JEAN-CHRISTOPHE PARISISSA II

VI. ANTOINETTE

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

Äidilleni.

ANTOINETTE

Jeanninit olivat noita vanhoja ranskalaisia sukuja, jotka vuosisatoja pysyvät paikoillaan samassa maaseudun kolkassa ja puhtaina kaikilta vierailta sekoituksilta. Sellaisia on vielä Ranskassa paljon enemmän kuin luullaankaan, kaikista yhteiskunnan muutoksista huolimatta; tarvitaan ylen kovaa mullistusta, että se tempaisi ne suvut irti maaperästä, johon ne ovat kiintyneet niin monilla ja syvillä juurilla, etteivät ne itsekään sitä aavista. Järkisyillä ei ole mitään osaa tässä heidän kiintymyksessään, ja aineellisilla eduilla sangen vähän; mitä jälleen historiallisten muistojen opittuun sentimentalismiin tulee, vaikuttaa se ainoastaan harvoihin kirjallisiin ihmisiin. Maaperään sitoo vastustamattomalla voimalla hämärä ja mahtava tunne, joka on yhteistä sekä karkeatekoisille sieluille että älylliselle luokalle, nimittäin, että on oltu murene tätä samaa maata jo vuosisatoja, että eletään sen elämää, hengitetään sen ilmaa, tunnetaan sydämen sykkivän sen rintaa vasten; aivan kuin kaksi ihmistä, jotka nukkuvat vierekkäin samassa vuoteessa; maahan yhdistää se, että hermot ovat siellä herkät seudun pienimmillekin värähdyksille, tuhansille hetkien ja vuodenaikain, kirkkaiden tai pilvisten päiväin vivahteille, kaikelle sekä kuuluvalle että mykälle. Eivätkä suinkaan kauneimmat seudut tahi ne, joissa elämä on leppoisinta, tenhoa enimmän sieluja, vaan sellaiset, missä maa on vaatimattominta, nöyrintä, lähimpänä ihmistä ja puhuu hänelle tutuinta ja kotoisinta kieltä.

Sellainen oli se pieni Keski-Ranskan kaupunki, jossa Jeanninit elivät. Laakea ja kostea seutu, vanha, torkkuva pikkukaupunki, joka tuijotteli ikävystynein kasvoin vieressä olevaan sameaan ja seisovaan kanavaan; ympärillä yksitoikkoinen maaseutu, peltoja, niittyjä, vähäpätöisiä jokia, suuria metsiä, ja sitten taas samaa yksitoikkoisuutta… Ei minkäänlaisia näköaloja, ei huomattavia historiallisia rakennuksia, ei mitään muistoja. Ei kerrassaan mitään, joka olisi ollut omiaan vetämään puoleensa. Mutta kaikki oli siellä luotu pitämään luonaan. Sellaisella horrostilalla ja turtumuksella on salaperäinen voimansa. Kun maistaa sitä ensi kertaa, niin siitä kärsii ja kuohahtaa vimmaan. Mutta henkilö, joka on saanut siitä itseensä vuosisatoja vanhan leiman, ei voi vapautua siitä enää; sen vaikutus on tunkeutunut luihin ja ytimiin; ja tuolla kaiken liikkumattomuudella, harmoonisella ikävyydellä ja yksitoikkoisuudella on hänelle viehätyksensä ja sulonsa, jonka syytä hän ei ymmärrä ja jota hän halveksii, kuitenkin sitä rakastaen, saattamatta sitä unohtaa.

Jeanninien suku oli aina elänyt siellä. Kaupungissa ja sen ympäristössä saattoi seurata sukua aina 1500-luvulle saakka taaksepäin, sillä tietysti oli olemassa jokin vanha eno, joka oli omistanut elämänsä siihen, että oli laatinut perinpohjaisen sukutaulun näistä vähäpätöisistä ja uutterista pikku ihmisistä. Suvussa oli ollut tilallisia, maanvuokraajia, kylien käsityöläisiä, sitten pappejakin, maaseutunotaareja, ja viimein oli suku siirtynyt piirikunnan alaprefektin kaupunkiin, jossa Augustin Jeannin, nykyisen Jeanninin isä, oli menestynyt hyvin liikemiehenä, pankkiirina. Hän oli sopeutuva ja pystyvä mies, ovela ja sitkeä kuin talonpoika; muuten varsin kunniallinen, joskaan hänen omatuntonsa ei ollut liioitellun arka; kova ahertaja ja mukavan elämän rakastaja; kaikkialla ympäristössä hän oli kunnioitettu ja peljätty purevan leikillisyytensä, suoran suunsa ja varallisuutensa tähden. Hän oli lyhyen-vanttera ja voimakas mies; silmänsä olivat pienet ja vilkkaat, ja kasvot leveät ja punaiset, rokonarpiset; ennen muinoin kuului hän olleen naisiinmenevä, eikä hän myöhemminkään ollut kadottanut sitä taipumustaan. Hän rakasti hemaisevia pilajuttuja ja hyviä aterioita. Kannatti nähdä häntä ruokapöydän ääressä, — jossa muuten hänen poikansa, Antoine, piti hänen rinnallaan hyvin puolensa, — eräiden vanhojen samanlaisten ystävien parvessa: näitä ystäviä olivat rauhantuomari, notaari, tuomiorovasti: — (Jeanninin ukko oli kiihkeä pappissyöjä; mutta hän osasi syödä myöskin papin parissa, jos nimittäin pappi söi lujasti); — kaikki he olivat vankkoja, oikein Rabelais'n miesten malliin rakennettuja järkäleitä. Siellä loimahteli hirvittäviä pilajuttuja, siellä jyrähtelivät nyrkit pöytään ja katto tärisi naurunpuuskista. Ne tikahduttavat ilonväänteet tarttuivat keittiössä askarteleviin palvelijoihinkin ja kaduilla ohitse kulkeviin naapureihin.

Sitten oli vanha Jeanninin ukko saanut keuhkotulehduksen, eräänä ylen kuumana kesäpäivänä, jolloin hänen päähänsä pälkähti pistäytyä paitahihaisillaan kellariinsa panemaan viinejään pulloihin. Vuorokauden päästä muutti hän jo toiseen maailmaan; siihen hän ei ollenkaan uskonut, mutta lähti sinne nyt kuitenkin kaikilla kirkon sakramenteilla evästettynä, niinkuin ainakin maaseudun voltairelainen: haluten alistua viimeisillä hetkillään kirkon kujeihin, sen tähden, että akat jättäisivät hänet rauhaan, ja että se oli nyt hänelle yhdentekevää… Ja sitäpaitsi, kaiken varalta…

Hänen poikansa, Antoine, ryhtyi hänen kuoltuaan hoitamaan hänen liikettään. Hän oli pieni, lihava mies, punanaamainen ja hilpeä; kasvot sileiksi ajellut, leuoissa makkaramaiset poskiparrat; puheensa oli nopeasti syöksyvää ja solkkaava, — ja yleensä hän oli hälisevä, ja viittilöi puhellessaan vilkkain ja lyhyin elein. Hänellä ei ollut isänsä erikoisia liikemieslahjoja, mutta liikkeen hoitajana ja johtajana hän oli melkoisen kunnollinen. Eikä hänen tarvinnutkaan muuta kuin jatkaa rauhassa jo valmiita liikeyrityksiä, sillä ne levisivät päivä päivältä pelkän entisyytensä ja ikänsä voimalla. Seutu piti häntä etevänä liikemiehenä, vaikkei hänellä oikeastaan ollut mitään ansiota liikkeensä menestyksessä. Hänellä ei ollut uhrata siihen muuta kuin säntillisyytensä ja ahkeruutensa. Muuten hän oli moitteettoman rehellinen mies, ja täydellä syyllä kunnioitettiin häntä kaikkialla. Hänen ystävällinen, särmätön, eräistä ehkä liiankin tuttavallinen, liian hälisevä ja rahvasmainen käytöksensä oli hankkinut hänelle pikkukaupungissa ja maaseutu-ympäristössä kaikkien tinkimättömän suosion. Hän ei tuhlannut liioin rahojaan, mutta sitä enemmän tunteitaan; hänelle tulivat helposti vedet silmiin; ja kun hän näki jonkin kurjuuden kuvan, heltyi hän niin vilpittömästi, että se liikutti ehdottomasti myöskin itseään onnettomuuteen joutunutta.

Niinkuin useimpien muidenkin pikkukaupunkien miesten oli hänenkin sielussaan politiikalla laaja tila. Antoine Jeannin oli innokas, mutta maltillinen tasavaltalainen, suvaitsemattomuuteen saakka vapaamielinen, patriootti, ja äärimmäisen jyrkkä antiklerikaali niinkuin hänen isänsäkin. Hän oli kunnallisvaltuuston jäsen; ja häntä, samoinkuin hänen virkaveljiäänkin, huvitti silloin tällöin tehdä jotkin kunnon kepposet seurakunnan kirkkoherralle tai paastosaarnaajalle, johon kaupungin naiset olivat hullautuneet. Ei näet pidä unohtaa, että Ranskan pikkukaupunkien anttiklerikalismi on aina pienemmässä tai suuremmassa määrässä jonkinlaista kotoista aviopuolisoiden sotaa; se on osa tuota sanatonta, salakavalaa ja tuimaa aviomiehen ja vaimon keskinäistä taistelua, jota käydään melkein kaikissa kodeissa.

Antoine Jeannin oli olevinaan myöskin kirjallinen kyky. Niinkuin kaikkien hänen polvensa maaseutulaisten olivat hänenkin henkensä ravintona olleet latinankieliset klassikot, joista hän osasi ulkoa muutamia sivuja ja joukon sananlaskuja: La Fontaine, Boileau, — Ars Poétiquen (Runousopin), ja varsinkin Lutrinin (Kirkko-pulpetin) sepittäjä —, sekä Voltaire, la Pucellen (Orleansin neitsyen) tekijä, ynnä 1700-luvun Ranskan poetae minores, pikku runoilijat, joiden malliin hän koetti sommitella jonkinlaisia runoja. Hän ei ollut muuten tuttavapiirissään ainoa, jolla oli sellainen runonrustaus-into. Tämä ala lisäsi hänen mainettaan; hänen tekeminään laususkeltiin usein pieniä runomittaisia kompia, nelisäkeikköjä, edeltäkäsin määrätyistä riimeistä hetkessä sommiteltuja runoja, akrostikoneja, epigrammeja ja viisuja; ne olivat sisällöltään joskus sangen uskallettuja, ja usein melkoisen sukkelia, tietysti varsin lihavalla tavalla. Ruuansulatuksen mysteerioita ei niissä unohdettu: Loiren seutujen Muusa töryyttää hyvin mielellään torveaan samalla tavoin kuin Danten kuuluisa paholainen:

"… Ed egli avea del cul fatto trombetta ".

Tämä vankka, lauhkea ja liikuntahaluinen mies oli valinnut itselleen aivan toisenluontoisen vaimon — erään pikkukaupungin hallintovirkailijan tyttären, nimeltä Lucie de Villiers. De Villiersit — tai paremminkin Devilliersit: sillä heidän nimensä oli katkennut aikain varrella kahtia, aivankuin kivi, joka halkeaa vieriessään alas rinnettä — olivat olleet isästä poikaan virkamiehiä; he olivat tuota vanhaa ranskalaista parlamentaarista rotua, jolla oli korkea käsitys lain pyhyydestä, velvollisuudesta, sovituista yhteiskunnallisista tavoista, ihmisen persoonallisesta ja omasta arvontunteesta ja varsinkin hänen ammattiarvostaan, käsitys, jota lujensi järkkymätön rehellisyys, hienolla järkeilyllä höystettynä. Edellisen vuosisadan kuluessa oli heihin tullut pieni silaus moitiskelunhaluista jansenismia, ja siitä oli heihin jäänyt jotakin pessimististä ja hiukan nurisevaa, samalla kuin kaiken jesuiittamaisen halveksimistakin. He eivät nähneet elämää kauniissa valossa, ja koettamatta suinkaan raivata sen tuottamia vaikeuksia he olisivat niitä mielellään melkeinpä lisänneet saadakseen vain oikeuden valitella. Lucie de Villiersillä oli eräitä näitä hänen "Suuren" miehensä verrattain hienostumattomalle optimismille sangen vastakkaisia sukupiirteitä, — Suuren: sillä vaimo oli miestään päätä pitempi, — muuten laiha, kasvultaan sopusuhtainen; hän osasi pukeutua aistikkaasti, mutta teki sen niin turhan tarkasti ja väkinäisen hienosti, että hän näytti aina — aivan kuin tieten taiten — vanhemmalta kuin hän olikaan. Hänellä oli luja moraalinen ryhti; mutta hän oli ankara toisia ihmisiä kohtaan: hän ei suvainnut heissä vikoja, tuskin pieniä heikkouksiakaan; häntä pidettiin kylmänä ja luonteeltaan halveksivaisena. Lucie oli varsin jumalinen; ja siitä syntyi puolisoiden välillä iänikuisia väittelyitä. Silti rakastivat he suuresti toisiaan; ja vaikka he usein kiistelivätkin keskenään, eivät he olisi voineet tulla toimeen ilman toisiaan. He eivät kumpikaan olleet käytännöllisiä: miestä haittasi psykoloogisen vaiston puute — (hänet saattoivat ystävälliset naamat ja kauniit sanat pettää koska tahansa), — ja rouvaa jälleen täydellinen kokemattomuus liikeasioissa — (hän ei tuntenut niitä laisinkaan; ja kun häntä oli aina pidetty niistä syrjässä, ei hän kehittynyt yhtään niistä välittämäänkään).

Heillä oli kaksi lasta: tytär, Antoinette, ja tytärtä viisi vuotta nuorempi poika nimeltä Olivier.

Antoinette oli sievä ruskeatukka, hänen pikku kasvonsa olivat sirot ja kainot, ranskalaismuotoiset ja pyöreät; silmänsä vilkkaat, otsa mykevä, leuka hienotekoinen, pikku nenä suora, — "tuollainen mitä sievin ja jaloin nenä", (kuten sanoo kohteliaasti muuan muinainen ranskalainen henkilökuvaaja), "nenä, jossa näkyi alinomaa tuskin huomattavia värähdyksiä antaen kasvoille eloa ja näyttäen kaikki ne hienot tunteet, jotka liikkuivat hänen sisällään sikäli kuin hän puheli tai kuunteli." Antoinette oli perinyt isältään iloisuuden ja huolettomuuden.

Olivier oli arkatekoinen, vaalea poika, vartaloltaan matala niinkuin hänen isänsäkin, mutta luonteeltaan aivan toisenlainen. Alinomaiset taudit olivat hänen lapsena ollessaan järkyttäneet ankarasti hänen terveyttään, ja vaikka kaikki omaiset olivat silloin hemmoitelleet häntä sitä enemmän, niin oli hänen ruumiillinen heikkoutensa tehnyt hänestä jo varhain alakuloisen ja uneksivan pikku pojan, joka pelkäsi kuolemaa ja oli sangen huonosti aseistettu elämän taisteluun. Hän pysyttelihe yksinään, sekä arkuudesta että yksinäisyydenhalusta; hän pelkäsi toisten lasten seuraa: hänen oli paha olla heidän parissaan; heidän leikkinsä, heidän ottelunsa olivat hänestä vastenmielisiä; heidän töykeä käytöksensä kauhisti häntä. Hän antoi toisten pieksää itseään, ei suinkaan sen vuoksi, että häneltä olisi puuttunut rohkeutta, vaan koska hän hienotunteisuudesta pelkäsi puolustaa itseään: tehdä toisille pahaa; toiset olisivat rääkänneet hänet pilalle, ellei hänen turvanaan olisi ollut isän yhteiskunnallinen asema. Olivier oli sairaaloisuuteen saakka herkkäsieluinen: pieninkin sana, suopeuden merkki, moite sai hänet puhkeamaan kyyneliin. Hänen sisarensa oli paljoa terveempi ja laski leikkiä hänen kustannuksellaan, sanoen häntä "vesipussiksi".

Sisarukset rakastivat toisiaan koko sydämestään; mutta he olivat liian erilaisia voidakseen aina pysyä toistensa seurassa. Kumpikin oleskeli omalla tahollaan ja uneksi omia haaveitaan. Varttuessaan tuli Antoinette yhä sievemmäksi; siitä puhuttiin hänelle itselleen, ja hän tiesi sen hyvin: hän oli siitä onnellinen, ja hän sepitteli jo tulevaisuuden romaaneja. Kivuloinen ja surullinen Olivier tunsi kaikkien ulkomaailman kosketusten alinomaa loukkaavan itseään; ja hän pakeni silloin omituisten pikku ajatustensa turviin: kuvitteli satuja itselleen. Hänessä piili kiihkeä naisellinen tarve saada rakastaa ja olla rakastettu; eläen yksinään ja täydellisesti syrjässä ikäistensä seurasta oli hän luonut itselleen pari kolme kuviteltua ystävää: yksi oli nimeltään Jean, toinen Etienne, kolmas Frans; heidän seurassaan eli hän aina. Eikä häntä näkynyt muun kotiväen joukossa. Hän ei nukkunut paljoa, ja haaveksi lakkaamatta. Aamuisin, kun hänet nostettiin vuoteesta, jäi hän istumaan pitkäksi aikaa sängyn reunalle, pikku jalat paljaina tai vetäen useinkin kaksi sukkaa samaan jalkaan. Tai hän jäi seisomaan pesupöydän eteen kädet pesuvadissa. Hän vaipui unelmiinsa työpöytänsä ääressä, kirjoittaessaan tai lukiessaan läksyjään: hän haaveksi tuntikausia; ja sitten hän yhtäkkiä kauhukseen huomasi, ettei hän ollutkaan oppinut vielä mitään. Päivällispöydässä hän joutui, kun joku puhui hänelle jotain, päästä pyörälle pelosta; hän vastasi pari minuttia myöhemmin kuin häneltä oli kysytty; eikä hän silloinkaan tiennyt, mitä sanoi, vaan sotkeutui keskellä lausetta. Hän unohtui omiin humiseviin ajatuksiinsa ja maaseutuelämän yksitoikkoisiin ja kotoisiin tuntuihin, hitaasti kuluvien päivien kuviin: niitä olivat puoleksi autio, ainoastaan osaksi asuttu, suuri talo; isot ja peloittavat kellarit ja ullakot, salaperäisesti suljetut huoneet, niiden lasketut ikkunaverhot, päällyksillä peitetyt huonekalut, himmeät kuvastimet, harsoilla verhotut kruunut; vanhat sukukuvat, joiden hymy seurasi aina katselijaa; keisarikunnanaikuiset kaiverrukset, jotka esittivät siveellisiä ja kevytmielisiä sankareita: Alkibiades ja Sokrates ilonaisen luona, Antiokus ja Stratonike, Epaminondaan tarina, Belisarius kerjäläisenä… Ulkoa kuului alasimen helinää, kun seppä takoi pajassa toisella puolella katua, vasarain onnahtelevaa kalketta, palkeen hidasta puuskutusta, tuntui kärvennetyn sarven käryä. Eroitti kanavan reunalla kyyköttävien pesueukkojen karttujen paukkeen, teurastajan hakkuuveitsen kumeat iskut naapuritalosta, hevosen kavioiden kapseen katukivityksellä, pumppukaivon kitinän, kanavan kääntösillan naukunan, raskaiden, haloilla lastattujen venheiden hiljaisen kulun ohitse, kun niitä hinattiin köydestä pienen, liuskakivillä lasketun pihan ja puutarhan editse, neliskulmaisen pikku puutarhan, jossa kasvoi kaksi syreenipuuta, geranium- ja petuniapensaiden keskellä; kanavan reunalla oli pengermä, jolla jälleen rehoitti kukkivia granaattipuita ja laakereita laatikoissaan. Joskus kuului läheiseltä torilta markkinain meteliä, siellä kuhisi talonpoikia kiiltävissä, sinisissä puseroissaan, ja röhiseviä sikoja… Ja sunnuntaisin näki kirkossa lukkarin, joka veisasi väärin, ja vanhan rovastin, joka nukahti uneen keskellä messua. — Ja sen jälkeen perheen yhteinen kävelyretki puistokujaa pitkin asemalle: siellä kuluteltiin aikaa nostelemalla kohteliaasti lakkia toisille onnettomille, jotka samoin pitivät velvollisuutenaan kävellä siellä, kunnes viimein päästiin aurinkoisille vainioille, joiden kohdalla taivaalla kiiri näkymättömissä leivosia, — tai kuljettiin pitkin välkkyvää ja kuollutta kanavan vartta, kanavan, jonka kahden puolen värisivät riviin istutetut poppelit… Ja sitten tulivat suuret maaseutulaiset päivälliskutsut, nuo loputtomat syömingit, joissa puhuttiin ruuista, tietävästi ja nautinnolla: sillä vieraina oli pelkkiä sen alan tuntijoita; ja herkuttelu on maaseudun tärkeintä hommaa, taiteiden taidetta. Lisäksi puhuttiin afääreistä, ja lasketeltiin hävyttömyyksiä, ja jotkut keskustelivat taudeista, niin tarkoin yksityiskohtakuvauksin, ettei niistä tullut loppuakaan… — Ja pikku poika istui nurkassaan hiljaa kuin hiiri, naperteli jotain suussaan, mutta ei syönyt juuri mitään, ja kuunteli korvat pystyssä. Mikään ei häneltä jäänyt kuulematta, ja minkä hän eroitti huonosti, sen täydensi hänen mielikuvituksensa. Hänellä oli tuo vanhojen, vuosisatojen muokkaamien sukujen ja rotujen lapsille usein ominainen ihmeellinen kyky: vaisto tuntea, aavistaa sellaisia asioita, joita hän ei ollut koskaan kokenut ja joita hän tuskin ymmärsi. — Olivierin elämään sisältyi vielä talon keittiöpuoli, jossa suoritettiin verisiä ja herkullisia mysteerioita; sekä vanha lastenhoitajatar, joka kertoi kummallisia ja peloittavia satuja… Ja illoin lentelivät äänettömästi yölepakot, peloittivat eriskummalliset olennot, joita hän tiesi vilisevän vanhan rakennuksen kätköissä: isoja rottia, valtavankokoisia ja haivenisia hämähäkkejä. Sitten iltarukous sängyn vieressä, tietämättä oikein, mitä sanoi; ja läheisen hospitsin soittokellon epätasainen sävel, kun se soitti nunnia levolle; — ja mukava vuode, unien Untuvala…

Vuoden parhaat ajat vietettiin perheen maatilalla, jonkun peninkulman päässä kaupungista, keväisin ja syksyisin. Siellä sai haaveksia aivan rauhassa: siellä ei häirinnyt kukaan. Niinkuin enimpiä porvarislapsia pidettiin näitäkin kahta sisarusta erillään rahvaasta: palvelijoista, torppareista; ja heitä lapset pohjaltaan jollakin tavalla pelkäsivätkin, jopa inhosivat. He olivat perineet äidiltään aristokraattisen — tai oikeammin sanoen porvarillisen — halveksimisen ruumiillisen työn tekijöitä kohtaan. Olivier vietti päivänsä istuskellen saarnin oksalla ja lukien ihmeellisiä tarinoita: ihania jumalaistaruja, Musaioksen "Satuja" tai m:me Aulnoyn "Haltiatarten Tarinoita" taikka "Tuhatta ja yhtä Yötä", tahi joitakin matkakertomuksia. Sillä häntäkin riudutti tuo omituinen kaukomaitten kaipuu, "mertentakaisten unten koti-ikävä", joka vaivaa usein pikkukaupunkien poikia Ranskan maaseudulla. Pieni metsikkö peitti häneltä talon näkymästä, joten hän saattoi uskotella olevansa hyvin kaukana. Mutta samalla tiesi hän olevansa aivan lähellä; ja se olikin varsin mukavaa: sillä hän ei koskaan halunnut joutua yksinään kovin kauas; hän tunsi aivankuin eksyvänsä luonnon keskellä. Puut humisivat ympärillä. Läpi saarnin lehvistön näki hän kaukana kellertäviä viinitarhoja ja laitumia, joilla kulki kirjavia lehmiä, kaiuttaen verkkaisella ja valittavalla ammumisellaan rauhassa unelmoivan luonnon hiljaisuutta. Kukot vastasivat kimein äänin talosta toiseen. Riihistä kuului varstain epätasainen jyske. Tässä kaiken rauhassa kuhisi kiihkeästi myriaadien pikku olentojen elämää. Olivier katseli levottomin silmin muurahaisjonoa, joka kiiruhti yhtä mittaa edestakaisin tietään pitkin, ja saaliilla kuormattuja mehiläisiä, jotka hurisivat kuin urkujen torvet, ja pöyhkeitä ja typeriä kimalaisia, jotka eivät näytä tietävän, mitä touhuavat; koko tuota omaa ja erikoista maailmaa, häärääviä eläimiä, joita tuntuu kalvavan vimmattu halu ennättää jonnekin… Minne sitten? Ne eivät sitä tiedä. Mutta siitä ei kysymystäkään, jonnekin vain… Poikaa värisytti, kun hän ajatteli ympäröivää sokeaa ja tylytunteista kaikkeutta. Hän hätkähti kuin jäniksenpoika, kun männynkäpy pudota kopsahti maahan, tai kuiva oksa rasahti poikki… Ja rauhoittui, kun kuuli puutarhan toisesta päästä kiikkunuoran renkaiden vinkunan: Antoinette keinui siellä hurjaa vauhtia.

Antoinette haaveksi niinikään; mutta omalla tavallaan. Hän hääri kaiken päivää puutarhassa, herkkusuuna ja uteliaana pikku vintiönä, näpistellen viiniköynnöksistä rypäleitä, iskeytyen marjoihin kuin varpunen, ravistaen piilosta persikkapuuta, kiiveten luumupuuhun, tai sysäten sitä salaa ohimennessään, saadakseen siitä varisemaan parven kultaisia mirabellejä, jotka sulavat suussa kuin maukkain hunaja. Tai hän noukki itselleen kukkia lavoista, vaikka se oli kielletty: nopeasti hän kaappasi ruusun, jota hän oli kärkkynyt koko päivän, ja livisti saaliineen saarnipuistikkoon puutarhan perille. Sitten hän työnsi nauttien pikku nenänsä huumaavaan kukkaan ja suuteli ruusua, puri, imi sitä; ja kätki sitten varastetun saaliinsa syvälle kauluksensa alle, rintaansa vasten, pikku poviensa väliin, joita hän katseli uteliaasti, kun näki niiden paisuvan puoliavoimen pikku paitansa alla… Tavattoman hauskaa, vaikka kiellettyä, oli myöskin riisua jalastaan kenkänsä ja sukkansa, ja kävellä paljain jaloin pitkin käytävien raikasta ja hienoa hiekkaa ja nurmikkojen kosteaa heinikkoa, tai tepsutella kallioilla, jotka olivat varjossa viileät ja auringonpaisteessa hehkuvat, ja kahlata pienessä purossa, joka juoksi metsänreunassa: ikäänkuin suudella vettä, maata ja valoa jaloillaan, nilkoillaan, polvillaan. Loikoen kuusten varjossa hän katseli läpikuultavia sormiaan aurinkoa vasten, ja siveli vaistomaisesti ja mitään erikoista ajattelematta huulillaan hienojen ja pyöreäin käsivarsiensa silkinpehmeää hipiää. Hän solmi itselleen seppeleitä, kaulaketjuja, punoi pukuja muratin ja tammen lehdistä; hän pujotti niihin siniohdakkeen ja karkiaispensaan punaisia kukkia ja pieniä kuusenhavuja vihreine käpyineen: silloin hän oli kuin metsäläisprinsessa. Ja sitten hän tanssi aivan yksin suihkulähteen ympärillä; kädet koholla hän pyöri, pyöri ympäri, kunnes päätä alkoi pyörryttää ja hän heittäytyi nurmikolle painaen kasvonsa ruohikkoon ja nauraen täyttä suuta, pitkän aikaa, voimatta lakata, tietämättä miksi.

Niin menivät näiden lapsukaisten päivät, aivan lähellä toisiaan, mutta olematta kuitenkaan toistensa parissa, — paitsi silloin, kun Antoinetten päähän pisti tehdä ohimennessään veljelleen kepposet, heittää hänelle vasten naamaa kourallinen havuneulasia, tai pudistaa hänen puutansa, uhkaillen pudottaa hänet alas, tai peljästyttää häntä karaten hänen kimppuunsa yhtäkkiä, huutaen:

— Huu! Huu!…

Antoinettelle tuli joskus tavaton vimma kiusata veljeään. Hän sai Olivierin tulemaan alas puusta, sanomalla, että äiti kutsui häntä luokseen. Ja kun Olivier sitten oli tullut maahan, kiipesi Antoinette ylös hänen paikalleen eikä tahtonut enää siitä lähteä. Silloin alkoi Olivier ruikutella ja uhkasi mennä kaipaamaan. Mutta eipä tarvinnut peljätä, että Antoinette olisi jäänyt ikipäiviksi puuhun: hän ei voinut pysyä rauhassa kahta minuttia. Kun hän oli oikein kyllikseen ärsytellyt oksalta veljeään ja saanut hänet raivoamaan niin paljon kuin tahtoi, ja kun Olivier oli vähällä purskahtaa itkemään, niin Antoinette kapusi maahan, juoksi veljeensä kiinni, pudisteli häntä nauraen, sanoi "pikku tyhmeliiniksi", ja pyöritteli häntä nurmikossa ja hieroi hänen nenäänsä ruohotukolla. Olivier koetti pullistella vastaan; mutta siihen ei hänellä ollut voimaa. Silloin hän ei enää liikkunut, vaan kellotti seljällään, avuttomana kuin turilas, laiha kädet levällään ruohikossa, Antoinetten pidellessä niitä kiinni lujilla, pienillä käsillään; ja Olivier oli surkea ja toivottoman ja alistuneen näköinen. Sitä ei Antoinette enää jaksanut sietää: kun hän näki Olivierin voitettuna ja alistuneena, niin hän purskahti nauruun, suuteli häntä yhtäkkiä ja jätti hänet siihen, — työnnettyään kuitenkin vielä hyvästiksi hänelle pienen tukun tuoresta ruohoa suuhun: ja sitä inhosi Olivier kaikkein enimmän, sillä se maistui ylen pahalta; hän syljeskeli, pyyhki suutansa ja suututteli, kun taas Antoinette livisti täyttä vauhtia ja nauraen matkaansa.

Antoinette nauroi aina. Hän nauroi vielä öisin unessaankin. Olivier, joka nukkui viereisessä huoneessa ja valvoi paljon, hätkähti usein keskellä haaveellisia mielikuvituksiaan, sillä hän kuuli hurjaa naurua ja katkonaisia sanoja, kun Antoinette puhui yön hiljaisuudessa. Ulkona ratisivat puut tuulen henkäyksissä, huuhkaja huhuili, koirat ulvoivat kaukana kylissä ja taloissa metsien takana. Yön epämääräisessä, fosforilta kuultavassa hämyssä näki Olivier kuusten raskaiden ja tummien oksain heiluvan ikkunain edessä kuin haamujen, ja Antoinetten nauru oli hänelle silloin helpoitus.

Lapset olivat sangen uskonnollisia, varsinkin Olivier. Heidän isänsä antiklerikaaliset opinjulistukset loukkasivat heitä, isän, joka muuten salli kyllä heille heidän täyden oman vapautensa; eikä hänestä pohjaltaan, enempää kuin monesta muustakaan epäuskoisesta porvarista, ollut paha, että hänen omaisensa uskoivat hänenkin puolestaan: sillä onhan aina hyvä, että toisessa leirissä on liittolaisia, eikä saata milloinkaan olla varma, kummalle puolelle onni lopulta keikahtaa. Kaiken kaikkiaan hän oli deisti ja oli lykännyt tulevaisuuden varaan noudattaa tarpeen tullen vuoteensa ääreen papinkin, aivan samoin kuin hänen isänsä oli tehnyt: ellei se olisi hyväksi, niin ei se ainakaan voinut olla pahaksi; eihän tarvitse uskoa että tulipalo sattuu, vaikka ottaakin palovakuutuksen.

Sairaaloisella pojalla oli taipumus mystisismiin. Hänestä tuntui monesti siltä kuin hän ei olisi ollut olemassakaan. Hän kun oli herkkäuskoinen ja hellä, niin hän tarvitsi tukea; ripillä käydessään tunsi hän tuskallista nautintoa, sellaista suloa kuin olisi hän saanut antaa kaikki huolensa näkymättömän Ystävän huomaan, jonka syli oli aina ihmiselle auki, ystävän, jolle voi sanoa kaikki, joka ymmärtää kaikki ja antaa kaikki anteeksi; hän nautti siitä nöyryyteen ja rakkauteen vaipumisen suloudesta ikäänkuin kylvystä, josta sielu nousee jälleen pestynä, puhtaana ja levon saaneena. Hänestä oli uskominen niin luonnollista, ettei hän ymmärtänyt, kuinka kukaan saattoikaan epäillä; hän ajatteli, että sellainen joko johtui häijyydestä taikka rankaisi sitten Jumala ihmistä jostakin syystä epäilyksellä. Hän rukoili salaa, että hänen isänsä pääsisi armoon; ja hän oli riemuissaan, kun hän eräänä päivänä isän kanssa eräässä maalaiskirkossa käydessään näki isän tekevän ristinmerkin, joskin aivan huolimattomasti. Raamatun kertomukset olivat sekaantuneet hänessä ihmeellisiin satuihin, joiden sankareina olivat Rübezahl, Graciuese ja Percinet sekä kalifi Harun al Rashid. Pienenä uskoi hän sekä raamatun että sadun yhtä tosiksi. Ja samoin kuin hän silloin ei ollut varma, etteikö hän saattanut kävelyillään kohdata sadun Shakabakia, jonka huulet olivat viilletyt halki, tai suulasta parturia, tai pientä Kasgarin kyttyräselkää, ja katseli, eikö metsän yli lentänyt se sadun palokärki, joka kantoi nokassaan aarteidenetsijän taikajuurta, samoin muuttuivat Kanaan ja Luvattu Maa lapsen mielikuvituksen voimasta Burgundin tai Berryn seuduiksi. Muuan muodoltaan pyöreä kotikaupungin kukkula, jonka laella kasvoi pieni puu, niinkuin mikä vanha, kuivahtanut hatuntöyhtö, näytti hänestä siltä vuorelta, jolle Abraham oli rakentanut polttouhrialttarinsa. Ja eräs kuivunut pensas sänkisen vainion reunassa oli hänestä Palava Pensas, jonka vuosisadat olivat nyt sammuttaneet. Vielä sittenkin, kun hän ei enää ollut aivan lapsi ja kun hänen arvosteleva vaistonsa alkoi herätä, rakasti hän huvitella kansanomaisilla legendoilla, jotka ympäröivät aina uskonasioita; ja sellainen ajanviete tuotti hänelle niin suuren ilon, että hän koetti tahallaan antaa noiden tarujen pettää itseään, vaikkei hän täydellisesti niihin uskonutkaan. Niinpä tähysteli hän monet vuodet pääsiäislauantaisin, kuinka pääsiäiskellot, jotka olivat lähteneet edellisenä torstaina Roomaan, tulivat sieltä takaisin, lentäen halki ilman, pienillä, kauniilla nauhoilla koristettuina. Hän oli silloin jo kyllä varma, ettei koko asia ollut totta; mutta siitä huolimatta hän nosti nenänsä taivasta kohti, kun kuuli pääsiäiskellojen soittoa; ja kerran hän oli selvästi näkevinään — vaikka hän hyvin tiesi, ettei se ollut totta —; erään kellon lentää vilahtavan kotinsa ylitse sinisine nauhoineen.

Olivier tahtoi kaikin mokomin unohtua tällaiseen legendain ja uskon maailmaan. Hän pelkäsi elämää. Hän pelkäsi ja karttoi omaa itseäänkin. Tuo laiha, kalpea ja arka poika kärsi siitä, että hän oli sellainen, eikä voinut kestää sitä, että ihmiset sanoivat häntä sellaiseksi. Hänessä piili synnynnäinen pessimismi, joka oli periintynyt häneen varmaankin äidistä ja oli löytänyt suotuisan maaperän tässä sairaaloisessa lapsessa. Siitä hän ei ollut itse selvillä: hän luuli, että kaikki muutkin ihmiset olivat sellaisia kuin hän; eikä tuo kymmen-vuotias mies mennyt siis loma-aikoinaan puutarhaan leikkimään, vaan sulkeutui kamariinsa ja kirjoitteli siellä, välipalaansa pureskellen, testamenttiaan.

Hän kirjoitteli paljon muutakin. Väsymättä päiväkirjaansa, joka ilta, piilossa, — hän ei tiennyt, miksi hän sitä teki, sillä hänellä ei ollut mitään sanomista, eikä hän kirjoittanut muuta kuin kaikenlaista joutavaa. Kirjoittaminen oli hänessä perinnöllinen intohimo, ranskalaisen maaseutuporvariston vuosisatainen elämäntarve, — hävittämätön vanhan rodun tapa merkitä muistiin joka päivä, kuolemaansa saakka, tylsän ja melkein sankarillisen kärsivällisesti ja seikkaperäisesti kaikki, mitä kunakin päivänä on ympärillä nähty, sanottu, tehty, kuultu, syöty ja juotu. Ainoastaan itseään varten. Ei ketään muuta. Kukaan ei sellaisia päiväkirjoja koskaan lue: tekijä tietää kyllä sen seikan; eikä hän itsekään koskaan lue kirjoittamaansa uudestaan.

