Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KYLÄKERTOMUKSIA I

Kirj.

R. Linna.

Lapualla, Jaakko Hissa, 1890.

SISÄLLYS:

Moukka konsertissa
Ruttoa.
Kuvernyöri.
Ylitalon isännän naiminen.
Onni on epävakanen.
Sana pahuuden palveluksessa.
Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön.
Riita-Veljet.
Merisankarin seikkailukset.

MOUKKA KONSERTISSA.

"Menetkö, Jussi, tänä iltana konserttiin?" kysyi Tuomas tuttavaltansa, kun tuli häntä vastaan tiellä.

"Konserttiin? Mikä se konsertti on?" kysyi Jussi kovin hölmistyneenä.

"Etkö sinä sitä tiedä? Lukisit vähänkään edes 'aviisuja', ettet aina 'neljän kuninkaan raamatuita', niin tietäisit edes mikä konsertti on."

"En kuolemaksenikaan minä sitä tiedä, mikä se on."

"No, se on, se on, semmoinen, jossa mainio laulaja laulaa", selitti
Tuomas, ja hän näytti Jussin silmissä niin kovin viisaalta.

Ihmetellen katseli Jussi Tuomasta.

"Mainio laulaja! Onko sitä sitten vielä mainiompiakin laulajia kuin meidän Priita-Maija, joka laulaa kaiken maailman viisut ja renkutukset?"

"On; sitä on semmoisiakin laulajia, joita koko maailma kiittää. Niillä on hyvin kaunis äänikin, niillä. Minä sinuna menisin tänä iltana konserttiin, että kuulisit edes kerrankaan oikeata laulua."

"Oletko sinä sitten ollut koskaan konsertissa?"

"En minä 'justiin' ole ollut, vaan minä tiedän kumminkin, minkälainen siellä on olla ja miten siellä ollaan."

"Minkälainen siellä on olla?" kysyi Jussi.

"No, siellä on olla kuin taivaassa. Ja siellä pitääkin olla hiljaa ja istua yhdessä kohden, eikä saakaan kävellä ja puhua polittaa niinkuin talvella Kasperin teaterissa. Välistä vaan pitää käsiänsä yhteen lyödä paukuttaa."

"Sepä nyt vasta on kummaa. Pitäisipä sitä sitten mennä katsomaan sitäkin kummaa. Onkohan siellä edes niinkään hupainen olla kuin Kasperin teaterissa?"

"Hupaisempi, paljon hupaisempi kuin Kasperin teaterissa!"

"Vaan paljonkohan se maksaa! Pääseeköön sinne viidelläkolmatta pennillä?"

"Hui hai! Ei puhettakaan! Ei sitä saakaan hyvää ja helppoa. Maksaa sitä aina kauniista pitää."

"Paljonkohan tuosta menisi, jos tuolla olisi käydä tuota kuulemassa?"

"Viisikymmentä penniä."

"Paljonpa maksaa; jos olisi koettaa tinkiä, eiköhän helpottaisi?"

"Elä koetakaan. Se ei siitä veny eikä vanu enempää kuin Iikeri-vaarin sijat."

"Jokohan ei veny eikä vanu."

"Ei. Mutta kyllä sinun nyt pitää mennä tänä iltana konserttiin, että kuulisit muidenkin laulua, ei aina vaan Priita-Maijan."

"Jos siellä vaan on niin kovin 'lysti' olla, niin pitäneekö tuonne sitten mennä."

"Kyllä siellä on 'lysti' olla. Et kadu kauppojasi, jos vaan menet sinne."

"No, minä menen."

"Mene vaan, minä tulen kanssa."

"Minkä aikana se alkaa?"

"Viideltä."

"Onpa siihen vielä aikaa. Minä käyn odottaessani asemalla. Hyvästi!"

"Hyvästi!"

Kyllä Jussin nyt teki kovasti mieli konserttiin. Ei hän olisi malttanut olla poissa konsertista, ei, vaikkapa kotona olisi tuli ollut nurkassa, tai Priita-Maija olisi aikonut ottaa rohki eronsa koko miehestä, jos vaan sinne meni. Ja muutoinkin hän oli jo ollut niin monta vuotta renkinä ja tienannut kokoon siksi rahoja, että hänen toki nyt kannatti kerran kuunnella muitakin laulajia, ei aina Priita-Maijaa; "kyllähän vielä hänen lauluansa kerkeää kuulla vastakin. Muutoin Priita-Maija, kun vimpauu, niin se huutaa huoneessa ja ulkona, että seinät soi ja alkaa jo lopulta käydä kylläksikin, mutta ei tohdi kieltää, eli kun se likka pintauu, niin silloin ei Jussilla olekaan makeat edessä; ottaa vielä eronsa. Ja olihan hän itse viime pyhänä kortilla tienannut monet markat, jotta näitä nyt sai panna jo vähän menemäänkin." — Hän oli jo kerran yrittänyt naimaankin, vaan kuulutuksista oli morsian ottanut eronsa. Silloin oli häneltä päässyt itku. Vaan kun hän oli juuri parhaallaan itkemässä pirtin penkillä, niin sattui sinne tulemaan Priita-Maija ja näki hänen itkevän. Priita-Maija arvasi Jussin surun syyn. Lohduttaakseen Jussia lauloi hän niin kauniisti kuin suinkin osasi "kukkuu, kukkuu" j.n.e. Siihen paikkaan jäi Jussin itku ja hän kuunteli ihmetyksellä Priita-Maijan laulua; laulun voima oli hänet lumonut. Jussi rakastui yhtäkkiä Priita-Maijaan silmiä, korvia myöten. Nyyhkien ilmoitti hän tunteensa Priita-Maijalle. Se oli Priita-Maijan mieleen, sillä sitävastenhan hän oli laulunsa juuri niin parhaan mukaan laulanutkin. Kun hän oli jo likempänä kolmeakymmentä, eikä vieläkään ollut miehestä mitään tietoa, oli se uutinen hänelle oikein suloinen ja hyvä sanoma. Jussi taasen sai Priita-Maijassa sen takaisin, jonka hän oli vasta surukseen kadottanut. Jussi oli siis hyvin "musikaalinen" mies, sillä laulun voimahan se oli, joka juuri oli hänet saanut uudestaan naimista ajattelemaan, josta ajatuksesta hän oli jo epätoivossaan ollut vähällä luopua. Siinä syntyi siis vanhan naimisen raunioille kihlaus ja äkkiä. Eivät he kumminkaan aikoneet heti kuulutuksiin panna, vaan aikoivat odottaa vielä syksyä, jolloin Priita-Maija pääsee irti palveluksestaan. He asuivat samassa talossa. Priita-Maija piikana ja Jussi oli huonemiehenä. Priita-Maijalla oli siis hyvä tilaisuus hoitaa "helluansa" ja laulella hänelle välistä. Mutta nyt aikoi Jussi mennä viime pyhänä kortilla voitetuilla rahoillansa konserttiin.

Näitä kaikkia mietti Jussi, kun hän asteli asemalle, aikaa kuluttaakseen, kunnes konsertti alkaisi.

Kun hän tuli asemahuoneesen, niin kuuli hän konttorista laulun:

"Minun kultani kaunis on,
Vaikk' on kaitaluinen." — — —

Enempää hän ei joutanut kuuntelemaankaan. Hän luuli, että se mainio laulaja nyt siellä jo laulaisi. Kuin myrsky, riensi hän piljettiluukulle, nähdäkseen, tuota mainiota laulajaa ja kaasi siinä touhussa kumoon pari tai kolme piletin ostajaa. Mutta ihmeekseen näki hän, ettei konttorissa ollut muita kuin kaunis inspehtorin oppilas ja postipoika.

Jussille karjuttiin aikalailla ja näytettiin nyrkkejä.

Nolostuneena meni hän tuolille istumaan.

Pitkäksi tahtoi tulla Jussille odotus. Ja kun se laulajan katsominenkin oli vielä käynyt niin myssyttömästi, että oli vähällä saada ympäri korviansa. Ei miellyttänyt nyt Jussia edes junan odotuskaan, jota hän aina ennen oli hauskuudella odottanut. Kelloa hän katsoi ja kiroili mielessään ajan hitaisuutta, kun vielä oli lähes pari tuntia siihen, kun konsertti alkaisi. Pahalla tuulella lähti hän pois asemalta, kun vielä net, äsköisestä vihoissaan, jotka hän oli kumoon kaatanut, katselivat syrjin karein häntä ja vihasta hyräillen.

Jussi meni erääsen kauppapuotiin aikaansa kuluttamaan. Hän osti sieltä — viime pyhänä kortilla voitetuilla rahoilla tietenkin — ihka uudet, punaisella sahviaanilla reunustetut rukkaset. Sitten lähti hän odottamaan konserttipaikalle.

Mutta kun Jussi perille saapui, niin ei siellä oltu vielä niinä miehinäkään, että tässä konsertti alkaisi. Jussi seisoi seinänvierustalle aikaa odottamaan. Monenmoisia ajatuksia liikkui siinä hänen päässänsä, kun hän ajatteli ja aprikoitsi, kuinka se nyt oli käypä se hänen konsertissa olonsa. Pisti siinä tavasta pelkokin päähän, että jos tämän nyt vaan saa tietää Priita-Maija, että hän on käynyt muitakin laulajia kuulemassa, kun Priita-Maijaa, niin ottaa vielä eronsa. Mutta toiselta puolelta oli hänellä uteliaisuus niin suuri, ettei malttanut poissakaan pysyä. Konserttiin päätti Jussi vaan mennä, vaikka tulisi kuinkakin tiheä loppuselvitys.

Mutta yht'äkkiä tuotiin salin ovenpieleen pieni pöytä, jonka taakse istui eräs mies. Eteensä aukasi hän pienen arkun, jossa oli paljon papereita, sitten istui hän rauhassa ja näytti odottavan jotakin. Ihmetyksellä katseli Jussi miestä ja koetti arvata sitä, mitä varten se siinä istui, vaan ei saanut sitä asiaa selville. Mutta siinäpä tuli jo Tuomaskin ja hänen puoleensa kääntyi Jussi kysymyksellänsä, vaan tohtimatta kumminkaan sitä isosti kysyä, mutta hiljaan hän sen Tuomaan korvaan supatti, ettei mies kuulisi. Tuomas vaan nauroi viisaasti ja alkoi puhuttelemaan miestä. Silloin kuuli Jussi, että se olikin sisäänpääsylippujen myöjä. Tuomas osti piletin ja Jussi osti kanssa. Viisikymmentä penniä se maksoi, joka oli muuten Jussin mielestä niin hirveän iso raha niin joutavaan panna kuin laulajaisiin. Hän ajatteli: Jos olisi tuokin raha vaan laudassa, niin olisipa se nätti saalis, jos senkin edestä vaan toista saisi "pietillä käyttää." Vaan ei kehdannut sentään palatakaan, kun kerran tuli niin rennosti käsi taskuun pistetyksi ja sieltä rahakukkaro mahtavasti esiinvedetyksi. Ovella otettiin Jussilta piletti pois, vaan ohjelma, "prokrammi", jätettiin, josta hän sai katsoa, kuinka laulajaiset menivät, mitä laulua laulaja milloinkin lauloi; niin selitti Tuomas, kun he saliin astuivat ja heille näytettyyn paikkaan istuivat. Paljon oli salissa istuimia, paljon Jussin mielestä. Vaan yksi ylennetty paikka, lava nimittäin, salin perällä, veti Jussin huomion puoleensa. Tuota seikkaa täytyi hänen kysyä Tuomaalta — korvaan supattamalla tietenkin.

"Siihen se mainio laulaja tulee seisomaan, kun se laulaa", selitti Tuomas asian ymmärtäjänä. Siihen täytyi Jussin tyytyä. Enempää ei hän saanut tietää sen tärkeän illan tapauksista edeltäpäin, kun hän ei ymmärtänyt edes ohjelmaakaan, sekin kun oli ruotsalainen ja Jussi ei olisi edes osannut hääviin lukea sitä, jos se olisi ollut suomalainenkin, hän kun oli huono-lukuinen. Sydän syrjällään odotti siis Jussimme konsertin alkua.

