VIULUNIEKKA

Kolmilohkoinen näytelmä

Sisältävä 7 kuvausta viidessä näytöksessä

RUDOLF KNEIFEL'in saksaksi kirjoittama

E. J. Dahlberg'in suomentama

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1863.

NÄYTTÄJÄT:

Martti Miettinen, rikas talonpoikainen leskimies. Kalle, Martin poika. Hanna, emäntäpiika Martin talossa. Olli Miettinen, Martin veli, kuleksiva viuluniekka. Laura, Ollin tytär. Neilikka, vallesmanni. Lotta, sen tytär. Pullonen, Martin naapuri. Turunen, kyläkunnan soittoniekka. Aro | Jaakko | Martti Miettisen renkiä. Leena, piika. Anni, vanha leski. Paukku, sotamies. | Risto, räätäli | Olli Miettisen Amos, metsän vartija | nuoruuden aikuisia Lassi, mylläri Neilikan myllyllä | ystäviä. kyläläisiä, soittoniekkoja ja nuorta väkeä.

Ensimäinen lohko.

Viuluniekan kotiutuminen.

(Kahdessa näytöksessä.)

Ensimäinen näytös.

[Martin talo. Näytelmä sillan perällä on korkea piste-aita ja siinä portti keskellä. Oikealla puolen (näyttäjöistä päin katsoen, niin kuin oikea ja vasen tässä aina merkitään) asuinhuoneen ovi. Huoneen ja portin välillä on korotettu istuinpötykkä soittoniekkoja varten. Oikealla puolen edustata penkki, vasemmalla toinen sekä pöytä ja pöydällä kukka-vihkoja maljakoissa. Huoneen seinä, varsinki oven pielet, soittoniekkain istuimen kaiteet, portin pielet ja päällys ovat kukkakiertämillä koristetut; portin päältä näkyy vaakunoita.]

Ensimäinen kohtaus.

(Aro istua nuukottaa oikean puoleisella penkillä eteensä katsoen. Jaakko, Leena ja muut palvelijat lopettamaisillansa soittoniekkain istuimen koristelemista. Hanna, sievä tyttö talonpoikaisissa vaatteissa, tulla hyöpsyttelee huoneen ovesta.)

Hanna. Joko saatte valmiiksi? Hyvä! Kas tuo on isännälle mieluista. Sanoppas Jaakko oletteko ennen milloinkaan tässä talossa ollessanne isännän syntymäpäivänä koristelleet seiniä näin juhlallisesti?

Jaakko. En minä suinkaan muista. Se täytyy myöntää, että sinä somat asiat hyvästi ymmärrät, (hymyilee.) Mutta työnhän isäntä osaa kiittääkkin tuota sievää ja suloista Hanna neitsyttänsä.

Hanna (oletellen). Mitä sinä hulluttelet semmoisia puhuen. Senki sata kertaa saan minä kuulla olevani isännä mielestä sievä ja suloinen. Mitä minä sille taidan, jos — (keksii Aron, keskeyttäin). Mutta olkootpahan pilapuheet sillänsä, menkäätte nyt kyökkiin ja kellariin katsomaan, ettei mitään puuttuisi vierasten tullessa. (Tähän asti ovat näyttäjät oleksineet perällä. Palvelusväki menee nyt pois).

Hanna (tultuansa äänettä esiin). No, Aro?

Aro (nousten ylös ikään kuin unesta havaittuansa). Ka, mitäs nyt?

Hanna. Mikä sinulla taas on mielessä?

Aro (katsoo ihastuksissaan). Sinä, — aina sinä olet mielessäni!

Hanna (hykähtäin). Ajattele ennen sitä, että kaikki oli juhlan alkaessa järjestyksessään. Eihän täällä vielä näy olevan viiniäkään.

Aro. Näyt jo luopuneen kaupunkilaisvaatteistasi. Se se tekee minut sangen onnelliseksi. Olen jo niin kauvan pyytänytkin sinua jälleen talonpoikaisittain vaatteutumaan. Kas kuinka kaunis sin' olet, kuinka pienoinen jalkasi, kuinka nuo ruusunauhatki ovat sulle somia, — ja nuo silmät! — (hyvin ihastuksissaan) kuinka suloiset, kuinka kauniit!

Hanna (oletellen). Etkö jo lakkaa Aro?

Aro. Ah, ja kuinka minä rakastan sinua! Kuinka mun sydämeni rupee kiehumaan, kun tulet lähelleni.

Hanna. Lopeta jo Aro. Tiedäthän, etten voi semmoista puhetta kuulla.

Aro (suruissaan). Hm, voitpahan muinoin, kun sanoin rakastavani sinua.

Hanna. No, se oli muinoin, — mutta —

Aro. Muinoin, — mutta silloin et vielä ollut kaupungissa käynytkään, etkä oppinut tuota sivistelemistä. Silloin leikittelimme kotona niityllä — olimme vielä lapsia — muistathan sen vanhan niinipuun ja penkin sen luona, jolla istuen ensikerran lupasimme mennä toisillemme.

Hanna (vihastuen). Aro hoi!

Aro. Ja vanhempasiki kuin kuolivat! Sun täytyi mennä kaupunkiin palvelukseen, tulla sieltä taas tänne rikkaan Miettisen emäntäpiijaksi. Minä pyrin hälle rengiksi, päästäkseni olemaan sinua lähellä, nähdäkseni sinua aina — — — sillä sinutta minä joutuisin hukkaan, ja minun täytyisi kuolla, ellet tulisi minulle.

Hanna (närkästyneenä kääntyen). Minun pitää jo mennä.

Aro (säikähtäen, toisella äänellä). Niin oikein kolmekymmentä putelliahan minun pitikin tuoman kellarista! Paikalla, paikalla! (yrittää menemään, kääntyy takaisin). Kuuleppas Hanna!

Hanna. No mitä?

Aro. Minä pyytäisin vähä. Rupeisitkohan sinä Hanna kulta tekemään mulle sen sydämellisen ilon?

Hanna. No, minkä?

Aro. Nykyjään, kun vein kaupunkiin ruoka-aineita, se oli juuri markkina-aikana, näin minä eräässä puodissa — Mutta elä nyt suutu minuun —

Hanna. Puhu vaan!

Aro. Näin minä parin korvarenkaita. Minä ostin ne, ja jos sinä huolisit ottaa ne vastaan — kas se olisi mulle oikein sydämellinen ilo. (On jo kaivanut lakkaristansa paperin ja ottanut siitä korvarengasparin). Kappas tuossa ne ovat!

Hanna (katsahtaen niihin). Kiitoksia Aro, lahjoja min' en huoli.

Aro (vaikeroipi, koruja kiikutellen). Mutta ne ovat niin kauniit ja olisivat tukallesi niin soveliaat.

Hanna. Hm, mukailtuja koruja min' en pidä: eiväthän nuo ole kuin lasia ja messinkiä.

Aro (suruisesti). Lasia ja messinkiä. Sitäpä en ajatellutkaan. Ajattelin vaan huvittaakseni sinua. — Niin, — kuitenki, kuitenki — lasia ja messinkiä — Hyi! (viskaa renkaat vihoissaan maahan ja tallaa jaloin).

Hanna (nauraen). Luulenpa olevasi hulluna!

Aro. Hulluna? Hm! niinpä minäkin luulen monta kertaa. — — Jospa olisin rikas, niin mä ostaisin sulle hohtokiviset korvarenkaat!

Hanna. Kiitoksia siitä hyväntahtoisuudestasi. Mutta rikastapa sinusta ei taida tullakkaan. Joka aina uneksii ja laiskottelee eikä ryhdy mihinkään toimeen enemmän kuin sinäkään, se ei kelpaa mihinkään eikä siitä tule mitään — ei edes oivallista talonpojan renkiäkään.

Aro. Mitä nyt sanot, olet vaan isännän kuullut sanovan. Mitä se tietää? Ja kuka sen on sanonut, että min' olen syntynyt talonpojan rengiksi?

Hanna. No, miksikäs sinä mielit? Vai korkea-arvoiseksi herraksiko.

Aro (toimessansa päätänsä pudistaen). En niinkään! En tiedä, mitä tehnen ja toimittanen, vaan ollessani yksin metsässä tahi kedolla, viskaun minä nurmikolle katselemaan sinertävätä taivasta, ja tuuli puhaltelee ohitseni, ja se helisee ja humisee ja kumajaa, ikään kuin enkelit soittelisivat, ja minulla on niin ikävä — ja se on kuin pikku satu. — Tiedätkös, Hanna kulta, mitä minä haluaisin tehdä? Minä haluaisin aina sillä lailla uneksia!

Hanna (kovasti nauraen). Hahhahhah! No uneksljahan sinusta sitten tuleekin? Onpa tuo koko virkine!

Aro (häpeissään). Oikeessa olet! Min' olen houkko!

Hanna. Hyvä, kuin sen havaitset. Heittäkäämme nyt hullutukset sillensä. Minulla on huolenpito, ettei rakas isäntämme olisi mitään vailla — kyllä se kohta tuleekin.

Aro (uskotellen). Rakas isäntämme. Kylläpä sinä pidätkin hänestä sangen suurta huolta. — Sanoppas nyt, Hanna, onko se totta, mitä kylässä puhutaan? —

Hanna (epävakaisesti). No mitä?

Aro. Että sinä ja isäntä muka olette sangen hyvät toisillenne, ja että — —

Hanna. Mitä sinä nyt jaarittelet — heitä minut rauhaan!

Aro (pikaisesti). En, en, sinun pitää vastata minulle, Sano, onko siinä perää? Onko se vanhus sinusta mieluinen? Hitto perii sinut, ellet sano!

Toinen kohtaus.

(Entiset. Kalle tulee kiireesti vasemmalta puolen.)

Kalle. Aro, kärrit ovat vielä rapun edessä — Ne pitää viedä pois. —

Aro. Paikalla! (Menee vasemmalle puolelle, katsoen Hannaan, joka käännäikse hänestä).

Kalle (katsoo kummeksien Aron silmäelemistä). Ahaa, mitähän sinä, Hanna, Aron kanssa juttelit? Se näkyi katsovan sinuun kummasti!

Hanna. Mistäpä minä tiennen, mitä tuo löyhkä puhunee.

Kalle. Luulenpa hänen rakastuneen sinuun, Hanna!

Hanna. Entäs sitten? Kylläpä silloin olisi tekemistä, jos kajoisi kaikkiin, jotka meihin rakastuvat.

Kalle. Sinuna minä ottaisin Aron miehekseni, se on siivo potka ja vielä vilkas järkinenki.

Hanna. Pyh, renkimiehen. Parempata minä toki toivon.

Kalle. No, no, Hanna, Kreivikö sulle vasta kelpaisi? Ole toki järkevä — säätyänsä ylemmä ei pidä pyrkiäkkään.

Hanna (pilkaten). Paremmin ylemmä kuin alemma, paremmin kunnon piikatyttönenki tekee vaikka Kreiville menee, kuin kunnon taloinen poika viuluniekan tyttöä köytäillen.

Kalle (hämmästyen, mutta paikalla vakiutuen). Se on muka minulle?

Hanna. Sinulle taikka muille. Minä vaan tahdoin osoittaa, ettet sinä ole mies muistuttamaan minua olemaan järkevä; kaiketikin olen kyllin järkevä havaitsemaan jotkut salaisuudet.

Kalle (vakaisesti). Niin salaisuudet? Sitäkö sinä muka tarkoitat, että minä pidän Laura-serkkuni rakkaana. Sitä ei tarvitse salata keltään.

Hanna. Ehkäpä kuitenki isältäsi.

Kalle. Mitä vielä, minä sanon sen hänelle vielä tänä päivänä.

Hanna. Sitäpä luulen tuskin tohtivasikaan tehdä.

Kalle (yhä toimessaan ja hyvin huoletotoinna). Vielä vähä, minä en ole vielä eläissäni pelännyt mitään, pelkoa en tunnekkaan. Ja onhan mulla hyvä omatunto.

Hanna (pilkaten). No, ollos miekkoinen!

Kalle. Mutta sanoppas nyt, Hanna, minkä tähden isäni viettää tätä syntymäpäiväänsä näin juhlallisesti!

Hanna. Ahaa, eikö se vielä ole sanonut sitä tuolle järkevälle pojallensa?

Kalle (nauraen). Ei. Mutta sinähän sille olet vallan mieluinen ystävä, ja tiedät jo siis varmaanki.

Hanna. Tiedän kyllä; mutta en nyt kuitenkaan ilmaise. Ka tuoltapa tuo tuleekin — kysyppäs itseltään — ehkä se sanoo sinulle.

Kolmas kohtaus.

(Entiset. Martti tulee portista.)

Martti. Tässä minä nyt olen, Henna kulta, eikä siihen tarvita kauvan kuin vieraatkin ovat täällä. Johan kyökki ja kellari lienevät laitoksessaan?

Hanna (hyvin iloissa). Jopa kyllä aivan käskynne mukaan. Ettekö isäntä tahdo mennä tupaan levähtämään?

Martti. En; minä odotan täällä vieraitani.

Hanna. No antanettehan hattunne ja keppinne viedäkseni tupaan. Kauvanhan te olitteki poikessa.

Martti. Elä lapsukaiseni siitä paheksi. Tuo vallesmanni Neilikka pidätti minua. Mutta nytpä mä vasta näenki olevasi talonpoikaisissa vaatteissa eikä enää kaupunkilaisissa.

Hanna. Sitähän te isäntä kulta tahdoitte eilen, ja minä teen mielelläni, mitä arvaan olevan teille mieluista.

Martti. Kas sitä tyttöä! Etpäs usko, kuinka viehättävältä tuossa puvussasi näytät (taputtelee tytön poskia miellytellen). Enköhän jo suutele — —

Hanna (sukkelasti kuiskaisemalla). Kalle on täällä.

Martti. Ahaa. (Kääntyy Kalleen päin, joka yrittää menemään). No hulivili! Minneskä sinulla on kiire?

Kalle. Kylään, etten olisi tiellänne.

Martti. Mistä sinä olet niin tureissasi?

Hanna. Kalle on siitä pahoillaan kun ei tiedä, minkä tähden tätä syntymäpäiväänne niin juhlallisesti vietätte.

Martti. Ahaa, jopa se junkkari taitaa arvata jotakin.

Hanna. Kyllä se jo tiedusteli minulta, vaan minä en tahtonut ilmoittaa, mitä te minulle olette uskonut.

Martti. Aivan oikein, Hanna kulta, eihän tuommoiset nokkaviisaat tarvitse tietää kaikkia.

Kalle (kylmäkiskoisesti). Enpä tuota pahoin pyrikkään utelemaan, sillä tokkopa se lie kovinkaan tärkeätä, koska jo palvelusväkikin tietää.

Martti. Ehkäpä kuitenki jokseenki somaa — mutta kohtahan siitä saat sinäkin tiedon.

Hanna. Niinpä minä menen siksi ajaksi tupaan. Palvelusväen ei tarvitse tietää kaikkia, mitä isäntä pojallensa juttelee.

(Viepi menneenään Martin hatun ja kepin tupaan.)

Martti (pikkuisen aikaa äänettä oltuaan Kallelle vihaisesti). Kas niin, nyt sinä suututit Hannan!

Kalle. Vai niin?

Martti. Niinpä kyllä, sinä tolvana. Minusta et näytä suvaitsevan kärsiä tuota hyvää tyttöistä.

Kalle. Siinä olette isä oikeassa. Se tungeikse joka paikkaan, on tietävinänsä kaikki paremmin kuin muut, on teille mieliksi ja kaikille muille kopea.

Martti. Etkö jo tuki suutasi? Hanna on hyväsydäminen tyttö, ja sinun, niin kuin muidenki täytyy pitää häntä kunniassa. Tyttö on niin viisas kuin vanha koulumestarimme ja niin kaunis kuin ruusunkukka.

Kalle (hymyillen). Isä hoi, ettekös olleet minulle sanova, miksikä tätä syntymäpäiväänne niin juhlallisesti vietätte?

Martti. Niinpä kyllä. — Kuuleppas Kalle minä voin sanoa, että olen koko elinkauteni rehellisesti täyttänyt velvollisuuteni. Minä olen tehnyt työtä ja — työn teko on ihmisen tärkein velvollisuus. — Aatra ja lapio olivat minusta jo lasna mieluisia, ja ne ovat olleet minulle raskaat tähän päivään asti. Niillä minä olen sen omaisuuden ja talouden, jonka isä vainajani jätti minulle, kaksin kerroin enentänyt. Minä en ole, niin kuin monikin näkyy tekevän, ansainnut mitään koiran koukuilla tahi, niinkuin ne sanovat, kauppa-neuvoissa — en niin mitään — työllä ja vaivalla ja säästämällä ja otsani hiellä olen tarkoitukseni perille pääsnyt.

Kalle. Sen tiedän, isä kulta, aivan hyvästi, ja sen tähden kaikki teitä pitävätkin uutteruuden esikuvana.

Martti. No, rakas poikani, tänä päivänä minä täytän viisikymmentä vuotta, ja luulen jo ansainneeni nautita vanhoilla päivilläni josko ei juuri työttömyyttä, niin kuitenki rauhaa ja levollisuutta. Sen tähden minä olen päättänyt antaa tapahtua kanssani jonkun — tahi useammanki — niin sanoakseni — muutoksen.

Kalle. Muutoksenko? Mitenkä niin?

Martti. No, minä mielin — mutta eläpähän huoli! Ennen kuin itsestäni puhun, tahdon minä puhella sinusta.

Kalle (sukkelasti). Jopa luulen arvaavani, minkälaista muutosta te isä tarkoitatte.

Martti. Ole vait' poika, eläkä nyt keskeytä minua. — Omaa muutostani ennen tahdon minä pitää huolta sinusta. Sinun pitää nyt päästä erillesi omituista taloasi hallitsemaan, sanalla sanoen, minä tahdon, että sinä otat emännän.

Kalle (hämmästyen). Emännänkö?

Martti. Niinpä kyllä, ja minä olen jo sulle valinnut muutaman.

Kalle (sukkelasti). Kuinka te isä sanotte — eihän se vaan liene tuo meidän Hanna?

Martti (äimistyen). Hä? Sinuahan on pöllöpää; kuinka sinä semmoista ajattelet?

Kalle. No, minä luulin sentähden, kuin te äsken Hannan kasvoja lemmitellen taputtelitte.

Martti (itsekseen). No tuohan on vasta pirullinen poika. — Kaikki se näkee ja keksiikin. (Julkisesti). Ei sinne päinkään; — sinun pitää naida tuo vallesmanni Neilikan Lotta.

Kalle (puolittain hämmästyneenä, puolittain naurussa suin). Ohhoh!

Martti. No, mitä sinä nyt ällötät? Eikö se muka ole sinusta mieluinen?

Kalle. Ei, isä rukka, ei ensinkään.

Martti. Hä? Eikö? — Mitä sull' on sitä vastaan sanomista? Se on kuitenki oiva tyttö.

Kalle. Ja kuitenki on se niin viisas kuin ruusun kukka ja niin kaunis kuin vanha koulumestarimme.

Martti. Kalle! Kalle! Sinä vaan pilkoittelet. Lotta on rikas. Neilikka antaa sen mukana langoltaan perimänsä talon, ja isänsä kuoltua saapi Lotta vielä Neilikan talon kokonaan.

Kalle. Mutta kuulkaapas isä, rikkaus ei sitä kuitenkaan tee viisaammaksi ja häntä on niin tuhma kuin pökkelö. Ja nyt — koska olemme niin pitkälle tulleet — täytyy minun sanoa teille, että — että —

Martti. No, mitä?

Kalle. Että minä rakastan toista tyttöä.

Martti. Hm, toistako tyttöä? Kuka se tyttö sitten on?

Kalle. Laura.

Martti. Mikä Laura.

Kalle. Laura Miettinen, veljenne tytär.

Martti. Mitä? Tuhat tulimainen! Viuluniekanko tyttö-lämiskö?

Kalle. Aivan niin, isä kulta. Sen katsanto on mitä suloisinta sydämelle ja sen puhe kuin enkelitten soitanto.

Martti. Maltappahan, — siihen soitantoon minä tulen keppineni rumpun paukuttajaksi.

Kalle. Minun täytyy varmaanki silloin olla rumppuna. Mutta kuulkaapas isä, Lauraa ette voi kuitenkaan paukuttaa sydämestäni ulos. Ja mistä syystä minä en saa sitä rakastaa.

Martti. Siitä, kun sen isä oli viuluniekan rentale.

Kalle. No oma veljennehän se oli.

Martti. Niin, Jumala nähköön. Kuitenki olimme aina vihoin.

Kalle. Senpätähden lastenne nyt sopii rakastaa toisiansa, että väärät kohtalot suoriaisivat.

Martti. Olli oli pienuudesta pitäin renttu. Aatra ja lapio olivat hänestä rasittavia. Hän vingutti vaan päiväkaudet viuluansa, jolloin ei rentalehellut kapakassa eli metsässä. Viimenki ajoi isä vainajamme hänet kotoa pois, mutta hän ei siitäkään parannut. Hän otti akan ja kuleksi viuluinensa ympäri kyliä kuin mustilainen. Akka kuoli häneltä nälkään ja huoleen; Olli meni pitkin mieron tietä ja heitti lapsensa vieraan varaan. Sitten se juoksi tiehensä viulu kädessä, kuuletko sinä? — se kirottu viulu kädessä!

