KERTOMUKSIA INTIASTA

Kirj.

Rudyard Kipling

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911.

SISÄLLYS:

Rudyard Kipling. Ilman kirkon siunausta. Yli rajain. Dungaran tuomio. Lispeth. Aurelianus Mc Gogginin kääntyminen. Mennyttä kalua.

Rudyard Kipling.

Rudyard Kipling, suuri englantilainen runoilija ja maailman huomattavimpia nykyaikaisia kirjailijoita, syntyi Bombayssa, Intian keisarikunnan pääkaupungissa, joulukuun 30 p:nä 1865. Sekä isän että äidin puolelta on hän perinyt taiteellisia taipumuksia. Isä oli tunnettu maalari J. Lockwood, joka m.m. julkaisi "Intian eläimiä ja ihmisiä" nimisen kuvateoksen, ja eno oli kuuluisa taiteilija Burne-Jones.

Kipling on kaikkein vähimmin sellainen runoilija, joka istuu kirjoituspöytänsä ääressä ja sepittelee teoksia päästään. Hän on itse ollut ja elänyt mukana kertomustensa tapahtumissa — ainakin hyvin monissa. Kuten mainittiin, on hän syntynyt Intiassa. Kuusivuotiaana poikana hänet lähetettiin — sikäläisen tavan mukaan — Englantiin elämään lapsuutensa ajat kotimaan terveellisemmässä ilmastossa ja käymään koulua. Seitsentoistavuotiaana hän palasi Intiaan ja tuli sanomalehtimieheksi, ensin Lahoreen ja sitten Allahabadiin, jossa kaupungissa on valtavia muistomerkkejä Intian muinaisesta suuruudesta. Hän matkusteli ristiin rastiin tässä suunnattoman, suuressa salamyhkäisessä maassa ja tuli siten perinpohjin tuntemaan sen. Intian luonnon ja elämän kuvaajana hän onkin verraton; esim. hänen teoksensa "Intian viidakoista" (ilmestynyt suomeksi kahtena osana Otavan kustannuksella) on maailmankirjallisuuden kirkkaimpia helmiä. Hän oli myöskin kirjeenvaihtajana useilla sotaretkillä ja tuli läheltä näkemään mitä rasituksia ja julmuuksia merkitsee sota rajamaiden puoliviilejä heimoja vastaan. Hänen kertomuksiaan sotilaselämästä on ilmestynyt suomeksi m.m. Otavan 50-pennin kirjastossa (N:o 2. Sotilaskertomuksia).

Kiplingin kunniaksi on erityisesti mainittava, ettei hänen teostensa suurenmoinen menestys ole koskaan houkutellut häntä julkaisemaan mitään ala-arvoista.

V. 1907 Kipling sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Ilman kirkon siunausta.

I.

"Mutta jos se onkin tyttö."

"Minun elämäni herra, se ei voi olla tyttö. Minä olen rukoillut niin monta yötä ja lähettänyt lahjoja Sheikh Badlin pyhälle arkulle niin usein, että minä tiedän, että Jumala antaa meille pojan — pojan, josta on kasvava mies. Ajattele sitä ja iloitse. Minun äitini on oleva hänen äitinsä, kunnes minä itse jaksan ottaa hänet hoidettavakseni, ja Pattan moskean mollah on ennustava hänen elämänvaiheensa — suokoon Jumala, että hän syntyisi onnellisena hetkenä! — ja sitten, sitten sinä et koskaan kyllästy minuun, orjaasi."

"Mistä ajasta saakka sinä olet ollut orja, sinä minun kuningattareni?"

"Alusta pitäen — kunnes tämä armo minulle tapahtui. Kuinka minä saatoin olla varma sinun lemmestäsi, kun tiesin, että olin hopealla ostettu?"

"Ei, se oli sinun huomenlahjasi. Minä maksoin sen äidillesi."

"Ja hän on sen kätkenyt ja hautoo sitä nyt päivät pitkään kuin kana. Mitä sinä puhut huomenlahjasta? Minut ostettiin rahalla ikäänkuin olisin ollut tanssijatar Lucknowista enkä lapsukainen."

"Suretko sinä sitä?"

"Minä olen surrut, mutta nyt minä iloitsen. Nyt sinä et milloinkaan lakkaa rakastamasta minua, ethän, kuninkaani?"

"En ilmoisna ikänä. En."

"Et sittenkään, vaikka mem-logit — nuo sinun oman rotusi valkoiset naiset — rakastaisivat sinua? Muista, minä olen katsellut heitä, kun he iltasilla ovat ajelemassa; he ovat hyvin suloisia."

"Minä olen nähnyt tulipalloja sadoittain, minä olen nähnyt kuun ja — sitten minä en enää nähnyt tulipalloja."

Ameera taputti kätösiään ja nauroi. "Hyvin sinä puhut", sanoi hän. Sitten hän jatkoi, koettaen näyttää hyvin armollisen alentuvaiselta: "Jo riittää. Minä sallin sinun lähteä — jos tahdot."

Mies ei liikahtanut. Hän istui matalalla punaiseksi maalatulla sohvalla huoneessa, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin sinisen ja valkoisen kirjava lattiamatto, muutamia ryijyjä ja sangen täydellinen kokoelma alkuasukkaiden tavallisia patjoja. Hänen jalkainsa juuressa istui kuusitoistavuotias nainen, ja tuon miehen silmissä hän oli kaikki kaikessa koko maailmassa. Kaikkien sääntöjen ja lakien mukaan tämän naisen olisi pitänyt olla vallan toisessa asemassa, sillä mies oli englantilainen ja tyttö muhamettilaisen tytär, ostettu rahalla kaksi vuotta sitten äidiltään, joka ollessaan rahapulassa olisi myynyt itkevän Ameeran vaikka itse pimeyden ruhtinaalle, kunhan vain maksu olisi ollut kyllin suuri.

Se oli kevytmielisesti solmittu liitto. Mutta jo ennenkuin tyttö oli kehittynyt täyteen kukoistukseensa, täytti hän suurimman osan John Holdenin elämästä. Ameeralle ja hänen äidilleen, tuolle vanhalle peikolle, Holden oli vuokrannut pienen talon, josta saattoi nähdä suuren, punamuurisen kaupungin, ja hän huomasi, kun rinkikukkaset puhkesivat pihakaivon ympärillä ja Ameera oli järjestänyt ympäristönsä omien mukavuuskäsitteidensä mukaan, ja hänen äitinsä oli lakannut morkkaamasta keittolieden sopimattomuutta, etäisyyttä kauppatorista ja taloustoimia yleensä — että tämä talo oli muuttunut hänen kodikseen. Kuka tahansa saattoi tunkeutua hänen poikamies-asuntoonsa päivällä ja yöllä, eikä hänen elämänsä siellä ollut ollenkaan hauskaa. Tässä talossa taas ainoastaan hänen jalkansa sai astua ulkopihan poikki naisten huoneeseen; ja kun paksu puuovi oli rämähtänyt kiinni hänen takanaan, oli hän kuningas omalla alueellaan, jossa Ameera oli kuningatar. Ja nyt hänen kuningaskuntaansa oli tulossa kolmas henkilö, jonka saapuminen hiukan suretti Holdenia. Se häiritsi hänen täydellistä onneansa. Hänen oman kotinsa säännöllinen rauhallisuus rikkoontui. Mutta Ameera oli vallan hulluna ilosta sitä ajatellessaan, ja hänen äitinsä oli yhtä hyvillään. Miehen rakkaus, ja varsinkin valkoisen miehen, on aina häilyvätä laatua, mutta, niin miettivät molemmat naiset, ehkä pienen lapsen kätöset saattaisivat pitää kiinni sen. "Ja sitten" — sanoi Ameera aina — "sitten hän ei milloinkaan välitä valkoisista mem-logeista. Minä vihaan heitä kaikkia — minä heitä vihaan."

"Kyllä hän kerran palaa oman kansansa luo", sanoi äiti, "mutta Jumala suokoon, että tämä aika vielä olisi kaukana."

Holden istui vaiti sohvalla ajatellen tulevaisuutta, ja hänen ajatuksensa eivät olleet hupaisia. Kaksoiselämän hankaluudet ovat moninaiset. Hallitus oli erinomaisella huolenpidollaan määrännyt hänet pois asemalta pariksi viikoksi hoitamaan erään miehen virkaa, jonka täytyi olla vaimonsa sairasvuoteen ääressä. Se, joka Holdenille suullisesti ilmoitti tämän muutoksen, lopetti sanomansa sillä ystävällisellä huomautuksella, että Holden sai pitää itseään onnellisena, kun oli poikamies ja vapaa. Hän tuli nyt kertomaan tätä uutista Ameeralle.

"Se ei ole hyvä", sanoi Ameera, "mutta ei se ole niin pahakaan. Onhan minulla äitini täällä, eikä mikään vaara minua kohtaa — ellen minä vaan kuole pelkästä ilosta. Mene sinä työhösi äläkä ajattele ikäviä. Kun ne päivät ovat ohi, minä luulen… ei, minä olen varma siitä. Niin — niin sitten minä panen poikasi sinun syliisi, ja sinä rakastat minua ikuisesti. Juna lähtee ensi yönä — puoliyön aikaan, eikö niin? Mene nyt, ja sydämesi ei saa olla murheellinen minun tähteni. Mutta ethän viivyttele takaisintuloasi! Ja ethän seisahdu tiellä puhelemaan noiden rohkeiden valkoisten mem-logien kanssa! Palaja pian luokseni, minun elämäni!"

Kun Holden oli kulkenut pihan poikki hevosensa luo, joka oli sidottuna portin pielessä, puheli hän harmaapäiselle vanhalle talon vartialle ja käski häntä, jos mikä onnettomuus sattuisi, lähettämään valmiiksi kirjoitetun sähkösanoman, jonka Holden hänelle antoi. Siinä kaikki minkä hän saattoi tehdä, ja mieli yhtä mustana kuin miehellä, joka odottaa omia hautajaisiaan, läksi Holden yöjunassa maanpakoonsa. Joka hetkenä päivällä hän odotti sähkösanoman tuloa ja joka tunti yöllä hän kuvaili Ameeran kuolevan. Tietysti hänen työnsä valtion hyväksi ei silloin ollut juuri parhainta laatua eikä hänen käytöksensä työtovereitaan kohtaan aivan herttaisinta. Kaksi viikkoa kului, eikä kotoa kuulunut sanaakaan, ja melkein menehtymäisillään levottomuudesta Holden palasi takaisin. Kotiin tultuaan täytyi hänen kärsiä vielä kaksi kallista tuntia päivällisillä klubissa, jossa hän kuuli ikäänkuin unessa, kuinka kunnottomasti hän on hoitanut tuon toisen miehen virkaa ja kuinka paljon kaikki hänen toverinsa olivat pitäneet hänestä. Sitten hän kiitämällä kiiti hevosen selässä läpi yön, sydän vavahdellen levottomuudesta. Hän ei saanut mitään vastausta ensin koputtaessaan portille ja hän oli jo kääntänyt hevosensa potkaisuttaakseen koko portin rikki, kun samassa Pir Khan saapui lyhty kädessä ja tarttui suitsiin.

