JEAN-CHRISTOPHE VIII

Ystävättäriä

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

YSTÄVÄTTÄRIÄ

Huolimatta menestyksestä, joka kangasteli Ranskan ulkopuolella, parani ystävysten aineellinen asema hitaasti. Säännöllisesti tuli vaikeita aikoja, jolloin oli pakko kiristää nälkävyötä. Vahinko korvattiin siten, että syötiin kahta vankemmin, kun saatiin rahaa. Mutta ajan pitkään se oli kuihduttavaa ruokajärjestystä.

Tällä hetkellä oli heillä jälleen tuollainen "laihain lehmien" kausi. Christophe oli ahertanut puolen yötä saadakseen valmiiksi erään järjettömän nuotinkopioimistyön Hechtille; hän oli mennyt levolle vasta aamun sarastaessa, ja nukkui kuin tukki ottaakseen valvotun yön vahingon takaisin. Olivier oli lähtenyt varhain kaupungille: hänellä oli tunti toisessa päässä Parisia. Noin kello kahdeksan soitti talonmies, joka toi heille kirjeet ylös heidän huoneistoonsa, ovikelloa. Tavallisesti ei hän huolinut viipyä ovella, ellei se pian auennut, vaan pisti kirjeet oven alta sisään. Mutta nyt, tänä aamuna, kolkutti hän itsepintaisesti. Christophe heräsi kesken uniaan ja meni äristen avaamaan; hän ei viitsinyt kuunnella, mitä talonmies hymyillen ja pitkäpiimäisesti jutteli hänelle jostakin sanomalehtiartikkelista; hän otti kirjeet katsomattakaan niitä, vetäisi oven kiinni, mutta ei vääntänyt sitä lukkoon, ja meni jälleen makaamaan ja nukahti heti kahta makeammin.

Tuntia myöhemmin hän heräsi uudestaan, hätkähtäen, sillä hän kuuli askeleita huoneessaan; ja ällistyksekseen näki hän nyt sänkynsä jalkopäässä jonkun vieraan olion, joka tervehti häntä juhlallisesti. Muuan sanomalehtimies oli tullut kursailematta sisään, kun ovi oli auki. Christophe hyppäsi vimmoissaan sängystä:

— Mitä te tänne tunkeudutte? — huusi hän tulijalle.

Hän tempaisi pieluksensa heittääkseen sen vasten tungettelijan naamaa, mies ponnahti vaistomaisesti pari askelta taaksepäin. He selvittelivät nyt keskenään asiaa. La Nation -lehden reportteri halusi haastatella monsieur Krafftia artikkelin johdosta, joka oli ilmestynyt Le Grand Journalissa.

— Mikä artikkeli?

— Eikö Christophe ollut sitä lukenut? Reportteri tarjoutui selostamaan sitä hänelle.

Christophe heittäytyi jälleen sänkyynsä. Ellei hän olisi ollut vielä niin unenpöpperössä, olisi hän ajanut tuon miehen ulos; mutta nyt hänestä oli helpompaa antaa vieraan puhua. Hän painautui vuoteeseensa, sulki silmänsä, ja oli nukkuvinaan. Hän oli vähällä tosiaan nukahtaa unista näytellessään. Mutta tulija oli itsepäinen ja aikoi lukea kovalla äänellä artikkelin alkua. Kuullessaan ensimäiset rivit Christophe heristi korviaan. Siinä puhuttiin monsieur Krafftista aikakautensa ensimäisenä musiikkinerona. Christophe unohti näytellä nukkuvan osaa, kirosi kummissaan, nousi istualleen ja sanoi:

— He ovat hulluja. Mikä heidät on riivannut?

Reportteri käytti kohta hyväkseen tilaisuutta ja keskeytti lukemisensa tehdäkseen hänelle nopeasti joukon kysymyksiä; ja Christophe vastasi niihin, sanojaan yhtään harkitsematta. Hän oli ottanut lehden ja katseli ällistyksekseen omaa kuvaansa, joka komeili sen ensimäisellä sivulla; mutta lukea ei hänellä ollut aikaa: sillä nyt tuli sisään jo toinen sanomalehtimies. Tällä kertaa Christophe suuttui kaikesta huolimatta. Hän käski heidän mennä matkaansa; sitä he eivät kuitenkaan tehneet ennenkuin olivat sukkelasti vilkaisseet, missä järjestyksessä kamarin huonekalut ja valokuvat seinillä olivat, ja miltä tuo originelli säveltäjä näytti, joka nyt tyrkki samalla sekä nauraen että raivoissaan heitä olkapäistä ulos ja saatteli heitä paitasillaan kynnykselle asti, vääntäen heidän mentyään oven lukkoon.

Mutta tuntui kohtalon määräämältä, ettei hän sinä päivänä saanut olla rauhassa. Christophe ei ollut ehtinyt vielä pukeutua, kun ovea jälleen naputettiin, tällä kertaa sellaisella sovitulla tavalla, jonka ainoastaan muutamat läheiset ystävät tunsivat. Christophe aukaisi, ja hänen edessään seisoi nyt kolmas tuntematon mies. Christophe aikoi kyyditä kursailematta hänet ulos, mutta tulija protesteerasi, puolustaen tuloaan sillä, että hän oli tuon artikkelin kirjoittaja. Työnnä ulos mies, joka kiittelee sinua neroksi! Christophe oli pahalla tuulella, mutta hänen täytyi kestää ihailijansa tunteen purkaukset. Hän kummasteli moista äkillistä mainettaan; sehän oli pudonnut hänelle aivan kuin kuusta; ja hän mietti mielessään, oliko hän eilen aivan tietämättään tosiaankin esittänyt maailmalle jonkin uuden mestariteoksen. Mutta sitä ei hänellä nyt ollut aikaa tarkemmin pohtia. Sanomalehtimies oli tullut viemään hänet väkisin tai mielisuosiolla suoraa päätä lehtensä toimitukseen, jossa päätoimittaja, suuri Arsène Gamache tahtoi omassa persoonassaan häntä nähdä; auto odotti jo portilla. Christophe koetti puolustautua; mutta hän oli naivi ja tahtomattaankin herkkä ystävyyden vakuutuksille ja suostui lopulta matkaan.

Kymmenen minuutin päästä esiteltiin hänet tuolle pomolle, jonka edessä koko maailma vapisi. Arsène Gamache oli lujatekoinen jänkäre, noin viisikymmen-vuotias mies, lyhyt ja hartioilta leveä; hänen päänsä oli iso ja pyöreä, hiukset harmaat ja harjaksi leikatut, kasvot punaiset, puhe jyrkästi käskevää; äänen korostus raskas ja pateettinen, sanoissa silloin tällöin kuivaa mairittelua. Suunnattomalla itsetietoisuudellaan hän oli osannut kavuta Parisissa käskijän asemaan. Hän oli afäärimies, rahoilla ja ihmisillä keinottelija, itsekäs, naivi ja kavala, intohimoinen ja pelkkää omaa itseään muistava; sellainen luonne, että hän saattoi aivan luonnostaan lankeavana sulattaa omat pyyteensä Ranskan, jopa koko ihmiskunnan asioihin. Hänen oma etunsa, lehden menestys ja salus publica olivat hänelle mitä läheisimmin toisiinsa liittyviä seikkoja. Hän oli vakuutettu, että se, joka uskalsi tehdä vääryyttä hänelle, teki vääryyttä koko Ranskalle; ja murskatakseen jonkun personallisen vastustajansa olisi hän aivan hurskaalla mielellä voinut vääntää vaikka koko valtion nurin. Tavallaan saattoi hän olla jalomielinenkin. Hän oli idealisti sillä tavoin kuin kunnon päivällisten jälkeen ollaan, ja silloin oli hänellä joskus tapana nostaa maan tomusta joku köyhä ja kurja vintiö, kuten itse isä Jumala loi ihmisiä, näyttääkseen siten mahtinsa suuruutta, jota ei mikään voinut vastustaa: se oli mahti, joka asetti virkaan ministereitä ja olisi pystynyt asettamaan valtaistuimelle vaikka kuninkaita ja potkimaan heidät pois, jos hän olisi tahtonut. Hänen kykynsä riitti mihin tahansa. Se osasi tehdä tarvittaessa nerojakin.

Sinä päivänä oli hän "tehnyt" Christophesta neron.

Olivier oli tietämättään saanut aikaan tämän vaarallisen seikkailun.

Olivier, joka ei puuhannut yleensä omaksi hyväkseen mitään, hän, joka inhosi reklaamia ja karttoi sanomalehtimiehiä kuin ruttoa, käsitti velvollisuutensa toisin, kun kysymys tuli hänen ystävästään. Hän oli kuin hellä äiti, jollaisista joskus kuullaan kertomuksia, sellainen kunniallinen pikkuporvarisnainen ja moitteeton puoliso, joka möisi vaikka ruumiinsa saadakseen pelastetuksi poikansa, jos poika on tuomittu kuolemaan.

Kun Olivier kirjoitti aikakauslehtiin ja joutui usein monien arvostelijain ja diletanttien läheisyyteen, ei hän lyönyt laimin mitään tilaisuutta, jolloin saattoi puhua Christophesta; ja viime aikoina huomasi hän kummakseen, että hänen sanojaan alettiin kuunnella. Hän näki ympäristöstään, että Christophen suhteen oli kirjallisissa ja suuren maailman piireissä syntynyt jonkinlainen uteliaisuus, mystillinen ja levoton liikehtiminen. Mistä se oli aiheutunut? Oliko se sanomalehdistön herättämää kaikua, seurausta siitä, että Christophen teoksia oli äskettäin esitetty Englannissa ja Saksassa? Siihen ei näyttänyt löytyvän mitään selvää syytä. Se oli ainoastaan tuollainen kaikille Parisin ilmaa hengittäville ja sen kaupungin muoteja valppaasti seuraaville olennoille tuttu ilmiö, olennoille, jotka tietävät tarkemmin kuin Saint-Jacques'n meteorolooginen observatorio jo päivää ennen, minne tuuli huomenna kääntyy ja mitä se tuo tullessaan. Tässä suuressa hermostuneessa kaupungissa kulkee alinomaa sähkövärähdyksiä, siinä liikkuu maineen näkymättömiä ilmavirtoja, kätketty kuuluisuus, joka valmistaa toista, julkista; siinä kiertelee yhtä mittaa epämääräisiä salonkihuhuja: tuollainen Nescio quid majus nascitur Iliade, joka purkautuu sitten määrätyllä hetkellä reklaamiartikkeleiksi ja torvenpärähdyksiksi niin pauhaaviksi, että moinen tunkee tuokiossa tylsimpienkin korvien rumpukalvoihin uuden epäjumalan nimen. Saattaa muuten käydä niinkin, että tämä fanfaari karkoittaa sen miehen luota, jonka kunniaa se kuuluttaa, hänen ensimäiset ja parhaat ystävänsä. Ja kuitenkin ovat juuri he asiasta vastuunalaisia.

Niinpä oli Olivierkin osaltaan syypää Le Grand Journalin artikkeliin. Hän oli käyttänyt hyväkseen mielenkiintoa, jonka hän huomasi Christophea kohtaan heränneen, ja oli koettanut salaperäisillä tiedonannoilla kiihdyttää sitä. Hän oli pitänyt tarkkaa huolta siitä, ettei Christophe joutuisi puhumaan ominpäin mitään sanomalehtimiehille; hän pelkäsi, että siitä seuraisi taaskin jokin paha sotku. Mutta kun Le Grand Journal urkki häneltä tietoja, järjesti hän ovelasti sillä tavoin, että muuan reportteri sai kohdata Christophen eräässä kahvilassa, saman pöydän ääressä, jossa ystävykset yhdessä istuivat, Christophen aavistamatta, mikä miehellä oli mielessä. Moinen sovittu varovaisuus ärsytti urkkijan uteliaisuutta ja teki Christophen yhä intressantimmaksi. Olivier ei ollut vielä tutustunut siihen, mitä merkitsee julkisuus; hän ei ajatellut, että hän väänsi nyt liikkeelle hirvittävän koneen, jota ei voinut ohjata eikä hillitä, kun se kerran oli saatu vauhtiin.

Kun Olivier tunnilleen mennessään näki Le Grand Journalin artikkelin, oli hän aivan lamaan lyöty. Moista nuijaniskua ei hän ollut aavistanut. Ainakaan ei hän ollut odottanut sitä näin heti. Hän luuli, että lehti edes hiukan malttaisi mieltään ja kokoaisi kaikki mahdolliset tiedot, koettaisi tutustua paremmin henkilöön, josta halusi puhua, ennenkuin kirjoittaisi Christophesta. Se oli harhaluulo. Jos sanomalehti suvaitsee ottaa vaivakseen tuoda julkisuuteen jonkin uuden suuruuden, tekee se tietysti sen pelkästään omaksi hyväkseen ja riistääkseen muilta kilpailevilta lehdiltä kunnian, jonka paljastus tuottaa. Sen täytyy siis ennen kaikkea olla nopea, vaikka se ei sillä tavoin ennättäisikään oppia hituistakaan ymmärtämään kiittelemäänsä henkilöä. Mutta sangen harvinaista on, että taiteilija sitä valittaa: kun häntä vain ihaillaan, väliäpä ymmärtämisestä!

Le Grand Journal lateli ensin mielettömiä tarinoita Christophen elämän kurjuudesta, esittäen hänet saksalaisen despotismin uhriksi, vapauden apostoliksi, jonka oli ollut pakko paeta Saksan keisarivallan alta ja turvautua Ranskaan, tuohon vapaiden henkien pelastuspaikkaan; — (erinomainen tilaisuus päästellä isänmaallisia mahtilauselmia!) — sitten se viritti murhaavan ylistysvirren hänen nerolleen, jonka näytteitä se ei tuntenut yhtään, — ei mitään muuta kuin joitakuita vähäpätöisiä laulunpätkiä niiltä ajoilta, jolloin Christophe esiintyi ensi kerran Saksassa, sellaisia, että Christophe olisi tahtonut häpeissään ne polttaa. Mutta sen, ettei artikkelin tekijä tuntenut laisinkaan Christophen entistä huomattavaa tuotantoa, korvasi hän puhumalla hänen tulevista aikeistaan — nimittäin aikeista, jotka olivat kirjoittajan omaa kuvittelua ja keksintöä. Pari kolme sattumalta Christophen ja Olivierin suusta kaapattua sanaa ja jonkun sellaisen Christophen taiteen tuntijan kuin Goujartin antamat tiedot riittivät artikkelin kirjoittajalle aineksiksi, joista hän kyhäsi täydellisen kuvan Christophesta, "tasavaltalaisnerosta, — kansanvallan suuresta säveltäjästä". Samalla käytti hän hyväkseen tilaisuutta haukkuakseen aikansa ranskalaisia säveltäjiä, varsinkin kaikkein omintakeisimpia ja itsenäisimpiä, sellaisia, jotka antoivat kansanvallalle palttua, säästäen ainoastaan paria säveltäjää, joiden puoluemielipiteet olivat hänestä kiitettäviä. Hän oli pahoillaan, etteivät heidän sävellyksensä olleet yhtä erinomaisia kuin heidän periaatteensa. Mutta se nyt oli sivuseikka. Muuten ei heidän enempää kuin Christophenkaan ylistäminen ollut hänelle niin tärkeätä kuin toisten musiikkimiesten haukkuminen. Kun Parisissa näkee jostakin henkilöstä kiittelevän artikkelin, sopii aina kysäistä itseltään: —. Ketä tässä panetellaan? Olivier häpesi yhä kauheammin, mikäli hän silmäili lehteä, ja hän sanoi itsekseen: — Nyt minä tekoset tein! Vaivoin saattoi hän antaa tuntinsa. Heti kun hän pääsi siitä vapaaksi, juoksi hän kotiin. Mutta kuinka hän masentui, kun hän sai kuulla, että Christophe oli lähtenyt jo noiden sanomalehtiherrain kanssa kaupungille! Olivier odotti häntä ruualle. Christophe ei tullut. Olivierin levottomuus kasvoi hetki hetkeltä, hän ajatteli:

— Mitä tyhmyyksiä he mahtavat panna hänet puhumaan!

Noin kello kolme palasi Christophe kotiin, sangen reimalla tuulella. Hän oli ollut päivällisillä Arsène Gamachen kanssa, ja hänen päänsä oli hieman pyörällä samppanjasta, jota hän oli niillä juonut. Hän ei ymmärtänyt, miksi Olivier kyseli häneltä niin tuskissaan, mitä hän oli sanonut ja tehnyt.

— Mitäkö tehnyt? Syönyt pulskan päivällisen. En ole pitkiin aikoihin saanut parempaa.

Christophe alkoi luetella hänelle ruokalistaa:

— Entä viinit… Minä olen holkkinut joka väriä!

Olivier keskeytti hänet ja kysyi, ketä siellä oli muita vieraita.

— Vieraita?… En tiedä. Siellä oli Gamache, mukava mies, suora kuin kulta; Clodomir, artikkelin kirjoittaja, mainio poika; kolme, neljä sanomalehtimiestä, joita en tuntenut, oikein hupaisia miehiä, kaikki erinomaisen ystävällisiä minulle, kunnon miesten kermaa.

Olivier ei näyttänyt liioin uskovan Christophen vakuutuksia. Christophe kummasteli, että Olivier oli niin vähän haltioitunut.

— Etkö sinä ole lukenut sitä artikkelia? kysyi hän ystävältään.

— Olen kyllä. Entä sinä, oletko sinä sen lukenut?

— Kyllä… Nimittäin, silmäilin sitä. En ennättänyt oikein.

— No, jospa nyt lukisit.

Christophe luki. Ensimäiset rivit nähdessään hän huudahti kummastuksesta.

— Oh, mitä roskaa! sanoi hän.

Ja hän nauroi haljetakseen.

— Pyh, arveli hän, kaikki arvostelijat ovat samanlaisia. He eivät ymmärrä mitään.

Mutta sikäli kuin hän luki alkoi hän suuttua: tämä oli liian mieletöntä, se teki hänet naurettavaksi. Että hänestä koetettiin muovata "tasavaltalaista säveltäjää", siinä ei ollut mitään järkeä… No, olkoon nyt tuokin jaaritus… Mutta että hänen "tasavaltalainen" taiteensa asetettiin "sakastitaiteen" ja hänen työnsä ennen häntä eläneiden suurten mestarien vastakohdaksi, — (hänen, joka imi voimansa juuri noiden mestarien hengestä), — se oli jo liikaa…

— Senkin pölkkypäät! Tekevät minusta idiootin!…

Ja sitten: mitä järkeä oli kolhia hänen asiastaan puhuessa eräitä kyvykkäitä ranskalaisia säveltäjiä, joista hän piti enemmän tai vähemmän, — (paremminkin vähän kuin paljon), — sillä he osasivat toki ammattinsa ja harrastivat sitä kunniallisesti? Ja, — mikä oli pahinta, — hänen suuhunsa tungettiin aivan uskomattomalla hävyttömyydellä vihamielisiä tunteenilmauksia hänen isänmaatansa kohtaan!… Ei, sitä, sitä hän ei mitenkään voinut kärsiä…

— Minä kirjoitan heille tästä heti kirjeen, sanoi Christophe.

Olivier tuli väliin:

— Ei, ei, sanoi hän, ei nyt! Sinä olet nyt liian kiihdyksissä. Huomenna, kun pääsi on levännyt…

Christophe tahtoi tehdä sen välttämättä heti. Kun hänellä oli jotakin sanottavaa, ei hän voinut koskaan odottaa huomiseen. Hän lupasi ainoastaan näyttää ystävälleen kirjeensä. Se olikin hyvä päätös. Kun kirje, jossa Christophe oikaisi erikoisesti niitä artikkelin kohtia, missä hänet pantiin puhumaan kummallisia mielipiteitä Saksasta, oli asianmukaisesti paranneltu, juoksi hän pistämään sen postiin.

— Nyt on toki asia autettu, sanoi Christophe tullessaan takaisin; oikaisu ilmestyy huomenna.

Olivier pudisti lauhkeasti ja epäilevästi päätänsä. Sitten sanoi hän Christophelle, yhä ajatuksissaan ja katsoen häntä lujasti silmiin:

— Christophe, ethän vain puhunut mitään vaarallista niillä päivällisillä?

— En, en, vastasi Christophe nauraen.

— Oletko varma siitä?

— Olen, sinä pelkuri.

Olivier rauhoittui hiukan. Mutta Christophe ei ollutkaan aivan rauhallinen. Hän muisti, että hän oli puhunut kaikenlaista, ristiin rastiin. Hän oli kohta viihtynyt seurassa kuin kotonaan. Hänen päähänsäkään ei ollut pälkähtänyt epäillä noita miehiä: he näyttivät hänestä niin ystävällisiltä, niin suopeilta häntä kohtaan! Ja tosiaan he olivatkin suopeita. Onhan ihminen aina aulis ja suopea sille, jolle on tehnyt hyvää. Ja Christophe oli niin vilpittömän iloinen, että se ilo tarttui muihinkin. Hänen kursailematon hyväsydämisyytensä, hänen huolettomat sutkauksensa, hänen hirmuinen ruokahalunsa ja nopeus, jolla juomat holahtivat hänen nieluunsa, tehoamatta häneen, eivät voineet olla miellyttämättä Arsène Gamachea, joka hänkin oli luja hummaaja, talonpoikaisen muokkaamaton ja ruumiiltaan voimakas mies, pelkkää halveksumista sellaisia kohtaan, jotka eivät olleet tuiki terveitä eivätkä uskaltaneet kunnolla syödä eivätkä juoda pienten parisilaisten juorujen tähden. Hän arvosteli miehiä ruuansulatuksen mukaan. Ja Christophen hän nyt hyväksyi. Heti kohta hän ehdotteli, että Christophen Gargantua hommattaisiin oopperana Suureen Oopperaan. — (Siihen aikaan oli noille Ranskan porvareille taiteen huippu pistää lavalle Faustin kadotus tai Yhdeksän sinfoniaa.) — Christophe, joka purskahti nauruun kuullessaan tämän eriskummaisen päähänpiston, sai ainoastaan suurella vaivalla Gamachen estetyksi telefonoimasta heti käskyään Suuren Oopperan johtokunnalle, tai suoraan kaunotaiteiden ministeriölle. — (Gamachen mielestä olivat näet kaikki ihmiset pelkkiä hänen orjiaan.) — Ja kun ehdotus johti Christophen muistamaan, miten omituiseen asuun hänen sinfoninen runonsa David äskettäin oli muutettu, niin kertoi hän sitten tuosta esityksestä, jonka parlamentin jäsen Roussin oli järjestänyt rakastajattarensa debyyttiä varten. Gamache ei laisinkaan pitänyt Roussinista, joten hän oli ihastunut Christophen tarinaan. Ja Christophe lasketteli silloin hyvien viinien ja kuulijain hartauden innostamana vielä toisia enemmän tai vähemmän arkaluontoisia juttuja, joista kuuntelijat painoivat päähänsä jokainoan sanan. Christophe yksinään unhotti ne heti päivällisiltä lähdettyään. Mutta nyt, kun Olivier kysyi, mitä hän siellä oli puhunut, johtuivat ne jälleen hänen mieleensä. Christophe tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäpiitänsä pitkin. Sillä hän odotti pahaa; hänellä oli jo tarpeeksi kokemusta aavistaakseen, mitä tapahtuisi. Nyt, kun humala hänen päästänsä oli haihtunut, näki hän kaiken jo aivan selviönä edessään: näki varomattomat puheensa vääristeltyinä ja julkaistuina panetteluhaluisen lehden palstoilla, taidetta koskevat sutkauksensa temmaistuina sota-aseiksi. Mitä taasen hänen oikaisukirjeeseensä tuli, tiesi hän jo ennakolta yhtä hyvin kuin Olivier, että sanomalehtimiehelle vastaaminen on musteen haaskausta: sanomalehtimies sanoo väittelyssä aina viimeisen sanan.

Kaikki kävi pilkulleen niinkuin Christophe oli aavistanut. Hänen varomattomat lauseensa ilmestyivät kyllä, mutta hänen oikaisukirjeensä ei ilmestynyt koskaan, Gamache suvaitsi ystävällisesti lähettää hänelle sellaiset terveiset, että hän ymmärsi muka hänen jalomielisyytensä, että moinen epäröinti oli Christophelle kunniaksi; mutta hän säilytti tarkoin omana salaisuutenaan syyt noihin Christophen tunnonvaivoihin; ja Christophesta tekaistut väärät mielipiteet jatkoivat siis kiertokulkuaan, saaden osakseen tuimaa arvostelua ensin ranskalaisissa lehdissä, sitten Saksassakin, jossa ne kuohuttivat mieliä: kuinka saattoikaan saksalainen taiteilija puhua niin epäarvokkaasti omasta isänmaastaan!

Christophe luuli olevansa erinomaisen kekseliäs, kun käytti hyväkseen seuraavaa uutta haastattelua, johon erään toisen sanomalehden reportteri hänet alisti; hän julisti näet tässä haastattelussa rakkauttaan Deutsches Reichiä kohtaan, sillä siellä oltiin, sanoi hän, ainakin yhtä vapaita kuin Ranskan tasavallassa. — Hän puhui nyt vanhoillisen lehden edustajalle, ja siitä johtui, että haastattelija pani hänen suuhunsa heti antirepublikanisia mielipiteitä.

— Ojasta allikkoon! sanoi Christophe nähdessään tämän kirjoituksen. Oh, mitä on musiikilla ja politiikalla keskenään tekemistä?

— Sellainen on meillä tapa, vastasi Olivier. Ajattelepa, millaisia taisteluita Beethovenin ympärillä käydään. Toiset tekevät hänestä jakobinin, toiset papin, jotkut Père Duchesnen, eräät ruhtinaitten saappaiden nuolijan.

— Ah, minkälaisen potkun hän antaisi heille kaikille!

— Hyvä, tee sinä samoin.

Christophe tahtoikin tehdä niin. Mutta hän oli liian vilpitön ihmisiä kohtaan, jotka olivat hänelle ystävällisiä. Olivier ei saanut koskaan rauhaa jättäessään Christophen yksin. Sillä Christophea tultiin alinomaa haastattelemaan, ja vaikka Christophe lupasi pitää varansa, ei hän voinut estää itseään olemasta avomielinen ja luottavainen. Hän puhui silloin kaikki, mitä hänen päähänsä pälkähti. Hänen pakinoilleen tuli naispuolisiakin sanomalehtimiehiä, jotka väittivät olevansa hänen ystäviään ja jutteluttivat hänellä hänen rakkausasioitaan. Toiset käyttivät häntä välikappaleena saadakseen panetella joitakin muita tunnettuja henkilöitä. Aina kun Olivier palasi kotiin, tapasi hän Christophen sangen nurjalla mielin.

— Joko taas tuli tyhmyys? kysyi Olivier.

— Taas, vastasi Christophe masentuneena.

— Sinä olet siis aivan auttamaton!

— Pitäisi panna telkien taakse… Mutta tällä kertaa minä lupaan, että se on viimeinen kerta.

— Tietysti, — kunnes tulee uusi…

— Ei, nyt se on viimeinen.

Seuraavana päivänä sanoi Christophe voitonriemuissaan ystävälleen:

— Tuli vielä yksi. Minä ajoin hänet ulos.

— Ei saa mennä liiallisuuksiin, vastasi Olivier, Ole viisas heidän kanssaan. Ne elukat ovat sangen ilkeitä. Puraisevat, jos puolustaa itseään… Heidän on niin helppo kostaa! Ne käyttävät hyväkseen pienintäkin sanaa, jonka tulee niille hiiskuneeksi.

Christophe löi kädellä otsaansa:

— Oh, hyvä Jumala.

— No, mitä nyt?

— Minä sanoin hänelle ovea sulkiessani…

— Mitä?

— Keisarin sanat.

— Keisarin?

— Niin, elleivät ne ole hänen, niin jonkun hänen läheisensä…

— Onneton! Saat nyt lukea ne lehden ensimäisellä sivulla.

Christophea värisytti. Mutta seuraavana päivänä näki hän lehdessä täydellisen kuvauksen huoneistostaan, johon sanomalehtimies ei ollut päässyt sisälle, ja puhelun, jota heidän välillään ei ollut ollut.

Tiedot Christophesta kaunistuivat yhä levitessään. Ulkomaalaisissa lehdissä lisäsivät kääntäjien väärinkäsitykset niiden viehätystä. Kun ranskalaiset lehdet kertoivat, että Christophe köyhyydessään sovitteli musiikkia kitaralle, niin sai Christophe eräältä englantilaiselta sanomalehtimieheltä tietää, että hän oli soittanut kitaraa Parisin pihoilla.

Oli niissä lehdissä muutakin kuin makeaa. Aivan muuta. Se yksistään, että Le Grand Journal suojeli Christophea, oli muille lehdille riittävä yllytys karata hänen kimppuunsa. Heidän arvolleen ei sopinut myöntää, että jokin kilpailija saattoi keksiä neron, josta he eivät olleet tietäneet mitään. Toiset laskivat asiasta pilaa. Toiset säälittelivät Christophen kohtaloa. Goujart oli närkästynyt siitä, että ehdittiin hänen edelleen, ja hän kirjoitti siis artikkelin "näyttääkseen totuuden sen oikeassa valossa", sanoi hän. Hän pakinoi tuttavallisesti vanhasta ystävästään Christophesta, jonka ensimäisiä askeleita hän oli Parisissa ohjannut: kieltämättä oli Christophe lahjakas musiikkimies, mutta — (Goujart saattoi sanoa sen, koska he olivat ystäviä), — hänen sivistyksessään oli paljon aukkoja. Hän ei ollut saanut tarpeeksi tietoja, hän ei ollut omintakeinen, hän oli eriskummaisen ylpeä: ne, jotka naurettavalla tavalla imartelivat hänen ylpeyttään, vaikka hän olisi tarvinnut ymmärtävää, pystyvää, arvostelukykyistä, suopeamielistä ja ankaraa mentoria, tekivät hänelle karhunpalveluksen j.n.e. —: (kaikki tämä Goujartin kuvausta). — Sävelniekat jälleen nauroivat väkinäisesti. He teeskentelivät syvästi halveksivansa taiteilijaa, jota sanomalehdet pönkittivät; heille oli vulgum pecus muka suurimman inhon esine; he kieltäysivät huolimasta Artaxerxeen lahjoja, joita heille itselleen ei tarjottu. Toiset heistä häpäisivät Christophea kaikin tavoin. Toiset rusentelivat häntä säälittelynsä painolla. Eräät musiikkimiehet vihoittelivat asiasta Olivierille — (he olivat arvostelijoita, siis hänen virkaveljiään.) — He tahtoivat kostaa hänelle sen, että hän oli niin itsenäinen ja työnsi heitä luotaan, — totta puhuen teki Olivier sen enemmän yksinäisyyden rakkaudesta kuin halveksimisesta ketään kohtaan. Mutta ihmisten on vaikeaa antaa anteeksi, että voidaan tulla toimeen ilman heitä. — Jotkut melkeinpä vihjailivat, että Olivier onki omaa etuaan Le Grand Journalin artikkeleista. Oli sellaisiakin, jotka ryhtyivät muka puolustamaan Christophea hänen ystäväänsä vastaan: he teeskentelivät surevansa sitä, että Olivier talutti kevytmielisesti herkkähermoista, uneksivaa ja elämän taisteluun huonosti asestettua taiteilijaa, — Christophea, — Markkinatorin meteliin, jossa hän auttamatta eksyisi: he käsittelivät Christophea pikku poikana, jossa ei ollut tarpeeksi miestä kuljeksiakseen maailmassa omin päinsä. He sanoivat, että näin turmeltiin koko tulevaisuus henkilöltä, jonka hyvä tahto ja sitkeä työ olisivat kuitenkin ansainneet paremman kohtelun kuin tällaisen väärän suitsutuksen, vaikkei hänellä juuri lahjoja ollutkaan. Se oli heistä sangen ikävä asia. Eikö hänen nyt voitu antaa olla hiljaisuudessaan, tehdä työtä tyynesti vielä monet hyödylliset vuodet? Olivier olisi voinut vastata heille:

— Voidakseen tehdä työtä täytyy hänen saada syödä. Kuka antaa hänelle leipää?

Mutta se ei heitä ällistyttänyt. He olisivat vastanneet tyynesti kuin ainakin:

— Se on sivuasia. Täytyy kärsiä. Ja mitä haittaa pieni kärsimys?

Tietysti julistivat tällaisia stoalaisia teorioita hienoston jäsenet, juuri ne, joilla ei ollut taloudellisia huolia. Aivan kuin muuan miljonääri sanoi eräälle yksinkertaiselle sielulle, joka pyysi häneltä apua jollekin köyhälle taiteilijalle:

— Mutta, hyvä herra, Mozart kuoli köyhyyteen.

Heistä ei olisi ollut ollenkaan paikallaan, jos Olivier olisi vastannut heille, että Mozart olisi halunnut elää, ja että Christophe oli päättänyt elää.

Christophe alkoi ikävystyä moisiin portaittensa ravaajiin. Hän ihmetteli, iankaikkisestiko tätä menoa kestäisi. — Mutta se loppuikin jo kahden viikon päästä. Sanomalehdet eivät enää puhuneet hänestä. Kuitenkin tunnettiin hänet. Ken mainitsi hänen nimensä, ei sanonut suinkaan:

— Hän on Davidin ja Gargantuan tekijä,

vaan:

— Ahaa, Grand Journalin muusikko!…

Se oli kuuluisuutta.

Olivier huomasi sen kuuluisuuden kirjeistä, joita tuli Christophelle, jopa hänelle itselleenkin, siis kiertoteitä: niissä oli libreton tekijäin tarjouksia, konserttiurakoitsijain ehdotuksia, sellaisten uusien ystävien lämpöisiä vakuutuksia, jotka olivat vähän ennen olleet vihollisia, ja naisten kemukutsuja. Sanomalehtien kiertokyselyjä tehtäessä kuulusteltiin hänenkin mieltänsä kaikenlaisista asioista: tiedusteltiin Olivierin ajatusta Ranskan väkiluvun vähenemisestä, ihanteellisesta taiteesta, naisten korseteista; udeltiin mitä hän arveli alastomuudesta näyttämöillä, — ja eikö hän uskonut, että Saksa oli rappiolla, musiikin loppu tullut j.n.e. Olivier ja Christophe nauroivat yhdessä mokomalle. Mutta samalla kuin Christophe piti tätä ilveilynä, niin eikös hän, heittiö, myöntynyt menemään joihinkin päivälliskutsuihin! Olivier ei ollut uskoa silmiään.

— Sinäkö? kysyi hän.

— Juuri minä, vastasi Christophe veitikkamaisesti. Luulitko, etteivät tässä muut kuin sinä saa mennä katselemaan kauniita naisia? Älä uskokaan, veitikka! Nyt on minun vuoroni! Minä tahdon huvitella!

— Huvitella? Voi mies-parkaa! Asianlaita oli se, että Christophe oli elänyt niin kauan yksinäisyyteen suljettuna, että hänelle tuli yhtäkkiä vastustamaton halu siitä vähän päästä. Ja sitäpaitsi tuotti odottamatta koittanut kunnia hänelle naivia ja humoristista huvia. Muuten hänellä oli ylen ikävä näissä illanvietoissa, ja ihmiset siellä olivat hänestä idiootteja. Mutta kun hän tuli sieltä kotiin, väitti hän ystävälleen ilveillen aivan päinvastaista. Hän meni vieraspitoihin, mutta ei enempää kuin yhden kerran samaan paikkaan. Torjuakseen uudet kutsut hän keksi mielettömiä tekosyitä, ällistyttävän häikäilemättömiä verukkeita. Olivier piti hänen käytöstään hävyttömänä. Christophe nauroi sydämen pohjasta. Hän ei mennyt noihin salonkeihin mairimaan itserakkauttaan, vaan uusimaan elämänvarastoaan, saamaan lisää museoonsa katseita, äänenvivahteita, ihmisten liikkeitä koko sitä muotojen, äänten ja värien materiaa, jolla taiteilijan täytyy rikastuttaa vähän väliä palettiaan. Musiikkimies ei saa ravintoaan pelkästään musiikista. Jokin kuullun sanonnan vivahde, liikkeen rytmi, hymyn harmonia suggeroi häneen enemmän musiikkia kuin jonkun säveltäjän kokonainen sinfonia. Mutta täytyy tunnustaa, että noissa salongeissa kasvojen ja sielujen musiikki on yleensä yhtä tympeää ja vähän vaihtelevaa kuin monien säveltäjäin musiikki. Kullakin on oma maneerinsa, johon hän jähmettyy. Sievän naisen hymy opitussa ja harkitussa sulossaan on yhtä stereotyyppinen kuin jokin parisilainen sävelmä. Miehet ovat vieläkin typerämpiä kuin naiset. Hienoston heikontavasta vaikutuksesta tylsyy ryhti, omintakeiset luonteet ohentuvat ja häviävät, jopa hirvittävällä nopeudella. Christophe joutui aivan ymmälle, kun hän näki, miten paljon kuolleita tai kuolevia hän siellä taiteilijain joukossa kohtasi: se tai se nuori musiikkimies, jolla oli sekä voimaa että neroa, mutta jonka menestys oli tylsyttänyt ja tehnyt joutavuudeksi, ei ajatellut enää muuta kuin vetää sieraimiinsa imarteluita, joilla häntä myrkytettiin, tai nauttia ja maata. Kuva siitä, millaiseksi moinen mies kehittyisi kahdenkymmenen vuoden kuluttua, näkyi salin toisessa päässä vanhan, parfymoidun, rikkaan ja kuuluisan sävelmestarin muodossa, joka oli kaikkien akademiain jäsen ja uransa kukkulalla; hänen ei tarvinnut, mikäli näytti, peljätä mitään eikä säästää mitään, mutta siitä huolimatta hän nöyristeli kaikelle ja kaikille, pelkäsi yleistä mielipidettä, mahtavia miehiä, sanomalehdistöä, eikä uskaltanut sanoa koskaan, mitä ajatteli; tai hän ei enää ajatellutkaan mitään, tuskin oli edes olemassakaan, esiintyi vain, oli omilla pyhillä muistoillaan kuormattu aasi.

Saattoi olla varma, että kaikkien näiden taiteilijain ja älymiesten takana, jotka olivat kerran olleet suuria tai olisivat voineet sitä vieläkin olla, piili jokin nainen, joka imi heiltä voiman. Kaikki naiset olivat täällä vaarallisia: yhtä hyvin typerät kuin nekin, jotka eivät olleet tyhmiä, niin rakastavat kuin sellaiset, jotka eivät rakastaneet muuta kuin itseään; parhaimmat heistä olivat juuri kaikkein pahimpia: sillä he tukehuttivat tolkuttoman hellyytensä kynttilähatun alle taiteilijan vielä varmemmin kuin toiset, koettaessaan kaikessa vilpittömyydessään kesytellä neroa kotiolennoksi, sovittaa sitä omaan henkeensä, tasoittaa sitä, karsia siitä oksat pois, siistiä, parfymoida, kunnes mies oli aivan heidän oman hempeätunteisuutensa, pienen turhamaisuutensa ja heidän ja noiden seurapiirien keskinkertaisuuden mukainen.

Vaikka Christophe ainoastaan pistäysi tässä maailmassa, näki hän jo tarpeeksi huomatakseen sen vaarat. Monikin naikkonen koetti tietysti siepata hänet salonkiinsa, palvelemaan itseään; ja Christophe oli joskus jo vähällä takertua rakastettavien sanojen ja paljon lupaavien hymyjen koukkuun. Ellei hänellä olisi ollut niin selvä, terve järki ja elleivät ne muutokset, joita hän näki tapahtuneen näitä nykyajan Kirke-noitia ympäröivissä miehissä, olisi häntä peloittaneet, ei hän olisi pelastunut leikistä ehjin nahoin. Mutta hänen mielestään ei tosiaan maksanut vaivaa lisätä sievien naishempukkain paimentamaa hanhiparvea. Vaara olisi ollut hänelle suurempikin, jos naikkoset eivät olisi niin halukkaasti tavoitelleet häntä kiinni. Nykyään, kun he ja koko maailma olivat vakuutetut, että heidän keskuudessaan oli nero, koettivat he kaikin mokomin sitä tukehduttaa. Tuollaisilla olennoilla on yksi ainoa ajatus, kun he näkevät kukkasen: pistää se vaasiin; — linnun: saada se häkkiin, — vapaan miehen: tehdä hänestä joutavanpäiväinen juoksupoika itselleen.

Christophen pää sekaantui hetkeksi, mutta se selvisi kohta, eikä hän välittänyt ainoastakaan heistä yhtään.

Kohtalo ilkkuu usein kummallisesti ihmisiä. Se päästää huolettoman ja ajattelemattoman pujahtamaan pois satimestaan; mutta sellaisen, joka on viisas ja varuillaan ja tietää uhkaavat vaarat, sotkee se väkisinkin ansoihinsa. Christophe ei takertunut tähän aito parisilaiseen satimeen, vaan siihen jäi Olivier.

Ystävän menestyksestä oli hyötyä hänelle. Christophen mainetta räiskähti häneenkin. Se seikka, että hänet oli parissa kolmessa lehdessä mainittu miehenä, joka oli keksinyt Christophen, oli tehnyt hänet tunnetummaksi kuin kaikki teokset, mitä hän oli kuudessa vuodessa kirjoittanut. Hänkin sai siis osansa vieraskutsuista, joita Christophelle lähetettiin; ja hän seurasi Christophea niihin, koska halusi pitää häntä huolellisesti silmällä. Varmaankin käsitti hän tuon tehtävänsä niin vakavasti, ettei hänelle jäänyt aikaa pitää silmällä omaa itseään. Lempi lehahti näet lähelle häntä ja nykäisi hänet silmukkaansa.

Tyttö oli pieni ja vaaleaverinen, laiha ja viehkeä; hienot kiharat aaltoilivat pikku laineissa ahtaan ja selvän otsan ympärillä; hienot kulmakarvat kaarsivat raskaanlaisia luomia; silmät olivat siniset kuin talvikin kukat, nenä siro ja sieraimet värähtelevät, ohimot hiukan kuopalla, leuka oikullinen, suu elävä, älykäs ja nautinnonhaluinen, sen pielet hiukan ylöskaartuvat; hymy oli pienen, sangen puhtaan faunin hymyä. Hänen kaulansa oli pitkä ja hento, vartalo sievä, ruumis elegantin laiha; hänen olemuksessaan oli jotain onnentuntuista ja samalla huolestunutta; nuorekkuutta, joka kätki sisäänsä heräävän kevään levottomaksi tekevän ja runollisen arvoituksellisuuden, — Frühlingserwachenin, — Hänen nimensä oli Jacqueline Langeais.

Jacqueline ei ollut vielä kahtakymmentä täyttänyt. Hän oli katolisen perheen lapsi, rikkaan, arvossa pidetyn ja vapaa-ajattelijoihin lukeutuvan. Hänen isänsä oli intelligentti ja kekseliäs insinööri, avoin uusille aatteille; hän oli luonut itselleen hyvän aseman työnsä, poliittisten suhteittensa ja avioliittonsa avulla. Se liitto oli samalla sekä rakkaus- että raha-avioliittoa (ainoaa todellista rakkautta hänen laisilleen miehille); vaimo oli sievä ja sangen parisilainen nainen, rahamaailmasta valittu. Rahat olivat jääneetkin, mutta rakkaus oli lähtenyt tiehensä. Siitä oli kuitenkin säilynyt muutamia säkeneitä: sillä se oli aikoinaan ollut sangen kiivasta kummaltakin puolelta. Nyt eivät he kuitenkaan enää kuvitelleetkaan toisissaan liiallista uskollisuutta. Kumpikin heistä kuljeksi asioillaan ja omissa huvituksissaan; ja keskenään he tulivat toimeen hyvinä, sangen järkevinä ja egoistisina tovereina, vaatimatta turhantarkkuutta.

Tytär oli heidän yhdyssiteenään ja samalla heidän kätketyn keskinäisen kateutensa kiistankappaleena: sillä he rakastivat häntä molemmat kiihkeästi. Kumpikin näki hänessä itsensä, omine helmavikoineen, mutta ihannoituna, lapsen koko suloudessa; ja he koettivat salakavalasti riistää lasta toisiltaan. Tyttö oli tietysti huomannut sen seikan, viattoman ovelana kuin ainakin nuo pikku olennot, joilla on ehdoton taipumus luulla, että koko maailma pyörii pelkästään heidän ympärillään; ja lapsi käytti sitä kilpailua hyväkseen. Hän pani vanhempansa alinomaa ostamaan huutokaupalla hänen hellyyttään. Ei ollut oikkua, jota hän ei tietänyt varmasti voivansa tyydyttää, jos ei toisen avulla, niin ainakin toisen; ja milloin hän hylkäsi toisen heistä, oli hyljätty niin pahoillaan, että tarjosi kohta vielä enemmän kuin ensimäinen. Lapsi oli kunnottomasti hemmoiteltu; ja hänelle oli suuri onni, ettei hänen luonteessaan ollut oikeastaan mitään pahaa, — lukuunottamatta itsekkyyttä, joka on kaikille lapsille ominaista, mutta saa liiaksi lellitellyissä ja liian rikkaiden ihmisten lapsissa usein sairaloisia muotoja, sillä sellaisissa olosuhteissahan ei itsekkyydellä ole mitään esteitä eikä myöskään tavoiteltavia päämääriä.

Vaikka herra ja rouva Langeais jumaloivatkin tytärtään, eivät he kuitenkaan olisi uhranneet hänen tähtensä mitään personallisista mukavuuksistaan. He jättivät hänet yksin kotiin suureksi osaksi päivää, täytettyään ensin kaikki hänen tuhat ja yksi mielitekoaan. Haaveilun aikaa ei häneltä suinkaan puuttunut; eikä hän jättänytkään haaveilua. Kypsymättömänä ja varhain oli hän jo saanut kaikenlaisia opastuksia arveluttaviin asioihin varomattomista sanoista, joita hän kuuli ympärillään, — (sillä vanhempien seurapiireissä ei liioin arasteltu); ja niinpä hän jo kuusi-vuotiaana kertoi nukeilleen pieniä lemmenseikkailuja, joiden henkilöinä olivat aviomies, vaimo ja rakastaja. On selvää, ettei hän tarkoittanut sillä mitään pahaa. Sinä päivänä, jolloin hän huomasi sanojen takana jonkinlaiseni tunteen rahdun, loppuivat tarinat nukeille: hän pidätti ne nyt itselleen. Hänellä oli luonteessaan tavaton määrä viatonta aistillisuutta; se kaikui hänelle etäältä kuin näkymättömät kellot, jostakin tuolta, kaukaisuudesta, ilmanrantain takaa. Ei voinut tietää, mikä siellä soitti. Joskus kantoi tuuli kaiun sieltä; se tuli, mistä lienee tullutkin, se ympäröi tytön, ja hän tunsi silloin veren nousevan poskiinsa, hengityksensä salpautuvan pelosta ja sulosta. Hän ei tätä laisinkaan käsittänyt. Ja sitten se katosi niinkuin oli tullutkin. Mitään ei eroittanut enää. Tuskin tuntuva kumina, huomaamaton, sinisiin ilmoihin haipuva kaiku. Tiesi ainoastaan, että se oli tuolla, vuorten takana, ja että sinne täytyi päästä, päästä niin pian kuin mahdollista: siellä oli onni. Ah! Kun sinne kerran pääsisi!…

Pääsyä odotellessa kuvitteli hän kaikenlaista eriskummaista, mitä siellä muka olisi. Sillä tärkeintä pikku tytön järjentoiminnalle oli nyt koettaa aavistella, mitä siellä oli. Hänellä oli muuan samanikäinen tuttava tyttö, Simone Adam, jonka kanssa hän puheli monesti näistä vakavista asioista. Kumpikin antoi toiselle niistä hankkimaansa valaistusta: kaksitoista-vuotiaan suuria kokemuksia, muilta kuultuja ja salaa kirjoista ahmittuja tietoja. Ikäänkuin varpaillaan seisten ja pitäen kynsillään kiinni kivistä koettivat nuo kaksi pikku tyttöä kaikin mokomin nähdä yli sen vanhan aitamuurin, joka kätki heiltä tulevaisuutta. Mutta vaikka he kuinka koettivat, ja uskottelivat näkevänsä raoista, he eivät nähneet kerrassaan mitään. Heidän tilansa oli viattomuuden, runollisen rivouden ja parisilaisen ironian sekoitusta. He juttelivat keskenään hirvittäviä asioita aavistamatta niiden sisältöä, ja loivat itselleen aivan yksinkertaisista seikoista kokonaisia maailmoita. Jacqueline, joka kaiveli kaikki nurkat kenenkään tohtimatta häntä siitä moittia, työnsi pikku nenänsä myöskin isänsä kirjoihin. Onneksi suojelivat viattomuus ja hänen sangen siisti pikkutytön vaistonsa häntä huonoilta kirjatuttavuuksilta: tuskin näki hän jonkin hiukan raa'an kohtauksen tai sanan, niin häntä inhotti; heti heitti hän kirjan käsistään; ja niin puikki hän keskellä noita hävyttömiä tovereita aivan kuin peljästynyt kissa, hyppien likarapakkojen poikki, — saamatta tahraa.

Yleensä eivät romaanit häntä kiehtoneet: ne olivat liian selväpiirteisiä ja liian kuivia. Mutta runokirjat jälleen saivat hänen sydämensä sykkimään liikutuksesta ja toivosta, että hän löytäisi niistä arvoituksensa ratkaisun, — ne runokirjat nimittäin, jotka puhuivat rakkaudesta. Ne olivat ikäänkuin läheisimpiä pikku tytön sielunelämälle. Niissä ei asioita nähty, vaan ne kuviteltiin, katsottuina himon tai kaihon prisman lävitse; ne ikäänkuin tirkistelivät vanhan aitamuurin halkeamista, kuten Jacqueline itsekin. Mutta ne tiesivät paljon enemmän kuin Jacqueline, ne tiesivät kaiken, mitä piti saada tietää, ja ne ympäröivät tiedetyn suloisilla ja mystillisillä sanoilla, joita täytyi avata kapaloistaan äärettömän huolellisesti, että löytyisi… löytyisi se… Ah, ei löytynyt mitään, mutta oli joka hetki löytymäisillään…

Nuo tyttöset olivat uupumattomia. He kuiskuttelivat toisilleen, selkäpiissään väristystä tuntien, runoja, joita olivat sepittäneet Alfred de Musset tai Sully-Prudhomme; niissä kuvittelivat he oikeita turmeluksen syvyyksiä; he kirjoittivat niitä vihkoihinsa; he kyselivät toisiltaan, mikä sen tai sen kohdan salainen merkitys oli, vaikkei mitään merkitystä usein ollutkaan. Nämä kolmetoista-vuotiaat kunnon naikkoset, viattomat ja samalla julkeat, jotka eivät tienneet mitään rakkaudesta, väittelivät keskenään, puolittain leikillä, puolittain vakavina, rakkaudesta ja hekkumasta; ja koulussa he raapustelivat, opettajan isällisten silmien edessä, — hän oli sangen lauhkea ja ylen kohtelias vanha pappa, —, imupaperiinsa sellaisia värssyjä kuin seuraavakin jonka opettaja sai käsiinsä eräänä päivänä ja aivan järkyttyi siitä:

Laissez, oh! laissez-moi vous tenir enlacées, Boire dans vos baisers des amours insensées, Goutte à goutte et longtemps!…

"Anna minun pusertaa sinut syliini, juoda suudelmistasi hurjaa rakkautta, tilkka tilkalta ja vitkaan!…"

He kävivät erästä hienoston piirien erikoisesti suosimaa koulua, jonka opettajat olivat yliopistomiehiä. Siellä löysivät he jumalia sydämensä kaipuille. Melkein kaikki nuo pikku tytöt olivat rakastuneet opettajiinsa. Ei tarvittu muuta kuin että opettaja oli nuori eikä aivan hirvittävän ruma, niin hän oikein raivosi tyttösten sydämissä. Oppilaat tekivät työtä kuin hevoset, kukin saavuttaakseen oman sulttaaninsa huomion. Tuli pitkät itkut, kun tyttö sai opettajaltaan ainekirjoituksesta huonon numeron, — kukin omaltaan tietysti: sillä siitä he vähät välittivät, jos toinen sen antoi. Jos hän kiitteli heitä, niin punastuttiin ja kalvettiin, luotiin häneen kiitollisia ja veikeitä silmäyksiä. Ja jos hän pyysi tulemaan syrjään antaakseen neuvoja tai onnitellakseen menestyksestä, oltiin suorastaan taivaassa. Ei tarvinnut olla mikään leijona viehättääkseen noita tyttösiä. Kun voimistelunopettaja tunnilla otti Jacquelinen syliinsä nostaakseen hänet trapetsiin, värisi Jacqueline kuin kuumeessa. Ja mikä raivoisa kilvoittelu tyttöjen kesken vallitsi! Miten kiivaita salaisia mustasukkaisuuden puuskia! Kuinka nöyrästi ja lumoavasti katseltiin opettajaan, jotta olisi saatu hänet pois hävyttömän rivalin luota! Kun opettaja tunnilla vain avasi suunsa, niin; kynä oikein räiskyi hänen sanojaan kopioidessa. Tyttöset eivät koettaneetkaan ymmärtää opetusta, tärkeintä oli, ettei tavukaan menisi heiltä hukkaan. Ja juuri kirjoittaessaan, kääntyneinä sellaiseen asentoon, että epäjumalan kuva pysyi aina heidän silmiensä edessä ja että he saivat katsella salaa hänen muotoaan ja jokaista liikettään, Jacqueline ja Simone kysyivät toisiltaan hiljaa:

— Luuletko sinä, että hänelle sopisi sininen kravatti?

Edellä kerrotun hyvän lisäksi olivat kauniit värikuvat, romantiset ja hienot runokirjat, muodissa olevat runolliset gravyyrit, rakastumiset näyttelijöihin, soittotaiteilijoihin, jo kuolleisiin tai vielä eläviin kirjailijoihin: — Mounet-Sully, Samain, Debussy, — silmäykset, joita vaihdettiin nuorten miesten kanssa konserteissa, kutsusalongeissa, kaduilla, sekä nopeasti syttyvät ja mielikuvituksessa heti toteutetut pienet intohimot, — alinomainen tarve "pikiintyä" lakkaamatta, olla aina täynnä rakkautta, saada jokin tekosyy rakastaa. Jacqueline ja Simone uskoivat toisilleen kaikki asiansa: selvä todistus, etteivät he suuria tienneet; se oli sitäpaitsi paras keino, jottei tunne pääsisi koskaan kiihtymään liian syväksi. Sen sijaan muuttui tämä tila kroonilliseksi taudiksi, jota he itse pilkkailivat kaikkein ensimäisinä, mutta jota he harrastivat ja pitkittivät mitä suurimmalla huolella. He elivät kumpikin yhtämittaisessa kiihkossa. Simone oli romantisempi ja järkevämpi ja keksi enemmän kaikenlaisia mielikuvituksen hurjisteluja, mutta Jacqueline, joka oli rehellisempi ja intohimoisempi luonne, oli valmiimpi panemaan ne täytäntöönkin. Sadat kerrat oli hän vähällä tehdä mitä pahimpia tyhmyyksiä. — Mutta hän ei kuitenkaan niitä tehnyt, enempää kuin nuoret tavallisestikaan. Tulee hetkiä, jolloin nuo pienet, poloiset typerykset — (sellaisia olemme kaikki olleet) — ovat heittäytyä toiset itsemurhaan, toiset ensinnä vastaansattuvan syliin. Mutta Jumalan kiitos, melkein kaikki ne aikeet jäävätkin siihen. Jacqueline raapusteli kymmenkunnan intohimoista kirjettä miehille, joita hän tunsi tuskin vielä näkemältäkään; mutta hän ei lähettänyt niistä kuin yhden, haltioituneen kirjeen, johon hän ei merkinnyt nimeään, eräälle rumalle, joutavanpäiväiselle kriitikolle, joka oli itsekäs luonne, kuivasydäminen ja ahdasjärkinen. Jacqueline oli häneen rakastunut parin hänen arvosteluissaan näkemänsä rivin vuoksi, joissa hän oli ollut huomaavinaan ääretöntä tuntehikkuutta. Samoin leimahti hän tuleen eräälle suurelle näyttelijälle: näyttelijä asui lähellä hänen kotiaan; joka kerta, kun Jacqueline kulki hänen ovensa ohi, supatti hän itsekseen:

— Jos menisin sisään!

Ja kerran hän tuli niin rohkeaksi, että meni jo hänen eteiseensä. Mutta tuskin hän pääsi sinne, niin livisti hän karkuun. Mitä hän olisi hänelle puhunut? Hänellä ei ollut hänelle mitään, kerrassa mitään sanomista. Hän ei häntä rakastanutkaan. Hän tiesi sen itse hyvin. Hänen hullutteluissaan oli aina puolet itsepetosta, jonka hän itse näki. Ja toinen puoli oli alinomaista suloista ja järjetöntä kaipuuta rakastaa. Kun Jacqueline oli sangen älyllistä rotua, huomasi hän tämän itsessään selvästi. Se ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta hullu. Hullu, joka itsensä tuntee, on kahta hullumpi.

Jacqueline kävi usein vieraissa hienoston piireissä. Siellä ympäröivät häntä aina nuoret miehet, jotka joutuivat hänen suloutensa lumoihin ja joista monet rakastuivat häneen. Hän ei rakastanut heistä ainoaakaan, mutta kuherteli kaikkien kanssa. Hän ei tullut ajatelleeksikaan, mitä pahaa hän sillä tavoin olisi saattanut tehdä. Kauniille tytölle on rakkaus julmaa leikittelyä. Hänestä on luonnollista, että häntä rakastetaan, eikä hänellä mielestään ole mitään velvollisuuksia muita kuin sitä kohtaan, jota hän itse rakastaa; melkeinpä saattaa hän luulla, että se, joka häntä rakastaa, on jo siitä tunteestaankin tarpeeksi onnellinen. Hänen puolustuksekseen täytyy sanoa, ettei hän aavista, mitä rakkaus onkaan, vaikka hän ajattelee sitä aamusta iltaan. Usein kuvitellaan, että nuori, suurkaupungin kiihkeässä ilmapiirissä kasvatettu hienoston tyttö on aikaiskypsyneempi kuin maalaistyttö; mutta asia on aivan päinvastoin. Kirjat, pakinat lukuisain toverien kanssa ovat kyllä kiihdyttäneet hänessä alinomaisen lemmenpalon, joka hänen joutilaan elämänsä vuoksi usein hipaisee manian rajoja; sattuupa niinkin, että hän ennättää lukea koko tuon kaipaamansa asian jo etukäteen ja osaa sen sanasta sanaan ulkoa. Mutta silti ei hän sitä suinkaan tunne sydämessään. Rakkaudessa samoin kuin taiteessakaan ei temppu ole ladella sitä, mitä toiset ovat puhelleet, vaan täytyy puhua sitä, mitä itse tuntee; ja se, joka ehättää puhumaan ennenkuin hänellä on mitään puhumista, ei ehkä kerran osaakaan sanoa mitään.

Jacqueline eli siis keskellä toisten kokemien tunteiden pölyä, niinkuin yleensä aina nuoret tytöt, pölyä, joka esti häntä näkemästä asioita todellisina, piti häntä yhtä mittaa pikku kuumeessa, kädet palavina, kurkku kuivana, silmät tulehtuneina. Hän luuli ne tuntevansa. Häneltä ei suinkaan puuttunut siihen hyvää tahtoa. Hän sekä luki että kuunteli. Hän oli oppinut paljon sieltä täältä, pirstoina, aikuisten jutteluista ja kirjoista. Hän koetti tutkia vielä itseäänkin. Hän oli parempi kuin se piiri, jonka keskellä hän eli. Hän oli rehellisempi.

Eräällä naisella oli häneen terveellinen vaikutus, — mutta se oli liian lyhytaikainen. Tuo nainen oli Jacquelinen isän sisar, Martta Langeais, iältään neljän- ja viidenkymmenen välillä, naimaton. Hän oli kookas, hänen kasvonpiirteensä säännölliset, mutta ilme surullinen, eikä hän ollut kauniskaan; hän pukeutui aina mustaan; hänen eleissään ja liikkeissään oli jotain tiukan arvokasta; hän tuskin puhui, ja teki sen varsin hiljaisella äänellä. Häntä olisi tuskin huomattu ihmisten joukossa, ellei hänen harmaitten, älykkäiden silmiensä katse olisi ollut niin kirkas ja hänen alakuloisen suunsa hymy niin hyvä.