Kalle. Kyllä kuulen. Mutta enhän minä tahdo naida hänen viuluansa; minä en tahdo muuta kuin hänen tyttärensä.

Martti (julmistuneena). Ennen perkeleen ämmän — Jumala minua armahtakoon! Kuule nyt! Sinä nait Neilikan Lotan.

Kalle (totisena). En tässä elämässäni!

Martti. Joko minä otan kepin käteeni?

Kalle. Niinpä minä otan silloin jalat käteeni ja pötkin tieheni.

Martti. Hanna hoi! Tuoppa tänne keppini!

Kalle. Minullapa on pitemmät jalat kuin teidän keppinne.

Martti. Kalle hoi, valitse nyt kumpi hyvänsä: Naitko sinä Lotan, vai pitääkö minun ruhtoa sinulta joka kylkiluu poikki?

Kalle (panee miettien sormen nenävarrellensa). Niinpä minä valitsen — minä valitsen ennen ne poikkonaiset kylkiluut.

Martti (julmana). Tuhat tulimainen! Hanna hoi! Missä mun on keppini?

Neljäs kohtaus.

Hanna (tullen huoneesta). Herra Jumala siunatkoon. Mikä täällä nyt on hätänä?

Kalle (vikkelästi Hannalle). Sano, Hanna, isälle, ellei hän suostu minun naimiseeni Lauran kanssa, niin en minäkään suostu hänen naimiseensa sinun kanssasi.

Hanna ja Martti (yhtaikaa). Hä?

Kalle (paikalla). Kyllä minä olen nähnyt kaikki. Koska isä Hannan poskia taputtelee ja suutelee häntä, voin minäkin tehdä samalla lailla Lauran kanssa. "Seuratkaat vanhempainne hyvää esimerkkiä", sanoi koulumestari meille nuorille. Ja nyt, Hanna, saat tuoda isän kepin, mutta minua tavoitellessanne saatte juosta jokseenkin pitkältä. Huvittaikaatte nyt isä rauhassa.

(Juosta hipsuttaa pois).

Hanna. Mitä täällä nyt on tapahtunut?

Martti. Tuohan on pirullinen poika. Kuuleppas nyt Hanna, hän ei huoli Lotasta. Hän on vaan ihastunut veli renttuni viuluniekan tyttöön, ja tahtoo tuoda sen kotiin. Tytön, jonka isä on kaduilla soitteleva viuluniekka, mieroon juosnut heittiö, josta ei ole viiteentoista vuoteen kuulunut ei niin mitään, joka ehkä jo on kuolla kutjahtanut johonkuhun aitovierelle.

Hanna. Voi herra Jumala kuitenki, tuotahan minä jo olen kauvan aavistellutkin — niin se nyt kävi, rakas isäntä rukkani!

(Itkee.)

Martti. Ja sen lisäksi tuo poika nulikka viisastelekse ja tekee pilkkaa. Se tulee siitä, että minä olen sitä liijan paljon hellitellyt; mutta maltappahan vaan! — No minkä tähden sinä Hanna kulta itket?

Hanna. Kuin teillä on niin paljo huolta.

Martti. No, no, elä nyt itke, sitä en voi kärsiä.

Hanna. Jos minun neuvoani olisitte seurannut ja myönyt koko talonne ja tilanne, ja jos me sitten olisimme muuttaneet kaupunkiin — niin koko seikka Kallen kanssa olisi nyt ehkä tapahtumatta.

Martti. Onhan se niinki; mutta ihmisen on vaikea erota siitä talostansa, jossa on syntynyt ja kaiken ikänsä viettänyt. Mutta maltappahan vaan, minä näytän pojalle täyttä totta. Mieleni oli, niin kuin tiedät, ensin naittaa hänet, ja sitten mennä yhteen sinun kanssasi. Nyt se on meidän käännettävä edes takaisin. Kuin me kerran olemme parina, niin Kallelle ei jää, jos hän vaan omituista taloa haluaa, muuta kuin ottaminen Lotta emännäksensä.

Hanna. Ei, isäntä kulta, ensin pitää Kallen naiman ja oleman erillänsä tästä talosta, muutoin ei riiteleminen lopu. — Eikähän Kalle voi minua edes suvaitakkaan. (Itsekseen). Ja ensin on Aro saatava pois.

Martti. Kuuleppas nyt, se rukoukseni sinun pitää täyttää; että kutsut minua täst'edes Martiksi ja sinuksi suorastastaan!

Hanna. Oh, isäntä kulta!

Martti. Koetappas nyt sanoa: sinä —

Hanna (oletellen). No — — sinä rakas Martti kultani!

Martti (iloissaan). Kas niin — ja sillä olkoot huoleni Kallesta hitolla, annapa nyt vaan pikku muisku!

Hanna. Aivan mielelläni!

(Syleilee ja suutelee vanhusta).

Martti (muiskusta säikähtäen). Totta koira vieköön, eiköhän se hulivili ole tuolla aidan takana meitä katsomassa? (Juosta keputtelee aidan luo). Ahaa, vieraamme näkyvät jo tulevan. Mutta tuhatta laivaa! nyt on Kalle juossut tiehensä. Mitä minä nyt Neilikalle sanon? — Tänään oli kihlaus tapahtuva, sen tähden kaikki koristukset!

Hanna. Kyllähän sanoja löydämme — ja ehkäpä Kalleki tulee takaisin.

Viides kohtaus.

(Entiset. Vallesmanni Neilikka ja tyttärensä Laura. Mies- ja vaimo-väkeä, Turunen ja pari muuta soittoniekkaa tulevat ilomielin portista sisään.)

Neilikka. Eläköön syntymäpäivän lapsi! Terveyttä ja siunausta vaan taloon!

Martti. Kiitän nöyrimmästi, herra vallesmanni! Terve tulemastanne hyvät naapurit!

Kaikki. Me toivotamme onnea! Jumala siunatkoon isäntätä!

Martti. No, Lotta neitoseni, niinhän te näytätte terveeltä ja iloiselta, kuin tammen terho!

Lotta (joka näyttää hyvin tuhmalta ja on tavattomasti koreissa vaatteissaan, niijata jupasuttaa). No niin!

Martti. Ja te olette laittautuneet niin koreeksl!

Lotta (niijaten). No niin!

Martti. Istukaatte hyvät naapurit; ja olkaatte kuin kotonanne. Iloitkaatte, tanssikaatte, juokaatte. Hanna, Leena, Jaakko, tuokaatte vieraille juomia, niin että pöytä ruskaa!

Turunen (palvelijoille). Ja elkäätte suinkaan unhottako soittoniekkoja!

Neilikka. Mutta missäs Kalle piiloittelekse? Tyttäreni on jo häntä — tuota leikkitoveriansa kysynyt. Eikö niin, Lotta?

Lotta. Ei!

Martti (hämmästyksissään). Mihinkä se lie pistäynnä; eikö tuo kohta tullekkin.

Neilikka (muristen). Olisihan se voinut olla kotonakin.

Kuudes kohtaus.

(Entiset. Pullonen tulee kiireesti esiin.)

Pullonen. Hyvä päivä, naapurit! Hyvä päivä, kummi Miettinen; minä tuon teille uusia sanomia, joista ette ole voineet uneksiakkaan.

Martti. No mitä?

Pullonen. Entäs nyt, kuin veljenne Olli on taas näillä seuduin.

Kaikki (ovat jo Pullosen ympärille kokoontuneet). Olli? Viuluniekkako?

Martti (hämmästyksissään). Hoh, naapuri, nyt olen kuin Ukkosen lyömä! Etköhän pannekkin leikkiäsi!

Pullonen. Mitäpä siinä lie leikin sijaa? Liekkö neljännes tuntia siitä kuin Olli tuli kestikievariin, repaleissaan ja kurjamaisna, niinkuin lähtiessäänki viisitoista vuotta takaisin. Kestikievarin emäntä oli sen kertonut eukolleni Liisalle ja minä tulin tänne juoksujalassa sitä uutta sanomata ilmoittamaan.

Martti (voipi tuskin hämmästyksestään tointua). Olli! Että se tohtii taas tulla tähän kylään!

Neilikka. Onpa se minustaki vähä kummallista.

Turunen. Olispa soma tietääkseni, mitä tuo nuorikko on oppinut soittamaan viulullaan — ei sillä juuri ollut viuluniekan lahjoja koskaan — oli vaan tietävinänsä kaikki paremmin kuin meikäläiset, jotka kuitenki olemme soitannon tuntijoita.

Martti (jonka hämmästys muuttuu vihaksi). Ja joskopa hän soittaisikin, kuin Enkelit taivaassa — niin ainakin on työmies parempi kuin kaduilla soittelija.

Turunen (itsekseen). Tuohan on vasta pässin pää! (Nousee toisten soittoniekkain kanssa istuinpötykkään.)

Neilikka. Te luullakseni oikaisette häntä tarpeeksi asti, jos hän rohkenee tulla teidän huoneesenne.

Martti. Luottakaatte siihen. Minä teen hänelle niin kuin isä vainajammekin.

Neilikka. Siinä teette naapuri aivan oikein. Semmoinen maankulkija tuottaa vaan häväistystä taloon ja häväistystä kaikille, jotka teidän kanssanne yhteyteen antautuvat. Eikö niin Lotta?

Lotta. No niin!

(Soittoniekat alkavat silloin turuuttaa polskaa.)

Martti (itsekseen). Olli taas täällä — missä minun on pääni? Ja tuo Kalle poikani tekee minulle nyt tekoisensa, kuin ei tule näköisällekkään.

Useammat pojat. Tanssimaan! Hei! Tanssimaan!

(Tungeikset tyttöinensä tanssia alkamaan).

Pullonen. Vähemmällä tuossa! syntymäpäivälapsen pitää tänä päivänä alottaa tanssi. (Martille). Kummi hoi, teille tulee nyt kunnian tanssi.

Kaikki (iloissaan). Niinpä, niin, kummi Miettinen, teidän pitää alottaman!

Martti (naurussa suin). No nythän on mänö mäntäissä, sukka toisessa jalassa! (Lotalle). Suotteko minulle sen kunnian?

Lotta (niijaten). Miks' ei!

(Martti viepi Lottaa tanssimaan. Toiset parit seuraavat jälestä. Tanssiminen alkaa mitä perempänä.)

Neilikka (vetää sillä aikaa Pullosen edustalle ja juttelee sen kanssa sukkelasti niinkuin seuraa. Se on tietty että soitanto ja tanssiminen tapahtuu hiljaisuudessa). Kuuleppas naapuri, nyt minä olen miettinyt asiata; minä annan Kallelle tyttäreni Lotan.

Pullonen. Vaimoniki Liisa kehoittaa siihen.

Neilikka. Martti Miettinen on rahakas mies ja sen poika on pulska ja uuttera nuorukainen. Ellei nyt Ollia vaan olisi.

Pullonen. Niinpä se meidänki Liisa sanoo.

Neilikka. Minä luulen kuitenki, ettei Olli tohdi tulla veljensä silmäin alle.

(Sillä erää kuuluu muutamia kimakoita viulun ääniä portin takaa. Tanssijat säikäytävät ja hälisten: "Mitä se on? Mitä nyt?" jakautuvat ne kumpaiselleki puolelle. Polskan soitanto taukoutuu. Portista tulee viuluniekka Olli esiin. Hänellä on varrettomat kengät jalassa, lyhyt harmaa nuttu päällä, leveälahkeiset housut, leveä nahkavyö vyöllä, huivi kaulassa, paidan kaitaista kaulusta tapaillen; ja vanha huopahattu päässä. Viulu kädessä, roka toisessa seisahtuu hän käsiänsä levittäen.)

Seitsemäs kohtaus.

(Entiset. Olli.)

Olli. Hivoo! Kas niin! Hih, kuin on hupaista!

Kaikki (vähän aikaa hämmillä ja kummastellen katseltuansa). Olli! Olli!

Olli. Aivan niin, viuluniekka Olli. Jumala siunatkoon sinua Martti veikkoni! (Yrittää syleilemään Marttia, mutta tämäpä ei salli sitä). Ahaa, nyt on sinun nimipäiväsi ja minun pitää siis ensin toivottaa sinulle onnea — malta, malta, nyt saat kuulla soman laulun:

(Laulaa sävelellä kuin: Mun muistuu mieleheni nyt:)

No Jumalapa jatkakoon Sun veikko vuosiais. Tää viuluni nyt vinkukoon Ja surut sulta sortakoon, Kun suot mun suojahais.

Martti. Kas niin, naapurit! Eikö se nyt ole Olli ihan elävänä, taaskin pyrkimässä luokseni tuota kirottua viuluansa vinguttamaan!

Pullonen. Olli, totta koira vieköön, se onki, ja ihan niin löyhkänä kuin ennenki.

Neilikka. Nyt se narri tekee värsyjäkin.

Hanna (inhotellen). Mutta kovin repaleissaanpa se nyt on. Antakaatte, herra kulta, tuolle kurjalle joku lantti.

Martti. Onpa se koko kunnia kylällemme, että tuo Olli herra on taas täällä. No mitähän tuo nyt toimittanee?

Olli (tuikeesti katseltuansa puhujoita). Mitäkö minä toimitan? (iloisena viuluansa koputellen) Minä vaan kuleksin ja soittelen pitkin maailmata.

Martti (ylenkatseella). Onpa se kaunis virkine.

Olli. Kaunis ja kultainen! Rakastathan sinäki soitantoa, koska sinulla on soittoniekkoja tuolla yläällä istua kakottamassa.

Turunen (istuimelta huutaen). Ohoh, Olli kulta, eläpä toki vetäykään vertaiseksemme.

Olli. Hahhahhah! — Pappa Turunenhan se näänmä onki! No vieläpähän vanhuskin elää. Martti veikkoni, sinäpä vasta miekkoinen olet; kun Turunen nyt säveltää, niin ei sinulla vielä huomenna ole yhtään rottaa talossasi.

Turunen (vimmastuneena). Kappas tuota ryökälettä miten se nyt parjaa minua!

Olli (asuinhuonetta katsellen). Tuo vanha tuttu tupa seisoo vielä yhtä ystävällisenä, kuin viisitoista vuotta takaperinki; mutta, näyttääpä siellä (Hannalle pilkoitellen) olevan somia asukkaita! (Käännäkse ja näkee Pullosen). Ja onpahan naapuri Pullonenki vielä elossa! Hei, vieläkö eukkonne Liisa elää? Oikein; hahahaa, — tervehän se onki kuin karhu — koskahan otsassanne on mustelma. (Näkee vallesmannin.) Ahah nöyrin palvelianne, korkeasti kunnioitettava herra vallesmanni, onpa teillä koko mahan köllönen — (puksauttaa kädellänsä Neilikan paksuun mahaan). Lie siihen jo monta talonpojan sijan lapetta sulanut.

Neilikka (julmana). Martti hoi, annatteko te tuommoisen heittiön parjata ja puukkia vieraitanne?

Olli (somasti). No, no! Elkäätte toki suuttuko! Kun minua entisenä Ollina pidätte, niin minä tervehdin teitä entisen Ollin tavalla. — Mutta minä olenki uusi Olli — ja sen minä vielä näytän, — kunhan tuo rakas veikkoni Martti ensin ottaa minut huoneesensa ja tyydyttää nälkäisen mahani.

Martti (vihassa). Vai niin? Luuletko sinä minua semmoiseksi narriksi että ottaisin mieron hylkyläisen? Sanokaatte nyt, naapurini, voipiko kukaan vaatia sitä minulta.

Kaikki (yht'aikaa). Jumala varjelkoon! naapuri! Vai mieron hylkyläinen. Ajakaatte hänet pois!

Olli (ei kuulevinansakaan mitä muut sanovat). Martti, eihän tuo liene totta, että sinä tahdot ajaa nälkäisen veljesi pois isämme talosta?

Martti. Samasta talosta sysäsi isämmeki sinut ulos.

Olli (katkerasti naurahtaen). Tosihan se on — hän sysäsi minut ulos, sillä kun minä rakastin tätä (koputtaa viuluansa) enkä tahtonut siitä luopua. — Mutta muistathan Martti vielä äitimme, joka rakasti meitä kumpaaki yhtäläisesti.

Martti (yhä julmempana). Niin äitimme? Vieläkö sinä sen rakkaudesta kerskaat? Eikö sinun räähkyytesi vienyt sitä hautaan?

Olli (huutamalla). Veli hoi!

Martti. Minä en ole sinun veljesi. Pois minun talostani. Jos sinä tahdot renkinä työn teolla rehellisesti ansaita päiväpalkkasi, niin minä otan sinut ja sinulla ei pidä oleman puutetta; mutta kadulla kitkuttajalle, mieron juoksijalle, joka on laittanut vanhempansa maan poveen, ja jättänyt vaimonsa kuolemaan nälkään — semmoiselle minun oveni on lukittu, ja jos hän vaan tulee jälleen, niin minä ajatan hänet kartanokoirilla tiehensä. — — Naapurit, elkäätte olko millännekään, soittakaatte soittoniekat yläällä — tanssimaan!

Kaikki. No ruvetkaamme tanssimaan!

Olli (seisoo hetken aikaa hämmästyneenä, ojentaa kätensä huutaen kovasti.) Kirottu olkoon, joka liikahtaa paikaltaan! (Kaikki seisovat kuin naulatut. Silloin hänen luontonsa nousee.) Vai laittanut vanhempansa maan poveen? Vai jättänyt vaimonsa nälkään kuolemaan? Pöllöt, kurjamaiset pöllöt! Te itse olitte syypäät kaikkeen pahuuteen, te tahdoitte sammuttaa minussa sen kipenen, joka kuitenki Jumalan avuin nyt liekkinä leimuaa. Te opetitte minua kiroilemaan, ja kirootte nytki sitä Luojaa, joka minut on tehnyt semmoiseksi, kuin nyt olen! Niinpä jää nyt, sinä, joka oman nälkäisen veljesi sysäät pois kynnykseltäsi. — Jää nyt, sinä olet viimeisen siteen väliltämme ratkaisnut — jää nyt — ja Jumala sinua armahtakoon.

(Esirippu lankeaa hänen menemään kääntyissänsä.)

(Lyhyt väliaika.)

Toinen näytös.

(Köyhämäinen, mutta siisti huone Lauran kodissa. Perällä ovi, vasemmalla puolen näyttäjöistä katsoin ikkuna, oikealla salpausseinä ja siinä ovi, koommin vasemmalla rukki kuontaloineen ja sen luona jakkara; ilta hämärä.)

Ensimäinen kohtaus.

Anni, vanha leski, istuu oikealla puolen pöydän ääressä silmälasit päässä ja lukea juntustaa erästä kirjettä, piplia pöydällä selällänsä.

Anni. Nyt olen jo senki seitsemän kertaa lukenut tämän kirjeen, enkä sittenkään tiedä, lienenkö oikein lukenut. Kumma kun ei ne vielä ole keksineet semmoisia koneita, joilla kaikki kirjeet painettaisiin niin kuin pipliaki — sittehän niistä saisi paremman selvän. (Lukee.) "Ehkäpä Anni kulta, kohta tulenki kyläänne takaisin. Toivoni on silloin tavata lapseni siveäksi ja siistiksi kasvatettuna tyttönä." Se nyt on tietty! mitähän se mies minusta ajatteleekaan? "Mutta elkäätte virkkako mitään tyttärelleni eikä muillekkaan. Pää-asia on olla vaiti. Olli Miettisenne." Olla vaiti, — olla vaiti — ihan samalla lailla joka kirjeessä. Ikään kuin minä olisin mikään kielen pieksäjä.

Toinen kohtaus.

(Anni. Laura tulee sivu-ovesta palava kyntteli kädessä.)

Laura. Tässä on nyt kyntteli.

(Laskee sen pöydälle).

Anni (kokee kätkeä kirjeen). No, mitenkä sinä taas lennät tänne?

Laura. Ka, mitä te nyt täti piiloittelette?

Anni. En mitään.

Laura. Vai niin, kirjeppä se näkyi olevanki.

Anni. No, kaikki sinä näetkin!

Laura. Minkä tähden te täti aina kätkette kirjeenne?

Anni. Kirjeenikö? Etköhän sinä Laura rukka nyt uneksi?

Laura. Eihän ne vaan liene rakkauden kirjeitä?

Anni. Hä! Rakkauden kirjeitäkö? Katsoppahan tuota pilkkakirvestä — etkö pääse rukin ääreen, jotta saisit tuon rullan täyteen. — Minun pitää vielä lukea luku pipliasta loppuun asti. (Kohennakse Lauraan melkein selin ja panee kirjeen sitte avonaiselle piplialle.)

Laura (istuu rukin ääreen ja kehrää; pikkuisen äänettä oltuaan.) Täti kuulkaapas.

Anni. Hä?

