Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

JEAN-CHRISTOPHE X

Uusi työpäivä

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Jean-Christophen I-IV ja VI-X osat ovat Joel Lehtosen suomentamia,
V osa Huugo Jalkasen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

Päättäessäni tämän teoksen omistan sen kaikille vapaille hengille, — olkoot he mitä kansallisuutta hyvänsä, — jotka kärsivät, taistelevat ja kerran voittavat.

R. R.

ALKUSANANEN JEAN-CHRISTOPHEN VIIMEISEEN OSAAN.

Olen kirjoittanut katoamaisillaan olevan sukupolven tragedian. Olen koettanut olla salaamatta sen paheita ja hyveitä, sen ahdistavaa raskasmielisyyttä, sen kaaosmaista ylpeyttä, sen sankarillisia ponnistuksia ja syvää väsymystä elämäntehtävän yli-inhimillisen taakan alla: tehtävän, jona oli luoda kokonainen uusi maailma, uusi moraali, estetiikka, uskonto, uusi ihmisyys. — Olen kuvannut, millaisia me olimme.

Nykypäivien ihmiset, te nuoret miehet vuorostanne! Tehkää meistä jalkojenne astinlauta, ja rientäkää eteenpäin. Olkaa suurempia ja onnellisempia kuin me.

Minä puolestani heitän hyvästit entiselle olemukselleni; minä riisun sen yltäni kuin tyhjän kotelon. Elämä on sarja kuolemista ja ylösnousemista. Kuolkaamme, Christophe, uudestisyntyäksemme.

Romain Rolland.

Lokakuulla 1912.

Du holde Kunst, in wie viel grauen Stunden.

Elämä kulkee kulkuaan. Ruumis ja sielu katoavat kuin virran aallot. Vuosien luku piirtyy vanhenevan puun runkoon. Kokonaiset maailmat muotoja kuluvat ja uudistuvat. Sinä yksinäsi et häviä, kuolematon musiikki. Sinä olet sisämeri. Sinä olet syvin sielu. Kirkkaissa silmäterissäsi kuvastelevat elämän tylyt kasvot. Kaukana ja erillään sinusta rientävät pois päivät kuumeisella kiihkolla, rientävät kuin pilvilaumat, polttavat tai kylmänviiltävät päivät, joita levottomuus ajaa ja jotka kestävät tuskin tuokion. Sinä yksinäsi et horju. Sinä olet maailman ulkopuolella. Sinä elät omassa maailmassasi. Sinulla ovat omat aurinkosi, lakisi, luoteesi ja vuoksesi. Sinä olet tähtien rauha, tähtien, jotka piirtävät öisiin avaruuksiin välkkyvän vakonsa, — hopeisilla auroilla, joita näkymättömän kyntäjän varma käsi ohjaa.

Musiikki, kirkas musiikki, kuinka sinun kuutamoinen valosi on maailman auringon raakojen säteiden väsyttämille silmille lempeä! Sielu, joka on elämänsä elänyt ja lähtenyt yhteisen lammikon luota, minkä vettä ihmiset sotkevat jaloillaan, kun tulevat siitä juomaan, painautuu rintojasi vasten ja imee niistä unelmien raikasta mehua. Musiikki, neitsyt-äiti, joka kannat tahrattomassa ruumiissasi kaikki intohimot, sinä, jonka silmiin sisältyvät hyvä ja paha, noihin ruovon värisiin silmiisi, kalpeasti vihertäviin kuin alppien jäätiköiltä juoksevat vedet, sinä olet ulkopuolella pahan, olet yläpuolella hyvän; ken sinuun turvautuu, elää poissa vuosisatojen piiristä; lukemattomat päivät ovat yksi ainoa päivä; ja kuolemalta, joka kaiken kalvaa, murtuvat hampaat.

Oi musiikki, joka viihdytät lepoon tuskantäyttä sieluani, musiikki, joka olet tehnyt minusta lujan, tyynen ja riemuitsevan, — sinä, rakkauteni ja onneni, — suutelen puhdasta suutasi, kätken kasvoni hunajalta tuoksuvaan tukkaasi, painan polttavat silmäluomeni suloisiin käsiisi. Me olemme vaiti, silmämme ovat suljetut, ja kuitenkin näen sinun silmiesi katoamattoman valon ja mykkäin huultesi jumalaisen hymyn; ja leväten sydäntäsi vasten kuuntelen iankaikkisen elämän suonentykytyksiä.

ENSIMÄINEN OSA

Christophe ei ajattele enää vuosien katoamista. Pisara pisaralta tyhjenee elämän malja. Mutta hänen elämänsä on muualla. Sillä ei ole enää historiaa. Sen historia on luotu työ. Lakkaamatta pulppuava musiikki täyttää sielun ja tekee sen tunteettomaksi ulkomaailman telmeelle.

Christophe on voittanut. Hänen nimensä on valloittanut paikkansa. Ikä kasvaa. Hänen tukassaan on valkeaa. Hän ei siitä välitä; hänen sydämensä on yhä nuori; hänen voimansa ei ole hervonnut, hän ei ole tinkinyt uskostaan. Hänen sielunsa on jälleen tyyni; mutta se tyyneys ei ole samaa kuin silloin, kun hän ei ollut vielä kulkenut Palavan Pensaan kautta. Hänen olemuksensa pohjalla ovat myrskyn jäljet ja tunto siitä, että pauhannut meri on näyttänyt hänelle syvyytensä. Christophe tietää, ettei kukaan saa kehua olevansa elämänsä herra muuta kuin taisteluja vallitsevan Jumalan luvalla. Hänen sielussaan on kaksi sielua. Toinen on ylätasanko, jolla tuulet vinkuvat ja pilvet kiitävät. Toinen on vielä ylempänä, luminen, auringon valossa kylpevä huippu. Siellä ei voi asua; mutta kun alhaalta tulevat usvat hyytävät, on tiedossa tie, joka johtaa aurinkoa kohti. Sumuisessa sielussaan ei Christophe ole yksin. Hän tuntee näkymättömän ystävättärensä, väkevän pyhän Cecilian läheisyyden, jumalattaren, jolla on tyynet, avarat ja taivaaseen katselevat silmät; ja hän vaikenee, — niinkuin apostoli Paavali Rafaelin taulussa, — ja uneksii miekkaansa nojaten, ei enää kiihdy, on jättänyt taisteluaikeet; hän uneksii ja muovaa untansa.

Christophe kirjoitti tänä elämänsä kautena varsinkin piano- ja kamarimusiikki-sävellyksiä. Sellaisissa on tilaisuus uskaltaa enemmän kuin muissa; niissä on vähemmin välittäjiä aatteesta toteuttamiseen: toteutumisella ei ole ollut aikaa heikontua matkalla. Frescobaldi, Couperin, Schubert ja Chopin ovat ilmaisumuotojensa ja tyylinsä rohkeuden puolesta olleet viisikymmentä vuotta orkesterin vallankumouksellisten edellä. Siitä kuulaasta massasta, jota Christophen vankat kädet vanuttivat, syntyi vielä aivan tuntemattomien harmoniain sikermiä, huimaavia sointusarjoja, joiden pohja-aihe oli niin kaukainen, että se tuskin oli sukuakaan nykyaikaiselle aistimukselle; ne valtasivat sielun suorastaan pyhällä noituudella. Mutta yleisö tarvitsee pitkät ajat ennenkuin se tottuu voittoihin, jotka suuri taiteilija on saavuttanut matkoilla valtamerensä pimeimpiin perukkoihin. Sangen harvat jaksoivat seurata Christophea hänen viimeisten sävellystensä uhkarohkeille retkille. Hänen maineensa perustui kokonaan hänen ensimäisiin teoksiinsa. Tietoisuus, ettei häntä ymmärretty, vaikka hänellä olikin menestys puolellaan, se tietoisuus, vastoinkäymisiäkin katkerampi, koska se ei hänestä ollut mitenkään autettavissa, oli lisännyt Christophessa sitä sairaloista taipumusta eristäytyä maailmasta, joka hänessä oli hänen ainoan ystävänsä kuoleman jälkeen kehittynyt.

Sillävälin olivat Saksan ovet auenneet hänelle. Ranskassa oli täydellisesti unohdettu tuo hänen traagillinen katukahakkansa. Hän sai vapaasti kuljeksia missä tahtoi. Mutta hän pelkäsi muistoja, joita hänellä oli Parisissa, Ja vaikka hän lähtikin muutamaksi kuukaudeksi Saksaankin, ja kävi siellä myöskin myöhemmin johtamassa sävellystensä esityksiä, ei hän asettunut sinne myötämöisin. Oli monenmoista, joka häntä siellä loukkasi. Se ei ollut erikoisesti Saksalle ominaista; sitä oli muuallakin. Mutta ihminen on vaativampi omaa maatansa kohtaan kuin vieraita ja kärsii sen heikkouksista eniten. Sitäpaitsi olikin Saksan hartioilla Europan suurin syntitaakka. Kun on voittaja, on myöskin vastuunalainen ja joutunut voittamilleen velkaa; on tehnyt sanattoman sopimuksen käydä niiden edellä, näyttää niillekin tietä. Voittava Ludvig XIV antoi Europalle ranskalaisen järjen loiston. Mitä valoa on Sedanin Saksa lahjoittanut maailmalle? Pistimien kiiltoa? Siivettömän aatteen, tarmokkaan työn, jossa ei ole ylevyyttä, häikäilemättömän realismin, jota ei puolusta sekään, että se on muka terveiden ihmisten katsomus; se on pannut voiman palvelemaan etujaan: Mars-jumala kauppamatkustajana. Neljäkymmentä vuotta oli Europa vavissut yössä ja pelossa. Aurinko oli pistetty voittajan piikkikypärän alle. Jos voitetuilla, jotka ovat liian heikkoja jaksaakseen nostaa pois kynttilän hattua, ei ole oikeutta saada muuta kuin sääliä, ja ehkä hiukkasen halveksumista, niin mitä ansaitsee sitten tuo piikkikypäräinen mies?

Joku aika sitten oli päivä alkanut sarastaa; valonvälkähdyksiä pääsi pilvien raoista. Koska Christophe oli ensimäisinä pujahtanut pois kypärin alta, näki hän myöskin ensimäisinä auringon; hän palasi aina mielellään maahan, jonka vieraana hän äskettäin oli pakosta ollut: Sveitsiin. Kuten niin monet muutkin silloiset vapaudenjanoiset henget oli hänkin nääntyä toisilleen vihamielisten kansojen keskellä ja etsi maankulmaa, missä voi hengittää ikäänkuin Europan yläpuolella. Goethen aikoina oli vapaiden paavien Rooma ollut se saari, jossa kokonainen ihmispolvi haki turvaa niinkuin linnut myrskyltä. Mikä nyt oli turvapaikka? Äsken mainitun saaren oli meri peittänyt. Sitä Roomaa ei ole enää olemassa. Linnut ovat "seitsemän kukkulan kaupungista" paenneet. — Alpit ovat niille vielä jäljellä. Siellä on yhä (kuinka pitkän aikaa vielä?) neljänkolmatta kantoonin saarelma ahnaan Europan sydämessä. Tosin se ei hohda "ikuisen kaupungin" runollisia kangastuksia; historia ei ole antanut jumalien ja sankarien henkeä siellä sieraimiimme tunkeutuvaan ilmaan; mutta kaikessa alastomuudessaan lepäävästä maasta nousee mahtava musiikki; vuorten viivoissa on sankariryhmiä; ja täällä tuntee olevansa alkeellisten voimien yhteydessä paremmin kuin muualla. Christophe ei palannut matkoiltaan sinne romantista huvia etsimään. Hänen ulkonaisen elämänsä piiriksi olisi riittänyt joku pieni puiden ympäröimä kenttä, pikku puro, avonainen taivas. Synnyinmaan tyynet kasvot olivat hänelle tuttavallisemmat kuin alppien Gigantomachia. Mutta hän ei voinut unohtaa menneisyyttään muualla kuin täällä: täällä oli hän löytänyt jälleen voimansa, täällä oli jumala ilmestynyt hänelle Palavassa Pensaassa. Aina tuli hän tänne vavisten kiitollisuudesta ja täyttyen uskolla. Hän ei ollut yksinään sellainen. Miten monet elämäntaistelijat, maailman murjomat ovat löytäneet tuosta maasta sen tarmon, joka on sallinut heidän ryhtyä jälleen taisteluun ja uskoa taisteluunsa!

Asettumalla Sveitsiin oli hän oppinut sitä tuntemaankin. Enimmät, jotka siellä matkustavat, eivät näe muuta kuin sen pintapuoliset viat: hotellit, jotka rumentavat ilkeänä spitaalina tuon vankan maan kauneimpia paikkoja, turistikaupungit, hirvittävät hyvinvointi-varastot, joista kaiken maailman rasvainen ylimystö tulee ostamaan terveyttään, mässäävät juhlapöydät, lihan, jota heitetään haaskaten kuoppiin elukoille, kasinomusiikin, jonka hälinä yhtyy karusellien soittoon, narrimaiset italialaiset, joiden inhoittava ulvonta saa kyllä rikkaat ja ikäväänsä nääntyvät pölkkypäät kylpemään taivaan autuudessa, kauppapuotien typerät tavarat: puiset karhut, chalet-nimiset paimentöllit, kaikenlaiset muut pikkuiset rojut, aina ja alituisesti samanlaisina, ilman yhtään uutta kekseliästä vivahdusta; ja siistit kirjakaupat, joista matkailijalla on tilaisuus ostaa hävyttömiä kirjoja. Niin, he näkevät pelkästään koko tuon moraalisen alhaisuuden, jossa tuhannet ihmiset siellä joka vuosi rypevät, ilottomasti tuhlaten miljooniaan laiskuudessaan, pystymättä löytämään itselleen sen parempia huvituksia kuin alhaisin rahvas, joka huvittelee sitäpaitsi rehevämmin.

Nämä turistit eivät tiedä mitään sen kansan elämästä, jonka vieraina he siellä vetelehtivät. He eivät aavistakaan, mitä moraalisia ja kansalaisvapautta turvaavia voimia sen kansan sieluun on vuosisatojen kuluessa karttunut, Calvinin ja Zwinglin tulta, joka kiiluu siellä vielä tuhan alta, sitä väkevää demokraattista henkeä, joka on aina oleva esimerkiksi napoleonilaiselle tasavallalle varsin outo. He eivät huomaa Sveitsin yhteiskuntajärjestelmän yksinkertaisuutta tai laajaa harrastusta sen yhteiskunnallisissa puuhissa; se yksinkertaisuus ja harrastus on sellaista, että Sveitsi, nuo Europan pienet Yhdysvallat, voisivat olla mallina Lännen kolmelle päärodulle, näytteenä tulevaisuuden Europasta. Vielä vähemmin he tietävät, minkälainen Daphne nukkuu piilossa tuon kovan kuoren sisässä: Böcklinin salamoiva ja hurja unelma, Hodlerin jäyhä heroismi, Gottfried Kellerin selkeät näyt ja reipas suoruus. He eivät aavista suurissa kansanjuhlissa yhä eläviä traditsioneja, eivät metsissä kuohuvaa keväistä mahlaa. Ja koko tämä nuori taide, joka milloin raapii kitalakea kuin metsäpäärynäpuiden karheakiviset hedelmät, milloin maistuu arkipäiväisen imelältä kuin mustat ja siniset mustikat, mutta jossa on ainakin maan makua, se on kaikki autodidaktien työtä, sellaisten, joita perinnäiskulttuuri ei erota yhtään heidän omasta kansastaan, sillä he lukevat kansansa kanssa samaa elämän kirjaa.

Christophea miellytti tuo maa, joka koettaa vähemmän esiintyä kuin todella olla; maa, jossa mitä uudenaikaisimman industrialismin pintakiilloituksen alta näkyy vielä eräitä kaikkein rauhoittavimpia merkkejä muinaisesta talonpoikaisesta ja porvarillisesta europalaiskulttuurista. Hän oli saanut siellä pari kolme hyvää ystävää, vakavia ja uskollisia miehiä, menneiden aikojen surulliseen muisteluun eristyneitä olentoja; he katselivat vanhan Sveitsin hidasta katoamista jollakin tavoin uskonnollis-fatalistisesti, kalvinilais-pessimistisesti: suurten harmaapäiden tavalla. Christophe ei nähnyt heitä usein. Hänen entiset haavansa olivat näennäisesti arpeen kasvaneet, mutta ne olivat liian syvät täydellisesti parantuakseen. Hän pelkäsi liittyä jälleen ihmisiin. Pelkäsi tarttua rakkauden tai tuskien rattaaseen. Siitäkin syystä viihtyi hän hyvin tässä maassa, jossa hänen oli helppo elää syrjässä, muukalaisena muukalaisten joukossa. Sitä paitsi hän pysyi harvoin juuri samalla paikkakunnalla; hän siirtyi tiheästi sinne tänne. Hän oli vanha muuttolintu, joka tarvitsi vaihtuvaa ilmaa ja jonka isänmaa oli ilmassa… "Mein Reich ist in der Luft…"

Oli kesäilta.

Christophe käveli vuoristossa, erään kylän yläpuolella olevalla rinteellä. Hän kulki hattu kädessä vuorelle mutkitellen nousevaa tietä. Eräällä kukkulalla teki tie melkein täyden käänteen, kahden mäen välissä, jotka sen sulkivat varjoonsa; tien kahden puolen kasvoi saksanpähkinäpuita ja kuusia. Paikka oli aivan eristetty. Kummallakin haaralla näytti tie katkeavan kesken, ikäänkuin jyrkänne olisi leikannut sen poikki. Ilmanranta siinti kaukaa, yläpuolella hohti valoisa taivas. Illan rauha laskeusi hiljalleen maahan, pisara pisaralta niinkuin pikku puro, joka soitteli sammalikossa.

He näkivät toisensa yht'aikaa, kumpikin omalta suunnaltaan tullen. Nainen oli mustiin puettu, hän erottui selvästi taivaan kirkkaasta taustasta; hänen takanaan juoksi kaksi lasta, pieni poika ja pikku tyttö, noin kuuden tai kahdeksan vuoden ikäisiä, leikkien ja poimien kukkasia. Muutaman askeleen päästä he tunsivat toisensa. Heidän mielenliikutuksensa näkyi heidän silmistään; mutta he eivät ilmaisseet sitä ainoallakaan voimakkaalla sanalla tai liikkeellä. Christophe oli hyvin järkyttynyt; toinen… hänen huulensa vapisivat hiukan. He pysähtyivät. Tuskin kuuluvasti lausuttiin:

— Grazia!

— Tekö täällä!

He antoivat toisilleen kättä, eivätkä puhuneet mitään. Ensin koetti Grazia päästä hiljaisuudesta. Hän sanoi, missä hän asui ja kysyi, missä Christophe. Jäykkiä ja hajamielisiä vastauksia, joita he tuskin kuuntelivatkaan ja jotka he kuulivat vasta sitten, kun he olivat jo toisistaan eronneet: niin olivat he nyt syventyneet katselemaan toisiaan. Lapset olivat tulleet heidän luoksensa. Grazia käski heidän tervehtiä Christophea. Christophella oli melkeinpä vihamielinen tunne niitä kohtaan. Hän loi heihin kylmän silmäyksen, eikä virkkanut mitään; hänen sielunsa oli pelkkää Graziaa, hän tahtoi ainoastaan tutkia hänen kauniita, hiukan kärsiviä ja vanhentuneita kasvojaan, Grazia joutui hänen tarkastelustaan hämilleen, ja sanoi:

— Haluatteko tulla tänään?

Ja hän mainitsi hotellinsa nimen.

Christophe kysyi, missä hänen miehensä oli. Grazia näytti surupukuaan. Christophe oli liian liikutettu voidakseen jatkaa. Hän erosi kömpelösti Graziasta. Mutta tuskin hän oli mennyt pari askelta, tuli hän takaisin lasten luo, jotka poimivat mansikoita, tempaisi ne rajusti syliinsä, syleili niitä ja riensi sitten pois.

Illalla tuli Christophe hotelliin. Grazia istui lasikuistilla, ikkunan vieressä. He asettuivat syrjäiseen paikkaan. Vähän väkeä; pari, kolme vanhaa naista. Christophea suututti heidän läsnäolonsa. Grazia katseli häntä. Christophe Graziaa, toistaen hänen nimeänsä aivan hiljaa.

— Minä olen muuttunut paljon, vai mitä? sanoi Grazia.

Liikutus täytti Christophen sydämen.

— Te olette kärsinyt, virkkoi hän.

— Niin tekin, vastasi Grazia säälien ja katsellen hänen kasvojaan, joihin tuskat ja intohimot olivat uurtaneet syvän vakonsa.

He eivät keksineet enää sanoja.

— Pyydän, alkoi Christophe hetken päästä, mennään muualle; emmekö saa puhella jossakin, jossa oltaisiin kahden?

— Ei, ystäväni, olkaamme täällä, täällä on hyvä; kukapa meitä huomaa?

— Minä en voi puhua vapaasti.

— On parempi niin.

Christophe ei ymmärtänyt, miksi oli parempi niin. Kun hän sitten myöhemmin muisteli tätä kohtausta, luuli hän, ettei Grazia ollut luottanut häneen. Mutta se johtui siitä, että Grazia aina vaistomaisesti pelkäsi mieltäjärkyttäviä kohtauksia; itse tietämättään hän haki nyt turvaa heidän omien sydäntensä yllätyksiä vastaan; ja sitäpaitsi hän rakasti juuri tällaista hotellisalongin hillittyä tuttavallisuutta; se suojasi hänen häveliästä salaista levottomuuttaan.

He kertoivat toisilleen hiljaisella äänellä, keskeyttäen puhelun vähän väliä tuokioksi, elämänsä pääpiirteet. Kreivi Berény oli muutama kuukausi sitten kaatunut kaksintaistelussa; ja Christophe aavisti Grazian puheesta, ettei Grazia ollut elänyt hänen kanssaan varsin onnellisessa avioliitossa. Hän oli kadottanut yhden lapsensa, ensimäisen. Hän ei millään tavoin valitellut. Hän käänsi jutun itsestään muualle ja ryhtyi kyselemään Christophen vaiheita; ja näki, että hän säälitteli syvästi ystäväänsä, kun kuuli hänen kärsimyksistään.

Kirkkojen kellot soivat. Oli sunnuntai-ilta. Elämä seisahduksissa.

Grazia pyysi häntä tulemaan takaisin ylihuomenna. Christophe oli suruissaan, että Grazia tahtoi tavata häntä vasta niin myöhään. Ja onnen ja tuskan tunteet taistelivat hänen sydämessään.

Seuraavana päivänä pyysi Grazia kuitenkin kirjeellä Christophea tulemaan jo silloin, keksien jonkin tekosyyn. Tuo arkipäiväinen ja lyhyt kirje sai Christophen hurmauksiin. Grazia otti Christophen tällä kertaa vastaan yksityishuoneistonsa salissa. Lapset olivat hänen luonaan. Christophe katseli niitä vielä, hiukan ymmällään ja samalla kovin hellästi. Hän huomasi, että pikku tyttö, — vanhempi lapsista, — muistutti äitiään; hän ei tahtonut ajatella, ketä poika muistutti. He juttelivat seudusta, ilmoista, kirjoista, joita oli levällään pöydällä; — mutta heidän silmistään puhuivat toiset asiat. Christophe toivoi saavansa puhella Grazialle vielä läheisemmin. Mutta silloin tuli sisään eräs hotellissa asuva Grazian ystävätär. Christophe näki, miten rakastettavan kohteliaasti Grazia otti tuon vieraankin vastaan; hänen käytöksessään tuota vierasta naista ja Christophea kohtaan ei tuntunut olevan mitään eroa. Christophesta se oli tuskallista; mutta hän ei ollut Grazialle suinkaan vihainen. Grazia esitteli, että he lähtisivät kolmisin kävelemään; tuon kolmannen seura, vaikka hän olikin nuori ja viehättävä, teki Christophen jääkylmäksi; ja hänen koko päivänsä meni pilalle.

Christophe ei sitten nähnyt Graziaa ennenkuin kahden päivän kuluttua. Ne kaksi päivää hän vain odotti ja odotti päästäkseen Grazian seuraan. — Tälläkään kertaa ei hänen onnistunut saada sen paremmin kuin ennen puhella Grazian kanssa. Vaikka Grazia olikin häntä kohtaan hyvä, pysyi hän aina hillittynä ja varovaisena. Ja Christophe lisäsi tietämättään sitä varovaisuutta eräillä germaanilaismaisilla tunteenpurkauksillaan, sillä ne saattoivat Grazian hämilleen ja tekivät hänen käytöksensä vaistomaisesti torjuvaksi.

