JEAN-CHRISTOPHE X

Uusi työpäivä

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Jean-Christophen I-IV ja VI-X osat ovat Joel Lehtosen suomentamia, V osa Huugo Jalkasen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

Päättäessäni tämän teoksen omistan sen kaikille vapaille hengille, — olkoot he mitä kansallisuutta hyvänsä, — jotka kärsivät, taistelevat ja kerran voittavat.

R. R.

ALKUSANANEN JEAN-CHRISTOPHEN VIIMEISEEN OSAAN.

Olen kirjoittanut katoamaisillaan olevan sukupolven tragedian. Olen koettanut olla salaamatta sen paheita ja hyveitä, sen ahdistavaa raskasmielisyyttä, sen kaaosmaista ylpeyttä, sen sankarillisia ponnistuksia ja syvää väsymystä elämäntehtävän yli-inhimillisen taakan alla: tehtävän, jona oli luoda kokonainen uusi maailma, uusi moraali, estetiikka, uskonto, uusi ihmisyys. — Olen kuvannut, millaisia me olimme.

Nykypäivien ihmiset, te nuoret miehet vuorostanne! Tehkää meistä jalkojenne astinlauta, ja rientäkää eteenpäin. Olkaa suurempia ja onnellisempia kuin me.

Minä puolestani heitän hyvästit entiselle olemukselleni; minä riisun sen yltäni kuin tyhjän kotelon. Elämä on sarja kuolemista ja ylösnousemista. Kuolkaamme, Christophe, uudestisyntyäksemme.

Romain Rolland.

Lokakuulla 1912.

Du holde Kunst, in wie viel grauen Stunden.

Elämä kulkee kulkuaan. Ruumis ja sielu katoavat kuin virran aallot. Vuosien luku piirtyy vanhenevan puun runkoon. Kokonaiset maailmat muotoja kuluvat ja uudistuvat. Sinä yksinäsi et häviä, kuolematon musiikki. Sinä olet sisämeri. Sinä olet syvin sielu. Kirkkaissa silmäterissäsi kuvastelevat elämän tylyt kasvot. Kaukana ja erillään sinusta rientävät pois päivät kuumeisella kiihkolla, rientävät kuin pilvilaumat, polttavat tai kylmänviiltävät päivät, joita levottomuus ajaa ja jotka kestävät tuskin tuokion. Sinä yksinäsi et horju. Sinä olet maailman ulkopuolella. Sinä elät omassa maailmassasi. Sinulla ovat omat aurinkosi, lakisi, luoteesi ja vuoksesi. Sinä olet tähtien rauha, tähtien, jotka piirtävät öisiin avaruuksiin välkkyvän vakonsa, — hopeisilla auroilla, joita näkymättömän kyntäjän varma käsi ohjaa.

Musiikki, kirkas musiikki, kuinka sinun kuutamoinen valosi on maailman auringon raakojen säteiden väsyttämille silmille lempeä! Sielu, joka on elämänsä elänyt ja lähtenyt yhteisen lammikon luota, minkä vettä ihmiset sotkevat jaloillaan, kun tulevat siitä juomaan, painautuu rintojasi vasten ja imee niistä unelmien raikasta mehua. Musiikki, neitsyt-äiti, joka kannat tahrattomassa ruumiissasi kaikki intohimot, sinä, jonka silmiin sisältyvät hyvä ja paha, noihin ruovon värisiin silmiisi, kalpeasti vihertäviin kuin alppien jäätiköiltä juoksevat vedet, sinä olet ulkopuolella pahan, olet yläpuolella hyvän; ken sinuun turvautuu, elää poissa vuosisatojen piiristä; lukemattomat päivät ovat yksi ainoa päivä; ja kuolemalta, joka kaiken kalvaa, murtuvat hampaat.

Oi musiikki, joka viihdytät lepoon tuskantäyttä sieluani, musiikki, joka olet tehnyt minusta lujan, tyynen ja riemuitsevan, — sinä, rakkauteni ja onneni, — suutelen puhdasta suutasi, kätken kasvoni hunajalta tuoksuvaan tukkaasi, painan polttavat silmäluomeni suloisiin käsiisi. Me olemme vaiti, silmämme ovat suljetut, ja kuitenkin näen sinun silmiesi katoamattoman valon ja mykkäin huultesi jumalaisen hymyn; ja leväten sydäntäsi vasten kuuntelen iankaikkisen elämän suonentykytyksiä.

ENSIMÄINEN OSA

Christophe ei ajattele enää vuosien katoamista. Pisara pisaralta tyhjenee elämän malja. Mutta hänen elämänsä on muualla. Sillä ei ole enää historiaa. Sen historia on luotu työ. Lakkaamatta pulppuava musiikki täyttää sielun ja tekee sen tunteettomaksi ulkomaailman telmeelle.

Christophe on voittanut. Hänen nimensä on valloittanut paikkansa. Ikä kasvaa. Hänen tukassaan on valkeaa. Hän ei siitä välitä; hänen sydämensä on yhä nuori; hänen voimansa ei ole hervonnut, hän ei ole tinkinyt uskostaan. Hänen sielunsa on jälleen tyyni; mutta se tyyneys ei ole samaa kuin silloin, kun hän ei ollut vielä kulkenut Palavan Pensaan kautta. Hänen olemuksensa pohjalla ovat myrskyn jäljet ja tunto siitä, että pauhannut meri on näyttänyt hänelle syvyytensä. Christophe tietää, ettei kukaan saa kehua olevansa elämänsä herra muuta kuin taisteluja vallitsevan Jumalan luvalla. Hänen sielussaan on kaksi sielua. Toinen on ylätasanko, jolla tuulet vinkuvat ja pilvet kiitävät. Toinen on vielä ylempänä, luminen, auringon valossa kylpevä huippu. Siellä ei voi asua; mutta kun alhaalta tulevat usvat hyytävät, on tiedossa tie, joka johtaa aurinkoa kohti. Sumuisessa sielussaan ei Christophe ole yksin. Hän tuntee näkymättömän ystävättärensä, väkevän pyhän Cecilian läheisyyden, jumalattaren, jolla on tyynet, avarat ja taivaaseen katselevat silmät; ja hän vaikenee, — niinkuin apostoli Paavali Rafaelin taulussa, — ja uneksii miekkaansa nojaten, ei enää kiihdy, on jättänyt taisteluaikeet; hän uneksii ja muovaa untansa.

Christophe kirjoitti tänä elämänsä kautena varsinkin piano- ja kamarimusiikki-sävellyksiä. Sellaisissa on tilaisuus uskaltaa enemmän kuin muissa; niissä on vähemmin välittäjiä aatteesta toteuttamiseen: toteutumisella ei ole ollut aikaa heikontua matkalla. Frescobaldi, Couperin, Schubert ja Chopin ovat ilmaisumuotojensa ja tyylinsä rohkeuden puolesta olleet viisikymmentä vuotta orkesterin vallankumouksellisten edellä. Siitä kuulaasta massasta, jota Christophen vankat kädet vanuttivat, syntyi vielä aivan tuntemattomien harmoniain sikermiä, huimaavia sointusarjoja, joiden pohja-aihe oli niin kaukainen, että se tuskin oli sukuakaan nykyaikaiselle aistimukselle; ne valtasivat sielun suorastaan pyhällä noituudella. Mutta yleisö tarvitsee pitkät ajat ennenkuin se tottuu voittoihin, jotka suuri taiteilija on saavuttanut matkoilla valtamerensä pimeimpiin perukkoihin. Sangen harvat jaksoivat seurata Christophea hänen viimeisten sävellystensä uhkarohkeille retkille. Hänen maineensa perustui kokonaan hänen ensimäisiin teoksiinsa. Tietoisuus, ettei häntä ymmärretty, vaikka hänellä olikin menestys puolellaan, se tietoisuus, vastoinkäymisiäkin katkerampi, koska se ei hänestä ollut mitenkään autettavissa, oli lisännyt Christophessa sitä sairaloista taipumusta eristäytyä maailmasta, joka hänessä oli hänen ainoan ystävänsä kuoleman jälkeen kehittynyt.

Sillävälin olivat Saksan ovet auenneet hänelle. Ranskassa oli täydellisesti unohdettu tuo hänen traagillinen katukahakkansa. Hän sai vapaasti kuljeksia missä tahtoi. Mutta hän pelkäsi muistoja, joita hänellä oli Parisissa, Ja vaikka hän lähtikin muutamaksi kuukaudeksi Saksaankin, ja kävi siellä myöskin myöhemmin johtamassa sävellystensä esityksiä, ei hän asettunut sinne myötämöisin. Oli monenmoista, joka häntä siellä loukkasi. Se ei ollut erikoisesti Saksalle ominaista; sitä oli muuallakin. Mutta ihminen on vaativampi omaa maatansa kohtaan kuin vieraita ja kärsii sen heikkouksista eniten. Sitäpaitsi olikin Saksan hartioilla Europan suurin syntitaakka. Kun on voittaja, on myöskin vastuunalainen ja joutunut voittamilleen velkaa; on tehnyt sanattoman sopimuksen käydä niiden edellä, näyttää niillekin tietä. Voittava Ludvig XIV antoi Europalle ranskalaisen järjen loiston. Mitä valoa on Sedanin Saksa lahjoittanut maailmalle? Pistimien kiiltoa? Siivettömän aatteen, tarmokkaan työn, jossa ei ole ylevyyttä, häikäilemättömän realismin, jota ei puolusta sekään, että se on muka terveiden ihmisten katsomus; se on pannut voiman palvelemaan etujaan: Mars-jumala kauppamatkustajana. Neljäkymmentä vuotta oli Europa vavissut yössä ja pelossa. Aurinko oli pistetty voittajan piikkikypärän alle. Jos voitetuilla, jotka ovat liian heikkoja jaksaakseen nostaa pois kynttilän hattua, ei ole oikeutta saada muuta kuin sääliä, ja ehkä hiukkasen halveksumista, niin mitä ansaitsee sitten tuo piikkikypäräinen mies?

Joku aika sitten oli päivä alkanut sarastaa; valonvälkähdyksiä pääsi pilvien raoista. Koska Christophe oli ensimäisinä pujahtanut pois kypärin alta, näki hän myöskin ensimäisinä auringon; hän palasi aina mielellään maahan, jonka vieraana hän äskettäin oli pakosta ollut: Sveitsiin. Kuten niin monet muutkin silloiset vapaudenjanoiset henget oli hänkin nääntyä toisilleen vihamielisten kansojen keskellä ja etsi maankulmaa, missä voi hengittää ikäänkuin Europan yläpuolella. Goethen aikoina oli vapaiden paavien Rooma ollut se saari, jossa kokonainen ihmispolvi haki turvaa niinkuin linnut myrskyltä. Mikä nyt oli turvapaikka? Äsken mainitun saaren oli meri peittänyt. Sitä Roomaa ei ole enää olemassa. Linnut ovat "seitsemän kukkulan kaupungista" paenneet. — Alpit ovat niille vielä jäljellä. Siellä on yhä (kuinka pitkän aikaa vielä?) neljänkolmatta kantoonin saarelma ahnaan Europan sydämessä. Tosin se ei hohda "ikuisen kaupungin" runollisia kangastuksia; historia ei ole antanut jumalien ja sankarien henkeä siellä sieraimiimme tunkeutuvaan ilmaan; mutta kaikessa alastomuudessaan lepäävästä maasta nousee mahtava musiikki; vuorten viivoissa on sankariryhmiä; ja täällä tuntee olevansa alkeellisten voimien yhteydessä paremmin kuin muualla. Christophe ei palannut matkoiltaan sinne romantista huvia etsimään. Hänen ulkonaisen elämänsä piiriksi olisi riittänyt joku pieni puiden ympäröimä kenttä, pikku puro, avonainen taivas. Synnyinmaan tyynet kasvot olivat hänelle tuttavallisemmat kuin alppien Gigantomachia. Mutta hän ei voinut unohtaa menneisyyttään muualla kuin täällä: täällä oli hän löytänyt jälleen voimansa, täällä oli jumala ilmestynyt hänelle Palavassa Pensaassa. Aina tuli hän tänne vavisten kiitollisuudesta ja täyttyen uskolla. Hän ei ollut yksinään sellainen. Miten monet elämäntaistelijat, maailman murjomat ovat löytäneet tuosta maasta sen tarmon, joka on sallinut heidän ryhtyä jälleen taisteluun ja uskoa taisteluunsa!

Asettumalla Sveitsiin oli hän oppinut sitä tuntemaankin. Enimmät, jotka siellä matkustavat, eivät näe muuta kuin sen pintapuoliset viat: hotellit, jotka rumentavat ilkeänä spitaalina tuon vankan maan kauneimpia paikkoja, turistikaupungit, hirvittävät hyvinvointi-varastot, joista kaiken maailman rasvainen ylimystö tulee ostamaan terveyttään, mässäävät juhlapöydät, lihan, jota heitetään haaskaten kuoppiin elukoille, kasinomusiikin, jonka hälinä yhtyy karusellien soittoon, narrimaiset italialaiset, joiden inhoittava ulvonta saa kyllä rikkaat ja ikäväänsä nääntyvät pölkkypäät kylpemään taivaan autuudessa, kauppapuotien typerät tavarat: puiset karhut, chalet-nimiset paimentöllit, kaikenlaiset muut pikkuiset rojut, aina ja alituisesti samanlaisina, ilman yhtään uutta kekseliästä vivahdusta; ja siistit kirjakaupat, joista matkailijalla on tilaisuus ostaa hävyttömiä kirjoja. Niin, he näkevät pelkästään koko tuon moraalisen alhaisuuden, jossa tuhannet ihmiset siellä joka vuosi rypevät, ilottomasti tuhlaten miljooniaan laiskuudessaan, pystymättä löytämään itselleen sen parempia huvituksia kuin alhaisin rahvas, joka huvittelee sitäpaitsi rehevämmin.

Nämä turistit eivät tiedä mitään sen kansan elämästä, jonka vieraina he siellä vetelehtivät. He eivät aavistakaan, mitä moraalisia ja kansalaisvapautta turvaavia voimia sen kansan sieluun on vuosisatojen kuluessa karttunut, Calvinin ja Zwinglin tulta, joka kiiluu siellä vielä tuhan alta, sitä väkevää demokraattista henkeä, joka on aina oleva esimerkiksi napoleonilaiselle tasavallalle varsin outo. He eivät huomaa Sveitsin yhteiskuntajärjestelmän yksinkertaisuutta tai laajaa harrastusta sen yhteiskunnallisissa puuhissa; se yksinkertaisuus ja harrastus on sellaista, että Sveitsi, nuo Europan pienet Yhdysvallat, voisivat olla mallina Lännen kolmelle päärodulle, näytteenä tulevaisuuden Europasta. Vielä vähemmin he tietävät, minkälainen Daphne nukkuu piilossa tuon kovan kuoren sisässä: Böcklinin salamoiva ja hurja unelma, Hodlerin jäyhä heroismi, Gottfried Kellerin selkeät näyt ja reipas suoruus. He eivät aavista suurissa kansanjuhlissa yhä eläviä traditsioneja, eivät metsissä kuohuvaa keväistä mahlaa. Ja koko tämä nuori taide, joka milloin raapii kitalakea kuin metsäpäärynäpuiden karheakiviset hedelmät, milloin maistuu arkipäiväisen imelältä kuin mustat ja siniset mustikat, mutta jossa on ainakin maan makua, se on kaikki autodidaktien työtä, sellaisten, joita perinnäiskulttuuri ei erota yhtään heidän omasta kansastaan, sillä he lukevat kansansa kanssa samaa elämän kirjaa.

Christophea miellytti tuo maa, joka koettaa vähemmän esiintyä kuin todella olla; maa, jossa mitä uudenaikaisimman industrialismin pintakiilloituksen alta näkyy vielä eräitä kaikkein rauhoittavimpia merkkejä muinaisesta talonpoikaisesta ja porvarillisesta europalaiskulttuurista. Hän oli saanut siellä pari kolme hyvää ystävää, vakavia ja uskollisia miehiä, menneiden aikojen surulliseen muisteluun eristyneitä olentoja; he katselivat vanhan Sveitsin hidasta katoamista jollakin tavoin uskonnollis-fatalistisesti, kalvinilais-pessimistisesti: suurten harmaapäiden tavalla. Christophe ei nähnyt heitä usein. Hänen entiset haavansa olivat näennäisesti arpeen kasvaneet, mutta ne olivat liian syvät täydellisesti parantuakseen. Hän pelkäsi liittyä jälleen ihmisiin. Pelkäsi tarttua rakkauden tai tuskien rattaaseen. Siitäkin syystä viihtyi hän hyvin tässä maassa, jossa hänen oli helppo elää syrjässä, muukalaisena muukalaisten joukossa. Sitä paitsi hän pysyi harvoin juuri samalla paikkakunnalla; hän siirtyi tiheästi sinne tänne. Hän oli vanha muuttolintu, joka tarvitsi vaihtuvaa ilmaa ja jonka isänmaa oli ilmassa… " Mein Reich ist in der Luft… "

Oli kesäilta.

Christophe käveli vuoristossa, erään kylän yläpuolella olevalla rinteellä. Hän kulki hattu kädessä vuorelle mutkitellen nousevaa tietä. Eräällä kukkulalla teki tie melkein täyden käänteen, kahden mäen välissä, jotka sen sulkivat varjoonsa; tien kahden puolen kasvoi saksanpähkinäpuita ja kuusia. Paikka oli aivan eristetty. Kummallakin haaralla näytti tie katkeavan kesken, ikäänkuin jyrkänne olisi leikannut sen poikki. Ilmanranta siinti kaukaa, yläpuolella hohti valoisa taivas. Illan rauha laskeusi hiljalleen maahan, pisara pisaralta niinkuin pikku puro, joka soitteli sammalikossa.

He näkivät toisensa yht'aikaa, kumpikin omalta suunnaltaan tullen. Nainen oli mustiin puettu, hän erottui selvästi taivaan kirkkaasta taustasta; hänen takanaan juoksi kaksi lasta, pieni poika ja pikku tyttö, noin kuuden tai kahdeksan vuoden ikäisiä, leikkien ja poimien kukkasia. Muutaman askeleen päästä he tunsivat toisensa. Heidän mielenliikutuksensa näkyi heidän silmistään; mutta he eivät ilmaisseet sitä ainoallakaan voimakkaalla sanalla tai liikkeellä. Christophe oli hyvin järkyttynyt; toinen… hänen huulensa vapisivat hiukan. He pysähtyivät. Tuskin kuuluvasti lausuttiin:

— Grazia!

— Tekö täällä!

He antoivat toisilleen kättä, eivätkä puhuneet mitään. Ensin koetti Grazia päästä hiljaisuudesta. Hän sanoi, missä hän asui ja kysyi, missä Christophe. Jäykkiä ja hajamielisiä vastauksia, joita he tuskin kuuntelivatkaan ja jotka he kuulivat vasta sitten, kun he olivat jo toisistaan eronneet: niin olivat he nyt syventyneet katselemaan toisiaan. Lapset olivat tulleet heidän luoksensa. Grazia käski heidän tervehtiä Christophea. Christophella oli melkeinpä vihamielinen tunne niitä kohtaan. Hän loi heihin kylmän silmäyksen, eikä virkkanut mitään; hänen sielunsa oli pelkkää Graziaa, hän tahtoi ainoastaan tutkia hänen kauniita, hiukan kärsiviä ja vanhentuneita kasvojaan, Grazia joutui hänen tarkastelustaan hämilleen, ja sanoi:

— Haluatteko tulla tänään?

Ja hän mainitsi hotellinsa nimen.

Christophe kysyi, missä hänen miehensä oli. Grazia näytti surupukuaan. Christophe oli liian liikutettu voidakseen jatkaa. Hän erosi kömpelösti Graziasta. Mutta tuskin hän oli mennyt pari askelta, tuli hän takaisin lasten luo, jotka poimivat mansikoita, tempaisi ne rajusti syliinsä, syleili niitä ja riensi sitten pois.

Illalla tuli Christophe hotelliin. Grazia istui lasikuistilla, ikkunan vieressä. He asettuivat syrjäiseen paikkaan. Vähän väkeä; pari, kolme vanhaa naista. Christophea suututti heidän läsnäolonsa. Grazia katseli häntä. Christophe Graziaa, toistaen hänen nimeänsä aivan hiljaa.

— Minä olen muuttunut paljon, vai mitä? sanoi Grazia.

Liikutus täytti Christophen sydämen.

— Te olette kärsinyt, virkkoi hän.

— Niin tekin, vastasi Grazia säälien ja katsellen hänen kasvojaan, joihin tuskat ja intohimot olivat uurtaneet syvän vakonsa.

He eivät keksineet enää sanoja.

— Pyydän, alkoi Christophe hetken päästä, mennään muualle; emmekö saa puhella jossakin, jossa oltaisiin kahden?

— Ei, ystäväni, olkaamme täällä, täällä on hyvä; kukapa meitä huomaa?

— Minä en voi puhua vapaasti.

— On parempi niin.

Christophe ei ymmärtänyt, miksi oli parempi niin. Kun hän sitten myöhemmin muisteli tätä kohtausta, luuli hän, ettei Grazia ollut luottanut häneen. Mutta se johtui siitä, että Grazia aina vaistomaisesti pelkäsi mieltäjärkyttäviä kohtauksia; itse tietämättään hän haki nyt turvaa heidän omien sydäntensä yllätyksiä vastaan; ja sitäpaitsi hän rakasti juuri tällaista hotellisalongin hillittyä tuttavallisuutta; se suojasi hänen häveliästä salaista levottomuuttaan.

He kertoivat toisilleen hiljaisella äänellä, keskeyttäen puhelun vähän väliä tuokioksi, elämänsä pääpiirteet. Kreivi Berény oli muutama kuukausi sitten kaatunut kaksintaistelussa; ja Christophe aavisti Grazian puheesta, ettei Grazia ollut elänyt hänen kanssaan varsin onnellisessa avioliitossa. Hän oli kadottanut yhden lapsensa, ensimäisen. Hän ei millään tavoin valitellut. Hän käänsi jutun itsestään muualle ja ryhtyi kyselemään Christophen vaiheita; ja näki, että hän säälitteli syvästi ystäväänsä, kun kuuli hänen kärsimyksistään.

Kirkkojen kellot soivat. Oli sunnuntai-ilta. Elämä seisahduksissa.

Grazia pyysi häntä tulemaan takaisin ylihuomenna. Christophe oli suruissaan, että Grazia tahtoi tavata häntä vasta niin myöhään. Ja onnen ja tuskan tunteet taistelivat hänen sydämessään.

Seuraavana päivänä pyysi Grazia kuitenkin kirjeellä Christophea tulemaan jo silloin, keksien jonkin tekosyyn. Tuo arkipäiväinen ja lyhyt kirje sai Christophen hurmauksiin. Grazia otti Christophen tällä kertaa vastaan yksityishuoneistonsa salissa. Lapset olivat hänen luonaan. Christophe katseli niitä vielä, hiukan ymmällään ja samalla kovin hellästi. Hän huomasi, että pikku tyttö, — vanhempi lapsista, — muistutti äitiään; hän ei tahtonut ajatella, ketä poika muistutti. He juttelivat seudusta, ilmoista, kirjoista, joita oli levällään pöydällä; — mutta heidän silmistään puhuivat toiset asiat. Christophe toivoi saavansa puhella Grazialle vielä läheisemmin. Mutta silloin tuli sisään eräs hotellissa asuva Grazian ystävätär. Christophe näki, miten rakastettavan kohteliaasti Grazia otti tuon vieraankin vastaan; hänen käytöksessään tuota vierasta naista ja Christophea kohtaan ei tuntunut olevan mitään eroa. Christophesta se oli tuskallista; mutta hän ei ollut Grazialle suinkaan vihainen. Grazia esitteli, että he lähtisivät kolmisin kävelemään; tuon kolmannen seura, vaikka hän olikin nuori ja viehättävä, teki Christophen jääkylmäksi; ja hänen koko päivänsä meni pilalle.

Christophe ei sitten nähnyt Graziaa ennenkuin kahden päivän kuluttua. Ne kaksi päivää hän vain odotti ja odotti päästäkseen Grazian seuraan. — Tälläkään kertaa ei hänen onnistunut saada sen paremmin kuin ennen puhella Grazian kanssa. Vaikka Grazia olikin häntä kohtaan hyvä, pysyi hän aina hillittynä ja varovaisena. Ja Christophe lisäsi tietämättään sitä varovaisuutta eräillä germaanilaismaisilla tunteenpurkauksillaan, sillä ne saattoivat Grazian hämilleen ja tekivät hänen käytöksensä vaistomaisesti torjuvaksi.

Christophe kirjoitti hänelle kirjeen, joka liikutti Graziaa. Christophe sanoi siinä, että elämä oli niin lyhyt: heidän elämänsä oli niin pitkälle kulunut! Ehkäpä heillä ei ollut enää runsaita aikoja nähdä toisiaan: oli tuskallista ja melkein rikollista olla käyttämättä hyväkseen näitä lyhyitä hetkiä, jolloin he voisivat puhella vapaasti keskenään.

Grazia vastasi lyhyellä ja sydämellisellä kirjeellä: hän pyysi anteeksi, että hän oli vastoin tahtoaankin ikäänkuin epäluuloinen; se johtui siitä, että elämä oli tuottanut hänelle haavoja; siitä arkuudestaan hän ei saattanut päästä; kaikki liian vilkkaat tunteenilmaukset, vaikkapa ne olivatkin vakavia, loukkasivat, pelästyttivät häntä. Mutta hän tunsi kyllä tämän uudestaan saadun ystävyyden arvon; ja hän oli siitä yhtä onnellinen kuin Christophe. Hän pyysi Christophea tulemaan luokseen päivälliselle sinä iltana.

Christophen sydämen täytti tulviva kiitollisuus. Hotellihuoneessaan hän heittäysi sänkyynsä, painoi päänsä pieluksiin ja itki. Sillä tavoin purkautui ilmi kymmenen vuotta kestänyt yksinäisyys. Sillä Olivier Jeanninin kuolemasta asti oli hän ollut aivan yksin. Tämä kirje toi nyt ylösnousemuksen suloisen sanoman hänen hellyyttä janoavalle sydämelleen. Hellyys!… Hän luuli saaneensa siitä jo iäksi luopua: hänen oli täytynyt tottua olemaan sitä vailla. Nyt hän tunsi, kuinka suuresti vailla hän sitä oli ja miten suuri kaipuu hänen rintaansa oli keräytynyt: kaipuu saada rakastaa…

Suloinen ja pyhä tuo yhdessä vietetty ilta… Christophe ei voinut puhua Grazialle muuta kuin aivan merkityksettömiä asioita, vaikka he olivatkin päättäneet olla salaamatta mitään toisiltaan. Mutta kuinka paljon hyvää hän puhuikaan sävelillä, kun Grazia pyysi katseellaan häntä asettumaan pianon ääreen ja musiikilla puhumaan hänelle! Grazia hämmästyi, miten nöyrä tämän miehen sydän nyt oli, miehen, jonka hän oli nähnyt ennen niin ylpeänä ja kiivaana. Kun he erosivat, ilmaisi heidän kättensä hiljainen puserrus, että he olivat löytäneet toisensa, eivätkä eroaisi enää koskaan. — Satoi, tuuli ei hengähtänytkään. Christophen sydän lauloi onnesta.

Grazia ei voinut viipyä seudulla enää muuta kuin jonkun päivän; hän ei lykännyt lähtöään yhtään tuntia myöhemmäksi eikä Christophe uskaltanut häneltä sitä pyytää tai edes valittaa suruaan. Viimeisenä päivänä kävelivät he kahdenkesken, lasten kanssa; kerran valtasi Christophen sellainen rakkauden ja onnen tunne, että hän tahtoi lausua sen Grazialle, mutta hiljaisella, hellällä liikkeellä Grazia keskeytti hänen sanansa ja virkkoi hymyillen:

— Vaiti! Tunnen, mitä voitte sanoa.

He istahtivat tien viereen sille paikalle, jossa he olivat täällä toisensa ensi kertaa kohdanneet. Grazia katseli yhä hymyillen maisemaa, joka avautui alhaalla heidän eteensä; mutta kuitenkaan hän ei ajatellut tuota maisemaa, tuota laaksoa. Christophe katseli hänen lempeitä kasvojaan, joihin kärsimykset olivat jättäneet merkkinsä; sakeassa, mustassa tukassa kiilsi jo kaikkialla valkeita hapsia. Hänen sydämeensä syttyi jumaloitseva ja intohimoinen säälintunne tuota kärsinyttä ihmistä kohtaan, tuota ruumisraukkaa kohtaan, johon sielulliset tuskat olivat painaneet selvän leimansa. Sielu näkyi kaikkialta ajan iskemistä haavoista. — Ja Christophe pyysi hiljaisella ja vapisevalla äänellä Grazialta suurinta lahjaa… yhtä hänen valkeista hapsistaan.

Grazia matkusti pois. Christophe ei voinut ymmärtää, minkä tähden hän ei tahtonut antaa Christophen saattaa hiukan häntä. Christophe oli kyllä varma hänen ystävyydestään; mutta moinen pidättyväisyys saattoi hänet ymmälle. Christophe ei jaksanut pysyä kahtakaan päivää enää sillä seudulla; hän tahtoi ryhtyä matkailemaan Sveitsissä. Hän koetti kiinnittää ajatuksensa matkoihin, työskentelyyn. Hän kirjoitti Grazialle. Grazialta tuli vastaus pari kolme viikkoa myöhemmin: lyhyt kirje, joka ilmaisi tyyntä ystävyyttä ja jossa ei ollut kärsimättömyyden eikä levottomuuden merkkiäkään. Christophelle se tuotti tuskaa, ja samalla hän sellaista vastausta rakasti. Hän ei myöntänyt itsellään olevan oikeutta moittia Graziaa siitä; heidän tunteensa oli liian äsken herännyttä, liian äsken uudistettua. Christophe pelkäsi kovasti, että heidän välinsä katkeaisivat. Ja kuitenkin ilmeni sitten jokaisessa Grazian kirjeessä sellainen uskollinen rauha, että Christophe olisi saattanut olla täysin varma. Mutta Grazia oli niin erilainen kuin hän!…

He olivat päättäneet tavata toisensa loppupuolella syksyä Roomassa. Jollei Christophella olisi ollut toivoa nähdä Graziaa siellä, olisi tuo matka houkutellut häntä sangen vähän. Pitkä yksinäisyys oli tehnyt hänestä kotieläjän; häntä ei miellyttänyt turha paikaltaan muuttelehtiminen, sellainen, mihin nykyajan joutilaat ja hermostuneet ihmiset ovat ihastuneet. Hän pelkäsi luopua tottumuksistaan. Sillä sellainen oli hänestä säännölliselle älylliselle työlle vaarallista. Italia ei erikoisesti kiehtonut häntä. Hän ei tuntenut siitä muuta kuin ne häpeämättömät tenoriaariat, joita Virgiliuksen maa panee matkustavat kirjailijat säännöllisesti virittämään. Hän tunsi Italiaa vastaan samaa epäluuloista vihamielisyyttä kuin moni muukin valiotaiteilija, joka on kuullut liian usein pahimpien akateemisten jankuttajain vetoavan vanhan Rooman nimeen. Lisäksi tuli vielä se vaistomainen ja epämääräinen antipatia, joka piilee kaikkien pohjoismaalaisten sydämessä etelän ihmisiä kohtaan, tahi ainakin sitä legendamaiseksi muuttunutta pateettista kerskailijatyyppiä kohtaan, jonka parhaana ilmestyksenä pohjan miehistä on etelän mies. Jos Christophe sellaista ajattelikin, niin nyrpisti hän jo pilkallisesti suutaan… Ei, hänellä ei ollut minkäänlaista halua tutustua lähemmin musiikittomaan kansaan — (mitä arvoa on mandolinin rämpytyksellä ja loruavilla, ulvovilla melodraamoilla Europan nykyisessä musiikissa?) — Mutta se kansa oli kuitenkin Grazian kansaa. Minne saakka ja mitä teitä hän olisikaan kulkenut saadakseen Graziaa tavata! Muusta pääsisi hän sulkemalla silmänsä koko ajaksi, kunnes olisi Grazian luona.

Hän olikin jo tottunut sulkemaan silmänsä jos joltakin. Monet vuodet olivat hänen ikkunaluukkunsa olleet kiinni, hän eristynyt sisäiseen elämäänsä. Tänä syksynä se oli välttämättömämpää kuin koskaan ennen. Kolme viikkoa oli satanut yhtämittaa. Koko sen ajan olivat paksut pilvet peittäneet raskaana kalottina Sveitsin laaksoja ja kaupunkeja, märkiä ja kylmästä väriseviä. Silmät olivat menettäneet muiston auringon armaudesta. Jos tahtoi löytää kätkeytyneen tarmon itsestään, oli pakko ensiksi tehdä ympärilleen täydellinen pimeys ja laskeutua luomet ummessa aivan sielunsa kaivoksien pohjaan, unelmien maanalaisiin käytäviin. Siellä nukkui mustissa kivihiilissä kuolleiden päivien aurinko. Mutta kun vietti sellaista elämää, paikalleen kyyristyneenä ja olemustaan kaivellen, nousi siitä sokaistuna ja selkäranka ja polvet jäykkinä, muodottomin jäsenin, puolittain kivettyneenä, samein katsein, yölinnun silmin. Monta kertaa olikin Christophe saanut kaivoksestaan ilmi vaivalla palamaan isketyn tulen, ja se tuli oli ihmisten jähmettyneitä sydämiä lämmittänyt. Mutta Pohjolan unelmissa on uunin ja ummehtuneen huoneen ilkeä haju. Sitä ei huomaakaan sisällä eläessään; päinvastoin tuollaisesta raskaasta lämmöstä pitää, ja rakastaa puolihämärää ja raskaassa päässä hautuvia sielullisia unia. Täytyyhän rakastaa ainoaansa. Ei auta muu kuin tyytyä!…

Kun Christophe pääsi alppien rajamuurin eteläpuolelle ja huomasi rautatievaunun nurkassa istuskellen Italian tahrattoman taivaan ja läpikuultavan valon, joka häilyi vuorten rinteillä, luuli hän näkevänsä unta. Muurin toiselle puolelle oli jäänyt sammunut taivas, hämärä päivä. Muutos tuli niin yhtäkkiä, että hän ensin enemmän ällistyi kuin iloitsi. Tarvittiin jonkin verran aikaa ennen kuin hänen kohmettunut sielunsa vähitellen alkoi herätä, ennenkuin vangitseva kuori suli ja sydän pääsi irti entisyyden varjosta. Mutta kuta pitemmälle päivä kului, sitä suloisemmin ympäröi pehmeä valo käsivarsillaan hänet; hän unohti perinpohjin kaiken, mikä oli ollutta, ja nautti ahnaasti uuden näkemisestä.

Milanon tasangot. Päiväntähti heijastuu sinertävistä kanavista, joiden verkko risteilee pehmeäpiirteisillä riisivainioilla. Syksyisiä puita, laihoin ja notkein oksin, vääristynein ääriviivoin, siellä täällä punaisia lehvätöyhtöjä. Vincin vuoret, lumiset ja lempeänhohtoiset alpit, joiden ukkosta ennustavat piirteet kaartavat ilmanrantaa, reunattuina punaisella, oranssilla, vihertävällä kullalla ja kalpealla taivaansinisellä. Apenniineille vaipui illan tummuus. Mutkikas matka alas jyrkkien vuorenkukkulain kupeita pitkin, käärmeenä kiemurtelevissa käänteissä, joiden rytmi yhä toistuu ja yhdistyy samaksi kehäksi kuin farandolo-tanssi, — Ja yhtäkkiä vuoriston alla tuntuu meren henkäys ja oranssin kukkien tuoksu kuin suudelma. Tulee meri: latinalainen meri ja sen opaalinen valaistus, jonka helmassa liitävät pienet purret kokoon supistetuin siivin…

Merenrannalla, erään kalastajakylän kohdalla juna pysähtyi kesken matkaansa. Matkustajille selitettiin, että ankarat sateet olivat aiheuttaneet maanvieremän jossakin tunnelissa Genovan ja Pisan välillä; kaikki junat olivat myöhästyneet useita tunteja. Christophe, joka oli ostanut matkalipun suoraan Roomaan, oli tapaturmasta mielissään, jota vastoin muut matkatoverit nurisivat kilpaa. Hän kiiruhti asemalle ja käytti tätä odotusaikaa mennäkseen merenrannalle, jonka hohde kiehtoi häntä. Ja se kiehtoi häntä niin, että kun junan lähtövihellys parin tunnin päästä kuului, istui hän merellä kalavenheessä ja huusi, nähdessään junan menevän ohitse: "Onnea matkalle!" Kuultavassa yössä, hohtavalla merellä antoi hän venheen liekuttaa itseään pitkin tuoksuvaa rannikkoa, ympäri pienen ja sypressien kirjaaman niemen. Hän jäi kylään, hän vietti siellä kokonaista viisi päivää ainaisessa ilossa. Hän oli kuin ihminen, joka kauan paastottuaan syö ahmimalla. Kaikilla nälkiintyneillä vaistoillaan hän ahmi häikäisevää valoa… Valoa, kaikkeuden verta, joka juoksee avaruudessa elämän virtana ja tunkeutuu meihin silmiemme, huultemme, sieraimiemme, jokaisen ihomme huokosen kautta, aivan sydämemme pohjimaiseen perukkaan, — valo, sinä elämälle leipääkin tärkeämpi: kuka on päässyt pohjolan harmaista harsoista ja näkee sinut, puhtaana, polttavana ja alastomana, hän ihmettelee, miten hän on koskaan voinut elää sinua tuntematta; ja hän tietää, ettei hän enää milloinkaan saata ilman sinua elää…

Viisi päivää Christophe suorastaan mässäsi auringossa. Viisi päivää: silloin hän unohti — ensi kertaa elämässään — olevansa säveltäjä. Hänen olemuksensa musiikki oli muuttunut valoksi. Se oli ilmaa, merta ja maata: häikäisevää sinfoniaa, jota auringon orkesteri soittaa. Ja millä synnynnäisellä taidolla Italia hoitelee sitä orkesteria! Muut kansat käyttävät luontoa maalausmallinaan; italialainen työskentelee luonnon kanssa yhdessä; hän maalaa auringolla. Värien musiikkia. Kaikki on musiikkia, kaikki laulaa. Tavallinen aitamuuri tien varrella, punainen muuri, joka on täynnä kullan värisiä repeämiä; sen yläpuolella kaksi tuuheaa ja karheaa sypressiä; ympärillä ahnaansininen taivas. Marmoriportaat, valkeat, kapeat ja suorat, jotka ruusunpunertavien muurien välitse nousevat sinistä kirkon julkisivua kohti. Jotkut noista kirjavista, aprikoosin, sitruunan, sedraaton värisistä taloista, jotka kiiluvat öljypuiden keskeltä, ovat kuin mitkäkin ihmeelliset ja kypsät hedelmät, lehtiverhoistaan kuultavina. Italialainen näkemys on aistillinen; silmät nauttivat siellä väreistä samaan tapaan kuin kieli ja kitalaki mehukkaasta ja hyvälle tuoksuvasta hedelmästä. Tämän uuden nautinnon kimppuun Christophe iskeytyi naivin herkkusuun koko ahnaudella; hän korvasi nyt tappionsa, saatuaan siihen asti pelkästään harmaiden näkemysten asketismia. Hänen voimakas, kohtalon tukehduttama luonteensa huomasi yhtäkkiä myöskin kykynsä nauttia, jota hän ei ollut mihinkään käyttänyt; se kyky karkasi tarjottuun saaliiseen heti kiinni: tuoksuihin, väreihin, äänten, kellojen ja meren säveliin, ilman hyväileviin leyhkiin, valon lämpöiseen kylpyyn, johon vanhentunut ja väsynyt sydän mukavasti raukesi. Christophe ei ajatellut mitään. Hän eli ainaisessa autuaallisessa hekkumassa. Hän heräsi siitä ainoastaan ilmaistakseen sen antamaa iloaan niille ihmisille, joiden kanssa hän täällä saattoi puhella: soutumiehelleen, vanhalle kalastajalle, jolla oli vilkkaat ja ryppyjen keskeltä kiiltelevät silmät ja muinaisen venetsialaisen senaattorin punainen myssy päässä; — ainoalle pöytäkumppanilleen, eräälle milanolaiselle, joka söi makaroonia ja jonka silmät pyörivät päässä julmina ja hirveästä vihasta mustina kuin Othellon, niin apaattinen ja uninen kuin mies muuten olikin; — ravintolan tarjoilupojalle, joka lautasta kantaessaan käänsi kaulaansa ja väänteli käsivarsiaan ja vartaloaan kuin mikäkin Berninin enkeli; — sekä pienelle Pyhälle Johannekselle, joka kerjäsi kiemailevin silmin maantiellä, tarjoten ohikulkeville vielä vihreässä oksassaan riippuvaa appelsiinia. Christophe jutteli pari sanaa ajureille, jotka loikoivat velttoina rattaillaan, pää ajoneuvojensa pohjassa ja lauloivat nenäänsä honottaen silloin tällöin jos jonkinmoisia kupletteja, laiskoina ja suut selällään. Ja Christophe huomasi kummakseen hyräilevänsä Cavalleria rusticanaa. Matkan alkuperäinen tarkoitus oli täydellisesti unohtunut: halu joutua perille, tavata Graziaa…

Kunnes eräänä päivänä Grazian kuva heräsi hänen mielessään. Toiko sen joku kadulla ohimennen nähty katse, jokin äänen vivahde, vakava ja sointuva? Christophe ei sitä ymmärtänyt. Mutta yhtäkkiä alkoivat ystävättären hymyilevät kasvot hohtaa kaikesta, mikä häntä ympäröi, öljypuita kasvavien kukkulain piiristä, Apenninien kiiltäviltä harjanteilta, joilla varjo on tumma ja auringonpaiste palava, oranssilehdoista, joiden oksat olivat raskaat kukkasista ja hedelmistä, ja meren syvistä henkäyksistä. Taivaan lukemattomista silmistä säteili Christophelle Grazian katse. Hänen muistonsa puhkesi tästä rakkaasta maasta aivan kuin ruusu puhkeaa pensaaseensa.

Silloin Christophe heräsi. Hän meni Rooman-junaan eikä pysähtynyt välimatkalla missään. Mitkään italialaiset menneisyyden muistot, muinaiset taidekaupungit eivät kiinnittäneet hänen mieltään. Roomaa ei hän ensin huomannut laisinkaan, ei koettanut nähdä siellä mitään; ja se vähä, minkä hän ohimennen näki, tyylittömät uudet kaupunginkorttelit, neliskulmaiset kivimuurit, eivät herättäneet hänessä halua tutustua siihen enempää.

Kohta Roomaan saavuttuaan hän meni Grazian luo. Grazia kysyi häneltä:

— Mitä kautta te tulitte? Poikkesitteko Milanoon, Firenzeen?

— En, vastasi Christophe; mitä sinne?

Grazia nauroi:

— Sepä kysymys! Ja mitä arvelette Roomasta?

— En mitään, sanoi Christophe; minä en ole nähnyt mitään.

— Mitä te puhutte?

— En mitään. En yhtään muistomerkkiä. Hotellista päästyäni tulin suoraan teidän luoksenne.

— Roomaa nähdäkseen ei tarvitse käydä kuin kymmenen askelta… Katsokaapa tuota kiviseinää tuossa vastapäätä… Sen valaistus on jotain.

— Minä en näe muuta kuin teidät, vastasi Christophe.

— Te olette barbaari, näette ainoastaan oman aatteenne. Ja milloin lähditte Sveitsistä?

— Noin viikko sitten.

— Mutta mitä te sitten olette tehnyt tämän ajan?

— En tiedä. Minä jäin erääseen kylään meren rannalle, sattumankaupalla. Tuskin muistan sen kylän nimeä. Olen tämän viikon ajan nukkunut. Nukkunut silmät auki. En tiedä mitä olen nähnyt, en tiedä mitä uneksinut. Luulen, että olen uneksinut teistä. Tiedän, että se oli sangen ihanaa. Mutta ihaninta on, että olen unohtanut kaikki…

— Kiitos, virkkoi Grazia.

(Christophe ei kuunnellut.)

— … Kaikki, jatkoi hän, mikä silloin ympärilläni oli, mitä sitä ennen oli. Olen nyt kuin uusi ihminen, joka alkaa elää jälleen.

— Se on totta, vastasi Grazia katsellen Christophea hymyilevin silmin. Te olette muuttunut viime näkemästä.

Christophe katseli samoin Graziaa ja huomasi puolestaan hänet aivan toisenlaiseksi kuin muisti hänet entisestään. Ei silti, että Grazia olisi muuttunut näiden kahden kuukauden ajalla. Mutta Christophe näki hänet nyt aivan uusin silmin. Siellä Sveitsissä oli muinaisten aikojen kuva Graziasta, nuoren Grazian kevyt varjo, asettunut hänen katseensa ja nykyisen ystävättären väliin. Mutta Italian auringon paisteessa olivat Pohjolan unelmat haihtuneet; hän näki rakastetun olennon sielun ja ruumiin selvässä päivän valossa. Miten vähän Grazia muistuttikaan sitä entistä Parisiin vangittua metsäkaurista, tai sitä Pyhän Johanneksen hymyä säteilevää nuorta naista, jonka Christophe oli löytänyt Parisissa muinoin, eräänä iltana juuri Grazian häiden jälkeen, löytänyt kadottaakseen hänet kohta uudestaan! Pienestä Umbrian madonnasta oli kehittynyt kaunis roomatar:

Color verus, corpus solidum et succi plenum.

Hänen muotonsa olivat tulleet sopusuhtaisen täyteläisiksi; hänen ruumistaan ympäröi itsetietoinen ikävöinnin tuntu. Levon henki. Grazialla oli tuo aurinkoisen hiljaisuuden nautiskelemisen halu, liikkumattoman ajattelun kaipuu, hekkumallinen elämänrauhan pyyde, jota Pohjolan ihmiset eivät koskaan voi täysin tuntea. Menneisyydestään oli hän säilyttänyt ennen kaikkea suuren hyvyytensä, joka voitti kaikki hänen muut tunteensa. Mutta hänen valoisassa hymyssään huomasi myöskin paljon uutta: surumielisen anteeksiannon, hieman väsymystä, runsaasti ihmissielun ymmärtämystä, hiukkasen ironiaa ja tyynen terveen järjen. Ikä oli verhonnut hänet jonkinmoisella kylmyydellä, mikä oli hänelle suojana sydämen kuvitelmia vastaan; hän avautui harvoin kokonaan; ja hänen hellyytensä pysyttelihe intohimojen kiihkoja vastaan varuillaan, selvänäköinen hymy huulilla, kun taas Christophen oli niitä vaikea tukahduttaa. Grazian kuvaa täydentävät vielä eräät itsensä valtaan raukeamisen heikot ja lyhyet hetket ja pienoinen keimailu, jota hän itsekin ivaili mutta jota hän ei voinut jättää. Hänessä ei ollut minkäänlaista kapinanhalua maailmaa eikä itseään vastaan: pelkkää suloista fatalismia, ylen kiltissä ja hiukan väsyneessä luonteessa.

Grazia otti mielellään vastaan vieraita, — vieläpä juuri heitä valikoimatta, — ainakin mitä syrjästä katsoen voi päättää; mutta kun nuo läheiset tutut kuuluivat yleensä samoihin piireihin kuin hänkin ja hengittivät samaa ilmaa ja olivat tottuneet samoihin tapoihin kuin hän, niin muodosti hänen seurueensa melko harmoonisen joukon, hyvin erilaisen kuin ne, joihin Christophe oli tottunut Saksassa ja Ranskassa. Enimmät näistä ihmisistä olivat italialaista rotua, joka oli eräissä heistä saanut uutta voimaa avioliitoista ulkomaalaisten kanssa; heidän keskuudessaan vallitsi pintapuolinen kosmopolitismi; siellä kaikuivat yhtaikaa luontevasti kaikki Europan neljä valtakieltä ja esiintyivät kaikki lännen neljän suuren kansakunnan tietovarastot. Kukin kansakunta oli tuonut siihen piiriin oman persoonallisen lisänsä, juutalaiset levottomuutensa ja anglosaksit levollisuutensa; mutta kaikki olivat ne sulaneet samaan italialaiseen muottiin. Kun suurten rosvoritarien vuosisadat ovat kaivertaneet rodun piirteisiin sellaisen ylpeän ja rajun petolinnun profiilin, tulee valannasta aina sama, vaikka metalli muuttuisikin. Useat noista ihmisistä, jotka näyttivät kaikkein italialaisimmilta, noista, joilla oli Luinin hymy, Tizianin hekumoiva ja tyyni katse, noista Adrian rannikoiden tai Lombardian tasankojen kukista, useat heistä olivat lähtöisin Pohjolan puista, jotka oli siirretty vanhaan latinalaiseen maaperään. Mitä värejä Rooman paletilla sekoitetaankin, aina syntyy lopulta puhdas roomalainen väri.

Christophe ei pystynyt analysoimaan vaikutelmiaan, mutta hän ihaili sitä vuosituhansia vanhaa kulttuurin, ammoisen sivilisatsionin henkeä, joka oli painanut leimansa näihin ihmisiin, vaikka he usein olivat lahjoiltaan jokseenkin keskinkertaisia ja eräät heistä alamittaisiakin. Hienon hienoa kulttuurin tuoksua, joka ilmeni aivan pikku seikoissa: kohteliasta siroutta, suloutta käytöksessä, joka osasi olla herttainen ja säilyttää arvonsa ja pysyä samalla häijysti varuillaan; se oli eleganttia hienoutta katseissa, hymyssä, pirteää ja kursailematonta älyä, notkeaa ja mukavuutta rakastavaa skeptisismiä. Ei missään jäykkyyden eikä äksypäisyyden vivahdusta. Eikä se ollut kirjallistakaan. Täällä ei tarvinnut pelätä kohtaavansa ainoaakaan tuollaista Parisin salonkien psykologia, joka piileskelee ja vaanii lorgnettinsa takaa, tahi joidenkin saksalaisten tohtorien "kaporalismia". Kaikki olivat pelkästään ihmisiä, ja sangen inhimillisiä ihmisiä, samoja kuin aikoinaan jo Terentiuksen ja Scipio Emilianuksen ystävät…

Homo sum…

Kaunis ulkokuori. Elämä paremminkin näennäistä kuin todellista. Alla piili auttamaton, kaikkien maiden hienostoille yhteinen joutavuus. Mutta tälle ylimystölle antoi sen erikoisluonteen tuon joutavuuden lauhkeus ja pehmeys. Ranskalaisten turhamaisuutta seuraa aina kuumeinen hermostuneisuus, — lakkaamaton aivojen toiminta, silloinkin, kun sen toiminnan tulos tähtää tyhjyyttä. Italialaiset aivot osaavat levätä. Ne osaavat sen taidon liiankin hyvin. On suloista unelmoida kuumassa varjossa, epikurolaisuuden ja ironisen älyn lämpöisillä pieluksilla, hyvin mukautuvana, melkoisen uteliaana ja pohjaltaan sangen välittämättömänä.

Kenelläkään näistä ihmisistä ei ollut varmoja mielipiteitä. He sekautuivat politiikkaan ja taiteeseen aina samalla dilettantin epävarmuudella. Heidän piirissään sai nähdä viehättäviä luonteita, kauniita italialaisten patriisien perikuvia, joilla oli hienot piirteet, älykkäät ja lempeät silmät, tyyni käytöstapa, ja jotka rakastavat syvästi ja valioyksilöiden tavalla luontoa, vanhoja maalareita, kukkia, naisia, kirjoja, maukkaita ruokia, isänmaata, musiikkia… He rakastivat kaikkea. Eivät kuitenkaan mitään aivan erikoisesti. Tuntui joskus siltä kuin he eivät olisi rakastaneet yhtään mitään. Rakkaudella oli kuitenkin laaja paikka heidän elämässään; mutta sillä ehdolla, ettei se häirinnyt heitä. Se rakkaus oli kivutonta ja laiskaa niinkuin he itsekin; yksinpä kiivas intohimokin sai heidän keskuudessaan kotoisen luonteen. Heidän älynsä, terve ja harmooninen, mukautui helposti elottomuuteen, jolloin toisilleen vastakkaiset ajatukset tapasivat toisensa toisiaan tyrkkimättä, tyytyen olemaan rauhallisesti vierekkäin, hymyilevinä, pumpuliin käärittyinä, vaarattomina. Nämä ihmiset pelkäsivät kokonaisuskoa, selvästi rajoitettuja puolueita, ja viihtyivät oivallisesti puolipäätöksissä ja puolinaisissa ajatuksissa. He olivat katsantokannaltaan vanhoillisvapaamielisiä. He kannattivat keskikorkuista politiikkaa ja taidetta ikäänkuin sellaista kesänviettoseutua, jossa ei ole niin korkeita vuoria, että saa hengenahdistuksen tai sydämentykytystä. He olivat tosiaan kuin kotonansa Goldonin laiskanomaisessa teatterissa taikka Manzonin tasaisessa ja laveassa valaistuksessa. Heidän rakastettavaa välinpitämättömyyttään ei sellainen häirinnyt. He eivät olisi sanoneet niinkuin heidän suuret kantaisänsä: " Primum vivere …", vaan mieluumminkin: " Dapprima, quieto vivere."

Quieto vivere: Elää rauhassa! Se oli kaikkien salaisin halu, yksinpä tarmokkaimpienkin, niiden, jotka pitelivät käsissään politiikan ohjaksia. Joku pikku Machiavelli, oman itsensä ja monien muiden herra, jonka sydän oli yhtä kylmä kuin hänen päänsäkin ja äly kuulas ja kuiva, mies, joka uskalsi käyttää mitä keinoja tahansa päästäkseen tarkoitustensa perille ja oli valmis uhraamaan kaikki ystävyyssuhteensa kunnianhimonsa alttarilla, hän saattoi uhrata myöskin kunnianhimonsa erään ja yhden ainoan pyyteen vuoksi: se oli tuo quieto vivere. Nämä ihmiset tarvitsivat pitkiä lepäilynkausia. Kun he pääsivät niistä, ikäänkuin syvästä unesta, olivat he reippaita ja virkeitä; silloin tuli noille vakaville miehille, levollisille madonnille yhtäkkiä oikea puhelemisen, iloisuuden, yhteiskunnallisen elämän nälkä: silloin heidän täytyi saada välttämättä tuhlata eleitä ja sanoja, purkaa rohkeita paradokseja, hullunkurista huumoria: he näyttelivät nyt opera buffaa. Tässä italialaisessa muotokuvagalleriassa tapasi ylen harvoin kuluttavan ajatustyön jälkiä, sellaista metallista kiiltoa silmäterissä, sellaisia ainaisen hengenponnistuksen uurtamia vakoja kasvoissa kuin pohjolassa usein tapaa. Kuitenkin oli siellä niinkuin kaikkialla muuallakin sieluja, jotka elivät kalvavassa kärsimyksessä ja kätkivät haavansa; kaipuita ja suruja, jotka piilivät välinpitämättömyyden peitossa ja ympäröivät itsensä hekumoivalla horteella. Puhumattakaan eräistä omituisista yltiöpäistä, osaksi hullunkurisista ja ällistyttävistä, jotka olivat vanhoille roduille ominaisen, käsittämättömän epätasapainon merkkejä, — ikäänkuin halkeamia, joita näkee Campagna romanan, Rooman ympäristön, kamarassa.

Näiden olentojen arvoituksellisessa välinpitämättömyydessä oli paljon mieltä kiehtovaa, heidän tyynissä ja ilveilevissä silmissään, joissa nukkui kätketty tragiikka. Mutta Christophe ei ollut nyt sillä tuulella, että olisi sitä ymmärtänyt. Christophea suututti nähdä Grazia viisastelevien ja tyhjien maailmanmiesten keskellä. Hän oli siitä kiukuissaan heille ja kiukuissaan Grazialle. Yhtä äkäinen Grazialle kuin koko Roomallekin. Hän kävi Grazian luona nyt harvemmin ja päätti matkustaa pois koko kaupungista.

Hän ei matkustanut. Hän alkoi jo tietämättään tuntea tuon vihaamansa italialaisen ympäristön lumoa.

Nyt hän vetäytyi joksikin aikaa erilleen muista. Hän kuljeskeli Roomassa ja sen ympäristöllä. Rooman seudun valaistus, riippuvat puutarhat, Campagna, jota aurinkoinen meri ympäröi kuin kultainen vyö, paljastivat hänelle vähitellen tuon lumotun maan salaisuuden. Christophe oli vannonut, ettei hän kulkisi askeltakaan mennäkseen katsomaan Rooman kuolleita muistomerkkejä, joita hän oli halveksivinaan; hän murahti, että ne saisivat tulla hänen luokseen, jos tahtoisivat. Ja ne tulivatkin; hän tapasi ne sattumoisin kävelyretkillään kukkulain kaupungissa. Hän näki punaisen Forumin sitä hakematta, auringonlaskun valossa, ja Palatinuksen puolittain luhistuneet kaaret, joiden välistä kuultaa tummana taivaan sini, ilmojen valon syvyys. Hän kierteli äärettömällä Campagnalla, pitkin ruskeahkon Tiberin rantoja, mudasta paksun, ikäänkuin maa olisi lähtenyt jokena virtaamaan, — ja vesijohtojen raunioiden juurella, noiden antediluviaanisten hirviöiden luurankojen. Paksuja tummia pilviä vyöryi sinisellä taivaalla. Talonpojat ajoivat ratsain ja pitkiä piiskojaan läiskytellen tasangon poikki suuria härkälaumoja, helmenharmaita ja pitkäsarvisia härkiä; ja muinaisella tiellä, suoralla, tomuisella ja varjottomalla, kulki hiljaa paimenia, joiden jalat ja hartiat olivat verhotut karvaiseen nahkaan. Ilmanrannalla kaukana hohti Sabinien vuoristoketju, olympolaisen mahtavasti aaltoilevine kukkuloineen; ja toisella taivaan reunalla näkyivät vanhan kaupungin muurit, San Giovannin fasaadi, jonka harjalla kuvapatsaat kuumottivat tummina silhuetteina, aivan kuin tanssien… Aivan hiljaista… Aurinko kuin tulta… Tuuli leyhyi yli Campagnan… Jonkin kuvapatsaan kupeessa, päättömän kuvan, jonka käsivarsien ympäri kasvoi ruoho, loikoili liikkumattomana sisilisko; sen sydän tykytti rauhallisesti, se nautti ahmimalla valoa. Ja Christophe, jonka päätä auringonpaiste (ja joskus Castelli -viinikin) huumasi, istui mustan maan kamaralla, särkyneen kuvapatsaan vieressä, ja hän hymyili uneliaasti, vaipui suloiseen unohdukseen, ja hänen sielunsa joi Rooman tyyntä ja kiivasta voimaa. — Aina yön pimenemiseen. — Silloin tunsi hänen sydämensä yhtäkkiä kummallista ahdistusta, ja hän pakeni yksinäisyyttä, synkkää yötä, joka nieli traagillisen valon… Oi sinä maa, palava maa, intohimojen mykkä maa! Kuumeisen rauhasi alta kuulen vielä kaikuvan legioonain pasuunain. Mikä elämän vimma on povesi kätkössä! Mikä heräämisen kiihko!