He olivat kahden salissa. Ei ketään muita kuulijoita ollut vielä saapunut.

Jussilla oli siis hyvä tilaisuus miettiä nyt.

Hän katsoi kelloansa. Ihmeellisen hitaasti kului nyt aika. Verkkaan, kovin verkkaan liikkuivat kellon viisarit. Jos vaan Jussi olisi tietänyt, että aikakin kului yhtä sukkelaan kuin hänen kellonsa viisarit liikkuivat, niin varmaankin olisi hän sormittanut kelloansa, olisi vääntää vivauttanut viisareita sen kolmeneljännestä eteenpäin, että tuo jännittävä hetki olisi ollut jo käsissä. Mutta Jussi oli kumminkin siksi viisas, ettei uskonut siitä keinosta lähtevän mitään apua ajan kululle, ja siis antoi hän kellonsa viisarit olla rauhassa. Ja muuten hän ei olisikaan raahtinut kelloansa muussa tilaisuudessa sormiakaan. Se oli hyvä kello se, ja päälliseksi vielä niin helppo. Lontoolainen "pifeclari" se oli. Pelissä sen oli Jussi voittanut senkin. Kankaan Tapani sen oli pannut peliin. Yö sitä oli pelattu, sen kellon omistamisesta, vaan aamulla se oli tullut Jussille. Ylpeänä oli sen Juho silloin työntänyt taskuunsa. Onnellinen mies oli Jussi pelissä. Melkeinpä yhtä hyvä voittamaan kuin Pieti-Tanukin. Monasti oli hän jo Tanunkin voittanut pelissä, vaikka Tanu olikin niitä maanmainioita korttimiehiä. Mutta usein Tanukin oli hänelle tehnyt kiusaa vuorostaan. Vaan ei ollut auttanut viime pyhä-iltana Tanun juonetkaan, pietissä piti vaan pojan käydä ja vieläpä neljän markan pietissä, kun kahden kakolle joutuivat Korven pirtissä. Kaikki muut olivat hirmustuneena pois jääneet, kun lauta jo oli niin iso, vaan Jussipa, kun Tanu oli voittoriemulla kehassut valttejansa, oli myöskin vilkaissut lehteihinsä ja sanonut: "nakki passista", silloinkuin kaikki muut olivat sanoneet: "passi nakista". Voittihan se silloin Jussi Tanun, vaikka Tanu olikin niitä mainioita, ja Jussi sai rahat. Saivarelta oli Tanu silloin häätynyt neuvoa kysymään, kun neljän markan pietille ajettiin. Niitä rahoja sai Jussi kiittää uusista rukkasistansa, jotka hänellä nyt olivat kädessä ja jotka olivat niin komeat, oikein punaista sahviaaniakin oli suissa. Niitä rahoja sai hän kiittää siitäkin, että nyt istui konserttisalissa, kuten herra ainakin. Ja vielä siitäkin sai hän kiittää niitä rahoja, että hänellä oli konsertin "prokrammi", joka oli pistetty toiseen rukkaseen, kuten hän luuli pitävän tehdä.

Yht'äkkiä alkoi saliin tulvailla enemmältä väkeä. Tuli nimismies hienoine rouvineen. Tuli kaupanhoitaja morsiantansa kainalossaan kantaen. Tulipa kirkkoherra ja paljon muita. Ja kaikki ne sioittelivat itsensä Jussin ja Tuomaan eteen istumaan.

Nyt ei ollut enään aikaa kuin viisi minuuttia. Jussi rykäsi, teroitti kuulonsa ja näkönsä, että kaikki näkisi, eikä mitään katoaisi. Viime minuutilla oli niin hiljaista salissa, että olisi helposti kuulunut kärpäsen surinan toisesta salinpäästä toiseen.

Vihdoin löi salin kello tärisevään jouseensa viisi. Taiteilija — suokaa anteeksi, ei kun enkeli — astui lavalle. Kukkia hivuksissa ja kyynäspäihin ulottuvat valkoiset hanskat käsissä. Nyt silmänräpäyksessä korvia myöti rakastuneiden nuorien herrojen riveistä kuului sydäntä särkevä "ah"! Raivokkaat käsien taputukset seurasivat esiintymistä. Tuomaskin taputti käsiänsä, käskipä vielä Jussinkin taputtaa, vaan Jussi ei sitä tehnyt. Vielä istui hän kylmänä. Eräs "heikkoastia" kuroitti enkelille kukkaisvihon, jota hän suvaitsi pitää kädessään koko konsertin ajan.

Sitten alkoi hän laulamaan. Ensin kuunteli Jussi kylmästi laulua, vaan kuta edemmäs laulaja lauloi, niin sitä enemmän muuttui Jussin ajatus hänestä. Ensin alkoi hän ihmettelemään laulajaa, vaan sitten hän häntä jo jumaloitsi lopuksi. Ja kun laulaja oli päässyt ensimäisen laulu-numeronsa loppuun, niin ei Jussin ihastus enään rajojansa tiennyt. Sillä lailla ei Priita-Maija vielä ollut ikinä laulanut. Suu auki, silmät seljällään katsoi Jussi syvimmällä kunnioituksella laulajaa, ja peljäten, että jos hän vaan ei sitä nyt oikein tarkasti katso, niin se näky katoaapi pois. Ensimäinen morsian, sitä seuraava suru, Priita-Maija, tähän asti surullisine lauluineen, korttipelit, Pieti-Tanut ja kaikki, jotka hänessä tähän asti olivat kunnioitusta herättäneet, kiitivät nyt huimaa vauhtia alas mäkeä Jussin silmissä. Kuin kuvapatsas istui Jussi, katsella ammotellen laulajaa. Hän ei kuule, että nyt toistamiseen jo taputetaan käsiä salissa. Vasta kun Tuomas nyhjäsi häntä kylkeen ja sanoi: "Taputa sinäkin", heräsi Jussi sen verran, että tajusi mistä nyt oli kysymys. Ja nyt vasta taputti hän, jyskytti työssä kovettuneita kouriansa niin hirmuisesti yhteen, että kaikki luulivat Jussin kadottaneen järkensä tai vähintäänkin saaneen hetkellisen hulluuden puuskan.

Konsertti meni menojansa ja Jussin ihastus ja mielihyvä kasvoi joka silmänräpäys.

Viimeinen numero oli laulettu ja nyt oli Jussin ihastus saavuttanut äärimmäisimmät rajansa. Sali kaikui hänen innokkaista käsiensä läiskytyksistä. Hän näkee että kukkakimppuja ja seppeleitä lentää oikein satamalla taiteilijan jalkain juureen lavalle. Hän näkee että Tuomaskin viskasi sinne kukkansa. Nyt nyhjäsee Tuomas häntä uudelleen kylkeen ja sanoo:

"Viskaa sinäkin!"

Ja Jussi viskasi. Vasemmassa kädessä oli hänellä lakki, oikeassa oli uudet, vasta ostetut rukkaset, joista toiseen oli pistetty laulajaisten ohjelma. Hänellä ei ollut kukkasia, vaan sen sijaan rukkasia. Hän viskasi sen mitä nyt haltijoissaan sattui käsiinsä saamaan, hän viskasi — rukkasensa. Nakkasi ne väkevällä kädellänsä. Ja sitten tuntui sydänalassa niin sanomaton hyvänmielen tunne, sillä olihan hän siten osoittanut ihastustansa.

Mutta muita kuuntelijoitapa se ei tyydyttänytkään. Heikompi sukupuoli tunsi itsensä, laulajan persoonassa, syvästi loukatuksi. Mutta mistäpäs Jussi otti kukkia, kun ei ollut. Mikä verraton häpeä! Saada samalla kertaa rukkaset ja oman, suurimmalla huolella valitun "rokramminsa" takaisin! Laulaja ei ollut saanut vielä ikinä kokea keltään ihmiseltä senlaista auliutta. Hän häpesi. Hän horjui. Hän oli vähällä mennä tainnoksiin. Ja kun heikompi sukupuoli näki laulajan hämmingin, niin ei se enään jaksanut itseänsä hillitä, vaan lujin-luontoiset riensivät laulajaa lohduttamaan; kaikkein "heikoimmat astiat" hykertyivät itkemään häpeästä ja epätoivosta. Kaikkein silmät olivat käännettyinä Jussia kohden. Ja kun ensimmäinen itkun puuska oli mennyt ohi, niin puhkesi heikompi sukupuoli vihdoinkin sanoihin.

"Fyii'i!" kiljasi muudan.

Kukapa sen tietää kuinka paljon Jussi-parka olisi saanut vielä osakseen noita kulturikielisiä korulauseita, jos niitä vaan ei olisi keskeyttänyt nuorien herrojen vimmastus. He kun näkivät, että heidän "daaminsa" oli mitä suurimmasti loukkautuneet Jussin hyvänmielen osoituksista, niin he, kuten kunnon "kavaljeerit" ja ritarit konsanaankin, katsoivat velvollisuudekseen puolustaa heikomman sukupuolen kunniaa. Vaan kun Jussi puolestaan ei ollut mikään ritarillinen mies, että häntä olisi sopinut vaatia kaksintaisteluun, niin he aikoivat heittää hänet nurinniskoin ovesta ulos. — Jussi ei ole ikinä ollut oikein hyvässä sovussa herrassäädyn kanssa, sillä hänen ajatuksensa oli, että herrojen tulisi kiittää kansaa jok'ainoasta leipäpalasestaan, minkä nautitsivat, jonka heikko jäsen hänkin tiesi olevansa. Herrat eivät koskaan olleet Jussia kohdelleet niinkuin ihmistä, vaan niinkuin työjuhtaa, ja siitä syystä Jussi kantoikin karemieltä herroja kohtaan. Ja jossain toisessa paikassa hän olisikin epäilemättä antanut noiden vihattujen herrojen tuntea hänen työssä karaistuneita kämmeniänsä, miltä niiden läjäys maistaisi, vaan nyt sanoi hänelle vaisto, että hän olikin juuri itse syypää hämminkiin, mutta miten, sitä hän ei vielä tietänyt. Vaan silloin sattui hän silmäämään laulajaa, jota parhaallaan naiset lohduttivat miten parhaiten taisivat, ja siellä näki hän laulajan jalkain juuressa uudet komeat kintaansa. Silloin älysi hän hämmingin ja kyynelten syyn. Ja nyt oli hän kuin olisi häntä yhtäkkiä käytetty kymmenen markan pietillä, eli hänen olisi täytynyt niellä kerralla kannu etikkaa. Hän ei yrittänytkään tekemään vastusta. Hän katsoi vaan, josko olisi ollut valmis lähtemään ulos, sillä nyt näytti jo salissa olo alkavan käydä kovin kuumaksi. Ja kaikki nämät ajatukset, jotka olemme kertoneet, vilahtivat yhdessä minuutissa Jussin aivojen läpi. Akkunat vilisivät kymmenenä silmissä. Ensin kuumeni toinen poski ja sitten heti toinen. Hän tunsi, kuinka niskaansa tartuttiin ja häntä raahattiin aikanujua ulos. Ovella annettiin hänelle potku polvella, että lensi yhdellä loikauksella eteisen läpi rappuja alas ja portaiden eteen. Lihavan kauppamiehen laiha puotipoika, kylänkesken Villipeuraksi haukuttu, se toimitti sen ritarillisen työn ja niin sukkelaan, että Jussi ei joutanut ajattelemaankaan, ennen kuin oli porrasten edessä ja hieroi kipeitä takapuoliaan. Siellä istui Jussi nyt portaiden edessä ja kiroili kovaa onneansa. Mieli teki mennä saliin takaisin ja antaa oikeaan ja vasempaan, niin että tempun tietäisivät. Ensikerran oli hän tuotu semmoista vonkaa ulos, että helisi vaan maailma korvissa, vaan nyt hän ei niin antaisikaan tuoda itseään ulos. Rukkasensa olivat vielä salissa, jotka olisi pitänyt kaikella mokomin noutaa pois. Vaan kun hän sitä ajatteli, niin kylmä väristys kävi pitkin selkää. Ei sinne saliin ollut niin helppo mennä. Hänellä oli vielä liian tuoreet muistiaiset edellisestä salissa käynnistään, pöhöttyneissä poskissaan ja rutisevassa niskassaan, jossa tuntui vieläkin Villipeuran sormen jäljet. Mutta viha kukkui povessa, joka pani pelolle kovaa vastarintaa. Silloin päätti Jussi huutaa rukkasiansa salista.

