VIIMEISELLÄ HETKELLÄ
Seikkailuromaani tulevaisilta ajoilta
Kirj.
H. R. HALLI [Rikhard Ruth]
Helsingissä, Kustannus Oy Jalava 1922.
ENSIMMÄINEN OSA
YLI-IHMINEN
(Ei ole mitään syytä luulla, että ihminen edistyessään edistyisi myöskin siveellisesti.)
ENSIMMÄINEN LUKU
Kuoleman jälkeen
Mistä se lieneekin tänä selittämättömien tuskien hetkenä mieleeni juolahtanut.
Kuvittelin olevani ahtaassa tynnyrissä, joka uhkasi tukehduttaa minut tiiviydellään ja puristaa jäseneni kokoon kireillä vanteillaan. Tuon tuostakin olin näkevinäni valoa jostakin vähäisestä raosta ja saavinani lyhyen henkäisyn ilmaa keuhkoihini. Mutta koko ajan korvissani sähisi ja suhisi, rätisi ja ruski vallan kauheasti, kunnes aika-ajoin äänet äkkiä katkesivat ja yksitoikkoinen vinkuna sai hetkellisen ylivallan — sanon hetkellisen, sillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä ruskina ja sihinä jälleen aloitti helvetillisen sinfoniansa.
Tuntui kuin olisi rajuilmalla pitänyt puhelimen kuulotorvea korvallaan.
Minä huusin, ulvoin, valitin surkeasti, vaikka ääntäni en, ihme kyllä, kuullutkaan. Tuskani nousi äärimmilleen, kun äkkiä tunsin jonkun toisen tahtovan tunkeutua olinpaikkaani survoen minua yhä pienempään tilaan ja ahtautuen kaikista ponnistuksistani huolimatta niin kireälle, että menetin kykyni huutaa ja olin jo aivan varma tukehtumisestani. Mutta silloin valoviiru jälleen välähti näkyviini, rätisevä meteli kasvoi vihlovaksi pauhuksi ja — mikä suloinen tunnelma? — kesken helvetillistä hälinää olin kuulevinani ihmisääniä.
— Tämä on verraten helppoa, sanoi joku omituisen oudolla ja kaukaisella äänellä. — Älkää sokaisko ennen aikaa.
… srr-sit-srrrt! — Rätinä ja sihinä katkesi äkkiä, ja vinkuminen alkoi uudelleen. Valojuova häipyi näkyvistäni, tuska ja kipu palasivat äskeistä valtavampina, ja minä tunsin, että selittämätön tunkeilija oli vallannut melkein koko tilan ahdingossani.
Nyt olin tietävinäni, missä olin; salamana se välähti mieleeni: äskenhän olin kuollut ja nyt siis olin arkussa. Samalla tiesin myöskin, että tukehtuminen, jos olinkin valekuollut, pian kyllä päättäisi tuskani. Epätoivon vimmalla hain valopilkkua, tuota lohduttavaa repeämää, joka juuri oli loistanut edessäni. Yritinpä huutaakin, mutta tunsin, etten enää siihen kyennyt. — Voi tuskaa, voi kipua — voi helvettiä!
Krrrks — srr-srr-srrr — —
Pelastusko? Mikä taivainen tunnelma!
Kuin sietämättömän pinnistyksen voimasta ilmeni äkkiä valoviiru — ja revähti valtavaksi, huikaisevaksi hohteeksi. Hirvittävän voimakkuuden saavuttanut sihinä ja rätinä vaimeni nyt kuin mereen ehtineen virtaveden pauhu.
— Kas niin, kuului ääni läheisyydessäni. — Ho-Hun on tehnyt tehtävänsä hyvin. Kuinka on kontaktin laita, Jat?
— Erinomaisesti, Tai-Joon, vastasi toinen ääni.
— Entä sydämen?
— Normaali, Tai-Joon.
— No pidähän silmällä, ettei Ho-Hunin käy kehnosti. Minä koetan joutua.
Tällä hetkellä en olisi voinut sanoa, olinko huikaisevassa valossa vai pilkkopimeässä. Jonkinlainen väritön läpikuultavuus ympäröitsi minua joka puolelta, keveä, herttainen hyväntunne valtasi koko olemukseni, ja pulppuava riemu sisimmässäni tahtoi puhjeta rajuun ilonpurkaukseen.
Aloin pinnistää näköäni erottaakseni henkilöt, jotka juuri olivat puhelleet. Olin varma siitä, että he olivat läheisyydessäni, ja olinpa tuntevinani jonkinlaisen kosketuksenkin; mutta kun katsahdin ruumiiseeni saadakseni selville, mistä tuo tuttavallinen nykäisy tuli, havaitsin, että koko ruumiini olikin näkymätön.
Olinko sokea? — Tiesin, ettei niin ollut laitani, mutta siitä huolimatta tahdoin tunnustella jäseniäni. Ah! — enpä koskaan olisi voinut uskoa, että käden tai jalan pelkkä olettaminen tuottaisi niin suuren rasituksen tunnetta. Ponnistamalla tahtoani äärimmilleen aloin tajuta, millä kohdalla oikea käteni oli, mutta samalla myöskin tunsin, että se oli auttamattomasti puutunut. Älähdin kiukustuneena.
— Tai-Joon! kuului silmänräpäyksessä hätäinen ääni. — Sydän on levoton.
— Suuri Kaikkeus, Jat, tue! tue!
— Ho-Hun on veltto, Tai-Joon. Luulenpa, että hän väistyy.
— Tue, Jat! Avaruuden nimessä! — Tämä on harvinainen henki — alan jo nähdä.
Läpikuultava ympäristö oli kadonnut, ja painostava synkeys tukehduttavan, rusentavan tunteen ohella tempasi minut jo nieluunsa. Mutta yhtä nopeasti — kerkisin vain kerran päästää epätoivoisen ulahduksen — palasi valkeus ja sen mukana äskeinen nautinnontunne.
Ja silloin erotin kuulakkuudesta pienen kädenmuotoisen esineen. Se häipyi hetkeksi, ja sen sijaan ilmestyi eteeni toinen, joka muistutti ihmisen päätä, mutta oli joka suhteessa sitä paljon kauniimpi ja täydellisempi. Vielä erotin omituisenmuotoisia tankoja ja pyöriä, joiden liikkeet näyttivät olevan jonkinlaisessa yhteydessä pään ja käden kanssa, kuitenkaan käsittämättäni millaisessa.
Joku puhutteli minua. — Omituista! Nyt näin selvästi edessäni ihmeellisen kauniin poikalapsen. Se uinui jonkinlaisella joustavalla, läpinäkyvällä laitteella, jota tankojen ja pyörien paljous piti verkkaisessa, tahdikkaassa ja hyvin monimutkaisessa liikkeessä. Ylt'ympäri alkoi kuulakka valo samentua. Erotin ensin sarjan epäselviä ääriviivoja ja sitten, kun kutakin erityisesti tarkkasin, kaikenlaisia käsittämättömiä koneita, joissa eräänlainen punainen metalli oli pääaineena ja eriskummainen, epämääräinen, liukuva liike kaikille yhteisenä ominaisuutena. Vielä kerkisin saada vajanaisen käsityksen seinistä ja katosta, joiden paksuus ei näyttänyt olevan esteenä läpikuultavuudelle, kun äkkiä jälleen kuulin — ei, tunsin, aavistin, että minua puhuteltiin.
— Kyllä, Tai-Joon, sanoin — ja samalla ihmettelin miten sen tulin sanoneeksi.
— Oletko levollinen?
— Miksen olisi? Tämä on nautintoa.
— Näetkö jotakin?
— Näen herttaisen lapsen, joukon kummallisia koneita, suuren huoneen ja —
Olin sanomaisillani, että näin loitompana joitakin alastomia ihmisolentoja, mutta samassa alkoi kuulakasta valosta erottua epämääräinen, leijaileva, vavahteleva usva; se ei ollut minkäänmuotoinen, ei minkään näköinen, ei minkäänkokoinen, se oli vain muusta ympäristöstä eriävä usvapilkku — vai liekö ollut valo, en tiennyt. Ja silloin huudahdin yhä suuremmaksi ihmeekseni:
— Minä näen sinut, Tai-Joon!
— Tunnetko kipua?
— En ollenkaan.
— Hyvä. — Jat, kuinka on laita?
— Hyvin, Tai-Joon, kuului lapsen päänpohjista, jossa nyt näin selväpiirteisen ihmisolennon ja hänen vieressään toisen makaavan.
— Ho-Hun on etevä — kautta Avaruuden! — mutta pidä varasi kuitenkin; emme saa hutiloida. — Mistä tulet?
— Kaukaa, tunsin vastaavani.
— Mistä piiristä?
— Piiristä! — En oikein ymmärtänyt, vaan aioin sanoa: Suomesta, mutta samassa kysymys uudistui toisessa muodossa:
— Oletko nähnyt viisi maanosaa?
— Enköpä olisi.
— Ja kuun kiertämisen taivaalla?
— Totta kai.
— Ja lentämisen synnyn?
— Enemmänkin.
