin, olentoon, joka saattoi häntä vihata, tai mikä vielä pahempaa, jolle hän ei ollut kerrassaan mitään. Toden totta, tuo nainen ei rakastanut ketään. Hän tuskin elikään. Pietismi oli hänet kokonaan kuivettanut.

Eräänä päivänä lokakuun lopulla näyttäysi Anna Christophelle uutena ihmisenä. — He istuivat kaikki kolme ruokasalin pöydässä. Christophe jutteli Braunin kanssa eräästä rakkausrikoksesta, joka nykyään oli koko kaupungin puheenaiheena. Siellä lähistöllä maalla oli kaksi italialaista tyttöä, sisarukset, rakastuneet samaan mieheen. Kun he kumpikaan eivät voineet luovuttaa paikkaansa toiselle, heittivät he arpaa, kuka heistä uhrautuisi. Voitetun piti sitten kursailematta paiskautua Reinvirtaan. Mutta kun arpa ratkaisi asian, ei se heistä, jolle onni oli epäsuopea, näyttänytkään olevan halukas toteuttamaan yhteistä päätöstä. Toista sisarta vihastutti sellainen petturuus. Sisarusten välillä syntyi sanasota, ja sitten jouduttiin käsikähmään, jopa iskettiin veitsilläkin. Mutta yhtäkkiä tuuli kääntyi; he syleilivät itkien toisiaan, ja vannoivat, etteivät he voisi elää ilman toisiaan; ja koska he eivät saattaneet tyytyä jakamaan rakastettuaan keskenään, päättivät he hänet tappaa. Niin tehtiinkin. Eräänä yönä hommasivat rakastuneet tytöt miehen huoneeseensa; tuo onnellinen oli sangen ylpeä tällaisesta kaksinkertaisesta menestyksestä. Ja sillaikaa kun toinen sisar kietoi hänet kiihkeästi syliinsä, löi toinen yhtä intohimoisesti tikarin hänelle selkään. Onneksi kuultiin miehen hätähuudot, juostiin avuksi, saatiin hänet pelastetuksi varsin surkeassa tilassa ystävättäriensä sylistä; ja sisarukset vangittiin. He väittivät, ettei tämä asia kuulunut keneenkään muihin kuin heihin ja ettei kenelläkään ollut siihen sekautumista, koska he kerran olivat yksimielisesti päättäneet pelastautua yhteisestä omastaan. Heidän uhrinsa oli melkeinpä samaa mielipidettä kuin hekin; mutta laki ei sellaista ymmärtänyt. Eikä myöskään Braun sitä ymmärtänyt.

— He ovat hulluja, sanoi hän. Heidät täytyy pistää hourujen huoneeseen. Ah, mokomat heittiöt!… Minä ymmärrän, jos ihminen tappaa itsensä rakkaudesta. Ymmärrän myöskin, jos hän tappaa olennon, jota hän rakastaa ja joka häntä pettää… Silti en häntä puolusta: mutta siedän sellaista, niinkuin jotain kauhean atavismin jäännöstä; on barbaarista, mutta loogillista tappaa toinen, joka tuottaa ihmiselle tuskaa. Mutta tappaa sellainen, jota rakastaa, ilman vihan syytä, ainoastaan sen tähden, että toiset sitä rakastavat, on mielipuolisuutta… Ymmärrätkö sinä sellaista, Christophe?

— Oh, äännähti Christophe, minä olen tottunut olemaan paljon ymmärtämättä. Se, joka puhuu rakkaudesta, puhukoon järjettömyydestä.

Anna oli ollut vaiti eikä ollut näyttänyt kuuntelevan; nyt kohotti hän päätänsä ja sanoi tyynellä äänellä:

— Siinä ei ole mitään järjetöntä. Se on aivan luonnollista. Kun rakastaa, tahtoo hävittää sen, jota rakastaa, niin ettei kukaan muu häntä saisi.

Braun katsoi vaimoonsa ällistyneenä; hän löi kämmenellään pöytään, pani käsivartensa ristiin ja vastasi:

— Mistä tuo on tuollaista päähänsä saanut?… Kuinka, onko sinullakin tällaisesta mielipiteesi? Mitä hemmettiä sinä näistä tiedät?

Anna punastui hiukan, ja vaikeni. Braun jatkoi:

— Kun rakastaa, tahtoo hävittää?… Sepä hirvittävä tyhmyys! Hävittää olento, jota rakastaa, on sama kuin hävittää itsensä. — Ei, päinvastoin: kun rakastaa, vaatii luonnollisin tunne tekemään hyvää sille, joka ihmiselle itselleen tekee hyvää, hellimään häntä, puolustamaan häntä, olemaan hänelle hyvä, olemaan kaikille hyvä. Rakkaus on elämän paradiisi.

Anna katsoi varjoon, antoi miehensä puhua, lausui kylmästi, päätään pudistaen:

— Ei ole ihminen hyvä, kun rakastaa.

Christophe ei uudestaan halunnut kuulla Annan laulua. Hän pelkäsi… pettymystäkö, vai jotain muuta? Hän ei olisi voinut siihen vastata. Anna tunsi samaa pelkoa. Hän ei mennyt saliin silloin kuin Christophe alkoi soittaa.

Mutta eräänä marraskuun iltana, kun Christophe lueskeli uunin ääressä, näki hän Annan istuvan käsityö sylissä ja ainaisiin unelmiinsa vaipuneena. Anna tuijotti eteensä, ja Christophe oli huomaavinaan hänen silmissään samanlaisia hehkuvia loimahduksia kuin sinä äskeisenä iltana. Christophe sulki kirjansa. Anna tunsi hänen katsovan itseensä ja alkoi jälleen ommella. Maahan luotujen luomiensa raosta näki hän kuitenkin kaikki. Christophe nousi paikaltaan ja sanoi:

— Tulkaa.

Anna katsoi nyt Christopheen silmin, joissa häilyi vielä hiukan epämääräinen ilme, ymmärsi ja lähti Christophen perästä.

— Minnekä te menette? kysyi Braun.

— Pianon luo, vastasi Christophe.

Christophe soitti. Anna lauloi. Kohta löysi Christophe hänet samana kuin hän oli ilmestynyt hänelle silloin ensi kerralla. Anna astui varmoin jaloin Christophen sävelten sankarimaailmaan, aivan kuin se olisi ollut hänen ominta ilmapiiriään. Christophe kokeili edelleen, valiten toisen kappaleen, ja sitten kolmannen yhä tulisemman, päästäen hänessä irti intohimojensa myrskyt, kiihtyen itse, kiihdyttäen laulajaa; sitten, korkeimmassa tunnekohdassa, keskeytti hän yhtäkkiä, ja kysyi Annalta katsoen häntä suoraan silmiin:

— Mutta kuulkaas, mikä te oikeastaan olette? Anna vastasi:

— En tiedä.

Christophe sanoi tuimasti:

— Mikä voima teillä on sisässänne, kun osaatte laulaa noin?

Anna vastasi:

— Se johtuu siitä, että te saatte minut laulamaan.

— Niinkö? Tottako? Minä ihmettelen, johtuuko se minusta vai teistä. Ajatteletteko te tosiaan tällaisia asioita?

— En tiedä. Luulen, ettei ihminen ole laulaessaan itseään.

— Ja minä luulen, että te olette ainoastaan silloin itseänne.

He vaikenivat. Annan poskia kostutti hieno hiki. Hänen rintansa kohoili hiljaa. Hän tuijotti kynttiläin liekkeihin, ja raaputteli ajatuksissaan steariinia, jota oli valunut kynttilänjalan reunukselle. Christophe näppäili pianon koskettimia sieltä täältä, katsellen Annaa. He puhelivat toisilleen hämillään vielä jonkin sanan, töykeällä ja kylmällä äänellä, etsiskelivät sitten jokapäiväisiä puheenaiheita, ja vaikenivat tyyten, peljäten syventyä…

Seuraavana päivänä he vaihtoivat tuskin sanaa; he katselivat toisiaan salaa, ikäänkuin peljäten. Mutta heille tuli tavaksi soittaa ja laulaa yhdessä illoin. Ja pian harrastivat he yhdessä iltapuolella päivääkin musiikkia; ja joka päivä, yhä enemmän. Aina valtasi Annan sama käsittämätön intohimo: heti, kun ensimäiset soinnut helähtivät, poltti se hänen olemustaan päästä jalkoihin ja teki tuosta pikku porvarittaresta majesteettisen Venus-jumalattaren siksi aikaa kuin musiikkia kesti: kaikkien sydämenkiihkojen lihaksitulleen vertauskuvan.

Braun hämmästyi Annan äkillistä mielistymistä lauluun, mutta ei viitsinyt vaivautua mietiskelemään tämän naisellisen oikun syitä; hän oli kuuntelijana näissä pikku konserteissa, nyökkäsi tahtia päällään, lausui arvosteluja, ja oli yleensä hyvin tyytyväinen, vaikka hän olisikin pitänyt hieman lauhkeammasta musiikista: moinen voimienpurkaus tuntui hänestä liikanaiselta. Christophe vainusi ilmassa lähestyvää vaaraa; mutta hänen päänsä meni sekaisin: hän oli vielä äskeisestä sielullisesta tuskankaudesta heikko, eikä jaksanut vastustaa; häneltä katosi tietoisuus, mitä hänessä itsessään tapahtui, eikä hän sen enempää päässyt perille, miten Annan laita oli. Erään kerran iltapuolella lakkasi Anna yhtäkkiä laulamasta, keskellä raivoisaa kiihkoa pauhaavaa kappaletta, ja meni sanaakaan selittämättä pois salista. Christophe odotti häntä: Annaa ei tullut. Puolituntia sen jälkeen näki Christophe, kulkiessaan käytävää pitkin Annan huoneen ohitse, hänet ovenraosta, kamarin perukassa, kelmein kasvoin, vaipuneena synkkään rukoukseen.

Kuitenkin, mutta hyvin vähitellen, tulivat heidän välinsä hiukan luottavammiksi. Christophe koetti saada häntä puhelemaan menneisyydestään; Anna vastasi aivan ylimalkaisesti ja kuivasti; tuskinpa sai Christophe häneltä udelluksi edes mitään selviä yksityiskohtaisia tapauksia, ja nekin vasta pala palalta. Braunin usein löyhäsuiseksi paisuva hyväntahtoisuus opasti hänet kuitenkin Annan elämänsalaisuuksiin.

Anna oli syntyisin tästä samasta kaupungista Hänen oma nimensä oli Anna-Maria Senfl. Hänen isänsä oli Martin Senfl, vanhaa, jo vuosisatoja sitten ylen rikkaaksi tunnettua kauppiassukua, jossa luokkaylpeys ja uskonnollinen ankaruus olivat kehittyneet huippuunsa. Martin Senfl oli seikkailunhaluinen, niinkuin monet muut hänen kansalaisensa, ja hän oli oleskellut vuosikausia kaukaisissa maissa, Itämailla ja Etelä-Amerikassa; olipa hän tehnyt uhkarohkeita tutkimusmatkoja Aasian sydämeenkin; siihen veivät häntä samalla kertaa sekä suvun kauppaharrastukset että tieteen rakkaus ja huvitteluhalu. Kiertelemällä tällä tavoin maailmassa oli hän menettänyt paitsi varansa myöskin kaikki vanhat ennakkoluulonsa. Ja niinpä hän, joka oli luonteeltaan kuumaverinen ja itsepäinen, nai kotimaahan palattuaan omaistensa vihastuneista vastalauseista välittämättä erään lähellä kaupunkia asuvan tilallisen tyttären, naisen, jonka maine oli epäilyttävä ja joka ennen oli ollut hänen rakastajattarensa. Avioliitto oli hänelle ainoa keino säilyttää omanaan tuo kaunis tyttö, sillä ilman häntä ei hän voinut elää. Suku ilmaisi turhaan kieltonsa: se ei auttanut; silloin sulki se ovensa ikipäiviksi tuolta jäseneltään, joka ei suvainnut totella sen kaikkein pyhintä tahtoa. Koko kaupunki, — kaikki "oikeat" ihmiset, ollen nyt niinkuin tavallisesti tällaisesta yhteiskunnan arvoa koskevasta asiasta täysin yhtä mieltä, — nousi laumalla varomatonta nuorta paria vastaan. Tutkimusmatkailija sai tuta katkerasti, että Kristuksen uskolaisten maissa on yhtä vaarallista ruveta hangoittelemaan ihmisten ennakkoluuloja vastaan kuin Suuren Laaman valtakunnassakin. Hän ei ollut tarpeeksi vahva välittääkseen viis muiden mielipiteistä. Hän oli kuluttanut perintöosansa tarkoin loppuun; hän ei saanut tointa mistään: kaikki paikat suljettiin häneltä. Turhaan purki hän kiukkuaan järkkymättömän kaupungin häväistyksiä vastaan. Hänen terveytensä, jota vaivaloiset retket ja kuumeet oli horjuttaneet, ei tällaista kestänyt. Hän kuoli halvaukseen viisi kuukautta naimisissa oltuaan. Neljä kuukautta sen jälkeen kuoli hänen vaimonsa, jolla ei ollut häistä saakka ollut yhtään itkemätöntä päivää, hyväsydäminen, mutta heikkotahtoinen ja yksinkertainen ihminen, lapsivuoteeseen, jättäen sille rannalle, jolta hän lähti, pikku Annan.

Martin Senflin äiti oli vielä elossa. Hän ei ollut antanut anteeksi edes kuolinvuoteellakaan pojalleen eikä tuolle naiselle, jota hän ei suostunut miniäkseen tunnustamaan. Mutta nyt, kun vihattua naista ei enää ollut olemassa ja kun jumalallinen kosto oli tyydytetty, — otti hän lapsen kasvattaakseen. Hän oli jumalinen, ahdasmielinen rouva; rikas ja saita; hänellä oli erään kolkon kadun varrella tuossa vanhassa kaupungissa silkkikauppa. Hän ei kohdellut lasta poikansa tyttärenä, vaan paremminkin orpona, joka on otettu armosta ihmisten pariin ja jonka täytyy siitä vastineeksi alistua melkeinpä palkollisen asemaan. Kuitenkin hankki hän Annalle huolellisen kasvatuksen; mutta koskaan hän ei päässyt epäluuloisesta ankaruudestaan tyttöä kohtaan; tuntui siitä kuin hän olisi pitänyt lasta syyllisenä vanhempiensa syntiin ja koettanut kukistaa hänen olemuksessaan sitä syntiä. Hän ei antanut tytön vähääkään huvitella; hän sorti luontoa hänen eleissään, sanoissaan, jopa hänen ajatuksissaankin kuin mitäkin rikosta. Hän tappoi Annan nuoressa sielussa elämän. Anna tottui varhain istumaan ikävissään kirkossa ja olemaan näyttämättä sitä ikävystymistään. Hänet ympäröitiin helvetin kauhuilla; hänen lapsensilmänsä, joita salakavalat luomet kätkivät, näkivät joka sunnuntai vanhan Münsterin ovella noita kauhuja: kainostelemattomien ja kieroon vääntyneiden kiviveistosten hahmossa, ikuiseen kadotukseen tuomittujen sielujen, joiden jalkojen välissä liekit leiskuivat ja kupeita pitkin sammakot ja käärmeet kiipeilivät. Anna tottui tukehduttamaan vaistojaan, valehtelemaan itselleen. Heti, kun hän tuli siihen ikään, että voi auttaa isoäitiään, sai hän olla aamusta iltaan apulaisena surullisessa ja pimeässä kauppapuodissa. Hänelle tulivat tottumukseksi ympäristön tavat: järjestys kaikessa, nyrpeä säästäväisyys, tarpeeton puutteessa eläminen, tuon kaupungin ikävystynyt välinpitämättömyys muita ihmisiä kohtaan, sen halveksiva ja ikävä elämänkäsitys, sellaisen jumalisuuden luonnollinen seuraus, mikä ei johdu synnynnäisestä hurskaudesta. Anna kiihtyi hurskauden harjoituksissaan sellaiseksi, että isoäitikin piti niitä liiallisina; hän meni mahdottomiin paastoissa ja lihankidutuksessa; kerran keksi hän käyttää kureliivejä, joihin hän oli sovitellut nuppineuloja sillä tavoin, että ne joka askelella tunkeusivat hänen ihoonsa. Nähtiin hänen silloin tällöin kalpenevan; mutta ei tiedetty, mikä hänellä oli. Viimein, kun hän pyörtyi, lähetettiin noutamaan lääkäriä. Anna ei tahtonut mitenkään antaa itseään tutkia (hän olisi ennen kuollut kuin riisuutunut miehen silmien edessä); — mutta sen sijaan hän tunnusti salaisuutensa; ja lääkäri läksytti hänet niin ankarasti että hän lupasi olla vasta ryhtymättä tällaiseen urheiluun. Sitäpaitsi tarkasti isoäiti varmuuden vuoksi silloin tällöin perin pohjin hänen vaatteensa. Annalle ei näistä kidutuksista ollut mystillistä nautintoa, niinkuin olisi saattanut luulla hänen mielikuvituksensa oli heikko, hän ei olisi ymmärtänyt jonkun Assisin Fransiskuksen tai Pyhän Teresian elämän runollisuutta. Hän hurskautensa oli surullista ja aineellista. Kun hän kiusasi itseään, ei se johtunut siitä, että hän olisi sen palkkioksi toivonut itselleen hyvyyksiä tulevassa elämässä, vaan siihen oli syynä pelkästään kauhea ikävystyminen: joka käänsi kärkensä häntä itseään kohti; Anna löysi melkeinpä ilkeää huvia pahasta, jota hän teki itselleen. Omituisena poikkeuksena tässä kovassa, ja kylmässä sielussa, joka oli samantapainen kuin hänen isoäitinsäkin, oli se seikka, että se oli avoin musiikille, vaikkei Anna vielä tiennytkään, miten pohjattomassa määrin. Muille taiteille hän oli suljettu; hän oli tuskin katsellut yhtään ainoaa taulua tarkemmin; hänellä ei näyttänyt olevan pienintäkään plastillisen kauneuden tajuntaa, niin makua vailla hän oli kaikessa, ja oli sitä ylpeästi ja itsetietoisen välinpitämättömästi. Kauniin ihmisruumiin näkeminen ei herättänyt hänessä muita tunteita kuin alastomuuden vaikutuksen, samanlaisen kuin eräässä Tolstoin kuvaamassa talonpojassa, nimittäin jonkinlaisen ilkeän ja vastenmielisen tunteen. Se tunne oli Annassa sitäkin voimakkaampi, kun hän oli aavistellut useimpien alastomuutta ihastelevien ihmisten ihailevan sitä paljon suuremmassa määrässä pelkästään himonsa kuin esteettisen ilon tähden. Hän ei tiennyt omaa kauneuttaan enemmän kuin tiesi omista tukahdutetuista vaistoistansakaan; tai paremminkin: hän ei tahtonut niistä mitään tietää; ja kun hän oli tottunut itselleen valehtelemaan, onnistuikin hänen tässä suhteessa pettää itseään.

Braun oli nähnyt hänet ensi kertaa eräissä häissä, joihin Anna oli joutunut sattumalta: sillä häntä ei sellaisiin tilaisuuksiin kutsuttu, koska hän häpeällisen sukuperänsä vuoksi kaupunkilaisten mielestä oli huonossa maineessa. Anna oli silloin kahdenkolmatta-vuotias. Braun huomasi hänet kohta. Ei suinkaan niin, että Anna olisi tahtonut tehdä itsensä huomatuksi. Istuessaan Braunin vieressä päivällispöydässä, jäykkänä ja oudosti ja mauttomasti puettuna, hän tuskin avasi suutaan virkkaakseen jotain. Mutta Braun ei lakannut koko aterian ajalla puhelemasta hänen kanssaan, siis itsekseen. Ja hän palasi kotiinsa haltioissaan. Tavallisella nopsanäköisyydellään oli hän huomannut, miten neitseellisen puhtailta hänen vierustoverinsa kasvot näyttivät; ja hän oli ihastunut Annan terveeseen järkeen ja hänen tyyneyteensä; suuressa arvossa piti hän myöskin Annan vankkaa terveyttä ja niitä hyviä perheenemännän avuja, joita hän oli ollut hänessä keksivinään. Hän lähti vieraisille Annan isoäidin luokse, kävi siellä muutaman kerran uudestaan, kosi ja hyväksyttiin. Myötäjäisistä, ei puhettakaan. Rouva Senfl testamenttasi koko omaisuutensa kaupungille, liikeharrastuksiin.

Koskaan ei nuori vaimo ollut rakastanut miestään: rakkaushan oli tunne, jota ei kai saanut ottaa lukuun kunniallisessa elämässä, vaan jota täytyi paremmin karttaa jonkinlaisena pahana. Mutta hän tiesi antaa arvon Braunin hyvälle sydämelle; hän oli miehelleen kiitollinen, että hän oli hänet nainut, hänen epäilyttävästä syntyperästään huolimatta; syvästi kiitollinen, joskaan ei sitä tunnettaan näyttänyt. Annalla oli muuten selvä käsitys avioliittokunniasta. Mikään ei ollut häirinnyt heidän välejään niinä seitsemänä vuotena, jotka he olivat olleet naimisissa. He elivät toistensa rinnalla, eivät ymmärtäneet toisiaan, eivätkä välittäneetkään ymmärtää: maailman mielestä olivat he ihanteellinen aviopari. He eivät käyneet paljoa missään. Braunilla oli melkoisen suuri tuttavapiiri; mutta hän ei ollut saanut sitä hyväksymään seuraansa hänen vaimoaan. Anna ei ollut miellyttävä; eikä hänen syntyperänsä tahraa oltu täysin unohdettu. Anna puolestaan ei koettanut millään tavoin tehdä itseään suosituksi. Hän oli katkeroitunut, sillä hän oli saanut jo lapsena kärsiä halveksumista. Sitäpaitsi hän oli tottumaton parempaan seuraan, ja oli hyvillään, että hänet unohdettiin. Hän kävi joskus itse vieraissa ja sai vastavieraitakin, milloin hänen miehensä etu välttämättä sitä vaati. Ne vieraat olivat uteliaita ja panettelevia poroporvarittaria. Heidän juorujuttunsa eivät herättäneet Annan mielenkiintoa; hän ei viitsinyt välinpitämättömyyttään edes salata. Sellaista ei toki anneta anteeksi. Ja sittemmin ne vierailut loppuivatkin ja Anna jäi yksin. Sitä hän juuri tahtoikin: mikään ei enää häirinnyt unelmia, joita hän hautoi sydämessään, eikä hänen ruumiissaan piileviä arvoituksellisia voimia.

Anna oli näyttänyt jo muutamia viikkoja sairaalta. Hänen kasvonsa olivat kelmentyneet ja niihin oli ilmestynyt syviä uurteita. Hän karttoi Christophen ja Braunin seuraa. Hän vietti päivänsä omassa kamarissaan; hän painui ajatuksiinsa; hän ei vastannut, kun hänelle jotain puhuttiin. Braun ei nyt enempää kuin muulloinkaan välittänyt tällaisista naisen oikuista. Hän selitteli niitä Christophelle. Niinkuin melkein kaikki ne miehet, jotka joutuvat helposti naisten petettäviksi, luuli hän tuntevansa kovinkin hyvästi naisia. Ja hän tunsikin tosiaan heidät hyvästi: avu, josta ei ole mitään hyötyä. Hän tiesi, että naisilla on usein itsepintaisia uneksimisen puuskia, että heille tulee halu jäykästi ja vihamielisesti olla vaiti; ja hän ajatteli, että silloin täytyy heidän antaa olla rauhassa, ei koettaa selvittää asiaa, ei varsinkaan näyttää heille sitä tiedotonta maailmaa, joka heidän sielunsa yhtä puolta ympäröi. Viimein hän kuitenkin alkoi tulla Annan terveydestä levottomaksi. Hän päätteli moisen riutumisen johtuvan hänen elämäntavoistaan, siitä, että hän oli aina sisällä, ei käynyt koskaan ulkopuolella kaupunkia, tuskinpa poissa kotoaankaan. Hän tahtoi nyt, että Annan oli käveltävä. Hän itse ei voinut lähteä hänen mukaansa: sunnuntaisin oli Annalla jumalanpalveluksensa, ja arkipäivinä Braunilla sairaiden vastaanotto. Mitä jälleen Christopheen tulee, hän vältti lähteä Annan kanssa kävelylle. Pari kertaa olivat he tehneet lyhyen kävelymatkan kaupungin tulliin: he olivat olleet kuolla ikävästä. Juttelemisesta ei tullut mitään. Tuntui kuin ei Annalle olisi ollut olemassakaan luonnon kauneutta; hän ei nähnyt mitään; kaikki maisemat olivat hänelle pelkkiä kiviä ja ruohoa; hänen kalseutensa siinä suhteessa oli aivan tyrmistyttävä. Christophe oli koettanut saada häntä huomaamaan jotakin kaunista näköalaa. Anna katseli sitä, hymyili kylmästi, ja sanoi, Christophen mieliksi:

— Niin, se on omituinen…

Aivan samaan tapaan kuin hän oli sanonut:

— Nyt paistaa aurinko.

