VIIMEISELLÄ HETKELLÄ

Seikkailuromaani tulevaisilta ajoilta

Kirj.

H. R. HALLI [Rikhard Ruth]

Helsingissä, Kustannus Oy Jalava 1922.

ENSIMMÄINEN OSA

YLI-IHMINEN

(Ei ole mitään syytä luulla, että ihminen edistyessään edistyisi myöskin siveellisesti.)

ENSIMMÄINEN LUKU

Kuoleman jälkeen

Mistä se lieneekin tänä selittämättömien tuskien hetkenä mieleeni juolahtanut.

Kuvittelin olevani ahtaassa tynnyrissä, joka uhkasi tukehduttaa minut tiiviydellään ja puristaa jäseneni kokoon kireillä vanteillaan. Tuon tuostakin olin näkevinäni valoa jostakin vähäisestä raosta ja saavinani lyhyen henkäisyn ilmaa keuhkoihini. Mutta koko ajan korvissani sähisi ja suhisi, rätisi ja ruski vallan kauheasti, kunnes aika-ajoin äänet äkkiä katkesivat ja yksitoikkoinen vinkuna sai hetkellisen ylivallan — sanon hetkellisen, sillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä ruskina ja sihinä jälleen aloitti helvetillisen sinfoniansa.

Tuntui kuin olisi rajuilmalla pitänyt puhelimen kuulotorvea korvallaan.

Minä huusin, ulvoin, valitin surkeasti, vaikka ääntäni en, ihme kyllä, kuullutkaan. Tuskani nousi äärimmilleen, kun äkkiä tunsin jonkun toisen tahtovan tunkeutua olinpaikkaani survoen minua yhä pienempään tilaan ja ahtautuen kaikista ponnistuksistani huolimatta niin kireälle, että menetin kykyni huutaa ja olin jo aivan varma tukehtumisestani. Mutta silloin valoviiru jälleen välähti näkyviini, rätisevä meteli kasvoi vihlovaksi pauhuksi ja — mikä suloinen tunnelma? — kesken helvetillistä hälinää olin kuulevinani ihmisääniä.

— Tämä on verraten helppoa, sanoi joku omituisen oudolla ja kaukaisella äänellä. — Älkää sokaisko ennen aikaa.

… srr-sit-srrrt! — Rätinä ja sihinä katkesi äkkiä, ja vinkuminen alkoi uudelleen. Valojuova häipyi näkyvistäni, tuska ja kipu palasivat äskeistä valtavampina, ja minä tunsin, että selittämätön tunkeilija oli vallannut melkein koko tilan ahdingossani.

Nyt olin tietävinäni, missä olin; salamana se välähti mieleeni: äskenhän olin kuollut ja nyt siis olin arkussa. Samalla tiesin myöskin, että tukehtuminen, jos olinkin valekuollut, pian kyllä päättäisi tuskani. Epätoivon vimmalla hain valopilkkua, tuota lohduttavaa repeämää, joka juuri oli loistanut edessäni. Yritinpä huutaakin, mutta tunsin, etten enää siihen kyennyt. — Voi tuskaa, voi kipua — voi helvettiä!

Krrrks — srr-srr-srrr — —

Pelastusko? Mikä taivainen tunnelma!

Kuin sietämättömän pinnistyksen voimasta ilmeni äkkiä valoviiru — ja revähti valtavaksi, huikaisevaksi hohteeksi. Hirvittävän voimakkuuden saavuttanut sihinä ja rätinä vaimeni nyt kuin mereen ehtineen virtaveden pauhu.

— Kas niin, kuului ääni läheisyydessäni. — Ho-Hun on tehnyt tehtävänsä hyvin. Kuinka on kontaktin laita, Jat?

— Erinomaisesti, Tai-Joon, vastasi toinen ääni.

— Entä sydämen?

— Normaali, Tai-Joon.

— No pidähän silmällä, ettei Ho-Hunin käy kehnosti. Minä koetan joutua.

Tällä hetkellä en olisi voinut sanoa, olinko huikaisevassa valossa vai pilkkopimeässä. Jonkinlainen väritön läpikuultavuus ympäröitsi minua joka puolelta, keveä, herttainen hyväntunne valtasi koko olemukseni, ja pulppuava riemu sisimmässäni tahtoi puhjeta rajuun ilonpurkaukseen.

Aloin pinnistää näköäni erottaakseni henkilöt, jotka juuri olivat puhelleet. Olin varma siitä, että he olivat läheisyydessäni, ja olinpa tuntevinani jonkinlaisen kosketuksenkin; mutta kun katsahdin ruumiiseeni saadakseni selville, mistä tuo tuttavallinen nykäisy tuli, havaitsin, että koko ruumiini olikin näkymätön.

Olinko sokea? — Tiesin, ettei niin ollut laitani, mutta siitä huolimatta tahdoin tunnustella jäseniäni. Ah! — enpä koskaan olisi voinut uskoa, että käden tai jalan pelkkä olettaminen tuottaisi niin suuren rasituksen tunnetta. Ponnistamalla tahtoani äärimmilleen aloin tajuta, millä kohdalla oikea käteni oli, mutta samalla myöskin tunsin, että se oli auttamattomasti puutunut. Älähdin kiukustuneena.

— Tai-Joon! kuului silmänräpäyksessä hätäinen ääni. — Sydän on levoton.

— Suuri Kaikkeus, Jat, tue! tue!

— Ho-Hun on veltto, Tai-Joon. Luulenpa, että hän väistyy.

— Tue, Jat! Avaruuden nimessä! — Tämä on harvinainen henki — alan jo nähdä.

Läpikuultava ympäristö oli kadonnut, ja painostava synkeys tukehduttavan, rusentavan tunteen ohella tempasi minut jo nieluunsa. Mutta yhtä nopeasti — kerkisin vain kerran päästää epätoivoisen ulahduksen — palasi valkeus ja sen mukana äskeinen nautinnontunne.

Ja silloin erotin kuulakkuudesta pienen kädenmuotoisen esineen. Se häipyi hetkeksi, ja sen sijaan ilmestyi eteeni toinen, joka muistutti ihmisen päätä, mutta oli joka suhteessa sitä paljon kauniimpi ja täydellisempi. Vielä erotin omituisenmuotoisia tankoja ja pyöriä, joiden liikkeet näyttivät olevan jonkinlaisessa yhteydessä pään ja käden kanssa, kuitenkaan käsittämättäni millaisessa.

Joku puhutteli minua. — Omituista! Nyt näin selvästi edessäni ihmeellisen kauniin poikalapsen. Se uinui jonkinlaisella joustavalla, läpinäkyvällä laitteella, jota tankojen ja pyörien paljous piti verkkaisessa, tahdikkaassa ja hyvin monimutkaisessa liikkeessä. Ylt'ympäri alkoi kuulakka valo samentua. Erotin ensin sarjan epäselviä ääriviivoja ja sitten, kun kutakin erityisesti tarkkasin, kaikenlaisia käsittämättömiä koneita, joissa eräänlainen punainen metalli oli pääaineena ja eriskummainen, epämääräinen, liukuva liike kaikille yhteisenä ominaisuutena. Vielä kerkisin saada vajanaisen käsityksen seinistä ja katosta, joiden paksuus ei näyttänyt olevan esteenä läpikuultavuudelle, kun äkkiä jälleen kuulin — ei, tunsin, aavistin, että minua puhuteltiin.

— Kyllä, Tai-Joon, sanoin — ja samalla ihmettelin miten sen tulin sanoneeksi.

— Oletko levollinen?

— Miksen olisi? Tämä on nautintoa.

— Näetkö jotakin?

— Näen herttaisen lapsen, joukon kummallisia koneita, suuren huoneen ja —

Olin sanomaisillani, että näin loitompana joitakin alastomia ihmisolentoja, mutta samassa alkoi kuulakasta valosta erottua epämääräinen, leijaileva, vavahteleva usva; se ei ollut minkäänmuotoinen, ei minkään näköinen, ei minkäänkokoinen, se oli vain muusta ympäristöstä eriävä usvapilkku — vai liekö ollut valo, en tiennyt. Ja silloin huudahdin yhä suuremmaksi ihmeekseni:

— Minä näen sinut, Tai-Joon!

— Tunnetko kipua?

— En ollenkaan.

— Hyvä. — Jat, kuinka on laita?

— Hyvin, Tai-Joon, kuului lapsen päänpohjista, jossa nyt näin selväpiirteisen ihmisolennon ja hänen vieressään toisen makaavan.

— Ho-Hun on etevä — kautta Avaruuden! — mutta pidä varasi kuitenkin; emme saa hutiloida. — Mistä tulet?

— Kaukaa, tunsin vastaavani.

— Mistä piiristä?

— Piiristä! — En oikein ymmärtänyt, vaan aioin sanoa: Suomesta, mutta samassa kysymys uudistui toisessa muodossa:

— Oletko nähnyt viisi maanosaa?

— Enköpä olisi.

— Ja kuun kiertämisen taivaalla?

— Totta kai.

— Ja lentämisen synnyn?

— Enemmänkin.

— Suuri Kaikkeus! Oletko nähnyt kansojen sodat, heimojen vainot, höyrynkäytön ja —

— Enemmän, Tai-Joon. — Ja tällöin ajoi kysyjän kiihkeä ääni minuun jonkinlaisen ylemmyyden ylvästyttävän tunteen, ja minä latelin puoleksi pilalla, puoleksi kerskuen: — Olen nähnyt nuo kaikki, Tai-Joon. Ja lisäksi olen nähnyt tulen keksinnän, raudan löydön, karvaisen ihmisen ja nelijalkaisen alkuihmisen. Olen nähnyt hetken, jolloin aarniometsän asukas kohotti päänsä pystyyn ja ensi kerran ajatteli, että niinkin kukaties saattoi kulkea, ja olen nähnyt — lempo soikoon! ennen olen nähnyt housujeni napitkin; nyt en jumaliste näe housujanikaan, puhumattakaan sääristä —

— Ääretön Avaruus! katkaisi suuttumuspuuskani äskeinen ääni. — Kuka sinä olet? Oletko petollinen henki, joka aineenkin ulkopuolella voit vetäytyä valheen verhoon? Vai oletko suuri henki, jolle Kaikkeus on suonut katkeamattoman muistin? Ei yksikään Tai-Jeoistamme ole tuonut mukanaan edes aavistusta alkuihmisestä, ja vain kolme heistä on voinut antaa hämärän kuvan vihreistä lehdoista ja nelijalkaisista eläimistä. Oi suuri henki —

— Oi sinä suuri aasi, ha-ha-haa! purskahdin nauramaan. — Sinä puhut kuin sanomalehdet, kansakoulunopettajattaret ja vanhat kakkulanokkaiset kirkkoherrat. Niin puhui isäni, niin puhui äitini. Ensin kysyttiin: "mitä sinä tiedät" ja sitten, kun sanoin minkä tiesin, sanottiin: "sinä olet hullu!" Kun lapsuudessani toisin ajoin voitin kartanonkissan kiipeilyssä, sain selkääni; kun Ruskolle tallissa juttelin ammoin menneistä ajoista, haettiin minulle lääkäri, ja kun havaintotaululla näin simpanssin tavoittelevan pienen mölyapinan takajalkaa ja pelkästä säikytyksen halusta kiljaisten hyökkäsin päin aarniometsän tuoksuvaa hämärää, tarttui opettajatar minua kaulukseen ja lähetti minut takaisin isäni luo.

— Kaikkeuden kautta, oi suuri henki —!

— Niin, olisitpa vain nähnyt hänen naamansa, tuon opettajattaren. Tai olisitpa nähnyt kerran myöhemmin vanhan kirkkoherran naaman. Ja mokomasta asiasta. Sattui kerran poikkeamaan meille, taputti minua olalle ja sanoi: "no pikku mies, sinä olit päivän vanha, kun viimeksi tapasimme; nyt olet kymmenvuotias." "Niin", vastasin, "ja silloin sinulla oli kultasankaiset silmälasit; nyt ne ovat sangattomat." "Mitä?" haukkoili hän, ja isä nipisti minua käsivarresta. "Niin", intin, "kun valutit vettä päälleni, että olin tukehtua, rimpuilin Anna-tädin sylissä niin, että hänen kyynärpäänsä sattui leukaasi, ja kun täti sitä valitteli, sanoit ähkien, etteihän se mitään, kun ei siinä olisi ollut tuo ajos. Ja silloin otit esiin nenäliinasi ja painelit leukaasi, ja Anna-täti kihnutti veren väristä tahraa kauluksesi läpästä." "Joko taas, Tuomas!" kivahti isäni ja tyrkkäsi minut menemään. Mutta silloin minä suutuin. "Etkö muista, isä", sanoin tyrskien, "miten te kaikki minusta välittämättä joitte kaikenlaisista kupeista ja pyöritte kirkkoherran ympärillä. Ja etkö muista, kuinka kuiskasit Anna-tädin korvaan jotakin ja Anna-täti lähti keittiön puolelle ja äiti sängystään viittasi sinut luokseen ja sanoi sinulle, että siellä on pullo sitä Frapinia", ja sinä sanoit siihen, että "kaikkea tässä, meneehän tuohon vanhaan ruhoon se halvempikin konjakki; muuten se ei lähde ennenkuin pullo on tyhjä".

— Avaruuden ihme! Oi suuri henki, mitä sinä puhut? keskeytti värisevä ääni.

— Ha-ha-haa! Anna minun puhua! Kun minua vieläkin naurattaa tuon kirkkoherran naama. Ja isäni. Minut teljettiin kirjastohuoneeseen, ja minua joskus vain "näytettiin" vieraille. Vietin kahdeksan vuotta melkein samojen seinäpaperien ahdingossa ja lähetin kolme kertaa kahdeksan kotiopettajaa kuuluttamaan kylille, että kamreeri Enokssonilla oli pähkähullu poika. Ja sitten — äitini kuoli. Mutta parahiksi, ennenkuin isäni seurasi hänen esimerkkiään, heräsi minussa viekkaus, jonka avulla jotenkuten opin matkimaan "älykkään" ihmisen tapoja. Lääkärintarkastus hyväksyi minut hoitamaan perimääni omaisuutta. Ja noina kahdeksana vuotena ahmimani kirjallisuus, jonka jykevät selkämystät olivat olleet suvun sivistyksen loukkaamattomana leimana, kävi sisässäni kuin tuore hiiva ja alkoi pursua ilmoille alkuperäisen taikinan puitteissa. Ensimmäinen teokseni Eläimestä ihmiseksi teki minusta kyvyn, toinen teokseni Vedenpaisumus teki minusta neron, ja kolmas Järjen synty pillastutti jo arvostelijat viimeisestäkin järjen kipinästään — ja silloin, yhtäkkiä, muuan mitätön kylälehti pelkässä yksinkertaisuudessaan sanoi: "mutta sehän on se kamreeri Enokssonin hullu poika, idiootti". — Ha-ha-haa! Viisas saa puhua idioottimaisia asioita, mutta idiootti ei saa puhua viisaita asioita. Saippuakupla pärskähti, arvostelijat sylkivät pelkästä pahoinvoinnista, ja sukulaiseni pitelivät auki houruinhuoneen ovia. Alkoi ajojahti. Hain turvaa omassa talossani. Sen palvelusväki pakeni minua, ja viikon piirityksen jälkeen aseistetut viisaat ihmiset murtautuivat huoneeseeni. Minä katselin taivaalle, katselin punaisenpuhuviin pihlajanmarjoihin ja latasin haulikkoni.

— Ah, suuri henki, siitä on kauan, hyvin kauan.

— Se oli eilen, tyhmyri. Minä en ehtinyt laukaista. Se etumainen poliisi, kiilusilmäinen pelkuri, laukaisi revolverinsa, ja minä kuulin Ananias-serkkuni äänen sanovan: "tolvana, jos olet ampunut —!" "Huonosti", nauroin. — "Ei, se ei ollut huonosti ammuttu —". Ja sitten tunsin vaipuvani jollekin pehmoiselle, niin pehmoiselle, ettei siinä lainkaan pohjaa ollut. Ja jossakin, kuin pimeän suppilon kaukaisessa päässä, näin valoisan soikion, jossa Rusko, tuoretta heinää purren, silmät surumielisesti hymyillen seurasi huimaa liukumistani. Ja hirnahti —

— Ääretön avaruus! Vaikene, vaikene! huusi ääni. — Oi suuri henki, viheliäinen palvelijasi, vähäpätöinen orjasi ei enää kysele.

Silloin kävi humahdus kautta kuulakan ympäristön. Hetkeksi vavahteleva usva katosi, helvetillinen surina kuulosti jälleen lähestyvän, ja omituinen puistatus karkoitti olemuksestani ilkamoivan rattoisuuden. Kasvavan, selittämättömän pelon vallassa odotin, mitä tuleman piti, sillä että jotakin oli tulossa, siitä olin varma.

— Alas kasvonne, naiset! Luhistakaa hartianne, miehet! kuului käskevä ääni. — Alas! Maahan! Suuri Kaikkeus on lähettänyt maailmaan suuren hengen. Suuri Kaikkeus on antanut hänelle ylenpalttisen muistin. Alas! Maailman herra on astunut pariinne Liau-Joon vähäisessä hedelmässä.

Taasen kävi humahdus läpi ympäristön. Kuulakassa valossa vilahteli joukko ihmeellisen ihania ihmisolioita. Joka suunnalta ilmestyi miehiä, naisia, lapsia — yksitellen, parittain, parvittain. Jotkut noista alastomuudessaan viehättävistä olennoista tulivat välittömään läheisyyteeni, toiset pysähtyivät loitommalle, ja monet jäivät pitkän matkan päähän. Mutta ihmeellinen valo salli minun nähdä heistä kauimmaisenkin yhtä hyvin kuin vierelläni seisojan.

Ne olivat ihmisiä, mutta kuinka ihmeellisiä, kauttaaltaan ihastuttavia ihmisiä! Mitä olivat muinaiset Adonikset näiden miesten rinnalla, mitä ihailemani hienohelmat näihin naisiin verraten! En voi sanoa, mitä heissä eniten ihmettelin: vartalon soreutta, jäsenien pehmoista pyöreyttä, silmien syvää lumoa vaiko suun viehkeää piirtoa. Otsan ylevä laajuus, kasvojen syvällinen henkevyys ja koko olennon sanomaton sulavaliikkeisyys hurmasi minut sekä miehessä että naisessa. Ja kuitenkin olisin voinut huomauttaa, että ihon väri useimmilla oli kenties liian ruskea ja naisten rinnat vailla äitiyden uhkuvaa täyteläisyyttä. Hampaattomuuden, kaljupäisyyden ja raajojen joltisenkin lyhyyden heissä huomasin; kumma kyllä, tällä ensi näkemällä en vastakohtaa kaivannut.

— Sulkekaa silmänne, ihmiset! kuului jälleen äskeinen ääni. — Sallikaa kehittymättömäin sielujenne edes aavistaa suuren hengen läsnäolo. Te ette voi nähdä häntä, mutta te olette kuulleet hänen äänensä huminan ja vapisseet. Kumartakaa häntä, oi veljet!

Tuossa tuokiossa syntyi eloa laumassa. Toisten laskiessa katseensa ja kuvapatsaitten tavoin maahan tuijottaessa toiset painautuivat mitä viehättävimpiin lepoasentoihin. Ja läheisyyteeni oli paisuvinaan ohut muodoton sumu, jonka takaa eriskummaisen soinnukas hymni pukeutui minulle käsittämättömiin sanoihin ja tuntui tuudittelevan sieluni kauas tämän ihmeellisen maailman salaperäisiin sokkeloihin.

Hämärästi aloin aavistaa, että näille omituisille olennoille olin jotakin suurta ja toivottua. Ja synnynnäinen suuruudenhulluuteni teki näin lietsottuna minusta kuninkaan, keisarin, niin — miksei jonkinlaista Messiasta. — Oi kansa! aloin muistellen suurten valtiaitten suuria puheita, — oi kansa —

— Sinä olet Herra ja Tai-Jeo, oi Liau-Joon vähäpätöisen hedelmän suuri henki! — keskeytti minut ääni. — Katso, siinä lepää halpa asuinsijasi kolmen nousun vanhana, juuri kaitsijakoneen helmaan uskottuna. Katso, päivä nousee itäiseltä taivaalta — jokainen sen nousu varmistuttaa jalansijaasi, jokainen sen kierros tuo suuren henkesi meitä lähemmäksi. Sinä olet Herra, sinä olet Tai-Jeo!

Näin lapsen uinuvan koneen tuudittelussa, näin kuulakan katon läpi kajastavan punertavan valon, näin taivaanrannan sulautuvan suunnattoman suuren hehkuvan ja liekehtivän auringon loimuun, joka uhkaavana kuin muinaisen jättiläisen tarunomainen silmä loi katseensa äärettömän lakeuden kuivalle, autiolle ja karulle pinnalle. Turhaan katseeni haki veden uomaa, turhaan kasvullisuuden viheriää elonmerkkiä, turhaan ihmisen aikaansaamia rakennuksia ja laitteita. Karua, karua, karua, tuntui huokaavan suuren jättiläisen paahtama ruosteenpunainen multa. Ja silloin vasta minulle selvisi, että tuo uinuva lapsi, nuo lepääväin ihmisten laumat, nuo omituiset koneet ja kimaltelevat seinät olivat syvällä maan alla, kaukana hirveän auringon räätävältä terältä, kaukana tuon rokonarpisen pedon tuhoatuottavalta syleilyltä.

Tunsin sydämeni heltyvän. Tunsin syvää sääliä näitä onnettomia kohtaan, jotka Jumalan elähdyttävä luonto oli jättänyt kokonaan osattomiksi.

Tahdoin sanoa heille jotakin. Tahdoin syleillä tuota lasta, joka oli tuomittu tämän mieltämasentavan maailman kahleisiin, tahdoin lohduttaa tuota kansaa, joka jo niissä kitui ja kärsi. Sillä voiko tällainen maailma suoda asujamelleen muuta kuin tuskaa ja kärsimyksiä!

Mutta minun ei ollut sallittu myötätuntoani sanoihin pukea. Sillä juuri kun liikutukseltani ääneen pääsin, tunkeutui tajuntaani outo tunne. Säikähdyksenä se ensin iski minuun; sitten se lamautti koko olemukseni välttämättömän paon pakkoon; ja lopuksi tiesin, että ainoa turvani oli uni, pitkä, syvä, kaikesta elävästä lymyilevä uni. Tahi sitten herääminen tästä uinailusta, joka kaikesta päättäen alkoi käydä kiusalliseksi.

Pälyilin levottomana ympärilleni. Kävi humahdus ilmassa, lehahti hälytys lepäävän ihmislauman yli, ja harvenevaan usvaan ilmestyi jokin uusi piirre, joka näytti ajavan kauhua läsnäoleviin.

— Tai-Joon! tärähti mahtava ääni. — Mitä kuulenkaan! Onko kansa kapinassa? — Haa, te huudatte itsellenne herraa ja Tai-Jeoa, huudatte avuksenne Liau-Joon raihnaista siementä. Onneton kansa, kurja lauma, minähän olen herranne, minä Tai-Morris-Jeo, koko Suuren mantereen herra, Suuren ja pienen veden valtias, teidän kurjain henkien ja ruumiitten haltija.

Silmänräpäyksessä usva oli harvennut, lepääväin lauma alkoi kiihkeästi liikehtiä ja satojen kasvojen kuvastaessa pohjatonta kauhua kuului Tai-Joonin äskeisestä surkeasti ohentunut ääni:

— Sinä olet herra ja mestari, oi suuri Tai-Morris-Jeo. Sinä olet Suuren mantereen herra, Suuren ja Pienen veden valtias. Oi suuri Tai-Morris-Jeo, sinä olet kurjain ruumiittemme ja henkiemme herra ja haltija.

— Vaikene, Tai-Joon! jyrähti ääni. — Liau-Joo jättäköön aineensa ennen auringonnousua, Tai-Joon jättäköön valtuutensa ennen toista auringonnousua, ja Liau-Joon saastainen siemen tukehtukoon kehtoonsa tällä hetkellä.

— Oi herra, Tai-Joon on jättävä valtansa. — Jat, Ho-Hun, matkoihinne!

En voinut erottaa Tai-Joonin seuraavia sanoja. Näin vielä miehen ja naisen surun murtamana ja käsiään riiputtaen lähestyvän herraansa; ne olivat vanhempani, sen tunsin. Sitten äkillinen kohina tukki korvani, kuulakka valo katosi ympäriltäni, ja minä tunsin jälleen vajoavani siihen tukehduttavaan ahdinkoon, josta hetki sitten olin vapautunut.

Ihmeekseni se ei enää tuntunut niin ahtaalta; tukehduttava, tuskallinen paino keveni vähitellen, ja olinpaikkani kävi sitä mukaa väljemmäksi.

Mutta koko ajan olin täysin tietoinen siitä, että ympärilläni vallitsi ankara taistelu. Ja kohta kun pauhina hetkeksi vaimeni, kuulinkin Tai-Joonin äänen, jonka äskeinen nöyrä alamaisuus oli jättänyt sijansa vihasta kuohahtavalle uhmalle:

— Oi herra, Liau-Joon voit murskata, minutkin voit musertaa, mutta Liau-Joon hedelmän suuri henki on sinua voimakkaampi.

— Minuako, Tai-Joon, minuako? — Karjaisuun vastasi joukon mieletön pelonhuuto, mutta Tai-Joonin ääni värähti uhmaten:

— Sinua, Tai-Jeo, sinua, joka valtaasi väärinkäyttäen olet tuhansia henkiä karkoittanut, sinua, joka jokaisessa tulokkaassa pelkäät valtasi riistäjää, sinua, joka tälläkin hetkellä tahdot lähettää suuren hengen takaisin Avaruuteen.

— Kurja! Onneton! Vain minä, Morris-Jeo, tuhannen sukupolven herra ja jälkeläinen, vain minä olen suuri henki! tärähti ukkosena uhkaava, kiukussaan hirvittävä ääni.

Kuin unessa näin kaksi usva-ilmiötä vastakkain ja tiesin, että toinen niistä minua uhkasi, toinen suojeli. Ja kaukaisena, tyynnyttävänä soi korvissani:

— Sinä et voi, Morris-Jeo, sinä et sitä voi! Sillä ennenkuin olet ehtinyt palata aineeseesi, ennenkuin sinun käskysi voidaan täyttää, vien minä lapsen varmaan turvapaikkaan, minä Tai-Joon, sinun kurja palvelijasi, sinun leppymättömin vihamiehesi. — Pois, onnettomat, pois! Lapseen ette koske, jos henkenne on teille minkään arvoinen. — Luuletko, Morris-Jeo, että suotta olen henkiä kokenut?

Äänet loittonivat kuulumattomiin. Korvissani pillahti soimaan inisevä, yksitoikkoinen ääni, ja minut valtasi välinpitämättömyys ympäristöäni kohtaan. Ainoastaan ylläni liikehtivän koneen monimutkainen liukuminen herätti hetkeksi lapsellisen mielenkiintoni; sitten tunsin vajoavani suloiseen, hyväätekevään ja veltostuttavaan uneen, jossa hymyilevän hellä-ilmeinen, minulle omituisen tuttu miehen naama painautui korvalliselleni ja murisi:

— Vihdoinkin, Morris-Jeo, vihdoinkin saan sinulle isäni puolesta kostaa. Oi suuri Kaikkeus, salli minun onnistua, oi ääretön Avaruus, anna minulle voimia!

TOINEN LUKU

"Minähän olen Tuomas Enoksson —"

Seurasi epämääräisten unelmain sarja, josta silloin tällöin heräsin lyhytaikaiseen tajuntaan.

Alussa minua sanomattomasti huvitti ympäristöni katseleminen. Rosoiset, monivärisinä kimaltelevat seinät, notkeat laitteet tankoineen, laattoineen ja monimutkaisine liikkeineen antoivat minulle alinomaa uutta ilonaihetta. Milloin huomasin niissä pienen osan, jota en ennen ollut keksinyt, milloin vähäisen liikkeen, jota en ennen ollut oivaltanut. Monasti nauroin ihastuksesta, kun pieninkin sätkytykseni pani ylläni yhtä mittaa elävän koneiston ojentamaan parin tai toisen sulavaliikkeisistä ulottimistaan, ja vähitellen panin merkille, että jokin määrätty liike minun puoleltani synnytti aina yhtä määrätyn liikkeen tarkkaavaisen koneen puolelta, ilmenipä se sitten makoisen putkilon suulleni työntymisessä tai väsähtäneen kylkeni kääntämisessä hyllyvällä alustalla.

Myöskin ensimmäisiin huomioihini kuului ylhäällä laessa häämöittävä kulmikas pilkku, joka joskus vaaleni, joskus tummeni ja välistä kokonaan katosi. Juuri sen kohdalla maassa seisoi se ihmeellinen tuoli, johon istuutuen pieni hintelä mies vilahtaen kiiti pilkun lävitse ja samoin siinä istuen jälleen ilmaantui näkyviini. Siitä sivummalle kimalteli leveä, joustava leposija ja sen yläpuolella omituinen hattu, joka, aina kun hän siihen päänsä pujotti, säteili ja sähisi ja pani hänen kasvoistaan näkyvän alaosan nauramaan tai muuten ilmeilemään.

Hyvin usein mies tuli luokseni, hymyili niin, että silmät katosivat ryppyihin, ja puheli jonkinlaista sekamelskaa, jota en kuolemaksenikaan ymmärtänyt. Silloin valtasi minut kova uteliaisuus, ja minä koetin kaikin tavoin tiedustella häneltä yhtä ja toista, erittäinkin tuon valkoisen pilkun ja sähisevän hattulaitteen merkitystä. Mutta hän vain nauroi, nyökäytti kaljua päätään ja vastasi yhtä käsittämättömällä suunsoitolla.

Toisinaan kuitenkin näin, että sanani häneen vaikuttivat. Silloin hän tavallisesti tuli luokseni, pani liukuvat tangot lepoon ja nosti minut toiselle alustalle, joka sihisten ja räiskähdellen ahdisti rintaani ja poltteli koko ruumistani kuin viiltelevä tulenkieli.

Tuskasta huolimatta nämä hetket olivat minusta erittäin mieluisia, sillä silloin aina tunsin irtautuvani jostakin sitovasta painostuksesta ja kohoavani johonkin väljempään tilaan, jossa ikäänkuin unesta heräämäisilläni aloin tajuta, missä olin, ja ymmärtää, mitä nuo alinomaa hokevat huulet tahtoivat tajuntaani takoa.

Monasti tunsin olevani täydellisen heräämisen partaalla, ja silloin mies äkkiä vaikenikin ja seisautti koneen. Mutta vihdoin eräänä tällaisena hetkenä tunsin äkkiä kuin olisin kauan veden alla haukkoiltuani pilkahtanut pinnalle ja jättänyt raskaan riippani omin päin ajelehtimaan.

— Tai-Joon! huudahdin riemastuneena. — Tai-Joon! miksi? mitä?

Kaikki, mitä olin tahtonut kysellä, udella, tuntuikin äkkiä saaneen selityksensä. Tai-Joon — sillä hän se oli, siitä olin ihmeellisen varma — hyppäsi korkealle ilmaan silmät levällään kauhunsekaisen ilon purkauksessa. Sitten hän, kuin turhaan sanoja tavoiteltuaan, huudahti äänen värähdellessä:

— Suuri Kaikkeus! Oi suuri Kaikkeus!

Hän seisoi siinä riippuvin käsivarsin ja katseellaan mihinkään tähtäämättä. Hintelä ruumis vavahteli liikutuksesta, ja suupielissä nytkähteli tuon lyhyen kiitosvirren toisinto.

Äkkiä tiesin, että jotakin oli kysyttävä.

— Morris-Jeo? Nuo kaikki alastomat ihmiset? Missä? Miten? Olenko minä nukkunut? Miksi sinä olet alasti? Miksi tuo lapsi —

Ties mitä kaikkea olisinkaan kysellyt, mutta huomioni kiteytyi kokonaan yhä sähisevän koneen laatalla lepäävään lapsukaiseen. Hämärästi tajusin sen ennenkin nähneeni, mutta silloin — eihän se silloin ollut noin kookas. — Tai-Joon, sanoin hetken mielijohteesta, — kuinka vanha hän on?

— Hän? — Mies heräsi kuin unesta ja hänen silmistään leimusi melkein yliluonnollinen riemu ja hartaus. — Tuo ruumis. Se on vasta kolme kierrosta täyttänyt. Ollakseen valmis sen pitäisi täyttää kolme kertaa kolmekymmentä. Mutta minä olenkin kehittänyt sitä Avaruuteen astuneen Tai-Millin keksinnöllä, kehittänyt toisin ajoin yli uskallukseni, ja nyt se iässä vastaisi varmasti kaksikymmentä kierrosta. — Ja ihminen elää kuusi —, seitsemänkymmentä —

— Kahdeksan-, yhdeksänsataa, jotkut tuhannen.

— Niin kauan!

Ja silloin jälleen muistin jotakin.

— Morris-Jeo? Kuka hän on? Eikö hän tahtonut juuri tätä lasta? Eikö hän uhannut sinua?

Tai-Joonin silmissä leimahti.

— Minua! Tuota lasta! Kansaa! kuului kohisevan vahingoniloinen vastaus. — Sinä päivänä suuri Morris-Jeo uhkasi kaikkia. Mutta lapsen minä pelastin. Kansa ei voinut minua siinä auttaa; sen sydän on kyllä myrkytetty, mutta se ei tohdi nousta Morrista vastaan. Ja kuitenkin minä voitin, suuren Kaikkeuden avulla voitin suuren Tai-Morris-Jeon, ja ennenkuin hänen käskyläisensä saapuivat, lepäsi lapsi minun siivelläni. He surmasivat Liau-Joon, surmasivat lapsen äidin, mutta hedelmä — se lepää tuossa, ja sitä ei Morris-Jeonkaan käsi hevillä tavoita.

Tajuntaani oli tulvehtinut sarja kaikenlaisia asioita. Ne ryntäsivät parvissa eteenpäin, ajelivat toisiaan, sekoittuivat toisiinsa ja purkautuivat esiin sekavana kysymysten ja arvailujen vyyhtenä.

— Kerro, Tai-Joon! sanoin kiihkeästi. — Kerro enemmän!

Mutta kun kohotin katseeni uinuvasta lapsesta, jonka jäsenet vapisivat koneen salaperäisestä voimasta, huomasinkin, että Tai-Joon oli paneutunut vuoteelleen. Näin kasvojen pinnistyneen tiukkaan ilmeettömyyteen ja havaitsin silmien vielä siirtelehtivän ummistettujen luomien alla. Hetken kuluttua ruumis makasi liikkumattomana, tuskin hengitystäkään huomasi, ja jostakin kuului epämääräinen hiiskahdus, sitten selkeä ääni:

— Minäkin tahdon nähdä sinut hengessä.

— Tai-Joon! sanoin.

— Niin, Tai-Joon, kuului eteeni ilmestyneestä usvaoliosta. — Ah, tule! Katso!

Vilkaisin epäilevästi liikkumattomaan ruumiiseen ja sitten tunsin kuin väkisin pyrkiväni usvaolion perästä kattoaukkoa kohti.

Suuri Jumala! Eteeni aukeni savunkirkas taivas. Ei pilvenhattarakaan särkenyt sen hopeanhohtavaa sineä. Mutta sensijaan halkaisi ilmaa rivi tummia pisteitä, jotka suorassa linjassa huimaa vauhtia kiitivät eteenpäin.

Seurasimme kiitävän pistelinjan kulkua, kunnes se painui kaukaisen kukkulajonon taakse.

— Kirottuja! murisi Tai-Joon.

— Mitä? Ne eivät siis olleetkaan lintuja?

— Lintuja! — Hän naurahti. — Ah! tarkoitat noita muinaisia lentäviä eläimiä. Ei, tämän kauden ihminen ei niitä tunne. Tuo oli Morris-Jeon armoton lähetystö, "kuolon enkelit", kuten niitä nimitetään. Suuri Kaikkeus varjelkoon Neljättä piiriä.

— Mitä he tekevät? Surmaavatko?

— Surmaavat tai syytävät iankaikkiseen pimeyteen, joka on surmaa pahempi. Missäkö? Tuolla syvemmällä kuin Suuren veden pohja. Siellä tuhannet sortuvat Morris-Jeolle herkkua kaivaessaan, isät ja pojat, äidit ja tyttäret, heittävät henkensä herransa huulia hivelläkseen. Sieltä on lähtöisin kuuluisa Tshung-Kingin valkoinen metallikin, jonka joka hitunen on onnettomain hengillä lunastettu. — Ei, ei siihen aina syytä tarvita. Väenpuute siellä alhaalla on riittävä aihe. Tahi — jos joku poloinen ei ole löytänyt yöyrttejä tarpeeksi, jos joku äiti ei tahdo erota tyttärestään, joku mies naisestaan, joku kaunotar neitseydestään, kaivoksiin heidät häädetään, syvälle maan alle syydetään.

— Morris-Jeoko häätää?

— Morris-Jeo. Neljännen piirin kirous on sen punainen metalli. Jos koskaan taivaankappale on kirousta osakseen saanut, on muinainen Kuu sen sekä saanut että ansainnut. "Miksi se kirottu juuri meidän piiriimme singahti?" on Punaisen kielekkeen asujamen alituinen sadatus.

— Mitä sanoit Kuusta? Ja mikä on punainen kieleke?

— Ah! Minä unohdan tyyten, ettet näitä asioita ymmärrä. Mutta niinkuin muinaisesta paljon tiedät, niin tulet nykyisestäkin tietämään.

Ja haltioituneena Tai-Joon teki ylt'ympäri koko taivaanrannan käsittävän eleen. Se kaarsi piiriinsä kellertävät kukkulat ja punaisenruskeat, pohjiltaan tummenevat laaksot, syleili taivaan liepeitä viilettävää sinistä penger jonoa ja kosketti hopeansineen sulautuvaa kuparihohteista horisonttiviivaa. Hän ikäänkuin asetti tarjottimelle jylhän kokonaisuuden, laskien sen jalkojeni juureen.

— Katso! — katso! Siihen aikaan kun Kuu taivaankantta viiletti, ei näköala liene ollut näin suurenmoinen; silloin kun kaukaisen auringon loistoa huuruvaippa vaimensi, ei värisointu liene ollut näin lumoova. Näethän tuon hulmun, joka idässä puolitaivaalle kohoaa — mitä oli rusko, mitä senaikuinen tähtiradan valo tämän rinnalla? Ja nousuun on vielä lähes kaksi hetkeä.

Näky oli suurenmoinen: mitä kaukaisin, hammaslaitainen vuorijono suli kokonaan leimuavaan punakeltaiseen lieskaan, siellä täällä suihkahtivat hehkuvat kielet kuin kilpaa keskitaivasta tavoitellen, valaen kukkuloille välkkyvää valoa ja syventäen rotkojen varjoja.

Mutta näköalan prameus ei hillinnyt uteliaisuuttani. Uudistin kysymykseni Kuusta ja Punaisesta kielekkeestä.

Tai-Joon naurahti.

— Millä kierrosluvulla olet sen nähnyt? kysyi hän.

— Vuosiluvulla, tarkoittanet. Viimeksi vuonna 1940.

— 1940. Maltahan, siis Uuden kauden lopulla. Ah, suuri henki, historian mukaan Ojaman komeetta sen pyyhkäisi vuonna 1962. Suurin osa sen massasta lienee joutunut kiertolaisen matkaan, mutta paljon sinkosi maahankin ja upotti osan mannerta, n.s. Etelä-Amerikan, synnyttäen pitkän kielekkeen, joka nyt tunnetaan Punaisen kielekkeen nimellä, Kuun sulaneen massan metalli värin mukaan.

— Entä ihmiset?

— Ihmiset! No, tietysti heitä kuoli kosolta, mutta jäi eloonkin. Kiinassa vaikutus oli vähäisin, eloonjääneiden luku nousi lähes neljään miljoonaan.

— Neljästäsadasta miljoonasta?

— Niin. Vaikka tosin toinen puoli pelastuneista oli joko hermosairaita tahi raajarikkoja.

— Suuri Jumala! Entä Eurooppa? Miten kävi länsimaisen sivistyksen?

Tai-Joon naurahti omituisesti ja vastasi hyvin säälivästi:

— Sivistyksen — sitä ei mikään turma kohdannut, joutuihan vain toisiin käsiin. Ja toisekseen, kun vanha Eurooppakin haali kokoon jäännöksensä, lisäsi se Pohjois-Amerikan, Itä-Afrikan ja tuon pienen eteläisen maanosan — Austraalian, niinhän sitä nimitettiin jätteitten kera maan asukaslukua lähes puolella miljoonalla.

— Ja siinäkö kaikki, koko ihmiskunta?

— Siinä. Avaruuteen astunut Ho-Hun-Tsen oli laskenut asukasluvun neljäksi ja puoleksi miljoonaksi. Itse katastroofiseutua lukuunottamatta — sitä huuhtoo nyt Pieni vesi paikoin kuuden penikulman paksuudelta — tuhoutui silloinen pintamuodostuma täräyksen ja sisäisen paineen pakosta niin perinpohjaisesti, että vain suoranaisella antipodilla jokunen ala kuin ihmeen kautta säilytti entisen asunsa.

— Miljoonakaupungit, uhkeat ihmiskätten työt, suuren neron tuotteet — kaikkiko?

Tai-Joon naurahti kauhistukselleni, ja ääni ilmaisi vähäksyvää säälittelyä.

— Kaikki. Ja hyvin otaksuttavaa on, että komeetankaasut jo hetkistä ennen köntistyttivät suuren osan elollista. Harvoista eloonjääneistä n.s. länsimaisen sivistyksen edustajista on muuan Fontell maininnut jotakin myrkytysoireista. — Mutta mitäpä siitä. Sanoit suurten nerontuotteiden hukkuneen tähän myllerrykseen — suuremmat, paljon suuremmat myöhäisemmän kulttuurin tuotteet on ajan hammas sittemmin jäljettömiin jyrsinyt. Näes, vanhentunut ihminen teki silloin kuperkeikan, nouseva polvi otti itselleen uudet ihanteet ja aloitti ajanlaskunsakin uuden katastroofin vuodesta — ja nyt on Uusimman kauden vuosi eli, kuten sitä nyt nimitämme, kun ei enää ole kesän ja talven vaihtelua, kierros 98123.

— Yhdeksänkymmentäkahdeksan tuhatta — mitä sanot, Tai-Joon!

— 98123. — Niin, aika rientää.

Tunsin eräänlaista huimausta. Tuntuihan kuin eilen olisin juossut tutun kaupungin katuja, paennut takaa-ajajiani ja sulkeutunut huoneeseeni, jonka ikkunan alla pihlaja lehtiään leyhytteli. Korkeintaan se oli tapahtunut viime viikolla — oi hyvä Jumala, kenties viime vuonna, mutta —

Silmissäni leimahteli valtava valo. Jossakin kaukana hulmusi oranssin ja tulipunaisen juovittama kaari, jonka sisusta hehkuvana läikkyen ahmi näköpiirin veriseen nieluunsa. Kuin suunnaton fosforoitu hirviö se aukoili hirmuista kitaansa ja sinkoili lukemattomia lonkerojalkojaan ylt'ympäri kuin riistaa riipien. Sitten se vyörytti päänsä kokonaan näkyviin, veti tuntosarvensa puoleksi sisään ja kohosi verkalleen yli taivaanrannan.

— Niin, aurinko, naurahti Tai-Joon. — Tosin se tuossa nousutaitteessa näyttää kovin suurelta, suuremmalta kuin keskikohdalle ehdittyään.

— Se on hirmuinen, sain äännettyä.

— Verraten siihen, mitä se oli viidentoista miljoonan penikulman päästä. Tällä hetkellä se on melkoista lähempänä, etäisyys on vajaa yksi ja kahdeksan kymmenesosaa miljoonaa, tarkemmin sanoen miljoona seitsemänsataayhdeksänkymmentätuhatta penikulmaa.

Hetken aikaan en kyennyt sanaakaan sanomaan. Mutta ajatukseni työskentelivät ylivoimaisesti. Koetin muististani pusertaa esiin joitakin tosiasiallisia tietoja. Ja vihdoin huudahdin:

— Mutta silloinhan on ellipsi jokseenkin pieni, ja jollei kulkunopeus ole vähentynyt —

— Se on kasvanut. Pallo huhkii yhdeksän penikulman vauhdilla ja tekee kierroksen kolmessakymmenessä vuorokaudessa.

— Ooh!

— Ja vuorokaudessa on yksitoista hetkeä, jotka suunnilleen vastaavat yhtä monta teidän tuntianne. Joten koko kierros meillä vastaisi teidän neljäätoista vuorokauttanne.

— Oh!

Enempää en kyennyt sanomaan. Ja olihan siinäkin tarpeeksi. — Vaistomaisesti tein liikkeen ikäänkuin vetäytyäkseni maa-aukon turviin, sillä valtava, täplikkäänpunainen, liekehtivälaitainen aurinko paahtoi täydellä terällään ja kumpujen rinteillä alkoi kellanruskea maa hehkua ja savuta.

— Ei se meitä kärvennä, tyynnytteli Tai-Joon. — Mutta varjelkoon Kaikkeus sitä, joka auringon noustua aukealla viipyy. Viime loppukierroksella Morris-Jeo paistatti tusinan miehiä yksitellen vajaassa neljänneshetkessä, ja se tapahtui Austriassa viiden viidettä asteen leveydellä. Täällä häipyisi ruumisparka silmänräpäyksessä höyryksi.

— Mutta miten voi ihminen täällä elää?

— Täällä! Oi henki, täällä me olemme ainoat asujamet. Jollei meillä tuolla alhaalla olisi erinomaisia jäähdytyskoneita, emme eläisi kahta nousua. Sillä me olemme juuri polttopiirissä, jossa aurinko paahtaa luotisuoraan.

— Päiväntasaajalla?

— Niin sitä silloin nimitettiin, kun vielä puhuttiin kravun ja kauriin kääntöpiireistä. Mutta nyt on akseli palannut kolmenkolmatta asteen kaltevuudestaan ja pallo kierii uraansa —

— Kuin keilapallo?

— Kuin mikä? — Ja selitystä odottamatta Tai-Joon äkkiä huudahti: — Ah, suuri Kaikkeus! Äärettömän Avaruuden nimessä! Sinun ruumiisi — ruumiisi —

— Minun ruumiini!

Hämmästyneenä seurasin häntä maanalaiseen komeroon. Tiesin hänen palanneen lepäävään ruumiiseensa ja aloin odottaa silmäluomien avautumista. Mutta samassa minun pälkähti mieleeni, että minun oli nälkä, sietämättömän nälkä.

— Tai-Joon! kivahdin kuin jostakin ilkeästä pilasta suoriuduttuani. — Sinähän olet puhunut pötyä tarpeeksi. Nyt minä tahdon ruokaa ja juomaa, paljon ruokaa ja juomaa. Sitten saat selittää tämän kummallisen unen.

— Unen! höpisi mies räpyttäen silmiään ja ponnahtaen istualleen. — Kunpa se olisikin vain unta! Suuri armias Kaikkeus! Minä unohdin, että Millin kehityskone teki työtään ilman riittävää raaka-ainetta. Sehän olisi samaa kuin valmistaa kilosta yöyrttejä kaksi kiloa ihmisenlihaa.

Ja Tai-Joon tarttui koneen kampeen, vaimensi sähinän ja hiessä huohottaen kiidätti lapsen hyllyvälle vuoteelle.

— Suuri Kaikkeus! Jos tämä vielä onnistuu, hoki hän kuin rukoillen, — on Tai-Millin keksintö saavuttanut odottamattoman ennätyksen.

— Oi henki, sinä suuri henki, tule takaisin, tule takaisin! — Voi minua onnetonta!

— Tai-Joon! sanoin harmistuneena hänen leperryksestään. — Sanoin äsken, että tahdon ruokaa. Anna lapsen olla. Olen nälkäinen kuin susi, ja sisälmyksiäni polttelee — polttelee — Tai-Joon!

— Oi Joo-Kee! Joo-Kee! parahti hän. — Siksipä juuri! Palaa ruumiiseesi, palaa, palaa, Joo-Kee!

— Vietävän marakatti! Hiiteen mokoma Joo-Keesi! Minä olen kuunnellut lorujasi, nähnyt silmänkääntäjätemppusi ja — ja nyt sanon sinulle, että minä olen Tuomas Enoksson — niin juuri, Tuomas Enoksson — ja että minä tahdon ruokaa!

Ja silloin minä sen huomasin. Vasta vertailu herätti aavistuksen. Olin nostanut käteni tarttuakseni Tai-Joonin laihaan olkapäähän — mutta suuri Jumala, minkä käteni!

Sitä minulla ei lainkaan ollut.

Kuin pyörtymyksen kynsissä tajusin Tai-Joonin kauhistuneen sanatulvan ja ikäänkuin kaatumisen pelosta tartuin hänen vapisevaan ruumiiseensa. Siitä luiskahtaen tunsin vaipuvani vuoteella lepäävän lapsen puoleen ja höpisin:

— Minä olen Tuomas Enoksson, minä olen Tuomas Enoksson, minähän olen —

Ja minä tahdoin syödä, syödä, syödä. Ja sitten nousta jaloilleni ja astella ulos maailmalle. Maailma, sehän oli yhä vieläkin entinen tuttu kotikaupunkini, — jossakin tämän seudun tuolla puolen.

Vaikuttiko sen Tai-Joonin epätoivoinen ääni vaiko hätääntyneen katseen hirvittävä ilme — minä tunsin ainoan turvani tuossa kalpeassa lapsessa, tunsin vajoavani jonkinlaisen horroksen hämärään, johon edessäni huitova kurttuinen mies vähitellen häipyi. Hänen kadottuaan kuljin huimaa vauhtia alaspäin — yhä alaspäin.

— Viisitoista kierrosta! — parissa hetkessä viisitoista kierrosta! kuului jostakin rukoileva ääni. — Oi suuri Tai-Mill! Sinä olit oikeassa väittäessäsi, että koneesi voi keskeyttämättä ravittavan naisen kohdussa kehittää sikiön synnytykseen kahdessakymmenessä päivässä. Kahdenkymmenen kierroksen asemasta! Morris-Jeo ei turhaan pelännyt sinua. Olisitpa saanut vain satasen kierrosta ja yhtä monta vankkaa naista käytettäväksesi, niin —

Tunsin polttavaa tuskaa suussani, vatsassani, koko ruumiissani. Hapuilin ympärilleni, sain huulilleni tutun, makean putkilon, ja minä imin — imin — imin kaiken muun unohtaen ja yksinomaan tähän taivaalliseen nautintoon sulautuen. Ja juuri uupuessani soi korvissani kaukainen valitusvirsi:

— Oi suuri Kaikkeus, sinä suojelit tämän suuren hengen hentoa ruumista. Ole kiitetty, kiitetty — kiitetty —

KOLMAS LUKU

Tai-Joon huomaa, että minäkin tahdon

Eräänä yönä heräsin kiusalliseen pahantuntuun. Jotakin selittämätöntä aavistaen silmäilin levottomana ympärilleni ja koetin saada selville, mistä tuo ilkeä tunne johtui.

— Tai-Joon! sanoin hiljaa. Mies makasi vuoteellaan, ohut nenä kattoon viitaten. Hän ei liikahtanut.

Omituinen pelontunne esti minua korottamasta ääntäni, ja sitäpaitsi olin jo tottunut näkemään Tai-Joonin kasvojen ilmeestä, milloin hän nukkui ja milloin antoi vain ruumiinsa nukkua. Tällä hetkellä ilmaisi piirteitten jäykkyys, että hänen henkensä oli kaukana tästä ahtaasta majasta.

Kääntelehdin vuoteellani, maistoin lohduttavaa imukettakin ja päästin sen jälleen; silmäilin ylös kattoon erottaakseni aamun tuloa ennustavan valopilkun — kaikki turhaan. Silloin päätin nousta ylös ja pistää pääni Tai-Joonin ihmeelliseen "hattuun" — joka kepponen oli minulta vakavasti kielletty — mutta juuri kun olin aikeissa toteuttaa päähänpistoni ja laskenut jo toisen jalkani lattialle, kuulin selvästi ääniä kattoaukolta päin.

Levottomuuteni palasi kymmenkertaisena.

Jännittyneenä silmäilin ylös hämärään. Ensin vilahteli jotakin vaaleahkoa, vilahteli ja katosi, kunnes sieltä vihdoin liukui esiin samanlainen tuolilaite kuin Tai-Joonin, joka seisoi tuossa tankojen juuressa paikallaan.

Töin tuskin saatoin hillitä huudahduksen. Tuolista nousi nuori, komea mies. Hän vilkaisi hätäisesti ympärilleen ja lähestyi Tai-Joonin ruumista. Matelevan äänettömästi kaunis vartalo hiippaili vuodetta kohti, ja kasvoilla väreili aisti jännityksen kissamainen valppaus.

— Tai-Joon! olin kirkaisemaisillani, mutta pelästys tyrehdytti huudon huulilleni. Epämääräisestä kauhusta vapisten tuijotin makaavan suojelijani liikkumattomiin kasvoihin ja toivoin hartaasti, että hän avaisi silmänsä ja ponnahtaisi pystyyn.

Mutta toivomukseni ja harras "suuren Kaikkeuden" avuksi huutaminen osoittautuivat tehottomiksi. Vieras kumartui makaavan puoleen, tutki tarkkaan hänen kasvojaan ja nousi sitten, selvästikin aikoen lennättää sanan seuralaiselleen.

Ja vasta nyt hän keksi minut. Hänen katseestaan kuvastuva tyydytyksensekainen hämmästys oli nyt väkisinkin puristaa huuliltani äännähdyksen. Mutta, miten olikaan — kun hän hätäisesti astui luokseni ja minä mykistyneenä tuijotin häntä silmiin, huomasin hänen äkkiä käyvän yhä enemmän hämilleen. Ja hänen peräytyessään ikäänkuin katsettani kaihtaen muuttui pelkoni uhmaksi, jonka rohkeutta itsekin ihmettelin.

Hän murahti jotakin, kiiruhti aukon kohdalle ja virkkoi jonkun sanan näkymättömälle seuralaiselleen. Kohta ilmestyi katon hämärästä toinen mies samanlaisessa tuolivehkeessä istuen. Tämä mies oli pienempi ja nähtävästi vanhempi. Ja hänen vasen korvalehtensä oli suuri ja tumman luomen peittämä. Hän vilkaisi arasti Tai-Jooniin ja tuli sitten ripeästi luokseni.

— Suuri Kaikkeus! Hyvä Jumala! höpisin itsekseni ja suljin silmäni, sillä miehen kasvot olivat minusta rumat ja peloittavat.

Kuinka hämmästyinkään, kun vastoin pelkoani avasin silmäni: mies hypähti äkkiä taapäin ja pyyhkäisi ilkeäilmeisiä kasvojaan kuin jotakin epämiellyttävää karkoittaakseen. Mitähän tämä merkitsi? Miksi käyttäytyivät miehet noin kummallisesti? — Mutta aprikoimiseni ja nousevan uljuuteni tunteen masensi tuotapikaa vanhemman miehen murahdus:

— Se ei ole hän.

— Eikö? epäröi toinen, — ja miksikä ei?

— Äh! Senhän pitäisi olla tuskin kolmen kierroksen ikäinen ja tuo — tuo — puhumattakaan siitä, että sillä on valkoisen jäytävä katse — hän käänsi päänsä sivulle sanoakseen: on jo kaksikymmentä.

— Mutta miten? Tuossa on kumminkin Tai-Joon — hänet minä tunnen.

Kuumeisella kiireellä he kääntyivät makaavan puoleen. Vanhempi kumartui arastellen ja tarkasti huolellisesti kasvoja.

— Olisiko se Tai-Joon? kuiskasi hän silmien välähtäessä. — Tiedätkö, Tshing-Tun, mitä se meille merkitsisi!

— Elävänä? innostui puhuteltu.

— Elävänä, niin. Mutta sitä emme voi. Meillä ei ole lankaa. Ja Tai-Joonin henki on suuri henki pidätettäväksi.

— Tshing-Tun! jatkoi hän äkkiä, tarttuen minulle tutun koneen ulottuneen. — Tässähän on polttokone!

Nuorempi väänsi koneen muuatta nappulaa, käänsi toista ja murahti:

— Minä en ole nähnyt tällaista polttokonetta. Se on tavallinen kontakti, luulemma. Kuolema ja kirous!

Kone oli päästänyt ilkeän sähinän, ja muuan sen puikkopäisistä lonkeroista kiepahti kipinöiden lattialle. Luomakorvainen tempasi sen käteensä ja virkkoi hätäisesti:

— Kone kuin kone. Siinä on kuitenkin voima ja millilasku. Tällähän tästä — aseta sataan! Tuosta voimme sitten rauhassa —

Hän vilkaisi merkitsevästi minuun ja näytti jälleen hämmentyvän. Seurasi silmänräpäyksen epäröiminen; vanhemman käsi vavahteli, ja nuoremman hapuili puoleen ja toiseen.

— Lunarian sokeus! Sata milliä — puolitoista! sähähti luomakorvainen kiukkuisesti. — Säästämme sen pään todisteeksi.

Epätoivoisena tuijotin Tai-Joonin rauhallisiin kasvoihin, höpisin sisimmässäni kaikki muinaisten ja nykyisten jumalain nimet ja olin puistelevinani ystävääni ja huutelevinani hänen korvaansa, minkä keuhkoiltani kykenin.

— Viisikymmentä — kuusi, seitsemän —

— Joudu, Tshing-Tun!

— Sata — kaksikymmentä —

— Joudu! Hän voi herätä.

— Kaksikymmentäviisi - kolmek…

— Tai-Joon! Herää! kirkaisin niin, että pelästyin omaa ääntäni.

Sihinän ja räiskinän helvetillisessä pauhussa luomakorvainen päästi kipinöivän letkupuikon tuskin tuuman verran Tai-Joonin kyljestä. Se piirsi säteilevän kaaren, ja juuri kun nuorempi mies lausui: "neljä—, viisikymmentä", katkesi ääni parahdukseen, ja sähähtävän höyrypilven takaa kuului mieletön mylvinä:

— Kuolema ja pimeys! Suuri armias Kaikkeus! Oi autuas Tshing-Tunin henki, mene rauhaan — mene rauhaan — mene rauhaan!

Höyryn hälvetessä näin maassa inhoittavan möhkäleen. Sillä oli puoli rintakehää, toinen käsivarsi ja pää, jonka suu oli vielä numeroiden huudosta raollaan. Vähän matkan päässä virui yksinäinen, hyvinmuodostunut jalkaterä.

Hirveästi vääntynein kasvoin luomakorvainen töytäili edestakasin, pysähtyi hetkeksi paikalleen, tutisevat käsivarret riipuksissa ja sitten reutoi jälleen puoleen ja toiseen kuin jotakin näkymätöntä kaihtaen. Äkkiä hän kapsahti tuolivehkeelleen, hapuili jotakin sen laidalta — ja juuri vehkeen lähtiessä liikkeelle hänen kauhistunut katseensa osui minuun: käsi luiskahti, jalat horjahtivat ja tuoli suhahti katon hämärään suistaen taakkansa nurinniskoin ja surkeasti parkuvana jäljelläolevain tuolien väliin.

Tapahtumain nopea kulku oli minut kokonaan tyrmistyttänyt. Äsken vielä olin hiessä kylpien ollut valmis ummistamaan silmäni ja epätoivoisena kirkumaan itseni tainnuksiin; nyt katselin tyynesti ympärilleni ja — mistä se lieneekin tajuntaani pujahtanut — olin olevinani suuressa teatterihuoneessa ja odottavinani näytöksen loppukohtausta. Ylhäällä häämöitti nelikulmainen valo-aukea, sen alla, kiiltävän kiskoparin juurella, kompuroi jäntevä, hyvin ruma roisto tyyppi, ja sivummalla sähisi vimmatusti kone, jonka takana selällään makaava mies hiukan räpytteli silmäluomiaan.

Tuossa tuokiossa näyttämö sai eloa. Makaava avasi silmänsä, käänsi päätänsä ja ponnahti seisaalleen. Samassa roistonaamainen päästi ulvahduksen, töytäsi nuolena tuolivehkeen luo — ja lamautui paikalleen, käsi kiskoon nojaten ja sieraimet hätäisesti ilmaa ahmien.

— Onneton! kuulin Tai-Joonin tutun äänen. — Oletko ehtinyt kajota —

— Tai-Joon! Tai-Joon! huusin ihastuksesta.

Hän vilkaisi minuun ja hymyili rauhoittuneena, ja hänen huulensa näyttivät sommittelevan sanoja. Hän astui luomakorvaista kohti, pysähtyi ja jäi tuijottamaan maahan.

— Toverisi, arvaamma, sanoi hän. Mies räpäytti silmiään tuskin huomattavasti.

— Kenen käskystä?

— Tai-Maran, oi laupias herra — matkalla Lunasta Tshung-Kingiin.

Mies loi avuttoman katseen ylhäällä vaalenevaan aukkoon, ja Tai-Joon jatkoi hitusen suopeammin:

— Osuitte siis sattumalta?

— Vakuutan, herra, vallan sattumalta. Tshing-Tunin siipi vioittui, saimme laskeutua ja korjata sitä runsaasti kaksi hetkeä. Aioimme varjoutua Gordoniin, mutta juuri noustessamme keksimmekin tämän aukon. Vakuutan, herra, kautta Avaruuden vakuutan —

Tai-Joonin kädenliike tukki hänen suunsa; miesparka laski kätensä riipuksiin ja uikutti armoa.

— Vaikene, orja! kivahti Tai-Joon. — Silmäsi sanovat, että olet ollut kaivoksien pimeydessä. Montako kierrosta?

— Yhdeksän, herra.

— Ja nyt kuulut "Lentävään silmään"?

Mies räpäytti silmiään ja yritti jälleen puhjeta uikutukseen.

— Vaikene! sanoi Tai-Joon ankarasti.

Aioin juuri tavalla tai toisella herättää suojelijani huomiota, mutta en oikein tiennyt, miten aloittaa, kun hän jo tulikin luokseni ja tarttui hymyillen käsivarteeni. Silloin ehätin ennen häntä, koetin esittää säälittelevän mielipiteeni ja puolustaa tuota epätoivoista miesparkaa.

— Mitä? Eivätkö he yrittäneet surmata minua?

— Kyllä, mutta —

— He eivät onnistuneet, sen tiedän. Suuri Kaikkeus osutti virran Tshing-Tunin jalkaan. Mutta se ei muuta asiaa. Ilman sitä he olisivat surmanneet sinutkin, tehneet tyhjäksi koko aikeeni, silmänräpäyksessä riistäneet kansalta ainoan toivon. Oi lapsi, turhaanko olisin työtä tehnyt, turhaanko erämaassa piileskellyt, turhaanko kurjain tuhansien toivonkipinää vireillä pitänyt! Ei, ei — ei turhaan! Kaikkeus on antanut meille vain varoituksen, kehoituksen.

Hän kääntyi miespoloiseen, joka vapisten seisoi siinä edessämme, uskaltamatta tai kykenemättä katsettaankaan nostamaan. Entinen hymyilevä, hiljainen Tai-Joon oli muuttunut ankaraksi, kovaääniseksi ja käskeväksi herraksi, samaksi, joka oli singonnut uhmasanoja suurelle Morris-Jeolle tuona muistini unohtumattomana ensi aamuna.

— Orja! tärisi hänen äänensä, — sinä olet vapaa. Mene!

Hämmästykseni vaihtui ihastukseksi, mutta jo samassa luin miesraukan kauhun virnistyksestä sanojen hirvittävän merkityksen. Ja silmäys nyt jo täysin valoisaan katto-aukkoon, johon Tai-Joonin käsi käskevänä viittasi, ilmaisi minulle tuomion koko julmuuden.

— Oi laupias herra, armahda, armahda! Vaimoni raataa pimeydessä, lapseni, vanha äitini — — Oi suuri, armollinen Tai-Joon, minä olisin lunastanut heidät vapaiksi, ennenkuin kuolevat.

— Ja siksi myit itsesi "Lentävälle silmälle" — toisia omaistesi sijaan syvyyteen saattaaksesi. Onneton orja, saastainen olio, ulos! ulos!

Parahtaen vajosi miehen leuka rinnoille, jäntevä ruumis vapisi tuskan puistattamana, ja hartiat köykistyivät luhistavan taakan painosta. Hän hapuili tuolilaitetta, tarttui jo sen laitaan, mutta sitten pääsi rinnasta äärimmäisen epätoivon ulvahdus:

— Oi armoa, armoa, armoa! Suuren Kaikkeuden, äärettömän Avaruuden nimessä vannon — vannon, etten tätä ilmaise. Oi suuri Tai-Joon, annan äitini, vaimoni, lapseni nääntyä — palaan itsekin pimeyteen — palaan — palaan —

Silloin en kestänyt enää. Miehen lyyhistyessä Tai-Joonin jalkojen juureen karkasin seisaalleni ja tartuin suojelijani kohotettuun käteen melkein tietämättäni mitä tein. Hän hämmästyi, änkytti epäselvän kysymyksen, mutta äänensävyn äkillisessä muutoksessa oli jotakin kunnioittavaa, ja se vain kannusti rohkeuttani.

— Tai-Joon, sanoin, tämä mies jää tänne.

Hän säpsähti värähtelevää ääntäni, haukkoili vastalausetta ja näytti väistävän katsettani. Mutta maassa viruva mies tuijotti minuun mulkoilevin silmin ja pakeni säälivää kättäni oudosti kauhistuen.

— Armoa, herra — oi armoa! hoki hän.

— Sinä olet saanut armon, sanoin pakottautuen hymyilemään.

Hän katsoi minuun kuin mielipuoli, vilkaisi väliin Tai-Jooniin ja liikutti huuliaan leuan järähdellessä. Lähestyessäni hän teki reutoilevia liikkeitä ikäänkuin piiloa hakien, mutta kun toistin sanani, painautui hän kesytetyn pedon tavoin maahan ja väisti kättäni puoleen ja toiseen mataen.

Tartuin hänen jäntereiseen käteensä kaikella vähäisellä voimallani. Hän älähti kerran ja totteli heikkoa otettani yhä vapisten. Mutta kun sain hänet jalkeille ja kysyin hänen nimeään, vastasi hän sammaltaen ja Tai-Jooniin pelokkaasti tuijottaen:

— Rai-Sun, herra — oi herra — olenko — saanko — pitääkö minun — —

Silloin vasta huomasin, että Tai-Joon oli astunut vierelleni.

— Rai-Sun, sanoi hän hiljaa, suuri henki on sinut armahtanut; palvele uutta herraasi ja ole uskollinen.

Miesparan kasvoille valahti onnekas ilme. Kuulin hänen kiitosmuminansa ja näin hänen hartiainsa ilosta hytkähtelevän. Mutta huomioni ei enää viipynyt hänessä, vaan vanhassa ystävässäni: Tai-Joon oli laskenut katseensa ja antoi orjan tavoin käsivarsiensa riippua; eikä hänen äänensä koskaan ollut ilmaissut sitä kunnioitusta kuin nyt hänen sanoessaan:

— Sinä olet saavuttanut herruuden ruumiisi yli, oi suuri henki. Silmissäsi asuu käskijän ilme. Olet kypsä. Ota valta käsiisi ja käske. Tai-Joon on sinun halpa palvelijasi ja laskee katseensa sinun katseesi edessä kuin Rai-Sun.

Omituista oli nähdä heidät tuossa kunnioittavassa asennossa. En oikein ymmärtänyt heitä kumpaakaan, en heidän sanojaan enkä eleitään, enpä edes itseäni. Mutta minä en hämmentynyt, sillä selittämätön varmuuden tunne sanoi minulle, että nuo ihmiset olivat alamaisiani ja että minä olin heille herra ja määrääjä.

— Tai-Joon, sanoin — ja myönnänpä, että silloin tunsin ensipäiväisen monarkin itsetietoista nautintoa, — minä tahdon oppia tuntemaan nämä koneet, tahdon pistää pääni tuohon ihmeelliseen kalottiin ja pyöritellä tuota palloa, jonka ääressä olen sinun nähnyt ilmeilevän. Tai-Joon, minä tahdon oppia tuntemaan tämän maailman, tietämään mitä on tuolla ulkopuolella.

— Sinun tahtosi tapahtukoon, oi suuri henki. Ruumiisi on tosin vielä heikko, mutta kaikki on sinun käytettävänäsi; yksin Tai-Joon-vanhuskin on vain kone sinun käsissäsi.

NELJÄS LUKU

Matematiikkaa ja koneoppia

Tästä hetkestä lähtien elämäni kokonaan muuttui. Tai-Joon kertoili minulle yhtä ja toista tästä maailmasta, ja Rai-Sun seurasi kintereilläni kuin muinaisen maailman uskollisin koira, ollen valmis pienimmästäkin viittauksestani astumaan eteeni ja onnesta loistavin silmin täyttämään toivomukseni. He olivat opettajiani, kumpikin tavallaan, ja kuitenkin tunsin olevani heidän herransa ja päällysmiehensä.

Toisinaan tämä asiaintila minua suorastaan kiusasi. Ja välistä saattoi tapahtua, että sain palavan halun heittäytyä suojelijani jalkojen juureen ja huudahtaa: "oi Tai-Joon, sinä joka olet niin viisas, käske sinä!" Mutta tällainen huonommuuden tunne tukehtui aina alkuunsa, sillä Tai-Joonin nöyrän katseen kohdatessani ylemmyyteni tuossa tuokiossa palasi oikeuksiinsa.

Mielityönäni oli syventyvä ihmeellisessä hatussa silmäini eteen avautuvien seutujen ja näköalojen tarkasteluun. Tai-Joon silloin aina loikoi vierelläni ja kuljetti koneen neulaa pallon tiheään ruudutetulla pinnalla.

— Tämäkö on Maa? olin ensi kokeella huudahtanut. En tuntenut siinä ainoatakaan maanosaa, en ainoatakaan merta, saatikka järveä, jokea, vuoriryhmää tai kaupunkia.

— Tämä, sanoi hän. — Suuri katastroofi ja maannousu ovat karttaa jonkun verran muuttaneet. Sitäpaitsi tekee neliöjako sen sinulle vieläkin oudommaksi.

— Neliöjako?

— Niin, nuo viivat. Katsohan. Tämä pallo on jaettu kuuteen n.s. Piiriin, jotka osapuilleen vastaavat muinaisia maanosia. Siinä on kuitenkin se ero, että Amerikan nyt jakaa polttopiiri kahtia. Siis: Aasia, Eurooppa, Afrikka, Austraalia, Etelä-Amerikka, Pohjois-Amerikka. Ja sitten —

— Niin?

— Tämä on matematiikan aikakausi. Paikanmäärääjänä on pituus- ja leveysasteitten muodostama asteneliö. Katso tätä kiinteätä osoitusneulaa. Sinä pyörität palloa päästäksesi esim. Gordoniin, joka on Kolmannen Piirin hallituskaupunki. Nyt neula raksahtaa, pysähtyy — ja numerotaulun vasen silmä osoittaa "3—73". Samoin, jos tiedät hakemasi paikan piiri- ja neliönumeron, voit tätä kampea kiertämällä, kunnes "silmä" osoittaa toivotun numeron, saada neulan kulkemaan haluamaasi pisteeseen.

— Entä sitten? Onhan neliöaste paikoin aika suuri!

— Polttopiirin lähistöllä satasen neliöpenikulmaa. Mutta katso edelleen! Tässä lähinnä kättäsi näet toisen neulan ja sen alla kämmenesi suuruisen neliön.

— Ah!

— Se on tarkkausneula, poikaseni. Niin pian kuin pallon osoittaja on pysähtynyt jollekin neliölle, on saman neliön suurennuskuva livahtanut tarkkausneulan alle. Ja tämä kuva on juomutettu minuutteihin, sekunteihin —

— Ah! Mutta tämähän on —

— Kuivaa maantiedettä. On. Mutta selvää se on; ja sehän on pääasia.

Minä tunsin innostuvani.

Ja silloin Tai-Joonkin intoutui opetuksessaan.

— Paina tuota osoitusneulan hakaa, sanoi hän ohjaten kättäni. — No niin, nyt sen kanta on yhden normaaliasteen kohdalla. Normaaliaste on suunnilleen yksitoista penikulmaa. Ja se merkitsee, että jos nyt pistät pääsi tähän hattuun, näet maanpinnan yhdentoista penikulman päästä, siis jo suuripiirteisenä karttana. Mutta nyt — pinnistä silmäsi tiukasti näkölaattoihin! — on etäisyys kymmenen astetta, kaksikymmentä — viisikymmentä — sata — sataviisikymmentä —

— Ah, Tai-Joon! minä alan nähdä —

— Kaksisataa — viisikymmentä.

— Onko tämä Maa?

— On. Lähes kolmentuhannen penikulman päästä katsottuna. Mutta tutkihan tarkkaan — hyvin tarkkaan.

Siinä silmänräpäyksessä en enää ollut tietoinen Tai-Joonin läsnäolosta. Näköjään oudon, valtavan, vasemmalta reunaltaan valaistun pallon pinnalla aloin tuntea vanhan Maan ääriviivat. Ensin keksin Afrikan läntisen rannikon, sitten Tibetin tutun ylängön ja vähitellen määrittelin maanosain entiset rajat niin tarkoin, että lopulta itseänikin ihmetytti, kuinka olin antanut tuon moniliepeisen mannermaa-vaipan aluksikaan pettää silmiäni. Sisämeret, järvet ja joet olivat kadonneet, kaikki viisi maanosaa muodostivat yhtenäisen mantereen, joka pohjoisnavan ahtaasta jääpiiristä lähtien kurotti kolme kärkeään etelänapaa kohti. Eurooppa, Aasia, Afrikka ja Austraalia olivat sulaneet mahtavaksi möhkäleeksi, johon etelässä Intianmeri teki tylpän lahdelman ja idässä Tyyni meri vielä pistihe Japanin eteläiseen kärkeen. Austraalia läheisine saariryhmineen oli yhtynyt kolmeksi niemekkeeksi, joista keskimmäinen uhmaten läheni Amerikan länsipäätä. Ja Amerikka levitti mahtavana pintaansa päiväntasaajalle asti, mutta siitä se kapeana kaistaleena jatkui itään ja etelään, kosketti mutkan kohdalla Afrikan läntisintä pituusastetta, sysäsi kolmionmuotoisen päämassansa etelänavalle ja viskasi kuin vihoissaan pitkän, käärmemäisen kielekkeensä Austraalian uhmaa torjumaan. — Tässä oli laajeneva manner sodassa kutistuvaa valtamerta vastaan, jopa voitokkaassa sodassa, sillä edellisen taajentaessa rintamaansa jälkimäinen oli jo hajonnut kahtia, ja sen heikompi osa, luoteesta kaakkoon puolentoista tuhannen penikulman pituinen Tyynenmeren suikale, nykyinen Pieni vesi, uhkasi pian eristäytyä suljetuksi sisämereksi.

— Entä joet? huudahdin johonkin tunteeni purkaakseni.

— Joet! Mitäpä kuiva kuori lasku-uomilla tekisi! Mitä yö yrtteihin hikoo, sen päivä noustessaan nuolee.

— Mutta tämähän on kurjaa! huudahdin. Ei jokia, ei järviä, ei rehoittavaa kasvullisuutta, ei eloa antavaa eläinkuntaa. Surkuttelen tätä maailmaa, surkuttelen sydämestäni.

Tai-Joon naurahti.

— Ja miksi surkuttelet? Ainoa, mikä tässä maailmassa on surkuteltavaa, on se, että ihmisen täytyy kumartaa ihmistä, miehen vapista miehen edessä ja itsekunkin tuntea, että maailman ainoa eläin, ihminen, ennen Avaruuteen häipymistään on perinnöllisyydestään ollut tarpeeksi inhimillinen tehdäkseen itsessään luomakunnan kruunun ja veljestään juhdan, joka sitä kruunua tukehtuakseen taivaalle kohottaa. Herruus ja orjuus — niin, sehän on kaikkina aikoina ollut valtakuntain suuruuden pohjana.

Hän sihahti ilkeästi. Ja sillä kerralla en hänestä enää saanut opasta.