"Onko mitään tapahtunut?" sanoi Holden.

"Uutiset eivät tule minun suustani, oi sinä köyhien suojelija, vaan —", hän kurotti esiin vapisevan kätensä kuten hyvien uutisten tuoja ainakin, joka on ansainnut palkinnon.

Holden syöksyi pihan poikki. Valkea paloi ylähuoneessa. Hänen hevosensa hirnui porttikäytävässä, ja samassa hän kuuli kimeätä hiljaista inisemistä, joka ajoi kaiken veren hänen sydämeensä. Se oli uusi ääni, mutta se ei vielä todistanut, että Ameera oli elossa.

"Kuka siellä on?" huusi hän kapeilla tiiliportailla.

Silloin kuului Ameera huudahtavan ilosta ja sitten äidin ääni vastasi vavisten vanhuudesta ja ylpeydestä: "Me molemmat ja — mies — sinun poikasi."

Huoneen kynnyksellä Holden astui paljastetulle miekalle, joka oli asetettu siihen estämään onnettomuuksia, ja se katkesi kahtia, kun hän malttamattomasti potkaisi siihen kantapäällään.

"Jumala on suuri", äänsi Ameera hämärässä. "Sinä olet ottanut hänen onnettomuutensa päällesi."

"Niin, mutta kuinka sinä jaksat, minun elämäni elämä? Vanha vaimo, kuinka hän jaksaa?"

"Hän on unohtanut kärsimyksensä ilosta, kun lapsi on syntynyt. Ei ole hätääkään; mutta puhu hiljaa", sanoi äiti.

"Minä kaipasin vain sinun läsnäoloasi tullakseni vallan terveeksi", sanoi Ameera. "Minun kuninkaani, sinä olet ollut kovin kauan poissa. Mitä tuliaisia sinä tuot minulle? Oi, tällä kertaapa minä tuon lahjoja sinulle. Katso, minun elämäni, katso. Oletko milloinkaan nähnyt tuollaista lasta? Ei, minä olen liian heikko vetämään käsivarttanikaan hänen altaan."

"Ole hiljaa sitten äläkä puhu. Minä olen luonasi, bacheri (pikku vaimo)."

"Oikein sanoit, sillä nyt meitä liittää toisiimme side, jota ei mikään voi katkaista. Katso — voitko sinä nähdä tässä valossa? Hän on sileä ja puhdas. Ei milloinkaan ole semmoista poikaa syntynyt. Ya illah! hänestä on kasvava oppinut bramiini — ei, kuningattaren soturi. Ja sinä, minun elämäni, rakastatko sinä minua yhtä paljon kuin ennen, vaikka minä olen heikko ja sairas ja rasittunut? Vastaa suoraan."

"Oi, minä rakastan niinkuin aina olen rakastanut, koko sielullani. Makaa hiljaa, oma helmeni, ja koeta levähtää."

"Mutta älä sinä mene pois. Istu tässä minun vieressäni — noin. Äiti, tämän talon hallitsija tarvitsee patjan. Tuo se hänelle." Samassa pienoinen uusi tulokas, joka makasi Ameeran käsivarrella, liikahti hiukkasen. "Ahaa", sanoi Ameera, ääni rakkaudesta väreillen, "tämä poika on urheilija syntymästään saakka. Hän potkaista napsahuttaa minua kylkeen aika lailla. Onko milloinkaan syntynyt tuommoista lasta? Ja hän on meidän — sinun ja minun. Pane kätesi hänen päänsä päälle, mutta varovasti, sillä hän on kovin nuori ja miehet ovat kömpelöitä semmoisissa seikoissa."

Hyvin hellävaroen Holden siveli sormiensa päillä untuvaista päätä.

"Hän on oikeauskoinen", sanoi Ameera; "sillä yöllä maatessani minä kuiskasin rukouskutsun ja meidän uskontunnustuksemme hänen korvaansa. Se on hyvin omituinen sattumus, että hänkin on syntynyt perjantaipäivänä kuten minäkin. Pitele varovaisesti häntä, oma elämäni; mutta hänpä voikin jo melkein tarttua kiinni käsillään."

Holden löysi pienen avuttoman kätösen, joka heikosti puristi hänen sormeaan. Tuo puristus koski sähkövirran tavoin kaikkiin hänen jäseniinsä ja aina sydänsopukkaan saakka. Siihen asti hän oli yksinomaan ajatellut Ameeraa. Nyt hän alkoi ymmärtää, että oli toinenkin olento maailmassa, mutta hän ei voinut käsittää, että se oli oikein hänen oma poikansa, jolla oli sielu kuten muillakin. Hän istuutui ajattelemaan, ja Ameera uinahti hiukan.

"Mene kotiisi, sahib", sanoi Ameeran äiti kuiskaten. "Ei ole hyvä, että hän löytää sinut täällä herätessään. Hänen täytyy olla rauhassa."

"Minä menen", sanoi Holden nöyrästi. "Tässä on rahaa. Pidä huolta pojastani, että hän kasvaa ja saa kaikkea mitä tarvitsee."

Hopean helinä herätti Ameeran. "Minä olen hänen äitinsä enkä palkkalainen", sanoi hän heikosti. "Pitääkö minun hoitaa häntä paremmin taikka huonommin rahojen tähden? Äiti, anna takaisin rahat. Minä olen synnyttänyt herralleni pojan."

Väsyneenä vaipui hän sikeään uneen melkein ennenkuin oli kunnolla lopettanut lauseensa. Holden hiipi hiljaa alas pihaan, sydän tyynenä. Pir Khan, tuo vanha talonvartia, hytkähteli mielihyvästä.

"Tämä talo on nyt täydellinen", sanoi hän ja ilman pitempiä selityksiä työnsi Holdenin käteen sapelin, jota Pir Khan ennen oli käyttänyt palvellessaan kuningattaren poliisikunnassa. Sidotun vuohen määkyminen kuului kaivon luota.

"Niitä on kaksi", sanoi Pir Khan — "kaksi mitä oivinta vuohta. Minä ostin ne ja ne maksoivat paljon rahaa; ja koska täällä ei vietetä mitään syntymäjuhlaa, saan minä niiden lihat. Lyö kovasti, sahib. Tämä on huono sapeli. Odota kunnes ne nostavat päänsä ylös maasta, jossa ne nyt pureksivat rinkikukkasia."

"Miksi niin?" kysyi Holden hämmästyksissään.

"Se on hänen syntymäuhrinsa. Mikäs sitten? Muutoinhan lapsi voisi kuolla, kun ei häntä varjeltaisi kohtalolta. Tiedät kai sinä, köyhien suojelija, loitsusanat tällaisessa tilaisuudessa."

Holden oli kerran ne oppinut, vaikkei hän silloin luullut niitä koskaan itse sanelevansa. Kun hän puristi kylmää sapelin kahvaa, muisti hän äkkiä, kuinka lapsi tuolla yläkerrassa oli puristanut hänen sormeaan — tuo lapsi, joka oli hänen oma poikansa — ja hän rupesi pelkäämään, että kenties kadottaa hänet.

"Lyö!" sanoi Pir Khan. "Ei koskaan elämä syty maailmassa, ellei sitä makseta toisella elämällä. Katso, vuohet ovat nostaneet päänsä. Nyt! Iske varmasti!"

Tuskin tietäen mitä teki, Holden iski kaksi kertaa, mutisten muhamettilaisen rukouksen, joka sisälsi seuraavaa: "Kaikkivaltias! Tämän poikani sijasta minä uhraan sinulle elämän elämästä, veren verestä, pään päästä, luun luusta, karvan karvasta, nahan nahasta." Odottava hevonen päristeli ja nousi pystyyn haistaessaan lämmintä verta, joka räiskähti Holdenin ratsusaappaille.

"Hyvin iskit!" sanoi Pir Khan pyyhkien sapelia. "Sotamies sinusta olisi pitänyt tulla. Mene iloisella mielellä, sinä taivahinen herra. Minä olen sinun palvelijasi ja sinun poikasi palvelija. Eläköön minun herrani tuhannen vuotta ja… onhan vuohien liha minun?"

Pir Khan poistui saatuaan täten enemmän kuin kuukauden palkan. Holden hyppäsi satulaan ja ratsasti iltahämyssä matalalla leijuilevan savun halki. Hänen mielensä oli täynnä riemua, ja hän tunsi jonkunmoista epämääräistä hellyyttä, joka ei koskenut mitään erityistä esinettä, mutta joka melkein tukehdutti häntä, kun hän kumartui levottoman hevosensa kaulan yli. "En milloinkaan elämässäni ole tuntenut mitään tällaista", hän ajatteli. "Minun pitää mennä klubiin vähän tyyntymään."

Klubissa oli biljardipeli juuri alulla ja huone oli täynnä miehiä. Holden astui kiireesti valoisaan huoneeseen toveriensa seuraan laulaen täyttä kurkkua:

"Kun Baltimoressa kävelin, mä neidon tapasin."

"Tapasitko?" kysäisi klubin sihteeri nurkastaan. "Sattuiko hän kertomaan sinulle, että saappaasi ovat likomärät? Hyvä Jumala, mies, sehän on verta!"

"Vielä mitä!" sanoi Holden ottaen biljardikepin. "Saanko ottaa osaa peliin? Se on kastetta. Minä olen ratsastanut korkean laihon läpi. Kas peijakas! Saappaani ovat todellakin aika siivossa!

"Ja jos se on tyttö, hän kultakihlat saa, ja jos on poika, kuningastaan voi hän puolustaa miekallaan ja peitsellään ja siniviitassaan, ja niinkuin ennen isänsä…"

"Keltainen siniselle — viheriäinen seuraa", sanoi markööri yksitoikkoisesti.

"Ja niinkuin ennen isänsä — olenko minä viheriäinen, markööri? — ja niinkuin ennen isänsä — ohhoh, jopa löin pahasti! — hän kulkee laivassaan!"

"Minä en ymmärrä, että sinulla on mitään syytä laulaa hoilotella", sanoi mallikelpoinen nuori virkamies pisteliäästi. "Hallitus ei ole erinomaisen tyytyväinen työhösi, kun hoidit Sandersin virkaa."

"Onko tuo olevinaan muistutus korkeammalta taholta?" sanoi Holden hymyillen hajamielisesti. "Minä toivon voivani kestää sen."