Musiikki oli uskonnon lisäksi pojan suojana liian kirkasta päivänvaloa vastaan. Molemmat sisarukset olivat synnynnältään musikaalisia, — varsinkin Olivier, joka oli perinyt sen lahjan äidiltään. Muuten ei heidän makunsa ollut läheskään mallikelpoinen. Kukaan ei ollut pystynyt sitä kasvattamaan tuossa maaseutukaupungissa, jossa ei kuultu muuta musiikkia kuin paikallisen torvisoittokunnan esittämiä marsseja, tai — kun oikein hyvin sattui — Adolphe Adamin potpurreja, tahi kirkonurkuja, jotka soittivat romansseja, taikka pianonharjoituksia, joita porvaristytöt rimputtivat huonosti viritetyillä soittimillaan: ne olivat taas jotain valssia tai polkkaa, alkusoittoa "Bagdadin kalifiin" tai "Nuoren Henrikin metsästykseen", taikka oli niissä pari kolme Mozartin sonaattia, aina samat ja samassa kohdin väärin soitetut. Sellainen oli ohjelmana aina, milloin kaupungissa oli iltakutsuja. Päivällisten jälkeen pyydettiin niitä vieraita, joilla oli kykyä, näyttämään sitä muillekin: ensin he kieltäytyivät, punastuen, ja suostuivat sitten lopulta seuran hartaisiin vaatimuksiin, ja soittivat ulkoa parhaan kappaleensa. Kaikki ihailivat silloin taiteilijain hyvää muistia ja hänen "helmeilevää" soittoaan.

Tämä juhlallinen toimitus, joka uusiintui melkein joka ilta, turmeli sisaruksilta koko päivälliskutsujen ilon. Silloin kuin heidän oli soitettava nelikätisesti Bazinin Kiinan matka tai pienet Weber-katkelmansa, olivat he vielä varmat toisistaan, eivätkä juuri peljänneet. Mutta kun heidän tuli soittaa kummankin yksinään, tuli siitä heille suorastaan kidutus. Antoinette oli kuten tavallisesti rohkeampi. Vaikka esiintyminen oli hänestä hirvittävän ikävää, niin alistui hän siihen, koska hän tiesi, ettei siitä voinut päästä, meni ja istahti pianon ääreen päättävä pikku värähdys suupielessään, ja lasketteli sitten rondonsa aikamoista rallia, hapuillen jotkin kohdat epävarmasti ja sotkien toiset täydellisesti, keskeyttäen, kääntäen päänsä ja sanoen hymyillen: Oh, minä en enää muista…

Sitten ryhtyi hän uudestaan soittamaan, joitakuita tahteja kauempaa, ja soitti loppuun asti. Nyt ei hän salannut iloaan, että oli päässyt loppuun; ja kun hän tuli takaisin paikalleen seurueen häntä kiitellessä, niin hän nauroi ja sanoi:

— Minä soitin paikoittain aivan väärin…

Mutta veikon luonne oli haitallisempi. Hän ei voinut sietää julkista esiintymistä, kaikkien tähystelyn esineenä istumista, hän kärsi kauheasti jo siitäkin, että hänen joskus täytyi puhua vieraiden kuullen. Ja soittaminen varsinkin ihmisille, jotka eivät rakastaneet musiikkia — (ja sen totuuden huomasi Olivier tästä seurasta hyvin), — noille olennoille, joista musiikki oli suorastaan ikävääkin, ja jotka panivat hänet soittamaan ainoastaan tavan vuoksi, — se oli hänestä väkivaltaa, jota vastaan hän turhaan koetti nousta taisteluun. Hän kieltäytyi itsepintaisesti. Eräinä iltoina hän pujahti karkuun; hän meni piiloon johonkin pimeään huoneeseen, tai käytävään, jopa ullakollekin, vaikka hän pelkäsi kauheasti hämähäkkejä. Hänen vastustuksensa teki pyytelyt yhä kiivaammiksi ja ovelammiksi; niitä vahvistivat vielä vanhempien nuhteet, höystettyinä pienillä läväyksillä poskellekin, jos kapinan henki oli liian julkea. Ja pojan täytyi lopuksi aina soittaa, ja luonnollisesti hän soitti päin mäntyä. Ja sitten hän yöllä kärsi siitä, että oli soittanut huonosti. Sillä hän oli kunniantuntoinen poika ja piti todellakin musiikista.

Maku ei ollut aina ollut pikkukaupungissa näin keskinkertainen. Muistettiin vielä aika, jolloin oli parin kolmen porvarin kodissa saatu kuulla sangen hyvää kamarimusiikkia. M:me Jeannin puhui usein isoisästään, joka oli soitellut intohimoisesti viulua ja laulanut Gluckin, Dalayracin ja Bertonin lauluja. Niitä oli vielä talossa suuri vihko, ja samoin nippu italialaisia aarioita. Tuo leppoisa vanhus oli ollut samanlainen kuin näytelmäkirjailija François Andrieux, josta Berlioz aikoinaan sanoi: "Hän rakasti suuresti Gluckia", lisäten katkerasti: "Hän rakasti suuresti myöskin Piccinnia." — Ehkäpä hän rakasti enemmänkin Piccinnia. Joka tapauksessa oli noissa isoisän kokoelmissa italialaisia aarioita paljon enemmän kuin Gluckin. Ne kokoelmat olivat olleet pikku Olivierin musikaalista ravintoa. Sangen sisällötöntä ravintoa; se muistutti suuresti niitä pikkukaupunkien sokerileivoksia, joita siellä työnnetään lapset täyteen: ne tekevät äiteläksi maun, turmelevat vatsan ja saattavat viedä ikipäiviksi terveen halun syödä oikeita ravintoaineita. Mutta Olivierin ruokahalulle ei ollut muuta tarjolla. Hänelle ei annettu parempaa ravintoa. Hänellä ei ollut oikeaa leipää, hän söi siis vehnäleivoksia. Niinpä tulivat Cimarosa, Paesiello ja Rossini asian pakosta tämän pienen melankoolisen ja mystiikkaan taipuvaisen pojan ruokkijoiksi, pojan, jonka päätä alkoi hieman huimata, kun hän joi sitä Asti spumantea, jota nämä hilpeät ja julkeat Sileeni-vaarit maidon asemasta hänelle tarjosivat, samoin kuin nuo kaksi Napolin ja Catanian pikku bakkantiakin viattomine ja rivoine hymyineen, nimittäin Pergolese ja Bellini.

Olivier soitti paljon kaikenlaista, aivan yksinään, omaksi huvikseen. Sävellykset syöpyivät hänen olemukseensa. Hän ei koettanutkaan ymmärtää, mitä soitti. Ja hän soitti passiivisesti. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt opettaa hänelle harmonioita; eikä hän itsekään sellaisten asiain olemassaoloa aavistanut. Kaikki, mikä koski tieteitä tai tieteellistä henkeä, oli perheelle varsinkin äidin puolelta vierasta. Eräs pulma saattoi nämä hartaat lakimiehet, kaunosielut ja humanistit suorastaan ymmälleen. Mainittiin erikoisena ja ihmeellisenä luonnon-oikkuna muuan suvun jäsen, — jokin kaukainen serkku, — joka oli; mennyt virkailijaksi Maantieteelliseen toimistoon. Vieläpä tiedettiin, että hän oli tullut hulluksi. Vanha maaseutulaisporvaristo, tajunnaltaan terve; ja positiivinen, mutta mukavan elämän ja ainaisen yksitoikkoisuuden tylsyttämä, on pelkkää arkipäiväistä järkeä; sillä on sellainen luottamus omaan itseensä, että sen on mahdoton keksiä mitään vaikeutta, jota se ei pystyisi ratkaisemaan; ja se on taipuvainen pitämään tiedemiehiä jonkinlaisina taiteilijoina, tosin muita hyödyllisempinä, mutta ei niin hienoina, sillä taiteilijoista! ei ole mitään hyötyä; ja moinen hyödyttömyys! on tavallaan hienoa. — (Muuten on jokainen porvari varma siitä, että hän olisi voinut olla taiteilija, jos olisi tahtonut.) — Sen sijaan ovat tiedemiehet melkeinpä käsityöläisiä, — (ja sehän on epäkunniallista), — jonkinlaisia työmestareita, muita oppineempia, ja hiukan hassahtavia; sangen lujia papereissaan, mutta kun he lähtevät numeropajastaan, eivät he näe mitään. He eivät pääsisi pitkälle, ellei heitä olisi ohjaamassa järki-ihmisiä, joilla on elämän ja liikemiehen kokemusta.

Ikävä vain, ettei tämä elämän ja liikemiehen kokemus osoittaudu aina yhtä päteväksi kuin nuo terveen järjen ihmiset mielellään luulevat. Useinkin on se kokemus pelkkää vanhaa, totuttua tapaa, joka pitää paikkansa ainoastaan harvoissa, sangen helpoissa tapauksissa. Jos sattuu jotakin odottamatonta, johon täytyy suhtautua uudella tavalla, nopeasti ja voimalla, niin he joutuvat neuvottomiksi.

Pankkiiri Jeannin oli tätä laatua. Kaikki oli jo ennalta niin varmaa, kaikki kulki niin tarkoin maaseudun elämän tavallisessa tahdissa, ettei hän ollut koskaan joutunut vakaviin vaikeuksiin liikealallaan. Hän oli seurannut isäänsä hänen urallaan, haluamatta erikoisesti siihen ammattiin. Kun kaikki oli tähän saakka mennyt hyvin, niin luki hän menestyksensä luonnonlahjainsa ansioksi. Hänen oli tapana sanoa, ettei hänen ammatissaan tarvittu muuta kuin että oli rehellinen ja ahkera Ja terveen järjen mies; ja hänen aikomuksensa oli jättää ammatti vuorostaan pojalleen, välittämättä, oliko pojalla halua siihen, sen enempää kuin hänen isänsä oli välittänyt hänenkään tahdostaan. Hän ei valmistanut millään tavoin poikaansa tähän tulevaisuuteen. Hän antoi lastensa kasvaa niinkuin he halusivat, kunhan he vain olivat hyviä lapsia ja olivat onnellisia: sillä hän jumaloi lapsiaan. Niinpä olivatkin pikku sisarukset huonosti valmistetut elämäntaisteluun: he olivat ansarikasveja. Mutta: eikö heidän elämänsä ollutkin jatkuva samaan tapaan? Untelossa pikkukaupungissa, rikkaan, kunnioitetun perheen lapsina, rakastettavan, iloisen ja sydämellisen isän turvissa, keskellä ystäviä ja seudun varmimmassa arvoasemassa näytti heidän elämänsä niin helpolta ja hymyilevältä.

Antoinette oli kuusitoista-vuotias. Olivier odotti ripille pääsyä. Hän eli siihen aikaan mystillisten unelmiensa loputtomassa huumauksessa. Antoinette kuunteli toiveiden linnun hurmaavaa laulua, toiveiden, jotka paisuttavat nuoria sydämiä kuin satakielen livertely huhtikuussa. Hän nautti, kun tunsi ruumiinsa ja sielunsa kukoistavan, tiesi olevansa kaunis ja kuuli muiden sanovan niin. Isän ylistykset, hänen varomattomat sanansa olivat vähällä saattaa Antoinetten pään aivan pyörälle.

Isä oli haltioissaan tyttärestään; häntä huvitti Antoinetten pikku kiemailu, hänen riutuvat silmäyksensä, kun hän seisoi kuvastimen edessä, hänen viaton ja veitikkamainen kujeilunsa. Isä veti hänet polvelleen istumaan, hän ärsytteli häntä puhelemalla hänelle sydämenasioista, Antoinetten voitoista nuorten herrain joukossa, kosijoista, joiden hän väitti muka anelleen häneltä Antoinetten kättä; ja hän luetteli nuo kosijat: ne olivat arvokkaita porvareita, kaikki toinen toistaan vanhempia ja rumempia. Antoinette huudahteli kauhusta ja purskahteli nauruun, kietoen kätensä isän kaulaan ja painaen kasvonsa hänen poskeaan vasten. Ja isä kysyi, kuka se oikea, onnellinen valittu sitten oli: kaupunginviskaaliko, jota Jeanninien vanha lastenhoitajatar sanoi yhtä rumaksi kuin kaikki perisynnit yhteensä, vai paksu notaariko. Antoinette läiskäytti isää poskelle, käskien häntä olemaan hiljaa, tai tukki käsillään hänen suutaan. Isä suuteli tyttärensä pikku käsiä ja lauloi, hypitellen häntä polvellaan, tunnettua laulua:

Que voulez-vous, la belle? Est-ce un mari bien laid?

"Mikä mieleesi, ihanainen? Mies hirveän rumako lienee?"

Antoinette vastasi, naurunpuuskien lomaan ja solmien isän poskiparrat leuan alle yhteen, laulun kertosäkeillä:

Plutôt joli que laid, Madame, s'il vous plait.

"Mies kaunis, senhän nyt tiennee! — Madame, no ota se vainen!"

Antoinette aikoikin näet valita itse. Hän tiesi, että hän oli rikas tai tulisi aikoinaan rikkaaksi, — (isähän toisti sitä hänelle alinomaa): — hän oli "hyvä naimakauppa". Seudun huomattavat perheet, joilla oli poikia, liehittelivät jo Antoinettea, vetäen hänen ympärilleen kokonaisen verkon pikku imarteluja ja laskevaa oveluutta, joskus sangen kouraantuntuvista langoista kudotun, saadakseen pyydykseensä tuon sievän kultakalan. Mutta se kala uhkasi jäädä pelkäksi aprillisaaliiksi; sillä terävä Antoinette huomasi kaikki heidän juonensa, ja ne vain huvittivat häntä: hän aikoi kyllä itse kerran ottaa, mutta ei tahtonut, että hänet otettiin. Pienessä päässään hän oli jo ratkaissutkin, kenen hän ottaisi miehekseen.

Seudulla oli myöskin eräs aatelisperhe — (sellaisia on maaseutupaikoissa kussakin tavallisesti yksi ainoa; ja sellaiset perheet uskovat ja väittävät polveutuvansa joistakin muinaisista ylimyssuuruuksista, mutta polveutuvatkin useimmiten ainoastaan jostakin valtiontilusten ostajasta, 1700-luvun intendentistä tai Napoleonin armeijain muonavarain hankkijasta). — Tämä aatelisperhe oli nimeltään Bonnivet, ja sillä oli noin peninkulman päästä kaupungista linna, jossa oli terävähuippuiset tornit ja kiiltävä liuskakivinen katto. Ympärillä oli suuria metsiä, joissa uinui siellä täällä kalaisia lampeja. Tämä perhe ryhtyi nyt omasta alotteestaan lähentelemään Jeannineja. Nuori Bonnivet'n herra hääräili kovin Antoinetten ympärillä. Hän oli kaunis poika, ikäänsä nähden melkoisen vankka ja lihava, eikä tehnyt koskaan mitään muuta kuin metsästeli, söi, joi ja makasi; hän osasi ratsastaa, tanssia, oli käytökseltään varsin siisti, eikä hölmömpi monia muita. Hän tuli silloin tällöin linnastaan kaupunkiin, pulskat saappaat jalassa, ratsain tai ajaen keveillä paukkurattailla; hän kävi pankkiirin perheessä, muka liikeasioissa; joskus hän toi kopallisen metsänriistaa, tai suuren kimpun kukkia naisille. Niillä käynneillään hän pyrki neidin seuraan. He kävelivät yhdessä puutarhassa. Nuori herra imarteli Antoinettea oikein kukkuramitalla, lörpötteli rattoisasti ja helisteli kannuksiaan puutarhapengermän kivityksellä. Antoinettesta hän oli ihastuttava. Hänen ylpeyttään ja rakkaudenkaipuista sydäntään siveli suloisesti. Hän heittäysi täydellisesti lapsellisen rakkautensa ensimäisten hetkien valtaan, jotka olivat niin armaat. Olivier inhosi tätä maalaisparoonia, sillä hän oli vahva, paksu, töykeä, ja nauroi räikkyvällä äänellä, ja hänen kätensä puristivat lujasti kuin ruuvipihdit, ja sitäpaitsi kutsui hän halveksivalla tavalla häntä alinomaa "poikaseksi", ja nipisteli häntä poskesta. Olivier inhosi häntä varsinkin sen vuoksi, — vaikkei Olivier juuri sitä itsekään tiennyt, — että tuo olento rakasti hänen sisartaan:… hänen sisartaan, joka oli hänen, Olivierin, eikä kenenkään muun!…

Mutta sitten tuli onnettomuus. Ennemmin tai myöhemmin tulee se aina vanhojen porvarillisten perheiden elämässä, perheiden, jotka ovat juuttuneet vuosisadoiksi samaan turpeeseen ja tyhjentäneet sen kaiken mehun. Ne perheet torkkuvat rauhassa ja luulevat olevansa yhtä ikuisia kuin maa, joka heitä kamarallaan kantaa. Mutta maa on heidän allansa kuollut, eikä heillä ole enää juuria: pieni kuokanisku riittää vääntämään kaiken nurin. Silloin syytetään kovaa onnea, odottamatonta onnettomuutta. Kovaa onnea ei olisi tullut, jos puun vastustusvoima olisi ollut suurempi; tai ainakin olisi koettelemus mennyt ohitse niinkuin myrskynpuuska, joka repii irti ainoastaan muutamia oksia, mutta ei kaada puuta.

Pankkiiri Jeannin oli luonteeltaan heikko, luottavainen, hieman turhamainen. Hän nautti siitä, että sai häikäistä ihmisiä, ja sekoitti usein keskenään käsitteet "olla jotain" ja "näyttää joltakin". Hän tuhlasi melko lailla varojaan sinne ja tänne, vaikkei tämä tuhlaus vielä vakavasti kyennyt tyhjentämään hänen varojaan; osaksi auttoi siinä sekin seikka, että edellisistä polvista periytynyt säästäväisyys tunnonvaivan puuskina tasoitteli vahinkoja: hän näet saattoi kitsastella tulitikusta tuhlattuaan halkosylen arvon. Viisaampi kuin taloudessaan ei hän ollut liikesuhteissakaan. Hän ei kieltäytynyt koskaan lainaamasta rahaa jollekin ystävälle; eikä hänen ystäväkseen ollut vaikea päästä. Hän ei aina viitsinyt vaivautua pyytämään edes kuittia; hän ei aina ottanut tileissään huomioon, mitä hänelle oltiin velkaa, eikä hätäillyt perimään velkojaan, elleivät lainaajat itse tuoneet niitä hänelle takaisin. Hän luotti toisten rehellisyyteen, aivan samoin kuin hän uskoi muiden luottavan häneenkin. Sitäpaitsi hän oli pelkurimpi kuin hänen reippaasta ja kursailemattomasta käytöksestään olisi saattanut uskoa. Koskaan hän ei olisi voinut apua antamatta torjua luotaan mitään julkeita rahankärkkyjiä eikä ilmaista epäilyksiään heidän maksukykyynsä nähden. Siihen oli syynä samalla sekä hyvyys että arkamaisuus. Hän ei tahtonut pahoittaa kenenkään mieltä, ja pelkäsi solvauksia. Niinpä hän antoi aina myöten. Ja päästäkseen jollakin tavalla voiton puolelle hän tarjoili rahojaan muille oikeinpa innolla, ikäänkuin hänelle olisi tehty suuri palvelus viemällä häneltä hänen rahansa. Vähällä oli hän itsekin uskoa, että se oli palvelus: hänen itserakkautensa ja hyväuskoisuutensa saivat hänet helposti vakuutetuksi, että tekipä hän mitä tahansa, niin siitä koitui hyvä "afääri".

Tällainen menettely ei ollut omiaan kylmentämään lainaajien suopeutta häntä kohtaan; talonpojat häntä jumaloivat, tietäessään voivansa aina turvautua hänen hyvyyteensä, eivätkä he suinkaan jättäneet sitä tekemättä. Mutta ihmisten kiitollisuus — jopa hyvinkin kunnon ihmisten — on hedelmä, joka on korjattava hyvissä ajoin. — Jos sen antaa vanheta puussa, niin se saattaa siihen mädätä. Kun oli mennyt muutamia kuukausia, niin tottuivat pankkiiri Jeanninin velalliset ajattelemaan, että hän oli ollut jollakin tavoin velvollinen tekemään heille sen palveluksen; ja olivatpa he taipuvaisia luulemaan, että koska Jeannin oli ollut niin halukas heitä auttamaan, oli hänellä varmaankin siitä auttamisesta itsellään etua. Hienotunteisimmat luulivat kuittaavansa — ellei juuri asiansa, niin ainakin kiitollisuudenvelkansa — tuomalla ampumansa jäniksen tai kopallisen kananmunia pankkiirille mennessään kaupunkiin markkinoille.

Kun tähän saakka ei kuitenkaan käsitelty muuta kuin pieniä summia, ja kun Jeannin oli sattunut joutumaan tekemisiin melkoisen kunniallisten ihmisten kanssa, niin ei menetelmästä tullut suurta haittaa: rahanhukka, — josta pankkiiri ei muuten hiiskunut kenellekään sanaakaan, — oli vähäpätöinen. Mutta toisin kävi, kun Jeannin sitten kerran joutui erään keinottelijan kynsiin, joka oli perustanut teollisuusyrityksen ja oli saanut hajua pankkiirin laupiaasta luonteesta ja hänen varakkuudestaan. Tämä käytökseltään mahtailevan arvokas mies, jonka rintaa koristi kunnialegioonan merkki ja joka sanoi olevansa parin kolmen ministerin, arkkipiispan, kokonaisen senaattori-valikoiman, kirjailija- ja rahamieslauman ja erään kaikkivaltiaan sanomalehden ystävä, osasi erinomaisesti asettua sille sekä arvovaltaiselle että samalla tuttavalliselle kannalle, joka hänen saaliiseensa tehosi. Hänen esittämänsä suosittelut olisivat voineet saada varuilleen jokaisen vähänkin tarkkavaistoisemman miehen kuin Jeannin oli: nehän olivat ainoastaan noiden tuttavuuksien kiitoskirjeitä joistakuista hänen lähettämistään päivälliskutsuista, tai kirjeitä, joilla häntä vuorostaan kutsuttiin vieraaksi, ja tiedetäänhän, etteivät ranskalaiset koskaan kitsastele, jos ei muuta vaadita kuin tällaista kirjeellä kuittaamista, eivätkä kursaile tarttumasta ojennettuun käteen ja lähtemästä päivällisille jonkin ihmisen luo, johon ovat juuri ja juuri tutustuneet, — sillä ehdolla kuitenkin, että mies voi huvittaa heitä ja ettei hän pyydä heiltä rahaa. Onpa niitäkin, jotka eivät kieltäisi sitäkään uudelta ystävältään, jos eivät muutkaan ihmiset kieltäisi. Ja älykäs mies, jonka pyrkimyksenä on vapauttaa lähimmäisensä liikojen rahojen painosta, olisi melkoisen kovaonninen, ellei hän lopulta löytäisikin sellaista pässiä, joka lähtee ensimäisenä hänen mukaansa ja vetää sitten muut lampaat perästään. — Ellei ennen Jeanninia olisi tuollaisia pässejä ollut, niin oli hän ainakin siihen omiaan. Hän oli hyvässä villassa ja aivan valmis kerittäväksi. Hänet houkuttelivat leikkiin viettelijän komeat tuttavuussuhteet, hänen suunsoittonsa, imartelunsa ja myöskin se seikka, että hänen liikeasioita koskevista neuvoistaan koitui ensin hyviä tuloksia. Hän uskalsi peliin aluksi vähän, ja menestyksellä; sitten hän uskalsi paljon ja lopuksi kaikki: ei ainoastaan omia, vaan liiketuttaviensakin rahat. Hän varoi ilmoittamasta asiasta näille: hän oli varma siitä, että voittaisi; hän aikoi häikäistä heitä pistämällä voitto-osuuden yllätyksenä heidän kouraansa.

Teollisuusyritys menikin nurin. Pankkiiri sai sivultapäin kuulla tapauksesta eräältä parisilaiselta liikeystävältään, joka ohimennen kirjoitti hänelle tästä uudesta romahduksesta, aavistamatta, että Jeanninkin oli sen uhreja: sillä pankkiiri ei ollut hiiskunut kenellekään mitään osuudestaan liikkeeseen; käsittämättömän kevytluontoisesti oli hän lyönyt laimin, — näyttipä melkein kuin olisi karttanut, — kuulustella asiaa sellaisilta henkilöiltä, jotka olisivat tunteneet yritystä tarkemmin; hän oli tehnyt kaikki aivan salaa, hullaantuneena erehtymättömän terveeseen järkeensä, ja oli tyytynyt mitä epämääräisimpiin tietoihin. Elämässä sattuu usein moisia hairahduksia; tuntuupa kuin ihmisen täytyisi eräillä hetkillä välttämättä syöksyä tuhoonsa: näyttää kuin hän pelkäisi, ettei vain joku tulisi häntä auttamaan; hän pakenee kaikkia neuvoja, jotka hänet voisivat pelastaa, menee piiloon, syöksyy kuumeisella kiireellä eteenpäin, saadakseen suistua kuiluun oman halunsa mukaan.

Jeannin juoksi asemalle ja lähti sydän ahdistuksen hyytämänä junalla Parisiin. Hän meni tapaamaan liiketoveriaan. Hän toivoi vielä, että hänen saamansa uutiset olisivat vääriä, tai ainakin liioiteltuja. Tietysti hän ei tuota miestä enää tavannut, ja nyt hän tuli vakuutetuksi onnettomuudesta, joka oli niin perinpohjainen kuin olla saattaa. Hän palasi kotiin aivan suunniltaan, mutta salaten kaikki. Kukaan ei vielä saattanut aavistaa mitään. Hän koetti voittaa aikaa muutamia viikkoja, edes muutamia päiviä. Parantumattoman hyväuskoisena hän luulotteli sitkeästi itselleen, että hän keksisi jonkin neuvon, jolla korvaisi — ellei omia vahingoltaan, niin ainakin ne vahingot, mitä hän oli tuottanut liiketuttavilleen. Hän koetteli monenmoisia keinoja, ja niin kömpelön hätäisesti, että jo hänen käytöksensäkin vei häneltä kaikki onnistumisen toiveet, jos onnistumista yleensä enää olisi voinut toivoakaan. Mutta mistä hän pyysikin lainoja, niitä ei hänelle annettu. Uskalletut keinottelut, joihin hän epätoivoissaan ryhtyi, pannen peliin senkin vähän, mitä hänelle oli jäänyt, tuhosivat hänet lopullisesti. Silloin tapahtui hänen luonteensa ulkonaisissa muodoissa täydellinen muutos. Hän joutui hirvittävän kauhun valtaan: hän ei puhunut mistään mitään, vaan oli ärtyisä, kiukkuinen, tyly, hirveän synkkä. Vieraiden parissa hän vielä koetti teeskennellä ja olla iloinen; mutta jokainen saattoi huomata, että hän oli muuttunut: syyksi arveltiin, että hän oli jollakin tavalla sairas. Kotoistensa seurassa ei hän hillinnyt itseään näin; ja kotiväki olikin kohta huomannut, että hän salasi jotakin vakavaa. Häntä tuskin tunsi enää entiseksi mieheksi. Joskus hän hyökkäsi johonkin huoneeseen ja alkoi penkoa piironginlaatikolta, heittäen kaikki paperit sekaisin permannolle, ja alkaen raivota kuin vimmattu, kun ei muka löytänyt mitään, tai kun tahdottiin auttaa häntä. Sitten seisoi hän äimistyksissään keskellä sekamelskaa, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän etsi, ei hän sitä tiennyt itsekään. Milloin hän ei näyttänyt enää välittävän perheestään, milloin taas suuteli jotakuta heistä kyyneleet silmissä. Hän ei saanut enää unta. Eikä syönyt juuri mitään.

M:me Jeannin huomasi kyllä, että onnettomuus oli tulossa, mutta hän ei ollut koskaan ottanut osaa miehensä liikeasioihin eikä ymmärtänyt niitä yhtään. Hän tiedusteli mieheltään, mikä häntä vaivasi, mutta Jeannin torjui tylysti hänen kyselynsä; se loukkasi vaimon itsetuntoa, eikä hän enää koettanutkaan. Mutta hän oli kauhuissaan, joskaan ei tiennyt, mitä pelkäsi.

Lapset eivät saattaneet aavistaakaan vaaraa. Antoinette oli kyllä niin älykäs, että hän ehkä, kuten äitinsäkin, vaistomaisesti tunsi jonkin onnettomuuden tulevan; mutta hän oli nykyään niin täydellisesti heräävän rakkautensa onnen lumoissa, ettei hän tahtonut ajatella mitään, mikä teki hänet levottomaksi; hän vakuutteli itselleen, että nuo synkät pilvet haihtuisivat itsestään, — tai että niitä ennättäisi katsella vielä sittenkin, kun ei enää muuta voisi tehdä.

Pystyvin ymmärtämään pankkiiri poloisen sieluntilaa oli ehkä pikku Olivier. Hän tunsi, että isä kärsi; ja hän kärsi salaisesti hänen kanssaan. Mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään: sehän oli luonnollista, sillä hän ei voinut mitään tehdä, hän ei osannut mitään. Ja sitäpaitsi karkoitti hänkin surulliset asiat ajatuksistaan, jos ne milloin tulivat mieleen: aivan kuin hänen äidillään ja sisarellaan oli hänelläkin taikauskoinen taipumus luulla, että onnettomuus, jota ei tahdo nähdä, ei ehkä tulekaan. Vaaran uhkaamat ihmis-raukat ovat useinkin kuin jäniksiä: piiloittavat päänsä pensaaseen, ja kuvittelevat, ettei onnettomuus heitä huomaa.

Levottomuutta herättäviä huhuja alkoi liikkua. Puhuttiin, että pankkiliikkeen luotto oli saanut kolauksen. Pankkiirin oli turha tekeytyä liiketuttavainsa parissa sangen varmaksi; eräät epäluuloisimmat pyysivät rahansa pois, kuka milläkin tekosyyllä. Jeannin tunsi olevansa tuhon oma, hän puolustautui epätoivoisesti, ollen muka pyhästi suuttuvinaan, valittaen katkerasti, että häntä epäiltiin; jopa nosti hän kiivaita kohtauksiakin itsensä ja vanhain liiketuttaviensa välillä, kohtauksia, jotka nolasivat hänet ehdottomasti yleisen mielipiteen silmissä. Säästöönpanoja vaadittiin yhtä mittaa pois. Hän joutui sellaiseen kuolon tuskaan, että menetti lopunkin malttinsa. Hän teki lyhyen matkan, meni erääseen läheiseen kylpyläkaupunkiin ja pelasi siellä viimeiset setelinsä: antoi tyhjentää taskunsa neljännestunnissa putipuhtaiksi, ja palasi kotiin.

Hänen odottamaton lähtönsä oli lopullisesti saanut pikkukaupungin täydelliseen sekaannukseen; siellä sanottiin jo, että hän oli karannut; ja m:me Jeanninilla oli tuska ja työ pitää levottomien ihmisten raivoa aisoissa: hän rukoili heitä olemaan kärsivällisiä, hän vannoi heille, että hänen miehensä tulisi takaisin. Ihmiset eivät sitä uskoneet, vaikka he kaikin voimin tahtoivatkin sen uskoa. Ja niinpä tunsivat kaikki suurta helpoitusta, kun hän tuli kotiin: monet melkeinpä uskoivat olleensa turhanpäiten rauhattomia, ja että Jeanninit olivat yleensä niin ovelia, että he kyllä saattoivat pelastaa itsensä kiipelistä, jos siihen joutuivat. Pankkiirin käytös vahvistikin tätä vaikutusta. Nyt, kun hän ei enää voinut epäilläkään, mikä hänellä oli edessä, näytti hän väsyneeltä, mutta oli sangen rauhallinen. Kun hän laskeusi kotikaupungissaan junasta, ryhtyi hän asemapuistikossa rauhallisesti puheisiin eräiden vastaantulevien ystävien kanssa, pakinoi viljavainioista, jotka olivat kärsineet poudasta viikkokausia, viinitarhoista, jotka olivat pulskat, ja uudesta ministeristön kukistumisesta, josta iltalehdet tiesivät kertoa.

Kotiin päästyään ei hän muka ollut millänsäkään vaimonsa kiihtymisestä, kun m:me Jeannin juoksi hänen tulonsa kuullessaan häntä vastaan ovelle ja kertoi sekavan suulaasti hänelle, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut. Vaimo koetti arvata hänen kasvojensa ilmeestä, oliko mies osannut välttää tuon tuntemattoman vaaran; mutta hän ei kysynyt häneltä kuitenkaan mitään, niin ylpeä hän oli: hän odotti, että mies alkaisi hänelle itse puhua. Mutta Jeannin ei virkkanut sanaakaan siitä asiasta, joka heitä molempia kiusasi. Hän torjui varovaisesti vaimon kaipuun uskoa huolensa miehelleen ja saada puolestaan hänen luottamuksensa. Hän puhui helteestä, valitti, että hänen päätänsä särki hirveästi; ja sitten asetuttiin aterialle niinkuin tavallisesti.

Hän jutteli vähän, oli väsynyt, hajamielinen, istui otsa rypyssä; naputteli sormillaan pöytäliinaan; hän koetti pakostakin syödä, koska tunsi itseään tarkasteltavan, ja katseli ilmeettömin ja epämääräisin silmin lapsiaan, jotka vaikeneminen oli tehnyt aroiksi, sekä vaimoaan, jonka loukattu itserakkaus oli jäykistänyt ja joka väijyskeli miehensä kaikkia eleitä, luomatta kuitenkaan häneen suoraan katsettaan. Päivällisen loputtua hän näytti jo ikäänkuin heräävän; hän koetti jutella Antoinetten ja Olivierin kanssa; kysyi heiltä, mitä he olivat tehneet sillaikaa kuin hän oli ollut matkalla; mutta hän ei kuunnellut heidän vastauksiaan, ei kuullut edes oman äänensä kaikua; ja vaikka hän katsoi suoraan lapsiin, niin hänen katseensa oli jossakin muualla. Olivier tunsi sen: hän vaikeni keskellä pikku tarinoitaan, eikä tuntenut halua jatkaa. Mutta Antoinettessa oli iloisuus lyhyen hämilläolon jälkeen saanut taas vallan: hän laverteli kuin iloinen harakka, asettaen kätensä isänsä käden päälle, tai nykäisten häntä käsivarresta, että hän kuuntelisi tarkemmin, mitä hän hänelle kertoi. Jeannin oli vaiti; hänen katseensa siirtyi Antoinettesta Olivieriin, ja ryppy hänen otsassaan tuli yhä syvemmäksi. Kesken tyttärensä juttua ei hän enää kestänyt, hän nousi pöydästä ja meni ikkunan ääreen salatakseen mielenliikutustaan. Lapset käärivät salvettinsa kokoon ja nousivat hekin pöydästä. M:me Jeannin lähetti heidät leikkimään puutarhaan; pian kuului, kuinka he juoksivat käytäviä pitkin perätysten, kirkuen kilpaa. M:me Jeannin katsoi mieheensä, joka seisoi häneen selin, ja hän kierteli ja puuhasi pöydän ääressä aivan kuin jotakin järjestellen. Yhtäkkiä meni hän miehensä luokse ja sanoi hänelle äänellä, jota tukehutti tuska ja pelko, että palvelijat kuulisivat asian:

— Kuule, Antoine, mikä sinulla on? Sinulla on jotain… Varmaan, sinä salaat jotain!… Onko tullut jokin onnettomuus? Oletko sinä sairas?

Jeannin torjui vielä kerran hänen kysymyksensä, nytkähyttäen kärsimättömästi olkapäitään ja sanoen tylysti:

— Ei! Ei mitään! Anna minun olla!

Vaimo lähti syvästi suuttuneena pois; sokeassa vihastuksessaan hän päätti itsekseen, ettei hän välittäisi olla enää rauhaton, tulipa hänen miehelleen mitä tahansa.

Jeannin meni ulos puutarhaan. Antoinette jatkoi siellä äskeistä ilvettään, ravistellen veljeään, että olisi saanut hänet juoksemaan. Mutta poika väitti yhtäkkiä, ettei hän tahtonut enää leikkiä; ja hän asettui seisomaan terassin kaiteen nojaan kyynäräisilleen, muutaman askeleen päähän isästään. Antoinette koetti häntä ärsyttää; mutta Olivier työnsi hänet jörösti pois: silloin pisteli Antoinette vielä häntä parilla sanalla; ja kun hän ei mitenkään enää saanut täältä huvitusta, niin meni hän sisään ja istahti pianon ääreen.

Jeannin ja Olivier jäivät kahden kesken ulos.

— Mikä sinulla on, poikaseni? Miksi sinä et tahdo enää leikkiä? kysyi isä hiljaa.

— Minä olen väsynyt, isä.

— No niin. Istutaanpa sitten molemmat tuohon penkille.

