KYLÄKERTOMUKSIA I

Kirj.

R. Linna.

Lapualla, Jaakko Hissa, 1890.

SISÄLLYS:

Moukka konsertissa Ruttoa. Kuvernyöri. Ylitalon isännän naiminen. Onni on epävakanen. Sana pahuuden palveluksessa. Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön. Riita-Veljet. Merisankarin seikkailukset.

MOUKKA KONSERTISSA.

"Menetkö, Jussi, tänä iltana konserttiin?" kysyi Tuomas tuttavaltansa, kun tuli häntä vastaan tiellä.

"Konserttiin? Mikä se konsertti on?" kysyi Jussi kovin hölmistyneenä.

"Etkö sinä sitä tiedä? Lukisit vähänkään edes 'aviisuja', ettet aina 'neljän kuninkaan raamatuita', niin tietäisit edes mikä konsertti on."

"En kuolemaksenikaan minä sitä tiedä, mikä se on."

"No, se on, se on, semmoinen, jossa mainio laulaja laulaa", selitti Tuomas, ja hän näytti Jussin silmissä niin kovin viisaalta.

Ihmetellen katseli Jussi Tuomasta.

"Mainio laulaja! Onko sitä sitten vielä mainiompiakin laulajia kuin meidän Priita-Maija, joka laulaa kaiken maailman viisut ja renkutukset?"

"On; sitä on semmoisiakin laulajia, joita koko maailma kiittää. Niillä on hyvin kaunis äänikin, niillä. Minä sinuna menisin tänä iltana konserttiin, että kuulisit edes kerrankaan oikeata laulua."

"Oletko sinä sitten ollut koskaan konsertissa?"

"En minä 'justiin' ole ollut, vaan minä tiedän kumminkin, minkälainen siellä on olla ja miten siellä ollaan."

"Minkälainen siellä on olla?" kysyi Jussi.

"No, siellä on olla kuin taivaassa. Ja siellä pitääkin olla hiljaa ja istua yhdessä kohden, eikä saakaan kävellä ja puhua polittaa niinkuin talvella Kasperin teaterissa. Välistä vaan pitää käsiänsä yhteen lyödä paukuttaa."

"Sepä nyt vasta on kummaa. Pitäisipä sitä sitten mennä katsomaan sitäkin kummaa. Onkohan siellä edes niinkään hupainen olla kuin Kasperin teaterissa?"

"Hupaisempi, paljon hupaisempi kuin Kasperin teaterissa!"

"Vaan paljonkohan se maksaa! Pääseeköön sinne viidelläkolmatta pennillä?"

"Hui hai! Ei puhettakaan! Ei sitä saakaan hyvää ja helppoa. Maksaa sitä aina kauniista pitää."

"Paljonkohan tuosta menisi, jos tuolla olisi käydä tuota kuulemassa?"

"Viisikymmentä penniä."

"Paljonpa maksaa; jos olisi koettaa tinkiä, eiköhän helpottaisi?"

"Elä koetakaan. Se ei siitä veny eikä vanu enempää kuin Iikeri-vaarin sijat."

"Jokohan ei veny eikä vanu."

"Ei. Mutta kyllä sinun nyt pitää mennä tänä iltana konserttiin, että kuulisit muidenkin laulua, ei aina vaan Priita-Maijan."

"Jos siellä vaan on niin kovin 'lysti' olla, niin pitäneekö tuonne sitten mennä."

"Kyllä siellä on 'lysti' olla. Et kadu kauppojasi, jos vaan menet sinne."

"No, minä menen."

"Mene vaan, minä tulen kanssa."

"Minkä aikana se alkaa?"

"Viideltä."

"Onpa siihen vielä aikaa. Minä käyn odottaessani asemalla. Hyvästi!"

"Hyvästi!"

Kyllä Jussin nyt teki kovasti mieli konserttiin. Ei hän olisi malttanut olla poissa konsertista, ei, vaikkapa kotona olisi tuli ollut nurkassa, tai Priita-Maija olisi aikonut ottaa rohki eronsa koko miehestä, jos vaan sinne meni. Ja muutoinkin hän oli jo ollut niin monta vuotta renkinä ja tienannut kokoon siksi rahoja, että hänen toki nyt kannatti kerran kuunnella muitakin laulajia, ei aina Priita-Maijaa; "kyllähän vielä hänen lauluansa kerkeää kuulla vastakin. Muutoin Priita-Maija, kun vimpauu, niin se huutaa huoneessa ja ulkona, että seinät soi ja alkaa jo lopulta käydä kylläksikin, mutta ei tohdi kieltää, eli kun se likka pintauu, niin silloin ei Jussilla olekaan makeat edessä; ottaa vielä eronsa. Ja olihan hän itse viime pyhänä kortilla tienannut monet markat, jotta näitä nyt sai panna jo vähän menemäänkin." — Hän oli jo kerran yrittänyt naimaankin, vaan kuulutuksista oli morsian ottanut eronsa. Silloin oli häneltä päässyt itku. Vaan kun hän oli juuri parhaallaan itkemässä pirtin penkillä, niin sattui sinne tulemaan Priita-Maija ja näki hänen itkevän. Priita-Maija arvasi Jussin surun syyn. Lohduttaakseen Jussia lauloi hän niin kauniisti kuin suinkin osasi "kukkuu, kukkuu" j.n.e. Siihen paikkaan jäi Jussin itku ja hän kuunteli ihmetyksellä Priita-Maijan laulua; laulun voima oli hänet lumonut. Jussi rakastui yhtäkkiä Priita-Maijaan silmiä, korvia myöten. Nyyhkien ilmoitti hän tunteensa Priita-Maijalle. Se oli Priita-Maijan mieleen, sillä sitävastenhan hän oli laulunsa juuri niin parhaan mukaan laulanutkin. Kun hän oli jo likempänä kolmeakymmentä, eikä vieläkään ollut miehestä mitään tietoa, oli se uutinen hänelle oikein suloinen ja hyvä sanoma. Jussi taasen sai Priita-Maijassa sen takaisin, jonka hän oli vasta surukseen kadottanut. Jussi oli siis hyvin "musikaalinen" mies, sillä laulun voimahan se oli, joka juuri oli hänet saanut uudestaan naimista ajattelemaan, josta ajatuksesta hän oli jo epätoivossaan ollut vähällä luopua. Siinä syntyi siis vanhan naimisen raunioille kihlaus ja äkkiä. Eivät he kumminkaan aikoneet heti kuulutuksiin panna, vaan aikoivat odottaa vielä syksyä, jolloin Priita-Maija pääsee irti palveluksestaan. He asuivat samassa talossa. Priita-Maija piikana ja Jussi oli huonemiehenä. Priita-Maijalla oli siis hyvä tilaisuus hoitaa "helluansa" ja laulella hänelle välistä. Mutta nyt aikoi Jussi mennä viime pyhänä kortilla voitetuilla rahoillansa konserttiin.

Näitä kaikkia mietti Jussi, kun hän asteli asemalle, aikaa kuluttaakseen, kunnes konsertti alkaisi.

Kun hän tuli asemahuoneesen, niin kuuli hän konttorista laulun:

"Minun kultani kaunis on, Vaikk' on kaitaluinen." — — —

Enempää hän ei joutanut kuuntelemaankaan. Hän luuli, että se mainio laulaja nyt siellä jo laulaisi. Kuin myrsky, riensi hän piljettiluukulle, nähdäkseen, tuota mainiota laulajaa ja kaasi siinä touhussa kumoon pari tai kolme piletin ostajaa. Mutta ihmeekseen näki hän, ettei konttorissa ollut muita kuin kaunis inspehtorin oppilas ja postipoika.

Jussille karjuttiin aikalailla ja näytettiin nyrkkejä.

Nolostuneena meni hän tuolille istumaan.

Pitkäksi tahtoi tulla Jussille odotus. Ja kun se laulajan katsominenkin oli vielä käynyt niin myssyttömästi, että oli vähällä saada ympäri korviansa. Ei miellyttänyt nyt Jussia edes junan odotuskaan, jota hän aina ennen oli hauskuudella odottanut. Kelloa hän katsoi ja kiroili mielessään ajan hitaisuutta, kun vielä oli lähes pari tuntia siihen, kun konsertti alkaisi. Pahalla tuulella lähti hän pois asemalta, kun vielä net, äsköisestä vihoissaan, jotka hän oli kumoon kaatanut, katselivat syrjin karein häntä ja vihasta hyräillen.

Jussi meni erääsen kauppapuotiin aikaansa kuluttamaan. Hän osti sieltä — viime pyhänä kortilla voitetuilla rahoilla tietenkin — ihka uudet, punaisella sahviaanilla reunustetut rukkaset. Sitten lähti hän odottamaan konserttipaikalle.

Mutta kun Jussi perille saapui, niin ei siellä oltu vielä niinä miehinäkään, että tässä konsertti alkaisi. Jussi seisoi seinänvierustalle aikaa odottamaan. Monenmoisia ajatuksia liikkui siinä hänen päässänsä, kun hän ajatteli ja aprikoitsi, kuinka se nyt oli käypä se hänen konsertissa olonsa. Pisti siinä tavasta pelkokin päähän, että jos tämän nyt vaan saa tietää Priita-Maija, että hän on käynyt muitakin laulajia kuulemassa, kun Priita-Maijaa, niin ottaa vielä eronsa. Mutta toiselta puolelta oli hänellä uteliaisuus niin suuri, ettei malttanut poissakaan pysyä. Konserttiin päätti Jussi vaan mennä, vaikka tulisi kuinkakin tiheä loppuselvitys.

Mutta yht'äkkiä tuotiin salin ovenpieleen pieni pöytä, jonka taakse istui eräs mies. Eteensä aukasi hän pienen arkun, jossa oli paljon papereita, sitten istui hän rauhassa ja näytti odottavan jotakin. Ihmetyksellä katseli Jussi miestä ja koetti arvata sitä, mitä varten se siinä istui, vaan ei saanut sitä asiaa selville. Mutta siinäpä tuli jo Tuomaskin ja hänen puoleensa kääntyi Jussi kysymyksellänsä, vaan tohtimatta kumminkaan sitä isosti kysyä, mutta hiljaan hän sen Tuomaan korvaan supatti, ettei mies kuulisi. Tuomas vaan nauroi viisaasti ja alkoi puhuttelemaan miestä. Silloin kuuli Jussi, että se olikin sisäänpääsylippujen myöjä. Tuomas osti piletin ja Jussi osti kanssa. Viisikymmentä penniä se maksoi, joka oli muuten Jussin mielestä niin hirveän iso raha niin joutavaan panna kuin laulajaisiin. Hän ajatteli: Jos olisi tuokin raha vaan laudassa, niin olisipa se nätti saalis, jos senkin edestä vaan toista saisi "pietillä käyttää." Vaan ei kehdannut sentään palatakaan, kun kerran tuli niin rennosti käsi taskuun pistetyksi ja sieltä rahakukkaro mahtavasti esiinvedetyksi. Ovella otettiin Jussilta piletti pois, vaan ohjelma, "prokrammi", jätettiin, josta hän sai katsoa, kuinka laulajaiset menivät, mitä laulua laulaja milloinkin lauloi; niin selitti Tuomas, kun he saliin astuivat ja heille näytettyyn paikkaan istuivat. Paljon oli salissa istuimia, paljon Jussin mielestä. Vaan yksi ylennetty paikka, lava nimittäin, salin perällä, veti Jussin huomion puoleensa. Tuota seikkaa täytyi hänen kysyä Tuomaalta — korvaan supattamalla tietenkin.

"Siihen se mainio laulaja tulee seisomaan, kun se laulaa", selitti Tuomas asian ymmärtäjänä. Siihen täytyi Jussin tyytyä. Enempää ei hän saanut tietää sen tärkeän illan tapauksista edeltäpäin, kun hän ei ymmärtänyt edes ohjelmaakaan, sekin kun oli ruotsalainen ja Jussi ei olisi edes osannut hääviin lukea sitä, jos se olisi ollut suomalainenkin, hän kun oli huono-lukuinen. Sydän syrjällään odotti siis Jussimme konsertin alkua.

He olivat kahden salissa. Ei ketään muita kuulijoita ollut vielä saapunut.

Jussilla oli siis hyvä tilaisuus miettiä nyt.

Hän katsoi kelloansa. Ihmeellisen hitaasti kului nyt aika. Verkkaan, kovin verkkaan liikkuivat kellon viisarit. Jos vaan Jussi olisi tietänyt, että aikakin kului yhtä sukkelaan kuin hänen kellonsa viisarit liikkuivat, niin varmaankin olisi hän sormittanut kelloansa, olisi vääntää vivauttanut viisareita sen kolmeneljännestä eteenpäin, että tuo jännittävä hetki olisi ollut jo käsissä. Mutta Jussi oli kumminkin siksi viisas, ettei uskonut siitä keinosta lähtevän mitään apua ajan kululle, ja siis antoi hän kellonsa viisarit olla rauhassa. Ja muuten hän ei olisikaan raahtinut kelloansa muussa tilaisuudessa sormiakaan. Se oli hyvä kello se, ja päälliseksi vielä niin helppo. Lontoolainen "pifeclari" se oli. Pelissä sen oli Jussi voittanut senkin. Kankaan Tapani sen oli pannut peliin. Yö sitä oli pelattu, sen kellon omistamisesta, vaan aamulla se oli tullut Jussille. Ylpeänä oli sen Juho silloin työntänyt taskuunsa. Onnellinen mies oli Jussi pelissä. Melkeinpä yhtä hyvä voittamaan kuin Pieti-Tanukin. Monasti oli hän jo Tanunkin voittanut pelissä, vaikka Tanu olikin niitä maanmainioita korttimiehiä. Mutta usein Tanukin oli hänelle tehnyt kiusaa vuorostaan. Vaan ei ollut auttanut viime pyhä-iltana Tanun juonetkaan, pietissä piti vaan pojan käydä ja vieläpä neljän markan pietissä, kun kahden kakolle joutuivat Korven pirtissä. Kaikki muut olivat hirmustuneena pois jääneet, kun lauta jo oli niin iso, vaan Jussipa, kun Tanu oli voittoriemulla kehassut valttejansa, oli myöskin vilkaissut lehteihinsä ja sanonut: "nakki passista", silloinkuin kaikki muut olivat sanoneet: "passi nakista". Voittihan se silloin Jussi Tanun, vaikka Tanu olikin niitä mainioita, ja Jussi sai rahat. Saivarelta oli Tanu silloin häätynyt neuvoa kysymään, kun neljän markan pietille ajettiin. Niitä rahoja sai Jussi kiittää uusista rukkasistansa, jotka hänellä nyt olivat kädessä ja jotka olivat niin komeat, oikein punaista sahviaaniakin oli suissa. Niitä rahoja sai hän kiittää siitäkin, että nyt istui konserttisalissa, kuten herra ainakin. Ja vielä siitäkin sai hän kiittää niitä rahoja, että hänellä oli konsertin "prokrammi", joka oli pistetty toiseen rukkaseen, kuten hän luuli pitävän tehdä.

Yht'äkkiä alkoi saliin tulvailla enemmältä väkeä. Tuli nimismies hienoine rouvineen. Tuli kaupanhoitaja morsiantansa kainalossaan kantaen. Tulipa kirkkoherra ja paljon muita. Ja kaikki ne sioittelivat itsensä Jussin ja Tuomaan eteen istumaan.

Nyt ei ollut enään aikaa kuin viisi minuuttia. Jussi rykäsi, teroitti kuulonsa ja näkönsä, että kaikki näkisi, eikä mitään katoaisi. Viime minuutilla oli niin hiljaista salissa, että olisi helposti kuulunut kärpäsen surinan toisesta salinpäästä toiseen.

Vihdoin löi salin kello tärisevään jouseensa viisi. Taiteilija — suokaa anteeksi, ei kun enkeli — astui lavalle. Kukkia hivuksissa ja kyynäspäihin ulottuvat valkoiset hanskat käsissä. Nyt silmänräpäyksessä korvia myöti rakastuneiden nuorien herrojen riveistä kuului sydäntä särkevä "ah"! Raivokkaat käsien taputukset seurasivat esiintymistä. Tuomaskin taputti käsiänsä, käskipä vielä Jussinkin taputtaa, vaan Jussi ei sitä tehnyt. Vielä istui hän kylmänä. Eräs "heikkoastia" kuroitti enkelille kukkaisvihon, jota hän suvaitsi pitää kädessään koko konsertin ajan.

Sitten alkoi hän laulamaan. Ensin kuunteli Jussi kylmästi laulua, vaan kuta edemmäs laulaja lauloi, niin sitä enemmän muuttui Jussin ajatus hänestä. Ensin alkoi hän ihmettelemään laulajaa, vaan sitten hän häntä jo jumaloitsi lopuksi. Ja kun laulaja oli päässyt ensimäisen laulu-numeronsa loppuun, niin ei Jussin ihastus enään rajojansa tiennyt. Sillä lailla ei Priita-Maija vielä ollut ikinä laulanut. Suu auki, silmät seljällään katsoi Jussi syvimmällä kunnioituksella laulajaa, ja peljäten, että jos hän vaan ei sitä nyt oikein tarkasti katso, niin se näky katoaapi pois. Ensimäinen morsian, sitä seuraava suru, Priita-Maija, tähän asti surullisine lauluineen, korttipelit, Pieti-Tanut ja kaikki, jotka hänessä tähän asti olivat kunnioitusta herättäneet, kiitivät nyt huimaa vauhtia alas mäkeä Jussin silmissä. Kuin kuvapatsas istui Jussi, katsella ammotellen laulajaa. Hän ei kuule, että nyt toistamiseen jo taputetaan käsiä salissa. Vasta kun Tuomas nyhjäsi häntä kylkeen ja sanoi: "Taputa sinäkin", heräsi Jussi sen verran, että tajusi mistä nyt oli kysymys. Ja nyt vasta taputti hän, jyskytti työssä kovettuneita kouriansa niin hirmuisesti yhteen, että kaikki luulivat Jussin kadottaneen järkensä tai vähintäänkin saaneen hetkellisen hulluuden puuskan.

Konsertti meni menojansa ja Jussin ihastus ja mielihyvä kasvoi joka silmänräpäys.

Viimeinen numero oli laulettu ja nyt oli Jussin ihastus saavuttanut äärimmäisimmät rajansa. Sali kaikui hänen innokkaista käsiensä läiskytyksistä. Hän näkee että kukkakimppuja ja seppeleitä lentää oikein satamalla taiteilijan jalkain juureen lavalle. Hän näkee että Tuomaskin viskasi sinne kukkansa. Nyt nyhjäsee Tuomas häntä uudelleen kylkeen ja sanoo:

"Viskaa sinäkin!"

Ja Jussi viskasi. Vasemmassa kädessä oli hänellä lakki, oikeassa oli uudet, vasta ostetut rukkaset, joista toiseen oli pistetty laulajaisten ohjelma. Hänellä ei ollut kukkasia, vaan sen sijaan rukkasia. Hän viskasi sen mitä nyt haltijoissaan sattui käsiinsä saamaan, hän viskasi — rukkasensa. Nakkasi ne väkevällä kädellänsä. Ja sitten tuntui sydänalassa niin sanomaton hyvänmielen tunne, sillä olihan hän siten osoittanut ihastustansa.

Mutta muita kuuntelijoitapa se ei tyydyttänytkään. Heikompi sukupuoli tunsi itsensä, laulajan persoonassa, syvästi loukatuksi. Mutta mistäpäs Jussi otti kukkia, kun ei ollut. Mikä verraton häpeä! Saada samalla kertaa rukkaset ja oman, suurimmalla huolella valitun "rokramminsa" takaisin! Laulaja ei ollut saanut vielä ikinä kokea keltään ihmiseltä senlaista auliutta. Hän häpesi. Hän horjui. Hän oli vähällä mennä tainnoksiin. Ja kun heikompi sukupuoli näki laulajan hämmingin, niin ei se enään jaksanut itseänsä hillitä, vaan lujin-luontoiset riensivät laulajaa lohduttamaan; kaikkein "heikoimmat astiat" hykertyivät itkemään häpeästä ja epätoivosta. Kaikkein silmät olivat käännettyinä Jussia kohden. Ja kun ensimmäinen itkun puuska oli mennyt ohi, niin puhkesi heikompi sukupuoli vihdoinkin sanoihin.

"Fyii'i!" kiljasi muudan.

Kukapa sen tietää kuinka paljon Jussi-parka olisi saanut vielä osakseen noita kulturikielisiä korulauseita, jos niitä vaan ei olisi keskeyttänyt nuorien herrojen vimmastus. He kun näkivät, että heidän "daaminsa" oli mitä suurimmasti loukkautuneet Jussin hyvänmielen osoituksista, niin he, kuten kunnon "kavaljeerit" ja ritarit konsanaankin, katsoivat velvollisuudekseen puolustaa heikomman sukupuolen kunniaa. Vaan kun Jussi puolestaan ei ollut mikään ritarillinen mies, että häntä olisi sopinut vaatia kaksintaisteluun, niin he aikoivat heittää hänet nurinniskoin ovesta ulos. — Jussi ei ole ikinä ollut oikein hyvässä sovussa herrassäädyn kanssa, sillä hänen ajatuksensa oli, että herrojen tulisi kiittää kansaa jok'ainoasta leipäpalasestaan, minkä nautitsivat, jonka heikko jäsen hänkin tiesi olevansa. Herrat eivät koskaan olleet Jussia kohdelleet niinkuin ihmistä, vaan niinkuin työjuhtaa, ja siitä syystä Jussi kantoikin karemieltä herroja kohtaan. Ja jossain toisessa paikassa hän olisikin epäilemättä antanut noiden vihattujen herrojen tuntea hänen työssä karaistuneita kämmeniänsä, miltä niiden läjäys maistaisi, vaan nyt sanoi hänelle vaisto, että hän olikin juuri itse syypää hämminkiin, mutta miten, sitä hän ei vielä tietänyt. Vaan silloin sattui hän silmäämään laulajaa, jota parhaallaan naiset lohduttivat miten parhaiten taisivat, ja siellä näki hän laulajan jalkain juuressa uudet komeat kintaansa. Silloin älysi hän hämmingin ja kyynelten syyn. Ja nyt oli hän kuin olisi häntä yhtäkkiä käytetty kymmenen markan pietillä, eli hänen olisi täytynyt niellä kerralla kannu etikkaa. Hän ei yrittänytkään tekemään vastusta. Hän katsoi vaan, josko olisi ollut valmis lähtemään ulos, sillä nyt näytti jo salissa olo alkavan käydä kovin kuumaksi. Ja kaikki nämät ajatukset, jotka olemme kertoneet, vilahtivat yhdessä minuutissa Jussin aivojen läpi. Akkunat vilisivät kymmenenä silmissä. Ensin kuumeni toinen poski ja sitten heti toinen. Hän tunsi, kuinka niskaansa tartuttiin ja häntä raahattiin aikanujua ulos. Ovella annettiin hänelle potku polvella, että lensi yhdellä loikauksella eteisen läpi rappuja alas ja portaiden eteen. Lihavan kauppamiehen laiha puotipoika, kylänkesken Villipeuraksi haukuttu, se toimitti sen ritarillisen työn ja niin sukkelaan, että Jussi ei joutanut ajattelemaankaan, ennen kuin oli porrasten edessä ja hieroi kipeitä takapuoliaan. Siellä istui Jussi nyt portaiden edessä ja kiroili kovaa onneansa. Mieli teki mennä saliin takaisin ja antaa oikeaan ja vasempaan, niin että tempun tietäisivät. Ensikerran oli hän tuotu semmoista vonkaa ulos, että helisi vaan maailma korvissa, vaan nyt hän ei niin antaisikaan tuoda itseään ulos. Rukkasensa olivat vielä salissa, jotka olisi pitänyt kaikella mokomin noutaa pois. Vaan kun hän sitä ajatteli, niin kylmä väristys kävi pitkin selkää. Ei sinne saliin ollut niin helppo mennä. Hänellä oli vielä liian tuoreet muistiaiset edellisestä salissa käynnistään, pöhöttyneissä poskissaan ja rutisevassa niskassaan, jossa tuntui vieläkin Villipeuran sormen jäljet. Mutta viha kukkui povessa, joka pani pelolle kovaa vastarintaa. Silloin päätti Jussi huutaa rukkasiansa salista.

"Rukkaseni!" kiljasi hän.

Jussi seisoi oven keskireijällä, sääret hajallaan ja avopäin. Hän kuunteli. Ei kuulunut mitään. Jos eivät annakaan. Kun olisi huutaa toinen kerta. Olivathan ne maksaneet toista markkaa, että kannatti vähän huutaakin, eikä noin vaan menettää.

"Rukkaseni!" ärjäsi hän toisen kerran.

Silloin viskattiin salin ovi auki. Villipeura hyökäsi salista eteiseen. Rukkaset olivat hänellä kädessä. Ne lähetti hän Jussia kohden tulemaan semmoisella tarkkuudella, että parhaimmankaan "sporttimiehen" ei olisi tarvinnut hävetä sitä heittoa. Läjähti vaan Jussin otsaan, kuten juuri äsken laulajan silmille. Nyt oli hän itsekin saanut rukkaset.

Synkeitä ajatuksia aivoissaan hautoen lähti hän pois.

Hänen entiset huonot ajatuksensa herrojen suhteen oli saanut uutta virikettä. Ja varsinkin Villipeuraa kohtaan kantoi hän siitä hetkestä sammumatonta vihaa povessaan. Mutta kaikki ne ajatukset ja tapahtumat olivat hänestä vaan lasten leikkejä sen ropotin suhteen, joka hänellä oli vielä samana iltana jälellä, nimittäin tilinteko Priita-Maijalle siitä, miksi hän oli mennyt muita laulajia kuuntelemaan. Hiukset nousivat Jussin päässä pystyyn, kun hän ajatteli sitä hetkeä. Mutta kierteleminenkään ei auttanut, vaan käydä käsketyn pitää. Eipä siis kumma ollutkaan, jos Jussi asteli kotiansa allapäin pahoillamielin, kaiken kallella kypärin, kun hänelle oli sattunut sellaiset vastukset ja häväistykset päivällä, ja nyt oli vielä odotettavissa, herra ties, minkälaiset nuhdesaarnat. Väkisin pyrki Jussin suusta ilmoille kauvan pidätetty "saakeli".

"Perhana, kun olisi viinaa, että saisi upottaa siihen kaikki vaivat ja vastukset", ähkäsi hän astellessaan.