Toisen kerran valitin, etten löytänyt mitään muinaisen elämänhyörinän merkkejä. Kaipasin kaupunkeja, kansallisuuksien rajapyykkejä, vilkasliikkeisiä kulkuteitä ja nerokkaita kuljetusneuvoja. Hän ojensi minulle pallotangon ja sovitti pääni kontaktikoneen hattuun.

— Meillä on vain kaupunkeja, sanoi hän osoittaen pisteitä pallon pinnalla. Mihin lähdemme?

— Wieniin, sanoin kerkeästi. — Muuta tuttua en Euroopassa näe.

— Se on Austria, Toisen piirin hallituskaupunki. Hän antoi neulan kulkea. Se pysähtyi mainitsemalleni paikalle. Tuijotin panoraamaan, kunnes kuva vakiintui ja Tai-Joon virkahti:

— Näetkö jotakin?

— Karua maata, kukkuloita, laaksoja, auringonpaahteisen tasangon.

— Etkö muuta?

— En — ah, kyllä näen: joukon pilkkuja, mustia, huikaisevia ja säteileviä.

— Maltahan. — Tai-Joon kosketti neulaa. — Hae ryhmä, jossa on kuusi heijastavaa pilkkua kehässä. Joko näet? Pitäisi olla —

— Näen, näen.

— Siinä on piirihallituksen palatsi. Katsahtakaamme sisään.

Hän väänsi asteikkoviisaria. Silmänräpäyksessä maa ikäänkuin syöksyi vastaani, pilkut katosivat, ja eteeni aukeni laaja huone tahi oikeammin palatsi, niinkuin Tai-Joon oli sanonut. — Ei sanaakaan, kuiskasi hän tiukasti korvaani, — ennenkuin annan sinulle luvan puhua! Se voi maksaa henkemme, jos osumme kontaktiin. No, nyt!

Kahden vastakkaisen seinän punaisessa hohteessa erotin joukon kaikenmuotoisia kuvioita, esittäen silmäähivelevin värein minusta perin mielikuvituksellisia maisemia ja rakkausidyllejä, joista muinoin olisi ansaittu joko sakkoa tai vankeutta. Molemmille muille suunnille huone näytti päättömältä, mutta tarkemmin katseltuani havaitsin näiden seinien olevan kiilloitettua metallia, joka punaisen peilin tavoin toisti huoneen koneet ja laitteet loppumattomiin. Ihmisiä myöskin näin. Roteva, vielä nuorehkon näköinen mies lepäsi komealla, monivärisellä patjalla, ja pari nuorempaa hoiteli hänen yllään laitetta, joka kaikesta päättäen myöskin oli kontaktikone. Sivummalla venytteli ihmeen ihana nainen vuoteella pää käden varassa, ja toinen, ei hänkään ruma, solutti lepääjän mehevien huulien väliin hyytelömäistä ainetta, joka suun liikkeistä päättäen oli erinomaista herkkua. Ja puolipiirissä heidän edessään esitti joukko nuoria neitosia jonkinlaista tanssia, jota entisissä oloissa olisin pitänyt laiskanlaisena voimistelunäytteenä.

Selitin Tai-Joonille, mitä näin.

— Se mies on jälkeläiseni, piirin käskynhaltija Tai-Funke. Näetkö neulan hänen pallollaan? Mihin se osoittaa?

— Aasiaan — ei — niin sittenkin, keskelle Gobin erämaata.

— Se on Tshung-King. Mitä hän puhuu?

Koetin tarkata puhetta, mutta minun oli mahdoton päästä itse asian perille. Tai-Funke mainitsi jotakin tyydyttävästä sadosta, Lunariasta, joistakin kolmestakymmenestä, mutta pääasiassa oli hänen puheensa diplomaattisen kohteliasta: "juuri niin, oi suuri Tai-Morris-Jeo", "tapahtukoon korkea tahtosi, oi suuri henki" ja "viheliäinen palvelijasi, oi henkien ja ruumiitten suuri valtias".

— Hän ilmoittaa yrttisadon ja ehdottaa kolmekymmentä uutta uhria kaivoksiin. Kuuletko muuta?

Juuri Tai-Joonin puhuessa erotti roteva käskynhaltija kädenliikkeellä palvelijansa ja asteli levossaan herkuttelevan kaunottaren luo. Minua hieman oudostutti. Odotin, että naiset vetäytyisivät syrjään tai hyytelöntarjooja edes kääntäisi selkänsä. Mutta ei — neitoset jatkoivat tanssiaan äskeistä laiskemmin, ja nainen valutti herkkua vuoroin kummankin rakastavaisen hymyileville huulille ja katseli idylliä välinpitämättömän alamaisen näköisenä.

Tunsin eläväni jäljellä aikalaisistani.

Tai-Joon kuljetti neulaa edelleen.

Nyt näin huoneen — se oli luola palatsiin verraten —, jonka heti tunsin ennen näkemäkseni. Samalla näin joukon ihmisiä, joista monen tuttu ulkomuoto toi mieleeni elämäni ensimmäiset hetket. Se oli synnyinkotini. Mutta neula jatkoi kulkuaan. Näköala toisensa jälkeen vilahti silmäini ohitse, luola toisensa perään paljasti minulle sisuksensa — samoja kukkuloita, laaksoja, pilkkuryhmiä, samoja viehättäviä kiiltoihoisia ihmisiä, samoja koneita, koneita ja taas koneita. Ainoastaan karun maan väri vaihteli välivivahduksin keltaisesta ruosteenruskeaan, kerran punaiseenkin, ja asujamet, sekä vaaleammat että tummemmat, lepäsivät, rakastelivat tahi hyörivät toimissaan aina sen mukaan, paahtoiko päivä vai kätkikö yö erämaan helmaansa.

Näin taajan joukon maleksivan minulle selittämättömässä valonkajastuksessa öistä laaksoa pitkin.

— Yrtinpoimijoita, selitti Tai-Joon. — Heidän työaikansa on yön kaksi viimeistä hetkeä.

Näin yöllistä taivasta vasten siivekkäiden kiitelevän parvittain ja yksitellen, maahan laskevan tai aukoista lentoon pyrähtävän.

— Ainoa kulkuneuvomme, sanoi Tai-Joon. — Muinoin meillä oli mahtava tunneli verkko, mutta kuuluisan Lefrangin kapinahankkeesta lähtien se on ollut käyttökelvoton. Mitä nyt?

En vastannut. Näin lukuisan joukon pyrkivän laajojen maa-aukkojen partaille. Sysimustien avantojen sisästä olin silloin tällöin näkevinäni pilkahtavan päitä, käsiä ja jalkoja, kaikki parrasta tavoitellen, siinä hetken kihisten ja jälleen syvyyteen painuen. Ensin tunki korvaani kaukainen sorina, sitten erotin sadatteluja ja nyyhkytyksiä, ja kun häipyvä näköpiiri lopulta vaihtui pilkkosenpimeään, kuulin huokausten ja valitusten sydäntäsärkevän kuoron, joka lauleli tuhansien riutuvien rintojen lohdutonta tuskaa.

— Tai-Joon! huudahdin kauhistuneena. — Onko tämä helvetti? Ovatko nämä ihmisääniä?

— Miesten kiroilua, naisten nyyhkytystä, lasten parkua ja vanhusten huokailua. Helvettikö? Se oli unelma, suloinen unelma Lunarian kaivoksiin verraten.

Sitä en kestänyt. Heitin pääni taapäin, laskeuduin patjalle ja koetin karkoittaa mielestäni noita pöyristyttäviä pimeyden ääniä. Mutta Tai-Joon lienee kuitenkin lukenut kasvoistani jatkuvan kysymyksen, sillä hän viittasi itkevään Rai-Suniin.

Ja Rai-Sun kertoi.

Kymmenien peninkulmain syvyydessä, merenalaisessa pimeydessä, kylmyydessä, jota vain ankara työskentely kykeni lieventämään, raatoi tuo tuomittujen lauma. Myrkylliset kaasut kaatoivat heikoimmat vajaassa kierroksessa, vahvemmat kestivät kymmenen, ja vankimmat, semminkin jos järki onneksi pimeni, voivat kuoriaisten keruussa ja metallin louhinnassa viettää satasen, jopa toistakin sataa kierrosta. Veljellinen rakkaus oli siellä tuntematon haitta, mitan täyteen saaminen ainoa päämäärä. Taisteltiin tilasta, riideltiin ravinnosta ja murhattiin pelkän huvin vuoksi tai vahvemmuuden merkiksi. Ainoa vaihtelu riippuikin kuolemantapauksesta. Siitä tiedon ennättäissä vartijakerroksiin laskettiin alas tuliletku, ja silloin ne, jotka vielä näkivät, saivat nauttia vainajan viimeisestä leimahduksesta.

Enempää ei Rai-Sunista voinut saada. Omaisten muisto saattoi miesparan vallan mielipuolisuuden partaalle. Tänä hetkenä heräsi minussa vastustamaton viha ja yhtä vastustamaton sääli — maailma sellaisenaan ei merkinnyt minulle mitään, vaan nämä tunteeni kohdistuivat koko voimallaan toisaalta Morris-Jeoon ja toisaalta Lunarian helvetin avuttomiin uhreihin.

— Eikö ole mitään keinoa, eikö mitään? huudahdin. — Eikö Morris-Jeoa voida kukistaa?

— Miten? Hän on herra ja suuri henki.

— Jos kansa nousee —

— Se on noussut ja — lyöty. Viimeksi Tai-Millin kapinassa kierrosluvulla 97601. Isäni sai surmansa Kolmannen piirin apujohtajana ja Renaud-Jeo, Morris-Jeon setä, kärvennytti neljäkymmentätuhatta, lähetti kaivoksiin kymmenentuhatta ja anasti kolmatta sataa kauneinta tyttölasta. Olin silloin kahdentoista ikäinen.

— Jos koettaisi uudelleen? Niin on ennenkin tehty. Eikö kansalla ole aseita? Eikö kansakin voi kärventää?

Tai-Joon naurahti surullisesti.

— Mitä aseilla, kun katkaistaan virta, riistetään voima. Oi suuri henki, sinä et tiedä, mitä se merkitsee. Siirryhän muinaisuuteen. Ajattelehan, mikä mahti siinä maailmassa olisi ollut miehellä, joka luolansa yksinäisyydessä maailman monipuolista hyörinää tarkaten tiesi vain tarvitsevansa panna sormensa pienelle, mitättömälle nappulalle, painaa ja sanoa: seis! Ja sillä hetkellä, siinä silmänräpäyksessä olisi juna juuttunut raiteilleen, laiva pysähtynyt ulapalle, lentäjä syöksynyt maahan, tehtaitten touhu tauonnut; sähkölennätin, lankapuhelin, vesijohto ja valaistus, kaikki olisi lakannut toimimasta ja — mikä kaikkein arveluttavinta — ihminen olisi samalla hetkellä havainnut jääneensä ilman hitustakaan ravintoa. Mitä olisi ihminen tehnyt, mihin ryhtynyt?

— Hän olisi ottanut toverinsa, Koko kylän väen, koko maan —

— Minä tiedän — hän olisi lähtenyt sotaretkelle tuota yhtä miestä vastaan, kulkuneuvojen puutteessa taivaltanut jalkaisin ja isoten ja janoten nääntynyt kymmenen, sadan, kenties tuhannen peninkulman päähän päämäärästään. Maailma on hirveän suuri jalkamiehelle. Ja ne, jotka olisivat tulleet perille! Tuo yksi mies olisi kohottanut aseensa, tähdännyt ja laukaissut — surmannut sen, jonka ase oli voimaton — ja odottanut seuraavaa.

— Mutta joukolla; Tai-Joon, joukolla!

— Hänen aseensa surmaisi joukonkin. Ja muutaman päivän kuluessa peittyisi maanpinta ruumiilla, jollei joka nousu niitä huventaisi höyryksi. Mitä silloin hyötyi se, joka matkaan läksi? Eikö yhtä hyvin voinut tupertua siihen, missä oli!

Olihan Tai-Joon oikeassa. Vastaan en voinut inttää. Mutta vaikenemisenikaan ei näyttänyt häntä tyydyttävän. Näyttää siltä kuin hän olisi tahtonut kiskomalla kiskoa jonkun vastalauseen, pakottamalla pakottaa minut väittelyyn.

— Hänellä on valta, suuri Kaikkeus, hänen kädessään on valta! toisteli hän omia ajatuksiaan ärsyttäen. Ja vihdoin pääsi häneltä kuin viimeisenä ponnistuksena, äärimmäisenä voimattomuuden takeena: — Ja jospa hän olisikin yksin! Mutta hänellä on koko valkoisen puolueen lauma ja puolet tutkijoista.

— Valkoinen puolue, mikä se on?

— Hänen hovinsa, koko Tshung-King ja piirien käskynhaltijat. Puolue, joka ottamalla itselleen muinaisten eurooppalaisten hymähdyttäviä nimiä tahtoo osoittaa erikoisuuttaan. Tutkijat, ne ovat osaksi häntä vastaan. Mutta toivo päästä valkoiseen kaupunkiin on niellyt joukon ja nielee yhä useampia. Oi suuri henki, moni tänään Morris-Jeoa vihaava voi huomenna Tshung-Kingin palatseissa hänen kunniakseen uhrata tieteensä. Se on nautinnon houkutus, valkoisen metallin hohde, herkun ja naisen himo, se panee unohtamaan, että on olemassa kansa ja että tämä kansa kärsii. Ihminen on itseään lähinnä, on aina ollut ja tulee aina olemaan.

Tällaiset masentavat sanat eivät kuitenkaan vastanneet Tai-Joonin varsinaista mielipidettä, ja vielä samana yönä nähdessään, että olin alakuloinen, hän näytti minulle koneen panoraamassa erään syrjäisen luolan, jossa joukko kiihtyneitä miehiä tungeskeli kiihkeästi Morris-Jeoa sadattelevan puhujan ympärille.

— Pelkkää puhettako? huomautin äskeisen tunteen vallassa.

— Mitä? kivahti Tai-Joon. Katso puhujaa. Hän on tämän piirin johtaja, ja nuo viisi lähintä ovat apulaisjohtajia, tulevan kapinan alustajia. — Ja silloin hän äkkiä elostui, innostui pidätetyn ajatuksen purkautuessa ja lausui kiihkeämmin kuin tuo tulinen kapinan johtaja: — Tuleva kapina. Sitä valmistellaan, sitä lietsotaan, sitä kaivaten odotetaan. Mutta siltä puuttuu vielä pääjohtaja, herra ja mestari, joka lyö Morris-Jeon ja antaa kansalle vapauden. Se puuttuu vielä, mutta kautta äärettömän Avaruuden, se tulee — se tulee!

— Se olet sinä, Tai-Joon. Sinä yksin —

Luulinpa, että hän olisi lyönyt minut maahan sillä hetkellä. Ajattelematon huomautukseni saattoi hänet aivan suunniltaan, ja syrjässä seisova Rai-Sun jo riiputti käsivarsiaan. Mutta Tai-Joon näytti säikähtävän kuohahtamistaan ja änkytti kohta valmiina seuraamaan Rai-Sunin esimerkkiä:

— Oi suuri henki, en minä, en minä. Sen tulee olla herra, ja Tai-Jeo, oikea Tai-Jeo — ja sellaisen Suuri Kaikkeus luo vain kerran kierrostuhannessa.

Ja hän jätti minut pohtimaan tätä uutta arvoitusta. Sillä aika oli tullut, jolloin hänen tavallinen jokapäiväinen matkansa alkoi.

VIIDES LUKU

Missä on herruutta, siinä on orjuutta

Kuinka joutuisasti aika kuluikaan! Kierroskymmenet vierivät ohitseni hämärään liukuvana liutana ja ehdin tuskin imaista letkusta, jolla uskollinen Rai-Sun ruumiillista ihmistäni aika-ajoin ruokkieli. Tähtitiede, fysiikka ja kemia olivat sokaisseet minut aavistamattomilla ennätyksillään, ja tämä kaikin puolin karu ja viheliäinen maailma kohosi silmissäni sitä mukaa kuin tietoni sen salatuista ihmeistä laajeni. En enää kaivannut kasvi- ja eläinkuntaani, en surrut kielitieteen kangistumista klassillisuuden kaavoihin enkä liioin säikähtänyt filosofian kouraantuntuvaa konkreettisuutta, vaan heittäydyin innokkaasti opin houkuttelevaan lähteeseen ja ahmin sitä hanakammin, mitä runsaammin sen suonet pursuivat ja mitä oudommalta sen sisältö minusta aluksi tuntui.

Geologiaan ja Uusimman ajan historiaan syventyessäni unohdin koko ympäristöni. Entinen piintynyt maailmankatsomukseni romahti täydelleen, ja ryhdyin uuden katsantotavan luomiseen niin kokonaan, että hylkäsin opettajani ehdottamat, ennen niin mieltäkiinnittävät kiertoleijailutkin ja vietin päiväkaudet tuon ihmeellisen kontaktikoneen ääressä, silmät näkölaattaan naulittuina, kuulematta ja näkemättä muuta kuin Kiinan valtakunnan lukemattomia vaiheita, maapallon valtaamisesta liittovaltion purkautumiseen ja Tai-Wang-Jeon perustaman "yhden-ainoan-miehen" rautahallituksen alkuun asti.

Tämän uuden Napoleonin urotöitä pakostakin ihaillessani minut muuanna päivänä keskeytti Tai-Joon.

— Joo-Kee, sanoi hän pannen kätensä olalleni. Olen huutanut sinua jo neljänneksen hetkeä. Sinä ihailet Wang-Jeoa. Hänen suuruutensa oli kerta kaikkiaan hänen kykynsä irtautua aineestaan. Silloin tuo kyky oli vielä harvinaista. Mutta sen jälkeen kuin sama kyky on kehittynyt n.s. yläluokan varsinaiseksi tunnusmerkiksi, on helppous hallita tätä kykyä ainoa erikoisuus. Mutta se myöskin velvoittaa. Muinainen filosofi Fontell sanoi, että kun ihminen on tottunut käsittelemään ruumistaan sinä, mitä se itse asiassa on, vaatetuksena, silloin on syntynyt yli-ihminen. Wang-Jeosta lähtien on siinä kehitytty ja siihen sukua kasvatettu. Nyt on Maan valtijasuku yli-ihminen; mutta sen rinnalla on myöskin toinen ihminen — ja tämä toinen — siitä, Joo-Kee, kehitetään parhaillaan Uusimman ajan eläintä. Niin, eläintä! Jos suuri Tai-Wang-Jeo, sensijaan että polki sen jalkoihinsa, olisi raastanut sitä muassaan, kehittänyt, opettanut — Ah! Joo-Kee! Silloin hän olisi ollut —

Tai-Joon sihahti kärsimättömästi ja viittasi minua kiirehtimään. Tein työtä käskettyä — pieni tahdonjännitys riitti siirtämään minut ruumiini ulkopuolelle — ja jäin ihailemaan lepäävän aineeni ihmeteltävää kokoa.

— Voimakas, myönsi Tai-Joon. — Mutta et olekaan enää lapsi, olet kolmenviidettä vanha. Niin juuri kolmenviidettä, ja se on jo miehen ikä. Mutta aika ei ole hukkaan kulunut.

Ja hämmästykseni hän karkoitti jatkaessaan samaan hieman närkästyneeseen äänilajiin:

— Olet oppinut sen, mitä minä, viheliäinen palvelijasi, olen kyennyt sinulle opettamaan. Ja sillä välin on maailma rientänyt eteenpäin, kuohu on noussut maljan partaille. Oi suuri henki, herää, nouse, pudista päältäsi levollisen velttouden kahle ja omista kansalle suuret lahjasi. Oi suuri Tai-Kee, kansa on sinua odottanut, nyt on hetki tullut.

— Tai-Kee! sopersin selittämättömän ihmettelyn ja yhtä selittämättömän ihastuksen valtaamana. En ymmärrä sinua, Tai-Joon.

— Tule! sanoi hän vaivoin riistäytyen viime sanojensa aiheuttamasta liikutuksesta. — Tule! Minä tahdon näyttää sinulle kansan, tahdon tutustaa sinut sen mielentilaan, sen toiveisiin. Ei, ei, anna aineesi levätä!

Hän istuutui lentotuoliinsa, painoi nappulaa, ja puheemme aikana tyyten mykistyneen Rai-Sunin jäädessä syvimmän kunnioituksen asentoon me kiidimme ulos pimeään yöhön.

Seutu lepäsi harmaana ympärillämme. Vain läntisellä taivaanrannalla erottui punertava kukkulajono. Mutta nyt, kuten ennenkin, näki aineeton henkeni kuin aavistaen seudun syvimmänkin syvennyksen pohjaan.

— Tämä ei ole joutuisaa, virkkoi Tai-Joon kuin ajatukseeni vastaten, — mutta muuta en voi: kansa on aina kansa, se ei koskaan tyydy pelkkään henkiseen. Ei, sinua en voinut panna alttiiksi vaaralle. Punainen piiri on aina vahvimmin vartioitu, se kun on ainaisen kuohunnan pesäpaikka.

— Onko Morris-Jeolla tästä vihiä? kysyin äkillisen levottomuuden valtaamana.

— Epäilyksensä hänellä aina on, vastasi Tai-Joon, — mutta hän on asemastaan varma, senjälkeen kun Viidennen piirin jäätiköltä löydettiin Liau-Joon pojan ruumis ja —

— Liau-Joon pojan? Hän naurahti.

— Niin. Siitä on jo lähes kymmenen kierrosta. En ole tahtonut häiritä sinua siitä kertomalla. Näes, "Lentävä silmä" olisi viimein kuitenkin löytänyt meidät, ja siksi keksimme pienen kepposen: muuan meikäläisistä vei jää vyöhykkeen rajalle kuolleen poikasen ja jätti erääseen hylättyyn luolaan vanhan tutkimuslevystöni; no, ennen pitkää "Lentävä silmä" keksi jäätyneen ruumiin, löysi luolan, ja johtaja sai vapauden, joskin Morris-Jeo petkutti häntä palkinnon toisen puolen suorittamisessa.

— Ja sitten? Mitä sinusta arvellaan?

— He ovat olleet tarpeeksi tyhmiä uskoakseen ilmiantajan narrijuttua. Ensin kyllä epäiltiin kuolintapaani, mutta nykyään oletetaan — perin imartelevaa muuten — että olen siipivian vuoksi ensin heittänyt pojan jäätikölle ja sitten paetessani joutunut auringon kuivattavaksi. —Näetkö jo rannikon?

— Suoraan lounaassa, kyllä.

— Näetkö yhtään siipeä?

— En — kyllä, lännessä kolme matkalla pohjoiseen.

— Tarpeeksi loitolla, koska en kykene näkemään. Me emme seuraa valtareittiä. Nuo kolme ovat Austrian linjalla, ja Tshung-Kingin linja on meistä vasemmalla. Leikkaamme kohta jälkimäisen, mutta meidän tarvinnee tuskin pelätä, jollei joku Tai ole matkalla.

Nyt kiidimme hetken aikaa äänettöminä. Allamme häämöitti tummanharmaa merenselkä, jonka tyynen pinnan halkaisi kaakosta luoteiseen leveähkö vaalea vyö: valtavan merivirran välke taivaanrannan viimeisessä valonkajastuksessa; takanamme vielä kuumotti muinaisen Afrikan mantere, ja edessämme, runsaan sadan peninkulman päässä, kohosi Etelä-Amerikan mahtava vuorirannikko, jonka korkein huippu, Kuunsyöksy, nousi kahdeksan peninkulmaa merenpinnan yläpuolelle.

Tuntiessani pelkällä tahdolla voivani tuossa tuokiossa suorittaa matkan minua ikävystytti seuralaiseni vitkallinen kulku, enkä saattanut olla siitä hänelle mainitsematta.

— Totta kyllä, naurahti hän. — Minun siipeni ei ole huonoimpia, mutta matka on kohtalainen puolentoista hetken matkaksi, lähes kuusisataa peninkulmaa. Vajaa hetki sitten olimme polttopiirin kohdalla, ja nyt jo tunnen kylmän karmivan hipiääni. Ennenkuin sivuutamme eteläisen raja-asteen, saan niellä parikin pilleriä.

— Mutta sehän on tuolla puolen kuuttakymmentä.

— Jäävyöhyke, niin kyllä. Mutta me pysähdymme vasta seitsemänkymmenennen asteen kohdalle. Sinne saakka ei Morris-Jeon vakoojalauma mielellään tule, joten seutu on omansa kapinoitsijain pesäpaikaksi. — No, mitä näet?

— Siipiä suoraan lounaassa — ah! — kahdeksan — — yhdeksän siipeä!

— Tulossa?

— Tulossa. Törmäämme kohta yhteen.

— Eipä vaaraa. Se on kuljetuslentue Lunasta Tshung-Kingiin. — Tai-Joon väänsi pientä kampea, ja kone kääntyi äkkiä länteen. — Totta tosiaankin, luulenpa itsekin näkeväni sen. Mutta miehistö on pelkkää rahvasta.

Tai-Joon päästi halveksivan maiskutuksen. Lentue oli pyyhältänyt kaukaa ohitsemme ja loittoni huimaa vauhtia koillista kohti. Hän väänsi kampea, ja siipi piirsi sievän kaaren palaten reitilleen, josta poiketen olimme tehnet varmasti kymmenen peninkulman mutkan.

Sivuutimme Kuunsyöksyn hyvin läheltä. Näköpeilin avulla olin tullut sen tuntemaan jonkinlaisena teräväkärkisenä kaksoistornina ja vielä merenselältä katsoessani verrannut sitä kotikaupunkini kellotapuleihin; mutta nyt vasta käsitin sen jylhän suurenmoisuuden ja havaitsin, että huiput olivat tasankoja, matalamman, eteläisen laki hyvinkin neliöpeninkulman laajuinen.

Liian myöhään ilmaisin haluni saada pohjoisen keilan huipulta silmäillä alas yölliseen maailmaan; silloin olimme jo sivuuttaneet koko vuorijonon ja Tai-Joon virkkoi:

— Palatessamme — jollet halua jäädä hetkeksi jäljelle.

Ei, siihen ei minulla ollut halua, vaikka ymmärsinkin, että helposti saavuttaisin hänet jälleen. Sensijaan aloin tarkastella allamme vilahtelevia valopilkkuja ja vaalenevan vuoristomaiseman punaisia väri vivahduksia. Muualla oli maanpinta väliltään keltaisen ja ruosteenpunaisen sekoitusta, täällä se oli ylipäänsä punaista, selvää veren väriä, ja raja kulki rantavuori jonon ja manner-ylängön välillä.

Äkkiä lakkasi siipi suhisemasta. Valopilkut tihenivät ja sulautuivat vihdoin melkein yhtenäiseksi laajahkoksi valoaukeaksi.

— Lunassa on aina hiljaista; täällä ei edes yrtinpoimijain lauma häiritse, sanoi Tai-Joon laskien koneensa lähemmäksi maata. — Näetkö yhtään siipeä loitommalla?

— En.

— Katsohan! Tuo valorivi johtuu kaupungin huomatuimmista asumuksista. Siinä on tavallaan kaupungin valtakatu. Toisilla valoruuduilla näet numeron, siellä on väki valveilla; toisilta numero on poistettu, siellä on asukas levolla. Ja näethän nuo muutamat valottomat aukot. Siellä ei ole ketään kotona, eikä sinne, hallituksen valtuutettua lukuunottamatta, ainoallakaan ole oikeutta pistäytyä.

Tai-Joon pisti pillerin suuhunsa. Kaupungin valoviirut olivat jo jääneet kauas taaksemme, ja kone viiletti yläilmoja suoraan etelää kohti. Lounaisessa häämöitti tasaisesti kaartuva laakea rannikko, ja lähemmäksi tultuamme keksin pari kolme valoläiskää, jotka suurenemistaan suurenivat. Äkkiä älysin mitä ne olivat, ja kaamea muisto puristi rinnastani huudahduksen.

— Niin, ne ovat kaivoksia, huomautti Tai-Joon antaen koneen kohota. — Mutta oikeat kaivokset, kuoriaisten ja valkoisen metallin hankkimot, ne ovat tuolla luoteisella kielekkeellä. Nämä ovat vain peninkulman tai puolen syvyisiä, ja näissä työskennellään melkein vapaaehtoisesti.

— Melkein?

— Niin, melkein, sillä punaista metallia louhitaan mieluummin, joskin jokainen koettaa välttää kaivostöitä yleensä. Varovaisinta on pysytellä täällä ylhäällä, vartijoilla on hyvät putket.

Pysyttelimme tosiaan niin ylhäällä, että rannikkoviiva ja koko seutu näyttivät vahvasti suurennetulta kartalta. Ja tällöin minulle selvisi seikka, jota en ensin tajunnut: johonkin suuntaan kauemmin katsoessani näköala kävi ihmeellisen selväksi ja samalla ikäänkuin kadotin silmänräpäykseksi seuralaiseni. Nyt ymmärsin, että aineeton olemukseni totteli pelkkää haluani ja että paljas ajatus riitti kiidättämään henkeni paikasta toiseen niin äkkiä, etten sitä heti voinut havaita.

Tällä välin seutu oli vaihtanut väriään. Osaksi siihen oli vaikuttanut napapiirin kelmeä kajastus, mutta osaksi myöskin itse maaperän tummuus, joka johtui auringon voiman vähyydestä tällä leveysastella. Vielä kerran tai pari Tai-Joon käski minua tarkkaamaan mahdollisesti näkyviä siipiä, mutta kun valkoinen lakeus häikäisi taivaanrannan ja kohta senjälkeen oli suoraan allamme, antoi hän koneen painua ja virkkoi syvään huoahtaen:

— Tämä ei ole lapsenleikkiä. Ensin ankara hikoilu ja sitten tämä pureva viima. Katsohan!

Hän pyyhkäisi kiiltävää rintaansa ja näytti kämmentään; se oli verinen kuin teurastajan koura. Ja nyt vasta huomasin, että koko ruumis oli isojen verikarpaloiden peittämä ja että nenästä yhä vielä tippui verta koneen ristikkopohjalle.

— Nyt olemme perillä, sanoi hän vilusta väristen ja antaen siipien levätä.

Sillä välin kun kone kierteissä laskevan haukan tavoin läheni jäälakeuden valkoista pintaa, hain vaistomaisesti valoaukkoa. Sitä en löytänyt, mutta sensijaan olin näkevinäni kuin harson läpi suuren huoneen ja joukon ihmisiä. Samassa kone siipiä räpytellen pysähtyi ja me soluimme meitä varten avatusta luukusta keskelle kiihkeästi keskustelevaa ihmisjoukkoa.

Olin odottanut jonkinlaista juhlallista vastaanottoa, mutta petyin. Läsnäolijat, noin parisataa henkeä, seisoivat silmänräpäyksen ajan katseet maahan luotuina ja käsivarret riippuen; sitten muuan jokseenkin vaaleaihoinen ja pienenläntä mies muitta mutkitta osoitti keskellä lattiaa sijaitsevaa lepopaikkaa ja lausui:

— Tai-Joon, sinun ehdotuksesi on hyväksytty. Ainoastaan Tai-Mason haluaa tehdä pienen muistutuksen.

— No, Mason, annahan kuulua, vastasi Tai-Joon huomattavan tyytyväisenä paneutuen pitkäkseen ja antaen koneen käpälämäisten ulottiminen sivellä veristä ruumistaan.

— Minun mielestäni yritykseen ei sovellu Viidennen piirin kannas eikä liioin Kuudes, sanoi nuorehko, erittäin palavasilmäinen mies, jonka otsa oli melkein luonnottoman laaja. — Edellinen kuuluu tähän epäiltyyn piiriin, jos kohta kannas on autio, ja jälkimäinen on liian lähellä Tshung-Kingiä.

— Ja sinä siis ehdotat Kolmatta piiriä? lausui Tai-Joon kääntäen toisen kylkensä pyyhittäväksi.

— Niin teen. Ja tarkemmin määritellen länsirannikon aluetta. Se on syrjässä suurilta linjoilta, eikä meren läheisyys viekoittele ketään sille suunnalle. Ilmasto voi niellä väkeä, sille en mitään mahda; mutta olen laskenut saavani työn valmiiksi kuudenkymmenen kierroksen kuluessa.

Syntyi hetken vaitiolo. Kaikkien katseet suuntautuivat Tai-Jooniin.

— Olet kenties oikeassa, Mason, sanoi hän puoleksi nousten ja vääntäen koneiston lepoon. — Mitä sanoo kansa viivytyksestä?

Suostumuksen mumina oli seurauksena, ja sen tauottua astui taustalta esiin hyvin tumma-ihoinen mies, jonka liikkeet ja äänensävy ilmaisivat tavattoman korkeaa ikää.

— Oi Tai-Joon, sanoi hän piipittäen. Kansa on odottanut tuhansia kierroksia, se odottaa mielellään kuusikymmentä. Minulle siitä tuskin enää on hyötyä, mutta jos jälkeentulevat säästyvät, on toivoni täyttynyt, ja minä unohdan kernaasti pimeyden ja omieni kärsimykset. Näin Tai-Joonin nousevan ja pyyhkäisevän kyyneleen silmäkulmastaan.

— Nat-Jee, sinä olet sankari, sanoi hän laskien kätensä vanhuksen olkapäille.

Vanhus vastasi hyväilyyn samalla tavalla ja änkytti liikutettuna:

— Olisin sankari, jos saisin olla mukana kirotun Tai-Jeon surmaamisessa, ja kuolisin sankarina, jos saisin sitä ennen kuulla uuden Tai-Jeon äänen.

Ja sillä hetkellä havaitsin, että mies oli sokea. Hän irtautui Tai-Joonin hyväilystä, katsoi elottomilla silmillään suoraan minuun, alkoi vapista ja hymyillen ojennella käsiään minua kohti.

— Minä näen — minähän näenkin hänet — näen hänet — suuren, hyvän Tai-Jeon, sammalsi hän.

Kansan seassa alkoi syntyä liikettä, ja heti olivat Tai-Mason ja toinen vaalea-ihoinen laskeutuneet maahan. Ja vanhuksen yhä toistaessa sanojaan näin Tai-Joonin tekevän rauhoittavia eleitä.

— Nat-Jee on oikeassa, sanoi hän. — Olen luvannut tuoda uuden Tai-Jeon teidän keskellenne. Hän on nyt täällä.

Mieletön ilohuuto seurasi näitä sanoja. Ja joukon seistessä syvimmän kunnioituksen asennossa ilmaantui eteeni molempain valkoisten henget. Hetken aikaan en kuullut muuta kuin hivelevän riemuhymnin huminaa, mutta vähitellen se vaimeni, ja kun joukko jälleen rauhoittui, kuulin Tai-Joonin sanovan:

— Veljet, minä en ole tohtinut tuoda tänne hänen ruumistaan, mutta suuri henki itse on täällä ja te saatte kuulla hänen äänensä. Puhu kansalle, oi suuri Joo-Kee!

Mitäpä minä olisin tehnyt! Näin joukon odottavan katseen, näin molempain valkoisten henget edessäni ja näin Nat-Jeen maahan vaipuneena ojentavan laihoja vapisevia käsiään minua kohden. Tai-Masonin aine lepäsi kuin käyttäjäänsä odottaen, ja minä ryhdyin sitä käyttämään.

— Oi veljet, sanoin ja hetkisen oudoksuin Masonin syvän äänen kaikua, — minä vapautan teidät orjuudesta, kukistan julman Morris-Jeon. Minä, Joo-Kee, teen sen, jos suuri Kaikkeus suo minulle voimaa ja viisautta. Nat-Jee, minä syleilen sinussa koko orjuutettua, kärsivää kansaa.

— Se on Tai-Mason — ei, se ei ole Tai-Mason! huudahti Nat-Jee. Ja hänen värähtelevä äänensä häipyi joukon valtavaan riemumylvinään.

Sen vaimettua heräsin kuin huumeesta. Nat-Jee makasi suullaan maassa, eivätkä laihat käsivarret enää vapisseet. Tai-Joon kumartui ruumiin puoleen ja käänsi sen kasvot ylöspäin. Ne hymyilivät — onnekasta, autuasta hymyä.

Eräs puna-ihoinen tarttui koneen kampeen, muuan toinen ojensi Tai-Joonille letkun kipenöivän pään. Mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa puikon kärki kosketti vainajan ohimoa. Leimahdus, suhahdus — Nat-Jeen ruumis häipyi ohenevana höyrypilvenä luolan kattoaukkoa kohti ja kansan seisoessa käsivarret riipuksissa Tai-Joon lausui lyhyesti:

— Ääretön avaruus ottakoon sinut helmaansa, suuri Kaikkeus olkoon sinulle armollinen.

Seurasi painostava hiljaisuus, jonka viimein katkaisi aineeseensa palanneen Tai-Masonin ääni.

— Päivä on nousupuolella, veljet, sanoi hän hiljaa. — Kohtaamme toisemme jälleen tasan kymmenen vuorokauden kuluttua. Siihen mennessä johtajat tiedustelkoot, kuinka suuren määrän metallia kukin piiri voi hankkia. Tai-Kee, minä ja minun mukanani kansa kiittää sinua aineelleni osoittamastasi kunniasta.

KUUDES LUKU

Taistelu Suuren Veden yllä

Tai-Mason, toinen vaaleaihoinen, ja me läksimme viimeksi. Erottuamme katselin kauan pohjoista kohti pyrkivää, lukuisien lentäjäin muodostamaa, hajautuvaa viuhkaa.

— Eikö tuo voi herättää epäluuloja? kysyin levottomana.

— Kaikki voi herättää epäluuloja, vastasi Tai-Joon alakuloisesti. — Mutta ennenkuin he ehtivät asutuille seuduille, on rivi harvennut tarpeeksi. Sinua miellytti Mason, eikö niin?

— Erinomaisesti. Oikeastaan ihailin hänen itseluottamustaan ja laajaa otsaansa. Ja tunsinpa, että siinä ruumiissa oli väljyyttä ja kodikkuutta.

— Ja tyhjältä tuntuva kohta aivokopassa, naurahti Tai-Joon.

— Useampiakin. Mitä hän aikoo yrittää?

— Suurta. Suurempaa kuin yksikään muu on tohtinut haaveilla. Oi Joo-Kee, Mason aikoo ryhtyä jättiläistyöhön, joka tulee kysymään aikaa, työvoimaa ja ainetta. Ja aikaa meillä on, työvoimaakin voimme jotenkuten saada haalituksi, mutta aine — siinä on pulma. Me tarvitsemme paljon metallia, hirveän paljon, sekä punaista että valkoista. Mistä sen saamme? Kaikki metalli on tarkoin laskettua, ja raaka-aine kulkee hallituksen toisesta kädestä toiseen, joten hitustakaan ei voida varastaa.

— Mutta onhan kansalla omissa huoneissaan metallia.

Tai-Joon naurahti.

— Huoneissaan! Olenpa tosiaankin unohtanut käytännöllisen kasvatuksesi. Kansallahan ei ole mitään huoneita. Niin, minä tiedän, että teidän aikanne kansa omisti jotakin; nyt se ei omista mitään, ei edes omaa ruumistaan. Huoneet, koneet, siivet, ravintoaine — kaikki on hallituksen ja kukin saa työtänsä vastaan välttämättömät elinehdot. Tämä on yhtä vanha ihanne kuin koko Uusin aikakausi, ja jo sitä ennen tunnettiin sama aate — maltahan —

— Kommunismin nimellä!

— Aivan niin, kommunismin.

— Mutta silloinhan on kaikki yhteisomaisuutta.

— Totta kyllä. Ensin sitä nimitettiin kansan yhteisomaisuudeksi, sitten hallituksen omaisuudeksi, ja nyt se on Tai-Jeon yksityisomaisuutta. Minä tiedän, että kansa on itse allekirjoittanut orjuussopimuksensa, vieläpä vaatinutkin sitä, pitänyt aatetta ihanteena.

Tai-Joon vaikeni ja katsahti taakseen.

— Näetkö yhtään siipeä? kysyi hän huomattavan levottomana.

Olimme saavuttaneet jäärajan. Idässä aurinko jo aika-ajoin sinkoili punaisia kielekkeitä yli taivaanrannan ja edessä häämöitti punainen maa kelmeässä aamukajastuksessa.

— Kolme siipeä etelässä, vastasin, — mutta hyvin kaukana.

Tai-Joon antoi siipien hurista vimmatusti.

Seuraavatko ne meitä?

— Ei siltä näytä. Ne suuntaavat huomattavasti koilliseen. Mitä aioitkaan sanoa, Tai-Joon? Onko kansa siis auttamattomasti —

— Maltahan! virkkoi hän turhaan taakseen pälyen ja antaen koneen kohota. — Minä en näe heitä vieläkään, mutta kummastelen — huu, kuinka kylmyys on raakaa!

Hän nieli pillerin, epäröi hetken ja palasi sitten puheeseensa.

— Ei auttamattomasti. Silloinhan ei olisi mitään toivoakaan jäljellä. Mutta metallia ei ole helppo saada. Huoneet tarkastetaan visusti kerran kierroksessa, ja vähäisinkin vajaus vie kaivoksiin. Kuitenkin on meillä toivoa saada "punaista" metallia: Mason väittää sitä löytyvän meidän piiristämme, joskohta niukalti ja verraten syvältä. Ja juuri sitkeimmäksi paahtuneen maan alta. Mutta me tarvitsemme myöskin valkoista metallia, tarvitsemme välttämättä, ja sitä on ainoastaan punaisen kielekkeen kohdalla — toisin sanoen: saavuttamattomissa.

Hän pälyi jälleen taakseen.

— Eikö siis ole mitään keinoa? kysyin yhä tämän aiheen valtaamana.

— Ei mitään, mitä voisi keinoksi sanoa. Kaivosväki ei koskaan pääse maan pinnalle, kaikki metalli kulkee vahvan vartioston turvissa, eikä Tshung-Kingiin kukaan pääse kutsumatta. Ja kuitenkin — hän kiihtyi äkkiä ja jatkoi rajusti — kuitenkin meidän täytyy sitä saada! Ennenkuin Masonin työ on loppuunsuoritettu, tulee meillä olla vähintäin kolmekymmentä tonnia valkoista metallia, muuten olemme tehneet turhaa työtä.

— Mutta millainen sitten on itse —

— Joo-Kee! Näetkö siipiä?

Hänen levoton äänensä pakotti minut jättämään keskustelun juuri tärkeimmillään. Mutta mitä näinkään, kun katsahdin jo sivuuttamallemme merenselälle!

— Tai-Joon! huudahdin. — Ne ovat aivan lähellä meitä — etkö näe?

— En vielä. Pidä silmällä!

Koneemme käännähti suoraan pohjoiseen, vaikka Kolmannen piirin rannikko siten jäi meistä itään. Tarkkasin visusti takaa-ajajiemme liikkeitä ja sainkin kohta omaksi hämmästyksekseni ja Tai-Joonin kauhuksi ilmoittaa:

— Ne kääntyvät myöskin.

Tai-Joon murahti. Kone teki äkkiä tuiman käänteen suoraan itään, ja siipien suhina kiihtyi vihlovaksi vinkumiseksi. Silmänräpäyksessä taivalsimme merenselän, ja vanhan Afrikan manner oli jälleen allamme, kun nyt jo omaksi säikähdyksekseni havaitsin takaa-ajajien hajaantuneen ja kunkin suunnaltaan pyrkivän suoraan meitä kohti.

— Kuolema ja pimeys! läähätti Tai-Joon. — Vain "Lentävän silmän" koneet voivat pysyä tämän rinnalla. Joo-Kee, me ehtisimme hyvin perille, mutta silloin olisimmekin hukassa. Minä eksytän heidät. Mene ja kuuntele, mitä he puhuvat, mutta kautta Kaikkeuden elä sano sanaakaan!

Ymmärsin, ettei minulla ollut mitään pelättävää. Ja tuskin olin heihin katsahtanut, kun jo huomasin olevani heistä erään rinnalla. Kotvaan aikaan ei tämä vainoojamme tullut niin lähelle tovereitaan, että sananvaihtaminen olisi voinut tapahtua, mutta vihdoin, kun Tai-Joonin siipi oli tehnyt kolmannen äkkikäänteen, tällä kertaa länteen, yhtyi kaarteessa toinen vainoojistamme meihin.

— Se on hän, virkkoi minun mieheni innostuneena. — Ainoastaan Tain siipi voi tehdä tuollaista.

— Se tyhmyri paljasti itsensä. Luuletko, että sen pesä on täällä päin?

— Tottapahan nähdään. — Mies nauroi karkeasti. — Ajamme sen kyllä pesäänsä ennen nousua. Mo-Man!

Ohi suhahtava kolmas vastasi huutoon, ja minun mieheni pitkitti:

— Jos se kirottu uskaltaa liian kauas ulapalle, niin painamme päivän noustessa Kongoon. Mikset polttanut, kun kiiti juuri editsesi?

— En ehtinyt tähdätä.

Koneet olivat jälleen loitonneet toisistaan. Kaukana lännessä kaarteli Tai-Joonin siipi, kaksi vainoojista seurasi sitä lakkaamatta, ja minun mieheni näytti pitävän jonkinlaista vartiota.

Kuinka mieleni tekikään tarttua tuohon voitonriemusta puhisevaan punaiseen paholaiseen! Olisin halusta iskenyt häntä keskelle leveätä, kiilusilmäistä naamaa ja suistanut hänet koneineen päivineen syvällä allamme vaalenevan valtameren syliin. Mutta mitäpä voin? Aineeton käteni, jos niin voin sanoa, oli voimaton. Säikähdin, kun hän äkkiä vilkaisi ympärilleen ja hetkeksi näytti menettäneen rattoisan mielensä. Varmaankin hän oli ikäänkuin aavistanut jonkun sivullisen läsnäolon. Seuraavalla hetkellä olin jälleen Tai-Joonin rinnalla ja selitin hänelle kuulemani.

— Joo-Kee, sanoi hän vakavasti, — minä luulen, että olen hukassa ja että tällä auringonnousulla puhelemme viimeisen kerran. Jos palaan mantereelle, seuraavat he kintereilläni mihin laskeudunkin; jos taasen pysyttelen täällä, lähtevät he pakosalle vasta viime hetkellä, ja silloin on myöhäistä ohjata luolaan. Näes, heillä on lyhyempi matka varjoon, mihin tahansa menen. Vain oman luolamme lähistöllä voin heitä viivyttää, kunnes päivä ajaa heidät pakoon. Mutta silloin olemme kaikki hukassa: yön ensi hämyssä he pyrähtävät ilmoille tähystämään, ennenkuin ehdimme paeta.

Hän antoi koneen kohota yhä, vaikka sieraimista tippuvia verikarpaloita vieri pitkin hänen läähättävää rintaansa. Itäinen taivaanranta leimusi jo tulipunaisena, ja uhkaavan auringon kielekkeet levittivät kaukaisen manteren yli salamamaisia välähdyksiään. Juuri rannikon uloimman niemekkeen kohdalla vartiokoneen metalli kimalteli ruskon hohteessa, ja suoraan allamme sen molemmat toverit pysyttelivät arveluttavan lähellä meitä.

— Joo-Kee, jatkoi Tai-Joon, — minä aavistin jotakin tämäntapaista. Mutta minua se ei sureta, sillä ennemmin tai myöhemmin sen kumminkin täytyi tapahtua. Miksei sitten nyt: olenhan tehnyt tehtäväni ja osoittanut kansalle uuden Tai-Jeon. Älä keskeytä minua, Joo-Kee, vaan anna minun puhua. Kun olen osani suorittanut, lähdet sinä luolaan, varustaudut Rai-Sunin avulla matkaan ja pakenet heti auringon laskettua. Elä viivyttele, sillä "Lentävä silmä" on jo aavistanut asuinseutumme.

Vainoojiemme äkillinen lähentely pani hänen kiinnittämään kaiken huomionsa koneen kohottamiseen, ja silloin sain sanotuksi:

— Tai-Joon, eikö mitään voida tehdä? Enkö voi hakea apua? Rai-Sun tulisi koneellaan ja minä toisella.

— Ei. Se olisi meidän kaikkien yhteinen perikato. Ei, Rai-Sun on hyvä palvelija, luota häneen.

Veri syöksähti hänen suustaan ja sieraimistaan, ja hän jatkoi hätäisesti:

— Heillä on aseita, meillä ei. Näetkö kipinät? He keskustelevat vartijan kanssa. Ah! olisipa minulla ase ja puoli hetkeä aikaa! Kuolema ja kirous!

Taivaanrannalta lennähti häikäisevä valonsäde: se oli auringon ensimmäinen varoitus. Allamme leijailevat siivet tekivät vielä kerran äkillisen yllätys-yrityksen, ja Tai-Joon antoi siipemme jälleen kohota.

— Oh, suuri Kaikkeus! läähätti hän vereen sokaistumaisillaan. — Heillä on hyvät keuhkot. Täällä on vain aavistus ilmaa. Joo-Kee, loppu on käsissä. Kuule — kansa on järjestymässä, kapina nousemassa — ota sen kohtalo käsiisi — tue sitä — innostuta — vapauta se! Tai-Mason — Tai-Ree-Kian — siinä miehesi. Sinulla on kyky — sinulla on taito — voima. Ja vaikkapa sinulla ei sitä olisikaan, niin kansa kuitenkin uskoo niin. Ja sehän on pääasia. Kiihokkeekseen kansa tarvitsi hengen. Minä valitsin sinut. Ja sinussa on enemmän kuin mitä ensin uskalsin toivoakaan. Niin, nyt sinä olet se, sinun tulee se olla — herra — herra ja — Tai-Jeo!

— Tai-Joon! Anna minulle neuvo! Salli minun pelastaa sinut! huudahdin epätoivoisena. — Tai-Joon! Isäni! Ilman sinun apuasi olen muukalainen tässä maailmassa.

Sanat kuolivat — vartijakoneen kiitäessä rannikolta meitä kohti ja molempain toisten selvästi laittautuessa pakosalle. Tai-Joon päästi käheän sadatuksen ja tarttui koneen kumpaankin kampeen. —

— Sinun vuoksesi — minun täytyy, änkytti hän. — Säälin noita kurjia — mutta säälin enemmän kansaa.

Ja vainoojien kääntyessä itään Tai-Joonin kone sähisten porhalsi niiden ohitse, kieppuen hetken niiden yläpuolella ja sitten äkkiä kuin saalista väijynyt kotka syöksyi luotisuoraan niiden kimppuun.

— Ainakin pari — ainakin yksi! Jää hyvästi, oi suuri henki!

Ympärilläni kuulin huutoja, siipien suhinaa ja terävän räiskähdyksen. Sitten välähti tuli, sähähti höyrypilvi ja kolme yhteen sotkeutunutta siipeä syöksyi ilman halki rasvatyynenä kiillottavan meren syliin.

— Tai-Joon! Tai-Joon! huusin tuskissani.

Ja jostakin loitolta, kuin jälleen asettuneen vedenpinnan alta olin kuulevinani vaimenevan äänen:

— Kiiruhda, Joo-Kee — pelasta kansa — sinä olet herra ja mestari.

Luulin nähneeni vilahdukselta muutaman usvapilkun, mutta niitä hakiessani äkkäsin koilliseen kiireesti pyrkivän siiven, viimeisen.

Tai-Joon oli vienyt molemmat toiset muassaan perikatoon.

SEITSEMÄS LUKU

Tshung-King hälyttää

Kun avasin silmäni, valtasi minut sietämätön tyhjyydentunne. Rai-Sun käänsi epätoivoisen katseensa kattoaukosta ja pälyi minuun nyyhkyttäen.

— Meidän tulee paeta, Rai-Sun, paeta ennen auringon nousua, sanoin kiihkeästi. — Mutta minne pakenemme?

Hänen jäykkä katseensa ilmaisi jäytävää surua.

— Lunarian jäätikölle, herra, sanoi hän, — minä tiedän, että se oli suuren Tai-Joonin tahto.

— Mistä sen tiedät? Sanoiko hän?

— Ennenkuin silmäsi aukesivat. Seisoin tuossa, näin nousun kajastuksen ja aavistin onnettomuuden tapahtuneen. Kuulin Tai-Joonin äänen: "Rai-Sun, vie herrasi Lunarian jäätikölle!" Oi, herra, kerro, kuinka hän kuoli!

Selitin hänelle sen muutamin sanoin.

— Ah! Mo-Man oli etevä polttaja, virkkoi hän kesken suruaan ilostuen, — ja Jan-Sing osaston terävin vaaniskelija. Minä tiedän, he ja Bei-Woo ovat aina yhdessä, ja leveänaamainen Woo on kolmikon johtaja.

— Hän juuri pääsi pakoon.

— Hän pääsee aina pakoon.

— Luuletko, että hän löytää meidät?

— Varmasti, jos saa apua Kongosta. Mutta jollei saa, täytyy hänen pyytää Gordonista tai vieläkin kauempaa, ja silloin kenties voimme livahtaa. Puoleen hetkeen ehdimme mantereen laitaan ja sitten — auttakoon meitä Suuri Kaikkeus, jos "Lentävä silmä" on hälytetty ilmoille Neljännenkin piirin alueella.

Rai-Sunin toivoton ääni teki minut levottomaksi jopa siinä määrin, että unohdin hetkeksi Tai-Joonin surullisen kohtalon ja aloin vaivata päätäni uhkaavan vaaran torjumiseksi.

— Emmekö voi lentää niin korkealle, etteivät he meitä näe?

— He valaisevat koko taivaan, oi herra. He näkevät ylemmäksi kuin siipemme kantavat. Ja jolleivät he sattuisi näkemään, niin he kuulevat.

— Mutta jäätikkö on autio. Jos pysyttelisimme korkeudessa, kunnes auringon nousu pakottaa heidät suojaa hakemaan, ja sitten laskeutuisimme —

— Ei, ei, hymyili Rai-Sun huolestuneesti. — Jos sen vielä voisimmekin, palaisivat he laskussa sadoin siivin ja nuuskisivat jokaisen peninkulman alan jonkun tai-hengen avulla, nuuskisivat kunnes löytäisivät luolan.

— Olet oikeassa, keskeytin toivottomana oivaltaen ehdotusteni typeryyden. — Meillä ei siis ole muuta neuvoa kuin kuolema tai kaivosten pimeys.

— Jos meidät keksitään, niin ei ole. Mutta kaivokset ovat vain punaisia varten.

— Punaisia! — Ja silloin ymmärsin. — Tarkoitatko, että Morris-Jeo käskisi kärventää minut?

— Morris-Jeo tekee niin, elleivät jo vaanijat. Kenet suuri autuas Tai-Joon on suureksi hengeksi leimannut, sillä ei ole odotettavissa muuta. Mutta, oi suuri Tai-Kee, jos "silmä" meidät keksii, niin salli minun kuolla kanssasi! Kaivoksiin en enää astu. Olisipa minulla vain aseeni!

— Aseesi! — Muistin, että hänen koneessaan oli ollut sellainen. — Missä se sitten on?

— Sen otti Morris-Jeo antaessaan minulle vapauden. Mutta olisinpa aavistanut hänen petollisuutensa, olisin pitänyt sekä aseeni että vapauteni. Luulin saavani omaiseni, tai-luokan edut — mikä houkkio! Suuri Kaikkeus kenties rankaisikin minua, kun liian paljon haaveilin. Kenties en olisi saanut pettää Morris-Jeoakaan.

Kontaktikone päästi omituisen sähähdyksen. Rai-Sun vaikeni ja loi siihen huolestuneen silmäyksen. Mutta hänen viime sanansa olivat herättäneet minussa erään ajatuksen.

— Sinäkö hänet petit? Sinäkö veit tuon ruumiin —

Vastauksettakin tiesin osanneeni oikeaan. Rai-Sunin kasvot punehtuivat niin, että luoma hetkeksi melkein häipyi, ja kun kiitollisuuden puuskassa laskin käteni hänen olkapäilleen, sopersi hän kuin puolustellen:

— Oi herra, jospa he edes uskoisivat sinun kuolleen! Mutta Tai-Joonin löydettyään he pitävät minua petturina, ja kukaties jo tällä hetkellä jaetaan määräyksiä koko "Lentävän silmän" ilmoille laskemisesta.

Jälleen kuului sähähdys kontaktikoneen laatalta. Rai-Sunin sanojen johdosta ja äkkiä muistaen Tai-Joonin joskus lausuman varoituksen kiiruhdin koneen luo. Osoitusneula oli vielä siinä asennossa, johon sen olin jättänyt Tshung-Kingin historiallista kokoelmaa tutkiessani. Säikähtyneenä sysäsin neulan Suuren veden neutraaliin, mutta ennenkuin kerkisin sulkea virran, sähähti korvaani tutunomainen ääni.

Säpsähdin. Seisoin runsaan minuutin käsi sulkunappulalla ja koetin pinnistää kuuloani. Ei, sanoja en kuullut; ääniaalto oli ollut liian lyhyt.

— Rai-Sun, sanoin, — onko Bei-Woo voinut ehtiä Kongoon?

— Ei, herra, ei ainakaan kontaktiin.

Silloin tein päätökseni. Vapisevin sormin päästin neulan vallalleen. Se teki harppauksen yli entisen Atlantin ja pysähtyi väristen Floridaan. Tarkkausneulan vielä haparoidessa pistin pääni kalottiin ja samalla kuulin hätäisen äänen:

— Tai-Joon — Ah!

Päästin ilonhuudahduksen. Se oli Tai-Mason. Tunsinhan hänen laajan otsansa näköpeilin puitteissa.

— Mason! Tehän se olette! sanoin riemuiten. Hänen ilmeensä kävi rauhallisemmaksi.

— Siis Tai-Joon on — sitä aavistinkin. Joutukaa, Tai-Kee! Päivän laskiessa jäätikölle! Sulkekaa virta! Peittäkää jäljet! Antautukaa, jos tarvitaan; taistella ei saa.

— Entä te, Mason?

— Minä —

Ääni katkesi äkilliseen sähähdykseen. Näköpeilin pinta välähteli rajusti ja ennenkuin kerkisin mitään ajatella, näin vilahdukselta leveän punanaaman ja vaanivat silmät. Vielä kerran sähähdys lumosi esiin Tai-Masonin kasvot ja — en tiedä, kuulinko sanat vai luinko ne hänen kasvoistaan — sain varoituksen: "Kuolema ja pimeys, sulkekaa virta!"

Koneellisesti tein niin. Säikähtyneenä tuijotin vielä näköpeilin elottomaan pintaan, kun heräsin Rai-Sunin kosketukseen.

— Oliko se hän — Bei-Woo?

— Oli.

Rai-Sunin silmistä näin, mitä se merkitsi. Meidät oli keksitty… Tosin meidän koneemme oli n.s. puoli-Jackson, joka pelkästään koveropeilillä varustettuna tyyten ehkäisi kaiken nuuskimisen ulkoapäin, mutta siitä huolimatta — Bei-Woon utelias neula oli joutunut Masonin vanaveteen, ja epäilemättä hän tällä hetkellä pani merkille neulan osoittaman paikan.

— Päivän painuessa hän on täällä, murisi Rai-Sun huuliensa lomasta. — Minä tunnen hänet. Hänen nahkansa on karaistu. Hän lähtee aina neljänneshetkeä ennen muita.

— Mutta jollei hän saa apua Kongosta?

— Jollei. — Rai-Sunin silmissä välähti eloa. — Jollei hän saa, niin — Herra! sanoi hän äkkiä innostuneena läheten konetta. — Herra! Minä en ole Bei-Woo. Minulle ei koskaan ole uskottu tuon koneen käyttöä. Mutta jos osaisin, niin tietäisin — Herra! Hän on jo keksinyt meidät. Meillä ei ole enää mitään pelättävää.

Hetkeksi minut valtasi kauhu, mutta samassa ymmärsin. Siirsin neulan Kongoon ja tartuin vapisevin sormin tarkkausneulaan. Ja lienenpä ollut tuntuvasti kiihdyksissäni. Siirtelin neulaa sinne tänne ja tirkistelin näköpeilin elottomaan pintaan kärsimättömänä odotellen valoläikähdyksiä, kunnes Rai-Sunin äännähdys palautti tajuntani. — Virta! Niin, sen olin unohtanut. Ja samalla sysäsin sulkunappulaa, en enää voinut panna Kongon valoihin mitään huomiota. Kun painajaisen kynsissä tajusin neulan värisevän yleistasolla, n.s. vaarallisella tasolla, ja kuin painajaisen kynsissä muistin Tai-Joonin sanat: "Siitä saa tietoja, mutta se tieto voi kerta kaikkiaan vaatia uhrin." Mutta kuin painajaisessa ainakin, käteni teki tenän, sillä sähähdysten lomassa toitotti yksitoikkoinen ääni kuin kuulutuksen lukija aisakellolla kilahdutettuaan:

— Kaikki piirit Gordon — Austria — Luna — Ontario — kaikki piirit Gordon — Austria — Luna — Ontario — kaikki piirit Gordon — Gordon — Gordon — Gordon. — Tai-Joonin salahanke Lunarian jäätiköllä. Tai-Joon tuhottu. Pesäpaikka Kolmannen piirin kaksi pohjoista kolmetoista itäistä. Bei-Woo paikalla. Suuri lentue. Kymmenen kierrosta kaivoksissa. Kaksi Tshung-Kingissä ja Tai-luokan edut. Tämä on Tai-Morris-Jeon määräys.

Seurasi sähinä, jolla aikaa sormeni jälleen tavoitteli neulaa. Mutta painajainen voitti, ja taas alkoi ääni:

— Kaikki piirit Gordon — Austria — Luna — Ontario — kaikki piirit — Gordon — Austria — Luna — Ontario — Kaikki piirit Austria — Austria — Austria — Austria. — Tai-Joonin salahanke Lunarian jäätiköllä. Tai-Joon tuhottu. Pesäpaikka Kolmannen piilin kaksi pohjoista kolmetoista itäistä — ksirrt!

Huoahdin helpotuksesta. Rai-Sun oli seurannut voimattoman katseeni suuntaa ja katkaissut virran.

— Kaksi pohjoista, kolmetoista itäistä — se on tässä, virkoin veltosti.

— Bei-Woo on tarkka.

— Ja apua neljästä piiristä.

— Se on kuolema meille, herra.

— Ja heille Tshung-Kingin riemut.

— Ennen ensi nousua Bei-Woo on Tai-Woo. Suuri Kaikkeus meitä varjelkoon, herra. Meillä on vain kaksi hetkeä laskuun.

Kaksi hetkeä! Sehän oli totta. Riuhtauduin aatoksista, joihin Tai-Joonin muisto oli mieleni jälleen vienyt. Mutta nähdessäni Rai-Sunin lähestyvän Tai-Millin voimakonetta vajosin niihin jälleen. Pitikö tämän kaiken nyt tuhoutua? Pitikö noiden rakkaiden "omaisteni" nyt joutua polttotangon uhriksi, noiden, jotka Tai-Joon jo kierroskymmeniä ennen syntymistäni suurin vaivoin oli tänne sijoittanut. Kuinka monasti olinkaan tuota letkua imenyt, kuinka usein tuolla hyllyvällä patjalla uniani uneksinut ja kuinka monesti tuon kipinäkotelon puitteissa henkeni uudestisyntymis-tuskissa vapissut. Nyt — niin, nyt tuo kaikki oli mennyttä. Nyt sen ymmärsin: Tai-Joonin mukana oli menneisyyteni hukkunut; edessäni oli tulevaisuus. Ja millainen tulevaisuus? Kenties jo parin hetken kuluttua höyrysuhahdus "Lentävän silmän" poltto-aseesta.

— Mitä teet, Rai-Sun?

— Minä — herra, minä vain — aika on täpärällä —

— Niin, olet oikeassa. Ovathan siivet kunnossa? — Kyllä, herra.

Miespoloinen näytti kovin epäröivältä. Kokemuksesta tiesin sen johtuvan osaksi suuresta kunnioituksesta vähänkin käskevää puhetapaani kohtaan ja osaksi — kenties suurimmaksi — jonkinlaisesta hävyntunteesta, joka hänet valtasi aina, kun hän Tai-Millin koneeseen kajosi. Selvästikin hän muisti Tshing-Tunin autuaan suhahduksen.

— Joudu! sanoin yksikantaan ja käännyin silmäilemään katto-aukkoa.

Muutamassa minuutissa oli kaikki valmista. Äkäinen sähähtely ja hehkuvan metallin kuumuus sen minulle ilmaisivat.

— Joudu! kertasin vielä samalla kun tarkastelin hammaskiskoja ja siiven vauhtihihnaa.

— Minä ajattelin, herra —

— Mitä sinä ajattelit? Meillä on kiire.

Käänsin päätäni ja huomasin Rai-Sunin, polttotanko yhä kädessään, innostuneena tarkastelevan voimakoneen jalustaliitosta. Muista koneista oli jäljellä hehkuvat laavaläikkeet, joiden liepeillä kuiva maa savusi.

— Ajattelin, herra, sijoittaa tämän siipeeni. Tämä tosin polttaa vain kosketuksesta, mutta onhan sekin parempi kuin ilman.

— Ja Bei-Woo polttaa sinut ennenkuin pääset äänenkantamalle.

Hän vaikeni huuliaan purren.

— Ja Tai-Masonin määräys on, että emme saa tehdä vastarintaa.

Myönnänpä, että mielelläni olisin kuunnellut hänen vastaväitteitään, mutta Masonin nimi oli lannistanut hänen sisunsa.

— Suokoon suuri Kaikkeus anteeksi, mutisi hän, — mutta minä olisin halusta nähnyt Bei-Woon naaman höyrynä.

Ja äkillisellä liikkeellä hän vei tangon koneen rungon äärimmäiseen päähän. Vihaisin sähähdyksin punainen metalli lohkeili kuin tina sulattimessa ja valui hehkuvana verenä pitkin kivijalustaa, josta sirpaleet vingahtaen suoltuivat sen tasaiseen vuoluun. Siihen hupeni kotelo joustavine seinineen, siihen valahtivat pystytangot kuin vesisuihku paineen loppuessa, ja siihen valui myöskin tasaajakeila, joka aina oli johtanut mieleeni likööripuolikkaan. Ja lopulta oli jäljellä vain tuo tunnontarkka asteikkomittari, toinen silmä pelkkänä valkuaisena ja toisessa silmäteränä numero 186. Se oli kuin kissa, joka käpälällään on raadellut koko ruumiinsa ja tuskasta hurjistuneena mulkoilee silmiään. Se sylkäisi vielä kerran, kirahti, ja pää retkahti lattialle toisenkin silmäterän nurjahtaessa luomen varjoon. Käpälä oli kynsäissyt poikki hennon kaulan, ja nyt oli käpäläkin hervoton. Sykkivin sydämin asetuin siipeen, mutta Rai-Sun lykkäsi omansa kiskoille.

— Salli minun, oi herra, sanoi hän äänen värähtäessä. Hänen siipensä pimitti sekunniksi luolan, sitten aukko jälleen kumotti kelmeänä.

— Jää hyvästi, Tai-Joon. Suuri Kaikkeus sinua palkitkoon! huoahdin painaessani virranaukaisijaa.

Ja siinä huokauksessa oli aimo annos omiakin huoliani.

KAHDEKSAS LUKU

Minusta on tullut orja Lao-Koo

Siipisarjan pärinän kiihtyessä äkäiseksi vonkumiseksi aatokseni yhä viipyivät äskeisessä kodissani, kunnes tunne-johdelma toi mieleeni kuvan muinaisuudesta.

Näin itseni Ruskon vetämillä kirkkorattailla pälyämässä yhä loittonevan kotiveräjän punaristikkoa niskantaittamisen uhalla ja kuumat vesikarpalot poskillani. Silloin olin ensi kerran kouluun lähdössä. Nyt olin ensi kerran —

Niin, mihin olin lähdössä?

Se kysymys sävähti salamana mieleeni. Aivastelin ankarasti ja aloin tuntea ilkeää puristusta rinnassani, kun mietteeni huhkaisivat tuon yhdeksänkymmenen vuosituhannen matkan takaisin nykyisyyteen. Missä oli Rai-Sun? Missä olin itse? Lempo soikoon, missä —!

Se tuli muinaisuudesta, tuo kirous, mutta se näytti tehoavan nytkin. Silmäys ala-ilmoihin paljasti totuuden. Huimaavan matkan päässä alhaalla häämöitti tasanko. Rai-Sunista ei jälkeäkään. Idässä pimenevä avaruus, lännessä kukkuloiden takaa hehkuva aurinko. Ja minä tässä autiudessa! Kuolema ja pimeys! Minähän ajoin pystyohjaajalla!

Heti tartuin kampeen vääntääkseni sen ylösalaisin. Ja tutisevaa kättäni saanen kiittää siitä, etten kimmahtanut avaruuteen kuin herne rokkapyssyn hihnalta. Sormeni näet tekivät työnsä lyhyin nykäisyin ja koneen vauhti hiljentyi ennenkuin pysähtyi, syöksyäkseen sitten vinhasti alaspäin. Ja sitä vaaraa minä en sillä hetkellä olisi tullut ajatelleeksikaan, sillä Tai-Joonin mielestä tällaisella siivellä ei mitenkään voinut tehdä itsemurhaa.

Vielä vähemmän tulin ajatelleeksi, että alaspäin saattoi pudota riittävää vauhtia ilman koneellista apua. Jos Rai-Sun olisi ollut yhtä hajamielinen kuin minä, olisimme tässä taivaan ja maan välillä räiskähtäneet yhteen ja jätteemme olisivat Bei-Woon suureksi pettymykseksi tomuhiukkasina laskeutuneet luolamme lähistölle. Nyt sensijaan Rai-Sun suhahti kuin aavistus ohitseni käden ulottuvilla, ja minä kerkisin jälleen tarttua kampeen juuri parahiksi välttääkseni törmäyksen Kolmannen piiriin kuivaan maaemoon.

Nyt vihdoinkin oli asema minulle selvinnyt. Ja samalla kun huomasin olevani tajuntani herra, oivalsin hajamielisyyteni maksaneen muutamia kalliita minuutteja. Siinä nyt, saatuani kammen keskiasteelle, koneeni surisi kuin sudenkorento paikallaan, ja Rai-Sun painautui taitavasti vierelleni.

— Meidän on lähdettävä, herra, läähätti hän. — Kongosta on vajaan puolen hetken matka. Eikö siipi ole kunnossa?

— Siipi! Kyllä se on kunnossa. Mutta luulenpa, että itse olen epäkunnossa.

— Se on ohimenevää levottomuutta, herra. Suokoon suuri Kaikkeus, että se pian olisi voitettu.

— Sinä siis epäilet!

— En tahtoisi, herra. Mutta tällä hetkellä "Lentävä silmä" jo suuntaa sadat siipensä tälle asteelle.

Sudenkorentoni vavahti ja teki harppauksen, joka äkisti vei minut kymmenisen syltä Rai-Sunin edelle. Mutta juuri asettaessani ohjausnuolen parin välikön nousulle lounaiseen hän jo oli taaskin rinnallani ja jatkoi puhettaan luoden levottoman silmäyksen pohjoisen hämärään.

— Pimeys meidät pelastaa, virkoin, mielihyvin tarkaten koneen vakiintuvaa vauhtia.

Rai-Sun huokasi vastaukseksi. Aloin leikitellä ohjausnuolella, jonka vähäisintäkin siirrähdystä siipi herkästi noudatti. Eikö sittenkin ollut parhain keino tuo linnun matkiminen! juolahti mieleeni ajatellessani muinaisuuden monenmoisia yksi- ja kaksitasoja. Miksei jo silloin uskottu, että yhden ainoan siipiparin laajuus voitiin korvata hyttyssiipien paljoudella, variksen harva hahinta kärpäsen lyöntien taajuudella? Miksi? Sepä kysymys! Siksi, että tavoiteltiin rekordia toisella suunnalla. Ihminenhän on aina mässännyt saavutuksensa täydellisyydessä — jota tuleva polvi sittenkin vielä täydentää. Usko kuvitelmaan, tuo jumalainen taito — siinähän ihmisparan suurin lahja.

— Lunarian sokeus! kirahti Rai-Sun katkaisten syvämietteisen filosofoimiseni. — Meidän täytyy ohjata etelään, jos mieli välttää Lunan apujoukkoa. Senhän tiesin minäkin.

Kotvaan aikaan emme vaihtaneet sanaakaan. Rai-Sun kovensi yhä vauhtia ja katsahti aina minuun ikäänkuin kysyen, tokko kykenin pysymään rinnalla. Vihdoin innoissani sysäsin vauhdinlisääjää niin kovakouraisesti, että siipien vongunta nousi huikean oktaavin ja jäi väräjämään kuin elähtäneen operettinaikkosen korkea b. Ja sitten minut saavutti Rai-Sunin ääni:

— Herra! Herra! Minä en jaksa pysyä rinnalla. Savessani on varmasti jokin vika. Ja kuitenkin — äärettömän Avaruuden nimessä — meidän pitäisi joutua.

— Mehän joudummekin, Rai-Sun! riemuitsin. — Tuolla häämöittää meri, ja Lunan linjakin on sivuutettu. Puolen hetken perästä voimme kääntää länteen, ja kun lentueet kohtaavat toisensa tuolla luolamme ympärillä, voimme rauhassa suunnata jäätiköille.

— Minä tunnen heidät, herra. Jos ohjaamme jäätiköille suoraan, saamme parikymmentä siipeä niskaamme. Täytyy kun täytyykin värjötellä tuolla puolen seitsemänkymmenen viimeiseen hetkeen, jos mieli vähänkin jäätikkösuojilla levähtää.

— Onhan meillä pillereitä tarpeeksi?

— On, herra. Mutta heillä on myöskin. Ja sitäpaitsi — heidän nahkansa on karaistu.

— Pelkäätkö omaasi?

— Omaani! — Miehen ääni töksähteli. — En omaani, herra, mutta —

— Ole huoletta. Minun rakenteeni korvaa ihon puutteet. Mutta sinä sanoit, että voimme perillä hetken levähtää. Löytävätkö piilopaikkamme? Eikö luola ole varmassa paikassa?

— On, herra. Siellä olemme turvassa päivän tai pari, korkeintaan kolme. Kauemmin ei kestä jäätikön perinpohjainen tutkiminen, kun he saavat tietää, että siellä olemme.

— Ja mistä he sen tietävät?

— Mikseivät tietäisi! Kun luolamme on tyhjä, sanoo Bei-Woo: He ovat lähteneet. Itään he eivät ole uskaltaneet, lännessä on paha meri, pohjoisessa suurin vaara. He ovat lähteneet etelään. Ja sitten: Lunan joukko ei nähnyt heitä; siis he ovat ohjanneet aukealle. Ja sieltä he kaartavat —

Terävä raksahdus tempasi huomioni tähtitaivaasta, juuri kun tarkkasin Etelän Ristin vasenta siipeä ja mittelin, miltä paikalta se muinoin oli merimiehelle tuikkinut.

— Lunarian sokeus! Minulla ei ole enää kontaktia! huudahti Rai-Sun alkaen painua alaspäin.

— Ei kontaktia! Kuinka se on voinut —?

Näin hänen tekevän rajuja liikkeitä, kuulin koneen pari kolme kertaa räiskähtävän, ja sitten kuului altani epätoivoinen huuto:

— En — löydä — tasapaino-nappulaa —!

— Pidä malttisi, Rai-Sun! vastasin tarkaten hänen tempoavaa putoamistaan. — Sehän on juuri oikean polvesi kohdalla. Lempo soikoon, olethan sinä vanha lentäjä, pidä —

Tukin suuni. Nyt vasta huomasin hätäännyksissäni katsoneeni hänen kuperkeikkojaan polvieni lomitse. Eipä ihme, etten saanut vastausta hyvään neuvooni, sillä siirtäessäni katseeni aluesuurentajasta laidan yli näin hänen pienenä mustana pilkkuna häviävän maan hämäryyteen. Seuraavassa tuokiossa olin sivuuttamaisillani merirajan.

— Tuhannen tulimmaista! kuulin omien huulieni mutisevan. Ja vauhtia hiljentämättä siirsin ohjausnuolta vasemmalle, alas, vasemmalle, enemmän alas, kunnes piirsin ahdasta korkkiruuvia juuri rantaviivan reunalla ja pääni tuntui pyörivän irtonaisena hyrränä hyvän matkaa olkapäitteni yläpuolella. — Mitähän, jos minäkin kadottaisin kontaktin!

Jollakin ihmeen keinolla tapasin jälleen ohjausnuolen, ja nyt tuntui kuin olisi pääni nyhtäisty sijoiltaan. Mutta tähtiviirut saavuttivat kohta entisen pistemuotonsa, eikä aikaakaan, kun jo huomasin kiitäväni suoraa viivaa pohjoiseen.