Marttaa ei nähty sukulaisten luona kuin harvoin, sellaisina päivinä, jolloin aviopari oli kahden. Herra Langeais tunsi häntä kohtaan ikävystymisen sekaista kunnioitusta. Rouva Langeais ei salannutkaan mieheltään, miten vähän hän piti tuon kälynsä vierailuista. He pakottivat kuitenkin itsensä välttämättömän sopivaisuuden vuoksi kutsumaan hänet säännöllisesti kerta viikossa luokseen päivälliselle; eivätkä he liioin salanneet, että he kutsuivat hänet luokseen pelkästään velvollisuuden vuoksi. Herra Langeais puhui näissä tilaisuuksissa itsestään, se oli hänelle alati mieltäkiinnittävä puheen aihe. Rouva Langeais ajatteli tuiki toisia asioita, ja hymyili totuttua hymyään vastatessaan vieraalle aivan umpimähkään. Kutsut sujuivat aina sangen kauniisti ja kohteliaasti. Sattuipa oikein sydämellisiäkin purkauksia, kun täti, joka oli muuten sangen hienotuntoinen, lähti heiltä pois aikaisemmin kuin oli toivottu hänen lähtevän; ja talon rouvan viehkeä hymy oli tavallistakin säteilevämpi sellaisena päivänä, jolloin hänen päässään liikkui erikoisen miellyttäviä muistoja; Martta-täti huomasi kaiken tämän; hänen silmiltään ei säilynyt juuri montakaan seikkaa salassa; ja hän näki veljensä kodissa paljon sellaista, joka oli hänestä vastenmielistä ja teki hänet surulliseksi. Mutta hän ei ilmaissut tunteitaan: mitäpä se olisi auttanut? Hän rakasti veljeään, hän oli ollut ylpeä hänen lahjoistaan ja menestyksestään, aivankuin koko muukin suku, joka ei ollut pitänyt liian kalliina maksaa vanhimman poikansa voittoa elämässä omilla moralisilla kärsimyksillään. Martta-täti oli säilyttänyt kirkkaimpana heistä kaikista arvostelukykynsä. Hän oli yhtä älykäs kuin veljensäkin ja moralisesti parempaa ainesta, miehekkäämpi kuin hän, — (kuten monetkin Ranskan naiset ovat paljoa parempia kuin sen miehet), — joten hän arvosteli veljeään selkeästi; ja jos veli kysyi hänen mielipidettään, sanoi Martta sen hänelle suoraan. Mutta pitkään aikaan ei veli ollut sitä enää kysynytkään! Hänestä oli viisaampaa olla sitä tietämättä, taikka, — (sillä hän tiesi kaiken yhtä hyvin kuin sisarkin), — sulkea siltä silmänsä. Itsetuntoinen sisar vetäytyi illoin syrjään. Kukaan ei välittänyt hänen sisäisestä elämästään. Ja toisille olikin mukavampaa olla sitä tiedustelematta. Täti eli yksin, ei käynyt paljoa poissa kotoaan, eikä hänellä ollut kuin pieni joukko ystäviä, nekään eivät varsin läheisiä. Hänen olisi ollut helppo hankkia itselleen etuja veljensä suhteista huomattaviin ihmisiin ja omista luonnonlahjoistaan: hän ei sitä yrittänytkään. Hän oli kirjoittanut erääseen Parisin suurista aikakauskirjoista pari kolme artikkelia, historiallisia ja kirjallisia muotokuvia, joiden säästeliäs, selvä ja sattuva tyyli olivat herättäneet huomiota. Mutta siihen hän oli sen alan jättänyt. Hän olisi voinut solmia intressantteja ystävyyssuhteita eräitten arvokkaiden miesten ja naisten kanssa, jotka olivat osoittaneet mielenkiintoa häntä kohtaan ja joita hänen itsensäkin olisi ehkä ollut hauska tuntea. Hän ei ollut välittänyt heistä, kun he yrittivät lähetä häntä. Saattoi tapahtua, ettei hän mennyt teatteriin, vaikka hänelle oli jo varattu paikka johonkin sellaiseen näytäntöön, joka oli hänestä kaunista; ja usein, kun hän olisi voinut tehdä jonkin matkan, josta hän olisi tiennyt saavansa huvia, jäi hän kuitenkin kotiinsa. Hänen luonteensa oli kummallista stoalaisuuden ja neurastenian sekoitusta. Se ei kuitenkaan häirinnyt ollenkaan hänen ajatustensa selkeyttä. Hänen elämänsä oli saanut kohlun, mutta ei hänen älynsä. Ennen muinoin oli jokin suru, jonka hän yksin tiesi, iskenyt häntä sydänjuuriin. Ja vielä syvemmälle oli hänen olemukseensa kaivautunut toinen, tuntemattomampi paha, — tuntematon hänelle itselleenkin, — kohtalon keihäs, eräs sisällinen tauti, joka alkoi jo tähän aikaan kalvaa häntä. — Mutta Langeais'en pari ei nähnyt hänessä muuta kuin hänen kirkkaan katseensa, ja se häiritsi silloin tällöin heitä.

Jacqueline ei huomannut laisinkaan tätiä niin kauan kuin hän oli vielä surua vailla ja onnellinen, — ja sehän oli aluksi hänen tavallinen mielentilansa. Mutta kun hän varttui ikään, jolloin levottomaksi tekevä sisäinen liikunta alkaa ruumiissamme ja sielussamme, syösten olemuksemme tuskan, inhon, kauhun ja hämärän surun valtaan, näillä kummallisilla ja julmilla pyörrytyksen hetkillä, jotka eivät onneksi kestä kauan, mutta joina nuorukainen tuntee kuolevansa, — näillä hetkillä näki tuo hukkuva lapsi, joka ei uskaltanut huutaa: "Auttakaa!" vieressään toki yhden olennon, Martta-tädin, ojentamassa hänelle pelastavaa kättään. Ah, kuinka nuo toiset olivat hänestä kaukana! Ajatellakseen tuon neljätoista-vuotiaan nuken suruja olivat isä ja äiti hänelle liian vieraita hellätunteisessa itsekkyydessään, liian tyytyväisiä itseensä. Mutta täti aavisti ne surut, ja hän sääli lasta. Hän ei puhunut mitään. Hän ainoastaan hymyili. Pöydän takaa katseli hän Jacquelinea, katseli silmin, joista puhui hyvyys. Jacqueline tunsi, että täti ymmärsi häntä, ja hän pakeni hänen turviinsa. Martta laski kätensä Jacquelinen päälaelle ja hyväili häntä puhumatta mitään.

Tyttö avasi sydämensä hänelle. Hän meni ison ystävättärensä luokse silloin, kun hänen sydämensä oli huolista raskas. Hän tiesi, että millä hetkellä hän sinne menikin, hän tapasi siellä aina samat laupiaat silmät, jotka heijastivat hiukan häneenkin omaa tyyneyttään. Jacqueline ei suinkaan puhunut tädille kuvittelemistaan intohimoista: hän olisi sitä hävennyt; hän tunsi, etteivät ne olleet yhtään totta. Mutta hän ilmaisi hänelle ylimalkaisen syvän levottomuutensa, joka oli todellisempi seikka, ainoaa todellista hänessä.

— Täti, huokasi hän joskus; minä tahtoisin olla niin onnellinen!

— Pikku raukka! sanoi Martta hymyillen. Jacqueline painoi päänsä tädin polvia vasten ja suuteli hänen hyväileviä käsiään:

— Tulenko minä onnelliseksi? Täti, sano, tulenko minä onnelliseksi?

— En tiedä, kultaseni. Se riippuu hiukkasen sinusta itsestäsi… Ihminen saattaa aina olla onnellinen, kun tahtoo.

Jacqueline oli epäuskoinen.

— Oletko sinäkin sitten onnellinen?

Martta hymyili surumielisesti.

— Olen.

— Niinkö? Oikeinko totta olet onnellinen?

— Etkö sitä sitten usko?

— Kyllä. Mutta…

Jacqueline keskeytti.

— Mitä mutta?

— Minä tahtoisin olla onnellinen, mutta en samalla tavalla kuin sinä.

— Pikku raukka! Minäkin toivoisin sinulle sitä, sanoi Martta.

— Sillä, jatkoi Jacqueline pudistaen varmasti päätänsä, minä en ensinnäkään voisi olla onnellinen sillä tavoin kuin sinä.

— En minäkään olisi alussa luullut, että olisin voinut. Elämä opettaa meitä voimaan kaikenlaista.

— Oh, mutta minä en tahdo sellaista oppia, väitti Jacqueline levottomana; minä tahdon olla onnellinen sillä tavoin kuin tahdon.

— Joutuisitpa koko lailla sekaisin, jos sinulta kysyttäisiin, millä tavalla sinä tahdot.

— Kyllä minä tiedän, mitä minä tahdon.

Hän tahtoi paljoakin. Mutta kun se oli sanottava, ei hän löytänyt koskaan muuta kuin yhden seikan, ja se palasi aina kuuluville niinkuin laulun loppukerto:

— Ensinnäkin minä tahtoisin, että minusta pidettäisiin.

Martta ompeli ja vaikeni. Hetken päästä hän sanoi:

— Ja mitä se sinua auttaa, jos sinä itse et pidä. Jacqueline huudahti hämillään:

— Mutta, täti, minä puhunkin sellaisesta, josta pidän! Muuhan onkin yhdentekevää.

— Mutta jos et pitäisi kumminkaan mistään?

— Miten kummallista! Pitää aina, aina. Martta pudisti epäilevästi päätänsä.

— Ei pidä aina, vastasi hän. Tahtoo ainoastaan pitää. Pitää ja rakastaa on Jumalan suurin lahja. Rukoile häneltä sitä.

— Mutta jos ei minua rakasteta?

— Silloinkin, jos ei sinua rakasteta. Olet silloin vieläkin onnellisempi.

Jacquelinen muoto venähti pitkäksi; hän tuli jörön näköiseksi:

— Sitä minä en tahdo. Siitä ei minulla ole mitään iloa.

Martta nauroi hellästi, katsoi Jacquelineen, huokasi, ja alkoi jälleen ommella.

— Pikku raukka! sanoi hän taas.

— Mutta minkä tähden sinä sanot aina: pikku raukka? kysyi Jacqueline levottomana. Minä en tahdo olla raukka. Minä tahdon olla niin, niin onnellinen.

— Sentähden minä sanonkin juuri: Pikku raukka!

Jacqueline jurotti hetkisen vaiti. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Martan hellä nauru sai hänet lepytetyksi. Hän halaili Marttaa, ollen muka suutuksissaan. Sillä iällä tuntee aina salaista mairittelevaa ylpeyttä, kun meille ennustetaan jotain synkkää, joka tulee myöhemmin, pitkän ajan päästä. Kaukaa katsoen saa onnettomuus ympärilleen runouden sädekehän; eikä nuorena pelkää mitään niinkuin elämän keskinkertaisuutta.

Jacqueline ei huomannut, että hänen tätinsä kasvot tulivat aikaa myöten yhä kelmeämmiksi. Hän näki kyllä, että Martta kävi yhä vähemmän poissa kotoaan; mutta hän luuli, että siihen oli syynä tädin tavallinen kotiinsa kiintyminen, ja hän pistelikin siitä tätiä usein. Pari kertaa Martan luokse tullessaan oli hän sattunut siellä ovella lääkäriä vastaan, joka lähti juuri pois. Jacqueline kysyi silloin tädiltään:

— Oletko sinä sairas?

Martta vastasi:

— Se ei ole mitään.

Mutta nyt hän ei käynyt enää Langeais'n perheen luona tavallisilla viikkopäivällisilläkään. Jacqueline loukkautui siitä tädille ja meni häntä kovin katkeroituneena torumaan.

— Rakas ystävä, vastasi Martta ystävällisesti, minä olen ollut hiukan väsynyt.

Mutta Jacqueline ei tahtonut moista kuullakaan. Mokomakin tekosyy!

— Ei ole suuri vaiva tulla meille pari kertaa viikossa! Sinä et pidä minusta, sanoi Jacqueline. Sinä et pidä muusta kuin omasta uunisi nurkasta.

Mutta kun hän kertoi kotona aivan ylpeänä tämän läksytyksensä, niin herra Langeais ripitti häntä tuimasti:

— Anna tätisi olla rauhassa! Etkö sinä sitten tiedä, että tuo nais-parka on hyvin kipeä!

Jacqueline kalpeni; ja vapisevalla äänellä hän kysyi, mikä tädillä oli. Hänelle ei tahdottu sitä sanoa. Viimein onnistui hänen saada tietää, että Marttaa vaivasi vatsasyöpä; se oli ollut hänellä jo muutamia kuukausia.

Jacquelinelle tuli silloin kauhun päivät. Hän rauhoittui aina hiukan, kun sai nähdä tätinsä. Onneksi Martta ei kärsinyt tautinsa tähden kovia kipuja. Hänen läpikuultavilla kasvoillaan oli yhä tuo entinen tyyni hymy, joka näytti aivan kuin sisäisen lampun heijasteelta. Jacqueline ajatteli:

— Ei, se ei ole mahdollista, he ovat erehdyksessä, hän ei olisi näin tyyni…

Ja hän alkoi jälleen purkaa entisiä salaisuuksiaan tädille, ja Martta kuunteli niitä vielä suuremmalla mielenkiinnolla kuin ennen. Joskus hän vain nousi keskellä juttelua ja lähti huoneesta, mutta mikään ei ilmaissut, että hänellä oli tuskia; eikä hän tullut takaisin ennenkuin kohtaus oli mennyt ohitse ja hänen kasvonsa jälleen saaneet entisen kirkkautensa. Hän ei tahtonut, että hänen tautiinsa millään tavoin vihjailtiin, hän koetti sitä salata; ehkä hänen oli hyvä itsensäkin olla sitä liikaa ajattelematta: tauti, joka häntä kalvoi, kauhisti häntä, hän koetti haihduttaa sitä mielestään; hän yritti nyt ainoastaan olla häiritsemättä viimeisten aikojensa rauhaa. Loppu tuli nopeammin kuin oli ajateltukaan. Pian ei hän enää ottanut vastaan ketään muita kuin Jacquelinen. Sitten sai tyttökin viipyä hänen luonaan yhä vähemmän aikaa kerrallaan. Viimein tuli eron päivä. Martta oli vuoteessa, josta hän ei ollut noussut enää viikkokausiin, ja otti hellät jäähyväiset pikku ystävältään, lempein ja lohduttavin sanoin. Sitten hän sulkeusi kotiinsa, kuollakseen.

Jacqueline joutui kuukausia kestävään epätoivoon. Martan kuolema sattui hänen sielullisen hätänsä pahimmilla hetkillä, ja juuri täti oli ollut hänen ainoa auttajansa. Jacqueline jäi kuvaamattoman orvoksi. Hän olisi kaivannut tuekseen uskoa. Näytti tosin siltä kuin hänen ei olisi tarvinnut olla sitä tukea vailla: olihan häntä aina opetettu harjoittamaan uskonnollista hartautta; hänen äitinsäkin noudatti uskonmenoja tarkoin. Mutta siinäpä se juuri olikin: hänen äitinsä noudatti niitä, mutta Martta-täti ei tehnyt sitä koskaan. Ja mahdoton oli välttää vertailua! Lapsen silmät huomaavat paljon valhetta, jota vanhemmat ihmiset eivät tule enää ajatelleeksikaan; yhtä helposti he keksivät kaikenlaisia heikkouksia ja epäjohdonmukaisuuksiakin. Jacqueline huomasi, että hänen äitinsä ja muut, jotka sanoivat uskovansa, pelkäsivät yhtä paljon kuolemaa kuin jos eivät olisi uskoneet. Ei, sellainen tuki ei riittänyt. Tämän lisäksi tulivat vielä personallisetkin kokemukset, kapinoimishalu, monet vastenmieliset seikat, typerä rippi-isä, joka loukkasi häntä… Jacqueline rukoili kyllä edelleen, aivan kuin käydään vieraisilla, kun kerran hyvä kasvatus sitä vaatii. Uskonto, kuten maailmakin, tuntuivat hänestä tyhjiltä. Hänen ainoa apunsa oli vainajan muisto, ja siihen hän nyt turvautui. Hänellä oli paljon syytä katua käytöstään vainajaa kohtaan, josta hän vielä äsken nuorekkaassa itsekkyydessään ei ollut tarpeeksi välittänyt ja jota hän nyt turhaan huuteli avukseen. Jacqueline ihannoi mielikuvituksessaan Marttaa; ja se ylevä syvän ja hurskaan elämän esimerkki, jonka Martta oli antanut hänelle, sai hänet inhoamaan maailmallisuutta, jossa ei ollut vakavuutta eikä totuutta. Hän ei nähnyt siinä enää mitään muuta kuin ulkokullatun valheen; ja sen alituinen viehättävä tinkiminen omantunnon kanssa, mikä olisi muutoin ollut hänestä miellyttävää, kuohutti nyt häntä. Jacqueline eli sellaisessa liikatunteellisuuden tilassa, että kaikki tuotti hänelle kärsimystä ja kipua; hänen omatuntonsa oli aivan kuin vereslihalla. Hänen silmistänsä putosivat suomut ja hän näki paljon seikkoja, jotka ennen hänen viattomuudessaan olivat livahtaneet häneltä ohitse. Varsinkin eräs huomio loukkasi häntä verisesti.

Hän istui eräänä päivänä iltapuolella äitinsä salongissa. Rouva Langeais oli saanut vieraan, — erään muotimaalarin, korean, mutta sisällöttömän miehen, ennenkin talossa käyneen, joskaan ei kovin usein. Jacqueline oli huomaavinaan, että hänen läsnäolonsa häiritsi näitä kahta; siitä huolimatta hän jäi saliin. Rouva Langeais oli hiukan hermostunut: pikku päänsärky, tai paremminkin päänsärky-pulverit, joita nykyaikaiset naiset hotkivat kuin namusia ja jotka lopulta tyhjentävät kokonaan heidän vaivaiset aivonsa, teki hänen ajatuksensa kulun raskaaksi, joten hän ei pitänyt kovin vaaria sanoistaan. Kesken kaikkea puhutteli hän ajattelemattomasti vierasta sanoilla:

— Oi, rakkaani…

Hän huomasi sen itse kohta. Taiteilija ei ollut tapahtumasta tietävinään sen enempää kuin hänkään; ja he juttelivat edelleen, juhlallisen kohteliaasti. Jacqueline oli järjestämässä teevehkeitä ja tyrmistyi niin, että oli pudottaa kupit permannolle. Hänestä tuntui, että äiti ja vieras vilkaisivat hänen selkänsä takana hymyillen toisiinsa. Hän käännähti ja tapasikin kiinni heidän syylliset katseensa, joiden ilme verhoutui heti. — Tämä keksintö sai hänet suunniltaan. Jacqueline, tuo vapaasti kasvatettu nuori tyttö, joka oli usein kuullut puhuttavan ja itsekin puhunut nauraen tällaisista kujeista, kärsi sietämätöntä tuskaa, kun hän nyt näki, että äiti… Hänen äitinsä, ei, se ei ollut enää sama asia!… Taipuvaisena liioittelemaan meni hän yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Siihen saakka ei hän ollut epäillyt mitään. Nyt epäili hän kaikkea. Itsepintaisesti painui hän miettimään kaikenlaista, mitä luuli huomanneensa äitinsä entisessä elämässä. Ja epäilemättäkin tarjosi rouva Langeais'n kevyt elämä syitä moniinkin epäilyksiin; mutta Jacqueline liioitteli noiden tapauksien sisältöä. Hän olisi tahtonut lähestyä isäänsä, joka oli aina ollut hänelle likeisempi kuin äiti ja jonka älykkyys kiehtoi häntä suuresti. Hän olisi tahtonut rakastaa isää entistäkin enemmän, sääliä häntä. Mutta herra Langeais ei näyttänyt kaipaavan minkäänmoista säälittelyä; ja nuoren tytön ylenmäärin kiihtyneessä mielessä pälkähti silloin sekin epäilys, äskeistä vielä kauheampi, — että hänen isänsä tiesi kaikki, mutta hänestä oli mukavampi olla välittämättä mistään: se oli hänelle yhdentekevää, kun hän vain itse sai elää, miten tahtoi.

Silloin tunsi Jacqueline olevansa tuhon oma. Hän ei uskaltanut vanhempiaan halveksia. Hän rakasti heitä. Mutta hän ei voinut enää täällä elää. Simone Adamin ystävyys ei nyt auttanut laisinkaan. Jacqueline arvosteli ankarasti tuon entisen toverinsa heikkouksia. Eikä hän säälinyt itseäänkään; hän kärsi, kun huomasi itsessään kaikenlaista rumaa ja matalaa; hän takertui epätoivoisesti Martan puhtaaseen muistoon. Mutta sekin muisto alkoi hälvetä; hän tunsi, että ajan virta peittäisi sen päivä päivältä yhä enemmän ja huuhtoisi sen viimeisetkin merkit pois. Ja silloin, silloin loppuisi kaikki; hän olisi samanlainen kuin muutkin, hukkuisi tähän rapakkoon… Oh, pois tästä maailmasta, millä hinnalla tahansa! Pelastakaa, pelastakaa minut!…

Juuri näinä kuumeisina avuttomuuden, kiihkeän inhon ja mystillisen odotuksen päivinä, jolloin hän kurotteli käsiään tuntemattoman Vapauttajan puoleen, hän kohtasi Olivier Jeanninin.

Rouva Langeais ei jättänyt kutsumatta Christophea, joka oli sinä talvena muotisäveltäjä, taloonsa vieraaksi. Christophe tuli, eikä hänen käytöksensä siellä ollut kursailevampi kuin muuallakaan. Siitä huolimatta piti rouva Langeais häntä sangen viehättävänä: — Christophe voi tehdä mitä tahansa niin kauan kuin hän oli muodissa; hän oli ihmisistä aina hurmaava; sellaista kesti muutaman kuukauden. — Sitä vastoin ei Jacqueline, joka siihen aikaan eli suuntavirtausten ulkopuolella, näyttänyt kovin ihastuneen häneen; yksinomaan se seikka, että eräät hänelle vastenmieliset olennot ylistelivät Christophea, teki Jacquelinen epäluottavaksi. Sitäpaitsi loukkasi häntä Christophen puuskapäisyys, hänen tapansa puhua kovalla äänellä ja hänen iloisuutensa. Jacquelinen nykyisessä sieluntilassa tuntui elämänilo hänestä raa'alta; hän etsi alakuloista valohämyä, ja kuvitteli rakastavansakin sitä. Christophessa oli liiaksi kirkasta aurinkoa. Mutta kun Jacqueline puheli Christophen kanssa, kertoi Christophe hänelle ystävästään: hänellä oli sisäinen vaatimus tehdä ystävänsäkin osalliseksi kaikesta onnesta, mikä häntä itseään kohtasi; uudet ystävyyssuhteet olisivat Christophesta tuntuneet itsekkäiltä, ellei myöskin Olivier olisi saanut niistä osaansa. Ja Christophe puhui niin kauniisti, että Jacquelinen sydän värähti toivosta nähdä tuo olento, jonka sielunelämä oli sopusoinnussa hänen omain ajatustensa kanssa, siksi kutsutti Jacqueline myöskin Olivierin vieraaksi vanhempiensa kotiin. Olivier ei suostunut tulemaan aivan heti: ja se seikka salli Christophen ja Jacquelinen viimeistellä kaikessa rauhassa hänestä luomaansa ihannekuvaa, niin että kun hän lopultakin tuli, täytyi hänen ehdottomasti näyttää Jacquelinesta tuon kuvitelman mukaiselta.

Olivier tuli, mutta hän ei puhunut juuri mitään. Hänen ei tarvinnutkaan puhua. Hänen älykkäät silmänsä ja hymynsä, hänen hieno käytöksensä ja hänestä henkivä ja säteilevä tyyneys lumosivat hyvin ymmärrettävästi Jacquelinen. Christophen luonne sen sijaan lisäsi vain Olivier Jeanninin arvoa. Jacqueline ei ilmaissut, mitä ajatteli, sillä hän pelkäsi omaa heräävää tunnettaan; ja hän puheli yhä edelleen ainoastaan Christophen kanssa: mutta sen puhelun esineenä oli aina Olivier. Christophe oli niin onnellinen, kun sai kertoa ystävästään, ettei huomannut, miten suuresti tämä keskustelun aihe tyttöä imellytti. Hän puhui myöskin itsestään. Ja Jacqueline kuunteli häntä hyväntahtoisesti, vaikkei se kiinnittänytkään hänen mieltään. Ja sitten johti Jacqueline keskustelun jälleen sellaisiin kohtiin Christophen elämästä, joissa myöskin Olivier oli osakkaana.

Jacquelinen pikku kohteliaisuudet olivat vaarallisia sellaiselle pojalle kuin Christophe, joka ei osannut epäillä mitään. Huomaamattaan Christophe rakastui häneen. Hänestä oli ilo käydä usein Jacquelinen kodissa; hän piti nyt huolta ulkoasustaan; ja jokin tunne, josta hän itse jo oli hyvin selvillä, alkoi hellällä ja hymyilevällä riutumuksellaan täyttää kaiken, mitä hän vain ajatteli. Olivier oli samoin rakastunut Jacquelineen jo ensimäisinä päivinä. Hän luuli nyt itsensä hyljätyksi, ja kärsi salaa siitä. Christophe lisäsi hänen kipuaan kertomalla hänelle iloisesti, kun palasi tytön vanhempien kodista, pakinoistaan Jacquelinen kanssa. Olivierin päähän ei pälkähtänytkään, että Jacqueline olisi mieltynyt juuri häneen. Vaikka hänen optimisminsa olikin lisääntynyt Christophen seurassa, niin oli hän yhä itseään kohtaan epäluottava; hän ei jaksanut uskoa, että häntä koskaan voitaisiin rakastaa, hän näki itsensä liian rehellisin silmin: — kukapa olisikaan rakkauden arvoinen, jos häntä arvosteltaisiin hänen ansioittensa eikä rakkauden lumouksen ja laupeuden mittapuulla?

Eräänä iltana, kun hänet oli kutsuttu tuon perheen luo, tunsi hän, että hän olisi siellä liian onneton, jos hänen täytyisi taas nähdä olettamaansa Jacquelinen välinpitämättömyyttä häntä kohtaan; ja siksi hän pyysi Christophea menemään sinne yksinään, sanoen muka olevansa väsynyt. Christophe ei aavistanut mitään ja suostui hyvillä mielin lähtemään. Naivissa itsekkyydessään ei hän ajatellut muuta kuin että saisi nyt olla Jacquelinen seurassa kahden kesken. Mutta se ilo loppui lyhyeen. Kun Jacqueline kuuli, ettei Olivier tulisikaan, muuttui hän heti ikävystyneen näköiseksi, ärtyneeksi, kyllästyneeksi ja menetti malttinsa; hänellä ei ollut enää mitään halua viehättää; hän ei kuunnellut Christophea ja vastasi miten sattui; ja Christophe sai tuntea senkin nöyryytyksen, että näki tytön tukkivan ärtynyttä haukotustaan. Jacquelinea itketti. Yhtäkkiä hän poistui vieraiden parista kesken kutsuja eikä hän enää saliin ilmestynyt.

Christophe palasi kotiinsa aivan ymmällään. Pitkin matkaa koetti hän selvittää mielessään tätä kummallista käännettä; hänen sielussaan alkoi välkähdellä jo joitakuita totuuden säteitä. Kotona tapasi hän Olivierin, joka valvoi ja odotti häntä ja kysyi häneltä, välinpitämättömäksi tekeytyen, mitä illanviettoon kuului. Christophe kertoi hänelle, miten paha onni hänellä oli ollut. Sikäli kuin hän puhui, näki hän Olivierin kasvojen kirkastuvan.

— Entä sinun väsymyksesi? kysyi Christophe. Miksi et olekaan mennyt makaamaan?

— Oh, minä voin jo paremmin, vastasi Olivier, minä en olekaan enää väsynyt.

— Aivan niin, sen kyllä uskon, sanoi Christophe ovelasti; luulen, että sinulle teki hyvää, ettet tullut.

Hän katsoi ystäväänsä hellästi ja veitikkamaisesti, meni kamariinsa, ja kun pääsi sinne yksin, alkoi nauraa hiljaa, mutta niin makeasti, että vedet vuotivat hänen silmistään.

— Tytön-veijari, ajatteli hän. Piti minua narrina! Ja tuokin minua puijasi. Kyllä osasivat vehkeillä!

Tästä hetkestä alkaen juuritti Christophe sydämestään pois kaikki omat haaveensa Jacquelineen nähden: ja niin hartaasti kuin kunnon kana hautoo muniaan hautoi hänkin päässään noiden nuorten rakastuneiden asiaa. Olematta tietävinään heidän salaisuuttaan ja ilmaisematta kummankaan tunnetta toiselleen autteli hän heitä pääsemään kaipuunsa päämäärään niin, etteivät he aavistaneet mitään.

Christophe piti velvollisuutenaan tutkia vakavasti Jacquelinen luonnetta, nähdäkseen, voisiko Olivier tulla onnelliseksi hänen kanssaan. Ja kun hän oli sangen kömpelö, ärsytti hän Jacquelinea typerillä kysymyksillään: millainen hänen makunsa missäkin seikoissa oli, millainen hänen moralinsa, j.n.e.

— Tuo nyt on hölmö! Miksi hän tähän sekaantuu? ajatteli Jacqueline raivoissaan, vastaamatta hänelle ja kääntäen hänelle selkänsä.

Ja Olivier oli autuas, kun näki, ettei Jacqueline enää kiinnittänyt huomiota Christopheen, ja Christophe samoin autuas, kun Olivier nyt selvästikin oli onnellinen. Christophen ilo paistoi ilmi vielä paljon räikeämmällä tavalla kuin hänen ystävänsä. Ja kun Christophe ei ilmaissut, miksi hän iloitsi, niin Jacqueline piti häntä sietämättömänä, koska ei näet aavistanut, että Christophe näki selvemmin koko heidän rakkautensa kuin Jacqueline itsekään; hän ei jaksanut ymmärtää, kuinka Olivier oli voinut mielistyä noin jokapäiväiseen ja kyllästyttävään olentoon. Kunnon Christophe aavisti tämän Jacquelinen tunteen, ja hän ärsytti kuin ilkimys ilokseen tyttöä aivan raivoon saakka; sitten vetäytyi hän jälleen syrjään; hän kieltäytyi perheen kutsuista, sanoen tekosyyksi, että hänellä muka oli kiireitä töitä; sillä tavoin saattoi hän jättää Jacquelinen ja Olivierin kahden kesken.

Mutta aivan huoleton ei hän suinkaan ollut tulevaisuudesta. Hän tunsi olevansa vastuunalainen avioliitosta, joka nyt oli tulossa; ja hän oli tuskissaan: sillä hän näki Jacquelinen luonteen sangen selvin silmin, ja pelkäsi monta seikkaa: ensinnäkin hänen rikkauttaan, sitten hänen kasvatustaan ja säätyään, ja ennen kaikkea hänen heikkouttaan. Christophe muisti, millainen hänen entinen ystävättärensä Colette oli ollut. Tosin hän kyllä otti huomioon, että Jacqueline oli totuutta rakastavampi, suorempi, totisempi intohimoltaan; tuossa pikku olennossa piili palava kaipuu, melkein sankarillinen halu uljaaseen elämään.

— Mutta halu yksinänsä ei pitkälle vie, ajatteli Christophe, muistaen erään ystävä Diderot'n huikean komman; työväline on välttämätön.

Hän tahtoi varoittaa ystäväänsä vaarasta. Mutta kun hän näki Olivierin tulevan Jacquelinen luota ilosta loistavin silmin, ei hänellä ollut rohkeutta puhua. Hän ajatteli:

— Nuo raukkaset ovat niin onnellisia. Ei heitä henno häiritä.

Ja vähitellen sai hellyys ystävää kohtaan tarttumaan häneenkin luottamuksen. Christophe rauhoittui; ja lopulta hän uskoi, että Jacqueline oli sellainen, jollaisena Olivier hänet näki ja jollaisena Jacqueline itsekin tahtoi itsensä nähdä. Jacqueline tahtoi niin hartaasti! Hänelle oli Olivier rakas kaiken sen vuoksi, mikä hänessä oli toisenlaista kuin hän itse ja se maailma, jossa hän eli: sen vuoksi, että Olivier oli köyhä, että hän oli jyrkkä moralikäsityksissään ja avuton maailmassa. Jacqueline rakasti häntä niin puhtaasti ja kokonaisesti, että olisi tahtonut olla köyhä kuten hänkin, ja joskus melkein… niin, olisi tahtonut tulla rumaksi, saadakseen olla vieläkin varmempi, että häntä rakastettiin juuri hänen itsensä vuoksi, rakkauden vuoksi, jota hänen sydämensä uhkui ja janosi… Ah, joskus, kun Olivier oli läsnä, tunsi Jacqueline kalpenevansa, ja hänen kätensä vapisivat. Hän koetti lyödä tuon liikutuksensa leikiksi, hän oli muka ajattelevinaan jotain muuta, ei Olivieriin edes katsonutkaan; hän puheli ironisella sävyllä. Mutta yhtäkkiä hän jälleen keskeytti; hän poistui, hän pelastautui omaan huoneeseensa; ja siellä hän lukon ja lasketun ikkunaverhon takana istui polvet vastatusten, painaen kyynärpäitään vatsaansa, käsivarret ristissä povella, koettaen tukehuttaa sydämensä jyskytystä; niin hän istui, kyyryssä, liikahtamatta, tohtimatta hengittää; hän ei uskaltanut hievahtaa, hän pelkäsi, että tämä onni katoaisi vähimmästäkin liikkeestä. Hän pusersi vaieten syliinsä suurta rakkauttaan.

Christophe puolestaan haltioitui Olivierin menestyksestä. Hän vaali äidillisesti häntä, piti huolta hänen asustaan, rupesi neuvoilemaan häntä, miten hänen oli pukeuduttava, solmi hänen kravattinsakin — (ja millä tavoin!). Olivier oli kärsivällinen ja antoi hänen käsitellä itseään: mutta kravattinsa hän sitoi itse uudestaan portaissa, kun Christophe ei ollut enää näkemässä. Hän hymyili itsekseen Christophelle, mutta tuo hellä ystävyys liikutti häntä. Sitä paitsi oli rakkaus tehnyt hänet niin nöyräksi, ettei hän ollut enää varma itsestään; niinpä kysyi hän mielellään Christophelta neuvoa; hän kertoi Christophelle, millaista vieraskutsuilla kulloinkin oli ollut. Christophe oli yhtä heltynyt kuin hänkin; ja joskus hän valvoi yöllä tuntikausia miettien, millä tavoin hän voisi tasoittaa ja helpoittaa ystävänsä rakkauden tietä.

Herra Langeais omisti huvilan lähellä Parisia, pienessä kylässä Isle-Adamin metsän rajalla; sen puistossa joutuivat Olivier ja Jacqueline siihen kohtaukseen, joka ratkaisi heidän elämänsä.

Christophe oli mennyt ystävänsä kanssa sinne maalle; mutta hän löysi huvilassa harmoniumin, ja asettui heti soittamaan, antaen rakastuneiden kävellä rauhassa kahden kesken. — Totta puhuen eivät nuo kaksi tätä toivoneet: he pelkäsivät kahden kesken jäämistä. Jacqueline oli vaitelias ja hiukan vihamielinenkin. Jo viime kerralla oli Olivier Jacquelinen tavatessaan tuntenut tytön käytöksen jollakin tavoin muuttuneen; Jacqueline oli tullut yhtäkkiä kylmäksi, ja hänen katseensa oli joskus kummallinen, kova, melkein vihamielinen. Se pöyristi Olivier Jeanninia. Hän ei uskaltanut ryhtyä asiaa selvittämään: hän pelkäsi saavansa tuolta rakkaalta olennolta kovan sanan. Nyt hän vapisi, kun näki Christophen lähtevän heidän luotaan pois; hänestä tuntui, että ainoastaan Christophen läsnäolo voisi pelastaa hänet odotetulta iskulta.

Kuitenkin rakasti Jacqueline Olivier Jeanninia. Mutta hän rakasti liian kiihkeästi. Se teki hänet vihamieliseksi. Rakkaus, jolla hän äskettäin oli leikitellyt, jota hän oli niin toivonut, oli nyt siinä, hänen edessään; hän näki sen aukeavan jalkainsa juuressa aivan kuin hirvittävän jyrkänteen. Ja hän ponnahti peljästyneenä takaisin; hän ei enää sitä ymmärtänyt; hän kysyi itseltään:

— Mutta miksi? Miksi? Mitä tämä on? Sitten loi hän Olivieriin sellaisen katseen, että Olivier kärsi siitä julmasti, ja ajatteli:

— Kuka on tuo mies?

Eikä Jacqueline sitä tiennyt. Olivier oli hänelle vieras.

— Minkä tähden minä häntä rakastan? Hän ei tiennyt sitä.

— Ja rakastanko minä?

Ei hän sitä tiennyt… Hän ei tiennyt; mutta sen hän tiesi, että hän oli pauloissa; rakkaus oli saanut hänet kammitsoihinsa; hänen täytyi hukuttaa siihen itsensä, hukuttaa kokonaisuudessaan; hänen tahtonsa, riippumattomuutensa, itsekkyytensä, tulevat unelmansa, kaikki ahmi se hirviö. Hän nousi kiivaaseen vastarintaan; hän tunsi välistä Olivieria kohtaan melkeinpä vihaa.

He menivät puiston toiseen päähän, vihannespuutarhaan, jonka suurten puiden lehtiverhot eroittivat nurmikkokentistä. He kävelivät lyhyin askelin käytäviä pitkin; niitä reunustivat viinimarjapensaat, täynnä punaisia ja valkeita terttuja, ja raikkaasti tuoksuvat maamansikka-lavat. Oli kesäkuu; mutta äskettäin oli ollut ukkossateita ja ne olivat jäähdyttäneet ilman. Taivas oli harmaa, valo melkein sammunutta; pilvet liikkuivat raskaasti alhaalla, suurina möhkäleinä, joita tuuli työnteli. Ylhäällä lentävästä tuulesta ei tuntunut henkäystäkään maassa: ainoakaan lehti ei värähtänyt; mutta ilma oli kylmähkö. Suuri alakuloisuus kaikkialla; se veti valtaansa heidän sydämensäkin, jonka täytti raskas onni. Ja puutarhan periltä, huvilarakennuksesta, jota ei näkynyt, kajahtelivat avatuista ikkunoista harmoniumin säveleet, soiden Johan Sebastian Bachin ess-moll-fuugaa. He istahtivat vieretysten kaivon kehyställe, aivan kalpeina, vaieten. Ja Olivier näki kyynelten tippuvan pitkin Jacquelinen poskia.

— Te itkette? supisi Olivier vapisevin huulin.

Ja hänenkin silmistään tulvahtivat kyyneleet.

Hän otti Jacquelinea kädestä. Jacqueline kallisti vaaleatukkaisen päänsä miehen olkapäätä vasten. Jacqueline ei koettanut enää taistella: hän oli voitettu; ja se helpoitti häntä niin!… He itkivät hiljaa, kuunnellen soittoa, raskaitten pilvien liikkuvan katon alla, niin matalalla kulkevien pilvien, että ne näyttivät hipovan puitten latvoja. He ajattelivat kaikkea, mitä olivat kärsineet — niin, mitä kaikkea he ehkä saisivat kärsiä. On tuokioita, jolloin musiikki loihtii ilmoille koko melankolian, joka ihmisen kohtaloon on kudottu…

Hetken päästä Jacqueline pyyhki silmänsä ja katsoi Olivieriin, ja yhtäkkiä he syleilivät toisiaan. Oi ääretöntä onnea! Uskonnollisen harrasta onnea. Niin suloinen ja syvä se on, että se tuottaa tuskaa!

Jacqueline kysyi:

— Oliko sisaresi sinun näköisesi? Olivier hätkähti. Hän sanoi:

— Miksi puhut minulle hänestä? Sinä tunnet siis hänet?

Jacqueline vastasi:

— Christophe on sen minulle kertonut… Sinä olet kärsinyt kovasti?

Olivier kumarsi myöntävästi päätänsä. Hän oli liian liikutettu voidakseen vastata.

— Minäkin olen kovasti kärsinyt, sanoi Jacqueline.

Hän puhui menneestä ystävättärestään, nimittäin rakkaasta Martta-tädistään; hän kertoi pakahtuvin sydämin, kuinka hän oli itkenyt, itkenyt nääntyäkseen.

— Autathan minua? sanoi Jacqueline rukoilevasti; autat minua elämään, olemaan hyvä, edes hiukankin hänen kaltaisensa? Martta-raukka, rakastathan sinäkin häntä?

— Me rakastamme heitä kumpaakin, niinkuin hekin meitä rakastivat.

— Oi, kun he olisivat täällä!

— He ovat täällä.

He istuivat paikallaan, puristuen toisiaan vasten; he tuskin voivat hengittää, heidän sydämensä sykkivät kiivaasti. Alkoi hiljaa sataa tihkusadetta. Jacquelinea värisytti.

— Mennään sisään, sanoi hän.

Puiston varjossa oli melkeinpä pimeä. Olivier suuteli Jacquelinen kosteaa tukkaa; Jacqueline kohotti päätänsä Olivier Jeanninin puoleen, ja Olivier tunsi huulillaan ensi kertaa rakastuneen tytön huulten kosketuksen, noiden pikkutytön huulten, jotka olivat kuumeisen polttavat, hiukan pykineet. Heitä pyörrytti.

Lähellä huvilaa he pysähtyivät vielä:

— Kuinka yksin me olimme ennen, sanoi Olivier.

Hän oli jo unohtanut Christophen.

He muistivat hänet, viimeinkin. Soitto oli vaiennut. He menivät sisään. Christophe istui harmoniumin edessä, pää käsien välissä, ja hänkin uneksi, monia menneitä tapahtumia. Kun hän kuuli oven aukenevan, heräsi hän unelmistaan ja katsoi heihin sydämellisesti; hänen kasvoiltaan hohti vakava ja hellä hymy. Hän näki heidän silmistään, mitä oli tapahtunut, puristi molempain kättä ja sanoi:

— Istukaa tuohon. Minä soitan teille jotain.

He istuivat, ja hän soitti heille, tällä kertaa pianolla, kaiken, mitä hän tunsi sydämessään, koko rakkautensa heitä kohtaan. Kun hän lopetti, he olivat kaikki kolme hiljaa, puhumatta. Sitten nousi Christophe ylös ja katsoi heihin. Hän näytti niin hyvältä ja niin paljon iäkkäämmältä ja voimakkaammalta heitä! Ensi kertaa tunsi Jacqueline aavistuksena, mikä hän oikeastaan oli. Christophe sulki heidät syliinsä ja sanoi Jacquelinelle:

— Te rakastatte häntä, niinhän? Te rakastatte häntä suuresti?

He olivat Christophelle syvästi kiitollisia. Mutta Christophe keskeytti jutun. Hän nauroi, meni ikkunan luokse ja hyppäsi alas puutarhaan.

Seuraavina päivinä vaati Christophe, että Olivierin oli pyydettävä Jacquelinen kättä tytön vanhemmilta. Olivier ei tohtinut, sillä hän pelkäsi kieltoa, jonka hän uskoi varmasti saavansa. Christophe joudutteli häntä myöskin hankkimaan itselleen paikan. Jos herra ja rouva Langeais hyväksyisivät hänet, niin ei hänen kävisi ajatteleminen, että Jacqueline oli rikas, jollei hän itse kyennyt ansaitsemaan leipäänsä, arveli Christophe. Olivier oli samaa mieltä kuin hänkin, yhtymättä kuitenkaan hänen halveksivaan, hiukan koomilliseen epäluuloonsa rahallisia avioliittoja kohtaan. Christophen päähän nyt oli piintynyt auttamatta se ajatus, että rikkaus on sielun perikato. Hän olisi kai yhtynyt sen entisen sukkelan kerjäläisen mielipiteeseen, joka sutkautti eräälle haudantakaisesta kohtalostaan huolehtivalle vanhalle neidille:

— No, neiti, teillä on rahaa miljonia; vieläkö teillä pitäisi kaupan päälle olla kuolematon sielukin?

— Varo naista, sanoi Christophe ystävälleen puoleksi leikillään, puoleksi vakavasti; — varo naista, ja kymmenen kertaa enemmän rikasta naista. Nainen saattaa rakastaa taidetta, mutta taiteilijan hän tappaa. Ja rikas nainen myrkyttää ne molemmat. Rikkaus on sairautta, jonka nainen kestää vielä huonommin kuin mies. Jokainen rikas on epänormali olento… Nauratko sinä? Pidätkö sanojani pilana? Kuulepas, tietääkö rikas, mitä elämä on? Pysyykö hän kiinteästi ankaran todellisuuden kosketuksissa? Tunteeko hän kasvoillaan köyhyyden kylmät henkäykset, omin käsin ansaitun leivän ja muokatun maan hajun? Voiko hän ymmärtää ja huomaako hän oliot ja asiat sellaisina kuin ne ovat? Ennen muinoin, kun olin pikku poika, vietiin minut joskus ajelemaan suurherttuan vaunuilla. Vaunut vierivät niittymaiden halki, joilla minä tunsin jok'ainoan oljen korren, ja metsien läpi, joissa juoksentelin poika-viikarina ja joita minä jumaloin. Mutta vaunuista minä en nähnyt enää mitään. Kaikki nuo armaat maisemat olivat tulleet minulle yhtä kuolleiksi ja tyhmän juhlallisiksi kuin ne tomppelitkin, jotka minua ajeluttivat. Luonnon ja sydämeni väliin ei ollut asettunut pelkästään noiden ynseäin sielujen väliverho; eroittajaksi riitti yksinpä vaunujen pohjakin jalkojeni alla, tuo liikkuva juhlalava keskellä luontoa. Tunteakseni maan äidikseni täytyy minun pitää jalkani niin sanoakseni sen kohtuun työnnettyinä, aivan kuin vastasyntynyt, joka pääsee päivän valoon. Rikkaus leikkaa poikki siteen, joka yhdistää ihmisen maahan ja liittää toisiinsa kaikki maan lapset. Ja kuinkapa silloin enää voisi olla taiteilija? Taiteilija on maan ääni. Rikas ei voi olla suuri taiteilija. Hän tarvitsisi niin epäsuotuisissa olosuhteissa kymmenen kertaa enemmän neroa voidakseen säilyä oikeana taiteilijana. Vaikka se onnistuisikin, on työ aina ansarin hedelmä. Yksinpä sellainenkin mies kuin suuri Goethe saa ponnistaa: hänen sielussaan on jo surkastuneita elimiä, hän on vailla oleellisimpia organeja, sillä rikkaus on ne hävittänyt. Sinut, jolla ei ole Goethen mahlaa, sinut kaluaisi rikkaus olemattomiin, ja varsinkin rikas vaimo, jota Goethe toki karttoi. Mies saattaa vielä yksinään kestää tätä vitsausta. Hänessä on sellaista synnynnäistä brutaalia voimaa, häneen on koottuna niin paljon väkeväin ja terveiden vaistojen ruokamultaa, joka kiinnittää hänet maahan, että hänellä vielä yksinään pysyen on mahdollisuuksia pelastua. Mutta nainen on myrkytykselle altis, ja hän tartuttaa sen muihin. Häntä viehättää rikkauden parfymoitu lemu, hän ei voi tulla enää ilman sitä toimeen. Nainen, joka säilyy sydämeltään terveenä rikkauden keskellä, on yhtä harvinainen ihmelapsi kuin nerokas miljonääri… Ja sitäpaitsi: minä puolestani en ihaile ihmeitä enkä eriskummaisuuksia. Se ihminen, jolla on enemmän kuin oma osansa elääkseen, on eriskummaisuus ja hirviö, — ihmiskunnan syöpä, joka kalvaa toisia ihmisiä. Olivier nauroi:

— Mitä sitten tehdä? sanoi hän. Enhän toki voine olla rakastamatta Jacquelinea sen tähden, ettei hän ole köyhä, enkä pakottaa häntä rupeamaan köyhäksi rakkaudesta minuun.

— No, jos et voi häntä pelastaa, niin pelasta edes itsesi. Ja se onkin paras keino pelastaa myöskin hänet. Suojele itsesi puhtaana. Tee työtä.

Christophen ei olisi tarvinnut ilmaista ystävälleen epäilyksiään. Olivier oli vielä arkatuntoisempi kuin Christophe. Ei niin, että hän olisi käsittänyt nämä Christophen opetukset vakavasti: hän oli ollut itsekin rikas, hän ei suinkaan inhonnut rikkautta, ja hänestä se sopi erinomaisesti Jacquelinen kauneuteenkin. Mutta hänestä oli sietämätöntä, että voitaisiin hänen rakkauttaan arvosteltaessa sekoittaa siihen luuloja oman edun pyyteistä. Olivier pyrki siis takaisin yliopistoon. Mutta tällä hetkellä ei hän voinut toivoakaan muuta kuin keskinkertaista paikkaa jossakin maalaislyseossa. Se oli surkea häälahja Jacquelinille. Olivier puhui siitä hänelle alakuloisesti. Jacquelinen oli ensin vaikea ymmärtää hänen ajatuksiaan ja suostua hänen päätökseensä. Hän luuli tämän johtuvan liiallisesta itserakkaudesta, jonka Christophe oli muka ajanut hänen päähänsä ja jota Jacqueline piti naurettavana: eikö ole luonnollista ottaa samalla lailla vastaan sekä rakastettunsa onni että kova onni, kun kerran häntä rakastaa, ja eikö ole matalaakin kieltäytyä ottamasta hänen omaksi ilokseen häneltä hyvää?… Kuitenkin hän suostui sulhasensa suunnitelmaan: juuri se, mikä siinä oli ankaraa ja vähän huvittavaa, saattoi Jacquelinen siihen taipumaan; se tarjosi hänelle tilaisuuden tyydyttää sankaruuden kaipuutaan. Ylpeässä kapinallisuudessaan häntä ympäröiviä ihmisiä vastaan, siinä uhmassa, jonka suru oli sytyttänyt hänessä ja jota hänen rakkautensa nyt vielä kiihdytti, oli hän lopulta johtunut kieltämään kaiken, mikä hänen luonteessaan oli tuon mystillisen kiihkon vastaista; hän jännitti aivan vilpittömästi koko olemuksensa kuin jousen, puhtaan, vaikean ja onnea säteilevän elämän ihannetta kohti… Vastoinkäymiset, vähäpätöinen tulevaisuus, kaikki oli hänelle nyt pelkkää iloa. Kuinka hyvää ja kaunista se elämä hänestä oli!

Rouva Langeais piti liian hyvää huolta itsestään huomatakseen juuri mitä hänen ympärillään tapahtui. Viime aikoina ei hän ollut muistanut muuta kuin terveyttään; hän vietti aikansa hoitaen luuloteltuja tautejaan, koetellen milloin mitäkin lääkkeitä: kukin niistä oli vuorotellen hänen pelastuksensa, nimittäin parin viikon ajan; sitten tuli jälleen toisen vuoro. Hän matkusti kuukausiksi pois kotoaan ja eli sangen kalliissa lepokodeissa, noudattaen siellä ylen hartaasti kaikenlaisia lapsellisia hoito-ohjeita. Hän oli unhottanut tyttärensä ja miehensä.

Herra Langeais, joka ei ollut niin välinpitämätön kuin hänen vaimonsa, alkoi viimein aavistella jotain lemmenjuonta. Isällinen mustasukkaisuus teki hänet valppaaksi. Hänen sydämessään asui Jacquelinea kohtaan sama hämärä ja puhdas kiintymys kuin monissa muissakin isissä, juuri tyttäriinsä, kiintymys, jota he eivät tosin myönnä; määrittelemätön tunne, mystillinen, hekumallinen ja melkein uskonnollisen pyhä uteliaisuus, halu elää edelleen olennoissa, jotka ovat isää itseään, mutta kuitenkin naispuolisia. Tässä sydämen arvoituksessa on valoja ja varjoja, joita lienee terveintä olla tuntematta. Siihen saakka oli häntä huvittanut nähdä tyttärensä saavan nuoria poikanulikoita rakastumaan itseensä: hän rakasti Jacquelinea sellaisena, kokettina, romantisena ja kuitenkin älykkäänä — (niinkuin hän itsekin oli). — Mutta kun hän nyt huomasi, että leikki uhkasi muuttua vakavaksi, tuli hän rauhattomaksi. Aluksi hän silloin laski Olivier Jeanninista pilaa Jacquelinen kuullen; sitten arvosteli hän häntä melkoisen tuimasti. Jacqueline nauroi ensin ja sanoi:

— Älähän panettele häntä niin, isä; olisit ehkä perästäpäin nolo, jos menisin hänen kanssaan naimisiin.

Herra Langeais huudahti ällistyksestä; hän sanoi, että Jacqueline oli hullu. Erinomainen keino tehdä tyttö tosiaan hulluksi. Hän julisti, ettei Jacqueline menisi koskaan naimisiin Jeanninin kanssa. Mutta Jacqueline väitti silloin, että hänpä menee. Pettävä verho vedettiin kokonaan pois. Isä huomasi, ettei tyttöön ollut laisinkaan luottamista. Isällisessä itsekkyydessään ei hän ollut koskaan tätä aavistanut, ja nyt hän vihastui mokomasta. Hän vannoi, etteivät Olivier ja Christophe astuisi enää jalallaan hänen kynnyksensä yli. Se ärsytti pahoin tyttöä; ja kun Olivier eräänä aamuna meni avaamaan jollekulle tulijalle ovea, lensi tyttö hänen luokseen kuin ammuttuna, kalpeana ja päättäväisenä ja sanoi:

— Karkaa kanssani ja vie minut! Vanhempani eivät tahdo. Mutta minä tahdon. On tehtävä skandaali.

Olivier säikähti, mutta oli liikutettu eikä koettanutkaan väittää Jacquelinea vastaan. Onneksi oli Christophe silloin kotona. Tavallisesti oli hänen vaikeampi pysyä järjissään kuin Olivierin. Mutta nyt neuvoi hän toisille järkeä. Hän selitti, minkälainen skandaali siitä tosiaankin tulisi ja mitä kärsimyksiä se heille tuottaisi. Jacqueline puri vihoissaan huultaan ja sanoi:

— Silloin me tapamme itsemme, sillä hyvä.

Olivier ei suinkaan tästä peljästynyt, vaan sai siitä päinvastoin uuden syyn myöntyäkseen karkaamisehdotukseen. Suurella vaivalla onnistui Christophen suostutella nuo huimapäät malttamaan vähän mieltänsä: ennenkuin ryhdyttiin epätoivoisiin keinoihin täytyi koettaa toisia; Jacquelinen oli nyt mentävä kotiinsa; hän, Christophe, lähtisi hänen isänsä luokse puhumaan heidän puolestaan.

Oivallinen puhemies! Tuskin ehti hän sanoa pari sanaa, niin herra Langeais aikoi näyttää hänelle tien ulos ovesta; sitten pisti kohtauksen naurettava puoli hänen silmäänsä ja se huvitti häntä. Vähitellen tehosivat häneen puhujan vakavuus, hänen sävynsä kunniallisuus ja ehdoton vakaumus; kuitenkaan ei hän vielä tahtonut taipua; yhä sutkautti hän Christophelle pisteliäitä huomautuksia. Christophe ei ollut häntä kuuntelevinaan: kun tuli oikein kirpeä pistos, niin hänen sisällään kuohahti ja hän keskeytti jo; mutta kuitenkin hän jatkoi yhä. Sitten alkoi hän jyskyttää nyrkillään pöytään ja sanoi:

— Minä pyydän teille vakuuttaa, ettei tämä vierailu, jolle olen tullut, ole laisinkaan mieleeni; minun täytyy väkistenkin hillitä itseni antamasta teille eräistä sanoista takaisin samalla mitalla. Mutta minun velvollisuuteni on teille puhua, ja minä teen sen nyt. Unohtakaa minut itseni niinkuin minä unohdan itseni, ja harkitkaa, mitä puhun.

Herra Langeais kuunteli; ja kun hän kuuli puhuttavan itsemurha-aikeista, niin kohautti hän kyllä olkapäitään ja oli naurahtavinaan, mutta hän järkyttyi kovin; hän oli liian älykäs pitääkseen sitä uhkausta pelkästään leikkinä; hän tiesi, että tässä oli kysymyksessä rakastuneen nuoren tytön mielettömyys. Ennen muinoin oli muuan hänen rakastajattariaan, iloinen ja hemmoiteltu tyttö, jonka hän ei uskonut voivan toteuttaa tällaista kerskailua, ampunut hänen edessään itseensä kuulan revolverillaan; hän ei ollut siitä kuollut, nimittäin heti paikalla; herra Langeais muisti aina ilmielävästi koko kohtauksen… Ei, niistä hupsuista ei ollut takeita. Hänen sydäntänsä kouristi… "Jacqueline tahtoo sitä? No, tahtokoon sitten, ikävä hänelle, hupakolle!…" Hän olisi mieluummin myöntynyt mihin tahansa kuin pakottanut tyttärensä viimeiseen hätäkeinoon. Tosin olisi hän saattanut älykkäästi turvautua diplomatiaan, olla myöntyvinään; näin olisi hän voittanut aikaa, ja ehkä saanut Jacquelinen hiljaa erkanemaan Olivier Jeanninista. Mutta se olisi vaatinut enemmän vaivaa kuin mihin isä pystyi tai tahtoi antautua. Ja sitäpaitsi hän oli heikko; ja yksinomaan se seikka, että hän oli ensin sanonut kiivaasti Jacquelinille: "Ei!" taivutti hänet nyt sanomaan: "Saat." Mitäpä selvää meillä on pohjimmasta sielunelämästämme? Ehkäpä tyttönen oli oikeassa. Tärkeintä on kuitenkin rakastaa toisiaan. Herra Langeais tiesi kyllä, että Olivier oli vakava poika, ehkäpä lahjakaskin… Kuten sanottu, hän myöntyi.

Häiden aattoiltana istuivat ystävykset yhdessä, valvoen myöhään yöhön. He eivät tahtoneet hukata rahtuakaan rakkaan menneisyyden viimeisistä hetkistä. — Mutta se oli kuin olikin jo menneisyyttä, yhdessäolo muistutti surullisia jäähyväisiä rautatiesillalla odottaessa junan lähtöä: tahdotaan yhä viipyä, katsella toisiaan, puhella. Mutta sydän ei ole enää mukana; ystävä on jo lähtenyt… Christophe koetteli jutella. Hän vaikeni keskellä lausetta, nähdessään Olivierin hajamieliset silmät, ja sanoi hymyillen:

— Kuinka sinä olet jo kaukana.

Olivier pyysi anteeksi, nolona. Hänestä oli surullista ajatella, että hän salli itsensä tulla näin hajamieliseksi viimeisillä läheisillä hetkillä ystävänsä seurassa. Mutta Christophe puristi hänen kättänsä ja sanoi:

— Ole huoletta. Minä olen onnellinen. Haaveile sinä vaan, poikani.

He istuivat yhä ikkunan ääressä, toistensa vieressä, katsellen öiseen puutarhaan. Jonkun hetken päästä sanoi Christophe ystävälleen:

— Sinä kartat minua? Luulet pääseväsi käsistäni? Sinä ajattelet Jacquelinea. Mutta minä saan kyllä sinut kiinni. Minäkin näet ajattelen häntä.

— Rakas ystävä, minähän ajattelin sinua, vastasi Olivier. Ja sinä vielä…

Hän keskeytti.