Sinä iltana tuli Jussi erittäin happamalla muodolla kotia. Priita-Maija ihmetteli sitä, mikä nyt Jussille oli tullut. Hän ei vielä tietänyt Jussin konsertissa käynnistä mitään, vaan jotakin ikävää hän epäili tapahtuneen ja päätti ottaa siitä selvän kun he pääsevät kahdenkesken puheisille.

Jussi istui alakuloisena penkillä, miettien keinoa, millä pääsisi helpoimmin läpi, vastaamatta suoraan Priita-Maijan kysymyksiin, vaan ei löytänyt mitään reikää.

Kun kaikki muut olivat menneet pois tuvasta, sanoi Priita-Maija:

"Missä sinä nyt olet ollut tämän päivän ja illan, ja mitä sinulle on tapahtunut, kun olet niin pehmeän näköinen, kuin olisi hierottu jokapaikasta koko mies?"

"Enpähän ole juuri ollut paljon missään, tuolla olen vaan pitkin kyliä kävellyt, töllistellyt," vastasi Jussi alakuloisesti ja kierrellen.

Vaan sepä ei Priita-Maijaa tyydyttänytkään. Hän ei olisi nyt laskenut Jussia tunnustamatta; ei vaikka olisi jäänyt vanhaksi-piijaksi.

"Ethän vaan ole tapannut kortilla rahasi?" kysyi hän, katsoen paljonsanovasti ja merkillisesti Jussia silmiin.

"En ole tapannutkaan", sanoi Jussi jurosti.

"Vaan jotain sinulle on tapahtunut, minä näen sen aivan selvästi? Sano vaan minulle kaikki, sano 'kullallesi' mikä sinua vaivaa?"

"Ei minua vaivaa mikään."

"Vai niin! Soo-oh! Vai et aijo sanoakaan? Vaan jos et nyt vaan sano suoraan mikä sinua vaivaa, niin meidän välimme saa olla tästä hetkestä kuitti."

"Kas sitä, eikös tehnyt sen jota pelkäsinkin", mietti Jussi.

Ja nyt heltyi hän — poika-parka — niin että tunnusti kaikki oikein perinpohjaisesti, sekä konsertissa olot, rukkas-jutut, ulostuonnit, ja tunnustuksensa lopetti hän valittamalla kipeätä ruumistansa.

"Onko sinun poskesi hyvinkin kipeät?" kysyi Priita-Maija osanottavaisesti.

"No mitä! Eihän hän ole edes vihainenkaan", kummasteli Jussi. "Onpa ne vaan jotensakin kipeät, sillä Villipeuralla on notkea käsi", sanoi Jussi sitten ääneensä.

"Voi Jussi-parka!" kummasteli Priita-Maija Jussin suureksi kummastukseksi, kun se vielä säälittelikin hänen vaivojansa.

Ja Priita-Maija ajatteli, että hänen tulisi tehdä nyt jotain merkillistä, ettei Jussi ottaisi eroansa hänestä, joten hän jäisi takanakin vanhaksi-piiaksi. Sitten lauloi hän, vanhaan laulunsa voimaan luottaen, Jussin korvien ihailtavaksi "pramian-piijan laulun."

Jussi kuunteli hartaasti Priita-Maijan laulua, ja mitä enemmän hän sitä kuunteli, sitä vähemmäksi väheni mainion laulajan taito hänen silmissään Priita-Maijan rinnalla, kunnes se lopulta tuntui hänestä, ettei se niin erittäin mainiota ollutkaan kuin kehuttiin. Priita-Maija ajatteli taasen, että se oli hänelle erittäin hyvä keksintö, se "pramian-piijan laulun" laulaminen. Hän kun oli silläneuvoin saanut Jussin mielen käännetyksi pois muista laulajista itseensä.

Rauha palasi Jussiin, ja miehen toivo Priita-Maijan sydämeen. Kumpikin istui käsikädessä penkillä toistensa vieressä ja niin syvissä ajatuksissa, etteivät huomanneet kuinka päreenkarsi kasvoi pitkäksi, kiemurteli ja luikerteli ja ajoi tulta edellään, kunnes se vihdoin tapasi takan kylkeen kiinnitetyn pihdin. Siinä se viimeisen kerran leimahti kirkkaasen liekkiin, sitten se sammui. Tupa kävi pilkkoisen pimeäksi.

Ruttoa.

Räätäli Saumasen tytär oli tullut yht'äkkiä sairaaksi. Saumasen eukko oli istunut koko yön kipeän tyttärensä vuoteen vieressä. Oli hautonut, hoitanut parhaan taitonsa mukaan, vaan siitä ei näyttänyt olevan apua.

Illalla oli Sanna yhtäkkiä joutunut vuoteen hyväksi; aamulla näytti hänen tautinsa olevan entistänsä kovempi.

"Ukkoseni!" sanoi Saumasen eukko aamulla, "ukkoseni, eiköhän ole parasta, että menet Teikun luo. Sanna on entistänsä kipeämpi ja minä pelkään, että hän voisi kuolla meidän käsiimme ja minun omatuntoni ei saa rauhaa, jollei vaan puhutella hänen tähtensä Teikkua."

"Kyllähän se on parasta. Sanna on meidän ainoa lapsemme, josta meillä on ollut tähän asti ainoastaan iloa. Hän on auttanut uskollisesti sinua emännyyden toimissa, ja iso vahinko tulee meille, jos hän kuolee", puheli Saumanenkin suruisena, laskeutuen lattialle työpöydältään, jolla oli istunut työssään.

Raskaalla mielellä puki hän turkit yllensä ja lähti apua etsimään kipeälle tyttärellensä; hän lähti Teikun luo.

Vaan kuka oli tuo Teikku, jota ei sanottu edes tohtoriksikaan, kun noin vaan yksinkertaisesti Teikuksi? Hän oli konkurssin tehnyt, vanha apteekari, joka aikomansa oli elänyt isosti. Vaan juuri kuin hän oli ollut rikkaimmillaan, oli hänen valloittanut vastustamaton käräjöimishimo, joka tietysti vaati uhrisummaksi isot rahat, ja kun Teikulla elettiin muutoinkin isoisesti, niin seurasi siitä välttämättömästi äkillinen vararikko; senpätähden sanoivatkin kyläläiset hänestä: "Teikku eli tänä päivänä isosti ja huomenna lyötiin kintaat pöytään."

Hän oli ison lapsijoukon isä, joka koetti heitä elättää miten parhaiten taisi, mutta pelkäsi kumminkin työtä kuin kuolemaa. Sitten kuin hän oli huilannut alas mäkeä, täytyi hänen tosin tehdä vähän työtäkin, vaan ei sentään suuria sittenkään, ja mitä hän teki, niin otti siitä moninkertaisen makson. Tuosta äkillisestä onnen-keikahduksesta ei Teikku suuresti hämmästynyt. Nosti vaan päänsä yhtä pystöön kuin ennenkin, "juuri niinkuin parempina päivinänsäkin", sanottiin. Hän oli oppinut yhtä ja toista lääketieteen alalla apteekarina, lääkärien lääkelistojen avulla. Se hänen taitonsa oli hyvään tarpeesen, huonommalle puolelle jouduttuansa. Suomalaisen talonpojan kammo lääkärien taidon suhteen sai useimmat avun hakijat kulkemaan oikean lääkärin asunnon ohi Teikun luo. Hän olikin halukas auttamaan neuvoilla, mitä ymmärsi, ja vaikeimmissa kohdissa käytti hän väliin sattuman ohjaavaa kättä apunansa. Huonommalla puolella ollessaankin vaivasi hän, kuten parempina päivinänsäkin, ihmisiä yhä edelleen joutavimmistakin syistä käräjiin. Sakotutti muita ja väliin sai itsekin aika tavalla sakkoa. Vaan hänpä ei hämmästynyt jos sakotettiinkin. "Muutaman päivän vesi ja leipä sen maksaa", sanoi hän. Väliin, kuin hän haasti jotakin, hiukan niinkuin naurettavasta asiasta oikeuteen ja häneltä kysyttiin, kuinka hän luuli asiansa päättyvän, niin sanoi hän: "En tiedä kuinka käynee, vaan koetan, jos voittaisin." Sellainen tohtori oli Teikku, jonka luo Saumanen lähti.

Siihen aikaan, kun kertomuksessamme kerrotut tapaukset tapahtuivat, oli Teikku jokseenkin huonoissa varoissa. Hänen oli täytynyt olla varojen puutteessa jo useammissa käräjissä vaan muiden ihmisten asianajajana, ja se seikka sai ukkoparan mielen kärtyselle laadulle. — Vaimonsa kanssa oli hänellä alituista toraa ja jankkinaa, kun tämä vaati mieheltänsä tavan takaa rahoja perheen ylläpitämiseksi, ja kun ukolla ei aina ollutkaan joka tarpeesen, niin silloin moitti hän ukkoansa tuosta onnettomasta käräjöimis-himosta, joka heidät oli köyhdyttänyt. Ukko puollusti aina silloin itseänsä enemmän suurella äänellänsä kuin sattuvilla sanoilla, ja eukkoparan täytyi olla silloin hiljaa, vaikka tosin karvastelevalla sydämellä.

Samana aamuna kuin Saumanen oli lähdössä hänen luoksensa, istui Teikku kamarissansa pöytänsä edessä, joka oli hänellä vielä jälellä "parempien päivien" loistosta. Pöydällä oli kasa vanhoja lääkelistoja, jotka hän oli säilyttänyt siltä ajalta, kuin niiden määräysten mukaan vielä valmistettiin lääkkeitä hänen apteekissaan. Nyt tohtoriksi alennuttuansa kopioitsi hän niitä tarvittaissa.

Vaimonsa tuli kamariin ja sanoi hänelle:

"Minun pitäisi saada rahaa."

"Mitä sinä taasenkin rahalla teet? Sitä menee kuin tulva-vettä, enkä minä tiedä hiiteenkö sinä sitä syydät?" sanoi Teikku.

"Huoneiden vuokra on maksamatta, pojat tarvitsevat kenkiä, tytöt vaatteita, liha on kaikki, leipä on loppunut ja Emmikin tarvitseisi uuden hatun —."

"Hiidestäkö minulla on kaikkiin sinun tarpeisiisi rahaa!" ärjäsi Teikku. "Emmikin, se sinun fröökinäsi, se on minulle yhden tekevä, oli hänelläkin hattu tai riihimyssy. Minulla on tekemistä että saan rahaa edes todellisiinkaan tarpeisin; ei ole varaa tuhlata joutaviin. Paljonko luulet tällä kertaa tarvitsevasi?"

"Tarvitseisi saada vähintäänkin kahdeksan markkaa, vaan luulen, että, jos olisi edes neljäkään, hetkinen silläkin toimeen tultaisiin."

"Ei minulla ole kuin puolitoista markkaa tällä kerralla. Sen hatun voit jättää ostamatta. Se on minusta kiusallista, heti ruvetaan häntä pöökäämään, kun kapalovyö vielä perässä venyy."

"Täytyy ostaa ainoastaan tarpeellisimmat ostokset. — Minustakin on kiusallista, kun sinä kulutit meidän ainoatkin varamme sillä käräjöimisellä. Nyt ei olisi hät—."

"Ole hiljaa! Minä en kärsi kuulla moisia puheita."

"— Mutta mitä? — Saumanen tulee tänne. Varmaankin on taasen hänen Sannansa, se heikompi astia, sairassa. Minun täytyy nyt näyttäytyä arvokkaalta. Sinä saat mennä ostoksillesi, vaan muistakin, ett'et käytä sitä rahaa turhuuksiin, sillä siinä ovat minun ainoat lanttini", sanoi Teikku.

Sitten asettui hän pöydän eteen istumaan, ollen lukevinaan "Pientä haavalääkäriä."

Saumanen tuli kamariin.

Tulija sanoi hyvää huomenta; Teikku ei ollut kuulevinaan. Saumanen rykäsi; yhtä huonolla menestyksellä. Viimmein, kuin hän kolisi niin kovaa, että itsekin siitä hämmästyi, oli Teikku heräävinänsä syvällisistä tutkinnoistansa.

"Ka, Saumanen. Kuinka takkinne ja frakkinne tänä aikana menestyy? Oletteko pysyneet hyvissä voimissa? Kuinka eukkonne ja tyttärenne jaksaa?" kyseli hän kohtelijaasti.

"Kiitos kysymästä. Kyllähän minä aina jaksan, vaikka vanha jo olen. Syön ruokani, teen työni, niin miks'ei jaksa, jaksaapa hyvinkin. Vaan Sanna on taasen sairassa, enkä minä tiedä, mitä hänelle tehdä; sen asian vuoksi minä tänne tulinkin, jos te niinkuin tietäisitte siihen jotakin apua?"

"Vai niin, hm! Vai on Sanna taasen sairassa. Mitenkä hän on kipeä?"

"Illalla oli hän vielä ihan terve, vaan yht'äkkiä tuli hän sairaaksi. Hän ei ole oikein minulle selvittänyt mistä paikasta on kipeä, vaan kovasti hän näkyy olevan tuskalla. Minä pelkään, että hänessä rut—."

"So so! Älä sano yhdellekään ihmiselle sitä!" huudahti tuo taitava lääkäri, lyöden nyrkkinsä pöytään että kajahti. "Et kellekään, sanon minä, sillä nuo tyhmät talonpojat rupeaisivat silloin pelkäämään, ja se tarttuisi silloin heihin sen pahemmin", sanoi hän. Sitten alkoi hän oppineen näköisenä selailla vanhoja lääkelistoja. Tempasi vihdoin yhden, kopioitsi sen suurella kiiruulla ja antoi sitten Saumaselle.

"Tämän presehtin te viette apteekiin ja käskette valmistaa mitä pikemmin sitä parempi. Sitten kuin menette kotianne, niin teidän on ensin kuumennettava tiilikivi ja pudotettava se tervaämpäriin, sitten pitää teidän ja eukkonne nuuskata sitä terva-höyryä, ettei se tauti teihin tarttuisi, sillä se on — näin meidän kesken puhuen — ruttoa, mitä vaarallisinta, vaan sitä ei saa sanoa yhdellekään elävälle olennolle, sillä silloin tulisivat ihmiset ihan hulluiksi. Sitten on teidän otettava vähän kanverttia ja pantava pieneen pussiin kaulaanne; vaimonne on tehtävä samoin. Ja joka kerran kuin menette ulkoa sairaan huoneesen, on teidän aina nuuskattava sitä tervan-höyryä, ettei teihin tauti tarttuisi."

"En kuolemaksenikaan minä muista kaikkia teidän määräyksiänne, parasta on että lähdette te itse johtamaan meitä oikealle tolalle sairaan hoitamisessa, siis siitä joku tulee", pyyteli Saumanen.

Niinkuin Teikku jo sanoikin, oli Saumasen Sanna usein sairassa, jolloin Teikku oli aina saanut häntä parantaa. Ja vaikka hän tavallisesti vaati enemmän antamistaan neuvoista, kun oikea lääkäri, niin oli Saumanen aina maksanut runsaammasti kun hän osasi vaatiakaan. Senpä tähden ei hän nyt kaikessa ylhäisyydessäänkään katsonut ylön alhaisen Saumasen pyyntöä, koska siitä kutsumuksesta oli varmaankin karttuva hänen kunniansa ja vielä enemmän nykyään laiha kukkaronsa.

"Parasta on, että tulen itse mukaan. Minun toimekkaasta pontevuudestani riippuu satojen, kenties tuhansienkin ihmisten henki. Teidän Sannaanne ei voi auttaa, ei mikään enään. Hän on kuolemaan tuomittu, auttamattomasti tuomittu. Vaan jos voimme ehkäistä taudin levenemisen hänestä muihin, niin silloin olemme tehneet suuren palveluksen ihmiskuntaa kohtaan", puheli Teikku, kun puki yllensä, seurataksensa Saumasta. "Kenties säätää hallitus minulle siitä hyvästä työstä vielä ison eläkkeenkin, jotta voisin kurittaa noita muutamia moukkia ensi käräjissä, ja rintarahan rintaani", mietti Teikku mielessään, vaan oli kumminkin siksi viisas jottei sanonut niin.

Raskaalla mielellä oli Saumanen kuunnellut tohtorinsa oppinutta puhetta, ymmärtämättä siitä kumminkaan muuta, kuin sen, että Sanna oli jo tuomittu kuolemaan, ja salainen vaisto sanoi hänelle, että hän ja vaimonsa olivat sitä seuraavat uhrit.

Allapäin, pahoilla mielin asteli Saumanen Teikun rinnalla kotiansa kohden. Pitäjän rohtolassa toimitettiin Teikun toimella, vaan Saumasen kustannuksella, ylläkerrotut pussit, joista toinen heti ripustettiin Saumasen kaulaan.

"Vaan minulla poloisella ei ole edes tervaakaan", huokasi Saumanen hetkisen kuluttua.

"Siinä susi jossa kaivataankin", sanoi Teikku. "Katsokaapas hyvä Saumanen, tuolla tulee vastaamme tervan kauppijas."

Ensimmäisenä tuli kulkijoita vastaan pieni, laiha ja pitkä-karvainen takkuvarsa, vetäen perässään pientä ränsistynyttä resla-rekeä, jossa oli vähän heiniä, resunen kontti, puoleksi täysi jyväsäkki, ruoska ja jonkunmoinen terva-astia. Perässä tallusti lyhyt, tanakka mies, puettuna lammasnahkaisiin kesi-turkkeihin, tuohi-virsuihin ja vanhanaikaiseen leipälakkiin. Ja kaikkein viimeisenä kulki melkein samallaiseen asuun puettu vaimo, ainoastaan se eroituksena, että hänellä oli huivi päässä ja turkit oli köytetty huivilla keskeä kiinni. Sellainen matkue tuli heitä vastaan, josta Teikku niin ilostui ja Saumanenkin sai uutta uskallusta.

"Jaakko hoi! Kuules, anna nyt meille heti paikalla kannun verran tuon astiasi sisällöstä, meillä on kiire. Jos ei sinulla vaan ole lainata meille astiaa, niin aja lähimmäiseen taloon, pyydä sieltä lainaksi ja tuo kiireen kynnessä Saumasen asuntoon. Vaan, mitä kannu maksaa?" puheli ja kyseli Teikku mieheltä, joka oli pysäyttänyt hevosensa.

Saumanen seisoi surullisena ja kuunteli toisen puhetta ja häneen näytti lietsovan uutta toivoa Teikun vilkkaasti elähtävät liikkeet.

"Tätä maksaa jyvissä neljä kappaa rukiita ja rahassa kaksi markkaa kannu", sanoi kulkukauppias, laskien kätensä puuastian uurteelle.

"Kaksi markkaa! Oletko hullu koko mies? Minkälaista tervaa se on, joka niin paljon maksaa?!" huudahti Teikku.

"Ei tämä tervaa olekaan, tämä on pikiöljyä", sanoi mies vakavasti ja ikäänkuin oman kauppijas-arvonsa tunnossa, kun hänellä nyt on kerran muka kalliimpaakin tavaraa kaupan.

"No, monenlaisena sinäkin kummittelet! Milloin olet sinä tervan-, milloin pikiöljyn-kauppijassa", ärjäsi Teikku vihasesti. "Vaan malta, malta, ensi käräjissä sinua siitä sakotutankin. Kylläpä silloin toista virttä veisaat — kun pitääkin aina erilaisia kaupuksia ja nekin vielä niin kallista", puhui hän ja häristi miestä nyrkillänsä.

"Vai kallista!" sanoi mies, aina yhtä vakavana. "Te olette yhdellainen kun Koskelan isäntäkin. Hän valehella livautti minulle äsken, kuinka muka Puolimatkan Juuso oli hänelle myynyt kolmellakymmenellä pennillä hallin pikiöljyä."

"Jaakko sanoi jo isännälle että mitäs Juuso voittaa pikiöljyllänsä, kun papriikissakin maksaa neljäkymmentä penniä halli. Vaan tukkoonpa siinä isännän suu jäikin", puhui vaimokin miehensä puolesta.

"Vaan viimme kerta tuo sai ollakin, en minä ainakaan enään hänelle myö mitään, ostakoon muualta, jos luulee helpommalla saavansa", sanoi mieskin.

"Painakaa sen tuhannen pohjaan pikiöljyinenne", sanoi Saumanen, suuttuneena turhasta viivytyksestä.

"Lähdetään vaan", sanoi mies tyyneesti ja löi ruoskan varrella hevostaan.

"Tuodaanko teille kannu pikiöljyä?" kysyi akka vielä.

"Ei, ei, ei! Tervaa me tahdomme, ei pikiöljyä", huudettiin hänelle vastaan.

"Kyllä minä toisilta tervaa saan", sanoi Saumanen Teikulle, kun he olivat tulleet edellisen kotia.

"No mene sinä sitten noutamaan tervaa, minä kuumennan sill'aikana kodan pesässä tiilikiven", käski Teikku.

Jokainenhan tietää, millainen itsevaltijas lääkäri on talossa; kaikki ehdottomasti häntä tottelevat, ja nöyrästi lähti siis Saumanenkin täyttämään lääkärinsä käskyä.

Kun tiilikivi oli kuumennettu ja pudotettu tervaämpäriin ja molemmat olivat ensin sitä ja sitten vielä rohtolasta saamaa pussia kyllikseen nuuskanneet, niin sitte he astuivat, tautia vastaan karaistuina, sairaan kamariin.

Heti ensi silmäyksellä näkivät he kumpikin, että huoneessa oli liikoja tamineita ruttoisen sairashuoneeksi.

Sanna makasi vuoteessa, kipeän vaan levollisen näköisenä, silmät itkusta punaisina ja turvonneina. Vuotten vieressä oli tuolilla pienoinen vakka, jossa näytti olevan jotakin. Saumasen eukko istui toisella tuolilla, sairaan vuoteen päänpuolella. Surullisesti tirkisteli hän lattiaa. Kädet olivat vaipuneet helmalle. Näyttipä kuin olisi hirmuinen tauti halvannut hänen kielensäkin, koska hän ei osannut edes vastatakaan Teikun "hyvään huomeneen". Verkalleen, hyvin verkalleen kohosi hänen katseensa lattiasta ja kohtasi miehensä katsetta. Surullisesti ja pitkään katselivat he toisiansa silmiin.

Jos lumous näytti lamauttaneen huoneessa olijat, niin näyttipä se vallanneen tulijatkin.

Ei kukaan puhunut sanaakaan.

Ensiksi tointui ja pystyi ajattelemaan Teikku. Hän muisti laihaa kukkaroaan, vastaista kunniaansa, eläke- ja rintarahaansa, ja kun hän sen muisti, niin synkistyi hetkeksi hänen kasvonsa. Vaan silloin kuului sairaan vuoteen vieressä olevasta vakasta pieni kirahdus ja kun Teikku sen kuuli, niin vähitellen alkoi selkenemään hänen kasvonsa kirkkaammiksi, kunnes jo lopulta saivat iloisen muodon, eikä hän enään jaksanut pidättää itseänsä, vaan räjähti mitä heleimpään nauruun, vaikka siihen tilaan ei nauru olisi oikein sopinutkaan, vaan minkä hän sille teki, kun se tuli ihan niinkuin väkisten:

"Ruttoa! Ha-ha-ha-haa!"

Siitä näytti Saumanen ikäänkuin heräävän. Hän nosti päätänsä ja loi Teikkuun murhaavan katseen.

Mitä Saumanen oli tuntenut ja miettinyt sillä ajalla, tietää ainoastaan isä, joka on samallaisessa tilassa ollut. Ensin, kun hän astui kamariin, oli hänkin oudostuen katsonut noita outoja vehkeitä. Sitten oli hänelle äkkiä selvennyt koko tapaus. Sitten muisti hän, miten kuusikolmatta vuotta ajassa taaksepäin, näin juuri eräänä kirkkaana talvipäivänä, hän oli tullut kotia monen viikon pituiselta työ-matkaltansa, miten hän mitään aavistamatta oli astunut kamariin ja nähnyt siellä juuri yhdenlaiset vehkeet, kun nytkin. Hän muisti, että hänen kärsivä vaimonsa oli silloin onnellisena hymyillyt hänelle kyyneltensä takaa, siitä riemuissaan, kun hänellä oli tarjota miehellensä pantti rakkautensa osoitteeksi. Ja vuoteen vieressä noin ikään, oli samoin vakka, jossa lepäsi heidän ensimmäinen ja ainoa lapsensa, heidän silloin pieni Sannansa. Muutamalla askeleella oli hän rientänyt silloin saman lattian poikki. Oli suudellut kyyneleet pois vaimonsa silmistä. Oli palvellut vaimoansa kuin ruhtinatarta. Silloin oli hän onnellinen, oli onnellinen — isä. Ja kun Saumanen muisti sen kaikki, niin poistui hetkeksi murheen sumut silmistänsä ja hän tuli hiukan iloiseksikin. Hänen kasvonsa kirkastuivat hetkeksi, mutta vaan hetkeksi.

Sitten muisti hän taasen, kuinka aika kului eteenpäin sen onnellisen tapauksen perästä. Hän oli koettanut parastansa kasvattaakseen Sannasta kelpo-ihmistä ja itseensä luottavaisena antanut hänelle hyviä neuvoja. — Ja nyt, nyt kuudenkolmatta vuoden kuluttua astui hän samoin kamariinsa, näki siellä tapahtuneen samallaisen tapauksen. Vaan nyt hän ei enään ollutkaan onnellinen. Hänen Sannansa, hänen ainoa lapsensa, oli häväissyt itsensä ja vanhempansa. Ja sen häpeän tarttumista ei voinut estää Teikun terva-höyryt eikä pussitkaan. Auttamattomasti tarttui se vanhempiinkin. Teikku oli ollut oikeassa. Sanna oli jo tuomittu, ei ruumiillisesti kuolemaan, vaan kunnian puolesta oli hän jo tuomittu. Ja kun Saumanen sen muisti, niin synkistyivät hänen kasvonsa jälleen ja semmoisena ne pysyivät koko hänen loppu-elämänsä ijän, eivätkä kirkastuneet enään koskaan.

Kun Teikku näki Saumasen katseen, niin ymmärsi hän, että hänellä ei ollut enään mitään tekemistä siellä. Hän rupesi lähtemään pois. Hän katsoi Saumasta, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, palkkani on vielä saamatta. Saumanen kyllä ymmärsi sen katseen.

Sanaakaan puhumatta painoi hän poislähtevän Teikun kouraan viisimarkkasen. Istui lähimmäiselle tuolille. Siinä näki hän oman mitättömyytensä lapsen kasvatuksessa. Painoi käsiin päänsä ja itki.

Ruton varjo lepäsi huoneessa.