Puhe kääntyi nyt tuohon iäti uuteen aineeseen, kunkin töihin, ja tämä tyynnytti Holdenia, kunnes hänen oli aika lähteä pimeään autioon asuntoonsa, jossa hänen palvelijansa otti hänet vastaan kuten semmoinen henkilö ainakin, joka tunsi kaikki hänen salaisuutensa. Holden pysyi valveilla suurimman osan yöstä, ja hänen unelmansa olivat hauskaa laatua.

II.

"Kuinka vanha hän on nyt?"

" Ya illah! Oikein miesmäinen kysymys! Hän on melkein kuuden viikon vanha, ja tänä iltana minä menen sinun kanssasi, oi elämäni, huoneen katolle lukemaan tähdet. Sillä se on onneksi. Hän on syntynyt perjantaipäivänä auringon merkin alla, ja minulle on sanottu, että hän elää kauemmin kuin kumpikaan meistä ja tulee rikkaaksi. Voimmeko toivoa enempää, kulta?"

"Emme voi. Mennään ylös katolle ja sinä luet tähtiä — mutta ainoastaan muutamia, sillä taivas on paksussa pilvessä."

"Talvisateet ovat myöhäisiä ja ne tulevat ehkä sopimattomaan aikaan. Joudu ennenkuin kaikki tähdet peittyvät. Minä olen koristanut itseni kauneimmilla jalokivilläni."

"Sinä olet unohtanut parhaimman."

"Ah! meidän yhteisen. Hän tulee myös. Hän ei vielä milloinkaan ole nähnyt taivasta."

Ameera astui kapeille portaille, jotka veivät katolle. Lapsi lepäsi tyynenä ja räpäyttämättä silmiään hänen oikealla käsivarrellaan puettuna kalliiseen hopeapalteiseen musliiniin ja pieni myssy päässä. Ameera oli pukeutunut kaikkiin kalleuksiinsa. Timanttinappi, joka vastaa länsimaiden mushia, se kun näet kiinnittää huomion sierainten kaarevuuteen, kultainen otsakoristus, jota kaunistaa himmeät smaragdit ja täplikkäät rubiinit, raskas kultavanne, jota ei kaulaan kiinnittänyt muut pidikkeet kuin puhtaan metallin nuorteus, ja helisevät hopearenkaat, jotka riippuivat pitkän matkaa alapuolella hänen ruusuisia nilkkojaan. Hän oli puettu vaaleanvihreään musliiniin, kuten islamin tytär ainakin, olkapäästä kyynäsvarteen ja kyynäsvarresta ranteeseen oli joukko hopeaisia rannerenkaita, sidotut yhteen silkkilangoilla, rannetta koristi hennot lasirenkaat, jotka todistivat kuinka pehmeän kätösen yli ne olivat vedetyt, ja erittäin paksu kultainen rannerengas, joka ei ollenkaan kuulunut tämän maan koristuksiin, vaan jonka hän oli saanut lahjaksi Holdenilta ja jota kiinnitti taidokas eurooppalainen lukko, huvitti häntä erinomaisen paljon.

He istahtivat katon matalan valkoisen kaiteen luo katsellen kaupunkia ja sen valkeita.

"Nuo tuolla alhaalla ovat onnellisia", sanoi Ameera. "Mutta minä en usko, että he ovat niin onnellisia kuin me. Enkä minä usko, että valkoset mem-logit ovat niin onnellisia. Vai mitä?".

"Minä tiedän, että he eivät ole."

"Mistä sinä sen tiedät?"

"He antavat lapsensa imettäjien hoidettavaksi."

"Sitä minä en ole milloinkaan nähnyt", sanoi Ameera huoahtaen, "enkä minä tahtoisikaan nähdä sitä. Ahi! " — hän nojasi päänsä Holdenin olkapäähän — "minä olen lukenut neljäkymmentä tähteä ja nyt minua väsyttää. Katsoppas lasta, sinä elämäni rakkaus, hän lukee myöskin."

Lapsi katseli silmät pyöreinä pimeätä taivasta. Ameera pani hänet Holdenin syliin, ja poika makasi siinä itkemättä.

"Miksi me häntä nimitämme keskenämme?" sanoi Ameera. "Katso! Väsyttääkö sinua katseleminen? Hänellä on vallan sinun silmäsi! Mutta suu —"

"Se on sinun, oma armaani. Kuka sen tietäisi paremmin kuin minä?"

"Se on semmoinen supukka suukkonen. Oi niin pienoinen! Ja kuitenkin se huulillaan pitää koko minun sydämeni. Anna hänet jo minulle. Hän on jo ollut kovin kauan minusta erillään."

"Ei, anna hänen olla vielä, eihän hän vielä itke."

"Kun hän itkee, niin sitten sinä annat hänet pois, niinkö? Millainen miesmäinen mies sinä olet! Kun hän itkee, on hän vaan kahta kalliimpi minusta. Mutta, minun elämäni, minkä pikku nimen annamme hänelle?"

Tuo pieni olento lepäsi vallan Holdenin polvella. Se oli niin kovin avuton ja pehmeän pehmeä. Hän uskalsi tuskin hengittää, ettei musertaisi sitä. Vihreä kesy papukaija, jota pidetään jonkunmoisena suojelushenkenä useimmissa intialaisperheissä, liikahti orrellaan ja räpytteli uneliaasti siivillään.

"Tuossa on vastaus", sanoi Holden. "Mian Mittu on puhunut. Hän on oleva kuin papukaija. Kun hän kasvaa suureksi, hän puhuu paljon ja juoksentelee ympäri. Mian Mittu merkitsee papukaijaa sinun — mahomettilais-kielellä, eikö niin?"

"Miksi me menemme niin kauas?" sanoi Ameera tuskastuneesti. "Anna hänelle joku englantilainen nimi — mutta ei sentään vallan englantilainen. Sillä hän on minun."

"Olkoon hänen nimensä sitten Tota, sillä se on vallan englantilaisen nimen kaltainen."

"Niin, Tota! ja se on myöskin papukaijan nimi. Suo minulle anteeksi, herrani, mitä äsken sanoin, mutta se on varmaa, että hän on liian pieni kestämään niin mahtavaa nimeä kuin Mian Mittu. Hän olkoon Tota — meidän oma Tota. Kuuletko sinä pienoinen? Pikku armas, Tota on sinun nimesi."

Hän siveli lapsen poskea, ja tämä herättyään rupesi inisemään, niin että Holdenin piti antaa hänet Ameeralle, joka viihdytti hänet tuolla ihmeellisellä laululla " Aré koko, Ja ré koko! " se on:

Pois varis, pois, pois! Päästä lasta nukkumaan. Luumut kasvaa varvikossa, maksaa pennin vaan, naula maksaa pennin vaan, Baba, — pennin vaan.

Sittenkuin Tota oli moneen kertaan saanut kuulla noiden luumujen hinnan, kyyristyi hän kokoon ja nukkui. Molemmat lihavat valkoiset mullit pihassa märehtivät verkalleen iltaruokaansa, vanha Pir Khan oli istua kyykistynyt Holdenin hevosen eteen, poliisisapeli polvillaan, ja veteli hitaasti paksua vesipiippua joka kurnutti kuin sammakko ojassa. Ameeran äiti kehräsi alemmalla verannalla, ja puuovi oli lukittu ja pönkitetty. Kaupungin humusta kuului hääjoukon soitto katolle, ja parvi lentäviä lintuja himmensi hetkisen kuun pintaa.

"Minä olen rukoillut", sanoi Ameera pitkän vaitiolon jälkeen, poski käden nojassa — "minä olen rukoillut kahta asiaa. Ensiksikin, että saisin kuolla sinun sijastasi, jos sinun kuolemasi on määrätty, ja toiseksi, että saisin kuolla tämän lapsen sijasta. Minä olen rukoillut profeettaa ja Beebee Miriamia [Neitsyt Maria]. Luuletko, että jompikumpi heistä kuulee rukoukseni?"

"Kuka ei kuulisi pienintäkin sanaa sinun huuliltasi."

"Minä pyysin vakavata vastausta, ja sinä vastaat vain imarrellen. Kuullaanko minun rukoukseni?"

"Mistä minä voin sen tietää. Jumala on hyvin hyvä."

"Siitä minä en ole varma. Kuuleppas nyt. Jos minä kuolen taikka jos lapsi kuolee, mikä sinun kohtaloksesi tulee? Sinä, joka jäät elämään, palajat ylpeiden valkoisten mem-logien luo, sillä vertaiset pyrkivät vertaistensa luo."

"Ei aina."

"Niin, naiset tosin eivät. Mutta miesten laita on toinen. Kerran, myöhemmin, sinä palaat oman kansasi luo. Sen minä voisin kärsiä, sillä minä olen silloin kuollut. Mutta itse kuolemassakin sinä joudut minusta erillesi outoon paikkaan ja paratiisiin, jota minä en tunne."

"Paratiisiinkohan?"

"Tietysti, sillä mikä Jumala soisi sinulle pahaa?" Mutta me kaksi — lapsi ja minä — joudumme muuanne ja me emme voi tulla sinun luoksesi, etkä sinä meidän luo. Menneinä aikoina, ennenkuin lapsi oli syntynyt, minä en ajatellut niitä asioita, mutta nyt ne ovat aina mielessäni. Se on hyvin ankaraa puhetta.

"Kaikki tapahtuu niinkuin on sallittu. Huomisesta me emme tiedä, mutta tämän päivän ja rakkautemme me tunnemme. Ja olemmehan nyt onnellisia."

"Niin onnellisia, että meidän pitäisi koettaa tehdä onnemme pysyväiseksi. Ja sinun Beebee Miriamisi ehkä kuulee minun rukoukseni, sillä hänkin on nainen. Mutta sitten hän ehkä kadehtii minua. — Ei miehen sovi jumaloida naista."

Holden nauroi ääneensä Ameeran pikku mustasukkaisuuden puuskalle.

"Eikö se sovi? No miksi sinä et sitten kiellä minua jumaloimasta sinua?"

"Sinua jumaloimasta! Ja minua? Minun kuninkaani, huolimatta kaikista sinun suloisista puheistasi minä kyllä tiedän, että olen sinun palvelijasi ja orjasi ja tomu sinun jalkaisi alla. Enkä minä tahtoisikaan, että olisin toisin. Katso!"

Ennenkuin Holden saattoi häntä estää, heittäytyi hän alas ja kosketti Holdenin jalkaa. Sitten hän nousi ylös hiukan naurahtaen ja painoi Totaa lujemmin rintaansa sanoen melkein hurjasti:

"Onko se totta, että nuo ylpeät valkoiset mem-logit elävät kolme kertaa niin kauan kuin minä? Onko se totta, että he menevät naimisiin vasta vanhoina naisina?"

"He menevät naimisiin kuten muutkin — sitten kun ovat kehittyneet naisiksi."