Christophe tunki kyntensä kämmeniinsä kiukusta. Sitten ei hän Annalta kysynyt enää mitään; ja kun Anna lähti ulos, keksi hän aina jonkin tekosyyn saadakseen olla kotona.

Oikeastaan ei Anna ollut luonnolle tunteeton; hän ei tosin pitänyt sellaisesta, mitä on totuttu sanomaan kauniiksi maisemiksi: hän ei eroittanut niitä toisista; mutta hän rakasti maaseudun luontoa, kaikkea siinä, — maata ja ilmaa. Mutta sitäkään tunnettaan hän ei itse aavistanut enempää kuin muitakaan voimakkaimpia vaistojaan; ja hänen lähellään elävät ihmiset aavistivat niitä vieläkin vähemmän kuin hän.

Itsepintaisesti vaatien sai Braun vaimonsa päättämään lähteä päivän kestävälle huviretkelle kaupungin ympäristöön. Anna myöntyi viimein, päästäkseen rauhaan. Kävelyretki suunniteltiin seuraavaksi sunnuntaiksi. Viimeisellä hetkellä täytyikin tohtorin jäädä kotiin, erään vaarallisen sairaustapauksen vuoksi, vaikka hän oli jo niin lapsellisesti tästä matkasta iloinnut. Christophe lähti nyt Annan kanssa kahden.

Kaunis, lumeton talvipäivä: ilma puhdas ja kylmä, taivas selvä, aurinko säteili täydeltä terältä, kylmä pohjatuuli puhalsi. He matkustivat paikallisjunalla kauas sinertäville vuorenrinteille: ne kaartuivat kaupungin ympärillä kuin pyhimyssäteikkö. Vaunuosasto oli täynnä väkeä; he joutuivat eri paikkoihin istumaan. He eivät puhelleet keskenään. Anna oli synkän näköinen; edellisenä iltana oli hän Braunin hämmästykseksi julistanut, ettei hän seuraavana päivänä menisi kirkkoon. Ensi kerran elämässään löi hän laimin sellaisen velvollisuuden. Oliko se sielun kapinaa?… Kuka arvasi hänen sisälliset taistelunsa? Hän tuijotteli nyt edessään olevaan seinään; hän oli kalpea; hänen sydäntään kalvoi julma ikävä.

He laskeutuivat junasta. Heidän keskinäinen vihamielinen kylmyytensä ei kadonnut kävelyretken alussa; he kulkivat rinnatusten; Anna varmoin ja säntillisin askelin, katselematta mitään; hänen kätensä olivat vapaina, käsivarret heiluivat; hänen kenkiensä kannat kalskahtelivat routaiseen maahan. — Vähitellen hänen kasvonsa saivat elävämmän ilmeen. Nopea kävely nosti punan hänen kelmeille poskilleen. Hänen huulensa aukesivat ja nauttivat raitista ilmaa. Sitten, eräässä polvittelevan tien käänteessä, alkoi hän nousta suoraan ylös rinnettä, niinkuin vuohi; tuolla jyrkällä somerorinteellä hän oli pudota ja tarrautui kiinni puihin ja pensaihin. Christophe meni hänen perästään. Anna kiipesi ripeämmin, luiskahteli alas, takertui sormillaan taas kiinni ruohikkoon. Christophe pyysi häntä pysähtymään. Anna ei vastannut, vaan nousi yhä, kumarissaan, melkein nelinkontin. He menivät usvakerroksen läpi, joka verhosi laaksoa kuin hopeinen harso, josta metsiköt tummasti häämöttivät; he olivat nyt yläilmojen kuumassa auringonpaisteessa. Vuorenhuipulla Anna pysähtyi, kääntyi; hänen kasvonsa olivat kirkastuneet; hänen suunsa oli auki ja hengitti ihanaa ilmaa. Hän katsoi iroonisin silmin Christopheen, joka kiipesi ylös vuorenkuvetta; Anna otti hartioiltaan manttelinsa, heitti sen hänelle vasten kasvoja, ja lähti kiipeämään vielä ylemmille huipuille, odottamatta edes, että Christophe saisi levähtää. Christophe riensi hänen perästään. Se alkoi olla heistä hauskaa; voimakas ilma huumasi heitä. Anna ryntäsi jyrkälle rinteelle; kivet vierivät hänen jaloissaan; hän ei kompastellut; hän luisui alas, hyppeli, lensi kuin nuoli. Silloin tällöin hän vilkaisi taakseen nähdäkseen, kuinka paljon edellä hän oli Christophea. Christophe pääsi yhä lähemmäksi. Anna syöksyi metsikköön. Lakastuneet lehdet rapisivat heidän juostessaan; oksat, joita Anna viskoi syrjään, iskivät Christophea vasten kasvoja. Anna kompastui puun juuriin. Christophe sai hänet kiinni. Anna otteli vastaan käsin ja jaloin, töytäsi häntä rajusti, koettaen hänet kaataa; hän huusi ja nauroi. Hänen rintansa läähätti Christophen ruumista vasten; heidän poskensa sipaisivat toisiaan; Christophe tunsi hien hajun Annan ohimoilta; hän hengitti hänen kosteain hiuksiensa tuoksua. Voimakkaalla sysäyksellä Anna pääsi irti, ja katsoi Christopheen hämmentymättä, uhittelevin silmin. Christophea ällistytti, mikä voima tuossa naisessa piili, voima, joka ei ilmennyt tavallisessa elämässä koskaan.

He menivät läheisimpään kylään, pitkin jaloissa ponnahtelevaa, kahisevaa peltojen sänkeä. Heidän edestään pakeni nokkivia varislaumoja. Aurinko paahtoi, ja pohjatuuli puri poskiin. Christophe oli tarjonnut Annalle käsivartensa. Annalla oli ohuenlainen puku; Christophe tunsi vaatteen läpi hänen kostean ja hiestä kuuman ruumiinsa kosketuksen. Hän tahtoi Annaa ottamaan manttelinsa hartioilleen; Anna ei huolinut, ja näyttääkseen reippauttaan hän avasi vielä kauluksensakin. He menivät maalaisravintolaan, jonka kilpeen oli maalattu "metsäläisen" kuva ( Zum wilden Mann ). Ulko-oven pielessä kasvoi näre. Ravintolasalin seinillä oli saksalaisia kaksiväripainoksia: toinen niistä sentimentaali, "Keväällä" ( Im Frühling ), toinen isänmaallinen, " Jean-Jacques'in taistelu "; ja kolmantena oli ristiinnaulitun kuva, ristin juuressa pääkallo. Annalla oli niin ahnas ruokahalu, ettei Christophe olisi hänestä moista uskonut. He maistoivat ilokseen neljänneksen valkoviiniä. Syötyään lähtivät he jälleen poikki maiden ja metsien, niinkuin kaksi hyvää toveria. Ei pienintäkään sivuajatusta. He nauttivat vain kävelyn riemusta, suontensa onnekkaasta sykinnästä, ilmasta, joka hiveli kylmästi poskia. Annan kielenkanta oli lauennut. Hän ei ollut enää epäluuloinen; hän puhui vilpittömästi kaikki, mitä hänen mieleensä sattui.

Hän kertoi lapsuudestaan: isoäiti oli vienyt hänet kerran erään ystävättärensä luokse, joka asui lähellä tuomiokirkkoa; sillaikaa kuin vanhat naiset juttelivat keskenään, lähetettiin hänet suureen puutarhaan, tuon samaisen Münsterin tummaan varjoon. Siellä istahti Anna erääseen nurkkamaan eikä hievahtanut siitä; hän kuunteli lehtien suhinaa, hän katseli tarkoin hyönteisten vilinää; se oli huvittavaa ja peloittavaa. — (Anna jätti sanomatta, että häntä pelottivat paholaiset: ne olivat aina hänen mielikuvituksessaan; hänelle oli kerrottu niiden kiertelevän kirkkojen ympärillä, uskaltamatta mennä niihin sisälle; ja nyt hän oli niitä näkevinään noiden elukoiden hahmossa: hämähäkkien, sisiliskojen, muurahaisten, koko tuon omituisen pikku maailman, jota kuhisi hänen ympärillään, lehtien alla, mullassa tai muurien raoissa.) — Sitten puhui Anna talosta, jossa hän oli silloin asunut, auringottomasta huoneestaan; hän muisteli sitä kuitenkin mielihyvällä, hän oli viettänyt siellä monet yöt nukkumatta, haaveillen kaikenlaista…

— Mitä?

— Kaikenlaista hullua.

— Kertokaa.

Anna pudisti kieltävästi päätänsä.

— Miksi ette kerro?

Anna punastui, nauroi sitten ja jatkoi:

— Ja päivälläkin, keskellä työtä.

Hän muisteli sitä tarkemmin, nauroi taas, ja lopetti:

— Aivan hullua, sellaista, pahaa.

Christophe sutkautti leikillisesti:

— Teitä ei siis pelottanut?

— Mikä?

— Että joutuisitte kadotukseen?

Annan kasvot jäykistyivät.

— Ei saa puhua sellaista, sanoi hän.

Christophe käänsi pakinan toisaalle. Hän ihaili Annan ruumiillista voimaa, sillä sen hän oli nähnyt äsken painiskeltaessa. Annan ilme muuttui jälleen luottavaksi ja hän kertoi entisiä poikamaisuuksiaan — (hän sanoi tahallaan: "poikamaisuuksia"; pikkutyttönä oli hän näet aina tahtonut päästä mukaan poikien leikkeihin ja tappeluihin). — Kerran, kun hän oli ollut erään pienen pojan kanssa yhdessä, pojan, joka kuitenkin oli häntä päätä pitempi, oli hän lyönyt yhtäkkiä poikaa nyrkillään, toivossa saada iskun takaisin. Mutta poika oli juossut karkuun ja rääkynyt, että Anna lyö häntä. Toisen kerran oli hän maalla nähnyt tien vieressä mustan lehmän ja kiivennyt sen selkään; lehmä peljästyi ja paiskasi hänet puun kupeeseen: Anna oli siinä leikissä menettää henkensä. Olipa hänen päähänsä kerran pistänyt hypätä alas kadulle toisen kerroksen ikkunasta, siksi, että hän oli epäillyt, uskaltaisiko hän sen tehdä; onneksi hän siinä ainoastaan nyrjäytti jalkansa. Hän keksi kaikenlaisia kummallisia ja vaarallisia urheilutapoja, milloin hänet jätettiin yksin kotiin; hän kiusasi ruumistaan milloin milläkin merkillisellä.

— Kuka uskoisi sitä, näytätte niin vakavalta!…

— Oh! huudahti Anna; jospa minut nähtäisiin eräinä päivinä, kun olen huoneessani yksin.

— Kuinka? Vieläkö nytkin siis?

Anna nauroi. Hän hypähti asiasta toiseen, ja kysyi, oliko Christophe innokas metsästäjä. Christophe vastasi kieltävästi. Anna sanoi kerran ampuneensa pyssyllä kottaraista ja vikuuttaneensa linnun. Christophe suuttui.

— No, mitä siinä sitten nyt on? kysyi Anna.

— Eikö teillä ole sydäntä?

— En tiedä siitä mitään.

— Ettekö ajattele, että eläimet ovat eläviä olentoja niinkuin mekin?

— Kyllä, vastasi Anna. Juuri siksi; ja minä aioinkin teiltä kysyä: uskotteko te, että eläimilläkin on sielu?

— Kyllä, sen minä uskon.

— Pastori sanoo, että ei ole. Ja minä, että niillä on, jonkinlainen… Sitäpaitsi minä luulen, että minä olen ollut jokin eläin entisessä elämässä, lisäsi hän hyvin vakavasti.

Christophe purskahti nauruun.

— Siinä ei ole mitään naurettavaa, sanoi Anna. (Hän itsekin nauroi.) Sellaistakin minä haaveilin silloin lapsena. Minä kuvittelin esimerkiksi olevani kissa, koira, lintu, varsa, hieho. Minä tunsin niiden pyyteitä. Olisin tahtonut vähäksi aikaa päästä niiden nahkaan tai saada niiden höyhenet ympärilleni; ja sitten olin olevinani eläin. Ettekö ymmärrä sellaista?

— Te olette omituinen otus. Mutta jos kerran tunnette tällä tavoin olevanne sukua eläimille, niin kuinka voitte tehdä niille pahaa?

— Ainahan tekee jollekulle pahaa. Muut tekevät minulle pahaa, minä muille. Sellaista on aina. Minä en valita. Ei pidä olla elämässä niin lellitelty! Minä teen itsellenikin pahaa, ilokseni!

— Itsellenne?

— Niin. Katsokaapas tätä. Eräänä päivänä iskin vasaralla naulan tuohon kämmeneen.

— Minkätähden?

— En minkään.

(Anna ei tahtonut tunnustaa, että hän oli halunnut ristiinnaulita itsensä.)

— Antakaahan kätenne tänne, sanoi Anna.

— Mitä te sillä?

— Antakaa nyt.

Christophe antoi. Anna puristi sitä niin, että Christophen täytyi huutaa. Sitten he leikittelivät kuin talonpoikaislapset tekemällä toisilleen niin paljon kuin suinkin pahaa. He olivat onnellisia, ilman mitään sala-ajatuksia. Koko muu maailma, heidän entisen elämänsä vaiheet, menneisyyden suru, tulevaisuuden kammo, myrsky, joka heissä kokoutui, kaikki oli kadonnut.

He olivat kulkeneet monet kilometrit; he eivät tunteneet olevansa yhtään väsyneitä. Yhtäkkiä Anna pysähtyi, heittäytyi maahan, sänkipellolle loikomaan, eikä puhunut mitään. Hän makasi seljällään, kädet pään alla, katseli taivaaseen. Miten rauhallista! Miten suloista!… Tuossa parin askeleen päässä solisi puro maan alla, sen pulppuava ääni hiljeni tuon tuostakin, aivan kuin suoni sykyttää milloin heikosti, milloin kovasti. Ilmanranta hohti helmiäisenä. Maanpinnalla väikkyi vesihuurua, josta alastomat ja mustat puut häämöttivät. Lopputalven päiväpaistetta; nuori, kalpea aurinko uinahtaa illan helmaan. Linnut halkoivat ilmaa kuin kiiltävät nuolet. Ystävälliset kirkonkellot helähtelivät maalaiskylissä, vastasivat toisilleen tornista torniin… Christophe istui melkoisen lähellä Annaa ja katseli häntä. Anna ei ajatellut laisinkaan Christophea. Syvä riemu oli hänet täyttänyt. Hänen kaunis suunsa nauroi vaiti. Christophe ajatteli:

— "Sinäkö se olet? En sinua tunne enää entiseksi."

— "En ole enää itseäni. Luulen, että olen jotain toista. En enää pelkää; en pelkää Häntä… Ah, kuinka Hän minua tukehdutti, kuinka Hän minua kiusasi! Tuntui kuin olisin ollut ruumisarkussa!… Nyt saan hengittää; tämä ruumis, tämä sydän, ne ovat minun. Minun ruumiini. Rakas, oma ruumiini. Vapaa ja rakkaudelle altis sydämeni. Miten paljon onnea minussa on! Enkä sitä tuntenut, en tuntenut itseäni! Mitä sinä olet minusta tehnyt?…"

Näin oli Christophe kuulevinaan Annan suloisesti huokaavan. Mutta Anna ei ajatellut mitään muuta kuin ehkä, että hän oli onnellinen, että kaikki oli hyvin.

Ilta oli jo tullut. Aurinko, elämään väsynyt, katosi kello neljän aikaan harmaan ja punasinertävän usvaverhon kätköön. Christophe nousi maasta ja meni Annaa lähemmäksi. Hän kumartui hänen puoleensa. Anna käänsi häneen katseensa, joka oli vielä täynnä avaran taivaan huumausta. Meni muutama hetki ennenkuin hän näytti vielä muistavan Christophea. Silloin kohdistivat hänen silmänsä Christopheen arvoituksellisen hymyn, hänen omasta hämmentyneestä mielialastaan johtuvan. Väistääkseen tuota hymyä ummisti Christophe hetkeksi luomensa. Kun hän ne jälleen avasi, katsoi Anna häneen yhä; ja Christophesta tuntui kuin ne olisivat pitkät ajat katselleet toisiaan niin. Oli kuin olisivat he lukeneet toistensa sielua. Mutta he eivät tahtoneet itsekään tietää, mitä he olivat lukeneet.

Christophe ojensi Annalle kätensä. Anna tarttui siihen, virkkamatta sanaakaan. He palasivat äskeiseen kylään, jonka pataässän-muotoiset torninhuiput he näkivät pistävän esiin alhaalta laakson pohjasta; yhdessä tornissa, sammaltuneen tiilikaton harjalla oli tyhjä haikaranpesä, ikäänkuin mikäkin lakki. Lähellä kylää, kahden tien risteyksessä, kulkivat he kaivon ohitse, jonka patsaan päässä seisoi pieni katolilainen pyhimyksenkuva: puusta tehty Magdalena, siro, hiukan imelä, kädet ojennettuina. Vaistomaisesti teki Anna saman liikkeen kuin kuvakin, ojentaen sille kätensä; sitten hän nousi kaivon kehälle ja täytti kauniin jumalattaren kädet rautatammen lehvillä, ja pihlajantertuilla, joiden punaiset marjat olivat vielä säilyneet lintujen nokilta ja pakkaselta.

Heitä vastaan tuli ryhmissä pyhäasuihinsa pukeutuneita maalaispoikia ja -tyttöjä. Naisten iho oli hyvin ruskea, posket hohtavan punaiset, paksu tukka kääritty pässinsarven muotoisesti korvallisille; vaatteet kirjavat, hatuissa kukkia. Heillä oli valkeat hansikkaat ja punaiset ranteet. He lauloivat varsin siistejä lauluja, kimein, lauhkein, hiukan väärin äänin. Jossakin läävässä ammui lehmä. Hinkutautinen lapsi yski tuolla talossa. Vähän kauempaa kuului honottavan klarinetin ja läppäkornetin soittoa. Kylän torilla, kapakan ja hautausmaan välissä, tanssittiin. Neljä musikanttia soitti, pöydällä istuen. Anna ja Christophe asettuivat penkille kapakan edustalle katselemaan tanssia. Parit töytäsivät toisiinsa ja haukkuivat makeasti toisiaan. Tytöt kirkaisivat silloin tällöin, pelkästä huutamisen ilosta. Ryyppymiehet löivät nyrkeillään tahtia pöytiin. Jolloinkin ennen olisi tällainen karkea ilo Annaa inhottanut; tänä iltana hän siitä nautti; hän oli ottanut hatun pois päästänsä, ja katseli tanssijoita vilkastunein kasvoin. Christophe purskahti silloin tällöin nauruun tuota juhlallisen hassunkurista soittoa kuullessaan ja soittajia katsellessaan. Hän kaiveli taskujaan, ja löysi lyijykynän, ja alkoi vedellä ravintolalaskun nurealle puolelle nuottiviivoja ja merkitä nuotteja: hän kirjoitti nyt tansseja. Yksi lehti tuli pian täyteen; hän pyysi paperia lisää, ja täytti senkin suurella, kärsimättömällä ja kömpelöllä käsialallaan. Anna luki kirjoitusta Christophen olan takaa, poski lähellä hänen poskeaan, hyräillen merkittyjä nuotteja; hän koetti arvailla, mitä milloinkin tulisi, ja taputti käsiään, kun arvasi oikein, tai kun jokin odottamaton päähänpisto saikin hänet hämmästymään. Lopetettuaan sävellyksensä Christophe vei sen soittajille. Ne olivat oikeita saksalaisia soittajia, ammatissaan perinpohjin käteviä: he soittivat lehdestä ensinäkemältä, erehtymättä yhdessäkään kohtaa. Kappale oli sentimentaalin ja hassunkurisen huumorin sekoitusta, rytmi töytäilevää, aivan kuin keskeltä soittoa olisi kuulunut naurunpurskahduksia. Oli mahdotonta vastustaa sen valtavaa hulluttelua: jalat pyrkivät itsestään tanssimaan. Anna juoksi joukkoon, tempaisi parikseen, kuka ensinnä eteen sattui, ja hyppäsi kuin hullu; kilpikonnanluinen neula putosi hänen tukastaan; kiharat irtautuivat ja heilahtelivat hänen poskillaan. Christophe ei voinut kääntää hänestä silmiään; hän ihaili tuota vankkaa ja voimakasta eläintä, jota armoton kuri oli tähän saakka kahlinnut hiljaisuuteen ja liikkumattomuuteen; hän näki Annan sellaisena, jona kukaan ei ollut häntä nähnyt, sellaisena kuin hän todellisuudessa, valhenaamionsa alla oli: voimastaan humaltunut Bacchanti. Anna huusi Christophea. Christophe ryntäsi hänen luokseen ja kävi käsiksi. He tanssivat, tanssivat kunnes olivat pyörtyä ja paiskautuivat seinää vasten. He seisattuivat huumautuneina. Ilta oli jo pilkkoisen pimeä, he levähtivät hetken, ja erosivat sitten tanssiseurasta. Anna, joka oli tavallisesti niin jäykkä kansaa kohtaan, joko avuttomuudesta tai halveksumisesta, ojensi nyt somasti kätensä soittajille, kapakan isännälle ja niille kylänpojille, jotka olivat hänen puolellaan tanssijain piirissä.

He palasivat asemalle päin tähtiä säkenöivän ja kylmän taivaan alla, halki maiden ja metsien, samaa tietä kuin olivat tulleet aamulla. Anna oli vielä varsin eloisa. Sitten hän alkoi puhua vähemmän, ja vaikeni viimein kokonaan, aivan kuin uupuneena ponnistuksesta ja yön mystillisestä liikutuksesta. Hän nojautui kauniisti Christophen käsipuoleen. Kun mentiin alas sitä rinnettä, josta hän muutama tunti ennen oli kiivennyt iloisesti ylös, hän huokasi. He tulivat asemalle. Lähellä ensimäistä taloa Christophe pysähtyi ja katseli Annaa. Annakin katseli häneen ja hymyili synkkämielisesti. Junassa oli sama tungos kuin tullessakin. He eivät voineet puhella keskenään. Istuen Annaa vastapäätä Christophe katseli koko ajan hellästi häneen. Annan silmät olivat luodut maahan; nyt tunsi hän Christophen katseen, ja avasi silmänsä ja katsoi Christopheen: sitten hän käänsi päänsä pois, eikä Christophe enää saanut hänen katsettaan nähdä. Anna tuijotteli ulos yöhön. Epämääräinen hymy väikkyi hänen huulillaan, suupielissä hiukan väsynyt sävy. Sitten hymykin katosi. Ilme muuttui jäykäksi ja kuolleeksi. Christophe luuli, että junan tahdikas kolina väsytti Annaa, ja koetti puhua hänelle. Anna vastasi hänelle kylmästi, hyvin lyhyesti, päätänsä kääntämättä. Christophe koetteli uskotella itselleen yhä vain, että väsymys oli tähän muutokseen syynä; mutta hän tiesi hyvin, ettei syynä ollut se. Sikäli kuin lähestyttiin kaupunkia, huomasi hän Annan kasvojen hyytyvän, elämän niistä sammuvan, koko hänen kauniin ja villiä suloa uhkuvan ruumiinsa painautuvan entiseen kuoreensa. Kun he lähtivät junasta, ei Anna nojautunut Christophen käsivarteen. He menivät vaiti kotiin.

Joku päivä tämän jälkeen, kello neljän tienoissa iltapuolella olivat Christophe ja Anna kotona kahden. Braun oli lähtenyt kaupungille. Jo eilen oli kaupunki ollut kelmeän vihreän usvan peitossa. Kuului näkymättömän virran kohina. Raitiovaunujen sähkö sähähteli sumussa. Päivänkuulto sammui, ikäänkuin tukehtui; tuntui kuin ei olisi ollut mikään hetki päivästä: oli sellainen tuokio, jolloin tietoisuus todellisuudesta katoaa, jolloin ihminen joutuu aikojen ulkopuolelle. Edellisinä päivinä oli alkanut puhaltaa viiltävä pohjoistuuli, ja ilma oli ollut kostea; nyt oli se tullut yhtäkkiä liian lämpöiseksi ja märäksi. Ilma kuohui lunta, taivas taipui hiutaleiden painosta.

He olivat kahden kesken salissa, jonka kylmä ja ahdashenkinen sisustus kuvasi hyvin emäntänsä sielua. He eivät puhuneet mitään. Christophe luki. Anna ompeli. Christophe nousi ja meni ikkunan ääreen; hän nojasi järeät kasvonsa ikkunanristikkoon, ja seisoi ja uneksi siinä; lyijynharmaaseen maailmaan taivaasta heijastuva kalpea valaistus aivan kuin pyörrytti hänen päätänsä; hänen ajatuksensa olivat rauhattomat; turhaan koetti hän kiinnittää niitä johonkin määrättyyn asiaan: aina ne häneltä karkasivat. Hänet valtasi ahdistus: hän tunsi vaipuvansa jonnekin; ja hänen sielunsa tyhjyydestä, sen suuren särkymyksen raunioista, kohosi hitaina pyörteinä polttava tuuli. Christophe seisoi Annaan selin; Anna ei häntä nähnyt, hän teki työtään; mutta hieno väristys kulki hänen pintaansa pitkin; hän pisti neulalla sormiinsa monta kertaa, eikä sitä tuntenut. Heitä kahlitsi ja jäykisti molempia lähestyvä vaara.