Christophe näki sieluja, joissa hehkui hiilinä vielä vuosisatoja vanhaa tulta. Vainajien tomun alla oli se säilynyt. Olisi luullut, että se liekki olisi sammunut Mazzinin silmien keralla. Se elikin yhä. Juuri se sama. Harvat tahtoivat nähdä sitä. Se häiritsi nukkuvien rauhaa. Se valo oli selvää ja häikäilemätöntä. Ne, joilla se oli, nuoret miehet (vanhimmat heistä eivät olleet vielä viidenneljättä-ikäisiä), kaikilta ilmansuunnitta yhteen kokoontuneet maan parhaat voimat, — vapaa-ajattelijoita, temperamenttinsa, kasvatuksensa, mielipiteittensä ja uskojensa puolesta erilaisia, — he kaikki palvelivat kilvan tätä uuden elämän tulta. Puolue-etiketit, vanhat aatejärjestelmät eivät merkinneet heille mitään: tärkeintä heistä oli "ajatella rohkeasti". Olla suoria, olla miehekkäitä mieleltä ja teoilta. He ravistelivat rajusti kansaansa unesta. Italian valtiollisen ylösnousemuksen jälkeen, sen kuolemasta heräämisen, jonka sankarien kutsu oli saanut aikaan, koko sen nykyisen taloudellisen ylösnousemuksen keskellä olivat nämä nuoret ottaneet tehtäväkseen nostaa haudasta myöskin italialaisen ajattelun. He kärsivät niinkuin pahimmasta parjauksesta, kun näkivät, kuinka unteloita ja pelkureita maan sivistyneet olivat, kuinka arkamaisia älynjuoksultaan ja samalla suurisanaisia. Heidän äänensä kaikui käskevänä siitä retoorisesta usvasta ja moraalisesta orjuudesta, joka oli vuosisatojen kuluessa kasvanut paksuksi kuoreksi isänmaan hengen ympärille. He puhalsivat maansa sieraimiin armotonta realismiaan ja järkkymätöntä rehellisyyttään. He rakastivat intohimoisesti selvää älyä, jota seuraa tarmokas toiminta. Asian vaatiessa pystyivät he uhraamaan persoonallisen järkensä sille yhteiskurin velvollisuudelle, jota kansallinen elämä yksilöltä vaatii; mutta korkeimpanaan ja kaikkein puhtaimpanaan he palvelivat kuitenkin totuutta. He rakastivat sitä kiihkeästi ja hurskain sydämin. Eräs noiden nuorten johtaja vastasi vastustajilleen, jotka olivat saattaneet hänet pahaan huutoon ja jotka uhkasivat häntä tuholla, seuraavaan suurenmoiseen tyyneen tapaan:

"Kunnioittakaa totuutta. Puhun teille avoimin mielin, ilman mitään kaunaa. Unohdan pahan, mitä olen teiltä osakseni saanut ja mitä ehkä olen teille tehnyt. Olkaa rehellisiä. Ei ole omaatuntoa, ei korkeaa elämänkäsitystä, ei kykyä uhrautua eikä mielen ylhäisyyttä, missä ei ole uskonnollisen jyrkkää ja ankaraa totuuden kunnioittamista. Harjoittakaa itseänne tähän vaikeaan velvollisuuteen. Valhe turmelee ennemmin sen, joka siihen turvautuu, kuin voittaa toisen, jota vastaan sitä käytetään. Mitä hyötyä olisi siitä, jos saisittekin sen avulla hetkellisen ja nopean menestyksen? Sielunne parhain jää häilymään tyhjyyteen, se seisoo pohjalla, jota valhe jäytää aitanne. En puhu teille enää vastustajana. Me olemme nyt piirissä, joka on yläpuolella erimielisyyksiämme, vaikkapa kiivastuminen komeileekin suussanne isänmaan nimellä. On korkeampaakin kuin isänmaa, nimittäin ihmisen omatunto. On lakeja, joita ette koskaan saa loukata, muuten olette kehnoja italialaisia. Edessänne on ainoastaan mies, joka etsii totuutta; teidän on kuultava hänen huutonsa. Edessänne on ainoastaan mies, joka tahtoo palavasti nähdä teidät suurina ja puhtaina, ja tahtoo työskennellä kanssanne. Sillä, halutkaapa tai ette, me kaikki työskentelemme yhdessä niiden kanssa, jotka maailmassa työskentelevät totuuden puolesta. Se, mikä meistä jää jäljelle (se, mitä emme voi itse nähdä), kantaa meidän yhteistä leimaamme, jos olemme noudattaneet totuutta. Ihmisen suurin ominaisuus on se, että hänellä on ihmeellinen kyky etsiä totuutta, nähdä se, rakastaa sitä, ja uhrautua sen vuoksi. — Oi totuus, minkälaisen lumotun terveyden hengen sinä puhallat niihin, joissa sinä vallitset!…"

Kun Christophe ensi kerran kuuli nämä sanat, olivat ne hänestä kuin kaikua hänen omasta rinnastaan; ja hän tunsi, että nuo miehet ja hän olivat veljiä. Kansojen ja aatteiden keskinäisten taistelujen sattumissa saattoivat he kyllä joutua ryntäämään rajusti toisiaan vastaan; mutta olivatpa he ystäviä tai vihamiehiä, aina olivat he kuitenkin samaa inhimillisyyden perhettä. Nuo miehet ne tiesivät sen yhtä hyvin kuin hänkin. He tiesivät sen jo ennen kuin hän. He tunsivat Christophen aikaisemmin kuin Christophe heidät. Sillä he olivat jo Olivier Jeanninin ystäviä. Christophe huomasi, että eräät hänen ystävänsä teokset (muutama nide runoja ja kriitillisiä esseitä), joita Parisissa luki ainoastaan sangen vähäinen joukko, olivat käännetyt italiankielelle näiden nuorten miesten toimesta ja että ne olivat heille yhtä rakkaita kuin hänelle itselleenkin.

Myöhemmin joutui hän kyllä näkemään, mikä ylitsepääsemätön juopa oli näiden ihmisten ja Olivier Jeanninin hengen välillä. Muita arvostellessaan pysyivät he aina ja ainoastaan italialaisina: he eivät pystyneet irtautumaan omasta itsestään, niin piintyneet he olivat juuri oman rotunsa ajatustapaan. Kaiken kaikkiaan eivät he etsineet muukalaisten teoksista muuta kuin sitä, mitä heidän kansallinen vaistonsa tahtoi niistä löytää; ja usein he eivät niistä saaneet muuta kuin mitä he itse tietämättään olivat niihin panneet. He olivat keskinkertaisia arvostelijoina ja kehnoja psykologeina, liian kokonaisia ja täynnä itseään ja intohimojaan, silloinkin, kun he olivat palavimmin innostuneet totuuteen. Italialainen idealismi ei osaa unohtaa itseään; sitä eivät viehätä pohjolan persoonattomat unelmat; se suuntaa ja kohdistaa kaiken itseensä, omiin pyyteisiinsä, rotunsa ylpeyteen, muuttaen ainoastaan sen muotoa. Tietoisesti tai ei tekee se aina työtä sitä tarkoitusta varten, jonka nimi on terza Roma. Täytyy myöntää, että se on vuosisatojen kuluessa saanut sangen vähän aikaan. Nuo kunnon italialaiset, joilla on erinomaiset lahjat toimintaan, toimivat ainoastaan intohimon puuskien sattuessa ja väsähtävät aina nopeasti; mutta silloin, kun intohimon myrsky puhaltaa, nostaa se heidät korkeammalle kaikkia muita kansoja: siitä on esimerkkinä italialaisten Risorgimento. — Tällainen myrsky alkoi nyt tuntua Italian nuorisossa, kaikissa puolueissa; olivatpa nuo nuoret natsionalisteja tai sosialisteja, uuskatolilaisia, riippumattomia tai idealisteja: kaikki olivat he kuitenkin tietämättään ja tahtomattaan muuttumattomia italialaisia, keisarillisen Rooman, maailman kuningattaren, kansalaisia.

Ensin Christophe ei huomannut muuta kuin heidän suuren innostuksensa ja hänen ja heidän yhteisten antipatiainsa kohteet, ne Christophelle vastenmieliset seikat, joiden tähden hän osaltaan tunsi itsensä heille läheiseksi. Nämä nuoret halveksivat luonnollisestikin yhtä paljon kuin hän sitä hienostoa, jolle Christophe oli katkeroitunut sen tähden, että Grazia sitä suosi. He vihasivat vieläkin enemmän kuin hän tuon sivistyneistön järkevän kuivaa ajatustapaa, sen tylsyyttä, sen ryhditöntä sovinnollisuutta ja ulkokullattuja narrinkujeita, sen arkuutta ajatella loppuun asti, sen soutavaa ja huopaavaa aprikoimista, ovelaa häilymistä kaikkien mahdollisuuksien välillä päättämättä liittyä milloinkaan ratkaisevasti puolelle tai toiselle, sen koreita lauselmia ja lauhkeaa pehmoisuutta. Nämä jykevät autodidaktit, jotka olivat tehneet itse itsensä ja joilla ei ollut elämässään ollut keinoa eikä tilaisuutta antaa olemukselleen viimeistä höylänvetäisyä, nämä tahtoivat oikein tahtomalla näyttää itseään noiden sivistyneiden vastakohtana; sillä he pyrkivät suorastaan liioittelemaan jo synnynnäistä tökeryyttään: olivat mielellään yleisön silmissä huonosti kasvatettuja ja moukkia, contadini. He näet tahtoivat pohjimmaltaan, että heitä oli ennen kaikkea kuultava. He tahtoivat, että heidän kimppuunsa oli karattava. Kaikki oli heistä parempaa kuin välinpitämättömyys heitä kohtaan. He olisivat ilomielin antautuneet aatteensa uhreiksi, kun he siten vain olisivat saaneet kansansa nukkuvan tarmon heräämään.

Heitä ei toistaiseksi rakastettu, eivätkä he millään tavoin koettaneet hankkia suosiota. Christophella oli huono menestys, kun hän yritti puhua Grazialle näistä uusista ystävistään. He eivät miellyttäneet Grazian kohtuullisuutta ja rauhaa ihailevaa luonnetta. Ja täytyikin yhtyä Grazian mielipiteeseen, että heillä oli sellainen tapa kannattaa parhaitakin asioita, että tuli usein halu sen vuoksi nousta vastustamaan niitä. He olivat ironisia ja hyökkäileviä, niin tuimia tuomioissaan, että moinen arvostelu läheni monesti herjausta, jopa sellaisiakin ihmisiä kohtaan, joita he eivät suinkaan tahtoneet loukata. He olivat liiaksi itsevarmoja, liian valmiita julistamaan aatteitaan aina yleispäteviksi, kiivaiksi uskonkappaleiksi. Koska he olivat joutuneet julkiseen elämään ennen kuin oman kehityksensä kypsyyteen, siirtyivät he alinomaa ihastumisesta toiseen, ja aina yhtä suvaitsemattomasti. He olivat intohimoisen vilpittömiä ja antautuivat aina kaikkeen kokonaan, säästämättä itseään koskaan; heitä kulutti intellektualinen rajuus, varhaiskypsä ja liian kiivas työtapa. Nuorille ajatuksille ei ole terveellistä joutua kohta siemenkotelosta päästyä raakaan auringonvaloon. Sellainen polttaa sielun. Todella hedelmällinen syntyy vasta pitkän ajan kuluessa ja hiljaisuudessa. Nämä olivat jääneet vaille aikaa ja hiljaisuutta. Se on monien italialaisten kykyjen onnettomuus. Liian raju ja kiireinen toiminta on alkoholia. Aivot, jotka ovat sellaista maistaneet, pääsevät siitä tottumuksestaan vasta sangen vaikeasti; ja hengen normaali kasvu saattaa jäädä ainaiseksi pakotetuksi ja vääräksi.

Christophe osasi kyllä antaa arvon tällaiselle kirpeälle ja vihreälle rehellisyydelle muistaessaan, minkälaisia nuo muut olivat: nuo, joiden ohjeena oli kultainen keskitie, via di mezzo: ainainen pelko häpäistä itseään ja rikkiviisas kyky olla asettumatta puolelle tai toiselle. Mutta piankin hän huomasi, että oma hyvä puolensa oli näillä viimemainituillakin, heidän tyynellä ja kohteliaalla älyllään. Se ainainen taistelun ilma, jossa hänen nykyiset nuoret ystävänsä elivät, oli väsyttävää. Christophe piti tosin velvollisuutenaan mennä Grazian luokse puolustamaan heitä. Mutta joskus hän meni sinne ainoastaan heidät unohtaakseen. Epäilemättä he olivat paljonkin samanlaisia kuin hän itse. Hyvinkin paljon. He olivat nykyään sellaisia kuin hän oli ollut kaksikymmenvuotiaana. Eikä ihminen pääse taaksepäin elämänsä kulussa. Pohjaltaan Christophe tunsi hyvin, että hän oli jo omalta osaltaan sanonut jäähyväiset tuollaiselle rajuudelle ja että hän kulki nyt sitä rauhaa kohti, jonka salaisuuden Grazian silmät näyttivät hänelle parhaiten ilmaisevan. Minkä tähden hän sitten kapinoi vielä sitä rauhaa vastaan?… Ah, se johtui siitä, että hän olisi rakkaudenitsekkyydessään tahtonut nauttia siitä aivan yksin! Hän ei voinut kärsiä, että Grazia jakeli sen hyvyyksiä kenelle sattui, että hänen vastaanottonsa oli yhtä antelias kaikille.

Grazia aavisti hänen ajatuksensa; ja rakastettavan suorasti kuin aina sanoi hän hänelle eräänä päivänä:

— Te olette minulle vihainen siitä, että olen sellainen kuin olen? Älkää ihannoiko minua, ystäväni. Olen nainen, enkä sen kummempi kuin muutkaan. En hae noiden maailman ihmisten seuraa; mutta tunnustan, että se on minusta mieluisaa, samoin kuin käyn mielelläni joskus teatterissa, jotka eivät ole oikein hyviä, ja luen aika mitättömiä kirjoja, jollaisia te halveksitte; mutta minulle ne antavat lepoa ja huvittavat minua. Minä en voi kieltää itseltäni mitään.

— Kuinka te voitte kärsiä tuollaisia hölmöjä?

— Elämä on opettanut minut vaatimattomaksi. Siltä ei pidä pyytää liikoja. Saatan teille vakuuttaa, että sekin on jo hyvä, jos joutuu tekemisiin pelkästään kunnon ihmisien kanssa, ei ilkeäin, vaan kohtalaisen hyvien… (tietystikään ei saa odottaa heiltä mitään; tiedän erinomaisesti, että jos ihmisiä tarvitsisin, en paljoakaan heiltä apua saisi…) Kuitenkin he ovat minuun kiintyneet; ja jos tapaan hiukankin todellista tunnetta, niin unohdan muun. Te olette minulle siitä vihainen, eikö niin? Antakaa anteeksi, että olen niin keskinkertainen. Osaanhan toki erottaa, mikä minussa on parempaa ja mikä huonompaa. Ja teidän kanssanne on aina parempi minuuteni.

— Minä tahtoisin kaiken, sanoi Christophe jurottelevasti.

Hän tunsi kuitenkin hyvin, että Grazian puhe oli vilpitöntä. Ja hän oli niin varma Graziasta, että kysyi häneltä eräänä päivänä, kauan epäröityään:

— Ettekö te milloinkaan sitten tahtoisi…?

— Mitä?

— Olla minun.

Christophe oikaisi:

— … että olisin teidän?

Grazia hymyili:

— Mutta olettehan minun, ystäväni.

— Te tiedätte hyvin mitä tarkoitan.

Grazia oli hiukan sekaannuksissaan; mutta sitten hän otti Christophea kädestä ja katsoi suoraan hänen silmiinsä:

— En, ystäväni, virkkoi hän hellästi.

Christophe ei voinut puhua. Grazia näki, että hän oli tuskissaan.

— Anteeksi, minä tein teidät suruiseksi. Minä tiesin, että te ottaisitte tämän puheeksi. Meidän täytyy nyt keskustella aivan vilpittömästi, hyvinä ystävinä.

— Ystävinä, toisti Christophe murheellisena, eikö mitään enempää?

— Kiittämätön! Mitä muuta tahdotte? Ottaako minut vaimoksenne?… Muistatteko entisiä aikoja, jolloin ette voineet nähdä muuta kuin kauniin serkkuni? Minä surin silloin, ettette ymmärtänyt, mitä minä tunsin teitä kohtaan. Koko elämämme olisi voinut kehittyä toiseksi. Nyt ajattelen, että on parempi näin; on parempi, ettemme ole asettaneet ystävyyttämme alttiiksi yhteiselämän koetukselle, tämän arkipäiväisen elämän, jossa kaikkein puhtain lopulta aina madaltuu…

— Te puhutte noin sen vuoksi, että rakastatte minua nyt vähemmin kuin silloin.

— Oi, ei suinkaan, minä rakastan yhä teitä yhtä paljon.

— Ah, tämänpä sanotte minulle ensi kertaa!

— Nyt ei saa olla enää mitään salattua meidän välillämme. Katsokaas, minä en usko kovinkaan paljoa avioliittoon. Tiedän, ettei omani ole kylläkään esimerkiksi riittävä. Mutta olen miettinyt asiaa ja katsellut ympärilleni. Onnelliset avioliitot, ne ovat harvinaisia. Sellainen on hiukan kuin luontoa vastaan. Ei voi kytkeä yhteen kahta olentoa muuta kuin silpomalla toista niistä, ehkäpä molempiakin; ja ne kärsimykset ovat kenties sitä laatua, ettei sielulle ole eduksi niihin joutua.

— Ah, huudahti Christophe, minä päinvastoin näen sen asian niin kauniina, tuollaisen kahden uhrautumisen toisilleen, kahden sielun sulautumisen yhdeksi!

— Kauniina… unelmissanne. Jos tosi tulisi, kärsisitte te siitä enemmän kuin kukaan muu.

— Mitä, luuletteko, ettei minulla voisi koskaan olla vaimoa, perhettä, lapsia?… Miksi uskotte sellaista! Minä rakastaisin heitä hyvin paljon! Te ette luule, että se onni on minulle luotu?

— En tiedä. En oikein usko. Ehkäpä jonkin hyvän naisen kanssa, joka ei olisi kovin älykäs, ei kovin kauniskaan, vaan joka olisi teille uskollinen eikä ymmärtäisi teitä.

— Kuinka olette paha!… Mutta te teette väärin kun laskette sellaista leikkiä. Hyvä nainen on hyvä, vaikkei hän olisikaan älykäs.

— Sen kyllä tiedän. Tahdotteko, niin valitsen teille sellaisen?

— Älkää puhuko noin, minä rukoilen, te raatelette sydäntäni. Kuinka saatoitte sanoa niin?

— Mitä minä siis sanoin?

— Te ette rakasta minua yhtään, ette ollenkaan, koska voitte ajatella vaimon hakemista minulle?

— Mutta se johtuukin juuri siitä, että teitä rakastan, että olisin onnellinen, jos voisin tehdä jotain, mikä tekisi teidät onnelliseksi.

— No, jos se on totta, niin…

— Ei, ei, siitä ei enää sanaakaan. Tiedän, että se olisi teidän onnettomuutenne.

— Älkää te välittäkö minusta. Minä vannon, että minä olen onnellinen. Mutta sanokaapas totuus: te luulette, luulette, että tulisitte onnettomaksi minun kanssani?

— Oh, onnettomaksiko? En, ystäväni. Minä kunnioitan ja ihailen teitä liiaksi, minkä vuoksi en voisi tulla kanssanne onnettomaksi… Ja sitäpaitsi, kuulkaa: luulen, ettei mikään nykyään voisi tehdä minua aivan onnettomaksi. Minä olen nähnyt monenmoista, minusta on tullut filosofi… Mutta suoraan sanoen, — (tehän tahdotte minulta suoruutta, eikö niin? Ette siitä minulle suutu?) — no niin, minä tiedän jo omat heikkouteni: minä olisin ehkä muutaman kuukauden kuluttua niin tyhmä, etten olisi aivan onnellinen teidän kanssanne; ja juuri sitä minä en tahdo, sen tähden, että tunteeni teitä kohtaan on syvästi pyhä; ja minä en tahdo, että mikään maailmassa saisi sitä himmentää.

Christophe sanoi suruisesti:

— Niin, te puhutte ainoastaan tehdäksenne pahan palan minulle makeammaksi. En miellytä teitä. Minussa on luonteen puolia, jotka ovat teistä inhoittavia.

— Ei, ystäväni, minä vakuutan. Älkää olko noin allapäin. Te olette hyvä ja minulle rakas ihminen.

— Silloinpa en ymmärrä, miksi emme voisi viihtyä yhdessä?

— Siksi, että me olemme liian erilaisia, kaksi liian omintakeista, persoonallista luonnetta.

— Sen tähden minä juuri teitä rakastankin.

— Ja sen tähden minäkin teitä. Mutta juuri siksi joutuisimmekin ristiriitaan.

— Emme joutuisi.

— Joutuisimme. Tahi minä, koska tiedän, että te olette enemmän kuin minä, soimaisin itseäni siitä, että häiritsisin teitä pienellä luonteellani; ja silloin minä tukehduttaisin luonnettani, olisin vaiti ja kärsisin.

Vedet tulivat Christophen silmiin.

— Oh, sitä minä en tahdo! En mitenkään! Mieluummin kaikki onnettomuudet kuin että te saisitte kärsiä minun tähteni, kun syy olisi minussa.

— Ystäväni, älkää olko pahoillanne. Te tiedätte, että minä puhun näin ehkä ainoastaan mielistelläkseni itseäni… Ehkä en olisikaan niin hyvä, että uhrautuisin tähtenne.

— No, se olisikin paikallaan.

— Mutta silloin minä uhraisin teidät, ja se jälleen kiduttaisi minua… Näette nyt, että pulma on ratkaisematon niin puolelta kuin toiselta. Olkaamme edelleen niinkuin nyt olemme. Onko mitään parempaa kuin tämä meidän ystävyytemme? Christophe pudisti päätään, hiukan katkerasti hymyillen:

— Niin, kaikki vie lopultakin siihen, että te ette rakasta minua tarpeeksi.

Grazia hymyili niinikään, lempeästi, hiukan alakuloisesti. Hän sanoi huokaisten:

— Ehkäpä se on totta. Olette oikeassa. En ole enää kovinkaan nuori, ystäväni. Olen väsynyt. Elämä kuluttaa, jos ei ihminen ole niin voimakas kuin te… Oi, joskus, kun katselen teitä, olette te minusta kuin mikäkin kahdeksantoistavuotias poika.

— Vai niin muka! Entäpä tämä vanha pää, nämä rypyt, lakastunut iho!

— Tiedän kyllä, että te olette kärsinyt yhtä paljon kuin minäkin, kenties enemmän. Minä näen sen. Mutta joskus katselette minua aivan nuorukaisen silmin; ja minä tunnen teistä käyvän raikkaan elämänvirran. Minä sen sijaan olen sammunut. Kun ajattelen muinaista tultani! Silloin oli hyvä aika, muka… olin kovin onneton. Nyt minulla ei ole enää tarpeeksi voimaa ollakseni onneton. Ainoastaan ripe elämää on jäljellä. En olisi enää niin rohkea, että uskaltautuisin avioliiton kokeiluun. Ah, ennen, silloin!… Jos joku, jonka tunsin, olisi silloin antanut minulle merkin!…

— No niin, niin, puhukaa…

— Ei, eihän se hyödytä…

— Siis ennen muinoin, jos olisin… Oh, hyvä Jumala!

— Mitä jos olisitte? Enhän sanonut mitään.

— Minä ymmärsin. Te olette julma.

— No niin, ennen muinoin minä olin hullu, siinä kaikki.

— Ja tämä sana oli vieläkin pahempaa.

— Christophe-parka! En saa puhua hänelle mitään, kaikki koskee häneen. En puhu siis enää mitään.

— Ei, ei! Puhukaa vain… Sanokaa nyt jotain.

— Mitä?

— Jotain hyvää. Grazia nauroi.

— Älkää naurako! huudahti Christophe.

— Ja te: älkää surko.

— Kuinka minä en mielestänne surisi?

— Siihen ei teillä ole syytä, sen vakuutan.

— Minkä tähden ei?

— Sen tähden, että teillä on ystävätär, joka pitää teistä.

— Onko se totta?

— Ettekö te usko, kun sen teille sanon?

— Sanokaa se vielä.

— Ettekö tule silloin vielä surullisemmaksi? Oletteko sillä tyydytetty? Riittääkö teille rakas ystävyytemme?

— Täytynee kai!

— Kiittämätön olette! Ja te sanotte rakastavanne? Lopultakin luulen, että rakastan teitä enemmän kuin te minua.

— Ah, jospa olisi niin!

Christophe lausui tämän sellaisella rakkauden itsekkäällä kiihkolla, että Grazia alkoi nauraa. Ja Christophe nauroi myöskin. Hän hoki nyt yhä:

— Sanokaa se nyt!…

Grazia oli tuokion vaiti, katseli Christopheen, painoi yhtäkkiä kasvonsa lähelle hänen päätään ja suuteli häntä. Se oli aivan odottamatonta! Christophen sydäntä vihlaisi. Hän tahtoi siepata Grazian syliinsä. Grazia oli jo irtautunut hänestä. Pienen salinsa ovelta hän katsoi Christopheen sormi huulilla ja huudahti: "Vaiti!" — ja katosi.

Tästä hetkestä alkaen ei Christophe enää puhunut Grazialle rakkaudestaan, eikä hän tuntenut enää suhdettaan häneen niin noloksi. Ennen olivat Christophessa vuorotelleet väkinäinen vaiteliaisuus ja huonosti hillityt kiukunpuuskat; nyt tuli niiden paikalle koruton ja syvä tuttavallisuus. Se suuri hyvä on vilpittömyydestä ystävyyssuhteissa. Kun ei ole enää selittelemättömiä asioita, ei ole vääriä kuvitelmiakaan eikä pelkoa. He tunsivat kumpikin pohjia myöten toistensa katsomukset. Kun Christophe oli Grazian kanssa vieraiden maailmanihmisten seurassa ja ärtyi heidän tähtensä, kun hän tuli kärsimättömäksi, milloin ystävätär jutteli heidän kanssaan kaikenlaisista sellaisista joutavuuksista, jotka ovat herrasseuroissa tavallisia, niin huomasi Grazia kohta hänen tuulensa, katsahti häneen ja hymyili. Se riittikin: Christophe huomasi, että he olivat siellä yhdessä; ja hänen sieluunsa tuli rauha jälleen.

Jos ihminen, jota rakastamme, on lähellämme, niin taittuu mielikuvituksemme myrkyllisen nuolen kärki; kaipuun kiihko viihtyy; sielu tyytyy rakastetun olennon läheisyyden puhtaaseen omistamiseen. — Grazia säteili muuten kaikkiin niihin, jotka hänen ympärillään liikkuivat, sopusointuisen luonteensa hiljaista suloa. Kaikenlainen liioittelu käytöksessä ja äänenkorostuksessa, vaikkapa se olisi ollut välitöntäkin, loukkasi häntä kuten kaikki sellainen, mikä ei ollut yksinkertaista ja kaunista. Sillä tavoin hän vaikutti ajan pitkään mullistavasti Christopheen. Christophen kiihkomielisyys puri kyllä kauan suitsiaan, mutta turhaan, ja oppi vähitellen hillitsemään itseään. Silloin se sai uuden voiman, joka oli hänen entistänsäkin suurempi, nyt, kun se ei tuhlannut itseään turhiin riuhtomisiin.

Heidän sielunsa sulivat toisiinsa. Grazian puolittain horroksissa elävä, elämän sulouteen hymyilevänä antautuva sielu heräsi, kun se kosketti Christophen moraaliseen kuntoon. Grazia seurasi nyt henkisiä asioita suoranaisemmalla ja aktiivisemmalla mielenkiinnolla kuin ennen. Hän, joka ei yleensä lukenut ollenkaan, tai luki alinomaa ja laiskan hentomielisesti samoja vanhoja kirjoja, hän alkoi jo tuntea uteliaisuutta uusiakin ajatuksia kohtaan, ja pian niiden viehätystäkin. Nykyaikaisten aatteiden rikas maailma, jonka olemassaolon hän kyllä tiesi mutta johon hänellä ei ollut halua lähteä yksinään seikkailemaan, ei tehnyt häntä enää araksi, kun hänellä nyt oli toveri oppaana. Huomaamattaan hän antoi johtaa itsensä, samalla kuitenkin vastarintaa tehden, ymmärtämään tuota nuorta Italiaa, jonka ikonoklastinen, jumalankuvat hävittävä, kiihko ei ollut häntä ennen miellyttänyt.

Mutta paras osa tästä sielujen lähentymisen siunauksesta tuli Christophen osalle. Rakkausasioissa on huomattu usein, että heikompi yksilö antaa toiselle enemmän: ei niin, että toinen rakastaisi vähemmän; mutta väkevämmän luonteesta johtuu, että hän ottaa enemmän. Niinpä oli juuri Christophe rikastunut esimerkiksi Olivier Jeanninin älyllisyydestä. Mutta hänen uusi mystillinen avioliittonsa oli hänelle vieläkin hedelmällisempää: sillä Grazia toi hänelle myötäjäisinä kalliimman aarteen kuin mitä Olivier koskaan oli pystynyt antamaan: ilon. Sielun ja silmien ilon. Valon. Latinalaisen taivaan hymyn, joka kultaa rumimmatkin jokapäiväiset asiat ja peittää kukkasin vanhojen muurien kivet, jopa antaa tyynen kauneutensa surullekin.

Grazialla oli parhaillaan heräävä kevät liittolaisena. Horteeseen vaivuttava ilma kypsytteli kohdussaan lämmintä uutta elämää. Tuores nurmi hohti hopeanharmaiden öljypuiden juurella. Raunioisten ja tummanpunaisten vesijohtojen kaarten alla kukkivat valkeat mantelipuut. Heränneellä Campagnalla alkoivat ruohikot lainehtia ja loistavanpunaiset unikot paistaa. Huvilain nurmikenttiä halkoivat puroina malvanväriset vuokkorivit, joiden keskellä oli ikäänkuin putouksina siellä täällä tuoksuorvokkeja. Glysinien köynnökset kiipesivät leveälatvaisten pinjain runkoja pitkin; ja kaupungin yli lentävä tuuli kantoi Palatinuksen ruusujen tuoksua.

He kävelivät yhdessä. Kun Grazia oli päässyt itämaalaisesta uneliaisuudestaan, jonka vallassa hän vietti usein tuntikaudet, tuli hänestä aivan toinen ihminen; hän piti kävelemisestä: hän oli kookas, jalat pitkät, vartalo voimakastekoinen ja notkea, aivan kuin mikä Diana-jumalatar. — Tavallisimmin he menivät johonkin kaupungin ulkopuolella olevaan vanhaan huvilaan, noihin huviloihin, jotka ovat Rooman loistavan settecenton jätteitä siitä haaksirikosta, johon se joutui piemontelaisen barbarian tulvan noustessa. Erityisesti sai heidän ihailuaan Villa Mattei, tuo antiikin Rooman etuvarustus, jonka juurella aution Campagnan viimeiset aallot raukeavat. He kulkivat pitkin tammikujaa, jonka tumma holvi ympäröi Albano-vuorten sinistä ja ihanaa ketjua kuin kehys taulua, Albano-vuoristoa, pehmeästi paisuvaa kuin rauhallisesti sykkivä sydän. Tien kahden puolen näkyi muinaisten roomalaisten aviopuolisoiden hautoja: lehvistön läpi heidän surumieliset kasvonsa ja uskollisesti toisiinsa yhtyneet kätensä. Grazia ja Christophe istahtivat puistokujan päähän, ruusumajan varjoon, valkean sarkofaagin viereen. Heidän edessään erämaa. Suuri rauha. Hiljaa tiputtelevan suihkulähteen kuiskailua, aivan kuin kaipuusta kuolevan huokausta. He juttelivat matalalla äänellä. Grazian katse avautui luottavasti hänen ystävälleen. Christophe kertoi elämästään, taisteluistaan, menneistä tuskistaan. Niissä ei ollut enää mitään surullista. Lähellä Graziaa, hänen katseensa edessä, oli kaikki yksinkertaista, kaikki aivan niinkuin piti ollakin… Grazia kertoi myöskin puolestaan. Christophe tuskin kuuli, mitä hän puhui. Mutta kaikki hänen ajatuksensa Christophe huomasi tarkoin. Hän omaksui Grazian sielun. Hän näki kaiken Grazian silmin. Hän näki aina hänen silmänsä, nuo tyynet silmät, joissa paloi syvä tuli; hän näki ne muinaisten veistokuvien kauniissa ja rusikoiduissa kasvoissa ja heidän mykkien silmiensä arvoituksessa; hän näki ne Rooman taivaassa, joka nauroi rakkautta hehkuen tuuheain sypressien yläpuolella, ja näki ne mustien, kiiltävien ja auringon läikkien kirjaamien _lecci_en sormien lomista.

Grazian silmien kautta tihkui latinalaisen taiteen tajunta Christophen sydämeen. Siihen saakka hän oli ollut välinpitämätön italialaisille taideteoksille. Hän, barbaarinen idealisti, Germanian metsistä samonnut iso karhu, ei ollut vielä oppinut nauttimaan kauniiden marmoriveistosten hekkumallisesta suloudesta, kullanhohtoisista kuin hunaja. Vatikaanin antikviteetteja kohtaan oli hän tuntenut suorastaan vihamielisyyttä. Hänestä olivat nuo tylsät päät, naisellistuneet tai massiivit suhteet, banaali ja pyöristelty kaavailu, Gitonit ja gladiaattorit, inhoittavia. Tuskin saivat hänen silmissään armoa edes mitkään muotokuvaveistokset; niiden mallit eivät herättäneet hänessä mielenkiintoa. Paljoa hellempi ei hän ollut kelmeänvärisiä ja irvisteleviä firenzeläisiä kohtaan: sairaita madonnia, prerafaeliittisia Venuksia, vähäverisiä, rintatautisia, teeskenteleviä ja surun riuduttamia. Kanuunanruokaa olivat hänestä niiden eläimellisten matamorien ja punaisten ja hikisten atleettien jäykkä tolkuttomuus, joita sixtiniläisen kappelin esimerkki on lykännyt oikean tulvan maailmaan. Ainoastaan Michel-Angeloa kohtaan hän tunsi salaista sääliä, hänen traagillisten kärsimystensä, hänen jumalallisen halveksumisensa ja intohimojensa puhtaan vakavuuden tähden. Hän piti puhtaasta ja barbaarisesta rakkaudesta niinkuin tuo mestarikin, hänen nuorukaistensa uskonnollisesta alastomuudesta, hänen hallavanpunaisista ja aroista neitseistään, jotka ovat kuin mitäkin ahdistettuja metsäneläimiä, tuskallisesta Aurorasta, Madonnasta peljästynein ja hurjin silmin, jonka lapsi puree äitinsä rintaa, ja kauniista Liasta, jollaisen hän olisi tahtonut vaimokseen. Mutta kidutetun sankarin sielusta ei hän erottanut muuta kuin oman olemuksensa kirkastuneen kaiun.

Grazia avasi hänelle aivan uuden taiteen. Hän oppi käsittämään Rafaelin ja Tizianin mahtavan kuulauden. Hän näki klassillisen hengen hallitsevan loiston, joka valtikoi kuninkaallisesti kaikkien muotojen valtakuntaa. Näki suuren venezialaisen salamoivan visionin, joka viiltää sydämen pohjaan asti, halkaisten elämää kätkevät ja epämääräiset usvaesiriput; huomasi kaikkien latinalaisten nerojen valtavan voiman, jotka eivät tiedä ainoastaan voittaa, vaan myöskin voittaa itsensä, ja jotka voittajana alistavat minuutensa mitä ankarimman kurin ikeeseen ja osaavat koota taistelukentällä murskaamansa vihollisen jättämästä saaliista juuri oleellisimman ja ottaa sen itselleen. Rafaelin olympialaiset muotokuvat ja Stanzat täyttivät Christophen sydämen musiikilla, joka oli paljon rikkaampaa kuin Wagnerin. Kuulaiden viivain, jalon arkitektuurin, harmoonisten ryhmäin musiikkia. Se säteilee kasvojen, käsien, kauniiden jalkain, puvunlaskosten ja liikkeiden täydellistä kauneutta. Älyä, Rakkautta. Rakkauden virtaa, joka solisee nuorukaisten sielusta ja ruumiista. Järjen ja nautinnon mahtia. Nuorta hellyyttä, ironista viisautta, rakastuneiden ruumiiden tartuttavaa ja lämpöistä tuoksua, valoisaa hymyä, joka haihduttaa varjot ja uinuttaa intohimot uneen. Väriseviä ja hurjina pystyyn karkaavia elämänvoimia, jotka mestarin tyyni käsi hillitsee kuin Auringon hevoset…

Ja Christophe mietti mielessään:

— "Onko mahdotonta yhdistää toisiinsa roomalainen voima ja rauha, niinkuin he ovat tehneet? Nykyään parhaat italialaiset pyrkivät ainoastaan toiseen näistä ominaisuuksista, sillä seurauksella, että hävittävät toisen. Kaikki näyttävät he kadottaneen sen harmonian tajunnan, joka oli niin ominaista sellaisille kuin Poussin, Lorrain ja Goethe. Täytyykö muukalaisen vielä kerran ilmaista heille sen arvo?… Ja kuka sen ilmaisee meidän säveltäjillemme? Musiikilla ei ole vielä ollut Rafaelia. Mozart on vasta lapsi, saksalainen pikkuporvari, jonka kädet ovat kuumeisen hermostuneet ja sielu sentimentaali ja joka puhuu liian paljon sanoja ja tekee liian paljon liikkeitä, puhuu ja itkee ja nauraa tyhjästä. Eivätkä goottilainen Bach tai tuo Bonnin Prometheus, joka taistelee korppikotkan kanssa, tahi hänen jälkeensä tulleet titaanit, jotka kasaavat Pelionin Ossan päälle ja sättivät taivasta, ole myöskään aavistaneet Jumalan hymyä…"

Kun Christophe sen näki, häpesi hän omaa musiikkiaan; hänen turha kiihkonsa, pullistelevat intohimonsa, peittelemättömät valituksensa, itsensä kursailematta näytteleminen, hänen taiteensa sopusuhtaisuuden puute, kaikki se tuntui hänestä nyt samalla kertaa sekä säälittävältä että häpeälliseltä. Lauma ilman paimenta, kuningaskunta ilman kuningasta. — Taiteen täytyy olla pauhaavan sielun kuningas…

Näinä kuukausina Christophe näytti aivan kuin unohtaneen musiikkinsa. Hän ei juuri kirjoittanutkaan: hän ei sitä kaivannut. Hänen hengellään, jonka Rooma oli hedelmöittänyt, oli raskaudenaikansa. Hänen päivänsä menivät ikäänkuin puoliunessa ja puolijuopumuksessa. Luonnossa vihannoi, niinkuin hänessäkin, uusi kevät; aika, jolloin heräämisen raukeuteen yhtyy hekkumallinen huumaus. Luonto ja hän unelmoivat, toisiinsa kiintyneinä, syleillen kuin rakastavaiset unessa toisiaan. Campagnan kuumeinen arvoitus ei ollut hänelle enää vihamielinen eikä levottomuutta herättävä; hän oli päässyt traagillisen kauneuden herraksi; hän piteli sylissään nukahtanutta Demeteriä.

Huhtikuulla sai Christophe Parisista ehdotuksen, että hän menisi sinne johtamaan sarjan konsertteja. Asiaa sen enemmän pohtimatta aikoi Christophe kieltäytyä; mutta hän piti kuitenkin velvollisuutenaan puhua siitä Grazialle. Hänestä tuntui nykyään suloiselta neuvotella Grazian kanssa kaikista asioistaan; hän saattoi siten kuvitella, että Grazia oli jollakin tavoin hänen elämästään eroamaton.

Grazia tuotti tällä kertaa hänelle suuren pettymyksen. Hän antoi Christophen selittää tarkoin koko homman; sitten hän kehoitti häntä suostumaan pyyntöön. Christophe tuli surulliseksi; hän oli siitä näkevinään, että Grazia oli hänestä välinpitämätön.

Grazia suri varmaankin niinikään, kun antoi Christophelle tämän neuvon. Mutta miksi Christophe kysyi sitä häneltä? Kuta enemmän Christophe otti tavakseen jättää asioittensa ratkaisun hänen huolekseen, sitä vastuunalaisemmaksi tunsi hän itsensä ystävänsä teoista. Kun he olivat vaihtaneet keskenään ajatuksiaan, oli Grazia saanut Christophelta rahtusen hänen tahdonvoimaansa; Christophe oli näyttänyt hänelle, mitä on velvoitus ja miten kaunista toimintatarmo. Ainakin oli Grazia tunnustanut sen velvollisuudentunnon ystävässään oikeaksi; eikä hän toivonut Christophen lyövän sitä laimin. Paremmin kuin Christophe tiesi hän, mikä riuduttava voima henkii Italian maasta, tunkeutuu suoniin aivan kuin lämpöisen sciroccon petollinen myrkky ja herpaisee ihmisen tahdon. Kuinka monta kertaa hän oli kokenutkaan sen lumottua suloutta eikä ollut jaksanut sitä vastustaa! Koko hänen seurapiiriinsä oli tämä sielullinen malaria tarttunut, kehen lievemmin, kehen rajummin. Monet heitä voimakkaammatkin henget olivat ennen muinoin joutuneet sen saaliiksi; se oli peittänyt homeella Rooman vaskisuden. Roomasta käy kuoleman henkäys: siellä on liiaksi hautoja. On terveellisempää kulkea sen kautta kuin elää siellä. Siellä pääsee omasta ajastaan syrjään liian helposti: ja se on vaarallista sellaisille nuorille voimille, joilla on laaja elämäntyö edessään. Grazia huomasi, että se piiri, joka häntä ympäröi, ei ollut taiteilijalle eloa antava. Ja vaikka hän tunsikin Christophea kohtaan enemmän ystävyyttä kuin ketään muuta… (uskalsiko hän sen itselleen tunnustaa?), niin ei hän pohjaltaan ollut pahoillaan, että Christophe lähti loitommalle. Oi, Christophe väsytti kuitenkin häntä, kaikella sellaisellakin, mistä hän Christophessa piti: liiallisella älyllisyydellä, vuosikausia kokoontuneella yltäkylläisellä elämällään, joka pyrki kuohumaan laitojensa ylitse; se häiritsi Grazian lepoa. Ja Christophe oli hänestä ehkä senkin vuoksi väsyttävä, että hän tunsi hänen rakkautensa aina uhkaavan häntä, tuon kauniin ja liikuttavan, mutta tahtovan rakkauden, jota vastaan täytyi joka hetki olla varuillaan; oli viisainta pitää sitä etäämmällä. Grazia ei suinkaan myöntänyt tätä itselleen; hän luuli pitävänsä huolta ainoastaan Christophen edusta.

Grazia ei suinkaan ollut vailla hyviä järkisyitä neuvoihinsa. Siihen aikaan oli musiikkimiehen vaikea tulla Italiassa toimeen; hänen ilmakehänsä oli rajoitettu. Musikaalinen elämä oli tukahdutettua ja muodottomaksi vääntynyttä. Teatterien tehtaat levittivät nyt paksua savuaan ja polttavaa tuhkaansa tuon maan yli, josta musiikin kukkaistuoksu oli joku aika sitten levinnyt koko Europaan. Se, joka kieltäytyi pestautumasta näyttämösäveltäjäin riveihin eikä tahtonut mennä noihin tehtaisiin, oli tuomittu elämään ikäänkuin maanpaossa tahi tukehtumaan. Nerouden lahjat eivät kylläkään olleet ehtyneet. Mutta niiden annettiin väljähtyä käyttämättöminä ja nukkua. Christophe oli tavannut montakin musiikkimiestä, joissa eli heidän rotunsa melodian mestarien henki ja se kauneuden vaisto, jonka läpitunkema menneisyyden oppinut ja yksinkertainen taide oli. Mutta kuka välitti heistä? Heillä ei ollut tilaisuutta esittää teoksiaan, eikä edes saada niille kustantajaa. Maassa ei ollut mielenkiintoa puhdasta sinfoniaa kohtaan. Ei korvia musiikille, joka ei tahrannut kuonoaan ihomaalilla!… Silloin nuo muusikot lauloivat itselleen, lauloivat toivottomin äänin, joka lopulta sortui. Mitä varten? Nukkua… — Christophe olisi sydämen halusta tahtonut auttaa heitä. Mutta jos hän olisi sen voinut tehdä, ei heidän arka itserakkautensa olisi sellaista sallinut. Olipa Christophe mikä tahansa, hän oli kuitenkin ulkomaalainen; ja oikeista rotuitalialaisista on muukalainen lopultakin aina barbaari, vaikka he ottaisivat hänet vastaan kuinka ystävällisesti. Heidän mielestään oli heidän, maansa taiteen surkeus sellainen perhekysymys, joka oli järjestettävä heidän omassa keskuudessaan. Joskin he osoittivat Christophelle ystävyyttään aivan ylenpalttisesti, eivät he hyväksyneet häntä perheensä jäseneksi. — Mitä Christophen nyt oli tehtävä? Ainakaan ei hän voinut kilpailla heidän kanssaan eikä riistää heiltä sitä vähäistä paikkaa maan päällä, minkä saannista he eivät muutenkaan olleet varmoja!…

Ja sitäpaitsi: neron henki ei tule toimeen ilman ravintoa. Musiikkimies tarvitsee musiikkia, — hänen täytyy saada kuulla musiikkia, täytyy saada antaa musiikkia. Hetkellisellä syrjään vetäytymisellä on arvonsa henkiselle työlle, sillä se pakottaa sen keskittymään. Mutta siitä syrjään vetäytymisestä täytyy tulla myöskin aikanaan loppu. Yksinäisyys on kyllä ylhäistä, mutta se on kuolettavaa taiteilijalle, jolla ei ole voimaa tempautua siitä irti. Täytyy elää oman aikansa elämää, vaikka se olisikin metelöivää ja saastaista; on lakkaamatta annettava ja saatava, annettava, annettava, ja saatava vielä enemmän! — Italia ei Christophen aikana ollut enää se taiteen suurin kauppapaikka, mikä se oli ollut ennen muinoin ja mikä siitä ehkä kerran tulee. Ne aatteiden liikeväylät, joita pitkin eri kansallisuuksien sielut vaihtuvat keskenään, ovat nykyään pohjoisempana. Ken tahtoo elää, hänen on elettävä siellä.

Jos Christophe olisi ollut omassa vallassaan, olisi hänestä ollut vastenmielistä työntäytyä takaisin tuohon tungokseen. Mutta Grazia tunsi selvemmin Christophen velvollisuuden kuin hän itse saattoi sen nähdä. Hän vaati Christophelta enemmän kuin itseltään. Epäilemättäkin siksi, että hän kunnioitti häntä enemmän kuin itseään. Mutta myöskin sen tähden, että hänestä oli mukavampaa niin. Hän jätti tarmonkaipuunsa Christophen toteutettavaksi. Hän itse säilytti siten rauhansa. — Christophella ei ollut rohkeutta pahastua hänelle siitä. Grazia oli kuin Maria: hän oli parhaan osan valinnut. Kullakin on oma osansa tässä maailmassa. Christophen oli toimia. Grazialle riitti olla olemassa. Eikä Christophe häneltä muuta vaatinutkaan.

Vaati ehkä ainoastaan, että Grazian oli, jos mahdollista, rakastettava häntä hiukan vähemmän hänen ja hiukan enemmän Grazian itsensä vuoksi. Sillä Christophe ei osannut olla hänelle kiitollinen siitä, että hän oli ystävyydessään niin vailla itsekkyyttä, ettei ajatellut muuta kuin Christophen etua, — vaikka Christophe juuri toivoi, ettei Grazia ajattelisi sitä.

Christophe lähti Roomasta. Lähti Graziasta loitommalle. Hän ei Graziaa silti suinkaan jättänyt. Aivan kuin muuan vanha truveeri sanoo: " Ystävä ei jätä ystävää muutoin kuin silloin, kun hänen sielunsa siihen suostuu."

TOINEN OSA

Kun Christophe tuli Parisiin, viilsi tuska hänen sydäntään. Hän tuli nyt sinne ensi kertaa Olivier-ystävänsä kuoleman jälkeen. Hän ei ollut tahtonut enää takaisin tuohon kaupunkiin. Kun ajuri vei häntä kuomurattailla asemalta hotelliin, ei hän oikein uskaltanut vilkaista ulos kuomujen ikkunasta; hän pysyttelihe ensimäiset päivät sisällä, voimatta lähteä kaupungille. Hän kammoi muistoja, jotka odottivat ja vaanivat häntä siellä. Mutta mitä tämä ahdistus oikeastaan oli? Oliko hän siitä selvillä? Oliko se, niinkuin hän tahtoi uskoa, kauhua, että muistot nousisivat elävine kasvoineen ylös kuolleista? Tahi että hän näkisi ne tosiaan kuolleina, mikä olisi ollut vieläkin tuskallisempaa?… Tällaista uutta surua vastaan nousivat hänen puolittain itsetiedottomat vaistonsa kaikessa oveluudessaan ja kaikilla aseillaan. Siitä syystä hän oli valinnut (ehkäpä aivan tarkoitustaan aavistamatta) — erään hotellin, joka oli mitä kauimpana hänen entisestä asuinkorttelistaan. Ja kun hän sitten ensi kertaa käveli kadulla, kun hänen täytyi johtaa konserttisalissa orkesteriharjoituksia, ja kun hän joutui kosketuksiin Parisin elämän kanssa, niin sulki hän joksikin aikaa silmänsä kaikelta, ettei olisi nähnyt sitä, mitä kuitenkin näki, eikä millään ehdolla sitä, minkä hän ennen muinoin oli nähnyt. Hän koetteli vakuutella itselleen jo etukäteen:

"Minä tunnen sen, tunnen sen jo kaikki…"

Entinen suvaitsematon anarkia vallitsi yhä Parisissa taiteessa niinkuin politiikassakin. Sama Markkinatori siellä edelleen kuhisi. Näyttelijät ainoastaan olivat muuttaneet osiaan. Hänen aikojensa vallankumouksellisista oli tullut porvareita; yli-ihmisistä muotileijonia. Silloiset riippumattomat koettivat tukahduttamalla tappaa nykyisiä itsenäisiä. Kaksikymmentä vuotta eläneet nuoret olivat nyt vanhoillisempia kuin ne mustat, joita vastaan he silloin taistelivat; ja heikäläiset arvostelijat kielsivät uusilta tulokkailta oikeuden hengittääkin. Näköjään ei ollut muuttunut mikään.

Ja kaikki oli kuitenkin muuttunut…

* * * * *

"Ystävä, antakaa minulle anteeksi. Olette kiltti, kun ette ole ollut minulle vihainen siitä, etten ole kirjoittanut teille. Kirjeenne tuntui minusta niin hyvältä. Täällä olin jonkin viikon aivan sekaannuksissa. Minulla ei ensin ollut mitään. Olinhan kadottanut teidät. Parisissa julma tyhjyys kaiken sen jälkeen, mitä olen kadottanut. Kaikki ne entiset ystävät, joista olen teille puhunut, ovat hävinneet. Filomela — (muistattehan sen naisen, joka lauloi sinä surullisena ja minulle rakkaana iltana, jolloin harhaillessani outona ihmisparvessa näin kuvastimesta teidän minua katselevat silmät) — Filomela on toteuttanut järkevän unelmansa; hän sai pienen perinnön; hän on nyt Normandiessa; hänellä on maatalo, jota hän hoitaa. M. Arnaud on ottanut virkaeron; hän on muuttanut vaimonsa kanssa kotiseudulleen, erääseen pikkukaupunkiin Angers'in puolelle. Monet aikani kuuluisuuksista ovat joko kuolleet tai kukistuneet; ainoastaan muutamat vanhat mannekiinit, jotka kaksikymmentä vuotta sitten näyttelivät taiteen ja politiikan nuorten leijonain osaa, näyttelevät sitä yhä vieläkin, entisin valheellisin kasvoin. Paitsi noita naamioita en näe heissä mitään. He ikäänkuin irvistelevät haudalla. Se oli kauhea tunne. — Sitäpaitsi olen täällä ensi aikoina kärsinyt aivan ruumiillisesti kaiken rumuudesta, pohjolan harmaasta valaistuksesta, koska juuri tulin sieltä kultaisesta auringonpaisteestanne; minua loukkasivat kovin talojen kolkot röykkiöt, eräiden tuomiokirkkojen töykeät ja rahvasmaiset piirteet, tai muistopatsaat, joita ennen tuskin olin huomannutkaan. Henkinen ilmakehä ei minusta ollut sen miellyttävämpää.

"Kuitenkaan ei minulla ole parisilaisia kohtaan nurkumisen syytä. Vastaanotto, jonka nyt täällä sain, ei muistuta missään suhteessa entisiä. Luulenpa, että minusta on poissa ollessani tullut jonkinlainen kuuluisuus. En viitsi siitä teille puhua, tiedän, minkä verran arvoa sille voi antaa. Kaikki ystävällinen ja hyvä, mitä nuo ihmiset minusta puhuvat tai kirjoittavat, liikuttaa minua; olen heille siitä kiitollinen. Mutta mitä ajatellakaan? Tunnen olevani lähempänä niitä, jotka ennen muinoin taistelivat minua vastaan, kuin niitä, jotka minua nykyään ylistelevät… Vika on minussa, sen tiedän. Älkää toruko minua. Jouduin ensin tästä huomiostani aivan ymmälle. Meni aikaa ennenkuin saatoin käsittää sitä. Nyt se asia onkin minulle selvinnyt. Nyt sen ymmärrän. Niin, te olitte oikeassa, kun lähetitte minut ihmisten joukkoon. Olin hyvällä alulla ruveta hautautumaan yksinäisyyteeni. On epäterveellistä näytellä Zarathustraa. Elämän virta vierii, eroaa meistä. Tulee hetki, jolloin ihmisen sielu on pelkkää erämaata. Jos tahtoo kaivaa hiekkaan uuden kanavan virtaan asti, vaaditaan monia työpäiviä, ahkeroimista polttavan auringon alla. — Nyt se on tehty, nyt ei päätäni enää pyörrytä. Olen päässyt virran luokse. Katselen sitä ja näen.

"Ystäväni, kuinka omituinen kansa nämä ranskalaiset ovatkaan! Kaksikymmentä vuotta sitten luulin heidän loppunsa tulleen… Mutta nytpä he vasta alkavatkin. Kallis toverini Jeannin ennusti sitä kyllä minulle. Mutta minä luulin hänen kuvittelevan turhia. Kuinka olisikaan saattanut muuta silloin olettaa! Koko Ranska, niinkuin Parisikin, oli silloin yhtä hävitystä; kalkinsoraa ja kuoppia. Minä sanoin: 'He ovat hävittäneet kaikki… Sellaista repijäin rotua he ovat.' — Eipäs: he ovat majavain rotua. Silloin, kun luulisi heidän jääneen istumaan raunioille, tekevät he juuri uuden kaupungin perustuksia raunioista. Nyt näen kaikkialle nousevan uusia rakennustelineitä…

" Wenn ein Ding geschehen, Selbst die Narren es verstehen… "

[Kun kumma jo on tapahtunut, niin hullukin sen ymmärtää.]

"Todellisuudessa vallitsee täällä yhä entinen ranskalainen epäjärjestys. Vain sangen tottunut voi huomata tungoksessa, joka töytäilee kaikille suunnille, tehtäviinsä kulkevat työmiesten ryhmät. Nämä ovat, kuten tiedätte, ihmisiä, jotka eivät osaa ryhtyä mihinkään huutamatta katoilta, mitä he puuhaavat. Sitäpaitsi he ovat siitä omituisia, etteivät osaa tehdä mitään halventamatta lähimäistensä töitä. Moisesta saattaisi selvinkin pää mennä pyörälle. Mutta kun on elänyt lähes kymmenkunnan vuotta heidän parissaan niinkuin minä, ei enää anna heidän melunsa pettää. Huomaa vain, että he kiihoittavat sillä tavoin itseään työhön. Puhuessaan he koko ajan myöskin toimivat; ja kun jokainen työpaikka rakentaa taloaan, niin lopulta syntyy uusi kaupunki. Ihmeellisintä on, että rakennusten kokonaisvaikutus ei ole ristiriitainen. Vaikka he kannattavatkin aivan vastakkaisia mielipiteitä, ovat he kuitenkin kaikki samaa maata. Joten heidän anarkiansa alla piilee yhteisiä vaistoja, rodun logiikka, joka korvaa heillä kurin, mikä kuri ehkä lopulta on lujempaa kuin parhainkin preussilainen sapelivalta.

"Kaikkialla näkyy sama innostus, sama rakentamisen kuume: politiikassa, jonka aloilla sosialistit ja natsionalistit koettavat kilvan vääntää kiinni höltyneitä vallan rattaita, taiteessa, josta toiset tahtovat tehdä vanhan aristokraattisen palatsin etuoikeutettuja varten, toiset suuren hallin, missä kollektiivinen henki laulaisi: toiset ovat menneisyyden korjaajia, toiset tulevaisuuden rakentajia. Mitä nuo kekseliäät eläjät muuten tekevätkin, aina he muovaavat samoja kennoja. Heidän majavan- tai mehiläisenvaistonsa saa heidät liikkumaan läpi vuosisatojen samanlaisin elein, löytämään aina samat muodot. Kaikkein vallankumouksellisimmat heistä ovat ehkä tietämättään eniten kiintyneitä juuri vanhimpiin traditsioneihin. Olen huomannut syndikalistien ja merkittävimpien nuorten kirjailijain joukossa oikeita aitokeskiaikaisia sieluja.

"Nyt, kun olen jälleen tottunut heidän metelöivään ulkonaiseen käytökseensä, näen ilokseni heidän työnsä. Tunnustakaamme suoraan: olen liian vanha karhu oppiakseni tuntemaan oloni mukavaksi heidän asumuksissaan; minä tarvitsen laajalti ilmaa ympärilleni. Mutta miten hyviä työntekijöitä he ovat! Se on heidän korkein hyveensä. Se aateloi keskinkertaisimmatkin ja turmeltuneimmat heistä. Ja minkälainen kauneudenvaisto heidän taiteilijoillaan on! Ennen en sitä selvästi huomannut. Te olette opettanut minut näkemään sen. Silmäni ovat auenneet Rooman valolle. Teidän renessansinne miehet ovat johtaneet minut ymmärtämään näitä. Debussyn sivut, Rodinin torsot, Suarèsin lauselmat ovat teidän cinquecentistienne jälkeläisiä.

"Ei silti, ettei monikin asia minua täällä kiusaisi. Olen tavannut vanhoja Markkinatorin aikuisia tuttavia, jotka ennen muinoin herättivät minussa niin paljon pyhää vihaa. He eivät ole laisinkaan muuttuneet. Mutta minä, oi, minä itse olen muuttunut! En uskalla enää olla ankara. Kun minulle tulee halu tuomita tylysti jotakuta heistä, sanon itselleni: 'Siihen sinulla ei ole oikeutta. Sinä, joka uskoit olevasi väkevä, olet tehnyt pahempaa kuin nuo miehet.' Olen myöskin oppinut huomaamaan, ettei auringon alla ole mitään tarpeetonta, vaan että halpamaisimmillakin on oma tärkeä osansa suuressa tragediassa. Turmeltuneet dilettantit, löyhkävät epämoralistit ovat suorittaneet termiitintyönsä: oli hävitettävä vanha, huojuva hökkeli ennenkuin voitiin rakentaa uusi. Juutalaiset ovat toteuttaneet pyhää tehtäväänsä, nimittäin pysyneet toisten rotujen keskellä vieraana kansana, rotuna, joka kutoo yhteisihmisyyden verkkoa maailman laidasta laitaan. He kaatavat kansakuntain välisiä älyllisiä rajamuureja, hankkiakseen jumalalliselle järjelle vapaata tilaa. Pahimmat turmelijat, ironiset hävittäjät, jotka repivät maahan muinaisuutemme uskot ja tappavat kalliit vainajamme, he ovat tietämättään mukana pyhässä työssä, uuden elämän luomisessa. Samalla tavoin luo kosmopoliittisten pankkiirien itsekäs etu (minkälaisten onnettomuuksien hinnalla!), tahtoivatpa he itse sitä tai eivät, tulevaisen maailmanrauhan perustuksia, yhteistyössä vallankumouksellisten kanssa, jotka taistelevat heitä vastaan; ja se luo niitä paljoa varmemmalla tavalla kuin pasifistien hölmöt hommat.