Christophe kirjoitti hänelle kirjeen, joka liikutti Graziaa. Christophe sanoi siinä, että elämä oli niin lyhyt: heidän elämänsä oli niin pitkälle kulunut! Ehkäpä heillä ei ollut enää runsaita aikoja nähdä toisiaan: oli tuskallista ja melkein rikollista olla käyttämättä hyväkseen näitä lyhyitä hetkiä, jolloin he voisivat puhella vapaasti keskenään.

Grazia vastasi lyhyellä ja sydämellisellä kirjeellä: hän pyysi anteeksi, että hän oli vastoin tahtoaankin ikäänkuin epäluuloinen; se johtui siitä, että elämä oli tuottanut hänelle haavoja; siitä arkuudestaan hän ei saattanut päästä; kaikki liian vilkkaat tunteenilmaukset, vaikkapa ne olivatkin vakavia, loukkasivat, pelästyttivät häntä. Mutta hän tunsi kyllä tämän uudestaan saadun ystävyyden arvon; ja hän oli siitä yhtä onnellinen kuin Christophe. Hän pyysi Christophea tulemaan luokseen päivälliselle sinä iltana.

Christophen sydämen täytti tulviva kiitollisuus. Hotellihuoneessaan hän heittäysi sänkyynsä, painoi päänsä pieluksiin ja itki. Sillä tavoin purkautui ilmi kymmenen vuotta kestänyt yksinäisyys. Sillä Olivier Jeanninin kuolemasta asti oli hän ollut aivan yksin. Tämä kirje toi nyt ylösnousemuksen suloisen sanoman hänen hellyyttä janoavalle sydämelleen. Hellyys!… Hän luuli saaneensa siitä jo iäksi luopua: hänen oli täytynyt tottua olemaan sitä vailla. Nyt hän tunsi, kuinka suuresti vailla hän sitä oli ja miten suuri kaipuu hänen rintaansa oli keräytynyt: kaipuu saada rakastaa…

Suloinen ja pyhä tuo yhdessä vietetty ilta… Christophe ei voinut puhua Grazialle muuta kuin aivan merkityksettömiä asioita, vaikka he olivatkin päättäneet olla salaamatta mitään toisiltaan. Mutta kuinka paljon hyvää hän puhuikaan sävelillä, kun Grazia pyysi katseellaan häntä asettumaan pianon ääreen ja musiikilla puhumaan hänelle! Grazia hämmästyi, miten nöyrä tämän miehen sydän nyt oli, miehen, jonka hän oli nähnyt ennen niin ylpeänä ja kiivaana. Kun he erosivat, ilmaisi heidän kättensä hiljainen puserrus, että he olivat löytäneet toisensa, eivätkä eroaisi enää koskaan. — Satoi, tuuli ei hengähtänytkään. Christophen sydän lauloi onnesta.

Grazia ei voinut viipyä seudulla enää muuta kuin jonkun päivän; hän ei lykännyt lähtöään yhtään tuntia myöhemmäksi eikä Christophe uskaltanut häneltä sitä pyytää tai edes valittaa suruaan. Viimeisenä päivänä kävelivät he kahdenkesken, lasten kanssa; kerran valtasi Christophen sellainen rakkauden ja onnen tunne, että hän tahtoi lausua sen Grazialle, mutta hiljaisella, hellällä liikkeellä Grazia keskeytti hänen sanansa ja virkkoi hymyillen:

— Vaiti! Tunnen, mitä voitte sanoa.

He istahtivat tien viereen sille paikalle, jossa he olivat täällä toisensa ensi kertaa kohdanneet. Grazia katseli yhä hymyillen maisemaa, joka avautui alhaalla heidän eteensä; mutta kuitenkaan hän ei ajatellut tuota maisemaa, tuota laaksoa. Christophe katseli hänen lempeitä kasvojaan, joihin kärsimykset olivat jättäneet merkkinsä; sakeassa, mustassa tukassa kiilsi jo kaikkialla valkeita hapsia. Hänen sydämeensä syttyi jumaloitseva ja intohimoinen säälintunne tuota kärsinyttä ihmistä kohtaan, tuota ruumisraukkaa kohtaan, johon sielulliset tuskat olivat painaneet selvän leimansa. Sielu näkyi kaikkialta ajan iskemistä haavoista. — Ja Christophe pyysi hiljaisella ja vapisevalla äänellä Grazialta suurinta lahjaa… yhtä hänen valkeista hapsistaan.

Grazia matkusti pois. Christophe ei voinut ymmärtää, minkä tähden hän ei tahtonut antaa Christophen saattaa hiukan häntä. Christophe oli kyllä varma hänen ystävyydestään; mutta moinen pidättyväisyys saattoi hänet ymmälle. Christophe ei jaksanut pysyä kahtakaan päivää enää sillä seudulla; hän tahtoi ryhtyä matkailemaan Sveitsissä. Hän koetti kiinnittää ajatuksensa matkoihin, työskentelyyn. Hän kirjoitti Grazialle. Grazialta tuli vastaus pari kolme viikkoa myöhemmin: lyhyt kirje, joka ilmaisi tyyntä ystävyyttä ja jossa ei ollut kärsimättömyyden eikä levottomuuden merkkiäkään. Christophelle se tuotti tuskaa, ja samalla hän sellaista vastausta rakasti. Hän ei myöntänyt itsellään olevan oikeutta moittia Graziaa siitä; heidän tunteensa oli liian äsken herännyttä, liian äsken uudistettua. Christophe pelkäsi kovasti, että heidän välinsä katkeaisivat. Ja kuitenkin ilmeni sitten jokaisessa Grazian kirjeessä sellainen uskollinen rauha, että Christophe olisi saattanut olla täysin varma. Mutta Grazia oli niin erilainen kuin hän!…

He olivat päättäneet tavata toisensa loppupuolella syksyä Roomassa. Jollei Christophella olisi ollut toivoa nähdä Graziaa siellä, olisi tuo matka houkutellut häntä sangen vähän. Pitkä yksinäisyys oli tehnyt hänestä kotieläjän; häntä ei miellyttänyt turha paikaltaan muuttelehtiminen, sellainen, mihin nykyajan joutilaat ja hermostuneet ihmiset ovat ihastuneet. Hän pelkäsi luopua tottumuksistaan. Sillä sellainen oli hänestä säännölliselle älylliselle työlle vaarallista. Italia ei erikoisesti kiehtonut häntä. Hän ei tuntenut siitä muuta kuin ne häpeämättömät tenoriaariat, joita Virgiliuksen maa panee matkustavat kirjailijat säännöllisesti virittämään. Hän tunsi Italiaa vastaan samaa epäluuloista vihamielisyyttä kuin moni muukin valiotaiteilija, joka on kuullut liian usein pahimpien akateemisten jankuttajain vetoavan vanhan Rooman nimeen. Lisäksi tuli vielä se vaistomainen ja epämääräinen antipatia, joka piilee kaikkien pohjoismaalaisten sydämessä etelän ihmisiä kohtaan, tahi ainakin sitä legendamaiseksi muuttunutta pateettista kerskailijatyyppiä kohtaan, jonka parhaana ilmestyksenä pohjan miehistä on etelän mies. Jos Christophe sellaista ajattelikin, niin nyrpisti hän jo pilkallisesti suutaan… Ei, hänellä ei ollut minkäänlaista halua tutustua lähemmin musiikittomaan kansaan — (mitä arvoa on mandolinin rämpytyksellä ja loruavilla, ulvovilla melodraamoilla Europan nykyisessä musiikissa?) — Mutta se kansa oli kuitenkin Grazian kansaa. Minne saakka ja mitä teitä hän olisikaan kulkenut saadakseen Graziaa tavata! Muusta pääsisi hän sulkemalla silmänsä koko ajaksi, kunnes olisi Grazian luona.

Hän olikin jo tottunut sulkemaan silmänsä jos joltakin. Monet vuodet olivat hänen ikkunaluukkunsa olleet kiinni, hän eristynyt sisäiseen elämäänsä. Tänä syksynä se oli välttämättömämpää kuin koskaan ennen. Kolme viikkoa oli satanut yhtämittaa. Koko sen ajan olivat paksut pilvet peittäneet raskaana kalottina Sveitsin laaksoja ja kaupunkeja, märkiä ja kylmästä väriseviä. Silmät olivat menettäneet muiston auringon armaudesta. Jos tahtoi löytää kätkeytyneen tarmon itsestään, oli pakko ensiksi tehdä ympärilleen täydellinen pimeys ja laskeutua luomet ummessa aivan sielunsa kaivoksien pohjaan, unelmien maanalaisiin käytäviin. Siellä nukkui mustissa kivihiilissä kuolleiden päivien aurinko. Mutta kun vietti sellaista elämää, paikalleen kyyristyneenä ja olemustaan kaivellen, nousi siitä sokaistuna ja selkäranka ja polvet jäykkinä, muodottomin jäsenin, puolittain kivettyneenä, samein katsein, yölinnun silmin. Monta kertaa olikin Christophe saanut kaivoksestaan ilmi vaivalla palamaan isketyn tulen, ja se tuli oli ihmisten jähmettyneitä sydämiä lämmittänyt. Mutta Pohjolan unelmissa on uunin ja ummehtuneen huoneen ilkeä haju. Sitä ei huomaakaan sisällä eläessään; päinvastoin tuollaisesta raskaasta lämmöstä pitää, ja rakastaa puolihämärää ja raskaassa päässä hautuvia sielullisia unia. Täytyyhän rakastaa ainoaansa. Ei auta muu kuin tyytyä!…

Kun Christophe pääsi alppien rajamuurin eteläpuolelle ja huomasi rautatievaunun nurkassa istuskellen Italian tahrattoman taivaan ja läpikuultavan valon, joka häilyi vuorten rinteillä, luuli hän näkevänsä unta. Muurin toiselle puolelle oli jäänyt sammunut taivas, hämärä päivä. Muutos tuli niin yhtäkkiä, että hän ensin enemmän ällistyi kuin iloitsi. Tarvittiin jonkin verran aikaa ennen kuin hänen kohmettunut sielunsa vähitellen alkoi herätä, ennenkuin vangitseva kuori suli ja sydän pääsi irti entisyyden varjosta. Mutta kuta pitemmälle päivä kului, sitä suloisemmin ympäröi pehmeä valo käsivarsillaan hänet; hän unohti perinpohjin kaiken, mikä oli ollutta, ja nautti ahnaasti uuden näkemisestä.

Milanon tasangot. Päiväntähti heijastuu sinertävistä kanavista, joiden verkko risteilee pehmeäpiirteisillä riisivainioilla. Syksyisiä puita, laihoin ja notkein oksin, vääristynein ääriviivoin, siellä täällä punaisia lehvätöyhtöjä. Vincin vuoret, lumiset ja lempeänhohtoiset alpit, joiden ukkosta ennustavat piirteet kaartavat ilmanrantaa, reunattuina punaisella, oranssilla, vihertävällä kullalla ja kalpealla taivaansinisellä. Apenniineille vaipui illan tummuus. Mutkikas matka alas jyrkkien vuorenkukkulain kupeita pitkin, käärmeenä kiemurtelevissa käänteissä, joiden rytmi yhä toistuu ja yhdistyy samaksi kehäksi kuin farandolo-tanssi, — Ja yhtäkkiä vuoriston alla tuntuu meren henkäys ja oranssin kukkien tuoksu kuin suudelma. Tulee meri: latinalainen meri ja sen opaalinen valaistus, jonka helmassa liitävät pienet purret kokoon supistetuin siivin…

Merenrannalla, erään kalastajakylän kohdalla juna pysähtyi kesken matkaansa. Matkustajille selitettiin, että ankarat sateet olivat aiheuttaneet maanvieremän jossakin tunnelissa Genovan ja Pisan välillä; kaikki junat olivat myöhästyneet useita tunteja. Christophe, joka oli ostanut matkalipun suoraan Roomaan, oli tapaturmasta mielissään, jota vastoin muut matkatoverit nurisivat kilpaa. Hän kiiruhti asemalle ja käytti tätä odotusaikaa mennäkseen merenrannalle, jonka hohde kiehtoi häntä. Ja se kiehtoi häntä niin, että kun junan lähtövihellys parin tunnin päästä kuului, istui hän merellä kalavenheessä ja huusi, nähdessään junan menevän ohitse: "Onnea matkalle!" Kuultavassa yössä, hohtavalla merellä antoi hän venheen liekuttaa itseään pitkin tuoksuvaa rannikkoa, ympäri pienen ja sypressien kirjaaman niemen. Hän jäi kylään, hän vietti siellä kokonaista viisi päivää ainaisessa ilossa. Hän oli kuin ihminen, joka kauan paastottuaan syö ahmimalla. Kaikilla nälkiintyneillä vaistoillaan hän ahmi häikäisevää valoa… Valoa, kaikkeuden verta, joka juoksee avaruudessa elämän virtana ja tunkeutuu meihin silmiemme, huultemme, sieraimiemme, jokaisen ihomme huokosen kautta, aivan sydämemme pohjimaiseen perukkaan, — valo, sinä elämälle leipääkin tärkeämpi: kuka on päässyt pohjolan harmaista harsoista ja näkee sinut, puhtaana, polttavana ja alastomana, hän ihmettelee, miten hän on koskaan voinut elää sinua tuntematta; ja hän tietää, ettei hän enää milloinkaan saata ilman sinua elää…

Viisi päivää Christophe suorastaan mässäsi auringossa. Viisi päivää: silloin hän unohti — ensi kertaa elämässään — olevansa säveltäjä. Hänen olemuksensa musiikki oli muuttunut valoksi. Se oli ilmaa, merta ja maata: häikäisevää sinfoniaa, jota auringon orkesteri soittaa. Ja millä synnynnäisellä taidolla Italia hoitelee sitä orkesteria! Muut kansat käyttävät luontoa maalausmallinaan; italialainen työskentelee luonnon kanssa yhdessä; hän maalaa auringolla. Värien musiikkia. Kaikki on musiikkia, kaikki laulaa. Tavallinen aitamuuri tien varrella, punainen muuri, joka on täynnä kullan värisiä repeämiä; sen yläpuolella kaksi tuuheaa ja karheaa sypressiä; ympärillä ahnaansininen taivas. Marmoriportaat, valkeat, kapeat ja suorat, jotka ruusunpunertavien muurien välitse nousevat sinistä kirkon julkisivua kohti. Jotkut noista kirjavista, aprikoosin, sitruunan, sedraaton värisistä taloista, jotka kiiluvat öljypuiden keskeltä, ovat kuin mitkäkin ihmeelliset ja kypsät hedelmät, lehtiverhoistaan kuultavina. Italialainen näkemys on aistillinen; silmät nauttivat siellä väreistä samaan tapaan kuin kieli ja kitalaki mehukkaasta ja hyvälle tuoksuvasta hedelmästä. Tämän uuden nautinnon kimppuun Christophe iskeytyi naivin herkkusuun koko ahnaudella; hän korvasi nyt tappionsa, saatuaan siihen asti pelkästään harmaiden näkemysten asketismia. Hänen voimakas, kohtalon tukehduttama luonteensa huomasi yhtäkkiä myöskin kykynsä nauttia, jota hän ei ollut mihinkään käyttänyt; se kyky karkasi tarjottuun saaliiseen heti kiinni: tuoksuihin, väreihin, äänten, kellojen ja meren säveliin, ilman hyväileviin leyhkiin, valon lämpöiseen kylpyyn, johon vanhentunut ja väsynyt sydän mukavasti raukesi. Christophe ei ajatellut mitään. Hän eli ainaisessa autuaallisessa hekkumassa. Hän heräsi siitä ainoastaan ilmaistakseen sen antamaa iloaan niille ihmisille, joiden kanssa hän täällä saattoi puhella: soutumiehelleen, vanhalle kalastajalle, jolla oli vilkkaat ja ryppyjen keskeltä kiiltelevät silmät ja muinaisen venetsialaisen senaattorin punainen myssy päässä; — ainoalle pöytäkumppanilleen, eräälle milanolaiselle, joka söi makaroonia ja jonka silmät pyörivät päässä julmina ja hirveästä vihasta mustina kuin Othellon, niin apaattinen ja uninen kuin mies muuten olikin; — ravintolan tarjoilupojalle, joka lautasta kantaessaan käänsi kaulaansa ja väänteli käsivarsiaan ja vartaloaan kuin mikäkin Berninin enkeli; — sekä pienelle Pyhälle Johannekselle, joka kerjäsi kiemailevin silmin maantiellä, tarjoten ohikulkeville vielä vihreässä oksassaan riippuvaa appelsiinia. Christophe jutteli pari sanaa ajureille, jotka loikoivat velttoina rattaillaan, pää ajoneuvojensa pohjassa ja lauloivat nenäänsä honottaen silloin tällöin jos jonkinmoisia kupletteja, laiskoina ja suut selällään. Ja Christophe huomasi kummakseen hyräilevänsä Cavalleria rusticanaa. Matkan alkuperäinen tarkoitus oli täydellisesti unohtunut: halu joutua perille, tavata Graziaa…

Kunnes eräänä päivänä Grazian kuva heräsi hänen mielessään. Toiko sen joku kadulla ohimennen nähty katse, jokin äänen vivahde, vakava ja sointuva? Christophe ei sitä ymmärtänyt. Mutta yhtäkkiä alkoivat ystävättären hymyilevät kasvot hohtaa kaikesta, mikä häntä ympäröi, öljypuita kasvavien kukkulain piiristä, Apenninien kiiltäviltä harjanteilta, joilla varjo on tumma ja auringonpaiste palava, oranssilehdoista, joiden oksat olivat raskaat kukkasista ja hedelmistä, ja meren syvistä henkäyksistä. Taivaan lukemattomista silmistä säteili Christophelle Grazian katse. Hänen muistonsa puhkesi tästä rakkaasta maasta aivan kuin ruusu puhkeaa pensaaseensa.

Silloin Christophe heräsi. Hän meni Rooman-junaan eikä pysähtynyt välimatkalla missään. Mitkään italialaiset menneisyyden muistot, muinaiset taidekaupungit eivät kiinnittäneet hänen mieltään. Roomaa ei hän ensin huomannut laisinkaan, ei koettanut nähdä siellä mitään; ja se vähä, minkä hän ohimennen näki, tyylittömät uudet kaupunginkorttelit, neliskulmaiset kivimuurit, eivät herättäneet hänessä halua tutustua siihen enempää.

Kohta Roomaan saavuttuaan hän meni Grazian luo. Grazia kysyi häneltä:

— Mitä kautta te tulitte? Poikkesitteko Milanoon, Firenzeen?

— En, vastasi Christophe; mitä sinne?

Grazia nauroi:

— Sepä kysymys! Ja mitä arvelette Roomasta?

— En mitään, sanoi Christophe; minä en ole nähnyt mitään.

— Mitä te puhutte?

— En mitään. En yhtään muistomerkkiä. Hotellista päästyäni tulin suoraan teidän luoksenne.

— Roomaa nähdäkseen ei tarvitse käydä kuin kymmenen askelta… Katsokaapa tuota kiviseinää tuossa vastapäätä… Sen valaistus on jotain.

— Minä en näe muuta kuin teidät, vastasi Christophe.

— Te olette barbaari, näette ainoastaan oman aatteenne. Ja milloin lähditte Sveitsistä?

— Noin viikko sitten.

— Mutta mitä te sitten olette tehnyt tämän ajan?

— En tiedä. Minä jäin erääseen kylään meren rannalle, sattumankaupalla. Tuskin muistan sen kylän nimeä. Olen tämän viikon ajan nukkunut. Nukkunut silmät auki. En tiedä mitä olen nähnyt, en tiedä mitä uneksinut. Luulen, että olen uneksinut teistä. Tiedän, että se oli sangen ihanaa. Mutta ihaninta on, että olen unohtanut kaikki…

— Kiitos, virkkoi Grazia.

(Christophe ei kuunnellut.)

— … Kaikki, jatkoi hän, mikä silloin ympärilläni oli, mitä sitä ennen oli. Olen nyt kuin uusi ihminen, joka alkaa elää jälleen.

— Se on totta, vastasi Grazia katsellen Christophea hymyilevin silmin.
Te olette muuttunut viime näkemästä.

Christophe katseli samoin Graziaa ja huomasi puolestaan hänet aivan toisenlaiseksi kuin muisti hänet entisestään. Ei silti, että Grazia olisi muuttunut näiden kahden kuukauden ajalla. Mutta Christophe näki hänet nyt aivan uusin silmin. Siellä Sveitsissä oli muinaisten aikojen kuva Graziasta, nuoren Grazian kevyt varjo, asettunut hänen katseensa ja nykyisen ystävättären väliin. Mutta Italian auringon paisteessa olivat Pohjolan unelmat haihtuneet; hän näki rakastetun olennon sielun ja ruumiin selvässä päivän valossa. Miten vähän Grazia muistuttikaan sitä entistä Parisiin vangittua metsäkaurista, tai sitä Pyhän Johanneksen hymyä säteilevää nuorta naista, jonka Christophe oli löytänyt Parisissa muinoin, eräänä iltana juuri Grazian häiden jälkeen, löytänyt kadottaakseen hänet kohta uudestaan! Pienestä Umbrian madonnasta oli kehittynyt kaunis roomatar:

Color verus, corpus solidum et succi plenum.

Hänen muotonsa olivat tulleet sopusuhtaisen täyteläisiksi; hänen ruumistaan ympäröi itsetietoinen ikävöinnin tuntu. Levon henki. Grazialla oli tuo aurinkoisen hiljaisuuden nautiskelemisen halu, liikkumattoman ajattelun kaipuu, hekkumallinen elämänrauhan pyyde, jota Pohjolan ihmiset eivät koskaan voi täysin tuntea. Menneisyydestään oli hän säilyttänyt ennen kaikkea suuren hyvyytensä, joka voitti kaikki hänen muut tunteensa. Mutta hänen valoisassa hymyssään huomasi myöskin paljon uutta: surumielisen anteeksiannon, hieman väsymystä, runsaasti ihmissielun ymmärtämystä, hiukkasen ironiaa ja tyynen terveen järjen. Ikä oli verhonnut hänet jonkinmoisella kylmyydellä, mikä oli hänelle suojana sydämen kuvitelmia vastaan; hän avautui harvoin kokonaan; ja hänen hellyytensä pysyttelihe intohimojen kiihkoja vastaan varuillaan, selvänäköinen hymy huulilla, kun taas Christophen oli niitä vaikea tukahduttaa. Grazian kuvaa täydentävät vielä eräät itsensä valtaan raukeamisen heikot ja lyhyet hetket ja pienoinen keimailu, jota hän itsekin ivaili mutta jota hän ei voinut jättää. Hänessä ei ollut minkäänlaista kapinanhalua maailmaa eikä itseään vastaan: pelkkää suloista fatalismia, ylen kiltissä ja hiukan väsyneessä luonteessa.

Grazia otti mielellään vastaan vieraita, — vieläpä juuri heitä valikoimatta, — ainakin mitä syrjästä katsoen voi päättää; mutta kun nuo läheiset tutut kuuluivat yleensä samoihin piireihin kuin hänkin ja hengittivät samaa ilmaa ja olivat tottuneet samoihin tapoihin kuin hän, niin muodosti hänen seurueensa melko harmoonisen joukon, hyvin erilaisen kuin ne, joihin Christophe oli tottunut Saksassa ja Ranskassa. Enimmät näistä ihmisistä olivat italialaista rotua, joka oli eräissä heistä saanut uutta voimaa avioliitoista ulkomaalaisten kanssa; heidän keskuudessaan vallitsi pintapuolinen kosmopolitismi; siellä kaikuivat yhtaikaa luontevasti kaikki Europan neljä valtakieltä ja esiintyivät kaikki lännen neljän suuren kansakunnan tietovarastot. Kukin kansakunta oli tuonut siihen piiriin oman persoonallisen lisänsä, juutalaiset levottomuutensa ja anglosaksit levollisuutensa; mutta kaikki olivat ne sulaneet samaan italialaiseen muottiin. Kun suurten rosvoritarien vuosisadat ovat kaivertaneet rodun piirteisiin sellaisen ylpeän ja rajun petolinnun profiilin, tulee valannasta aina sama, vaikka metalli muuttuisikin. Useat noista ihmisistä, jotka näyttivät kaikkein italialaisimmilta, noista, joilla oli Luinin hymy, Tizianin hekumoiva ja tyyni katse, noista Adrian rannikoiden tai Lombardian tasankojen kukista, useat heistä olivat lähtöisin Pohjolan puista, jotka oli siirretty vanhaan latinalaiseen maaperään. Mitä värejä Rooman paletilla sekoitetaankin, aina syntyy lopulta puhdas roomalainen väri.