— — —

Jo vuosi-tuhansia on tuommoinen rutto ollut mailmassa, on jäytänyt kansojen siveyden elinjuuria. Se löytää tiensä niin herran kun talonpojankin, ylhäisen ja alhaisen, köyhän ja rikkaan asuntoon. Se on vaarallinen tauti. Kaikkialla ja joka paikassa tunnetaan sen rankaiseva ja häpeällinen läsnä-olo. Kirouksena ja häpeänä lepää se kansassamme. Ainoastaan kohonnut, mahdottoman korkealle kohonnut nais-sivistys voipi yksin sen taudin idut tappaa. Siis rivakkaasti eteenpäin, uusilla voimilla ja uudella uskalluksella naisen sivistyksen kohottamiseksi.

Kuvernyöri.

Noin puolen vuosisataa ajassa taaksepäin oli erään Pohjanmaan seurakunnan takalistolla pieni mökki. Mökki ei ollut erinomaisempi kuin muutkaan töllit saman kylän takalistolla. Olihan vaan tuommoinen tavallinen neliseinäinen töllipahanen, jommoisia jo nykyaikana löytyy isompien seurakuntien takalistolla väliin kymmen-lukuisina muutaman neliöneljänneksen alalla. Töllin ympärillä oli muutaman kapan alan laaja pellontilkku.

Tölli oli rapistunut samoin kuin sen pellon ympärillä oleva hakuliaitakin. Pelto näytti ennen olleen hyvässä voimassa; sitä todisti vielä ne leveät ojat, jotka olivat jo osaksi umpeen valuneet ja joissa oli kaikkialla menestyvää katajaa ja pajua. Kaikista näki, että voimakas käsi sitä oli ennen viljellyt, mutta nyt se lienee ollut poissa. Ympärillä oleva hakuliaita oli sieltä täältä niin rapistunut, jotta saattoi aivan vaivatta astua yli rikkouneista paikoista. Tuvan tuohikatostakin oli putoillut malkoja sieltä täältä ja tuohilevyt olivat repallaan ja auringonsäteistä kouristuneet. Tuvan edessä oli havupuista tehty piste-eteinen, jossa oli niin harvat seinät, jotta siihen saattoi sadevesi ja lumi tunkeutua mistä paikassa tahansa. Mutta kun katsoi tarkemmin tuota töllin rätisköä, niin näkipä siinä jotain miellyttävääkin. Uudet, kirkkaat kuusen havut olivat aina levitetyt eteisen aukon suulle ja sen sisällä oli niin puhdasta, jommoista aniharvoin on nähtävänä sellaisissa mökeissä. Lattia oli pesty ja lakastu puhtaaksi. Akkunalasit, vaikka vanhat ja rikkinäiset, tuohilla ja päreillä paikatut, olivat puhtaat.

Noin yhdentoista vuotias poika istui loukossa lattialla ja rakenteli pientä tuulimyllyä. Hänen vaatteensakin, vaikka vanhat ja jotenkin ala-arvoiset, olivat kumminkin puhtaat ja eheiksi paikatut. Poika oli kauniskasvoinen ja solakkavartaloinen miehen alku.

Rauhallisen näköisenä istui hän siinä jalkojensa päällä loukossaan, liittäen puupalasen toisensa perästä myllyrakennukseensa. Noin kolmenkymmenenviiden vuoden paikoilla oleva, komea ja punaposkinen nainen, istui toisen tuvassa olevan akkunan edessä ja kehräsi. Hän oli entisen sotamiehen Oivan leski ja pojan äiti.

Hänen miehensä oli jo kuollut, kun heidän poikansa syntyi. Poika oli syntynyt Antinpäivänä ja koska isän nimi oli Antti, niin sai poikakin edellä mainitun nimen. Siitä saakka oli Anna — se oli vaimon nimi — elättänyt itseänsä ja poikaansa kättensä työllä. Vaan ettei he sillä ajalla olleet puutetta kärsineet, sitä todisti niin äitin kuin pojankin pulleat posket. He tulivat hyvin toimeen. Ja vaikka eivät eukon voimat riittäneetkään tuon pienen peltotilkan viljelemiseen ja tuvan korjaukseen, joten aita sai lahoa ja ränsistyä, pelto kedottua ja ojat kasvaa metsää, niin oli hän sitä uutterampi tekemään sitä työtä, jota hän jaksoi. Hän oli taitava kaikellaisissa vaimoväen käsitöissä ja askareissa ja kylän emännät tarvitsivat usein hänen uutteruuttansa ja taitoansa.

Valmis oli hän seuraamaan, milloin yhden, kulloin toisen emännän kutsumusta, ja kylästä palatessaan oli hänellä aina isot nyytit ruokavaroja kädessä ja vähän lantteja lakkarissa, joita oli saanut työpalkaksi. Kaiken rahan minkä sai, säilytti hän pienoisessa hurstipussissa arkkunsa pohjalla, jotta hänellä oli aina joku markka säästössä huonompien päivien varalta.

Pojastansa hän paljon piti, sitä rakasti hän niinkuin ainoastansa äiti voi rakastaa; eikä nimekkään sillä Antti oli hyvä poika ja täytti kaikki äitinsä pienimmätkin vaatimukset ja käskyt. Ainoastansa yhdessä asiassa eivät he sopineet yhteen.

Antti oli äitinsä asioilla kylässä käydessään tullut usein yhteen pitäjän suutarin, Raja-Jaakon kanssa. Oli kuunnellut hänen tarinoitansa, jotka olivat puoleksi totta, puoleksi valhetta. Raja-Jaakko puheli niissä tiloissa Antille opissa olostansa ja kehui oppipoikien kohtaloita ja elämää, miten parhaiten taisi. Ne semmoiset tarinat iskeytyivät Antin vilkkaasen mieleen semmoisella voimalla, ettei hän voinut saada tukahdutetuksi haluansa päästä semmoista koettamaan; eipä edes rakkaus äitiinkään voinut sitä kumota. Hänen teki mielensä maailmaa laveammalta katselemaan, teki mielensä kaupunkiin — suutarin oppiin. Niin, ja sitten kun on päässyt kisälliksi, sitten "vantraamaan" Pietariin, juuri niinkuin Raja-Jaakkokin.

Aamulla oli Antti ilmoittanut aikeensa äidillensä ja pyytänyt suostumusta, vaan olikin saanut kieltävän vastauksen. Äiti ei tahtonut laskea poikaansa liukkaille mailman poluille; hän tahtoi pitää vanhuutensa turvan tykönänsä, sillä Antti oli hänen ilonsa, oli ainoa toivonsa.

Ajatuksiinsa vaipuneena vuoleskeli Antti siinä isävainajansa isolla puukolla myllyänsä, vaan kaukana poissa harhailivat hänen ajatuksensa myllystänsä. Viimein valloitti hänen utukuviensa loistava tulevaisuus kokonansa. Puukko putosi pois hänen kädestänsä, puupalanen vierähti samoin. Antti nojasi selkäänsä seinään ja alkoi miettimään. Kaukana harhaili sielu ruumiista, ajatukset todellisuudesta. Hän ei ollut enään olevinansa yksinkertaisessa puhtaassa äitinsä tuvassa, vaan kaukana kaupungin suutarin työhuoneessa. Hän oli istuvinansa kumarassa työnsä ääressä, pisti puranterän talipalaseen ja sitten kengän pohjaan, sitten oli hän asettavinansa puunaulan reijän suulle ja lyödä kaljautti yhdellä vasaran iskulla naulan umpeen. Laatuun se oli käypinä, ei moitetta mitään. Ja sitten kun ilta tuli ja työstä lakattiin, niin sitten — anniskeluun, niinkuin Raja-Jaakkokin.

Syksyinen ilta alkoi jo hämärtää, vaan Antti ei huomannut sitä. Hän istui vielä seinän nojassa, pää nojattuna hirteen. Silmät haaveksien katselivat tuvan kattoa. Kenties näki hän oman äitinsä kuvan tuvankatossa, kaupungin suutarin työhuoneen ja oman tulevaisuutensa. Äiti oli myöskin vaipunut entisyyden unelmiin, ettei huomannutkaan poikansa haaveksimista, eikä illan lähenemistä. Viimein, kun ilta oli niin pimeä, ettei hän nähnyt enään kehrätä, heräsi hän unelmistansa. Hän nosti rukin syrjään, pani huivin päähänsä, joka hänen kehrätessään oli vaipunut hartioille ja meni ulos. Vähän ajan kuluttua tuli hän takaisin, kantaen sylissään halkoja. Nyt vasta heräsi poika unelmistansa, kun äitinsä kolisteli halkojansa.

"Äiti, minun pitää päästä kaupunkiin!" sanoi Antti äkkiä.

"Joko sinä taasen —, nuorihan sinä olet vielä."

"En minä ole enään nuori; nuorempana Raja-Jaakkokin on oppiin mennyt,"

"Raja-Jaakko puhuu tuulia taivaita. Ei häntä tarvitse uskoa."

"Mutta hyväpä kuuluu Onnelan Matillakin olevan opissa olla. Menneellä viikolla kuuluu tulleen Matilta kirje Onnelaan. Ja siinä on kirjoittanut, että kun hän 'förbynktää', niin pääsee kisälliksi."

"Oletko käynyt Onnelassa? Entä kun puhuvat turhia. Kun hän kirjoitti ensikerran, niin siinä oli, ett'ei ruokakaan piisaa vaikka kuinka siunaisi."

"Mutta minun pitää päästä oppiin", sanoi poika päättävästi.

"No sinne sinun mielesi vaan tekee. Se Raja-Jaakko on pannut pääsi pyörälle mokomilla hullutuksillansa", sanoi äiti pahastuen poikansa itsepintaisuudesta.

"Ei ne ole hullutuksia; minä uskon ne tosiksi."

"Vai uskot ne tosiksi, mokomatkin lorut. Ei ole niissä uskomista, valhettelee se mies yhtenänsä."

"Mutta, äiti, minun pitää päästä kaupunkiin."

"No, oletko niin perään antamaton? Minä sinun sijassasi jäisin kotia. Sitten kun tulisin aikamieheksi, tekisin pelloksi nuot kedot, jotka olivat peltona isävainajasikin eläessä, ja eleleisit täällä rauhassa kuin Herran kukkarossa."

"Mutta minä en tee niin, äiti; minun pitää päästä oppiin. Ja kun pääsen kisälliksi niin sitten vantraamaan Pietariin niinkuin Raja-Jaakkokin. Sitten palaan minä jolloinkin kauniina päivänä tänne takaisin ja alan ottaa työtä vastaan ja elää herroiksi, juuri niin kuin Raja-Jaakkokin. Silloin äiti, ei teidänkään tarvitse kehrätä illalla myöhäiseen, aamulla aikaiseen", puhui Antti, joka oli noussut seisomaan ja katseli suurilla silmillänsä äitiään. "Jos ette päästä, niin minä menen salaa kuitenkin", jatkoi Antti vähän ajan kuluttua, kun ei äitinsä puhunut mitään.

Äiti ei vastannut vieläkään mitään, vaan hänen surullisesta muodostansa päättäen se päätös ei ollut hänen mieleensä. Hänenkö täytyisi antaa poikansa mennä avaraan maailmaan, lapsensa, jota hän rakasti yli kaikkein luotuin maailmassa, joka oli hänen ilonsa, ylpeytensä ja vanhojen päiviensä turva. Äitiraukka ei tahtonut uskoa sitä todeksi. Hän aikoi mennä, — alkoi hän ajatella, — noin nuorena, ja hän olisi vielä palaava, vaan minkälaisessa tilassa? Se oli tulevaisuuden hallussa. Kenties senlaisessa tilassa kuin Raja-Jaakkokin, juoppolalluksena, joka kaikki tienestinsä panee — viinaan. Ei, ei, hänen oli mahdoton uskoa sallimusta niin armottomaksi.

"Äiti, pääsenhän minä oppiin?" alkoi Antti taasen, hetken kuluttua pyydellä.

"No täytyneehän minun sitten sinut laskea, koska et muutoinkaan näy tyytyvän."

"Minäpä pääsen oppiin ja — vantraamaan… ja — anniskeluun. Hei! äiti, minäpä pääsen Pietariin!" Ja Antti hyppeli ilosta.

Surullisena katseli Anna poikansa iloa. Hän olisi koettanut vieläkin taivuttaa poikansa mieltä, jos vaan olisi tiennyt mitä se sana "anniskelu" merkitsi, vaan hän ei sitä ymmärtänyt.

"Minä lähden Onnelaan, pyytämään isännältä kyytiä."

"No, odota nyt huomen-aamuun; kun tulee päivä, niin käy sitten."

Antti jäi kotia vaan aina välistä muistui hänen mieleensä, että jos se isäntä kerkeää lähteä ennen kuin hän ehtii siellä käydä; silloin hän jäisi taasen kotia ja tulisi niin ikävä. Ja Raja-Jaakkokin sanoisi: "Akka tieltä palaa, ei mies pahanenkaan." Ei vaikka käyden menisi, niin mennä sinne vaan pitää sittenkin. Viikon päästä jo puhutellaan: "herra oppilas". Ja sitten kun on kisälliksi päässyt, niin sitten "vantraamaan" ja — anniskeluun ja — Pietariin.

Ja Antin valtasi sellainen ilonpuuska — mistä lie tullutkin.

Vaan äidin valtasi sen sijaan surumielisyys. Ajatuksiinsa vaipuneena istui hän virittämänsä takkavalkean edessä, pää käsiin nojattuna. Ei muistanut edes kehrätäkään. Poikansa lähtö vaan mieleen muistui. Surulliseksi se tahtoi viedä. Niin nuori ja oppiin — — oppii vielä juomaan. Sitten tulee kun Raja-Jaakkokin kaikkien pilkaksi. Mikä hänestä vielä lopen tulleekin — — ei tietänyt yhtään. — Saattaisi tulla siivokin mies, — — niin ei hän sitä tietänyt. Kenties hoitaa minut vielä hyvästikin vanhoilla päivilläni, — — ei kehrätä enään — — ikäväksihän se kävisikin jo, aina työssä — — ei helpotusta yhtään. Kukaties sentään — — jos vielä helpottaakin. Sitten käyn markkinoijiakin — — katsomassa Anttia, aivan niinkuin Onnelankin isäntä.

Niin mietti äiti ja koetti rauhoittaa surullisia ajatuksiansa, vaikka huonolla menestyksellä.

Viikon päästä oli Antti mennyt.

Äiti itki, jotta luuli vedeksi sulavansa. Mutta sitten tyrehtyivät vesitulvat silmistä ja toivon leikkisä onnetar seisoi hänen vieressänsä ja kuiskasi uskallusta sydämeen.

Kun Onnelan isäntä tuli kaupungista kotia, toi hän Annalle terveisiä Antilta ja sanoi hänen päässeen eräälle suutarille oppiin. Se rohkaisi ikävöivää äitiä.

Hän teki työtä kuten ennenkin, ahkerasti aamusta iltaan asti ja rahapussi se kasvoi entistä vinhemmin ja isoni arkun pohjalla. Olipa ikäänkuin olisi hän osannut jo edeltäkäsin aavistaa, jotta niitä rahoja tultaisin vielä hartaasti tarvitsemaan.

Ensi aikoina kirjoitti Antti usein äitillensä, vaan sitten vähitellen alkoi tulla harvemmin kirjeitä, kunnes niiden tulo viimein loppui tykkänänsä. Annakaan ei enään itkenyt kuin yhden kerran, mutta silloin itki hän tulevaisuudenkin edestä.

Viikkoja vieri, viikoista karttui kuukausia, kuukausista vuosia, eikä Antista kuulunut mitään. Viisi vuotta oli sillä tavalla vaipunut menneen ajan pohjattomaan mereen, kun odottava äiti sai viimeinkin kirjeen pojaltansa. Mutta kylmyyttä, äitistä vieraantumista puhui joka-ainoa sana siinä. Anna älysi sen ja se havainto viilsi kipeästi rakastavan äidin sydäntä. Vähällä oli päästä itku, vaan sinne se painui kuitenkin vielä sydänalaan odottamaan sovelijasta hetkeä, jolloin se kuohahti entistä rajumpana ulos.

Taasen kului viisi vuotta tietämättömyydessä. Silloin eräänä päivänä ajoi seurakunnan vanginkuljettaja Annan mökin eteen rekensä, josta saattoi huoneeseen — Antin. Hän oli komeasti puettu ja suurellinen arvokkaisuus ja herramaisuus ilmoittihe hänen joka askeleessaankin. Anna kyllä tunsi poikansa, mutta sentäänkin koki hän pysyä niin kaukana Antista kuin mahdollista. Anna näki, että Antin silmissä paloi — mielipuolen himmeä katse ja hän pelkäsi että Antti olisikin — hullu, sen tähden varoi hän poikaansa.

"Tämmöinen hökkelikö se minun palatsini onkin", sanoi hän hetken perästä, kun oli silmäillyt ympärilleen tuvassa.

Nyt oli Anna varma, että Antti oli — hullu. "Anniskelujen siunattu vaikutus on Antilta järjen vienyt", selitti vanginkuljettaja hiljaa Annalle.

Sen kuultuansa pujahti Anna ulos tuvasta. Kun hän pääsi hakulietehiseen, niin siellä heti uhkuivat kymmenen vuotta ummessa olleet kyynelten lähteet ja vuosivat yli reunojensa, kastellen pettyneen äidin posket viljavilla vesillä. Kovasti ja kauvan itki hän, vaan sitten kuivi kyynel; hän lakkasi itkemästä ijäksi. Multapermannolle vaipui hän ja silmät ne vaan tuijottivat lasimaisina eteenpäin.

Viikon päästä haudattiin Anna.

Hänen ruumissaatossansa nähtiin Anttikin, kiiltävä, trutsin sulalla kaunistettu kypäri päässä, vieraaseen sotaväkeen kuuluvan upseerin komea virkatakki päällä.

Ei kyyneltäkään vierähtänyt silmistä, ei huokaustakaan puhjennut pojan rinnasta, kun äiti laskettiin maan kolkkoon poveen.

Kuntahallitus toimitti Antille hoitajan ja kumppanin, joka hänestä piti huolta ja asui hänen kanssaan Annalta Antille perinnöksi jääneessä tuvassa.

Kerran kysyi hänen hoitajansa, eikö hän surrut äitinsä kuolemaa.

"Ei minun ambetsuunini anna itkeä akkojen tavalla", vastasi Antti siihen.

Antti ei taipunut tekemään työtä, kun oli saanut päähänsä, että hän oli jokin iso herra; mutta mikä, sitä hän ei vielä oikein tiennyt itsekään. Nyt oli Annan säästämät rahat hyvään tarpeeseen ja kun ne olivat kaikki, niin sitten elettiin kunnan makson päälle.

Kun hänen "paraati vormunsa", — joksi hän kutsui upseerin virkatakkia, — oli kulunut huonoksi, niin antoi hänelle pitäjässä asuva, aikansa sotaväessä palvellut kenraali vanhan virkapukunsa ja vei sitten hänet kyökiin, jossa käski antaa "uudelle virkaveljelle" ruokaa. Mutta sitten tuli Antti joka päivä kenraalin kotia, saamaan ruokaa. Kun häneltä leikkisä vanhaherra kysyi, miksikä hän ei koskaan mennyt toisiin taloihin, vaan aina vaan heille, vastasi Antti hänelle:

"Jaa jaa! Suuret herrat aina käyvät toinen toisensa luona visiitillä."

Siihen vastaukseen sai "virkaveli" tyytyä.

Yleensä eivät ihmiset suuria hänestä välittäneet; kunhan eli ja oli vaan, siinä kaikki, mutta kyllä hän itse itsestään piti senkin edestä. "Sillä" — sanoi hän — "suuret herrat aina pitävät paljon itsestänsä."

Niin eleli hän eteenpäin aikojansa.

Eräänä kesänä oli hän tehnyt maantien varrelle, niin likelle kuin suinkin saattoi, aisa-kiikun, jossa hän sitten päiväkaudet kiikkua hellitteli, kaikkien ohikulkevien hevosten kauhistukseksi.

Muutamana kuumana heinäkuun päivänä oli hän taasen tapansa mukaan siinä kiikkumassa, kun maantietä ajaa kiidätti aika kyytiä nuori, vasta pitäjääseen tullut nimismies. Hänellä näytti olevan aika kiire johonkin, koska hän ehtimiseen löi ruoskalla hevostaan, vaikka se juoksi ilmankin, niin paljon kun pääsi. Mutta kun hevonen näki Antin kiikkuvan, niin seisahtui se yht'äkkiä, eikä sillä näyttänyt olevan halua mennä eteenpäin, ei ruoskan pakotuksellakaan. Vauhkana katseli se vaan korvat pystyssä Anttiin, valmiina tekemään käännöksen ja kiitämään pakoon.

"Mies hoi! Älä kiiku, että pääsen sivu ajamaan", huusi nimismies.

Antti ei ollut kuulevinansakaan; kiikkui vaan kovasti.

"Mies hoi! Et saa kiikkua että hevoseni tohtii mennä sivu", huusi nimismies uudelleen.

"Jahah! — Niin mitä? — kuka se oli joka huusi?" kysyi Antti arvokkaasti, vaan ei lakannut kiikkumasta.

"Minä huusin, että sinun pitää lakata, jotta minä — herra, pääsen sivuitse", sanoi nimismies, pannen erityisen painon viime sanoille.

"Herra minäkin olen", sanoi Antti pontevasti.

"Minä olen nimismies!"

"Mutta minä olen" — Antti mietti hetkisen, sitten sanoi hän — "kuvernyöri!"

Nyt vasta näki nimismies, että hän olikin hullun kanssa tekemisissä.

"Eikö herra kuvernyöri olisi hyvä ja lakkaisi kiikkumasta, että minä pääsisin Onnelaan, siellä kun on tulipalo ja minulla olisi kiire sinne", sanoi nimismies, kiihdyttääkseen hullua.

Ihme kumma; Antti astui heti alas kiikustansa ja sanoi kohtelijaasti:

"Vai on Onnelassa tulipalo. Minä menen sinne. Tahdon itse johtaa sammutustyötä."

"Minä pyydän jos kuvernyöri olisi hyvä ja siirtäisi kiikkunsa muutaman sylen päähän pois tiestä", pyyteli nimismies.

"Kyllä, herra nimismies", sanoi hullu entiseen tapaansa.

"Kuvernyöripä on hyvä ja istuu minun rinnalleni kieseihin, niin pääsette pikemmin Onnelaan."

Mielellään täytti uusi kuvernyöri kutsun ja sitten sitä lähdettiin ja mentiin niin paljon kuin hevonen jaksoi juosta.

Kun he saapuivat Onnelaan, niin oli siellä jo tuli saanut semmoisen vallan, jotta huoneiden pelastuksesta ei ollut enään puhettakaan.

Koko upea kartano oli yhtenä tulimerenä ja mikä oli vieläkin pahempi, palavassa rakennuksessa oli talon nelivuotijas tyttö tulen, keskellä, jonka pelastaminen näytti mahdottomalta. Onneton äiti väänteli epätoivoisena käsiänsä ja voivotti surkeasti. Isä seisoi surkean ja toimettoman näköisenä; ikäänkuin rampaus olisi vallannut hänet.

Kun hullu oli saanut läsnäolevilta ihmisiltä tietää missä huoneessa lapsen piti olla, riisui hän "paraati univormunsa" päältään, kasti sen eräässä vesisaavissa märäksi, nakkasi päänsä peitteeksi ja kiiruhti, ennen kun kukaan ennätti estää, tuota kaikkien mielestä mieletöntä yritystä, palavaan rakennukseen.

Hetken odotti väkijoukko tuskallisessa pinnistyksessä. Kauvan ei hän viipynyt huoneessa, vaan pitkältä se aika ihmisistä tuntui.

Vihdoin tuli hän ulos liekeistä ja heti kuului huoneesta kumea kolahdus. Välikatto oli pudonnut sisään. Kun hän pääsi väkijoukkoon, vaipui hän tunnotoinna maahan ja sylistä valahti toivottoman äidin jalkoihin lapsen — hengetön ruumis. Antti oli käärinyt takkinsa savuun kuolleen lapsen ruumiin ympärille, joten hän säilyi suurimmilta palohaavoilta. Äiti taintui lapsensa ruumiin viereen.

Kun vihdoinkin joudettiin katsomaan Anttia, niin oli hänkin jo — kuollut. Hirveät olivat ne palohaavat, jotka hän oli palatessaan saanut.

Kuvernyöri oli mennyt lääniinsä.

Ylitalon isännän naiminen.

Räätäli Neulanen istui kyyryllään työnsä yli kumartuneena Ylitalon tuvassa ja neuloi isännälle velttejä. Taivas sitä nahkojen paljoutta, jonka isäntä oli kantanut velttejänsä varten! Oikein se hirvitti uutteraa räätäliä. Harmissaan puhkesi hän puhumaan — hänellä oli näet tapana puhua itseksensä kun häntä vaan harmitti ja silloin hän aina armottomasti noitui:

"Voi tuhannen peeveliä tuota lammasnahka-läjää! Oikein on hirmuinen koko. Kaksitoista nahkaa ja noin suuria ja pitkävillaisia vielä! Niistä tulee veltit semmoiset, että niihin uppoo koko mies kuin humina hautaan. Noitakin tässä vielä piti ruveta kursimaan ja kiire olisi muuallekin. Käy niin harmiksi nuo rikasten juonet. Ää—h. Päätänikin pakottaa, oikein särmimällä panee, ja rupesi vielä tuota ronkkaanikin repimään entisen kiusan lisäksi. Ilmat tässä muuttuvat, jos eivät vaan ennallaan pysy. — Turkanen kun pakottaa. Ä—äh! Onkohan se isännän 'ämmä' vielä lämminnä, jotta olisi saanut harmiinsa pari kuppia kahvia edes. Ei se visukinttu viinaryyppyä raahi antaa kumminkaan. — Kumma paikka kun se viinakin nykyjään on niin kallista. Ennen sai viidelläkolmatta kopeikalla hallin oikeata puskupäätä, jotta: 'lunksis vaan', sanoi Ranta-ahon Matti, kun viinaan kuoli."

"Tämän talon isäntä se sitä lakkii kun kissa maitoa, mutta ei vaan anna vieraalle. Niin. Semmoinen visukinttu se on, vaikka on rikkaan talon isäntä. Vaan eiköhän tuo antaisi, jos pyytäisin. Jos olisikin kerjätä kolauttaa."