"Näette, että olen vanhentunut. En pure enää. Hampaani ovat murtuneet. Kun menen teatteriin, en ole enää sellainen naivi katselija, joka haukkuu petturia ja hyökkäilee näyttelijäin kimppuun.

"Tyyni sulotar, puhun teille ainoastaan itsestäni; ja kuitenkin minä ajattelen alinomaa pelkästään teitä. Jos tietäisitte, kuinka minun oma itseni harmittaa minua! Se on tungetteleva ja voimia viepä. Se on rautakuula, jonka Jumala on sitonut kaulaani. Kuinka mielelläni olisin jättänyt sen teidän jalkojenne juureen! Mutta mitäpä olisitte sillä tehnyt? Se on surkea lahja… Teidän jalkanne ovat luodut astelemaan lempeän maan pintaa ja hiekkaa, joka soittaa askelten alla. Minä näen nuo rakkaat jalat liikkumassa huolettomina vuokkojen kirjaamia nurmikenttiä… (Oletteko ollut Villa Doriassa?)… Ja nyt ovat jalat jo väsyneet. Näen teidät loikomassa mielipaikassanne, salinne nurkkamassa; nojaatte kyynärpäähänne, kädessänne on kirja, jota ette lue. Te kuuntelette minua hyväsydämisesti, kiinnittämättä erikoista huomiota siihen, mitä puhun: sillä olen ikävystyttävä; ja saadaksenne silloin tällöin rauhaa palaatte omiin ajatuksiinne; mutta te olette kohtelias, ja kun ette tahdo loukata minua, niin tulee teidän silmiinne tarkkaava ilme, jos milloin sanani kutsuvat teidät kaukaisista haaveistanne. Ja minä, minäkin olen yhtä kaukana kuin te siitä, mistä puhun; minäkään tuskin kuulen omien sanojeni sorinaa; ja samalla kuin seuraan niiden heijastuksia teidän kauniissa kasvoissanne, kuuntelen oman olemukseni pohjalta toisia sanoja, joita en teille näytä. Ne kuulette hyvin, tyyni sulotar, kaikkien muiden vastakohtana; mutta te ette ole vain niitä kuulevinanne…

"Hyvästi! Luulen, että saatte pian minut nähdä. En jää ikävään kuolemaan. Mitä minulla täällä on tekemistä, kun nyt konserttinikin ovat annetut? — Suukko lapsillenne, heidän kilteille pikku poskilleen. He ovat samaa ainesta kuin te: siihen täytyy tyytyä!…

Christophe."

* * * * *

"Tyyni sulotar" vastasi:

"Ystäväni, sain teidän kirjeenne ollessani tosiaan siinä salini pikku nurkkamassa, jonka te muistatte niin hyvin; ja minä luin sen sillä tavoin kuin minä osaan lukea, antaen kirjeenne silloin tällöin levätä, ja leväten itsekin samalla lailla. Älkää pahastuko. Tein sen siksi, että kirjettä kestäisi kauemmin. Siten vietimme siinä koko iltapäivän. Lapset tulivat vähän väliä kysymään, mitä minä yhä luin. Sanoin, että luin kirjettänne. Aurora katseli noita papereita surkuttelevin silmin ja virkkoi: 'Kuinka ikävää mahtaa olla kirjoittaa noin pitkiä kirjeitä!' Minä koetin selittää hänelle, ettei kirje ollut mikään ainekirjoitus, jonka olin antanut heille laiskanläksyksi, vaan meidän keskeistä vuoropuhelua. Aurora kuunteli sanaakaan virkkamatta, sitten hän juoksi pois veljensä kanssa viereiseen huoneeseen leikkimään; ja kun Lionello jonkun hetken päästä alkoi pitää kovaa melua, kuulin Auroran hänelle sanovan: 'Ei saa huutaa; mamma puhuu herra Christophen kanssa.'

"Se, mitä sanotte ranskalaisista, on minusta mielenkiintoista eikä silti minua hämmästytä. Muistattehan minun usein moittineen teitä, että olette heille epäoikeudenmukainen. Heitä voi kyllä olla rakastamatta. Mutta miten älykäs kansa! On muita, keskinkertaisia kansoja, joiden pelastuksena on hyvä sydän ja fyysillinen voima. Ranskalaisten pelastus on heidän älynsä. Se puhdistaa heidän kaikki heikkoutensa. Se luo heidät uudestaan. Juuri, kun luulee heidän kukistuneen, maahan masentuneen ja pilalle turmeltuneen, löytävät he älynsä iankaikkisesti pulppuavasta lähteestä uuden nuoruuden.

"Mutta nyt minun täytyy teitä torua. Te pyydätte minulta anteeksi, ettette puhu muka muusta kuin itsestänne. Olette suuri ingannatore! Tehän ette puhu itsestänne mitään. Ette mitään, mitä olette tehnyt, mitä olette nähnyt. Serkkuni Coletten — (miksi ette käy häntä katsomassa?) — täytyi lähettää minulle konserttejanne koskevia sanomalehtileikkeitä, muuten en olisi saanut tietää mitään menestyksestänne. Te hiiskutte minulle siitä vain ohimennen. Oletteko niin irtaantunut kaikesta?… Niin ei ole laita. Tunnustakaahan toki, että se ilahduttaa teitä… Täytyyhän sen teitä ilahduttaa, ensinnäkin siksi, että minäkin olen siitä iloinen. Minä en pidä siitä, että valittelette erehdyksiänne. Kirjeenne sävy oli alakuloinen. Sitä se ei saa olla… On hyvä, että olette oikeudenmukainen muita kohtaan. Mutta tästä ei seuraa, että teillä olisi oikeus murjoa itseänne niinkuin teette, ja väittää olevanne muka pahempi kuin pahimmat heistä. Joku siivo kristitty kiittäisi moista mielenlaatuanne. Mutta minä sanon, että se on paha. Minä en ole mikään siivo kristitty. Olen kunnon italiatar, joka ei pidä siitä, että ihminen kiusaa itseään menneisyydellään. Nykyhetki riittää hänelle. En tiedä, mitä olettekaan muinoin mahtanut tehdä. Olette minulle kertonut siitä jonkun sanan, ja luulen arvaavani loput. Se ei ollut varsin kaunista; mutta silti olette minulle yhtä rakas. Christophe-parka, nainen ei saavuta minun ikääni tietämättä, että kunnon mies saattaa usein olla sangen heikko. Ellei hänen heikkouttaan tuntisi, ei häntä niin rakastaisi. Älkää enää ajatelko, mitä olette tehnyt. Ajatelkaa, mitä aiotte tehdä. Katuminen ei hyödytä mitään. Katuminen on taaksepäin menemistä. Ja niin hyvässä kuin pahassakin täytyy aina astua eteenpäin. Sempre avanti, Savoia!… Luuletteko, että minä antaisin teidän tulla takaisin Roomaan! Teillä ei ole täällä mitään tekemistä. Pysykää te Parisissa, luokaa, toimikaa, antautukaa taiteelliseen elämään. Minä en tahdo, että te hellitätte otteenne. Minä tahdon, että teidän on luotava kauniita töitä ja että niiden on onnistuttava; tahdon, että te olette voimakas, voidaksenne auttaa uusia Christophe-nuorukaisia, jotka nyt aloittavat samat taistelut ja kokevat samoja kärsimyksiä kuin tekin aikoinanne. Menkää heidän luoksensa, auttakaa heitä ja olkaa nuoremmille veljillenne parempi kuin vanhemmat veljet ovat teille olleet. — Ja lopuksi tahdon, että teidän on oltava voimakas, tahdon vain sitä varten, että tietäisin teidät voimakkaaksi: te ette aavista, minkälaisen voiman se antaa minulle itselleni.

"Minä käyn melkein joka päivä lapsien kanssa Villa Borghesessa. Toissapäivänä läksimme ajelulle Ponte Molleen, ja kiersimme jalkaisin Monte Marion ympäri. Te herjaatte jalkapoloisiani. Ne ovat nyt teille kovin vihoissaan. — 'Mitä tuo herra puhuukaan, että me muka väsymme heti, kun kävelemme kymmenisen askelta, pelkästään Villa Doriaan? Hän ei tunne meitä laisinkaan. Jos emme haluakaan itseämme vaivata, johtuu se siitä, että olemme laiskat, eikä siitä, ettemme muka jaksaisi…' Unohdatte, ystäväni, että minä olen maalaistyttö…

"Menkää käymään serkkuni Coletten luona. Oletteko yhä hänelle närkästynyt? Hän on pohjaltaan hyvä nainen. Hän vannoo nykyään ainoastaan kautta teidän pyhän nimenne. Parisittaret tuntuvat olevan musiikkiinne hullaantuneet. (He lienevät olleet sitä jo ennenkin.) Ainoastaan Bernin-karhustani itsestään riippuu, tahtooko hän olla Parisin leijona. Oletteko saanut kirjeitä? Onko teille tehty rakkaudentunnustuksia? Te ette hiisku minulle yhdestäkään naisesta. Olettekohan rakastunut? Kertokaa minulle. Minä en ole mustasukkainen.

Ystävättärenne G."

* * * * *

— "Jos luulette, että olen teille kiitollinen viimeisestä lauseestanne, niin erehdytte suuresti! Soisipa Jumala, että olisitte mustasukkainen, te pilkallinen sulotar! Mutta älkää toivoko, että minä voisin teitä sellaiseksi opettaa. Minulla ei ole mitään taipumusta pikiintyä näihin hullaantuviin parisittariin, joiksi heitä kuvailette. Hullaantuviako luonteeltaan? Kunpa he sitä olisivat! Mutta sitä he ovat kaikkein vähiten. Älkää toivoko, että pääni menee heidän tähtensä pyörälle. Ehkä heillä olisi siihen suuntaan suurempi menestys, jos he olisivat musiikilleni välinpitämättömiä. Mutta on liiankin totta: he pitävät siitä; ja kuinkapa voisin silloin enää kuvitella heistä mitään? Jos joku ihmiselle sanoo ymmärtävänsä häntä, saattaa olla varma, ettei hän häntä ymmärrä…

"Älkää käsittäkö sutkauksiani liian vakaviksi. Tunteeni teitä kohtaan eivät tee minua epäoikeudenmukaiseksi toisille naisille. Minä en ole tuntenut heitä kohtaan yleensä sympatiaa ennenkuin nyt, jolloin en katsele heitä rakastunein silmin. Heidän suuri, kolmekymmentä vuotta kestänyt yrityksensä vapautua siitä alentavasta ja epäterveestä puoliorjuudesta, johon meidän miehinen tylsä itsekkyytemme on heidät kammitsoinut, — onnettomuudeksi sekä heille että meille, — tuntuu minusta aikakautemme suurtapaukselta. Sellaisessa kaupungissa kuin tämä oppii ihailemaan tätä uutta tyttöpolvea, joka lukemattomista esteistä välittämättä hyökkää vilpittömällä innolla valloittamaan tieteen saavutuksia ja arvoasteita, — tuota tiedettä ja noita arvoja, joiden he uskovat heidät vapauttavan: avaavan heille kaikki tuntemattoman maailman salaisuudet, tekevän heistä miesten vertaisia…

"Tietysti on se usko kuvitelmaa ja hiukan naurettavaa. Mutta edistys ei käy koskaan sillä tavoin kuin toivotaan; ja siitä huolimatta toteutuu se aina, joskin toisenlaisia teitä. Nykyisten naisten ponnistus ei mene hukkaan. Se luo täydellisempiä naisia, inhimillisempiä kuin suurten vuosisatojen naiset olivat. He eivät ole enää elävistä maailmankysymyksistä välinpitämättömiä: seikka, mikä ennen muinoin oli suorastaan skandaali ja hirveä luonnottomuus; sillä eihän ole siedettävää, että nainen, olipa hän miten tarkka tahansa pitämään huolta kotivelvollisuuksistaan, luulee pääsevänsä vapaaksi velvollisuuksistaan nykyaikaisena yhteiskunnan kansalaisena. Heidän muinaiset kantaäitinsä, nuo Jeanne d'Arcin ja Catarina Sforzan aikalaiset, eivät ajatelleet niin matalasti. Nainen on niistä ajoista näivettynyt. Me olemme kieltäneet häneltä auringon ja ilman. Hän ottaa ne nyt meiltä väkivalloin takaisin. Ah, noita uljaita pikku yrittäjiä!… Tietysti monet näistä nykyjään taistelevista kuolevat tahi menevät pilalle. Tämä on murrosaikaa. Ponnistus on liian raju aikojen kuluessa veltostuneille voimille. Jos kasvi saa olla ylen kauan ilman vettä, polttaa sen ensimäinen sade. Mutta mitäpä sille voi! Se on aina kaiken edistyksen ehto. Jälkeentulevat auttaa tämä kärsiminen kukkimaan. Nämä nykyiset sotaiset pikku neitsyet, joista useatkaan eivät pääse naimisiin, ovat tulevaisuudessa hedelmällisempiä kuin kokonaiset sukupolvet ennen heitä eläneitä ja lapsia synnyttäneitä perheenäitejä: sillä näistä lähtee uuden klassillisen aikakauden naissuku, ja se on heidän uhrautumisensa ansiota.

"Tällaisia ahkeria mehiläisiä ei tarvitse toivoa löytävänsä serkkunne Coletten salongissa. Mikä into teille on tullut yllytellä minua tuon naisen luokse? Minun täytyi totella teitä; mutta ei ollut hyväksi, että käytitte valtaanne väärin. Minä torjuin kolme hänen vieraskutsuaan, jätin vastaamatta kahteen hänen kirjeeseensä. Hän tuli hätyyttämään minua eräässä orkesteriharjoituksessa — (koetettiin kuudetta sinfoniaani). — Näin hänen tulevan väliajalla sisään, nenä koholla, ilmaa haistellen, huudahtaen: 'Tämä tuntuu rakkaudelta. Ah, miten minä rakastan tällaista musiikkia!…'

"Hän on fyysillisesti muuttunut; ainoastaan hänen kissansilmänsä aukenevine silmäterineen ovat entiset ja samoin tuo fantastinen nenä, joka irvistelee ja vainuaa ilmaa. Mutta kasvot ovat levinneet, poskipäät vankentuneet, väri raikastunut ja virkistynyt. Urheilu on ne muuttanut. Sillä hän on antautunut sieluineen ruumiineen urheilemaan. Hänen miehensä on, kuten tiedätte, Automobiiliklubin ja Aeroklubin pomoja. Täällä ei järjestetä ilmailukilpailuja tai pikamatkoja joko maata tai vettä pitkin, joissa Stevens-Delestradet eivät olisi läsnä; he pitävät sellaista suorastaan velvollisuutenaan. He ovat aina liikkeellä ja maanteillä. Mistään muusta on mahdoton puhua. Heidän suustaan ei lähde muita sanoja kuin Racing, Rowing, Rugby, Derby. Aivan uusimuotista maailmanihmisten lajia! Pelléas -aika naisilta on mennyt. Sielu ei ole enää muodissa. Nuoret tytöt komeilevat punaisella, ahavoituneella hipiällä, ilmaretkillä ja urheiluissa auringonpaisteessa paahtuneella; he katselevat meitä nyt miehen silmin; ja he nauravat hiukan karkeaa naurua. Sävy on tullut häikäilemättömäksi ja raaemmaksi. Teidän serkku-rouvanne puhuu usein kursailematta suorastaan hirveitä. Hän on suursyömäri, hän, joka ennen söi tuskin yhtään. Hän valittelee kyllä yhä huonoa vatsaansa, ettei se tottumus aivan unohtuisi; mutta hän ei jätä koskaan pistämättä sinne hyviä paistinpaloja. Hän ei lue mitään. Niissä piireissä ei enää lueta mitään. Musiikki yksin on saanut armon. Onpa se hyötynytkin kirjallisuuden tappiosta. Kun tuollaiset ihmiset ovat perinpohjin itsensä uuvuttaneet, on musiikki heille turkkilaista kylpyä, höyrysaunaa, hierontaa, nargileen huumausta. Ajatella ei tarvitse. Musiikki on urheilun ja rakkauden väliaste. Ja sekin on urheilua. Mutta muodikkain urheilu esteettisten huvitusten joukossa on nykyään tanssi. Venäläiset tanssit, kreikkalaiset tanssit, sveitsiläiset tanssit, amerikalaiset tanssit! Parisissa tanssitaan kaikkea: Beethovenin sinfonioita, Aiskhyloksen tragedioita, Vatikaanin antikviteetteja, Orpheusta, Tristania, 'Passionia', ja voimistelua. Noilla onnellisilla on oikea hyppytauti.

"Huvittavinta on, miten serkkunne sulattaa tuon kaiken yhteen: estetisminsä, sporttinsa ja käytännöllisen järkensä (sillä hän on perinyt äidiltään raha-asiain tajunnan ja itsevaltiutensa kotihommissa). Siitä luulisi syntyvän uskomattoman sekoituksen; mutta hän viihtyy siinä mukavasti; hänen hulluimmat omituisuutensa jättävät hänen älynsä selväksi, aivan kuin hänellä hurjimmilla automatkoilla on aina silmä ja käsi varmana. Hän on hallitseva naistyyppi: hän ohjaa kaikkia muita loistavalla tavalla, miestään, kyläilijöitään, aivan vieraita. Hän harrastaa myöskin politiikkaa; hän kannattaa 'Monseigneuriä', tahtoo tehdä maastansa kuningaskunnan: ei niin, että luulisin häntä rojalistiksi; ei, hän käyttänee sitä asiaa vain keppihevosenaan saadakseen touhuta kahta enemmän. Ja vaikka hän ei pysty oikealla tavalla lukemaan kymmentä sivua mitään kirjaa, valitsee hän Akatemiaan jäseniä. — Hän on nyt suvainnut vaatia minua suojeluksensa alle. Arvaatte, ettei se ole minulle mieleinen asia. Harmillisinta on, että kun menin teitä totellakseni hänen luokseen, tuli hän vakuutetuksi vaikutusvoimastaan minuun… Minä kostan hänelle puhumalla hänelle julmia totuuksia. Silloin hän vain nauraa; ja hän tietää antaa sanan sanasta. 'Hän on pohjaltaan hyvä nainen…' Kyllä, kun hän vain on touhussa. Hän tietää sen seikan itsekin: ellei myllyllä olisi enää mitään jauhamista, olisi hän valmis mihin tahansa, ainoastaan hankkiakseen jotain tuuttiinsa. — Olen käynyt kaksi kertaa hänen luonaan. Nyt en enää sinne mene. Se riittää todistukseksi, että olen alistuvainen tahtoonne. Vai toivotteko suorastaan kuolemaani? Minä lähden sieltä aina murjottuna, murskattuna, kiusattuna. Viime kerran, kun hänet näin, tuli minulle seuraavana yönä kauhea painajainen: näin unta, että olin hänen miehensä; koko elämäni oli kytketty tuohon pyrypilveen… Hupsua unta, jollaisesta hänen miehensä ei varmaankaan mahtaisi pelästyä: sillä kaikista henkilöistä, joita Coletten asunnossa näkee, on hänen miehensä ehkä juuri harvinaisin; ja kun he puhelevat keskenään, eivät he puhu muusta kuin urheilusta. He viihtyvät erinomaisesti yhdessä.

"Kuinka tuollaiset ihmiset ovat tahtoneet nostaa minun musiikkini yleisömenestyksen korkeaan arvoon? En koetakaan sitä ymmärtää. Oletan, että se ravistelee heidän ruumistaan jollakin oudolla ja heistä reipastavalla tavalla. He ovat sille kai kiitollisia siitä, että se jotenkin rusikoi heitä. He rakastavat nykyään taidetta, jolla on ruumis. Mutta sielusta, joka siinä ruumiissa piilee, ei heillä ole aavistustakaan; he siirtyvät pian tämänpäivän ihastuksesta huomisen välinpitämättömyyteen, ja siitä välinpitämättömyydestä ylihuomisen halveksimaan, eivätkä näe sitä sielua koskaan. Se on taiteilijan ainainen tarina. En kuvittele liikoja menestyksestäni: sitä ei riitä minulle kauan; he kyllä maksattavat sen minulla. — Sitä odotellessani katselen tätä kummallista näytelmää. Haltioitunein ihailijoistani on… (voitteko arvata?)… ystävämme Lévy-Coeur. Muistatteko tuota somaa herrasmiestä, jonka kanssa, ennen muinoin jouduin naurettavaan kaksintaisteluun? Hän pitää nykyään esitelmiä niille, jotka eivät silloin minua ymmärtäneet. Ja ne esitelmät ovat sangen hyviäkin. Kaikista, jotka minusta puhuvat, on hän älykkäin. Voitte siis aavistaa, minkälaisia toiset ovat! Minun ei tosiaan kannata ylpeillä, sen vakuutan teille.

"Ylpeillä en haluakaan. Olen kovin nöyryytetty, kun kuuntelen noita teoksiani, joiden vuoksi minua ylistetään. Tunnen niissä itseni, enkä näe niissä itseäni kauniiksi. Miten armoton kuvastin onkaan sävellys ihmiselle, joka siitä voi jotain nähdä! Onneksi he ovat sekä kuuroja että sokeita. Olen usein pannut teoksiini niin paljon sekavia mielialojani ja heikkouksiani, että tunnen joskus tekeväni pahoin päästäessäni maailmaan sellaisen piruparven. Rauhoitun kuitenkin, kun huomaan, miten levollinen yleisö on: sillä on kaksinkertainen haarniska; mitkään nuolet eivät pysty siihen: ellei niin olisi, olisin kadotukseen tuomittu… Te syytätte minua liiasta ankaruudesta itseäni kohtaan. Se johtuu siitä, että te ette tunne minua niinkuin minä tunnen itseni. Ihmiset näkevät, mitä me taiteilijat olemme. He eivät näe, mitä me voisimme olla: ja meille annetaan kunnia sellaisesta, mikä ei ole niinkään paljon meidän omaa ansiotamme kuin niiden tapahtumien, jotka vievät meitä mukanaan, ja voimien, jotka meitä vallitsevat. Sallinette minun kertoa tässä teille erään esimerkin.

"Toissa iltana menin täällä erääseen kahvilaan, jollaisissa saa kuulla melkoisen hyvää musiikkia, vaikkakin hiukan eriskummaisella tavalla suoritettuna: viidellä, kuudella instrumentilla, täydentäjänä piano, soitetaan kaikki sinfoniat, messut, oratooriot. Samoin kuin Roomassa joissakin marmorikaupoissa myödään Medicien kappelia uuninreunus-koristeina. Ja se näyttää olevankin taiteelle hyödyllistä. Jotta se pääsisi liikkeelle ihmisten keskuudessa, täytyy se pienentää lantin rahoiksi. Muuten ei näissä konserteissa haluta yleisöä pettää. Ohjelmat ovat pitkät, suoritus kunnollista. Siellä tulin erään sellonsoittajan tuttavaksi. Hänen silmänsä muistuttivat omituisesti isäni silmiä. Hän kertoi minulle elämänsä tarinan. Maalaisen, talollisen pojanpoika, pikkuvirkailijan poika, ollut määrinvirastossa eräässä kylässä Pohjois-Ranskassa. Hänestä tahdottiin tehdä herra, asianajaja; hänet pantiin naapurikaupunkiin kouluun. Terve ja talonpoikainen veitikka, joka soveltui huonosti pikkukirjurin napertelevaan työhön eikä jaksanut pysyä häkissä; hän karkasi yli muurien, samoili metsissä, kuherteli tyttöjen kanssa, käytti voimansa suurta ylijäämää tappeluihin; loput aikaansa hän laiskotteli, uneksi kaikkea sellaista, mihin hän ei koskaan joutunut. Yksi ainoa seikka häntä viehätti: musiikki. Jumala tiesi, miksi. Hänen suvussaan ei ollut musikaalisia muita paitsi eräs eno, joka oli ollut hiukan hassahtava: tuollaisia maaseudun originaaleja, joiden äly ja lahjat, vaikka ne usein olisivatkin huomattavia, kuluvat hupsumaisiin joutavuuksiin heidän ylpeässä yksinäisyydessään. Tuo eno oli keksinyt uuden nuottienmerkitsemistavan — (jälleen monien entisten lisäksi!); sen piti tehdä musiikissa oikea vallankumous. Ja hän väitti keksineensä myöskin pikakirjoituksen, jolla saattaisi merkitä yhtaikaa sanat, laulun ja säestyksen. Hän itse ei ollut oppinut lukemaan ainoaakaan nuottia. Suku pilkkasi ukko-parkaa; mutta samalla oltiin hänestä ylpeitä. Ajateltiin: 'Hän on hassu. Mutta kuka tietää, ehkäpä hänessä on neroutta…' — Hänestä siirtyi musiikkimania varmaankin nuoreen sukulaiseen. Mitäpä oikeaa musiikkia hän olisi saanut kuulla tuossa maaseutukaupungissa… Mutta huono musiikki voi herättää yhtä suurta rakkautta kuin hyväkin.

"Onnetonta oli, ettei moinen intohimo ansainnut sen ympäristön ihmisten mielestä tunnustamista. Lapsi puolestaan ei ollut yhtä jäykkäpäinen järjettömyydessään kuin hänen enonsa, ja siksi lukikin hän ainoastaan salaa tuon vanhan kiihkohullun kyhäyksiä, joista siis tuli hänen kummallisen musikaalisen kasvatuksensa ainoa perusta. Kun hän oli turhamainen ja pelkäsi isäänsä ja yleistä mielipidettä, ei hän tahtonut ilmaista kunnianhimoisia haaveitaan ennenkuin oli muka onnistunut. Perheen aisoissa ponnisteleva poika-parka menetteli silloin samoin kuin monet ranskalaisten pikku porvarien lapset, jotka eivät, joko heikkoudesta tai hyvyydestä, uskalla pitää puoliaan omaistensa tahtoa vastaan, vaan alistuvat näennäisesti siihen ja elävät todellista sisäistä elämäänsä ainaisessa salamyhkäisyydessä. Hän ei seurannut omia taipumuksiaan, vaan alistui tuhertamaan sellaisella hänelle vieraalla alalla, mikä hänelle määrättiin: siinä hän oli mahdoton sekä onnistumaan että menemään kunnon tavalla nurin. Niin ja näin sai hän suoritetuksi tarvittavat tutkinnot. Niissä hän näki ainoastaan sen hyvän puolen, että ne päästivät hänet pikkukaupungin yleisön ja perheen silmälläpidon alta. Lakitiede oli hänestä murhaavan ikävää. Hän oli mielessään päättänyt, ettei hän jatkaisi sillä uralla. Mutta niin kauan kuin hänen isänsä eli, ei hän uskaltanut ilmaista omaa tahtoaan. Ehkäpä hänestä itsestäänkin oli mukavampi odottaa vielä jonkin aikaa, ennenkuin hän tekisi varman päätöksen. Hän oli tuollaisia olennoita, jotka hourailevat koko ikänsä, mitä he kerran tekevät ja mitä he osaisivat tehdä. Toistaiseksi ei hän tehnyt mitään. Juuriltaan temmaistuna ja juopuneena Parisin uudesta elämästä hän heittäytyi koko nuoren talonpoikaisen pojan raivolla kahden suuren intohimonsa valtaan: naisten ja musiikin; joutui päästään sekaisin sekä konserteista että nautinnoista. Hän hukkasi sellaiseen vuosia, yrittämättäkään millään tavoin täydentää musikaalisia tietojaan. Hänen arka itserakkautensa ja huono, itsenäinen ja epäluuloinen luonne estivät häntä hankkimasta tunteja tahi kysymästä neuvoja keneltäkään.

"Kun hänen isänsä kuoli, joutivat Themis ja Justinianus häneltä nurkkaan. Hän alkoi säveltää, vaikkei hänellä ollut rohkeutta hommata itselleen tarvittavaa tekniikkaa. Tavaksi piintynyt laiskana vetelehtiminen ja nautinnonhalu olivat tehneet hänet sellaiseksi, ettei hän pystynyt mihinkään vakavaan ponnistukseen. Hänen tunteensa oli kyllä herkkä; mutta ajatus livisti aina niinkuin muotokin hänen käsistään; kun hän ryhtyi työhön, ei hän lopultakaan saanut esille muuta kuin joutavia tavallisuuksia. Surullisinta oli, että tuossa keskinkertaisessa olennossa oli tosiaan jotain suurta. Olen lukenut pari hänen entistä sävellystään. Siellä täällä on niissä mukaansatempaavia aatteita, jotka ovat jääneet keskeneräisiksi luonnoksiksi ja vääntyneet kohta muodottomiksi. Aivan kuin virvatulia hyllyvällä suolla… Ja miten merkillinen ajatusrakenne! Hän yritteli selitellä minulle Beethovenin sonaatteja. Hän näkee niissä naurettavia, lapsellisia satuja. Mutta kuitenkin on tämä hänen käsityksensä intohimoista syvästi vakavaa! Kyyneleet tulevat hänelle silmiin, kun hän niistä puhuu. Hän antaisi itsensä tappaa sen puolesta, mitä hän rakastaa. Hän on liikuttava ja hassunkurinen. Juuri kun tekisi mieleni nauraa hänelle vasten naamaa, tahtoisin häntä syleillä… Perinpohjin kunniallinen sielu. Hänessä asuu voimakas halveksiminen parisilaisia nurkkapyhimyskuntia kohtaan, — (joskaan hän ei voi estää itseään, enempää kuin kukaan pikku porvari, ihailemasta suuruuksia, joilla on tuota siunattua menestystä)…

"Hän sai pienen perinnön. Muutamassa kuukaudessa hän pisti sen poskeensa; ja sitten, varattomana ollessaan pälkähti hänen päähänsä, niinkuin monien muiden hänenlaistensa, sellainen rikollinen kunniallisuus, että hän nai köyhän tytön, jonka oli vietellyt; vaimolla oli kaunis ääni, ja hän osasi soittaa, joskaan ei välittänyt musiikista. Heidän täytyi nyt elää hänen äänellään ja miehen keskolaisella kyvyllä soittaa violonselloa. Tietysti he piankin huomasivat kumpikin toisensa lahjattomuuden eivätkä voineet enää toisiaan kärsiä. Heille oli syntynyt tyttö. Isä kohdisti nyt tuohon lapseen oman elämänsä haaveet; hän ajatteli, että tyttärestä tulisi se, mihin hän itse ei ollut päässyt. Tytär tuli äitiinsä: pianon rämpyttäjä, jolla ei ollut lahjoja rahtuakaan; hän jumaloi isäänsä ja antautui isänsä mieliksi hänen elämänuralleen. Monta vuotta kiertelivät he pitkin kylpyläkaupunkeja saaden osakseen enemmän häväistystä kuin rahaa kukkaroonsa. Lapsi, joka oli heiveröinen ja liiaksi rasitettu, kuoli. Vaimo muuttui epätoivoissaan yhä ja yhä ärtyisemmäksi. Ja heidän elämänsä oli pohjatonta kurjuutta, josta ei ollut mitään toivoa päästä; heitä piti hengissä ainoastaan ihanteen haave, ihanteen, jota ei uskota saavutettavan…

"Ja minä, ystäväni, minä ajattelin, kun näin tämän epäonnistuneen raukan, jonka elämä oli ollut pelkkiä pettymyksiä: 'Kas tuollainen minusta olisi voinut tulla. Meissä molemmissa on ollut lapsina yhteisiä piirteitä; ja eräät myöhemmän elämämme seikkailut muistuttavat toisiaan; olenpa nähnyt sukulaisuutta musikaalisten aatteittemmekin välillä; mutta hänen aatteensa ovat jääneet keskelle taipaletta. Mistä se johtuu, etten minä ole sortunut niinkuin hänkin? Epäilemättä tahtoni voimasta. Mutta myöskin sattumasta. Ja tahtoni, onko se sitten pelkästään omaa ansiotani? Eikö paremmin rotuperäni, ystävieni, sen Jumalan, joka on minua auttanut?…' Tällaiset ajatukset tekevät ihmisen nöyräksi. Tuntee olevansa kaikkien veli, jotka rakastavat taidetta ja kärsivät sen puolesta. Alimmasta portaasta ylimpään ei välimatka ole suuri…

"Ja sitäpaitsi olen ajatellut, mitä minulle kirjoititte. Puhutte totta: taiteilijalla ei ole oikeutta vetäytyä syrjään niin kauan kuin hän voi auttaa muita. Minä jään siis, pakotan itseni jäämään, muutamiksi vuoden kuukausiksi joko tänne tahi Wieniin tai Berliniin, vaikka minun on hyvin vaikea nyt enää kotiutua näihin kaupunkeihin. Mutta ei saa hellittää. Joskaan ei minusta ole ehkä suurta hyötyä muille, kuten minulla on täysi syy pelätä, niin kenties tästä oleskelustani on hyötyä edes minulle itselleni. Ja lohdutan itseäni sillä, että te tahdotte niin. Ja kaiken lopuksi… (en mieli valehdella)… se alkaa huvittaakin minua. Hyvästi, tyranni. Te voitatte. Minä opin sekä tekemään, mitä te tahdotte, että myöskin sellaisia tekoja rakastamaan.

Christophe."

* * * * *

Niin ollen jäi Christophe Parisiin, osaksi Grazian mieliksi, osaksi sentähden, että hänen taiteilijauteliaisuutensa oli herännyt ja tempautui mukaan uudistuvan taiteen näytökseen. Mitä hän näki tai tekikin, aina oli Grazia hänen mielessään; ja hän kirjoitti Grazialle kaikesta. Hän tiesi kyllä vain kuvittelevansa, että sellainen aina ehdottomasti oli Grazialle mielenkiintoista; hän epäili Graziaa näitä asioita kohtaan hiukan välinpitämättömäksikin. Mutta hän oli Grazialle kiitollinen, ettei Grazia liioin ilmaissut hänelle mielialaansa.

Grazia vastasi hänelle säännöllisesti kaksi kertaa kuussa. Sydämellisiä ja hillittyjä kirjeitä, aivan kuin hänen käytöksensäkin oli. Kertoessaan Christophelle omasta elämästään oli hän aina jollain tavoin aran peittelevä ja ylpeä. Hän tiesi, minkälaisen kaiun rajut sanat herättäisivät Christophen sydämessä; hänestä oli mieluisempaa olla Christophea kohtaan näköjään kylmäkin kuin syöstä hänet kiihkomielisyyteen, johon hän ei tahtonut häntä seurata. Mutta hän oli liiaksi nainen, joten hän tiesi sen salaisuuden, ettei ystävän rakkaudelta ole riistettävä rohkeutta ja että välinpitämättömillä sanoilla tehdyn syvän pettymyksen haava on lääkittävä kohta toisilla ja lempeillä. Christophe huomasi pian tämän taktiikan; ja rakkauden oveluus neuvoi hänet puolestaan pidättämään tunteitaan, kirjoittamaan hillitympiä kirjeitä, niin että Grazian vastaukset muuttuisivat välittömämmiksi.

Kuta kauemmin hän oli Parisissa, sitä enemmän kiinnitti hänen mieltänsä tuossa jättiläismuurahaispesässä kuohuva uusi elämänhalu. Se oli hänestä sitäkin mielenkiintoisempaa, kun hän huomasi nuorten muurahaisten sympatian häntä kohtaan vähäiseksi. Hän ei ollut suinkaan erehtynyt: hänen menestyksensä oli Pyrrhoksen voitto. Hän oli ollut kadoksissa kymmenkunnan vuotta, nyt hänen paluunsa Parisiin herätti hälinää. Mutta sattuipa sellainen hyvinkin tavallinen kohtalon iva, että hänen entiset vihollisenpa, keikaroitsijat ja maailman-ihmiset, rupesivat tällä kertaa häntä suojelemaan; taiteilijat olivat häntä kohtaan jäykästi ja vaiteliaasti vihamielisiä tai he pysyivät varuillaan. Hän säilytti asemansa nimellään, jolla oli jo vanha kaiku, laajoilla työnsä tuloksilla, koko sävyllään, josta puhui intohimoinen vakuutus, ja vilpittömyytensä kiivaudella. Mutta joskin oltiin pakotetut ottamaan hänet huomioon, joskin täytyi häntä sekä ihailla että kunnioittaakin, niin kuitenkin käsitettiin häntä väärin, eikä häntä rakastettu. Hän oli joutunut syrjään ajan taiteesta. Hän oli epäsikiö, elävä anakronismi. Sitä hän oli ollut aina. Kymmenvuotinen yksinäisyys oli jyrkentänyt hänen ja maailman vastakohtaa. Hänen poissa ollessaan oli Europassa ja varsinkin Parisissa tapahtunut uudistustyö, kuten hän itsekin hyvin näki. Uusi elämänkäsitys oli syntymässä. Nousi sukupolvi, joka tahtoi enemmän toimia kuin ymmärtää, janosi enemmän onnea kuin totuutta. Se tahtoi elää, se tahtoi valloittaa elämän, vaikkapa sen olisi täytynyt valehdellakin. Ylpeyden valhe, ylpeyden kaikki aiheet: rotuylpeys, luokkaylpeys, uskontokunnallinen ylpeys, kulttuuri- ja taideylpeys, — kaikki ne kelpasivat sille, kunhan ne vain antoivat sille rautaisen panssarin, sopivat sille miekaksi ja kilveksi, suojasivat sitä sen marssiessa voittoon. Niinpä siitä polvesta oli ilkeää kuulla suutta surun sortamaa ääntä, joka puhui sille, että tuska ja epäilyskin ovat olemassa, nuo pahat ja äsken väistynyttä yötä häirinneet myrskyt, jotka uhkaavat yhä ihmiskuntaa välittämättä siitä, että niitä koetetaan kieltää ja unohtaa. Sitä ääntä oli mahdoton olla kuuntelematta; mennyt yö oli vielä liian lähellä. Silloin nuo nuoret miehet tukkivat uhallakin siltä korvansa; ja he huusivat täyttä kurkkua, jotteivät olisi sitä kuulleet. Mutta ääni puhui sittenkin voimakkaammin, ja siitä he olivat vihoissaan.

Christophe puolestaan suhtautui heihin ystävällisesti. Hän iloitsi maailman kulusta onnea kohti. Se, että tuossa liikkeessä oli paljon tahallisen ahdasta, ei pahoittanut häntä. Jos tahtoo kulkea suoraan määränpäähän, täytyy katsella suoraan eteensä. Hän, joka oli joutunut maailmojen käännepaikkaan, nautti sekä siitä traagillisesta yön säteilystä, jonka hän näki takanaan, että nuorten toiveiden hymystä, raikkaan ja kuumeisen aamunkoiton epämääräisestä kauneudesta. Hän oli heilurin liikkumattomassa napapisteessä silloin, kun heiluri nousi ylös. Seuraamatta sen liikettä kuunteli hän riemukseen elämän tahdikasta rytmiä. Hän yhtyi niiden toiveisiin, jotka kielsivät hänen menneet tuskansa. Mikä oli tuleva, se tuli nyt, niinkuin hän itsekin oli uneksinut. Kymmenen vuotta sitten oli Olivier, — tuo pieni gallialainen kukko, — ennustanut heiveröisellä laulullaan yössä ja pimeässä kaukaista päivää. Laulajaa ei enää ollut olemassa; mutta hänen laulunsa toteutui. Linnut heräsivät Ranskan puutarhassa. Ja yhtäkkiä kuuli Christophe selvempänä muiden lintujen laulua, voimakkaampana ja onnellisempana, ylösnousseen Olivier Jeanninin äänen.

Christophe silmäili hajamielisenä erään kirjakaupan näytepöydän ääressä runovihkoa, jonka tekijän nimi oli hänelle tuntematon. Jokin lauselma kirjassa herätti hänen huomiotaan; teos alkoi kiinnittää hänen mieltään. Kun hän luki avaamattomien lehtien välistä edelleen, oli hän erottavinaan tutun äänensävyn, näkevinään ikäänkuin jotkin ystävän kasvot… Oli mahdotonta määritellä, mitä hän tunsi, ja kun hän ei voinut erota kirjasta, osti hän sen. Kotonaan ryhtyi hän kohta sitä lukemaan. Ja äskeinen tunnelma tuli jälleen takaisin. Runojen väkevä henki johti hänen mieleensä näkyilmestyksen tarkkuudella vuosisatoja sitten eläneet miljoonat sielut, — nuo jättiläismäiset puut, joiden lehtiä ja hedelmiä me olemme, — Maan henget. Sivuilta selkenivät Emon yli-inhimilliset kasvot, — hänen, joka oli meitä ennen, joka säilyy meidän kadottuamme, joka istuu kuin bysantilainen Madonna vuorenkorkuisella valtaistuimella, minkä juurella ihmismuurahaiset rukoilevat. Runoilija lauloi suurten jumalatarten homeerisista taisteluista, heidän miekkojensa kalskeesta aikojen alusta asti; hän kuvaili tuota iankaikkista Iliadia, joka on Troian sotaan verraten sama kuin alpit pienten kreikkalaisten kukkulain rinnalla.

Moinen ylpeyden ja sotaisen toiminnan epopeia oli kaukainen sellaisen europalaisen hengen ajatuksille kuin Christophen. Ja kuitenkin näki hän tuossa ranskalaisen hengen visionissa, — (se oli siro neitsyt, Pallas-Athenen kilpeä kantava, — jumalatar, jonka sinisten silmien katse tunkee läpi pimeyksien: työn jumalatar, verraton taideniekka, vallitseva järki, jonka välkkyvä keihäs kaataa hälisevin huudoin ryntäävät barbaarit maahan) — kuitenkin näki hän siinä vilahdukselta katseen ja hymyn, jotka hän tunsi ja joita hän oli ennen muinoin rakastanut. Mutta ennenkuin hän pääsi selville huomiostaan, oli näky haihtunut. Ja kun hän sitten kiihtyen ajeli sitä takaa eikä saanut kiinni, niin kuuli hän yhtäkkiä erästä sivua kääntäessään tarinan, jonka Olivier Jeannin oli kertonut hänelle joku päivä ennen kuolemaansa…

Christophe joutui aivan päästä pyörälle. Hän juoksi kirjan kustantajan luokse ja kysyi runoilijan osotetta. Sitä kieltäydyttiin ilmoittamasta, kuten tapa vaatii. Christophe suuttui. Se ei auttanut. Viimein pälkähti hänen päähänsä, että ehkäpä hän saisi tarvitsemansa tiedon osoitekalenterista. Hän löysikin siitä osoitteen, ja heti paikalla lähti hän kirjailijan luokse. Milloin hän tahtoi jotain, ei hän koskaan malttanut hetkeäkään odottaa.

Kortteli Batignolles, siellä talon ylimmässä kerroksessa. Useita ovia yhteiseen eteiskäytävään. Christophe naputti oveen, jota hänelle oli neuvottu. Aukeni viereinen ovi. Muuan nuori nainen, ei mitenkään kaunis, — hyvin ruskeaverinen, hiukset otsalla, ihonväri samea, kasvot hermostuneet, silmät vilkaseleiset, — kysyi, mitä hän tahtoi, ja näytti epäluuloiselta. Christophe selitteli, ketä hän oli tullut tapaamaan, ja kun uudestaan kysyttiin, ilmoitti nimensä. Nainen tuli nyt huoneestaan ja aukaisi toisen oven, avaimella, joka oli hänen hallussaan. Mutta hän ei vienyt Christophea heti sisään. Hän pyysi vierasta odottamaan käytävässä, ja pujahti yksinään sisään, sulkien oven hänen nenänsä edessä. Viimein pääsi Christophe tuohon näin vartioituun asumukseen. Hän meni huoneen läpi, joka oli melkeinpä tyhjä ja jota käytettiin nähtävästi ruokasalina: siellä oli ainoastaan muutamia vanhoja ja rikkonaisia huonekaluja; uutimettoman ikkunan edessä viserteli kymmenkunnan pikkulintua häkissä. Taemmassa kamarissa loikoi kuluneella sohvalla mies. Hän nousi nyt ylös ottamaan Christophea vastaan. Nuo laihtuneet kasvot, joille sielu loi hohdettaan, nuo sametinpehmeät, kauniit silmät, joissa paloi kuumeinen tuli, ja pitkät älykkäät kädet, ruma ruumis, käheältä soiva ääni: Christophe tunsi heti paikalla… Emmanuelin! Sen sairaan pikku työläisen, joka oli ollut tahtomattaan syypää… Myöskin Emmanuel kavahti yhtäkkiä pystyyn ja tunsi Christophen.

He eivät puhuneet kotvaan mitään. Molemmat näkivät he sillä hetkellä Olivier Jeanninin… He eivät saaneet edes annetuksi toisilleen kättä. Emmanuel oli ponnahtanut askeleen taapäin. Nyt, vielä kymmenen vuoden päästä, nousi entinen salainen kauna, vanha kateus, jota hän oli tuntenut Christophea kohtaan, esille hänen vaistoelämänsä epäselvästä syvyydestä. Emmanuel seisoi siinä epäluuloisena ja vihamielisenä. — Mutta kun hän näki, miten liikutettu Christophe oli, ja luki jo hänen huuliltaan sen nimen, jota he kumpikin ajattelivat: "Olivier…", niin voitti tunne hänet: hän heittäytyi Christophen avattuun syliin.

Emmanuel kysyi:

— Minä tiesin, että te olitte Parisissa. Mutta kuinka te saatoitte löytää minut?

Christophe vastasi:

— Minä luin teidän viimeisen kirjanne; sen rivien alta kuulin hänen äänensä.

— Niinkö? sanoi Emmanuel; että te siis sen tunsitte? Kaikesta, mitä nyt olen, olen hänelle kiitollisuuden velassa.

(Hän ei millään muotoa lausunut Olivier Jeanninin nimeä.)

Tuokion kuluttua hän jatkoi synkentyneenä:

— Hän piti teistä enemmän kuin minusta.

Christophe hymyili:

— Se, joka rakastaa paljon, ei tiedä, mikä on enempi, mikä vähempi; hän antaa kaikkensa niille, joita hän rakastaa.

Emmanuel katsahti Christopheen; hänen itsepäisten silmiensä vakavan traagilliseen katseeseen syttyi yhtäkkiä syvästi lempeä hohde. Hän otti Christophea kädestä ja pyysi häntä istumaan viereensä sohvalle.

He kertoivat toisilleen elämänsä vaiheita. Neljäntoista ja viidenkolmatta ikävuoden välillä oli Emmanuel yrittänyt jos jonkinlaisia ammatteja: hän oli ollut latojana, verhoilijana, kiertävänä kaupustelijana, kirjakauppojen asiamiehenä, asianajajain kirjurina, erään valtiomiehen sihteerinä, sanomalehtimiehenä… Kaikissa näissä ammateissa hän oli keksinyt tilaisuuksia opiskelemiseen yhä ja alinomaa; joskus hän oli saanut tukea kunnon ihmisiltä, joita tuon pikku olennon tarmo hämmästytti; mutta enimmäkseen hän oli joutunut sellaisten kynsiin, jotka käyttivät hänen köyhyyttään ja lahjojaan väärin. Pahimmistakin kokemuksistaan hän oli rikastunut ja läpäissyt ne pahasti katkeroitumatta, joskin yhä huonontuvalla terveydellä. Hänen erikoinen taipumuksensa muinaisiin kieliin (se ei ole kovinkaan harvinaista ranskalaisen rodun keskuudessa, rodun, jonka vereen humanistiset traditsionit ovat syöpyneet) oli hankkinut hänelle erään vanhan hellenisoivan papin suopeuden ja tuen. Nämä kielitutkimukset, joita hänellä ei ollut aikaa kehittää kovin pitkälle, opettivat hänet älylliseen kuriin ja neuvoivat hänelle tyyliä. Siksi oli Emmanuel, tuo aivan kansan pohjasakasta kohonnut mies, jonka koko sivistys oli omatekoista, sattumalta saatua ja täynnä hirveitä aukkoja, saavuttanut niin erinomaisen sanallisen ilmaisukyvyn, sellaisen taidon ajatuksen muotohallintaan, ettei nuori porvaristo pääse moiseen kymmenvuotisellakaan yliopistokasvatuksella. Emmanuel piti tätä Olivier Jeanninin hyvänä työnä häntä kohtaan. Mutta oikeastaan olivat muut auttaneet häntä tehokkaammin siinä suhteessa kuin Olivier, joskin se säkene, joka sytytti hänen sieluunsa ikuisesti palavan tulen, oli lähtenyt Olivier Jeanninista. Toiset olivat ainoastaan kaataneet öljyä lamppuun.

Emmanuel sanoi:

— Minä aloin ymmärtää häntä vasta siitä ajasta, jolloin hän lähti pois. Mutta kaikki, mitä hän oli sanonut, oli mennyt olemukseeni. Hänen valonsa ei ole hylännyt koskaan minua.

Emmanuel puhui elämäntyöstään, siitä tehtävästä, jonka Olivier oli jättänyt hänelle perinnöksi, kuten Emmanuel pyhästi uskoi: ranskalaisten voimien heräämisestä, sen sankarillisen idealismin syttymisestä, jonka airut Olivier oli ollut; tämän ihanteellisuuden kaikuvaksi ääneksi tahtoi Emmanuel tulla, ääneksi, joka kuuluisi yli kamppailun ja soittaisi lähenevää voittoa; hän lauloi ylösnousseen rotunsa epopeiaa.

Emmanuelin runot olivat hänen rotunsa luonteenomaista luomaa, tuon omituisen rodun, joka on kautta vuosisatojen säilyttänyt voimakkaan kelttiläisen aroominsa, pitäen samalla merkillisenä ylpeytenään pukea ajatuksensa muinaisen roomalaisen valloittajan jättämään asuun ja hänen määräämänsä lakeihin. Niissä runoissa tapasi puhtaana koko gallialaisen rohkeuden, sankarillisen järjen ja ironian hengen, tuon sekoituksen kerskailua ja huimapäisyyttä, joka sai aikoinaan miehet tempaisemaan parrasta Rooman senaattoreja, ryöstämään Delphoin temppeliä ja singauttamaan nauraen heittokeihäänsä päin taivasta. Mutta tietysti oli tämän pienen parisilaisen suutarin täytynyt ruumillistuttaa intohimonsa muinaisten, kaksituhatta vuotta sitten kuolleiden sankarien ja Kreikan jumalien hahmoon, aivan niinkuin aikoinaan olivat tehneet hänen peruukkipäiset ammatti-isänsä ja niinkuin varmaankin hänen jälkeläisettäkin tekevät. Omituinen kansallisvaisto, jolla on oma varmuutensa: kun ranskalainen sijoittaa ajatuksensa menneiden vuosisatojen jättämiin pyörän uurteisiin, tietää hän siten ohjaavansa nuo ajatuksensa vuosisatojen turvaan. Tällainen klassillisen muodon pakko antoi Emmanuelin intohimoille sitäkin kiivaampaa purkautumisvoimaa. Olivier Jeanninin tyyni luottamus Ranskan kohtaloihin oli muuttunut hänen pikku suojatissaan palavaksi uskoksi, joka himoitsi tekoja ja oli varma voitosta. Emmanuel tahtoi sitä voittoa, hän näki sen, hän tervehti riemuin sitä. Haltioituneella uskollaan ja optimismillaan oli hän innostuttanut ranskalaisen yleisön. Hänen kirjansa oli ollut yhtä tehokas kuin suuri aseellinen taistelu. Hän oli murtanut aukon epäilyksen ja pelon rintavarustuksiin. Koko nuori polvi oli rynnännyt hänen perästään siihen aukkoon, päin uusia kohtaloita…

Emmanuel vilkastui puhuessaan; hänen silmänsä hehkuivat, hänen kelmeille poskilleen syttyi punaisia läikkiä, hänen äänensä tuli kimeäksi. Christophe ei saattanut olla huomaamatta, minkälainen vastakohta oli tämän kuluttavan tulen ja sen surkean ruumiin välillä, jota se tuli poltti. Hänestä tuntui katkeralta kohtalon ivalta, että tämä tarmon laulaja, runoniekka, joka ylisti reippaan urheilun, toiminnan ja sodan sukupolvea, osasi käydä tuskin askeltakaan hengästymättä, oli pidättyväinen ruokaan ja juomaan nähden, noudatti ylen tarkkaa elämänjärjestystä, joi ainoastaan vettä, ei voinut tupakoida, eli ilman rakastajattaria. Hänessä hehkuivat kaikki intohimot, mutta huono terveys oli pakottanut hänet surkeaan asketismiin.

Christophe katseli Emmanuelia; ja hän tunsi häntä kohtaan sekä ihailua että veljellistä sääliä. Hän ei suinkaan tahtonut mielialaansa ilmaista; mutta varmaankin näkyi se kuitenkin hänen silmistään, tahi oli sitten Emmanuel, jonka povessa kirveli ainainen avoin haava, näkevinään Christophen katseessa sääliä, mitä hän vihasi vieläkin enemmän kuin vihaa. Sillä Emmanuelin innostus lamaantui yhtäkkiä. Hän herkesi puhumasta. Turhaan koetti Christophe enää saada häntä luottavaksi. Emmanuelin sielu oli sulkeutunut. Christophe huomasi loukanneensa Emmanuelia.

Vihamielistä hiljaisuutta kesti kauan. Christophe nousi paikaltaan. Emmanuel saattoi häntä sanaakaan virkkamatta ovelle. Hänen käyntitavastaan huomasi hänen sairautensa; hän tiesi sen; hän koetti ylpeästi olla siitä välinpitämätön, mutta kumminkin hän ajatteli, että Christophe katseli häntä, ja hänen katkeruutensa vain kasvoi.

Juuri kun Emmanuel puristi kylmästi vieraansa kättä ja hyvästeli häntä, soitti ovikelloa muuan nuori ja hienosti puettu nainen. Hänen seuralaisenaan oli joku vaativa keikari, jonka Christophe tunsikin ulkonäöltä, sillä hän oli nähnyt hänet ensimäisinä teatteri-iltoina: aina hymy huulilla, lavertelemassa, tervehtimässä tuttaviaan kättään vilkuttamalla, suutelemassa naikkosten käpäliä ja heittelemässä orkesteripaikaltaan maireita hymyjä katsomon perille asti; koska Christophe ei tiennyt hänen nimeään, oli hän mielessään antanut hänelle nimen "hölmö". — Hölmö ja hänen naistoverinsa hyökkäsivät heti, kun näkivät Emmanuelin, hänen kimppuunsa, kutsuivat häntä "rakkaaksi mestarikseen" ja kukkuroivat hänet kaikenlaisilla tutunomaisen tungettelevilla tunteenpurkauksilla. Christophe kuuli poistuessaan Emmanuelin vastaavan kuivalla äänellä, ettei aika ollut vieraille soveltuva, sillä hänellä oli työtä. Christophe ihaili Emmanuelin erinomaista kykyä olla epämiellyttävä. Hän ei tiennyt, mistä syystä Emmanuel oli niin yrmeä ja jörö noille rikkaille hienostelijoille, jotka täten tulivat lahjoittamaan hänelle oikeinpa hienoja ja lähenteleviä visiittejäänkin: heiltä riitti kyllä kauniita fraaseja ja ylistyksiä, mutta Emmanuelin köyhyyden vaivojen helpottamista he ajattelivat yhtä vähän kuin ennen muinoin Cesar Franckin kuuluisat ystävät: eivät hekään koettaneet vapauttaa häntä pianotunneista, joita hänen oli pakko antaa kuolinpäiväänsä asti.

Christophe kävi sitten useampia kertoja Emmanuelin luona. Hän ei saanut seurustelua enää läheskään niin välittömäksi kuin se oli ollut ensimäisellä käynnillä. Emmanuel ei näyttänyt yhtään iloitsevan hänen tulostaan, ja hän pysyttelihe epäluuloisen hillittynä. Joskus ainoastaan sai hänelle luonteenomainen avomielisyyden kaipuu vallan hänessä; Christophen sanat vapisuttivat häntä jonkin kerran hänen olemuksensa pohjiin asti; silloin hän heittäytyi hetkellisen entusiastisen luottamuksensa lumoihin; ja hänen idealisminsa valaisi silloin hänen salatun sielunsa pauhaavan runouden salamoilla. Sitten hän yhtäkkiä suistui alas innostuksensa korkeudesta; hän jäykistyi ja oli itsepintaisesti vaiti; ja Christophella oli jälleen edessään vihamies.

Monenmoiset seikat erottivat heitä. Ikäero ei ollut niistä vähäpätöisin. Christophen kehitys läheni täyttä tietoisuutta ja täydellistä itsensä hillitsemistä. Emmanuel eli vielä muuttumiskaudessa ja oli kaoottisempi kuin Christophe oli koskaan ollut. Hänen luonteensa omalaatuisuus johtui sen ristiriitaisista aineksista, jotka olivat keskenään ainaisessa taistelussa: niitä luonteen piirteitä oli voimakas stooalaisuus, joka koetti painaa atavististen himojen repimää kokonaisuutta ikeensä alle, — (olihan hän alkohoolin turmeleman isän ja prostitueeratun naisen poika); — hillitön mielikuvitus, joka nousi kapinaan teräksistä tahtoa vastaan; suunnaton itsekkyys ja yhtä suunnaton rakkaus toisia ihmisiä kohtaan, — eikä koskaan voinut arvata, itsekkyyskö vai rakkaus milloinkin voitti —; sankarillinen idealismi ja niin sairaloinen kunniannälkä, että se sai hänet aina levottomuudella ajattelemaan toisia, häntä etevämpiä. Hän oli kyllä syvästi aatteellinen ja riippumaton kuten Olivier ja omaa etuaan katsomaton kuten hän, ja mestaristaan voitollakin rahvasmaisen elinvoimaisuutensa puolesta, joka ei tuntenut mitään inhoa toimintaa kohtaan; samoin hän oli runollisilta lahjoiltaankin häntä etevämpi, ja karkea kuori suojeli häntä hyvin kaikenlaiselta kyllästymiseltä. Mutta Antoinetten veljen kuulautta ei hänessä sensijaan läheskään ollut. Hänen luonteensa oli turhamainen, rauhaton; ja hänen sielunsa sekaisuutta lisäsivät nyt vielä hänen lähimpänsäkin.