— Suuri Kaikkeus! Oletko nähnyt kansojen sodat, heimojen vainot, höyrynkäytön ja —
— Enemmän, Tai-Joon. — Ja tällöin ajoi kysyjän kiihkeä ääni minuun jonkinlaisen ylemmyyden ylvästyttävän tunteen, ja minä latelin puoleksi pilalla, puoleksi kerskuen: — Olen nähnyt nuo kaikki, Tai-Joon. Ja lisäksi olen nähnyt tulen keksinnän, raudan löydön, karvaisen ihmisen ja nelijalkaisen alkuihmisen. Olen nähnyt hetken, jolloin aarniometsän asukas kohotti päänsä pystyyn ja ensi kerran ajatteli, että niinkin kukaties saattoi kulkea, ja olen nähnyt — lempo soikoon! ennen olen nähnyt housujeni napitkin; nyt en jumaliste näe housujanikaan, puhumattakaan sääristä —
— Ääretön Avaruus! katkaisi suuttumuspuuskani äskeinen ääni. — Kuka sinä olet? Oletko petollinen henki, joka aineenkin ulkopuolella voit vetäytyä valheen verhoon? Vai oletko suuri henki, jolle Kaikkeus on suonut katkeamattoman muistin? Ei yksikään Tai-Jeoistamme ole tuonut mukanaan edes aavistusta alkuihmisestä, ja vain kolme heistä on voinut antaa hämärän kuvan vihreistä lehdoista ja nelijalkaisista eläimistä. Oi suuri henki —
— Oi sinä suuri aasi, ha-ha-haa! purskahdin nauramaan. — Sinä puhut kuin sanomalehdet, kansakoulunopettajattaret ja vanhat kakkulanokkaiset kirkkoherrat. Niin puhui isäni, niin puhui äitini. Ensin kysyttiin: "mitä sinä tiedät" ja sitten, kun sanoin minkä tiesin, sanottiin: "sinä olet hullu!" Kun lapsuudessani toisin ajoin voitin kartanonkissan kiipeilyssä, sain selkääni; kun Ruskolle tallissa juttelin ammoin menneistä ajoista, haettiin minulle lääkäri, ja kun havaintotaululla näin simpanssin tavoittelevan pienen mölyapinan takajalkaa ja pelkästä säikytyksen halusta kiljaisten hyökkäsin päin aarniometsän tuoksuvaa hämärää, tarttui opettajatar minua kaulukseen ja lähetti minut takaisin isäni luo.
— Kaikkeuden kautta, oi suuri henki —!
— Niin, olisitpa vain nähnyt hänen naamansa, tuon opettajattaren. Tai olisitpa nähnyt kerran myöhemmin vanhan kirkkoherran naaman. Ja mokomasta asiasta. Sattui kerran poikkeamaan meille, taputti minua olalle ja sanoi: "no pikku mies, sinä olit päivän vanha, kun viimeksi tapasimme; nyt olet kymmenvuotias." "Niin", vastasin, "ja silloin sinulla oli kultasankaiset silmälasit; nyt ne ovat sangattomat." "Mitä?" haukkoili hän, ja isä nipisti minua käsivarresta. "Niin", intin, "kun valutit vettä päälleni, että olin tukehtua, rimpuilin Anna-tädin sylissä niin, että hänen kyynärpäänsä sattui leukaasi, ja kun täti sitä valitteli, sanoit ähkien, etteihän se mitään, kun ei siinä olisi ollut tuo ajos. Ja silloin otit esiin nenäliinasi ja painelit leukaasi, ja Anna-täti kihnutti veren väristä tahraa kauluksesi läpästä." "Joko taas, Tuomas!" kivahti isäni ja tyrkkäsi minut menemään. Mutta silloin minä suutuin. "Etkö muista, isä", sanoin tyrskien, "miten te kaikki minusta välittämättä joitte kaikenlaisista kupeista ja pyöritte kirkkoherran ympärillä. Ja etkö muista, kuinka kuiskasit Anna-tädin korvaan jotakin ja Anna-täti lähti keittiön puolelle ja äiti sängystään viittasi sinut luokseen ja sanoi sinulle, että siellä on pullo sitä Frapinia", ja sinä sanoit siihen, että "kaikkea tässä, meneehän tuohon vanhaan ruhoon se halvempikin konjakki; muuten se ei lähde ennenkuin pullo on tyhjä".
— Avaruuden ihme! Oi suuri henki, mitä sinä puhut? keskeytti värisevä ääni.
— Ha-ha-haa! Anna minun puhua! Kun minua vieläkin naurattaa tuon kirkkoherran naama. Ja isäni. Minut teljettiin kirjastohuoneeseen, ja minua joskus vain "näytettiin" vieraille. Vietin kahdeksan vuotta melkein samojen seinäpaperien ahdingossa ja lähetin kolme kertaa kahdeksan kotiopettajaa kuuluttamaan kylille, että kamreeri Enokssonilla oli pähkähullu poika. Ja sitten — äitini kuoli. Mutta parahiksi, ennenkuin isäni seurasi hänen esimerkkiään, heräsi minussa viekkaus, jonka avulla jotenkuten opin matkimaan "älykkään" ihmisen tapoja. Lääkärintarkastus hyväksyi minut hoitamaan perimääni omaisuutta. Ja noina kahdeksana vuotena ahmimani kirjallisuus, jonka jykevät selkämystät olivat olleet suvun sivistyksen loukkaamattomana leimana, kävi sisässäni kuin tuore hiiva ja alkoi pursua ilmoille alkuperäisen taikinan puitteissa. Ensimmäinen teokseni Eläimestä ihmiseksi teki minusta kyvyn, toinen teokseni Vedenpaisumus teki minusta neron, ja kolmas Järjen synty pillastutti jo arvostelijat viimeisestäkin järjen kipinästään — ja silloin, yhtäkkiä, muuan mitätön kylälehti pelkässä yksinkertaisuudessaan sanoi: "mutta sehän on se kamreeri Enokssonin hullu poika, idiootti". — Ha-ha-haa! Viisas saa puhua idioottimaisia asioita, mutta idiootti ei saa puhua viisaita asioita. Saippuakupla pärskähti, arvostelijat sylkivät pelkästä pahoinvoinnista, ja sukulaiseni pitelivät auki houruinhuoneen ovia. Alkoi ajojahti. Hain turvaa omassa talossani. Sen palvelusväki pakeni minua, ja viikon piirityksen jälkeen aseistetut viisaat ihmiset murtautuivat huoneeseeni. Minä katselin taivaalle, katselin punaisenpuhuviin pihlajanmarjoihin ja latasin haulikkoni.
— Ah, suuri henki, siitä on kauan, hyvin kauan.
— Se oli eilen, tyhmyri. Minä en ehtinyt laukaista. Se etumainen poliisi, kiilusilmäinen pelkuri, laukaisi revolverinsa, ja minä kuulin Ananias-serkkuni äänen sanovan: "tolvana, jos olet ampunut —!" "Huonosti", nauroin. — "Ei, se ei ollut huonosti ammuttu —". Ja sitten tunsin vaipuvani jollekin pehmoiselle, niin pehmoiselle, ettei siinä lainkaan pohjaa ollut. Ja jossakin, kuin pimeän suppilon kaukaisessa päässä, näin valoisan soikion, jossa Rusko, tuoretta heinää purren, silmät surumielisesti hymyillen seurasi huimaa liukumistani. Ja hirnahti —
— Ääretön avaruus! Vaikene, vaikene! huusi ääni. — Oi suuri henki, viheliäinen palvelijasi, vähäpätöinen orjasi ei enää kysele.
Silloin kävi humahdus kautta kuulakan ympäristön. Hetkeksi vavahteleva usva katosi, helvetillinen surina kuulosti jälleen lähestyvän, ja omituinen puistatus karkoitti olemuksestani ilkamoivan rattoisuuden. Kasvavan, selittämättömän pelon vallassa odotin, mitä tuleman piti, sillä että jotakin oli tulossa, siitä olin varma.
— Alas kasvonne, naiset! Luhistakaa hartianne, miehet! kuului käskevä ääni. — Alas! Maahan! Suuri Kaikkeus on lähettänyt maailmaan suuren hengen. Suuri Kaikkeus on antanut hänelle ylenpalttisen muistin. Alas! Maailman herra on astunut pariinne Liau-Joon vähäisessä hedelmässä.
Taasen kävi humahdus läpi ympäristön. Kuulakassa valossa vilahteli joukko ihmeellisen ihania ihmisolioita. Joka suunnalta ilmestyi miehiä, naisia, lapsia — yksitellen, parittain, parvittain. Jotkut noista alastomuudessaan viehättävistä olennoista tulivat välittömään läheisyyteeni, toiset pysähtyivät loitommalle, ja monet jäivät pitkän matkan päähän. Mutta ihmeellinen valo salli minun nähdä heistä kauimmaisenkin yhtä hyvin kuin vierelläni seisojan.