"Sen minä tiedän, mutta heidät naidaan viidenkolmatta ikäisinä. Onko se totta?"

"On kyllä."

" Ya illah! Viidenkolmatta vanhoina! Kuka ottaisi vapaasta tahdosta vaimon, joka on kahdeksankaantoista vuotta täyttänyt? Hän on jo vaimo — joka vanhenee joka tunti. Viisikolmatta! Minä olen jo vanha eukko sillä iällä, ja —. Nuo mem-logit ovat iäti nuoria. Voi kuinka minä vihaan heitä!"

"Mitä heillä on tekemistä meidän kanssamme?"

"En minä tiedä. Minä tiedän sen vain, että tässä maailmassa voi olla nainen, kymmenen vuotta vanhempi minua, joka voi tulla sinun luoksesi ja anastaa rakkautesi kymmenen vuotta sen jälkeen kuin minä jo olen vanha vaimo, harmaapäinen ja Totan pojan hoitaja. Se on väärin ja pahasti. Heidän pitäisi myöskin kuoleman."

"Nyt sinä olet, ikävuosistasi huolimatta, lapsi, jonka minä otan syliini ja kannan alas portaita myöten."

"Tota! Varo Totaa, minun herrani! Sinäpä se olet vallaton kuin pikku lapsi!" Ameera nosti Totan polvelleen suojaan nauraen, kun Holden sylissään kantoi heidät alas portaita. Tota avasi silmänsä ja hymyili kuin pieni enkeli.

Hän oli hiljainen lapsi, ja ennenkuin Holden oikein taisi käsittää, että hän oli maailmassakaan, oli hänestä kasvanut pikku kullankarvainen lemmikki, joka oli tuon kaupungin laidassa olevan talon itsevaltias. Nämä kuukaudet olivat täydellisen onnen aikaa Holdenille ja Ameeralle — onnen, joka oli vallan erillään maailmasta, suljettuna tuon puisen oven takana, jota Pir Khan vartioitsi. Päiväiseen aikaan Holden hoiti virkaansa säälien sydämestään sellaisia, jotka eivät olleet yhtä onnellisia kuin hän, ja osoittaen semmoista mieltymystä pikku lapsiin, että moni äiti aseman pienissä seurueissa sekä ihmetteli että oli hyvillään. Illan hämärtäessä hän palasi Ameeran luo, joka oli vallan täynnä juttuja Totan ihmeellisistä toimista: kuinka hän oli taputellut käsiään ja liikutellut sormiaan semmoisella voimalla ja tarkoituksella, että se oli vallan ilmeinen ihme; kuinka hän sitten myöhemmin oli aivan itsestään ryöminyt pois matalalta makuusijaltaan lattialle ja seisonut molemmilla jaloillaan kolmen hengenvetämän ajan. "Ja ne olivat pitkiä hengenvetämiä, sillä minun sydämeni oli ilosta vallan värähtämättä", sanoi Ameera.

Sitten Tota otti leikkitoverikseen molemmat mullit, pienen harmaan oravan, farao-rotan, joka eli kolossa kaivon luona, ja varsinkin Mian Mittu papukaijan, jonka höyheniä hän armottomasti nyki, ja Mian Mittu kirkui, kunnes Ameera ja Holden saapuivat.

"Voi sinua, veitikka! Sinä pikku jättiläinen! Noinko sinä kohtelet veljeäsi katolla! Tobah, tobah! Hyi, hyi! Mutta minäpä tiedän loitsukeinon, joka tekee hänet viisaaksi kuin Suleiman ja Aflatoun [Salomo ja Plato]. Katsoppas nyt", sanoi Ameera. Hän otti koruompelulla koristetusta kukkarosta kourallisen manteleita. "Katso! Me luemme seitsemän. Jumalan nimessä!"

Hyvin vihaisena ja höyhenet pörröllään asetettiin Mian Mittu häkkinsä katolle, ja istuutuen lapsen ja linnun väliin Ameera musersi ja kuori mantelin hampaillaan, jotka olivat manteliakin valkoisemmat. "Tämä on varma taikakeino, minun elämäni; älä naura. Katso, minä annan papukaijalle toisen puolikkaan ja Totalle toisen." Mian Mittu nokkasi varovasti toisen puolikkaan Ameeran huulilta, ja hän suuteli toisen puolikkaan lapsen suuhun, joka söi sen hitaasti, silmät kummastelevina. "Tämän minä teen seitsemänä päivänä, ja varmaan hän, joka on meidän omamme, on kasvava taitavaksi puhujaksi ja viisaaksi. Oi Tota, mikä sinusta tuleekaan, kun kasvat mieheksi ja minä olen harmaapäinen?" Tota veti lihavat jalkansa somasti käppyrään. Hän osasi kontata eikä viitsinyt kuluttaa elämänsä kevättä turhissa puheissa. Hän tahtoi nykiä Mian Mittu papukaijan höyheniä.

Kun Tota oli kohonnut arvoasteissa niin paljon, että oli saanut hopeaisen vyön, joka yhdessä hänen kaulaansa ripustetun neliskulmaisen ja hopeaan piirretyn tenhokalun kanssa muodosti tärkeimmän osan hänen puvustaan, silloin hän läksi käydä lylleröimään vaaralliselle retkelle pihan poikki Pir Khanin luo ja tarjosi hänelle kaikki kalleutensa palkaksi, jos hän vain antaisi hänen ratsastaa edes hiukkasen Holdenin hevosella. Tota oli nähnyt mummonsakin siten hierovan kauppaa verannalla pikkutavarain kauppiaiden kanssa. Pir Khan itki, asetti tuon pehmeän pikku jalan harmaahapsisen päänsä päälle alamaisuutensa merkiksi ja kantoi rohkean seikkailijan takaisin äitinsä syliin, vakuuttaen että Totasta oli tuleva monen miehen johtaja, ennenkuin hänelle partakaan oli kasvanut.

Eräänä kuumana iltana, kun hän istui lattialla isänsä ja äitinsä keskellä katsellen katupoikien alkamaa loppumatonta paperileija-sotaa, hän pyysi isäänsä antamaan hänellekin paperileijan, jota Pir Khan saisi lennättää, sillä häntä pelotti leikkiä sellaisilla esineillä, jotka olivat häntä itseään suuremmat; ja kun Holden sanoi häntä pikku narriksi, nousi hän seisomaan ja sanoi verkalleen, syvästi tuntien oman arvonsa: "Hum park nahin hai. Hum admi hai." (Minä en ole mikään narri, minä olen mies.)

Tuo vastaus herätti omituisia tunteita Holdenissa ja pani hänet todenteolla miettimään Totan tulevaisuutta.

Hänen ei olisi tarvinnut siitä huolehtia. Totan elämä tuotti liian täydellistä iloa kestääkseen kauan. Siitä syystä se otettiin pois, niinkuin monet asiat Intiassa otetaan pois, äkkiä ja aavistamatta. Tämän talon pikku hallitsija, kuten Pir Khan häntä nimitti, kävi surulliseksi ja valitteli vaivoja, hän, joka ei tuskista ennen mitään tiennyt. Ameera, hurjana pelosta, hoiti häntä yöt päivät, mutta toisen päivän aamun sarastaessa Intian tavallinen syyskuume sammutti Totan elämän. Tuntui vallan mahdottomalta, että hän voisi kuolla, ja Ameera ja Holden eivät ensimmältä voineet käsittää, että se todellakin oli kuollut ruumis, joka makasi vuoteella. Sitten Ameera löi päätään huoneen seinään ja olisi heittäytynyt pihakaivoon, ellei Holden väkivoimalla olisi häntä estänyt.

Ainoastaan yksi armo suotiin Holdenille. Kun hän ratsasti virastoonsa heleässä aamuvalossa, löysi hän siellä odottamassa tavattoman paksun postilaukun, joka vaati tarkkaa miettimistä ja kovaa työtä. Hän ei kuitenkaan käsittänyt tätä jumalien hyvyyttä.

III.

Kun kuula ensin iskee, ei se tuota enempää tuskaa kuin jos hyppysillään hiukan nipistäisi. Runneltu ruumis ei ilmoita vastalausettaan sielulle ennenkuin kymmenen tai viidentoista sekunnin kuluttua. Sitten tulee jano, pakotus ja kuoleman kamppaus ja ääretön valitusten paljous. Holden käsitti tuskansa hitaasti, niinkuin hän oli käsittänyt onnensakin, ja hänellä oli sama pakottava tarve salata sen pienimmätkin jäljet. Alussa hänestä tuntui vain, niinkuin jotain olisi irtautunut hänestä ja että Ameera tarvitsi lohdutusta, kun hän istui tuolla pää polviin kumarruksissa, väristen kun Mian Mittu katolla huusi "Tota! Tota!" Lopulta koko hänen jokapäiväinen elämänsä loukkasi häntä. Oli ilmeinen vääryys, että ainoakaan lapsi asemalla oli elossa ja mellasteli iltasilla, kun hänen oma lapsensa makasi kuolleena. Tuotti polttavaa tuskaa, kun joku niistä kosketti häntä, ja kun onnelliset isät kertoivat lastensa viimeisistä urotöistä, sattui se häneen kuin puukon pisto. Hän ei voinut selittää tuskaansa. Hänelle ei ollut apua, ei lohdutusta, ei osanottoa, ja Ameera kuljetti häntä joka ilta koko itsesyytösten helvetin läpi, joka on valmistettu niille, jotka ovat kadottaneet lapsen ja uskovat, että pikkuinen — pienen pieni — lisävarovaisuus olisi lapsen pelastanut. Ei ole monta helvettiä, jotka olisivat tätä pahempia, mutta Holden tuntee henkilön, joka on täydessä järjessään istuutunut miettimään, voiko vai eikö voi häntä syyttää vaimonsa kuolemasta.

"Ehkä", oli Ameeran tapa sanoa, "ehkä minä en kylliksi suojellut häntä. Suojelinko minä vai enkö minä suojellut häntä? Aurinko, joka paistoi katolle, kun hän leikki siellä niin kauan yksinään, ja minä — ahi! minä olin käherryttämässä tukkaani — aurinko ehkä silloin tuotti häneen kuumeen. Jos minä olisin varoittanut häntä välttämään aurinkoa, olisi hän ehkä elossa. Mutta, oi minun elämäni, sano, että minä olen syytön! Sinä tiedät, että minä rakastin häntä niinkuin rakastan sinua! Sano, että minua ei voi syyttää, muutoin minä kuolen — minä kuolen!"

"Ei ketään voi syyttää. Jumala sen tietää, ettei voi. Se oli sallittu, ja kuinka me olisimme voineet sitä estää? Se on ollutta ja mennyttä. Anna olleen olla, armas!"