Christophe ei pystynyt analysoimaan vaikutelmiaan, mutta hän ihaili sitä vuosituhansia vanhaa kulttuurin, ammoisen sivilisatsionin henkeä, joka oli painanut leimansa näihin ihmisiin, vaikka he usein olivat lahjoiltaan jokseenkin keskinkertaisia ja eräät heistä alamittaisiakin. Hienon hienoa kulttuurin tuoksua, joka ilmeni aivan pikku seikoissa: kohteliasta siroutta, suloutta käytöksessä, joka osasi olla herttainen ja säilyttää arvonsa ja pysyä samalla häijysti varuillaan; se oli eleganttia hienoutta katseissa, hymyssä, pirteää ja kursailematonta älyä, notkeaa ja mukavuutta rakastavaa skeptisismiä. Ei missään jäykkyyden eikä äksypäisyyden vivahdusta. Eikä se ollut kirjallistakaan. Täällä ei tarvinnut pelätä kohtaavansa ainoaakaan tuollaista Parisin salonkien psykologia, joka piileskelee ja vaanii lorgnettinsa takaa, tahi joidenkin saksalaisten tohtorien "kaporalismia". Kaikki olivat pelkästään ihmisiä, ja sangen inhimillisiä ihmisiä, samoja kuin aikoinaan jo Terentiuksen ja Scipio Emilianuksen ystävät…

Homo sum…

Kaunis ulkokuori. Elämä paremminkin näennäistä kuin todellista. Alla piili auttamaton, kaikkien maiden hienostoille yhteinen joutavuus. Mutta tälle ylimystölle antoi sen erikoisluonteen tuon joutavuuden lauhkeus ja pehmeys. Ranskalaisten turhamaisuutta seuraa aina kuumeinen hermostuneisuus, — lakkaamaton aivojen toiminta, silloinkin, kun sen toiminnan tulos tähtää tyhjyyttä. Italialaiset aivot osaavat levätä. Ne osaavat sen taidon liiankin hyvin. On suloista unelmoida kuumassa varjossa, epikurolaisuuden ja ironisen älyn lämpöisillä pieluksilla, hyvin mukautuvana, melkoisen uteliaana ja pohjaltaan sangen välittämättömänä.

Kenelläkään näistä ihmisistä ei ollut varmoja mielipiteitä. He sekautuivat politiikkaan ja taiteeseen aina samalla dilettantin epävarmuudella. Heidän piirissään sai nähdä viehättäviä luonteita, kauniita italialaisten patriisien perikuvia, joilla oli hienot piirteet, älykkäät ja lempeät silmät, tyyni käytöstapa, ja jotka rakastavat syvästi ja valioyksilöiden tavalla luontoa, vanhoja maalareita, kukkia, naisia, kirjoja, maukkaita ruokia, isänmaata, musiikkia… He rakastivat kaikkea. Eivät kuitenkaan mitään aivan erikoisesti. Tuntui joskus siltä kuin he eivät olisi rakastaneet yhtään mitään. Rakkaudella oli kuitenkin laaja paikka heidän elämässään; mutta sillä ehdolla, ettei se häirinnyt heitä. Se rakkaus oli kivutonta ja laiskaa niinkuin he itsekin; yksinpä kiivas intohimokin sai heidän keskuudessaan kotoisen luonteen. Heidän älynsä, terve ja harmooninen, mukautui helposti elottomuuteen, jolloin toisilleen vastakkaiset ajatukset tapasivat toisensa toisiaan tyrkkimättä, tyytyen olemaan rauhallisesti vierekkäin, hymyilevinä, pumpuliin käärittyinä, vaarattomina. Nämä ihmiset pelkäsivät kokonaisuskoa, selvästi rajoitettuja puolueita, ja viihtyivät oivallisesti puolipäätöksissä ja puolinaisissa ajatuksissa. He olivat katsantokannaltaan vanhoillisvapaamielisiä. He kannattivat keskikorkuista politiikkaa ja taidetta ikäänkuin sellaista kesänviettoseutua, jossa ei ole niin korkeita vuoria, että saa hengenahdistuksen tai sydämentykytystä. He olivat tosiaan kuin kotonansa Goldonin laiskanomaisessa teatterissa taikka Manzonin tasaisessa ja laveassa valaistuksessa. Heidän rakastettavaa välinpitämättömyyttään ei sellainen häirinnyt. He eivät olisi sanoneet niinkuin heidän suuret kantaisänsä: "Primum vivere…", vaan mieluumminkin: "Dapprima, quieto vivere."

Quieto vivere: Elää rauhassa! Se oli kaikkien salaisin halu, yksinpä tarmokkaimpienkin, niiden, jotka pitelivät käsissään politiikan ohjaksia. Joku pikku Machiavelli, oman itsensä ja monien muiden herra, jonka sydän oli yhtä kylmä kuin hänen päänsäkin ja äly kuulas ja kuiva, mies, joka uskalsi käyttää mitä keinoja tahansa päästäkseen tarkoitustensa perille ja oli valmis uhraamaan kaikki ystävyyssuhteensa kunnianhimonsa alttarilla, hän saattoi uhrata myöskin kunnianhimonsa erään ja yhden ainoan pyyteen vuoksi: se oli tuo quieto vivere. Nämä ihmiset tarvitsivat pitkiä lepäilynkausia. Kun he pääsivät niistä, ikäänkuin syvästä unesta, olivat he reippaita ja virkeitä; silloin tuli noille vakaville miehille, levollisille madonnille yhtäkkiä oikea puhelemisen, iloisuuden, yhteiskunnallisen elämän nälkä: silloin heidän täytyi saada välttämättä tuhlata eleitä ja sanoja, purkaa rohkeita paradokseja, hullunkurista huumoria: he näyttelivät nyt opera buffaa. Tässä italialaisessa muotokuvagalleriassa tapasi ylen harvoin kuluttavan ajatustyön jälkiä, sellaista metallista kiiltoa silmäterissä, sellaisia ainaisen hengenponnistuksen uurtamia vakoja kasvoissa kuin pohjolassa usein tapaa. Kuitenkin oli siellä niinkuin kaikkialla muuallakin sieluja, jotka elivät kalvavassa kärsimyksessä ja kätkivät haavansa; kaipuita ja suruja, jotka piilivät välinpitämättömyyden peitossa ja ympäröivät itsensä hekumoivalla horteella. Puhumattakaan eräistä omituisista yltiöpäistä, osaksi hullunkurisista ja ällistyttävistä, jotka olivat vanhoille roduille ominaisen, käsittämättömän epätasapainon merkkejä, — ikäänkuin halkeamia, joita näkee Campagna romanan, Rooman ympäristön, kamarassa.

Näiden olentojen arvoituksellisessa välinpitämättömyydessä oli paljon mieltä kiehtovaa, heidän tyynissä ja ilveilevissä silmissään, joissa nukkui kätketty tragiikka. Mutta Christophe ei ollut nyt sillä tuulella, että olisi sitä ymmärtänyt. Christophea suututti nähdä Grazia viisastelevien ja tyhjien maailmanmiesten keskellä. Hän oli siitä kiukuissaan heille ja kiukuissaan Grazialle. Yhtä äkäinen Grazialle kuin koko Roomallekin. Hän kävi Grazian luona nyt harvemmin ja päätti matkustaa pois koko kaupungista.

Hän ei matkustanut. Hän alkoi jo tietämättään tuntea tuon vihaamansa italialaisen ympäristön lumoa.

Nyt hän vetäytyi joksikin aikaa erilleen muista. Hän kuljeskeli Roomassa ja sen ympäristöllä. Rooman seudun valaistus, riippuvat puutarhat, Campagna, jota aurinkoinen meri ympäröi kuin kultainen vyö, paljastivat hänelle vähitellen tuon lumotun maan salaisuuden. Christophe oli vannonut, ettei hän kulkisi askeltakaan mennäkseen katsomaan Rooman kuolleita muistomerkkejä, joita hän oli halveksivinaan; hän murahti, että ne saisivat tulla hänen luokseen, jos tahtoisivat. Ja ne tulivatkin; hän tapasi ne sattumoisin kävelyretkillään kukkulain kaupungissa. Hän näki punaisen Forumin sitä hakematta, auringonlaskun valossa, ja Palatinuksen puolittain luhistuneet kaaret, joiden välistä kuultaa tummana taivaan sini, ilmojen valon syvyys. Hän kierteli äärettömällä Campagnalla, pitkin ruskeahkon Tiberin rantoja, mudasta paksun, ikäänkuin maa olisi lähtenyt jokena virtaamaan, — ja vesijohtojen raunioiden juurella, noiden antediluviaanisten hirviöiden luurankojen. Paksuja tummia pilviä vyöryi sinisellä taivaalla. Talonpojat ajoivat ratsain ja pitkiä piiskojaan läiskytellen tasangon poikki suuria härkälaumoja, helmenharmaita ja pitkäsarvisia härkiä; ja muinaisella tiellä, suoralla, tomuisella ja varjottomalla, kulki hiljaa paimenia, joiden jalat ja hartiat olivat verhotut karvaiseen nahkaan. Ilmanrannalla kaukana hohti Sabinien vuoristoketju, olympolaisen mahtavasti aaltoilevine kukkuloineen; ja toisella taivaan reunalla näkyivät vanhan kaupungin muurit, San Giovannin fasaadi, jonka harjalla kuvapatsaat kuumottivat tummina silhuetteina, aivan kuin tanssien… Aivan hiljaista… Aurinko kuin tulta… Tuuli leyhyi yli Campagnan… Jonkin kuvapatsaan kupeessa, päättömän kuvan, jonka käsivarsien ympäri kasvoi ruoho, loikoili liikkumattomana sisilisko; sen sydän tykytti rauhallisesti, se nautti ahmimalla valoa. Ja Christophe, jonka päätä auringonpaiste (ja joskus Castelli-viinikin) huumasi, istui mustan maan kamaralla, särkyneen kuvapatsaan vieressä, ja hän hymyili uneliaasti, vaipui suloiseen unohdukseen, ja hänen sielunsa joi Rooman tyyntä ja kiivasta voimaa. — Aina yön pimenemiseen. — Silloin tunsi hänen sydämensä yhtäkkiä kummallista ahdistusta, ja hän pakeni yksinäisyyttä, synkkää yötä, joka nieli traagillisen valon… Oi sinä maa, palava maa, intohimojen mykkä maa! Kuumeisen rauhasi alta kuulen vielä kaikuvan legioonain pasuunain. Mikä elämän vimma on povesi kätkössä! Mikä heräämisen kiihko!

Christophe näki sieluja, joissa hehkui hiilinä vielä vuosisatoja vanhaa tulta. Vainajien tomun alla oli se säilynyt. Olisi luullut, että se liekki olisi sammunut Mazzinin silmien keralla. Se elikin yhä. Juuri se sama. Harvat tahtoivat nähdä sitä. Se häiritsi nukkuvien rauhaa. Se valo oli selvää ja häikäilemätöntä. Ne, joilla se oli, nuoret miehet (vanhimmat heistä eivät olleet vielä viidenneljättä-ikäisiä), kaikilta ilmansuunnitta yhteen kokoontuneet maan parhaat voimat, — vapaa-ajattelijoita, temperamenttinsa, kasvatuksensa, mielipiteittensä ja uskojensa puolesta erilaisia, — he kaikki palvelivat kilvan tätä uuden elämän tulta. Puolue-etiketit, vanhat aatejärjestelmät eivät merkinneet heille mitään: tärkeintä heistä oli "ajatella rohkeasti". Olla suoria, olla miehekkäitä mieleltä ja teoilta. He ravistelivat rajusti kansaansa unesta. Italian valtiollisen ylösnousemuksen jälkeen, sen kuolemasta heräämisen, jonka sankarien kutsu oli saanut aikaan, koko sen nykyisen taloudellisen ylösnousemuksen keskellä olivat nämä nuoret ottaneet tehtäväkseen nostaa haudasta myöskin italialaisen ajattelun. He kärsivät niinkuin pahimmasta parjauksesta, kun näkivät, kuinka unteloita ja pelkureita maan sivistyneet olivat, kuinka arkamaisia älynjuoksultaan ja samalla suurisanaisia. Heidän äänensä kaikui käskevänä siitä retoorisesta usvasta ja moraalisesta orjuudesta, joka oli vuosisatojen kuluessa kasvanut paksuksi kuoreksi isänmaan hengen ympärille. He puhalsivat maansa sieraimiin armotonta realismiaan ja järkkymätöntä rehellisyyttään. He rakastivat intohimoisesti selvää älyä, jota seuraa tarmokas toiminta. Asian vaatiessa pystyivät he uhraamaan persoonallisen järkensä sille yhteiskurin velvollisuudelle, jota kansallinen elämä yksilöltä vaatii; mutta korkeimpanaan ja kaikkein puhtaimpanaan he palvelivat kuitenkin totuutta. He rakastivat sitä kiihkeästi ja hurskain sydämin. Eräs noiden nuorten johtaja vastasi vastustajilleen, jotka olivat saattaneet hänet pahaan huutoon ja jotka uhkasivat häntä tuholla, seuraavaan suurenmoiseen tyyneen tapaan:

"Kunnioittakaa totuutta. Puhun teille avoimin mielin, ilman mitään kaunaa. Unohdan pahan, mitä olen teiltä osakseni saanut ja mitä ehkä olen teille tehnyt. Olkaa rehellisiä. Ei ole omaatuntoa, ei korkeaa elämänkäsitystä, ei kykyä uhrautua eikä mielen ylhäisyyttä, missä ei ole uskonnollisen jyrkkää ja ankaraa totuuden kunnioittamista. Harjoittakaa itseänne tähän vaikeaan velvollisuuteen. Valhe turmelee ennemmin sen, joka siihen turvautuu, kuin voittaa toisen, jota vastaan sitä käytetään. Mitä hyötyä olisi siitä, jos saisittekin sen avulla hetkellisen ja nopean menestyksen? Sielunne parhain jää häilymään tyhjyyteen, se seisoo pohjalla, jota valhe jäytää aitanne. En puhu teille enää vastustajana. Me olemme nyt piirissä, joka on yläpuolella erimielisyyksiämme, vaikkapa kiivastuminen komeileekin suussanne isänmaan nimellä. On korkeampaakin kuin isänmaa, nimittäin ihmisen omatunto. On lakeja, joita ette koskaan saa loukata, muuten olette kehnoja italialaisia. Edessänne on ainoastaan mies, joka etsii totuutta; teidän on kuultava hänen huutonsa. Edessänne on ainoastaan mies, joka tahtoo palavasti nähdä teidät suurina ja puhtaina, ja tahtoo työskennellä kanssanne. Sillä, halutkaapa tai ette, me kaikki työskentelemme yhdessä niiden kanssa, jotka maailmassa työskentelevät totuuden puolesta. Se, mikä meistä jää jäljelle (se, mitä emme voi itse nähdä), kantaa meidän yhteistä leimaamme, jos olemme noudattaneet totuutta. Ihmisen suurin ominaisuus on se, että hänellä on ihmeellinen kyky etsiä totuutta, nähdä se, rakastaa sitä, ja uhrautua sen vuoksi. — Oi totuus, minkälaisen lumotun terveyden hengen sinä puhallat niihin, joissa sinä vallitset!…"

Kun Christophe ensi kerran kuuli nämä sanat, olivat ne hänestä kuin kaikua hänen omasta rinnastaan; ja hän tunsi, että nuo miehet ja hän olivat veljiä. Kansojen ja aatteiden keskinäisten taistelujen sattumissa saattoivat he kyllä joutua ryntäämään rajusti toisiaan vastaan; mutta olivatpa he ystäviä tai vihamiehiä, aina olivat he kuitenkin samaa inhimillisyyden perhettä. Nuo miehet ne tiesivät sen yhtä hyvin kuin hänkin. He tiesivät sen jo ennen kuin hän. He tunsivat Christophen aikaisemmin kuin Christophe heidät. Sillä he olivat jo Olivier Jeanninin ystäviä. Christophe huomasi, että eräät hänen ystävänsä teokset (muutama nide runoja ja kriitillisiä esseitä), joita Parisissa luki ainoastaan sangen vähäinen joukko, olivat käännetyt italiankielelle näiden nuorten miesten toimesta ja että ne olivat heille yhtä rakkaita kuin hänelle itselleenkin.

Myöhemmin joutui hän kyllä näkemään, mikä ylitsepääsemätön juopa oli näiden ihmisten ja Olivier Jeanninin hengen välillä. Muita arvostellessaan pysyivät he aina ja ainoastaan italialaisina: he eivät pystyneet irtautumaan omasta itsestään, niin piintyneet he olivat juuri oman rotunsa ajatustapaan. Kaiken kaikkiaan eivät he etsineet muukalaisten teoksista muuta kuin sitä, mitä heidän kansallinen vaistonsa tahtoi niistä löytää; ja usein he eivät niistä saaneet muuta kuin mitä he itse tietämättään olivat niihin panneet. He olivat keskinkertaisia arvostelijoina ja kehnoja psykologeina, liian kokonaisia ja täynnä itseään ja intohimojaan, silloinkin, kun he olivat palavimmin innostuneet totuuteen. Italialainen idealismi ei osaa unohtaa itseään; sitä eivät viehätä pohjolan persoonattomat unelmat; se suuntaa ja kohdistaa kaiken itseensä, omiin pyyteisiinsä, rotunsa ylpeyteen, muuttaen ainoastaan sen muotoa. Tietoisesti tai ei tekee se aina työtä sitä tarkoitusta varten, jonka nimi on terza Roma. Täytyy myöntää, että se on vuosisatojen kuluessa saanut sangen vähän aikaan. Nuo kunnon italialaiset, joilla on erinomaiset lahjat toimintaan, toimivat ainoastaan intohimon puuskien sattuessa ja väsähtävät aina nopeasti; mutta silloin, kun intohimon myrsky puhaltaa, nostaa se heidät korkeammalle kaikkia muita kansoja: siitä on esimerkkinä italialaisten Risorgimento. — Tällainen myrsky alkoi nyt tuntua Italian nuorisossa, kaikissa puolueissa; olivatpa nuo nuoret natsionalisteja tai sosialisteja, uuskatolilaisia, riippumattomia tai idealisteja: kaikki olivat he kuitenkin tietämättään ja tahtomattaan muuttumattomia italialaisia, keisarillisen Rooman, maailman kuningattaren, kansalaisia.

Ensin Christophe ei huomannut muuta kuin heidän suuren innostuksensa ja hänen ja heidän yhteisten antipatiainsa kohteet, ne Christophelle vastenmieliset seikat, joiden tähden hän osaltaan tunsi itsensä heille läheiseksi. Nämä nuoret halveksivat luonnollisestikin yhtä paljon kuin hän sitä hienostoa, jolle Christophe oli katkeroitunut sen tähden, että Grazia sitä suosi. He vihasivat vieläkin enemmän kuin hän tuon sivistyneistön järkevän kuivaa ajatustapaa, sen tylsyyttä, sen ryhditöntä sovinnollisuutta ja ulkokullattuja narrinkujeita, sen arkuutta ajatella loppuun asti, sen soutavaa ja huopaavaa aprikoimista, ovelaa häilymistä kaikkien mahdollisuuksien välillä päättämättä liittyä milloinkaan ratkaisevasti puolelle tai toiselle, sen koreita lauselmia ja lauhkeaa pehmoisuutta. Nämä jykevät autodidaktit, jotka olivat tehneet itse itsensä ja joilla ei ollut elämässään ollut keinoa eikä tilaisuutta antaa olemukselleen viimeistä höylänvetäisyä, nämä tahtoivat oikein tahtomalla näyttää itseään noiden sivistyneiden vastakohtana; sillä he pyrkivät suorastaan liioittelemaan jo synnynnäistä tökeryyttään: olivat mielellään yleisön silmissä huonosti kasvatettuja ja moukkia, contadini. He näet tahtoivat pohjimmaltaan, että heitä oli ennen kaikkea kuultava. He tahtoivat, että heidän kimppuunsa oli karattava. Kaikki oli heistä parempaa kuin välinpitämättömyys heitä kohtaan. He olisivat ilomielin antautuneet aatteensa uhreiksi, kun he siten vain olisivat saaneet kansansa nukkuvan tarmon heräämään.

Heitä ei toistaiseksi rakastettu, eivätkä he millään tavoin koettaneet hankkia suosiota. Christophella oli huono menestys, kun hän yritti puhua Grazialle näistä uusista ystävistään. He eivät miellyttäneet Grazian kohtuullisuutta ja rauhaa ihailevaa luonnetta. Ja täytyikin yhtyä Grazian mielipiteeseen, että heillä oli sellainen tapa kannattaa parhaitakin asioita, että tuli usein halu sen vuoksi nousta vastustamaan niitä. He olivat ironisia ja hyökkäileviä, niin tuimia tuomioissaan, että moinen arvostelu läheni monesti herjausta, jopa sellaisiakin ihmisiä kohtaan, joita he eivät suinkaan tahtoneet loukata. He olivat liiaksi itsevarmoja, liian valmiita julistamaan aatteitaan aina yleispäteviksi, kiivaiksi uskonkappaleiksi. Koska he olivat joutuneet julkiseen elämään ennen kuin oman kehityksensä kypsyyteen, siirtyivät he alinomaa ihastumisesta toiseen, ja aina yhtä suvaitsemattomasti. He olivat intohimoisen vilpittömiä ja antautuivat aina kaikkeen kokonaan, säästämättä itseään koskaan; heitä kulutti intellektualinen rajuus, varhaiskypsä ja liian kiivas työtapa. Nuorille ajatuksille ei ole terveellistä joutua kohta siemenkotelosta päästyä raakaan auringonvaloon. Sellainen polttaa sielun. Todella hedelmällinen syntyy vasta pitkän ajan kuluessa ja hiljaisuudessa. Nämä olivat jääneet vaille aikaa ja hiljaisuutta. Se on monien italialaisten kykyjen onnettomuus. Liian raju ja kiireinen toiminta on alkoholia. Aivot, jotka ovat sellaista maistaneet, pääsevät siitä tottumuksestaan vasta sangen vaikeasti; ja hengen normaali kasvu saattaa jäädä ainaiseksi pakotetuksi ja vääräksi.

Christophe osasi kyllä antaa arvon tällaiselle kirpeälle ja vihreälle rehellisyydelle muistaessaan, minkälaisia nuo muut olivat: nuo, joiden ohjeena oli kultainen keskitie, via di mezzo: ainainen pelko häpäistä itseään ja rikkiviisas kyky olla asettumatta puolelle tai toiselle. Mutta piankin hän huomasi, että oma hyvä puolensa oli näillä viimemainituillakin, heidän tyynellä ja kohteliaalla älyllään. Se ainainen taistelun ilma, jossa hänen nykyiset nuoret ystävänsä elivät, oli väsyttävää. Christophe piti tosin velvollisuutenaan mennä Grazian luokse puolustamaan heitä. Mutta joskus hän meni sinne ainoastaan heidät unohtaakseen. Epäilemättä he olivat paljonkin samanlaisia kuin hän itse. Hyvinkin paljon. He olivat nykyään sellaisia kuin hän oli ollut kaksikymmenvuotiaana. Eikä ihminen pääse taaksepäin elämänsä kulussa. Pohjaltaan Christophe tunsi hyvin, että hän oli jo omalta osaltaan sanonut jäähyväiset tuollaiselle rajuudelle ja että hän kulki nyt sitä rauhaa kohti, jonka salaisuuden Grazian silmät näyttivät hänelle parhaiten ilmaisevan. Minkä tähden hän sitten kapinoi vielä sitä rauhaa vastaan?… Ah, se johtui siitä, että hän olisi rakkaudenitsekkyydessään tahtonut nauttia siitä aivan yksin! Hän ei voinut kärsiä, että Grazia jakeli sen hyvyyksiä kenelle sattui, että hänen vastaanottonsa oli yhtä antelias kaikille.