Ne olivat ihmisiä, mutta kuinka ihmeellisiä, kauttaaltaan ihastuttavia ihmisiä! Mitä olivat muinaiset Adonikset näiden miesten rinnalla, mitä ihailemani hienohelmat näihin naisiin verraten! En voi sanoa, mitä heissä eniten ihmettelin: vartalon soreutta, jäsenien pehmoista pyöreyttä, silmien syvää lumoa vaiko suun viehkeää piirtoa. Otsan ylevä laajuus, kasvojen syvällinen henkevyys ja koko olennon sanomaton sulavaliikkeisyys hurmasi minut sekä miehessä että naisessa. Ja kuitenkin olisin voinut huomauttaa, että ihon väri useimmilla oli kenties liian ruskea ja naisten rinnat vailla äitiyden uhkuvaa täyteläisyyttä. Hampaattomuuden, kaljupäisyyden ja raajojen joltisenkin lyhyyden heissä huomasin; kumma kyllä, tällä ensi näkemällä en vastakohtaa kaivannut.
— Sulkekaa silmänne, ihmiset! kuului jälleen äskeinen ääni. — Sallikaa kehittymättömäin sielujenne edes aavistaa suuren hengen läsnäolo. Te ette voi nähdä häntä, mutta te olette kuulleet hänen äänensä huminan ja vapisseet. Kumartakaa häntä, oi veljet!
Tuossa tuokiossa syntyi eloa laumassa. Toisten laskiessa katseensa ja kuvapatsaitten tavoin maahan tuijottaessa toiset painautuivat mitä viehättävimpiin lepoasentoihin. Ja läheisyyteeni oli paisuvinaan ohut muodoton sumu, jonka takaa eriskummaisen soinnukas hymni pukeutui minulle käsittämättömiin sanoihin ja tuntui tuudittelevan sieluni kauas tämän ihmeellisen maailman salaperäisiin sokkeloihin.
Hämärästi aloin aavistaa, että näille omituisille olennoille olin jotakin suurta ja toivottua. Ja synnynnäinen suuruudenhulluuteni teki näin lietsottuna minusta kuninkaan, keisarin, niin — miksei jonkinlaista Messiasta. — Oi kansa! aloin muistellen suurten valtiaitten suuria puheita, — oi kansa —
— Sinä olet Herra ja Tai-Jeo, oi Liau-Joon vähäpätöisen hedelmän suuri henki! — keskeytti minut ääni. — Katso, siinä lepää halpa asuinsijasi kolmen nousun vanhana, juuri kaitsijakoneen helmaan uskottuna. Katso, päivä nousee itäiseltä taivaalta — jokainen sen nousu varmistuttaa jalansijaasi, jokainen sen kierros tuo suuren henkesi meitä lähemmäksi. Sinä olet Herra, sinä olet Tai-Jeo!
Näin lapsen uinuvan koneen tuudittelussa, näin kuulakan katon läpi kajastavan punertavan valon, näin taivaanrannan sulautuvan suunnattoman suuren hehkuvan ja liekehtivän auringon loimuun, joka uhkaavana kuin muinaisen jättiläisen tarunomainen silmä loi katseensa äärettömän lakeuden kuivalle, autiolle ja karulle pinnalle. Turhaan katseeni haki veden uomaa, turhaan kasvullisuuden viheriää elonmerkkiä, turhaan ihmisen aikaansaamia rakennuksia ja laitteita. Karua, karua, karua, tuntui huokaavan suuren jättiläisen paahtama ruosteenpunainen multa. Ja silloin vasta minulle selvisi, että tuo uinuva lapsi, nuo lepääväin ihmisten laumat, nuo omituiset koneet ja kimaltelevat seinät olivat syvällä maan alla, kaukana hirveän auringon räätävältä terältä, kaukana tuon rokonarpisen pedon tuhoatuottavalta syleilyltä.
Tunsin sydämeni heltyvän. Tunsin syvää sääliä näitä onnettomia kohtaan, jotka Jumalan elähdyttävä luonto oli jättänyt kokonaan osattomiksi.
Tahdoin sanoa heille jotakin. Tahdoin syleillä tuota lasta, joka oli tuomittu tämän mieltämasentavan maailman kahleisiin, tahdoin lohduttaa tuota kansaa, joka jo niissä kitui ja kärsi. Sillä voiko tällainen maailma suoda asujamelleen muuta kuin tuskaa ja kärsimyksiä!
Mutta minun ei ollut sallittu myötätuntoani sanoihin pukea. Sillä juuri kun liikutukseltani ääneen pääsin, tunkeutui tajuntaani outo tunne. Säikähdyksenä se ensin iski minuun; sitten se lamautti koko olemukseni välttämättömän paon pakkoon; ja lopuksi tiesin, että ainoa turvani oli uni, pitkä, syvä, kaikesta elävästä lymyilevä uni. Tahi sitten herääminen tästä uinailusta, joka kaikesta päättäen alkoi käydä kiusalliseksi.
Pälyilin levottomana ympärilleni. Kävi humahdus ilmassa, lehahti hälytys lepäävän ihmislauman yli, ja harvenevaan usvaan ilmestyi jokin uusi piirre, joka näytti ajavan kauhua läsnäoleviin.
— Tai-Joon! tärähti mahtava ääni. — Mitä kuulenkaan! Onko kansa kapinassa? — Haa, te huudatte itsellenne herraa ja Tai-Jeoa, huudatte avuksenne Liau-Joon raihnaista siementä. Onneton kansa, kurja lauma, minähän olen herranne, minä Tai-Morris-Jeo, koko Suuren mantereen herra, Suuren ja pienen veden valtias, teidän kurjain henkien ja ruumiitten haltija.
Silmänräpäyksessä usva oli harvennut, lepääväin lauma alkoi kiihkeästi liikehtiä ja satojen kasvojen kuvastaessa pohjatonta kauhua kuului Tai-Joonin äskeisestä surkeasti ohentunut ääni:
— Sinä olet herra ja mestari, oi suuri Tai-Morris-Jeo. Sinä olet Suuren mantereen herra, Suuren ja Pienen veden valtias. Oi suuri Tai-Morris-Jeo, sinä olet kurjain ruumiittemme ja henkiemme herra ja haltija.
— Vaikene, Tai-Joon! jyrähti ääni. — Liau-Joo jättäköön aineensa ennen auringonnousua, Tai-Joon jättäköön valtuutensa ennen toista auringonnousua, ja Liau-Joon saastainen siemen tukehtukoon kehtoonsa tällä hetkellä.
— Oi herra, Tai-Joon on jättävä valtansa. — Jat, Ho-Hun, matkoihinne!
En voinut erottaa Tai-Joonin seuraavia sanoja. Näin vielä miehen ja naisen surun murtamana ja käsiään riiputtaen lähestyvän herraansa; ne olivat vanhempani, sen tunsin. Sitten äkillinen kohina tukki korvani, kuulakka valo katosi ympäriltäni, ja minä tunsin jälleen vajoavani siihen tukehduttavaan ahdinkoon, josta hetki sitten olin vapautunut.
Ihmeekseni se ei enää tuntunut niin ahtaalta; tukehduttava, tuskallinen paino keveni vähitellen, ja olinpaikkani kävi sitä mukaa väljemmäksi.
Mutta koko ajan olin täysin tietoinen siitä, että ympärilläni vallitsi ankara taistelu. Ja kohta kun pauhina hetkeksi vaimeni, kuulinkin Tai-Joonin äänen, jonka äskeinen nöyrä alamaisuus oli jättänyt sijansa vihasta kuohahtavalle uhmalle:
— Oi herra, Liau-Joon voit murskata, minutkin voit musertaa, mutta Liau-Joon hedelmän suuri henki on sinua voimakkaampi.
— Minuako, Tai-Joon, minuako? — Karjaisuun vastasi joukon mieletön pelonhuuto, mutta Tai-Joonin ääni värähti uhmaten:
— Sinua, Tai-Jeo, sinua, joka valtaasi väärinkäyttäen olet tuhansia henkiä karkoittanut, sinua, joka jokaisessa tulokkaassa pelkäät valtasi riistäjää, sinua, joka tälläkin hetkellä tahdot lähettää suuren hengen takaisin Avaruuteen.
— Kurja! Onneton! Vain minä, Morris-Jeo, tuhannen sukupolven herra ja jälkeläinen, vain minä olen suuri henki! tärähti ukkosena uhkaava, kiukussaan hirvittävä ääni.
Kuin unessa näin kaksi usva-ilmiötä vastakkain ja tiesin, että toinen niistä minua uhkasi, toinen suojeli. Ja kaukaisena, tyynnyttävänä soi korvissani:
— Sinä et voi, Morris-Jeo, sinä et sitä voi! Sillä ennenkuin olet ehtinyt palata aineeseesi, ennenkuin sinun käskysi voidaan täyttää, vien minä lapsen varmaan turvapaikkaan, minä Tai-Joon, sinun kurja palvelijasi, sinun leppymättömin vihamiehesi. — Pois, onnettomat, pois! Lapseen ette koske, jos henkenne on teille minkään arvoinen. — Luuletko, Morris-Jeo, että suotta olen henkiä kokenut?
Äänet loittonivat kuulumattomiin. Korvissani pillahti soimaan inisevä, yksitoikkoinen ääni, ja minut valtasi välinpitämättömyys ympäristöäni kohtaan. Ainoastaan ylläni liikehtivän koneen monimutkainen liukuminen herätti hetkeksi lapsellisen mielenkiintoni; sitten tunsin vajoavani suloiseen, hyväätekevään ja veltostuttavaan uneen, jossa hymyilevän hellä-ilmeinen, minulle omituisen tuttu miehen naama painautui korvalliselleni ja murisi:
— Vihdoinkin, Morris-Jeo, vihdoinkin saan sinulle isäni puolesta kostaa. Oi suuri Kaikkeus, salli minun onnistua, oi ääretön Avaruus, anna minulle voimia!