Christophe tempautui irti tylsyydestään ja kulki muutaman askelen edestakaisin huoneessa. Piano veti puoleensa ja pelotti häntä. Hän koetti olla siihen katsomatta. Hänen kulkiessaan sen ohitse eivät hänen kätensä voineet vastustaa kiusausta; sormi painoi kosketinta. Metallikieli värähti kuin ihmisääni. Anna vavahti, ja työ vaipui hänen helmaansa. Christophe oli jo istunut pianon ääreen ja soitti. Hän huomasi, ympärilleen katselematta, että Anna oli noussut paikaltaan, että hän tuli, seisoi siinä ääressä. Miettimättä mitään soitti Christophe sen uskonnollis-hartaan ja intohimoisen laulun, jonka Anna oli laulanut silloin, kun hän ilmaisi ensi kertaa olemuksensa Christophelle; Christophe improvisoi nyt siihen aiheeseen kiihkeitä variatsiooneja. Sanaakaan virkkamatta alkoi Anna laulaa. Heiltä meni tietoisuus kaikesta heitä ympäröivästä. Musiikin pyhä vimma kiidätti heitä kotkan kynsissään korkeuksiin…

Oi musiikki, sinä sielun syvyyksien avaaja! Sinä särjet hengen jokapäiväisen tasapainon. Tavallisessa elämässä ovat tavalliset sielut kuin suljettuja huoneita; sisällä lakastuvat käyttämättömät voimat, hyveet ja paheet, joita häpeilemme; viisas, käytännöllinen järki, pelkuri, terve tajunta pitävät hallussaan sen huoneen avaimia. Ne antavat näkyä ainoastaan muutamia porvarillisesti järjestettyjä kaappeja. Mutta sävelillä on taikasauva, joka murtaa lukot. Ukset aukeavat. Sydämen demoonit käyvät esille. Ja sielu näkee ensi kertaa olevansa alaston. — Niin kauan kuin sireeni laulaa, niin kauan kuin sen taikova ääni kaikuu, niin kauan pitää kesyttäjä jaloja petoja katseensa lumoissa. Suuren musiikkineron mahtava järki kahlii intohimot, jotka hän on päästänyt irti. Mutta kun musiikki vaikenee, kun kesyttäjä lähtee pois, murisevat herätetyt intohimot, ja raivoavat rikotussa häkissään, ja ne etsivät saalistansa…

Sävel vaikeni. Oli aivan hiljaista… Anna oli laulaessaan nojannut kättänsä Christophen olkapäähän. He eivät uskaltaneet enää liikahtaakaan; ja he huomasivat vapisevansa. Yhtäkkiä — vain silmänräpäys — Anna kumartui Christophen puoleen, Christophe käänsi kasvonsa häntä kohti; heidän huulensa yhtyivät; Christophe tunsi hänen suussaan hänen hengityksensä…

Anna sysäsi hänet luotaan ja pakeni huoneesta. Christophe jäi liikahtamatta istumaan hämärään. Braun tuli kotiin. He asettuivat kaikki kolme pöytään. Christophe ei jaksanut ajatella mitään. Anna oli kuin "poissa koko niiltä mailta"; hänen katseensa oli hajamielinen; melkein kohta illallisen jälkeen hän meni huoneeseensa. Christophe, joka olisi saattanut tapansa mukaan jäädä Braunin seuraan, vetäytyi myöskin omaan kamariinsa.

Keskiyön tienoissa tultiin tohtoria, vaikka hän oli jo levolla, hakemaan sairaan luo. Christophe kuuli hänen laskeutuvan alakertaan ja menevän ulos. Oli satanut lunta puolen päivää. Talot ja kadut olivat lumen vallassa: ilma kuin vanua täynnä. Ei kuulunut askelta, ei rattaiden kolahdusta ulkoa. Koko kaupunki ikäänkuin kuollut. Christophe ei nukkunut. Hänen sielussaan kasvoi kauhu hetki hetkeltä. Hän ei voinut käännähtääkään. Hän loikoi vuoteessa seljällään, silmät auki. Metallinen valo, joka lähti valkeasta maasta ja katoista, sai kamarin seinät heikosti häämöttämään… Kuului tuskin huomattava askelten rasahdus. Christophe vavahti. Sitä ei olisi eroittanut muu kuin hänen kuumeisen herkkä korvansa. Hiljaista, kahisevaa käyntiä eteisen permannolla. Christophe nousi vuoteessaan istualleen. Kevyt kahina läheni, pysähtyi; lattialauta narahti. Oltiin oven takana, siellä odotettiin… Muutamaan sekuntiin, minuttiin ei liikahdustakaan… Christophe ei voinut vetää henkeään, hän oli hien vallassa. Lumihiutaleet sipsahtelivat ikkunaan kuin siivellä pyyhkäisten. Ovea hapuili käsi, se aukeni. Kynnykselle ilmestyi valkea hahmo, se läheni hiljaa; seisattui parin askeleen päässä vuoteesta, hetkeksi. Christophe ei eroittanut mitään; mutta hän kuuli hänen hengityksensä; ja kuuli oman sydämensä jyskytyksen. Anna tuli lähelle sänkyä. Hän seisattui vielä. Heidän kasvonsa olivat niin lähellä toisiaan, että heidän hengityksensä yhtyivät. Heidän katseensa etsivät toisiaan, eivät löytäneet pimeässä… Anna hervahti hänen puoleensa. He puristivat toisensa syleilyynsä, vaiti, sanaakaan virkkamatta, raivokkaasti…

Tunti, kaksi tuntia siitä, kokonainen iankaikkisuus. Talon ulko-ovi kävi. Anna irtaantui puristavasta syleilystä, pujahti pois vuoteesta, ja jätti Christophen sanaakaan sanomatta niinkuin oli tullutkin. Christophe kuuli hänen paljaiden jalkojensa loittonevan, sipuen nopein kosketuksin permantoa. Anna pääsi huoneeseensa, jossa Braun sitten tapasi hänet levolla; Anna oli nukkuvinaan. Niin loikoi hän paikallaan koko yön, silmät auki, luiskahtamatta, liikkumatta, ahtaassa vuoteessa, uneen vaipuneen Braunin vieressä. Kuinka monta yötä hän oli jo sillä tavoin viettänyt!

Christophe ei myöskään nukkunut. Hän oli epätoivoissaan. Hän käsitti suorastaan traagillisen vakavasti rakkaudenasiat ja varsinkin avioliiton. Hän vihasi niiden kirjailijain keveyttä, jotka alentavat taiteensa aviorikoksella herkutteluksi. Aviorikos kuohutti hänen mieltänsä; siinä tunteessa yhtyivät hänen rahvasmainen raaka jäykkyytensä ja suuri siveellinen voimansa. Hän tunsi yhtaikaa sekä uskonnollista kunnioitusta että fyysillistä inhoa toisen omistamaa naista kohtaan. Häntä kuvotti se sekainen sukupuolten yhdyselämä, jossa eräät europalaiset parhaat piirit rypevät kuin koirat. Aviorikos miehen suostumuksella on saastaa; miehen tietämättä se on kehnoa valhetta, ikäänkuin irstaan rengin, joka salaa pettää ja tahraa omaa isäntäänsä. Kuinka monta kertaa hän oli halveksien ja armotta tuominnut tällaiseen raukkamaisuuteen antautuneet! Hän oli katkaissut ystävyyssuhteensa tuttuihin, jotka sillä tavoin olivat häväisseet kunniansa hänen silmissään… Ja nyt hän oli puolestaan itse saastuttanut itsensä samalla kauhistuksella! — Elämänolot, joissa rikos tapahtui, teki sen vieläkin kauheammaksi. Hän oli tullut tähän taloon sairaana ja surkeana. Ystävällinen mies oli hänet ottanut sinne vastaan, auttanut, lohduttanut häntä. Kertaakaan hänen hyvyytensä ei ollut loppunut, väsynyt. Christophen tuli olla hänelle kiitollinen, että hän tässä vielä eli. Ja palkaksi miehelle oli hän rosvonnut häneltä hänen kunniansa ja onnensa, hänen vaatimattoman kotoisen ilonsa! Hän oli hänet katalasti pettänyt, ja kenen kanssa? Naisen, jota hän ei tuntenut, jota hän ei ymmärtänyt, jota hän ei rakastanut… Ei rakastanut? Hänen jokainen veripisaransa nousi tätä vastaan. Sana "rakkaus" oli liian heikko ilmaisemaan sitä myrskyistä tulta, joka häntä poltti, kun hän ajatteli tuota naista. Se ei ollut rakkautta, se oli tuhat kertaa enempi kuin rakkaus… Hänen yönsä meni siinä sielullisessa myrskyssä. Hän nousi, painoi kasvonsa kylmään veteen, hän oli kuin tukehtua, ja vilu karmi häntä. Tuskanpuuska päättyi kuumeeseen.

Noustessaan vuoteesta muisti Christophe, kuinka paljon enemmän häpeä mahtoi kalvaa Annan sydäntä kuin hänen itsensä. Hän meni ikkunan luokse. Aurinko paistoi, ja lumi häikäisi. Puutarhassa Anna levitteli liinavaatteita nuoralle kuivamaan. Hän puuhaili toimeliaasti, eikä mikään näyttänyt häntä häiritsevän. Hänen askeleissaan ja liikkeissään oli nyt aivan merkillinen arvokkuus: se muistutti Christophea mieleen hämärästi ikäänkuin jonkin kuvapatsaan juhlallisuutta, vaikkei hän tällaista vertailua syventynyt ajattelemaankaan.

Päivällispöydässä he näkivät jälleen toisensa. Braun oli silloin koko päivän kaupungilla. Christophe ei olisi mitenkään sietänyt nähdä Annaa Braunin seurassa. Hän tahtoi puhua Annan kanssa. Mutta he eivät saaneetkaan olla kahden; piika kulki edestakaisin: heidän täytyi olla varuillaan. Christophe koetti tavoittaa Annan katsetta, mutta turhaan. Anna ei katsonut enempää häneen kuin palvelijattareenkaan. Hänessä ei huomannut pienintäkään sekaannuksen merkkiä; ja yhä oli hänen liikkeissään äskeinen epätavallinen varmuus ja ylevyys. Christophe toivoi saavansa viimeinkin päivällisen jälkeen puhella Annan kanssa; mutta piika viivytteli pöydän riisumista; ja kun he menivät viereiseen huoneeseen, keksi piika jotain syytä tulla sinnekin heidän perästään; hänellä oli aina jotain sieltä ottamista tai sinne tuomista; hän kuljeskeli eteisessä, puoleksi avoimen oven takana, eikä Anna suinkaan hätäillyt ovea sulkemaan. Tuntui siltä kuin palvelijatar olisi halunnut heitä vakoilla. Anna istahti ikkunan viereen, ainainen ompelutyö käsissään. Christophe oli heittäytynyt nojatuoliin, selkä ikkunaan päin, ja käsissään hänellä oli kirja, jota hän ei lukenut. Anna saattoi katsella häntä sivusta päin, ja näki häneen vilkaistessaan hänen tuskalliset kasvonsa, hänen seinään tuijottavat silmänsä; ja Annan huulille tuli julma hymy. Talon räystäistä, puutarhan puista tipahteli vesi sulavasta lumesta iloisesti helähdellen hiekkaan. Kauempaa kuului lasten naurua: ne juoksivat kadulla lumisotaisilla. Anna aivan kuin torkkui. Tämä hiljaisuus kidutti Christophea; hän olisi tahtonut tuskasta huutaa.

Viimein laskeutui palvelijatar alakertaan ja lähti kaupungille. Christophe nousi paikaltaan, kääntyi Annan puoleen, hän aikoi sanoa:

— Anna! Anna! Mitä me olemme tehneet?

Anna katsahti häneen; hänen silmänsä, jotka olivat siihen saakka olleet itsepintaisesti maahan luodut, aukesivat; niistä loimusi Christophea vastaan ahmiva tuli. Niiden katse sattui Christopheen kuin isku, ja hän horjui; kaikki, mitä hän aikoi sanoa, tuli pyyhkäistyksi yhtäkkiä pois. He menivät toistensa luokse, ja ottivat uudestaan toisensa…

Illan varjot laskeutuivat maailmaan. Heidän verensä pauhasi vielä. Anna loikoi vuoteessa, puku epäjärjestyksessä, käsivarret levällään, yrittämättä rahtuakaan peitellä ruumistaan. Christophe oli painanut kasvonsa pielukseen ja hän voihki. Anna nousi ja kumartui hänen puoleensa, kohotti hänen päätänsä, hyväili hänen silmiään, hänen suutaan sormillaan; hän painoi kasvonsa lähemmäksi Christophea, katsoi häntä syvälle silmiin. Annan silmät olivat kuin pohjaton järvi: ne hymyilivät, olivat kaikille tuskille välinpitämättömät. Ajatukset haihtuivat. Christophe oli vaiti. Väristys kulki kuin suuret aallot pitkin heidän ruumistaan…

Sinä yönä, yksinään huoneessaan, aikoi Christophe tappaa itsensä.

Seuraavana aamuna etsi Christophe, tuskin ennätti nousta levolta, Annan käsiinsä. Nyt karttoivat Christophen silmät vuorostaan Annan katsetta. Heti, kun ne sen kohtasivat, haihtui hänen ajatuksistaan kaikki, mitä hänellä oli puhumista. Hän ponnisti kuitenkin tahtonsa, ja alkoi puhua Annalle heidän tekonsa kurjuudesta. Kohta, kun Anna ymmärsi, tukki hän kädellään rajusti Christophen suun. Hän väistyi hänen luotaan pois, kulmakarvat rypyssä, huulensa yhteen pusertaen, tuittuisen näköisenä. Christophe jatkoi. Anna heitti ompeluksen käsistään maahan, aukaisi oven ja aikoi mennä ulos. Christophe tarttui häntä ranteeseen, sulki oven, ja sanoi, että Anna oli tosiaan onnellinen, kun voi sillä tavoin hävittää sielustaan kaiken käsityksen pahasta. Anna ponnisteli vastaan, ikäänkuin ansaan joutunut metsäneläin, ja huusi vihasta:

— Ole vaiti!… Raukka, etkö näe, että minä kärsin!… Minä en tahdo, että puhut. Jätä minut rauhaan!

Annan kasvoilla olivat syvät vaot, hänen katseessaan vihan ja pelon ilme, aivan kuin eläimen, jolle tehdään pahaa; hänen silmänsä sellaiset kuin olisi hän tahtonut Christophen tappaa. Christophe päästi hänet irti. Anna juoksi toiseen päähän huonetta, ollakseen häneltä turvassa. Christophen ei tehnyt mieli mennä hänen perästään. Hänen sydäntään runteli katkeruus ja kauhu. Braun tuli kotiin. Hän katseli heitä, he seisoivat tolkuttomina. He eivät muistaneet muuta kuin oman kärsimyksensä.

Christophe lähti kaupungille. Braun ja Anna asettuivat ruualle. Keskellä ateriaa nousi Braun yhtäkkiä paikaltaan avatakseen ikkunan: Anna oli pyörtynyt.

Christophe katosi pariksi viikoksi kaupungista; hän oli sanonut matkustavansa sieltä joillekin välttämättömille asioille. Anna pysyttelihe kokonaisen viikon huoneessaan, tuli sieltä ainoastaan ruualle. Hänen selvä tietoisuutensa oli palannut, ja sen mukana hänen entiset tottumuksensa, koko se entinen elämä, josta hän luuli irtautuneensa, mutta josta ei yleensä koskaan päästä irti. Hän koetti olla sitä ajattelematta. Joka päivä syöpyi tuska ja pelko hänessä yhä ja yhä syvemmälle hänen sydämeensä; lopulta kalvoi se sitä joka hetki. Seuraavana sunnuntaina hän vielä kieltäytyi menemästä kirkkoon. Mutta jo toisena hän meni sinne, eikä sitten jättänyt siellä käymättä. Hän oli voitettu, mutta ei nöyrtynyt. Jumala oli hänen vihollisensa, — vihollinen, jonka kahleista hän ei pelastunut. Anna lähti Hänen luokseen salaisesti vihoissaan, niinkuin orja, jonka on pakko totella. Hänen kasvoissaan ei näkynyt jumalanpalveluksen aikana muuta kuin vihamielinen kylmyys; mutta hänen sielunsa, koko hänen olemuksensa uskonnollisen puolen syvyyksissä kävi raivoisa taistelu, katkera, sanaton taistelu tuota Mestaria vastaan, joka kidutti häntä moitteillaan. Anna ei ollut häntä kuuntelevinaan. Hänen täytyi kuunnella; ja hän kiisteli tuimasti Jumalan kanssa, hammasta purren, otsassa itsepäinen uurre, katse tylynä. Hän ajatteli Christophea vihalla. Hän ei antanut Christophelle anteeksi, että Christophe oli hetkiseksi vapauttanut hänen sielunsa vankilasta ja sitten antanut sen joutua sinne takaisin, pyövelien kouriin. Anna ei nukkunut öisin enää; hän hautoi yötä ja päivää samoja kiduttavia ajatuksia; hän ei valitellut; hän toimi ja askaroi yhä edelleen talossa, ja täytti kaikki velvollisuutensa, säilytti arkisessa elämässä loppuun saakka taipumattoman ja itsepäisen luonteensa, suorittaen työt säntillisesti kuin mikä kone. Hän laihtui; olisi luullut, että häntä kalvoi jokin sisällinen tauti. Braun kyseli häneltä kaikkeen tähän syytä, levottoman hellästi; hän tahtoi tutkia vaimonsa. Anna torjui ne pyynnöt raivokkaan ärtyisesti. Kuta enemmän omatunto häntä vaivasi, sitä tylymmin puhutteli hän miestään.

Christophe oli päättänyt, ettei hän enää tulisi takaisin. Hän kiusasi itseään uuvuksiin: hän teki pitkiä kävelyretkiä, ponnisti ruumistaan, souti, kiipeili vuorille. Mikään ei jaksanut sammuttaa hänessä tulta.

Hän oli alttiimpi intohimoille kuin muut ihmiset. Sellainen johtuu välttämättä nerojen luonteesta. Puhtaimpienkin heistä, Beethovenin, Brucknerin, täytyy lakkaamatta rakastaa; kaikki inhimilliset voimat ovat heissä kiihkoisaa laatua; ja kun ne heissä ovat herkän mielikuvituksen hallittavina, niin joutuu heidän järkensä ainaisten intohimojen saaliiksi. Ne puuskat ovat enimmäkseen haihtuvia; yksi liekki hävittää toisen tieltään; ja luomistyön valtava tulipalo nielee kaikki nuo pienet liekit. Mutta jos sen suuren ahjon tuli lakkaa täyttämästä heidän sieluaan, niin jäävät he suojattomiksi eivätkä voi elää ilman pienempiä intohimoja; heidän sielunsa vaativat niitä, se luo ne; niiden täytyy saada sitä kuluttaa… — Ja sitäpaitsi on ruumiissa raivoavan vimmatun himon ohella heissä myöskin hellyyden kaipuu, joka ajaa elämässä väsynyttä ja pettynyttä miestä äidilliseen ja lohduttavaan syliin. Suuri mies on enemmän kuin muut lapsi; hän kaipaa enemmän kuin muut saada uskoa itsensä naisen haltuun, saada painaa väsyneen otsansa jonkin ystävättären suloisiin käsiin, naisen helmaan. Mutta Christophe ei ymmärtänyt itseään… Hän ei uskonut, että intohimot ovat voittamaton kohtalo, — ei uskonut tuohon romantikkojen tolkuttomuuteen. Hän uskoi velvollisuuteen ja taistelunhaluun, tahtonsa voimaan… Mutta missä oli hänen tahtonsa? Siitä ei ollut enää jälkeäkään. Hän oli kuin pahojenhenkien vallassa. Muiston tutkain kiusasi häntä yötä ja päivää. Annan ruumiin tuoksu leijui hänen ympärillään. Hän oli kuin puolittain rikottu pursi, ilman peräsintä, tuuliajolla. Turhaan hän koetti paeta, ponnisti kaikki voimansa päästäkseen turvaan: hänet vietiin aina takaisin samaan paikkaan; ja hän huusi tuulelle:

— Hukuta minut! Mitä sinä minulle aiot?

Hän tutki itseään kiihkeästi. Miksi, miksi juuri tuo nainen?… Miksi rakasti hän Annaa? Ei suinkaan hänen sydämensä ja hengenlahjainsa vuoksi. Oli yllin kyllin paljon älykkäämpiä ja parempia naisia. Ei hänen ruumiinsakaan vuoksi. Christophella oli ollut siinä suhteessa paljon mieluisempia rakastajattaria. Mikä tähän sitten oli syynä? —"Ihminen rakastaa siksi, että hän rakastaa." — Niin, niin, mutta täytyyhän olla jokin syy, vaikka sitä ei tavallisella järjellä näekään. Hulluusko? Se ei ole mikään vastaus. Miksi tämä hulluus?

Siksi, että meissä jokaisessa piilee salainen sielu, sokeita voimia, demooneja. Meidän ponnistuksenamme on ihmiskunnan alkuajoista saakka ollut rakentaa järjen ja uskontojen valleja tuota sisäistä merta vastaan. Muita jos tulee myrsky (ja rikkaimmat sielut ovat juuri kaikkein alttiimpia myrskyille), jos ne vallit antavat myötä, niin pääsevät demoonit vapauteen; ne karkaavat kiinni toisiinsa joutuessaan yhteyteen toisten samanlaisten sielujen kanssa, sielujen, joita myöskin demoonit johtavat. Onko se vihaa vai rakkautta? Molemminpuolista hävityksen vimmaa? — Intohimo on peto.

Meri on päässyt valloilleen. Kuka saa sen takaisin patojensa sisään? — Ei auta muu kuin turvautua ihmistä itseään väkevämpään: rukoilla Neptunusta, aaltojen jumalaa.

Kaksiviikkoisen turhan taistelun jälkeen tuli Christophe takaisin Annan kotiin. Hän ei voinut elää kaukana hänestä. Hän oli kuolla tuskaan.

Kuitenkin hän taisteli yhä. Sinä iltana, jona Christophe palasi matkaltaan, keksivät he tekosyitä, ettei heidän olisi tarvinnut nähdä toisiaan eikä aterioida yhdessä; yöllä he väänsivät pelon vallassa kumpikin huoneensa oven lukkoon. — Mutta se oli kuitenkin heitä voimakkaampi. Keskellä yötä Anna pakeni huoneestaan; paljain jaloin hän tuli ja naputti Christophen oveen; Christophe avasi; Anna ojentausi hänen viereensä, kylmänä kuin jää. Hän itki hiljaa. Christophe tunsi poskissaan hänen kyyneleensä. Anna koetti rauhoittua; mutta tuska voitti hänet; ja hän nyyhkytti, pusertaen huuliaan Christophen kaulaa vasten. Toisen tuskasta heltyen Christophe unhotti omansa; hän koetti tyynnyttää Annaa, puhui hänelle hellästi, lohdutti häntä. Anna vaikeroi:

— Minä olen onneton; tahtoisin kuolla…

Se valitus kouristi Christophen sydäntä. Hän olisi suudellut Annaa: Anna sysäsi hänet luotaan:

— Minä vihaan teitä!… Miksi te tulitte?

Hän tempausi Christophen sylistä, ja heittäysi sängyn toiselle reunalle. Vuode oli ahdas. Vaikka he koettivat toisiaan karttaa, täytyi heidän koskettaa toisiinsa. Anna makasi Christopheen selin ja vapisi raivosta ja tuskasta. Hän vihasi Christophea, vihasi kuolemaan saakka. Christophe oli vaiti, tyrmistynyt. Yön hiljaisuudessa kuuli Anna hänen hengityksensä, jota ahdisti tuska; hän käännähti yhtäkkiä, kietoi kätensä hänen kaulaansa:

— Christophe-raukka! sanoi hän. Kuinka kärsit tähteni…

Ensi kertaa kuuli Christophe säälin hänestä puhuvan.

— Anna minulle anteeksi, sanoi Anna. Christophe sanoi:

— Antakaamme anteeksi itsellemme.

Anna kohottausi, aivan kuin hänen hengityksensä olisi pyrkinyt tukkeutumaan. Istuen sängyssä selkä kumarassa, aivan kuin murtuneena, hän virkkoi:

— Minä olen mennyttä… Jumala tahtoi niin. Hän hylkäsi minut… Mitä minä voin Häntä vastaan?

Kauan istui hän sillä tavoin, sitten hän heittäytyi nukkumaan, eikä enää liikahtanut. Heikko valonkuulto ennusti aamua. Hämärässä näki Christophe Annan tuskanmurtamat kasvot, jotka koskivat hänen omiinsa. Christophe supisi:

— Tulee päivä.

Anna ei liikahtanutkaan.

Christophe jatkoi:

— Tulkoon. Mitäpä siitä?

Anna avasi silmänsä, lähti vuoteesta, kasvoillaan kuoleman-väsynyt ilme. Istahtaen vielä sängyn reunalle hän katseli permantoon. Värittömällä äänellä hän sanoi:

— Ajattelin tänä yönä, että tapan hänet. Christophe hätkähti kauhusta.