Grazia aavisti hänen ajatuksensa; ja rakastettavan suorasti kuin aina sanoi hän hänelle eräänä päivänä:

— Te olette minulle vihainen siitä, että olen sellainen kuin olen? Älkää ihannoiko minua, ystäväni. Olen nainen, enkä sen kummempi kuin muutkaan. En hae noiden maailman ihmisten seuraa; mutta tunnustan, että se on minusta mieluisaa, samoin kuin käyn mielelläni joskus teatterissa, jotka eivät ole oikein hyviä, ja luen aika mitättömiä kirjoja, jollaisia te halveksitte; mutta minulle ne antavat lepoa ja huvittavat minua. Minä en voi kieltää itseltäni mitään.

— Kuinka te voitte kärsiä tuollaisia hölmöjä?

— Elämä on opettanut minut vaatimattomaksi. Siltä ei pidä pyytää liikoja. Saatan teille vakuuttaa, että sekin on jo hyvä, jos joutuu tekemisiin pelkästään kunnon ihmisien kanssa, ei ilkeäin, vaan kohtalaisen hyvien… (tietystikään ei saa odottaa heiltä mitään; tiedän erinomaisesti, että jos ihmisiä tarvitsisin, en paljoakaan heiltä apua saisi…) Kuitenkin he ovat minuun kiintyneet; ja jos tapaan hiukankin todellista tunnetta, niin unohdan muun. Te olette minulle siitä vihainen, eikö niin? Antakaa anteeksi, että olen niin keskinkertainen. Osaanhan toki erottaa, mikä minussa on parempaa ja mikä huonompaa. Ja teidän kanssanne on aina parempi minuuteni.

— Minä tahtoisin kaiken, sanoi Christophe jurottelevasti.

Hän tunsi kuitenkin hyvin, että Grazian puhe oli vilpitöntä. Ja hän oli niin varma Graziasta, että kysyi häneltä eräänä päivänä, kauan epäröityään:

— Ettekö te milloinkaan sitten tahtoisi…?

— Mitä?

— Olla minun.

Christophe oikaisi:

— … että olisin teidän?

Grazia hymyili:

— Mutta olettehan minun, ystäväni.

— Te tiedätte hyvin mitä tarkoitan.

Grazia oli hiukan sekaannuksissaan; mutta sitten hän otti Christophea kädestä ja katsoi suoraan hänen silmiinsä:

— En, ystäväni, virkkoi hän hellästi.

Christophe ei voinut puhua. Grazia näki, että hän oli tuskissaan.

— Anteeksi, minä tein teidät suruiseksi. Minä tiesin, että te ottaisitte tämän puheeksi. Meidän täytyy nyt keskustella aivan vilpittömästi, hyvinä ystävinä.

— Ystävinä, toisti Christophe murheellisena, eikö mitään enempää?

— Kiittämätön! Mitä muuta tahdotte? Ottaako minut vaimoksenne?… Muistatteko entisiä aikoja, jolloin ette voineet nähdä muuta kuin kauniin serkkuni? Minä surin silloin, ettette ymmärtänyt, mitä minä tunsin teitä kohtaan. Koko elämämme olisi voinut kehittyä toiseksi. Nyt ajattelen, että on parempi näin; on parempi, ettemme ole asettaneet ystävyyttämme alttiiksi yhteiselämän koetukselle, tämän arkipäiväisen elämän, jossa kaikkein puhtain lopulta aina madaltuu…

— Te puhutte noin sen vuoksi, että rakastatte minua nyt vähemmin kuin silloin.

— Oi, ei suinkaan, minä rakastan yhä teitä yhtä paljon.

— Ah, tämänpä sanotte minulle ensi kertaa!

— Nyt ei saa olla enää mitään salattua meidän välillämme. Katsokaas, minä en usko kovinkaan paljoa avioliittoon. Tiedän, ettei omani ole kylläkään esimerkiksi riittävä. Mutta olen miettinyt asiaa ja katsellut ympärilleni. Onnelliset avioliitot, ne ovat harvinaisia. Sellainen on hiukan kuin luontoa vastaan. Ei voi kytkeä yhteen kahta olentoa muuta kuin silpomalla toista niistä, ehkäpä molempiakin; ja ne kärsimykset ovat kenties sitä laatua, ettei sielulle ole eduksi niihin joutua.

— Ah, huudahti Christophe, minä päinvastoin näen sen asian niin kauniina, tuollaisen kahden uhrautumisen toisilleen, kahden sielun sulautumisen yhdeksi!

— Kauniina… unelmissanne. Jos tosi tulisi, kärsisitte te siitä enemmän kuin kukaan muu.

— Mitä, luuletteko, ettei minulla voisi koskaan olla vaimoa, perhettä, lapsia?… Miksi uskotte sellaista! Minä rakastaisin heitä hyvin paljon! Te ette luule, että se onni on minulle luotu?

— En tiedä. En oikein usko. Ehkäpä jonkin hyvän naisen kanssa, joka ei olisi kovin älykäs, ei kovin kauniskaan, vaan joka olisi teille uskollinen eikä ymmärtäisi teitä.

— Kuinka olette paha!… Mutta te teette väärin kun laskette sellaista leikkiä. Hyvä nainen on hyvä, vaikkei hän olisikaan älykäs.

— Sen kyllä tiedän. Tahdotteko, niin valitsen teille sellaisen?

— Älkää puhuko noin, minä rukoilen, te raatelette sydäntäni. Kuinka saatoitte sanoa niin?

— Mitä minä siis sanoin?

— Te ette rakasta minua yhtään, ette ollenkaan, koska voitte ajatella vaimon hakemista minulle?

— Mutta se johtuukin juuri siitä, että teitä rakastan, että olisin onnellinen, jos voisin tehdä jotain, mikä tekisi teidät onnelliseksi.

— No, jos se on totta, niin…

— Ei, ei, siitä ei enää sanaakaan. Tiedän, että se olisi teidän onnettomuutenne.

— Älkää te välittäkö minusta. Minä vannon, että minä olen onnellinen. Mutta sanokaapas totuus: te luulette, luulette, että tulisitte onnettomaksi minun kanssani?

— Oh, onnettomaksiko? En, ystäväni. Minä kunnioitan ja ihailen teitä liiaksi, minkä vuoksi en voisi tulla kanssanne onnettomaksi… Ja sitäpaitsi, kuulkaa: luulen, ettei mikään nykyään voisi tehdä minua aivan onnettomaksi. Minä olen nähnyt monenmoista, minusta on tullut filosofi… Mutta suoraan sanoen, — (tehän tahdotte minulta suoruutta, eikö niin? Ette siitä minulle suutu?) — no niin, minä tiedän jo omat heikkouteni: minä olisin ehkä muutaman kuukauden kuluttua niin tyhmä, etten olisi aivan onnellinen teidän kanssanne; ja juuri sitä minä en tahdo, sen tähden, että tunteeni teitä kohtaan on syvästi pyhä; ja minä en tahdo, että mikään maailmassa saisi sitä himmentää.

Christophe sanoi suruisesti:

— Niin, te puhutte ainoastaan tehdäksenne pahan palan minulle makeammaksi. En miellytä teitä. Minussa on luonteen puolia, jotka ovat teistä inhoittavia.

— Ei, ystäväni, minä vakuutan. Älkää olko noin allapäin. Te olette hyvä ja minulle rakas ihminen.

— Silloinpa en ymmärrä, miksi emme voisi viihtyä yhdessä?

— Siksi, että me olemme liian erilaisia, kaksi liian omintakeista, persoonallista luonnetta.

— Sen tähden minä juuri teitä rakastankin.

— Ja sen tähden minäkin teitä. Mutta juuri siksi joutuisimmekin ristiriitaan.

— Emme joutuisi.

— Joutuisimme. Tahi minä, koska tiedän, että te olette enemmän kuin minä, soimaisin itseäni siitä, että häiritsisin teitä pienellä luonteellani; ja silloin minä tukehduttaisin luonnettani, olisin vaiti ja kärsisin.

Vedet tulivat Christophen silmiin.

— Oh, sitä minä en tahdo! En mitenkään! Mieluummin kaikki onnettomuudet kuin että te saisitte kärsiä minun tähteni, kun syy olisi minussa.

— Ystäväni, älkää olko pahoillanne. Te tiedätte, että minä puhun näin ehkä ainoastaan mielistelläkseni itseäni… Ehkä en olisikaan niin hyvä, että uhrautuisin tähtenne.

— No, se olisikin paikallaan.

— Mutta silloin minä uhraisin teidät, ja se jälleen kiduttaisi minua… Näette nyt, että pulma on ratkaisematon niin puolelta kuin toiselta. Olkaamme edelleen niinkuin nyt olemme. Onko mitään parempaa kuin tämä meidän ystävyytemme? Christophe pudisti päätään, hiukan katkerasti hymyillen:

— Niin, kaikki vie lopultakin siihen, että te ette rakasta minua tarpeeksi.

Grazia hymyili niinikään, lempeästi, hiukan alakuloisesti. Hän sanoi huokaisten:

— Ehkäpä se on totta. Olette oikeassa. En ole enää kovinkaan nuori, ystäväni. Olen väsynyt. Elämä kuluttaa, jos ei ihminen ole niin voimakas kuin te… Oi, joskus, kun katselen teitä, olette te minusta kuin mikäkin kahdeksantoistavuotias poika.

— Vai niin muka! Entäpä tämä vanha pää, nämä rypyt, lakastunut iho!

— Tiedän kyllä, että te olette kärsinyt yhtä paljon kuin minäkin, kenties enemmän. Minä näen sen. Mutta joskus katselette minua aivan nuorukaisen silmin; ja minä tunnen teistä käyvän raikkaan elämänvirran. Minä sen sijaan olen sammunut. Kun ajattelen muinaista tultani! Silloin oli hyvä aika, muka… olin kovin onneton. Nyt minulla ei ole enää tarpeeksi voimaa ollakseni onneton. Ainoastaan ripe elämää on jäljellä. En olisi enää niin rohkea, että uskaltautuisin avioliiton kokeiluun. Ah, ennen, silloin!… Jos joku, jonka tunsin, olisi silloin antanut minulle merkin!…

— No niin, niin, puhukaa…

— Ei, eihän se hyödytä…

— Siis ennen muinoin, jos olisin… Oh, hyvä Jumala!

— Mitä jos olisitte? Enhän sanonut mitään.

— Minä ymmärsin. Te olette julma.

— No niin, ennen muinoin minä olin hullu, siinä kaikki.

— Ja tämä sana oli vieläkin pahempaa.

— Christophe-parka! En saa puhua hänelle mitään, kaikki koskee häneen.
En puhu siis enää mitään.

— Ei, ei! Puhukaa vain… Sanokaa nyt jotain.

— Mitä?

— Jotain hyvää. Grazia nauroi.

— Älkää naurako! huudahti Christophe.

— Ja te: älkää surko.

— Kuinka minä en mielestänne surisi?

— Siihen ei teillä ole syytä, sen vakuutan.

— Minkä tähden ei?

— Sen tähden, että teillä on ystävätär, joka pitää teistä.

— Onko se totta?

— Ettekö te usko, kun sen teille sanon?

— Sanokaa se vielä.

— Ettekö tule silloin vielä surullisemmaksi? Oletteko sillä tyydytetty? Riittääkö teille rakas ystävyytemme?

— Täytynee kai!

— Kiittämätön olette! Ja te sanotte rakastavanne? Lopultakin luulen, että rakastan teitä enemmän kuin te minua.

— Ah, jospa olisi niin!

Christophe lausui tämän sellaisella rakkauden itsekkäällä kiihkolla, että Grazia alkoi nauraa. Ja Christophe nauroi myöskin. Hän hoki nyt yhä:

— Sanokaa se nyt!…

Grazia oli tuokion vaiti, katseli Christopheen, painoi yhtäkkiä kasvonsa lähelle hänen päätään ja suuteli häntä. Se oli aivan odottamatonta! Christophen sydäntä vihlaisi. Hän tahtoi siepata Grazian syliinsä. Grazia oli jo irtautunut hänestä. Pienen salinsa ovelta hän katsoi Christopheen sormi huulilla ja huudahti: "Vaiti!" — ja katosi.

Tästä hetkestä alkaen ei Christophe enää puhunut Grazialle rakkaudestaan, eikä hän tuntenut enää suhdettaan häneen niin noloksi. Ennen olivat Christophessa vuorotelleet väkinäinen vaiteliaisuus ja huonosti hillityt kiukunpuuskat; nyt tuli niiden paikalle koruton ja syvä tuttavallisuus. Se suuri hyvä on vilpittömyydestä ystävyyssuhteissa. Kun ei ole enää selittelemättömiä asioita, ei ole vääriä kuvitelmiakaan eikä pelkoa. He tunsivat kumpikin pohjia myöten toistensa katsomukset. Kun Christophe oli Grazian kanssa vieraiden maailmanihmisten seurassa ja ärtyi heidän tähtensä, kun hän tuli kärsimättömäksi, milloin ystävätär jutteli heidän kanssaan kaikenlaisista sellaisista joutavuuksista, jotka ovat herrasseuroissa tavallisia, niin huomasi Grazia kohta hänen tuulensa, katsahti häneen ja hymyili. Se riittikin: Christophe huomasi, että he olivat siellä yhdessä; ja hänen sieluunsa tuli rauha jälleen.

Jos ihminen, jota rakastamme, on lähellämme, niin taittuu mielikuvituksemme myrkyllisen nuolen kärki; kaipuun kiihko viihtyy; sielu tyytyy rakastetun olennon läheisyyden puhtaaseen omistamiseen. — Grazia säteili muuten kaikkiin niihin, jotka hänen ympärillään liikkuivat, sopusointuisen luonteensa hiljaista suloa. Kaikenlainen liioittelu käytöksessä ja äänenkorostuksessa, vaikkapa se olisi ollut välitöntäkin, loukkasi häntä kuten kaikki sellainen, mikä ei ollut yksinkertaista ja kaunista. Sillä tavoin hän vaikutti ajan pitkään mullistavasti Christopheen. Christophen kiihkomielisyys puri kyllä kauan suitsiaan, mutta turhaan, ja oppi vähitellen hillitsemään itseään. Silloin se sai uuden voiman, joka oli hänen entistänsäkin suurempi, nyt, kun se ei tuhlannut itseään turhiin riuhtomisiin.

Heidän sielunsa sulivat toisiinsa. Grazian puolittain horroksissa elävä, elämän sulouteen hymyilevänä antautuva sielu heräsi, kun se kosketti Christophen moraaliseen kuntoon. Grazia seurasi nyt henkisiä asioita suoranaisemmalla ja aktiivisemmalla mielenkiinnolla kuin ennen. Hän, joka ei yleensä lukenut ollenkaan, tai luki alinomaa ja laiskan hentomielisesti samoja vanhoja kirjoja, hän alkoi jo tuntea uteliaisuutta uusiakin ajatuksia kohtaan, ja pian niiden viehätystäkin. Nykyaikaisten aatteiden rikas maailma, jonka olemassaolon hän kyllä tiesi mutta johon hänellä ei ollut halua lähteä yksinään seikkailemaan, ei tehnyt häntä enää araksi, kun hänellä nyt oli toveri oppaana. Huomaamattaan hän antoi johtaa itsensä, samalla kuitenkin vastarintaa tehden, ymmärtämään tuota nuorta Italiaa, jonka ikonoklastinen, jumalankuvat hävittävä, kiihko ei ollut häntä ennen miellyttänyt.

Mutta paras osa tästä sielujen lähentymisen siunauksesta tuli Christophen osalle. Rakkausasioissa on huomattu usein, että heikompi yksilö antaa toiselle enemmän: ei niin, että toinen rakastaisi vähemmän; mutta väkevämmän luonteesta johtuu, että hän ottaa enemmän. Niinpä oli juuri Christophe rikastunut esimerkiksi Olivier Jeanninin älyllisyydestä. Mutta hänen uusi mystillinen avioliittonsa oli hänelle vieläkin hedelmällisempää: sillä Grazia toi hänelle myötäjäisinä kalliimman aarteen kuin mitä Olivier koskaan oli pystynyt antamaan: ilon. Sielun ja silmien ilon. Valon. Latinalaisen taivaan hymyn, joka kultaa rumimmatkin jokapäiväiset asiat ja peittää kukkasin vanhojen muurien kivet, jopa antaa tyynen kauneutensa surullekin.

Grazialla oli parhaillaan heräävä kevät liittolaisena. Horteeseen vaivuttava ilma kypsytteli kohdussaan lämmintä uutta elämää. Tuores nurmi hohti hopeanharmaiden öljypuiden juurella. Raunioisten ja tummanpunaisten vesijohtojen kaarten alla kukkivat valkeat mantelipuut. Heränneellä Campagnalla alkoivat ruohikot lainehtia ja loistavanpunaiset unikot paistaa. Huvilain nurmikenttiä halkoivat puroina malvanväriset vuokkorivit, joiden keskellä oli ikäänkuin putouksina siellä täällä tuoksuorvokkeja. Glysinien köynnökset kiipesivät leveälatvaisten pinjain runkoja pitkin; ja kaupungin yli lentävä tuuli kantoi Palatinuksen ruusujen tuoksua.

He kävelivät yhdessä. Kun Grazia oli päässyt itämaalaisesta uneliaisuudestaan, jonka vallassa hän vietti usein tuntikaudet, tuli hänestä aivan toinen ihminen; hän piti kävelemisestä: hän oli kookas, jalat pitkät, vartalo voimakastekoinen ja notkea, aivan kuin mikä Diana-jumalatar. — Tavallisimmin he menivät johonkin kaupungin ulkopuolella olevaan vanhaan huvilaan, noihin huviloihin, jotka ovat Rooman loistavan settecenton jätteitä siitä haaksirikosta, johon se joutui piemontelaisen barbarian tulvan noustessa. Erityisesti sai heidän ihailuaan Villa Mattei, tuo antiikin Rooman etuvarustus, jonka juurella aution Campagnan viimeiset aallot raukeavat. He kulkivat pitkin tammikujaa, jonka tumma holvi ympäröi Albano-vuorten sinistä ja ihanaa ketjua kuin kehys taulua, Albano-vuoristoa, pehmeästi paisuvaa kuin rauhallisesti sykkivä sydän. Tien kahden puolen näkyi muinaisten roomalaisten aviopuolisoiden hautoja: lehvistön läpi heidän surumieliset kasvonsa ja uskollisesti toisiinsa yhtyneet kätensä. Grazia ja Christophe istahtivat puistokujan päähän, ruusumajan varjoon, valkean sarkofaagin viereen. Heidän edessään erämaa. Suuri rauha. Hiljaa tiputtelevan suihkulähteen kuiskailua, aivan kuin kaipuusta kuolevan huokausta. He juttelivat matalalla äänellä. Grazian katse avautui luottavasti hänen ystävälleen. Christophe kertoi elämästään, taisteluistaan, menneistä tuskistaan. Niissä ei ollut enää mitään surullista. Lähellä Graziaa, hänen katseensa edessä, oli kaikki yksinkertaista, kaikki aivan niinkuin piti ollakin… Grazia kertoi myöskin puolestaan. Christophe tuskin kuuli, mitä hän puhui. Mutta kaikki hänen ajatuksensa Christophe huomasi tarkoin. Hän omaksui Grazian sielun. Hän näki kaiken Grazian silmin. Hän näki aina hänen silmänsä, nuo tyynet silmät, joissa paloi syvä tuli; hän näki ne muinaisten veistokuvien kauniissa ja rusikoiduissa kasvoissa ja heidän mykkien silmiensä arvoituksessa; hän näki ne Rooman taivaassa, joka nauroi rakkautta hehkuen tuuheain sypressien yläpuolella, ja näki ne mustien, kiiltävien ja auringon läikkien kirjaamien _lecci_en sormien lomista.

Grazian silmien kautta tihkui latinalaisen taiteen tajunta Christophen sydämeen. Siihen saakka hän oli ollut välinpitämätön italialaisille taideteoksille. Hän, barbaarinen idealisti, Germanian metsistä samonnut iso karhu, ei ollut vielä oppinut nauttimaan kauniiden marmoriveistosten hekkumallisesta suloudesta, kullanhohtoisista kuin hunaja. Vatikaanin antikviteetteja kohtaan oli hän tuntenut suorastaan vihamielisyyttä. Hänestä olivat nuo tylsät päät, naisellistuneet tai massiivit suhteet, banaali ja pyöristelty kaavailu, Gitonit ja gladiaattorit, inhoittavia. Tuskin saivat hänen silmissään armoa edes mitkään muotokuvaveistokset; niiden mallit eivät herättäneet hänessä mielenkiintoa. Paljoa hellempi ei hän ollut kelmeänvärisiä ja irvisteleviä firenzeläisiä kohtaan: sairaita madonnia, prerafaeliittisia Venuksia, vähäverisiä, rintatautisia, teeskenteleviä ja surun riuduttamia. Kanuunanruokaa olivat hänestä niiden eläimellisten matamorien ja punaisten ja hikisten atleettien jäykkä tolkuttomuus, joita sixtiniläisen kappelin esimerkki on lykännyt oikean tulvan maailmaan. Ainoastaan Michel-Angeloa kohtaan hän tunsi salaista sääliä, hänen traagillisten kärsimystensä, hänen jumalallisen halveksumisensa ja intohimojensa puhtaan vakavuuden tähden. Hän piti puhtaasta ja barbaarisesta rakkaudesta niinkuin tuo mestarikin, hänen nuorukaistensa uskonnollisesta alastomuudesta, hänen hallavanpunaisista ja aroista neitseistään, jotka ovat kuin mitäkin ahdistettuja metsäneläimiä, tuskallisesta Aurorasta, Madonnasta peljästynein ja hurjin silmin, jonka lapsi puree äitinsä rintaa, ja kauniista Liasta, jollaisen hän olisi tahtonut vaimokseen. Mutta kidutetun sankarin sielusta ei hän erottanut muuta kuin oman olemuksensa kirkastuneen kaiun.

Grazia avasi hänelle aivan uuden taiteen. Hän oppi käsittämään Rafaelin ja Tizianin mahtavan kuulauden. Hän näki klassillisen hengen hallitsevan loiston, joka valtikoi kuninkaallisesti kaikkien muotojen valtakuntaa. Näki suuren venezialaisen salamoivan visionin, joka viiltää sydämen pohjaan asti, halkaisten elämää kätkevät ja epämääräiset usvaesiriput; huomasi kaikkien latinalaisten nerojen valtavan voiman, jotka eivät tiedä ainoastaan voittaa, vaan myöskin voittaa itsensä, ja jotka voittajana alistavat minuutensa mitä ankarimman kurin ikeeseen ja osaavat koota taistelukentällä murskaamansa vihollisen jättämästä saaliista juuri oleellisimman ja ottaa sen itselleen. Rafaelin olympialaiset muotokuvat ja Stanzat täyttivät Christophen sydämen musiikilla, joka oli paljon rikkaampaa kuin Wagnerin. Kuulaiden viivain, jalon arkitektuurin, harmoonisten ryhmäin musiikkia. Se säteilee kasvojen, käsien, kauniiden jalkain, puvunlaskosten ja liikkeiden täydellistä kauneutta. Älyä, Rakkautta. Rakkauden virtaa, joka solisee nuorukaisten sielusta ja ruumiista. Järjen ja nautinnon mahtia. Nuorta hellyyttä, ironista viisautta, rakastuneiden ruumiiden tartuttavaa ja lämpöistä tuoksua, valoisaa hymyä, joka haihduttaa varjot ja uinuttaa intohimot uneen. Väriseviä ja hurjina pystyyn karkaavia elämänvoimia, jotka mestarin tyyni käsi hillitsee kuin Auringon hevoset…

Ja Christophe mietti mielessään:

— "Onko mahdotonta yhdistää toisiinsa roomalainen voima ja rauha, niinkuin he ovat tehneet? Nykyään parhaat italialaiset pyrkivät ainoastaan toiseen näistä ominaisuuksista, sillä seurauksella, että hävittävät toisen. Kaikki näyttävät he kadottaneen sen harmonian tajunnan, joka oli niin ominaista sellaisille kuin Poussin, Lorrain ja Goethe. Täytyykö muukalaisen vielä kerran ilmaista heille sen arvo?… Ja kuka sen ilmaisee meidän säveltäjillemme? Musiikilla ei ole vielä ollut Rafaelia. Mozart on vasta lapsi, saksalainen pikkuporvari, jonka kädet ovat kuumeisen hermostuneet ja sielu sentimentaali ja joka puhuu liian paljon sanoja ja tekee liian paljon liikkeitä, puhuu ja itkee ja nauraa tyhjästä. Eivätkä goottilainen Bach tai tuo Bonnin Prometheus, joka taistelee korppikotkan kanssa, tahi hänen jälkeensä tulleet titaanit, jotka kasaavat Pelionin Ossan päälle ja sättivät taivasta, ole myöskään aavistaneet Jumalan hymyä…"

Kun Christophe sen näki, häpesi hän omaa musiikkiaan; hänen turha kiihkonsa, pullistelevat intohimonsa, peittelemättömät valituksensa, itsensä kursailematta näytteleminen, hänen taiteensa sopusuhtaisuuden puute, kaikki se tuntui hänestä nyt samalla kertaa sekä säälittävältä että häpeälliseltä. Lauma ilman paimenta, kuningaskunta ilman kuningasta. — Taiteen täytyy olla pauhaavan sielun kuningas…

Näinä kuukausina Christophe näytti aivan kuin unohtaneen musiikkinsa. Hän ei juuri kirjoittanutkaan: hän ei sitä kaivannut. Hänen hengellään, jonka Rooma oli hedelmöittänyt, oli raskaudenaikansa. Hänen päivänsä menivät ikäänkuin puoliunessa ja puolijuopumuksessa. Luonnossa vihannoi, niinkuin hänessäkin, uusi kevät; aika, jolloin heräämisen raukeuteen yhtyy hekkumallinen huumaus. Luonto ja hän unelmoivat, toisiinsa kiintyneinä, syleillen kuin rakastavaiset unessa toisiaan. Campagnan kuumeinen arvoitus ei ollut hänelle enää vihamielinen eikä levottomuutta herättävä; hän oli päässyt traagillisen kauneuden herraksi; hän piteli sylissään nukahtanutta Demeteriä.