Christophe lopetti hänen lauseensa, nauraen:

— Ja minä vielä — panin sen niin pahakseni, niinkö!…

Christophe oli varustautunut sangen hienoksi, melkein elegantiksi vihkimätilaisuuteen. Häät eivät olleet kirkolliset: ei uskonnosta välinpitämätön Olivier eikä sitä vastaan kapinallinen Jacquelinekaan ollut tahtonut pappia itseään vihkimään. Christophe oli kirjoittanut sivilihäätilaisuuteen sinfonisen sävellyksen; mutta viimeisellä hetkellä luopui hän aikeestaan esittää sitä siellä, kun huomasi, mitä siviliavioliitto-häät ovat: nuo juhlamenot olivat hänestä naurettavia. Moisten pyhyyteen uskoakseen täytyy ihmisen olla kokonaan vailla sekä uskoa että vapautta, molempia yhtäaikaa. Silloin, kun kunnon katolinen ottaa vaivakseen ruveta vapaa-ajattelijaksi, ei hän tee sitä luulotellakseen sivilivirastolle uskonnollista luonnetta. Jumalan ja vapaan omantunnon välillä ei ole paikkaa valtiollisella uskonnolla. Valtio rekisteröi, se ei yhdistä.

Olivier Jeanninin ja Jacquelinen häät eivät olleet omiaan tuomaan Christophelle katumusta, että oli peruuttanut äskeisen päätöksensä. Olivier kuunteli varsin hajamielisesti ja hiukan ironisesti pormestaria, joka mairitteli kömpelösti nuorta paria, rikasta sukua ja kunniamerkeillä varustettuja todistajia. Jacqueline ei kuunnellut; ja salaa hän näytti kieltänsä Simone Adamille, joka piti häntä silmällä; hän oli lyönyt vetoa tuon tytön kanssa, "ettei naimisiin meneminen tuntuisi miltään", ja nyt hän oli tosiaan sen voittamaisillaan: tuskin hän edes ajattelikaan, että nyt meni naimisiin; se ajatus huvitti häntä. Muut esiintyivät katselijayleisölle; ja yleisö kiikaroi. Herra Langeais komeili; niin vilpittömästi kuin hän pitikin tyttärestään, oli hänen mielestään nyt tärkeintä katsella, ketä oli vieraina, ja miettiä, eikö hän ollut unohtanut listasta ketään pois. Christophe yksinään oli liikutettu, oli poikkeus vanhemmista, vihittävistä, vihkijöistä; hän katseli koko ajan ystäväänsä, joka ei puolestaan kertaakaan luonut silmiään häneen.

Illalla matkusti nuori pari Italiaan. Christophe ja herra Langeais saattoivat heitä asemalle. He näkivät heidät iloisina, huolettomina, näkivät, etteivät he salanneet toivomustaan päästä jo täältä lähtemään. Olivier näytti melkeinpä nuorukaiselta, ja Jacqueline pikku tytöltä… Alakuloisia ja hellän suloisia ovat tällaiset eronhetket! Isä oli hiukan surullinen siitä, että vieras vie hänen pienen rakkaansa, ja mihin?… Ainaiseksi häneltä. Mutta nuoret eivät tunne mitään muuta kuin vapautuksen juovuttavaa riemua. Elämässä ei ole enää mitään esteitä; mikään ei heitä enää pysäyttele; tuntuu kuin he olisivat päässeet kaiken perille: nyt voi kuolla, mitään ei puutu, mikään ei peloita… Sitten huomataan, että se olikin vain pysähdyspaikka matkan varrella. Taivallus alkaa jälleen ja kiertää ylös vuorta; ja vähän on niitä, jotka jaksavat nousta toiseen pysähdyspaikkaan…

Juna vei heidät pimeyteen. Christophe ja herra Langeais palasivat yhdessä asemalta. Christophe sanoi purevan leikillisesti ja naivisti:

— Nyt me olemme leskiä kumpikin!

Herra Langeais puhkesi nauramaan. Hän piti paljon Christophesta, jonka hän nyt oli oppinut tuntemaan. He lausuivat toisilleen hyvästit, ja kumpikin lähti omalle taholleen. He kärsivät molemmat tuskaa; mutta siihen sekautui surua ja suloista haikeutta. Ja yksin huoneessaan ajatteli Christophe:

— Parhain minun sielussani on nyt kuitenkin onnellinen.

Olivierin kamari oli jätetty aivan ennalleen. Ystävykset olivat sopineet, että pois matkustaneen ystävän huonekalut ja muistoesineet jäisivät Christophen asuntoon siksi aikaa, kunnes Olivier palaisi ja perustaisi itselleen uuden kodin. Tuntui kuin Olivier olisi ollut vielä siellä. Christophe katseli Antoinetten valokuvaa, asetti sen pöydälleen ja sanoi hänelle:

— Rakas, oletko nyt tyytyväinen?

Christophe kirjoitti usein ystävälleen, — hiukan liiankin usein. Hän sai häneltä vähän kirjeitä, hajamielisiä ja sisällöltään yhä enemmän vieraantuvia. Christophe oli siitä pettynyt, mutta ei kovin pahoillaan. Hän vakuutteli itselleen, että niin piti kai ollakin; eikä hän ollut levoton heidän ystävyytensä kohtalosta.

Yksinäisyys ei häntä vaivannut. Kaukana siitä: tuskin oli hänellä sitä vielä tarpeeksikaan. Hän alkoi kärsiä Le Grand Journalin suojeluksesta. Arsène Gamachella oli vankka taipumus luulla, että hänellä oli täydellinen omistusoikeus suuruuksiin, jotka hän oli ottanut vaivakseen tuoda julkisuuteen: hänestä näytti luonnolliselta, että näiden kunnian piti lisätä hänen omaansa, aivan kuin Ludvig XIV kokosi valtaistuimensa ympärille Molièren, Le Brunin ja Lullin. Christophesta tuntui, ettei se herra, joka oli sepittänyt Hymnin Ægirille, ollut itsevaltaisempi eikä häiritsevämpi taiteelle kuin tämä hänen suojelijansa, Le Grand Journalin pomo. Sillä tällä toimittajalla, vaikkei hän ymmärtänyt taidetta enempää kuin Saksan Keisarikaan, oli tuon keisarin tapaan kuitenkin sangen varmat mielipiteensä taiteesta; mitä hän ei rakastanut, sen olemassaoloa hän ei kärsinyt: hän julisti sen huonoksi ja vahingolliseksi; ja hän hävitti sen yleisen hyvän vuoksi. Kuinka koomillisia ja vahingollisia ovatkaan mokomat miehet, afäärimiehet, joilla ei ole sivistystä eikä kultuuria ja kuitenkin vaativat saada hallita paitsi poliittisilla ja rahamaailman aloilla myöskin henkistä elämää, ja tarjoavat sille koirankopin, kaulapannan ja ruokakupin, ja voivat, jos se kieltäytyy heidän suojeluksestaan, usuttaa sen kimppuun tuhansia älyttömiä elukoita, joista he ovat kasvattaneet itselleen tottelevaisen ajokoiralauman. — Christophe ei ollut mies, joka suostuisi semmoiseen komentoon. Hänestä ei käynyt laisinkaan päinsä, että jokin aasi suvaitsi neuvoa hänelle, mitä hänen musiikkityössään piti tai ei pitänyt tehdä; ja hän ilmaisi selvästi Arsène Gamachelle, että taiteellinen työ vaati enemmän kypsyttelyä kuin politiikka. Hän kieltäytyi, ja ollenkaan kursailematta, säveltämästä erästä typerää librettoa, jota sen tekijä, muuan Journalin ensimäisiä kirjanpitäjiä, koetti saada lavalle ja jota pomo Christophelle suositteli. Silloin kylmenivät Christophen ja Gamachen välit ensi kertaa.

Christophe ei ollut siitä millänsäkään. Tuskin oli hän päässyt maineeseen, niin kaipasi hän jälleen takaisin varjoonsa. Hän huomasi olevansa " paljastettuna tuolle auringolle, jonka paisteessa ihminen hukkaa itsensä toisten laumaan." Liian monet pitivät hänestä kaikenlaista huolta. Hän mietti näitä Goethen sanoja:

" Kun kirjailija on tullut huomatuksi ansiokkaasta teoksesta, koettaa yleisö estää häntä tuottamasta toista sellaista… Hartaasti itseensä keskittynyt kyky vedetään väkisin maailman pyörteeseen, sillä jokainen luulee voivansa kaapata siitä lahjakkuudesta kappaleen itselleen."

Christophe sulki ovensa ulkomaailmalta ja lähentyi sen sijaan asuintalossaan eräitä vanhoja ystäviä. Hän kävi jälleen Arnaud'n perheessä, jonka hän oli viime aikoina hiukan liiaksi unohtanut. M:me Arnaud, joka oli suurimman osan päivää yksin, saattoi muistaa toistenkin suruja, niin paljon hänellä oli aikaa. Tuo nainen ajatteli nyt, miten tyhjältä Christophesta mahtoi tuntua, kun Olivier oli lähtenyt; ja hän voitti arkuutensa ja kutsui kerran Christophen kotiinsa päivällisille. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän tarjoutunut silloin tällöin tarkastamaan ja siistimään Christophen asuntoakin; mutta siihen häneltä puuttui rohkeutta; ja se ehkä olikin parasta; sillä Christophe ei pitänyt siitä, että hänen asioihinsa tunkeuduttiin. Mutta päivälliskutsuihin hän suostui, ja sitten hän kävi joka ilta näiden naapuriensa luona.

Hän tapasi siellä tuon vaatimattoman parin entisessä sovussa, tapasi samanlaisen hellän, hiukan surullisen ilmapiirin, kipeätuntuisen ja vielä harmaamman kuin ennen. Arnaud itse oli nykyään joutunut henkisen alakuloisuuden valtaan, johon oli syynä opettajatoimen kidutus, — väsyttävä työ, joka toistuu jok'ainoa päivä samanlaisena kuin eilenkin, ikäänkuin paikallaan pyörivä ratas, pysähtymättä koskaan, pääsemättä koskaan eteenpäin. Vaikka tuo kunnon mies olikin sangen kärsivällinen, oli hänelle nyt tullut masentumisen puuska. Hän kuvitteli joutuneensa vääryyden uhriksi, hänen alttiutensa oli hänestä hyödytöntä. M:me Arnaud rohkaisi häntä hellillä sanoilla; vaimo näytti yhäti yhtä rauhalliselta kuin ennenkin; mutta hänen kasvonsa olivat kalpeammat. Christophe onnitteli kerran herraa rouvan kuullen siitä, että hänellä oli niin järkevä vaimo:

— Kyllä, myönsi Arnaud, hän on niin kiltti, mikään ei saa koskaan häntä tasapainosta. Hän on onnellinen olento; ja olenhan minäkin. Jos hän olisi alkanut tästä elämästä kärsiä, luulen, että minäkin olisin tuhon oma.

M:me Arnaud punastui ja oli vaiti. Sitten alkoi hän levollisella äänellä puhua muista asioista. — Christophen käynneillä oli entinen hyväätekevä vaikutuksensa; hän toi tuohon kotiin valoa; ja hän nautti puolestaan siitä, että sai lämmitellä noiden hyvien sydänten läheisyydessä.

Tulipa hänelle eräs uusikin ystävätär. Tai paremminkin meni Christophe itse häntä etsimään, sillä vaikka tuo henkilö toivoikin saada tutustua Christopheen, ei hän ollut millään tavoin yrittänyt päästä hänen seuraansa. Hän oli nuori, äskettäin viisikolmatta vuotta täyttänyt tyttö, muusikko, palkittu konservatoriossa ensimäisenä pianonsoittajana. Hänen nimensä oli Cécile Fleury. Hän oli lyhytkokoinen, melkoisen vanttera. Kulmakarvat sakeat, silmät kauniit, muodoltaan soikeat, katse kostea, nenä pieni ja paksu, pystykärkinen, hiukan punertava, niinkuin ankan nokka; huulet möyheät, niiden sävy hyvä ja hellä; leuka tarmokas, vankka ja lihava, otsa ei korkea, mutta leveä. Tukka oli kierretty niskaan suurelle nyttyrälle. Käsivarret voimakkaat, kädet pianistin: isot kädet, peukalot ulospäin käyristyneet, sormenpäät neliskulmaiset. Koko hänen olemuksensa vaikutti hiukan kömpelön mehukkaalta, maalaisterveeltä. Hän eli yhdessä äitinsä kanssa, jota hän rakasti suuresti; äiti oli hyvä ihminen, jonka mieltä musiikki ei tosin laisinkaan kiinnittänyt, mutta joka puhui siitä sen vuoksi, että oli aina kuullut siitä puhuttavan, ja tiesi yleensä kaikki uutiset, mitä Musicopolis tiesi. Cécile tuli toimeen niin ja näin, antoi tunteja joka päivä, ja joskus konserttejakin, joita ei kukaan huomannut. Hän tuli kaupungilta kotiinsa jalkaisin tai raitiovaunulla, lopen uupuneena, mutta aina hyvällä tuulella; ja urheasti hän soitti skaalansa ja ompeli hattunsa, puheli paljon ja nauroi ja lauloi paljon, ilman mitään erikoista ilon syytä.

Häntä ei elämä ollut hemmoitellut. Hän tiesi antaa arvon sille pienelle hyvinvoinnille, jonka hän omilla ponnistuksillaan oli hankkinut, — osasi nauttia pikku huvituksien ilosta, vähimmästäkin edistysaskeleesta taloudellisessa asemassaan tai taiteellisten lahjainsa kehittymisessä. Niin, jos hän ansaitsi viisikin frangia enemmän tässä kuussa kuin edellisen kuluessa, tai jos hänen onnistui soittaa hyvin se tai se Chopinin kohta, josta selvitäkseen hän oli ponnistellut viikkokausia, — niin hän oli tyytyväinen. Hänen työnsä, joka ei ollut ylenpalttisen kiihkeää, sointui erinomaisesti hänen luonteensa taipumuksiin ja tyydytti häntä ikäänkuin järkevä terveydenhoito. Soittaminen, laulaminen, tuntien antaminen toivat hänelle tyydytetystä toimintahalusta johtuvan miellyttävän olon, normaalin ja säännöllisen elämän tunteen sekä samalla kertaa vaatimattoman taloudellisen mukavuuden ja rauhallisen pienen taiteilijamenestyksenkin. Hänellä oli hyvä ruokahalu, hän söi runsaasti, nukkui hyvin eikä ollut koskaan kipeä.

Tuo suora, vilpitön, järkevä ja kohtuullinen tasapainon ihminen ei ollut koskaan huolissaan mistään: sillä hän eli aina nykyhetkessä, ajattelematta, mitä ennen oli tapahtunut ja mitä vastaisuus toisi mukanaan. Ja kun hän oli aina hyvinvoipa ja hänen elämänsä melkoisesti turvattu kohtalon oikuilta, niin oli hän melkein aina tyydytetty. Hänestä oli yhtä miellyttävää harjoitella soittoa kuin keitellä ruokia tai pakinoida talousasioista, tahi olla tekemättä mitään. Hän osasi elää, ei päivästä päivään, — (sillä hän oli ekonominen ja eteensä katsova), — vaan minutista minuttiin. Minkäänlainen idealismi ei vaivannut hänen päätänsä; ainoa, mitä hänellä idealismia oli, jos sitä voi siksi sanoa, oli porvarillista; se oli hajautunut levollisesti kaikkiin hänen askareihinsa, jaeltu kaikkien hänen elämänsä hetkien osalle; sen sisältönä oli rakastaa rauhallisesti kaikkea, mitä hän teki, olipa se mitä tahansa. Hän kävi pyhinä kirkossa; mutta uskonnollisilla tunteilla ei ollut juuri mitään sijaa hänen elämässään. Hän ihaili kiihko-olennoita ja kiihkoihmisiä, sellaisia kuin Christophe, joilla on uskonsa tai suuret neronlahjat. Mutta hän ei heitä kadehtinut: mitä hän olisi tehnyt heidän rauhattomalla sielullaan tai heidän nerollaan?

Kuinka saattoi hän sitten tulkita heidän musiikkiaan? Hänen olisi ollut vaikea sitä selittää. Mutta sen hän tiesi, että hän ymmärsi musiikkia. Hänen ylemmyytensä toisten virtuoosien rinnalla piili hänen vankassa ruumiillisessa ja henkisessä tasapainossaan; hänen elonvoimaa uhkuvassa olennossaan, jossa ei ollut personallisia intohimoja, lankesivat vieraat intohimot hyvään maahan ja kukoistivat. Häntä itseään eivät ne häirinneet laisinkaan. Ne kauheat kiihkot, jotka olivat taiteilijaa kalvaneet, tulkitsi hän niiden koko alkuperäisellä voimalla, mutta niiden myrkky ei päässyt hänen vereensä; hän ei tuntenut niistä muuta kuin niiden voiman ja ponnistusta seuranneen terveen väsymyksen. Kun esitys päättyi, oli hän aivan hiestynyt ja lopen uupunut; hän hymyili tyynesti ja oli tyytyväinen.

Christophe sai kuulla häntä eräässä iltakonsertissa ja hänen soittonsa herätti suuresti hänen huomiotaan. Konsertin jälkeen meni hän puristamaan pianistin kättä. Cécile Fleury oli hänelle siitä kiitollinen: konsertissa oli vähän yleisöä, eikä tyttö ollut liioilla kohteliaisuuksilla pilattu. Kun hänellä ei ollut notkeutta pestautua johonkin musiikkimiesten nurkkakuntaan eikä oveluutta hankkia itselleen ihailijalaumaa kannattajakseen; kun hän ei koettanut erottautua muista pianisteista minkäänlaisilla teknillisillä liioitteluilla tai tunnettujen teosten tulkitsemisella omien mielikuviensa mukaan eikä vaatinut itselleen yksinoikeutta käsitellä juuri sitä tai sitä suurta mestaria, Johan Sebastian Bachia tai Beethovenia; — ja koska hän ei ollut muovannut minkäänlaista teoriaa siitä, mitä soitti, vaan tyytyi pelkästään soittamaan sitä, mitä tunsi, — niin kukaan ei häntä huomannut, eikä kritiikki ollut hänestä tietävinään: sillä ei kukaan ollut sanonut sille, että hän soitti hyvin; ja itse eivät arvostelijat olisi häntä keksineet.

Christophe tapasi sitten Cécilen usein. Moinen voimakas ja tyyni tyttö viehätti häntä kuin jokin arvoitus. Cécile oli sydämeltään mehukas ja samalla tunteeton. Christophea suututti, ettei tuo nainen ollut enemmän tunnettu, ja siksi ehdotti hän Cécilille, että hän, Christophe, panisi Le Grand Journalin joukkoon kuuluvat ystävänsä kirjoittamaan hänestä. Mutta vaikka Cécile olikin mielissään, että häntä näin kiitettiin, niin pyysi hän, ettei Christophe ryhtyisi ollenkaan mihinkään sellaiseen. Hän ei tahtonut taistella eikä nähdä vaivaa, herätellä muissa kateutta; hän halusi elää omassa rauhassaan. Hänestä ei puhuttu: sen parempi! Hän ei ollut kateellinen, hän oli ensimäisenä valmis ihailemaan toisten taiturien tekniikkaa. Hänellä ei ollut kunnian eikä muitakaan himoja. Hänen sielunelämänsä oli merkillisen laiskaa! Kun hänellä ei ollut jotain hetken vaatimaa varmaa tehtävää, ei hän tehnyt mitään, ei kerrassaan mitään; hän ei edes haaveillutkaan; yöllä vuoteessaankin hän joko nukkui tai oli ajattelematta mitään. Eikä hänellä ollut edes kiihkoa päästä naimisiin, tuota sairaloista kiihkoa, joka myrkyttää vanhaksi piiaksi jäämistä pelkäävien tyttöjen elämän. Kun häneltä kysyttiin, eikö hänestä olisi hauskaa, jos hänellä olisi hyvä mies, vastasi hän:

— Miksikä ei viisikymmentätuhatta frangia korkoja yhtä hyvin? Täytyy tyytyä siihen, mitä saa. Jos tarjotaan jotain, sen parempi. Ellei, niin tulen ilmankin toimeen. Jos ei saa vehnästä, niin ei ole syytä kieltäytyä syömästä ruisleipää. Varsinkin, kun on kauan purrut hyvinkin kovaa kakkua.

— Ja etenkin, kun on paljon niitä, jotka eivät saa joka päivä sitäkään, jatkoi äiti.

Cécilellä olivat muuten hyvät syynsä epäillä miehiä. Hänen isänsä, joka oli kuollut muutamia vuosia sitten, oli ollut heikkoluontoinen ja laiskuri; hän oli tehnyt paljon pahaa vaimolleen ja lapsilleen. Sitäpaitsi oli Cécilellä veli, jonka oli käynyt huonosti; ei oikein tiedetty, mitä hänestä oli tullut; silloin tällöin hän ilmestyi kotiin tahtomaan rahaa; häntä peljättiin ja hävettiin, ja ajateltiin, mitä hänestä kerran vielä saataisiinkaan kuulla; ja kuitenkin he rakastivat häntä. Christophe näki hänet kerran. Hän oli silloin Cécilen luona: ovikello soi; äiti meni avaamaan. Viereisessä huoneessa syntyi sananvaihto, joka muuttui kovaääniseksi. Cécile tuli kovin rauhattomaksi ja meni vuorostaan ulos, jättäen Christophen yksin. Kiistelyä jatkui, ja vieraan ääni kuului uhkaavalta; Christophe ajatteli, että hänen täytyi ehkä mennä naisten avuksi: hän aukaisi oven. Parhaiksi ennätti hän nähdä aika lailla rappeutuneen nuoren miehen, joka käänsi hänelle selkänsä: Cécile syöksyi Christophen luo, ja rukoili häntä menemään sisään. Hän tuli sitten Christophen kanssa toiseen huoneeseen. He istuivat hetken vaiti. Viereisessä kamarissa ärhenteli tulokas yhä, muutamia minutteja; sitten hän lähti pois ja paukahutti oven mennessään kiinni. Cécileltä pääsi huokaus, ja hän sanoi Christophelle:

— Niin… se oli veli.

Christophe ymmärsi hänet:

— Ah, vastasi hän… Tiedän sen… Minullakin on sellainen…

Cécile otti häntä kädestä, syvästi säälien:

— Teilläkin?

— Niin, sanoi Christophe… Ne ovat niitä perhe-iloja.

Cécile nauroi; sitten juttelivat he muusta. Ei, perhe-ilot eivät viehättäneet Cécileä laisinkaan, eivätkä naimiskaupat sokaisseet hänen silmiään: miehistä ei ollut paljon mihinkään. Riippumattoman ihmisen elämällä oli omat hyvät puolensa: Cécilen äiti oli kauan kaivannut tällaista vapautta; Cécilellä ei ollut halua hukata sitä. Ainoa haave, mikä hänessä kyti ja millä hän silloin tällöin huvittelihe, oli toivomus, ettei hänen tarvitsisi antaa soittotunteja ja että hän saisi olla aina maalla, — jospa se voisi joskus toteutua, Jumala tiesi, milloin! Mutta Cécile ei ottanut edes vaivakseen kuvitella, millaista se elämä olisi: hänestä oli turhaa ajatella niin epävarmoja asioita; parempi oli maata, — ja tehdä töitään…

Ja odottaessaan tuota tuulentupaansa vuokrasi hän aina kesäksi erään pikku huvilan lähellä Parisia ja asui siinä kahden kesken äitinsä kanssa. Se oli parinkymmenen minutin päässä kaupungista junamatkaa. Huvila oli sievoisen kaukana asemalta, aivan yksinäisellä paikalla, laadultaan epämääräisten maiden keskellä, joita sanottiin pelloiksi; ja Cécile tuli sinne usein kaupungista sangen myöhään yön pimeydessä. Mutta hän ei peljännyt; hän ei uskonut koskaan mihinkään vaaraan. Hänellä oli kyllä revolverikin; mutta hän unohti sen aina kotiin. Sitäpaitsi olisi hän tuskin sitä osannut laukaistakaan.

Cécilen vieraana ollessaan soitatti Christophe tuolla tytöllä. Hänestä oli huvittavaa nähdä, miten Cécile syventyi sävelteoksiin; se onnistui varsinkin silloin kun Christophe ohjasi parilla sanalla hänet siihen tunnelmaan, mikä oli ilmaistava. Christophe huomasi, että Cécilellä oli erinomainen ääni: tyttö itse ei ollut sitä aavistanutkaan. Hän pakotti Cécilen harjoittelemaan: laulatti hänellä saksalaisia Liedejä tai omia sävellyksiään; Cécile innostui ja edistyi nyt niin hyvää vauhtia, että hän itsekin hämmästyi, ja aivan samoin Christophe. Cécile oli ihmeteltävän lahjakas. Musiikin kipinä oli singahtanut kuin sattumalta tähän pieneen parisilaiseen pikkuporvarittareen, jossa ei ole ollut rahtuakaan taiteilijan tunnetta. Filomela — (Christophe kutsui häntä sillä nimellä) — jutteli joskus musiikista Christophen kanssa, mutta aina käytännöllisellä, ei koskaan tunteellisella tavalla; hänestä ei näyttänyt olevan mieltäkiinnittävää muu kuin laulun ja pianonsoiton teknillinen puoli. Mutta useammin, milloin he eivät soittaneet, puhelivat he keskenään varsin porvarillisista asioista: talous- ja keittiötoimista, kotoisista askareista. Ja Christophe, joka ei olisi mitenkään voinut sietää tällaisia juttuja jonkun porvarisrouvan parissa, piti niitä aivan luonnollisina Filomelan kanssa keskustellessaan.

Niin viettivät he yhdessä iltojaan, kahden kesken, ja pitivät vilpittömästi toisistaan, aivan rauhallisin ja melkeinpä kylminkin tuntein. Eräänä iltana, kun Christophe oli tullut päivälliselle Cécilen vuokraamaan huvilaan maalle ja innostui juttelemaan tavallista myöhempään, puhkesi kova rajuilma. Kun hän sitten aikoi lähteä kaupunkiin viimeisellä junalla, niin satoi kaatamalla ja tuuli raivosi; Cécile sanoi hänelle:

— Älä mene vielä! Pääsethän huomenaamuna.

Christophe sai yösijan pienessä salissa, tilapäisesti kyhätyllä vuoteella. Ohut väliseinä erotti hänet Cécilen makuuhuoneesta, eivätkä ovetkaan olleet kunnollisesti suljettavat. Hän kuuli sängyssään toisen sängyn rasahdukset ja nuoren naisen rauhallisen hengityksen. Viiden minuutin päästä nukkui Cécile jo syvässä unessa; ja pian nukahti myöskin Christophe, eikä pieninkään häiritsevä ajatus sipaissut hänen sieluaan.

Samoihin aikoihin sai hän vielä muitakin ystäviä: tuntemattomia ystäviä, joita hänen teoksensa vetivät hänen puoleensa. Enimmät heistä elivät kaukana Parisista, ja siellä syrjässäkin omien seiniensä sisällä, eivätkä kohdanneet Christophea kertaakaan. Pintapuolisestakin menestyksestä saattaa olla jotakin hyvää: se tekee taiteilijan tuhansien loitolla elävien kunnon ihmisten tuttavaksi, joita hän ei olisi koskaan voinut lähestyä, elleivät sanomalehtien typerät artikkelit olisi häntä auttaneet. Christophe joutui väleihin eräiden tällaisten kanssa. He olivat yksinäisiä nuoria miehiä, vaikeissa oloissa taistelevia, koko sielustaan ihannetta kohti kaipaavia, ihannetta, josta heillä ei ollut varmuutta; ja nyt vetivät he itseensä kiihkeästi Christophen veljellistä sielua. Tai olivat he vähäpätöisiä maaseutulaisia, jotka olivat lukeneet hänen Liedinsä ja kirjoittivat nyt hänelle kirjeitä, niinkuin aikoinaan vanha Schulz, ja tunsivat olevansa hänen hengenheimolaisiaan. Vieläpä oli heissä köyhiä taiteilijoitakin, — muun muassa eräs säveltäjä, — jotka eivät olleet onnistuneet eivätkä voineet onnistua saamaan edes yleisömenestystä, saatikka sitten ilmaisemaan omaa sieluaan; he olivat kovin onnellisia, kun nyt Christophe toteutti heidän aatteitaan. Ja kaikkein rakkaimpia Christophesta olivat ehkä ne heistä, jotka kirjoittivat hänelle nimeään ilmaisematta, joten he voivat puhua hänelle vapaimmin, purkaa naivisti ilmi koko liikuttavan luottamuksensa vanhimpaan veikkoonsa, joka oli nyt tullut heitä auttamaan. Christophen sydän paisui hellyydestä, kun hän ajatteli, ettei hän saisi tuntea koskaan noita jaloja sieluja, joille hän olisi niin mielellään osoittanut rakkauttaan; ja hän suuteli näiltä oudoilta tulleita kirjeitä, aivan kuin niiden tekijätkin olivat suudelleet Christophen Liedejä; ja kukin heistä ajatteli tahollaan:

— Kuinka hyvää nämä kalliit sivut minulle tekevät.

Niin muodostui kaikkeuden tavallisen rytmilain mukaan Christophen ympärille koko se neron pikku perhe, jonka keskustana mestari on ja joka saa ravintonsa häneltä ja antaa hänelle ravintoa; se kasvaa vähitellen ja muodostaa viimein suuren kollektivisen sielun, jonka lämmönahjona hän on, valaisevan tähden, sielullisen planeetan tavoin kiertäen avaruudessa ja liittäen veljeskuoronsa sfeerien harmoniaan.

Sillaikaa kuin tämä mystillinen yhdysside punoutui Christophen ja hänen näkymättömien ystäviensä välille, tapahtui myöskin hänen taiteellisessa katsomuksessaan uudistus; hän laajeni ja tuli inhimillisemmäksi. Hän ei tahtonut enää musiikkia, joka oli yksinpuhelua, puhetta pelkästään itselleen; vielä vähemmän tieteellistä rakentelua pelkästään ammattimiehiä varten. Hän tahtoi, että taide olisi yhteyttä muiden ihmisten kanssa. Ei ole elävää taidetta muu kuin se, joka yhdistyy toisiin. Yksinpä Johan Sebastian Bachia liitti, hänen pahimmilla eristymisen hetkilläänkin, muihin se uskonnollinen hartaus, jonka ilmaisija hänen taiteensa oli. Händel ja Mozart kirjoittivat asian pakosta yleisölle, eivätkä yksinomaan itselleen. Jopa Beethoveninkin täytyi ottaa lukuun suuri lauma. Se on terveellistä. On hyvä, että ihmiskunta huomauttaa silloin tällöin neroilleen:

— Mitä on taiteessanne minua varten? Jos siinä ei ole mitään, saatte mennä!

Tästä pakosta on itselleen nerolle suurin hyöty. On kyllä sellaisiakin suuria taiteilijoita, jotka ilmaisevat pelkästään itseään. Mutta suurimmat ovat ne, joiden sydän syttyy kaikille. Kuka tahtoo nähdä elävän Jumalan kasvoista kasvoihin, hänen ei pidä etsiä sitä ajatuksensa autiosta avaruudesta, vaan ihmisten rakkaudesta.

Nykyajan taiteilijat olivat kaukana tästä rakkaudesta. He eivät kirjoittaneet muille kuin turhamaiselle valiojoukoille, enemmän tai vähemmän anarkistiselle, yhteiskunnan elämästä irtautuneelle joukolle, jonka kunnianasiana oli välttää muiden ihmisten ennakkoluuloja ja sokeita kiihkoja tahi nauraa niille. Terveellistä todellakin: leikata jäsenensä irti elämästä, ettei olisi sellainen kuin muut! Kuolema periköön siis heidät! Me sen sijaan lähdemme elävien joukkoon, me juomme maan nisistä, niistä lähteistä, joissa virtaa kaikki sukujemme syvin ja pyhin; me juomme isiemme rakkautta sukuun ja maaperään. Maailman vapaimpana aikana, sen kansakunnan keskuudessa, joka palveli palavimmin kauneutta, sinä aikana jumaloi italialaisen renessanssin nuori kuningas, Rafael, äitiyttä Trasteveren madonnissaan. Kuka tekee meille nykyään Madonna della Sedian sävelillä? Kuka luo meille musiikkia kaikkia elämän hetkiä varten? Sellaista miestä ei Ranskassa ole yhtään ainoaa. Kun te, ranskalaiset, tahdotte lahjoittaa kansallenne lauluja, täytyy teidän tyytyä lainaamaan muinaisten saksalaisten mestarien musiikkia. Kaikki teidän taiteessanne on vielä tekemättä, tai tehtävä uudestaan, pohjasta huippuun saakka…

Christophe oli kirjeenvaihdossa Olivier ystävänsä kanssa, joka oli nykyään asettunut erääseen pikkukaupunkiin. Hän koetti kirjeellisesti pitää vireillä heidän entistä yhteistyötään, tuota työtä, joka äskeisinä yhdessä-olon aikoina oli kantanut niin runsaita hedelmiä. Hän olisi tahtonut häneltä kauniita runotekstejä, jotka olisivat sopineet jokaisen päivän kaikkiin ajatuksiin ja askareihin, sellaisia kuin vanhat saksalaiset Liedit ovat perussävyltään. Lyhyitä fragmentteja pyhistä kirjoista, hindulaisten runoista, vanhasta Kreikan filosofiasta, uskonnollisista tai moralisista oodeista, pieniä luonnonmaalauksia, lemmen ja perheen tunnelmia, iltojen, aamujen ja öitten runoelmia, yksinkertaisia ja terveitä sydämiä varten. Viisi kuusi säkeistöä kuhunkin Liediin riittää; mitä yksinkertaisimpia ilmaisumuotoja: ei tiedemäistä erittelyä, ei hienosteltua sulosointuisuutta. Mitä minä teen teidän esteettisellä taituruudellanne? Rakastakaa minun elämääni, auttakaa minua sitä rakastamaan, ja elämään. Kirjoittakaapa minulle vanhankansan Messuja, Aamu- ja Iltamessut. Ja etsikäämme yhdessä kirkkain ja melodisin sävelmuoto. Karttakaamme kuin ruttoa taiteellista sanontaa, sitä ammattilaisten napertelua, joka on nykyjään niin ominainen ranskalaisille kirjailijoille ja varsinkin säveltäjille. Täytyy uskaltaa puhua niinkuin mies eikä "taiteilija", taituri. Täytyy ammentaa kaikille yhteisestä kaivosta, ja käyttää kursailematta tavallisia muotoja, joita vuosisadat ovat merkillään leimanneet ja sielullaan täyttäneet. Katsokaa, miten isät ennen tekivät. Gluckin, sinfoniain säveltäjän ja hänen aikansa Lied -mestarien melodiset lauselmat ovat usein jokapäiväisiä ja porvarillisia verrattuina Johan Sebastian Bachin ja Rameaun perin hienostuneisiin ja oppineisiin fraaseihin. Tuosta maaperän tunnusta johtuukin suurten klassikkojen mehukkuus ja ääretön suosio yleisön silmissä. He ovat lähteneet sellaisista kaikkein koruttomimmista musikalisista muodoista kuin Lied, Singspiel; juuri ne jokapäiväisen elämän kukkaset ovat painaneet leimansa Mozartin tai Weberin lapsuuteen. — Tehkää samoin. Kirjoittakaa lauluja kaikelle maailmalle. Sille pohjalle rakennatte sitten kvartetteja ja sinfonioita. Miksi mennä merta etemmäksi kalaan? Eihän pyramidia aleta rakentaa huipusta. Teidän nykyiset sinfonianne ovat päättömiä ruumiita, vatsattomia ajatuksia. Oi, kaunosielut, tulkaa lihaksi! Tarvitaan kokonaiset sukupolvet kärsivällisiä musiikkimiehiä, jotka ilomielin ja hurskaasti veljestyvät kansansa kanssa. Säveltaidetta ei yhdessä päivässä rakenneta.

Christophe ei rajoittunut sovittamaan näitä periaatteitaan pelkästään musikkiin; hän kehoitteli ystäväänsä ryhtymään samanlaisen liikkeen etunenään kirjallisissakin asioissa:

— Nykyiset kirjailijat, sanoi Christophe, tuhlaavat voimaansa ihmisharvinaisuuksien tai sellaisten tapausten kuvailemiseen, jotka ovat tavallisia ainoastaan epänormaaleissa ryhmäkunnissa, terveiden ja toimivien ihmisten suuren yhteiskunnan ulkopuolella. Koska he itse ovat vetäytyneet ulos elämän ovesta, jätä heidät ja mene ihmisten pariin. Näytä arkipäiväin ihmisille elämä sen kaikkina hetkinä: se on syvempi ja äärettömämpi kuin meri. Pieninkin meistä kantaa sisällään rajattomuuksia. Se rajaton on jokaisessa sellaisessa ihmisessä, joka osaa yksinkertaisen keinon olla ihminen; se on rakastuneissa, se on ystävässä ja naisessa, joka maksaa tuskallaan synnytyksensä päivän riemukkaan kunnian, se on kaikissa niissä, jotka uhraavat itsensä ja jäävät kätköön, niin ettei heistä maailma tiedä milloinkaan mitään; se on juuri se elämän virta, joka juoksee yhdestä meistä toiseen, ja jälleen hänestä meihin… Kirjoita jonkun tuollaisen vaatimattoman ihmisen yksinkertaisesta elämästä, perätysten seuraavien päivien ja öiden levollinen eepos, vuorokausien, jotka ovat kaikki samanlaisia ja kuitenkin erilaisia, kaikki saman äidin lapsia, maailman ensimäisestä päivästä alkaen. Kirjoita siitä yksinkertaisesti, niin kuin elämän kulku käy. Älä välitä sanamuodoista, ylevistä ilmaisuista, joihin nykyajan taiteilijat hukkaavat voimansa. Sinähän puhut kaikille: puhu kaikkien kieltä. Ei ole ylhäisiä eikä arkipäiväisiä sanoja, ei puhdasta eikä hiomatonta tyyliä; ei ole muuta merkitsevää kuin se, sanotaanko selvästi, mitä on sanottava. Antaudu kokonaan siihen, mitä teet: ajattele, mitä ajattelet, ja tunne, mitä tunnet. Sydämesi rytmi lennättäköön kynääsi! Tyyli on samaa kuin henki.

Olivier hyväksyi Christophen mielipiteet; mutta hän vastasi hieman pilkallisesti:

— Sellainen teos voisi kyllä olla kaunis; mutta se ei pääsisi koskaan niiden käsiin, jotka osaisivat sitä lukea. Kritiikki kuristaisi sen kuoliaaksi heti matkan alussa.

— Kas vaan sinua, ranskalaista pikkuporvaria! vastasi Christophe. Sinä siis välität siitä, mitä kritiikki kirjoista ajattelee tai ei ajattele!… Kritiikillä, poika-parka, ei ole muuta merkitystä kuin että se rekisteröi kirjailijain voittoja tai tappioita. Pidä vain huoli voitoistasi… Minä olen jo arvostelijoista päässyt! Opi sinäkin pääsemään…

Mutta Olivier oli oppinut pääsemään jo paljosta muustakin! Hän oli pääsemäisillään taiteesta, Christophesta ja koko maailmasta. Tähän aikaan ei hän ajatellut muuta kuin Jacquelinea, eikä Jacqueline muuta kuin häntä.

Heidän rakkautensa itsekkyys oli hävittänyt heidän ympäriltään kaiken muun; se poltti varomattomasti kaikki tulevankin ajan varastot loppuun.

Se oli alkavan lemmen juovuttavaa kiihkoa; sen vallassa ajattelevat toisiinsa takertuneet olennot ainoastaan, kuinka niellä toinen toisensa… Jokaisella ruumiinsa ja sielunsa solulla koskevat he toisiinsa, nauttivat toisistaan, koettavat tunkeutua toisiinsa. He kahden ovat kokonainen kaikkeus, jossa ei ole lakeja, kaaos, joka on pelkkää rakkautta ja jossa yhteen sekautuneet elementit eivät vielä tiedä, missä suhteessa he eroavat toisistaan, vaan koettavat ahnaasti ahmia toisiaan. Kaikki toisen ominaisuudet hurmaavat toista: toinen on vielä toista itseään. Mitä on heillä maailman kanssa tekemistä? Kuten antiikin Androgyne, joka nukkui sopusointuisen hekumansa unessa, ovat heidänkin silmänsä suljetut maailmalta, koko maailma on heissä…

Oi, te päivät ja yöt, jotka olette yhtä ainoaa unten kudosta, te tunnit, jotka väistytte kuin kauniit, valkeat pilvet taivaalla ja joista ei säily mitään muuta kuin valoisa vana häikäistyyn silmään, lämmin henkäys, joka ympäröi ihmisen keväisellä, suloisella riutumuksella, ruumiitten kultainen hehku, aurinkoisen rakkauden kietova köynnös, puhdas häpeämättömyys, syleilyt, hulluttelut, huokaukset, onnellinen nauru, onnelliset kyyneleet, — oi, mitä jää sittemmin jäljelle teistä, te onnen tomu? Tuskin jaksaa sydän enää teitä muistaa: sillä silloin kuin te olitte, ei aikaa ollut.

Päivät kaikki samanlaisia… Suloinen sarastus… Unen syvyydestä kohoaa yhtäaikaa nuo kaksi toisiinsa kietoutunutta ruumista; kasvoilla hymy, hengitys yhtyy toisen hengitykseen, silmät aukeavat yhdessä, katselevat toisiinsa ja suutelevat… Nuorekasta aamuisten hetkien raikkautta, neitsyeellistä ilmaa, jossa hehkuvien ruumiiden kuume talttuu… Loppumattomien päivien hekumallista unen houretta, jonka pohjalla humisee öitten huuma… Kesäisinä iltapäivinä uneksintaa kedoilla, samettisen pehmeillä niityillä, valkeiden, korkeain poppelipuiden suhisevan lehdistön alla… Unelmia kauniina iltoina, jolloin palataan yhdessä säteilevän taivaan alla lemmen vuodetta kohti, käsi toisen kainalossa tai kädessä. Tuuli värähyttelee pensaikon oksia. Taivaan kirkkaalla merellä väikkyy hopeaisen kuun vaalea untuva. Tähti lentää ja kuolee, — sydän hiukkasen värähtää, — kokonainen maailma sammuu äänettömästi. Matkan varrella sivuuttaa läheltä jokin varjo, nopeasti ja vaiti. Kaupungin kellot soittavat huomista juhlaa. He pysähtyvät hetkeksi, nainen painautuu miehen puoleen, he seisovat puhelematta… Ah, jos koko elämä seisoisi niin, liikkumatta kuin tällä hetkellä!… Jacqueline huokaisee ja sanoo:

— Miksi minä sinua rakastan niin?…

Viivyttyään muutaman viikon Italian matkallaan olivat he asettuneet erääseen läntisen Ranskan kaupunkiin, johon Olivier oli määrätty opettajaksi. He eivät seurustelleet juuri kenenkään kanssa. He eivät välittäneet paljon mistään. Kun heidän oli pakko lähteä kyläilylle, ilmeni heidän häikäilemätön välinpitämättömyytensä niin skandaalimaisessa muodossa, että se loukkasi toisia ja hymyilytti toisia. Kaikki sanat luiskahtivat heistä irti, koskematta heihin ollenkaan. He olivat julkealla tavalla vakavan näköiset kuin nuoret parit ainakin; tuntui kuin he olisivat sanoneet:

— Te muut, te ette tiedä mitään… Jacquelinen hajamielisistä ja hiukan jöröistä kasvoista ja hänen miehensä onnellisista ja epätarkkaavista silmistä saattoi lukea:

— Jos te tietäisitte, miten ikäviä te meistä olette!… Milloin tästä nyt pääsee kahden kesken?

Toisten joukossa eivät he peitelleet kahdenkeskisyyttään. Vähän väliä saattoivat muut yllättää heidän katseensa puhumassa toistensa kanssa muiden keskustelusta välittämättä. Heidän ei tarvinnut toisiaan nähdäkseen katsella toisiinsa; ja he hymyilivät: sillä he tiesivät, että he ajattelivat molemmat yhtaikaa samaa. Kun he pääsivät kahden kesken, pois seurustelun taakan alta, kirkaisivat he ilosta ja hulluttelivat aivan kuin pienet lapset. He olivat kuin kymmen-vuotiaita. He laskettelivat keskenään pikku rivouksia. He mainitsivat toisiaan veitikkamaisilla hyväilynimillä. Jacqueline kutsui miestään nimillä: Olive, Olivet, Olifant, Fanni, Mami, Mime, Minaud, Guinaud, Kaunitz, Cosima, Koburg, Panot, Nacot, Ponette, Naquet ja Kanot. Hän tekeytyi pieneksi tytön-vekkuliksi. Mutta hän tahtoi olla toiselle kaikkea samallaikaa, kaikkea rakkautta yhdessä: äiti, sisar, kihlattu, vaimo ja rakastajatar.

Jacqueline ei tyytynyt ottamaan osaa pelkästään hänen iloihinsa; kuten hän oli itsekseen päättänytkin, yhtyi hän myöskin hänen työhönsä: sekin oli leikkiä. Ensi aikoina ryhtyi hän siihen sellaisen naisen innolla ja huvilla, jolle työ on jotain uutta: näytti kuin kaikkein kuivimmatkin tehtävät, kopioiminen arkistossa, joutavanpäiväisten kirjain kääntäminen, olisi ollut hänelle nautintoa: se kuului hänen elämänsä ohjelmaan, joka nykyään oli sangen puhdas ja vakava, kokonaan pyhitetty yleville ajatuksille ja yhdessä työskentelylle. Ja kaikki meni erinomaisesti niin kauan kuin rakkaus valaisi heitä: sillä Jacqueline ei ajatellut muuta kuin miestään, eikä yhtään sitä, mitä hän teki. Kaikkein kummallisinta oli, että mitä hän tekikin, oli tulos hyvä. Hänen älynsä selvitti kuin leikillä abstraktisimmatkin tieteelliset asiat, joihin hänen olisi ollut ylen vaikea syventyä toisenlaisina elämänsä aikoina; rakkaus oli ikäänkuin temmaissut hänen olemuksensa ylös maasta; hän ei sitä huomannut: niinkuin unissakulkija kävelee katoilla, liikkui hänkin rauhallisesti ja mitään näkemättä vakavassa ja riemukkaassa unessaan…

Ja sitten alkoi hän nähdä kattoja; eikä se tehnyt häntä levottomaksi; mutta hän kysyi itseltään, mitä hän teki siellä ylhäällä, ja hän meni sisään ja sulkeutui huoneeseensa. Työ tuli hänelle ikäväksi. Hän vakuutteli itselleen, että se häiritsi hänen rakkauttaan. Varmaankin, sillä hänen rakkautensa ei ollut enää niin voimakasta kuin ennen. Mutta siitä heikontumisesta ei näkynyt vielä merkkiäkään. He eivät voineet vielä elää hetkeäkään erillään toisistaan. He olivat kuolla ikävään muualla, he pönkittivät ovensa kiinni, he eivät lähteneet enää mihinkään vieraskutsuihin. He olivat mustasukkaisia niille, jotka olivat jommallekummalle heistä helliä; mustasukkaisia toistensa askareillekin, kaikelle, joka häiritsi heidän rakkauttaan. Kirjeenvaihto Christophen kanssa harveni. Jacqueline ei pitänyt Christophesta: hän oli hänen kilpailijansa, hän edusti kokonaista ajanjaksoa Olivierin elämässä, aikaa, jolloin Jacqueline ei vielä ollut Olivierilla olemassa; ja kuta enemmän Christophella näytti olleen paikkaa Olivierin elämässä, sitä kiihkeämmin koetti Jacqueline häneltä sen nyt vaistomaisesti riistää. Varsinaisesti juonta punomatta eroitti Jacqueline viekkaasti Olivierin hänen entisestä ystävästään; hän ivaili Christophen omituisuuksia, hänen muotoaan, hänen kirjoitustapaansa, taiteilijasuunnitelmiaan; sitä ei hän tehnyt suinkaan pahalla, siinä ei ollut edes koirankurisuutta: itse luonto piti huolen siitä kaikesta Jacquelinen puolesta: Olivier oli huvitettu noista huomautuksista; hän ei nähnyt niissä mitään ilkeyttä; hän luuli yhä rakastavansa Christophea niinkuin ennenkin; mutta hän ei rakastanut nyt enää hänen personaansa: ja silloin on ystävyys vähissä; hän ei huomannut, että hän lakkasi vähitellen häntä ymmärtämästä, hänen mieltään eivät liikuttaneet enää hänen aatteensa, tuo sankari-ihanteellisuus, joka oli ennen yhdistänyt heidät toisiinsa… Rakkaus on nuorille sydämille liian suurta onnea; mikä usko voi olla enää arvokas sen rinnalla? Rakastetun ruumis, hänen sielunsa, jonka saa poimia itselleen tuosta pyhästä ruumiista, ovat kaiken tieto ja suurin usko. Kuinka säälivästi hymyillen katsookaan silloin kaikkea, mitä toiset jumaloivat, sitä, mitä itsekin ennen jumaloi! Valtavasta elämästä ja sen tuimasta ponnistuksesta ei näe enää muuta kuin hetken kukkasen, jota uskoo kuolemattomaksi… Rakkaus siemaisi Olivierin itseensä. Alussa oli hänen onnellaan vielä voimaa ilmaista itseään sievissä runoissa. Sitten tuntui sekin hänestä turhalta: se oli rakkaudelta varastettua aikaa. Ja Jacqueline samoin kuin hänkin ryhtyi nyt itsepintaisesti hävittämään kaikki muut elämän perussyyt, kaatamaan elämän puuta, jonka tukea vailla rakkauden köynnöskin kuolee. Niin tuhosivat he toisiaan onnessaan.

Ah, onni käy niin pian totutuksi! Kun itsekäs onni on elämän ainoana tarkoitusperänä, joutuu elämä piankin tarkoitustaan vaille. Siitä tulee paha tapa, myrkynhuumaus, jota ilman ei voi enää olla. Ja kuitenkin on tarpeellista, ettei alati ole onnellinen!… Onni on pelkästään tuokio kaikkeuden rytmissä, toinen niistä navoista, joiden välillä elämän heiluri liikkuu: jos tahtoisi pysäyttää heilurin, täytyisi se rikkoa…

He tunsivat "tuon hyvinvoinnin ikävyyden, joka sysää herkkätuntoisuuden pois oikealta tolaltaan." Suloiset hetket tulivat harvemmiksi, ne herpoutuivat, kalpenivat aivan kuin kukat ilman vettä. Taivas oli yhä sininen; mutta se ei ollut aamun keveää ilmaa. Kaikki oli liikkumatonta; luonto vaikeni. He olivat kahden, kuten olivat toivoneet. — Ja heidän sydäntänsä kouristi.

Heille tuli määrittelemätön tyhjyyden tunne, omituinen ikävystyminen, jolla oli suloutensa. He eivät tienneet, mitä se oli; se oli jonkinlaista hämärää levottomuutta. He muuttuivat ylen herkiksi kaikille vaikutuksille, sairaloisella tavalla. Heidän hiljaisuutta kuuntelemaan jännittyneet hermonsa värähtelivät kuin lehdet pienimmästäkin odottamattomasta elämän kosketuksesta. Jacqueline sai asein kyyneleitä silmiinsä, vaikkei hän tiennyt, mitä hän itki; eivätkä ne vuotaneet enää pelkästään rakkaudesta, miten hän koettikin sitä itselleen uskotella. Riistäydyttyään irti ennen häitä eletyistä kiihkeistä ja kiduttavista vuosista joutui Jacqueline nyt äkkipysähdykseen saavutetun päämaalin edessä, — (saavutetun ja jo sivuutetun) — pysähdykseen, jolloin kaikki uusi liikkuminen, — (ja ehkäpä entinenkin toiminta) — oli tarpeetonta, mikä syöksi hänet sellaiseen sekaannukseen, ettei hän voinut sitä selittää ja että se lamautti hänet tyyten. Hän ei myöntänyt sitä itselleen; hän syytti siitä jonkinlaista hermostunutta väsymystä, hän koetti nauraa sille mutta hänen naurunsa oli yhtä levotonta kuin hänen kyyneleensäkin. Uljaasti tahtoi hän ryhtyä jälleen työhön. Ensi yrityksellä hän huomasi, ettei hän voinut ymmärtää, kuinka hän oli ennen saattanut kiintyä niin typeriin tehtäviin: hän heitti ne nyt inhoten silleen. Sitten yritti hän solmia jälleen suhteita ihmisten kanssa: siinäkään hän ei onnistunut sen paremmin; tottumuksesta oli jo tullut toinen luonto, hän oli jo kadottanut entisen kykynsä seurustella ihmisten kanssa ja puhua niillä keskinkertaisilla sanoilla, joita elämä pakottaa meidät käyttämään: hän piti niitä nyt hullunkurisen kömpelöinä; ja silloin heittäytyi hän taas äskeiseen kahdenkeskiseen ja eristettyyn elämään, koettaen vakuuttaa itselleen näiden onnettomien kokemusten nojalla, ettei maailmassa tosiaan ollut muuta hyvää kuin rakkaus. Ja jonkin aikaa hän todellakin näytti rakastuneemmalta kuin koskaan ennen. Mutta se johtuikin siitä, että hän ainoastaan tahtoi rakastaa. Olivier ei ollut niin leimahtava luonne ja hänen hyväsydämisyytensä oli suurempi, joten hän pelastui vielä toistaiseksi näistä tuskista; hän ei tuntenut vielä muuta kuin silloin tällöin epämääräistä väristystä. Sitä paitsi säästi hänen rakkauttaan jossakin määrin jokapäiväinen työ, tuo virka, josta hän ei laisinkaan pitänyt. Mutta kun hän samalla oli kovin herkkävaistoinen ja kun kaikki ilmaukset siitä, mitä tapahtui hänen rakastettunsa sydämessä, herättivät vastakaiun hänessäkin, niin tarttui Jacquelinen salainen levottomuus pian myöskin häneen.

Kerran iltapuolella kävelivät he yhdessä maalla. He olivat jo etukäteen nauttineet tästä kävelyretkestä ja kauniista ilmasta. Luonto hymyili heidän ympärillään. Mutta heidän kohdalleen lankesi jo ensimäisillä askeleilla synkän ja uupuneen surullisuuden varjo; he tunsivat hyytävää tuskaa. Mahdotonta puhua. He pakottivat itsensä kuitenkin puhumaan; mutta jokainen sana, minkä he toisilleen virkkoivat, herätti onton kaiun heitä ympäröivässä tyhjyydessä. He tekivät kävelyretkensä aivan kuin automaatit, näkemättä ja kuulematta mitään. He tulivat kotiin kouristus sydämessä. Oli jo hämärä; huoneisto oli tyhjä, pimeä ja kylmä. He eivät sytyttäneet heti lamppua, jotteivät olisi nähneet toisiaan. Jacqueline meni kamariinsa, hän ei ottanut päästään hattua eikä yltään vaippaa, vaan istahti vaiti ikkunan ääreen. Olivier asettui viereisessä huoneessa samoin pöytänsä eteen. Ovi huoneiden välillä oli auki; he olivat niin lähellä toisiaan, että olisivat voineet kuulla toistensa hengityksen. Ja illan hämärässä he nyt molemmat itkivät hiljaa, katkerasti. He painoivat kätensä suutaan vasten, ettei toinen olisi kuullut. Viimein sanoi Olivier ahdistuksissaan:

— Jacqueline…

Jacqueline vastasi kyyneleitään niellen:

— Niin?

— Etkö tule tänne?

— Minä tulen.

Hän riisui kävelyasunsa, meni ja huuhteli silmänsä. Olivier sytytti lampun. Jonkin minutin päästä tuli Jacqueline hänen huoneeseensa. He eivät katsoneet toisiinsa. Molemmat tiesivät, että toinen oli itkenyt. Eivätkä he voineet toisiaan lohduttaa: sillä he tiesivät, miksi he olivat itkeneet.

Tuli hetki, jolloin he eivät enää jaksaneet salata sielunsa sekaannusta. Ja kun he eivät tahtoneet tunnustaa sen syytä, koettivat he löytää jotakin veruketta; eikä sitä ollutkaan vaikea löytää. He syyttivät maaseutuelämän ikävyyttä ja ympäristöä, jossa he asuivat. Se helpotti heitä. Herra Langeais, jolle tytär ilmoitti ikävystymisestään, ei ihmetellyt, että Jacqueline alkoi väsyä sankaruuteensa. Hän käytti suhteitaan eräisiin valtiollisiin henkilöihin vävynsä hyväksi ja sai hänet nimitetyksi toimeen Parisiin.

Kun tämä hyvä uutinen saapui, niin tanssi Jacqueline ilosta ja sai takaisin koko entisen onnensa. Ikävä seutu tuntui heistä nyt mieluiselta, nyt, kun heidän täytyi se jättää; he olivat siroitelleet sinne kaikkialle niin paljon rakkauden muistoja. Viimeiset päivät menivät heiltä etsiskellessä ja katsellessa rakkautensa merkkipaikkoja, Se toivioretki henki haikeaa alakuloisuutta. Nuo tyynet seudut olivat nähneet heidät onnellisina. Sisäinen ääni kuiskutti heille kummallekin:

— Sinä tiedät nyt, minkä jätät. Tiedätkö, mitä on tuleva?

Jacqueline itki lähtöpäivän edellisen illan. Olivier kysyi häneltä, miksi hän itki. Jacqueline ei tahtonut puhua. Silloin ottivat he paperiarkin ja kirjoittivat ajatuksensa siihen, niinkuin heillä aina oli tapana, milloin sanojen kaiku peloitti heitä:

— Pikku, rakas Olivier…

— Rakas pikku Jacqueline…

— Minun on niin ikävä lähteä.

— Lähteä mistä?

— Sieltä, jossa olemme rakastaneet toisiamme.

— Ja mennä minne?

— Jossa olemme vanhempia.

— Jossa olemme yhdessä.

— Mutta emme rakasta enää niin koskaan.

— Yhä vain enemmän.

— Kukapa sen tietää?

— Sen tiedän minä.

— Ja minä tahdon.

Sitten piirsivät he kaksi pyörylää arkin alareunaan sanoakseen toisilleen, että he suutelivat toisiaan. Ja sitten Jacqueline pyyhki pois kyyneleensä, nauroi ja puki Olivierin "Henrik III:n hempukaksi": pisti hänen päähänsä poimumyssynsä ja hänen hartioilleen valkean pelleriininsä, nostaen sen kauluksen pystyyn, aivan kuin vanhanaikaiseksi röyhelöksi.

Parisissa tapasivat he jälleen henkilöt, joista he olivat siellä eronneet. Mutta ne eivät olleet enää sellaisia kuin silloin, kun he olivat heidät jättäneet. Kun Christophe kuuli Olivierin tulosta, riensi hän iloissaan hänen luokseen. Olivier iloitsi yhtä suuresti kuin hänkin saadessaan nähdä jälleen ystävänsä. Mutta ensi katsahdus toisiinsa saattoi heidät kummallisen hämilleen. He koettivat kumpikin sitä tunnettaan tukehduttaa. Turhaan. Olivier oli hyvin sydämellinen; mutta jotain hänessä oli muuttunut; ja Christophe tunsi sen. Vaikka naimisiin mennyt ystävä koettaisi olla kuinka ystävä, ei se onnistu: hän ei ole enää entinen ystävä. Miehen sieluun on nyt auttamatta sekaantunut naisen sielu. Christophen vaisto vainusi sen alinomaa ystävässä: hänen katseensa pienissä välkähdyksissä, joita hän ei saanut kiinni, hänen huultensa keveässä rypistyksessä, jota Christophe ei tuntenut, eräissä hänen äänensä ja ajatustensa uusissa vivahduksissa. Olivier ei huomannut itsessään sitä, mutta häntä kummastutti, että hän näki Christophen niin erilaisena kuin silloin, kun hän oli Christophesta eronnut. Hän ei tosin ajatellut, että Christophe olisi muuttunut: hän myönsi mielessään, että muutos oli tapahtunut hänessä itsessään: se tuntui hänestä normaalilta kehitykseltä, jota hänen ikänsä vaati; ja hän hämmästyi, ettei Christophe ollut edistynyt samalla tavoin; hän paheksui sitä, että Christophe oli jäänyt paikalleen, entisiin ajatuksiinsa, noihin, jotka olivat Olivierista ennen olleet rakkaita, mutta tuntuivat nyt hänestä naiveilta ja vanhanaikaisilta. Se johtui siitä, että ne olivat vanhanaikaisia sille vieraalle sielulle, joka oli asettunut häneen itseensä hänen sitä huomaamatta. Se tunne oli vielä selvempi silloin, kun Jacqueline oli heidän keskustellessaan läsnä: silloin laskeusi Olivierin ja Christophen silmien väliin omituinen ironian esirippu. Kuitenkin koettivat he molemmat salata näitä uusia vaikutelmiaan. Christophe kävi yhä edelleen talossa. Jacqueline lennätti hänelle kaikessa viattomuudessa silloin tällöin pieniä häijyjä pistoksia. Christophe antoi hänen näykkiä. Mutta kun hän meni sitten kotiinsa, oli hän surullinen.