"Rukkaseni!" kiljasi hän.

Jussi seisoi oven keskireijällä, sääret hajallaan ja avopäin. Hän kuunteli. Ei kuulunut mitään. Jos eivät annakaan. Kun olisi huutaa toinen kerta. Olivathan ne maksaneet toista markkaa, että kannatti vähän huutaakin, eikä noin vaan menettää.

"Rukkaseni!" ärjäsi hän toisen kerran.

Silloin viskattiin salin ovi auki. Villipeura hyökäsi salista eteiseen. Rukkaset olivat hänellä kädessä. Ne lähetti hän Jussia kohden tulemaan semmoisella tarkkuudella, että parhaimmankaan "sporttimiehen" ei olisi tarvinnut hävetä sitä heittoa. Läjähti vaan Jussin otsaan, kuten juuri äsken laulajan silmille. Nyt oli hän itsekin saanut rukkaset.

Synkeitä ajatuksia aivoissaan hautoen lähti hän pois.

Hänen entiset huonot ajatuksensa herrojen suhteen oli saanut uutta virikettä. Ja varsinkin Villipeuraa kohtaan kantoi hän siitä hetkestä sammumatonta vihaa povessaan. Mutta kaikki ne ajatukset ja tapahtumat olivat hänestä vaan lasten leikkejä sen ropotin suhteen, joka hänellä oli vielä samana iltana jälellä, nimittäin tilinteko Priita-Maijalle siitä, miksi hän oli mennyt muita laulajia kuuntelemaan. Hiukset nousivat Jussin päässä pystyyn, kun hän ajatteli sitä hetkeä. Mutta kierteleminenkään ei auttanut, vaan käydä käsketyn pitää. Eipä siis kumma ollutkaan, jos Jussi asteli kotiansa allapäin pahoillamielin, kaiken kallella kypärin, kun hänelle oli sattunut sellaiset vastukset ja häväistykset päivällä, ja nyt oli vielä odotettavissa, herra ties, minkälaiset nuhdesaarnat. Väkisin pyrki Jussin suusta ilmoille kauvan pidätetty "saakeli".

"Perhana, kun olisi viinaa, että saisi upottaa siihen kaikki vaivat ja vastukset", ähkäsi hän astellessaan.

Sinä iltana tuli Jussi erittäin happamalla muodolla kotia. Priita-Maija ihmetteli sitä, mikä nyt Jussille oli tullut. Hän ei vielä tietänyt Jussin konsertissa käynnistä mitään, vaan jotakin ikävää hän epäili tapahtuneen ja päätti ottaa siitä selvän kun he pääsevät kahdenkesken puheisille.

Jussi istui alakuloisena penkillä, miettien keinoa, millä pääsisi helpoimmin läpi, vastaamatta suoraan Priita-Maijan kysymyksiin, vaan ei löytänyt mitään reikää.

Kun kaikki muut olivat menneet pois tuvasta, sanoi Priita-Maija:

"Missä sinä nyt olet ollut tämän päivän ja illan, ja mitä sinulle on tapahtunut, kun olet niin pehmeän näköinen, kuin olisi hierottu jokapaikasta koko mies?"

"Enpähän ole juuri ollut paljon missään, tuolla olen vaan pitkin kyliä kävellyt, töllistellyt," vastasi Jussi alakuloisesti ja kierrellen.

Vaan sepä ei Priita-Maijaa tyydyttänytkään. Hän ei olisi nyt laskenut
Jussia tunnustamatta; ei vaikka olisi jäänyt vanhaksi-piijaksi.

"Ethän vaan ole tapannut kortilla rahasi?" kysyi hän, katsoen paljonsanovasti ja merkillisesti Jussia silmiin.

"En ole tapannutkaan", sanoi Jussi jurosti.

"Vaan jotain sinulle on tapahtunut, minä näen sen aivan selvästi? Sano vaan minulle kaikki, sano 'kullallesi' mikä sinua vaivaa?"

"Ei minua vaivaa mikään."

"Vai niin! Soo-oh! Vai et aijo sanoakaan? Vaan jos et nyt vaan sano suoraan mikä sinua vaivaa, niin meidän välimme saa olla tästä hetkestä kuitti."

"Kas sitä, eikös tehnyt sen jota pelkäsinkin", mietti Jussi.

Ja nyt heltyi hän — poika-parka — niin että tunnusti kaikki oikein perinpohjaisesti, sekä konsertissa olot, rukkas-jutut, ulostuonnit, ja tunnustuksensa lopetti hän valittamalla kipeätä ruumistansa.

"Onko sinun poskesi hyvinkin kipeät?" kysyi Priita-Maija osanottavaisesti.

"No mitä! Eihän hän ole edes vihainenkaan", kummasteli Jussi. "Onpa ne vaan jotensakin kipeät, sillä Villipeuralla on notkea käsi", sanoi Jussi sitten ääneensä.

"Voi Jussi-parka!" kummasteli Priita-Maija Jussin suureksi kummastukseksi, kun se vielä säälittelikin hänen vaivojansa.

Ja Priita-Maija ajatteli, että hänen tulisi tehdä nyt jotain merkillistä, ettei Jussi ottaisi eroansa hänestä, joten hän jäisi takanakin vanhaksi-piiaksi. Sitten lauloi hän, vanhaan laulunsa voimaan luottaen, Jussin korvien ihailtavaksi "pramian-piijan laulun."

Jussi kuunteli hartaasti Priita-Maijan laulua, ja mitä enemmän hän sitä kuunteli, sitä vähemmäksi väheni mainion laulajan taito hänen silmissään Priita-Maijan rinnalla, kunnes se lopulta tuntui hänestä, ettei se niin erittäin mainiota ollutkaan kuin kehuttiin. Priita-Maija ajatteli taasen, että se oli hänelle erittäin hyvä keksintö, se "pramian-piijan laulun" laulaminen. Hän kun oli silläneuvoin saanut Jussin mielen käännetyksi pois muista laulajista itseensä.

Rauha palasi Jussiin, ja miehen toivo Priita-Maijan sydämeen. Kumpikin istui käsikädessä penkillä toistensa vieressä ja niin syvissä ajatuksissa, etteivät huomanneet kuinka päreenkarsi kasvoi pitkäksi, kiemurteli ja luikerteli ja ajoi tulta edellään, kunnes se vihdoin tapasi takan kylkeen kiinnitetyn pihdin. Siinä se viimeisen kerran leimahti kirkkaasen liekkiin, sitten se sammui. Tupa kävi pilkkoisen pimeäksi.

Ruttoa.

Räätäli Saumasen tytär oli tullut yht'äkkiä sairaaksi. Saumasen eukko oli istunut koko yön kipeän tyttärensä vuoteen vieressä. Oli hautonut, hoitanut parhaan taitonsa mukaan, vaan siitä ei näyttänyt olevan apua.

Illalla oli Sanna yhtäkkiä joutunut vuoteen hyväksi; aamulla näytti hänen tautinsa olevan entistänsä kovempi.

"Ukkoseni!" sanoi Saumasen eukko aamulla, "ukkoseni, eiköhän ole parasta, että menet Teikun luo. Sanna on entistänsä kipeämpi ja minä pelkään, että hän voisi kuolla meidän käsiimme ja minun omatuntoni ei saa rauhaa, jollei vaan puhutella hänen tähtensä Teikkua."

"Kyllähän se on parasta. Sanna on meidän ainoa lapsemme, josta meillä on ollut tähän asti ainoastaan iloa. Hän on auttanut uskollisesti sinua emännyyden toimissa, ja iso vahinko tulee meille, jos hän kuolee", puheli Saumanenkin suruisena, laskeutuen lattialle työpöydältään, jolla oli istunut työssään.

Raskaalla mielellä puki hän turkit yllensä ja lähti apua etsimään kipeälle tyttärellensä; hän lähti Teikun luo.

Vaan kuka oli tuo Teikku, jota ei sanottu edes tohtoriksikaan, kun noin vaan yksinkertaisesti Teikuksi? Hän oli konkurssin tehnyt, vanha apteekari, joka aikomansa oli elänyt isosti. Vaan juuri kuin hän oli ollut rikkaimmillaan, oli hänen valloittanut vastustamaton käräjöimishimo, joka tietysti vaati uhrisummaksi isot rahat, ja kun Teikulla elettiin muutoinkin isoisesti, niin seurasi siitä välttämättömästi äkillinen vararikko; senpätähden sanoivatkin kyläläiset hänestä: "Teikku eli tänä päivänä isosti ja huomenna lyötiin kintaat pöytään."

Hän oli ison lapsijoukon isä, joka koetti heitä elättää miten parhaiten taisi, mutta pelkäsi kumminkin työtä kuin kuolemaa. Sitten kuin hän oli huilannut alas mäkeä, täytyi hänen tosin tehdä vähän työtäkin, vaan ei sentään suuria sittenkään, ja mitä hän teki, niin otti siitä moninkertaisen makson. Tuosta äkillisestä onnen-keikahduksesta ei Teikku suuresti hämmästynyt. Nosti vaan päänsä yhtä pystöön kuin ennenkin, "juuri niinkuin parempina päivinänsäkin", sanottiin. Hän oli oppinut yhtä ja toista lääketieteen alalla apteekarina, lääkärien lääkelistojen avulla. Se hänen taitonsa oli hyvään tarpeesen, huonommalle puolelle jouduttuansa. Suomalaisen talonpojan kammo lääkärien taidon suhteen sai useimmat avun hakijat kulkemaan oikean lääkärin asunnon ohi Teikun luo. Hän olikin halukas auttamaan neuvoilla, mitä ymmärsi, ja vaikeimmissa kohdissa käytti hän väliin sattuman ohjaavaa kättä apunansa. Huonommalla puolella ollessaankin vaivasi hän, kuten parempina päivinänsäkin, ihmisiä yhä edelleen joutavimmistakin syistä käräjiin. Sakotutti muita ja väliin sai itsekin aika tavalla sakkoa. Vaan hänpä ei hämmästynyt jos sakotettiinkin. "Muutaman päivän vesi ja leipä sen maksaa", sanoi hän. Väliin, kuin hän haasti jotakin, hiukan niinkuin naurettavasta asiasta oikeuteen ja häneltä kysyttiin, kuinka hän luuli asiansa päättyvän, niin sanoi hän: "En tiedä kuinka käynee, vaan koetan, jos voittaisin." Sellainen tohtori oli Teikku, jonka luo Saumanen lähti.

Siihen aikaan, kun kertomuksessamme kerrotut tapaukset tapahtuivat, oli Teikku jokseenkin huonoissa varoissa. Hänen oli täytynyt olla varojen puutteessa jo useammissa käräjissä vaan muiden ihmisten asianajajana, ja se seikka sai ukkoparan mielen kärtyselle laadulle. — Vaimonsa kanssa oli hänellä alituista toraa ja jankkinaa, kun tämä vaati mieheltänsä tavan takaa rahoja perheen ylläpitämiseksi, ja kun ukolla ei aina ollutkaan joka tarpeesen, niin silloin moitti hän ukkoansa tuosta onnettomasta käräjöimis-himosta, joka heidät oli köyhdyttänyt. Ukko puollusti aina silloin itseänsä enemmän suurella äänellänsä kuin sattuvilla sanoilla, ja eukkoparan täytyi olla silloin hiljaa, vaikka tosin karvastelevalla sydämellä.

Samana aamuna kuin Saumanen oli lähdössä hänen luoksensa, istui Teikku kamarissansa pöytänsä edessä, joka oli hänellä vielä jälellä "parempien päivien" loistosta. Pöydällä oli kasa vanhoja lääkelistoja, jotka hän oli säilyttänyt siltä ajalta, kuin niiden määräysten mukaan vielä valmistettiin lääkkeitä hänen apteekissaan. Nyt tohtoriksi alennuttuansa kopioitsi hän niitä tarvittaissa.