Huhtikuulla sai Christophe Parisista ehdotuksen, että hän menisi sinne johtamaan sarjan konsertteja. Asiaa sen enemmän pohtimatta aikoi Christophe kieltäytyä; mutta hän piti kuitenkin velvollisuutenaan puhua siitä Grazialle. Hänestä tuntui nykyään suloiselta neuvotella Grazian kanssa kaikista asioistaan; hän saattoi siten kuvitella, että Grazia oli jollakin tavoin hänen elämästään eroamaton.

Grazia tuotti tällä kertaa hänelle suuren pettymyksen. Hän antoi Christophen selittää tarkoin koko homman; sitten hän kehoitti häntä suostumaan pyyntöön. Christophe tuli surulliseksi; hän oli siitä näkevinään, että Grazia oli hänestä välinpitämätön.

Grazia suri varmaankin niinikään, kun antoi Christophelle tämän neuvon. Mutta miksi Christophe kysyi sitä häneltä? Kuta enemmän Christophe otti tavakseen jättää asioittensa ratkaisun hänen huolekseen, sitä vastuunalaisemmaksi tunsi hän itsensä ystävänsä teoista. Kun he olivat vaihtaneet keskenään ajatuksiaan, oli Grazia saanut Christophelta rahtusen hänen tahdonvoimaansa; Christophe oli näyttänyt hänelle, mitä on velvoitus ja miten kaunista toimintatarmo. Ainakin oli Grazia tunnustanut sen velvollisuudentunnon ystävässään oikeaksi; eikä hän toivonut Christophen lyövän sitä laimin. Paremmin kuin Christophe tiesi hän, mikä riuduttava voima henkii Italian maasta, tunkeutuu suoniin aivan kuin lämpöisen sciroccon petollinen myrkky ja herpaisee ihmisen tahdon. Kuinka monta kertaa hän oli kokenutkaan sen lumottua suloutta eikä ollut jaksanut sitä vastustaa! Koko hänen seurapiiriinsä oli tämä sielullinen malaria tarttunut, kehen lievemmin, kehen rajummin. Monet heitä voimakkaammatkin henget olivat ennen muinoin joutuneet sen saaliiksi; se oli peittänyt homeella Rooman vaskisuden. Roomasta käy kuoleman henkäys: siellä on liiaksi hautoja. On terveellisempää kulkea sen kautta kuin elää siellä. Siellä pääsee omasta ajastaan syrjään liian helposti: ja se on vaarallista sellaisille nuorille voimille, joilla on laaja elämäntyö edessään. Grazia huomasi, että se piiri, joka häntä ympäröi, ei ollut taiteilijalle eloa antava. Ja vaikka hän tunsikin Christophea kohtaan enemmän ystävyyttä kuin ketään muuta… (uskalsiko hän sen itselleen tunnustaa?), niin ei hän pohjaltaan ollut pahoillaan, että Christophe lähti loitommalle. Oi, Christophe väsytti kuitenkin häntä, kaikella sellaisellakin, mistä hän Christophessa piti: liiallisella älyllisyydellä, vuosikausia kokoontuneella yltäkylläisellä elämällään, joka pyrki kuohumaan laitojensa ylitse; se häiritsi Grazian lepoa. Ja Christophe oli hänestä ehkä senkin vuoksi väsyttävä, että hän tunsi hänen rakkautensa aina uhkaavan häntä, tuon kauniin ja liikuttavan, mutta tahtovan rakkauden, jota vastaan täytyi joka hetki olla varuillaan; oli viisainta pitää sitä etäämmällä. Grazia ei suinkaan myöntänyt tätä itselleen; hän luuli pitävänsä huolta ainoastaan Christophen edusta.

Grazia ei suinkaan ollut vailla hyviä järkisyitä neuvoihinsa. Siihen aikaan oli musiikkimiehen vaikea tulla Italiassa toimeen; hänen ilmakehänsä oli rajoitettu. Musikaalinen elämä oli tukahdutettua ja muodottomaksi vääntynyttä. Teatterien tehtaat levittivät nyt paksua savuaan ja polttavaa tuhkaansa tuon maan yli, josta musiikin kukkaistuoksu oli joku aika sitten levinnyt koko Europaan. Se, joka kieltäytyi pestautumasta näyttämösäveltäjäin riveihin eikä tahtonut mennä noihin tehtaisiin, oli tuomittu elämään ikäänkuin maanpaossa tahi tukehtumaan. Nerouden lahjat eivät kylläkään olleet ehtyneet. Mutta niiden annettiin väljähtyä käyttämättöminä ja nukkua. Christophe oli tavannut montakin musiikkimiestä, joissa eli heidän rotunsa melodian mestarien henki ja se kauneuden vaisto, jonka läpitunkema menneisyyden oppinut ja yksinkertainen taide oli. Mutta kuka välitti heistä? Heillä ei ollut tilaisuutta esittää teoksiaan, eikä edes saada niille kustantajaa. Maassa ei ollut mielenkiintoa puhdasta sinfoniaa kohtaan. Ei korvia musiikille, joka ei tahrannut kuonoaan ihomaalilla!… Silloin nuo muusikot lauloivat itselleen, lauloivat toivottomin äänin, joka lopulta sortui. Mitä varten? Nukkua… — Christophe olisi sydämen halusta tahtonut auttaa heitä. Mutta jos hän olisi sen voinut tehdä, ei heidän arka itserakkautensa olisi sellaista sallinut. Olipa Christophe mikä tahansa, hän oli kuitenkin ulkomaalainen; ja oikeista rotuitalialaisista on muukalainen lopultakin aina barbaari, vaikka he ottaisivat hänet vastaan kuinka ystävällisesti. Heidän mielestään oli heidän, maansa taiteen surkeus sellainen perhekysymys, joka oli järjestettävä heidän omassa keskuudessaan. Joskin he osoittivat Christophelle ystävyyttään aivan ylenpalttisesti, eivät he hyväksyneet häntä perheensä jäseneksi. — Mitä Christophen nyt oli tehtävä? Ainakaan ei hän voinut kilpailla heidän kanssaan eikä riistää heiltä sitä vähäistä paikkaa maan päällä, minkä saannista he eivät muutenkaan olleet varmoja!…

Ja sitäpaitsi: neron henki ei tule toimeen ilman ravintoa. Musiikkimies tarvitsee musiikkia, — hänen täytyy saada kuulla musiikkia, täytyy saada antaa musiikkia. Hetkellisellä syrjään vetäytymisellä on arvonsa henkiselle työlle, sillä se pakottaa sen keskittymään. Mutta siitä syrjään vetäytymisestä täytyy tulla myöskin aikanaan loppu. Yksinäisyys on kyllä ylhäistä, mutta se on kuolettavaa taiteilijalle, jolla ei ole voimaa tempautua siitä irti. Täytyy elää oman aikansa elämää, vaikka se olisikin metelöivää ja saastaista; on lakkaamatta annettava ja saatava, annettava, annettava, ja saatava vielä enemmän! — Italia ei Christophen aikana ollut enää se taiteen suurin kauppapaikka, mikä se oli ollut ennen muinoin ja mikä siitä ehkä kerran tulee. Ne aatteiden liikeväylät, joita pitkin eri kansallisuuksien sielut vaihtuvat keskenään, ovat nykyään pohjoisempana. Ken tahtoo elää, hänen on elettävä siellä.

Jos Christophe olisi ollut omassa vallassaan, olisi hänestä ollut vastenmielistä työntäytyä takaisin tuohon tungokseen. Mutta Grazia tunsi selvemmin Christophen velvollisuuden kuin hän itse saattoi sen nähdä. Hän vaati Christophelta enemmän kuin itseltään. Epäilemättäkin siksi, että hän kunnioitti häntä enemmän kuin itseään. Mutta myöskin sen tähden, että hänestä oli mukavampaa niin. Hän jätti tarmonkaipuunsa Christophen toteutettavaksi. Hän itse säilytti siten rauhansa. — Christophella ei ollut rohkeutta pahastua hänelle siitä. Grazia oli kuin Maria: hän oli parhaan osan valinnut. Kullakin on oma osansa tässä maailmassa. Christophen oli toimia. Grazialle riitti olla olemassa. Eikä Christophe häneltä muuta vaatinutkaan.

Vaati ehkä ainoastaan, että Grazian oli, jos mahdollista, rakastettava häntä hiukan vähemmän hänen ja hiukan enemmän Grazian itsensä vuoksi. Sillä Christophe ei osannut olla hänelle kiitollinen siitä, että hän oli ystävyydessään niin vailla itsekkyyttä, ettei ajatellut muuta kuin Christophen etua, — vaikka Christophe juuri toivoi, ettei Grazia ajattelisi sitä.

Christophe lähti Roomasta. Lähti Graziasta loitommalle. Hän ei Graziaa silti suinkaan jättänyt. Aivan kuin muuan vanha truveeri sanoo: "Ystävä ei jätä ystävää muutoin kuin silloin, kun hänen sielunsa siihen suostuu."

TOINEN OSA

Kun Christophe tuli Parisiin, viilsi tuska hänen sydäntään. Hän tuli nyt sinne ensi kertaa Olivier-ystävänsä kuoleman jälkeen. Hän ei ollut tahtonut enää takaisin tuohon kaupunkiin. Kun ajuri vei häntä kuomurattailla asemalta hotelliin, ei hän oikein uskaltanut vilkaista ulos kuomujen ikkunasta; hän pysyttelihe ensimäiset päivät sisällä, voimatta lähteä kaupungille. Hän kammoi muistoja, jotka odottivat ja vaanivat häntä siellä. Mutta mitä tämä ahdistus oikeastaan oli? Oliko hän siitä selvillä? Oliko se, niinkuin hän tahtoi uskoa, kauhua, että muistot nousisivat elävine kasvoineen ylös kuolleista? Tahi että hän näkisi ne tosiaan kuolleina, mikä olisi ollut vieläkin tuskallisempaa?… Tällaista uutta surua vastaan nousivat hänen puolittain itsetiedottomat vaistonsa kaikessa oveluudessaan ja kaikilla aseillaan. Siitä syystä hän oli valinnut (ehkäpä aivan tarkoitustaan aavistamatta) — erään hotellin, joka oli mitä kauimpana hänen entisestä asuinkorttelistaan. Ja kun hän sitten ensi kertaa käveli kadulla, kun hänen täytyi johtaa konserttisalissa orkesteriharjoituksia, ja kun hän joutui kosketuksiin Parisin elämän kanssa, niin sulki hän joksikin aikaa silmänsä kaikelta, ettei olisi nähnyt sitä, mitä kuitenkin näki, eikä millään ehdolla sitä, minkä hän ennen muinoin oli nähnyt. Hän koetteli vakuutella itselleen jo etukäteen:

"Minä tunnen sen, tunnen sen jo kaikki…"

Entinen suvaitsematon anarkia vallitsi yhä Parisissa taiteessa niinkuin politiikassakin. Sama Markkinatori siellä edelleen kuhisi. Näyttelijät ainoastaan olivat muuttaneet osiaan. Hänen aikojensa vallankumouksellisista oli tullut porvareita; yli-ihmisistä muotileijonia. Silloiset riippumattomat koettivat tukahduttamalla tappaa nykyisiä itsenäisiä. Kaksikymmentä vuotta eläneet nuoret olivat nyt vanhoillisempia kuin ne mustat, joita vastaan he silloin taistelivat; ja heikäläiset arvostelijat kielsivät uusilta tulokkailta oikeuden hengittääkin. Näköjään ei ollut muuttunut mikään.

Ja kaikki oli kuitenkin muuttunut…

* * * * *

"Ystävä, antakaa minulle anteeksi. Olette kiltti, kun ette ole ollut minulle vihainen siitä, etten ole kirjoittanut teille. Kirjeenne tuntui minusta niin hyvältä. Täällä olin jonkin viikon aivan sekaannuksissa. Minulla ei ensin ollut mitään. Olinhan kadottanut teidät. Parisissa julma tyhjyys kaiken sen jälkeen, mitä olen kadottanut. Kaikki ne entiset ystävät, joista olen teille puhunut, ovat hävinneet. Filomela — (muistattehan sen naisen, joka lauloi sinä surullisena ja minulle rakkaana iltana, jolloin harhaillessani outona ihmisparvessa näin kuvastimesta teidän minua katselevat silmät) — Filomela on toteuttanut järkevän unelmansa; hän sai pienen perinnön; hän on nyt Normandiessa; hänellä on maatalo, jota hän hoitaa. M. Arnaud on ottanut virkaeron; hän on muuttanut vaimonsa kanssa kotiseudulleen, erääseen pikkukaupunkiin Angers'in puolelle. Monet aikani kuuluisuuksista ovat joko kuolleet tai kukistuneet; ainoastaan muutamat vanhat mannekiinit, jotka kaksikymmentä vuotta sitten näyttelivät taiteen ja politiikan nuorten leijonain osaa, näyttelevät sitä yhä vieläkin, entisin valheellisin kasvoin. Paitsi noita naamioita en näe heissä mitään. He ikäänkuin irvistelevät haudalla. Se oli kauhea tunne. — Sitäpaitsi olen täällä ensi aikoina kärsinyt aivan ruumiillisesti kaiken rumuudesta, pohjolan harmaasta valaistuksesta, koska juuri tulin sieltä kultaisesta auringonpaisteestanne; minua loukkasivat kovin talojen kolkot röykkiöt, eräiden tuomiokirkkojen töykeät ja rahvasmaiset piirteet, tai muistopatsaat, joita ennen tuskin olin huomannutkaan. Henkinen ilmakehä ei minusta ollut sen miellyttävämpää.

"Kuitenkaan ei minulla ole parisilaisia kohtaan nurkumisen syytä. Vastaanotto, jonka nyt täällä sain, ei muistuta missään suhteessa entisiä. Luulenpa, että minusta on poissa ollessani tullut jonkinlainen kuuluisuus. En viitsi siitä teille puhua, tiedän, minkä verran arvoa sille voi antaa. Kaikki ystävällinen ja hyvä, mitä nuo ihmiset minusta puhuvat tai kirjoittavat, liikuttaa minua; olen heille siitä kiitollinen. Mutta mitä ajatellakaan? Tunnen olevani lähempänä niitä, jotka ennen muinoin taistelivat minua vastaan, kuin niitä, jotka minua nykyään ylistelevät… Vika on minussa, sen tiedän. Älkää toruko minua. Jouduin ensin tästä huomiostani aivan ymmälle. Meni aikaa ennenkuin saatoin käsittää sitä. Nyt se asia onkin minulle selvinnyt. Nyt sen ymmärrän. Niin, te olitte oikeassa, kun lähetitte minut ihmisten joukkoon. Olin hyvällä alulla ruveta hautautumaan yksinäisyyteeni. On epäterveellistä näytellä Zarathustraa. Elämän virta vierii, eroaa meistä. Tulee hetki, jolloin ihmisen sielu on pelkkää erämaata. Jos tahtoo kaivaa hiekkaan uuden kanavan virtaan asti, vaaditaan monia työpäiviä, ahkeroimista polttavan auringon alla. — Nyt se on tehty, nyt ei päätäni enää pyörrytä. Olen päässyt virran luokse. Katselen sitä ja näen.

"Ystäväni, kuinka omituinen kansa nämä ranskalaiset ovatkaan! Kaksikymmentä vuotta sitten luulin heidän loppunsa tulleen… Mutta nytpä he vasta alkavatkin. Kallis toverini Jeannin ennusti sitä kyllä minulle. Mutta minä luulin hänen kuvittelevan turhia. Kuinka olisikaan saattanut muuta silloin olettaa! Koko Ranska, niinkuin Parisikin, oli silloin yhtä hävitystä; kalkinsoraa ja kuoppia. Minä sanoin: 'He ovat hävittäneet kaikki… Sellaista repijäin rotua he ovat.' — Eipäs: he ovat majavain rotua. Silloin, kun luulisi heidän jääneen istumaan raunioille, tekevät he juuri uuden kaupungin perustuksia raunioista. Nyt näen kaikkialle nousevan uusia rakennustelineitä…

"Wenn ein Ding geschehen, Selbst die Narren es verstehen…"

[Kun kumma jo on tapahtunut, niin hullukin sen ymmärtää.]

"Todellisuudessa vallitsee täällä yhä entinen ranskalainen epäjärjestys. Vain sangen tottunut voi huomata tungoksessa, joka töytäilee kaikille suunnille, tehtäviinsä kulkevat työmiesten ryhmät. Nämä ovat, kuten tiedätte, ihmisiä, jotka eivät osaa ryhtyä mihinkään huutamatta katoilta, mitä he puuhaavat. Sitäpaitsi he ovat siitä omituisia, etteivät osaa tehdä mitään halventamatta lähimäistensä töitä. Moisesta saattaisi selvinkin pää mennä pyörälle. Mutta kun on elänyt lähes kymmenkunnan vuotta heidän parissaan niinkuin minä, ei enää anna heidän melunsa pettää. Huomaa vain, että he kiihoittavat sillä tavoin itseään työhön. Puhuessaan he koko ajan myöskin toimivat; ja kun jokainen työpaikka rakentaa taloaan, niin lopulta syntyy uusi kaupunki. Ihmeellisintä on, että rakennusten kokonaisvaikutus ei ole ristiriitainen. Vaikka he kannattavatkin aivan vastakkaisia mielipiteitä, ovat he kuitenkin kaikki samaa maata. Joten heidän anarkiansa alla piilee yhteisiä vaistoja, rodun logiikka, joka korvaa heillä kurin, mikä kuri ehkä lopulta on lujempaa kuin parhainkin preussilainen sapelivalta.

"Kaikkialla näkyy sama innostus, sama rakentamisen kuume: politiikassa, jonka aloilla sosialistit ja natsionalistit koettavat kilvan vääntää kiinni höltyneitä vallan rattaita, taiteessa, josta toiset tahtovat tehdä vanhan aristokraattisen palatsin etuoikeutettuja varten, toiset suuren hallin, missä kollektiivinen henki laulaisi: toiset ovat menneisyyden korjaajia, toiset tulevaisuuden rakentajia. Mitä nuo kekseliäät eläjät muuten tekevätkin, aina he muovaavat samoja kennoja. Heidän majavan- tai mehiläisenvaistonsa saa heidät liikkumaan läpi vuosisatojen samanlaisin elein, löytämään aina samat muodot. Kaikkein vallankumouksellisimmat heistä ovat ehkä tietämättään eniten kiintyneitä juuri vanhimpiin traditsioneihin. Olen huomannut syndikalistien ja merkittävimpien nuorten kirjailijain joukossa oikeita aitokeskiaikaisia sieluja.

"Nyt, kun olen jälleen tottunut heidän metelöivään ulkonaiseen käytökseensä, näen ilokseni heidän työnsä. Tunnustakaamme suoraan: olen liian vanha karhu oppiakseni tuntemaan oloni mukavaksi heidän asumuksissaan; minä tarvitsen laajalti ilmaa ympärilleni. Mutta miten hyviä työntekijöitä he ovat! Se on heidän korkein hyveensä. Se aateloi keskinkertaisimmatkin ja turmeltuneimmat heistä. Ja minkälainen kauneudenvaisto heidän taiteilijoillaan on! Ennen en sitä selvästi huomannut. Te olette opettanut minut näkemään sen. Silmäni ovat auenneet Rooman valolle. Teidän renessansinne miehet ovat johtaneet minut ymmärtämään näitä. Debussyn sivut, Rodinin torsot, Suarèsin lauselmat ovat teidän cinquecentistienne jälkeläisiä.

"Ei silti, ettei monikin asia minua täällä kiusaisi. Olen tavannut vanhoja Markkinatorin aikuisia tuttavia, jotka ennen muinoin herättivät minussa niin paljon pyhää vihaa. He eivät ole laisinkaan muuttuneet. Mutta minä, oi, minä itse olen muuttunut! En uskalla enää olla ankara. Kun minulle tulee halu tuomita tylysti jotakuta heistä, sanon itselleni: 'Siihen sinulla ei ole oikeutta. Sinä, joka uskoit olevasi väkevä, olet tehnyt pahempaa kuin nuo miehet.' Olen myöskin oppinut huomaamaan, ettei auringon alla ole mitään tarpeetonta, vaan että halpamaisimmillakin on oma tärkeä osansa suuressa tragediassa. Turmeltuneet dilettantit, löyhkävät epämoralistit ovat suorittaneet termiitintyönsä: oli hävitettävä vanha, huojuva hökkeli ennenkuin voitiin rakentaa uusi. Juutalaiset ovat toteuttaneet pyhää tehtäväänsä, nimittäin pysyneet toisten rotujen keskellä vieraana kansana, rotuna, joka kutoo yhteisihmisyyden verkkoa maailman laidasta laitaan. He kaatavat kansakuntain välisiä älyllisiä rajamuureja, hankkiakseen jumalalliselle järjelle vapaata tilaa. Pahimmat turmelijat, ironiset hävittäjät, jotka repivät maahan muinaisuutemme uskot ja tappavat kalliit vainajamme, he ovat tietämättään mukana pyhässä työssä, uuden elämän luomisessa. Samalla tavoin luo kosmopoliittisten pankkiirien itsekäs etu (minkälaisten onnettomuuksien hinnalla!), tahtoivatpa he itse sitä tai eivät, tulevaisen maailmanrauhan perustuksia, yhteistyössä vallankumouksellisten kanssa, jotka taistelevat heitä vastaan; ja se luo niitä paljoa varmemmalla tavalla kuin pasifistien hölmöt hommat.

"Näette, että olen vanhentunut. En pure enää. Hampaani ovat murtuneet. Kun menen teatteriin, en ole enää sellainen naivi katselija, joka haukkuu petturia ja hyökkäilee näyttelijäin kimppuun.