Räätäli nousi ylös tuolilta, jossa oli istunut ja ommellut. Hän aukasi tuvan perällä olevan oven ja huusi:

"Onkos se isännän 'ämmä' lämminnä, jotta saisin edes parikaan kuppia? Minun päätäni niin särmii ja ronkkaani repii, jotta arvelen, että ilmat tässä muuttuvat. Minun jalassani on semmoinen termomeetari ettei paremmasta apua".

"Kyllä, kyllä!" kuului kamarista.

Kohta kantoi isäntä pari kuppia "ämmänsä" sisältöä — isäntä kun oli leskimies, niin hän kutsui piloillaan suurta nokista kahvipannuansa emännäkseen, josta räätäli oli omavaltaisesti kääntänyt nimen ämmä — räätälin eteen lammasnahan tilkuilla täytetylle pöydälle, ja räätäli alkoi hyvällä halulla vetää naamaansa siunattua kahvekultaa.

Se näytti tekevän hyvää sekä hänen särmivälle päälleen että repivälle ronkalleen, koska hänen hapanmuotonsa sai heti vähän iloisemman näön.

"Mitäs räätäli arvelee? Luuletteko tulevan näistä velteistä lämpimät ja kylliksi kookkaat?" kyseli isäntä hyvillämielin.

"Kyllä tulee, kokoa, sen vakuutan. Mutta — minkä tähden te oikeastaan näitä näin isoja teetätte? Luulisihan sen vähemmänkin välttävän; vai kuinka? En ole vielä tähän elettyyn mokomia laittanut, vaikka viime nauriinkylvön aikana täytin jo viisi seitsemättä."

"Kyllähän näistä nyt kookkaat ja komeat tulee, niinkuin talonisännällä olla pitääkin, varsinkin näin aikatalon isännällä. Ja jos minä tässä vielä niinkuin naimaan rupean ja sattuu vielä lihava eukko, niin eipähän tule riitaa silloin peitosta", tuumaili isäntä ja hykersi ilosta käsiään.

"Aiotteko naida vielä, vaikka olette ikäloppu jo koko mies?"

"No eipähän sitä tiedä vielä varmaan mitä tulevaisuus mukanaan tuo", tuumaili isäntä hartaudella ja meni kamariinsa.

"Vai naimaan, hänkö kölliskö naimaan", puhkesi räätäli puhumaan isännän mentyä. "Sen minä sanon, että hänestä juoppo-ratista ei huoli enään ei Pirttimaan Priitakaan, olkoon vaan niin rikkaan Ylitalon isäntä kuin onkin. Vaan koetan minä sentäänkin toimittaa hänelle Raja-Kaisan toisesta kylästä, jos tuo silloin antaisi edes yhdenkään ryypyn oikeata talonpojan juomaa. Se tässä vasta oikein auttaisi miehen terveeksi. Kumma paikka, kun ei anna koskaan oikeata ryyppyä mestarilleenkaan, vaikka aina heti tulen kun käskee."

Heti isännän kamarista tupaan tultua alkoi hän puhua asiastaan isännälle:

"Jos vaan on teillä halua vielä naida, niin siinä teette oikein jos valitsette Raja-Kaisan naapurikylästä. Minä olen kuullut, että hän on rikas, hyvä käsityö-ihminen ja päälliseksi hän on muutenkin kuuluisa", puhui räätäli.

"Olenhan minäkin sitä ajatellut, vaan kun en ole vielä häntä nähnyt, niin en ole osannut oikein päättää. Oletteko te nähny häntä?"

"En minä ole nähnyt. Vaan teidän renki, Jussi, joka on samasta kylästä josta Kaisakin, voisi tietää vielä enemmän hänestä."

"Niin tosiaankin; kun tuota nyt en ole jo ennemmin älynnyt. Minä käsken heti Jussin kamariini kyselläkseni häneltä tarkemmin sitä asiaa. Vaan tulkaasta te ensin tänne kamariin, räätäli hyvä, niin otetaan…" puheli isäntä.

"Hetipä auttoi", mietti räätäli, kun asteli isännän jäljessä kamariin.

Isäntä kaasi suureen, vanhanaikaiseen hopeapikariin viinaa ja pyysi kohtelijaasti räätäliä ryyppäämään, jonka tämä vielä kohtelijaammasti tyhjensi yhdellä henkäyksellä. Sitten käski isäntä rengin kamariinsa ja, rasvattuaan häntäkin yhdellä viinaryypyllä, alkoi kyselemään.

"No, sinähän tiedät, onko se Raja-Kaisa kuinka rikas?" alkoi isäntä.

"Mitä, aikookohan isäntä naida sen lahon", mietti Jussi, vaan ei niin sentään sanonut, vaan vastasi: "Kehuuhan tuo olevan useampia tuhansia, vaan en minä ole lukenut hänen rahojansa, enkä ole edes nähnytkään."

"Hänellä on siis rahoja, ei siinä ole sitten estettä. Vaan onko hän minkä näköinen naamaltaan, jos tuota niinkuin kysäseisi."

"No, kaikkiapa hänkin kyselee, vaan tyydyttävät tiedot hänen saaman pitää", mietti Jussi, ja vastasi hieman veitikkamaisesti: "Kaunis hän on, oikein silmiä huikaisee, kuin häntä katsoo."

"Vai niin, no ei siinäkään estettä. Onko hän siivonen, hyvänluontoinen?"

"Niinkuin herran enkeli", vastasi Jussi entiseen tapaansa. — "Perhana, kaikkia ma menin laittamaankin; kyllä tästä vielä soppa syntyy", mietti hän toisikseen, vaan oli hiljaa.

Vielä annettuansa ryypyn Jussille, laski hän hänet menemään.

Sitten käski hän räätälin kamariin ja koska hän osasi kirjoittaa, niin pyysi isäntä häntä kirjoittamaan kosiokirjettä Raja-Kaisalle. Mielellään suostui räätäli isännän pyyntöön, varsinkin kuin hän sai ensin alustavan ryypyn isännän hopeapikarista, ja kun kirje olisi kirjoitettu, olisi luvissa toinen, ja jos asia luonnistaisi, niin sitten vielä kolmas.

Parastansa teki räätälin kynä laatiessaan sievistelyjä ja kohteliaisuuksia isännän kosiokirjeesen. Vaan pääasiallisesti ei siihen tullut kuitenkaan muuta, kuin: "että jos Kaisa neiti vaan tuumaan taipuu, pyydettiin taivaan nimessä, että hän, Kaisa rakas, tekisi hyvin ja tulisi ensi perjantaina päivä-junalla rahoinensa päivinensä sulhasensa Ylitalon isännän syliin. Isäntä puolestansa lupasi tulla asemalta häntä noutamaan kotiansa. Lupasi panna oriin uuden kirkkoreen eteen, uudet veltit, ne Pohjanmaan parhaat, peitoksi ja sitten kyytitä kuin 'provastia'."

Sellainen oli parhaasta päässä se kirje, joka kirjoitettiin ja moneen kertaan lakattuna viimeinkin heitettiin postin huostaan.

Isäntä oli hyvillään ja räätäli samoin. Vaan eipä kummakaan että räätälikin oli, sillä hänen päässään humisikin kaksi isännän antamaa aimollista ryyppyä.

— — —

Ensi perjantaina oli Ylitalon isäntä lupauksensa mukaan asemalla, odottamassa morsiantansa tulevaksi.

Ja morsian tuli.

Väkijoukosta kuului kimeä huuto:

"Onko täällä Ylitalon isäntä?"

Ja Ylitalon isäntäkin oli.

"Täällähän minä olen!" huusi hän vastimeksi.

Silloin alkoi väkijoukosta kuuluva harmin ja tuskan huutoja.

Ylitalon isännän morsian siellä raivasi itsellensä tietä väkijoukon läpi. Ja se ei tapahtunutkaan lempeimmällä tavalla, sitä todisti ihmisten harmilliset huudot. Hetken kuluttua seisoi Ylitalon isännän edessä pitkä, noin viidenkymmenen vuoden ijässä oleva, tuiman näköinen, roteva nais-olento. Ei se ollut isännän mielestä mikään suloisen näköinen. Inhotti häntä se heti ensi näkemällä. Hän oli hypännyt umpikirnuun.

"Vaan jos se olisi rikaskin", mietti toisekseen isäntä ja koetti lohduttaa sillä itseänsä, peitellessään rekeensä ja kyytitessään kotia morsiantansa.

Mitä oli hänen nyt tehtävä? Morsian ei ensinkään häntä miellyttänyt; vaan peräytyä ei hän myöskään voinut. Jos hän olisi vaan sen tehnyt, niin olisivat siitä irvihampaat saaneet kylliksi tilaa pilkatakseen häntä koko loppuikänsä.

Heti Ylitaloon tultuaan otti uusi emännän ehdokas koko talon komennon käsiinsä ja rahansa antoi isännälle. Mutta eipä niitä rahoja tuhansia ollutkaan, niinkuin Jussi oli luulotellut, olihan vaan kolmesataa. Siinäkin oli isäntä pettynyt, oli kerrassaan muutenkin morsiamensa suhteen lyönyt nyrkkinsä seinään. Harminsa aikoi hän ensi tilassa purkaa renki Jussin niskoille. "Neulasta", mietti hän äissään, "en ota enään työhöni en vaikka maat palaisi tammikuussa".

Parin viikon kuluttua oli uusi emäntä tullut talon haltijaksi, hänellä oli kaikki valta talossa, eikä kukaan tohtinut hänelle sanaakaan sanoa, vaan häntä pelkäsi koko talonväki, kissasta alkaen isäntään saakka. Isäntä ei tohtinut enään erotuumia tuumailla, ainoastaan mielessään hän niitä mietteitä hautoi, vaan ei lausunut julki. "Se on minun ristini", mietti hän suruisena. Väliin kuultiin hänen veisata höröttelevän:

"Ristiäni minä myös kannan Juuri ylön mielisesti."

Vaan ei hän koskaan lisännyt: "jonka Jumala on päälleni pannut."

No niin. Minkäpä isäntäparka sille teki. Hänen "Kaisarakas" oli anastanut itselleen isännänkin vallan, eli toisin sanoen hän oli vetänyt isännän housut jalkaansa ja niitä hän ei näyttänyt aikovankaan pois antaa. Isäntäparan täytyi vaan toimittaa itsensä Kaisan kanssa kuulutuksille. Ei siinä auttanut isännän hienot vastaan kinnistelemiset, eikä olisi tainnut auttaa lujempitahtoisenkaan miehen. Surumielissä oli hän vaan tästä lähtien ja päivitteli kovaa onneansa, kun hän sai niin "tuiman eukon". Kummakos jos hän siitä lähtein erehtyikin useammasti, kun oikeastansa olisi pitänyt ja suuteli mustakylkistä viinalasia morsiamensa siasta. Siitä seurasi, että isäntä nähtiin tavallista useammin "hutikassa", jolloin aina hänen surumielisyytensä sai täyden vallan.

Hääpäivän aattona ajettiin renki Jussi pois Ylitalosta, "väärien ilmoitustensa takia," kuten isännän sanat kuuluivat. Eikä Neulanen saanut enää koskaan työtä eikä ansiota Ylitalosta.

Onni on epävakanen.

Verkalleen kohousi syksyinen aurinko valaisten omaa surullista maisemaa. Yöllä oli satanut, että suuria vesilätäköitä oli kartanolla, jotka kimaltavat aamuauringon valossa. Kyökistä kuului hällänrautojen helinää; piika-Tiina siellä puuhasi einekahvia herrasväellensä. Mutta aina vähän väliä juoksi hän porstuaan kuuntelemaan, joko nuoren herran kamarista kuuluisi liikettä.

Herra Janson nukkui vielä makeinta aamu-untansa.

Hän nukkui, kunnes auringon säteet, jotka tunkeutuivat akuttimien läpi, alkoivat vaivata hänen silmiään, herättäen hänen utuisen unettaren helmoista.

Herra Janson venyi vielä vuoteellansa ja oikoili jäseniänsä. Hänen oli vallan lysti olla mietteissään, kuinka nykyään oli hänen toiveensa toteutuneet. Niin. Aivan köyhänä hän oli tullut taloon, rikkaan setänsä kauppaa hoitamaan. Hän saa periä kaikki sedän omaisuuden, kun setä kuolee. Ja tämän hyvän lisäksi oli hän nyt kihlannut rikkaan neidin. Ei parempaa saattanut kaivata.

Tuolilla sängyn vieressä oli juomalasi, jonka Tiina oli tuonut ja jossa oli aito-puhdasta maidon kermaa. Se oli hänen tavallista aamujuomaansa. Setänsä tahtoi vähän moittia perillisensä herkullisuutta ja oli kieltänyt Tiinaa viemästä tuota tuollaista juomaakin, vaan Janson vannotti piika-raiskaa, että sen piti totella häntä, ja niin sai hän joka aamu herkkunsa. — Autuaalliselta tuntui herättyänsä vetää suuhunsa maidon paras osa.

Hyvillämielin kömpi hän ylös vuoteesta ja meni aukasemaan puotia, ja palasi takasi kamariinsa. Sytytettyään sikaarinsa palamaan lähti hän kiivain askelin kävelemään kamarinsa lattiaa, odotellen ostajia, aina vähän väliä silmäten ympyriäisestä ovessa olevasta lasista puotiin. Vihdoin pysähtyi hän pienen teepöydän eteen, joka oli sohvan edessä. Hän nosti pöydällä olevaa valkeaa vaatetta, jonka alta näkyi hopeainen teekannu ja uhkeat aitoposliiniset teekupit ja tusina juomalaseja ja karahviini, kauniita kuin kristallilasista. Hän katseli niitä ja hymyili. Tuon pöydän aikoi hän lahjoittaa, kaikkine kauniine kaluinensa, nuorelle morsiamellensa, hänen syntymäpäivänänsä. Janson istui sohvalle miettien, kuinka morsiamensa mahtoi ilostua ja hypätä häntä kaulaan ja moneen kertaan kiitellä ja suudella. Ja mikseikäs, kyllähän se kannattikin, sievät rahathan se oli maksanutkin koko tuo homma.

Siihen tuli asiapoika, veitikka, joka toissa aamuna oli Jansonin nukkuessa käynyt kermajuoman sipasemassa omaan suuhunsa. Ja se ei ollut ensikerta, kun hän oli sen tehnyt, jo monesmonituinen, vaikka Janson oli häntä kurittanut ja vannottanut, ettei sitä vasta tee. Ja nyt hän päätti antaa löylyn, jotta muistaisi kotvemman ajan.

Hän tarttui sohvan päässä olevaan hopea-nupilla varustettuun Espanjalaiseen ruokokeppiinsä. Poika karkasi hurjaa vauhtia ovea kohden, kankeasti tuijottaen eteensä, ja siinä rymäkässä juoksi hän kalliilla tavaroilla lastattuun pöytään, että pöytä kaatui kaikkine laitoksinensa; poika jäi kontalleen pöydän päälle. Mutta siinä häntä kohtasikin herra Jansonin keppi sitä tuimemmalla tavalla. Niin vinhakasti löi Janson, että keppi katkesi. Poika huusi surkeasti ja koitti kädellänsä päätänsä. Tiina ja setäherran rouva juoksivat kammariin pojan huudon kuultuansa, mutta kynnykselle jäivät he seisomaan kun näkivät tuon hävityksen kauhistuksen. Siellä makasivat kalliit tavarat pirstaleina, teekannu oli surkean näköisenä rutussa ja lytyssä pöydän laidan alla. Mutta Janson ei joutanut kummastelemaan tuota epäjärjestystä, puodin ovia soitettiin ja hänen täytyi mennä sinne ja jättää rouva ja Tiina siunailemaan. Hajamielisenä teki hän kauppoja ja muisteli onnistumatonta kuritustansa ja suurta vahinkoansa. Nyt ei ollut hänellä enään antaakaan morsiamellensa niitä komeita kaluja, joista hän oli kuvaillut saavansa niinpaljon kiitoksia ja hyväilyjä. Hän oli niin älleissään, että kun ostajat muistuttivat kaupantekijäisistä, niin alkoi riidellä, meuhata ja haukkua ostajia, vieläpä potkia ja lyödäkin. Hän oli täydellisessä pieksämisen touhussa rautaisella kyynärän mitalla muuanta akkaa kun setäherra tuli puotiin, akka kun intti, ettei hän ole saanut rahanarvolta tavaraa.

Illalla, päivätyön päätyttyä, ilmoitti setäherra Jansonille kaikella ystävyydellä, ettei hänen ensinkään haluttanut saada perilliseksensä senlaista raivokasta ihmistä, kun Janson oli, ja että hänellä oli huomenaamulla asia pois talosta. Yhtäkkiä oli Janson näin alennettu rikkaan kauppahuoneen ainoasta perillisestä pennittömäksi seikkailijaksi, jonka tuli tyhjin taskuin jukkaroida ulos avaraan maailmaan.

Viluisena ja masennettuna nähtiin hän aamulla, kädet ahtaissa housujensa tyhjissä taskuissa suojassa kylmältä syystuulelta, marssivan nolona kestikievaria kohden.

— — —

Vuosia on kulunut. Herra Janson on taasen päässyt tukevaan asemaan onnistuneiden kauppayrityksiensä suosimana. Uljaasti kohoaa hänen uusi talonsa ylös taivasta kohden. Ja mikä vielä oli hupaisempi; hänen oli onnistunut juonitella toisen kauppamiehen konkurssiin, ja sitä voittoa hän osasi pitää arvossa. Hänellä ei ollut ketään muita kilpailijaa sillä paikkakunnalla.

Hän oli taasenkin sulhasmies. Äsken kerrottujen tapausten johdosta oli hänen entinen morsiamensa ilmoittanut hänelle kohtelijaalla, mutta sangen pistelijäällä kirjeellä, että hänen ei ensinkään haluta yhdistää kohtaloansa mokoman seikkailijan kanssa ja että hän kiittää luojaansa, kun tuli aikanansa asiat oikein kuulleeksi. Vaan nyt hän oli taasenkin kihlannut nuoren, kauniin ja lempeän neitosen, ja hän oli ainakin hyvillänsä tuosta vaihdoksesta, oikein riemastuksissansa.

Oli kaunis kesäilta ja mitä iloisimmalla tuulella lähti hän tavalliselle iltakävelyllensä. Hän oli, kuten sanotaan, hieman liikutettu ja hänen teki mielensä syleillä koko maailmaa. Verkalleen asteli hän eteenpäin ja suunsa vetäysi mitä suopeimpaan hymyilyyn, ja hän huiskutti keppiänsä ilmassa. "Voi kuinka suloista sentäänkin on olla sulhasmies". tuumaili hän.

Tuli muudan talonpoika herra Jansonia vastaan, se meni sivu katsomattakaan.

"Etkö sinä sen tolvana älyä nostaa lakkiasi"?! tuiskasi herra, tarttui mieheen kiini ja alkoi sukia kepillänsä. Vaan mieskin teki tenää ja rysyten siinä yhdessä vierähtivät he ojaan, herra Janson sortui alle ja hänen kätensä meni olkapäästä sijaltansa.

Ensi käräjissä sakotettiin herra Jansonia maantienrauhan rikkomisesta. Eikä siinä auttanut enään mikään, hänen nimestään jäi tästä lähtien pois "kunniallinen ja hyvämaineinen".

"Tuhannen tuhatta" mutisten kömpi herra Janson sinä iltana vuoteeseensa. "Mutta," ajatteli hän, "minä olen vielä sittenkin rikkaan kauppahuoneen omistaja ja eihän se mitä tee jos vähän sakotettiinkin."

Hän nukkui sinä yönä rauhattomasti.

"Saakelin moukat"! tuumaili hän aamulla äkeissään ja kärtyisenä rupesi hän selailemaan uusimpia sanomalehtiä. Muutamasta sanomalehdestä sattui silmään: Tuomittu kunnian loukkauksesta. Täkäläinen raastuvan oikeus tuomitsi eilen Matti Spriitin kunnianloukkauksesta maksamaan kaksisataa markkaa sakkoa, pidettäväksi kuukauden kuritushuoneessa ja tekemään julkisen anteeksi-pyynnön Wirmakkalalle, molemmat tästä kaupungista. "Sepä on kova tuomio kunnianloukkauksesta", ajatteli hän ja mietti, eikö voisi jotakin vihamiestään syyttää kunnianloukkauksesta. Mutta ei ottanut syytä saadakseen ketään vastaan, muistui vaan mieleen oma käytöksensä viime kaupunkimatkalla erästä kaupungin herraa kohtaan. Jos se haastaisi hänet oikeuteen. Vaan eipä tuo haastane, koska ei ole vielä haastanut.

Tyytyväisenä alkoi hän lukea postissa tulleita kirjeitä. Hän luki muutamia. Tavallisia kauppatietoja vaan. Waan yksi oli, joka oli vetänyt herran huomion puoleensa. Se oli isompi kuin muut ja varustettu kaupungin maistraatin sinetillä. Salaisella kammolla aukaisi hän sen ja luki sisällön. Se ei ollut pitkä, vaan sen sisältö oli sitä tehoisempi. Siinä sanottiin, että herra Jansonin tulee laittaa itsensä ensi maanantaiksi, jos tahtoi vaan puhevaltaansa käyttää, kaupungin raastupaan, vastaamaan konnantöistänsä, joita hän oli tehnyt viimme kaupunkimatkallansa ja kunnian loukkauksesta erästä kaupungin herraa kohtaan.

"Voi saakeli mitkä ajat nyt on käsissä. Kun en arvannutkin tuota välttää aikoinansa. Kenties se on sentäänkin parasta, että menen ja rukoilen heiltä kaikilta anteeksi — niin, se se voi ollakin parasta." Sillä tavalla puhui hän itseksensä ja koetti rauhoittaa levottomia ajatuksiansa.

Toivottomana vaipui hän sohvansa nurkkaan. Epämääräiset tunteet taistelivat rajua taisteloansa hänessä ja ottivat niin valtaansa hänen sisällisen ihmisensä ja masensivat sen perin, että hän ei puhjennutkaan ulkonaisiin rajuuden merkkeihin, kuten tavallisesti ennen, vaan hänen kauvan nukkunut omatuntonsa heräsi nyt viimeinkin soimaamaan häntä.

Kun piika toi kahvia, niin kummastui hän vähässä ajassa tapahtunutta suurta muutosta, minkä näki herrassa tapahtuneeksi. Hänen entinen käskijän äänensä oli lauhkea kuin lampaan ja muodoltansa oli hän kuin haudasta karannut. Illalla sanoi herra renkillensä, että huomenaamulla lähdetään kaupunkiin ja että kaikki tulee silloin olla valmissa matkaa varten.

Viikko on kulunut ja herra Jansonia odotetaan kotia tulevaksi. Tänä iltana hänen pitäisi jo varmaankin olla kotona ja pelvolla ja vapistuksella odottivat palvelijansa hänen kotia tuloansa. Illalla hiljan hän tuli viimeinkin ja oli ihan mieletönnä ilosta. Tukisti puotipoikaa, nipisti piikaa, löi renkiä ja hevosta aivan paljaasta ilosta. Mitenkä hän oli päässyt läpi tuon vaikean kysymyksen, ei varmuudella osannut kukaan sanoa. Muutaman viikon kuluttua tiesi tosin ilkeä huhu kertoa yhtä ja toista kummaa, vääristä valoista ja muista mutkista, herran käräjämatkasta. Vaan huhuja ne olivat ja huhuina ne pysyivät, niinkuin olivat alkujaankin olleet, ja ne eivät häirinneet milläänlailla herra Jansonin iloa.

Juuri nyt herra Jansonin parhaaseen ilonpuuskaan saapui toisesta kylästä hänen ystävänsä, Huimaherra, ja se vaan lisäsi hänen iloansa. Seuraavana iltana oli Jansonin salissa juomingit ystävysten kesken, herran onnellisen käräjämatkan johdosta. Ja loitolle kuului Jansonin salista nauru, laulu ja loilotus. Siellä viinit virtasi tulvillaan ja ystävykset kallistelivat pohjaanasti ilonmaljojansa, istuen käsikaulassa sohvalla vallan hyvässä sovussa, siihen asti kunnes riitaantuivat ja herra Janson potki vieraansa ovesta ulos, koleaan yöilmaan.

— — —

Taasenkin on vuosia kulunut. Ja nyt on herra Jansonin salissa tyhjyys joka muistuttaa tapahtuneesta ryöstöstä. Ennen niin äänekkäässä talossa on nyt kolkko hiljaisuus. Ainoastaan puotirakennuksesta kuului vielä vähän entisentapaista ostajien surinaa. Mutta pois vyöryneen, kaikki edestään lakaisevan jättiläisärjyaallon jälkimainingin vienolta loiskeelta kuuluu se. Herra Janson kävelee raskain, pitkin askelin salinsa lattijaa. Hänen askeltensa kaikun kertoo moninkertaisesti tyhjät seinät. Suuret, kylmät hikihelmet vyöryivät pitkin hänen otsaansa. Muutamalla tuolilla pöydän vieressä istui eräs herra; hänen edessään pöydällä paloi pienoinen lamppu; lampun vieressä oli vekseli, joka sisälsi Jansonin koko omaisuuden Hän oli pelannut korkeita peliä, mutta pelannut väärin. Wieras ei häirinnyt Jansonin tuimaa sielun tuskaa. Hitaasti kuluivat hetket salissa. Janson käveli edestakasin lattialla, ja vieras istui kuin kuvapatsas. Rajusti ulvoi syystuuli huoneiden nurkissa. Puodin ovet pantiin kiinni, mutta aina vaan käveli Janson. Hänen ajatuksensa näytti vallanneen yksi esine: salin lattia. Wiimeinkin seisahtui hän vieraan eteen. Suuri muutos oli tapahtunut Jansonissa. Hänen ennen niin kirkkaat ja tummat silmänsä katselivat haaveksivan lempeästi vierasta. Raskas, syvä huokaus tunkeusi hänen rinnastansa ja sitten taasen kaikki hiljaa. Kuin kipsikuva seisoi hän siinä, ja kaikki tajuntunteet näyttivät pakenevan hänestä. Pitkän ajan perästä näkyi hän viimeinkin tulevan tuntoihinsa. Hänen huulensa värisivät kummallisesti.

"Ottakaa kaikki mitä minulla on ja antakaa minulle tuo vekseli", sanoi hän viimeinkin soinnuttomalla äänellä, sitten alkoi hän taasen kävellä.