He istuutuivat. Oli kaunis syyskuun yö. Taivas samalla kuultava ja tumma. Petuniain imelähkö tuoksu sekautui mustan kanavan ummehtuneeseen ja hiukan homehtuneeseen hajuun, kanavan, jonka vesi kuulsi juuri pengermän muurin juurella. Iltaperhoset, suuret vaaleat sfinksiperhoset, lentää räpyttelivät kukkien ympärillä ja hyrisivät kuin pikku rukit. Kanavan toisella puolella oviensa edessä istuvien naapurien rauhalliset äänet kajahtelivat hiljaisuudessa. Sisällä soitti Antoinette italialaisia kavatinoja ja fioritureja. Jeannin piteli kädessään Olivierin kättä. Isä tupakoi. Hämärässä, joka alkoi yhä enemmän peittää isän kasvoja, näki lapsi piipun pienen hohteen, joka leimahti suuremmaksi, sammua tupsahti jälleen, syttyi taas ja sammui lopulta kokonaan. He eivät puhuneet mitään. Olivier kysyi eräiden tähtien nimiä. Jeannin, joka ei juuri tuntenut luontoa, enempää kuin enimmät muutkaan maaseutulaisporvarit, ei tietänyt ainoankaan tähden nimeä, paitsi suurimpien sikermäin, jotka jokainen tuntee; mutta hän oli muka luulevinaan, että lapsi kysyi juuri niitä, ja mainitsi hänelle niiden nimet. Olivier ei pyrkinyt muita utelemaan: hänestä oli aina hauskaa kuulla niiden nimiä, ja toistaa itsekseen hiljaa noita kauniita, mystillisiä sanoja. Sitäpaitsi hän ei tahtonutkaan tietää niitä, vaan koetti ainoastaan vaistomaisesti lähestyä isäänsä. He olivat jälleen vaiti. Olivier istui nojaten päätänsä penkin selustaan, suu auki, ja katseli tähtiä; hän turtui aivan kuin horteeseen: isän käden lämpöisyys hiveli läpi hänen olemuksensa. Yhtäkkiä alkoi se käsi vavista. Pojasta se oli niin kummallisen hassua, ja hän sanoi, iloisella ja samalla unisella äänellä:

— Kas, miten sinun kätesi vapisee, isä.

Jeannin veti kätensä pois.

Hetken päästä virkkoi Olivier, jonka pikku ajatus toimi omin päin:

— Oletko sinäkin väsynyt, isä?

— Olen, pikkuiseni.

Lapsen hellä ääni jatkoi:

— Ei saa niin väsyttää itseään, isä.

Jeannin veti Olivierin pään rintaansa vasten ja mutisi:

— Minun poika-raukkani!…

Mutta Olivierin ajatukset olivat jo suuntautuneet toisaalle. Tornikello löi kahdeksan. Olivier veti itsensä isästään irti ja sanoi:

— Minä menen lukemaan.

Torstaina oli hänellä lupa lukea itsekseen tunti päivällisen jälkeen, aina levollemenon aikaan asti: se oli Olivierin suurin onni; ja mikään hyvä maailmassa ei olisi houkutellut häntä antamaan siitä ajasta minuttiakaan.

Jeannin antoi hänen lähteä. Hän käveli vielä edestakaisin pimeässä terassilla. Sitten meni hänkin sisään.

Perhehuoneessa istuivat lapset ja äiti yhdessä lampun ympärillä. Antoinette ompeli nauhaa liiveihinsä, puhuen tai hyräillen koko ajan, Olivierin harmiksi, sillä poika istui kirjansa ääressä, kulmat rypyssä, kyynärpäät pöytää vasten ja työntäen peukaloitaan korviinsa, ettei olisi kuullut mitään. M:me Jeannin parsi sukkia ja puheli vanhan emäntäpiian kanssa, joka seisoi hänen vieressään ja luetteli hänelle päivän menoja, käyttäen samalla tilaisuutta hyväkseen myöskin hiukan lörpötelläkseen; eukolla oli aina varastossa huvittavia juttuja, ja ne kertoi hän verrattoman koomillisella murteellaan, niin että kaikki nauroivat koko ajan, ja Antoinette koetteli muijaa matkia. Jeannin katseli nyt vaiti toisia. Kukaan ei kääntänyt huomiotaan häneen. Hän oli hetken kahden vaiheilla, istahti, otti jonkin kirjan, avasi sen, mistä vain sattui, sulki jälleen ja nousi ylös: mitenkään ei hän voinut viipyä siellä. Hän sytytti kynttilän, ja sanoi perheelleen hyvää yötä. Hän lähestyi lapsiaan, suuteli heitä liikutuksen vallassa: he vastasivat hajamielisesti, nostamatta katsettaan häneen, — Antoinette oli ompeluksensa kimpussa, ja Olivier kirjansa. Olivier ei edes ottanut käsiään pois korviltaan, ja hän murahti hyvää yötä varsin kyllästyneenä, lukien yhä edelleen: — (milloin hän luki, olisi joku lähellä olevista saattanut pudota vaikka kaivoon, hän ei olisi malttanut antaa sen häiritä itseään.) — Jeannin poistui perhehuoneesta. Hän jäi vielä ruokasaliin, joka oli vieressä. Hänen vaimonsa tuli vähän ajan päästä sinne, kun emäntäpiika oli mennyt hänen luotaan, järjestämään liinakaappiin vaatteita. Hän ei ollut miestään muka näkevinään. Itse Jeannin epäröi, tuli sitten vaimonsa luokse ja sanoi hänelle:

— Anna minulle anteeksi. Minä puhuin sinulle äsken vähän liian töykeästi.

Vaimon teki mieli vastata hänelle:

— Mies-parkani, en minä ole siitä sinulle vihainen; mutta mikä sinulla sitten on? Sano nyt, miksi sinä niin kärsit.

Mutta hän oli liian tyytyväinen, kun sai nyt kostaa vastaamalla:

— Anna minun olla! Sinä olet hävyttömän raaka minua kohtaan. Sinä kohtelet minua kuin mitä piikaa.

Ja siihen tapaan hän jatkoi, hakien vielä, uusia moitteita, nautiskelevan tuimasti ja pitkävihaisesti.

Mies teki väsyneen liikkeen, hymyili katkerasti ja lähti hänen luotaan.

Kukaan ei kuullut revolverinlaukausta. Vasta seuraavana päivänä, kun tiedettiin, mitä oli tapahtunut, väittivät jotkut naapurit huomanneensa keskiyön tienoissa hiljaisella kadulla kulkiessaan kuivan napauksen, ikäänkuin piiskanläiskäyksen. He eivät tulleet sitä sen enempää ajatelleeksi. Yön rauha laskeusi jälleen kaupungin ylle, kietoen raskaaseen harsoonsa elävät ja kuolleet.

M:me Jeannin oli nukkunut ja herännyt parin tunnin päästä. Kun hän ei nähnyt miestään luonaan, nousi hän rauhattomana vuoteesta, juoksi läpi kaikkien huoneiden, laskeusi alakertaan ja meni pankkihuoneistoon, joka oli eri rakennuksessa talon vieressä; ja siellä tapasi hän Jeanninin omassa konttorissaan, nojatuolissa istumassa, kirjoituspöytää vasten hervahtaneena, veressään, jota vielä tippui permannolle. Rouva huusi vihlovasti, pudotti kynttilän kädestään ja pyörtyi. Talossa kuultiin hänen kirkaisunsa. Palvelijat juoksivat hätään, nostivat hänet lattialta, hoitivat häntä, ja kantoivat pankkiiri Jeanninin ruumiin päärakennukseen ja laskivat vuoteelle. Lasten kamarin ovi oli pantu kiinni. Antoinette nukkui autuaan unta. Olivier kuuli häliseviä ääniä ja askelia: hän olisi tahtonut tietää, mitä siellä liikuttiin; mutta hän pelkäsi herättävänsä sisarensa, ja nukkui uudestaan.

Seuraavana aamuna kiersi uutinen kaupungilla jo ennenkuin lapset tiesivät siitä mitään. Vanha emäntäpiika kertoi sen heille, itkeskellen. Heidän äitinsä ei jaksanut ajatella mitään; hänen terveydestäänkin oltiin levottomia. Lapset olivat aivan kahden, kuolema vieressään. Ensin oli heissä kauhu vieläkin suurempi kuin tuska. Muuten eivät he saaneetkaan aikaa itkeä rauhassa. Heti aamulla alkoivat lain vaatimat muodollisuudet. Antoinette oli paennut kamariinsa ja jännitti koko nuorekkaan itsekkyytensä ajatellakseen pelkästään yhtä ainoaa seikkaa, sitä, joka yksinään voi auttaa häntä todellisuuden tukahuttavaa kauhua torjumaan: hän ajatteli ystäväänsä; odotti hänen tulevan, odotti alinomaa. Koskaan ei tuo nuori mies ollut hellinyt häntä niin kuin viime kerralla hänet nähdessään: Antoinette oli varma, että hän nyt rientäisi häntä surussa lohduttamaan, heti, kun saisi onnettomuudesta kuulla. — Mutta ei tullut ketään. Kukaan ei virkkanut hänelle sanaakaan, ei näyttänyt ystävyyttä millään tavoin. Sen sijaan ryntäsivät nuo ihmiset, jotka olivat uskoneet rahansa pankkiirin käsiin, kohta, kun saivat itsemurhasta uutisen, Jeanninin kotiin, tunkeutuivat väkisin ovesta sisään ja haukkuivat armottoman julmasti vainajan vaimoa ja lapsia.

Muutamassa päivässä tuli onnettomuus toisensa päälle: ensin rakkaan olennon menettäminen, sitten koko omaisuuden, yhteiskunnallisen aseman ja yleisen kunnioituksen kadottaminen ja hylkäys ystävien puolelta. Kaikki kerrassaan luhistui raunioiksi. Ei jäänyt mitään, jonka vuoksi he olivat eläneet. He kaikki kolme olivat selvästi tietoisia moraalisesta puhtaudestaan, ja siksi he nyt kärsivät sitäkin enemmän: täytyihän heidän alistua häpeään, johon he eivät olleet syypäitä. Pahimmin heistä kolmesta raateli tuska Antoinettea, siksi, että hän oli elänyt siitä tunteesta vielä loitoimpana. M:me Jeanninille ja Olivierille, vaikka nämä onnettomuudet runtelivatkin heitä kovin, ei kärsimysten maailma ollut enää varsin vieras. Koska he olivat jo vaistoiltaan pessimistejä, eivät he kaikesta tästä kummastuneet niin paljoa kuin he siitä masentuivat. Kuoleman ajatus oli aina ennenkin ollut heille lohdullinen turva: nyt se oli sitä entistä enemmän; he kaipasivat saada kuolla. Moinen on kyllä surullista alistumista, mutta ei kuitenkaan niin hirveää kuin jonkin nuoren tyytyväisen, onnellisen ja elämänhaluisen olennon kapina, olennon, joka yhtäkkiä huomaa joutuneensa sellaiseen suruun, ettei siihen ole apua ja ettei sillä ole pohjaa, joutuneensa aivan häntä kauhistavan kuoleman eteen…

Antoinette näki yhtäkkiä maailman rumuuden. Hänen silmänsä aukenivat: hän näki elämän, ihmiset; hän tarkasteli nyt isäänsä, äitiään, veljeään. Kun Olivier ja m:me Jeannin itkivät yhdessä, niin hän painui yksinään omaan tuskaansa. Hänen pikku aivonsa aprikoivat epätoivoissaan menneisyyttä, aprikoivat kuluvaa hetkeä, tulevaisuutta; ja hän näki, ettei hänelle ollut jäänyt kerrassaan mitään, ei mitään toivoa, ei mitään tukea: hänellä ei ollut enää luottamusta kehenkään.

Tulivat hautajaiset, synkät, häpeälliset. Kirkko kieltäytyi ottamasta itsemurhaajan ruumista siunattuun multaansa. Entisten ystävien raukkamaisuus jätti lesken ja orvot oman onnensa nojaan. Tuskin näyttäytyi pari kolme, jotka tulivat tuokioksi; ja heidän häpeilevä käytöksensä oli vieläkin tuskallisempaa kuin toisten hylkäys. Tuntui kuin he olisivat muka tehneet tulollaan laupiaan työn, ja heidän vaitiolonsa oli pelkkää syytöstä ja halveksivaa sääliä. Oman suvun puolelta tuli vielä pahempaa: sieltä ei annettu lohdutuksen sanaa, vaan sen sijaan karvaita moitteitakin. Pankkiirin itsemurha ei mitenkään masentanut ihmisten entistä kaunaa, vaan näytti heistä melkein yhtä rikokselliselta kuin hänen vararikkonsakin. Porvarisihminen ei anna niille anteeksi, jotka surmaavat itsensä. Heistä on sellainen olento, joka kuolee mieluimmin kuin kestää häpeällisen elämän, suorastaan luonnoton; ja he sallisivat, jos voisivat, mielellään lain koko ankaruuden kohdata vainajaa, joka ikäänkuin näyttää heille sanovan:

— Mikään onnettomuus ei ole sen suurempi kuin elää teidän kanssanne yhdessä.

Kaikkein raukkamaisimmat eivät ole hitaimpia soimaamaan hänen pelkurimaista tekoaan. Ja kun itsemurhaaja vahingoittaa itsensä elämästä pois pyyhkimällä kaupan päällisiksi vielä heidän etujaankin ja riistää heiltä koston, niin he tulevat suorastaan hulluiksi. — Tuokioksikaan ei siis ihmisten päähän pälkähtänyt ajatella, mitä Jeannin-parka mahtoikaan kärsiä ennenkuin hän siihen tekoon ryhtyi. He olisivat toivoneet, että hän olisi saanut kärsiä vielä tuhannen kertaa enemmän. Ja kun hän pääsi heidän käsistään, niin he kohdistivat kirouksensa hänen perheeseensä. He eivät myöntäneet tätä itselleen: sillä he tiesivät, että se oli vääryyttä. Mutta he tekivät sen kuitenkin: sillä heidän piti saada uhri kostolleen.

M:me Jeannin, joka ei näyttänyt jaksavan enää muuta kuin vaikeroida, sai takaisin koko tarmonsa, kun hänen miestänsä ahdisteltiin. Hän huomasi nyt, miten kovasti hän oli vainajaa rakastanut; ja niinpä nuo kolme ihmistä, joilla ei ollut tietoakaan siitä, mitä heille huomispäivä toisi myötänsä, olivat täydellisesti yhtä mieltä yhdestä seikasta, nimittäin että he luopuisivat äidin koko taloon tuomista myötäjäisistä ja kaikesta omasta omaisuudestaan koettaakseen maksaa isän velkoja mikäli suinkin voivat. Ja kun he eivät enää voineet jäädä pikkukaupunkiin, päättivät he muuttaa Parisiin.

Se lähtö oli kuin pakoa.

Illansuussa, — (oli surullinen ilta syyskuun loppupuolella: pellot ja niityt laajan, valkean usvaverhon kätkössä, usvan, josta lehdettömät viidakot selvenivät tien kahden puolen näkyviin sikäli kuin kuljettiin kauemmaksi, selvenivät luurankomaisina, väristen vilusta ja heruen vettä kuin akvaariokasvit), — he menivät yhdessä hautausmaalle sanomaan hyvästit. Siellä laskeusivat he kaikki polvilleen kapealle kivireunustalle, joka ympäröi äsken luotua hautaa. Heidän kyyneleensä vuotivat äänettömästi: Olivier nikotteli itkiessään; m:me Jeannin niisti nyyhkiessään nenäänsä. Leski lisäsi tuskiaan, kidutti itseään muistelemalla alinomaa, mitä hän oli sanonut miehelleen silloin viimeisen kerran, kun oli nähnyt hänet elävänä. Olivier jälleen ajatteli hänen ja isän keskinäistä pakinaa penkillä pengermällä. Antoinette ajatteli, mikä nyt oli heidän kohtalonsa. Yksikään heistä ei vähimmässäkään määrin mielessään soimannut tuota onnetonta, joka oli tuhonnut kanssansa heidät. Mutta Antoinette ajatteli:

— Ah, isä rakas, kuinka me joudumme kärsimään!

Usva synkkeni, kosteus tunkeusi heidän ruumiiseensa. Mutta m:me Jeannin ei voinut vielä sieltä poistua. Antoinette näki Olivierin värisevän, ja sanoi äidille:

— Äiti, minulla on kylmä.

He nousivat. Juuri lähtemäisillään kääntyi m:me Jeannin vielä viimeisen kerran hautaan päin:

— Poloinen ystäväni! sanoi hän.

He poistuivat hautausmaalta, pimenevän yön helmaan. Antoinette piteli Olivierin jääkylmää kättä kädessään.

He tulivat vanhaan taloonsa. Se oli viimeinen yö heidän omassa pesässään, jossa he olivat aina nukkuneet, jossa oli kulunut heidän elämänsä, ja heidän vanhempiensa elämä, — noiden seinien sisällä, tuon perhehuoneen lieden ääressä, tuolla neliömäisessä pikku puutarhassa; näihin olivat kaikki perheen ilot ja surut liittyneet niin eroittamattomasti, että ne esineet tuntuivat aivan kuin perheen jäseniltä, osalta heidän elämästään, sellaisilta, ettei niitä voisi jättää muuta kuin kuollakseen.

Matkalaukut olivat jo täytetyt. Heidän piti matkustaa ensimäisellä junalla seuraavana aamuna, ennenkuin naapurien puodit aukesivat: he tahtoivat välttää heidän uteliaisuuttaan ja pahansuopia huomautuksiaan. — Heillä oli halu pusertautua toisiinsa kiinni; ja kuitenkin vetäytyivät he nyt kukin vaistomaisesti omaan huoneeseensa ja viivähtivät siellä: seisoivat liikahtamatta, muistamatta ottaa edes hattua päästään ja riisua päällysvaippaansa, kosketellen seiniä, huonekaluja, kaikkea, mikä heidän piti jättää, painaen otsansa ikkunaruutuun, koettaen saada ainaiseksi sieluunsa noiden rakkaiden esineiden kosketuksen. Viimein he ponnistivat voimansa vapautuakseen tuskallisten ajatustensa itsekkyydestä, ja menivät m:me Jeanninin huoneeseen, — perhehuoneeseen, jossa oli suuri vuodekomero perällä: siellä olivat he ennen viettäneet yhdessä iltojaan, aina päivällisten jälkeen, milloin ei ollut vieraita. Ennen!… Kaikki näytti heistä jo niin kaukaiselta!… He istuivat vaiti, pienen ja kituvan tulen ääressä; sitten rukoilivat he yhdessä, polvillaan vuoteen vieressä; ja menivät varsin aikaisin levolle, sillä seuraavana aamuna täytyi nousta ennen päivän valkenemista. Mutta kauan meni ennenkuin uni tuli.

Kello neljän tienoissa aamulla sytytti m:me Jeannin, joka oli katsonut joka tunti kelloaan, eikö ollut jo aika varustautua lähtöön, kynttilänsä ja nousi. Antoinette ei ollut nukkunut yhtään, hän kuuli äitinsä liikkuvan ja nousi myöskin. Olivier oli vaipunut sikeään uneen. M:me Jeannin katseli liikutettuna häntä, eikä hennonut häntä herättää. Hän lähti Olivierin luota varpaisillaan pois ja sanoi Antoinettelle:

— Ei nyt kolista: antaa poika-raukan nauttia viimeisistä minuteista täällä!

Naiset pukeutuivat ja tekivät valmiiksi viimeiset matkakääröt. Ulkona talon ympärillä vallitsi kylmien öiden suuri hiljaisuus, sellaisten, jolloin kaikki elävä, olennot, ihmiset ja eläimet, painautuvat ahnaasti lämpöisen unen helmaan. Antoinetten hampaita kalisutti: hänen sydäntään ja ruumistaan viilsi kylmä.

Ulko-ovi kajahti jäätävässä ilmassa. Vanha emäntäpiika, jolla talon avain oli, tuli viimeistä kertaa palvelemaan isäntäväkeään. Tuo lyhyt ja paksu eukko, jota liika lihavuus haittasi, mutta joka ikäänsä nähden kuitenkin oli tavattoman nopealiikkeinen, ilmestyi huohottaen huoneeseen, punaisin nenin ja kyyneleitä valuvin silmin, ystävällinen naama kiedottuna huiviin. Hän oli ylen pahoillaan, kun näki, että m:me Jeannin oli jo noussut, eikä ollut herättänyt häntä, vaan oli jo itse sytyttänyt tulen hellaan. — Olivier heräsi muijan tullessa. Ensin aikoi hän unenhorteessaan painaa silmänsä jälleen umpeen, käännähtää peittonsa lämpimässä toiselle kupeelleen ja nukahtaa uudestaan. Antoinette tuli, laski kätensä lempeästi veljensä olalle ja kehoitteli häntä hiljaisella äänellä:

— Olivier, pikkuinen, nyt on aika.

Olivier huokaisi, avasi silmänsä, näki sisarensa kasvot lähellä kasvojaan: Antoinette hymyili hänelle alakuloisesti, ja silitteli hellästi hänen otsaansa. Hän toisti:

— Nyt lähdetään! Olivier nousi.

He poistuivat kotoaan, äänettömästi, aivan kuin varkaat. Kaikilla heillä oli matkakääröjä käsissä. Vanha emäntäpiika kulki ensimäisenä, työntäen käsirattailla heidän matkalaukkujaan. He olivat jättäneet melkein kaiken, mitä heillä oli; he eivät vieneet mukaansa juuri mitään muuta kuin mitä heillä oli päällänsä, ja vielä joitakuita vaatteita. Vähäiset muistoesineet oli aikomus lähettää heille sitten myöhemmin, rahtitavarana: muutamia kirjoja ja muotokuvia, ja vanha kello, jonka naputus oli heistä aivan kuin heidän oman sydämensä sykintää. — Ilma oli kirpeän kylmä. Kukaan kaupungissa ei ollut vielä noussut; ikkunaluukut olivat kiinni, kadut tyhjät. He kulkivat vaiti. Ainoastaan palvelijatar puhui. M:me Jeannin koetti painaa viimeisen kerran mieleensä täällä kaiken, koko ympäristönsä, mikä herätti hänessä menneitä muistoja.

Asemalla sai m:me Jeanninin itsetunto hänet ostamaan toisen luokan lipun, vaikka hän olikin päättänyt matkustaa kolmannessa; mutta sellaista nöyryytystä ei hän nyt jaksanutkaan kestää, sillä hänen lähtönsä näki pari kolme tuttua rautatievirkailijaa. Hän pujahti nopeasti tyhjään vaunuosastoon ja sulkeutui lapsineen sinne. Siellä he istuivat sitten piilossa ikkunaverhojen takana ja pelkäsivät, että vaunuun ilmestyisi joku tuttava. Mutta ketään ei tullut: kaupunki ei ollut aivan valveillakaan, kun he lähtivät; juna oli tyhjä; siellä oli ainoastaan joitakuita talonpoikia, ja härkiä, jotka ojentelivat päitään vaunujen aukoista ja ynisivät suruissaan. Pitkän odotuksen jälkeen veturi vihelsi pitkästi, ja juna lähti liikkeelle ja painui usviin. Muuttolaiset vetivät uutimet ikkunoiden edestä pois, painoivat kasvonsa ruutua vastaan ja katsoivat viimeistä kertaa pikkukaupunkia, jonka goottilainen kirkontorni tuskin kuulsi sumusta, katselivat kukkulaa, jonka rinteet olivat täynnä töllejä, katselivat kuurasta valkeita ja kylmää huuruavia niittyjä: kaikki oli jo aivan kuin unimaisemaa, kaukaista, niin että sitä tuskin uskoi todeksi. Ja kun sekin katosi ja syvä kallionleikkaus eräässä rautatien mutkassa peitti sen ja he tiesivät varmasti, ettei heitä nyt enää nähtäisi, eivät he enää itseään hillinneet. M:me Jeannin kohotti nenäliinan suulleen ja nyyhkytteli. Olivier oli heittäytynyt hänen helmaansa, painoi päätänsä äidin polviin, suuteli hänen käsiään ja kasteli niitä kyyneleillään. Antoinette istui vaunuosaston toisessa kulmassa ja itki hiljaa, kasvot ikkunaan päin. He eivät itkeneet samasta syystä kaikki. M:me Jeannin ja Olivier eivät ajatelleet muuta kuin mikä heiltä oli jäänyt. Antoinette jälleen ajatteli, mikä heillä oli edessään: hän soimasi kyllä sellaisesta itseään; hän olisi tahtonut vetäytyä muistoihinsa… — Hän oli oikeassa, kun ajatteli tulevaisuutta: hänellä oli selvempi käsitys todellisuudesta kuin äidillä ja veljellä. Heillä oli horjuvia kuvitelmia Parisista. Antoinette yksinään ei epäillytkään, mikä heitä siellä kohtaisi. Toiset eivät olleet joutuneet sitä vielä ajattelemaankaan. M:me Jeannin kuvitteli, että niin surullinen kuin heidän asemansa olikin, ei siitä ollut aihetta olla levoton. Hänellä oli Parisissa sisar, joka oli rikkaissa naimisissa, erään hallitusvirkamiehen kanssa; hän luotti tuon sisarensa apuun. Hän oli sitäpaitsi vakuutettu, ettei hänen lastensa, jotka olivat saaneet hyvän kasvatuksen ja olivat niin lahjakkaita, — heidän lahjoistaan hän erehtyi, kuten äidit aina, — olisi vaikeaa kunniallisesti elättää itseään.

Tulovaikutelma oli synkkä. Jo asemalla tyrmistytti heitä ihmisten tungeskelu matkatavaratoimistossa, ja ajoneuvojen sekava kuhina valtakäytävän edustalla. Satoi vettä. Ei saatu mistään ajuria. Täytyi juosta etäälle, kädet puutumaisillaan raskaiden kääröjen painosta, jotka pakottivat heidät pysähtymään keskellä katua, hevosten jalkoihin jäämisen ja likautumisen uhallakin. Ainoakaan ajuri ei välittänyt heidän kutsuistaan. Viimein saivat he pysäytetyksi erään, jolla oli inhoittavan likaiset, vanhat rillat. Kun he nostivat tavaroitaan ajoneuvoihin, putosi heiltä yksi peitekäärö likaan. Asemalta otettu kantaja, joka toi heidän matkalaukkuaan, ja kuski käyttivät heidän kokemattomuuttaan edukseen maksattaen heillä kaksinkertaisen hinnan. M:me Jeannin sanoi ajurille erään huononlaisen, mutta kalliin hotellin osoitteen, jollaisissa maaseutulaiset kävivät niiden epämukavuuksista huolimatta, koska kerran jotkut heidän isoisistään olivat asuneet kolmisenkymmentä vuotta sitten niissä. Siellä nyljettiin tulokkaita. Hotelli oli täynnä väkeä, sanottiin: heidät työnnettiin kaikki kolme ahtaaseen kamariin, josta he saivat maksaa kolmen huoneen hinnan. He koettivat säästää päivälliskustannuksia eivätkä menneet yhteiseen pöytään hotellin ruokasaliin; he tilasivat omaan huoneeseensa vaatimattoman aterian, mutta se maksoikin yhtä paljon kuin tuo yhteinen ateria, eivätkä he siitä tulleet kylläisiksi. Heti, kun he pääsivät Parisiin, luhistuivat heidän kauniit kuvitelmansa. Ja ensimäisenä yönä tuossa hotellissa, saamatta unta silmäänsä, ahdettuina kaikki kolme pieneen, ilmattomaan kamariin, jossa heillä oli vuoroin kylmä ja vuoroin kuuma, voimatta kunnolleen hengittää ja vavahdellen alinomaa hereille, kun kuului melua käytävästä, kiinni lyötyjen ovien kolinaa ja sähkökellojen alinomaista soittoa, ja kärsien julmasti lakkaamattomasta raskaiden työrattaiden ja muiden ajoneuvojen jyrinästä, — siellä saivat he suorastaan kauhistavan kuvan tuosta jättiläiskaupungista, johon he nyt olivat joutuneet, tuntien siihen tuhoutuvansa.

Seuraavana päivänä m:me Jeannin kiiruhti sisarensa luokse, hänen ylelliseen asuntoonsa bulevardi Haussmannin varrelle. Hän uskoi, kuitenkaan ajatustaan ilmaisematta, että heille tarjottaisiin siellä asunto, kunnes he olisivat saaneet asiansa järjestykseen. Mutta vastaanotto näytti siellä hänelle kohta, että hän oli erehtynyt. Poyet-Delormen pari oli vimmoissaan sukulaisensa vararikosta. Varsinkin rouva, joka pelkäsi, että hänenkin kimppuunsa karattaisiin sen tähden ja että siitä olisi haittaa hänen miehensä ylenemiselle virkauralla, piti aivan tavattomana julkeutena, että vararikon tehnyt perhe tuli takertumaan kiinni heihin ja häpäisemään heitä vielä lisää. Itse virkamies ajatteli kyllä samoin; mutta hän oli melkoisen lauhkea mies; ja hän olisi kai ollut avuliaampi, ellei hänen vaimonsa olisi pitänyt häntä silmällä, — seikka, josta mies pohjaltaan olikin hyvillään. M:me Poyet-Delorme otti siis sisarensa vastaan jäätävän kylmästi. Se sattui m:me Jeanninin ylpeyteen; hän koetti masentaa tuota tunnettaan: ilmaisi peitellyin sanoin vaikean aseman, jossa he nykyään olivat, ja mitä hän oli toivonut Poyet'n perheeltä. Häntä ei oltu kuulevinaankaan. Heitä ei pyydetty edes aterialle sinä iltana; sen sijaan kutsuttiin heidät juhlallisesti vieraiksi lopummalla viikkoa. Eikä sekään kutsu tullut rouva Poyet'n puolelta, vaan itsensä herran, joka oli vaimonsa käytöksen tähden hiukan nolo ja koetti lauhduttaa sen kuivaa vaikutusta: hän koetti tekeytyä leppoisaksi; mutta saattoi tuntea, ettei hänen puheensa ollut varsin suoraa, ja että hän oli sangen itsekäs olento. — Jeannin-raukat palasivat hotelliinsa uskaltamatta ryhtyä keskenään juttelemaan, minkälaisen vaikutuksen tämä ensimäinen kyläily heihin oli tehnyt.

Seuraavat päivät kuluivat heiltä juostessa pitkin Parisia, etsimässä huoneistoa; he väsyivät lopen kavutessaan monia kerroksia, heitä inhotti ja töykäisi, kun he näkivät parisilaiset vuokrakasarmit, joihin ihmisiä pinotaan päälletysten, niiden siivottomat porraskäytävät, huoneita, joihin ei päässyt valoa ja jotka olivat heidän entiseen avaraan maaseutulaisasuntoonsa verraten ylen surullisia. Heidän mielensä masentui yhä enemmän. Ja yhä edelleen olivat he tyrmistyksissään kaduilla, kaupoissa, ravintoloissa, joissa heitä petkutettiin kaikkialla. Kaikki, mitä he pyysivät, maksoi hirvittävästi; tuntui kuin heillä olisi ollut kyky muuttaa kullaksi kaikki, mihin he vaan koskettivat: mutta he itse saivat maksaa sen kullan. He olivat kuvaamattoman avuttomia eivätkä osanneet pitää puoliaan.

Niin vähän kuin m:me Jeannin enää sisareltaan toivoikin, kuvitteli hän vielä kuitenkin jotain hyvää niistä päivälliskutsuista, joihin heidät oli pyydetty. He varustautuivat niihin, jännityksestä sykkivin sydämin. Heidät otettiin sinne vastaan vieraina, eikä suinkaan sukulaisina, — mutta eipä kuitenkaan kustannettu heille mitään muuta erikoista tarjottavaa kuin tuo juhlallinen seurustelutapa. Lapset näkivät nyt serkkunsa, jotka olivat melkein heidän ikäisiään, eivätkä suinkaan suopeampia heitä kohtaan kuin heidän vanhempansakaan. Tyttö, joka oli hyvin hienosti puettu ja koketti, puhui heille sipittävällä äänellä, kohteliaasti ja ylemmyytensä tuntevasti, ja oli niin teeskentelevä ja imelä, että he joutuivat aivan ymmälle. Pojasta oli tämä päivällinen köyhien sukulaisten seurassa hirvittävän ikävä urakka; ja hän olikin niin pahalla tuulella kuin mahdollista. M:me Poyet-Delorme istui suorana ja jäykkänä ja näytti alinomaa, silloinkin, kun hän tarjosi ruokaa, pitävän sisarelleen moraalisaarnaa. Herra Poyet-Delorme jälleen puhui kaikenlaisista pikku asioista, ettei olisi jouduttu keskustelemaan vakavista. Typerä seurustelu kosketteli, läheisempien ja vaarallisempien puheenaiheiden pelosta, pelkästään ruokia. M:me Jeannin koetti kerran johtaa pakinan siihen, mikä hänen sydäntään painoi: m:me Poyet-Delorme keskeytti jyrkästi, jollakin vähäpätöisellä ja sisällöttömällä sanalla. Eikä sisarella ollut rohkeutta yrittää uudestaan.

Päivällisen jälkeen m:me Jeannin vaati tytärtään soittamaan jonkin pianokappaleen ja näyttämään lahjojaan. Tyttönen häpesi ja täytti käskyn vastenmielin, ja soitti hirveän huonosti. Poyet'n herrasväki kuunteli kyllästyneenä ja odotti, että hän lopettaisi. M:me Poyet katsoi pilkallisesti huuliaan rypistäen tyttäreensä; ja kun soittoa kesti hänestä liian kauan, alkoi hän jutella välinpitämättömästi muista asioista m:me Jeannin kanssa. Viimein Antoinette, joka oli kokonaan sekaantunut kappaleessaan ja kauhukseen huomannut, että hän oli eräässä kohden alkanut alusta sen sijaan, että hänen olisi tullut jatkaa, ja ettei hän täten pääsisi milloinkaan loppuun, jätti yhtäkkiä kesken, päättäen soittonsa kahdella akordilla, jotka eivät olleet aivan oikeita, ja kolmannella, joka oli aivan väärä. Herra Poyet huudahti:

— Bravo!

Ja hän tahtoi nyt kahvia.

M:me Poyet sanoi, että hänen tyttärensä otti soittotunteja Pugnolta. Neiti, "joka otti soittotunteja Pugnolta", myönteli:

— Oikein kaunista, tyttöseni… ja kysyi, missä Antoinette oli opiskellut.

Seurustelu kävi pitkäveteiseksi. Siinä oli käsitelty jo kaikki salissa näkyvät ja talon rouvan ja tyttären pienet koruesineet. M:me Jeannin ajatteli itsekseen:

— Nyt on aika puhua, nyt minun täytyy puhua…

Ja tuska kalvoi häntä. Kun hän viimeinkin koetti rohkaista luontonsa ja ryhtyä puhumaan, virkahti m:me Poyet ohimennen, äänellä, joka ei ollut suinkaan anteeksipyytävä, että heistä oli sangen ikävää, mutta että heillä oli meno kaupungille kello puoli kymmenen tienoissa: heidät oli kutsuttu vieraiksi erääseen paikkaan, josta he eivät voineet jäädä pois. Jeanninit nousivat heti loukkaantuneina paikoiltaan ja tahtoivat lähteä. Oltiin vielä muka pyytelevinään jäämään heitä. Mutta neljännestunnin päästä soitti joku ovikelloa: palvelijatar ilmoitti, että oli tullut vieraita, Poyet'n perheen ystäviä, naapureita, jotka asuivat kerrosta alempana. Poyet ja hänen rouvansa vilkaisivat silloin toisiinsa ja menivät supattelemaan nopeasti jotain palvelijoille. Poyet johti jonkinlaisia verukkeita änkytellen Jeannit viereiseen kamariin. (Hän tahtoi salata tulevilta ystäviltään tuon häpeät tehneen perheen olemassaolonkin, jopa että se oli heillä.) Jeanninit jätettiin nyt yksinään lämmittämättömään kamariin. Lapset olivat aivan suunniltaan tällaisesta nöyryytyksestä. Antoinettella kiersivät vedet silmissä; hän pyysi, että lähdettäisiin pois. Äiti ei ensin tahtonut: mutta kun sitten odotus yhä venyi, niin hän päätti lähteä. He menivät eteiseen. Poyet, jolle eräs palvelijoista ilmoitti heidän lähtevän, tavoitti heidät siellä kiinni ja pyyteli muka anteeksi, parilla joutavanpäiväisellä sanalla; hän tahtoi muka pidättää heitä vielä; mutta näki, että hän olisi toivonut heidän olevan sieltä jo kaukana. Hän auttoi heille päällysvaatteita ylle, sysäili heitä ovea kohti, hymyillen ja puristaen heidän käsiään ja puhuen ystävällisesti, mutta matalalla äänellä, ja sulki heidät ulos. — Kun Jeanninit tulivat hotelliinsa, niin itkivät lapset raivosta. Antoinette polki jalkaa, ja vannoi, ettei hän koskaan enää astuisi noiden ihmisten kynnyksen yli.

M:me Jeannin vuokrasi huoneiston erään talon neljännessä kerroksessa, lähellä Kasvitieteellistä Puutarhaa, Jardin des Plantes'ia. Kamarien ikkunat olivat pimeälle pihalle ja sen mustuneihin muureihin päin; ruokasalin ja salin — (sillä m:me Jeannin tahtoi välttämättä, että heillä piti olla salikin) — eräälle rahvaan asumalle kadulle. Kaiken päivää vieri kadulla heidän asuntonsa ohitse höyryomnibusseja ja ruumisvaunuja, joiden jono painui Ivryn hautausmaan portista sisään. Likaisia italialaisia laiskotteli kasvattamattomine lapsilaumoineen penkeillä, tai riiteli keskenään. Ikkunoita ei voinut metelin vuoksi pitää auki; ja kun illoin tuli kotiin, täytyi kulkea kuhisevan ja löyhkävän katurahvaan tungoksessa, päästä katujen yli, joilla liike kuohui, poikki likaisen ajopaikan ja mennä naapuritalon pohjakerroksessa olevan inhoittavan ruokalan ohitse, jonka ovella seisoi valtavia ja möyheitä tyttöjä, ruosteenkeltaisin hiuksin, iho maalattuna ja rasvattuna, tarkastelemassa ohikulkevia likaisin katsein.

Jeanninien vähät rahat hupenivat nopeasti. He totesivat joka ilta ahdistus sydämessä, kuinka lovi heidän kukkarossaan yhä laajeni. He koettivat tulla toimeen vähemmällä; mutta he eivät osanneet: sen taidon oppimiseen tarvitaan monia koettelemusten vuosia, jos ei kerran ole siihen lapsuudesta saakka tottunut. Ne, jotka eivät ole luonteeltaan säästäväisiä, hukkaavat vain aikaansa koettaessaan sitä olla: heti, kun jokin uusi rahanmenetystilaisuus tarjoutuu, antavat he myöten; säästäminen jää aina seuraavaan kertaan; ja jos he sattumalta ansaitsevat tai luulevat ansainneensa vähänkin yli tavallisen määrän, niin he käyttävät kiireesti tuon voittonsa sellaisiin menoihin, joiden kokonaissumma on kymmenen kertaa voittoa suurempi.