— Anna! huudahti hän.

Anna katsahti synkännäköisenä ikkunaan.

— Anna! toisti Christophe. Jumalan nimessä!… Ei häntä!… Hän on parhain meistä…

Anna myönsi:

— Ei häntä. Niin kyllä.

He katsoivat toisiinsa.

Kauan he olivat jo ajatelleet tätä. He tiesivät, että se oli ainoa pelastuskeino. He eivät jaksaneet sietää valheessa elämistä. Eivätkä he koskaan olleet edes kuvitelleet saattavansa paeta yhdessä: he tiesivät, ettei se hyödyttäisi mitään: sillä ne ulkonaiset esteet, jotka heitä eroittivat, eivät olleet suurin kärsimys, vaan sisälliset, heidän omat erilaiset sielunsa. Heidän olisi ollut yhtä mahdotonta elää yhdessä kuin elää ilman toisiaan. He olivat joutuneet umpisokkeloon.

Tästä alkaen he eivät enää koskeneet toisiinsa: kuoleman varjo ympäröi heitä; he olivat toisilleen pyhiä.

Mutta he eivät päättäneet vielä lopullista aikaa. He sanoivat itselleen: "Huomenna, huomenna…" Ja siitä huomisesta käänsivät he aina kasvonsa pois. Christophen väkevä sielu kimposi joskus kapinaan; hän ei tyytynyt tällaiseen tappioon; hän halveksi itsemurhaa, eikä hän voinut alistua hyväksymään moista suuren elämän surkeaa ja typistettyä lopputulosta. Mitä jälleen Annaan tulee: kuinka olisi hän ilman ulkonaista, toisen tekemää väkivaltaa suostunut kuolemaan, jota seurasi iankaikkinen kuolemaa? Mutta kuoleman välttämättömyys saartoi kuitenkin heitä, ja kehä supistui yhä pienemmäksi ja pienemmäksi heidän ympärillään.

Tänä aamuna joutui Christophe ensi kertaa petoksensa jälkeen kahden kesken Braunin kanssa. Siihen asti oli hänen onnistunut välttää sellaiset kohtaukset. Tapaaminen oli hänestä sietämätöntä. Hänen täytyi keksiä jokin veruke, ettei hänen olisi tarvinnut istua ruokapöydässä Braunin vieressä; palat takertuivat hänen kurkkuunsa. Puristaa tuon miehen kättä, syödä hänen leipäänsä: Juudaan suudelma!… Inhottavinta ei ollut se, että hän halveksi itseään, vaan tuska, joka häntä alkoi ahdistaa, kun hän ajatteli, miten Braun kärsisi, jos hän sattuisi saamaan tietää… Se kidutti Christophea kauheasti. Hän tiesi kyllä hyvin, ettei Braun-parka osaisi kostaa, ettei hänellä olisi voimaa edes heitä vihata; mutta kuinka hän murtuisi!… Millaisin silmin hän katselisi Christophea! Christophe tunsi, ettei hänellä olisi voimaa kestää hänen syyttävää katsettaan. — Ja olihan selvää, että Braun saisikin ennemmin tai myöhemmin kaikki tietää. Eikö hän epäillyt jo nyt? Christophe hämmästyi, kuinka Braun oli muuttunut niiden parin viikon ajalla, jotka Christophe oli ollut poissa kaupungista. Braunia tuskin enää tunsi entiseksi. Hänen ilonsa oli kadonnut, tai siinä oli jotakin pakotettua. — Pöydässä vilkaisi hän nyt usein salaa Annaan; Anna ei puhunut, ei syönyt: hän sammui yhä vain kuin lamppu, kun öljy siitä loppuu. Arasti ja liikuttavan hellästi koetti hän tiedustella vaimonsa vointia; Anna torjui hänen kohteliaisuutensa ärtyneesti ja tylysti; silloin Braunin pää painui surullisesti alas ja hän katseli vaieten lautaseensa. Keskellä ruokailua Anna heitti salvettinsa pöydälle ja meni ulos, niin tuskallista hänen oli. Miehet söivät sitten kahden kesken, tai olivat syövinään; he eivät tohtineet nostaa katsettaan. Kun oli lopetettu, ja Christophe aikoi lähteä, tarttui Braun yhtäkkiä kaksin käsin hänen käsivarteensa:

— Christophe!… sanoi hän.

Christophe katsahti järkkyneenä häneen.

— Christophe, toisti Braun: (hänen äänensä vapisi), — tiedätkö, mikä hänellä on?

Christophe tunsi sydämessään vihlaisun; vähään aikaan ei hän vastannut. Braun katseli häneen arasti; hyvin nopeasti hän selitteli:

— Sinä näet hänet usein. Hän luottaa sinuun… Christophe oli suutelemaisillaan Braunin käsiä, pyytämäisillään häneltä anteeksi. Braun näki Christophen tyrmistyneet kasvot; ja kohta hän kauhistui itse, ei tahtonut nähdä enempää. Hänen silmänsä rukoilivat Christophea, hän soperteli, sanoi puuskaisemalla:

— Ei, sinä et siis tiedä mitään? Christophe vastasi murtuneena:

— En tiedä.

Oi, miten on tuskallista, kun ei saa tuomita itseään, nöyrtyä tomuun, koska raatelisi siten loukkaamansa ihmisen sydäntä! Miten on tuskallista, ettei voi puhua totuutta, koska näkee toisen ihmisen silmissä, joka sitä totuutta pyytää, ettei hän tahdo sitä kuulla, ei jaksa kuulla totuutta!…

— Hyvä, hyvä, kiitoksia vain… sanoi Braun.

Hän piti yhä kiinni Christophen ranteesta, aivan kuin haluten kysyä häneltä vielä jotakin, mutta ei uskaltanut; ja hän väitteli katsoa Christophea silmiin. Sitten hän hellitti kätensä, huokasi, ja meni pois.

Christophe tunsi sortuvansa tämän uuden valheensa taakan alle. Hän juoksi Annan luokse. Kertoi hänelle, sekaannuksissaan änkytellen, mitä oli tapahtunut. Anna kuunteli synkännäköisenä ja vastasi:

— No, tietäköön sitten! Mitä siitä?

— Kuinka saatatte puhua noin? huudahti Christophe. Sehän on hirveää. Millään ehdolla, en millään, tahdo tuottaa hänelle kärsimyksiä.

Anna vihastui:

— Hänelle kärsimyksiä? Ja enkö minä sitten kärsi, minä? Kärsiköön hänkin.

He puhuivat toisilleen katkeria sanoja. Christophe sanoi, ettei Anna rakastanut muita kuin itseään. Anna syytti häntä, että hän ajatteli enemmän hänen miestään kuin häntä.

Mutta kun Christophe hetkisen päästä huudahti, ettei hän enää jaksa elää tällä tavoin, vaan että hän menee tunnustamaan kaiken Braunille, niin syytti Anna vuorostaan häntä itsekkääksi; ja hän huusi, että hän välittää vähät Christophen tunnontuskista, mutta ettei Braunin ollut saatava mitään tietää.

Vaikka Anna puhuikin tylysti, ajatteli hän kuitenkin melkein yhtä paljon Braunia kuin Christophe. Joskaan hän ei tuntenut miestään kohtaan mitään todellista rakkautta, piti hän miehestään. Anna kunnioitti uskontoa ja yhteiskunnallisia siteitä ja velvollisuuksia, joiden täyttämistä ne siteet vaativat. Hän ei ehkä ajatellut, että aviovaimon velvollisuus oli olla hyvä ja rakastaa miestänsä; mutta hän ajatteli, että hänen velvollisuutensa oli täyttää tunnontarkasti taloustehtävänsä ja olla miehelleen uskollinen. Hänestä oli halpamaista lyödä laimin niitä velvollisuuksia, niinkuin hän itse oli tehnyt.

Ja hän tiesi vieläkin paremmin kuin Christophe, että Braun saisi piankin kaikesta selvän. Annalla oli kuitenkin se hyvä puoli, että hän salasi tämän tietonsa Christophelta, joko hän ei sitten tahtonut lisätä hänen tuskaansa tai hänen ylpeytensä esti häntä siitä.

Niin suljettu kuin Braunin koti olikin ja niin salattuna kuin siellä näytelty porvarillisen perheen tragedia pysyikin, jotain siitä pääsi kumminkin kaupunkilaisten kuuluville.

Siinä kaupungissa ei kukaan voi kehua osaavansa salata omaa elämäänsä. Sellainen olisi siellä ilmeinen ihme. Kaduilla ei kukaan kulkijaa katsele; talojen ovet ja ikkunaluukut ovat kiinni. Mutta ikkunanpieliin on kiinnitetty niin kutsuttuja "juorupeilejä", ja kun kävelee niiden ohitse, kuulee takanaan sälekaihtimien kahisten aukeavan ja sulkeutuvan. Kukaan ei muka teistä välitä; teistä ei olla tietävinäänkään; mutta piankin huomaatte, ettei ainoakaan sananne, tekonne ole jäänyt muistiin panematta: siellä tiedetään kaikki, mitä olette hommannut, mitä puhunut, mitä nähnyt, mitä syönyt; tiedetäänpä myöskin, tahi ollaan tietävinään, mitä milloinkin olette ajatellut. Ihminen on siellä salaisen ja yleisen silmälläpidon esineenä. Palvelijat, kaupustelijat, sukulaiset, ystävät, vento-vieraat, tuntemattomat ohikulkijat, kaikki he ovat sanattoman sopimuksen mukaan yhteistyössä vakoillakseen lähimmäisiään, joskin on mahdotonta arvata, kuinka nuo hajanaiset voimat oikein keskittyvät. Eikä seurata ainoastaan tekojanne, vaan nuuskitaan sydäntännekin. Siinä kaupungissa ei kenelläkään ole oikeutta pitää omantuntonsa asioita ominaan; jokaisella on oikeus tunkeutua luoksenne, kaivella yksityis-ajatuksianne, ja jos ne loukkaavat yleistä mielipidettä, vaatia teitä tilille. Yksilöä rasittaa siellä kollektiivisen hengen näkymätön despotismi; hän on koko ikänsä aivan kuin lapsi holhouksen alla; mikään hänessä ei ole hänen omaansa: hän on yhteiskunnan.

Annan tarvitsi vain parina pyhänä perätysten jäädä pois kirkosta, niin epäluulot heräsivät. Tavallisesti ei kukaan näyttänyt huomaavan hänen läsnäoloaan jumalanpalveluksissa; hän eli syrjässä, ja kaupunki unohti, että hän oli olemassakaan, siltä tuntui. — Mutta sen ensimäisen sunnuntain iltana, jolloin häntä ei oltu nähty kirkossa, merkittiin tuo hänen poissaolonsa kaikkialla muistiin. Seuraavana pyhänä ei ainoakaan hurskas silmä, joka seuraili Kirjan pyhiä sanoja tahi papin suun liikkeitä, näyttänyt hajamieliseltä, mutta siitä huolimatta oli jokainen kirkon kynnyksen yli astuessaan ja kirkosta lähtiessään todennut, että Annan paikka oli tyhjä. Ja sitten maanantaina alkoi Anna saada vieraikseen ihmisiä, joita hän ei ollut nähnyt moneen kuukauteen; heillä oli tähän käyntiinsä jos jonkinlaisia tekosyitä: toiset pelkäsivät hänen ehkä sairastuneen, toiset olivat omituisen innostuneita hänen asioistansa, kaikesta, mikä koski hänen miestään, hänen kotiaan; jotkut näyttivät olevan erikoisen hyvin selvillä, mitä hänen sisäisessä elämässään tapahtui; kukaan ei vihjaillut — (niin kömpelön sukkelia he olivat) — siihen, että hän oli ollut kahtena pyhänä perätysten poissa kirkosta. Anna sanoi hiukan sairastelleensa, puhui kotihommistaan. Ystävättäret kuuntelivat tarkkaavasti ja myönsivät hänen olevan oikeassa: Anna tiesi kuitenkin, etteivät he uskoneet hänen ainoaakaan sanaansa. Heidän katseensa kierteli pitkin huoneen seiniä, nuuski, pani muistiin kaikki seikat. Heidän kylmä leppoisuutensa säilyi yhä ennallaan eivätkä he antautuneet teeskenneltyihin suopeudenpurkauksiin; mutta heidän silmistään näki, miten uteliaisuus heitä kalvoi ja kalusi. Pari kolme kysäsi, tekeytyen liiankin välinpitämättömiksi, miten nyt herra Krafft voi.

Joku päivä sen jälkeen, — (silloin oli Christophe tuolla matkallaan), — tuli Annan luokse itse pastori. Kaunis mies, ja hyvä mies: kukoistavin poskipäin, ylen ystävällinen, ja niin järkähtämättömän rauhallinen kuin ainakin ihminen, joka tietää, että hänessä on koko totuus. Hän tiedusteli huolekkaasti, miten Annan terveyden laita oli, kuunteli kohteliaasti ja hajamielisenä Annan selittelyitä, joita hän ei ollut pyytänytkään, myöntyi nauttimaan lasin teetä, laski hupaisesti leikkiä; ilmaisi juoma-aineista sen mielipiteensä, ettei se viini, josta raamatussa puhutaan ollut alkohoolipitoista; siteerasi tunnettuja lauselmia, kertoi jonkin anekdootin, ja viittasi, kun aikoi lähteä talosta, hämärällä tavalla jonkinlaiseen vaaraan, mitä huonosta seurasta saattaa koitua, joihinkin retkeilyihin, yleiseen uskottomuuden henkeen, tanssin siveettömyyteen, sydämessä piileviin pahoihin haluihin. Sitten hän oli hetken vaiti, yskiskeli, nousi paikaltaan, lähetti herra Braunille Annalla juhlalliset tervehdyksensä, sutkautti latinankielisen sukkeluuden, kätteli Annaa ja lähti. — Nuo vihjaukset saivat Annan aivan tyrmistymään. Olivatko ne tosiaankin vihjauksia? Kuinka olisi pastori saanut tietää Christophen ja hänen kävelyretkestä? He eivät olleet siellä maalla nähneet ketään, joka olisi heidät tuntenut. Mutta eikö tässä kaupungissa tiedetä suorastaan kaikkea? Erikoisen näköinen musiikkimies ja nuori, mustiin puettu nainen olivat varmaankin herättäneet huomiota siellä, heidän tanssiessaan ravintolassa; heidän tunnusmerkkejään oli mainittu suusta suuhun, ja tieto tapahtumasta oli tullut kaupunkiin, jossa ihmisten ilkeys oli heti tuntenut tuon oudon naisen Annaksi. Tosin tällaista mahdollisuutta ensin epäiltiin, mutta hyvin uteliaaksi se asia vain teki; ja vahvistivathan sitä vielä Annan oman palvelijan antamat lisävalaistukset. Yleisön uteliaisuus oli nyt ylen varuillaan ja odotti, että he kaksi paljastaisivat itsensä; heitä vartioitiin sadoin näkymättömin silmin. Mykkä ja salakavala kaupunki väijyi heitä kuin kissa hiiriä.

Tätä vaaraa ei Anna ehkä olisi hätkähtänyt, — ehkäpä olisi tuollainen raukkamainen vihamielisyys saanut hänet raivostumaankin ja uhittelemaan vaaraa, — ellei hänellä itselläänkin olisi ollut vihollistensa farisealainen yhteiskuntaluonne. Kasvatus oli sen orjuuttanut. Hän saattoi kylläkin tuomita ankarasti ja hyljeksiä yleisön mielipiteen pikkumaisuutta: siitä huolimatta hän piti sitä hyvässäkin arvossa; hän hyväksyi sen tuomiot silloinkin, kun ne sattuivat häneen itseensä; jos ne olisivat olleet ristiriidassa hänen omantuntonsa kanssa, olisi hän arvostellut omantuntonsa olevan väärässä. Hän halveksi kyllä kotikaupunkiaan; mutta kaupungin halveksimista oli hänen mahdotonta kestää.

Sitten lähestyi tilaisuus, jolloin kaupungin panetteluhalu sai purkautua mielinmäärin. Oli tulossa karnevaalit.

Karnevaali oli säilyttänyt siinä kaupungissa niihin aikoihin asti, joissa kertomuksemme liikkuu, arkaaisen ja karkean vallattomuuden luonteen (sen jälkeen se on paljon muuttunut); siihen aikaan matki se uskollisesti karnevaalin ammoisinta perikuvaa, minkä sisältönä oli järjen ikeeseen joko vapaaehtoisesti tai väkisin alistuneen ihmishengen laukeamista silloin tällöin häpeämättömään hurjisteluun; missään ja milloinkaan ei tuollainen hetkellinen laukeaminen ole ollut häikäilemättömämpää kuin sellaisissa maissa, joissa yleisten tapojen ja lakien painostus on ollut raskain, ja aikoina, jolloin järki on ollut korkein valtias. Annan kotikaupunki oli luonnollisesti loistopaikka moiselle riihautumiselle. Kuta enemmän siveellinen rigorismi lamasi siellä sieluja, kuta lujemmin se tukki vapauden suun, sitä julkeampia olivat noina muutamina vapauden päivinä orjuutettujen eleet ja sanat. Kaikki, mikä oli vähitellen keräytynyt sielun pohjiin: kateus, salainen viha, hävytön uteliaisuus, yhteiskuntaeläimessä luonnostaan asuvat pahansuovat vaistot, — kaikki ne purkausivat yhtäkkiä esille oikealla kostonriemulla. Jokaisella oli silloin oikeus lähteä juoksemaan kaduille ja häväistä viisaasti naamioituna, suuren yleisön silmien edessä, vihaamaansa lähimmäistä, oikeus levittää ohikulkijain katseltavaksi kaiken, mitä hän oli kokonaisen vuoden kärsivällisillä tutkimuksilla saanut ilmi, kaikki skandaalit, muru murulta kerätyt jalot salaisuuksien aarteet. Kuka näytteli niitä saaliitaan rattailla hyppien, kuka kantoi läpikuultavaa lyhtyä, jonka kylkiin oli kirjoitettu tai kuvilla tulkittu kaupunginelämän salaisuuksia. Uskalsipa joku naamioida itsensä vihollisekseenkin, niin helposti tunnettavaksi, että katupojat mainitsivat häntä hänen vainoamansa nimellä. Näinä parina päivänä ilmestyi oikeita panettelulehtiä. Hienosto alentui salakavalasti sekautumaan leikkivän pääsiäisrahvaan joukkoon. Minkäänlaisia rajoituksia ilolle ei ollut, paitsi mitä valtiollisia asioita koskeviin piloihin tuli, — tällainen raisu vapaus oli muutaman kerran saanut aikaan selkkauksia kaupungin hallituksen ja ulkovaltojen edustajien kesken. Mutta kaupungin omia asukkaita ei mikään suojannut toisia kaupunkilaisia vastaan; ja moinen aina uhkaava yleisen häväistyksen pelko vaikuttikin osaltaan suuresti siihen, että se näennäinen elämän moitteettomuus, josta kaupunki ylpeili, yhä järkkymättä säilyi.

Anna eli sen pelon vallassa, — muuten melkoisen aiheettomasti. Hänellä ei juuri ollut syytä peljätä. Hänen asemansa oli liian vähäpätöinen kaupungin yleisen mielipiteen silmissä, niin ettei hänen kimppuunsa ajateltukaan karata. Mutta hän oli sulkeutunut aivan yksikseen, ja monien viikkojen unettomuus ja sielulliset kärsimykset olivat saattaneet hänet sellaisen väsymyksen ja kiihtymyksen tilaan, että hänen mielikuvituksensa oli valmis odottamaan minkälaisia järjettömiä kauhuja tahansa. Hän piti niiden kiukkua, jotka eivät häntä rakastaneet, liiankin suurena. Hän arveli, että nyt olivat epäilykset löytäneet jäljille, luuli, että mikä tyhjänpäiväinen seikka tahansa voisi koitua nyt hänen tuhokseen, ja kukapa tiesi, eikö juuri se seikka ollutkin jo löytynyt? Silloin seuraisi armoton häväistys, alasti riisuminen; hänen sydämensä paljastettaisiin ohikulkijoille: sellainen häpeä, että Anna oli kuolla sitä kuvitellessaankin. Kerrottiin, että erään nuoren tytön oli ollut muutama vuosi sitten pakko paeta koko seudulta, sukulaisineen päivineen, samantapaisen vainon tähden… Eikä tässä voinut itseään puolustaakseen tai sitä vaaraa estääkseen tehdä mitään, ei kerrassaan mitään; ei ollut neuvoa edes koettaa saada selville, mitä oli tulossa. Epätietoisuus oli vieläkin tuskallisempi kuin itse varmuus. Anna vilkui ympärilleen kauhuissaan kuin metsänriista koirien keskellä. Omassa kodissaankin hän tiesi olevansa saarrettuna.

Annan palvelijatar oli yli neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänen nimensä oli Bäbi. Kookas ja vahva nainen; naama laiha ja ohimoilta ja otsalta ylöspäin suippeneva, alhaalta leveä ja pitkä; leukapielet pullistuneet: naama kuin mikä päärynä. Hänellä oli lakkaamaton hymy huulilla, silmät, syvällä, pienet ja pyöreät, ikäänkuin pään sisään imeytyneet; silmäluomet punaiset ja melkeinpä ripsettömät. Hänen sanankäyttönsä oli ylen mairittelevaa: hän oli aina isäntiinsä ihastunut, aina heidän mielipidettään, hellästi huolissaan heidän terveydestään; kun hän sai käskyn, niin hän hymyili; kun häntä toruttiin, niin hän hymyili. Braun luotti järkkymättä hänen uskollisuuteensa. Hänen autuaallisen kirkas muotonsa oli Annan kylmyyden täydellinen vastakohta. Mutta kuitenkin oli hän monessa suhteessa samanlainen kuin Anna: puhui vähän niinkuin hänkin; vaatetus huolehdittu ja ankaran yksinkertainen niinkuin rouvankin; hän oli jumalinen samoin kuin Anna, kulki aina hänen perästään kirkkoon, täytti tarkoin armeliaisuusvelvollisuutensa lähimmäisiään kohtaan, suoritti tunnollisesti kotitehtävänsä: oli siisti, täsmällinen, piti käytöksensä yhtä moitteettomana kuin keittiönsä hyvässä järjestyksessä. Sanalla sanoen, hän oli mallikelpoinen palvelijatar: kotivihollisen oivallinen tyyppi. Annan naisellinen vaisto ei pettynyt naisten salaisista ajatuksista, eikä hän siis kuvitellut liikoja hyviä Bäbistä. He kaksi vihasivat toisiaan, ja tiesivät sen, mutta eivät mitenkään tunteitaan ilmaisseet.

Sinä yönä, jonka edellisenä päivänä Christophe tuli matkaltaan takaisin ja jona Anna tuskissaan meni hänen luokseen, vaikka olikin päättänyt, ettei hän koskaan tahtoisi häntä enää nähdä, ja hiipi hiljaa pitkin seinää pimeässä käytävässä, tunsi hän yhtäkkiä, juuri kun hän oli pujahtamassa Christophen kamariin, paljaiden jalkojensa alla jotain hienoa ja pehmeästi pusertuvaa tomua, eikä niinkuin tavallisesti pelkästään lattian sileää ja kylmää pintaa. Anna kumartui ja koetti permantoa sormellaan, ja hänelle selvisi koko asia: siihen oli koko käytävän leveydeltä ja parin kolmen metrin pituudelta riputettu hienoa tuhkaa. Bäbi oli keksinyt samanlaisen kavalan tempun kuin aikoinaan Frocin-kääpiö paljastaakseen Tristanin käynnit Isolden vuoteessa, keksinyt omasta päästään ja tätä tarua tuntematta: tosiaankin ovat eräät tyypit kautta vuosisatojen samoja niin hyvässä kuin pahassakin. Mikä todistaa kaikkeuden viisasta säästäväisyyttä! — Anna oli juonesta aivan varma; mutta kuitenkin hän meni, minne aikoi, jonkinlaisen halveksivan uhkamielen ärsyttämänä; hän pujahti Christophen luo, ei puhunut hänelle äskeisestä huomiostaan mitään, vaikka olikin levoton; mutta lähtiessään takaisin otti hän Christophen uunin vierestä luudan, ja silitteli huolellisesti jälkensä tuhkasta pois sikäli kuin käveli sen ylitse. — Kun Anna ja Bäbi näkivät toisensa seuraavana aamuna, oli ensinmainittu kylmä niinkuin tavallisesti, ja toinen hymyilevä, niinkuin aina.