Kesti kotvan ennenkuin erotin Rai-Sunin varovaisen merkkikipinän. Suuntasin sitä kohti ja suunnittelin tilaisuuteen sopivaa sadatusta, jonka kuitenkin unohdin, kun mies epätoivoisesti valitti:

— Oi herra, kaikki on hukassa! En voi löytää vikaa. Olen vanha lentäjä. Olen tuntenut tämän koneen jokaisen nivelen paremmin kuin oman itseni. Ja nyt se — Suuri armias Tai-Mabit! Pitääkö meidän tällaisen vian vuoksi joutua perikatoon! En saa edes valoa heijastajaan.

— Ota minun! esitin.

Hän änkytti muutaman sanan, tarttui heijastajaan ja suuntasi valon siipeensä. Miten olikaan hänen hermostunut hapuilemisensa jo herättänyt minussa epäilyjä, ja kun neljänneshetken tuloksettoman työn perästä valaisija, hänen sitä huolimattomasti käsitellessään, lennätti taivaalle huikaisevan valosuihkun toisensa perään, oli epäluuloni muuttunut varmuudeksi.

— Rai-Sun! sanoin. — Oletko pyörryksissä? Eivätkö takaa-ajajamme voi nähdä valomerkkejäsi? Ja minun nähdäkseni olet tyyten unohtanut eristäjän.

— Eristäjän!

Siinä äänessä värähti jo puolinainen tunnustus. Ja silloin minun sisimmässäni kuohahti. Tempasin heijastajan ja käänsin sen päin hänen kasvojaan.

— Suuri armias Kaikkeus! valitti hän peräytyen. — Oi suuri henki!

— Vaikene, ulkokullattu orja!

Hän päästi surkean ulvahduksen, joka soinnullaan jo ilmaisi minulle asian oikean laidan. Mutta tuntiessani eristäjässä virran vavahduksen käsitin vasta tilanteen koko merkityksen. Ja se oli kauhistava: Olin ypöyksinäni tämän kolkon mantereen kamaralla, edessäni kuollut meren aava, takanani tuhottu turvapaikka ja ylläni kylmä, sydämettömän autio taivas, jota neljän piirin vaanijat paraikaa jostakin käsin risteilivät.

Ja tuo tuossa, ainoa ystäväni tässä oudossa maailmassa, oli häpeällisesti minut pettänyt. Kenties hän olikin tätä jo kauan mielessään hautonut ja nyt aikoi —

— Rai-Sun! sanoin kiukuissani. — Tule tänne, tähän eteeni!

Hän läheni kuin koira isäntänsä ruoskaa.

— Sanoit, että olet kadottanut kontaktin. Hakekaamme! Pistä kätesi tuohon jakajalle, vähän ylemmäksi — tuohon! Ja purista!

— Herra!

— Purista!

— Oi herra — oi suuri henki —

— Rai-Sun! Miksi vapiset? Siinähän ei ole virtaa; näetkö, se on kuin kuolleen käsi.

— Oi suuri henki — sinun kätesi tuossa —

— Minä käsken, Rai-Sun! Taikka — Avaruuden nimessä — tällä kädelläni puristan hengen viheliäisestä kurkustasi — tällä samalla kädelläni.

Vaikenin. Miesparka oli lysähtänyt kokoon koneen vierelle, ja minä näin hänen ummistetuin silmin puristavan jakajan tankoa. Sain kolmasti mainita hänen nimensä, ennenkuin hän vavahtaen kohotti katseensa. Ja silloin en enää voinut pidättää rajua vastavaikutusta.

— Rai-Sun! sanoin. — Avaruuden nimessä, niin totta kuin suuri Kaikkeus on sinussa ja sinä olet suuressa Kaikkeudessa — sinä ajattelit tuolla Lunarian syvyyksissä olevaa äitiäsi —

Hän purskahti hillittömään itkuun.

— Ajattelit vaimoasi, lapsiasi —

— Oi herra —

— Tahdoit vielä kerran Joo-Keen päällä ostaa heille vapauden. Rai-Sun, äitisi nimessä —

Ravistin hänen nytkähteleviä hartioitansa ja otin hänen ruman päänsä käsieni väliin.

— Äitisi toivoman autuuden nimessä — ajattelitko sitä jo luolasta lähtiessämme?

— Oi suuri henki — en — en!

— Kiusaus tuli nyt?

— Oi herra, näin aavan meren, muistin Bei-Woon polttajan — ja näin äitini tuolla alhaalla turhaan odottavan poikansa vapaussanomaa. Oi suuri henki, vannon kautta suuren Kaikkeuden, että tämä oli viimeinen heikkouteni, vannon, että jätän omaiseni kaivoksiin ikiajoiksi, vannon sen kautta lasteni viattomain päiden, kautta vaimoni suuren rakkauden, kautta äitini paikan suuren Kaikkeuden sylissä.

— Rai-Sun! Elä vanno!

Meren kostea henkäyskö värisytti selkäpiitäni! Miehen hirvittävä vala minua ainakin kauhistutti. Ravistin hänen päätänsä, kunnes viimeinkin vannomisyrittely juuttui hänen kangistuneen kielensä taakse, ja sitten nostin hänet kuin lapsen koneen istuimelle.

— Olemme hukanneet yli puolen hetkeä. Saat mennä minne tahdot, Rai-Sun. Minä lähden jäätikölle.

Hän kohotti katseensa.

— Niin, sanoi hän laskien sen vitkaan.

— Ja sinä?

Hän näytti vaivoin hillitsevän parahduksen, avasi virran, sulki sen, avasi jälleen — ja katsoi minuun läpi sinisen hämärän.

— Herra, sanoi hän oudolla äänellä, — tahdotko, että nyt puristan tankoa? Se ei minua enää peloita. Käske, oi suuri henki!

— Minä kiellän!

Hän tempasi kätensä jakajalta. Siinä liikkeessä oli rajaton määrä iloa.

— Oi herra, sanoi hän molemmin käsin etelän kuulakkaan hämärään viitaten, — seuraan sinua jäätikölle, pelastan sinut heidän kynsistään, tahi ainakin annan kuolintörmäyksen Bei-Woolle. Oi suuri henki, minä olen vannonut.

Hänen siipensä pyrähti lentoon, nousi kymmenen sylen korkeudelle ja liehakoi kuin uskollinen halli isäntänsä edellä. Meren mustan aavan suoltuessa alleni kuulin sen yksitoikkoisen sähinän sulautuvan oman siipeni sätkytykseen. Ja minä kovensin tahallani koneeni vauhtia.

Nyt jo tunsin sen, minkä vasta sittemmin ymmärsin: äskeinen tapahtuma oli herättänyt uinuvan omintakeisuuteni. Noustuani merisumun yläpuolelle pani tuhattuikkeinen taivaankansi rintani ylväästi paisumaan, ja katseeni haki ylpeästi näköpiirin takaa kaukaista Kuunsyöksyä. Sen laelta tahdoin tänä yönä silmäillä tätä avaraa kurjuuden pesää ja singota sille pöyhkeän taisteluvaatimukseni. Sen ja minun välilläni oli vain tähtikirkas taivaanreitti ja vajaata kolmeneljänneshetkeä.

Ja ensimmäisen neljänneksen kuluttua olin jo päämäärästäni täysin selvillä. Olinhan mies, olinhan herra, olinhan n.s. suuri henki — ja minähän panin peliin vain oman olemukseni.

— Joo-Kee! huusin tyhjään avaruuteen. — Joo-Kee! Tässä maailmassa on kymmeniä, jotka nimittävät sinua herraksi ja Tai-Jeoksi; tässä maailmassa on tuhansia, jotka mielellään tekisivät samoin. Ja sinulla olisi elämäntyö —

Eikö totta, Etelän Ristihän tuolla nyökkäsi hyväksyvästi! Ja taivaanrannan kuulakka hohde huokui kuin miljoonain hurraa-huudoista…

— Joo-Kee! Joo-Kee! Sinä olet herra, sinä olet suuri henki — suuri henki — suuri henki!

Luulin keuhkojeni pakahtuvan siitä ilmanpaineesta, jonka tarvitsin huutaakseni ihastukseni noille miljoonille haamuille. Mutta silloin juuri muuan niistä puhisi ihan korvani juurella.

— Oi herra! Oi suuri henki! Ne tulevat! Lunan joukko katkaisee tiemme! Ja tuolla — takanamme —

— Mikä? Missä?

Huurupatsaana pakeni ilma keuhkoistani, ja ennenkuin sain uutta, näin Rai-Sunin lounaiseen osoittavan käden suunnassa vähäisen, mustan viirun, joka verkalleen siirtyi "Ojaman kolmikon" huipputähteä kohti.

— Me käännymme! virkahdin.

— Katso, oi herra!

Takanamme, melkoista lähempänä, näkyi kuin sumusta juuri eristyneenä kolme erillistä täplää.

— Se on Bei-Woo. Hän on nähtävästi viipynyt luolallamme. Muuten hän olisi jo meidät sivuuttanut.

— Me sukellamme sumuun, Rai-Sun!

— Ei käy, oi herra. Usva on liian hatara, ja Woo on jo meidät keksinyt. Mutta, herra, pakene sinä. Rai-Sun on takaa-ajajasi. Sinun ihosi on tarpeeksi punainen. Ontarion aavikolla poltin kerran Lao-Koon. Häntä ei olisi saanut polttaa.

— Rai-Sun! Me kaarramme sumussa länteen. Kenties löydämme Masonin varamajan.

— Oi herra, se olisi kuolema. Oi suuri henki, kuule palvelijasi ääntä. Suuri kaikkeus varmaankin sen toi mieleeni. Sinä olet punainen Lao-Koo, olet ollut suuren Tai-Joonin palvelijana — olet nyt minulta karannut ja minä ajan sinua — oi herra — näitkö? Bei-Woo vaihtoi sanan Lunan joukkojen kanssa. Suuri armias Kaikkeus olkoon meidän puolellamme!

Ja kipinäin yhä jatkuessa lounaisessa jo särkyneen viivan uloimmassa pisteessä Rai-Sun ajautui arveluttavan lähelle siipeäni ja höpisi hätäisesti:

— Alas! Sumuun! Karkaa, oi herra! Minä pysyn aina kintereilläsi! Ja kuuntele, mitä minä puhun!

Sillä hetkellä tein sen hautoen vielä omaa suunnitelmaani. Painauduin sumuun sellaisella vauhdilla, että hetkeksi sivuutin sen alaliepeenkin. Töin tuskin välttäen mustana lepäävän merenpinnan kiidin huimassa kaarteessa kohti synkkää pohjoista. Oikealta puolelta kuuluneen rapsahduksen johdosta silmäsin ympärilleni ja olin vähällä menettää mielenmalttini. Olin pyrähtänyt läpi puolikymmen-lukuisen vaanijajoukon ja kuullut hirvittävän parkaisun: — Lunarian sokeus!

Se oli nähtävästi Bei-Woon apujoukko, joka piti silmällä alareittiä. Mitä oli minulla silloin enää toivomista!

Mutta minä halasin pohjoiseen. Tahdoin välttämättä pohjoiseen. Koetin vaimentaa mieleeni väkisinkin tulleet epäilyt. "Mitä minä siellä? Ja entäpä, kun olen sivuuttanut merirajan?" Merirajan! Sehän oli myöskin sumun raja! Usvaa viilsi äkkiä valkoinen juova hipaisten vasempaa siivistöäni. Pyörtäessäni länteen kuulin takanani heikon huudahduksen ja samassa näin vähän matkan päässä edessäni kirkkaasti valaistun koneen. Tehden äkkisukelluksen painauduin sen alitse luoteeseen.

Kuolema ja kirous! Edessäni vilahti ensin yksi ainoa valojuova. Se tunnusteli kuin jättiläisetanan sarvi ympäristöä, sokaisi silmäni ja asettui eteeni leveänä valoviuhkana, salvaten minulta tien.

— Oi herra! kuului heikko läähätys takaani. — Palaa ylös, oi herra! Ne ovat piirittäneet meidät ja kiristävät rengasta.

— Ennen kuolema! tiuskasin kääntyessäni Rai-Suniin. Mutta tunsin, että oma järkeni nousi sellaista ajatusta vastaan.

— Oi herra — herra — minä en voi pysyä — kintereilläsi, kuului Rai-Sunin haihtuva läähätys.

Seuraavalla hetkellä äkkäsin rimpuilevani huikaisevassa valomeressä. Tuon tuostakin olin törmätä takaa-ajajiini, jotka sumussa näyttivät siipihaamuilta. Puoleksi sokaistuna pulpahdin tahtomattanikin usvan yläpuolelle, ja kun silmäni vihdoinkin tottuivat tähtikuulakkaan ympäristöön, huomasin olevani keskellä vainoojiani. He muodostivat ikäänkuin sirkuksen katsomon, jonka paikat olivat täytetyt ylintä riviä myöten.

— Oi veljet! kirkui takaani tutunomainen ääni. — Varokaa! Varokaa! Hän se on — Lao-Koo — joka tahtoi riistää sisarensa — suurelta Tai-Morris-Teolta! Polttakaa! Polttakaa!

Tämä viimeinen sana ajoi ruumiiseeni puistatuksen. Ampaisin kohti korkeutta, ainoata avonaista paikkaa tässä elävässä tynnyrissä. Mutta suppilon yläreuna kohosi edelläni ja supistui tiehäksi hatuksi, josta oli mahdoton suoriutua.

— Alas! Alas! Alemmaksi, orja! kuului huutoja ympärilläni.

— Horna vieköön! kirosin mielessäni ja siirsin nuolen tasapainoasteelle.

Kihisevästä keosta erosi puolikymmentä siipeä välittömään läheisyyteeni, ja keilan kärjestä heitti yksinäinen heijastaja valonsa tähän ahtaaseen piiriin. Rai-Sunin murhaava katse häiritsi hetkeksi malttini, mutta huomioni kiinnitti kohta terävä ääni, joka sanoi:

— Sinä olet Rai-Sun, entinen kuudennen osaston vaanija. Mikä on tämä mies?

Se oli eilinen leveänaamainen.

— Suuri Bei-Woo, hän on Lao-Koo, orja, joka uskalsi uhmata Suuren Mantereen herraa.

— Lao-Koo on kuollut; häntä ei ole nähty neljään kierrokseen.

— Lao-Koo elää. Hän on ollut nämä neljä kierrosta Tai-Joonin palvelijana ja kirotun Tai-Joonin kanssa kohdellut minua pahemmin kuin orjaa.

— Olet ollut Kolmannen piirin pesässä?

— Olen kitunut Kolmannen piirin pesässä ja toivonut sinun kaikkivainuavan silmäsi keksivän olinpaikkani, kunnes eilen, Tai-Joonin kadottua, minun onnistui voittaa tämä orja. Hän oli vioittanut koneeni, joten jäin hänestä jäljelle. Mutta saavutin hänet ajoissa.

— Ja minä olen nyt vanginnut hänet. Näytä kasvosi, orja!

Minä kohotin kuuliaisena kasvoni ja katsoin häntä silmiin.

— Lunarian pimeys! sanoi hän vavahtaen. - Rai-Sun! Oletko varma siitä, että tämä mies on Lao-Koo, polttamani Pao-Laon sikiö?

— Kautta molempien silmieni, Bei-Woo.

— Lunarian pimeys! Elä katso noin, orja! kivahti leveänaamainen. — Kautta Avaruuden viheliäisimmän tason, tahtoisin tuossa paikassa sulattaa silmät ruumiistasi.

Hän pyörähti Rai-Sunin vierelle, ja minä kuulin tämän kuiskaavan:

— Tai-Joon oli suuri henki. Ja hän on opettanut Lao-Koolle paljon.

— Hyvä! kivahti Bei-Woo kiertäen ahtaassa piirissä keon ympäri. — Tähystäjät! Kolme vartijaa orjalle, kaksi Rai-Sunille! Onko Ontarion ja Austrian väki saapuvilla?

Keon yläpäästä kuului sekavia ääniä, jotka hukkuivat siipisarjain kiihtyvään surinaan.

— On! Siispä Tshung-Kingiin! Bei-Woo on puhdistanut Kolmannen piirin pesän. Suuri Kaikkeus suojelkoon suurta Tai-Morris-Jeoa.

Keon äänekkäästi hajaantuessa katsahdin Rai-Suniin. Hänen silmänsä liekehtivät. Kolme siipeä asettui ympärilleni.

— Eteenpäin, orja! karjaisi minulle mies, joka kaikesta päättäen oli syntynyt orjaksi.

Idässä vaaleni taivaanranta, ja tuon tuostakin heitti vielä kaukainen aurinko sille heikon punajuovansa. Sumumerta oli vielä silmänkantamiin.

Olin Lao-Koo, joku, joka oli tahtonut pelastaa sisarensa Morris-Jeon kynsistä, ja jonka Rai-Sun oli polttanut Ontarion aavikolla. Ja olin matkalla Tshung-Kingiin.

YHDEKSÄS LUKU

Naisten helvetissä

Nousuauringon veripunaisten kielekkeiden jo tavoitellessa taivaankannen kolmannesta täytti Tibetin mahtava ylämaa näköpiirimme. Ja kun vajaan neljänneshetken kuluttua liekehtivä päivänpyörä pilkisti Japanin takaisen meren helmasta, paistoi jonkun matkan päästä silmiini lukemattomain valojen monihaarainen sikermä ja sen takana hyvinkin pienenpuoleista sisäjärveä muistuttava läikkä.

Kuinka tunnollisesti puoli-Jacksonimme olikaan tämän seudun minulle esittänyt, huomasin nyt kuitenkin, että Tshung-Kingin se oli kutistanut kauppalaksi ja tehnyt voimakeskuksesta kiiltävän hopeamarkan.

— Seis! huusi etumiehemme, ja samassa kohosi aitamme huimasti vinkuva raketti, jota seurasi valtavan heijastajan taivasta tavoittava valo.

Heti sikisi kuin pelkästä ilmasta tusinallinen siipiä. Kuljin entistä vauhtiani ja jouduin hetkeksi kehän ulkopuolelle, mutta silloin tärähti takanani moniääninen huuto:

— Takaisin, takaisin, takaisin!

— Riennä, onneton! kirkaisi Rai-Sun suhahtaen lähitseni, ja minä kerkisin piirin suojaan, juuri kun taitseni leikkasi ilmaa hehkuva salama.

— Oletko mieletön, orja! sähähti korvani juuressa ilkkuva ääni.

— Siipeni horjuu, vastasin harmistuneena.

— Kautta sokean vaanijan, etkö tiedä, että Tshung-Kingin yllä lepattanut siipi ei koskaan enää lennä!

Sanat synnyttivät hilpeän naurunrähäkän, jonka kumminkin kohta katkaisi kumea ääni:

— Kuka häiritsee Tshung-Kingin rauhaa tällä suurella siipien paljoudella?

— Bei-Woo, kolmannen osaston Silmä, suuren Tai-Morris-Jeon omasta käskystä, kuului vastaus.

— Ja mihin on sinulla, Bei-Woo, käsky ilmoittautua?

— Suurten Valvojain palatsiin, oi tunnontarkka Tshung-Kingin vartija.

— Ja mikä on sanasi, Bei-Woo?

— Pesä puhdistettu.

— Monestako siivestä vastaat, Bei-Woo?

— Seitsemästä.

— Ja monelleko pyydät suojaa karanteenista?

— Kolmelle Lunasta ja kahdeksalle Ontariosta. Syntyi hetkisen vaitiolo, jolla aikaa kolme vartijoista jakoi joukkomme kahteen osaan.

— Seitsemän ja yksitoista, laski ääni sivummalta.

— Selvä on, vastasi kumea ääni. — Bei-Woo, minä vien sinut Suurten Valvojain palatsiin.

Hän päästi kipinäsarjan kohti kaupungin tulia. Kaukaa altamme saapuivat vastauskipinät. Ja sydän kurkussa keinuin vioittuneella siipipahasellani huimaa vauhtia laskeutuvan vartijarenkaan ahtaassa silmukassa.

Voimakeskuksen kelmeä hohde välähti silmissäni veripunaiseksi, auringon loimu nieli aika ajoin tasangon heikkenevät tulet, ja kun tähystelin aukkoa, mihin meidän olisi sukellettava, kuuluikin komennus: seis! — ja valtava suppilo peitti äkkiä avaran näköpiirini.

Me olimme Suurten Valvojain palatsissa.

Kumeaääninen mies oli kadonnut viereiseen suojaan. Yllämme kaartui monin värivivahduksin välkkyvä laki valtavan aukon suojana. Muutamat miehistä tarkastelivat koneeni takasiivistöä, josta oli jäljellä vain pari sulaneen metallin puikkoa. He irvistelivät keskenänsä ja kuiskivat jotakin, mikä nähtävästi oli aiottu minulle, kunnes lopulta loin heihin paheksuvan katseen.

— Nat! sanoi silloin muuan heistä. — Hän ei ole orja.

— Hän on punainen.

— Olkoon; orja hän ei ole.

He vetäytyivät syrjemmälle ja minä huomasin taampana Rai-Sunin surullisen naaman. Hän virnisti jonkunlaisen merkin. Se oli kai varoitus.

— Entinen kuudennen osaston vaanija, Rai-Sun! kuului ääni jostakin seinien takaa.

Puolet vartijoista siirtyi Rai-Sunin mukana vasemmalle, ja tuskin he olivat kadonneet erehdyttävän kuvastinkäytävän sokkeloihin, kun jo ääni jatkoi:

— Orja Lao-Koo, poltetun Pao-Laon poika!

Tunsin sydämeni kiirehtivän lyöntejään. Kuusi vartijaa asettui ympärilleni, ja me kävelimme äsken ihailemaani tuhatvälkkeistä seinäkaistaa kohti. Se väistyi kuin näkymättömäin käsien lennättämänä. Eteemme avautui huone, äskeistä tuntuvasti pienempi, ja sen seinämillä seisoi aina määrätyn välimatkan päässä toisistaan joukko olentoja mitä kummallisimmissa asennoissa. Muuan vartijoistani osoitti tyhjää sijaa sivuseinällä.

— Numero seitsemänneljättä, sanoi hän ottaen numeron seinältä. — Asento yksi.

Kohta seisoin selin seinään; vyötäisilleni solahti hyvin ruumiinmukainen vyö, jonkinlaiset koukut sieppasivat käsivarteni perusasentoon, ja jalkateräni tuntuivat juuttuneen alustaansa.

Purin huuleni yhteen, vaikka tunsinkin veren karkaavan kasvoilleni. Vasta miesten poistuttua pääsi kurkustani sydämestä lähtenyt sadatus.

Helvetin tulisin kekäle! Minä siis olin vanki! Ja tässä hohtavassa huoneessa, kaikkien nähtävänä! Se minua eniten kauhistutti.

Mutta hetken perästä minua jo ihmetytti muuan seikka: tässä surullisessa kokoelmassa oli kolmattakymmentä naista ja yksi ainoa mies — minä. Ja toinen seikka: useilla heistä oli semmoinen asento, että se olisi puristanut tuskanhuudon miehevimmänkin miehen keuhkoista; ja nämä naispoloiset eivät vaikeroineet, vain heidän hengityksensä oli säännötöntä ja läähättävää.

Eniten herätti huomiotani kauimpana vasemmalla läähättävä olento. Hän kyyrötti eräänlaisessa hyökkäysasennossa, toisen käden sormenpäät maata tavoitellen ja toinen käsi tyhjää ilmaa hosuen. Olisi luullut olennon valmistautuvan kilpajuoksuun, jollei pään toivoton riippuminen olisi väittänyt vastaan. Vilaukselta näin tuskan vääntämät kasvot ja pullistuneen silmäparin. Hän oli vanha nainen.

Minua pöyristytti. Pakotin itseni katsomaan lähempänä seisovaa nuorta neitoa. Tämä oli laskenut kauniit kasvonsa häikäisevän puhtaalle rinnalleen. Polvien taipuessa oli vyövanne solunut melkein kainalon tasalle ja leikkasi raa'asti vasemman rinnan juurta. Siitä lähtenyt veripisara piirsi vasempaan reiteen koukeroista viivaa, jota hermostunut käsi pyyhkieli polven seutuvilla.

— Nainen! sanoin kuiskaten.

Hän ei väräyttänyt silmäänsäkään, mutta sensijaan liikahti joku minua lähempänä. Siellä oli nainen ja ruhtinaallinen olikin. Suorana kuin kuvapatsas hän seisoi. Ylväästi kohosi uhkea povi yli vyökahleen, joka näytti olevan liian ahdas täyteläiselle vartalolle. Juuri hänen kohdalleen lankeava sinivihreä valojuova antoi hänen silmilleen omituisen hehkun ja valoi hänen vartalolleen hohdetta, joka johdatti mieleen meren värisen soihdun ja antiikkisen Venus-patsaan. En tiedä, silmilläänkö hän sen sanoi, vaiko huultensa hurmaavalla hymyllä. Vai lienenkö tulkinnut hänen kätensä pehmeän eleen.

— Ole vaiti! tiesin hänen tarkoittavan.

— Miksi? kysyin niinikään silmilläni.

Hän hymyili ja kohautti silmäluomiaan, samalla kun käsi täydensi lauseen.

— Siksi, että pitää olla vaiti, näytti se sanovan. Hänen povensa nousi syvään henkäykseen, ja toinen polvi suoristui toista lepuuttaakseen. Vasemman reiden sisäpinnasta erotin veren ahtautumisesta paisuneet suonet. Nainen ei ollut aivan äskettäin aloittanut seisontaansa.

Vieressäni kuulin nyyhkytystä. Vastahakoisesti käänsin katseeni sinne. Se oli tyttö, vielä melkein lapsi, joka kyyneltynein, epätoivoisina palavin silmin tuijotti huoneen etäisimpään nurkkaan.

— Äiti! pääsi kuin kuiskeen aavistuksena korvaani. — Äiti! toistui kuin tuskan aineellistumisena.

Ja silloin näin hirvittävän kohtauksen: vanhan naisen pöhöttyneet kasvot vääntyivät ja pullistuneet silmät näyttivät olevan puhkeamaisillaan. Hän teki pari hillitöntä juoksuyritystä tyttöön päin — ja lysähti kasaan kuin kesken ponnistustaan kompastuen.

— Äiti! vihlaisi ilmaa tyttöraukan huuto.

Lapsiparka! Hän oli pyörtynyt kahleeseensa, joka nyt alkoi syöpyä hänen kainaloihinsa.

— Kuolema ja kirous! pääsi huulteni lomitse, ja samassa kohtasin katseen merenviheriän ruhtinattaren silmistä.

Kohta ilmestyi päätyseinän puolelta mies. Hän katsoi pitkään ja tutkivasti tyttöön, katsoi huoneen perälle ja asteli vanhan vaimon luo.

— Tänne! huusi hän.

Kaksi muuta miestä ilmestyi paikalle. Ylhäältä, kuultavasta sinestä laskeutui äänettömästi käppyräreunainen laatta; miehet tarttuivat ruumiiseen, laatta nousi yhtä äänettömästi, ja vanhan vaimon paikalla kimmelsi seinässä tyhjä rengas.

— Sanoit jotakin, orja, virkkoi ensimmäinen pysähtyen eteeni.

Vaistomaisesti katsahdin ruhtinattareen ja tajusin hätäisen varoituksen.

Miehen silmät sydännyttivät minua. Loin häneen halveksivan katseen.

— Sanoit jotakin, orja, teisti mies vilkaisten naiseen ja samalla antaen merkin apulaisilleen.

Nämä asettuivat taakseni, ja kohta tunsin ruumiini vääntyvän etunojaan alaspäin mitä kiusallisimpaan koukkuasentoon.

— Sanoit jotakin.

— Sanoin: kuolema ja kirous! tiuskasin tähdäten iskun miehen sydänalaan.

Hän väisti ja katseli ilkkuen käsivarttani, johon tunsin kahleen leikanneen haavan.

— Numero seitsemänneljättä — asento kolme, sanoi hän kääntäen minulle selkänsä.

— Kaunis See-Sea, kuulin hänen puhuvan kuin väkinäisellä äänellä. — Minkä sanan saan antaa suurelle Tai-Simonille?

— Sano, että olet nähnyt minun seisovan kolme päivää ja että vielä hymyilen, kuului vastaus. Oi sitä ääntä!

— Kaunis See-Sea, sen sanon, vastasi vartija. Kohotin katseeni nähdäkseni naisen avaavan suunsa.

Mutta miehet olivat jo kadonneet, ja nainen hymyili ylpeästi.

Äkillisellä liikkeellä koetin kohota pystyyn, mutta siitä oli seurauksena vain se, että kahle leikkasi syvemmälle. Minun täytyi kun täytyikin tottua tähän lihasjännitykseen.

Mutta minun piti saada katsoa naiseen. Luulin näkeväni hänen varpaittensa puhuvan. Niskan taittamisen uhalla nostin katseeni. Hän näytti kohtaavan sen jo puolimatkassa.

Ah! sitä katsetta! Se oli kuin tähden tuike kalliolähteen silmästä. Ja jos koskaan naisen silmä on kyennyt pukemaan ajatuksen sanoihin, niin teki sen tuo palava pari kostean verhonsa suojasta.

— Poika-parka! sanoi se. Niin juuri — poika-parka, se sanoi; mies-paralle se olisi puhunut laajemmilla silmäterillä.

Hymyilin hänelle. Ja näyttääkseni, etten ollut vallan masentunut, tein perin rauhallisen yrityksen murtaa kahleeni.

Se epäonnistui. Mutta vaivani palkkioksi huomasin hänen koko ajan tarkanneen ponnistustani. Kun herpaannuin, laukesi jännittynyt ilme hänenkin kasvoiltaan, mutta hänen silmänsä imeytyivät silmiini voimalla, joka ilmeni koko vartalon työntymisessä eteenpäin.

Mitä hän sanoi?

— Sinä olet voimakas! luin hänen silmistään. Mutta poskilta lähtenyt väristys kulki vihurina yli uhkuvan poven ja hävisi lanteiden varjoon. Laskin katseeni.

Hetkikö vai kymmenen! Olin kuunnellut äidittömän tyttö-raukan nyyhkytystä ja laskenut loitompana seisovain huokaukset. Kolmasti olin yllättänyt katseeni ruhtinattaren kasvoille pyrkimässä. Ja sillä välin sadattelin omia tuskiani. Kuolema ja kirous! Eipä inkvisitioni turhaan ollut kuluttanut sataa vuosituhatta; edistynyt oli sekin ja yksinkertaistunut.

Ja kuin ajatusteni vahvikkeeksi alkoi kirjava valomeri äkkiä liikehtiä. Punasiniset, siniset, punakeltaiset ja räikeänpunaiset valonsäteet näyttivät eksyneen järjestyksestään ja ruvenneen hillittömään kilpajuoksuun. Silmää vihloivat toinen toistaan voimakkaammat väriaallot, jotka herkeämättä vaihtoivat paikkaa, sulautuivat äkkiä huikeaksi ukonnuoleksi ja jälleen hajaantuessaan sirottivat näköhermolle joukon pirullisesti tanssivia tulitähtiä.

Hornan kattila! Avosilmin sitä piti tarkata. Jos silmänsä sulki, tunki se tajuntaan pääkuorenkin läpi.

Sitä tuntui kestävän kokonaisen iankaikkisuuden. Ja se päättyi kuitenkin — kun sitä ei enää toivonutkaan — päättyi pimeään, jota ei voinut pitää todellisena.

Nyt ymmärsin, mikä nautinto on uni. Jos vaikka allani kadotuksen kuilu olisi ollut, johon unen helmaan vaipuessani olisin suistunut, olisin kumminkin nukkunut. Mutta pahempi kuin helvetti oli oma väkinäinen asentoni: joka nuukahduksella se ajoi lihakseni suonenvedontapaiseen jännitykseen, kunnes uni jälleen sekunniksi sai ylivallan.

Ja tätä kaikkea säesti tavantakainen tuskanhuuto, huokaus, kirkaisu. Luuli okaruoskilla ajettavan nääntyvää karjaa yli rääteisen, rannattoman aavikon.

Jälleen iankaikkisuus…

Mitä? Kuka puhui? Mistä soi tuo ihana ääni?

— Sinä olet kaunis, orja. Olet kauniimpi kuin yksikään toinen mies. Sinun silmissäsi on tulta, otsassasi viisautta, jäsenissäsi nuorekasta voimaa. Sano minulle, kuka olet!

Oi suloinen soitto! Mistä muualta voisitkaan kuulua kuin tuon herttaisen lehdon siimeksestä, auringossa lipattavan lahden laineilta, vastarannalla nousevan hongikon humusta! Missä olenkaan viipynyt seutuviitasi, mihin eksynyt ihanasta Edenistäni! Oi kotini, lapsuuteni, paratiisini! — Aah! helvetti!

Päätäni pakotti, ohimoilla jyskytti. Käsivarttani poltti kirvelevä kipu, ja vatsaani kouristi.

Mutta mitä —?

— Sano minulle, kuka olet. Sinä olet punainen, mutta orja et ole. Silmäsi ei ole orjan silmä, otsasi ei orjan otsa. Sinä olet kaunis. Kuka olet?

— Ja kuka olet sinä? kuiskasin.

— Minähän olen See-Sea, mahtavan Tai-Simonin kolmas puoliso. Tällä hetkellä vartijat pelaavat Rengasta, ja heidän silmänsä on sokaistunut. Mutta puhu ääneti!

— Minä olen Lao-Koo, orja — Ajatukseni oli viivähtänyt oikealla polulla.

— Lao-Koo sinä et ole. Orja et myöskään. Niin, täällä, nyt, voit olla Lao-Koo, minun silmissäni et koskaan. Miksi suljet sielusi viheliäisen orjan kuoreen? Ah, tiesinhän, että —

Säpsähdin. Ymmärsin äkkiä, että hän seurasi ajatuksiani. Ja juuri kun hänen ihastuksensa sen minulle paljasti, iskin koko sieluineni lähimpään aiheeseen.

— See-Sea! sanoin. — Tämä on hirmuinen paikka. Kuule! Kuule heidän tuskiaan. Kenelle on suuri Kaikkeus antanut yksinoikeuden tämän helvetin käyttöön ja kuinka hän on tuominnut tänne vain naisia? Ovatko he suurimmat syntiset?

— Lao-Koo, sinä, joka et ole Lao-Koo, keskeytti hän lievän närkästyksen väre äänessään, — tämä helvetti on naisten; miesten helvetiltä suuri armollinen Kaikkeus sinut säästäköön. Sinä olet varmaankin loukannut naisenomistus-oikeutta, koska Suuret Valvojat ovat sinut tähän sijoittaneet. Lao-Koo — ei, sano minulle jokin toinen nimi; tuo on orjan! — en kysy, rakastiko hän sinua paljon, sen tiedän; mutta rakastitko sinä häntä?

Minä vavahdin. Onneksi tuska vyötäisilläni jäähdytti mieltäni ja muistin Rai-Sunin.

— See-Sea, sanoin. — En ole vielä rakastanut naista omatakseni hänet.

Sanoiko hän siihen jotakin? Ainakaan en tiedä mitä hän sanoi. Mutta tunsin, että sieluani hiveli selittämättömän lämmin, onnekas väreily.

— See-Sea! huudahdin, tietämättä oikein, mitä sillä tarkoitin.

— See-Sea! kertasi kuin pehmoinen kaiku. — Sano se vielä kerran, niin opin rakastamaan omaa nimeäni. Oi jospa sinun silmäsi kammioni hohteessa katsoisivat minuun! Oi jospa kerran hymnien soidessa huulesi kuiskaisivat: See-Sea!

— Lao-Koo! Minä pelastan sinut! jatkoi ihastunut ääni huudahdukseni salvaten. — Minun täytyy! Suuri Tai-Simon jatkakoon vielä hetkisen unelmaansa.

Kuuntelin jännittyneenä jatkoa. Sitä ei tullut. Mutta tunsin, että hänen sanansa olivat uudelleen valaneet minuun rohkeutta ja toivoa.

Ja silloin pulpahti ympärilleni huikaiseva valo.

Nostin katseeni. Veri tukkeutui sydämeeni. Edessäni, lysähtänein polvin, riippuvin käsin ja täyteläinen lonkka rumasti sivulle pistäen kyyhötti See-Sea. Vyövanne oli tunkenut poven olkain tasalle ja kalpea poski lepäsi muodottomaksi paisuneella rinnalla.

Pelkkä asentoko saattoi noin turmella jumalaisen vartalon! Olisin kenties huutanut inhosta, mutta väsymys voitti. Ja pakahtumaisillaan olevan pääni retkahtaessa jälleen riipuksiin kuulin jonkun tulevan huoneeseen.

— Kaunis See-Sea, nukutko? kuiskasi ääni. Sitten kuulin epäselvää höpinää, joka pian vaimeni kokonaan.

Luulin miehen poistuneen ja kohotin vaivoin päätäni. Olin erehtynyt. Hän seisoi siinä, katse liekehtivänä ja levottomat kädet toinen toistaan pidätellen.

— Kaunis See-Sea, höpisi hän vielä kerran, ja sitten näin hänen kätensä tavoittavan naisen käsivartta.

Se vaikutti kuin sähköisku. Ruumis vavahti, pää nytkähti ja rinnan alle valahti verevämpi väri. Mies astui askeleen syrjään ja uudisti sanansa vankeihin pälyen.

Pääni väsähti jälleen. Lienen ollut hetken tiedotonna. Mutta kun siitä heräsin, kuulin See-Sean väsyneen äänen sanovan:

— Sano suurelle Tai-Simonille, että See-Sea on kärsinyt hirveästi ja halajaa hänen kammionsa lepoon. Sano, että suuren Tai-Simonin sana on minun tahtoni ja että hänen toivomuksensa on minun onneni.

— Minä sanon sen suurelle Tai-Simonille, oi kaunis See-Sea, vastasi mies.

Hänen mentyään kohotin katseeni. See-Sean silmissä helmeili kosteus, ja hänen huulensa puhuivat suoraan sieluuni. Kuin unen horroksissa tajusin liikettä ympärilläni. Sivuseinältä poistettiin orpotytön ruumis, vasempaan päätyyn tuotiin jokin uusi tulokas, ja kohta kun vartija oli sanonut: "numero kahdeksanneljättä — asento yksi", kuulin äskeisen hunajanmakean äänen:

— Kaunis See-Sea, suuri Tai-Simon odottaa sinua palatsissaan.

Kuulin kahleen loksahduksen, tunsin See-Sean kulkevan ohitseni. Mutta kun äärimmäisin voimanponnistuksin onnistuin nostamaan pääni, näin vain vilahdukselta hänen ruhtinaallisen vartalonsa, jonka lapojen alle armoton vyö oli syövyttänyt punertavan juomun.

Vielä iankaikkisuus. — Joku tempoi rajusti käsivarttani. Ja kuin unessa tajusin jonkun toitottavan:

— Numero seitsemänneljättä, orja Lao-Koo. Suuret Valvojat sallivat sinun astua eteensä.

KYMMENES LUKU

Suurten Valvojain edessä

Kulkiessamme aukeni edellämme lukematon joukko seiniä. Vaivaloisesti astelin vartijaini välissä läpi moninaisten huoneiden enkä kyennyt panemaan merkille muuta kuin niiden epämääräiset valon vaihtelut.

— Pelkää, orja! tärähti äkkiä etumieheni ääni, ja sillä hetkellä huomasin olevani laajassa suojassa, jonka seininä oli kirjava sarja mitä eriskummaisimpia valotauluja.

— Pelkää, orja! jymähti kuin kymmenestä suusta, ja silloin vasta ymmärsin, mitä minun olisi tullut pelätä. Edessäni loikoili hyllyvillä lepoverkoilla kuusi ylhäisen näköistä miestä, joista keskimäinen käsitteli herkeämättä kontaktikonetta. Äärimmäisenä oikealla piteli tavattoman pullea mies vyötäisiltä kiemailevaa naista, joka hieroskeli hänen sydänalaansa. Kaikkien muiden katseet tuijottivat minuun kuin naskalit.

— Orja Lao-Koo, aloitti jostakin ääni, ja samalla vartijan nyrkki luhisti hartiani.

Seuraavalla hetkellä olisin lyönyt hänet maahan, mutta kohtasin taempaa Rai-Sunin silmäyksen. Siinä pilkahti tuskaisa kauhistus. Ja minä laskin käteni riipuksiin.

— Orja Lao-Koo, Pao-Laon sikiö, jatkoi lukeva ääni, — sinä olet neljä kierrosta sitten yrittänyt ottaa hengiltä sisaresi La-Lin, vaikka tiesit, että suuri Tai-Morris-Jeo oli katseellaan hänet korottanut.

Seurasi hetken vaitiolo. Ilmassa vallitsi odotuksen jännitys.

— Suuri Neuvosto, orja Lao-Koo on syyllinen, opetti vartijani antaen tukevan iskun niskaani.

— Orja Lao-Koo, pitkitti ääni, — neljä kierrosta sitten sinä jätit majasi ja antauduit Avaruuteen syöstyn Tai-Joonin, esivallan vihollisen, palvelukseen, vaikka tiesit, että sinua kaipasi suuren Tai-Morris-Jeon käsi.

Epäröin hetkisen.

— Suuri Neuvosto, orja Lao-Koo on syyllinen, lausuin ikäänkuin alistuen.

— Orja Lao-Koo, Tai-Joonin mukana sinä otit osaa kapinahankkeeseen, vartioit hänen pesäänsä ja kuuntelit hänen opetuksiaan. Tai-Joonin käskystä sinä olet pidättänyt luonasi suuren Tai-Jeon käskyläisen, kuudennen osaston vaanijan, Rai-Sunin, ja vihdoin yrittänyt häntä haavoittamalla välttää suuren Tai-Morris-Jeon kaikkialle kantavaa kättä.

— Suuri Neuvosto, orja Lao-Koo on syyllinen, uudistin tunnustukseni.

— Orja Lao-Koo, Suuri Neuvosto on päättänyt ennen ensi laskua muuttaa aineesi höyryksi ja lähettää henkesi herrasi Tai-Joonin luokse. Tämä on Suuren Neuvoston —

Outo väristys oli pannut minut kohottamaan päätäni, ja samassa äkkäsin lukijan vaienneen. Ensin juuttui minuun hänen ällistynyt katseensa, sitten kyömynenäisen terävä tuijotus, ja vihoviimeiseksi nosti sydänalaansa pitkin hierottavakin uneliaat kasvonsa. Mutta ensiksi pääsi ääneen vasemmalla loikoileva laiha kummitus.

— Tai-Hudson! sanoi hän. Miksi katsoo orja noin?

— Tai-Maon, voinko minä sen tietää! inisi lukija neuvotonna. Kyömynenäinen kohosi istualleen.

— Tai-Hudson, sanoi hän, — tämä orja ei ole orja!

— Ei, hän ei olekaan orja! säesti pari muuta.

— Mikä hän sitten on?

— Eikö hän ole Pao-Laon sikiö?

— Tai-Hudson, voimmehan sen todeta.

Näin vilahdukselta Rai-Sunin kasvot; ne olivat valjut.

— Ho-Hon! sanoi Tai-Hudson. — Suuri Neuvosto haluaa nähdä orjan merkin.

Vartijat tarttuivat käsivarsiini ja taluttivat minut pari askelta eteenpäin. Toinen heistä kohotti vasenta käsivarttani.

— Suuri Neuvosto, änkkäsi hän, tällä orjalla ei ole merkkiä.

— Ei merkkiä!?

Ja silloin juuri keskeytti ällistyksen Rai-Sunin ihmeteltävän tyyni ääni.

— Oi Suuri Neuvosto, sanoi hän, Tai-Joon oli hyvin viisas. Hän poisti Lao-Koon merkin ihmeellisillä keinoillaan, samoin kuin hän vaalensi hänen punaisen värinsäkin. Vielä kolme kierrosta sitten näin leiman hänen kainalonsa alla. Siinä oli: 2—16—763.

— Hänen värinsä on vaalea, sanoi pyylevä mies. Tai-Hudson tarttui kontaktikoneen neulaan.

— Lao-Koo, sanoi hän, — Pao-Laon poika — toinen piiri kuudestoista neliö, kierroksella seitsemänsataakuusikymmentäkolme. Se on todettu.

Hierova nainen oli kurottautunut lähemmä, ja hänen huudahduksensa näytti osuneen jokaisen korvaan.

— Se on totta, sanoi pyylevä mies mitellen ruumistani. — Kautta Avaruuden, hän olisi erinomainen hieroja! Noilla lihaksilla —

— Noilla lihaksilla, liitti kyömynenäinen Tai-Simon silmiään siristäen, — voisi tuottaa kymmeniä tonneja valkoista metallia. Tai-Hudson, jatkoi hän, — minä ehdotan, että ensin käyttäisimme hänen työvoimaansa. Kaivoksissa on ollut kuolleisuus suuri.

— Työn valvoja on oikeassa, myönsi Tai-Hudson epäröiden.

Silloin kuulin jälleen Rai-Sunin äännähdyksen.

— Orja Lao-Koo on loukannut suurta Tai-Morris-Jeoa, puhui hän valittavalla äänellä. — Orja Lao-Koo on palvellut Tai-Joonia —

— Rai-Sun! ärähti Tai-Hudson toisten liikehtiessä. — Suuri Neuvosto ei ole käskenyt sinua puhumaan.

— Olet oikeassa, oi suuri Tai-Hudson. Suuren Neuvoston edessä minun tulisi vaieta. Mutta suuren Tai-Jeon kuudennen osaston vaanijana olisin viettänyt turhaan nämä kaksi toimettomuuden kierrosta, ellen näkisi tuon viheliäisen orjan höyrysuhahdusta tai hänen ruumistaan auringon kärventämänä. Oi suuri Neuvosto —

— Tai-Hudson! Minä en salli punaisen puhua! huusi pullea mies naisen hieroessa hänen korvallisiaan.

— Enkä minä, säesti Tai-Simon. Katsokaa! Luulisi orja Lao-Koon tahtovan tukkia hänen suunsa.

Vavahdin. Nyt vasta huomasin, että yhä tuijotin Rai-Suniin. Hänen äänensä, hänen kasvojensa ilme, hänen kostoa uhkuvat sanansa muistuttivat minulle, että hänen vanha äitinsä vielä virui kaivoksissa. Olisiko hän langennut kiusaukseen, vai oliko tämä teeskentelyä? Suuri armias Kaikkeus, miksei hän suonut minulle katsettakaan!

— Kautta Avaruuden, Tai-Hudson, nauroi pullea mies vartijain kiskoessa valittelevaa Rai-Sunia taemma, — antakaamme orjan ja vaanijan tässä edessämme selvittää välinsä. Se virkistäisi sielua. Meillä on tänään raskas tehtävä: Tai-Simon vaatii kaksikymmentä orjaa Lunariaan ja suuren Tai-Jeon naiselassa on neljä tyhjää verkkoa.

— Vaiti! Vaiti! leikkasi äkkiä ilmaa eriskummainen ääni.

Pullea mies keskeytti naurunsa ja loikkasi seisoalleen. Silmänräpäyksessä toiset viisi olivat seuranneet hänen esimerkkiään, ja naikkonen makasi suullaan miesten jalkojen juuressa.

Kävi omituinen, värisyttävä aavistus läpi huoneen. Näin vartijain riiputtavan käsiään ja tuijottavan maahan, ja Rai-Sunin luomakorva paistoi hänen hartiainsa tasalla.

— Vaiti! kertasi ääni. — Suuren Mantereen herra, Suuren ja Pienen Veden valtias Tai-Morris-Jeo on astunut Neuvoston eteen.

Seurasi masentava hiljaisuus.

— Hudson! tärähti ääni kuin yhtaikaa joka suunnalta. — Tämäkö on orja Lao-Koo?

— Oi henkiemme ja ruumiittemme herra, tämä on orja Lao-Koo, inisi Tai-Hudson.

— Ja mitä on Neuvosto päättänyt?

— Oi suuri Tai-Jeo, Neuvosto on sinun toivomuksesi mukaan tuominnut hänet ensi nousussa kedolle jätettäväksi.

— Yksimielisesti?

Tai-Simon on ehdottanut kaivoksia ja Tai-Wang-Hang on havainnut hänen lihaksensa erinomaisiksi hierontaan.

— Oi suuri armias Tai-Morris-Jeo, värähti Rai-Sunin ääni.

— Vaiti! Vaiti! jyrähti jostakin, ja kaikki liikahtivat levottomasti.

— Kuka tahtoi puhua käskemättä? tärähti kuin ukkonen.

Rai-Sun heittäytyi suulleen maahan.

— Anna kärventää minut kolmen nousun helteessä, oi suuri Tai-Morris-Jeo, uikutti hän. — Anna polttaa viheliäinen ruumiini jäsen jäseneltä, oi henkeni ja ruumiini herra! Mutta salli orja Lao-Koon, joka on noussut sinua vastaan, kuolla ennen minua!

Minua inhotti tuo maassa kiemurteleva olento. Vartijani eivät sitä ehtineet estää. Kahdella askeleella olin Rai-Sunin kohdalla, tartuin häntä kainaloihin ja kohotin hänet korkealle pääni yläpuolelle. Kaksi vartijaa oli takaapäin hyökännyt niskaani, mutta minä sinkosin heidät toisella kädelläni toveriensa syliin. Inhon tunteesta oli kehittynyt äkillinen toimintahalu, ja siihen liittyi nyt poikamainen uhma.

— Tai-Morris-Jeo! sanoin äänellä, josta kunnioitus lienee ollut kaukana. — Suuri Tai-Wang-Hang ehdotti hetki sitten, että selvittäisin välini tämän viheliäisen olennon kanssa. Anna hänen nyt kuulla tahtosi ja anna hänen suunsa sanoa minulle sana, niin minä säästän auringon näkemästä hänen tutisevia koipiaan.

Rai-Sunin silmien välähdyskö vai oman puheeniko aikaansaama hämmennys oli syynä, mutta minä vaikenin ja odotin jännittyneenä.

— Vaiti! Vaiti! kuului myöhästynyt varoitus. Tai-Hudson oli hautautunut kontaktikoneen taakse, Tai-Simon töllisteli viekas ilme avoimen suun ympärillä, ja pullea Tai-Wang-Hang näytti olevan valmis purskahtamaan nauruun.

— Tämä orja ei ole Lao-Koo eikä tämä Lao-Koo ole orja, tärähti ääni. — Tai-Hudson, suuri neuvosto ei ole mitään päättänyt. Tämä mies tuodaan viipymättä palatsiin kolmenkymmenen polttajan vartioimana.

— Tapahtukoon sinun toivomuksesi mukaisesti, oi suuri Tai-Jeo, änkytti Tai-Hudson koneen suojasta, ja eriskummainen ääni toitotti:

— Suuren Mantereen herra, Suuren ja Pienen Veden valtias Tai-Morris-Jeo on lähtenyt Neuvostosta.

YHDESTOISTA LUKU

Olen alhaisin orja — tahi Tai-Jeo

Tuskin oli Tai-Hudson pistänyt päänsä kontaktikoneen hattuun, kun ympärilleni ilmestyi joukko miehiä. Kullakin heistä oli vyötäisillä olkapäihin kiinnitetty koneisto, josta puolireiteen killui ohut, valkometallinen polttotanko, ja heidän esimiehenään oli minulle tuttu leveänaamainen.

— Bei-Woo, sanoi Tai-Hudson. — Suuri Neuvosto luovuttaa orja Lao-Koon sinun vastuullesi. Suuri Tai-Morris-Jeo tahtoo viipymättä kuulustella häntä Palatsissa. Tämä on suuren Tai-Jeon määräys.

— Suuren Tai-Morris-Jeon määräys on täyttyvä, oi suuri Neuvosto.

Bei-Woo luhisti olkapäänsä, suoristihe jälleen ja antoi miehillensä merkin. Me astuimme päätyseinää kohti, jonka muinaismaailman kirjavapukuisia, parrakkaita uroita esittävät lapselliset irvikuvat väistyivät tietämme kuin harhanäky. Pysähdyimme huoneeseen, joka pienuutensa nojalla erosi kaikista muista. Bei-Woo painoi muuatta nappulaa, ja minä katselin hänen päänsä yläpuolella olevaa jäykkäviivaista piirrosta, joka jollakin selittämättömällä tavalla muistutti muinaisuuden höyryveturia. Sen vieressä kohosi räikeässä keisarinvihreässä uiskenteleva sukkula, jonka kolme törröttävää tappia toi mieleen entisajan panssarihirviön. Vastakkaisella seinällä loikkasi tulipunainen otus, hihnasta vetäen pyörälaitetta, jonka päällä tusinallinen parrakkaita äijiä riuhtoili kuin kuoleman kielissä. Juuri kun olin tuntevinani otuksen vanhan uskollisen ruskomme kirkastetuksi jälkeläiseksi, äkkäsin katossa valkoisen nastan, joka rätisten piirteli eräänlaista pohjapiirrosta. Se kulki hetkisen pitkin suoraa viivaa, hyppäsi sivulle, takisteli siellä jonkun pyöriösikermän lomitse, piirsi jälleen pitkän viivan ja pysähtyi naksahtaen muita suuremman pyöriön keskelle.

Silloin vasta ymmärsin, että olimme olleet kulussa. Eipä ihme, jos kuvat yrittivätkin esitellä raakalaisten vaillinaisia kulkuneuvoja; tämä oli Tshung-Kingin raitiovaunu.

— Kuka häiritsee suuren Tai-Morris-Jeon lepoa? Kuka uskaltaa astua Tai-Jeon Palatsin alueelle? kajahti ympärillämme, kun astuimme ahtaaseen pyöriöön.

— Bei-Woo, Kolmannen osaston Silmä, suuren Tai-Morris-Jeon käskystä, vastasi johtajamme.

Olisi luullut seinien valotaulu-uroitten taukoamatta suitsuttavan päällemme aseittensa hehkuvia suihkuja ja sen kiilusilmäisten lentäjäin joka hetki nielevän joukkomme siipiensä paljoudella. Ylhäällä päämme päällä haritti uhkaavana koko katon peittävä veripunainen käsi ja sen kämmenessä loimotti oranssilla piirrettynä:

TAI-WANG-JEO 73018—10000000…

Suuri Tai-Wang-Jeo oli varannut miljoonien perään vielä pienen pitennysmahdollisuuden. Edessämme raottui jykevä valkometallinen seinä, ja sen takaa vilahti valkoisten polttajain kehä.

— Bei-Woo, orja Lao-Koo ja kolme polttajaa astukoon Tai-Jeon Palatsiin, sanoi valkoinen, käskevännäköinen mies.

Me täytimme käskyn.

Minut valtasi peloittava kunnioitus tässä avarassa huoneessa. Mihin katseeni käänsinkin, seisoi edessäni taaja valkoisten polttajain rivi, ja heidän päittensä yläpuolella toistivat suppeutuvain kuvastinkaarien toinen toistaan seuraavat renkaat vartioketjun loppumattomiin. Ei sentään: huimaavan korkealla kuvun keskipisteessä loimotti valtava valkoinen kellotaulu, jonka punaisena hohtavaa asteikkoa jykevä käsivarsi piirteli. Ja sen alla, kuin irrallaan ilmassa, kierteli alun kolmattakymmentä kiertotähteä huikaisevan aurinkosoihdun ympärillä.

— Pelkää, orja! kajahti ääni.

Loin katseeni alas ja huomasin ympärillemme liittyneen joukon valkoisia polttajia. Annoin olkapäitteni luhistua ja tuijotin edelläni astuvan Bei-Woon kantapäihin.

Me kuljimme pitkin kaltevaa, valoläikkeistä pintaa huoneeseen, joka kokonsa puolesta muistutti äskeistä raitiovaunua. Sen seinissä en kuitenkaan keksinyt mitään katsomisen arvoista — jollen ota lukuun päätyseinällä kyyröttävää naista, jonka asento oli lievästi sanoen rivo — enkä myöskään tuntenut kapineen olleen liikkeessäkään, kun jo seinä jälleen avautui, ja silmääni hiveli herttainen himmeänviheriä valo.

— Sinulle, joka tähän olet astunut, avaa Suuri Kaikkeus sylinsä tahi kitansa, soi salaperäinen ääni.

Lievän horkan puistattamana silmäilin ympärilleni. Tunsin liitäneeni kauas menneisyyteen. Ylt'ympäri aukeni silmäini eteen maisema, joka upeassa väriloistossaan oli kuin satumainen seos kuuman vyöhykkeen palmulehdoista ja pohjolan kuulakoista illoista. Ja nyt vasta huomasinkin: se oli napaseudun revontulien taivas, joka säihkyvin kirjaimin toitotti tuota pöyristyttävää tervehdystään:

"Sinulle, joka tähän olet astunut, avaa Suuri Kaikkeus sylinsä tahi kitansa!"

Kitansa. Niin, se tuntui minusta tällä hetkellä joltisenkin varmalta.

Valkoinen saattueemme oli asettunut riviin. Jostakin osui korvakalvolle salaperäisen hivelevä soitto; se kiihtyi, saavutti intohimoisen kuohunta-asteen ja häipyi sitten kuin iltatuuli loputtoman lepikon syvänteihin. Toisaalta se työntyi esiin tuorein voimin, paisui satasäveliseksi kiihkeäksi myllerrykseksi, ulvoi valtavana myrskynä ja värähti vienoon yltäkylläisyyteen.

Pohjolan kuulakka taivas revähti halki, ja aukeamaan ilmestyi vielä himmeämmässä kajastuksessa kylpevä puolipyöriö, jonka seiniä koristi kuin aitioaukoista ryntääväin jättiläisten loppumaton liuta. Niiden takana, ikäänkuin alttaritauluna, seisoi avaruuden synkässä sinessä kelluvan maapallon päällä huikaisevan valkoinen mies, joka uhmaten sinkosi ylpeän katseensa rannattomaan tyhjyyteen ja osoitti kädellään jalkainsa juureen.

Vavahdin. Hänen sormensa päästä lähtevä kirjainsarja muodosti yhden ainoan sanan:

MINUN.

Niinpä niin. Jo kaksikymmentä vuosituhatta oli tämä planeetta ollut Tai-Wang-Jeon.

— Bei-Woo, orja Lao-Koo ja kolme valkoista polttajaa, luki ääni lähettyvillämme, ja vasta sitten kun seinä takanamme oli erottanut meidät liiasta seurasta, huomasin juuri alttaritaulun alla viettävän korokkeen, jota ympäröi toiselta puolen kuusi ihanaa impeä ja toiselta yhtä monta reipasta nuorukaista. Sen keskeltä, hohtavan valkoisesta lepo verkosta, katsoi meihin pari omituisesti tuijottavaa silmää, ja hyllyvälihaksinen käsivarsi torjui kevyesti hurmaavan kaunista naista, joka huulillaan ojensi hänelle herkullisen näköistä hyytelöä.

— Vaiti! Vaiti! Hymisi nuorukaisten ja neitosten kuoro; ja he aloittivat, verkkaisan, plastillisen tanssinsa.

Tai-Morris-Jeo oli noussut puoliksi istualleen, ja Bei-Woo ja vartijani antoivat käsivarsiensa riippua. Pelonsekainen kunnioitus luhisti minunkin hartiani, mutta minä tunsin, että paino oli suurenmoisen ympäristön ja mahtavan Tai-Wang-Jeon. Suuri Tai-Morris-Jeo oli mielestäni mitättömän pikkuinen.

Mutta mielipiteeni alkoi horjua, kun hän iski minuun jäätävän katseensa. Ja hänen laskiessaan toisen jalkansa maahan heittäytyneen naisen käteen tunsin ohimoni vasarana tykyttävän. Tanssijain painuessa säteittäiseen puolikehään korokkeen reunustalle hän suoristi uhkean vartalonsa, ja äkkiä tulvineessa valkoisessa valossa näin hänen rinnallaan häikäisevän käden, jonka kämmenellä ja kussakin sormessa kimmelsi punainen rengas.

— Orja Lao-Koo! jyrähti mahtava ääni. — Ruumiisi ja henkesi herra sallii sinun astua eteensä.

Parilla ensi askeleella polveni tahtoivat pettää, mutta lähemmäksi tullessani kiristyivät jänteeni uhmasta. Ja nähdessäni hänen tumman katseensa tavallaan mielihyvin hipovan ruumistani, nostin pääni ylpeästi pystyyn ja pysähdyin korokkeen laitaan.

Morris-Jeo astui askeleen minua kohti, mitteli vartaloani kuin kaupaksi tarjottua kaakkia ja näytti hyvin miettivältä.

— Hao-Kea! sanoi hän kääntyen polvilleen nousseeseen naiseen. — Oletko nähnyt orjan nostavan otsaansa Tai-Jeon Palatsin hohteessa?

— Iäisyyden nousujen rääde ei riittäisi sovittamaan rikosta, oi suuri Tai-Jeo, lepersi nainen.

— Ja kuitenkin, kaunis Hao-Kea, väikkyy ihailu silmäsi pohjalla.

— Väikkyisi kenties, jollei sinun katseesi olisi sitä jo aikoja sitten herättänyt, oi suuri Tai-Jeo.

Morris-Jeo hymyili.

— Jo ennen Katastroofin päivää himoitsi raakalaisen naaras uroksen jäntereistä voimaa, sanoi hän. — Jo ennen Merkuriuksen tuhoa kuohutti naisen verta voimakkaan miehen syleily. Ja eikö suonissasi polttele jumalainen hekuma, kun katselet tuota käsivartta, joka yhdellä ainoalla otteella voi puristaa elinvoiman aineestasi! Hao-Kea, jos Suuri Kaikkeus sen suo, saat nähdä tuon orjan kammiosi hohteessa.

Hän katseli hymyillen naisen onnekasta ilmettä. Hao-Kea oli nostanut minuun kauniit silmänsä, ja hänen häikäisevä povensa kumpuili. Mutta äkkiä hänen katseensa jähmettyi. Hän työntyi askeleen verran minua lähemmäksi ja kierähti sitten parahtaen Morris-Jeon jalkojen juureen.

— Oi suuri Tai-Jeo, päästi hän valittavan nyyhkytyksen, — sinä et voi lähettää häntä kammiooni. Hän ei ole orja!

Olin näkevinäni leveämmän naurahduksen Morris-Jeon suupielissä.

— Tai-Leon! sanoi hän pyörtäen lepoverkon viereisen koneen puoleen.

Perimmäisen "aition" alta aukeni seinä, ja huoneeseen ilmestyi kolme uutta olentoa.

— Tai-Leon! Katso tätä orjaa, sanoi Morris-Jeo. — Sinun taidostasi riippuu kauniin Hao-Kean onni.

Molempien toisten jäädessä parin sylen päähän astui laiha pikkuinen olento kursailematta eteeni. Hän loi terävän katseensa erinomaisen julkeasti silmiini ja näytti sitten tarkastavan kalloni rakennetta.

— Suuri Tai-Morris-Jeo, sanoi hän piipittäen, — minä annan sinulle ensiluokkaisen hengen.

Hän laskeutui pitkäkseen korokkeen reunalle, ummisti silmänsä ja liikahteli tuokion. Morris-Jeo, yhä hymysuin, oli heittäytynyt lepoverkkoon, ja Hao-Kea loi maan tasalta katseensa minuun.

Lievä pyörtymyksen tunne hipaisi olemustani, ja samassa piipitti Tai-Leonin ääni hänen aineensa ulkopuolella:

— Lepää! Lepää!

— Lepää, orja! täydensi Morris-Jeo.

Lysähdin korokkeen viereen. Ankara väsymyksen tunne tahtoi painaa ruumiini pitkin pituuttaan, mutta minä koukistin käteni pääni tueksi ja jäin tahalliseen jännitysasentoon. Olin väkisinkin menettää tajuntani ja koetin sen vuoksi kaikin voimin kiinnittää ajatukseni siihen, minkä tiesin niitä hanakimmin sitovan: kuvittelin olevani ihanassa koivikossa, jonka lehviä järventakainen ilta-aurinko kultasi, ja rinnallani asteli katse omaani imeytyneenä suloinen See-Sea —

Mikä helvetillinen tuska! Juuri kun olin tuosta tukehduttavasta painajaisesta hetkeksi suoriutunut, karkasi se kimppuuni äskeistä rajummin. Sen puistattavissa kourissa koko ruumiini tutisi, ja henkeni karkaili kuin uudestisyntymisen tuskissa. Aika-ajoin See-Sea hävisi kuin usvaan ja silloin kuulin kaukaisen, katkonaisen sanan, ja välillä tajusin palasen keskusteluakin.

— Tai-Leon viipyy.

— Ja kuitenkin hän on tämän kierroskauden voimakkain häätäjä.

— Orja on sittenkin orja.

— Kaunis Hao-Kea, orja on aina orja.

Minä kauhistuin. See-Sean ohitse oli eteeni välähtänyt aitioseinä ja sen takana seiso vain ja kulkevain ihmisten kihisevä paljous. Epätoivoisesti ponnistaen kykenin näkemään päätykaaren ja jättiläismäisen Tai-Wang-Jeon. Siitä pitelin kiinni, kunnes hämystä erottui kelluva maapallo, aitio-aukkojen sadat muut Tai-Jeot ja lopulta tämä viimeinen, lepoverkollaan loikova Tai-Morris-Jeo. Jostakin kaukaa häämöitti terävä nenä ja kappale leveätä otsaa, ja taempana seisoi kaksi vakavan näköistä olentoa, väsynyt ilme laihoilla kasvoillaan.

Huomasin voivani laajentaa näköpiiriäni. Mutta samassa terävä nenä liikahti, ja minä ummistin silmäni helpotuksen horroksiin.

— Oi suuri Tai-Morris-Jeo, piipitti ääni, — tämä mies on mitä alhaisin, sieluttomin orja tahi — tahi —

— Tahi? kysyi Morris-Jeon ääni.

— Tahi sitten — sitten —

— Tai-Leon, miksi änkytät? Olethan pannut liikkeelle koko taitosi. Vai epäiletkö kykyäsi?

— Oi suuri Tai-Morris-Jeo, minä olen taistellut oman henkeni uhalla, olen pannut liikkeelle senkin varavoiman, jota tähän asti en ole tarvinnut.

— Tai-Leon, tämä mies, sanoit, on alhaisin sieluttomin orja tahi —

— Tahi — tahi sitten — Tai-Jeo.

— Tai-Jeo?

Siinä äänessä särähti sävy, joka kiskaisi minunkin silmäni auki. Näin Morris-Jeon ryntäävän Tai-Leonin eteen, ja tämä vapisi kiireestä kantapäähän.

Ja silloin Morris-Jeo äkkiä nauroi.

— Verratonta! sanoi hän. — Suurenmoista! Bei-Woo! Tule tänne! Katsoppa tuota… Sinä olet saavuttanut erinomaisen ennätyksen. Olet vanginnut itse Tai-Jeon. Suuri Kaikkeus, sinä olet tehnyt sen, mitä yksikään vaanija ei sinua ennen ole tohtinut uneksiakaan. Miksi sinut tästä urotyöstä nimittäisinkään! Se on pulmallinen kysymys.

Ja hohottaen naurua, jonka pohjalla kumahteli pöyristävä julmuus, hän jatkoi minuun tuijottaen:

— Nouse, Lao-Koo! Mistäpä minä olisin tiennyt, että uljaan ryhtisi alla piili vertaiseni suuruus. Ylös, Tai-Jeo, sinun paikkasi ei ole halvan lattian tasalla. Haa, mitä näenkään! Eikös helmeilekin nöyryytyksen hiki ohimoillasi! Tai-Leon, kuinka tämän selität?

Hänen naurunsa oli poissa, ja tutisevaan Tai-Leoniin murjotti pari kysyvää silmää.

— Oi suuri Tai-Morris-Jeo —

— Niin, oi sinä suuri häätäjä. Nostaako hengen pakotus tuollaiset helmet halvan pink-feinkin otsalle?

— Se on — se on — pelko, oi suuri Tai-Jeo, vastasi ääni vapisten.

— Hi siis sinua voimakkaampi vastustuskyky? Morris-Jeo nauroi omalle sukkeluudelleen, mutta minä olin huomaavinani Tai-Leonin silmissä epävarman välähdyksen. Bei-Woo heittäytyi suulleen korokkeen laidalle ja ulvahti kuin nälkäinen naarassusi:

— Oi suuri Tai-Morris-Jeo, salli halvan palvelijasi riistää tuolta sieluttomalta orjalta hänen aineensa. Hän on pink-fei, mutta hän oli polttamani Tai-Joonin palvelija.

Tuon äänen kuullessani tunsin hikeni kuivuvan. Morris-Jeo silmäili häntä kuin muuta ajatellen, katsahti minuun ja pyörähti konelaitteen puoleen.

— Mitä sanoikaan Neuvosto, virkkoi hän. — Vaanija Rai-Sunin todistus: Tai-Joon oli suuri mies. Hän poisti orjan merkin samoinkuin vaalensi hänen värinsäkin. Ja merkki oli: 2-16-763. Bei-Woo!

— Oi suuri Tai-Jeo —

— Sinä tarkastit Tai-Joonin pesän?

— Tarkastin, oi suuri Tai-Jeo.

— Ja mitä näit?

— Näin kolmen koneen läikät. Ne kaikki eivät olleet kontaktikoneita, oi suuri Tai-Jeo.

Morris-Jeon silmissä välähti.

— Orja Lao-Koo, sanoi hän, — astu eteeni! Toisen kerran polveni nousivat kapinaan. Tuntui kuin olisin koskettanut polttotankoa, kun jalkani tapasi korokkeen reunan. Mutta seisoessani siinä suuren Tai-Morris-Jeon tasalla ja tuntiessani katsovani häntä äskeistä korkeammalta, vastasin itsekin ääntäni vavahtaen:

— Oi suuri Morris-Jeo, minä seison edessäsi. Hän vilkaisi minuun, vilkaisi naiseen ja nähtyään tämän peittämättömän ihailun ilmeen hän virkahti:

— Tai-Hudson!

— Suuri Tai-Jeo, mörähti toinen loitommalla törröttävistä irvikuvista.

— Tai-Hudson! Ennen ensi nousua saa orja Lao-Koo merkkinsä: 2-16-763. Sinä tarkistat sen oikeaperäisyyden. — Ja ennenkuin irvikuva kerkisi vastata, jatkoi hän naisensa leuanalustaa hyväillen: Hao-Kea, minä olen luvannut. Ensi nousussa ilmestyy orja Lao-Koo kammioosi.

Hän hymyili loukkaantuneelle ilmeelleni ja heittäytyi lepoverkkoonsa. Nuorukaisten ja neitosten kehä alkoi sulavan liikehtimisensä, jostakin pillahti soimaan tyynnyttävä sävel, ja kauniin Hao-Kean katse tuikahti läpi palaavan sinihohteen.

Tai-Hudsonin selkänikamiin tuijottaen kuljin puolihorroksissa läpi kymmenien valovivahdusten, kunnes heräsin siihen, että joku väkivallalla koukisti vasenta käsivarttani.

Kuolema ja kirous! Tunsin kirvelevän tuskan kainaloni alla.

Minä olin orja Lao-Koo — laillistettu numerolla 2-16-763.

KAHDESTOISTA LUKU

Minulle tarjotaan naisen lihaa

Unettavan hämärässä huoneessa Tai-Hudson osoitti minulle lepoverkon ja laski käteeni ravintoletkun.

— Syö, sanoi hän yksikantaan. — Tänä päivänä on aineesi kulutus suuri.

Kahdesti minua ei tarvinnut käskeä, sillä ensiksikin olin jo oppinut tietämään, että kuuliaisuus harvasanaisuuden rinnalla oli Tshung-Kingin suurimpia hyveitä, ja toiseksi olin nälkäinen kuin antiikin susi.

Mutta hetkisen kuluttua tulin lähemmin ajatelleeksi Tai-Hudsonin sanoja.

— Miksi tulee ainekulutukseni olemaan suuri, oi suuri Tai-Hudson? kysyin päästäen tuokioksi letkun.

— Miksikö! Etkö ole milloinkaan tuntenut kulutuksen hekumaa, orja? nauroi hän.

Hänen rauhallisen irvistyksensä vuoksi olin jo oppinut häntä kunnioittamaan.

— En, oi suuri Tai-Hudson, vastasin.

Hän tarkasteli minua kiireestä kantapäähän, ravisti päätään ja irvisti hyvänsuovasti. Ja hän antoi minun jälleen syventyä letkun imemiseen, ennenkuin uudestaan avasi ohuthuulisen irvisuunsa.

— Kolme annosta, sanoi hän vääntäen ravinnonpäästäjää. — Sinun ruumiisi tulee tosiaankin sen tarvitsemaan. Kautta Avaruuden, orja, kaunis Hao-Kea tyytyy sinuun! Ja kuitenkin, jos tunnen hänet oikein, imee hän värin suonistasi ja saattaa nivusesi kaipaamaan lepoverkkoa.

Kautta kaiken syntisen, hän lienee puhunut paljonkin. Mutta minä tunsin ruumiini nauttivan lepoverkon pehmeästä joustavuudesta ja näin See-Sean ihanan olennon liihoittelevan ympärilläni —

Herätessäni tajusin läheisyydessäni oudon äänen.

— Orja Lao-Koo! sanoi kolmen polttajan roteva etumies. — Kauniin Hao-Kean kammiossa odottaa sinua smaragdin himmeä hohde.

Ponnahdin jaloilleni. Lihasteni syyhy pani minun miettimään, miltä tuntuisi lyödä nuo kolme ylimielistä polttajaa maahan. Mutta entäpä sitten? Mihin kääntyisin tässä tuntemattomassa sokkelossa? Kuinka pitkälle päästäisivät minut nuo itsestään aukenevat seinät?

Hillitsin haluni ja seurasin heitä.

Jo neljännen seinän takana avautui eteeni pieni huone, katto korkealla ja katon kuvussa hehkuva aurinkokello, jonka keskellä veristävä sydän kärjellään osoitti vuorokauden ensimmäistä hetkeä. Seinille oli kuvattu notkeavartaloisia naisia ja nuorukaisia, jotka silmät palavina sulautuivat lemmenleikkiin ja heidän asentojensa olisi pitänyt kyetä herättämään köyhinkin mielikuvitus.

— Kaunis Hao-Kea, sanoi vartijani ääni, — orja Lao-Koo on astunut kammioosi.

Vastaani liihoitteli tyynnyttävän viheriästä hämärästä parvi ihastuttavia naisolentoja. Heidän tanssivia liikkeitään säesti lirisevä soitanto. Ja kun heistä ensimmäisen sametinpehmoinen käsivarsi kahlitsi oikean käteni ja toisen siloinen poski siveli vasenta olkaani, näin kolmannen hymyilevien kasvojen työntyvän silmieni tasalle ja tunsin huulillani herkullisen, aisteja hivelevän maun.

Huumaantuneena ja tahdottomana painuin tämän viehättävän virran uomaan. Naisruumiitten viettelevässä kosketuksessa tunsin kaiken järjellisen vähitellen vaimenevan, ja sijalle tuli jotakin uutta, mikä souteli suonissa ja ajoi kuuman veren aivoihini. Kuin pitkäisenä hymninä kuului hymyileviltä huulilta:

"Suuri Kaikkeus suokoon sinun verellesi voimaa, antakoon aueta suontesi runsahan sadon, syösköhön tulena silmäisi hellimmän hehkun, ajakoon armotta aineesi lihaa ja verta hekuman helteessä hengestä henkehen toiseen."

— Miksi pakenet? pääsi huuliltani. — Miksi pakenet minua, nainen?

Ilkamoiva nauru lirisi kymmenillä huulilla, ja tavoittamani vartalo liukui kädestäni kuin aineeton varjo. Tiesin, että edessäni oli kaksi tietä ja että tämä niistä oli väärä, mutta tahdoin seurata sitä kappaleen matkaa. Noista keijukaisista ottaisin yhden ja rusentaisin hänet hurjaan syleilyyni, maksoi mitä maksoi.

— Nainen! sanoin karaten heistä viehättävimmän kimppuun. Tapasin hänet vyötäisistä, sieppasin höyhenenä syliini ja kumartuen läähättävän poven yli painoin huuleni hänen huulilleen.

Samalla hetkellä heitä oli kymmenen sylissäni. Heidän ilkamoiva temmellyksensä harhautti jokaisen otteeni, ja kymmenen nauravaa suuta sekoitti harkituimmankin liikkeeni.

— Miksi pakenet? huusin kiihtyneenä.