Muutamassa viikossa kuluivat Jeanninien varat loppuun. M:me Jeanninin täytyi masentaa viimeinenkin itsetuntonsa, ja hän meni lastensa tietämättä pyytämään rahaa Poyet'lta. Hän sovitti niin, että sai tavata tuon virkaherran yksinään hänen työhuoneessaan, ja aneli häneltä lainaksi pikkusummaa siihen saakka, kunnes he löytäisivät tointa, jolla he voisivat elää. Mies oli heikkotahtoinen ja melkoisen lauhkea, joten hän myöntyi, koetettuaan ensin lykätä vastauksen tuonnemmaksi. Hän sattui eräällä hetkellä heltymään niin, ettei voinut itseään hillitä, vaan lainasi kaksisataa frangia, ja katui sitten kohta tekoaan, — varsinkin, kun hänen täytyi ilmoittaa asiasta vaimolleen ja tämä oli vimmoissaan miehensä heikkouden ja sisarensa hävyttömien vehkeiden tähden.

Jeanninien perheeltä menivät päivät juostessa pitkin Parisia löytääkseen jotain paikkaa. M:me Jeanninilla oli rikkaiden maaseutulaisten porvarisrouvien tavallinen ennakkoluulo: hän ei voinut sopeutua ajatukseen, että hän tai hänen lapsensa joutuisivat johonkin muuhun toimeen kuin sellaiseen, joka soveltui "sivistyneille", — siis toimeen, jollaisessa saa nähdä enimmin nälkää. Hän ei sallinut edes sitäkään, että hänen tyttärensä olisi mennyt kotiopettajattareksi johonkin perheeseen. Ainoastaan julkiset ammatit, valtion virat olivat hänestä kyllin kunnioitettavia. Hänen aikomuksenaan oli keksiä jokin keino, että Olivier olisi saanut käydä kouluja ja päästä opettajaksi. Mitä jälleen Antoinetteen tulee, olisi m:me Jeannin tahtonut hommata hänet johonkin kouluun antamaan tunteja, tai Konservatorioon opiskelemaan pianonopettajaksi. Mutta kaikissa niissä kouluissa, joissa hän asiaa tiedusteli, olivat vakinaiset opettajansa, ja nämä opettajat olivat varustetut paljoa täydellisemmillä todistuksilla kuin hänen tyttärensä, jolla oli ainoastaan vähäpätöinen alkeiskurssitodistuksensa; ja kysymyksen tullen musiikkialasta, täytyi myöntää, että Antoinetten lahjat olivat keskolaiset monien muiden sellaisten rinnalla, jotka eivät kuitenkaan olleet onnistuneet saamaan paikkaa. Perhe näki nyt edessään hirvittävän elämäntaistelun, ja huomasi, kuinka mielettömässä määrin Parisi hukuttaa sekä pieniä että suuria kykyjä, joita se ei voi mihinkään käyttää.

Lasten rohkeus meni aivan lamaan, he epäilivät nyt liikaa kykyjensä huonoutta: luulivat olevansa aivan ala-arvoisia; he uskottelivat sitä itsepintaisesti itselleen ja koettivat todistella sitä äidilleen. Olivier, joka oli maaseutukoulussaan helposti päässyt etusijoille, säikähti perinpohjin näistä vastoinkäymisistä: hän näytti menettäneen kaikki lahjansa. Lukiossa, johon hänet pantiin ja jossa hänen onnistui saada vapaapaikka, jäi hän ensi aikoina niin jälkijoukkoon, että vapaapaikka otettiin häneltä pois. Hän luuli itseään aivan tylsäpäiseksi. Samalla hän tunsi kauhua Parisia kohtaan, sen ihmiskuhinaa, toveriensa innoittavaa epämoraalisuutta, heidän häpeämättömiä juttujaan, eräiden tovereiden eläimellistä raakuutta kohtaan, he kun eivät säästäneet häntä kaikkein inhoittavimmiltakaan ehdotuksilta. Hänellä ei ollut voimaa edes ilmaista heille halveksumistaan. Hän tunsi itsekin alentuvansa, kun vain ajatteli heidän kelvottomuuttaan. Hän haki turvaa äitinsä ja siskonsa seurasta, kiihkeistä rukouksista heidän kanssaan joka ilta, jokaisen uuden päivän jälkeen, jolloin he olivat saaneet kestää yhä vain pettymyksiä ja nöyryytyksiä: moisten kärsiminen tuntui nuorista sydämistä niin tahraavalta, etteivät he uskaltaneet niitä edes toisilleen kertoa. Mutta kun Olivier joutui sitten Parisissa aina salassa piilevän ateistisen hengen kosketuksiin, niin alkoi hänen uskonsa menettää mehuaan, vaikkei hän sitä ensin itse huomannut, aivan kuin sade liuottaa muurista irti liian tuoreen rappauksen. Hän uskoi edelleen; mutta Jumala hänen ympärillään kuoli.

Olivierin äiti ja sisar juoksivat yhä edelleen turhaan pitkin kaupunkia. M:me Jeannin pistäytyi vielä kerran Poyet'n parin luona, sillä noilla sukulaisilla, jotka tahtoivat kaikin mokomin heistä päästä, oli nyt tarjolla heille paikkoja. M:me Jeannin olisi ollut mentävä ääneenlukijaksi eräälle vanhalle vallasnaiselle, joka vietti talvet Etelä-Ranskassa. Antoinettelle oli löydetty kotiopettajattaren paikka Länsi-Ranskassa eräässä perheessä, joka asui kaiken vuotta maalla. Ehdot eivät olleet varsin huonot; mutta kuitenkin m:me Jeannin kieltäytyi. Vaikka hän itse olisikin nyt nöyrtynyt palvelemaan muita, ei hän voinut alistua siihen, että hänen tyttärensä joutui sellaiseen asemaan, eikä varsinkaan, että Antoinette olisi eronnut hänestä. Kun he olivat niin onnettomia, ja juuri siksi, että he olivat niin onnettomia, tahtoivat he pysyä kaikki edes yhdessä. — M:me Poyet pani hänen kieltäytymisensä varsin pahakseen. Hän sanoi, että kun ei kerran ole millä elää, niin ei olisi syytä olla niin ylpeä. M:me Jeannin ei voinut olla moittimatta häntä kovasydämiseksi. M:me Poyet vastasi jollakin solvaavalla sanalla, vihjaillen vararikkoon, ja rahoihin, jotka m:me Jeannin oli hänelle velkaa. Sisarusten välit rikkoutuivat leppymättömästi. Kaikki perheiden keskinäiset suhteet katkesivat. M:me Jeanninilla oli enää yksi ainoa suuri toivo: hommata sukulaisilleen takaisin heiltä lainatut rahat. Mutta sitäkään toivoaan hän ei voinut toteuttaa. Turhat juoksut alkoivat uudestaan. M:me Jeannin pyrki puhuttelemaan departementtinsa edustajaa, senaattoria, jolle Jeannin vainaja oli monta kertaa tehnyt palveluksia. Täällä niinkuin kaikkialla muuallakin sai hän osakseen pelkkää kiittämättömyyttä ja itsekkyyttä. Edustaja ei vastannut edes hänen kirjeisiinsä, ja kun hän tuli soittamaan hänen ovikelloaan, käski hän sanoa hänelle, että hän oli lähtenyt ulos. Ja kun hän sitten tapasi senaattorin, puhui tuo herra hänelle töykeällä tavalla säälitellen hänen huonosta asemastaan, syyttäen kaikesta tuota "surkeaa Antoinea", jonka itsemurhaa hän moitti ankarasti. M:me Jeannin puolusti miestään. Senaattori vastasi tietävänsä hyvin, ettei pankkiiri ollut tehnyt sitä kunnottomuudesta, vaan typeryydestä; että hän oli houkko, poloinen tuulihattu, joka ei mitään osannut ja tahtoi kuitenkin häärätä oman nokkansa mukaan, kysymättä keneltäkään neuvoa ja tottelematta varoituksia. Jos hän olisi tuhonnut pelkästään itsensä, ei siinä olisi ollut mitään sanomista: se olisi ollut hänelle parhaiksi. Mutta että hän, — puhumattakaan muista vahingoista, — oli heittänyt vaimonsa ja lapsensa kurjuuteen, ja jättänyt heidät lopuksi aivan oman onnensa nojaan, selviytymään jutusta, miten parhaaksi näkivät…, se oli seikka, jonka kyllä m:me Jeannin voi antaa hänelle anteeksi, jos hän oli pyhimys; mutta hän, senaattori, joka ei ollut pyhimys — ( py-hi-mys ), — vaan joka piti kunnianaan olla ainoastaan terve ( ter-ve ) ihminen, tervejärkinen ihminen, — hänellä ei ollut mitään aihetta antaa moista anteeksi: olento, joka sellaisissa oloissa surmaa itsensä, on kurja raukka. Ainoa lieventävä asianhaara, joka saattoi puolustaa Jeanninia, oli, ettei hän ollut vastuunalainen kaikesta. Lopuksi pyysi senaattori m:me Jeanninilta anteeksi, että hän oli ilmaissut ehkä hiukan liian jyrkästi mielipiteensä hänen miehestään: sen hän teki pelkästä suopeudesta m:me Jeanninia kohtaan: ja hän avasi pöytälaatikkonsa ja ojensi hänelle viidenkymmenen frangin seteliä, — almuna, jota rouva ei ottanut vastaan.

Leski koetti nyt saada paikkaa eräässä suuressa hallintovirastossa. Hänen toimenpiteensä olivat siinä yrityksessä avuttomia ja jäivät tuloksettomiksi. Hän rohkaisi kerran luontonsa ja lähti tiedustelemaan paikkaa; mutta siltä käynniltään palasi hän niin masentunein mielin, ettei hänellä ollut moneen päivään voimaa liikahtaa minnekään; ja kun hän sitten lähti jälleen sitä paikkaa tiedustelemaan, oli se jo liian myöhäistä. Kirkonmiehiltäkään ei hän saanut apua, lieneekö siihen sitten ollut syynä se, etteivät he arvelleet hyötyvänsä hommasta mitään, tai eivät he välittäneet antiklerikaalisen henkilön vararikkoon joutuneesta perheestä. Kymmenien ponnistusten perästä onnistui m:me Jeanninin viimein saada pianonopettajan paikka eräässä luostarissa, — vaivaloista ja naurettavan huonosti maksettua työtä. Ansaitakseen hiukan lisää kirjoitti hän puhtaaksi iltaisin eräälle asioimistolle. Se oli katkeraa leipää. Hän sai loukkaavia muistutuksia huonon käsialansa ja myöskin maltittomuutensa vuoksi, sillä hän hyppäsi yli sanojen ja joskus kokonaisen rivinkin, vaikka olikin muuten kovin ahkera, — (hän ajatteli näet niin paljon muuta!). Sattui, että hänen kirjoituksensa hyljättiin, vaikka hän oli koko päivän ja keskiyöhön saakka rasittanut silmiään ja kiusannut selkäänsä. Hän tuli silloin kotiin aivan päästä pyörällä. Häneltä meni monta päivää pelkässä vaikeroimisessa, eikä hän voinut ryhtyä mihinkään. Hän oli kärsinyt jo kauan sydänvikaa, ja sen olivat vastoinkäymiset yhä pahentaneet; nyt toi se hänelle synkkiä aavistuksia. Joskus tuli hänelle sellainen ahdistus ja tukehduttamiskohtaus, että hän luuli kuolevansa. Hän ei lähtenyt enää milloinkaan kaupungille ottamatta taskuunsa korttia, jossa oli hänen nimensä ja osoitteensa, siltä varalta, että hän sattuisi kuolemaan kadulle. Miten kävisi sitten, jos hän katoaisi? Antoinette koetti rohkaista häntä miten parhaiten voi, tekeytyen tyyneksi, vaikkei hän suinkaan ollut itsekään rauhallinen; hän pyysi hartaasti äitiä säästämään itseään ja antamaan hänen tehdä työtä sijastaan. Mutta m:me Jeannin ponnisti viimeisetkin voimansa, ettei ainakaan hänen tyttärensä tarvitsisi kokea niitä nöyryytyksiä, joita hän itse sai kärsiä. Turha oli ponnistella uuvuksiin asti ja koettaa supistaa menoja: lesken ansiot eivät riittäneet perheen elatukseen. Täytyi myydä eräitä suvun kalleuksia, mitä heillä vielä oli säilynyt. Ja pahinta oli, että niistä tulleet rahat, joita tarvittiin niin kipeästi, varastettiin m:me Jeanninilta juuri samana päivänä, jolloin hän sai ne käsiinsä. Rouva-raukka, joka oli yleensä kovin hajamielinen, oli päättänyt pistäytyä muilta asioilta tullessaan samalla myöskin Bon Marchén suuressa kauppamakasiinissa, sillä se sattui hänen matkansa varrelle; seuraavana päivänä oli näet Antoinetten syntymäpäivä, ja äiti tahtoi ostaa tyttärelleen jonkin pikku lahjan. Hän piti kukkaroa kädessään, ettei olisi sitä hukannut, pisti sen kaupassa tiskille siksi aikaa kuin hän tarkasteli jotain esinettä. Kun hän aikoi ottaa kukkaronsa, olikin se kadonnut. — Se oli hänelle vimeinen isku.

Muutama päivä tästä tapauksesta, eräänä painostavana elokuun lopun iltana, — paksu huuru, kuuma kuin uunin lämmin, hautoi kaupunkia, — palasi m:me Jeannin kotiin asioimistosta, josta hän oli saanut kirjoitusta ja johon hän nyt oli vienyt erään kiireellisen työn. Matkalla kotiin ja päivälliselle tahtoi hän säästää ne pari kolme kolikkoa, jotka olisivat menneet raitiotiellä kulkemiseen, ja ponnisti liiaksi voimiaan, sillä hän halusi päästä perille pian, koska pelkäsi, että lapset ehkä tulisivat rauhattomiksi. Kun hän oli päässyt asuntoonsa neljänteen kerrokseen, ei hän saanut sanaa suustansa, ei voinut hengittää. Tällaisena ei hän tullut kotiin ensimäistä kertaa; lapset eivät enää sitä ihmetelleetkään. Hän pakotti itsensä asettumaan kohta pöytään lastensa kanssa. Kukaan heistä ei syönyt, niin kuvottava oli helle; heidän täytyi aivan voittaa itsensä voidakseen niellä mukareen lihaa ja juoda päälle tilkan ummehtunutta vettä. Antaakseen äitinsä virkistyä rauhassa eivät lapset puhelleet, — (heidän mielensä ei tehnytkään puhella), — he katselivat ikkunaan.

Yhtäkkiä m:me Jeannin huitoi käsiään, takertui kiinni pöydän reunaan, katsoi lapsiinsa, voihkaisi, ja luhistui paikalleen ja maahan. Antoinette ja Olivier ehtivät parhaiksi juosta hätään ja ottaa hänet syliinsä. He olivat kuin hulluja, huusivat, rukoilivat:

— Äiti, rakas äiti!

Mutta hän ei vastannut enää. Lapset joutuivat päästä pyörälle. Antoinette painoi ruumista itseään vasten, syleili, huuteli äitiä. Olivier avasi eteisoven ja huusi:

— Auttamaan!

Talonmiehen vaimo kapusi ylös, ja kun hän näki, mitä oli tapahtunut, juoksi hakemaan lähellä asuvaa lääkäriä. Mutta kun tohtori saapui, ei hän voinut muuta kuin todeta, että kaikki oli lopussa. Kuolema oli tullut silmänräpäyksessä, — onneksi itselleen m:me Jeanninille, — vaikkei tiedettykään, mitä hän ehkä oli ennättänyt vielä ajatella näinä viimeisinä sekunteinaan, tietäessään kuolevansa ja jättävänsä lapsensa yksinään tähän surkeuteen.

Kahden saivat he kantaa onnettomuuden kauhun, kahden itkeä, kahden pitää huolen kammottavista toimituksista, joita kuolemasta johtuu. Talonmiehen vaimo, hyvä ihminen, auttoi heitä hiukan; ja apuun tultiin myöskin luostarista, jossa m:me Jeannin oli antanut tunteja; mutta siltä taholta ei oltu millään tavoin syvemmin suopeita.

Ensin oli epätoivo niin suuri, ettei sitä mikään voi kuvata. Ainoa, mikä heidät pelasti, oli juuri tuo suunnaton epätoivo, sellainen, että Olivier sai todellisia hermokouristuksia. Siinä unohti Antoinette oman kärsimyksensä; hänen aivonsa aprikoivat vain, kuinka hän voisi pelastaa veljensä; ja hänen syvä rakkautensa vaikutti Olivieriin ja pelasti hänet vaarallisista tuskanpuuskista. Vuoteen vieressä, jossa heidän äitinsä lepäsi, he istuivat yölampun kalpeassa valossa toisiaan syleillen, ja Olivier hoki, että piti kuolla, kuolla molempien, kuolla heti; ja hän osoitti ikkunaa. Antoinettella oli myöskin sama tuhoisa halu; mutta hän taisteli sitä vastaan: hän tahtoi elää…

— Mitä varten?

— Hänen tähtensä, vastasi Antoinette — (hän osoitti äitiään). — Hän on aina meidän luonamme. Ajattele sitä… Kun hän on kärsinyt niin paljon meidän edestämme, täytyy meidän häntä säästää siitä pahimmasta tuskasta, että hän näkisi meidän kuolevan onnettomina… Ah! (jatkoi hän kiihtyen)… ja sitäpaitsi: ei saa alistua sillä tavoin! Minä en sitä tahdo! Minä nousen taisteluun, minä. Minä tahdon, että sinun on oltava kerran onnellinen!

— En milloinkaan!

— Kyllä, sinä tulet onnelliseksi. Meillä on ollut liiaksi onnettomuuksia; sellainen muuttuu, sen täytyy muuttua. Sinä saat elää onnellisena, sinä saat perheen, minä tahdon, tahdon sitä!

— Kuinka elää? Emmehän me voi…

— Me voimme. Mitä siihen tarvitaan? Elää vain niin kauan kunnes sinä saatat ansaita leipäsi. Minä pidän huolen siitä asiasta. Saat sen nähdä, minä jaksan sen tehdä. Ah, jos äiti olisi antanut minun ryhtyä hommaan, olisin jo ryhtynyt…

— Mitä sinä aiot tehdä? Minä en tahdo, että teet sellaista, joka sinua nöyryyttää. Etkä sitä itsekään sellaista voisi.

— Minä voin… Se ei ole mitään nöyryyttävää, että ansaitsee elatuksensa työllä, — kunhan se vaan on kunniallista. Elä sinä ole huolissasi, luota minuun. Saat nähdä, kaikki käy hyvin, sinä tulet onnelliseksi, me olemme kerran onnellisia, rakas Olivier, hän on onnellinen meidän tähtemme…

Lapset saattoivat yksinään äitinsä arkkua hautausmaalle. Yksimielisesti päättivät he, etteivät he ilmoittaisi asiasta mitään Poyet'n perheelle: tuota herrasväkeä ei heille enää ollut olemassa, se oli ollut liian julma heidän äitiään kohtaan, osaltaan syynä hänen kuolemaansa. Ja kun talonmiehen vaimo kysyi heiltä, eikö heillä ollut ketään sukulaisia, niin he vastasivat:

— Ei. Ei ketään.

Paljaan hautakummun ääressä he rukoilivat, pitäen toisiaan kädestä. Heidän sielunsa nousivat leppymättömään ja epätoivoiseen uhmaan, sellaiseen että tämä yksinäisyys oli heistä paljoa parempi kuin välinpitämättömien ja ulkokullattujen omaisten läsnäolo. — He palasivat kotiin jalkaisin, läpi ihmiskuhinan, joka oli aivan vieras heidän suruilleen, vieras heidän ajatuksilleen, outo koko heidän olemukselleen, ja jolla ei ollut mitään muuta yhteistä heidän kanssaan kuin kieli, jota he puhuivat. Antoinette pyysi veljeään nojautumaan hänen käsivarteensa.

He vuokrasivat aivan pienen huoneiston entisessä talossaan, ylimmässä kerroksessa, — siinä oli kaksi ullakkokamaria, ahdas eteinen, joka oli oleva heidän ruokasalinaan, ja tuskin seinäkaappia suurempi keittiö. He olisivat ehkä saaneet jossakin toisessa kaupunginosassa paremman asunnon; mutta heistä tuntui, että he olivat täällä vielä yhdessä äitinsä kanssa. Talonmiehen vaimo näytti ensin seuraavan hiukan heidän asioitaan; mutta pian joutui hän jälleen omiin puuhiinsa, eikä kukaan enää muistanut lapsia. Ainoakaan talossa asuva vuokralainen ei tuntenut heitä; eivätkä he edes tienneet, ketä asui heidän seinäinsä takana.

Antoinetten onnistui päästä äitinsä toimeen luostarin musiikinopettajaksi. Hän koetti hankkia muitakin tunteja. Hän hautoi pelkästään tätä yhtä ja ainoata ajatusta: kasvattaa veljeään siksi, kunnes hän pääsisi normaalikouluun. Hän oli tehnyt tämän päätöksen aivan yksinään, tarkoin asian harkittuaan: hän oli tutkinut ohjelmia, oli hankkinut tiedot, koettanut saada selville myöskin Olivierin mielipiteen, — mutta veljellä ei sitä ollutkaan, joten Antoinetten täytyi valita elämänura hänen puolestaan. Kun Olivier pääsisi normaalikouluun, olisi hänellä leipä lopuksi iäkseen. Hänen täytyi päästä sinne, siihen saakka oli elämä kestettävä. Siihen oli aikaa viisi, kuusi kauhean kovaa vuotta: mutta ne kyllä menisivät. Tämä aatos sai Antoinettessa omituisen voiman, se valtasi pian koko hänen olemuksensa. Sitä yksinäistä ja katkeran köyhää elämää, joka nyt alkoi ja jonka hän näki selvänä edessään, ei olisi jaksanut kestää muuten kuin hänessä syttyneen intohimoisen haltioitumisen voimalla: että veli oli pelastettava, veli tehtävä kerran onnelliseksi, vaikkei hän itse sitä enää voisikaan olla. Tämä sankarillinen päätös muutti tuon kevyttunteisen ja haaveilevan seitsen-, kahdeksantoista-vuotiaan tytön koko olemuksen: hänessä kyti sellainen uhrautumisen hehku ja taistelunhalun ylpeys, ettei sitä olisi voinut hänestä aavistaa, hän itse kaikkein vähimmän. Rakkaus pukeutuu milloin minkinlaiseen muotoon tuona naisen murroskautena, tällaisina kiihkeän kevään ensimäisinä päivinä, jolloin rakkauden voimat paisuttavat koko ihmisen olemusta ja huuhtovat sitä kuin puro, joka solisee piilossa maan alla, kietovat sen laineisiinsa, täyttävät sen tulvalla, pitävät alinomaisessa ahdistuksen tilassa; se rakkaus pyytää ainoastaan antaa, tarjota itseään toiselle: kaikki syyt ovat siitä päteviä siihen, ja sen viaton ja syvä aistillisuus voi muuttua minkämuotoisiksi uhreiksi tahansa. Rakkaus uhrasi Antoinetten ystävyydelle.

Hänen veljellään, joka ei ollut niin kiihkeä luonne, ei ollut tätä lunastavaa voimaa. Sitäpaitsi tehtiin tuo suuri uhraus hänen puolestansa, hän itse ei uhrautunut, — ja itsensä uhraaminen on rakastavalle ihmiselle kaikkein mieluisinta ja suloisinta. Olivier kärsi päinvastoin omantunnon vaivoja, kun näki sisarensa nääntyvän hänen puolestaan. Hän ilmaisi ne tunteensa Antoinettelle. Sisar vastasi:

— Ah, rakas ystäväni!… Mutta etkö sitten ymmärrä, että siitähän minä juuri saan voimaa elää! Jos ei minulla olisi tätä vaivaa, jota sinä minulle tuotat, niin mitä syytä minulla olisi elää?

Olivier ymmärsi Antoinetten hyvin. Hänkin olisi Antoinetten asemasta mielellään ottanut sen vaivan kantaakseen; mutta olla syynä siihen!… Hänen ylpeytensä ja hyvä sydämensä kärsivät siitä. Ja miten tuo edesvastuu painoikaan sellaista heikkoa olentoa kuin hän; se oli kuin raskas kuorma: olihan hänen velvollisuutensa nyt onnistua, koska sisar oli pannut peliin koko elämänsä juuri sille kortille. Se ajatus oli veljelle aivan sietämätön, eikä se suinkaan lisännyt hänen voimiaan, vaan masensi häntä joskus suunnattomasti. Mutta kuitenkin vaati se häntä kestämään, tekemään työtä, elämään: eikä hän olisi pystynyt siihen ilman tätä pakkoa. Hänellä olivat kaikki tappiolle joutumisen edellytykset, — ehkäpä taipumus itsemurhaankin: — hän olisi ehkä sortunut, ellei hänen sisarensa olisi tahtonut hänen puolestaan, että hänen oli oltava itsetuntoinen ja onnellinen. Olivier kärsi siitä, että toinen ohjasi tällä tavoin hänen luonnettaan; ja kumminkin se oli hänen pelastuksensa. Hänelläkin oli nyt vaarallinen murrosaikansa, tuo peloittava ikäkausi, joka tuhoaa tuhansia sellaisia nuorukaisia, jotka antautuvat alttiiksi aisteilleen ja aivojensa harhoille ja hukkaavat auttamatta koko elämänsä, kun ovat hullutelleet pari kolme vuotta. Jos hänellä olisi ollut aikaa heittäytyä omain ajatustensa valtaan, olisi hänen rohkeutensa tyystin kadonnut tai hän olisi veltostunut huikenteluun: aina, kun hän sai tilaisuuden tarkastaa itseään, tuli hänelle sairaaloisia haaveita, inho elämää, Parisia, tuota tuhansien olentojen epäpuhdasta kuohuntaa kohtaan, olentojen, jotka kuhisevat ja mätänevät sekaisin. Mutta sisaren näkeminen karkoitti jälleen tämän painajaisen; ja koska kerran sisar tahtoi elää pelkästään sen tähden, että veli eläisi, niin tahtoi myöskin Olivier vasten luontoaankin elää, olla onnellinen.

Tällä tavoin oli koko heidän elämänsä perusteena hehkuva usko, joka oli ankarasta kieltäytymisestä, hurskaudesta ja ylevästä kunnianhimosta muodostunut. Kumpikin lapsista ponnisti kaikki olemuksensa voimat saavuttaakseen yhden ainoan päämäärän: Olivierin onnistumisen. Antoinette myöntyi mihin töihin ja nöyryytyksiin tahansa. Hän kävi antamassa kotiopetusta sellaisissa perheissä, joissa häntä kohdeltiin melkein piikana; hänen täytyi saatella oppilaitaan kävelyillä, aivan kuin lapsentytön, juosta heidän kanssaan pitkin katuja tuntikausia, opettaakseen niillä retkillä heille muka saksaa. Hänen rakkautensa veljeä kohtaan, yksinpä hänen ylpeytensäkin nautti näistä alentavista sielullisista kärsimyksistä ja väsyttävistä tehtävistä.

Kotiin hän tuli ylen uupuneena, vaaliakseen sitten vielä veljeä, joka oli koko päivän lukiolla, puoli-hoitolaisena, ja palasi sieltä vasta illalla. Antoinette valmisti illallisaterian, — kovin vaatimattoman aterian, kaasukeittiön tai spriilampun tulella. Veljellä ei ollut koskaan nälkä, eikä mikään hänestä maistunut, liha oli hänestä ylen vastenmielistä; hänet täytyi pakottaa syömään, tai koettaa hänelle keksiä pikku herkkuja, jotka olisivat häntä miellyttäneet, eikä Antoinette-parka ollut suinkaan oppinut keittotaidon salaisuuksia. Vaikka hän teki kaiken voitavansa, sanoi Olivier hänen surukseen, että hänen keitoksiaan oli mahdoton syödä. Vasta monet epätoivoiset kärsimykset hellansa ääressä kestettyään, — nuo hiljaiset kärsimykset, jotka ovat niin tuttuja nuorille ja kokemattomille perheenemännille ja myrkyttävät heidän elämänsä ja vievät usein heiltä yön rauhan, kenenkään tietämättä niistä mitään, — onnistui Antoinetten hiukan perehtyä tähän alaan.

Päivällisen jälkeen, kun Antoinette oli pessyt heidän vähäiset astiansa — (Olivier tahtoi auttaa häntä tässä työssä, mutta sisar ei siihen koskaan suostunut), — piti hän äidillistä huolta veljensä luvuista. Hän kuulusteli hänen läksynsä, tarkasti hänen kotitehtävänsä, ja valmisteli itsekin hyvältä osalta niitä, varoen kuitenkin loukkaamasta epäluuloista pikku Olivieria. He viettivät iltansa istuen pöytänsä kahden puolen, ainoan pöytänsä, jonka ääressä he sekä söivät että työskentelivät. Olivier luki läksyjään; Antoinette ompeli, tai kirjoitti puhtaaksi. Kun Olivier oli mennyt levolle, niin sisar korjaili hänen vaatteitaan, tai teki omia töitään.

Vaikka heidän toimeentulonsa oli jo muutenkin vaikea, päättivät he käyttää kaikki rahat, mitä saisivat säästymään, ennen kaikkea maksaakseen sitä velkaa, johon heidän äitinsä oli joutunut Poyet'n perheelle. Ei silti, että nuo velkojat olisivat olleet haitallisia: he eivät olleet antaneet nykyään itsestään elonmerkkiäkään; he eivät ajatelleetkaan enää noita rahoja, sillä he olettivat niiden auttamattomasti menneen; ja pohjaltaan he olivat sangen onnellisia, kun olivat näin vähällä hinnalla päässeet sukulaisista, joista oli heille häpeää. Mutta sisarusten ylpeys ja heidän pyhä lapsentunteensa ei sallinut, että äiti oli mitään velkaa noille heidän halveksimilleen ihmisille. Mieluummin kärsivät he puutetta; he säästivät, kieltäen itseltään pienimmätkin huvitukset: supistivat vaatetuskulujaan, vähensivät ravintoaan saadakseen kokoon nuo kaksisataa frangia, — joka oli heille hirvittävä summa. Antoinette olisi yksinään tahtonut elää niukemmalla. Mutta kun veli näki, mikä hänellä oli mielessä, niin ei mikään saattanut estää häntä noudattamasta siskon esimerkkiä. He aivan näännyttivät itsensä tässä tehtävässään, ja olivat ylen onnellisia, kun saivat pistetyksi säästöön muutamankin kuparirahan päivässä.

Puutetta kärsien onnistui heidän koota kolmessa vuodessa lantti lantilta tuo summa. Siitä tapauksestakos he iloitsivat! Antoinette meni eräänä iltana Poyet'n parin luokse. Häntä ei otettu vastaan juuri suopeasti: sillä luultiin, että hän tuli pyytämään apua. Pidettiinpä jo tarpeellisena ryhtyä varokeinoihinkin, nimittäin moittia kuivasti, ettei Antoinette ollut antanut heille asioistaan mitään tietoja, eikä ilmoittanut edes äitinsä kuolemasta, vaan tuli sukulaisten luokse ainoastaan heitä tarvitessaan. Antoinette keskeytti tämän jutun sanoen rauhallisesti, ettei hänellä ollut aikomus heitä häiritä: hän oli tullut vain tuomaan niitä rahoja, jotka hänellä oli heiltä lainassa; ja hän asetti pöydälle kaksi seteliä ja pyysi kuittia. Poyet'n herrasväen käytös muuttui heti, he eivät olleet muka tahtovinaan ottaa takaisin noita rahoja: heissä heräsi nyt Antoinettea kohtaan tuollainen äkillinen kiintymys, jota velkoja tuntee, kun velallinen vuosien kuluttua tuo hänelle takaisin jo kadotetuiksi luullut rahat. He koettivat tiedustella, missä Antoinette veljensä kanssa asusteli ja miten he eleskelivät. Antoinette vastasi karttavasti, pyysi uudestaan kuittia, sanoi, että hänellä oli kiire, hyvästeli kylmästi ja poistui. Sukulaiset olivat loukkaantuneet moista kiittämätöntä tyttöä kohtaan.

Kun Antoinette oli nyt tästä ajatustensa kiusasta päässyt, jatkoi hän entistä kieltäytyvää elämäänsä, mutta tällä kertaa veljensä mukavuudeksi. Tästä alkaen hommaili hän kuitenkin salaa, niin ettei veli sitä huomannut; hän säästeli pukumenoissaan, ja kärsi joskus nälkääkin, saadakseen hankituksi veljelleen varoja parempiin pukuihin ja huveihin, tehdäkseen hänen elämänsä hauskemmaksi ja mukavammaksi, hankkiakseen hänelle silloin tällöin tilaisuuden päästä konserttiin tai oopperaankin, — sillä viimemainittu oli Olivierin suurin ilo. Hän ei olisi tahtonut mennä sinne ilman sisarta; mutta Antoinette keksi kaikenlaisia verukkeita saadakseen jäädä kotiin ja hälventääkseen Olivierin tunnonvaivoja: milloin hän väitti olevansa hirveän väsynyt, niin ettei hänellä ollut halua lähteä kotoa; milloin hän taas vakuutteli sellaistakin, että nuo huvit olivat hänestä ikäviä! Olivier huomasi kyllä, että kaikki tämä oli rakkauden sepustamaa valhetta; mutta hänen lapsellinen itsekkyytensä voitti kuitenkin. Hän meni teatteriin; mutta tuskin hän oli sinne päässyt, niin alkoi omatunto jäytää häntä; hän ajatteli koko näytännön ajan sitä asiaa: ja hänen ilonsa meni pilalle. Eräänä pyhänä, kun Antoinette oli lähettänyt hänet Châtelet'n konserttiin, palasi Olivier kotiin jo puolen tunnin kuluttua, ja sanoi Antoinettelle, että kun hän oli päässyt Saint-Michelin sillalle, ei hän voinut enää jatkaa matkaansa: konsertti ei maistunut hänestä miltään, sillä hän kärsi, jos hänen täytyi iloita ilman sisartaan. Tämä oli Antoinettesta ylen suloista, vaikka hän olikin pahoillaan, että veli oli luopunut hänen tähtensä sunnuntaihuvistaan. Mutta Olivier ei suinkaan menettelyään katunut: kun hän tuli kotiin ja näki, kuinka hänen sisarensa kasvot alkoivat säteillä ilosta, jota Antoinette turhaan koetti salata, oli hän onnellisempi kuin jos olisi saanut kuunnella maailman kauneinta musiikkia. He viettivät sen pyhäisen illan istuen lähetysten ikkunan ääressä, veikolla kirja kädessä ja Antoinettella työ, vaikkei toinen ommellut tai toinen lukenut laisinkaan; puhuivat vaan kaikenlaista pientä, joka ei ollut heille kummallekaan tähdellistä. Koskaan ei sunnuntai ollut heistä tuntunut niin kauniilta. He päättivät, etteivät he enää eroaisi toisistaan konserttien tähden: he eivät voineet enää olla onnellisia erillään.

Antoinette sai säästetyksi salaa niinkin paljon, että hankki Olivierille aivan odottamatta pianon, joka eräänlaisen vuokramaksu-järjestelmän perusteella muutamien kuukausien päästä joutui kokonaan heidän omakseen. Vaikea oli tämäkin sitoumus, johon Antoinette uskalsi ryhtyä. Maksupäivät painoivat usein kauheasti hänen mieltään; hän pilasi terveytensä saadakseen kokoon nuo tarvittavat rahat. Mutta se hullutus tuottikin heille molemmille suuren ilon. Musiikki oli heidän autuutensa tässä poloisessa elämässä. Sillä oli valtava asema heidän sielussaan. He kietoutuivat säveliin unohtaakseen muun. Aivan vaaratonta se ei ollut. Musiikki on nykyajan herpaisevimpia voimia. Sen kuuma kaipuu tai väkevä toivottomuus ärsyttää ylenmäärin aisteja ja vie tahdonvoiman. Mutta samalla se oli jonkinlainen pingoituksesta päästäminen sellaiselle sielulle kuin Antoinette, joka oli pakotettu alinomaiseen liialliseen ja ilottomaan ponnistukseen. Konsertit, johon sunnuntaisin mentiin, olivat heille ainoa valo viikon heltiämättömän työn keskellä. He elivät aina edellisen konsertin muistolla ja seuraavan toivolla, noiden parin kolmen ikäänkuin poissa Parisista ja ulkopuolella ajan vietetyn tunnin voimalla. He odottivat teatterin edustalla jo kauan ennenkuin ovet avattiin, seisoivat siellä, vesi- tai lumisateessa, tuulessa ja kylmässä, painautuen toisiaan vasten ja peljäten, etteivät he ehkä saisikaan enää paikkoja; sitten työnsi ihmistungos heidät sisään; he kärsivät väenkuhinasta, ja pääsivät viimein jonnekin ahtaille paikoille, pimeään nurkkaan. Siellä oli tukehtua, puristua kuoliaaksi, ja joskus he melkein voivat pahoin, niin kuuma ja epämukava siellä oli; — ja kuitenkin olivat he onnellisia: onnellisia omasta ja toistensa onnesta; onnellisia, kun tunsivat jälleen sydämissään sellaisista suurista sieluista kuin Beethovenin ja Wagnerin lähtevät hyvyyden, valon ja voiman virrat; onnellisia, kun näkivät sisaruksen rakkaiden kasvojen kirkastuvan, — väsymyksen ja ennenaikaisten huolten kalventamien kasvojen. Antoinette tunsi itsensä niin uupuneeksi; tunsi olevansa nyt ikäänkuin äidin sylissä, joka painoi häntä hellästi rintaansa vasten. Hän painautui musiikin lämpöiseen ja hyvään helmaan; ja hän itki hiljaa. Olivier pusersi hänen kättänsä. Kukaan ei huomannut heitä siellä valtavan suuren salin hämärässä nurkassa; eivätkä he olleet siellä ainoita, joita elämä kolhii ja jotka pakenevat äidillisen Musiikin siipien suojaan.