Emmanuel eli näet riitaista yhdyselämää erään nuoren naisen kanssa, joka oli hänen seinänaapurinaan: sen naisen, joka oli ottanut Christophen Emmanuelin luona ensi kerralla vastaan. Hän rakasti Emmanuelia ja vaali häntä mustasukkaisen hellästi, hoiti hänen taloutensa, kopioi hänen kirjoituksiaan, kirjoitti hänen sanelunsa mukaan. Hän ei ollut kaunis, ja intohimojen raatelema sielu oli hänellä elämän taakkana. Hän oli kansanlapsi, oli ollut kauan työläisenä eräässä pahvituotetehtaassa ja sitten postivirkailijana. Hänen lapsuutensa oli mennyt Parisin köyhien työläisten tavallisissa tukehduttavissa oloissa: tehtaissa, joissa ruumiit ja sielut sullotaan sekaisin, jossa päivät ovat näännyttävää työtä kaikenkarvaisten toverien parissa, ei ilmaa, ei hiljaisuutta, ei saa koskaan olla yksinään, mahdotonta koota itseään, suojata oman sydämensä pyhäkköä. Tyttö oli ylpeä henki; hänen sielunsa pohjalla piili uskonnollisen palava ja sekava totuuden-ihanteen kaipuu; hän oli turmellut silmänsä kopioimalla öisin, ja useinkin ilman lamppua ja kynttilää, pelkästään kuunvalossa, "Kurjia", Hugon Les Misérables -romaania. Hän sattui kohtaamaan Emmanuelin aikana, jolloin runoilija oli vieläkin onnettomampi kuin hän, sairas ja aivan ilman toimeentulon mahdollisuuksia; hän oli silloin omistautunut ruumiineen ja sieluineen Emmanuelille. Tämä intohimo oli tytön ensimäinen ja ainoa rakkaus. Hän antautuikin siihen oikealla nälkäisen kiihkolla. Hänen tunteensa oli Emmanuelille hirvittävä rasitus, sillä hänen sydämellään ei ollut antaa niin paljon kuin se puolestaan sai vastaanottaa. Tytön uskollisuus liikutti häntä; hän tiesi, että tuo nainen oli hänen parhain ystävänsä, ainoa olento, jolle hän oli kaikki kaikessa ja joka ei voinut elää ilman häntä. Mutta juuri se tieto painoi häntä raskaana taakkana. Emmanuel tarvitsi vapautta, hänen tarvitsi saada olla yksin; hänestä oli tuskastuttavaa, että nuo silmät kerjäsivät häneltä alinomaa hellää katsetta; Emmanuel puhutteli häntä usein tylysti, hänen teki mielensä sanoa hänelle: "Mene matkaasi!" Emmanuelia kiusasi hänen rumuutensa ja hänen oikulliset tunteenpuuskansa. Vaikka Emmanuel oli nähnyt niin vähän ylhäisöä, ja vaikka hän sitä oli halveksivinaankin, — sillä hän kärsi, kun tiesi olevansa sen rinnalla ruma ja naurettava, — niin oli hän herkkä kaikelle hienolle, ja häntä viehättivät vallasnaiset (oi, heidän tunteensa Emmanuelia kohtaan olivat todellisuudessa samanlaisia kuin Emmanuelin tätä hänen oikeaa ystävätärtään; mutta sitä seikkaa ei Emmanuel aavistanut). Hän koetti kohdella ystävätärtään hellyydellä, jota hänellä ei pohjaltaan ollut tahi jota ainakin ohimenevät vihanpuuskat väkistenkin synkensivät. Hänen ei onnistunut niitä puuskiaan hillitä; hänen rinnassaan oli jalo sydän, joka tahtoi kiihkeästi tehdä hyvää, mutta myöskin väkivaltainen demooni, joka osasi tehdä pahaa. Tällainen sisällinen taistelu ja tietoisuus, ettei hän saisi sitä koskaan loppumaan, tekivät Emmanuelin vaiteliaan ärtyneeksi, ja siitä ärtyneisyydestä sai myöskin Christophe nyt osansa.

Emmanuel ei voinut mitään sille, että Christophe oli hänestä vastenmielinen; siihen oli kaksikin eri syytä: toinen oli hänen vanha kateutensa (tuo hänen lapsuudenaikainen intohimonsa: sellaisesta jää ihmiseen aina jäljelle jokin yleinen sävy, vaikkapa hän olisikin itse asian jo unohtanut); toisena syynä oli Emmanuelin tulinen natsionalismi. Hänelle oli Ranska kaikkien jalojen aatteitten ruumiillistunut ilmiö: oikeuden, säälin, inhimillisen veljeyden, kaiken, mistä hänen aikansa parhaat olivat uneksineet. Hän ei asettanut sitä muun Europan vastakohdaksi, ei viholliseksi, jonka menestys kasvaa toisten kansojen raunioista; hän asetti sen noiden kansojen johtajaksi, ikäänkuin lailliseksi hallitsijaksi, joka valtikoi kaikkien yhteiseksi hyväksi; Ranska oli hänelle ihanteen miekka, ihmissuvun yhteisen rintaman sivusmies. Hän olisi mieluummin kuollut kuin nähnyt Ranskan tekevän vääryyttä. Mutta hän ei voinut aavistaa ihanteessaan olevan mitään heikkouksia. Hän oli täydellisesti ranskalainen, sydämeltään ja kulttuuriltaan, yksinomaan ranskalaisten traditsionien syövyttämä, traditsionien, joiden oikeutusta hänen ranskalainen vaistoelämänsä ei voinut epäillä. Hän väheksyi, aivan rehellisesti kyllä, muukalaista ajatustapaa ja suhtautui siihen halveksivan alentuvaisesti, — olipa ärtynytkin, ellei muukalainen tyytynyt hänelle suotuun nöyryyttävään asemaan.

Christophe näki kaiken tämän hänessä, mutta kun hän oli vanhempi ja enemmän elämän kokemuksia saanut, ei hän siitä välittänyt. Niin loukkaavaa kuin tuollainen rotuylpeys olikin, ei se Christopheen pystynyt; olihan se vain lapsenrakkauden kuvitelmien kaunis ilmaus, eikä Christophe tahtonut suinkaan tuomita mitään pyhiä tunteita, vaikkapa ne olisivat menneetkin liiallisuuksiin. Ja onhan muuten kansojen turhamaisesta uskosta oman kutsumuksensa pyhyyteen koko ihmisyydelle vain suurta etua. Kaikesta, mikä vieroitti häntä Emmanuelista, oli hänelle ainoastaan yksi seikka sietämätön: Emmanuelin ääni, joka kohosi joskus äärimäisen kimeään sävyyn. Christophen korva kärsi siitä hirveästi. Hän ei aina voinut olla irvistämättä suutaan kuullessaan sitä. Hän koetti salata mielialansa Emmanuelilta. Koetti kuulla itse musiikkia, eikä soittokonetta. Säteilihän sairaasta runoilijasta niin paljon sankarillisuuden kauneutta, kun hän puhui haltioituneena hengen voitoista, — noista toisten ja toisenlaisten voittojen edeltäjistä, — ilmojen valloituksista, "lentävästä Jumalasta", joka kohotti joukot ja vei niinkuin Betlehemin tähti ne innosta autuaina mukanaan kaukaisuuden ääriin, joissa Ranskaa odotti läheinen revanche! Näiden elämäntarmon visionien loisto ei estänyt Christophea huomaamasta vaaraa, johon tällainen väkirynnäkkö johti, eikä kuulemasta tämän uuden marseljeesin yhä kasvavaa pauhua. Hän ajatteli, hiukan ironisesti, (kaipaamatta menneisyyttä tahi pelkäämättä tulevaisuutta), että sitä laulua seuraisi kaiku, jota laulaja itse ei vielä aavistanutkaan, ja että tulisi päivä, jolloin ihmiset pitäisivät Markkinatorin aikoja parempina kuin nykyistä aikaa… Silloin ajateltaisiin: Kuinka vapaita noina aikoina sittenkin oltiin! Todellista vapauden kulta-aikaa! Koskaan ei enää saataisi sitä takaisin. Maailma kulki voiman, terveyden, miehekkään puuhan aikakautta kohti, ehkäpä kunniankin, mutta kovan auktoriteetin ja ahtaan järjestyksen kahleisiin. Miten me ihannoimmekaan entisiä rauta-aikojamme, klassillisuuden aikoja! Suuret klassilliset ajat, — Ludvig XIV tai Napoleon, — näyttävät meistä kaukaa katsoen ihmisyyden huipuilta. Ja ehkäpä on kansamme niinä aikoina voitokkaimmin toteuttanut valtio-ihanteensa. Mutta kysykäämmepä silloisilta sankareilta, mitä he ajastaan arvelevat! Ystävänne Nicolas Poussin muutti elämään ja kuolemaan Roomaan; hän oli tukehtua Ranskassa. Ystävänne Pascal ja Racine sanoivat maailmalle jäähyväiset. Ja kuinka monet muut suurimmista elivät silloin kaikesta täydelleen syrjässä, epäsuosiossa ja sorrettuina! Yksinpä sellainenkin kuin Molière oli usein katkeroitunut. — Mitä tulee teidän jumaloimaanne Napoleoniin, jota te niin kaipaatte, isänne eivät näy aavistaneen hänen heille antamansa onnen suuruutta; eikä itse antajakaan ollut totuudesta epätietoinen; hän tunnusti, että kun hän katoaisi, niin maailma huokaisisi helpotuksesta: "Ohhoi!"… Minkälainen erämaa olikaan Imperatorin ympärillä aatteisiin nähden! Äärettömällä hietikolla afrikalainen aurinko…

Christophe ei ilmaissut näitä mietteitään. Kun hän oli sattunut niihin vihjaisemaankin, joutui Emmanuel vimman valtaan; eikä Christophe silloin uudistanut yritystään. Mutta vaikka hän säilyttikin ajatuksensa ominaan, tiesi Emmanuel kuitenkin, mitä hän ajatteli. Ja vielä selvemmin hän jollakin epämääräisellä tavalla tunsi, että Christophe oli häntä kaukonäköisempi. Ja se ärsytti häntä yhä enemmän. Nuoret eivät anna vanhemmille veljilleen anteeksi, että nämä pakottavat heitä näkemään, minkälaisia he ovat kahdenkymmenen vuoden päästä.

Christophe arvasi hyvin Emmanuelin tunteet, ja hän ajatteli itsekseen:

— Hän on oikeassa. Pitäköön kukin uskonsa. Täytyy saada uskoa siihen, mitä uskoo. Jumala varjelkoon minua järkyttämästä hänen vahvaa luottamustaan tulevaisuuteen!

Mutta yksinpä Christophen läsnäolokin häiritsi Emmanuelia. Kun kaksi persoonallisuutta joutuu yhteen, painaa heistä aina toinen toista alleen, vaikka kumpikin koettaisi hälventää mahdollisimman paljon omaa vaikutustaan. Ja kukistettu tuntee silloin aina nöyryytetyn kaunaa. Emmanuelin ylpeys kärsi Christophen kokemusten ja luonteen ylemmyydestä. Ja ehkäpä yritti Emmanuel vaistomaisesti ainoastaan torjua rakkautta, joka hänessä kasvoi Christophea kohtaan…

Emmanuel tuli yhä jäykemmäksi ja aremmaksi. Hän lukitsi Christophelta ovensa. Hän ei vastannut hänen kirjeisiinsä. — Christophen täytyi tyytyä olemaan tapaamatta häntä.

Oli tullut heinäkuun alku. Christophe päätteli, että nämä muutamat Parisissa oleskelun kuukaudet olivat antaneet hänelle paljon uusia aatteita, mutta vähän ystäviä. Loistavia ja samalla naurettavia voittoja: ei ollut liioin ilahduttavaa nähdä omaa kuvaansa, teoksiaan, keskolaisten älyjen heikontamana tahi irvikuvaksi vääntämänä. Ja ne, joiden ymmärtämyksestä hän olisi pitänyt, eivät tunteneet sympatiaa häntä kohtaan; he eivät välittäneet hänen lähentymisyrityksistään; hän ei voinut heihin yhtyä, vaikka hän olisikin kannattanut heidän toiveitaan, tahtonut olla heidän liittolaisensa; tuntui siltä kuin heidän itserakkautensa olisi levottomana kieltäytynyt hänen ystävyydestään ja pitänyt hänet mieluummin vihamiehellä. Lyhyesti sanoen: hän oli antanut oman sukupolvensa virran vieriä ohitseen, sen mukana liikkumatta; eikä uuden polven virta nyt huolinut hänestä. Hän oli joutunut yksikseen, mitä seikkaa hän ei kummastellutkaan, koska hän oli koko ikänsä tottunut elämään niin. Mutta nyt, tämän uuden yrityksen jälkeen, oli hän mielestään saanut täyden oikeuden palata sveitsiläiseen erakkomajaansa ja ryhtyä siellä toteuttamaan erästä työtä, joka oli vähitellen hänen mielessään selventänyt. Sikäli kuin hän vanheni, vaivasi häntä yhä enemmän kaipuu asettua tuohon kotimaahansa. Hän ei tuntenut siellä enää ketään, ja hän uskoi, että hän tapaisi siellä hengenheimolaisia vieläkin vähemmän kuin tässä hänelle vieraassa kaupungissa; mutta olihan Sveitsi toki hänen kotimaansa: niiltä, jotka ovat meidän vertamme, emme vaadi, että heidän on ajateltava samaan tapaan kuin me; heidän ja meidän välillämme on tuhansia salaisia yhdyssiteitä; vaistot ovat oppineet lukemaan samaa taivaan ja maan kirjaa, sydämemme puhuvat samaa kieltä.

Christophe kertoi iloisella tavalla näistä pettymyksistään Grazialle ja ilmaisi hänelle aikeensa lähteä takaisin Sveitsiin; leikkiä laskien pyysi hän häneltä lupaa saada poistua Paasista ja ilmoitti matkustavansa sieltä seuraavalla viikolla. Mutta kirjeen, loppuun tulikin sitten seuraava post-scriptum:

"Olen nyt muuttanut päätökseni. Lähtö on lykätty."

Christophe luotti Graziaan täydellisesti kaikissa asioissaan; hän paljasti hänelle aina syvimmätkin salaisuudet. Ja kuitenkin oli hänen sydämessään eräs pohjukka, mihin hän ei laskenut ketään muita kuin itsensä: se oli ne hänen muistonsa, jotka eivät olleet pelkästään hänen omiaan, vaan niidenkin, joita hän oli muinoin rakastanut. Niinpä hän ei ollut hiiskunut Grazialle mitään Olivier Jeanninia koskevaa. Sellaista salaamista ei hän tehnyt tieten taiten. Sanat eivät päässeet hänen suustaan, jos hän aikoi puhua Grazialle tuosta ystävästään. Eihän Grazia ollut Olivier Jeanninia tuntenut…

Sinä aamuna, jolloin Christophe kirjoitti ystävättärelle tätä kirjettä, tultiin kolkuttamaan hänen oveensa. Hän meni avaamaan, ja nurisi, että häntä häirittiin. Jokin nuori, noin neljän-, viidentoista vuoden ikäinen poika kysyi, oliko monsieur Krafft tavattavissa. Christophe pyysi tulijaa äkääntyneenä sisään. Poika oli vaaleaverinen, silmät siniset, piirteet hienot; hän ei ollut kovin kookas, vartalo hento ja pysty. Hän seisoi hetken Christophen edessä mitään puhumatta, hiukan hämillään. Mutta nopeasti hän siitä selvisi ja loi Christopheen kirkkaat silmänsä ja katseli häntä tarkastelevasti. Christophe hymyili katsoessaan noita kauniita kasvoja; ja poikanenkin hymyili silloin.

— No, virkkoi Christophe, mitä te nyt tahdotte?

— Minä tulin, alkoi poika…

(Hän sekautui uudestaan, punastui ja oli vaiti.)

— Kyllähän näen, että tulitte, nauroi Christophe; mutta mitä varten tulitte? Katsokaa nyt minuun, pelkäättekö te minua?

Poika hymyili jälleen, pudisti päätänsä ja vastasi:

— En pelkää.

— Hyvä! No, sanokaahan nyt ensin, kuka olette.

— Olen… yritti poika jälleen.

Hän keskeytti taas. Hänen katseensa, joka kierteli uteliaana pitkin huonetta, oli huomannut uunin reunalla Olivier Jeanninin valokuvan. Christophe silmäili vaistomaisesti sinne, minne poikakin.

— No niin, rohkeasti vaan! huudahti Christophe.

Poika sanoi:

— Minä olen hänen poikansa.

Christophe hätkähti; hän ponnahti tuoliltaan, tempasi pojan kaksin käsin luokseen ja veti hänet rintaansa vasten; hän vaipui takaisin paikalleen ja pusersi häntä syliinsä; heidän kasvonsa koskivat melkein toisiinsa, ja Christophe katseli poikaa ja hoki:

— Pikkuiseni… rakkaani…

Yhtäkkiä hän taittui pojan ohimoihin kaksin käsin, ja suuteli häntä otsalle, silmiin, poskille, nenään, hiuksiin. Poika säikähti ja tuli näin rajusta tunteenpurkauksesta noloksi ja vetäytyi irti hänen käsistään. Christophe päästi hänet. Hän kätki kasvonsa käsiinsä, hän painoi otsansa seinää vasten ja seisoi hetken niin. Poika oli peräytynyt toiselle puolelle huonetta. Christophe kohotti päätänsä. Hänen kasvonsa olivat nyt rauhoittuneet; hän katseli poikaa, hellä hymy huulillaan:

— Minä säikäytin sinut, sanoi hän. Anna anteeksi… Näetkös, minä rakastin häntä niin paljon.

Poika oli vaiti ja yhä arka.

— Miten sinä olet hänen näköisensä! huudahti Christophe… Ja kuitenkaan en olisi sinua tuntenut. Mikä tehneekään toiseksi?

Hän kysyi:

— Mikä on nimesi?

— Georges.

— Aivan niin. Muistan nyt. Christophe-Olivier-Georges… Miten vanha olet?

— Neljätoista vuotta.

— Neljätoista vuotta! Niin kauanko siitä jo on?… Se on minusta niinkuin eilinen päivä, — tai niinkuin pitkien aikakausien yö… Kuinka sinä oletkin hänen näköisensä! Samat kasvojen muodot. Samat, ja kuitenkin toiset. Sama silmien väri, eivätkä kuitenkaan samat silmät. Sama hymy, sama suu, eikä silti sama äänensointu. Sinä olet voimakkaamman näköinen, ryhtisi parempi. Kasvosi täyteläämmät, mutta punastut aivan kuin hän. Tule istumaan tänne, niin jutellaan. Kuka sinut lähetti minun luokseni?

— Ei kukaan.

— Itsestäsikö sinä siis tulit? Miten sinä minut tunsit?

— Olen kuullut puhuttavan teistä.

— Kuka on puhunut?

— Äiti.

— Niinkö! huudahti Christophe. Tiesikö hän, että sinä lähdit luokseni.

— Ei.

Christophe oli hetkisen vaiti; sitten hän kysyi:

— Missä te asutte?

— Parc Monceaun lähistöllä.

— Tulitko sieltä jalkaisin? Niinkö? Siinä on patikoimista. Taidatpa olla väsynyt.

— Minä en ole väsynyt milloinkaan.

— Kas vaan! Näytäpäs käsivarsiasi.

(Christophe tunnusteli hänen käsivarsiaan.)

Sinäpä olet luja miehenalku… Ja mikä sinut sai tulemaan minua katsomaan?

— Se, että isä piti teistä enemmän kuin kenestäkään.

— Niinkö hän sinulle sanoi?

(Tämän lauseensa Christophe oikaisi:)

— Äitisikö sinulle on niin sanonut?

— Äiti.

Christophe hymyili mietteissään. Hän ajatteli: "Hänkin, Jacqueline… Miten he kaikki rakastivat häntä! Miksi he eivät sitten rakkauttaan hänelle näyttäneet?…"

Christophe jatkoi:

— Minkä tähden sinä tulit vasta nyt?

— Minä halusin tulla jo ennemmin. Mutta luulin, että te ette tahtoisi minua nähdä.

— Minäkö!

— Viikkoja sitten näin teidät Chevillardin-konserteissa; olin siellä äitini kanssa, muutaman tuolirivin päässä teistä; minä tervehdin teitä; te katsoitte aivan lävitseni ja rypistitte kulmianne, ette vastannut minulle.

— Minäkö katsoin muka sinuun?… Rakas poikaseni, mitä sinä ajattelet?… Minä en sinua nähnyt. Silmäni ovat heikontuneet. Siitä syystä minä vain rypistelen kulmiani… Niinkö pahaksi minua luulit?

— Minä luulen, että te voitte olla myöskin paha, jos tahdotte.

— Niinkö arvelet? sanoi Christophe. No, jos luulit, etten minä tahtonut sinua nähdä, niin kuinka uskalsit nyt tulla luokseni?

— Siksi, että minä tahdoin nähdä teitä.

— Entäpä jos olisin ajanut sinut ulos?

— Minä en olisi antanut itseäni ajaa.

Georges lausui tämän nopeasti ja päättävästi, samalla sekä ymmällään että uhmaavasti.

Christophe purskahti nauruun; ja samoin Georges.

— Olisit tainnut työntää minut itseni ulos?…

Katsopas mokomaa vintiötä!… Ei, toden totta, sinä et muistutakaan isääsi.

Poikasen herkkäilmeiset kasvot synkkenivät.

— Te sanotte, etten minä muistuta häntä? Mutta äskenhän te väititte, että…? Te siis luulette, ettei hän olisi pitänyt minusta? Ettekä siis tekään pidä minusta?

— Mitä sinä siitä, pidänkö sinusta?

— Paljonkin.

— Miksi?

— Siksi, että minä pidän teistä.

Ja yhdessä ainoassa tuokiossa välkähti pojan silmissä, huulilla, koko kasvoilla kymmenenkin erilaisen tunteen ilmettä. Aivan kuin kevättuuli lennättää huhtikuun päivänä pilvien varjoja yli peltojen ja niittyjen. Christophelle tuli suuri ilo nähdä, kuulla häntä; hänestä tuntui aivan kuin hän olisi vapautunut menneisyyden suruista; katkerat kokemukset, kärsimykset ja Olivier-ystävänkin murheet, kaikki olivat kadonneet: Christophe tunsi syntyvänsä uudestaan tässä nuoressa Olivier'n elämän vesassa.

He puhelivat keskenään. Georges ei ollut tuntenut laisinkaan Christophen musiikkia ennenkuin näinä viimeisinä kuukausina; mutta kun Christophe oli tullut Parisiin, oli hän käynyt kaikissa konserteissa, missä hänen teoksiaan soitettiin. Kun Georges puhui niistä, oli hänen kasvoillaan vilkas ilme ja silmissä riemukas säteily, ja hän oli aivanpa itkuun valmis: niinkuin rakastunut. Hän tunnusti viimein Christophelle, että hän piti musiikista tavattomasti ja että hänkin olisi tahtonut säveltää. Mutta muutaman kysymyksen tehtyään Christophe huomasi, ettei poikasella ollut musiikin alkutietojakaan. Hän kyseli nyt, mitä Georges oli opiskellut. Nuori Jeannin kävi lyseota; hän sanoi iloisesti, ettei hän ollut mikään erinomainen oppilas.

— Mikä on vahvin puolesi? Matematiikka vai muut aineet?

— Melkein yhtä kehno olen kaikissa.

— Mitä ihmettä! Ethän suinkaan liene laiska?

Georges nauroi kursailematta ja vastasi:

— Taidanpa olla.

Sitten hän lisäsi ikäänkuin kahdenkeskeisenä salaisuutena:

— Mutta minä tiedän, etten kuitenkaan ole.

Christophe ei voinut olla purskahtamatta nauruun:

— No, miksi sinä et siis ole ahkera? Eikö mikään herätä haluasi?

— Päinvastoin, kaikki sitä herättää.

— No, mikä sitten on esteenä?

— Kaikki onniin mieltäkiinnittävää, en jouda…

— Et jouda? Mitä peijakasta sinä sitten hommaat?

Georges teki kädellään epämääräisen liikkeen:

— Vaikka mitä. Minä soitan, urheilen, minä käyn näyttelyissä, minä luen…

— Olisi kai parempi jos lukisit koulukirjojasi.

— Koulussa ei lueta koskaan mitään mieltäkiinnittävää… Ja sitäpaitsi me matkustelemme. Viime kuussa minä kävin Englannissa, näkemässä Oxfordin ja Cambridgen välistä matchia.

— Se mahtaa edistää sinun oppimistasi!

— Mitä siitä. Sillä tavoin oppii enemmän kuin koulussa.

— Entä äitisi, mitä hän sellaisesta sanoo?

— Äiti on sangen järkevä. Hän tekee, mitä minä tahdon.

— Peijakkaan poika!… Kiitäpäs onneasi, etten ole sinun isäsi.

— Te saatte kiiltää onneanne, etten ole teidän…

Oli mahdotonta vastustaa pojan veikeilyä.

— No, sanopas sinä, suurmatkailija, tunnetko minun isänmaatani, kysyi Christophe?

— Tunnen.

— Siitä olen varma, ettet osaa sanaakaan saksaa.

— Osaan päinvastoin hyvinkin.

— No koetetaanpas vähän.

He rupesivat puhumaan saksaa. Poika solkkasi sitä virheellisesti, mutta hupaisen varmasti ja rohkeasti; hän oli sangen älykäs ja virkku ajatuksiltaan, joten hän ymmärsi aavistamalla enemmän kuin tietäen; usein käsitti hän kyllä asian päin seiniä; ja itse hän nauroi ensimäisenä omille virheilleen. Hän kertoi matkastaan, lukemistaan kirjoista, ja kertoi ylen vauhdikkaasti. Hän oli lukenut paljon, hätiköiden, pintapuolisesti, hypäten yli sivujen, keksien omasta päästään sellaiset kohdat, joita ei ollut malttanut lukea; mutta häntä kannusti virkku ja mehukas uteliaisuus, joka oli aina valmis innostumaan. Puhuessaan hän hypähteli asiasta toiseen; ja hänen kasvonsa saivat vilkkaita eleitä, kun hän kertoi joistakin näytelmistä tai teoksista, jotka olivat häntä liikuttaneet. Hänen henkiset tuttavansa olivat jotakuinkin sekalaista seuraa. Oli vaikea käsittää, kuinka hän oli joutunut lukemaan jonkin kymmenennen luokan kirjan, mutta ei tiennyt mitään monista paremmista kirjailijoista.

— Tämä kaikki on mukiinmenevää, sanoi Christophe. Mutta sinä et saa aikaan mitään, jos et tee työtä.

— Oh, ei minun tarvitse tehdä. Me olemme rikkaita.

— Hemmetti, sinun laitasi on hullusti! Tahdotko olla ihminen, joka ei kelpaa mihinkään, joka ei tee mitään?

— Päinvastoin, minä tahtoisin tehdä kaikkea. On järjetöntä sulkeutua koko iäkseen yhteen ammattiin.

— Mutta se on kuitenkin ainoa tapa oppia hoitamaan sitä ammattia hyvin.

— Niinhän ne väittävät.

— Mitä? Niinkö "ne väittävät"?… Minä todistan sen. Neljäkymmentä vuotta olen nyt koettanut ammattiani oppia. Minä tuskin alan sitä osata.

— Neljäkymmentä vuotta koettanut oppia! Ja milloin sitä ammattia sitten tekee?

Christophe purskahti nauruun:

— Pieni viisasteleva ranskalainen!

— Minä tahtoisin musiikkimieheksi, sanoi Georges.

— No, sitä urakkaa ei aloiteta koskaan liian aikaisin. Tahdotko, niin minä opetan sinua?

— Oh, miten siitä olisin onnellinen!

— Tule tänne huomenna. Koetetaan katsella, mihin sinusta on. Ellei sinulla tee mitään, kiellän sinua työntämästä milloinkaan hyppysiäsi pianoon. Jos sinulla on taipumuksia, niin koetamme tehdä sinusta jotakin… Mutta sen sanon sinulle etukäteen: minä panen sinun tekemään työtä.

— Minä teen kyllä työtä, vakuutti Georges hurmautuneena.

He päättivät, että he tapaavat toisensa seuraavana päivänä. Mutta juuri lähtiessään muisti Georges, että hänen oli seuraavana päivänä kohdattava eräitä toisia henkilöitä, ja myöskin sitä seuraavana. Tosiaankin, hän ei ollut vapaa ennenkuin viikon lopulla. Päätettiin uudelleen, minä päivänä ja millä hetkellä he tapaisivat toisensa.

Mutta kun päivä ja hetki tuli, sai Christophe odottaa turhaan. Hän tunsi suurta pettymystä. Hän oli iloinnut aivan lapsellisesti siitä, että saisi nyt uudestaan nähdä Georges Jeanninin. Tämä odottamaton vieras oli tuonut hänen elämäänsä valoa. Hän oli ollut niin onnellinen ja liikutettu, ettei ollut voinut nukkua sen päivän jälkeisenä yönä, kun Georges oli käynyt hänen luonaan. Hän ajatteli heltyneen kiitollisena tuota nuorta ystävää, joka oli tullut rakkaan ystävän puolesta häntä tapaamaan; hän hymyili ajatellessaan pojan viehkeitä kasvoja; hänen luontevuutensa, siroutensa, veitikkamainen ja teeskentelemätön suoruutensa hurmasivat häntä; hänen sydämensä täytti samanlainen sanaton onnen-juopumus, hänen korvissaan soi sama autuas humina kuin hänen ja Olivier Jeanninin ystävyyden ensimäisinä päivinä. Silloisen tunteen lisäksi tuli nyt vielä uusi, luonteeltaan sangen vakava ja melkein uskonnollinen: elävän ihmisen takaa hymyili hänelle menneisyys. — Christophe odotti seuraavan päivän, ja sitäkin seuraavan. Poika ei tullut. Eikä edes anteeksipyytelykirjettä. Christophe tuli suruiseksi ja keksi itse kaikenlaisia syitä pojan puolustukseksi. Hän ei tiennyt, minne olisi voinut hänelle kirjoittaa: hänellä ei ollut hänen osoitettaan. Ja jos hänellä olisi osoite ollutkin, ei hän kuitenkaan olisi tohtinut kirjoittaa hänelle. Kun vanha sydän rakastuu nuoreen ihmiseen, estää häveliäisyys sitä ilmoittamasta tälle, että se tarvitsee nuorta; vanha tietää hyvin, ettei nuori kaipaa häntä niin suuresti kuin hän nuorta: osat ovat epätasaiset; ihminen ei pelkää mitään niinkuin tungettelevuutta sellaista kohtaan, joka ei meistä välitä.

Eikä sitten Georges Jeanninista kuulunut mitään. Christophe kärsi kyllä siitä, mutta hän pakotti itsensä olemaan haeskelematta Jeanninia. Joka päivä hän kuitenkin odotti hävinnyttä poikaa. Hän ei lähtenytkään Sveitsiin. Hän jäi koko kesäksi Parisiin. Hän piti tosin itseään siinä suhteessa mielettömänä; mutta matkustaminen ei häntä nyt huvittanut. Vasta syyskuussa sai hän lähdetyksi muutamaksi päiväksi Fontainebleau'hon.

Lokakuun lopulla tuli Georges Jeannin jälleen naputtamaan hänen oveensa. Hän puolusteli itseään tyynesti, eikä ollut yhtään nolo, että oli syönyt sanansa.

— Minä en voinut silloin tulla, virkkoi hän; ja sitten me kohta matkustimme kaupungista. Me olimme Bretagnen puolella.

— Olisit voinut minulle kirjoittaa, sanoi Christophe.

— Niinhän minä aioinkin, mutta minulla ei ollut aikaa… Ja sitäpaitsi minä sen unohdin; minä unohdan aina kaikki, sanoi hän nauraen.

— Milloin sinä tulit takaisin Parisiin?

— Tämän kuun alussa.

— Ja kolme viikkoa meni ennenkuin viimein tulit tänne!… Kuulepas, sano minulle suoraan: äitisikö sinua estää tulemasta?… Eikö hän pidä siitä, että sinä käyt luonani.

— Pitää päinvastoin suurestikin. Hän minua käski tänään lähtemäänkin.

— Onko se totta?

— Viime kerralla, kun teidät näin, silloin ennen koululomaa, kerroin hänelle täältä palattuani kaikki. Hän sanoi minulle, että siinä olin tehnyt oikein; hän tiedusteli kaikenlaista teistä, kyseli paljon. Kun kolme viikkoa sitten tulimme takaisin Bretagnen-matkalta, kehoitteli hän minua käymään uudestaan teidän luonanne. Viikko sitten muistutti hän siitä minulle jälleen. Ja kun hän tänä aamuna sai kuulla, etten minä ollut täällä vieläkään käynyt, niin hän suuttui ja käski minun tulla tänne heti päivällisen jälkeen, yhtään viivyttelemättä.

— Etkä häpeä kertoa minulle tuollaista! Sinua täytyi ajaa pakosta minun luokseni?

— Ei, ei, älkää luulko sitä… Oi, te olette suuttunut minuun! Anteeksi… Se on totta, minä olen niin huolimaton… Torukaa minua, mutta älkää olko minulle vihainen. Minähän pidän teistä. Ellen pitäisi, niin en olisi tänne tullutkaan. En ole tullut pakosta. Minua ei yleensä voida pakottaa mihinkään, mitä minä en itse tahdo.

— Senkin vintiö! huudahti Christophe ja nauroi väkisinkin. Entäpä ne musikaaliset aikeet? Mitä niistä on tullut?

— Oh, minä ajattelen yhä niitä.

— Se ei vielä vie pitkälle.

— Nyt minä ryhdynkin toimeen. Menneinä kuukausina minä en voinut, minulla oli niin paljon, niin paljon muuta tekemistä! Mutta nyt saatte nähdä, miten minä teen työtä, jos tahdotte vielä ottaa minut…

(Poika katseli Christopheen mairittelevasti.)

— Sinä vain ilveilet, sanoi Christophe.

— Te ette usko, että tarkoitan totta.

— En tosiaankaan.

— Se on kauheaa! Kukaan ei usko minua. Minä olen siitä surullinen.

— Minä uskon sinua, kun näen sinut työssä.

— Ruvetaan sitten heti.

— Minulla ei ole nyt aikaa. Huomenna.

— Huomiseen on liian pitkältä. Minä en jaksa kestää sitä, että te halveksitte minua kokonaisen päivän.

— Sinä alat kiusata minua!

— Mutta minä rukoilen!…

Christophe hymyili omalle heikkoudelleen, antoi pojan asettua pianon ääreen ja puhui hänelle musiikista. Hän teki hänelle kysymyksiä, asetti hänen ratkaistavakseen pieniä harmoonisia probleemeja. Georges ei liikoja tiennyt; mutta hänen musikaalinen vaistonsa korvasi hänen suuren tietämättömyytensä; hän löysi soinnut, joita Christophe tahtoi, niiden nimiä tuntematta; ja hänen virheensä todistivat kaikessa kömpelyydessäänkin, että hänen tiedonhalunsa oli vilkas ja hänen tunteensa erikoisen herkkä. Hän ei hyväksynyt Christophen huomautuksia ilman keskustelua; ja älykkäät kysymykset, joita hän vuorostaan teki, osoittivat, että hänen ajatustapansa oli totuutta rakastava eikä suostunut pitämään taidetta minkäänlaisena uskontunnustuksena, jota parpatetaan pelkästään suulla, vaan tahtoi taiteensa myöskin omakohtaisesti elää. — He eivät puhelleet pelkästään musiikista. Opetuksen sattuessa harmonioihin Georges muisti tauluja, maisemia, henkilöitä, ja alkoi puhua niistä. Oli vaikeaa saada häntä pysymään aisoissaan; täytyi alinomaa taluttaa hänet pois syrjäteiltä; eikä Christophe aina sitä hennonut tehdä. Hän nautti kuunnellessaan tuon älyä ja elämää säihkyvän pikku miehen lavertelua. Miten toisenlainen Georges oli luonteeltaankin kuin Olivier!… Isässä oli elämä ollut sisäinen joki, joka virtasi äänettömästi; pojassa se oli aivan ulkopuolella: oikullinen puro, joka porisi ja leikki auringonpaisteessa. Ja kuitenkin oli vesi kummassakin samaa vettä, yhtä puhdasta kuin heidän silmänsä. Christophe hymyili ilosta, kun huomasi, että Georges tunsi vastenmielisyyttä, ihastusta tahi inhoa eräitä samoja seikkoja kohtaan kuin hänen isänsäkin aikoinaan; ja yhtä tuttua oli hänelle pojan naivi itsenäisyyskin ja hänen sydämensä jalous, sellainen, että se antaa itsensä täydellisesti, jos se ketä rakastaa… Isän ja pojan erotus oli ainoastaan siinä, että Georges piti niin monenmoisista asioista, ettei hänelle jäänyt aikaa pitää kauan samasta.

Georges tuli Christophen luokse seuraavana päivänä, ja vielä seuraavina. Hän oli nuorekkaan kauniisti ja intohimoisesti rakastunut Christopheen, ja harjoitteli soittoläksyjään ylen innostuneena… Ja sitten innostus heikkeni, käynnit harvenivat. Georges ei tullut enää niin usein kuin ennen… Ja viimein ei hän enää tullut ollenkaan. Häntä ei näkynyt, ei kuulunut viikkokausiin.

Georges oli kevytluontoinen, helposti unohtava, naivin itsekäs ja vilpittömän herttainen; hänen sydämensä oli hyvä, hänen älynsä, jonka voimia hän tuhlasi alinomaa kaikenlaisiin pikku hommiin, kovin vilkas. Hänelle annettiin kaikki anteeksi, siksi, että häntä oli hauska nähdä: hän oli onnellinen…

Christophe ei tahtonut tuomita häntä. Hän ei valitellut, että Georges jätti hänet. Hän kirjoitti Jacquelinelle ja kiitti häntä siitä, että hän oli lähettänyt poikansa hänen luokseen. Jacqueline vastasi lyhyellä kirjeellä, hillityn liikutettuna; hän lausui toivovansa, että Christophe muistaisi hänen poikaansa ja ohjaisi häntä hänen elämässään. Hän ei sanallakaan hiiskunut, tahtoiko hän tavata Christophea. Hävyntunne ja ylpeys eivät sallineet hänen alistua sellaiseen kohtaamiseen. Eikä Christophe arvellut itsellään olevan oikeutta mennä Jacquelinen luokse, kun häntä ei kutsuttu. — Niin elivät he erossa toisistaan ja näkivät toisensa ainoastaan joskus konserteissa; ja ainoastaan pojan harvat käynnit Christophen luona yhdistivät heitä toisiinsa.

Talvi meni. Grazia kirjoitti enää vain joskus Christophelle. Hänen sydämessään asui kyllä Christophea kohtaan yhä edelleen uskollinen ystävyys; mutta kun hän oli oikea Italian tytär, ei sentimentaali, vaan todellisuuteen kiintynyt, niin tarvitsi hänen saada nähdä silmiensä edessä toisia ihmisiä, joskaan ei heitä ajatellakseen, niin ainakin saadakseen huvia keskustelusta heidän kanssaan. Grazian täytyi saada silloin tällöin uudistaa silmiensä muistoja, muuten hänen sydämensä muistot heikkenivät. Nyt hänen kirjeensä muuttuivat lyhyiksi ja sävyltään kaukaisiksi. Hän oli yhä edelleen varma Christophesta, aivan kuin Christophe hänestä. Mutta siitä varmuudesta lähti enemmän valoa kuin lämpöä.

Christophe ei suuresti kärsinyt uusista pettymyksistään. Hänen musiikkityönsä täyttivät hänen mielensä kokonaan. Erääseen ikäkauteen saavuttua elää voimakas taiteilija enemmän taiteessaan kuin elämässään; elämästä on tullut uni, taiteesta todellisuus. Kun Christophe oli päässyt kosketuksiin Parisin kanssa, oli hänen luomisintonsa herännyt. Ei ole maailmassa parempaa kiihoitusta työhön kuin tämän työn kaupungin näkeminen. Kaikkein flegmaattisimpiinkin tarttuu jossakin määrin sen kuume. Christophella, joka oli levännyt vuosikausia terveessä yksinäisyydessä, oli nyt ääretön määrä käytettävää voimaa. Hän oli Parisissa rikastunut niistä uusista voitoista, joita uupumattoman utelias ranskalainen henki oli saanut musiikkitekniikan aloilla; ja nyt lähti Christophe puolestaan löytömatkoille; ollen rajumpi ja barbaarisempi ranskalaisia pääsikin hän kauemmaksi heitä. Mutta näistä uusista yrityksistään ei hän jättänyt enää ainoaakaan vaistomaisen sattuman varaan. Christophen työskentelyyn oli nyt tullut suuri selvyyden vaatimus. Koko hänen entisen elämänsä ajan oli hänen neronsa totellut kaikenlaisten vastakkaisten ja vuorottelevain rytmien virtoja; hänen lakinaan oli ollut heilahtaa äärimäisestä kohdasta toiseen ja täyttää kaikki niiden välillä. Hän oli edellisenä kautena antaunut hillittömästi alttiiksi " kaaoksen silmille, jotka kiiltävät järjestyksen harson läpi ", antaunut siinä määrin, että paremmin nähdäkseen tahtoi repiä tuon harson; nyt koetti hän jälleen päästä noiden silmien lumouksesta, heittää vallitsevan hengen taikaverkon takaisin noille sfinksinkasvoille. Rooman valtava tuuli oli puhaltanut hänen lävitseen. Niinkuin silloinen parisilainen taidekin, jonka vaikutusta hän nyt jossakin määrin oli saanut, kaipasi hän järjestystä. Mutta ei sellaista moskovalaista järjestystä kuin väsyneet vanhoillissielut, joiden täytyy säästellä kurjaa tarmoaan puolustaakseen untaan. Voi noita poloisia, jotka palaavat Brahmseihin, — kaikkien taiteiden Brahmseihin, — kuiviin aineenkirjoittajiin, homehtuneisiin neoklassikkoihin, palaavat ainoastaan siksi, että itse ovat uupuneet! Outo saattaisi luulla, että intohimon voimat ovat heidät niin ruhjoneet. Pianpa se kipu teidät kaatoi, ystävä raukat… Ei, teidän järjestystänne minä en tässä tarkoita; minun järjestykseni ei ole sitä laatua. Se on vapaiden intohimojen ja vapaan tahdon keskinäisen sopusoinnun järjestystä… Christophe koetteli nykyään taiteessaan saattaa elämänvoimat täsmälliseen tasapainoon. Uusia sointuja, säveldemooneja, jotka hän oli loihtinut esille selkeästä syvyydestä, niistä päätti hän rakentaa kirkkaita sinfonioita, suuria ja aurinkoisia arkkitehtuurisia suhteita, sellaisia kuin italialaiset basilikat ja kupoolit.

Tällainen henkinen leikki ja ottelu vei häneltä kaiken talven. Ja talvi kului nopeasti, niin että kun Christophe joskus päivätyönsä päätyttyä katseli taakseen menneitä aikoja, ei hän tiennyt sanoa, olivatko ne olleet lyhyet vai pitkät, oliko hän vielä nuori vai jo sangen vanha.

Silloin puhkaisi taas uusi inhimillisen auringon säde unelmien harsot ja toi hänelle vielä kerran uuden kevään. Christophe sai Grazialta kirjeen, jossa Grazia sanoi tulevansa lapsineen Parisiin. Kauan oli hänellä ollut jo se aikomus. Colette-serkku oli häntä usein sinne kutsunut. Ponnistelujen ja totutuista tavoista luopumisen pelko oli saanut hänet lykkäämään matkansa vuodesta vuoteen; hänestä oli vastenmielistä tempautua irti mukavasta rauhasta, vaikeaa jättää tuo the home, koti, jota hän niin rakasti, ja antautua parisilaiseen ihmispyörteeseen, jonka hän niin hyvin jo tunsi. Tänä keväänä oli kuitenkin epämääräinen alakuloisuus saanut hänet valtaansa, ja ehkäpä hänelle oli tullut jokin salainen pettymyskin, — (miten paljon sanattomia romaaneja tapahtuukaan naisen sydämessä, toisten tietämättä niistä mitään, vaikka hän itselleen ne tunnustaisikin!) — ja niinpä heräsi hänessä halu lähteä Roomasta. Siellä oli puhjennut muuan kulkutauti, ja se antoi hänelle tekosyyn jouduttaa sieltä matkaansa lapsineen. Hän itse tuli Parisiin muutama päivä sen jälkeen kuin Christophe sai hänen kirjeensä.

Tuskin kuuli Christophe hänen olevan Coletten luona, niin juoksi hän häntä näkemään. Hän näki Grazian vielä hajamielisenä ja sävyltään vieraanlaisena. Se oli Christophesta tuskallista, mutta hän ei ilmaissut Grazialle tunteitaan. Christophe oli nykyään uhrannut oman itsekkyytensä jo melkein täydellisesti; ja se seikka antoi hänelle kyvyn aavistaa toisen sydämen salaisuuksia. Hän ymmärsi, että Grazialla oli jokin suru, jota hän tahtoi peittää; ja hän kielsi itseltään oikeuden sitä urkkia. Hän koetti ainoastaan tehdä Grazian olon hupaisaksi, kertoen hänelle iloisesti vastoinkäymisistään, puhuen hänelle töistään, ilmaisten hänelle suunnitelmiaan, kietoen hänet hienotunteisella hellyydellään. Grazia tunsi, että Christophe samalla koetti kaikin mokomin olla mitenkään tunkeilematta, ja juuri sellainen hellyys kävi aivan hänen sydämensä pohjaan asti; vaisto sanoi hänelle, että Christophe aavisti jollakin tavoin hänen surunsa; ja se liikutti häntä. Hänen hieman kipeä sydämensä lepäsi nyt ystävän sydämessä, ystävän, joka puhui kuitenkin hänelle aivan toisista asioista kuin mitä he molemmat ajattelivat. Vähitellen näki Christophe melankolisen varjon hälvenevän ystävättärensä silmistä, ja tunsi heidän katseittansa tulevan toisilleen läheisemmiksi, yhä läheisemmiksi. Ja niinpä Christophe eräänä päivänä Grazialle puhellessaan pysähtyi yhtäkkiä ja katsoi vaiti häneen.

— Mikä teidän on? kysyi Grazia.

— Tänään te olette tullut kokonaan takaisin, vastasi Christophe.

Grazia hymyili ja virkkoi aivan hiljaa:

— Se on totta.

Heidän ei ollut varsin helppo puhella rauhassa. Harvoin oli tilaisuutta olla kahden. Colette ihastutti heitä seurallaan enemmän kuin he olisivat toivoneet. Hän oli kaikkine virheineenkin erittäin hyvä nainen, vilpittömästi Graziaan ja Christopheen kiintynyt; mutta hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt, että hän saattoi joskus käydä heistä ikäväksi. Hän oli kohta huomannut — (hänen silmänsä huomasivat yleensä kaiken) — tuon Grazian ja Christophen välisen "flirtin", kuten hän sitä kutsui: sellainenhan oli hänen oikeaa elementtiään, se oli hänestä ihastuttavaa; hän oli aina valmis moista rohkaisemaan. Mutta tällä kertaa ei häneltä juuri sitä pyydetty; toivottiin ainoastaan, ettei hän sekaantuisi asioihin, jotka eivät häneen kuuluneet. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ilmestyä huoneeseen tai virkkaa Grazialle ja Christophelle jokin hieno (siis jo tungetteleva) vihjaus heidän ystävyyteensä, niin heidän molempien ilme muuttui kylmäksi ja he alkoivat puhua muista asioista. Colette arvaili tähän pidättyväisyyteen monenmoisia syitä, mutta ei yhtä ja ainoaa oikeaa. Onneksi ystävyksille hän ei voinut pysyä hetkeäkään paikoillaan. Hän kulki edestakaisin, tuli sisään, meni ulos, piti huolta talostaan, hääräsi kymmenissä hommissa yhtaikaa. Silloin, kun hän oli poissa ja Christophe ja Grazia jäivät yksin lasten kanssa, pääsivät he käsiksi viattoman seurustelunsa lankaan. He eivät puhuneet koskaan yhteisestä tunteestaan. He kertoivat toisilleen koruttomasti pieniä arkipäiväisiä tapahtumia. Grazia tiedusteli naisellisen vaistonsa neuvomana, miten Christophen kotoiset talousasiat olivat: ne olivat aina hullusti; hänelle tuli lakkaamatta rettelöitä emännöitsijäinsä kanssa; palvelijat petkuttivat ja varastivat häntä yhtämittaa. Grazia nauroi herttaisesti ja äidillisen säälivästi tuolle epäkäytännölliselle, isolle lapselle. Eräänä päivänä, kun Colette oli kiusannut heitä tavallista pitemmän aikaa ja sitten lähtenyt heidän luotaan, huokasi Grazia:

— Colette-raukka! Minä pidän hänestä niin paljon. Hän on niin ikävä!…

— Minäkin pidän hänestä, jos tarkoitatte pitämisellä sitä, että hän on ikävä, vastasi Christophe.

Grazia nauroi:

— Kuulkaahan: sallitteko minun… (täällä on mahdoton puhella rauhassa)… sallitteko minun tulla joskus luoksenne?

Christophe oli aivan järkyttynyt:

— Luokseni! Tulisitteko te?

— Se on ehkä teistä vastenmielistä?

— Vastenmielistä! Minustako! Hyvä Jumala!

— No niin, sopiiko siis tiistaina.

— Tiistaina, keskiviikkona ja torstaina, minä päivänä ikinä tahdotte!

— Siis tiistaina kello neljä. Onko se päätetty?

— Oi kuinka te olette hyvä.

— Odottakaahan. Ainoastaan yhdellä ehdolla.

— Ehdollako? Minkä tähden? Minä teen kaikki, mitä te tahdotte. Te tiedätte, että minä suostun kaikkeen, ehdoilla tai ilman ehtoja.

— Minä määräisin mielelläni ehdon.

— Minä täytän sen.

— Te ette tiedä, mikä se on.

— Se on yhdentekevää, minä täytän. Mitä vain tahdotte.

— Mutta kuulkaahan toki, jankkaaja!

— Sanokaa.

— Se on sellainen, ettette saa ennen tuloani koskea mihinkään, — mihinkään — asunnossanne; kaiken pitää saada jäädä aivan nykyiselleen.

Christophen kasvot venyivät pitkiksi. Hän oli tuskastuneen näköinen.

— Ah, tämä ei ole leikkiä. Grazia nauroi:

— Näettekös nyt, millaista oli luvata etukäteen! Mutta te olette luvannut.

— Mutta miksi te sitä tahdotte?…

— Siksi, että tahdon nähdä teidät kodissanne sellaisena kuin olette siellä joka päivä, silloin, kun ette odota minua.

— No, mutta sallinette minun ainakin?…

— En mitään. Minä en salli mitään.

— Toki kuitenkin…

— En, en, en mitään! Minä en tahdo kuulla mitään. Tahi minä en sinne tulekaan, jos se on parempi…

— Tiedätte hyvin, että minä taivun mihin tahansa, jos vain tulette.

— Te lupaatte?

— Lupaan.

— Kunniasanallanne?

— Niin, tyranni!

— Kiltti tyranni?

— Ei ole kilttejä tyranneja; on ainoastaan tyranneja, joita rakastaa, ja tyranneja, joita vihaa.

— Ja minä olen kumpaakin laatua. Eikö niin?

— Oh, ette; te olette tuota ensinmainittua laatua.

— Se on niin hauskasti nöyryyttävää.

Päätettynä päivänä Grazia tuli. Christophe oli kuten ainakin niin rehellinen, ettei ollut uskaltanut koskea ainoaankaan paperiliuskaan, mitä hänen huoneessaan vetelehti siellä täällä; jos hän olisi senkin verran huonettaan järjestellyt, olisi hän pitänyt itseään sanansasyöjänä. Mutta suru kalvoi hänen sydäntään. Hän ajatteli häpeissään, mitähän Grazia hänestä ja hänen kodistaan ajatteli. Hän odotti, ja ahdistus vaivasi. Grazia oli täsmällinen, hän tuli viitisen minuttia myöhemmin määräaikaa. Hän nousi portaita, kevein ja varmoin askelin. Hän soitti ovikelloa. Christophe seisoi jo oven takana, ja nyt hän avasi. Grazia oli yksinkertaisesti ja solakan elegantisti puettu. Läpi harson näki Christophe hänen tyynet silmänsä. He sanoivat toisilleen hyvää päivää matalalla äänellä, ja antoivat kättä; Grazia oli hiljaisempi kuin tavallisesti; Christophe kömpelö ja kovin liikutettu ja koetteli salata mielensä järkytystä. Hän vei Grazian sisään, eikä osannutkaan lausua hänelle niitä sanoja, jotka hän oli jo valmistanut selitykseksi ja puolustukseksi, miksi hänen huoneensa oli sellaisessa epäjärjestyksessä. Grazia istahti parhaalle tuolille ja Christophe lähelle häntä.

— Tässä on minun työhuoneeni.

Mitään muuta ei Christophe voinut sanoa.

Tuli hiljaisuus. Grazia katseli ympärilleen, kiirehtimättä, hyvä hymy huulillaan; hänkin oli hiukan hämillään, vaikkei tahtonut sitä itselleen tunnustaa. (Myöhemmin kertoi hän Christophelle, että hän ennen, lapsena, oli usein halunnut tulla Christophen luokse; mutta että hän oli ruvennut pelkäämään aina, kun aikoi astua sisään.) Grazian sydäntä järkytti, kun hän nyt näki, miten yksinäinen ja surullinen Christophen asunto oli; eteinen ahdas ja pimeä; missään ei ollut vähimpiäkään mukavuuksia, vaan sen sijaan ilmeistä köyhyyttä, niin että se kouristi sydäntä; hänelle tuli syvä ja hellä sääli vanhaa ystäväänsä kohtaan, jota pitkä elämäntyö ja kärsimys ja pienoinen mainekaan ei ollut voinut auttaa aineellisista huolista. Samalla huvitti Graziaa se täydellinen välinpitämättömyys elämän hyvinvointia kohtaan, jonka saattoi tuosta huoneistosta huomata: ei ollut mattoja, ei tauluja, ei ainoaakaan taideteosta taikka nojatuolia; ei muita huonekaluja kuin pöytä, kolme tuolia ja piano; ja kirjojen seassa kaikkialla papereita: papereita pöydällä, pöydän alla, nurkissa permannolla, pianon kannella, tuoleilla, — (Graziaa hymyilytti se, että Christophe oli niin tunnollisesti pitänyt sanansa). Hetken päästä kysyi Grazia, näyttäen paikkaa, jossa hän itse istui:

— Tässäkö te kirjoitatte?

— En, vastasi Christophe; tuolla.

Hän osoitti hämärintä kamarinsa kulmausta ja tuolia, joka oli siellä selin ikkunaan päin. Grazia meni ja asettui sille tuolille, virkkamatta sanaakaan. He olivat molemmat jonkun hetken vaiti, eivät tienneet, mitä puhua. Christophe nousi ja meni pianonsa ääreen. Hän soitti, hän improvisoi puolen tuntia; hän tunsi aivan kuin ympärillään ystävänsä, ja ääretön onni täytti hänen sydämensä; silmät ummessa soitti hän jotain ihmeellisen ihanaa. Silloin Grazia ymmärsi tämän huoneenkin kauneuden, huoneen, joka säteili jumalallisten harmoniain loistetta; ja hän kuuli ystävänsä rakastavan ja kärsivän sydämen sykähdykset niinkuin se sydän olisi ollut hänen omassa rinnassaan.

Kun sävelet vaikenivat, istui Christophe hetken vielä liikkumatta pianon edessä; sitten hän käännähti, sillä hän kuuli Grazian kiihtyneen hengityksen, kuuli hänen itkevän. Grazia tuli hänen luokseen:

— Kiitos, kuiskasi hän, ottaen Christophea kädestä.

Grazian huulet vapisivat hiljaa. Hän sulki silmänsä. Samoin Christophe, Jonkun tuokion olivat he niin käsi kädessä; ja ajan kulku unehtui…

Grazia avasi silmänsä, ja päästäkseen mielensä sekaannuksesta hän kysyi:

— Annatteko minun katsella muuta asuntoanne?

Myöskin Christophe oli onnellinen saattaessaan vapautua täten liikutuksestaan, ja hän avasi viereisen huoneen oven; mutta heti hänelle tuli kauhea häpeä. Siellä oli kaita ja kova rautasänky.

(Myöhemmin, kun hän uskoi Grazialle senkin salaisuuden, ettei hän ollut koskaan vienyt rakastajatarta kotiinsa, virkkoi Grazia hänelle leikillä:

— Sen minä arvaan; siitäpä naiselta olisi rohkeutta vaadittu.

— Miksikä niin?

— Nukkua sellaisessa sängyssä!)

Makuuhuoneessa oli vielä jokin maalaiskaappi, seinällä kipsinen Beethovenin pää, ja vuoteen vieressä, muutaman kolikon kehyksissä, Christophen äidin ja Olivier-ystävän valokuvat. Kaapin päällä oli muuan toinen valokuva: Grazia viisitoista-vuotiaana. Christophe oli löytänyt sen Grazian albumista Roomassa, ja oli sen varastanut. Nyt hän tunnusti asian Grazialle ja pyysi anteeksi. Grazia katseli kuvaa, ja kysyi:

— Tunnetteko minut tästä?

— Tunnen, ja muistan teidät sellaisena.

— Minkälaisena pidätte minusta enemmän?

— Te olette minulle aina sama. Minä pidän teistä aina yhtä paljon. Minä tunnen teidät vaikka mistä. Niistäkin valokuvista, joissa olette aivan pikkulapsena. Te ette arvaa, kuinka liikutettu olen, kun tunnen jo tuollaisesta kapalovauvasta teidän koko sielunne. Mikään ei osoita minulle paremmin kuin se, että te olette ikuinen. Minä rakastan teitä jo ennen syntymäänne. Ja rakastan teitä, kunnes…

Christophe ei jatkanut. Grazia oli vaiti, rakkaudesta järkytyksissään. Kun hän meni sitten takaisin Christophen työhuoneeseen ja Christophe näytti ikkunasta hänelle pientä puuta, tuota puu-ystäväänsä, jonka oksilla nyt varpuset tuiskuttivat, niin sanoi Grazia hänelle:

— Kuulkaas, tiedättekö, mitä nyt teemme? Mepä herkuttelemme. Minä toin tullessani teetä ja sokerileivoksia, kun ajattelin, ettei teillä mahdollisesti niitä olisi. Ja toinpa vielä muutakin. Antakaa tänne päällystakkinne.

— Päällystakkini?

— Niin, niin, antakaa vain.

Grazia kaivoi käsilaukustaan silmäneulan ja ompelurihmaa.

— Mitä, aiotteko te…?

— Pari nappia herätti minussa ankaraa huolta toissa päivänä. Missähän ne tänään ovat?

— Se on totta, minä en ole vielä tullut ommelleeksi niitä kiinni. Se on niin ikävää!

— Poika-parka! antakaa ne tänne.

— Minua hävettää.

— Menkää te keittämään teetä. Christophe toi huoneeseen vesipannun ja väkiviinakeittiön, ettei olisi hetkeksikään joutunut pois ystävänsä läheisyydestä. Grazia katseli syrjästä veitikkamaisesti Christophen kömpelöitä puuhia. He joivat teetä haljenneista kupeista, jotka olivat Graziasta lievimmin sanoen aivan kauheat mutta joita Christophe vakavasti puolusti, koska ne olivat muistoja siltä ajalta, jolloin hän ja Olivier olivat eläneet yhdessä. Kun Grazia lähti, kysyi Christophe:

— Ettekö ole vihainen minulle?

— Mistä?

— Tällaisesta epäjärjestyksestä? Grazia nauroi:

— Minä hommaan tänne järjestystä.

Grazian avatessa ovea ja aikoessa astua kynnyksen yli, Christophe laskeusi polvilleen hänen eteensä ja suuteli hänen jalkojaan.

— Mitä te teettekään! huudahti Grazia. Voi rakas, rakas hupsuni! Hyvästi.

Sovittiin, että Grazia tulisi Christophen luokse kerta viikossa määräpäivänä. Grazia oli vaatinut lupauksen, ettei Christophe enää hulluttelisi, ei rupeaisi polvilleen, ei suutelisi hänen jalkojaan. Graziasta henki niin suuri rauha, että se tyynnytti Christophea sellaisinakin päivinä, jolloin hänellä oli raju tuulensa; ja vaikka Christophe yksin jäädessään ajattelikin häntä intohimoisella kiihkolla, niin yhdessä olivat he aina kilttejä tovereita. Koskaan ei Christophen huulilta lähtenyt sanaa, koskaan ei hän tehnyt liikettä, joka olisi tehnyt ystävättären levottomaksi.

Christophen-päiväksi puki Grazia pikku tyttärensä samanlaiseen asuun kuin hänellä itsellään oli ollut silloin, kun he ennen muinoin kohtasivat toisensa ensi kerran; ja hän pani lapsen soittamaan samaa kappaletta, jota Christophe silloin oli hänellä harjoituttanut.