"Hän oli minulle koko sydämeni. Kuinka minä voin olla ajattelematta sitä, kun minun käsivarteni tuntee joka yö, että hän ei ole siinä? Ahi! Ahi! Oi Tota, tule takaisin minulle — palaja jälleen, ja olkaamme kaikki yhdessä kuten ennenkin!"

"Rauhoitu, rauhoitu! Itsesi tähden ja minun tähteni, jos rakastat minua, rauhoitu."

"Tästä minä näen, että sinä et siitä välitä, ja mitäpä sinä välittäisitkään? Valkoisten miesten sydän on kivestä ja sielu raudasta. Voi, jos olisin mennyt oman kansani miehelle — vaikka hän olisi lyönytkin minua — enkä milloinkaan olisi syönyt muukalaisen leipää!"

"Olenko minä muukalainen, sinä poikani äiti?"

"Mikäs muu, sahib?… Voi, anna minulle anteeksi — anna! Kuolema on tehnyt minut hulluksi. Sinä olet minun sydämeni elämä, ja silmieni valo, ja elämäni henki, ja — ja minä olen työntänyt sinut luotani, vaikkapa silmänräpäykseksi vain. Jos sinä menet pois, keltä minä sitten pyydän apua? Älä suutu. Usko minua, se oli tuska, joka puhui, enkä minä, sinun orjasi."

"Sen minä tiedän — minä tiedän. Meistä kolmesta on nyt vain kaksi jäljellä. Sitä suuremmalla syyllä meidän nyt pitäisi koettaa olla yksi."

He istuivat lattialle vanhaan tapaansa. Oli lämmin yö aikaisin keväällä, kalevantulet leimahtelivat taivaan rannalta, ja etäältä kuului silloin tällöin hiljaista ukkosen jyrinää. Ameera nojautui Holdenin syliin.

"Kuiva maa huutaa lehmän lailla sadetta, ja minä — minä pelkään. Näin ei ollut silloin kun me tähtiä luimme. Mutta sinä rakastat minua yhtä paljon kuin ennen, vaikka yksi side on katkennut? Vastaa."

"Minä rakastan enemmän kuin ennen, sillä meidän yhteinen surumme on uutena siteenä; ja sen sinä tiedät."

"Niin, tiedän", sanoi Ameera kuiskaten hiljaa. "Mutta minusta tuntuu niin hyvältä, kun kuulen sinun sanovan niin, minun elämäni, joka olet niin voimakas auttamaan. Minä en tahdo olla lapsi enää, vaan vaimo ja sinulle apuna. Kuule. Anna minulle sitarani, niin tahdon laulaa tyynesti."

Hän otti kevyen, hopealla silatun sitaran ja alkoi laulaa suuresta sankarista Raja Rasalusta. Käsi hapuili kieliä, ääni tuntui epäröivältä ja taukosi vähän väliä, ja erään matalan äänen kohdalla se muuttui tuoksi pieneksi kehtolaulu paraksi, jossa kerrotaan pahasta variksesta:

Luumut kasvaa varvikossa, maksaa pennin vaan, naula maksaa pennin vaan, Baba — pennin —

Sitten tulivat kyyneleet ja tuo surkea kapina kohtaloa vastaan, kunnes hän nukkui hiljaa valitellen unissaan ja puristaen oikeata käsivarttaan likelle ruumistaan, ikäänkuin olisi sillä tahtonut suojella jotain, jota ei ollut siinä.

Tämän yön jälkeen elämä kävi hiukan helpommaksi Holdenille. Tuo alituinen suru, jonka kuolema tuotti, pakotti hänet työhön, ja työ virkisti häntä täyttämällä hänen ajatuksensa kahdeksan tai yhdeksän tuntia päivässä. Ameera istui yksin kotona ja hautoi suruansa, mutta hänkin kävi onnellisemmaksi, kun huomasi, että Holden oli tyynempi, kuten naisten tapa on. He tunsivat onnea taas, mutta tällä kertaa varovasti.

"Siitä syystä, että me rakastimme Totaa, hän kuoli. Jumala kadehti meitä", sanoi Ameera. "Minä olen ripustanut suuren mustan saviastian meidän ikkunaamme torjumaan pahoja silmäyksiä meistä, ja me emme saa huutaa iloamme, vaan meidän pitää kulkea hiljaa tähtien alla, muutoin Jumala löytää meidät. Eikös se ole hyvin puhuttu, sinä arvoton?"

Hän oli aikonut sanoa: sinä rakastettu, mutta muutti sen näyttääkseen täten kuinka vakavasti hän tarkoitti, mitä oli puhunut. Mutta suutelo, joka seurasi tuota uutta nimeä, oli semmoinen, että mikä jumala tahansa olisi sitä kadehtinut. He kulkivat edestakaisin sanoen: "Se on turhaa — se on turhaa", ja toivoen että kaikki haltiat nyt kuulisivat heitä.

Mutta haltiat hommailivat muita asioita. He olivat suoneet kolmellekymmenelle miljoonalle ihmiselle neljä onnen vuotta, jolloin ihmiset elivät mukavasti, vuodentulo oli varmaa ja syntyneitten lukumäärä oli vuosi vuodelta kasvamassa; maakunnista ilmoitettiin, että yksinomaan maataviljelevä väki oli lisääntynyt niin, että nyt asui kullakin neliöpeninkulmalla tuota rasitettua maata vaihdellen yhdeksästäsadasta kahteentuhanteen henkeen. Jo oli aika tehdä tilaa. Parlamentin jäsen Ala-Tootingista, joka kulki ympäri Intiaa silinterihattu päässä ja hännystakki yllä, puhui laveasti Britannian lain siunauksesta ja lausui ainoana tarpeellisena toivomuksenaan, että pantaisiin toimeen asianomaisesti vahvistettu valitsijasysteemi ja yleinen äänioikeus. Hänen kärsivälliset isäntänsä hymyilivät ja pyysivät häntä olemaan tervetullut, ja kun hän keskeytti puheensa ilmoittaakseen sulosanoilla ihastustansa veripunaisesta dhak-puun kukasta, joka nyt kukki liian aikaisin, siten ennustaen sairaita aikoja, niin silloin he hymyilivät vielä entistä enemmän.

Kot-Kumharsenin maakunnan varapäällikkö se kerran klubissa puoleksi leikillisesti kertoi erään tapahtuman, mikä sai Holdenin veren jäähtymään, hänen kuunnellessaan loppujuttua.

"Hän ei kiusaa enää ketään. En ole eläessäni nähnyt niin hämmästynyttä ihmistä. Voi helkkari, minä luulen, että hän aikoo nostaa siitä kysymyksen parlamentissa. Hänen matkatoverinsa samassa laivassa — joka ruokapöydässä istui hänen vieressään — sairastuu koleraan ja kuolee kahdeksassatoista tunnissa. Älkää naurako, pojat. Parlamentin jäsen Ala-Tootingista on äärettömästi suutuksissaan siitä; mutta hän on vielä enemmän peloissaan. Minä luulen, että hän hommaa kirkastetun persoonansa pois koko Intiasta."

"Minä antaisin hyvin paljon, jos kolera hänetkin tapaisi. Se pidättäisi muutamia hänen kaltaisiaan valtioviisaita asemillaan. Mutta mitä nyt kuuluu kolerasta? Tämähän on vallan liian aikaista semmoisille seikoille", sanoi eräs hyödyttömän suolannuolimen hoitaja. "Kyllä kai", sanoi maakunnan varapäällikkö miettiväisenä. "Me olemme kasvattaneet heinäsirkat luonamme. Meillä on paikka-paikoin kolera kaikkialla pohjoisessa — me sanomme ainakin 'paikka-paikoin', siisteyden vuoksi. Kevättouot ovat huonot viidessä maakunnassa, eikä kukaan ihminen näytä tietävän missä talvisateet viipyvät. Meillä on nyt maaliskuu kohta käsissä. Minä en tahdo ketään pelottaa, mutta minusta näyttä siltä, kuin luonto aikoisi lopettaa laskunsa tänä kesänä paksulla verisellä viivalla."

"Juuri kun minä aioin pyytää virkavapautta", sanoi ääni toiselta puolen huonetta.

"Tänä vuonna ei anneta paljon virkavapauksia, mutta sitä enemmän taitaa tapahtua virkaylennyksiä. Minä olen tullut tänne anomaan hallitukselta, että minun toivomani kanavan rakentaminen pantaisiin hätäaputöitten luetteloon. Nyt on paha tuuli, joka ei ennusta mitään hyvää. Minä saan vihdoin viimeinkin tuon kanavan valmiiksi."

"Se on siis tuo vanha veisu", sanoi Holden, "nälänhätä, kuume ja kolera?"

"Ei, ei suinkaan! Ainoastaan paikkakunnallinen puute ja eri vuodenaikoina esiintyvien tautien tavallista suurempi ilmaantuminen. Sen saatte lukea kaikissa virallisissa ilmoituksissa, jos elätte vielä ensi vuonna. Te olette onnen poika. Teillä ei ole vaimoa, joka on toimitettava pois vaarapaikoilta. Vuoristoasemat tulevat olemaan täynnä vaimoväkeä tänä vuonna."

"Minä luulen, että te olette taipuvainen liioittelemaan basaarijuttuja", sanoi nuori virkamies sihteeristöstä. "Minä olen huomannut —"

"Ehkä olette", sanoi maakunnan päällikkö, "mutta teillä on hyvin paljon vielä huomattavaa, poikani. Sillä välin minä tahdon huomauttaa teille —" Ja hän veti virkamiehen sivulle ja rupesi keskustelemaan tuon kanavan rakennustavasta, joka oli semmoisena sydämenasiana hänelle.

Holden palasi asuntoonsa ja alkoi ymmärtää, ettei hän ollut yksin maailmassa ja että hän oli levoton toisen tähden, mikä on erinomaisen tyydyttävä pelon tunne miehen sielulle.

Kaksi kuukautta myöhemmin, kuten päällikkö oli ennustanut, alkoi luonto kuitata laskujansa verisellä kynällä. Heti kevättouon kantapäillä alkoi kuulua leivän huuto, ja hallitus, joka oli määrännyt, ettei kukaan saa kuolla nälkään, lähetti vehnää. Sitten tuli kolera kaikilta kompassin suunnilta. Se hyökkäsi puolen miljoonan lukuiseen pyhissävaeltaja-joukkoon erään pyhän arkun luona. Moni kuoli jumalansa jalkain juureen, toiset pakenivat ympäri maata tuoden ruton mukanaan. Se hiipi alkuasukasten vallitettuun kaupunginosaan ja tappoi kaksisataa henkeä päivässä. Väki tulvaili juniin, riippuen kiinni astuinlaudoissa ja lymyten vaunujen katolla; ja kolera seurasi heitä, sillä joka asemalla vedettiin asemasillalle kuolleita ja kuolevaisia, jotka haisivat kalkkivedelle ja karbolihapolle. Ihmisiä kuoli tienvieriin, ja englantilaisten hevoset säikähtivät ruumiita heinikossa. Sadetta ei kuulunut, ja maa kovettui rautaiseksi, ettei kukaan pääsisi piiloutumaan sen sisään. Englantilaiset lähettivät vaimonsa vuoristoon ja palasivat työhönsä, yleten virassaan aina sitä myöten kuin heitä määrättiin täyttämään rintamassa syntyneitä aukkoja. Holden, kipeänä pelosta, että ehkä kadottaisi kalleimman aarteensa maan päällä, oli koettanut parastansa saadakseen Ameeran lähtemään äitinsä kanssa Himalayan tienoille.