TOINEN LUKU
"Minähän olen Tuomas Enoksson —"
Seurasi epämääräisten unelmain sarja, josta silloin tällöin heräsin lyhytaikaiseen tajuntaan.
Alussa minua sanomattomasti huvitti ympäristöni katseleminen. Rosoiset, monivärisinä kimaltelevat seinät, notkeat laitteet tankoineen, laattoineen ja monimutkaisine liikkeineen antoivat minulle alinomaa uutta ilonaihetta. Milloin huomasin niissä pienen osan, jota en ennen ollut keksinyt, milloin vähäisen liikkeen, jota en ennen ollut oivaltanut. Monasti nauroin ihastuksesta, kun pieninkin sätkytykseni pani ylläni yhtä mittaa elävän koneiston ojentamaan parin tai toisen sulavaliikkeisistä ulottimistaan, ja vähitellen panin merkille, että jokin määrätty liike minun puoleltani synnytti aina yhtä määrätyn liikkeen tarkkaavaisen koneen puolelta, ilmenipä se sitten makoisen putkilon suulleni työntymisessä tai väsähtäneen kylkeni kääntämisessä hyllyvällä alustalla.
Myöskin ensimmäisiin huomioihini kuului ylhäällä laessa häämöittävä kulmikas pilkku, joka joskus vaaleni, joskus tummeni ja välistä kokonaan katosi. Juuri sen kohdalla maassa seisoi se ihmeellinen tuoli, johon istuutuen pieni hintelä mies vilahtaen kiiti pilkun lävitse ja samoin siinä istuen jälleen ilmaantui näkyviini. Siitä sivummalle kimalteli leveä, joustava leposija ja sen yläpuolella omituinen hattu, joka, aina kun hän siihen päänsä pujotti, säteili ja sähisi ja pani hänen kasvoistaan näkyvän alaosan nauramaan tai muuten ilmeilemään.
Hyvin usein mies tuli luokseni, hymyili niin, että silmät katosivat ryppyihin, ja puheli jonkinlaista sekamelskaa, jota en kuolemaksenikaan ymmärtänyt. Silloin valtasi minut kova uteliaisuus, ja minä koetin kaikin tavoin tiedustella häneltä yhtä ja toista, erittäinkin tuon valkoisen pilkun ja sähisevän hattulaitteen merkitystä. Mutta hän vain nauroi, nyökäytti kaljua päätään ja vastasi yhtä käsittämättömällä suunsoitolla.
Toisinaan kuitenkin näin, että sanani häneen vaikuttivat. Silloin hän tavallisesti tuli luokseni, pani liukuvat tangot lepoon ja nosti minut toiselle alustalle, joka sihisten ja räiskähdellen ahdisti rintaani ja poltteli koko ruumistani kuin viiltelevä tulenkieli.
Tuskasta huolimatta nämä hetket olivat minusta erittäin mieluisia, sillä silloin aina tunsin irtautuvani jostakin sitovasta painostuksesta ja kohoavani johonkin väljempään tilaan, jossa ikäänkuin unesta heräämäisilläni aloin tajuta, missä olin, ja ymmärtää, mitä nuo alinomaa hokevat huulet tahtoivat tajuntaani takoa.
Monasti tunsin olevani täydellisen heräämisen partaalla, ja silloin mies äkkiä vaikenikin ja seisautti koneen. Mutta vihdoin eräänä tällaisena hetkenä tunsin äkkiä kuin olisin kauan veden alla haukkoiltuani pilkahtanut pinnalle ja jättänyt raskaan riippani omin päin ajelehtimaan.
— Tai-Joon! huudahdin riemastuneena. — Tai-Joon! miksi? mitä?
Kaikki, mitä olin tahtonut kysellä, udella, tuntuikin äkkiä saaneen selityksensä. Tai-Joon — sillä hän se oli, siitä olin ihmeellisen varma — hyppäsi korkealle ilmaan silmät levällään kauhunsekaisen ilon purkauksessa. Sitten hän, kuin turhaan sanoja tavoiteltuaan, huudahti äänen värähdellessä:
— Suuri Kaikkeus! Oi suuri Kaikkeus!
Hän seisoi siinä riippuvin käsivarsin ja katseellaan mihinkään tähtäämättä. Hintelä ruumis vavahteli liikutuksesta, ja suupielissä nytkähteli tuon lyhyen kiitosvirren toisinto.
Äkkiä tiesin, että jotakin oli kysyttävä.
— Morris-Jeo? Nuo kaikki alastomat ihmiset? Missä? Miten? Olenko minä nukkunut? Miksi sinä olet alasti? Miksi tuo lapsi —
Ties mitä kaikkea olisinkaan kysellyt, mutta huomioni kiteytyi kokonaan yhä sähisevän koneen laatalla lepäävään lapsukaiseen. Hämärästi tajusin sen ennenkin nähneeni, mutta silloin — eihän se silloin ollut noin kookas. — Tai-Joon, sanoin hetken mielijohteesta, — kuinka vanha hän on?
— Hän? — Mies heräsi kuin unesta ja hänen silmistään leimusi melkein yliluonnollinen riemu ja hartaus. — Tuo ruumis. Se on vasta kolme kierrosta täyttänyt. Ollakseen valmis sen pitäisi täyttää kolme kertaa kolmekymmentä. Mutta minä olenkin kehittänyt sitä Avaruuteen astuneen Tai-Millin keksinnöllä, kehittänyt toisin ajoin yli uskallukseni, ja nyt se iässä vastaisi varmasti kaksikymmentä kierrosta. — Ja ihminen elää kuusi —, seitsemänkymmentä —
— Kahdeksan-, yhdeksänsataa, jotkut tuhannen.
— Niin kauan!
Ja silloin jälleen muistin jotakin.
— Morris-Jeo? Kuka hän on? Eikö hän tahtonut juuri tätä lasta? Eikö hän uhannut sinua?
Tai-Joonin silmissä leimahti.
— Minua! Tuota lasta! Kansaa! kuului kohisevan vahingoniloinen vastaus. — Sinä päivänä suuri Morris-Jeo uhkasi kaikkia. Mutta lapsen minä pelastin. Kansa ei voinut minua siinä auttaa; sen sydän on kyllä myrkytetty, mutta se ei tohdi nousta Morrista vastaan. Ja kuitenkin minä voitin, suuren Kaikkeuden avulla voitin suuren Tai-Morris-Jeon, ja ennenkuin hänen käskyläisensä saapuivat, lepäsi lapsi minun siivelläni. He surmasivat Liau-Joon, surmasivat lapsen äidin, mutta hedelmä — se lepää tuossa, ja sitä ei Morris-Jeonkaan käsi hevillä tavoita.
Tajuntaani oli tulvehtinut sarja kaikenlaisia asioita. Ne ryntäsivät parvissa eteenpäin, ajelivat toisiaan, sekoittuivat toisiinsa ja purkautuivat esiin sekavana kysymysten ja arvailujen vyyhtenä.
— Kerro, Tai-Joon! sanoin kiihkeästi. — Kerro enemmän!
Mutta kun kohotin katseeni uinuvasta lapsesta, jonka jäsenet vapisivat koneen salaperäisestä voimasta, huomasinkin, että Tai-Joon oli paneutunut vuoteelleen. Näin kasvojen pinnistyneen tiukkaan ilmeettömyyteen ja havaitsin silmien vielä siirtelehtivän ummistettujen luomien alla. Hetken kuluttua ruumis makasi liikkumattomana, tuskin hengitystäkään huomasi, ja jostakin kuului epämääräinen hiiskahdus, sitten selkeä ääni:
— Minäkin tahdon nähdä sinut hengessä.
— Tai-Joon! sanoin.
— Niin, Tai-Joon, kuului eteeni ilmestyneestä usvaoliosta. — Ah, tule! Katso!
Vilkaisin epäilevästi liikkumattomaan ruumiiseen ja sitten tunsin kuin väkisin pyrkiväni usvaolion perästä kattoaukkoa kohti.
Suuri Jumala! Eteeni aukeni savunkirkas taivas. Ei pilvenhattarakaan särkenyt sen hopeanhohtavaa sineä. Mutta sensijaan halkaisi ilmaa rivi tummia pisteitä, jotka suorassa linjassa huimaa vauhtia kiitivät eteenpäin.
Seurasimme kiitävän pistelinjan kulkua, kunnes se painui kaukaisen kukkulajonon taakse.
— Kirottuja! murisi Tai-Joon.
— Mitä? Ne eivät siis olleetkaan lintuja?
— Lintuja! — Hän naurahti. — Ah! tarkoitat noita muinaisia lentäviä eläimiä. Ei, tämän kauden ihminen ei niitä tunne. Tuo oli Morris-Jeon armoton lähetystö, "kuolon enkelit", kuten niitä nimitetään. Suuri Kaikkeus varjelkoon Neljättä piiriä.
— Mitä he tekevät? Surmaavatko?