— — —

On ilta, kaksi viikkoa myöhemmin edellä kerrotun tapauksen jälkeen salissa. Tavalliset kyytikärryt seisovat kartanolla. Renki seisoi vieressä, valaisten lyhdyllä ahdasta pihamaata. Raskaasti pieksi rankka syksyinen sade seinää. Askeleita kuului portailta ja Janson tuli ulos nuoren vaimonsa kanssa. Raskaasti kumahti ovi kiinni heidän jälkeensä ja hitaasti nousivat he kärryihin, silmäten kerran, kentiesi viimeisen kerran, jälkeensä. Ruoska läjähti kyytikonin selkään ja kärryt vierivät rämisten illan pimeyteen.

"Hyväisiä sanomatta lähti", tuumasi renki, sammuttaen lyhtynsä ja alkaen astella renkitupaan päin.

Sana pahuuden palveluksessa.

Rauhallista oli elämä Tavelan torpassa ja uutteroita olivat Tavelaiset. Niku, Tavelan isäntä, oli jo ikäpuolimies, kun hän nai Annan. Anna oli uuttera ja taitava töissään ja askareissaan, ja hän tienasi aina talviaikoina käsityöllä usiammankin markan. Niku oli kesäaikana uuttera peltomies. Joka syksy oli heillä panna jukuripää sonni penkkiin ja pari kolme lammasta. Talvisin taasen oli Niku aina lylyjen päällä metsässä, pitkä luotipyssy olalla, ja moni pörhökarvainen metsän kuningas oli nähnyt hyväksi ottaa Nikun tuimasta luodikosta karvaiseen rintaansa kuolettavan luodin.

He olivat kristillistä väkeä, niin ainakin sanottiin, ja taisipa se olla paikallaan ainakin Annan suhteen. Anna oli kamppaillut ankarat sisälliset taistelut omantunnon rauhaa saavuttaaksensa ja hän viljeli uutterasti raamattuansa. Heillä oli yksi poika, joka oli noin viiden vuoden vanha silloin kun kertomuksessamme kerrotut tapaukset tapahtuivat, ja Olli oli hänen nimensä. Anna oli hiljainen, siivo ihminen, joka nurkumatta täytti miehensä pienimmätkin vaatimukset. Hän oli noita vaatimattomia luonteita, jotka tunnollisesti täyttävät elämän vähäpätöisimmätkin vaatimukset ja sitten katoavat maailman näyttämöltä.

Niku viljeli kanssa uutterasti raamattuansa, minkä hän maallisilta töiltänsä jouti. Mutta hänen raamatun lukunsa oli kummallista laatua. Hän luki aina isosti, että sen Annakin kuuli, mutta ei koskaan muuta kuin Jeesus Syrakin kirjaa. Warmaankin osasi hän ulkoa nuot hänelle niin rakkaiksi tulleet raamatun paikat. Mutta sentään otti hän joka pyhäaamu raamatun nurkkalaudalta, istui penkille tuvanpöydän taa ja alkoi lukea. Tavallisesti käski Anna silloin pikku Ollin luoksensa, otti hänet syliinsä ja hellällä syleilyllä puristi rintaansa vasten, vuodattaen runsaita kyyneleitä. Mutta ei ne olleet särjetystä sydämestä lähteneitä katkeroita katumuksen kyyneleitä, vaan ne olivat halveksitun rakkauden surullisia hyvästijätteitä. Kun Niku luki, että: "Ennen minä asuisin jalopeuran ja lohikäärmeen kanssa, ennenkuin pahan vaimon kanssa" oli se kuin puukon pistos Annan hellään sydämeen, se kuului niin ivalliselta, niin pistelijäältä hänen korvissaan. Mitä oli hän tehnyt, että häntä niin kohdeltiin? Hän, joka ei ollut tehnyt mitään ilman miehensä tahdotta, joka oli aina täyttänyt hänen pienimmätkin vaatimuksensa ja palvellut aina parhaan taitonsa mukaan. Ja kuitenkin sama mies tahtoi häntä sortaa ja solvaista noin kunnottomalla tavalla, ja se se oli, joka pusersi Annan silmistä kyyneleet.

Oli talvi, ja Tavelassa elettiin entistä elämää. Viikot olivat Annasta aina hyvin hupaisia, sillä silloin hän sai aina olla kahden rakkaan Ollinsa kanssa, kun Niku oli metsän viljoja ahdistamassa. Kun hän näki, ettei Niku häntä rakasta, vaan väärinkäytetyllä Jumalan sanalla oli jokapyhä valmis häntä kiusaamaan, niin kiintyi hän sitä suuremmalla rakkaudella Olliinsa ja pyhät kävivät hänestä vastenmielisiksi, pelätyiksi päiviksi.

Muutamana talvisunnuntai-iltana oli taasen Niku pöydän takana, edessä raamattu ja luki Syrakin kirjaa pienen talikynttilän valolla. Takassa paloi vireä valkea. Anna istui takan edessä, pitäen Ollia sylissään ja kuunnellen Nikun lukua; vaikka raskaalla sydämellä. Niku luki:

"Ei yksikään pää ole niin kavala kuin käärmeenpää, ei yhdenkään viha ole niin katkera kuin vaimon viha." "Ennen minä asuisin jalopeuran ja lohikäärmeen kanssa, ennen kuin pahan vaimon kanssa."

Tässä keskeytti Niku lukunsa ja katsoi silmälasin sankojen ylitse Annaa takan tykönä, mitä muka tämä hänen lukunsa hänessä vaikutti. Anna istui kuten ennenkin, päältäkatsoen tyyneen näköisenä. Mutta hänen povessaan kiehui kummallisen katkera tunne miehensä kovuuden tähden.

"Koska hän vihastuu, niin hän tulee ryömäksi kuin säkki", luki Niku.

"Suupaltti vaimo siveällä miehellä on niinkuin santainen tie ylöspäin vanhalle miehelle."

"Miksikä äiti itkee"? kysyi Olli äitiltä, joka oli alkanut nyyhkimään, sillä hänen sisällinen kapinansa oli puhjennut ilmiin ja kuohahti rajuina kyyneleinä näkyviin. "Onko Olli tehnyt äidille pahaa? Ei Olli ole enään paha", puheli lapsi ja alkoi hänkin itkeä.

"Mitä se poika siinä mölisee"! karjasi Niku. Olli katsoi suurilla silmillänsä ensin isäänsä, sitten äitiänsä.

"Ole hiljaa Olli", sanoi äitikin, joka oli vähän tyyntynyt. Niku alkoi taasen lukea, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut:

"Koska miehellä on paha vaimo, niin he ovat niinkuin sopimaton pari härkiä, jotka ynnä vetämän pitää." Mutta nyt alkoi Anna taasen itkeä ja kun Olli tämän näki, niin alkoi hänkin, lapsen kummallisen vaiston kehoittamana, nyyhkimään.

"Lemmon kakara, etkö sinä sule suutasi!" kiljasi Niku, hyppäsi ylös pöydän takaa, tarttui Ollia käsipuolesta kiinni, talutti ovelle ja nakkasi ovesta ulos; palasi sitten entiselle sijallensa. Mutta nyt kuohahti vuosikausia kytenyt nurjuus, murti kaikki sulkunsa Annan povessa ja hän nousi ylös, ikäänkuin aikoisi hän kurittaa tuota kovaa isää. Niku ei tästä mitään, vaan alkoi lukea:

"Joka sen saa, hän saa skorpionin — —."

Enempää ei hän kerennyt lukea, kun ulkoa kuului surkea parahdus. Naisen kekseliäisyydellä älysi Anna sen merkityksen ja syöksähti ulos, mutta myöhään. Niku istui tuvassa ja pilkallinen hymy oli hänen huulillansa. Mutta kun Anna juoksi tupaan ja hengästyneenä läähötti: "Olli, susi!" niin silloin katosi hymy Nikun huulilta. Anna istui tuolilla ja hermotonna lepäsivät hänen kätensä sivuillansa. Ei merkkiäkään äskeisestä katkerasta mielenilmauksesta. Hän katsoi pitkään suurilla, kauniilla silmillänsä, Nikua suoraan silmiin ja sanoi hillityllä, lempeällä äänellä:

"Niku, rakas mieheni, pelasta Olli, pelasta lapsemme."

Nyt selvesi Nikulle koko tapaus kaikessa kauheudessaan. Oliko hän tehnyt väärin? Oliko hän kohdellut vaimoansa ja poikaansa liian tylysti? Mitä hän oli rikkonut, tahtoi hän palkita, ja jos mahdollista pelastaa Ollin.

Niku otti pitkän luodikkonsa alas naulasta, ampumatarpeita arkusta ja tuotapikaa oli otettu sukset alas vinniltä ja sitten vainuilemaan pedon jälkiä.

Anna lähti likimmäisestä naapurista hakemaan ihmisiä apuun.

Metsästysinto oli vallannut Nikun. Hän ei ollut koskaan ollut muuta kuin kova isä, sen ymmärsi hän nyt täydellisesti, ja hänen kovuutensa se oli saattanut heidän ainoan lapsensa, suden suuhun. Kiivaasti hiihti Niku, vaan olipa susikin kepeäjalkainen. Puolen tuntia oli Niku hiihtänyt, eikä vielä merkkiäkään lapsesta. Kuu oli noussut korkealle taivaalle ja valaisi tuota yöllistä ajoa. Jäljet menivät, sittenkun ne Tavelasta lähtivät, erään suuren suon laitaa ja kääntyivät sitten äkkiä suon toisella puolella olevaa korkeaa Kotkakallioa kohden, nousivat vinoon kallion päälle ja laskeusivat kohdastaan toiselle puolelle. Niku levähti vähän, kun oli päässyt kallion päälle ja alkoi sitten vaarallisen alaslaskun. Mutta juuri kuin hän lähti alaslaskemaan, niin näki hän suden lähtevän kallion juurelta pää suorana laukkaamaan synkkään ja laajaan, vanhastaan susien olinpaikaksi tunnettuun Tuohinon korpeen.

Hirmuista vauhtia kiiti Niku alas kalliolta ja tanakkana seisoi hän kyykkisillään suksien päällä. Kun hän oli juuri alas pääsemässä, niin näki hän edessään suuren kiven ja hänen oli enään mahdoton poiketa suunnastansa tuimassa vauhdissansa. Sievästi nousi Niku suksillansa kinoksen harjaa kiven päälle, mutta sitten putosi hän nurinniskoin alas syvään rotkoon. Kun hän tointui ja sai puhdistetuksi lumen päältänsä, niin näki hän että toinen hänen suksistansa oli poikki. Hän oli siis avutonna täällä kaukaisessa erämaassa. Hänen edessään oli verilätäkkö, joka oli lumen päällä, ja vähän jäännöksiä lapsestansa. Tässä oli siis peto syönyt saaliinsa ja se nosti hiukset pystyyn Nikun päässä. Hän yritti liikuttamaan vasempaa jalkaansa, mutta se tuntui olevan monen leiviskän painoinen. Se oli nyrjähtänyt pois sijaltansa. Hän seisoi vyötäreitä myöten syvässä lumessa, josta hän ei ollut mies omin voiminsa pääsemään ylös. Kun hän katsoi taaksensa, niin näki hän, että oli pudonnut noin kaksi syltää vielä huiman mäenlaskunsa päälle. Murheissaan, johon tulivat vielä sanomattomat omantunnon vaivat, repi hän tukkaansa. Ensikerran eläissään tunsi hän sisällisen äänen kaikella voimalla käyvän kimppuunsa. Hän hapuili pyssyänsä, lopettaaksensa sillä tuskiansa, mutta se oli pudotessa lentänyt vähänmatkaa hänen kädestänsä ja seisoi syvässä lumessa, eikä ylettynyt sitä saamaan käsiinsä. Nyt hän vasta mielestään oli oikein onneton. Olli ei ollut enään elävien joukossa ja Anna ei ollut hänen tykönänsä, ja hänellä oli paljon sopimista. Oi, niin paljon!

Aamu valkeni kun Anna saapui miesten kanssa, joita hän oli mukaansa saanut, sille paikalle josta Niku oli pudonnut. Anna silmäsi alas rotkoon. Niin, siellä makasi hänen miehensä kuoliaaksi paleltuneena, ja vähänmatkaa hänestä oli Ollin viimeiset maalliset jäännökset.

"Herra, Sinä raadollisten turva ja et hylkää köyhän rukousta"! huokasi Anna, pannen kätensä ristiin ja suuret kirkkaat kyyneleet kiilsivät hänen silmissänsä.

Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön.

"Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön", oli Takalon emännällä tapana sanoa pojastansa Hentestä. Heikkihän sen oikea nimi oli, vaan äiti oli tottunut puhuttelemaan poikaansa, sen syntymä hetkestä saakka, tuolla lempi-nimellä "Hentte". Heikki oli Takalon isäntäväen ainoa poika, joka sai tehdä kotonansa kenenkään estämättä aivan oman mielensä mukaan. Kun hän alkoi maukuttamaan äitiltänsä sokuria ja äiti ei vaan ollut paikalla valmis täyttämään pojan anomusta, niin silloin heittäytyi Heikki seljällensä makaamaan lattialle ja alkoi huutaa, minkä keuhkot kestivät, ja paljonhan ne kestivätkin huutaa, paljon enemmän kuin äitin korvat tuota huutoa kuunnella. Heltyihän se silloin aina äidin sydän. Kenenkäpä sydän se ei heltyisi sellaisesta huudosta. Sellaisten tapausten perästä oli aina loppuna se, että äiti toi räävytyn sokuri-palan ja sanoi nauraen: "Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön". Kun hän kysyi äidiltänsä, saisiko hän ruveta kanoja vai koiraa pieksämään ja äiti ei vaan heti ollut valmis vastaamaan, niin silloin heti alkoi vanha ennen opittu "musiikki", josta äiti aina niin ihastui, että ei saattanut kieltää, vaan lupasi molemmat, sekä kanat että koiran, pienen hirmuhaltijan pieksettäviksi, ja sanoi: "Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön". Väliin kun Hentte käytti liika rajattomasti saamaansa vapautta ja isäntä-valtaa, ja siitä seurasi tavallinen sanakiista, niin täytyi isän ja äitin antaa jälkiin Hentelle, jos eivät vaan aikoneet ruveta kuulemaan Henten ihastuttavaa ääntä. Silloin se olikin Hentte vasta mies mielestään. Löi äitiä, veti parrasta isää, ja ei sittenkään muuta kuin: "Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön."

Henten isä sanoi toisinansa, että: "pitäisi sitä tuota meidän avioliiton urkunistia edes kerrankaan oikein muokata, kun se aina huutaa niin täydeltä naamaa", vaan siihen se terveellinen tuuma kuitenkin jäi, eikä muokkauksesta tullut koskaan tuon taivaallista, ja niin muodoin sai Hentte kasvaa totutussa vallattomuudessaan. Siitä seurasi, että hän tahtoi isännöidä toisia leikkitovereitansa, niinkuin minua ja useampia muita samanikäisiä poikanulikoita. Hän oli rotevin meistä kaikista, ja milloin me vaan emme kohta täyttäneet hänen käskyjänsä, niin silloin sai aina tottelematon, välistä koko poika-liutakin, tuntea runsaassa määrässä hänen isännällisten nyrkkiensä kovaa voimaa.

Kauvan kärsimme me hänen isännöimistänsä.

Eräänä päivänä tuli hän meille surkea-naamaisena ja kertoi vesissä silmin, kuinka Kallion Juho oli viskannut hänen lakkinsa tallin katolle ja josta hänen käskevä luontonsa ei antanut hänen itsensä sitä noutaa, vaan tuli ennemmin avopäin minulle vaivojansa valittamaan.

"No, mitä sinä yhdestä lakista huolit", koetin minä häntä lohduttaa.

Se auttoi. Heti oli hän kuin voidettu.

"Ha, ha, ha, haa"! nauroi hän.

"Mutta olipa se sontaankin koko vahinko. Ja sinnekkö se jäi tallin katolle?" sanoin minä koetteeksi, mitä hän sellaisesta lohdutuksesta tuumaisi.

Seuraus oli se, että Henten suupielet vetäytyivät ilkeästi väärään, juurikuin tuohiropposen nurkat kuumana kesäpäivänä auringon paisteessa.

"Ii—i—hi—i—i hiiii!" itki hän.

"No, älä nyt tuota sure, yhtä lakkia!"

"Ha — ha — ha — ha — haa!"

Me lähdimme yhdessä Henten kotia.

Kotia tultuansa kertoi hän äidillensä, kuinka hänen lakkinsa nyt oli tallin kadolla kuivamassa. Hentte alkoi komentelemaan äitiänsä, että äidin pitäisi noutaa se sieltä pois. Ensin pani äiti vastaan, vaan kun Hentte istui lattialle semmoiseen asentoon, josta oli ollut hyvä heittäytyä seljälleen, ja aikoi tehdä äidin taivuttamiseksi edellä kerrotut temput, niin ei äiti saattanutkaan pahoittaa pojan mieltä, vaan taipui Henten tahtoon ja sanoi: "Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön."

Yhdessä sitä lähdettiin noutamaan lakkia.

Hentte seisoi kallella päin, kädet taskuissa katsellen, kuinka äiti kiipesi rappusia myöden kadolle lakkia noutamaan.

Semmoinen oli se Hentte, joka sai viimein suututetuksi meidät oikein läpi "lihojen".

Muutamana päivänä pidimme me oikein ison sotaneuvottelun, jossa tuumittiin ja harkittiin sinne ja tänne, lausuttiin, hyväksyttiin ja kumottiin ryntäys ja kostotuumia Hentteä vastaan. Viimein keksi muudan joukosta kaikkein mieluisen tuuman, joka oli seuraava: Vähän matkan päässä siitä puhtokunnasta, jossa meidän kaikkien kotimme oli, oli joki-ahde noin kolmen sylen korkuinen ja melkein pystysuorasti viettävä, sen alla oli muutaman sylen laajuinen tasainen penger. Siinä päätettiin, sen tuuman mukaan, tuota vääjäämätöntä Hentteä hiukan vääjätä.

Mutta mitenkä saada Hentte ulos hanssattavaksi? Siinäpä kysymys, joka pani pienten "filosofien" päät pyörälle. Alahuulet venyivät pitkiksi. Muutamien nousi etusormi nenälle, toiset kysyivät neuvoa saivarilta, vaan ei tuntunut tulevan apua. Nolona seisottiin piirissä ja katseltiin maahan. Takalon emännällä tiedettiin olevan kotkan silmät näkemään kaikki sellaiset vehkeet, jotka vähänkin vaan haiskahtivat selkäsaunalta. Ja ei se ollut Henttekään aina valmis pistämään nenäänsä sellaisiin, pauloihin, vaikka hän toisinansa taasen, uhalla, luottaen vanhaan kuuluisaan vääjäämättömyyteensä, sen pistikin liika syvälle, kun oikeastaan olisi ollut hänen selkänahallensa terveellinenkään. Sempätähden siinä nyt olikin pojille oikein suuretieteellinen kysymys ratkaistavana. Kädet pysyivät, nenänpäässä ja korvallisilla ja silmät maahan luotuina. Hartaasti siinä päitä kynsittiin ennenkuin keino keksittiin, vaan keksittiin se viimmeinkin. Wille — sama "suuri nero", joka oli Hentelle määrätyn rangaisun keksinyt — se viimmeinkin ensiksi näytti elämän merkkiä noissa miettivissä, tuskin kolme jalkaa pitkissä kuvapatsaissa. Ensin kohosi katse verkalleen ylös maasta, sormi putosi pois nenän päästä, toinen käsi korvalliselta ja sitten hän hyppäsi yhtäkkiä ainakin pari jalkaa maasta ja karjasi: "Ahven!"

Se ainoa sana loitsi pois lumouksen miettivistä kuvapatsaista.

"Ahven! Söisitkö sen?" huusivat kaikki yhteen ääneen.

Mutta Wille parka, hän se läähätti ja huohotti, kuin joku sankari, maammainion, voimia kysyvän urhotyön tehtyänsä, eikä kyennyt muuta sanomaan kuin "Ahven!"

"Ehei! Ei nyt olekaan kysymys siitä, kuinka saisimme vaaksan pituisen kalanruodon kurkkuumme, vaan siitä, kuinka saisimme Henten ulos kynsiimme", sanoi Jussi, joukon paras pilkkakirves.

"Wille vaan miettii onkimaneuvojansa", pilkkasivat toiset.

Onkimaneuvojansa muistamallahan se Wille oli sen neuvon kuitenkin keksinyt. Hän oli muistanut, että Henten parhaita huvituksia oli onkiminen, jos nimittäin hän vaan sai silloin kaloja. Jos ongella oltaessa hän ei saanut kaloja ja muut saivat, niin teki hän ennen opitut temput kun kotia mentiin ja valitti, että häneltä oli ryöstetty kalat. Silloin saimme me Henten äitiltä semmoiset taprukat että kiitettiimme siinä kinttujamme, kun saimme kalat jaetuksi tasan, varsinkin kun sellaisissa käräjissä tavallisesti ei oteta lukuunkaan syytetyn puhetta, vaan syyttäjän, ja Henten äiti kun vielä oli oikein hirmuinen poikansa oikeuksia puolustaessaan.

Kun nyt Wille oli hiukan asettunut ilonsa vimmastuksesta, niin selitti hän keksintönsä näin: Nyt pitäisi onkia aikalainen ahvenen käikäle ja yhden pojista mennä ahvenen kanssa Hentteä käskemään ongelle. Pitäisi selittää, kuinka siitä kohdasta, jossa häntä aijottiin vääjätä, saa helposti ja suuria kaloja. Toisten pitäisi sill'aikana olla ahteen alangossa piilossa, ettei hän tulisi saamaan mitään epäluuloja. Sellainen oli hänen tuumansa, jonka kaikki hyväksyivät. Onkimaan ruvettiin, vaan ei näyttänyt nyt olevan Ahti antelijaalla tuulella, kun ei saatu ahventa, vaan yksi sensijaan onnistui saamaan pahanpäiväisen, hauvin suusta karkuun päässeen särjen. Se sai nyt tällä kerralla käydä kyrmyniskaisesta ahvenesta. Minut valittiin siihen tärkeään toimeen, nimittäin Henten viekottelemiseen. Kun olin saanut tarkat ohjeet tehtävääni, lähdin minä toimittamaan lähettiläsvirkaani. Särki oli taskussa ja pää täynnä suuria ajatuksia. Pääni puhki minä mietin, minkälaisen kyytin olin saava Takalosta, jos vaan minussa huomattiin jotakin vilppiä. Vaan kävi kuinka kävi, niin aijon minä kuitenkin toimittaa minulle uskotun tehtävän niin tunnollisesti kuin mahdollista.

Kun minä tulin Takaloon, niin oli siellä Hentte istumassa lattialla, pahasti katsoa murjottaen minua, kun tulin huoneesen. Emäntä oli polvillansa vieressä, sokeripalasella palvellen ja pyydellen häntä, ettei nyt rupeaisi itkemään, tottapa hänen nyt ei tehnyt mieli kuullakaan Henten itkua. Kauvan mietti ja harkitsi Hentte olisiko nyt parasta ottaa vastaan lahjukset, vaiko käyttää niin monasti ennen auttanutta keinoa. Vihdoinkin valitsi hän edellisen ja nousi lattialta.

Nyt kävin minäkin lähettiläs-toimeeni. Minä kehuin, kuinka olin löytänyt mainion hyvän kalapaikan, josta saisi vaan nakella isoja kaloja niinpaljon kuin vaan haluttaa. Minä näytin särkiä hänelle ja käskin hänen lähteä myöskin ongelle. Hiljaa, vielä äsköisestä äikkäpäällä, kuunteli Hentte minun pakinoitani. Viimein hän kysäsi:

"Tietääkö sitä muut?"

"No lähde vaan nyt ongelle", sanoin minä välttäen hänen kysymystänsä.

Vaan emäntäpä sen kuultuansa sanoi:

"No neen! Sinne sinä nyt Henten taasenkin narraat, että saisitte häntä kiusata. Suoria tiehesi ja paikalla, eli minä näytän mistä tuulee. Vai Henten sinä." —

Enempää en minä joutanut kuuntelemaan; minulle tuli kiire pois. Parhaiksi kerkesin minä painaa oven kiinni jälkeeni kun kuulin kuinka makkara-halko kolisten lensi oveen, tahtoen tulla jälkeeni tekemään likempää tuttavuutta kanssani, vaan ovi sen esti minun riemukseni. Sitten kuulin minä, kuinka Hentte sanoi:

"Mutta minäpä sille näytän onkimista." Silloin paiskattiin tuvan ovi auki ja Hentte hurjistuneena hyökkäsi jälkeeni. Minä näin, kun olin pienempi häntä, parhaaksi paeta toisten poikien luo, minkä koivet kannatti. Hentte kaapasi jälessä hammasta purren ja puhkuen. Mutta vaikka minä koetin kuinka juosta, niin välimatkamme se lyheni vaan ehtimiseen. Minä tietysti koetin panna parastani, että joutuisin hyvissä ajoin toverieni luokse, ennenkuin minun ja Henten yhtyminen alkaisi käydä kovin kuumaksi minulle. Juuri kun minä pääsin sovitulle paikalle, niin oli Hentte jo päässyt niin likelle minua, että hän suuretta vaivatta saattoi tarttua minua niskasta kiinni. Vaan juuri kun hän oli minut ottamaisillaan vähän tarkemman tutkimuksen alaiseksi, jota minä olin koettanut koko matkan jalalla jättää, niin silloin hyökkäsi ahteen alangosta koko poika-liuta minulle avuksi ja pelastivat minut joutumasta mitä tukalimpaan asentoon. Riemulla otettiin Hentte kiinni. Nyt näki äsköinen voiton sankari, että oli joutunut pahempaan kuin pulaan. Vuosikausia kiusatut toverit seisoivat kiukkuisina hänen ympärillänsä, valmiina kostamaan kaikki ennen tehdyt vääryydet. Piirissä seisottiin hänen ympärillänsä ja siitä piiristä ei hänen ollut ajattelemistakaan päästä pakoon. Vaikka hän olikin väkevämpi kuin meistä yksikään, niin oli nyt sen sijaan meitä monta, jotka kyllä tiesimme tulevamme toimeen hänen kanssansa.