Vaimonsa tuli kamariin ja sanoi hänelle:

"Minun pitäisi saada rahaa."

"Mitä sinä taasenkin rahalla teet? Sitä menee kuin tulva-vettä, enkä minä tiedä hiiteenkö sinä sitä syydät?" sanoi Teikku.

"Huoneiden vuokra on maksamatta, pojat tarvitsevat kenkiä, tytöt vaatteita, liha on kaikki, leipä on loppunut ja Emmikin tarvitseisi uuden hatun —."

"Hiidestäkö minulla on kaikkiin sinun tarpeisiisi rahaa!" ärjäsi Teikku. "Emmikin, se sinun fröökinäsi, se on minulle yhden tekevä, oli hänelläkin hattu tai riihimyssy. Minulla on tekemistä että saan rahaa edes todellisiinkaan tarpeisin; ei ole varaa tuhlata joutaviin. Paljonko luulet tällä kertaa tarvitsevasi?"

"Tarvitseisi saada vähintäänkin kahdeksan markkaa, vaan luulen, että, jos olisi edes neljäkään, hetkinen silläkin toimeen tultaisiin."

"Ei minulla ole kuin puolitoista markkaa tällä kerralla. Sen hatun voit jättää ostamatta. Se on minusta kiusallista, heti ruvetaan häntä pöökäämään, kun kapalovyö vielä perässä venyy."

"Täytyy ostaa ainoastaan tarpeellisimmat ostokset. — Minustakin on kiusallista, kun sinä kulutit meidän ainoatkin varamme sillä käräjöimisellä. Nyt ei olisi hät—."

"Ole hiljaa! Minä en kärsi kuulla moisia puheita."

"— Mutta mitä? — Saumanen tulee tänne. Varmaankin on taasen hänen Sannansa, se heikompi astia, sairassa. Minun täytyy nyt näyttäytyä arvokkaalta. Sinä saat mennä ostoksillesi, vaan muistakin, ett'et käytä sitä rahaa turhuuksiin, sillä siinä ovat minun ainoat lanttini", sanoi Teikku.

Sitten asettui hän pöydän eteen istumaan, ollen lukevinaan "Pientä haavalääkäriä."

Saumanen tuli kamariin.

Tulija sanoi hyvää huomenta; Teikku ei ollut kuulevinaan. Saumanen rykäsi; yhtä huonolla menestyksellä. Viimmein, kuin hän kolisi niin kovaa, että itsekin siitä hämmästyi, oli Teikku heräävinänsä syvällisistä tutkinnoistansa.

"Ka, Saumanen. Kuinka takkinne ja frakkinne tänä aikana menestyy? Oletteko pysyneet hyvissä voimissa? Kuinka eukkonne ja tyttärenne jaksaa?" kyseli hän kohtelijaasti.

"Kiitos kysymästä. Kyllähän minä aina jaksan, vaikka vanha jo olen. Syön ruokani, teen työni, niin miks'ei jaksa, jaksaapa hyvinkin. Vaan Sanna on taasen sairassa, enkä minä tiedä, mitä hänelle tehdä; sen asian vuoksi minä tänne tulinkin, jos te niinkuin tietäisitte siihen jotakin apua?"

"Vai niin, hm! Vai on Sanna taasen sairassa. Mitenkä hän on kipeä?"

"Illalla oli hän vielä ihan terve, vaan yht'äkkiä tuli hän sairaaksi. Hän ei ole oikein minulle selvittänyt mistä paikasta on kipeä, vaan kovasti hän näkyy olevan tuskalla. Minä pelkään, että hänessä rut—."

"So so! Älä sano yhdellekään ihmiselle sitä!" huudahti tuo taitava lääkäri, lyöden nyrkkinsä pöytään että kajahti. "Et kellekään, sanon minä, sillä nuo tyhmät talonpojat rupeaisivat silloin pelkäämään, ja se tarttuisi silloin heihin sen pahemmin", sanoi hän. Sitten alkoi hän oppineen näköisenä selailla vanhoja lääkelistoja. Tempasi vihdoin yhden, kopioitsi sen suurella kiiruulla ja antoi sitten Saumaselle.

"Tämän presehtin te viette apteekiin ja käskette valmistaa mitä pikemmin sitä parempi. Sitten kuin menette kotianne, niin teidän on ensin kuumennettava tiilikivi ja pudotettava se tervaämpäriin, sitten pitää teidän ja eukkonne nuuskata sitä terva-höyryä, ettei se tauti teihin tarttuisi, sillä se on — näin meidän kesken puhuen — ruttoa, mitä vaarallisinta, vaan sitä ei saa sanoa yhdellekään elävälle olennolle, sillä silloin tulisivat ihmiset ihan hulluiksi. Sitten on teidän otettava vähän kanverttia ja pantava pieneen pussiin kaulaanne; vaimonne on tehtävä samoin. Ja joka kerran kuin menette ulkoa sairaan huoneesen, on teidän aina nuuskattava sitä tervan-höyryä, ettei teihin tauti tarttuisi."

"En kuolemaksenikaan minä muista kaikkia teidän määräyksiänne, parasta on että lähdette te itse johtamaan meitä oikealle tolalle sairaan hoitamisessa, siis siitä joku tulee", pyyteli Saumanen.

Niinkuin Teikku jo sanoikin, oli Saumasen Sanna usein sairassa, jolloin Teikku oli aina saanut häntä parantaa. Ja vaikka hän tavallisesti vaati enemmän antamistaan neuvoista, kun oikea lääkäri, niin oli Saumanen aina maksanut runsaammasti kun hän osasi vaatiakaan. Senpä tähden ei hän nyt kaikessa ylhäisyydessäänkään katsonut ylön alhaisen Saumasen pyyntöä, koska siitä kutsumuksesta oli varmaankin karttuva hänen kunniansa ja vielä enemmän nykyään laiha kukkaronsa.

"Parasta on, että tulen itse mukaan. Minun toimekkaasta pontevuudestani riippuu satojen, kenties tuhansienkin ihmisten henki. Teidän Sannaanne ei voi auttaa, ei mikään enään. Hän on kuolemaan tuomittu, auttamattomasti tuomittu. Vaan jos voimme ehkäistä taudin levenemisen hänestä muihin, niin silloin olemme tehneet suuren palveluksen ihmiskuntaa kohtaan", puheli Teikku, kun puki yllensä, seurataksensa Saumasta. "Kenties säätää hallitus minulle siitä hyvästä työstä vielä ison eläkkeenkin, jotta voisin kurittaa noita muutamia moukkia ensi käräjissä, ja rintarahan rintaani", mietti Teikku mielessään, vaan oli kumminkin siksi viisas jottei sanonut niin.

Raskaalla mielellä oli Saumanen kuunnellut tohtorinsa oppinutta puhetta, ymmärtämättä siitä kumminkaan muuta, kuin sen, että Sanna oli jo tuomittu kuolemaan, ja salainen vaisto sanoi hänelle, että hän ja vaimonsa olivat sitä seuraavat uhrit.

Allapäin, pahoilla mielin asteli Saumanen Teikun rinnalla kotiansa kohden. Pitäjän rohtolassa toimitettiin Teikun toimella, vaan Saumasen kustannuksella, ylläkerrotut pussit, joista toinen heti ripustettiin Saumasen kaulaan.

"Vaan minulla poloisella ei ole edes tervaakaan", huokasi Saumanen hetkisen kuluttua.

"Siinä susi jossa kaivataankin", sanoi Teikku. "Katsokaapas hyvä
Saumanen, tuolla tulee vastaamme tervan kauppijas."

Ensimmäisenä tuli kulkijoita vastaan pieni, laiha ja pitkä-karvainen takkuvarsa, vetäen perässään pientä ränsistynyttä resla-rekeä, jossa oli vähän heiniä, resunen kontti, puoleksi täysi jyväsäkki, ruoska ja jonkunmoinen terva-astia. Perässä tallusti lyhyt, tanakka mies, puettuna lammasnahkaisiin kesi-turkkeihin, tuohi-virsuihin ja vanhanaikaiseen leipälakkiin. Ja kaikkein viimeisenä kulki melkein samallaiseen asuun puettu vaimo, ainoastaan se eroituksena, että hänellä oli huivi päässä ja turkit oli köytetty huivilla keskeä kiinni. Sellainen matkue tuli heitä vastaan, josta Teikku niin ilostui ja Saumanenkin sai uutta uskallusta.

"Jaakko hoi! Kuules, anna nyt meille heti paikalla kannun verran tuon astiasi sisällöstä, meillä on kiire. Jos ei sinulla vaan ole lainata meille astiaa, niin aja lähimmäiseen taloon, pyydä sieltä lainaksi ja tuo kiireen kynnessä Saumasen asuntoon. Vaan, mitä kannu maksaa?" puheli ja kyseli Teikku mieheltä, joka oli pysäyttänyt hevosensa.

Saumanen seisoi surullisena ja kuunteli toisen puhetta ja häneen näytti lietsovan uutta toivoa Teikun vilkkaasti elähtävät liikkeet.

"Tätä maksaa jyvissä neljä kappaa rukiita ja rahassa kaksi markkaa kannu", sanoi kulkukauppias, laskien kätensä puuastian uurteelle.

"Kaksi markkaa! Oletko hullu koko mies? Minkälaista tervaa se on, joka niin paljon maksaa?!" huudahti Teikku.

"Ei tämä tervaa olekaan, tämä on pikiöljyä", sanoi mies vakavasti ja ikäänkuin oman kauppijas-arvonsa tunnossa, kun hänellä nyt on kerran muka kalliimpaakin tavaraa kaupan.

"No, monenlaisena sinäkin kummittelet! Milloin olet sinä tervan-, milloin pikiöljyn-kauppijassa", ärjäsi Teikku vihasesti. "Vaan malta, malta, ensi käräjissä sinua siitä sakotutankin. Kylläpä silloin toista virttä veisaat — kun pitääkin aina erilaisia kaupuksia ja nekin vielä niin kallista", puhui hän ja häristi miestä nyrkillänsä.

"Vai kallista!" sanoi mies, aina yhtä vakavana. "Te olette yhdellainen kun Koskelan isäntäkin. Hän valehella livautti minulle äsken, kuinka muka Puolimatkan Juuso oli hänelle myynyt kolmellakymmenellä pennillä hallin pikiöljyä."

"Jaakko sanoi jo isännälle että mitäs Juuso voittaa pikiöljyllänsä, kun papriikissakin maksaa neljäkymmentä penniä halli. Vaan tukkoonpa siinä isännän suu jäikin", puhui vaimokin miehensä puolesta.

"Vaan viimme kerta tuo sai ollakin, en minä ainakaan enään hänelle myö mitään, ostakoon muualta, jos luulee helpommalla saavansa", sanoi mieskin.

"Painakaa sen tuhannen pohjaan pikiöljyinenne", sanoi Saumanen, suuttuneena turhasta viivytyksestä.

"Lähdetään vaan", sanoi mies tyyneesti ja löi ruoskan varrella hevostaan.

"Tuodaanko teille kannu pikiöljyä?" kysyi akka vielä.

"Ei, ei, ei! Tervaa me tahdomme, ei pikiöljyä", huudettiin hänelle vastaan.

"Kyllä minä toisilta tervaa saan", sanoi Saumanen Teikulle, kun he olivat tulleet edellisen kotia.

"No mene sinä sitten noutamaan tervaa, minä kuumennan sill'aikana kodan pesässä tiilikiven", käski Teikku.

Jokainenhan tietää, millainen itsevaltijas lääkäri on talossa; kaikki ehdottomasti häntä tottelevat, ja nöyrästi lähti siis Saumanenkin täyttämään lääkärinsä käskyä.

Kun tiilikivi oli kuumennettu ja pudotettu tervaämpäriin ja molemmat olivat ensin sitä ja sitten vielä rohtolasta saamaa pussia kyllikseen nuuskanneet, niin sitte he astuivat, tautia vastaan karaistuina, sairaan kamariin.

Heti ensi silmäyksellä näkivät he kumpikin, että huoneessa oli liikoja tamineita ruttoisen sairashuoneeksi.