— Surmaavat tai syytävät iankaikkiseen pimeyteen, joka on surmaa pahempi. Missäkö? Tuolla syvemmällä kuin Suuren veden pohja. Siellä tuhannet sortuvat Morris-Jeolle herkkua kaivaessaan, isät ja pojat, äidit ja tyttäret, heittävät henkensä herransa huulia hivelläkseen. Sieltä on lähtöisin kuuluisa Tshung-Kingin valkoinen metallikin, jonka joka hitunen on onnettomain hengillä lunastettu. — Ei, ei siihen aina syytä tarvita. Väenpuute siellä alhaalla on riittävä aihe. Tahi — jos joku poloinen ei ole löytänyt yöyrttejä tarpeeksi, jos joku äiti ei tahdo erota tyttärestään, joku mies naisestaan, joku kaunotar neitseydestään, kaivoksiin heidät häädetään, syvälle maan alle syydetään.
— Morris-Jeoko häätää?
— Morris-Jeo. Neljännen piirin kirous on sen punainen metalli. Jos koskaan taivaankappale on kirousta osakseen saanut, on muinainen Kuu sen sekä saanut että ansainnut. "Miksi se kirottu juuri meidän piiriimme singahti?" on Punaisen kielekkeen asujamen alituinen sadatus.
— Mitä sanoit Kuusta? Ja mikä on punainen kieleke?
— Ah! Minä unohdan tyyten, ettet näitä asioita ymmärrä. Mutta niinkuin muinaisesta paljon tiedät, niin tulet nykyisestäkin tietämään.
Ja haltioituneena Tai-Joon teki ylt'ympäri koko taivaanrannan käsittävän eleen. Se kaarsi piiriinsä kellertävät kukkulat ja punaisenruskeat, pohjiltaan tummenevat laaksot, syleili taivaan liepeitä viilettävää sinistä penger jonoa ja kosketti hopeansineen sulautuvaa kuparihohteista horisonttiviivaa. Hän ikäänkuin asetti tarjottimelle jylhän kokonaisuuden, laskien sen jalkojeni juureen.
— Katso! — katso! Siihen aikaan kun Kuu taivaankantta viiletti, ei näköala liene ollut näin suurenmoinen; silloin kun kaukaisen auringon loistoa huuruvaippa vaimensi, ei värisointu liene ollut näin lumoova. Näethän tuon hulmun, joka idässä puolitaivaalle kohoaa — mitä oli rusko, mitä senaikuinen tähtiradan valo tämän rinnalla? Ja nousuun on vielä lähes kaksi hetkeä.
Näky oli suurenmoinen: mitä kaukaisin, hammaslaitainen vuorijono suli kokonaan leimuavaan punakeltaiseen lieskaan, siellä täällä suihkahtivat hehkuvat kielet kuin kilpaa keskitaivasta tavoitellen, valaen kukkuloille välkkyvää valoa ja syventäen rotkojen varjoja.
Mutta näköalan prameus ei hillinnyt uteliaisuuttani. Uudistin kysymykseni Kuusta ja Punaisesta kielekkeestä.
Tai-Joon naurahti.
— Millä kierrosluvulla olet sen nähnyt? kysyi hän.
— Vuosiluvulla, tarkoittanet. Viimeksi vuonna 1940.
— 1940. Maltahan, siis Uuden kauden lopulla. Ah, suuri henki, historian mukaan Ojaman komeetta sen pyyhkäisi vuonna 1962. Suurin osa sen massasta lienee joutunut kiertolaisen matkaan, mutta paljon sinkosi maahankin ja upotti osan mannerta, n.s. Etelä-Amerikan, synnyttäen pitkän kielekkeen, joka nyt tunnetaan Punaisen kielekkeen nimellä, Kuun sulaneen massan metalli värin mukaan.
— Entä ihmiset?
— Ihmiset! No, tietysti heitä kuoli kosolta, mutta jäi eloonkin. Kiinassa vaikutus oli vähäisin, eloonjääneiden luku nousi lähes neljään miljoonaan.
— Neljästäsadasta miljoonasta?
— Niin. Vaikka tosin toinen puoli pelastuneista oli joko hermosairaita tahi raajarikkoja.
— Suuri Jumala! Entä Eurooppa? Miten kävi länsimaisen sivistyksen?
Tai-Joon naurahti omituisesti ja vastasi hyvin säälivästi:
— Sivistyksen — sitä ei mikään turma kohdannut, joutuihan vain toisiin käsiin. Ja toisekseen, kun vanha Eurooppakin haali kokoon jäännöksensä, lisäsi se Pohjois-Amerikan, Itä-Afrikan ja tuon pienen eteläisen maanosan — Austraalian, niinhän sitä nimitettiin jätteitten kera maan asukaslukua lähes puolella miljoonalla.
— Ja siinäkö kaikki, koko ihmiskunta?
— Siinä. Avaruuteen astunut Ho-Hun-Tsen oli laskenut asukasluvun neljäksi ja puoleksi miljoonaksi. Itse katastroofiseutua lukuunottamatta — sitä huuhtoo nyt Pieni vesi paikoin kuuden penikulman paksuudelta — tuhoutui silloinen pintamuodostuma täräyksen ja sisäisen paineen pakosta niin perinpohjaisesti, että vain suoranaisella antipodilla jokunen ala kuin ihmeen kautta säilytti entisen asunsa.
— Miljoonakaupungit, uhkeat ihmiskätten työt, suuren neron tuotteet — kaikkiko?
Tai-Joon naurahti kauhistukselleni, ja ääni ilmaisi vähäksyvää säälittelyä.
— Kaikki. Ja hyvin otaksuttavaa on, että komeetankaasut jo hetkistä ennen köntistyttivät suuren osan elollista. Harvoista eloonjääneistä n.s. länsimaisen sivistyksen edustajista on muuan Fontell maininnut jotakin myrkytysoireista. — Mutta mitäpä siitä. Sanoit suurten nerontuotteiden hukkuneen tähän myllerrykseen — suuremmat, paljon suuremmat myöhäisemmän kulttuurin tuotteet on ajan hammas sittemmin jäljettömiin jyrsinyt. Näes, vanhentunut ihminen teki silloin kuperkeikan, nouseva polvi otti itselleen uudet ihanteet ja aloitti ajanlaskunsakin uuden katastroofin vuodesta — ja nyt on Uusimman kauden vuosi eli, kuten sitä nyt nimitämme, kun ei enää ole kesän ja talven vaihtelua, kierros 98123.
— Yhdeksänkymmentäkahdeksan tuhatta — mitä sanot, Tai-Joon!
— 98123. — Niin, aika rientää.
Tunsin eräänlaista huimausta. Tuntuihan kuin eilen olisin juossut tutun kaupungin katuja, paennut takaa-ajajiani ja sulkeutunut huoneeseeni, jonka ikkunan alla pihlaja lehtiään leyhytteli. Korkeintaan se oli tapahtunut viime viikolla — oi hyvä Jumala, kenties viime vuonna, mutta —
Silmissäni leimahteli valtava valo. Jossakin kaukana hulmusi oranssin ja tulipunaisen juovittama kaari, jonka sisusta hehkuvana läikkyen ahmi näköpiirin veriseen nieluunsa. Kuin suunnaton fosforoitu hirviö se aukoili hirmuista kitaansa ja sinkoili lukemattomia lonkerojalkojaan ylt'ympäri kuin riistaa riipien. Sitten se vyörytti päänsä kokonaan näkyviin, veti tuntosarvensa puoleksi sisään ja kohosi verkalleen yli taivaanrannan.
— Niin, aurinko, naurahti Tai-Joon. — Tosin se tuossa nousutaitteessa näyttää kovin suurelta, suuremmalta kuin keskikohdalle ehdittyään.
— Se on hirmuinen, sain äännettyä.
— Verraten siihen, mitä se oli viidentoista miljoonan penikulman päästä. Tällä hetkellä se on melkoista lähempänä, etäisyys on vajaa yksi ja kahdeksan kymmenesosaa miljoonaa, tarkemmin sanoen miljoona seitsemänsataayhdeksänkymmentätuhatta penikulmaa.
Hetken aikaan en kyennyt sanaakaan sanomaan. Mutta ajatukseni työskentelivät ylivoimaisesti. Koetin muististani pusertaa esiin joitakin tosiasiallisia tietoja. Ja vihdoin huudahdin:
— Mutta silloinhan on ellipsi jokseenkin pieni, ja jollei kulkunopeus ole vähentynyt —
— Se on kasvanut. Pallo huhkii yhdeksän penikulman vauhdilla ja tekee kierroksen kolmessakymmenessä vuorokaudessa.
— Ooh!
— Ja vuorokaudessa on yksitoista hetkeä, jotka suunnilleen vastaavat yhtä monta teidän tuntianne. Joten koko kierros meillä vastaisi teidän neljäätoista vuorokauttanne.
— Oh!
Enempää en kyennyt sanomaan. Ja olihan siinäkin tarpeeksi. — Vaistomaisesti tein liikkeen ikäänkuin vetäytyäkseni maa-aukon turviin, sillä valtava, täplikkäänpunainen, liekehtivälaitainen aurinko paahtoi täydellä terällään ja kumpujen rinteillä alkoi kellanruskea maa hehkua ja savuta.