Ensimäiset kuukaudet Parisissa olivat Jacquelinelle melkoisen onnellista aikaa, ja siis myöskin Olivierille. Alussa vei uuden kodin järjestäminen Jacquelinen koko huomion; he olivat löytäneet sievän pikku huoneiston erään vanhan kadun varrella, Passyssa; sen ikkunat olivat pienoiseen puutarhaan päin. Huonekalujen ja tapettien valitseminen tuotti muutamaksi viikoksi iloista leikittelyä; Jacqueline uhrasi siihen tavattoman paljon tarmoa, melkeinpä intohimoa, niin meni hän äärimmäisyyksiin: näytti kuin hänen iankaikkinen autuutensa olisi riippunut jonkin seinäverhon värivivahduksesta tai vanhan kaapin ääriviivoista. Sillä välin hän tutustelihe jälleen isäänsä, äitiinsä ja ystäviinsä. Kun hän rakkauden aikanaan oli heidät unohtanut kokonaan, niin olikin tämä tutustuminen nyt suorastaan uusi löytö; samoin kuin hänen sielunsa oli sekautunut Olivierin sieluun, tuntui nyt kuin olisi Olivierin sielua jossain määrin sekautunut häneenkin, joten hän näki vanhat tutut täällä ikäänkuin uusilla silmillä. Ne näyttivät hänestä muuttuneen suuresti edukseen. Olivier ei aluksi menettänyt paljoa, kun Jacqueline vertaili häntä heihin. Olivier ja nuo muut lisäsivät vain toistensa arvoa. Jacquelinen miehen moralinen vakavuus ja hänen sielunsa runollinen puolihämärä tekivät nuo maailman ihmiset, jotka eivät tahdo muuta kuin nauttia, loistaa ja miellyttää, Jacquelinelle yhä viehättävämmiksi; ja sen maailman kiehtovat, mutta vaaralliset viat, maailman, jonka Jacqueline tunsi sitäkin paremmin, koska hän kuului itse siihen, saattoivat hänet jälleen antamaan arvoa ystävänsä sydämen luotettavuudelle. Jacquelinea huvitti suuresti tällainen vertailu, ja hän pitkitti sitä yhä edelleen, varmistuakseen, että hän oli valinnut hyvän osan. — Hän pitkitti sitä siinä määrin, ettei hän sitten, eräinä hetkinä, tiennytkään enää, miksi hän oli juuri sen osan valinnut. Onneksi ei niitä hetkiä vielä ollut monta; ja koska hänen omaatuntoaan kalvoi, niin oli hän sellaisten perästä Olivierille aina paljoa hellempi kuin ennen niitä. Mutta sovitettuaan tällä tavoin vikansa, alkoi hän kohta uudestaan vertailla. Ja kun hän sitten tottui siihen, ei se ollutkaan hänelle enää ainoastaan huvittavaa: silloin tuli vertailu hyökkäävämmäksi luonteeltaan: nuo kaksi vastakkaista maailmaa eivät enää täydentäneetkään toisiaan, vaan nousivat keskenään sotaan. Jacqueline ajatteli mielessään, miksi hänen miehellään ei ollut niitä avuja, joista hän nykyään parisilaisissa ystävissään nautti, tahi vaikkapa hiukan heidän vikojaankin. Hän ei puhunut siitä miehelleen; mutta Olivier tunsi, että pikku toveri katseli häntä nyt säälimättömin silmin: hän tuli siitä levottomaksi, ja hänen mielensä masentui.

Kuitenkaan ei hän vielä ollut kadottanut rakkautensa vaikutusvaltaa Jacquelineen; ja nuori pari olisi ehkä kauankin jatkanut herkän läheistä ja uutteraa kahdenkeskeistä elämäänsä, ellei olisi sattunut muuan ulkonainen tapaus, joka muutti heidän taloudelliset olonsa ja hävitti heidän elämänsä epävarman tasapainon.

Quivi trovammo Pluto il gran nemico…

Eräs M:me Langeais'n sisar kuoli. Hän oli rikkaan tehtaanomistajan leski, eikä hänellä ollut lapsia. Kaikki hänen omaisuutensa joutui Langeais'n perheelle. Jacquelinen rahat lisääntyivät sillä tavoin kaksinkertaisesti. Kun tämä perintö tuli, muisti Olivier Christophen sanat rahasta ja hän virkkoi:

— Me tulimme toimeen ilman niitäkin; ehkäpä tämä on pahaksi.

Jacqueline ivaili häntä:

— Tyhmeliini! sanoi hän; niinkuin se voisi koskaan olla pahaa! Ensistäänkään me emme muuta sen tähden elämäämme ollenkaan.

Elämä jäi tosiaankin ennalleen, näennäisesti. Nimittäin, että Jacqueline alkoi jonkin ajan kuluttua valitella, ettei hän ollut tarpeeksi rikas: selvä merkki, että jotain oli sittenkin muuttunut. Ja kas vain: vaikka heidän tulonsa olivat lisääntyneet kaksin-, kolminverroin, niin kaikki menivät ne tarkkaan, he eivät tienneet, mihin. He ihmettelivät nyt, kuinka he olivat voineet tulla ennen toimeen. Raha hyrräsi tuhansiin uusiin menoihin, jotka muuttuivat sitten heti tottumukseksi ja välttämättömyydeksi. Jacqueline oli alkanut käyttää muotiräätäleitä; hän heitti palveluksestaan kotiompelijattaren, joka oli tullut heille aina muutamiksi päiviksi töihin ja oli hänelle tuttu lapsuuden ajoilta. Mihin olivatkaan unohtuneet pienet, muutaman kolikon maksavat myssyt, jotka saattoi sommitella aivan tyhjästä ja jotka kuitenkin olivat niin sieviä, — ja puvut, jotka eivät olleet tosin moitteettoman elegantteja, mutta joita kaunisti ikäänkuin Jacquelinesta itsestään heijastuva viehkeys? Se suloinen ja lumoava välittömyys, joka oli henkinyt kaikesta, mikä Jacquelinea ennen ympäröi, haihtui päivä päivältä. Sen runollisuus oli sortunut. Se oli muuttunut arkiseksi.

Muutettiin uuteen huoneistoon. Äskeinen asunto, jonka järjestämisestä oli ollut niin paljon vaivaa ja iloa, tuntui nyt ahtaalta ja rumalta. Vaatimattomien kammioiden sijaan, jotka olivat säteilleet sielukkuutta ja joiden ikkunain edessä vanha tuttu puu oli heiluttanut ystävällisesti siroa hahmoaan, valittiin suuri, hyvin järjestetty ja kaikilla mukavuuksilla varustettu huoneisto, jota ei rakastettu, jota ei voitu rakastaa, ja jossa oltiin kuolla ikävään. Vanhat tutut kotiesineet hyljättiin ja niiden tilalle hankittiin vieraita huonekaluja ja seinäverhoja. Siellä ei ollut enää missään paikkaa muistoille. Yhteisen elämän ensimäiset vuodet lakaistiin pois ajatuksista… Kahdelle toisiinsa yhdistetylle olennolle on suuri onnettomuus leikata poikki ne siteet, jotka liittävät heitä menneeseen rakkauden aikaan! Se menneisyyden kuva on vahva turva kyllästymistä ja keskinäistä vihollisuutta vastaan, jollainen aina ja auttamatta tulee ensimäisen hellyyden jälkeen… Rahan saannin helppous oli lähentänyt Jacquelinea Parisissa ja matkoilla — (sillä nyt, kun he olivat rikkaita, matkustelivat he paljon) — erääseen ryhmään rikkaita ja hyödyttömiä ihmisiä, joiden kanssa seurusteleminen sai Jacquelinen jollakin tavoin halveksimaan muita ihmisiä, niitä, jotka tekivät työtä. Tavattoman suurella mukautumiskyvyllään sulautui hän heti noihin hedelmättömiin ja vioittuneihin sieluihin. Sitä oli hänen mahdoton vastustaa. Kohta alkoi hän kiivastella: väittää "porvarilliseksi vähäpätöisyydeksi" ajatusta, että ihminen saattoi — että hänen täytyi — olla onnellinen täyttämällä pelkästään kotoiset velvollisuutensa; sellainen aurea mediocritas ei enää tyydyttänyt häntä. Hän oli unohtanut oman menneisyytensä siinä määrin, ettei hän sitä enää ymmärtänytkään, menneisyyden, jolloin hän oli uhrautunut rakkaudesta.

Olivier ei ollut tarpeeksi voimakas taistelemaan tällaista vastaan. Hänkin oli muuttunut. Hän oli jättänyt opettajantoimensa, hänellä ei ollut enää mitään pakollista työtä. Nykyään hän kirjoitteli; hänen elämänsä tasapaino oli häiriintynyt. Siihen saakka oli hän kärsinyt siitä ettei ollut voinut antautua täydellisesti taiteelleen. Nyt voi hän sille antautua, ja tunsi eksyvänsä usviin. Taide, jolla ei ole vastapainona työtä, tukena voimakasta käytännöllistä elämää, taide, joka ei tunne kupeessaan jokapäiväisen askareen kannusta, taide, jonka ei tarvitse ansaita itse leipäänsä, menettää parhaan voimansa, todellisuuden antaman voiman. Se ei ole enää muuta kuin ylellisyyskukkanen. Se ei ole enää inhimillisen vaivan pyhä hedelmä, — (ja sitä on kaikkein suurimpien taiteilijain taide, ainoain suurten). — Olivier kärsi jonkinlaisesta joutilaisuudesta, tuollaisesta: "Mitä se hyödyttää". Mikään ei pannut häntä kiirehtimään: hän antoi kynänsä uneksia, hän kuljeskeli, hän oli typerryksissään. Hän oli menettänyt kosketuksensa niihin oman kansanluokkansa miehiin, jotka kyntävät kärsivällisesti ja vaivaloisesti elämänsä vakoa. Hän oli joutunut uuteen, erilaiseen maailmaan, jossa hän ei enää ollut kotonaan ja joka kuitenkin miellytti häntä. Hän oli heikko, rakastettava ja utelias ja katseli suopeasti tuota maailmaa, joka oli kyllä viehättävä, mutta häilyväinen; eikä hän huomannut, että hän myöntyi vähitellen sen kiusauksiin; hänen uskonsa ei ollut enää yhtä varmaa kuin ennen.

Muutos oli kyllä hitaampi hänessä kuin Jacquelinessa. Naisella on se hirvittävä etevämmyys, että hän voi muuttua yhtäkkiä ja kokonaan. Tällainen entisen olemuksen kuolema ja sen äkillinen uudistuminen hämmästyttävät ja tyrmistävät niitä, jotka tuota naista rakastavat. Ja kuitenkin on elämää uhkuvalle olennolle, joka ei jaksa pitää tahtoaan ohjaksissa, varsin luonnollinen asia, ettei hän pysy huomispäivänä enää samana kuin tänään. Hän on virtaava vesi. Sen, joka häntä rakastaa, täytyy seurata häntä, tai viedä hänet mukanaan virrassaan. Kummassakin tapauksessa täytyy toisen muuttua. Mutta se on vaarallinen paikka; rakkautta ei tunne ennenkuin se on joutunut tähän kokeeseen. Ja yhdyselämän ensimäisinä vuosina on sopusointu niin herkkä, että toisessa osakkaassa tarvitaan ainoastaan pieni muutos, ja kaikki tuhoutuu. Kuinka paljon pahemmin vaikuttaakaan äkillinen varallisuuden saanti tai koko ympäristön muuttuminen! Täytyy olla sangen väkevä — tai välinpitämätön — jaksaakseen sitä vastustaa.

Jacqueline ja Olivier eivät olleet välinpitämättömiä eivätkä voimakkaita. He näkivät nyt toisensa uudessa valossa; ja entisen ystävän kasvot muuttuivat heille vieraiksi. Niinä hetkinä, jolloin he tekivät tämän surullisen huomion, kätkeytyivät he toisiltaan, rakkauden säälistä: sillä he rakastivat yhä toisiaan. Olivier sai turvaa työstään, jonka säännöllinen harjoitus, vaikkei se aiheutunutkaan innostuksesta, rauhoitti häntä. Jacquelinella ei ollut mitään pakopaikkaa. Hän ei tehnyt mitään. Hän lojui myöhään päivään vuoteessaan, tai istui tuntikausia pukeutumispöytänsä ääressä, puolittain vaatteissa, liikkumatta, hajamielisenä; ja raskas synkeys kokoutui pisara pisaralta häneen, aivan kuin viluinen usva. Hänen oli mahdoton haihduttaa mielestään piintynyttä rakkauden kaipuuta… Rakkaus! Jumalallisin kaikesta, mitä kuolevaisilla on, kun se on itsensä antamista, uhrautumisen huumausta. Typerintä ja petollisinta, kun se on oman onnensa tavoittelemista… Hänen oli mahdotonta suunnitella itselleen minkäänlaista muuta elämän päämaalia. Niinä hetkinä, jolloin hänessä heräsi vielä hyvä tahto, oli hän koettanut ajatella lähimmäisiään, heidän kovia kohtaloitaan: se ei onnistunut. Toisten kärsimykset olivat hänelle voittamattoman vastenmielisiä; ne olivat sietämättömiä hänen hermoilleen. Rauhoittaakseen omaatuntoaan oli hän yrittänyt pari kolme kertaa jotain sellaista, joka muistutti hyväätyötä; se ei onnistunut hänelle.

— Siinä sen nyt näette, sanoi hän Christophelle, kun tahtoo tehdä hyvää, niin tekeekin pahaa. Parempi on olla ryhtymättäkään siihen. Minulla ei ole siihen kutsumusta.

Christophe katsoi häneen: ja hänen mieleensä johtui muuan hänen entinen satunnainen ystävättärensä, eräs itsekäs ja epämoralinen grisetti, joka oli aivan kykenemätön minkäänlaiseen todelliseen tunteeseen, mutta kun hän näki kärsimystä, niin hän kiihtyi kuin äiti vaalimaan jotakin hänestä eilen yhdentekevää tai hänelle tuiki tuntematonta henkilöä. Kaikkein vastenmielisimmätkään tehtävät eivät silloin peloittaneet häntä: hän näytti päinvastoin tuntevan omituista nautintoa saadessaan alistua askareihin, jotka vaativat kaikkein suurinta kieltäytymistä. Se oli hänessä aivan tiedotonta: näytti kuin hän olisi löytänyt siinä toimintatilaisuuden kaikelle sille ihanteellisuuden vaatimukselle, joka eli hänessä ilmaisuaan saamatta; hänen sielunsa oli muun ajan hänen elämäänsä täydellisesti surkastuneena, mutta näinä harvoina tuokioina se hengitti ja eli; lievittäessään lähimmäisensä kärsimyksiä rahtusen tunsi hän hyvinvointia, nauroi sisällisesti; hänen ilonsa oli moiseen tilaisuuteen nähden melkeinpä sopimatonta. — Sekä hyvyys tässä tytössä, joka oli egoisti, että egoismi Jacquelinessa, joka oli kuitenkin hyvä, eivät olleet pahetta eivätkä hyvettä; ne olivat vain terveyden vaatimaa purkausta. Mutta ensinmainittu heistä voi sen terveyskuurin jälkeen paremmin.

Jacquelinea kauhisti kärsimyksen ajatuskin. Hän olisi ennen vaikka kuollut kuin sietänyt ruumiillista raihnautta. Ennen kuollut kuin kadottanut jonkin ilonsa syistä: kauneutensa tai nuoruutensa. Se, ettei hänellä ollut kaikkea sitä onnea, johon hän uskoi itsellään olevan oikeuden, — (sillä hän uskoi onneen, se oli hänessä uskoa, eheää ja järjellä selittämätöntä: oikeaa uskontoa), — se, että toisilla oli enemmän onnea kuin hänellä, tuntui hänestä vääryyksistä hirveimmältä. Onni ei ollut ainoastaan hänen uskontonsa, se oli hänelle suorastaan hyve. Onnettomuus tuntui hänestä jonkinlaiselta sairaudelta. Koko hänen elämänsä muovautui vähitellen tämän periaatteen mukaiseksi. Nyt oli hänen oikea luonteensa päässyt näkyviin niistä ihanteellisuuden verhoista, joihin hän neitseenä häveliään arasti kietoutui. Kun reaktsioni entistä idealismia vastaan oli tullut, näki hän kaiken aivan selvin ja kylmin silmin. Missään ei ollut hänestä enää totuutta muuta kuin sikäli, sopiko se tai se seikka hienon maailman mielipiteihin ja elämän mukavuuden vaatimuksiin. Hän oli nyt joutunut äitinsä sielunkehitysasteelle: hänkin kävi kirkossa ja rukoili säntillisesti ja välinpitämättömänä. Hän ei viitsinyt enää tutkia, oliko tuo homma pohjaltaan totta: sillä hänellä oli muuta, positivisempaa mietittävää; ja nyt ajatteli hän ivallisen säälivästi sitä mystillistä kapinaa, johon hän oli lapsena noussut. — Kuitenkaan ei hänen nykyinen positivinen järkensä ollut sen enemmän todellisuuden mukaista kuin hänen entinen ihanteellisuutensakaan. Hän pakotti itseään: johonkin. Hän ei ollut enkeli eikä elukka. Hän, oli ikävystynyt nais-raukka.

Hänen oli ikävä, ikävä; sitä ikävämpi, kun hän ei voinut puolustaa itseään sillä, ettei häntä rakastettu tai ettei hän voinut miestään kärsiä. Hänen elämänsä tuntui hänestä tukitulta, umpeenmuuratulta, siinä ei ollut hänestä mitään tulevaisuutta; hän kaipasi uutta onnea, alinomaa uudistuvaa: lapsellinen kaipuu, joka ei suinkaan oikeuttanut hänen onnenhimonsa mataluutta. Hän oli sellainen kuin monet muut naiset, monet toimettomat avioparit, joilla on täysi syy olla onnellisia ja kiusaavat kuitenkin alinomaa itseään. Maailmassa näkee paljon sellaisia puolisoita, näkee rikkaita, joilla on kauniita lapsia, hyvä terveys, jotka ovat älykkäitä ja pystyviä tuntemaan kauniin vaikutusta, ihmisiä, joilla on aina tilaisuus toimia, tehdä hyvää, rikastuttaa omaa ja muiden elämää. Ja kuitenkin he viettävät aikaansa uikutellen, etteivät he rakasta toisiaan, että he rakastavat muita, tai etteivät rakasta muita, — ajattelevat alinomaa itseään, sentimentaaleja tai aistillisia suhteitaan, luuloteltua oikeuttaan onneen, epälogillista itsekkyyttään, ja väittelevät, väittelevät aina tyytymättöminä, näyttelevät suuren rakkauden komediaa, suuren kärsimyksen komediaa, ja lopuksi siihen itsekin uskovat ja — kärsivät… Heille pitäisi sanoa:

— Te ette ole millään tavoin intressantteja. On hävytöntä valitella, kun omistaa niin paljon keinoja, joita tarvitaan onneen!

Heiltä pitäisi riistää heidän varallisuutensa, terveytensä, kaikki heidän ihana hyvänsä, jota he eivät ansaitse! Nuo orjat, jotka eivät pysty hallitsemaan vapauttaan, vaan jotka vapaus tekee hurjapäisiksi, täytyisi painaa todellisen kurjuuden ja tuskan ikeeseen! Jos heidän olisi pakko ansaita omin käsin leipänsä, niin söisivät he sen tyytyväisinä. Ja jos he näkisivät kasvoista kasvoihin julman kärsimyksen, eivät he uskaltaisi enää näytellä sitä vihastuttavana ilveilynä.

Mutta kuitenkin kaikitenkin: he kärsivät. He ovat sairaita. Voisiko olla heitä surkuttelematta? — Jacqueline-raukka oli todellakin viaton, yhtä viaton irtautuessaan miehestänsä, kuin Olivier, joka ei voinut pitää häntä itsessään kiinni. Hän oli sitä, miksi luonto oli hänet tehnyt. Hän ei tiennyt, että avioliitto on uhmaa luontoa vastaan, ja että jos on heittänyt taistelukintaan suurelle luonnolle, täytyy odottaa, että se nostaa sen maasta, ja valmistautua urheasti kaksintaisteluun, johon on itse ryhtynyt. Jacqueline huomasi, että hän oli pettynyt. Hän vihoitteli siitä itselleen; ja sitten tuo pettymys muuttui vihamielisyydeksi kaikkea sitä vastaan, mitä hän oli ennen rakastanut, Olivierin uskoa vastaan, joka oli ollut hänenkin uskonsa. Älykkäällä naisella on joskus parempi aavistus kuin miehellä ikuisista asioista; mutta hänen on vaikeampi pysyä niille uskollisena. Mies, joka on saavuttanut maailmankatsomuksensa, ruokkii sitä elämällään. Nainen ruokkii elämäänsä sillä; hän ahmii sen itseensä, hän ei luo sitä. Alinomaa täytyy hänen päähänsä ja sydämeensä heittää uutta ravintoa; ne yksinään eivät riitä hänelle. Kun nainen ei usko eikä rakasta, niin hän rappeutuu, — ainakin, jos hänellä ei ole korkeinta hyvettä, tyyneyttä.

Jacqueline oli ennen uskonut intohimoisesti liittoon, joka olisi perustunut yhteiseen päätökseen: taistella onneen ja ponnistella yhdessä yhteisen työn rakentamiseksi. Mutta siihen työhön ja siihen uskoon ei hän ollut uskonut muuta kuin silloin kun rakkauden aurinko sitä kultasi; sikäli kuin aurinko aleni, alkoivat ne näyttää hänestä hedelmättömiltä vuorilta, synkkinä tyhjän taivaan alla kohoavilta; ja hän tunsi, ettei hänellä olisi voimaa jatkaa matkaansa: mitä varten tuonne huipulle pyrkiä? Sillä mitäpä sen toisella puolen oli? Mitä petosta!… Jacqueline ei voinut enää ymmärtää, kuinka Olivier yhä antoi noiden elämää ehkäisevien haaveiden puijata itseään; ja hän päätteli, ettei Olivier ollut varsin älykäs eikä elämänintoinen. Jacqueline tunsi tukehtuvansa hänen ilmakehässään, joka ei sopinut hänen keuhkoilleen; ja itsesäilytysvaisto pakotti hänet puolustamaan itseään, hyökkäämään. Hän koetti murskata tomuksi hänelle vastenmieliset uskot siinä olennossa, jota hän yhä rakasti; hän käytti silloin kaikkia ironian ja nautinnonhalun aseita; hän kietoi Olivierin himojensa ja joutavanpäiväisten pikku huoltensa villiköynnöksiin. Hän koetti muuttaa miehensä pelkäksi heijastukseksi omasta itsestään… hänestä, joka ei tiennyt, mitä hän tahtoi, eikä enää, mitä hän olikaan! Häntä nöyryytti se, ettei Olivier onnistunut urallaan; hän ei välittänyt muuten siitä, oliko Olivier oikeassa vai väärässä: sillä hän oli jo oppinut uskomaan, että ainoastaan menestys eroittaa lahjakkaan miehen joutavanpäiväisestä taiteentuhrijasta. Olivier tunsi Jacquelinen epäilyksen painavan itseään ja niin kadotti hän parhaan tukensa. Kuitenkin taisteli hän kaikin voimin, niinkuin monet muut ovat taistelleet ja taistelevat, joskin enimmät turhaan, tuota epätasaista taistelua, jossa naisen itsekäs vaisto nousee miehen intellektualista itsekkyyttä vastaan, vedoten miehen heikkouteen, hänen pettymykseensä ja terveeseen järkeensä: sanoja, joilla mies kaunistelee elämän kulutusta ja raukkamaisuuttaan. — Kuitenkin olivat Jacqueline ja Olivier parempia kuin enimmät muista taistelevista. Sillä Olivier ei olisi koskaan pettänyt ihannettaan, kuten tuhannet muut miehet tekevät, antaen laiskuutensa, turhamaisuuden ja vähäpätöisen rakkautensa houkutella itseään siinä määrin, että kieltävät iankaikkisen sielunsa. Ja Jacqueline olisi halveksinut häntä, jos hän olisi ollut sellainen. Mutta sokeudessaan koetti hän nyt kuitenkin hävittää tätä Olivierin voimaa, vaikka se oli hänenkin parhain voimansa, heidän ainoa yhteinen turvansa; ja vaistomaisen ovelasti ryhtyi hän juurittamaan pois heidän elämästään sellaisia ystävyyssuhteita, joista se voima sai tukea.

Siitä saakka kuin nuori pari oli saanut perinnön, oli Christophe tuntenut itsensä vieraaksi heidän kotonaan. Teeskennelty snobismi ja samalla melkoisen matala käytännöllinen äly, jota Jacqueline käytöksessään ilkeämielisesti vielä korosti, teki hyvin vaikutuksensa. Joskus Christophe suuttui ja sanoi kovat sanat, jotka otettiin närkästyksellä vastaan. Ne eivät olisi kuitenkaan pystyneet sotkemaan ystävysten välejä: he pitivät näet liiaksi toisistaan. Millään hinnalla maailmassa ei Olivier olisi luopunut Christophesta. Mutta hän ei saanut Jacquelinea käsittämään Christophea; ja kun hän rakasti vaimoaan, oli hän heikko eikä voinut häntä kiusata. Christophe näki, mikä Olivierilla oli ja että hän kärsi, ja niin ollen auttoi hän Olivieria hänen ratkaistessaan, kumpiko heistä valita. Christophe vetäytyi nimittäin itse heidän seurastaan pois. Hän käsitti, ettei hän kykenisi kuitenkaan auttamaan ystäväänsä, vaikka pysyisikin hänen lähettyvillään: pikemminkin olisi hänestä ystävälle pelkkää vahinkoa. Christophe alkoi esittää verukkeita, joiden nojalla hän voi erota ystävästään; ja Olivier heikkoudessaan hyväksyi nuo kehnot syyt, aavistaen, että Christophe tahtoi uhrautua, ja kärsien siitä tunnonvaivaa.

Christophe ei suinkaan kantanut hänelle siitä kaunaa. Hän ajatteli vain, että syystä sanotaan naista miehen toiseksi puoleksi. Sillä nainut mies on enää ainoastaan puolittain mies.

Christophe koetti järjestää uudelleen elämänsä ja tulla toimeen ilman ystäväänsä. Mutta vaikka hän saattoi vakuutella itselleen, että eroa kestäisi ainoastaan lyhyen ajan: siitä optimismista huolimatta tuli hänelle kuitenkin surullisia hetkiä. Hän oli jo tottunut toisenlaiseen elämään kuin yksinäisyys on. Tosin hän oli ollut yksin Olivierin asuessa maaseudullakin. Mutta silloin saattoi hän vielä kuvitella muuta: hän sanoi itselleen, että ystävä oli kaukana, mutta että hän tulisi takaisin. Nyt oli ystävä tullut. Mutta hän oli hänestä loitommalla kuin koskaan ennen. Christophelta loppui yhtäkkiä tuo kiintymys, joka oli tehnyt hänen elämänsä monta vuotta täyteläiseksi: tuntui kuin hän olisi menettänyt syyn kaikkeen toimintaansa. Siitä saakka kuin hän oli alkanut pitää Olivier Jeanninista, oli hän tottunut ajattelemaan hänen kanssaan, yhdistämään hänet kaikkeen, mitä teki. Työ ei nyt yksinään riittänyt täyttämään sitä aukkoa: sillä Christophe oli saanut tavakseen sekoittaa työskentelyynsä aina ystävänsä kuvan. Nyt, kun ystävä ei ollut osallisena hänestä, horjui Christophe aivan kuin olisi menettänyt tasapainonsa: hän kaipasi jotakin uutta kiintymystä päästäkseen ennalleen.

Hänellä oli kyllä ystävinä tarjolla M:me Arnaud ja Filomela. Mutta tässä mielentilassa eivät sellaiset rauhan sielut voineet hänelle riittää.

Nuo kaksi naista tuntuivat puolestaan aavistavan Christophen surun, ja he ottivat salaa osaa siihen. Christophe kummastui eräänä iltana suuresti, kun näki M:me Arnaud'n tulevan luokseen. Siihen saakka ei rouva koskaan ollut tohtinut tulla hänen asuntoonsa vieraaksi. Nyt hän näytti levottomalta. Christophe ei tullut juuri sitä huomanneeksi; hän luuli, että siihen oli syynä tuon naisen tavallinen arkuus. Rouva istuutui, eikä puhunut mitään. Christophe koetteli saada tunnelman kodikkaammaksi ja hoiteli parhaansa mukaan isännän tehtäviä. Puheltiin Olivier Jeanninista, sillä olihan huonekin täynnä hänen muistojaan. Christophe jutteli iloisesti, luontevasti, hänen sanansa eivät paljastaneet mitään, mitä oli tapahtunut. Mutta M:me Arnaud tunsi tapahtuman eikä hän voinut olla katsomatta Christopheen hiukan surullisesta ja sanomatta hänelle:

— Te ette juuri enää tapaa toisianne?

Christophe luuli, että M:me Arnaud oli tullut häntä lohduttelemaan; ja hänen kärsimättömyytensä heräsi, sillä hän ei pitänyt siitä, että hänen asioihinsa sekaannuttiin. Hän vastasi:

— Milloin vain halutaan.

Rouva punastui ja sanoi:

— Oh, en tahtonut tungetella.

Christophe katui puuskapäisyyttään ja otti rouvaa käsistä:

— Anteeksi, pyysi hän. Minä pelkään aina, että hänen kimppuunsa karataan. Poika-parka! Hän kärsii siitä yhtä kovasti kuin minäkin… Ei, me emme tapaa enää.

— Eikä hän teille kirjoita?

— Ei, virkkoi Christophe, hiukan häpeissään.

— Kuinka surullista elämä on! sanoi M:me Arnaud tuokion päästä.

Christophe nosti päänsä pystyyn.

— Ei, vastasi hän, elämä ei ole surullista. Siinä on ainoastaan surullisia hetkiä.

M:me Arnaud jatkoi, tuskin tuntuvalla katkeruudella:

— Kun on rakastanut, eikä rakasta enää, mitä merkitystä millään on?

Christophe vastasi:

— Se, että on rakastanut. Rouva puhui vielä:

— Olette uhrautunut toisen puolesta. Jos lahjanne olisi edes sen ihmisen hyödyksi, jota rakastatte! Mutta hän ei silti ole sen onnellisempi.

— En minä ole uhrautunut, vastasi Christophe vihaisesti. Ja jos minä uhraudun, teen sen siitä syystä, että se miellyttää minua. Sitä asiaa ei kannata paljon pohtia. Tekee niinkuin on tehtävä. Ellei sitä tekisi, olisi varmasti onneton! Mikään ei ole tyhmempää kuin sana: uhraus! Enpä ymmärrä, mitkä pappisielut sydämen köyhyydessään ovat sotkeneet siihen jonkinlaisen vivahduksen körttiläistä surullisuutta, nuukkopäistä ja nyrpeää. Tuntuu kuin uhrautumisen pitäisi olla ikävää ja kiusallista, muuten se ei ihmisistä ole kelvollista… Jos uhraus on teistä surua eikä iloa, niin hitto vieköön, älkää uhrautuko, te ette ole sen arvoisia. Ei ihminen uhraudu kultaa tai kunniaa saadakseen, vaan oman itsensä vuoksi. Jos ette tunne onnea itsenne antamisessa, niin juoskaa suolle! Te ette ansaitse elämää.

M:me Arnaud kuunteli Christophea uskaltamatta katsoa häneen. Yhtäkkiä hän sitten nousi paikaltaan ja sanoi:

— Hyvästi.

Silloin ajatteli Christophe, että rouva oli kai tullut uskoakseen hänelle jonkin asian, ja hän huudahti:

— Oh, anteeksi, minä olen sellainen egoisti, puhun ainoastaan itsestäni. Jääkää nyt vielä, pyydän.

M:me Arnaud vastasi:

— Ei, minä en voi… Kiitoksia teille…

Ja hän lähti.

Meni muutama aika, eivätkä he nähneet toisiaan. M:me Arnaud ei antanut itsestään Christophelle elonmerkkiä. Eikä Christophe käynyt hänen luonaan, enempää kuin Filomelankaan. Hän piti kyllä heistä, mutta hän pelkäsi joutuvansa heidän kanssaan keskusteluun joka tekisi hänet surulliseksi. Ja sitäpaitsi ei heidän rauhallinen, arkipäiväinen elämänsä sopinut hänelle sillä hetkellä, samoin kuin ei sekään seikka, että hän olisikin saattanut tavata ainoastaan harvoin heitä. Hän tarvitsi nyt tutuikseen uusia olentoja; hänen täytyi tarttua johonkin erikoisen mielenkiintoiseen, päästä uuteen rakkauteen.

Voidakseen aueta ulospäin alkoi Christophe käydä teattereissa: harrastus, jonka hän pitkät ajat oli lyönyt laimin. Teatteri oli muuten hänestä sangen mielenkiintoinen koulumuusikolle, joka tahtoo nähdä ja tutkia erilaisia intohimon "iskuja". Hän ei silti ollut nyt ranskalaisiin näytelmiin mieltyneempi kuin Parisissa oleskelunsa ensi aikoinakaan. Paitsi ettei hän pitänyt niiden iänikuisista aiheista, jotka olivat hänestä noloja ja töykeitä, rakkauden asiain psyko-fysiologiaa, oli ranskalaisten teatterikielikin hänestä perin väärää, varsinkin runopukuisissa näytelmissä. Enempää heidän proosansa kuin runonsakaan eivät olleet kansan elävän kielen ja sen hengen mukaisia.? Proosa oli tekokieltä, parhailla hienon maailman kronikoitsijain, huonommilla halpahintaista följetongikieltä. Runouteen jälleen sopi tämä Goethen sutkaus:

"Runo on tarpeen niille, joilla ei ole mitään sanottavaa."

Se oli pitkäveteistä ja väkinäistä proosaa; tuhlaamalla syydetyt runokuvat, joita siihen oli paikalleen sopimattomasti ympätty, matkimalla muiden kansojen lyrismin kaavoja, vaikutti valheelta jokaisesta rehellisestä olennosta. Christophe ei välittänyt sen enempää näistä runodraamoista kuin italialaisista oopperoistakaan pauhaavine ja imelöine aarioineen ja koreine vokaliiseineen. Hänen mieltään kiinnittivät paljoa enemmän näyttelijät kuin itse kappaleet. Paitsi sitä koettivatkin kirjailijat kaikin voimin heitä jäljitellä. " Ei saattanut toivoa, että jokin näytelmä esitettäisiin hyvin, ellei muistanut muovata sen henkilöitä näyttelijäin paheiden mukaisiksi. " Asian laita ei ollut yhtään muuttunut niistä ajoista, jolloin Diderot kirjoitti nämä rivit. Näyttelijöistä oli tullut näytelmän tekijäin malleja. Heti, kun joku heistä saavutti menestyksen, sai hän myöskin oman teatterinsa, taipuisat kirjalliset räätälinsä ja mitalla tilatut näytelmänsä.

Näistä kirjallisten muotien suurista mannekiineista herätti Christophen mielenkiintoa muuan näyttelijätär nimeltä Françoise Oudon. Häneen oli Parisi hullaantunut vasta noin vuosi sitten. Hänelläkin oli tietysti oma teatterinsa ja oma rooliräätälinsä; enimmäkseen näytteli hän vartavasten hänelle valmistettuja tuotteita; hänen melkoisen kirjavaan repertoaariinsa sisältyivät muuten Ibsen ja Sardou, Gabriele d'Annunzio, Dumas nuorempi ja Bernard Shaw, lukuunottamatta kaikkein uusimpia ranskalaisia kirjailijoita. Joskus uskalsi hän lähteä aina klassillisen heksametrinkin Versailles-puistokujille ja heittäytyä Shakespearen kuvakoskiin. Mutta niissä hän ei ollut yhtään kotonaan, ja hänen yleisönsä vielä vähemmän. Mitä hän näyttelikin, hän näytteli itseään, aina pelkkää itseään. Se oli hänen heikkoutensa ja voimansa. Niin kauan kuin yleisön huomio ei ollut välittänyt hänen omasta personastaan, ei hänen näyttelemisellään ollut mitään menestystä. Sinä päivänä, jona huomio kiintyi häneen itseensä, oli kaikki, mitä hän näytteli, yleisöstä erinomaista. Ja todellakin maksoi vaivan nähdä häntä, sillä silloin unohti usein itse näytelmät, jotka olivat monesti niin huonoja, että hänen täytyi ne täydellisesti väärentää ja kaunistaa niitä omalla elämällään. Tuon naisellisen ruumiin arvoitus, sen muodot, joissa ilmeni oudon omituinen sielu, olivat Christophesta liikuttavampaa kuin mitkään kappaleet, joita näyttelijätär esitti.

Françoise Oudonilla oli kaunis, selvä ja suuresti traagillinen profiili. Ei jyrkkiä, raskaita viivoja roomalaiseen malliin. Päinvastoin arkoja parisilaisia viivoja, à la Jean Goujon, — jotka muistuttivat yhtä paljon nuorta poikaa kuin naista. Nenä lyhyt, mutta jalomuotoinen. Suu kaunis, huulet ohuet, niiden pielet hiukan katkerat. Posket piirteiltään älykkäät, nuorekkaan laihat; niissä oli jotain liikuttavaa, heijastusta sisäisistä kärsimyksistä. Leuka oli itsepintainen. Ihon väri kalpea. Kasvot kokonaisuudessaan noita tuskille turtuneita; mutta vasten tahtoaankin olivat ne niin läpikuultavat, että niiden alta näki värisevän ihmissielun aivan kuin alastomana: sielun levinneenä joka paikkaan ihon alle. Hänen hiuksensa ja kulmakarvansa olivat sangen hienot, silmät sävyltään vaihtelevat, harmaat, kellanhohtoiset, kykenevät muuttumaan miltä vivahtaviksi hyvänsä, milloin vihertäviksi, milloin kultaisiksi: kissan silmät. Ja hän muistuttikin kissaa koko olemuksensa puolesta; siihen vivahti hänessä se, että hän näennäisesti aina ikäänkuin torkkui puoliunessa; siitä muistuttivat silmät, jotka olivat avoinna ollessaan valppaat ja varuillaan ja joissa yhtäkkiä sävähteli hermostuneesti julmansekaisia välähdyksiä. Hän oli kooltaan pienempi kuin näytti ja valehoikka; hänen olkapäänsä olivat kauniit, käsivarret sopusuhtaiset, kädet hienot ja pitkät. Hän pukeutui ja järjesti tukkansa koruttomasti ja yksinkertaisen maukkaasti, sallimatta minkäänlaista bohemihuolimattomuutta tai eräiden taiteilijain liioitellun suurta eleganssia, — siinäkin suhteessa siis vielä kissaa, vaistoiltaan aristokratista, vaikkakin hän oli katuojasta noussut. Ja pohjalla piili kesyttämätön viileys.

Hän ei mahtanut vielä olla aivan kolmeakymmentä täyttänyt. Christophe oli kuullut puhuttavan hänestä Gamachen luona; siellä ihailtiin häntä raa'alla tavalla, sangen vapaana, älykkäänä ja häikäilemättömänä tyttönä, jonka tarmo oli rautaa ja jota poltti ääretön kunnianhimo, mutta joka oli muuten äksy, fantastinen, usein suorastaan ällistyttävä, väkivaltainen; hänen sanottiin nähneen jos jotakin ennenkuin hän pääsi nykyisen kunniansa kukkulalle ja saattoi kostaa kärsimyksensä.

Kun Christophe eräänä päivänä lähti asemalle matkustaakseen Meudoniin Filomelaa katsomaan, niin näki hän vaunuosaston ovea avatessaan siellä jo mainitun taiteilijattaren. Hän näytti olevan kiihtyneessä ja tuskallisessa mielentilassa; ja Christophen ilmestyminen oli hänestä vastenmielistä. Hän käänsi Christopheen selkänsä ja katsoi itsepintaisesti ulos vaunuosaston vastakkaisesta ikkunasta. Mutta Christophea kummastuttivat hänen tavallisestaan muuttuneet piirteensä niin, että hän katsoi häneen katsomistaan, naivin säälivästi ja häiritsevästi. Näyttelijätär menetti malttinsa, ja singautti Christopheen vimmastuneen silmäyksen, jota Christophe ei ymmärtänyt. Seuraavalla asemalla lähti näyttelijätär pois ja siirtyi toiseen vaunuun. Silloin vasta Christophe tuli ajatelleeksi — kylläkin myöhään — että hän oli karkoittanut hänet vaunusta pois: ja hän oli siitä sangen pahoillaan.

Muutama päivä sen jälkeen istui Christophe eräällä saman radan asemalla paluumatkalla Parisiin, junaa odottaen, ainoalla penkillä, mitä siellä oli. Näyttelijätär ilmestyi paikalle ja tuli istumaan hänen viereensä. Christophe aikoi nousta. Näyttelijätär sanoi:

— Olkaa.

He olivat kahden siellä. Christophe pyysi anteeksi, että oli pakottanut silloin neidin lähtemään pois vaunuosastostaan; hän sanoi, että jos hän olisi aavistanut häiritsevänsä, olisi hän sieltä siirtynyt. Ivallinen hymy huulillaan näyttelijätär vastasi ainoastaan:

— Aivan niin, te olitte sietämätön, tuijottaessanne itsepäisesti vaan minuun.

Christophe virkkoi:

— Pyydän anteeksi; minä en voinut sille mitään… Te näytitte minusta kärsivältä.

— Entä mitä se teihin kuului? kysyi toinen.

— Se on sellaista, jolle minä en mitään voi. Jos te näette jonkun esimerkiksi hukkuvan, ettekö tahtoisi ojentaa kättänne hänelle?

— Minäkö? Kaukana siitä, vastasi näyttelijätär. Minä päinvastoin painaisin hänen päänsä veden alle, niin että loppu tulisi pikemmin.

Hän sanoi tämän katkeruuden ja huumorin sekaisesti; ja kun Christophe katsoi häneen ällistyneenä, niin hän nauroi.

Juna tuli asemalle. Kaikki vaunut olivat täynnä, paitsi viimeinen. Françoise Oudon nousi siihen. Konduktööri pyysi heitä kiiruhtamaan. Christophe, jota ei huvittanut joutua samanlaiseen asemaan kuin joku päivä sitten, aikoi etsiä itselleen toisesta osastosta paikan. Näyttelijätär sanoi hänelle:

— Tulkaa.

Christophe meni vaunuun. Matkatoveri virkkoi:

— Tänään se on minulle yhdentekevää.

He puhelivat keskenään. Christophe koetti selittää hänelle hyvin vakavasti, ettei ihmisellä ollut oikeutta olla noin muista välittämättä ja että maailmassa voidaan tehdä toisilleen paljon hyvää, auttaa toisiaan, lohduttaa…

— Ne lohduttelut eivät minuun pysty, vastasi näyttelijätär.

Ja kun Christophe ällistyi ja kiihtyi, jatkoi hän yhä hävyttömästi hymyillen:

— Niin, lohduttajan osa on varsin hupaisa sille, joka sitä näyttelee.

Meni tuokio ennenkuin Christophe ymmärsi tämän vastauksen. Kun hän sitten sen ymmärsi, kuvitteli hän, että näyttelijätär epäili hänen puhuvan jollakin tavoin omaksi edukseen, vaikka hän tosiaan ajatteli ainoastaan matkatoveriaan; silloin nousi Christophe vihoissaan paikaltaan, aukaisi oven ja aikoi lähteä vaunusta pois, junan ollessa jo liikkeessä. Françoise Oudon sai hänet estetyksi melkoisella vaivalla. Christophe istuutui vimmoissaan paikalleen ja sulki oven juuri kun juna syöksyi tunneliin.

— Kas niin, äännähti näyttelijätär, olisitte voinut tappaa itsenne.

— Siitä minä vähät, vastasi Christophe.

Eikä hän tahtonut tuolle naiselle enää puhua mitään.

— Maailma on niin typerä, sanoi hän. Tuotetaan toisille kärsimyksiä, kärsitään itsekin; ja kun tahtoo toista auttaa, silloin epäillään. Se on iljettävää. Sellaiset ihmiset eivät ole ihmisiä.

Näyttelijätär koetti häntä nauraen rauhoittaa. Hän laski hansikkaaseen verhotun kätensä Christophen kädelle; hän puhui hänelle kauniisti, mainiten häntä nimeltä.

— Mitä, te tunnette minut? kysyi Christophe.

— Niinkuin ei kaikki ihmiset tuntisi toisiaan Parisissa. Te olette nyt muodissa, tekin. Mutta minä olin väärässä, kun puhuin teille sillä tavoin. Te olette hyvä poika, sen näen. Mutta rauhoittukaa nyt. Lyödään kämmentä! Sovitaan pois.

He antoivat toisilleen kättä ja juttelivat keskenään ystävällisesti. Näyttelijätär sanoi:

— Se ei ole minun vikani, ymmärrättekös. Minä olen saanut ihmisistä sellaisia kokemuksia, että olen tullut epäluuloiseksi.

— Olen minäkin heihin nähden pettynyt, hyvin usein, sanoi Christophe. Mutta minä luotan heihin aina.

— Näenpä, että olette syntynyt umpisilmäksi.

Christophe purskahti nauruun:

— Kyllä, olen niellyt yhden ja toisen kärpäsen elämässäni; mutta se ei haittaa. Minulla on hyvä vatsa. Syönpä suurempiakin elukoita, kokonaisen härkäsen, ja tarvittaessa sellaisiakin raukkoja, jotka karkaavat kimppuuni. Ja siitä voin ainoastaan paremmin.

— Teillä on oikea sisu, sanoi näyttelijätär; te olette mies.

— Ja te, te nainen,

— Se ei ole paljoa, se.

— Se on kaunista, sanoi Christophe, ja se juuri voi olla niin hyvää!

Françoise nauroi ja toisti:

— Se juuri! Mutta mitä maailma tekee sille juuri?

— Täytyy puolustaa itseään.

— Silloin ei sitä hyvyyttä kauan kestä.

— Se johtuu siitä, ettei sitä ole tarpeeksi.

— Ehkäpä. Ja sitäpaitsi saattaa kärsimystä tulla liiaksi. On olemassa liika, joka kuivettaa sielun.

Christophe alkoi jo syvästi sääliä häntä. Mutta sitten hän muisti, millainen näyttelijätär oli äsken ollut häntä kohtaan…

— Te aiotte kai taas puhua hupaisesta lohduttelijan toimesta…

— En, vastasi Françoise, en aio enää. Minä tunnen, että te olette hyvä, että olette suora. Kiitokset. Mutta älkää puhukokaan mitään. Sillä te ette voi tietää… Kiitän teitä.

Tultiin Parisiin. He erosivat toisistaan, eivät ilmoittaneet toisilleen osoitettaan eivätkä kutsuneet toisiaan käymään luonansa.

Pari kolme kuukautta myöhemmin tuli näyttelijätär itse soittamaan Christophen ovikelloa.

— Tulen teidän luoksenne. Minun pitää saada vähän puhua kanssanne. Olen ajatellut teitä joskus sen kohtaamisemme jälkeen.

Hän asettui istumaan.

— Ainoastaan tuokio. Minä en häiritse teitä kauan.

Christophe aikoi puhua. Françoise sanoi:

— Pari minuuttia vain, voitteko odottaa? He olivat vaiti. Sitten sanoi Françoise hymyillen:

— Minä en jaksanut tätä enää. Nyt on jo parempi.

Christophe aikoi ruveta kyselemään, mikä hänen oli.

— Ei, ei sellaista, sanoi näyttelijätär.

Hän katseli ympärilleen, arvosteli näkemiään esineitä, ja huomasi Louisen valokuvan:

— Tuossa on äiti? kysyi hän.

— Niin.

Hän otti valokuvan ja katseli sitä suopein ja hellin silmin.

— Kiltti vanhus! sanoi hän. Te olette onnellinen.

— Oi, hän on jo kuollut.

— Se ei haittaa, onhan hän teillä ollut.

— Niin; entä teillä?

Näyttelijätär karttoi tätä puheenaihetta, rypistäen kulmakarvojaan. Hän ei tahtonut, että Christophe olisi kysellyt hänen asioitaan.

— Ei, kertokaapa itsestänne. Minulle tässä… Jotain omasta elämästänne…

— Mitä te siitä?

— Niin, mutta, kertokaa nyt kuitenkin. Christophe ei tahtonut kertoa, mutta hän ei voinut olla vastaamatta näyttelijättären kysymyksiin, sillä kysyjä oli sangen taitava. Ja eipäs ollakaan, Christophe kertoi eräitä asioita, jotka olivat hänelle tuskallisia, ystävyystarinansa Olivier Jeanninista, joka oli eronnut hänestä. Näyttelijätär kuunteli säälivä ja hienon ivallinen hymy huulillaan?… Yhtäkkiä hän kysyi:

— Mitä kello on? Ah, siunatkoon! Minähän olen ollut täällä kaksi tuntia!… Anteeksi… Mikä lepo tämä oli minulle!…

Hän lisäsi:

— Minä tahtoisin saada käydä täällä useamminkin… En usein… Vain joskus… Se tekisi minulle hyvää. Mutta minä en tahtoisi teitä ikävystyttää, hukata aikaanne… Ainoastaan minutti joskus, silloin tällöin…

— Minä tulen teidän luoksenne, sanoi Christophe.

— Ei, ei, ei luokseni. Täällä, teidän luonanne, se on minusta parempi…

Mutta hän ei tullutkaan pitkään aikaan.

Eräänä iltana sai Christophe kuulla sattumalta, että hän oli vaarallisesti sairastunut, ettei hän ollut näytellyt enää viikkokausiin Christophe meni hänen luokseen, vaikka Françoise olikin häntä siitä kieltänyt.

Ensin ei häntä otettu vastaan; mutta kun kuultiin hänen nimensä, niin hänet huudettiin portailta takaisin. Françoise oli vuoteen omana, hän voi jo paremmin, hänellä oli keuhkokuume, hänen ulkomuotonsa oli kovin muuttunut; mutta yhä oli hänellä ironinen hymynsä ja terävä katseensa, joka ei pehmennyt milloinkaan. Kuitenkin näytti hän tosiaankin ilostuvan siitä, että Christophe tuli. Hän pyysi Christophea istumaan vuoteen ääreen. Hän puhui itsestään ilveilevän välinpitämättömästi, ja sanoi, että hän oli ollut kuolla. Silloin Christophe heltyi aivan huomattavasti. Mutta Françoise Oudon ivaili häntä. Christophe moitti, ettei näyttelijätär ollut ilmoittanut hänelle mitään:

— Ilmoittanutko mitään? Että tulisitte? En koskaan!

— Olenpa varma, ettette minua ajatellutkaan.

— Ja siinä olette oikeassa, vastasi näyttelijätär kujeilevasti, hiukan surullisesti hymyillen. Minä en sitä ajatellut hetkeäkään, koko sairauteni aikana. Vasta tänään, miten lienen sattunut. No, älkää nyt siitä tulko surulliseksi. Kun olen kipeä, en ajattele ketään, minä en pyydä ihmisiltä mitään muuta kuin että he antaisivat minun olla rauhassa. Minä painan nenäni seinää vasten, odotan, minä tahdon olla yksin, heittää henkeni yksin niinkuin rotta.

— Mutta onhan kovaa kärsiä yksinään.

— Siihen olen tottunut. Olen ollut onneton pitkät vuodet. Kukaan ei ole koskaan tullut minua auttamaan. Ja nyt siihen olen tottunut… Ja niin onkin parempi. Kukaan ei voi mitään toisen ihmisen hyväksi. Joutavaa hälinää huoneessa, tungettelijain kohteliaisuuksia, ulkokullattujen vaikeroimista… Ei. Parempi on kuolla yksin.

— Te olette hyvin resigneerattu!

— Resigneerattu? En tiedä, mitä se sana merkitseekään. Ei, minä kiristän hampaitani, ja minä vihaan kipua, joka minulle tuottaa kärsimyksiä.

Christophe kysyi, eikö kukaan käynyt häntä täällä katsomassa, eikö kukaan pitänyt hänestä huolta. Françoise vastasi, että hänen teatteritoverinsa olivat kyllä hyviä ihmisiä, — hölmöjä, — mutta avuliaita, sääliväisiä (pintapuolisella tavalla).

— Mutta minäpä juuri en tahdo heitä nähdä. Minä olen juonikas sairas.

— No, samantekevä sitten, sanoi Christophe. Näyttelijätär katsoi häneen säälivästi hymyillen:

— Tekin! Tekin puhutte niinkuin muut?

Christophe sanoi:

— Anteeksi, anteeksi… Hyvä Jumala! Miten parisilaiseksi minä tulen! Minä häpeän itseäni… Voin vannoa, etten ajatellut, mitä sanoin…

Christophe painoi kasvonsa hänen sängynpeitettään vasten. Näyttelijätär nauroi vilpittömästi, ja napahutti häntä kädellään päähän:

— Oh, tuo puhe ei ole parisilaista! Sen parempi! Nyt tunnen teidät jälleen. Mutta: näyttäkää nyt jo kasvonne! Älkää itkekö peitettäni märäksi.

— Annatteko anteeksi?

— Annan. Mutta älkää enää siihen asiaan koskeko.

Näyttelijätär puhui vielä vähän hänen kanssaan, kyseli, mitä hän teki, väsyi ja ikävystyi sitten, ja pyysi häntä menemään.

Sovittiin, että Christophe tulisi katsomaan häntä seuraavalla viikolla. Mutta juuri kun hän oli lähdössä, saikin hän näyttelijättäreltä sähkösanoman, ettei hänen ollut tultava: Françoise sanoi olevansa taas pahalla tuulellaan. — Kaksi päivää sen jälkeen kutsutti hän Christophen jälleen luokseen. Christophe tuli. Hän tapasi näyttelijättären jo toipuvana, istumassa ikkunan ääressä puolittain loikoen. Oli kevään ensimäisiä päiviä, taivas aurinkoinen, puissa nuoria silmuja. Françoise oli ystävällisempi ja lempeämpi kuin koskaan ennen. Hän sanoi, että toissa päivänä hän ei olisi voinut sietää ainoatakaan ihmistä: hän olisi inhonnut Christopheakin, samoin kuin muitakin.

— Entä tänään?

— Tänään minä tunnen itseni niin nuoreksi, aivan kuin uudeksi, minä olen altis kaikelle nuorelle ja uudelle, jota tunnen ympärilläni, — kuten esimerkiksi teille.

— Minä nyt en ole kovinkaan nuori enkä uusi.

— Te olette kuolemaanne saakka sitä.

He pakinoivat, mitä Christophe oli tehnyt sill'aikaa kun he eivät olleet nähneet toisiaan, ja keskustelivat teatterista, jossa toipuva sanoi pian taas rupeavansa näyttelemään; ja siitä puheen tullen ilmaisi Françoise Christophelle mielipiteensä teatterista, jota hän inhosi, mutta joka silti piti häntä pauloissaan.

Hän ei tahtonut, että Christophe olisi enää tullut hänen luonaan käymään. Hän lupasi puolestaan käydä Christophen luona. Mutta hän pelkäsi häiritsevänsä Christophea. Christophe ilmoitti, milloin näyttelijättären sopisi varmasti tulla, niin ettei hänen työnsä häiriytyisi. He sopivat keskenään jonkinlaisesta tunnusmerkistä: Françoise koputtaisi oveen eräänlaisella erikoisella tavalla; silloin Christophe avaisi tai ei avaisi, aivan halunsa mukaan…

Françoise ei ensin käyttänyt hyväkseen tätä lupaa. Mutta eräänä iltana, ollessaan jo matkalla joihinkin hienoston iltakutsuihin, joissa hänen piti lausua runoja, alkoi tuo tilaisuus häntä viimeisellä hetkellä kyllästyttää; hän poikkesi telefonoimaan, ettei hän voinutkaan sinne tulla; ja hän käski kuskinsa ajaa Christophen luokse. Hän aikoi ainoastaan ohimennen pistäytyä sanomassa Christophelle hyvää iltaa; mutta sinä iltana kävikin niin, että hän uskoi koko elämänsä Christophelle, kertoen sen hänelle lapsuudesta alkaen.

Surullinen lapsuus! Satunnainen isä, jota tytär ei ollut koskaan nähnyt. Äiti piti huonomaineista ravintolaa erään Pohjois-Ranskan kaupungin laitapuolella; ravintolassa kävivät kuorma-ajurit juomassa, he makasivat ravintolan emännän kanssa ja kohtelivat häntä raa'asti. Eräs heistä nai hänet, kun hänellä oli muutama kolikko rahaa; hän pieksi vaimoaan ja joi ja söi hänen tavaraansa. Françoisella oli vanhempi sisar, joka oli piian asemassa tuossa samassa ravintolassa; hän sai tehdä työtä niin että oli katketa; isäntä teki hänet äidin silmien edessä hutsukseen; sisarella oli keuhkotauti; siihen hän oli kuollut. Françoise oli kasvaessaan saanut yllin kyllin pieksämistä ja hävyttömyyksiä. Hän oli kelmeä lapsi, pikavihainen ja umpimielinen; hänen pikku sielunsa oli palava ja villi. Hän näki äitinsä ja sisarensa itkevän ja kärsivän, alistuvan kaikkeen, painuvan saastaan, kuolevan. Hän teki raivoisan päätöksen, ettei hän alistuisi, vaan riuhtaisisi itsensä pois tästä likaisesta ympäristöstä; luonteeltaan hän oli niskuroiva; kun hänelle tehtiin oikein suurta vääryyttä, sai hän ankaria hermokohtauksia; hän raapi, puri, kun häntä lyötiin. Kerran hän koetti hirttää itsensä. Siitä ei tullut mitään: tuskin oli hän yrittänyt, ei hän enää sitä tahtonutkaan, hän pelkäsi, että kävisi niin; ja kun hän tukehtumaisillaan riuhtoi koukkuun vääntynein käsin vaivaloisesti nuoraa auki solmusta, raivosi hänessä vimmattu halu elää. Ja koska hän ei voinut päästä pakoon kuolemalla, — (Christophe hymyili surullisesti muistaessaan omia samanlaisia kärsimyksiään), — niin vannoi hän voittavansa: tekevänsä itsensä vapaaksi, rikkaaksi, tallaavansa jalkoihinsa kaikki nuo, jotka polkivat häntä. Hän vannoi sen valan eräänä iltana surkeassa makuukopissaan, kuullen viereisestä huoneesta äitinsä huudot, jota lyötiin, miehen kiroukset ja sisarensa itkun. Kuinka kurjaksi hän silloin tunsi itsensä! Ja kuitenkin se vala edes helpotti. Hän puri hammasta ja ajatteli:

— Minä murskaan teidät kaikki.

Tässä synkässä lapsuudessa tuikki ainoastaan yksi tähti:

Kerran vei eräs niistä pojista, joiden kanssa hän lurjusteli pitkin katuja, teatterin talonmiehen poika, hänet teatteriin, jonkin näytelmän harjoituksiin, vaikka se olikin kiellettyä. He pujahtivat piiloon katsomon pimeään nurkkaan. Françoisea lumosi salaperäinen näyttämö, josta valo säteili pimeään, kauniit ja käsittämättömät sanat, mitä siellä puhuttiin, ja erään näyttelevän naisen kuningatarmainen muoto, — siellä tosiaan harjoiteltiinkin silloin erästä romantista melodraamaa, jossa oli kuningatar. Liikutus karmi hänen pintaansa; ja samalla sykki hänen sydämensä kiivaasti… "Sellaisena, sellaisena pitäisi kerran olla!… Oh, jos hän pääsisi sellaiseksi!…" Kun harjoitus loppui, tahtoi hän väkisinkin nähdä itse näytännön myöhemmin illalla. Hän antoi nyt toverinsa mennä ulos ja oli lähtevinään hänen kanssaan pois; mutta yhtäkkiä hän kääntyi takaisin ja piiloutui katsomoon; hän painautui kyyryyn erään penkin alle; hän odotti siellä sitten kolme tuntia, liikahtamatta, tukehtumaisillaan, permannon pölyssä; ja kun näytännön viimeinkin piti alkaa ja yleisö saapui teatteriin, niin kohtasi häntä se nöyryytys, että hänet nähtiin, otettiin kiinni ja työnnettiin häpeällisesti ulos ihmisten nauraessa, kuskattiin kotiin, jossa hän sai selkäänsä. Sinä yönä hän olisi kuollut, ellei hän silloin olisi tiennyt, mitä hän kerran tekisi hallitakseen noita ihmisiä ja kostaakseen heille.