Bäbin vieraana kävi joskus muuan hänen sukulaismiehensä; sunnuntaisin teki tuo häntä vanhempi mies kirkon ovivartian virkaa; hänen nähtiin seisovan Gottesdienstin (jumalanpalveluksen) aikana kirkon ovella, yllään valkea, mustajuovainen ja hopeisilla tupsuilla koristettu jakku ja kädessä pitkä, koukkukahvainen sauva. Ammatiltaan hän oli ruumisarkuntekijä. Hänen nimensä oli Sami Witschi. Hän oli hyvin kookas, laiha, pää hiukan kumara, naama vanhan maalaisukon: sileä ja vakava. Hän oli jumalinen, ja tunsi paremmin kuin kukaan muu kaikki juorut seurakunnan jäsenistä. Bäbi ja Sami aikoivat mennä naimisiin; he pitivät suuressa arvossa toistensa vakavia ominaisuuksia, toistensa lujaa uskoa ja ilkeyttä. Mutta heillä ei ollut kiirettä naimisiin. He tahtoivat ensin viisaasti arvioida toisiaan. — Viime aikoina oli Sami alkanut käydä Bäbin vieraana entistä useammin. Hän tuli taloon kenenkään tietämättä. Joka kerta, kun Anna meni keittiön ohitse, näki hän lasioven läpi Samin istumassa hellan vieressä, ja Bäbin ompeluksineen muutama askel hänestä. He puhuivat koko ajan, mutta ääntä ei kuulunut. Bäbin kasvot paistoivat ilosta ja hänen huulensa liikkuivat; Samin leveä, ankara suu vääntyi avautumatta irvistävään nauruun, kurkusta ei lähtenyt luiskahdusta; kaikki talossa oli aivan hiljaista. Kun Anna meni keittiöön, nousi Sami kunnioittavasti seisoalleen ja seisoi sitten mitään puhumatta, kunnes Anna poistui. Kuullessaan oven aukeavan Bäbi keskeytti jonkin puheenaiheen, muka sangen tavallisia asioita koskevan, ja katsoi Annaan liehakoivasti hymyillen, odotellen hänen käskyjään. Anna ajatteli, että he kuitenkin puhuivat hänestä; mutta hän halveksi heitä liiaksi viitsiäkseen kuunnella salaa heitä.

Päivällä tuon yön jälkeen, jolloin Anna oli tehnyt Bäbin tuhka-ansan tehottomaksi, näki hän keittiössä kaikkein ensimäiseksi Samin kädessä sen pienen luudan, jolla hän oli yöllä sipunut näkymättömiin paljaiden jalkojensa jäljet. Annahan oli ottanut luudan Christophen kamarista; ja nyt hän yhtäkkiä muisti unohtaneensa viedä sen sinne takaisin; hän oli kuljettanut sen omaan huoneeseensa, ja siellä olivat Bäbin terävät silmät sen heti huomanneet. Bäbi ja hänen hyvä sukulaisensa olivat tästä tietysti tehneet selvät johtopäätöksensä. Anna ei erehtynytkään. Bäbi tarkkasi nyt emäntänsä katsetta, hymyili ylen ystävällisesti ja selitti:

— Harja on mennyt rikki; minä annoin sen Samille korjattavaksi.

Anna ei viitsinyt turvautua tökeröihin valheisiin; hän ei ollut kuulevinaankaan; hän katsasteli Bäbin työt, teki huomautuksensa, ja lähti pois välinpitämättömän näköisenä. Mutta oven takana hänen ylpeytensä luhistui; hän ei voinutkaan olla kuuntelematta heitä piilosta, käytävän kulmasta — (häntä nöyryytti katkerasti, että hänen täytyi turvautua sellaisiin keinoihin; mutta pelko ahdisti häntä). — Keittiöstä kuului hyvin lyhyt naurunkurahdus. Sitten hiljaista kuiskutusta, josta ei voinut eroittaa mitään. Mutta Anna oli niin suunniltaan, että hän oli kuulevinaan joitakin sanoja; kauhu toi hänen korviinsa juuri sellaista, mitä hän pelkäsi: hän kuvitteli noiden kahden puhuvan tulevista maskeraadeista ja kissannaukujaisista. Aivan varmaan he aikoivat silloin esittää tuon tuhkajutun. Uskottavasti hän erehtyi; mutta sellaisessa sairaaloisessa kiihtymyksentilassa, missä hän nyt oli pari viikkoa ollut, — ajatellen yhtä mittaa vain julkista häväistystä, — piti hän kaikkein epävarmintakin mahdollisena, niin, hän piti sitä aivan varmana.

Silloin hän teki lopullisen päätöksensä.

Saman päivän iltana — (oli piinaviikon keskiviikko), — tultiin Braunia noutamaan sairaan luokse, noin kahdenkymmenen kilometrin päähän kaupungista: hän tulisi kotiin vasta seuraavana aamuna. Anna ei mennyt päivälliselle, vaan pysyi huoneessaan. Hän oli valinnut tämän yön toteuttaakseen tuon sanattomasti sovitun päätöksen. Mutta hän oli päättänyt toteuttaa sen yksinään, sanomatta siitä mitään Christophelle. Hän halveksi Christophea. Hän ajatteli:

— Hän lupasi kyllä. Mutta hän on mies, itsekäs ja petollinen, hänellä on taiteensa, hän unohtaa pian koko asian.

Ja sitäpaitsi saattoi hänen rajussa sydämessään, joka näytti niin hyvyydelle taipumattomalta, ehkä kumminkin piillä jonkinlainen säälintunne onnettomuustoveria kohtaan. Mutta hän oli liian tuima ja liiaksi intohimojensa vallassa sitä itselleen tunnustaakseen.

Bäbi vei Christophelle emännältään terveiset, että Anna oli sanonut olevansa hiukan huonovointinen ja haluavansa levätä. Christophe söi siis illallista yksinään, Bäbin silmälläpitämättä; piika väsytti häntä loruillaan, ja koetti houkutella häntä puhumaan, ja puolusteli Annaa sellaisella innolla, että Christophe alkoi häntä epäillä, vaikka hän olikin ylen herkkä uskomaan ihmisistä hyvää. Christophe oli päättänyt käyttää juuri tätä iltaa saadakseen Annan kanssa asiansa lopullisesti selville. Hänkään ei enää jaksanut lykätä sitä tuonnemmaksi. Hän ei ollut unohtanut sopimusta, jonka he olivat tehneet äskeisenä surullisena aamuna. Hän oli valmis pitämään sanansa, jos Anna sitä vaati. Mutta hän näki, miten järjetön tuollainen kaksoiskuolema oli; se ei muuttaisi asiaa laisinkaan; Braun saisi vain yksinään kärsiä kaiken surun ja skandaalin. Christophe ajatteli, että heidän olisi ollut parhainta riistäytyä irti toisistaan, ja että hän itse koettaisi vielä kerran lähteä kaupungista pois, — nähdäkseen, oliko hänellä voimaa elää erossa Annasta: hän epäili sitä, muistaen turhan kokeilunsa, jonka hän tuonnottain oli tehnyt; mutta hän ajatteli, että jos hän ei jaksaisi sitä kestää, olisi hänellä vielä sittenkin aikaa turvautua tuohon viimeiseen keinoon, ja yksinään, kenenkään siitä mitään tietämättä.

Hän toivoi illallisen jälkeen pääsevänsä pujahtamaan hetkiseksi Annan huoneeseen. Mutta Bäbi ei eronnut hänen kintereiltään. Tavallisesti hän lopetti askareensa varsin hyvään aikaan; sinä iltana riitti keittiön pesemistä iankaikkisesti; ja kun Christophe luuli jo siitä pääsevänsä, keksi Bäbi ruveta järjestämään kaappia, joka oli Annan huoneeseen vievässä käytävässä. Christophe näki piian seisovan käytävässä jakkaralla vankkana kuin pylväs; hän aavisti, ettei Bäbi lähtisi kaapin edestä koko iltana. Christophelle tuli vimmattu halu paiskata hänet siitä lautaspinoineen alas; mutta hän hillitsi itsensä ja pyysi Bäbiä menemään katsomaan, miten rouva voi, ja kysymään häneltä, eikö hän saisi tulla toivottamaan hänelle hyvää yötä. Bäbi meni, tuli takaisin ja sanoi Christophelle, katsoen häneen vahingoniloisesi, että rouva voi paremmin: että rouvaa nukutti ja ettei hän tahtonut kenenkään enää tulevan luokseen. Christophe oli ärtynyt ja hermostunut. Koetti lukea salissa, ei voinut. Ja meni kamariinsa. Bäbi piti silmällä sieltä näkyvää tulta, kunnes se sammui, ja meni sitten hänkin huoneeseensa, päättäen valvoa tarvittavan ajan. Varmuuden vuoksi jätti hän ovensa raolleen, kuullakseen pienimmänkin hiiskahduksen. Onnettomuudeksi ei Bäbi kuitenkaan voinut heittäytyä sänkyynsä heti nukkumatta, ja niin mahtavaan uneen, ettei ukkonenkaan, eikä edes hänen oma uteliaisuutensa, olisi pystynyt häntä herättämään ennen seuraavaa aamua. Se erinomainen unenlahja ei ollut kenellekään koko talossa salaisuus, sillä sen kaiku kuului alakerrokseen asti.

Kun Christophe kuuli tuon tuttavan jyrinän, lähti hän Annan luo. Hänen täytyi saada Annalle puhua. Häntä kiusasi jokin rauhattomuus. Hän tuli Annan ovelle, käänsi ovenripaa: ovi oli lukossa. Hän naputti hiljaa; ei kuulunut vastausta. Hän painoi suunsa avaimenreiän kohdalle, hän pyysi hiljaisella äänellä, sitten vaativammin: ei liikettä, ei ääntä. Hän koetti itselleen vakuuttaa, että Anna nukkui, mutta yhä suurempi tuska valtasi hänet. Ja kun hän koetti kuunnella ja painoi poskensa ovea vasten, kummastutti häntä jokin outo haju, joka tuntui tulevan oven raosta; hän kumartui ja tunnusteli tarkemmin sitä: se oli kaasun hajua. Hänen sydämensä aivan hyytyi. Hän ravisteli ovea, ajattelemattakaan, että hän saattoi siten herättää Bäbin: ovi ei antanut myötä… Christophe ymmärsi asian: Annalla oli pukuhuoneessaan kamarinsa vieressä pieni kaasukeittiö; hän oli avannut kaasujohdon. Ovi täytyi välttämättä murtaa; mutta sekaannuksissaanko oli Christophella sen verran järkeä, että hän muisti, ettei Bäbin pitänyt saada sitä millään ehdolla kuulla. Hän työnsi vaiti, väkeväin hartiainsa koko voimalla, toista ovenpuoliskoa. Vankka ja lujatekoinen ovi rutisi, mutta ei auennut. Annan huoneeseen vei toinen ovi Braunin työhuoneen puolelta. Christophe riensi sinne. Sekin ovi oli lukittu; mutta siellä oli lukko ulkopuolella. Hän rupesi repimään lukkoa irti. Se ei ollut helppo työ. Hänen täytyi ruuvata pois neljä isoa, puuhun syvälle tiukattua ruuvia. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin veitsensä; eikä hän nähnyt pimeässä yhtään: sillä hän ei uskaltanut sytyttää kynttilää, hän olisi saattanut räjähdyttää koko talon. Käsillään haparoiden onnistui hänen saada veitsensä yhden ruuvin uurteeseen, ja sitten toisen; siinä hän katkoi veitsestä terät ja leikkeli sormiinsa; hänestä olivat ruuvit saatanallisen pitkiä, tuntui kuin hän ei ilmoisna ikinä saisi niitä paikaltaan; ja samassa johtui hänen mieleensä, tässä kuumeisessa kiireessäkin, joka peitti hänen pintansa kylmällä hiellä, muuan lapsuudenmuisto: hän näki itsensä kymmenvuotiaana, hänet oli pistetty rangaistukseksi jostakin kepposesta pimeään konttoriin; silloin hän kaivoi irti lukon ja karkasi kotoaan… Viimeinen ruuvi lähti pois. Lukko irtausi, ja sahajauhoja sirisi lattialle. Christophe ryntäsi Annan huoneeseen, suoraa päätä ikkunan luo, ja avasi sen. Kylmä ilma läikähti sisään. Christophe töytäili huonekaluihin, löysi pimeässä sängyn, hapuili sitä, hänen kätensä sattui Annan ruumiiseen, vavisten ne tapasivat vuodevaatteen läpi Annan liikkumattomat jalat, kulkivat niitä pitkin vyötärölle: Anna istui sängyssä ja vapisi. Myrkytys ei ollut häneen vielä ennättänyt vaikuttaa: kamari oli korkea; ilmaa pääsi sisään ikkunan raoista ja ovenpielistä. Christophe kietoi hänet syliinsä. Anna tempausi irti, huutaen raivoissaan:

— Menkää pois!… Oih, mitä te teitte.

Hän kohotti kätensä lyödäkseen Christophea: mutta mielenliikutus oli vienyt häneltä voimat: hänen päänsä vaipui takaisin pieluksille; hän nyyhkytteli:

— Oi, oi, oi, kaikki saa taas alkaa alusta. Christophe otti käsiinsä hänen kätensä, syleili häntä, torui, puhutteli häntä samalla hellin ja tuimin sanoin:

— Kuolla! Ja kuolla yksinään, ilman minua!

— Sinua! matki Anna katkerasti.

Hänen äänessään oli sellainen sävy kuin:

— Sinä tahdot elää!

Christophe nuhteli häntä, tahtoi saada hänen järkensä heräämään.

— Hullu! sanoi hän; etkö ymmärrä, että olisit voinut räjähdyttää talon.

— Sitä minä tahdoinkin, vastasi Anna raivoissaan.

Christophe koetti saada hänen uskonnollisen pelkonsa valveille: silloin hän koskikin oikeaan kohtaan. Tuskin hän oli sen tehnyt, niin alkoi Anna voihkia, rukoilla häntä olemaan hiljaa. Christophe jatkoi armotta, ajatellen, että se oli ainoa keino, millä oli mahdollista saada palaamaan hänen elämänhalunsa. Anna ei vastannut enää mitään; hän nyyhkytteli suonenvetoisesti. Kun Christophe lopetti, sanoi Anna hänelle itsepintaisen vihaisesti:

— Oletko nyt tyytyväinen? Oliko tämä hyvä, työ? Sait minut kauheaan epätoivoon. Ja nyt, mitä minä teen?

— Elät, vastasi Christophe.

— Elän! huudahti Anna. Sinä et siis ymmärrä, että se on mahdotonta! Sinä et ymmärrä mitään! Et kerrassaan mitään!

Christophe kysyi:

— Onko vielä jotain uutta?

Anna kohautti olkapäitään:

— Kuulehan.

Hän kertoi Christophelle lyhyin, katkonaisin lausein kaiken, mitä hän oli tähän saakka salannut häneltä: Bäbin nuuskimiset, tuhkajutun, äskeisen kohtauksen Samin kanssa, häväistyksen, joka tulisi varmasti karnevaaleissa. Hän ei kertoessaan eroittanut enää, mikä tässä kaikessa oli pelon luomaa mielikuvituksen tuotetta, mikä oikeaa aihetta pelkoon. Christophe kuunteli tyrmistyksissään, eikä eroittanut senkään vertaa kuin Anna, mikä oli todellista vaaraa, mikä kuviteltua. Hän ei ollut aavistanutkaan, kuinka heitä vainottiin. Hän koetti sitä ymmärtää; hän ei jaksanut: sellaisia vihollisia vastaan hän oli aseeton. Hän tunsi ainoastaan silmitöntä raivoa, hänen teki mielensä lyödä, lyödä; hän sanoi:

— Miksi et ole ajanut Bäbiä talosta?

Anna ei viitsinyt edes vastata. Paikastaan karkoitettu Bäbi olisi ollut vieläkin myrkyllisempi kuin siinä siedetty; ja Christophe ymmärsikin kysymyksensä typeräksi. Hänen ajatuksensa kuohuivat ristiriitaisina: hän mietti jotain keinoa, joka tepsisi heti. Hän sanoi nyrkkejään puristellen:

— Minä ne tapan.

— Ketkä? virkkoi Anna tuollaisille jutuille ivallisena.

Christophe lamautui. Hän tunsi olevansa aivan neuvoton moisessa salaisen petollisuuden verkossa: kaikki sitä heidän ympärilleen punoivat, eikä voinut saada ketään kiinni. Hänen sydämensä kuohui ristiriitaisuutta.

— Raukat! huudahti hän masentuneena.

Hän lyyhähti polvilleen sängyn viereen, painaen kasvonsa Annan ruumista vastaan. — He olivat vaiti. Anna samalla sekä halveksi että sääli tuota miestä, joka ei osannut häntä puolustaa, eikä puolustaa edes itseään. Christophe tunsi poskissaan vavistuksen Annan kylmistä jaloista. Ikkuna oli jäänyt auki, ja ulkona oli pakkanen: taivaalla, joka oli selvä kuin kuvastin, värisivät jäiset tähdet.

Kun Anna oli maistanut sitä katkeraa nautintoa, että näki Christophen yhtä murtuneeksi kuin hän itsekin oli, sanoi hän tylyllä ja väsyneellä äänellä:

— Sytyttäkää kynttilä.

Christophe sytytti. Annan hampaat kalisivat, hän istui kumarassaan, käsivarret puserrettuina rinnoille, polvet leuassa kiinni. Christophe sulki ikkunan. Hän istuutui vuoteen reunalle. Otti käsiinsä Annan jääkylmät jalat ja lämmitti niitä suullaan ja käsillään. Anna heltyi.

— Christophe! sanoi hän.

Annan silmissä oli surkea ja liikuttava ilme.

— Anna! vastasi Christophe.

— Mitä nyt teemme?

Christophe katsoi häneen ja vastasi:

— Kuolemme.

Annalta pääsi ilonhuuto:

— Oi, tahdotko sinä sitä? Tahdotko tosiaan?… Minun ei tarvitse mennä yksin!

Anna sulki Christophen syliinsä.

— Luulitko sinä sitten, että minä jättäisin sinut?

Anna vastasi matalalla äänellä:

— Luulin.

Christophe aavisti, mitä Anna oli mahtanut kärsiä.

Jonkun hetken päästä katsoi hän Annaan kysyvästi. Anna ymmärsikin:

— Kirjoituspöydän laatikossa, vastasi hän. Oikealla. Alimmainen laatikko.

Christophe meni noutamaan. Aivan laatikon perältä löysi hän revolverin. Braun oli sen hankkinut ennen ylioppilaana. Hän ei ollut sitä tarvinnut koskaan. Rikkonaisessa kotelossa oli muutamia panoksia. Christophe toi löytämänsä Annan vuoteen ääreen. Anna katsahti niihin, ja käänsi kohta kasvonsa seinään päin, Christophe odotti, sitten hän kysyi:

— Etkö tahdo enää?

Anna käännähti vilkkaasti:

— Tahdon minä… Nopeasti!

Hän ajatteli:

— Mikään ei voi minua enää pelastaa iankaikkisuudesta. Hiukan ennemmin tai myöhemmin, se on sama asia.

Christophe latasi kömpelösti revolverin.

— Anna, sanoi hän vapisevalla äänellä, toinen meistä näkee toisen kuolevan.

Anna kiskaisi aseen hänen käsistään, ja sanoi itsekkäästi:

— Minä ensin.

He katsoivat toisiinsa vielä kerran… Oi, tuolla hetkellä, jolloin heidän oli kuoltava toinen toisensa tähden, tunsivat he olevansa niin loitolla toisistaan!… Kumpikin heistä ajatteli kauhuissaan:

— Mitä minä teen? Mitä minä teen?

Ja molemmat näkivät he toistensa ajatuksen. Aiotun teon mielettömyys tyrmisti varsinkin Christophea. Koko hänen elämänsä: hyödytöntä; hyödyttömiä hänen entiset taistelunsa; hyödyttömiä hänen kärsimyksensä, hyödyttömiä kaikki toiveensa; kaiken piti tulla haaskatuksi, heitetyksi kuin tuhka tuuleen; mitätön sormenliike pyyhkäiseisi kaiken pois…

Tavallisessa sieluntilassaan olisi hän temmannut revolverin Annan käsistä, heittänyt sen ulos ikkunasta, huudahtanut:

— Ei! Ei! Minä en tahdo.

Mutta kahdeksan kuukauden kärsimykset, epäilykset ja kiduttava suru, ja niiden lisäksi tämä houru intohimo olivat herpaisseet hänen voimansa, hävittäneet hänen tahtonsa; hän tunsi, ettei hän voisi enää mitään, ettei hän jaksaisi mitään… Ah, yhdentekevää, kun kerran niin…

Annan ikuisesta kuolemasta varma olemus ponnisti kaikki vaistonsa omistaakseen edes nämä viimeiset elämän sekunnit: hän näki tarkoin Christophen tuskalliset kasvot, joita kynttilän häilyvä liekki valaisi, varjot seinällä, kuuli askeleet kadulta, tunsi viileän teräksen kosketuksen kädessään… Ja hän takertui näihin aistimuksiinsa aivan kuin haaksirikkoutunut alukseen, joka uppoaa hänen kanssaan. Kauheaa oli tämäkin. Miksi ei sitten vielä odottaa? Mutta kuitenkin hän hoki mielessään:

— Täytyy…

Hän sanoi Christophelle hyvästi, ilman hellyyttä, hätäisesti kuin kiirehtivä matkustaja, joka pelkää myöhästyvänsä junasta; hän avasi paitansa, hapuili sydäntään ja painoi sen kohdalle revolverin piipun. Christophe peitti vuodevaatteihin kasvonsa, polvillaan sängyn vieressä. Aikoessaan vetää liipaisinta asetti Anna vasemman kätensä Christophen kädelle. Aivan kuin lapsi, joka pelkää yksinään pimeässä…

Kauheita sekunteja… Anna ei laukaissut. Christophe tahtoi nostaa päänsä, tahtoi tarttua Annan käteen; ja samalla hän pelkäsi, että jos hän liikahtaisi, se juuri saisi Annan vetämään liipaisinta. Christophe ei enää mitään kuullut, hänen tajuntansa sekaantui… Sitten kuuli hän Annan vaikerruksen, se viilsi hänen sydäntään. Hän kavahti ylös. Hän näki Annan edessään kauhusta vääristynein kasvoin. Revolveri oli pudonnut hänen eteensä sänkyyn. Hän hoki valittavasti:

— Christophe!… Se ei lauennut…

Christophe otti revolverin; se oli ollut niin kauan käyttämättä, että oli ruostunut; mutta lukossa ei ollut vikaa. Ehkäpä oli patruuna pilaantunut ilmasta. — Anna ojensi kätensä tahtoen revolveria.

— Ei enää! rukoili Christophe. Anna käski:

— Patruunat!

Christophe antoi. Anna tarkasteli niitä, otti yhden, työnsi sen revolveriin, yhä vavisten, painoi uudestaan aseen rintaansa kohti ja vetäisi.

— Revolveri petti jälleen.

Anna heitti sen käsistään lattialle.

— Oh, tämä on, tämä on liikaa! huudahti hän. Hän ei tahdo antaa minun kuolla.

Hän vääntelehti vuoteessaan; hän oli kuin hullu. Christophe tahtoi lähestyä häntä, Anna työnsi hänet luotaan, huutaen vimmasta. Viimein hänelle tuli hermokohtaus. Christophe jäi hänen luokseen aamunhämärään asti. Lopulta Anna rauhoittui; mutta hän tuskin hengitti: makasi silmät ummessa, otsa ja poskien pingoittunut hipiä sinertävän kalpeana: hän oli kuin kuollut.

Christophe korjaili vuodetta, etsi maasta revolverin, pani revityn lukon paikoilleen, järjesteli koko huonetta ja lähti sieltä pois: sillä kello oli jo seitsemän, ja Bäbi saattoi tulla.

Kun Braun aamulla tuli kotiin, tapasi hän Annan kovin menehtyneenä. Hän näki kyllä, että oli tapahtunut jotain aivan erikoista; mutta hän ei saanut mitään tietää ei Bäbiltä eikä Christophelta. Koko päivänä ei Anna hievahtanutkaan. Hän ei edes avannut silmiään; hänen valtimonsa oli niin heikko, että sen tykytys tuskin tuntui; joskus se pysähtyi kokonaan, ja kerran Braun jo tuskakseen luuli, että sydän oli lakannut toimimasta. Rakkaus sai hänet epäilemään taitoaan; hän juoksi noutamaan hätään erään ammattiveljensä. Kahden he sitten tutkivat Annaa, eivätkä voineet ratkaista, oliko hänellä alkava kuume vai hysteerinen hermotaudin kohtaus: täytyi tarkoin seurata taudin kehittymistä. Braun ei lähtenyt Annan sängyn vierestä eikä huolinut ruokaa. Iltapuolella ei Annan valtimo enää osoittanut kuumetta, vaan suurta väsymystä. Braun koetti saada vaimonsa suuhun muutaman lusikallisen maitoa; se syöksyi kohta takaisin. Annan ruumis oli hänen puolisonsa sylissä kuin mikä hervoton nukke. Braun vietti koko yön hänen vuoteensa vieressä, nousten vähän väliä kuuntelemaan hänen hengitystään. Bäbi kieltäytyi menemästä levolle; vaikkei hän välittänytkään Annan sairaudesta mitään, oli hän velvollisuutensa tunteva ihminen; hän tahtoi valvoa Braunin kanssa.