Graziassa tämä sulous, hellyys, hyväsydäminen ystävyys oli yhtynyt aivan toisenlaisiin ominaisuuksiin. Hän oli turhamainen. Hän rakasti ylimystön seuraa, hän piti siitä, että häntä liehakoitiin, olivatpa liehittelijät vaikka typeryksiä; hän oli melkoisen koketti muualla paitsi Christophen seurassa, — niin, myöskin Christophen seurassa. Milloin Christophe oli hänelle oikein hellä, tekeysi hän mielellään kylmäksi ja torjuvaksi. Milloin Christophe taasen oli kylmä ja hillitty, muuttui Grazia helläksi ja ärsytteli herttaisesti häntä. Hän oli, jos kukaan, kunnian nainen. Mutta parhaissa ja kunniakkaimmissakin naisissa piilee usein nuori tyttö. Hän ei mielellään loukannut maailmaa, hän tyytyi halusta sovinnaisiin muotoihin. Hän oli hyvinkin musikaalinen, ymmärsi Christophen töitä; mutta ne eivät kiinnittäneet liioin hänen harrastustaan — (ja Christophe tiesikin sen hyvin). — Oikeasta latinalaisesta naisesta on taiteelle arvoa ainoastaan sikäli, mikäli se liittyy elämään, ja elämä rakkauteen… Rakkauteen, joka uneksii hekkumallisen ja horteessa nukkuvan ruumiin kätkössä… Mitä kuuluvat häneen pohjolan traagilliset aprikoimiset, tuskalliset sinfoniat, älylliset kiihkot? Hän tahtoo musiikkia, joka kirkastaa hänen salaiset kaipuunsa, kirkastaa kaikkein vähimmällä voimanponnistuksella; hän tahtoo oopperaa, joka on täynnä intohimoja, mutta vailla niiden tunteiden mukana tulevaa väsymystä; tahtoo sentimentaalia, aistillista ja laiskaa taidetta.

Grazia oli heikko ja häilyväinen; hän pystyi vakavaan henkiseen uurasteluun ainoastaan epätasaisin ajanjaksoin; hän tarvitsi huvitusta; harvoin teki hän seuraavana päivänä, mitä oli edellisenä päättänyt. Ja kuinka paljon hänessä oli lapsellisuutta, ällistyttäviä pikku oikkuja! Naisen luontaista, silloin tällöin ilmenevää sairaloista, järjetöntä sekavuutta. Hän tiesi nuo vikansa ja koetti oikullisina päivinään vetäytyä yksikseen. Koska hän ne tiesi, moitti hän itseään, ettei jaksanut niitä paremmin vastustaa, vaikka ne tekivät hänen ystävänsä niin surulliseksi; ja joskus hän suorastaan uhrasi omat halunsa saadakseen Christophen olon viihdyttäväksi; mutta yleensä pääsi hänessä luonto kuitenkin voitolle. Lisäksi ei Grazia voinut kärsiä sitä, että Christophe näytti häntä muka komentelevan; ja pari kertaa teki hän aivan päinvastoin kuin Christophe pyysi, ainoastaan näyttääkseen, että hän oli vapaa ja riippumaton. Sitten hän sitä kyllä katui; yöllä oli hänen omatuntonsa paha, ettei hän voinut antaa Christophelle suurempaa onnea; hän rakasti Christophea paljoa enemmän kuin hän hänelle näytti; hän tunsi, että tämä ystävyyssuhde oli hänen elämänsä parhain puoli. Niinkuin tavallisesi käy kahden toisiaan rakastavan ja erilaisen olennon, olivat he toisilleen läheisimpiä silloin, kun eivät olleet yhdessä. Ja joskin väärinkäsitys oli aikoinaan erottanut heidät toisistaan, niin ei siihen syynä ollut yksinomaan Christophe, kuten hän itse vilpittömästi luuli. Vaikka Grazia olikin rakastanut silloin Christophea enemmän kuin Christophe häntä, niin olisiko hän silti mennyt Christophen vaimoksi? Hän olisi ehkä antanut henkensä hänen puolestaan; mutta olisiko hän suostunut olemaan koko elämänsä hänen kanssaan? Grazia tiesi (mutta ei suinkaan tunnustanut sitä Christophelle), tiesi hyvinkin, että hän oli rakastanut puolisoaan ja että hän rakasti häntä yhä vieläkin, kaiken sen pahankin jälkeen, mitä mies oli hänelle tehnyt, rakasti niin suuresti, ettei hän sillä tavoin ollut koskaan rakastanut Christophea… Sydämen ja ruumiin salaisuuksia, joista ihminen ei tunne ylpeilevänsä; ei, hän salaa niitä siltä olennolta, joka on hänelle rakas, salaa sekä kunnioituksesta häntä kohtaan että myöntyvästä säälistä omaa itseään kohtaan. Christophe oli liiaksi mies voidakseen arvata tällaista, mutta silloin tällöin huomasi hän kuitenkin aivan kuin vilahdukselta, kuinka vähän tuo rakkahin, joka piti tosiaan hänestä, kuinka vähän se olento joskus oli hänen omansa, — ja ettei maailmassa saa lopullisesti turvautua kehenkään, ei kehenkään kokonaan. Hänen rakkautensa ei siitä muuttunut. Eikä hän ollut edes katkerakaan. Grazian rauha oli tullut hänellekin. Hän taipui. Oi elämä, miksi moittia sinua sellaisesta, mitä sinä et voi antaa? Etkö ole ilman sitäkin ihmeen kaunis ja pyhä? Täytyy rakastaa sinun hymyäsi, Gioconda…

Christophe tarkasteli kauan ystävättärensä kauniita kasvoja; hänelle selveni niistä paljon menneitä ja tulevia. Niinä monina vuosina, jotka hän oli elänyt yksin, matkustellen siellä täällä, puhellen vähän, mutta katsellen sitä enemmän, oli Christophe saanut melkeinpä tahtomattaan erinomaisen taidon arvata asioita ihmisten kasvoista: saanut valtaansa koko tuon vuosisatojen muodostaman rikkaan ja mutkikkaan salakielen. Ah, se on tuhannesti rikkaampi ja oikullisempi kuin puhuttu! Sukupolvien vaiheet haastavat sitä kieltä… Ihmisten kaavojen ja hänen sanojensa välillä on ainainen ristiriita. Tuossa näet nuoren naisen, jonka piirteet ovat sievät, hiukan kuivat, à la Burne Jones, traagilliset, aivan kuin kätketyn intohimon, mustasukkaisuuden, shakespeareläisen tuskan jäytämät… Mutta kun hän puhuu, onkin hän vain poroporvari, tyhmä kuin kana, keskinkertaisen koketti ja itsekäs; hänellä ei ole aavistustakaan hirveistä voimista, jotka piilevät hänen lihassaan. Kuitenkin on se kiihko, kiivaus hänessä. Missä muodossa se purkautuu kerran ilmi? Häikäilemättömänä oman edun tavoittelunako, mustasukkaisuutena avioliitossa, jalona tarmona, sairaloisena häijyytenä? Kuka arvaa! Saattavatpa ne ominaisuudet joutua jollekin toisellekin hänen veriheimolaiselleen ennen kuin ne hänessä ehtivät puhjeta julki. Mutta kaikissa tapauksissa sopii ne elementit ottaa huomioon, nuo elementit, jotka liittyvät kohtalon ankaruudella sukuperään.

Graziakin kantoi olemuksessaan tällaista suvun raskasta lahjaa, perintöä, jota vanhoista perinnöistä kaikkein vähiten uhkaa vaara hävitä aikojen varrella teille tietymättömille. Mutta hän ainakin tunsi sen perintönsä. Ja tietää heikkoutensa on suuri voima: sen avulla voi tehdä itsensä, ellei sukuhengen laivan päälliköksi, niin ainakin sen luotsiksi, — noiden ammoisten vaistojen, joihin olemme sidotut ja jotka kuljettavat meitä mukanaan kuin pursi merellä. Silloin voi tehdä kohtalokkuudesta itselleen välikappaleen, käyttää sitä hyväkseen kuin purjeita, joita saattaa tuulen mukaan lisätä tai reivata. Kun Grazia sulki silmänsä, kuuli hän sielussaan montakin ääntä, joiden sävy teki hänet levottomaksi ja joiden värinä oli hänelle tuttua. Mutta hänen terveessä sielussaan sulivat soraäänetkin kokonaisuuteen; hänen harmoonisen järkensä kosketuksesta muodostivat ne syvän ja sametinpehmeän yhteissoiton.

Onnetonta kyllä, ei ole meidän vallassamme jättää verisukulaisillemme perinnöksi parhaimpia puolia verestämme.

Grazian lapsista muistutti toinen, tytär Aurora, joka oli yhdentoista vuoden ikäinen, äitiään; hän oli koko olemukseltaan hienostumattomampi eikä niin kaunis kuin äiti; Aurora ontui hiukkasen; hän oli kiltti lapsi, herttainen ja iloinen, aina terve; hän oli hyvä ja lauhkea; erikoisia taipumuksia ei hänellä ollut, paitsi ehkä taipumusta joutilaisuuteen, luontaista halua olla tekemättä mitään. Christophe piti hänestä äärettömästi. Hän nautti, kun näki tuon tytön Grazian vieressä, nautti heistä kuin kaksoisolennoista, joissa sai yhtaikaa omistaa kaksi ikäkautta, kaksi sukupolvea… Kaksi samasta varresta kasvanutta kukkaa: Vincin Pyhä Perhe, Neitsyt Maria ja Pyhä Anna. Saman hymyn kaksi vivahdetta. Näkee yhdellä katseella koko naisellisen sielun kukoistuksen; ja se on samalla kertaa sekä ihanaa että alakuloista: sillä tietää, miten se kukoistus tulee ja minne se menee. Mikään ei ole syvästi rakastavalle sydämelle luonnollisempaa kuin rakastaa tulisesti ja puhtaasti yhtaikaa kahta sisarusta tai äitiä ja tytärtä. Sitä naista, jota Christophe rakasti, olisi hän tahtonut rakastaa koko hänen sukunsa sarjana, niinkuin hän rakasti Graziassa koko hänen menneitä sukupolviaankin. Eikö jokainen Grazian hymy, nyyhkytys, jokainen hänen rakkaiden kasvojensa ryppy ollut kokonainen erillinen elämä, muisto niistä ajoista, jotka olivat, ennenkuin hänen silmänsä valolle aukesivat, ja ennustanut uutta olentoa, joka oli tuleva sitten, kun hänen kauniit silmänsä olisivat jo ummistuneet?

Pikku poika, Lionello, oli yhdeksänvuotias. Hän oli paljon kauniimpi sisartaan ja hienompaa rotua, liian hienoa, vähäveristä ja kulunutta; hän muistutti isäänsä; hän oli älykäs; hänessä piili paljon huonoja vaistoja, hän oli liehivä ja ovela. Lionellolla oli suuret siniset silmät, pitkä vaalea tytöntukka, ihonväri kalpea, rinta hentorakenteinen; hän oli sairaloisen hermostunut, ja teeskentelikin hermostumista, kun asia hänestä niin vaati, sillä hän oli synnynnäinen näyttelijä, ihmeellisen taitava löytämään ihmisten heikot puolet. Lionello oli Grazian lempilapsi, äidithän aina pitävät enemmän niistä lapsistaan, jotka ovat raihnaampia; — ja johtipa Graziaa tähän sekin hyvissä ja kunniallisissa naisissa varsin tavallinen tunne, että he rakastavat juuri niitä poikiaan, jotka ovat yhtä vähän hyviä kuin kunniallisiakaan; (tällä tavoin äidit ikäänkuin korvaavat sitä elämänsä puolta, että ovat itse ankarasti tukehduttaneet kaikki vallattomat tunteensa). Saattaapa tällaiseen hellyyteen olla osaltaan syynä myöskin muisto puolisosta, joka on tuottanut heille kärsimyksiä ja jota he ovat rakastaneet, joskin ehkä halveksineetkin. Siinä rehoittaa koko ihmisen sielun hämärissä syvyyksissä kasvava kuumanilman kasvisto.

Vaikkakin Grazia koetti kaikin tavoin olla lapsilleen puolueeton, tunsi Aurora kuitenkin erotuksen, ja hän kärsi hiukan siitä. Christophe aavisti hänen tunteensa, ja Aurora puolestaan vainusi Christophen osanoton häntä kohtaan; he lähentyivät silloin vaistomaisesti toisiaan. Christophen ja Lionellon välillä vallitsi antipatia, jonka poika kätki liehakoivaan ja liialliseen kilttiyteen, — ja jota Christophe ei suvainnut itsessään, sillä se oli hänestä häpeällistä. Hän tahtoi pakottaa itsensä olemaan Lionellolle vilpittömästi hyvä; hän tahtoi helliä tätäkin toisen lasta, käyttäytyä niinkuin hänestä olisi ollut erikoisen suloista saada rakastaa häntä. Hän koetti olla huomaamatta Lionellon huonoja puolia, kaikkea sitä mikä hänessä muistutti "tuota toista"; hän ei halunnut nähdä hänessä muuta kuin Grazian sielun. Grazia, joka oli selvänäköisempi kuin Christophe, ei kuvitellut pojastaan mahdottomia; ja siitä huolimatta hän rakasti häntä yhä enemmän.

Tauti, joka oli piillyt pojassa vuosikausia, puhkesi: keuhkotauti. Grazia päätti lähteä Lionellon kanssa erääseen sanatorioon Alpeille. Christophe pyysi saada tulla hänen mukaansa. Grazia arasteli yleistä mielipidettä eikä myöntynyt hänen pyyntöönsä. Christophesta oli tuskallista, että Grazia tässä määrin välitti yleisistä pintapuolisista tavoista.

Grazia matkusti. Hän oli jättänyt tyttärensä Coletten hoitoon. Piankin tunsi hän itsensä hirveän yksinäiseksi sanatoriossa, noiden tautisten joukossa, jotka puhuivat ainoastaan sairaudestaan, ja keskellä armotonta luontoa, joka kohotti jääkylmänä kasvojaan yli kärsivän ihmissuvun. Päästäkseen noiden onnetonten masentavasta läheisyydestä, sairaiden, jotka väijyivät nenäliina kourassa toisiaan ja seurasivat toisissaan kuoleman kehityskulkua, muutti Grazia pois Palatsi-hospitaalista ja vuokrasi itselleen chalet'n, paimenmajan, missä hän sai olla pikku sairaansa kanssa kahden kesken. Korkea vuoristoseutu ei parantanutkaan Lionellon tilaa, vaan pahensi sitä. Kuume tuli kiivaammaksi. Grazia vietti hädän ja tuskan öitä. Christophe tunsi kaukaa aavistukselta hänen ahdistuksensa, vaikkei ystävätär kirjoittanut hänelle mitään: sillä Grazia tahtoi ylpeästi kärsiä yksinään; hän olisi toivonut, että Christophe olisi ollut siellä; mutta hän oli kieltänyt Christophea tulemasta mukaan: nyt hän ei voinut taipua tunnustamaan: "Minä olen liian heikko, minä tarvitsen teitä…"

Eräänä iltana, kun Grazia seisoi paimenmajan luhdilla, iltahämärässä, joka on niin julma tuskanahdistamista sydämistä, näki hän… oli köysirata-asemalta nousevalla tiellä näkevinään… Mies sieltä tuli, nopein askelin; hän pysähtyi epäröiden, hiukan kumarassa. Nosti vähän päätänsä ja katsoi ylös paimenmajaan. Grazia vetäytyi nopeasti huoneeseen, ettei häntä näkyisi; hän painoi sydäntään kaksin käsin ja nauroi liikutettuna. Vaikkei hän ollut laisinkaan uskonnollinen, vaipui hän polvilleen ja kätki kasvonsa käsiinsä: hän tahtoi, tahtoi kiittää jotakin… Kuitenkaan ei tulija tullut. Grazia meni ikkunan luo, ja katseli jälleen uutimien takaa. Nyt se oli seisahtunut ja nojailihe pellonaitaan, tuolla lähellä paimenmajan porttia. Hän ei uskaltanut tulla sisälle. Ja Grazia oli vieläkin enemmän sekaannuksissaan kuin hän; hän hymyili ja kuiski hiljaa:

— Tule…

Viimein Christophe rohkaisi itsensä ja soitti kelloa. Hän oli ovella. Grazia avasi. Christophen silmät olivat kuin koira-raukan, joka luulee, että häntä lyödään. Hän sanoi:

— Minä tulin… Antakaa anteeksi… Grazia vastasi hänelle:

— Kiitos.

Sitten tunnusti hän Christophelle, kuinka hän oli häntä odotellut.

Christophe autteli häntä hoidellessa poikaa, jonka tila paheni. Koko sydämellään antautui hän siihen. Lapsi oli hänelle äärimäisen kiukkuinen; hän ei enää salannutkaan vihaansa; hän keksi kaikenlaisia häijyjä sanoja. Christophe piti vain tautia siihen syynä. Hän oli niin kärsivällinen, että se oli hänessä aivan hämmästyttävää. Grazia ja hän viettivät lapsen vuoteen ääressä monta vaikeaa vuorokautta, ja varsinkin oli tuskallinen eräs yö, taudin taitekohta, josta päästyään Lionello pelastui kuin ihmeellä. Ja silloin oli vaalijain onni niin puhdas, — heidän, jotka istuivat käsi kädessä uneen vaipuneen pikku sairaan vieressä, — että Grazia nousi yhtäkkiä paikaltaan, otti huppuviittansa ja vei Christophen ulos, lumiselle polulle, öiseen hiljaisuuteen, kylmästi säteilevien tähtien alle. Hän nojasi Christophen käsivarteen, he vetivät rintaansa jäisen maailman juovuttavaa rauhaa, he eivät puhuneet keskenään muuta kuin jonkun lyhyen sanan. Ei vihjaustakaan heidän rakkauteensa. Grazia sanoi ainoastaan, kun he tulivat takaisin, ovella:

— Rakas, rakas ystävä!…

Ja hänen silmistään loisti onni, onni lapsen pelastumisesta.

Ei muuta. Mutta he tunsivat, että heidän tunteestaan oli nyt tullut pyhä.

Poikansa pitkän parantumisajan jälkeen palasi Grazia Parisiin ja asui pienessä talossa, jonka hän oli vuokrannut Passyn puolelta. Nyt hän ei enää ollenkaan välittänyt "yleisestä mielipiteestä"; hän tunsi uskaltavansa ystävänsä vuoksi uhmata sitä. Heidän elämänsä kohtalot olivat tulleet niin läheisiksi toisilleen, että Grazia olisi pitänyt raukkamaisena salata ystävyyttä, joka heitä toisiinsa yhdisti, vaikkapa sitä häväistäisiinkin, — mikä oli luonnollinen seuraus. Hän otti Christophen nykyään luokseen vastaan minä aikoina päivästä tahansa; hän esiintyi hänen seurassaan kävelyretkillä, teattereissa; hän puheli tuttavallisesti hänen kanssaan kaikkien nähden. Kaikki olivat aivan varmat siitä, että Grazia oli Christophen rakastajatar. Yksinpä Colettenkin mielestä he olivat liian "rohkeita". Grazia katkaisi tällaiset hänen vihjailunsa ylimielisellä hymyllä ja eli aivan rauhallisesti niinkuin tahtoi.

Kuitenkaan ei Grazia ollut antanut Christophelle minkäänlaisia uusia oikeuksia itseensä. He eivät olleet mitään muuta kuin ystävyksiä. Christophe puhui Grazialle aina entiseen hellään ja kunnioittavaan tapaan. Mutta mitään salaista ei heidän välillään enää ollut; he kysyivät toisiltaan neuvoa kaikissa asioissa; ja huomaamattaan sai Christophe Grazian kodissa jonkinlaisen isännän vallan: Grazia kuunteli ja noudatti hänen ohjeitaan. Vietettyään edellisen talven sanatoriossa ei Grazia enää ollut entinen ihminen; levottomuus ja ponnistukset olivat järkyttäneet hänen siihen saakka vahvaa terveyttänsä. Sielukin oli saanut siitä seurauksia. Joskin hänelle tuli silloin tällöin entisiä oikkuja, oli hän yleensä nyt muuttunut jollakin tavoin vakavaksi; hän oli ikäänkuin hartaampi kaikessa, halusi entistä enemmän olla aina hyvä, oppia ja olla tuottamatta ihmisille surua. Graziaa liikutti Christophen kiintymys häneen, Christophen epäitsekkyys, hänen sydämensä puhtaus; ja Grazia aikoi jo antaa hänelle kerran sen suuren onnen, jota Christophe ei enää uskaltanut toivoakaan: mennä hänen vaimokseen.

Tästä ei Christophe ollut puhunut Grazialle enää koskaan sen jälkeen kuin Grazia oli asettunut hänen toivomustaan vastaan; Christophen mielestä ei hänellä enää ollut oikeutta tyrkyttää itseään. Mutta kuitenkin Christophe suri sitä, että tuo hänen toivonsa oli turhaa. Vaikka hän kunnioittikin niitä ystävättärensä sanoja, joilla Grazia tuomitsi avioliiton erehdykseksi, eivät ne olleet kuitenkaan saaneet häntä vakuutetuksi; hän uskoi yhä edelleen, että kahden syvästi ja pyhästi toisiaan rakastavan ihmisen yhtyminen sillä tavoin on korkein inhimillinen onni. — Hänen suruaan lisäsi nyt vielä muuan seikka, se, että hän sai tavata Arnaud-vanhukset.

M:me Arnaud oli yli viidenkymmenen vuoden ikäinen. Hänen puolisonsa noin viiden- tai kuudenseitsemättä. Molemmat näyttivät he paljon vanhemmilta. Mies oli suuresti tylsynyt; vaimo ohentunut, ikäänkuin kokoon käpertynyt: jo ennen muinoin oli hän ollut heiveröinen, nyt hän oli kuin tyhjää ilmaa. Kun herra Arnaud oli ottanut virkaeron, olivat he muuttaneet syrjäiseen elämään, maaseudulle. Unisessa pikkukaupungissa ei heitä yhdistänyt enää maailmaan mikään muu kuin sanomalehti, joka herätti heitä silloin tällöin horteesta tuomalla heidän kuuluviinsa suurten tapahtumien myöhäisiä kaikuja. Kerran näkivät he lehdessä Christophen nimen. M:me Arnaud kirjoitti kohta hänelle muutaman sydämellisen ja hiukan juhlallisen rivin, ilmoittaakseen hänelle, kuinka he iloitsivat hänen kunniastaan. Silloin meni Christophe heti junaan ja matkusti heidän luokseen, kirjoittamatta etukäteen heille tulostaan.

Hän tapasi heidät puutarhassa; oli kuuman kesäpäivän iltapuoli; he torkkuivat suuren saarnin varjossa. Olivat kuin tuo Böcklinin vanha aviopari, joka nukkuu lehtimajassa käsi kädessä. Auringonpaiste, uni, vanhuus huumaavat heitä; he uppoavat, ovat jo puolittain uponneet ikuiseen uneen. Ja elämän viimeinen hehku tuikkii vielä, heidän hellyytensä viimeiseen sykähdykseen asti, se tuntuu heidän toisiinsa yhtyneistä käsistään, heidän sammuvien ruumiittensa lämmöstä… — He iloitsivat kovasti Christophen tulosta, koko menneisyydestä, minkä hän toi heille mukanaan. He juttelivat hänen kanssaan entisistä ajoista, ja ne näyttivät heistä näin kaukaa katsoen onnellisilta ja aurinkoisilta. Herra Arnaud olisi halunnut mielellään puhua; mutta hän oli jo unohtanut kaikki nimet. M:me Arnaud auttoi häntä silloin kuiskaajana. Vaimo itse oli mieluummin vaiti; hänestä oli hauskempaa kuunnella kuin puhua; mutta menneisyyden kuvat olivat säilyneet tuoreina hänen hiljaisessa sydämessään; ne välähtivät esiin aivan kuin kissankulta kirkkaasta purosta. Niissä kuvissa oli eräs, jonka Christophe näki monta kertaa hohtavan rouvan säälivän ystävällisistä silmistä, milloin ne häneen suuntautuivat; mutta Olivier Jeanninin nimeä ei m:me Arnaud kuitenkaan koskaan hiiskunut. Vanha Arnaud koetteli kaikin tavoin vaalia vaimoaan, kömpelösti ja liikuttavasti; hän oli huolissaan, ettei toinen vain vilustuisi tai hiestyisi; hän tarkasteli levottomana alinomaa puolisonsa rakkaita ja kuihtuneita kasvoja, joiden väsynyt hymy jälleen puolestaan koetti häntä rauhoittaa. Christophe katseli heitä liikutettuna, jopa hiukan kateellisenakin… Saadapa vanheta tuolla tavoin, yhdessä! Rakastaa toisiaan raihnaisuuden vuosiin asti. Sanoa itselleen: "Nuo pikku rypyt, jotka ovat hänen silmiensä ympärillä, nenän juuressa, minä ne tunnen, minä olen nähnyt, miten ne ovat tulleet, tiedän, milloin ne tulivat. Nuo harmaat hiusraukat ovat himmenneet päivä päivältä minun seurassani, oi, hiukkasen minunkin tähteni! Nuo hienot kasvot ovat pöhöttyneet ja tulleet punaisiksi ponnistuksissa ja töissä, joita olemme yhdessä suorittaneet. Rakkaani, kuinka paljon entistä enemmän rakastan sinua nyt juuri siksi, että olet kärsinyt ja vanhentunut minun kanssani. Jokainen kasvojesi ryppy on minulle menneisyyden soittoa."… Oi noita herttaisia vanhuksia, jotka pitkän elämänvalvomisen jälkeen olivat menossa nukkumaan yön raahaan, vieretysten aivan niinkuin olivat eläneetkin! Heidän näkemisensä oli Christophelle samalla sekä virkistävää että tuskallista. Kuinka tuollainen elämä ja kuolema olisi ollut kaunista!…

Kun Christophe näki jälleen Grazian, ei hän voinut olla hänelle tästä matkastaan kertomatta. Hän ei ilmaissut Grazialle ajatuksia, joita se vierailu oli hänessä herättänyt, mutta ystävätär aavisti ne. Christophe oli hyvin hajamielinen puhuessaan. Hän käänsi tuon tuostakin kasvonsa pois, ja välistä hän tuli ihan mykäksi. Grazia katseli häntä ja hymyili, ja Christophen mielenjärkytys tarttui häneenkin.

Kun Grazia sen päivän iltana jäi yksin huoneeseensa, valvoi hän kauan ja haaveili tätä asiaa. Hän kertaili mielessään, mitä Christophe oli kuvaillut; mutta kuvatusta ei hän muistanutkaan saarnin alla torkkuvaa vanhaa avioparia, vaan hän näki ystävänsä nöyrän ja kiihkeän unelman. Ja Grazia tunsi sydämensä olevan täynnä rakkautta Christophea kohtaan. Hän oli sammuttanut lampun, ja ajatteli vuoteessa:

— "Niin, on luonnotonta, sekä luonnotonta että rikollista hylätä tilaisuus tällaiseen onneen. Mikä ilo maailmassa on suurempi kuin se, että saa tehdä onnelliseksi rakastamansa ihmisen?… Kuinka on laita! Rakastanko minä häntä?…"

Grazia vaikeni, ja kuuli liikutettuna sydämensä vastaavan:

— "Minä rakastan häntä."

Silloin kuului viereisestä huoneesta, jossa lapset nukkuivat, kuivaa, käheää ja nopeaa yskimistä. Grazia teristi korvaansa; siitä saakka kuin poika oli sairastunut, oli Grazia ollut hänestä aina levoton. Nyt kysyi Grazia häneltä, miten hän voi. Lionello ei vastannut, vaan yski yhä. Grazia hypähti sängystään ja meni hänen luokseen. Poika oli ylen rauhaton, hän uikutteli, sanoi olevansa kipeä, ja keskeytti taas ja yski.

— Mihin koskee?

Lionello ei vastannut; hän vaikeroi, että häneen koski.

— Puluseni, sano nyt, mihin koskee.

— En tiedä.

— Koskeeko tänne?

— Koskee. Ei koske. En tiedä. Koskee joka paikkaan.

Sitten tuli Lionellolle uusi yskänpuuska, tahallisen raju. Grazia pelästyi; hän aavisteli kyllä, että lapsi koetti pakottaa itseään yskimään; mutta hän moitti sellaista ajatustaankin, kun näki pojan hien vallassa ja läähättävän. Äiti syleili poikaa, puhui hänelle hellästi, ja poika näytti rauhoittuvan: mutta heti kun Grazia koetti lähteä hänen luotaan, alkoi hän jälleen yskiä. Grazian täytyi istua hänen sänkynsä reunalla, vilusta väristen: sillä Lionello ei antanut hänen mennä edes pukeutumaan: Grazian oli pidettävä häntä kädestä; eikä hän hellittänyt äitinsä kättä ennenkuin viimein nukkui. Silloin meni Grazia vuoteeseensa, kylmästä kankeana, levottomana ja kovin väsyneenä. Eikä hän tavannut enää äskeisiä unelmiaan.

Tuolla lapsella oli omituinen taito aavistaa äitinsä ajatuksia. Ihmisillä, jotka ovat samaa verta, on melkoisen usein se vaistomainen kyky, — joskin se harvoin on niin kehittynyt kuin Lionellolla. Tuollaisten toisilleen läheisten tarvitsee tuskin toisiinsa katsahtaa, niin he tietävät, mitä toinen ajattelee: he tuntevat toistensa ajatukset tuhansista aivan huomaamattoman pienistä merkeistä. Lionellossa teroitti vielä aina valvova häijyys tätä yhteisen elämän kehittämää luonnollista vaistoa. Hänen selvänäköisyyttään lisäsi halu tehdä ilkeyttä. Hän vihasi Christophea. Mistä syystä? Mistä syystä tuntee lapsi usein vastenmielisyyttä jotakuta henkilöä kohtaan, joka ei ole tehnyt hänelle mitään pahaa? Usein johtuu sellainen sattumasta. Monesti ei tarvita muuta kuin että lapsi joskus alkaa uskotella itselleen, että hän tuota henkilöä vihaa, niin se vihaaminen tulee tavaksi; ja kuta enemmän häntä koetetaan saada järkiinsä, sitä itsepintaisemmin hän siihen piintyy: ensin hän kuvitteli häntä vihaavansa ja lopulta hän tosiaan vihaa. Mutta toisinaan on tähän syvempiäkin syitä, joista lapsen aivoilla ei ole aavistustakaan… Alunpitäen, silloin, kun Lionello oli nähnyt ensi kertaa Christophen, oli hän, kreivi Berényin poika, tuntenut kiukkua tuota miestä kohtaan, jota hänen äitinsä oli ennen rakastanut, tuntenut juuri sen silmänräpäyksen, jolloin Grazia ajatteli mennä Christophen vaimoksi. Tästä hetkestä alkoi hän pitää äitiään ja Christophea tarkoin silmällä. Hän työntyi alati heidän väliinsä, hän ei suostunut poistumaan salongista, kun Christophe tuli heille; tahi ryntäsi hän jostakin syystä yhtäkkiä huoneeseen, missä Grazia ja Christophe istuivat yhdessä. Näyttipä Lionello aavistavan äitinsä ajatukset silloinkin, kun Grazia oli yksinään ja ajatteli Christophea. Lionello istahti äitinsä viereen ja tähysteli ja vaaniskeli häntä. Hänen katseensa kiusasi Graziaa, se sai hänet joskus melkein punastumaan. Grazia nousi salatakseen mielensä sekaannusta paikaltaan. — Lionello alkoi huvitella itseään puhumalla äitinsä kuullen Christophesta kaikenlaista loukkaavaa. Grazia pyysi häntä olemaan vaiti. Lionello melkein yltyi. Jos äiti sanoi rankaisevansa häntä, niin uhkasi poika tulla kipeäksi. Sitä taktiikkaa hän oli noudattanut lapsesta saakka. Kun häntä kerran aivan pienenä toruttiin, keksi hän kostoksi sen tempun, että riisui vaatteensa ja heittäytyi alasti kylmälle kivilattialle, jotta olisi vilustunut. — Nyt, kun Christophe eräänä päivänä toi heille uuden sävellyksen, jonka hän oli tehnyt Grazian-päivän kunniaksi, kaappasi poika käsikirjoituksen ja vei sen piiloon. Se löydettiin sitten revittynä eräästä puuarkusta. Grazian kärsivällisyys loppui; hän torui Lionelloa ankarasti. Silloin poika itki, huusi, polki jalkaa, piehtaroi maassa; ja hänelle tuli hermokohtaus. Grazia säikähti, syleili, suuteli ja rukoili häntä, ja lupasi hänelle kaiken, mitä hän tahtoi.

Siitä päivästä tuli Lionello täysin itsevaltiaaksi: sillä silloin hän huomasi, että nyt hänellä se valta oli; ja vähän väliä hän sitten turvautui tähän aseeseen, jonka oli nähnyt niin tehokkaaksi. Oli mahdotonta arvata, miten paljon hänen hermokohtauksissaan milloinkin oli luonnollista, miten paljon teeskenneltyä. Eikä hän turvautunut enää niihin ainoastaan kostaakseen, jos hänen oikkujaan vastustettiin, vaan tyydytti sillä tavoin pelkkää ilkeyttään, kiusasi äitiään ja Christophea aina, kun he aikoivat viettää jonkin illan yhdessä. Lopulta leikki hän tuota vaarallista leikkiä pelkästään joutilaisuudesta ja koettaakseen, miten suuri hänen mahtinsa oikein oli. Hän keksi ihmeellisen älykkäästi mitä omituisimpia hermokohtauksen muotoja: joskus tuli hänelle keskellä ateriaa vavistava suonenveto, hän kaatoi lasinsa ja särki lautasensa; joskus portaissa takertui hänen kätensä kaiteeseen, hänen sormensa vääntyivät koukkuun: hän väitti, ettei hän saanut niitä auki; tai tunsi hän kauheita pistoksia kyljessä, ja pyöriskeli huutaen maassa; taikka sitten häntä muka tukehdutti. Luonnollisesti kehittyi siitä hänelle todellinen hermotauti. Mutta hänen vaivansa ei ollut mennyt hukkaan: Christophe ja Grazia elivät ainaisen pelon vallassa. Heidän yhdessäolonsa rauha, — heidän tyynet juttelunsa, lukeminen tai soitteleminen, joka oli ollut heille oikeaa juhlaa, — koko heidän vaatimaton onnensa oli ainaiseksi häiritty.

Silloin tällöin antoi tuo pieni vintiö heille kuitenkin vähän lomaa, joko hän sitten oli kujeisiinsa väsynyt tai voitti hänen lapsenluontonsa ja vietteli hänet ajattelemaan muita asioita. (Nykyään hän oli muuten varma siitä, että oli täydellisesti voittanut.)

Sellaisia hetkiä Grazia ja Christophe käyttivät nopeasti hyväkseen. Jokainen hetki, jonka he siten saivat varastaa, oli heille sitäkin kalliimpi, kun he eivät olleet varmat, saisivatko nauttia siitä loppuun asti rauhassa. Kuinka läheisiä he silloin tunsivat olevansa toisilleen! Miksi he eivät aina saaneet olla näin yhdessä… Eräänä päivänä Grazia tunnusti Christophelle tämän surunsa. Christophe tarttui hänen käteensä.

— Niin, miksikä emme? kysyi hän,

— Tiedättehän sen, ystäväni, vastasi Grazia ja hänen huulillaan väikkyi sydäntäsärkevä hymy.

Christophe tiesikin syyn. Tiesi, että Grazia uhrasi heidän onnensa poikansa tähden; tiesi, että vaikka Grazia ei antanut Lionellon valheiden johtaa itseään harhaan, rakasti hän poikaansa kuitenkin kuin epäjumalaa; hän tiesi, kuinka sokean itsekkäät tuollaiset perhesiteet yleensä ovat: ne pakottavat kaikkein parhaat suvunjäsenet uhraamaan viimeisensäkin sellaisten toisten jäsenten puolesta, jotka ovat pahoja tai keskinkertaisen hyviä, niin, uhraamaan siinä määrin, ettei heille jää mitään antamista vieraammille, jotka olisivat ansiokkaampia noita lahjoja saamaan, niille, joita he rakastavat enemmän, mutta jotka eivät ole heidän omaa vertaan. Se hermostutti ja ärsytti kyllä Christophea; joskus teki hänen mielensä ihan tappaa tuo pieni epäsikiö, joka turmeli ja hävitti heidän elämänsä onnen; mutta lopulta hän sittenkin hiljaa alistui ja ymmärsi, ettei Grazia voinut menetellä toisin kuin hän menetteli.

Silloin he tyytyivät kohtaloonsa, syyttelemättä turhaan mitään. Mutta vaikka heiltä voitiinkin riistää onni, joka heidän olisi ollut oikeus saada, ei mikään saattanut estää heidän sydämiään yhtymästä. Juuri kieltäytyminen ja yhteinen uhri sitoi heitä toisiinsa paljon lujemmin kuin ruumiin siteet. Kumpikin heistä kertoi kaikki surunsa ystävälleen, antoi toiselle taakkansa ja otti puolestaan ystävänsä tuskat kantaakseen; niin muuttui itse surukin iloksi, Christophe sanoi Graziaa "rippi-isäkseen". Hän ei salannut häneltä, että itserakkaus toi hänelle paljon kärsimyksiä; hän syytti kohtuuttomasti itseään; ja Grazia rauhoitti hymyllään vanhan ystävänsä turhat tunnontuskat. Jopa puhui Christophe Grazialle aineellisista vaikeuksistaankin. Siihen hän ei kuitenkaan ryhtynyt ennen kuin hän tuli heidän välisestä keskustelustaan aivan varmaksi, ettei Grazia tarjoaisi hänelle apuaan, sillä Christophe ei suostunut ottamaan häneltä mitään: se oli viimeinen ylpeyden muuri, se jäi pystyyn ja Grazia kunnioitti sitä. Mutta kun Grazian ei sallittu hankkia ystävänsä elämään hyvinvointia ja mukavuutta, koetti hän levittää siihen hellyyttään; ja se olikin Christophelle kaikkein kallein lahja. Christophe tunsi Grazian rakkauden aina ympäröivän häntä; aamuisin ei hän avannut silmiään eikä illoin niitä sulkenut rukoilematta sielussaan rakastavan siunausta Grazialle. Ja kun Grazia heräsi tai valvoi unettomana yöllä, niinkuin hän usein tuntikausia teki, ajatteli hän:

— "Ystäväni ajattelee minua."

Ja suuri rauha oli heille tullut.

Sillävälin oli Grazian terveys heikontunut. Hän oli alinomaa vuoteessa, tai hänen täytyi viettää päivät pitkät sohvalla loikoen. Christophe tuli joka päivä puhelemaan ja lukemaan hänen kanssaan, näyttämään hänelle uusia sävellyksiään. Grazia nousi silloin sohvalta ja meni ontuen, pöhöttyneillä jaloillaan pianon luokse. Hän soitti Christophen tuomia kappaleita. Suurempaa riemua ei hän olisi voinut Christophelle keksiä. Kaikista niistä, joita Christophe oli opettanut, olivat Grazia ja Cécile ehdottomasti lahjakkaimmat. Mutta kun Cécile käsitti musiikin vaistomaisesti, melkeinpä sitä ymmärtämättä, oli se Grazialle varsin hyvin tajuttu, kaunis ja sulosointuinen kieli. Elämän ja taiteen demooninen puoli jäi häneltä huomaamatta; hän valoi niihin älykkään sydämensä kirkkauden. Se kirkkaus syöpyi Christophen henkeen. Ystävättären soitto sai hänet ymmärtämään paremmin niitä hämäriä intohimoja, joita hän oli itse sävellyksissään ilmaissut: suljetuin silmin Christophe kuunteli häntä, kulki hänen perästään, piti oman ajatuksensa sokkeloissa kiinni hänen kädestään. Elämällä näin musiikkinsa uudestaan Grazian sielun kautta, yhtyi hän tuohon sieluun ja omisti sen. Siitä mystillisestä yhtymästä syntyi sävelteoksia, jotka olivat ikäänkuin heidän toisiinsa sekautuneiden olemustensa yhteishedelmiä. Christophe sanoikin Grazialle eräänä päivänä, tuodessaan hänelle sarjan noita hänen omista ja ystävättären aineosista punottuja sävellyksiään:

— Meidän lapsiamme.

He olivat yhtä joka hetki, yhdessä, vaikkapa olivat erilläänkin. Miten suloisia siellä vanhan talon rauhassa vietetyt illat, talon, joka oli kuin Grazian kuvalle vartavasten tehty kehys! — Siellä osoittivat hiljaiset, herttaiset ja uskolliset palvelijattaret Christopheakin kohtaan samaa kunnioittavaa kiintymystä kuin emäntäänsä. Pelkkää iloa oli siellä kuunnella ohitsevierivien hetkien soittoa ja nähdä elämänvirran kierivän ohitse!… Nyt heitti Grazian horjuva terveys tuohon onneen varjonsa, joka teki heidät levottomiksi. Mutta pikkusairauksistaankin huolimatta oli Grazia niin kuulas, että hänen salatut kärsimyksensä vain lisäsivät hänen sulouttaan. Hän oli Christophen "rakas, kärsivä, liikuttava ystävätär; säteilykasvoinen ystävätär". Ja eräinä iltoina, kun Christophe oli tullut hänen luotaan kotiinsa ja kun hänen sydämensä paisui rakkautta niin, ettei hän jaksanut odottaa seuraavaan päivään siitä Grazialle kertoakseen, kirjoitti Christophe hänelle:

" Liebe liebe liebe liebe liebe Grazia …"

Tällaista rauhaa kesti monta kuukautta. He luulivat jo, että sitä kestäisi aina. Lapsi näytti heidät unohtaneen; hän ei pitänyt heitä niin tarkasti silmällä kuin ennen. Mutta sen loman jälkeen Lionello kävi jälleen heihin kiinni, eikä enää päästänyt irti heitä. Se hirtehinen oli saanut päähänsä erottaa äitinsä Christophesta. Hän ryhtyi taas kujeisiinsa. Siinä ei ollut mitään harkittua suunnitelmaa. Hän seurasi joka päivä aina uusia häijyyden oikkuja. Hän ei ajatellut, mitä pahaa hän teki; hän koetti huvittaa itseään muita ikävystyttämällä. Lionello jankkasi yhtämittaa, että Grazian oli lähdettävä hänen kanssaan Parisista ja matkustettava johonkin, kauas. Grazialla ei ollut voimaa häntä vastustaa. Sitäpaitsi neuvoivat lääkäritkin häntä menemään joksikin aikaa Egyptiin. Hänen piti karttaa pohjoisen ilmaston uutta talvea. Monetkin seikat oli järkyttäneet hänen terveyttään: viimeisten vuosien moraaliset taistelut, ainainen huoli sairastavan pojan vuoksi, pitkä epävarmuus, ristiriita, joka repi hänen sieluaan ja jota hän ei ilmaissut; suru siitä, että hän tuotti surua ystävälleen. Ollakseen lisäämättä Grazian tuskaa, jonka hän hyvin aavisti, Christophe kätki oman tuskansa, vaikka hän ajattelikin yhtämittaa lähestyvää eronpäivää; hän ei koettanutkaan lykätä sitä tuonnemmaksi; ja he olivat molemmat olevinaan tyyniä, sitä sisällisesti suinkaan olematta, ja saivat tuon näennäisen tyyneytensä jossakin määrin toisiinsakin tarttumaan.

Se päivä tuli. Syyskuinen aamu. Heinäkuussa he olivat lähteneet yhdessä Parisista ja viettäneet viimeiset viikot, jotka he enää saivat olla toistensa seurassa, Sveitsin vuoristossa eräässä hotellissa lähellä samaa seutua, jossa he olivat kuusi vuotta sitten löytäneet jälleen toisensa.

Viiteen päivään eivät he olleet voineet mennä ulos; satoi yhtämittaa; enimmät matkailijat olivat kaikonneet seudulta; he olivat melkein yksin jääneet hotelliin. Tänä viimeisenä aamuna sade vihdoinkin lakkasi, mutta vuoristoa peittivät yhä pilvet. Lapset lähtivät ensin palvelijattarien kanssa ensimäisillä vaunuilla. Sitten toisilla Grazia. Christophe saattoi häntä vuoren harjalle asti, josta tie rupesi jyrkissä polvissa mutkitellen laskeutumaan Italian tasankoja kohti. Vaunujen kuomun alla tunkeutui kosteus aivan heidän lävitseen. He painautuivat toisiaan vasten eivätkä puhuneet mitään; tuskin katsoivatkaan toisiinsa. Heitä ympäröi outo hämärä, öinen pimeys… Grazian hengitys teki hänen harsonsa kosteaksi. Christophe puristi hänen pientä kättään, joka jäisen kylmässä hansikkaassaan tuntui lämpöiseltä. Heidän kasvonsa lähentyivät toisiinsa. Läpi kostean harson Christophe suuteli Grazian rakasta suuta.

Oli tultu tien käänteeseen. Christophe laskeusi vaunuista. Vaunut etenivät ja hälvenivät sumuun. Grazia oli kadonnut. Christophe kuuli vielä pyörien kolinaa ja hevosten kavioiden kapsutusta. Valkeita usvavaippoja leijui nurmikoilla. Niiden sakeasta harsosta kuulsivat vettä tippuvat puut. Ei tuulen henkäystä. Usva oli edessä kuin seinä. Christophe pysähtyi, hänen kurkkuaan tukehdutti tuska… Ei mitään enää. Kaikki on mennyt…

Hän veti usvaa rintaansa. Ja jatkoi matkaansa. Mikään ei mene siltä, joka ei ole luotu menemään.

KOLMAS OSA

Ero yhä vain lisää niiden valtaa meihin, joita rakastamme. Sydän säilyttää heistä ainoastaan sen, mikä meille on rakasta. Jokainen kaukaiselta ystävältä tuleva sana saa hiljaisuudessamme uskonnollisen ja hartaan kaiun.

Christophen ja Grazian kirjeenvaihto muuttui sävyltään sellaiseksi syvän vakavaksi kuin kaikkien todella rakastavien parien, joita ei enää uhkaa rakkauden vaarallinen koettelemus, vaan jotka ovat päässeet sen ohitse, tuntevat itsensä varmoiksi tiellään ja kulkevat käsi kädessä. Kumpikin heistä oli kyllin vahva auttaakseen ja ohjatakseen toista, kyllin heikko antaakseen toisen auttaa ja ohjata itseään.

Christophe matkusti takaisin Parisiin. Hän oli päättänyt olla sinne enää palaamatta. Mutta mitäpä päätöksistä! Hän tiesi tapaavansa siellä vielä edes Grazian varjon. Ja olosuhteet tekivät hänen tahtoaan vastaan salaliiton hänen salaisen oman halunsa kanssa: ne näyttivät hänelle uuden velvollisuuden, mihin hänen oli sitouduttava Parisissa. Colette, joka oli perillä kaikista hienoston juoruista, oli ilmoittanut Christophelle, että Christophen nuori ystävä, Georges Jeannin, näytti aikovan tehdä hullutuksia. Jacqueline oli aina ollut kovin heikko poikaansa kohtaan, eikä koettanutkaan enää häntä pidättää. Hänellä oli itsellään omituinen taitekautensa: liikaa huolta itsestään voidakseen välittää pojasta.

Siitä surullisesta seikkailusta saakka, joka oli rikkonut Jacquelinen avioliiton ja murtanut Olivier Jeanninin mielen, oli Jacqueline viettänyt sangen kunniakasta ja syrjään vetäytynyttä elämää. Hän pysyi erillään Parisin hienostosta, vaikka se oli uudestaan alkanut lähennellä häntä, pantuaan hänet ulkokultaisesti joksikin aikaa ikäänkuin karanteeniin. Ne lähentelyt Jacqueline torjui jyrkästi. Tekoaan hän ei hävennyt tuollaisten ihmisten edessä laisinkaan; mielestään ei hän ollut mistään tilivelvollinen heille: sillä he olivat vieläkin huonompia kuin hän; sitä, minkä hän oli tehnyt rehellisesti, tekivät puolet noista hänen tuntemistaan naisista salaa, kotilieden suojelevan varjon alla. Jacqueline kärsi ainoastaan siitä, että hän oli tehnyt pahaa parhaalle ystävälleen, ainoalle, jota hän maailmassa tosiaan oli rakastanut. Hän ei antanut itselleen anteeksi, että hän oli hukannut sellaisen sydämen keskelle näin köyhää maailmaa.

Hänen katumuksensa ja tuskansa voima raukesi vähitellen. Ei jäänyt jäljelle muuta kuin sanaton kärsimys, nöyryyttävä halveksima häntä itseään ja muita ihmisiä kohtaan, ja äidinrakkaus. Tähän tunteeseen keskittyi Jacquelinen koko kaipuu rakastaa; se teki hänet suhteessa poikaan aivan aseettomaksi ja neuvottomaksi; hän ei osannut vastustaa ainoaakaan lapsensa oikkua. Puolustaakseen heikkouttaan Jacqueline koetti vakuuttaa itselleen, että hän muka sovitti siten rikostaan Olivier-vainajaa vastaan. Hänen kiihkeitä hellyydenkausiaan seurasi aina väsynyt välinpitämättömyyden aika; milloin kiusasi hän poikaansa vaativalla ja levottomalla rakkaudella, milloin näytti hän kyllästyvän poikaansa ja antoi hänen tehdä, mitä hän vain tahtoi. Jacqueline huomasi kyllä, että hän oli huono kasvattaja, ja se oli hänestä tuskallista; mutta hän ei siitä sen kummemmaksi muuttunut. Jos hän joskus (sangen harvoin) yritti noudattaa kasvatusperiaatteissaan Olivier Jeanninin käsityksiä, oli tulos surkea; moinen moraalinen pessimismi ei sopinut Jacquelinelle enempää kuin pojallekaan. Kaiken kaikkiaan ei hän tahtonut pojalleen muuta auktoriteettia kuin hellyytensä. Eikä hän ollutkaan väärässä: sillä heidän välillään, vaikka he niin suuresti toisiaan muistuttivatkin, ei ollut muita yhdyssiteitä kuin sydämen. Georges Jeannin tunsi vain äitinsä fyysillisen viehätyksen; hän rakasti hänen ääntään, liikkeitään, eleitään, hänen sirouttaan ja rakkauttaan. Mutta sielultaan tunsi hän olevansa hänelle vieras. Tämän huomasi Jacqueline vasta sitten, kun nuoruuden ensimäinen tuulenpuuska vei pojan hänen luotaan. Silloin hän sitä kummasteli, ja hän suuttui, ja piti siihen syynä toisten naisten vaikutusta; tahtoessaan sitä vaikutusta hävittää hän yhä vain karkoitti poikaansa loitommalle. Totuus oli se, että he olivat tosin aina eläneet yhdessä ja toistensa rinnalla, mutta kumpikin omissa erilaisissa sielullisissa askareissaan: siten he olivat tottuneet väheksymään kaikkea sellaista, mikä heitä erotti toimistaan, ja pitämään liian tärkeinä kaikenlaisia pintapuolisia sympatioja tai antipatioja: kun nyt lapsesta (tuosta luonteeltaan sekalaisesta oliosta, jonka huokosista tuntui vielä naisen tuoksu) nyt kehkeytyi mies, ei näistä pintaseikoista jäänyt enää jälkeäkään. Ja nyt sanoi Jacqueline katkerana pojalleen:

— En tiedä, kehen sinä tulet. Sinä et muistuta isääsi etkä minua.

Täten näytti hän pojalleen vieläkin ilmeisemmin kaiken, mikä heitä erotti toisistaan; ja Georges oli siitä huomiostaan ylpeä, joskin samalla kuumeisen levoton.

Kaksi toistaan seuraavaa sukupolvea tuntee terävämmin kaiken, mikä niitä toisistaan erottaa, kuin seikat, jotka ovat niille yhteisiä; niiden kummankin täytyy vakuutella itselleen oman olemassaolonsa tärkeyttä, vaikka ne joutuisivatkin silloin tekemään väärin toiselle tahi valhettelemaan itselleen. Mutta tämä ristiriita ei ole yhtä suuri kaikkina aikakausina. Klassillisina kausina, tuollaisina, joina toteutuu joksikin aikaa jonkin sivistysmuodon täydellinen tasapaino, — noilla ylätasangoilla, joita jyrkänteet ympäröivät, — ei erotus korkeustasojen, sukupolvien, välillä ole varsin tavaton. Mutta renessanssin tai dekadenssin aikoina jättävät nuoret miehet, jotka kiipeävät ylös huimaavaa rinnettä tai laskeutuvat siitä alas, kauas jälkeensä ne, jotka kulkevat heitä ennen. — Georges kiipesi ikäistensä kanssa nyt ylös vuorelle päin.

Hänessä ei mikään puoli, ei älyllinen eikä luonteesta johtuva ominaisuus, ollut kehittynyt toisia suuremmaksi: mikään hänen tasamittaisista taipumuksistaan ei kohonnut elegantin keskinkertaisuuden tasoa korkeammalle. Ja kuitenkin oli hän nyt, elämäntaipaleen alussa, huomattavastikin muutaman askelman ylempänä kuin hänen isänsä, joka oli kuluttanut äärettömän määrän älyn ja tarmon voimia lyhyen elämänsä matkalla.

Tuskin olivat pojan järjen silmät auenneet, kun hän jo huomasi ympärillään sen häikäisevien valojen puhkaisemien varjojen paljouden, sen suunnattoman määrän kaikkea sekä tietoista että pelkästään aistimuksellista, ne toisilleen viholliset totuudet ja ristiriitaiset erehdykset, joiden usvassa hänen isänsä oli koko ikänsä harhaillut, mutta samalla Georges huomasi myöskin, että hänen vallassaan oli ase, jota nuo varjot eivät olleet ennen tunteneet: hänen voimansa…

Mistä se oli hänelle tullut?… Se on rodun ylösnousemuksen mysteerioita. Rotu saattaa olla jo menettänyt kaikki voimansa ja nukkuu; ja sitten se herää kuin vuoriston kevätvirta ja kuohuu taas yli äyräittensä!… Mitä aikoi hän tällä voimallansa tehdä? Käyttääkö sitä vuorostaan tutkiakseen modernin ajatuksen selvittämättömiä tiheikköjä? Se ei häntä viehättänyt. Hän tunsi niissä piilevän uhkaavia vaaroja. Ne vaarat olivat murskanneet hänen isänsä. Mieluummin hän olisi pistänyt moisen traagillisen metsän tuleen kuin matkinut isänsä yritystä ja tunkeutunut sen sisään. Hän oli tuskin vilkaissut noihin viisauden tai pyhän hulluuden kirjoihin, joista Olivier oli juopunut: niitä olivat Tolstoin nihilistinen sääli, Ibsenin synkkä ja hävittävä ylpeys, Nietzschen raivonvimma, Wagnerin sankarillinen ja aistillinen sensualismi, — tuskin hän oli sen tehnyt, niin hän käänsi niistä kasvonsa pois sekä suutuksissaan että kauhuissaan. Hän vihasi sitä realististen kirjailijain sarjaa, joka oli puolen vuosisataa tappanut taiteen iloa. Georges ei kuitenkaan osannut häivyttää jäljiltään hänen kehtoaan aikoinaan ympäröineen suruisen unen varjoja, hän ei tahtonut katsoa taakseen; mutta hän tiesi hyvin, että varjo oli hänen takanaan. Ollen liian terve löytääkseen lasku väylää levottomuudelleen edellisen aikakauden laiskasta skeptisismistä inhosi hän sellaisten kuin Renanin ja Anatole Francen dilettantismia, tuota vapaan älyn turmeltuneisuutta, ilotonta naurua, ironiaa, jossa ei ollut suuruutta: sellainen on orjien arvoista häpeällisyyttä, orjien, jotka leikkivät kahleillaan jaksamatta niitä katkaista.

Georges oli liian voimakas tyytyäkseen epäilykseen ja liian heikko luodakseen itselleen varmuutta; ja kuitenkin hän sitä varmuutta tahtoi. Hän kyseli sitä, rukoili, vaati sitä itselleen. Mutta väärät suuret kirjailijat, yleisönsuosion kahmijat, menestystä vaaniskelevat valheajattelijat käyttivät hänen laistaan voittamatonta ja hätäistä kaipuuta väärin: he löivät rumpua ja reklameerasivat yhä vain kukin yleislääkettään. Puhujapukkinsa laudalta huusi jokainen Hippokrates, että hänen eliksiirinsä oli ainoa oikea, ja parjasi toisten rohtoja. Heidän kaikkien salaiset keinot olivat yhtä kehnoja. Kukaan näistä kaupustelijoista ei ollut viitsinyt nähdä vaivaa keksiäkseen uusia lääkkeitä. He olivat ainoastaan kaivaneet laatikoistaan vanhoja, väljähtyneitä pulloja. Yhden patenttilääkkeenä oli katolinen kirkko; toisen laillisesti rajoitettu kuningaskunta; kolmannen maan klassilliset traditsionit. Olipa sellaisiakin kujeilijoita, jotka kaiken pahan voiteeksi neuvoivat palautumista latinalaisuuteen. Toiset pöyhistelivät aivan vakavasti ja hölmöihin vaikuttaenkin julistamalla tunnukseksi jotakin muka välimereläisen hengen valtaa. (He olisivat saattaneet jollakin toisella hetkellä puhua yhtä hyvin jostakin atlantisesta hengestä.) Pohjolan ja idän barbaareja vastaan he asettivat muhkeasti uuden roomalaisen imperiumin perilliset… Sanoja, sanoja, ja lainattuja sanoja. Kokonainen vanha kirjasto, jota he nyt myöskentelivät taivasalla. — Nuori Jeannin kulki niinkuin kaikki muutkin hänen toverinsa kaupustelijan luota toisen luokse, kuunteli heidän kehuskelujaan, antoi heidän joskus houkutella itsensä, pistäysi markkinakojuun, ja tuli sieltä takaisin pettyneenä ja hiukan häpeissään siitä, että oli tuhlannut rahaansa ja aikaansa noita kuluneihin trikoihin puettuja vanhoja klovneja ihaillakseen. Ja niin suuri on kuitenkin nuorison kuvitteluvoima, niin vahva on nuoriso uskossaan varmuuden saavuttamiseen, että Georges antoi puijata itsensä yhä uudestaan, aina, kun joku uusi toivojenkauppias lupasi jotakin uutta. Hän oli aitoranskalainen: hänen luonteensa oli tyytymättömästi tutkiva ja synnynnäisesti järjestystä rakastava. Hän tarvitsi päällikköä eikä voinut hyväksyä heistä ainoaakaan: hänen armoton ironiansa hylkäsi heidät kaikki.