He olivat livahtaneet käsistäni, ja viimeistä heistä tavoitellessani äkkäsin rynnänneeni rauhallisena seisovaa, herttaisesti hymyilevää olentoa kohti.

Se oli Hao-Kea.

Hänen solakkaa vartaloaan koristi rintojen alta lanteille helisevä spektrinkirjava merihelmivyö, hänen ruumiinsa tuoksui eriskummaista, kiihoittavaa hajua, ja hänen kätensä ojentuivat minua kohti eleellä, joka puhui julkean selvää kieltä.

Myönnän sen: heittäydyin hänen syliinsä minussa äsken heränneen kiihkon vallassa. Puristin hänen notkean vartalonsa itseäni vasten niin rajusti, että hänen keuhkojensa ilma puhisi kuumana suihkuna kasvoihini. Ja hänen silmiensä syvyyteen tuijottaen imin hänen huuliltaan senkin viimeisen ilman, joka hänen rinnassansa vielä sykkäili.

— Aa-ah! sanoi hän raukeana taipuen houkuttelevan lepoverkon jousteelle. — Lao-Koo, sinä olet se, jota ruumiini riutuakseen on odottanut.

Hän ummisti silmänsä huulien autuaallisesti hymyillessä. Ja silloin minä heräsin.

— Hao-Kea! sanoin ympärilleni pälyen. — Mihin nuo naiset ovat kadonneet?

— Naiset? Ah, he ovat menneet; he ovat tehneet tehtävänsä.

— Tehtävänsä! Ah, niin — minut vietelläkseen? Hän hymyili ja supisti meheviä huuliaan.

— Lao-Koo, minun huuliltani maistunee hyytelö yhtä hyvältä. Lao-Koo, laskuun on enää vain neljä lyhyttä hetkeä.

Käden viedessä vadilta suulle herkullista hyytelöä hänen raukea katseensa pälyi aurinkokellon osoittajaan. Huoneen himmeä valo oli vaipunut herttaiseen kuutamohämyyn, ja jossakin kaukana aloitti hivelevä sävel huumaavan crescendonsa. Värisevä käsi kosketti käsivarttani —

— Hao-Kea! sanoin. — Kautta Suuren Kaikkeuden, voiko kukaan kuulla meitä?

— Lao-Koo, minun kammiossani ei meitä kuuntele ainoakaan korva.

— Eikö Tai-Jeon?

— Hänen henkensä läsnäolon olen oppinut tuntemaan. Ja sitäpaitsi — hänellä on tuhatneljäsataa vaimoa.

— Hao-Kea! Kuinka voin päästä täältä ulos?

— Laskussa sinut noutaa Hudsonin vartiosto. Lao-Koo, ruumistani polttelee —

Kiskouduin irti hänen pyörryttävästä syleilystään. Tartuin molemmin käsin hänen ojennettuihin käsivarsiinsa ja pinnistin koko tahtoni katsoessani hänen säikähtyneihin silmiinsä.

— Hao-Kea! sanoin. — Voisin kenties rakastaa sinua, toisissa oloissa. Oman kammioni kajasteessa voisin tyydyttää veresi kaipuun. Mutta tässä, toisten tuomana, toisten noutamana — en koskaan. Hao-Kea —

— Orja! keskeytti hän leimahtavin katsein. — Orja! Minä olen suuren Tai-Morris-Jeon kuudestoista puoliso. Ja hän on antanut sinut minulle!

Äänessä värähti uhka.

Silloin kuohahti minunkin sisässäni. Koko hetkellinen hehkuni oli kuin poispyyhkäisty, ja vain työläästi pidätin totuuden purkausta.

— Hao-Kea! sanoin. — Tai-Jeo on antanut minut sinulle, se on totta. Kuitenkaan en tiedä, millä oikeudella. Mutta minä en vastustele. Ota minut.

Vain hetkisen välkkyivät hänen silmänsä. Ja sitten hän ymmärsi.

— Sinä et tahdo? läähätti hän suoristaen uhkean vartalonsa. — Sinä et tahdo!

Kuinka viettelevä olikaan tuo kiukun jännittämä olento! Äkillisellä liikkeellä hän kietaisi kätensä kaulaani ja painoi tulisen suudelman huulilleni. Tunsin hänen povensa läähätyksen ja näin hänen silmiensä hurjan hehkun.

Ja silloin hän jähmettyi, räpytti silmiään kuin katseen hypnotisoima koira ja antoi otteensa herpaantua.

— Sinä et ole orja! sanoi hän silmiini katsomatta. Pakeneva musiikki vihlaisi viimeisen intohimoisen teemansa. Kuuntelin sen kuolevaa kaikua.

— Hao-Kea! sanoin nostaen vasemman käsivarteni. — Tässä on orjan merkki. Mutta vaikka se on leimannut ruumiini toisen omaisuudeksi, on se jättänyt sieluni koskemattomaksi. Kaunis Hao-Kea, sieluni ei tahdo.

Kuin raipan sivalluksen tyrmistämänä hän hoippui verkolleen, ja hapuileva käsi löysi koneen nappulan. Oikeanpuolinen seinä aukesi, huoneeseen astui puoli tusinaa rotevia polttajia, ja kohta tunsin olevani heidän käsiensä kahlehtimana.

— Hän on uhmannut suuren Tai-Jeon tahtoa, kuulin Hao-Kean puhisevan.

Silloin minua sydännytti etumiehen häikäilemätön kouristus. Tartuin häntä kainaloihin ja pyyhkäisin kolme ärhentelijää maahan.

— Hao-Kea! sanoin pudistaen miestä kuin nukkea. — Sinä olet riistänyt minulta toivon tulevaisuudessa nähdä sinut kammiossani. Mutta kuitenkin, jos niin tahdot, voi tämä kuuliainen ystäväni heti täyttää sijani rinnallasi.

Minun täytyi keskeyttää puheeni. Muuan miehistä oli peräytyessään kohottanut polttotankonsa, ja näin jo kipinän sen kärjellä. Voimakkaalla heitolla sinkosin elävän nuijani hänen syliinsä ja jäin malttini palatessa odottamaan mielettömän leikinlaskuni seurauksia.

— Lunarian sokeus! kuulin seinämältä kirahduksen. Ja seuraavalla hetkellä singahti välähtelevä lanka olkapäilleni sitaisten silmänräpäyksessä ruumiini jäykkiin kapaloihin.

— Muistele Hao-Keaa, kun lihasi kiehuu nousevan auringon paahteessa, sähisi ihana nainen polttajain tarttuessa minuun kuin rakennushirteen.

Olin välttänyt Tshung-Kingin irstan, mutta edessäni häämöitti suuren Tai-Morris-Jeon viha.

Mitähän Mason olisi tästä sanonut!

KOLMASTOISTA LUKU

Minua purraan — ja minä puren

Minut heitettiin eräänlaiseen pilkkopimeään, ahtaaseen kaivoon. Pitkin ruumistani kapaloivaa lankaa sävähti poltteleva virta, ja tunsin kiitäväni huimaa vauhtia alaspäin.

Vaistomaisesti tein liikkeen saadakseni jostakin kiinni. Kummastuksekseni katkeilikin kapalolanka kuin kastunut paperiköysi, ja käteeni osunut pätkä hupeni sormissani olemattomiin.

Puutunut jalkani tapasi kylmän metalliseinän.

Seuraavalla hetkellä tiesin laitteen äkkiä pysähtyneen, ja nykäisy ilmaisi minulle, että olin erehtynyt suunnasta. Yllätyksen varmensikin kohta seikka, joka sai minut kavahtamaan istualleni: tämän kummallisen kulkuneuvon katto revähti auki, ja seinämäin neliöstä paljastui tähtikirkas taivas, joka laajenemistaan laajeten hurjaa vauhtia karkasi vastaani.

Kuolema ja kirous! Juuri kun olin ihastuksissani alkanut hapuilla luulotellun lentotuolini ohjauskampea, tunsin alustani äkkiä kallistuvan, ja pyllähdin nurinniskoin kostealle maankamaralle. Vieressäni nousi jykevä metallikansi, liikuskeli ja hoippui kuin elollinen olento, lopulta painautuen maan tasalle ja heikolla kitinällä liukuen liitoksiinsa.

Kevennyksestä huokaisten ahmaisin keuhkoihini raikasta yöilmaa, mutta toista henkäystä siemaistessani salpasi jähmetyttävä pahantuntu kurkkuni. Hämärässä oli silmäni keksinyt vähän matkan päässä kaartuvan jättiläismäisen varjon, ja hajuhermojani ärsytti inhoittava poltetun lihan käry.

Heristin kuuloani. Olinko kuullut oikein? Jostakin oli korvakalvooni osunut supattava äännähdys.

Runsaan neljänneshetken tarkkasin korviani heristäen, mutta mitään en kuullut. Sensijaan tiesin nyt, että valtava kaari tuolla hämärässä oli korkea muuri ja että jossakin lähettyvillä jokin oli liikahtanut.

Polvillani ryömien hakeuduin sitä kohti. Minusta tuntui kuin olisi joka askeleella vaaninut petollinen yllätys. Maaperä osoittautui tosin ihmeteltävän sileäksi, mutta synkkä pimeys pani minut epäilemään kaikkea.

Lunarian sokeus! Eikö juuri nytkin palanen tuota paksua mustaa liikkunut! Pysähdyin paikalleni. Joku oli hiipinyt editseni ja kadonnut muurin varjoon.

Palaneen lihan käry oksetutti. Ja samalla minut valtasi vaisto, joka muinoin pani koiraa pakenevan kissan painautumaan seinävierustalle: matelin kiireimmän kautta kohti valtavaa muuria.

Salamana se iski tajuntaani ja ajoi pöyristyksen koko olemukseni läpi. Käteni oli kimmahtanut takaisin jostakin rosoisesta, niljaisesta, mutta toistamiseen koeteltuani tunsin, että palaneen lihan katku oli tästä lähtöisin. Sormeni oli solahtanut niljakkaaseen reikään, ja sen vieressä oli toinen —

Se oli ollut ihmisen silmä.

Muutamilla loikkauksilla olin muurin luona. Painoin selkäni tiiviisti sen kylmään pintaan ja pälyin ympärilleni valmiina torjumaan mahdollisen yllätyksen. Sitä kuitenkaan ei missään muodossa tullut, ja viimein, runsaan neljänneksen ajan hermojani ja lihaksiani jännitettyäni, vaivuin lopen väsyneenä muurin juurelle.

Missä olin?

Tähtitaivaalle silmäillessäni olin tullut mittailleeksi muurin laajuutta. Korkeutta sillä oli hyvinkin kymmenen miehenmittaa, ja sen aitaama ala oli suurempi kuin yksikään tähän asti näkemäni luola. Mutta minua kummastutti sen muoto, joka muurinharjanteitten kuvastuessa tummaa taivasta vasten näytti suorakulmaiselta kolmiolta.

Nousin seisomaan ja hapuilin kappaleen matkaa seinävierustaa pitkin. Oikeassapa olinkin: siinä juuri teki muuri suurimman kulmansa, ja eteläinen seinä häämöitti vaakasuorana viivana.

Toivon pilkahdus kannusti minua eteenpäin. Olisiko tässä peilisileässä maurissa aukkoa? Juoksujalkaa painalsin pitkin itäistä seinää, sitä käsilläni hipoen ja nostellen jalkojani korkealle pauloja peläten. Sylen päässä lähimmästä nurkkauksesta kompastuin, ja käteni tapasi kärventyneen raajan. Ilmeisesti se oli kuolin tuskissa koukistunut, sillä nyt se naksahtaen heltisi ruumiista ja takisteli kuin vanteenkappale jaloissani. Kirousko vai siunausko lienee päässyt huuliltani, mutta varmasti sitä seurasi jonkun toisen samantapainen äännähdys, ja juuri kun tunsin menettäneeni tasapainoni, liikahti pimeässä useampia varjoja editseni.

Olin tuiskahtanut päin eteläistä seinää iskien siihen otsani. Mutta sitä en paljoakaan ajatellut. Tuntohermoni oli sanonut minulle, että seinä tältä kohdalta oli kalteva, ja näköni totesi sen kaltevuuden hyvinkin kolmeksikymmeneksi asteeksi. Hitto soikoon! Hyvällä vauhdilla voisin kenties päästä muurin harjalle, mutta miten sieltä alas, se oli toinen kysymys.

Suuri Kaikkeus! Nyt vasta sen käsitin; kolmio oli rakennettu niin, ettei siinä ollut vähintäkään suojaa puolipäivän paahdetta vastaan. — Oliko minut siis jo tuomittu?

Jos oli, niin nuo toiset hiipivät haamut olivat samassa kadotuksessa. Ensi laskussa olisimme kaikki, minäkin, paistikkaita, joiden silmäkuoppiin joku seuraajamme pimeässä satuttaisi kauhusta vapisevat sormensa.

Ei! Ennen kuolema tuolla tuntemattomassa, muurinharjan takana. Ja kenties siellä sittenkin oli pelastus!

Laskin viisitoista askelta muurista keskustaan. Tie oli sileä. Pinnistin koko voimani kipakkaan alkuvauhtiin ja kiidin nuolena kohti kaltevaa seinää. Olin varma siitä, että vauhtini riitti, ja kuitenkin — olin sivuuttanut jo puolimatkan, kun jalkani vatvoivat turhaan, tallasivat vimmatusti samaa paikkaa ja otettaan hellittämättä veivät minua takaperin. Sitä juoksua! Tunsin loikkivani vauhtipyörän hihnalla, takanani ilkeästi louskuttava rataspari, ja voimieni auttamattomasti pettävän. Helvetti! Hihna oli voittanut; minä lankesin.

— Hullu! olin kuulevinani jostakin äännähdyksen. Ratasko oli ottanut ruumiini hampaisiinsa? Ainakin sitä ruhjottiin, raadeltiin, kolhittiin.

Menetin tajuntani. —

— Oi suuri Tai-Simon, Suuren Mantereen herra sallii sinun astua eteensä, sanoi ääni lähettyviltäni.

Katsahdin mieheen. Se oli muuan valkoinen polttaja. Mutta toinen, joka häntä seurasi, oli minulle tuttu. Se oli Tai-Simon.

Revontuli-seinä sulkeutui hänen takanaan, ja hän astui makeasti tervehtien Morris-Jeon verkkoa kohti.

— Tai-Simon, sanoi Morris-Jeo laiskasti, — kun työnvalvoja tähän vuorokauden aikaan anoo päästä puheilleni, ei asia voi olla miellyttävä. Onko metallin tuotanto vähentynyt siinä määrin, ettet enää katso voivasi säätysi mukaan ylläpitää kolmeakymmentä naista? Vai oletko tullut minulle ehdottamaan, että luovuttaisin toisen sadanneksen yksityistuloistani aarrekammiosi täytteeksi. Jos niin, niin jätä tuo imelä ilmeesi ja kiiruhda kotiisi, ennenkuin olen ehtinyt katua viimeistä myönnytystäni. Tai-Simon —

— Oi suuri Tai-Jeo —

— Puhu!

— Tahdoin saada sadanneksesi kierros kierrokselta suuremmiksi, oi suuri Tai-Jeo. Tahdoin louhittaa koko läntisen kaivoksen suurimman suonen. Ja olen pannut työn alulle, oi suuri Tai-Jeo. Mutta — meren kaasu on murhaava: se on tappanut puolessa kierroksessa alun toista sataa orjaa, ja jäljellä olevat ovat nahjuksia. Oi suuri Tai-Jeo, olin aikonut anoa —

— Puhu, Tai-Simon!

— Minä puhun, oi suuri Tai-Jeo. Suuri neuvosto on tuominnut kuolemaan monta orjaa. Tshung-King tarvitsisi niiden voiman. Tänään tuotiin käskystäsi Auringon palatsiin orja Lao-Koo —

— No?

— Hänellä on paljon voimaa —

— Häntä ei huomenna enää ole, Tai-Simon.

— Eikä sinulla niitä tonneja, jotka hän olisi voinut hankkia, oi suuri henki.

— Tai-Simon, orja Lao-Koo on uhmannut minun tahtoani. Hän on häväissyt kauniin Hao-Kean kammion palaamalla sieltä voimaansa vuodattamatta.

— Siis vuodattakoon voimansa kaivoksen hiessä, oi suuri Tai-Jeo.

— Tai-Simon!

— Oi suuri Tai-Jeo —

— Minä olen hänet tuominnut.

— Ja tuomiosi täyttyy — kolmen kierroksen perästä, oi —

— Tällä nousulla, Tai-Simon.

— Se maksaa kaksikymmentä tonnia, oi suuri Tai-Jeo. Meri on voitolla; se tunkee kaivantoon jo kierroksen, kenties puolen, kuluessa.

Morris-Jeo kohotti kätensä ja Tai-Simon luhisti hartiansa. Mutta viimemainitun mahtavan nenän juurella leikitteli varma hymy.

Morris-Jeo siveli naisensa poskia ja rypisti kulmiaan. Syntyi pitkä äänettömyys.

— Tai-Simon, sanoi hän viimein silmäten ihanaa naistaan mieltynein katsein, — minun päätökseni on laki. Sinun sukusi on iankaikkinen kirous ihmiskunnalle. Mene!

Tai-Simon suoristautui.

— Minä menen, oi suuri Tai-Jeo, sanoi hän. Suuren Tai-Jeon sana on aina minun ja minun sukuni laki.

Ja seinän auetessa hänen mennäkseen palasi varma hymy hänen suupieliinsä.

Aioin seurata häntä, mutta minut pidätti Morris-Jeon ääni. — Mea-Kawa, sanoi hän, eikö sinunkin mielestäsi — Hao-Kea ole vanha?

— Hyvin vanha, oi Tai-Jeo, liritteli nainen.

— Ja ruma?

— Hänen hipiänsä on kuin yöyrtin lehti auringon noustessa, oi suuri Tai-Jeo.

— Mutta hänessä on tulta, joka kuivattaa kymmenen miehen voiman, Mea-Kawa.

Hän antoi naisen sivellä poskiaan hentoisella kädellään ja painautui hellästi hänen puoleensa.

— Mutta, Mea-Kawa, kuiskasi hän, — hänen tulensa polttaa, sinun juovuttaa.

Naista katsellessani tunsin olevani samaa mieltä hänen kanssaan. Mutta ihailuni keskeytti Morris-Jeon äkillinen liike: hän kavahti istualleen, ummisti silmänsä, avasi ne ja ummisti jälleen.

— Tai-Leon! sanoi hän tarttuen viereisen koneen ulottuneen. — Tai-Leon! Palatsissa on vieras henki! Tai-Leon!

Näinkö Tai-Leonin hengen vai ruumiin, en tiedä. Äkillinen kauhuntunne ajoi minut paikalta, ja samalla hetkellä tiesin, että ruumiini oli vaarassa. Olinko, onneton, jättänyt sen tuon salaperäisen kolmion ruumisläjään?

— Pois! Pois! ähisin ponnistellen raajojani toimintaan. Ja silloin palasi tajuntani; tunsin kirvelevää tuskaa niskassa ja olkapäissä.

Ponnahdin jaloilleni.

* * * * *

Edessäni hämärsi valju päivä. Ylt'ympäri virui tummia haamuja kuin raatoja taistelukentällä, ja parvi jaloillaan seisovia lehahti luotani joka haaralle hajautuen. Yritin liikkua, mutta vasen lonkkani teki tenän ja haamut loittonivat yhä kauemmaksi.

— Mitä pelkäätte! sanoin katkeroituneena. — Minun osani ei näyttäne paremmalta kuin teidänkään. Voiko teistä joku tutkia vammojani, onnettomat?

Syntyi liikettä. Muuan haamuista läheni varovasti. Hänen päänsä osui hetkeksi muurin yli valuvaan kelmeään valoon.

— Rai-Sun!

— Minä, sanoi hän kuiskaten.

Hän astui eteeni. Sanaakaan enempää virkkamatta hän tarjosi kätensä tuekseni ja nyökkäsi itäiseen nurkkaan.

— Lao-Koo, kuiskasi hän varjoon painuessamme, — sinä et ole menetellyt viisaasti.

— Ja sinä, Rai-Sun, oletko täällä vartijanani? Myönnän, että siinä oli katkeruutta.

Hän hymyili väkinäisesti.

— Täällä ei vartijoita tarvita, sanoi hän. — Huomenna olemme noiden veljiä — ja uudet tulokkaat kompastuvat kärventyneihin raajoihimme.

— Mutta sinä, kuudennen osaston vaanija?

— Bei-Woo on kolmannen osaston silmä. Ja hän ei ole koskaan voinut unohtaa, että minä kerran voitin hänet ajossa, minä, silkka orja.

Hänen sisunsa kuohui.

Tartuin hänen käteensä. Siinä oli osaksi mykkää anteeksipyyntöä.

— Rai-Sun, sanoin, — eikö ole mitään keinoa?

— Sinä koetit ainoata mahdollista, naurahti hän. — Jos olisit harjalle päässyt, olisit taittanut niskasi pudotessasi viidenviidettä sylen kuiluun; nyt pääsit julmalla kuperkeikalla. Sylenkin verran korkeammalta olisi juoksuhihnan kiihtyvä vauhti paiskannut ruumiisi mäsäksi. Ja tosin se olisikin ollut helpotus. Muuriharjan tapasi punainen valokieleke.

— Lao-Koo! kiirehti Rai-Sun. — Tämä kulmaus on turvallisin. Päivä nousee.

Hän nilkutti luotani ja palasi hinaten raajoista kahta ruumista.

— Odota! sanoi hän uudelleen kadoten hämyyn. Ja jälleen hän palasi kahden, ruumiin keralla.

— Mitä näillä? sanoin väristen.

— Ainoa keino, huohotti hän pois rientäen. Auringon säteiden lipuessa läntisen muurin harjaa pitkin, hän lopetti innoittavan hommansa. Ruumiita oli jo toistakymmentä, niiden joukossa sekin, jolta äsken olin jalan riistänyt. Hän latoi ne pinoon kahden puolen nurkkausta ja viittasi maahan.

— Kun aurinko nousee, vedämme ne yllemme. Niistä tosin tihkuu rasva, mutta se ei ole meidän rasvaamme. Ja jos keuhkomme kestävät helteen —

Minä ymmärsin.

— Ja jolleivät?

Rai-Sun teki eleen, jossa ei ollut väärinkäsityksen varaa.

— Ja kuitenkin — Tai-Mill eli täällä kolme nousua. Mutta hänen ihonsa oli jo ruvella, niin että kylkiluut halkeamista paistoivat.

— Ja hän kuoli tänne?

— Tai-Mill? Ei. Vartijat löysivät hänen jäännöksensä muurin ulkopuolelta. Hän oli tehnyt sen, missä sinä epäonnistuit.

Rai-Sun hymyili katkeraa hymyään ja osoitti vastapäiseen nurkkaukseen.

— Katso! sanoi hän. — Nyt se alkaa. Taistelu elämästä. Näetkö? Tuo mies antaisi tappaa itsensä — kuoleman pelosta.

Ja tosiaankin: vankka mies oli anastanut varjopaikan kahden ruumiin ja heikomman toverinsa takana; puolikymmentä muuta oli kauhun valtaamana käynyt hänen kimppuunsa, ja jokainen isku oli hirvittävä. Mutta mies piti paikkansa. Auringon paahde höyrytti heidän hikeään, ja kuuma henkäys painui meidänkin siimekseemme.

— Rai-Sun, sanoin väristen, — me tulemme näkemään heidän loppunsa.

— Hetkistä ennen omaamme, kyllä. Mutta jos tuo nurkka laskuun saakka elää, on meidän loppumme sitäkin varmempi. Laskuaurinko on helvetti. Ah! katso!

— Avaruuden nimessä! Aikoiko tuo kirottu vintiö —

— Seis! Seis! Suuren Kaikkeuden tähden — Rai-Sun oli iskeytynyt käsivarteeni ja riippui siinä epätoivon vimmalla.

— Henkesi ei maksaisi tällä hetkellä suullista ilmaa, oi Lao-Koo. Malta! Malta! Kas noin, mies on tehnyt itselleen suojan tuoreesta lihasta.

Se oli totta. Väliintuloni ei olisi asiaa vähääkään auttanut, sen näin julmurin naamasta. Kuristettuaan onnettoman toverinsa hän kylmäverisesti asetti ruumiin suojakseen ja katseli ympärilleen kuin uutta hyökkäystä toivoen.

— Tämä on veljeyttä! tunsin huulieni höpisevän.

— Sitä veljeyttä, mitä Tai-Jeo ja kaivokset meihin ovat istuttaneet, murisi Rai-Sun. — Oi suuri Lao-Koo, jatkoi hän äänen käydessä käheäksi, — vaikkapa tuo sikermä uskoisi, että huomenna kukistat Tai-Jeon ja että punaisille siitä koituu ikuinen onni, niin yhtäkaikki jos tuohon joukkoon kätesi tällä hetkellä pistät, nostaa se ruumiisi auringon käristettäväksi, jopa innostuneenakin.

— Koirat!

— Sinun äänesi sanoo pahaa. Katso! Hän on tehnyt toisen vainajan. Kukapa voi sanoa, mikä noista yön viipeeseen kestää.

Temmellys oli hirvittävä. Aurinko paahtoi jo maan kamaraa, ja jäsenet köykistelivät kuin madot hiljaisella tulella. Mutta voihkinan ja sadatukset läpäisi Rai-Sunin katkera nauru.

— Lao-Koo! sanoi hän. — Meidän henkemme voivat säilyä vain silloin, jos nuo toiset menehtyvät aikaisemmin. Laskutaitteessa ryntäämme lihavimman ruumiin turvissa sinne ja nutistamme heistä loput. Nimittäin, jolleivät he ennen sitä — kuolema ja kirous mitä sanoinkaan! Lao-Koo! Korvan alle, tiukasti korvan alle! Ja erehtymättä!

En ehtinyt tilannetta punnita. Kuin sumussa näin sikermän laukeavan, ja meitä kohti singahti kirkuva monilonkeroinen lauma. Neljän hurjasti vääntynee naaman sukeltautuessa välittömään läheisyyteeni näin Rai-Sunin nyrkin vilahtavan nenäni editse ja tärskähtävän niistä etummaisen korvalliselle. Pää piirsi jyrkän kaaren, ja suusta pärskähti lämmin neste varpailleni Seuraavalla hetkellä jymähti oma nyrkkini keskelle palavaa silmäparia, ja sen takaa lensi harittava käsi päistikkaa kurkkuuni.

Tajusin, että oli haettava korvallista. Ja hetken perästä tajusin, että se piti myöskin löytää. Tuo ruuvipuristin kaulallani pakotti toimimaan sekunnissa. Kolmasti löi käteni tyhjää, ja joka kerta oli lyöntini haluttomampi. Silloin hapuilin pitkin kiusanhenkeni käsivartta. Mutta sen päässä en tavannut kaulaa, vaan niskan; ja siihen kohdistin viimeisen iskuni.

Oli minun onneni, että se isku riitti. Toista en enää olisi kyennyt antamaan. Kesti kotvan, ennenkuin sain pudistetuksi ruumiin päältäni.

— Rai-Sun! äännähdin. Ympärilläni näin vain ruumiita.

— Rai-Sun! huusin.

Varjossa liikahti seuralaiseni ruumis; sen alla oli elävä olento, jonka silmät kiiluen pälyivät minuun. Yhdellä loikkauksella olin ilmiön kohdalla ja upotin nyrkinselkämystäni hänen kalloonsa. Ja tunsin, että käteni alla jotakin särkyi.

Muurin heijastama auringonsäde sattui selälleen kellahtaneen Rai-Sunin kasvoille. Ne olivat mustanpuhuvat. Ja kuitenkin sanoi ruumiin epämääräinen nytkähtely, että miehessä vielä oli eloa. Yksinäisyyden puistattava tunne painoi minut mykkänä hänen viereensä, ja olemukseeni tunki suloinen välinpitämättömyys.

* * * * *

— Suuri Kaikkeus! kuului huokaus viereltäni.

— Lao-Koo! vieläkö elät? jatkoi ääni vähän ajan perästä.

— Juuri parahiksi, kuiskasin väkinäisesti.

Tajuntani souteli väylää, jossa puikkelehti hurmaava utukuva. Se oli See-Sea. Ja tavantakaa hän käänsi katseensa minuun, läpi uuvuttavan sinikelmeen.

— Lao-Koo! kuului korviini huuto. — Paitsi meitä on täällä vain tuo yksi ainoa.

Kirottu mölyapina!

— Sinä olet halkaissut tuon onnettoman otsaluun —

— Niin, niin.

— Ja katkaissut Sia-Maon niskanikamat.

— Niin, niin.

— Lao-Koo!

Kuolema ja kirous! Eikö siis missään ollut lepoa! Pitikö tuon korvettavan ravistaa sisälmykseni —

— Mene helvettiin, mies! Helv —

Ah! sehän oli Rai-Sun. Ja hänen takanaan hulmusi auringonliekki aitauksen puoliväliin.

Silloin ymmärsin: neljänneshetken perästä se korventaisi meitä.

— Sinussa on tauti, Lao-Koo, kakisteli Rai-Sun. — Puriko se?

— Mikä? kysyin, mutta samaan hengenvetoon sammalsin: Tunsin sen ikenet vatsanahassani, kun taitoin sen niskan. Näinkö se alkaa?

Rai-Sun nyökkäsi.

— Se polttelee takaraivoa, panee korvat humisemaan ja polvet notkumaan. Sairas vaipuu horrokseen, herää raivoon ja — sitten se alkaa.

Minua värisytti. Huhupuheista tunsin tuon kauhean taudin. Se oli kaivoksien "rabies", johon tehosi ainoastaan polttotanko.

— Näin sen miehen silmistä, mutta samassa toinen karkasi kimppuuni. Sia-Mao oli kaivoksissa kahdeksan kierrosta. Suuri Lao-Koo —

Rai-Sunin ääni oli rukoileva. Hän tarttui kainaloihini ja auttoi minut pystyyn. Auringon rääde tapasi korvalliseni.

— Joudu! sanoi hän. — Meidän täytyy hautautua. Neljänneshetken perästä ei ole varjon aavistusta. Lao-Koo —

— Puhu!

— Tahdoin vain sanoa: jos se tulee, niin isken nyrkkini otsaasi. Sinun kallosi on vahva.

— Tee se. Mutta minä kestän taudin.

— Ensimmäinen päivä on hirveä. Näin Lunassa miehen, joka puri kolmattakymmentä ennenkuin polttotanko kerkisi.

Vaikenin. Auringonpaahde kirveli olkapäitäni, mutta selässäni helmeili kylmä hiki. Sia-Maon purema punotti sinipunaiselta.

Rai-Sun potkaisi tuoretta ruumista. Tartuin sen sääriin ja paneuduin muurin kupeelle.

— Viisi hetkeä, mumisi Rai-Sun, sysäten toisen raadon ylitseni.

— Viisi hetkeä, toistin väristen taakkani suojasta. Minulla ei ole kuuma.

— Kaikkeus armahtakoon, kun kohtaus tulee! Muuri paloi punaisessa liekissä. Olin kuulevinani loitompaa valitusta. Kenties petti korvani —

— Lao-Koo!

— Lao-Koo!

— Lao-Koo — kaksi — kuusitoista — seitsemän kuusi kolme.

— Lao-Koo! tärähti korvani juuressa.

Kavahdin painajaisen kynsistä. Kylmä hiki ikäänkuin kiskoi minua takaisin helmaansa. Rai-Sunin käsi se minua ravisti.

— Seitsemän — kuusi — kolme, soi korvissani.

— Tai-Jeo kutsuu sinua! Katso!

Keskellä aukeaa törötti levyseinä, ja ääni toistui kuin jättiläispasuunasta. Rai-Sun oli tarttunut käteeni ja kiidätti minua ääntä kohti.

— Entä sinä? sanoin auringon terää vältellen.

— Minä? — minä elän tämän päivän, ehkä toisenkin.

— Kaksi — kuusitoista, kertasi pasuuna.

— Mene, Lao-Koo. Suuri Kaikkeus on sinua armahtanut.

Tartuin Rai-Sunin käteen. Hänen silmänsä loistivat kummasti.

— Ilman sinua en mene, sanoin raastaen hänet vankilan reunalle. — Jos Tai-Jeo on antanut armon minulle —

Aurinko häikäisi silmäni. Pasuuna korotti vielä kerran äänensä. Ja Rai-Sunin huulilta pääsi kuin nyyhkytys.

— Mene! tunsin hänen sanovan, ja hänen nyrkkinsä putosi raskaana pääkuoreeni.

Seinä ummistui ylleni, ja minä painuin alas syvyyteen —

* * * * *

— Hän on saanut pureman, sanoi ääni.

— Herättäkää hänet.

— Sitokaa ensin.

— Pelkäätkö orjan ikeniä? Onhan sinulla tankosi. — Ei. Häntä ei saa vielä tappaa!

Tuo viimeinen oli naisen ääni. Tuttu ääni. Niin, hänhän se oli, Hao-Kea. Ja hän lojui lasimaisen verhon takana, ympärillään nuorten tanssijain ketju.

Tunsin nilkoissani kovaa puristusta. Ympärilläni hääräsi kolme miestä, ja sivummalla hoiteli neljäs polttotankoa.

— Hän herää! virkahti viimemainittu valppain silmin.

Ponnistauduin jaloilleni, mutta omituinen raukeus kompastutti minut kahleisiini. Hao-Kean kaunis pää kurottautui lähemmäksi.

— Lao-Koo, sanoi hän, — sinä et tahtonut. Lupasin sinulle rangaistuksen ennen auringon nousua, mutta nyt olen päättänyt antaa sinulle armon hetken: sinä saat nähdä oman kätesi halaavan rintoja, jotka kammioni hohteessa pyyteeseen jätit. Oa-Jao! Irroita orjan oikea käsi!

Hao-Kean himokkaasta katseesta sen vasta oikein jaksoin käsittää. Ja apurien tarttuessa käsivarteeni tiesin, että minun piti pysyä jaloillani.

— Oa-Jao!

— Se voisi osua rintaan.

— Oa-Jao. Ei ennen kuin hän on nähnyt kätensä rinnoillani.

Mikä näky! Tuo kumpuileva povi oli tosiaankin sen arvoinen. Mutta jos siron vartalon jännittynyt syöksyasento oli lumoava, teki sen yllä liekehtivä silmäpari sitäkin jäähdyttävämmän vaikutuksen. Se oli naarasleijonan katse, silattu epämääräisen pyyteen kiilteellä.

Silloin sen tunsin ikenissäni. Tuon oudon himon. Syhyttävänä sylkenä se herahti kielelleni. Ei, naisen kasvoihin en katsonut; silmäni paloi uhkuvan rinnan kaokilla voideltuun helmeen.

— Oa-Jao! Oa-Jao! sähähti hätäinen ääni, ja keijuvat lapset hävisivät näköpiiristäni.

Nilkkaani leikkasi, mutta juuri kun Oa-Jaon tutiseva tanko hapuili nenäni tasalla, oli kahle lauennut.

— Oa-Jaa-o —! ulvahti korvassani. Se tuli polttavana henkäisynä. Ja hirvittävän metelin hivellessä pinnallista tajuntaani tunsin kaatuvani pehmeä taakka sylissäni.

Ikeneni syöpyivät kaokilta tuoksuvaan lihaan, värisevään, läähättävään.

Ja minä purin —

Hän makasi siinä, hengetönnä, veretönnä. Puna väritti vasemman rinnan juurta. Kantajain välitse vielä kerran vilahti kauniin Hao-Kean kasvot. Ja sitten Oa-Jao, kipinöivä polttotanko, toinen, kolmas — koko kehä —

Käskevännäköinen mies viittasi äänetönnä, ja kymmenen kättä kohotti ruumiini maasta. Se oli kankea; kylmä, kuin minulle vieras möhkäle.

— Oa-Jao! sanoi ääni neljännen seinän läväistyämme. — Sen tulee kestää kolme hetkeä, vähintään. Se oli kauniin Hao-Kean toivomus.

— Mutta jos hän kuolee ennen? — Se oli Oa-Jaon ääni

— Ei kuole. Muutoin jatkaa Oa-Jao hänen kamppailuaan.

— Mutta vuoto voi —

— Ei voi, katkaisi ääni Oa-Jaon huolestuneen huomautuksen. — Nat-Pao oli raajatonna kolme neljänneshetkeä. Ja täydessä tajussa. Huolellinen huuhtelu —

— Minä koetan. Suuri Kaikkeus auttakoon häntä kestämään.

Minä ymmärsin rukouksen ja värisin. Ruumiissani liikkui vain kieli. Ja sekin teki tällä hetkellä tenän.

NELJÄSTOISTA LUKU

See-Sea on pelastanut minut

Ruumiini vierähti eräänlaiseen laatikkoon. Seuralaiseni jäivät sen seinien ulkopuolelle. Pieni sysäys alta päin, töytäys puutuvaan kapaloruumiiseeni — ja sitten revähti ylläni katto, josta tuhannen tulisuihkua tulvahti vastaani.

Kuolema ja kirous! Se oli yksi ainoa, huikaiseva, kirvelevä, hirvittävä rovio. Se paistoi silmäluomienikin lävitse hehkuvana punametallilevynä —

Suuri armias Kaikkeus! Se oli murhaava hirviö, ahnas puolipäivän aurinko.

Kolme hetkeä! nauroin sisimmässäni. — Kolme hetkeä — tätä! Minä tukehdun!

Se tuli jostakin. Valahti kasvoilleni vilpoisena vetenä, huuhteli rintaani, vatsaani —. Höyrynä se sumensi auringon terän. — Ah, miksei se jaloilleni! — miksei se käsilleni! — Suuri armias Kaikkeus, jalkani! — jalkani — jalkani — —

— Tai-Mason! — See-Sea! — Rai-Sun! — ja sinä, Tai-Joon! — tämähän on nyt sitä, mitä aavistin. — Nauroinko! — Nauroin. — Miksen? Olihan tämä naurua. Kun ruumiini sätkätti, kieleni löpisi, huuleni —

Aa-aah! Tuo suloinen huijaus! — Jaloillani! — jaloillani!… Oliko minulla jalkoja —? Oliko minulla —?

Hlmp! — Kaikkeus! — Nielin suihkusta tukehtuakseni. Se valui virtana yli ruumiini, kirveli käsissäni, jaloissani —

Höyrykö oli niellyt auringon —?

Suuri armias Kaikkeus! Missä oli aurinko? Mitä tämä pimeys? — tämä liike? — Kuolemako —?

Silloinhan en kestänyt kolmea hetkeä, en kahtakaan —

— En puolta hetkeä! räkätti kieleni. Ja sydämeni nauroi yllätykselle: siinä lähelläni murjotti Oa-Jaon naama — —

— Hän on hengissä, oi suuri Tai-Simon, sanoi se.

— Mutta poltetuin jaloin.

— Suuri Tai Simon —

— Entä kädet! — kädet? Suuri Kaikkeus, se maksaisi kaksikymmentä tonnia!

Viliseviä kasvoja. Haparoivia käsiä ylt'ympäri ruumistani. Ja Tai-Simonin kyömynenä joka taholta puikkien.

— Voitele, Oa-Jao! Voitele, Oa-Jao! Kautta suuren Kaikkeuden, se maksaa kaksikymmentä tonnia —

Jotakin solahti huulieni väliin, jotakin herpautui ruumiini ympärillä; ja sitten kipu jaloissani, kirvelevä tuska sormieni välissä. Ah! — saatana! —

Tuon viimeisen sinkosin Tai-Simonin nenälle. Hänen kätensä oli ravistanut vasenta jalkaani. Eikö se katkennut polvitaipeesta —!

— Orja Lao-Koo! — Lao-Koo! Kaksikymmentä tonnia —

Hän hieroi käsiään, kiilutti silmiään ja kaasi itse voidetta jaloilleni. Se helpotti kummasti, tyynnytti, uuvutti. Ja minä siunasin Tai-Simonin hirvittävää nenää ja hänen makoista suutaan, joka ehtimiseen läpätti:

— Oa-Jao, — kaksikymmentä tonnia. Oa-Jao, — lihakset ovat ehyet. Oa-Jao, — kymmenen nousua ja orja on aarre! — Sen-Pat! vie orja Tai-Simonin palatsiin. Tämä on suuren, ylen viisaan Tai-Morris-Jeon määräys.

Ja minä olin näkevinäni hänen huulillansa hunajaa tuon vahvennetun laatusanan kohdalla. —

* * * * *

Auringon paahteessa olin muistellut Tai-Joonia kateudella, Rai-Sunia jonkinlaisen säälittelyn tunteella. Nyt oli edellinen mielestäni profeetta ja jälkimäinen marttyyri, joka nyrkiniskulla oli pelastanut minut omasta kovasta kohtalostaan.

Rai-Sun parka. Kukaties jo joku uusi uhri oli työntänyt sormensa hänen silmäkuoppiinsa. Ja minä elin.

Miksi? Kaksi kertaa olin katsonut suurta, hehkuvaa maailmanvaltiasta silmästä silmään — ja nyt lepäsin vilpoisen luolan mukavalla verkolla ja verrytin jalkojani, joiden kärventyneen ihon jumalainen palsami oli pehmittänyt.

Miksi? Saadakseniko katsoa ihanan See-Sean kasteisia silmiä ja tunteakseni hänen läsnäolonsa hetkien yksinäisyydessä? Lukeakseniko hänen sormiensa hellävaraisesta hivelystä jatkoa ihmeelliseen satuun.

Suuri Kaikkeus! Siksikö?

Minä häpesin Tai-Joonin haamun edessä. Häpesin Rai-Sunin silmäkuoppien tuijotuksessa. Eikö tuo kärventynyt luomakin hänen korvanlehdellään kalvennut pelkästä pettymyksestä! Ja Tai Mason! — Ree-Kiang! —

— "Meillä ei ole metallia." — "Kansa katsoo sinuun." — "Lunarian helvetti huutaa isän kirousta, äitien vaikerrusta, lasten itkua —"

Nat-jee! Sinunko siinä väräjävä äänesi, tutiseva kätesi, — valoton silmäsi! — Nat-Jee! Kuolema ja kirous! Minä — minä —

Suuri armias Kaikkeus! Minä tulen, tulen — tulen! —

Ja Nat-Jee hymyili. Ruumiini värisi hiessä. Se oli helpotuksen hikeä. —

See-Sean käsi hyväili kosteata ihoani. Minä suljin silmäni, kiipesin tajuntani. Hän, tuo ihana olento, oli aikojen takana, taistelun takana, suurten tekojen takana. Tahi — suurten pettymysten —

— Lao-Koo. Minä pidin sanani. Sinä olet täällä.

Minä värisin.

— Lao-Loo. He tahtovat lähettää sinut täältä kaivoksiin. Mutta he eivät saa —

Käteni nousi vastarintaan. Mutta se nousi raskaasti.

— Sinä olet pelastanut henkeni, See-Sea. Elä tee enää muuta.

Hän hymyili. Hänen poskensa hipoi poskeani, rintansa kosketti käsivarttani.

— Sinä et tunne kaivoksia, kuiskasi hän.

— Mutta minä tahdon nähdä ne.

— Sitten et näe enää muuta, Lao-Koo —

Hän säpsähti, suoristihe, tuijotti silmiini yllättyneenä.

— Lao-Koo! sanoi hän. — Sinä, joka et ole Lao-Koo— Hänen selittämätön ihastuksensa höperrytti minut.

— Sinä, sanoi hän äänellä, joka hypäytti sydäntäni. — Lao-Koo oli nähnyt kaivokset.

Ummistin silmäni. Paljastuksen pelko oli vähäisempi sitä riemua, mikä rintaani pulppusi. Ja kuitenkin tunsin, että minun piti vaieta.

— Sinä, sanoi hän jälleen, ja silloin minä paljastin orjanmerkkini.

Hän viivähti.

— Sinä, sanoi hän. — He voisivat polttaa minun kainalooni saman. Olisinko silloin orja? Mea-Jeo, he voisivat painaa leimansa otsaasi, he voisivat painaa leimansa rintaasi, he voisivat sokaista silmäsi Lunarian pimeydellä. Mutta sielusi, Mea-Jeo —

Minä vapisin. Hänen kuiskeensa oli käheä; se oli kasvavaa huutoa huulien sisäpuolella. — Mea-Jeo — Rai-Sunin rukouksessa se merkitsi: Minun Herrani!

— Eikö ollut sen nimen solvaamista?

Hän pelästyi. Minä avasin silmäni. Vielä hänen katseensa pohjalla välähti, sitten siveli hän kipeätä nilkkaani.

Huoneeseen astui irvikuva mieheksi Tai-Simonin suuren nenän saattamana.

— Eikö totta, Tai-Mara? Näetkö sen lihakset? Irvikuva vilkaisi ohitseni See-Seaan ja hymyili pistävillä silmillään.

— Kaunis See-Sea ymmärtää niiden arvon, sanoi hän. — Orja on kohta voimissaan.

— Se on See-Sean ansio, Tai-Mara. Hänen tulisi saada osuus tuotannosta. Uuden vatsavyön olen hänelle luvannut. Onko orja ollut valveilla, kaunis See-Sea?

— Vähän, Tai-Simon. Hänen kuumeensa ei vielä ole kaikonnut.

— Mikä nautinto sinulle, kaunis See-Sea, olisi tuo ruumis, köhisi Tai-Mara.

— Voimakkaampaa en ole nähnyt kahteenkymmeneen kierrokseen, suuri Tai-Mara.

— Kaunis See-Sea, ehätti Tai-Simon omituisen hermostuneesti. Mutta Tai-Mara katkaisi terävästi:

— Ja kuka silloin oli niin voimakas?

Näin See-Sean silmissä hillityn uhman. Ilmassa tuoksahti epämääräinen jännitys.

— Sama, jonka voitti Tai-Maran viekkaus: Suuri Tai-Mill, mieheni —

— Kaunis See-Sea —

Ei ollut enää epäilemistä: Tässä silmieni edessä oli lausuttu solvaus: sana, joka olisi riittänyt viemään miehisen miehen kaivoksiin. Näin, miten Tai-Maran sisässä kuohui, ja näin silmäyksen, jonka hän loi Tai-Simoniin. Ja tämän kasvoista, tai pikemminkin käsien hykerryksestä, ymmärsin, että solvaus oli hyvitettävä.

— Kaunis See-Sea, hymyili Tai-Mara, — voima on aina lopulta voittanut aineen. Vain sinun ihanat lantiosi säästävät sinut kielesi pahuuden seurauksilta.

Hän luhisti hartiansa kuin ivaten. Ja See-Sea poistui vartalo uhkeana kuin jumalattaren.

— Miten kauniisti helmivyö valelee hänen vyötäröään, Tai Mara! — Ah! kautta Avaruuden suurimman nautinnon, tuo nainen saattaa minut perikatoon —

— Totisesti, Tai-Simon. Olisipa hän minun, tietäisin kyllä, miten miehen kunnia on säilytettävä. Ja kautta toimeni lahjomattoman tarkkuuden, Tai-Simon, on hyvä sinulle, että poliisivalvoja on Tai-Mara eikä kukaan muu. Tai-Juang-Ho oli suuren Morris-Jeon suosikki, ja mitä on hän nyt —

— Kun suuri Tai-Mara paljasti hänen petturuutensa. — Ah, Tai-Mara, sinä olet Morris-Jeon vankin tukipylväs, ja sinun terävä silmäsi näkee minun uskollisen sydämeni pohjaan. Tai-Mara, hän on vain nainen, minun lihani tyynnyttäjä, silmäini ruoka lepohetken lohduttomuudessa —

— Tai-Simon!

Se oli ylemmän anteeksiantava äännähdys. Ja Tai-Simonin kädet hykersivät kiitollisuudesta.

Tai-Mara astui luokseni, kosketteli ruumistani tuntijan kädellä ja kopeloi pureman arpea vatsallani.

— Hao-Kea parka, köhisi hän. Sanotaan, että hän kuoli melkein heti.

— Kolme neljännestä pureman jälkeen. Viisi kylkiluuta poikki ja raivosylki juuri sydämen kohdalla. Orja teki työnsä tarmokkaasti.

— Ja omaksi onnekseen. Jos Hao-Kea eläisi, ei orja enää lepäisi tuossa.

— Mutta suuri Morris-Jeo ymmärsi —

— Suuri Morris-Jeo on itse viisaus, ainakin kun Tai-Simonin järki on hänen järkensä jatkona: orjan kuolema ei olisi korvannut kaunista Hao-Keaa, mutta parikymmentä tonnia —

— Korvaa sen yllinkyllin. Morris-Jeo tunsi jo kylläkseen Hao-Kean viehätyksen, sanotaan.

— Ylen hyvin! Kauniskin aine sitkistyy. — Orja!

Tahtomattanikin avasin silmäni.

Tai-Mara kurkisti niihin ja teki väkinäisen eleen.

— Orja! Katso minuun!

— Suuri Tai-Mara —, änkytin. Tunsin lentäjävalvojan maineen.

— Silmiini, orja!

Minä katsoin häneen ja onnistuin saamaan katseeseeni sellaisen pelon, että se hiveli hänen turhamaisuuttaan.

— Tai-Simon, sanoi hän. — Tuo ruumis on kuin luotu kolmellekymmenelle tonnille. Mutta kumma, miten raa'assa aineessa toisinaan voi pilkahtaa sielun hitunen. Minusta hänen katseessaan on jotakin tuttua.

— Niin minustakin, Tai-Mara. Mutta se on Tai-Joonin ansio.

— Sen petturin.

Tai-Mara sihahti halveksivasti ja käänsi minulle selkänsä. Väljä helmivyö oli valahtanut luiseville lonkille, hän kohotti sitä ärtyisellä nykäisyllä ja sihahti vielä kerran.

— Orja hän oli, vaikka valkoinen. Siksi en häntä koskaan todenteolla vaanittanut. Toista on, jos Tai-Mason olisi ruvennut —

— Hän on nero.

— Hän on pää ilman ruumista. Ja päälliseksi pelkuri. Sokea teorian ennätys, sitä hän on. Jollei hän uneksisi luolassaan kolmea kierrosta kerrallaan, kävisi hän vaarallisemmaksi kuin aikanaan Tai-Mill. Sillä kemian mies on jättiläinen parhaimmankin mekaanikon rinnalla. Sitäpaitsi Masonilla voi olla viekkautta, jota Tai-Millillä ei —

Ääni vaimeni seinän taakse. Ensi uteliaisuudessani tahdoin irtautua aineestani saadakseni edelleen kuunnella heidän keskusteluaan. Mutta olin oppinut varovaiseksi: Tai-Mara ainakin olisi haistanut vieraan hengen läsnäolon ja vaiennut. Ja kukaties olisi se herättänyt hänen vaanijavaistonsa.

Tai-Mara! Niin, kuinka usein olinkaan kuullut tuon nimen Tai-Joonin huulilta! Ja millaisella värähdyksellä! Hän oli kansan kauhu ja hän oli myöskin lentäjäin kauhu. Tuskinpa hänestä piti itse Tai-Jeokaan muutoin kuin aseena. Ja hänen naisensa, ne kävivät hänelle varmaankin kalleiksi —

Seinässä raksahti. Se oli ruokailun merkki. Kuinka usein se toikaan mieleeni muinaisuuden vellikellon.

Minä imin kaksinkertaisen annokseni ja nukahdin. —

* * * * *

Se oli See-Sea.

Hänestä juuri olin uneksinut rohkean unen. Ja kun raotin silmäni, häämötti hänen yläruumiinsa siinä verkkoni laidalla. Hänen vasen kätensä leikitteli vyön helmillä, ja oikea lepäsi kevyesti otsallani. Katsoin viehkeätä kainaloviivaa ja ojensin käteni kuin jatkuvassa unessa hänen vyötäreilleen.

— Mea-Jeo! sanoi hän hiljemmin kuin kuiskaten. — Huomenna pääset suuren, hyvän Tai-Suanin luokse.

— See-Sea!

Mikä kumma minun otteeni herpaisi. Siinä silmänräpäyksessä hän olisi vaipunut tuliseen syleilyyni. Ja kesken kaiken — oma käteni nousi vastarintaan.

Tai-Mason! Tai-Joon! — Ne tulivat vasta nyt. Ja See-Sean antautuva, uhkea vartalo pysyi saavuttamattomissa.

— Tai-Suan, tieteen ja uskonnon valvoja? sanoin kylmästi.

— Niin.

Hän kumartui vielä, silmät kosteina, ruumis väristen. Sitten hän nousi, astui poispäin — ja käännähti.

— Mea-Jeo, kuiski hän. — Minun sylini voi vielä juovuttaa Tai-Simonin. Ja juopukoon hän siitä kymmenesti, jos antaa sinut Tai-Suanille orjaksi.

Hän kiiruhti pois. Kauniit olkapäät vavahtelivat. — Olinko kuullut nyyhkytyksen?

VIIDESTOISTA LUKU

Orjan käsi Tai-Maran kasvoilla

Tämä oli uusi maailma. Mitä minulla oikeastaan täällä oli tekemistä, sitä en voinut ymmärtää. Mutta sitä suurempi syy oli minulla ihailla See-Sean jumalaista lumousvoimaa, joka minulle tämän olinpaikan oli hankkinut. Ja hankkinut huolimatta suuren Tai-Simonin "kahdestakymmenestä tonnista".

Tämä oli taivas. Tämä oli avaruus. Tässä tunsi olevansa taivaankappalten mieltäkiinnittävässä seurassa. Tai-Suan, tuo vanha Avaruuden mestari, sulaa hyvyyttä uhkuvine kumarahartioineen ja ystävällisyyden rypistämme kasvoineen, käänsi toisinaan silmänsä putkesta ja hymähti hyvänsuovasti:

— Niin, Lao-Koo. Minua aina surettaa, ettemme päässeet yhteyteen Venuksen kanssa. Epäilemättä sikäläisillä olisi ollut yhtä ja toista mielenkiintoista, jota olisimme voineet verrata Mars-naapurin —, niin, ja omiin oloihimme. Kukaties Venuksella oli jo aikoinaan kosketusta Merkuriuksen kanssa; joka tapauksessa on varmaa, että jälkimäisen tuhosta oli heillä edeltäpäin tietoja. Miten lienee. Marsin puolelta väitetään huomatun Maan liikkeissä viime aikoina epätasaisuuksia. Ne voisivat olla samaa laatua kuin Venuksen töytäilyt ennen sen perikatoa. Miten harmillista, ettemme voi tehdä vertailuja sisäpiirin näkökannalta —

Hän tarkkasi joitakin merkkivärähdyksiä, hymähteli jälleen ja jatkoi:

— Hän väittää, etteivät epätasaisuudet voi olla yhteydessä heilläkin huomattujen aurinkomagneetin nykäysten kanssa. Ne poikkeavat siitä sekä ajassa että laadussa. Suuri Kaikkeus! Meilläkin väittää apulaiseni, Tai-Juang, kahdesti panneensa merkille kolmentoista — kuudentoista minuutin akselikaltevuuden, ja aikoina, jolloin Marsin kulku on ollut moitteeton.

— Ja kuitenkin, — Tai-Suan naurahti jollekin lisäväitteelle, — tullaksemme Venuksen tuhokehään on meillä tarkkojen laskujen mukaan vielä yli kolmetoistatuhatta kierrosta. — Tuota onnetonta. Hän saattaa minut levottomaksi, noilla huolestuneilla arveluillaan. Jos kohta olenkin jo kauan pannut merkille hänen hermostuneen herkkyytensä, en kuitenkaan saata uskoa, että hän olisi tyhmä. Suuri Kaikkeus! Toisinaan olisin taipuisa jättämään koko huolen Tai-Juangille, jos vain saisin tuon marsilaisen virkaveljeni uskomaan, että hänkin on ikäloppu. — Avaruuden nimessä, luulenpa, että hän vihdoinkin lopettaa —

Tai-Suan tarkkasi viimeisiä värähdyksiä ja huokasi helpottuneena.

— Vai niin! sanoi hän. — Että meidän laskelmamme auringon D-pilkun liikkeistä on puutteellinen! Antaako olan takaa katsoja meille huomautuksia! Hän on mahtanut unohtaa, että meillä on hallussamme kolminkertainen asteittainen sarja sen kaikista pilkuista. Ja toisekseen —

Hän maiskautti suutaan ja leikitteli mietiskellen koneen näppäimellä. Sitten hän naurahti ja alkoi naputtaa.

— Totta totisesti — miten sanookaan Tai-Juang — ensin me suurella vaivalla opetamme pojan puhumaan, ja sitten se tuppaa oikomaan meidän kielenkäyttöämme. Suuri Kaikkeus! Eikö kestänyt neljäkolmatta kierrossataa, ennenkuin sen saimme käsittämään, että leimahduksemme olivat tarkoituksellisia. Eikö kestänyt vielä puolikymmentä kierrossataa, ennenkuin se ymmärsi, että Tshung-Kingin jättiläismäinen kuvakenttä oli rakennettu sille aapiseksi. Muistanpa, että sanottiin suuren Tai-Jacksonin tulleen mielipuoleksi, kun yhdeksänkymmenen kierroksen yhtämittaisen jankutuksen perästä sai marsilaisen tietämään, mikä merkkileimahdus vastasi kuvalaatalla varjoa: ihminen — pieni ihminen — suuri ihminen. Ja vasta kolmensadan kierroksen perästä marsilainen itse kykeni lukemaan satakunta käsitettä laatallamme —

Jokin tärkeä lause sai Tai-Suanin hetkeksi omistamaan koko tarmonsa työhön. Hän teki sen jonkinlaisella hyvänsuovalla isällisyydellä. Ja jatkoi sitten tyytyväisenä:

— Ja kuitenkin piti sen olla heille yhtä selvä kuin muinaiset elävätkuvat verraten suuressa koossa. Käsitteet! — niin, heillä tuntuu vielä olevan veressä eroittamattomina puut, ruohot ja kaikenlaiset eläimet, eivätkä he näytä jaksavan käsittää meidän ihmistemme alastomuutta. Jos ihmisen rumuuden tähden tulisi jotakin kohtaa itsestään peittää, niin pitäisi heidän totisesti kätkeä kasvonsa, ja eritoten käsiensä sormet. Mutta ne paikat he juuri näyttävätkin! — No! Ahaa! He turvautuvat aina lopuksi kuva-aapiseensa. Katsotaanpas!

Hän kiirehti muutaman naputus-sarjan ja syventyi tarkkaamaan selkä kenossa jättiläisputkeen. Tavantakaa hän päästi hyväksyvän huudahduksen, innostui, ja rupesi jälleen ravistelemaan päätään. Lopulta hän nousi, viivähti vielä pari silmänräpäystä putken juurella ja pyörähti sitten pois.

— Harjoitusta! sanoi hän. — Aina vain harjoitusta. Näyttää siltä kuin yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia sen asukkaista opiskelisi tähtitiedettä. Ja meidän pitäisi seurata leikkiä.

— Lao-Koo! sanoi hän hymyillen. — Meidän pitäisi päästä jonnekin tuonne, Marsin ulkopuolelle. Jospa siellä saisimme pienen jalansijan voidaksemme tarkata Jupiter-jättiläistä! Kas siinä kiertotähti, jolle meidän pitäisi voida viedä nykyiset ennätyksemme! Ah! Miten suuren loikkauksen tekisimmekään tuohon pohjattomaan Avaruuteen! — Suuri Kaikkeus! Yhden ainoan vian olen järjestelmässäsi huomannut, ja se on se: mikset anna ennätyksen kulkea sisimmältä planeetalta aina ulompaan? Merkuriuksen kokemusten Venukselle, siitä Maan ja Marsin yli Jupiterille, Neptunukselle — aina Hamatalle ja Tai-Kingille saakka. Mutta Kaikkeuden tuomio on tämä: — tuhoutukoon kukin ennätyksineen; tehköön seuraaja saman työn! Merkurius meni; Venus teki samoin; parinkymmenen kierrostuhannen perästä sanotaan Marsilla ja pienillä kiertolaisilla: "Kun Maa syöksyi Aurinkoon —"

— Lao-Koo! sanoi hän hetken hermostumisen perästä jälleen tyyntyneenä. — Opettiko Tai-Joon sinulle tähtitiedettä? Jos sinua huvittaa nuo Marsin komediat, niin —

Hän viittasi putkeen ja paneutui itse lepoverkolle. Eikä hänen tarvinnut minua kahdesti käskeä.

Minä olin Tai-Joonilta saanut oppineen arvonimen. Myöskin tähtitieteessä. Mutta kuinka mallikelpoinen Tshung-Kingin opetuskeskuksen järjestelmä olikaan ollut, tässä ilmestyi eteeni naapuri-planeetta "ilmielävänä". Olin odottanut putken päässä näkeväni Marspallon joltisenkin suurena; sensijaan näin putken täydeltä kiertolaisen pinnasta murto-osan.

Se oli valtava, hopeakirkas pyöriö, heleänvärisen rehevyyden ympäröimä. Ei jälkeäkään "kanavista", "kasvullisuuskeitaista" ja elottomista aavikoista, vaan täydellinen muinaisajan Maa-maisema järvineen, jokineen ja töyräineen. Olinpa huomaavinani pienoisen pilkun, joka verkalleen eteni tasaista vedenpintaa putken laitaan; mutta samassa veti huomioni puoleensa varjojen leikki hopeisella jättiläislaatalla.

Se teki oudon vaikutuksen, herätti mieleen liikuttavan muiston muinaisuuden poikavuosiltani: halpahintaisen etupenkin ja repaleiksi kuluneen filmin. Yhtäältä pyrki esiin eriskummaisten olioiden joukko ketjuna toista samanlaista tavoitellen. Syntyi hetkellinen yhteentörmäys. Toisaalta tullut joukko jäi hajanaisena paikalle, ja ensintulleet hävisivät. Seisaus. Sitten erottui muista yksi ainoa olento, kasvoi, paisui, näytti tulevan vastaan kiitävää kyytiä ja pysähtyi näyttämölle huitovana jättiläisenä.

Samanaikaisesti antoi kone lyhyen sarjan leimahdusmerkkejä.

— Suuri Voittaja. Se sama, virkkoi Tai-Suan verkoltaan. — Heillä on hänelle aina nuo samat leimahduksensa. Ja he kertaavat yhä sotahistoriaansa. Kun Etelä-Mars viime kierrossadalla kerran valloitti heidän pääkaupunkinsa, saimme kotvan aikaa ihailla sen puolen voittajaa. Ja minun mielestäni etelä-marsilainen oli sekä kauniimpi että intelligentimpi.

Äskeinen ryntäys uudistui. Sitä seurasi ripeänä sarjana toinen toisensa kaltaisia yksilökuvia, joita säesti kullekin ominainen leimahdus-sähinä.

— Pohjoisvaltion nykyinen päämies, kertasi Tai-Suan takanani. — Hänen puolisonsa, vanhin poikansa, — tyttärensä (pane merkille nais-raukan suurelliset pukimet!). — Siinä on edellinen päämies, joka kaatui viime sodassa, — ja hänen puolisonsa, — — no nyt, katso tarkkaan: tämä on etelävaltion hallitsija —

— Hänellä on kookkaampi vartalo. — Niin. Ja riekaleista köyhempi. Etkö näe eroa pään muodossa? Tämä laji on kallonsa puolesta —

— Ylöspäin laajeneva.

— Aivan. Ja sille panen totisesti suuren arvon.

Kuva oli jo kadonnut, ja äskeinen leikki alkoi uudelleen. Tai-Suan oli astunut viereeni ja sormieli putken jalkalaitetta.

— Siellä on, ainakin pohjoispuoliskolla, voimakasrakenteinen rotu vallalla; mutta sen henkisen kyvyn laita on niin ja näin. Intelligenssi on sensijaan ahdettu etelään, jossa aineellinen toimeentulo kaikesta päättäen on työlästä. Emme voi varmasti sanoa, esiintyykö pohjoinen rotu sortajana vaiko etelän sorrosta irtautujana. Kuitenkin luulemme, että viimemainittu otaksuma on oikea. Ja silloinhan on vielä toivoa uuden intelligenssin noususta, johon noiden poloisten tarmokas opinhalu kylläkin viittaa. — Tarkastetaan maisemaa! —

Muutamalla otteella hän pani putken vavahtamaan jalustallaan. Taivaankappale näytti äkisti kiitävän poispäin ja pysähtyi vasta kun koko sen pinta oli näköaukon puitteen mukainen. Näin suuren meren, joka kolmiosaisena läikkänä kaarsi pohjoiseen laajenevaa ja etelään haarautuvaa manteretta. Juuri noiden haarojen alapäässä näytti lumikenttä saavan alkunsa ja lähellä niiden tukevaa yläjuurta kaarsi hieno koukeroiva rajaviiva, joka tehden äkkimutkan pohjoiseen päättyi keskimäisen meriläikän reunaan.

— Se on näiden rotujen nykyinen rajaviiva, virkkoi Tai-Suan. — Ja minusta elämä tuon joen eteläpiiriin rajoitettuna ei ole sanottavasti mieltäylentävää. Näetkö nuo pari lyhyttä juovaa läntisellä liepeellä? Ne ovat jätteitä siitä kasvullisuusverkosta, joka peitti Marsin silloin, kun mullistukset olivat alkuasteellaan ja sen pinta sai kosteutta ainoastaan repeämiinsä. Nyt kun suuremmat mullistukset ovat synnyttäneet epätasaisen pinnan ja pohjavesi on löytänyt vakinaisen olemassaolonsa, on tuo läntinen läikkä jäänyt jonkinlaiseksi muistoksi entisiltä ajoilta, kuten Maan rehevyyden aikana Sahara. — Mars on nyt sillä asteella, missä me olimme sata kierrostuhatta sitten.

Tai-Suan kääntyi ja vaikeni tuokioksi. Melkein samalla hetkellä olin kuulevinani vieraan äänen takanani. Vielä hetken näin Marsin himmenevän kartan silmieni edessä, seuraavalla sitä ei enää ollut.

— See-Sea! sanoi ääni sisimmässäni. Ja hän se oli.

Miten viehättävästi hänen ruumiinsa notkui hänen astuessaan tässä kelmeässä valossa Tai-Suania kohti.

— Isä! sanoi hän painautuen tämän auliiseen kainaloon. — Sinun tulee puhua Tai-Simonille hänestä. Hän ei unohda noita kahtakymmentä tonnia koskaan pitemmäksi kuin puoleksi hetkeksi. Ja tämä puoli hetkeä on minun ruumiilleni rasitus ja sielulleni helvetin piina. Isä! Sinun täytyy esittää hänelle, mikä suuri hyöty koko ihmiskunnalle ja eritoten suurelle Tai-Jeolle on hänen avustaan täällä.

— Lapsi! Minun pitäisi valehdella —

— Ei, isä! Ei valehdella! Minä tiedän, että Lao-Koo on — että hän on — —. Ah! Tee hänestä se suuri apu! Hänen silmänsä sanovat, että hän voi siksi tulla. Hän ei ole orja —

— See-Sea! Minä olen orja Lao-Koo, äänsin väkinäisesti.

Tai-Suan katsahti puoleeni. Vain kerran, ensi näkemältä, olin huomannut hänen katseessaan kysynnän; sitten en enää. Ja niinpä nytkin hänen katseensa oli mitään sanomaton.

— See-Sea, sanoi hän. — Minä voin tehdä hänestä Tain, minä voin tehdä hänestä suuren Tain. Mutta Orja Lao-Koo ei voi olla valkoinen, eikä valkoinen voi olla orja. Kahden tonnin orjan voisimme orjana täällä pidättää, mutta kahdenkymmenen —, jonka suuri Tai-Simon on erityisesti tulesta pelastanut, — ei koskaan.

— Isä!

— Lapsi, minä en voi.

— Et äitini nimessä, Isä?

Tai-Suan tapasi otsaansa väsyneesti.

— Et suuren Tai-Millin tähden?

— Lapsi!

Siinä oli parkaisua, tuon vanhan miehen äänessä.

Ja silloin See-Sea oikaisihe, mateli kuin luuton liha pitkin vanhuksen luisevaa vartaloa. Paisuvat rinnat painuivat Tai-Suanin isälliseen syliin, ja rukoilevat huulet työntyivät hänen kuivahtaneen naamansa tasalle.

— Isä! Sen syleilyn vuoksi, jonka äitini sinulle salassa soi! Sen lapsen tähden, jonka Tai-Mill syliini siitti ja jonka Morris-Jeo syntymältään riisti! Isä!

— Lapsi!

Vanhuksen pää nuukahti See-Sean pehmoiselle olalle, ja laiha käsi tutatti hyllyvällä lantiolla. Sitten Tai-Suan irtautui äkkiä syleilystä, astui eteeni ja silmäsi minua toisen kerran kysyvästi.

— Lao-Koo, sanoi hän pannen kätensä olalleni, — kuka sinä olet?

Morris-Jeolle ja Tai-Maralle olisin julkeasti vastannut: "Lao-Koo, Pao-Laon sikiö"; Tai-Suanin edessä laskin katseeni ja vaikenin.

— Lao-Koo, sinä et tahdo vastata? sanoi hän. Olin yhä vaiti.

— Katso minuun, sanoi hän.

Minä tottelin. See-Sea seisoi hänen takanaan odottavana, povi kohoillen.

— Poikani, sanoi Tai-Suan, — Tai-Joon oli sinun ystäväsi, Tai-Mill oli Tai-Joonin ystävä, ja minä — minä olin Tai-Millin ystävä. Minä teen sinusta suuren Tain, joskin se maksaisi minulle toimeni ja asemani —

— Isä!

Minä olin parkaissut sen samalla kertaa kuin See-Seakin. Ja nyt makasin maassa vanhuksen jalkojen juuressa.

See-Sea syleili hänen laihoja sääriään.

— Poikani, jatkoi Tai-Suan liikutettuna. — Minä näen sinussa uhkuvan nuoruuden tulen. Kun katselen sinua, muistuu mieleeni onneton Tai-Mill. Suokoon suuri Kaikkeus, ettei sinun kohtalosi olisi yhtä loistava — ja yhtä surullinen.

Hän kosketti olkapäätäni. See-Sean huulet höpisivät kiitollisuutta. Silloin näin välähdyksen vaarasta ja ponnahdin seisoalleni.

Varovaisuus sulki suuni viime hetkessä. Tuijotin See-Seaan, tuijotin vanhukseen ja odotin otsa hiessä jommankumman sanaa.

Ensin se pilkahti See-Sean silmässä. Mutta ennenkuin hän oli päässyt jaloilleen, jäykistyi Tai-Suanin ilme.

— Solvaus! sanoi hän muuttuneella äänellä. — Joku on täällä. Kuka tohtii lähestyä Tieteen palatsia —!

Hän peräytyi lepoverkolleen ja sulki silmänsä. Samalla hetkellä tunsin helpotuksen tajunnassani. Mutta sensijaan kasvoi levottomuus.

Katsoin See-Seaan. Hänen ruumiinsa vapisi. Vaistomaisesti hän haki tukea putken arasta asetinkammesta. Sanaakaan sanomatta ojensin käteni. Hän painautui väsyneesti syliini.

Jumalani! Miten naisen vavahteleva ruumis voi häätää tajunnan tyhjäksi!

— See-Sea! äänsin levottomuuden jälki vielä äänessäni. — Joku henki on täällä —

— Hän on mennyt, Mea-Jeo! kuiski henkäys korvaani. — —

* * * * *

Tai-Suanin ääni sen unelman katkaisi. Hänen kasvoillaan väikkyi vakava ilme. Siinä oli suuttumusta ja kenties vielä enemmän pelkoa.

— Lapseni, sanoi hän, — Tieteen pyhätön alueella on ollut vieras henki. Yksi miljoonasta ei sitä tohtisi tehdä. Suurella Tai-Morris-Jeolla ei siihen ole oikeutta. On vain yksi tällä planeetalla, joka sen tohtii ja julkeaa tehdä —

— Tai-Mara! kirkaisi See-Sea.

— Tai-Mara, kertasi vanhus, — syntymäin valvoja, vaanija-valvoja.

Minä värisin.

— Ja Tai-Mara ei tee sitä ilman riittävää aihetta, päätti Tai-Suan.

— Isä! Minä luulin hänen sinun huoneessasi olevan turvassa.

— See-Sea, lapseni. Minun huoneessani hän on turvassa. Mutta se ei estä Tai-Maran mielenkiintoa kasvamasta. Ja kuka sen kerran on herättänyt —

— Ah! Hän vaani suurta Tai-Milliä seitsemänviidettä kierrosta! Ja sitten —

See-Sean ääni tyrehtyi nyyhkytykseen.

Minun sisässäni oli alkanut kuohua. Ja nyt, nähdessäni tuon jumalaisen vartalon itkun täristämänä, tunsin voimieni riittävän uhkayrityksiin. Olisipa suuri Tai-Mara nyt ollut tuossa edessäni, olisin kiertänyt hänen viheliäisen kallonsa kolmetoista kierrosta vastapäivään ja joka kierroksella muistuttanut hänelle Tai-Milliä.

Mutta Tai-Mara ei ollut siinä. Sensijaan näin See-Sean nytkyvien olkapäiden yli vanhuksen kasvot: säälin pohjalla niissä kuvastui syvä levottomuus.

— Tai-Suan, sanoin äkillisen ajatuksen keventämänä, — Tai-Maralla ei ole täällä enää mitään tekemistä: minä lähden kaivoksiin. —

Kuinka jalo tämä päätökseni olikaan, sen toimeenpanemisesta olisin tuskin voinut kerskata, ellei kohtalo Tai-Maran ja Tai-Simonin kaksoishahmossa olisi auttanut minua siinä. See-Sean katseesta luin, että olin antamaisillani kuoliniskun sille lemmenkaipuulle, mikä häntä oli tähän huolitteluun kannustanut; ja Tai-Suanin sanat vakuuttivat alinomaa, että päätökseni oli ajattelematon.

— Poikani, sanoi hän näinä lähipäivinä uudestaan ja yhä uudestaan, — sinun päätöksesi on epäitsekäs, mutta sillä ei ole autettu, että se on tyhmä. Tai-Mill vältti auringon paahteessa paistumisen hyppäämällä kuiluun. Ja sinä vältät Tai-Maran hautautumalla kaivoksiin. Suuri Kaikkeus, pitääkö minun luulla, että se on pelkuruutta?

Hänen sanoissaan tunsin See-Sean painostuksen, mutta hänen äänensä puhui toista.

Kolmantena päivänä saapui See-Sea mielentilassa, joka uhkasi kerta kaikkiaan pyyhkäistä päähänpistoni. Hän ryntäsi suoraan Tai-Suanin luo ja ravisti vanhusta kesken mielenkiintoista leimahdussanomaa.

— Isä! Isä! Tai-Mara on puhutellut Tai-Simonia. Minä olen kuullut, että —. Isä! Etkö kuule? Tai-Simon tulee kohta luoksesi. Hän tahtoo lähettää Mea-Jeon kaivoksiin. Hän lupaa hankkia sinulle toisen orjan. — Isä! Tai-Mara sanoi, että sinä olet vanha tyhmyri, — että Mea-Jeo on minun rakastettuni, — että sinä annat hullun naisen ohjata itseäsi —. Isä! Hän sanoi, että olet kuivunut, — että on valittava uusi Tieteenvalvoja — Tai-Mao-Kawa tahi —

— Mao-Kawa! Mitä sanot, lapseni? Tai-Mao-Kawa? — Vanhus oli äkkiä jättänyt työnsä: tieteensä sydämessä kykeni häntä vain tieteen solvaus tavoittamaan.

— Minä olen vanhettunut, jupisi hän See-Sean valitellessa, — minä olen kuivettunut. Olen Tai-Juangiin verraten — kernaasti. Mutta Mao-Kawa! — Kätyri, puoskari — Tai-Maran puhaltama nousukas! — Suuri Kaikkeus! Miten käy silloin Maan levottomuuksien tarkkaamisen —!

Kesti runsaan neljänneksen, ennenkuin vanhuksen järkytetty tajunta oli oivaltanut epätoivoisen naisen tarkoituksen.

— Minun on keskusteltava Tai-Simonin kanssa! Minä keskustelen, lapseni; teen sen, lapseni. Tulkoon hän vain luokseni, kuulin hänen höpisevän, kun See-Sea oli jo heittäytynyt minun syliini.

Puolikin hetkeä tätä taivaista syleilyä, niin olisin kasvot maassa kerjännyt armoa Tai-Simonilta. Mutta tuskin olin ehtinyt saada ymmärrettävää sanaa See-Sean huulilta, kun jo tärähtikin ilmoittajan ääni:

— Suuri Tai-Mara suuren Tai-Simonin seurassa tahtoo astua Tieteen palatsiin!