Hänen suunnitelmansa oli valmis. Hän meni palvelustytöksi Teatterihotelliin ja Kahvilaan, jossa näyttelijät kävivät. Hän osasi tuskin lukea ja kirjoittaa; hän ei ollut lukenut mitään kirjoja, hänellä ei ollut mitään lukemista, hän tahtoi oppia ja ryhtyi toteuttamaan tahtoaan pirullisella tarmolla. Hän puhalsi kirjoja hotellivierasten huoneista; hän luki niitä öisin kuun valossa tai sarastuksen hämärässä, jottei olisi polttanut turhaan kynttilää. Näitä varkauksia ei huomattu, koska näyttelijät olivat yleensä huolimattomia; tai sitten omistajat ainoastaan kiroilivat, mihin heidän kirjansa olivat kadonneet. Muuten toimittikin Françoise heille heidän kirjansa takaisin heti kun oli ne lukenut, paitsi paria kolmea, jotka liikuttivat häntä niin, ettei hän voinut niistä enää erota; — mutta aivan entisessä kunnossa ei hän niitä antanut takaisin, hän irroitti niistä pois sellaisia lehtiä, joista hän piti. Viedessään takaisin huoneisiin kirjoja, heitti hän ovelasti ne sängyn tai muiden huonekalujen alle, jotta luultaisiin niiden olleenkin koko ajan siellä. Ja hän seisoi ovien takana ja kuunteli korva avaimen reiässä, kuinka näyttelijät lukivat kotonaan osiaan. Ja lakaistessaan hotellin käytävää matki hän yksinään ollessaan heidän lausuntoansa ja teki liikkeitä. Kun hänet yllätettiin siinä työssä, niin hänelle naurettiin, taikka häntä haukuttiin. Hän oli vaiti, mutta hänen sydämensä kiehui raivoa. — Tällaista opetusta olisi nyt saattanut jatkua kauankin, ellei hän kerran varomattomasti olisi varastanut erään näyttelijän huoneesta hänen roolivihkoaan. Näyttelijä oli haljeta kiukusta. Kukaan muu kuin piikatyttö ei koskaan käynyt hänen huoneessaan: hän syytti tyttöä. Françoise kielsi häikäilemättä tekonsa; näyttelijä uhkasi häntä poliisitutkinnolla; Françoise heittäytyi hänen jalkoihinsa ja tunnusti hänelle asian ja vieläpä varastaneensa ennenkin ja repineensä kirjoista irti lehtiä: hän paljasti kaikki kauniit salaisuutensa. Mies noitui kamalasti, mutta hän ei ollut kuitenkaan niin häijy kuin olisi saattanut luulla. Hän kysyi, miksi Françoise oli sellaista tehnyt. Kun Françoise sanoi, että hän tahtoi tulla näyttelijättäreksi, purskahti toinen kaikuvaan nauruun. Hän kyseli tytöltä tarkemmin asiaa; ja Françoise luki hänelle kokonaisia näytelmien sivuja, jotka hän oli oppinut ulkoa, se hämmästytti näyttelijää, hän sanoi:

— Kuulehan, tahdotko, niin annan sinulle tunteja?

Françoise oli ilmi ihastuksissaan, hän suuteli herran käsiä.

— Ah, sanoi Françoise nyt Christophelle, kuinka minä olisin voinut häntä rakastaa!

Mutta sitten oli näyttelijä lisännyt:

— Mutta kuulepas, hupakko, sinä tiedät, mitään ei ilmaiseksi…

Françoise oli neitsyt, hän oli aina tuntenut raivoisaa häveliäisyyden vimmaa ahdisteluita vastaan, joille hän oli saanut olla alttiina. Tuon kesyttömän siveyden kiihkeän halun olla puhdas, moisien epäsiistien tekojen ja matalan aistillisuuden inhon, aistillisuuden, jossa ei ollut rakkauden rahtuakaan, oli hän saanut jo lapsena, siitä, että häntä kotona ympäröivät kaikenlaiset iljettävän surulliset näyt: — ja sellainen hän oli sydämeltään vielä siihenkin aikaan… Oi häntä onnetonta! Hän oli saanut sen kalliisti maksaa!… Mikä kohtalon iva!

— Ja te, kysyi Christophe, alistuitte.

— Olisin mennyt vaikka tuleen päästäkseni kurjuudestani, vastasi Françoise. Hän uhkasi antaa minut vangita varkaana. Minulla ei ollut mahdollisuutta valita. — Sillä tavoin minä aloin taidetta… ja elämääni.

— Se roisto! huudahti Christophe.

— Niin, minä vihasin häntä. Mutta sen jälkeen minä olen nähnyt samaa niin paljon, ettei hän tunnu minusta kaikkein pahimmalta. Ainakin piti hän sanansa. Hän opetti minulle, mitä tiesi — (ja se ei ollut paljon!) — näyttelijän ammatista. Hän hommasi minut teatterihenkilöstöön. Minä olin siellä ensin jokaisen piikana. Näyttelin pieniä sivuosia. Sitten eräänä iltana, kun subretti oli sairastunut, uskallettiin minun käsiini antaa hänen osansa. Sitten sain jatkaa näyttelemistä. Minua pidettiin mahdottomana, hullunkurisena, barokkina. Minä olin ruma, siihen aikaan nimittäin. Minä pysyin rumana siihen päivään asti, jolloin minut julistettiin, — ellei juuri "jumalaiseksi", kuten tuo toinen Suuri, — niin ainakin korkeimmassa määrässä naiselliseksi, ideaalinaiseksi… Julistettiin " Naiseksi "… Hölmöt! — Mitä näyttelemiseen tuli, sitä pidettiin epätäsmällisenä, liioittelevana. Yleisöä en miellyttänyt. Toverit ivasivat minua. Sain kuitenkin jäädä teatteriin, koska minusta oli hyötyä ja koska en tullut kalliiksi. Päinvastoin sain itse kalliisti maksaa. Ah, jokaisen edistysaskeleen, jokaisen nousun maksoin kärsimykselläni, askel askeleelta, maksoin ruumiillani. Toverit, teatterin johtaja, impressaario, impressaarion ystävät…

Françoise vaikeni, kalpeana, puri huuliaan yhteen, tuijotti eteensä, ei itkenyt; mutta Christophe tunsi, että hänen sydämensä itki verisiä kyyneleitä. Välähdyksessä näki Françoise jälleen kaikki menneet häpeänsä ja tunsi tuon entisen kiihkeän halunsa voittaa, tahdon, joka oli pitänyt häntä yllä, kalvanut häntä yhä kiivaammin, kuta enemmän hänen täytyi kärsiä halpamaisuuksia. Hän olisi toivonut saavansa kuolla; mutta liian kauheaa olisi ollut kukistua keskellä sellaisia nöyryytyksiä, pääsemättä kauemmaksi. Ennen tätä olisi hän voinut vielä tehdä itsemurhan! Tai sitten vasta voiton jälkeen. Mutta vajota niin matalalle saamatta edes palkintoa!…

Näyttelijätär vaikeni. Christophe käveli kuohuksissaan edestakaisin huoneessa; hän olisi tahtonut tappaa nuo ihmiset, jotka olivat tuottaneet tälle naiselle sellaisia kärsimyksiä, nuo ihmiset, jotka olivat hänet tahranneet. Sitten katsoi Christophe säälien häneen; hän pysähtyi hänen eteensä, otti hänen päänsä ohimoista pitäen käsiensä väliin, puristi hellästi hänen otsaansa ja sanoi:

— Teitä raukkaa!

Françoise aikoi sysätä rajusti hänet syrjään. Christophe sanoi:

— Älkää peljätkö minua. Minä pidän teistä.

Silloin valahtivat kyyneleet Françoisen kalpeille poskille. Christophe painui polvilleen hänen eteensä, suuteli hänen pitkiä ja herkän kauniita käsiään,

la lunga man d'ogni bellezza piena…

noita käsiä, joille oli tipahtanut pari kyyneltä.

Sitten istuutui Christophe jälleen paikalleen. Françoise oli tyyntynyt ja jatkoi levollisena kertomustaan:

Muuan kirjailija oli viimein saattanut hänet muotiin. Hän oli löytänyt tässä omituisessa olennossa demoonin, geniuksen, — ja tuolle olennolle sitäkin edullisemman "dramaattisen tyypin, uuden, kokonaista ajanjaksoa edustavan naisen." Luonnollisesti oli hänkin hänet ottanut, niinkuin monet muut. Ja Françoise oli antanut hänelle itsensä, niinkuin monille muillekin, ilman rakkautta, jopa mielentilassa, joka oli rakkaudelle suorastaan vastaista. Mutta kirjailija oli luonut hänen maineensa; ja näyttelijätär kirjailijan.

— Ja nyt, sanoi Christophe, eivät muut voi enää mitään teitä vastaan; te saatte tehdä heille, mitä tahdotte.

— Niinkö luulette? virkkoi Françoise katkerasti. Sitten kertoi hän Christophelle erään toisen kohtalon ivan, — että hänellä oli intohimonsa esineenä muuan veijari, joka halveksi häntä: kirjailija, joka oli käyttänyt häntä hyväkseen, anastanut hänen tuskallisimmat salaisuutensa, tehnyt niistä kirjoja ja sitten jättänyt hänet.

— Minä halveksin häntä, sanoi Françoise, niinkuin likaa jalkojeni alla. Ja minua värisyttää raivo, kun ajattelen, että rakastan häntä, että hänen tarvitsee vain viitata, niin juoksen hänen luokseen, nöyrryn tomuun tuon kurjan edessä. Mutta minkä minä sille voin? Minulla on sydän, joka ei rakasta koskaan sitä, mitä järkeni rakastaa. Ja vuorotellen täytyy minun jompikumpi niistä uhrata, nöyryyttää. On sydän. On ruumis. Ja ne huutavat yhä, huutavat, tahtovat kumpikin osansa onnesta. Eikä minulla ole suitsia niitä hillitä, minä en usko mihinkään, olen vapaa… Vapaa? Sydämeni ja ruumiini orja, jotka tahtovat sitä, mitä en itse tahdo, usein, melkein aina. Ne vievät minut mukanaan, ja minä häpeän. Mutta mitä minä voin?…

Hän vaikeni hetkeksi, kohennellen ajatuksissaan pihdeillä hiilustaa.

— Minä olen lukenut, sanoi hän, etteivät näyttelijät yleensä tunne mitään tunteita. Ja todellakin ovat melkein kaikki ne heistä, joita olen nähnyt, suuria, kunnianhimoisia lapsia, joita eivät muut huolet kiusaa kuin heidän pienet turhamaisuutensa. En tiedä, hekö eivät ole oikeita näyttelijöitä, vai minäkö en ole. Luultavasti en minä ole. Joka tapauksessa minä saan ikäänkuin maksaa toistenkin viat.

Hän vaikeni. Kello oli kolme yöllä. Hän nousi lähteäkseen. Christophe pyysi häntä odottamaan aamuun ja menemään sitten vasta kotiinsa; hän ehdotti, että Françoise asettuisi hetkeksi lepäämään hänen sänkyynsä. Näyttelijätär jäi mieluummin nojatuoliin, sammuneen takan viereen, ja jutteli yhä rauhassa, öisenhiljaisessa talossa.

— Teitä väsyttää kovasti huomenna.

— Minä olen tähän tottunut. Mutta entä te… Mitä te huomenna teette?

— Minä olen vapaa. Ainoastaan tunti kello yksitoista… Ja sitäpaitsi: minä olen lujanlainen.

— Sitä suurempi syy nukkua lujasti.

— Kyllä, minä nukunkin kuin pölkky. Ei ole mielipahaa, joka voisi minut siitä estää. Minua raivostuttaa joskus, että nukun niin hyvin. Niin paljon aikaa ihan hukkaan!… Minusta onkin joskus hauskaa kostaa unisuudelleni, ryövätä siltä joku yö.

He juttelivat edelleen hiljaisella äänellä, silloin tällöin pitkäksi aikaa vaieten. Ja sitten Christophe nukkui. Françoise hymyili, tuki hänen päätään, häntä itseään olkapäästä, jottei hän olisi pudonnut tuolilta… Ja hän unelmoi ikkunan ääressä, katsellen hämärään puutarhaan, joka piankin valkeni. Noin kello seitsemän herätti hän hellävaroen Christophen ja lausui hänelle hyvästit.

Kuukauden kuluessa tuli Françoise kaksi kertaa tapaamaan Christophea juuri sellaiseen pahaan aikaan, että Christophe oli lähtenyt ulos: hänen ovensa oli lukossa. Christophe antoi sitten hänelle avaimen, niin että hän pääsisi hänen huoneistoonsa milloin tahtoi. Ja montakin kertaa tuli Françoise sen jälkeen Christophen poissa ollessa sinne. Hän jätti pöydälle pienen orvokkikimpun tai pari sanaa paperiliuskalle, tahi piirsi jonkin söherryksen, kuvan tapaisen, karrikatyyrin, — merkiksi käynnistään.

Eräänä iltana näytännön jälkeen tuli hän Christophen luo juttelemaan tuttavallisesti niinkuin ainakin; hän tapasi Christophen työssä; he alkoivat puhella. Ensimäisistä sanoista he huomasivat, etteivät he kumpikaan olleet samassa hyväätekevässä mielentilassa kuin viimeksi. Françoise aikoi lähteä, mutta oli jo myöhäistä. Christophe ei kylläkään häntä estellyt. Mutta hänen oma tahtonsa ei sallinut hänen enää mennä. He olivat siis yhdessä vielä, tuntien kiihtyvää kaipuuta. Ja he ottivat toisensa.

Tämän yön jälkeen Françoise katosi viikkokausiksi. Christophe, jonka kuukausia nukkuneen aistillisen intohimon se yö oli kiihdyttänyt, ei voinut elää ilman häntä. Françoise oli kieltänyt häntä tulemasta luokseen; Christophe meni näkemään häntä teatteriin. Hän istui takimmaisella rivillä, piilossa; ja häntä näännytti rakkaus ja mielenliikutus; hän värisi ytimiin saakka; traagillinen kuume, jonka Françoise sytytti kaikkiin näyttelemiinsä osiin, kulutti Christopheakin hänen kanssaan. Viimein Christophe kirjoitti hänelle:

— "Ystävä, oletteko minulle vihastunut? Antakaa anteeksi, jos olen loukannut teitä."

Kun Françoise sai nämä nöyrät rivit, riensi hän Christophen luokse ja heittäytyi hänen syliinsä.

— Olisi ollut parempi olla vain hyviä ystäviä. Mutta koska se oli mahdotonta, turhaa on mahdotonta vastustaa. Käyköön niinkuin käy!

He yhdistivät elämänsä toisiinsa. Kumpikin piti silti oman asuntonsa ja vapautensa. Françoise ei mitenkään olisi voinut taipua sellaiseen kuin asumaan yhdessä Christophen kanssa. Sitäpaitsi ei hänen asemansa laisinkaan sitä sallinut. Hän tuli käymään Christophen luona, vietti hänen kanssaan osan päivistä ja öistä; mutta joka päivä hän meni takaisin kotiinsa ja oli siellä öitäkin.

Kesän ajaksi, jolloin teatteri oli suljettuna, vuokrasivat he itselleen huvilan lähellä Parisia, Gifin puolella. Siellä viettivät he onnellisia päiviä, vaikka niihin joskus lankesikin surumielisyyden varjo. Tuttavallisuuden ja työn päiviä. Heillä oli kaunis, valoisa huone, sieltä oli näköala kauas, vapaille ilmanrannoille, vainioiden ylitse. Öisin näkivät he vuoteestaan ikkunaruutujen läpi pilvien kummallisten hahmojen vaeltavan himmeällä ja tumman kuulaalla taivaalla. Leväten toistensa sylissä puolinukuksissa kuulivat he puusirkkain soittavan riemusta juopuneina, rankkasateen rapisevan; syksypuolella tunkeusi maan tuoksu — kuusamain, klematis- ja glysiini-köynnösten ja kuivuvan heinän haju, — kautta koko rakennuksen ja läpi heidän ruumiittensa. Öinen hiljaisuus. Uni kahden kesken. Vaikenivat. Kaukana koirat haukkuivat. Kukot alkoivat kiekua. Aamu sarastaa. Angelus kalahteli heikosti etäältä kirkontornissa, harmaassa ja kylmässä päivänhämyssä, joka saa ruumiin värisemään lämpöisessä vuoteessa ja ihmisen puristamaan toista kahta rakkaammasti. Linnut alkavat viserrellä köynnöksissä, jotka kiipivät ulkona seinää pitkin. Christophe avaa silmänsä, pidättää hengitystään, ja hellin sydämin katsoo hän noita rakkaita kasvoja vieressään, väsynyttä ystävää, joka nukkuu; katselee hänen lemmenkalpeuttaan…

Heidän rakkautensa ei ollut suinkaan pelkkää itsekästä intohimoa. Se oli syvää ystävyyttä, josta ruumiskin tahtoi osansa. He eivät kursailleet toisiaan. Kumpikin työskenteli omia töitään. Christophen nerokkuus, hänen hyvyytensä, hänen moralinen ryhtinsä olivat Françoisesta rakkaita. Hän tunsi olevansa eräissä asioissa Christophea vanhempi ja kypsyneempi, ja hän nautti äidillisesti siitä. Hän suri, ettei hän ymmärtänyt yhtään, mitä Christophe soitteli: hän oli musiikille täydellisesti suljettu, paitsi eräinä harvoina tuokioina, jolloin hänet valtasi outo liikutus, mikä johtui enemmän hänestä itsestään kuin musiikista: intohimoista, jotka sillä hetkellä löivät leimansa häneen ja kaikkeen, mikä häntä ympäröi, maisema, ihmiset, värit ja äänet. Mutta siitä huolimatta aavisti hän täydellisesti Christophen nerouden, vaikka hän ei tajunnutkaan sen kieltä, joka oli häneltä salattua. Se vaikutti häneen samaan tapaan kuin jonkun suuren vieraalla kielellä esiintyvän näyttelijän kuuleminen. Hänen synnynnäinen neronsa hurmaantui siitä. Ja Christophe jälleen valoi rakkautensa voimalla tuon naisen ajatusten ja hänen rakkaan ulkonaisen olemuksensa muotoon aatteitaan ja ruumiillistutti siihen elämänsä kiihkoisia pyyteitä; nykyjään näki hän tuossa naisessa omat ajatuksensa kauniimpina kuin ne hänessä itsessään olivatkaan, antiikkisen kauniina, melkeinpä ikuisuuden hohteessa. Mikä arvaamaton onni olikaan moisen sielun läheinen tuttavuus, niin naisellisen, heikon ja hyvän ja julman, ja välähdyksittäin nerokkaan. Françoise opetti Christophea tuntemaan paljon elämää ja ihmisiä, — naisia, joita Christophe tajusi vielä sangen heikosti ja joita Françoise terävän selvänäköisesti arvosteli. Varsinkin jäi Christophe hänelle kiitollisuuden velkaan siitä, että oppi ymmärtämään paremmin teatteria; Françoise auttoi häntä tunkeutumaan tämän ihmeellisen, taiteista täydellisimmän, säästeliäimmän ja samalla monipuolisimman taidelajin henkeen. Hän näytti Christophelle tuon ihmisunelmain taikasoittimen kaikki kauneudet, — ja osoitti hänelle, että hänen piti kirjoittaa näyttämöille ei pelkästään itseään varten, kuten hänen taipumuksenaan oli, — (samoinhan tekevät monet muutkin taiteilijat, kieltäytyen, niinkuin Beethoven, kirjoittamasta " vietävän viululle, kun Henki heille puhuu "). — Suuri draamallinen runoilija ei häpeä työskennellä tarkoin rajoitettua näyttämöä varten ja sovittaa ajatuksiaan niiden näyttelijäin mukaan, jotka hänellä ovat käytettävänään; hän ei uskottele sillä tavoin pienentyvänsä; mutta hän tietää, että suuri katsomo vaatii toisenlaisia ilmaisukeinoja kuin pieni teatterisali, ja ettei huilulle voi kirjoittaa pasuunafanfaareja. Teatteri, kuten fresko, on juuri omalle paikalleen sopivaa taidetta. Ja niinmuodoin on se inhimillisen taiteen valiointa, elävää taidetta.

Ajatukset, joita Françoise näin ilmaisi, sopivat myöskin Christophen ajatuksiin, sillä hän pyrki tänä kehityskautenaan juuri kollektiviseen taiteeseen, sellaiseen, joka olisi yhteydessä muiden ihmisten kanssa. Françoisen kokemukset auttoivat häntä nyt käsittämään mystillistä yhteistyötä, joka punoutuu yleisön ja näyttelijän välille. Niin selvä realisti kuin Françoise olikin ja niin vähän kuin hänellä oli illusioneja, hän näki kuitenkin selvästi sen kahdenpuoleisen suggestionin voiman, ne sympatian laineet, jotka yhdistävät näyttelijän katsomoon, tuon tuhansien sielujen hiljaisuuden, josta ainoastaan tulkin ääni nousee kuuluville. Tietystikään ei hänellä ollut tätä aavistusta muulloin kuin eräinä katoavina tuokioina, jotka olivat sangen harvinaisia eivätkä toistuneet hänen samaa kappaletta esittäessään juuri koskaan samoissa paikoissa. Muulloin oli hänen näyttelemisensä pelkkää ammattia, sielutonta, intelligenttiä ja kylmää mekanismia. Mutta poikkeushan onkin mielenkiintoinen, — se on salaman välkähdys: sen valossa ennättää nähdä kuilun, tuhansien olentojen yhteisen sielun, jonka voima ilmenee näyttelijässä lyhyenä ikuisuuden sekuntina.

Sellaista yhteissielua piti suuren taiteilijan tulkita. Hänen ihanteenaan tuli olla elävä objektivismi, jossa runoilija sulautuu niihin, joille hän laulaa, ja riisuu yltänsä oman itsensä ja pukeutuu kollektivisiin, myrskyssä yli maailman lentäviin intohimoihin. Françoise tunsi tämän vaatimuksen sitä syvemmin, kun hän ei itse sellaiseen personansa syrjäyttämiseen pystynyt, vaan näytteli aina pelkästään omaa itseään. — Individuellin lyrismin hurjisteleva kukoistus, joka on ollut puolentoista vuosisataa vallalla, on jollakin tavoin sairaloista. Moralinen suuruus on siinä, että tuntee paljon ja hallitsee tunteensa, on sanoilta niukka ja ajatuksilta puhdas eikä levitä niitä kaikkia komeilevasti ihmisten näkyville; se on siinä, että puhuu yhdellä ainoalla katseella, syvällä sanalla, lapsellisesti liioittelematta, naisellisesti tunnelmoimatta, ja puhuu niille, jotka osaavat ymmärtää puolesta sanasta, miehille. Moderni musiikki, joka lavertelee niin paljon itsestään ja paljastelee joka hetki personallisia salaisuuksiaan, on häveliäisyyden ja maun puutetta. Se muistuttaa sairasta, joka ei ajattele muuta kuin omaa tautiaan, ei väsy hokemasta sitä ja sen vastenmielisiä ja naurettavia pikkuseikkoja toisille ihmisille. Moinen naurettava puoli on ollut taiteessa huomattavissa yli sata vuotta. Françoise, joka ei ollut musikalinen, piti myöskin musiikin liiallista paisuttamista runon kustannuksella melkeinpä dekadenssin merkkinä; se oli kuin polyyppi, joka söi runon. Christophe väitti vastaan; mutta kun hän pohti asiaa tarkemmin, johtui hän ajattelemaan, eikö Françoisen väitteessä ehkä ollut jotain tottakin. Goethen runoelmiin sävelletyt ensimäiset Liedit olivat varsin runonmukaisia ja vaatimattomia; pian sekoittaa Schubert niihin oman romanttisen sentimentaalisuutensa, joka muuttaa niiden sisällön; Schumann jälleen pikkutytön-kaihoilunsa; ja sitä kehitystä jatkuu Hugo Wolfiin saakka yhä korostuvana deklamatsionina, sopimattomasti repivänä analyysinä, kiihkona, joka ei tahdo jättää enää yhtään ainoaa sielunsa sopukkaa näyttämättä. Kaikki verhot on raastettu sydämen mysteerioiden edestä pois. Asiaa, jonka mies äsken lausui kohtuullisen säästeliäästi, kirkuvat nyt hävyttömät tytöt itseänsä alasti näytellen.

Christophe häpesi hiukan tällaista taidetta, sillä hän tunsi sen tartunnan itsessäänkin; ja pyrkimättä palaamaan menneeseen, — (mahdoton ja luonnoton toivomus), — puhdisti hän nyt jälleen sieluaan niiden menneisyyden mestarien hengessä, joilla oli ollut suuren kollektivisen taiteen vaisto ja kyky seuloa ja hillitä ajatuksiaan. Sellainen oli esimerkiksi Händel, joka halveksi aikansa ja rotunsa hälisevää pietismiä ja sävelsi valtavat hengelliset Antheminsa ja oratorionsa, sankarieepoksensa, kansanomaiset laulunsa kansaa varten. Vaikeinta oli löytää semmoisia säveltäjän inspiratsionin kaipaamia runotekstejä, jotka olisivat saattaneet herättää nykyään kaikille Europan kansoille yhteisiä tunteita, kuten raamattu Händelin aikana. Nykyisellä Europalla ei ollut ainoatakaan yhteistä kirjaa: ei yhtään runoelmaa, rukousta, yhtään uskontunnustusta, joka olisi ollut kaikkien oma. Oi, sellaisen häpeän pitäisi painaa maan alle kaikki nykyaikaiset kirjailijat, taiteilijat ja ajattelijat! Ainoakaan ei ole kirjoitellut, ajatellut kaikille. Yksin Beethoven on jättänyt jälkeensä muutaman sivun uutta, lohduttavaa ja veljellistä evankeliumia; mutta ainoastaan musiikkimiehet osaavat sitä lukea, enimmät ihmisistä eivät saa koskaan sitä kuulla. Wagner on tosin koettanut rakentaa Bayreuthin kukkulalle uskonto-taiteen, joka yhdistäisi kaikki ihmiset. Mutta hänen suuri henkensä oli liian kaukana yksinkertaisuudesta ja liian täynnä kaikkia aikansa dekadenttisia musikalisia virheitä ja ajatuksia: pyhälle kukkulalle eivät tulleetkaan Galilean kalastajat, vaan fariseukset.

Christophe tiesi kyllä, mitä olisi tehtävä; mutta hänellä ei ollut sopivaa runoilijaa, hänen täytyi tyytyä omaan puolinaiseen itseensä, supistua pelkän musiikkinsa piiriin. Ja väitettäköön mitä tahansa musiikki ei ole kansainvälinen kieli: tarvitaan sanojen jousi, joka lennättää sävelten nuolen kaikkien sydämiin.

Christophe aikoi kirjoittaa sarjan sinfonioita, jotka olisivat olleet jokapäiväisen elämän inspiroimat. Hän suunnitteli muun muassa Kotisinfoniaa, aivan omalaatuistaan, ei sellaista kuin Richard Straussin. Hän ei ajatellut laisinkaan materialisoida siinä vanhoja totuttuja aakkosia seuraten perhe-elämää kinematograafin kuvina, joissa musikaliset teemat ilmaisivat, tekijän mielivallan pakotuksesta, eri henkilöitä, joiden sitten nähtiin liikehtivän yhdessä, nähtiin, jos nimittäin kuuntelijalla oli siihen alttiit korvat ja silmät. Se tuntui Chrisptohesta pelkästään suuren kontrapunktistin akateemiselta ja lapselliselta leikittelyltä. Christophe ei halunnut kuvata ei henkilöitä ja toimia, vaan ilmaista tunteita, jotka olisivat olleet tuttuja kaikille ja joissa jokainen olisi saattanut löytää kaiun omasta sielustaan, ehkä lohdutustakin. Ensimäinen osa tulkitsi nuoren rakastavan parin vakavaa ja naivia onnea, sen hellää aistillisuutta, sen luottamusta tulevaisuuteen, sen iloja ja toiveita. Toinen oli elegia kuolleen lapsen ruumiin ääressä. Christophe inhosi kaikkea kuoleman kuvailua, kaikkea realismin tavoittelua tuskanilmauksissa; yksilölliset hahmot katosivat; tuntui ainoastaan suuri suru, — teidän, minun, jokaisen ihmisen, — suru onnettomuuden kasvojen edessä, joka on jokaisen osa tai saattaa siksi tulla. Murheen murtama sielu, murheen, josta Christophe oli karkoittanut kaikki itkuisen melodraaman tavanomaiset efektit, elpyi sitten vähitellen, tuskallisesti ponnistellen, ja tarjosi kärsimyksensä uhrina Jumalalle. Ihminen jatkoi, seuraavassa osassa, joka liittyi tuohon edelliseen, rohkeasti matkaansa, — tarmokkaassa fuugassa, jonka uljas luonne ja itsepäinen rytmi innostivat ja veivät taistelujen ja kyynelten läpi mahtavaan marssiin, lannistumatonta uskallusta julistavaan. Viimeinen osa kuvasi elämän iltaa. Alkupuolen teemat ilmestyivät siinä taasen, niiden liikuttava luottamus ja hellyys, joka ei voinut vanhentua, vaan oli ainoastaan kypsyneempi ja hiukan kolahduksia kärsinyt ja nousi ylös tuskien varjosta, valon kruunaamana, ponnahtaen taivasta kohti kauniina kukintana, uskonnollisena rakkauden hymninä elämälle ja Jumalalle.

Christophe etsi suuria, yksinkertaisia ja inhimillisiä aiheita menneisyydenkin kirjoista, aiheita, jotka puhuvat kaikkien sydämille ja värähyttävät sitä, mikä on sydämissä parasta. Hän valitsi kaksi aihetta, ne olivat Josef ja Niobe. Mutta niihin nähden tuli Christophelle esteeksi paitsi runotekstin puutetta tuo vaarallinen, useita vuosisatoja väitelty ja yhä ratkaisematon kysymys runouden ja musiikin yhdistämisestä toisiinsa. Hänen pakinansa Françoisen kanssa veivät hänet jälleen takaisin suunnitelmiin, joita hän oli luonnostellut jo aikoinaan Corinnen kanssa: unelmaan luoda sellainen musikaalinen draama, joka pysytteleisi resitativisen oopperan ja puhutun draaman välillä, — vapaaseen musiikkiin yhdistetyn vapaan sanan taidetta; — sen taidelajin toteuttamista tuskin ainoakaan taiteilija nykyään epäilee, mutta kulunut ja wagnerismin traditsioneihin piintynyt arvostelu kieltää sen niinkuin se kieltää kaiken todella uuden: sillä tässähän ei ole kysymyksessä enää tallata Beethovenin, Weberin, Schumannin tai Bizet'n jälkiä, heidän, jotka ovat kylläkin käytelleet melodraamaa nerokkaasti; ei ole kysymyksessä liisteröidä mitä tahansa puhuttua ääntä minkälaiseen musiikkiin hyvänsä eikä vaikuttaa, maksoi mitä maksoi, tremoloilla, karkeilla efekteillä tökeröön yleisöön; kysymyksessä on luoda uusi musiikin laji, jossa laulajain äänet ovat sopusoinnussa niille sukua olevien instrumenttien kanssa ja yhdistävät arkatuntoisesti harmonisiin jaksoihinsa musiikin unelmien ja valituksen kaiun. On itsestään selvää, ettei tätä muotoa voi sovittaa kuin rajoitettuun lajiin aiheita, eräihin intimeihin ja täyteläisiin sielullisiin momentteihin, jos aikoo saada ilmi runouden tuoksun. Mikään taide ei saata olla hillitympää ja aristokraattisempaa kuin tämä. On siis luonnollista, että sillä on sangen vähän toivoa kukoistaa sellaisena aikana kuin meidän, joka lehahtaa nousukkaiden alkeellisuudelta, vaikka sen taiteilijat uskottelevatkin toista.

Ehkei Christophe ollut sen paremmin kuin toisetkaan soveltuva luomaan tätä taidetta; hänen synnynnäiset ominaisuutensa, hänen rahvasmainen voimansa olivat jo esteenä. Hän ei jaksanut muuta kuin suunnitella sitä ja toteuttaa pari luonnosta Françoisen avulla.

Niinpä sävelsi hän muutamia sivuja raamatusta, melkein kirjaimellisesti sovitellen, — muun muassa tuon kuolemattoman kohtauksen, jossa Josef ilmaisee itsensä veljillensä eikä voi enää, heitä kauan kiusattuaan, salata mielenliikutustaan ja hellyyttään, vaan mutisee hiljaa seuraavat sanat, jotka ovat tuoneet kyyneleet Tolstoin ja monien muiden silmiin:

" Minä en voi itseäni pidättää… Kuulkaa, minä olen Josef; vieläkö minun isäni elää? Minä olen Josef, teidän veljenne, joka on kauan sitten kadotettu. Minä olen Josef …"

Tätä Christophen ja Françoisen kaunista ja vapaata yhdyselämää ei voinut kauan jatkua. Heillä oli elämän täyteläisyyden yhteisiä hetkiä; mutta he olivat liian erilaisia. Ja koska he olivat kumpikin yhtä kiivaita, törmäsivät he usein vastatusten. Ne törmäykset eivät milloinkaan saaneet karkeaa luonnetta: sillä Christophe piti ystävätärtään arvossa. Ja Françoise, joka joskus saattoi olla niin julma, oli hyvä niitä kohtaan, jotka olivat hyviä hänelle; millään ehdolla maailmassa ei hän olisi tehnyt heille pahaa. Sitäpaitsi oli heillä molemmilla iloisen huumorin lahjat. Françoise oli itse ensimäisenä valmis pilkkaamaan itseään. Siitä huolimatta kalvoi hänen sydäntään tuska: sillä hän oli vielä entisen intohimonsa pauloissa; hän ajatteli yhä sitä kurjimusta, jota hän rakasti; eikä hän jaksanut sietää tätä sielunsa nöyryyttävää tilaa, ei varsinkaan, kun Christophe sen aavisti.

Christophe, joka näki hänen viettävän kokonaisia päiviä vaieten ja hermostuneen synkkämielisenä, ihmetteli, ettei hän ollut onnellinen. Olihan Françoise päässyt taistelujensa perille: hän oli suuri taiteilijatar, ihailtu, jumaloitu…

— Kyllä niinkin, sanoi Françoise; jos olisin sellainen tunnettu näyttelijätär, jolla on kamasaksan sielu ja joka harjoittaa näyttelemistä kuin jotakin afääriä, niin olisin onnellinen. He ovat tyytyväisiä, kun he ovat "toteuttaneet" hyvän varallisen aseman, päässeet rikkaisiin porvarisnaimisiin, ja saaneet — nec plus ultra — kunnianristin rintaansa. Minä, minä tahdoin enemmän. Ellei ihminen ole hassu, eikö menestys näytä vieläkin tyhjemmältä kuin onnistumattomuus? Sinun pitäisi se ainakin tietää!

— Minä sen tiedänkin, vastasi Christophe. Ah, hyvä Jumala, sellaiseksi en kuvitellut kunniaa lapsena ollessani. Miten palavasti minä sitä toivoin, ja miten säteilevältä se minusta näytti! Se oli minulle jollakin tavoin uskonnollista… Mutta en sure! Menestyksellä on eräs jumalallinen ominaisuus: se sallii minun tehdä jotain hyvää.

— Mitä hyvää? On voittaja. Mutta mitä varten? Mikään ympärillä ei ole muuttunut. Teatterit, konsertit, kaikki jäävät entiselleen. Pelkästään uutta muotia, joka seuraa toista. Meitä ymmärretään vain ohi juosten; ja sitten jo ajatellaan aivan toisia asioita. Ymmärrätkö sinä itsekään muita taiteilijoita? Joka tapauksessa ei sinua ymmärretä. Kuinka he ovat kaukana sinusta, ne mestarit, joita sinä rakastat eniten! Ajattelepas vain Tolstoitasi…

Christophe oli näet kirjoittanut Tolstoille. Hän oli hänen harras ihailijansa, hän itki lukiessaan hänen kirjojaan; hän aikoi säveltää erään hänen venäläisille talonpojille kirjoittamansa sadun, hän oli pyytänyt häneltä siihen lupaa, lähettänyt hänelle Liedinsä. Tolstoi ei ollut vastannut hänelle mitään, enempää kuin aikoinaan Goethe Schubertin ja Berliozin kunnioituksenosoituksiin, kun he lähettivät hänelle mestariteoksensa. Tolstoi oli antanut esittää itselleen Christophen sävellyksiä; ja ne olivat harmittaneet häntä: hän ei ymmärtänyt niistä mitään. Hänestä oli Beethoven dekadentti ja Shakespeare puoskari. Sen sijaan oli hän suuresti mielistynyt imeliin pikkumestareihin, sellaiseen klaverimusiikkiin, joka aikoinaan hurmasi "Peruukkikuningasta"; ja hän piti Kamarineitsyen Tunnustusta kristillisenä kirjana…

— Suuret miehet eivät kaipaa meitä, sanoi Christophe. Toisia varten on ajateltava.

— Ketä? Porvarillista yleisöäkö, noita varjoja, jotka pimentävät ihmiseltä oikean elämän? Näytellä, kirjoittaa tuollaisia varten! Uhrata elämänsä heidän tähtensä! Se ei ole makeaa.

— Joutavaa huolta, vastasi Christophe. Minä näen heidät kyllä samanlaisina kuin sinäkin, mutta se ei tee minua surulliseksi. He eivät ole niin huonoja kuin sinä sanot.

— Kiltti saksalainen optimisti!

— He ovat ihmisiä, niinkuin minäkin. Minkä tähden he eivät ymmärtäisi minua?… — Ja vaikkeivät he ymmärtäisikään, olisinko siitä millänikään? Sillä noiden tuhansien ihmisten joukossa on toki aina pari kolme, jotka ovat kanssani: se riittää minulle; tarvitsen ainoastaan pientä luukkua, josta voin joskus hengittää raitista ilmaa… Ajattelepas monia yksinkertaisia katselijoita, nuorukaisia, vilpittömiä ja hyviä vanhuksia, jotka sinun äänesi, sinun tulkitsemasi traagillinen kauneus nostaa lavalle ilmestyessäsi heidän arkisten päiväinsä yläpuolelle. Muista, millainen itse olit lapsena! Eikö ole kaunista tehdä muille, — vaikkapa yhdelle ainoallekin, — samaa hyvää, tuottaa samaa onnea, jota joku toinen antoi sinulle ennen muinoin?

— Ja sinä luulet, että tuollaisia olisi edes yksi? Minä puolestani olen alkanut sitä epäillä… Ja jos niin olisikin, millä tavoin parhaat niistä, jotka meitä rakastavat, oikeastaan rakastavat meitä? Millaisina he meidät näkevät? Näkevät sangen heikosti! Häpäisevät meitä ihaillessaankin; heitähän huvittaa yhtä paljon katsella jotain joutavaa tusinanäyttelijätärtä; he alentavat meidät niiden typerysten tasalle, joita halveksitaan. Heistä ovat kaikki ne, jotka vain menestyvät, aivan samanarvoisia.

— Ja kuitenkin: jälkimaailmassa jäävät, kaikesta huolimatta, elämään suurimpina juuri suurimmat.

— Sen tekee välimatkan pituus. Vuoret ylenevät sikäli kuin niistä joutuu loitommaksi. Silloin näkee paremmin niiden korkeuden; mutta silti ollaan niistä kauempana… Ja kuka sitäpaitsi sanoo, että suurimmat säilyvät? Tiedätkö sinä nimittäin, miten monet suuret ovat kadonneet?

— Oh, hitto vie! vastasi Christophe. Vaikkei ainoakaan ihminen ymmärtäisi, mitä minä ajattelen, eikä tietäisi, mitä olen, niin minä ajattelen ja olen sittenkin. Minulle jää musiikkini; minä uskon siihen; se on totisempi kuin mikään muu.

— Sinä oletkin taiteesi alalla vapaa, sinä saat tehdä, mitä tahdot. Mutta minä, mitä minä voin? Minun on pakko näytellä sitä, mitä annetaan, ja märehtiä inhottavuuteen saakka aina samaa. Tosin me emme ole Ranskassa vielä joutuneet aivan amerikalaisten näyttelijäin elukkatasolle: hehän esittävät tuhannen kertaa perätysten kehnoja Rip tai Robert-Macaire oopperoitaan, vääntäen viisikolmatta vuotta iästään saman typerän osan myllyä. Mutta me olemme sinnepäin menossa. Teatterimme ovat niin köyhiä! Yleisö ei kestä neroutta muuta kuin äärettömän pieninä apteekkiannoksina, maneerilla ja muotikirjallisella sokerilla höystettynä… Nero, joka "on muodissa!" Itkeäkö sille vai nauraa?… Turhaa voiman haaskausta! Katso, minkä kohtalon joku Mounet heiltä saa. Mitä hänen täytyi koko elämänsä näytellä? Ainoastaan pari, kolme osaa, jotka maksoivat vaivaa: Oedipos, Polyeuktes. Loput, mitä roskaa! Eikö se aivan äitelöi? Ja kun ajattelee, mitä kaikkea suurta ja kunniakasta hän olisi voinut tehdä sellaisilla voimilla? Eikä asianlaita ole paremmin muuallakaan kuin Ranskassa. Mitä he tekivät Dusesta? Mihin hän kulutti elämänsä? Kuinka hyödyttömiin osiin?

— Teidän oikea osanne on pakottaa maailma kunnioittamaan voimakkaita taideteoksia, sanoi Christophe.

— Turhaa ponnistella. Eikä se onnistukaan. Heti, kun tuollainen voimakas taideteos koskettaa näyttämöä, menettää se runollisuutensa suuruuden, muuttuu valehtelijaksi. Henkäyskin yleisön kurkusta pilaa sen. Tukehduttavien kaupunkien yleisö ei tiedä enää, mitä on vapaa ilma, luonto, terve runous: se haluaa teatterirunoutta, kissankultaa, ihomaalilla tuhrattua, ja haisevaa. — Ah, sitten… vaikkapa menestyisikin sellaisessa… Ei, se ei vielä elämää täytä, se ei täytä minun elämääni.

— Sinä ajattelet yhä häntä.

— Ketä?

— Sen tiedät hyvin. Tuota miestä.

— Kyllä.

— Mutta jos hän olisi sinulla, tuo mies, ja jos hän sinua rakastaisi, niin myönnä, ettet olisi sittenkään onnellinen, keksisit aina jotain, jonka tähden kiduttaisit itseäsi.

— Se on totta… Ah, mikä minun onkaan?… Katso, minä olen saanut taistella liikaa, minä olen kuluttanut liiaksi itseäni, minä en jaksa enää löytää rauhaa, sisässäni on ainainen levottomuus, kuume…

— Eikö se liene ollut sinussa jo ennenkuin jouduit kärsimyksiin.

— Se on mahdollista. Kyllä, se oli jo silloin, kun olin pikku tyttö, oli niinkauan kuin voin muistaa… Se kalvoi jo silloin minua.

— Mitä sinä sitten nyt tahtoisit?

— Mistä sen voin tietää? Tahtoisin enemmän kuin voin.

— Tunnen tuon, virkkoi Christophe. Minä olin sellainen nuorena.

— Niin, mutta sinusta on tullut mies. Minä jään iäkseni kypsymättömäksi. Minä olen vajanainen olio.

— Kukaan ei ole täydellinen. Onni on se, että tuntee omat rajoituksensa ja rakastaa niitäkin.

— Minä en voi sitä enää. Olen joutunut siitä pois. Elämä on vääntänyt minut pakkoonsa, kangistanut, silponut rujoksi. Ja sittenkin minusta tuntuu, että olisin voinut olla normaali ja terve nainen ja silti sielultani kaunis olematta sellainen kuin lauma-ihmiset.

— Sinä voit olla sitä vieläkin. Minä näen sinut juuri sellaisena.

— Sano, minkälaisena minut näet.

Christophe kuvaili häntä sellaisiin olosuhteihin, joissa hän olisi kehittynyt luonnollisella ja harmonisella tavalla, ja ollut onnellinen, rakastanut ja ollut rakastettu. Ystävättärestä tuntui hyvältä sitä kuulla. Mutta sitten hän sanoi:

— Ei, se on nyt mahdotonta.

— No niin, virkkoi silloin Christophe, siispä täytyy sanoa niinkuin Händel vanhana, kun hän tuli sokeaksi:

What ever is is right (Hyvää on, mikä on.)

Ja Christophe meni pianon ääreen ja lauloi tämän hänelle. Françoise syleili häntä, tuota rakasta optimisti-hupakkoaan. Christophe teki hänelle hyvää. Mutta hän pahaa Christophelle: ainakin pelkäsi Françoise sitä. Hän joutui joskus tuskallisen epätoivon valtaan eikä voinut sitä salata Christophelta, sillä rakkaus teki hänet heikoksi. Öisin, kun he makasivat rinnatusten vuoteessa ja Françoise kitui vielä valvoen tuskissaan, aavisti Christophe hänen tunteensa, ja silloin hän rukoili ystävätärtään, tuota niin läheistä ja samalla kaukaista, antamaan hänellekin osansa taakasta, joka häntä painoi; eikä Françoise jaksanut vastustaa häntä, vaan avasi sydämensä ja itki hänen sylissään; ja Christophe lohdutteli sitten häntä pitkät öiset hetket, hellästi ja vihastumatta; mutta moinen ainainen levottomuus alkoi kuitenkin ajan pitkään häntä vaivata. Françoise pelkäsi, että hänen sielunsa kuume tarttuisi myöskin Christopheen. Hän rakasti liian paljon Christophea sietääkseen ajatusta, että hän kärsisi hänen tähtensä. Françoiselle tarjottiin paikka Amerikassa; hän suostui tarjoukseen, pakottaakseen itsensä lähtemään. Ja hän jätti Christophen, hieman nöyryytettyyn sieluntilaan. Françoise oli yhtä nöyryytetty kuin hänkin. Etteivät he voineet olla onnellisia yhdessä!

— Ystävä-parka, sanoi hän Christophelle surullisesti, hellästi hymyillen. Olemmeko nyt typeriä? Me emme saa koskaan enää näin kaunista elämää, tällaista ystävyyttä. Mutta sille ei voi mitään, ei voi. Me olemme niin tyhmiä!

He katsoivat toisiinsa, noloina ja suruisina. He nauroivat, etteivät olisi puhjenneet itkuun, syleilivät toisiaan ja erosivat kyyneleet silmissä. Koskaan he eivät olleet rakastaneet toisiaan niin syvästi kuin erotessaan.

Ja kun Françoise oli lähtenyt, palasi Christophe taiteensa luokse, vanhan toverinsa… Oi tähtitaivaan rauhaa!

Ei kulunut — kauan, niin Christophe sai kirjeen Jacquelinelta. Se oli vasta kolmas kirje häneltä; ja sävy oli aivan toisenlainen kuin mihin Christophe hänen puoleltaan oli tottunut. Jacqueline valitti, ettei Christophea oltu nähty pitkiin aikoihin, ja pyysi sievästi häntä käymään heillä, ellei tahtonut tehdä surullisiksi ystäviään, jotka häntä rakastivat. Christophe oli mielissään, mutta ei liioin kummastellut tapausta. Hän oli ajatellut, ettei Jacquelinen väärä mieliala häntä kohtaan kestäisi pysyvästi. Hänellä oli tapana mainita erästä isoisä-vainajansa sutkausta:

"Ennemmin tai myöhemmin tulee naisväelle hyvät hetkensä; täytyy ainoastaan kärsivällisesti niitä odottaa."

Christophe meni siis taas käymään ystävänsä luona ja hänet otettiin ilolla vastaan. Jacqueline oli vieraalle hyvin huomaavainen; hän karttoi luonteenomaista ironista sävyään, varoi puheissaan kaikkea, mikä olisi saattanut loukata Christophea, seurasi mielenkiintoisesti hänen suunnitelmiaan ja puheli älykkäällä tavalla vakavista asioista. Christophe luuli, että hän oli tällä välin muuttunut. Mutta Jacqueline oli sellainen ainoastaan miellyttääkseen Christophea. Hän oli kuullut kerrottavan Christophen ja muotinäyttelijättären rakkaussuhteista, sillä juorut siitä olivat nykyään parisilaisten puheenaiheena; ja silloin oli Christophe näyttäytynyt hänelle aivan uudessa valossa: Jacqueline oli tullut hyvin uteliaaksi kaikesta, mikä koski Christophea. Kun hän nyt näki Christophen, oli hän hänen mielestään paljoa sympaatisempi kuin ennen. Hänen puutteensakaan eivät Jacquelinesta olleet viehätystään vailla. Hän huomasi, että Christophessa oli neroutta, ja että maksoi vaivan antaa hänen rakastua itseensä.

Nuoren parin elämä ei ollut parantunut; se oli päinvastoin pahentunut. Jacquelinella oli ikävä, ikävä: hän oli kuolla ikävään… Kuinka nainen on maailmassa yksin! Paitsi lasta ei häntä kiinnitä mikään; eikä lapsikaan yksinään riitä häntä aina pidättämään: sillä kun hän on todella nainen, eikä pelkästään naaras, kun hänellä on rikas sielu ja vaativa sielunelämä, on hän luotu kaikenlaista sellaista varten, mitä hän ei voi toteuttaa yksin, jollei tulla hänelle avuksi!… Mies on paljoa vähemmin yksinään silloinkin, kun hän on kaikkein yksinäisin: hänen yksinpuhelunsa riittää kansoittamaan kokonaiset erämaat; ja kun hän on yksin toisen ihmisen kanssa, niin hän mukautuu siihen paremmin kuin nainen, sillä hän huomaa sitä vähemmän, hän puhelee itsensä kanssa aina. Eikä hän johdu ajattelemaankaan, että moinen ääni, joka puhuu järkkymättömän levollisesti korpeen, tekee hiljaisuuden sille olennolle, joka elää hänen parissaan ja jolle kaikki sanat ovat kuolleet, ellei rakkaus elähytä niitä, kahta kauheammaksi ja erämaan hirveämmäksi. Mies ei sitä huomaa; hän ei ole rakkaudessaan pannut niinkuin nainen peliin koko elämäänsä: hänen elämänsä päämäärät ovat muualla… Mikä voi täyttää naisen elämän ja hänen äärettömän kaipuunsa, nuo lukemattomat kiihkeät ja uhkuvat voimat, jotka ovat palaneet turhaan kokonaista neljäkymmentä vuosisataa, mitkä ihmiskunta on ollut olemassa, polttouhrina kahdelle ainoalle epäjumalalle: lyhytikäiselle rakkaudelle ja äitiydelle, tuolle ylhäiselle petokselle, joka on kielletty tuhansilta naisilta eikä toisten naisten elämässä koskaan täytä kuin muutaman vuoden?

Jacqueline oli epätoivoissaan. Hänelle tuli sellaisia kauhun hetkiä, että ne lävistivät hänet kuin miekalla. Hän ajatteli:

"Minkä tähden minä elän? Minkä tähden minä olen syntynyt?"

Ja hänen sydäntänsä kouristi ahdistus.

— "Taivaan Jumala, minun täytyy kuolla! Minun täytyy kuolla!"

Tämä ajatus kidutti häntä öisin kuin painajainen. Hän näki unta, että hän sanoi:

— "Nyt on vuosi 1889."

— "Ei", vastattiin hänelle. "Nyt on 1909."

Ja hän oli lohduton, että hän oli kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin luulikaan.

— Se loppuu pian, enkä minä ole elänyt. Mihin minä olen pannut nämä kaksikymmentä vuotta? Mitä minä olen tehnyt elämälleni?

Hän näki unta, että hän oli neljänä pikkutyttönä. Ne kaikki neljä nukkuivat samassa huoneessa, eri sängyissä. Kaikki ne olivat samankokoisia, ja kasvotkin samannäköisiä; mutta yksi niistä oli kahdeksan vuotta vanha, toinen viisitoista, kolmas kaksikymmentä, neljäs neljäkymmentä. Tuli rutto. Kolme oli jo kuollut. Neljäs katsoi itseään kuvastimesta; ja hän tyrmistyi; hän näki itsensä: nenä oli kutistunut, kasvot kalpeat… ja hänenkin piti pian kuolla — ja siihen se kaikki loppuisi…

— "… Mitä minä olen tehnyt elämälleni?…"

Hän heräsi itku silmissä; eikä se painajainen hävinnyt päivälläkään: se painajainen oli totta. Mitä hän oli tehnyt elämälleen? Kuka oli sen häneltä ryöstänyt?… Hän alkoi vihata miestään, tuota viatonta rikostoveria, (mitä siitä, olipa toinen viatonkin: tuska on kuitenkin sama!) sen sokean lain rikostoveria, joka tahtoi murskata hänet. Sellaisen vihan hetken jälkeen hän aina katui, sillä hän oli hyvä; mutta hän kärsi liian katkerasti; eikä hän voinut estää itseään työntämästä kärsimystä myöskin tuolle olennolle, joka oli sidottu häneen ja tukehdutti häntä, vaikka toinenkin kärsi; sillä jollekulle Jacqueline tahtoi kostaa. Perästä päin oli hän ylen masentunut, hän inhosi itseään; ja hän tunsi, että ellei hän löytäisi pelastuksen keinoa, tekisi hän miehelleen vielä enemmän pahaa. Sitä keinoa hän nyt hapuili ympäriltään; hän takertui kaikkeen, aivan kuin hukkuva oljenkorteen. Hän koetti kiintyä johonkin asiaan, johonkin työhön, olentoon, joka olisi jollakin tavoin ollut hänen omaa asiaansa, hänen työtään ja olemustaan. Hän koetti jälleen ryhtyä henkiseen puuhaan, hän luki vieraita kieliä, alkoi kirjoittaa jotain artikkelia, novellia, hän rupesi maalailemaan, säveltelemään… Turhaa: jo ensimäisenä päivänä rohkeus lannistui. Se oli liian vaikeaa. Ja sitäpaitsi: "Nuo kirjat ja taideteokset, mitä ne oikeastaan ovat? En tiedä, rakastanko niitä, en ajattele, onko niitä olemassakaan." Eräinä päivinä hänen puheensa oli kiihkeän vilkasta, hän nauroi miehensä kanssa, hän näytti kovasti innostuvan kaikesta, mistä he keskustelivat, kaikesta, mitä Olivier teki; hän koetti huumata itseään unohtaakseen… Turha vaiva: yhtäkkiä into herposi, sydän jäähtyi kylmäksi, Jacqueline meni kätköön, kyynelittä, masentuneena, tuskin voiden hengittää. — Hän oli jo osaksi tehnyt tihunsa Olivierille. Olivier oli tullut skeptilliseksi, maailman mukaiseksi. Jacqueline ei ollut siitä yhtään mielissään; hän näki Olivierin yhtä heikoksi kuin hän itsekin oli. Melkein joka ilta he olivat poissa kotoaan. Jacqueline koetti parisilaisissa salongeissa haihduttaa ikäväänsä, jota ei kukaan voinut aavistaa, sillä sitä peitti, ironinen ja aina varuillaan oleva hymy. Hän etsi jotakuta, joka olisi rakastanut häntä ja pidättänyt häntä kuiluun vajoamasta. Turhaa, turhaa, turhaa! Hänen epätoivoiseen avunpyyntöönsä vastasi pelkkä hiljaisuus.

Jacqueline ei rakastanut Christophea; hän ei voinut sietää hänen kovaa käytöstään, hänen loukkaavaa rehellisyyttään ja ennen kaikkea hänen välinpitämättömyyttään. Hän ei häntä rakastanut; mutta hänellä oli vaisto, että Christophe oli ainakin voimakas, — kallio kuoleman meressä. Ja hän tahtoi takertua siihen kallioon, tuohon voimakkaaseen uimariin, jonka, pää pysyi tulvan yläpuolella, tai hukuttaa hänet kanssaan…

Ja sitä paitsi: hänelle ei riittänyt sekään, että hän oli eroittanut Olivierin hänen ystävistään; hänen täytyi vielä anastaa nuo ystävät itselleen. Kunniallisimmissakin naisissa herää joskus vaisto, joka pakottaa heitä koettelemaan voimainsa suuruutta, jopa koettelemaan sitä yli voimainsakin. Tällaisessa voiman väärinkäytössä kokee heidän heikkoutensa voimansa. Ja kun nainen on egoisti ja turhamainen, nauttii hän ilkeää iloa, kun voi riistää puolisoltaan hänen ystäviensä ystävyyden. Se tehtävä on melkoisen helppo: riittää vain joku silmäys. Ei löydy miestä, olipa hän kunniallinen tai ei, joka ei olisi kyllin heikko käydäkseen tähän koukkuun. Olipa miehen ystävä miten rehellinen tahansa, niin ajatuksissaan hän melkein aina pettää ystävänsä, joskin hän voi välttää itse teon. Ja jos petetty huomaa sen, silloin tulee heidän ystävyydestään loppu: he eivät katsele enää toisiaan entisin silmin. Nainen, joka leikkii tätä vaarallista leikkiä, jää enimmäkseen ennalleen, hän ei vaadikaan enempää: hän pitää heidät molemmat, saatuaan heidän välinsä rikki, heidät armoilleen anastetuksi.

Christophe huomasi nämä Jacquelinen kohteliaisuudet; mutta hän ei niistä kummastunut. Kun Christophe tarkoitti hyvää jollekulle, oli hänellä naivi taipumus pitää aivan luonnollisena, että häntäkin rakastettiin ilman minkäänlaisia sala-ajatuksia. Hän vastasi iloisin mielin nuoren naisen lähentelyihin; hän piti häntä viehättävänä; hän huvittelihe koko sydämestään hänen seurassaan; ja hän arvosteli nyt Jacquelinea niin suopeasti, että melkeinpä jo piti Olivieria sangen tyhmänä, jos Olivier ei voisi olla onnellinen Jacquelinen kanssa ja tehdä vaimoa onnelliseksi.

Christophe lähti muutamia päiviä kestävälle automobiiliretkelle, jonka hänen ystävänsä olivat päättäneet tehdä; ja hän poikkesi vieraaksi heidän maataloonsa, — Langeais-suvun vanhalle tilalle Bourgognessa; taloa säilytettiin muistona, mutta muuten siellä ei usein käytykään. Se oli yksinäisellä paikalla keskellä viinitarhoja ja metsiä; sisältä se oli rappiolla, ikkunat olivat hatarat; siellä tuntui homeen, kypsien hedelmäin, vilpoisan siimeksen ja auringon kuumentamien hartsipuiden hajua. Kun Christophe nyt oli useita päiviä Jacquelinen lähettyvillä, valtasi hänet vähitellen jonkinlainen ärsyttävä ja suloinen tunne, joka ei kuitenkaan tehnyt häntä rauhattomaksihan nautti viattomasti, mutta ei suinkaan aineettomasti, nähdessään häntä, kuullessaan hänen ääntänsä, hipaistessaan tuohon sievään ruumiiseen ja tuntiessaan Jacquelinen suun hengityksen. Olivier oli hiukan huolissaan ja vaitelias. Hän ei ollut epäluuloinen; mutta häntä ahdisti jonkinlainen hämärä levottomuus, vaikka hän olisi hävennyt sitä tunnustaa; ja kurittaakseen itseään tuon vikansa tähden jätti hän usein nuo toiset kahden kesken. Jacqueline tunsi, mitä Olivier aavisteli, ja se liikutti häntä; ja hänen mielensä teki sanoa hänelle:

— Oi, älä ole tuskissasi, ystäväni. Sinua minä rakastan yhä enemmän.