Sanna makasi vuoteessa, kipeän vaan levollisen näköisenä, silmät itkusta punaisina ja turvonneina. Vuotten vieressä oli tuolilla pienoinen vakka, jossa näytti olevan jotakin. Saumasen eukko istui toisella tuolilla, sairaan vuoteen päänpuolella. Surullisesti tirkisteli hän lattiaa. Kädet olivat vaipuneet helmalle. Näyttipä kuin olisi hirmuinen tauti halvannut hänen kielensäkin, koska hän ei osannut edes vastatakaan Teikun "hyvään huomeneen". Verkalleen, hyvin verkalleen kohosi hänen katseensa lattiasta ja kohtasi miehensä katsetta. Surullisesti ja pitkään katselivat he toisiansa silmiin.

Jos lumous näytti lamauttaneen huoneessa olijat, niin näyttipä se vallanneen tulijatkin.

Ei kukaan puhunut sanaakaan.

Ensiksi tointui ja pystyi ajattelemaan Teikku. Hän muisti laihaa kukkaroaan, vastaista kunniaansa, eläke- ja rintarahaansa, ja kun hän sen muisti, niin synkistyi hetkeksi hänen kasvonsa. Vaan silloin kuului sairaan vuoteen vieressä olevasta vakasta pieni kirahdus ja kun Teikku sen kuuli, niin vähitellen alkoi selkenemään hänen kasvonsa kirkkaammiksi, kunnes jo lopulta saivat iloisen muodon, eikä hän enään jaksanut pidättää itseänsä, vaan räjähti mitä heleimpään nauruun, vaikka siihen tilaan ei nauru olisi oikein sopinutkaan, vaan minkä hän sille teki, kun se tuli ihan niinkuin väkisten:

"Ruttoa! Ha-ha-ha-haa!"

Siitä näytti Saumanen ikäänkuin heräävän. Hän nosti päätänsä ja loi
Teikkuun murhaavan katseen.

Mitä Saumanen oli tuntenut ja miettinyt sillä ajalla, tietää ainoastaan isä, joka on samallaisessa tilassa ollut. Ensin, kun hän astui kamariin, oli hänkin oudostuen katsonut noita outoja vehkeitä. Sitten oli hänelle äkkiä selvennyt koko tapaus. Sitten muisti hän, miten kuusikolmatta vuotta ajassa taaksepäin, näin juuri eräänä kirkkaana talvipäivänä, hän oli tullut kotia monen viikon pituiselta työ-matkaltansa, miten hän mitään aavistamatta oli astunut kamariin ja nähnyt siellä juuri yhdenlaiset vehkeet, kun nytkin. Hän muisti, että hänen kärsivä vaimonsa oli silloin onnellisena hymyillyt hänelle kyyneltensä takaa, siitä riemuissaan, kun hänellä oli tarjota miehellensä pantti rakkautensa osoitteeksi. Ja vuoteen vieressä noin ikään, oli samoin vakka, jossa lepäsi heidän ensimmäinen ja ainoa lapsensa, heidän silloin pieni Sannansa. Muutamalla askeleella oli hän rientänyt silloin saman lattian poikki. Oli suudellut kyyneleet pois vaimonsa silmistä. Oli palvellut vaimoansa kuin ruhtinatarta. Silloin oli hän onnellinen, oli onnellinen — isä. Ja kun Saumanen muisti sen kaikki, niin poistui hetkeksi murheen sumut silmistänsä ja hän tuli hiukan iloiseksikin. Hänen kasvonsa kirkastuivat hetkeksi, mutta vaan hetkeksi.

Sitten muisti hän taasen, kuinka aika kului eteenpäin sen onnellisen tapauksen perästä. Hän oli koettanut parastansa kasvattaakseen Sannasta kelpo-ihmistä ja itseensä luottavaisena antanut hänelle hyviä neuvoja. — Ja nyt, nyt kuudenkolmatta vuoden kuluttua astui hän samoin kamariinsa, näki siellä tapahtuneen samallaisen tapauksen. Vaan nyt hän ei enään ollutkaan onnellinen. Hänen Sannansa, hänen ainoa lapsensa, oli häväissyt itsensä ja vanhempansa. Ja sen häpeän tarttumista ei voinut estää Teikun terva-höyryt eikä pussitkaan. Auttamattomasti tarttui se vanhempiinkin. Teikku oli ollut oikeassa. Sanna oli jo tuomittu, ei ruumiillisesti kuolemaan, vaan kunnian puolesta oli hän jo tuomittu. Ja kun Saumanen sen muisti, niin synkistyivät hänen kasvonsa jälleen ja semmoisena ne pysyivät koko hänen loppu-elämänsä ijän, eivätkä kirkastuneet enään koskaan.

Kun Teikku näki Saumasen katseen, niin ymmärsi hän, että hänellä ei ollut enään mitään tekemistä siellä. Hän rupesi lähtemään pois. Hän katsoi Saumasta, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, palkkani on vielä saamatta. Saumanen kyllä ymmärsi sen katseen.

Sanaakaan puhumatta painoi hän poislähtevän Teikun kouraan viisimarkkasen. Istui lähimmäiselle tuolille. Siinä näki hän oman mitättömyytensä lapsen kasvatuksessa. Painoi käsiin päänsä ja itki.

Ruton varjo lepäsi huoneessa.

— — —

Jo vuosi-tuhansia on tuommoinen rutto ollut mailmassa, on jäytänyt kansojen siveyden elinjuuria. Se löytää tiensä niin herran kun talonpojankin, ylhäisen ja alhaisen, köyhän ja rikkaan asuntoon. Se on vaarallinen tauti. Kaikkialla ja joka paikassa tunnetaan sen rankaiseva ja häpeällinen läsnä-olo. Kirouksena ja häpeänä lepää se kansassamme. Ainoastaan kohonnut, mahdottoman korkealle kohonnut nais-sivistys voipi yksin sen taudin idut tappaa. Siis rivakkaasti eteenpäin, uusilla voimilla ja uudella uskalluksella naisen sivistyksen kohottamiseksi.

Kuvernyöri.

Noin puolen vuosisataa ajassa taaksepäin oli erään Pohjanmaan seurakunnan takalistolla pieni mökki. Mökki ei ollut erinomaisempi kuin muutkaan töllit saman kylän takalistolla. Olihan vaan tuommoinen tavallinen neliseinäinen töllipahanen, jommoisia jo nykyaikana löytyy isompien seurakuntien takalistolla väliin kymmen-lukuisina muutaman neliöneljänneksen alalla. Töllin ympärillä oli muutaman kapan alan laaja pellontilkku.

Tölli oli rapistunut samoin kuin sen pellon ympärillä oleva hakuliaitakin. Pelto näytti ennen olleen hyvässä voimassa; sitä todisti vielä ne leveät ojat, jotka olivat jo osaksi umpeen valuneet ja joissa oli kaikkialla menestyvää katajaa ja pajua. Kaikista näki, että voimakas käsi sitä oli ennen viljellyt, mutta nyt se lienee ollut poissa. Ympärillä oleva hakuliaita oli sieltä täältä niin rapistunut, jotta saattoi aivan vaivatta astua yli rikkouneista paikoista. Tuvan tuohikatostakin oli putoillut malkoja sieltä täältä ja tuohilevyt olivat repallaan ja auringonsäteistä kouristuneet. Tuvan edessä oli havupuista tehty piste-eteinen, jossa oli niin harvat seinät, jotta siihen saattoi sadevesi ja lumi tunkeutua mistä paikassa tahansa. Mutta kun katsoi tarkemmin tuota töllin rätisköä, niin näkipä siinä jotain miellyttävääkin. Uudet, kirkkaat kuusen havut olivat aina levitetyt eteisen aukon suulle ja sen sisällä oli niin puhdasta, jommoista aniharvoin on nähtävänä sellaisissa mökeissä. Lattia oli pesty ja lakastu puhtaaksi. Akkunalasit, vaikka vanhat ja rikkinäiset, tuohilla ja päreillä paikatut, olivat puhtaat.

Noin yhdentoista vuotias poika istui loukossa lattialla ja rakenteli pientä tuulimyllyä. Hänen vaatteensakin, vaikka vanhat ja jotenkin ala-arvoiset, olivat kumminkin puhtaat ja eheiksi paikatut. Poika oli kauniskasvoinen ja solakkavartaloinen miehen alku.

Rauhallisen näköisenä istui hän siinä jalkojensa päällä loukossaan, liittäen puupalasen toisensa perästä myllyrakennukseensa. Noin kolmenkymmenenviiden vuoden paikoilla oleva, komea ja punaposkinen nainen, istui toisen tuvassa olevan akkunan edessä ja kehräsi. Hän oli entisen sotamiehen Oivan leski ja pojan äiti.

Hänen miehensä oli jo kuollut, kun heidän poikansa syntyi. Poika oli syntynyt Antinpäivänä ja koska isän nimi oli Antti, niin sai poikakin edellä mainitun nimen. Siitä saakka oli Anna — se oli vaimon nimi — elättänyt itseänsä ja poikaansa kättensä työllä. Vaan ettei he sillä ajalla olleet puutetta kärsineet, sitä todisti niin äitin kuin pojankin pulleat posket. He tulivat hyvin toimeen. Ja vaikka eivät eukon voimat riittäneetkään tuon pienen peltotilkan viljelemiseen ja tuvan korjaukseen, joten aita sai lahoa ja ränsistyä, pelto kedottua ja ojat kasvaa metsää, niin oli hän sitä uutterampi tekemään sitä työtä, jota hän jaksoi. Hän oli taitava kaikellaisissa vaimoväen käsitöissä ja askareissa ja kylän emännät tarvitsivat usein hänen uutteruuttansa ja taitoansa.

Valmis oli hän seuraamaan, milloin yhden, kulloin toisen emännän kutsumusta, ja kylästä palatessaan oli hänellä aina isot nyytit ruokavaroja kädessä ja vähän lantteja lakkarissa, joita oli saanut työpalkaksi. Kaiken rahan minkä sai, säilytti hän pienoisessa hurstipussissa arkkunsa pohjalla, jotta hänellä oli aina joku markka säästössä huonompien päivien varalta.

Pojastansa hän paljon piti, sitä rakasti hän niinkuin ainoastansa äiti voi rakastaa; eikä nimekkään sillä Antti oli hyvä poika ja täytti kaikki äitinsä pienimmätkin vaatimukset ja käskyt. Ainoastansa yhdessä asiassa eivät he sopineet yhteen.

Antti oli äitinsä asioilla kylässä käydessään tullut usein yhteen pitäjän suutarin, Raja-Jaakon kanssa. Oli kuunnellut hänen tarinoitansa, jotka olivat puoleksi totta, puoleksi valhetta. Raja-Jaakko puheli niissä tiloissa Antille opissa olostansa ja kehui oppipoikien kohtaloita ja elämää, miten parhaiten taisi. Ne semmoiset tarinat iskeytyivät Antin vilkkaasen mieleen semmoisella voimalla, ettei hän voinut saada tukahdutetuksi haluansa päästä semmoista koettamaan; eipä edes rakkaus äitiinkään voinut sitä kumota. Hänen teki mielensä maailmaa laveammalta katselemaan, teki mielensä kaupunkiin — suutarin oppiin. Niin, ja sitten kun on päässyt kisälliksi, sitten "vantraamaan" Pietariin, juuri niinkuin Raja-Jaakkokin.

Aamulla oli Antti ilmoittanut aikeensa äidillensä ja pyytänyt suostumusta, vaan olikin saanut kieltävän vastauksen. Äiti ei tahtonut laskea poikaansa liukkaille mailman poluille; hän tahtoi pitää vanhuutensa turvan tykönänsä, sillä Antti oli hänen ilonsa, oli ainoa toivonsa.