Silmänräpäyksessä See-Sea oli noussut. Toisen silmänräpäyksen jännitti uhma hänen ylevää vartaloansa, ja hänen huulillaan väikkyi ylpeä hymy. Mutta mitä Tai-Suanin viittaus ei kyennyt tekemään, sen aikaansai hänen pari sanaansa.

— See-Sea, se tekee puolustukseni mahdottomaksi, virkahti vanhus.

See-Sea hätkähti.

— Mea-Jeo! kuiskasi hän kadoten seinien suojaan.

Ja silloin avautui toisaalta seinä tulijoille. Minun päätökseni ei enää horjunut; Tai-Maran takana seisoi kuuden polttajan ketju.

Panin merkille Tai-Suanin tervehdyksen; se kohdistui jäykkänä Tai-Simoniin.

— Ystävillä, suuri Tai-Simon, ei ole polttotankoja takanaan, virkkoi vanhus hiljaa.

Tai-Simon hykerteli käsiään ja vilkui avuttomana Tai-Maraan.

— Suuri Tai-Suan, tieteen ja uskonnon suuri valvoja, selitti Tai-Mara nostaen pistävän katseensa, — laskussa lähtee orjalentue Lunariaan, ja laskuun on vain vajaata kaksi hetkeä.

— Silloin, suuri Tai-Mara, kehoittaisin teitä kiirehtimään, vastasi vanhus tyynesti.

— Niin olen päättänytkin tehdä, suuri Tai-Suan. — Polttajat, orja Lao-Koo on edessänne.

Tuossa tuokiossa kaarsihe polttajain rivi etualalle. Tunsin sappeni alkavan kiehua, ei siksi, että olin odottanut pelastuvani, vaan siksi, etten sietänyt Tai-Maran julkeaa mahtipontisuutta. Mutta minä jäin paikalleni. Vanhus oli sanaakaan sanomatta asettunut polttotankojen eteen, ja miehet peräytyivät neuvottomina.

— Tai-Mara, sanoi vanhus, — Tieteen palatsissa ei sitten suuren Tai-Wang-Jeon aikojen ole käytetty väkivaltaa. Orja Lao-Koo on minun orjani.

Tai-Maran silmät välähtivät ilkeästi.

— Tieteen palatsi ei myöskään sitten suuren Tai-Wang-Jeon ole suojannut tuomion saaneita orjia. Orja Lao-Koon on suoritettava kahdenkymmenen tonnin tuomiorangaistus. — Polttajat! Tämä on suuren Tai-Jeon määräys.

Silloin vanhuksen vartalo edessäni ikäänkuin kasvoi.

— Takaisin, polttajat! sanoi hän ankarammalla äänellä. — Suuren Tai-Jeon määräys oli siirtynyt suurelle Tai-Simonille. Kahdeksan nousua sitten tämä luovutti määräysvallan minulle. Orja Lao-Koo pysyy luonani, Tai-Mara. Tämä on suuren Tai-Suanin määräys.

Minä ihailin vanhusta. Itse Tai-Mara hätkähti.

— Suuri Tai-Suan, sanoi hän terävästi, — Tai-Simon on antanut sinulle orjan, Tai-Simon on antava sinulle toisen orjan. Tieteen valvojalta ei pidä puuttuman orjia, mutta Työnvalvojan asia on niistä määrätä. Ja Lentäjä-valvojalle, Tai-Maralle, kuuluu orjien kuljetuksen valvominen missä ja milloin tahansa.

— Tai-Simon, virkkoi vanhus, kädellään torjuen polttajain jonon, — eikö sinun valtasi ole suuren Tai-Jeon antama? Onko se sinulta riistetty? Jos on, niin miksi kannat vielä Neljännen Piirin rengasta rinnallasi?

Tai-Simonin komean nenän ympärillä puikkelehti neuvoton makeus.

— Suuri Tai-Suan, löpisi hän käsiään hykerrellen, — nämä kahdeksan nousua maksavat suurelle Tai-Jeolle tonnin metallia. Minun velvollisuuteni on valvoa suuren Tai-Jeon sadanneksia —

— Olet sen kuullut, suuri Tai-Suan, avusti Tai-Mara kärkkäästi. — Aika on täpärällä. — Lao-Koo, Pao-Laon sikiö, astu esiin!

— Minä jätän valituksen suurelle Tai-Jeolle! kuulin vanhuksen sanovan.

— Ja minä, Tai-Mara, vastaan sinun valitukseesi valituksella. Tai-Maran mahti ei ole vielä vanhuuden panema. — Polttajat!

Uskon, ettei kukaan heistä sitä odottanut. Parilla loikkauksella olin vapauttanut vanhuksen kiusallisesta velvollisuudestaan, ja ennenkuin Tai-Maran myrkyllisen vihjauksen synnyttämä hymy oli kadonnut hänen kasvoiltaan, läimähti käteni raskaana hänen virnailevalle suulleen.

— Tai-Suan, sanoin ylpeästi, — minä en ole saanut sinua muuten kiittää, mutta minä olen ainakin maksanut sinua kohdanneen solvauksen. — Suuri, raukkamainen Tai-Simon, lähetä minut nyt kaivoksiin.

Hämmästyneiden polttajain kireässä piirissä nautin kätteni työstä. Suuri Tai-Mara, orjien hirmu, makasi siinä selällään, veristävin huulin henkeään haukkoen.

Itse Tai-Suan vapisi; ja putki-jättiläisen takaa vilahti See-Sean säikähtynyt silmäpari.

Kotvan ajan vallitsi sanaton hämminki. Sitten Tai-Mara nousi ja polttajain tangot ojentuivat valmiina minua kohti. Suljin silmäni, mutta ne avautuivat väkisin.

Tai-Mara kääntyi minuun ja hänen silmänsä pysähtyivät vaaksan päähän silmistäni. Pistävästi hän katseli minua pitkän tuokion.

— Hyvä! sanoi hän äänellä, jonka sävy oli käsittämätön. — Saakoon suuri Tai-Jeo ensin tonninsa. Tai-Mara on vain hänen palvelijansa.

Vielä kerran kapaloi polttajain lanka ruumiini liikkumattomaksi massaksi, edessäni aukeni seinä ja takanani viilsi hiljaisuutta Tai-Maran terävä ääni:

— Orjan käsi Tai-Maran kasvoilla. Tiedätkö, suuri Tai-Suan, mitä se merkitsee?

Suuri Kaikkeus! Nyt en sitä enää minäkään tiennyt. —

TOINEN OSA

JOO-KEEN KAPINA

(Vielä vähemmän on syytä luulla, että Suuri Kaikkeus odottaisi ihmiskunnan parantumista; sillä tämä parantuminen jo itsessään sotisi sen järkähtämätöntä järjestelmää vastaan.)

KUUDESTOISTA LUKU

Tonni-miehen vaihdos

Meitä oli kymmenkunta lentotuolia, alun kolmattakymmentä orjaa. Silmät liikkumattomaan avaruuteen tähdättyinä tuntui matka loputtomalta, mutta auringon lieskan heittäessä ensimmäisiä kielekkeitään taivaanlaelle, laskeuduimme Neljännen Piirin mantereelle.

Lentäjäin huudot ja koneen säännötön hypähtely olivat sen enteenä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä luisuimme aukkoon, joka supisti taivaan pienoiseksi läikäksi.

Nyt sekin oli hävinnyt.

Ruumiini ei ottanut uskoakseen, että kapalolanka oli irroitettu. Suurella vaivalla sai polttajan töytäisy jalkani vireille. Ja vielä puutunein käsin seisoin jonossa kolminkertaisten polttotankorivien välissä, loitolta katsellen Tai-Lanen, kaivoksien hirmuvaltiaan, lapsellisen riutunutta naamaa.

— Neljä tonnia, kuului juuri hänen vielä lapsellisempi äänensä sanovan jonon etunenässä seisovalle, pienelle naisparalle.

Minua puistatti. Eikö ennen muinoinkin puhuttu suurista roistoista, joilla oli enkelimäiset kasvot?

Askel askeleelta hupeni jono, ja joka tonnimäärän langettua loittoni epätoivoinen olento kolmen polttajan välissä taustalla ammottavaan mustaan käytävään.

— Kymmenen tonnia, sanoi ääni jälleen ja minun etumieheni hävisi käytävää kohti.

Tai-Lane kohotti katseensa.

— Orja Lao-Koo, 2-16-763, sanoi lentueen johtaja yksitoikkoisesti.

Tai-Lane viittasi. Muuan toinen kohotti käsivarttani.

— 2-16-763, kertasi hän.

Tai-Lanen pää katosi vielä kerran kontaktikoneen hattuun. Sitten hänen utelias katseensa silmäsi minua päästä jalkoihin.

— 2-16-763, sanoi hän kerran pari silmiään räpäyttäen. — Kaksikymmentä tonnia.

Kävi kohahdus tuossa kolkossa huoneessa. Kaksinkertainen vartiosto asettui ympärilleni ja koneellisesti astuin ammottavaa aukkoa kohti.

— Odota! sanoi Tai-Lanen ääni.

Hän astui luokseni, tunnusteli käsiäni, jalkojani ja rintalihaksiani, kasvoissansa ilme, jota hänen luisevan runkonsa nojalla en ihmetellyt. Ottipa hän perin julkealla tavalla katsoakseen silmiinikin. Mutta liekö niiden ilmeessä kuvastunut kova haluni saada havainnollisesti näyttää hänelle lihasteni kelpoisuutta, sillä hän peräytyi äkkiä ja tyytyi turvalliselta paikaltaan luomaan jälkeeni ihmettelevän silmäyksen.

Pimeä käytävä teki tukahduttavan vaikutuksen. Joka askeleella kuvitteli kompastuvansa pohjattomaan kuiluun. Käytävän toisessa päässä häämötti heikko valo, jossa liikuskeli joitakin varjoja.

Se oli tyrmä, jossa tapasin äskeiset toverini. Sinne tullessani se oli jo täpösen täynnä, mutta siitä huolimatta mahtui tuohon kahden miehen-mitan neliöön vielä kymmenkunta onnetonta, ja naisten parkuessa seinä vihdoin erotti meidät vartijoista.

Pilkkopimeä vankilamme kiisi huimaa vauhtia alaspäin.

Minut valtasi sellainen tunne, että olimme matkalla maan keskipisteeseen. Tajunnassani olimme ainakin kulkeneet runsaan neljänneksen Maan säteestä.

Ja kuitenkin tämä iankaikkinen matka päättyi. Ei keventävään valoon, kuten vastoin tahtoani olin odottanut, vaan surkeaan pimeyteen, jossa äänten surina kasvoi kymmenkertaiseksi. Joku kompastui minun jalkaani, minä astuin tielleni kompastuneen naisen pehmeälle ruumiille, ja joku takaatuleva iski kiroillen kallonsa reiteeni.

— Irti! kiljaisi ääni jostakin ja seinän paukahdusta seurasi koneen surina.

Tyhjentynyt hissilaite lähti takaisin maanpinnalle.

Helvetti! Kuinka kauan korvakalvo tällaista kestäisi! Kontaktikoneen hatussa olin kuullut tämän kiljunnan ja kiroilun; se oli ollut vain kaukainen kaiku. Muutaman röhisevän äänen äkäisestä sadattelusta ymmärsin, että oli vuorokauden hiljaisin hetki: he tahtoivat nukkua. Suuri Kaikkeus! Niinkuin tässä olisi voinut nukkumisesta haaveksiakaan!

Pimeässä erottui vähitellen siellä täällä ikäänkuin höyrymäistä valonaavistusta. Näköhermoissa se ei voinut olla; pysyttelihän se aina määrätyissä paikoissa. Parhaani mukaan vältellen onnettomain ruumiita haparoin muuatta valoläikkää kohden. Ja kompastuin.

— Lunarian sokeus! kirahti karkea ääni, ja tanakka potku tapasi polvitaivettani. — Lunarian sokeus! Makuuverkko siinä on ihan yhtä hyllyvä kuin kauempanakin. Kiitä olematonta jumalaasi ja pidä lepohetkistä vaari.

— En tahtonut loukata ruumistasi, toveri, sanoin sovinnollisesti. — Mutta minä en näe täällä mitään. Voinko tässä levätä?

— Se on sinun yksinkertaisesti tehtävä, jollet tahdo tulla huomiseksi pehmitetyksi. Tuonnempana voit tavata Shi-Kain, ja hän ei tottavie tyydy tavalliseen potkaisuun, vaan pudistaa henkirievun nivusistasi puolen kierroksen ajaksi.

Osaksi teki sen omituinen painostus, joka täällä alhaalla oli yllättänyt ruumiini, osaksi myöskin tämän raa'an miehen suorasukainen puhetapa: minä paneuduin pitkälleni soraiselle maalle ja koetin olla kuulematta rähinää.

Mutta se jatkui yhä.

Tuokion silmät kiinni loiottuani avasin ne jälleen Jossakin lähettyvillä oli syntynyt hirvittävä mellakka joka ylitti kaikki muut äänet.

— Minä en nähnyt! — En nähnyt! kirkui epätoivoinen ääni.

— Sinä opit pitämään silmät varpaittesi nenässä, karjui toinen ääni, joka kuulosti tulevan tilavista keuhkoista. — Helvetin piina! Jos joskus vielä viheliäisille atuloillesi astut, niin loikkaa tällä kohdalla, loikkaa! — Noin!

Seurasi mieletön parkaisu. Jossakin kauempana mätkähti onnettoman ruumis toisten tiloille, ja kiljunta toistui äskeistä saatanallisempana. Sitä säesti sankarin tyytyväinen röhönauru.

— Shi-Kai, sanoi naapurini yksikantaan. — Mitä sanoin äsken!

— Hän on voimakas, vastasin puistatellen.

— Viidentoista tonnin mies, päätti ääni.

— Mutta hän on hirmu.

— Kolmen kierroksen ajalla tehnyt neljäkolmatta ruumista.

— Eikö Tai-Lane häntä rankaise?

— Miksi? Hän ruhjoo vain luut, ja "kirkas autuus" tekee loput. Toisinaan saa hän muutaman sadanneksen kurinpitorangaistuksen, ja hän suorittaa sen. Katsos, se on Tai-Lanen hyöty.

Viimeinen lause tuli kuiskeena, ja naapurini tuntui jälleen tahtovan levätä.

Kuuntelin vihlovaa valitusta ja tarkkasin mustaakin mustempia haamuja, joita toisinaan erottui fosforinkiiltoisia läikkiä vasten. Kaukana, muita valoisamman läikän kohdalla, liikkui solakka vartalo säännöllisessä tahdissa, häipyi ja liikkui jälleen.

— Tekeekö tuo tuolla työtä?, kysyin.

— Tekee. Hän on jäänyt takapajulle.

— Jääkö moni?

— Heikot, joiden ei onnistu pysytellä antavalla maalla. Huomenna sen tunnet. Jollet pidä puoliasi, saat kierroksen, pari tonkia toisten jälkiä. Shi-Kai, hän nokkii aina siinä, missä metallia on, ja siksi hän ei edes rasitu.

— Tuo on nainen, sanoin pinnistäen näköäni.

— Varmaankin La-Li, vastasi naapurini vaivautumatta katsomaan, ketä tarkoitin. — Hänellä on niin paljon lisätuomioita, ettei hän kykene niitä koskaan täyttämään.

— Naisella?

— Niin. Tai-Lane on ihastunut hänen lihaansa ja kostaa kurinpidolla, kuiskasi ääni. — Ja Shi-Kai olisi hänet jo raiskannut, jollei pelkäisi Tai-Lanea. Olisinpa minä La-Li, eläisin kuin suuren Tai-Jeon ensimmäinen puoliso; antaisin Shi-Kain ahertaa tonnini ja Tai-Lanen keventää kuormaani.

Ääni naurahti, ja minun muistini heräsi: La-Li! Sehän oli Lao-Koon sisar, jota suuri Tai-Jeo oli himoinnut ja jonka vuoksi Lao-Koo sai ensimmäisen tuomionsa. Suuri Kaikkeus! La-Li tietenkin tunsi veljensä — —

Rähinä alkoi vaimeta. Vain eri suunnilta pimeästä kuuluva väsynyt valitus piti tunnelmaa vireillä.

— Toveri, sanoin hiljaa.

Hän oli nukkunut.

Minut valtasi outo yksinäisyyden tunne. Tuolla liikkui La-Lin haamu himmenevän läikän puitteissa. Mutta välillä jossakin nukkui "viidentoista tonnin" mies.

Suljin silmäni, painoin sormet korviini ja tahdoin nukkua. — —

* * * * *

Olinko nukkunut? Missä olin? Mitä tämä hirvittävä meteli? —

— Ylös! — Ylös! Kaivosten valvoja, suuri Tai-Lane, tahtoo laskea orjansa! — Ylös! — Ylös!

Se viilteli selkäpiitä.

Naapurini oli noussut, ylt'ympäri kuului kuhinaa, kiroilua, itkua ja ulvontaa. Tänne tullessani olin arvioinut joukon viideksisadaksi; nyt tunsin, että niitä oli kymmenentuhatta.

— Ylös! — Ylös! jyrähti ääni toistamiseen, ja jonkun matkan päässä syöksähti maahan huikaiseva valopatsas.

— Toveri! sanoin, ojentaen käteni pimeään.

— Varo tallautumasta, kun vyöry tulee, tokaisi ääni.

Samassa tunsin kohinan ja läähätyksen lähenevän. Se tuli yhtaikaa joka suunnalta, suhahti ohitsemme tuhatsuisena hirviönä ja antoi minun käsittää, että joka suuta vastasi neljä hillittömästi huitovaa raajaa.

Ilman varoitusta olisin jo maannut maassa, sensijaan että nyt säästyin siitä parilla kuperkeikalla. Valopatsasta vasten kuvastui hurjasti vitveltävä orjaparvi, ja jälkijoukko sadatteli maassa vaikeroivia poloisia.

— Kao-Jama! tärähti kuin ukkosena valopatsaan yläpäästä.

— Kao-Jama, piipitti ääni äkkiä syntyneen hiljaisuuden vallitessa, ja patsaan loimussa kohosi tumma naama vasten valoa.

— Je-Sai! tärähti jälleen.

— Je-Sai. — Ja toiset kasvot tuijottivat kirkkauteen.

Kompastuin itkevään olentoon.

— Toveri! sanoin pidätellen. — Tämä on nainen.

— Anna olla!

— Mutta jos —

— Tolvana! Tai-Lane voi huutaa sinun nimesi. Väristen seurasin hänen kintereillään.

— Entä jos huudetaan tuota naista? sopersin joukkoon tunkeutuessamme.

— Joka on elossa, se tulee, ja joka ei tule, se ei ole huomenna elossa.

Pasuuna törähteli yhä tiheämpään, ja minulla oli täysi työ pysytellä toverini lähettyvillä tässä joka huudon perästä hurjasti elävässä lihamassassa.

— Shi-Kai!

Minä kohotin päätäni.

— Shi-Kai, vastasi voimakas ääni, ja karkeatekoinen jättiläinen seisoi ylpeänä loimussa.

Toverini töykkäsi kylkeeni.

— Jättiläinen, sanoin, arvaten hänen tarkoituksensa. — Mutta minusta liian vanha.

— Elä sano sitä hänelle, varoitti Neo-Hoo eikä sen koommin virkkanut mitään.

Tuokioksi kiivas liikehtiminen katkaisi keskustelun, ja juuri kun jälleen yritin sitä jatkaa, törähti korkeudesta:

— La-Li!

Minä en unohda sitä silmänräpäystä. Salamana iski tajuntaani, että kenties juuri La-Li virui tuolla kaivoksen soralla — ja samassa hento naisvartalo solahti valoon.

— La-Li, helähti ääni, jota en tahdo kuvata. Ja siron kaulaviivan kannattamat vielä sirommat kasvot syöpyivät syvälle tajuntaani.

Vasta parin, kolmen uuden nimen kaiuttua huomasin, ettei La-Li enää ollut siinä. Hän oli jonakin tämän hirvittävästi nytkähtelevän lihamöhkäleen jäsenenä, kenties jossakin aivan lähelläni. Ja minä keinuin tässä möhkäleessä kuin painajaisunen helmassa.

— Kian-Sai? — — Kian-Sai. —

— Pa-Hea! — — Pa-Hea. —

— Neo-Kun! — — Neo-Kun. —

— Lao-Koo! — —

No? — Vasta tahdin keskeytyminen minut herätti. Pasuunan ääni leikkasi vielä korvakalvoani.

— Pois tieltä! sanoin ravistaen möhkälettä.

— Sinä et pääse, kuulin naapurini äänen.

— Enkö!

Tunsin, että möhkäle tutisi ympärilläni. Puoleen ja toiseen painoin sen kiinteätä lihaa; sain iskuja ja annoin iskuja, kunnes hillittyjen sadatusten paisuessa luiskahdin piirin keskelle.

— Lao-Koo, sanoin sulkien silmäni huikaisevassa hohteessa.

— Lao-Koo! olin kuulevinani hiljaisen helähdyksen. Ja sitten uusi törähdys sai minut jättämään paikkani nyyhkyttävälle vanhalle naiselle.

— Siinä oli lihaksia! tajusin jonkun sanoneen.

— Hän on tulokas, vastasi toinen.

— Hän tuli meidän mukanamme, liitti kolmas.

— Montako tonnia hänellä on?

— Mitä sanoit? Shi-Kailla on vain viisitoista —

— Tuliko hän tännepäin?

Kumma kyllä. Möhkäleen surina oli kiihtynyt, mutta se hajautui kuin huuru. Pasuunan törinä nieli kiistelyn tonnimäärästä, ja tuossa tuokiossa huomasin olevani pahimman tungoksen ulkopuolella.

Tunsin, että joku seurasi minua kintereilläni.

— La-Li! olisin mielelläni huutanut, mutta en tohtinut korottaa ääntäni. Loitolta olin tuntevinani paikan, missä hän eilen oli työskennellyt. Sinne suuntasin haparoivat askeleeni.

Mutta siellä ei ollut sieluakaan.

Potkaisin löyhää maata jalallani. Sorasta lähti fosforimainen valo kuin tuhansista kissansilmistä. Töyhälsin uudelleen ja tavoittelin suurinta niistä kädelläni.

Nyt ymmärsin. Se oli sormenpään kokoinen kova kappale: se oli valkoista metallia.

Siis juuri tätä suuri Tai-Jeo tarvitsi. Tätä tarvitsivat Tshung-Kingin asukkaat. Ja — minä vapisin innosta — tätä tarvitsi myöskin Tai-Mason.

Nyt käsitin, miksi sitä pimeässä louhittiin: valossa sitä epäilemättä oli vaikea löytää.

Lähelläni liikahti varjo. Kohotin katseeni, mutta hohde oli heikentänyt näköni.

— Lao-Koo! sanoi voimakas ääni. — Sinäkö olet Lao-Koo?

Äänestä en voinut erehtyä.

— Minä, sanoin lyhyesti.

— Ja aiotko kaivaa tässä?

— Miksen kaivaisi.

Kuului röyhähdys, josta ei puuttunut uhkaa. Vieras jalka töyhälsi soraa, ja fosforihohde valaisi tukevan reiden ääriviivaa.

— Tiedätkö, kuka on Shi-Kai?

Minua suututti.

— Kaikesta päättäen se olet sinä, sanoin, muistaen äskeisen naapurini varoituksen, — mutta en käsitä sen tiedon tärkeyttä. Onko tämä paikka kenties sinun?

— Lao-Koo! röhelsi ääni. — Jokainen tässä kaivoksessa tietää, kuka on Shi-Kai. Ja jokainen tietää myöskin, että hän saa kaivaa siinä ja siinä, jos Shi-Kai sen suvaitsee.

— Onko se Tai-Lanen määräys?

— Se on Shi-Kain määräys.

— Vi niin, ja salliiko Shi-Kai minun kaivaa tässä?

— Ei.

Minä punnitsin hetken aikaa. Silmäni alkoi jo eroittaa miehen ääriviivat. Ymmärsin, että tilanne oli liian kireä voidakseen jäädä puolinaiseksi.

— Shi-Kai, sanoin, — minä kaivan tässä, kunnes joku toinen sanoo, että tämä on hänen paikkansa.

— Lunarian piina! röhisi ääni. — Etkö ymmärtänyt, että minä, Shi-Kai, en salli sinun kaivaa tästä? Kuolema ja "kirkas autuus"!

Minä peräydyin askeleen. Joka lihakseni jännittyi. Lähettyviltämme oli alkanut kuulua ääniä ja pasuunan törinä oli tauonnut.

— Shi-Kai! sanoin ääntäni hilliten. — Onko sinua täällä toteltu?

— Nurisematta! Sillä se, joka ei ole totellut, on oppinut sen tekemään. Lunarian sokeus!

— Shi-Kai, tästälähin sinua ei totella.

Kuulin kuhauksen näkymättömästä joukosta, kuulin mielettömän karjaisun Shi-Kain huulilta, ja samassa silmänräpäyksessä pöllähti hohtava sora ympärillämme ilmaan.

— Shi-Kai! — Shi-Kai! huuteli näkymätön joukko äänellä, joka ennusti pelätyn tyrannin voittoa. Ja jykevä nyrkki oli horjahduttanut minut soravallia vasten.

Minä tiesin, että nuo nyrkit oli kahlehdittava. Yksi ainoa isku tuosta soran kovettamasta moukarista riitti kellistämään millaisen miehen tahansa. Koetin pakottaa häntä kiinteämpään otteluun, mutta sitä tuo vimmastunut jättiläinen tuntui ymmärtävän välttää.

— Kirkas autuus? sähisi hän tähdätessään tämän tästä uuden iskun, ja silloin aina vastasi näkymättömäin "katsojain" hyvä-huuto.

Minusta se kuulosti teennäiseltä ja päätin sen vaimentaa. Runsaan neljänneshetken kesti tämä tulinen ottelu, ennenkuin sain hänen oikean ranteensa vasempaan käteeni. Hänen viimeisen iskunsa vielä soidessa korvakalvollani putosi kämmensyrjäni raskaasti hänen tukevalle niskalleen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä makasi Shi-Kai allani molemmat moukarit kierteisessä puristuksessa.

— Shi-Kai! sanoin vapaalla kädelläni puuduttaen hänen reitensä. — Täällä näyttää olevan tonnimäärä arvonmittana. Se on paikallaan. Sinä olet viidentoista tonnin, minä kahdenkymmenen. Julista kansalle, ettet sinä tästä hetkestä alkaen mitään määrää.

Kiukkuinen röhinä pääsi miehen suusta, mutta joukon äänekäs hämminki nieli sen. Shi-Kain ruumis vääntelehti epätoivoisessa rynnistyksessä.

— Julista! sanoin asettaen nyrkkini hänen korvalliselleen. Shi-Kai tuntui rauhoittuvan.

— Sinä et uskalla! röhötti hän. — Minä olen viidentoista tonnin arvoinen, ja Tai-Lane tietää sen.

Väen kuhina lakkasi.

— Shi-Kai! sanoin kiristäen otettani. — Tiedätkö, mikä mies on suuri Tai-Mara?

Minä tunsin, että hän tiesi sen, ja väen syvä äänettömyys sanoi samaa.

— No niin, Shi-Kai. Puolitoista hetkeä ennen viime laskua tämä sama käsi iski suuren Tai-Maran verisin suin maahan.

Seurasi kohahdus kansassa, korviasärkevä meteli ja hillitön sanakiista. Shi-Kai makasi allani kuin polttotangon tapaamana.

— Se on totta! erottui vihdoin ääni joukosta. — Vartijat puhelivat siitä matkalla. Sanoivat sen tapahtuneen Tieteen palatsissa —

Enempää en kuullut. Kovaääninen väittely ylitti puhujan äänen, ja silmänräpäyksen varomattomuus salli Shi-Kain tempautua otteestani. Hyvin tähdätty isku sydänalaani pani minut hetkeksi haukkoilemaan henkeäni, mutta silmänräpäystä myöhemmin keskitin voimani ruhjovaan lyöntiin, jonka päällisenä pontena oli vihdoinkin puhjennut kiukku.

En tiennyt, mihin se osui; mutta Shi-Kai kaatui. Ja sen tiesin, ettei tarvinnut hänen käsiään kahlita.

— Toverit! huusin hillittömän kohinan läpi. - Shi-Kai ei enää määrää mitään. Poimikaa sieltä, mistä parhaiten metallia löydätte.

— Onko hän kuollut? kuului huutoja. Tunnustelin jättiläisen sydäntä.

— Shi-Kai elää, huusin, — mutta hän ei elä tarpeeksi häiritäkseen työtänne.

Astuin askeleen väkijoukkoa kohti. Se päästi äänekkään ihastuksen mylvinän. Ja itserakkauttani hiveli sen sydämellinen sävy.

Holvin kynnyställä hipaisi käsivarttani äänetön olento. Hämärästi luulin näkeväni sen ääriviivat. Käteeni osui hentoinen vyötärö.

— La-Li! sanoin hiljaa.

Hän kiersihe vapaaksi, mutta onnistuin saamaan otteen hänen ranteestaan.

— Tämä oli minun paikkani, helähti ääni uhmaten.

— La-Li! Paikka on sinun, sanoin verkalleen. — Mutta siinä makaa Shi-Kai tajutonna. Minä kannan hänet ensin pois.

Päästin hänen kätensä ja aloin virotella kaatunutta. Olin ottamaisillani hänet syliini, kun käsi äkkiä kosketti olkapäätäni.

— Minä — minä näin sinut valopatsaassa, sanoi ääni kuiskaten. — Sinä et ole Lao-Koo, veljeni —

— La-Li!

— Niin. Sinä olet varastanut hänen nimensä. Lao-Koo on kuollut. Miksi valehtelet?

— La-Li! sanoin tarttuen hänen käteensä. — Hiljaa! He ovat tehneet minusta Lao-Koon.

Hän kiskoutui irti. Joku läheni pimeässä.

— Lao-Koo! sanoi tuttu ääni. — Minä täällä olen Feo-Fan. Miten on Shi-Kain laita?

— Huonosti, pelkään. Kantakaamme hänet pois, toveri.

— Shi-Kai parka! Kuule, miten väki riemuitsee! Minä kuulin sen. Mutta minä tunsin vain La-Lin läsnäolon. Valkoinen metalli säihkyi hänen käsiensä ympärillä.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

La-Li

Shi-Kai oli maannut kahdeksan nousua. Kolmannen päivän laskussa hän oli töintuskin jaksanut vetäytyä valopatsaalle, vaikka hänen paikkansa olikin juuri sen vieressä. Ja tajutonna hänet silloin laahattiin paikalleen takaisin.

Miesparka! Minä ymmärsin hänen pehmeytensä, sillä olihan oma ruumiini vielä neljännessä nousussa kuin nuijalla hakattu.

Mutta paljon en häntä ajatellut. Vaikka orjalauma säästi jokaisen tuoreen louhoksen antavimman sopen minulle, tunsin saavani ahertaa voimaini takaa, ennenkuin pääsin päivässä kolmeen sadannekseen. Ja sitäkin menoa kestäisi rangaistukseni yli kahdenkymmenen kierroksen!

Minä ajattelin La-Lia. Kolme kertaa olin turhaan lähennellyt häntä hänen louhoksensa kehnouden varjolla. Hän teki työtä kahdeksan hetkeä vuorokaudessa ja lepäsi kolme eikä vastannut minulle sanaakaan. Usein kulutin kalliin neljänneshetken loitolta katsellen hänen hohteessa askaroivia käsiään ja vaanien leimahdusta, joka silmänräpäyksen ajan antoi minun nähdä hänen kasvonsa. Ja yökaudet arvailin, missä kaivoksen sopessa hänen ihastuttava päänsä soraa lämmitti.

Sitä ei voinut auttaa. Tämän kuhisevan epävarmuuden keskellä ei koskaan tohtinut poistua ruumiistaan. Ja piti olla tosiystävä, jolle sellaisen asian saattoi paljastaa.

Feo-Fan! En epäillyt tämän suorasukaisen miehen ystävyyttä, mutta olinhan ollut täällä vasta muutaman nousun. Ja kukapa tiesi, oliko Shi-Kai jo voitettu vaiko vain masennettu.

Yhdeksännen päivän laskussa sai jälkimäinen otaksumani jonkun verran tukea. Shi-Kai ilmaantui valopatsaaseen entistä ehompana eikä enää palannutkaan suoraa päätä lepopaikalleen. Omalle huudolleni mennessäni näin hänen seisovan piirin sisälaidassa, ja vaikken sitten silmäini soettua enää häntä nähnytkään, aavistin silti hänen läsnäolonsa.

Tuokioksi unohdin hänet, kun La-Lin huuto salli minun ihailla tuota suloista olentoa. Tämä hetki oli nautinto, jonka vuoksi saattoi nousun kerrallaan tässä helvetissä elää. Ja itsekkyydessäni minä kiitin suurta Kaikkeutta siitä, että La-Li oli yksi niistä harvoista, joita pasuuna joka laskussa muisti. Shi-Kai, minä ja muuan vanhus, Ka-Hara, olimme siinä hänen vertaisiaan.

Pasuunan vielä raikuessa erosin kerhosta ja tein tavanmukaisen kierrokseni sen ympäri. Itse mielestäni tein sen aina saadakseni hitusen liikuntoa, mutta todellisuudessa toivoin kohtaavani La-Lin.

Häntä en nytkään kohdannut. Sensijaan, tullessani louhokselle, jonka räjähdyskone eilen oli pöyhinyt antavaksi, näin etupäähän päästämieni naisten ja vanhusten saamattomina vetäytyneen tukihäkin nurkkaukseen.

— Nartut! kuulin tutun äänen karjuvan. — Kuka on antanut teille luvan poimia nyrkinmöhkäleitä! Luuletteko minun penkovan soraa teidän hikenne hajussa! Ulos! Lunarian piina! — Kolme miehenmittaa minun kantapäistäni on teidän paikkanne! —

— Se oli Lao-Koo! änkytti joku. — Emme me!— Se oli Lao-Koo —

— Se on Lao-Koo! katkaisin kiivaasti. — Onko sinulla, Shi-Kai, jotakin muistuttamista?

Sora leimahti jättiläisen jalkain juuressa. Olin varma siitä, ettei hän odottanut minun tulevan.

Muutaman silmänräpäyksen vallitsi syvä hiljaisuus. Olin pysähtynyt askeleen päähän hänestä.

— Shi-Kai, sanoin teeskennellen tyyneyttä, — sinun louhoksesi on jossakin muualla. Eilen Tai-Lanen kone avasi parisenkymmentä.

— Minä osaan itse valita louhokseni! puhisi hän levottomasti soraa potkien. — Sinä ja naarakset menkööt sinne. Minua tämä murennos miellyttää.

Hänen uhkaava äänensä teki vaikutuksen. Huomasin naisten pyrkivän aukolle. Olin jo kuulevinani Shi-Kain pilkallisen naurun.

Silloin luontoni kuohahti.

— Naiset! sanoin, — takaisin työhönne! Ja sinä, Shi-Kai, luulin antaneeni sinulle opetuksen. No hyväpä niin, minä annan sinulle vielä toisen —

Hän ei ehtinyt nousta vastarintaan. Sain tukevan otteen hänen haaroistaan ja niskastaan ja lähetin hänet siihen suuntaan, missä louhoksen aukon piti olla.

Kuului kirahdus ja ulvonta, joka todisti hänen läpäisseen aukon. Se oli hänen onnensa: puoli miehenmittaa sivummalla hän olisi murskannut päänsä metallinkovaan pieleen.

Kuuntelin tuokion. Hän alkoi ähkiä. Ja vaivaloinen ärinä ilmaisi hänen tunteensa lähelläseisovia kohtaan.

Takaisin hän ei tullut. —

* * * * *

Ruokailuneljänneksellä tuli Feo-Fan samalle letkustolle. Kaivoksen väki, joka oli ottanut tavakseen tiedoittaa toisilleen, missä milloinkin oli, oli äskeisen tapahtuman vuoksi vieläkin suurisuisempi; ja niin ollen oli ystäväni helppo tehdä se, mikä minulle olisi ollut tuiki mahdotonta.

— Lao-Koo, sanoi hän ruokahalun tyyntyessä, — kuulin, että Shi-Kai oli jälleen saanut selkäänsä.

— Entäpä sitten, vastasin vastahakoisesti.

— Ka-Hara näki hänen pitelevän nivusiaan. Hymähdin jotakin. Tämä kaivoksen neste ei ollut maukasta, mutta se oli ravitsevaa, ja minä olin päättänyt aina käyttää hyväkseni koko neljänneksen. Mutta Feo-Fan vetäytyi lähemmäksi.

— Lao-Koo! kuiskasi hän. — Se ei merkitse hyvää. Shi-Kain tapaista ei ole lähteä taistelupaikalta hävinneenä ja silti omin jaloin.

— Hän on huomannut sen parhaaksi, tokaisin.

— Niin kai. Ja silloin se merkitsee, että hänellä on jotakin mielessä.

— Uusi selkäsauna.

— Elä naura, Lao-Koo. Sinä olet viisas ja väkevä. Mutta hän on viekas.

Minä imin ahkeraan.

— Ja Ka-Hara sanoi —, aloitti Feo-Fan. Mutta minä en kuunnellut häntä enää. Hänessä istui vielä Shi-Kain mahti, ja sen karkoittamiseksi ei kannattanut uhrata suullistakaan ravintoa.

Pasuunan ääni törähti, ja ruokaletkut luisuivat käsistämme.

— Kas niin, sanoin kylläisenä, — nyt jäit varmaankin liian vähälle. Mitä sanoi Ka-Hara?

— Hän sanoi kuulleensa Shi-Kain murisseen —

— Sen kuulin minäkin.

— Murinan, niin. — Feo-Fanin äänessä oli paheksumista. — Mutta mitä hän murisi, sitä sinä et kuullut.

— Sano se sitten.

Tavanmukainen mylvinä oli taasen kohonnut korviasärkeväksi, sillä ravinnosta osattomiksi jääneiden luku oli joka päivä suuri. Feo-Fan kurottautui korvaani ja kuiskasi keuhkojensa koko voimalla:

— Shi-Kai oli sanonut: "Lunarian piina! Sinä lähetät minut muuanne. No hyvä, sinä narttujen hien haistaja, minä luulen löytäneeni sinussa hermokeskiön, joka on tarpeeksi arka —"

— Ja sitten?

— Muuta ei Ka-Hara kuullut, päätti ystäväni äänellä, joka merkitsi samaa kuin: eikö siinä ollut tarpeeksi?

Minä kävelytin Feo-Fania sinne tänne kaivoksen keskustassa. Naisten ruokailukerhon seutuvilla harhailimme pitkän tuokion, lasten sopukassa toisen; eikä edellisten valittelut ja jälkimäisten itkunsekainen torailu olleet tajunnalleni muuta kuin soran rapina metallia vaanivalle silmälle. Tuon helvetillisen pauhun seasta tarkkasin vain yhden ainoan äänen helähdystä.

Mutta sitä ei tullut.

Paluumatkalla louhokseeni tirkistin La-Lin sopukkaa kohti. Jotakin siellä liikehti. Mutta hohde oli liian heikko: suuri Kaikkeus ei tänään sallinut minun nähdä hänen käsivarsiensakaan ääriviivoja. —

Sinä päivänä en saanut lepoa. Feo-Fanin pahoine aavistuksineen vihdoinkin nukuttua tuijotin hetken vielä La-Lin louhokseen. Siellä kuumotti heikko hohde, mutta ei myöskään mitään muuta.

Miksei hän tänään ahertanut ylityötä? Oliko louhos lopulta osoittautunut niin antavaksi, ettei hänen tarvinnut siihen turvautua? Vai oliko hän kenties liian väsynyt!

Pieni raukka! Olihan Feo-Fan sanonut, ettei hän koskaan jaksaisi täyttää tonnimääräänsä. Ja jos niin, niin —

— Feo-Fan! kuiskasin ilkeän aavistuksen ajamana.

Mies kuorsasi. Olinhan käskenyt häntä vaikenemaan; nyt hän vaikeni.

Viimeinen hetki ennen laskua oli hirvittävä. Eilinen tavallista raskaampi ilma oli käynyt monenkin terveydelle, ja nyt, kahden lepohetken kuluttua, valitus ja sadattelu oli kiihtynyt katkeamattomaksi kuoroksi. Toisinaan, toisten levätessä, olin käynyt ympäri tyynny telien pahimmin kärsiviä; nyt ryömin jälleen liikkeelle. Mutta — minä aloin ymmärtää, miksi ihminen täällä voi kehittyä — minä jätin vihlovasti valittavan naisen oman onnensa nojaan niin pian kun olin varmistunut siitä, ettei äänen taustana ollut La-Lin hentoinen ruumis.

Pasuunan törähdys yllätti minut hänen louhoksensa suulla. Miten kauan lienen siinä soraan tuijottanut ja La-Lin kätten jälkiä hakenut! Pääni oli raskas ja ruumiini veltto, kun odotusta täynnä valopatsaalle kiiruhdin.

Nythän kumminkin saisin nähdä hänet!

Mutta tänään oli Tai-Lanekin kiusallisen vitkasteleva. Shi-Kai oli jo ollut patsaassa, Ka-Hara, Feo-Fankin — ja satojen muiden perästä ei koskaan näyttänyt tulevan hänen vuoronsa.

— La-Li!

Minä hypähdin. Katseeni paloi ahnaana valojuovaan. Suuri Kaikkeus!

— La-Li!

Tuo oli jo armontörähdys. Ja La-Li viipyi. Ruumiini vapisi ja käteni tahtoivat ryhtyä johonkin.

Kuolema ja kirous! Patsaaseen oli kierinyt vaivainen olento, toinen käsi maassa, toinen tyhjää haraten. Oliko tuo onneton kuullut väärin!

— La-Li, helisi kuin hento kieli särkyneessä soittimessa. Ja valoon kääntyivät pienet, kärsivät kasvot — La-Lin kasvot.

Suuri armias Kaikkeus!

Sillä hetkellä tiesin vain, että piiri hajosi tieltäni, pakoon ehättävä olento osui käsieni ulottuville, ja vaikeroiva ääni sai säikähtyneen värähdyksen.

— La-Li! kuiskasin lämpimästi. — La-Li! —

— Lao-Koo! kuului jostakin vastaus.

Käteni herpaantui. Korvani tarkkasi kuolevaa kaikua. Hento ruumis tahtoi luisua käsistäni. Tunsin joukon kuumeisen hälinän, tajusin sen jännittyneen levottomuuden.

— Lao-Koo!

Pasuunahan se oli. Suuri, säälimätön Kaikkeus!

Nuolena olin kiitänyt valopatsaaseen, käheänä olin puhaissut nimeni ylös korkeuteen ja tuskin toinen huuto pasuunasta oli alkanut, kun jo rynnistin läpi tiheän piirin siihen suuntaan, mihin La-Lin olin jättänyt.

Minä en löytänyt häntä enää.

— La-Li! huhuilin.

— La-Li! huusin.

— La-Li! — La-Li! jyrisin keuhkojeni koko voimalla. Ei kukaan vastannut. Ei kukaan antanut auttavaa vihjausta. Jostakin läheltäni kuului naurun hohotusta.

Minä tunsin sen naurun. Suuri Kaikkeus! — Miksi olikaan Shi-Kai välttänyt aukon pihtipielen!

Työ! Päivän mitta! — Ne eivät merkinneet minulle mitään. Huomenna ahertaisin kahden nousun edestä. Nyt minussa vallitsi yksi ainoa ajatus: La-Li. — Hänet minun oli löydettävä, maksoi mitä maksoi. Ja jos hänet kerran löytäisin, olisi minussa miestä häntä vaalimaan ja hänen eteensä ahertamaan.

Kirous! Miksi olinkaan hänet käsistäni päästänyt! Jos kohta sitä oli vaatinut pasuunan ääni.

Minä sadattelin tyhmyyttäni, toin esiin järkisyitä, puolustin niitä ja kumosin ne jälleen. Runsaasti kaksi hetkeä olin kaivosta maleksinut, jokaista ääntä tarkaten, jokaista soppea nuuskien. Ja sitten, jo kolmannen kerran, istuuduin La-Lin louhoksen elotonta hohdetta silmäämään.

Minusta se oli kuin vainajan autio koti. Tuo fosforiliekki oli hänen kättensä työstä leimahdellut, tuo antava sora hänen sormiensa kosketuksesta elänyt. Ja nyt oli sora levossa, liekki sammumassa. Tomu oli verhonnut metallisilmien säihkyn —

Oliko? — Kaikkeus! Eikö tuolla välähtänyt? —

Eikö metallin silmä iskenyt tulta? — Eikö olento häilynyt tomun ja valon usvassa?

Käsivarsi! —

Jälleen kuulin kaivoksen valituksen, jälleen olin todellisuudessa. Matka minun ja louhoksen välillä oli kymmenkunta loikkausta.

Minä olin louhoksen suulla. Käsivarsi, toinen, työssäkyyröttävä vartalo, soraa sotkevat jalat — hohde ne eteeni lumosi.

Se oli Shi-Kai.

Miten se oli tapahtunut! Että hän oli noussut seisoalleen, että hän oli jännittynyt hyökkäykseen, että hän oli nauraa hohottanut, sen kaiken tiesin. Nyt tajusin vain, että hän makasi allani, käsivarret toisen käteni puristimessa, kurkku toisen sormien kuristuksessa. Ja että hänen silmissään kiilsi usvahohteessa nurinkurinen ilme.

— Sinä olet anastanut La-Lin louhoksen, sanoin kymmenennen kerran. — Missä on La-Li? Sielusi mitättömän pidättimen nimessä, Shi-Kai, mitä olet tehnyt hänelle?

Vasta silmien sammuessa käsitin, että hänen oli vaikea vastata.

Hellitin puristusta.

— Sinä ajoit minut muuanne, kakisteli ilkkuva ääni. — Minä tottelin. Tämä louhos on aina ollut antavaa lajia —

— Ja mitä olet tehnyt La-Lille? kähisin.

— En mitään erityistä. Louhosta — louhosta otettaessa on vain tapana, että ottaja kukistaa edellisen haltijan —

— Shi-Kai! Sinä olet lyönyt häntä! Kuolema ja kirous!

Vastaukseksi tuli pari kolme nikotusta.

— Konna! sanoin hellittäen jälleen. — Sinä olet lyönyt La-Lin sairaaksi! Missä hän on? Kautta suuren Kaikkeuden, taon pääsi sohjoksi, ellet sano, missä hän on! —

— Lao-Koo! Lao-Koo! — Minä en — en ole lyönyt — enempää kuin hän sieti. Hän tappeli kuin naaras vain voi tapella, eikä tyytynyt ennenkuin — ennenkuin —

— Ennenkuin? kiirehdin kohottaen nyrkkini hirvittävään iskuun.

— Ennenkuin — makasi.

Nyrkkini putosi. Shi-Kain huulilta pääsi outo korahdus. Tartuin häntä olkapäihin ja ravistin voimaini takaa. Tunsin hänen kaulavaltimonsa sykkivän.

Hän siis eli. Iskuni oli jollakin tavalla luiskahtanut.

— Shi-Kai! sanoin päästäen hänet irti. — Shi-Kai! Minä olen pakotettu halkaisemaan kallosi. Mutta sitä ennen: sano minulle, missä on La-Lin leposija?

Hän hengitti raskaasti.

— Sinä et valita, Shi-Kai. Sinussa on miestä. Sano minulle, mistä hänet voin löytää, niin lupaan halkaista pääluusi yhdellä ainoalla kivuttomalla iskulla.

Hän hengitti epätasaisesti. Hänen sisässään aherteli jotakin.

— Kipua, ähisi hän, — kipua — on vain siinä, missä on valitusta. La-Li — oli nainen — eikä valittanut —

— Missä on La-Li? Missä? — Shi-Kai, sinun tulee viedä minut hänen luokseen!

Raivosta hullaantuneena olin ottanut jättiläistä niskasta ja kainaloista ja työnsin häntä edelläni aukkoa kohti. Päähäni ei pälkähtänytkään ajatus, ettei Shi-Kai sitä olisi tiennyt; hänen tuli se tietää ja kulkea sinne minun edelläni.

Kolmisen askelta aukon ulkopuolella hän tupertui maahan. Huulilta kihosi heikko korina ja suoni sykki epätasaisesti.

— La-Li? huusin hänen korvaansa. — Missä on La-Li?

Mutta korahtelu jatkui, ja valtimo kävi vaivoin tuntuvaksi.

Silloin olin kuulevinani hiivintää läheltäni. Tirkistin pimeään ja tarkkasin valitusten vaimenevaa kuoroa. Äskeinen huutoni oli sen tuokioksi melkein mykistyttänyt.

Joku kosketti jalkaani.

— Lao-Koo, kuului heikko äännähdys, — miksi huulesi huutavat minua?

Minä pidätin henkeäni. Tämä unelma oli suloinen.

— Lao-Koo, minä olen loitolta nähnyt soran sinkoilevan, valon vavahtelevan. Miksi sinun kätesi on vainonnut Shi-Kaita? Miksi äänesi ajaa nimeäni kaivoksen kaukaisimpiin sokkeloihin?

— La-Li! uskalsin henkäistä. Käteni hapuili pimeään

Armollinen Kaikkeus! Syliini painautui vapise pikku olento, poskeani haki kuumeinen, levoton käsi ja kasvoilleni leyhähti henkäys huokaavasta rinnasta.

— La-Li! sanoin nousten taakkoineni. — Miksi ääneni ajaa nimeäsi läpi kaivoksen kolkkouden! Tule! Sinun louhoksesi kodikkaassa hohteessa tahdon se korvaasi kuiskata!

— Ja myöskin sen — miksi valehdellen kannat veljeni nimeä? helisi rukoileva vaatimus.

— Myöskin sen — La-Li! —

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Kun soraseinä viheltää

Hänen kertomuksensa ei ollut pitkä. Vai liekö johtunut siitä, että hänen äänensä helinää siinä korvani juuressa olisin halusta nousupasuunaan asti kuunnellut.

Olin sen jo etukäteen aavistanut: Tarkastusretkillään suuri Tai-Jeo oli keksinyt La-Lin ja ennen nousua oli hänen lähettinsä saapunut La-Lin luokse. Vastustelu ei auttanut; olihan suuren Morris-Jeon himo alhaisen orjan lihaan tälle suuri kunnia.

Mutta La-Lille tämä kunnia oli ollut käsittämätön. Kolmanneksen kierrosta hän oli Tai-Jeon palatsissa viipynyt ja turhaan oli suuren Morris-Jeon liha hänen lihansa syttymistä odotellut. Sillä välin hänen isänsä ja veljensä yhteisestä tuumasta Lao-Koo oli keinotellut itsensä naiselaan ja surmattuaan ylivartijan yrittänyt kuristaa sisarensa.

Yritys epäonnistui. Lao-Koo pääsi pakoon. Kolmen polttajaosaston takaa-ajamana hän varastamallaan koneella pääsi Ontarion jäätikölle asti, jossa Rai-Sunin polttotanko hänet saavutti.

Kiukuissaan Tai-Jeo lähetti La-Lin Kolmannen piirin kuoriaiskaivoksiin ja sieltä vihdoin tähän metallihelvettiin.

— Ja etkö kadu, La-Li? kysyin hänen äänensä helinän vaimettua.

— Mitä katuisin! Tuolla ylhäällä ei minulla enää ole ketään. Lao-Koo on kuollut, isäni Pao-Lao on poltettu. Ja täällä alhaalla, kun väsynyt pääni on soralle painunut, kun korvani ei enää mitään kuule, olen usein nähnyt Lao-Koon ja —

Hänen äänensä sointu oli äkkiä särkynyt, ja käsivarteni tunsi hänen ruumiinsa värinän.

— Jatka! sanoin hiljaa.

Hän vaikeni. Minut valtasi epämääräinen, viehkeä aavistus. Puristin hänen ruumiinsa lähemmäksi ruumistani.

— La-Li! kuiskasin. — Anna minun kuulla äänesi. Miksi tulit minun luokseni nyt, kun tähän asti ole sinua turhaan houkutellut?

Hän nyyhkytti.

— Siksi, että Lao-Koo on minulle monasti sanonut: "Lao-Koo tulee luoksesi; Lao-Koo pelastaa sinut." Ja nyt — kun piesty ruumiini hetki sitten päästi henkeni tuokioksi vapauteen — sanoi Lao-Koo minulle: "Lao-Koo on tullut" —

Minä olin unohtanut helvetin, olin unohtanut valituksen. Sylissäni oli hento, vavahteleva ruumis, joka tuntui tahtovan kätkeytyä minun lihasteni suojaan Koko sieluni oli pyrkinyt huulilleni jonkin sanottava muodossa. Ja minä sanoin:

— Lao-Koo on tullut, — La-Li! —

* * * * *

Siitä hetkestä alkaen ei Shi-Kai merkinnyt minulle mitään. Siitä hetkestä oli olemassa vain La-Li ja minä. Ja tämän huumaavan onnekkuuden taustalla kuin välttämättömänä pahana valkoinen metalli, laskupasuuna ja aika-ajoittainen ravintoletkun tarve.

Kuudessa laskussa oli La-Lin hento, sairas ruumis päässyt valopatsaalle sylissäni leväten, kuutena päivänä hän käsivarteeni nojaten oli imenyt ravintonsa minun pitelemästäni letkusta, ja kuudessa nousussa olin kiidättänyt kaksi mittaa metallia Tai-Lanen ahnaaseen viemäriin. Enkä elämässäni ollut tiennyt orjan työtä nautinnoksi.

Ja seitsemäntenä päivänä La-Lin jalat tahtoivat itse tehdä tehtävänsä.

— Minä olen väkevä, sanoin moittien.

— Ja sinun väkevyytesi on tehnyt minut väkeväksi, vastasi hän.

Valopatsaalla vaivuin ihailemaan hänen vartaloansa. Sen entinen ryhdikkyys ilahdutti minua, ja samalla tunsin sisimmässäni tyytymättömyyden pistoksen. Raskain mielin astuin esiin nimeäni huudettaessa, ja kun siitä jälleen pääsin, heitin epävarman silmäyksen louhokseen, joka oli ollut suuren onneni puitteina.

Tarvittiinko minua siellä enää? Shi-Kai oli ollut vihamieheni; hänet olin kukistanut. La-Li oli ollut rakkaimpani, häntä olin suojannut. Edellinen oli viimeksi eilen pasuunavalosta ryömittyään minusta piittaamatta kulkenut ohitseni; eikö jälkimäinen huomenna samalla tavalla sivuuttaisi —

Minä värisin. Olinko tullut tänne vain ruhjomaan ja parantamaan, iskemään maahan ja maasta nostamaan! Enkö sitten ollut —? Sitähän olin kuvitellut, määrääjän osaa tavoitellut.

Ja nyt se ei enää maistunut.

Minä värisin jälleen. Todellisuus oli todellisuus. Mutta se oli toisessa hahmossa. Sen olemiselle oli ilmennyt ehto. Ja se ehto oli — La-Li.

Olin kävellyt La-Lin louhokseen.

Sitähän olin odottanut, ja kuitenkin se teki repivän vaikutuksen: La-Lin kädet olivat alkaneet ahertaa.

Minä näin, että hänen katseensa välähti puoleeni, ja tunsin, että hänen sielussansa jotakin liikkui.

— Louhos on antava, sanoin väkinäisesti. — Sinä et tarvitse apuani, La-Li.

— En, Lao-Koo, tuli vitkastellen. — Mutta louhos on suuri; siinä on tilaa myöskin sinulle.

En voinut vastata. Katselin hänen käsiään; ne liikkuivat hermostuneesti.

— Vai tarvitsetko, Lao-Koo, yksinäsi tällaisen alan! helähti kuin pakosta.

— En, La-Li.

Hän hämmentyi työssään. Ja käsien haparoimisessa oli jotakin kysyvää. Ja silloin en enää sitä pidättänyt.

— Louhos on liian suuri tonnimäärälleni, sanoin järeästi, — mutta ei edes tarpeeksi työkyvylleni. Minä tahdon päästä viiteen sadannekseen.

— Se olisi tyhmää. Tai-Lane voisi lisätä tuomiotasi. Tarvitsethan vain kolme.

— Ja sinä?

— Olen sinulle velkaa yhdeksän sadannesta, Lao-Koo. Minä tahdon maksaa sen.

— Miksi?

Olinko kuullut väärin! Vai olinko itse päästänyt nyyhkytyksen?

— Siksi, että minä en tahdo olla velkaa kenellekään, tuli kuin väkipakolla.

Siinä äänessä oli itkua.

Hän yritti tehdä työtä, mutta kädet olivat saamattomat; ei yksikään metallimurunen ottanut osuakseen mittaan.

— Lao-Koo, sanoi hän epävarmalla äänellä, — en tahdo sinua pahoittaa. Mutta Tai-Lane on tarjonnut minulle kevyempää työtä tuolla ylhäällä. Shi-Kai on luvannut poimia minunkin osani täällä alhaalla. Moni muu on samaa korvaani kuiskannut. Ja minä olen evännyt heidän ehdotuksensa. Velassa en ole tahtonut olla ja maksaa — sitä en ole myöskään halunnut.

Myönnän, että vastaus minua katkeroitti.

— La-Li, sanoin, — enempää ei tarvitse sanoa. En aio sinulta periä saatavaani enkä edes tahdo tunnustaa sitä. Korvausta ajattelematta olin sinua auttanut; tietoisena siitä olisin sen jättänyt tekemättä. No niin, minä en ole Tai-Lane, en myöskään Shi-Kai; ostamalla en jumalaista lihaasi koskaan tahdo omistaa. Noista yhdeksästä sadanneksesta esitän sinulle aikanaan korvausvaatimuksen ja samalla myöskin suoritustavan, joka enintään riistää sinulta muutaman hetken unen. Suostutko, La-Li?

Minä tiesin, että hänen sielussaan väreili epäröinti.

— Ja jollen suostuisi? tuli hiljaa.

— Silloin jätän louhoksen sinulle.

Minä tunsin, että epäröinti taisteli. La-Li nousi kuin pakosta ja seisoi edessäni louhoksen mustaan suuhun tuijottaen.

— Lao-Koo, sanoi hän, — jos maksamistavan itse saan hyväksyä tai hyljätä, niin suostun. Päivää on jo hetki hukkaan kulunut.

Minä ymmärsin. Hillitsin voimakkaan haluni saada sulkea hänet syliini ja asetuin poimimisasentoon hänen mittansa taakse.

— Ei niin, sanoi hän äänen yrittäessä helähdellä. — Me olemme toveruksia, sinun paikkasi on minun rinnallani.

— La-Li, koetin nauraa, — Shi-Kai ei voisi olla itsepäisempi kuin sinä.

* * * * *

Tämä aika kävi minulle koettelemuksen ajaksi. Joka nousussa olin toivonut saavani täyttää La-Lin mittaa, joka laskussa hieroa hänen kangistuneita jäseniään. Mutta noususta laskuun, laskusta nousuun oli minun läsnäoloni tarpeeton, ja lepokauden ensimmäinen hetki loi aina unettomain silmieni eteen hohteessa käden ulottuvilla lepäävän naisen, jonka viettelevään olentoon käteni ei saanut koskea.

Toinen koettelemukseni oli valkoinen metalli. Monasti, kun unhoa hakien olin hanakasti iskenyt metallin kimppuun, huomasin helposti voivani päästä päivässä kuuteenkin sadannekseen. Ja silloin tulin laskeneeksi, miten vähäisessä ajassa voisin Tai-Masonin tarpeen täyttää, kun vain kykenisin toimittamaan metallin hänen saatavilleen.

Vieläköhän Mason ylimalkaan muisteli minua? Vai oliko hän jo kaiken sellaisen jättänyt laskujensa ulkopuolelle?

Jälkimäinen otaksuma tuntui uskottavammalta. Sillä epäilemättä Tai-Mason tiesi, että minä olin täällä, ja sehän merkitsi samaa kuin olemattomissa.

Mutta siitä huolimatta Masonin leveä otsa aina vilahteli silmissäni, ja hänen tyyni, voimakas äänensä alinomaa ärsytti korviani. Se tuntui väittävän mahdotonta mahdolliseksi. Ja sen lumoissa kaasin monasti määräsadannesteni ylijäämän louhoksen syrjäiseen soppeen.

— Kaiken varalta, olin selittänyt La-Lille. — Voisihan sattua, että jonakin päivänä sairastuisin.

Mutta Feo-Fanille, joka sattumalta louhoksessa käydessään oli keksinyt varastoni, ei kelvannut tämä selitys.

— Tai-Lane voi siitä saada vihiä, sanoi hän huolestuneena. — Kun räjähdyskone ensi kerran ruhjoo seinämää, voi kätkösi tulla näkyviin.

— Olet oikeassa, vastasin. — Mutta tuo seinä on silkkaa maata ja kaivaminen käy tähän suuntaan. Kerran pari olen sitä puikollani tökkinyt saamatta aavistuksen vertaa metallia. Mutta Feo-Fan kuulosti huolestuneemmalta.

— Sinun sijassasi kätkisin sen paremmin, vaikkapa tuon soraläjän taakse, sanoi hän. — Jos Tai-Lane nuuskisi seutuja, huomattaisiin heti, ettei metalli ole siinä niin eristettynä luonnostaan.

Siihen se jäi sillä kertaa. Mutta siitä lähtien ei se ajatus antanut minulle rauhaa. Laskelmani mukaan piti sopessa olla viisitoista sadannesta metallia, ja se oli minusta aarre.

Kerran, kun se ajatus minua tavallista kovemmin vaivasi, tuli ravintoletkulla viereeni uusi naapuri.

— Lao-Koo, kuiskasi hän omituisen hiljaisella äänellä, juuri kun pasuuna ilmaisi ruokailun päättyvän, — Lao-Koo, minä ja Feo-Fan olemme hyviä ystäviä.

Tirkistin äänettömänä pimeään.

— Lao-Koo, jatkoi hän, — Feo-Fan on uskonut minulle asian, joka minua miellyttää.

Minua se kaikkea muuta kuin miellytti. Mutta nyt muistin, että Feo-Fan viime päivinä oli ollut merkillisen miettivä.

— Minä olen Ka-Hara, jatkoi ääni. — Salli minun puhua kanssasi louhoksessasi.

Hänen nimensä ei minua rauhoittanut, mutta se toi mieleeni Tai-Millin kapinan.

— Minä en ymmärrä sinua, sanoin varovaisesti. — Miksi tahdot puhua minun kanssani?

Hän tarttui käsivarteeni, talutti minua muutaman askeleen ja kuiskasi huulet korvanlehdelläni:

— Ka-Hara on vanha ja tuntee tavat. Ei kukaan tiedä, että Ka-Hara on ollut luonasi. Ei edes naisesi tule kääntämään kylkeään.

Mikä mies oli tämä Ka-Hara? Kuusisataa kierrosta sivuuttanut vanhus, joka Feo-Fanin puheen mukaan oli ottanut osaa Tai-Millin kapinaan ja sen alusteluun jo ennen Tai-Millin syntyä. Nyt hän oli virunut tässä helvetissä alun viidettäkymmentä kierrosta ja oli yhä epäiltyjen kirjoissa, toisin sanoen, hänen nimensä mainittiin joka laskussa, huudettiinpa sitten kymmentä tai kymmentä sataa.

Ja totta tämä Ka-Hara oli puhunut. Vaikka olinkin valveilla, en liikettäkään aavistanut ennenkuin ääni korvani juuressa sanoi:

— Nukkuuhan naisesi, Lao-Koo?

Vastasin myöntävästi; silmäni oli tottunut sen lukemaan La-Lin jäsenten asennosta.

— No niin, sanoin, — mitä on Feo-Fan sinulle kertonut?

— Että sinulla on metallia kätkössä. Vavahdin. Feo-Fan oli siis kertonut siitä.

— Minun louhoksessani on paljon metallia kätkössä, Ka-Hara, tokaisin.

Luulin kuulleeni sisällisen naurahduksen.

— Lao-Koo, sanoi hän, — Ka-Hara ei herätä sinussa luottamusta. Entäpä herättääkö suuren Tai-Millin nimi sinussa kunnioitusta? Minulle riitti suositukseksi se, että olet lyönyt suuren Tai-Maran polttajain läsnäollessa maahan. Riittääkö sinulle se, että olen seisonut Tai-Millin vierellä neljäkolmatta kierrosta ja menettänyt molemmat poikani Gordonin kahakassa? Ja kautta suuren Kaikkeuden, ei ollut Tai-Millin vika eikä yhdenkään hänen miehensä se, että kapina paljastui ennen aikaansa ja johti hätäiltyyn rynnistykseen. Oliko, Lao-Koo? Onko joku kansasta sitä jälkeenpäin sanonut?

— Ei, Ka-Hara. Mutta mitäpä siitä enää? Mitä metallilla sen kanssa tekemistä?

Ka-Hara kosketti olkapäätäni.

— Metallilla? Tietäisinpä minä sen! Mutta muistan Tai-Millin sanoneen Tai-Taolle kolme nousua ennen loppua: olisipa meillä heidän voimansa, olisipa meillä ollut jokunen tonni valkoista metallia!

— Tai-Taolle? — Suuren Tai-Joonin isälle? äännähdin.

Ka-Hara päästi äänen, joka ei merkinnyt hyväksymistä.

— Jos Tai-Taon poika on suuri, ei hän ole käynyt isänsä jälkiä, tuli halveksivasti. — Tunnetko hänet?

— Tunsin. Hänet poltettiin Suuren Veden yllä suurena kiihoittajana. Hän oli minun ystäväni.

Ka-Hara puristi olkapäätäni sanatonna. Liikahdukseni tuntui hänet vihdoinkin herättäneen.

— Lao-Koo, sanoi hän huoahtaen, — minun piti sanoa, etten ole unohtanut suuren Tai-Millin sanoja. Ikäänkuin hän olisi käskenyt minua sitä tekemään, olen koonnut metallia, minkä voimani ovat sallineet; minulla on lähes puoli tonnia.

— Sinulla!

— Niin. Ja minä luulin sinun tietävän, mitä sillä tekisimme.

Tunsin innostukseni nousevan. Mutta varovaisuuteni pidätti minua rajoissa.

— Näytä minulle aarteesi, Ka-Hara, sanoin.

Hän kuunteli valitusten kuoroa.

— Se ei ole kaukana, sanoi hän. — Kolmas louhos tästä letkujen suuntaan. Kunhan tuo ulvonta paisuu tarpeeksi, voimme ryömiä sinne.

Se oli totta. Kun valitusten yltyessä seurasin vanhan oppaani jäljestä monimutkaisen louhossikermän sisustaan, teki hänen muutama kädenliikkeensä suorastaan ihmeitä: silmieni eteen lumoutui valomeri, jossa karkeamöhkäleinen metalli paistoi kuin auringon hohde kasteisen töyrään harjalla.

— Louhos on tyhjä, sanoi Ka-Hara peittäen sopen soralla. — Tänne ei tulla enää. Jollei louhintavalvojan päähän pälkähtäsi täyttää louhos kokonaan.

— Ja jos pälkähtäisi —?

— Tai-Tan-Li on liian laiska sitä tehdäkseen. Hän on käynyt täällä alhaalla viimeksi kolme kierrosta sitten. Pysyttelee mieluummin ylemmillä kerrostumilla jossa hengitys on huokeampaa. Hänen edeltäjänsä, Tai-Ja-Kan, sulatteli alinomaa takaseiniä koviksi ja täytteli tarpeettomia syvänteitä; mutta hän saikin surmansa vieremässä.

Paluumatkalla emme puhuneet sanaakaan. Vasta louhoksen edustalla Ka-Hara pidätti minut tuokioksi.

— Lao-Koo, kuiskasi hän, — sinun silmissäsi ei ole sama kiille kuin muiden. Luulin sinun tietävän, mitä metallilla tekisimme.

Minun sisässäni kumpuili. Sama ajatus riehui aivoissani nyt entistä rajumpana. Peläten puhuvani liikaa jätin vanhuksen vastausta vaille ja kiiruhdin louhokseni yksinäisyyteen. —

Viimeisen lepohetken kuluessa minun päätökseni oli kehittynyt toiminta-asteelle. Kärsimättömästi odottelin La-Lin heräämistä ja laskupasuunan töräystä. Eikä edes lepäävän La-Lin jumalaisen hurmaava ruumiinasento kyennyt tällä hetkellä ajatuksiani sanottavasti samentamaan.

Valopatsaalta kiusallisen pitkän odotuksen jälkeen vihdoin palattuamme annoin La-Lin aloittaa työnsä ja rupesin itse valikoimaan rouhintapuikkoja.

— Lao-Koo, sanoi hän, kun puikko kädessä tulin hänen luokseen, — Shi-Kai tahtoo sinulle pahaa.

— Joko taas? naurahdin kärsimättömänä. Mutta La-Li ei nauranut.

— Vanha Mata-Rea siitä kertoi. Hänen tyttärensä Kea-Sin haltija oli puhunut siitä Shi-Kain kanssa. Heitä on yhdeksän miestä, ja he aikovat yllättää sinut louhinpuikoilla.

— La-Li, keskeytin, — kun vain tiedän Shi-Kain olevan jalkeilla, en aio kulkea aistit nukuksissa. Olen jo oppinut nukkumaankin hermot vireillä.

— Sinä et nuku lainkaan, Lao-Koo. Ja kuitenkin valvoisin sinun nukkuessasi. Milloin saankaan aloittaa velkani maksamisen?

Hänen äänessään oli lempeää moitetta, ja se minua miellytti.

— La-Li, sanoin, — kenties jo piankin tulen tarvitsemaan apuasi. Sinä tiedät, että olen säästänyt metallia. No niin, työskentele tuolla lähempänä aukkoa ja ilmaise minulle, jos joku tulee. Aion kaivaa aarteeni perimmäisen sopukan seinään.

— Seinä on kova; enkö saa auttaa sinua?

— Et, La-Li. Olet suuremmaksi hyödyksi aukon suulla.

— Mutta — jos seinä sortuu —

Hänen äänensä helinä lämmitti sydäntäni.

— Se kestää kyllä; siinä on sitkeitä mira-suonia. La-Li kääntyi ympäri ja lähti aukolle. Hillitsin haluni anoa jonkun niistä monista sanoista, joita oli pulpunnut huulilleni, ja riensin sorakasan yli louhoksen pimeimpään pohjukkaan.

Muutamien kirkkaampien metallikimpaleiden hohteessa iskin puikkoni sitkeään seinään. Kaikesta päättäen oli tunnontarkan Tai-Ja-Kanin sulatustanko tässä aikoinaan työskennellyt, sillä pintakerros oli samaa sitkeää lasia kuin kallion kuve Tai-Joonin luolan ulkopuolella. Tarkoitukseni oli ollut lohkaista kannen tapainen kappale tätä pinta-ainetta ja sen taakse kaivaa tarpeeksi syvä ontelo aarrettani varten.

Ja minä onnistuin siinä. Runsaan hetken kesti tosin kansilaatan irroittaminen, mutta seuraavan hetken kuluessa olinkin jo saanut valmiiksi ontelon, johon mahduin vyötäreitä myöten. Ja siihen olisinkin kaivamisen lopettanut, ellei ontelon perältä olisi kimaltanut pieni metallin silmä.

Se oli mitättömän pieni murunen. Tuolla louhoksessa niitä vilisi tuhansittain yhdenkään käden vaivautumatta niitä poimimaan. Mutta täällä, elottoman, pimeän soran seassa, sillä oli erityinen vetovoimansa: Kenties sen takana oli toisia, suurempia, sadanneksen kappaleita —

Sora rapisi jalkojeni välitse, ja puikkoni iski hanakasti murenevaan seinään. Silmä siellä, toinen täällä opasti haluani eteenpäin, ja hien valuessa ruumiistani olin lyövinäni aina "viimeisen iskun". — Jos kymmenes silmä vielä oli yhtä vaivainen, lopettaisin työni silmänräpäyksessä. —

Mutta jo kuudennella iski puikkoni sitkeään maahan. Sora ei enää ottanut murentuakseen.

Minä lepäsin. Jalkojeni lomitse katsoin taakseni. Suuri Kaikkeus — valomöhkäleeni hohtivat kaukana kantapäitteni takana. Olin kaivautunut hyvinkin kaksi miehenmittaa seinän sisään.

Potkin soraa aukkoa kohti ja vetäydyin taapäin. Miten kauan olin tässä ahertanut? Kenties oli jo ruokailuaika ja La-Lin ääni ei minua tavoittanut. Kuolema ja kirous!

Mutta minä pysähdyin. Pasuunan äänenhän kyllä kuulisin? Ja sitäpaitsi — oliko jo kulunut neljä hetkeä? Ei mitenkään. Minä vitkastelin. Sormiani syhytti louhinpuikon vilpoinen metalli —

Ase töyhälsi sitkeään aineeseen, peräytyi ottamaan vauhtia ja iski uudestaan. Parinkymmenen iskun jälkeen järkeni sanoi, että tällä tavoin menetin päiväsadannekseni, ja kolmenkymmenen perästä aseeni juuttui seinään.

Minä kiersin ja kampesin varresta. Viimein se irtosi. Ja siinä silmänräpäyksessä korvaani osui kaukainen viheltävä ääni.

Oliko se pasuuna! Kuuluiko se kenties vain ininänä tänne? Ei, sehän törähti lyhyeen, ja tämä ei ottanut lainkaan vaietakseen.

Jokin hipaisi hikistä päälakeani. Se oli henkäys, viiltävä veto! Kuumeisella kiireellä käteni haparoivat seinää, sormeni hipoivat louhinpuikon lukuisia jälkiä. Siinähän se oli, viheltävä reikä —! Kasvoni työntyivät sen tasalle. Suuri Kaikkeus! Silmääni vihmaisi ilkeä ilman veto. Tuolla takana oli onkalo, louhos — mikä lie —

Ja siinä tuokiossa väsähti kiihtymykseni. Sehän olikin kenties sama louhos, jossa Ka-Haran metalliaarre oli; kaartuihan se peräpohjukallaan tännepäin.

Mutta tuo vinha vihellys —!

Vielä leimahtaneen kiihtymykseni masensi kumea mylvinä. Se oli ruokailupasuuna. Ja tuota ainoaa ajatellen luikersin nopeasti tunnelistani ja sovitin kansilaatan sen aukolle. Terävä vihellys muuttui äkkiä tukahtuneeksi pihinäksi.

— Lao-Koo! kuiski hätääntynyt ääni vastaani pimeässä, — Lao-Koo!

— Minä tulen, läähätin sorakasaa kohti hapuillen.

Sen juurella tapasin käteeni La-Lin käsivarren. Tunsin sen vapisevan. Sanaakaan sanomatta likistin hänet rintaani vasten ja riensin eteenpäin.

— Lao-Koo! sai hän äännetyksi, kun jo olimme louhoksen aukolla, ja hänen povensa pyrki irtautumaan sylistäni.

Minä hellitin. Hän astui askeleen poispäin.

— Onnistuitko? läähätti hän kuin jotakin sanoakseen.

— Onnistuin. Ontelo on valmis.

— Ja senkö vuoksi —?

Hänen äänensä petti, ja hän pujahti äkisti aukosta ulos. Minä riensin hänen jäljestään.

Ensi kerran olin jäänyt puolelle ruoka-annokselle. Mutta nyt sekään ei tahtonut maistua.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Lunan-Kongon tunneli

Vajain vatsoin palasin "tunneliini". Mutta sitä täydempi oli pääni. Olin laskenut Ka-Haran aarresopukan aseman ja tullut siihen vakaumukseen, ettei se voinut ulottua näin pitkälle. Ja mikä oli vieläkin kiihoittavampaa, koko kaivos tuntui päättyvän tähän sokkeloon ja viheltävä reikä viittasi suoraan ulospäin.

Millä innolla ryhdyinkään reikää laajentamaan! Mutta yhtä innokas tuntui olevan seinän vastarinta. Hyvinkin puoli hetkeä ahersin puikkoineni, ennenkuin palanen jälleen lohkesi ja vihellys aleni humisevaksi puhinaksi. Saatoin nyt pistää käteni aukkoon, enkä malttanut olla sitä tekemättä.

Ääretön Avaruus!! — Käteni hapuili tyhjää tuntematonta ja vain reiän ympärillä tapasi sileän, pystysuoran pinnan.