Mutta hän ei sanonutkaan mitään, ja he kaikki kolme antoivat asian mennä, miten sattui. Christophe aavistamatta mitään, Jacqueline tietämättä, mitä hän oikein tahtoi, ja jättäen sattuman asiaksi näyttää sen hänelle, Olivier yksinään aavistaen jotain, mutta tahtomatta sellaista ajatella, sillä itsetunne ja rakkaus tekivät hänet häveliääksi. Kun tahto vaikenee, niin vaisto puhuu; sielun nukahtaessa ruumis kulkee omia teitään.

Eräänä iltana aterian jälkeen oli ilma heistä niin ihana, — ei kuutamoa, tähtinen taivas, — että heidän teki mieli kävelemään puutarhaan. Olivier ja Christophe lähtivät sinne. Jacqueline meni vielä huoneeseensa ottamaan saaliaan. Hän ei tullutkaan takaisin. Christophe sadatteli naisten iänikuista hitautta, ja meni kutsumaan Jacquelinea, — (jo muutaman ajan oli Christophe itse huomaamattaan näytellyt ikäänkuin aviomiehen osaa.) — Hän kuuli nyt Jacquelinen tulevan. Kamarissa, jossa Christophe seisoi, ei saattanut nähdä mitään, ikkunaluukut olivat kiinni.

— Tulkaa jo, hyvä rouva Kuhniainen, huusi Christophe iloisesti. Tehän kulutatte peilinne puhki siihen katsomalla.

Jacqueline ei vastannut. Hän oli pysähtynyt, Christophella oli kyllä tuntu, että hän oli huoneessa; mutta Jacqueline ei liikahtanutkaan.

— Missä olet? kysyi Christophe.

Jacqueline ei vastannut. Myöskin Christophe vaikeni: hän haparoi pimeässä ja tuli omituisen rauhattomaksi. Hän pysähtyi kovasti sykkivin sydämin. Hän kuuli aivan läheltään Jacquelinen keveän hengityksen. Christophe astui vielä askeleen ja seisattui taas. Jacqueline oli lähellä häntä, Christophe tiesi sen, mutta hän ei voinut liikahtaakaan. Muutama sekunti hiljaisuutta. Yhtäkkiä tarttuu kaksi kättä häneen ja vetää häntä puoleensa, huulet painuvat hänen huuliinsa. Christophe syleili häntä. Sanaakaan sanomatta, molemmat liikkumatta. — Heidän huulensa tempautuivat irti toisistaan väkinäisesti. Jacqueline lähti huoneesta. Christophe meni väristen hänen perässään. Hänen polvensa vapisivat. Hän heittäytyi hetkeksi nojaamaan seinään, odottaen, että sydämen kiihkeä kuohu asettuisi. Viimein hän lähti toisten perästä. Jacqueline puheli tyynesti miehensä kanssa. He kaksi kävelivät muutamia askeleita Christophen edellä. Christophe seurasi heitä järkytetyin mielin. Olivier pysähtyi häntä odottamaan. Christophe samoin. Olivier kutsui häntä ystävällisesti tulemaan. Christophe ei vastannut. Olivier tunsi ystävänsä luonteen, ja että hän silloin tällöin sulkeutui oikullisesti ja jörösti itseensä, joten hän ei nyt koettanutkaan häntä houkutella, vaan jatkoi Jacquelinen kanssa kävelyään. Ja Christophe seurasi heitä kymmenen askeleen päästä, seurasi kuin kone, kuin koira. Kun toiset pysähtyivät, pysähtyi hänkin. Kun he kävelivät, hänkin käveli. Niin kiersivät he kertaalleen puiston ja menivät takaisin sisään. Christophe nousi heti kamariinsa ja sulkeutui sinne. Hän ei sytyttänyt tulta. Hän ei mennyt levollekaan. Ei ajatellut mitään. Sydänyöllä valtasi hänet uni, hän nukahti istualleen pöydän ääreen, pää käsien varassa. Tunti sen jälkeen hän heräsi. Sytytti kynttilän. Kokosi kiireesti paperinsa ja muut tavaransa, työnsi ne matkalaukkuunsa, heittäytyi sänkyyn, ja nukkui aamun sarastukseen asti. Silloin hän lähti huoneesta, laukkuineen, ja matkusti pois. Häntä odotettiin koko aamupäivä. Häntä etsittiin kaiken päivää. Jacqueline salasi kiehuvan vihansa välinpitämättömyyteen ja sanoi julkean ironisesti aikovansa muka laskea hopealusikkansa. Vasta seuraavana iltana sai Olivier Christophelta kirjeen:

"Kunnon ystäväni, älä suutu, että minä hävisin kuin hullu. Sillä hulluhan minä olen, senhän tiedät. Minkä sille voi? Minä olen, mikä olen. Kiitos hellästä vierasvaraisuudestasi. Se teki niin hyvää. Mutta ymmärrätkös, minä en ole luotu elämään toisten kanssa. Enkä tiedä, olenko luotu yleensäkään elämään. Minä olen luotu pysymään omassa nurkassani ja rakastamaan ihmisiä — loitolta: se on viisainta. Kun näen läheltä heitä, tulee minusta ihmisvihaaja. Ja sitähän minä juuri en tahdo olla. Minä tahdon rakastaa ihmisiä, tahdon teitä kaikkia rakastaa. Oi, kuinka tahtoisin tehdä teille kaikille hyvää! Jos minä voisin tehdä jotain, että te olisitte, — että sinä olisit onnellinen! Miten ilomielin antaisin siitä kaiken onneni, mitä minulla voi olla!… Mutta sitäkään en saa tehdä. Ihminen ei voi muuta kuin näyttää toisille tietä. Ei voi tasoittaa heille tietä. Kunkin on pelastettava itse itsensä. Pelasta itsesi! Pelastakaa itsenne! Minä pidän sinusta niin paljon.

Christophe.

Kunnioittavat tervehdykseni rouva Jeanninille."

"Rouva Jeannin" luki kirjeen, suu halveksivassa rypyssä. Luki ja sanoi kuivasti:

— No, tottele hänen neuvoaan. Pelasta itsesi. Mutta kun Olivier ojensi kätensä ottaakseen häneltä kirjeen takaisin, rutisti Jacqueline sen ja heitti maahan; ja kaksi suurta kyyneltä puhkesi hänen silmistään. Olivier otti kiihkeästi häntä kädestä:

— Mikä sinun on? kysyi hän liikutettuna.

— Anna minun olla, huusi Jacqueline vimmoissaan.

Ja hän meni ulos. Ovella hän huusi vielä:

— Egoistit!

Christophe oli lopulta tehnyt suojelijansa Le Grand Journalin miehet vihollisikseen. Sen saattoi jo arvatakin. Christophe oli saanut taivaalta tuon Goethen kehuman hyveen, jonka nimi on:

" Ei-kiitollisuus ".

" Vastenmielisyys ilmaista kiitollisuuttaan, kirjoitti Goethe ironisesti, on harvinainen eikä esiinny muissa kuin huomattavissa miehissä, jotka ovat nousseet köyhimmistä kansanluokista ja olleet pakotetut joka askeleella huolimaan hyväntekijöiltään apua, joka on melkein aina karkeudella myrkytetty."

Christophe ei luullut, että hänen velvollisuutensa olisi vaatinut häntä matelijaksi hänelle tehdyn palveluksen vuoksi, eikä — se oli hänestä sama asia — luopumaan omasta vapaudestaan. Hän ei puolestaan tarjoillut hyvyyttään huutokaupalla, hän lahjoitti sen. Hänen auttajansa käsittivät asian hiukan toisella tavalla. Korkea siveystajunta, joka heillä oli velallistensa velvollisuuksista, loukkaantui, kun Christophe kieltäytyi säveltämästä jotakin typerää hymniä, jota häneltä vaadittiin tuon sanomalehden järjestämiin reklaamijuhliin. He antoivat Christophen selvästi ymmärtää, että tämä hänen käytöksensä oli varsin sopimatonta. Christophe välitti heistä vähät. Ja hän ärsytti heitä joku aika sen jälkeen vielä enemmän, kun kumosi häikäilemättä eräitä itsetietoisia uutisia, joita lehti hänestä levitteli.

Silloin alkoi häntä vastaan täysi sota. Siinä käytettiin kaikkia aseita. Vedettiin jälleen vääristelyjen arsenaalista esille se vanha kanuuna, jota kaikki heikkolahjaiset aina ovat luovia sieluja vastaan käyttäneet ja joka ei koskaan ketään tapa, mutta jonka vaikutus hölmöihin on hairahtumaton: häntä syytettiin plagiaatista. Leikeltiin hänen teoksistaan ja toisten tuntemattomien suuruuksien sävellyksistä keinotekoisesti valittuja kappaleita ja väärenneltiin niitä; siten todistettiin, että hän oli varastanut aiheensa noilta raukoilta. Häntä syytettiin siitä, että hän oli muka koettanut tukehduttaa nuorempia taiteilijoita. Oi, jospa hän nyt olisi joutunut tekemisiin ainoastaan sellaisten herrain kanssa, joilla haukkuminen on ammattina, nimittäin kriitikkojen, noiden kääpiöiden, jotka kiipeilevät suuren miehen hartioille ja huutavat:

— Minä olen suurempi kuin sinä!

Mutta ei, se ei riittänyt; lahjakkaatkin miehet karkailevat toistensa kimppuun: jokainen koettaa tuottaa virkaveljilleen tukaluutta niin paljon kuin mahdollista; ja kuitenkin, niinkuin usein on sanottu, on maailma kyllin avara, että jokainen voi tehdä rauhassa työtään; ja kullakin on jo omassa kyvyssään sellainen vihollinen, että se antaa tarpeeksi puuhaa.

Saksassa oli yllin kyllin kateellisia taiteilijoita, jotka hankkivat aseita Christophen vihamiehille, elleivät nämä itse niitä keksineet. Ja oli niitä Ranskassakin. Musiikkilehtien natsionalistit — heistä olivat useimmat ulkomaalaisia — paiskasivat hänelle vasten naamaa hänen kansallisuutensa jonkinlaisena häväisynä. Christophen menestys oli paljon suurentunut; ja nyt sekautui asiaan muoti, saaden aikaan sen pahan, että koska se tuhlasi hänelle liiallisesti suitsutusta, kiusasi hän sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät lukeutuneet mihinkään varmaan puoluekuntaan, — ja sitä suuremmalla syyllä vielä enemmän toisia. Christophen konserteissa kävi nykyään säännöllisesti paitsi hienostoa ja nuorten aikakauslehtien kynäilijöitä myöskin hänen taiteensa intoilijoita, ja nämä kiihtyivät haltioihinsa, sävelsipä hän mitä tahansa, ja julistivat vimmatusti, ettei musikkia ollut olemassakaan ennen häntä. Jotkut heistä ryhtyivät selittelemään hänen teoksiaan ja keksivät niissä filosofisia tarkoitusperiä, jota kuullessaan hän itse suorastaan ällistyi. Toiset näkivät niissä sävellystaiteen vallankumouksen, hyökkäyksen sellaisten traditsionien kimppuun, joita Christophe kunnioitti enemmän kuin kukaan muu. Hänen ei olisi auttanut väittää vastaan. Hänelle olisi todistettu, ettei hän ymmärtänyt, mitä itse oli kirjoittanut. Nuo kannattajat ihailivat häntä ihaillessaan itseään. — Niinpä olivatkin Christophen ammattiveljet sangen onnellisia tästä sodasta häntä vastaan; he olivat raivostuneet hänen puolestaan pidetystä "humbuugimetelistä", vaikka hän oli mitä siihen tuli aivan viaton. He eivät kaivanneet mitään järkisyitä ollakseen pitämättä hänen sävellyksistään: enimmät tunsivat häntä kohtaan sellaisten taiteilijain luonnostaan ymmärrettävää ärtyisyyttä, joilla ei ole mitään ajatuksia ja jotka ilmaisevat sitä olematontaan vaivattomasti, opittujen kaavain mukaan, kun taas mies, jonka pää on aatteita täynnä, saattaa tulkita niitä jonkinverran kömpelösti, luovan mielikuvituksensa näennäisen epäjärjestyksen vaatimuksia noudattaen. Kuinka monta kertaa olivatkaan kaikenlaiset tuhraajat, jotka käsittivät tyylin jonkin nurkkakunnan tai koulun reseptien seuraamiseksi, itsensä valamiseksi niiden ohukaispannuun, singonneet häntä vastaan sen moitteen, ettei hänellä ollut tyyliä! Christophen parhaita ystäviä olivat ne, jotka eivät koettaneet häntä ymmärrellä ja jotka yksinään hänet ymmärsivät, koska he yksinkertaisesti vain rakastivat häntä sen vuoksi, että tunsivat hänen töittensä tekevän itselleen hyvää; mutta hehän olivat taistelussa vähäpätöisiä kuuntelijoita, joilla ei ollut äänivaltaa. Ainoa, joka olisi saattanut vastata voimakkaasti Christophen nimessä, oli Olivier; mutta hän eli silloin Christophesta erillään ja näytti hänet unohtaneen. Christophe oli siis heitetty vastustajainsa ja ihailijainsa väliin, jotka tekivät kilpaa hänelle pahaa. Hän kyllästyi kaikkeen niin, ettei vastannut mihinkään hyökkäyksiin. Kun hän luki tuomioita, joita hänestä lausuttiin jonkin mahtavan lehden palstoilla, noita itsekylläisiä arvosteluja, joiden tekijät mestaroivat taidetta koko tietämättömyytensä ja koskemattoman asemansa häikäilemättömyydellä, niin hän vain kohautteli hartioitaan ja sanoi:

— Tuomitse vain minua. Minä tuomitsen sinut. Nähdäänpähän sadan vuoden päästä!

Mutta sillävälin jatkuivat pahansuovat sättimiset täydellä voimalla; ja yleisö otti tapansa mukaan suu auki vastaan typerimmät ja hävittömimmätkin syytökset.

Ikäänkuin hänen asemansa ei olisi jo ennestään ollut tarpeeksi vaikea, sotki Christophe juuri tällä hetkellä välinsä kustantajansakin kanssa. Ja kumminkaan ei hänellä ollut syytä moittia Hechtiä, sillä Hecht julkaisi aina kaikki hänen uudet teoksensa ja oli liikeasioissa kunniallinen mies. On kyllä totta, ettei se kunniallisuus estänyt häntä teettämästä Christophella epäedullisia sopimuksia; mutta ne sopimuksensa hän piti. Jopa piti hän ne liiankin tarkoin. Eräänä päivänä näki Christophe hämmästyksekseen, että eräs hänen kirjoittamansa septetti oli sovitettu kvartetiksi ja eräs kahdelle kädelle aiottu pianosarja sovellettu kömpelösti neljälle kädelle, eikä asiasta oltu ilmoitettu hänelle mitään. Hän juoksi Hechtin puheille, työnsi hänen eteensä tuhratut kappaleet ja sanoi:

— Tunnetteko näitä?

— Epäilemättä, vastasi Hecht.

— Ja te olette uskaltanut… uskaltanut väärennellä teoksiani kysymättä minulta lupaa!…

— Mitä lupaa? virkkoi Hecht. Teidän teoksenne ovat minun omaisuuttani.

— Myöskin minun, luultavasti.

— Eivät, vastasi Hecht lauhkeasti. Christophe kuohahti.

— Eivätkö minun työni ole minun?

— Ne eivät ole enää teidän. Te olette myönyt ne minulle.

— Te laskette leikkiä! Minä olen myönyt teille paperiarkit. Lyökää niistä rahaa, jos tahdotte. Mutta se, mitä niihin on kirjoitettu, on vertani, se on minun.

— Te olette myönyt minulle kaikki. Vastineeksi työstä, joka on tuossa, olen luvannut teille kolmensadan frangin palkkion, joka on maksettava täyteen summaan suorittamalla kolmekymmentä sentimea jokaisesta ensimäisen painoksen kappaleesta. Täten te olette luovuttanut minulle, ilman minkäänlaisia ehtoja tai rajoituksia, kaikki oikeutenne työhönne.

— Myöskö oikeuden hävittää töitäni?

Hecht kohautti hartioitaan, soitti kelloa ja sanoi eräälle virkailijalleen:

— Tuokaapa tänne monsieur Krafftin kontrahti. Hän luki nyt vakavasti Christophelle sopimuksen jonka Christophe oli sitä katsomattakaan allekirjoittanut, — ja siitä seurasi, sävellystenkustantajien tuohon menneeseen aikaan tavallisesti noudattamien sopimussääntöjen mukaisesti, että — "Hecht oli siirretty kaikkien tekijän oikeuksien, mahdollisuuksien ja osuuksien saajaksi, sisältyen tähän oikeus kustantaa, julkaista, piirtää, painattaa, käännättää, vuokrata ja myydä oman etunsa mukaan, missä muodossa tahtoi, esityttää konserteissa, café-konserteissa, tanssiaisissa, teattereissa j.n.e., mainittua teosta, julkaista sen jokaista instrumenteille sovitusta, niin myöskin sanoilla varustettuna, samoin kuin muuttaa sen nimeä… y.m. y.m."

— Näette nyt, sanoi Hecht Christophelle, että olen ollut sangen kohtuullinen.

— Selvästikin, vastasi Christophe; minun täytyy teitä kiittää. Te olisitte voinut tehdä septetistäni kahvilarenkutuksen.

Hän vaikeni järkytettynä ja painoi päänsä käsiinsä.

— Minä olen myönyt sieluni, hoki hän.

— Olkaa varma siitä, että minä en käytä sitä väärin, sanoi Hecht hänelle pistävästi.

— Ja kuinka on mahdollista, sanoi Christophe, että teidän tasavaltanne oikeuttaa tällaista huijausta! Täällä väitetään, että ihminen on vapaa. Mutta aatteita myydään kaupparojuna.

— Te olette saanut maksun, vastasi Hecht.

— Kolmekymmentä hopeapenninkiä, niin juuri, vastasi Christophe. Saatte ne takaisin.

Hän kaiveli taskujaan antaakseen Hechtille takaisin nuo kolmesataa frangia. Mutta hänellä ei niitä ollut. Hechtin suu meni hymyyn, hiukan halveksivasti. Se hymy sai Christophen raivoon.

— Minä tahdon kaikki teokseni takaisin sanoi, hän; minä ostan ne teiltä.

— Siihen teillä ei ole minkäänlaista oikeutta, vastasi Hecht. Mutta koska tapani ei ole suinkaan pidellä ihmisiä väkivalloin, niin suostun antamaan ne teille takaisin, — jos olette taipuvainen maksamaan minulle asianmukaisen vahingonkorvauksen.

— Sen minä teen, sanoi Christophe, vaikka minun täytyisi myydä itseni.

Hän suostui kaksi viikkoa myöhemmin tinkimättä Hechtin määräämiin ehtoihin. Niin teki hän sen mahdottoman hulluuden, että osti itselleen teostensa painokset viisi kertaa suuremmalla hinnalla kuin ne olivat hänelle tuottaneet, vaikkei tuo hinta ollutkaan liioiteltu: sillä se oli tarkoin laskettu aivan niiden todellisten voittojen mukaan, mitä Hecht itse olisi saanut Christophen teoksista. Christophe ei pystynytkään maksamaan; ja Hecht oli ottanut sen huomioon. Hän ei huolinut ahdistella Christophea, sillä hän piti häntä taiteilijana ja ihmisenä suuremmassa arvossa kuin ketään muuta musiikkimiestä; mutta hän tahtoi antaa hänelle pienen läksytyksen: sillä hän ei sallinut, että hänen oikeuksiinsa uskallettiin niskuroivasti kajota. Hän ei ollut tehnyt noita lakisäädöksiä, ne olivat sen ajan luomia: hän piti siis niitä varsin kohtuullisina. Hän oli muuten vakuutettu, että ne valvoivat hyvin tekijän etuja, samoin kuin kustantajankin, joka tietää paremmin kuin tekijä levittää teoksia, eikä arastele kaupoissa, niinkuin hän, kaikenlaisia tunnesyitä, syitä, jotka ovat kylläkin kunnioitettavia, mutta haitaksi taiteilijan todellisille eduille. Hän oli päättänyt auttaa Christophen voittoon; mutta sen täytyi tapahtua hänen, Hechtin, määräämällä tavalla, ja sillä ehdolla, että Christophe antautui luineen nahkoineen hänen valtaansa. Hecht tahtoi osoittaa Christophelle, etteivät hänen palveluksensa olleet niinkään helposti syrjään lykättäviä. He tekivät uuden sopimuksen seuraavilla ehdoilla: ellei Christophe kuuden kuukauden sisällä saisi summaa suoritetuksi, niin jäisivät hänen teoksensa Hechtin yksinomaisuudeksi. Oli helppo arvata, ettei Christophe voinut saada kokoon neljättäkään osaa vaaditusta määrästä.

Hän koetti kuitenkin itsepäisesti; hän muutti pois huoneistostaan, joka oli täynnä hänelle rakkaita muistoja, ja vuokrasi halvemman; — hän möi osan tavaroitaan, eikä suureksi kummakseen saanut niistä juuri mitään hintaa; — hankki niskoilleen velat ja turvautui ystävälliseen Moochiin, joka onnettomuudeksi oli siihen aikaan sangen vähissä varoissa ja vielä sairaanakin, pysyen sisällä kihtinsä kynsissä; — Christophe koetti hankkia toisen kustantajan, ja sai joka paikassa kuulla samat voitonhimoiset ehdot kuin nekin, joita Hecht oli hänelle esittänyt, ellei hänen tarjoustaan suorastaan hyljättykin.

Siihen aikaan olivat hyökkäykset musiikkilehdissä häntä vastaan kaikkein kiivaimmillaan. Varsinkin eräs huomattavimpia parisilaisia lehtiä oli leppymätön; joku sen toimittaja, joka ei esiintynyt omalla nimellään, oli valinnut hänet alinomaiseksi maalitaulukseen: ei mennyt viikkoakaan, ettei Les Echos julkaissut jotain hävytöntä uutista tehdäkseen Christophen naurettavaksi. Musiikkiarvostelu täydensi tuon naamioidun virkaveljensä työtä: pieninkin aihe riitti syyksi, jonka nojalla se voi purkaa ohimennen kiukkuaan. Eivätkä nämä olleet vielä muuta kuin alkukahakoita: mokomaa lupasi jatkua jokaisessa sopivassa tilaisuudessa, ja tarkoituksena näytti olevan lopullinen, järjestelmällinen teloitus. Hyökkääjät eivät pitäneet liikaa kiirettä, sillä he tiesivät, ettei mikään selvä syytös tehoa yleisöön niin hyvin kuin alinomaiset itsepintaisesti jatkuvat vihjaukset. He leikittelivät Christophella kuin kissa hiirellä. Christophe, jolle nuo artikkelit luonnollisesti lähetettiin, halveksi niitä, mutta ei silti voinut olla kärsimättä niistä. Kuitenkin hän oli vaiti. Ja sen sijaan, että hän olisi vastannut — (ja olisiko hän muuten saanut tilaisuuttakaan vastata, vaikka olisi tahtonutkin?) — jatkoi hän vain tuota itsetuntonsa vaatimaa hyödytöntä ja epäsuhtaista otteluaan kustantajansa kanssa. Siinä hukkasi hän kaiken aikansa, voimansa ja rahansa, ja ainoat aseensakin, koska hän tahtoi väen väkisin estää teoksiansa pääsemästä julkisuuteen, johon Hecht oli toki niitä auttanut.

Yhtäkkiä kaikki muuttui kokonaan. Lehden lupaama uusin artikkeli ei ilmestynytkään. Salavihjailuista tuli loppu. Hyökkäily pysähtyi siihen paikkaan. Vieläpä enemmänkin: pari kolme viikkoa myöhemmin kirjoitti saman lehden arvostelija ikäänkuin sattumalta hänestä muutamia kiittäviä rivejä, jotka näyttivät viittaavan siihen, että rauha oli nyt tehty. Muuan suuri leipzigiläinen kustantaja kirjoitti Christophelle ja tarjoutui kustantamaan hänen teoksiaan; sopimus tehtiin Christophelle sangen edullisilla ehdoilla. Hänelle tuli sangen mairitteleva kirje, jonka kuoressa oli Itävallan lähetystön leima ja jossa lausuttiin toivomus saada ottaa muutamia hänen teoksiaan lähetystössä pidettävien juhlailtojen ohjelmaan. Filomelaa, joka oli ruvennut pitämään Christophen asioista huolta, pyydettiin laulamaan eräässä näistä illanvietoista; ja kohta sen jälkeen tahdottiin häntä esiintymään kaikissa Parisin saksalaisten ja italialaisten koloniain aristokraattisissa salongeissa. Christophen itsensä, joka ei voinut olla menemättä erääseen tällaiseen konserttiin, otti lähettiläs vastaan erittäin kohteliaasti. Ja kuitenkin huomasi Christophe, kun hän puheli hetkisen lähettilään kanssa, ettei tuo herra, joka ei ollut kovin musikalinen, tuntenut laisinkaan hänen teoksiaan. Mistä tällainen asian harrastus sitten yhtäkkiä tuli? Jokin näkymätön käsi näytti suojelevan häntä, hävittävän esteitä, tasoittavan hänelle tietä. Christophe koetti saada tuosta ystävästä selvää. Lähettiläs ilmaisi kautta rantain jotain parista Christophen ystävästä, jotka olivat häneen suuresti kiintyneet, nimittäin kreivi ja kreivitär Berény. Christophe ei tuntenut edes heidän nimeänsäkään; eikä hän saanut sinä iltana, jolloin hän kävi lähetystössä, tilaisuutta esityttää itseään heille. Hän ei huolinut sitten enää tungetella heidän tuttavuuteensa. Hänellä oli siihen aikaan sellainen ihmisinhon kausi, että hän välitti yhtä vähän ystävistään kuin vihollisistaankin: ystävät ja vihamiehet olivat yhtä epävarmoja; häilyviä kuin tuuliviiri; täytyi oppia tulemaan toimeen ilman heitä ja sanomaan niinkuin muuan 1600-luvulla elänyt vanha viisas:

" Jumala antoi ystäviä minulle; hän otti ne pois; he ovat minut jättäneet. Minä jätän heidät, enkä sitä muistele. "

Sen jälkeen kun Christophe oli lähtenyt Olivierin luota, ei Olivier ollut antanut hänelle itsestään elonmerkkiä; kaikki tuntui loppuneen heidän välillään. Christophe ei halunnut hankkia uusia ystäviä. Hän ajatteli, että kreivi ja kreivitär Berény olivat samanlaisia kuin monet muutkin keikarit, jotka olivat väittäneet olevansa hänen ystäviään; hän ei yrittänytkään päästä heitä tapaa maan. Jos tilaisuus olisi tullut, olisi hän heitä paremminkin paennut.

Hän olisi tahtonut paeta koko Parisista. Hän kaipasi muutamaksi viikoksi lempeän yksinäisyyden turviin. Jos hän olisi saanut pujahtaa jonkin päivän, ainoastaan jonkin päivän ajaksi synnyinmaahansa virkistymään! Vähitellen kasvoi se kaipuu aivan sairaloiseksi kiihkoksi. Hän tahtoi nähdä jälleen jokensa, taivaansa, sen maan, jossa hänen rakkaat omaisensa mullassa nukkuivat. Hänen täytyi saada ne nähdä. Mutta hän ei voinut sitä tehdä muuten kuin vapautensa menettämisen uhalla: hän oli yhä vangitsemismääräyksen alainen, johon hänet oli tuomittu silloin kun hän pakeni Saksasta. Mutta hän tunsi, että hän tekisi vaikka mitä hullutuksia, kun hän vain saisi käydä kotimaassaan, olla siellä edes yhden ainoan päivän.

Onneksi puhui hän asiasta eräälle uusista suojelijoistaan. Kun muuan nuori Saksan lähetystön virkailija, jonka hän tapasi kerran noissa illanvietoissa, joissa hänen teoksiaan esitettiin, sanoi hänelle, että hänen isänmaansa oli ylpeä sellaisesta säveltäjästä kuin hän, niin vastasi Christophe katkerin mielin:

— Se on niin ylpeä minusta, että antaa minun kuolla ovensa eteen avaamatta sitä minulle.

Nuori diplomaatti pyysi häntä selittämään, mitä tuo tarkoitti; ja jonkun päivän kuluttua hän tuli tapaamaan Christophea ja sanoi hänelle:

— Teistä ollaan intresseerattuja eräässä sangen korkeassa paikassa. Muuan ylhäinen henkilö, jolla yksinään on mahti ehkäistä sen tuomion toimeenpanon, joka on teihin kohdistettu, on saanut tiedon tukalasta asemastanne; ja hän on suvainnut olla liikutettu. En tiedä, missä määrin teidän musiikkinne lienee häntä miellyttänyt: sillä — (meidän kesken sanoen) — hänellä ei ole kovin hyvä maku; mutta hän on muuten älykäs ja hyväsydäminen. Vaikkei ole mahdollista, tätä nykyä, kumota vangitsemiskäskyä, jonka alainen olette, niin ollaan nyt taipuvaisia katsomaan sormien läpi, jos haluatte viettää kaksi vuorokautta kotikaupungissanne, nähdäksenne tuttujanne siellä. Tässä on teille passi. Te näytätte sen sinne saapuessanne ja sieltä poistuessanne. Olkaa järkevä, älkää nyt kohdistako minkäänlaista huomiota siellä itseenne.

Christophe näki jälleen synnyinmaansa. Niitä kahta päivää, jotka hän oli saanut luvan siellä olla, käytti hän pelkästään seurusteluun rakkaittensa kanssa, jotka siellä nukkuivat. Hän kävi äitinsä haudalla. Kumpu oli ruohottunut; mutta siihen oli äskettäin tuotu kukkia. Aivan vieressä nukkuivat isä ja isoisä. Hän istuutui hautojen eteen. Ne olivat aivan kalmiston kiviaidan vieressä. Kastanjapuu, joka kasvoi aidan toisella puolella, painanteessa tien varrella, kaartui yli hautojen ja varjosti niitä. Matalan aidan takaa näkyi kultaisia viljapeltoja, jotka lainehtivat pehmeästi lämpöisessä tuulessa; aurinko säteili rauhaan uinahtavan maan yllä; keskeltä viljaa kuului viiriäisten kimeitä ääniä, ja haudalla humisivat sypressit. Christophe istui siellä yksin ja uneksi. Hänen sydämensä oli rauhallinen. Hän nojaili aitaan, kädet polven ympärillä, ja katseli taivaalle. Hänen silmänsä painuivat tuokioksi kiinni. Miten kaikki oli yksinkertaista. Hän tunsi olevansa kotonaan, omiensa luona. Hän ikäänkuin seisoi heidän vieressään, käsi kädessä. Tunnit kuluivat. Iltapuolella kuului askeleiden ratinaa hiekkaiselta käytävältä. Vartia meni ohitse, näki Christophen istuvan siinä. Christophe kysyi häneltä, kuka tänne oli tuonut kukkia. Mies vastasi, että muuan talontytär sieltä Buirista kävi täällä parisen kertaa vuodessa.

— Lorchen?

Sitten he juttelivat.

— Te taidatte olla se poika? kysyi mies.

— Hänellä oli kolme, virkkoi Christophe.

— Tarkoitan sitä, joka on Hampurissa. Niille toisille kun on käynyt huonosti.

Christophe istui pää hiukan takakenossa, liikkumatta ja vaieten. Aurinko alkoi jo laskea.

— Minun pitää sulkea portit, sanoi vartia. Christophe nousi ylös ja käveli miehen kanssa hiljaa vielä hautausmaalla. Vartia näytteli hänelle tuota tarhaansa. Christophe pysähtyi katselemaan hautamerkkien kirjoituksia. Kuinka paljon tuttuja henkilöitä hän näki siellä yhdessä! Eulerin vanhus ja hänen vävynsä, — kauempana lapsuudentovereita, pikku tyttöjä, joiden kanssa hän oli aikoinaan leikkinyt, — ja tuossa nimi, joka värähytti syvästi hänen sydäntään: Aada… Rauha kaikille…

Laskevan auringon liekit säikkyivät tyynellä ilmanrannalla. Christophe lähti kalmistosta. Hän käveli vielä kauan kaupungin ympäristössä. Syttyivät tähdet…

Seuraavana päivänä tuli hän hautausmaalle takaisin, ja vietti iltapuolen eilisellä paikalla. Ja kas, eilisillan suloinen, hiljainen rauha oli nyt alkanut elää. Hänen sydämensä lauloi huoletonta ja onnekasta hymniä. Hän istui haudan kivikehyksellä ja kirjoitti polvensa nojassa lyijykynällä nuottivihkoon laulua, jonka hän kuuli. Päivä meni niin. Hänestä tuntui kuin hän olisi työskennellyt entisessä ahtaassa kamarissaan, ja että äiti oli siellä oven takana. Kun hän lopetti ja hänen oli lähdettävä, — hän oli jo noussut haudan äärestä, — muutti hän mieltänsä ja tuli takaisin, ja työnsi vihkonsa haudalle ruohon sisään, murattiköynnösten kätköön. Muutamia sadepisaroita tipahteli. Christophe ajatteli:

— Se pyyhkiytyy pian pois. Mutta ei se mitään!… Ainoastaan sinulle. Ei kenellekään muulle.

Hän kävi katsomassa myöskin Rhein-virtaa, näki kotoiset kadut, joilla oli niin paljon muuttunutta. Kaupungin porttien luona, kävelypaikalla vanhoilla valleilla oli se pieni akaasiametsikkö, joka oli hänen lapsena ollessaan istutettu, valloittanut niin paljon alaa, että se tukehdutti vanhoja puita. Kun hän kulki von Kerichien puutarhaa ympäröivän muurin viertä, tunsi hän sen puskurikiven, jonka päähän hän oli pienenä kiivennyt kurkistelemaan puutarhaan; ja hän kummasteli, kuinka pieneltä tuo katu, muuri ja puutarha hänestä nyt näyttivät. Christophe pysähtyi hetkeksi talon portaille. Hän aikoi jatkaa kulkuaan, kun paikalle ajettiin vaunuilla. Vaistomaisesti kohotti hän kasvojaan; ja hänen silmänsä sattuivat erään nuoren, raikkaannäköisen lihavan ja hilpeän vallasnaisen silmiin, jotka katselivat häneen uteliain ilmein. Ja sitten nainen huudahti kummastuksissaan. Hän viittasi ja vaunut pysähtyivät. Hän sanoi:

— Herra Krafft! Christophe seisattui. Nainen jatkoi nauraen:

— Minna…

Christophe juoksi hänen luokseen melkein yhtä järkytettynä kuin silloin kun oli hänet ensi kertaa nähnyt. [Katso Jean-Christopbe: II, Aamu.] Minnan rinnalla istui muuan herra, kookas, lihava, kaljupäinen; hänen viiksensä olivat käännetyt sankarimaisesti pystyyn; Minna esitteli hänet: " Herr Reichsgerichtsrat von Brombach", — hänen miehensä. Minna tahtoi, että Christophen oli tultava sisään. Christophe koetti päästä anteeksi pyydellen menemään, mutta Minna huudahti:

— Ei, ei; Christophen täytyy tulla päivälliselle.

Rouva puhui sangen kovaäänisesti ja nopeasti ja kertoi heti kysymyksiä odottamatta koko elämänsä. Christophen pää meni aivan pyörälle moisesta meluavasta liukaskielisyydestä; hän ymmärsi tuskin puoltakaan; hän vain katseli puhujaa. Se oli se hänen pikku Minnansa. Hän oli kukoistava, vankkatekoinen, joka suhteessa täyteläinen, iho kaunis, hipiän väri punakka, mutta piirteet levinneet, varsinkin vankka nenä höystynyt. Liikkeet, käytös, pikku kohteliaisuudet olivat entiset; mutta kaiken volyymi oli muuttunut.

Sillä välin ei rouva lakannut puhumasta: hän kertoi Christophelle menneisyytensä historian, personalliset juttunsa, miten hän oli rakastanut miestään, ja miten hänen miehensä oli häntä rakastanut. Christophe oli hiukan nolo. Rouva oli sangen optimistinen ilman arvostelua; siis piti hän omaa kaupunkiaan, kotiaan, sukuaan, miestään, ruokaansa, neljää lastaan ja omaa itseään kaikkia muita parempina ja erinomaisina, — (ainakin silloin, kun hän joutui näkemään muita). Hän sanoi miehestään, ja miehen kuullen, että Herr Reichsgerichtsrat oli "suurenmoisin mies, mitä hän oli koskaan nähnyt", että hänen miehessään asui "yli-inhimillinen voima". Tuo "suurenmoisin mies" taputteli silloin nauraen Minnaa poskille ja julisti Christophelle, että Minna oli "harvinaisen erinomainen nainen". Herra Reichsgerichtsrat tuntui olevan selvillä Christophen asioista, eikä näyttänyt oikein tietävän, pitikö hänen kohdella häntä ystävällisesti vai ei-ystävällisesti, sillä olihan Christophe toisaalta maanpaossa, mutta toisaalta jälleen sangen ylhäisessä suojeluksessa: hän siis kulki kultaista keskitietä. Mitä Minnaan tuli, hän puhui yhtä mittaa. Kun hän oli haastellut viljalti Christophelle itsestään, jatkoi hän Christophesta; hän kiusasi häntä kysymyksillä; ne olivat yhtä arkoihin paikkoihin koskevia kuin vastauksetkin, jotka hän antoi Christophelle aivan aiheettomasti, sillä Christophe ei kysellyt häneltä laisinkaan mitään. Minna oli hurmautunut saadessaan nähdä Christophen; hän ei tuntenut yhtään hänen teoksiaan; mutta hän tiesi, että Christophe oli tunnettu; ja hän oli iloinen, että Christophe oli häntä rakastanut (ja että hän oli Christophen hyljännyt). — Minna johdatteli leikkiä laskien, eikä juuri hienotunteista leikkiä, noita entisiä aikoja Christophen mieleen. Hän pyysi Christophea kirjoittamaan nimensä hänen albumiinsa. Hän tiedusteli lujasti kaikenlaista Parisista. Hän oli tuohon kaupunkiin nähden yhtä utelias kuin sitä halveksikin. Oli muka tuntevinaan sen, koska oli nähnyt Les Folies Bergèren, Suuren Oopperan, Montmartren kujat ja Saint-Cloud'n. Hänen mielestään olivat kaikki parisittaret kokotteja, huonoja äitejä, heillä oli mahdollisimman vähän lapsia, eivätkä he niistä välittäneet, vaan jättivät ne yksinään kotiin juostakseen teattereissa ja muissa huvittelupaikoissa. Minna ei suvainnut mitään vastaväitteitä. Illan kuluessa hän tahtoi Christophea soittamaan jotain pianolla. Hän sanoi, että se oli hurmaavaa. Mutta pohjaltaan hän ihaili yhtä paljon miehensä soittoa, miehensä, jota hän piti joka suhteessa kaikkia muita parempana, niinkuin hän itsekin oli muita parempi.

Christophe sai ilon tavata talossa myöskin Minnan äidin, vanhan rouva von Kerichin. Christophessa piili häntä kohtaan salainen hellyys, sillä rouva oli ollut hänelle hyvä. Se hyvyys oli säilynyt yhtä suurena kuin ennenkin, ja sitäpaitsi oli hän luonnollisempi kuin Minna; mutta silti tuntui hänen käytöksessään Christophea kohtaan sama ystävällisen ironian vivahdus, joka oli ennen Christophea niin ärsyttänyt. Hän oli jäänyt sille kehitysasteelle, jonka Christophe ennestään muisti; hän piti aivan samoista asioista kuin silloinkin; eikä hänestä tuntunut olevan mahdollista, että mikään maailmassa voisi olla toisin tai paremmin kuin hän ajatteli; hän vertaili entistä Jean-Christophea nykyiseen; ja hänestä oli entinen parempi.

Kukaan rouva von Kerichin tutuista paitsi Christophe ei ollut hengeltään muuttunut. Pikkukaupungin liikkumattomuus ja ahdas näköpiiri tuskastuttivat Christophea. Hänen vieraanapitäjänsä kuluttivat osan sitä iltaa kertomalla hänen ilokseen kaikenlaisia pieniä joutavuuksia, ihmisistä, joita Christophe ei laisinkaan tuntenut. He olivat tarkoin perillä naapuriensa naurettavista puolista; ja he julistivat naurettavaksi kaiken, mikä erosi heistä itsestään ja heidän tavoistaan. Moinen pahansuopa nuuskiminen ja alinomainen tyhjänpäiväinen huolenpito tekivät Christopheen viimein suorastaan sietämättömän vaikutuksen. Hän koetti puhella elämästään ulkomailla. Mutta hän tunsi kohta, että heidän oli mahdotonta tajuta ranskalaista sivistyselämää, tuota kultuuria, jonka tähden hän kyllä oli saanut kärsiä, mutta joka muuttui hänelle rakkaaksi, kun hän muisteli sitä nyt omassa maassaan; — niin, rakkaaksi se latinalainen henki, jonka ensimäinen käsky on intelligenssi: ymmärtää mahdollisimman paljon elämää ja ajatuksia, vaikkapa moralisten sääntöjen hylkäämisen uhallakin. Hän huomasi näissä kestitsijöissään ja varsinkin Minnassa saman itsekylläisyyden, jota vastaan hän oli joutunut muinoin täällä törmäämään, mutta jonka hän oli tällä välin jo unohtanut, — tuon yhtä paljon heikkoudesta kuin hyveestä johtuvan pöyhkeyden, — kunniallisuuden, jossa ei ollut laupeutta, hyveistään ylpeilyn ja kaikkien sellaisten vikojen halveksimisen, joiden syistä moiset ihmiset eivät kyenneet pääsemään perille, totutun soveliaisuuden palvelun, julkean halveksinnan kaikkea "epäsäännöllistä" paremmuutta kohtaan. Minnalla oli se luja ja saarnaileva vakaumus, että hän oli muka aina oikeassa. Muita ihmisiä arvosteltaessa ei tunnettu mitään eri vivahduksia. Muuten ei Minna välittänytkään heitä liioin ymmärtää, hän piti huolta ainoastaan omasta itsestään. Ja hänen itsekkyytensä oli vielä jonkinlaisella metafyysillisellä vesivärillä sivelty. Aina oli tarkoituksena "minuus" ja sen "minuuden" kehittäminen. Hän oli ehkä hyvä nainen ja pystyi rakkauteenkin. Mutta hän rakasti liiaksi itseään. Ennen kaikkea kunnioitti sitä liiaksi. Näytti kuin hän aina ja alinomaa olisi laususkellut isämeitää ja herranrukousta oman "minänsä" edessä. Tuntui siltä, että hän olisi lakannut ehdottomasti ja eliniäkseen kohta rakastamasta kaikkein syvimminkin rakastamaansa miestä, jos mies olisi hetkeksikin — (vaikkapa hän sitten olisi tekoaan tuhannesti katunut), — unohtanut kunnioituksensa omaa, arvokasta "minäänsä" kohtaan… Hiiteen moinen "minä"! Ajatelkaa joskus myöskin: "Sinä!…"

Mutta Christophe ei nyt katsellut Minnaa kovin ankarin silmin. Hän, joka oli tavallisesti niin helppo ärtymään, kuunteli nyt kärsivällisesti kuin enkeli. Hän kielsi itsensä Minnaa arvostelemasta. Hän ympäröi hänet lapsuuden rakkautensa pyhällä muistolla aivankuin sädekehällä; ja hän koetti itsepintaisesti nähdä tuossa rouvassa pikku Minnansa. Sitä ei ollutkaan mahdotonta löytää eräissä hänen liikkeissään; hänen äänessään kajahti värähdyksiä, jotka herättivät Christophessa liikuttavia kaikuja. Christophe vaipui tarkkaamaan niitä, ei puhunut mitään, ei kuunnellut sanoja, joita Minna puhui, vaikka oli niitä kuulevinaan ja oli häntä kohtaan koko ajan liikutetun kunnioittava. Mutta vaikea oli Christophen keskittää ajatuksiaan siihen, mihin hän tahtoi: tuo nainen piti liian kovaa ääntä, hän esti Christophea kuulemasta Minnaa. Viimein Christophe nousi, hiukan kyllästyneenä:

— Pikku Minna-raukka! Uskottelevat minulle, että sinä olisit täällä, tuossa kauniissa ja lihavassa naisessa, joka huutaa ja on ikävä. Mutta minä tiedän, että sinä et ole hänessä. Mennään pois, Minna. Mitä meillä on tekemistä näiden ihmisten joukossa?

Ja Christophe lähti, antaen herrasväen jäädä siihen luuloon, että hän tulisi seuraavana päivänä takaisin. Jos hän olisi sanonut heille, että hänen oli matkustettava jo seuravana iltana, eivät he olisi päästäneet häntä rauhaan, vaan hänen olisi pitänyt olla heillä junan lähtöön saakka. Heti, kun hän pääsi kadulle, tapasi hän pimeyden helmassa saman hyvää tekevän vaikutuksen, jota hän oli tuntenut ennenkuin näki nuo vaunut. Häiritsevän illan muisto katosi aivan kuin pyyhkäisemällä: siitä ei jäänyt merkkiäkään; Rheinin ääni painoi sen kuulumattomiin. Christophe meni joen rannalle, lähelle sitä taloa, jossa hän oli syntynyt. Hänen ei ollut vaikea sitä tuntea. Ikkunaluukut olivat nyt kiinni; kaikki siinä nukkui. Christophe pysähtyi keskelle katua; hänestä tuntui, että jos hän olisi kolkuttanut oveen, niin tutut haamut olisivat tulleet hänelle avaamaan. Hän meni pienelle nurmikentälle, joka oli talon alapuolella virran rannalla, siihen paikkaan, missä hän ennen muinoin oli puhellut illoin Gottfriedin kanssa. Siihen hän nyt istuutui. Ja menneet päivät heräsivät jälleen elävinä hänen mielessään. Ja tuo suloinen pikku tyttö, joka oli nauttinut hänen kanssaan ensimäisen rakkauden unelmia, nousi kuolleista. He elivät nyt yhdessä entiset, armaat aikansa, sen suloiset kyyneleet ja määrättömät toiveet. Ja Christophe sanoi itsekseen lempeästi hymyillen:

— Elämä ei ole opettanut minulle mitään. Saan kyllä tuntea… kokea… aina minulla on samat kuvitelmat.

Kuinka hyvä on rakastaa ja uskoa lakkaamatta! Kaikki, mihin rakkaus koskee, on kuolemalta turvassa.

— Minna, joka on minun kanssani, — se, joka on minun, ei toisen kanssa, — se Minna, joka ei vanhene koskaan!…

Kuu, jota pilvet olivat peittäneet, tuli esiin, ja sen valossa välkkyi virta hopeisin suomuksin. Christophesta näytti niinkuin ei joki olisi ennen kulkenut näin läheltä sitä kumpua, jolla hän istui. Hän meni katsomaan. Tosiaan, ennen oli siellä, tuon päärynäpuun takana, ollut hiekkainen niemeke, ja loiva nurmirinne, jolla hän oli monta kertaa leikkinyt. Nyt oli joki kuluttanut ne pois; se vieri uomassaan, nuoleskellen päärynäpuun juuria. Christophen sydäntä kouristi omituisesti. Hän lähti asemalle päin. Tuohon oli alkanut kasvaa uusi kortteli, — köyhien majoja, vasta-avattuja teitä, korkeita tehtaiden savupiippuja. Christophe ajatteli akaasiametsikköä, jonka hän oli nähnyt iltapuolella, ja mietti:

— Sielläkin virran juoksu kuluttaa…

Vanha kaupunki, varjossa nukkuva, kaikkineen, mitä siinä oli, sen elävät ihmiset ja vainajat tulivat hänelle yhä rakkaammiksi: sillä hän tunsi jonkin uhkaavan sitä kaupunkia…

Hostis habet muros …

Pelastakaamme nopeasti, mikä meidän on! Kuolema vaanii kaikkea, mitä rakastamme. Kiiruhtakaamme kaivertamaan ikuisuuden pronssiin nuo kasvot, joiden täytyy kadota. Temmatkaamme liekkien kynsistä isiemme aarteet ennenkuin tuli polttaa poroksi Priamon linnan?…

Christophe meni junaan, joka lähti kohta, ja matkusti kiireesti pois, kuin virran tulvan edestä pakeneva. Mutta niinkuin muinaisuuden ihmiset, jotka pelastivat kaupunkinsa jumalat hukkumasta, kun aallot hävittivät koteja, vei myöskin Christophe mukanaan kipenen sitä elämää, joka oli singahtanut ilmi hänen omassa maassaan; vei mukanaan muualle menneisyyden pyhän sielun.

Jacqueline ja Olivier olivat joksikin aikaa lähestyneet toisiaan. Jacqueline oli kadottanut isänsä. Tämä kuolemantapaus oli järkyttänyt häntä syvästi. Todellisen onnettomuuden kohdatessa tunsi hän muiden tuskiensa surkean vaivaisuuden; ja se hellyys, jolla Olivier häntä kohteli, elähytti uudestaan hänen tunteitaan puolisoa kohtaan. Jacquelinen mieleen johtuivat äskeiset menneet vuodet, ne surulliset ajat, jotka olivat tulleet Martta tädin kuoleman jälkeen ja niitä seuranneet rakkauden siunatut päivät. Hän ajatteli itsekseen, että hän oli kiittämätön elämälle, ja että sai olla onnellinen, ettei se ottanut ihmiseltä sitä vähääkin, mitä se oli hänelle antanut. Ja tuota vähää, jonka arvon hän nyt huomasi, koetti hän tarkalla huolella säilyttää itsellään. Vielä enemmän hellytti häntä se seikka, että hän lähti miehensä kanssa, lääkärin neuvomana, joka tahtoi, että hän haihduttaisi suruaan poistumalla joksikin aikaa Parisista, matkalle, ja teki ikäänkuin jonkinlaisen toivioretken niille paikoille, missä he olivat avioliittonsa ensimäisenä vuonna toisiaan rakastaneet. Kun he tämän vaelluksensa varrella näkivät entisen rakkautensa suloiset kasvot, joiden he luulivat jo iäksi itseltään peittyneen, ja tiesivät samalla, että se pian taas katoaisi heiltä uudestaan, — kuinka pitkäksi aikaa? ainaiseksiko ehkä? — joutuivat he sellaiseen alakuloiseen mielentilaan, että takertuivat tuohon rakkauteensa epätoivon kiihkolla…

— Jää, jää meidän luoksemme!

Mutta he tiesivät, että he kuitenkin sen kadottaisivat.

Kun Jacqueline palasi Parisiin, tunsi hän sydämensä alla vavahtavan uuden pikku elämän, rakkaudessa syttyneen. Mutta rakkaus oli silloin jo mennyt. Tuo taakka, joka tuli Jacquelinessa yhä raskaammaksi, ei kiinnittänyt vaimoa hänen mieheensä. Jacqueline ei tuntenut siitä sitä iloa, jota oli odottanut. Hän tutki levottomana itseään. Ennen, kun hän oli ollut tuskissaan, oli hän ajatellut usein, että pikku lapsen syntyminen olisi hänen pelastuksensa. Se pikku lapsi oli tullut, mutta pelastusta ei. Kauhukseen tunsi Jacqueline tuon ihmiskasvin, jonka juuret oli hänen ruumiissaan, yhä versovan, imevän hänen elämäänsä ja vertansa. Hän vietti päiväkausia hajamielisenä ja hämärin katsein, kuunnellen kuinka tuo tuntematon olento, joka oli anastanut valtaansa hänet, imi itseensä hänen olemustaan. Se oli epämääräistä huminaa, suloista, uuvuttavaa, ahdistavaa. Hän heräsi hätkähtäen sellaisesta horteesta, — hien vallassa, vavisten, leimahtaen kapinaan. Hän ponnisteli ansaa vastaan, johon luonto oli hänet kietonut. Hän tahtoi elää, hän tahtoi olla vapaa, hänestä tuntui, että luonto oli petkuttanut hänet. Sitten hän häpesi näitä ajatuksiaan, hän tunsi olevansa eriskummaisen luonnoton, hän kysyi itseltään, oliko hän pahempi tai toisenlaiseksi luotu kuin muut naiset. Vähitellen hän tyyntyi jälleen, turtui huumeeseen kuin puu, josta mahla vuotaa, uneksimaan siitä elävästä hedelmästä, mikä kypsyi hänen sisässään. Mikä se oli? Mitä siitä tulisi?…

Kun hän kuuli sen ensimäisen itkun ja näki päivän valossa tuon pienen, surkuteltavan, liikuttavan ihmisruumiin, niin hänen sydämensä suli hellyydestä! Lyhyen häikäisevän tuokion tunsi hän silloin äitiyden kunniakasta iloa, mahtavinta, mitä maailmassa löytyy: että on luonut kärsimyksillään olennon omasta verestään, luonut ihmisen. Ja suuri rakkauden aalto, joka käyttää koko kaikkeutta, hulmahti silloin hänen ylitseen, valtasi hänet kiireestä kantaan, vei häntä mukanaan, painoi syvyyksiin, kohotti taivaisiinsa saakka… Oi Jumala: synnyttävä nainen on sinun vertaisesi; mutta sinä et tunne sellaista iloa kuin hän: sillä sinä et ole kärsinyt…

Sitten aalto vaipui jälleen alas; ja sielu tapasi pohjaan.

Olivier kumartui liikutuksesta vavisten lapsen puoleen; ja Jacquelinelle hymyillen koetti hän ymmärtää, mikä mystillisen elämän side olikaan heidän kahden ja tuon surkean olennon välillä, jota tuskin voi vielä ihmiseksi sanoa. Hellästi ja hiukan vastenmielisesti kosketti hän huulillaan pienokaisen keltaista ja ryppyistä päätä. Jacqueline katsahti häneen: kateellisesti työnsi hän hänet pois; hän otti lapsen, ja puristi sitä rintaansa vasten, suuteli sitä suutelemistaan. Lapsi alkoi itkeä, hän antoi sen pois; ja kääntäen päänsä seinään päin Jacqueline itse itki. Olivier tuli hänen luokseen, syleili häntä, kuivasi huulillaan hänen kyyneleensä; Jacqueline syleili häntä niinikään ja pakotti itsensä hymyilemään; sitten hän pyysi, että hänen annettaisiin levätä, lapsi vieressään… Oi, mitä voi tehdä, kun rakkaus on kuollut? Mies, jonka olemuksesta enemmän kuin puolet on älyllistä, ei kadota koskaan mitään voimakasta tunnetta säilyttämättä aivoissaan siitä jonkinlaista jälkeä, jotain ajatusta. Hänen rakkautensa saattaa sammua, mutta hän ei voi unohtaa, että hän on rakastanut. Sen sijaan nainen, joka on rakastanut ilman järkisyitä, täydellisesti, ja lakkaa rakastamasta, niinikään ilman syytä ja täydellisesti, mitä voi hän? Tahtoako rakastaa? Kuvitellako sitä? Mutta, jos hän on liian heikko tahtomaan, liian totinen kuvittelemaan…?

Jacqueline kohosi vuoteessa kyynäräisilleen ja katseli lasta hellän säälivästi. Mikä hän, tuo tuossa oli? Olipa hän mikä tahansa, hän ei ollut kokonaan äitiään. Hän oli myöskin sitä "toista". Ja sitä "toista" ei Jacqueline enää rakastanut. Pikku-raukka! Rakas raukka! Jacqueline oli ärtynyt tätä uutta olentoa kohtaan, joka tahtoi kytkeä hänet kuolleeseen menneisyyteen; ja kallistuen lapsen puoleen hän sitä suuteli, suuteli…

Nykyajan naisten suurin onnettomuus on se, että he ovat liian vapaita, mutta eivät tarpeeksi vapaita! Jos he olisivat vielä vapaampia, haluaisivat he siteitä, he löytäisivät niistä viehätystä ja varmuutta. Jos he olisivat vähemmän vapaita, niin he alistuisivat siteisiin, koska tietäisivät, etteivät voisi niitä katkaista; ja silloin kärsisivät he niistä vähemmän. Mutta pahinta on, jos ihmisillä on siteitä, jotka eivät voi sitoa, ja velvollisuuksia jotka saattaa lyödä laimin.

Olisipa Jacqueline tietänyt, että hänen pikku kotinsa oli määrätty hänelle koko hänen elämänsä ajaksi, niin ei se hänestä olisi ollut näin epämukava ja ahdas, hän olisi omin voimin koettanut tehdä sen tyydyttäväksi; ja hän olisi loppuun saakka ollut sellainen kuin alussakin, nimittäin rakastanut. Mutta hän tiesi, että hänellä oli mahdollisuus päästä siitä kodista pois; ja se tukehdutti häntä. Hän voi nousta kapinaan: ja hän luuli viimein, että hänen olikin noustava.

Nykyiset moralitutkijamme ovat kummallisia olentoja. Huomiontekokyvyn kustannuksella on koko heidän muu olemuksensa surkastunut. He eivät koeta enää kuin nähdä elämää, tuskinpa sitä ymmärtääkään, missään tapauksessa eivät he koeta sitä TAHTOA. Kun he ovat huomanneet ihmisen luontaiset omituisuudet ja merkinneet ne muistiin, on heidän mielestään tehtävä täytetty. Ja he sanovat:

— Sellaista se on.

He eivät yritäkään tuota olevaista muuttaa. Tuntuu kuin yksinomaan se, että on olemassa, olisi heidän mielestään moralinen hyve. Kaikki heikkoudet, jotka keksitään, verhotaan kohta jonkinlaisella jumalaisella oikeutuksella. Maailma kansanvaltaistuu. Ennen muinoin oli ainoastaan kuningas edesvastuuton. Nykyään ovat sitä kaikki ihmiset. Ja etusijassa kehnosto. Kauniita neuvonantajia! Kaiken voitavansa mukaan ja ylen tunnontarkasti koettavat he todistaa heikoille, miten suuressa määrin he ovat heikkoja, ja että luonnon säädös on määrännyt niin, horjumattomasti ja ainaiseksi. Mitäpä voivat nyt heikot muuta kuin istua kädet ristissä? Hyvä, etteivät he vielä itseään ihailekin. Kun nainen kuulee hoettavan itselleen, että hän on sairas lapsi, niin hän alkaa ylpeillä siitä, että hän sitä on. Niin kohdeltu ihminen ryhtyy vaalimaan raukkamaisuuttaan ja kasvattamaan sitä yhä enemmän. Jos joku alkaisi huvitella itseään kertomalla lapselle, että on aika nuoruudessa, jolloin sielu ei ole vielä löytänyt tasapainoaan, vaan on valmis rikollisuuteen, itsemurhaan, kaikenlaiseen ruumiilliseen ja sielulliseen turmelukseen, ja lupaisi lapselle sellaiset viat anteeksi, — hän jouduttaisi rikoksia heti paikalla. Miehellekään ei tarvitse muuta kuin toistaa, ettei hän ole vapaa, niin ei hän sitä enää ole, vaan heittäytyy elukaksi. Sanokaa naiselle, että hän on vastuunalainen, ruumiinsa ja tahtonsa isäntä, — niin hän sitä onkin. Mutta te olette raukkoja, te varotte sitä hänelle sanoa, sillä teidän oma etunne vaatii, ettei hän saa sitä tietää!…

Surkea ympäristö, jossa Jacqueline eli, vei häntä yhä enemmän harhaan. Miehestään vieroittuessaan oli hän yhtynyt jälleen siihen maailmaan, jota hän ennen pikkutyttönä halveksi. Jacquelinen ja hänen naitujen ystävättäriensä ympärille muodostui nyt pienehkö seurue rikkaita, toimettomia, älykkäitä ja velttoja nuoria miehiä ja naisia. Siinä piirissä vallitsi täydellinen vapaus ajatuksissa ja puheissa, vapaus, jota hillitsi jonkinlaisena mausteena ainoastaan intelligensi. Nuo ihmiset olisivat kai mielellään ottaneet itselleen tunnuslauseeksi Rabelais'n luostarin tunnuksen:

Fais ce que Voudras. [Tee mitä tahdot.]