Antoinettella oli tukenaan yhä edelleen myöskin uskonto. Hän oli sangen hurskas, eikä jättänyt ainoanakaan päivänä rukoilematta, kauan ja palavasti, tai menemättä joka sunnuntai messuun. Tuntien kärsivänsä elämässä epäoikeutettua kovuutta ei hän voinut olla uskomatta jumalallisen Ystävän rakkauteen, Ystävän, joka kärsii meidän kerallamme ja joka kerran ihmistä lohduttaa. Mutta vielä läheisemmässä yhteydessä kuin Jumalan oli hän rakkaiden kuolleiden omaistensa kanssa, ja hän yhdisti heidät sielussaan kaikkiin kärsimyksiinsä. Mutta hän oli samalla itsenäinen henki ja selväjärkinen olento; hän pysyi syrjässä muista uskovaisista, eivätkä he oikein mielellään häntä suosineet; he pitivät häntä taipumuksiltaan huonona, jopa melkein vapaa-ajattelijana, tai ainakin sille tolalle kallistuvana, sillä hän oli oikea pikku ranskatar eikä siis suostunut luopumaan vapaasta arvostelustaan: hän ei uskonut kuuliaisuudesta, niinkuin tylsä lauma uskoo, vaan rakkaudesta.

Olivier ei uskonut enää. Se vähitellen tapahtuva uskon mureneminen, joka oli alkanut hänessä Parisissa olon ensimäisinä kuukausina, oli nyt hajoittanut hänet kokonaan. Siitä hän oli kärsinyt kauheasti; sillä hän ei ollut niitä olentoja, jotka ovat tarpeeksi voimakkaita, tai kyllin keskinkertaisia, päästäkseen irti uskosta: sentähden hänellä oli ollut murroskausi, joka tuotti hänelle kuolontuskia. Mutta hänen sydämensä mystillisyys säilyi, ja niin uskottomaksi kuin hän oli tullutkin, mikään ajatustapa ei ollut läheisempi hänen omalleen kuin hänen sisarensa maailmankatsomus. He elivät kumpikin uskonnollisen ilmakehän piirissä. Kun he tulivat illoin kotiin, kumpikin omalta taholtaan, oltuaan erillään koko päivän, oli heidän pikku asuntonsa heille jonkinlainen pelastuksen satama, loukkaamaton turvapaikka, köyhä ja kylmä, mutta puhdas. Kuinka kaukana he siellä tunsivat olevansa Parisin melusta ja pilaantuneista ajatuksista!…

He eivät juuri puhuneet toisilleen, mitä olivat päivän kuluessa tehneet: sillä kun tulee väsyneenä kotiin, ei halua enää elää uudestaan tuskallista päivää sen tapauksia kertomalla. He koettivat sen yhdessä vaistomaisesti unhottaa. Varsinkin iltapuolen alussa, kun he istuivat aterialla, varoivat he kyselemästä toisiltaan mitään. He toivottivat kotiin tullessaan toisilleen silmin hyvää iltaa; ja sitten eivät he useinkaan virkkaneet koko päivällisen aikana toisilleen mitään. Antoinette katseli veljeään, joka unehtui usein uneksimaan lautasensa ääressä, aivankuin pikku poikana. Sisar silitti silloin hellästi hänen kättään:

— Kas niin, sanoi hän hymyillen. Eteenpäin vaan!

Silloin hymyili myöskin Olivier, ja alkoi jälleen syödä. Aterioiminen meni sillä tavoin, eivätkä he kumpikaan koettaneet puhua. He kaipasivat kovasti hiljaisuutta. — Viimein kuitenkin heidän kielensä hiukan laukesi, kun he olivat hetken levähtäneet ja kun he molemmat olivat toistensa hienotuntoisen rakkauden helliminä saaneet poistetuksi olemuksestaan päivän epäpuhtaat kosketukset.

Olivier asettui pianon ääreen. Antoinettelta jäi soittaminen tykkänään, sillä hän tahtoi antaa veljensä soittaa: sehän oli näet Olivierin ainoa huvi; ja hän antautui siihen koko sielullaan. Hänellä oli suuri kyky ymmärtää musiikkia; hänen naismainen luonteensa oli luotu paremminkin rakastamaan kuin toimimaan ja omaksui siis hartaasti hänen soittamainsa säveltäjäin ajatukset, sulautui täydellisesti niihin, tulkitsi uskollisesti niiden pienimmätkin vivahdukset, — ainakin sikäli kuin hänen heikot kätensä ja hengityksensä sen sallivat, sillä Tristanin jättiläisponnistus ja Beethovenin viimeiset sonaatit suorastaan ruhjoivat hänen voimiaan. Ja siksi vetäytyi Olivier mieluimmin Mozartin ja Gluckin turviin; heidän sävellyksistään piti myöskin Antoinette enimmän.

Joskus Antoinette lauloikin, mutta aivan yksinkertaisia lauluja, vanhoja melodioita. Hänellä oli hillitty mezosopraano, vakava ja hauras. Niin arka, ettei hän voinut laulaa kenenkään kuullen; tuskin Olivierinkaan; silloin hänen kurkkunsa suorastaan puristui tukkoon. Oli eräs Beethovenin laulu, skotlantilaisiin sanoihin sepitetty, josta hän erikoisesti piti: Uskollinen Johnie: se oli tyyni, oi, niin tyyni… ja pohjalla syvä hellyys!… Se oli kuin hän itse. Olivier ei voinut kuunnella sitä saamatta kyyneleitä silmiinsä.

Mutta mieluimmin kuunteli Antoinette, kun veli soitti. Hän toimitti kiireesti taloustyönsä, ja jätti keittiön oven auki saadakseen kuulla paremmin; mutta vaikka hän oli kuinka varovainen, niin Olivier valitteli kärsimättömästi, että Antoinette kalisteli astioita niitä järjestäessään. Silloin sisar sulki oven; ja kun hän oli saanut askareensa tehdyksi, tuli hän sisään ja asettui jakkaralle, ei lähelle pianoa, — (sillä Olivier ei voinut kärsiä, että joku oli hänen lähellään, kun hän soitti), — vaan takan ääreen, ja siinä hän istui kokoon kyyristyneenä kuin pikku kissa, selin pianoon, tuijotti hiilustan kultana tuikkiviin silmiin, uuniin, jossa viimeiset hiiliharkot hiljaa hiipuivat, ja uupui menneisyyden muistoihin. Kun kello löi yhdeksän, täytyi hänen pakostakin viimein huomauttaa Olivierille, että oli aika lakata. Oli vaikeaa riistää häntä ja itseään näistä unelmista; mutta veljellä oli vielä tänä iltana työtä, eikä hänen ollut terveellistä valvoa liian kauan. Olivier ei totellut heti; hän tarvitsi aina jonkun aikaa voidakseen musiikista päästyään ryhtyä muihin toimiin. Hänen ajatuksensa liihoittelivat vielä muualla. Meni puoli tuntia ennenkuin hän selvisi siitä sekaannuksesta. Antoinette, joka istui kumarassa, käsitöineen, pöydän toisella puolella, tiesi, ettei Olivier tehnyt mitään; mutta hän ei uskaltanut kovin häneen katsella, koska hän pelkäsi tuskastuttavansa häntä, jos olisi näyttänyt häntä muka vartioivan.

Olivier oli nulikkaiässään, — hän eli tuota onnellista aikaa, jolloin päivät kuluvat suloisessa joutilaisuudessa. Hänellä oli puhdas otsa, tyttömäiset silmät, sukkelat ja naiivit, usein sinertävien renkaiden ympäröimät; hänen suunsa oli iso, huulet paisuneet, tuittupäisen suput, hymyillessä hiukan kuin kierossa; se hymy taas oli epämääräistä, hajamielistä, vallatonta; sakea tukka, joka ulottui kulmiin saakka, muodosti niskaan melkein nyttyrän, ja takaraivolla törrötti aina hiustukko. Kravatti oli höllällään kaulassa, (Antoinette solmi sen huolellisesti joka aamu), eikä takissa ollut koskaan täysiä nappeja, vaikka sisko alinomaan niitä ompeli. Kalvostimia ei hän käyttänyt; kädet olivat isot, ranteet luisevat. Hän oli torkkuvan ja hiukan ivallisen ja nautiskelevan näköinen; hän jäi alinomaa töllistelemään ajatuksissaan: silmät tähystelivät löysästi sinne tänne, tarkastelivat joka paikkaa Antoinetten kamarissa; (työpöytä oli näet sijoitettu Antoinetten huoneeseen); — milloin siirtyivät ne pieneen rautasänkyyn, — jonka yläpuolella riippui norsunluinen ristiinnaulitun kuva sekä puksipensaan oksa, — milloin isän ja äidin muotokuviin, — ja vanhaan valokuvaan, jossa oli se pieni maaseutukaupunki torneineen ja kiiltävine kanavoineen. Mutta kun Olivierin katse sitten kohdistui siskon kalpeihin kasvoihin, siskon, joka yhä työskenteli vaiti, tuli hänelle sanomaton sääli Antoinettea, ja silloin hän raivostui itselleen: hän ravisti silloin itsensä hereille, vihaisena laiskuudelleen, ja teki tarmokkaasti työtä voittaakseen takaisin hukatun ajan.

Lupapäivinä Olivier lueskeli huvikseen. He lueskelivat molemmat, kumpikin erikseen. Vaikka he rakastivatkin toisiaan niin suuresti, eivät he voineet lukea yhdessä ääneen kirjaa. Sellainen olisi loukannut heitä ikäänkuin jonkinlainen häveliäisyyden puute. Kaunis kirja oli heistä kuin jokin salaisuus, jonka sai ilmaista toiselle ainoastaan sydämen hiljaisuudessa kuiskaamalla. Kun jokin sivu hurmasi jompaakumpaa heitä, eivät he lukeneet sitä ääneen, vaan antoivat kirjan toiselle, pitäen sormea sillä kohdalla, jota tahtoivat näyttää; ja he sanoivat toisilleen:

— Luepas.

Ja kun toinen luki, niin se, joka oli kohdan jo lukenut, seurasi loistavin silmin ystävänsä ilmeitä ja tunteiden välähdyksiä hänen kasvoillaan; ja hän iloitsi toisen ilosta.

Mutta monta kertaa istuivat he kirjainsa ääressä lukematta: silloin he juttelivat. Varsinkin, kun ilta oli myöhäinen, tuli heille halu uskoa ajatuksiaan ja tunteitaan toiselle. Ja silloin oli heidän helpompi puhua. Olivier oli taipuvainen synkkämielisyyteen; ja alinomaa täytyi tuon heikon olennon purkaa tuskallisia tunteitaan ja heittää ne toisen helmaan. Häntä vaivasivat kaikenlaiset epäilykset. Antoinetten oli rohkaistava häntä, varjeltava veljeä hänen omaa itseään vastaan: se loputon taistelu uudistui jok'ainoa päivä. Olivier puhui jos jonkinlaisia katkeria ja synkkiä ajatuksiaan, ja kun hän oli puhunut, sai hän helpoituksen: mutta sitä hän ei ajatellut, eivätkö ne asiat ehkä vuorostaan ruvenneet kiusaamaan hänen sisartaan. Vasta paljon myöhemmin huomasi hän, kuinka hän sillä tavoin lamasi Antoinettea: riisti häneltä hänen voimansa, ja syövytti häneen omat epäilyksensä. Antoinette ei ilmaissut millään tavoin sitä seikkaa. Hän oli luonteeltaan niin uljas ja iloinen, että koetti pakostakin pysyä näöltäänkin iloisena, silloinkin, kun elämänilo oli jo kauan sitten häneltä mennyttä. Hänelle tuli syvän väsymyksen hetkiä, ja silloin kapinoi hän tällaista ainaista kieltäytyvää elämää vastaan, johon hän oli nyt antautunut. Mutta hän tuomitsi ja hylkäsi nämä ajatuksensa, hän ei tahtonut niitä eritellä; hän tukehutti ne väkisinkin, hän ei niitä hyväksynyt. Rukouksesta oli hänelle apua, muulloin paitsi silloin, kun sydän ei voinut rukoilla — (sellaistakin tapahtuu), — silloin, kun se oli aivan kuin kuivunut. Niillä hetkillä ei auttanut muu kuin hiljaa odottaa, ikäänkuin kuumeessa ja häpeissään, kunnes armo palasi. Olivier ei saattanut koskaan aavistaa näitä tuskia. Niillä hetkillä Antoinette keksi jonkin tekosyyn, että sai lähteä kotoa tai sulkeutua huoneeseensa; eikä hän tullut takaisin ennenkuin vaikea puuska oli mennyt ohi; sitten hän oli jälleen hymyilevä, tunteekas, hellempi kuin ennen, aivankuin hänellä olisi ollut tunnonvaivoja sen vuoksi, että hän oli kärsinyt.

Heidän kamarinsa olivat vieretysten. Vuoteet saman seinän kohdalla sen kahden puolen: he saattoivat puhua hiljaisella äänellä toisilleen seinän läpi. Ja kun he kärsivät unettomuutta, naputtivat he hiljaa seinään, ja ne naputukset sanoivat:

— Nukutko sinä? Minä en nuku.

Niin ohut oli seinä heidän välillään, että he nukkuivat ikäänkuin ystävykset siveästi toistensa vieressä samassa vuoteessa. Mutta kamarien väliovi oli aina öisin suljettu, sillä sitä vaati jonkinlainen vaistomainen ja syvä häveliäisyys, — ikäänkuin jokin pyhä tunne; — auki se ei ollut muulloin kuin Olivierin sairastaessa: ja sellaista tapahtuikin hyvin usein.

Hänen heikko terveytensä ei vahvistunut. Se näytti päinvastoin yhä huononevan. Hänellä oli alinomaa jokin vaiva: kipua kurkussa, rinnassa, päässä, sydämessä; vähinkin vilustumisen tuoma yskä oli paheta rintakatarriksi; hän sai kerran tulirokon, johon hän oli kuolla; ja vaikkei hän ollutkaan sairas, ilmestyi häneen usein kummallisia vakavien tautien merkkejä, niiden tautien kuitenkaan, onneksi kyllä, puhkeamatta: hänellä oli tuskallisia pistoksia keuhkoissa tai sydämessä. Kerran tutki eräs lääkäri hänet ja määritteli hänen vaivansa sydänpussin tai keuhkopussin tulehdukseksi; ja toinen etevä lääkäri, spesialisti, jonka neuvoa kysyttiin, vahvisti yhä syytä tähän pelkoon. Kuitenkaan ei tauti tullutkaan. Kaiken kaikkiaan olivat hänen hermonsa sairaaloiset; ja tiedetäänhän, että sellaisen vaiva puhkeaa mitä odottamattomimpiin muotoihin, mutta että niistä puuskista kuitenkin päästään pelkästään muutamien päivien levottomalla odotuksella. Mutta kuinka kauheat ne päivät Antoinettelle olivatkaan! Kuinka monena yönä hän ei saanut unta silmiinsä! Hän nousi tuon tuostakin vuoteesta ja meni hiljaa veljensä ovelle kuuntelemaan hänen hengitystään, ja palasi sänkyynsä ja valvoi kauhun vallassa. Hän ajatteli, että Olivier kuolisi, hän tiesi sen, hän oli siitä varma: hän nousi istumaan, hän vapisi, hän pusersi kätensä ristiin, kiristi sormiaan, painoi nyrkkinsä suutaan vasten, ettei olisi huutanut:

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! rukoili hän; älä ota häntä minulta pois! Ei, ei… siihen sinulla ei ole oikeutta!… Minähän rukoilen, rukoilen sinua!… Voi, rakas äiti! Tule minua auttamaan. Pelasta hänet, pidä hänet elossa!…

Hänen koko olemuksensa rukoili sitä.

— Ah, kuolla keskelle matkaa, kun on jo niin paljon tehty, kun on jo saapumassa perille, saamaisillaan onnen…, ei, se ei ole mahdollista, se olisi liian julmaa!…

Olivier tuotti Antoinettelle pian toisenlaistakin huolta.

Hän oli syvästi kunniallinen luonne niinkuin hänen sisarensakin, mutta heikkotahtoinen ja käsitykseltään liian vapaa ja monisäikeinen, joten hänen katsomuksensa oli hiukan sekava: hän oli skeptillinen ja anteeksiantavainen sellaistakin kohtaan, minkä hän tiesi pahaksi, ja taipuvainen nautintoon. Antoinette oli niin puhdas, ettei hän pitkään aikaan voinut käsittää, mille tolalle hänen veljensä sielullinen kehitys oli joutunut. Hän huomasi sen kerran yhtäkkiä.

Olivier luuli Antoinetten olevan kaupungilla. Sisarella piti tähän aikaan olla siellä tunti; mutta aivan viime hetkellä oli hän saanut oppilaaltaan ilmoituksen, että sinä päivänä tultiin ilman häntäkin toimeen. Antoinette oikeastaan iloitsi tästä, vaikka se vähensikin muutamalla frangilla hänen pieniä tulojaan; mutta hän oli kovin väsynyt, ja heittäytyi nyt vuoteelleen: hän nautti saadessaan levähtää näin, aivan rauhallisella omallatunnolla. Olivier tuli koulusta kotiin; hänellä oli mukana joku toveri. He asettuivat viereiseen huoneeseen ja pakinoivat siellä. Kuului selvästi kaikki, mitä he puhuivat: he eivät kaunistelleet sanojaan, koska luulivat olevansa yksin. Antoinette kuunteli hymyillen, kuinka iloiselta hänen veljensä ääni kaikui. Mutta pian hän lakkasi hymyilemästä, ja veri hänen suonissaan pysähtyi. He juttelivat hirveän töykeistä asioista, raaoin sanoin: tuntui kuin he olisivat olleet tosissaan ihastuneet tuollaisiin juttuihin. Antoinette kuuli Olivierin, pikku Olivierinsa nauravan niille; ja veikon huulilta, joita hän oli luullut viattomiksi, tuli niin rivoja sanoja, että kauhu hyyti Antoinettea. Viiltävä tuska varisti hänen koko olemustaan; sitä kesti pitkän aikaa: toiset eivät väsyneet puhumaan, eikä hän voinut estää itseään kuuntelemasta. Viimein menivät pojat ulos; ja Antoinette jäi yksin. Silloin hän itki: jotain hänessä oli kuollut; ihannekuva, jonka hän oli luonut veljestään, — lapsestaan, — itselleen, oli tahrautunut: ja se raateli häntä kuin kuoleman tuska. Hän ei puhunut Olivierille mitään, kun he tapasivat illalla toisensa. Olivier näki, että hän oli itkenyt, eikä voinut käsittää, miksi. Hän ei ymmärtänyt, minkätähden Antoinetten käytös oli muuttunut häntä kohtaan. Kului pitkät ajat ennenkuin Antoinette tointui siitä aivan ennalleen.

Mutta vielä tuskallisemman iskun antoi Olivier hänelle eräänä iltana, kun hän ei tullutkaan kotiin. Antoinette odotti häntä levolle menemättä, koko yön. Tästä ei kärsinyt tuskaa pelkästään hänen siveellinen puhtautensa: hän kärsi sydämensä mystillisimpiin sopukoihin asti, — syviin piiloihin, jotka salaavat ihmisessä kiihkeitä, peljättäviä tunteita, sellaisia, että Antoinetten täytyi heittää niiden peitoksi ikäänkuin verho, jota ei ole lupa kohottaa.

Olivier oli ennen kaikkea tahtonut osoittaa, että hän oli vapaa mies. Hän tuli kotiin aamulla, valmiina jonkinlaiseen kohtaukseen, vastaamaan röyhkeästi sisarelleen, jos Antoinette huomauttaisi hänelle jotain. Hän pujahti varpaisillaan heidän yhteiseen huoneeseensa, ettei olisi sisartaan herättänyt. Mutta kun hän näki Antoinetten seisomassa ja odottamassa edessään, kalpeana, punaisin, itkettynein silmin, kun hän näki, ettei sisar häntä vähääkään soimannut, vaan ryhtyi vaiti pitämään hänestä huolta ja valmistamaan hänelle aamiaista ennenkuin hän lähtisi lukioon, ja ettei hän virkkanut mitään, vaan näytti ainoastaan toivottoman masentuneelta, ja että koko Antoinetten olemus oli järkyttävää moitetta, niin ei Olivier jaksanut sitä enää sietää: hän heittäytyi Antoinetten jalkoihin, kätkien päänsä hänen helmaansa, ja he itkivät molemmat. Olivier häpesi itseään, inhosi yötä, jonka hän oli viettänyt; hän tunsi heittäytyneensä lokaan. Hän tahtoi puhua: Antoinette esti hänet, painaen kätensä hänen suulleen, ja Olivier suuteli hänen kättään. He eivät puhuneet toisilleen enää mitään: he ymmärsivät toisensa. Olivier vannoi itselleen, ettei hän koskaan enää tuottaisi Antoinettelle näitä kärsimyksiä, että hän olisi sellainen, millaiseksi sisar häntä tahtoi. Mutta Antoinette ei voinut pian unohtaa tätä haavaansa: hän oli niin lamaantunut kuin olisi ollut kauan sairaana. He olivat toistensa seurassa hämillään. Antoinetten rakkaus oli yhtä luja kuin ennenkin; mutta hän oli nyt veljensä sielussa nähnyt jotain, joka oli hänelle vierasta ja jota hän kammoi.

Kaikesta tuosta, mitä hän aavisteli Olivierin sydämessä piilevän, oli hän sitäkin tyrmistyneempi, koska hän sai samoihin aikoihin kärsiä eräiden miesten lähentelyistä. Antoinettea vaivasi sietämätön tuska, kun hän illoin tai yön tullessa kotimatkallaan, ja varsinkin silloin, kun hänen täytyi päivällisen jälkeen lähteä kaupungille ottamaan tai viemään takaisin jotain kirjoitustyötä, tiesi saavansa alinomaa peljätä, että tultaisiin hänen rinnalleen, tai ajeltaisiin häntä takaa, niinkuin joskus jo oli tapahtunut, jopa kiusattaisiin häntä törkeillä ehdotuksilla. Aina milloin hän voi, otti hän veljensä kaupungille mukaansa; verukkeeksi sanoi hän, että Olivierin oli käveltävä; mutta Olivier ei yleensä lähtenyt mielellään illoin kotoa, eikä Antoinette uskaltanut kovin häntä vaatiakaan: hän ei tahtonut häiritä hänen työtään. Hänen neitseellinen ja maaseudun tapoihin tottunut luonteensa ei voinut mukautua tällaiseen elämään, öinen Parisi oli hänelle kuin jokin synkkä metsä, jossa inhoittavat pedot ahdistelivat häntä; Antoinettea kauhisti mennä sinne. Ja kuitenkin täytyi mennä. Hän ei tottunut siihen pitkään aikaan; ja aina hän siitä sittemminkin kärsi. Ja kun hän ajatteli, että hänen pikku Olivierinsa tulisi kerran sellaiseksi kuin nuo miehet, jotka häntä ahdistelivat, että hän ehkä jo olikin sellainen, — niin oli hänen vaikea antaa hänelle kättänsä, kun hän tuli kaupungilta kotiin. Olivier ei aavistanut, minkä tähden Antoinette vältteli häntä sillä tavoin, ja sisar itsekin moitti itseään sellaisesta.

Vaikkei Antoinette ollut sievä, oli hänellä oma suuri viehätyksensä, ja hän veti ihmisten katseet puoleensa, millään tavoin itse sitä tahtomatta. Hänen pukunsa oli ylen yksinkertainen, melkein aina musta; kovin kookas hän ei ollut, muuten hän oli hoikka, arkatekoinen; hän ei puhunut kadulla kenellekään, pujahteli hiljaa joukon läpi, karttaen ihmisten huomiota, mutta veti sen kuitenkin väsyneiden silmiensä ja pienen puhtaan suunsa syvästi suloisella ilmeellä tahtomattaan puoleensa. Hän huomasi joskus kyllä, että hän miellytti ihmisiä: siitä hän joutui hämilleen ja sekaisin, — ja oli samalla kuitenkin tyytyväinen. Kuka saattaakaan sanoa, mitä herttaisen veikisteleviä ja samalla puhtaita tunteita voi välkähtää esille aivan levollisessakin sielussa ja vasten sen omaa tahtoa, kun se tuntee toisten sielujen suopean kosketuksena Se ilmeni Antoinettessa pienenä avuttomuutena ja kömpelöinä eleinä, arkana vilkaisuna sivulle; ja se oli samalla kertaa sekä huvittavaa että liikuttavaa. Moinen sekaannus lisäsi vain hänen viehätystään. Hän sytytti haluja; ja kun hän oli köyhä tyttö, ja aivan suojaton elämässä, niin ei kursailtu hänelle niitä ilmaista.

Hän kävi joskus eräiden rikkaiden juutalaisten salongissa, nimittäin Nathanien perheessä; he olivat kohdanneet hänet eräiden tuttaviensa luona, sillä siellä antoi Antoinette lapsille tunteja, ja heidän mielenkiintonsa oli herännyt häntä kohtaan. Ja vaikka Antoinette oli kovin ihmisarka, ei hän voinut jäädä pois parista Nathanien iltakutsusta. Monsieur Alfred Nathan oli hyvin tunnettu parisilainen professori, huomattava tiedemies ja samalla hieno maailmanmies, jossa kummallisena sekoituksena yhtyi tiede ja turhamaisuus, niinkuin juutalaisten piireissä muulloinkin näkee. Nathanin sydämessä oli yhtä paljon todellista ihmisrakkautta kuin tavatonta suurenmaailman turhamaisuutta. Molemmat ominaisuudet saattoivat hänet osoittamaan Antoinettea kohtaan isostelevaa, vilpitöntä, ja muuten ajoittain sangen epätasaista suosiota. — Antoinette oli yleensä huomannut enemmän hyvyyttä juutalaisten kuin samanuskoistensa piireissä. Juutalaisilla ovat kyllä omat vikansa; mutta heillä on myöskin eräs suuri avu, — ehkä parhain kaikista: he ovat eläviä, ovat inhimillisiä; mikään inhimillinen ei ole heille vierasta, heidän mielenkiintoaan herättää kaikki, mikä on elävää. Ja silloinkin, kun heillä ei ole todellista, lämmintä sympatiaa jotakuta kohtaan, on heillä toki ainainen uteliaisuutensa, joka saa heidät etsimään ja tutkimaan kaikkia ihmisten ajatuksia, jotka ovat vähänkin arvoisia, vaikka ne olisivatkin aivan erilaisia kuin heidän omansa. Silti eivät he yleensä tee paljoakaan niitä edistääkseen: sillä liian monet harrastukset vetävät yhtaikaa puoleensa heitä, ja he ovat muita alttiimmat maailman turhamaisuuksille, vaikkakin sanovat olevansa niistä vapaita. Mutta ainakin he tekevät jotakin; ja se on jo nykyaikaisen hienoston tunteettomassa tylsyydessä huomattava hyvä puoli. He ovat näissä piireissä yllyttimenä virkeyteen, elämän hapatuksena. — Antoinette, jota katolilaisten parissa oli kohdannut jääkylmän välinpitämättömyyden muuri, osasi antaa paremmin kuin kukaan muu arvon sille mielenkiinnolle, joka Nathaneilla oli häntä kohtaan, niin pintapuolista kuin se olikin. M:me Nathan oli huomannut Antoinetten uhrautuvan elämän; samoin hänen fyysillisen ja sielullisen viehätyksensä; ja hän tahtoi saada sen kunnian, että Antoinettesta olisi tullut hänen suojattinsa. Hänellä ei ollut lapsia; mutta hän rakasti nuoria, ja kokosi niitä usein kotiinsa; hän oli vaatimalla vaatinut myöskin Antoinettea tulemaan sinne, irtautumaan kerrankin yksinäisyydestään ja huvittelemaan hiukan. Ja kun hänen oli helppo aavistaa, että Antoinetten arkuuteen oli suurena syynä ainainen puute, niin oli hän tarjoutunut hankkimaan hänelle kauniita pukujakin; mutta niitä ei ylpeys sallinut Antoinetten ottaa vastaan; kuitenkin oli herttainen suojelijatar jo ryhtynyt niin vakavasti asiaan, että hän keksi keinon, jolla sai tytön pakotetuksi ottamaan häneltä noita pikkulahjoja, joita viaton naisellinen turhamaisuus pitää niin rakkaina. Antoinette oli niistä samalla sekä kiitollinen että ymmällään. Hän lähti väkisinkin silloin tällöin m:me Nathanin illatsuihin, ja kun hän oli nuori, oli hänellä siellä tietenkin hauskaa.

Mutta tässä hiukan sekaisessa seurapiirissä, jossa kävi paljon nuoria miehiä, iski kohta pari kolme lurjusta silmänsä m:me Nathanin pikku suojattiin, köyhään ja sievään tyttöön. Ja he ottivat nyt hänet maalitaulukseen, luottaen muuten sangen itsetuntoisesti itseensä. Laskelmissaan ottivat he huomioon hänen arkuutensa. Jopa he löivät vedonkin keskenään, kuka hänet voittaisi.

Antoinette alkoi saada nimettömiä kirjeitä, — tai oikeammin sanoen: ylhäisellä salanimellä merkittyjä kirjeitä, joissa häntä kosiskeltiin. Ensin rakkauden kirjeitä, imartelevia, innokkaita, ja pyyntöjä tulla kohtaukseen. Sitten jo sangen pian rohkeampia, joissa turvauduttiin uhkauksiin, ja sitten käytettiin aseina loukkauksia, halpamielisiä herjauksia: niissä hänet riisuttiin aivan alasti, paljastettiin hänelle hänen ruumiinsa salaisuuksia, tahrattiin sitä törkeillä kärkkymisillä; niissä koetettiin saada hyötyä Antoinetten yksinkertaisuudesta, peloitella häntä sillä, että hänet saatettaisiin muka julkisen häväistyksen uhriksi, ellei hän menisi neuvotulle kohtauspaikalle. Hän itki tuskissaan, että hän oli saattanut kiihoittaa noita miehiä tekemään moisia ehdotuksia; ja nuo häväistykset polttivat kuin tuli hänen ruumiillista ja sielullista ylpeyttään. Hän ei tiennyt, miten pälkähästä päästä. Hän ei tahtonut puhua siitä veljelleen: hän tiesi, että Olivier kärsisi siitä liiaksi, ja että hän tekisi asian vieläkin vakavammaksi kuin se olikaan. Antoinettella ei ollut ketään ystäviä. Turvautuako polisiin? Hän ei voinut tehdä sitäkään skandaalin pelosta. Kuitenkin oli tästä tehtävä loppu. Hän tunsi, ettei hän ollut turvassa, vaikkei kirjeihin vastannutkaan; että ilkiö, joka häntä vainosi, oli sitkeä ja menisi kaikkiin äärimmäisyyksiin, kunnes huomaisi, että asia kävisi vaaralliseksi hänelle itselleen.

Herrasmies lähetti hänelle viimein jonkinlaisen ultimatuumin, käskien häntä tulemaan seuraavana päivänä Luxembourgin museoon. Antoinette lähti sinne. — Ajateltuaan ympäri päänsä oli hän tullut vakuutetuksi, että hänen vainoojansa oli kai nähnyt hänet m:me Nathanin luona; joku rivi eräässä hänen kirjeessään vihjailikin johonkin asiaan, joka ei ollut voinut tapahtua muualla kuin siellä. Antoinette pyysi nyt m:me Nathania tekemään hänelle suuren palveluksen: saattamaan häntä vaunuillaan museon portille, ja odottamaan häntä siellä hetkisen. Antoinette meni sisään. Sovitun taulun edessä tuli tuo mestari-lumooja riemuiten hänen luokseen ja alkoi puhella hänelle, kohteliasta teeskennellen. Antoinette katsoi häneen lujasti ja vaiti. Tervehdittyään kysyi herra häneltä kujeillen, miksi hän katsoi häntä niin. Antoinette vastasi:

— Katselen suurta raukkaa.

Toinen ei ällistynyt niin vähästä, ja alkoi tulla tuttavallisemmaksi. Antoinette sanoi:

— Te uhkailitte minua skandaalilla. Nyt saatte minulta skandaalin. Tahdotteko!

Antoinetten koko ruumis vapisi, hän puhui äänekkäästi, hän näytti olevan valmis vetämään yleisen huomion heihin. Heitä katseltiin. Toinen tunsi, ettei tyttö kursailisi mitään. Herra puhui nyt hiljaisemmalla äänellä. Viimeisen kerran läimäytti Antoinette hänelle vasten silmiä:

— Te olette raukka! ja kääntyi häneen selin.

Toinen ei tahtonut näyttää, että hänet oli nolattu, joten hän seurasi yhä Antoinettea. Antoinette lähti museosta ulos, herrasmies kintereillään. Hän meni suoraa päätä vaunujen luo, jotka häntä odottivat, ja avasi yhtäkkiä niiden oven: ahdistaja seisoi naamatusten m:me Nathanin kanssa, joka tunsi hänet ja tervehti häntä nimeltä mainiten. Mies menetti malttinsa ja luikki tiehensä.

Antoinetten täytyi nyt kertoa asia ystävättärelleen. Sen teki hän sangen vastenmielisesti, ja niin peitellen kuin mahdollista. Hänestä oli tuskallista päästää outoa ihmistä entisen elämänsä salaisuuksiin ja näyttää hänelle loukatun puhtautensa tuskat. M:me Nathan moitti häntä, ettei hän ollut ilmoittanut hänelle asiasta aikaisemmin. Antoinette pyyteli, ettei hän saisi puhua siitä kenellekään. Seikkailu katkesikin siihen; eikä Antoinetten suojelijattaren tarvinnut edes sulkea salonkinsa ovea tuolta herrasmieheltä: sillä hän varoi itse sinne tulemasta.

Melkein samoihin aikoihin sai Antoinette vielä erään surun; se oli aivan toista laatua.

Muuan sangen kunnioitettava, noin neljänkymmenen vuoden ikäinen mies, jolla oli konsulin paikka Kaukaisessa Idässä ja oli tullut muutamiksi kuukausiksi Ranskaan, kohtasi Antoinetten Nathanin luona ja rakastui häneen. M:me Nathan, joka oli saanut päähänsä naittaa ystävättärensä, oli valmistanut tätä kohtausta hiukan etukäteen, Antoinetten tietämättä. Konsuli oli juutalainen hänkin. Hän ei ollut kaunis, eikä enää nuorikaan. Hänen päänsä oli jo hiukan kalju ja selkänsä kumarainen; mutta hänen silmänsä olivat lempeät, käytöksensä herttainen, ja hänen sydämensä otti osaa toisten kärsimyksiin, sillä hän oli itsekin kärsinyt. Antoinette ei ollut enää entinen, romanttinen pikkutyttö eikä hemmoiteltu lapsi, joka haaveksi elämää jonkinlaisena kävelynä auringonpaisteessa rakastetun kanssa; hän näki sen nyt ankarana taisteluna, sellaisena, että se alkoi uudestaan joka aamu, antamatta lepoa, uhaten joka hetki riistää takaisin alueen, joka oli jo voitettu: tuuma tuumalta, pitkinä ponnistuksen vuosina; ja Antoinette ajatteli, että olisi suloista saada nojata jonkun ystävän käsivarteen, jakaa taakkansa hänen kanssaan, ja ummistaa hiukan silmiään sillaikaa kuin toinen valvoi hänen turvallisuudestaan. Hän tiesi, että moinen oli pelkkää unelmaa; mutta hänellä ei ollut vielä voimaa luopua kokonaan siitä haaveestaan. Pohjaltaan tunsi hän hyvin, ettei tytöllä, jolla ei ollut myötäjäisiä, ollut paljon toivomisen varaa niissä piireissä, joissa Antoinette kävi. Vanha ranskalainen porvaristo on kautta maailman tunnettu kylmistä hyödynlaskelmistaan avioliittoasioissa. Juutalaiset eivät ahnastele niin alhaisella tavalla rahaa. Heidän keskuudessaan ei ole harvinaista, että rikas nuorimies tahtoo ja ottaa vaimokseen köyhän tytön, tai nuori tyttö, jolla on varoja, hakee kiihkeästi puolisoa, jolla on älyä. Mutta mitä varsinkin Ranskan katolilaiseen ja maaseudun porvaristoon tulee, niin etsii heidän keskuudessaan melkein aina kukkaro kukkaroa. Ja mihinkäpä nuo ihmisraukat muuhun pystyisivätkään? Heillä ei ole muuta kuin keskinkertaisia elämänvaatimuksia: syödä, haukotella, nukkua, — ja säästää. Antoinette tunsi heidät. Hän oli nähnyt heidät jo lapsena. Oli nähnyt heidät sekä rikkauden että köyhyyden silmälaseilla. Hänellä ei ollut enää harhakäsityksiä heistä, eikä siitä, mitä hän saattoi sieltä päin odottaa. Ja niinpä oli tuon miehen lähestyminen, joka pyysi häntä vaimokseen, hänelle odottamattoman suloista. Vaikkei hän ensin tuntenut voivansa häntä rakastaa, valtasi hänet vähitellen kiitollisuus ja syvä hellyys häntä kohtaan. Hän olisi suostunut hänen kosintaansa, ellei hänen silloin olisi täytynyt lähteä hänen mukaansa siirtokuntiin, ja jättää siis veljensä Parisiin. Antoinetten vastaus oli kieltävä; ja tuo ystävä, joskin hän ymmärsi hyvin hänen ylevät syynsä, ei antanut sitä hänelle anteeksi: rakkauden itsekkyys ei suvaitse, että siltä kielletään jokin uhri, vaikkapa se olisi hyvekin ja sellainen ominaisuus, joka on rakastetussa kaikkein ihaninta. Konsuli karttoi nyt Antoinetten seuraa; eikä hän kirjoittanut hänelle enää Parisista lähdettyään, kunnes Antoinette eräänä päivänä — viisi kuukautta myöhemmin, — sai häneltä tiedon, kihlauskortilla, jonka kuoreen konsuli itse oli kirjoittanut osoitteen, että hän oli nainut toisen naisen.