Pitkän tuokion hellittämättömän hikoilun jälkeen sain aukkoon ahdetuksi pääni ja toisen käteni. Korviani terästäen pudotin alas nyrkinkokoisen lohkareen. Se kolahti johonkin kovaan, joka ei voinut olla miehenmittaa syvemmällä. Innostuneena sinkosin toisen möhkäleen vaakasuoraan suuntaan. Sen pudotessa kuului kolahdus — sitten toinen —

Lunarian sokeus! pääsi huuliltani kirous. Ja vajaan puolen hetken perästä olin rouhinut aukon miehenmentäväksi pyöriöksi. Takaperin siihen vielä en uskaltanut, mutta jalat aukon reunamiin jännittäen kurottauduin riipuksiin ja hapuilin louhinpuikolla pohjaa.

Siinä se oli. Ja mikäli puikon kärjellä sen tunsin, oli se kova ja sileä kuin seinäkin.

Kuumeinen jännitys oli tasoittunut jonkinlaiseksi pitkälliseksi kiihtymystilaksi. Vetäydyin takaisin tunneliin ja mietiskelin. Kaikesta päättäen tämä tuntematon luola oli autio, joten saatoin turvallisena jättää aukon tukkeamatta. Sensijaan oli ilmanveto kaivokseen visusti ehkäistävä.

Luikersin ulos tunnelista. Vedon puhina oli verraten voimakas, mutta raskas kansi tuntui sen kestävän. Pää täynnä tuumia ja hartiat vedosta kipeinä riensin louhokseen. Päivän urheilu oli vähentävä varastoani kolmella sadanneksella.

Eivätkä käteni enää sinä päivänä ryhtyneet työhön. Äänettömänä seurasin La-Lin ahertelua ja vatvoin omia ajatuksiani. Ja kun olimme vieneet saaliimme metalliviemäriin, annoin La-Lin laittautua levolle.

Mutta tyttö makasi pää kyynärvarren varassa ja leikitteli metallimurusilla. Tuolloin tällöin hohde paljasti hänen kasvoillaan epäröivän ilmeen, ja hänen ruumiinsa kääntelehti lepoa saamatta.

— Mikset nuku, La-Li? sanoin hiljaa.

Hän liikahti. Hohteessa näin välähdyksen hänen herttaisista silmistään.

— Minä olen aloittanut velkani maksamisen, vastasi hän. — Sinä olet väsynyt tänään. Salli minun valvoa pari hetkeä sinun nukkuessasi. Jos joku tulee, herätän sinut ajoissa, mikäli se ei ole Feo-Fan.

— Luotatko Feo-Faniin?

— Miksen luottaisi! Onhan hän ystäväsi.

— Tiedätkö hänestä mitään muuta?

— Tiedän vain, ettei hän täällä ole tehnyt pahaa kenellekään.

Tuo oli herättänyt minussa ajatuksen. Ottaisinko Feo-Fanin uskotukseni ja veisin hänet tunneliin? Hänen avullaan voisin laskeutua luolaan.

Ei. Miksen mieluummin käyttäisi toista keinoa? La-Li valvoisi ruumiini vieressä ja pudistaisi minut hereille. Ymmärtäisikö tyttö —?

— La-Li, sanoin kerkeästi,—minä voin nukkua sikeästi. Luuletko saavasi minut hereille silmänräpäyksessä?

— Minä ravistan sinua voimaini takaa.

— Juuri niin. Ja jollei se auta, niin huuda korvaani ja tuki suuni ja nenäni. Ei, se ei ole vaarallista. Hengenahdistus pakottaa minut heräämään. Montako sadannesta laskemme hetkeltä, La-Li?

Hänen naurunsa helähti lyhyeen.

— Montako hetkeä sadannekselta, siitä on kysymys, sanoi hän.

— Vaikkapa niin. Siitä ehdimme sopia, päätin paneutuen levolle.

— Siis hetki ja sadannes, nauroi hän kooten soraa pääni alle. — Muuten en suostu.

— Sovittu, sanoin halaten lepoon kuumeisen kiihkeästi.

Ja seuraavassa tuokiossa en tiennyt muuta kuin että ruumiini antautui hyvin ansaittuun liikkumattomuuteen ja sieluni silmien eteen avautui ahdas tunneli, jonka toisessa päässä houkutteli salaperäinen tuntematon sileäseinäisen aution luolan hahmossa.

Vielä vilahdus La-Lin soraa kokoovasta kätösestä ja sitten — kaitainen ontelo, jonka ylälaidassa valkoinen juova viivasuorana viiletti kaukaiseen pimeyteen.

Nyt sen vasta tajusin. Tämä "sileäseinäinen luola" oli tunneli. Puolenkolmatta miehenmitan päässä kaivoksen uloimmasta pohjukasta oli sattuma minulle paljastanut yhden näistä suurista valtasuonista, joiden rakentamisen suuri Tai-Wang-Jeo oli aloittanut ja jotka vasta tuhatkunta kierrosta takaperin lopullisesti menettivät merkityksensä.

Mihin suuntaan tämä tunneli kulki? — Nyt vasta aloin käsittää, miten avuton ruumiista riippuvainen sielukin erinäisissä tilanteissa voi olla. Ei ollut ollenkaan vaikeata pulpahtaa maanpinnan yläpuolelle ja määrätä, ilmansuunta tähtitaivaan avulla. Mutta sen vertaaminen valottomaan tunneliin ja siten viimemainitun suunnan määrääminen osoittautui naurettavan monimutkaiseksi tehtäväksi. Silmänräpäyksessä saattoi tuntea olevansa ylhäällä taivaanlaella, jonne nousevan auringon läikkeet puhaltuivat, ja silmäillä karttaa, jolle kolmen Piirin rantaviivat piirtyivät; mutta kun saman silmänräpäyksen murto-osassa tajusi olevansa pimeän tunnelin puitteissa, ei enää sopinut ajatella aineettoman olennon paikallistumattomuutta, vaan alkoi tuntea, että oli rajansa senkin näköpiirillä.

Se oli kiusallisen sekoittavaa. Ja kuitenkin, pannen merkille erinäisten töyräitten ja syvennysten asennon, luulin lopulta voivani päätellä, että tunneli tuolla normaaliasteen neljänneksen syvyydessä kulki kaakosta luoteiseen. Pienen Veden tuolla puolen se kaiken todennäköisyyden mukaan sivuutti Gordonin ja päätyi Kongoon.

Silmäilin hetken aikaa kaivosalueen lukuisia maa-aukkoja ja tulin houkutelluksi niistä suurimman sisäpuolelle. Jos olin toivonut näkeväni Tai-Lanen, olin osunutkin oikeaan aikaan. Nostoviemäri purki parhaillaan sisällystään lentotuoleihin, ja muuan apureista luetteli Tai-Lanelle kunkin nimen ja määrän.

— Montako polttoa tänään, Tai-Tan-Li? kysyi Tai-Lanen naisekas ääni.

— Ei yhtään, Tai-Lane, vastasi luetteleva apuri. — Mutta kolme on tiedossa: La-Mao, vanha Sera-Java ja Tse-Kin. Heiltä ei kahteen nousuun muruakaan.

— Olivat kunminkin huudossa?

— Olivat. Mutta huomenna ei ainakaan vanha Sera-Java.

Minä muistin: tuo vanha nainen oli viime huudossa lysähtänyt kokoon tuskin jaksettuaan nimensä henkäistä.

— Shi-Kai ei paranna mittaansa? jatkoi Tai-Lane

— Ei. Olenpa varma siitä, että siellä alhaalla o tapahtunut tonnimiehen vaihdos.

— Tarkoitat Lao-Koota, Tai-Tan-Li?

— Juuri häntä. Ja minä uskon, että hän kantaisi huokeasti neljänkymmenen tonnin tuomion. Hänen mittansa on säännöllisesti tarkka, liian tarkka.

— Annamme hänelle pienen kurinpito-lisäyksen. Sitäpaitsi — minä ja suuri Tai-Simon olemme keksineet — mutta se on toinen asia. Sanoppa, miten on La-Lin laita. Yhäkö hän täyttää mittansa?

— Viime aikoina yhä paremmin. Joko hän on saanut antavan louhoksen tahi joku auttaa häntä; joka tapauksessa on varmaa, että hänen suloinen ruumiinsa on löytänyt haltijan.

— Kirous! Orjan liha siis oli maukkaampi. Minulle hän tarjosi elottoman ruumiinsa jäätävää himottomuutta.

Tai-Lanen huulilla väreili julma hymy ja hänen silmänsä laski loittonevan kuormasiipijonon pituutta.

— Täysi lentue vielä tänään, sanoi hän äkkiä, — suuri Kaikkeus tietänee, miten on kierroksen lopulla Nouseeko kuolleittemme luku viiteenkymmeneen?

— Virallisesti ylikin, oi suuri Tai-Lane. Mutta oikeastaan —

— Virallisesti, keskeytti Tai-Lane kuin joka tavua purren. — Entä mahdollisuudet?

— Kuudeskahdeksatta louhos hyötää yhä kaasuaan ja imuri ei kykene sitä nielemään. Mutta louhos on liian antava suljettavaksi.

— Totta, Tai-Li. Siihen meillä ei ole varaa. Mutta jollei Tai-Simon kykene lähettämään meille enempää kuin kaksikymmentä, olemme ennen kierrosvaihdetta huutavassa hukassa. Tai-Morris-Jeo vaatii sadannesten lisäystä, ja Tshung-Kingin uusi himoittelupalatsi nielee tulevalla kierroksella satakaksikymmentä tonnia —

— Tai-Lane! keskeytti Tai-Tan-Li, tehden merkitsevän ovelan eleen ja luhistaen hartiansa. Eikö sinustakin tunnu, että suuri henki parhaillaan vaatii tilaa tajunnassamme —

Näin Tai-Lanen ilmeen jäykistyvän. Hänen hienotekoiset olkapäänsä pyöristyivät, ja käsi lerpahti kontaktikoneen kammelta.

— Ah, suuri Tai-Jeo, sanoi hän matelevasti, — Suuren Mantereen herra, Suuren ja Pienen Veden valtias — —

Minä en kuunnellut enää. Läsnäoloni oli säikyttänyt kaivoksen pelätyn hirmun, ja omasta puolestani pelästyen halusin louhokseeni La-Lin ja oman lihani luokse. —

Mitäkö näin? Uhkasiko vaara lepäävää ainettani? Makasihan La-Li ruumiini vieressä kädet kasvojani pidellen ja silmät silmiini pälyen.

Viivähdin tuokion. Suloinen aavistus pakotti minut sen tekemään. Pieni keko hohtavaa metallisoraa valaisi liikkumattomia kasvojani ja tytön silmiä, joissa hehkui lempeä tuli.

— Lao-Koo! kuiski hyväilevä ääni. — Etkö vielä herää! — Ja jälleen painautui poski elottomalle poskelleni, jälleen siveli käsi näkemättömiä silmiäni.

La-Li liikahti. Kävi väreily läpi hänen suloisen olemuksensa, ja kaihtaen kietoutui hänen ruumiinsa elottoman ruumiini syleilyyn. Niitä silmiä! — Vilahdukselta näin niiden uupuvan hehkun: se oli hienoa, puhdasta, jumalaista pyydettä.

Voimakkaasti imeydyin aineeni kahleisiin. Mistään huolimatta tahdoin vierittää elävöitetyn ruumiini hänen pyyteiseen helmaansa, puristaa huohottavan rintani hänen kaipaavaan poveensa.

— La-Li! sanoivat huuleni silmäini auetessa, ja käteni nousivat. Mutta niiden voima oli puuduksissa, ja säikähtynyt olento livahti niiden ulottuvilta.

Minä hillitsin himoni. Häpesin, että olin tuollaista ajatellut.

— La-Li, sanoin teeskennellen, — olenko nukkunut kauan?

Tyttö läheni jälleen.

— Hetken perästä kuulemme kai pasuunan. Minä — minä luulin, että olit kuollut.

— Miksi niin, La-Li?

— Minusta tuntui kuin olisi veresi kylmennyt ja suonesi lakannut sykkimästä.

Olin vastaamaisillani jotakin sikeästä unesta, mutta hylkäsin valheen. Tällä hetkellä valtasi minut rajaton luottavaisuuden tunne.

— La-Li, sanoin, — lepää tässä vierelläni. Tiedätkö, sinun valvoessasi olen käynyt eilisen kaivantoni tuolla puolen.

— Unessa, Lao-Koo?

— Niin, tahallisessa. Eilen oli puikkoni kahden miehenmitan päässä pinnasta solahtanut tyhjään. Siellä oli uusi kaivos. Ja nyt, La-Li, tiedän, että se ei ole kaivos, vaan tunneli — valtatie Lunariasta Kongoon.

Olin kuiskannut tuon viimeisen ja tavoitin nyt La-Lin kättä. Hän vetäytyi poispäin, ja minä kuulin hänen hapuilevan sanoja.

— Lao-Koo, tuli viimein arasti, — sinä et ole orja! Vain suuri Tai voi hengessä kulkea matkoja. — Ja sitten ääni särkyi nyyhkytykseen: — Ah, minä aavistin — — suuri armias Kaikkeus! —

KAHDESKYMMENES LUKU

Shi-Kain käsi lyö harhaan

Pasuunan ääni havahdutti minut horroksistani. Silmäni hakivat La-Lia, joka oli karttanut minua kuin ruttoa. Näin hänen jostakin tulevan ja livahtavan louhoksen aukkoon.

Minä ajoin häntä takaa. Äsken olin ollut liiaksi menehtynyt ruvetakseni karkoittamaan hänen typeriä ajatuksiaan; nyt aloin tajuta, että minun se sittenkin oli tehtävä. Toisin sanoen: minun oli korjattava oma typeryyteni; olinhan antanut tytön ymmärtää, että olin orja, joka kykeni eroittamaan sielunsa ruumista.

Ei silti, että olisin La-Lia epäillyt: olihan hänen äskeinen hellyytensä osoittanut, että hän rakasti minua. Mutta ajattelemattomalla sanalla, punnitsemattomalla eleellä hän saattaisi paljastaa erikoisuuteni ja siten pilata kaikki.

Mikä rajaton itsekkyys: minua jähmetytti pelkkä sellainen olettamus, että minut vietäisiin täältä ja eroitettaisiin La-Lin seurasta. Polttotanko eli — niinkuin sitä täällä lempinimellä mainittiin — "kirkas autuus" ei sen rinnalla johtunut edes mieleenikään.

Mutta ikävä yllätys oli vievä ajatukseni toiselle tolalle. Kohta pasuunan töräyksen kaiuttua oli kaivoskuumeessa kamppailevan naisen tuskainen valittelu ylittänyt kaikki heikommat äänet, ja nyt tullessani sen lähettyville vihlaisi sydäntäsärkevä pyytely korvaani.

— Ah, säälikää, säälikää! rukoili se, — suuren Kaikkeuden nimessä — auttakaa minut huudolle! — vain tämä kerta! — ah! —

Ääni päättyi vinkuvaan henkäisyyn, ja sitten jälleen:

— Tämä kerta — vain tämä kerta! Huomenna jo jaksan itse — ah! — poimin teille kymmenen sadannesta — sata sadannesta — ai — ai — aiiih —

Tuo viimeinen kiiri jäänä pitkin selkäpiitäni. Tai-Lanen pasuuna oli jo huudellut nimiä, ja muuan nimi oli juuri kaikunut turhaan. Valitusta ei enää kuulunut, sensijaan kieriskeli maassa jotakin, josta tulvi kaamea huohotus.

Näytelmä oli jokapäiväinen, mutta näyttelijä ei ollut.

— Sera-Jawa, matkin nimeä, joka viimeksi oli tunkenut korviini, ja hapuilin piehtaroivaa ruumista.

— Sera-Jawa! kuului armontörähdys, ja nainen sylissäni tuntui saavan vetokohtauksen.

Mutta sylissäni hän oli, ja minä kiidätin häntä valopatsasta kohti. Karjuen karkoitin sitä piirittävän joukon kahtia ja vapisin pelatessani uuden nimen kaikuvan.

— Lao-Koo! äännähti taakkani heikosti. — Kiitos! Ja siinä silmänräpäyksessä kohotin Sera-Jawan kasvot valoon.

Tunsin jähmettyväni. Vanhuksen huulet eivät avautuneet huutoon; kasvoilla lepäsi liikkumaton tyytyväisyys.

Tuon vihjeen niin hyvin tunsin.

— Sera-Jawa! korotin ääneni, mutta huutoni sekoitti pasuunan töräys:

— Ha-Ke-Rai!

Peräydyin vainaja sylissäni; elävillä oli paikkaan pakottava etuoikeus. —

Puoli hetkeä huudon päätyttyä laskihe valosta polttotanko. Viimeinen töräys oli määrännyt nytkin Shi-Kain sen käyttäjäksi.

— Tse-Kin! — Sera-Jawa! tärisi poltettavain kuolinmessu, ja Shi-Kai kiiruhti paikalle itkevä poika-parka kovissa kourissaan.

Sera-Jawan ruumis virui juuri valopatsaan rajalla. Sen hehkussa näin Shi-Kain kasvot; ne kääntyivät minuun päin.

— Hiljaa, penikka! sanoi hän poikaa ravistaen. — Vanhemmalle etuoikeus.

Hän virnisti julmasti ja ryhtyi sysäämään ruumista valokehään. Ymmärsin hänen julman tarkoituksensa: pitikö poikaparan oman loppunsa valmistukseksi nähdä, miten tuli nieli vanhuksen lihan!

— Shi-Kai! sanoin astuen hänen eteensä. — Tee työsi huudon mukaan!

Hän muljautti silmiään.

— Minä teen työni, Lao-Koo, nauroi hän, — ja toivon saavani nauttia kunniasta sinunkin vuorosi tullessa.

Pitäen poikaa niskasta hän potkaisi vanhuksen ruumiin valokehään ja tarttui polttotangon kahvaan. Lapsen kirkuna oli hirvittävä kuulla. En voinut katsoa sen runneltujen raajojen sätkytystä. Nyrkkini nousi —

— Kas noin, sanoin poloisen äänen äkisti katketessa. — Ensi kerran, Shi-Kai, se kohoo halkaistakseen sinun pääkuoresi.

Näin välähdyksen jättiläisen silmissä; käsi kohotti uhkaavasti polttotankoa. Minun nyrkkini — sen tiesin — olisi pudonnut saman silmänräpäyksen osalla.

— Tse-Kin! — Sera-Jawa! tärähti pasuunasta, ja murhaava silmäys muodosti jäähyväisemme.

Se merkitsi: näkemiin. —

Louhoksessa tapasin La-Lin jo työssä. Se ilahdutti mieltäni. Tosin hän oli siirtynyt liian kauas keskisuonesta voidakseni millään tekosyyllä hakeutua hänen läheisyyteensä; mutta kuitenkin hän oli jäänyt louhokseen, ja se oli pääasia.

Väkipakolla tein työtä pari hetkeä ja mittani oli jo täyttymäisillään, kun hermostoni alkoi työlästyä tähän kiusalliseen äänettömyyteen. Syyttä suotta nousin ja rupesin louhinpuikolla mureata seinää möyrimään.

Se ei tehonnut. Vaikka kimpale silloin tällöin vierähti melkein La-Lin käden ulottuville, ei tyttö näyttänyt sitä huomaavankaan; ja kun viimein uhalla astuin hänen mittansa ääreen, tarttui hän sen sankaan ja nousi lähteäkseen.

Silloin panin jalkani sen laidalle.

— La-Li, sanoin, — miksi kartat minua? Onko minussa huomaamasi ominaisuus sinusta niin kammottava, että katkaiset sen toveruuden, joka meitä tähän asti on sitonut?

— La-Li, jatkoin, — olithan ystäväni. Etkö tahdo olla nyt, kun yhä enemmän tunnen ystävyyttäsi tarvitsevani?

Hän pysyi yhä vaiti. Käsi vain herposi mitan sangalta.

— La-Li, sanoin lämmeten, — minä tiedän, että sielussasi väräjää sama ääni kuin minunkin, tiedän, että olennossasi elää sama polttava pyyde kuin minunkin. Elä yritä sitä tyynnyttää, elä yritä sitä jäähdyttää; se ei onnistu. La-Li, siitä emme enempää puhu. Mutta vastaa: saako tämä seikka tehdä meidät vieraiksi toisillemme?

Hän väisti lähentelyäni.

— Lao-Koo, helisi ääni, jota häiritsi pakko, — ei ole olemassa myötätuntoa Tai-hengen ja orjan sidotun sielun välillä. Heidän ruumiinsa — äitini sen sanoi — voivat toisinaan piintyä toisiinsa, mutta sielujen välillä on ero yhtä suuri kuin minun elävän käteni ja tuon avuttoman soramurusen välillä: käteni voi sen ottaa ja jälleen jättää; murunen siitä kenties nauttii; mutta omasta tahdostaan se ei voi käteeni tulla eikä siitä poistua.

— La-Li!

— Ja hyvä niin. Isäni sanoi, että oli olemassa vain yksi ainoa Tai, jota orja ymmärsi. Mutta se Tai on kuollut. Toinen, suurempi Tai sen tappoi.

Hän oli ottanut mittansa ja kääntyi.

— La-Li! sanoin. Sydämeni sykki rajusti. — Sinä saat oppia tuntemaan toisen Tain. Olet minulle velkaa vielä seitsemän sadannesta: onko sopimuksemme vielä voimassa?

Hän pysähtyi.

— Minä maksan ne, milloin vaadit, tuli heikosti.

— No hyvä, tänään työn päätyttyä vaadin yhden hetken. Palaa paikallesi, La-Li; en häiritse sinua enää.

Metalliviemäriltä palatessani yhtyi seuraani Feo-Fan. Hänen levottomasta käyttäytymisestään aavistin, että hänellä oli jotakin minulle sanottavaa.

— Oletko kätkenyt aarteesi? kuiskasi hän louhokseen tultuamme.

— En. Mutta miksi sinua aarteeni huolettaa? vastasin purevasti.

Hän oli hetkisen vaiti; siitä tuoksahti alakuloisuutta.

— Minä ajattelin, että olisit löytänyt sille varman piilopaikan, tuli nöyrästi. Ja sitten: — Voitko uhrata minulle neljänneksen lepohetkeäsi, Lao-Koo?

Tuokion viivähdin; sitten palasin La-Lin luokse. Hän oli istuutunut ja tasoitteli soraa pääni aluseksi.

— Saat nukkua, sanoin, — herätän sinut, jos unta tarvitsen.

Hän ei vastannut. Mutta minä tunsin, että hän istualtaan katseli jälkeeni. Vein Feo-Fanin louhoksen perälle ja paneuduin sorakasalle.

— No nyt, Feo-Fan, sanoin. — Mitä on sinulla puhumista?

— Ka-Hara on ollut luonasi, alkoi hän. — Ka-Hara on mies, johon voi luottaa. Ja hän tietää, kelle hän pelotta voi aarteensa paljastaa.

— Niin. Minä luotankin Ka-Haraan. — Et Feo-Faniin?

— Vilpittömyyteen, kyllä. Muuten en kuuntelisi puhettasi.

Feo-Fan tuntui nielaisevan jotakin, mikä ei ollut maukasta. Mutta hän jatkoi kuitenkin:

— Ka-Haralla on ystäviä; minulla on ystäviä. Ja nämä meidän ystävämme ovat kuulleet asioita, jotka tekevät vanhan Ka-Haran levottomaksi. Shi-Kai on huomannut, että Ka-Haralla on asiaa autioon louhokseen, ja hän on vannonut ottavansa asiasta selon. Epäilemättä he tulevat vakoilemaan Ka-Haraa —

— Häntä on varoitettava.

— Se tehdään. Mutta Ka-Haran on sinne kumminkin mentävä. Shi-Kai on ovela ja voi löytää aarteen, ellei sitä saada turvalliseen paikkaan.

— No, sitten se on saatava turvalliseen paikkaan.

— Miten? Aarteen olemassaolon tietää vain Ka-Hara ja me.

— Kuolema ja kirous! — Me teemme sen siis.

— Sitä on puolitoista tonnia, Lao-Koo.

Hänen huolestumiseensa oli syytä; se oli totta. Mittoihin mahtui viisi tai kuusi sadannesta, ja siten saisimme kumpikin kahta mittaa retuuttaen tehdä tuon vaivaloisen matkan kymmenien leposijojen ohi kuusi seitsemän kertaa.

— Luuletko, että Shi-Kai ensin koettaa vakoilla Ka-Haraa? kysyin.

— Varmastikin. Ainakaan pariin päivään hän ei ryhtyne muuhun.

Se oli otaksuma; mutta siihen täytyi toimenpiteitten nojautua. Kiiruhdin La-Lin luo. Hänen asennostaan huomasin, ettei hän ollut nukkunut.

— La-Li! kuiskasin.

— Tahdotko, että valvon? sanoi hän nousten.

— En. Tahdon vain sanoa, että lepäisit. Feo-Fan valvoo tämän kerran.

Tahtomattani olivat sanani tuoksahtaneet kyllästymältä. Tunsin hänen tahtovan vastata jotakin, mutta mieleni paloi takaisin pimeikköön.

— Feo-Fan, sanoin kiireisesti, — ensi levolla toimitamme metallin tänne. Mutta nyt tulee sinun aloitteeksi uhrata hetki unestasi. Näetkö tuon hohteen takana tuon mustan kaaren?

— Näen sen.

— No, seiso siis tässä ja katso herkeämättä aukkoon. Jos joku ilmestyy siitä hohteeseen, niin ryömit sorakasan yli tänne ja varoitat minua.

— Viheltämällä?

— Ei, vaan viskelemällä soraa sopen pohjukkaan. Feo-Fan oli tuokion vaiti.

— Minä teen sen, sanoi hän sitten alakuloisesti. Ja minä olin tuntevinani äänessä tyytymättömän sivusävyn.

Olin ahertanut otsani hiessä lähes puolitoista hetkeä, mutta niinpä olikin kaksinkertainen työntulos saavutettu. Keskelle "tunneliani" olin saanut kaivetuksi haudan, johon hyvinkin kolmekymmentä tonnia mahtui, ja siitä louhimani soran olin mättänyt suurimpien kimpaleiden varaan tunnelinpuoleisen aukon tukkeeksi.

Vain heikko ilmanhenkäys pihisi äskeisen huminan asemasta, kun tyytyväisenä nousin haudasta ja ryhdyin asettelemaan laattaa paikalleen.

— Suuri Kaikkeus! siunasin itsekseni, — olisipa Mason tuolla toisella puolella, ja minulla kymmenen Ka-Haran säästöt!

Ja mielikuvitukseni jatkaessa hurjaa lentoaan kiipesin kuin horroksissa sorakasan yli.

Feo-Fanin liikahdus palautti minut ynseään todellisuuteen.

— Joku kävi aukolla, sanoi hän kuiskaten.

— Etkä varoittanut minua! kivahdin. — Se katosi melkein yhtä pian.

— Shi-Kai?

— En tiedä. Se tuli hohteeseen, häilyi naisen leposijan kohdalla ja livahti pois, ennenkuin olin ehtinyt liikahtaa paikaltani.

Levottomana kiiruhdin La-Lin luokse. Hän nukkui.

— Feo-Fan, sanoin tyyntyneenä, — kukaan muu se ei ole voinut olla.

Luultavasti hän tarkkasi ulkoa kuuluvaa valitusta.

— Ei ole voinut, sanoi hän sitten kuin muuta ajatellen.

La-Li käännähti unessa. Selvästikin hänen leponsa oli puolinaista: levoton henki yhä taisteli uupuvan ruumiin kanssa.

— Huomenna siis, virkahti Feo-Fan. — Minä menen.

Viivähdin tuokion; sitten pälkähti mieleeni jotakin: se oli kuin väkipakolla nouseva katumus.

— Feo-Fan, sanoin, — huomenna teemme sen. Kaivantoni on kyllin suuri tarkoitukseen. — Ja sitten purkausi kuin välttämättömänä sanottavana: — Ja huomenna myöskin uskon sinulle ja Ka-Haralle suuren salaisuuden.

— Lao-Koo, tuli kuin moittien.

— Niin, Feo-Fan, minä luotan sinuun. — Naisten ulvonta yltyi yhä, ja siihen sekoittui kohta jokunen karkea sadatus: Aukon ulkopuolella jymähti pehmeästi, ja sen jälkeen kuului epäselvää äänten sorinaa.

— Feo-Fan! olin huutamaisillani pimeään, mutta miehuuteni voitti oudosti tykkivän tunteellisuuden, ja minä lohduttelin itseäni takomalla tajuntaani, että menettelyni yhä vahvensi Feo-Fanin uskollisuutta. —

* * * * *

Laskupasuunaan herätessäni ilkeä aavistus sanoi minulle, että jotakin oli epäkunnossa. La-Lin sanattomuudella tuo pahantuntu ensin olemassaoloaan pönkitti, sitten valopatsaalle mentäessä väen kuumeisella kuiskeella.

Ihan varmasti kuulin monella taholla mainittavan nimeäni ja tungoksen taakse pysähtyessäni tajusin jostakin tulevan Shi-Kain syvän keuhkoäänen. Se kuulosti naurahtelevan. Ensi tappionsa jälkeen tämä ylimielinen jättiläinen oli kerhossa visusti ollut vaiti.

— Shi-Kai! törähti vihdoin hänenkin huutonsa.

— Shi-Kai, vastasi voimakas ääni, ja miehen ryhti tuossa valopatsaassa oli sama kuin ensi kerran hänet nähdessäni.

Vimmastuneena rynnistin tungokseen. Väki väistyi muristen ja iskien. Ja sitten äkkiä alkoi suhina ympärilläni paisua. Se laajeni, loittoni, kiisteli — ja katkesi lopulta henkeäpidättäväksi äänettömyydeksi.

— Lao-Koo! törähti pasuunasta.

Joku naurahti.

— Lao-Koo, huusin valoon pulpahtaen ja äänellä, joka ylitti Shi-Kain äskeisen kopean.

Kuulinko oikein? Eikö väkijoukosta päässyt sama huuto? — Lunarian sokeus! — Sehän tuli kuin pasuunan suusta sekin. Ja katkesi lyhyeen kuin keuhkonsa halkaisseen ääni.

— Kirous! parahti joku edessäni tungoksessa. — Lunarian piina!

Väen väistyessä näin uomaan häviävän jättiläisen haamun. Se ei ollut minulle tuntematon. Jokin erityinen halu minua nyt kannusti sen jälkeen, mutta ennen kuin pääsin louhossokkeloiden rajalle, tekivät jalkani kuin väkipakolla tenän.

Miksi viivyttelin? Mitä odotin? — Varmasti oli pasuuna huutanut jonkun nimen.

— Feo-Fan! törähti toistamiseen korkeudesta.

Minun päätäni huimasi, suonet ohimoilla tykyttivät, ja rintaani paisutti pitkällinen imuhenkäys.

— Feo-Fan! kiljaisin äänellä, joka itseäni hirvitti.

Vain ilkkuva kaiku vastasi tuhannen sokkelon pohjukasta. — Feo-Fan! Muistin pehmeän jymähdyksen, äänten sorinan ja La-Lin varoitukset. Ja ymmärsin äkillisen katumukseni Feo-Fania kohtaan.

Louhoksen aukolta hänet löysin. Hohteessa näin kuolinvamman hänen takaraivollaan. Se oli louhinkangen jälki. —

YHDESKOLMATTA LUKU

Kara-Hun ylittää minun yllätykseni

Onko maailmassa mitään sen kiusallisempaa kuin odottaminen? Jo nautinnonkin odotus, mikäli se alituisesti hetken päästä kangastaen yhä karkkoaa päättömään epämääräisyyteen, on hirmuinen; mitä sitten asian, joka sinänsä on kuiva velvollisuus ja iloton pakko?

Nousu nousulta olin pälynyt tilaisuutta saada kuljettaa Ka-Haran aarteen kaivantooni, lasku laskulta olin vainunnut aihetta voidakseni maksaa Shi-Kaille kerta kaikkiaan langenneen velan ja lepo levolta olin toivonut La-Lin särkevän tämän kivikovan kuoren, joka itsepintaisesti kahlitsi hänen rajun pyyteensä.

Miten sitkeä onkaan ihmisen kärsivällisyys! Alun kolmatta kierrosta sitten oli polttotanko nuolaissut Feo-Fanin elottoman aineen — ja yhä vielä oli Ka-Haran aarre paikallaan, Shi-Kain sielu ruumiissa ja La-Lin ääni kunnioittavan töykeä.

Minua ei enää miellyttänyt Tai-Masonin olinpaikan toivoton arvaileminen, ei Tai-Lanen puuhien yksitoikkoinen tarkkaaminen, ei edes onni, joka tuokioksi kiidätti sieluni suloisen See-Sean yksinäiseen kammioon. Tahdoin toimia, ryhtyä toivottomimpaankin — saadakseni tämän helvetillisen jännityksen laukeamaan; samapa se, jos siinä mellakassa omakin ruumiini viimeisen kerran liikahtaisi.

See-Seaa yhä rakastin. Kun asetin mielessäni rinnatusten hänet ja La-Lin, huomasin, että tunteeni heihin molempiin yhä vahveni. Mutta siinä oli ero, joka aina saattoi ajatukseni ymmälle: rakkauteni See-Seaan oli pyyteetöntä, La-Liin se paloi rajulla himon liekillä. Ja kuitenkin — mitä oli jälkimäisen viivakaunis viehkeys edellisen juovuttavan uhkeuden rinnalla!

Tai-Simonin palatsiin olikin henkeni viime aikoina palannut vain toistaakseen See-Sealle yhden ainoan kysymyksen:

— Missä on Tai-Mason? — Missä Tai-Ree-Kian?

— Oi Mea-Jeo, Tai-Suan ei tiedä, Tai-Simon ei tiedä, ei kukaan tiedä, vastasi hän.

— Eikö Tai-Mara tiedä? olin viimeksi kysynyt.

— Jos tietää, niin hän salaa tietonsa, oi Mea-Jeo.

— Epäilläänkö heitä?

— Tai-Mara on jäätiköillä pidättänyt joukon punaisia, oi Mea-Jeo. Osa heistä on poltettu, toinen osa ajetaan kaivoksiin.

— Milloin, See-Sea?

— Kenties jo huomenna. Tai-Simon sanoo, että kaivos on menettänyt väkeä.

Levottomuus oli vallannut sieluni. Muulloin olin odottanut, kunnes vakoilevan Tai-Simonin ääni meidät yllätti; nyt en malttanut enää kuunnella enempää.

Lähettääkö Tai-Simon tänne nuo vangitut punaiset? Miksikä ei. Täällähän on metallisuoni. Ja täällähän itäisen louhoksen seinä murtuessaan viimeksi oli riistänyt alun kolmattakymmentä henkeä.

Suuri Kaikkeus! Mitä he olivat miehiään? Tai-Masoninko väkeä? Tai-Jooninko alustaman kapinahankkeen toimitsijoita?

Kuin kuumeessa kävin päivän, toisen ja kolmannen. Joka laskussa jätin työni ja La-Lin vartioidessa ruumistani pälyin Tshung-Kingistä tulevaa lentuetta. Ja neljäntenä se ei enää ollut tyhjä kuormalentue, vaan viidenkolmatta siiven vahvuinen viuhka, jonka suoltuessa aukkoon Tai-Lanen polttaja joukko muodosti vartioketjun.

Miten mielelläni olisinkaan viipynyt Tai-Lanen luona, kun vankien jono läheni huikaisevaa valokehää! En kuitenkaan tohtinut muuta kuin hätäiseltä tarkasta noiden rotevain miesten kasvoja. Ja siinä olikin tarpeeksi. Neljäs jonon etupäästä oli pitkä, kumara punainen, jonka katseen synkkä levollisuus oli minulle kummallisen tuttu. Tai-Joon — niin, hänhän oli minulle miehen osoittanut kerran kontaktikoneen näkölaatalla.

Hänen nimensä?

Tai-Tan-Lin levoton katse näytti äkkiä käyvän jäykäksi. Seuraavassa tuokiossa hänen äänensä olisi kuuluttanut vieraan hengen läsnäolon. Kiroten huonoa onneani pakotin henkeni takaisin louhokseen.

La-Li ei ollut ruumiini ääressä. Parin miehenmitan päässä hänen kätensä liikkuivat metallin hohteessa.

— Lao-Koo, sanoi hän kääntyen minuun päin, — nyt en ole sinulle enää mitään velkaa.

En kyennyt pistosta oikein tajuamaan. Mutta hänen äänensä sävyssä oli jotakin, mikä lievensi sanojen vaikutusta.

— Lienet oikeassa, La-Li, vastasin teennäisesti. — Oletko iloinen siitä?

Hän ei vastannut mitään; enkä minä vastausta odottanut.

* * * * *

Metalliviemärillä odotin Ka-Haran vuoroa. Hänen tyhjennettyään mittansa tartuin häntä käsipuoleen.

— Ka-Hara, sanoin, — nousussa saamme joukon uutta väkeä. Sinulla on paljon ystäviä. Minä tahdon tavata miehen, jolla on pitkä, laiha ruumis ja hyvin kumarat hartiat.

— Laskussa valopatsaalla kenties hänet näet.

— Kenties. Mutta jollei häntä huudeta vielä huomenna. Minä tahdon tavata hänet jo tänään, Ka-Hara.

— Minä koetan.

— Siitä riippuu aarteesi siirtäminen. Kuulin Ka-Haran hengähtävän.

— Ole huoletta, Ka-Hara. Hän on Tai-Masonin mies, ja se on samaa kuin ennen Tai-Millin.

— Minä etsin hänet, Lao-Koo, vastasi vanhuksen innosta vapiseva ääni.

Mutta Ka-Hara ei löytänyt häntä. Pimeä kaivos oli niellyt uudet tulokkaat niinkuin se oli aina tehnyt. Puolen hetken kuluttua ei enää pelokas äännähdyskään ilmaissut, kenen sääreen viimeinen heistä oli kompastunut.

Mutta ikäänkuin kiusallisen odotuksen korvaukseksi laskupasuuna imaisi hakemani punaisen valopatsaan loimuun.

— Kara-Hun, kuulin miehekkään äänen, jota jonkun verran painosti rintakehän tavaton koveruus.

Kara-Hun! Varmasti olin Tai-Joonilta tuon nimen kuullut.

Rynnistin tungoksen läpi ja pelkäsin kadottavani miehen näkyvistäni. Mutta hänen kookas haamunsa auttoi minut jäljille.

— Kara-Hun! sanoin tarttuen hänen käsivarteensa ja ohjaten häntä piirin ulkolaitaan.

Olin tyytyväinen. Toinen mies hänen sijassaan olisi rimpuillut vastaan ja udellut syytä; tämä totteli sanaakaan sanomatta.

Ja tungoksesta päästyämme hän pysähtyi.

— Toveri, sanoi hän hiljaa, — mitä tahdot?

— Tahdon, että tulet minun louhokseeni. Se on tuolla, tuon viidennen läikän takana. Hohteesta näet, että siellä on metallia sinullekin.

— Ja miksi juuri sinne? Minulla on kaksitoista tonnia, toveri.

— Sitä suuremmalla syyllä, Kara-Hun.

— Lao-Koo! törähti pasuunasta ja Kara-Hun riuhtautui irti.

— Minä tahdon nähdä Lao-Koon, intoili hän. — Minulle on sanottu, että Lao-Koo on kaivoksen hirmu. Sain toistamiseen otteen hänen käsivarrestaan.

— Kara-Hun! sähisin hänen korvaansa. — Joudu! Odota tuon viidennen läikän kohdalla! Kautta suuren Tai-Masonin, minä olen Lao-Koo!

Ja odottamatta hänen vastaustaan ryntäsin tungoksen läpi valopatsaalle.

Siitä päästyäni kiiruhdin paikalle, jonka olin uudelle tuttavalleni osoittanut. Hän oli siinä. Sanaakaan sanomatta otin hänen kätensä ja ohjasin hänet valitusten kuulumattomiin, louhoksen yksinäisyyteen.

Ei La-Likaan vielä ollut palannut.

— Kaivoksen hirmu, naurahdin hänen sanojaan matkien. — No, Kara-Hun, minä olin odottanut, että Shi-Kain levittämä huhu pystyisi tulokkaihin. Etkö pelkää minua, Kara-Hun?

— Lao-Koo, sanoi hän kuin kerraten muististaan. — Sinäkö olet lyönyt suuren Tai-Maran maahan?

Minä hämmästyin.

— Sitä ei Shi-Kai liene sinulle kertonut, sanoin.

— Shi-Kai? En tunne sellaista. Mutta jos sinä olet se Lao-Koo, joka sen on tehnyt, voinet kertoa, missä se tapahtui.

— Tieteen palatsissa, Kara-Hun.

— Ja jos olet se Lao-Koo, voinet myöskin sanoa, miksi nimesi herätti mielenkiintoani ja miksi se herätti mielenkiintoani jo ennenkuin tiesin sinut täällä tapaavani.

Hämmästyksessäni välähti hitunen rohkeaa aavistusta.

— Kara-Hun! sanoin lämmeten, — sinulla on minulle jotakin sanottavaa?

La-Lin haamu oli ilmestynyt aukon sisäpuolelle. Mielenkiinnosta vapisten vedin Kara-Hunin mukaani pimeikköön.

— Lao-Koo, sanoi hän verkalleen, — keneltä minulla olisi sinulle sanottavaa?

— Tai-Masonilta! Tai-Ree-Kianilta! — Puhu! Minä olen nähnyt sinun pitävän puhetta Toisen Piirin kansalle ja luotan sinuun.

— Sano siis viimeinen sana: Sinä olet Lao-Koo, mutta sinä olet myöskin —

Kara-Hunin ääni takisteli, olin tuntevinani siinä mielenliikutuksen.

— Joo-Kee, sanoin kuiskaten.

— Tai-Kee, tuli kuiskausta hiljemmin, ja minä tiesin, että Kara-Hun oli laskeutunut jalkojeni juureen.

Tuossa tuokiossa olin pudistanut hänet jalkeille. Ei ollut enää kaivosta, ei valitusta, ei La-Lia eikä Ka-Haran aarretta; oli vain kysymys, joka monisanaisena pulppusi Kara-Hunin korvaan.

— Kyllä, tyynnytteli hän. — Tai-Mason elää. Ree-Kian elää. Ja Masonin työ on yhä käynnissä. Mutta — metalli puuttuu.

— Eivätkö Tai-Maran vaanijat voi päästä Masonin jäljille?

— Se on vaikeata.

— Missä hän piileskelee?

— Tai-Ree-Kianin varustamassa kätkössä, Kolmannen Piirin helmassa.

— Ja Ree-Kian?

— Samassa paikassa.

— Onko heillä kontakti?

— Puoli-Jackson.

— Mistä he saavat ravintoa? — Tshung-Kingin johdosta.

— Mitä sanot? Eikö Mason valmista sitä?

— Se ei riittäisi kuudellekymmenelle miehelle. Tai-Ree-Kian oli tehnyt salajohdon jo toistakymmentä kierrosta sitten.

Minä tunsin kunnioitukseni Ree-Kiania kohtaan kasvavan.

— Ja mistä nämä miehet? Eikö Tai-Mara heitä kaipaa?

— Mahdollisesti joitakuita heistä. Mutta suurin osa on aikoinaan "Suuren Veden helmaan syösseitä", joiden numerot virallinen luettelo on leimannut veden merkillä.

Mieleeni muistui Nat-Jee, ja minä mainitsin nimen kunnioittavalla kaipuulla.

— Nat-Jee oli ensimmäisiä, sanoi Kara-Hun. — Hänen nimensä ja numeronsa olivat kuolleet jo puolitoista kierrossataa ennen häntä.

Olin vaipunut mietteisiin. Tai-Joonin aika vilisi sisäisten silmieni editse. Se oli ollut kiehuvan hankkeen, levottoman alustuksen aikaa. Ja nyt — nyt se oli purkauksen, ilmileimahtavan kapinan.

Masonin sanat pillahtivat korvassani soimaan.

— Metallia! sanoin pystyyn kavahtaen. — Mason tarvitsee metallia! Eikö muuta puutu, Kara-Hun?

— Ei muuta.

— Ja mitä miettii Mason?

— Hän on "tehnyt" Kolmannen Piirin savesta "punaista metallia". Se on tosin harmaata, mutta se kelpaa. Valkoista hän ei voi tehdä, Lao-Koo; ja kuitenkin —

— Kuitenkin?

— Kuitenkin hän käskee minun sanoa Tai-Keelle: jos kestät kolmekymmentä kierrosta, voi Suuri Kaikkeus kenties siihen mennessä paljastaa minulle sijakkeen.

— Kolmekymmentä kierrosta! Ja sillä välin voisi kaikki muu valmistua ja — odottaa!

Kara-Hun naurahti.

— Muu on valmis tämän kierroksen lopulla, sanoi hän.

Se oli isku. Se poltteli ja hiveli. Ruumiini vapisi henkeni lumoissa.

— Kara-Hun, sanoin, — Mason tarvitsee kolmekymmentä tonnia. Meillä on jo kaksi. Me voimme raastaa lisää.

— Miten? innostui hän — ja sitten ääni sammui: — Mitä sillä tekisimme?

Masennus oli vallannut minutkin. Mutta olihan minulla suurempi toivon syy: tunneli. Sanaakaan sanomatta vedin häntä muassani sorakasan yli, irroitin kaivantoni kannen ja annoin hänen pistää kätensä aukkoon.

— Kätkö? sanoi hän hapuillen haudan reunaa.

— Kätkö, johon metallin aiomme siirtää.

Hän hymähti ilottomasti.

Silloin en voinut itseäni pidättää.

— Kara-Hun! sanoin, — kuuleeko korvasi jotakin?

— Huminaa, vastasi hän.

— Niin, huminaa, Kara-Hun. Ja jos sukellat tuohon reikään, tunnet silmissäsi outoa pakotusta. Se on vetoa.

Käsi painautui ranteelleni; se tuntui tärisevän.

— Vetoa! Mitä sanot, Lao-Koo? Nyt naurahdin minä.

— Sanon, että kaivos päättyy tällä kulmalla tähän, ja että tuon aukon toisen pään voit ruumiisi painolla puhkaista. Ja että silloin huminan sijasta tunnet kylmän puhalluksen, joka ei lähde kaivoksen tomuisesta helmasta, vaan sileäseinäisen tunnelin puitteista.

— Tunnelin! — Sanoitko: tunnelin, Lao-Koo?

— Tunnelin, joka kulkee kaakosta luoteiseen.

— Lunan — Gordonin — Kongon? —

— Saman, Kara-Hun.

Mies ravisti kättäni kuin mielipuoli.

— Sen leikkaa Gordonissa Kongon-Tshung-Kingin tunneli.

— Niin.

— Ja puolikymmentä normaaliastetta leikkauspisteestä on Tai-Masonin majapaikka.

Sydänalassani sykkäili oudosti.

— Uusi voimakeskus?

— Uusi voimakeskus, päätti Kara-Hun raueten.

Tuokion seisoimme sanattomina. Olin tahtonut yllättää Kara-Hunin, ja hän olikin yllättänyt minut. Tai-Mason tuon viivasuoran tunnelin toisessa päässä! — Metallia kaipaava voimakeskus tuon siloisen käytävän yhteydessä! — Välillä vain matka esteetöntä ilmaa! —

Suuri Kaikkeus! — Satakolmekymmentä normaaliastetta tuota esteetöntä ilmaa oli tällä hetkellä minusta leikintekoa.

— Kara-Hun! sanoin toivosta pakahtumaisillani. — Huomenna tuomme Ka-Haran aarteen tänne ja sitten aherramme kaikin kolmen yötä päivää. Kymmenen kierroksen kuluessa, suokoon sen suuri Kaikkeus, annamme Masonille hänen tonninsa. Ja silloin —

— Silloin. Miksei ennen? Minä vastaan kuudestatoista miehestä, ja jos metallia on, niin he kantavat osansa kätköömme.

— Kara-Hun, sanoin liikutettuna painaen hänet syliini, — Suuri Kaikkeus on lähettänyt sinut tänne, suuri Kaikkeus on antava Masonin onnistua. —

Vasta kansilaattaa aukolle asetellessani minut valtasi jäähdyttävä epäilys: Oliko hyljätty valtatie vielä siinä kunnossa, että sitä voitiin käyttää? Mutta minä suljin sen epäilyksen sisimpääni ja päätin sen sinne tukehuttaa. Olihan jossakin tunnelin keskellä häämöttänyt vaunun haamu. —

KAHDESKOLMATTA LUKU

Rutto — ja mitä silloin kaivoksessa tapahtui

Suuri Kaikkeus näytti siunaavan työtämme. Ainoa vastoinkäymisemme oli tapahtunut Ka-Haran aarteen viimeisiä rippeitä kuljettaessamme. Ja silloinkin se oli supistunut siihen, että Kara-Hun oli kuristanut toisen vakoojan ja minun nyrkkini oli uponnut toisen kalloon. Nyt oli aika kulunut säännöllisessä työssä, ja kierroksen lopulla uskalsin arvioida aarrehautamme sisällön yhdeksäksi tonniksi.

— Vielä kaksi kierrosta! sanoin Kara-Hunille. Vielä kaksi kierrosta!

Ja silloin puhkesi rutto kaivoksessa.

Mitä se meille merkitsi, sen sain kokea kolmen ensimmäisen vuorokauden ajalla. Tai-Lanen polttotanko, joka koko työajan riippui valopatsaassa käyttö vai miina, poltti ensimmäisten uhrien joukossa seitsemän Kara-Hunin miestä. Ja Tai-Lanen päivittäin jakama pillerit olivat joko liian vähäisiä tahi tuiki voimattomia.

— Jos tätä menoa jatkuu, sanoi Kara-Hun kolmannen päivän laskussa, — niin jää aarteemme ikipäiviksi yhdeksään tonniin. Puhumatta siitä, kuka meistä lopuksi sitäkään säästyy vaalimaan.

— Meidän tulee pysyä jaloillamme, Kara-Hun, vastasin kylmästi. — Me palvelemme yhteistä asiaa, ja tämän yhteisen asian vuoksi meidän ei auta sääliä uhreja. Käy aina louhinkanki kädessä ja jos jossakin tapaat purrun, niin iske.

— Ka-Hara sanoo, että se on rumaa.

— Kaunista se ei ole. Mutta kun ajattelemme, että kaksi tuhannesta paranee siirtämättä ruttoa toiseen ja kolme kymmenestä tällä tavoin pelastaa henkensä toisen kustannuksella, niin on parasta pysyä alkuperäisessä prosenttimäärässä.

Ja sitä tapaa me seurasimme.

Neljännen päivän aamuna, kun se vähäinen työ, mihin tässä levottomassa helvetissä kykenimme, oli lopetettu, tuli Kara-Hun kiireisesti luokseni.

— Shi-Kai on polttanut Jat-Senin! läähätti hän. — Ja Jat-Sen oli terve.

Se oli jo kahdeksas.

— Oletko varma siitä, että hän oli terve? kysyin pahaa aavistaen.

— Varma, Lao-Koo. Ken-Tao sanoo, että Jat-Sen neljänneshetkeä ennen oli pirteänä lähtenyt metalliviemäriltä ja että hän vielä polttotangon edessä oli vannonut olevansa puhdas.

Seurasin Kara-Hunia louhokseen. Ken-Tao ja kaksi muuta Kara-Hunin miestä todisti sen. Pimeikössä heidän edellään oli syntynyt meteli; joku oli huutanut: rutto! — Shi-Kai! — Shi-Kai! Ja kohta sen jälkeen oli Shi-Kai saapunut tankoineen.

Minä aloin ymmärtää. Meitä ei vaaninut vain kaikkialla uhkaava hullunpurema, vaan toinen, vielä suurempi vaara: Shi-Kain tunnottoman käden käyttämä "kirkas autuus".

— Kara-Hun, sanoin jyrkästi, — meidän tulee tiivistää rintamamme. Shi-Kai näyttää jo tietävän sen, mitä tahdoimme häneltä peittää. Laskupasuunalta joka mies läntiseen louhokseen! Olemme turvassa vain niin kauan kun polttotanko viipyy ylhäällä.

Poistuessani Ka-Hara yhtyi seuraamme.

— Lao-Koo, sanoi hän hiljaa, — tietääkö Shi-Kai jotakin metallistamme?

— En luule, vastasin. — Mutta en sitä kuitenkaan ihmettelisi; hänen aaveensa tuntuu olevan aina ja kaikkialla.

Ja itse mielestäni olin varma siitä, ettei hänen silmänsä ollut loitolla silloin, kun Kara-Hunin kanssa nutistimme nuo kaksi vakoilijaa.

Tänä lepohetkenä ei La-Likaan nukkunut. Laskupuolella kaivoksen helvetillinen mylvinä kävi kymmenkertaiseksi, ja äänistä päättäen olisi luullut kolmen neljäsosan väestä iskeneen ikenensä neljännen neljänneksen nahkaan. Kara-Hunin kahdeksan miestä kävi lakkaamatta kanki kädessä, ja tavantakaa Kara-Hun itse ilmestyi louhoksemme aukolle.

— Lao-Koo, sanoi hän kolmannella kerralla, — Shi-Kain apurit näyttävät olevan ruton saavuttamattomissa. Heidän kulmaltaan ei vielä ole kuulunut ainoaakaan parahdusta. Liekö Ken-Taon puheissa perää, mutta hän väittää, että heillä on pillereitä kosolta.

— Montako olette lyöneet, Kara-Hun?

— Kolmattakymmentä. Siinä on Shi-Kaille laskurupeamaksi. Meitä on nyt vain seitsemän.

— Seitsemän?

— Niin. Muuan niistä paholaisista puri Peo-Hania ja minä viimeistin poika-paran.

Kara-Hun vaikeni ja hävisi pimeään. Tunsin väriseväni kauhusta.

— Lao-Koo, kuulin La-Lin kuiskeen, — jos ne purevat sinua, niin — niin viimeistääkö Kara-Hun sinutkin?

— Kara-Hun tahi joku muu, vastasin kauhulla muistellen Hao-Kean rintoja.

— Ja jos ne purevat minua, Lao-Koo?

— Niin silloin —

Ajatukseni töksähti johonkin mahdottomaan.

— Niin silloin? kertasi La-Li pannen kätensä polvelleni.

Pimeässä kirkaisi joku muuta mylvinää terävämmin. Käsi polvellani vavahteli.

— Lao-Koo, sinäkö viimeistäisit? tuli hiljaa.

— Minä — minä pitelisin sinua käsissäni, ettei puremasi ketään ylettäisi. Sitten — Kara-Hun toisi sinulle sen, johon saisit ikenesi imeä. Kara-Hun tottelee minua.

Hän oli pannut kätensä suulleni.

— Lao-Koo, sanoi hän, — yhtä pyydän: kautta suuren Kaikkeuden, kautta äitisi sielun sen helmassa, lupaa minulle pieni hetki ja sitten — isku.

— La-Li!

— Ja pyydä itsellesi pieni hetki ennen iskua.

— Miksi?

— Kautta sen suuren Voiman, joka sinut lähetti ja johon sielusi palaa!

— La-Li, minä lupaan.

Hänen kätensä luisti polveltani. Kaamea kirahdus leikkasi jälleen kaivoksen pimeyttä.

Minä värisin lupaustani. —

* * * * *

Laskupasuunalla vaikeni kolmattakymmentä ääntä. Ja kuinka paljon oli niitä, joiden nimiä pasuuna ei huutanut? Ja viimein laskeutui polttotanko Shi-Kain nimen toistuessa hoputtavana törinänä.

— Shi-Kai, vastasi ääni, jossa soinnahti sille tavaton väsymys.

— Montako ruumista, Shi-Kai?

— Vaikea laskea, oi suuri Tai-Lane.

— Käänne havaittavissa?

— Jo sivuutettu, oi suuri Tai-Lane.

— Pilleri.

Näin selvästi, että Shi-Kain koura täyttyi putken sisällöstä. Ja silloin tunsin jotakin olevan tulossa.

— Suuri Tai-Lane, sanoi Shi-Kain muuttunut ääni.

— Orja Shi-Kai, tärähti vastaus, — puhu!

— Minä tahdon puhua jalkaisi juuressa ja hartiat suuruutesi painosta luhistuen, oi suuri Tai-Lane.

— Sinä tiedät, mitä seuraa, ellei asiasi vastaa pyyntösi julkeutta, orja.

— Poltettakoon saastainen aineeni kolmen kohtisuoran paisteen helteessä, oi suuri Tai-Lane.

— Odota, orja Shi-Kai. —

Kuulin korkeudesta tutun äänen. Shi-Kain kasvoilla liikehti ilme, jonka ilonsekainen julmuus pani käteni puristumaan nyrkkiin. Minut valtasi silmitön katumus siitä, etten noita kasvoja ollut valmistanut polttotangon kipinälle silloin, kun ne odottaen makasivat nyrkkini alla. Enkä ole ihan varma siitä, etten nyt laiminlyöntiäni olisi korvannut, ellei Kara-Hun samassa olisi koskettanut käsivarttani.

Tunsin Kara-Hunin levottoman kysymyksen ja Kara-Hun ymmärsi äänettömän vastaukseni. Siinä se oli: varjona valahti ylhäältä tumma kapine, rysähtäen piirsi sen ovi valokehän reunaa, ja kun uudelleen rysähti, oli Shi-Kain ilkkuva naama nieltynyt kapineen mustaan kitaan.

— Kara-Hun! sanoin, kun ilmiö katosi korkeuteen. — Joudu!

Yksi ainoa ajatus oli ottanut vallan tajunnassani, ja minä tunsin sen pohjalla järkeni vilkkaan juoksun. Vasta louhoksen pimeimmässä sopessa pysähdyin.

— Kara-Hun! virkahdin. — Sinä ymmärrät. Jos vaara uhkaa, niin pudistat ruumiini hereille. Minä makaan. —

Se oli Tai-Lanen ääni. Naisekkaana se leperteli, mutta pohjalla kumisi järkähtämätön raakuus.

— Orja Shi-Kai, sinä puhut! sanoi se.

Shi-Kain katse vilahti Tai-Tan-Liin ja takaisin Tai-Laneen.

— Oi suuri Tai-Lane, sanoi hän, — orja Shi-Kai on pitänyt velvollisuutenaan ylläpitää järjestystä kaivoksessa. Sitten Lao-Koon tulon se ei enää ole onnistunut. Hänessä astui kaivokseen kapinan henki. Ensin hän villitsi Feo-Fanin ja sitten kauniin La-Lin. Edellisen tapoin, jälkimäistä olen pitänyt silmällä. Lao-Koon olisin tappanut; mutta hän merkitsi sinulle kaksikymmentä tonnia.

— Asiaan, orja! keskeytti Tai-Lane. — Mitä olet huomannut?

— Oi suuri Tai-Jeo, hän lyöttäytyi yhteen vanhan Ka-Haran kanssa. Jo aikoja ennen oli Ka-Haralla ollut epäiltävää asiaa läntisiin pohjukkoihin, ja Lao-Koon tultua tämä epäiltävyys kasvoi. Minä koetin ottaa siitä selkoa, mutta he olivat ovelia eivätkä paljastaneet toimiaan. Nyt, Kara-Hunin tultua, heidät yllätin.

— No? innostui Tai-Lane ja Tai-Tan-Li astui askeleen lähemmä.

— Oi suuri Tai-Lane, jatkoi Shi-Kai, — he tappoivat kaksi apuriani, Seo-Manin ja Ira-Hain, ja minä pääsin vaivoin hengissä paikalta. Mutta minä näin, mitä he tekivät; he kantoivat raskaita mittoja —

— Metallia! kivahti Tai-Lane, ja hänen silmissään leimahti.

— Metallia, kertoi Shi-Kai tärkeänä.

Tai-Lane katsahti Tai-Tan-Liin.

— Mutta mitä he sillä? sanoi hän nähtävästi järkeään pinnistäen.

— Kenties vain tarpeen varalta, sanoi apulainen kuin muuta ajatellen.

Silloin Shi-Kai nousi.

— Oi suuri Tai-Lane, sanoi hän, — he kantoivat kolmin miehin ja ainakin yhden lepokauden. Ja Kara-Hunilla oli toistakymmentä miestä, jotka joka nousussa liikkuivat leposijoiltaan. Eiliseen mennessä olin tappanut heistä seitsemän, ja tänään kuulin jäljellä olevien puhuvan louhoksen jättämisestä. Tai-Lane nousi.

— Oletko puhunut, orja Shi-Kai? sanoi hän.

— Olen, suuri Tai-Lane. Mutta yhtä kunniaa anon sinulta, oi kaivosten viisas valvoja: jos tahtosi on, että tämä petollinen Lao-Koo kuolee polttotangon kipinästä, niin salli, oi suuri Tai-Lane, minun viheliäisen käteni ohjata liekkiä.

— Minä sallin sen, orja Shi-Kai. Sinä jäät valopatsaalle ja odotat siinä.

Shi-Kai poistui kolmen polttajan saattamana, ja Tai-Lane lausui apulaiseensa katsoen:

— Mitä arvelet, Tai-Tan-Li?

— Että on viisainta laskea alas parisataa polttajaa ja eristää itäinen pääty.

— Ja sitten?

— Shi-Kain opastamana tutkia jokainen soppi ja pidättää Lao-Koo, Kara-Hun ja Ka-Hara.

— Vain Kara-Hun ja Ka-Hara. Entä sitten? Mitä luulet itse asiasta? Onko se kapinan luontoista?

— Ka-Hara on Tai-Millin väkeä, Kara-Hun tämän uuden villityksen ja Lao-Koo —

— Tai-Tan-Li, keskeytti Tai-Lane jälleen haukotellen, — Lao-Koota ei enää ole.

— Ei ole? sammalsi Tai-Tan-Li.

Ja myönnänpä, että hänen hämmästyksensä ei ollut suurempi kuin minun.

— Tyhmyri! Suuren Tai-Simonin tahdosta häntä ei enää ole, kertasi Tai-Lane kärsimättömästi. — Mutta asia on vakava. Se sietänee hetken levon. Mieti suunnitelma valmiiksi; nousussa laskemme polttajat alas. Ja jos Lao-Koon tulee kuolla, niin sen tulee tapahtua rekisteröimättä.

He vaihtoivat omituisen silmäyksen, ja minä ymmärsin, että jotakin sanottavaa jäi sanomatta. Tai-Tan-Lin silmiin oli kohonnut saamaton ilme, ja hänen olkapäänsä alkoivat kuin väkipakolla luhistua.

Silmänräpäyksessä minulle selvisi tilanteen vakavuus. Lähteä nyt tunneliin oli samaa kuin antautua polttajille ja nähdä Shi-Kain osoittavan todeksi väitteensä metallista.

Kuolema ja kirous! Se, mikä minua oli arveluttanut tiedonantovälineenä Tai-Masonille, oli nyt ainoa mahdollinen tehtävä. Tai-Tan-Li näytti selvästi tuntevan vieraan hengen läsnäolon; minä jätin hänet ja seurasin Tai-Lanea.

Nähdessäni hänet naisensa sylissä ymmärsin, että minulla oli ainakin puoli hetkeä aikaa. Kiiruhdin Kara-Hunin luo kaivokseen.

— Kara-Hun! sanoin ainettani ravistaen, — Shi-Kai on paljastanut salaisuutemme. Huomenna kenties ei ole olemassa meitä eikä meidän metalliamme. Kuuntele tarkoin: Jos Tai-Lanen polttajat ajavat tähän louhokseen La-Lin, Ka-Haran ja sinut miehinesi eivätkä itse astu louhoksen sisäpuolelle, niin ole varuillasi. Eläkä ole huomaavinasi heidän puuhiaan, vaikka joku polttajista hiipien tulisikin louhoksen puolelle.

— Minä en ymmärrä, Lao-Koo, sanoi hän.

— Sinun ei tarvitsekaan ymmärtää nyt, kunhan tottelet sokeasti. Totteletko, Kara-Hun?

— Kautta suuren Tai-Masonin. Mutta sitten?

— Sitten, jos suuri Kaikkeus sen suo, minä herään.

Jätin ruumiini ja sen ällistyneen vartijan. Louhoksen etualalla katselin La-Lia: hän oli jo aloittanut työnsä.

Minun työni oli myöskin aloitettava. —

* * * * *

Minusta se kesti iankaikkisuuden. Viimein kuitenkin Tai-Lanen ruumis osoitti väsymisen merkkejä, ja hänen kätensä herposi liikkumattomaksi. Kelmeytynyt silmä sammui, jäsenet venähtivät lepoverkon tuudintaan, ja naisen käsi silitteli uupuneen miehen veretöntä otsaa.

Nyt, Lao-Koo! sanoin itsekseni.

Mutta epäilys valtasi henkeni. Tai-Joon oli sitä aina väittänyt, itse olin sitä luulotellut ja suuren Tai-Jeon palatsissa olin sille luulolleni saanut vahvistusta. Mutta miten kävisi nyt, kun oli kysymyksessä elämä ja kuolema, kun puolustuksen sijasta piti hyökätä!

Katselin Tai-Lanen ruumista; se inhotti minua. Ja kuitenkin —

Nyt! sanoin itselleni. —

Minä tahdoin ajatella tuon otsaluun alla, tuntea kyllästystä noissa laihoissa nivusissa ja oikoa laiskalla nautinnolla noita vähän vaivautuneita raajoja. Ja minä tahdoin käännähtää, ojentaa torjuvan käteni tuon tympäisevän naisen puoleen ja sanoa: mene, nainen!

Suuri armias Kaikkeus! — Eikö tuo itsepäinen velttous ottanut karkotakseen?

Ah! Käsihän nousi, taipui — torjui.

— Mene, nainen! sanoi uninen ääni. — Minä tahdon nukkua.

Ja ikäänkuin hengenpidätyksellä estellen toista veltosti vastustavaa voimaa, työnsin Tai-Lanen kädellä pehmeän lonkan yli lepoverkon laidan. Ja naisen ruumiin notkuttua punakeltaisesta kajasteesta seinän suojaan, mutisin huulien sisäpuolella voiton varman huudahduksen:

— Minä olen Tai-Lane, kaivoksen suuri valvoja! Samassa tuokiossa seisoin lattialla. Tuntui siltä kuin olisi tonnin riippa olkapäitäni painanut, ja jaloissa vapisi outo voimattomuus.

— Tai-Tan-Li! huusin äänellä, jota olin kuullut Tai-Lanen käyttävän.

Silmänräpäyksessä Tai-Tan-Li ilmestyi eteeni, ja seinän takaa näin vilahduksen polttajain ketjusta.

— Mitä käsket, suuri Tai-Lane? sanoi hän.

— Onko suunnitelmasi valmis, Tai-Tan-Li? kysyin lievän pyörrytyksen vallassa. — Anna kuulua!

— Polttajat seisovat jo rivissä. Puolen hetken kuluttua he ovat alhaalla, ja Shi-Kai osoittaa heille epäiltävät paikat.

— Lähteekö henkesi heidän avukseen?

— Jolleivät Shi-Kain neuvot auta, Tai-Lane. Soraseinän tutkiminen käy raskaaksi irtauneimmallekin hengelle.

— Olet oikeassa, Tai-Tan-Li. Mutta siitä huolimatta kuule neuvoni: me annamme heidän itsensä ilmaista kätkönsä.

— Miten, oi suuri Tai-Lane?

Silloin pälkähti mieleeni suunnitelma selkiselvänä. Tunsin Tai-Lanen ruumiin vapisevan henkeni puistatuksessa.

— Minä näytän, Tai-Tan-Li, sanoin astuen aukkoa kohti, — Nämä kaksisataa miestä — Masonia muistellen masensin säälin tunteen sisimmässäni — saartavat Lao-Koon louhokseen La-Lin, Ka-Haran, Kara-Hunin ja tämän apurit.

— Ja Lao-Koon —

— Minä olen määrännyt, Tai-Tan-Li, kivahdin Tai-Lanen kiivaalla äänellä. — Siis La-Lin, Ka-Haran, Kara-Hunin ja hänen apurinsa. Pimeikön turvissa, mutta kuitenkin niin, että joku vangeista sen näkee, sijoittaa joku polttajista kolmen sadanneksen räjähdyskoneen louhoksen sisäpuolelle, ja muut pysyvät visusti aukon ulkopuolella, kunnes uusi määräys annetaan.

Tai-Tan-Lin kasvoilla välähti tyytymättömyys.

— Luuletko, Suuri Tai-Lane, että he pelosta kaivavat esiin aarteensa? sanoi hän.

— Luulenko! — Sisässäni leimahti kärsimättömyys, joka oli liiaksi omaa itseäni. — Tai-Tan-Li, tämä on Tai-Lanen määräys, ja sinä, turvallisuuden vaalijana, pidät polttajain etunenässä sen tarkoin noudattamisesta huolen.

— Tai-Tan-Li! kuulin pyörrytyskohtauksessa oudon äänen, — Kaivosalueelle on tunkenut vieras henki!

Salamana se iski tajuntaani ja pani Tai-Lanen olemuksen otteessani värisemään. Polttajain rivit alkoivat liikehtiä ja Tai-Tan-Li tuijotti avuttomana eteensä.

Oli minun pelastukseni, että otteeni tuokioksi herpaantui. Samassa tuokiossa tunsin toisen voiman yrittävän huuliani liikuttaa. Ja silloin muistin Tai-Joonin varoituksen: on pidettävä jännitys mahdollisimman lähellä tasapainoa; muuten saattaa tapahtua, että häädetty henki oman ruumiinsa ulkopuolella kykenee toimimaan riippumattomasti.

Väkipakolla itseäni tyynnytellen virkoin veltosti:

— Se oli jo kolmas kerta. Meidän toimintaamme seuraa korkeampi henki, Tai-Tan-Li. Mene!

Hänen viittauksestaan polttajain lauma suoltui pimeään käytävään. Kun rivin viimeinen oli kadonnut, palasi Tai-Tan-Li luokseni. Hänen kasvoillaan kuvastui tekopyhä katumus.

— Tahdoin salata polttajilta Lao-Koon jutun, sanoi hän hiljaa. — Suuri Tai-Simon ilmoitti puoli hetkeä sitten, että hän Tai-Maran vuoksi oli pakotettu peruuttamaan Lao-Koon kuoleman.

— Ja mitä — se merkitsee? epäröin hämmentyneenä.

— Suuri Tai-Lane, Tai-Simon sen itse minulle ilmaisi, niinkuin olisin asiasta ollut perillä, änkkäsi hän nähtävästi väärinkäsittäen hämminkini. — Ja sehän merkitsee siis, että on tilitettävä takaisin kuusikymmentä sadannesta ja lähetettävä ne jollakin tekosyyllä Tshung-Kingiin.

Aloin ymmärtää.

— Eikö suuri Tai-Simon ole erehtynyt ajassa? Niin kauan ei Lao-Koo ole ollut kuolleena, sanoin epävarmasti.

— Kaksikymmentä nousua on siitä, kun suuri Tai-Simon sai poltto-ilmoituksen. Täytyy keksiä veruke, tehdä henkilövaihdos. Olen jo lähettänyt Kian-Tsaon metallia noutamaan.

— No hyvä, sanoin uskaltamatta enempää haparoida, — puhun asiasta Tai-Simonin kanssa. Mene, Tai-Tan-Li!

Yksin jäätyäni minut valtasi tilanteen koko outous. Tunsin olevani puutannaisena aavan ulapan yllä vaappuvalla yhden miehen siivellä. Kummanko meistä tämä ahdas aine ulapan poikki kantaisi?

Silmäni osui kontakti koneeseen. Sen neula seisoi Tshung-Kingin kohdalla. Mieleeni juolahti Tai-Simon, ja sormeni tavoittivat virranpäästäjää.

Silloin näin käytävän pimeiköstä valoon suoltuvan kantajain jonon. Ne pyrkivät taakkoineen lentokuormaston raitille.

— Kian-Tsao! sanoin umpimähkään.

— Suuri Tai-Lane, kuulin vastauksen, — me tuomme kuusikymmentä sadannesta Tai-Tan-Lin käskystä. Kolmekymmentä on tässä.

Katselin heidän työtään. Aivoissa tunsin kovan pinnistyksen; hiki kihosi ruumiille.

— Joutukaa! sanoin äkkiä.

Ja tuskin olivat miehet kadonneet käytävään, kun sormeni sysäsi virranpäästäjää. Tarkistusneula tärisi Tai-Simonin palatsin kohdalla.

— Pasuuna! huusin taakseni Tai-Lanen sanontatapaa matkien, — Tai-Tan-Li ylös!

Tiesin tulleeni kuulluksi ja pistin pääni koneen hattuun.

Siinä jo vilahti Tai-Simonin tuttu naama.

— Sinäkö, Tai-Lane! sanoi hän kerkeästi.

— Minä, sanoin hätäisesti ja uskaltaen kaikki yhteen iskuun. — Aarteemme on hukassa!

— Tai-Lane, sinä suuri, keskeytti hän, — se koskee vain kuuttakymmentä sadannesta. Se on harmillista, mutta saanemme sen korkoineen takaisin. Tai-Maralle merkitsee Lao-Koo niin paljon, että hän kerta kaikkiaan ei saa kuolla. Hänet on herätettävä henkiin. Sinun tulee se selittää jollakin —

— Kirous ja kuolema, Tai-Simon! tiuskasin. — Kysymyksessä on kaikki. Alueella liikkuu vieras, suuri henki. Jos paljastus tulee, ei metallia saa löytyä. Meidän pitäisi se siirtää, hävittää —

Näin hänen kasvojensa vääntyvän. Syrjästä äkkäsin vilahdukselta Tai-Tan-Lin naaman.

— Armias Kaikkeus! huohotti Tai-Simon, — sanot, että paikka oli varma. Se merkitsisi — ah! — se voisi merkitä —

— Asemasi, suuri Tai-Simon, puhumattakaan kunniastasi. Ja henkesi se nuolaisee armotta.

— Minun? Ah, suuri Tai-Lane, myöskin sinun ja Tai-Tan-Lin. Hävitä se, räjähytä — ei, ei, siirrä, kätke! Sinunhan on kolmannes —

— Se on vähän, Tai-Simon. Puolet! tiuskasin, ja samassa säikähdin kiihtymystäni. — Mutta minä siirrän, minä yritän —

Sanani kuolivat Tai-Lanen hengen epätoivoiseen rynnistykseen. Hellitin virran ja lepuutin tahtoani.

Katseeni kohtasi Tai-Tan-Lin kauhistuneen naaman.

— Hukassa! sanoin. — Pian! Metalli alas kaivokseen!

— Kaivokseen?

— Suuri armias Kaikkeus! — Kaivokseen, kaivokseen! Joudu!

— Lunarian sokeus! Neljäkymmentä tonnia tuossa paikassa kaivokseen! Se veisi sadalta mieheltä kolme neljä hetkeä.

Tunsin vapisevani ilosta.

Ja samalla tunsin, etten hänen verukkeitaan pitemmältä kestäisi.

— Kuolema ja kirous! Sen täytyy tapahtua! kivahdin. — Kautta kaiken hyvän, se on ainoa pelastus! Ajamme metallin läntiseen louhokseen. Räjähdyskone on siellä. Telkeämme aukon. Vangit ja metalli samassa sopessa! — Mikä keksintö! Näetkö, Tai-Tan-Li, me odotamme, toivomme viimeiseen hetkeen, ja jos tarkastuslentue saapuu, annamme koneen räjähtää —

— Metalliin?!

— Se vie metallin ja vangit, möyrii umpeen koko läntisen louhoksen. Ja jos sorassa pengotaan, Tai-Tan-Li, niin levitämme kätemme ja sanomme levollisesti: se oli heidän työtään, kapinallisten kätköä. Joudu, Tai-Tan-Li!

Hän ei enää siekaillut. Äkillinen kirkastus oli valahtanut hänen hämmästyneille kasvoilleen.

— Oi suuri Tai-Lane, sanoi hän, — sinä olet nero!

Ja hänen äänensä kuului kohta käytävän pimeikössä.

Kolme, neljä hetkeä! kertasi tajuntani kärsimättömästi. Ja Tai-Lanen ruumista alkoi vaivata kiusallinen näläntuntu. Käännähdin vasemman seinän puoleen ja astuin askeleen. Se avautui, ja katseeni hipoi haalakassa keltahohteessa kimaltelevia maljakkoja, joiden sisällystä viehkeä kaunotar varovasti sormieli.