Perjantaina avasi Anna silmänsä. Braun puheli hänelle; hän ei huomannut miehensä läsnäoloa. Hän makasi liikkumatta, tuijottaen yhteen paikkaan seinään. Puolipäivän tienoissa näki Braun suurten kyyneleiden alkavan juosta pitkin hänen laihoja poskiaan; hän pyyhki ne hellästi, ne tipahtelivat yhä yksitellen. Braun koetti nyt uudestaan saada häntä ottamaan jotain ravintoa. Anna suostui passiivisesti. Iltapuolella hän rupesi juttelemaan: ne olivat epäselviä sanoja. Hän puhui Reinistä, hän tahtoi hukuttaa itsensä siihen, mutta siinä ei ollut tarpeeksi vettä. Houreissa kiusasivat häntä itsemurha-aikeet; hän puhui omituisista kuolemantavoista; ja aina kuolema petti. Joskus oli hän väittelevittään jonkun kanssa, ja silloin hänen kasvoilleen tuli vihan ja kammon ilme; hän puheli Jumalalle, ja tahtoi hänelle todistaa, että vika oli Hänen. Tai välkähti hänen silmissään himon tuli; ja hän lateli niin riettaita sanoja, ettei olisi uskonut hänen niitä mitenkään tuntevan. Kerran hän huomasi Bäbin, ja antoi hänelle tarkkoja määräyksiä, miten seuraavana päivänä pyykinpesu oli järjestettävä. Sitten yöllä hän rauhoittui. Yhtäkkiä hän kumminkin kavahti ylös; Braun kiiruhti luokse. Anna katseli häneen, omituisella tavalla, sammaltaen kärsimättömiä ja epäselviä sanoja. Braun kysyi häneltä:

— Rakas Anna, mitä sinä tahdot?

Anna vastasi tuimalla äänellä:

— Mene noutamaan hänet.

— Kenet! kysyi Braun,

Anna katsoi häneen vielä, silmissään sama ilme, ja purskahti yhtäkkiä nauramaan; sitten hän painoi molemmin käsin otsaansa ja vaikeroi:

— Oi hyvä Jumala! Unohtaa!…

Hän nukkui jälleen. Oli rauhallinen päivän tuloon asti. Aamun valjetessa hän liikahteli vuoteessa; Braun kohotti hänen päätänsä antaakseen hänelle juoda; hän nieli kiltisti muutaman kulauksen, kumartui ja suuteli Braunin käsiä. Sitten hän hervahti jälleen uneen.

Lauantaiaamuna heräsi hän noin kello yhdeksän. Sanaakaan virkkamatta pisti hän jalkansa sängystä maahan ja aikoi nousta. Braun syöksähti hänen luokseen ja koetti saada hänet nukkumaan. Anna ei tahtonut. Braun kysyi, mitä hän halusi, Anna vastasi:

— Menen kirkkoon.

Braun koetti saada häntä järkiinsä, sanoi hänelle, ettei nyt ollut sunnuntai, ja että kirkko oli kiinni. Anna ei puhunut mitään; mutta istuen tuolilla sängyn vieressä hän veti vapisevin sormin ylleen vaatteita. Toinen lääkäri, Braunin ystävä, tuli sisään. Hänkin ryhtyi selittelemään Annalle, miten asia oli; mutta kun hän näki, ettei Anna hellittänyt, tutki hän häntä, ja suostui viimein hänen pyyntöönsä. Hän veti Braunin syrjään ja sanoi hänelle, että hänen vaimonsa sairaus näytti olevan puhtaasti henkistä, ja että nyt toistaiseksi täytyisi koettaa olla häntä vastustelematta: hänestä ei ollut vaarallista, vaikkapa Anna lähtisikin ulos, jos itse Braun menisi hänen kanssaan. Braun sanoi siis Annalle, että hän tulee hänen seurakseen. Anna ei tahtonut Braunia huolia, sanoi menevänsä yksin. Mutta tuskin hän otti muutaman askeleen, niin hän horjui ja oli kaatua. Silloin turvautui hän sanaakaan virkkamatta Braunin käsivarteen, ja he menivät ulos. Anna oli kovin heikko ja pysähtyi tuon tuostakin matkalla. Braun kysyi häneltä monta kertaa, eikö hän halunnut takaisin kotiin. Silloin alkoi Anna jälleen kulkea. Kun he tulivat kirkon ovelle, oli se kiinni, niinkuin Braun oli sanonutkin. Anna istahti penkille oven viereen, ja värisi siinä, kunnes kello löi kaksitoista. Sitten hän turvautui jälleen Braunin käsivarteen, ja he menivät hiljalleen kotiin. Mutta illalla tahtoi Anna taas kirkkoon. Braun pyyteli pyytämällä vaimoaan olemaan lähtemättä, mutta turhaan. Lähdettävä oli.

Christophe vietti nämä kaksi päivää aivan yksinään. Braun oli liian rauhaton muistaakseen häntä. Yhden ainoan kerran, lauantaiaamuna, kysyi Braun Annalta, koettaessaan saada hänen päästään itsepintaista halua lähteä ulos, tahtoiko hän ehkä nähdä Christophea. Annan silmiin tuli silloin sellainen kauhun ja vastenmielisyyden ilme, että Braun aivan hämmästyi; eikä Christophen nimeä sitten enää lausuttu.

Christophe oli sulkeutunut kamariinsa. Hänen sielussaan raivosi levottomuus, rakkaus, tunnonvaivat, kaikki tuskat yhtenä kaaoksena. Hän syytti itseään kaikesta tapahtuneesta. Hän inhosi itseään koko sielustaan. Monta kertaa hän jo nousi paikaltaan mennäkseen tunnustamaan kaiken Braunille. — Mutta sitten hän ajatteli tekevänsä täten vielä kolmannenkin ihmisen onnettomaksi, ja soimasi itseään sellaisesta aikeestakin. Rakkauden intohimokaan ei jättänyt rauhaan häntä. Hän hiiviskeli käytävässä Annan huoneen oven takana; ja kun hän kuuli sisältä lähestyviä askeleita, pakeni hän omaan kamariinsa.

Braunin ja Annan lähtiessä kaupungille iltapuolella piti Christophe heitä silmällä ikkunastaan, uutimien kätköstä. Hän näki Annan. Anna, joka oli ollut ennen niin pysty ja ylpeä, oli nyt kumaraselkäinen, hänen päänsä oli painunut alas, ihonsa keltainen; hän oli ikäänkuin vanhentunut; viitta ja saali, jotka Braun oli pukenut hänen hartioilleen, näyttivät aivan kuin painavan häntä; hän oli ruma. Mutta Christophe ei huomannut hänen rumuuttansa, hän näki ainoastaan hänen kurjuutensa; ja hänen sydämensä oli pakahtua säälistä ja rakkaudesta. Hän olisi tahtonut juosta Annan luokse, heittäytyä hänen eteensä maan tomuun, suudella noita jalkoja, tuota intohimon runtelemaa ruumista, rukoilla häneltä anteeksi. Ja hän ajatteli Annaa katsellessaan:

— Tuo on työtäni…

Mutta ikkunaruudussa kuulsi hänen oma kuvansa; hän näki omissa silmissään, omissa kasvoissaan saman hävityksen; näki kuoleman painaneen leimansa häneen niinkuin Annaankin, ja ajatteli:

— Minunko työtäni? Ei. Sen Mahtavan julmaa työtä, joka lumoaa hulluksi ja hurmaa.

Talossa ei ollut ketään. Bäbi oli mennyt kaupungille kertomaan naapureille päivän tapahtumia. Aika kului. Kello löi viisi. Christophen valtasi kauhu, kun hänen mieleensä johtui, että Anna tulisi takaisin, ja tulisi jälleen yö. Hän tunsi, ettei hänellä enää olisi voimaa jäädä Annan kanssa täksi yöksi saman katon alle. Hän tunsi järkensä ratisevan liitoksissaan intohimon raivoisasta paineesta. Hän ei tiennyt, mitä hän tekisi; ei tiennyt, mitä tahtoi, paitsi että hän tahtoi Annaa, tahtoi, — maksoi mitä maksoi. Hän muisti sitten tuon surkean olennon, jonka hän taannoin oli nähnyt ikkunansa ohitse kulkevan, ja sanoi itsekseen:

— Hänet on pelastettava minulta!…

Tahdonvoima ponnistihe hetkeksi voitolle. Hän kaapaisi kokoon papereitaan, joita oli pitkin pöytää, sitoi ne nauhalla kääröön, otti hattunsa ja viittansa ja lähti talosta. Käytävässä, tullessaan lähelle Annan huonetta, hän riensi nopeammin, niin pelkäsi hän itseään. Alakerrassa vilkaisi hän vielä viimeisen kerran tyhjään puutarhaan. Hän puikahti ulos ovesta kuin varas. Hyytävä sumu tunkeusi ihoon terävänä kuin neulat. Christophe hiipi pitkin talojen seiniä, peljäten, että joku tuttu tulisi vastaan. Hän meni asemalle. Nousi junaan, joka lähti Luzerniin. Ensimäiseltä väliasemalta kirjoitti hän Braunille. Sanoi, että eräs kiireellinen ja tärkeä asia oli vaatinut häntä lähtemään kaupungista muutamaksi päivää, ja valitteli syvästi, että hänen täytyi jättää Braun tällaisella hetkellä; hän pyysi Braunia kirjoittamaan hänelle uutisia, antaen hänelle varman osoitteensa. Luzernissa hän muutti Gotthardin junaan. Yöllä hän sitten jäi eräälle pikku asemalle Altdorffin ja Göschenin välille. Hän ei tiennyt sen aseman nimeä, eikä ajatellut sittemminkään enää sitä. Hän meni ensimaiseen hotelliin, mikä eteen sattui, lähellä asemaa. Lainehtivia vesilätäköitä kaduilla. Satoi kaatamalla, satoi koko yön, vielä koko seuraavan päivänkin. Rikkonaisesta kattokourusta romisi vesi kuin koski. Taivas ja maa olivat sateesta harmaat, näyttivät siihen hajoavan, aivan kuin hänen ajatuksensakin olivat hajoamaisillaan. Christophe heittäytyi sänkyyn, kosteissa vaatteissaan, jotka haiskahtivat junan savulle. Mutta hän ei voinut levätä. Annaa uhkaava vaara kidutti häntä niin, ettei hän pystynyt vielä tuntemaan omaa tuskaansa. Hänen täytyi pettää yleisön pahanilkisyyttä, johdattaa se väärille jäljille. Kuumeisen kiihkonsa tilassa tuli hänelle omituinen päähänpisto: hän keksi kirjoittaa kirjeen eräälle niistä vähistä musiikkimiehistä, joiden tuttavaksi hän maassa oli joutunut, tuolle leipuri-urkuri Krebsille. Christophe vihjaili hänelle kautta rantain, että jotkin rakkausseikat vetivät häntä nyt Italiaan, että hän oli ollut sen intohimon vallassa jo silloin, kun oli tullut Braunin luokse, että hän oli koettanut siitä päästä, mutta ei ollut jaksanut. Kaiken kaikkiaan oli kirje niin selvä, että Krebs saattoi asian muka ymmärtää, mutta samalla niin hämärä, että hänellä oli tilaisuus helposti lisätä siihen omiaan. Christophe pyysi Krebsiä pitämään tätä omana salaisuutenaan. Hän tunsi miesraukan aivan sairaloisuuteen asti kieleväksi, ja laski nyt, että Krebs heti hänen kirjeensä saatuaan juoksisi levittämään näitä uutisiaan pitkin kaupunkia, — eikä Christophe siinä erehtynytkään. Lisätäkseen kirjeensä vaikutusta yleisön mielipiteeseen lopetti Christophe sen parilla melkoisen kylmällä Braunia ja hänen vaimoaan koskevalla sanalla.

Lopun yötä ja koko seuraavan päivän tuijotteli hän tylsästi yhä vain tuohon piintyneeseen ajatukseensa: Anna… Anna… Hän muisteli alusta alkaen Annan kanssa eletyt viimeiset kuukaudet, jokaisen päivän; hän ei nähnyt enää Annaa sellaisena kuin hän oli, hän ympäröi hänet rakkautensa loisteella. Aina oli hän pukenut häntä kaipuunsa mukaiseksi, antanut hänelle sitä moraalista suuruutta ja traagillista syvyyttä, jota hän tarvitsi voidakseen häntä rakastaa. Tällaiset rakkauden valheet saivat nyt entistäkin suuremman varmuuden, nyt, kun Annan läheisyys ei ollut niitä kumoamassa. Christophe näki terveen ja vapaan sielun, joka taisteli kahleista päästäkseen, joka janosi raikasta, laajaa, henkevää elämää, ja pelkäsi samalla sitä, kukisti unelmansa, kamppaili itsepintaisesti niitä vastaan, koska ne eivät voineet soveltua hänen kohtaloonsa, vaan tekivät sen hänelle vieläkin tuskallisemmaksi. Anna huusi Christophelle: "Auta!" Christophe näki hänen kauniin ruumiinsa, hän sulki sen syliinsä. Nämä muistot kiduttivat häntä; ja hänestä oli suloista lisätä tuskaansa aukomalla muistojensa haavoja. Kuta pitemmälle päivä kului, sitä kauheammaksi tuli hänessä tunto, mitä hän oli kadottanut; se kasvoi niin julmaksi, ettei hän jaksanut sitä sietää.

Tietämättä, mitä teki, nousi hän yhtäkkiä, meni ja maksoi hotellilaskunsa, ja lähti ensimäisellä junalla takaisin Annan kaupunkiin. Hän tuli sinne keskellä yötä; kiiruhti suoraan Braunin talolle. Korkea kiviaita eroitti kapeasta kadusta puutarhan, joka oli Braunin puutarhan vieressä. Christophe kiipesi tuon muurin ylitse, hyppäsi vieraaseen puutarhaan, ja meni sieltä Braunin puolelle. Hän oli nyt pihalla. Koko talo oli pimeä, paitsi yhtä ikkunaa, josta kuulsi yölampun himmeä valo, — Annan ikkunasta. Anna siellä oli. Hän kärsi siellä. Ainoastaan askel, ja Christophe olisi ollut sisällä. Hän nosti jo kätensä tarttuakseen oven ripaan. Sitten hän katseli kättään, katseli ovea, puutarhaa; hänelle selvisi yhtäkkiä, mitä hän aikoi tehdä; ja heräten houreestaan, joka oli kiusannut häntä seitsemän, kahdeksan tuntia, hän vapisi, repäisi itsensä turrasta tilastaan, pakotti väkisin jalkansa liikkumaan; hän riensi aidan luokse, kiipesi sen ylitse, ja pakeni.

Samana yönä hän lähti sitten kaupungista, toisen kerran; ja seuraavana päivänä hautautui hän erääseen vuoristokylään, korkealle lumipyryjen piiriin. — Tahtoi haudata sydämensä, vaivuttaa ajatuksensa nukkumaan, unohtaa, unohtaa!…

— "E però leva su, vinci l'ambascia con l'animo che vince ogni battaglia, se col suo grave corpo non s'accascia."

Leva'mi allor, mostrandomi fornito meglio di lena ch'io non mi sentia; e dissi: "Va, ch'io son forte ed ardito."

Dante: Helvetti, XXIV.

Jumalani, mitä olen sinua vastaan rikkonut? Miksi kidutat sinä minua? Lapsuudestani asti annoit sinä minulle osaksi vaivan ja kamppailun. Minä olen nurkumatta taistellut. Olen rakastanut tuskiani, olen koettanut säilyttää puhtaana sen sielun, jonka minulle annoit, tallettaa tulen, jonka minuun sytytit… Herra, Herra, sinä tahdot hävittää sen, minkä loit, sinä olet sammuttanut tulen, tahrannut sieluni, riistänyt minulta kaiken, minkä vuoksi elin. Ainoastaan kaksi kauneutta minulla maailmassa oli: ystävä ja oma arvoni. Nyt ei minulla ole mitään, sinä otit minulta pois kaikki. Yksi ainoa oli minulla elämän erämaassa, sinä veit hänet minulta. Meidän sydämemme olivat yksi sydän, sinä ne revit irti toisistaan; sinä sallit meidän maistaa yhdessäolon suloa pelkästään antaaksesi meidän paremmin tuta toistemme kadottamisen kauhun. Sinä avasit tyhjyyden ympärilleni, tyhjyyden olentooni. Minä murruin, olin sairas, ilman tahtoa, aseita, olin kuin lapsi, joka itkee pimeässä. Sillä hetkellä juuri sinä minuun iskit. Tulit äänettömin askelin, takaa kuin petturi, ja löit tikarin selkääni; sinä päästit kimppuuni julman koirasi, intohimon vimman; minulla ei ollut voimaa, sinä tiesit sen, enkä jaksanut taistella; intohimo suisti minut maahan, se hävitti, tahrasi, tuhosi minussa kaiken… Inhoan itseäni. Jospa saattaisin edes tuskaani, häpeääni huutaa! Tahi ne unohtaa, luovan voiman hyrskyssä! Mutta voimani on murtunut, luomisintoni kuihtunut. Olen kuollut puu… Oi, jos olisin kuollut! Jumala, vapauta minut, ruhjo tämä ruumis ja sielu, kiskaise minut maasta, älä anna minun kamppailla kuilussa, kitua iankaikkisesti! Minä rukoilen armoa… Lopeta minut!

Niin huusi Christophen tuska Jumalaa, johon hänen järkensä ei uskonut.

Hän oli paennut yksinäiseen maataloon, sveitsiläiseen Jura-vuoristoon. Talo oli metsän reunassa, korkean, metsäisen ylätasangon syvänteessä. Rinteet suojelivat sitä pohjatuulilta. Etupuolella aukesi niittyjä, laaksoon viettäviä maita, joilla näkyi siellä täällä metsiköitä; kallioreuna suistui yhtäkkiä pystysuorasti syvyyteen; vääristyneitä kuusia kasvoi siinä, sen seinämiin kiinni takertuneina; laajaoksaiset pyökit pysyttäysivät kauempana. Taivas valoton. Elämä kadonnut. Epämääräinen kaukaisuus tyhjiin haipuvine viivoineen. Maa nukkui lumen alla. Öisin vain metsässä ketut haukkuivat. Oli loppupuoli talvea. Talvi myöhäinen. Iankaikkisesti kestävä. Kun sen jo luuli päättyvän, alkoi se taas.

Viikon ajan oli kuitenkin vanha horroksissa makaava luonto tuntenut sykähtelyitä sydämessään. Kevään ensimäiset petolliset oireet henkivät ilmasta ja iljangon alta. Pyökkien oksista, jotka levisivät kuin liihoittelevat siivet, tipahteli lumi vetenä. Niittyjen valkeasta vaipasta pilkisti jo sieltä täältä arasti esiin vihertäviä ruohonkorsia: niiden neulamaisten terien ympäriltä, lumen päivistä, hengitti kostea ja musta multa kuin pikku huulien raosta. Muutamana tuntina päivästä sorisi jäävaippoihin kiedottu puro jälleen. Metsissä, keskellä puiden luurankoja visersi lintu kirkkain, mutta vielä tuikein äänin.

Christophe ei tästä mitään huomannut. Kaikki oli hänestä samaa ja samaa. Hän kulki alinomaa huoneessaan edestakaisin. Tai käveli ulkosalla. Mahdotonta pysyä rauhassa. Sisäiset demoonit olivat repineet hänen sielunsa palasiksi. Ne raatelivat toisiaan. Tukehdutettu intohimo telmi vankilansa seiniä vastaan. Inho sitä kohtaan oli yhtä raivokas; ja karaten toistensa kurkkuun ja keskenään taistellen repivät intohimot ihmisen sydämenkin. Ja samallaikaa tulivat myöskin muistot Olivier Jeanninista, näännytti kuoleman epätoivo, paloi tyydytystä saamaton halu tehdä luomistyötä, kimposi ylpeys vastarintaan tyhjyyden kuilun partaalla. Kaikki pahathenget valloillaan, ei hetkenkään hengähdysaikaa. Tai jos sattui petollinen tyyni hetki, jos pauhaavat aallot tuokioksi laskeutuivat, niin näki Christophe olevansa yksin, eikä hän löytänyt sielustaan enää mitään: ajatus, rakkaus, tahto, kaikki oli tapettu.

Luoda! se olisi ollut ainoa apu. Jättää elämänsä haaksihylky aaltojen valtaan. Pelastautua uimalla taiteensa saareen!… Luoda! Hän tahtoi… Hän ei sitä voinut enää.

Christophella ei ollut eläessään ollut työmetoodia. Kun hän oli voimakas ja terve, niin häntä kiusasi paremminkin voimien yltäkylläisyys kuin pelko, että hän köyhtyisi; hän noudatti aina oikkujaan; hän teki työtä, milloin halu käski, sattuman mukaan, seuraamatta mitään varmaa järjestystä. Oikeastaan hän teki siten työtä aina ja kaikkialla; hänen aivonsa toimivat yhtä mittaa. Monta kertaa neuvoi Olivier, joka ei ollut niin rikas kuin Christophe ja oli siitä syystä harkitsevampi, ystäväänsä:

— Pidähän varasi. Sinä luotat liiaksi voimaasi. Se on vuori stokoski. Täynnä tänään, huomenna ehkä tyhjä. Taiteilijan täytyy sitoa kykynsä; hän ei saa antaa sen ripotella itseään sinne tänne, kuinka sattuu. Kanavoi voimasi. Taivuta itsesi varmoihin tottumuksiin, jokapäiväisen työn hygieniaan, määrätunteihin. Ne ovat yhtä välttämättömät taiteilijalle kuin liikkeet ja askeleet sotamiehelle, jonka tehtävä on tapella. Jos tulee vaarallisia murroskausia — (ja niitähän tulee aina) — estää tällainen rautainen asu taiteilijaa kaatumasta maahan. Minä tiedän sen hyvin kokemuksesta. Etten ole kuollut, johtuu siitä, että se juuri on minut pelastanut.

Mutta Christophe nauroi ja vastasi:

— Sopii sinulle, pikku ystäväni! Siitä ei pelkoa, että minulta elämäninto menee. Minulla on vankka ruokahalu.

Olivier kohautti olkapäitään:

— Liiasta liika vähään. Vaarallisimpia sairauksista on, että ihmiset voivat liian hyvin.

Nyt kävi niinkuin Olivier oli sanonut. Ystävän kuoleman jälkeen ei Christophen sisäinen elämänvirta ollut heti kuivunut; mutta se oli muuttunut kummallisen epätasaiseksi; se ilmeni äkillisinä purkauksina, sitten vaikeni, katosi maan alle. Christophe ei sitä sen enempää ajatellut; mitä hän siitä? Hänen surunsa ja uusi intohimonsa veivät hänen kaikki ajatuksensa. — Mutta kun hirmumyrsky oli mennyt ohitse, kun hän jälleen etsi lähdettään juodakseen siitä, ei hän löytänyt siitä mitään. Pelkkää hiekkaa. Ei veden tilkkaa, sielu oli kuivunut. Hän yritti kaivaa syvemmälle, puhkaista veden ilmi maanalaisista kerrostumista, luoda väkisin: turhaa, hengen koneisto kieltäytyi tottelemasta. Eikä hän saanut avukseen tottumusta, uskollista liittolaista, joka jää kupeellemme, kun kaikki elämän järjelliset syyt luotamme karkkoavat, jää yksinään, vakavana ja itsepintaisena, ei virka sanaakaan, ei käske minnekään, vaan taluttaa meitä varmalla kädellään, koskaan vapisematta, eteenpäin luoduin silmin ja huulet mykkinä vaarallisen paikan ohitse, kunnes näemme jälleen päivänvalon ja tunnemme halun elää. Christophella ei ollut sitä apua, eikä hänen kätensä pimeässä tavannut toista kättä. Hän ei löytänyt takaisin päivän kirkkauteen.

Se oli kärsimyksistä suurin. Hän tunsi häilyvänsä hulluuden rajalla. Milloin oli hänen päivänsä mieletöntä ja toivotonta taistelua ajatuksia vastaan, hourupäisen raivoa, taikauskoista ennustusta numeroilla: hän luki permannon palkit, luki puut metsässä; määrättömät numerot ja soinnut, joista hän ei ymmärtänyt, mikä niistä oli mitäkin, riehuivat hänen päässään ainaisessa sekamelskassa. Milloin vaipui hän taas tylsyyteen ja oli melkein kuin kuollut.

Kukaan ei hänestä pitänyt huolta. Hän asui erillään talon siipirakennuksessa. Hän siisti itse kamarinsa, — — eikä joka päivä sitä siistinytkään. Hänelle tuotiin ruoka sinne; hän ei nähnyt ainoaakaan inhimillistä ihmistä. Hänen kortteeri-isäntänsä, iäkäs, juro ja itsekäs talonpoika, ei välittänyt hänestä. Söikö Christophe vai ei, se oli hänen oma asiansa. Tuskinpa tiedettiin, tuliko hän iltaisin kotiin. Kerran hän eksyi metsään, näki seisovansa siellä lumessa vyötäisiä myöten; niin ja näin löysi hän takaisin kartanolle. Hän koetti näännyttää itseään ponnistuksilla, että olisi päässyt ajatuksistaan. Siinä ei hän onnistunut. Ainoastaan silloin tällöin sai hän pari tuntia huonoa unta.

Yksi ainoa elävä olento tuntui hänestä välittävän: se oli vanha bernhardilaiskoira, joka tuli usein ja painoi ison päänsä Christophen polvien väliin ja katseli häneen verestävillä silmillään, Christophen istuessa penkillä talon pihalla. He katselivat toisiaan pitkään. Christophe ei sitä karkoittanut pois. Nuo silmät eivät tehneet häntä levottomaksi, niinkuin ne tekivät Goethen sairauden aikana. Christophen ei tehnyt mieli huutaa koiralle kuin hän:

— Mene pois!… Yritä, mitä yrität, aave, et minua niele!