Antoinette tuli hyvin murheelliseksi. Saadessaan jälleen kirvelevän haavan laski hän kärsimyksensä Jumalan jalkain juureen: koetti vakuutella itselleen, että rangaistus oli syystä kohdannut häntä, koska hän oli näet unohtanut ainoan elämäntehtävänsä, nimittäin uhrautumisen veljensä puolesta; ja sitten omistautui hän siihen tehtäväänsä yhä hartaammin.

Hän vetäytyi kokonaan irti maailmasta. Hän herkesi käymästä Nathanienkin luona, jotka olivat tulleet Antoinettea kohtaan hiukan kylmäkiskoisiksi, kun hän oli kieltäytynyt heidän tarjoamastaan naimakaupasta: hekään eivät olleet hyväksyneet hänen syitään. M:me Nathan, joka oli jo etukäteen päättänyt, että se avioliitto solmittaisiin, ja että siitä tulisi hyvä, oli närkästynyt, niin itserakas hän oli, kun aikomus Antoinetten tähden raukesi. Hän piti Antoinetten arveluita kylläkin sangen kunnioitettavina, mutta liian hempeätunteisina; ja sitten hän vähitellen tuli välinpitämättömäksi tuota pikku hanhea kohtaan. Hänen tarpeensa tehdä ihmisille hyvää, vasten tai myöten heidän suostumustaan, oli löytänyt jo uuden suojatin, joka kulutti tätä nykyä kaiken hänen liian mielenkiintonsa ja alttiutensa.

Olivier ei tiennyt mitään sisarensa sieluntuskista ja kamppailuista. Hän oli sentimentaalinen ja kevytluontoinen poika, ja eli pelkästään omissa haaveissaan. Ei voinut koskaan luottaa hänen omaan ryhtiinsä, vaikka hänen älynsä olikin vilkas ja terävä, sydän hellyyttä täynnä, niinkuin hänen sisarensakin. Vähän väliä teki hän epäjohdonmukaisuudella, lannistumisella, vetelehtimisellä ja kaikenlaisilla pikku rakastumisilla, joihin hän hukkasi aikaansa ja voimiaan, turhiksi kaikki toisen ponnistukset. Hän pihkaantui sieviin, koketteihin pikku tyttöihin, joita hän näki vilaukselta tai joiden kanssa hän oli jutellut hetkisen jossakin salongissa, ja jotka eivät välittäneet hänestä puolestaan yhtään. Hän hullaantui tutkimaan jotain runoelmaa, tai musiikkimiestä: hän takertui sellaiseen kuukausiksi, unohtaen kaiken muun, ja laiminlöi opintonsa. Häntä täytyi pitää alinomaa silmällä, kuitenkin tarkoin varoen, ettei hän sitä huomaisi, koska hän saattoi silloin loukkaantua. Jos jonkinlaisia päähänpistoja piti peljätä aina. Hänessä hehkui tuo kuumeentapainen liikakiihoitus, tasapainon puute ja rauhattomuuden värinä, jota usein tapaa keuhkotaudin uhkaamissa ihmisissä. Lääkäri ei ollut salannut sitä vaaraa Antoinettelta. Olivier, jo syntymästään sairaaloinen ja maaseudulta Parisiin siirretty kasvi, olisi tarvinnut raitista ilmaa ja valoa. Antoinette ei voinut niitä hänelle hankkia. Heillä ei ollut rahaa saattaakseen lähteä Parisista loma-ajoiksi. Muun osan vuotta vei työ kaiket viikot heidän aikansa; ja sunnuntaisin he olivat niin väsyneet, ettei heillä ollut halua ulkosalle, paitsi mennäkseen johonkin konserttiin.

Eräinä kesäisinä sunnuntaina teki Antoinette kuitenkin parhaansa vieden Olivierin Parisia ympäröiviin metsiin, Chavillen tai Saint-Cloud'n seuduille. Mutta ne metsät olivat täynnä häliseviä pareja, siellä kaikuivat varietee-viisut, ne olivat kirjavanaan rasvaisia paperinkappaleita: siellä ei asunut se jumalainen yksinäisyys, joka rauhoittaa ja puhdistaa. Ja illoin oli tultava takaisin junahälinässä, paikallisjunien tukehduttavassa tungoksessa ja inhoittavassa seurassa, matalissa, ahtaissa ja pimeissä vaunuissa, sietäen silmissään rivonsekaisia kohtauksia, ympärillä meteli, nauru, rallatus, huono ilma, tupakankatku. Antoinette ja Olivier, joilla ei kummallakaan ollut taipumusta rahvaanomaiseen elämään, tulivat niiltä huvimatkoiltaan kotiin kyllästyneinä ja lohduttomina. Olivier pyyteli Antoinettelta, ettei niille retkille enää lähdettäisi; eikä Antoinette voinutkaan sitä tehdä ennenkuin vasta jonkun ajan kuluttua. Hän tahtoi kuitenkin, että niitä matkoja oli tehtävä, vaikka ne olivat hänestä vieläkin vastenmielisempiä kuin veljestä; mutta hän piti niitä välttämättöminä veljensä terveydelle. Hän vaati siis joskus Olivierin lähtemään jälleen kaupungin ympäristöön. Nämä uudet yritykset eivät onnistuneet sen paremmin; ja Olivier oli sisarelleen hapan niiden vuoksi. Silloin olivat he aina tukehduttavassa kaupungissa; ja kaipailivat sieltä vankilastaan luonnon helmaan.

Oli tullut viimeinen kouluvuosi. Oli jo aikakin. Antoinette tunsi itsensä hyvin väsyneeksi. Hän luotti siihen, että Olivier onnistuisi: hänen veljellään olivat varsin hyvät edellytykset. Lukiossa pidettiin häntä yhtenä parhaimpia oppilaita; ja kaikki opettajat kiittivät yksimielisesti hänen älyään; ainoa heidän moitteensa koski jonkinlaista henkistä kyvyttömyyttä kuriin, joka teki hänelle vaikeaksi noudattaa minkäänlaista järjestelmää. Mutta vastuunalaisuus, joka oli Olivierin hartioilla, vaivasikin häntä nyt siinä määrin, että häneltä väheni sikäli kyky ja voima, mikäli päästötutkinto läheni. Suunnaton väsymys, pelko, että hän saisi reput, ja sairaaloisesti hermostunut arkuus lamasivat hänet jo kauan ennen kokeita. Hän vapisi jo ajatellessaankin, että hänen täytyi julkisesti astua tutkijain eteen. Arkuus oli ollut aina hänelle kärsimys: hän punasteli luokalla vastaamaan noustessaan; hänen kurkkunsa tukkeusi, kun hänen täytyi avata suunsa; ensi aikoina hän saattoi niin ja näin vastata edes nimihuudossa. Sitäpaitsi oli hänen paljoa helpompi puhua yhtäkkiä kuin silloin, kun tiesi, että häneltä kohta kysyttäisiin: silloin hän oli aivan sairas; hänen päässään vilisi kaikenlaisia kuvia, miten nyt kävisi; ja kuta kauemmin hänen täytyi odottaa, sitä tuskallisempi hänen oli olla. Saattoi sanoa, ettei ollut kokeita, joita hän ei olisi kestänyt ainakin kaksi kertaa: sillä aina kärsi hän jo edellisinä öinä ne kidutukset, ja menetti siinä koko tarmonsa, joten sitä ei jäänyt hänelle todellisiin kokeihin.

Mutta nyt hän ei päässytkään noihin kamaliin suullisiin tutkinnoihin asti, joita ajatellessaan hän öillä ui aivan kylmässä hiessä. Kirjallisissa kokeissa, yrittäessään sommitella filosoofista ainetta, joka olisi tavallisina aikoina saattanut innostaa hänet suorastaan haltioihinsa, ei hän kuuden tunnin kuluessa saanut paperille kahtakaan sivua. Ensimäiset tunnit oli hänen päänsä aivan tyhjä, hän ei ajatellut mitään, ei mitään. Kaikki oli kuin kiviseinää, johon hän turhaan ruhjoi päätänsä rikki. Sitten, tunti ennen kokeiden loppua, halkesi se seinä, ja joku kirkas säde välkähti raosta. Silloin hän kirjoitti muutaman erinomaisen rivin, mutta aine tuli niin lyhyt, ettei hän voinut päästä läpi. Kun Antoinette näki, kuinka masennuksissa Olivier oli näiden kokeiden jälkeen, huomasi hän, että nyt tulisivat varmasti reput, ja hän oli yhtä masentunut kuin hänen veljensäkin; mutta hän ei ilmaissut mielialaansa. Antoinettella oli näet kaikkein epätoivoisimmissakin olosuhteissa aina loputon toivon voima.

Olivier reputettiin.

Hän oli kovin lannistunut. Antoinette koetti hymyillä, niinkuin asia ei olisi ollut sen vakavampi; mutta hänen huulensa vapisivat. Hän lohdutti veljeään, sanoi hänelle, että se oli helposti korjattava sattuma, ja että hän läpäisisi kyllä toki tulevana vuonna, ja paremmilla arvosanoilla. Hän ei ilmaissut Olivierille, kuinka tärkeä hänelle itselleen olisi ollut, että Olivier olisi jo nyt onnistunut; kuinka uupuneeksi hän tunsi itsensä sekä ruumiillisesti että sielullisesti, ja miten levoton hän oli, ettei jaksaisi enää kestää sellaista vuotta kuin tämä oli ollut. Mutta kuitenkin hänen täytyi jaksaa. Jos hän katoaisi ennenkuin Olivier oli valmis mies, niin Olivierilla ei olisi mitenkään rohkeutta taistella yksinään: hän joutuisi perikatoon.

Antoinette salasi sisäisen väsymyksensä. Ja hän ponnisti kaksinkertaisesti. Hän kärsi itse katkeraa puutetta voidakseen hankkia veljelleen jotain huvitusta loma-ajalla, niin että hän jälleen kouluun mennessään saattaisi ryhtyä työhön karttuneilla voimilla ja luottamuksella. Mutta koulun alkaessa olivat Antoinetten pikku säästöt kulutetut; ja kaiken lisäksi menetti hän muutamia tuntejaan, joilla hän oli parhaiten ansainnut.

Vielä vuosi lisää!… Lapsi-raukat olivat viimeiseen saakka jännityksessä odottaessaan tätä koettelemusta. Ennen kaikkea täytyi saada leipänsä, ja hankkia uusia tuloja. Silloin otti Antoinette kotiopettajattaren paikan, jota hänelle tarjottiin Saksassa, Nathanien hommasta. Siihen keinoon olisi hän ryhtynyt kaikkein viimeiseksi: mutta tällä hetkellä ei ollut muuta neuvoa, eikä hän voinut odottaa. Hän ei ollut ennen eronnut veljestään yhdeksi ainoaksikaan päiväksi kuuden vuoden kuluessa; eikä hän nyt voinut ymmärtää, kuinka hän jaksaisi enää elää, kun ei saisi nähdä eikä kuulla häntä joka päivä. Myöskin Olivier ajatteli kauhuin tätä; mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään: hän itse oli syypää tähän onnettomuuteen; jos hänet olisi hyväksytty tutkinnossa, ei Antoinetten olisi ollut pakko turvautua tähän hätäkeinoon; Olivierin mielestä ei hänellä ollut oikeutta vastustaa sisarensa aikeita, ottamalla lukuun vielä omaa murhettaankin: sisar itse sai päättää asian.

He viettivät viimeiset päivänsä yhdessä, mykän surun vallassa, aivankuin toinen heistä olisi ollut kuolemaisillaan; he vetäytyivät kukin yksikseen, kun tuska kasvoi liian suureksi. Antoinette tähysteli neuvoa Olivierin silmistä. Jos Olivier olisi sanonut hänelle:

— Älä lähde! niin hän ei olisi lähtenyt, vaikka hänen täytyi lähteä. Vielä viimeisinä tuokioina, ajurin rattailla, jotka veivät heitä itäiselle asemalle, oli hän vähällä peruuttaa päätöksensä: hänestä tuntui siltä, ettei hän mitenkään jaksaisi sitä toteuttaa. Jos Olivier olisi sanonut edes yhden ainoan sanan!… Mutta hän ei sanonut. Hän turtui tuskaansa niinkuin sisarkin. Antoinette vaati häneltä lupauksen, että veli kirjoittaisi hänelle joka päivä, eikä salaisi häneltä mitään, ja että hän kutsuisi Antoinetten kotiin, jos jotain vähänkin huolestuttavaa tapahtuisi.

Antoinette lähti. Olivier palasi tuskan murtamana takaisin lukion yhteiseen makuusaliin, sillä hän oli suostunut rupeamaan kouluunsa puolihoitolaiseksi, ja sillaikaa vei juna yhä etemmäksi Antoinettea, jonka sydän oli surusta pakahtua. He tuijottivat kumpikin suurin silmin yöhön, ja tunsivat, että jokainen minutti kiidätti heitä yhä kauemmaksi toisistaan; hiljaa huudahtelivat he toisiaan nimeltä.

Antoinette pelkäsi sitä maailmaa, johon hän oli menossa. Hän oli paljon muuttunut viimeisinä kuutena vuotena. Hän, joka oli ennen ollut niin rohkea, ettei arastellut mitään, hän oli nyt jo niin tottunut hiljaiseen ja eristäytyneeseen elämään, että hän suorastaan kärsi sen jättämisestä. Menneiden onnenpäivien naureskeleva, laverteleva ja iloinen Antoinette oli kuollut tuon onnen keralla. Onnettomuus oli tehnyt hänet ihmisaraksi. Varmaankin oli elämä Olivierin kanssa kahden kesken viimein tartuttanut häneenkin veljen arkuuden. Paitsi veljensä seurassa oli hänen yleensä vaikea puhua. Kaikki häntä kauhistutti; pieni kyläilykin suorastaan peloitti häntä. Ja niinpä häntä nyt hermostutti ja ahdisti kovin ajatella, että hänen täytyisi tästä lähtien elää ulkomaalaisten seassa, puhella heidän kanssaan, olla ikäänkuin aina näyttämöllä. Tyttöraukalla ei muuten ollut opettajan taipumuksia enempää kuin hänen veljelläänkään: hän teki tehtävänsä kyllä tunnollisesti, mutta hän ei uskonut siihen, eikä häntä tukenut tietoisuus työn hyödystä. Hän oli luotu rakastamaan, eikä opettamaan. Ja hänen rakkaudestaan ei kukaan välittänyt.

Missään sitä ei voitukaan kaivata sen vähemmän kuin tuossa uudessa paikassa Saksassa. Grünebaumeissa, joiden lapsille hänen piti opettaa ranskaa, ei näyttänyt olevan minkäänlaista myötätuntoa häntä kohtaan. He olivat kopeita ja omavaltaisia, välinpitämättömiä ja epähienoja; he maksoivat verrattain hyvin: ja siitä syystä he ajattelivat, että ihminen, joka oli saanut heiltä rahaa, oli kai kiitollisuuden velassa heille, ja arvelivat siis saavansa kohdella häntä, miten tahtoivat. He kohtelivat Antoinettea aivankuin jonkinlaista piikaa, hiukan muita parempaa; he eivät suoneet hänelle yhtään omaa vapautta. Hänellä ei ollut edes omaa huonettakaan: hän nukkui pienessä kamarissa, lastenhuoneen vieressä, ja väliovi pidettiin aina auki. Hän ei saanut olla koskaan yksin. Ei kunnioitettu hänen sisäistä tarvettaan vetäytyä silloin tällöin omiin ajatuksiinsa, tuota pyhää yksinäisyyden oikeutta, joka on kaikilla ihmisillä. Hänen ainoa onnensa oli elää sielullisesti veljensä seurassa, pakinoida hänen kanssaan; sitä ajatteli hän vähäisimpinäkin vapaina hetkinä. Mutta sekin onni yritettiin häneltä riistää. Jos hän kirjoitti sanankin, niin hänen lähellään häärittiin, ja kyseltiin, mitä hän kirjoitti. Kun hän luki kirjettä, urkittiin, mitä siinä oli; ja ilvehtivän tuttavallisesti tiedusteltiin, kuinka "se pikku veli" voi. Antoinetten täytyi piiloutua saadakseen lukea rauhassa kirjeensä. Hävettäisi kertoa, minkälaiseen hätäkeinoon hänen joskus täytyi turvautua, ja mihin hänen piti sulkeutua voidakseen kenenkään näkemättä lukea Olivierin kirjeitä. Jos hän jätti nuo kirjeet mihin tahansa huoneessa, saattoi hän olla varma, että ne luettiin; ja kun hänen käytettävänään ei, paitsi matkalaukkuaan, ollut mitään lukolla varustettua huonekalua, oli hänen pakko pitää aina kaikki ne paperit, joita hän ei tahtonut toisten lukevan, muassaan: alinomaa nuuskittiin hänen kapineitaan ja sydämensä asioita, tunkeuduttiin aivankuin murtovarkaat hänen ajatustensa salaisuuksiin. Ei siitä syystä, että Grünebaumit olisivat niistä paljoakaan välittäneet. Mutta heidän mielestään oli Antoinette heidän omaisuuttaan, koska he kerran hänelle maksoivat. Muuten: he eivät tarkoittaneet siinä suinkaan mitään pahaa: epähienous oli heissä vereen piintynyttä; he eivät nokastuneet aivan turhista keskenäänkään.

Mikään ei ollut Antoinettelle niin sietämätöntä kuin moinen vakoilu, sielullisen häveliäisyyden puute, joka ei antanut hänen säilyä hetkeäkään uteliailta katseilta. Kun Antoinette asettui hiukan ylpeän varovalle kannalle Grünebaumeja kohtaan, niin he loukkaantuivat. Tietysti keksivät he kaikenlaisia yleviä moraalisia syitä puolustaakseen epähienoa uteliaisuuttaan ja tuomitakseen vääräksi Antoinetten halun päästä siitä vapaaksi: "Heidän velvollisuutensa oli, ajattelivat he, tuntea tuon nuoren tytön sisäistä elämää, kun hän kerran asui heidän kotonaan ja oli heidän henkilökuntaansa, ja koska he olivat uskoneet lastensa kasvatuksen hänelle: he olivat hänestä vastuunalaisia." — (Näin arvelevat monet perheenemännät, puuttuessaan palvelijainsa asioihin, henkilöt, joiden "vastuunalaisuus" ei ulotu kuitenkaan niin pitkälle, että he säästäisivät noita onnettomia edes vaikeimmista ponnistuksista tai ikävyydeltä, vaan rajoittuu pelkästään siihen, että he riistävät heiltä kaiken ilon.) — "Koska Antoinette kieltäytyi tunnustamasta tuon omantunnonvelvoituksen oikeutusta, niin ei hän varmaankaan, ajattelivat he edelleen, tuntenut olevansa aivan moitteeton: kunniallisella tytöllä ei ole mitään salattavaa."

Täten joutui Antoinette alinomaisen ahdistelun uhriksi, ahdistelun, jota vastaan hänen täytyi olla aina puolustussodassa; ja se seikka teki hänet vieläkin umpimielisemmän ja kylmemmän näköiseksi kuin hän luonnostaan oli.

Veikko kirjoitti hänelle joka päivä kaksitoista sivua pitkiä kirjeitä; ja onnistuipa Antoinettenkin kirjoittaa hänelle joka päivä, ellei muuta, niin edes pari kolme riviä. Olivier koetti olla reipas pikku mies, eikä tahtonut näyttää suruaan. Mutta hän oli kuolla ikävään. Hänen elämänsä oli aina mennyt niin läheisesti sisarensa seurassa, että kun Antoinette oli häneltä nyt ryöstetty, tuntui hänestä kuin olisi häneltä viety puoli hänen olemustaan; hän ei osannut käyttää enää käsiään, ei jalkojaan, ei ajatustaan, hän ei osannut mennä kävelemään, ei soittaa pianoa, ei työskennellä, ei tehdä mitään, ei edes uneksiakaan — paitsi sisarensa kanssa. Hän koetti painautua kiinni kirjoihinsa ja istui niiden ääressä aamusta iltaan; mutta hän ei saanut mitään aikaan: hänen ajatuksensa olivat muualla; hän kärsi, hän ajatteli Antoinettea, ajatteli eilen saamaansa kirjettä; kelloa tähystellen odotti hän tänään tulevaa kirjettä; ja kun se tuli, vapisivat hänen sormensa ilosta, — ja pelostakin, — kun hän repi kuorta auki. Koskaan ei rakkaudenkirje ole vavistanut toisen rakastavan käsiä niin hellästi ja levottomasti kuin Olivierin. Hän pujahti samoin kuin Antoinette piiloon noita kirjeitä lukemaan; hän piti ne kaikki aina taskussaan; yöllä oli viimeksi saatu hänen päänalaisensa alla, ja hän tunnusteli silloin tällöin, oliko se siellä, loikoessaan unta saamatta kauan valveillaan, ajatellen rakasta pikku siskoa. Kuinka etäällä hän tunsi olevansa hänestä! Hänelle tuli suorastaan hätä, kun posti jostakin syystä viipyi ja toi Antoinetten kirjeen hänelle vasta päivän tavallista myöhemmin. Kaksi kokonaista päivää, kaksi yötä oli heidän välillään!… Olivier ajatteli välimatkaa kovin suureksi, sitäkin paremmalla syyllä, kun hän ei ollut koskaan juuri missään matkustanut. Ja hänen mielikuvituksensa sepitteli jos jotain kummallista: "Hyvä Jumala, jos Antoinette olisi tullut sairaaksi. Hän ennättäisi kuolla ennenkuin Olivier pääsisi hänen luokseen… Miksi ei Antoinette ollut eilen kirjoittanut hänelle muuta kuin pari riviä?… Jos hän oli sairas?… Aivan varmaan hän oli sairas…" Olivier oli tuskasta pakahtua. — Vielä useammin pelkäsi hän kuolevansa itse, kaukana Antoinettesta, yksinään, vieraiden ja välinpitämättömien ihmisten joukossa tässä inhoittavassa lukiossa, surullisessa Parisissa. Kun hän sitä ajatteli, niin hän tuli kuin sairaaksi. "Jos hän kirjoittaisi ja pyytäisi Antoinettea tulemaan kotiin?…" — Mutta sitten hän häpesi raukkamaisuuttaan. Ja sitäpaitsi: heti, kun hän ryhtyi Antoinettelle kirjoittamaan, oli hän niin onnellinen, pakinoidessaan sillä tavoin hänen kanssaan, että hän unohti, miten kovin hän kärsi. Hän oli näkevinään Antoinetten ilmielävänä, kuulevinaan hänen äänensä: hän kertoi sisarelleen kaikki; koskaan ei Olivier ollut heidän yhdessä ollessaan puhunut hänelle niin välittömästi, niin palavasti; hän antoi sisarelleen nimityksiä: "minun uskollinen, reipas, rakas, kallis, oma pikku sisareni, jota minä niin kovin rakastan." Ne olivat oikeita rakkaudenkirjeitä.

Ne ympäröivät Antoinettea suloisella hellyydellään; ne olivat kuin raitis ilma hänen tukahuttavassa elämässään. Kun kirjettä ei aamulla odotetulla ajalla tullut, oli Antoinette onneton. Sattui, että Grünebaumit unohtivat välinpitämättömyydessään, tai, — kuka tietää? — ehkä typerää kiusaakin tehden joskus antaa kirjeen Antoinettelle heti, niin että hän sai sen vasta illalla, ja kerran vasta seuraavana aamuna: Antoinette oli kuin kuumeessa. — Uudenvuoden päivänä tuli sisaruksille sama päähänpisto, vaikkeivät he olleet hiiskuneet asiasta toisilleen mitään: he lähettivät toisilleen yllätyksenä pitkän sähkösanoman, — (se oli melkoisen kallis) — ja se saapui heille kummallekin samalla tunnilla. — Olivier pyysi yhä Antoinettelta apua työssään ja epäilyksissään; Antoinette neuvoi häntä, tuki häntä, antoi hänelle voimaa.

Mutta hänellä ei ollut sitä itselläänkään liikaa. Hän oli nääntyä tuolla vieraassa maassa: siellä ei hän tuntenut ketään, eikä kukaan siellä hänestä välittänyt; paitsi erään äskettäin kaupunkiin muuttaneen opettajan vaimo, joka itse oli siellä vielä koditon. Tuo kunnon nainen oli äidillinen ihminen ja sääli noita kärsiviä sisaruksia, jotka rakastivat niin suuresti toisiaan ja joiden oli täytynyt erota, — (hän oli saanut udelluksi Antoinettelta joitakin tietoja hänen elämästään); — mutta hän oli niin tavallinen ja hälisevä luonne ja niin täydellisesti vailla kaikkea älykästä hienotunteisuutta, — joskin hän oli varsin vilpitön ja hyvä, — että Antoinetten pikku sielu vetäytyi jälleen peljästyneenä kuoreensa. Kun hän ei voinut uskoa kenellekään huoliaan, niin kokosi hän ne kaikki itseensä; se oli raskas taakka; joskus tuntui, että hän oli nääntyä sen alle; mutta hän puri hammasta, ja ponnisti edelleen. Hänen terveytensäkin oli heikontunut: hän laihtui kovin. Veljen kirjeet saivat yhä lohduttomamman sävyn. Kerran kirjoitti hän Antoinettelle eräänä vaikeana hetkenä:

"Tule, tule, tule kotiin!…"

Mutta tuskin oli se kirje lähetetty, niin Olivier häpesi sitä; ja hän kirjoitti uuden, jossa hän pyysi Antoinetten repimään ensin tulleen, eikä ajattelemaankaan sitä. Ja hän oli olevinaan iloinenkin, eikä muka tarvinnutkaan sisartaan. Hänen arka itsetuntonsa ei kärsinyt sitä, ettei hänen luultaisi jaksavan tulla toimeen yksinään.

Antoinette huomasi tämän kyllä; hän ymmärsi Olivierin pienimmätkin ajatukset; mutta hän ei tiennyt, mitä tehdä. Kerran oli hän jo matkustamaisillaan Parisiin; hän meni jo rautatieasemalle katsomaan tarkemmin, milloin seuraava juna sinne lähtisi. Ja sitten hän ajatteli itsekseen, että sehän oli hulluutta: se, mitä hän täällä ansaitsi, kului Olivierin elatukseen koulussa; niin kauan kuin he suinkin jaksoivat, täytyi heidän pysyä lujina. Antoinettella ei ollut voimaa tehdä varmaa päätöstä: seuraavana aamuna heräsi hänen rohkeutensa jälleen; mutta sikäli kuin hämärä ilta lähestyi, petti voima ja hän aikoi paeta. Hänellä oli koti-ikävä, isänmaan kaipuu, — tuon maan, joka oli ollut häntä kohtaan niin kova, mutta jossa lepäsivät haudassaan kaikki hänen entisen elämänsä rakkaat muistot, — hän kaipasi sitä kieltä, jota hänen veljensä puhui ja jolla hän puhui Olivierille rakkauttaan.

Siihen aikaan vieraili muuan ranskalainen näyttelijäseurue tuossa saksalaisessa pikkukaupungissa. Antoinettelle, joka kävi sangen harvoin teatterissa, — (hänellä ei siihen ollut aikaa eikä halua), — tuli tällä kertaa voittamaton kaipuu kuulla omaa kieltään, päästä sillä tavoin ikäänkuin vähän pakenemaan Ranskaan. Tapauksen seuraukset jo tunnetaan. [Katso: Jean-Christophen IV osa, "Kapinoitsija".] Teatterissa ei ollut enää paikkoja; hän kohtasi nuoren säveltäjä Jean-Christophen, jota hän ei tuntenut laisinkaan, mutta joka hänen mielipahansa nähdessään pyysi häntä kanssaan erääseen aitioon: Antoinette myöntyi, niin ymmällään hän oli. Kun hänet nähtiin Christophen kanssa siellä, alkoi pikkukaupunki juoruta; ja ne ilkeämieliset jutut tulivat myöskin Grünebaumien kuuluville, jotka jo ennestään olivat valmiit epäilemään vaikka mitä tuosta nuoresta ranskalaisesta tytöstä, ja olivat sitäpaitsi katkeroituneet Christophelle eräiden seikkain vuoksi, joista on jo ennen kerrottu. Nyt he eroittivat tylysti Antoinetten hänen toimestaan.

Antoinette, tuo puhdas ja häveliäs olento, jonka ainoana aatoksena oli rakkaus veljeä kohtaan, olento, jossa ei ollut rumien ajatusten tahraakaan, oli kuolla häpeästä, kun hän ymmärsi, millaisesta häntä epäiltiin. Christophelle ei hän ollut laisinkaan katkera. Hän tiesi, että Christophe oli yhtä viaton kuin hänkin, ja että hän oli tahtonut tehdä hänelle hyvää, vaikka se oli kääntynyt pahaksi: hän oli Christophelle siitä kiitollinen. Hän ei tiennyt Christophesta mitään muuta kuin että hän oli säveltäjä, ja että häntä haukuttiin alinomaa; mutta niin vähän kuin Antoinettella olikin kokemusta elämästä ja ihmisistä, oli hänellä kuitenkin jo elämän surujen teroittama luonnollinen vaisto, joka sanoi hänelle, että Jean-Christophe, tuo hänen huonosti kasvatettu ja hullutteleva teatteritoverinsa, oli sielultaan yhtä puhdas kuin hänkin, ja että hänessä oli miehekästä kauneutta, jonka muistokin tuntui Antoinettesta hyvältä. Se paha, mitä hän oli kuullut puhuttavan Christophesta, ei suinkaan hävittänyt hänen luottamustaan Christophea kohtaan. Kun hän oli itsekin syyttä kärsinyt, oli hän varma, että myöskin Christophe oli vain onnettomuuksien uhri, ja kärsi niinkuin hänkin häijyjen ihmisten loukkauksista, ja oli kärsinyt vielä kauemmin kuin hän. Ja kun Antoinettelle oli tullut tavaksi unohtaa itsensä ja muistaa toisten vaivoja, niin hälvensi ajatus, mitä kaikkea Christophe olikaan saanut kärsiä, hiukan hänen omaakin suruaan. Millään ehdolla maailmassa ei hän olisi nyt koettanut Christophea tavata, eikä olisi kirjoittanut hänelle: jokin sekä puhtauden että ylpeyden tunne esti hänet siitä. Antoinette ajatteli ainoastaan, ettei Christophe tiennyt, mitä pahaa hän oli tehnyt hänelle, ja hyvyydessään hän toivoi, ettei Christophe saisikaan sitä koskaan tietää.

Antoinette lähti takaisin Parisiin. Sattumalta pysähtyi se juna, joka vei Antoinettea sinne, eräällä asemalla, tunnin matkan päässä pikkukaupungista, juuri samaan aikaan kuin eräs toinen juna, jolla Christophe tuli takaisin naapurikaupungista, oltuaan siellä yhden päivän. Junat seisoivat muutaman minutin vieretysten, ja Antoinette ja Christophe näkivät silloin kumpikin omasta vaunustaan toisensa hiljaisessa yössä, mutta eivät puhuneet toisilleen mitään. Mitä olisivat he voineet puhua muuta kuin jokapäiväisiä sanoja? Ne olisivat loukanneet heidän keskinäisen saalinsa ja mystillisen ystävyytensä epämääräisen tunteen pyhyyttä, tunteen, joka oli heissä herännyt ja perustui pelkästään heidän sisäisen näkemyksensä varmuuteen. Katsellessaan toisiaan tämän tuokion ajan, tuntematta toistensa sieluja, näkivät he kuitenkin selvästi toisensa sellaisina, etteivät heidän parissaan aina elävät ihmiset olleet koskaan heitä nähneet. Kaikki on katoavaista: sanojen muisto, suudelmat, kiihkeät hyväilyt ja syleilyt; mutta sellaisten sielujen keskinäinen kosketus, jotka ovat löytäneet ja tunteneet toisensa muiden, hetken kestävien ja haihtuvien muotojen joukosta, ei unohdu koskaan. Antoinette vei sen mukanaan sydämensä salaisimmassa sopukassa, — tuossa surujen runtelemassa sydämessään, jonka keskellä hymyili kuitenkin hämärä valo, aivankuin maan povesta hellästi hohtaen, kalpea ja hellä valo, sellainen, joka väikkyy Gluckin Elyseum-Hämärässä.

Hän tuli jälleen Olivierin luokse. Olikin jo aika joutua sinne. Olivier oli sairastunut; ja tuo hermostunut ja kiusattu pikku olento, joka oli peljännyt, että hän sairastuisi Antoinetten poissa ollessa, kieltäytyi nyt, — kun hän oli tosiaan kipeä — kirjoittamasta mitään sisarelleen, ettei olisi tehnyt häntä levottomaksi. Mutta sielussaan hän kutsui sisartaan hätään, rukoili häntä luokseen kuin jotain pelastavaa ihmettä.

Kun se ihme tapahtui, makasi Olivier lukion sairaalassa, kuumeen horteessa uneksien. Olivier ei edes huudahtanut, kun näki Antoinetten tulevan. Sillä hän oli nähnyt monen monta kertaa ennenkin Antoinetten ilmi-elävänä edessään!… Hän nousi istumaan vuoteessaan, suu auki, ja vapisi pelosta, ettei tämä vain taas olisi kuvittelua. Ja kun Antoinette oli istuutunut hänen vuoteensa reunalle, kun hän oli sulkenut Olivierin syliinsä, ja Olivier kietonut kätensä hänen kaulaansa, ja kun Olivier tunsi huultensa koskettavan hänen hienohipiäistä poskeaan, ja tunsi käsissään Antoinetten öisestä matkasta kylmät kädet, kun hän viimeinkin näki, että se oli hänen sisarensa, hänen rakkaansa, niin hän alkoi itkeä. Hän ei muuta voinut: hän oli yhä entinen "pikku hupsu", samallainen kuin oli lapsenakin. Hän veti Antoinettea puoleensa, ettei hän uudestaan pääsisi häneltä lähtemään. Kuinka he molemmat olivat muuttuneet! Kuinka surkastuneilta he näyttivät!… Mutta nyt se ei tehnyt mitään, he olivat saaneet jälleen toisensa: kaikki muuttui taas valoisaksi, sairaala, lukio, harmaa päivä; he pitivät toisistaan kiinni, he eivät toisiaan enää laskisi. Ennenkuin Antoinette ehti puhua veljelleen mitään, vaati Olivier jo häntä vannottamalla, ettei hän saisi enää lähteä pois. Sitä ei Olivierin tarvinnut sisareltaan vaatia: ei, Antoinette ei enää lähtisi, he olivat jo liiaksi kärsineet, ollakseen toisistaan erillään; heidän äitinsä oli oikeassa: mikä muu tahansa oli parempi kuin ero. Vaikka suurin kurjuus, itse kuolema, kunhan saatiin olla yhdessä.

Nyt he vuokrasivat itselleen kohta huoneet. He olisivat tahtoneet entisen huoneistonsa, niin ruma kuin se olikin; mutta siinä olivat jo asukkaat. Uuden asunnon ikkunat olivat pihalle päin kuin entisenkin; mutta pihamuurin ylitse näkyi sinne pienen akaasiapuun huippu, ja he kiintyivät heti siihen kuin johonkin maaseutulaiseen ystävään, joka oli, niinkuin hekin, vankina keskellä kaupungin kivirykelmää. Olivier tuli nopeasti terveeksi, tahi paremminkin pääsi sellaiseen olotilaan, jota oli totuttu pitämään hänessä terveytenä: — (sillä hänen terveytensä olisi jossakin toisessa voimakkaammassa ihmisessä näyttänyt taudilta.) — Antoinetten ikävä aika Saksassa oli koonnut hänelle edes vähän rahaa; ja erään saksalaisen kirjan käännöksestä, jonka muuan kustantaja suostui ostamaan, sai hän vielä vähän lisää. Aineellisista huolista oltiin siis joksikin aikaa turvassa; ja kaikki näytti niin hyvältä, kunhan Olivier vain hyväksyttäisiin lukuvuoden lopulla. — Mutta jospa häntä ei hyväksyttäisi? Olivierille tuli jälleen tutkintojen tuskallinen jännitys, tuskin he olivat koteutuneet entiseen yhdessäelämisensä sulouteen. He koettivat olla puhumatta tutkinnosta; mutta se oli turhaa: alinomaa kääntyivät ajatukset siihen. Se huoli vainosi heitä itsepintaisesti, silloinkin, kun he koettivat haihduttaa sitä huvittelemalla mielestään: jossakin konsertissa se nousi esiin yhtäkkiä, keskellä kappaletta; öisin heräsivät he siihen, että se ammotti heidän sielussaan kuin mikäkin surman kuilu. Paitsi että Olivieria poltti halu helpoittaa sisarensa vaivoja ja korvata viimeinkin hänelle sen, että hän oli uhrannut nuoruutensa hänen onnensa edestä, kiusasi häntä vielä kauhu asevelvollisuutta kohtaan, sillä siitä ei hän pääsisi, jos hän saisi reput: — (siihen aikaan seurasi korkeakouluun pääsystä vielä erivapautus asevelvollisuudesta.) — Olivierilla oli voittamaton inho tuollaista hyvien ja huonojen ruumiillista ja henkistä toisiinsa sekautumista ja sitä älyllistä alennustilaa kohtaan, jona hän piti kasarmielämää, syystä tai ei. Kaikki, mitä hänessä oli ylimyksellistä ja puhdasvaistoista, kapinoi sellaista pakkovaltaa vastaan: hänestä tuntui, että hän olisi mieluimmin kuollut kuin alistunut siihen. Tällaista tunnetta saattaa yhteiskuntamoraalin nimessä, joka nykyään on suorastaan jonkinlaisena uskontona, ivailla tai soimatakin; mutta ainoastaan sokeat saattavat kieltää, ettei sitä ihmisissä olisi: ei löydy syvempää kärsimystä kuin tämän nykyaikaisen kommunismin törkeä loukkaus sielullista yksinäisyyttä vastaan.