— Oi suuri Tai-Lane, helähti ääni, — hyytelö on sinua odottanut. Olen sivellyt huuleni sen makealla hetteellä.

Kuin pakosta lähenin lepoverkon viekoittelevaa keinua. Mielihyvällä lysähdin siihen ja annoin kauniiden hymyhuulien syöttää Tai-Lanen suuta herkulla. Naisen käsi siveli ruumistani.

— Olen väsynyt, sanoin nautittuani ravinnon. — En, en halua mitään. Tanssi minulle.

Tuo viimeinen tuli kuin vasten tahtoani. Naisen suloinen notkeus ihastutti minua, ja toisinaan sain vastustamattoman halun koskea hänen hipiäänsä.

Minun se ei ollut, tuo halu; se oli Tai-Lanen ruumiin. Ja välimmiten olin antamaisillani sen voittaa. Mutta sitten häpesin. Enkö minä, Lao-Koo, ollut nyt tuon pyyteissä mässänneen Tai-ruumiin herra?

Minä hymyilin keskellä kiusallista jännitystä.

Naisen tultua lähelleni katselin hänen kauniita jäseniään. Minua huvitti päästää tajunjännityksen avulla Tai-Lanen henki kokonaan ruumiinsa ulkopuolelle, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hellitin jännitystä, kunnes tunsin hänen tahtonsa taistelevan kielenkannasta. Mitähän, jos hänen henkensä liikapinnistyksen painosta tyyten vapautuneena olisi hälyttänyt apua Tshung-Kingistä!

Se oli ajankulua, mutta se oli kiusallisessa yksitoikkoisuudessaan hirvittävää. Minä aloin kauhistua omaa jännitystäni.

* * * * *

Aurinkokellon osoittaessa toista hetkeä työnsin naisen luotani. Melkein pakahtuneena horjuin etuhuonetta kohti.

— Tai-Tan-Li! huusin huoneen kolkossa yksinäisyydessä.

Joku tuli vastaani.

Se oli Kian-Tsao.

— Herra, sanoi hän, — suuri Tai-Tan-Li on kaivoksessa.

— Oletteko lopettaneet työnne?

— Viisitoista tonnia on vielä jäljellä, oi suuri Tai-Lane.

Enhän voinut enää odottaa.

— Silloin lopetamme, tiuskasin. — Laittakaa viiden sadanneksen räjähdyskone jäljellä olevan luo. Vie sana Tai-Tan-Lille: louhos suljetaan.

Hän kiiruhti tiehensä.

Kuin kuumeessa mittelin huoneen siloista lattiaa. Tämä käsky kaipasi kenties selitystä, mutta siihen ei minulla ollut voimaa. Minua vaivasi kova kaipuu oman aineeni kahleisiin. —

— Suuri Tai-Lane! kuului Tai-Tan-Lin hätäinen ääni. — Louhos on suljettu, kone on paikallaan. Mutta miten käy —?

— Hyvin, Tai-Tan-Li, katkaisin utelun. - Kian-Tsao saa valvoa jäljellä olevaa aarretta. Sinun paikkasi on nyt polttajain luona. Meillä on kuusi hetkeä laskuun, siitä kolme lentueen tuloon. Jollen sitä ennen anna määräystä, palaat tänne.

— Yhdeksän hetkeä! virkahti hän. — Purtujen mylvinä on helvetillinen. Kaksi polttajaa jo olen menettänyt. He eivät pelkää tankoa.

— Teitä on monta, Tai-Tan-Li. Mene! Sinun tottelemisestasi riippuu pelastuksemme.

Kiivas viittaukseni kuoletti vastauksen hänen huulilleen. Hän totteli.

— Ja nyt, Tai-Lane, kuiskasin hänen kadottuaan käytävään, — nyt on vaikein jäljellä.

Vapisten astuin kontaktikoneen ääreen. Vielä kerran viipyi katseeni sen virranpäästäjällä.

— Suuri Kaikkeus, enkö tällä säästä Tai-Lanen hengeltä tarpeetonta riutumista viheliäisessä kuoressaan! höpisin itsekseni.

Kontakti irtosi. Kipinä sen nenässä hyppelehti kuin saalista vaanien. Tai-Lanen ruumis, hiestä märkänä, kuroittui sen yli kyynärpäihin nojaten.

Kuolema ja kirous! — Ehtisinkö irtautua ennenkuin lihasjännitys höltyisi? —

— Mene, Tai-Lane! sihahti sisimmästäni. Ruumis vavahti, kyynärvarret nytkähtivät.

— Kirous! kahahti sen huulien väänteestä.

Suuri Tai-Lane oli suhahtanut höyryksi kipinöivän puikon ympärille. —

Kara-Hun päästi ihastuksen äännähdyksen. Ympärilläni liikehti säikähtyneitä kasvoja. Hohteista taustaa vasten erotin La-Lin rakkaat piirteet.

— Hetki on tullut, kuiskasin jäseniäni verrytellen. — Tunneli odottaa. Meillä on metallia lähes kolmekymmentä tonnia. Järjestä miehesi. On tehtävä sadan miehen työ.

— Tuoko? sanoi hän hohtaviin harkkoihin viitaten.

— Kaikki, vastasin ponnahtaen jaloilleni.

Neljänneshetken kuluttua oli hiljainen työ täydessä käynnissä. Kara-Hunin kanssa sukelsin kaivantooni.

Ensimmäisen kannoksen siroitimme tunnelin pohjalle.

— Vaunu! huudahti Kara-Hun tuijottaen hohteessa eteensä. — Mutta siinä ei voi olla virtaa.

— Me työnnämme sitä. Olen yksin koetellut sitä tyhjänä; täytenä se liikkuu kymmenen miehen voimalla.

Se antoi uutta intoa. Kara-Hun kapaisi aukolle, taakka toisensa perään vierähti sen mustasta suusta tunnelin pohjalle, ja kierrossatoja hievahtamatta seisonut vaunu nytkähteli hohtavien harkkojen painosta.

Vajaaseen kahteen hetkeen laskin päässeemme puoleen määrään. Orjan työnä se olisi vienyt yhtä monta päivää. Kuumeisella kiireellä aloin hyppelehtiä edestakaisin louhoksen ja tunnelin välillä, täällä innostaen, siellä kuiskaten kannustaen.

Räjähdyskonetta hakiessani osuin La-Lin lähettyville. Hänen työskentelynsä näytti minusta ilottomalta. Olin sanomaisillani hänelle sanan, mutta samassa äkkäsin sen, mitä hain, ja syvennyin seuraamaan sen johtolankaa.

Aukon lähellä pysähdyin kuuntelemaan. Helvetillisen mylvinän ohella olin kuulevinani hillittyä puheen sorinaa. Terävällä metallisirulla taitoin langan ja panin painavan lohkareen jäännöksen pitimeksi.

Metallitaakat kulkivat kuin aaveet ja niiden hohteessa vilahtelivat kaivannosta palaavien työteliäät kädet.

Lankaa oli kymmenkunta miehenmittaa. Voidakseni saada sen pään tunnelin puolelle täytyi minun siirtää räjähdyskone peremmäksi. Asetin sen kahden kannatinkaaren väliin ja odotin, kunnes viimeinen mies oli hävinnyt kaivantoon.

— Lao-Koo, kuulin äänen, kun kiiruhdin lanka kädessä aukolle, — mihin he menevät?

— Tunneliin, sanoin lyhyesti.

— Olen sen kuullut, intti hän hiljaa, — mutta miksi he sinne menevät? Ja miksi sinne menee tuo metalli?

— La-Li! sanoin tarttuen häneen kiihkeästi. — Silmänräpäyskin on kallis. Elä kysy enempää, ennenkuin olemme seinän tuolla puolen. Kautta veljesi hengen, joka sinulle ennusti minun tuloni, tottele minua, La-Li.

Kenties ääneni epätoivoinen sävy sen vaikutti; hän kiipesi vastustelematta aukkoon ja ryömi edelläni eteenpäin.

— Kara-Hun! huusin hänen ohitseen. — Ojenna kätesi La-Lille!

— Miten hän on sinne päässyt? helähti La-Lilta.

— Hyppäämällä, La-Li.

— Jos siinä pohja on, voin minäkin hypätä, tuli uhmaavasti, ja La-Li katosi tunneliin.

Mutta hän viipyi yhä aukon suulla. Alas tullessani näin hänen silmäilevän näkyä. Se olikin jylhän suurenmoinen. Tomuna tunnelin pohjalla hohteleva metalli valaisi palan tuota pitkulaista suojaa, ja sen keskellä seisoi vaunun haamu liekehtivine suineen kuin satumainen jättiläishirviö puikkelehtivien ihmis-syöpäläisten kynsissä.

— Kaikki mukana, Kara-Hun? huusin innostuneena.

— Kaikki, oi suuri Tai-Kee, tuli Kara-Hunin julkea vastaus.

— Ja vaunu liikkuu? jatkoin kaihtaen La-Lin katsetta.

— Helposti.

— Siispä matkaan, Kara-Hun!

Sitten hänen käskystään kajahti vaunun lähtiessä liikkeelle sen ympäriltä valtava huuto:

— Suuri Kaikkeus auttakoon Tai-Masonia! — Suuri Kaikkeus suojelkoon Tai-Keeta!

Sen haamu hohti jo etäisessä pimeydessä, kun hellitin La-Lin käden. Sorakimpale kipenöi metallisirulla ja sähähdys ilmaisi sen sytyttäneen johtolangan.

— Lao-Koo! helähti terävästi La-Lin ääni. — Mitä olet tehnyt? Kaivoksessa on minun veljiäni!

— Ja minun, vastasin painokkaasti. — Mutta louhoksen suulla on vain Tai-Lanen apuri ja kaksisataa polttajaa. Tule!

Hän kiskoutui otteestani ja ryntäsi takaisin aukolle. Onneksi hänen kätensä eivät ylettyneet sen suulle. Sanaakaan hukkaamatta sieppasin tuon rimpuilevan pikku olennon syliini ja kiiruhdin kauhistuneena pois, eteeni katsomatta, taakseni pälyämättä. — —

Suuri armias Kaikkeus! Se vyöryi kuin miljoonan kaivospanoksen voima miljoonien tonnien sortuessa. Yltympäri sen kaiku jyrisi lukemattomain pasuunain törinänä, ja ilmanpaine rutisti minut taakkoineni hirvittävään puristukseen, joka ajoi ilman keuhkoistani ja pusersi pääni viepoittavaksi massaksi.

Suuri Kaikkeus! Tunneli oli luhistunut kokoon ja minä taakkoineni olin saanut ikuisen haudan sen armottomassa sorassa.

— Oi La-Li! — La-Li! — —

KOLMASKOLMATTA LUKU

Yksiraiteinen ja kaksiraiteinen tunneli

Herätessäni tajusin hämärästi, että joku oli maininnut nimeäni. Pinnistin silmiäni, terästin kuuloani; mutta mustaa mustempi ympäristö ei häirinnyt hengityksenikään kuulemista.

Lunarian sokeus! Sanoihan tajuntani, että rutonpanemain kuolinhuudot yhä viiltelivät korvakalvoa.

— Lao-Koo! kuului kuiskaus jälleen, ja joku liikahti käsivarsillani.

— La-Li.

— Sinä elät!

— Missä olemme?

Ja jälleen hiljaisuus, jolla aikaa tajuntani riuhtoili taantumuksen kahleissa.

Ah! Siinä se oli: Kara-Hun, metalli, pimeyteen painuva hohtava pilkku —

— La-Li! sanoin puristaen ruumista, joka tahtoi luistaa sylistäni. Vaunu on jo varmaankin kaukana. Miten kauan olemme maanneet?

— Olen viroitellut ruumistasi hyvinkin kaksi hetkeä. Minä en näe valkoista juovaa —

— Juovaa?

Äänen kalseuden tuntu hävisi äkillisen ajatuksen tieltä. Pinnistin näköäni. Ah! Oliko se viiru näkökalvolla vai tosiaanko tuolla häämötti naarmun aive!

Sanaakaan sanomatta, jäsenien kangistellessa, kalvavan levottomuuden tunkiessa tajuntaani vedin La-Lia mukanani viirua kohti. Suuri Kaikkeus! — Maaperä allamme oli täynnä kuoppia ja töyräitä, kiviä ja multaa — ja tuokion kuluttua luisuimme vierivässä sorassa kaivantoon, jossa tuokin ainoa silmää lepuuttava pilkku imeytyi pimeään.

Hengästyneinä petollisen juoksusoran poljennasta pääsimme vihdoin haudan toiselle laidalle.

— Se on juova! helähti La-Lin huulilta.

Mutta kesti tukalan neljänneksen, ennenkuin sen saavutimme. Ja tultuamme sille kohdalle, jossa terävä särkkä päättyi sileään sisäreunaan, tunsin päästäneeni hämmästyksen huudahduksen.

— Seinä on murtunut, sanoi La-Li töyrään yli hapuillen.

— Niin. Mutta juovat!

Hän ei vastannut sanaakaan, mutta minä tiesin, että hänenkin katseensa oli juuttunut hohtavaan juovapariin, joka suorana kaksoisviivana loittoni pimeyteen.

— La-Li! sanoin tuntien vastustamatonta halua kirkaista. — Tämä ei ole se tunneli; tämä on kaksiraiteinen! —

* * * * *

Tuo ajatus teki minut hulluksi. Jätin La-Lin repeämän suulle ja hapuilin seinäviertä seuraten takaisin. Runsaan hetken ryömittyäni jokaisen sopen ja sokkelon palasin vastakkaiselta suunnalta aukolle. Olin kihnannut polveni verille, piirtänyt käsin ja jaloin tämän epämuotoisen kaivoksen ääriviivat ja varmistunut siitä, että tämä repeämä oli sen ainoa ovi.

— La-Li, sanoin mietittyäni, — sytytettyäni langan juoksin enintään kymmenen miehenmittaa.

— Juoksit — toiseen suuntaan, tuli arastellen. — En tiennyt, harmittelin. Olin sokea.

Ja päästäkseni kiusallisesta ajatuksesta lähdin toistamiseen kierrokselle.

Mikä oli tapahtunut, se oli tapahtunut. Mutta miten se oli tapahtunut, sitä kykenin tuskin arvailemaan. Että räjähdys oli ollut voimakkaampi kuin mitä olin odottanut, senhän tunsin vielä luissani; mutta että se oli kyennyt liikuttelemaan maamassoja niin, että toinen tunneli tyyten hävisi ja toinen paljastui näkyviin, sitä en oikein jaksanut ymmärtää.

Miten sitten olikaan käynyt kaivoksen, miten Tai-Tan-Lin ja hänen kahdensadan miehensä! Sitä en tahtonut ajatella.

— Se on myllertänyt jonkun noista jähmeistä kaarista, selitin La-Lille, — ja painanut tunnelimme tukkeeksi valtavan maakerroksen, jonka toinen reuna nyhtäisi palan tämän tunnelin seinästä.

— Miten se säästi meidät? kysyi hän.

— Kaikkeus sen tietää. Se kai lähetti ilmanpaineen meidät tuuperruttamaan juuri siihen pisteeseen, jonka ympärillä maa lohkeili.

Kaivannon perältä olin löytänyt ulottuman, joka tuki tätä otaksumaa. Mutta että kysymyksen ratkaisu oli puutteellinen, sen me molemmat tajusimme.

Ja siihen sopimukseen tultuamme meidät yhtaikaa valtasi sama ajatus. Minulla se pyrki esiin pakottavana tunteena.

— Mistä sitä saamme? sanoi La-Li.

— Kara-Hun sanoi, että putkissa sitä kyllä olisi. Ja jos sitä on heidän tunnelissaan, niin miksei sitten täälläkin?

— Mutta putket?

Se oli kysymys. Olin sen jättänyt Kara-Hunin huoleksi, ja nyt Kara-Hun ei ollut täällä. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten putkijärjestelmä tunneleissa oli sovitettu.

— Tule, La-Li, sanoin teeskennellen rohkeutta, mitä itselläni ei ollut, — Suuri Kaikkeus ei liene säästänyt meitä maan vieremältä nälkäkuolemaan. —

* * * * *

Mutta toisen päivän laskussa aloin epäillä suuren Kaikkeuden tarkoitusta. Olimme lyhyin levähdyksin seuranneet loppumatonta kiskoparia hyvinkin puolen asteen pituudelta, ja yhä oli edessämme pimeys, yhä sivuillamme siloinen seinä, yhä yllämme hohteessa häämöttävä yksitoikkoinen katto.

— Kuolet uupumukseen, La-Li, sanoin silloin. — Anna minun kantaa sinua.

— Mitäpä se hyödyttäisi? vastasi hän väsymystään peitellen. — Tunnelin päähän emme kuitenkaan koskaan tule.

— Mutta me voimme löytää putken.

Se oli toivon kipinä, joka vähitellen uhkasi sammua. Kolmannen päivän nousussa jätin La-Lin lepuulle saadakseni tietää, milloin se oli tapahtuva.

Kuolema ja kirous! Mikäli aineen poissa ollessa kykenin matkaa vertailemaan, oli meidän kuljettava lähimain kahden normaaliasteen mitta, ja siinä olisi meille työtä neljäksi päiväksi.

Mutta — minua ihastutti yllätys — tämän taipaleen päässä aukenisi eteemme yksi noita valtatien vartioulokkeita, joita olin toivonut löytäväni, ja sen kohdalla oikeanpuolisella kiskolla riippuva vaunu.

— La-Li! huudahdin hullaantuneena. — Minä kannan sinua väkisin!

— Minä jaksan, sanoi hän väsymyksensä lannistaen.

Ja hän kuunteli toivehikasta selostustani pidätellen läähätystään ja silloin tällöin vastaten vähemmän kalseasti.

Puolimatkaan päästyämme kävivät levähdyshetkemme tiheämmiksi, mutta kuitenkin La-Li aina nousi. Viidennen päivän nousussa, kun minun täytyi myöntää, että olin matkan väärin arvioinut, hän ei enää noussut.

— La-Li, sanoin, — minä kannan sinua.

— Minä jaksan kohta, tuli väsyneesti.

— La-Li, sanoin taas hetken mentyä, — sinä olet kevyt taakaksi. Tule syliini.

Mutta hän työnsi käteni pois.

— Odota, tuli hiljaa. — Lepään vielä tuokion.

Sisässäni kouristeli ilkeästi, ruumiini hikosi levätessänikin, ja uni olisi ollut suloisempaa kuin maukkain ravintoneste. Suuri Kaikkeus! Kahdeksaan päivään ei pisaraakaan ollut valahtanut kielellemme.

— La-Li! sanoin ruumiini vaatimuksia peläten. — Minä en siedä vastaväitteitä; tahdon kantaa sinua!

Hän ei vastannut.

Silloin sieppasin tuon hennon olennon syliini, horjuin muutaman askeleen, saavutin tasapainoni ja kiisin enemmän kaatuen kuin juosten eteenpäin. Hyvä Jumala! mutisivat huuleni; hänen rintojensa pehmeä kosketus tuntui huokuvan voimaa rintaani ja hänen käsiensä hervoton heilahdus ajavan ripeyttä reisiini.

— La-Li, kuiskasin, kun kymmenennellä levähdyksellä en enää tahtonut havaita hänen huountaansa, — sinä et saa kuolla; sillä jos sinä kuolet, on sinun ruumiisi painava Lao-Koota, kunnes hänenkin henkensä on paennut.

Minä ryömin eteenpäin — ja toisin ajoin tiesin, että menetin neljänneshetken kahden miehenmitan matkalla. —

* * * * *

Monentenako päivänä, sitä en enää voinut laskea, tunsin taakkani saavan aavistuksen eloa. Lepäsin sen kanssa taipaleella ja päättelin itsekseni, että vielä hetken se eläisi. Käden vähäinen liikahdus vasta minulle totesi, että sisimmässäni olin jo jättänyt kaiken toivon, sillä nyt oli tajuntaani pulpahtanut jotakin uskomatonta uutta.

— La-Li! riemuitsin, — La-Li! Minä juoksen jälleen, minä juoksen!

Mutta polveni vavahtivat.

— Ei, Lao-Koo, tuli heikosti, mutta siinä helähti kuin kerran ennen, — elä juokse. Kuuntele. Sinä olet Tai-Kee — suuri Tai-Kee —

— Olen Lao-Koo, La-Li!

— Niin, mikä olet — minulle olet sama. Kuule! Minä jätän ruumiini, minäkin. Ja silloin olemme yhdenvertaisia. Lao-Koo — syleile minua silloin —. Sitä tahdoin sanoa, — kun pyysin odottamaan — ennen viimeistystä —

Suuri armias Kaikkeus! Mitä lienen huutanut, mitä vastannut! Tiesin vain sen, että La-Li oli sylissäni, että hän rakasti minua, että minä puristin häntä rintaani vasten — ja että hän tahtoi kuolla.

Jos tässä tunnelissa oli ravintoa, jos tuo näkemäni vartiouloke oli lainkaan olemassa, niin minä löytäisin sen paikan, raastaisin ravinnon — tekisin sen vaikkapa kuolevan ruumiini kylmällä kädellä ja valuttaisin nesteen lemmittyni kuivuneille huulille!

— Kaikkeus! huusin, tuntien siinä oman voimani veljen, — jos sinä olet minussa ja minä olen palanen sinua, niin minä voitan sinut, jos tahtoani vastaan nouset!

La-Lin kädet olivat kiertyneet kaulaani, hervottomina ne olivat jälleen siitä hellinneet — ja minun turtuneet jalkani kävivät kuin kone, jota jostakin loitolta pakotin polkemaan eteenpäin.

Vihdoin silmääni häiritsi katkeama toisessa kiskoviivassa.

— Voitto! korahti kurkustani, kun kompuroin varhomaisen vaunun kupeelle; ja taakka sylissäni tuuperruin vartioulokkeen lasimaiselle lattialle.

Kuolettava uupumus oli vallannut ruumiini. Kun nyt kerran olin tässä, niin saatoinhan levätä pienen hetken, intti ääni himmeässä tajunnassani.

— Houkkio! Jos lepäät, hetken, lepäät iankaikkisuuden! Ja La-Li —!

Se riisti jäseneni levosta. Rasituksesta vapisten haparoin komeron seiniä; väsymyksestä vaikeroiden hinasin itseäni eteenpäin. Ja käteni kosketti laitetta, jonka pinnalla tunsin nappulan —

Ruokaa!

Silmäni sokenivat. Niihin oli osunut huikaiseva valo. Se pisteli kirvelien luomienkin läpi.

Kiroten painoin kädet silmilleni.

— Aurinko! kuiskasi ääni lähelläni, ja sormieni välitse näin La-Lin ihanan olennon kääntelehtivän menehdyksen horroksessa.

Armias Kaikkeus! — Kuinka suloinen hän oli siinä valkoisessa valossa! — Ja kuinka viehkeästi hänen huulensa hymyilivät onnekkaan unelman lumoissa!

Ja sitten — sydäntäni viilteli — nuo samat huulet maiskuttivat olematonta letkua imien.

Vihavoittavia silmiäni varjostaen hain seinän hohteesta tuota kaivattua ravinnonpäästäjää. Kontaktikoneen takana oli lepoverkko, sen yllä vähäinen pahka, mutta letkua siinä ei ollut — eikä muuallakaan.

Arvelematta tempasin koneen kupeella viruvan metallikammen, säkenöiden se iski seinässä ilkkuvaan pahkaan, iski toisen kerran, kolmannen. Ja silloin ruiskahti valkoinen neste tuoksuvana ryntäilleni.

Armias Jumala! Se tosiaankin tuoksui. Koskaan ennen en ollut tuntenut niin herttaista tuoksua.

— La-Li! huusin ilosta hullaantuneena tavoitellen tuota elämännestettä käsiini. Ja ryvettäen kasvoni suihkussa olin läkähtyä sen ahnaaseen ahmintaan.

Mutta samassa tuokiossa iski hävyntunne juopuneeseen tajuuni. Väistin kasvoni suihkusta, täytin kahmaloni nesteellä ja hoipertelin La-Lin luo.

— Herää! — Herää! huusin.

Ja tukehduttamisen uhalla valutin ravintoa hänen kuivuneille huulilleen. Ah! Kuinka nautin nähdessäni hänen nielevän, kuinka iloitsin hänen hipiänsä palaavasta lämmöstä!

— Lao-Koo! sopersi hän, kun kiidätin hänelle kolmannen kourallisen. — On niin hyvä — olla —

Ja pilkahdus hänen raukeasta silmästään sanoi minulle enemmän kuin siinä tuokiossa jaksoin uneksia.

Suurta Kaikkeutta kiittäen ja kirvelevät silmäni ummistaen ojensin suuni tuoksuvalle nesteelle. —

* * * * *

Kuinka kauan siinä lienenkin levännyt, herätessäni minua hymähdytti tilanteen naurettavuus: ylt'ympäri lattialla koukerteli nesteniemekkeitä, ja ruumiini mässäsi sen limaisessa kylvyssä.

La-Li ei kuullut huudahdustani. Unen laupiaassa helmassa hänen ruumiinsa ei tuntenut kivikovan alustan painoa; selkiselällään hän siinä lepäsi, toinen käsi niskaa tavoitellen, toinen rentona lattiaa hipoen.

Tuokion katselin valon leikkiä hänen nousevilla rinnoillaan; sitten otin hänet syliini ja laskin lepoverkon joustavalle pohjalle.

Hän kuiskasi jotakin, hymyili ja veti polvensa koukkuun.

Vasta silloin tajusin ravinnon tunnottoman haaskauksen. Riensin suihkulle, ahmin unen tyhjentämän vatsani kylläiseksi ja sovitin kivensirun tulpaksi vuodolle. Ja tyytyväisenä tilapäisen kotini mukavuuteen tunsin lempeää myötätuntoa koko ihmiskuntaa kohtaan, La-Lista, joka tuossa verkon jousteella uinui, Shi-Kaihin asti, joka, jos vielä eli, yhä kipinöitti armotonta tankoaan ruttoisten mylvinässä.

Suuri Kaikkeus! Olinko unohtanut Kara-Hunin, Ka-Haran! Kukaties he tällä hetkellä tuolla toisessa tunnelissa surivat minua kuolleeksi. Tai kukaties oli heillä kyllin huolta omassa kohtalossaan.

Paha aavistus alkoi jälleen painaa mieltäni. Täällähän ei tarvinnut pelätä, tässä autiossa tunneli-äärettömyydessä uskalsin toki ruumiini tuokioksi jättää.

En viivytellyt. Kuuntelin La-Lin tasaista hengitystä, painoin poskeni hänen poskelleen ja laittauduin lepoon. Mieleni palasi yhä uudestaan läpi äskeisen taipaleen, yli räjähdyksen aikaansaaman kaivannon, siihen tunneliin, jonka kattoa pitkin yksi ainoa kiskojuomu viiletti. —

* * * * *

Siinähän se oli. Ja kattojuomun kohdalla maassa hohti kaksi riviä hienon hienoa metallitomua.

Vaunu oli siis edelläni.

Matkan arvioiminen ei edes mieleenikään juolahtanut; sen päämäärä vain kiirehti minua eteenpäin. Ja kuitenkin tiesin äkkiä, että oli syytä seisahtua.

Mitä se oli? Tunnelin pohjalla lepäsi hohteessa mies; se oli hengetön ruumis.

Hyvä Jumala! vavahti sielussani. Tämäkö oli ollut aavistukseni!

Viiletin pelon vallassa eteenpäin. Vähän matkan päässä makasi toinen ruumis, sitten kolme lähetysten; niistä kaksi vielä päästeli heikkoja äännähdyksiä. Pinnistin henkeni toiseen.

— Ka-Hara! sanoin kauhistuen. — Ovatko he joutuneet riitaan?

— Nälkä, höpisi miehen sammuva ääni.

— Ettekö ole saaneet ravintoa, Ka-Hara? Eikö Kara-Hun ole löytänyt putkea?

— Nälkä, kertasi vanhuksen kiteytynyt ajatus; siinä ei enää ollut sijaa muulle.

— Ka-Hara! sanoin tuskaillen voimattomuuttani. — Minä en voi sinua auttaa. —

Ja säälistä siirsin henkeni hänen raihnaisen ruumiinsa puitteisiin. Ah! sitä kalvavaa kouristusta, jonka ympärilläni tunsin: se ei voinut olla muuksi kuin kuolemaksi.

— Ka-Hara! yritin sanoa, mutta kuolevan sydämen ahdistus ajoi minut hänen ruumiinsa ulkopuolelle, ja minä en ehtinyt saavuttaa vapautunutta sielua lennossa.

Kara-Hun! Minun oli saavutettava Kara-Hun! Vielä kahden ruumiin yli viiletin eteenpäin — ja sitten tapasin hänet.

Hän virui pitkänään vaunun takana.

— Ken-Tao! hoki hän nykien vieressään makaavaa ja nojaten toisella kädellään vaunuun. — Ken-Tao! Etkö jo nouse? Tai-Mason odottaa metallia. Olemme ajaneet vasta yksitoista normaaliastetta, ja Kongoon on yli sadan —

Vaunusta karissut metallitomu valaisi hänen kaameita kasvojaan; niillä paloi mielipuolisuuden rohkea tuli. Ryhdyin puhumaan Ken-Taon suulla.

— Kara-Hun, toveri, sanoin lämpimästi, — lepää sinä ja anna Ken-Taon levätä; minä, Lao-Koo, pidän huolen loppumatkasta.

— Tai-Kee! virkahti hän kuin unta nähden. — Niin, Tai-Kee. Tiesinhän, että se hautasi sinut, tiesin, tiesin. Mutta minä olisin vienyt metallisi Masonille, olisin vienyt, kun vain olisin löytänyt ravintoa.

Hän itki ja hapuili kouristuksen kynsissä tukea kädelleen.

— Kara-Hun, sanoin. — Sinä olet sankari. Tai-Mason saa tietää, että olet tehnyt tehtäväsi, ja — Tai-Kee kiittää sinua. —

Oli surkeata nähdä hänen kamppailuansa, vielä surkeampaa kuulla hänen ääntänsä.

— Minä en löytänyt ravintoa, toisteli hän, — löysin vain putken, paljon putkea, tyhjää putkea. Mistä minä tiesin, että neste kulki Lunaan toista tietä! Ah, ei pisaraakaan, ei pisaraakaan — suuri armias Kaikkeus, ei pisaraakaan! —

Se leikkasi sisimpääni. En raaskinut hänelle sanoa, että olin pelastunut ja että minun tunnelissani oli ravintoa. Suuri Jumala, äsken sitä oli siellä lattia lainehtinut!

— Kara-Hun, sanoin, — suuri Kaikkeus on sinulle armollinen.

Ja koko myötätuntoni voimalla ajauduin hänen uupuneeseen aineeseensa, kärsin sen tuskia, kamppailin sen verenseisauksessa ja tunsin sen aivokopasta jotakin irtautuvan.

— Tai-Kee! olin kuulevinani. — Tai-Kee! — Ja enempää ei jälleen vapautunut sieluni kyennyt tajuamaan. Kara-Hunin ruumis makasi tuossa hohteisessa sorassa, ja hänen henkensä oli liian keveä seurattavaksi.

* * * * *

Kuin pahasta unesta palauduin oman tunnelini puitteisiin. Viehkeässä valossa silmiäni hiveli vielä viehkeämpi näky: pääni pohjissa istui La-Li, molemmin käsin otsaani hyväillen, ja hänen silmäinsä pohjalla kimmelsi ilme, joka tuokioksi karkoitti kaikki ikävät ajatukset.

— Lao-Koo! sanoi hän siirtäen sinikatseensa lähemmäksi silmiäni. — Minä olen odottanut heräämistäsi. Sinun henkesi oli kaukana täältä, koska se ei tuntenut huulieni hyväilyä ihollasi.

— La-Li, vastasin, mutta hänen ilmeessään oli jotakin, mikä uudestaan karkoitti eletyn pahan; ja minä vaikenin.

— Tule! sanoi hän rattoisalla touhulla. — Minun on nälkä.

Me seisoimme käsitysten keskilattialla. Katseemme imeytyivät toisiinsa, ja niistä kuvastui voima, jonka äsken saavutettu valo oli esiin lietsonut. Äkillisen kuumeen valtaamana puristin tuon suloisen olennon syliini ja painoin kiihkeästi huuleni hänen huulilleen, unohtaen sovinnaiset lemmentavat.

— Lao-Koo! sanoi hän irtautuen. — Anna minun syödä. Minä tahdon, että ruumiini kyllästyy voidakseen olla kokonainen.

Hän kumartui imemään nestettä, jonka kivenmurusen lomasta päästin hänen huulilleen suihkuamaan. Runsaan neljänneshetken annoin katseeni hyväillä hänen kumartunutta vartaloaan, ja mitä enemmän hänen muotojaan silmäilin, sitä paremmin ymmärsin Tai-Jeon pyyteen: suuren Morris-Jeonkin kammiossa olisi tämä jumalainen vartalo kaikessa hentoudessaan ollut koristus.

— La-Li, kuiskasin hänen syötyään, — miten Tai-Jeo saattoi sinut kaivokseen lähettää! Silloinhan jo suloutesi oli nupussaan.

La-Lin silmässä paloi äskeistä lumoavampi kiille.

— Lao-Koo, sanoi hän uuden sävyn helähtäessä hänen äänessään, — suuri Kaikkeus varmaan oli päättänyt, että saisin sen koskemattomana ojentaa sinulle. Minä olen maksanut sinulle sadannekseni, en ole sinulle enää mitään velkaa. Tule, Lao-Koo, ruumiini palaa saadakseen sulautua sinun ruumiisi tuleen.

— La-Li!

Hän seisoi edessäni nousevin rinnoin, levitetyin käsin, harsoutunein katsein. Ja hänen ihonsa väreili pintaveren hehkuessa sen hennoimmilla kohdilla.

— Sinä olet heikko, La-Li, sanoin vältellen lepoverkon viettelevää joustetta.

— Minä saan uutta voimaa sinun väkevyydestäsi, oi Lao-Koo!

Siinä tuokiossa näin vain kutsuvan katseen, pakottavan pyynnön, milloinkaan ennen palamattoman neitseellisen rakkauden —

Ja tunsin sen lämmön — —

Tunnelin valkoinen valo himmeni siinä tulessa, jota se ei tähän asti ollut nähnyt. —

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Elämäni ihaninta aikaa

Tämä oli elämäni ihaninta aikaa. Neljä päivää vietin tässä huumaavassa yltäkylläisyydessä, kuunnellen La-Lin ääntä, katsellen hänen vartalonsa elävää suloa ja siunaten valoa, joka tuuma tuumalta loihti tunteilleni uusia jumalaisia arvoja.

La-Li! Jos hekuman hellitessä käänsinkin palaavan tarmoni vaunun ja kontaktikoneen tutkintaan, riitti silmäys hänen metallinvälkkeiseen ihoonsa lamauttamaan aikeeni, ja kun hänen katseensa syvyydessä pilkahti kaipuun aavistus, surisi korvissani kiusaajan lumoava ääni:

— Lao-Koo, sinulla on kammiosi, ravintosi, naisesi, vapaus, jota yhdelläkään tuolla ylhäällä ei ole. Sinun on paratiisi — pidä se.

Ja usein häpeissäni tunnustin, että omalle osalleni se riitti.

Mutta Masonin leveä otsa ilmestyi jälleen eteeni: eikö sen ihoa juomuttanut huolien koukeroinen vako? Ja Kara-Hunin kouristuksen jännittämä käsi viittasi tunnelissa hohtavaan metallikuorinaan.

La-Lin maatessa sormeni kerran keksi kontaktikoneen vian. Äkkiä virranpäästäjästä lähti elon kipinä. Ja silloin olin jälleen oma itseni, se, jonka Tai-Joonin puhe kerran oli minusta sorvannut.

Kara-Hunin osoittama Masonin oleskelualue oli ollut liian laaja aineettoman henkeni häilähtelevälle paikallistajulle. Oliko koneen tarkkausneula näyttäytyvä siinä pätevämmäksi?

Kuumeisella innolla määrittelin paikan lähtökohdakseni ja annoin neulan ahtaassa luovinnassa seurata Gordonin-Kongon tunnelijatketta.

Suuri Kaikkeus! Täysi-Jacksonini näköpiiri oli nyt ympyrä, jonka säde oli puolitoista normaaliastetta. Joutuisiko Mason milloinkaan sen ahtaaseen piiriin!

Kunpa tunneli olisi ollut valaistu! Mutta tuolla syvyydessä ei kertaakaan kumottanut hohde, joka olisi todennut edes sen, että tosiaankin seurasin vanhaa valtatietä.

Toivottomana hellitin neulaa nähdäkseni maanpinnan aurinkoisen autiuden — ja uusin innoin painauduin jälleen syvyyteen.

Ei valoa, ei ääntä, ei elonmerkkiä missään. Ja neula tärisi jo lähellä läntistä rantaa.

Silloin — avuttomana pintaa lähetessäni — silmiini osui epämääräinen valoaukea. Siellä täällä kumotti fosforihohde, vilahteli liikehtivä ihmisjäsen, ja korvani täyttyi kumean kalskeen kaiulla.

Siinä työskenteli Masonin kuusikymmenmiehinen joukko, murisematta, ääntä päästämättä. Haltioissani katselin sen uutteraa raadantaa.

Vihdoin korvaani osui ääni.

— Tai-Mason! huusi se. — Tai-Mason! Tämä kaari on kyllin vankka, mutta tuo itäinen tuskin kestää painoa. Neljänneksen tonnia —

— Tai-Mason on mennyt, kuului huuto toisaalta, ja senjälkeen epäselvä keskustelu, joka päättyi lyhyeen: — Mena-Loa, minä noudan hänet.

Pinnistin katsettani. Ylhäältä kaarien ja pylväiden välistä laskeutui mies; pimeikössä hän tuokioksi hävisi näkyvistäni, mutta suuren valokehän kupeella hänet jälleen äkkäsin. Kirous! Pääsikö hän puikahtamaan —!

Sormeni vavahteli herkällä neulalla. Mies oli pysähtynyt vähäisen aukon laidalle, ja syvyyteen kiisi pieni valopilkku. Hänen asiansa unohtaen tiukensin neulaa ja tunsin painuvani huimaavaan nieluun, jonka alapäässä kajaste vahveten karkasi vastaani.

— Tai-Mason! huusin itsekseni ja tavoittelin keskitysnappulaa. Mutta samassa äkkäsin laajaotsaisen ystäväni takana Tai-Ree-Kianin kookkaan vartalon. Masonin lempeän ilmeen rinnalla tämän toimenmiehen naama oli suorastaan irvistynyt.

— Tai-Kee, puhut sinä, Tai-Kee, sanoi hän työlästyneesti. — Joka päivä on huulillasi sama vaikerrus. Tai-Kee oli asiallemme jotakin niin kauan, kun toivoimme hänen saavuttavan aseman, missä oli mahdollisuuksia hankkia metallia. Jo hänen kaivokseen jouduttuaan ymmärsin, ettei Tai-Kee meille enää hiventäkään merkinnyt; ja niin ollen on hänen kuolemansa vain todistanut väitteeni, joka ennakolta oli selvä.

— Hän oli suuri henki, Ree-Kian, intti Mason.

— Suuri tahi pieni, Mason, kivahti Ree-Kian sormiellen käsissään soramurusta. — Joka tapauksessa hänen lopullinen kohtalonsa oli sama kuin tämän malmittoman kiven, kun heitän sen tuonne soran sekaan: jo ennen heittämistä se on arvoton.

Mason teki tuskallisen eleen. Käsi otsalla hän tepasteli edestakaisin ja istahti viimein laitteen ääreen, jonka moninainen sekamelska pani minut ajattelemaan kemiallista koepöytää.

— Mutta mistä saamme valkoista metallia! huoahti hän toivottomasti. — Minä uskoin varmasti tähän viimeiseen seokseen, mutta nyt huomaan, että siitä puuttuu päätekijä, voimaa imevä aines. Heliotoolia ei voi millään korvata.

— Koeta vielä kerran.

— Turhaa! Kun olen menettänyt luottamukseni siihen, en enää jaksa päivääkään; hituisella toivolla ahertaisin kymmenen kierrosta. Koneisto on valmis, pohjarakenne kohta samoin. Suuri Kaikkeus! Pintasilauksen saatuamme lennättäisimme ohuen kuoren ilmaan, ja silloin ei enää Tshung-Kingin paahdesuppilo olisi ainoa aurinkovoiman imijä tällä pallolla. —

— Sinua kutsutaan, Mason, keskeytti Ree-Kian kylmästi.

Silloin en enää malttanut itseäni hillitä. Survaisin keskitysnappulaa. Naksahtaen hupeni näköpiiri koneeni mustaksi laataksi, ja sen keskelle odotin Masonin kasvojen sukeltuvan.

Kului pitkä tuokio. Sitten napaus ilmaisi, että joku oli astunut koneeseen.

Ei hiiskahdusta kuulunut.

— Mason! sanoin järeästi. — Kuolema ja kirous! — Tuo vaivainen puoli-Jacksoninne ei salli minun nähdä kasvojasi. Tunnetko minut?

Ei vieläkään vastausta.

— Mason! Ree-Kian! latelin. — Kumpi lienetkin, ei vastauksesi voi asiaa pahentaa. Olen löytänyt rakennuksesi, olen kuunnellut puhettanne ja tahtoisin pistää sanan pari keskusteluunne.

— Kuka olet? sanoi Ree-Kianin ääni.

— No helvetti! Sama, jonka äsken kivenä nurkkaan sinkosit. Tahdon puhutella Masonia.

Huudahdus ilmaisi, että vähemmän kohtelias puheeni oli tehonnut, ja tuossa tuokiossa tuli korvaani Masonin levoton ääni.

— Kuka ystävistä uskaltaa asettaa neulan tälle pisteelle? sanoi se.

— Autiossa tunnelissa ei kukaan vakoile neulan asemaa, Mason, vastasin. — Sinä et tunne kasvojani; no niin, edessäsi on Tai-Kee, ja minulla on sinulle paljon sanottavaa.

— Tai-Kee on kuollut Lunan kaivosräjähdyksessä; vain puolet orjista siinä jäi eloon. Sano nimesi, ystävä!

— Olen sen sanonut. Kara-Hunin kanssa lähdin kaivoksesta. Hän makaa nyt Lunan-Gordonin tunnelissa ja hänen eloton aineensa vartioi vaunullista valkoista metallia.

Kuulin puhaisun Masonin keuhkoista. Kesti tuokion, ennenkuin hän kykeni mitään sanomaan, ja sillä välin olin selostanut hänelle Kara-Hunin historian.

— Mason, lopetin, — metalli on kymmenen asteen päässä Lunasta. Ree-Kian keksinee keinon, millä noutaa sen sieltä.

Kuulin kiihkeän keskustelun. Sitten tärähti korvaani Ree-Kianin ääni:

— Tai-Kee! Tie on ummessa Gordonin kohdalta. Mutta minä avautan sen. Meillä on kaksi vaunua, jotka tottelevat virtaa. Oi suuri Tai-Kee, ennen kolmatta laskua olen luonasi, jos este vielä on minun jäljeltäni.

Minä naurahdin.

— Lunan-Gordonin tie on ruoaton. Elävänä et sieltä minua löytäisi. Sadan miehenmitan vahvuinen vieremä on teljennyt minut vieraanvaraisempaan tunneliin. Katso koneesi osoittajaa! Jos minun näyttää oikein, olen Lunan—Tshung-Kingin valtatiellä.

— Hukassa! huudahti ääni. — Sen ainoa aukko on Tshung-Kingin keskustassa.

— Kiitos suuren Kaikkeuden on metalli saatavissa, Ree-Kian.

Hän ymmärsi katkeruuteni ja antoi paikkansa Masonille. Runsaan puolen hetkeä hiveli tuon kiitollisen neron ihastunut ääni kuulokalvoani, ja me erosimme ystävinä, hän odottamatonta asemaani itkien ja minä hänen suurelle työlleen menestystä toivoen.

— Ree-Kian auttaa sinua, jos hänen kykynsä suinkin siihen riittää, huokasi Mason.

— Sano Ree-Kianille, että olen hänelle siitä kiitollinen, vastasin. — Jos aikeemme onnistuu, niin tapaamme Tai-Jeon palatsissa. —

* * * * *

Olin sulkenut virran ja mieli happamena riuhtauduin näkemäni puitteista. La-Lin pehmoinen käsivarsi kiertyi kaulalleni, ja hänen poskensa hiveli polttelevaa otsaani.

— Lao-Koo, sanoi hän hellästi, — uhkaako meitä vaara?

Katseeni tapasi hänen katseensa pohjan. Suuren yrityksen mitättömyys siinä tuokiossa saavutti huippunsa. Jos Masonin yritys onnistuisi, niin mitä se liikutti minua, kuka uuden vallan käsiinsä ottaisi!

— La-Li! sanoin, puristaen hänen päänsä käsieni väliin. — Luuletko rakkautemme saavan viehkeämmän värityksen, jos tuolla tunnelin päässä löydämme tuhathohteisen palatsin ja syleilyn lomassa imen huuliltasi makeata hyytelöä?

— Lao-Koo, sinun huulesi ovat paremmat kuin makea hyytelö, ja meidän valkea valomme sallii minun nauttia katseesi kirkkaudesta.

— La-Li! Jos kierroksen, parin perästä meille avataan tunnelin suu ja sanotaan —

— Lao-Koo! Minä rukoilisin heitä, että he loisivat sen jälleen umpeen, helähti itkunsekainen ääni. — Suutele minua, Lao-Koo!

Ja lämpöä uhkuvan ruumiin painautuessa syleilyyni imin huuleni La-Lin itkusta väriseviin huuliin. —

VIIDESKOLMATTA LUKU

Joo-Keen salahanke

Viime aikoina en enää laskenut päiviä. Sieluni oli saavuttanut teennäisen tasapainon, ja ruumiillinen hyvinvointini tuuditti minut tyytyväisyyteen, jota ei pieninkään harmi häilyttänyt.

La-Lin ihana vartalo oli tällävälin kehittynyt kukoistukseen, joka uhkui rakastavan naisen täyteläisiä suloja. Rintojen lapsellisen viehkeyden oli ylittänyt uljaasti kumpuava povi, ja lantion neitseellinen kainous oli paisunut keinuvaksi uhmaksi, joka ammoisista ajoista on miehen verta kiehuttanut.

— La-Li, sanoin monasti, — sinä olet punainen mestariveistos, joka voittaa kaikessa Tshung-Kingin kuuluisan valkoisen. Ja kuitenkin on itse Tai-Ada-Kama sen muovaillut.

— Sinun rakkautesi on suurempi mestari kuin Tai-Ada-Kama, hymyili hän. — Ja Tshung-Kingin määrätön neste on ollut kiitollisempi muovailuväline.

Ja toisinaan hänen katseensa pohjalla välähti kirkas tuli, ja hänen huulensa kuiskasivat korvalehteäni hipoen:

— Puuttuu vain se, mitä mieleni enimmin kaipaa.

— Mitä sinulta puuttuu?

— Jospa meillä olisi lapsi, oi Tai-Kee, ei sitä tunnustelisi syntymäin valvojan julma käsi, ei merkitsisi piirihallinnon polttoleima, ei seuraisi Tai-Maran vaaniva silmä. Oi, Lao-Koo!

Se oli elämäni kovin koettelemus. Siihen tahdoin aina langeta. Suuri Kaikkeus! — Siihenhän omakin haluni alituisesti paloi.

Suljin silmäni. En kestänyt hänen katseensa pyyteistä kaihoa.

— La-Li, puolustelin, — jos meidät kohtaa Morris-Jeon koura, en tahdo nähdä sen kajoovan lapsemme vereen. Eikö ole kylliksi, jos näen sen koskevan siihen lihaan, jota sinun ruumiinasi olen oppinut pyhänä pitämään!

Ja hänen kyyneleittensä valuessa rinnalleni lupasin lämmeten:

— Rakkaani, se päivä on kuitenkin tuleva. Ja silloin lemmenliittomme vahvistetaan täydellisessä antaumuksessa, jonka kaiho nyt sielujamme polttaa. Eikä Morris-Jeon silmä enää päly sinua tavoittelemassa.

Hänen kyyneleitänsä karttaakseni karkasin aina elottomaan vaunuun, joka matkaan viekoitellen yhä riippui raiteellaan. Jo toista kierrosta sen haamu oli minulle silmää iskenyt, ja tällaisina hetkinä se aina minut tuokioksi voitti.

Ja kerran, kun en sen elonmerkkiä enää kaivannut, sen kampi äkkiä tuntui vavahtavan. Hätkähdin. Oliko hapuileva käteni vihdoinkin osannut oikeaan! Vapisevin sormin painoin lähtönappulaa —

Ja sitten, miellyttävän sinivalaistuksen puhjetessa, vaunu nytkähti ja porhalsi sähisten eteenpäin. Sen katossa piirsi asteosoittaja matelevaa viivaa luoteiseen. Silmäni äkkäsi viivan päässä pyöriön, ja tajuntaani iskihe puistattava ajatus: Tshung-King!

Siinä tuokiossa kosketin pysäyttäjää ja väsähdin asteikkoon pälyen. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin tajusin, että olin melkein puolen asteen päässä La-Lista.

Palatessani se kuume vasta alkoi aivoihini tunkea. La-Lia ajatellen yritin sen voimaa vaimentaa. Mutta tietoisuus siitä, että hallussani oli kone, jonka nopeus äkkiä oli muuttanut tämän puolentoistasadan normaaliasteen pituisen aution valtakuntani melkeinpä käteeni mahtuvaksi soikioksi, oli pannut vereni kuohuntaan, jota ei lempeni vastakuohu mitenkään jaksanut masentaa.

Naisen perinnäisellä vaistolla La-Li sen jo olikin aavistanut.

— Lao-Koo, sanoi hän, kun vaunu jälleen seisoi ulokkeemme hohteessa, — minä pelkäsin sen voiman riistäneen sinut minulta.

— Oletko sitä itkenyt? kysyin hänen kasvojensa kelmeydestä heltyen.

— Pyysin Suurta Kaikkeutta antamaan sinut minulle takaisin. Ja nyt rukoilen, että hän sallisi koneen voiman jälleen kadota.

— La-Li, elä rukoile sitä. Sen voima on kerran vievä meidät molemmat täältä. Sitten, kun lempemme vaatii uuden ympäristön puitteita.

Hän käännähti, otti pääni käsiensä väliin ja katsoi syvälle silmiini.

— Tai-Kee, sanoi hän nyyhkyttäen — milloin olet kyllästynyt tähän ympäristöön?

Se leikkasi sydäntäni.

— Sanoinhan, La-Li, että vasta uudessa ympäristössä voi kaipuusi toteutua.

— Siksikö, Lao-Koo?

— Siksi.

Mutta minä tiesin, että vastaukseni kosketti epärehellisyyden rajaa.

* * * * *

Tuskin puolen kierroksen kuluttua tästä tapahtumasta La-Li herätti minut unesta, johon hänen hyväilynsä oli minut uuvuttanut.

— Lao-Koo, sanoi hän silmissään pelästynyt ilme, — se on naksahtanut kaksi kertaa.

— Mikä?

— Kone.

Hän osoitti kontaktikonetta, ja hänen eleistään kuvastui punaisen synnynnäinen kammo sitä kohtaan.

— Näitkö kipinän?

— Toisella kerralla se oli leimahdus.

Kavahdin seisoalleni. Viime päivinä kasvanut kuume riehahti täyteen polttoonsa. Tarkkasin jännittyneenä koneen merkinantajaa ja totesin neulan seisovan neutraalissa.

Silloin se naksahti kolmannen kerran.

— La-Li! sanoin. — Sammuta valo!

Pilkkopimeässä päästin neulan neutraalista. Sormellani tunsin, että se hakeutui Kolmannen Piirin rannikolle. Helpotuksesta huoahtaen pistin pääni hattuun.

— Tai-Kee! huudahti ääni; se oli Masonin. — Olen hälyttänyt sinua puolen hetkeä. Kaikkeuden kiitos, että sinut löysin!

— Mitä on tapahtunut, Mason? Eikö Ree-Kian ole löytänyt metallia?

— Liiankin paljon, Tai-Kee. Ja kymmenen nousua sitten voimakeskuksemme valmistui.

— Ah!

— Odotan vain hetkeä, jolloin saamme räjäyttää pintakuoren ja paljastaa koneemme auringolle. Ree-Kian —

— Niin —

— Ree-Kian on alkanut jakaa uusia polttimia siipiin. Hän ei tiedä, että olen sinua hakenut.

— Ymmärrän, Mason. Puhu polttimista!

— Meidän koneemme on toista sataa milliä voimakkaampi kuin Tshung-Kingin, ja peilimme tulee kokoomaan pystysuoria säteitä. Vanhat polttimet eivät kestäisi virtaa.

— Miten saatte ne jaetuksi?

— Neliöpäälliköiden välityksellä. Eilisaamusta on neljättäkymmentä siipeä levännyt ranta-aukollamme, ja kukin niistä on vienyt viisisataa poltinta. Toinen, Kolmas ja Neljäs piiri on jo varustettu ja Ensimäinen osittain. Jollei meitä keksitä, niin yritämme huomislaskussa.

— Tietävätkö he sen — miehemme?

— Eivät. Mutta he ovat valmiina jo nyt. Ja kun uudessa polttimessa välähtää voima, tietävät he, että kone on paljastettu.

— Entä aseet, Mason?

— Niitä on meillä vain kolme, mutta uusine polttimineen ne tehoovat kolminkertaisen matkan päästä. Ja me saamme lisää —

— Mistä?

Masonin ääni katkesi, koneesta pääsi naksahdus, ja tarkistusneula värisi kuuluvasti kontaktin hellitessä. Äsken kuulemani suhisi korvissani kiihtyvänä usutuksena, ja sen taustalla takoi pahan aavistuksen jyske.

— Valoa, La-Li! virkoin hätäisesti.

Ja kuulematta hänen kysymyksiään tarkistin neulan aseman. Kaukana oikeasta se ei ollut, mutta nyt se vasta tärisi merkitsemässäni pisteessä.

Painaessani hermostuneesti neulan niskaa vilahti konekaivanto ohitseni, ja seuraavassa silmänräpäyksessä äkkäsin Masonin. Ree-Kian seisoi hänen edessään kiihkeästi viittilöiden.

— Se on alettava, Mason! intoili hän. — Jo kohta laskun jälkeen minä olin näkevinäni ne taivaanrannalla. Minä luulin niitä rauhallisiksi lentäjiksi. Mutta nyt, kun Viidennen Piirin Hea-Tama lähti ilmoille, näin niiden pyrähtävän pohjoisen rannan varjosta. Niitä oli kuusi ja ne yrittivät kaartaa Hea-Taman pussiin.

— Suuri Kaikkeus! siunasi Mason.

— Ehkeivät he onnistuneet; Hea-Taman kone on voimakas. Mutta olen varma siitä, että parin hetken kuluttua Tshung-King sen tietää.

— Parin hetken? Koneemme täytyy ehtiä koota voimaa, Ree-Kian!

— Sitäpä juuri. Nousussa sen tulee paljastua auringolle, sillä laskuun mennessä on Tai-Jeon käsky kuulutettu piireihin. Äärettömän Avaruuden nimessä, meidän tulee varustaa siipemme polttimilla Viidennen ja Kuudennen Piirin varalta. Oletko varma siitä, ettei mikään kohta voi joutua epäkuntoon, Mason? Armias Kaikkeus, jollei kone toimisikaan!

— Se toimii, vastasi Mason ylpeästi. — Nousussa sen jättiläislaatta imee auringon säteitä, ja jo puolen hetken kuluttua polttimemme tuntevat sen voiman. Tule, minä tarkastan panoksien aseman!

— Suuri Kaikkeus meitä auttakoon! pääsi Ree-Kianin huulilta, ja hän kiiruhti Masonin kintereillä nostolaitteelle.

Tuijotin kuin kivettyneenä aution huoneen rosoiseen seinään. Sitten käteni hellitti neulan. Eteeni avautui Kolmannen Piirin laakea pinta, ja nousupuolella olevan auringon ensimäiset suihkeet valahtelivat sen kiiltäväksi palaneelle kuorelle.

Tuostako nousisi Tai-Masonin ylpeys, punaisten pyhä Aurinko-kone, Tai-Lanen varastamalla valkometallilla silattu jättiläismäinen imulaatta!

Annoin neulan piirtää laajassa kaaressa Kolmannen Piirin pintaa. Kongon valot loistivat rauhaista lepoa, Gordonin vilisivät hehkulamppu-jonona silmäini editse, ja Kapin kaukainen läikkä vilkutti valojaan yrtinpoimijain jonon fosforirenkaassa. Ei missään siipeä, ei missään kiirettä, ei missään ailahdusta siitä, että ensi laskussa olisi kysymys elämästä ja kuolemasta.

Ja kuitenkin — kukaties tällä hetkellä Gordonin koneitten ääni toitotti Tshung-Kingiin ensimmäisen hälytyksen, kukaties tässä tuokiossa kymmenien tuhansien vapisevat sormet sovittelivat siipiin uusia polttimia. Suuri, armias Kaikkeus, millainen voima paisuikaan tällä auringon kaarella tuon kuoren sisässä ja millä rytinällä se siitä olikaan laskussa ilmoille ryöpsähtävä!

— Lao-Koo!

Kättäni kosketti pehmeä käsi.

— La-Li! sanoin havahtuen. — Nyt se on tullut. Tai-Millin kapina kukistettiin; Tai-Masonin kapina alkaa nyt.

Ja hänen kättään kädessäni pidellen selitin hänelle, mitä oli tapahtunut.

— Entä sinä? kuiskasi hän, kun olin lopettanut.

— Minä tarkkailen täältä käsin asiain kehitystä.

— Ja jos voitamme, kuka on oleva Tai-Jeo?

— Kuka Tai-Jeo? — Ah! Mason. Ree-Kian. Kuka tahansa —

Ja silloin äkisti ikäänkuin jähmetyin. Tai-Joonin haamu kuvastui sieluni silmien eteen ja hänen kätensä kohosi moittivasti minua kohti.

— La-Li! sanoin järeästi. Mutta en päässyt pitemmälle puheessani, sillä äkillinen raksahdus koneessa pani ajatukseni sekaisin.

— Kaikki piirit — Tshung-King — Austria — Gordon — Luna — — Kaikki piirit —

Kiroten olin sysännyt neulan neutraaliin. Mutta tuokion kuluttua uteliaisuus voitti pelon. — Miten paljon Tshung-King tiesi?

— Sammuta, La-Li! sanoin päästäen neulan valloilleen. Se juuttui Tshung-Kingin kohdalle ja yksitoikkoinen pärinä jatkoi:

— 0,13 eteläistä, 9,50 itäistä. Rannikkoa vartioitava. Jokainen siipi pidätettävä. Tämä on suuren Tai-Morris-Jeon määräys. —

Ja samaan hengenvetoon jatkui:

— Kaikki Piirit — Tshung-King — Austria — Gordon — Luna — — kaikki Piirit — Tshung-King — Austria — Gordon — Luna — — kaikki Piirit — Austria — Austria — Austria — — Joo-Keen salahanke Kongon polttopiirissä. Suuri kapina odotettavissa. Mason, Ree-Kian kaikesta päättäen mukana. Kaikki polttajat ilmoille. Pesän aukko 0,13 eteläistä, 9,50 itäistä —

— Joo-Keen salahanke! surisi korvissani, kun kiidätin neulan neutraaliin. — Joo-Keen salahanke! Armias Kaikkeus, sehän oli Joo-Keen salahanke!

— La-Li! huusin haltioissani. — Tule! Katso tuohon. Näetkö rannikon? Näetkö auringon nuolun neljällä rinnakkaisella töyräällä? — Niin juuri. Katso siihen ja odota! Minun pitää saada liikkua.

Ja kuulematta La-Lin vastaväitteitä painoin hänet koneeseen. Minusta ulokkeemme oli tällä hetkellä liian ahdas; parilla askeleella sen seinä oli aivan vastassani. Ja minun käteni kaipasivat tilaa, keuhkoni vaativat vapaata ilmaa. Suuri armias Kaikkeus, miksen voinut kontaktikoneen kaaressa lähettää ruumistani sinne, mihin silmäni kantoi ja korvani ylti! Tämä oli Joo-Keen kapina, minun nimessäni kansalle kuulutettu — ja minä olin täällä alhaalla, syrjässä sen rytisevältä ryöpyltä.

— La-Li! vaikeroin. — Mason on tehnyt työn. Ree-Kian johtaa hyökkäystä. Minä olen vain hankkinut metallin, minkä kuka hyvänsä olisi voinut tehdä! — La-Li! Minä tahdon, minun täytyy —

— Ah! Lao-Koo! päästi La-Li kimeästi. — Töyräitä ei enää ole! —

Siinä tuokiossa olin nostanut hänet koneesta.

Sydämeni hykähteli. Tomun hälvetessä näin kolmen töyrään paikalla hohtavan lammikon ja seuraavassa silmänräpäyksessä neljäs sinkosi ilmaan. Nousevan auringon säteet heijastuivat äärimmäisestä rannasta ja jostakin puhaltava ilma lakaisi laatan peilikirkkaaksi kiloksi.

Jumalani! Tshung-Kingin voimakeskus ei enää vallinnut tajuntaani: Masonin hirviö oli saattanut sen varjoon. Ja tuntuipa kuin olisi itse aurinko kiirehtinyt keskitaivaalle: niin ahnaasti se tunki tulista katsettaan tuon uuden nähtävyyden valkoiseen metalliin.

Se päivä oli minusta pitempi kuin konsanaan Lunarian yö. Sisäisten silmieni eteen parveili Tshung-Kingin, Lunan, Austrian, Kongon ja muiden Piirien polttojoukot ja niiden taustalla jännityksestä vapiseva kansa, joka sormi polttimella tuijotti tuokion arpomaan tulevaisuuteen.

Eikö Masonin kasvoilta tällä hetkellä veri paennut? Eikö hyökkäykseen valmistautuvan Ree-Kianin kättä hermoväristys puistattanut?

Laskussa riuhtauduin La-Lin hellistä kahleista. Armias Kaikkeus, eikö Mason seisonut tuossa edessäni ja eikö hänen nyökkäyksessään ollut hitunen moitetta!

— Mason! sanoin kuin humalassa hoippuen kontaktin ääreen. — Minä tahdon puhua kanssasi ennen lähtöä —

Kirous! Olinko hullu? Masonhan seisoi ilmielävänä tuossa, piteli päätään, horjahti ja kaatui pitkin pituuttaan lattialle.

— Tai-Kee! — Niin hän sanoi. — Tai-Kee! — Se tuli kumeana kuin maan alta. — Minä sitä aina aavistin: Ree-Kian on roisto.

— Roisto! kertasin kuulemaani sanaa. Ah! mitä minä höpisinkään. La-Li katsoi minuun kuin kummitukseen.

— Kuulitko jotakin? kysyin.

— En — mutta on kuin täällä olisi ollut jokia. Oliko se suuri henki?

Sanaakaan vastaamatta ryntäsin koneeseen. Tuossa tuokiossa sen neula tärisi tutussa pisteessä. Kuin salama iski katseeni maakuoren läpi Masonin pyhättöön.

Siellä tepasteli yksi ainoa mies. Se ei ollut Mason eikä Ree-Kian; se oli tummahipiäinen olento, jonka kasvoilla paloi toimeliaan kiihkon jäytävä tuli.

Annoin hätäisen merkin.

Mies hyppäsi syrjään ja vilkaisi koneeseen. Toisen merkin jälkeen hänen katseensa avuttomana pälyi pystykäytävään.

Kolmannen merkin raksahdettua hän näytti voittavan pelkonsa, ja näköalan hälvetessä tiesin hänen tarttuneen kontaktiin.

— Toveri! sanoin järeästi. — Missä on Tai-Mason?

Hän viivähti tuokion, ja sillävälin kuului kuin äänekästä epäröintiä.

— Tai-Mason — on poissa, tuli arasti.

— Entä Ree-Kian? Minä tahdon puhutella häntä. — Tai-Ree-Kian on juuri lähtenyt. Aurinko on jo laskenut.

— Hyvä. Siispä hae koneeseen Tai-Mason. Hän ei tietenkään lähde ilmoille.

Ei vastausta.

— Tai-Mason, kuuletko! Tai-Kee tahtoo tavata Tai-Masonin!

Olin kuulevinani, että sanani tekivät toivotun vaikutuksen. Vastaus tuli.

— Oi suuri Tai-Kee, etkö tiedä sitä: Tai-Mason tahtoi pettää meidät, ja suuri Tai-Ree-Kian pani polttotangon hänen ohimolleen.

Pääni oli luiskahtaa koneen hatusta. Olinko käsittänyt oikein?

— Mies, sanoin verkalleen, — kertaa sanasi ja äitisi sielun kautta puhu totta! Milloin se tapahtui?

— Vajaa hetki sitten. Niin totta kuin Mena-Loa on nimeni, tuli Tai-Ree-Kian laskutaitteessa nostolaitteelle ja huusi: Toverit, Mason tahtoi myydä meidät Morris-Teolle; Masonia ei enää ole olemassa. Mena-Loa, panen sinut kontaktikoneen vartijaksi; elä jätä sitä korvasi kuuluvilta.

— Mitä sinun on tehtävä?

— Odotettava Tai-Ree-Kianin määräyksiä ja vietävä ne koneen hoitajille.

Tunsin sydämeni kiirehtivän vielä muutaman lyöntivälin; sitten se talttui rauhalliseen sykintään. Ree-Kianko yksin oli taisteleva suuren taistelun!

— Mena-Loa! sanoin. — Sinä tunsit suuren Tai-Joonin. Ketä hän käski sinun totella?

— Oi suuri henki —

— Niin, Mena-Loa. Ja sinä tiedät, että suuri henki milloin tahansa voi häätää sielun ruumiistasi ja määrätä kätesi työn. No niin, sinä tottelet Tai-Ree-Kiania, kunnes minun määräykseni kumoaa hänen — ja siitä hetkestä tottelet vain minua.

— Minä tottelen, oi suuri henki. —

Päästin neulan valloilleen. Mena-Loan käsi oli minun, sen tiesin. Mutta, armias Kaikkeus, milloin ja mihin sitä käyttäisin?

KUUDESKOLMATTA LUKU

Taistelu uudesta voimakeskuksesta

Niitä oli runsaasti kolmesataa siipeä. Arvattavasti ne olivat Kongon joukkoja. Olin aavistanut, että tässä uuden voimakoneen ympärillä ensimmäinen taistelu syttyisi.

Ree-Kian oli siihen varannut parhaimpansa. Siipien kaarteista saattoi nähdä, ettei niitä ohjannut mikään luola-punainen, vaan mies, joka oli siipeensä eläytynyt. Se oli Kongon joukkoa sekin, mutta sen sieluna oli Masonin valioväki.

Sääli oli nähdä sen epätoivoista kamppailua. Auringon jälkilieska vielä tavoitteli zenitiä, itäinen taivas jo uhkasi sysimustalla synkeydellään ja tuossa valon ja varjon suurenmoisessa karkelossa aseeton vartiojoukko kiiti päättömänä kouruna vihollisrintaman ylitse, alitse, editse — valossa välähtäen, varjoa varjona leikaten. Polttajaketjun rynnistäessä keskustaa kohti se äkkiä iski nuolena siipien niskaan, paiskasi painollaan pari kolme kohti maankamaraa — ja tankojen suitsutessa suistui itse samaan armottomaan maaliin.

Kymmenesti se uudistui ja kymmenesti Kolmannen Piirin kamara niitti rikkaan sadon.

— Toverit! kuului äkkiä ääni yli kaikkien muiden äänien. — Me saamme apua! Gordonin joukko on tulossa!

Se oli Ree-Kianin syvä basso. Hänen koneensa viilteli ilmaa vartioväen selkäpuolella.

— Toverit! huusi se jälleen. — Tästä ottelusta riippuu kaikki! Muistakaa, että voitonehto hohtaa tuossa allamme! —

Sen katkaisi äkisti mieletön mylvinä. Yhtäältä se tuli riemuna, toisaalta epätoivon kirkunana. Taistelevien sikermää paloitteli huikaisevien heijastajain elävä viuhka.

— Gordon! Gordon! erottui kasvavana kuorona.

Se oli hirveätä. Valojen kadotessa piirittäjäin ketju tiheni yhtenäiseksi seinäksi. Tarvittiinko enää Austrian joukkoja — Kongon ja Gordonin polttajat jo uhkasivat tukehuttaa pienen lauman.

Silloin — näin yksinäisen siiven liitelevän hohteisen laatan pintaa, näin puolustajain joukon imeytyvän liikkumattomaksi keoksi ja oivalsin vihollisen valmistuvan ratkaisevaan hyökkäykseen.

— Toverit kuului kuin syvältä maan kamarasta. — Me olemme hukassa! Gordonin joukko ei tule!

Ree-Kianko tuolla tavoin puhui!

En ehtinyt ajatella ajatustani loppuun. Kiljuvana kiilana pyrähti keskusjoukko kohti tummenevaa taivasta. Sen arvaamaton liike oli paljastanut polttajajoukolle voimakoneen jättiläissilmän, ja jyrisevin riemuhuudoin se laskeutui hyljätyn aseman katteeksi.

— Ree-Kian! tahdoin huutaa. — Roisto! Petturi!

Mutta kiila nousi pienenä varjona tähtitaivasta kohti, hajaantui ja painui koilliseen.

Ja silloin polttajain parvessa kävi kohahdus. Voimakoneen keskustasta oli puhaltunut jättiläismäinen lieska, joka sähisten piirsi ilmaa vaihtelevassa kaaressa. Mieletön parku pääsi piirittäjäin suista, vimmatusti ämpyillen tiheä joukko pyrki pakenemaan. Mutta siipi töksähti siipeen, vioittunut kone sulki kymmeneltä muulta pakotien ja murhaava tulenlieska karisti siipiä kuin muinaisuuden haulipanos lentäviä otuksia.

Vain pieni osa äsken riemuinneesta lentueesta pääsi pakoon. Kuin pyörryksissä töytäillen ne pyrkivät korkeuteen. Kolmisenkymmenen siiven vahvuisena joukkona tuo jäännös sitten näytti alistuvan välttämättömään ja pyyhälsi terävänä kiilana pohjoiseen.

Masonin jättiläispolttajan vetäytyessä ulkokultaiseen kuoreensa seurasin etenevää lentuetta. Koillisella taivaalla häämötti taaja, liikkuva varjo. Yhtäkkiä se piirtyi hienoksi viivaksi ja viiletti kärjellään luoteiseen.

Ah! Se ei ollut Ree-Kianin joukko; se oli huomattavasti suurempi. Ainakin tuhatkunta siipeä käsitti sen lähenevä rintama. Pohjoiseen kiitävä pieni kiila teki tylsän kaaren länteen, painautui maata kohti — ja ajoi suoraan ahdistavan vihollisen nieluun.

Kipinäsarja suuren lentueen keskustasta ilmaisi sananvaihdon syntyneen. Sitä seurasi pienen joukon keinuva laskuliike. Se oli antautumisen merkki.

— Morris-Jeon miehet! kuulin Ree-Kianin äänen. — Näette, että me olemme voitolla. Parissa silmänräpäyksessä voisin syöstä ruumiinne maahan. Mutta me emme tahdo murhata. Me tarvitsemme aseita. Äitienne sielujen kautta, polttajat, vannotteko yhtyvänne kansan yritykseen?

— Vannomme! pääsi pienestä joukosta.

— Oikein! Kun Morris-Jeoa ei enää ole, on Tai-Kian-Jeo teitä kiittävä. Kongon ja Gordonin miehet, Tshung-Kingiin! Lian-Tsao jää miehineen voimakoneelle. —

* * * * *

Neula oli luiskahtanut kädestäni. Korvissani soivat yhä Ree-Kianin ylpeät sanat:

— Kun Morris-Jeoa ei enää ole, on Tai-Kian-Jeo teitä kiittävä.

Tai-Kian-Jeo! —

Tunsin La-Lin käden kädessäni. Hänen silmissään paloi huolestunut kysyntä. Pitkän tuokion tuijotin sanattomana hänen silmiinsä.

— Olemmeko joutuneet häviölle? ymmärsin vihdoin huolestuneen äänen toistelevan.

— Häviölle? Ei, Ree-Kian on voitolla. Mutta hän on unohtanut, että Tai-Jeo olen minä. Suuri armias Kaikkeus, mies, joka on surmannut suuren Masonin!

Vavahdin. Koneessa kipinöi voimakas kontakti. — Mitä se sanoi —?

— Kaikki lentueet — Tshung-Kingin — Lunan — Austrian — Ontarion — — kaikki lentueet - Tshung-Kingin — Lunan — Austrian — Ontarion — — Kongon-Gordonin joukot tuhottu. Ree-Kian matkalla Tshung-Kingiin. Virta katkaistaan puolen hetken kuluttua. Kaikki polttajat lähimpään varjoon. Tämä on suuren Tai-Morris-Jeon määräys —

Siis se jo tiedettiin. Tällä neljänneksellä sen tiesivät jokaisen Piirin joukot. Ja tällä hetkellä lentueitten kärjet kääntyivät asemilleen.

Toitotus katkesi. Olin sysännyt neulan juoksuun Ree-Kianin joukkojen piti olla jossakin Toisen ja Kolmannen Piirin rajalla.

Pimeys oli syvimmillään. Pohjoisessa kimmelsi Otavan kaaritähti. Siitä oikealle leimahteli tavantakaa heikko valoviiva.

Ah! Se ei ollut Ree-Kian. Se painalsi etelään, häilytteli satoja valokieliään ja — pysähtyi äkkiä valottomaksi haamuksi.

Ymmärsin sen liikkeen. Sen oli tavoittanut Tshung-Kingin määräys. Odotin sen tuossa tuokiossa porhaltavan itään. Mutta sitä se ei tehnyt. Sen heijastajat leimahtivat yhtenäiseksi valosuihkuksi, ja suihkun kärki suuntautui loivasti maahan.

Vasta sen seuraava liike pani eloa neulaani. Lentueen äkkiarvaamatta hyökätessä alailmoihin havaitsin valosuihkussa suuren siipisikermän. Vihollisen lähetessä se näytti tahtovan nousta sen yläpuolelle, mutta samassa silmänräpäyksessä hyökkääjä olikin painunut ahtaaseen kaareen ja käänsi nyt keulansa suoraan länteen.

Epämääräisten äänien kuuluessa helvetillisen siipisuhinan kiitävästä kaaresta leimahti sarja tulikieliä ja nouseva lentue jätti jälkeensä kipinöiviä kekäleitä, jotka tuli viivaa piirtäen syöksyivät maata kohti.

— Austria! kuului Ree-Kianin rohkaiseva ääni. — Näitte, toverit, kuinka se meitä pelkäsi. Tshung-Kingiin! Ajakaamme sitä takaa!

Se oli kiivasta lentoa. Austrian polttajajoukko lasketteli itäkaakkoon, selvästikin Gordonia tavoitellen, ja Ree-Kianin lentue kiisi pitkänä nuolena sen kintereillä.

Kerran pari näin edellisen väläyttävän heijastajillaan takaa-ajajain parvea, ja sitten jälleen sen viuhka valahti kulkusuuntaan.

Ja yhtäkkiä se sammui.

— Toverit! tärisi Ree-Kianin ääni. — Suuri Kaikkeus on antanut Tai-Jeon polttajat käsiimme. Voitto on meidän!

Sitä ei saattanut epäillä. Austrian lentue oli väsähtänyt kesken kulkuaan ja laajaan luovien sen siivet painuivat maata kohden. Tuskin se oli maaperän tavoittanut, kun jo Ree-Kianin parvi kieppui sen yläpuolella ja uhkaavasti laskeutuen väläytti harvoja valojaan sen voimattomien koneiden yli.

Kuului riemu ilmasta, sadatusten mylvinä maasta. Valosuihkuun kohosivat sadat vääristyneet kasvot, ja lukemattomat kädet vääntelehtivät yllätyksen hämmingissä.

— Austrian miehet! jyrisi Ree-Kianin ääni. — Kaikkeus on ottanut teiltä kontaktin ja siroittanut teidät tankojemme maalitauluksi. Rukoilkaa, että ääretön Avaruus ottaisi teidän kurjat sielunne hoiviinsa, aineenne ei enää tule näkemään nousevan auringon terää.