— Ei se meitä kärvennä, tyynnytteli Tai-Joon. — Mutta varjelkoon Kaikkeus sitä, joka auringon noustua aukealla viipyy. Viime loppukierroksella Morris-Jeo paistatti tusinan miehiä yksitellen vajaassa neljänneshetkessä, ja se tapahtui Austriassa viiden viidettä asteen leveydellä. Täällä häipyisi ruumisparka silmänräpäyksessä höyryksi.
— Mutta miten voi ihminen täällä elää?
— Täällä! Oi henki, täällä me olemme ainoat asujamet. Jollei meillä tuolla alhaalla olisi erinomaisia jäähdytyskoneita, emme eläisi kahta nousua. Sillä me olemme juuri polttopiirissä, jossa aurinko paahtaa luotisuoraan.
— Päiväntasaajalla?
— Niin sitä silloin nimitettiin, kun vielä puhuttiin kravun ja kauriin kääntöpiireistä. Mutta nyt on akseli palannut kolmenkolmatta asteen kaltevuudestaan ja pallo kierii uraansa —
— Kuin keilapallo?
— Kuin mikä? — Ja selitystä odottamatta Tai-Joon äkkiä huudahti: — Ah, suuri Kaikkeus! Äärettömän Avaruuden nimessä! Sinun ruumiisi — ruumiisi —
— Minun ruumiini!
Hämmästyneenä seurasin häntä maanalaiseen komeroon. Tiesin hänen palanneen lepäävään ruumiiseensa ja aloin odottaa silmäluomien avautumista. Mutta samassa minun pälkähti mieleeni, että minun oli nälkä, sietämättömän nälkä.
— Tai-Joon! kivahdin kuin jostakin ilkeästä pilasta suoriuduttuani. — Sinähän olet puhunut pötyä tarpeeksi. Nyt minä tahdon ruokaa ja juomaa, paljon ruokaa ja juomaa. Sitten saat selittää tämän kummallisen unen.
— Unen! höpisi mies räpyttäen silmiään ja ponnahtaen istualleen. — Kunpa se olisikin vain unta! Suuri armias Kaikkeus! Minä unohdin, että Millin kehityskone teki työtään ilman riittävää raaka-ainetta. Sehän olisi samaa kuin valmistaa kilosta yöyrttejä kaksi kiloa ihmisenlihaa.
Ja Tai-Joon tarttui koneen kampeen, vaimensi sähinän ja hiessä huohottaen kiidätti lapsen hyllyvälle vuoteelle.
— Suuri Kaikkeus! Jos tämä vielä onnistuu, hoki hän kuin rukoillen, — on Tai-Millin keksintö saavuttanut odottamattoman ennätyksen.
— Oi henki, sinä suuri henki, tule takaisin, tule takaisin! — Voi minua onnetonta!
— Tai-Joon! sanoin harmistuneena hänen leperryksestään. — Sanoin äsken, että tahdon ruokaa. Anna lapsen olla. Olen nälkäinen kuin susi, ja sisälmyksiäni polttelee — polttelee — Tai-Joon!
— Oi Joo-Kee! Joo-Kee! parahti hän. — Siksipä juuri! Palaa ruumiiseesi, palaa, palaa, Joo-Kee!
— Vietävän marakatti! Hiiteen mokoma Joo-Keesi! Minä olen kuunnellut lorujasi, nähnyt silmänkääntäjätemppusi ja — ja nyt sanon sinulle, että minä olen Tuomas Enoksson — niin juuri, Tuomas Enoksson — ja että minä tahdon ruokaa!
Ja silloin minä sen huomasin. Vasta vertailu herätti aavistuksen. Olin nostanut käteni tarttuakseni Tai-Joonin laihaan olkapäähän — mutta suuri Jumala, minkä käteni!
Sitä minulla ei lainkaan ollut.
Kuin pyörtymyksen kynsissä tajusin Tai-Joonin kauhistuneen sanatulvan ja ikäänkuin kaatumisen pelosta tartuin hänen vapisevaan ruumiiseensa. Siitä luiskahtaen tunsin vaipuvani vuoteella lepäävän lapsen puoleen ja höpisin:
— Minä olen Tuomas Enoksson, minä olen Tuomas Enoksson, minähän olen —
Ja minä tahdoin syödä, syödä, syödä. Ja sitten nousta jaloilleni ja astella ulos maailmalle. Maailma, sehän oli yhä vieläkin entinen tuttu kotikaupunkini, — jossakin tämän seudun tuolla puolen.
Vaikuttiko sen Tai-Joonin epätoivoinen ääni vaiko hätääntyneen katseen hirvittävä ilme — minä tunsin ainoan turvani tuossa kalpeassa lapsessa, tunsin vajoavani jonkinlaisen horroksen hämärään, johon edessäni huitova kurttuinen mies vähitellen häipyi. Hänen kadottuaan kuljin huimaa vauhtia alaspäin — yhä alaspäin.
— Viisitoista kierrosta! — parissa hetkessä viisitoista kierrosta! kuului jostakin rukoileva ääni. — Oi suuri Tai-Mill! Sinä olit oikeassa väittäessäsi, että koneesi voi keskeyttämättä ravittavan naisen kohdussa kehittää sikiön synnytykseen kahdessakymmenessä päivässä. Kahdenkymmenen kierroksen asemasta! Morris-Jeo ei turhaan pelännyt sinua. Olisitpa saanut vain satasen kierrosta ja yhtä monta vankkaa naista käytettäväksesi, niin —
Tunsin polttavaa tuskaa suussani, vatsassani, koko ruumiissani. Hapuilin ympärilleni, sain huulilleni tutun, makean putkilon, ja minä imin — imin — imin kaiken muun unohtaen ja yksinomaan tähän taivaalliseen nautintoon sulautuen. Ja juuri uupuessani soi korvissani kaukainen valitusvirsi:
— Oi suuri Kaikkeus, sinä suojelit tämän suuren hengen hentoa ruumista. Ole kiitetty, kiitetty — kiitetty —
KOLMAS LUKU
Tai-Joon huomaa, että minäkin tahdon
Eräänä yönä heräsin kiusalliseen pahantuntuun. Jotakin selittämätöntä aavistaen silmäilin levottomana ympärilleni ja koetin saada selville, mistä tuo ilkeä tunne johtui.
— Tai-Joon! sanoin hiljaa. Mies makasi vuoteellaan, ohut nenä kattoon viitaten. Hän ei liikahtanut.
Omituinen pelontunne esti minua korottamasta ääntäni, ja sitäpaitsi olin jo tottunut näkemään Tai-Joonin kasvojen ilmeestä, milloin hän nukkui ja milloin antoi vain ruumiinsa nukkua. Tällä hetkellä ilmaisi piirteitten jäykkyys, että hänen henkensä oli kaukana tästä ahtaasta majasta.
Kääntelehdin vuoteellani, maistoin lohduttavaa imukettakin ja päästin sen jälleen; silmäilin ylös kattoon erottaakseni aamun tuloa ennustavan valopilkun — kaikki turhaan. Silloin päätin nousta ylös ja pistää pääni Tai-Joonin ihmeelliseen "hattuun" — joka kepponen oli minulta vakavasti kielletty — mutta juuri kun olin aikeissa toteuttaa päähänpistoni ja laskenut jo toisen jalkani lattialle, kuulin selvästi ääniä kattoaukolta päin.
Levottomuuteni palasi kymmenkertaisena.
Jännittyneenä silmäilin ylös hämärään. Ensin vilahteli jotakin vaaleahkoa, vilahteli ja katosi, kunnes sieltä vihdoin liukui esiin samanlainen tuolilaite kuin Tai-Joonin, joka seisoi tuossa tankojen juuressa paikallaan.
Töin tuskin saatoin hillitä huudahduksen. Tuolista nousi nuori, komea mies. Hän vilkaisi hätäisesti ympärilleen ja lähestyi Tai-Joonin ruumista. Matelevan äänettömästi kaunis vartalo hiippaili vuodetta kohti, ja kasvoilla väreili aisti jännityksen kissamainen valppaus.
— Tai-Joon! olin kirkaisemaisillani, mutta pelästys tyrehdytti huudon huulilleni. Epämääräisestä kauhusta vapisten tuijotin makaavan suojelijani liikkumattomiin kasvoihin ja toivoin hartaasti, että hän avaisi silmänsä ja ponnahtaisi pystyyn.
Mutta toivomukseni ja harras "suuren Kaikkeuden" avuksi huutaminen osoittautuivat tehottomiksi. Vieras kumartui makaavan puoleen, tutki tarkkaan hänen kasvojaan ja nousi sitten, selvästikin aikoen lennättää sanan seuralaiselleen.
Ja vasta nyt hän keksi minut. Hänen katseestaan kuvastuva tyydytyksensekainen hämmästys oli nyt väkisinkin puristaa huuliltani äännähdyksen. Mutta, miten olikaan — kun hän hätäisesti astui luokseni ja minä mykistyneenä tuijotin häntä silmiin, huomasin hänen äkkiä käyvän yhä enemmän hämilleen. Ja hänen peräytyessään ikäänkuin katsettani kaihtaen muuttui pelkoni uhmaksi, jonka rohkeutta itsekin ihmettelin.