Ajatuksiinsa vaipuneena vuoleskeli Antti siinä isävainajansa isolla puukolla myllyänsä, vaan kaukana poissa harhailivat hänen ajatuksensa myllystänsä. Viimein valloitti hänen utukuviensa loistava tulevaisuus kokonansa. Puukko putosi pois hänen kädestänsä, puupalanen vierähti samoin. Antti nojasi selkäänsä seinään ja alkoi miettimään. Kaukana harhaili sielu ruumiista, ajatukset todellisuudesta. Hän ei ollut enään olevinansa yksinkertaisessa puhtaassa äitinsä tuvassa, vaan kaukana kaupungin suutarin työhuoneessa. Hän oli istuvinansa kumarassa työnsä ääressä, pisti puranterän talipalaseen ja sitten kengän pohjaan, sitten oli hän asettavinansa puunaulan reijän suulle ja lyödä kaljautti yhdellä vasaran iskulla naulan umpeen. Laatuun se oli käypinä, ei moitetta mitään. Ja sitten kun ilta tuli ja työstä lakattiin, niin sitten — anniskeluun, niinkuin Raja-Jaakkokin.

Syksyinen ilta alkoi jo hämärtää, vaan Antti ei huomannut sitä. Hän istui vielä seinän nojassa, pää nojattuna hirteen. Silmät haaveksien katselivat tuvan kattoa. Kenties näki hän oman äitinsä kuvan tuvankatossa, kaupungin suutarin työhuoneen ja oman tulevaisuutensa. Äiti oli myöskin vaipunut entisyyden unelmiin, ettei huomannutkaan poikansa haaveksimista, eikä illan lähenemistä. Viimein, kun ilta oli niin pimeä, ettei hän nähnyt enään kehrätä, heräsi hän unelmistansa. Hän nosti rukin syrjään, pani huivin päähänsä, joka hänen kehrätessään oli vaipunut hartioille ja meni ulos. Vähän ajan kuluttua tuli hän takaisin, kantaen sylissään halkoja. Nyt vasta heräsi poika unelmistansa, kun äitinsä kolisteli halkojansa.

"Äiti, minun pitää päästä kaupunkiin!" sanoi Antti äkkiä.

"Joko sinä taasen —, nuorihan sinä olet vielä."

"En minä ole enään nuori; nuorempana Raja-Jaakkokin on oppiin mennyt,"

"Raja-Jaakko puhuu tuulia taivaita. Ei häntä tarvitse uskoa."

"Mutta hyväpä kuuluu Onnelan Matillakin olevan opissa olla. Menneellä viikolla kuuluu tulleen Matilta kirje Onnelaan. Ja siinä on kirjoittanut, että kun hän 'förbynktää', niin pääsee kisälliksi."

"Oletko käynyt Onnelassa? Entä kun puhuvat turhia. Kun hän kirjoitti ensikerran, niin siinä oli, ett'ei ruokakaan piisaa vaikka kuinka siunaisi."

"Mutta minun pitää päästä oppiin", sanoi poika päättävästi.

"No sinne sinun mielesi vaan tekee. Se Raja-Jaakko on pannut pääsi pyörälle mokomilla hullutuksillansa", sanoi äiti pahastuen poikansa itsepintaisuudesta.

"Ei ne ole hullutuksia; minä uskon ne tosiksi."

"Vai uskot ne tosiksi, mokomatkin lorut. Ei ole niissä uskomista, valhettelee se mies yhtenänsä."

"Mutta, äiti, minun pitää päästä kaupunkiin."

"No, oletko niin perään antamaton? Minä sinun sijassasi jäisin kotia. Sitten kun tulisin aikamieheksi, tekisin pelloksi nuot kedot, jotka olivat peltona isävainajasikin eläessä, ja eleleisit täällä rauhassa kuin Herran kukkarossa."

"Mutta minä en tee niin, äiti; minun pitää päästä oppiin. Ja kun pääsen kisälliksi niin sitten vantraamaan Pietariin niinkuin Raja-Jaakkokin. Sitten palaan minä jolloinkin kauniina päivänä tänne takaisin ja alan ottaa työtä vastaan ja elää herroiksi, juuri niin kuin Raja-Jaakkokin. Silloin äiti, ei teidänkään tarvitse kehrätä illalla myöhäiseen, aamulla aikaiseen", puhui Antti, joka oli noussut seisomaan ja katseli suurilla silmillänsä äitiään. "Jos ette päästä, niin minä menen salaa kuitenkin", jatkoi Antti vähän ajan kuluttua, kun ei äitinsä puhunut mitään.

Äiti ei vastannut vieläkään mitään, vaan hänen surullisesta muodostansa päättäen se päätös ei ollut hänen mieleensä. Hänenkö täytyisi antaa poikansa mennä avaraan maailmaan, lapsensa, jota hän rakasti yli kaikkein luotuin maailmassa, joka oli hänen ilonsa, ylpeytensä ja vanhojen päiviensä turva. Äitiraukka ei tahtonut uskoa sitä todeksi. Hän aikoi mennä, — alkoi hän ajatella, — noin nuorena, ja hän olisi vielä palaava, vaan minkälaisessa tilassa? Se oli tulevaisuuden hallussa. Kenties senlaisessa tilassa kuin Raja-Jaakkokin, juoppolalluksena, joka kaikki tienestinsä panee — viinaan. Ei, ei, hänen oli mahdoton uskoa sallimusta niin armottomaksi.

"Äiti, pääsenhän minä oppiin?" alkoi Antti taasen, hetken kuluttua pyydellä.

"No täytyneehän minun sitten sinut laskea, koska et muutoinkaan näy tyytyvän."

"Minäpä pääsen oppiin ja — vantraamaan… ja — anniskeluun. Hei! äiti, minäpä pääsen Pietariin!" Ja Antti hyppeli ilosta.

Surullisena katseli Anna poikansa iloa. Hän olisi koettanut vieläkin taivuttaa poikansa mieltä, jos vaan olisi tiennyt mitä se sana "anniskelu" merkitsi, vaan hän ei sitä ymmärtänyt.

"Minä lähden Onnelaan, pyytämään isännältä kyytiä."

"No, odota nyt huomen-aamuun; kun tulee päivä, niin käy sitten."

Antti jäi kotia vaan aina välistä muistui hänen mieleensä, että jos se isäntä kerkeää lähteä ennen kuin hän ehtii siellä käydä; silloin hän jäisi taasen kotia ja tulisi niin ikävä. Ja Raja-Jaakkokin sanoisi: "Akka tieltä palaa, ei mies pahanenkaan." Ei vaikka käyden menisi, niin mennä sinne vaan pitää sittenkin. Viikon päästä jo puhutellaan: "herra oppilas". Ja sitten kun on kisälliksi päässyt, niin sitten "vantraamaan" ja — anniskeluun ja — Pietariin.

Ja Antin valtasi sellainen ilonpuuska — mistä lie tullutkin.

Vaan äidin valtasi sen sijaan surumielisyys. Ajatuksiinsa vaipuneena istui hän virittämänsä takkavalkean edessä, pää käsiin nojattuna. Ei muistanut edes kehrätäkään. Poikansa lähtö vaan mieleen muistui. Surulliseksi se tahtoi viedä. Niin nuori ja oppiin — — oppii vielä juomaan. Sitten tulee kun Raja-Jaakkokin kaikkien pilkaksi. Mikä hänestä vielä lopen tulleekin — — ei tietänyt yhtään. — Saattaisi tulla siivokin mies, — — niin ei hän sitä tietänyt. Kenties hoitaa minut vielä hyvästikin vanhoilla päivilläni, — — ei kehrätä enään — — ikäväksihän se kävisikin jo, aina työssä — — ei helpotusta yhtään. Kukaties sentään — — jos vielä helpottaakin. Sitten käyn markkinoijiakin — — katsomassa Anttia, aivan niinkuin Onnelankin isäntä.

Niin mietti äiti ja koetti rauhoittaa surullisia ajatuksiansa, vaikka huonolla menestyksellä.

Viikon päästä oli Antti mennyt.

Äiti itki, jotta luuli vedeksi sulavansa. Mutta sitten tyrehtyivät vesitulvat silmistä ja toivon leikkisä onnetar seisoi hänen vieressänsä ja kuiskasi uskallusta sydämeen.

Kun Onnelan isäntä tuli kaupungista kotia, toi hän Annalle terveisiä Antilta ja sanoi hänen päässeen eräälle suutarille oppiin. Se rohkaisi ikävöivää äitiä.

Hän teki työtä kuten ennenkin, ahkerasti aamusta iltaan asti ja rahapussi se kasvoi entistä vinhemmin ja isoni arkun pohjalla. Olipa ikäänkuin olisi hän osannut jo edeltäkäsin aavistaa, jotta niitä rahoja tultaisin vielä hartaasti tarvitsemaan.

Ensi aikoina kirjoitti Antti usein äitillensä, vaan sitten vähitellen alkoi tulla harvemmin kirjeitä, kunnes niiden tulo viimein loppui tykkänänsä. Annakaan ei enään itkenyt kuin yhden kerran, mutta silloin itki hän tulevaisuudenkin edestä.

Viikkoja vieri, viikoista karttui kuukausia, kuukausista vuosia, eikä Antista kuulunut mitään. Viisi vuotta oli sillä tavalla vaipunut menneen ajan pohjattomaan mereen, kun odottava äiti sai viimeinkin kirjeen pojaltansa. Mutta kylmyyttä, äitistä vieraantumista puhui joka-ainoa sana siinä. Anna älysi sen ja se havainto viilsi kipeästi rakastavan äidin sydäntä. Vähällä oli päästä itku, vaan sinne se painui kuitenkin vielä sydänalaan odottamaan sovelijasta hetkeä, jolloin se kuohahti entistä rajumpana ulos.

Taasen kului viisi vuotta tietämättömyydessä. Silloin eräänä päivänä ajoi seurakunnan vanginkuljettaja Annan mökin eteen rekensä, josta saattoi huoneeseen — Antin. Hän oli komeasti puettu ja suurellinen arvokkaisuus ja herramaisuus ilmoittihe hänen joka askeleessaankin. Anna kyllä tunsi poikansa, mutta sentäänkin koki hän pysyä niin kaukana Antista kuin mahdollista. Anna näki, että Antin silmissä paloi — mielipuolen himmeä katse ja hän pelkäsi että Antti olisikin — hullu, sen tähden varoi hän poikaansa.

"Tämmöinen hökkelikö se minun palatsini onkin", sanoi hän hetken perästä, kun oli silmäillyt ympärilleen tuvassa.

Nyt oli Anna varma, että Antti oli — hullu. "Anniskelujen siunattu vaikutus on Antilta järjen vienyt", selitti vanginkuljettaja hiljaa Annalle.

Sen kuultuansa pujahti Anna ulos tuvasta. Kun hän pääsi hakulietehiseen, niin siellä heti uhkuivat kymmenen vuotta ummessa olleet kyynelten lähteet ja vuosivat yli reunojensa, kastellen pettyneen äidin posket viljavilla vesillä. Kovasti ja kauvan itki hän, vaan sitten kuivi kyynel; hän lakkasi itkemästä ijäksi. Multapermannolle vaipui hän ja silmät ne vaan tuijottivat lasimaisina eteenpäin.

Viikon päästä haudattiin Anna.

Hänen ruumissaatossansa nähtiin Anttikin, kiiltävä, trutsin sulalla kaunistettu kypäri päässä, vieraaseen sotaväkeen kuuluvan upseerin komea virkatakki päällä.

Ei kyyneltäkään vierähtänyt silmistä, ei huokaustakaan puhjennut pojan rinnasta, kun äiti laskettiin maan kolkkoon poveen.

Kuntahallitus toimitti Antille hoitajan ja kumppanin, joka hänestä piti huolta ja asui hänen kanssaan Annalta Antille perinnöksi jääneessä tuvassa.

Kerran kysyi hänen hoitajansa, eikö hän surrut äitinsä kuolemaa.

"Ei minun ambetsuunini anna itkeä akkojen tavalla", vastasi Antti siihen.

Antti ei taipunut tekemään työtä, kun oli saanut päähänsä, että hän oli jokin iso herra; mutta mikä, sitä hän ei vielä oikein tiennyt itsekään. Nyt oli Annan säästämät rahat hyvään tarpeeseen ja kun ne olivat kaikki, niin sitten elettiin kunnan makson päälle.