Christophe päinvastoin tahtoi antaa noiden rukoilevain ja unisten silmien ottaa hänet, tahtoi auttaa niitä; hän oli näkevinään niissä vangitun sielun, joka rukoili hänen apuaan.

Näinä aikoina, kun kärsimys oli masentanut hänen voimansa, riistänyt hänet irti kaikesta elämästä, kun inhimillinen itsekkyys oli silponut hänet palasiksi, huomasi hän ihmisen uhreiksi joutuneetkin, sen taistelukentän, jolla ihminen saavuttaa voittonsa muita olentoja tappamalla; ja se näky täytti hänen sydämensä säälillä ja kauhulla. Jo siihenkin aikaan kuin hän vielä oli onnellinen, oli hän aina rakastanut eläimiä; hän ei ollut voinut sietää, että niille tehtiin pahaa; hän inhosi metsästystä, vaikkei uskaltanut mieltään ilmaista, koska pelkäsi olevansa naurettava; eikä hän ehkä ollut siitä tunteesta itsekään aivan selvillä; mutta se tunne oli salaisena ja näennäisesti selittämättömänä syynä siihen, ettei hän tahtonut eräänlaisten miesten läheisyyteen: hän ei suvainnut ystäväkseen miestä, joka tappoi huvikseen eläimiä. Se ei ollut suinkaan mitään hempeilemistä: hän tiesi paremmin kuin kukaan muu, että elämän perustana on sarja kärsimyksiä ja rajatonta julmuutta; ei voi elää tuottamatta toisille kärsimyksiä. Ei ole tarpeen sulkea silmiään ja laverrella kauniita sanoja. Eikä myöskään tehdä sellaista johtopäätöstä, että täytyy kieltäytyä elämästä, ja vetistellä kuin lapsi. Ei, on tapettava elääkseen, jos ei voi muuten elää, tapettava hetken pakosta. Mutta konna se, joka tappaa tappaakseen! Konna tietämättään, sen myönnän hyvin; mutta kuitenkin konna. Ihmisen ainaisena pyrkimyksenä olkoon koettaa vähentää kärsimyksen ja julmuuden määrää: se on hänen ensimäinen velvollisuutensa.

Nämä ajatukset pysyivät tavallisissa olosuhteissa Christophen sydämen pohjalle kätkettyinä. Hän ei tahtonut niitä ajatella. Mitä varten? Minkä hän sille voi? Hänen täytyi olla Christophe, täytyi suorittaa elämäntyönsä, maksoi mitä maksoi, elää kaikkein heikompain kustannuksella… Hän ei maailmaa ollut luonut… Ei pidä sellaista ajatella…

Mutta kun onnettomuus nyt oli syössyt hänetkin voitettujen joukkoon, täytyi hänen sitä ajatella. Ennen oli hän moitiskellut Olivier Jeanninia, kun hän antautui turhiin tunnontuskiin ja sääli, ilman tulosta, onnettomia, joiden kohtaloon toiset kärsivät olivat syypäät. Nyt johtui hän vielä pitemmälle kuin Olivier; väkevän luonteensa voimalla tunkeusi hän aina kaikkeuden tragedian juureen; hän tunsi koko luomakunnan kärsimykset, ne koskivat häneen niin kipeästi kuin hän olisi ollut verille nyljetty. Hän ei voinut enää ajatella eläimiä ahdistuksesta vapisematta. Hän näki eläinten sielun niiden katseesta, sielun, joka oli samantapainen kuin hänenkin, mutta ei osannut puhua; ja eläinten silmät huusivat niiden sielujen puolesta:

— Mitä minä olen teille tehnyt? Minkä tähden te olette minulle niin pahoja?

Hän ei sietänyt enää katsella edes sellaisia aivan jokapäiväisiäkään näkyjä, joita hän oli nähnyt sadatkin kerrat, — ahtaaseen, lautaristikoista kyhättyyn laatikkoon työnnettyä pientä, ynisevää vasikkaa, sen suuria, tummia ja ulkonevia silmiä, niiden sinertävää valkuaista ja punertavia luomia, tuota poloista lenkosäärtä valkeine silmäripsineen, kiharaisine otsatukkineen ja sinertävine turpineen; — ei sietänyt nähdä karitsaa, jota talonpoika kantoi yhteen sidotuista jaloista, pää alhaalla riiputtaen: kuinka se koetti nousta, ja valitteli kuin lapsi, määkyi ja kurotteli harmaata kieltään; — ei kanoja, jotka oli sullottu päälletysten koriin; — sian hätäinen, kaukaa kuuluva vinkuna viilsi hänen sydäntään; — ja vielä kauheampi oli nähdä keittiön pöydällä lintua, josta kaiveltiin pois sisälmyksiä… Hänen tunteitaan raateli ajatella, miten monenmoisia kidutustapoja ihminen viattomille heikommilleen keksii. Kuvitelkaa, että eläimellä on järjenkipinä, ajatelkaa, miten kauheaa unta maailma mahtaa sille olla: nuo tylyt, silmittömät ja kuurot ihmiset, jotka teurastavat sen, repivät auki sen vatsan, raastavat suolet siltä, paloittelevat, kärventävät sen elävältä, joskus nauttivat sen tuskan väänteistä! Ovatko Afrikan kannibaalit sen julmempia? Eläinten kärsimys on ajattelevalle sielulle vieläkin sietämättömämpää kuin ihmisten. Sillä ihmisille myönnetään edes, että kärsimys on pahaa ja että kiduttaja on rikollinen. Mutta miljoonat eläimet surmataan hyödyttömästi, joka päivä, ilman pienintäkään omantunnontuskaa. Ken sellaisesta puhuisi, olisi naurettava. — Ja se on anteeksiantamaton rikos. Se yksinään tekee kaiken, mitä ihminen saa kärsiä, ansaituksi. Se huutaa ihmiskunnalle kostoa. Jos Jumala on olemassa ja sallii sellaista, huutaa se kostoa itselleen Jumalalle. Jos on olemassa hyvä Jumala, niin hänen täytyy auttaa pienimpiäkin luomiaan. Ellei Jumala ole hyvä muuta kuin väkeville, ellei löydy oikeutta kurjille, niille alemmille olennoille, jotka on uhrattu ihmiskunnan hyväksi, ei olekaan hyvyyttä, ei ole oikeutta…

Oi, ihmisen verilöylyt ovat tyhjää sen rinnalla, miten kaikkeus surmaa! Eläimet syövät toinen toisiaan. Rauhalliset kasvit, mykät puut ovat julmia petoja keskuudessaan. Metsien rauha: mainio paikka kaunopuheisille kirjailijoille, jotka tuntevat luontoa ainostaan kirjanoppineesta… Läheisessä metsässä, muutaman sylen päässä talosta, käytiin hirvittävää taistelua. Murhanhimoiset pyökit heittäytyivät kauniiden, rusorunkoisten kuusien kimppuun, takertuivat notkeilla vartaloillaan noihin ikivanhoihin metsänpylväisiin, tukehduttivat ne. Ne vaaniskelivat tammia, murskasivat ne, tekivät niistä itselleen tukia. Pyökkijättiläiset satoine käsineen hyökkäsivät yhtä vastaan, kymmenen puuta yhteen puuhun. Niiden ympäristö oli täynnä ruumiita. Ja kun ei ollut vihollisia, ryntäsivät ne toisiaan vastaan, ottelivat raivoisasti, tunkien toisiaan tieltä, vääntelehtien kamppailussa kuin antediluviaaniset hirviöt. Alempana olivat akaasiat lähteneet metsänreunasta liikkeelle ja työntyivät sen sisälle, hyökkäsivät päin kuusia, takertuivat kynsillään kiinni vihollistensa juuriin, myrkyttivät heidät omilla mahlanesteillään. Taistelua elämästä ja kuolemasta. Voittaja anasti samalla kertaa sekä voitetun paikan että sen asustuksen. Sitten viimeistelivät pikku hirviöt suurten työn. Sieniä kasvoi juurten välissä, ne imivät vähitellen tyhjäksi sairaan puun. Mustat muurahaiset jauhoivat muruiksi sen lahon ruumiin. Miljoonat näkymättömät hyönteiset kalvoivat, kaivoivat, muuttivat tomuksi äskeisen elämän… Ja kaikki tämä taistelu kävi aivan äänettömästi!… Oi sinua, luonnon rauha, traagillinen naamio, joka kätket Elämän tuskallisia ja julmia kasvoja!

Christophe oli hukkumaisillaan. Mutta hän ei ollut mies, joka uppoaa ponnistelematta ja kätensä tyynesti ristiin pannen. Vaikka hän tahtoikin kuolla, teki hän kaikkensa saadakseen elää. Hän oli niitä, joista Mozart sanoo, että " he tahtovat toimia niin kauan kunnes viimein ei ole enää mitään mahdollisuutta mihinkään ". Hän tunsi katoavansa, ja vaipuessaan hapuili hän käsillään oikealle ja vasemmalle, etsien jotain tukea. Kerran luuli hän jo sen löytäneensä. Hänen mieleensä johtui Olivier Jeanninin pikku poika. Heti kohta otti Christophe hänet elämänvoimansa virittäjäksi, turvautui tuohon lapseen. Niin, hänen oli saatava tietää pojan olinpaikka, vaadittava hänet itselleen, kasvatettava, rakastettava sitä, asetuttava isän paikalle, hankittava Olivier jälleen pojassaan elämään. Kuinka hän ei ollutkaan ajatellut jo ennen sitä? Niin itsekäs oli hän surussaan ollut. Christophe kirjoitti nyt Cécilelle, jonka hoitoon lapsi oli jäänyt. Hän odotti kärsimättömästi vastausta, se oli hänen ainoana ajatuksenansa. Hän koetti olla tyyni; hänellä oli aihetta toivoa. Hän luotti onnistuvansa, hän tiesi, miten hyvä Cécile oli.

Vastaus tuli. Cécile kertoi, että kolme kuukautta Olivier Jeanninin kuoleman jälkeen oli eräs surupukuinen nainen tullut hänen luokseen ja sanonut hänelle:

— Antakaa minulle minun lapseni takaisin! Hän oli se sama, joka oli vähän sitä ennen jättänyt lapsensa ja Olivier Jeanninin, — Jacqueline, mutta niin muuttuneena, että häntä tuskin enää tunsi. Hänen mieletön rakkaudenpuuskansa ei ollut kestänyt pitkän aikaa. Hän oli kyllästynyt rakastajaansa vielä pikemmin kuin rakastaja häneen. Hän oli tullut takaisin Parisiin murtuneena, elämää inhoten, vanhentuneena. Paljon hälinää herättäneen skandaalin vuoksi sulkeutuivat häneltä useimmat ovet. Vapaamielisimmät olivat ainakin yhtä ankaria kuin muut. Yksinpä hänen äitinsäkin oli kohdellut häntä niin solvaavan halveksivasti, ettei Jacqueline voinut jäädä hänen luokseen. Hän sai nähdä pohjiin asti maailman ulkokultaisuuden. Olivier Jeanninin kuolema murskasi hänen sielunsa lopullisesti. Jacqueline oli näyttänyt niin kärsivältä, ettei Cécile tuntenut itsellään olevan oikeutta vastata kieltävästi hänen pyyntöönsä. Katkeraahan oli luovuttaa tuo pikku olento, jota Cécile oli jo tottunut pitämään aivan omanaan. Mutta vieläkin katkerampaa olisi ollut olla kova ihmiselle, jolla oli suurempi oikeus lapseen kuin hänellä ja joka oli vieläkin onnettomampi kuin hän. Cécile olisi tahtonut silloin kirjoittaa Christophelle, kysyä häneltä neuvoa. Mutta Christophe ei ollut kertaakaan vastannut Cécilen kirjeisiin. Cécile ei tiennyt hänen osoitettaan, eikä edes, elikö Christophe vai oliko kuollut… Ilo tässä maailmassa tulee ja menee. Mitäpä voikaan? Alistua. Tärkeintä oli kuitenkin, että lapsi oli onnellinen ja että sitä rakastettiin…

Se kirje tuli illalla. Oli takatalvi, satoi lunta. Kaiken seuraavan yötä. Metsässä, jossa oli jo näkynyt tuoreita lehtisilmuja, ratisivat ja katkesivat puut lumen painon alla. Siellä paukkui kuin olisi tykeillä ammutta. Christophe oli yksin huoneessaan, puolipimeässä, fosforinhohtavassa hämärässä; hän kuunteli synkän metsän ääniä, ja hätkähti joka paukahduksella; hän oli kuin puu, joka taipuu taakkansa alla ja rasahtaa poikki. Hän sanoi itsekseen:

— Nyt on kaikki mennyttä.

Yö kului, päivä tuli; puu ei ollut taittunut. Pitkin uutta päivää ja seuraavan yön, ja monetkin seuraavat päivät ja yöt puu yhä taipui ja ratisi; mutta se ei taittunut. Christophella ei ollut mitään aihetta enää elää; ja hän eli kuitenkin. Hänellä ei ollut syytä taistella; ja hän taisteli yhä näkymätöntä vihollista vastaan, joka tahtoi väkivallalla ruhjoa hänen selkärankansa, taisteli ruumis ruumista vastaan, kaikin voimin. Aivan kuin Jakob enkelin kanssa. Hän ei odottanut taistelusta mitään, hän ei odottanut muuta kuin loppua, rauhaa; ja hän taisteli vain. Ja hän huusi:

— Murskaa minut. Miksi sinä et minua murskaa?

Meni päiviä. Christophe lähti huoneestaan. Tyhjänä elämästä. Hän koetti itsepintaisesti kuitenkin pysyä pystyssä. Hän käveli edelleen. Onnelliset ne, joita voimakas rotu elämän samenevina hetkinä pitää yllä! Isän ja isoisän jalat kantoivat nyt pojan ruumista, joka oli kaatumaisillaan; vankkojen kanta-isien voima kohotti murtunutta sielua aivan kuin ratsu kantaa kuollutta ritaria.

Christophe kulki pengermää pitkin rotkossa; hän laskeusi kapeaa polkua, terävien kivien välitse, joiden raoissa kiemurteli pienien vaivaistammien suonikkaita juuria; hän ei tiennyt, minne meni, mutta hänen askeleensa olivat varmemmat kuin jos selvä tahto olisi niitä ohjannut. Christophe ei ollut nukkunut, tuskin syönytkään moneen päivään. Hänen silmissään oli kaikki sumua. Hän kulki alas laaksoihin päin. — Oli pääsiäisviikko, pilvinen päivä. Talven viimeinen hyökkäys voitettu. Lämmin kevät hautoi maan pintaa. Kylistä alhaalta kuului kirkonkellojen soittoa. Ensin yhdestä, joka oli tuolla vuoren juuressa, aivan kuin mikä linnunpesä siellä painanteessa, — kirjavine, mustine ja vaaleine olkikattoineen; katoissa oli sakeaa sammalta, ikäänkuin samettia. Sitten toisista kylistä, joita ei näkynyt, vuoren toiselta puolelta. Sitten jälleen tasangolta, joen tuonpuoleiselta rannalta. Ja hyvin kaukaa kuului usvissa lepäävän kaupungin huminaa. Christophe pysähtyi. Hänen sydämensä tunsi itsensä lopen väsyneeksi. Nuo äänet hänelle ikäänkuin sanoivat: — Lähde kanssamme. Täällä on rauha. Täällä on tuska kuollut, ja ajatus kuollut sen keralla. Me tuudimme sielua niin hellästi, että se nukahtaa syliimme. Tule ja lepää, et enää herää.

Kuinka väsynyt hän tunsikaan olevansa! Kuinka mielellään hän olisi tahtonut nukkua. Mutta hän pudisti päätänsä ja vastasi:

— Minä en etsi rauhaa, minä etsin elämää.

Hän alkoi jälleen vaeltaa. Hän kulki monet kilometrit, aivan huomaamattaan. Hänen hourailevassa heikkoudessaan sattuivat yksinkertaisimmatkin aistimukset häneen odottamia kaikuja herättävällä voimalla. Hänen ajatuksensa heijasteli kaiken, mitä oli ympärillä, maassa ja ilmassa, fantastisina hohteina. Hän vavahti varjoa, joka juoksi hänen edeltään auringonpaisteessa valkealla ja tyhjällä tiellä, kun hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui.

Eräästä metsiköstä aukealle tullessaan näki hän joutuneensa lähelle kylää. Hän kääntyi heti samaa tietä takaisin: ihmisten näkeminen tuskastutti häntä. Hänen täytyi kuitenkin kulkea erään yksinäisen talon ohitse, talon, joka oli hiukan erillään toisista; se oli rakennettu jyrkänlaisen vuoren kupeeseen; se näytti sanatoriolta; suuri, auringonpaahtama puutarha ympäröi sitä; joitakin ihmisolentoja kuljeskeli epävarmoin askelin sen hiekkakäytäviä pitkin. Christophe ei taloa juuri huomannutkaan; mutta sitten joutui hän polun mutkassa vastatusten miehen kanssa, jolla oli himmeät silmät, lihava ja keltainen naama ja joka istui penkillä kahden poppelin juurella tuijottaen eteensä. Toinen mies istui hänen vieressään; he olivat molemmat vaiti. Christophe meni jo heidän ohitseen, mutta parin askeleen päässä hän pysähtyi: hän oli muistavinaan nuo äskeiset silmät. Hän kääntyi ja tuli takaisin penkin luokse. Mies ei ollut liikahtanut paikaltaan. Ja tuijotti niinkuin äskenkin johonkin eteensä. Mutta hänen toverinsa katseli Christopheen. Christophe viittasi hänelle, ja hän tuli Christophen luokse.

— Kuka hän on? kysyi Christophe.

— Muuan tuon yksityisen hermosairaalan hoidokkaita, vastasi mies osoittaen rakennusta.

— Minä taidan hänet tuntea, virkkoi Christophe.

— Mahdollista, hän oli varsin tunnettu saksalainen kirjailija, vastasi mies.

Christophe mainitsi nimen. — Juuri niin, hän se oli. — Christophe oli nähnyt hänet ennen muinoin, siihen aikaan, kun hän kirjoitti Mannheimin aikakauslehteen. Silloin olivat he olleet vihollisia: Christophe yritteli silloin vasta päästä julkisuuteen, ja toinen oli jo kuuluisa. Hän oli voimakas mies, verrattoman varma itsestään; hän halveksi kaikkea, mikä ei ollut häntä omaa itseään; romaanikirjailija, jonka realistinen ja sensualistinen taide nousi paljon tavallisten kirjallisten tuotteiden keskitasoa korkeammalle. Vaikka Christophe olikin vihannut häntä, ei hän voinut olla ihailematta hänen aineellisen, rehellisen ja ahdaslaatuisen työnsä mallikelpoisuutta.

— Hän tuli tällaiseksi vuosi sitten, kertoi vartia. Häntä hoidettiin täällä, hänen luultiin jo tulleen terveeksi, hän lähti kotiinsa. Ja sitten se kohtasi häntä uudestaan. Eräänä iltana heittäysi hän alas ikkunastaan. Ensi aikoina touhusi hän täällä ja huusi. Nyt hän on aivan tyyni. Hänen päivänsä menevät istuskellen, niinkuin nyt näette.

— Mitä hän katselee? kysyi Christophe.

Christophe meni lähemmäksi penkkiä. Hän katseli voitetun kelmeitä kasvoja, hänen paksuja luomiaan, jotka riippuivat silmien päällä: toinen luomi oli melkein ummessa. Hullu ei näyttänyt tietävän mitään Christophen läsnäolosta. Christophe mainitsi häntä nimeltä, otti hänen kätensä, — pehmeän ja kostean, joka riippui hervottomana kuin kuolleen, käteensä; Christophe ei voinut pitää kauan sitä. Mies loi hetkeksi Christopheen hamuilevan katseensa, tuijotti sitten taas eteensä tylsästi hymyillen. Christophe kysyi:

— Mitä te katselette?

Liikkumaton mies vastasi matalalla äänellä:

— Minä odotan.

— Mitä?

— Ylösnousemusta.

Christophe hätkähti. Hän lähti nopeasti sieltä. Vastaus lävisti hänet kuin tulinen miekka.

Hän meni metsään, kapusi vuoriston rinteitä, pyrki kotiin päin. Sekaannuksissaan eksyi hän tieltä; hän huomasi olevansa valtavassa kuusikossa. Varjoa ja äänettömyyttä. Muutamia ruskeanpunaisia auringonpaisteen läikkiä, joista ei tiennyt, mistä ne tulivat, hohti hämärässä. Christophen hypnotisoivat ne valoläikät. Kaikki muu oli ympärillä kuin yötä. Hän käveli terävien havunneulojen peittämää polkua, kompastellen puiden juuriin, jotka olivat paisuneet kuin mitkä jättiläissuonet. Kuusien tyven ympärillä ei ollut yhtään ainoata kasvia, ei sammalta. Niiden oksissa ei ainoakaan lintu liikahtanut. Alimmaiset oksat olivat kuivuneet. Koko elämä oli kiitänyt pakoon ylös, sillä siellä oli auringonpaistetta. Pian sekin elämä sammui. Christophe joutui sellaiseen metsänosaan, jota tuntematon tauti vaivasi. Pitkä ja ohut naava kietoi hiushienoihin säikeihinsä kuusien punertavia oksia, aivan kuin hämähäkin verkkoon, köytti ne latvasta tyveen, siirtyi puusta toiseen, kuristi metsää. Se loiskasvi oli kuin merenalaista levää tai lonkeroeläimiä ilkeine tuntosarvineen. Ja hiljaistakin oli kuin valtameren pohjalla. Ylhäällä auringonpaiste jo kalpeni. Usva hiipi viekkaasti läpi kuolleen metsän ja eksytti kulkijaa. Kaikki katosi; ei ollut enää mitään. Puolen tuntia harhaili Christophe umpimähkään valkean usvaharson keskellä, joka vähitellen yhä tiivistyi, musteni; se tunkeusi hänen kurkkuunsa; hän luuli menevänsä suoraan eteenpäin, ja kiersikin piiriä jättiläiskokoisten lukinverkkojen alla! jotka riippuivat kuoliaiksi kuristetuista kuusista; noiden verkkojen läpi tunkeutuessaan usva jätti niihin kylmiä ja väriseviä vesipisaroita. Viimein silmukat hajosivat, näkyi suuri aukko, ja Christophe pääsi merenalaisesta metsästä. Hän oli jälleen elävässä metsässä, jossa kuusi ja pyökki kamppailivat vaiti keskenään. Mutta kaikki oli yhä yhtä liikkumatonta kuin ennenkin. Se tuntikausia kestänyt äänettömyys ahdisti hänen sieluaan. Christophe pysähtyi sitä kuuntelemaan…

Yhtäkkiä eroitti hän kaukaista kohinaa. Enteellinen tuulenpuuska nousi metsän takaa. Aivan kuin laukkaava hevonen tuli se puiden huippujen kohdalle, ja huiput lainehtivat. Ikäänkuin Michel-Angelon Jumala, joka kulkee pilvenpatsaassa. Se joutui Christophen yläpuolelle! Metsä ja Christophen sydän värähtivät. Se oli airut…

Hiljaisuus vallitsi jälleen. Christophe tunsi pyhää kauhua. Ja meni vapisevin jaloin kiireesti kotiin. Talon kynnyksellä vilkaisi hän rauhattomana taakseen, aivan kuin ihminen, jota ajetaan takaa. Luonto oli kuin kuollut. Vuoren rinteitä peittävät metsät nukkuivat raskaan surun herpaisemina. Liikkumaton ilma oli taikamaisen kuulakasta. Ei ainoaa ääntä. Ainoastaan joen kolkko soitto kumisutti jäistä maata, — virtaavan veden, joka kalliota kalvaa. Christophe meni levolle, hänellä oli kuumetta. Läheisessä navetassa liikahtelivat eläimet levottomina niinkuin hänkin…

Yö. Hän oli vaipunut unenhorroksiin. Äänettömyydestä alkoi kuulua jälleen sama kaukainen kohina. Tuuli tuli takaisin, tällä kertaa hirmumyrskynä, — se oli Föhn, kevätmyrsky, joka lämmittää hehkuvalla henkäyksellään hyisen ja kylmänä nukkuvan maan, Föhn, joka sulattaa jään ja ravistaa alas hedelmöittävät sateet. Se pauhasi kuin ukkonen laakson toisella puolella metsissä. Se läheni, se paisui, nousi vuoren jyrkännettä rientoaskelin; koko vuori vongahteli. Tallissa hevonen hirnui, navetassa lehmät ammuivat. Christophe istui vuoteessa ja kuunteli hiukset pystyssä. Myrsky tuli, se ulvoi, pani ikkunaluukut paukkumaan, viirit vinkumaan, lennätti tiilet katoilta, vapisutti koko tuloa, kukkaruukku putosi ikkunalta ja särkyi. Christophen huonosti suljettu ikkuna rämähti auki. Ja lämmin tuuli töytäsi sisään. Christophe sai sen vasten kasvojaan ja alastonta rintaansa. Hän hypähti vuoteesta, suu auki, ikäänkuin tukehtumaisillaan. Tuntui kuin hänen sielunsa tyhjyyteen olisi hyökännyt elävä Jumala. Ylösnousemus!… Ilma tunkeusi hänen kurkkuunsa, uuden elämän tulva valtasi pohjiin asti hänen olemuksensa. Hän tunsi läkähtyvänsä, hän tahtoi huutaa, huutaa tuskasta ja ilosta; mutta hänen suustaan ei lähtenyt muuta kuin epäselviä ääniä. Hän hamuili huoneessa, iski käsillään seiniin, hapuili keskellä papereitaan, joita myrsky lennätteli. Hän kaatui kamarinsa lattialle:

— Oi sinäkö, sinä! Sinä tulit viimeinkin!