Hän murahti jotakin, kiiruhti aukon kohdalle ja virkkoi jonkun sanan näkymättömälle seuralaiselleen. Kohta ilmestyi katon hämärästä toinen mies samanlaisessa tuolivehkeessä istuen. Tämä mies oli pienempi ja nähtävästi vanhempi. Ja hänen vasen korvalehtensä oli suuri ja tumman luomen peittämä. Hän vilkaisi arasti Tai-Jooniin ja tuli sitten ripeästi luokseni.
— Suuri Kaikkeus! Hyvä Jumala! höpisin itsekseni ja suljin silmäni, sillä miehen kasvot olivat minusta rumat ja peloittavat.
Kuinka hämmästyinkään, kun vastoin pelkoani avasin silmäni: mies hypähti äkkiä taapäin ja pyyhkäisi ilkeäilmeisiä kasvojaan kuin jotakin epämiellyttävää karkoittaakseen. Mitähän tämä merkitsi? Miksi käyttäytyivät miehet noin kummallisesti? — Mutta aprikoimiseni ja nousevan uljuuteni tunteen masensi tuotapikaa vanhemman miehen murahdus:
— Se ei ole hän.
— Eikö? epäröi toinen, — ja miksikä ei?
— Äh! Senhän pitäisi olla tuskin kolmen kierroksen ikäinen ja tuo — tuo — puhumattakaan siitä, että sillä on valkoisen jäytävä katse — hän käänsi päänsä sivulle sanoakseen: on jo kaksikymmentä.
— Mutta miten? Tuossa on kumminkin Tai-Joon — hänet minä tunnen.
Kuumeisella kiireellä he kääntyivät makaavan puoleen. Vanhempi kumartui arastellen ja tarkasti huolellisesti kasvoja.
— Olisiko se Tai-Joon? kuiskasi hän silmien välähtäessä. — Tiedätkö, Tshing-Tun, mitä se meille merkitsisi!
— Elävänä? innostui puhuteltu.
— Elävänä, niin. Mutta sitä emme voi. Meillä ei ole lankaa. Ja Tai-Joonin henki on suuri henki pidätettäväksi.
— Tshing-Tun! jatkoi hän äkkiä, tarttuen minulle tutun koneen ulottuneen. — Tässähän on polttokone!
Nuorempi väänsi koneen muuatta nappulaa, käänsi toista ja murahti:
— Minä en ole nähnyt tällaista polttokonetta. Se on tavallinen kontakti, luulemma. Kuolema ja kirous!
Kone oli päästänyt ilkeän sähinän, ja muuan sen puikkopäisistä lonkeroista kiepahti kipinöiden lattialle. Luomakorvainen tempasi sen käteensä ja virkkoi hätäisesti:
— Kone kuin kone. Siinä on kuitenkin voima ja millilasku. Tällähän tästä — aseta sataan! Tuosta voimme sitten rauhassa —
Hän vilkaisi merkitsevästi minuun ja näytti jälleen hämmentyvän. Seurasi silmänräpäyksen epäröiminen; vanhemman käsi vavahteli, ja nuoremman hapuili puoleen ja toiseen.
— Lunarian sokeus! Sata milliä — puolitoista! sähähti luomakorvainen kiukkuisesti. — Säästämme sen pään todisteeksi.
Epätoivoisena tuijotin Tai-Joonin rauhallisiin kasvoihin, höpisin sisimmässäni kaikki muinaisten ja nykyisten jumalain nimet ja olin puistelevinani ystävääni ja huutelevinani hänen korvaansa, minkä keuhkoiltani kykenin.
— Viisikymmentä — kuusi, seitsemän —
— Joudu, Tshing-Tun!
— Sata — kaksikymmentä —
— Joudu! Hän voi herätä.
— Kaksikymmentäviisi - kolmek…
— Tai-Joon! Herää! kirkaisin niin, että pelästyin omaa ääntäni.
Sihinän ja räiskinän helvetillisessä pauhussa luomakorvainen päästi kipinöivän letkupuikon tuskin tuuman verran Tai-Joonin kyljestä. Se piirsi säteilevän kaaren, ja juuri kun nuorempi mies lausui: "neljä—, viisikymmentä", katkesi ääni parahdukseen, ja sähähtävän höyrypilven takaa kuului mieletön mylvinä:
— Kuolema ja pimeys! Suuri armias Kaikkeus! Oi autuas Tshing-Tunin henki, mene rauhaan — mene rauhaan — mene rauhaan!
Höyryn hälvetessä näin maassa inhoittavan möhkäleen. Sillä oli puoli rintakehää, toinen käsivarsi ja pää, jonka suu oli vielä numeroiden huudosta raollaan. Vähän matkan päässä virui yksinäinen, hyvinmuodostunut jalkaterä.
Hirveästi vääntynein kasvoin luomakorvainen töytäili edestakasin, pysähtyi hetkeksi paikalleen, tutisevat käsivarret riipuksissa ja sitten reutoi jälleen puoleen ja toiseen kuin jotakin näkymätöntä kaihtaen. Äkkiä hän kapsahti tuolivehkeelleen, hapuili jotakin sen laidalta — ja juuri vehkeen lähtiessä liikkeelle hänen kauhistunut katseensa osui minuun: käsi luiskahti, jalat horjahtivat ja tuoli suhahti katon hämärään suistaen taakkansa nurinniskoin ja surkeasti parkuvana jäljelläolevain tuolien väliin.
Tapahtumain nopea kulku oli minut kokonaan tyrmistyttänyt. Äsken vielä olin hiessä kylpien ollut valmis ummistamaan silmäni ja epätoivoisena kirkumaan itseni tainnuksiin; nyt katselin tyynesti ympärilleni ja — mistä se lieneekin tajuntaani pujahtanut — olin olevinani suuressa teatterihuoneessa ja odottavinani näytöksen loppukohtausta. Ylhäällä häämöitti nelikulmainen valo-aukea, sen alla, kiiltävän kiskoparin juurella, kompuroi jäntevä, hyvin ruma roisto tyyppi, ja sivummalla sähisi vimmatusti kone, jonka takana selällään makaava mies hiukan räpytteli silmäluomiaan.
Tuossa tuokiossa näyttämö sai eloa. Makaava avasi silmänsä, käänsi päätänsä ja ponnahti seisaalleen. Samassa roistonaamainen päästi ulvahduksen, töytäsi nuolena tuolivehkeen luo — ja lamautui paikalleen, käsi kiskoon nojaten ja sieraimet hätäisesti ilmaa ahmien.
— Onneton! kuulin Tai-Joonin tutun äänen. — Oletko ehtinyt kajota —
— Tai-Joon! Tai-Joon! huusin ihastuksesta.
Hän vilkaisi minuun ja hymyili rauhoittuneena, ja hänen huulensa näyttivät sommittelevan sanoja. Hän astui luomakorvaista kohti, pysähtyi ja jäi tuijottamaan maahan.
— Toverisi, arvaamma, sanoi hän. Mies räpäytti silmiään tuskin huomattavasti.
— Kenen käskystä?
— Tai-Maran, oi laupias herra — matkalla Lunasta Tshung-Kingiin.
Mies loi avuttoman katseen ylhäällä vaalenevaan aukkoon, ja Tai-Joon jatkoi hitusen suopeammin:
— Osuitte siis sattumalta?
— Vakuutan, herra, vallan sattumalta. Tshing-Tunin siipi vioittui, saimme laskeutua ja korjata sitä runsaasti kaksi hetkeä. Aioimme varjoutua Gordoniin, mutta juuri noustessamme keksimmekin tämän aukon. Vakuutan, herra, kautta Avaruuden vakuutan —
Tai-Joonin kädenliike tukki hänen suunsa; miesparka laski kätensä riipuksiin ja uikutti armoa.
— Vaikene, orja! kivahti Tai-Joon. — Silmäsi sanovat, että olet ollut kaivoksien pimeydessä. Montako kierrosta?
— Yhdeksän, herra.
— Ja nyt kuulut "Lentävään silmään"?
Mies räpäytti silmiään ja yritti jälleen puhjeta uikutukseen.
— Vaikene! sanoi Tai-Joon ankarasti.
Aioin juuri tavalla tai toisella herättää suojelijani huomiota, mutta en oikein tiennyt, miten aloittaa, kun hän jo tulikin luokseni ja tarttui hymyillen käsivarteeni. Silloin ehätin ennen häntä, koetin esittää säälittelevän mielipiteeni ja puolustaa tuota epätoivoista miesparkaa.
— Mitä? Eivätkö he yrittäneet surmata minua?
— Kyllä, mutta —
— He eivät onnistuneet, sen tiedän. Suuri Kaikkeus osutti virran Tshing-Tunin jalkaan. Mutta se ei muuta asiaa. Ilman sitä he olisivat surmanneet sinutkin, tehneet tyhjäksi koko aikeeni, silmänräpäyksessä riistäneet kansalta ainoan toivon. Oi lapsi, turhaanko olisin työtä tehnyt, turhaanko erämaassa piileskellyt, turhaanko kurjain tuhansien toivonkipinää vireillä pitänyt! Ei, ei — ei turhaan! Kaikkeus on antanut meille vain varoituksen, kehoituksen.