"Tyyni sulotar, puhun teille ainoastaan itsestäni; ja kuitenkin minä ajattelen alinomaa pelkästään teitä. Jos tietäisitte, kuinka minun oma itseni harmittaa minua! Se on tungetteleva ja voimia viepä. Se on rautakuula, jonka Jumala on sitonut kaulaani. Kuinka mielelläni olisin jättänyt sen teidän jalkojenne juureen! Mutta mitäpä olisitte sillä tehnyt? Se on surkea lahja… Teidän jalkanne ovat luodut astelemaan lempeän maan pintaa ja hiekkaa, joka soittaa askelten alla. Minä näen nuo rakkaat jalat liikkumassa huolettomina vuokkojen kirjaamia nurmikenttiä… (Oletteko ollut Villa Doriassa?)… Ja nyt ovat jalat jo väsyneet. Näen teidät loikomassa mielipaikassanne, salinne nurkkamassa; nojaatte kyynärpäähänne, kädessänne on kirja, jota ette lue. Te kuuntelette minua hyväsydämisesti, kiinnittämättä erikoista huomiota siihen, mitä puhun: sillä olen ikävystyttävä; ja saadaksenne silloin tällöin rauhaa palaatte omiin ajatuksiinne; mutta te olette kohtelias, ja kun ette tahdo loukata minua, niin tulee teidän silmiinne tarkkaava ilme, jos milloin sanani kutsuvat teidät kaukaisista haaveistanne. Ja minä, minäkin olen yhtä kaukana kuin te siitä, mistä puhun; minäkään tuskin kuulen omien sanojeni sorinaa; ja samalla kuin seuraan niiden heijastuksia teidän kauniissa kasvoissanne, kuuntelen oman olemukseni pohjalta toisia sanoja, joita en teille näytä. Ne kuulette hyvin, tyyni sulotar, kaikkien muiden vastakohtana; mutta te ette ole vain niitä kuulevinanne…

"Hyvästi! Luulen, että saatte pian minut nähdä. En jää ikävään kuolemaan. Mitä minulla täällä on tekemistä, kun nyt konserttinikin ovat annetut? — Suukko lapsillenne, heidän kilteille pikku poskilleen. He ovat samaa ainesta kuin te: siihen täytyy tyytyä!…

Christophe."

* * * * *

"Tyyni sulotar" vastasi:

"Ystäväni, sain teidän kirjeenne ollessani tosiaan siinä salini pikku nurkkamassa, jonka te muistatte niin hyvin; ja minä luin sen sillä tavoin kuin minä osaan lukea, antaen kirjeenne silloin tällöin levätä, ja leväten itsekin samalla lailla. Älkää pahastuko. Tein sen siksi, että kirjettä kestäisi kauemmin. Siten vietimme siinä koko iltapäivän. Lapset tulivat vähän väliä kysymään, mitä minä yhä luin. Sanoin, että luin kirjettänne. Aurora katseli noita papereita surkuttelevin silmin ja virkkoi: 'Kuinka ikävää mahtaa olla kirjoittaa noin pitkiä kirjeitä!' Minä koetin selittää hänelle, ettei kirje ollut mikään ainekirjoitus, jonka olin antanut heille laiskanläksyksi, vaan meidän keskeistä vuoropuhelua. Aurora kuunteli sanaakaan virkkamatta, sitten hän juoksi pois veljensä kanssa viereiseen huoneeseen leikkimään; ja kun Lionello jonkun hetken päästä alkoi pitää kovaa melua, kuulin Auroran hänelle sanovan: 'Ei saa huutaa; mamma puhuu herra Christophen kanssa.'

"Se, mitä sanotte ranskalaisista, on minusta mielenkiintoista eikä silti minua hämmästytä. Muistattehan minun usein moittineen teitä, että olette heille epäoikeudenmukainen. Heitä voi kyllä olla rakastamatta. Mutta miten älykäs kansa! On muita, keskinkertaisia kansoja, joiden pelastuksena on hyvä sydän ja fyysillinen voima. Ranskalaisten pelastus on heidän älynsä. Se puhdistaa heidän kaikki heikkoutensa. Se luo heidät uudestaan. Juuri, kun luulee heidän kukistuneen, maahan masentuneen ja pilalle turmeltuneen, löytävät he älynsä iankaikkisesti pulppuavasta lähteestä uuden nuoruuden.

"Mutta nyt minun täytyy teitä torua. Te pyydätte minulta anteeksi, ettette puhu muka muusta kuin itsestänne. Olette suuri ingannatore! Tehän ette puhu itsestänne mitään. Ette mitään, mitä olette tehnyt, mitä olette nähnyt. Serkkuni Coletten — (miksi ette käy häntä katsomassa?) — täytyi lähettää minulle konserttejanne koskevia sanomalehtileikkeitä, muuten en olisi saanut tietää mitään menestyksestänne. Te hiiskutte minulle siitä vain ohimennen. Oletteko niin irtaantunut kaikesta?… Niin ei ole laita. Tunnustakaahan toki, että se ilahduttaa teitä… Täytyyhän sen teitä ilahduttaa, ensinnäkin siksi, että minäkin olen siitä iloinen. Minä en pidä siitä, että valittelette erehdyksiänne. Kirjeenne sävy oli alakuloinen. Sitä se ei saa olla… On hyvä, että olette oikeudenmukainen muita kohtaan. Mutta tästä ei seuraa, että teillä olisi oikeus murjoa itseänne niinkuin teette, ja väittää olevanne muka pahempi kuin pahimmat heistä. Joku siivo kristitty kiittäisi moista mielenlaatuanne. Mutta minä sanon, että se on paha. Minä en ole mikään siivo kristitty. Olen kunnon italiatar, joka ei pidä siitä, että ihminen kiusaa itseään menneisyydellään. Nykyhetki riittää hänelle. En tiedä, mitä olettekaan muinoin mahtanut tehdä. Olette minulle kertonut siitä jonkun sanan, ja luulen arvaavani loput. Se ei ollut varsin kaunista; mutta silti olette minulle yhtä rakas. Christophe-parka, nainen ei saavuta minun ikääni tietämättä, että kunnon mies saattaa usein olla sangen heikko. Ellei hänen heikkouttaan tuntisi, ei häntä niin rakastaisi. Älkää enää ajatelko, mitä olette tehnyt. Ajatelkaa, mitä aiotte tehdä. Katuminen ei hyödytä mitään. Katuminen on taaksepäin menemistä. Ja niin hyvässä kuin pahassakin täytyy aina astua eteenpäin. Sempre avanti, Savoia!… Luuletteko, että minä antaisin teidän tulla takaisin Roomaan! Teillä ei ole täällä mitään tekemistä. Pysykää te Parisissa, luokaa, toimikaa, antautukaa taiteelliseen elämään. Minä en tahdo, että te hellitätte otteenne. Minä tahdon, että teidän on luotava kauniita töitä ja että niiden on onnistuttava; tahdon, että te olette voimakas, voidaksenne auttaa uusia Christophe-nuorukaisia, jotka nyt aloittavat samat taistelut ja kokevat samoja kärsimyksiä kuin tekin aikoinanne. Menkää heidän luoksensa, auttakaa heitä ja olkaa nuoremmille veljillenne parempi kuin vanhemmat veljet ovat teille olleet. — Ja lopuksi tahdon, että teidän on oltava voimakas, tahdon vain sitä varten, että tietäisin teidät voimakkaaksi: te ette aavista, minkälaisen voiman se antaa minulle itselleni.

"Minä käyn melkein joka päivä lapsien kanssa Villa Borghesessa. Toissapäivänä läksimme ajelulle Ponte Molleen, ja kiersimme jalkaisin Monte Marion ympäri. Te herjaatte jalkapoloisiani. Ne ovat nyt teille kovin vihoissaan. — 'Mitä tuo herra puhuukaan, että me muka väsymme heti, kun kävelemme kymmenisen askelta, pelkästään Villa Doriaan? Hän ei tunne meitä laisinkaan. Jos emme haluakaan itseämme vaivata, johtuu se siitä, että olemme laiskat, eikä siitä, ettemme muka jaksaisi…' Unohdatte, ystäväni, että minä olen maalaistyttö…

"Menkää käymään serkkuni Coletten luona. Oletteko yhä hänelle närkästynyt? Hän on pohjaltaan hyvä nainen. Hän vannoo nykyään ainoastaan kautta teidän pyhän nimenne. Parisittaret tuntuvat olevan musiikkiinne hullaantuneet. (He lienevät olleet sitä jo ennenkin.) Ainoastaan Bernin-karhustani itsestään riippuu, tahtooko hän olla Parisin leijona. Oletteko saanut kirjeitä? Onko teille tehty rakkaudentunnustuksia? Te ette hiisku minulle yhdestäkään naisesta. Olettekohan rakastunut? Kertokaa minulle. Minä en ole mustasukkainen.

Ystävättärenne G."

* * * * *

— "Jos luulette, että olen teille kiitollinen viimeisestä lauseestanne, niin erehdytte suuresti! Soisipa Jumala, että olisitte mustasukkainen, te pilkallinen sulotar! Mutta älkää toivoko, että minä voisin teitä sellaiseksi opettaa. Minulla ei ole mitään taipumusta pikiintyä näihin hullaantuviin parisittariin, joiksi heitä kuvailette. Hullaantuviako luonteeltaan? Kunpa he sitä olisivat! Mutta sitä he ovat kaikkein vähiten. Älkää toivoko, että pääni menee heidän tähtensä pyörälle. Ehkä heillä olisi siihen suuntaan suurempi menestys, jos he olisivat musiikilleni välinpitämättömiä. Mutta on liiankin totta: he pitävät siitä; ja kuinkapa voisin silloin enää kuvitella heistä mitään? Jos joku ihmiselle sanoo ymmärtävänsä häntä, saattaa olla varma, ettei hän häntä ymmärrä…

"Älkää käsittäkö sutkauksiani liian vakaviksi. Tunteeni teitä kohtaan eivät tee minua epäoikeudenmukaiseksi toisille naisille. Minä en ole tuntenut heitä kohtaan yleensä sympatiaa ennenkuin nyt, jolloin en katsele heitä rakastunein silmin. Heidän suuri, kolmekymmentä vuotta kestänyt yrityksensä vapautua siitä alentavasta ja epäterveestä puoliorjuudesta, johon meidän miehinen tylsä itsekkyytemme on heidät kammitsoinut, — onnettomuudeksi sekä heille että meille, — tuntuu minusta aikakautemme suurtapaukselta. Sellaisessa kaupungissa kuin tämä oppii ihailemaan tätä uutta tyttöpolvea, joka lukemattomista esteistä välittämättä hyökkää vilpittömällä innolla valloittamaan tieteen saavutuksia ja arvoasteita, — tuota tiedettä ja noita arvoja, joiden he uskovat heidät vapauttavan: avaavan heille kaikki tuntemattoman maailman salaisuudet, tekevän heistä miesten vertaisia…

"Tietysti on se usko kuvitelmaa ja hiukan naurettavaa. Mutta edistys ei käy koskaan sillä tavoin kuin toivotaan; ja siitä huolimatta toteutuu se aina, joskin toisenlaisia teitä. Nykyisten naisten ponnistus ei mene hukkaan. Se luo täydellisempiä naisia, inhimillisempiä kuin suurten vuosisatojen naiset olivat. He eivät ole enää elävistä maailmankysymyksistä välinpitämättömiä: seikka, mikä ennen muinoin oli suorastaan skandaali ja hirveä luonnottomuus; sillä eihän ole siedettävää, että nainen, olipa hän miten tarkka tahansa pitämään huolta kotivelvollisuuksistaan, luulee pääsevänsä vapaaksi velvollisuuksistaan nykyaikaisena yhteiskunnan kansalaisena. Heidän muinaiset kantaäitinsä, nuo Jeanne d'Arcin ja Catarina Sforzan aikalaiset, eivät ajatelleet niin matalasti. Nainen on niistä ajoista näivettynyt. Me olemme kieltäneet häneltä auringon ja ilman. Hän ottaa ne nyt meiltä väkivalloin takaisin. Ah, noita uljaita pikku yrittäjiä!… Tietysti monet näistä nykyjään taistelevista kuolevat tahi menevät pilalle. Tämä on murrosaikaa. Ponnistus on liian raju aikojen kuluessa veltostuneille voimille. Jos kasvi saa olla ylen kauan ilman vettä, polttaa sen ensimäinen sade. Mutta mitäpä sille voi! Se on aina kaiken edistyksen ehto. Jälkeentulevat auttaa tämä kärsiminen kukkimaan. Nämä nykyiset sotaiset pikku neitsyet, joista useatkaan eivät pääse naimisiin, ovat tulevaisuudessa hedelmällisempiä kuin kokonaiset sukupolvet ennen heitä eläneitä ja lapsia synnyttäneitä perheenäitejä: sillä näistä lähtee uuden klassillisen aikakauden naissuku, ja se on heidän uhrautumisensa ansiota.

"Tällaisia ahkeria mehiläisiä ei tarvitse toivoa löytävänsä serkkunne Coletten salongissa. Mikä into teille on tullut yllytellä minua tuon naisen luokse? Minun täytyi totella teitä; mutta ei ollut hyväksi, että käytitte valtaanne väärin. Minä torjuin kolme hänen vieraskutsuaan, jätin vastaamatta kahteen hänen kirjeeseensä. Hän tuli hätyyttämään minua eräässä orkesteriharjoituksessa — (koetettiin kuudetta sinfoniaani). — Näin hänen tulevan väliajalla sisään, nenä koholla, ilmaa haistellen, huudahtaen: 'Tämä tuntuu rakkaudelta. Ah, miten minä rakastan tällaista musiikkia!…'

"Hän on fyysillisesti muuttunut; ainoastaan hänen kissansilmänsä aukenevine silmäterineen ovat entiset ja samoin tuo fantastinen nenä, joka irvistelee ja vainuaa ilmaa. Mutta kasvot ovat levinneet, poskipäät vankentuneet, väri raikastunut ja virkistynyt. Urheilu on ne muuttanut. Sillä hän on antautunut sieluineen ruumiineen urheilemaan. Hänen miehensä on, kuten tiedätte, Automobiiliklubin ja Aeroklubin pomoja. Täällä ei järjestetä ilmailukilpailuja tai pikamatkoja joko maata tai vettä pitkin, joissa Stevens-Delestradet eivät olisi läsnä; he pitävät sellaista suorastaan velvollisuutenaan. He ovat aina liikkeellä ja maanteillä. Mistään muusta on mahdoton puhua. Heidän suustaan ei lähde muita sanoja kuin Racing, Rowing, Rugby, Derby. Aivan uusimuotista maailmanihmisten lajia! Pelléas-aika naisilta on mennyt. Sielu ei ole enää muodissa. Nuoret tytöt komeilevat punaisella, ahavoituneella hipiällä, ilmaretkillä ja urheiluissa auringonpaisteessa paahtuneella; he katselevat meitä nyt miehen silmin; ja he nauravat hiukan karkeaa naurua. Sävy on tullut häikäilemättömäksi ja raaemmaksi. Teidän serkku-rouvanne puhuu usein kursailematta suorastaan hirveitä. Hän on suursyömäri, hän, joka ennen söi tuskin yhtään. Hän valittelee kyllä yhä huonoa vatsaansa, ettei se tottumus aivan unohtuisi; mutta hän ei jätä koskaan pistämättä sinne hyviä paistinpaloja. Hän ei lue mitään. Niissä piireissä ei enää lueta mitään. Musiikki yksin on saanut armon. Onpa se hyötynytkin kirjallisuuden tappiosta. Kun tuollaiset ihmiset ovat perinpohjin itsensä uuvuttaneet, on musiikki heille turkkilaista kylpyä, höyrysaunaa, hierontaa, nargileen huumausta. Ajatella ei tarvitse. Musiikki on urheilun ja rakkauden väliaste. Ja sekin on urheilua. Mutta muodikkain urheilu esteettisten huvitusten joukossa on nykyään tanssi. Venäläiset tanssit, kreikkalaiset tanssit, sveitsiläiset tanssit, amerikalaiset tanssit! Parisissa tanssitaan kaikkea: Beethovenin sinfonioita, Aiskhyloksen tragedioita, Vatikaanin antikviteetteja, Orpheusta, Tristania, 'Passionia', ja voimistelua. Noilla onnellisilla on oikea hyppytauti.

"Huvittavinta on, miten serkkunne sulattaa tuon kaiken yhteen: estetisminsä, sporttinsa ja käytännöllisen järkensä (sillä hän on perinyt äidiltään raha-asiain tajunnan ja itsevaltiutensa kotihommissa). Siitä luulisi syntyvän uskomattoman sekoituksen; mutta hän viihtyy siinä mukavasti; hänen hulluimmat omituisuutensa jättävät hänen älynsä selväksi, aivan kuin hänellä hurjimmilla automatkoilla on aina silmä ja käsi varmana. Hän on hallitseva naistyyppi: hän ohjaa kaikkia muita loistavalla tavalla, miestään, kyläilijöitään, aivan vieraita. Hän harrastaa myöskin politiikkaa; hän kannattaa 'Monseigneuriä', tahtoo tehdä maastansa kuningaskunnan: ei niin, että luulisin häntä rojalistiksi; ei, hän käyttänee sitä asiaa vain keppihevosenaan saadakseen touhuta kahta enemmän. Ja vaikka hän ei pysty oikealla tavalla lukemaan kymmentä sivua mitään kirjaa, valitsee hän Akatemiaan jäseniä. — Hän on nyt suvainnut vaatia minua suojeluksensa alle. Arvaatte, ettei se ole minulle mieleinen asia. Harmillisinta on, että kun menin teitä totellakseni hänen luokseen, tuli hän vakuutetuksi vaikutusvoimastaan minuun… Minä kostan hänelle puhumalla hänelle julmia totuuksia. Silloin hän vain nauraa; ja hän tietää antaa sanan sanasta. 'Hän on pohjaltaan hyvä nainen…' Kyllä, kun hän vain on touhussa. Hän tietää sen seikan itsekin: ellei myllyllä olisi enää mitään jauhamista, olisi hän valmis mihin tahansa, ainoastaan hankkiakseen jotain tuuttiinsa. — Olen käynyt kaksi kertaa hänen luonaan. Nyt en enää sinne mene. Se riittää todistukseksi, että olen alistuvainen tahtoonne. Vai toivotteko suorastaan kuolemaani? Minä lähden sieltä aina murjottuna, murskattuna, kiusattuna. Viime kerran, kun hänet näin, tuli minulle seuraavana yönä kauhea painajainen: näin unta, että olin hänen miehensä; koko elämäni oli kytketty tuohon pyrypilveen… Hupsua unta, jollaisesta hänen miehensä ei varmaankaan mahtaisi pelästyä: sillä kaikista henkilöistä, joita Coletten asunnossa näkee, on hänen miehensä ehkä juuri harvinaisin; ja kun he puhelevat keskenään, eivät he puhu muusta kuin urheilusta. He viihtyvät erinomaisesti yhdessä.

"Kuinka tuollaiset ihmiset ovat tahtoneet nostaa minun musiikkini yleisömenestyksen korkeaan arvoon? En koetakaan sitä ymmärtää. Oletan, että se ravistelee heidän ruumistaan jollakin oudolla ja heistä reipastavalla tavalla. He ovat sille kai kiitollisia siitä, että se jotenkin rusikoi heitä. He rakastavat nykyään taidetta, jolla on ruumis. Mutta sielusta, joka siinä ruumiissa piilee, ei heillä ole aavistustakaan; he siirtyvät pian tämänpäivän ihastuksesta huomisen välinpitämättömyyteen, ja siitä välinpitämättömyydestä ylihuomisen halveksimaan, eivätkä näe sitä sielua koskaan. Se on taiteilijan ainainen tarina. En kuvittele liikoja menestyksestäni: sitä ei riitä minulle kauan; he kyllä maksattavat sen minulla. — Sitä odotellessani katselen tätä kummallista näytelmää. Haltioitunein ihailijoistani on… (voitteko arvata?)… ystävämme Lévy-Coeur. Muistatteko tuota somaa herrasmiestä, jonka kanssa, ennen muinoin jouduin naurettavaan kaksintaisteluun? Hän pitää nykyään esitelmiä niille, jotka eivät silloin minua ymmärtäneet. Ja ne esitelmät ovat sangen hyviäkin. Kaikista, jotka minusta puhuvat, on hän älykkäin. Voitte siis aavistaa, minkälaisia toiset ovat! Minun ei tosiaan kannata ylpeillä, sen vakuutan teille.

"Ylpeillä en haluakaan. Olen kovin nöyryytetty, kun kuuntelen noita teoksiani, joiden vuoksi minua ylistetään. Tunnen niissä itseni, enkä näe niissä itseäni kauniiksi. Miten armoton kuvastin onkaan sävellys ihmiselle, joka siitä voi jotain nähdä! Onneksi he ovat sekä kuuroja että sokeita. Olen usein pannut teoksiini niin paljon sekavia mielialojani ja heikkouksiani, että tunnen joskus tekeväni pahoin päästäessäni maailmaan sellaisen piruparven. Rauhoitun kuitenkin, kun huomaan, miten levollinen yleisö on: sillä on kaksinkertainen haarniska; mitkään nuolet eivät pysty siihen: ellei niin olisi, olisin kadotukseen tuomittu… Te syytätte minua liiasta ankaruudesta itseäni kohtaan. Se johtuu siitä, että te ette tunne minua niinkuin minä tunnen itseni. Ihmiset näkevät, mitä me taiteilijat olemme. He eivät näe, mitä me voisimme olla: ja meille annetaan kunnia sellaisesta, mikä ei ole niinkään paljon meidän omaa ansiotamme kuin niiden tapahtumien, jotka vievät meitä mukanaan, ja voimien, jotka meitä vallitsevat. Sallinette minun kertoa tässä teille erään esimerkin.

"Toissa iltana menin täällä erääseen kahvilaan, jollaisissa saa kuulla melkoisen hyvää musiikkia, vaikkakin hiukan eriskummaisella tavalla suoritettuna: viidellä, kuudella instrumentilla, täydentäjänä piano, soitetaan kaikki sinfoniat, messut, oratooriot. Samoin kuin Roomassa joissakin marmorikaupoissa myödään Medicien kappelia uuninreunus-koristeina. Ja se näyttää olevankin taiteelle hyödyllistä. Jotta se pääsisi liikkeelle ihmisten keskuudessa, täytyy se pienentää lantin rahoiksi. Muuten ei näissä konserteissa haluta yleisöä pettää. Ohjelmat ovat pitkät, suoritus kunnollista. Siellä tulin erään sellonsoittajan tuttavaksi. Hänen silmänsä muistuttivat omituisesti isäni silmiä. Hän kertoi minulle elämänsä tarinan. Maalaisen, talollisen pojanpoika, pikkuvirkailijan poika, ollut määrinvirastossa eräässä kylässä Pohjois-Ranskassa. Hänestä tahdottiin tehdä herra, asianajaja; hänet pantiin naapurikaupunkiin kouluun. Terve ja talonpoikainen veitikka, joka soveltui huonosti pikkukirjurin napertelevaan työhön eikä jaksanut pysyä häkissä; hän karkasi yli muurien, samoili metsissä, kuherteli tyttöjen kanssa, käytti voimansa suurta ylijäämää tappeluihin; loput aikaansa hän laiskotteli, uneksi kaikkea sellaista, mihin hän ei koskaan joutunut. Yksi ainoa seikka häntä viehätti: musiikki. Jumala tiesi, miksi. Hänen suvussaan ei ollut musikaalisia muita paitsi eräs eno, joka oli ollut hiukan hassahtava: tuollaisia maaseudun originaaleja, joiden äly ja lahjat, vaikka ne usein olisivatkin huomattavia, kuluvat hupsumaisiin joutavuuksiin heidän ylpeässä yksinäisyydessään. Tuo eno oli keksinyt uuden nuottienmerkitsemistavan — (jälleen monien entisten lisäksi!); sen piti tehdä musiikissa oikea vallankumous. Ja hän väitti keksineensä myöskin pikakirjoituksen, jolla saattaisi merkitä yhtaikaa sanat, laulun ja säestyksen. Hän itse ei ollut oppinut lukemaan ainoaakaan nuottia. Suku pilkkasi ukko-parkaa; mutta samalla oltiin hänestä ylpeitä. Ajateltiin: 'Hän on hassu. Mutta kuka tietää, ehkäpä hänessä on neroutta…' — Hänestä siirtyi musiikkimania varmaankin nuoreen sukulaiseen. Mitäpä oikeaa musiikkia hän olisi saanut kuulla tuossa maaseutukaupungissa… Mutta huono musiikki voi herättää yhtä suurta rakkautta kuin hyväkin.