Odottaessaan sellaista miestä, joka antaisi hänelle pulman avaimen… hänellä ei ollut aikaa odottaa. Hän ei ollut luotu etsimään totuutta kaiken ikänsä, niinkuin hänen isänsä oli tehnyt. Hänen nuori kärsimätön voimansa vaati purkautua tekoihin. Johonkin suuntaan tuli hänen saada päättää. Toimia, käyttää elämänsä tarmoa! Hän sai ensin ajanvietettä, puuskittaista ja intohimoisesti innostuttavaa, matkailusta, taidenautinnoista ja varsinkin musiikista, jota hän oli ahtanut itsensä täyteen. Kun hän oli kaunis poika, varhain kehittynyt ja viettelyksiin taipuisa, oli hän aikaisin huomannut myöskin rakkauden maailman, mikä on päältä katsoen niin lumoava; ja siihen hän heittäytyi runollisella ja herkkusuisella ilolla. Sitten kyllästyi tuo naivi ja hävyttömyyteen saakka täyttymätön keruubi naisiin: hän tarvitsi toimintaa. Nyt ryhtyi hän raivoisalla kiihkolla urheilemaan. Hän koetteli kaikkia urheilualoja. Hän kävi uutterasti miekkailukoulussa, boksausmatcheissa; hän oli Ranskan juoksu- ja korkeushyppymestari, jalkapalloilujoukkueen johtaja. Eräiden hänenlaistensa rikkaiden ja hurjapäisten nuorten hupsujen kanssa hän kilpaili uhkarohkeissa automobiilimatkoissa, niin järjettömissä, että siinä leikittiin tosiaan hengellä. Viimein hän jätti uuden lelun vuoksi kaiken edellämainitun. Hänelle tuli lentokonekuume niinkuin suurelle yleisön laumallekin. Reimsin ilmailujuhlissa, ympärillään kolmesataatuhatta muuta samanlaista ihmistä, hän kirkui ja itki ilosta. Hän tunsi uskonriemussaan olevansa yhtä kokonaisen kansakunnan kanssa; ihmislinnut, jotka lensivät hänen ja tuon lauman päitten ylitse, veivät heidät matkassaan; ensi kertaa suuren vallankumouksen aamunkoitosta asti kohottivat nuo yhteen kasaantuneet ihmiset nyt silmänsä taivasta kohti ja näkivät sen aukenevan heille. — Nuori Jeannin julisti äitinsä kauhistukseksi, että hän aikoi yhtyä ilmanvalloittajien riveihin. Jacqueline rukoili häntä jättämään moisen vaarallisen kunnianhimon. Hän kielsi poikansa siitä. Georges piti itsepintaisesti päänsä. Christophe, josta Jacqueline luuli saavansa liittolaisen, tyytyi siihen, että antoi nuorukaiselle ainoastaan joitakin varovaisia neuvoja, tietäen muuten varmasti, ettei Georges, niitä tottelisi: (sillä hän itsekään ei olisi pojan asemassa niitä totellut). Christophe ei luullut olevansa oikeutettu estelemään nuorukaisen voimien tervettä ja normaalia kehitystä, vaikka hän olisi siihen pystynytkin, — ei silloinkaan, kun nuo toimettomuuteen kahlitut voimat ehkä saattoivat vapaaksi rynnätessään kulkea omaa hävitystään kohti.

Jacqueline ei jaksanut alistua siihen, että näki poikansa yhä enemmän luisuvan hänestä erilleen. Turhaan hän oli uskotellut luopuneensa kokonaan rakkaudesta: hän ei voinutkaan elää ilman rakkauden kuvitelmaa; kaikki hänen tunteensa, kaikki hänen tekonsa olivat sen kuvitelman värittämät. Kuinka monet äidit kohdistavatkaan poikiinsa koko sen salaisen sisällisen lämmön, jota he eivät ole saaneet antaa avioliitossa, — eivätkä avioliiton ulkopuolella! Ja kun he sitten näkevät, miten helposti pojat pääsevät heistä irti, ja ymmärtävät yhtäkkiä, etteivät he ole pojilleen tarpeellisia, niin tulee heille melkeinpä samanlainen murros kuin heille tuli ennen muinoin, kun rakastaja heidät petti: tulee aivan kuin hyljätyn rakastuneen katkeruus. — Tällaisen uuden sielullisen romahduksen sai Jacqueline nyt kokea. Georges ei sitä yhtään huomannut. Nuoret miehet eivät aavista, minkälaisia sydämentragedioja heidän lähistöllään saattaa kehittyä: heillä ei ole aikaa jäädä niitä katselemaan; eivätkä he tahdokaan niitä nähdä: itsekkyyden vaisto varoittaa heitä ja käskee heitä kulkemaan suoraan, kääntämättä päätään oikealle tai vasemmalle.

Jacqueline kärsi tämän uuden tuskansa yksinään. Hän ei päässyt siitä ennenkuin se oli kalvanut itsensä loppuun. Ja kalvanut ja hävittänyt myöskin hänen rakkautensa. Hän rakasti kyllä yhäti poikaansa, mutta kaukaisella tavalla, siten, että hän nyt oli saanut silmänsä auki ja tiesi itsensä hyödyttömäksi ja oli välinpitämätön itsestään ja pojastaan. Niin meni häneltä kokonainen synkkä ja surkea vuosi kenenkään sitä edes aavistamatta. Ja sitten täytyi tuon onnettoman sydämen, joka ei voinut kuolla eikä elääkään ilman rakkautta, keksiä itselleen jokin uusi rakkaudenkohde. Jacqueline joutui silloin omituisen intohimon valtaan, joka tulee hyvin usein naisille, ja varsinkin kaikkein jaloimmille ja vaikeimmin saavutettaville naisille, tulee syksyisen kypsyyden iässä, jos he eivät ole poimineet kyllikseen elämän kauniita hedelmiä. Jacqueline tutustui erääseen naiseen, joka lumosi hänet heti kohta, kun he tapasivat toisensa ensi kertaa, mystillisellä viehätysvoimallaan.

Tuo nainen oli nunna, suunnilleen Jacquelinen ikäinen. Hänen ammattinaan oli kristillinen hyväntekeväisyys. Hän oli kookas, lujatekoinen, lihavahko; ruskeaverinen; kasvot kauniit ja jyrkkäpiirteiset, silmät vilkkaat ja terävät; leveä ja hieno suu hymyili alinomaa; leuka mahtavan voimakas. Älyllisiltä lahjoiltaan hän oli huomattava; sydämeltään ei laisinkaan sentimentaali; hän oli talonpoikaisen ovela ja raha-asioissa selväjärkinen; ja kaikkeen edellämainittuun yhtyi hänessä etelämaalainen mielikuvitus, joka on taipuisa näkemään asiat suuresti, mutta pystyy samalla, milloin se on välttämätöntä, näkemään ne tarkassa ja selvässä mittakaavassa; rehevä sekoitus ylevää uskonnollista mystisismiä ja vanhan nurkkanotaarin viekkautta. Sisar Angèle oli tottunut hallitsemaan ja käytti valtaansa luontevasti. Jacqueline jäi heti kiinni. Hän innostui pyhästi jaloon aatteeseen. Ainakin uskoi hän innostuneensa. Sisar tiesi kyllä, mihin moinen intohimo oikeastaan perustui; hän oli tottunut herättelemään sellaisia intohimoja; hän ei ollut muka sen syitä huomaavinaan, mutta käytti sitä kylmästi laupeuden hyväksi ja Jumalan kunniaksi. Jacqueline antoi rahansa, antoi tahtonsa ja sydämensä. Hän oli armelias ihminen, ja hän uskoi pyhään asiaan, uskoi rakkaudesta.

Piankin huomattiin, mihin lumoihin hän oli joutunut. Hän yksinään ei sitä aavistanutkaan. Hänen poikansa holhooja tuli levottomaksi. Georges oli liian antelias ja huimapää välittääkseen yleensä raha-asioista; mutta nyt hän kuitenkin näki, minkä vaikutuksen alaiseksi hänen äitinsä oli joutunut, ja hän ällistyi. Liian myöhään koetti hän päästä äitinsä kanssa entisiin läheisiin väleihin: hän huomasi, että heitä erotti jo kokonainen maailma. Hän syytti siitä vehkeilijän salaisia juonia; hänet valtasi suuttumus tuota nunnaa kohtaan, ja samoin myöskin Jacquelinea, — suuttumus, jota hän ei suinkaan salannut; hän ei hyväksynyt sitä, että vieras oli anastanut hänen äitinsä sydämen, sillä hän oli pitänyt sitä luonnollisena omaisuutenaan. Hän ei ajatellut, että jos se sydän oli häneltä mennyt, johtui se siitä, että hän itse oli sen hylännyt. Georges ei koettanutkaan valloittaa kärsivällisesti paikkaansa takaisin, vaan oli taitamaton ja loukkaava. Äiti ja poika, molemmat kiihkeitä luonteita, vaihtoivat keskenään kiivaita sanoja; juopa yhä vain syveni. Sisar Angèle sai lopullisenkin vallan Jacquelineen; ja Georges lähti pois, oman onnensa nojaan. Hän heittäytyi suin päin touhuavaan ja huikentelevaan elämään. Hän pelasi ja menetti suuria summia; hän oikein rehenteli kaikenlaisilla päähänpistoilla, sekä omaksi huvikseen että uhmatakseen tuota äitiä, jolla oli omat kummalliset oikkunsa. — Georges tunsi Stevens-Delestradet. Colette oli hyvinkin huomannut moisen kauniin miehen ja koettanut häneen viehätyksensä tehokkuutta, sillä viehätyshalu ei hänestä loppunut milloinkaan. Hän oli perillä kaikista Georges Jeanninin tyhmyyksistä; ne huvittivat häntä. Mutta kun hän oli pohjaltaan järkevä ja todella hyvä ihminen, vaikka nämä ominaisuudet piilivätkin hänessä turhamaisen pinnan alla, niin ajatteli hän myöskin, mikä vaara nuorta huimapäätä uhkasi. Ja koska hän tiesi erinomaisesti, ettei hän suinkaan itse pystyisi poikaa siitä varjelemaan, ilmoitti hän asiasta Christophelle; ja Christophe riensi hätään.

Christophe oli ainoa olento, jolla oli hiukan vaikutusta nuoreen Jeanniniin. Se vaikutus oli kylläkin vähäistä ja ainoastaan hetkittäistä, mutta sitäkin ihmeellisempää, kun siihen oli vaikea ymmärtää syytä. Christophe oli jo tuota edellistä sukupolvea, jota kohtaan Georges ja hänen toverinsa tunsivat kiivasta vastahakoisuutta. Hän oli sen tuskien täyttämän ja levottoman aikakauden korkeimpia edustajia, jonka taide ja aatteet herättivät heissä epäluuloa ja vihamielisyyttä. Christopheen eivät pystyneet ne pikku profeettain uudet evankeliumit eivätkä vanhain kamasaksain amuletit, joita nuorille tarjottiin maailman-, Rooman ja Ranskan pelastamiseksi ehdottomasti auttavina keinoina. Christophe pysyi yhä edelleen vapaa-ajattelijana: vapaana kaikista uskonnoista, vapaana kaikista puolueista, vapaana kaikista isänmaista; ja sellainen katsomus ei ollut enää muodissa, — tai ei vielä ollut tullut muotiin uudestaan. Ja lisäksi: niin erillään kuin hän elikin kaikista kansallisuuksia koskevista kysymyksistä, oli hän Parisissa kuitenkin ulkomaalainen, vieläpä aikana, jolloin kaikkien maiden synnynnäiset asukkaat pitivät toisten maiden kansalaisia pelkkinä barbaareina.

Ja kuitenkin kunnioitti tuo nuori Jeannin, iloinen, kevyt ja vaistomaisesti kaiken sellaisen vihamies, mikä saattoi tehdä hänet surulliseksi tai ajattelevaksi, — hän, joka tavoitteli kiihkeästi nautintoja, syöksyi rajuihin leikkeihin ja antoi aikansa iskusanain helposti itsensä pettää, — hän, jonka lujat lihakset ja aivojen laiskuus tekivät hyvin taipuvaiseksi Action françaisen, Ranskan kansalliskiihkoisten, kuningasmielisten ja imperialistien tylyihin oppeihin — (Georges ei pohtinut, mitä ne opit olivat) — kuitenkin kunnioitti hän pohjaltaan ainoastaan yhtä ihmistä: Christophea. Hänen aikaiskypsät kokemuksensa ja hänen äidiltä peritty hieno vaistonsa olivat näyttäneet hänelle (hänen elämänhaluaan silti muuttamatta), miten vähän arvoa tuolla maailmalla oli, jota ilman hän ei voinut elää, ja miten paljon parempi Christophe oli kuin se. Georges koetti nyt turhaan huumata itseään liikunnolla ja touhulla: hän ei voinut kieltää ominaisuuksia, jotka oli perinyt isältään. Olivier Jeanninista johtui, että hänelle tuli silloin tällöin yhtäkkiä epämääräinen ja pian haihtuva levottomuus, kaipuu löytää ja määritellä toiminnalleen tarkoitus. Ja isästä oli ehkä lähtöisin se mystillinen vaistokin, joka veti häntä Olivier Jeanninin rakastamaa ihmistä kohti.

Georges kävi usein katsomassa Christophea. Kun hän oli avosydäminen ja hiukan löyhäsuinen, puhui hän aina asioistaan. Hän ei välittänyt ajatella, oliko Christophella aikaa häntä kuunnella. Christophe kuunteli kuitenkin eikä ilmaissut koskaan kärsimättömyyttään. Joskus hän oli vain hajamielinen, jos vieras tuli keskellä hänen työtään. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kuin hetkisen; Christophen ajatus liiti muualle, lisäsi joskus uuden piirteen tai vivahteen hänen sisäiseen työhönsä; sitten se palasi jälleen Georges Jeanninin asiaan, eikä Georges ollut huomannut sen poistumista. Christophea huvittivat tällaiset ajatusten karkuretket, aivan kuin ihmistä, joka tulee toisten luo sisään varpaisillaan kenenkään kuulematta. Mutta pari kertaa Georges huomasi kuitenkin hänen menettelynsä ja huudahti loukkaantuneena:

— Mutta ethän sinä minua kuuntelekaan!

Silloin Christophe häpesi; ja lauhkeasti lähti hän nyt kulkemaan kärsimättömän kertojan perästä ja oli entistä tarkkaavampi saadakseen vikansa anteeksi. Georges Jeanninin jutuilla oli kylläkin hauskuttavat ja hassunkuriset puolensa, eikä Christophe voinut olla nauramatta jotakin ylen riehakasta kuullessaan: sillä Georges kertoi kaikki; hän oli niin suora, että toinen tuli aivan neuvottomaksi.

Aina ei Christophe kuitenkaan nauranut. Nuorukaisen käytös oli hänestä usein tuskastuttava. Christophe ei itsekään ollut mikään pyhyys; hän ei uskonut olevansa oikeutettu saarnaamaan moraalia toisille. Georges Jeanninin lemmenseikkailut, häikäilemätön tapa, millä hän hävitti hullutuksiin varojaan, eivät loukanneet Christophea pahimmin; ei, vaikeinta oli hänestä antaa anteeksi sitä keveyttä, jolla Georges suhtautui kaikkiin vikoihinsa: toden totta, ne eivät häntä painaneet; hän piti niitä ihan luonnollisina. Hänellä oli toisenlainen käsitys moraalista kuin Christophella. Georges oli noita nuoria miehiä, jotka eivät näe sukupuolten välisissä suhteissa juuri muuta kuin iloittelevan leikin, ilman moraalin vivahdustakaan. Jonkinmoinen nuoruus ja huoleton hyvyys riittävät heistä kunnon miehen koko elämänohjeeksi. Georges ei Christophen omantunnon-aprikoimisia ottanut liioin varteensa. Christophe vihastui. Vaikka hän kuinka koetti olla tyrkyttämättä toisille omaa katsantokantaansa, suvaitsevainen hän ei ollut; eikä hänen entinen kiivautensa ollut vielä kuin puoleksi masentunut. Se purkausi yhä ilmi silloin tällöin. Hän ei saattanut olla halveksimatta likaisina hävyttömyyksinä eräitä Georges Jeanninin kepposia, ja hän ilmaisi nuorukaiselle ajatuksensa suoraan. Georges ei ollut sen maltillisempi kuin hänkään. Heidän välillään syntyi tuon tuostakin rajuja kohtauksia. Sellaisten jälkeen eivät he nähneet toisiaan viikkokausiin. Christophe ajatteli kyllä, ettei suuttuminen ollut omiaan muuttamaan Georges Jeanninin elämää, ja että on väärinkin koettaa sovittaa menneen sukupolven moraalia toisen sukupolven moraalisten aatteiden mittoihin. Mutta Christophe ei voinut itselleen mitään: heti seuraavan kerran kiivastui hän uudestaan. Kuinka osaisikaan ihminen epäillä uskoa, jonka puolesta hän on elänyt koko ikänsä? Helpompi olisi luopua vaikka hengestään. Mitä auttaa pakottaa itseään ajattelemaan toisin kuin ajattelee, ainoastaan ollakseen toisen ihmisen näköinen tai säästääkseen häntä? Siten hävittää itsensä, eikä siitä ole toisellekaan apua. Ensimäinen velvollisuutemme on olla sitä, mitä olemme. Uskaltaa sanoa: "Tuo on hyvä, tuo on paha". Heikoille tekee enemmän hyvää, jos on itse vahva, kuin tekeytymällä heikoksi kuten he ovat. Olkaa anteeksiantavia jo tapahtuneita heikkouksia kohtaan, jos tahdotte. Mutta älkää koskaan kohdelko kursaillen vikaa, jonka valtaan toinen aikoo heittäytyä…

Niin, mutta Georges ei kysynytkään Christophelta neuvoa siihen nähden, mitä hän aikoi tehdä: — (tiesikö hän sitä itsekään?) — Hän ei puhunut mistään ennenkuin se oli jo tehty. — Mitäpä voi silloin enää muuta kuin katsella tuota lurjusta sanattomana ja moittien, kohauttaa olkapäitään ja hymyillä, aivan kuin vanha eno, joka tietää, ettei hänen neuvojaan kuitenkaan kuunnella.

Tällaisina päivinä saattoi heidän välillään tulla tuokion hiljaisuus. Georges katseli Christophea silmiin, ja niiden katse näytti ikäänkuin tulevan jostakin hyvin kaukaa. Ja hän tunsi itsensä aivan pikku pojaksi noiden silmien edessä! Hän näki itsensä sellaisena kuin hän oli, näki vanhan ystävänsä läpitunkevan katseen kuvastimesta, josta nyt vilkkui pureva ilme; eikä Georges silloin ollut itseensä kovinkaan tyytyväinen. Christophe käytti harvoin häntä vastaan niitä tietoja, jotka Georges oli hänelle itsestään antanut; olisi saattanut luulla, ettei hän noita asioita muistanutkaan. Kun he olivat olleet hetken vaiti ja puhelleet ainoastaan täten silmillään, Christophe pudisti leikillisesti päätänsä; sitten hän alkoi kertoa jotakin juttua, millä ei näyttänyt olevan mitään yhteistä nuoren Jeanninin äskeisten juttujen kanssa: jotain oman elämänsä muistelmaa tai jotakin aivan vieraita ihmisiä koskevaa, toritapausta taikka kuvitelmaa. Ja silloin näki Georges, että hänen eteensä nousi vähitellen, nousi uudessa valossa, joko suututtavana tai naurettavana, hänen oma kaksoisolentonsa (hän tunsi erinomaisesti itsensä siinä), joka teki aivan samanlaisia erehdyksiä kuin hän itse. Mahdotonta oli olla nauramatta sille ja omalle surkealle muodolleen. Christophe ei lisännyt juttuun selittelyjä. Ja vielä enemmän kuin itse tarina tehosi kertojan mahtava leppoisuus. Hän puhui itsestään aivan kuin vieraista ihmisistä, yhtä vapaasti ja yhtä lauhkealla ja kirkkaalla huumorilla. Sellainen tyyneys tehosi Georges Jeanniniin. Sitä hän oli tullutkin hakemaan. Kun hän oli päässyt loruavan rippinsä taakasta, tuntui hänestä kuin hän olisi saanut kesäisenä iltana heittäytyä suuren puun varjoon ja oikoa siinä jäseniään. Polttavan päivän kuumeinen häikäisy sammui. Hän tunsi rauhan suojaavien siipien leviävän ylitseen. Lähellä Christophea, tuota miestä, joka kantoi niin levollisesti raskaan elämänsä kuormaa, oli hän turvassa omilta kiihkoiltaan. Christophea kuunnellessa tuli hänelle rauhallinen olo. Georges ei itsekään usein häntä kuunnellut; hän antoi ajatustensa kierrellä sinne tänne; mutta minne ne samosivatkin, ympäröi häntä Christophen nauru.

Siitä huolimatta jäivät vanhan ystävän aatteet hänelle vieraiksi. Georges ihmetteli, kuinka Christophe saattoi tyytyä sellaiseen sielulliseen yksinäisyyteen, olla kiintymättä ainoaankaan taiteelliseen, poliittiseen, uskonnolliseen puolueeseen, mihinkään inhimilliseen ryhmään. Hän kysyi Christophelta: "eikö Christophe tuntenut koskaan tarvetta vetäytyä ja sulkeutua johonkin leiriin?"

— Sulkeutua! sanoi Christophe nauraen. Eikö ulkopuolella sitten ole hyvä olla? Ja sinäkö puhut tällaisesta salpojen taakse menemisestä, sinä, ulkoilman mies.

— Ah, sielullinen salpojen takana oleminen ei ole sama kuin jos ruumiillisesti pantaisiin salpojen taakse, vastasi Georges. Ajatus tarvitsee varmuutta; sen täytyy saada liikkua toisten kanssa, turvautua periaatteisiin, jotka kaikki saman ajan ihmiset ovat hyväksyneet. Minä kadehdin entisiä klassillisen ajan ihmisiä. Ystäväni ovat oikeassa, he, jotka tahtovat palauttaa muinaisen kauniin järjestyksen.

— Uitettu kana! sanoi Christophe. Kuka sinuun on työntänyt tuollaista toivottomuutta?

— Minä en ole toivoton, intti Georges vastaan. Kukaan meistä ei ole!

— Kaipa te olette, koska pelkäätte itseänne, virkkoi Christophe. Mitä kummaa, te tarvitsette järjestystä, ettekä osaa itse sitä itsellenne luoda? Teidän tarvitsee mennä riippumaan isoäitienne hameissa! Hyvänen aika, käykää omin jaloin.

— Täytyy olla juuret syvällä kiinni, vastasi Georges, ylen ylpeänä tuosta keppihevosestaan, joka oli hänen aikansa uutta keksintöä.

— Pitääkö puu istuttaa laatikkoon, jotta sen juuret olisivat syvällä? Vastaapas siihen? Tuossa on maata kaikille puille. Tunge siihen juuresi. Löydä omat lakisi. Etsi omasta olemuksestasi.

— Ei siihen ole aikaa, sanoi Georges.

— Sinä pelkäät, vastasi Christophe.

Georges kiivastui eikä sitä myöntänyt; mutta lopulta hän kuitenkin tunnusti, ettei hänellä ollut mitään halua tuijottaa oman itsensä syvyyksiin; hän ei ymmärtänyt, mitä iloa sellaisesta voisi olla: jos kumartui katselemaan tuohon mustaan kuiluun, saattoi siihen suistua.

— Pidähän minua kädestä, sanoi Christophe. — Ja hän huvittelihe avaamalla luukkua, jonka alla hänen realistisen ja traagillisen elämänkäsityksensä näyt olivat. Georges heittäytyi takaisin. Christophe sulki nauraen luukun.

— Miten te jaksatte elää tällä tavoin? kysyi Georges.

— Elänpä vain, ja olen onnellinenkin, sanoi Christophe.

— Minä kuolisin, jos minun olisi pakko nähdä aina tuollaista.

Christophe taputti häntä olalle:

— Kas sellaista atleettia!… No niin, älä sinne katsele, ellet tunne pääsi kestävän. Mikään ei sinua lopultakaan siihen pakota. Käy eteenpäin, poikaseni. Mutta tarvitsetko välttämättä jotain isäntää, joka merkitsee leiman lapaasi niinkuin naudalle? Mitä tunnuslausetta odottelet? Kauan sitten on signaali annettu! On kaikunut käsky: "Satulaan". — Ratsuväki rientää! Älä välitä muusta kuin omasta hevosestasi. Pysy paikallasi! Täyttä laukkaa!

— Mutta minne minä olen menossa? kysyi Georges.

— Sinne, minne eskadroonasi: maailmaa valloittamaan. Vallatkaa ilma, kukistakaa elementit, tunkeutukaa luonnon viimeisiin varustuksiin, ajakaa tieltänne aika, karkoittakaa kuolema…

" Expertus vacuum Daedalus aera …"

… Latinalaisuuden sankari, tunnetko tämän, sanopas? Pystytkö selvittämään minulle edes mitä se merkitsee?

" Perrupit Acheronta …"

… Siinä on onnellinen osanne. Teille, te conquistadores!

Christophe näytti niin selvästi uuden sukupolven osalle annetun sankarillisen toiminnan velvollisuuden, että Georges kysyi hämmästyneenä:

— Mutta jos te vanhat olette tätä mieltä, miksi te ette tule meidän kanssamme?

— Siksi, että meillä on toinen tehtävä. Mene poikaseni, tee työsi. Irtaudu minusta, jos voit. Minä jään tänne, ja valvon… Oletko lukenut sen Tuhannen ja yhden yön sadun, jossa vuorenkorkuinen haltia on suljettuna pieneen lippaaseen, Salomonin sinetillä lukittuun?… Se haltia on täällä, sielumme pohjassa, sielun, jota sinä pelkäät kumartua tarkastelemaan. Minä ja minun aikalaisemme olemme kuluttaneet elämämme kamppailussa sen kanssa; me emme ole häntä voittaneet; hänkään ei ole voittanut meitä. Nyt me levähdämme hetkisen, hän ja me; ja me katselemme toisiamme, vihaamatta ja pelkäämättä, tyytyväisinä otteluun, jonka olemme kestäneet, ja odotamme aselevon loppumista. Käyttäkää te aselevon aikaa kartuttaaksenne voimianne ja kootaksenne maailman kauneutta. Olkaa onnellisia, nauttikaa tyynentuokiosta. Mutta muistakaa, että kerran täytyy teidän tai niiden, jotka ovat poikianne, kerran täytyy teidän palata voiton juhlastanne siihen paikkaan, jossa nyt olen ja ryhtyä uudestaan taisteluun, uusilla voimilla, tuota vastaan, joka on tuossa ja jota minä pidän silmällä. Ja sitä aselepojen katkomaa taistelua kestää, kunnes toinen taistelevista (ja ehkäpä molemmatkin) on murskattu. Teidän tulee olla väkevämpiä ja onnellisempia kuin me olimme… Toistaiseksi urheile, jos mielesi tekee; karaise lihaksiasi ja sydäntäsi; äläkä tuhlaa hullun tavoin kärsimättömästi paisuvia voimiasi joutavuuksiin: sinä olet sellaisen ajan lapsi, että niille voimille (ole varma siitä!) löytyy kyllä paikkansa.

Georges ei pitänyt muistissaan paljoakaan siitä, mitä Christophe hänelle puhui. Hänen tajuntansa oli melkoisen avoin Christophen ajatuksille; mutta ne ajatukset menivät toisesta korvasta sisään ja tulivat toisesta ulos. Hän ennätti tuskin alas kadulle, kun jo unhotti kaikki. Siitä huolimatta säilyi hänessä jonkinlainen hyvinvoinnin tunne vielä sittenkin, kun syy, josta se oli aiheutunut, oli jo pitkän aikaa haihtunut. Hän kunnioitti Christophea. Hän ei uskonut sellaiseen, mihin Christophe uskoi. (Pohjaltaan hän nauroi kaikelle, hän ei uskonut mihinkään.) Mutta siitä huolimatta olisi hän halkaissut pään jokaiselta, joka olisi uskaltanut puhua pahaa hänen vanhasta ystävästään.

Nuorukaisen onneksi ei juuri hänelle satuttu puhumaankaan Christophesta pahaa: muutoin olisi hänellä ollut paljon tekemistä.

Christophe aavisti hyvin, minnepäin ajantuuli kiepahti. Ranskan nuorten musiikki-ihanteet erosivat suuresti hänen ihanteistaan; mutta vaikka se seikka yhä vain lisäsi Christophen sympatiaa noita ihanteita kohtaan, eivät nuoret puolestaan suinkaan suhtautuneet häneen samoin. Christophe oli joutunut muotiin yleisön keskuudessa, eikä se ollut omiaan tekemään hänelle suopeiksi nälkäisimpiä noista nuorista; heillä ei ollut vatsassaan paljoa, ja heidän torahampaansa olivat siis sitäkin pitemmät ja purevammat. Christophe ei pahastunut heidän häijyydestään.

— Miten sisukkaita ne ovat! sanoi hän. Niille tulee hampaita, piskuisille…

Hän piti heistä melkeinpä enemmän kuin eräistä toisista rakeista, jotka mairittelivat häntä sen vuoksi, että hän oli saanut menestystä, — tuollaisista, joista d'Aubigné sanoo: " Kun talonkoira on työntänyt kuononsa voipyttyyn, tulevat ne onnitellen nuoleskelemaan sen viiksiä ".

Christophe oli saanut uuden kappaleen Oopperaan. Tuskin se oli hyväksytty, kun alettiin sitä harjoittaa. Eräänä päivänä huomasi Christophe sanomalehtien hyökkäyksistä, että erään nuoren säveltäjän teos, joka oli päätetty esittää, oli lykätty epämääräiseen aikaan sen tähden, että hänen, Christophen, ooppera pääsisi nyt lavalle. Artikkelin kirjoittaja oli vihastunut tällaisesta mahtiaseman väärinkäytöstä, josta hän syytti Christophea.

Christophe tapasi Oopperan johtajan ja sanoi hänelle:

— Te ette ilmoittanut minulle, miten asianlaita oli. Tällainen ei sovi. Te esitätte ensin oopperan, joka on hyväksytty ennenkuin minun.

Johtaja huudahti hämmästyksissään, alkoi nauraa, kieltäytyi tottelemasta, imarteli ylenpalttisesti Christophea, hänen ylevyyttään, hänen teoksiaan, hänen nerouttaan; puhui ylen halveksivasti tuon toisen säveltäjän työstä, vakuutti, ettei sillä ollut mitään arvoa ja ettei se tuottaisi kolikkoakaan.

— No, miksi te sitten sen hyväksyitte?

— Ihminen ei saa aina tehdä, mitä tahtoo. Täytyy silloin tällöin näennäisesti antaa myöten yleiselle mielipiteelle. Ennen muinoin nuo nuoret saivat kiljua mielin määrin, kukaan ei heitä kuunnellut. Nyt ovat he keksineet sen keinon, että usuttavat meidän kimppuumme kansallismielisen sanomalehdistön, joka alkaa rääkkyä kavallusta ja haukkuu meitä huonoiksi ranskalaisiksi, jos emme kovaksi onneksemme voi innostua mokomaan nuoreen kouluun. Nuori koulu! Kyllä kai!… Sanonko teille suoraan? Siitä olen saanut tarpeekseni! Ja yleisökin samoin. Nuorilla on aina huulilla tuo Oremus!… Se ikävystyttää meitä… Ei verta suonissaan; pikku pastoreita, jotka messuavat meille; kun he tekevät lemmenduettoja, ovat ne kuin mikäkin De profundis … Jos olisin niin hullu, että ottaisin lavalle kaikki näytelmät, jotka minulle tyrkytetään, ajaisin teatterini konkurssiin. Minä otan muutaman harvan niistä: se riittää puolestani. — Puhutaanpa oikeista asioista. Te saatte aina täydet huoneet…

Ylistykset alkoivat jälleen.

Christophe keskeytti hänen juttunsa jyrkästi ja sanoi vihoissaan:

— Minä en anna puijata itseäni. Nyt, kun olen vanha mies ja saanut itseni "läpi", käytätte te minua nuorten murskaamiseksi. Silloin, kun minä olin nuori, olisitte murskanneet minut yhtä hyvin kuin nyt heidätkin. Te joko esitätte heti tuon pojan oopperan, tahi minä otan omani teiltä pois.

Johtaja kohotti kätensä taivasta kohti ja sanoi:

— Ettekö ymmärrä, että jos tekisimme niinkuin tahdotte, näyttäisi siltä kuin myöntyisimme heidän sanomalehtihyökkäystensä vuoksi?

— Mitä se siihen kuuluu? virkkoi Christophe.

— Miten tahdotte! Te saatte siitä kaikkein ensimäisenä kärsiä.

Nuoren säveltäjän työ otettiin harjoitettavaksi keskeyttämättä Christophen oopperan valmistuksia. Toisen ooppera oli kolmi-, toinen kaksinäytöksinen; päätettiin esittää ne samana iltana. Christophe tapasi tuon nuoren suojattinsa: hän oli halunnut itse ensimäisenä ilmoittaa hänelle tämän hyvän uutisen. Nuorukainen vakuutteli vakuuttamasta päästyään ikuista kiitollisuuttaan.

Tietystikään ei Christophe saanut aikaan sitä, että nuoren miehen oopperan valmistus olisi ollut mallikelpoinen. Tulkinta ja näyttämöasetus tuli hieman laiminlyödyksi. Christophe ei tiennyt siitä mitään. Hän oli pyytänyt päästä kuulemaan eräitä nuorukaisen teoksen harjoituksia; hänenkin mielestään oli kappale jotakuinkin heikko, niinkuin hänelle oli sanottu; hän oli tohtinut antaa pari kolme neuvoa: ne oli otettu epäsuopeasti vastaan; Christophe oli pysynyt mielipiteessään eikä sitten ollut enää sekaantunut asiaan. Sitäpaitsi oli johtaja vaatinut tulokasta hiukan lyhentelemään kappalettaan, jos hän halusi saada sen ajoissa esitetyksi. Tekijä suostui ensin helposti tähän uhraukseen, mutta sittemmin näytti se tuntuvan hänestä tuskalliselta.

Ensi iltana ei vasta-alkajan teoksella ollut yhtään menestystä; Christophen ooppera herätti suurta huomiota. Silloin alkoivat eräät sanomalehdet mustata Christophea. He puhuivat salajuonesta; tahdottiin muka murskata nuori ja suuri ranskalainen taiteilija, väitettiin, että hänen teostaan oli silvottu saksalaisen mestarin mieliksi, Krafftin, jonka vihjailtiin kadehtivan halpamaisesti kaikkia uusia kykyjä. Christophe kohautti hartioitaan ja ajatteli:

— Hän vastaa kyllä.

"Hän" ei vastannut. Christophe lähetti hänelle erään leikkeleen noista sanomalehdistä lisäten siihen:

— Oletteko lukenut tämän?

Toinen kirjoitti hänelle nyt:

— Syvästi valitettava asia! Tuo sanomalehtimies on aina ollut niin arkatuntoinen minusta! Minä olen vilpittömästi pahoillani. Parasta on olla sellaisesta välittämättä.

Christophe nauroi ja ajatteli:

— Se raukka on oikeassa.

Ja hän heitti tämän muiston "unhon kuiluun", niinkuin hänen oli tapa sanoa.

Mutta kävipä nyt niin, että Georges, vaikka hän luki sanomalehtiä sangen harvoin ja silloinkin huonosti kaiken muun paitsi urheilua koskevat artikkelit, sattui nyt näkemään juuri rajuimmat hyökkäykset Christophen kimppuun. Hän tunsi tuon sanomalehtimiehen. Hän meni kahvilaan, jossa tiesi hänet varmasti tapaavansa, tapasikin hänet siellä, antoi häntä korville, joutui kaksintaisteluun hänen kanssaan ja raapaisi kelpo tavalla miekallaan hänen toista olkapäätään.

Seuraavana päivänä, aamiaisella istuessaan, sai Christophe kuulla tämän tapahtuman erään ystävän kirjeestä. Se oli hänestä kauheaa. Hän jätti aamiaisensa kesken ja juoksi Georges Jeanninin luokse. Georges tuli itse avaamaan, Christophe ryntäsi sisään kuin myrskynpuuska, tarttui poikaa kaksinkäsin käsivarsiin, ravisteli häntä vihoissaan ja alkoi häntä vimmoissaan haukkua.

— Hölmö! huusi hän; sinä olet mennyt tappelemaan minun puolestani! Kuka sinulle siihen on antanut luvan? Nulikka, nuori nallikka, sekautua minun asioihini! Enkö minä osaa itse hoitaa itseni, sanopas? Tämä nyt on kaunista! Mokomalle konnalle sellainen kunnia, että tappelit hänen kanssaan. Sitä hän juuri tahtoi. Sinä olet tehnyt hänestä sankarin. Tolvana! Ja jospa olisi käynyt niin… (Olen varma, että heittäydyit siihen aivan tosissasi, niin päätön kun olet)… jos olisit haavoittunut tai vaikka kuollut!… Onneton: silloin en olisi antanut sinulle anteeksi eläessäni!…

Tämän uhkauksen kuullessaan nauroi Georges haljetakseen; ja sitä ilonpuuskaa kesti niin, että kyyneleet tippuivat hänen silmistään:

— Ah, vanha ystäväni, kuinka olet hassu?! Sinä olet verrattoman koomillinen! Haukut minua siitä, että sinua puolustin. Toisen kerran hyökkään sinun kimppuusi. Ehkäpä silloin syleilet minua.

Christophe tukki suunsa; hän syleili Georges Jeanninia, suuteli häntä kummallekin poskelle, ja suuteli uudestaan, ja sanoi:

— Rakas poikani!… Anteeksi. Minä olen vanha hölmö… Mutta tämä uutinen sai minut aivan sekaisin. Mikä päähänpisto tapella! Kannattaako tuonlaisten kanssa tapella? Lupaa heti paikalla, ettet enää koskaan rupea sellaiseen.

— Minä en lupaa mitään, sanoi Georges. Minä teen, mitä tahdon.

— Mutta minä kiellän sinua, kuuletkos! Jos yrität, minä en tahdo enää sinua nähdä, minä panen vastalauseen lehtiin, minä sinun…

— Teet tietysti perinnöttömäksi.

— Mutta kuulehan nyt, rakas Georges… Mitä sellainen toimittaa?

— Kunnon ystäväni, sinä olet tuhat kertaa parempi kuin minä, sinä tiedät paljon enemmän maailman asioita kuin minä; mutta nuo lurjukset tunnen minä paremmin kuin sinä. Ole huoletta, tämä tepsii; he kääntelevät vasta kuusi kertaa suussaan myrkyllistä kieltään ennenkuin pistävät sen ulos häväistäkseen sinua.

— Mitä minä noista pässeistä? Minä välitän vähät siitä, mitä he sanovat.

— Mutta minä välitän siitä paljon. Pidä sinä huolta omista asioistasi.

Sen jälkeen vartioi Christophe, ettei mikään uusi artikkeli herättäisi Georges Jeanninin epäluuloa. Oli koomillista nähdä häntä seuraavina päivinä kököttämässä kahvilan pöydän ääressä ja nuuskimassa sanomalehdet, joita hän ei tavallisesti koskaan lukenut, alusta loppuun; jos hän olisi niistä löytänyt jonkin hävyttömän kirjoituksen, olisi hän ollut valmis tekemään mitä hyvänsä (vaikkapa tarvittaessa halpamaisen kepposenkin), estääkseen noita rivejä joutumasta Georges Jeanninin nähtäville. Viikon kuluttua hän rauhoittui. Poika oli oikeassa. Hänen ensimäinen varoituksensa näytti antaneen haukkujille miettimisen aihetta. — Ja vaikka Christophe olikin ärtynyt nuorelle huimapäälle ystävälleen, joka oli vienyt häneltä seitsemän, kahdeksan työpäivää, myönsi hän itselleen, ettei hänellä lopultakaan ollut oikeutta häntä läksytellä. Hän muisti, kuinka hän itse aikoinaan, eikä siitä vielä ollut varsin pitkälti, oli tapellut Olivier-ystävänsä puolesta. Ja hän oli kuulevinaan Olivier Jeanninin äänen:

— Annahan olla, Christophe, minä maksan lainani takaisin!

Jos Christophe kuittasi helpolla hyökkäykset häntä vastaan, niin oli moinen ironinen välinpitämättömyys kaukana eräästä toisesta. Tämä oli Emmanuel.

Europalaiset aatteet kehittyivät huimaa vauhtia. Saattaisi sanoa, että niiden kiito lisääntyi sikäli kuin mekaaniset keksinnöt ja uudenaikaiset moottoritkin. Sellainen ennakkoluulojen ja toivojen varasto, joka riitti ennen ruokkimaan ihmiskuntaa kaksikymmentä vuotta, paloi nyt viidessä vuodessa loppuun. Henkiset sukupolvet laukkasivat yhä perätysten ja usein toistensa päälle. Aika toitotti hyökkäykseen. — Emmanuel oli sivuutettu.

Emmanuel, Ranskan tarmon laulaja, ei ollut koskaan kieltänyt mestarinsa, Olivier Jeanninin, idealismia. Niin kiivas kuin hänen kansallistuntonsa olikin, yhtyi siihen hänessä moraalisen suuruuden jumaloiminen. Se, että hän julisti runojensa mahtavalla äänellä Ranskan triumfia, johtui siitä, että hän ihaili isänmaassaan, jopa pitäen asiaansa selvänä kuin uskonkappaletta, nykyisen Europan korkeinta aatteellisuutta, Athene Nikeä, voitollista Oikeutta, joka musertaa Väkivallan. — Ja nyt oli Väkivalta, Voima nostanut päänsä keskellä sitä Oikeutta itseään ja se paljastui siinä kaikessa hurjassa alastomuudessaan! Uusi sukupolvi, vankka ja sotakuntoinen, kaipasi taistelua, ja sen katsantokanta oli jo ennen voittoa voittajan. Se ylpeili lihaksistaan, laajentuneesta rintakehästään, halustaan ja kyvystään nauttia, yli laajan maan lennättävistä petolinnun-siivistään; se tahtoi iskeä ja koetella kynsiään. Kansan pään panivat aivan pyörälle sellaiset urotyöt kuin huimat lentoretket Alppien ja merten poikki, sankarisatuja muistuttavat ratsumatkat halki Afrikan erämaiden, nuo uudet ristiretket, jotka olivat melkeinpä yhtä mystillisiä ja yhtä paljon aineellisiin etuihin liittyviä kuin aikoinaan jotkin Filip-Augustin ja Villehardouin'in. Nämä nykyajan lapset, jotka eivät ole nähneet sotaa muuta kuin kirjoista, saattoivat koristaa sen helposti kaikenlaisella kauniilla. He alkoivat uhkailla hyökkäilyillä. He olivat väsyneitä rauhaan ja aatteisiin, he ylistelivät "taistelujen alasinta", jolla aktiivinen toiminta oli kerran takova verisin käsin ehyeksi Ranskan mahdin. Reaktsionista inhoittavaa aatteiden väärinkäyttöä vastaan julistivat he ihanteiden halveksumista uskonkappaleenaan. He oikein rehentelivät kehumalla tavallista, ahdasta kylmää järkeä, väkivaltaista realismia, sellaista häpeämätöntä kansallista itsekkyyttä, joka tallaa jalkoihinsa muitten kansojen ja ihmisyyden oikeuden, jos isänmaan suuruuden etu sitä vaatii. He olivat kansanvallan vihaajia, demokratian vastustajia, — ja epäuskoisimmatkin heistä veisasivat ylistysvirsiä vanhaan katoliseen uskoon palaamiselle, koska oli muka käytännöllistä "kanavoida absoluuttinen", sulkea ääretön lujan järjestysvallan ja auktoriteetin vartioitavaksi. Eivätkä he tyytyneet lauhkeita entisajan "lavertelijoita, tuulentupia rakentavia idealisteja", humaanisia ajattelijoita ainoastaan halveksimaan; ei, he pitivät heitä oikeinpa pahantekijöinä. Emmanuel oli näiden nuorten mielestä niitä. Hän kärsi heidän kohtelustaan julmasti, ja hänen oikeutettu suuttumuksensa oli suuri.

Koska Christophe niinkuin hänkin, — ja vielä enemmän kuin hän, — oli tuon vääryyden uhrina, tunsi Emmanuel nyt sympatiaa häntä kohtaan. Ynseydellään oli hän katkaissut välinsä Christophen kanssa ja estänyt häntä käymästä luonaan. Nyt esti ylpeys häntä ilmaisemasta katumustaan siten, että hän olisi mennyt Christophea noutamaan. Mutta sattumalta tapasi hän sitten kerran Christophen, ja silloin hän itse alkoi ensin häntä lähentyä. Ja kun hänen arka epäluulonsa pääsi siinä tilaisuudessa kohta rauhaan, ei hän enää salannutkaan iloaan, kun Christophe piankin tuli häntä katsomaan. Siitä lähtien tapasivat he toisiaan usein, joko Christophen tai Emmanuelin luona.

Emmanuel ilmaisi Christophelle katkeruutensa. Hän oli ensinnäkin syvästi loukkaantunut eräistä arvosteluista; ja kun Christophe ei näyttänyt olevan niistä kylliksi huolissaan, luetti Emmanuel hänellä eräitä lehtien artikkeleita, jotka koskivat Christophea itseään. Niissä väitettiin, ettei Christophe osannut muka taiteensa aakkosiakaan, ettei hänellä ollut aavistusta harmoniasta, että hän oli varastanut ammattiveljiensä aatteita; kaiken kaikkiaan: että hän oli musiikkitaiteen häpeä. Häntä mainittiin nimellä: "Tuo vanha kuohupää"… Ja sanottiin: "Me olemme saaneet sellaisista suonenvetoisista sielunvääntelyistä tarpeeksemme. Me olemme järjestys, järki, klassillinen sopusuhtaisuus…"

Christophea huvitti tämä suuresti.

— Niin pitää ollakin, sanoi hän. Nuoret miehet heittivät meidät vanhat suohautaan… Minun aikoinani tosin odotettiin, että mies täytti kuusikymmentä vuotta ennenkuin häntä pidettiin ukkona. Nyt menee kaikki kiireemmin… Langaton lennätin, ilmalaivat… Entiset sukupolvet väsähtävät nopeammin… Nuo nuoret poloiset, heillä ei ole pitkää aikaa! Kiiruhtakoot siis meitä halveksimaan ja pöyhistelemään itse armaassa auringonpaisteessa!

Mutta Emmanuelin luonne ei ollut näin terve. Hänen ajatuksensa oli pelkäämätöntä, mutta sairaloiset hermot kiduttivat häntä; hänen sielunsa oli palava, mutta ruumis riisitaudin kalvama; hänen olisi pitänyt saada taistella, mutta hän ei ollut luotu taistelua varten. Eräiden arvostelujen vihamielisyys haavoitti häntä sydämenpohjiin asti.

— Ah, huudahti hän, jos arvostelijat tietäisivät, mitä pahaa he tekevät taiteilijoille tuollaisilla väärämielisillä sanoilla, joita he ajattelemattomasti kylvävät, niin he häpeäisivät ammattiaan!

— Sen he tietävätkin, hyvä ystäväni. Se on heidän elämänsä kannustin. Täytyyhän heidänkin saada elää!

— He ovat pyöveleitä. Ihminen on verissään elämästä, siitä, että hän on taistellut kuolemaan asti taiteen puolesta. Sen sijaan, että he ojentaisivat meille kätensä ja puhuisivat heikkouksistamme armeliaasti, auttaisivat meitä veljellisesti korjaamaan puutteitamme, seisovat he siinä kädet taskussa ja katselevat, kuinka me vieritämme kivikuormaamme mäkeä ylös, ja sanovat: "Ei osaa…" Ja kun työ on tehty, tietävät toiset: "Kyllä, mutta hän ei nouse mäkeä sillä tavoin kuin pitää nousta." Kun taas toiset itsepintaisesti yhä jankkaavat: "Ei hän olekaan noussut!…" Hyvä, etteivät vieritä kiviä kintuillemme meitä kaataakseen!

— No, on heissä hyviäkin ihmisiä; ja miten paljon hyvää he voivatkaan tehdä! Ilkeitä nautoja on kaikkialla; sellainen ei johdu ammatista. Sanopas, tunnetko sinä mitään pahempaa kuin taiteilijan, jossa ei ole hyvyyden rahtua, joka on turhamainen ja kiukustunut, jolle koko maailma on pelkkää saalista, joka hänen täytyy saada kynsiinsä, muuten hän katkeroituu? Ihmisen on pukeuduttava kärsivällisyyden rintarautaan. Ei ole pahaa, jossa ei olisi jotain hyvää. Kohtuuttominkin arvostelu on meille hyödyksi. Se on meille kannustin; se ei anna meidän laiskehtia matkalla. Joka kerta, kun luulemme päässeemme matkan päähän, pureksii se ajokoira koipiamme. Eteenpäin! Kauemmaksi! Korkeammalle! Se väsyy ennen minua ajamasta kuin minä kulkemasta sen edessä. Muistele aina arabialaista sananlaskua: " Hedelmättömistä puista ei välitetä; ainoastaan niitä kiitetään, joiden otsaa kultaiset hedelmät kruunaavat "… Surkutelkaamme niitä taiteilijoita, joita säästetään! He jäävät laiskotellen puolitiehen istumaan. Kun he tahtovat jälleen nousta paikaltaan, eivät heidän kangistuneet jalkansa enää jaksakaan. Eläkööt ystäväni vihamiehet! He ovat tehneet minulle elämässäni enemmän hyvää kuin vihamieheni, nimittäin ystävät!

Emmanuelin täytyi väkisinkin hymyillä. Sitten hän sanoi:

— Eikö sinusta kuitenkin ole kovaa, että nuoret rekryytit, jotka ovat ensimäisessä taistelussaan, läksyttävät sinua, sellaista vanhaa sotaurosta?

— He ovat minusta hauskoja, vastasi Christophe, Tuollainen ylpeys on nuoren ja kiehuvan mielen merkki, elämänhalun, joka tahtoo päästä liikkeelle. Minäkin olin ennen muinoin sellainen. He ovat maaliskuista rankkasadetta maan uudistuessa keväällä… Läksyttäkööt meitä vain! He ovat kuitenkin kaikitenkin oikeassa. Vanhain on mentävä nuorten kouluun! He ovat käyttäneet meitä itse kehittyäkseen. He ovat kiittämättömiä: niin täytyy ollakin. Mutta meidän ponnistuksistamme rikastuneina pääsevät he tosiaan pitemmälle kuin me; he toteuttavat sen, mitä me olemme yrittäneet. Jos meissä vielä on jäljellä hiukkakin nuoruutta, niin oppikaamme vuorostamme heistä ja koettakaamme itse uudistua. Ellemme sitä voi, vaan olemme jo liian vanhoja, niin riemuitkaamme heistä! On ihanaa nähdä, kuinka ihmishenki, joka tuntuu jo väsyneeltä, alkaa kukkia uudestaan; ihanaa nähdä noiden nuorten väkevää optimismia, heidän toimivaan seikkailuun pyrkivää elämäniloaan; ihanaa nähdä sukupolvien syntyvän uudestaan maailmaa valloittamaan.

— Mitä he olisivatkaan ilman meitä? Se elämänilo on lähtöisin meidän kyynelistämme. Se pöyhkeä voima on entisen polven kärsimysten kukka. Sic vos non vobis…

— Vanha sananlasku erehtyy. Itseämme varten me olemme tehneet työtä luodessamme uuden ihmisrodun, joka sivuuttaa meidät. Me olemme keränneet sille sen säästöt, me olemme suojelleet sitä hatarassa hökkelissä, jonka läpi kaikki viimat vinkuivat; meidän täytyi nojautua koko ruumiillamme ovea vastaan, ettei kuolema olisi päässyt sisään. Meidän kätemme raivasivat riemukujan, jota pitkin poikamme marssivat. Meidän tuskamme on pelastanut tulevaisuuden. Me olemme kantaneet liitonarkin luvatun maan kynnykselle. Se menee siihen maahan, heidän kanssaan, ja meidän voimallamme!

— Muistanevatko he koskaan niitä, jotka ovat pyhää tulta kantaen samonneet halki erämaan, samonneet kuljettaen mukanaan rotumme jumalia ja heitä, rotumme lapsia, nyt miehiksi varttuneita? Me olemme saaneet osaksemme kärsimyksen ja kiittämättömyyden.

— Suretko sitä?

— En. On juovuttavaa ajatella, miten traagillisen suurta on uhrata uudelle, meidän aikamme synnyttämälle tulevaisuudelle sellainen mahtava aikakausi kuin meidän oli. Nykypäivien ihmiset eivät osaisi enää nauttia kieltäytymisen ylpeästä ilosta!

— Me olemme olleet onnellisempia. Me olemme nousseet Nebon vuorelle, jonka harjalta näkyy Kaanaanmaa, minne jalkamme eivät koskaan satu. Mutta me nautimme tästä näystä enemmän kuin ne, jotka sinne pääsevät. Kun laskeutuu tasangolle, niin kadottaa käsityksen tasangon äärettömyydestä, silmä ei näe kaukaista ilmanrantaa.

Sen rauhoittavan voiman, mikä Christophella oli Georges Jeanniniin ja Emmanueliin, sai hän rakkaudestaan Graziaan. Se rakkaus johti hänet väkisinkin kiintymään kaikkeen nuoreen, tuntemaan ainaista sympatiaa kaikkia uusia elämän muotoja kohtaan. Mitkä olivatkin maailmaa uudistavat voimat, hän liittyi niihin, rakasti niitä silloinkin, kun ne taistelivat häntä vastaan; hän ei pelännyt uusien demokraattisten tapahtumien lähentymistä, sellaisten, joista keskustellessaan kourallinen etuoikeutettuja päästeli ahnaan lokin itsekkäitä huutoja; hän ei ollut suinkaan epätoivoinen eikä siis takertunut mihinkään vanhentuneisiin taiteen isämeitiin; hän uskoi varmasti, että satumaisista visiooneista, tieteen ja työn toteutetuista unelmista, puhkeaisi ilmi entistäkin voimakkaampi taide; hän tervehti ilolla elämän uutta aamuruskoa, vaikka vanhan maailman kauneus olisikin sen koittaessa kuoleva.

Grazia tiesi, miten terveellinen hänen rakkautensa oli Christophelle, ja sen vaikutusvoiman tunto nosti hänet yläpuolelle hänen omaa itseään. Kirjeillään hän viittoi selvän tien ystävälleen. Ei silti, että hän olisi ruvennut naurettavasti ohjailemaan häntä taiteessa: hän oli siihen liian hieno ja älykäs ja tunsi omat heikkoutensa. Mutta hänen suora ja puhdas äänensä oli äänirautana, jonka mukaan Christophe viritti sielunsa. Kun Christophe vain kuvittelikin kuulevansa, miten se ääni hänen ajatustaan toisti, niin ei hän ajatellutkaan mitään sellaista, joka ei ollut oikeaa, puhdasta ja toistamisen arvoista. Kauniin soittimen ääni on musiikkimiehelle ikäänkuin kaunis ruumis, jossa hänen haaveensa saavat todellisuuden ilmenemismuodon. Kahden toisiaan rakastavan sielun mystillistä yhteensekaantumista: kumpikin riistää toiselta, mitä toisella on parhainta; mutta sen hän tekee antaakseen toiselle tuon parhaan takaisin oman rakkautensa rikastuttamana. Grazia ei pelännyt sanoa Christophelle, että hän rakasti häntä. Kaukainen välimatka teki hänen puheensa vapaammaksi, samoin kuin varmuuskin, ettei hän koskaan olisi Christophen. Tällainen rakkaus, jonka uskollinen hartaus oli tarttunut myöskin Christopheen, oli Grazialle voiman ja rauhan lähde.

Sitä voimaa ja rauhaa antoi Grazia muille enemmän kuin hänellä itsellään oli. Hänen terveytensä oli murtunut, hänen henkinen tasapainonsa oli pahoin vaarassa. Hänen poikansa tila ei parantunut. Kaksi vuotta oli hän elänyt ainaisen kuolemanpelon vallassa, pelon, jota Lionello häijyillä kujeillaan aiheettomasti lisäsi. Lionello oli saavuttanut virtuoosin taidon pitää vireillä rauhattomuutta niissä ihmisissä, jotka häntä rakastivat; hänen joutilaat aivonsa olivat erinomaisen kekseliäät pitämään valveilla heidän mielenkiintoaan ja kiusaamaan heitä: se kekseliäisyys oli muuttunut hänessä oikeaksi maniaksi. Ja traagillisinta oli, että kun hän näytteli tautia, tauti kehittyikin tosiaan; kuolema tuli ovelle. Silloin kävi niinkuin saattoi aavistaakin: Grazia, jota poika oli kiusannut vuosikausia teeskentelemällä kipeää, oli lakannut hänen tautiinsa uskomasta silloin, kun tauti kiihtyi huippuunsa. Ihmisen tunteilla on rajansa. Grazia oli saanut valheen tähden tuhlata saalinsa voimia. Nyt, kun Lionello puhui totta, luuli Grazia hänen ainoastaan kujeilevan. Ja kun sitten perästä päin totuus tuli ilmi, niin myrkyttivät tunnontuskat Grazian elämän.

Lionellon häijyys ei ollut vähentynyt. Vaikkei hän rakastanut ketään, ei hän sallinut kenenkään läheisistään rakastaa muita kuin häntä; kateudesta oli tullut hänen ainoa intohimonsa. Hän ei tyytynyt vielä siihen, että oli saanut äitinsä erilleen Christophesta; hän olisi tahtonut pakottaa Grazian lopettamaan ystävyyssuhteensa Christopheen. Jo aikaisemmin oli hän tavalliseen aseeseensa, — tautiin, — turvautuen saanut Grazian vannomaan, ettei hän koskaan menisi uudestaan naimisiin. Nyt hänelle ei enää riittänyt pelkästään se lupaus. Hän ryhtyi vaatimaan, ettei äiti saisi kirjoittaa Christophelle. Tällä kertaa nousi Grazia vastarintaan ja kun itsevaltainen vääryys sai hänet täten viimein kapinaan ja vapaaksi, niin sanoi hän Lionellolle suorat sanat hänen valheistaan, niin ankarat, että hän sittemmin syytti niistä itseään kuin rikoksesta: sillä ne saattoivat Lionellon sellaisen raivon valtaan, että hän tuli tosiaankin sairaaksi. Se sairaus paheni yhä, kun äiti ei saattanut sitä uskoa. Silloin toivoi Lionello vimmoissaan, että hän kostoksi kuolisi. Hän ei aavistanut tämän toivomuksensa piankin täyttyvän.

Kun lääkärin täytyi ilmaista Grazialle, että hänen poikansa oli kuoleman oma, löi se tieto Graziaan kuin salama. Hänen tuli nyt kuitenkin salata epätoivonsa, voidakseen pettää lastaan, joka oli häntä itseään niin usein pettänyt. Lionello aavisti kyllä, että leikki oli tällä kertaa totta; mutta hän ei tahtonut sitä uskoa, ja hänen katseensa kerjäsi nyt äidin silmistä samanlaista valheesta moittivaa katsetta, joka hänet oli saanut vimmoihinsa, kun hän todella valhetteli. Tuli sitten hetki, jolloin hänen oli mahdotonta enää olla epätietoinen totuudesta. Se oli kauheaa hänelle ja hänen vaalijoilleen: hän ei tahtonut kuolla…

Nähdessään poikansa viimein nukkuvan kuoleman unta, ei Grazia huutanut, valitusääntä ei päässyt hänen huuliltaan; tuttavat ja läheiset kummastelivat hänen hiljaisuuttaan; hänellä ei ollut enää voimaa kärsimykseen; hän kaipasi ainoastaan yhtä: saada hänkin vuorostaan nukkua. Kuitenkin puuhaili hän edelleen kaikissa elämän tehtävissä, näöltään yhtä tyynenä kuin ennenkin. Muutaman viikon kuluttua palasi hymykin hänen huulilleen, mutta hiljaisempana kuin ennen. Kukaan ei aavistanut hänen sielunsa suurta lohduttomuutta. Christophe kaikkein vähimmin. Grazia oli kirjoittanut Christophelle ainoastaan uutisen kuolemantapauksesta, puhumatta hänelle mitään itsestään. Christophen levotonta hellyyttä tulviviin kirjeisiin ei hän vastannut. Christophe tahtoi tulla hänen luokseen: Grazia pyysi häntä olemaan yhä vain Parisissa. Parin kolmen kuukauden päästä saivat Grazian kirjeet saman vakavan ja kirkkaan sävyn kuin ennenkin. Hänestä olisi ollut rikollista sälyttää Christophen kannettavaksi oman heikkoutensa taakka. Hän tiesi, minkälainen voimakas kaiku hänen tunteillaan aina oli Christophessa ja miten suuresti Christophe tarvitsi hänen tukeaan. Grazian ei tarvinnut pakottaa itseään tähän menettelyyn. Häntä auttoi siinä hänen tavallinen henkinen kurinsa. Ainoastaan kaksi seikkaa antoi hänelle tässä elämänväsymyksessä voimia elää: rakkaus Christopheen ja fatalismi, joka oli sekä surussa että ilossa hänen italialaisen luonteensa pohjana. Se fatalismi ei ollut mitenkään älyllistä: se oli eläimen vaistoa, sellaista, joka kuljettaa lopen väsynyttä juhtaa eteenpäin, kuljettaa niin, ettei se tunne uupumustaan, tylsässä unessa, tuijottavin silmin, ja saa sen unohtamaan tien kivet ja oman ruumiinsa, kunnes se kaatuu maahan. Sellainen fatalismi piti pystyssä Grazian ruumista. Rakkaus tuki hänen sydäntään. Nyt, kun hänen oma elämänsä oli kulutettu loppuun, eli hän Christophessa. Kuitenkin karttoi hän suuremmalla huolella kuin koskaan ennen ilmaista kirjeissään, miten syvästi hän Christophea rakasti. Se johtui varmaankin siitä, että rakkaus oli nyt entistä suurempi; mutta myöskin siitä, että häntä esti rusentavana velvollisuutena pikku vainajan kielto, joka julisti hänen tunteensa rikokseksi. Ja siispä Grazia vaikeni, ja hän pakotti itsensä olemaan kirjoittamatta Christophelle muutamaan aikaan rakkaudestaan.