Kun hänen "paraati vormunsa", — joksi hän kutsui upseerin virkatakkia, — oli kulunut huonoksi, niin antoi hänelle pitäjässä asuva, aikansa sotaväessä palvellut kenraali vanhan virkapukunsa ja vei sitten hänet kyökiin, jossa käski antaa "uudelle virkaveljelle" ruokaa. Mutta sitten tuli Antti joka päivä kenraalin kotia, saamaan ruokaa. Kun häneltä leikkisä vanhaherra kysyi, miksikä hän ei koskaan mennyt toisiin taloihin, vaan aina vaan heille, vastasi Antti hänelle:

"Jaa jaa! Suuret herrat aina käyvät toinen toisensa luona visiitillä."

Siihen vastaukseen sai "virkaveli" tyytyä.

Yleensä eivät ihmiset suuria hänestä välittäneet; kunhan eli ja oli vaan, siinä kaikki, mutta kyllä hän itse itsestään piti senkin edestä. "Sillä" — sanoi hän — "suuret herrat aina pitävät paljon itsestänsä."

Niin eleli hän eteenpäin aikojansa.

Eräänä kesänä oli hän tehnyt maantien varrelle, niin likelle kuin suinkin saattoi, aisa-kiikun, jossa hän sitten päiväkaudet kiikkua hellitteli, kaikkien ohikulkevien hevosten kauhistukseksi.

Muutamana kuumana heinäkuun päivänä oli hän taasen tapansa mukaan siinä kiikkumassa, kun maantietä ajaa kiidätti aika kyytiä nuori, vasta pitäjääseen tullut nimismies. Hänellä näytti olevan aika kiire johonkin, koska hän ehtimiseen löi ruoskalla hevostaan, vaikka se juoksi ilmankin, niin paljon kun pääsi. Mutta kun hevonen näki Antin kiikkuvan, niin seisahtui se yht'äkkiä, eikä sillä näyttänyt olevan halua mennä eteenpäin, ei ruoskan pakotuksellakaan. Vauhkana katseli se vaan korvat pystyssä Anttiin, valmiina tekemään käännöksen ja kiitämään pakoon.

"Mies hoi! Älä kiiku, että pääsen sivu ajamaan", huusi nimismies.

Antti ei ollut kuulevinansakaan; kiikkui vaan kovasti.

"Mies hoi! Et saa kiikkua että hevoseni tohtii mennä sivu", huusi nimismies uudelleen.

"Jahah! — Niin mitä? — kuka se oli joka huusi?" kysyi Antti arvokkaasti, vaan ei lakannut kiikkumasta.

"Minä huusin, että sinun pitää lakata, jotta minä — herra, pääsen sivuitse", sanoi nimismies, pannen erityisen painon viime sanoille.

"Herra minäkin olen", sanoi Antti pontevasti.

"Minä olen nimismies!"

"Mutta minä olen" — Antti mietti hetkisen, sitten sanoi hän — "kuvernyöri!"

Nyt vasta näki nimismies, että hän olikin hullun kanssa tekemisissä.

"Eikö herra kuvernyöri olisi hyvä ja lakkaisi kiikkumasta, että minä pääsisin Onnelaan, siellä kun on tulipalo ja minulla olisi kiire sinne", sanoi nimismies, kiihdyttääkseen hullua.

Ihme kumma; Antti astui heti alas kiikustansa ja sanoi kohtelijaasti:

"Vai on Onnelassa tulipalo. Minä menen sinne. Tahdon itse johtaa sammutustyötä."

"Minä pyydän jos kuvernyöri olisi hyvä ja siirtäisi kiikkunsa muutaman sylen päähän pois tiestä", pyyteli nimismies.

"Kyllä, herra nimismies", sanoi hullu entiseen tapaansa.

"Kuvernyöripä on hyvä ja istuu minun rinnalleni kieseihin, niin pääsette pikemmin Onnelaan."

Mielellään täytti uusi kuvernyöri kutsun ja sitten sitä lähdettiin ja mentiin niin paljon kuin hevonen jaksoi juosta.

Kun he saapuivat Onnelaan, niin oli siellä jo tuli saanut semmoisen vallan, jotta huoneiden pelastuksesta ei ollut enään puhettakaan.

Koko upea kartano oli yhtenä tulimerenä ja mikä oli vieläkin pahempi, palavassa rakennuksessa oli talon nelivuotijas tyttö tulen, keskellä, jonka pelastaminen näytti mahdottomalta. Onneton äiti väänteli epätoivoisena käsiänsä ja voivotti surkeasti. Isä seisoi surkean ja toimettoman näköisenä; ikäänkuin rampaus olisi vallannut hänet.

Kun hullu oli saanut läsnäolevilta ihmisiltä tietää missä huoneessa lapsen piti olla, riisui hän "paraati univormunsa" päältään, kasti sen eräässä vesisaavissa märäksi, nakkasi päänsä peitteeksi ja kiiruhti, ennen kun kukaan ennätti estää, tuota kaikkien mielestä mieletöntä yritystä, palavaan rakennukseen.

Hetken odotti väkijoukko tuskallisessa pinnistyksessä. Kauvan ei hän viipynyt huoneessa, vaan pitkältä se aika ihmisistä tuntui.

Vihdoin tuli hän ulos liekeistä ja heti kuului huoneesta kumea kolahdus. Välikatto oli pudonnut sisään. Kun hän pääsi väkijoukkoon, vaipui hän tunnotoinna maahan ja sylistä valahti toivottoman äidin jalkoihin lapsen — hengetön ruumis. Antti oli käärinyt takkinsa savuun kuolleen lapsen ruumiin ympärille, joten hän säilyi suurimmilta palohaavoilta. Äiti taintui lapsensa ruumiin viereen.

Kun vihdoinkin joudettiin katsomaan Anttia, niin oli hänkin jo — kuollut. Hirveät olivat ne palohaavat, jotka hän oli palatessaan saanut.

Kuvernyöri oli mennyt lääniinsä.

Ylitalon isännän naiminen.

Räätäli Neulanen istui kyyryllään työnsä yli kumartuneena Ylitalon tuvassa ja neuloi isännälle velttejä. Taivas sitä nahkojen paljoutta, jonka isäntä oli kantanut velttejänsä varten! Oikein se hirvitti uutteraa räätäliä. Harmissaan puhkesi hän puhumaan — hänellä oli näet tapana puhua itseksensä kun häntä vaan harmitti ja silloin hän aina armottomasti noitui:

"Voi tuhannen peeveliä tuota lammasnahka-läjää! Oikein on hirmuinen koko. Kaksitoista nahkaa ja noin suuria ja pitkävillaisia vielä! Niistä tulee veltit semmoiset, että niihin uppoo koko mies kuin humina hautaan. Noitakin tässä vielä piti ruveta kursimaan ja kiire olisi muuallekin. Käy niin harmiksi nuo rikasten juonet. Ää—h. Päätänikin pakottaa, oikein särmimällä panee, ja rupesi vielä tuota ronkkaanikin repimään entisen kiusan lisäksi. Ilmat tässä muuttuvat, jos eivät vaan ennallaan pysy. — Turkanen kun pakottaa. Ä—äh! Onkohan se isännän 'ämmä' vielä lämminnä, jotta olisi saanut harmiinsa pari kuppia kahvia edes. Ei se visukinttu viinaryyppyä raahi antaa kumminkaan. — Kumma paikka kun se viinakin nykyjään on niin kallista. Ennen sai viidelläkolmatta kopeikalla hallin oikeata puskupäätä, jotta: 'lunksis vaan', sanoi Ranta-ahon Matti, kun viinaan kuoli."

"Tämän talon isäntä se sitä lakkii kun kissa maitoa, mutta ei vaan anna vieraalle. Niin. Semmoinen visukinttu se on, vaikka on rikkaan talon isäntä. Vaan eiköhän tuo antaisi, jos pyytäisin. Jos olisikin kerjätä kolauttaa."

Räätäli nousi ylös tuolilta, jossa oli istunut ja ommellut. Hän aukasi tuvan perällä olevan oven ja huusi:

"Onkos se isännän 'ämmä' lämminnä, jotta saisin edes parikaan kuppia? Minun päätäni niin särmii ja ronkkaani repii, jotta arvelen, että ilmat tässä muuttuvat. Minun jalassani on semmoinen termomeetari ettei paremmasta apua".

"Kyllä, kyllä!" kuului kamarista.

Kohta kantoi isäntä pari kuppia "ämmänsä" sisältöä — isäntä kun oli leskimies, niin hän kutsui piloillaan suurta nokista kahvipannuansa emännäkseen, josta räätäli oli omavaltaisesti kääntänyt nimen ämmä — räätälin eteen lammasnahan tilkuilla täytetylle pöydälle, ja räätäli alkoi hyvällä halulla vetää naamaansa siunattua kahvekultaa.

Se näytti tekevän hyvää sekä hänen särmivälle päälleen että repivälle ronkalleen, koska hänen hapanmuotonsa sai heti vähän iloisemman näön.

"Mitäs räätäli arvelee? Luuletteko tulevan näistä velteistä lämpimät ja kylliksi kookkaat?" kyseli isäntä hyvillämielin.

"Kyllä tulee, kokoa, sen vakuutan. Mutta — minkä tähden te oikeastaan näitä näin isoja teetätte? Luulisihan sen vähemmänkin välttävän; vai kuinka? En ole vielä tähän elettyyn mokomia laittanut, vaikka viime nauriinkylvön aikana täytin jo viisi seitsemättä."

"Kyllähän näistä nyt kookkaat ja komeat tulee, niinkuin talonisännällä olla pitääkin, varsinkin näin aikatalon isännällä. Ja jos minä tässä vielä niinkuin naimaan rupean ja sattuu vielä lihava eukko, niin eipähän tule riitaa silloin peitosta", tuumaili isäntä ja hykersi ilosta käsiään.

"Aiotteko naida vielä, vaikka olette ikäloppu jo koko mies?"

"No eipähän sitä tiedä vielä varmaan mitä tulevaisuus mukanaan tuo", tuumaili isäntä hartaudella ja meni kamariinsa.

"Vai naimaan, hänkö kölliskö naimaan", puhkesi räätäli puhumaan isännän mentyä. "Sen minä sanon, että hänestä juoppo-ratista ei huoli enään ei Pirttimaan Priitakaan, olkoon vaan niin rikkaan Ylitalon isäntä kuin onkin. Vaan koetan minä sentäänkin toimittaa hänelle Raja-Kaisan toisesta kylästä, jos tuo silloin antaisi edes yhdenkään ryypyn oikeata talonpojan juomaa. Se tässä vasta oikein auttaisi miehen terveeksi. Kumma paikka, kun ei anna koskaan oikeata ryyppyä mestarilleenkaan, vaikka aina heti tulen kun käskee."

Heti isännän kamarista tupaan tultua alkoi hän puhua asiastaan isännälle:

"Jos vaan on teillä halua vielä naida, niin siinä teette oikein jos valitsette Raja-Kaisan naapurikylästä. Minä olen kuullut, että hän on rikas, hyvä käsityö-ihminen ja päälliseksi hän on muutenkin kuuluisa", puhui räätäli.

"Olenhan minäkin sitä ajatellut, vaan kun en ole vielä häntä nähnyt, niin en ole osannut oikein päättää. Oletteko te nähny häntä?"

"En minä ole nähnyt. Vaan teidän renki, Jussi, joka on samasta kylästä josta Kaisakin, voisi tietää vielä enemmän hänestä."

"Niin tosiaankin; kun tuota nyt en ole jo ennemmin älynnyt. Minä käsken heti Jussin kamariini kyselläkseni häneltä tarkemmin sitä asiaa. Vaan tulkaasta te ensin tänne kamariin, räätäli hyvä, niin otetaan…" puheli isäntä.

"Hetipä auttoi", mietti räätäli, kun asteli isännän jäljessä kamariin.

Isäntä kaasi suureen, vanhanaikaiseen hopeapikariin viinaa ja pyysi kohtelijaasti räätäliä ryyppäämään, jonka tämä vielä kohtelijaammasti tyhjensi yhdellä henkäyksellä. Sitten käski isäntä rengin kamariinsa ja, rasvattuaan häntäkin yhdellä viinaryypyllä, alkoi kyselemään.