Mutta se olisi ollut liiaksi vaadittua: sillä he eivät tahtoneet paljoakaan; he olivat Thélèmen hermoheikkoja. He julistivat auliisti vaistojen täydellistä vapautta; mutta juuri vaistot olivat heissä kovin herpoutuneet; ja heidän mässäilynsä oli ennen kaikkea pelkästään aivoissa toteutettua. He nauttivat siitä, että tunsivat vaipuvansa ja hukkuvansa sivilisatsionin suureen vesialtaaseen, ummehtuneeseen ja hekumalliseen, tuohon lämpöiseen liejukylpyyn, jossa ihmisen tarmo, hänen karkea elinvoimansa, alkeellinen eläinluontonsa vetelöityy ja uskon, tahdon, velvollisuuksien ja intohimojen kasvu mätänee. Tällaisissa hyytelömäisissä ajatuksissa kylpi nyt Jacquelinen siro ruumis. Olivier ei voinut häntä mitenkään siitä estää. Sitäpaitsi oli ajan tauti vioittanut häntäkin: hän ei luullut itsellään olevan oikeutta kahlita toisen vapautta; hän ei tahtonut ottaa siltä, jota hän rakasti, mitään, ellei saanut sitä pyytämättä ja rakkaudesta. Mutta Jacqueline ei ollut tästä käytöksestä hänelle laisinkaan kiitollinen, sillä vapaushan oli hänen oikeutensa.

Pahinta oli, että Jacquelinella, joka oli joutunut elämään tuollaisessa luonteeltaan kaksinaisessa maailmassa, oli itsellään ehyt luonne, joka inhosi puolinaisuutta: kun hän kerran uskoi, niin hän antautuikin; hänen palava ja altis pikku sielunsa, vaikka se olikin sangen itsekäs, poltti kaikki sillat takaansa; ja yhdyselämästään Olivierin kanssa oli hänellä säilynyt vielä horjumaton moralikin, jonka hän oli valmis aina sovittamaan käytäntöön, silloinkin kun hän eli epämoralisesti.

Hänen uudet ystävänsä olivat liian viisaita näyttääkseen perehtymättömille, mitä he oikeastaan olivat. Jos he teoriassa julistivatkin täydellistä vapautta siveellisiin ja yhteiskunnallisiin ennakkoluuloihin nähden, niin pitivät he käytännössä hyvän huolen siitä, etteivät loukanneet ainoaakaan noista ennakkoluuloista, jos jokin vaan niistä saattoi tuottaa heille etua; he käyttivät hyväkseen moralia ja yhteiskuntaa, samalla niitä pettääkseen, aivan kuin uskottomat palvelijat pettävät isäntiään. Ja toisiaankin he pettivät, tottumuksesta ja joutilaisuudessaan. Noissa aviomiehissä oli montakin, jotka tiesivät, että heidän vaimoillaan oli rakastajia. Eivätkä vaimotkaan puolestaan olleet tietämättä, että heidän miehillään oli rakastajattaria. Skandaali tulee vasta silloin kuin se pääsee julkisuuteen. Nämä kauniit avioliitot lepäsivät keskinäisen sanattoman sopimuksen, — rikostoverien sopimuksen — pohjalla. Mutta Jacqueline oli suorempi, hän pelasi koko panoksella. Ensimäinen vaatimus oli olla rehellinen. Ja toinen: olla rehellinen. Ja kolmas: olla vielä rehellisempi. Rehellisyyskin oli niitä hyveitä, jolla ajan ajatus keikaili. Tästä näkyy, että kaikki on tervettä terveille ja kaikki turmeltunutta turmeltuneille. Kuinka rumaa on joskus olla rehellinen! Keskinkertaisten on synti ruveta tutkimaan olemuksensa syvyyksiä. He löytävät sieltä ainoastaan keskinkertaisuutensa; mutta heidän itserakkautensa ylpeilee siitä.

Jacqueline kulutti aikansa tutkimalla itseään tällaisesta kuvastimesta. Ja hän näki siinä seikkoja, joita hänen olisi ollut parasta olla näkemättä: sillä kun hän oli ne nähnyt, ei hänellä enää ollut voimaa kääntää niistä silmiään pois; ja sen sijaan, että hän olisi taistellut näkemäänsä vastaan, huomasi hän nähdyn vain paisuvan: nuo seikat kasvoivat valtavan suuriksi, ja lopulta anastivat ne hänen kaiken huomionsa ja ajatuksensa.

Lapsi ei riittänyt täyttämään hänen elämäänsä. Hän ei ollut voinut imettää sitä: pienokainen alkoi surkastua hänen kerallaan. Oli täytynyt palkata imettäjä. Se oli ensin suuri suru… Mutta pian siitä tuli helpoitus. Lapsi voi nyt mainiosti; se varttui nopeasti, tuo virkeä pikku poika, josta ei ollut paljoa vaivaa, sillä enimmäkseen se makasi, eikä se itkenyt juuri yölläkään. Imettäjä, — vankka Nivernaisen seudulta hankittu nainen, jolla ei ollut imetettävä ensi kertaa ja joka kiintyi aina eläimellisellä, mustasukkaisella ja muille ihmisille kiusallisella mieltymyksellä hoidokkeihinsa, — oli ikäänkuin lapsen oikea äiti. Kun Jacqueline ilmaisi jostakin lasta koskevasta asiasta oman mielipiteensä, ei imettäjä ollut siitä tietäkseenkään; ja jos Jacqueline ryhtyi väittelemään, huomasi hän lopuksi, ettei hän asiasta tietänytkään mitään. Hän ei ollut enää oikein toipunut lapsen syntymisen jälkeen: alkava laskimo-tulehdus oli lamannut ja herpaissut hänet; kun hänen oli pakko loikoa viikkokausia vuoteessa, hautoi hän omia sielullisia huoliaan; hänen jo ennestään kiihtyneet ajatuksensa piintyivät alinomaa valittamaan yhtä ja samaa, oikealla harha-aistimuksen voimalla: "Hän ei ollut elänyt, ja nyt hänen elämänsä oli lopussa…" Sillä hänen mielikuvituksensa oli saanut vamman: hän luuli joutuneensa ainaiseksi ikäänkuin rujoksi; ja silloin hänessä heräsi kummallinen, katkera ja odottamaton kauna tuota hänen tuskansa viatonta syytä, lasta, kohtaan. Se tunne ei ole äideissä niinkään harvinainen kuin luullaan; mutta sitä salataan ja kaunistellaan; ja ne, jotka ovat sen kokeneet, häpeävät sitä myöntää edes itselleenkään ja sydämensä salaisimmassa sopukassa. Jacqueline tuomitsi pahoin itseään; syntyi taistelu hänen itsekkyytensä ja äidinrakkautensa välillä. Kun hän näki lapsen nukkuvan tuossa viattomana ja onnellisena, niin hän heltyi; mutta kohta sitten jälkeenpäin ajatteli hän katkerasti:

— Hän on minut tappanut.

Eikä hän voinut hillitä itsessään kiivasta kapinallisuutta tuota välinpitämätöntä unta nukkuvaa oliota kohtaan, oliota, jonka onnen hän oli saanut kärsimyksillään maksaa. Sittenkin, kun Jacqueline jo parani ja lapsi tuli isommaksi, jäi äitiin hämärästi se sama vihamielinen tunne. Ja koska hän häpesi sitä, niin puski hän vihansa toiseen kohteeseen: mieheensä. Hän luuli itseään yhä sairaaksi; ja alinomainen huolenpito omasta terveydestä, tuo levottomuus, jota lääkäritkin puolestaan pitivät vireillä, suosittelemalla sen parannukseksi toimettomuutta, vaikka se juuri oli pahaan syynä, — (ero lapsesta, pakollinen työttömyys, täydellinen yksinolo, viikkomääriä kestävä ikävä loikominen vuoteessa lihottamassa itseään niinkuin syöttöeläin), — kaikki nämä seikat keskittivät Jacquelinen ajatukset pelkästään häneen itseensä. Erinomainen moderni neurastenian hoitotapa: antaa minuus-taudin sijalle toinen, minuus-hypertrofia! Miksi ei isketä itsekkyyden suonta tai johdeta jollakin tarmokkaalla moralisella reaktiivilla sairaan verta päästä sydämeen, jos hänellä ei ole sitä liikaa!

Jacqueline nousi vuoteesta ruumiillisesti voimistuneena, entistä lihavampana, nuortuneena, — sielultaan sairaampana kuin koskaan ennen. Hänen eristämisensä yksikseen muutamiksi kuukausiksi oli katkaissut ne viimeisetkin ajatukselliset siteet, jotka yhdistivät häntä Olivieriin. Silloin, kun hän oli ollut miehensä lähettyvillä, oli hän ollut vielä hänen ihanteellisen luonteensa vaikutuksen alainen, Olivierin, joka kaikkine heikkouksineen oli yhä uskossaan vahva; silloin oli Jacqueline turhaan taistellut sitä orjuutta vastaan, jossa hänen järkeään selvempi järki piti hänen ajatuksiaan; turhaan katsetta vastaan, joka tunki hänen lävitseen ja pakotti hänet tuomitsemaan itseään, niin harmillista kuin se Jacquelinesta olikin. Mutta kun nyt sattuma erotti hänet miehestään, — kun hän ei nyt tuntenut hänen kaukonäköisen rakkautensa painavan itseään, — kun hän nyt oli vapaa, — niin heti seurasi Jacquelinessa entisen keskinäisen ystävällisen luottamuksen jälkeen kauna Olivieria kohtaan siitä, että hän oli niin Olivierin valtaan antautunut; jonkinlainen viha, että hän oli kantanut miehensä hellyyden iestä, hellyyden, jota Jacqueline puolestaan ei enää tuntenut sydämessään. — Kuka saattaa arvatakaan, millainen outo ja auttamaton katkeruus voi kerran syntyä olennon sielussa, jota rakastamme ja jonka luulemme itseämme rakastavan? Yhtäkkiä voi kaikki muuttua. Toinen rakasti vielä eilen, siltä näytti, ja nainen itsekin luuli niin. Nyt hän ei enää rakasta. Ihminen, jota hän rakasti, on pyyhkäisty pois hänen ajatuksistaan. Mies huomaa, ettei hän ole naiselle enää yhtään mitään. Hän ei voi sitä ymmärtää: sillä hän ei ole nähnyt pitkää kehityskulkua, joka on salaisesti naisessa tapahtunut; hän ei ole voinut aavistaa, mikä kätketty vihamielisyys naiseen on kokoontunut; hän ei tahdo ymmärtää tällaisen koston ja vihan syitä. Syitä, jotka ovat usein sangen kaukaisia, monimutkaisia ja hämäriä, — toiset niistä piiloutuvat alkovin verhojen peittoon, — toisia jälleen ovat loukattu itserakkaus, ilmitulleet ja tuomitut sydämen salaisuudet, — toisia taasen… mikä ne kaikki tietää, edes nainen itsekään? Löytyy tuntemattomia loukkauksia, jotka mies on tehnyt tietämättään ja joita nainen ei koskaan anna anteeksi. Milloinkaan ei niitä voi saada selville, eikä nainen itsekään saata edes niitä aavistaa; mutta loukkaus on kuitenkin viilletty hänen sydämeensä: sydän ei koskaan sitä unhoita.

Tällaista hirvittävää nurjamielisyyteen kallistumista vastaan taistelemaan olisi tarvittu toisellaista miestä kuin Olivier; miestä, joka olisi ollut lähempänä luontoa, samalla yksinkertaisempi ja notkeampi, omiin tunteellisiin arveluihinsa sekaantumatonta miestä, vaistoiltaan rikasta ihmistä, joka olisi tarpeen tullen pystynyt sellaiseenkin, mitä hänen järkensä ei olisi hyväksynyt. Olivier antoi jo etukäteen voittaa itsensä ja viedä kaiken rohkeutensa: hän oli niin selväpäinen, että oli huomannut jo kauan vaimossaan tahtoa väkevämmän perinnöllisyyden, huomannut, että Jacquelinen äidin henki ilmeni nyt tyttäressä uudestaan; hän näki vaimonsa uppoavan kuin kiven sukuominaisuuksiensa syvyyteen: ja kun Olivier oli heikkoluontoinen ja avuton, niin hän vain joudutti uppoamista, koettaessaan sitä estää. Hän pakotti itsensä tyyneksi. Jacqueline koetti itsetiedottomasti laskien saada häntä pois tuosta tyynestä tilasta, saada hänet kiivastumaan puheissa, brutaaliksi, karkeaksi, voidakseen sitten paremmalla syyllä häntä halveksia. Ja jos Olivier silloin antautui vihan valtaan, niin Jacqueline häntä halveksi. Mutta kun Olivier sitten perästä päin häpesi ja oli ylen nöyryytetty, niin halveksi vaimo häntä yhä enemmän. Ja jos mies ei antautunut vihaan, ei tahtonut antautua, — silloin vihasi vaimo häntä. Mutta kaikkein pahinta oli vaikeneminen, johon he sulkeutuivat toistensa seurassa usein päiväkausiksi. Myrkyttävä, murskaava, suunniltaan saava vaikeneminen, joka vimmastuttaa lopulta kaikkein lauhkeimmatkin olennot aivan raivoihinsa, niin että heille tulee joskus himo tehdä pahaa, huutaa, ärsyttää toinen huutamaan vihaansa. Vaikenemista, sellaista mustaa vaikenemista, että sen helmassa rakkaus lopullisesti mätänee ja hajoaa, hiljaisuutta, jonka keskellä ihmiset eroavat toisistaan ja haipuvat yöhön aivankuin kiertotähdet, jotka kulkevat kukin omaa rataansa… He olivat tulleet siihen kehityskohtaansa, jolloin kaikki, mitä he tekivät, joudutti vain toisistaan loittonemista, sekin, että he koettivat lähetä toisiaan. Heidän elämänsä tuli sietämättömäksi. Sattuma kiirehti vain tapahtumain luonnollista kulkua.

Noin vuoden ajan oli Cécile Fleury usein käynyt Jeanninien perheessä. Olivier oli tutustunut häneen Christophen luona. Sitten oli Jacqueline kutsunut häntä käymään heillä; ja Cécile jatkoi tuttavuuttaan parin kanssa sittenkin kuin Christophe oli jo heistä eronnut. Jacqueline oli hyvä Cécilea kohtaan: vaikkei Jacqueline ollut yhtään musikalinen ja joskin hän piti Cécilea hiukan arkipäiväisenä, nautti hän kuitenkin hänen laulustaan ja hänen rauhoittavasta läheisyydestään. Olivier Jeanninista oli hauskaa soittaa Cécilen kanssa. Vähitellen oli Cécilesta tullut talon ystävä. Cécile herätti luottamusta: kun hän astui avomielisin katsein, terveen ja iloisen näköisenä Jeanninien saliin ja kun hänen hieman karkea naurunsa kuului, kajahtaen niin, että oikein tuntui hyvältä, oli kuin auringon säde olisi pilkahtanut sumun läpi. Olivierin ja Jacquelinen sydän nautti silloin kuvaamatonta helpoitusta. Kun Cécile lähti, teki heidän mielensä sanoa hänelle:

— Ei, jääkää vielä, meidän on niin kylmä!

Silloin kun Jacqueline oli poissa kotoa, näki Olivier Cécilea useammin; eikä hän ollut voinut salata häneltä kokonaan surujaankaan. Hän avasi sydämensä, harkitsematta, niinkuin ainakin heikko ja hellämielinen olento, joka on tukehtua ja jonka täytyy saada uskoa itsensä jollekulle ja purkaa tunteitaan sen mukaan. Cécile tuli siitä liikutetuksi; hän lääkitsi tuttavaansa äidillisin sanoin. Hän sääli Jeannineja, heitä molempia; hän pyysi, ettei Olivier antaisi mielensä masentua. Mutta lieneekö hän sitten jollakin tavoin häpeillyt tällaista salaisuuksien paljastamista enemmän kuin Olivier, vai mikä lieneekään siihen ollut syynä, hän ei vaan sitten tullut Olivierin kotiin enää yhtä usein kuin ennen, vaan keksi kaikenlaisia verukkeita. Varmaankaan ei hän mielestään ollut menetellyt kunniallisesti Jacquelinea kohtaan: hänellä ei ollut oikeutta tietää Jacquelinen salaisuuksia. Ainakin arveli Olivier sitä syyksi hänen karkoittumiseensa; ja hänestä oli Cécile oikeassa: sillä hän itsekin moitti itseään siitä, että oli puhunut. Mutta kun Cécile ei enää käynyt talossa, niin Olivier huomasi, mitä Cécilestä hänelle oli ajan pitkään tullut. Olivier oli tottunut uskomaan asioitaan hänelle; vain Cécile saattoi vapauttaa hänet alinomaisesta ahdistuksesta, joka häntä vaivasi. Olivier oli tarpeeksi harjaantunut sydämen tunteiden erittelyyn huomatakseen, mitä tämä tunne oli laatuaan. Hän ei olisi siitä hiiskunut Cécilelle mitään. Mutta hän ei jaksanut vastustaa haluaan edes kirjoittaa itselleen kaikenlaista, mitä tunsi. Hän oli monien vuosien kuluessa saanut vaarallisen tavan pakista paperilla omien ajatustensa kanssa. Siitä hän oli päässyt rakkauden vuosinaan. Mutta nyt, kun hän oli jäänyt jälleen yksin, oli hän joutunut taas tuon vanhan tapansa valtaan: milloin kärsimys kasvoi aivan sietämättömäksi, helpotti se menetelmä; ja sitäpaitsi se oli välttämätöntä toimintaa itseään erittelevälle taiteilijalle. Niinpä kuvaili hän yksinään itseään, kirjoitteli ajatuksiaan paperille, aivan kuin olisi puhellut niistä Cécilelle, mutta vielä vapaammin, koska ne eivät olleetkaan aiotut Cécilen luettaviksi.

Nyt määräsi sattuma, että noiden paperien piti joutua Jacquelinen näkyville. Se tapahtui eräänä päivänä, jolloin hän tunsi olevansa lähempänä miestään kuin vuosikausiin. Järjestäessään piironkiaan lueskeli hän vanhoja rakkaudenkirjeitä, jotka Olivier aikoinaan oli hänelle lähettänyt. Jacqueline heltyi niin, että hän aivan itki. Hän istui piirongin nurkkauksessa kätkössä, eikä voinut jatkaa järjestelyhommaansa; hän muisteli siinä koko menneisyyttä; ja hänen omatuntonsa vaivasi tuskallisesti häntä, että hän oli sen hävittänyt. Hän ajatteli, miten Olivier mahtoikaan surra: koskaan ei tällainen ajatus kylmällä tuulella ollessa ollut johtunut hänen päähänsä; hän oli kyllä saattanut unhottaa miehensä, mutta sitä ajatusta ei hän jaksanut kestää, että Olivier olisi hänen tähtensä kärsinyt. Suru runteli hänen sydäntänsä. Hän olisi nyt tahtonut heittäytyä Olivierin syliin ja sanoa hänelle:

— Ah, Olivier, Olivier, mitä me olemmekaan tehneet? Mehän olemme hulluja! Me emme saa enää tuottaa toisillemme tuskaa!

Jospa Olivier olisi sillä hetkellä sattunut tulemaan kotiin!

Mutta juuri sillä hetkellä löysi Jacqueline nuo Olivierin kirjeet… Kaikesta tuli loppu. — Luuliko Jacqueline tosiaan, että Olivier oli häntä pettänyt? Ehkäpä. Mutta kuuluiko se asiaan? Petosta ei Jacquelinelle ollut niin paljon itse petos kun halu siihen. Hän olisi mieluummin antanut miehelle, jota hän rakasti, anteeksi sen, että hänellä olisi ollut rakastajatar kuin että hän olisi antanut salaa toiselle sielunsa. Ja siinä hän olikin oikeassa.

— Sepä lystikästä! väittävät ehkä jotkut… — (Poloiset, joille rakkauden petos ei tuo tuskaa muulloin kuin silloin, kun se on aivan täytäntöön pantu!… Jos sydän on jäänyt uskolliseksi, ovat ruumiin raukkamaisuudet vähäpätöinen seikka. Jos sydän pettää, ei muulla ole enää mitään arvoa)…

Jacqueline ei hetkeäkään ajatellut koettaa saada itselleen Olivieria takaisin. Liian myöhäistä! Hän ei rakastanut häntä enää tarpeeksi. Tai rakasti ehkä liiaksi. Ei, mustasukkainen hän ei ollut. Koko hänen luottamuksensa luhistui, loputkin, mitä hänessä vielä piili miestään kohtaan uskoa ja toivoa. Hän ei punninnut itsekseen, että hän itse oli hylkinyt miehessään noita ominaisuuksia, että hän oli riistänyt häneltä rohkeuden, ajanut hänet tähän rakkauteen, että tämä rakkaus oli sitäpaitsi viatonta, ja ettei ihminen lopultakaan voi määrätä, rakastaako hän vai ei. Hänen päähänsä ei pälkähtänyt verrata omaa kiemailuaan Christophelle tähän tunteelliseen seurusteluun: hän ei rakastanut Christophea, Christophe ei kuulunut asiaan! Kiihtyneesti liioitellen hän ajatteli, että Olivier oli hänelle valehdellut, hän ei ollutkaan enää mitään miehelleen. Viimeinenkin tuki katosi Jacquelinelta, juuri kun hän oli kurottanut kättänsä tarttuakseen siihen… Kaikesta tuli loppu. Olivier ei saanut koskaan tietää, mitä Jacqueline sai kärsiä sinä päivänä. Mutta kun hän näki Jacquelinen, tuli hänelle se selvä tuntu, hänellekin, että kaikki oli lopussa.

Tästä hetkestä alkaen eivät he puhuneet enää keskenään muuta kuin toisten ihmisten läsnäollessa. He pitivät toisiaan silmällä, niinkuin kaksi kierrokseen ajettua metsäneläintä, jotka ovat aina varuillaan ja pelkäävät. Jeremias Gotthelf kuvailee jossakin armottomalla huumorilla erään avioparin synkkää asemaa, miehen ja vaimon, jotka eivät enää rakasta toisiaan, vaan vartioivat toisiaan kahden puolen, utelevat toistensa terveyttä, huomaavat toisissaan sairauden merkkejä, mutta eivät suinkaan koeta jouduttaa toistensa kuolemaa tai edes toivokaan sitä, vaan sallivat kuitenkin mieltään viehättää ajatuksen, että toiselle tulisi jokin odottamaton tapaturma, ja kuvittelevat kumpikin ilokseen, että hän on heistä vahvempi kuin toinen. Oli hetkiä, jolloin Jacqueline ja Olivier melkein kuvittelivat, että toinen heistä ajatteli tähän tapaan. Kumpikaan ei ajatellut niin; mutta sekin oli jo liikaa, että he kuvittelivat sellaista kuin esimerkiksi Jacqueline, joka saattoi miettiä itsekseen yöllä harha-aistimuksellisen unettomuuden hetkillä, että tuo mies oli voimakkaampi ja kulutti tässä hänet loppuun ja voittaisi pian hänet… Sekautuneen mielikuvituksen ja sydämen hirveää aivohouretta! — Ja kuitenkin rakasti parhain heidän olemuksessaan pohjaltaan yhä toista!…

Olivier masentui tämän taakkansa alla niin, ettei koettanutkaan ponnistella enää, vaan väistyi ja hellitti kokonaan Jacquelinen sielun peräsimen kädestään. Kun Jacqueline näin jäi oman onnensa nojaan, ilman luotsia, joka olisi häntä ohjannut, tuli hänelle omituinen vapauden huimaus; hän olisi tarvinnut valtiasta, jota vastaan hän olisi saanut kapinoida: jos hänellä ei sitä ollut, täytyi hänen se itselleen luoda. Hän joutui piilevän pahuutensa valtaan. Siihen saakka ei hän ollut koskaan aikonut jättää miestään, vaikka hän kärsikin. Nyt hän luuli päässeensä kaikista siteistä. Hän tahtoi rakastaa ennenkuin se oli liian myöhäistä: (sillä hän luuli, niin nuori kuin olikin, itseään jo vanhaksi.) — Ja hän rakastui. Hän oli omiaan joutumaani alttiiksi sellaiselle kuvitellulle, kalvavalle intohimolle, joka takertuu ensimäiseen eteen sattuneeseen henkilöön, vaikkapa vain vilahdukselta nähtyyn, jopa olentoon, jonka tuntee ainoastaan maineelta, joskus pelkästään nimeltä; alttiiksi tuolle kiihkolle, joka kerran ihmisen yhden sormen saatuaan ei hellitä enää otettaan, vaan vakuuttaa hänen sydämelleen, ettei se voi elää ilman sen valitsemaa ihmistä; tunteelle, joka tuhoaa sydämen kokonaan ja tekee sen tyhjäksi kaikesta entisyydestä, mikä äsken vielä sen täytti: entisistä tunteista, moraliajatuksista, muistoista, itsetunnosta ja kunnioituksesta toisia kohtaan. Ja kun tämä kiihko vuorostaan kuolee, kun sillä ei ole enää mitään hävittämistä, koska se on jo kaikki polttanut, niin minkälainen uusi luonne useimmiten noista raunioista kasvaakaan: luonne, jossa ei löydy hyvyyttä, ei sääliä, ei nuoruutta eikä kuvitelmia; luonne, joka tahtoo ainoastaan kaivaa ja kalvaa elämää, aivan kuin sammal syö raunioiksi tuhottua temppeliä.

Tälläkin kertaa, niinkuin tavallisesti, kohdistui se piintynyt kiihko henkilöön, joka oli mitä parhaiten sopiva tuottamaan pettymyksiä naisen sydämelle. Jacqueline-parka rakastui erääseen naisten yleiseen suosikkiin, parisilaiseen kirjailijaan, joka ei ollut kaunis eikä nuorikaan, vaan kömpelö, punanaamainen ja elähtänyt; hänen hampaansa olivat pilalle turmeltuneet, sydämensä kuivuus suorastaan hirvittävä; hänen ainoa ansionsa oli se, että hän oli muodissa ja oli tehnyt suuren joukon naisia onnettomiksi. Hänellä ei ollut puolustuksenaan edes se seikka, ettei hän olisi itsekkyyttään tiennyt: sillä hän rehenteli sillä runoissaan. Hän tiesi kyllä, että sellainen tepsi: taiteeseen kätketty itsekkyys on ikäänkuin linnunkuvastin, tuli, joka häikäisee heikkoja. Jacquelinen piiristä oli monta naista mennyt väijytykseen: viimeksi muuan hänen ystävättärensä, äskettäin naimisiin mennyt nainen; hänet oli tämä kirjailija pilannut ilman suurta vaivaa ja sitten hänet jättänyt. Nuo petetyt eivät suinkaan siitä kuolleet, vaikka he tosin koettivat salata asiaa kömpelösti, mikä taas ilahdutti koko maailmaa. Kaikkein kauheimminkin petetyt heistä rakastivat liian paljon arkipäiväisiä etujaan ja hienoston tapojaan ollakseen pitämättä hullutuksiaan selvän järjen aisoissa. Siksi eivät he tahtoneet tehdä mitään julkista skandaalia. Jos he pettivät aviomiehiään ja ystävättäriään tai heitä itseään petettiin ja he saivat kärsiä, niin tapahtui se aina kaikessa hiljaisuudessa. He olivat oikeita juorujen sankarittaria.

Mutta Jacqueline oli huimapää: hän ei ainoastaan pystynyt tekemään, mitä sanoi, vaan myöskin puhumaan, mitä teki. Hänen hullutustensa pohjalla ei piillyt minkäänlaista järjen harkintaa, vaan hän kielsi kokonaan itsensä. Hänellä oli se vaarallinen avu, että hän oli aina itselleen suora eikä peräytynyt koskaan tekojensa seurausten tieltä. Hän oli parempi kuin muut hänen piirissään: sen tähden hän olikin kahta hullumpi. Kun hän rakasti, kun hän sai päähänsä tehdä aviorikoksen, heittäytyi hän siihen silmittömästi, epätoivoisella suoruudella.

M:me Arnaud oli yksinään kotona ja neuloi samalla kuumeellisella levollisuudella kuin luultavasti aikoinaan Penelope kuulua työtään tehdessään. Ja aivan kuin Penelope hän odotti miestään. Herra Arnaud oleskeli kaiket päivät poissa kotoa. Hänellä oli koulutuntinsa aamuin ja illoin. Tavallisesti hän tuli päivälliselle kotiin, vaikka hänen jalkojaan väsyttikin ja vaikka lyseo oli toisessa päässä Parisia. Hän pakotti itsensä kulkemaan tämän pitkän matkan, ei niin paljon säälistä vaimoaan kohtaan tai säästäväisyydestä, kuin siitä syystä, että se oli tullut hänelle jo tottumukseksi. Mutta eräinä päivinä pidättivät häntä päivälliseltä koetunnit; tai hän ei malttanut olla käyttämättä hyväkseen sitä seikkaa, että lyseo oli samassa kaupunginosassa kuin kirjasto, vaan jäi työskentelemään väliajaksi tuohon kirjastoon. Lucile Arnaud oli päivät yksinään. Paitsi siivoojanaista, joka tuli kello kahdeksan ja kymmenen välillä tekemään karkeita töitä, ja ruokatarpeiden hankkijoita, jotka pistäytyivät kysymässä, mitä milloinkin haluttiin, ja toivat tilatut ainekset, ei kukaan soitellut hänen ovikelloaan. Hän ei tuntenut ketään koko talossa. Christophe oli muuttanut pois, ja syreenipuutarhan puolella oli uusia asukkaita. Céline Chabran oli mennyt naimisiin Augustin Elsbergerin kanssa. Élie Elsberger oli lähtenyt perheineen Espanjaan, jossa hän oli saanut toimen eräässä kaivoksessa. Vanhalta Weillilta oli vaimo kuollut, eikä hän oleskellut juuri yhtään parisilaisessa huoneistossaan. Ainoastaan Christophe ja hänen ystävättärensä Cécile olivat pitäneet yllä tuttavuussuhteitaan Lucile Arnaud'n kanssa, mutta he asuivat hyvin etäällä, ja kun väsyttävä työ anasti heiltä kaiket päivät, niin meni viikkoja, jolloin he eivät käyneet Lucileä katsomassa. Hänellä ei ollut muuta seuraa kuin hän itse.

Hänellä ei ollut laisinkaan ikävä. Hänelle riittivät ajanvietoksi kovin vähäiset seikat. Pieninkin jokapäiväinen homma. Joku pikku kukka, jonka arkaa lehtiverhoa hän puhdisti äidillisen hellästi joka aamu. Rauhallinen harmaa kissa, joka oli alkanut noudattaa emäntänsä elintapoja, kuten hyvin vaalitut kotieläimet ainakin: se vietti päivänsä niinkuin sen emäntäkin hellan ääressä, tai istui pöydällä lampun vieressä, seuraten koko ajan hoitajansa työskenteleväin sormien liikkeitä ja luoden häneen joskus tirkistyksen kummallisista silmäteristään, jotka sitten taas sammuivat välinpitämättömästi. Yksinpä huonekaluistakin oli hänelle ajanviettoa. Jokainen niistä oli hänelle niin kotoinen. Lapsellisella ilolla siisti hän niitä, pyyhki hellästi pois tomua, joka oli laskeutunut niiden kupeisiin, ja sijoitteli sitten niitä tarkalla huolella jälleen entisiin nurkkiinsa. Hän oikein puheli niiden kanssa sanattomasti. Hän hymyili ainoalle omistamalleen kauniille antiikkiselle huonekalulle, hienolle Ludvig XVI:n tyyliselle silinteripiirongille. Hänellä oli joka päivä sama ilo ne esineet uudestaan nähdessään. Yhtä nopeasti kului häneltä aika liinavaatteitakin tarkastaessa: hän vietti tuntikausia seisten tuolilla, pää ja käsivarret suuren talonpoikaisen kaapin sisässä, tutkien ja järjestellen niitä, sillaikaa kun kissa jälleen tarkasteli uteliaasti häntä.

Mutta hänen suurin onnensa oli, että hän sai kaikki kotiaskareensa toimitettuaan ja yksinään päivällisen syötyään, — Jumala tiesi, minkälaisen aterian (hän ei tarvinnut paljoa ruokaa), — ja kaupungilla välttämättömillä asioilla juostuaan päästä noiden päivätöitten jälkeen kello neljän tienoissa iltapuolella kotiinsa ja asettua ikkunan tai lieden ääreen käsitöineen ja mirreineen. Joskus hän keksi jonkinlaisen syyn, ettei hänen tarvinnut ollenkaan lähteä pois kotoa; hän oli onnellinen, jos hän saattoi olla kaiket päivät sisällä, varsinkin talvisaikaan, kun satoi. Hän pelkäsi hirveästi kylmää, viimaa, likaa ja sadetta, sillä hänkin oli kuin mikäkin siisti, arkanahkainen ja lellitelty pikku kissa. Hän oli mieluummin syömättä kuin lähti ulos ostelemaan aamiaisruokia, jos ruuanhankkijat milloin sattuivat hänet unhottamaan. Silloin hän naperteli vain suklaakakkua tai etsi kaapista pari hedelmää. Hän varoi ilmoittamasta sitä ruokailutapaansa miehelleen. Se oli pientä seikkailua hänelle. Silloin, päivinä, jolloin valo oli melkein sammunut, ja joskus kauniinakin ja aurinkoisina, — (ulkona säteili sininen taivas, kadun räminä humisi talon ja hänen hiljaisen asuntonsa ympärillä ja sen hämärässä: aivan kuin jokin kangastus ympäröi se hämy hänen sieluaan), — istui hän mukavimmassa nurkassaan, jakkara jalkojen alla, neulomus kädessä, ja vaipui hievahtamatta hauskimpaan hommaansa, lukemiseen, vaikka hänen sormensa työskentelivätkin koko ajan. Hänellä oli vieressä pöydällä jokin mielikirjojaan. Tavallisesti jokin punakantinen nide, jonkin englantilaisen kirjan käännös. Hän luki sangen vähän kerrallaan, tuskin luvun päivässä, ja kirja lepäsi usein pitkän aikaa samalta kohdalta avattuna hänen polvillaan, tai ei hän sitä ollenkaan aukaissut: hän tunsi jo sen, hän vain haaveili asioista, joita se oli kertonut. Niin riitti jokin Dickensin tai Thackerayn pitkä romaani viikkokausiksi, ja ne viikot laajensi hän uneksimalla kokonaisiksi vuosiksi. Ne ympäröivät hänet hellällä sävyllään. Nykyaikaiset ihmiset, jotka lukevat nopeasti ja huonosti, eivät tunne enää, mikä ihmeellinen voima kauniista kirjoista säteilee, kun niitä nauttii hitaasti. M:me Arnaud ei epäillytkään, etteikö noiden romaanihenkilöiden elämä ollut yhtä totta kuin hänen omansakin. Heissä oli sellaisia, joille hän olisi tahtonut olla iki-ystävä: hyväsydäminen, mustasukkainen lady Castlewood, tuo salaa rakastava nainen, jonka sydän oli äidillinen ja neitseellinen, oli hänen sisarensa; pikku Dombey hänen oma pikku lapsensa; hän oli Dora, nainen ja lapsi, joka kuolee; hän ojensi rakkaasti käsivarsiaan syleilläkseen kaikkia noita romaanien lapsellisia sieluja, jotka vaeltavat kunniakkain ja puhtain silmin maallisen elämänsä; ja hänen ympärillään kiersi kirjavana saattueena lempeitä, kurjia ja vaarattomia orginelleja, jotka ajelevat täällä naurettavia ja liikuttavia haavekuviaan, — heidän johtajanaan hyvän Dickensin herttainen henki, unelmissaan samalla sekä nauratteleva että valmis kyyneliin. Milloin m:me Arnaud katsahti ulos ikkunastaan, näki hän ohikulkijoissa jonkun tuon unelmiensa maailman rakastettavan tai peloittavan olennon. Tuolla kivitalojen toisella puolen haaveksi hän elettävän samanlaista elämää kuin hänen sankarinsa, niin, ne sankarit itse siellä elivät. Se, ettei hän halunnut lähteä ulos, johtui siitä, että hän pelkäsi moista liikuttavilla mysterioilla täytettyä maailmaa. Hän näki noissa ohitse liikkuvissa ihmisissä salattuja murhenäytelmiä, parhaillaan tapahtuvia ilveilyjä. Eikä se ollutkaan aina pelkkää kuvitelmaa. Sillä yksinäisyydessä oli hän saavuttanut tuon kummallisen intuitsionin lahjan, joka antaa ihmisen nähdä ohikulkevien katseista heidän menneen tai tulevan elämänsä salaisuuksia, joita asianomaiset itsekään eivät usein tiedä. M:me Arnaud sekoitti näihin todellisiin näkyihinsä romanttisia muistoja, jotka pyöristivät ja muuttivat niiden muotoa. Kun hän oli kaupungilla, tunsi hän aivan hukkuvansa moiseen äärettömään elämysten mereen. Hänen täytyi kiiruhtaa kotiinsa päästäkseen lujalle pohjalle.

Mutta tarvitsiko hänen lukea tai nähdä muitakaan ihmisiä? Hänelle riitti vain katsella itseään. Tuo kalpea, sammunut olento, — syrjäisestä nimittäin, — kuinka se sisältäpäin olikaan valoisa ja säteilevä! Miten täyteläistä elämää se uhkui! Miten runsaasti siinä oli muistoja, rikkauksia, joita ei kukaan aavistanut hänessä olevan!… Olivatko ne koskaan olleet totta? — Tietysti, koska ne olivat totta hänelle… Sillä tavoin saattaa unten taikasauva muuttaa elämän köyhyyden!

M:me Arnaud muisteli kaikkia entisiä vuosiaan pikkutytön aikoihinsa asti; tässä hiljaisuudessa aukesi jälleen tuoksumaan jokainen hänen kuihtuneitten toiveittensa hento kukka… Ensimäinen lapsenrakkaus erästä nuorta tyttöä kohtaan, jonka viehkeys oli lumonnut hänet heti paikalla, kun hän tuon olennon näki; hän rakasti neitoa niinkuin ainoastaan silloin voi rakastaa kun itse on äärettömän puhdas; hän oli kuolla mielenliikutuksesta tuntiessaan hänen kosketuksensa; hän olisi tahtonut suudella hänen jalkojaan, olla hänen pieni piikasensa, mennä naimisiin hänen kanssaan; ystävätär oli sitten mennyt naimisiin, ei ollut tullut onnelliseksi, oli saanut lapsen, joka oli kuollut… Toinen rakkaus tuli hänelle noin kaksitoista-vuotiaana, jälleen erästä tyttöä kohtaan, joka oli hänen ikäisensä ja joka kohteli häntä tyrannimaisesti: pirullinen vaaleaverikkö, ilveilevä, itsevaltainen: hän itketti toista huvikseen, ja antoi sitten hänelle helliä suudelmia; he laativat yhdessä tuhansia tulevaisuuden suunnitelmia. Se tyttö oli yhtäkkiä ruvennut karmeliittinunnaksi, kenenkään tietämättä, mistä syystä; väitettiin, että hän oli nykyään onnellinen… Sitten seurasi suuri intohimo erästä miestä kohtaan, joka oli paljoa vanhempi häntä itseään. Siitä tunteesta ei ainoakaan ihminen ollut saanut tietää, ei edes sekään, johon se kohdistui. Hän oli uhrannut rakkautensa kohteelle suunnattoman määrän kiihkeää uskollisuutta, hellyyttä… Sitten tuli taas toinen rakkaus: sillä kertaa rakastettiin häntä. Mutta hän ei ollut tohtinut omituisen arkuutensa ja itsensä epäilemisen vuoksi uskoa, että häntä rakastettiin, eikä ilmaista, että hän itsekin rakasti. Ja silloin oli onni mennyt ohitse niin ettei hän ottanut sitä käsiinsä… Sitten… Mutta mitä hyödyttää kertoa muille satuja, joilla on merkitystä ainoastaan ihmiselle itselleen? Monen monia pikku asioita, jotka olivat saaneet hänelle tärkeän sisällyksen: jonkun ystävän suopeus; sydämellinen sana Olivierin suusta, sanottu aivan huomaamatta; Christophen virkistävät vierailut ja lumottu maailma, jonka hänen soittonsa kuulijalle avasi; jonkun tuntemattoman ihmisen katse; niin, eräät pelkästään ajatukselliset ja tahdottomat uskottomuudet tässä erinomaisessa naisessa, joka oli ylen kunniallinen ja puhdas: nuo tyrmistivät ja hävettivät häntä, ja hän koetti heikosti karkoittaa niitä mielestään, mutta kuitenkin loivat ne, — kaikessa viattomuudessaan, — hiukan auringonpaistetta hänen sydämeensä… Hän rakasti kovasti miestään, vaikkei mies ollutkaan aivan sellainen, jollaista hän uneksi. Mutta herra Arnaud oli hyvä; ja kun hän eräänä päivänä sanoi vaimolleen:

— Rakas vaimoni, sinä et tiedä, miten paljon sinä minulle olet. Sinä olet koko minun elämäni.

Silloin naisen sydän aivan suli hellyydestä; ja siitä alkaen tunsi hän olevansa kokonaan yhdistetty mieheensä, ainaiseksi, ilman pienintäkään irtautunutta ajatusta. Joka vuosi kiinnitti heitä yhä lähemmin toisiinsa. He olivat uneksineet yhdessä paljon kaunista. Haaveilleet töistä, matkoista, lapsista. Miten ne unelmat olivat toteutuneet?… Oi, turha toivo!… Mutta m:me Arnaud uneksi niitä yhä. Niissä eli myöskin pikku lapsi, josta hän oli uneksinut niin usein, niin syvästi, että hän tunsi sen aivan kuin se olisi ollut olemassa. Sitä untaan oli hän rakennellut vuosikausia, kaunistanut sen kaikella, mitä armainta hän näki, kaikella, mitä hän eniten rakasti… Mutta toteutuminen: hiljaisuus!…

Siinä hänen elämänsä. Mutta siihen sisältyi kokonaisia maailmoita. Miten paljon tuntemattomia tragedioja, kaikkein arinta laatua, kätkeytyy usein näöltään aivan rauhallisiin, keskinkertaisiin ihmiskohtaloihin! Ja traagillisinta on ehkä: — ettei tapahdu mitään noiden yhä toivovien elämässä, joiden veri huutaa lohduttomasti oikeuttansa, heille luonnon lupaamaa onnea, joka heiltä kielletään, — noiden, joita kalvaa sisällisesti yhtämittainen tuskallinen kaipuu, — ja jotka eivät näytä siitä mitään ulospäin!

Onneksi ajatteli m:me Arnaud muutakin kuin itseään. Hänen oma elämänsä otti ainoastaan osan tilaa hänen unelmissaan. Hän eli myöskin niiden elämää, jotka olivat nykyään tai olivat ennen olleet hänen tuttujaan; hän kuvitteli itseään heidän asemassaan, hän muisti Christophe Krafftia, ystävätärtään Cécileä. Hän ajatteli heitä aina. Nuo kaksi naista olivat sydämellisesti kiintyneet toisiinsa. Ja kummallisinta oli, että juuri luja Cécile tarvitsi heistä enemmän tukea, nojautua heikkoon Lucileen. Oikeastaan oli tuo kookas, iloinen ja terve tyttö näet heikompi kuin hänen ulkomuodostaan saattoi päättää. Hänellä oli paraikaa eräänlainen murroskausi. Tyynimmätkään sydämet eivät aina voi olla varmoja yllätyksiltä. Hänessä oli huomaamatta alkanut kyteä muuan ylen hellä tunne, jota hän ei tahtonut ensin tunnustaa, mutta se paisui, kunnes hänen oli pakko se nähdä: — hän rakasti Olivier Jeanninia. Tuon nuoren miehen kunnioittava ja lempeä käytös, hänen koko olemuksensa hiukan naisellinen viehätys, kaikki, mikä hänessä oli heikkoa ja antautuvaa, oli lumonnut kohta Cécilen: — (äidillistä luonnetta vetää aina puoleensa sellainen, joka sitä tarvitsee). — Mitä Cécile sitten oli kuullut Olivierin aviosuruista, oli herättänyt hänessä vaarallista sääliä tuota ystäväänsä kohtaan. Mutta tällaiset syyt yksinomaan eivät luonnollisesti olisi riittäneet. Kukapa voi sanoa, minkä tähden kaksi ihmistä rakastuu toisiinsa? Usein ei kummallakaan ole siihen erikoista aihetta, mutta pitkä yhdessä oleskelu saattaa anastaa viimein sydämen, joka ei ole pitänyt varaansa ensimäistä siinä herännyttä tunnetta vastaan. — Kun Cécile huomasi, ettei ollut enää epäilemistä, mitä laatua hänen tunteensa oli, koetti hän uljaasti päästä irti ansasta, sillä hän piti rakkauttaan rikollisena ja mahdottomana; hän kärsi kauan itsekseen, eikä siitä parantunutkaan. Kukaan ei vähääkään aavistanut, miten hänen laitansa oli: hän koetti kaikin voimin tekeytyä iloisen näköiseksi. Ainoastaan m:me Arnaud tiesi, kuinka vaikeaa se oli hänelle; ei siitä syystä, että Cécile olisi ilmaissut salaisuutensa hänelle, mutta joskus painoi Cécile lujaniskaisen päänsä m:me Arnaud'n matalaa rintaa vasten, hänen silmistään tipahti pari kuumaa kyyneltä, hän suuteli ystävätärtään ja lähti sitten nauraen talosta. Cécile jumaloi tuota heiveröistä ystävätärtään, sillä hän tunsi, että hän oli siveellisen ryhtinsä ja uskonsa voiman puolesta väkevämpi häntä itseään. Hän ei avannut sydäntään Lucilelle. Mutta Lucile osasi arvata puolesta sanasta. Maailma tuntui hänestä ainaiselta surulliselta väärinymmärtämiseltä. Sitä on mahdoton muuttaa toiseksi. Ihminen ei voi muuta kuin rakastaa, sääliä toista ja uneksia.

Ja kun unelmien ääretön paljous alkoi humista hänessä niin valtavasti, ettei hän jaksanut enää miettiä mitään, asettui hän pianonsa ääreen ja antoi sormiensa hipua koskettimilla, miten vaan sattui, soittaen hiljaa, verhoten sävelten himmennetyllä valolla elämän häikäisevää kangastusta…

Mutta tuo hyvä pikku nainen ei suinkaan unohtanut arkisiakaan tehtäviään; ja kun herra Arnaud tuli kotiin, oli lamppu jo pöydälle sytytetty ja illallinen valmis, ja vaimo odotti häntä hymy kalpeilla kasvoillaan. Eikä mies aavistanut, minkälaisessa rajattomassa kaikkeudessa vaimo hänen poissaollessaan oli elänyt.

Vaikeinta oli sulattaa noita kahta eri maailmaa toisiinsa niin, etteivät ne törmänneet vastatusten: jokapäiväinen elämä, ja toinen, suuri sielullinen elämä kaukaisine ilmanäärineen. Se ei menestynyt aina varsin hyvin. Onneksi eli Arnaud itsekin osaksi kuvitelmien elämää, eli kirjoissaan ja taideteoksissa, joiden ikuinen tuli piti yllä hänen sielunsa riutuvana lepattavaa liekkiä. Mutta viime vuosina olivat häntä yhä enemmän alkaneet kiusata kaikenlaiset hänen ammatistaan johtuvat pienet rettelöt: vääryydet, puolueellisuus, ikävyydet virkatovereiden ja oppilaiden taholta; hän oli tullut katkeraksi; oli alkanut puhua politiikkaa, haukkua hallitusta ja juutalaisia; hän lykkäsi vastuun kaikista omista elämänpettymyksistään Dreyfysin niskaan. Hänen synkkämielinen luonteensa tarttui hiukan myöskin hänen vaimoonsa. M:me Arnaud oli nyt melkein neljänkymmenen vuoden vanha. Hän oli siinä iässä, jolloin hänen elämänvoimansa oli jo hiukan vioittunut ja levottomana etsi tasapainoaan. Hänen ajatuksiinsa ilmestyi ammottavia halkeamia. Joksikin aikaa kadottivat he molemmat kaiken syynsä olla olemassa: sillä he eivät tienneet, mihin nyt kiinnittää hämähäkinverkkonsa, joka joutui yhtäkkiä heilumaan tyhjässä. Unelmat tarvitsevat aina jonkinlaista todellisuudenkin tukea, vaikka kuinka heikkoa. Nyt heitä ei tukenut mikään. He eivät voineet enää nojautua toisiinsa. Mies takertui vaimoonsa sen sijaan, että olisi häntä auttanut. Ja vaimo ymmärsi, ettei hän jaksanut miestään auttaa: sillä siihen aikaan hän ei pystynyt auttamaan edes itseään. Ainoastaan ihme saattoi hänet silloin pelastaa. Hän rukoili sitä. Ja se tulikin hänen sielunsa syvyydestä. M:me Arnaud tunsi yksinäisestä ja hurskaasta sydämestään kumpuavan ilmi ylevän ja mielettömän tarpeen kaikesta huolimatta luoda, kutoa sittenkin hämähäkinverkkoaan tyhjyyden poikki, pelkästä kutomisen ilosta, jättää se tuulen valtaan, Jumalan henkäyksen heilutettavaksi ja vietäväksi sinne, minne se oli joutuva. Ja Jumalan henkäys kiinnitti verkon jälleen elämään, antoi sille näkymättömät tukikohtansa. Silloin alkoivat mies ja vaimo kumpikin kärsivällisesti kutoa uudestaan tuota loistavaa ja turhaa unelmiensa sommitelmaa, joka oli tehty heidän puhtaimmista kärsimyksistään ja sydänverestään.

M:me Arnaud oli yksinään kotona… Tuli ilta.

Ovikello soi. M:me Arnaud heräsi vavahtaen unelmistaan ennen tavallista aikaansa. Hän kietoi huolellisesti käsityönsä kokoon ja meni avaamaan. Tulija oli Christophe. Hän näytti hyvin liikutetulta. Rouva tarttui ystävällisesti hänen käsiinsä.

— Mikä teidän on, hyvä ystävä? kysyi hän.

— Ah! sanoi Christophe. Olivier tuli takaisin.

— Tuli takaisin?

— Niin, tänä aamuna, tuli ja sanoi minulle: "Christophe, auta minua!" Minä syleilin häntä, hän itki. Sanoi minulle: "Minulla ei ole enää ketään muita kuin sinä. Hän lähti pois".

M:me Arnaud pisti järkytyksissään kätensä ristiin ja huudahti:

— Voi noita onnettomia!

— Hän lähti, toisti Christophe. Lähti rakastajansa kanssa.

— Entä heidän lapsensa? kysyi m:me Arnaud.

— Jätti miehensä, lapsen, kaikki.

— Se onneton! toisti m:me Arnaud.

— Olivier rakasti häntä, sanoi Christophe, rakasti koko sielullaan, Hän ei tästä iskusta nouse. Hän hoki minulle: "Christophe, hän on pettänyt, minut… Rakkain ystäväni on minut pettänyt." Minä koetin sanoa hänelle: "Koska hän on sinut pettänyt, niin ei hän ollutkaan sinun ystäväsi. Sinun vihollisesi hän on. Unohda hänet, tai tapa hänet."

— Oh, Christophe, mitä te nyt puhuttekaan! Sehän on kauheaa.

— Aivan niin, tiedän, että tämä tuntuu teistä aivan esihistorialliselta raakuudelta: tappaa vaimonsa! Uskokaa vaan kauniisti tätä hienoa parisilaista maailmaa, joka panee vastalauseensa, jos uros surmaa muka raakalaisvaistosta naaraan, joka hänet pettää, maailmaa, joka saarnaa tuota laupiasta järkeä! Erinomaisia apostoleita! On hupaisaa nähdä tämän sekalaisen koiralauman pahastuvan eläimellisyyteen palaamista. Kun ensin ovat häväisseet elämää, riistäneet siltä kaiken sen arvon, niin ympäröivät he sen uskonnollisella pyhyydellä… Kuinka kummallista: tuollainen elämä, jossa ei ole sydäntä, ei kunniaa, jolla ei ole merkitystä, joka on pelkästään ruumiillista huokunaa, verisuonen tykytystä lihamöhkäleissä, on heistä suurimman kunnioituksen arvoinen! He eivät tiedä, miten hienotunteisia olla tällaista teurastamon lihankappaletta kohtaan: sitä on rikos sormellaankin koskettaa. Tappakaa sielu, jos huvittaa, mutta ruumis on toki pyhä…

— Sielun murhaajat ovat pahimpia murhamiehiä; mutta rikos ei puolusta toista rikosta, senhän tiedätte.

— Tiedän sen, ystäväni. Te olette oikeassa, minä en ajattele, mitä sanon… Tai kukapa tietää, ehkäpä ajattelenkin.

— Ei, te vain halvennatte itseänne. Tehän olette hyvä.

— Kun syvä tunne saa minut valtaansa, niin olen julma kuin muutkin. Näettehän, kuinka nyt olen vimmastunut!… Mutta kun näkee ystävänsä, jota rakastaa, itkevän, niin eikö vihaisi olentoa, joka on syynä hänen kyyneliinsä? Ja voiko koskaan olla kyllin ankara sellaista viheliäistä kurjaa kohtaan, joka hylkää lapsensa juoksennellakseen rakastajansa perästä?

— Älkää puhuko niin, Christophe. Te ette asiaa tunne.

— Mitä, puolustatteko häntä?

— Minä säälin häntä, myöskin häntä.

— Minä säälin niitä, jotka kärsivät. En niitä, jotka ovat syypäitä toisten kärsimyksiin.

— Oh, luuletteko, ettei hänkin ole kärsinyt? Luuletteko, että hän jätti pelkästään huvikseen lapsensa, ja turmeli oman elämänsä? Sillä turmeltu on hänenkin elämänsä. Minä en tunne häntä paljon, Christophe. Olen nähnyt hänet ainoastaan kaksi kertaa ohimennen; hän ei siinä tilaisuudessa puhunut minulle juuri mitään ystävällistä, hän ei tuntenut minua kohtaan suopeutta. Mutta kuitenkin minä tunnen hänet jo paremmin kuin te. Olen varma, ettei hän ole paha. Pikku nais-raukka! Minä aavistan, minkälainen hänen sisäinen elämänsä mahtoi olla…

— Tekö, ystäväni, jonka elämä on niin arvokasta, järkevää!…

— Niin, minä, Christophe. Te ette asiaa tiedä, te olette hyvä, mutta te olette mies, kova mies, niinkuin kaikki miehet hyvyydestään huolimatta ovat, — mies, joka on lujasti lukossa kaikelta sellaiselta, mikä ei ole teitä itseänne. Te ette ymmärrä noita olentoja, jotka elävät läheisyydessänne. Te rakastatte heitä, mutta omalla tavallanne; te ette huoli pyrkiä heitä ymmärtämään. Te tyydytte niin helposti pelkästään omaan itseenne! Ja te olette varmasti vakuutettuja, että tunnette meidät… Voi kuitenkin! Jos te tietäisitte, miten me joskus kärsimme, kun näemme, en tarkoita sitä, ettette meitä rakastaisi, vaan millä tavoin te meitä rakastatte, minkälaisia me olemme niiden mielestä, jotka meitä eniten rakastavat! On hetkiä, Christophe, jolloin puristamme kyntemme kämmenlihaan voidaksemme olla teille huutamatta: "Oh! älkää meitä rakastako, älkää rakastako! Kaikki on parempaa kuin rakastaa noin!"… Tunnetteko nämä erään runoilijan sanat: "Kotonaankin, lapsiparvensa joukossa saa näennäisellä kunnialla ympäröity vaimo kärsiä halveksumista, joka on pahempi kuin kurjin köyhyys?" Ajatelkaa tätä, Christophe. Se on aivan kauhistavaa.

— Puheenne on tyrmistävää. Minä en oikein sitä ymmärrä. Mutta olen aavistavinani… Siis te itse…

— Minä olen tuntenut tuon kidutuksen,

— Ihanko totta?… Mutta se ei kuulu asiaan! Ette suinkaan uskottele minulle, että te olisitte voinut menetellä samoin kuin tuo nainen.

— Minulla ei ole lasta, Christophe. En tiedä, mitä olisin hänen asemassaan tehnyt.

— Ei, se ei ole mahdollista; minä uskon teihin, kunnioitan liiaksi teitä, saatan vannoa, että se olisi teille sula mahdottomuus.

— Älkää vannoko! Minä olen ollut tekemäisilläni samantapaista kuin hän… Minun on tuskallista hävittää sitä kaunista käsitystä, mikä teillä on minusta. Mutta täytyyhän teidän oppia hiukan ymmärtämään meitä, jos kerran ette tahdo tehdä vääryyttä. — Niin, minä olen ollut aivan samanlaisen hullutuksen partaalla. Ja etten sitä tehnyt, se on jossakin määrin teidän ansionne. Siitä on nyt kaksi vuotta. Minulla oli silloin vaikea synkkä kauteni. Tunsin, etten kelvannut mihinkään, ettei kukaan välittänyt minusta, ettei kukaan minua tarvinnut, että miehenikin olisi voinut elää ilman minua ja että elämäni oli mennyt aivan hukkaan… Tahdoin välttämättä pelastaa itseni, tehdä, Jumala tiesi mitä! Minä tulin teidän luoksenne… Muistatteko sitä?… Ette ymmärtänyt, mitä varten olin tullut. Minä tulin sanomaan teille hyvästi… Ja silloin, en tiedä, miten lienee käynyt, mitä te minulle sanoitte, en muista sitä enää niin tarkoin… mutta sen tiedän, että eräät teidän sananne… (te ette itse aavistanut, mitä sanoitte…) valaisivat minulle silloin tietä… Tai ehkä eivät ne sananne sitä tehneet… Ehkäpä se oli pelkkä sattuma; pieninkin sysäys riitti minut sillä tuokiolla joko tuhoamaan tai pelastamaan… Kun tulin teidän luotanne, menin kamariini, sulkeuduin lukon taakse, itkin kaiken päivää… Ja sitten oli hyvä olla: kriisi oli mennyt ohitse.

— Ja nyt, kysyi Christophe, kadutteko sitä?

— Nytkö? toisti m:me Arnaud. Ah, jos olisin sen hullutuksen tehnyt, olisin kauan sitten ollut Seinen pohjassa. Minä en olisi jaksanut kestää sellaista häpeää, enkä pahaa, minkä olisin miesraukalleni tehnyt.

— Siis te olette nyt onnellinen?

— Kyllä, niin onnellinen kuin ihminen tässä elämässä voi olla. On ylen harvinaista, että kaksi olentoa ymmärtävät toisiaan, kunnioittavat toisiaan, tietävät, että ovat toisistaan varmoja, eivät pelkästään naivista rakkauden luottamuksesta, sillä se on usein kuvitelmaa, vaan monien yhdessä elettyjen vuosien kokemuksesta; harmaiden, arkisten vuosien, joihin sisältyy tietoisuus kestetyistä vaaroista — mikä onkin tärkeintä. Sikäli kuin ihminen vanhenee, tulee se tietoisuus paremmaksi.

M:me Arnaud vaikeni, ja punastui yhtäkkiä.

— Hyvä isä, kuinka minä tätä olen kertonut?… Mitä olen tehnytkään?… Unohtakaa tämä, Christophe, minä rukoilen. Kenenkään ei pidä sitä saada tietää.

— Älkää peljätkö turhaa, vastasi Christophe ja puristi hänen kättänsä. Se salaisuus on minulle pyhä.

M:me Arnaud oli niin onneton avomielisyydestään, että kääntyi hetkeksi Christophesta poispäin. Sitten hän jatkoi:

— Minun ei olisi pitänyt teille tätä kertoa… Mutta näettekös, tein sen osoittaakseni teille, että suurimmassa sovussakin eläville pareille, niillekin naisille… joita te kunnioitatte, Christophe… tulee joskus hetkiä, jolloin he eivät ainoastaan hairahdu, kuten te sanotte, vaan todella kärsivät; sietämättömiä hetkiä, jotka saattavat viedä hullutuksiin, hävittää kokonaisen ihmiselämän, vieläpä kahdenkin ihmisen. Ei pidä olla liian ankara. Ihmiset tuottavat toisilleen tuskaa silloinkin kun rakastavat sydämellisesti toisiaan.

— Pitäisikö sitten elää yksin, kukin omassa nurkassaan?