"Minkätähden minä menisin?" sanoi hän eräänä iltana katolla.

"Täällä on tautista, ja väkeä kuolee, ja kaikki valkoiset mem-logit ovat menneet."

"Kaikkiko?"

"Kaikki — paitsi ehkä joku vanha jöröpää, joka loukkaa miehensä sydäntä jäämällä tänne kuoleman vaaraan."

"No niin; se joka jää, on minun sisareni, ja sinä et saa häntä ylenkatsoa, sillä minäkin käyn vanhaksi. Minä olen iloinen siitä, että kaikki ylpeät valkoiset mem-logit ovat menneet."

"Puhunko minä vaimolle vai lapselle? Lähde vuoristoon, ja minä pidän huolen siitä, että sinä matkustat kuin kuninkaan tytär. Ajattele, lapsukainen. Punaiseksi kiillotetuissa mullivaunuissa, jotka ovat hunnuilla ja uutimilla peitetyt, metalliset papukaijat vaunujen aisoissa ja punainen vaate riippumassa. Minä lähetän kaksi palvelijaa sinua saattamaan ja —"

"Lopeta jo! Sinä se olet lapsi, kun tuommoista puhut. Mitä hyötyä minulla on semmoisista leluista? Hän olisi hyväillyt mulleja, leikkinyt satulaloimella. Hänen tähtensä ehkä — sinä olet tehnyt minut hyvin englantilaiseksi — minä olisin lähtenyt. Nyt minä en tahdo. Antaa mem-logien paeta."

"Heidän miehensä lähettävät heidät, armas."

"Hyvin sinä puhut. Mistä saakka sinä olet ollut minun mieheni, jolla on valta määrätä, mitä minun tulee tehdä? Minä olen vain synnyttänyt sinulle pojan. Sinä olet minulle ainoastaan sieluni koko toivo. Kuinka minä voisin erota sinusta, kun tiedän, että jos sinua onnettomuus kohtaisi, vaikkapa niin pienen pieni kuin minun pikkusormeni kynsi — eikös se ole pieni? — niin minä sen tietäisin, vaikka olisin paratiisissa? Ja täällä, tänä kesänä sinä voisit kuolla — ah, janee, kuolla! — ja kuollessasi pyytäisit apua valkoiselta vaimolta ja viimeisessä silmänräpäyksessä hän ryöstäisi sinun lempesi minulta."

"Mutta lempi ei synny silmänräpäyksessä eikä kuolinvuoteella."

"Mitä sinä tiedät lemmestä, sinä kivisydän? Hän ottaisi sinun viimeiset kiitoksesi, ja Jumalan ja Profeetan ja Beebee Miriamin kautta, sitä minä en milloinkaan kestäisi. Minun herrani ja minun armaani, älä puhu enää tuommoista järjetöntä minun poislähdöstäni. Siellä, missä sinä olet, siellä olen minäkin. Sillä hyvä."

Hän kietoi käsivartensa Holdenin kaulaan ja pani kämmenensä hänen suulleen.

Eipä ole juuri onnea täydellisempää kuin se, joka on anastettu miekan varjossa. He istuivat yhdessä nauraen ja nimittäen toisiaan vallan ääneensä kaikilla lempinimillä, jotka suinkin saattoivat herättää jumalien raivoa. Kaupunki heidän allaan oli täynnä omaa kurjuuttaan. Rikkivalkeat leimusivat kaduilla, väki hindulaisissa temppeleissä kirkui ja ulvoi, sillä jumalat eivät tahtoneet kuulla näinä päivinä. Suuren muhamettilaisen alttarin luona pidettiin jumalanpalvelusta, ja minareeteista kaikui melkein lakkaamatta kutsu rukouksiin. He kuulivat valitukset taloista, joissa kuolo oli käynyt, ja kerran kuului erään äidin tuskanhuuto, hän kun oli menettänyt lapsensa ja rukoili häntä palajamaan takaisin. Hämärässä he näkivät kuolleita kannettavan pitkin kaupungin katuja, ja jokaista paaria seurasi oma pieni murehtijajoukkonsa. Siitä syystä he suutelivat toisiaan ja värisivät.

Luonnon lasku oli verinen ja ankara, sillä maa oli kovin rasittunut ja tarvitsi hengenvuoroa ennenkuin jokapäiväiselämän virta taas pääsi peittämään sen. Kypsymättömien isien ja kehittymättömien äitien lapsilla ei ollut mitään vastustusvoimaa. He olivat peloissaan ja odottivat hiljaa, että miekka taas kätkeytyisi tuppeensa marraskuussa, jos niin oli sallittu. Englantilaisten joukossa syntyi aukkoja, mutta ne aukot täytettiin. Hallituksen hätäaputyöt, kolerasairaalat, lääkkeiden jakaminen ja mahdollinen terveydenhoito menestyivät, sillä niin oli käsketty.

Holdenia oli käsketty pitämään varalta, että olisi valmiina lähtemään täyttämään sen miehen paikkaa, joka ensiksi kaatuisi. Jokaisena päivänä hänen täytyi olla kaksitoista tuntia näkemättä Ameeraa; ja hän saattoi kuolla kolmen tunnin kuluessa. Holden ajatteli, millaista hänen tuskansa olisi, ellei hän kolmeen kuukauteen saisi nähdä Ameeraa, taikka jos Ameera kuolisi hänen ollessaan poissa. Hän oli niin varman varma siitä, että Ameera kuolisi — niin varma, että kun hän nosti katseensa sähkösanomasta ja näki Pir Khanin hengästyneenä ovessa, niin hän naurahti ääneensä. "No?" — kysyi hän.

"Kun huuto kaikuu yössä ja henki värähtelee kurkussa, kuka tietää tenhovoiman, joka silloin voi auttaa? Joudu nopeaan, taivahinen. Se on musta kolera."

Holden ratsasti täyttä karkua kotiinsa. Taivas oli synkkänä pilvistä, sillä tuo kauan viipynyt sade oli nyt saapunut ja kuumuus oli vähenemässä. Ameeran äiti oli häntä vastassa pihalla valitellen: "Hän on kuolemaisillaan. Hän on kuoleman oma. Hän on jo melkein kuollut. Mitä minun pitää tehdä, sahib?"

Ameera makasi siinä huoneessa, jossa Tota oli syntynyt. Hän ei ollenkaan liikahtanut, kun Holden tuli, sillä ihmissielu rakastaa yksinäisyyttä, ja kun se on valmis lähtemään pois, se lymyää usvaiseen rajamaahan, johon elävät ihmiset eivät voi sitä seurata. Musta kolera tekee työnsä hiljaa ja selittämättä. Ameera oli eroamaisillaan elämästä, ikäänkuin kuolon enkeli itse olisi laskenut kätensä hänen päällensä. Tuo nopea hengitys näytti osoittavan, että hän joko pelkäsi tai tunsi tuskaa, mutta ei silmä eikä suu vastannut Holdenin suuteloihin. Tässä ei voinut mitään, ei sanoa, ei tehdä. Holden saattoi vain odottaa ja kärsiä. Sateen ensi pisarat alkoivat tipahdella katolle, ja hän saattoi kuulla ilohuutoja kuivuneesta kaupungista.

Sielu palasi takaisin vähäksi aikaa, ja huulet liikkuivat. Holden kumartui alas kuuntelemaan. "Älä ota mitään minusta", sanoi Ameera. "Älä ota mitään hivuksia minun päästäni. Hän pakottaisi sinut polttamaan ne sitten myöhemmin. Sen liekin minä tuntisin. Lähemmä! Tule lähemmäksi! Muista vaan, että minä olin sinun ja synnytin sinulle pojan. Vaikka sinä huomenna naisit valkoisen naisen, on sinulta ainaiseksi otettu pois tuo ilo puristaa syliisi esikoista poikaasi. Muista minua, kun poikasi on syntynyt — tuo poika, joka on kantava sinun nimeäsi kaikkien kuullen. Hänen onnettomuutensa tulkoon minun päälleni. Minä tunnustan — minä tunnustan" — huulet henkäisivät loppusanat hänen korvaansa — "ettei ole muuta jumalaa kuin — — sinä armas."

Sitten hän kuoli. Holden istui hiljaa, ja kaikki hänen ajatuksensa olivat hyytyneet, kunnes hän kuuli Ameeran äidin nostavan uudinta.

"Onko hän kuollut, sahib?"

"Hän on kuollut."

"Silloin minun pitää murehtia, ja sitten minä otan tämän talon huonekalut huostaani; sillä ne tulevat olemaan minun. Eihän sahib tahdo sitä kieltää. Sehän on niin vähän, niin kovin vähän, sahib, ja minä olen vanha vaimo. Minä tahtoisin maata mukavasti."

"Jumalan tähden, ole vaiti nyt! Mene valittamaan jonnekin, jossa minä en voi sinua kuulla."

"Sahib, hän on haudattava neljän tunnin kuluessa."

"Minä tunnen tavat. Minä menen ennenkuin hänet viedään pois. Se seikka on sinun vallassasi. Pidä huolta, että vuode — jolla — jolla — hän lepää —"

"Ahaa! Tuo kaunis punainen sohva. Minä olen jo kauan toivonut —"

"Että vuode jätetään koskematta minua varten. Kaikki muu koko talossa on sinun. Vuokraa rattaat, ota kaikki ja mene pois ja korjaa ennen auringon nousua kaikki tyyni paitsi sitä, mitä olen käskenyt säästämään itselleni."

"Minä olen vanha vaimo. Minä tahtoisin viipyä täällä edes murehtimispäivät, ja nyt on sadekin juuri alkanut. Minnekkä minä menen?"

"Mitä se minua liikuttaa? Minun käskyni on, että sinä menet. Huonekalut ovat tuhannen rupeen arvoiset, ja minun lähettilääni tuo sinulle sata rupeeta tänä iltana."

"Se on kovin vähän. Ajattele rattaiden vuokraa."

"Sinä et saa mitään, ellet nyt lähde ja joutuun! Oi vaimo, mene tiehesi ja jätä minut kuolleeni luo!"