"No, sinähän tiedät, onko se Raja-Kaisa kuinka rikas?" alkoi isäntä.

"Mitä, aikookohan isäntä naida sen lahon", mietti Jussi, vaan ei niin sentään sanonut, vaan vastasi: "Kehuuhan tuo olevan useampia tuhansia, vaan en minä ole lukenut hänen rahojansa, enkä ole edes nähnytkään."

"Hänellä on siis rahoja, ei siinä ole sitten estettä. Vaan onko hän minkä näköinen naamaltaan, jos tuota niinkuin kysäseisi."

"No, kaikkiapa hänkin kyselee, vaan tyydyttävät tiedot hänen saaman pitää", mietti Jussi, ja vastasi hieman veitikkamaisesti: "Kaunis hän on, oikein silmiä huikaisee, kuin häntä katsoo."

"Vai niin, no ei siinäkään estettä. Onko hän siivonen, hyvänluontoinen?"

"Niinkuin herran enkeli", vastasi Jussi entiseen tapaansa. — "Perhana, kaikkia ma menin laittamaankin; kyllä tästä vielä soppa syntyy", mietti hän toisikseen, vaan oli hiljaa.

Vielä annettuansa ryypyn Jussille, laski hän hänet menemään.

Sitten käski hän räätälin kamariin ja koska hän osasi kirjoittaa, niin pyysi isäntä häntä kirjoittamaan kosiokirjettä Raja-Kaisalle. Mielellään suostui räätäli isännän pyyntöön, varsinkin kuin hän sai ensin alustavan ryypyn isännän hopeapikarista, ja kun kirje olisi kirjoitettu, olisi luvissa toinen, ja jos asia luonnistaisi, niin sitten vielä kolmas.

Parastansa teki räätälin kynä laatiessaan sievistelyjä ja kohteliaisuuksia isännän kosiokirjeesen. Vaan pääasiallisesti ei siihen tullut kuitenkaan muuta, kuin: "että jos Kaisa neiti vaan tuumaan taipuu, pyydettiin taivaan nimessä, että hän, Kaisa rakas, tekisi hyvin ja tulisi ensi perjantaina päivä-junalla rahoinensa päivinensä sulhasensa Ylitalon isännän syliin. Isäntä puolestansa lupasi tulla asemalta häntä noutamaan kotiansa. Lupasi panna oriin uuden kirkkoreen eteen, uudet veltit, ne Pohjanmaan parhaat, peitoksi ja sitten kyytitä kuin 'provastia'."

Sellainen oli parhaasta päässä se kirje, joka kirjoitettiin ja moneen kertaan lakattuna viimeinkin heitettiin postin huostaan.

Isäntä oli hyvillään ja räätäli samoin. Vaan eipä kummakaan että räätälikin oli, sillä hänen päässään humisikin kaksi isännän antamaa aimollista ryyppyä.

— — —

Ensi perjantaina oli Ylitalon isäntä lupauksensa mukaan asemalla, odottamassa morsiantansa tulevaksi.

Ja morsian tuli.

Väkijoukosta kuului kimeä huuto:

"Onko täällä Ylitalon isäntä?"

Ja Ylitalon isäntäkin oli.

"Täällähän minä olen!" huusi hän vastimeksi.

Silloin alkoi väkijoukosta kuuluva harmin ja tuskan huutoja.

Ylitalon isännän morsian siellä raivasi itsellensä tietä väkijoukon läpi. Ja se ei tapahtunutkaan lempeimmällä tavalla, sitä todisti ihmisten harmilliset huudot. Hetken kuluttua seisoi Ylitalon isännän edessä pitkä, noin viidenkymmenen vuoden ijässä oleva, tuiman näköinen, roteva nais-olento. Ei se ollut isännän mielestä mikään suloisen näköinen. Inhotti häntä se heti ensi näkemällä. Hän oli hypännyt umpikirnuun.

"Vaan jos se olisi rikaskin", mietti toisekseen isäntä ja koetti lohduttaa sillä itseänsä, peitellessään rekeensä ja kyytitessään kotia morsiantansa.

Mitä oli hänen nyt tehtävä? Morsian ei ensinkään häntä miellyttänyt; vaan peräytyä ei hän myöskään voinut. Jos hän olisi vaan sen tehnyt, niin olisivat siitä irvihampaat saaneet kylliksi tilaa pilkatakseen häntä koko loppuikänsä.

Heti Ylitaloon tultuaan otti uusi emännän ehdokas koko talon komennon käsiinsä ja rahansa antoi isännälle. Mutta eipä niitä rahoja tuhansia ollutkaan, niinkuin Jussi oli luulotellut, olihan vaan kolmesataa. Siinäkin oli isäntä pettynyt, oli kerrassaan muutenkin morsiamensa suhteen lyönyt nyrkkinsä seinään. Harminsa aikoi hän ensi tilassa purkaa renki Jussin niskoille. "Neulasta", mietti hän äissään, "en ota enään työhöni en vaikka maat palaisi tammikuussa".

Parin viikon kuluttua oli uusi emäntä tullut talon haltijaksi, hänellä oli kaikki valta talossa, eikä kukaan tohtinut hänelle sanaakaan sanoa, vaan häntä pelkäsi koko talonväki, kissasta alkaen isäntään saakka. Isäntä ei tohtinut enään erotuumia tuumailla, ainoastaan mielessään hän niitä mietteitä hautoi, vaan ei lausunut julki. "Se on minun ristini", mietti hän suruisena. Väliin kuultiin hänen veisata höröttelevän:

"Ristiäni minä myös kannan
Juuri ylön mielisesti."

Vaan ei hän koskaan lisännyt: "jonka Jumala on päälleni pannut."

No niin. Minkäpä isäntäparka sille teki. Hänen "Kaisarakas" oli anastanut itselleen isännänkin vallan, eli toisin sanoen hän oli vetänyt isännän housut jalkaansa ja niitä hän ei näyttänyt aikovankaan pois antaa. Isäntäparan täytyi vaan toimittaa itsensä Kaisan kanssa kuulutuksille. Ei siinä auttanut isännän hienot vastaan kinnistelemiset, eikä olisi tainnut auttaa lujempitahtoisenkaan miehen. Surumielissä oli hän vaan tästä lähtien ja päivitteli kovaa onneansa, kun hän sai niin "tuiman eukon". Kummakos jos hän siitä lähtein erehtyikin useammasti, kun oikeastansa olisi pitänyt ja suuteli mustakylkistä viinalasia morsiamensa siasta. Siitä seurasi, että isäntä nähtiin tavallista useammin "hutikassa", jolloin aina hänen surumielisyytensä sai täyden vallan.

Hääpäivän aattona ajettiin renki Jussi pois Ylitalosta, "väärien ilmoitustensa takia," kuten isännän sanat kuuluivat. Eikä Neulanen saanut enää koskaan työtä eikä ansiota Ylitalosta.

Onni on epävakanen.

Verkalleen kohousi syksyinen aurinko valaisten omaa surullista maisemaa. Yöllä oli satanut, että suuria vesilätäköitä oli kartanolla, jotka kimaltavat aamuauringon valossa. Kyökistä kuului hällänrautojen helinää; piika-Tiina siellä puuhasi einekahvia herrasväellensä. Mutta aina vähän väliä juoksi hän porstuaan kuuntelemaan, joko nuoren herran kamarista kuuluisi liikettä.

Herra Janson nukkui vielä makeinta aamu-untansa.

Hän nukkui, kunnes auringon säteet, jotka tunkeutuivat akuttimien läpi, alkoivat vaivata hänen silmiään, herättäen hänen utuisen unettaren helmoista.

Herra Janson venyi vielä vuoteellansa ja oikoili jäseniänsä. Hänen oli vallan lysti olla mietteissään, kuinka nykyään oli hänen toiveensa toteutuneet. Niin. Aivan köyhänä hän oli tullut taloon, rikkaan setänsä kauppaa hoitamaan. Hän saa periä kaikki sedän omaisuuden, kun setä kuolee. Ja tämän hyvän lisäksi oli hän nyt kihlannut rikkaan neidin. Ei parempaa saattanut kaivata.

Tuolilla sängyn vieressä oli juomalasi, jonka Tiina oli tuonut ja jossa oli aito-puhdasta maidon kermaa. Se oli hänen tavallista aamujuomaansa. Setänsä tahtoi vähän moittia perillisensä herkullisuutta ja oli kieltänyt Tiinaa viemästä tuota tuollaista juomaakin, vaan Janson vannotti piika-raiskaa, että sen piti totella häntä, ja niin sai hän joka aamu herkkunsa. — Autuaalliselta tuntui herättyänsä vetää suuhunsa maidon paras osa.

Hyvillämielin kömpi hän ylös vuoteesta ja meni aukasemaan puotia, ja palasi takasi kamariinsa. Sytytettyään sikaarinsa palamaan lähti hän kiivain askelin kävelemään kamarinsa lattiaa, odotellen ostajia, aina vähän väliä silmäten ympyriäisestä ovessa olevasta lasista puotiin. Vihdoin pysähtyi hän pienen teepöydän eteen, joka oli sohvan edessä. Hän nosti pöydällä olevaa valkeaa vaatetta, jonka alta näkyi hopeainen teekannu ja uhkeat aitoposliiniset teekupit ja tusina juomalaseja ja karahviini, kauniita kuin kristallilasista. Hän katseli niitä ja hymyili. Tuon pöydän aikoi hän lahjoittaa, kaikkine kauniine kaluinensa, nuorelle morsiamellensa, hänen syntymäpäivänänsä. Janson istui sohvalle miettien, kuinka morsiamensa mahtoi ilostua ja hypätä häntä kaulaan ja moneen kertaan kiitellä ja suudella. Ja mikseikäs, kyllähän se kannattikin, sievät rahathan se oli maksanutkin koko tuo homma.

Siihen tuli asiapoika, veitikka, joka toissa aamuna oli Jansonin nukkuessa käynyt kermajuoman sipasemassa omaan suuhunsa. Ja se ei ollut ensikerta, kun hän oli sen tehnyt, jo monesmonituinen, vaikka Janson oli häntä kurittanut ja vannottanut, ettei sitä vasta tee. Ja nyt hän päätti antaa löylyn, jotta muistaisi kotvemman ajan.

Hän tarttui sohvan päässä olevaan hopea-nupilla varustettuun Espanjalaiseen ruokokeppiinsä. Poika karkasi hurjaa vauhtia ovea kohden, kankeasti tuijottaen eteensä, ja siinä rymäkässä juoksi hän kalliilla tavaroilla lastattuun pöytään, että pöytä kaatui kaikkine laitoksinensa; poika jäi kontalleen pöydän päälle. Mutta siinä häntä kohtasikin herra Jansonin keppi sitä tuimemmalla tavalla. Niin vinhakasti löi Janson, että keppi katkesi. Poika huusi surkeasti ja koitti kädellänsä päätänsä. Tiina ja setäherran rouva juoksivat kammariin pojan huudon kuultuansa, mutta kynnykselle jäivät he seisomaan kun näkivät tuon hävityksen kauhistuksen. Siellä makasivat kalliit tavarat pirstaleina, teekannu oli surkean näköisenä rutussa ja lytyssä pöydän laidan alla. Mutta Janson ei joutanut kummastelemaan tuota epäjärjestystä, puodin ovia soitettiin ja hänen täytyi mennä sinne ja jättää rouva ja Tiina siunailemaan. Hajamielisenä teki hän kauppoja ja muisteli onnistumatonta kuritustansa ja suurta vahinkoansa. Nyt ei ollut hänellä enään antaakaan morsiamellensa niitä komeita kaluja, joista hän oli kuvaillut saavansa niinpaljon kiitoksia ja hyväilyjä. Hän oli niin älleissään, että kun ostajat muistuttivat kaupantekijäisistä, niin alkoi riidellä, meuhata ja haukkua ostajia, vieläpä potkia ja lyödäkin. Hän oli täydellisessä pieksämisen touhussa rautaisella kyynärän mitalla muuanta akkaa kun setäherra tuli puotiin, akka kun intti, ettei hän ole saanut rahanarvolta tavaraa.