— Se on meille vielä pahempaa. Jos naisen täytyy elää yksin, taistella niinkuin mies (ja usein miestä vastaankin), on elämä suorastaan hirveää meidän yhteiskunnassamme, joka ei perustu sellaiselle ajatukselle, vaan useimmiten sitä vielä vihaakin…

M:me Arnaud istui vaieten, hiukan kumarassa, tähystäen takan liekkeihin; sitten jatkoi hän lempeästi, hiukan epämääräisellä äänellään, tuon tuostakin empien ja keskeyttäen, ja jatkaen sitten jälleen:

— Ja kuitenkaan ei se ole meidän, naisten, vika: jos nainen elää sillä tavoin, ei hän tee sitä oikusta, vaan siksi, että hänen on pakko; hänen täytyy ansaita leipänsä ja oppia tulemaan toimeen ilman miestä, koska mies ei häntä tahdo hänen köyhyytensä tähden. Nainen on tuomittu yksinäisyyteen, mutta ei saa kuitenkaan yksinäisyyden etuja: sillä meidän yhteiskunnassamme ei nainen voi, kuten mies, nauttia riippumattomuudestaan, ei edes kaikkein viattomimmalla tavalla, muuten tekee hän skandaalin: kaikki on häneltä kiellettyä. — Minulla on muuan ystävätär, opettajattarena eräässä maaseutukoulussa. Jos hänet olisi pistetty ummehtuneeseen vankikoppiin, ei hänen elämänsä olisi yksinäisempää ja läkähdyttävämpää kuin nyt. Porvaristo sulkee ovensa naisilta, jotka koettavat elää omalla työllään; se ilmaisee epäluuloista halveksimistaan heitä kohtaan; heidän jokaista askeltansa vaanitaan ilkeämielisesti. Ne virkatoverit, jotka ovat poikakoulujen opettajina, eivät välitä heistä, koska he osaksi pelkäävät kaupungin juoruja, osaksi ovat salaisesti vihamielisiä noille naisille, tai muuten vain arkoja lähestyäkseen heitä, tottuneet kun ovat ainoastaan kahvilaelämään, rivosanaiseen lepohetkien viettoon, tai siitä syystä, että he ovat väsyneet jo päivän työstä, taikka ylimalkaan vastenmielisesti kyllästyneet aivoillaan askarteleviin naisiin. Nuo naiset itsekään eivät voi keskenään enää toisiaan sietää, varsinkin, jos heidän on pakko asua yhdessä, koulun täyshoitolassa. Johtajatar pystyy monesti kaikkein vähimmin ymmärtämään näitä nuoria, hellyyttä kaipaavia sieluja, jotka kuiva työ ja epäinhimillinen yksinäisyys tekee ensimäisinä vuosina suorastaan lohduttomiksi; hän antaa heidän kitua salaa, koettamatta auttaa heitä; hänen mielestään he ovat vain pöyhkeitä. Kukaan ei heistä välitä. Kun heillä ei ole varoja eikä yhteiskunnallisia suhteita, eivät he pääse naimisiin. Työtuntien paljous estää heitä luomasta itselleen älyllisen elämän maailmaa, joka heitä viihdyttäisi ja lohduttaisi. Jos heidän elämäänsä ei pidä yllä uskonnollinen tunne tai poikkeuksellisen voimakas morali, (sanonpa epäluonnollinen, sairaaloinenkin morali: sillä eihän ihmisen ole luonnollista uhrautua kokonaan), — niin on heidän elämänsä elävältä kuolemista… — Tarjoaako esimerkiksi hyväntekeväisyyden ala älyllisen työn puutteessa naisille juuri tukea? Minkälainen pettymys onkaan niille heistä, joiden sielu on liian rehellinen tyytyäkseen viralliseen tai hienoston hyväntekeväisyyteen, joutua filantroopisiin juoruseuroihin näkemään moista pintapuolisuutta, armeliaisuuden ja byrokratian sekoitusta, moista leikittelyä köyhyydellä kuhertelun ja kaakatuksen keskellä! Jos joku heistä silloin on kyllästyksissään niin uskomattoman rohkea, että lähtee yksinään keskelle tuota köyhyyttä, jonka hän tuntee vasta ainoastaan kuulopuheilta, mikä näky se onkaan hänelle! Se on melkein mahdotonta sietää! Se on itse helvetti. Mitä hän voi tehdä siellä auttaakseen? Hän suorastaan hukkuu sellaiseen onnettomuuksien mereen. Hän taistelee kuitenkin, hän koettaa pelastaa joitakuita noita onnettomia, hän näännyttää itsensä heidän hyväkseen. Hän hukkuu heidän kanssansa. Onni, jos hän saa pelastetuksi edes yhden tai kaksi. Mutta kuka hänet itsensä pelastaa? Kuka välittää hänen auttamisestaan? Sillä hän kärsii itsekin, kaikkia toisten kärsimyksiä ja omiaan; sikäli kuin hän valaa uskoa muihin, uskoo hän yhä vähemmin itse onneensa; kaikki nuo nähdyt tuskat takertuvat vimmatusti häneen; eikä hänellä ole mitään, mihin hän takertuisi kiinni. Eikä kukaan ojenna hänelle pelastavaa kättänsä. Ja joskus häntä vielä kivitetäänkin… Tehän tunsitte, Christophe, erään ihailtavan naisen, joka uhrautui nöyryyttävimpään ja jaloimpaan armeliaisuuden työhön, mitä lienee olemassa: hän otti kotiinsa kaduilta prostitueerattuja, jotka olivat saaneet lapsen, noita onnettomia tyttöjä, jollaisia yleiset hyväntekeväisyysseurat eivät huoli ja jotka niitä seuroja pelkäävät; hän koetti parantaa ruumiillisesti ja siveellisesti heitä, hoidella heitä ja heidän lapsiaan, herättää heissä valveille äidintunnetta, hankkia heille koteja, saada heidät elämään kunniallisella työllä. Mitkään hänen voimansa eivät riittäneet moiseen synkkään tehtävään, joka oli täynnä pettymyksiä ja katkeruuksia, — (niin harvoja saattaa pelastaa, sillä ainoastaan harvat tahtovat tulla pelastetuiksi! Ja miten paljon tuollaisten pikku lapsia kuolee! Noita viattomia, jotka, ovat jo syntymästään tuomitut!…). Ja kuinka luulette, Christophe, että tuota naista, joka oli ottanut omikseen toisten kaikki tuskat, tuota syytöntä, joka vapaaehtoisesti sovitti ihmisten itsekkyyden rikoksia, yleensä arvosteltiin? Yleisön pahansuopuus syytti häntä siitä, että hän keräili muka itselleen rahaa tällä työllään, niin, jopa samanlaisella työllä kuin hänen suojattinsakin. Ja hänen täytyi masentuneena muuttaa pois siitä kaupunginkorttelista… — Te ette voi aavistaa, miten julmaan taisteluun riippumattomat naiset joutuvat nykyjään yhteiskuntaamme vastaan, vanhoillista, sydämetöntä yhteiskuntaa, joka hävittää ja tappaa itseään ja käyttää senkin vähän tarmonsa, mikä sille jää, estääkseen toisia elämästä.

— Kunnon ystäväni, tämä ei ole pelkästään naisten kohtalo. Me kaikki tunnemme sen taistelun. Ja minä tiedän pelastuksenkin.

— Mikä se on?

— Taide.

— Niin, teille, mutta ei meille naisille. Ja kuinka monet miehistäkään saattavat siihen turvautua?

— Katsokaa ystävätärtämme Cécilea. Hän on onnellinen.

— Mistä te sen tiedätte? Ah, kuinka keveästi te arvostelette! Kun hän on uljaan näköinen, kun hän ei tahdo hautoa päässään asioita, jotka tekevät hänet surulliseksi. Kun hän salaa ne toisilta, niin te sanotte, että hän on onnellinen. Kyllä, hän on onnellinen siitä, että on terve ja jaksaa taistella. Mutta hänen taistelujaan te ette tunne. Luuletteko, että hän oli alunpitäen luotu tähän taiteen petoselämään? Taide! Että tosiaankin on naisraukkoja, jotka oikeana onnensa huippuna tavoittelevat kunniaa kirjailijattarina, soittajattarina, laulajattarina! Onko heidän täytynyt niin jättää kaikki, etteivät lopulta ole tienneet, mihinkä koettaisivat innostua? Taide, mitä me naiset taiteella, ellei meillä ole sen mukana kaikkea muuta? Maailmassa on yksi ainoa seikka, joka voi saada meidät unohtamaan kaiken, kaiken muun: nimittäin pieni, rakas lapsi.

— Ja kun se on, niin ei sekään riitä, kuten näette.

— Ei kyllä, ei aina… Naiset eivät ole yleensä onnellisia. On vaikeaa olla nainen. Paljon vaikeampaa kuin mies. Te ette saata sitä oikein aavistaa. Te miehet voitte syventyä kokonaan johonkin aivojenne aatteeseen, johonkin toimintaan. Te voitte silpoa elämästänne kappaleita pois, mutta olette kuitenkin onnellisempia kuin me. Terve nainen ei voi sitä tehdä kärsimättä. On epäinhimillistä tukehduttaa jotakin osaa omasta itsestään. Kun olemme jollakin tavalla onnellisia, niin suremme, ettemme ole sitä myöskin toisella. Meillä on monta sielua. Teillä ei niitä ole muuta kuin yksi, ja se on voimakkaampi, usein töykeä, jopa luonnotonkin. Minä ihailen teitä. Mutta älkää tahtoko olla liian egoistisia. Te olette sitä jo tahtomattannekin. Te teette meille kylliksi pahaa jo aivan aavistamattanne.

— Minkäpä sille voi? Se ei ole meidän vikamme.

— Ei, se ei ole teidän vikanne, hyvä Christophe. Ei teidän eikä meidän. Kaiken kaikkiaan, nähkääs, elämä ei ole suinkaan yksinkertaista. Saattaa kyllä sanoa, ettei tarvitse muuta kuin elää luonnollisella tavalla. Mutta mikä sitten on luonnollista?

— Se on totta. Mikään ei ole elämässä luonnollista. Selibaatti ei ole luonnollista. Avioliitto ei sen luonnollisempaa. Ja vapaat liitot jättävät heikot voimakkaampien saaliiksi. Myöskään yhteiskunnallisuutemme ei ole luonnollista; me itse olemme sen kyhänneet. Sanotaan, että ihminen on seuraeläin. Mitä hullutusta! Hänen on ollut pakko tulla seuraeläimeksi voidakseen elää. Hän taipuu siihen saadakseen hyötyä, voidakseen puolustautua, tavoitellakseen huvia, suuruutta. Tämä välttämättömyys pakotti hänet allekirjoittamaan eräitä kontrahteja. Mutta luonto niskuroi ja kostaa sen, että sitä pakotetaan. Luonto ei ole luotu meitä varten. Me koetamme lannistaa sitä. Se on selvää sotaa: ei ole kumma, että me joudumme usein tappiolle. Kuinka selvitä tästä? — Siten, että olemme väkeviä.

— Että olemme hyviä.

— Oi, niin, Jumala tietköön, siten, että olemme hyviä: avaamme rautaisen itsekkyytemme, hengitämme vapauden ilmaa, rakastamme elämää, valoa, kukin vaatimatonta tehtäväämme, pientä maankaistaa, johon juuremme työnnämme. Jos emme voi levitä laajalle, koettakaamme päästä syvälle ja korkealle, aivan kuin ahtaassa paikassa kasvava puu pyrkii aurinkoa kohti!

— Niin juuri. Ja ennen kaikkea tulee rakastaa toisiaan. Jospa mies voisi yhä enemmän oppia tuntemaan että hän on naisen veli eikä pelkästään hänen uhrinsa, tai hylkäisi ajatuksen, että naisen on oltava hänen omansa! Jospa he kumpikin luopuisivat ylpeydestään ja ajattelisivat hiukan vähemmän itseään ja hieman enemmän toista!… Me olemme kaikki heikkoja: auttakaamme toisiamme. Älkäämme sanoko sille, joka on kompastunut: "En tunne sinua enää." Vaan: "Rohkeutta, ystäväni. Kyllä tästä pahasta päästään."

He vaikenivat, istuen lieden ääressä, pikku mirri keskellään, kaikki kolme liikkumatta omissa ajatuksissaan katsellen liekkeihin. Tuli, joka oli sammumaisillaan, heitteli pehmeitä heijastuksia rouvan hienoille kasvoille, jotka punoittivat nyt hänessä harvinaista sisällistä eloisuutta. Hän ihmetteli itsekin, että oli niin avannut sydämensä. Koskaan ei hän ollut puhunut näin paljoa itsestään. Eikä hän enää milloinkaan puhuisi.

Viimein pani hän kätensä Christophen kädelle ja sanoi:

— Mitä te lapselle teette?

Sitä asiaa hän oli ajatellut jo heti alusta pitäen. Hän puhui, puhui muuta, oli aivan kuin toinen nainen, kuin juopunut. Mutta hän ajatteli pelkästään sitä. Heti Christophen ilmoitusta tapahtumasta kuullessaan oli hän rakentanut sydämessään jo kokonaisen romaanin. Hän ajatteli tuota lasta, jonka äiti oli jättänyt, onnea saada sitä kasvattaa, kutoa moisen pikku sielun ympärille omia unelmiaan ja rakkauttaan. Mutta hän sanoi itselleen:

— Ei, se on paha, minä en saa nauttia toisten onnettomuudesta.

Kuitenkin se toivomus oli häntä voimakkaampi. Hän puhui, puhui, ja hänen vaikeneva sydämensä lämpeni toivosta.

Christophe sanoi:

— Kyllä me olemme sitä ajatelleet. Voi pikkuraukkaa! Ei Olivier enkä minä pysty sitä kasvattamaan. Siinä tarvitaan naisen hoitoa. Ajattelin, että ehkä tahtoisi joku ystävätär meitä auttaa…

M:me Arnaud voi enää tuskin hengittää.

Christophe jatkoi:

— Tahdoin jo puhua siitä kanssanne. Ja sitten tulikin Cécile juuri parhaiksi sinne. Kun hän kuuli tapahtuman ja näki lapsen, oli hän niin liikutettu; hän näytti iloitsevan niin tavattomasti, ja sanoi minulle: "Christophe…"

M:me Arnaud'n sydän lakkasi sykkimästä; hän ei kuullut enää mitään, hänen silmissään pimeni, hän olisi tahtonut huutaa:

— Ei, ei, antakaa se minulle… Christophe puhui. M:me Arnaud ei kuullut, mitä hän kertoi. Mutta hän pakotti itsensä olemaan vaiti. Hän muisti, miten Cécile oli avannut hänelle sydämensä, ja hän ajatteli:

— Hän tarvitsee sitä paremmin kuin minä. Onhan minulla rakas mieheni… ja kaikki muu, mitä saan ajatella… Ja olenhan sitäpaitsi vanhempi…

Siksi hän hymyili ja sanoi Christophelle:

— Se oli hyvä asia.

Mutta tuli liedessä oli sammunut; ja samoin punerrus hänen kasvoiltaan. Niin, noilla väsyneillä ja hellillä kasvoilla ei näkynyt enää muuta kuin niiden tavallinen alistuvainen hyvyys.

— Ystävä petti minut.

Tämä ajatus painoi Olivier Jeanninin aivan maahan. Turhaan koetti Christophe ravistella häntä jälleen elämään, hellin sanoin.

— Minkä sinä nyt sille voit? virkkoi hän. Se, että ystävä pettää, on jokapäiväinen tapaus, aivan kuin köyhyys, sairaus, taistelu hölmöjä vastaan. Täytyy nousta aseihin sitä vastaan. Jos ei jaksa nousta, johtuu se siitä, että on raukka mies.

— Ah, sitä minä olenkin. En kerskukaan muuta olevani.?. Raukka, niin, joka kaipaa itselleen hellyyttä ja kuolee, jos ei sitä enää saa.

— Eihän elämäsi ole mennyttä: onhan niitä, joita kannattaa rakastaa.

— En usko enää ainoaankaan. Ei ole enää yhtään ystävää.

— Olivier!

— Anna anteeksi. Sinua en minä epäile, vaikka tulee niitäkin hetkiä, jolloin epäilen kaikkea… itseänikin… Mutta sinä olet vahva, sinä et tarvitse ketään, sinä voit elää ilman minua.

— Hän vielä helpommin.

— Sinä olet julma, Christophe.

— Hyvä ystäväni, minä kohtelen sinua töykeästi; mutta sen teen sitä varten, että sinä kimpoaisit vastarintaan. Kuule, peijakas vie, on häpeä uhrata ne, jotka sinua rakastavat, ja oma elämäsi olennon vuoksi, joka pitää sinua pilkkanaan.

— Mitä heistä, jotka minua rakastavat? Minä rakastan häntä.

— Tee työtä. Sellainen, josta ennen innostuit…

— … ei innostuta minua enää. Minua väsyttää. Tuntuu kuin olisin jättänyt elämän. Kaikki on minulle niin etäistä, etäistä… Näen, mutta en ymmärrä enää mitään… Kumma, että on ihmisiä, jotka jaksavat alkaa joka päivä uudestaan säännöllisen kellonkäyntinsä, tarkoituksettoman ammattinsa, väittelynsä sanomalehtiuutisista, turhan huvituksien takaa-ajon, ihmisiä, jotka intoilevat jonkun ministerin, kirjan, tusinanäyttelijättären puolesta tai häntä vastaan… Ah, miten minä tunnen olevani vanha! Minussa ei ole vihaa, ei kaunaa, ei ketään kohtaan: kaikki on minusta ikävää. Tunnen, ettei millään ole tarkoitusta… Kirjoitellako? Miksikä kirjoittaa? Kuka meitä ymmärtää? Olen kirjoittanut tähän asti vain yhtä olentoa varten; kaikki, mitä olin, olin vain hänelle… Nyt ei ole mitään. Olen väsynyt, Christophe, väsynyt. Minä tahtoisin nukkua.

— No, nuku ystäväni. Minä valvon ääressäsi.

Mutta nukkua Olivier saattoi kaikkein vähimmin. Ah, jos kärsivä voisikin nukkua, nukkua kuukausia, kunnes tuska on kulunut pois hänen uudistuneesta olennostaan, kunnes hän on uusi ihminen! Mutta mikään ei pysty antamaan hänelle tätä lahjaa; eikä hän itsekään sitä tahtoisi. Syvin kärsimys olisi hänelle, jos häneltä vietäisiin kärsimyskin. Olivier oli kuin kuumesairas, jota juuri kuume pitää hengissä. Se olikin todellista kuumetta; se nousi säännöllisesti sameilla tunneilla, varsinkin illoin, hämärän hetkillä, valon himmetessä. Ja muuksi ajaksi jätti se hänet murtuneeseen tilaan, rakkauden myrkytykseen, kalvaviin muistoihin, hautomaan yhtä ja ainoaa ajatusta, aivan kuin älyttömän, joka märehtii samaa suupalaa osaamatta sitä niellä; hänen kaikki aivovoimansa olivat halvatut, niitä imi itseensä yksi ainoa lähtemättömäksi piintynyt ajatus.

Hänellä ei ollut niinkuin Christophella kykyä sadatella vaivaansa, kirota hartaassa uskossa sitä, joka oli siihen syypää. Olivier oli selvänäköisempi ja oikeudenmukaisempi, hän tiesi, että hänkin oli osaltaan vastuunalainen ja ettei hän kärsinyt yksinään: myöskin Jacqueline oli uhri, — oli hänen uhrinsa. Jacqueline oli luottautunut hänen huostaansa: mitä hän oli hänelle tehnyt? Jos hänellä ei ollut voimaa tehdä häntä onnelliseksi, niin miksi oli hän toisen itseensä sitonut? Jacqueline oli oikeassa, kun katkoi nuo siteet, jotka uhkasivat häntä kuolemalla.

— Se ei ole hänen vikansa, ajatteli Olivier. Minun se on. Minä rakastin häntä huonosti. Ja kuitenkin rakastin suuresti häntä. Mutta minä en osannut rakastaa häntä, koska en kerran kyennyt saamaan häntä itseäni rakastamaan.

Niin syytteli Olivier itseään; ja ehkä hän oli oikeassakin. Mutta ei auta katua katkerastikaan menneisyyttä: se katumus ei estäisi alkamasta uudestaan samoin, jos voisi alusta alkaa; ja se estää elämästä. Voimakas ihminen on se, joka unohtaa pahan ja mitä hänelle on tehty, — jopa, oi meitä, senkin pahan, mitä hän itse on tehnyt, — unohtaa kohta, kun näkee, ettei teko ole enää autettavissa. Mutta ihminen ei ole voimakas järjellään, vaan elämän kiihkollaan. Rakkaus ja nuo kiihkot ovat kaukaisia sukulaisia toisilleen; harvoin ne sulautuvat toisiinsa. Olivier rakasti; hän oli voimakas ainoastaan itseään vastaan. Siinä passiivisuuden tilassa, jonka valtaan hän oli joutunut, oli hän altis kaikille vammoille. Häneen iski influensa, sitten kurkkukatarri ja keuhkokuume. Hän sairasti hyvän osan kesää. Christophe hoiteli häntä uskollisesti rouva Arnaud'n avulla; ja he saivatkin ruumiillisen taudin tukahdutetuksi. Mutta sielullista sairautta vastaan olivat he voimattomia; ja vähitellen alkoivat he tuntea tuon alinomaisen surun lannistavan ja väsyttävän itseään ja kaipaavansa siltä pakoon.

Onnettomuus eristää ihmisen outoon yksinäisyyden tilaan. Muut kammovat vaistomaisesti sitä. Tuntuu kuin he pelkäisivät, että se on tarttuvaa; ainakin se ikävystyttää heitä; onnettoman läheisyydestä koetetaan pelastua. Kuinka vähän niitä onkaan, jotka antavat ihmiselle anteeksi sen, että hän kärsii! Aina toistuu vanha tarina Jobin ystävistä. Elifas Temanista syyttää Jobia maltittomuudesta. Bildad Suahista on sitä mieltä, että Jobin onnettomuudet ovat rangaistuksia hänen syntiensä tähden. Sofar Naemasta tuomitsee hänet röyhkeäksi. " Ja viimein Elihu Barakelin poika, Busilainen, Ramin sukukunnasta, vihastuu Jobin päälle, että hän piti sielunsa hurskaampana Jumalaa. " — Harvoille on suru todella vakavaa. Monet ovat kutsutut, harvat valitut. Olivier oli niitä. Aivan kuin eräs misantrooppi sanoi: "hän näytti olevan mielissään, että häntä kohdeltiin pahoin. Ei ole etua onnettomana olemisesta: tekee itsensä inhotuksi."

Olivier ei voinut puhua tunteitaan kenellekään, ei edes läheisimmille. Hän huomasi, että sellainen kiusasi muita. Yksinpä hänen rakkaan ystävänsäkin teki tuo itsepintainen ja häiritsevä tuska kärsimättömäksi. Christophe tunsi olevansa liian kömpelö sitä korjatakseen. Mutta totta puhuen tämä mies, jonka sydän oli jalo ja joka oli itsekin runsaasti kokenut kärsimyksiä, ei jaksanut omistaa ystävänsä tuskaa. Niin vajavainen on ihminen. Vaikka hän olisi hyvä, sääliväinen, kärsivällinen, kestänyt tuhannet kuoleman tuskat: hän ei tunne toisen kipua, jos toisella on hammastauti. Ja jos tautia jatkuu, niin on hän miltei valmis luuloon, että sairas voihkii liikaa. Miten paljon vaikeampaa onkaan ymmärtää silloin kuin kipu on aivan näkymättömissä, painunut sielun syvyyksiin! Ihmisestä, jolla ei sitä ole, on hermostuttavaa, että hänen lähimäisensä on niin huonolla tuulella tunteen vuoksi, joka ei liikuta toista laisinkaan. Ja sitäpaitsi virkkaa hän omaatuntoaan rauhoittaakseen:

— Ja minkä minä sille voin? Eihän siinä puhuminen auta.

Ei puhuminen tosiaankaan. Kärsivälle ei voi tehdä hyvää muuten kuin rakastamalla häntä, rakastamalla alkeellisen sokeasti, koettamatta vakuutella hänelle, ettei hän ole sairas, koettamatta häntä parannella, ainoastaan rakastaen ja säälien häntä. Rakkaus on ainoa lääke rakkauden haavoihin. Mutta rakkaus ei ole edes niissäkään loppumatonta, joilla sitä on eniten; heillä ei riitä sitä kuin rajoitettu varasto. Kun ystävykset ovat sanoneet tai kirjoittaneet toisilleen kaikki, mitä hellää ovat keksineet, kun he mielestään ovat täyttäneet velvollisuutensa, vetäytyvät he järkevästi syrjään, kaikkoavat sairaan ympäriltä niinkuin rikollisen. Ja koska he salaisesti kuitenkin häpeävät sitä, että auttavat toista niin vähän, niin alkavat he auttaa häntä yhä vähemmän; he koettavat saada sairaan unohtamaan heidät, ja he koettavat itse unohtaa. Ja jos onneton yhä häiritsee heitä, jos hänen valituksensa kaiku tunkeutuu aivan heidän pakopaikkaansa, niin he moittivat ankarasti tuota ryhditöntä miestä, joka ei kestä koettelemustaan paremmin. Olkaamme varmat, että jos hän sortuu taakkansa alle, niin löytyy ihmisten vilpittömässä säälissäkin seuraava halventava sala-ajatus:

— Tuo raukka! Luulin häntä paremmaksikin.

Miten sanomattoman hyvää saattaa sellaisen yleisen itsekkyyden keskellä tehdä pieninkin hellä sana, hienotuntoisuuden osoitus, katse, joka säälii ja rakastaa! Silloin huomaa ihminen hyvyyden arvon. Ja miten köyhää kaikki muu maailmassa on sen rinnalla!… Juuri hyvyyden vuoksi tuli m:me Arnaud Olivier Jeanninille nyt läheisemmäksi kuin kukaan muu, yksinpä Christophekin, joka oli surevalle niin rakas. Ja kuitenkin pakotti Christophe itsensä aivan kiitettävään kärsivällisyyteen; hän salasi rakkaudessaan ystävältään, mitä hän hänestä ajatteli. Mutta Olivier, jonka selvää katsetta kärsimys yhä vain teroitti, huomasi kyllä Christophen taistelun itseään vastaan ja että hänen surunsa oli Christophelle taakaksi. Se riitti vuorostaan loitontamaan hänet ystävästä ja tuomaan halun huudahtaa hänelle:

— Mene pois!

Tällä tavoin vieroittaa onnettomuus usein toisiaan rakastavat sydämet. Niinkuin viljanviskaaja, joka eroittaa akanat ja jyvät, lajittelee se toiseen kekoon sen, mikä tahtoo kuolla, ja toiseen, mikä tahtoo elää. Elämän hirvittävä laki, rakkauttakin väkevämpi! Äiti, joka näkee poikansa kuolevan, ystävä, joka tietää ystävänsä hukkuvan, — elleivät he voi heitä pelastaa, pelastavat he itsensä siitä huolimatta, eivät kuole heidän kanssaan. Ja kuitenkin he rakastavat heitä tuhannenkin kertaa enemmän kuin omaa henkeään…

Syvästä rakkaudestaan huolimatta oli Christophen joskus pakko vieroa ystäväänsä. Hän oli liian voimakas, hän voi liian hyvin, häntä tukehdutti elää sellaisen ilmattoman tuskan keskellä. Kuinka hän häpesi itseään! Hän kärsi kuolemantuskaa, kun ei voinut tehdä ystävänsä puolesta mitään; ja kun hänen piti saada kostaa vaivansa jollekulle, niin purki hän vihaansa Jacquelineen. Vaikka m:me Arnaud oli puhunut hänelle niin selvänäköisiä sanoja, tuomitsi Christophe yhä Jacquelinea ankarasti, niinkuin ainakin nuori, kokonainen ja kiihkeä luonne, joka ei ole vielä tarpeeksi kokenut elämää, joten hän on armoton sen heikkouksia kohtaan.

Christophe kävi katsomassa Cécile-ystävätärtään ja lasta, joka oli Cécilen hoitoon uskottu. Se virkisti hänen sieluaan. Cécilen oli tämä lainaäitiys aivan muuttanut; hän näytti nyt suorastaan nuorelta, onnelliselta, jalostuneelta, tunteiltaan herkistyneeltä. Jacquelinen karkaaminen ei suinkaan ollut herättänyt hänessä minkäänmoisia odottamattomia onnen toiveita. Hän tunsi, että Jacquelinen muisto veisi Olivierin hänestä vielä kauemmaksi kuin jos Jacqueline olisi ollut läsnä. Sitäpaitsi oli tuo hänen aivonsa hämmentänyt tunteiden puuska mennyt hänessä jo ohitse: se oli ollut kriisiä, jota myöskin Jacquelinen hairahdus sitten oli parantanut. Cécile saavutti pian jälleen tavallisen rauhansa, eikä hän enää oikein ymmärtänyt, kuinka hän oli sen menettänyt. Hänen parhain kaipuunsa saada rakastaa löysi nyt tyydytyksensä rakkaudessa lasta kohtaan. Naisen ihmeellisen kuvitteluvoiman — intuitsionin — avulla sai hän tuossa pikku olennossa itselleen myöskin rakastamansa miehen; ja siinä oli Olivier hänellä heikkona, kokonaan hänen vallassaan, aivan hänen omanaan; ja hänen oli lupa rakastaa häntä, rakastaa intohimoisesti, yhtä puhtaalla sydämellä kuin tuo viaton lapsi ja hänen kirkkaat, siniset, valosta kosteat silmänsä… Ei silti, ettei tähän hänen hellyyteensä olisi sekautunut alakuloista suruakin. Ah, toisen lapsi ei ole kuitenkaan aivan samaa kuin jos se olisi omaa vertamme!… Mutta hyvä näinkin.

Christophe katseli nyt Cécilea aivan uusin silmin. Hän muisti seuraavat Françoise Oudonin ironiset sanat:

— Mistä se johtuu, että sinä ja Filomela, jotka sopisitte niin hyvin pariksi, ette rakasta toisianne?

Mutta Françoise tiesi siihen syyn, joskaan ei Christophe itse: kun ihminen kerran on Christophe, on harvinaista, että hän rakastaa olentoa, joka voisi tehdä hänelle hyvää: mieluummin rakastaa hän sellaista, joka saattaa tehdä hänelle pahaa. Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa; luonto etsii hävitystään, se pyrkii intensiviseen elämään, joka polttaa itsensä, eikä järkevään ja itseään säästävään. Ja tämä luonnon säädös onkin hyvä sellaiseen ihmiseen nähden kuin Christophe, jonka tarkoitus ei ole elää mahdollisimman kauan, vaan mahdollisimman voimakkaasti.

Christophe, joka ei kuitenkaan ollut niin selvänäköinen kuin Françoise, ajatteli puolestaan, että rakkaus on sokea ja epäinhimillinen voima. Se vie yhteen sellaiset, jotka eivät voi toisiaan kärsiä Se kieltää toisiltaan ne, jotka ovat samaa lajia. Sen antama elämäninto on vähäistä kaikkeen siihen verrattuna, mitä se hävittää. Onnessa vie se ihmiseltä tahdon. Onnettomuudessa murtaa se ihmisen. Mitä hyvää se tekee koskaan?

Ja samalla kun hän näin rakkautta parjasi, näki hän sen ironisen ja hellän hymyn, ja se hymy sanoi hänelle:

— Kiittämätön!

Christophe ei voinut olla menemättä vielä eräihin Itävallan lähetystön illanviettoihin. Filomela lauloi siellä Schubertin, Hugo Wolfin ja Christophen Liedejä. Hän oli onnellinen omasta ja ystävänsä menestyksestä, ystävän, jota nyt valiojoukko ihaili. Suurenkin yleisön keskuudessa saavutti Christophen nimi päiväpäivältä yhä enemmän arvoa; Lévy-Coeurin tapaisilla ei ollut enää oikeutta tekeytyä siitä tietämättömäksi. Hänen sävellyksiään soitettiin konserteissa; Opéra-Comique oli ottanut esittääkseen erään hänen kappaleensa. Näkymättömät suosijat pitivät hänestä huolta. Se salaperäinen ystävä, joka oli jo monta kertaa häntä auttanut, edisti yhä vielä hänen pyrkimyksiään. Monesti oli Christophe tuntenut tuon ystävällisen käden avun yrityksissään: joku piti häntä koko ajan silmällä, ja pysyi itse huolellisesti salassa. Christophe oli koettanut saada selville, kuka se oli; mutta auttaja oli kai närkästynyt siitä, ettei Christophe ollut aikaisemmin koettanut ottaa hänestä selvää, ja nyt hän pysyttelihe saavuttamattomissa. Sitäpaitsi oli Christophella paljon muuta muisteltavaa: Olivier oli hänen hoidettavanaan ja Françoise ajatuksissaan; juuri tänä aamuna oli hän lukenut eräästä lehdestä, että Françoise oli sairastunut San Fransiscossa vaaralliseen tautiin: Christophe kuvitteli, kuinka Françoise makasi yksin siellä vieraan maan kaupungissa, jossakin hotellin huoneessa, kieltäytyen ottamasta vastaan ketään, kirjoittamasta ystävilleen, purren hammasta ja odottaen yksinään kuolemaa.

Näissä tuskallisissa mietteissään vältti hän iltakutsujen ylhäistä seuraa; hän oli mennyt yksin pienempään sivusaliin. Hän seisoi selkä seinää vasten, eräässä sopukassa, joka oli puolittain varjossa vihreäin kasvien ja kukkien takana, ja kuunteli, kuinka Filomelan eleginen ja lämmin ääni lauloi Schubertin Lehmusta; ja sävelten siivet nostivat muistojen koko alakuloisuuden hänen sieluunsa. Vastapäätä häntä toisella seinällä oli suuri kuvastin, joka heijasti viereisen ison salin kirkkaita valoja. Hän ei sitä nähnyt: hän katseli omaan itseensä; ja hänen silmiään hämärsi kyynelten sumu… Yhtäkkiä alkoi hänen ruumiinsa vavista, aivan kuin tuo Schubertin vanha värisevä puu, ilman mitään syytä. Hän seisoi jonkun sekunnin sillä tavoin, kalman kalpeana, liikkumatta. Sitten haihtui hämy hänen silmistään, ja hän näki edessään kuvastimessa tuon "ystävän", joka katseli häntä sieltä… Ystävän: ystävättären. Kuka hän oli? Christophe ei tiennyt muuta kuin että ystävä hän oli ja että hän tunsi hänet juuri siksi ystäväksi; ja nojaten selkäänsä seinään ja katsellen häntä silmästä silmään Christophe vapisi yhä. Ystävätär hymyili. Christophe ei nähnyt, minkä muotoiset hänen kasvonsa tai vartalonsa olivat, ei hänen silmiensä väriä, ei sitäkään, oliko hän kookas vai pieni ja minkälaisessa puvussa. Ainoastaan yhden seikan hän näki: hänen säälivän hymynsä jumalaisen hyvyyden.

Ja se hymy herätti yhtäkkiä Christophen mielessä erään jo unohtuneen muiston hänen aikaisemman lapsuutensa ajoilta… Hän oli silloin ollut kuuden, seitsemän vuoden ikäinen; hän oli koulussa, oli onneton, vanhemmat ja vahvemmat toverit olivat häntä nöyryyttäneet ja lyöneet, kaikki olivat he pilkanneet häntä, ja opettaja oli rangaissut häntä syyttömästi; Christophe oli painautunut erääseen nurkkaan, yksinään, sillaikaa kuin toiset leikkivät, ja hän itki itsekseen hiljaa. Muuan pieni ja alakuloinen tyttö, joka ei ollut leikkinyt toisten kanssa, — (Christophe näki hänet ilmi-elävästi tällä hetkellä, vaikkei ollut ajatellut häntä siitämoisin: tyttö oli lyhytkasvuinen, hänen päänsä oli iso, tukka ja kulmakarvat valkeat kuin pellava, silmät hyvin vaaleasti siniset, posket leveät ja kalvakat, huulet paksut, kasvot pulleahkot, ja hänen pikku kätensä punaiset); — tyttö oli tullut Christophen luo, pysähtynyt siihen peukalo suussa ja katsonut, kun Christophe itki; sitten oli hän pistänyt pikku kätensä Christophen päälaelle ja sanonut hänelle arastellen, nopeasti, hymyillen säälivästi: juuri kuin tämäkin ystävä:

— Älä itke, älä itke!…

Silloin ei Christophe enää jaksanut pidättää tuskaansa, hän oli alkanut ääneensä nyyhkiä, ja painanut kasvonsa tuon pikku tytön esiliinaan, lapsukaisen, joka hoki yhä vapisevalla ja hellällä äänellä:

— Älä itke.

Tuo tyttö oli kuollut joku aika sen jälkeen, ainoastaan muutamia viikkoja myöhemmin, mikäli Christophe muisti; kun hän lohdutteli Christophea, oli kai kuolema jo hänen lähellään… Miksi ajatteli Christophe nyt juuri häntä? Mitään yhteyttä ei ollut tuon unohdetun pikku vainajan, loiton saksalaisen kaupungin vähäpätöisen rahvaantytön, ja sen nuoren ylimysnaisen välillä, joka katseli häntä tällä kertaa. Mutta kaikkeudessa ei ole muuta kuin yksi sielu; ja vaikka maailman miljoonat olennot näyttävät keskenään erilaisilta, aivan kuin taivaan kappaleet, jotka ilmoissa kiertävät, niin saman ajatuksen tai rakkauden säde se hohtaa kaikissa sydämissä, joita jo sadatkin vuodet erottavat toisistaan. Christophe näki nyt saman valon välkähdyksen, jonka hän oli aikoinaan nähnyt tuon pienen lohduttajansa kelmeillä huulilla…

Tätä kesti vain lyhyen tuokion. Parvi hienoa väkeä tukki oven ja peitti Christophelta näön toiseen saliin. Christophe vetäytyi nopeasti varjoon, pois peilin kohdalta; hän pelkäsi, että hänen järkkynyt mielentilansa huomattaisiin. Mutta kun hän sitten hiukan tyyntyi, tahtoi hän nähdä tuon ystävättärensä uudestaan. Hän oli levoton, ettei vain ystävätär olisi poistunut illanvietosta. Hän meni suureen saliin. Ja keskeltä ihmisparvea Christophe löysikin hänet kohta, vaikkei etsitty näyttänytkään nyt enää samanlaiselta kuin äsken kuvastimesta. Nyt sai Christophe katsella häntä profiilista; hän istui keskellä vallasnaisten hienoa joukkoa; kyynärpää nojatuolin reunaa vasten, vartalo hiukan kumarassa, pää käden varassa hän seurasi toisten pakinoita älykäs ja hajamielinen hymy huulillaan; hänen kasvonsa olivat kuin nuoren pyhän Johanneksen, joka Rafaelin Väittelyssä kuuntelee ja katselee toisia, silmät puoliummessa, hymyillen omille ajatuksilleen…

Silloin nosti ystävätär päätänsä ja näki Christophen, eikä kummastunut laisinkaan. Ja Christophe huomasi, että ystävättären hymy oli tarkoitettu hänelle. Christophe kumarsi naiselle liikutettuna ja lähestyi häntä.

— Ettekö tunne minua? kysyi ystävätär.

Silloin Christophe yhtäkkiä hänet tunsikin:

— Grazia… sanoi hän. [Katso Jean-Christophe Parisissa I, Markkinatori.]

Samassa sattui lähettilään rouva menemään ohitse ja hän lausui ilonsa, että tämä kauan toivottu kohtaaminen oli viimeinkin tapahtunut. Ja hän esitteli Christophelle "kreivitär Berényn". Mutta Christophe oli niin liikutettu, ettei hän mitään kuullut, ei edes tuota muukalaista nimeä. Esitetty oli hänelle yhä vain hänen pikku Graziansa.

Grazia oli kaksikolmatta-vuotias. Hän oli vuosi sitten mennyt naimisiin erään Itävallan lähetystön nuoren attachén kanssa, joka oli kuulua aatelissukua, erään keisarillisen pääministerin omainen, keikari, elostelija, hieno mies, ennen aikojaan kulunut; Grazia oli rakastunut häneen todellisesti ja rakasti häntä yhä, vaikkakin tuomitsi hänen elämäänsä. Hänen vanha isänsä oli kuollut. Mies oli nimitetty Itävallan lähetystöön Parisissa. Kreivi Berényn tuttavuussuhteitten nojalla ja omalla viehätyksellään ja kirkkaalla älyllään oli tuosta kainosta tytöstä, joka ennen oli ollut ylen arka, pian tullut parisilaisen hienoston huomatuimpia naisia, itse siihen asemaan millään tavoin pyrkimättä, mutta helposti kotiutuen siihen. Sellainen mahti on naisen nuoruus ja kauneus, ja viehättävyys, sekä tieto, että hän voi viehättää. Ja yhtä suuri mahti sekin, että hänellä on rauhallinen sydän, mitä tervein ja kuulain, niinkuin Grazialla, joka sen vuoksi löysi onnensa täydellisessä kaipuunsa ja sallimuksen sopusoinnussa. Kaunis elämän kukka oli auennut; mutta Grazia ei ollut laisinkaan kadottanut latinalaisen sielunsa rauhallista musiikkia, jonka soinnut Italian valo ja mahtava rauha olivat virittäneet. Hän oli luonnollisesti saavuttanut sievoisen vaikutusvallan Parisin hienoston keskuudessa: hän ei sitä kummastellut, ja osasi käyttää sitä älykkäästi taiteellisten ja hyväntekeväisten pyrkimysten tueksi, jos häneen niissä asioissa turvattiin; alotteidensa virallisen suojeluksen jätti hän muiden huoleksi: sillä vaikka hän osasikin esiintyä arvonsa mukaisesti, oli hän säilyttänyt itsessään lapsuudesta asti, joka oli ollut hieman kesytöntä siellä yksinäisessä huvilassa maaseudulla, salaisen riippumattomuuden halun, niin että maailma kyllästytti häntä samalla kuin se häntä huvitti; mutta tuon kyllästymisensä kätki hän hienosti todellisesta hyväsydämyydestä johtuvan rakastettavan hymyn alle.

Grazia ei ollut unhottanut suurta ystäväänsä Christophea. Sitä lasta, jota poltti salaa viaton rakkaus, ei tosin enää ollut olemassa. Nykyinen Grazia oli sangen järkevä, eikä suinkaan romantinen nainen. Hän ajatteli lempeän ivallisesti entistä lapsellisen liioittelevaa hellyyttään. Mutta kuitenkin oli hän aina liikutettu, kun sitä muisteli. Christophen kuva oli yhtynyt hänen elämänsä puhtaimpiin hetkiin. Aina, kun hän kuuli hänen nimensä, tunsi hän mielihyvää. Ja hän nautti jokaisesta hänen menestyksestään, niinkuin osuus siitä olisi tullut hänellekin: sillä hän oli aavistanut, että Christophe kerran menestyisi. Parisiin jouduttuaan koetti hän tavata Christophea. Hän kutsutti hänet vieraakseen ja pisti kutsukirjeeseen entisen tyttönimensäkin. Christophe ei ollut sitä pikkuseikkaa huomannut, ja hän oli heittänyt kirjeen paperikoriin vastaamatta siihen. Grazia ei ollut loukkaantunut siitä. Hän piti sitten yhä enemmän Christophen tietämättä silmällä hänen töitään ja hieman hänen elämäänsäkin. Grazian ystävällinen käsi auttoi Christophea siinäkin sodassa, jonka sanomalehdet äskettäin olivat alkaneet häntä vastaan. Puhtaalla Grazialla ei tosin luonnollisestikaan ollut mitään tekemistä sanomalehtimiesten maailmassa, mutta kun kysymykseen tuli auttaa ystävää, niin pystyi hän häijyn ovelasti lumoamaan sellaisiakin herroja, joista hän saattoi kaikkein vähimmän pitää. Hän kutsui taloonsa vieraaksi koiralauman pahimpana haukkujana olevan lehden päätoimittajan; ja aivan helposti väänsi hän pyörälle hänen päänsä; hän osasi mairia miehen itserakkautta; hän petti hänet niin taitavasti, miehen aavistamatta laisinkaan asian ydintä, ettei hänen sitten tarvinnut muuta kuin muka ohimennen lausua kummastelevansa ja halveksivansa noita hyökkäyksiä, joiden uhriksi Christophe oli joutunut: se riitti lopettamaan ajojahdin heti kohta. Päätoimittaja jätti seuraavana päivänä julkaisematta jo valmiin hävyttömän artikkelin, ja kun tuon kronikan tekijä kysyi syytä tähän kirjoituksensa hylkäämiseen, niin hän haukkui hänet. Vieläpä teki hän enemmänkin: hän antoi käskyn eräälle kaikkitaitavalle pikentilleen tekaista kahden viikon kuluessa Christophesta ylistävän artikkelin; se tekaistiin, ja se oli niin ihaileva ja typerä kuin toivottiinkin. Grazia keksi myöskin sen aatteen, että järjesti lähetystössä ystävänsä sävellysten esityksiä, ja kun hän tiesi, että Cécile piti huolta Christophesta, auttoi hän Cécileakin tunnetuksi. Sitten ryhtyi hän suhteittensa avulla, joita hänellä oli saksalaisten diplomaattien maailmassa, hiljalleen, tyynesti ja taitavasti herättämään valtiomahdin mielenkiintoa Saksasta maanpakoon ajettua Christophea kohtaan, ja lopuksi koetti hän saada aikaan sellaista käännettä mielipiteissä, että keisarilta tulisi määräys, joka avaisi suurelle isänmaansa kunnioittamalle taiteilijalle tuon isänmaan portit. Ja vaikka nykyjään oli liian varhaista toivoa näin suurta armonosoitusta, onnistui Grazian kuitenkin hankkia edes lupaus, että katsottaisiin läpi sormien, jos Christophe pistäytyisi muutamaksi päiväksi synnyinkaupunkiinsa.

Ja nyt oli Christophe, joka oli pitkät ajat tuntenut tämän näkymättömän ystävän läheisyyden, vaikkei ollut saanut tietää, kuka hän oli, tavannut hänet siinä nuoressa pyhän Johanneksen kaltaisessa naisessa, joka hänelle hymyili kuvastimesta.

He puhelevat keskenään menneistä ajoista. Mitä he toisilleen sanoivat, ei Christophe tiennyt. Sen ihmisen puhetta, jota rakastaa, ei kuule enempää kuin näkeekään häntä. Ainoastaan rakastaa. Ja kun syvimmin rakastaa, ei edes ajattele, että rakastaa häntä. Christophen päähänkään ei se ajatus pälkähtänyt. Grazia oli tuossa: siinä kyllin. Muuta mitään ei ollut olemassa…

Grazian puhelu keskeytyi. Muuan nuori, sangen kookas ja kaunis mies, — elegantti, parta tarkoin pois ajettu, pää puolittain kalju, ilmeeltään ikävystyneen ja halveksivan näköinen, — katseli Christophea monoklinsa läpi, ja kumarsi nyt itsetietoisen kohteliaasti hänelle:

— Mieheni, esitteli Grazia.

Salin humu alkoi kuulua jälleen. Sisällinen valo sammui Christophesta. Hän aivan kuin jäykistyi, vaikeni, kumarsi tuolle herralle vastaukseksi, ja vetäytyi kohta pois.

Miten koomillisia ovatkaan taiteilijasielujen rajut vaatimukset ja ne lapselliset lait, jotka hallitsevat heidän tunne-elämäänsä! Tuskin oli Christophe jälleen löytänyt tämän ystävättärensä, josta hän ei ollut laisinkaan välittänyt siihen aikaan jolloin Grazia häntä rakasti, ja jota hän ei ollut muistanutkaan vuosikausiin, niin heti tuntui hänestä, että Grazia oli hänen, oli hänen omaisuuttaan; se, että toinen oli hänet ottanut, oli hänestä ikäänkuin varkautta: Grazilla itselläänkään ei ollut muka oikeutta antaa itseään toiselle. Christophe ei liioin pohtinut, mitä hänen tunteensa oikeastaan oli. Mutta hänen luova demoninsa piti hänen puolestaan siitä asiasta huolen, ja synnytti seuraavina päivinä eräitä hänen kauneimpia kärsiviä rakkaudenlaulujaan.

Melkoisen pitkään aikaan ei hän mennyt Graziaa katsomaan. Hänen oma surunsa ja Olivierin sairaus lamasivat kovin häntä. Viimein päätti hän eräänä päivänä, kun löysi Grazian antaman osoitteen, lähteä hänen luokseen vieraisille.

Hän nousi lähettilään asunnon sisäportaita, ja kuuli sisältä vasarain pauketta. Etuhuoneessa vallitsi epäjärjestys, se oli täynnä laatikoita ja matka-arkkuja. Lakeija vastasi, ettei kreivitär ollut tavattavissa. Mutta kun Christophe käyntikorttinsa jätettyään aikoi pettynein mielin lähteä, niin juoksi palvelija hänen perästään, pyysi anteeksi ja kehoitti häntä tulemaan takaisin. Hän vei Christophen pieneen saliin; sen matot oli otettu pois ja kääritty rullalle. Grazia ilmestyi hänen eteensä kirkas hymy huulillaan, ojentaen ylen iloissaan hänelle kättänsä. Koko Christophen typerä kauna katosi. Hän tarttui tuohon käteen yhtä syvästi onnellisena kuin se oli ojennettukin hänelle ja suuteli sitä.

— Ah, sanoi Grazia, miten olen iloinen, että te tulitte! Minä pelkäsin, että minun täytyisi lähteä näkemättä teitä!

— Lähteäkö? Aiotteko matkustaa jonnekin? Christophen sielun peitti jälleen synkkä varjo.

— Niinkuin näette, vastasi Grazia osoittaen, mikä epäjärjestys huoneessa oli; tämän viikon lopulla olemme jo poissa Parisista.

— Pitkäksi aikaa?

Grazia teki epätietoisen liikkeen:

— Sitä ei osaa sanoa.

Christophe koetti väkisinkin puhua. Hänen kurkkuaan tukehdutti.

— Minnekä te menette?

— Yhdysvaltoihin. Mieheni on nimitetty sinne lähetystön ensimäiseksi sihteeriksi.

— Ja sitten, sittenhän… supisi Christophe… (ja hänen huulensa vapisivat) on kaikki lopussa?

— Ystäväni, sanoi Grazia hänen äänensä vavahduksesta liikutettuna… Ei, ei ole lopussa.

— Minä löysin teidät vain heti taas kadottaakseni.

Christophelle tuli kyyneleitä silmiin.

— Ystäväni, toisti Grazia.

Christophe peitti kädellään silmänsä ja kääntyi poispäin, salatakseen liikutustaan.

— Älkää olko surullinen, sanoi Grazia laskien kätensä hänen kädelleen.

Nytkin ajatteli Christophe tuota pientä saksalaista tyttöä. He olivat molemmat vaiti.

— Miksi te tulitte niin myöhään? kysyi Grazia viimein. Minä koetin saada tavata teitä. Mutta te ette vastannut kutsuihin.

— Minä en tiennyt, en tiennyt sitä, sammalsi Christophe… Sanokaa, tehän juuri olette niin monta kertaa auttanut minua, vaikka minä en sitä saattanut aavistaa?… Teillehän olen kiitollisuuden velkaa siitä, että sain käydä Saksassa. Tehän olitte minulle se hyvä enkeli, joka suojelitte minua?

Grazia vastasi:

— Minä olin niin onnellinen, kun saatoin tehdä jotain puolestanne. Olen teille velkaa niin paljon.

— Mitä? kysyi Christophe. En ole tehnyt teille mitään hyvää.

— Te ette tiedä, vastasi Grazia, mitä te olette minulle ollut.

Ja hän puhui siitä ajasta, jolloin hän pikku tyttönä tapasi Christophen enonsa Stevensin luona ja jolloin hän sai häneltä, hänen sävellyksistään, herätyksen huomaamaan kaikkea, mikä maailmassa on kaunista. Ja vähitellen hän hiljalleen elostui ja kertoi Christophelle, kautta rantain ja lyhyesti, mutta kyllin läpikuultavin sanoin silloisia lapsentunteitaan: miten hän oli ottanut osaa Christophen suruihin; kertoi konsertista, jossa Christophelle vihellettiin ja jossa Grazia oli itkenyt; ja Christophelle kirjoittamastaan kirjeestä, johon Christophe ei ollut vastannut: sillä hän ei ollut saanutkaan sitä. Ja kuvitelmiinsa uskoen, Christophe yhdisti häntä kuunnellessaan, tuohon menneisyyteen nykyisenkin mielenliikutuksensa ja sen hellyyden, jota hän nyt tunsi tuota hänen puoleensa kumartunutta hellää olentoa kohtaan.

He juttelivat viattomasti, sydämellisen iloisesti. Ja siinä puhuessaan tarttui Christophe Graziaa käteen. Ja yhtäkkiä he molemmat vaikenivat: sillä Grazia huomasi, että Christophe rakasti häntä. Ja myöskin Christophe huomasi saman…

Ennen muinoin oli Grazia rakastanut Christophea, eikä Christophe ollut hänestä välittänyt. Nyt rakasti Christophe vuorostaan Graziaa; mutta Grazialla ei ollut enää häntä kohtaan muita tunteita kuin rauhallisen ystävyyden: hän rakasti nyt toista. Niinkuin usein käy, oli heistä toisen elämänkello sattunut kulkemaan toisen edelle, ja se riitti muuttamaan heidän kummankin kohtalonsa koko elämän iäksi…

Grazia veti pois kätensä, jota Christophe ei pidättänytkään. Ja he olivat hetken ymmällään ja sanattomina.

Sitten Grazia sanoi:

— Jääkää hyvästi.

Christophe valitti jälleen suruaan kuin äsken.

— Siis sittenkin, se loppui?

— On varmaankin parempi niin.

— Me emme näe enää toisiamme ennenkuin lähdette?

— Emme, vastasi Grazia.

— Milloinka me sitten näemme?

Grazia teki epätietoisen ja surumielisen liikkeen.

— Niinkö? Minkätähden me sitten tapasimmekaan? kysyi Christophe.

Mutta kun hän näki Grazian moittivan silmäyksen, korjasi hän kohta:

— Ei, antakaa anteeksi, minä olen kiittämätön.

— Minä ajattelen aina teitä, sanoi Grazia.

— Oh, minä en voi edes teitä ajatellakaan, vastasi Christophe. Minähän en tiedä mitään teidän elämästänne.

Grazia kuvaili rauhallisesti ja muutamin sanoin hänelle jokapäiväistä elämäänsä, ja miten hänen päivänsä kuluivat. Hän puhui itsestään ja miehestään, ystävällisesti ja kauniisti hymyillen.

— Ah, sanoi Christophe mustasukkaisesti, te rakastatte häntä?

— Rakastan, vastasi Grazia. Christophe nousi paikaltaan.

— Hyvästi.

Grazia nousi samoin. Silloin vasta Christophe huomasi, että hän oli raskaana. Ja hän tunsi sydämessään sietämättömän vastenmielisyyden, hellyyden, mustasukkaisuuden ja syvän säälin tunteen. Grazia saattoi häntä pikkusalin ovelle. Siinä Christophe kääntyi, otti häntä käsistä, kumartui ja suuteli niitä pitkään. Grazia ei liikahtanutkaan, seisoi luomet puolittain ummessa. Viimein Christophe suoristihe ja meni Graziaan katsomatta nopeasti ulos.

… E chi allora m'avesse demandato dicosa alcuna, la mia risponsione sarebbe stata solamente AMORE con viso vestito d'umilta…

Pyhäinmiesten päivänä. Ulkona harmaa valo ja kylmä tuuli. Christophe oli Cécilen luona. Cécile istui lapsen kehdon ääressä, jonka puoleen kumartuneena m:me Arnaud seisoi; hän oli tullut ohimennen siellä käymään. Christophe unelmoi. Hän tunsi jääneensä osattomaksi onnesta; mutta hän ei tahtonutkaan valittaa: hän tiesi, että onni oli kuitenkin olemassa… Aurinko, minun ei tarvitse sinua nähdä rakastaakseni sinua! Pitkinä talvipäivinä, jolloin värisen pimeässä, on sydämeni sinua täynnä; rakkauteni minua lämmittää: tiedän, että sinä olet siellä…?

Myöskin Cécile unelmoi. Hän katseli lasta, ja viimein hän aivan luuli, että se oli hänen omansa. Oi unelmien siunattua voimaa, elämän kaikkiluovaa mielikuvitusta! Elämä… Mitä on elämä? Se ei ole sitä, jona kylmä järki ja silmämme sen näkevät. Elämä on se, mitä me unelmoimme. Rakkaus on elämän mitta.

Christophe katseli Cécilea, jonka vankat kasvot ja leveämuotoiset silmät säteilivät äidillisyyden vaiston loistetta, — äidillisemmin kuin jos hän olisi ollut äiti. Ja Christophe katseli toisen läsnäolevan ystävättärensä lempeitä, väsyneitä kasvoja.

Rouva Arnaud oli hänelle kuin liikuttava kirja: Christophe näki edessään tuon aviovaimon elämän salatun onnen ja sen kärsimykset, elämän, joka saattaa joskus, vaikkei sitä aavisteta, olla yhtä rikas suruista ja iloista kuin Julian tai Isolden rakkaus. Mutta uskonnollisesti suuremmalla tavalla…

Socia rei humanae atque divinae …

Ja Christophe ajatteli, että niinkuin ei usko tai uskomattomuus, niin eivät myöskään lapset tai lapsettomuus ole naimisiin menneiden tai menemättömien onni tai onnettomuus. Onni on sielun sulotuoksu, harmonia, joka soi sydämen syvyydestä. Ja sielun kauneimpien sävelten nimi on: hyvyys.

Olivier tuli huoneeseen. Hänen liikkeensä olivat rauhalliset; häntä kirkasti nyt aivan uusi tyyneys. Hän hymyili lapselle, puristi Cécilen ja rouva Arnaud'n kättä ja alkoi levollisesti jutella. Toiset katselivat häntä hellän hämmästyneinä. Hän ei ollut enää entinen mies. Siinä yksinäisyydessä, johon hän oli suruineen sulkeutunut, niinkuin lehtimato kutomaansa koteloon, oli hänen kovalla työllä onnistunut riisua yltään surunsa, aivan kuin toukka lähtee kotelosta. Myöhemmin kerromme, kuinka hän nyt oli luullut löytäneensä hyvän asian, jolle hän voi uhrata elämänsä, koska sillä ei hänelle ollut muuta arvoa kuin uhrautumisen; ja inhimillisten tunteiden lakia seuraten oli hänenkin sielunsa lämminnyt kohta sinä päivänä, jolloin hän oli päättänyt kieltää itsensä elämältä. Nyt katselivat ystävät häntä. He eivät tienneet, mitä hänelle oli tapahtunut, eivätkä uskaltaneet häneltä sitä kysyä; mutta he tunsivat, että hän oli vapautunut, ja ettei hänessä enää ollut surua, ei katkeruutta, ei minkään asian vuoksi eikä ketään vastaan.

Christophe nousi paikaltaan, meni pianon ääreen, ja sanoi ystävälleen:

— Tahdotko, niin laulan sinulle erään Brahmsin laulun?

— Brahmsinko? kysyi Olivier. Soitatko sinä nyt verivihollisesi lauluja?

— Nyt on pyhäinmiesten päivä, vastasi Christophe; anteeksiannon päivä kaikille.

Hän lauloi hiljaisella äänellä, jottei olisi herättänyt lasta, muutaman säkeen erästä tuon schwabilaisen suosittua laulua:

… Für die Zeit, wo du g'liebt mi hast, Da dank' i dir schön, Und i wünsch', dass dir's anderswo Besser mag geh'n…

("Ajasta, jolloin minua rakastit, ota kiitokseni, ja ole muualla onnellisempi…")

— Christophe! virkkoi Olivier.

Christophe sulki hänet syleilyynsä.

— Kas niin, poikaseni, me olemme hyvän osan valinneet.

He istuivat, kaikki neljä, nukkuvan lapsen kehdon ääressä. He eivät puhuneet mitään. Ja jos heiltä olisi kysytty, mitä he ajattelivat, — olisivat he "nöyryydellä puetetuin kasvoin" vastanneet ainoastaan:

— Rakkautta.