Laura. Jopa siellä taas oli enemmän rahaa.

Anni. Missä?

Laura. Siellä nurkkahyllyssä. Siellä ei ollut eilen kuin kolme penniä ja nyt siellä on jo markka.

Anni. Ah, eilen et liene oikein nähnytkään. Rahat lienevät olleet aivan nurkassa. Mut sinä vaan rupatat etkä kehrää — kyllä siellä ei kohta olekkaan rahaa.

Laura. No, kehräänhän minä.

Anni (lukee itsekseen kirjettä). "Ehkäpä Anni kulta, kohta tulenki kyläänne takaisin." (Kovasti.) Laura hoi!

Laura. Mitä nyt?

Anni. Sehän vasta lie iloisata, kuin yhtäkkiään näkee jälleen rakkaan lemmityisensä, josta on niin kauvan ollut erillänsä.

Laura. Ihii, — luulenpa minäki sen olevan mitä suloisinta. Seisooko siinä pipliassa niin?

Anni. No sinähän olet hupakko — aina sinä vaan naurattelet, pidä ennen huolta rukistasi! (Lukee itsekseen). "Toivoni on silloin tavata lapseni siveäksi ja siistiksi kasvatettuna tyttönä." (Kovasti.) Laura hoi!

Laura. Hm?

Anni. Sanoppas nyt, eikö Kalle ollut eilen täällä?

Laura. Oli kyllä. Käypihän se täällä joka päivä, niin kuin tiedätte.

Anni (torumalla). Se ei ole minusta ollenkaan mieluista. Siveän ja siistin tytön ei tarvitse kovin paljo nuorten miesten kanssa haastella.

Laura. Mutta Kallepa rakastaa minua.

Anni. Ei se kuitenkaan ole soveliasta siveälle ja siistille tytölle.

Laura. Mitä te nyt, täti kulta, laskettelettekaan. Pidättehän itsekki Kallen mieluisena, ja olettehan itse sanonut että se olisi soma, jos Kalle ja minä menisimme yhteen.

Anni. Vaikka kohta, mutta siveän ja siistin tytön pitää —

Laura. No mitä?

Anni. Sen pitää kehrätä eikä aina hupattaa joutavia.

Laura (itsekseen). No, enhän minä vielä ole alkanutkaan.

Anni (lukee itsekseen). "Mutta elkäätte virkkako mitään tyttärelleni eikä muillekkaan. Pää-asia on olla vaiti." (Kovasti.) Näätsen nyt Laura, tässäki seisoo: "pää-asia on olla vaiti."

Laura. Missä se seisoo? Pipliassako?

Anni (pistää kirjeen sukkelasti piplian alle). Ah, mitä hupatosta. Pipliassa se seisoo. (Nousee ylös). Pitää jo lähteäni makuusialle, kun olen niin väsyksissä. Hyvää yötä, Laura, ja muistakkin nyt maata mennessäsi sammuttaa kyntteli, sinä olet aina niin hajamielinen.

Laura (juosta kahittaa ottamaan kirjeen piplian alta). Täti, kirjeenne unehtui.

Anni. Voi hyväinen aika! (sieppaa kirjeen käteensä). Noita nykyisiä tyttöjä mitä hupakoita ne ovat! No, hyvää yötä.

(Menee sivu-ovesta ulos.)

Laura (yksinään). Tuosta tätistä min' en tule hullua hurskaammaksi — se olettelekse päivä kauden niin salaisna, ja katsoo aina minuun niin kummasti. Joska minä tietäisin, mitä niissä kirjeissä seisoo, joita täti tuon tuossaki saapi. Kyllähän jo pari kertaa olisin voinut lukeakkin, kun täti aina uneuttaa kirjeensä piiloon panematta; mutta sellainen teko ei olisi oikea. Ja mistähän se niitä rahojakaan mahtanee saada? — nykyjään oli sillä taas muuan kultaraha — — — mikäs se oli? — Eiköhän joku ikkunaan koputtanut?

Kolmas kohtaus.

(Laura. Kalle näytäkse ikkunasta.)

Kalle (hiljaisesti). Laura kultaiseni!

Laura. Ka Kalle! Mistä sinä näin myöhään tulet?

Kalle. Kuuleppas Laura, minulla on hyvin tärkeätä sanomista. Laskeppas sisään.

Laura. Mutta eihän se nyt ole soveliasta, kun on jo melkein yö.

Kalle (malttamatoinna). Laske minut vaan sisään. Minä menen paikalla jälleen. Asiani on mitä tärkeintä.

Laura. No, niinpä tule nyt!

(Aukaisee oven.)

Kalle (astuu sisään). Terve, terve, lemmityiseni!

Laura. Terve tultuasi Kalle. Vaan mikä sinulla nyt on? Kovinhan sinä läähätät.

Kalle. Ah kultaiseni, elä nyt vaan säikähdä; minä tuon sinulle pahan sanoman. Voi hyvä Jumala, tuskinpa voinen kielin kertoakkaan.

Laura. Puhu nyt vaan.

Kalle. Kuuleppas Laura kulta, isäni tahtoo kiveen kovaan, että — että minun pitää naida.

Laura. Naidakko.

Kalle. Ja tiedätkö kenen? Tuon vallesmannin tuhman Lotan.

Laura. Ah, kun olin jo kaatua säikäyksestä! Mutta etkös ole sanonut rakastavasi minua?

Kalle. Olen kyllä. Sitä ei isäni tahtonut kuullakkaan. Hän julmistui kovin, panetteli isääsi ja penäsi, että minun pitää ottaman Lotta.

Laura (itkussa suin). Ah, se särkee minulta sydämen.

Kalle (itkuissaan). Ja minulta aikoi isä ruhtoa kylkiluut poikki. Se on vielä inhottavampaa.

Laura. Voi onnettomuutta!

Kalle. Lienee se koko näös, kun me kumpainenki sillä keinoin särjetyinä maleksimme. Voi armias Jumala kuitenki!

Laura. Tuotahan min' olen jo aavistellutkin. Nälkää ja kurjuutta ja kaikkia minä ennen kärsisin, ja tekisin työtä päivät päästään; mutta ajatellessani sinun naivan toisen — täytyy minun kuolla.

(Vaipuu Kallen rintaa vasten.)

Kalle. No kultaiseni, ole nyt hyvässä turvassa — muista min' en huoli, vaikka isäni päällänsä peppuroikoon — — sen min' olen jo hänelle sanonutkin ja siitä päätöksestä min' en luovu.

Laura (pyyhkii silmiään). No se on edes muutama lohdutus.

Kalle. Tiedätkös, ei se asia minua niinkään kovin paina — vaan juostessani tänne johtui mieleeni se kylkiluiden ruhtominen, ja se minua varisti niin paljo — johan min' olen aika mies ja isä kuitenki käyttää semmoisia lauseita — ruhtoa kylkiluut! Tuhat tulimainen!

Laura. No koska se ei ole niinkään vaarallista, niin minkä tähden sinä minua sillä lailla säikytät?

Kalle. On se Lotan juttu kuitenki tuhma pula. Mutta kuuleppas Laura, minusta tuntuu vaan, että meidän täytyy päästä kaikista pulista ja viimenki koitua pariksi.

Laura. Niin se minustaki tuntuu — min' olin koko päivän niin ilomielellä — se merkitsee aina jotaki hyvää edeskäsin. Ja minä näin vielä niin kaunista unta mennä yönä —

Kalle. Ah Laura kulta, kuinka sin' olet onnellinen, sinull' on aina niin kauniita unia —

Laura. Minä istuin — näät unissani — aivan yksinäni tässä huoneessa ja olin hyvin huolissani; sillä vanhempani olivat kuolleet eikä sinuakaan näkynyt, ja se oli niin yksinäistä ja minä itkin katkerasti. Silloin muuttui kaikki yht'äkkiään valoisaksi, huone suureni suurenemistaan ja min' olin kuin taivaassa. — Kaikki näytti niin siniseltä ja kuulakalta, joka paikassa oli kulta tähtiä ja hyvin monta enkeliä, niin kuin kirkon alttaritaulussakin — ne katsoivat minuun, ja se minusta tuntui niin viehättävältä ja suloiselta, kuin joku suuri onni olisi minua kohdannut. Eikö niin, se uni merkitsee hyvää? — Minkäslaista unta sinä näit?

Kalle. Maltappahan! aivan oikein — minä näin unta hyvin pitkästä makkarasta, — se — näät — merkitsee, että siitä Lotan jutusta tulee vaan pitkä makkara. — Mutta nyt minun täytyy jo lähteä. Hyvästi nyt, Laura kultaiseni, luota vaan uskollisuuteeni, sinua minä rakastan!

Laura. Niin kuin minäki sinua — minuun saat luottaa.

Kalle. Eläkä huoli murehtia, josko meidän täytyneekin odottaa, niin pitää meidän kuitenki saada toisemme puolisoksi.

Laura. Se nyt on tietty — ja vaikka minun pitäisi odottaa sata vuotta. — Mutta mene nyt, Kalle kulta, jo.

Kalle. Menenhän minä, mutta huomenna tulen jälleen. Jumalan haltuun kultaiseni, ja pidä minut rakkaana.

Laura. Aina, aina! Hyvästi, Kalle, hyvästi!

(Kalle menee; Laura seuraa häntä ovelle.)

Kalle (pikkuisen ajan perästä vielä ovesta pilkistäen.) Hyvästi, Laura, hyvästi!

Laura. Hyvästi!

Kalle (ikkunasta.) Hyvää yötä!

Laura (juoksee ikkunaan.) Hyvää yötä! (äänettömyys.) Nyt se on poikessa, ja nyt minulla ei enää ole uskallusta. Hänenkö pitäisi naiman toinen ja minun jäämän yksinäni? Sh, sepä minun kuolettaisi. Armias Jumala, ethän tuota toki tahtone? rakas taivaallinen isä! eihän minulla ole koko maailmassa muita kuin Kalle, — elä, taivaan herra, ota minulta Kalleani! — — Minua niin huolettaa — — nyt lähden jo vuoteelleni surujani nukkumalla poistamaan — — jos vaan voinen nukkua. —

Neljäs kohtaus.

(Laura. Olli jo vähää ennen sisään tulleena.)

Olli (rykäisten.) Köyhä matkamies rukoilee nyt yösiaa!

Laura (säikähtäneenä huutaen.) Ai Jeesus, kuinka te minua säikäytitte.

Olli (tylysti.) Elkäätte hyvä neitsyt pahastuko. Pitkällisesti sisälle pyrkivää käsketään usein pois; sen tähden minä tulen näin suoraan mitään virkkamatta.

Laura. Te olette kovin rohkea mies, ettekä tiedä, kuinka sopimatointa on koputtamatta tulla sisään, varsinkin — —

Olli. Vaimonpuolen luokse — tahtonette sanoa. Hm, voipi olla niinki, että olen rohkea mies, mutta näinpä minä vast'ikään ovestanne tulevan toisenki miehen. — —

Laura (sukkelaan.) Se oli sulhaiseni.

Olli (uskotellen.) Sulhaisennekko?! Hy, kuinka sukkelaan nykyiset tyttäret löytävät sanoja!

Laura. Mitä te hymyilette? Ettehän vaan epäille?

Olli. Eikö vähä. Minusta vaan oli kummaa, kuinka sillä miehellä — sulhaisellanne piti sanoakseni — oli, minut nähtyänsä, niin kiire piiloittelemaansa, tahikka kuinka se taaksensa pälyen, ikään kuin olisi hänellä ollut paha omatunto, juosta töppöili risukokoin ja pensasten yli.

Laura. Ja siitäkö te nyt ajattelette pahaa? Elkäätte toki siitä luulko mitään pahaa!

Olli. Hm, eipä minun kyllä sitä pitäisi, vaan se näkemäni — mutta mitäpä se minua liikuttanee, min' en tarvitse tietää koko seikkaa.

Laura (sukkelaan.) Enkä minäkään tarvitse sitä teille selittää: mutta minun pitää kuitenki, ettei kukaan ajatteleisi minusta mitään pahaa. — — Se nuorukainen, jonka näitte, on setäni poika, Kalle Miettinen, ja me olemme luvanneet toisillemme tehdä naimiskaupan. Kallen isä on kuitenki sitä vastaan ja tahtoo antaa hänelle rikkaan emännän, ja sitä Kalle nyt kävi täällä sanomassa minulle ja lupasi olla minulle uskollinen ja minä myös hänelle, vaikka mikä olkoon, ja siinä on nyt kaikki. (Hengittäen.) Uskotteko minua nyt?

Olli (katsoo häneen pitkään.) Kyllä uskon jo!

Laura. Miksikä te katsotte minuun niin kummasti?

Olli (itsekseen.) Lapsi kurja — paraasen aikaanpa tulinki.

Laura. No, ettekö voi vastata? Mitä te oikeastaan tahdotte?

Olli. Niin, mitäkö tahdon — en muuta, kuin pyytää teiltä yösijaa. Nurmikko on nyt tuolla ulkona niin kasteinen, että tää nuttuni voisi pilautua. Neitsyt kulta, eikö teillä ole minulle jotakin yösijaa huoneessanne?

Laura. Tuvan lakassa on kuivia lehtiä, siellä voitte maata. Mutta ensin minun pitää tuoda teille ruokaa — jos teillä lienee nälkä.

Olli. Kiitoksia, lapsi kulta, vast'ikään söin palaisen leipää ja olen nyt ravittu. Mutta yösijan otan ilolla vastaan, sillä minua väsyttää niin pitkän matkan kulettuani.

Laura! Sanokaatte kuitenki ensin, kuka oikeastaan olette!

Olli. Rakas lapseni! Kukako olen? — Minä olen sangen suuri mies enkä kuitenkaan paljon minkään arvoinen. — Aurinko, kuu ja tähdet palvelevat minua ja nöyryyttävät itsensä sanani mukaan. — Ihmiset ainoastaan eivät minusta pidä mitään. Taikojani tekemällä nousee minulle kulta-aarteita ja hohto-kiviä maan povesta ja meren syvyydestä — ja kumminkin olen iloinen, kuin minulle viskataan joku penni. Pääni on täynnänsä tuhansia satuja, sydämeni myös kummallista harrastusta — mutta mahani on usein tyhjä. Koko maan piiri kaikin vuorinensa, merinensä, kukkinensa, kasvinensa on omani — ja kuitenki minä kerjäten rukoilen yösijaa. Minä olen maailman kuningas, taikka — jos niin tahdotte — mieron kulkija.

Laura (kummeksien.) Minusta näytätte puhuvan sekasotkuja, tahikka vaan pilkannette minua. Min' en ymmärrä teitä ollenkaan.

Olli. Tuo pikkuinen päänne ei ymmärrä minua. Niinpä suokaatte nyt puhuakseni sydämellenne sellaista kieltä, jota kaikki hyvät ihmiset ymmärtävät. Kuunnelkaatte nyt vaan!

(Laulaa sävelellä kuin: tuoll' on mun kultani, j.n.e.).

Oon viuluniekka En houkko, en hurja, Mut huoneeton, hoikka Ja kulkeva kurja. Mä laulan ja soitan Ja leipäni voitan Ja kiitän Jumalaa.

Mulla on yllä Nyt ainoa nuttu, Mut viuluni kyllä Jo maailman tuttu; Se kanssani laulaa Ja itkee ja nauraa; Se on mun ystäväin.

Viimen kun laulu Jo suustani lakkaa, Ja kun tämä viulu Jo kielittä makaa, Niin kaikki on turha, Ja Tuonelan tarha Mun viuluniekan saa.

(Äänettömyys.)

Olli (Lauralle, joka on nyyhkien kätkenyt kasvonsa.) Ka, itkettekö te, rakas lapseni?

Laura (vesissä silmin.) Täytyyhän minun itkeä. Laulunne muistutti minulle isääni.

Olli. Niin isäänne?

Laura. Hänki oli köyhä viuluniekka ja kuleksi pitkin maailmata.

Olli. Te varmaanki rakastitte isäänne?

Laura. Rakastan minä häntä nytki, vaikka tuskin enää tuntisinkaan.

Olli. Tuskinko tuntisittekaan?

Laura. Hän lähti jo piennä ollessani ja ainoastaan pikkuisen muistan vielä sitä aikaa. Isäni oli viuluniekka kylässämme, vanhempansa olivat hänet hyljänneet ja hän oli sangen köyhä. Tuo vanha Anni täti, jonka luona nyt asun, on usein kertonut minulle, että äitilläni montaki kertaa ei ole ollut antaa minulle leipää, kun olin nälissäni itkenyt. — — Äiti kuoli. — — Ja sen minä vielä muistan niin kuin tämänki päivän, kuinka se tuolla kammarissa makasi olilla niin kalveana ja kylmänä. Mutta minä vaan luulin sen nukkuvan ja nykötin vieressä polvillani ja Anni täti toi minulle kukkia, antaakseni ne äitille hautaan. Ja sen minä vielä muistan, että isä silloin tuli äitivainaan ääreen ja nyyhki kovasti äitiä syleillen ja itki ja huusi: "Liisa, elä mene pois! Liisa, jää luokseni!"

Olli (itsekseen, hyvin liikutettuna.) Liisa kultani!

Laura. Hän suuteli sitten minua, jätti minut Anni tätin huomaan ja meni maailmalle. Kuu paistoi silloin kirkkaasti ja laulurastas viserteli niin kovasti ikkunan takana, että minä pahastuin, luullen sen herättävän äitin nukkumasta, — ja ulkona soitti isä vielä kerran viuluansa — sen ääni vaikeni vaikenemistansa — ja silloin ne veivät äitiniki pois — ja minä jäin yksinäni — aivan yksinäni —

(Hiiskahtamattomuus.)

Olli. Ja ettekö ole sen koommin kuullut isästänne mitään?

Laura. En mitään!

Olli. Lienee jo kuollut.

Laura. Joska minä vaan tietäisin, missä hän makaa, niin veisinmähän kukkia hänenki haudallensa.

Olli. Vaan eikös se ole mokoma heittiö, kun on kokonaan uneuttanut lapsensa?

Laura (vihassa.) Hyi teitä! Puhutteko tekin niin kuin muut? Isäni ei ole heittiö, sanokaatpa muutki mitä tahansa. Min' olen nähnyt hänen itkevän ja kuullut hänen huutavan: "Liisa, elä mene pois! Liisa, jää luokseni!" Sen tiedän varmaan, ettei hän ole heittiö.

Olli. Hän ehkä tulee takaisinki, köyhänä, kurjana kerjäten!

Laura (innossaan.) Niinpä minä tekisin hänen edestänsä työtä, hoitaisin häntä, jotta hän saisi rauhan vanhoilla päivillään. Tahi jos hän tahtoisi mennä jälleen pitkin maailmata vaeltamaan, lähtisin minäkin mukaan, ja opetteleisin harppua, niin kuin olen kaupungin torilla nähnyt monenki tyttären tekevän — ja isälläni ei olisi mitään puutetta.

Olli (liikutuksiansa hilliten.) Niin soittamaan harppua? Hahhaa! Mieron kuleksimista, aivan niin!

Laura (vihaisesti katsoen.) Mitä se teitä liikuttaa? (Puheensa keskeyttäen.) Mutta nyt on jo myöhä, minä pistän lyhtiin tulen ja lähden saattaman teitä makuusijallenne. (Ottaa lyhdin ja sytyttää siinä olevan kynttelinpään pöydällä palavasta kynttelistä, jonka hän sammuttaa.) Tulkaatte nyt!

Olli (ei enää voiden liikutuksiansa hallita.) Niin soittamaan harppua, — kaupunkien torilla ja mieron tiellä? Tahtoisitko sinä Laura sillä keinoin auttaa isääsi?

Laura (kummeksien.) Mistä te tiedätte nimeni?

Olli. Sitä en koskaan ole unhottanut. Joka paikassa vaeltaessani, joko metsissä ja kedoilla, tahi kaupunkiloissa ja kylissä olen sitä muistutellut sydämessäni ja lauluissani. Voisiko isä unhottaa lapsensa nimen? Laura, isäsi on tullut takaisin — tässä se nyt on — — — minä olen isäsi! — —

Laura (pudottaa lyhdin parkaisten ja nuukahtaa isänsä rintaa vasten.) Isäni!

(Kyntteli sammuu, ikkunasta paistaa kuu selkeästi, Laura ja Olli ovat sylitysten, vieno soitanto alkaa kuulua näytöksen loppuun asti.)

Olli. Elä virka mitään. — Kyynelesi puhuvat. Kuuletko? Laulurastas visertelee taas tuolla ulkona ja kuu paistaa nyt ikkunan lävitse niin kuin silloinkin ja kaikki on nyt rauhallista. — Äitisi näkee nyt meidät ja on luonamme. (Puhuvinaan puolisolleen.) Näet sen, Liisa, näet sen — min' en ole enää köyhä viuluniekka — min' olen löytänyt sydämen, joka minua rakastaa — min' olen rikas mies! —

(Esirippu lankeaa.)

Toinen lohko.

Taide jo työ.

(Yhdessä näytöksessä.)

Kolmas näytös.