On tosiaankin omituista, kuinka pikku pahankuriset ovat luopumattomia ja säälimättömiä, kun he vaan saavat jonkun käsihinsä, jonka luulevat loukanneen heidän oikeuksiansa. Ei silloin ajatella siitä mitään että toinenkin voi kipuja tuntea. Niinpä meissäkin kauvan kytenyt kiukku Hentteä kohtaan ilmestyi nyt, ensin ivapuheissa joita me tahallamme pitkitimme niin pitkiksi kuin mahdollista, siitä tosiasiasta hekumoiden, että nyt viimeinkin oli meillä tuo vihattu Hentte kynsissämme, jolle voimine aivan oman mielitekomme mukaan kostaa oikein ruumiillisella kivulla kauvan salassa kyteneet kiukkumme. Hentte parka se seisoi vaan meidän keskellämme, eikä tietänyt mitä hänen pitäisi vastata tai sanoa. Kauvan siinä katsottiin. Näyttipä kun ei olisi muutamat vieläkään uskoneet, että se oli todellakin Hentte, joka nyt seisoi syntipukkina edessämme odottaen tuomiotamme. Viimein sanoi Wille:

"Kyllä sinä oletkin meitä hanssannut aikasi, vaan nyt on meidän vuoromme. Nyt ei autakkaan enään vääjäämättömyytesi, vaan tänä päivänä sinun varmaankin pitää vääjätä meitä, eli jos et sinä vaan vääjää meitä, niin me vääjäämme sinua ja niin että se tuntuukin."

Hentte se seisoi katsoa murjottaen alta kulmiensa vuoroin kutakin. Silmät iskivät tulta, huulet ne näpistyivät yhteen, kädet kouristuivat nyrkkiin. Hetken seisoi hän siinä asennossa ja alahuuli vavahteli hieman. Sitten sanoi hän:

"Jos minä nyt saisin teidän selkänne käsiini, niin pehmetä sen pitäisi."

"Ähäh, kutti, kutti, kylläpä me nyt sinua vääjätään! Kyllä sinä oletkin usein vääjäämättömyydelläsi toimittanut meille kylmän kylvyn, mutta nyt on tullut meidän vuoromme. Ähä kutti, kutti!" sanoi yksi.

Hentte puri hammastansa ja hänen alahuulensa värisi ja nytkähteli kuin vanhan ruunan.

"Kohta me sinua vääjätään, ole varma siitä. Et olekaan tähän asti koskaan ennen vääjännyt, vaan nyt täytyy. Siiloin saat tuntea, onko se hiipasta. Senkin harjas-eläin. Kyllä me nyt sinua ryllätään, niin että oikein. Me näytämme, mitä se on, että aina vaan muita kiusata", sanoi toinen.

"Lysti sinun kohta on olla", sanoi kolmas.

"Etkö tunne jo syyhyä seljässäsi, eli jokapaikassa ihossasi, sillä jokapuolelle sitä nyt annetaankin tälläkerralla. Niin me nyt sinua vääjätään, että sen muistat vielä huomenakin. Mokomakin pitkäkoipinen äitisi kultapalli ja ankeramalli. Sen neuvon minä nyt sinulle annan, että ole hiljaa silloin kuin vääjäys alkaa, ettet herättäisi melua koko kolmessa seurakunnassa, niinkuin tähän asti pienemmästäkin asiasta. Jos vaan nyt huudat kovin isosti, niin me työnnämme turppaita kurkkusi täyteen, että olisit hiljaa, ja jos nyt huudatkin, niin et ainakaan saa rauhassa seljälläsi huutaa ja potkia, pitää sinun olla mahallasikin, sen vakuutan minä. Mokomakin mörököllin sikiö", sanoi Wille.

Sen urhoollisen puheen perästä aikoivat kaikki käydä, käsiksi Hentteen.

Mutta jos olimme luulleet, että saisimme Henten heti tuumiimme taipumaan niin siinä isosti erehdyimme. Hentte oli nyt, kuten tavallisesti ennenkin, erinomaisen vastahakoisella tuulella. Kun me otettiin hänet kiinni, niin hän huusi, potki, itki ja löi joka puolelle niin vimmatusti, että olimme pahemmassa kuin pulassa, ennenkuin saimme hänet maata keskellemme. Mutta kun hän viimeinkin makasi maassa edessämme, otti Wille ylipäällikkyyden, siitä keltään määräystä odottamatta. Vankka keppi oli hänellä kädessä komentosauvana, kuten marsalkalla konsanaankin. "Puolet pojista ahteen alankoon vastaanottamaan", komensi hän.

Komentoa toteltiin kohta.

Henten tykö jääneet pojat tarttuivat Hentteen käsiksi — joka oli maannut maassa kahden rotevimman pojan vartioitavana — ja kantaa riepottivat hänet ahteen kämärään. Nyt otti Wille mahtavan ylipäällikölle sopivan asennon, tömisytti komentosauvalla maata ja komensi:

"Vääjää!"

Me koetimme sysätä häntä alas ahteen luiskaa minkä voimme — minullakin oli kunnia kuulua siihen osastoon, jonka oli määrä aloittaa tuo juhlallinen toimi, mutta siinäpä teki Hentte parka vielä viimeisen kerran hurjan ponnistuksen, päästäkseen pois kiusaajiensa käsistä. Jo oli hän vähällä päästä pois käsistämme, vaan kun Wille käski kaksi poikaa alhaalta tulla meille avuksi, saimme me viimeinkin hänet työnnetyksi alas ahdetta myöden. Hentte vyöryi kuin joku tynnöri alasmäkeä ja huusi. Me sen sijaan nauroimme. Kun hän oli vyörynyt alas asti, tarttuivat siellä olleet pojat häneen kiinni ja alkoivat riepottaa häntä ylös mäkeä jälleen. Hentte oli nyt oikein surkean näköinen. Kasvot olivat mullassa ja ruohoissa. Silmät itkusta punaisina ja turvonneina. Suu auki että olisi vaivatta sopinut varis lentämään suuhun, sillä hän teki nytkin mielityötänsä, nimittäin huutamista.

Kun hän oli saatu mäen päälle raahatuksi, niin sanoi Wille taasen entisellä käskiän äänellänsä, tömisyttäen kenttää sauvallansa:

"Vääjää!"

Sama hurja temmellys ja painiminen kuin äskenkin. Mutta loppuna oli se, että Hentte vyöryi taasenkin alas mäkeä, otettiin vastaan riemulla, venytettiin ylös ja komennon jälkeen vääjättiin alas. Me olimme sangen iloisella, mutta Hentte sitä vastaan huonolla tuulella. Hän yhä vaan huusi, itki, potki ja puri ketä vaan sai. Jo olimme me häntä vääjänneet kymmenkunnan kertaa, kun ilomme häirittiin aivan odottamattomalla tavalla. Alkoi näette ensin kuulua jytinää, sitten alkoi näkymään vasta äestetyllä pellolla tomupatsas, ikäänkuin Israelinlasten ja Ekyptiläisten välillä ennen muinoin, joka läheni meitä hirvittävällä vauhdilla. Ja eipäs aikaakaan, kun tomupatsaasta syöksähti meidän keskellemme, kuin susi lammaslaumaan, Henten äiti. En tiedä oliko hän siitä epäillyt jotain, kun Hentte viipyi minun kylvetysmatkalla liijan kauvan, vai oliko hän kenties kuullut meidän naurun rähinämme ja Henten itkun ja huudon, kun hän arvasi tulla hakemaan poikaansa sellaisella voimalla. Niistä kaikista asianhaaroista en ole vieläkään oikein selvillä, mikä hänet sinne niin yhtäkkiä opasti, mutta siinä hän nyt ainakin seisoi. Ei ollut muija joutanut ottaa edes huiviakaan päähänsä kun lähti. Hiukset ne aaltoelivat vaan ympäri päätä kuin tappurakuontalo. Silmät pyörivät suurina päässä kuin huhkaimella. Pitkä notkea karahka oli eukolla olalla.

Ensin katsoi hän hurjasti ympärillensä, vaan kun hän näki vasta alas vääjätyn Henten itkien vänkivän ahteen päälle, niin kiljasi hän ja alkoi huimia karahkalla ympärillensä minkä kerkesi ja huusi:

"Vai neen! Vai täällä tet olette kiusaamassa Hentteä. Mutta kyllä minä teidän selkänne pehmitän, että on pehmeää ja siloista kuin pylsymakkara ja nousee kuin limpputaikina. Te senkin juuttaat! Odottakaaste kun minä saan teitä rakkareita tukasta kiinni ja sitten heilutan vähän aikaa tätä kuusenkarahkaani, niin kyllä silloin opitte tietämään, mitä muksu maksaa. Koettakaapas vaan siitä liikkua! Kyllä minä teidät löydän vielä vastakin. Vai Hentteä te sen vietävät —! Joka kuitenkin on niin vääjäämätön." — — —

Me puolestamme, kun näimme muijan roiskan vilkkuvan meitä kohti, näimme parhaaksi katsoa omaa turvallisuuttamme ja, hänen ystävällisistä kehoituksistansa huolimatta, ottaa astumakalikkojemme päälle, kukin kotiansa kohden niin paljon kuin jalat kestivät.

Hetikohta kotia en minä kuitenkaan uskaltanut mennä, vaan lurjastelin kappaleen aikaa muualla. Aattelin, että se asia on jo ennättänyt hiukan vanhata ja siis minun osallisuuttani vääjäyksessä ei enään kenties muistetakaan, jos nimittäin vaan ovat saaneet jo kotona tietää. Mutta äläs mitä! Kun tulin kotia, niin oli siellä jo portailla Hentte äitinsä kanssa minua vastaan ottamassa. Karahka oli vieläkin akalla olalla.

"Yhy, tuo, yhy! Tuo siinä oli kanssa parassa miessä!" niiskutti Hentte.

Minä koetin mennä heidän sivuitsensa, niinkuin viaton konsanaankin, joka en koko jupakasta tietäisi mitään.

Mutta Henten äiti, kun minä yritin sivu menemään, koppasi minua niskasta kiinni ja pudisti minua kuin kissa hiirtä.

"Vai niin, vai tapasin minä sinut nyt kuitenkin, vaikka silloin pakoon juoksit! Kyllä se olisi ollut paras, kun olisit silloin heti hyvällä ottanut saatavasi saprukat, niin eivät nyt olisi edessäsi. Aivan joka poikanulikka on jo saanut osansa tästä meidän uuninkohennuksestamme. Ainoastaan sinä olet vielä saamatta."

Akka hankkiusi antamaan minulle aimo selkä-saunan. "En minä paljon osallisena siinä ollutkaan", uskalsin minä muistuttaa.

"Vai et sinä ollut osallisena siinä! Vai et! Senkin ryökäle! Vaan tästäpä sinä saat palkkasi, kun olet yksin vielä saamatta. Sinähän se juuri Henten narrasitkin rääkättäväksi", kiljui emäntä.

"Joko Henttekin on saanut osansa", sanoin minä kotini läheisyydestä rohkeampana, kuin oikeastaan selkäni turvallisuus olisi sietänytkään.

"Antakaa, yhy, antakaa äiti tuota p—rua oikein!" ähelsi vieressä Hentte.

"Vain vielä Hentteäkin! Eikö siinä ollut kyllä, kun te olette sitä pari tuntia kiusanneet? Mutta sanoppas, junkkari, mitä te siellä Hentelle oikein teitte? Mitä! Etkö aio sanoakaan? Mutta kyllä minä sinun suusi aukaisen! Ole varma siitä! Senkin juutas!"

"Eihän me mitään muuta, kun vähä vääjättiin —", sanoin minä siinä varmassa vakuutuksessa, että en minä nyt oman kotini portaalla sentään tule vieraan kädestä selkääni saamaan.

"Neen! Koetahan tuossa nyt oikein valehdella! Sen kipeämmästi minä sinun selkääsi muokkaan."

"Lyökää jo, äiti", muistutti Hentte.

"Niin! Mitäpä tässä on hyötyä pitkästä viivytyksestä. Selkääsi sinun pitää saamaan kuitenkin. Niin se on yhden tekevä, antoipa sen antimen kuka hyvänsä; joko minä tai muut Kuulepas, lurjus, sinun nyt pitää olla hiljaa, eli jos vaan huudat ja nostat sillälailla tavatonta melua, niin minä lyön sinua vaan kovemmasti. Sillä sinä pääset kaikkein vähemmällä, kun otat kurituksen nöyrällä mielellä vastaan", puheli emäntä.

Hän istui portaan istuimelle ja veti minut tukasta myötänsä.

Mutta minun mieleni oli nyt kaikkea muuta, vaan ei nöyränä. Ja minua ei ensinkään rauhoittanut emännän kädessä oleva nokinen suuri karsittu kuusen oksa.

Ja oli kuusen oksa kohotettuna, ja halkaisi vinkuen ilmaa, mutta silloin emännän ja Henten suureksi harmiksi ja minun ilokseni ilmestyi pihalle kylästä kotiin palaava äitini. Heti älysi hän, millä kannalla asiat nyt olivat.

"Mikä täällä on tekeillä? Mitä te aiotte tehdä minun pojalleni?" kysyi hän.

Takalon emäntä päästi minut heti irti.

"Kun te ette kurita tuota poikaanne, että saa kasvaa kuritta kuin hevosen varsa. Katsokaapas nyt tuota meidän Hentte parkaa, kuinka se on surkean näköisenä. Teidän poikanne sitä on, yhdessä toisten poikain kanssa, rääkännyt tänäpäivänä, niin minä aioin nyt edes kerrankaan sitä oikein piiskata, että vähänkään siivonisi", selitti emäntä.

"Tuollako seipäällä?" kysyi äitini.

"Tällä, niin, milläpäs muulla", sanoi emäntä, ikäänkuin asia olisi hyvinkin luonnollista laatua ja kuritus-ase hyvinkin asianmukaisesti valittu.

"Minä kuritan aina itse lapseni, enkä anna teidän pieksää häntä vaivaiseksi. Ja muuten minä luulen, että minun poikani saa aina enemmän kuria kun tuo teidän Henttenne —, jos nimittäin selkämakkarat tulevat kysymykseen", sanoi äitini, ikään kuin se olisi hyvinkin hauskaa minun seljälleni, että saada paljon kuria.

Hentte rupesi taasen itkemään, kun näki minun pääsevän pälkähästä.

"Hentte parka! Sinä, joka et saanut edes sitäkään hupia, että olisit nähnyt minun kurittavan tuota oikein edes kerrankaan", sanoi Takalon emäntä Henteen päin kääntyen sanomattomalla säälin äänellä.

"Lähdetään kotia", sanoi hän. Otti Hentteä kädestä kiinni, pani uuninkohennuksen olallensa ja sitten he alkoivat astella pois.

Äiti vei minut mukanansa tupaan.

Mutta siellä minun täytyikin tehdä mutkistelematta tili töistäni. Mutta siitä Takalon emännän lupaamasta selkäsaunasta minä en vieläkään päässyt erilleni, vaikka sitä ei emäntä saanutkaan itse antaa. Äiti toimitti sen juhlallisen toimituksen, mutta hällä ei ollutkaan asenna uuninkohennus, vaan hieno vitsa.

Mutta Hentte lakkasi siitäpäivin isännöimästä meitä.

Riita-Veljet.

Korpelan isäntä käveli edestakaisin tupansa lattiaa. Viimein sanoi hän rengillensä, joka istui penkillä välinpitämättömänä:

"Kalle, etkö käy syömään?"

"Onko siellä edes mitä söisi?"

"No, panihan siihen Kaisa ruokaa!"

"Syödäänkö nyt iltanen ja eine samalla kerralla?" sanoi Kalle istuen pöydän ääreen.

"Iltanen ja eine! — Eihän nyt ole kello vielä yksikään toista?"

"Jo se on kolmekintoista."

"Kuule Kalle! Heitä pois nuo kierot sanasi, eli minä…"

"Niin, mitähän sinä tekisitkään?"

"Selkään antaisin tietenkin, selkään."

"Selkään! Sinäkö minua selkään?"

"Niin, niin! — Mutta paleliko sinun jalkojasi kun olit iltarupeaman avojaloin?" sanoi isäntä johtaaksensa puhetta pois tuolta ikävältä suunnalta.

"Palelihan noita iltayöstä, vaan ei tuosta aamuyöstä tiennyt mitään."

"Minä sanon sen vieläkin, jos et ole hiljaa, niin annan selkään. Jos ei sinulla vaan ole parempaa puhumista, niin ole hiljaa". Ja isäntä meni kärtypäällä kamariinsa.

"Vai parempaa puhumista, parempaa, senkin kolistin. Niin kun se ei muka kelpaisi", tuumasi Kalle ja nousi syömästä. Istui hän sitten penkille ja mietti isännän viime sanoja. Harmiksi tahtoo käydä. Kun olisi edes oma torppa. Niin kunpa olisi. Ei tarvitsisi koko ikäänsä toisen työssä rehmiä. Kunpahan olisi tämän talon haltija. Kyllä osaisi työväen mielillä pitää. Kesällä joka pyhä-aamu viinaryypyn miehille antaisin, niin, ihan joka pyhä-aamu. Vaan ei akoille ja piijoille. Päihtyvät akanruojat, kuka ne silloin hallitsee. Sanotaan vaimoväen olevan pahapäisiä päissään. Tarvitsisi ostaa sitä varten uusia köysiäkin. Mitäpä ne juuri viinalla tekisivätkään. — Ha—aauh! — Nukuttaan rupesi. Kun se isännän pakana kiusaa aina puoleen yötä. Selkään pitäisi saada, oikeen miehen kädestä. Parempaa puhetta, vai parempaa! Kun ei kelpaa, niin ei kelpaa, sillä hyvä. Senkin kolistin.

Kalle pani piippuunsa tallin-takasia ja veteli muutamia savuja — Kun olisin tämän talon haltija, — alkoi taasen hänen ajatuksissaan liikkua — niin paljasta vaappenaa vaan poltteleisin, aivan paljasta. En silloin tallintakasien päällekään katsoisi. Savukin haisee niin pahalta… Tahi paperossia, se näyttäisi vielä enempi isäntämieheltä. Naisinkin paikalla. Ja rikkaan. Tyhmä mies tuo isäntä: talo kuin linna eikä mies nai. Saisi vaikka kenen. Ha —aauh! Kun kolmas haukka, niin maata. Nukuttaa jo. Senkin pakana, piti niin hiljaiseen. Mutta empä jälkiin antanut. Niitin vaan että kinttuja rapsi. Höyrysi siinä isännänkin pää. Hien varisti pakana. Aamulla sanon, että pitää parantaa ruoka. Niin sanonkin ihan vasten naamaa. Saas näkyä mitä tuumailee silloin. Myöntyyköhön saituri? Mutta silloin sanonkin totuuden suoraan keskelle otsaa. Ha—aauh.

Ja Kalle paneusi vuoteesensa poltellen vielä piippuansa. Eiköhän hän vielä paranna tapansa kun oikein olis nuhella. Selkään, — hän minua selkään. Koettakoonpas jos uskaltaa! Kyllä silloin hänet pehmittäisin, niinkuin tuon Isonmäen Iikan. Pahoin mölisi mies käsissäni. Olisi suonut, ettei olisi alkanutkaan. Hän minua kurittaisi. Oikein pistää vihakseni… Tuo äkkivääräkin sammui, nytkö siitäkin loppui laulupuut. Turisee vielä heittiö. Sietäisi oikein luudan varvulla rassata. Kun viitsisi nousta ylös ja puhdistaa. Vaan eipä tuo unikaan vielä tule, vaikka haukotutti jo kolme kertaa. Näkeehän sen puhdistaa, varsinkin näin kesäaikana.

Kalle nousi ylös ja puhdisti piippunsa, pani tallintakasia ja sytytti palamaan. Kallistui sitten taasen vuoteesen maata.

— Paranikohan vielä — alkoi hän miettiä. — Kyllä parani, tulee niin helposti ja nakkaa savunsakin niin kauvas. Ei turisekaan enään. Kyllä tuli hyvä… Kun olisi viinaa, silloin sopisi isäntääkin torua. Kun viitsisi tahtoa rahaa ensin, — niin kumpa viitsisi. Ja sitten kun tulisi hutikkaan, niin toruisi ja vaikkapa vähän kurittaisikin. Ei haittaisi yhtään.

Ja Kalle jäi siihen päätökseen ettei haittaisi. Viimein rauhottui Kallen äkäset mietteet ja vähän ajan perästä ei tuvassa kuulunut muuta kuin Kallen säännölliset hengen vedot. Russakka pistäysi uunin raosta ulos. Koetteli ensin sarvillansa joka suunnalle, juoksi vähäsen, koetteli taasen ja seisahtui ja tuumaili. Viimein näki hän juurisaavin, jonka Kaisa oli illalla nostanut takalle, koetteli taasen sarvillansa ja juoksi saaviin.

Varhainen aamu alkoi jo kajottaa. Kello löi kolme. Silloin näkyi Kaisan uniset silmät tuvan ovella. Hän tuli takan tykö ja ajoi kutsumattomat vieraat pois saavin partailta. Pani valkean takkaan ja nokisen kahvepannun tulelle. Kun hän sai keitoksen valmiiksi, oli kello kohta neljä. Hän kantoi pannun isännän kamariin ja alkoi laittaa ruokaa pöytään. Kantoi ohraseka-leipää ja rätti-piimää tuoppisen. Vähän aian kuluttua näkyi isännän tukeva pää ovelta.

"No, eikös siihen Kalleen henkeä tullutkaan? Nouse ylös! Nouse syömään! Kalle hoi!"

Kalle nousee istumaan vuoteen laidalle ja hieroo silmiänsä:

"Kun en kerinnyt saada oikein uniköyden päästä kiinnikään —", tuumaili hän.

"Vai ei oikeen kiinnikään"? — puuttui puheeseen Kaisa. "Kun aurinko navetassa ja lampaat lakitaivaalla."

Kalle menee syömään ja tuumaa jurosti mennessään:

"Onkohan siinä särpymessä piimää taasen ollenkaan?"

"Piimää ollenkaan! Miksi niin kysyt? Piimätuoppi on edessäsi", sanoi isäntä.

"Niin", sanoi Kalle. "Tässä talossa on hemmetin huono ruoka ja ympyriäiset päivät."

"Huono ruoka!" matki isäntä. "Niinkuin ei kelpaisi renkimiehen syödä. Kiitä ettäs saat sellaista."

"Huono on ruoka"! sanoi Kalle kauhtuen ja nousi pöydästä. "Ei keittokupin päällä näy kiiluvaista, vaikka kuinka vahtaisi ja isäntä höystää ruokaa siten, että istuu vieressä ja puhuu muka: 'syötävä pitää olla hyvää, ei työmies muutoin jaksa työtä tehdä.' Ja päivät sitten. — Ei niinkään paljon auki kuin hevosen kenkä. Sen sanon sinulle isäntä: 'jos ei tämä talo paranna tapojansa, niin minä parannan taloja'."

"Jos et lakkaa noita viisastelujasi puhumasta, niin saat marssia matkoihisi." Ja isäntä meni vihoissaan kamariinsa.

Senkin heittiö — alkoi isäntä miettiä, — millä lailla puhui roisto. Tarvitsisi saada pieni ryöpäys koko mies. Vaan kovin on julma, väkevä tappelemaan; pieksi se Isonmäen Iikankin aivan pataluhaksi. Kolmeen viikkoon ei Iikka parka liikahuttanut kättä ei jalkaa. Kyllä pehmeni mies silloin. Ja Alikylän pojat pelkäävät häntä pahemmin kuin paholaista. Vaan enköhän minä sentäänkin häntä voittaisi, voittaisin maar minä. Tukevat on nyrkit minullakin, ei niidenkään kanssa ole leikitteleminen. — Mitähän se Kalle nyt siellä tuvassa toimii? Meneeköön tuo vielä työhön. Kun olisi katsoa. Pitäisi tässä minunkin lähteä niittämään kasteen aikana, kun viitsisi. Ei viitsisi aina isäntämiehen edestä olla joka tiima työssä. Niin, olenhan isäntä talossani ja mitäpä siitä isännyydestä olisi hyötyä, kun rääpöstäisi aina vaan työssä. Vaan se Kalle pakana, jos ei menekään enään niitylle, kun tuli käskeä hötästyksi pois; tekisipä mieli pyytää sijallensa. Nauraisi vasten partaani heittiö. Ei, ei vaikka mikä olisi.

Samassa tuli Kaisa kamariin.

"No, mitä se Kalle siellä tuvassa tekee, kun ei ole näkynyt meneväksi niitylle?"

"Kalle vannoo ja uhkaa menevänsä pois meiltä, sanoo isännän häntä käskeneen."

"Niin, taisinhan minä sitä käskeäkin, kun riitaannuimme. Kyllähän minä aina renkejä saan, jos meneekin. Mutta kuules Kaisa. Mene nyt tupaan ja sano Kallelle: jos hän tahtoo jäädä sijallensa, niin minä lasken joka ilta yhdeksältä työstä pois. Vaan sano niin, kuu puhuisit itsestäsi. Älä sano, että minä käskin."

Mitähän, alkoi hän ajatella kun Kaisa oli mennyt, mitähän se kepin ruoka nyt sanoo. Kun ei vaan se Kaisa sanoisi että minä käskin. Jos sanoo, niin pois talostani hänkin ja paikalla. En kärsi juorujen vatkuttajia talossani. Pois, se on totinen tosi. Minä olen isäntä talossani, saan vaikka polttaisin koko pesän. Isäntä olen työväkenikin päälle, saan antaa vaikka ruumenia ruoaksi ja pitää työssä vaikka yötä päivää. Tuo Kalle sen hulttio, kun rupesi moittimaan minua. Liian vähän sitäkin on poikassa kepitetty. Olisi edes kasvatettu niinkuin minua. Jokikinen lauantai-ilta kepitettiin pyhä-siivoiksi äitipuolen kädellä. Kyll'ei silloin moittisi ruokaa ja työtä. Olisin vaan Kallen isä, niin vielä nytkin ottaisin juonet pois pojan päästä.

"Mitä sanoi Kalle, lupasiko jäädä taloon"? kysyi isäntä Kaisalta, kun hän tuli kamariin.

"Ei uhannut jäädä. Aikoi käydä sanomassa isännälle hyvästit ennen kun lähtee. Ja aikoi tahtoa palkkansa koko vuodelta."

"Koko vuoden palkka? Ei penniäkään, sanon minä! Koettakoonpas, jos uskaltaa."

Kalle tuli samassa kamariin jotensakin äkäisellä muodolla.

"Kalle menee Perkkoon niittämään, minä tulen kanssa ja tuon evästä", sanoi isäntä ikäänkuin ei tietäisi mistään.

Kallen kunnioitus ei ollut vielä perin kadonnut isännän käskyvaltaa kohtaan, ja sentähden sanoi hän hämillään:

"Minä menen pois talosta."

"Pois? Sinäkö pois"? oli isäntä kummastuvinansa.

"Niin. Itse käskitte."

"Minäkö? No ole nyt."