Äiti mennä laahusti alas rappusia ja huolissaan, että vain saisi huonekalut haltuunsa, unohti valittaa. Holden jäi Ameeran luo, ja sade tulvaili katolle. Hän ei voinut ajatella yhtäjaksoisesti tuon melun tähden, vaikka kyllä koetti. Sitten neljä lakanoihin verhottua, aaveen tapaista olentoa hiipi yksitellen huoneeseen ja tirkistelivät häntä huntujensa läpi. Ne olivat kuolleen pesijöitä. Holden läksi huoneesta ja meni hevosensa luo. Hän oli saapunut tänne kuolettavassa, tukahduttavassa helteessä kahlaten nilkankorkuisessa tomussa. Nyt hän löysi pihan sateen valamana lammikkona täynnä sammakoita; keltainen puro tulvaili portin alitse, ja vinkuva tuuli ajoi sadenuolet rakeitten tapaan multavalleja vastaan. Pir Khan värisi pienessä kojussaan portin luona, ja hevonen polki levottomana vedessä.

"Minulle on kerrottu sahibin käsky", sanoi Pir Khan. "Se on hyvä. Tämä talo on nyt autio. Minä menen myöskin, sillä minun apinanaamani muistuttaisi vain siitä, mikä on ollut. Mitä sohvaan tulee, tuon minä sen aamulla sinun taloosi. Mutta muista, sahib, se on oleva sinulle kuin puukko, jota väännetään vereksessä haavassa. Minä lähden toivioretkelle enkä tahdo mitään rahaa. Minä olen lihonut armollisen herrani turvissa, jonka suru on minun suruni. Viimeisen kerran minä pidän suitsia sinulle."

Hän kosketti Holdenin jalkaa molemmilla käsillään, ja hevonen juosta karahutti tielle, jossa kahisevat bamburuo'ot tavoittelivat taivasta ja kaikki sammakot kurnuttivat. Holden ei voinut sateelta nähdä mitään. Hän peitti silmänsä käsillään ja jupisi: "Voi sinä peto! Sinä petomainen peto!"

Uutinen hänen surustaan oli jo tunnettu hänen asunnossaan. Hän saattoi sen huomata isäntänsä silmistä, kun Ahmed Khan kantoi sisään hänen ruokansa ja ensi kerran elämässään laski kätensä Holdenin olkapäälle sanoen: "Syö, sahib, syö. Ruoka on hyvää surussa. Olen minäkin kokenut semmoista. Mutta varjot syntyvät ja katoavat, sahib. Varjot syntyvät ja katoavat. Tässä on keitetyltä munia."

Holden ei voinut syödä eikä nukkua. Taivas lähetti alas kahdeksan tuumaa sadetta sinä yönä, pesten maan puhtaaksi. Vesi repi alas valleja, turmeli tiet ja aukoi matalat haudat muhamettilaisella hautausmaalla. Koko seuraavan päivän satoi, ja Holden istui hiljaa kotonaan ajatellen suruaan. Kolmannen päivän aamuna hän sai sähkösanoman, joka sisälsi ainoastaan seuraavaa: "Ricketts, Myndonie. Kuolemaisillaan. Holden. Ylennetty. Heti." Silloin hän ajatteli, että ennenkuin hän lähtee, tahtoisi hän nähdä tuon talon, jossa hän oli ollut herra ja hallitsija. Ilma selkisi hiukan. Pahanhajuinen maa höyrysi, ja Holden oli kiireestä kantapäihin saakka punainen pistävästä kuumuudesta, jonka tukehduttava kosteus synnytti.

Hän huomasi, että sade oli repinyt alas mullasta rakennetut portin patsaat ja tuo raskas puuovi, joka oli hänen maailmaansa suojannut, riippui retkallaan yhdestä saranasta. Pihalla kasvoi kolmen tuuman korkuista ruohoa; Pir Khanin maja oli tyhjä, ja turvonneet katto-oljet riippuivat kattolautojen välissä. Harmaa orava oli ottanut haltuunsa verannan, ikäänkuin talo olisi ollut autiona kolmekymmentä vuotta eikä vain kolme päivää. Ameeran äiti oli vienyt pois kaikki paitsi homeisia niinimattoja. Pienten skorpionien rapsuttaminen, kun ne juosta vilistivät lattian poikki, oli ainoa ääni koko talossa. Ameeran huone ja tuo toinen huone, jossa Tota oli asunut, oli paksussa homeessa; ahtaat portaat, jotka johtivat katolle, olivat raitaiset ja täplikkäät sateen tuomasta mudasta. Holden näki kaiken tämän, tuli ulos taas ja tapasi tiellä vuokraisäntänsä Durga Dass'in — majesteetillisena, ystävällisenä, puettuna valkoiseen musliiniin ja ajaen yksin-istuttavissa kääseissä. Hän tuli katsomaan taloaan, nähdäkseen kuinka katot kestivät ensimäisen sateen hyökkäystä.

"Minä olen kuullut", sanoi hän, "että te ette enää tule vuokraamaan tätä taloa, sahib?"

"Mitä aiotte tehdä sillä?"

"Minä ehkä vuokraan sen pois uudelleen."

"Silloin tahdon pitää sen kunnes tulen takaisin."

Durga Dass oli vaiti hetkisen. "Älkää huoliko siitä, sahib", sanoi hän. "Kun minä olin nuori mies, niin minäkin — Mutta nyt minä olen porvariston jäsen. Hohhoo! Ei. Kun linnut ovat lentäneet pois, mitä silloin enää pesällä tekee? Minä annan repiä sen alas; aina minä hirsistä jonkun hinnan saan. Se on revittävä alas ja maistraatti rakennuttakoon kadun sen poikki paloportaista kaupungin muuriin, kuten he tahtovat. Niin ettei kukaan voi tietää, millä paikalla tämä talo on seissyt."

Yli rajain.

Jokaisen pitäisi aina kaikissa olosuhteissa pysyä omassa säädyssään, rodussaan ja piirissään. Pysykööt valkoiset valkoisten luona ja mustat mustien parissa. Silloin eivät mitkään asiain luonnollista kulkua häiritsevät seikat tapahdu äkkiarvaamatta.

Tässä kertomuksessa puhutaan miehestä, joka vallan tahallaan heittäytyi arvokkaan jokapäiväisseuraelämän varmojen rajojen ulkopuolelle.

Ensiksikin hän tiesi liian paljon; ja toiseksi hän näki liian paljon. Hän tunkeutui liian syvälle alkuasukkaiden elämään; mutta ei hän enää milloinkaan tee sitä uudestaan.

Kaukana kaupungin keskessä Jitha Megjin busteen takana on Amir Nathin laskuoja, joka päättyy rautaristikko-ikkunalla varustettuun umpimuuriin. Laskuojan päässä on iso karjatarha, ja muureissa molemmin puolin ojaa ei ole ikkunoita. Ei Suchet Singh eikä Gaur Chand salli naistensa katsella maailmaa. Jos Durga Charan olisi ajatellut samoin kuin he, niin hän nyt olisi onnellisempi, ja pikku Bisesa olisi voinut leipoa omat leipänsä. Hänen huoneestaan saattoi nähdä tuon rautaristikkoisen ikkunan kautta ahtaan pimeän laskuojan, jonne ei aurinko milloinkaan paistanut ja jossa puhvelit piehtaroivat sinisessä mudassa. Hän oli leski, noin viidentoista vuoden vanha, ja hän rukoili yöt päivät, että Jumala lähettäisi hänelle rakastajan; sillä hän ei hyväksynyt yksinään-elämistä.

Eräänä päivänä mies — Trejago oli hänen nimensä — sattui tulemaan Amir Nathin laskuojalle kävellessään noin ilman aikojaan; ja päästyään puhvelien ohi hän kompastui suureen rehukasaan.

Silloin hän huomasi, että laskuojan päässä oli loukku, ja hän kuuli hiukan naurun hihitystä ristikkoikkunan takaa. Se kuului sievältä, tuo pieni naurun hihitys, ja Trejago, joka tiesi, että nuo vanhat "Tuhannen ja yhden yön" sadut ovat tällaisissa suhteissa erittäin sopivia neuvonantajia, hiipi ikkunan alle ja kuiskasi värssyn "Har Dyalin lemmenlaulusta", joka alkaa:

"Voiko kukaan seistä suorassa, kasvot loistavaa aurinkoa kohti, taikka rakastaja lemmittynsä luona?

Jos jalkani horjuvat, oi sydämeni sydän, voiko minua moittia siitä, olenhan ihanuutesi loiston häikäisemä?"

Rautaristikon takaa kuului naisen rannerenkaan hiljainen kalina, ja vieno ääni jatkoi laulun viidennestä värssystä:

"Voi, voi, saattaako kuu kertoa lemmestään lootuskukalle, kun taivaan portit ovat suljetut ja sadepilvet kokoontuvat?

He ovat ryöstäneet minun lemmittyni ja vieneet hänet kuormahevosilla pohjoiseen päin.

Rautavitjat he panivat minun armaani jalkoihin.

Käske nuolenampujain joutua — — —"

Ääni lakkasi äkkiä, ja Trejago läksi pois Amir Nathin laskuojalta ihmetellen kuka kumma se saattoi laulaa "Har Dyalin lemmenlaulun" niin suloisesti.

Seuraavana aamuna, kun hän ajoi virastoonsa, vanha vaimo pisti käärön hänen rattailleen. Käärössä oli lasisen rannerenkaan puolikas, veripunainen dhak -kukka, pieni bhusa eli rehutukko ja yksitoista kardemummaa. Tämä käärö oli kirje — ei tuommoinen kömpelö, harmia tuottava kirje, vaan viaton, salaperäinen rakkauskirje.

Trejago tiesi liian paljon näistä asioista, kuten jo sanoin. Ei ainoankaan englantilaisen pitäisi osata selittää esinekirjettä. Mutta Trejago lateli kaikki esineet virastopulpettinsa kannelle ja alkoi niitä tutkistella.

Särkynyt lasirengas merkitsee koko Intiassa hindulaista leskeä, sillä kun mies kuolee, niin vaimon rannerenkaat rikotaan käsivarsista. Trejago ymmärsi tuon pienen lasipalan merkityksen. Dhak -kukka merkitsee joko "toivon", "tule", "kirjoita" tahi "vaara", aina sen mukaan millaisten esineiden kanssa se on. Yksi kardemumma merkitsee "mustasukkainen", mutta kun jotakin esinettä on useampia samassa esinekirjeessä, niin ne kadottavat varsinaisen merkityksensä ja niillä tarkoitetaan vain aikaa taikka, jos suitsutusainetta, juustoa tahi sahramia seuraa mukana, paikkaa. Ilmoitus oli siis seuraava: — "Leski — dhak -kukka ja bhusa, — kello yksitoista." Bhusa -tukko selvitti seikan Trejagolle. Hän ymmärsi, — nämä kirjeet antavat paljon tilaa vaistomaisille otaksumisille — että bhusa -tukko oli otettu tuosta suuresta rehukasasta, johon hän oli kompastunut Amir Nathin laskuojan luona, ja että kirje mahtoi olla ristikkoikkunan takana asuvan henkilön lähettämä; ja tämä henkilö oli leski. Kirje sisälsi siis tämän: — "Leski laskuojan luona, jossa on bhusa -kasa, pyytää teitä tulemaan kello yksitoista."