(Asuinhuone Martin talossa. Vasemmalla puolen näyttäjöistä päin sivu-ovi ja ikkuna. Oikealla iso vanhanmallinen kaappi. Huonekalut osoittavat rikkautta.)

Ensimäinen kohtaus.

(Hanna kävelee rauhatoinna edestakaisin, ollen nyt kaupunkilaisessa puvussa.)

Hanna. Kauvanpa se Aro viipyykin. Kuinhan se ei vaan viettäisi taas aikaansa uneksimisessa. Kahdeksaan päivään, sitte kuin se vanha viuluniekka kotiutui, on Kallea tuskin näkynytkään kotona. Se varmaanki viettää päivänsä viuluniekan tyttären luona ja vanhus myöntyy siihen rakkauteen. Jospa sen vaan saisin tarkoin tietää, ja siten näyttää Martille, että poikansa vielä yhä kiikkuu siinä tytössä — kas siitäpä minulle olisi suuri etu. Kenties jäisin minä Martin omaisuuden ainoaksi perilliseksi; sillä niin kuin asiat nyt ovat, niin Kalle perii kerran kaikkityyni, vaikka minusta tulisikin Martin emäntä, ja rahat menisivät siis minulta kuin tina tuhkaan. Jos vaan tietäisin — ahaa, Aro jo tuopikin minulle muutamia tietoja.

Toinen kohtaus.

(Hanna. Aro tulee sisään alla päin ja kädet taskuissa.)

Hanna. Viimenki! Tuossahan sin' olet nyt Aro.

Aro. Niin olen!

Hanna. No sanoppas nyt, mitenkä se oli?

Aro (hämmillä.) Mikä?

Hanna. Mikäkö? — No etkös sinä tule Ollin tuvalta?

Aro. Niin. Sinnehän sinä minut laitoit kurkkumaan ja kuuntelemaan.

Hanna. Hyi! Vai kurkkumaan ja kuuntelemaan — miksikä sinä niin puhut?

Aro. Mitä se tekee? Käske minua joltakulta henkeä nitistämään — käske vaan — ja minä teen sen.

Hanna. No nyt asiaan, — mitäs näit?

Aro. Minä mennä hiipettelin tuvan ikkunan taakse ja katsoin sisään. Laura istui siellä rukkinsa ääressä ja vanhus tämän lähellä — hänellä oli viulu polvien välissä ja hän käänteli sen tappia.

Hanna. Entäs sitte? —

Aro. Ja sitte hän soitti sitä. Hän sitä osaakin. —

Hanna. Enhän minä sitä tahdo tietää. Vaan olikos Kalle siellä?

Aro. Ei. Ne olivat kahden kesken. Minä seisoin ulkona ja kuuntelin viulua; se soi niin suloisesti ja surullisesti ja taas niin iloisesti ja somasti. Se tuntui sydämelleni niin hyvältä ja niin vienolta ja onnelliselta — minusta tuntui, kuin olisin ollut jälleen onnellinen pikku lapsi, ja kuin olisin kuullut äitini laulelevan minulle viisuja, kauniita viisuja, ja sen koommin en enää voinut nähdä mitään, sillä silmäni tuntuivat varilta ja kosteilta — sitä se viulun soitanto tekee.

Hanna (vihoissaan.) Sinä pöllö. Mitä minä siitä viulun vingutuksesta pidän! Jos todella rakastaisit minua, niin olisit katsellut, missä Kalle on, vaan sin' et tee, mitä minusta olisi mieluista.

Aro (säikähtyneenä.) No, näinhän minä Kallen!

Hanna. Hä?

Aro. Kun vanhus ripusti viulunsa jälleen seinälle, niin minä juosta hitistin metsään, ja paluumatkallani tuli Kalle vastaani, se meni Ollin tuvalle päin. Vaan ei se minua nähnyt, sillä min' olin pehkon takana piilossa.

Hanna (iloisna.) Niinpä Kalle on nyt juuri siellä?

Aro. Niin minä vaan luulen.

Hanna (itsekseen.) Ähä! ähä! viimenki se minulle onnistuu päästä yksinäni talossa heilumaan ja hallitsemaan.

Aro. Tiedätkös Hanna, miksikä minun tekee mieleni? Se on viuluniekaksi, ja olispa minulla sitte vaan pikku huone jollakulla vuorella ja sinä emäntänäni, niin saisit kuulla, kuinka minä viulua soitteleisin.

Hanna (ei kuulevinansakaan.) Hyvä, hyvä! mene nyt vaan. Isäntä tulee kohta, ja jos se näkee sinut joutilaana, niin se taas aikaa haukkua.

Aro. Haukkukoon vaan! Minun tekee mieleni Ollin rengiksi — hän saisi haukkua ja pieksää minua — kunhan vaan soitteleisi minulle viulua. — — Nyt minä lähden tuonne niitylle keloilemaan ja sinistä taivasta katselemaan, niin voin vieläkin muistella kaikkia, mitä se vanhus soitteli — ja silloin olen mitä onnellisin.

(Menee.)

Hanna (yksinään.) Kalle on siis Lauran luona, vasten isänsä kieltoakin. Kunhan Martti tulee, niin kyllä mä sen ilmaisen hänelle — se minua auttaa koko joukon. Minä tahdon olla emäntänä enkä palkollisena. — — Vaan eikös se ole väärin, jos nyt ilmaisen tuon jutun? — Ei! Uskollisen palvelijan on velvollisuus ilmoittaa isännälle kaikki, mitä tietää, ja Kalle tekeekin väärin, kun ei isänsä kieltoa tottele. Ja minä tahdon olla uskollinen palvelija ja ilmoittaa isännälle kaikki, jotta hän voisi kohentaa poikansa pään järjelleen ja jälleen leppyä häneen. Kumma kun ne eivät vielä ole sopineet! Vaan sittehän min' en saisikkaan Martin omaisuutta. Omaisuutta? Eiköhän se olisi väärin hankittua rikkautta? — — eikö vähä! Voisinhan minä sillä kuitenkin tehdä hyvää, ja se olisi varmaanki jumalalle otollista. (Katsoo ikkunasta pihalle.) Kas niin, tuoss' on jo vanha Maija taas anomassa! (Huiskauttaa ulos kädellään huutaen.) He, tuoss' on nyt muutamia penniä. Hm, Maija rukka sanoo: "Kost' Jumala." Ja eiköpä tuo Jumala hyvää hyvällä kostanekkin. Noiden kurjain tauttahan minä rikkautta haluanki, vaan kyllä minä sitten yhtähyvin ostan itselleni uusia, koreita vaatteitakin sekä vaunuja ja hevoisia. — — Ahah! jopahan isäntäkin tulee.

Kolmas kohtaus.

Martti. Hyvää päivää, Hanna!

Hanna. Terve tultuanne! Ka, kuinka te, isäntä kulta, nyt olette juosnut päänne aivan hikeen?

Martti. Hahhah! Onpa se kyllä koko helle. Tuoppas Hanna olutta juodakseni!

Hanna. Kyllä, kyllä, isäntä kulta, tuossa paikassa saatte.

(Juoksee hakemaan.)

Martti (panee hattunsa ja keppinsä pois.) Ah, koko maailmata luulisi paistinuuniksi. — No, eiköhän se vähä ilahuta Hannaa, kun saa kuulla toivotuksensa käyvän toteen.

Hanna (tulee olut tuoppi kädessä.) Täss' on nyt! Ahaa, mut ei sitä paikalla saa juoda variinsa. Istukaatte nyt ensin. Kas niin — ja nyt vaan kolme nielausta — trbruu! ei nyt enää — koht'sillään saatte enemmän.

Martti. Ahaa, Hanna, jopa sinä näytät taivuttelevan minua oman kyöttisi alle.

Hanna. Jumala varjelkoon, isäntä kulta, minua semmoisesta; minä vaan pidän huolta teidän omasta terveydestänne.

Martti (kummeksien.) Minkä tähden sin' et enää minua sinuttele, mutta teittelet vaan yhä?

Hanna. Min' olen sitä seikkaa punninnut sillä keinoin, että se ei ole minulle soveliasta ennen vihkimistämme.

Martti. No, tuhat tulimainen! Kohtahan me jo vihillekin menemme.

Hanna. Vai niin? Min' olen päättänyt, etten ennen tule teille emännäksi, kuin tuo rakas poikanne Kalle on nainut. — Vaan kyllähän neuvo tuuleen tulee kunhan veneen vesille saapi.

Martti. Hum! Hum!

Hanna. Voi hyvä Jumala kuitenki, ihmiset jo työntävät päitänsä yhteen ja nauraa virnottavat kämmeniänsä taputellen. Ah, jos ne vielä luullevat minusta pahaa, niin minun täytyy itkeä silmät päästäni puhki ja morsius puvun sijaan saatte vaan hankkia minulle kuolin-vaatteet.

(Purskahtaa itkemään.)

Martti. No, no, Hanna kulta, elä nyt itke. Minulla on sinulle hyvin suloinen ja hyvä sanoma. Kappas tätä, Hanna, kappas tätä rahalompakkota!

(Ottaa poveltansa ison punaisen lompakon, joka on rahaa täynnä.)

Hanna. No?

Martti. Siinä on neljäkymmentä tuhatta markkaa kauniita seteleitä.

Hanna. Mitäs sillä tarkoitetaan?

Martti. Niin totta koira vieköön. Minä möin taloni ja tilani kirjoineen, karjoineen. Kauppa tehtiin naapurini Pullosen luona. Talon ostajat olivat kauppiaita kaupungista sekä maksoivat samassa kauppasumman kauniisti; ne eivät tinkineet yhtään, eivätkä tahtoneet vitkoitellen maksaa. Minusta oli se itsestäniki kummaa. Asia oli jo noin viikon päivät sitten alulla, vaan min' en virkkanut sinulle mitään, sillä minun teki mieleni sinua nyt äkkeään ilahuttamaan.

Hanna. Minuako ilahuttamaan? Ah, kylläpä se ilahuttaakin, min' en ymmärrä vielä mitään.

Martti. Kultaiseni! Nousevalla viikolla me muutamme kaupunkiin ja siellä me häämmeki pidämme.

Hanna. Mitenkä? Kaupunkiinko? Häitämmekö pitämään? Ah sitä riemua! Ah sinä rakas Martti kultani, siitä minun pitää suuteleman sinua tuhansin kerroin.

(Syleilee häntä rakkaasti.)

Martti. No, no, johan sinä, herttaiseni, rutistat minut kuolijaksi!

Hanna. Hih! kaupunkiin! Kas nythän minun toivoni toteuntuu — ei, riemu särkee sydämeni. Vaan mitenkäs se talon kauppa niin sukkelaan tapahtui?

Martti. Esinnäkin sen tähden kun sinä, Hanna kulta, pyysit minua muuttamaan kanssasi kaupunkiin, ja kun nyt oli niin hyvä tilaisuus myydä talouteni, ja viimeksi Ollin tautta. Josko olemmeki veljekset, niin emme kuitenkaan voisi elää yksissä, ja koska se nyt on täällä jälleen, niin minulla ei olisi enää rauhallista hetkeä. Minua hävettää olla semmoisen rentun veljenä. Annappas nyt vaan paperia, kynä ja mustetta, niin mä pistän lukunumerot muistokirjaani.

(Laskee rahalompakon kädestään pöydälle.)

Hanna. Kyllä, kyllä, minä tuon ihan paikalla kaikki-tyyni ja olen sitten apuna.

Martti. Kuuleppas Hanna vielä; se on myös hyvä Kallen tähden, että möin talouteni. Nyt sen hulivilin täytyy viimenki ryhtyä järkinäiseen tuumaan. Vallesmanni antaa tyttärensä mukana mennä vuonna langoltaan perimänsä talon, minä annan sitte vielä sievoisen summan. Niin tuleehan niille nuorille sitte sievä talous. Nykyjään Kalle vaan juoksentelee ja laiskuttelee päiväkaudet — — luulenpa tuon Lauranki vielä sen päätä viiraavan.

Hanna (sukkelaan.) No, Lauran luonahan Kalle onki päiväkaudet.

Martti (hämmästyen.) Hä!?

Hanna (olevinaan hyvin hämmillä.) Herra Jumala, mitä minä nyt sanoinkaan? Min' en tahdo olla mitään sanoneena — en Jumalan tähden, en niin mitään.

Martti. Ei niin, Hanna; kuin tietänet jotakin, niin elä salaa minulta mitään — vieläkö se hylkiö kiellettyäniki haastelee sen tyttö lämiskön kanssa?

Hanna. Martti kultani, elä häneen suutu — vaan olenhan minä velvollinen sanomaan sinulle kaikki?

Martti. Se nyt on tietty.

Hanna. Niinpä minä nyt sanon sen, että Kalle on jo viikon päivät oleskellut Olli Miettisen ja sen tyttären luona ja on siellä aivan tälläkin hetkellä.

Martti. Tuhat tulimainen! Mistä sinä sen tiedät?

Hanna (hämmillä.) Minä — niin — tuota. — Lähtiessänsä sanoi Kalle minulle — niin, niin oikein Arolleppa se sanoikin, menevänsä Ollin luo.

Martti. Sydämeni kuohuu jo vimmasta. Vai vielä se riiviö juoksentelee siellä. Mutta malta, malta, ihan paikalla minä lähden sinne väliin ukkosena jyrisemään.

Hanna. Hyväinen aika! Elä toki Martti kulta mene. Sinä vaan suuttuisit siellä kovin pahoin.

Martti (innokkaasti.) Minua suututtaa jo kyllä. Vai se mierossa juokseva viuluttaja nyt mielii onkia minulta pojan tyttärelleen? Luuleeko hän tulevansa keloilemaan tähän lämpöiseen pesään, vai tahtonee hän tehdä Kallestakin viuluniekan ja kiertolaisen? Missä hattuni ja keppini ovat? Ihan paikalla lähden sinne.

Hanna. Eihän sinun tarvitse mennä sinne — tässä on hattu ja keppi.

Martti (vihoissaan.) Malttakaattehan vähä. — Kyllä te opitte tuntemaan Martin.

(Tahtoo mennä.)

Hanna. Rakas Martti kultani!

Martti (seisahtuu.)

Hanna (närkästyvinään.) Niin sinä nyt menet, etkä edes ota hyvästiäkään minulta.

Martti. No, no, kultani, elä toki suutu. Josko olenki pahoilla mielin — niin sinua minä kuitenki rakastan.

Hanna (lempeästi.) Oma Martti kultani!

Neljäs kohtaus.

(Entiset. Aro tulee sisälle, tuppivyö ja tyhjä tuppi vyöllä ja seisahtaa perälle kuuntelemaan mitä nyt tapahtuu.)

Martti (keksii lompakkonsa, jonka hän oli laskenut pöydälle.) Ka tuhat tulimainen, tuon olin unhottamaisillani, siinä on ne neljäkymmentä tuhatta markkaa ja ne meidän esinnäki pitää panemaan talteen. (Lukitsee lompakkonsa kaapin sisään ja panee avaimen lakkariinsa.) No, Hanna, nyt se ei ole enää mikään salaisuus, että min' olen myönyt taloni, sen saat nyt sanoa vaikka koko maailmalle, vaan elä sano kellekkään, että kauppa summa on tuossa kaapissa. Ja nyt saat myös ilmaista, että me kumpainenki kohta muutamme kaupunkiin, ja että häämme siellä pidetään heti kohta.

Aro (ääntää vähä säikähdyttyänsä). Hm.

Martti ja Hanna (kääntyvät Aroon päin).

Martti. No mitäs nyt Aro? Mitä sinull' on sanomista?

Aro (murrettua mieltänsä masentaen.) Kuulkaapas isäntä; vallesmanni on pihalla ja tahtoo puhutella teitä.

Martti. No, minkä tähden se ei tule sisään?

Aro. Se sanoi, että hänellä on kiire, ja jos te lähtisitte häntä vähän matkaa saattamaan.

Martti (Hannalle.) Kyllähän se nyt tahtoo sitä nuorikkoimme asiata saada järjestymään ja Kalle riiviö tekee minulle sellaista kiusaa. Minä lähden nyt vallesmannin puheelle. Lähde sinä sitte saattamaan minua vähän matkaa mennessäni Ollin luo. Koht'sillään tulen sinua noutamaan.

(Lähtee.)

Hanna (tarttuu yht'äkkiään Aron käsivarteen ja vetää häntä esille.) Aro, sinun pitää nyt tehdä minulle pikkuinen hyvä työ. Kun isäntä kysyy sinulta, niin sano Kallen ilmaisneen sinulle menevänsä tänä iltana Ollin luo.

Aro (vimmassaan.) Hanna — sinä — Hanna. — Ah minä jo halkean.

(Paiskaa kumpaisenkin kämmenensä otsaansa vasten.)

Hanna. Herra Jumala siunatkoon, mikä sinulla nyt on?

Aro. Minä kuulin kaikki, mitä isäntä sinulle jutteli, minä tiedän nyt kaikkityyni!

Hanna (säikähtäneenä.) Hä? Sinäkö kuulit?

Aro. Hanna! Jumalan kaikkivaltiaan nimessä, sanoppas nyt, onko se totta? Muutatko sinä isännän kanssa kaupunkiin? Menetkö sinä sille emännäksi?

Hanna (ylpeästi.) No, koska sin' olet kuullut kaikki, niin en minäkään sitä enää salaa. Se on aivan tosi; minä muutan Martti Miettisen kanssa kaupunkiin ja menen hänelle emännäksi.

Aro (vimmassaan.) Se ei ole totta! Tiedätkös, että minun täytyy tulla hulluksi epätoivosta ja murheesta, jos sinä vaan menet hänelle emännäksi?

Hanna. Elä, Aro rukka, huoli puhua semmoisia. Se on kaikki paljasta luulottelemista vaan. Löydäthän sinä jonkun toisen, jota voit rakastaa. — sinun pitää unhottaa minut.

Aro (nousevalla innolla.) Unhottaakko? Haa, unhottaa rakkauteni, sydämeni, sieluni? Unhottaa sen, joka voipi tehdä minut onnelliseksi tahi onnettomaksi? Yhtähyvin voisin unhottaa olevani maailmassa. Hyi! hyi! Eikö sinulla olekkaan sydäntä? Luuletko sinä, unhotettuasi kaikki, sekä lapsuutemme, että äitisi ja rakkauteni ja valasi — luuletko minunkin olevan yhtä kelvottoman kappaleen. Elä toki toista kertaa sano tuota kirottua sanaasi, tahikka silloin tapahtuu onnettomuuksia.

(Tarttuu tanakasti tytön käsivarteen.)

Hanna (riipaisekse irti) Heitä minut! Silmäsi pyörivät niin kummasti. — Kyllähän sinä hullutellessasi voisit tehdä onnettomuuksiakin. Mene jo sukkelaan, minä pelkään sinua.

Aro (hilliten itseänsä.) Mitä min' olen tehnyt? Elä armaani ole minulle vihassa! Min' en tiedä, mitä puhun — min' olen onneton. Hanna kulta — kappas nyt ylös, taivaass' on Jumala, joka näkee ja kuulee kaikki; hän tietää, kuinka minä sinua rakastan; hän tietää, että min' olen jättänyt kaikkityyni sinun tähtesi ja seurannut sinua; hän tietää, kuinka usein minä salaisesti, — niin, niin, vaikka sitä nyt on häpeä sanoakseni — kuinka usein minä salaisesti olen itkenyt perääsi ja katsellut sinua surumielin, ja valvonut yökaudet sydäntä särkevästä epätoivosta — kun sin' olet ollut niin kylmäkiskoinen minua kohtaan. Ah, Hanna, tahdotko sinä tehdä minusta kurjamaisen ja onnettoman ihmisen? Tahdotko sinä survaista minut luotasi ja siten palkita kaiken uskollisen rakkauteni?

Hanna. Rakkautta ei voi omistaa ja hyljätä, miten tahtoo, ja min' en taida sille mitään, etten voi rakastaa sinua.

Aro (vihasta julmistuneena.) Oh! tuhatta laivaa. — Ja sinä vielä minunki edessäni julkiat oletella rakastavinasi tuota vanhaa ukon rahjusta! Hä! sinä hävytön — ikään kuin min' en tietäsi, että sinä tahdot ainoastaan hänen rahojansa.

Hanna. Aro hoi, mene jo tiehesi ihan paikalla eläkä tule enää koskaan silmäini eteen, minä sanon kaikkityyni isännälle.

Aro (ihan vimmastuneena.) Hahhahhah! Aivan niin! Huuda häntä vaan! Viskaa minut ulos! — Haa, tiedätkös — markkinoilla oli mies näyttelemässä isoja kuvia murha jutuista, siinä oli muutamassa semmoinen, joka oli murhannut pahanilkisen ja uskottoman morsiamensa! Katso itseäsi — niin se voipi sinullekin käydä — katso itseäsi — Nyt sinun pitää kuoleman.

(Ryykää vavisten tyttöön käsin.)

Hanna (ovelle paeten.) Martti, Martti! Tule auttamaan!

Viides kohtaus.

(Hanna, Aro. Martti.)