Christophe ei ymmärtänyt, mikä tähän vaikenemiseen oli syynä. Joskus hän tosin hätkähti, kun oli Grazian tyynessä ja näköjään kylmässäkin kirjeessä yhtäkkiä huomaavinaan intohimolta vivahtavan äänen. Se sai hänet suunniltaan; mutta hän ei uskaltanut siitä Grazialle puhua; tuskin tohti hän sitä edes itsekään huomata; hän oli kuin ihminen, joka pidättää hengitystään eikä uskalla hisahtaakaan pelosta, että hänen kaunis kuvitelmansa katoaisi. Hän tiesi, että tällaiset äänen vivahteet varmasti pyyhittäisiin tahallisella kylmyydellä pois seuraavassa Grazian kirjeessä… Seurasi jälleen tyyni… Meeresstille …

Georges ja Emmanuel olivat paraikaa Christophen luona. Oli iltapuoli päivää. He juttelivat kumpikin omista huolistaan: Emmanuel kirjallisista pettymyksistään ja Georges jostakin epäonnistumisestaan urheilukilpailuissa. Christophe kuunteli heitä lauhkeasti ja laski heistä leppoisaa leikkiä. Ovikello soi. Georges meni avaamaan. Coletten palvelijatar toi emännältään kirjeen. Christophe asettui ikkunan eteen sitä lukemaan. Hänen ystävänsä jatkoivat pakinoimistaan; he eivät nähneet Christophea, sillä hän istui heihin selin. Hän poistui huoneesta; he eivät sitä huomanneet. Ja kun he sen sitten huomasivat, ei se heitä hämmästyttänyt. Mutta Christophe viipyi niin kauan, että Georges meni viimein ja naputti toisen kamarin oveen. Ei kuulunut vastausta. Georges tunsi vanhan ystävänsä omituisuudet eikä yrittänyt uudestaan. Muutaman minutin kuluttua tuli Christophe takaisin. Hän näytti kovin tyyneltä. Hyvin väsyneeltä, hyvin lempeältä. Pyysi anteeksi, että oli jättänyt heidät, ja alkoi jatkaa keskustelua siitä paikasta, mihin se oli katkennut, puhuen heidän huolistaan sillä tavoin, että he tulivat jälleen rohkealle mielelle. Heitä liikutti hänen äänensä sävy, vaikkeivät he tienneet, mistä syystä.

He lähtivät hänen luotansa. Georges meni sieltä Colettea katsomaan. Hän tapasi Coletten kyyneleiden vallassa. Heti, kun Colette näki hänet, juoksi hän hänen luokseen ja kysyi:

— Kuinka hän kesti tämän iskun? Ystäväraukka! Se on julmaa!

Georges ei hänen sanojaan ymmärtänyt. Ja silloin ilmoitti Colette hänelle lähettäneensä kirjeessä Christophelle tiedon, että Grazia oli kuollut.

* * * * *

Grazia oli lähtenyt pois ennättämättä sanoa jäähyväistä kenellekään. Jo kuukausia oli hänen elämänsä ollut melkein juuriltaan raastettua; pieninkin henkäys pystyi kaatamaan hänet. Sen päivän edellisenä iltana, jolloin vanha katarri uudistui ja teki hänestä lopun, oli hän saanut Christophelta hyvän kirjeen. Grazia oli siitä aivan heltynyt. Hän olisi tahtonut kutsua Christophen luokseen; hän tunsi, että kaikki muu, kaikki, mikä heitä erotti toisistaan, oli valhetta ja rikollista. Mutta hän tunsi itsensä niin väsyneeksi, että jätti kirjoittamisen seuraavaan päivään. Sinä päivänä oli hänen jäätävä vuoteeseen. Hän aloitti kirjeen, mutta ei jaksanut sitä lopettaa: hänen päätänsä huimasi, ajatukset pimenivät; sitäpaitsi arkaili hän puhua sairaudestaan, sillä hän pelkäsi häiritsevänsä Christophea. Christophella oli paraikaa erään koraali- ja sinfoniatyön harjoitukset, sävellyksen, joka oli kirjoitettu Emmanuelin sanoihin: aihe haltioi syvästi heitä molempia, sillä se symbolisoi hiukan heidän kummankin omaa kohtaloa: runoelma oli nimeltään Luvattu Maa. Christophe oli puhunut usein tästä sävellyksestään Grazialle. Ensimäisen esityksen piti olla seuraavalla viikolla… Ei saanut tehdä Christophea rauhattomaksi. Grazia oli sattunut hiiskumaan kirjeessään, että hän oli hiukan vilustunut. Sekin oli hänestä nyt liian suorasukaista. Hän repi kirjeen, eikä hänellä ollut voimaa alkaa uutta. Hän ajatteli, että hän kirjoittaisi toisen illalla. Illalla oli jo liian myöhäistä. Liian myöhäistä kutsuttaa Christophea luokseen. Liian myöhäistä hänelle kirjoittaa… Kuinka nopeasti kaikki voi käydä! Muutama tunti hävittää sellaisen, minkä muodostamiseen vuosisatoja on mennyt… Grazia tuskin ehti antaa tyttärelleen sormuksen, joka hänellä oli sormessa ja pyytää Auroraa jättämään sen hänen ystävälleen. Siihen saakka eivät Auroran ja äidin keskinäiset välit olleet ennättäneet aueta kovin läheisiksi. Nyt, kun Grazia lähti pois, katseli hän kiihkeän kaipaavasti toisen, jäävän, kasvoja; hän takertui Auroran käteen, jossa hänen oman kätensä lämpö säilyisi; ja hän ajatteli iloiten:

— Minä en katoa aivan kokonaan.

"Quid? hic, inquam, quis est qui complet aures meas tantus et tam dulcis sonus!…"

(Scipion uni.)

Voittamaton osanotto kiidätti Georges Jeanninia Christophen luokse heti, kun hän lähti Coletten kotoa. Jo kauan sitten oli hän saanut tietää Coletten löyhästä suusta, mikä paikka Grazialla oli hänen vanhan ystävänsä sydämessä; jopa oli hän — (nuorisohan ei kunnioita liioin mitään) — joskus ilakoinutkin asialle. Mutta tällä hetkellä tunsi hän ylevää tuskaa, kun ajatteli, mitä sellainen tapaus mahtoi merkitä Christophelle; ja hän tahtoi juosta hänen luokseen, sulkea hänet syliinsä, sääliä häntä. Kun hän tiesi, miten kiivas Christophe oli tunteissaan, niin alkoi Christophen äskeinen rauhallisuus pelottaa häntä. Georges soitti Christophen ovikelloa. Sisältä ei kuulunut hiiskahdusta. Hän soitti uudestaan, ja kolkutti ovea sillä tavoin kuin Christophe ja hän olivat keskenään sopineet. Kuului tuolin kolinaa, ja sitten läheneviä, hitaita ja raskaita askeleita. Christophe avasi oven. Hänen kasvonsa olivat niin tyynet, että Georges, joka aikoi heittäytyä hänen syliinsä, jäykistyi paikalleen; hän ei tiennyt, mitä sanoa. Christophe kysyi lempeästi:

— Sinäkö se olit, ystävä. Unohtuiko sinulta jotain?

Georges sopersi sekaannuksissaan: —

— Niin…

— Tule sisään.

Christophe meni ja asettui samaan nojatuoliin, jossa hän oli istunut ennen Georges Jeanninin tuloa; ikkunan ääressä, nojaten päätään tuolin selustaan katseli hän vastapäätä näkyviä kattoja ja punertavaa iltataivasta. Hän ei huomannutkaan nuorukaista. Georges oli etsivinään jotakin pöydältä, vilkaisten silloin tällöin salaa Christopheen. Christophen kasvot olivat liikkumattomat; laskevan auringon säteet valaisivat hänen poskipäitään ja otsaa. Georges meni vaistomaisesti toiseen huoneeseen, — sänkykamariin, — etsiäkseen muka sieltäkin. Sinne oli Christophe äsken kirjeineen sulkeutunut. Kirje oli siellä yhä, vuoteessa, joka oli epäjärjestyksessä ja jossa näkyi vielä hänen ruumiinsa painama kuoppa. Maassa, matolla oli kirja, siihen pudonneena. Se oli auki, lehdet olivat siltä kohdalta rypistyneet. Georges otti kirjan, ja luki Uudesta Testamentista Magdalenan ja Kristuksen kohtauksen haudalla.

Georges meni takaisin etumaiseen huoneeseen, liikutteli siellä täällä esineitä, jotta olisi näyttänyt luonnolliselta, ja katseli uudestaan Christophea, joka ei ollut hievahtanut paikaltaan. Hän olisi tahtonut sanoa Christophelle, kuinka syvästi hän häntä sääli, mutta Christophe loisti sellaista valoa, ettei Georges tuntenut sanojensa tässä olevan laisinkaan paikallaan. Hän itse olisi paremmin tarvinnut lohdutusta. Hän virkkoi arasti:

— Minä menen nyt.

Christophe vastasi päätänsä kääntämättä:

— Näkemiin sitten, ystäväni. Georges lähti ja sulki hiljaa oven. Christophe istui kauan niin. Yö tuli. Hän ei kärsinyt tuskaa, hän ei miettinyt mitään, hän ei nähnyt sielussaan mitään selviä kuvia. Hän oli kuin väsynyt ihminen, joka kuuntelee suurta, epämääräisenä kuuluvaa musiikkia, koettamatta sitä ymmärtää. Yö oli jo myöhä, kun hän nousi lopen uupuneena paikaltaan. Hän heittäysi sänkyynsä ja nukkui raskaaseen uneen. Sinfonia humisi yhä hänen sielussaan…

Ja nyt näki hän hänet, sielunsa rakastetun… Grazia ojensi hänelle käsiään, hymyili ja sanoi:

— Nyt olet tulen piiristä päässyt.

Silloin Christophen sydän suli. Kuvaamaton rauha levisi tähtisiin avaruuksiin, jotka ilmojen musiikki täytti liikkumattomilla ja syvillä utuaalloillaan…

Kun hän heräsi (päivä oli tullut), oli omituinen onni yhä jäljellä, ja siinä noiden kuultujen sanain kaukainen hohde. Hän nousi vuoteesta. Hänen sielussaan kohosivat hiljaisen ja pyhän haltioitumisen siivet.

…Or vedi, figlio, tra Beatrice e te è questo muro…

Beatricen ja hänen väliltään oli poistunut muuri.

Jo kauan sitten oli enemmän kuin puolet hänen sieluaan ollut toisella puolella sitä. Mikäli ihminen elää, mikäli hän luo ja rakastaa ja kadottaa niitä, joita rakastaa, sikäli pääsee hän yhä enemmän kuolemasta. Aina, kun uusi isku meihin lyö, kun teemme uuden työn, vapaudumme itsestämme, pelastumme työhön, jonka olemme luoneet, siihen sieluun, jota olemme rakastaneet ja joka on meidät jättänyt. Viimein ei Rooma ole enää Roomassa; parhain puolemme on ulkopuolella meitä. Ainoastaan Grazia oli häntä enää pitänyt muurin tällä puolen. Ja nyt hänkin… Nyt oli portti suljettu tuskien maailmaan päin.

Christophelle tuli pyhän haltioitumisen aika. Hän ei tuntenut enää minkäänlaisten kahleiden painoa. Hän ei odottanut enää mitään miltään, Hän ei riippunut enää mistään kiinni. Hän oli vapautettu. Taistelu oli päättynyt. Tultuaan kamppailujen kehästä ja siitä piiristä, jossa vallitsi sankariponnistusten Jumala, Dominus Deus Sabaoth, näki hän jalkainsa edessä Palavan Pensaan soihdun hälvenevän yöhön. Kuinka se oli jo kaukana. Silloin kun se oli hänen polkuaan valaissut, luuli hän saapuneensa jo melkein huipulle. Ja minkä matkan olikaan hän vaeltanut! Kuitenkaan ei huippu nyt tuntunut sen läheisemmältä. Hän ei saavuttaisi sitä koskaan, (sen hän viimein hyvin näki), vaikka hän samoaisi kokonaisen iankaikkisuuden. Mutta kun on päässyt valkeuden piiriin ja tietää, ettei jätä jälkeensä rakkaitaan, ei iankaikkisuus heidän kanssaan kuljettaessa ole liian pitkä.

Hän sulki ovensa. Kukaan ei tullut siihen kolkuttamaan. Georges oli tyhjentänyt yhdellä kertaa koko saalinsa maljan; kotiin palattuaan hän rauhoittui, eikä seuraavana päivänä enää asiaa ajatellut. Colette oli matkustanut Roomaan. Emmanuel ei tiennyt mitään tapahtumasta, ja kun hän oli aina epäluuloinen, pahastui hän nyt, koska Christophe ei tullut hänen luokseen vastavierailulle, eikä kirjoittanut Christophelle riviäkään. Christophea ei häirinnyt mikään hänen mykässä ja monet päivät kestävässä vuoropuhelussaan rakkaansa kanssa, jota hän nyt kantoi sielussaan kuin raskas nainen kantaa kallista taakkaansa. Sitä liikuttavaa puhelua eivät mitkään sanat olisi tulkitsemaan pystyneet. Tuskinpa pystyi siihen edes musiikki. Kun Christophen sydän oli täynnä, ylitsetulvivan täynnä, kuunteli hän liikkumatta, silmät suljettuina sen laulua. Tai antoi hän, istuen pianon ääressä tuntikausia, sormiensa puhua. Tänä ajanjaksona improvisoi hän enemmän kuin koko elämässään. Hän ei kumminkaan kirjoittanut ajatuksiaan. Mitä varten hän olisi sen tehnyt?

Monen viikon kuluttua lähti hän liikuskelemaan ja tapaamaan toisia ihmisiä; kukaan hänen läheisimmistäänkään ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, paitsi Georges. Ja improvisoimisen demooni oli hänen sielussaan vielä jonkin aikaa. Se tuli siihen hetkillä, joina Christophe saattoi sitä kaikkein vähimmin odottaa. Eräänä iltana Coletten luona asettui Christophe pianon ääreen, ja soitti melkein kokonaisen tunnin, antautuen täydellisesti, unohtaen, että salonki oli täynnä vieraita ihmisiä. Heillä ei ollut halua nauraa. Nuo hirvittävät sävelet masensivat heidät ikeensä alle ja myllersivät heidän sielunsa pohjia myöten. Nekin, jotka eivät ymmärtäneet niiden sisällystä, tunsivat sydämessään kouristuksen; ja kyyneleet olivat tulleet Coletten silmiin… Kun Christophe lopetti, käännähti hän yhtäkkiä ihmisiin päin; ja nähdessään heidän liikutuksensa hän kohautti hartioitaan, — ja nauroi.

Christophe oli päässyt sille asteelle, jossa tuskakin on voimaa, — voimaa, jota hän hallitsi. Hän ei ollut enää tuskan vallassa, vaan tuska hänen; se saattoi tempoa ja ravistella vankilansa ristikoita: hän piti sen häkissä.

Tältä kaudelta ovat Christophen kaikkein syvimmin järkyttävät ja samalla onnistuneimmat teokset: muuan kohtaus Evankeliumista, — Georges tunsi sen:

"Mulier, quid ploras?" — "Quia tulerunt Dominum meum, et nescio ubi posuerunt eum."

Et cum haec dixisset, conversa est retrorsum, et vidit Jesum stantem: et non sciebat quia Jesus est.

— Sarja traagillisia liedejä Espanjan kansanomaisten laulajain sanoihin, muun muassa eräs kaamean synkkä rakkaudenlaulu, ikäänkuin musta liekki:

Quisiera ser el sepulcro Donde á ti te han de enterrar, Para tenerte en mis brazos Por toda la eternidad.

("Tahtoisin olla hauta, johon sinut suljetaan, pitääkseni sinut sylissäni tuomiopäivään asti.") sekä kaksi sinfoniaa, nimeltä Rauhan Saari ja Scipion Uni, joissa toteutuvat läheisemmin kuin missään muissa Jean-Christophe Krafftin sävellyksissä hänen aikansa kaikkein kauneimmat avut: Saksan syvätunteinen ja perinpohjainen ajatus varjostavina laskoksina, Italian intohimoinen melodia ja Ranskan vilkas äly, rikas hienoista rytmeistä ja vivahtelevista harmonioista.

Tätä "entusiasmia, jonka epätoivo toi suuren surun hetkellä", kesti parisen kuukautta. Ja sen jälkeen Christophe otti jälleen paikkansa elämässä, varmoin askelin ja voimakkain sydämin. Kuolon tuuli oli puhaltanut pois viimeisenkin pessimismin usvat, stooalaisen sielun harmauden ja mystillisen puolihämärän haavekuvat. Taivaankaari oli syntynyt pilviin, jotka haipuivat. Taivaan katse hymyili hattarain lävitse entistä puhtaampana, ikäänkuin kyynelten pesemänä. Se oli vuoriston tyyntä iltaa.

NELJÄS OSA

Kulo, joka kyti Europan kansojen metsässä, alkoi loimahdella liekissä. Jos sitä koetettiin yhtäällä sammuttaa, syttyi se kauempana uudestaan; savupilviä pyöritellen ja kipeniä sataen hyppäsi se paikasta toiseen ja poltti kuivat risut. Etuvartiotaistelut idässä ennustivat jo suurta kansojen sotaa. Koko Europa, vielä eilen kuin kuollut puu, skeptillinen ja apaattinen Europa joutui tulen kynsiin. Taistelunhimo valtasi kaikki sielut. Joka hetki oli sota puhkeamaisillaan. Sitä sammutettiin, se syttyi taas. Mitättöminkin tekosyy voi sen saada aikaan. Maailma tunsi olevansa sattuman vallassa, joka voisi päästää kamppailun raivohenget irti. Se odotti. Kaikkein rauhallisimpiakin painoi kohtalon välttämättömyyden tunne. Ja ideologit ylistelivät Proudhon-kykloopin vankan varjon turvissa ihmisen ylevyyden korkeimpana ilmauksena sotaa…

Sellainen siis oli oleva lännen kansojen fyysillisen ja moraalisen ylösnousemuksen lopputulos! Teurastukseen veivät niitä kiihkeän toiminnan ja uskon virrat. Ainoastaan jokin napoleonilainen nero olisi osannut antaa tälle sokealle tulvalle selvästi nähdyn ja hyödyllisen päämaalin. Mutta toiminnan neroa ei näkynyt Europassa missään. Tuntui siltä kuin olisi maailma valinnut kaikkein keskolaisimmat itseään hallitsemaan. Ihmishengen älynvoima missä lienee ollut. — Silloin ei tiedetty muuta neuvoa kuin heittäytyä kosken vietäväksi. Niin menettelivät sekä hallitsevat että hallittavat. Europa oli kuin suunnaton asestettu yövartio.

Christophe muisti erään entisen samanlaisen odotuksen yön; silloin olivat hänen lähellään Olivier Jeanninin huolestuneet kasvot. Mutta sillä kertaa oli sodan uhka ollut vain ohitsemenevä ukkospilvi. Nyt se synkensi varjollaan koko Europan. Ja Christophen sydänkin oli niistä ajoista muuttunut. Nykyään ei hän voinut yhtyä tuollaiseen kansojen keskinäiseen vihaan. Hänen mielialansa oli sama kuin Goethen vuonna 1813. Kuinka saattoi taistella, jos ei vihannut? Ja kuinka vihata, kun ei ollut nuori? Hän oli jo päässyt pois vihan ilmakehästä. Mikä noista suurista kansoista ei ollut hänelle yhtä rakas kuin toinenkin? Christophe oli oppinut niiden kunkin ansiot, ja tiesi, mistä kaikesta maailma oli niille jokaiselle kiitollisuuden velassa. Kun ihminen on päässyt eräälle hengen kehitysasteelle, " ei hän tunne enää kansakuntia; hän tuntee vain naapurikansojen onnen tai onnettomuuden aivan kuin omansa ". Ukkospilvet ovat silloin hänen jalkojensa juuressa. Ympärillä on ainoastaan taivas, — " koko taivas, kotkan valtakunta ".

Joskus Christophea kuitenkin vaivasi se kansalliskiihkoinen vihamielisyys, joka ympäröi häntä. Hänelle osoitettiin Parisissa liian selvään, että hän oli viholliskansaa; eikä edes sellainen hänelle rakas olento kuin Georges jaksanut olla lausumatta hänen kuultensa Saksasta ilettäviä mielipiteitä, jotka tekivät Christophen surulliseksi. Silloin lähti Christophe joksikin aikaa pois Parisista; hän otti tekosyykseen halunsa nähdä Grazian tytärtä; hän matkusti muutamaksi ajaksi Roomaan. Mutta sielläkään ei ilma ollut kuulaampi. Kansallisylpeyden paha rutto oli sinnekin levinnyt. Se oli aivan mullistanut italialaisen luonteen. Ihmiset, jotka Christophe oli ennen nähnyt välinpitämättömiksi ja veltonlauhkeiksi, haaveilivat nykyään sellaisesta kuin sotakenttien kunniasta, tappeluista, valloituksista, Rooman kotkista, jotka lentäisivät yli Libyan hietikoiden; he luulottelivat joutuneensa takaisin Rooman keisariaikaan! Kummallisinta oli, että kaikki toisilleen vastaiset puolueet, sosialistit yhtä hyvin kuin kirkollismieliset ja monarkistitkin, hourailivat kaikki pyhässä viattomuudessa samaa; yksikään niistä ei aavistanut olevansa uskoton omalle asialleen. Siitä näkee, miten vähän valtiotaito tai inhimillinen järki painavat, milloin suurten, tarttuvien intohimojen tuulet puhaltavat kansojen yli. Ne intohimot eivät koeta suinkaan tukahduttaa kunkin persoonallisia tunteita; ne vain käyttävät niitä omaksi hyväkseen: kaikki suuntautuu samaan päätekohtaan. Teon aikakausina on ollut aina niin. Henrik IV:n armeijoissa ja Ludvig XIV:n neuvostoissa, jotka loivat Ranskan suuruuden, oli yhtä paljon järkeviä ja hartaasti uskovaisia ihmisiä kuin niitäkin, joita kannusti turhamaisuus, omanvoiton pyyde ja halpa epikuurolaisuus. Jansenistit ja libertinit, puritaanit ja naisten liehakoitsijat ovat palvelleet yhteistä tarkoitusta, omia persoonallisia vaistojaan tyydyttäessään. Tulevissa sodissa riehuvat varmaankin internatsionalistit ja pasifistit yhtä julmasti ja uskovat, niinkuin heidän Konventin aikuiset esi-isänsäkin, tekevänsä sitä työtänsä kansojen ja ikuisen rauhan hyväksi.

Christophe katseli Janiculuksen terassilta hiukan ironisesti hymyillen tuota samalla sekä yhteensulautumatonta että harmoonista kaupunkia, sen hallitseman maailman symboolia: murenevia raunioita, "barokkeja" fasaadeja, nykyaikaisia rakennuksia, sypressejä ja ruusuja sekaisin, — kaikkia vuosisatoja, kaikkia tyylejä, jotka olivat sulautuneet voimakkaaksi ja kiinteäksi ykseydeksi älyllisen valon alla. Niin on älyn säteiltävä taistelevaan kaikkeuteen olemuksensa järjestystä ja valoa.

Christophe oleskeli Roomassa sangen vähän. Sen kaupungin vaikutus häneen oli liian väkevä: hän pelkäsi sitä. Saadakseen sellaisesta harmoniasta hyötyä täytyi hänen kuunnella sitä välimatkan päästä; hän tunsi, että jos hän olisi sinne jäänyt, olisi häntä uhannut paha vaara: se kaupunki olisi voinut niellä hänet niinkuin monet muutkin muukalaiset. — Silloin tällöin pistäysi hän myöskin Saksassa. Mutta kuitenkin viehätti häntä eniten Parisi, huolimatta siitä, että ranskalais-saksalainen yhteentörmäys kävi yhä uskottavammaksi. Luonnollisestikin veti Christophea Parisiin hänen kasvattipoikansa Georges. Mutta tällainen syy ei ollut ainoa. Toiset, älylliset, olivat yhtä voimakkaita. Taiteilijan, joka oli tottunut täysin vapaaseen hengenelämään ja ottamaan osaa koko ihmiskunnan kärsimyksiin, oli enää vaikeaa mukautua asumaan Saksassa. Siellä ei kylläkään ollut puutetta taiteilijoista. Mutta taiteilijoilta puuttui ilmaa. He olivat aidatut erilleen muusta kansakunnasta; se ei välittänyt heistä; muut hommat, yhteiskunnalliset tai käytännölliset, veivät koko yleisön mielenkiinnon. Runoilijat sulkeutuivat halveksivan ärtyneinä halveksittuun taiteeseensa; heistä oli kunnianasia leikata poikki viimeisetkin siteet, jotka heitä yhdistivät heidän kansansa elämään; he kirjoittivat ainoastaan harvoja ja valituita varten: he muodostivat pienen, varsin lahjakkaan, ylen hienostuneen ja hedelmättömän aristokratian; se ylimystö oli itsekin jakautunut keskenään kilpaileviin yhtymiin, jotka pitivät kukin arvossa ainoastaan itseään; he näivettyivät siinä ahtaassa tilassa, johon he olivat sulkeutuneet; kun he eivät pystyneet laajentumaan, koettivat he kaivautua syvälle; he käänsivät samaa maata kunnes siitä ehtyi kaikki voima. Silloin vaipuivat he anarkististen unelmiensa horrostilaan eivätkä välittäneet edes siitä, että olisivat puhuneet unelmistaan muille. Kukin kamppaili yksinään, usvassa. Ei minkäänlaista yhteistä valoa. Jokaisen täytyi odottaa valoa ainoastaan omasta itsestään.

Etelämpänä, Reinin toisella rannalla, Saksan läntisen naapurin maassa puhalsi sen sijaan taiteessa silloin tällöin kollektivisen innostuksen, huolestuttavien yleismaailmallisten aatteiden tuuli. Ja siellä loisti, niinkuin ranskalaisten Eiffel-torni yli tasangon ja Parisin, kauas klassillisen traditsionin koskaan sammumaton majakka, soihtu, joka oli satojen vuosien työn ja kunnian saavutus ja siirtyi kädestä käteen, orjuuttamatta tai pakottamatta katsontakantoja ja osoittaen niille tien, mitä myöten tuhannet vuodet ovat kulkeneet; se yhdisti kokonaisen kansan saman valon ympärille. Monikin saksalainen sielu, — yössä eksynyt lintu — liiti kaikin voimin tätä etäistä majakkaa kohti. Mutta kukapa ranskalainen aavistaa, miten suuri sympatia ajaa naapurikansan jaloimpia henkiä Ranskaan? Sieltä ojennetaan ranskalaisille uskollisia käsiä, jotka eivät ole vastuunalaisia politiikan rikoksista!… Ettekä tekään, saksalaiset veljet, kuule, kuinka teille sanomme: "Kas tässä kätemme. Valheiden ja vihan uhallakaan emme eroa toisistamme. Me tarvitsemme teitä, te meitä, tarvitsemme rotujemme yhteisen hengen ja suuruuden vuoksi. Me olemme lännen aatteiden siivet. Jos toinen niistä katkaistaan, herpoaa toisenkin lento. Tulkoon vain sota! Se ei repäise käsiämme irti toisistaan eikä estä meidän veljellisten aatteittemme kiitoa".

Näin ajatteli Christophe. Hän tiesi, miten suuresti nämä kaksi kansaa täydentävät toisiaan ja kuinka ontuvia niiden henki, niiden taide, niiden pyrkimykset olisivat, jos: ne eivät auttaisi toisiaan. Hän, joka oli syntyisin Reinin seuduilta, niissä noiden kahden kulttuurin virrat sekautuvat toisiinsa, hän oli lapsesta asti aavistanut, että Ranskan ja Saksan yhteys olisi kummallekin maalle välttämätöntä; se ajatus oli selvinnyt hänen elämänsä varrella; hänen aarteittensa itsetiedottomana pyrkimyksenä oli ollut pitää yllä noiden kahden vierusvaltion tasapainoa ja kummankin voimakasta ryhtiä. Kuta enemmän hänellä oli germaanilaisia unelmia, sitä enemmän hän tarvitsi latinalaista älyllistä selvyyttä ja järjestystä. Siitä johtui, että Ranska oli hänelle niin rakas. Siellä hän sai sen hyvän, että tiesi siellä tuntevansa ja hallitsevansa itseään parhaiten. Ainoastaan Ranskassa hän oli täydellisesti itseään.

Christophe oli oppinut hyötymään kaikista niistä henkisistä aineksista, jotka koettivat häntä vahingoittaa. Hän sulatti itseensä vieraat voimat. Kun väkevä sielu on täydessä kunnossa, nielee se kaikkien muiden voimat, nekin, jotka ovat vihamielisiä sille, ja sulattaa ne omaksi lihakseen. Tuleepa viimein sekin aika, jolloin häntä ei miellytä muu kuin sellainen, joka on kaikkein vähimmän hänen kaltaistaan: sillä siinä on hänelle kaikkein runsaimmin uutta ravintoa.

Ja Christophe piti tosiaankin enemmän hänen kilpailijoikseen käsitettyjen taiteilijain töistä kuin matkijainsa: — sillä hänellä oli matkijoitakin. Hänen epätoivokseen sanoivat he olevansa hänen oppilaitaan. He olivat kelpo poikia, kunnioittivat syvästi häntä, ahkeria, siivoja, kaikilla hyveillä varustettuja. Christophe olisi sydämensä pohjasta tahtonut pitää heidän sävellyksistään; mutta — (onneksi hänelle itselleen!) — hän ei sitä voinut: ne olivat hänestä ylen tyhjiä. Tuhat kertaa enemmän viehättivät häntä toiset musiikkikyvyt, jotka olivat hänelle persoonallisesti antipaattisia ja joiden taiteessa oli hänen taiteelleen vastahakoisia piirteitä… Väliäpä siitä! Ne miehet ainakin elivät! Elämä jo yksinään on sellainen hyve, että jos sitä ei kenellä ole, ei hän ole täysin kunnon mies, vaikka hänellä kaikki muut hyveet olisivatkin; sillä silloin hän ei vielä ole täysi mies. Christophe sanoi leikillään, ettei hän tunnustanut oppilaikseen muita kuin ne, jotka taistelivat häntä vastaan. Ja kun muuan nuori taiteilija tuli puhumaan hänelle musikaalisesta kutsumuksestaan ja luuli saavuttavansa hänen suopeutensa imartelemalla häntä, kysyi Christophe:

— Siis sävellykseni tyydyttävät teitä? Tälläkö tavalla te ilmaisette rakkauttanne tai vihaanne?

— Niin, mestari.

— No, pitäkää sitten suunne kiinni. Teillähän ei ole itsellänne sanomista mitään.

Christophen kauhuntunne orjuutettuja sieluja kohtaan, noita, jotka ovat luodut tottelemaan, hänen voittamaton kaipuunsa saada hengittää sisäänsä toisenlaisia ajatuksia kuin hänen omansa olivat, vetivät häntä kaikkein mieluimmin sellaisiin piireihin, joiden aatemaailma erosi mitä jyrkimmän hänen omastaan. Hänellä oli ystävinä miehiä, joille hänen taiteensa, hänen ihanneuskonsa ja moraalikäsityksensä olivat pelkkiä kuolleita sanoja; heillä oli oma tapansa nähdä elämää, rakkautta, avioliittoa, perhettä, kaikkia yhteiskunnallisia suhteita: — sangen kunnollisia miehiä, mutta he ikäänkuin kuuluivat jo toiseen moraalisen kehityksen sukupolveen; ne sielulliset suuret tuskat, joiden vallassa osa Christophen elämää on kulunut, näyttivät heille olevan käsittämättömiä. Hyvä heille itselleen tietysti! Christophe ei kaivannut saada heitä niitä ymmärtämään. Hän ei vaatinut, että toisten olisi ollut vahvistettava hänen katsomustaan ajattelemalla samaan tapaan kuin hän: hän oli omasta käsityksestään näet varma. Hän tahtoi heiltä uusia ajatuksia niihin tutustuakseen, uusia sieluja niitä rakastaakseen. Rakastaa, tuntea yhä lisää! Nähdä ja oppia näkemään. Hän oli viimeisinä vuosinaan alkanut hyväksyä toisissa sellaisia mielipiteitä, joita vastaan hän ennen muinoin oli taistellut, vieläpä myöskin nauttia niistä: sillä ne olivat hänen mielestään osaltaan merkki kaikkeuden hedelmällisyydestä. Hänestä oli Georges paras sellaisena kuin hän oli, nimittäin sellaisena, ettei hän käsittänyt elämää traagillisesti niinkuin Christophe itse. Ihmisyys olisi ollut liian köyhää ja harmaanväristä, jos se olisi kokonaisuudessaan pukeutunut samaan moraaliseen vakavuuteen ja sankarilliseen pakkoon, johon Christophe oli haarniskoitunut. Maailma tarvitsi myöskin iloa, kevytmielisyyttä, rohkeaa epäkunnioitusta epäjumalia kohtaan, kaikkia epäjumalia, pyhimpiäkin. Eläköön " gallialainen maailmansuola "! Skeptisismi ja usko ovat molemmat yhtä tärkeitä. Skeptisismi, joka kalvaa eilispäivän uskoja, valmistaa huomisuskolle tietä… Kuinka kaikki selvenneekin sille, joka on loitonnut elämästä ja näkee sen kuin kauniin taulun: hän huomaa silloin maagillisen harmonian sulattavan yhteen kaikki värit, jotka läheltä katsoen loukkasivat toisiaan!

Christophen silmät olivat auenneet sekä aineellisen että sielullisen maailman äärettömälle moninaisuudelle. Se oli hänen suurimpia voittojaan ensimäiseltä Italian matkalta. Parisissa oli hän antautunut läheisesti varsinkin taidemaalarien ja kuvanveistäjien seuraan; hänen mielestään ilmeni ranskalaisen hengen parhain puoli heissä. Voitonriemuinen rohkeus, jolla he ajoivat takaa päämääräänsä ja tempasivat valtoihinsa liikkeen ja elämää vapisevan värin, ja riipivät verhoavat harsot elämän todellisuuden ympäriltä, saivat Christophen sydämen paisumaan ilosta. Miten loppumattoman rikas on ihmisestä, joka osaa nähdä, yksi ainoa valonpisara, yksi ainoa elämän sekunti! Kuinka vähäpätöistä ovat ihmisten kiistat ja pauhaavat sodat tällaisten ylimpäin hengen nautintojen rinnalla!… Mutta nekin kiistat ja sodat ovat osaltaan sen nautinnon luojia. Täytyy antautua kaikkeen, rohkeasti, iloisesti, heittää sekä kieltävät että myöntävät voimat sydämemme sulattimoon, heittää siihen sekä meille vihamielinen että puolellamme oleva, kaikki elämän metalli. Lopullisena tuloksena on patsas, joka valmistuu hiljalleen sisässämme, hengen jumalainen hedelmä; ja kaikki, mikä voi tehdä sen yhä kauniimmaksi vaikkapa katkerain uhriemme kustannuksellakin, on hyvää. Mitäpä väliä teoksen luojasta? Ei ole muuta olennaista kuin se, mitä luomme… Te ette saa meitä käsiinne, te viholliset, joiden on mieli meitä vahingoittaa. Iskunne eivät meihin ylety… Te tavoitatte tyhjää vaippaamme. Kauan sitten olemme jo olleet muualla.

Christophen taiteellinen luomistyö oli saavuttanut kuulaamman muodon. Se ei ollut enää kevätmyrskyä, ukkosenilmaa, joka kokoontuu, jyrähtää ja yhtäkkiä katoaa. Se oli valkeita kesäisiä pilviä, kullalta hohtavaa lumivuoristoa, suuria valolintuja, jotka hiljaa leijaillen täyttävät avaruuden… Luoda! Kypsyviä viljoja elokuun tyynessä auringonpaisteessa…

Ensin epämääräistä ja väkevää horrosta, hämärää täyteläisen rypäleen, paisuvan tähkäpään iloa, raskaan naisen, joka kantaa kohdussaan kypsää hedelmäänsä. Urkujen huminaa; pesän pohjalla hurisevain mehiläisten laulua… Tuollaista tummaa ja kultaista musiikkia, kultaista kuin syksyinen hunaja; vähitellen erottaa korva sitä johtavan rytmin; näkyy planeettain tähtitanssi, se alkaa kieppua…

Silloin ilmestyy tahto. Se kavahtaa ohitserientävän, hirnuvan unelmaratsun selkään, ja puristaa polvensa sen kupeisiin. Järki tuntee sitä kiidättävän rytmin lait; se hallitsee epäjärjestykselliset voimat ja määrää niille tien ja tarkoitusperän. Järjen ja vaiston sinfonia muodostuu. Hämärä kirkastuu. Eteen aukeavalla, pitkällä, nauhana ojentuvalla tiellä huomaa kahden puolen hohtavia nuotioita, joista tulee luomistyössä vuorostaan nikamia pienten tähtimaailmain ketjuun, maailmain, jotka yhtyvät kehäksi aurinkokunnan ympärille…

Taulun suuret piirteet on nyt vedetty. Nyt selvenevät sen muodot epävarmasta hämystä. Yksityiskohdat tarkistuvat: värien harmonia ja henkilöiden piirteet. Työn toteuttamiseksi tarvitaan olemuksen kaikki varastot. Muistin suitsutusmaljakko on avattu, ja tuoksut alkavat levitä. Henki päästää aistit valloilleen; se antaa niiden hourailla haltioissaan ja on itse vaiti; mutta se lymyää vieressä, vaaniskelee niitä ja valitsee niistä saaliinsa…

Kaikki on sitä myöten valmista; toiminnan sarja suorittaa aisteilta vallatuista aineksista hengen käskemän työn. Vaaditaan suuri arkkitehti ja hyviä työmiehiä, jotka osaavat ammattinsa eivätkä säästä voimiaan. Katedraali kohoaa.

"Ja Jumala katsoi kaikkia tekojansa. Ja katso: ne eivät olleet vielä hyvät ".

Mestari silmäilee luomustaan; ja hänen kätensä täydentää harmonian…

Unelma on täyttynyt. Te Deum …

Kesän valkeat pilvet, suuret valon linnut, leijailevat hitaasti; ja niiden siivet leviävät yli taivaan.

Christophen elämä ei kuitenkaan supistunut pelkästään hänen taiteeseensa; kaukana siitä. Hänenlaisensa ihminen ei voi tyytyä olemaan rakastamatta; eikä tyytyä pelkästään siihen tasasuuntaiseen rakkauteen, minkä taiteilijan katsomus levittää yleensä kaikkeen: ei, hänen täytyy saada rakastaa jotakin enemmän kuin muuta; hän tahtoo antaa itsensä juuri valitsemilleen. Siinä ovat hänen elämänsä puun juuret. Siten uudistuu hänen sydänverensä yhäti.

Christophen veri ei ollut lähelläkään ehtymistä. Hänen olemuksensa uhkui rakkautta, ja se oli hänen paras ilonsa. Kaksinkertaista rakkautta, Grazian tytärtä ja Olivier Jeanninin poikaa kohtaan. Hänen ajatuksissaan he olivat aina yhtä. Hän oli pian todellakin heidät yhdistävä.

Georges ja Aurora olivat tavanneet toisensa Coletten luona. Aurora asui tuon serkkunsa kodissa. Hän oleskeli osan vuotta Roomassa, osan Parisissa. Hän oli kahdeksantoista vuoden ikäinen, Georges viisi vuotta häntä vanhempi. Aurora oli kookas, ryhdikäs ja elegantti; pää pieni ja kasvot laajahkot; iho vaalea, päivettynyt; ylähuulessa kuulsi hienon hienoa haituvaa; silmät kirkkaat, katse naurava eikä ajatuksilla itseään vaivaava; leuka möyheänlainen, kädet ruskeat, käsivarret lujat ja pyöreät; kaula kaunistekoinen; yleensä oli hän iloisen, aineellisen ja ylpeän näköinen. Hän ei ollut laisinkaan vilkasälyinen, ja sangen vähän sentimentaali. Äidiltään oli hän perinyt kursailemattoman laiskuutensa. Hän nukkui silmiään avaamatta yhtämittaa kello yhteentoista joka aamu. Loput aikaansa hän kuljeskeli joutilaana, nauru suulla ja puoliuntelona. Christophe oli antanut hänelle nimen Dornröschen, — prinsessa Ruusunen. Aurora muistutti hieman Christophen Sabinaa. Hän lauloi maata mennessään, lauloi vuoteesta noustessaan; nauroi alinomaa, ilman mitään syytä, lapsellista, hyvää naurua, nieleskellen nauruaan kuin olisi nikotellut. Mahdotonta ymmärtää, missä hänen päivänsä menivät! Kaikki Coletten yritykset kaunistella häntä tuolla teennäisyydellä, jolla yleensä on helppo nuorten tyttöjen sieluja silata, olivat olleet turhia: se lakkaus ei pysynyt. Aurora ei oppinut mitään; häneltä meni kuukausia jonkin kirjan lukemiseen, jota hän piti sangen kauniina; eikä hän sitten viikkoa myöhemmin muistanut lukemansa sisällöstä mitään, eikä edes kirjan nimeäkään. Hän teki kursailematta oikeinkirjoitusvirheitä ja tietoasioista puhuttaessa ylen hassunkurisia kompastuksia. Oli virkistävää nähdä Auroraa, niin nuori, niin iloinen, niin viattomasti vailla intellektualismia hän oli; hänen vikansakin, hänen huolimattomuutensa, joka läheni välinpitämättömyyttä, ja hänen naivi itsekkyytensäkin viehättivät. Aina oli hän aivan välitön. Ja tuo pikku nainen, yksinkertainen ja laiska, osasi olla tarvittaessa viattomalla tavalla kokettikin: silloin hän varusti koko olemuksensa nuorten herrain ihailtavaksi; hän maalaili ulkoilmassa, soitti Chopinin nocturneja, käveli runokirja kainalossa sitä ollenkaan lukematta, puheli ihanteellisia asioita ja käytti yhtä ihanteellisia hattuja.

Christophe tarkkasi häntä ja nauroi partaansa. Hän tunsi sydämessään Auroraa kohtaan isällistä anteeksiantavaa ja leikkisää hellyyttä. Ja vielä jotain salaista ja pyhää tunnetta, joka kohdistui samalla siihen ihmiseen, jota hän oli ennen muinoin rakastanut ja joka nyt tyttäressä ilmestyi uudestaan, valmistuen toiselle rakkaudelle kuin hänen. Kukaan ei aavistanut, miten syvä hänen kiintymisensä Auroraan oli. Ainoastaan Aurora aavisti sen. Lapsesta asti oli hän nähnyt Christophen melkein aina lähistöllään; hän piti Christophea omaan perheeseensä kuuluvana. Kun Auroraa oli rakastettu vähemmän kuin hänen veljeään, oli hän lähestynyt surussaan vaistomaisesti Christophea. Aurora ikäänkuin tunsi Christophen kärsivän samantapaista surua; hän näkikin sen; ja he ottivat osaa toistensa kovaan kohtaloon puhumatta toisilleen siitä mitään. Myöhemmin oli Aurora huomannut, mitkä tunteet Christophea ja hänen äitiään yhdistivät; Christophesta näytti siltä kuin olisi Aurora salaisuuden tietänyt, vaikkeivät hän ja Grazia olleet sitä hänelle koskaan ilmaisseet. Aurora käsitti, mitä ne terveiset tarkoittivat, jotka kuoleva Grazia oli hänen kauttaan lähettänyt Christophelle, ja mitä tuo sormus, joka nyt oli Christophen kädessä. Niin ollen liittivät Auroraa ja Christophea toisiinsa salaiset siteet. Auroran ei tarvinnut niitä selvästi ymmärtää; hän arvasi niiden vahvuuden. Hän oli vilpittömästi kiintynyt vanhaan ystäväänsä, vaikkei hän ollut esimerkiksi koskaan viitsinyt soittaa tai lukea hänen teoksiaan. Aurora oli kyllä melkoisen musikaalinen; mutta ei edes niin utelias, että olisi avannut sävellysvihon, jonka Christophe oli omistanut hänelle. Aurorasta oli hauskaa tulla pakisemaan Christophen kanssa. — Ja hän tuli sinne vielä useammin, kun sai kuulla, että hän voi tavata siellä Georges Jeanninin.

Olivier Jeanninin poikakaan ei ollut pitänyt Christophen seuraa ennen niin mielenkiintoisena kuin nykyään.

Siitä huolimatta eivät nuoret pitkiin aikoihin aavistaneet oikeita tunteitaan. He olivat tarkastelleet toisiaan ensin ivallisin silmin. He eivät olleet yhtään samanlaiset. Toinen oli kuin elohopea, toinen kuin nukkuva lammikko. Mutta ei kulunut kauan, niin elohopea koetti näyttäytyä tyynemmältä, ja nukkuva lampi heräsi. Georges arvosteli itsekseen Auroran pukuja, hänen italialaista makuaan, — siinä suhteessa vaivasi tyttöä pieni vivahteiden puute, jonkinlainen mieltymys räikeihin väreihin. Aurora pilkkaili Georges Jeanninia, matkien ilveilevästi hänen puhetapaansa, hätäistä ja koko lailla mahtailevaa. Mutta toisilleen pilkallisinakin oli heidän hauska olla toistensa seurassa… Oliko se ilveilemisen iloa vai todellista seurusteluhuvia? He saivat mukaansa leikkiin myöskin Christophen, joka ei hillinnyt heitä, vaan ärsytti heitä molempia sinkoamaan pikku nuolia toisiinsa. Nuoret eivät olleet toistensa pistoksista millänsäkään; mutta sitten he huomasivat, että he välittivät niistä paljonkin; ja kun he kumpikaan eivät osanneet salata harmiaan, ei varsinkaan Georges, niin alkoivat he heti, kun tapasivat jälleen toisensa, kostoksi hämmästellä kiivaasti toisiaan. Pistokset olivat aina lauhkeita; he pelkäsivät tehdä toisilleen todella pahaa; ja lyövä käsi oli kummastakin niin rakas, että he iloitsivat enemmän saamistaan kuin antamistaan iskuista. He tarkastelivat uteliaasti toisiaan, etsivät toisistaan vikoja, ja löysivätkin pelkkää viehätystä. Mutta sitä ei kumpikaan heistä itselleen tunnustanut. Kumpikin vakuutteli Christophen kanssa kahden kesken joutuessaan, että tuo toinen oli hänestä sietämätön. Siitä huolimatta he olivat valmiit käyttämään hyväkseen jokaista tilaisuutta, milloin Christophe salli heidän tavata toisiaan.

Eräänä päivänä oli Aurora vanhan ystävänsä luona; siinä mainitsi hän, että hän tulisi Christophea katsomaan jälleen seuraavana sunnuntaiaamuna. Silloin töytäsi myöskin Georges sisään, töytäsi kuin tuulenpuuska, tapansa mukaan, ja sanoi Christophelle, että hän tulisi Christophen luokse sunnuntaina iltapäivällä. Sinä sunnuntaiaamuna odotti Christophe Auroraa turhaan. Mutta myöhemmin, samaan aikaan, jolloin Georges oli luvannut tulla, saapui myöskin Aurora, puolustellen itseään, väittäen, ettei hän muka ollut päässyt aikaisemmin, ja kaunistellen asiaansa oikealla pikku sepustuksella. Christophea huvitti hänen viaton oveluutensa, ja hän virkkoi:

— Se oli ikävä. Sinä olisit tavannut täällä Georges Jeanninin, hän tuli tänne aamulla, me aterioimme yhdessä; hän ei voinut jäädä enää iltapäiväksi.

Aurora oli niin pettynyt, ettei enää kuunnellut mitä Christophe hänelle puhui. Christophe jutteli iloisesti kaikenlaista. Aurora vastaili hajamielisenä; hän oli melkein vihoissaan Christophelle. Ovikello soi. Georges tuli. Aurora vilkastui ja innostui. Christophe katseli häntä naurusuulla. Aurora käsitti, että Christophe oli ilveillyt hänen kustannuksellaan, ja hän nauroi ja punastui. Christophe pudisti hänelle ilveillen sormeaan. Yhtäkkiä hypähti Aurora rajusti Christophen kaulaan. Christophe supatti hänelle korvaan:

— Biricchina, ladroncella, furbetta …

Aurora työnsi kätensä Christophen suulle ja tukki hänen sanansa.

Georges ei ymmärtänyt mitään tästä halailusta ja naureskelusta. Hänen ällistynyt ja hiukan harmistunut naamansa yhä vain lisäsi toisten iloa.

Niin koetteli Christophe lähentää lapsukaisia toisiinsa. Ja milloin hän onnistui, niin hän melkein soimasi itseään siitä. Hän rakasti heitä yhtä paljon molempia: mutta hän tuomitsi Georges Jeanninia ankarammin; hän tunsi nuorukaisen heikkoudet ja hän ihannoi Auroraa; hän luuli olevansa suuremmassa vastuussa Auroran onnesta kuin Georges Jeanninin: sillä hänestä oli Georges ikäänkuin hänen poikansa, jotenkuten häntä itseään. Ja hän pohti päässään, eikö ollut rikollista antaa viattomalle Auroralle toveria, joka ei suinkaan ollut viaton.

Mutta kerran, kulkiessaan lehtimajan sivuitse, jossa nuoret istuivat yhdessä, — (ei ollut kauan siitä kuin he olivat menneet kihloihin) — kuuli hän jotain, mikä sai hänen sydämensä tyrmistyksestä kouristumaan: Aurora kyseli kujeilevasti sulhaseltaan jotakin hänen entistä seikkailuaan, ja Georges kertoi sen houkutteluita odottamatta. Muutkin heidän keskinäiset tarinansa, joita jutellessaan he eivät yhtään kursailleet, ilmaisivat Christophelle, että Aurora sopeutui sulhasensa moraalikäsityksiin paljoa paremmin kuin hän, Christophe. Vaikka he olivatkin toisiinsa rakastuneet, voi huomata, etteivät he suinkaan pitäneet itseään ainaiseksi toisiinsa sidottuina; heidän rakkautta ja avioliittoa koskevissa keskusteluissaan oli sellainen vapaa henki, että se ehkä saattoi olla kaunista, mutta töykäisi omituisesti sitä Christophen tunnustamaa entistä systeemiä, joka vaati keskinäistä uskollisuutta usque ad mortem. Ja Christophe oli tätä miettiessään hiukan alakuloinen… Kuinka he olivat jo etäällä hänestä! Kuinka se pursi, joka lapsiamme vie, kulkee nopeasti!… Olkaamme rauhallisia. Tulee päivä, jolloin me kaikki tapaamme toisemme samassa satamassa.

Nykyään ei tuo pursi välittänyt ollenkaan tunnustella matkansa päämaalia; se kääntelehti päivän kaikkiin tuuliin. — Olisi luullut, että sukupuolten välisiä entisiä tapoja uudistava vapaus olisi pyrkinyt levittelemään myöskin muille aloille ajatuksen ja toiminnan. Mutta siitä ei merkkiäkään: ihmisen hommat ovat usein sangen ristiriitaisia. Samalla kuin sukupuolten tavat tulivat vapaammiksi, tuli äly epävapaaksi; se pyysi itselleen uskonnolta kammitsoita. Ja moinen kahteen vastakkaiseen suuntaan tapahtuva pyrkimys ilmeni ihmeellisen epäloogillisesti samoissa henkilöissäkin. Georges ja Aurora olivat antautuneet uuteen katolisuuden virtaukseen, joka parhaillaan voitti kannattajikseen hienostoa ja intelligenssia. Omituista oli, millä innolla Georges alkoi yhtäkkiä julistaa, että totuus oli katolinuskossa, — Georges, tuo luonnonilmiöiden tarkka tutkija, julki-jumalaton sielu, joka ei edes huomannut jumalattomuuttaan, hän, joka ei ollut koskaan välittänyt Jumalasta eikä paholaisesta, — oikea kaikkea pilkkaileva gallialainen! Georges tarvitsi jotain totuutta; ja tämä totuus soveltui hänen toimintahaluunsa, hänen ranskalaiseen porvaris-atavismiinsa ja siihen, että hän oli nyt vapauteen kyllästynyt. Varsa oli saanut tarpeeksi kuljeskella; se tuli nyt itsestään takaisin ja antoi pistää itsensä entisten sukumuotien aisoihin. Jonkun muun toverin esimerkki oli hänelle riittävä käännyttäjä. Georges oli ylen herkkä pienimmillekin häntä ympäröivän henkisen ilmakehän puserruksille ja hänestä tuli siis ensimäisiä uhreja. Ja Aurora meni hänen perässään, niinkuin hän oli aina valmis menemään minne hyvänsä hänen perässään. Heti kohta tulivat he kovin itsevarmoiksi ja halveksivat niitä, jotka eivät ajatelleet heidän tavallaan. Miten hullunkurista! Nuo kevytmieliset lapset olivat todella uskovaisia; kun taas Grazian ja Olivier Jeanninin moraalinen puhtaus ja ankara vakavuus ei heidän omasta mielestään ollut koskaan ansainnut uskonnollisuuden nimeä, niin pyhästi kuin he pyrkivätkin olemaan uskonnollisia.

Christophe tarkasteli ihmetellen tällaista ajankehitystä. Hän ei koettanut taistella sitä vastaan, kuten Emmanuel olisi tahtonut, Emmanuel, jonka vapaa ihanteellisuus suuttui moisesta vanhan vihollisen ilmestymisestä taistelutantereelle. Hullu ohitselentävän tuulen kanssa taistelemaan! Ei; kun odottaa, niin se asettuu. Ihmisjärki oli väsynyt. Se oli tehnyt jättiläistyön. Nyt se antoi myötä unelle; ja niinkuin lapsi, joka on pitkän päivän valvottuaan uupunut, rukoili se nyt ennen nukkumaan menoaan rukouksensa. Unien ovi oli jälleen auennut: uskonnon mukana pujahtivat teosoofiset, mystilliset, salatieteilevät, okkultistiset hengähdykset lännen aivoihin. Itse filosofiakin hoiperteli. Entiset ajatuksenjumalat, Bergson, William James, horjuivat. Ja tieteessäkin näkyi järjenväsymyksen merkkejä. Ohimenevä tuokio! Antakaamme heidän hengähtää. Huomenna järki herää entistä virkumpana ja vapaampana. Uni on hyvä, kun on tehnyt lujasti työtä. Christophe, joka ei ollut koskaan elämässään ennättänyt siihen antautua, oli onnellinen, kun hänen lapsensa nyt saivat hänen asemastaan nauttia siitä, että heillä oli sielunrauha, uskonvarmuus, ehdoton, horjumaton luottamus unelmiin. Hän ei olisi tahtonut eikä voinut vaihtaa omaa vakaumustaan heidän vakaumukseensa. Mutta hän ajatteli, että Grazian melankolia ja Olivier Jeanninin levottomuus saivat nyt rauhan heidän lapsissaan, ja että se oli hyvä.

"Kaiken, mitä minä, minun ystäväni ja monet muut, joita en tunne ja jotka elivät ennen meitä, kärsimme, kaiken sen kärsimme sitä varten, että nämä lapset saavuttaisivat ilon… Sen ilon, Antoinette, johon sinä olit luotu, mutta joka sinulta kiellettiin!… Ah, jospa onnettomat voisivat jo eläessään nauttia siitä onnesta, mikä kerran heidän elämänsä tuskista kasvaa!"

Miksi olisikaan hän koettanut riistää toisilta tällaista onnea? Ei saa vaatia, että toiset olisivat onnellisia meidän tavallamme; olkoot sitä omallaan. Enintään hän pyysi lauhkeasti, etteivät Georges ja Aurora kovin pahoin halveksisi niitä, kuten esimerkiksi häntä, jotka eivät uskoneet samalla tapaa kuin he.

Nuoret eivät viitsineet edes ruveta väittelemään uskosta hänen kanssaan. Tuntui siltä kuin he olisivat ajatelleet:

— Ei hän voi tätä ymmärtää…

Christophe oli heille menneisyyttä. Ja suoraan puhuen: menneisyyttä he eivät pitäneet kovinkaan tärkeänä. Joskus johtuivat he keskenään aivan viattomasti pakinoimaan, mitä he tekisivät sitten myöhemmin, kun Christophea "ei täällä enää olisi"… — Ja kuitenkin he rakastivat häntä paljon… Hirveät lapset: ne kasvavat ympärillemme kuin liaanit! Luonnonvoimalla on kiire karkoittaa meidät pois…

— "Mene! Mene matkaasi! Väisty nyt siitä! Nyt on minun vuoroni!…"

Christophe käsitti heidän sanattomuutensa ja olisi halunnut heille vastata:

— Älkäähän hätäilkö niin! Minä viihdyn tässä hyvin. Pitäkää minua vielä ikäänkuin elävänä.

Heidän naivi älyttömyytensä huvitti Christophea.

— Sanokaa suoraan, virkkoi hän kerran leppoisasti, kun he olivat antaneet hänelle vastaukseksi halveksivan katseen, — sanokaa suoraan, että minä olen vanha hölmö!

— Ette suinkaan, ette suinkaan, vanha ystäväni, vastasi Aurora makeasti nauraen. Te olette ihmisistä kaikkein parhain; mutta on seikkoja, joita te ette tiedä.

— Ja mitä sinä tiedät, tyttö-parka! Kas vain, sellaista viisasta!

— Älkää laskeko leikkiä. Minä en paljoa tiedä. Mutta Georges tietää.

Christophea hymyilytti:

— Kyllä, sinä olet oikeassa, tyttöseni. Se, jota rakastamme, tietää aina kaikki.

Paljon vaikeampi kuin heidän luuloteltua älyllistä ylemmyyttään oli Christophen sietää heidän musiikkiaan. He panivat hänet siinä suhteessa usein kovalle koetukselle. Piano veisasi koko ajan, kun he tulivat hänen luokseen. Näytti siltä kuin olisi rakkaus kiihoittanut heidät laulamaan kuin linnut. Mutta heidän laulunsa ei ollut suinkaan niin taitavaa kuin lintujen. Aurora ei tosin kuvitellutkaan kykyään kovin suureksi, mutta toisin arvosteli hän sulhasensa musikaalisia lahjoja: hän ei huomannut minkäänlaista eroa Georges Jeanninin ja Christophen soiton välillä. Ehkäpä piti hän sulhasensa soittoa parempanakin. Ja joskin Georges oli luonteeltaan ironinen ja selvänäköinen, niin antoi hän nyt rakastettunsa uskon melkoisesti vaikuttaa itseensä. Christophe ei väittänyt vastaan; kujeillaan hän päinvastoin kannatti tässä suhteessa tytön mielipidettä, (milloin hän ei sitä enää jaksanut, nousi hän paikaltaan ja poistui tuskastuneena huoneesta, lyöden oven mennessään hiukan liiankin lujasti kiinni.) Yleensä hän kuunteli lempeästi ja säälivästi hymyillen, kuinka Georges soitti esimerkiksi Tristania. Pikku nuorukaisparka tulkitsi näitä kauhistavan väkeviä sivuja tarkan tunnollisesti ja miellyttävän suloisesti kuin nuori ja kiltti tyttö. Christophe nauraa tyrski itsekseen. Hän ei tahtonut sanoa, sulhaselle, miksi hän nauroi. Hän syleili häntä. Hän piti hänestä kovasti juuri sellaisena. Ehkäpä piti hän hänestä eniten juuri sellaisena… Miekkosesta!… Oi taiteen turhuutta!…

Christophe puheli usein Emmanuelin kanssa "lapsistaan", — niin hän heitä nimitti. Emmanuel, joka piti Georges Jeanninista, sanoi leikillään, että Christophe olisi voinut luovuttaa tuon pojan hänelle, sillä olihan hänellä Aurora: ei ollut oikein, että Christophe anasti kaikki.