Tutkinto alkoi. Olivier tuskin voi ottaa siihen osaa: hän oli huonovointinen, ja hän pelkäsi niin noita päiviä, jotka hänen täytyisi kestää, joko hänet sitten hyljättäisiin tai hyväksyttäisiin, että hän melkein toivoi tosiaan sairastuvansa. Kirjallisissa kokeissa hän onnistui tällä kertaa melkoisen hyvin. Mutta kova aika oli odottaa, oliko hänet tosiaan hyväksytty suullisiin kokeihin. Vallankumousten maan ikivanhaan tapaan, sillä se maa on kuluneihin tapoihin piintynein koko maailmassa, pidettiin tutkinto heinäkuussa, vuoden tulisimpina päivinä: aivan kuin olisi tahdottu tahallaan tehdä nuo oppilas-raukat, jotka olivat jo muutenkin kiusaantuneet suunnattoman pitkistä kertausluvuista, — niistä eivät heidän tuomarinsa tietysti osanneet kymmenettäkään osaa, — suorastaan hulluiksi. Kirjoitusten tulokset ilmoitettiin heinäkuun 14-nen päivän juhlien jälkeisenä päivänä, noiden rahvaan huvien ja yleisen ilon, kovin tuskallisen niille, jotka eivät itse ole iloisia ja jotka tarvitsevat hiljaisuutta. Torille lähelle taloa oli pystytetty markkinakojuja; siellä ammuttiin pilkkaan, pyssyt ratisivat, karusellit vonkuivat ja posetiivit vinkuivat aamusta sydänyöhön. Sellaista mieletöntä meteliä kesti viikon päivät. Sitten myönsi tasavallan presidentti ulvojille aikaa vielä puoli viikkoa lisää, saadakseen kansansuosiota. Se ei merkinnyt hänelle mitään: hän ei meteliä kuullut. Mutta Olivier ja Antoinette, joiden päätä aivan pakotti sitä kuunnellessa ja joiden täytyi pitää ikkunansa kiinni ja tukkia korviaan ja tukehtua huoneisiinsa, koettivat turhaan päästä kaiken maailman typerien viisunpätkien vainosta, sillä ne kaikuivat aamusta iltaan ja kiduttivat heitä kuin puukonpistot, niin että he suorastaan vääntelehtivät tuskasta.

Suulliset tutkinnot alkoivat melkein heti kuin kirjalliset kokeet oli lopullisesti hyväksytty. Olivier pyysi, ettei Antoinette tulisi kuuntelemaan. Sisar odotti ulko-ovella, — vielä ankarammassa jännityksessä kuin Olivier. Tietystikään ei Olivier sitten näyttänyt tyytyväiseltä tutkintoonsa. Hän kiusasi Antoinettea hokemalla yhtä mittaa, mitä hän oli vastannut tai mitä asiaa ei ollut muistanut.

Lopullisen ratkaisun päivä tuli. Yliopiston pihaan asetettiin hyväksyttyjen nimiluettelo. Antoinette ei tahtonut antaa Olivierin mennä sinne yksin. Kotoa lähtiessään he ajattelivat, vaikkeivät toisilleen siitä puhuneet, että kun he tulevat takaisin kotiin, niin he sen tietävät, ja että he silloin ehkä toivoisivat takaisin tätäkin pelon tuokiota, jolloin he vielä edes toivoivat. Kun he näkivät edessään Sorbonnen, niin heidän jalkansa olivat pettää. Antoinette, joka oli yleensä niin uljas, sanoi veljelleen:

— Kuule nyt, älä mene niin nopeasti… Olivier katseli sisareensa, joka koetti hymyillä, ja vastasi:

— Tahdotko, niin istutaan hetkeksi tuohon penkille?

Olivier ei olisi tahtonut mennä perille asti, mutta hetken perästä puristi Antoinette hänen kättänsä ja virkkoi:

— Ei se ole mitään, hyvä Olivier, mennään nyt.

He eivät löytäneet heti kohta luetteloa. He lukivat alusta loppuun useita, eikä niissä ollut Jeanninin nimeä. Kun he sen viimein löysivät, eivät he ensin olleet ymmärtää, ja lukivat luettelon moneen kertaan, eivätkä jaksaneet uskoa silmiään. Kun he sitten olivat aivan varmat, että se oli totta, että se Jeanninin oli hän, että Jeannin oli hyväksytty, eivät he saaneet sanaa suustaan; he juoksivat minkä ehtivät kotiin: Antoinette oli ottanut Olivieria käsivarresta, hän piti veljeään kiinni ranteesta, Olivier nojasi häneen; he melkein juoksivat, näkemättä mitään; mennessään bulevardin poikki olivat he jäädä hevosten jalkoihin. He hokivat:

— Rakas!… Rakas!…

He nousivat asuntoonsa, monta porrasta kerrallaan harpaten. Päästyään huoneistoonsa heittäytyivät he toistensa kaulaan. Antoinette otti veljeään kädestä ja vei hänet isän ja äidin valokuvien eteen, jotka olivat hänen vuoteensa vieressä kamarin nurkassa, ikäänkuin pyhimyskuvina; hän laskeusi Olivierin kanssa noiden kuvien eteen polvilleen; ja siinä he rukoilivat ja itkivät hiljaa.

Antoinette hommasi pienet herkkupäivälliset; mutta kumpikaan eivät he voineet palaakaan maistaa: heillä ei ollut nälkä. He viettivät illan yhdessä, Olivier istuen sisarensa jalkain juuressa, tai hänen sylissään, hyväilyttäen itseään kuin pikku lapsi. He eivät puhelleet juuri mitään. He eivät jaksaneet edes olla onnellisia, niin menehtyneet he olivat. He menivät levolle jo ennen kello yhdeksää, ja nukkuivat sikeästi.

Seuraavana aamuna Antoinetten päätä särki hirveästi, mutta muuten oli kuin olisi paino sydämeltä pudonnut. Veljestä tuntui siltä kuin hän olisi viimein saanut rauhassa hengittää. Hän oli pelastettu, Antoinette oli hänet pelastanut, oli täyttänyt tehtävänsä; eikä hän, Olivier, ollutkaan kelvoton siihen, mitä sisar häneltä odotti!… Ensi kertaa monien, monien vuosien päästä heittäytyivät he vähän laiskottelemaan. He jäivät makaamaan keskipäivään asti, puhellen sängyistään keskenään, ovi huoneiden välillä auki; he näkivät toisensa samasta kuvastimesta, näkivät toistensa onnelliset ja väsymyksestä pöhöiset kasvot; he naurahtelivat toisilleen, lähettivät lentomuiskuja, hervahtivat uudestaan uneen, näkivät toisensa nukkuvan; kummankin jäsenissä oli omituinen kankeus, he olivat aivan kuin murjotut, eivätkä jaksaneet virkkaa toisilleen juuri muuta kuin jonkin hellän, lyhyen vastauksen.

Antoinette oli yhä säästänyt sairaustapauksien varalta ja saanut lantti lantilta kokoon pienen summan. Hän ei sanonut veljelleen, minkä yllätyksen hän nyt aikoi hommata hänelle noilla rahoilla. Kun Olivier oli hyväksytty tutkinnossa, ilmoitti Antoinette seuraavana päivänä, että he lähtevät kuukaudeksi Sveitsiin, levähtämään monien vuosien vaivoista. Koska nyt oli varma, että Olivier saisi lukea valtion kustannuksella kolme vuotta korkeammassa opistossa ja pääsisi sitten virkaan, niin voivat he hiukan hullutella ja käyttää kaikki, mitä olivat pistäneet arkun pohjalle. Olivierilta pääsi riemun huuto, kun hän kuuli tämän uutisen. Antoinette oli vieläkin onnellisempi kuin hän, onnellinen veljensä onnesta, — onnellinen ajatellessaan, että hän viimeinkin saisi nähdä luontoa, jota hän oli niin kaivannut.

Matkavarustuksissa oli paljon hommaa, mutta se oli kovin hauskaa. Elokuu oli jo pitkällä, kun he lähtivät matkalle. He olivat aivan tottumattomia matkustukseen. Olivier ei nukkunut yhtään edellisenä yönä. Eikä hän voinut nukkua sitten matkalla junassakaan. Koko päivän hän oli peljännyt, että he myöhästyisivät junalta. He olivat hätäilleet kuumeisesti, heitä oli tuupittu sinne tänne asemalla, ja sysätty toisen luokan vaunuun, jossa he eivät saaneet nojata edes kyynärpäätään mihinkään voidakseen nukahtaa: — (nukkuminenkin on niitä etuoikeuksia, jotka ranskalaiset, tietysti ehdottoman demokraatiset, rautatieyhtiöt koettavat riistää varattomilta matkustajilta, niin että rikkailla matkustajilla olisi sekin ilo, että tietävät saavansa yksinään nauttia sitä hyvää.) — Olivier ei ummistanut hetkeksikään silmäänsä: hän ei ollut vieläkään aivan varma, että oli oikeassa junassa, ja hän tähysteli lakkaamatta ulos, nähdäkseen, mitä asemat olivat nimeltään. Antoinette torkahti tuon tuostakin, ja hätkähti taas valveille; vaunun tärähtely nytkytti hänen päätänsä. Olivier katseli häntä lampun synkässä valossa, joka kuulsi tämän liikkuvan ruumisarkun katosta; ja yht'äkkiä hän huomasi hämmästyksekseen, kuinka Antoinetten kasvot oli muuttuneet. Silmien alukset olivat kuopalla; piirteiltään lapsellinen suu oli väsyneesti raollaan; ihonväri oli kellastunut, ja poskissa oli siellä täällä pieniä uurteita: huolten ja pettymysten surullisten päivien leima. Antoinette näytti kovin vanhentuneelta, sairaalta. — Ja todellakin hän oli niin väsynyt! Jos hän olisi tohtinut, olisi hän jättänyt lähdön toistaiseksi. Mutta hän ei ollut tahtonut turmella veljensä iloa; hän koetti vakuutella itselleen, että hänen vaivansa oli pelkkää väsymystä, ja että hän virkistyisi luonnon helmassa. Ah, kuinka hän pelkäsi sairastuvansa matkalla! — Hänestä tuntui nyt siltä kuin hänen veljensä olisi häntä katsellut; ja ponnistautuessaan hereille horteesta, joka alinomaa painosti häntä, aukaisi hän nyt silmänsä, — nuo alati nuoret, kirkkaat, kuultavat silmät, joita himmensi silloin tällöin, hänen sitä ajattelemattaan, jonkinlainen tuskan varjo, aivan kuin pilvi kulkien lammin yli. Olivier kysyi hiljaisella äänellä, levottoman hellästi, miten hän voi: sisar puristi hänen kättänsä, ja vakuutti, että hän voi hyvin. Yksi ainoa rakkauden sanakin virvoitti häntä.

Muuten kiintyi Antoinetten ja hänen veljensä koko huomio nyt luontoon matkan varrella, aamusta alkaen, joka sarasti punertavana kelmeänvärisen tasangon takana, Dolen ja Pontarlier'n välillä; he katselivat herääviä ketoja, maasta iloisena kohoavaa aurinkoa, — aurinko: se oli päässyt vapauteen, niinkuin he Parisin pölyisten katujen ja talojen ja paksujen huurujen vankilasta; — katselivat vielä vilussa väriseviä niittymaita, joita kietoi keveä huuru valkeana kuin maito; ja kaikenlaista, mitä matkan varrella suinkin oli: tuolla näkyi pikku kylän kirkontorni, vilaukselta kiiltävä veden juova, ilmanrannalla siintävien kukkulain sininen viiva; liikuttava ja heleä aamusoitto kuului kaukaa, jostakin kirkosta; eräällä pysäkillä seisahtui juna, keskellä unessaan uinuvaa maaseutua; siellä lepäili tien pengermällä nurmikolla vakava lehmälauma, — ja kaikki tämä näytti sisaruksista niin uudelta. He olivat kuin kuivuutta kärsineet puut, jotka viimeinkin saavat nauttia virvoittavan sateen sulosta.

Sitten tuli aamulla se sveitsiläinen tulliasema, jossa heidän oli muutettava junaa. Pikku asema tasangon laidassa. He olivat hiukan huonovointisia edellisen yön epämukavuuksien jälkeen, ja värisivät vilusta, sillä aamu oli kylmän kostea; mutta tyyni se oli, taivas puhdas ja kirkas, nurmikoiden tuores tuoksu henkäili ympärillä, ikäänkuin tunkeutuen sieraimiin, juosten kielellä, valuen pitkin kaulaa, rinnan pohjiin asti, kuin mikä raitis puro; ja siinä he nauttivat, seisoallaan pöydän ääressä, joka oli aseman edustalla ulkona, kuumaa, virkistävää kahvia, sekoitettuna kermaisella maidolla, lauhkealla kuin itse taivas ja tuoksuvalla kuin tuores ruoho ja kedon kukat.

He siirtyivät nyt sveitsiläiseen junaan; sen vaunujen erikoinen muoto huvitti heitä lapsellisesti. Mutta kuinka Antoinette oli väsynyt! Hän ei käsittänyt, mikä häntä vaivasi. Miksi tuntui hänestä tuo kaikki kaunis ja mielenkiintoinen, mitä hän näki ympärillään, niin vähän huvittavalta? Eikö hän ollut uneksinut juuri tätä vuosikausia: ihania matkoja, veli vieressään, tulevaisuuden huolista vapaana, keskellä rakasta luontoa?… Mikä hänellä nyt oli? Hän moitti itseään, ja ihaili pakostakin kaikkea, mitä näki, otti osaa veljensä lapselliseen iloon.

He poistuivat junasta Thunissa. Sieltä aikoivat he lähteä seuraavana aamuna vuoristoon. Mutta yöllä hotellissa tuli Antoinettelle kova kuume, häntä ylenannatti ja päätä särki. Olivier peljästyi kauheasti, ja oli kovin levoton koko yön. Täytyi haettaa heti aamulla lääkäri: — (odottamaton ja tuntuva lisämeno heidän vähissä varoissaan.) — Lääkäri ei huomannut vielä mitään vaarallista, mutta sanoi Antoinetten olevan ylen rasittuneen ja loppuun kuluneen. Nyt ei voinut tulla kysymykseenkään jatkaa heti matkaa. Tohtori kielsi Antoinettea nousemasta sinä päivänä vuoteesta, ja hän vihjaili jo, että ehkäpä heidän oli pakko jäädä vielä pitemmäksikin aikaa Thuniin. He olivat siitä kovin suruissaan, — samalla kuitenkin tyytyväisiä, että olivat päässeet näinkin vähällä, sillä he olivat jo peljänneet vieläkin pahempaa. Mutta tuntui kovalta, että he olivat tulleet tänne niin kaukaa, mutta saivat nyt jäädä ikävään hotellihuoneeseen, johon aurinko paahtoi kuin ansariin. Antoinette tahtoi, että veljen oli mentävä kävelemään ja katselemaan luontoa. Olivier kuljeksikin vähän hotellin lähistöllä; hän näki kauniin, vihreäviittaisen Aarin, ja kaukana ilmanrannalla häämötti valkeana eräs toinen vuorenhuippu: hän oli suunniltaan ilosta; mutta sitä iloa ei hän jaksanut yksin kestää. Hän juoksi kiireesti sisarensa huoneeseen, ja kertoi hänelle järkytettynä, mitä oli nähnyt; ja kun Antoinette ihmetteli, että hän tuli takaisin niin nopeasti, ja vaati häntä menemään uudestaan kävelemään, niin vastasi Olivier, aivan kuin ennen, silloin, kun hän kääntyi takaisin kotiin matkalta Châtelet'n konserttiin:

— Ei, ei, se on liian kaunista: minun on paha olla, kun katselen sitä ilman sinua.

Tämä tunne ei ollut heille mitään uutta: he tiesivät, että heidän täytyi olla kahden voidakseen olla kumpikin täysin omaa itseään. Mutta tuntui aina niin hyvältä sitä kuulla. Ne hellät sanat virvoittivat Antoinettea enemmän kuin mitkään lääkkeet. Hän hymyili onnellisena ja raukeana. — Ja kun hän nukkui yönsä hyvin, niin hän päätti, että he, vaikkei ollutkaan aivan viisasta vielä lähteä, karkaisivat sieltä aamulla varhain ja ilmoittamatta mitään lääkärille, sillä hän olisi tietysti estänyt heidät matkustamasta. Puhtaan ilman ja kaiken veljen kanssa yhdessä ihaillun kauniin ansio lienee ollut, ettei Antoinette saanut maksaa kalliisti tätä uskaliaisuuttaan, vaan että he saapuivat ilman uusia vastoinkäymisiä matkansa päähän, — erääseen vuoristokylään, joka oli Thunin järven rinteellä jonkun matkan päässä Spiezistä.

He viettivät siellä kolme neljä viikkoa, eräässä pikku hotellissa. Antoinettelle ei tullut enää kuumepuuskia, mutta hän ei enää koskaan päässyt ennalleen. Hän tunsi aina päänsä raskaaksi, sietämätöntä painoa ruumiissaan ja ainaista pahoinvointia. Olivier kyseli usein, kuinka hän voi: hän olisi tahtonut, ettei sisko olisi ollut niin kovin kalpea; mutta Olivier aivan kuin juopui seudun kauneudesta, ja vaistomaisestikin hän vältti kaikkia surullisia ajatuksia; ja kun Antoinette vakuutteli hänelle, että hän voi aivan hyvin, koetti Olivier uskoa sen todeksi, — vaikka hän tiesikin, ettei asia ollut niin. Antoinette nautti syvästi veljensä suuresta onnesta, raittiista ilmasta ja varsinkin levosta. Miten suloista oli viimeinkin levätä noitten hirveäin vuosien jälkeen!

Olivier tahtoi usein viedä hänet mukanaan kävelyretkille; Antoinette olisi ollut onnellinen, jos olisi saanut kuljeskella hänen kanssaan; mutta monta kertaa, kun hän oli reippaasti yrittänyt, oli hänen pakko pysähtyä jo parikymmentä minuttia käveltyään, lopen hengästyksissään ja tuntien sydäntään ahdistavan. Silloin jatkoi Olivier yksinään retkiään, — teki nousuja vuorille; ne olivat aivan vaarattomia, mutta Antoinette oli kuitenkin tuskassa, kunnes veli palasi kotiin. Jos he lähtivät yhdessä pikku kävelylle: Antoinette nojasi veljensä käsivarteen, kulki lyhyin askelin, ja he puhelivat keskenään, sillä varsinkin Olivier oli nykyään tullut kovin puheliaaksi, hän naureskeli, jutteli suunnitelmiaan, kertoi hullunkurisia tarinoita. Vuoritieltä, rinteen keskiväliltä näkivät he allaan laakson ja valkeat pilvet, jotka kuvastuivat tyyneen järveen, sekä purret, jotka liukuivat siellä kuin vesihyönteiset lamparon pinnalla; he hengittivät sisäänsä lämpöistä ilmaa ja nauttivat karjankellojen soitosta, jota tuuli kantoi tuon tuostakin kaukaa, niitetyn heinän ja lämpöisen pihkan hajun mukana. Ja he ajattelivat yhdessä menneisyyttä ja tulevaisuutta, sekä nykyhetkeä, joka näytti heistä epätodellisemmalta ja huumaavammalta kuin kauneimmat haaveet. Antoinetteenkin tarttui joskus hänen veljensä hyvätuulisuus: he leikkivät hippasilla, ja heittelivät ruohoa toistensa silmille. Ja eräänä päivänä kuuli Olivier Antoinetten jo nauravan, nauravan niinkuin ennen muinoin, kun he olivat lapsia, hyvää ja huimaa pikku tytön naurua, huoletonta ja läpikuultavaa kuin puro; sitä naurua ei Olivier ollut kuullut moniin pitkiin vuosiin.

Mutta yleensä ei Olivier jaksanut vastustaa haluaan lähteä pitemmillekin retkille. Hän kärsi sitten perästä hiukan tunnonvaivoja; ja myöhemmin elämässään soimasi hän itseään, ettei hän ollut aikoinaan osannut pitää paremmin vaaria ajastaan ja jutella rakkaan sisarensa kanssa, kun sai. Hotellissakin jätti hän nykyään Antoinetten yksin. Siellä asui pikku piiri nuoria miehiä ja tyttöjä; heidän seurastaan olivat Olivier ja Antoinette ensin pysyneet erillään. Sitten oli Olivier arasti liittynyt heidän joukkoonsa, sillä seura veti häntä puoleensa. Hän oli kouluaikanaan vieroittunut kaikista ystävistä; hänellä ei ollut, paitsi sisartaan, muita tuttuja kuin karkeat lukiotoverit ja heidän rakastajattarensa, joita hän inhosi. Hänestä tuntui nyt hyvältä seurustella sellaisten ikäistensä poikain ja tyttöjen kanssa, jotka olivat hienosti kasvatettuja, ystävällisiä ja iloisia. Vaikka hän oli hyvin ihmisarka, oli hän naiivin utelias; ja naisten tuikkavat ja veikeilevät silmät suorastaan hypnotisoivat aina hänen tunteellista ja puhtaalla tavalla aistillista sydäntään. Vaikka hän olikin arka, saattoi hän olla hyvin miellyttävä. Hänen puhdas kaipuunsa rakastaa ja saada rakkautta loi hänen olentoonsa eräänlaisen nuorekkaan viehätyksen, jota hän ei suinkaan teeskennellyt, ja teki hänen pakinansa, eleensä ja käytöksensä niin hienotuntoisiksi, että hänen kömpelyytensäkin vain lisäsi tuota lumovoimaa. Hänellä oli kyky miellyttää ihmisiä. Joskin hänen järkensä oli tullut yksinäisyydessä sangen irooniseksi ja näytti hänelle ihmisten koko mataluuden ja kaikki heidän vikansa, niin että hän usein vihasi heitä, — kun hän joutui heidän seuraansa, ei hän huomannut heistä enää muuta kuin silmät, ja niistä puhui kuitenkin aina ihminen, joka oli kerran kuoleva, olento, jolla ei ollut kuin yksi ainoa elämä, niinkuin hänelläkin, ja joka oli pian sen kadottava kuten hänkin: silloin tunsi hän tuota olentoa kohtaan suunnatonta hellyyttä; sinä ilmoissa ikänä ei hän olisi silloin voinut tehdä hänelle mitään pahaa; tahtoipa hän tai ei, hänen täytyi olla hänelle hyvä. Hän oli heikko: ja sellaisena hän oli luotu miellyttämään "maailmaa", joka antaa anteeksi kaikki paheet, jopa kaikki hyveetkin, — paitsi yhtä ja ainoaa: voimaa, sitä, josta kaikki nuo muutkin johtuvat.

Antoinette ei sekaantunut näiden ikäistensä seuraan. Hänen huono terveytensä, väsymyksensä, sielullinen masennuksensa, johon ei ollut mitään näkyvää syytä, veivät häneltä aivan kaikki voimat. Pitkinä huolten ja epätoivoisen työn vuosina olivat hänen ruumiinsa ja sielunsa kuluneet, ja nyt olivat hänen ja veljen osat vaihtuneet: nyt tunsi Antoinette olevansa kaukana maailmasta, kaukana kaikesta, niin kaukana!… Hän ei voinut enää palata sinne takaisin: kaikki muiden jutut, hälinä, nauru, heidän pikku touhunsa ikävystyttivät, väsyttivät, melkeinpä loukkasivatkin häntä. Hän kärsi siitä, että oli sellainen: hän olisi tahtonut olla samanlainen kuin olivat nuo toisetkin nuoret tytöt, harrastaa ja ihailla kaikkea, mitä hekin, nauraa sille, mikä heitä nauratti… Hän ei voinut enää!… Hänen sydäntänsä kouristi, hänestä tuntui joskus siltä kuin hän olisi ollut kuollut. Illoin hän sulkeutui huoneeseensa; ja usein ei hän sytyttänyt edes lamppuakaan; hän istui pimeässä, sillaikaa kuin Olivier huvitteli alakerrassa, hotellin salissa, pikiintyen romanttisesti milloin mihinkin nuoreen tyttöön, kuin tavallisesti, ja ollen siitä onnellinen. Antoinette ei päässyt kamarissaan turrasta tilastaan ennenkuin kuuli Olivierin tulevan heidän yhteiseen asuntoonsa, nauraen ja laverrellen yhä ystävättäriensä kanssa, jättäen heille loppumattomia hyviäöitä heidän oviensa edessä, voimatta oikein vieläkään erota heistä. Silloin Antoinette hymyili itsekseen pimeässä, ja nousi sytyttämään sähkövaloa. Veljen nauru virkisti hänet hereille.

Syksy lähestyi. Aurinko menetti loistonsa. Luonto lakastui. Lokakuun usvien ja vaaleain pilvien alla himmenivät värit; lunta ilmestyi vuorten ylärinteille, ja sumu laskeutui laaksoihin. Matkailijat lähtivät pois, ensin yksitellen, sitten joukoittain. Ja surullista oli nähdä ystävien poistuvan; surullista outojenkin ihmisten; mutta surullisinta, että kesä, tyyni ja onnellinen aika, kuin keidas elämässä, oli kadonnut. He tekivät yhdessä viimeisen kävelyretken, pilvisenä syyspäivänä, metsikköön, vuoren rinteelle. He eivät puhuneet keskenään, he uneksivat, kumpikin itsekseen, olivat hieman alakuloisia, painautuivat väristen toistensa kylkeen, tiukasti vaippoihinsa kietoutuneina, kaulukset pystyssä; heidän sormensa puristivat toisen sormia. Kosteat metsät vaikenivat, puiden oksista tippuivat hiljaa kyyneleiset pisarat. Metsän syvyydestä kuului yksinäisen linnun valittava ja haikea ääni, joka ikäänkuin ennusti talvea. Karjankello helähteli kirkkaan kylmästi usvassa, kaukaa, melkein sammuvin äänin; kaiku vastasi ikäänkuin syvältä heidän omasta rinnastaan…

He lähtivät takaisin Parisiin. He olivat molemmat surullisia. Antoinetten terveys ei ollut parantunut.

Nyt täytyi pitää huolta Olivierin vaatetuksesta, kun hän siirtyi opistoon asumaan. Antoinette kulutti siihen viimeisetkin säästönsä; jopa möi hän salaa muutamia koruesineitäänkin. Mitäpä väliä sillä? Antaisihan Olivier hänelle aikoinaan takaisin. — Ja sitäpaitsi tarvitsi Antoinette mielestään nyt niin vähän, kun Olivier lähti kotoa pois!… Antoinette koetti olla ajattelematta, millaista hänen elämänsä sitten olisi, kun Olivier ei enää olisi hänen luonaan; hän ompeli Olivierille vaatteita, antautuen siihen työhön kaikella kuvaamattomalla hellyydellään veljeään kohtaan, ja ikäänkuin aavistellen samalla, että tämä oli viimeinen hyvä, mitä hän teki hänen puolestaan.

Viimeisinä päivinä, mitä he enää saivat olla yhdessä, eivät he luopuneet hetkeksikään toisistaan; he pelkäsivät, etteivät he vain kuluttaisi näitä lyhyitä tuokioita hukkaan. Viimeisenä iltana istuivat he hyvin myöhään takan ääressä, Antoinette heidän ainoassa nojatuolissaan, Olivier hänen jalkainsa juuressa jakkaralla, antaen hyväillä itseään, niinkuin hänen, suuren hemmoitellun lapsen, tapana oli. Olivier oli huolissaan — tahi ainakin utelias — minkälaiseksi hänen uusi elämänsä nyt muodostuisi. Antoinette ei saanut mielestään, että nyt oli heidän läheinen keskinäinen elämänsä loppunut, ja häntä kauhisti, kuinka hänen nyt kävisi. Aivankuin haluten tehdä Antoinetten surun vieläkin kirvelevämmäksi, oli Olivier sisartaan kohtaan tänä viimeisenä iltana hellempi kuin koskaan ennen; hän veikisteli sisarelleen, viattomalla tavalla ja vaistonsa vaatimuksesta, niinkuin ainakin ihmiset erotessaan haluavat näyttää toiselle kaiken, mikä heissä on parhainta ja lumoavinta. Olivier istahti pianon ääreen ja soitti Antoinettelle kauan aikaa Mozartin ja Gluckin kappaleita, joista he pitivät enimmän; sellaisia haikean onnen ja kuulaan surun unelmia, joihin niin moni kohta heidän elämästään oli liittynyt.

Kun eronhetki tuli, saattoi Antoinette Olivierin opiston ovelle. Hän tuli takaisin kotiin. Nyt hän oli yksinään; yksinään jälleen. Mutta se ei ollut samaa yksinäisyyttä kuin Saksan matkalla; se ei ollut eroa, jonka hän saattaisi lopettaa itse, kun ei jaksaisi sitä enää kestää. Tällä kertaa oli hän jäänyt lopullisesti yksin: lähtijä oli tällä kertaa Olivier, ja hän oli lähtenyt pitkäksi aikaa, koko elämänsä iäksi. Kuitenkin oli Antoinette niin äidillinen, ettei hän ensin ajatellut niin paljon itseään kuin veljeään; hän oli huolissaan, kuinka Olivier koteutuisi opistoon; olihan veljen elämä siellä niin erilaista kuin ennen; kuinka jaksaisi hän kärsiä toverien kolttosia, ja muita vastuksia, jotka saattavat olla pieniä, mutta kasvavat suhteettoman merkitseviksi sellaisen ihmisen aivoissa, joka on ennen ollut yksinään ja tottunut elämään mielensä mukaan. Tämä Antoinetten huoli oli ainakin siitä hyvä, että se esti häntä hiukan muistamasta yksinäisyyttään. Antoinette ajatteli jo, että seuraavana päivänä hän saisi tavata Olivieria opiston vastaanottohuoneessa ja jutella hänen kanssaan puolen tunnin ajan. Hän saapui opistolle jo neljännestuntia aikaisemmin. Olivier oli hänelle ylen kiltti, mutta touhuissaan ja huvitettu kaikesta uudesta, mitä oli nähnyt. Sitten tuli Antoinette joka päivä, hellin ja levottomin mielin, tapaamaan veljeään; mutta hän huomasi, että heidän kohtaamishetkiensä arvo muuttui joka kerta veljelle pienemmäksi kuin hänelle. Antoinettelle oli veljen tapaaminen nykyään koko hänen elämänsä. Olivier rakasti kyllä hellästi Antoinettea, siitä ei epäilystäkään; mutta eihän häneltä voinut vaatia, että hän olisi ajatellut pelkästään sisartaan, niinkuin sisar häntä. Pari kertaa hän tuli liian myöhäänkin vastaanottohuoneeseen, ja kerran, kun Antoinette kysyi, oliko hänellä opistossa ikävä, vastasi Olivier, ettei ollut. Se viilsi kuin puukko Antoinetten sydäntä. — Hän soimasi itseään, hän oli muka itsekäs ja typerä; hän tiesi hyvin, että oli mahdotonta ajatellakin, ettei Olivier olisi voinut irtaantua hänestä, eikä hän Olivierista; sehän olisi ollut suorastaan pahaa ja luonnotonta; eikö hänellä, Antoinettella, ollut mitään muuta harrastusta elämässä? Niin, Antoinette tiesi sen hyvin, mutta mitä auttoi sen tietäminen? Hän ei voinut mitään sille, että hän oli uhrannut kymmenen vuotta elämästään tuohon yhteen ja ainoaan asiaan: veljensä puolesta. Nyt, kun häneltä oli tämä ainoa elämän syy riistetty, ei hänellä ollut enää mitään.

Antoinette koetti ryhtyä uljaasti tavallisiin askareisiinsa, koetti lukea rakkaimpia kirjojaan, soitella… Hyvä Jumala, kuinka Shakespeare ja Beethoven olivat tyhjiä ilman veikkoa… — Kyllä, kyllähän ne kirjat olivat kauniita… Mutta Olivier ei enää ollut luona. Mitä toimittaa kaikki kaunis, ellei sitä saa katsella rakastetun olennon silmillä? Mitä tekee kauneudella, mitä tekee ilollakaan, ellei siitä nauti toisen sydämellä?

Jos Antoinette olisi ollut vahvempi, olisi hän koettanut rakentaa koko elämänsä uudestaan, luoda itselleen uuden päämäärän. Mutta hän oli kulunut loppuun. Nyt, kun mikään ei pakottanut häntä pysymään lujana, kaikin mokomin lujana, murtui se voima, jolla hän oli itseään toimeen pakottanut: hän luhistui lamaan. Tauti, joka oli jo toista vuotta pyrkinyt hänessä purkautumaan ja jonka hänen tarmonsa oli kukistanut, sai täyden vallan.

Hän istui illat yksin kotonaan, sammuneen takan ääressä, ja tuska kalvoi rintaa; hän ei jaksanut panna uuniin uudestaan tulta, hänellä ei ollut voimaa mennä edes levolle; hän istui siinä sydänyöhön asti, kyyryssä, uneksien ja väristen vilusta. Hän muisteli elämäänsä lapsuuden päivistä alkaen, eli rakkaiden vanhempi-vainajainsa seurassa, ajatteli pettyneitä toiveitaan; ja hänelle tuli kauhea suru, että hän oli menettänyt nuoruutensa, ilman rakkautta, ilman rakkauden toivoakaan; sanaton tuska, hämärä, käsittämätön… Lapsen nauru kajahti kadulta, epävakava lapsen tepsutus alakerrasta. Ne pikku jalat polkivat aivan hänen sydäntään… Epäilykset, pahat ajatukset kiusasivat häntä: tämän itsekkään ja nautinnonhimoisen kaupungin henki pyrki tarttumaan hänen heikontuneeseen sieluunsa. — Hän tunsi jollakin tavoin katuvansa elämäänsä, mutta masensi sen ajatuksen; hän häpesi joitakin salaisia halujaan, sillä hän piti niitä rikollisina; hän ei ymmärtänyt, mikä hänelle tuotti tällaisia kärsimyksiä: hän syytti synnynnäisiä pahoja taipumuksiaan. Tuo pikku Ofelia-parka, jota salainen tauti kalvoi, tunsi kauhukseen olemuksensa syvyydestä nousevan jonkin samean ja väkivaltaisen huurun: sellaisia piilee jokaisen ihmisen olemuksen pohjalla. Antoinette ei tehnyt työtä enää. Hän luopui enimmistä tunneistaan; ja hän, joka oli ollut niin aamunvirkku, loikoi nyt vuoteessa usein iltapuoleen asti; hänellä ei ollut enää muuta syytä nousta vuoteesta kuin mennäkseen jälleen levolle; hän söi tuskin palan, tai ei syönyt ollenkaan mitään. Ainoastaan niinä päivinä, jolloin veljellä oli lomaa, — torstaisin iltapuoli ja sunnuntaisin aamupäivä, — pakotti hän itseään ja koetti olla hänen seurassaan sellainen kuin hän oli ollut ennenkin.

Olivier ei huomannut mitään. Häntä huvitti liiaksi hänen uusi elämänsä, tai se vei hänen ajatuksensa niin, ettei hän tullut tarkanneeksi sisartaan. Hänellä oli se nuoruuden murrosaika, jolloin on vaikea antautua alttiiksi toisen suruille, ja jolloin ainakin näyttää välinpitämättömältä asioille, jotka vielä äskettäin liikuttivat mieltä, ja liikuttavat myöhemminkin. Tuntuu kuin iäkkäämpien ihmisten luonnosta ja elämästä saama vaikutus olisi joskus tuoreempi ja ilo yksinkertaisempi kuin nuorten, jotka ovat vasta kaksikymmentä vuottaan täyttäneet. Kun sellaista nähdään, niin väitetään, etteivät nuo nuoret olekaan nuoria sydämeltään, vaan ovat veltostuneita. Se on tavallisesti erehdys. He eivät ole veltostuneita, vaikka näyttävät tunteettomilta. Selitys on siinä, että kaikki elämänvoimat, kunnianhimo, kaipuu ja aina samat ajatukset ovat vallanneet koko heidän sielunsa. Kun ruumis on kulunut, ja kun elämältä ei enää ole mitään odottamista, niin saa puolueeton mielenkiinto jälleen oikeutensa; ja lapsellisten kyynelten lähteet aukeavat uudestaan. Olivierilla oli nyt tuhansia muita miettimisiä, ja niistä tärkein eräs hassu pikku rakastuminen, — (moisia tapauksia riitti hänelle alinomaa) — jotka anastivat hänen ajatuksensa niin, että hän oli kaikelle muulle sokea ja välinpitämätön. Antoinette ei ymmärtänyt laisinkaan, miten hänen veljensä laita oikeastaan oli; hän huomasi ainoastaan, että Olivier vetäytyi hänestä irralleen. Se ei ollut aivan kokonaan Olivierin vika. Joskus hän nautti Antoinetten luo lähtiessään mielessään siitä, että saisi nähdä hänet ja puhella hänen kanssaan. Hän tuli sisään. Heti paikalla hän kylmeni. Antoinette takertui sellaisen kuumeisen levottomuuden voimalla Olivieriin ja ahmi hänen sanojaan niin, että se alkoi Olivieria kohta vaivata; — moinen suhteeton hellyys ja hermostunut rakkaus veivät häneltä jo alussa halun avata sydäntään. Olivierin olisi täytynyt ymmärtää, ettei Antoinetten sieluntila ollut normaali. Tavallisesti ylen hienotunteinen Antoinette oli nykyään muuttunut täydellisesti. Mutta sitä ei Olivier jaksanut ajatella. Sisarensa kysymyksiin vastasi Olivier parilla sanalla, lyhyesti ja kuivasti. Ja hän jäykistyi ja oli yhä enemmän vaiti, kuta hartaammin Antoinette koetti saada häntä avomieliseksi, tai hän loukkasi sisartaan töykeillä vastauksilla. Silloin mykistyi sisarkin, kovin alakuloisin mielin. Niin meni heidän aikansa, aivan hukkaan. — Tuskin oli Olivier päässyt kadulle, niin hän opistoon kulkiessaan katui käytöstään ja oli siitä tuskissaan, öisinkin häntä kiusasi, miten paha hän oli siskolle ollut. Joskus hän kirjoitti opistoon päästyään sisarelleen kirjeenkin, joka oli pelkkää hellyyttä ja alttiutta. — Mutta kun hän seuraavana aamuna sen luki, repi hän sen. Eikä Antoinette saanut mitään tietää hänen tunteistaan. Hän luuli, ettei Olivier rakastanut häntä enää.