Martti (tulla hamppuuttaa sisään.) Mikä hätä täällä nyt on?

Hanna (tulistuen Marttiin kiinni.) Varjele Martti kulta minua, tuo Aro on ihan hulluna. Kauvan aikaa on hän jo vaivannut minua rakkauden ruikutuksillaan, joista min' en milloinkaan ole pitänyt mitään, ja nyt, kuultuansa meneväni sinulle emännäksi, tahtoo hän tappaa minut.

Martti. Mies hoi, joko minä salpautan sinut hulluhuoneesen?

Aro (vihasta vavisten.) Mitä sinull' on minun kanssani tekemistä? Itse olisit hulluhuoneesen salvattava, kun luulet tuon Hannan menettelevän kanssasi kunniallisesti. Pois tieltä — pois — minun pitää tappaa hänet.

(Yrittää ryhtymään Hannaan.)

Martti (survaisee häntä kovalla kädellä takaisin.) Pois, sinä riivattu mies! (Jalkaa polkien.) Marssi paikalla ulos luotani! Tule pois Hanna, ja jos tuo hullu vielä rohkenee tulla lähellesi, niin minä ajatan hänet ruunun miehiltä päivän paistamattomiin. Lähtään pois!

(Martti ja Hanna menevät.)

Aro (joka survaisusta takaperin tuolille kontturoituaan, puristaa sen reunuksia hammasta purren.) Puukkoni! (Haraisee ja katsoo tyhjää tuppeansa.) No missä nyt on puukkoni! (Kumpaisellaki kädellänsä päätänsä puristaen.) Ah, ah, pääni jo halkeaa! Minä tulen hulluksi. — — Kyllähän se ei Marttia rakasta, se tahtoo vaan hänen rikkauttansa; mutta minun pitää tehdä hänet köyhäksi kurjaksi. Hän on varastanut minulta rakkaani, ja pahoin menetellyt kanssani — siitä syystä minä teen hänet köyhäksi. Minä poltan koko talon, kas sen minä teen — se on minulle iloliekki, kosk'ei rakkauden liekistä ole iloa. (On äänettä.) Mutta mitenkäs se olikaan? Eikös se jo ole myynyt koko talonsa — niin — — niin, mutta rahat — kaikki hänen omaisuutensa on tuossa kaapissa — ne minä häneltä otan, ja poltan tahi viskaan koskeen tahikka kaivan metsään, josta niitä ei kukaan löydä. Sitte hän on köyhä ja Hanna ei hänestä huoli enemmän kuin minustakaan. Kas sillä keinoin minä kostan! (Mennä hamputtaa kaapin luokse.) Avain on poikessa — jospa minull' olisi puukkoni tahi rautanaulakaan — äh!

(Pudistaa remppuuttaa kaappia.)

Kuudes kohtaus.

(Aro. Jaakko.)

Jaakko. Hei! Aro, mitä sinä nyt olet tekemässä, vai pieksätkö sinä kaappia.

Aro (säikähtäneenä.) Hä? — — mitä nyt?

Jaakko. Tässä on nyt, Aro rukka, — kaikki kapineesi — Lienet sinä nyt tehnyt tekosiasi!

Aro (katsoo häneen tuikeesti.) Tehnytkö tekosiani?

Jaakko. Isäntä oli hyvin julmana. Hän käski minun panemaan kaikki kapineesi myttyyn ja antamaan sinulle. Sinun pitää lähteä pois paikalla koko talosta.

Aro. Vai niin. Onkos Hanna pihalla?

Jakko. Se meni isännän kanssa, minne lie mennyt. Ne juttelivat varmaanki sinusta, koskahan mainitsivat nimeäsi ja sitte nauraa katkattivat.

Aro (puristaa julmana nyrkkiänsä.) Nauraa katkattivatko ne? Odotappahan Jaakko vähäsen, kohta niiden ei tee mieli nauramaan, mutta kyllä kulkupojat siihen sijaan saavat nauraa nähdessänsä ne kumpaisetki keppikerjäläisinä — ja minua se naurattaa — hahhahhah!

Jaakko (katsoo häneen kummeksien.) Luulenpa olevasi juovuksissa!

Aro. Juovuksissapa kyllä — — aivan paljaasta myrkystä!

Jaakko. Myrkystä tahi paloviinasta.

Aro (samaten.) Tahi paloviinasta? Juotko sinäki paloviinaa?

Jaakko. Parempihan se on juoda kuin maahan kaataa.

Aro (hyvin kamalasti naurahtaen.) Niinpä tule nyt Jaakko kanssani kapakkaan, ja Risto otetaan myös ja Hanno ja ne toisetkin. Olkaamme nyt iloiset, tänäpäivänä minä maksan.

Jaakko. Sinäkö? Onkos sinulla rahaa?

Aro. Onpa minulla, kun olen säästänyt häitä pitääkseni, vaan siitä toimesta ei tulekkaan mitään — nyt me niillä iloitsemme. Hih! pois kapakkaan! Tule nyt, Jaakko, tule. (Kumpiki menee.)

(Esirippu lankeaa.)

Muutos.

(Lakea paikka ulko-ilmassa Lauran kotona. Perältä näkyy kylä, metsää, vuorta j.n.e. Oikealla puolen tupanen. Tuvan edessä puu, sen alla pöytä ja muutamia jakkaroita.)

Seitsemäs kohtaus.

(Laura, Olli ja Kalle tulevat tuvasta.)

Kalle (hyvin tyytyväisenä.) Eikö niin setä, eihän teillä ole mitään sanomista naimistamme vastaan?

Olli. Ei mitään, rakkaat lapseni. Min' en ole mikään juonikko, minä vaan iloitsen onnestanne. Ottakaatte Jumalan nimessä toisenne.

Laura (syleilee Ollia.) Ah, isä kulta, kuinka te olette hyvä; jos se olisi mahdollista, niin minä pitäisin teitä kahta mointa rakkaampana. — Kalle kultaiseni! Ah, jos isäsiki vaan suostuisi!

Kalle. Niin, kyllähän siinä vielä hikoillaan. Mutta ole vaan aivan rauhassa, on minulla jo niin suuret silmät päässäni kuin isälläkin, kyllä minä asian oikaisen!

Olli (somasti.) No, ja viimen kun ei muu auttane, niin on minulla vielä muuan keino saada hänet suostumaan toivotuksiimme. (Itsekseen.) Ihminen pysyy ihmisenä, ja kultavasikkata kaikki palvelevat. (Julkisesti.) Iloitkaatte lapset! Elkäätte antako epätoivolle valtaa!

Laura (katsoo vasemmalle puolen näyttäjöistä päin.) Ketäs tuolta tulee?

Olli. Ahaa, ne ovat nuoruuden aikuisia ystäviäni, Risto, Amos, Lassi ja vanha Paukku. Minä kutsuin ne tuliaisilleni. Mene sinä Kalle nyt kotiisi. Noista tulevista ei ole sinulle kumppaniksi — niiltä ei opi mitään hyvää.

Kalle. Niinpä hyvästi nyt Olli setä, ja kiitoksia paljo hyvyydestänne. Hyvästi Laura kultaiseni, voi hyvin, ja uneksi tulevana yönä hääkakkaroista.

Laura. Voi hyvin Kalle, ja muista minua.

Kalle (viskaa hänelle lentomuiskuja ja juosta hipsuttelee oikealle puolelle.)

Laura. Kuulkaapas isä, eikös Kalleni ole armas ja hyvä poika?

Olli. Luulen minäki olevanne soveliaat toisillenne. Te olisitte yksituumaiset ja auttaisitte toinen toisenne etevyyttä. Mutta nyt edeskäsin. Tuoppas Laura tuolta tuvan uunin takaa ne pari viiniputellia tänne esiin. Niitä tarvitaan nyt.

Laura (kummeksien.) Viiniäkö?

Olli (nauraen.) Niinpä kyllä! Minä toin ne äsken muassani. Pitäähän noille vanhoille nuoruuden ystävilleni panna jotakin eteen. Tuossapa ne jo ovatkin; joudu nyt!

(Laura juoksee tupaan.)

Kahdeksas kohtaus.

(Entiset. Lassi mylläri, Risto räätäli, Amos metsän vartija, Paukku sotamies, tulevat vasemmalta puolelta näyttäjöistä katsoen. Nämä kaikki ovat ikämiehiä ja kullakin omituinen näkönsä. Paukku kävelee puujalalla. Kaikki neljä huutavat yksin ajoin:)

Risto. Terve tultuasi, Olli, terve, terve!

Amos. Tuossahan on tuo vanha poika! Jumalan terveeksi!

Lassi. Hei! Hyvä päivä Olli! Hohoo!

Paukku. Kunnioitusta! Pyssy olalle! (Nostaa keppinsä pystöön suullansa rumputtavinansa.) Trum, trum, trum!

Olli (jonka ympärille ne toiset keräytyvät, naurussa suin.) Ahaa! Tuossahan ne nyt ovat kaikki ne neljä vanhaa kissanhännän vetäjätä ja paini toveriani! Terve tultuanne vanhat ystäväni!

(He kättelevät toisiansa.)

Paukku. Elä veikkonen ole milläsikään, josko ma tahdoin tervehyttää sinua sota-komennon mukaan! vaan nämä miehet eivät näy ymmärtävän siitä mitään.

Lassi. Mitä komentota sydän tarvitsee?

Olli. Eikö niin, Risto? Nythän me kaikki viisi olemme tässä koolla, ja nähdessäni teidät taas, johtuu entinen aika vilkkaana mieleeni.

Risto. Mutta johan sinäki nuorikko olet vanhennut.

Olli. Nuorenneetkos te tyttöin naurattajat olette? Vai miten veikkoseni?

(Lupsauttaa kämmenensä Riston olkapäälle.)

Amos. Sinä, Olli, kuitenkin olet nuorin meistä.

Paukku. Niinpä kyllä, ollessani sillä mainiolla sotaretkellä, tuuti hän vielä kätkyessä.

Olli. Aivan niin. Te neljä minut olette oikeastaan saattaneetki elämän tielle. Ja tuo Lassi on nyt jo myllärinä, vaikka ennen paimenessa piipoitteli.

Paukku. Siltä mieheltä ei leipä lopu.

Olli. Hän minun ensimäinen oppi-isäni oli viulun ja huilun soitannossa. Häneltä minä sain ensimäisen huiluni, joka oli pajupilli. Ja Paukku tämä mainio soturi! Kertomuksillansa herätti hän minussa halun vaeltamaan, ja häneltä minä sain tietää maita löytyvän täkäläisten vuorten takanakin.

Paukku. Aivan niin nuorikko, — ja sillä mainiolla sotaretkellä —

Olli. Niinpä niin, jo tiedämme, mitä sinä vanha sankari tahdot sanoa. Mutta sotaretkistäpä johtuu mieleeni elämän retket, joita tämä uskollinen herran palvelija Amos opetti minut tuntemaan. Juuri tämä metsän vartija Amos on etevin oppi-isäni.

Amos. Minäkö?

Olli (toimessaan.) Sinäpä kyllä! Sinulta minä ensimmäisen selkäsaunanki sain.

Amos (naurussa suin.) Niinkuin sinä juoksit toukopellon yli ja puistelit omenoita puista. Mutta oltiinhan me jo sittemmin hyvät ystävät.

Olli. Ja tämä Risto, silloinen kylän kukka, minut saattoi rakkauden piiriin; hän oli, näät, puhemiehenäni.

Risto. Niin tuota Liisa vainaata köytäillessäsi. Käydessäni leikkaamassa sille köllykkätä, sanoin minä hälle ensimäiset tervehdyksesi.

Olli. Ja sittemmin toit minulle ruusun kukkaisia Liisalta.

Risto. Muistatko, kuinka iloisena sinä silloin hypit ja tanssit?

Olli. Ne olivat ilonpäiviä — nyt lepää Liisani jo maan povessa.

(Nyökyttää päätänsä.)

Paukku. "Anna huolia hevoisen, Murehtia mustan ruunan" ja ole nyt vaan iloisena poikana!

Amos ja Lassi. Niinpä kyllä; olkaamme nyt vaan iloisia!

Paukku. Pidot olisivat nyt mitä paraimmat, vaan on pitkä ryypyn väli.

Olli. Ryyppyjä tulee koht'sillään; eikähän teillä nyt ole kiirettä minnekkään.

Lassi. "Ei ole kiirutta kirkkoon, vasta uskon virttä veisataan."

Amos. Ei metsä minulta karkaa.

Risto. Eikä minun leikoittimeni itke leikkelemistä.

Paukku. Ei minullakaan muuten olisi kiirettä, vaan tuo pitkä Pekka sai lupani, tullakseni hänelle kertomaan sotaretkistäni, mutta kuitenki —

Olli. Jäät nyt tänne "löyhkäpäisten" joukkoon, joiksika meitä muinoin sanottiin, hahhahhah!

(Kaikki nauravat.)

(Laura on jo tuonut pöydän lähemmäksi ja kantanut jakkarat sen ympärille sekä pannut pöydälle muutamia putellia ja viisi pikaria, ja sitten jo mennyt jälleen tupaan.)

Olli (kääntyy ja keksii pöydän.) Ka, johan tämä on laitoksessaan. Istukaat veikkoiset nyt tästä ottelemaan!

(Kaikki istuutuvat.)

Paukku. No totta koira vieköön! Viiniähän se onki. Oletpa sinä nuorikko koko veitikka.

Olli. Tarttukaatte kiinni pulloinne! Nielaus muinaismuiston maljasta. Nielaus vanhan ystävyyden vuoksi! Hei pojat!

Kaikki. Hei!

Paukku. Kas se maistaa, oli viedä kielen matkassaan. Laulakaamme nyt jotakin.

Toiset. Alappa Olli huiloitella!

Olli. Niinpä täyttäkäätte nyt pikarinne ja laulakaatte joka värsyn loppusanoja kanssani.

(Pikarit lasketaan pöydälle ja täytetään. Olli ottaa pikarinsa ja toisetkin omansa Ollin alettua laulaa:)

No tarttukaatte kiinni Ja kaatakaatte viini Nyt pulloistanne poskihinne kerrassaan. Kun linnut juovat vettä Ja mehiläiset mettä, Niin ystävykset maistelevat maljastaan. Viini vanhan virvoittaapi, Kielen kannan irti saapi, Huolet kaikki huojentaa, Nuorikoksi nuorentaa.

Jos Adamikin häissään Jo oisi ollut päissään, Niin paratiisin poikia nyt oltaisiin, Ja Adamikin oisi Nyt kanssamme ja joisi, Ja Evan malja ensinnäkin juotaisiin; Nyt me istuisimme öillä Paratiisin penkkilöissä Eikä akkaväki vois Viekoitella meitä pois.

Kun kuoltuani tiette Mun arkkuni ja viette Jo sillä minut hautumahan hautahan, Niin laittakaatte taulu Ja siihen juomalaulu Ja viini-pullo matkahani multahan. Niin se vanha juoma-veikko, Vaikka ei nyt vielä heikko, Juopi pullon pohjahan Tuenelaanki tultuaan.

(Toisetki laulavat joka värssyn loppusanoja.)

Kaikki (kilkauttavat pikariansa ja juovat huutaen:) Kas niin! pojat, hei!

Yhdeksäs kohtaus.

(Entiset. Martti tulee vasemmalta puolen.)

Martti. Ohoh! Täälläpä elämä on.

Olli. Ka veljeni! (Samalla haavaa.) Toiset (itsekseen.) Ka Martti Miettinen!

Martti. Somia laulujapa sull' on. Ja vieläpä viiniäkin.

(Nauraa vornottaa.)

Olli. Antakaapa muuan lasi. Kilkkis, Martti, onnesi maljaa.

(Menee häntä likelle.)

Martti (katsoa tuirottaa häneen.) Kyllä mä nään sen olevan välttämätöintä, että kylähämme hankitaan jo huoltapitävämpi metsän vartijakin.

Olli (juopi viinin pikaristaan.) Muistiasi!

Martti (ei näkevinäänkään sitä.) Ja kyllä minä vallesmannille ilmaisen, että hän jo tarvitsee toimeliaamman myllärin myllylleen, ja että hänen ei tarvitse liijaksi annella almua muutamille sotamiehille, joilla näkyy olevan ryyppiminen vaan työnä.

Paukku (julmana.) Tuhat tulimainen!

Olli. No, no ystäväni! Näethän, että veljeni tahtoo jutella kanssani — olkaatte siis hyvät ja jättäkäätte meidät kahden kesken — kyllähän me sitte taas tapaamme toisemme. Hyvästi nyt vaan!

(Lassi, Amos, Risto ja Paukku nousevat seisalleen ja menevät Ollille kättä annettuansa pois.)

Olli (vähä äänettä oltuaan.) No veikkoseni, mistä se kunnia minulle tapahtuu, että sinä tulet luokseni?

Martti. Sitä kunniata ei tapahtuisikkaan, ellen olisi poikaani täältä hakemassa.

Olli (kylmästi.) Poikaasiko?

Martti (suutuksissa.) Poikaanipa kyllä, jonka te, sinä ja tyttö lutuksesi tahtoisitte kieploitella pauloihinne. Mutta siinä olette turhaan lukua laskeneet. Mihinkä hänet olette uhranneet? Hän lienee tuolla sisässä simasuunsa luona? Eikö niin? Malta, malta, kyllä minä näytän teille.

(Yrittää menemään tupaan.)

Olli (estää hänet tielle pistäytymällä.) Et tarvitse vaivata itseäsi. Poikasi meni jo pois.

Martti. Poisko? Hän oli siis täällä?

Olli. Olipa kyllä.

Martti. Ja mitä hänellä oli täällä tekemistä?

Olli. Hän kysyi minulta, saapiko hän naida tyttäreni.

Martti. No näeppähän!

Olli. Ja minä myönnyin siihen.

Martti. Hahaha!

Olli. Ja jos sinäki, veikkoni, olet järkevä, ja sydämestäsi rakastat poikaasi, niin sinäki teet samalla lailla.

Martti (äkäisenä.) Ennen minä antaisin poikani surman suuhun kuin sinulle vävyksi!

Olli. Mitenkä sinä velikulta sanot?

Martti. Min' en ole semmoisen veli.

Olli (pilkaten.) Ahaa, tätä suurta herraa, sinä olettelet, ikään kuin minä olisin joku rosvo! Sanoppa kuitenki, oletko vähääkään parempi minua?

Martti (vihoissaan.) Olenpa, totta Jumal'avita, vähä parempi sinua!

Olli (pilkaten.) Sepä olisi soma kuulla, minkä puolesta?

Martti (jyrkästi ja ylpeästi.) Pilkoittele vaan. Minä olen vähä parempi sinua. Minä olen talonpoika, joka teen työtä. Tiedätkö, mitä sillä ymmärretään? Minä olen elänyt työnteolla, pyytäen edistää sitä, joka on tarpeellista ja hyvää. Mitä minulla on, sen olen ansainnut ja hankkinut omin käsin ja vaivoin, minä olen ansainnut leipäni ja pitänyt huolta, että muutkin ovat voineet ansaita leipää itselleen, vaimoilleen ja lapsilleen. Min' en ole töitäni kuulutellut maailmalle, enkä tehnyt itsestäni mitään erikoista huutoa; mutta moni kunnon mies on siunannut minua hiljaisuudessa, kun olen antanut hänelle työtä, ettei hänen ole tarvinnut nälkää nähdä. Kun minusta kerran aika jättää, niin minusta sanotaan "hän oli vaan tuhma talonpoika", mutta siihen täytyy kuitenki lisätäksenne "hän oli tarpeellinen ja toimelias mies!" — Mut mikäs sinä olet? Ja mitä sinä olet viulullasi ansainnut ja toimittanut? Monen laiskurin korvia olet tainnut kutkutella, mutta kenenkään nälkää et ole sammuttanut.

Sinun työstäsi ei lähde mitään hyötyä eikä siunausta; kelvoton mitään hyvää toimittamaan, ei sinulla ole mitään arvoa ja maleksit vaan hylkynä pitkin mieron tietä. Semmoinen eroitus on välillämme — minä olen työmies ja sinä olet kuotoilija! Enkö ole siis vähä parempi sinua, vai hä?

Olli (kylmästi.) Minkä viehättävän tilaisuuden nyt tarjoot minulle, pitääkseni sinulle mitä jaloimman puheen, selvittääkseni sinulle tuon taivaallisen soitannon ylevyyden. Mutta mitäs siitä lähtee? — Sinä olet talonpoika etkä ymmärtäisi minua. Mene nyt ja sano, lavean puheesi solvaisneen minut.

(Kääntyy ylenkatseella menemään päin.)

Martti (hänelle kiivaasti huutaen.) Kurja raukka, ole vaan näyttävinäsi ylenkatsetta, vaan kyllä se kuitenki koski sinuun terävästi. Minä olen talonpoika ja voin elää rikkaasti, — sinulla on se tavallinen soitanto ja kerjäät leipää itseksesi toisten ovilla.

Olli (innokkaasti voittoriemulla.) Ahaa, nytpä sin' olet sillä paikalla, jossa voin kanssasi kilvoitella — johan minä sen tiesinkin, että sinä vihdoinki tulisit siihen.