"Onnetonta oli, ettei moinen intohimo ansainnut sen ympäristön ihmisten mielestä tunnustamista. Lapsi puolestaan ei ollut yhtä jäykkäpäinen järjettömyydessään kuin hänen enonsa, ja siksi lukikin hän ainoastaan salaa tuon vanhan kiihkohullun kyhäyksiä, joista siis tuli hänen kummallisen musikaalisen kasvatuksensa ainoa perusta. Kun hän oli turhamainen ja pelkäsi isäänsä ja yleistä mielipidettä, ei hän tahtonut ilmaista kunnianhimoisia haaveitaan ennenkuin oli muka onnistunut. Perheen aisoissa ponnisteleva poika-parka menetteli silloin samoin kuin monet ranskalaisten pikku porvarien lapset, jotka eivät, joko heikkoudesta tai hyvyydestä, uskalla pitää puoliaan omaistensa tahtoa vastaan, vaan alistuvat näennäisesti siihen ja elävät todellista sisäistä elämäänsä ainaisessa salamyhkäisyydessä. Hän ei seurannut omia taipumuksiaan, vaan alistui tuhertamaan sellaisella hänelle vieraalla alalla, mikä hänelle määrättiin: siinä hän oli mahdoton sekä onnistumaan että menemään kunnon tavalla nurin. Niin ja näin sai hän suoritetuksi tarvittavat tutkinnot. Niissä hän näki ainoastaan sen hyvän puolen, että ne päästivät hänet pikkukaupungin yleisön ja perheen silmälläpidon alta. Lakitiede oli hänestä murhaavan ikävää. Hän oli mielessään päättänyt, ettei hän jatkaisi sillä uralla. Mutta niin kauan kuin hänen isänsä eli, ei hän uskaltanut ilmaista omaa tahtoaan. Ehkäpä hänestä itsestäänkin oli mukavampi odottaa vielä jonkin aikaa, ennenkuin hän tekisi varman päätöksen. Hän oli tuollaisia olennoita, jotka hourailevat koko ikänsä, mitä he kerran tekevät ja mitä he osaisivat tehdä. Toistaiseksi ei hän tehnyt mitään. Juuriltaan temmaistuna ja juopuneena Parisin uudesta elämästä hän heittäytyi koko nuoren talonpoikaisen pojan raivolla kahden suuren intohimonsa valtaan: naisten ja musiikin; joutui päästään sekaisin sekä konserteista että nautinnoista. Hän hukkasi sellaiseen vuosia, yrittämättäkään millään tavoin täydentää musikaalisia tietojaan. Hänen arka itserakkautensa ja huono, itsenäinen ja epäluuloinen luonne estivät häntä hankkimasta tunteja tahi kysymästä neuvoja keneltäkään.

"Kun hänen isänsä kuoli, joutivat Themis ja Justinianus häneltä nurkkaan. Hän alkoi säveltää, vaikkei hänellä ollut rohkeutta hommata itselleen tarvittavaa tekniikkaa. Tavaksi piintynyt laiskana vetelehtiminen ja nautinnonhalu olivat tehneet hänet sellaiseksi, ettei hän pystynyt mihinkään vakavaan ponnistukseen. Hänen tunteensa oli kyllä herkkä; mutta ajatus livisti aina niinkuin muotokin hänen käsistään; kun hän ryhtyi työhön, ei hän lopultakaan saanut esille muuta kuin joutavia tavallisuuksia. Surullisinta oli, että tuossa keskinkertaisessa olennossa oli tosiaan jotain suurta. Olen lukenut pari hänen entistä sävellystään. Siellä täällä on niissä mukaansatempaavia aatteita, jotka ovat jääneet keskeneräisiksi luonnoksiksi ja vääntyneet kohta muodottomiksi. Aivan kuin virvatulia hyllyvällä suolla… Ja miten merkillinen ajatusrakenne! Hän yritteli selitellä minulle Beethovenin sonaatteja. Hän näkee niissä naurettavia, lapsellisia satuja. Mutta kuitenkin on tämä hänen käsityksensä intohimoista syvästi vakavaa! Kyyneleet tulevat hänelle silmiin, kun hän niistä puhuu. Hän antaisi itsensä tappaa sen puolesta, mitä hän rakastaa. Hän on liikuttava ja hassunkurinen. Juuri kun tekisi mieleni nauraa hänelle vasten naamaa, tahtoisin häntä syleillä… Perinpohjin kunniallinen sielu. Hänessä asuu voimakas halveksiminen parisilaisia nurkkapyhimyskuntia kohtaan, — (joskaan hän ei voi estää itseään, enempää kuin kukaan pikku porvari, ihailemasta suuruuksia, joilla on tuota siunattua menestystä)…

"Hän sai pienen perinnön. Muutamassa kuukaudessa hän pisti sen poskeensa; ja sitten, varattomana ollessaan pälkähti hänen päähänsä, niinkuin monien muiden hänenlaistensa, sellainen rikollinen kunniallisuus, että hän nai köyhän tytön, jonka oli vietellyt; vaimolla oli kaunis ääni, ja hän osasi soittaa, joskaan ei välittänyt musiikista. Heidän täytyi nyt elää hänen äänellään ja miehen keskolaisella kyvyllä soittaa violonselloa. Tietysti he piankin huomasivat kumpikin toisensa lahjattomuuden eivätkä voineet enää toisiaan kärsiä. Heille oli syntynyt tyttö. Isä kohdisti nyt tuohon lapseen oman elämänsä haaveet; hän ajatteli, että tyttärestä tulisi se, mihin hän itse ei ollut päässyt. Tytär tuli äitiinsä: pianon rämpyttäjä, jolla ei ollut lahjoja rahtuakaan; hän jumaloi isäänsä ja antautui isänsä mieliksi hänen elämänuralleen. Monta vuotta kiertelivät he pitkin kylpyläkaupunkeja saaden osakseen enemmän häväistystä kuin rahaa kukkaroonsa. Lapsi, joka oli heiveröinen ja liiaksi rasitettu, kuoli. Vaimo muuttui epätoivoissaan yhä ja yhä ärtyisemmäksi. Ja heidän elämänsä oli pohjatonta kurjuutta, josta ei ollut mitään toivoa päästä; heitä piti hengissä ainoastaan ihanteen haave, ihanteen, jota ei uskota saavutettavan…

"Ja minä, ystäväni, minä ajattelin, kun näin tämän epäonnistuneen raukan, jonka elämä oli ollut pelkkiä pettymyksiä: 'Kas tuollainen minusta olisi voinut tulla. Meissä molemmissa on ollut lapsina yhteisiä piirteitä; ja eräät myöhemmän elämämme seikkailut muistuttavat toisiaan; olenpa nähnyt sukulaisuutta musikaalisten aatteittemmekin välillä; mutta hänen aatteensa ovat jääneet keskelle taipaletta. Mistä se johtuu, etten minä ole sortunut niinkuin hänkin? Epäilemättä tahtoni voimasta. Mutta myöskin sattumasta. Ja tahtoni, onko se sitten pelkästään omaa ansiotani? Eikö paremmin rotuperäni, ystävieni, sen Jumalan, joka on minua auttanut?…' Tällaiset ajatukset tekevät ihmisen nöyräksi. Tuntee olevansa kaikkien veli, jotka rakastavat taidetta ja kärsivät sen puolesta. Alimmasta portaasta ylimpään ei välimatka ole suuri…

"Ja sitäpaitsi olen ajatellut, mitä minulle kirjoititte. Puhutte totta: taiteilijalla ei ole oikeutta vetäytyä syrjään niin kauan kuin hän voi auttaa muita. Minä jään siis, pakotan itseni jäämään, muutamiksi vuoden kuukausiksi joko tänne tahi Wieniin tai Berliniin, vaikka minun on hyvin vaikea nyt enää kotiutua näihin kaupunkeihin. Mutta ei saa hellittää. Joskaan ei minusta ole ehkä suurta hyötyä muille, kuten minulla on täysi syy pelätä, niin kenties tästä oleskelustani on hyötyä edes minulle itselleni. Ja lohdutan itseäni sillä, että te tahdotte niin. Ja kaiken lopuksi… (en mieli valehdella)… se alkaa huvittaakin minua. Hyvästi, tyranni. Te voitatte. Minä opin sekä tekemään, mitä te tahdotte, että myöskin sellaisia tekoja rakastamaan.

Christophe."

* * * * *

Niin ollen jäi Christophe Parisiin, osaksi Grazian mieliksi, osaksi sentähden, että hänen taiteilijauteliaisuutensa oli herännyt ja tempautui mukaan uudistuvan taiteen näytökseen. Mitä hän näki tai tekikin, aina oli Grazia hänen mielessään; ja hän kirjoitti Grazialle kaikesta. Hän tiesi kyllä vain kuvittelevansa, että sellainen aina ehdottomasti oli Grazialle mielenkiintoista; hän epäili Graziaa näitä asioita kohtaan hiukan välinpitämättömäksikin. Mutta hän oli Grazialle kiitollinen, ettei Grazia liioin ilmaissut hänelle mielialaansa.

Grazia vastasi hänelle säännöllisesti kaksi kertaa kuussa. Sydämellisiä ja hillittyjä kirjeitä, aivan kuin hänen käytöksensäkin oli. Kertoessaan Christophelle omasta elämästään oli hän aina jollain tavoin aran peittelevä ja ylpeä. Hän tiesi, minkälaisen kaiun rajut sanat herättäisivät Christophen sydämessä; hänestä oli mieluisempaa olla Christophea kohtaan näköjään kylmäkin kuin syöstä hänet kiihkomielisyyteen, johon hän ei tahtonut häntä seurata. Mutta hän oli liiaksi nainen, joten hän tiesi sen salaisuuden, ettei ystävän rakkaudelta ole riistettävä rohkeutta ja että välinpitämättömillä sanoilla tehdyn syvän pettymyksen haava on lääkittävä kohta toisilla ja lempeillä. Christophe huomasi pian tämän taktiikan; ja rakkauden oveluus neuvoi hänet puolestaan pidättämään tunteitaan, kirjoittamaan hillitympiä kirjeitä, niin että Grazian vastaukset muuttuisivat välittömämmiksi.

Kuta kauemmin hän oli Parisissa, sitä enemmän kiinnitti hänen mieltänsä tuossa jättiläismuurahaispesässä kuohuva uusi elämänhalu. Se oli hänestä sitäkin mielenkiintoisempaa, kun hän huomasi nuorten muurahaisten sympatian häntä kohtaan vähäiseksi. Hän ei ollut suinkaan erehtynyt: hänen menestyksensä oli Pyrrhoksen voitto. Hän oli ollut kadoksissa kymmenkunnan vuotta, nyt hänen paluunsa Parisiin herätti hälinää. Mutta sattuipa sellainen hyvinkin tavallinen kohtalon iva, että hänen entiset vihollisenpa, keikaroitsijat ja maailman-ihmiset, rupesivat tällä kertaa häntä suojelemaan; taiteilijat olivat häntä kohtaan jäykästi ja vaiteliaasti vihamielisiä tai he pysyivät varuillaan. Hän säilytti asemansa nimellään, jolla oli jo vanha kaiku, laajoilla työnsä tuloksilla, koko sävyllään, josta puhui intohimoinen vakuutus, ja vilpittömyytensä kiivaudella. Mutta joskin oltiin pakotetut ottamaan hänet huomioon, joskin täytyi häntä sekä ihailla että kunnioittaakin, niin kuitenkin käsitettiin häntä väärin, eikä häntä rakastettu. Hän oli joutunut syrjään ajan taiteesta. Hän oli epäsikiö, elävä anakronismi. Sitä hän oli ollut aina. Kymmenvuotinen yksinäisyys oli jyrkentänyt hänen ja maailman vastakohtaa. Hänen poissa ollessaan oli Europassa ja varsinkin Parisissa tapahtunut uudistustyö, kuten hän itsekin hyvin näki. Uusi elämänkäsitys oli syntymässä. Nousi sukupolvi, joka tahtoi enemmän toimia kuin ymmärtää, janosi enemmän onnea kuin totuutta. Se tahtoi elää, se tahtoi valloittaa elämän, vaikkapa sen olisi täytynyt valehdellakin. Ylpeyden valhe, ylpeyden kaikki aiheet: rotuylpeys, luokkaylpeys, uskontokunnallinen ylpeys, kulttuuri- ja taideylpeys, — kaikki ne kelpasivat sille, kunhan ne vain antoivat sille rautaisen panssarin, sopivat sille miekaksi ja kilveksi, suojasivat sitä sen marssiessa voittoon. Niinpä siitä polvesta oli ilkeää kuulla suutta surun sortamaa ääntä, joka puhui sille, että tuska ja epäilyskin ovat olemassa, nuo pahat ja äsken väistynyttä yötä häirinneet myrskyt, jotka uhkaavat yhä ihmiskuntaa välittämättä siitä, että niitä koetetaan kieltää ja unohtaa. Sitä ääntä oli mahdoton olla kuuntelematta; mennyt yö oli vielä liian lähellä. Silloin nuo nuoret miehet tukkivat uhallakin siltä korvansa; ja he huusivat täyttä kurkkua, jotteivät olisi sitä kuulleet. Mutta ääni puhui sittenkin voimakkaammin, ja siitä he olivat vihoissaan.

Christophe puolestaan suhtautui heihin ystävällisesti. Hän iloitsi maailman kulusta onnea kohti. Se, että tuossa liikkeessä oli paljon tahallisen ahdasta, ei pahoittanut häntä. Jos tahtoo kulkea suoraan määränpäähän, täytyy katsella suoraan eteensä. Hän, joka oli joutunut maailmojen käännepaikkaan, nautti sekä siitä traagillisesta yön säteilystä, jonka hän näki takanaan, että nuorten toiveiden hymystä, raikkaan ja kuumeisen aamunkoiton epämääräisestä kauneudesta. Hän oli heilurin liikkumattomassa napapisteessä silloin, kun heiluri nousi ylös. Seuraamatta sen liikettä kuunteli hän riemukseen elämän tahdikasta rytmiä. Hän yhtyi niiden toiveisiin, jotka kielsivät hänen menneet tuskansa. Mikä oli tuleva, se tuli nyt, niinkuin hän itsekin oli uneksinut. Kymmenen vuotta sitten oli Olivier, — tuo pieni gallialainen kukko, — ennustanut heiveröisellä laulullaan yössä ja pimeässä kaukaista päivää. Laulajaa ei enää ollut olemassa; mutta hänen laulunsa toteutui. Linnut heräsivät Ranskan puutarhassa. Ja yhtäkkiä kuuli Christophe selvempänä muiden lintujen laulua, voimakkaampana ja onnellisempana, ylösnousseen Olivier Jeanninin äänen.

Christophe silmäili hajamielisenä erään kirjakaupan näytepöydän ääressä runovihkoa, jonka tekijän nimi oli hänelle tuntematon. Jokin lauselma kirjassa herätti hänen huomiotaan; teos alkoi kiinnittää hänen mieltään. Kun hän luki avaamattomien lehtien välistä edelleen, oli hän erottavinaan tutun äänensävyn, näkevinään ikäänkuin jotkin ystävän kasvot… Oli mahdotonta määritellä, mitä hän tunsi, ja kun hän ei voinut erota kirjasta, osti hän sen. Kotonaan ryhtyi hän kohta sitä lukemaan. Ja äskeinen tunnelma tuli jälleen takaisin. Runojen väkevä henki johti hänen mieleensä näkyilmestyksen tarkkuudella vuosisatoja sitten eläneet miljoonat sielut, — nuo jättiläismäiset puut, joiden lehtiä ja hedelmiä me olemme, — Maan henget. Sivuilta selkenivät Emon yli-inhimilliset kasvot, — hänen, joka oli meitä ennen, joka säilyy meidän kadottuamme, joka istuu kuin bysantilainen Madonna vuorenkorkuisella valtaistuimella, minkä juurella ihmismuurahaiset rukoilevat. Runoilija lauloi suurten jumalatarten homeerisista taisteluista, heidän miekkojensa kalskeesta aikojen alusta asti; hän kuvaili tuota iankaikkista Iliadia, joka on Troian sotaan verraten sama kuin alpit pienten kreikkalaisten kukkulain rinnalla.

Moinen ylpeyden ja sotaisen toiminnan epopeia oli kaukainen sellaisen europalaisen hengen ajatuksille kuin Christophen. Ja kuitenkin näki hän tuossa ranskalaisen hengen visionissa, — (se oli siro neitsyt, Pallas-Athenen kilpeä kantava, — jumalatar, jonka sinisten silmien katse tunkee läpi pimeyksien: työn jumalatar, verraton taideniekka, vallitseva järki, jonka välkkyvä keihäs kaataa hälisevin huudoin ryntäävät barbaarit maahan) — kuitenkin näki hän siinä vilahdukselta katseen ja hymyn, jotka hän tunsi ja joita hän oli ennen muinoin rakastanut. Mutta ennenkuin hän pääsi selville huomiostaan, oli näky haihtunut. Ja kun hän sitten kiihtyen ajeli sitä takaa eikä saanut kiinni, niin kuuli hän yhtäkkiä erästä sivua kääntäessään tarinan, jonka Olivier Jeannin oli kertonut hänelle joku päivä ennen kuolemaansa…

Christophe joutui aivan päästä pyörälle. Hän juoksi kirjan kustantajan luokse ja kysyi runoilijan osotetta. Sitä kieltäydyttiin ilmoittamasta, kuten tapa vaatii. Christophe suuttui. Se ei auttanut. Viimein pälkähti hänen päähänsä, että ehkäpä hän saisi tarvitsemansa tiedon osoitekalenterista. Hän löysikin siitä osoitteen, ja heti paikalla lähti hän kirjailijan luokse. Milloin hän tahtoi jotain, ei hän koskaan malttanut hetkeäkään odottaa.

Kortteli Batignolles, siellä talon ylimmässä kerroksessa. Useita ovia yhteiseen eteiskäytävään. Christophe naputti oveen, jota hänelle oli neuvottu. Aukeni viereinen ovi. Muuan nuori nainen, ei mitenkään kaunis, — hyvin ruskeaverinen, hiukset otsalla, ihonväri samea, kasvot hermostuneet, silmät vilkaseleiset, — kysyi, mitä hän tahtoi, ja näytti epäluuloiselta. Christophe selitteli, ketä hän oli tullut tapaamaan, ja kun uudestaan kysyttiin, ilmoitti nimensä. Nainen tuli nyt huoneestaan ja aukaisi toisen oven, avaimella, joka oli hänen hallussaan. Mutta hän ei vienyt Christophea heti sisään. Hän pyysi vierasta odottamaan käytävässä, ja pujahti yksinään sisään, sulkien oven hänen nenänsä edessä. Viimein pääsi Christophe tuohon näin vartioituun asumukseen. Hän meni huoneen läpi, joka oli melkeinpä tyhjä ja jota käytettiin nähtävästi ruokasalina: siellä oli ainoastaan muutamia vanhoja ja rikkonaisia huonekaluja; uutimettoman ikkunan edessä viserteli kymmenkunnan pikkulintua häkissä. Taemmassa kamarissa loikoi kuluneella sohvalla mies. Hän nousi nyt ylös ottamaan Christophea vastaan. Nuo laihtuneet kasvot, joille sielu loi hohdettaan, nuo sametinpehmeät, kauniit silmät, joissa paloi kuumeinen tuli, ja pitkät älykkäät kädet, ruma ruumis, käheältä soiva ääni: Christophe tunsi heti paikalla… Emmanuelin! Sen sairaan pikku työläisen, joka oli ollut tahtomattaan syypää… Myöskin Emmanuel kavahti yhtäkkiä pystyyn ja tunsi Christophen.

He eivät puhuneet kotvaan mitään. Molemmat näkivät he sillä hetkellä Olivier Jeanninin… He eivät saaneet edes annetuksi toisilleen kättä. Emmanuel oli ponnahtanut askeleen taapäin. Nyt, vielä kymmenen vuoden päästä, nousi entinen salainen kauna, vanha kateus, jota hän oli tuntenut Christophea kohtaan, esille hänen vaistoelämänsä epäselvästä syvyydestä. Emmanuel seisoi siinä epäluuloisena ja vihamielisenä. — Mutta kun hän näki, miten liikutettu Christophe oli, ja luki jo hänen huuliltaan sen nimen, jota he kumpikin ajattelivat: "Olivier…", niin voitti tunne hänet: hän heittäytyi Christophen avattuun syliin.

Emmanuel kysyi:

— Minä tiesin, että te olitte Parisissa. Mutta kuinka te saatoitte löytää minut?

Christophe vastasi:

— Minä luin teidän viimeisen kirjanne; sen rivien alta kuulin hänen äänensä.

— Niinkö? sanoi Emmanuel; että te siis sen tunsitte? Kaikesta, mitä nyt olen, olen hänelle kiitollisuuden velassa.

(Hän ei millään muotoa lausunut Olivier Jeanninin nimeä.)

Tuokion kuluttua hän jatkoi synkentyneenä:

— Hän piti teistä enemmän kuin minusta.

Christophe hymyili:

— Se, joka rakastaa paljon, ei tiedä, mikä on enempi, mikä vähempi; hän antaa kaikkensa niille, joita hän rakastaa.

Emmanuel katsahti Christopheen; hänen itsepäisten silmiensä vakavan traagilliseen katseeseen syttyi yhtäkkiä syvästi lempeä hohde. Hän otti Christophea kädestä ja pyysi häntä istumaan viereensä sohvalle.

He kertoivat toisilleen elämänsä vaiheita. Neljäntoista ja viidenkolmatta ikävuoden välillä oli Emmanuel yrittänyt jos jonkinlaisia ammatteja: hän oli ollut latojana, verhoilijana, kiertävänä kaupustelijana, kirjakauppojen asiamiehenä, asianajajain kirjurina, erään valtiomiehen sihteerinä, sanomalehtimiehenä… Kaikissa näissä ammateissa hän oli keksinyt tilaisuuksia opiskelemiseen yhä ja alinomaa; joskus hän oli saanut tukea kunnon ihmisiltä, joita tuon pikku olennon tarmo hämmästytti; mutta enimmäkseen hän oli joutunut sellaisten kynsiin, jotka käyttivät hänen köyhyyttään ja lahjojaan väärin. Pahimmistakin kokemuksistaan hän oli rikastunut ja läpäissyt ne pahasti katkeroitumatta, joskin yhä huonontuvalla terveydellä. Hänen erikoinen taipumuksensa muinaisiin kieliin (se ei ole kovinkaan harvinaista ranskalaisen rodun keskuudessa, rodun, jonka vereen humanistiset traditsionit ovat syöpyneet) oli hankkinut hänelle erään vanhan hellenisoivan papin suopeuden ja tuen. Nämä kielitutkimukset, joita hänellä ei ollut aikaa kehittää kovin pitkälle, opettivat hänet älylliseen kuriin ja neuvoivat hänelle tyyliä. Siksi oli Emmanuel, tuo aivan kansan pohjasakasta kohonnut mies, jonka koko sivistys oli omatekoista, sattumalta saatua ja täynnä hirveitä aukkoja, saavuttanut niin erinomaisen sanallisen ilmaisukyvyn, sellaisen taidon ajatuksen muotohallintaan, ettei nuori porvaristo pääse moiseen kymmenvuotisellakaan yliopistokasvatuksella. Emmanuel piti tätä Olivier Jeanninin hyvänä työnä häntä kohtaan. Mutta oikeastaan olivat muut auttaneet häntä tehokkaammin siinä suhteessa kuin Olivier, joskin se säkene, joka sytytti hänen sieluunsa ikuisesti palavan tulen, oli lähtenyt Olivier Jeanninista. Toiset olivat ainoastaan kaataneet öljyä lamppuun.

Emmanuel sanoi:

— Minä aloin ymmärtää häntä vasta siitä ajasta, jolloin hän lähti pois. Mutta kaikki, mitä hän oli sanonut, oli mennyt olemukseeni. Hänen valonsa ei ole hylännyt koskaan minua.

Emmanuel puhui elämäntyöstään, siitä tehtävästä, jonka Olivier oli jättänyt hänelle perinnöksi, kuten Emmanuel pyhästi uskoi: ranskalaisten voimien heräämisestä, sen sankarillisen idealismin syttymisestä, jonka airut Olivier oli ollut; tämän ihanteellisuuden kaikuvaksi ääneksi tahtoi Emmanuel tulla, ääneksi, joka kuuluisi yli kamppailun ja soittaisi lähenevää voittoa; hän lauloi ylösnousseen rotunsa epopeiaa.