Kotvan aikaan ei epätoivoisten valitusten lomasta voinut sanaakaan erottaa. Mutta vihdoin ulvahti kuin yhteisestä kauhusta kehittynyt huuto:

— Teillä on kontakti! — Teillä on kontakti!

— On. Ja meidän kontaktimme ei petä meitä, nauroi Ree-Kian. — Ulos siivistänne, polttajat! Morris-Jeo ei enää voi teitä suojella. Tai-Kian-Jeo on oikea Tai-Jeo.

— Armoa! — Armoa! rukoili uhattujen lauma. — Kaikkeuden nimessä, oi suuri Tai-Kian-Jeo, me olemme sinun henkesi orjia. Käske meitä —

Mutta äänet kiihtyivät epäselväksi ulvonnaksi. Ree-Kianin kolmisenkymmentä polttotankoa kylvi leimahduksen kuolemaa koneensa jättäneiden yli. Ja vajaan neljänneksen kuluttua vain siipien varjossa liikahteli jäsen, jonka omistajalta kauhistus oli riistänyt kyvyn totella suuren voittajan armotonta käskyä.

— Alas, toverit! kuului jälleen Ree-Kianin ääni. — Me tarvitsemme heidän tankonsa. Lyökää hengiltä ne roistot. Tai-Kian-Jeo ei tarvitse Morris-Jeon polttajia.

— He ovat kansaa, olin kuulevinani jonkun sanovan.

— Kansaa! vastasi Ree-Kianin terävä ääni parven laskeutuessa maahan. — Kuka puhui kansasta?

— Minä, Sara-Kao, sanoi mies astuen ulos koneestaan. — Olen ollut kaksitoista kierrosta Morris-Jeon polttajana ja silti aina himoinnut kansan vapautta.

— Sara-Kao! tärähti Ree-Kianin ääni. — Kansa voi vapautua vasta silloin, kun Morris-Jeon viimeinen polttaja on poltettu. Sinä olet ollut yksi niistä.

Ja ennenkuin onneton oli astunut askeleen, oli Ree-Kianin tangosta lähtenyt lieska tehnyt hänen paikkansa tyhjäksi.

— Toverit! kuulin Ree-Kianin äänen. — Kenellä teistä on jotakin sanomista?

Ei hiiskahduskaan särkenyt hiljaisuutta.

Seuraavassa tuokiossa suljin silmäni. Kuin mielipuolet ryntäsivät voittajat voimattomien koneiden lomaan, ja säälitön teurastus puristi ilmoille korviasärkevän valituksen.

— Tshung-Kingiin, toverit! Näettekö pilven tuolla pohjoisessa? — Se on Austrian lentue. Saakoon se loput aseista. Eläköön kansa! — Eläköön Tai-Kian-Jeo!

Väenkö keuhkoista tuo viimeinen niin valtavana toistui? Vai verikö korvissani surisi?

— La-Li! huudahdin neulan hellittäen. — Kansa on saanut uuden Tai-Jeon. Jeon, jonka käsi on raskaampi kuin konsanaan Morrisin. Suuri armias Kaikkeus, niin ei saa käydä!

Sieppasin hänen värisevän ruumiinsa syliini, puristin sitä rintaani vasten ja hain sanoja riehuville ajatuksilleni.

Mutta ennenkuin sanoja löysin, tärisi korvakalvollani toisen sanat:

— Kaikki lentueet — Austrian — Lunan — Ontarion — — kaikki lentueet — Austrian — Lunan — Ontarion — — kaikki lentueet — Austrian — Austrian — Austrian — — Joo-Keen joukoilla oma virtansa. Tshung-King vaarassa. Nostamme voimaa. Kaikki lentueet Tshung-Kingiin! Tämä on Tai-Morris-Jeon määräys —

La-Li sylissäni sysäsin neulan neutraaliin. Tajunnassani takoi yksi ainoa jakamaton ajatus.

— La-Li! sanoin kiidättäen häntä vaunua kohti. — Suuri Kaikkeus auttakoon sinua ja minua! Täällä me emme enää viihdy.

— Mihin, Lao-Koo?

— Tshung-Kingiin! —

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Minun tahtoni Ree-Kianin ruumiissa

Vaunu pyyhälsi uudella vauhdilla. Kiskokitka päästi tuolloin tällöin parkaisun, joka vihlaisi korvaani kuin Austrian polttajain kuolinhuuto. Vaunun unettavassa valossa La-Li oli kyyristynyt polvieni väliin ja hänen silmänsä paloivat sisäisen jännityksen tulessa.

— Lao-Koo, kuiskasi hän tavantakaa. — Vieläkö kauan?

— Ei enää, toistin tarkaten matkanmittaajaa.

Ja silloin hänen huoahtava rintansa lämmitti palelevaa ruumistani.

Puolimatkan sivuutettuamme minut valtasi kouristuksentapainen levottomuus. Ja samalla jäytävä epävarmuus tunkeutui tajuntaani: Mitä olinkaan tehnyt? — Mihin olinkaan ryhtynyt? Päättyihän tunneli jossakin Tshung-Kingin seuduilla, ja luonnollisestikin sen suu oli tukossa.

Mutta jollei ollut? Se ajatus minua vielä enemmän pöyristytti.

Ja silloin vilahti jälleen tajuntani pohjalla huima ajatus. Eikö se sittenkin saattaisi onnistua! Ja jos ylimalkaan jotakin mahdollisuutta oli, oli minulla ainoastaan tämä.

Hitto vie, sellaiseenko olin pannut toivoni? Niinkö hataran ajatuksen olin antanut karkoittaa itseni turvallisesta olinpaikastani? Ja La-Lin!

Pusersin tuon rakastetun olennon lähemmäksi itseäni.

— Suutele minua, Lao-Koo! pyysi hänen silmiensä kostea kiille.

Ja minä suutelin — aatokseni kiihtyvästi yllyttäessä: Tai-Lanen osasit, suuren kaivoksen valvojan valtasit, uskalla, Tai-Kee! —

Viimeinen neljännes oli menossa, viimeinen viidennes suoltui taaksemme; kiskokitka ulisi pitkänomaista valitusvirttään. Ulokkeiden mustien suiden vilahtelu oli käynyt taajemmaksi, muinaisuuden puhelinpylväinä ne viskautuivat ohitsemme — ja kontaktin kipinä virranimijällä pihisi yhtenäisenä, vihaisena lieskana.

— Vieläkö kauan? kuiskasi La-Li.

— Kahdeksan astetta, sanoin vilkaisten osoittajaan.

— Meillä oli kammiomme, tuli väristellen, — oli lepoverkko, oli ravintoa —

— Ja rakkautemme, La-Li, lisäsin kiihkeästi. — Se on meillä vielä jäljellä. Kansalla, jos Ree-Kian voittaa tai ei, ei ole muuta kuin kuolema ja kaivokset.

— Lao-Koo! Minä pelkään. Jospa edessämme, tuolla pimeässä, on seinä —

— La-Li! Viimeisellä asteella hiljennämme vauhtia. Katsos, nyt on enää vain kuusi.

Äkillisessä hellyyden puuskassa nostin hänet kokonaan syliini, sivelin hänen kauniita olkapäitään, ja ihoni imi hänen pehmeätä lämpöään.

Silloin se tapahtui. Kontaktissa naksahti, pohjaton pimeys nielaisi katseeni, ja kitkan parkuna väsähti kuolevaan kitinään.

Vasta viimeisen äänen sammuessa tunsin La-Lin epätoivoisen kouristuksen kaulallani. Sydämemme sykähtelivät säännöttömin tempauksin.

— La-Li! sanoin epämääräisen aavistuksen vallassa. — Tshung-King on jälleen katkaissut virran.

— Ja me elämme vielä?

— Elämme, La-Li. —

* * * * *

Tuokion kuluttua se pälkähti päähäni. Pimeys tuntui huokuvan sitä joka puolelta. Olihan jo kulunut runsaasti kolme hetkeä siitä, kun jätin Ree-Kianin Toisen Piirin etelärajalle; kenties hän nyt jo oli Tshung-Kingissä — ja kenties juuri hän oli tehnyt sen, mikä äsken oli sammuttanut valon ja seisauttanut vaunumme keskelle valtatietä.

Suuri armias Kaikkeus, kenties Austrian rajalla aloitettu verilöyly jatkui tällä hetkellä Tshung-Kingissä!

See-Sean haamu ilmestyi kauhun vääntämine kasvoineen silmieni eteen.

— La-Li! sanoin äkkiä tietäen, että oli uskallettava juuri se, mitä epäilin. — Tohditko jäädä tähän pimeyteen aineeni vartijaksi? Jos jokin vaara uhkaisi, niin sinä tiedät, miten on meneteltävä.

— Lao-Koo, sanoi hän, — ethän viivy kauan?

— Voin palata piankin. Mutta jos viivyn, en viivy kauempaa kuin että ruumiisi sen ravinnotta kestää. Tahdotko?

— Oi, tahdon. Suutele minua kerran, Lao-Koo. Ja La-Lin kuuma suutelo huulillani vaivuin hänen syleilyynsä — sieluni halatessa pois aineesta, joka ei kyennyt sitä seuraamaan.

Vavistus ensin vastusti sieluni irtautumista. Sitten — hien kihotessa ruumiilleni — tunsin tahtoni pääsevän voitolle.

* * * * *

Mitä? Olinhan kuulevinani ääniä! Tämähän oli suuri Tshung-King, ja ympärillänihän oli liikettä, huminaa, huutoja. Mutta missä kaikki sen valot, sen kemut, sen kuuluisat mässäyksen riemut! Kelmeinä hohtelivat seinät, laatat; lattiat ja laajat soikiot heittivät surullisen kajasteensa aukioille, joissa joskus näki haamuina vilisevän ihmisjoukon, joskus vain kuuli sen pelästyneen huhunnan.

Ah! Sen valot oli sammuttanut sama, joka katkaisi vaunun virran! Nyt sitä valaisi vain valkoisen metallin kuutamoinen hohde.

Vaistoni avulla hain Tai-Jeon palatsia. Tahdoin nähdä suuren Morris-Jeon tässä kurjuuden kaupungissa, tahdoin kuulla hänen äänensä tämän hämmentävän sekasorron keskellä.

— Se on katkennut, osui korvaani. — Tai-Dana toivoo voivansa sen korvata uudella yhdistäjällä.

— Armias Kaikkeus! Ja sillä välin orjat anastavat laitoksen ja polttavat jokikisen miehemme. Tai-Hudson, ilmoita heille, että räjäytämme ilmaan ravintokeskuksen!

— Bei-Woo vei jo sanan Tai-Maralle. — Sano, että räjäytämme maa-aukot!

— He eivät sitä usko, oi suuri Tai-Jeo.

— Eivät usko! Kautta Kaikkeuden, me teemme sen, Tai-Hudson; ja silloin on nouseva aurinko mässäävä heidän aineessaan. Paljonko heitä on, Tai-Hudson?

— Satatuhatta. Ontarion joukot puuttuvat vielä. Meidän vahinkomme on kuusituhatta polttajaa.

— Ja heillä on aseita?

— Ovat riistäneet ne meidän väeltämme. Kuule, se on heidän siipiensä suhinaa! Katsahda kontaktiin, oi suuri Tai-Jeo! He parveilevat Tshung-Kingin aukkojen yllä, ja heidän siipiensä ääni sanoo, että virta on valtava. Armias Kaikkeus, sen valtavuus juuri pani Tai-Danankin jännittämään korkeimpaan. — Ah! Se palaa jälleen! — Se palaa jälleen!

— Suuri Kaikkeus! huoahti Morris-Jeo ja huikaisevassa valaistuksessa hänen vartalonsa suoristihe lepoverkon jousteelta.

Sitä riemua, mikä tässä silmänräpäyksessä ympäristön täytti! Se kumpusi kammioitten hohteesta, käytävien pohjilta ja sokkeloiden lukemattomista aukoista. Ja se paisui jylinäksi, joka seiniä uhaten vieri kaarevien valtateiden suihin ja hirvittävästi mylvien tunkihe kaukaisimmankin Tai-palatsin sisimpiin soppiin.

— Me lyömme ne takaisin! — Me lyömme orjat maahan! raikui joka puolelta huutoja, ja tuhannet silmät töytäsivät Jacksonin putkien kimppuun saadakseen olla todistajina suuren kapinan kukistamisessa.

Mutta sen kukistaminen ei ollut suurella äänellä tehty. Silmäys Tshung-Kingin aukkojen yläpuolelle ajoi kauhistuksen minunkin sieluuni. Auringon nousunuolujen jo leimutessa itäisellä taivaalla kaupungin yllä ajelehti valtava siipipilvi, joka renkaanmuotoisena jättiläishaamuna pysytteli juuri lentoonpyrähtäneen polttajaparven niskalla.

Se oli uhkaava näky. Ei yhdenkään polttotangon välähdys leikannut hämärää, eikä ainoankaan siiven kiidäntä särkenyt näennäistä lepoa. Mutta juuri tuossa ylenmääräisessä levollisuudessa saattoi tuntea tilanteen kohtalokkaan merkityksen.

Äkkiä ylhäältä kajahti voimatorven ääni.

— Tai-Mara! törisi se. — Sinä näet, että aurinko nousee. Ratkaisu on käsissä. Sinulla on kymmenentuhatta polttajaa, jotka kauhu on lyönyt kelvottomiksi; minulla on satatuhatta siipeä, ja auringon edellä näen Ontarion joukon saapuvan.

Vavahdin. Ääni oli Ree-Kianin. Ja samassa vastasi Tai-Maran torvi:

— Sinulla on satatuhatta, kurja kapinoitsija. Mutta samassa, kun teet hyökkäyksen, räjähtää ravintokeskus, ja Tshung-Kingin aukot tukkeutuvat silmäisi edessä. Edellisestä on seurauksena, että orjat yli maapallon kuolevat pikaisen kuoleman, ja jälkimäinen jättää auringon silmälle alttiiksi sinun satatuhatta siipeäsi.

— No hyvä, törähti ylhäältä. — Kaikkeus saa sen ratkaista!

Samassa tuokiossa pilvi alkoi liikehtiä. Kahtia hajautuen se laskeutui valtavina puoliympyröinä pohjoiseen ja etelään, ja huikean siipipärinän täyttäessä ilman ne hyökkäsivät kumpikin suunnaltaan kipinöivään polttajasikermään.

Se oli puistattavaa. Sateena valahti sadoittain siipiä maata kohti. Oli vaikea sanoa, mikä niistä keikkosi töytäykseen, mikä kipinän lieskasta paikkansa jätti.

Yläilmoihin kaartuneet ketjut käännähtivät ja töytäsivät uuteen hyökkäykseen. Nyt ne tekivät sen tarkoin lasketun välimatkan päästä. Perätysten ne leikkasivat täsmälleen saman ilmatason, ja kahdesti karisi puolustajain parvesta liekehtivä siipisade.

— Virtaa! huusivat päälliköt, — enemmän virtaa! Meidän tulemme ei heitä tavoita!

Mutta vielä neljä kertaa syyti hyökkääjäin lieska kuolemaa heidän parveensa, ennenkuin puolustajain kipinä ylettyi tarpeeksi korkealle. Silloin Ree-Kian porhalsi syrjään, ja minä näin hänen tuokion keinuvan samassa pisteessä.

Arvasin oikein. Hän oli keskustellut Mena-Loan kanssa. Sillä juuri kun jälleen parisataa siipeä syöksyi maata kohti, huusi hänen torvensa:

— Toverit! Elkää pelätkö! Tai-Mara maksaa sen kohta kymmenkertaisesti.

Ja uhkaavan pilven vetäytyessä yhä ylemmäksi sen reunasta tuiskahti äkkiä vihainen tuli, joka leveänä viuhkana tapasi Tai-Maran lauman ja syöksi kolmanneksen sen siivistä kekäleinä pimeälle tantereelle.

Silloin Tai-Maran joukko alkoi liikehtiä. Saattoi nähdä, että se halasi maa-aukkojen suojaan. Tuokion ajan sen hirvittävä huutelu ylitti ylhäältä tulevan riemun, mutta sitten se katkesi Tai-Maran ääneen:

— Polttajat! Tai-Dana lisää voimaa! Suuren Morris-Jeon silmä seuraa teitä palatsin näköputkesta. Me ajamme ne yläilmoihin ja auringon noustessa livahdamme aukkoihin.

Vielä kerran yritti kauhu muuttua riemuksi. Mutta tekemällä tehty mieliala ei jaksanut innostaa toimintaan. Silloin Tai-Maran siipi suhahti joukkojen yläpuolelle.

— Morris-Jeon miehet! kuului jälleen. — Jos häädämme orjat, odottaa teitä kaikkia elinkautinen lepo ja Tai-luokan edut. Tshung-Kingin kammiot ovat teidän käytettävissänne, ja sen pehmeäihoiset naiset valuttavat hyytelöä teidän huulillenne. Suuri Tai-Jeo on kuullut lupaukseni; seuratkaa minua, miehet!

Se teki vaikutuksensa. Kuin yhtenä siipenä pyrähti parvi liikkeelle, ja äänekkään ilomylvinän huumatessa mielet valtava joukko taajeni korkeuteen. Ree-Kianin yhtyneiden rintamain itäistä kuvetta valeli nousunuolujen puna, ja tuokion kuluttua koko mahtava armeija kylpi auringon leimuavassa kilossa.

— Se pakenee! — Se pakenee! jyrisi Tai-Maran joukkojen riemu. — Meidän tulemme voittaa sen! - Tai-Dana! — Tai-Dana!

Ja tosiaankin tuo viimeinen oli paikallaan. Tai-Dana oli tehnyt ihmeitä. Siipien surinasta sen kuuli, kipinän pitkästä kaaresta sen ymmärsi. Ja silmäys Tshung-Kingin huikaiseviin valoihin totesi, että voimakoneessa oli hirvittävä ylipaine.

Armias Kaikkeus! Onnistuisiko Tai-Maran juoni? Tuokion ajattelin Morris-Jeon ainetta, ja se ajatus minua huikaisi.

Entä Ree-Kian? Voisihan hän paeta auringon edellä!

Silmänräpäyksen ajan minua lohdutti se ajatus. Sitten sen kauhistuen hylkäsin. Miten kävisi silloin suuren yrityksen? Laskuun mennessä Morris-Jeo riistäisi kansalta ravinnon, sulkisi Tshung-Kingin aukot ja laittaisi siivettömän polttotangoston syytämään lieskaa ryntääjiin. Nyt hän sen tekisi, kun tajusi kapinahankkeen laajuuden.

Vavahdin. Sieluani puristi merkillinen tunne. Mitä oli tämä jyrinä? — Eikö se ollut valtavan paukahduksen kaikua?

Silloin sen ymmärsin. Allani häämöitti valoton maa, ja ylhäältä painui vimmatusti kihisevä siipisikermä sitä kohti. Sadatusten helvetillinen kuoro voitti kaiken ennen kuulemani ja sen sieluna ja lähteenä olivat siitä aika-ajoin eroittuvat sanat:

— Aukoille! — Aukoille! — Voimakone on räjähtänyt! — Aukoille! — Aukoille! —

Ja siinä tuokiossa tajusin, ettei tuo järjettömästi ämpyilevä lauma koskaan aukkoihin ehtisi. Ylhäältä, auringon kilosta, oli Ree-Kianin armeija kahtena uhkaavana pilvenä alkanut painua sen kimppuun.

Minun hetkeni oli tullut.

Ree-Kianin läntisen sivustan hipaistessa maan pintaa oli hänen siipensä jättäytynyt joukon jälkeen.

— Polttakaa! tärisi hänen huutonsa. — Polttakaa kaikki!

Siilon ei minua enää huolettanut hänen putoamisensa vaara. Silmänräpäyksen ajan sitä toivoinkin. Mutta sitten tajusin, ettei ruumiiton henkeni olisi kyennyt hallitsemaan hurjistunutta joukkoa.

— Ree-Kian! sanoin äkkiä. — Tshung-King on jo voitettu. Peruuta polttokäsky!

Hänen kätensä vavahti, ja siipi menetti tuokioksi tasapainonsa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä, parin miehenmitan päässä maasta, hän oli jälleen koneensa herra ja kiroten hän pakotti sen nousuun.

— Kuka käskee minua? murisi hän ikeniensä lomasta. — Jos se olet sinä, Masonin irtautunut henki, niin tiedä, että elämä kerta kaikkiaan on sellainen. Sinä olit nero ja sinä voit olla levollinen tietäessäsi tehneesi tehtäväsi; mutta sinä tiedät myöskin, ettei sinusta koskaan olisi voinut tulla hallitsijaa. Siihen olit liian pehmeä —

— Vaikene, Ree-Kian! katkaisin järeästi. — Minä olen Tai-Kee, ja ennen laskua olen ainoa käskijä. Käske takaisin väkesi! Tshung-King on voitettu! Voittaja ei murhaa!

— Lunarian sokeus! — Enkö minä ole Tai-Jeo! kirosi Ree-Kian. — Toverit! Tai-Kian-Jeo on käskenyt —

— Ree-Kian! Pysyttele alhaalla! tiuskasin hänen yrittäessään joukkojensa perään. — Kautta Kaikkeuden, muuten voi koneesi pudotessaan murskata sinut! Sinä et tahdo minua totella; no niin, totelkoon siis aineesi henkeni pakotusta.

Kuulinko kirahduksen? Keskitin koko voimani määrättömään kiukkuun. Tuolla jännitetyllä kädellä tahdoin pidellä pystyohjaajaa, noilla raakuutta säihkyvillä silmillä seurata joukkojen etenemistä.

Ah! Eikö kone leiskahtanut nurinniskoin! Eikö nuolujen punaama taivas tuolla uhaten syöksynyt vastaani!. Tuon uppiniskaisen puudunnan noissa voimakkaissa käsivarsissa täytyi laueta.

Ja se laukesi, ikäänkuin sen seisahtunut veri olisi jälleen alkanut kiertää. Ja sekunnin pimeyden jälkeen, silmäni näkivät taivaan helakan värin.

— Ree-Kian! kangisteli sanani Ree-Kianin omalla kielenkannalla. — Kunnia sinun aineellesi. Nyt on kansa sinun saastaisesta suustasi kuuleva oikean Tai-Jeon tahdon.

Hirvittävällä voimanponnistuksella olin saanut tasapaino-ohjaajan käteeni. Seuraavassa tuokiossa siipi teki äkkileiskahduksen, taivas pakeni silmistäni, ja hämärä maa karkasi vastaani äkisti selvenevänä temmellyskenttänä.

— Helvetti! sähähti huuliltani, ja samassa oli korvani kuulevinaan vahingoniloisen naurun.

Se kirous oli pelastukseni. Sama tahdonponnistus, joka siinä silmänräpäyksessä oli tunkenut Ree-Kianin hengen kokonaan aineestaan, salli myöskin käden sysätä pystyohjaajan kampea. Ja siipi tärähti voimakkaaseen jarrutukseen, muutaman miehenmitan päässä aukoilla taistelevasta polttajasikermästä.

— Kansa! huusin hien kylmetessä värisevällä ihollani. — Taistelu on päättynyt! Sallikaa Tshung-Kingin polttajain aseettomina vetäytyä aukkoihin. Kongon ja Gordonin miehet, te, joiden nouseva aurinko ei salli palata piireihinne, seuraatte heitä. Austrian ja Lunan joukot yhtyvät saapuvaan Ontarion väkeen ja kiitävät auringon edellä naistensa ja lastensa pariin.

Kuhaus kävi läpi valtavan lauman. Ei ainoakaan käsi estänyt aukkoihin suoltuvia polttajia. Mutta kuhauksen palatessa liikkumattoman armeijan liepeiltä eroittui siinä kuumeinen kysyntä, joka äkisti paisui jyriseväksi huudoksi.

— Sinä olet Tai-Kian-Jeo! — Ja kuitenkaan sinä et puhu niinkuin hän! oli sen ajatus.

— Oikein! huusin. — Tai-Kian-Jeo ei puhu näin. Ja siksipä juuri Tai-Kian-Jeoa ei enää ole. Kansa! Kymmenen kierrosta sitten suuri Kaikkeus antoi teille Tai-Joonin, Tai-Masonin ja Tai-Ree-Kianin; kymmenen kierrosta sitten te suuressa ahdistuksessanne Tai-Joonin neuvosta huusitte Joo-Keen, Liau-Joon pojan, uudeksi Tai-Jeoksi. Nyt — Tai-Joon on kuollut, Tai-Masonin on kaatanut Ree-Kianin kunnianhimoinen käsi; mutta Joo-Kee, Liau-Joon poika, elää ja hänen henkensä, samoin kuin se pakotti kaivoksen Tai-Lanelta valkoisen metallin, on nyt häätänyt Ree-Kianin hengen aineestaan ja puhuu teille hänen keuhkojensa voimalla. Toverit! Kaikkien Piirien kansa! Teitä ei hallitse Tai-Kian-Jeo, teitä ei hallitse Morris-Jeo, teitä hallitsee Tai-Kee-Jeo, missä aineessa hän eteenne ilmenneekin.

Minä tunsin sen. Helpotuksena se valahti valtavan joukon sydämeen ja riemuna se siitä ilmoille kumpusi.

— Tai-Kee-Jeo on meidän Tai-Jeomme! tärisi se, kuin valtavana laineena lauman yli vyöryen, ja joukkuepäälliköiden äkkiä pyrähtäessä ilmaan hiveli korvaani huuto: — Sinua tahdomme totella, oi suuri Tai-Kee-Jeo!

Auringon lieska tavoitteli jo keskitaivasta, itäinen taivaanranta paloi liekehtivänä oranssina ja aika-ajoin valahti lukemattomien siipien liudalle kimmellys, joka hohteli kuin Lunan sora uuden louhoksen vieremässä.

— Toverit! sanoin taivaanpaloa osoittaen. — Näen tuolla Ontarion joukkojen haamun. Ilmoille, Lunan ja Austrian miehet! Kun virta heikkenee, on teidän tyytyminen vanhoihin pohtimiin. Sanokaa kansalle kaikkialla, mitä olette kuulleet ja tehneet. Kongon ja Gordonin väellä valloitan Tshung-Kingin, ja Kaikkeus sallikoon sen onnistua ilman polttotangon lieskaa! — Aukoille, toverit!

Siipien surina oli suurenmoinen. Mutta kohta sen ylitti aukoilla yltyvä meteli. Tuossa tuokiossa Ree-Kianin puoli-Jacksonin neula värisi voimakeskuksen pisteessä. Ja lentäjäparven kohdatessa Ontarion veljet korkealla auringon nuolussa katseeni tapasi Masonin pyhätön ja kontaktikoneen takana vaanivan Mena-Loan jännittyneet kasvot.

Nuolena hän syöksähti koneen hattuun.

— Mena-Loa! sanoin. — Sinä kuulet Ree-Kianin äänen.

— Minä kuulen, herra.

— Mutta hänen äänensä takana tunnet Tai-Keen tahdon.

— Ah, suuri henki —

— Niin. Samoin kuin Ree-Kianin polttotanko tuhosi Tai-Masonin ruumiin, on Tai-Keen henki tehnyt Ree-Kianin ruumiin tahdottomaksi orjakseen. — Monessako millissä on voima, Mena-Loa?

— Neljässäsadassa, oi suuri henki.

— Laske se kahteensataan.

— Tshung-Kingin tasalle?

— Tshung-Kingin tasalle, Mena-Loa.

— Minä teen sen, oi suuri henki, tuli viipyen.

— Ja minä tiedän, että sinä teet sen heti, sanoin katkaisten kontaktin.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Tai-Suan huomaa auringon lähenevän

Auringon terä leikkasi kuin veitsellä töyräitten jonoa, kun joukkojen keskitse laskeuduin Tshung-Kingin pääaukkoon.

— Toverit! huusin kihisevään tungokseen. — Vartioikaa aukkokäytäviä. Ei yksikään polttaja saa niitä lähestyä. Eteenpäin! Kongon voima on kohta sytyttävä Tshung-Kingin valot.

— Tai-Jeo! — Tai-Jeo! raikui joukkojen innokas huuto, ja tämän vilpittömän mylvinän vyöryessä kintereilläni tunkeuduin kohti Tshung-Kingin suurta valtareittiä.

Jäljessäni juoksi kymmenkuntamiehinen joukko, ja kun valo äkkiä hulmahti käytävien valkoisesta kiilteestä, huomasin heidän käsissään hyökkäykseen työntyvät polttotangot.

— Oi suuri Tai-Jeo, läähätti etumainen heistä, — salli meidän seurata sinua Morris-Jeon pesään. Me emme tahdo suojella Ree-Kianin ruumista, mutta me tahdomme puolustaa sitä ainetta, mihin henkesi on asettunut.

— Se voisi maksaa teidän aineenne, toverit.

— Kongon valiojoukko on sen ilolla uhraava, oi suuri Tai-Jeo.

Katselin hänen silmiinsä. Masonin rinnalla olin tuon naaman muinoin nähnyt.

— Kara-Pao, sanoin muistini äkkiä selvetessä. — Sinä olet veljesi Kara-Hunin arvoinen. Kaikkeus suokoon sinulle huokeamman kuoleman. Tule!

Ja hänen miestensä päästäessä kaikuvan ilohuudon syöksyimme kohti Tai-Jeon palatsin aukiota.

Puolustusväen, joka valon palatessa oli rynnännyt esiin suojistaan, valtasi tuossa tuokiossa sitä järkyttävämpi pakokauhu. Aliaukion seinät revähtivät selkiselälleen ja edessäni oli jälleen huone, johon muutama kierros sitten astuessani olin tuntenut sielussani mykistävän kouristuksen.

Nytkin sen seiniä avarsi peilien monistava rengas, ja planeettien suurenmoinen kehä kierteli kuvassa loimottavan auringon hehkua. Mutta polttajain pelottava rintama ei enää toistunut kuvastimien pohjilla eikä tankojen liikkumaton jono ajanut kipinän kauhua tulijaan. Kirkuen ja sadatellen ämpyili aseensa jättänyt parvi seinävierustan sokkeloihin, ja vartijakammioiden perältä sitä täydensi naisten mieletön parku.

— Morris-Jeon luokse! huusin täysin voimin. — Nostolaite on tuossa! Meidän tankomme polttavat vain sen, joka vastarintaan nousee!

Vaunun seinät lennähtivät selälleen ja sen vartijat katosivat kuin lasku-auringon kilo. Kara-Paon miehistö jakautui kahtia, ja toinen puoli heistä kohosi mukanani korkeuteen.

Säpsähdin.

"Sinulle, joka tähän olet astunut, on suuri Kaikkeus avaava sylinsä tai kitansa", loimotti vastaani tuttu lause.

— Tuonne! huusin seinää osoittaen. — Tuon esteen takana on Morris-Jeon pesä!

Ja siinä minulle vasta selvisi, että edessäni tosiaankin oli este. Ei yksikään vartija ollut mylvintäämme pakenemassa, ei ainoakaan ääni vastannut tuon mestarillisen maisemasommitelman puitteista. Kaikkialla hiljaisuus, syvempi kuin hyljätyn Tshung-Kingin tunnelin.

— Polttakaa! huusin tuntiessani Ree-Kianin hengen pirullisen syyhytyksen. — Polttakaa seinä!

— Se ei auttaisi, vastasi Ree-Kianin hetkeksi vapautunut henki. — Morris-Jeo on jo aikoja sitten huutoasi paennut.

Näin miesteni kauhusta jähmettyvän. He vainusivat hengen läsnäolon eivätkä kyenneet kädellään tankoon koskemaan.

— Kara-Pao! sanoin väkisin intoani hilliten. — Jos Ree-Kianin aineeton henki voi miehesi tuolla tavoin säikyttää, niin mitä tekisikään hänen aineensa ja henkensä yhdessä. Anna tankosi minulle, Kara-Pao!

Ja sillä hetkellä tajusin, että raakuus oli välttämätön porras kansan sydämeen.

— Ree-Kian! huusin siepaten tangon Kara-Paon kädestä. — Sinä olet osoittanut olevasi kansan vihollinen surmatessasi sen suurimman auttajan, Tai-Masonin. Ree-Kian, sinä olet osoittanut olevasi kapinoitsija kapinan sydämessä noustessasi asemaan, joka sinun kyvyllesi ei kuulunut. Ree-Kian, yhä jatkuva niskoittelemisesi osoittaa, että sinä olet suurempi kansan vihollinen kuin Tai-Jeo konsanaan sitten Tai-Wang-Jeon päivien. Siksi, Ree-Kian, julistaa Tai-Kee-Jeo sinut aineesi menettäneeksi ja päästää Masonin voimakoneen virran sinun tarpeettomaan ruumiiseesi.

— Kirous! parahti Ree-Kianin ääni. — Sinä et sitä uskalla!

— Enkö! No, vaaratta ei koskaan suuria töitä tehdä. Jos ruumiisi tuska nielee minun henkeni, olemme henkinä tapaava toisemme aineittemme ulkopuolella. Ja toivokaamme silloin, että meillä kummallakin on tarpeeksi paljon päättämättömiä asioita mielessämme ehtiäksemme selvittää välimme ennen Kaikkeuden sieluun sulautumista. — Tai-Ree-Kian, mene rauhaan!

Mieletön sadattelu oli Ree-Kianin ainoa vastaus. Kauhun jähmetyttämäin miesten tuijottaessa käteeni käänsin polttotangon rintaani ja sain kosketettua virranpäästäjää.

Suuri armias Kaikkeus! Ka-Haran kamppailu, Kara-Hunin tuskat eivät olleet mitään tämän tukehduttavan poltteen rinnalla. Tunsin sydämen läkähtyvän veren paetessa ja tajusin aivoissa kirveleväin hihnain katkeilevan. Hyvä Jumala! — Olinko sittenkin sitonut henkeni liian kireälle, olinko lopultakin kadottava yhteyden oman aineeni kanssa! — La-Li! — La-Li! — Pitikö sinun jäädä elottoman ruumiini seuraan tuonne Tshung-Kingin tunnelin synkeyteen! —

Armias Kaikkeus! Siinähän lepäsi Ree-Kianin eloton ruumis. Se, mikä siitä oli jäljelle jäänyt. Polttotanko oli niellyt sen keskikohdan ja törötti nyt kylmänä käden elottomassa kouristuksessa.

— Kara-Pao! sanoin tähdäten koko sieluni orjan sieluun. — Avaruus on ottanut vastaan Ree-Kianin hengen. Polta sen aine!

Vielä tuskasta väristen näin Kara-Paon oivaltavan käskyni.

— Tai-Jeo! — Tai-Jeo! elostui joukko ja rajattomassa riemastuksessaan se päästi kymmenen tangon lieskan Ree-Kianin jätteille.

— Tai-Jeo elää, sanoin silmäten autiota huonetta, jossa Tai-Wang-Jeon kuva tuijotti aitiokoristeihin. — Tai-Jeo elää. Mutta Morris-Jeo on paennut. Kara-Pao, minä jätän Tai-Jeon palatsin sinun ja sinun miestesi huostaan. Voitto ei ole meidän, ennenkuin olemme Morris-Jeon löytäneet. —

* * * * *

Loistavien kammioiden lepoverkoilta ei himokas syleily silmääni osunut. Vain niiden hämärissä käytävissä parveili pelästynyt joukko, jonka ainoana pyyteenä näytti olevan pimeimpiin sokkeloihin pääseminen. Siinä sysäsi punainen polttaja valkoisen virkaveljensä valoon, siinä piiloutui ohuthipiäinen kammionainen maassa kyyröttäväin vartijain väliin ja valtateille erehtynyt pakolainen kiiti kirkuen yhtäälle, kunnes jonkin käytävän suulla häämöttävä punaisten parvi peloitti hänet henkihieverissä toisaalle.

Tai-Simonin palatsia hakiessani minut pysäytti muutamassa valokossa kuulemani tuttu ääni.

— Se on totta, Tai-Hudson, sanoi se. — Akseli on viskautunut kuudentoista asteen kulmaan, ja auringon läheneminen on huomattava.

Se oli Tai-Suan. Siinähän hän istui kontaktikoneessaan, ja muuan toinen tähysti minulle tuttuun putkeen.

— Sen on vaikuttanut, jatkoi Tai-Suan, — joko koneiden suhdaton voima tahi sitten kapinallisten voimakeskuksen asema juuri siinä polttopiirissä. Todettiinhan, historian mukaan, jo Tshung-Kingin heliotoolipeilin valmistuttua samantapainen ilmiö, joskin se silloin vähitellen tasoittui. Mutta nyt — sen voi jo havaita paljaalla silmällä.

— Tai-Suan! virkahti putkeen tähystävä mies. — Maa on hukassa! Kaltevuus on nyt kuusitoista ja kahdeksan minuuttia. Meidän kiertonopeutemme vähenee. Ja puolessatoista hetkessä olemme lähenneet aurinkoa viidelläkymmenellä tuhannella.

— Mitä sanot? Ah! tämä on auttamatonta perikatoa! Morris-Jeo pakenee tunneleihin ja aurinko syöksyy vastaamme! Tai-Juang, mitä sanot tästä? Eikö juuri siihen maallisen ja taivaallisen järjestelmän pitänytkin meitä ajaa?

— Tai-Suan, minä ajattelen Marsin väitöksiä. Niissä kenties sittenkin oli perää. Ja tämä tavaton voimankäyttö —

Minä en kuunnellut enää. Tajunnassani takoi yksi ainoa kuulemani: "Morris-Jeo pakenee tunneleihin —". Tunneleihin!

— Kansa! huusin sivuuttaessani käytävien väen. — Miehittäkää jokainen käytävä, etsikää jokainen soppi! Pidättäkää jokainen Tai, joka tiellenne osuu! Tieteen palatsiin ette kuitenkaan saa tunkeutua eikä kenenkään aineelta henkeä riistää. Tämä on Tai-Kee-Jeon määräys!

Ja kuullessani, että sanani olivat tunkeutuneet muutamain herkempien tajuntaan riensin alas Tshung-Kingin tunnelikeskukseen.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Kuka meistä on Tai-Jeo?

Kauhu oli vallannut sieluni. Tunnelikeskuksessa ei ainoakaan ääni ilmaissut ihmisten läsnäoloa, ja siitä säteittäin lähtevät suut päätyivät jykeviin seiniin, joiden takana tunnelien pimeys oli yhtä äänetön.

Oliko Morris-Jeo täällä? Vai olinko käsittänyt väärin Tai-Suanin vihjauksen.

Hengen kouristuksessa painauduin Lunan tunneliin. Miten oli käynyt La-Lin, jos Morris-Jeo oli paennut tänne! Mutta olihan La-Lin vaunu kuuden asteen päässä —

Valoa! Eikö tuolla kumottanut pilkku?

Tuossa tuokiossa olin sen luona. Se oli vaunu. Ja sen sisästä hohti osittain verhottu valo.

— La-Li! tahdoin huudahtaa. Mutta sieluni oli näystä kokonaan hämmentynyt. Vaunussa lepäsi kymmenkunta miestä ja yksi ainoa nainen. Ja naisen vieressä loikova oli — Morris-Jeo.

— Tai-Leon, sanoi hän juuri, — luuletko sittenkin, että heitä johtaa Joo-Kee? Tai-Marakin on jo nähnyt parhaaksi uskoa, että Ree-Kian on sen sielu.

— Ree-Kian on johtaja, oi suuri Tai-Jeo, mutta sen sieluna on ollut Joo-Kee. Ja jos orja Lao-Koo oli Joo-Kee —

— Se on Tai-Maran hullutusta. Hän oli hautonut tuota päähänpistoa vain siksi, että Lao-Koo oli tohtinut lyödä häntä.

— Mutta, oi suuri Tai-Jeo —

— Niin?

— Jos Lao-Koo oli Joo-Kee, niin on asia selitettävissä —

KUKA MEISTÄ ON TAI-JEO?

— Miten?

— Hän ei ole kuollut Lunan räjähdyksessä —

— Elävien joukossa hän ei myöskään ollut. — Hän voi olla, oi suuri Tai-Jeo.

— Tai-Leon!

— Ja jos on, niin ei mikään estä hänen henkeänsä innostamasta joukkoja. Minä en pääse siitä tunteesta, joka minut valtasi kokiessani hänen henkeään häätää.

— Tai-Leon! Tarpeeksi puhuttu! Nyt on kysymys siitä, onko meidän räjäytettävä Tshung-King vai eikö. Luuletko Tai-Hudsonin ja Tai-Maran voivan sen toimittaa, Tai-Maon?

— Toivoisin sitä, vastasi mies ohjaustaululta. — Toivoisit, Tai-Maon! Se ei ole paljon.

— Ei paljon, oi suuri Tai-Jeo. Mutta tässä silmänräpäyksessä toivoisin muutakin: toivoisin tietäväni, mikä on tuo hohde tuolla edellämme.

Huudahtaen miehet kavahtivat jalkeille.

— Se on huuruseinä, jota heijastajamme valaisee, sanoi joku.

— Silloin se ei välimmiten katoisi, niinkuin nyt, Tai-Wang-Hang. Se on vaunu.

— Vaunu! huudahti Morris-Jeo naisestaan irti kiskoutuen. — Silloin täällä on väkeä, Tai-Maon!

— Sanoinhan, oi suuri Tai-Jeo, että tunnelin suu ei ollut koskematon. Joku on tullut tänne meidän edellämme.

— Suuri Kaikkeus! Me ajamme sitä takaa! kähisi Morris-Jeo painaen kasvonsa näkölaatalle. — Lisää vauhtia, Tai-Maon!

Kauempaa en viivytellyt. Heidän kauhun jännittämät kasvonsa ajoivat kauhua minunkin sieluuni. Oliko La-Li tuolla edelläni? Miten hän oli saanut vaunun liikkeelle? Ja siinä tuokiossa säikähdin: olinhan jättänyt vaunun sellaisena kuin se oli seisahtunut! Virran palatessa se tietystikin oli lähtenyt liikkeelle. Mutta, suuri Jumala, sen suuntahan oli ollut Tshung-Kingiin! Itseäni sadatellen ja voimatta uskoa, että La-Lin vaunu siinä oli, saavutin valoläikän. Se oli vaunu. Ja se oli ääriään myöten täynnä punaisia miehiä, jotka hälisten kurottautuivat näkölaatan yli.

— Meillä ei ole muuta neuvoa, sanoi ääni. — Sillä on keveämpi kuorma. Puolen hetken perästä se on meidät saavuttava. Ensimäisellä ulokkeella sammutamme valot, tyhjennämme vaunun ja lähetämme sen täyttä vauhtia heitä vastaan.

— Se on liian kevyt.

— Tarpeeksi raskas, elleivät vähennä vauhtiaan. Se ääni oli tuttu. Ja miestä hakiessani äkkäsin nurkassa La-Lin kasvot.

— La-Li! olin kevennyksestä huudahtamaisillani. Mutta silloin juuri tuttuääninen vilahti joukossa, ja minä näin luonnottoman ruman, tummanahkaisen korvan.

Siinä oli Rai-Sun.

— Kirous! huusi hän. — Minä en suotta karannut Tshung-Kingin vankilasta enkä myöskään halua sinne takaisin. Jos Tai-Mara säästi minun henkeni omiin tarkoituksiinsa, on minulla sitä suurempi syy säästää se omiini. Nainen, eikö sinun miehesi jo herää?

— Hän on sairas, sammalsi La-Li neuvottomana ruumistani hyväillen. — Minä en tahdo häntä herättää —

— No silloin kannamme hänet vaunusta. Minä en tahdo sinua pahoittaa, nainen, mutta minä en saata ymmärtää, miksi hänen pitää nukkua juuri nytkin. — Pojat! Nuo tuolla takanamme ovat juuri ne, joiden rytinää läksimme karkuun tunnelin ovelta. Ja Kaikkeus sen tietää, että heidän käsissänsä olisimme nyt, ellei tämä nainen vaunuineen olisi ollut paikalla —. Suuri armias Kaikkeus! — Mikä, sanoitkaan, oli miehesi nimi, nainen?

— Lao-Koo, änkytti La-Li pelästyneenä katsellen miestä, joka oli kumartunut ruumiini yli.

— Lao-Koo! Miksi en minä sitä äsken kuullut! Lao-Koo! Oi armias Kaikkeus! — Oi, herrani suuri henki! — Minä olen saanut nähdä sinun kasvosi siis vielä kerran! —

Sekunnin hän piteli päätäni käsiensä välissä ja sitten hän nousi.

— Se on hän! — Se on hän! huusi hän. — Toverit! Mitä tuolla ylhäällä korvamme kuuli huudettavan! "Joo-Keen kapina! — Joo-Keen kapina!" Veljet! Edessänne on Joo-Kee! — Suuri Tai-Kee! Ah! mitä minun silmäni ovat saaneet nähdä! —

Silloin painauduin pelkän myötätunnon pakosta ruumiiseeni. Ja kun silmäni avasin, näin edessäni haltioituneen lauman.

— Rai-Sun! sanoin kykenemättä kättäni liikuttamaan. — Minä olen Tai-Kee ja väki tuolla ylhäällä tietää myöskin, että olen Tai-Kee-Jeo. Purista kättäni, Rai-Sun, ja salli minun vielä hetkeksi jättää ruumiini. Sillä tuolla takananne kiiluvassa vaunussa on entinen Tai-Jeo seurueineen, ja minulla on heille jotakin sanottavaa.

Ja kuulematta Rai-Sunin ihastunutta änkytystä jatkoin samaan hengenvetoon:

— Aja! Aja eteenpäin, kunnes näet Morrisin tulevan takaisin. Sitten seuraat matkan päässä heidän kintereillään ja jäät raiteelle, kunnes annan uuden määräyksen. — La-Li, rakkaani, suutele minua!

— Oi tule takaisin, Lao-Koo! helähti ääni.

— Minä tulen, La-Li! —

Tuossa tuokiossa olin takaa-ajajain vaunulla. La-Lin äänen helähdys kannusti soinnullaan minua toimeen.

— Morris-Jeo! sanoin julkeasti. — Anna vaunusi seisoa. Joo-Kee, jonka olemassaoloa vielä äsken epäilit, on päättänyt hetkeksi anastaa aineesi.

Se iski kuin salama hermostuneiden valvojain joukkoon. Morris-Jeo oli horjahtanut näkölaatalta ja tuijotti värisevin huulin tyhjyyteen.

— Tai-Leon, virkahti hän kuin apua pyytäen.

— Tai-Leon ei sinua voi auttaa enempää kuin tuonnoin palatsisi pyhätöissä. Tai-Maon, katkaise virta! Suurelle Morris-Jeolle tahdon rehellisesti tarjota tilaisuuden voittaa tahi hävitä, ja siinä tilaisuudessa toivon teidän kaikkien toimivan tuomareina. Laskeudu maahan, Morris-Jeo! Kun aineesi siitä jälleen nousee, on siinä asustava henki päättävä, kuka meistä on Tai-Jeo.

Ei äännähdystäkään lähtenyt valvojain huulilta. Äänettömänä oli Tai-Maon jättänyt paikkansa, ja Morris-Jeon kasvoilla ilmeili kauhunsekainen kiukku.

— Tai-Leon, sanoin, — tällä hetkellä voisin antaa miesteni tuhota aineenne tähän paikkaan. Mutta silloin jäisi ratkaisematta sanasi, jotka äsken herrallesi sanoit. Morris-Jeo, antakaamme tämän tuokion määrätä, onko edessäsi alhaisin orja vaiko — Tai-Jeo!

Ryntäys oli hirvittävä. Morris-Jeo oli puristautunut seinäpielen varaan, ja hänen levoton katseensa iskeytyi kiinteästi läsnäolijoihin. Minun ylpeyteni sanoi minulle, että juuri siinä asennossa minun oli hänen aineensa anastettava. Ja kuitenkin — ensi hyökkäys kimposi takaisin kuin hermottomasta kivestä, toinen tuskin kykeni edes polvitaivetta vavahduttamaan, ja vasta kolmannella tajusin tuokioksi sukeltautuneeni pimeään.

Kuolema ja kirous! Hän oli lysähtänyt istualleen, ja hiki kihosi suurina karpaloina hänen päälaelleen, mutta yhä hänen katseensa tuijotti liikkuvaan pisteeseen, ja hänen kätensä tavoitteli seinästä tukea.

— Nyt! huusin pinnistäen tahtoni neljänteen hyökkäykseen. — Nyt! toistin pelottelulla häntä heikontaakseni. — Noiden käsien piti raueta, tuon pään piti veltosti lepoon painua ja noiden jalkojen piti voimattomiksi kangistua. Ah! Kuinka suloista oli noihin meheviin rintoihin pälyä, miten hivelevää tuon pehmoisen reiden lämpöä hipoa! — Miksen käännähtäisi puoliksi, miksen halaisi tuon kaulan hohtavaa hipiää, koskettaisi korvan helakkaa lehteä. —

Jotakin heltisi. Naisen käsi valahti kaulalleni, ja hänen huulensa suippenivat hellään kuiskeeseen.

— Suuri Tai-Jeo, tuli jostakin ääni, — totisesti sinä tiedät, mikä sieluasi paraiten sitoo. Elä anna otteesi hellitä!

En, totisesti en! Minä purin itseni naisen suuteloon, tahdoin nauttia kaikin aistimin — ja juuri kun olin nautinnon ylimmilleen opastanut, riuhtauduin irti kevytmielisen olennon sylistä ja ponnahdin Tai-Leonin eteen.

— Voitto! huusi sisimpäni, ja samaa kertasin Morris-Jeon huulilla.

Ja siinä tuokiossa tunsin jäsenten tottelevan tahtoani.

Suurten Valvojain kasvoilla leikitteli epävarma kirkastus. Tai-Maon peräytyi askeleen, ja Tai-Leon tuijotti tutkivasti silmiini.

— Morris-Jeo! huusin pakottaen koko tarmoni aineeseen. — Minä voisin esiintyä sinun nimessäsi ja Valvojasi eivät aavistaisi petosta. Mutta minä tahdon, että sinun äänesi todistaa totuuden. Siispä sanokoon henkesi, jota tällä sekunnilla pidän äärimmäisen eristettynä, mikä on totuus! On olemassa vain yksi ainoa Tai-Jeo, ja se on Tai-Kee-Jeo, joka tällä hetkellä kohottaa sinun kätesi käskyyn.

— Kuolema ja kirous! jyrähti vastaan. — Voiko Kaikkeus tällaisen häväistyksen sallia? Tue minua, Tai-Leon!

— Tai-Leon! — Tai-Leon! yllytti kauhistuneiden valvojain kuoro.

Silloin katseeni kohtasi Tai-Leonin katseen. Astuin hänen eteensä ja tartuin hänen laihaan käsivarteensa.

— Tai-Leon! sanoin. — Luuletko voimasi siihen riittävän? Jos luulet, olen huomenna antava hengellesi tilaisuuden siihen. Mutta nyt — valvojat, Tai-Morrisin ääni ei teitä enää häiritse; me käännymme, Tai-Maon!

Vain lyhyen tuokion hän epäröi; sitten käsi tavoitti maassa lepäävää tankoa.

— Tyhmyyksiä! naurahdin. — Se riistäisi vain Morrisilta aineen ja pakottaisi minut anastamaan sinun ruumiisi. Ja se olisi silmitöntä ajanhukkaa. Me käännymme, Tai-Maon!

Mutta ennenkuin hänen haparoiva kätensä oli ehtinyt tarttua kampeen, työnsin pelästyneenä hänet syrjään. Seuraavassa silmänräpäyksessä virta katkesi ja vaunu hiljensi vauhtia kymmenen miehenmitan päässä La-Lin vaunusta.

— Tshung-Kingiin! huudahdin päästäen virran koneeseen.

Se oli kuin lieskaa suurten Valvojain silmille. Näyttipä hetkisen siltä kuin olisi tuo pelästyksen ilmeily ulottunut heidän raajoihinsakin. Mutta vaunun nopeasti kiihtynyt vauhti karkoitti heidät sen aukoilta, ja heidän silmänsä pitkittivät sanatonta puhetta.

— Oi henki, tuli vihdoin Tai-Leonin huulilta, — Tshung-Kingiin emme enää pääse.

— Sama ovi, joka teidät tänne päästi, on päästävä teidät takaisin ylös, sanoin, — ja minun väkeni on odottava teitä käytävän yläpäässä.

Tai-Maon liikahti.

— Oi henki, sanoi hän katkerasti, — aukolle ehdittyämme on Tshung-Kingin sora syöksyvä niskaamme. Olemme vielä kolmentoista asteen päässä.

— Sitä suurempi syy kiirehtiä, Tai-Maon. Heidän kasvonsa vääristyivät, ja koneen kiihtyvä surina näytti tärisyttävän niiden hermoja.

— Valvojat! sanoin pahaa aavistaen. — Kuka on antanut siitä määräyksen ja kenelle? Sinä sen tiedät, Tai-Leon!

— Morris-Jeo, änkytti hän painautuen Tai-Wang-Hangin vapisevan lihamassan turviin. — Tai-Maran on se tehtävä, kun kaikki toivo on mennyttä.

Tunsin sielussani värinän, joka pakotti hien lainatun ruumiini iholle.

— Tai-Leon! — Tai-Maon! — Sallitteko tätä? kirkaisi Morris-Jeon kaukainen ääni.

— Oi suuri Tai-Jeo —, ulisi Tai-Leon.

— Tai-Jeo on edessäsi! keskeytin. — Ja niin totta kuin tämä Tai-Jeo kahlitsee Morrisin aineen ja hengen, on se myöskin rusentava teidät, jollette hänen tahtoaan tottele!

Se näytti sammuttaneen heidän silmiensäkin kiihkon. Vajaan neljänneshetken kuluttua matkanmittaaja saavutti Tshung-Kingin pyöriön, ja vauhdin hiljetessä vaunu luisui pääaukioon.

— Nyt! sanoin takanamme hohtavaa läikkää osoittaen. — Ylös Tshung-Kingiin! Tai-Maon, avaa tie!

— Vaunu! kirkaisi Tai-Wang-Hang ja lähenevän läikän pelkkä näkeminen pani Tai-Maonin sormet liikkeeseen.

Tuossa tuokiossa olimme nostolaitteessa ja kiidimme kohti Tshung-Kingin kauhuja, jotka raskaina näkyivät lepäävän suurten valvojain omillatunnoilla. —

* * * * *

Ovet aukesivat käytävään. Siinä vilisi taaja punaisten joukko.

— Kansa! huusin molemmat käteni kohottaen. — Suuri Tai-Kee-Jeo puhuu nyt teille Morris-Jeon huulilla. Toverit! Minä jätän hänen neuvonantajansa, suuret Valvojat, teidän huostaanne. Viekää heidät Tai-Jeon palatsin aukioon!

Ja kansanjoukon puhjetessa ymmärtämyksen yllyttämään riemuun otin vapisevan Tai-Leonin käden omaani.

— Sinä ja Tai-Maon, sanoin ankarasti, — viekää minut Tai-Maran luokse! Kautta Kaikkeuden, katsokaa tuota laumaa! Se voisi syödä teidät elävältä ja nauttia jänteittenne rauskeesta.

Suuri Tai-Leon peitti väristen kasvonsa.

— Joudu, oi henki! hoputti hän toveriinsa katsomatta.

Me juoksimme halki valoisan soikion, sivuutimme sinne tänne ämpyilevät joukot, jotka Tai-Kee-Jeon viimeisin maine jo oli saavuttanut, ja painuimme pimeään sivukäytävään.

— Tänne, sanoi Tai-Leon avaten arvettoman seinän, jonka takana pimeys yhä vain näytti sakenevan.

Seuraavassa tuokiossa hän hapuili seinävierustaa, sormet koskettivat jotakin, mistä lähti hiljainen pärinä, ja samassa silmänräpäyksessä valahti esiin valoisa aukko, jonka pohjalta meihin tuijottivat Tai-Hudsonin silmät.

— Morris-Jeo! kuului aukion perältä. — Olen juuri antanut määräyksen. Neljänneshetken perästä on Tshung-Kingin nielevä räjähdyksen vyöry. Sen aloittaa Piirien nesteputkisto, se jatkuu keskuskammioiden kohdalla ja jättää vain eteläisen aukon, josta pääsemme suoraan Lunan tunneliin —

— Onneton! kirkaisin tuntien Tai-Maran terävän äänen. — Peruuta käsky! Suuren Kaikkeuden nimessä, peruuta se!

Hän hypähti kontaktikoneen istuimelta, kääntyi päin ja mitteli minua purevin katsein.

— Peruuta! huusin raivostuneena rynnäten hänen eteensä. — Muuten, kautta suuren Kaikkeuden —

— Morris-Jeo! puri hänen äänensä. — Sinäkö käsket peruuttamaan —?

Ja samassa — oliko hänen läpitunkeva silmänsä ymmärtänyt Tai-Leonin ilmeen? — hän puraisi kieleensä, tuijotti silmiini kuin katseensa sieluuni imien ja venäytti suupielensä selittämättömään virneeseen.

— Joo-Kee! tunkihe sirinänä hänen ikeniensä lävitse, ja hänen jäntereinen vartalonsa pinnistyi kuin hyökkäykseen.

— Niin, Tai-Mara, sanoin järeästi, — Joo-Kee, Lao-Koo, miten paraiten haluat. Mutta, samoin kuin iskin Lao-Koon kämmenen korvalliseesi Tieteen palatsissa, samoin olen nyt täydentävä teon tällä Morris-Jeon kädellä, ellet Tai-Kee-Jeon käskyä kuule.

Ja jaksamatta odottaa hyökkäsin koneen kimppuun. Sen näkölaatalla jo vilahti naama, ja huulillani kumpusi jo hätäilevä peruutuskäsky.

Ja silloin — Tai-Maran käsi vilahti silmieni editse, näköpiiri häipyi, ja kontakti oli sormissani kuin elottoman ruumiin varvas.

— Tai-Mara! kivahdin kauhistuen. Hänen suupielessään pilkehti hymy.

— Morris-Jeon käsky on täyttyvä, sanoi hän tyynesti.

Silloin kuohuvan vihani tukehdutti määrätön kauhu. Oliko Tai-Maran armoton käsky nielevä tuon satatuhantisen joukon, joka käytävissä voittoa juhli.

— Nielköön se silloin myöskin sen aineen, jonka omistaja määräyksen antoi! huudahdin huoneesta hyökäten ja käytäväin pimeikköön painaltaen.

— Tunneliaukoille! — Tunneliaukoille! karjuin vastaani sattuville joukoille. — Etelään! — Etelään! — Jos aineenne säästää tahdotte!

Ja hämärästi muistaen kontaktineulan aseman kiiruhdin pohjoiseen, jossa ravintokeskuksen piti sijaita.

— Morris-Jeo! huuteli joku kintereilläni. — Morris-Jeo! Oi suuri Tai-Kee-Jeo, odota! — Odota! — Odota! —

Tunsin Tai-Leonin piipittävän ja Tai-Maonin syvän äänen — ja minä tiesin olevani oikealla tolalla.

Pimeästä käytävästä tulvahti vastaani juokseva polttajaparvi.

— Tai-Jeo! — Tai-Jeo! kuulin siitä ääniä. — Oi suuri Tai-Jeo! — Lanka on jo sytytetty!

— Missä? — Missä?

Ja silloin näin sen sokkelon perällä maata matelevan. Vähäisenä kipinänä se koukerteli edelläni. Ponnistin viimeisen voimani ja heittäydyin koko painollani sen yli.

Pääni oli jysähtänyt seinään, ja samassa tuokiossa luikersi kipinä sen rakoon.

— Joo-Kee! — Joo-Kee! — Pelasta minun ruumiini! huusi jostakin Morris-Jeon ääni. — Joo-Kee! - Joo-Kee! — Juokse takaisin, juokse — ja sinä saat olla ainoa Tai-Jeo! —

Minua nauratti. Edessäni oli revähtänyt tulinen kita ja sen sylky lennätti ruumiini hirvittävään pinteeseen. Jyrinän särkiessä korvakalvoa olin kuulevinani yhä Morris-Jeon ruikutuksen. Ja sen itkunsekaiseen sadatukseen menetin tajuntani. —

KOLMASKYMMENES LUKU

Suuri Kaikkeus

Oli kuin tuskallisen kuoleman unhosta elämä olisi jälleen vilkuttanut. Miten se oli käynyt, sitä ei muistini jaksanut selostaa. Tiesin, että Morris-Jeon sadattelun ja nykyisyyden välillä oli aukko ja että sieluni näiden sekuntien ajalla oli vaistomaisesti suorittanut tehtävän, jonka tajunnan viimeinen pilkahdus sille oli antanut.

Olin omassa aineessani. Silmiini tuijottivat La-Lin silmät ja hänen takanaan vilahteli vimmatusti tempoileva ihmissikermä. Jotakin höpisivät La-Lin huulet ja jotakin äänteli tuo rimpuileva joukko. Näin miehen peräytyvän verissä päin, näin nyrkin heilahtavan kauhuisten kasvojen yllä.

Ja silloin sen tajusin.

Ah, miten ruumiini kangisteli! — Miten käteni voimatonna väänteli! Ja miten verkkaisesti La-Lin sormet suoniani verryttelivät.

— Lao-Koo! — Lao-Koo! — Nouse! hoputti tuo helähtelevä ääni, ja epätoivoisesti huitoileva hirviö uhkasi viskautua meitä kohti. Jokin sen lukemattomista raajoista kosketti jalkaani, ja siinä silmänräpäyksessä tiesin, että minun täytyi nousta.

— Rai-Sun! huusin hätäisesti sikermää silmäten. — Lyö ne takaisin!

Ja oikein tietämättä, mikä oli tappelun tarkoitus, viskauduin joukkoon ja iskin nyrkkini sinne, missä valkoinen naama milloinkin vilahti.

— Tai-Jeo! — Tai-Jeo! ulvoi kymmenen suuta, ja vaunun laidalta pääsi esille korviasärkevä säestys.

— Takaisin! huusin raivoisasti sikermän halkaisten ja koko painollani viskautuen ahdistajain parveen. — Armias Kaikkeus! Jollei teitä vavistanut tarpeeksi Tai-Kee-Jeon henki, on hänen nyrkkinsä karistava viimeisen uhman teidän jäsenistänne! Rai-Sun, onko heitä paljonkin? Minun jäseneni ovat tosiaankin liikunnon tarpeessa.

Mutta sikermä oli hajonnut. Puolet sen miehistä makasi maassa, ja toinen puoli oli linkuttanut vaunun valopiirin ulkopuolelle. Pyörryksiin kirkunutta elävää nuijaani yhä heiluttaen ryntäsin Rai-Sunin väen riemuitessa ulos pimeään.

Silloin minut pysäytti terävä ääni.

— Lao-Koo! sanoi se. — Anna heidän olla. Meitä oli viisikymmentä, ja puolet heistä ei enää juokse.

— Tai-Mara! huudahdin tempaisten hänet heijastajan valoon.

— Sama, hymyili hänen suupielensä. — Minusta on yhdentekevää, kuka tuolla ylhäällä hallitsee. Mutta jos mielit kalloni halkaista, niin muista, että minulla sitä ennen on sinulle jotakin sanomista.

Kysymys pyöri kielelläni, mutta sen häivytti voimakkaampi tunne.

— Rai-Sun! — La-Li! huusin. — Pian nostolaitteelle!

— Me sieltä juuri surmaa pakenimme, virkahti Tai-Mara. — Ja jos miehesi olisimme voittaneet, olisimme vaunullasi jo matkalla Lunaan. Jollei päähäni olisi pälkähtänyt vielä kerran nousta tuonne ylös, ollakseni edes hetken Tshung-Kingin herra.

La-Lin pää oli painautunut kainalooni, ja Rai-Sunin pieni joukko kävi piiriin ympärillemme.

— Tai-Mara! sanoin ylpeästi. — Nyt sen sijaan seuraat minua sinne.

Mutta kun pystykäytävän yläpäässä astuimme hissistä, huokui vastaani kaamea kolkkouden tunne. Ahtaan käytävän ilma oli tomuhiukkasien kyllästämä, ja muutamat harvat ihmisolennot lipuivat siinä kuin vialliset siivet sakeassa sumussa. Ja kymmenisen miehenmitan päässä pohjoiseen törötti soran ja silattujen seinälaattojen mieltämasentava röykkiö.

— Tai-Mara! sanoin silloin. — Ihaile kättesi työtä! Miten monen tuhannen huulet tuon vyöryn sisässä ovatkaan vääntyneet nimesi kirontaan!

— Ei tarpeeksi monen, Lao-Koo. Rinnallasi vielä näen muutaman heistä, ja sokkeloissa piileillee enemmän.

— Oi herra, salli minua iskeä! parahti Rai-Sun, kädet Tai-Maran hymyyn syhyen.

— Ei, Rai-Sun, epäsin, — odota!

Lännen käytävistä läheni hälisevä joukko. Sen valittaen piiloutuessa sokkeloiden suihin värähteli ilmassa kaukainen, hivelevä soitto. Tuokion kuluttua tomuharsosta häämötti liikkuva varjo, ja sen lähetessä pillahti sävel kiihtyvään nyyhkytykseen, jossa toisinaan vihlaisi lohduttoman epätoivon itku.

— Mitä se on? kuiskasi La-Li painautuen rintani suojaan.

Se oli säveltä pohjaavan aliäänen kaamean yksitoikkoinen kerronta. Aukealle tultua se äkkiä puhkesi selvemmäksi ja viimein se ylitti nyyhkyttävän itkun painuen hermoja lamauttavaan, laulavaan nuottiin:

— Alusta on ollut Suuri Kaikkeus, jonka sieluna on järkähtämätön tahto ja ruumiina ääretön eetteri, jota lukemattomien solujen hillitön liikunta elävöittää. — Alussa se tahtonsa ulotti tämän solun sydämeen ja sanoi sille: "Hajaannu ja elävöitä solun hiukkaset ruumiini palvelukseen!" Ja tahdon hitunen elävöitti solun hiukkaset; se pani ne parkumaan muunnoksen synnytystuskissa, ahertamaan itsesäilytysvietissä ja palamaan pyyteitten makeassa tulessa. Kierrostuhannet se muokkasi solun ainetta, kierrostuhannet se pakotti sen hiukkaset uuteen yhtymään, kunnes väsyneitten hiukkasten joukko huusi liikarasituksen ikeessä, ja sen muokattu aine uhkasi hikeensä uupua. Ja silloin sanoi Suuri Kaikkeus voimallensa: "Siirry ja elävöitä toinen solu! Tämän kyllästetyn solun tahdon vereeni vetää ja sen kuonan keuhkoissani puhdistaa." — Oi ihminen, tämä on suuren Kaikkeuden tahto!

Ja näiden viimeisten sanojen parkaisuna leikatessa ilmaa liittyi siihen kuin kaikuna joukon epätoivoinen ulina. Etunenässä kulkeva kumarahartiainen vanhus nosti luisevat kätensä siunaten korkeutta kohti ja, soiton vihlaistua itkusta vaimenevaan nyyhkintään, vanhuksen sanat suoltuivat jälleen yksitoikkoiseen nuottiin:

— "Voiman kyky eristyä aineestaan on oleva viimeisten kierrosten enne", sanoo Kaikkeuden Kirja. — Oi ihminen, tämä on viimeinen kierros, tämä on viimeinen nousu. Tämä on vapautuksen parahdus ja tahdon riemuhuuto aineen häipyessä. Oi ihminen —

Hänen sanansa hukkuivat joukon mielettömään voihkinaan.

— Tai-Mara! sanoin pudistaen jähmetyksen ruumiistani. — Kuka hän on?

— Hän on Tai-Lama-Noa, entinen Tieteen ja Uskonnon valvoja, "kansan parantaja" —

— Jonka Morris-Jeo muinoin sulki Tshung-Kingin unhotuskammioihin? sanoin väristen.

— Niin. Ja jonka minun "räjähdykseni" näyttää kuin ihmeen kautta vapauteen päästäneen.

Näin Tai-Maran huulilla häipymättömän virnistyksen.

— Toverit! huusin kuin mieletön käytävään rynnäten. — Missä on Tieteen palatsi? Missä on See-Sean koti? Tai-Mara, sinä olet kalpeneva, jos räjähdyksesi on ne tuhonnut! —

* * * * *

Mutta Tieteen palatsi oli tallella.

Rai-Sunin ja Tai-Maran seurassa astuessani sen kodikkaaseen hohteeseen tulvi siellä turvapaikkansa löytäneen joukon suista mylvinä, jota Tai-Suanin rauhallinen ääni turhaan koki taltutella.

— Veljet! huusi hän epätoivoisena käsiään levitellen. — Tai-Kee-Jeo on antanut henkensä meidän edestämme. Tuhannet tovereistamme makaavat vieremän puristuksessa! Eikö meidän tule miehekkäästi kestää tätä viimeistä —!

— Tai-Suan! keskeytti hänet intoutunut ääni putkiston juurelta. — Katso tuota pilveä! Se on haihtuvan Suuren Veden höyryä. Ah! Eikö se ole jumalainen, suurenmoinen!

Mutta Tai-Suanin piiloutuessa putkistoon oli jostakin lähtenyt huuto: "Tai-Jeo ei ole kuollut!" Ja silloin puhkesi äänten paljous uuteen uomaan eikä lakannut ennenkuin Tai-Suanin hiessä kylpevät kasvot ilmestyivät putkiston kupeelta.

— Oi kansa! huusi hän läähättäen. — Se on Suuren Veden höyryä! Ennen uutta nousua puolet sen massasta peittää meiltä näköpiirin. Meillä on kahdeksan hetken kiertonopeus, ja aurinko lähenee kuusikymmentä tuhatta peninkulmaa hetkessä!

— Tai-Suan! parahti ääni sisästäni. — Lunarian orjat! Piirien naiset ja lapset! Ah! Heillä ei ole edes nestettä, millä huuliansa kostuttaisivat! Pian, Tai-Suan! Sinä voit valmistaa täällä heille kivuttoman kuoleman. Joudu! He ehtivät tänne auringon edellä! Kaikki Piirit! — Armias Avaruus!

Sekunnissa tajusin, ettei minua enää kuunneltu.

— See-Sea! — Lapseni! näin purkautuvan Tai-Suanin huulilta. — Mea-Jeo on tullut!

Ja hälisevän joukon läpi kiiruhti syliini vanha Tai-Suan, jonka pelkästä viittauksesta hänen apulaisensa ääni toitotti kontaktikoneen suppiloon:

— Kaikki Piirit — Austria — Gordon — Ontario — Luna — —

Tunsin sydämeni pysähtyvän. Tai-Suanin takaa tuli levitetyin käsin, riemua säkenöivin silmin, See-Sea. Ja jättäen jälkeensä suuren Tai-Simonin hän heittäytyi syliini nyyhkyttäen:

— Mea-Jeo! Sinä tulit Tai-Jeona! Ah, ota minut!

Ja silloin, hänen kuuman sylinsä ihoani polttaessa, tuo torjuva jokin jälleen tunkeutui väliimme. Silmäni kohtasivat La-Lin katseen.

Sekunnin viivähdin.

— Joo-Kee! leikkasi ilmaa terävä ääni. — Syleile häntä! Sillä niin totta kuin Tai-Mill hänen helmansa hedelmöitti, minä, Tai-Mara, sen hedelmän orja Liau-Joon sikiöön vaihdoin. See-Sea, Tai-Millin poika on kostanut isänsä kuoleman. Syleile lastasi, nainen!

Käteni herpaantuivat. Katsoin tolkuttomana edessäni häämöttävään Tai-Simonin nenään. Ja samalla kun tajusin venähtäneen ilmeen sen nenän ympärillä, aavistukseni pulpahti ymmärrykseen.

— Tai-Mara! sanoin tunteeni auliisti kummutessa. — Niin totta kuin suuren Tai-Simonin metallinhimo teki Tai-Lanen kautta Joo-Keestä Tai-Jeon, ovat nämä sanasi tehneet Tai-Marasta Tai-Jeon ystävän. — La-Li! Äitini syleilee sinussa sitä sukua, jonka puolesta isäni on kuolemaan astunut.

— Mea-Jeo! nyyhkytti See-Sea korvaani. Ja La-Lin kasvot punehtuivat onnesta. —

* * * * *

Mitä oli tapahtunut? Enkö ollut uinahtanut joukon huutoihin, La-Lin suuteloon ja See-Sean hellään silmäykseen? Ja eikö vereni sitä ennen ollut tyydyttänyt rakkaimpani veren hartainta toivomusta? - Suuri armias Kaikkeus, mikä oli tämä tukehduttava tuska rinnassani!

— La-Li! huusin. — La-Li! See-Sea!

Parkaisuun tukehtumaisillani painuin jalkani juuressa makaavain naisten puoleen.

Ah! See-Sean sydän ei enää sykkinyt. La-Lin silmä ei enää hymyillyt. Askeleen päässä Tai-Suanin kasvot autuain ilmein hipoivat Rai-Sunin ruskeata korvaa. Ja elottoman ihmis-sikermän keskeltä vain yksi ainoa silmäpari vastasi hurjaan katseeseeni.

— Tai-Juang! sanoin hyökäten hänen luoksensa. — Tai-Juang!

Mutta ponnistus oli ollut ylivoimainen. Rintaani ahdisti. Minä lysähdin läähättäen putkiston juurelle.

— Tai-Jeo! — Katso! inisi korvassani.

Itäisellä taivaalla sankka pilvi loimotti veripunaisessa lieskassa, ja tukehduttava kuumuus huokui kuolemaa putkiston aukoista.

— Se nousee! läähätin. — Tuoko on auringon terä? Ah! eikö tuolla lännestä lähene tumma viiru?

— Austrian joukko, äännähti Tai-Juang. — Kaikkeus suokoon —

Ja juuri kun aavistus jähmeänä iskihe tajuntaani, kuulin Tai-Juangin nauravan.

— Gordonin on mennyt. Ontarion suistui äsken alas. Ja Lunan lentue levännee Pienen Veden kuivuneella pohjalla. — Ja jälleen pieni naurahdus. — Parempi niin. Joka tapauksessa on varmaa, ettemme paistu auringon hiilloksessa: tuhannen peninkulman päässä siitä olemme jo höyrynä — mekin —

Silloin jokin sisimmässäni tuntui ratkeavan. Ponnistauduin seisoalleni, pullistutin keuhkoni kyllästetyllä ilmalla ja kohotin nyrkkini rakkaimpaini ruumiitten yli kohti korkeutta.

— Saatana! pääsi huuliltani kammottava kirous. Ja minä lysähdin putkiston näkölaatalle hirvittävän tärähdyksen särkiessä korvakalvojani.

— Se — oli — voimakeskus —, huoahti ääni. — Katso Austriaa —

Sysimustassa pimeydessä loisti vain putkiston näkölaatan pinta. Ja sitä piirsi läntisestä huurusta maahan kiitävä musta viiru. Se oli Austrian virraton lentue.

Ja itäinen taivaanranta suoltui kohti hirvittävää lieskaa, joka jättiläismäisenä puoliympyränä sankan pilven takaa näytti valmistautuvan nielemään koko maapallon.

— Minä — kadehdin — Marsin — miestä —, läähätti ääni pimeästä. Mutta sen läähätyksen katkaisi käytävän huminasta eroittuva Lama-Noan voihkiva ääni:

— Oi ihminen, hetki on tullut. Se on Suuren Kaikkeuden tahto. "Ja niinkuin tämä tahto on singonnut solun eetterisuoneen ja pakottanut sen aineen atoomit siihen hajaantumaan, on se jälleen antava atoomien imeytyä soluun ja solun palata siihen sydämeen, josta se uudestipalaneena voi suoneen singahtaa."

— Vaikene! parkaisin pimeään syöksyen. - Tai-Jeon nimessä, Lama-Noa! —

Mutta polveni notkuivat, rintani tuntui pakahtuvan, ja minä lankesin ruumiitten kiehtovaan syleilyyn.

Oli kuin maa allani olisi tärissyt ja jostakin sen sisimmästä lähtenyt parahdus hajonnut kasvavana voihkinana elottomaan aineeseen. Ja Lama-Noan vaimeneva ääni kertasi kuin konsanaan Tshung-Kingin kulunein laatta heikolla puoli-Jacksonilla "Kaikkeuden Kirjan" kolmannen uskonkappaleen:

"Ja tämä solu on Aurinko, ja tämä atoomi on Maa, ja tämän solun matka sydämestä sydämeen on Suuren Kaikkeuden henkäys."

Käteni oli kohdannut kasvot. Minä tunsin niiden hymyn.

— Suuri Kaikkeus! pääsi keuhkojeni viimeisenä henkäisynä.

Ja se henkäys oli tulvillaan kiitosta. —