"Kuinkahan paljo tuolla on rahaa?" se on kuitenki viho viimeinen kysymys, jonka jälkeen ihmisen arvo teillä näytään punnittavan — ja kellä on enin, se on teistä parain. (Kiivaasti.) No niinpä käy Euroopan pääkaupunkiloissa ja kysy mikä mies Olli Miettinen on, ja sinulle sanotaan: "Hän on viuluniekkain kuningas!" ja sinulle sanotaan: "hänen soitantonsa on ilahuttanut, lohduttanut ja innostuttanut tuhansia;" sinulle sanotaan: "Ruhtinaat ovat olleet hänelle kohteliaat ja koristelleet hänen rintansa kunnian merkkilöillänsä": sinulle sanotaan: "hänen kuuluisuutensa on jo Euroopasta ennättänyt uuteen maailmaan"; ja sinulle sanotaan — vaan mitäs siitä on sinulle sanoinkaan? Mitä sinä kuuluisuudesta, kunniasta ja jalosta maineesta tiedät? (Ottaa yht'äkkiään taskustaan kourallisen kultarahoja ja viskaa Martin jalkain juureen.) Näätkö nyt — minulla on kultaa, minä olen rikas, kymmentä vertaa rikkaampi sinua! Kelpaako viuluniekan tytär nyt talonpojan pojalle? Minä laitan tyttärelleni sellaisen hääkoristuksenki, joka ei ole pähkinän napulata isompi, mutta kuitenki enemmän arvoinen kuin koko talosi ja tilasi. Min' olen rikkain tässä kylässä, ja eikö niin — (nauraa pajattaa) hahhahhah! nyt minä olen siis parain.

Kymmenes kohtaus.

(Olli, Laura, Martti.)

Laura (tulee hätäisenä tuvasta.) Herra Jumala siunatkoon, mitä täällä hilsketään? Isä! Setä!

Martti (ensin hyvin hämmästyneenä Ollin sanoista, rohkaisekse taas ja sanoo pikkuisen äänettä oltuaan kylmästi Lauralle.) Poime nuo kultarahat tuosta pois. Kyllä ne isällesi ovat vielä vasta tarpeen; sillä "Niin syödään kuin saadaanki."

Olli (katsoo häneen tuikeesti.) Hä?

Martti. Voit olla rikkaampi minua, mutta siinä on kuitenki eroitus. Minä olen ansainnut omaisuuteni työlläni — sinä rikastut tarpeettomilla kujeillasi. Minä olen siis parempi sinua, ja poikani ei saa naida viuluniekan tytärtä.

(Kääntyy menemään.)

Laura. Voi hyvä Jumala!

Olli (taukoottaa Martin.) Mies hoi! Ei niin askeltakaan! Heitä jo hitolle tuo talonpoikainen kopeutesi, eläkä sorra sitä viimeistä siltaa, joka vielä ehkä viepi sovinnolle.

Martti (jäykästi.) Sinä itse olet sen sortanut. Josko olisiki vielä ollut joku side välillämme, niin kehumisellasi olet sen nyt rikkonut. Martti Miettisestä ei pidä kenenkään sanoa "hän rakastui veljeensä paikalla, kun vaan näki sen kultarahoja!" — Ja vaikka minä yht'äkkiään joutuisin kerjäläiseksi ja olisin nälkään kuolemaisillani, niin en sittenkään sopisi kanssasi. Mene tiehesi ja sitten vasta, kuin voin sanoa: "Minä saatan pitää viuluniekkaa arvossa, ja siunaan hänen laulujansa — ne ovat tuottaneet ihmiskunnalle hyötyä" — sitten vasta tahdon olla veljesi. Ennen en — vaikka mikä olkoon — en.

(Mennä leuhuttelee pois.)

Laura (itkussa silmin.) Voi, voi isä, nyt on kaikki kadotettu!

Olli (suruissaan.) Niinpä kyllä, sillä sokea ei näe auringon valoa. Nyt minulla on kultaa ja kunniata; mutta lapseni itkee, ja min' en voi häntä lohduttaa, minä olen siis vaan kurjamainen viuluniekka.

(Esirippu lankeaa.)

Kolmas lohko.

Rengin kosto.

(Kahdessa näytöksessä.)

Neljäs näytös.

(Martin huone niinkuin kolmannessakin näytöksessä.)

Ensimäinen kohtaus.

Aro (tulla hiipettelee ovesta kalveana ja haralla hapsin ja kilmuilee.) Minua ei ole nähnyt kukaan — kaksi päivää ovat ne jo luulleet minun olevan matkojeni päässä täältä — liekköhän rahat vielä tuossa kaapissa? Ne minä poltan tahikka kätken johonki, jotta Martista tulee yhtä köyhä kuin minäkin olen. (On jo vetäytynyt kaapin luo ja käähää nyt lukon kanssa ja koittaa aukaista sitä tiirikalla.) Hän on minua muokannut ja puukkinut niinkuin koiraa, ja Hanna — se on nauranut minulla, nauranut — malta, malta, ei sinua kohta enää nauratakkaan! (Lukko aukeaa.) Ähäh! Aukesipa se. (Hakelee rahoja ja löytää sen punaisen lompakon.) Ahah! Tuossa ne ovat. (Runttaa kaapin oven kiini ja kiitää keskelle lattiata.) Nämä ne nyt ovat ne kirotut rahat, ja niiden tähden he ovat minut pettäneet ja hyljänneet, ne ovat ne rahat, jotka sen vanhan ukko rahjuksen tekevät kauniiksi ja suloiseksi — nyt hänellä ei ole enää mitään, nyt hän on köyhä ja halveksittava, kurja, niinkuin minäkin olen. — Järveen koko lompakko! — Min' en ole rosvo! Näistä min' en pidä en penniäkään itse; mutta kosto minun pitää heille laatiman! — Järveen koko rahat ja minä itse jälestä — sitten tuo tulinen sydämeni jäähtyy ja saapi rauhan — järveen. (Juoksee keski-ovelle jo vavahtaa.) Joku tulee! (Kääntyy vasemmalle puolelle näyttäjöistä päin.) Noita portaita myöten pääsen tuvan lakkaan — ja kun kaikki herkiävät liikkumasta, niin mä pötkin tieheni ja menen tulemattomiin.

(Menee sille vasemmalle puolelle.)

Toinen kohtaus.

(Martti ja Kalle tulevat keski-ovesta.)

Kalle. Isä hoi, nyt teidän pitää kuunnella minua.

Martti. No?

Kalle. Siitä on jo kaksi päivää kuin kielsitte minut käymästä Olli setän luona ja siitämöiten en ole siellä käynyt.

Martti. Se on onneksesi.

Kalle. Vaikka kaikki kyläläiset tietävät, että Olli on hyvin arvossa pidetty ja rikas mies.

Martti (jyrkästi.) Se ei kuulu meihin.

Kalle. Minä kävin vallesmannin luona ja haastelin Lotan kanssa.

Martti (lempeästi.) No se oli oikein. Eikös se ole sievä tyttö?

Kalle. Varmaan.

Martti. Se on tarkemmin katsellen myös sangen kaunis ja vielä hyvän tahtoinen sekä lempeä.

Kalle. Niinpä niin!

Martti. Ja päälliseksi vielä rikas.

Kalle. Tiedänhän minä senki.

Martti. Ja kyllä järkevä kelvolliseksi talonpojan emännäksi. Eikö niin?

Kalle. No niin. Lotta on siis hyvä luontoinen, kaunis, lempeä, järkevä ja rikas. Eikö niin?

Martti. Minä olen jo kauvan ollut siitä vakuutettu.

Kalle. Ja luuletteko siis, että Lotta voipi tehdä miehensä oikein todella onnelliseksi?

Martti. Mitä onnellisimmaksi!

Kalle. Niinpä minä rukoilen teitä isäkulta aivan sydämeni pohjasta.

Martti. No mitä rakas poikani?

Kalle. Tehkäätte minut ja itsenne onnelliseksi ja naikaatte itse se hyvä Lotta.

Martti. Hä?

Kalle. Ei suinkaan minun tee mieleni naimaan Lottaa, ja sen tunnen paremmin ja paremmin, etten voi Laurasta erota.

Martti. Penikka hoi, kuuleppa viimeinen sanani. Ellet nai Lottaa, niin minä ajan sinut mieroon ja teen aivan perinnöttömäksi.

Kalle. Miksikä te olette niin vihoissanne Ollille; hän on kuitenki rikas ja kunnon mies.

Martti. Hahahaa! Niin kunnon mies? Ja se rikas kunnon mies ei anna itsestään mitään tietoa viiteentoista vuoteen? On muka rikas, ja jättää oman lapsensa viideksitoista vuodeksi kärsimään kurjuutta ja nälkää? Onko semmoinen kunnon mies?

Kalle. Voi isä kulta, sen asian laita onkin aivan toisin. Tuo vanha Anni, joka on kasvattanut Lauran, sanoi minulle kaikki. Olli on usein kirjoittanut Annille ja lähettänyt rahaa; vaan Anni ei ole siitä saanut virkkaa muille mitään, sillä Olli ei ole tahtonut, että Laurakaan tietäisi isänsä olevan rikkaan ja kuuluisan ja ylpeileisi sillä. Hän oli kasvatettava vaan toimeliaaksi ja hyvä sävyiseksi tytöksi, mutta puutosta ja nälkää hänen ei ole tarvinnut kärsiä — Olli on siitä pitänyt huolen Annille rahaa lähettämällä. Hän on vaan erikoinen mies.

Martti. Min' en tahdo kuulla enää mitään. Sinä nait Lotan tahikka menet mieroon luotani.

Kalle (vähäisen äänettä oltuaan.) No koska niin tahdotte, niin minä menen.

Martti (vihassa.) Pötki tiehesi!

Kalle. Tuon koommin ette näe minua milloinkaan.

Martti. Mene — minä hylkään sinut!

Kalle. Teillä on ollut poikakin.

Martti. Mene — minä teen sinut perinnöttömäksi.

Kalle. Hyvä! Päivälliseni minä kuitenki vielä syön ennen kuin lähden — vaan sitten —

Martti (sangen kiivaasti.) Pois, semmoinen heittiö!

Kalle. Hyvästi! (Menee muutamia askelia, kääntyy takaisin.) Kuulkaapas Isä, jos huomenna hakelette minua, niin minä kirjoitan tuonne ulkopuolelle ovea, mistä minut löydetään.

Martti. Pois!

Kalle. Jo menen.

(Menee.)

Martti (kävelee vihoissaan edes takaisin.) Tuon poika riivatun kanssahan on pula. Vaan min' en myönny; vaikkapa häviäisin ja kurjana kuolisin, en totta koira vieköön. — Mutta jos se hulivili tekeekin semmoisen kepon, ettei tulekkaan takaisin — se on niin itsepäinen pöykiö, ja tuo viuluniekan matkue on sen riivannut semmoiseksi; — mutta vakaalla tahdolla saadaan kaikki toimitetuksi, ja minun rautapäätäni heidän aikeensa eivät saa ei niin järkähtämään. (Äänettömyys.) Mitäs minä olinkaan tekijä? — ai niin, rahojanihan minun piti järjestää ja kirjoittaa niiden numerot muistokirjaani.

(Menee kaapin tuo.)

Kolmas kohtaus.

(Martti ja Hanna.)

Hanna (tulee ovesta ja nauraa.) Hahhahah' Sillähän kelpaa nauraa! Hahhahhah!

Martti. No mitä nyt?

Hanna. Hahhahhah! Niillähän on vehkeet tuon Ollin kanssa — minä olen nauranut katketakseni.

Martti. Mikä sitä Ollia taaski riivaa?

Hanna. Tietänethän, että Lassi mylläri on ajettu pois vallesmannin myllyltä, ja että metsän vartija Amoskin on menettänyt ammattinsa.

Martti. Minähän ne laitoinki sille tolalle vallesmannin puheella käydessäni, sillä ne olivat laiskuria eivätkä pitäneet mitään huolta ammatistaan.

Hanna. Niinpä Olli on tänä aamuna ostanut Kumpulaisen tuvan ja lahjoittanut sen niiden kahden sekä Paukku soltun ja Risto räätälin omaksi, ja antanut heille vielä sievän summan rahaakin. Ne neljä patruunia juoksentelevat nyt kuin mielettömät ympäri kylää, keräten ruhaa rampaa matkaansa, ja kuuluvat tahtovan muka kunnioittaa Ollia, soitellen ja laulellen kulettamalla häntä juhlallisesti ympäri kylää. Hahhahhah! Eikö sillä kelpaa nauraa?

Martti (kokee nauraa kanssa.) Hahhah! Sen ne varmaanki tekevät minulle ja vallesmannille muka mielikarvaudeksi. Vaan annahan olla kyllä sitä Ollinkin rikkaudesta kerran sanotaan: "Meni kuin Mähöisen viina, pitkin Kuittilan kujaa." — Mutta onpa minullaki sinulle vähä uusia — nyt ollaan jo, näet, Kallesta vapaat. Hän on vaan itsepäinen riiviö ja minä ajoin hänet mieroon.

Hanna (iloisesti.) Oikeinko todella? (hillitsee mielensä sukkelaan ja pullahtaa itkemään.) Voi hyvä Jumala kuitenki sitä kurjamaista nuorukaista!

Martti. No, no Hanna kulta, elä häntä huoli itkeä — kyllä tiedän, että sinulla on hyvä sydän.

Hanna (itkuissaan.) Voi, voi mihinkä se poika rukka nyt joutuu, voi, voi! kuollahan sen nyt täytyy mieron tielle.

Martti. Eikö vähä. Kyllä se luultavasti tulee jo iltaiselle kotiin.

Hanna (vastahakoisesti.) Vai niin?

Martti. Hän on kuitenki koko veitikka. Mennessään sanoi hän tahtovansa kirjoittaa oven ulkopuolelle, mistä hänet löydetään. Kaikkia sillä puhuttaakin.

Hanna. Sitäpä minun tekee mieleni katsomaan. (Kiitää ovelle, ja aukaisee sen aivan selälleen. Siinä on isokirjaiminen liitukirjoitus: "Minä olen Lauran luona.") Kas niin, siinä seisoo: "Minä olen Lauran luona!"

Martti (Katsahtaa sinnepäin.) No nyt on tuhat tulimainen!

Hanna. Ei, sen on Kalle tehnyt vaan mielikarvaudeksemme.

Martti. Nyt min' en häntä enää huoli kotiin, vaikka jäisin aivan yksinäni ja hyljätyksi maailmaan.

(Istuu tuolille mietteissään.)

Hanna. Yksinäsikö ja hyljätyksi? Olenhan minä luonasi, rakas Marttini!

Martti. Aivan oikein, Hanna kultaiseni, sinä olet minulle uskollinen.

Hanna (mairitellen.) Kuolemaan asti, min' en voisi elää sinutta. — Mutta nojau nyt, kultaiseni, tätä pehmeätä tyynyä vasten.

(Panee tyynyn hänen selkänsä taakse tuolin selustalle.)

Martti. Kiitoksia armaani. Sinä minua lohdutat, kun minulla on suru; sinun pitää myös saada viettää kanssani ilon päiviä.

Hanna (mairitellen.) Niinpä niin Martti kultani — voi kuin sinä oletki minusta rakas, ja sinä olet aivan ensimäinen, jota minä oikein sydämeni pohjasta rakastan.

Martti. Tosiaanki? No kyllä sinä kultaiseni saat hyvän palkinnonki. Sinun pitää saaman periä koko omaisuuteni, kun minä vaan kuolen.

Hanna (pitää Martin suuta kiini.) No, no, no, rakas Martti kultani, elä puhu kuolemasta mitään. Minun täytyisi muuten kuolla itkusta. — Mutta nyt minun pitää jo lähteä keittämään sinulle mieluistasi lientä. Elä nyt pitkästy sillä aikaa odottaissasi! Ja nyt ei niin sanaakaan kuolemasta! Kun minun pitää sinut perimän, niin tee se salaa, etten minä tiedä mitään. — Hyvästi, kultani, koht'sillään olen taas luonasi. (Huiskauttelee hänelle takaperin mennessään heittomuiskuja.) Hyvästi rakkain Martti kultaiseni!

(Menee.)

Martti (iloissaan.) Ah; kuinka se on hyvä sydäminen tyttö — sen kanssa minä olen mitä onnellisimpia. (Äänettömyys.) Mut entäs Kalle ja Olli? — Pois kaikki muistelmat niistä! — Huomenna me Hannan kanssa lähdemme kaupunkiin, käykäänpä täälläkin, miten hyvänsä. Ja nyt toimitukseeni. (Menee kaapin luo, kääntelee avainta lukon reijässä oikein onnistumatta, ja saapi viimeinki oven auki.) Lukkokin on jo huono, se minun pitää — (Havaitsee rahansa olevan pois.) Hyvä Jeesus siunatkoon, missä ne nyt ovat? — (Etsii joka laatikosta.) Ei missään, ei niin missään! Voi armias Jumala! rahani, aivan kaikki rahani on nyt varas vienyt. (Vaipuu tuolille äänettä. Kapsahtaa sitte sijalleen ja kiitää ovelle huutamaan.) Hanna! Jaakko! Leena! Tulkaatte tänne! Kaikki tänne!

(Käydä huupoittelee sinne tänne tuskistellen.)

Neljäs kohtaus.

(Martti. Jaakko. Leena. Renkiä ja piikoja.)

Kaikki. Mikä nyt? Mitä nyt on tapahtunut?

Martti (tuskissaan.) Rahani, kaikki rahani, neljäkymmentä tuhatta markkaa on tuosta kaapista varastettu!

(Jokainen säälittelee.)

Martti. Missä se Hanna on? Kutsukaatte tänne Hanna!

Leena. Se on keittämässä! Vaan kutsukaattehan muita!

(Muuan poika yrittää menemään.)

Martti. Menkäätte vallesmannia hakemaan.

Jaakko. Se meni vast'ikään tuosta sivuitse, kyllä se ei vielä ole kaukana.

(Poika juoksee ulos.)

Martti. Joka paikasta pitää etsiä. Ei yksikään ihminen saa huoneesta liikahtaa. Mun rahani, oh, ah mun rahani!

Jaakko (tulee esille toimessaan.) Kuulkaapas isäntä, minä tiedän kuka on varastanut rahanne?

Martti. Hä? Mitenkä sinä sanot?

Jaakko. Ei kukaan muu kuin Aro.

Kaikki. Aroko?

Jaakko. Sinä iltana kun sen täytyi lähteä tästä talosta pois ja kun minä jätin hänelle vaatemyttynsä, näin minä hänet täällä kaappia pudistelemassa. Ja kysyttyäni, mitä hän teki, oli hän sangen hämmästynyt. Vaan minä en silloin osannut aavistaa mitään pahaa.

Martti. Nytpä aukeavat silmäni, niin nyt muistan; hän oli takanani kun panin rahat kaappiin.

Viides kohtaus.

(Entiset. Neilikka tulee poika jälessä sisään.)

Neilikka. No naapuri, varastettuko teiltä nyt on?

Martti. Kaikki omaisuuteni on viety. Varastaja on entinen renkini Aro. Se on kaikin puolin luultava aivan todeksi.

Neilikka. Mitä te sanottekaan? Se olisi siis kotivarkaus. Vaan eikös Aro ole jo kaksi päivää ollut teiltä poikessa? Eikö teillä ne rahat ole sittämöiten olleet käsissä?

Martti. Ei! Minulla oli niin paljo tekemistä. — Häntä pitää nyt etsiä.

Neilikka. Ettekö te vielä ole laittaneet etsimään? Ompa siinä etsimistä! Kahteen päivään voipi paeta koko matkan.

Martti (hädissään.) Mutta mitäs meidän nyt pitää tehdä?

Neilikka. Esinnäki pitää minun tarkasti tutkia kaikki asianhaarat järjestyksessään — siihen tarvitaan pari päivää; sitten minä kirjoitan voudille ja se taas kuvernöörille, joka vasta antaa sääntöjä miten asian kanssa on meneteltävä, ja jos Aro on varmaan luultava tämän varkauden tehneeksi, niin häntä voidaan perään kuuluttaa jo muutamain viikkoin kuluttua — —

Martti. Hyvä Jumala kuitenki! koko ijankaikkisuushan sillä keinoin kuluu.

Neilikka. Eikö vähä; mutta pari kuukautta siihen taitaa mennä, ennen kuin asia oikein selviää.

Martti. Hahhahhah! "Siihen kurki kuolee kuin suo sulaksi tulee."

Neilikka. Ohoh naapuri, onko teidän varanne todellaki niin vähissä?

Martti. Minä möin taloni ja tilani kirjoineen, karjoineen. Ne neljäkymmentä tuhatta markkaa — paljaita paperirahoja, joidenka numeroitakaan en vielä ennättänyt panna muistikirjaani — oli ne hintarahat. Minulla ei ole nyt ei niin mitään. Min' olen aivan kerjäläinen.

(Vaipuu suruissaan tuolille.)

Neilikka (toimessaan.) Sepä on sangen paha asia!