Emmanuelin runot olivat hänen rotunsa luonteenomaista luomaa, tuon omituisen rodun, joka on kautta vuosisatojen säilyttänyt voimakkaan kelttiläisen aroominsa, pitäen samalla merkillisenä ylpeytenään pukea ajatuksensa muinaisen roomalaisen valloittajan jättämään asuun ja hänen määräämänsä lakeihin. Niissä runoissa tapasi puhtaana koko gallialaisen rohkeuden, sankarillisen järjen ja ironian hengen, tuon sekoituksen kerskailua ja huimapäisyyttä, joka sai aikoinaan miehet tempaisemaan parrasta Rooman senaattoreja, ryöstämään Delphoin temppeliä ja singauttamaan nauraen heittokeihäänsä päin taivasta. Mutta tietysti oli tämän pienen parisilaisen suutarin täytynyt ruumillistuttaa intohimonsa muinaisten, kaksituhatta vuotta sitten kuolleiden sankarien ja Kreikan jumalien hahmoon, aivan niinkuin aikoinaan olivat tehneet hänen peruukkipäiset ammatti-isänsä ja niinkuin varmaankin hänen jälkeläisettäkin tekevät. Omituinen kansallisvaisto, jolla on oma varmuutensa: kun ranskalainen sijoittaa ajatuksensa menneiden vuosisatojen jättämiin pyörän uurteisiin, tietää hän siten ohjaavansa nuo ajatuksensa vuosisatojen turvaan. Tällainen klassillisen muodon pakko antoi Emmanuelin intohimoille sitäkin kiivaampaa purkautumisvoimaa. Olivier Jeanninin tyyni luottamus Ranskan kohtaloihin oli muuttunut hänen pikku suojatissaan palavaksi uskoksi, joka himoitsi tekoja ja oli varma voitosta. Emmanuel tahtoi sitä voittoa, hän näki sen, hän tervehti riemuin sitä. Haltioituneella uskollaan ja optimismillaan oli hän innostuttanut ranskalaisen yleisön. Hänen kirjansa oli ollut yhtä tehokas kuin suuri aseellinen taistelu. Hän oli murtanut aukon epäilyksen ja pelon rintavarustuksiin. Koko nuori polvi oli rynnännyt hänen perästään siihen aukkoon, päin uusia kohtaloita…

Emmanuel vilkastui puhuessaan; hänen silmänsä hehkuivat, hänen kelmeille poskilleen syttyi punaisia läikkiä, hänen äänensä tuli kimeäksi. Christophe ei saattanut olla huomaamatta, minkälainen vastakohta oli tämän kuluttavan tulen ja sen surkean ruumiin välillä, jota se tuli poltti. Hänestä tuntui katkeralta kohtalon ivalta, että tämä tarmon laulaja, runoniekka, joka ylisti reippaan urheilun, toiminnan ja sodan sukupolvea, osasi käydä tuskin askeltakaan hengästymättä, oli pidättyväinen ruokaan ja juomaan nähden, noudatti ylen tarkkaa elämänjärjestystä, joi ainoastaan vettä, ei voinut tupakoida, eli ilman rakastajattaria. Hänessä hehkuivat kaikki intohimot, mutta huono terveys oli pakottanut hänet surkeaan asketismiin.

Christophe katseli Emmanuelia; ja hän tunsi häntä kohtaan sekä ihailua että veljellistä sääliä. Hän ei suinkaan tahtonut mielialaansa ilmaista; mutta varmaankin näkyi se kuitenkin hänen silmistään, tahi oli sitten Emmanuel, jonka povessa kirveli ainainen avoin haava, näkevinään Christophen katseessa sääliä, mitä hän vihasi vieläkin enemmän kuin vihaa. Sillä Emmanuelin innostus lamaantui yhtäkkiä. Hän herkesi puhumasta. Turhaan koetti Christophe enää saada häntä luottavaksi. Emmanuelin sielu oli sulkeutunut. Christophe huomasi loukanneensa Emmanuelia.

Vihamielistä hiljaisuutta kesti kauan. Christophe nousi paikaltaan. Emmanuel saattoi häntä sanaakaan virkkamatta ovelle. Hänen käyntitavastaan huomasi hänen sairautensa; hän tiesi sen; hän koetti ylpeästi olla siitä välinpitämätön, mutta kumminkin hän ajatteli, että Christophe katseli häntä, ja hänen katkeruutensa vain kasvoi.

Juuri kun Emmanuel puristi kylmästi vieraansa kättä ja hyvästeli häntä, soitti ovikelloa muuan nuori ja hienosti puettu nainen. Hänen seuralaisenaan oli joku vaativa keikari, jonka Christophe tunsikin ulkonäöltä, sillä hän oli nähnyt hänet ensimäisinä teatteri-iltoina: aina hymy huulilla, lavertelemassa, tervehtimässä tuttaviaan kättään vilkuttamalla, suutelemassa naikkosten käpäliä ja heittelemässä orkesteripaikaltaan maireita hymyjä katsomon perille asti; koska Christophe ei tiennyt hänen nimeään, oli hän mielessään antanut hänelle nimen "hölmö". — Hölmö ja hänen naistoverinsa hyökkäsivät heti, kun näkivät Emmanuelin, hänen kimppuunsa, kutsuivat häntä "rakkaaksi mestarikseen" ja kukkuroivat hänet kaikenlaisilla tutunomaisen tungettelevilla tunteenpurkauksilla. Christophe kuuli poistuessaan Emmanuelin vastaavan kuivalla äänellä, ettei aika ollut vieraille soveltuva, sillä hänellä oli työtä. Christophe ihaili Emmanuelin erinomaista kykyä olla epämiellyttävä. Hän ei tiennyt, mistä syystä Emmanuel oli niin yrmeä ja jörö noille rikkaille hienostelijoille, jotka täten tulivat lahjoittamaan hänelle oikeinpa hienoja ja lähenteleviä visiittejäänkin: heiltä riitti kyllä kauniita fraaseja ja ylistyksiä, mutta Emmanuelin köyhyyden vaivojen helpottamista he ajattelivat yhtä vähän kuin ennen muinoin Cesar Franckin kuuluisat ystävät: eivät hekään koettaneet vapauttaa häntä pianotunneista, joita hänen oli pakko antaa kuolinpäiväänsä asti.

Christophe kävi sitten useampia kertoja Emmanuelin luona. Hän ei saanut seurustelua enää läheskään niin välittömäksi kuin se oli ollut ensimäisellä käynnillä. Emmanuel ei näyttänyt yhtään iloitsevan hänen tulostaan, ja hän pysyttelihe epäluuloisen hillittynä. Joskus ainoastaan sai hänelle luonteenomainen avomielisyyden kaipuu vallan hänessä; Christophen sanat vapisuttivat häntä jonkin kerran hänen olemuksensa pohjiin asti; silloin hän heittäytyi hetkellisen entusiastisen luottamuksensa lumoihin; ja hänen idealisminsa valaisi silloin hänen salatun sielunsa pauhaavan runouden salamoilla. Sitten hän yhtäkkiä suistui alas innostuksensa korkeudesta; hän jäykistyi ja oli itsepintaisesti vaiti; ja Christophella oli jälleen edessään vihamies.

Monenmoiset seikat erottivat heitä. Ikäero ei ollut niistä vähäpätöisin. Christophen kehitys läheni täyttä tietoisuutta ja täydellistä itsensä hillitsemistä. Emmanuel eli vielä muuttumiskaudessa ja oli kaoottisempi kuin Christophe oli koskaan ollut. Hänen luonteensa omalaatuisuus johtui sen ristiriitaisista aineksista, jotka olivat keskenään ainaisessa taistelussa: niitä luonteen piirteitä oli voimakas stooalaisuus, joka koetti painaa atavististen himojen repimää kokonaisuutta ikeensä alle, — (olihan hän alkohoolin turmeleman isän ja prostitueeratun naisen poika); — hillitön mielikuvitus, joka nousi kapinaan teräksistä tahtoa vastaan; suunnaton itsekkyys ja yhtä suunnaton rakkaus toisia ihmisiä kohtaan, — eikä koskaan voinut arvata, itsekkyyskö vai rakkaus milloinkin voitti —; sankarillinen idealismi ja niin sairaloinen kunniannälkä, että se sai hänet aina levottomuudella ajattelemaan toisia, häntä etevämpiä. Hän oli kyllä syvästi aatteellinen ja riippumaton kuten Olivier ja omaa etuaan katsomaton kuten hän, ja mestaristaan voitollakin rahvasmaisen elinvoimaisuutensa puolesta, joka ei tuntenut mitään inhoa toimintaa kohtaan; samoin hän oli runollisilta lahjoiltaankin häntä etevämpi, ja karkea kuori suojeli häntä hyvin kaikenlaiselta kyllästymiseltä. Mutta Antoinetten veljen kuulautta ei hänessä sensijaan läheskään ollut. Hänen luonteensa oli turhamainen, rauhaton; ja hänen sielunsa sekaisuutta lisäsivät nyt vielä hänen lähimpänsäkin.

Emmanuel eli näet riitaista yhdyselämää erään nuoren naisen kanssa, joka oli hänen seinänaapurinaan: sen naisen, joka oli ottanut Christophen Emmanuelin luona ensi kerralla vastaan. Hän rakasti Emmanuelia ja vaali häntä mustasukkaisen hellästi, hoiti hänen taloutensa, kopioi hänen kirjoituksiaan, kirjoitti hänen sanelunsa mukaan. Hän ei ollut kaunis, ja intohimojen raatelema sielu oli hänellä elämän taakkana. Hän oli kansanlapsi, oli ollut kauan työläisenä eräässä pahvituotetehtaassa ja sitten postivirkailijana. Hänen lapsuutensa oli mennyt Parisin köyhien työläisten tavallisissa tukehduttavissa oloissa: tehtaissa, joissa ruumiit ja sielut sullotaan sekaisin, jossa päivät ovat näännyttävää työtä kaikenkarvaisten toverien parissa, ei ilmaa, ei hiljaisuutta, ei saa koskaan olla yksinään, mahdotonta koota itseään, suojata oman sydämensä pyhäkköä. Tyttö oli ylpeä henki; hänen sielunsa pohjalla piili uskonnollisen palava ja sekava totuuden-ihanteen kaipuu; hän oli turmellut silmänsä kopioimalla öisin, ja useinkin ilman lamppua ja kynttilää, pelkästään kuunvalossa, "Kurjia", Hugon Les Misérables-romaania. Hän sattui kohtaamaan Emmanuelin aikana, jolloin runoilija oli vieläkin onnettomampi kuin hän, sairas ja aivan ilman toimeentulon mahdollisuuksia; hän oli silloin omistautunut ruumiineen ja sieluineen Emmanuelille. Tämä intohimo oli tytön ensimäinen ja ainoa rakkaus. Hän antautuikin siihen oikealla nälkäisen kiihkolla. Hänen tunteensa oli Emmanuelille hirvittävä rasitus, sillä hänen sydämellään ei ollut antaa niin paljon kuin se puolestaan sai vastaanottaa. Tytön uskollisuus liikutti häntä; hän tiesi, että tuo nainen oli hänen parhain ystävänsä, ainoa olento, jolle hän oli kaikki kaikessa ja joka ei voinut elää ilman häntä. Mutta juuri se tieto painoi häntä raskaana taakkana. Emmanuel tarvitsi vapautta, hänen tarvitsi saada olla yksin; hänestä oli tuskastuttavaa, että nuo silmät kerjäsivät häneltä alinomaa hellää katsetta; Emmanuel puhutteli häntä usein tylysti, hänen teki mielensä sanoa hänelle: "Mene matkaasi!" Emmanuelia kiusasi hänen rumuutensa ja hänen oikulliset tunteenpuuskansa. Vaikka Emmanuel oli nähnyt niin vähän ylhäisöä, ja vaikka hän sitä oli halveksivinaankin, — sillä hän kärsi, kun tiesi olevansa sen rinnalla ruma ja naurettava, — niin oli hän herkkä kaikelle hienolle, ja häntä viehättivät vallasnaiset (oi, heidän tunteensa Emmanuelia kohtaan olivat todellisuudessa samanlaisia kuin Emmanuelin tätä hänen oikeaa ystävätärtään; mutta sitä seikkaa ei Emmanuel aavistanut). Hän koetti kohdella ystävätärtään hellyydellä, jota hänellä ei pohjaltaan ollut tahi jota ainakin ohimenevät vihanpuuskat väkistenkin synkensivät. Hänen ei onnistunut niitä puuskiaan hillitä; hänen rinnassaan oli jalo sydän, joka tahtoi kiihkeästi tehdä hyvää, mutta myöskin väkivaltainen demooni, joka osasi tehdä pahaa. Tällainen sisällinen taistelu ja tietoisuus, ettei hän saisi sitä koskaan loppumaan, tekivät Emmanuelin vaiteliaan ärtyneeksi, ja siitä ärtyneisyydestä sai myöskin Christophe nyt osansa.

Emmanuel ei voinut mitään sille, että Christophe oli hänestä vastenmielinen; siihen oli kaksikin eri syytä: toinen oli hänen vanha kateutensa (tuo hänen lapsuudenaikainen intohimonsa: sellaisesta jää ihmiseen aina jäljelle jokin yleinen sävy, vaikkapa hän olisikin itse asian jo unohtanut); toisena syynä oli Emmanuelin tulinen natsionalismi. Hänelle oli Ranska kaikkien jalojen aatteitten ruumiillistunut ilmiö: oikeuden, säälin, inhimillisen veljeyden, kaiken, mistä hänen aikansa parhaat olivat uneksineet. Hän ei asettanut sitä muun Europan vastakohdaksi, ei viholliseksi, jonka menestys kasvaa toisten kansojen raunioista; hän asetti sen noiden kansojen johtajaksi, ikäänkuin lailliseksi hallitsijaksi, joka valtikoi kaikkien yhteiseksi hyväksi; Ranska oli hänelle ihanteen miekka, ihmissuvun yhteisen rintaman sivusmies. Hän olisi mieluummin kuollut kuin nähnyt Ranskan tekevän vääryyttä. Mutta hän ei voinut aavistaa ihanteessaan olevan mitään heikkouksia. Hän oli täydellisesti ranskalainen, sydämeltään ja kulttuuriltaan, yksinomaan ranskalaisten traditsionien syövyttämä, traditsionien, joiden oikeutusta hänen ranskalainen vaistoelämänsä ei voinut epäillä. Hän väheksyi, aivan rehellisesti kyllä, muukalaista ajatustapaa ja suhtautui siihen halveksivan alentuvaisesti, — olipa ärtynytkin, ellei muukalainen tyytynyt hänelle suotuun nöyryyttävään asemaan.

Christophe näki kaiken tämän hänessä, mutta kun hän oli vanhempi ja enemmän elämän kokemuksia saanut, ei hän siitä välittänyt. Niin loukkaavaa kuin tuollainen rotuylpeys olikin, ei se Christopheen pystynyt; olihan se vain lapsenrakkauden kuvitelmien kaunis ilmaus, eikä Christophe tahtonut suinkaan tuomita mitään pyhiä tunteita, vaikkapa ne olisivat menneetkin liiallisuuksiin. Ja onhan muuten kansojen turhamaisesta uskosta oman kutsumuksensa pyhyyteen koko ihmisyydelle vain suurta etua. Kaikesta, mikä vieroitti häntä Emmanuelista, oli hänelle ainoastaan yksi seikka sietämätön: Emmanuelin ääni, joka kohosi joskus äärimäisen kimeään sävyyn. Christophen korva kärsi siitä hirveästi. Hän ei aina voinut olla irvistämättä suutaan kuullessaan sitä. Hän koetti salata mielialansa Emmanuelilta. Koetti kuulla itse musiikkia, eikä soittokonetta. Säteilihän sairaasta runoilijasta niin paljon sankarillisuuden kauneutta, kun hän puhui haltioituneena hengen voitoista, — noista toisten ja toisenlaisten voittojen edeltäjistä, — ilmojen valloituksista, "lentävästä Jumalasta", joka kohotti joukot ja vei niinkuin Betlehemin tähti ne innosta autuaina mukanaan kaukaisuuden ääriin, joissa Ranskaa odotti läheinen revanche! Näiden elämäntarmon visionien loisto ei estänyt Christophea huomaamasta vaaraa, johon tällainen väkirynnäkkö johti, eikä kuulemasta tämän uuden marseljeesin yhä kasvavaa pauhua. Hän ajatteli, hiukan ironisesti, (kaipaamatta menneisyyttä tahi pelkäämättä tulevaisuutta), että sitä laulua seuraisi kaiku, jota laulaja itse ei vielä aavistanutkaan, ja että tulisi päivä, jolloin ihmiset pitäisivät Markkinatorin aikoja parempina kuin nykyistä aikaa… Silloin ajateltaisiin: Kuinka vapaita noina aikoina sittenkin oltiin! Todellista vapauden kulta-aikaa! Koskaan ei enää saataisi sitä takaisin. Maailma kulki voiman, terveyden, miehekkään puuhan aikakautta kohti, ehkäpä kunniankin, mutta kovan auktoriteetin ja ahtaan järjestyksen kahleisiin. Miten me ihannoimmekaan entisiä rauta-aikojamme, klassillisuuden aikoja! Suuret klassilliset ajat, — Ludvig XIV tai Napoleon, — näyttävät meistä kaukaa katsoen ihmisyyden huipuilta. Ja ehkäpä on kansamme niinä aikoina voitokkaimmin toteuttanut valtio-ihanteensa. Mutta kysykäämmepä silloisilta sankareilta, mitä he ajastaan arvelevat! Ystävänne Nicolas Poussin muutti elämään ja kuolemaan Roomaan; hän oli tukehtua Ranskassa. Ystävänne Pascal ja Racine sanoivat maailmalle jäähyväiset. Ja kuinka monet muut suurimmista elivät silloin kaikesta täydelleen syrjässä, epäsuosiossa ja sorrettuina! Yksinpä sellainenkin kuin Molière oli usein katkeroitunut. — Mitä tulee teidän jumaloimaanne Napoleoniin, jota te niin kaipaatte, isänne eivät näy aavistaneen hänen heille antamansa onnen suuruutta; eikä itse antajakaan ollut totuudesta epätietoinen; hän tunnusti, että kun hän katoaisi, niin maailma huokaisisi helpotuksesta: "Ohhoi!"… Minkälainen erämaa olikaan Imperatorin ympärillä aatteisiin nähden! Äärettömällä hietikolla afrikalainen aurinko…

Christophe ei ilmaissut näitä mietteitään. Kun hän oli sattunut niihin vihjaisemaankin, joutui Emmanuel vimman valtaan; eikä Christophe silloin uudistanut yritystään. Mutta vaikka hän säilyttikin ajatuksensa ominaan, tiesi Emmanuel kuitenkin, mitä hän ajatteli. Ja vielä selvemmin hän jollakin epämääräisellä tavalla tunsi, että Christophe oli häntä kaukonäköisempi. Ja se ärsytti häntä yhä enemmän. Nuoret eivät anna vanhemmille veljilleen anteeksi, että nämä pakottavat heitä näkemään, minkälaisia he ovat kahdenkymmenen vuoden päästä.

Christophe arvasi hyvin Emmanuelin tunteet, ja hän ajatteli itsekseen:

— Hän on oikeassa. Pitäköön kukin uskonsa. Täytyy saada uskoa siihen, mitä uskoo. Jumala varjelkoon minua järkyttämästä hänen vahvaa luottamustaan tulevaisuuteen!

Mutta yksinpä Christophen läsnäolokin häiritsi Emmanuelia. Kun kaksi persoonallisuutta joutuu yhteen, painaa heistä aina toinen toista alleen, vaikka kumpikin koettaisi hälventää mahdollisimman paljon omaa vaikutustaan. Ja kukistettu tuntee silloin aina nöyryytetyn kaunaa. Emmanuelin ylpeys kärsi Christophen kokemusten ja luonteen ylemmyydestä. Ja ehkäpä yritti Emmanuel vaistomaisesti ainoastaan torjua rakkautta, joka hänessä kasvoi Christophea kohtaan…

Emmanuel tuli yhä jäykemmäksi ja aremmaksi. Hän lukitsi Christophelta ovensa. Hän ei vastannut hänen kirjeisiinsä. — Christophen täytyi tyytyä olemaan tapaamatta häntä.

Oli tullut heinäkuun alku. Christophe päätteli, että nämä muutamat Parisissa oleskelun kuukaudet olivat antaneet hänelle paljon uusia aatteita, mutta vähän ystäviä. Loistavia ja samalla naurettavia voittoja: ei ollut liioin ilahduttavaa nähdä omaa kuvaansa, teoksiaan, keskolaisten älyjen heikontamana tahi irvikuvaksi vääntämänä. Ja ne, joiden ymmärtämyksestä hän olisi pitänyt, eivät tunteneet sympatiaa häntä kohtaan; he eivät välittäneet hänen lähentymisyrityksistään; hän ei voinut heihin yhtyä, vaikka hän olisikin kannattanut heidän toiveitaan, tahtonut olla heidän liittolaisensa; tuntui siltä kuin heidän itserakkautensa olisi levottomana kieltäytynyt hänen ystävyydestään ja pitänyt hänet mieluummin vihamiehellä. Lyhyesti sanoen: hän oli antanut oman sukupolvensa virran vieriä ohitseen, sen mukana liikkumatta; eikä uuden polven virta nyt huolinut hänestä. Hän oli joutunut yksikseen, mitä seikkaa hän ei kummastellutkaan, koska hän oli koko ikänsä tottunut elämään niin. Mutta nyt, tämän uuden yrityksen jälkeen, oli hän mielestään saanut täyden oikeuden palata sveitsiläiseen erakkomajaansa ja ryhtyä siellä toteuttamaan erästä työtä, joka oli vähitellen hänen mielessään selventänyt. Sikäli kuin hän vanheni, vaivasi häntä yhä enemmän kaipuu asettua tuohon kotimaahansa. Hän ei tuntenut siellä enää ketään, ja hän uskoi, että hän tapaisi siellä hengenheimolaisia vieläkin vähemmän kuin tässä hänelle vieraassa kaupungissa; mutta olihan Sveitsi toki hänen kotimaansa: niiltä, jotka ovat meidän vertamme, emme vaadi, että heidän on ajateltava samaan tapaan kuin me; heidän ja meidän välillämme on tuhansia salaisia yhdyssiteitä; vaistot ovat oppineet lukemaan samaa taivaan ja maan kirjaa, sydämemme puhuvat samaa kieltä.

Christophe kertoi iloisella tavalla näistä pettymyksistään Grazialle ja ilmaisi hänelle aikeensa lähteä takaisin Sveitsiin; leikkiä laskien pyysi hän häneltä lupaa saada poistua Paasista ja ilmoitti matkustavansa sieltä seuraavalla viikolla. Mutta kirjeen, loppuun tulikin sitten seuraava post-scriptum:

"Olen nyt muuttanut päätökseni. Lähtö on lykätty."

Christophe luotti Graziaan täydellisesti kaikissa asioissaan; hän paljasti hänelle aina syvimmätkin salaisuudet. Ja kuitenkin oli hänen sydämessään eräs pohjukka, mihin hän ei laskenut ketään muita kuin itsensä: se oli ne hänen muistonsa, jotka eivät olleet pelkästään hänen omiaan, vaan niidenkin, joita hän oli muinoin rakastanut. Niinpä hän ei ollut hiiskunut Grazialle mitään Olivier Jeanninia koskevaa. Sellaista salaamista ei hän tehnyt tieten taiten. Sanat eivät päässeet hänen suustaan, jos hän aikoi puhua Grazialle tuosta ystävästään. Eihän Grazia ollut Olivier Jeanninia tuntenut…

Sinä aamuna, jolloin Christophe kirjoitti ystävättärelle tätä kirjettä, tultiin kolkuttamaan hänen oveensa. Hän meni avaamaan, ja nurisi, että häntä häirittiin. Jokin nuori, noin neljän-, viidentoista vuoden ikäinen poika kysyi, oliko monsieur Krafft tavattavissa. Christophe pyysi tulijaa äkääntyneenä sisään. Poika oli vaaleaverinen, silmät siniset, piirteet hienot; hän ei ollut kovin kookas, vartalo hento ja pysty. Hän seisoi hetken Christophen edessä mitään puhumatta, hiukan hämillään. Mutta nopeasti hän siitä selvisi ja loi Christopheen kirkkaat silmänsä ja katseli häntä tarkastelevasti. Christophe hymyili katsoessaan noita kauniita kasvoja; ja poikanenkin hymyili silloin.

— No, virkkoi Christophe, mitä te nyt tahdotte?

— Minä tulin, alkoi poika…