— Sinä tulit, sinä tulit takaisin! Oi, sinä, jonka kadotin!… Miksi sinä minut hylkäsit?

— Täyttääkseni työni, jonka sinä heitit.

— Minkä työsi?

— Taistelun.

— Mitä sinä tarvitset taistella? Etkö sinä ole kaiken herra?

— En ole herra.

— Etkö sinä ole Kaikki, mikä On?

— Minä en ole kaikki, mikä on. Minä olen Elämä, joka sotii Tyhjyyttä vastaan. Minä en ole Tyhjyys. Minä olen Tuli, joka palaa Yössä En ole Yö. Olen ikuinen Taistelu; eikä taistelun yläpuolella ole ikuisempaa sallimusta. Minä olen vapaa Tahto, joka taistelee iankaikkisesti. Taistelee ja palaa kanssani.

— Minä olen voitettu, minusta ei enää ole mihinkään.

— Oletko voitettu? Tunnet kadottaneesi kaiken? Toiset voittavat puolestasi. Älä ajattele itseäsi, ajattele armeijaasi.

— Minä olen yksin, minulla ei ole muuta kuin minä, eikä minulla ole armeijaa.

— Sinä et ole yksin, etkä ole omasi. Sinä olet yksi ääniäni, olet yksi käsiäni. Puhu ja iske puolestani. Mutta jos kätesi on murtunut, jos äänesi sortunut, minä en sorru; minä taistelen toisilla äänillä, toisilla käsillä kuin sinun. Jos oletkin voitettu, olet sellaisen armeijan jäsen, jota ei koskaan voiteta. Muista se, ja vielä kuolemassakin voitat.

— Herra, minä kärsin kovin!

— Luuletko, etten minäkin kärsi? Vuosituhansia on kuolema minua ahdistanut ja tyhjyys väijynyt. Minun tieni ei ole pelkkiä voitoniskuja. Elämänvirta on punainen verestäni.

— Taistella? Ainako taistella?

— Aina täytyy taistella. Jumala itsekin taistelee. Jumala on sankari, joka valloittaa. Hän on leijona, joka syö. Tyhjyys häntä pyydystää, ja Jumala murskaa sen. Ja taistelun tahti on kaikkeuden korkein harmonia. Se harmonia ei ole tehty kuolevaisia korviasi varten. Tyydy siihen, että vain tiedät sen olevan olemassa. Täytä tyynesti tehtäväsi, ja jätä muu Jumalan huomaan.

— Minulla ei ole enää voimaa.

— Laula niille, jotka ovat väkeviä.

— Ääneni on sortunut.

— Rukoile.

— Sydämeni on tahrattu.

— Tempaa se pois. Ota minun sydämeni.

— Herra, helppoa olisi unohtaa itsensä, heittää pois kuollut sielunsa. Mutta voiko hyljätä ystävä-vainajat, unohtaa heidät, minulle rakkaat?

— Jätä kuolleet kuolleen sielusi mukana. Sinä löydät ne uudestaan minun elävän sieluni keralla.

— Oi sinä, joka minut hylkäsit, jätätkö minut vielä?

— Minä jätän sinut vielä. Se on varma. Sinun tehtäväsi on olla jättämättä enää minua.

— Mutta jos elämäni sammuu?

— Sytytä se toisissa.

— Jos kuolema on minussa?

— Elämä on muualla. Mene, avaa sille ovesi. Mieletön, miksi sulkeudut talosi raunioihin! Astu ulos itsestäsi. On muita paikkoja asuaksesi.

— Oi, elämä, elämä! Näen sinut… Minä etsin sinua itsestäni, tyhjästä ja suljetusta sielustani. Sieluni murtuu; haavojeni ikkunoista virtaa sisälle ilma; minä hengitän, minä saan sinut jälleen, oi elämä…

— Minä löysin taas sinut… Vaikene, ja kuuntele.

Ja Christophe kuuli palaavan elämän laulun kuin puron kohinan. Nojaten ikkunanlautaansa katseli hän ulos. Ja näki, että metsä, joka vielä eilen oli ollut kuollut, hohti auringonpaisteessa ja häilyi tuulessa, lainehtien kuin valtameri. Puiden selkäpiitä iloisesti värisyttäen kulkivat tuulen aallot; ja notkuvat oksat kohottivat haltioissaan käsiään säteilevää taivasta kohti. Ja vuorikoski soitti niinkuin kellon naurava ääni. Eilinen, haudansynkkä maisema oli ylösnoussut; elämä oli tunkeutunut samalla hetkellä kuin rakkaus Christophen sydämeen. Ihme: sielu, jota armo koskettaa, herää elämään. Kaikki alkaa elää sen ympärillä! Sydän lyö jälleen. Sielun silmä on auennut. Ehtyneet lähteet pääsevät taas vuotamaan.

Ja Christophe lähti uudestaan jumalaiseen taisteluun… Kuinka pieneltä näyttivät hänen omat taistelunsa, koko ihmiskunnankin taistelut tämän jättiläiskamppailun rinnalla, joka karistaa taivaasta auringoita aivan kuin myrsky lumihiutaleita!… Hän oli riisunut sielunsa alasti. Niinkuin usein unessa on häilyvinään tyhjässä, tunsi hän leijuvansa itsensä yläpuolella; hän näki itsensä ylhäältä, keskellä kaiken muun yhteyttä; ja hänen ponnistustensa tarkoitus, hänen kärsimyksensä merkitys selvisi hänelle yhtäkkiä. Hänen taistelunsa olivat kokonaisten maailmoiden sotain pikkuosa. Hänen tappionsa oli hetkellinen tapaus, joka korjautui kohta. Niinkuin hän taisteli kaikkien puolesta, taistelivat kaikki hänenkin. Ne tunsivat hänen koettelemuksensa; hänenkin ansiotaan oli niiden kunnia.

— "Toverit, vihamiehet, marssikaa ylitseni, murskatkaa minut, niin että tunnen voittajien kanuunain vierivän ruumiini ylitse. En ajattele rautaa, joka tunkeutuu sydämeeni, en ajattele jalkaa, joka tallaa päätäni, ajattelen Kostajaani, Mestaria, luvuttoman armeijan Päämiestä. Vereni on tulevan voiton lunnas…"

Jumala ei ollut hänelle tunteeton Luoja, keisari Nero, joka katselee vaskisen torninsa huipulta itse sytyttämänsä Kaupungin paloa. Jumala taisteli. Jumala kärsi. Kaikkien niiden kanssa, jotka kärsivät ja taistelevat. Sillä hän oli Elämä, valonpisara, joka pirahtaa pimeyteen, leviää, laajenee ja imee itseensä yön. Mutta yö on ääretön, eikä jumalainen taistelu lakkaa koskaan; eikä kukaan tiedä, mikä on sen loppu. Sankarisinfoniaa, jossa toisiinsa törmäävät ja sekautuvat epäsoinnutkin muodostavat kirkasta yhteissointua. Ikäänkuin pyökkimetsä käy vaieten hurjaa taisteluaan, niin sotii Elämä ikuisessa rauhassa.

Tämä taistelu, tämä rauha herätti nyt kaikujaan Christophessa: hän oli kuin raakku, jossa valtameren laineet humisevat. Kajahti eepillisiä huudahduksia, pasuunain toitotuksia, äänien myrskyjä mahtavien rytmien kannattamina. Sillä kaikki muuttui hänen kirkkaassa sielussaan säveliksi. Se lauloi valosta. Se lauloi yöstä. Ja elämästä. Ja kuolemasta. Se lauloi niille, jotka olivat taistelussa voittaneet. Se lauloi hänelle itselleen, voitetulle ja murskatulle. Se lauloi. Kaikki oli laulua. Se oli nykyään aina ja ainoastaan laulua.

Hän oli niin haltioissaan, ettei se muistanut laulamistakaan. Ikäänkuin keväinen sade talven halkaiseman maanrakoihin katosi sävelien virta. Häpeä, suru, katkeruus näyttivät nyt mystillisen tarkoituksensa: ne olivat muokanneet maaperän ja höystäneet sen hedelmälliseksi: tuskan aura oli sydäntä raadellessaan avannut uusia elämänlähteitä. Kesanto alkoi kukkia jälleen. Mutta ne kukkaset eivät olleet entisten keväiden. Oli syntynyt uusi sielu.

Se syntyi hetki hetkeltä. Sillä se ei ollut vielä täysin luutunut ja muodostunut niinkuin sellaiset sielut, jotka ovat saavuttaneet korkeimman kasvunsa, ja jotka kulkevat kuolemaan. Se ei ollut mikään valmiiksi valettu patsas. Se oli vielä sulaa metallia. Jokainen sekunti loi siitä uuden kaikkeuden kuvan. Christophe ei välittänyt ajatella, mikä se oikeastaan oli. Hän heittäytyi valtoinaan iloitsemaan, ikäänkuin ihminen, joka unhottaa menneisyytensä vaivat ja lähtee pitkälle matkalle, tuntien suoniinsa syöksyvän uuden veren, tuntien sydämensä vapaaksi ja hengittäen meren raikasta ilmaa ja ajatellen, että matkaa kestää kauan, kauan. Nyt, kun kaikkeudessa virtaava luomisvoima oli tarttunut häneen, häikäisi häntä elämän rikkaus suurena riemunhuumauksena. Hän rakasti, ja kaikki oli hänelle "lähimmäistä", yhtä hyvin ruohonkorsi, jota hän tallasi, kuin toisen ihmisen käsikin, jota hän puristi. Kaunis puu, pilven varjo vuorenrinteellä, tuulenkantamat tasangon tuoksut, öisen avaruuden vakava mehiläispesä, jossa auringot mehiläisinä hyrräävät… kaikki sai hänen verensä kiihkeään kiertoon… hänen ei tehnyt mielensä puhua, ei ajatella; hän halusi ainoastaan nauraa ja itkeä, ja sulautua tuohon elävään ihmeeseen. Kirjoittaa: minkätähden pitäisi kirjoittaa? Voiko sanoin kertomatonta kuvailla?… Mutta vaikkei hän sitä olisi voinutkaan, hänen täytyi kirjoittaa. Niin vaati jokin laki. Aatteet yllättivät hänet välkähtäen kuin salama, milloin ja missä tahansa, tavallisimmin kävelyretkillä. Silloin oli mahdotonta odottaa. Hän kirjoitti mihin vain sattui; ja useinkaan hän ei olisi pystynyt sanomaan, mitä nuo lauselmat, jotka purkausivat hänestä vastustamattomalla voimalla, merkitsivät; ja juuri kun hän kirjoitti, tuli hänelle uusia aatteita, ja taas uusia; ja hän kirjoitti, kirjoitti kalvostimiinsa, kirjoitti hattunsa pohjavuoriin; ja kirjoittipa hän miten nopeasti tahansa, vielä nopeammin kulki hänen ajatuksensa; hänen täytyi turvautua eräänlaiseen omatekoiseen pikakirjoitukseen.

Kaikki tämä oli vain muodottomia nuotteja. Vaikeus alkoi vasta silloin, kun hänen piti valaa aatteensa tavanomaisiin sävellysmuotoihin; silloin hän huomasi, ettei ainoakaan entisistä kaavoista sopinut niille; jos hän tahtoi tarkoin merkitä visiooninsa, täytyi hänen aluksi unohtaa kaikki ennen kuulemansa musiikki, kaikki, mitä hän itse oli ennen kirjoittanut; hänen täytyi pyyhkiä pois koko ennen opittu formalismi, tavaksi tullut tekniikka: hänen täytyi hyljätä nuo heikkojen henkien kainalosauvat, tuo vuode, joka oli tehty niitä varten, jotka ovat niin laiskoja, etteivät jaksa ajatella itse, vaan kellahtavat lepäilemään toisten ajatuksiin. Sitä ennen, silloin, kun hän luuli saavuttaneensa elämänsä ja taiteensa kypsyyden, — (tosiasiassa oli hän päässyt ainoastaan yhden elämänjaksonsa päähän ja lopettanut yhden taidekautensa inkarnatsioonin), — oli hän ilmaissut itseään sellaisella kielellä, mikä oli ollut olemassa jo ennen hänen omaa ajatustaan. Hänen tunteensa oli kapinoimatta alistunut ennen säädettyyn kehittelylogiikkaan; se oli jo etukäteen määrännyt hänelle osan hänen lauseistaan ja johtanut häntä lauhkeasti ennen avattua tietä pitkin sitä sovittua päämaalia kohti, jossa yleisö häntä odotti. Nyt, kun hän oli päässyt pitemmälle, täytyi hänen tunteittensa avata itse tiensä; järjen oli sitten ainoastaan sitä seurattava. Eikä hänen tehtävänsä ollut enää kuvata intohimoa tahi eritellä sitä; hänen oli nyt yhdyttävä siihen, hän koetti omaksua sen sisäisen lain.

Samalla katosivat ristiriidat, joista Christophe oli kauan kärsinyt, vaikkei ollut tahtonut sitä itselleen tunnustaa. Sillä joskin hän oli aitotaiteilija, oli hän usein sotkenut taiteelle vieraita tarkoituksia taiteeseensa; hän oli vaatinut siltä yhteiskunnallista tehtävää. Hän ei huomannut, että hänessä oli yhtyneenä kaksi sielua: taiteilija, joka loi moraalisista tarkoitusperistä välittämättä, ja toimiva ja järkeilevä ihminen, joka tahtoi, että hänen taiteensa tuli olla moraalista ja yhteiskunnallista. Ne kaksi sielua joutuivat keskenään joskus omituiseen käsikähmään. Nyt selvisi hänelle kaikkein orgaanisin luova ajatus, muuta realiteettia korkeampi realiteetti, ja hän pääsi käytännöllisen järjen orjuudesta. Silti hän ei suinkaan lakannut halveksimasta ajan vetelää ja turmeltunutta epämoraalia; yhä edelleen hän ajatteli, että epäpuhtaus ja epäterveys on ainoastaan taiteen alimmainen porras, koska se on sairasta, ikäänkuin sieni, joka kasvaa lahonneen kannon päässä; mutta joskin taide huvin vuoksi on taiteen prostitutsioonia, ei Christophe asettanut sen vastapainoksi suinkaan likinäköistä moraalitaidetta, tuota siivetöntä ja auraa vetävää Pegasosta. Ylhäisin taide, ainoa sen nimen arvoinen, on päivän lakien yläpuolella. Se on rajattomaan avaruuteen sinkautettu pyrstötähti. Se on voima, joka voi käytännön kannalta katsottuna olla hyödyllistä tahi näyttää hyödyttömältä, jopa vaaralliseltakin. Mutta ennen kaikkea on se voima; se on liikettä ja tulta; se on taivaasta syöksynyt salama; ja siksi se on pyhä, siksi se on aina hyväksi. Sen hyvyys saattaa olla käytännöllistäkin laatua; mutta sen totuudet, sen jumalaiset hyvät lyöt noudattavat yliluonnollista järjestelmää niinkuin uskonto. Se on kuin aurinko, josta se on kotoisinkin. Aurinko ei ole siveellinen eikä epäsiveellinen. Se on Se, mikä On. Se valaisee kaikkeuksien yötä. Niin taidekin.

Silloin näki tuolle voimalle antaunut Christophe hämmästyksekseen purkautuvan itsestään outoja mahteja, joita hän ei ollut vielä aavistanutkaan: ne olivat aivan toista kuin hänen muinaiset intohimonsa ja surunsa, hänen entinen itsetietoinen olemuksensa; ne olivat uusi, omituinen sielu, aivan välinpitämätön kaikelle, mitä hän oli ennen rakastanut tai mitä hän oli kärsinyt, hänen koko menneelle elämälleen; riemuitseva, fantastinen, villi, käsittämätön sielu. Se lennätti häntä, se kannusti ja kiidätti häntä iloisin piiskaniskuin. Ja milloin hän sai vähän hengähtää, ihmetteli hän mielessään, kun luki sävellyksiään:

— Kuinka tällainen on voinut lähteä minusta? Hän oli joutunut tuon sielullisen hourailevan kiihkon valtaan, jonka kaikki nerot tuntevat, tuon ihmisen tahdosta riippumattoman tahdon, " maailman ja elämän kuvaamattoman arvoituksen ", kuten Goethe sellaista kutsui, " demoonisten voimien " valtaan, joihin nähden hän oli varuillaan, mutta jotka hänet kukistivat.

Ja Christophe kirjoitti, kirjoitti. Päivät päästään, viikkokausia. Tulee aikoja, jolloin hedelmöittynyt sielu löytää ravintonsa pelkästään itsestään, ja luo yhäti, melkein ehtymättä. Tarvitaan ainoastaan pieni ulkomaailman kosketus, jokin tuulen tuoma siitepölyn hiukkanen, niin sisäiset siemenet, myriaadit idut lehtivät ja kukkivat. Christophella ei ollut aikaa nyt ajatella, hänellä ei ollut aikaa elää. Elämän raunioilla valtikoi uusi luova henki.

Ja sitten tuli yhtäkkiä seisahdus. Christophe oli uupunut, palanut, sielullisesti kymmenen vuotta vanhentunut, — mutta pelastunut. Christophe oli jättänyt Christophen, hän oli muuttanut Jumalaan.

Valkeita hiusläikkiä oli tullut hänen tummaan tukkaansa, ikäänkuin syksyn kukat ilmestyvät yhtenä ainoana syyskuun yönä niitylle. Uusia ryppyjä näkyi hänen poskissaan. Mutta silmät olivat jälleen rauhalliset, ja suun ilme alistunut. Christophe oli tyyni. Hän ymmärsi nyt kaikki. Hän ymmärsi ylpeytensä turhuuden, turhaksi kaiken inhimillisen sen hirvittävän Voiman käsissä, joka maailmoita liikuttaa. Kukaan ei ole varmasti itsensä herra. Täytyy valvoa. Sillä jos nukahtaa, niin Voima, joka meissä vaanii, ryöstää meidät mukaansa… ja syöksee kuiluihin. Tahi vetäytyy virta, joka meitä kuljettaa, takaisin ja jättää meidät kuivaan uomaansa. Eikä riitä sekään, että tahtoo ja taistelee. Täytyy nöyrtyä tuntemattoman Jumalan edessä, joka " flat ubi vult ", puhaltaa kusta hän tahtoo, puhaltaa rakkautta, kuolemaa tai elämää. Ihmisen tahto ei voi mitään ilman hänen tahtoaan. Yhdessä sekunnissa hän saattaa tuhota vuosikausien vaivojen ja työn hedelmät. Ja jos hän haluaa, saattaa hän luoda iankaikkisen tomusta ja tuhkasta. Kukaan ei tunne olevansa niin sen Voiman armosta riippuvainen kuin luova taiteilija: sillä jos hän on todella suuri, ei hän puhu koskaan muuta kuin mitä Henki hänelle sanoo. Ja Christophe ymmärsi Haydnin viisauden, tuon säveltäjän, joka vanhana laskeusi joka aamu polvilleen ennenkuin tarttui kynäänsä… Vigila et ora. Valvokaat ja rukoilkaat. Rukoilkaa Jumalaa, että hän olisi teidän kanssanne. Pysykää rakastavassa ja hurskaassa yhteydessä Elämän hengen kanssa.

Kesän lopulla sai eräs Christophen parisilainen ystävä, joka matkusti Sveitsissä, tietää hänen olinpaikkansa. Hän tuli Christophea katsomaan. Hän oli musiikkiarvostelija, ja oli ennen aina osoittanut kaikkein parhaimmin ymmärtävänsä hänen sävellyksiään. Hänen mukanaan tuli muuan tunnettu maalarikin, joka sanoi jumaloivansa musiikkia ja hänkin ihailevansa Christophea. Nuo kaksi ystävää kertoivat hänelle, että hänen teoksillaan oli ollut Europassa erikoinen menestys: niitä soitettiin kaikkialla. Christophe ei tuntunut olevan millänsäkään tästä uutisesta: menneisyys oli hänelle kuollutta, hänen omat teoksensa eivät liikuttaneet häntä enää. Arvostelijan pyynnöstä näytti Christophe hänelle, mitä hän oli äskettäin kirjoittanut. Mies ei ymmärtänyt näitä hänen töitään laisinkaan. Hän luuli, että Christophe oli tullut hulluksi.

— Ei melodiaa, ei tahtia, ei teemakehittelyä; ydin jollakin tavoin höllää, sulaa ainesta, joka ei ole jähmettynyt, vaan liikehtii kaikkiin muotoihin eikä asetu mihinkään; tämä ei muistuta mitään entistä: kaikki on kuin valon välkähdyksiä kaaoksen keskeltä.

Christophe hymyili:

— Sitä se suunnilleen onkin, sanoi hän. " Kaaoksen silmät, jotka kiiltävät järjestyksen harson läpi… "

Mutta arvostelija ei ymmärtänyt tätä Novaliksan lauselmaa.

(— Hän on tullut tyhjäksi, ajatteli hän.)

Christophe ei koettanutkaan tehdä itseään ymmärretyksi.

Kun vieraat lähtivät, saattoi hän heitä vähän matkaa talosta, näyttääkseen heille vuoristonsa kauneuksia. Mutta hän ei kulkenut kovin kauas. Jonkin niityn reunassa musiikkiarvostelija rupesi puhumaan parisilaisten teatterien dekoratsiooneista; ja maalari huomautteli seudun värivivahteista, arvostellen niiden muka jäykkiä yhdistelmiä, tietäen niiden olevan sveitsiläisiä: rabarberitorttuja, karvaita ja mehuttomia, à la Hodler; hän oli olevinaan varsin välinpitämätön luontoon nähden, eikä hän siinä aivan teeskennellytkään. Hän ei ollut luonnosta muka mitään tietävinään.

— Luonto! Mikä se on? Minä en tunne sitä. Valoa, värejä, — à la bonne heure, — siinä kaikki! Minä viis luonnosta.

Christophe puristi heidän käsiään ja erosi heistä. Hän ei heidän sanoistaan välittänyt. He olivat jääneet toiselle puolelle rotkoa. Hyvä niin. Hän ei aikonut kehoittaa ketään:

— Päästäkseni minun luokseni tulkaa samaa tietä kuin minäkin.

Se luova tuli, joka oli palanut hänessä kuukausia, oli nyt sammunut. Mutta Christophen sydämeen oli siitä jäänyt suloinen lämmin. Hän tiesi, että tuli syttyisi uudestaan: ellei se enää olisi hänessä, olisi se hänen ympärillään. Olipa se missä tahansa, hän rakastaisi kuitenkin sitä yhtä suuresti: se oli aina samaa tulta. Tänä syyskuisen päivän iltana tunsi hän itsensä ikäänkuin koko luontoon levinneeksi.

Hän nousi jälleen vuoren rinteelle asuntoonsa. Oli ollut myrsky. Nyt paistoi aurinko. Niittymaat höyrysivät. Kypsät hedelmät tipahtelivat omenapuista kosteaan nurmikkoon. Kuusten oksiin viritetyt hämähäkin verkot, joissa vielä sadepisarat kiiluivat, olivat kuin arkaaisten Mykenaian vankkureiden pyöriä. Märän metsän rinnassa räkätteli vihreätikka iloisesti. Ja myriaadit pikku kimalaiset, jotka tanssivat auringonpaisteessa, täyttivät metsien holvin lakkaamattomalla ja syvällä urkujenhuminallaan.

Christophe seisoi aukeamalla vuorijonon murtaumassa, umpinaisen laakson suulla, säännöllisen ja soikean laakson, jossa tulvehti laskevan päivän valo. Maa oli punertava; keskellä näkyi pieni, kullanhohtava pelto: vaskenruosteen värisiä ruokoja ja myöhäisviljaa. Ympärillä kaartuivat metsät, jotka pukeutuivat syksyyn: kuparinpunaisia pyökkejä, vaaleita kastanjapuita, pihlajia oranssinpunaisine terttuineen, kirsikkapuita, jotka hohtivat kuin liekit, niiden lehdet kuin pienet tulenkielet; mustikkamättäitä, oranssin ja sitruunan värisine, ruskeine ja poltettua taulaa muistuttavine lehtineen. Aivan kuin jokin palava pensas. Ja tuon liekitsevän metsikön keskeltä nousi leivonen taivasta kohti, juopuneena auringonpaisteesta ja raikkaasta tuulesta.

Ja Christophen sielu oli kuin tuo leivonen. Se tiesi, että se putoaisi kohta korkeudestaan, ja vielä montakin kertaa. Mutta se tiesi myöskin, että yhtä väsymättömästi se nousisi jälleen tuleen, virittäen viserryksensä, joka puhuu kaukana ja alhaalla asuville taivaan valosta.