"No kuulihan sen Kaisakin."

"Kaisa! No perhana. Missä se Kaisakin kuhnailee? Olenko käskenyt Kallea pois talostani?"

"En minä — — taisittehan — — no, ei nyt suoraan — vaan noin kalpimitten."

"Kuulitte sen! No, ettekös nyt itsekin muista"?

"En kuolemaksenikaan, — — mistä minä semmoisia? — — joutavia!"

"Ei ensinkään joutavia. Pois menen"! sanoi Kalle vihapäissä, kun isännän houkutukset alkoivat kovin suututtaa.

"No, hei mene, äläkä vatkuta! Hiisiäkö siinä tollotat?" Ja isännän sormen päitä syyhytti, lihan ja nahan välissä tuntui niin somalta, teki mieli kyhnäyttää.

"Minun pitää saada palkkani ensin".

"Olet saanut jo kylliksi palkkaa. Kiitä, että sillä pääset."

"Oli miten oli, vaan minun pitää saada vuoden palkka. Tahi muutoin teidät paha perii. Te olette käskenyt minun pois, ja sen tähden minun tulee saada koko vuodelta."

"Kuinka paljon vaadit sinä lisää?"

"Neljäkymmentä markkaa. Ei penniäkään enempi eikä vähempi."

Isäntä meni kaapille, ja toi rahat Kallelle. Antoi ne hänelle päällekkäin katsomatta ja sanoi:

"Kiitä nyt, kun sait niin paljon rahaa."

"Hä? Mistä minä kiittäisin? Tienannuthan nämä olen. Jos kiitänkin, niin en ainakaan teitä. — Hyvästi!"

Kallen mentyä alkoi isäntä miettiä: Meni pois renki — kovin oli hyvä työmies, vaan pois meni vaan — ja vei rahaa vielä niin paljon. Olisi pitänyt vähän kurittaakin — — vaan petoako minä tuosta — — ja ahdas olisi tämä kamarikin miesten tapella, kovin ahdas. Ei ole saanut lapsena keppiä — siinä ne nykyajan kasvatuksen hedelmät. Vaan olisi se sentään vähän tarvinnut — — Kovin on hyvä tappelemaan. Pieksi se Isonmäen Iikankin. Mutta jos minä olisin hänen isänsä, niin kyllä minä kurittaisin, kurittaisin peto vie. Tarkenisi poika käsissäni, enköhän jaksa nostaa tuon kaapin toisella kädelläni, luulempa jaksavani — jos koettaisin.

Ja isäntä nousi ylös ja koetti nostaa toisella kädellänsä raskasta kaappia. Kyllähän hän on sen ennenkin nostanut, kuu Kaisa on pessyt kamaria, vaan somalta se tuntui nostaa uudestaan. Nousihan se, hyvästi nousikin… Kun ei tullutkin kuritetuksi… Vaan mikäpä häntä kenenkään lasta ja näin huoneessa vielä — jos edes ulkona tapaisi kahden kesken, kyllä silloin koettaisin opettaa ihmistapoja. Tukistaisin varmaankin oikein miehen kädellä. — Se Kaisakin kun sanoi — — mitähän tuosta olisi sanonut. Kuka nyt työt tekee? Lujassa on miehet tänä aikana. Oikeinpa käy sapelleni… tuo vanha Aatami… tuolla lihan ja nahan välissä. Soisinpa koko miehen sinne missä nauriit kasvaa… Tulikin sanotuksi sillä lailla… ja tuo heittiö kun otti niin pahaksi. — — — Ääh — — —

Mutta Kalle kulki kylän raittia viileässä aamuilmassa, kantaen olallansa pientä arkkuansa.

Aamu oli kaunis, mutta hänen mielensä oli synkkä. Ei ilahuttanut häntä leivosen korkea-lentoinen laulu, ei peipposen viserrys, eipä edes Korpelaiselta saadut rahatkaan.

Ääh sinua kolistinta, minkä häpeän teki pakana. No, voi sun syntipukki, kyllä mä sen vielä muistan, ootahan vielä peijakas. Nahassaspa vielä tunnet. Selkään annan kun sopii. Kun pääsen kahden kesken, niin pehmenemän pitää miehen selän, juuri niinkuin Isonmäen Iikankin. Tukistella koetan varmaankin.

Viimein pääsi hän sen talon kohdalle, johon aikoikin. Hän poikkesi taloon. Arkkunsa laski hän porstuan lattialle ja meni tupaan.

"Hyvää huomenta"!

"Huomenta. Mitäs Korpelaan kuuluu"? kysyi isäntä, joka istui sivupenkillä.

"Eipä erinomaisempia. Mitäs tänne kuuluu"?

"No, ei kummempia. Tuossahan menee." Vähän aikaa olivat molemmat hiljaa.

"No, mihin se Kalle nyt menossa, ja noin pyhävaatteissa vielä"?

"Enpähän juuri minnekään."

"Ethän aikone vaan naimaan, ja minua tulit puhemieheksi pyytämään? Kyllä sinulle eukon toimitan ja ison laitankin", ilvehti isäntä kun näki Kallen hämmingin.

Vaan Kallen ei nyt tehnyt mieli ensinkään leikkiä laskea. Sanoi jotenkin kärtyisesti:

"Enpähän naimaankaan, mitä minä akalla tekisin?"

"Niin kuulut nyt sanovan, vaikka toista mietit. Kylläs vielä vedät umpisolmun, jota et aukaisekaan", naljaili isäntä.

"Enkä vedäkään. Ja jos vedänkin, niin en tee kauppoja kun papin elinajaksi."

"No, mutta mitä sinä sitten oikeastaan hommaat? Arkipäivänä joutilassa, pyhävaatteet päällä, silloin kun kaikki muut heiluttaa vinhasti nälkärautaa?"

"Eipähän erinomaisempia", sanoi Kalle, ja kävi taasen hämilleen.

Samassa tuli emäntä ulkoa ja sanoi:

"Kenenkä arkku se tuolla porstuassa on?"

"Minunhan se on", — sanoi Kalle jurosti.

"Vai sinun. No, mihin sinä olet nyt arkkunesi liikkeellä?"

"Työn haussahan minä olen."

"Eipä tänä aikana luulisi tarvitsevan työtä hakea. Onhan sitä nyt joka talossa?"

"Eikö Korpelassa enään työtä olekaan, vai oletko poissa talostasi"? sanoi isäntä, joka oli äänetönnä tähän asti kuunnellut emännän ja Kallen puhetta.

"Poissahan minä siitä olen."

"Joko olet kauankin ollut?"

"Tänä aamuna minä vasta lähdin."

"Vai niin! No, mistä te suutuitte?"

"No eipähän se ollut niin erin suurikaan." Ja Kallea hävetti sanoa riidan syytä.

"Joko te olette olleet kauankin riidoin?"

"Onhan sitä… kauanhan sitä on ollut jo kahelmaa."

"Vai niin, no sinä olet vapa rupeamaan vaikka kenenkä työhön?"

"Vaikka kenen työhön… niin… jos… olen."

"No, rupea, sitten minulle loppuvuodeksi rengiksi."

"Niin rengiksi? kyllä vaan." Ja Kalle alkoi vilkuttaa silmiänsä.

"Tule sitten tänne kamariin, niin tehdään kaupat."

"No, Kalle! Mitä tahdot kun rupeat rengiksi?" sanoi isäntä kamarissa kauppaäänellä.

Kalle vaan vilkutti silmiänsä.

"Piisaako neljäkymmentä markkaa?"

Kalle vilkutti vaan silmiänsä.

"Piisaahan se, luulen ma. Tuskin kolme kuukautta enään jäljellä ja olet irti jälleen?"

"Kukapa sen nyt niin äkin tässä tietää… kuinkahan se nyt olisi."

"Mutta näytäs minulle päästökirjasi, ulousseilisi."

"Niin tuota… jaa… ulousseili, perhana… tuota… saakeli en muistanutkaan, tarvitaankos sitäkin?"

Kalle oli hämmästyksissään, kuin puusta pudonnut ja välillä vähän säikähtänyt.

"Tarvitaan! Tarvitaan sitä. Jaa, en todellakaan voi ottaa sinua rengikseni ilman. Korpelainen voisi kuuluttaa sinua ja sakottaa minua siitä."

"Eikö… no… jos kolmellakymmenelläviidellä markalla?"

Kalle ei enään vilkuttanut silmiänsä.

"En todellakaan voi ottaa sinua, en vaikka ilman rupeaisit."

"No… jo… tuo perhana…"

"En voi ottaa, enkä tehdä kauppaa kanssasi, ennen kuin laitat ulousseilin."

"Niin… ulousseilin… vie sun… senkin kolistin."

"Taikka tuota, odota vaan sinä täällä, minä käyn kysymässä Korpelaiselta."

Ja isäntä meni.

Kalle heittäysi isännän sänkyyn seljällensä.

Jo oli, — alkaa hän miettiä isännän mentyä — jo oli saapa sika jäniksen. Petoko niiden metkut tietää. Mokomakin kolistin. Niin noita sormien paitakin kutkuttaa, kenenkähän kanssa nyt pitää tapella. Kunpa sattuisi Korpelainen, kyllä hänen pehmittäisin. No, voi sinua senkin sonni, jospa pääsisin käsiksi siihen tuulenpesään, kyllä sen hajottaisin. Pelkää mies minua kuin ruttoa, siitä olen varma… Ulousseili, no vie sun… mistähän tuokin ajatus tuon pökiön päähän pölähti. Tekisipä mieli tänä päivänä pehmittää molemmat. Mokomiakin viisasteluja, sakoittaa, no kaikkia vielä, mistä tyhjä sakoittaisi…

— Mitähän se siellä nyt niin kauan tekee? ajatteli Kalle, kun alkoi odotus tuntua pitkältä. On ollut jo pari tiimaa.

Eihän se isäntä ollut vielä tiimaakaan, vaan kahdesta se Kallesta tuntui.

Jo viimeinkin tuli isäntä.

"No, mitä kuuluu? mitä sanoi heittiö?"

"No, ei erin hauskoja sinulle."

"Minulle! No, mitä sitten sanoi?"

"Sanoi sinun olevan ytelän miehen."

"Ka! sen kolistinta."

"Varoitti minua sinusta."

"No, voi sun tulimmainen!"

"Niin sanoi sinun olevan vapaan miehen, vaan kovin kierotuumaisen, kovin."

"Minä hänet vielä opetan, jahka pääsen kahden kesken."

"Minä nyt en tiedä siitä meidän kaupastamme."

"No, voi sun viisikolmatta — —."

"Mitä! No, viisikolmattako?" — puuttui isäntä vilkkaasti Kallen sanaan.

Kalle taasen ajatteli: jospa pääsisin edes silläkään; ja vastasi siis korvallistaan kynsästen:

"No, olkoon menneeksi. Kun vaan otatte?"

Mutta isäntä joka mieli vieläkin masentaa Kallea, sanoi:

"Mutta sinun pitää vieläkin luvata minulle jotakin?" "Mitä? ettehän vaan tahdo kahdella kymmenellä"? sanoi Kalle kokonaan kauhistuen.

"Ei, vaan ryyppiminen sinun pitää heittää pois, niin kauaksi kuin olet minun talossani?"

"Sen lupaan", sanoi hän huoaten.

"Yö-juoksu sinun pitää myöskin jättää?"

"No, olkoon menneeksi." Ja Kalle odotti rauhattomasti, mitä vielä tulisi.

"Riiteleminen, toraaminen ja tappeleminen?" Kalle mietti mielessään: no perhanan äijää, vaan sanoi kuitenkin:

"Samahan tuo on, no, niin kauvaksi" Ja isäntä käski nauraen Kallen mennä syömään ja sitten niitylle.

Kun Kalle oli mennyt, heittäytyy isäntä seljälleen vuoteesen ja miettii: Helpolla kieppasin rengin itselleni, vaan lujassa se oli, helsingin lujassa. Tuo Korpelainen pinnisti vastaan kun pakana, koska se oli hänen vallassaan rengiksi pääsy. Lujalle pani ennenkun luvan antoi, vaan irti otin miehen kuitenkin parassa työn aikana ja viidelläkolmatta markalla. Kylän väkevin renki vielä. Kovasti se poika työtä rutistaa. Heinän kantaja oivallinen, kyllä nousevat taakat suovan päälle, vaikka suuriakin olisivat. Eikä siltä pojalta kyljet katkea jos vähän enempikin teettää, kyllä se kestää. Vaan lujaa meillä kysytäänkin, lujaa ja äkästä. Yötä päivää minä sillä miehellä teetän. Tekeepä mieleni nousta ylös ja katsoa kuinka Kalle niittää.

Isäntä nousi ylös vuoteesta ja käveli akkunaan, josta näki ketovainiolle ja siellä niitti väki. Hyvästi kävi Kallelta niittäminen laatuun, oikein olkansa takaa löi hän. Jaa, jaa, — miettii isäntä, kylläs tarkenet meidän nälkärautamme varressa. Ennen varmaankin väsyt, kun meiltä työ loppuu. No, kyllähän en mene takuusen Korpelan ruuasta, niinkuin meidän, vaan työ on meillä kovempi kuin Korpelassa.

Ja isännän vallotti uni kesken suloisten muistelmiensa.

Vaan kedolla niitti Kalle, niitti kahden miehen edestä. Hammasta purren tikkusi hänen vikatteensa, että säkenöitsi vaan.

Täytinen kun helpolla sai. Tuo vanha Aatamikin tuolla sydänalassa kyttelee, oikeen pistää vihakseni. — — — Tuo isäntärengin rahjuskin niittää kuin peijakas, ei anna edes hengähtää, ei hengen rauhaa. Tekee mieleni mennä ja vetää tukasta pientarelle istumaan. Ja Kalle alkoi taasen niittää.

Viikkoja vieri. Kalle palveli Anttilassa renkinä. Joi lupauksestaan huolimatta, riiteli ja kiroili kuten ennenkin.

Muutamana pyhä-aamuna, einettä syödessään, mietti hän: Olisipa vaan nyt Korpelainen katsomassa, kuinka tässä nyt lihapaistia pistelen, kyllä taitaisivat kieroon miehen silmät vääntyä. Ja Kaisakin, sietäisi senkin nuuskutorselon olla nyt piimän mallia katselemassa. Ei olekaan sellaista rättä-piimää, vaan oikeata venyvärkkiä, että puukolla pitää herjaa katkasta. Ei tahdo suuhunkaan mahtua. Ja selvää rukiista leipää, ei senlaista kaunahakkua. Ja Kalle oikein haluksesta lapioitsi ruokaa suuhunsa. Syömästä päästyänsä käveli hän pihalle. Paneusi sitten puhtaaksi niitetylle maalle seljällensä, poltellen piippuansa ja alkoi taasen miettiä nykyistä tilaansa:

Hyviä nuo tämän talon tupakat, ei olekaan paljaita laulupuita, niinkuin Korpelassa. Savutkin niin makeoita ja haiseekin niin hyvältä. Vaan työ on tässä talossa hemmetin kovaa. Illallakin oli liki kaksitoista kun kylpeen mentiin.

Isäntä tuli ulos ja kävi Kallen viereen istumaan.

"No, teillä taisi olla hupanen ilta siellä Alatalon tallikamarissa?" sanoi isäntä.

"Olihan se!"

"Taisi olla viinojakin?"

"Oli niitäkin!"

"Oletko nähnyt Korpelaista?"

"En! Mitämä hänestä?"

"Molemmat te vaan uhkaatte antaa toisianne selkään?"

"Minä annankin!"

"Kuules Kalle! Heitä pois ne senlaiset aikomuksesi. Ne vievät viejä sinun onnettomuuteen."

"Joutavia. Ei ne vie mihinkään. Minä vaan kutkutan vähän Korpelaisen selkää ja sillä hyvä."

"Ei se ole sillä hyvä! Sinä pieksät Korpelaisen. Hän haastaa sinun käräjiin, sakoittaa sinua ja ehkä toimittaa vielä linnaankin. Se ei ole enään joutavia."

"Joutavia! Mitä siihen syrjäisten tulee — ", ja Kalle meni happamalla naamalla tupaan. "Pieksän vielä sittenkin minä hänen —", murisi hän mennessään.

Asia oli päivän selvä: he purivat pippuria toisiansa vastaan Uteliaasti odottivat ihmiset mitä seuraisi.

"Annas, kun minä pääsen kahden kesken, niin…" oli Korpelainen Anttilaiselle sanonut ja hän ei ollut se mies, joka olisi sanansa syönyt.

Samaa oli Kallekin lausunut ja hänen tiesivät kaikki Alikylän poikien pääluut pitäjän parhaaksi tappeliaksi, joiden kanssa hän kävi alituista sotaa, varsinkin, jos sattui viinoissa olemaan.

Mutta miten ollakaan, niin eipä tuosta kahden kesken tulosta näyttänyt valmista tulevankaan, sillä molemmat ihmeellisesti kammoksuivat toistensa mulkoilevia silmiä ja uhkaavia nyrkkejä.

Jo luultiin koko vihan ilmaukset jäävän paljaiksi uhkauksiksi, kun muutamana kauniina päivänä saatiin kuulla, että he olivat tapelleet.

Takasalon uutispellon pientarella tapasivat he toisensa.

"Jopa viimeinkin sinut tapasin, sinä senkin lihakas", oli Kalle silloin sanonut.

Kaitaisella tiellä syntyi nyt ottelu semmoinen, jota kumpikin riitapuoli katkeruudella muisteli. Lujasti tukistelivat molemmat vahvat miehet toisiansa silloin. Mutta varmaankin oli Korpelainen isäntämiehen paremmalla oikeudella varustanut itsensä lihavammalla härän reidellä viime kuluneena talvena, kuin Kalle, koska voitto kallistui hänen puolellensa. Vaan pahasti ontuen ja surkeasti turvonneella päällä kömpi hänkin pois kiistapaikalta.

Entäs Kalle?

Hän jäi makaamaan enemmän kuolleen kuin elävän ihmisen näköisenä, toinen puoli ruumista liossa suopellon ojan mutaisessa vedessä, toinen kuivamassa auringon paisteessa. Sellaisessa tilassa löysivät Kallen Anttilaiset.

"Saakelin Korpelainen! Kyllä minä sinut vielä opetan —", oli Kalle sanonut, kun hän tointui huumaustilastansa.

Kun Kalle saapui Anttilaan, oli siellä jo Takalon Juuso-ukko koti-apteekinsa kanssa. Seurakuntalaisilla oli tapana kutsua kaikissa taudinkohtauksissa hänet apuun. Hän olikin kieltämättä pitäjään paras lääkäri, sillä hän paransi kaikkien tautien laatua "isolla viinalla, essentsiadulciksella ja sydämmen vahvistuksella". Lääkäritoimensa alusta saakka oli hän kenties passittanut hyvän joukon ihmisiä ijankaikkisuuteen, mutta kun hän oikein varttui ammatissansa, vielä suuremman joukon elämään.

Tuttavallisesti otti hän heti Kallen hoitoonsa, voiteli hänen turvonneet poskensa "seitsemän miehen voimalla" ja asetti kylmät kääreet päälle, varottaen äkillisistä ilman vaihdoksista. Kun hänelle tarjottiin maksua voiteista (sillä lääkäritoimestansa ei hän ottanut mitään, vaan lääkkeistä), niin sanoi hän, että ne oli maksanut — Korpelainen. —

Ettäkö he olisivat käräjiin menneet? Ei, kaukana siitä. He olivat noita taipumattomia suomalaisia luonteita, joiden oli tapana sanoa:

"Huonoja ovat herrojen rangaistukset kelpo koston suhteen. Ei, vaan keppi, keppi! Kas se ihmisen ihmiseksi teki. Koivu olisi hyvää puu-laatua, kun vaan sitä osattaisiin oikein käyttää."

Melkein tämänlaatuiset mietteet liikkuivat Kallen paksussa päässä, kun hän hautoi kipujansa ja katkeroita mietteitänsä tuolla leveän otsaluunsa takana.

Sen mukaan kuin hänen kipunsa lieventyivät, lauhtui hänen ilkeä mielensäkin Korpelaista kohtaan.

Entäs jos oli ollut hänessäkin vikaa? Jos ei hän ollutkaan täyttänyt kaikkia velvollisuuksiansa isäntäänsä kohtaan? Tuliko hänen parantaa elämänsä ja sopia Korpelaisen kanssa? Korpelainen oli maksanut hänen edestänsä lääkkeet ja se seikka vaikutti terveellisesti Kallen kiihottuneesen mielen tilaan. Mutta väliin nousi Kallen itsekäs luonto, tehden ankaraa vastarintaa parempia tunteita vastaan. Hyvä ja paha taistelivat hänen sielussaan hurjaa otteluansa. Hyvä voitti. Mutta kumpika heistä ensin oli sovintopuuhat alkava? Siinäpä kysymys, johon Kallen kaikki hyvät päätökset olivat käydä haaksirikkoon. "Et sinä vaan Korpelainen", pani hänen itsekäs sisällinen ihmisensä vastaan. "Ei hänen, vaan sinun on se tehtävä", vastasivat paremmat tunteet taasen siihen… "Ei maailman pilkan ja naurun tähdenkään", varoitti paha hänelle. Ja Kalle väänteli kuin kuolevainen itseänsä. Kumpasta tuli hänen totella? Kumpi oli hänen viepä oikealle tielle? Mutta silloin muisti hän äitivainajansa kaikki varoitukset ja nuhteet ja hän päätti kärsiä kaikki toveriensa pilapuheet ja sopia Korpelaisen kanssa.

Sillä välin kun Kalle oli kahden vaiheella, taisteli Korpelainenkin samanlaista sielun taistelua. Vaikkei se hänen päässään niin lujassa istunutkaan, kuin Kallen. Hän oli päässyt verrattain vähäisellä omantunnon ahdistuksella, ja hän jo päätti mielessään mennä huomispäivänä Kallen luo sovinnoille.

Noin pari viikkoa oli kulunut heidän tappeluksestansa, kun Korpelan isäntä pesi silmänsä, kampasi karkeat hiuksensa ja oli juuri lähdössä Anttilaan Kallen luo. Silloin Kalle yht'äkkiä astui hänen kamariinsa. Kallen posket olivat vielä jotensakin turvottuneet, mutta hänen silmissään aina ennen nähty kopeuden kiilto oli nyt poissa, ja hän katseli surullisesti ja pitkään isäntää silmiin. Siinä seisoivat he ja katselivat toisiansa, toviin-aikaan sanaakaan virkkamatta, entiset vihamiehet. Seuraava hetki oli päättävä, olivatko he eroavat vihamiehinä vaiko ystävinä. Viimein sanoi isäntä:

"Voitko sinä antaa anteeksi minulle kaikki minun väärinkäytökseni?" Samalla tarttui hän Kallen käteen ja katsoi syvästi häntä silmiin.

"Voin, isäntä, minä voin vielä enemmänkin: voisin nyt antaa anteeksi, vaikka Alikylän pojillekin, sillä minun mielessäni olisi nyt viimme päivinä ollut mitä suloisin rauha, kun vaan olisin ollut vakuutettu teidän anteeksiannostanne; siitä on minulla ollut huolta ja sentähden minä tänne lähdinkin, ja olen nyt täällä, pyytäen teidän anteeksiantoanne", sanoi Kalle ja hänen katseensa osoitti, että ne lauseet tulivat sydämmestä.

"Minä olin juuri lähdössä Anttilaan sinun puheillesi sen saman asian vuoksi. Minulla on vielä toinenkin pyyntö sinulle. Pyydän, että sinä tulisit meille, minulle yhdysmieheksi ja kuin minusta aika jättää, niin sinä saat tämän talon periä ja hallita mielesi mukaan. Minun omatuntoni sanoo, että tulee jollakin tavalla palkita sinulle ne entiset kauppamme. Minun kamarini rinnalla on täysin kalustettu suoja, sen saat sinä asunnoksesi. Nyt se on sanottu, ja nyt sinä olet yhtäläinen isäntä Korpelassa kuin minäkin."

"Mutta, mitäs Anttilan isäntä siitä sanoo?"

"Älä sinä sillä vaivaa itseäsi; minä olen jo siitä asiasta puhunut Anttilaisen kanssa. Hän ei ole ensinkään pahoillansa sinun muutoksestasi. Sinun tulee muuttaa meille tänä päivänä, nyt heti. Oletko tyytyväinen minun ehdotukseeni?"

"Olen. Ensiksikin koetan minä heittää Jumalan avulla juonnin pois, sitten koetan palkita entisiä katkeroita lauseitani uutteralla työlläni ja kuuliaisuudellani. — Minä olen hyvin kiitollinen hyvyydestänne. Minullakin on nyt koti, jonka eteen työtä teen."

Ja molemmat miehet särkivät karkean kämmenensä takapuolella silmiä sumentavan kyyneleen.

Ensikerran Korpelassa syödessään mietti Kalle: "Eihän tämä ruoka niin huonoa olekaan."

Merisankarin seikkailukset.

Yleensä käy merimiehistä sellainen puhe, että he ovat mahdottomia valehtelijoita. Minä en tiedä kuinka se asia oikein lienee, mutta pienenä pojan pahasena tunsin minä yhden merimiehen, jonka meriretki-kertomukset olivat minusta ainakin paljasta lorua. Mutta ei ukko paremmasta tahtonut niitä kertoakaan, sillä hänen tapansa oli sanoa: "ei niitä ole uskonkappaleiksi puhuttukaan."

Muuten oli hän sangen halukas niitä kertomaan. Ja kun hän oli kerran alkuun päässyt, niin ei silloin hänen kielensä väsynyt, ellei vaan kuulijat ilmoittaneet liijan nenä-äänisesti, ettei he enään kuule koko juttuja. Mutta silloin oli aina ukon tietovarasto lukossa useamman viikon ja se oli meistä pojan nulikoista sangen ikävää. Mutta kun sattui joku onnellinen tapaus, jonka kautta ukko sai tupakkarahaa, niin kyllä silloin taasen riitti juttuja.

Ukon elinkeinona oli muuten kaikellaisten pienten puukalujen ja kampojen nakerteleminen, joita hän teki milloin minkin talon tuvan nurkassa pärevalkean valolla. Kesällä taasen kulki hän kalassa ja saaliillansa hän vaihetti aina emänniltä ruokaa milloin mistäkin talosta. Aina kun saatiin kuulla, että Töyryn Elias — joksi häntä kylän kesken mainittiin — oli tullut johonkin lähiseudun taloon nikkari- ja kampa-"värstaansa" kanssa, niin silloinkos ilo rupesi meille pojan nulikoille, ja heti kun vähän ilta alkoi hämärtää, niin me silloin Eliasta puhuttelemaan.