Jaakko. Min' en luule saatavan rahoja takaisin, josko saataisiinki Aro kiinni.

Neilikka. Mitenkä niin?

Jaakko. Sinä iltana, kun hän ajettiin pois, piti hän kanssamme läksiäisijään tuolla kapakassa. Hän puhui silloin kaikellaisia hullutuksia, joita silloin emme ymmärtäneet oikein, mutta jotka minä nyt käsitän selkeästi. Hän sanoi, näet, kostavansa isännälle ja Hannalle ja laittavansa heidät vielä keppikerjäläisiksi. Hän sanoi myös, että jos hän saisi isännän kaiken omaisuuden käteensä, niin hän ei itse pitäisi ei niin penniäkään, hän muka viskaisi kaikkityyni järveen tahikka polttaisi poroksi; sillä varkaaksi hän ei muka rupeisi milloinkaan!

Toiset rengit. Aivan sillä lailla se sanoi.

Martti. Kyllä minäkin luulen, että se mies oli vaan hullumainen kostonpyytäjä; hän oli aina ihan vimmattu ihminen.

Palvelijat. Kyllä se oli semmoinen!

Neilikka. Totta koira vieköön! Tämä rikosasia tuntuu olevan hyvin mutkainen.

Martti. Se on minulle vaan aivan selvä, että minulla nyt ei ole mitään omaisuutta. Kaiken ikäni sain siis tehdä työtä ihan turhaan. Minun täytyy nyt ruveta toisen rengiksi tahi kerjätä.

Leena (Jaakolle.) Minua säälittää tuo isäntä rukka.

Jaakko. Säälittää minuakin — vaan koska asiat nyt ovat niin huonolla kannalla, niin meidän täytyy lähteä etsimään itsellemme palveluspaikkaa muualta.

(Jaakko, Leena ja muut palvelijat menevät pois.)

Neilikka. Nyt olemme kahden kesken. Sanokaatte nyt, naapuri, onko se tosiaanki niin huonosti, ettei teillä ole mitään omaisuutta jälellä?

Martti. Voi hyvä vallesmanni, vieläkö minun pitää sitä uudestaan penätä? Minä olen aivan kerjäläinen.

Neilikka. Hm, hm, vai niin! — no kyllä se asia vielä oikaistaan. Mut kuulkaapas hyvä Miettinen, mikä nyt johtuu mieleeni. — Se Kalle poikanne kuuluu juoksentelevanki tuon Ollin tyttären Lauran jälessä. Ja koska se on sillä lailla, niin minun täytyy nyt tyttäreni Lotan nimessä kiittää teitä vaan poikanne edestä; kaksinainen rakkaus — se ei käy laatuun.

Martti (katsoo häneen isosilmäisenä.) Ahaa, kyllä ymmärrän — poikani on nyt yhtä köyhä kuin minäkin.

Neilikka. Mitä te, naapuri kulta, ajattelette; ei, ei sen vuoksi, ei!

Martti (hyppää ylös.) Niinpä olkoon sitte kihlaus rikottu! Hankkikaatte minulle rahani takaisin, jos se vielä on mahdollista — ja suorittakaatte se asia nyt sukkelaan — joutukaatte — hetikohta!

Neilikka. Sukkelaanko? Luuletteko te, että kaikki järjestys teidän tauttanne on kumottava? Elkäätte hyvä mies sekoittuko laki asioihin! "Ensin asia tutkitaan, ennen kuin miestä hutkitaan."

(Menee.)

Martti. Mun rahani! Kaikki mun kauniit rahani! — Kostoon kovaan minä olen kärsinyt niin paljo työtä ja vaivaa — nyt ne menivät kaikkityyni. Ja entäs Hanna, mitäs se nyt sanoo? Koskeehan se häneenki, se sortaa hänenki onnensa — voi, voi kuitenki. Ja entäs Olli, — ah, ah — se on hälle vaan iloksi, hän saa nyt nauraa ja pilkoitella — voih, voih! Parempi olisi, jos paikalla kuolisin, kuin olla tuommoista onnettomuutta kärsimässä.

Kuudes kohtaus.

(Martti. Hanna tulee kiireesti sisään.)

Hanna. Onko se tosi, mitä vallesmanni sanoi minulle? Onko sinulta varastettu kaikki rahasi — ja että Aro on sen tehnyt ja varastanut rahasi koston pyynnöksi?

Martti. Aivan tosi; se riivattu vei minulta kaikki omaisuuteni.

Hanna (hakelee rahoja kaapista.) Mutta eihän se voi olla mahdollista.

Martti. Elä hakelekkaan, se on turhaa. Kaikki omaisuuteni oli siinä isossa punaisessa lompakossa, jonka Aro on vienyt. Hän on tiirikoinut lukon, sillä avainta ei ole taskustani liikutettu.

Hanna. Voi, voi hyvä Jumala! Minunki osani on siis viety. Onko palkkaniki — siitä on jo toista vuotta kun en ole saanut mitään — onko sekin nyt poikessa?

Martti. Kaikki, aivan kaikki on poikessa. Niin se on, meidän täytyy nyt astua vihille köyhinä kurjina ja ansaita sitte leipämme päiväpalkkalaisina.

Hanna. No kuinka sitä tuommoiseen vanhaan kaappi ramiskoon semmoisen rahasumman saattaa jättääkkään? Kuinka sitä voipi panna omaisuutensa semmoisen lukon taakse, jonka kaikki avaimet aukaisevat? Kuinka sinä et ole pitänyt rahoistasi parempata huolta? Ja miks' et kirjoittanut rahain numeroita muistikirjaasi?

Martti. Ah, ah Hanna kulta, sinä olet aivan oikeessa; kyllä minä nyt siedän toria.

Hanna. Min' en ymmärrä, kuinka niin paljo rahaa voipi panna yhteen ainoaan paikkaan? Jakaahan ne toki pitää useimpiin osiin. Ja kuka sitä käskee ottamaan niin suurta summaa paljaina paperirahoina? Eikö sitä saata ottaa jonkun osan kultana ja hopeana? Kuinka sitä voipi pitää semmoista summaa yötä kotona?

Martti. Kuinka sitä! Kuinka sitä! Kyllähän maalla on viisaita, kun merellä vahinko tapahtuu.

Hanna. Ja minunki palkkani meni nyt! Voi sitä Aro heittiötä! — Minkä tähden sinä menettelitkin niin pahasti hänen kanssansa ja ärsytit hänet koston pyyntöön?

Martti (ärtyneenä.) Vai niin? Minuako sinä siitä syytät? Enpä luule tehneeni mitään väärin, ja Aron koston pyyntö on niin hyvin sinua kuin minuakin tarkoittava.

Hanna (vihassa.) Minuako? Hä?

Martti. No eiköhän se ollut mielimurre ja viha hänen rakkautensa halveksimisesta, joka hänet ajoi kostamaan?

Hanna (innoissaan.) Ahaa, sinä tahtonet sillä sanoa, että minä olen rakastanut häntä, että minä olen hyljännyt ja pettänyt sinut? Voi, voi hyvä Jumala!

(Vaipuu sohvalle.)

Martti. No, no Hanna kultaiseni!

Hanna (olevinansa parjattuna.) Ah, nyt se on tapahtunut. Minä muka rakastanut Aroa, minä muka pettänyt ja vietellyt sinut! Sinä julma mies olet virkkanut sen hirmuisen sanan, joka meidät eroittaa.

Martti. No enhän minä Hanna kultaiseni ole sanonut mitään.

Hanna (innoissaan.) Suu kiinni! Elä nyt enää raasta sydäntäni uusilla parjauksilla! Ja vaikka minä joutuisin ontuvaksi, ja vaikka sinä kantaisit jalkaini juureen miljoonia, niin minun täytyy hyljätä sinut.

Martti. Sinäkö hylkäät minut? Nytkö juuri, kuin minulla on mitä suurin suru. (Lyöpi nyrkillä otsaansa.) Ahaa, nyt minä jo alan ymmärtää.

Hanna (ylpeästi.) Minun täytyy hyljätä sinut! Sinä olet naiskunniani sortanut, olet tunteeni jaloissasi tallannut. Hyvästi nyt mokoma ruoja!

Martti (nauraa pajattaa.) Hahhahhah! Koko talo rymähtää yhteen! Rotat juoksevat tiehensä.

Hanna (suuttuneena.) Hä! Rotaksiko sinä minua sanot? (hammasta purren.) Pitääkö minun vielä semmoisiakin parjauksia kärsiä? Pitääkö minun antaa sillä lailla sättiä itseäni? Vai rotat! Sitä ei voi muut sanoa kuin se, joka on päästä rikki, semmoinen pökkelö, jolla ei ollut mitään muuta kuin ne entiset rahansa, ja joka oli niin tuhma ja antoi varastaa rahansa, ja joka sitten on niin ilkeä, että hän muiden kanssa menettelee pahoin, parjaa, sättii ja haukkuu.

Martti (julmana.) Suus kiinni! Pois paikalla huoneestani, semmoinen naikkonen! Pötki nyt sukkelaan pellolle!

Hanna (räpäköittämällä.) Hä? Te osotatte minulle ovea? Kaikilleppa te näytte näyttävän oven! Esinnäki tuolle kunnolliselle veljellenne, joka kuitenki on kuuluisa ja rikas mies, ja jonka edessä teidän on häpiäminen; sitte pojallenne, joka oli edes niin viisas ja tahtoi naida ikäisensä eikä, niinkuin muutamat vanhat löyhkät, unohtanut kaikkea ikä-eroitusta. Te näytätte nyt minullekin oven! Minulle, joka tahdoin uhrata nuoruuteni ja kukoistukseni ajan teille! Maksakaa te nyt, ylpeä isäntä, kuitenkin esinnä palkkani! Vaan sitä te ette voi. Niinpä minä manuutan teidät kuitenki käräjään, sillä minun ei tee mieleni antamaan esinnä sättiä itseäni ja sitte kadottamaan koko omaisuuteni. Malttakaattehan Miettinen, vielä te muistatte rottiakin, sillä rotat kerran pureksivat teitä kipeesti — niin ne rotat tekevät! Mutta mitäs se rikas Miettinen siitä pitää, hyvästi siis! Rotta sanoo hyvästi!

(Menee.)

Martti (huutaa hänelle.) Mene nyt, sinä kyykärmeen sikiö! Te olette vieneet minulta rahani, uskoni ja luottamukseni — — tottahan yksi vielä lienee minulle jäänyt, se on, näet, hirttonuora. (Vaipuu kämmenet silmillä sohvalle.)

(Esirippu lankeaa.)

(Lyhyt väliaika.)

Viides näytös.

(Sama huone Lauran kotona kuin toisessakin näytöksessä.)

Ensimäinen kohtaus.

(Laura. Olli.)

Olli. Se on päätetty, huomenna lähdemme tältä paikalta matkalle. Se viimeinen kohtaus veljeni kanssa on näyttänyt minulle, että sopiminen on mahdoton välillämme. Oloni näillä seuduin on minulle rasittavaista. Minä jo kirjoitin, etteivät tarvitse lähettää kalujani tänne, sillä voinhan minä vielä muutaman päivän juoksennella mieron viulu-niekkana. No Laura, paneppas nyt kaikki tavarasi kokoon, mitä mielinet ottaa mukaan — huomenna meidän pitää lähteä.

Laura. Ja mitenkäs sitte Kallen kanssa käypi?

Olli. Voi lapsi parka, min' en tiedä mitään keinoa teitä yhdistämään. Minun ei käy ottaminen Kallea vävykseni vasten isänsä tahtoa.

Laura. No pitääkö minun sitte luopua Kallesta?

Olli (hellyydellä.) Ole luja, lapseni! Luopuminen on suuri koettelemus, jonka Jumala jäätää meille kuoleville. Luovu siis nyt rakkaastasi! Onhan sinulla turvanasi isä, jota voit rakastaa.

Laura (itkussa silmin isänsä kaulaan kavahtain.) Ah isä kulta!

Olli. Eikö niin, olethan sinä luja tyttäreni? Ymmärräthän, että isän kirous kohtaa Kallea, jos sinä vaan kehoitat häntä aikomuksensa täyttämiseen; ja usko minua, se hetki on kerran tuleva, jona Kalle on muistava sen kirouksen, ja siitä lähtien alkaa paha synti liehua välillänne todellisen onnenne myrkyttäjänä. — Ethän toki tahtone tehdä minua Marttia, Kallea ja itseäsi onnettomiksi? Se ei ole mahdollista. Luovu siis, "kyllä aika kaikki haavat parantaa."

Laura (itkussa silmin.) Täytyneehän minun luopua.

Olli. Jumala vahvistakoon sinua siihen. — Minä lähden nyt kylään vielä kerran katsomaan vanhoja nuoruuden ystäviäni, tokko ne jo ovat muuttaneet uudelle asuinpaikalleen. Jää hyvästi, lapseni. (Kääntyy ovesta vielä takaisin.) Kun Kalle tulee, niin sano hänelle, että teidän täytyy luopua toisistanne ja ota häneltä jäähyväiset.

(Menee.)

Laura (yksinään.) Se nyt on mennyt. Minun täytyy siis erota tästä rakkaasta tuvasta, tästä niitty-notkelmasta, jossa tuomet tuoksuavat, kukat kasvavat koreesti, pienet linnut laulelevat, lempinensä leikitellen — erota nyt entisistä marjaisista mättähistä sekä vielä viimeiseksi Kalle kultaisestanikin. Hyvästi nyt, onneni, hyvästi! Kaupungissa, sanoo isä, pääsen muka kuuluksi mamseliksi, ja saan ostaa silkkivaatteita ja kultakoruja. Vaan en minä niitä kauvan voi pitää. Sydämeni surua ei silkkivaatteet eikä kultakorut poista. Sitten tulee vielä samallainen yö, kuin se oli, jolloin äiti olilla makasi kylmänä — silloin laulurastas taas laulaa ja kuu paistaa; min' en niitä enää kuule enkä näe. Silloin setä ja isä ehkä tekevät sovinnon ja Kalle, (Kyyneleet keskeyttävät hänet, vaan pikkuisen ajan perästä hän taas rohkaisekse.) Minä lähden nyt äitin haudalle jättämään jäähyväisiä! minun pitää häntä rukoilla, että hän kohta ottaisi minutki luoksensa — aivan kohta.

(Menee hiljalleen perälle kunnes hän on ovea lähellä, jolloin alkaa.)

Toinen kohtaus.

(Laura ja Kalle.)

Kalle (astuu sisään hattu päässä, lintuhäkki lintuineen vasemmassa kädessä, oikeassa nahkainen vaatelaukku.) Tässä minä nyt olen!

Laura. Kas Kalle. Voi miltä sinä nyt näytät!

Kalle. Minäkö? Minä läksin nyt isän luota pois. Kaiken omaisuuteni otin mukaani niinkuin näet.

(Selvittää käsiänsä.)

Laura. Poisko isäsi luota?

Kalle (jättää laukkunsa lattialle ja panee lintuhäkkinsä pöydälle.) Tuon vaate-laukun minä ostin pappilasta ja panin siihen tavarani. Tuossa lintuhäkissä on matkatoverini. Sekin läksi pois isän luota.

Laura. Mitä kummia seikkoja nyt on siis tapahtunut.

Kalle. Ei mitään muuta, kuin että isä ajoi minut pois luotansa.

Laura. Voi hyvä Jumala, tiedätkös Kalle, mekin lähdemme pois.

Kalle. Niin sinä ja setä? — No sepä hyvä! Nytpä meidän syntyy matkustaa!

Laura. Ah Kalle — sanonkohan minä sinulle, ettei meidän käy yhdessä matkustaminen? Meidän täytyy luopua toisistamme.

Kalle. Hä? Mitä hulluutta se on?

Laura. Sydämeni on surusta halkeamaisillaan, mutta isä tahtoo meitä luopumaan toisistamme.

Kalle. Niin isäsi! Mut entäs sinä?

Laura. Niin minä? Ah, minun täytyi luvata hänelle luopuakseni sinusta.

Kalle. Ahaa! Vai niin? Sepä vasta somaa on.

Laura. Elä ole Kalle pahoillasi — eihän se muuten käy laatuun.

Kalle. Eikö käy laatuun? Sen pitää käydä! — Kuka teitä matkallakaan hoitaisi. — Isäsi on vanha mies ja sinä olet vaan heikko tyttönen.

Laura. Mitenkä? Etkö sinä tiedäkkään, että isäni on rikas?

Kalle. Ahaa; sen olin uneuttamaisillani. Vai niin, nyt olette rikkaat, ja sen tähden ette enää tahdo tietää mitään siitä köyhästä Kalle rukasta.

Laura (torumalla.) Hyi Kalle, kuinka sinä voit sanoa niin pahasti?

Kalle (pilkoitellen.) Tosihan se on. Semmoisesta köyhästä, isänsä hylkäämästä rentaleesta kuin minä, ei olekaan kullaksi niin rikkaalle mamselille. Eikö niin?

Laura (kääntyy poispäin.) Min' en enää haastele kanssasi mitään.

Kalle. Niin sinä et haastele kanssani? Etkö? — No, sen parempi. (Menee pöydän luo ja puhuu linnulleen.) Mitäs sinä, toveri kultani, sanot? No lähtekäämme siis taaskin. (Ottaa häkin ja laukun käsiinsä.) Kuinka sinä, pikku kultaiseni, sanot? Vai niin, — kun ihminen rikastuu, niin sydän kovenee. No, no, ole nyt kultaiseni yhdessä kohti! Johan me lähdemme. — Vai niin, vai niin! Vai luopua toisistamme! Hm! (Menee kaluineen.)

Laura (yksinään.) Hän menee. Hän on jo poikessa, jäähyväisiä ottamatta. Vihoissaan meni hän pois — sitäpä en olisi luullut hänestä. — Mitäs nyt? Jokohan tuo tulee takaisin?

Kalle (aukaisee oven ja tulee ainoastaan lintuhäkki kädessään jälleen Lauran luo, ja vaikeroipi sitte linnulleen.) Kysyppäs, pikku kultaiseni, tuolta rikkaalta neitsyeltä, tokko se köyhä Kalle tohtii jättää hänelle jäähyväisiäkään.

Laura. Sano lintukulta, herrallesi että hän ei ole nyt ollut oikein näppärä.

Kalle (samalla lailla vaikeroiden linnulleen.) Kyllähän minä, kultaiseni, sen tiedän! mutta suru murtaa sydäntäni.

Laura. Ah, niin se murtaa minunki sydäntäni.

Kalle. Laura!

Laura. Kalle! (he syleilevät toisiansa, jolloin Kalle pudottaa lintuhäkin. He sanovat sylitysten ollen:)

Laura. Ah, kuinka min' olen onneton!

Kalle. Ja minä myös. (Riipaisekse irti.) Herrainen aika, linnultani meni niskat nurin. (Nostaa häkin ylös.) Ei toki, vielä tuo elää. — — No, pitääkö meidän tosiaanki erota toisistamme?

Laura. Kyllä se on tosi; meidän täytyy erota. Hyvästi nyt vaan, Jumala varjelkoon sinua!

Kalle. Hyvästi kultaiseni, muistele toisinaan minuaki.

(Menee lintuineen.)

Laura (itkussa silmin.) Elä tervennä!

Kalle (Menee itkuissaan.) Elä tervennä!

Laura (yksinään äänettä oltuaan.) Nyt se on tapahtunut. Sydämeni oli haljeta, Kalle oli aina niin hyvä, ja niin rehellinen poika, aina iloinen, ja tiesi tuhat huvitusta laittaa — nyt minun täytyy istua yksin. Ei kukaan tarinoi nyt kanssani. Minä olen kuitenki sangen kurjamainen tyttö. Kalle, Kalle, nyt min' en saa enää nähdä sinua eläissäni.

Kalle (aukaisee oven ja tulee kaluineen sangen iloisena sisään.) Laura hoi!

Laura. Herrainen aika, no mitä sinä vielä tahdot?

Kalle (panee laukun ja lintuhäkin pois käsistään.) Kuuleppas, minä olen nyt katsellut asiata toiselta kannalta. Isäsi ei käy kieltäminen minua matkustamasta.

Laura. Ethän vaan tulle kanssamme.

Kalle. Enhän minä tahdokkaan matkustaa kanssanne, mut aivan jälestänne. Sen voin hyvin tehdä. Isälläsi ei ole valtaa kieltää minua sitä tekemästä — maantie on maakunnan yhteinen oma. (Tällöin muuttuu puheleminen sukkelammaksi ja iloisemmaksi.)

Laura. Mutta me ajamme vaunuilla.

Kalle. Niinpä minä istun taakse.

Laura. Vaan sinulle tulee matkan pitkään nälkä.

Kalle. Annathan sinä minulle tuon tuostaki syötävätä.

Laura. Enhän minä tohdi haastellakkaan kanssasi.

Kalle. Niinpä me katselemme vaan toisiimme.

Laura. Mut mitäs isämme siitä sanovat?

Kalle. Ne eivät sano mitään, ne vaan murisevat.

Laura. Mitäs siitä tulee?