Christophen ja Emmanuelin ystävyys oli saanut melkein satumaisen maineen parisilaisissa piireissä, vaikka he elivätkin erillään toisistaan. Emmanuel oli intohimoisesti kiintynyt Christopheen. Hän oli niin ylpeä, ettei tahtonut niitä tunteitaan näyttää; hän kätki ne jöröyteen; hän oli usein Christophea kohtaan töykeä. Mutta Christophe ymmärsi hänet hyvin. Hän tiesi, kuinka uskollinen tuo sydän hänelle nyt oli, ja osasi antaa sellaiselle arvon. Joka viikko näkivät he toisensa pari kolme kertaa. Kun heidän huono terveytensä esti heitä lähtemistä kotoaan, kirjoittivat he toisilleen. Ne kirjeet puhuivat aivan kuin toisen maailman asioista. Ulkonaiset tapahtumat eivät kiinnittäneet heidän mieltään niin paljoa kuin jotkin hengen edistysaskeleet tieteiden ja taiteiden aloilla. He elivät omissa ajatuksissaan, pohtien taiteensa ongelmia ja erottaen tapahtumien kaaoksessa silloin tällöin pieniä valon välähdyksiä: ihmishengen tienviittoja, jotka se jättää historiaan.

Christophe kävi Emmanuelin luona useammin kuin Emmanuel hänen. Vaikkei hänen vointinsa erään äskeisen sairauden jälkeen ollut paljoa parempi kuin Emmanuelinkaan, oli heille tullut tavaksi pitää luonnollisena, että Emmanuelin terveyttä tuli vaalia huolellisemmin. Christophe ei enää päässyt rasittumatta Emmanuelin luokse kuudenteen kerrokseen; ja kun hän vaivalla oli sinne kiivennyt, meni häneltä sievoinen hetki ennenkuin hän sai henkäystä kurkustaan. He molemmat hoitivat yhtä huonosti itseään. Heitä kumpaakin vaivasi rintakatarri ja hengenahdistus; mutta siitä huolimatta tupakoivat he molemmat kuin mielettömät. Tästäkin syystä tahtoi Christophe tulla pakisemaan Emmanuelin luokse: sillä Aurora saarnasi aina hänen tupakoimistaan vastaan, ja Christophe koetti pyrkiä häneltä piiloon. Joskus tuli ystävyksille keskellä juttelua kova yskänpuuska; silloin he eivät saaneet sanaa suustaan ja katselivat nauraen toisiinsa niinkuin rikoksesta kiinni saadut koulupojat; ja useinkin torui toinen toista, joka paraikaa yski; mutta kun sitten toinen selvisi henkitoreistaan, väitti hän kiivaasti, ettei se yskä tupakasta johtunut.

Emmanuelin pöydällä, pienellä tyhjällä paikalla, niissä ei ollut papereita, kökötti aina harmaa kissa, joka katseli tupakoitsijoita vakavasti, moittivin silmin. Christophe sanoi, että se kissa oli heidän omatuntonsa; tukahduttaakseen tämän omantunnon äänen hän pisti hattunsa kissan päälle. Se oli kivuloinen uroskissa, kaikkein kurjinta lajia: Emmanuel oli löytänyt sen kadulta puolikuoliaana ja korjannut luokseen; se ei koskaan parantunut kärsimistään kohluista, se söi vähän, ei leikitellyt juuri milloinkaan, oli hyvin hiljainen; lempeästi se seurasi älykkäillä silmillään isäntänsä kaikkia liikkeitä ja oli onneton, jos Emmanuel ei ollut kotona, ja tyytyväinen saadessaan nukkua lähellä häntä hänen pöydällään. Mietelmiään se ei antanut häiritä minkään muun kuin lintunakin, jota se katseli haltioissaan tuntikausia yhtämittaa, sillä siellähän lentää räpyttelivät nuo kynsin saavuttamattomat lintuset. Se kehräsi kohteliaasti, jos vähänkin otettiin se huomioon, ja alistui kärsivällisesti Emmanuelin oikullisiin ja Christophen hiukan rajuihin hyväilyihin; kertaakaan se ei yrittänyt raapia eikä purra. Se oli raihnas, toinen silmä vuoti vettä; se yski hiljaa; jos se olisi osannut puhua, ei sillä varmaankaan olisi ollut julkeutta väittää, niinkuin noilla kahdella sen ihmisystävällä, ettei "se yskä tupakasta johtunut"; mutta heidän puoleltaan se tyytyi vaikka mihin; tuntui kuin se olisi ajatellut:

— He ovat ihmisiä, he eivät tiedä, mitä he tekevät.

Emmanuel oli kovin kiintynyt tuohon sairaloiseen eläimeen, sillä sen ja hänen kohtalonsa muistuttivat hänen mielestään toisiaan. Christophe väitti, että heidän silmiensä ilmekin oli samanlainen.

— Miksikä ei? sanoi Emmanuel.

Kotieläimet ovat ympäristönsä selvä kuva. Niiden muoto hienostuu sikäli kuin ihmisetkin, joiden parissa ne oleksivat. Tylsän ihmisen kissan katse ei ole samanlainen kuin älykkään. Kotieläimestä saattaa tulla hyvä tai häijy, vilpitön tai kavala, viisas tai tuhma ei ainoastaan isännän opetuksen mukaan, vaan pelkästään sen nojalla, millainen hänen isäntänsä on. Eikä tähän muovautumiseen tarvita ihmistäkään. Maisematkin kehittävät oman kuvansa mukaisiksi. Älykäs seutu hohtaa seudun eläintenkin silmistä. — Emmanuelin harmaa kissa oli täydessä sopusoinnussa hänen sairaan isäntänsä ja tuon ahtaan ullakkokamarin kanssa, johon Parisin taivas loi heikkoa valoaan.

Emmanuel oli muuttunut luonteeltaan inhimillisemmäksi. Hän ei ollut enää sama kuin niinä aikoina, jolloin hän oli lähemmin tutustunut Christopheen. Muuan kotoinen tragedia oli syvästi järkyttänyt hänen sieluaan. Hänen elämäntoverinsa, tuo nainen, joka asui hänen luonaan, oli kerran yhtäkkiä kadonnut, kun Emmanuel oli katkeruuden puuskassaan sattunut liian selvästi ilmaisemaan, miten raskaaksi hän tunsi itselleen hänen rakkautensa. Emmanuel oli haeskellut häntä kaiken yötä, tyrmistyneen levottomana. Viimein oli hän löytänyt hänet eräästä poliisikonttorista, jonne hänet oli tuotu. Tyttö oli tahtonut heittäytyä Seine-jokeen; muuan ohikulkija oli tarttunut hänen vaatteisiinsa, kun hän oli kiipeämässä sillan kaiteen ylitse; hän ei ollut suostunut ilmoittamaan osoitettaan eikä nimeään; hän aikoi toteuttaa uudestaan päätöksensä. Tällainen tuskanilmaus oli aivan murtanut Emmanuelin; hän ei jaksanut sietää ajatusta, että hän tuotti toiselle kärsimyksiä, vaikka hän itsekin on saanut niin katkerasti kärsiä toisten vuoksi. Hän oli vienyt epätoivoon joutuneen takaisin luokseen, hän oli ryhtynyt parantelemaan haavoja, joita oli lyönyt, koetti saada vaativaisen ystävättärensä uskomaan, että hänen, Emmanuelin, sydämessä oli tosiaan niitä tunteita, joita ystävätär kaipasi. Hän masensi oman kapinoimishalunsa, hän alistui tuon kaikki tahtovan ja nielevän rakkauden ikeeseen. Hän omisti naiselle lopun elämäänsä. Koko hänen neroutensa oli nyt keskittynyt sydämeen. Toiminnan apostoli Emmanuel oli päätynyt lopulta sellaiseen vakaumukseen, ettei ole muuta hyvää kuin yksi: olla tekemättä pahaa. Hänen elämäntyönsä oli päättynyt. Tuntui siltä kuin se voima, joka nostaa ihmislaineet myrskyyn, olisi käyttänyt häntä ainoastaan välikappaleenaan päästääkseen toiminnan irralleen. Kun se työ oli tehty, ei häntä enää tarvittu: toiminta jatkui ilman häntäkin. Hän näki sen kehittyvän yhä edelleen, ja hän suhtautui melkein alistuvasti sellaisiin vääryyksiin, jotka koskivat häntä persoonallisesti, mutta ei kokonaan niihin, jotka koskivat hänen uskoaan. Sillä vaikka hän olikin vapaa-ajattelija ja luuli vapautuneensa kaikesta uskonnollisesta, ja vaikka hän leikillään kutsuikin Christophea valepukuiseksi papiksi, niin oli hänelläkin kuitenkin ollut oma pyhä alttarinsa, kuten kaikilla voimakkailla hengillä: nehän kohottavat jumalakseen unelmansa, joiden puolesta ne uhrautuvat. Nyt oli Emmanuelin alttari tyhjä; ja hän kärsi siitä. Kuinka saattaisikaan tuskattomasti nähdä tulevien polvien polkevan jalkoihinsa niitä pyhiä aatteita, joiden puolesta on taistellut ja jotka on saanut suurella vaivalla voittaa, aatteita, joiden tähden kokonaisen vuosisadan parhaat ovat niin paljon kärsineet! Miten silmittömän töykeästi nuoriso paraikaa hävittikään koko ranskalaista idealismia, — uskoa vapauteen, jolla oli omat pyhimyksensä, marttyyrinsa ja sankarinsa, ja rakkautta ihmisyyteen, syvää uskollista pyrkimystä kaikkien kansakuntain ja rotujen veljeyteen! Mikä hulluus sille oli tullut ikävöidä takaisin niitä hirviöitä, jotka me olimme jo kerran voittaneet, ja tunkeutua sellaisen ikeen alle, minkä me olimme päästäneet, tervehtiä riemunkirkunalla väkivaltaisen voiman aikaa, sytyttää vihaa ja sodan mielipuolisuutta keskellä Ranskan omaa sydäntä!

— Se ei ole pelkästään ranskalainen ilmiö, se on ominainen koko maailmalle, virkkoi Christophe iloisen näköisenä. Espanjasta Kiinaan saakka käy nyt sama hirmutuuli. Ei ole sitä kolkkaa, jossa olisi turvassa tätä tuulta vastaan. Se muuttuu aivan koomilliseksi: yksinpä pikku Sveitsikin on tullut natsionalistiseksi.

— Ja onko se sinusta niin lohdullista?

— On varmasti. Siitä näkee, etteivät sellaiset virtaukset johdu joidenkuiden yksilöiden naurettavista intohimoista, vaan salatusta Jumalasta, joka johtaa kaikkeutta. Ja sen Jumalan edessä olen oppinut nöyrtymään. Ellen häntä ymmärrä, ei se ole hänen vikansa, vaan minun. Koeta häntä ymmärtää. Mutta sitäkö ihmiset yleensä ajattelisivat? He elävät päivästä päivään, he eivät näe pitemmälle kuin lähimpään pellonaitaan ja kuvittelevat, että siinä on tien pää; he näkevät laineen, joka heitä vie, mutta eivät näe merta. Tämän päivän laine on eilispäivän laineiden luoma; meidän sielujemme liikunnat ovat avanneet sille tietä. Nykyinen aalto kyntää vakoa huomiselle aallolle, joka unohtaa sen niinkuin meidänkin vakomme on unohdettu. Minä en ihaile enkä pelkää nykyistä natsionalismia. Se loppuu aikanaan, se vierii ohitse, se on jo vierinyt. Se on askelma portaissa. Kiertokulkua huippua kohti! Se on pääarmeijan majoitusmestari. Kuuletko, kuinka jo huilut ja rummut soivat!…

(Christophe alkoi rummuttaa sormillaan pöytään, ja kissa hätkähti hereille.)

… Jokaisella kansalla on nykyään vastustamaton halu kerätä kaikki voimansa yhteen ja tehdä niistä pesänselvitys. Se johtuu siitä, että kansat ovat viimeisen vuosisadan kuluessa muuttuneet suuresti, lähestymällä toisiaan ja saadessaan uusia talletuksia koko maailman järjenvoimien yhteisillä ponnistuksilla: ne ovat rakentaneet itselleen uutta moraalia, uutta tiedettä, uutta uskontoa. Nyt täytyy jokaisen tutkia tarkoin omaisuuttaan ja saada selvä, mitä kukin oikeastaan on ja mitä hän omistaa ennenkuin kukin ryhtyy toisten kanssa uuden aikakauden yhteiselämään. Sillä uusi aika tulee. Ihmiskunta tekee uuden kontrahdin elämän kanssa. Yhteiskunta herää elämään uusien lakien perustalla. Huomenna on sunnuntai. Jokainen tekee nyt viikkotilinsä, siistii asuntonsa ja tahtoo kotinsa puhtaaksi ennenkuin hän yhtyy toisiin, yhtyy yhteisen Jumalan edessä, jonka kanssa solmitaan uusi liitto.

Emmanuel katseli Christophea; ja tämä näky heijasti hetken hänen silmissään. Kun Christophe oli jo lakannut puhumasta, oli Emmanuel tuokion vaiti; ja sitten hän sanoi:

— Sinä olet onnellinen, Christophe! Sinä et näe yötä.

— Minä näen yössä, vastasi Christophe; minä olen elänyt siinä niin kauan. Minä olen vanha huuhkaja.

Tähän aikaan huomasivat Christophen ystävät, että hän muuttui yleensä käytöksessään. Hän oli usein hajamielinen, aivan kuin tolalta poissa. Hän ei kuunnellut tarkoin, mitä hänelle sanottiin. Hän näytti mietteisiinsä vaipuneelta ja hymyili alinomaa. Kun huomautettiin tuosta tarkkaamattomuudesta hänelle, pyysi hän sydämellisesti anteeksi. Hän puhui joskus itsestään kuin mistäkin vieraasta henkilöstä:

— Krafft kyllä sen tekee… taikka:

— Sille nauraa Christophe makeasti…

Ne, jotka eivät tunteneet häntä, sanoivat:

— Miten itserakas hän onkaan!

Asia oli aivan päinvastainen. Hän näki itsensä ulkopuolelta, aivan kuin vieraan ihmisen. Hän oli joutunut sellaiselle asteelle, jolloin ei edes kauneuden puolesta käyty taistelu ole mielenkiintoista, sillä kun on suorittanut oman tehtävänsä, on taipuvainen luulemaan, että muutkin suorittavat tehtävänsä ja ettei lopultakaan, kuten Rodin sanoo, "kauniin voittokulku koskaan lopu". Ihmisten ilkeys ja vääryydet eivät enää kiihdyttäneet häntä. — Oli varsin luonnollista, että elämä riistäytyi hänestä erilleen, sanoi hän hymyillen.

Tosiaan, hän ei ollut enää entisissä voimissaan, Pieninkin ruumiillinen ponnistus, pitkä kävelyretki, nopea kulku rasittivat häntä kovasti. Hän hengästyi hyvin pian; hän tunsi sydämessään kipua. Hän ajatteli joskus muinaista ystäväänsä Schulzia. Hän ei ilmaissut muille huomioitaan. Mitä varten hän olisi sen tehnyt? Siten tekee ainoastaan muut levottomiksi, eikä itse siitä parane. Sitäpaitsi ei hän ottanut vaivojaan vakavalta kannalta. Hän ei pelännyt niin paljon sairautta kuin että hänet pakotettaisiin hoitamaan itseään.

Salainen aavistus sai hänet kaipaamaan vielä kerran synnyinseutuaan. Sen matkasuunnitelman oli hän lykännyt vuodesta vuoteen. Oli sanonut itselleen aina, että ensi vuonna hän sen tekee… Tällä kertaa ei hän sitä enää lykännyt.

Hän lähti salaa Saksaan, ilmoittamatta asiasta kenellekään. Matkasta tuli lyhyt. Christophe ei löytänyt enää kotipuolestaan mitään, mitä oli tullut sieltä etsimään. Ne muutokset, joista hänen viime retkellään oli näkynyt enteitä, olivat nyt toteutuneet: pikkukaupungista oli kasvanut suuri teollisuuskaupunki. Vanhat talot olivat hävinneet. Kadonnut oli hautausmaakin, Sabinan maalaistalon paikalla kohosivat tehtaan savutorvet. Joki oli syönyt lopultakin ne rantanurmikot, joilla Christophe lapsena leikki. Eräällä kadulla (ja minkälainen se katu oli!), likaisten kivimuurien välisellä kujalla, oli hänen nimensä. Kaikki mennyt kuollutta, yksinpä kuolemakin… Olkoon! Elämä jatkui kuitenkin; ehkäpä uneksivat, kärsivät ja taistelivat nyt toiset pikku Christophet tämän hänen nimellään koristetun kadun surkeissa taloissa. — Konsertissa jättiläissuuressa Tonhallessa kuuli hän esitettävän erästä teostaan; se tulkittiin aivan vastoin sen perusajatusta; Christophe tuskin tunsi sitä omakseen… Tulkitkootpa miten tahansa! Vaikka ymmärtävätkin sen väärin, niin ehkä se herättää uusia aatteita. Me olemme kylväneet jyvän maahan. Tehkää sillä mitä tahdotte; ravitkaa sillä itseänne. — Christophe kuljeskeli iltapimeän tullessa kaupungin ympäristössä, joissa usva alkoi leijua. Hän ajatteli suurta usvaa, joka pian kietoisi helmaansa hänenkin elämänsä; ajatteli rakkaita olentoja, jotka olivat vaipuneet maan alle, ei, paenneet turvaan hänen sydämeensä, jonka peittäisi tummuva yö, niinkuin hänet itsensäkin… Peittäköön vain! En sinua pelkää, oi yö, aurinkojen äiti! Jos tähti sammuu, niin tuhannet toiset syttyvät. Aivan kuin kiehuva maitokattila kuohuu kaikkeuden äärettömyys valoa! Sinä et minua sammuta. Kuoleman henkäys puhaltaa elämäni uudestaan tuleen.

Paluumatkallaan Saksasta tahtoi Christophe käydä myöskin siinä kaupungissa, jossa hän oli tutustunut Annaan. Siitä saakka kuin hän oli lähtenyt Annan luota, ei hän ollut kuullut hänestä mitään. Hän ei ollut uskaltanut tiedustella uutisia Annasta. Vuosikausia oli hän vavahtanut joka kerta, kun ajatteli hänen nimeänsäkin… — Nyt hän oli tyyni, hän ei pelännyt enää mitään. Mutta kun hän illalla istui hotellihuoneessa, joka oli Reinille päin, niin herättivät huomista juhlaa soittavat kellot menneisyyden kuvat hänessä valveille. Joesta henki jokin kaukainen ja vaarallinen tunnelma, jota hänen oli vaikea ymmärtää; kaiken yötä hän muisteli entisiä aikoja. Hän tunsi vapautuvansa pelättävästä Herrasta; ja se oli hänestä surullisen suloista. Hän ei ollut päättänyt, mitä hän tekisi huomenna. Hän ajatteli — (mennyt aikahan oli jo niin kaukana!) — käydä Braunin luona. Mutta kun päivä tuli, petti hänen rohkeutensa; hän ei tohtinut edes kysyä hotellista, elivätkö tohtori Braun ja hänen vaimonsa vielä. Hän aikoi jo matkustaa kaupungista pois…

Lähtöajan tullessa vei jokin vastustamaton voima hänet kuitenkin siihen kirkkoon, jossa Anna muinoin oli käynyt; hän asettui pylvään taakse, paikalle, mistä hän saattoi nähdä sen penkin, jossa Anna ennen muinoin istui. Hän odotti ja oli varma, että jos Anna eläisi, niin hän vielä tulisi sinne.

Kirkkoon tuli todellakin muuan nainen; eikä Christophe häntä tuntenut. Hän oli samanlainen kuin muutkin: lihavahko; kasvot täyteläiset, leuka paksu, piirteet välinpitämättömät ja kovat. Mustassa puvussa. Hän istuutui penkkiinsä, eikä sitten liikahtanut. Hän ei näyttänyt rukoilevan eikä kuuntelevan: hän katsoi suoraan eteensä. Mikään tuossa ihmisessä ei muistuttanut siitä naisesta, jota Christophe odotti. Pari kertaa hän kuitenkin sipaisi kädellään polviaan, omituisella liikkeellä, varmaankin oikaistakseen hameensa laskoksia. Ennen oli se liike ollut ominainen Annalle … Mennessään kirkosta ulos hän kulki läheltä Christophea, verkalleen, pää pystyssä, kädet virsikirjoineen vatsan päällä. Hetkeksi loi hän Christopheen silmänsä, joissa kuulsi synkkä ja ikävystynyt hohde. Ja he katsoivat toisiinsa. Eivätkä he tunteneet toisiaan. Anna meni ohitse jäykkänä ja suorana, päätänsä kääntämättä. Vasta hetken kuluttua muisti Christophe yhtäkkiä, niinkuin vilahdukselta, tunsi tuon naisen jäykän ja kylmän hymyn alta, hänen huultensa rypistymisestä Annan suun, jota hän oli suudellut ennen… Hengitys salpautui hänen kurkkuunsa, ja hänen polvensa olivat pettää. Hän ajatteli:

— Herra, onko tuo se ruumis, jossa hän, se, jota rakastin, asui? Missä hän on? Missä? Ja missä minä olen? Missä se, joka on häntä rakastanut? Mitä on meistä jäljellä, ja siitä julmasta rakkaudesta, joka runteli meitä? — Tuhkaa. Missä tuli?

Ja hänen Jumalansa vastasi:

— Minussa.

Silloin kohotti Christophe katseensa ja näki keskellä muuta väkeä viimeisen kerran Annan, joka meni ulos ovesta, auringonpaisteessa.

* * * * *

Tultuaan takaisin Parisiin hän teki rauhan entisen vihollisensa Lévy-Coeurin kanssa. Tuo mies oli kauan vainonnut häntä, vainonnut yhtä petollisesti kuin ilkeän lahjakkaastikin. Kun hän sitten oli päässyt menestyksensä huipulle, saanut kunniaa ja kyllästynyt siihen ja rauhoittunut, oli hän ollut niin älykäs, että oli salaisesti tunnustanut Christophen ylemmyyden; ja silloin oli hän koettanut lähestyä Christophea. Christophe ei ollut kuitenkaan huomaavinaan enemmän näitä lähestymisyrityksiä kuin oli välittänyt hänen hyökkäyksistänsäkään.

Ja Lévy-Coeur oli silloin yritykseen väsynyt. He asuivat samassa korttelissa ja näkivät toisensa usein kadulla. He eivät olleet toisiaan tuntevinaan. Christophe katsoi usein ohimennessään Lévy-Coeuriin sillä tavoin kuin ei olisi häntä huomannut. Lévy-Coeur vimmastui kylmyydestä, jolla Christophe ikäänkuin kielsi hänen koko olemassaolonsa.

Tuolla arvostelijalla oli kahdeksantoista tai kahdenkymmenen ikäinen tytär, sievä, hieno, elegantti: hänen profiilinsa oli kuin tyhmän pikku karitsan. Vaaleat, värisevät hiukset ympäröivät hänen otsaansa sädekehänä. Hänen silmänsä olivat lempeät ja kiemailevat; suun hymy Luinin. Isä ja tytär kävelivät aina yhdessä; Christophe sattui usein heitä vastaan Luxembourgin hiekkakäytävillä: he näyttivät olevan hyvin läheisiä toisilleen; nuori tyttö nojailihe herttaisesti Lévy-Coeurin käsipuoleen. Joskin Christophe nykyään oli sangen hajamielinen, huomasi hän toki kuitenkin aina kauniit naiskasvot, ja näistä nuorista kasvoista hän piti paljon. Hän ajatteli vihamiehestään:

— Sillä konnalla on onni aina.

Mutta sitten lisäsi hän ylpeästi:

— On minullakin tytär.

Ja hän vertaili mielessään tyttöjä toisiinsa. Ja siitä vertailusta, jonka tulos muuten oli se, että Aurora oli muka parempi, johtui, että hänen mielikuvituksensa rakensi jonkinlaisen ystävyyssuhteen noiden tyttöjen välille, tyttöjen, jotka eivät todellisuudessa tienneet mitään toisistaan; jopa se vertailu lähensi Christophea salaa itseensä Lévy-Coeuriinkin.

Kun Christophe tuli takaisin Saksasta, kuuli hän, että "tyhmä pikkukaritsa" oli kuollut. Hänen isän-itsekkyytensä muisti silloin kohta:

— Jospa minun lapselleni olisi käynyt näin!

Ja hänessä heräsi Lévy-Coeuriä kohtaan suunnaton sääli. Ensi puuskassa hän aikoi kirjoittaa hänelle; hän alkoi kaksikin kirjettä; hän ei ollut niihin tyytyväinen, hänelle tuli turhamainen häpeän tunne: hän ei niitä lähettänyt. Mutta kun hän muutama päivä myöhemmin sattui Lévy-Coeuriä vastaan ja näki hänen tuskankalvamat kasvonsa, voitti sääli hänessä kaikki muut tunteet: hän meni suoraan Lévy-Coeurin luokse ja ojensi hänelle molemmat kätensä. Lévy-Coeur ei enää järkeillyt, vaan tarttui Christophen käsiin. Christophe virkkoi:

— Te olette kadottanut!…

Hänen heltynyt äänensävynsä järkytti toista. Hän tunsi kuvaamatonta kiitollisuutta Christophea kohtaan… He virkkoivat muutaman tuskaa värähtelevän sanan. Kun he sitten lähtivät kumpikin suunnalleen, ei enää ollut jäljellä mitään, mikä ennen oli erottanut heidät toisistaan. He olivat taistelleet toisiaan vastaan: se oli kohtalokasta, epäilemättä; täyttäköön jokainen luonteensa lain. Mutta kun näkee tragikomedian lopun lähenevän, riisuu pois intohimot, joilla on itsensä naamioinut ja seisoo toisen edessä paljain kasvoin, — molemmat ovat ihmisiä, jotka eivät ole suuresti toisiaan parempia, ja joilla on kai oikeus antaa toisilleen kättä, kun ovat näytelleet osansa parhaansa mukaan.

Georges Jeanninin ja Auroran häät oli päätetty pitää ensimäisinä kevätpäivinä. Christophen terveys heikkoni nopeasti. Hän huomasi, että hänen lapsensa katselivat häntä levottomasti. Kerran kuuli hän heidän puhuvan hiljaa keskenään. Georges sanoi:

— Kuinka hän näyttää huonolta! Hän saattaa sairastua.

Ja Aurora vastasi:

— Kunpa hän ei viivästyttäisi meidän häitämme!

Christophe otti sanan sanana. Nuoret raukat! Hän ei tosiaan häiritsisi heidän onneaan.

Mutta hän oli niin tyhmä, että antoi häiden aattopäivänä, — (hän oli häärännyt viime vuorokaudet aivan naurettavasti: tuntui kuin hän itse olisi aikonut viettää häitään), — niin tyhmä, että antoi vanhan tautinsa karata kimppuunsa: keuhkotulehduksen, joka oli ahdistanut häntä ensi kertaa Markkinatorin aikoina ja joka nyt uudistui. Christophe oli siitä itselleen äkäinen. Hän haukkui itseään raavaaksi. Hän vannoi, ettei hän alistuisi siihen ennenkuin häät oli vietetty. Hän muisti, kuinka Grazia ei kuollessaan ollut tahtonut ilmoittaa sairaudestaan ennen hänen konserttiaan, ettei hänen työnsä ja ilonsa häiriytyisi. Se ajatus ilahdutti häntä ja se vaati häntä tekemään Grazian tyttärelle, — Grazialle itselleen, — saman hyvän, minkä Grazia oli silloin tehnyt hänelle. Christophe salasi siis vaivansa; mutta hänen oli vaikea kestää loppuun asti. Kuitenkin oli hän niin onnellinen lasten onnesta, että pysyi pystyssä koko kirkollisten seremoniain pitkän ajan. Tuskin pääsi hän Coletten luokse, niin hänen voimansa pettivät. Hän ennätti parhaiksi sulkeutua eri huoneeseen, kun jo pyörtyi. Muuan palvelija löysi hänet sieltä. Selvitessään tajuihinsa kielsi Christophe hiiskumasta mitään asiasta nuorelle parille, joka lähti samana iltana häämatkalleen. Vihityt olivat niin touhuissaan, etteivät huomanneet mitään. He jättivät Christophelle iloiset hyvästit, lupasivat kirjoittaa hänelle huomenna, ylihuomenna…

Heti heidän matkustettuaan meni Christophe vuoteeseen. Hänelle tuli kuume, eikä se sitten enää hänestä eronnut. Hän oli aivan yksin kotonaan. Emmanuel oli myöskin sairaana eikä voinut tulla hänen luokseen. Christophella ei ollut lääkärin apua. Hän ei pitänyt tautiaan vaarallisena. Sitäpaitsi ei hänellä ollut palvelijaakaan, joka olisi noutanut lääkärin. Siivoojanainen, joka kävi hänen luonaan kello kaksi päivällä, ei hänestä liioin välittänyt; ja keksipä Christophe keinon päästä hänen palveluksistaan kokonaankin. Christophe oli kymmenenkin kertaa kieltänyt häntä koskemasta järjestäessään hänen työhuonettaan hänen papereihinsa. Mutta tuo nainen oli itsepäinen; nyt, kun Christophen täytyi pysyä sängyssä, oli hänen mielestään tullut hetki, jolloin hänen sopi toteuttaa tahtonsa. Vuoteessaan makaava Christophe näki kaapin ovessa olevasta kuvastimesta, kuinka siivoojatar väänteli viereisessä huoneessa kaikki nurin. Hän vimmastui niin, että hyppäsi sängystä, tempasi naisen käsistä pinkan vanhoja papereita ja ajoi hänet ulos, — (ei, vanha aatami ei tosiaankaan ollut hänestä vielä kuollut!). Tästä vihanpuuskasta sai hän palkakseen kovan kuumeen ja lisäksi sen hyvän, ettei närkästynyt siivoojatar enää tullut takaisin eikä edes ilmoittanut poisjäämisestään "mokomalle vanhalle hupsulle", kuten hän Christophea kutsui. Christophe jäi siis yksinään sairastelemaan, ilman kenenkään apua. Aamuisin hän nousi vuoteesta ottamaan maitokuppia, joka oli tuotu hänen ovensa taakse, ja katsomaan, eikö talonmiehen vaimo ollut pistänyt ovenrakoon nuorten rakastavaisten lupaamaa kirjettä. Kirjettä ei tullutkaan; häämatkalaiset olivat onnessaan hänet unohtaneet. Christophe ei ollut siitä heille vihainen. Hän ajatteli, että hän olisi heidän asemassaan tehnyt samoin. Hän kuvitteli mielessään heidän huoletonta iloaan. Ja ajatteli, että hän se oli sen heille antanut!

Christophe voi jo vähän paremmin ja alkoi liikuskella pystyssäkin, kun viimein Auroralta tuli kirje. Georges oli ainoastaan pistänyt nimensä sen loppuun. Aurora ei tiedustellut paljon Christophen asioita eikä kertonut uutisia. Mutta sen sijaan pyysi hän Christophelta erästä palvelusta: Christophen oli lähetettävä hänelle pieni kaulapitsi, jonka hän oli unohtanut Coletten kotiin. Vaikkei asia ollut sen tärkeämpi, — (Aurora ei ollut sitä muistanutkaan muuten kuin juuri Christophelle kirjoittaessaan, ja kirjoitti siitä siksi, ettei tiennyt, mitä oikeastaan hänelle kertoa), — lähti Christophe ulos noutamaan tuota esinettä, niin hyvillään hän oli, kun voi jotenkin olla hyödyksi. Satoi räntää. Paha takatalvi. Sulavaa lunta, jääkylmä tuuli. Ei ajureita kadulla. Christophe odotteli eräässä ajurikonttorissa. Virkailijain epäkohteliaisuus ja heidän tahallinen vitkastelunsa saivat hänet kiivastumaan, eikä se silti jouduttanut asiaa. Tällaisiin vihanpuuskiin oli hänen sairaloinen tilansa osaltaan syynä; hänen sielullinen tyyneytensä ei muuten niitä hyväksynyt; ne järistivät hänen ruumistaan aivan kuin kirves kaatuvaa tammea. Christophe palasi kotiin kylmästä kohmettuneena. Talonmiehen vaimo antoi hänelle ohimennen leikkeleen eräästä sanomalehdestä. Christophe vilkaisi siihen. Se oli ilkeä artikkeli, hyökkäys häntä vastaan. Sellaiset olivat nykyään jo harvinaisia. On ikävä karata ihmisen kimppuun, joka ei huomaa iskua. Kaikkein häijyimpiinkin tarttui kunnioitus häntä kohtaan, kunnioitus, joka hermostutti heitä itseään, koska he pohjaltaan eivät häntä suvainneet.

" Luullaan ", tunnusti Bismarck ikäänkuin mielipahoissaan, " ettei mikään ole sen pakollisempaa kuin rakkaus! Kunnioitus on vieläkin pakollisempaa …"

Mutta tämän artikkelin tekijä oli vielä Bismarckiakin voimakkaampi ja paremmin haarniskoitu mies, sillä sekä kunnioitus että rakkaus kilpistyivät hänestä täydellisesti. Hän puhui Christophesta loukkaavan töykeästi ja lupasi jatkaa hyökkäyksiään seuraavalla viikolla. Christophe purskahti nauruun, ja sanoi itsekseen maata mennessään:

— Hän saa pitkän nenän! Hän ei saa minua enää käsiinsä!

Talonmiehen väki pyysi, että hän ottaisi itselleen hoitajattaren; Christophe kieltäytyi jyrkästi. Hän sanoi eläneensä niin paljon yksinään, että ansaitsi yksinäisyyden onnen tällaisella hetkellä.

Hänen ei ollut laisinkaan ikävä. Viime vuosina hän oli aina tottunut puhelemaan itsensä kanssa: oli niinkuin hänessä olisi ollut kaksi olentoa; ja äskeisinä kuukausina oli hänen sisäinen seuransa vielä paljon lisääntynytkin: hänessä ei asunut enää pelkästään kaksi olentoa, vaan kymmenen. Ne puhelivat keskenään; ja tavallisimmin ne lauloivat. Ja hän ryhtyi niiden kanssa pakinoihin, tai oli vaiti ja kuunteli niitä. Hänellä oli aina vuoteellaan tai pöydällä sen vieressä nuottipaperia, niin lähellä, että hän yletti saada sen käsiinsä; siihen merkitsi hän noiden seuratoveriensa sanoja ja omia sanojaan, nauraen juttujen sukkeluuksille. Koneenomaista tottumusta; nuo kaksi eri toimintaa, ajattelu ja kirjoittaminen, olivat sulautuneet hänessä aivan yhdenaikaisiksi; kirjoittaminen oli hänelle selvää ja valmista ajattelua. Kaikki, mikä häiritsi hänen ja noiden sielutoverien keskinäistä seurustelua, väsytti, ärsytti häntä. Joskus harmittivat häntä yksinpä hänen rakkaimmatkin ystävänsä. Christophe koetti olla heille mielialaansa näyttämättä; mutta hän väsyi hirveästi sellaisesta kiusasta. Hän oli aivan onnellinen, kun sitten pääsi yksin: sillä hän oli ikäänkuin eksynyt; oli mahdotonta kuulla sisäisiä ääniään ihmisten lörpötellessä ympärillä. Jumalainen hiljaisuus!…

Ainoastaan talonmiehen vaimon tai jonkun hänen lapsensa salli Christophe tulla pari kertaa päivässä katsomaan, tarvitsiko hän mitään. Heille jätti hän kirjelaputkin, joita hän lähetteli Emmanuelille viimeiseen päiväänsä asti, samoin kuin Emmanuel hänelle. Ystävykset olivat nyt molemmat melkein yhtä sairaita; he eivät uskotelleet enää paranevansa. Eri teitä olivat Christophen vapaa uskonnollinen henki ja Emmanuelin vapaa uskottomuus saavuttaneet saman, veljellisen kirkkauden. Vapisevalla käsialallaan josta toisen oli yhä ja yhä vaikeampi saada selvää, jutteli kumpikin heistä toiselle — ei taudistaan, vaan siitä, mikä oli aina ollut heidän keskustelujensa tärkeimpänä kohtana: taiteestaan, aarteittensa tulevaisuudesta.

Aina siihen asti, kunnes Christophe eräänä päivänä kirjoitti voimattomaksi herpoavalla kädellään nämä taistelussa kuolevan Ruotsin kuninkaan sanat:

" Ich habe genug, Bruder; rette dich ". [Minun määräni on täysi, hyvä mies, pelasta itsesi.]

Aivan kuin kerrostumina näki Christophe koko entisen elämänsä: äärettömät nuoruutensa ponnistukset löytääkseen oman itsensä, vimmatun taistelun saadakseen muilta vähäpätöisen oikeutensa elää, voittaakseen syntyperänsä demoonit. Voitonkin jälkeen oli pakko olla valveilla. Ei nukahtaa hetkeäkään, vaan vartioida voittoaan, puolustaa sitä yksinpä itseään voittoakin vastaan. Ystävyyden sulot ja koettelemukset, jotka avaavat taistelun yksinäiseksi eristämälle sydämelle suuren ihmisyysperheen ovet. Taiteen täydellisyys, elämänpäivän korkeus. Ylpeästi hallita valloitettua henkeään! Uskoa olevansa kohtalon herra. Ja yhtäkkiä tien käänteessä nähdäkin vastassaan ilmestyskirjan ratsastajat, suru, intohimo, häpeä, koko Mestarin etuvartio. Kaatua, joutua hevosten kavioiden alle, laahautua verissään huipulle, jossa lekkuu pilvien keskellä raivoisa puhdistava liekki. Jumalan kasvojen eteen. Painiskella niinkuin Jakob enkelin kanssa. Lähteä taistelusta runneltuna. Rakastaa tappiotaan, ymmärtää rajoituksensa, ponnistaa tahtonsa, jotta voisi täyttää Mestarin tahdon, sillä alalla, minkä hän on meille määrännyt. Viimein, kun kyntö, kylvö, sadonkorjuu on päättynyt, kun kova ja ihana työ on loppunut, saavuttaa oikeus levätä aurinkoisten vuorten juurella ja sanoa niille:

"Olkaat siunatut! En saa nauttia valostanne. Mutta varjonnekin on minusta suloinen…"

Silloin oli rakkain hänelle ilmestynyt; hän oli ottanut häntä kädestä; ja kuolema oli valanut ystävättären ruumiin esteet murtaessaan hänen puhtaan sielunsa ystävän sieluun. Yhdessä olivat he ylenneet päivien varjosta, olivat tulleet autuaille huipuille, missä menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus seisovat pidellen toisiaan kädestä, ylhäisenä piirinä kuin kolme Sulotarta; siellä heidän tyyntyneet sydämensä näkevät ilojen ja surujen samalla kertaa syntyvän, kukkivan ja lakastuvan; kaikki on harmoniaa…

Hän oli hätäillyt liikaa, hän oli luullut jo saapuneensa perille. Ahdistus, joka rutisti rautaisena hänen läähättävää rintaansa, mielikuvien temmeltävä hourailu, joka kiehui hänen polttavassa päässään, muistuttivat hänelle, että vielä oli edessä viimeinen taival, kaikkein ankarin… Eteenpäin!…

Hän oli vuoteessa, ei voinut liikahtaa. Ylemmässä kerroksessa rämpytti jokin naistyperys pianoa tuntikausia. Nainen ei osannut muuta kuin yhden kappaleen. Hän hakkasi samaa lakkaamatta; se oli hänestä niin mieluista! Siitä löysi hän kaikkien värien ja haaveiden ilot ja tunteet. Ja Christophe ymmärsi hänen onnensa; mutta kuitenkin se hermostutti niin, että häntä melkein itketti. Kun soittaja ei edes olisi hakannut niin kovasti! Kaikki meteli oli Christophesta yhtä inhoittavaa kuin jokin pahe… Lopulta hän siihen alistui. Oli vaikea mukautua olemaan kuulematta. Eikä kuitenkaan niin vaikea kuin hän ensin oli ajatellut. Hän erosi ruumiistaan. Tuosta sairaasta ja aineellisen tökeröstä ruumiista. Kuinka surkeaa oli, että hän oli ollut siihen suljettuna niin monet pitkät vuodet! Hän seurasi sen luhistumista ja ajatteli:

— Se ei kestä enää kauan.

Hän kysyi itseltään, tunnustellen inhimillisen itsekkyytensä valtasuonta:

"Mikä on sinusta parempi: sekö, että Christophen muisto, hänen persoonansa ja nimensä ikuistuu mutta hänen työnsä katoaa, — vai se, että hänen työnsä kestää, mutta sinun olemuksestasi ja niinestäsi ei jää jäljelle merkkiäkään?"

Epäröimättä vastasi hän:

— "Minä tahdon kadota, ja työni kestäköön! Siten minä ainoastaan voitan: sillä silloin jää minusta jäljelle kaikkein tosin, ainoa tosi. Kadotkoon Christophe!…"

Mutta jonkun hetken päästä hän tunsi tulevansa yhtä vieraaksi työlleen kuin itselleenkin. Lapsellista on kuvitella taiteen kestävyyttä! Hän näki selvästi, ei ainoastaan kuinka vähän oli tehnyt, vaan myöskin sen hävityksen, joka aina musiikkia odottaa. Sävelten kieli vanhenee nopeammin kuin mikään muu; vuosisadan tai parin kuluttua ymmärtävät sitä ainoastaan jotkut harvat ja valitut. Kenelle ovat enää Monteverdi ja Lully olemassa? Jo peittää sammal klassillisuuden tammistoa. Meidän kirkkaat temppelimme, joissa intohimomme laulavat, muuttuvat tyhjiksi rakennuksiksi, luhistuvat unohdukseen… Ja Christophe hämmästyi, kun hän huomasi katselevansa näitä raunioita aivan ilman surua.

— Rakastanko nyt vähemmän kuin ennen elämää? kysyi hän kummastuneena itseltään.

Mutta hän ymmärsi heti, että hän rakasti sitä entistään paljoa enemmän… Itkeäkö taiteen raunioilla? Ei maksa vaivaa. Taide on luontoa pimentävä ihmisen varjo. Kadotkoot ne molemmat auringon hehkuun! Ne estävät minua näkemästä aurinkoa!… Luonnon äärettömät aarteet luiskahtavat siten sormistamme. Ihmisen järki yrittää siepata juoksevan virran haaviin. Musiikkimme on illusioni. Äänten portaat, sävelasteikkomme ovat kuvitelmaa. Niille ei ole vastinetta elävissä äänissä. Ne ovat järjen tingintää todellisista äänistä, metrijärjestelmän sovittamista liikkuvaan äärettömyyteen. Aivot tarvitsivat tällaista valhetta käsittääkseen käsittämätöntä; ja kun ne tahtovat siihen uskoa, niin ne uskovat. Mutta se ei ole silti totta. Se ei ole elävää. Ja se nautinto, minkä henki saa tästä omatekoisesta järjestelmästä, on hankittu väärentämällä suoranainen intuitsioni todella olevasta. Silloin tällöin huomaa nero, koskettaessaan ohimennen maata, yhtäkkiä todellisuuden virran, joka kuohuu ylitse taiteen kehystän. Pato alkaa rytistä. Luonto työntyy halkeamasta sisään. Mutta kohta sitten raot tukitaan. Se on välttämätöntä ihmisjärjen pelastamiseksi. Järki hukkuisi, jos se näkisi Jehovan silmät. Siksi alkaa se luoda ympärilleen kammiota, johon ei ulkopuolelta pääse mitään, mitä se ei ole itse muokkaillut. Ja sellainen on ehkä kaunista niistä ihmisistä, jotka eivät tahdo nähdä sitä. Mutta minä, minä tahdon nähdä kasvosi, Jehova! Minä tahdon kuulla sinun äänesi ukkosen, vaikka se minut surmaisi. Taiteen melske häiritsee minua. Olkoon henki vaiti. Hiljaisuutta ihmiselle!…

Mutta joku tuokio tämän kauniin pakinan jälkeen hapuili hän käsiinsä paperiarkkeja, joita oli hajallaan hänen sänkynsä peitteellä, ja koetti kirjoittaa vielä muutaman nuotin. Kun hän huomasi mietelmiensä ristiriitaisuuden, hymyili hän ja sanoi:

— Oi vanha ystävättäreni, musiikki, sinä olet parempi minua. Minä olen kiittämätön, minä tahdon hylätä sinut. Mutta sinä, sinä et jätä minua; sinä et anna ajaa itseäsi minun oikkujeni tähden pois. Anteeksi, tiedäthän hyvin, että tällaiset ovat vain päähänpistoja. Minä en ole koskaan pettänyt sinua. Etkä sinä koskaan minua: me olemme toisistamme varmat. Me lähdemme yhdessä, ystävättäreni. Jää luokseni loppuun asti.

Bleib bei uns…

Hän oli herännyt kuumeisen raskaasta, unien täyttämästä horroksesta. Ihmeellisten unien, jotka olivat nyt yhä vielä hänen mielessään. Ja nyt hän katseli, kosketteli, etsi itseään, eikä itseään löytänyt. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut joku "toinen". Toinen, häntä itseään rakkaampiko…? Kuka sitten?… Hänestä oli niinkuin joku toinen olisi unessa ruumiillistunut hänen hahmoonsa. Olivier? Grazia?… Hänen sydämensä, päänsä olivat niin heikot! Hän ei jaksanut enää erottaa ystäviään toisistaan. Miksikä heitä erottaakaan? Hän rakasti heitä kaikkia yhtä paljon.

Hän makasi hievahtamatta, kuin sidottuna, mutta autuaassa mielentilassa. Hän ei tahtonutkaan liikahtaa. Hän tiesi, että tuska vaaniskeli häntä piilosta niinkuin hiirtä. Hän oli kuolemaisillaan. Niin, oli jo… Ei ketään hänen luonaan. Piano hänen päänsä yläpuolella oli vaiennut. Yksinäisyys. Hiljaisuus. Christophe huokasi.

— Kuinka suloista on ajatella elämänsä loppuessa, ettei ole koskaan ollut yksin, silloinkaan, kun oli yksinäisin!… Te, olennot, joita olen matkallani tavannut, veljet, jotka olette ojentaneet hetkeksi minulle kätenne, ajatusteni synnyttämät salaperäiset henget, kuolleet ja elävät, — kaikki elävä, — oi kaikki, mitä olen rakastanut, mitä olen luonut: te ympäröitte minua lämpöisellä läsnäolollanne, valvotte ääressäni, kuulen teidän ääntenne musiikin! Siunattu olkoon sallima, joka antoi teidät minulle! Olen rikas, niin rikas… Sydämeni paisuu täyteläisyyttään!…

Hän katseli ikkunaan… Tuollainen kaunis auringoton päivä, joka on "kuin kaunis, sokea ihminen", kuten Balzac aikoinaan sanoi… Christophe viehättyi kiihkeästi ihailemaan ikkunan — edestä kuultavaa puunoksaa. Oksa versoi, pienet kosteat silmut aukenivat, valkeat kukat puhkesivat; ja noista kukista, lehdistä, koko heräävästä puusta henki sellainen kiihkeä antautuminen uudistuvalle voimalle, ettei Christophe enää tuntenut uupumustaan, rintansa ahdistusta, surkeaa, kuolevaa ruumistaan, vaan ikäänkuin eli puun elämässä. Sen elämän säteily ympäröi lempeästi häntä. Se oli kuin suudelma. Hänen rakkautta uhkuva sydämensä antautui tuolle kauniille puulle, joka hymyili hänelle hänen viime hetkinään. Hän ajatteli, että monet olennot rakastivat juuri nyt toisiaan; tällä hetkellä, joka toi hänelle kuolemaa, olivat toiset elämästä autuaita; hän ajatteli, että aina on niin, ettei elämän mahtava ilo ehdy koskaan. Ja tukehtumaisillaan, äänellä, joka ei enää totellut hänen ajatustaan, — (ehkäpä ei hänen kurkustaan ääntäkään enää tullut; mutta sitä hän ei huomannut) — hän viritti laulun elämälle. Orkesteri, jota ei näkynyt, vastasi hänelle. Christophe sanoi itsekseen:

— Kuinka he tämän osaavat? Emmehän ole harjoitelleet. Kunpa soittaisivat erehtymättä loppuunkin.

Hän koetti nousta istualleen, niin että koko orkesteri näkisi hyvin hänet, ja löi tahtia isoilla käsillään. Mutta orkesteri ei tehnyt virheitä; miehet olivat varmat itsestään. Miten ihmeellistä musiikkia! Nyt ne improvisoivat vastaukset! Christophe ilveili heille:

— Odottakaahan vähän, veitikat. Kyllä joudutte satimeen.

Ja ponnahuttaen sauvointaan työnteli hän purtta oikullisesti vasemmalle ja oikealle, ylen vaikeissa mutkissa.

— Kuinkahan selviätte tästä?… Entäpä tästä? Vastatkaapas… Ja tästä sitten?

Ne vastasivat yhä; vastasivat uskallettuihin sävelmiin vielä vaarallisemmilla.

— Miten ne keksivätkin? Senkin veitikat!…

Christophe huusi bravo ja nauroi ihastuksissaan.

— Peijakas! Tulee vaikeaksi seurata teitä. Saanko minä selkääni?… Tiedättehän, ettei se ole teidän keksintöänne. Minä olen tänään väsynyt… Mutta ei haittaa! En anna teidän sanoa, että olette voittaneet…

Mutta orkesteri kehitti niin rikassisältöisen, niin uuden ja omituisen fantasian, ettei hän voinut muuta kuin jäädä paikalleen ja kuunnella sitä suu auki. Se aivan salpasi henkeä… Christophen tuli sääli itseään:

— Tyhmyri! sanoi hän itselleen; sinä olet tyhjä. Ole vaiti! Instrumentti antoi kaiken, mitä voi. Ei tästä ruumiista ole enää! Minun pitää saada toinen.

Mutta ruumis kosti hänelle. Rajut yskänpuuskat estivät häntä kuuntelemasta:

— Oletko vaiti!

Hän tarttui kurkkuunsa, hän iski nyrkeillään rintaansa, aivan kuin vihamiestä, joka oli voitettava. Hän näki itsensä keskellä jotain tappelua. Väkijoukko huusi. Mies painiskeli hänen kanssaan. He pyöriskelivät maassa. Toinen pusersi häntä. Hän oli tukehtua.

— Päästä minut, minä tahdon kuunnella!… Tahdon kuunnella! Tai minä tapan sinut!

Hän jyskytti miehen päätä seinään. Toinen ei hellittänyt…

— Mutta mitä on tämä? Kenen kanssa minä tappelen? Mikä tämä ruumis sylissäni on… Se polttaa minua?…

Hourailevaa kamppailua. Kiihkojen ja pyyteiden kaaosta. Raivoa, irstaisuutta, murhanhimoa, pistoja lihaan ja luuhun, koko pohjasakka pinnalla, viimeisen kerran…

— Ah, eikö tämä pian lopu? Enkö saa teitä ruumiistani irti, verenimijät?… Vaivu siis, lihani, pohjaan niiden kanssa.

Hartioillaan, lantioillaan, polvillaan Christophe työnsi, tyrkki pois näkymätöntä vihamiestä… Nyt hän oli vapaa!… Tuolla alhaalla sävelet soivat yhäti, loitoten. Christophe ojensi käsiään niitä kohti, hien vallassa:

— Odottakaa! Odottakaa minua!

Hän juoksi saadakseen ne kiinni. Hän kompastui. Hän kaatoi kaikki tieltään… Hän oli juossut niin, ettei voinut hengittää. Sydän jyski, veri kohisi korvissa: juna, joka vyöryy tunnelissa…

— Tässä on helisemässä, jumaliste.

Hän huitoi orkesterille epätoivoissaan, ettei se saisi mennä ilman häntä.

… Viimeinkin päästiin tunnelista… Tuli hiljaisuus. Hän kuuli taas jälleen.

— Se on kaunista! Oikein kaunista! Uudestaan! Kas niin, te pojat!…

Mutta ketähän tämä on… Mitä sanotte? Sanotteko, että tämä sävellys on Jean-Christophe Krafftia? Mitä joutavia! Tyhmyyksiä! Minäkö muka tuon tuntisin? Koskaan ei hän ole osannut kirjoittaa tällaista, ei kymmentäkään tahtia… Kuka se vielä yskii? Älkää häliskö siellä! Mikä tuo akordi on?… Entä tuo?… Ei niin nopeasti!… Odottakaa!…

Christophen suusta lähti epäselviä ääniä; hänen kätensä liikkui aivan kuin kirjoittaen peitteen päällä, jota hän rutisteli sormiinsa; ja hänen tyhjyvät aivonsa koettivat konemaisesti yhä saada selvää, mistä aineksista nuo akordit olivat ja mitä ne puhuivat. Hän ei onnistunut: mielenliikutus hellitti otteen. Hän yritti uudestaan… Ah nyt!… Tämä on jo liikaa…

— Pysähtykää, keskeyttäkää, minä en jaksa enää…

Hänen tahtonsa pääsi yhtäkkiä vireistä. Oli suloista. Christophe sulki silmänsä. Onnen kyyneleet juoksivat hänen ummistuneiden luomiensa raoista. Pikku tyttö, joka vaali hänen tietämättään häntä, pyyhki hellästi ne kyyneleet pois. Christophe ei tiennyt mistään, mitä täällä alhaalla tapahtui. Orkesteri oli vaiennut, jättäen hänet keskelle päätähuimaavaa harmoniaa, jonka arvoitus oli vielä ratkaisematta. Aivot toistivat itsepäisesti:

— Mutta mikä tämä akordi on? Miten se on selitettävissä. Tahtoisin välttämättä keksiä sen ratkaisun, ennen loppua…

Nyt kajahti ihmisääniä. Intohimoinen ääni. Annan traagilliset silmät… Mutta sitten kohta se ei ollutkaan enää Anna. Hellät, hyvät silmät…

— Grazia, sinäkö siinä?… Kuka teistä? Kuka se teistä on? Minä en näe teitä enää hyvin… Miksi aurinko tulee niin hitaasti?

Kolme kelloa soitti yhtaikaa rauhallisesti. Varpuset ikkunassa piipattivat muistuttaakseen hänelle, että hänen oli aika antaa heille muruja päivällisestään… Christophe näki unessaan pienen, lapsuutensa aikuisen kamarin… Kellot… on aamu! Kauniit, kirkkaat aallot vierivät keväisessä ilmassa. Ne tulevat hyvin kaukaa, alhaalta kylistä… Joen kohina nousee talon takaa… Christophe seisoo porraskäytävässä, nojailee kyynärpäin ikkunaan. Koko elämä vierii hänen editseen kuin Rein. Koko hänen elämänsä, kaikkien toistenkin: Louise, Gottfried, Olivier, Sabina…

Äiti, rakastetut, ystävät… Mitkä heidän nimensä olivatkaan?… Rakkaus, missä olet? Missä olette, rakastettuni? Tiedän, että olette siinä, enkä minä voi teitä saavuttaa.

— Me olemme kanssasi. Ole rauhassa, rakkaamme!

— En tahdo enää teitä kadottaa. Minä olen etsinyt teitä niin kauan.

— Heitä huolesi. Me emme eroa enää sinusta koskaan.

— Oi, virta vie minua!

— Virta, joka sinua vie, kuljettaa kanssasi meitä.

— Minne kuljemme?

— Sinne, jossa olemme aina yhdessä.

— Pianko?

— Katso.

Ja Christophe ponnisti viimeiset voimansa kohottaakseen päätänsä, — (hyvä Jumala, miten se oli raskas!) — ja näki virran, yli äyräittensä paisuneena: se peitti pellot ja niityt, se vyöryi ylhäisenä, hiljaa, melkein liikkumatta. Ja taivaanrannalla välkähti kuin teräs, näytti rientävän häntä kohti hopeinen aaltoviiva, joka värisi auringonpaisteessa. Valtameren pauhu… Ja hänen onnesta raukeava sydämensä kysyi:

— Onko se Hän?

Hänen rakkaittensa ääni vastasi:

— Se on Hän.

Kun hänen kuolevat aivonsa virkkoivat:

— Portti aukeaa… Tässä sointu, jota hain!… Mutta se ei ole vielä lopussa? Mitä uutta aukeaa nyt?… Me jatkamme huomenna.

Oi riemua, riemua nähdä katoavansa Jumalan mahtavaan rauhaan, Jumalan, jota on koettanut palvella koko elämänsä ajan!…

— Herra, etkö ole hyvin tyytymätön palvelijaasi? Minä olen tehnyt niin vähän. En osannut tehdä enempää… Minä taistelin, kärsin, harhailin, minä loin. Anna minun levähtää isällisessä sylissäsi. Sitten synnyn uudestaan, uusiin taisteluihin.

Ja virran kohina ja meren pauhu lauloivat hänen kanssaan:

— Sinä synnyt uudestaan. Lepää. Kaikki on nyt yksi sydän. Yön ja päivän hymyt syleilevät toisiaan. Harmonia, rakkauden ja vihan ylhäinen pari. Minä laulan Jumalaa, Sinua, joka kannat minua kaksin väkevin siivin. Hosianna elämälle! Hosianna kuolemalle!

Christofori faciem die quacumque tueris, Illa nempe die non morte mala morieris.

Pyhä Kristofer, — Christophe, — on kulkenut tulvivan virran yli. Koko yön on hän astunut vastavirtaan. Niinkuin kallio nousee hänen jättiläismäinen ruumiinsa kuohujen keskeltä. Hänen vasemmalla olkapäällään istuu Lapsi, hento ja raskas. Pyhä Kristofer nojautuu honkaan, jonka hän on käteensä temmannut; se taipuu hänen käsissään. Hänen selkärankansakin notkuu. Ne, jotka näkivät hänen lähtevän, sanoivat, ettei hän pääsisi toiselle puolen; ja kauan saattoi heidän pilkkanaurunsa kulkijaa. Sitten tuli yö, ja he väsyivät. Nyt on Kristofer liian kaukana kuullakseen niiden huutoja, jotka rannalle jäivät. Kosken kohinassa erottaa hän ainoastaan Lapsen rauhallisen äänen, Jumalan, joka pitää pikku kädellään jättiläisen kähärästä otsatöyhdöstä ja hokee: "Käy, käy!" — Jättiläinen käy, selkä kumarassa tuijottaen suoraan eteensä pimeään rantaan, jonka jyrkät äyräät alkavat vaaleta.

Yhtäkkiä helähtää angelus, ja kellojen parvi herää soimaan. Uusi aamu on tullut! Mustan, jyrkän rannan takaa ylenee vielä näkymättömän auringon kultainen sädekehä. Kristofer pääsee viimein, jo kaatumaisillaan, toiselle rannalle. Ja hän sanoo Lapselle:

— Nyt olemme perillä! Kuinka painava sinä olit! Lapsi, kuka oletkaan? Ja Lapsi vastaa:

— Minä olen syntyvä uusi päivä.