Hän kääntyi miespoloiseen, joka vapisten seisoi siinä edessämme, uskaltamatta tai kykenemättä katsettaankaan nostamaan. Entinen hymyilevä, hiljainen Tai-Joon oli muuttunut ankaraksi, kovaääniseksi ja käskeväksi herraksi, samaksi, joka oli singonnut uhmasanoja suurelle Morris-Jeolle tuona muistini unohtumattomana ensi aamuna.
— Orja! tärisi hänen äänensä, — sinä olet vapaa. Mene!
Hämmästykseni vaihtui ihastukseksi, mutta jo samassa luin miesraukan kauhun virnistyksestä sanojen hirvittävän merkityksen. Ja silmäys nyt jo täysin valoisaan katto-aukkoon, johon Tai-Joonin käsi käskevänä viittasi, ilmaisi minulle tuomion koko julmuuden.
— Oi laupias herra, armahda, armahda! Vaimoni raataa pimeydessä, lapseni, vanha äitini — — Oi suuri, armollinen Tai-Joon, minä olisin lunastanut heidät vapaiksi, ennenkuin kuolevat.
— Ja siksi myit itsesi "Lentävälle silmälle" — toisia omaistesi sijaan syvyyteen saattaaksesi. Onneton orja, saastainen olio, ulos! ulos!
Parahtaen vajosi miehen leuka rinnoille, jäntevä ruumis vapisi tuskan puistattamana, ja hartiat köykistyivät luhistavan taakan painosta. Hän hapuili tuolilaitetta, tarttui jo sen laitaan, mutta sitten pääsi rinnasta äärimmäisen epätoivon ulvahdus:
— Oi armoa, armoa, armoa! Suuren Kaikkeuden, äärettömän Avaruuden nimessä vannon — vannon, etten tätä ilmaise. Oi suuri Tai-Joon, annan äitini, vaimoni, lapseni nääntyä — palaan itsekin pimeyteen — palaan — palaan —
Silloin en kestänyt enää. Miehen lyyhistyessä Tai-Joonin jalkojen juureen karkasin seisaalleni ja tartuin suojelijani kohotettuun käteen melkein tietämättäni mitä tein. Hän hämmästyi, änkytti epäselvän kysymyksen, mutta äänensävyn äkillisessä muutoksessa oli jotakin kunnioittavaa, ja se vain kannusti rohkeuttani.
— Tai-Joon, sanoin, tämä mies jää tänne.
Hän säpsähti värähtelevää ääntäni, haukkoili vastalausetta ja näytti väistävän katsettani. Mutta maassa viruva mies tuijotti minuun mulkoilevin silmin ja pakeni säälivää kättäni oudosti kauhistuen.
— Armoa, herra — oi armoa! hoki hän.
— Sinä olet saanut armon, sanoin pakottautuen hymyilemään.
Hän katsoi minuun kuin mielipuoli, vilkaisi väliin Tai-Jooniin ja liikutti huuliaan leuan järähdellessä. Lähestyessäni hän teki reutoilevia liikkeitä ikäänkuin piiloa hakien, mutta kun toistin sanani, painautui hän kesytetyn pedon tavoin maahan ja väisti kättäni puoleen ja toiseen mataen.
Tartuin hänen jäntereiseen käteensä kaikella vähäisellä voimallani. Hän älähti kerran ja totteli heikkoa otettani yhä vapisten. Mutta kun sain hänet jalkeille ja kysyin hänen nimeään, vastasi hän sammaltaen ja Tai-Jooniin pelokkaasti tuijottaen:
— Rai-Sun, herra — oi herra — olenko — saanko — pitääkö minun — —
Silloin vasta huomasin, että Tai-Joon oli astunut vierelleni.
— Rai-Sun, sanoi hän hiljaa, suuri henki on sinut armahtanut; palvele uutta herraasi ja ole uskollinen.
Miesparan kasvoille valahti onnekas ilme. Kuulin hänen kiitosmuminansa ja näin hänen hartiainsa ilosta hytkähtelevän. Mutta huomioni ei enää viipynyt hänessä, vaan vanhassa ystävässäni: Tai-Joon oli laskenut katseensa ja antoi orjan tavoin käsivarsiensa riippua; eikä hänen äänensä koskaan ollut ilmaissut sitä kunnioitusta kuin nyt hänen sanoessaan:
— Sinä olet saavuttanut herruuden ruumiisi yli, oi suuri henki. Silmissäsi asuu käskijän ilme. Olet kypsä. Ota valta käsiisi ja käske. Tai-Joon on sinun halpa palvelijasi ja laskee katseensa sinun katseesi edessä kuin Rai-Sun.
Omituista oli nähdä heidät tuossa kunnioittavassa asennossa. En oikein ymmärtänyt heitä kumpaakaan, en heidän sanojaan enkä eleitään, enpä edes itseäni. Mutta minä en hämmentynyt, sillä selittämätön varmuuden tunne sanoi minulle, että nuo ihmiset olivat alamaisiani ja että minä olin heille herra ja määrääjä.
— Tai-Joon, sanoin — ja myönnänpä, että silloin tunsin ensipäiväisen monarkin itsetietoista nautintoa, — minä tahdon oppia tuntemaan nämä koneet, tahdon pistää pääni tuohon ihmeelliseen kalottiin ja pyöritellä tuota palloa, jonka ääressä olen sinun nähnyt ilmeilevän. Tai-Joon, minä tahdon oppia tuntemaan tämän maailman, tietämään mitä on tuolla ulkopuolella.
— Sinun tahtosi tapahtukoon, oi suuri henki. Ruumiisi on tosin vielä heikko, mutta kaikki on sinun käytettävänäsi; yksin Tai-Joon-vanhuskin on vain kone sinun käsissäsi.
NELJÄS LUKU
Matematiikkaa ja koneoppia
Tästä hetkestä lähtien elämäni kokonaan muuttui. Tai-Joon kertoili minulle yhtä ja toista tästä maailmasta, ja Rai-Sun seurasi kintereilläni kuin muinaisen maailman uskollisin koira, ollen valmis pienimmästäkin viittauksestani astumaan eteeni ja onnesta loistavin silmin täyttämään toivomukseni. He olivat opettajiani, kumpikin tavallaan, ja kuitenkin tunsin olevani heidän herransa ja päällysmiehensä.
Toisinaan tämä asiaintila minua suorastaan kiusasi. Ja välistä saattoi tapahtua, että sain palavan halun heittäytyä suojelijani jalkojen juureen ja huudahtaa: "oi Tai-Joon, sinä joka olet niin viisas, käske sinä!" Mutta tällainen huonommuuden tunne tukehtui aina alkuunsa, sillä Tai-Joonin nöyrän katseen kohdatessani ylemmyyteni tuossa tuokiossa palasi oikeuksiinsa.
Mielityönäni oli syventyvä ihmeellisessä hatussa silmäini eteen avautuvien seutujen ja näköalojen tarkasteluun. Tai-Joon silloin aina loikoi vierelläni ja kuljetti koneen neulaa pallon tiheään ruudutetulla pinnalla.
— Tämäkö on Maa? olin ensi kokeella huudahtanut. En tuntenut siinä ainoatakaan maanosaa, en ainoatakaan merta, saatikka järveä, jokea, vuoriryhmää tai kaupunkia.
— Tämä, sanoi hän. — Suuri katastroofi ja maannousu ovat karttaa jonkun verran muuttaneet. Sitäpaitsi tekee neliöjako sen sinulle vieläkin oudommaksi.
— Neliöjako?
— Niin, nuo viivat. Katsohan. Tämä pallo on jaettu kuuteen n.s. Piiriin, jotka osapuilleen vastaavat muinaisia maanosia. Siinä on kuitenkin se ero, että Amerikan nyt jakaa polttopiiri kahtia. Siis: Aasia, Eurooppa, Afrikka, Austraalia, Etelä-Amerikka, Pohjois-Amerikka. Ja sitten —
— Niin?
— Tämä on matematiikan aikakausi. Paikanmäärääjänä on pituus- ja leveysasteitten muodostama asteneliö. Katso tätä kiinteätä osoitusneulaa. Sinä pyörität palloa päästäksesi esim. Gordoniin, joka on Kolmannen Piirin hallituskaupunki. Nyt neula raksahtaa, pysähtyy — ja numerotaulun vasen silmä osoittaa "3—73". Samoin, jos tiedät hakemasi paikan piiri- ja neliönumeron, voit tätä kampea kiertämällä, kunnes "silmä" osoittaa toivotun numeron, saada neulan kulkemaan haluamaasi pisteeseen.
— Entä sitten? Onhan neliöaste paikoin aika suuri!
— Polttopiirin lähistöllä satasen neliöpenikulmaa. Mutta katso edelleen! Tässä lähinnä kättäsi näet toisen neulan ja sen alla kämmenesi suuruisen neliön.
— Ah!
— Se on tarkkausneula, poikaseni. Niin pian kuin pallon osoittaja on pysähtynyt jollekin neliölle, on saman neliön suurennuskuva livahtanut tarkkausneulan alle. Ja tämä kuva on juomutettu minuutteihin, sekunteihin —
— Ah! Mutta tämähän on —
— Kuivaa maantiedettä. On. Mutta selvää se on; ja sehän on pääasia.
Minä tunsin innostuvani.
Ja silloin Tai-Joonkin intoutui opetuksessaan.