Kalle. Siitä tulee häät. Ihan varmaan häät. Kun isät ensin näkevät, ettei heidän kieltonsa auta mitään, täytyy heidän viimein myöntää, ja ne myöntävätki — sen minä tiedän aivan varmaan. Laura kultaiseni, rakastatkos minua aina?

Laura (iloissaan.) Kyllähän minä rakastan, mutta —

Kalle. Hih! Laurani rakastaa minua! Kas niin kultaiseni, nyt on kaikki hyvästi, ihan järjestyksessään, me jäämme yhdessä olemaan, me pidämme sitte aika häät.

Laura (iloisna.) Sehän olisi iloista!

Kalle. Hih! Minun tekee mieleni jo tanssimaan! Tuletko sinäki koittamaan?

Laura (hyvillään.) Aivan mielelläni.

Kalle. Hih?! No koitellaanpa nyt. (Tanssivat ympäri.) Ratiritiraa rattattaa!

Kolmas kohtaus.

(Entiset. Olli.)

Olli (kummastellen.) Ka! Täälläpä elämä on?

Laura ja Kalle (säikähtyneinä.) Isä! Setä! (He vetäytyvät toinen toiseen nurkkaan päin. Olli seisoo keskellä.)

Olli (äänettä oltuaan.) Laura hoi, onko se luopumista?

Laura. Ah, isä kulta, eihän siitä luopumisesta tosiaankaan ole tullut mitään.

Olli. Vai niin?

Laura. Ei, isä kulta, ei, ja sen tähden minä nyt menen Kallelle.

Olli (naurussa suin.) Vai niin? Silläkö se muka korjautuu!

Kalle. Hih! Laura! Isäsi nauraa, se merkitsee hyvää.

Olli. Niinpä tulkaatte nyt lapset kanssani kylään, siellä saatte nähdä enemmän, kaikki kääntyy ehkä vielä hyvin puolin.

Laura ja Kalle (toisilleen.) Mitähän nyt lie tapahtunut?

Olli. Kyllä minä mennessä selvitän. Käykäätte nyt vaan edellä, vaan elkätte juosko minusta kovin kauvaksi.

Kalle (mennessään Lauralle.) Näet sen nyt Laura, johan minä sanoinki, että kaikki vielä käypi hyvin.

(Menevät.)

Olli (toimessaan ja sydämellisesti.) Sinä kaikkivaltias Jumala, anna sen nyt käydä hyvin, eläkä salli tämän uuden toivoni mennä turhaan. Minä lähden nyt sillä vakaalla luottamuksella, että tekoni on hyvä. Anna tälle vanhalle viuluniekalle siunauksesi! (Menee.)

(Esirippu lankeaa.)

Muutos.

(Martti Miettisen talolla. Takalikolle on kuvailtu joki ja sen varrelle peltoja ja niittyjä sekä puita ja pehkoja kahden puolen. Oikealla puolen, näyttäjöistä katsoen, näkyy Martin tuparakennuksen pää ja seinässä iso reikä, jonka lävitse kurkihirren nenään solmittu nuora menee tuvan lakkaan. Vasemmalla puolen on penkki ison puun juurella sekä kumpaisellakin puolella puita ja pehkoja. Vienon soitannon alettua seuraa:)

Neljäs kohtaus.

Aro (kilmuilee tuvan lakanreijästä ulos sekä laskeutuu nuoraa myöten alas. Soitanto loppuu. Aro pälyy ympäriinsä, kilellä silmin ja haralla hapsin, pelon alla kuukuisissaan. Povesta, liivien alta, näkyy se punainen rahalompakko.) Min' en voinut enää olla tuolla yläällä. Joka silmänräpäys tuntui minusta kuin joku nousta kapittaisi tikapuita myöten ylös, minä pelkäsin, että ne löytäisivät minut. Minä kuulin kaukaa viulun soitannon, joka oli niin suloista ja viehättävää — se soittaja oli varmaan vanha Olli, joka ehkä lähestyy. (Mietteissään.) Se on niin köyhä raukka, ja entäs sen tyttö, — enköhän annakkin niille osan tahi vaikka kaikki nämä rahat? Parempihan se on, kuin haudata ne maahan. Mut ei — Olli voisi antaa ne Martti ryökäleelle takaisin ja pettää minut siten — ennen minä poltan ne; Martin ei pidä saada mitään takaisin, ja sen uskottoman naikkosen pitää saada kärsiä kurjuutta. (Säikähtää.) Hä? Olikohan joku liikkeellä? Ei — se oli vaan lintu, joka rapsoi oksilla; voih, kuin sydämeni läpättää niin kovasti. Jospa minua ei vapisuttaisi niin julmasti! Minun täytyy nyt juosta tuonne joen varrelle metsään — siellä minä kätken nämä rahat louhuun ja odotan sitten iltapimeätä, jolloin minä hyppään jokeen, lopettamaan surujani aaltojen alla. (Yrittää menemään vasemmalle, mutta seisahtaa säikähtäen.) Ka, kukas tuolta tulee? Martti saatanan korvennettavahan se näemmä onki! Mihinkä minä nyt pistäyn? (Painautuu jonkun oikean puoleisen pehkon taakse piiloon.)

Viides kohtaus.

(Aro piilossaan. Martti tulee kalman kalveana vasemmalta puolelta kiireesti sekä pälyy taaksensa.)

Martti. Kirottu viulu! Josko minne menisin, niin aina sen ääni korvissani turisee joko mäeltä tahi metsästä tahikka aidan takaa — se vaan seuraa kantapäilläni; onkohan se nyt vanha Turunen, vai lie taas Olli löyhkä, joka minua kiusaa nyt viimeisellä hetkelläniki?

Aro (itsekseen.) Hänellä on kalman haamu, posket lökättävät — ähäh — tehoipa se kostoni!

Martti (huokaisee.) Hohoi, — täällä ei kuulu ei niin hiiskaustakaan, minä voin siis rauhassa levähtää, ennen kuin lähden tästä maailmasta pois.

(Istuu penkille alla päin, pashoilla mielin.)

Aro (itsekseen.) Jääpikö se konna tänne? Entäpä jos hän keksii minut?

Martti (näppiä lyöden.) Ei! — heidän ei pidä saaman pilkata Martti Miettistä, joka ennen pöyhkeänä käveli kirkkokentällä, mutta nyt on joutunut köyhäksi kurjaksi, jolla ei ole enää mitään muuta jälellä kuin sydäntä särkevät surunsa. Kirotut olkaat ne, jotka minut ovat sellaiseksi saattaneet — kolmesti kirotut!

(Kawahtaa seisalleen.)

Kuudes kohtaus.

(Martti katselee ylös puihin. Aro kätkekse sillaikaa näkymättömiin. Olli tulee vasemmalta puolelta perälle näkyviin.)

Martti. Tässä on sovelias kohta. Tämän ison puun oksa, tämä penkki ja tämä — (vetää esille jonkun sylen nuoraa lakkaristaan.) Hum, niin minä nyt menen maailmasta ketään kiittämättä. Hyvästi nyt maailma!

(Kapaisee penkille.)

Olli (kovasti.) Martti hoi!

Martti (hyppää penkiltä hämmästyneenä.) Häh! Vai sinä se oletkin! Tuletko sinä taas minua kiusaamaan? Enkö minä saa sinulta rauhaa missään? Jokapaikassako sinun pitää minua vainota?

Olli (hiljanverkkaan lähestyneenä.) Kuuleppas nyt Martti rukka!

Martti. Ahaa, kyllä jo ymmärrän, lienet jo saanut tietää onnettomuuteni ja tullet nyt vaan pilkkaamaan minua?

Olli. Se on kelvoton ihminen, joka onnetonta pilkkaa. Minua ajaa tänne sääliväisyys.

Martti (ärtyneenä.) Vai sääliväisyys? Hahhahhah! Olet muka armeliaana! Pilkkaa toki ennen! Olethan sinä rikas mies ja minä olen vaan keppikerjäläinen — ne ovat vieneet ja varastaneet minulta kaikkityyni! Mutta voipi se sinullekkin käydä samalla lailla, elä huoli liion ylpeillä. Voit sinäki vielä kerran joutua köyhäksi kurjaksi!

Olli. Minulta ei voi kukaan ottaa kaikkea omaisuuttani. Huoneeni voipi palaa, rahani saattavat he minulta ryövätä — mutta lauluni ja viulunsoitantoni kulkevat aina matkassani. Taideniekan omaisuus ei ole maapalaiseenkaan kiinnitetty; se kulkee aina hänen matkassansa vaikka maailman ääriin.

Martti. Vai niin? Se tahtoo sanoa, että sinä olet muka parempi minua. Niin, niin tiesinhän minä sen, että sinä tulit vaan häpäisemään ja solvaisemaan minua. Mutta mene nyt tiehesi mokoma. Minä vihaan koko sitä matkuetta, jota kutsutaan ihmiskunnaksi; se on varastanut minulta kaikki, — omaisuuteni, sydämeni rakkauden ja sieluni rauhan — sanalla sanoen kaikkityyni — pane mieleesi, että min' en lakkaa sinua vihaamasta.

Olli (alakuloisesti.) Kyllä tiedän, että sinä vihaat omaa veljeäsi, eikä siitä ole vielä kauvan kuin minullakin oli ikään kuin vihan tunteita sinua vastaan. Vaan tiedätkös Martti, tänäpäivänä minä kävin kirkkomaalla ja näin siellä kaksi hautaa. Sammaltuneiden turpeiden alla makaa niissä kaksi sydäntä, jotka muinoin olivat meille yhtä läheisiä. Ne ovat äiti- ja isä-vainajaimme sydämet. Siellä johtui mieleeni muinainen aika, jolloin vielä olimme siinä onnellisessa lapsuuden ijässä, jolloin eripuraisuus ei vielä ollut välillämme, ja jolloin me vielä, niinkuin veljekset rakastimme toisiamme — — ja kyyneleni vierivät hautoihin, ikään kuin kysymään vanhemmiltani: Onko sovinto meidän veljesten välillä mahdoton? Eikö vihan liekin pidä enää milloinkaan sammua? Ja eikö rakkauden pidä enää tulla sen sijaan? — Ja juuri kuin niitä ajattelin seistessäni hautojen partaalla, tuli haudan kaivaja kylältä ja kertoi minulle onnettomuutesi ja se koski sydämeeni kuin salaman leiskaus. Minä ajattelin heti: "Kas nyt on sovinnon hetki läsnä." (Ilo mielin.) Kuuleppas veikkoni, me olemme samoista vanhemmista syntyneet, ja syrjäisten viha on saattanut sinut onnettomuuteen, niinpä ota nyt puolet minun omaisuudestani! Katsoppas vesikarpaletta silmissäni, koittappas kuinka kovasti sydämeni tykyttää sovinnon tunteista! Heitä pois viha sydämestäsi, ole jälleen se, joksika Jumala on sinut luonut, ole jälleen veljeni!

Martti (oltuaan vähä äänettä, liikutettuna.) En minä sinua vihaa, vaan en minä kuitenkaan saata ottaa apuasi hyväkseni. Martti Miettinen ei ota keltään lahjoja eikä tahdo olla kellekkään velkaa. Ollessani vielä rikkaana olimme kaukana toisistamme ja nyt köyhänä en saata kutsua sinua veljekseni, sillä maailma ei kumminkaan uskoisi rakkauteni olevan puhtaan, ja tuskinpa sinä itsekkään voisit uskoa; mutta kenenkään ei pidä sanoman Martti Miettisestä: hän on kelvoton mies, joka ainoastaan oman hyötynsä vuoksi on rakastavinaan veljeänsä. Minä olen usein parjannut ja haukkunut sinua siitä hullumaisuudesta, kuin olet viuluniekka; pitäisikö minun nyt mieltyä soitantoosi, niinkuin se kuitenkin olisi tehtävä, jos mieli hyvässä sovussa elääksemme. Hyipä toki, en ole vielä milloinkaan ollut kielastelija enkä oletteleva luiruilija enkä tahdo vastakaan ruveta semmoiseksi. En minä sinua vihaa, mutta ennen minä kuitenki lopetan elämäni kerrassaan kuin huolin avustasi.

Olli. Lopetatko kerrassaan? (Nuhdellen.) Kuuleppas velimies, kyllä minä tiedän, mitä ajattelet.

Martti (jäykästi.) Ahaa, vai tiedät? Niinpä pidä itse tietosi ja mene tiehesi; min' en suvaitse sinua olemaan tässä talossa.

Olli. Sinulla ei ole mitään oikeutta häätää minua pois. Koko tämä tarha ja koko talo ja tila ovat minun omani.

Martti (hämmästyneenä.) Hä?

Olli. Ne miehet, jotka nykyjään ostivat sinulta tämän talon, olivatkin minun asiamiehiäni. Tilan kirjat ovat jo kaikki minulla omiin nimiini muutettuina ja minä jätän koko talon Kalle pojallesi, kun se naipi tyttäreni.

Martti (hämmästyneenä vaikeroiden.) Niin tämä talo sinun omasi? Vielä sekin puuttui!

(Istua nyhjähtää penkille.)

Olli. Entäs sitte, jos se nyt onki minun, niin oma poikasihan sen kuitenki saapi kohta omaksensa. Kun sinä hylkäsit ja ajoit hänet pois luotasi, siitä kun hän tytärtäni rakastaa, niin hän olisi jäänyt köyhäksi ja turvattomaksi, varsinkin kun nyt kuuluu jäävän orvoksikin, koska isä lopettaa itsensä, mutta nyt saapi Kalle valmiin talon, jossa hän on syntynyt ja kasvanut.

Martti (katsoo järkähtämättä maahan.) Hm, poikani naipi siis viuluniekan tyttären — koko matkue tulee nyt asumaan minun talooni — ah, syntyy siinä elää!

Olli. Aivan niin veikkoseni, siinä syntyy elää, sillä rakkaus ja sovinto pitää oleman kanssamme; suostu pois veikko sinäkin elämään sovinnossa oman poikasi kanssa onnellisena!

Martti. Se tahtoo sanoa olemaan armoilla luonanne samassa talossa, joka on kerran ollut omani, ja kaikkien mieltä noudattamaan, ettei se vanha elätti kettu mieltänne pahoittaisi. Hahhah! Kas sehän olisi elämätä! Kyllä Martti Miettinen saattaa niin hyvin kuollakkin kuin sillä lailla elää. Hakekaatte Hanna ja Aro luoksenne! Arolla on ehkä vielä rahani, niin että hän saattaa naida Hannan; sitten voitte kaikki elää tässä kelpo lailla. (Nauraa katkattaa.) Hahhahhah!

Olli (katsoo häneen suruisesti.) Onneton, mitä sinä puhut? Sinä kalvenet ja silmäsi luonne on kummallinen. Sin' et ele terve!

Martti (mietteissään.) Elää kelpo lailla! — Ehkä sitten joku teistä muistaa vielä kerran sitä vanhusta, joka löydettiin ulkoa — hän oli hirttänyt itsensä puun oksaan, juuri sama vanhus —? ainoa ystävänsä oli muuan nuoranpää. Sitten saatte nauraa sille vanhukselle, joka yhteen päivään menetti kaikki, sekä omaisuutensa, morsiamensa ja henkensä.

Olli (astuu pari askelta takaisin.) Voi, vei mies rukka, sinua ei voi enää pelastaa. Pöyhkeytesi ja kopeutesi ovat saattaneet sinut hulluksi. Niinpä kuole sitten onneton, kuole.

Martti (järkähtämättä.) Niin — havaitsetko sinäkin nyt, että minun täytyy kuolla? Tekaiseppa nyt minulle kuolin laulu, koska olet soittaja ja laulaja. Jospa minulla vaan olisi jotakin, jolla maksaisin palkkasi, mutta minulla ei ole mitään. Tottahan sinun pitänee maksutta tehdä viimeinen laulu sille köyhälle vanhus vainaalle. (Vaipuu penkille nyyhkien.)

(Vieno soitanto alkaa kuulua.)

Olli. Niin viimeinen laulu? Ah äiti, oliko se sana nyt sinun viittaamasi? Niin laulu? (Innolla.) No astu haltijani alas ja herätä minussa runon henki — olkoon se laulu nyt joko eroksi tahi sovinnoksi. (Laulaa:)

Ka miksis oot nyt muuttunut Ja syyttömästi suuttunut Niin liijan leppymättömäksi? No pannos pois jo paatumus Ja kuolemalla kaatumus Ja leppyös jo lempeäksi! Ka kuinka tähti taivahalla loistavi, Se siellä meille selkeästi toistavi: Te ihmisraukat nyt rakastakaatte, Niin taivahasen kerran tulla saatte.

Kuin toisiamme tärvätään Ja muuta juuri mietitään, Niin meill' on turvanamme Tuoni. Me hautahamme heitetään Ja paatuneina peitetään, Jos meiss' on aina julma juoni. Nyt ei pitäisi mietittämän murhia, Kun tuumat eivät vielä oo nyt turhia Ja tuulikaan ei haudallamme huuda: Nyt on jo surma antanunna suuta!

Kun kuolon kello kerran lyö Ja sulla on jo suuri työ Sen kaikkitietäväisen kanssa, Niin kuinkas sulle kurja käy, Jos sillon ei jo muuta näy, Kun kaulassasi köysi-ansa. No heitä pois se hirmutyösi haikea Ja peitä pois se vanha vaino vaikea, Niin rakkaus se riemun vielä antaa, Se ainoa sun taivahasen kantaa.

(Toista ja kolmatta värsyä laulettaissa on Aro jo vähitellen tullut näkyviin, haralla hapsin, kilellä silmin ja avossa suin ja rymähtää nyt, se punainen rahalompakko kädessä, Martin eteen polvilleen.)

Aro (itkussa silmin ja nyyhkien.) Minä heitän hirmutyöni ja panen pois vanhan vainoni!

Martti (kiljaisee säikähtäneenä.) Aro!

Aro. Tuoss' on isäntä rahanne takaisin (antaa hänelle lompakon.) Minä ryöväsin ne kostaakseni teille ja Hannalle, antakaatte nyt minulle anteeksi (kääntyy Olliin päin.) Mestari, teidän laulunne sanoi minulle, mitä minun piti tekemän. — Minä lähden nyt maailmalle oppimaan viuluniekaksi niinkuin tekin. Laulunne antoi minulle rauhani takaisin. Jumalapa teitä siitä siunatkoon.

(Kapsahtaa ylös ja juoksee vasemmalle puolelle.)

Olli. Ahaa, nyt minä vasta ymmärrän kaikki.

Martti (hyvin liikutettuna nousten seisalleen.) Nytpä minäkin, Olli kulta, vasta ymmärrän, että soitannossasi ja laulussasi on paljoa jalompi voima kuin sitä luulisikaan — laulusi pelasti nyt henkeni ja tuotti rahani takaisin. Anna, Olli kulta, anteeksi kaikki pahat tekoni sinua vastahan ja ole jälleen oma rakas veljeni!

(Nojautuu syleillen Ollin rintaa vasten.)

Olli (iloissaan.) Ah mun rakas veikkoni! (Katsahtaa syleillessään taivaalle.) Ah armahani, isä ja äiti kultani, tyydyttekö nyt sovintoon?

Viides kohtaus.

(Entiset. Kalle ja sittemmin Laura, soittoniekkoja, kyläläisiä, Paukku, Risto, Amos ja Lassi sekä nuorta väkeä.)

Kalle (tulee kiireesti vasemmalta puolelta.) Isä, Isä! Rosvo on meillä jo käsissä, Aro saatiin kiinni.

Martti (naurussa suin.) Niinpä laskekaatte hänet jälleen irti — rahat ovat jo löytyneet — minä olin vaan olevinani köyhä tuon Hannan uskollisuutta koittaakseni.

Kalle. Ha?

Olli. Ja tuokaatte Aro sitten luokseni, siitä pojasta minä teen viuluniekan — eikö niin Kalle?

(Kättelee häntä.)

Laura (juoksu jalassa tullen vasemmalta puolelta.) Isä! Kaikki kyläläiset ja nuoruuden ystävänne etunenässä tulevat tänne ja tahtovat pitää teille ison ylistys-juhlan.

(Kyläläisiä ja soittoniekkoja sekä Paukku, Risto, Amos ja Lassi koreilla nauhoilla koristettuina tulevat metsästä näkyviin.)

Olli (Martin kättä pidellen.) Minä vietän nyt kauniinta juhlaa elämässäni.

Kalle (Lauralle.) Kappas Laura, kuin isämme ovat käsitysten!

Martti. Niinpä tehkää nyt lapsikullat samalla lailla kuin isännekin. Antakaatte kätenne toisillenne koko elinkaudeksi.

Kalle. Oikeenko todella? Hih! Laura (iloisesti isälleen.) Ketä me siitä kiitämme? Kuka meidät on tehnyt niin onnellisiksi?

Olli. Jumala ja viuluniekan laulut!

(Kalle ja Laura sekä Olli ja Martti syleilekset. Perällä olijat huutavat hivoo! ja heiluttavat vaakunoitaan. Soittoniekat alkavat säveltää.)

Esirippu lankeaa.

Loppu.