Antoinette sai vielä, — ellei juuri viimeistä elämänsä iloa, iloa sen koko täydellisessä merkityksessä, — niin ainakin viimeisen nuorekkaan tunteen värähdyksen sydämeensä; ja siihen tunteeseen hänen sydämensä, jossa oli herännyt epätoivoinen rakkauden ja onnen kaipuu, elämän kaipuu, takertui kaikella voimallaan. Tuon tunteen perusteet olivat muuten aivan mahdottomat ja vastaisia Antoinetten tyynelle luonteelle! Moisen syttyminen vaati sellaista erikoista häiriötilaa, johon hänen sielunsa nykyään oli joutunut: sitä luonnotonta kiihtymystä ja turtumusta, jonka jälkeen tauti ilmestyy.

Hän oli mennyt veljensä kanssa Châtelet'n konserttiin. Olivier oli äskettäin saanut musiikinarvostelijan toimen eräässä pienessä aikakauslehdessä, ja siksi olivat heidän paikkansa hiukan entistä paremmat; mutta yleisö, jonka keskelle he joutuivat, oli nyt sitäkin vastenmielisempää. He istuivat alaslaskettavilla tuoleilla, lähellä näyttämöä. Sinä iltana esiintyi Christophe Krafft. He eivät kumpikaan tunteneet tätä saksalaista säveltäjää. Kun Antoinette näki hänen ilmestyvän lavalle, niin pakkausi veri hänen sydämeensä. Vaikka hänen väsyneet silmänsä näkivät hänet ainoastaan ikäänkuin sumun läpi, ei hän voinut epäilläkään, kuka hän oli: tuntematon ystävä kovien Saksan päivien ajoilta. Antoinette ei ollut koskaan puhunut hänestä veljelleen; niin ja näin oli hän saattanut puhua hänestä edes itselleenkään: sen tapahtuman jälkeen olivat elämän huolet vieneet kaikki hänen ajatuksensa. Ja sitäpaitsi oli hän järkevä pikku ranskatar, eikä voinut hyväksyä mitään hämärää tunnetta, jonka syytä hän ei käsittänyt ja jolla ei ollut mitään tulevaisuuden mahdollisuuksia. Antoinetten olemuksen syvyyksissä piili kokonainen maailma outoa sielunelämää, siellä nukkui sellaisia vaistoja, joita hän olisi hävennyt nähdä: hän tiesi, että ne olivat hänessä jossakin; mutta hän käänsi kasvonsa poispäin niistä, ikäänkuin uskonnollisesti kammoen tuota salaperäistä Olentoa, joka vetäytyy järkeä piiloon.

Kun hänen mielensä selveni hiukan sekaannuksestaan ja rauhoittui, pyysi hän veljeltään lorgnettia, katsoakseen Christophea; hän näki hänet sivusta päin, orkesterin johtajan pulpetin edessä, ja huomasi hänen entisen, väkivaltaisen kiivaan ja keskittyneen ilmeensä. Hänellä oli kulunut, sangen huonosti käypä puku. — Antoinette seurasi sitten syrjästä tämän surullisen konsertin kaikkia odottamattomia tapahtumia, vaiti ja tyrmistyneenä; surullisen: sillä Christophe törmäsi kohta yleisön selvää ja salaamatonta epäsuopeutta vastaan, yleisön, joka ei siihen aikaan ollut liioin suopea saksalaisia taiteilijoita kohtaan ja jota Christophen musiikki suorastaan kyllästytti. [Katso: Jean-Christophe Parisissa, Markkinatori.] Kun hän oli esittänyt sinfonian, joka tuntui yleisöstä liian pitkältä, ja ilmestyi uudestaan lavalle soittamaan muutamia pianokappaleita, niin otettiin hänet vastaan pilkallisin huudahduksin, sellaisin, että saattoi helposti huomata, ettei laisinkaan iloittu hänen näkemisestään. Christophe alkoi kuitenkin soittaa, ja yleisö tyytyi ikävystyneenä kärsimään häntä; mutta pari ylimmäisellä parvella istuvaa kuuntelijaa vaihtoi keskenään hävyttömiä huomautuksia, ja teki sen niin kovalla äänellä, että ne herättivät iloa koko katsomossa. Silloin Christophe keskeytti; hän teki tapansa mukaan kunnottoman lapsen kepposen, soittaen yhdellä sormella laulua: Malbrough meni sotaan nyt, nousi sitten pianon äärestä ja huudahti yleisölle vasten naamaa:

— Tätä te tarvitsette!

Yleisö ei ensin oikein käsittänyt, mitä mies tarkoitti, mutta sitten se alkoi huutaa. Syntyi kuvaamaton rähinä ja meteli. Vihellettiin, huudettiin:

— Pyytäköön anteeksi! Hänen täytyy tulla pyytämään anteeksi!

Vihasta punottavat ihmiset koettivat kiihdyttää itseään, vakuuttaa itselleen, että he olivat muka todella loukkautuneita; ja ehkäpä he osaltaan niin olivatkin; mutta varsinkin olivat he hurmautuneita, kun saivat nyt tilaisuuden meluta ja purkaa sisäistä vimmaansa, aivankuin koulupojat istuttuaan kaksi tuntia yhtämittaa hiljaa. Antoinette ei jaksanut hievahtaa paikaltaan; hän oli kuin kivettynyt; hänen sormensa koukistuivat ja repivät huomaamatta rikki toista hansikasta; kohta sinfonian ensi säveleestä tunsi hänen aavistuksensa selvästi, miten tässä kävisi, hänen vaistonsa ilmaisi, että yleisö oli vihamielinen, hän tunsi sen vihamielisyyden kasvavan, hän näki Christophen sieluntilan, hän oli varma, ettei tämä menisi räjähtämättä loppuun asti; hän odotti sitä räjähdystä yhä lisääntyvässä ahdistuksessa; hänen jännityksensä kasvoi, ikäänkuin hänen olisi pitänyt sitä estää; ja kun se tuli, oli se niin tarkoin sellainen kuin hän oli aavistanutkin, että se lamasi hänet kohtalon painolla, kohtalon, jolle oli mahdoton voida mitään. Ja kun hän siinä tähysteli koko ajan Christopheen, joka katseli hänelle ulvovaa yleisöä hävyttömästi päin naamaa, niin osuivat heidän katseensa yhteen. Vilaukselta Christophen ajatus ehkä tunsi hänet; mutta hetken myrsky kiidätti häntä niin, ettei hän ennättänyt ajatella, kuka tuo nainen oli: (Christophe ei ollutkaan pitkiin aikoihin enää häntä ajatellut). Sitten hän katosi, vihellysten saattamana.

Antoinette olisi tahtonut huutaa, puhua, tehdä jotakin, mutta aivan kuin painajainen esti, tukehutti häntä. Tuntui helpotukselta, kun hän kuuli vierestään veljensä ääntä, uljaan pikku veikon, joka oli samanlaisessa hädässä kuin sisarkin ja yhtä vihainen kuin hän, vaikkei aavistanutkaan Antoinetten tunteita. Olivier oli syvästi musikaalinen, hänellä oli niin vahva oma maku, ettei mikään voinut riistää sitä häneltä: jos hän piti jostakin, piti hän siitä vaikka vasten koko maailman mieltä. Heti sinfonian ensi tahdeista oli hän aavistanut jotain suurta, jotain sellaista, mitä hän ei ollut nähnyt koskaan ennen elämässään. Hän supisi itsekseen, intohimoisen kiihkeästi:

— Kuinka se on kaunista! Kuinka kaunista! Ja silloin painautui hänen sisarensa vaistomaisesti häntä vasten, hänelle kiitollisena. Sinfonian loputtua läiskytti Olivier vimmatusti käsiään, pannakseen vastalauseensa yleisön ivalliselle välinpitämättömyydelle. Kun suuri romahdus tuli, joutui hän suunniltaan: hän nousi pystyyn, hän huusi, että Christophen kappale oli hyvä, hän vaati viheltäjiä olemaan hiljaa, hän olisi ryhtynyt vaikka tappelemaan: tuskin saattoi tuntea enää tuota arkaa poikaa. Mutta hänen äänensä sekaantui yleisessä metelissä kuulumattomiin; hän antoi haukkua itseään karkeasti: häntä sanottiin piimäsuuksi, ja käskettiin menemään lapsenkamariin. Antoinette, joka tiesi, että vastaan ponnisteleminen oli turhaa, veti Olivieria käsivarresta ja sanoi:

— Ole hiljaa, ole nyt hiljaa!

Olivier asettui jälleen istumaan, suorastaan toivottomana; hän voihki itsekseen:

— Se on hävytöntä, hävytöntä! Nuo raukat!…

Antoinette ei virkkanut mitään, hän kärsi hiljaa; Olivier luuli, ettei tämä musiikki pystynyt häneen, ja hän sanoi:

— Antoinette, mutta etkö sinä nyt huomaa, että tämä on kaunista, etkös?

Antoinette nyökkäsi myöntävästi päätänsä. Hän istui aivan jäykistyneenä paikallaan, ei voinut herätä sekavasta tilastaan. Mutta kun orkesteri oli virittämäisillään erään toisen kappaleen, niin nousi hän yht'äkkiä, ja huudahti veljelleen, kiihkeästi puhaltaen ja aivankuin vihalla:

— Tule pois, minä en siedä enää näitä ihmisiä!

He lähtivät kiireesti salista. Kadulla, kun he kulkivat käsi toistensa kainalossa, puhui Olivier innostuksissaan. Antoinette oli vaiti.

Sinä iltana, ja seuraavina päivinä oli Antoinetten vallannut, hänen ollessaan aivan yksinään kotona, jokin sellainen omituinen tunne, ettei hän voinut katsella sitä suoraan silmiin, vaikka se eli itsepintaisesti kaikissa hänen ajatuksissaan, ja tuntui ikäänkuin kumeana veren syöksynä hänen ohimoissaan, joita pakotti yhtä mittaa.

Joku aika senjälkeen toi Olivier hänelle sarjan Christophen Liedejä; hän oli löytänyt sen erään kustantajan kaupasta. Antoinette avasi vihkon miten vain sattui. Ensimäisellä sivulla, johon hänen silmänsä osuivat, näki hän erään kappaleen otsikon alla seuraavan omistuksen:

Pikku-raukalle, joka kärsi syyttömästi tähteni, ja sen alle oli merkitty muuan päivämäärä.

Antoinette muisti tarkoin tuon päivän. — Hän meni heti niin sekaisin, ettei voinut enää vihkoa katsella. Hän jätti sen käsistään, pyysi veljeään soittamaan ja sulkeutui kiireesti omaan huoneeseensa. Olivier antautui koko sielullaan nauttimaan näistä uusista sävellyksistä, huomaamatta siskonsa mielenliikutusta. Antoinette istui viereisessä kamarissa, ja koetti hillitä sydämensä jyskytystä. Yhtäkkiä hän nousi ja etsi jostakin laatikostaan pienen vihkon, johon oli merkitty hänen entisiä menojaan, katsoakseen siitä, milloin hän oli lähtenyt Saksasta, sekä tuota mystillistä päiväystä. Hän tiesi sen jo ennestään: niin juuri, aivan sinä samana iltana oli se näytäntö, jossa hän oli ollut Christophen kanssa. Hän heittäytyi vuoteellensa, sulki silmänsä ja loikoi siinä punastellen, pusertaen käsiään rintaansa vasten, ja kuunnellen noita rakkaita säveleitä. Hänen sydämensä uhkui kiitollisuutta… Ah, miksi hänen päätänsä pakotti niin?

Kun Olivier huomasi, ettei sisar tullutkaan takaisin, herkesi hän soittamasta, meni hänen kamariinsa ja näki Antoinetten siellä sängyssä. Hän kysyi sisareltaan, oliko hän sairas. Antoinette vastasi olevansa hiukan väsynyt, ja nousi ja koetti ruveta juttelemaan hänen kanssaan. He puhelivat keskenään; mutta heti ei Antoinette voinut vastata mitään hänen kysymyksiinsä: hänen ajatuksensa olivat ikäänkuin jossakin hyvin kaukana, hän hymyili, punasteli, ja puolusteli itseään sillä, että hänen päätänsä särki niin hirveästi, ettei ajatus tahtonut jaksaa liikkua. Viimein lähti Olivier pois. Antoinette pyysi häntä jättämään tuon sävellysvihkon sinne. Hän istui kauan hämärässä, yksinään, lukien vihkoa pianon ääressä, soittamatta, hivellen tuskin silloin tällöin jotakuta ääntä sieltä täältä, hyvin hiljaa, peljäten, että naapurit alkaisivat nurkua. Hän ei aina edes lukenutkaan, hän uneksi, hän tunsi kiihkeää kiitollisuutta ja hellyyttä tuota toista sielua kohtaan, joka oli säälinyt häntä, joka oli nähnyt hyvyyden mystillisellä vaistolla hänen sieluunsa. Hän ei voinut oikein selvittää ajatuksiaan. Hän oli onnellinen ja surullinen, — niin sanomattoman surullinen!… Ah, kuinka hänen päätänsä särki!

Seuraava yö oli suloisia ja tuskallisia unia, ahdistavaa alakuloisuutta. Päivällä koetti hän lähteä hiukan ulos, päästäkseen sekavuudestaan. Vaikka hänen päätänsä yhä edelleen särki, — lähti hän jotain syytä matkalleen keksiäkseen ostoksille erääseen suureen liikkeeseen. Hän ei ajatellut laisinkaan, mitä teki. Koko ajan ajatteli hän Christophea, myöntämättä sitä itselleenkään. Kun hän tuli ulos keskelle kadun kuhinaa, tuntien itsensä kovin väsyneeksi ja kuolemaan saakka alakuloiseksi, huomasi hän toisella puolella katua Christophen; Christophe kulki ohitse. Ja samassa näki myöskin Christophe hänet. Silloin, — (se tapahtui nopeasti, aivan välittömästi) — ojensi Antoinette käsiään häntä kohti. Christophe pysähtyi. Hän tunsi tällä kertaa Antoinetten. Nyt hän jo ryntäsi keskikadulle, tullakseen Antoinetten luo; ja Antoinette koetti päästä häntä vastaan, mutta katuliikenteen pauhaava virta vei hänet mukaansa kuin höyhenen, kun taas erästä raitiovaunua vetävä hevonen kompastui liukkaalla asfaltilla ja esti Christophea pääsemästä eteenpäin ja kokosi taakseen heti kaksinkertaisen ajoneuvojen jonon, joka muodosti muutamaksi tuokioksi läpipääsemättömän sulun. Christophe koetti kuitenkin itsepintaisesti tulla siitä läpi: hän jäi keskelle ajoneuvoja, voimatta liikkua minnekään päin. Kun hänen viimein onnistui siitä selviytyä ja hän pääsi sille kohdalle, jossa hän oli nähnyt Antoinetten, oli tavoiteltu jo kaukana: hän oli ponnistellut turhaan ihmistungosta vastaan; sitten hän oli alistunut eikä koettanut enää taistella; hän tunsi ikäänkuin kohtalon vainoavan itseään, kohtalon, joka esti häntä tapaamasta Christophea: sellaista valtaa ei kukaan voi vastustaa. Ja kun hän viimein selvisi ihmisvirrasta, ei hän enää koettanutkaan palata äskeiseen paikkaan; häntä oli alkanut hävettää: mitä voisi hän Christophelle sanoa? Mitä hän oli uskaltanutkaan tehdä? Mitähän Christophe hänestä ajatteli? — Antoinette pakeni kotiinsa.

Hän ei rauhoittunut ennenkuin pääsi omaan huoneeseensa. Mutta siellä, hämärässä, hän istui kauan pöytänsä ääressä, voimatta ottaa hattua päästään tai hansikkaita käsistään. Hän oli onneton, kun ei ollut saanut puhua Christophelle; ja samalla oli hänen sydämessään valoisaa; hän ei nähnyt enää synkeyttä, ei tuntenut tautia, joka häntä kalvoi. Hän muisteli lukemattomat kerrat alusta alkaen koko tuon kohtauksen kadulla; ja hän kehitteli kuvitelmissaan tapausta edelleen, hän ajatteli, mitä sitten olisi tullut, jos silloin tai silloin olisi käynyt toisin. Hän näki, kuinka hän ojensi käsiään Christophea kohti, hän näki Christophen iloisen ilmeen, kun Christophe oli hänet huomannut, ja hän nauroi itsekseen, ja punasteli. Punasteli yksinään hämärässä huoneessaan, jossa kukaan ei voinut häntä nähdä, jossa hän enää tuskin itsekään saattoi nähdä itseään, hän ojenteli Christophelle uudestaan käsiään. Oi, se tunne oli väkevämpi kuin Antoinette: hän tunsi katoavansa, ja hän koetteli vaistomaisesti takertua tuohon mahtavaan elämään, joka vieri hänen ohitseen ja loi häneen katseen, joka oli pelkkää hyvyyttä. Hänen hellyyttä uhkuva ja tuskan ahdistama sydämensä huusi pimeässä yössä:

— Apua! Pelasta minut!

Hän nousi kuumeissaan vuoteestaan ja sytytti lampun, ja otti paperia ja kynän. Hän kirjoitti Christophelle. Mitenkään ei hän, niin häveliäs ja ylpeä tyttö, olisi edes johtunut ajattelemaankaan kirjoittaa hänelle, ellei hän olisi ollut jo taudin kourissa. Hän ei tiennyt, mitä hän kirjoitti. Hän ei ollut enää oma herransa. Hän kutsui Christophea luokseen, hän kirjoitti, että hän rakasti häntä… Yht'äkkiä hän keskeytti kauhistuneena. Hän tahtoi kirjoittaa toisin: mutta hänen voimansa olivat loppuneet; hänen päänsä oli tyhjä ja sitä poltti; hänen oli hirveän vaikeaa löytää yhtään ainoaa sanaa; häntä väsytti niin että hän oli luhistua paikalleen. Hän häpesi… Minkä vuoksi hän tätä tekikään? Hän tiesi näet hyvin, että hän koetti ainoastaan pettää itseään, tiesi, ettei hän lähettäisi milloinkaan moista kirjettä… Jos hän olisi tahtonutkin lähettää sen, niin kuinka olisi hän saanut sen perille? Hän ei tiennyt Christophen osoitetta… Christophe-raukka! Ja mitäpä voisi Christophe hänelle, vaikkapa hän tietäisikin kaiken, ja olisi hyvä hänelle?… Liian myöhäistä! Ei, ei kaikki oli nyt turhaa; se oli kuristuvan linnun viimeinen ponnistus, sen epätoivoinen siipien räpytys. Täytyi tyytyä…

Antoinette istui vielä kauan pöytänsä ääressä, hämärissä ajatuksissa, voimatta tehdä mitään. Kello oli jo yli kahdentoista yöllä, kun hän nousi vaivalloisesti, — uljaasti. Totuttuun tapaansa korjasi hän vielä aletun kirjeensä pöydältä ja pisti sen kirjahyllylleen erään kirjan väliin, kun ei jaksanut panna sitä muualle eikä voinut sitä repiäkään. Sitten hän meni vuoteeseen, kuumeessa täristen. Arvoitus oli ratkennut: hän tunsi, että Jumalan tahto täyttyi. — Ja suuri rauha valtasi hänet.

Kun Olivier tuli sunnuntaiaamuna opistosta kotiinsa käymään, tapasi hän Antoinetten vuoteessa; sisar houraili jo hiukan. Noudettiin lääkäri. Hän totesi, että Antoinettella oli kiitävä keuhkotauti.

Antoinette oli viime päivinä päässyt selville tilastaan; hän oli lopultakin huomannut syyn kummalliseen sielulliseen sekaannukseensa, joka kauhisti häntä itseään. Tyttö-raukka oli hävennyt itseään niin, että hänelle oli melkein helpotus ajatella, ettei tämä ollut hänen omaa syytään, vaan että se johtui taudista. Hän oli jaksanut vielä ajatella eräitä varovaisuustoimenpiteitä: polttaa joitakuita papereitaan, ja kirjoittaa m:me Nathanille kirjeen, jossa hän pyysi tuota ystävätärtään hoitelemaan hänen veljeään edes jonkun viikon sitten kuin hän oli… "kuollut" — (Antoinette ei uskaltanut kirjoittaa tätä viimeistä sanaa…).

Lääkäri ei voinut mitään: tauti oli liian raju, ja Antoinetten ruumis ylenpalttisen rasituksen vuosina lopen heikontunut.

Antoinette oli tyyni. Kun hän tunsi olevansa tuhon oma, oli hän päässyt tyyten tuskastaan. Hän muisteli mielessään kaikkia koettelemuksia, jotka hän oli kestänyt; hän tiesi työnsä tehdyksi, näki rakkaan Olivierinsa pelastettuna; ja hänet valtasi kuvaamaton riemu. Hän sanoi itselleen:

— Minä olen sen tehnyt.

Hän moitti itseään liian ylpeäksi:

— Yksinäni en olisi mitään voinut. Jumala on minua auttanut.

Ja hän kiitti Jumalaa, että oli saanut elää niin kauan, että oli voinut täyttää tehtävänsä. Hänen sydäntänsä kouristi kyllä, kun hänen nyt täytyi lähteä pois, mutta hän ei tohtinut nurkua: se olisi ollut kiittämättömyyttä Jumalaa kohtaan, joka olisi voinut kutsua hänet aikaisemminkin pois. Ja kuinka olisikaan käynyt, jos hän olisi kadonnut vielä vuosi sitten? — Hän huokasi, ja alistui nöyrin ja kiitollisin sydämin.

Tuskistaan huolimatta hän ei valittanut ollenkaan, — paitsi raskaassa unenhorteessa, jolloin hän joskus vaikeroi hiljaa kuin pikku lapsi. Hän katseli ympäristöään ja ihmisiä alistuvaisesti hymyillen. Olivierin näkeminen toi hänelle aina ilon. Hän kutsui häntä lähelleen huultensa liikkeellä; hän tahtoi pitää hänen kättään kädessään; tahtoi, että hänen oli painettava päänsä pielukselle hänen päänsä viereen; ja katsoi sitten häntä silmiin, pitkän aikaa, vaieten. Viimein hän ponnistihe koholle, piti hänen kasvojaan käsiensä välissä ja sanoi:

— Oi, Olivier!… Olivier!…

Hän otti kaulastaan medaljongin, jota hän oli pitänyt siinä aina, ja asetti sen veljensä kaulaan. Hän puhui rakkaan Olivierinsa hyväksi rippi-isälleen, lääkärilleen, kaikille. Tuntui siltä kuin hän olisi nykyään elänyt jo pelkästään Olivierissa: paennut ja siirtynyt, jo kuolemaisillaan tuohon toiseen olentoon, aivankuin pelastavaan saareen. Joskus hän ikäänkuin juopui hellyyden ja uskon mystillisestä kiihkosta, hän ei tuntenut enää tuskiaan, ja suru oli muuttunut iloksi, — todellakin jumalallinen ilo säteili hänen silmistään ja hohti hänen huuliltaan. Hän toisti alinomaa:

— Minä olen onnellinen…

Sitten meni hän hiljaa tajuiltaan. Viimeisinä selvinä hetkinä hänen huulensa liikahtelivat; näki, että hän supisi jotakin. Olivier tuli hänen vuoteensa luo ja kumartui hänen kasvojensa puoleen. Antoinette tunsi hänet vielä, ja hymyili hänelle heikosti; hänen huulensa liikahtelivat yhä; silmät oli täynnä kyyneleitä. Ei enää kuulunut, mitä hän tahtoi sanoa… Mutta Olivier erotti kuitenkin, tuskin tuntuvana henkäyksenä, seuraavat vanhan ja rakkaan laulun sanat, laulun, josta he molemmat niin suuresti pitivät ja jota Antoinette oli niin usein laulanut:

I will come again, my sweet and bonny, I will come again.

("Sun luoksesi palaan, rakkaani, oi, luoksesi palaan.")

Sitten hän meni taas tajuiltaan. Ja hän kuoli.

Antoinette oli saanut tietämättään paljon hartaita ystäviä sellaisista ihmisistä, joita hän ei tuntenutkaan: niinpä siinäkin talossa, jossa hän asui, vaikkei hän tiennyt edes vuokralaisten nimiä. Olivierille ilmaisivat aivan vieraat ihmiset osanottoa hänen suruunsa. Antoinetten hautajaiset eivät olleet sellaisen hyljätyn ja kaikkien unohtaman olennon niinkuin hänen äitinsä hautajaiset olivat olleet. Häntä saattoivat kalmistoon hänen veljensä toverit, ne perheet, joissa hän oli antanut tunteja, kaikki, kenen pariin hän oli joutunut, vaikkei hän ollut puhunut heille mitään omasta elämästään; eivätkä hekään olleet puhelleet asioistaan hänelle, mutta ihailivat häntä salaa, kun tiesivät, kuinka uskollinen hän oli elämäntehtävälleen; hautasaatossa oli köyhiäkin: siivoojatar, joka oli autellut heitä talousaskareissa, jopa vähäpätöisiä ruuanhankkijoitakin. Olivierin oli m:me Nathan ottanut luokseen jo samana iltana kuin Antoinette kuoli, vieden hänet väkisin mukaansa, sillä suru oli riistänyt Olivierilta kaiken tahdonvoiman.

Tämä aika mahtoi muuten olla ainoa hänen elämässään, jolloin hän jaksoi moisen onnettomuuden kestää, — sillä hänellä ei sattunut olemaan tilaisuutta antautua täydellisesti epätoivon valtaan. Hän oli näet juuri alkanut uutta elämänkautta: hän oli jäsen suurta opiskelevien joukkoa, joten virta vei hänet hänen uhallaankin mukanaan. Opistoelämän hommat ja huolet, aivojen ponnistaminen, tutkinnot, elämäntaistelu estivät häntä nyt sulkeutumasta itseensä. Hän ei saanut olla yksinään, ei saanut kärsiä; mutta se olikin hänen pelastuksensa. Vuosi tai joitakuita vuosia myöhemmin olisi hän ollut tuhon oma.

Kuitenkin vetäytyi hän niin paljon kuin saattoi muistelemaan sisartaan. Hän suri, ettei voinut pitää hallussaan sitä huoneistoa, jossa he olivat yhdessä asuneet. Hänellä ei ollut rahaa. Hän toivoi, että nuo ihmiset, jotka näyttivät ottavan osaa hänen suruunsa, huomaisivat, kuinka lohduton hän oli, kun ei voinut pelastaa itselleen kaikkea, mikä aikoinaan oli ollut sisarelle läheistä. Mutta kukaan ei näyttänytkään ymmärtävän häntä. Osaksi lainaksi saaduilla, osaksi läksyjen kuulustelulla ansaituilla rahoilla Olivier vuokrasi nyt itselleen ullakkokamarin, johon hän kokosi kaikki sisarensa huonekalut, mitä oli jaksanut säilyttää: Antoinetten sängyn, hänen pöytänsä ja nojatuolinsa. Sinne rakensi hän muistojensa pyhäkön. Sinne hän pakeni rauhaan, aina, kun hänen mielensä oli masentunut. Toverit luulivat, että hänellä oli jokin rakkaussuhde. Olivier vietti siellä tuntikausia, uneksien Antoinettesta, painaen otsaansa käsiinsä: sillä hän oli niin kovaonninen, ettei hänellä ollut edes Antoinetten muotokuvaa, paitsi pientä valokuvaa, joka oli otettu siskosta lapsena ja jossa he molemmat olivat yhdessä. Olivier puheli Antoinettelle. Hän itki… Missä oli Antoinette? Ah, jos hän olisi ollut vaikkapa maailman toisessa laidassa, jossakin maan paikassa, kuinka kaukana tahansa, — kuvaamattomalla ilolla, vastustamattomalla innolla olisi veli lähtenyt häntä etsimään, kestäen kaikki kärsimykset, vaikka hänen olisi täytynyt kävellä paljain jaloin, vuosisatoja; kunhan vain jokainen askel olisi vienyt hänet hiukankin lähemmäksi Antoinettea!… Niin, olisipa tuhannesta mahdollisuudesta edes yksi suonut hänelle toivon päästä hänen luokseen… Mutta nyt ei ollut mitään… Ei missään tuota rakkainta… Ei keinoa tavata häntä koskaan… Miten yksinäinen ja orpo Olivier oli! Kuinka hän oli avuton, neuvoton, lapsellinen elämässä, nyt, kun ei ollut Antoinettea, joka häntä rakasti, opasti, lohdutteli!… Ihminen, joka on kerran elämässään saanut tuntea täydellisen rakkauden, toisen sielun välittömän läheisyyden, on saanut jumalallisimman ilon, — ilon, joka tekee köyhäksi koko lopun elämää…

Nessun maggior dolore che ricordarsi del tempo felice nella miseria …

"Katkerin onnettomuuksista, — aroille ja hellille sydämille —, on, että ne kerran ovat kokeneet suurimman onnen."

Mutta niin surulliselta kuin tuntuukin rakkaan ihmisen kadottaminen elämän alussa, ei se kuitenkaan ole silloin vielä niin hirveää kuin myöhemmin, jolloin elämän lähteet ovat ehtyneet. Olivier oli nuori; ja synnynnäisestä pessimismistään ja onnettomuudestaan huolimatta piili hänessä kaipuu elää. Niinkuin usein huomataan jonkun rakkaan olennon kuoleman jälkeen, näytti Antoinettekin kuollessaan antaneen osan sieluaan veljelleen. Olivier ainakin uskoi sen varmasti. Joskaan hän ei ollut uskonnollinen sillä tavoin kuin Antoinette, tunsi hän epäselvästi ikäänkuin hänen sisarensa ei olisi ollut aivan kokonaan kuollut, vaan että hän eli hänessä; niinhän Antoinette oli hänelle luvannut. Bretagnessa elää kansanusko, etteivät nuorena kuolleet olekaan oikein kuolleita: heidän sielunsa häilyvät yhä niillä paikoin, missä he aikoinaan elivät, kunnes ne saavuttavat elämänsä luonnollisen iän. — Samoin jatkoi Antoinette Olivierissa elämäänsä.

Olivier luki papereita, joita Antoinettelta oli jäänyt. Pahaksi onneksi oli sisko polttanut melkein kaikki. Sitäpaitsi hän ei ollut sellainen nainen, että hän olisi voinut pitää pöytäkirjaa sisäisestä elämästään. Hän olisi hävennyt paljastaa epähienolla ja sairaalloisella tutkimisella ajatuksiaan. Hänellä oli ainoastaan pikku muistikirja, jonka sisältö oli kaikille muille melkein käsittämätöntä paitsi hänelle itselleen, — pienen pieni taskukalenteri, johon hän oli merkinnyt, ilman minkäänmoisia selityksiä ja päivänmääriä, tavallisen elämänsä pikku tapahtumia, sellaisia, joista hänelle oli ollut pientä iloa tai mielenliikutusta; hän muisti ne niin hyvin, ettei hänen tarvinnut merkitä niitä tarkoin paperille voidakseen elää ne ajatuksissaan uudestaan. Melkein kaikki nuo päivämäärät viittasivat joihinkin tapahtumiin Olivierin elämässä. Hän ei ollut hukannut yhtään ainoata veljensä hänelle kirjoittamaa kirjettä. — Oi, veli ei ollut niin tunnollinen: hän oli kadottanut melkein kaikki, mitä hän oli saanut sisareltaan. Mitä hän olisi silloin tehnyt niillä kirjeillä? Hän luuli kai saavansa pitää sisarensa aina: tuo hellyyden armas lähde tuntui hänestä silloin ehtymättömältä; hän uskoi varmaan, että hänen sallittaisiin iäti virvoittaa sen vedellä huuliaan ja sydäntään; hän oli tuhlannut julmasti rakkautta, joka siitä oli hänelle virrannut: sen pienimmänkin pisaran olisi hän nyt tahtonut korjata talteen… Kuinka hän tuli liikutetuksi, kun hän selaili erästä Antoinetten runokirjaa ja löysi sen välistä seuraavat paperiliuskalle kirjoitetut sanat:

— "Rakas Olivier, Olivier!…"

Häntä melkein pyörrytti. Hän nyyhki, painaen huulensa tuota näkymätöntä suuta vasten, joka puhui hänelle haudan takaa. — Silloin ryhtyi hän tutkimaan Antoinetten kaikkia kirjoja, ja etsi sivu sivulta, eikö hän ollut jättänyt niihin minkäänlaista muuta merkkiä itsestään. Hän löysi Christophelle kirjoitetun kirjeen katkelman. Hän sai nyt tietää sen salatun sadun, joka Antoinettessa oli alkanut; ensi kertaa pääsi hän näkemään sisarensa tunne-elämää, josta hän ei siihen saakka ollut tiennyt mitään ja johon hän ei ollut koettanutkaan tutustua; hän eli Antoinetten viimeiset tuskan päivät, jolloin sisko ojenteli käsiään hänet jättänyttä, tuntematonta ystävätään kohti. Antoinette ei ollut koskaan uskonut hänelle, että hän jo tunsi Christophen. Muutamista kirjeen riveistä huomasi Olivier nyt, että he olivat tavanneet toisensa ennen muinoin Saksassa. Hän aavisti selvästi, että Christophe oli ollut Antoinettelle hyvä, jossakin tilaisuudessa, jota Olivier ei tarkemmin tuntenut, ja että Antoinetten tunne oli juuri siihen aikaan herännyt, vaikka hän oli kätkenyt viimeiseen asti salaisuutensa.

Christophe, josta Olivier piti jo ennestään sanomattomasti hänen ihanan taiteensa tähden, tuli nyt hänelle kuvaamattoman rakkaaksi. Antoinette oli rakastanut Christophea. Olivierista tuntui kuin hän olisi rakastanut Christophessa juuri sisartaan. Hän koetti kaikin mokomin päästä Christophen tuttavaksi. Ei ollut helppoa löytää hänen jäljilleen. Christophe oli hukkunut epäonnistumisensa jälkeen Parisin äärettömyyteen; hän oli vetäytynyt kaikesta erilleen, eikä kukaan muistanutkaan häntä enää. — Vasta kuukausien kuluttua kohtasi Olivier Christophen sattumalta kadulla; Christophe oli kelmeä ja hänen silmänsä olivat kuopalla, sillä hän oli juuri päässyt tautivuoteesta. Mutta Olivier ei tohtinut pysäyttää häntä. Hän seurasi häntä kauempaa, siihen taloon asti, jossa Christophe asui. Hän halusi kirjoittaa Christophelle: mutta hän ei voinutkaan sitä tehdä. Mitä kirjoittaa? Olivier ei ollut pelkästään hän itse, Antoinette oli hänessä: hänen rakkautensa, häveliäs arkuutensa olivat nyt siirtyneet häneen; se ajatus, että sisar oli rakastanut Christophea, sai Olivierin punastumaan Christophen tähden, aivankuin hän, Olivier, olisi ollut tuo vainaja. Ja kuinka hän kuitenkin olisi tahtonut puhua Antoinettesta Christophen kanssa! — Mutta hän ei mitenkään voinut. Se salaisuus sulki ehdottomasti hänen huulensa.

Hän koetti tavata Christophea. Hän kävi kaikkialla, missä luuli Christophen saattavan liikuskella. Hän paloi halusta ojentaa kätensä hänelle. Mutta kun hän näki Christophen, niin hän vetäytyi piiloon, ettei Christophe olisi häntä nähnyt.

Viimein Christophe kuitenkin huomasi hänet, erään tuttavan perheen salongissa, jossa he molemmat olivat illatsuissa. Olivier pysyttelihe erillään hänestä, eikä virkkanut mitään; mutta hän katseli Christopheen. Ja varmaankin liihoitteli Antoinette sinä iltana Olivierin ympärillä: sillä Christophe näki hänet Olivierin silmissä; ja juuri Antoinetten kuva, joka yht'äkkiä selkeni Christophen sielussa, sai hänet tulemaan suoraa päätä ison salin halki tuota tuntematonta airutta kohti, joka toi hänelle, ikäänkuin joku nuori Hermes, alakuloisen tervehdyksen autuaan vainajan asunnoilta.