Ukolla oli vanha käsiharpun rämä, jolla hän tavallisesti ansaitsi tupakkirahaa kylän nuorisolta, soitellen heille tanssisoittoja. Hän oli muuten hyvä tuttava "pojan rehjujen" kanssa, "niistä kun tulee merimiehijä". Ja aina kun me mentiin luminemme ja kelkkoinemme ukkoa tervehtimään, niin hän otti "hanurikkansa" esiin ja soitti jonkun iloisen merimieslaulun, laulaen itse vapisevalla äänellänsä mukaan.

En voi kieltää, että hän meitä väliin narrasi oikeen aika tavalla, mutta ystävät me olimme sentään. Kerranki narrasi hän minun ja yhden toisen pojan noutamaan kauhan mallia Haaralasta, johon oli noin virstan matka. Kyllähän minä panin vastaan, että kyllähän se Elias osaa tehdä kauhoja ilman mallittakin; mutta kun hän sanoi:

"Minä olen jo niin vanha etten enää muista ja pitäähän sitä nuorten palvella aina vanhoja, jos vaan on mieli vanhaksi elää."

Minä epäilin vielä, josko sillä Haaralan isännällä onkaan kauhan mallia. Mutta kun vakuutti että:

"On sillä, ja kun tulette takasi, niin minä pelaan ja laulan."

Nyt suostuin minäkin ja me lähdimme.

"Ottakaa kelkka mukaan", huusi Elias porstuaan jälkiin.

Minulla ei ollut kelkkaa mukana, mutta minä lähdin ja noudin sen kotoa.

"Mihin sinä menet kelkan kanssa", huusi äiti jälkeeni.

"Haaralasta kauhan mallia noutamaan", huusin minä, ja juosta ressutin kelkkoineni.

"Palaa takasi", huusi äiti minulle. Minun täytyi palata takasi vaikka se olikin vastenmielistä. Sitten kun olin hartaasti pyytänyt, niin suin luvan mennä, mutta en minä enään sanonut mitä minä Haaralaan menin. Minä en olisi päässyt lähtemään ollenkaan, jos sen olisin sanonut, vaan koetin kaikenlaisilla keinoilla kierrellä tuota kysymystä. Ja niin minä viimeinkin pääsin.

"Mitäs Rantalan Juhon pojilla on asiaa"? kysyi Haaralan isäntä, meidän tupaan tultuamme.

"Elias laittoi meidät teiltä kauhan mallia noutamaan", ehätin minä sanomaan ja olin hyvin toimessani.

"Vai kauhan mallia", kummaili isäntä. Otti kirveen ja kinttaat käteensä ja lähti ulos, käski meidän tulla jälessänsä, niin hän antaa. Me lähdimme isännän kanssa ulos. Hän meni suoraan rankaläjälle, valitsi kaikkian suurimman ja mutkasimman koivu-rangan, hakkasi sen kolmesta kohti poikki ja latoi minun kelkkaani.

"Sanokaa Eliakselle, että se maksaa öljytyn lusikan", huusi isäntä meidän jälkiimme, kun me olimme jo pois menossa. Raskas se oli kelkka vetää, mutta menihän tuo sentään, kahden kun veimme. Mutta sitte se vasta raskas oli, kun me portaita ylös sitä veimme, palava siinä tuli ja kova, mutta tupaan me sen veimme kuitenkin.

"Haaralan isäntä sanoi, että se maksaa öljytyn lusikan", ehätin minä taasenkin sanomaan, vaikka olin niin hengästyksissäni, että karvas henki kurkusta kävi.

"Pianpa ne pojat kävivätkin; vai niin, vai öljytyn lusikan", tuumi Elias, purkaessa meidän kuormaamme.

"Yksi, kaksi, kolme ja neljä kauhaa, ja vielä monta lusikkaa", laski Elias, katsellessaan meidän tuomia mallipuitamme ja näytti tulevan hyvälle tuulelle.

"Pelakkaaste ja laulakaaste nyt", muistutin minä.

Elias otti "hanurikkansa" esiin ja lauloi:

"Ei mun kotoni ole korvessa Ja ei mun majani mantereessa, Vaan venehillä vetten päällä, Aalloilta häilyvä."

Sitä laulua hän ei tavallisesti laulanut, kun silloin, jos me olimme tehneet jonkun erityisen palveluksen. Mutta meidän mallipuistamme hän sai hyviä kauhoja ja lusikoita, ja silti hän sen meille lauloi nyt ja se oli meistä mieluista.

* * * * *

Muutamia vuosia oli kulunut ja Elias oli jo hyvin rapistunut. Viime kesänä ei hän ollut enään jaksanut torkota ollenkaan, hän oli onkinut vaan. Ja nyt talvella hän ei enään jaksanut vetää "skuunariansa", joksi hän sanoi laiturikelkkaansa, talosta toiseen, vaan hän otti meitä poikasia päivämiehiksi, eli "hevosiksensa", kuten hän sanoi, laulupalkalla tietenkin. Muutamana talvi-iltapäivänä aikoi hän lähteä "värstaansa" kanssa Haaralaan ja se sanoma oli oikea Jobin posti meille poikasille ja me olimme kokoontuneet sanomaan jäähyvästiä ukolle. Mutta kun aamupäivällä oli tuiskunut ja tiet olivat jotensakin ummessa, niin alkoi hän pyydellä rotevampia meistä poikasista hevoseksensa. Me suostuimme kohta ja tavallisista palkkalauluista ei nyt ollut puhettakaan.

Haaralassa otettiin Eliasta iloisesti vastaan, sillähän oli iloinen aina ja oli tervetullut vaikka mihin taloon.

Tupaan tultuansa ja saatuansa pois päältänsä sarkatakkinsa, meni hän lämpymän uunin eteen istumaan ja me pojan pahaset kiusaamaan ukkoa kertomaan meriretkistänsä. Mutta ukkopa ei ollutkaan nyt oikein sillä tuulella, hänellä ei ollut näetsen taasen tupakkia, vaan kun meidän pyyntöömme yhtyi vanhempiakin ihmisiä ja renki Kalle oli ensin antanut vankan kourallisen "mettisen laulupuita", niin jopa viimein ukko suostui. Päre pistettiin pihtiin palamaan ja sitten istui nuoret ja vanhat piiriin vanhuksen ympärille. Ukko alkoi:

"Kun minä pääsin ruojilta, niin rupesin Leppälään rengiksi, jossa olin viimeisen ruotivuoronikin palvellut. Suuri ei ollut minun palkkani, yksi hopearupla rahaa ja kangasvaatteet, mutta olihan se enempi kuin ruojilla ollessa. Isäntäni piti minusta, kun minä olin aina nöyrä ja tottelevainen. Leppälästä kävin minä isännän kanssa kaupungissa ja siellä minä tapasin Korven Willen, joka oli käynyt yhden kerran merellä ja oli jo jummannina eräässä suuressa laivassa. Hän kehui minulle merimiehen elämää niin kaikin puolin hyväksi, että minussa nousi sellainen halu merelle, niin että en nukkunut yhtään yötä. uneksimatta laivoista ja myrskyistä. Kekri kun tuli ja minä sain palkkani, niin lähdin minä astua tallustamaan kaupunkiin, uudet vaatteet päällä, rupla taskussa ynnä viisitoista kopeekkaa lantteja, jotka olin voittanut kortilla ja mytyssä kainalossa vuosijuusto ja leipä, jotka olin emännältä saanut. Vaan kun tulin kaupunkiin, niin eipä siellä ollutkaan merimiesten paikkoja auki, sanottiin: 'Kesällä on kaikki laivat lähteneet, eikä niitä nyt lähde ennen kuin ensi kesänä taas.' — Viimeinkin pääsin eräälle kauppamiehelle rengiksi, ilman palkatta, sillä puheella, että minun piti päästä ensi kesänä lähtemään hänen laivaansa kajuttapojaksi. Mutta eipä hän puhettansa pitänytkään vaan minä sain odottaa vielä toisenkin vuoden ennenkuin pääsin merelle. Hän sanoi, että minusta oli ensin moukka muka ulos lakseerattava. Kyllähän niinä pariin vastaan, vaan minkäpä sille kourin teki, hänellä kun oli kamarin seinällä pamppu semmoinen, jota tuli koko talonväen pelätä, karjapiijasta aina rouvaan asti. Hän sanoi minun vielä tulevan likemmin tutustumaan pampun kanssa, jahka ma merelle pääsen. Kyllähän minä sitä en silloin uskonut, vaikka uskon minä sen nyt jo. Niin pääsin minä viimeinkin merelle, vaikka lujalle se otti. Silloinkos minä olin olevinani kun taivaassa ensi päivänä. Se oli uusi komea laiva jossa minä läksin kyntelemään meren aukeita ulapoita. Meille hurrattiin, kun me satamasta läksimme pohjalastilla Pietariin. Minä seisoin peräkannella ja sen sijaan kun minun olisi pitänyt itkiä surusta, niin minä itkin ilosta ja, katselin yhä pienemmäksi käypää kaupunkia melkein senlaisilla tunteilla kuin: jäitpäs. Mutta äkkiä heräsin minä unelmistani rähinästä, jota selkäni takana pidettiin, kun minä käännyin katsomaan, niin näin että laivan muut kahdeksan miestä, siihen luettuna alaperämies ja puosu, tulivat suoraan minua kohti, nauraen ja ilvehtien. Minä odotin mitä tästä nyt seuraa. He panivat minut seljälleni laivan kannelle ja tutkivat oliko minulla kantanappeja vaatteissani ja olihan minulla niitä, kun olin aamulla pannut pyhähousuni jalkaani, juhlan kunniaksi, joihin olin pannut oikein uljaat kopeikan napit. Nämät ratkoivat he kaikki pois ja panivat kannelle läjään, laittoivat yhden miehistä vahtiin minua ja nappejani, sitten menivät muut ja noutivat timperiltä tikkuja, jolla sitten kantoivat kaikki yli leestangon mereen; ja kaikkea tätä täytyi minun vesissä silmin katsella. Sitten ottivat he minua käsipuolesta kiinni ja taluttivat 'skanssiin', sanoen opettavansa minulle ihmisten tapoja. Siellä täytyi minun aukasta heille arkkuni, vaikka kyllähän minä sanoin lakia jos evankeliumiakin, mutta minkäpä minä sille tein, yksin kun olin ja heitä oli kahdeksan. Ja eihän sieltä enään löytynyt kannallisia nappeja, kaikki kun olivat niissä housuissa, joista olivat ottaneet jo, ja joita minun täytyi kaksin käsin pitää kiinni, ettei ne tykkänään pudonneet.

"Menihän se ensimmäinen matka muitta mutkitta, jos välistä annettiinkin lurjuksella oikein hyvä ryöpäys ja minä tahdoin sitä vähin nureksia, mutta kun kapteeni aina silloin selitti oikein juurta jaksaisesti, kuinka hyvää kuri tekee, niin siihen minun täytyi tyytyä ja minkäpä sille teki. Vaan kun Pietari alkoi lähestyä, niin syntyi silloin toiset tuumat, joita en ollut osannut aavistaakaan. Alaperämies tuli kajutasta ja huusi:

"'Missä on kolitervapytty ja tervasutti, nyt olisi tuleva kokin pää tervaan.'

"Minulla oli näetsen kokinkin ammatti. Pääsin minä siitä sentään, kun lupasin kaupungissa 'pistouvata' hyvät konjakkilasit joka miehelle. Vaan tyyriiksi ne konjakkarit sentään tulivat, vaikka minä olin mielessäni miettinyt, että millä keinoin tässä helpommalla pääsisi. Kun olimme ottaneet yhdet lasit, niin tuli otetuksi toiset, siksi kun rahat olivat kaikki. Aamulla herätettiin minua lurjuksella kahvin keittoon. Pääni oli raskas ja tuntui kun olisi tusina kupariseppiä siellä työskennellyt. Minä sain vakaat varoitukset kapteenilta, että jos vasta lankean, niin saan enempi semmosta. — Niin ei se ole merimiehen elämä semmosta kun näiden maamyyrien. Täällä syödään niin paljon pottuja, kunnes on rinnassa paljas pottu sydämen siassa. Mutta merimies sen elämä on ihan toista, sillä hänen opetuksensa voi selittää yhdellä sanalla: selkäsauna.

"Pietarista me sitten lähdettiin, paljaita Ryssän musikoita lastina ja tultiin Lyypekkiin, jossa purettiin lasti saksalaisille, joka niistä kasvattaa sotamiehiä. Lyypekistä me seilattiin, valmiita sotamiehiä lastina, ja tultiin Roomaan, sillä Rooman keisari se nyt enin sotamiehiä tarvitsee. Roomasta me sitten lähdettiin ja seilattiin Persiaan, kiirastulesta pelastettuja sieluja lastina. Persia se on se maa jossa on paratiisi ja sinne me niitä sieluja veimme. Mutta eipä meitä paratiisiin sisälle laskettukaan, siinä kun on kerupiimi paljas välkkyvä miekka kädessä paratiisin portteja vartioimassa. Minä olen nähnyt paratiisin ja kerupiimin miekan. Mutta voi sitä mökää mikä siellä sisällä syntyi kun me ne portilta sisään syydimme. Jos ne ei vaan olisi olleet pelastettuja sieluja, niin totta vieköön ne olisivat tapelleet, sellainen oli elämä siellä. Ja taisipa niiltä muutamilta katkeilla käsiä ja jalkojakin, ei me joudettu niitä latomaan sinne, kun ei kerran sisälle laskettu.

"Persiasta me sitten seilattiin Ustiniaan. Mutta kun minä olin kyllästynyt lurjuksen liian suureen nuppiin, niin minä vähän huilautin ja otin 'fyyryn' Amerkaanarin laivaan. Samana iltana kun minä olin karannut, niin kävin särkemässä ukon tykönä rahaakin, ei tuo heittiö tuntenut minua enään, niin se amerikalainen pian ihmisen muuttaa. Mutta voi sitä leikkiä mikä nyt eteeni sattui! En eläessäni ole mokomammassa ollut. Yritti minua jo kerran amerikalainen ampumaankin ja ylipuurin viskaamaan, vaan minä kun elämän nostin, löin puosuakin suurella moukarilla rintaan, että laivan mastot vaan huiskuivat. Sitten kävin minä kerran Wästiniassa ja seilasin Ranskaan. Vaan sattui niin että siellä oli se laiva josta niinä olin karannut ja minut saatiin kiinni. Minä jouduin vahtein alle, niin kauvan kuin olimme möljässä kiinni, mutta auta armias, kun merehen päästiin! Silloin sain minä huvikseni taasen maistaa lurjusta ja oikein porvoon mitalla. Sieltä seilasimme me Ameriikaan painolastilla. Ameriikasta lähdimme me ja tulimme Odessaan, maaliöljyä lastina, sillä Venäjällä sitä tarvitaan paaston aikana, siellä keitetään kaikki ruoka maaliöljyssä ja syödään tuohen tervaa särpymenä, niin ihan kuin suomalainen piimää. Odessasta tulimme me takaisin kotikaupunkiin jauholastilla. Minä olin ollut sillä reissulla neljä ja puoli vuotta ja olin jo letmatruusi kun kotiin tulin. Nytkös niinä vasta olin olevinani koko mies mielestäni. Ja kaupunkiin kun tulin, niin minut tuomittiin kahdeksaksi vuorokaudeksi vedelle ja leivälle. En elämässäni ole mokomammalla muonalla ollut. Toisena päivänä vettä ja leipää; toisena leipää ja vettä. Semmoinen oli siellä ruoka. Kun palasin linnasta takasin, niin kaikki sanoivat minua karkuriksi, ja se kävi minun niin vihakseni, että ensi laivassa menin merelle taasen. Sitten risteilin minä milloin missäkin pikku matkoilla, noin kolme vuotta. Kun minä palasin takasin, niin kaupungin fröökynät ne jälissäni juoksivat kuin hullut. Nuoret ja vanhat herrat ne olivat minulle vihaisia koko talven. Ja keväällä sitten mielissään, minä kun menin merelle ja he minusta pääsivät. Minä olin sillein jo matruusi ja minulla oli hyvä palkka. Se reissu oli myrskyisin kaikista, kun olen kokenut ja monta kertaa olimme me hengen vaarassa. Kerrankin kun me Pietarsaaren edustalla olimme pilkkosen pimeällä yöllä ja luusia ei ollut laivassa, kapteeni oli päissään ettei tuppiaan tuntenut, ja käski kääntää luodetta kohti. Minä sanoin, että ei luoteesen, vaan piilvinniin. Mutta kun kapteeni ei totellut, niin minä tartuin äijää rinnasta kiinni ja sysäsin kajuttaan, sanoin muutamalle toiselle miehelle: 'Pidä kajutan ovi kiinni, ettei ukko pääse sieltä pois.' Perämiehelle sanoin: 'Pidä piilvinniin.' Ja onnellisesti me päästiin satamaan. Aamulla tuli kapteeni kannelle ja sanoi: 'Viisas mies tuo Töyry. Mennä yönä olisi kaikki me hukuttu ilman häntä, sillä laiva on tullut niin ahtaasta väylästä haminaan, josta ei ole ikipäivänä yksikään ennen meitä tullut. Töyry, tule alas kajuttaan, niin saat ryypyn aamutuimaan.'

"Sinä aamuna me kapteenin kanssa vähän niinkuin hummattiin. Pietarsaaresta me seilattiin laukkulastin kanssa Kiinaan. Siellä oli justiin tulossa keisarin häät; ja meitäkin pyydettiin jäämään kunniavieraaksi. Vaan meillä kun oli kiire niin me emme joutaneet odottamaan, vaan seilasimme sieltä Ameriikaan. Mutta häämakiaisia meille sieltä annettiin oikeen koko laivan lasti. Olisi niitä vieläkin, jos kapteeni ei vaan olisi myynyt Ameriikassa ja pistänyt rahat taskuunsa. Ameriikasta me tultiin kotia rusinalastilla. Minä aloin taasen elää ilosta elämää kaupungin fröökynäin kanssa rahoineni, sillä niitä minulla oli usiampia kymmeniä tuhansia ruplia. Kävinhän minä silloin kotokylässäkin, mutta täällä ei tahtonut tuntea kukaan enään minua, olin kun herra, sanoivat he, ja herrahan minä silloin olinkin. Pastori kun minun tapasi maantiellä, niin sekös vasta tuli oikein iloiseksi, pyysi ja rukoili minua käymään pappilassa kylässä. Ikävän sanoi maalla olevan olla, kun ei ole ketään sivistyneitä ihmisiä, joita kävisi hällä hupina. 'No, olkoon menneeksi', sanoin minä, 'käydäänpä vaan, kun aikaa tulee.'

"Pappilaan kun menin, niin kaulaan se pastori minulle käpertyi. En minä ollut siihen asti uskonut, että papitkin juovat; mutta kyllä minä silloin näin, että ryyppää ne papitkin, kun mieluinen vieras vaan kumppanina on. Pappilassa minä sitten olin joka päiväinen vieras, niin kauan kun minä maalla olin. Kaupunkiin kun takaisin menin, niin siellä kun fröökynät kummailemaan, että miten minä olin niin kauan maalla ikävältä toimeen tullut. 'Pappilassa kävin vieraissa', vastasin niinä, 'me kun olemme sen meidän kylän pastorin kanssa hyvät ystävät', sanoin.

"Muutamana onnettomana päivänä näin minä, että rahani olivat kaikki, vaikka paljohan niitä oli ollut. Nyt tuli minulle hätä. En eläessäni ole muuta niin nälkäistä talvea pitänyt. Ja fröökynätkin kulkivat toista puolta katua kuin minä kulin. Nyt täytyi minun tyytyä köökipiikoihin, vaikka raskaalta se minusta tuntui. Mutta he antoivat aina minulle ruokaa, salaa isäntäväeltänsä. Vaan nälkä minulla oli sentään. Keväällä kun viimmeinkin pääsin muutamaan laivaan, niin olin laiha kuin haudasta karannut. Lihosin ja voimistuin minä siellä kuitenkin aina vähitellen; mutta loistoaikani oli männyt rahojeni kanssa, sitä en voinut enään auttaa. Minä olin koko siihen asti eletyn merielämäni ajan toivonut saavani olla edes yhden kerran förliisauksessa käsinä, että minulla olisi vanhana äijänä siitäkin kertomista. Mutta kun sain sitäkin kokea, niin olisinpa suonut, etten olisi nähnyt koko kohtausta, niin se minua pelotti heti ensi kerralla.

"Me olimme menossa Englannista Ameriikaan rautalastilla, kun lähellä Ameriikan rantaa, aivan maiden näkyvissä, me seilattiin karille. Laivamme oli tarttunut kokasta karihin ja koko kööli oli lentänyt pirstaleiksi. Meidän suuri ja komea laivamme vapisi myrskyssä kuu mitätön vene vaan. Se on ihan toista, kun valtameri on myrskyssä, kun näiden Suomen purojen mitättömät kosket. Sillä on silloin ääretön voima. Niinpä meidänkin laivamme, kun oli raskaassa lastissa ja lujasti kanssa kiinni, niin rautakaaretkin menivät poikki että vonkui vaan, ja sillä täkin puolella me sitten maihin seilattiin. Mutta me olimme menettäneet kaikki, vaatteemme ja rahamme joka mies. Minulla niitä oli rahoja silloin taasen, että miestä kallelleen painoivat, vaan siellä ne ovat nekin Atlantin pohjassa. Köyhänä kun taivaan linnut me kyytittiin kotia taasen. Kyllähän minua vielä puhuteltiin 'syömanniksi', vieläkin, vaan fröökynät ei enään näyttäneet piittaavan mitään. Kotikaupungissa tehtiin silloin juuri uutta laivaa ja minä pääsin siihen työhön jossa olin sen talven. Keväällä minä olin mitä rikkaampia miehiä, kun laiva lykättiin vesille.

"Mutta kun suurta mastoa nostettiin, niin siinä tapahtui onnettomuus, pykmestari kun ei noudattanut minun, vanhan kokeneen merimiehen neuvoja. Maston sakseja ei surrattu lamppuihin oikein kiinni, niin pääsivät kaatumaan ja tappoivat yhden miehen. Sitten jälistä sanoi pykmestari minulle: 'Ei tuo Nevalakaan olisi kuollut, jos Töyryn neuvoja seurattiin.' Minkäpä sille enään teki. Se oli kuollut, joka oli kuollut, ja hiljasta se on katumus kuoleman jälkiin. Siihen laivaan minä otin fyyryn ja lähdin taasen merelle, sillä minusta tuntui niin vaikialta kalikoimalla kulku. Merellä sitä vastaan on toinen elämä. Ei koskaan pitkiä rosvon mittaamia virstoja, vaan matkat käyvät aina ylös ja alaspäin; ja sitten skanssiin nisuleivälle ja ryypylle. Niin merellä sitä eletään kun herran kukkarossa, ja merimies on arvokas kun ruhtinaan poika. Kotikaupungista me seilattiin Englantiin painolastilla. Sieltä me käytiin Ustiniassa ja tultiin takasin Englantiin. Mutta siinä laivassa pidettiin hemmetin huonoa muonaa kun meressä oltiin, vaan kun alettiin maihin tulla, niin kyllä silloin oli olemista, että pöydät notkui. Vaan se kävi minun vanhalle aatamilleni niin, että minä päätin tehdä muistutuksen. Lontoon tokassa, kun me maattiin ja odotettiin myötästä, niin minä menin äijän puheille kajuttaan. 'Tahtooko herra kapteeni parantaa syötävää vai tahdotteko, että jäätte ilman miehittä', sanoin minä.

"Ensin katsoi kapteeni pitkistänsä minua. Mutta sitten. Niin, minä eri muista oikein kuinka minä tulin kannelle, mutta kannella minä seisoin seuraavassa silmänräpäyksessä ja korvani vaan helisivät. Eikä minun tehnyt mieli mennä kajuttaan, sillä kapteeni oli hirveän suuri mies, painoi varmaankin muutamaa lästiä enempi, kun tavallinen metsärosvo. Vähän ajan perästä tuli kapteeni kannelle ja käski minua kajuttaan. Kaatoi suureen pikariin rommia, käski ryypätä ja pyysi äsköistä korvapuustia anteeksi, syleili ja suuteli minua rakkautensa merkiksi. Silloin me kapteenin kanssa vähän kallistettiin.

"Lontoosta me lähdettiin Västiniaan. Mutta ruoka parani. Sieltä me palattiin Englantiin punapuulastilla. Se lasti oli ilkein kaikista, jota minä olen ollut kuljettamassa. Puiden muassa tuli ruumaan kaikkia eläimiä, käärmeistä susihin asti niinkuin Noan arkissa. Meillä oli suuri vastus siitä lastista, kun sitä purettiin Englannissa.

"Englannista me seilattiin Ameriikaan. Sieltä me tultiin kotia. Minä asetuin työhön varviin. Eräänä iltana pyysi minua Veissen patrooni viemään venheellä avaran roskon poikki kaupunkiin. Minä lähdin. Välillä nousi ankara orkkaani, joka tahtoi viskata veneen kumoon. Siellä makaisi nytkin Veissen patrooni miljooninensa päivinensä kotikaupunkinsa retin pohjassa jos ei minun urhoollisuuteni olisi häntä pelastanut. Eihän hän itse osannut muuta tehdä kun siunata ja kiroilla. Aamu valkeni, kun me Veisseniltä patroonin kanssa kompuroitsimme, noin vähän hutikassa, minun kortteeriini…"

Päre oli palanut aikaa loppuun. Renki Kalle veteli suloisia unia "Jässin paininpuussa." Ja se havainto oli matkaan saanut tuon seisahduksen. Eikä ukkoa saatu enään jatkamaan elämän kertomustansa, ei vaikka olisi "pistouvattu pienet konjakkarit", joilla muuten pahimmassa tapauksessa oli ennen saatu ukon kielen kanta irtautumaan. Joskin se ei aina tullutkaan niin puhtaassa muodossa, vaan käytettiin sillä sijalla kuusen juurella valmistettua. Me poikaset lähdimme juosta rapistamaan kotia. Mutta siellä olikin tihjä tili edessä, missä on oltu noin myöhään. Kuului ääniä: "Vai rupeat tässä sinäkin jo yöjuoksulla olemaan." Vaan pääsin minä kuitenkin, anteeksi kun pyysin ja lupasin parannusta. Mutta mitäpä he tiesivät Töyryn Eliaan uudemmanaikaisista viikinkiretkistä.