Trejago viskasi kaikki kapineet tuleen ja naurahti. Hän tiesi, että Idässä ei ollut tapana käydä lempiseikkailuilla ikkunoiden alla kello yhdentoista aikaan aamupäivällä, eivätkä naiset liioin viikkokausia edeltäkäsin sovi siitä milloinka yhdytään. Siis hän meni samana iltana kello yksitoista Amir Nathin laskuojalle puettuna boorkaan, joka peittää miehen yhtä hyvin kuin naisenkin. Heti kun kaupungin kellot olivat lyöneet, vieno ääni ristikkoikkunan takana alkoi laulaa "Har Dyalin lemmenlaulua" siitä värssystä alkaen, jossa panthanityttö pyytää Har Dyalia palaamaan. Tämä laulu on hyvin kaunis alkukielellä. Käännöksessä sen surumielisyys haihtuu. Se on jokseenkin tällainen:

"Yksin katolla ma kuljen, käännyn pohjoisehen päin. Katselen ma salamoita, kuin ne loistaa välkähtäin. Kaiun kuulen askeltesi, pohjoisesta kuulen tään. Tule, riennä, armahani, muutoin kuolen ikävään!

Juuressa mun jalkojeni basaari on hiljainen. Kamelit ja sotavangit uupuneet on unehen, merkit voittoretkiesi lepoon painaneet on pään. Tule, riennä, armahani, muutoin kuolen ikävään!

Isän vaimon vanhan on jo ikä saanut uupumaan, minä raukka taloss' isän orjana vain olla saan, leiväksen sain surun suuren, kyyneliä juomaan jään. Tule, riennä, armahani, muutoin kuolen ikävään!"

Kun laulu loppui, Trejago astui esiin ristikkoikkunan alle ja kuiskasi: — "Minä olen täällä."

Bisesa oli kaunis tyttö.

Sinä iltana sai moni seikka alkunsa, ja silloin alkoi myöskin kaksinaiselämä, niin hurja, että Trejago nykyjään joskus epäilee, eikö kaikki liene ollut unta vain. Bisesa taikka hänen vanha palvelijansa, sama, joka oli tuonut esinekirjeen, oli irroittanut rautaristikon muurista, niin että ikkuna avautui sisäänpäin ja muuriin syntyi siten neliskulmainen aukko, jonne sukkela mies saattoi kiivetä.

Päiväiseen aikaan Trejago hoiti totuttuun tapaansa virastotyötään taikka pukeutui vierailupukuunsa ja kävi vieraissa aseman naisten luona, itsekseen aprikoiden, että kuinkahan kauan he olisivat tuntevinaan häntä, jos tietäisivät pikku Bisesa raukasta. Illalla, kun koko kaupunki oli levolla, hän kääriytyi pahanhajuiseen boorkaan, kulki Jitha Megjin busteen läpi, kääntyi nopeasti Amir Nathin laskuojalle nukkuvan karjan ja mykkien muurien ohi, ja sitten vihdoin viimeinkin Bisesan luo; siellä hän kuuli vanhan vaimon hengittävän syvään ja tasaisesti tuon pienen kolkon huoneen oven takana, jonka Durga Charan oli antanut sisarensa tyttärelle asunnoksi. Kuka taikka mikä Durga Charan oli, sitä Trejago ei milloinkaan kysynyt, ja kuinka kummassa häntä ei huomattu eikä otettu kiinni, sitä hän ei ihmetellyt, ennenkuin hänen tunteensa oli tyyntynyt ja Bisesa… mutta siitä puhumme sittemmin.

Bisesa oli alituisena ilona Trejagolle. Hän ei tuntenut asioita enemmän kuin linnunpoikanen, ja hänen hullunkuriset mietteensä ulkomaailman tapahtumista, jotka huhuina tunkivat hänenkin luokseen, huvittivat Trejagoa melkein yhtä paljon kuin hänen sopertelevat kokeensa lausua hänen nimensä — "Christopher". Ensimäistä tavua oli hänen aina mahdoton lausua ja hän teki lystinnäköisiä pikku liikkeitä ruusukätösillään, ikäänkuin olisi tahtonut viskata pois koko nimen, ja sitten hän laskeutuen polvilleen Trejagon eteen kysyi häneltä, vallan samalla tavalla kuin englantilainenkin nainen olisi tehnyt, rakastiko Trejago todellakin häntä. Trejago vannoi rakastavansa häntä enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Joka oli totta.

Kun tätä hulluutta oli kestänyt noin kuukauden päivät, pakottivat olosuhteet Trejagon toisessa elämässä hänet osoittamaan erityistä kohteliaisuutta eräälle naistuttavalleen. Se on varma, että tällaisista asioista ei kerrota ainoastaan omien maanmiesten piirissä, vaan ainakin sataviisikymmentä alkuasukasta niistä tietää myöskin. Trejagon piti olla kävelemässä tämän neidin kanssa ja jutella hänen kanssaan musiikkilehterillä sekä pari kolme kertaa käydä hänen kerallaan ajelemassa; eikä hän hetkeäkään epäillyt, että tämä vaikuttaisi hänen rakkaaseen salaiseen elämäänsä. Mutta uutinen levisi tavalliseen mystilliseen tapaan suusta suuhun, kunnes Bisesan palvelija sai siitä kuulla ja kertoi Bisesalle. Lapsi kävi surulliseksi ja teki taloustoimensa huonosti, niin että Durga Charanin vaimo löi häntä.

Viikkoa myöhemmin Bisesa torui Trejagoa hänen uskottomuudestaan. Hän ei ymmärtänyt kierrellä, vaan puhui suoraan. Trejago nauroi ja Bisesa polki pientä jalkaansa — pienoista jalkaansa, hieno kuin rinkikukkanen, jonka saattoi piilottaa käteensä.

Paljon siitä, mitä on kirjoitettu "itämaisesta intohimosta ja herkkätuntoisuudesta", on liioiteltua ja toisen suusta kuultua, mutta on siinä vähän tottakin; ja kun englantilainen huomaa tuon vähän, niin se tuntuu vallan yhtä liikuttavalta kuin mikä intohimo tahansa hänen omassa säännöllisessä elämässään. Bisesa raivosi ja riehui ja vihdoin uhkasi tappaa itsensä, ellei Trejago heti lupaisi jättää tuota vierasta memsahibia, joka oli tullut heidän väliinsä. Trejago koetti selittää ja näyttää hänelle, ettei hän ymmärtänyt näitä asioita kuten länsimaalaiset. Bisesa nousi ja sanoi yksinkertaisesti:

"En ymmärrä. Mutta sen minä vain tiedän, että ei se ole hyvä, että sinä sahib olet käynyt minulle rakkaammaksi omaa sydäntäni. Sinä olet englantilainen. Minä olen vain musta tyttö" — hän oli vaaleampi rahapajan kultatankoja — "ja mustan miehen leski".

Sitten hän nyyhkytti ja sanoi: "Mutta oman sieluni ja äitini sielun kautta vannon, että minä rakastan sinua. Sinulle ei mitään pahaa saa tapahtua, käyköönpä minulle kuinka tahansa."

Trejago puheli lapselle ja koetti häntä rauhoittaa, mutta hän näytti vallan luonnottomasti liikutetulta. Hän sanoi, ettei mikään muu häntä tyydytä kuin se, että heidän suhteensa nyt kerrassaan loppuu. Trejagon pitää mennä pois nyt heti. Ja hän meni. Kun hän hyppäsi ulos ikkunasta, suuteli tyttö hänen otsaansa kahdesti, ja hän kulki kotiinsa mietteissään.

Viikko kului ja kolmekin viikkoa, eikä Bisesa lähettänyt mitään tietoja. Trejago, jonka mielestä tätä eroa oli kestänyt vallan kyllin kauan, meni Amir Nathin luo laskuojalle viidennen kerran kolmen viikon kuluessa, toivoen, että vastattaisiin hänen kolkutukseensa huojuvaan ristikkoon. Eikä hän erehtynyt.

Nyt oli uusikuu ja valon säde sattui suorastaan Amir Nathin laskuojaan ja ristikkoikkunaan, joka vedettiin syrjään, kun hän koputti. Huoneen mustasta pimeydestä Bisesa ojensi käsivartensa kuutamoon. Molemmat kädet olivat ranteista poikki leikatut ja tyngät olivat jo melkein parantuneet.

Sitten, kun Bisesa painoi päänsä käsivarsiensa väliin ja itkeä nyyhkytti, joku huoneesta karjaisi kuin villi peto, ja terävä esine — veitsi, miekka tahi keihäs — lensi Trejagon boorkaan. Se ei lävistänyt hänen ruumistaan, vaan tunkeutui erääseen kupeen lihakseen, ja sen haavan tähden hän ontui hieman koko loppuikänsä.

Ristikko vedettiin paikoilleen. Huoneesta ei näkynyt mitään elon merkkiä — ei muuta kuin kirkas kuutamo korkealla muurilla ja pimeys Amir Nathin laskuojalla.

Sitten ei Trejago muista muuta, kuin että hän raivottuaan ja riehuttuaan kuin hullu noiden armottomien muurien välillä huomasi olevansa joen rannalla aamun sarastaessa, ja siellä hän heitti pois boorkansa ja läksi paljain päin kotiinsa.

Mikä tähän surulliseen loppuun oli syynä — oliko Bisesa aiheettomassa epätoivossaan kertonut kaikki, vai oliko suhde älytty ja hänet pakotettu kiduttamalla tunnustamaan, tiesikö Durga Charan Trejagon nimen, ja mikä tuli Bisesan kohtaloksi — tuota kaikkea Trejago ei tiedä vielä tänäkään päivänä. Jotain hirveätä oli tapahtunut, ja ajatus siitä, mitä se mahtoi olla, vaivaa Trejagoa öillä silloin tällöin ja pitää hänet valveilla aamuun asti. Omituista tässä on, ettei hän tiedä, missä Durga Charanin talon etupuoli on. Mahdollisesti se on semmoiseen pihaan päin, joka on yhteinen kahdelle tai useammalle talolle, taikka ehkä se lienee jonkun Jitha Megjin busteen kadun takana. Trejago sitä ei tiedä. Hän ei voi saada Bisesaa — pikku Bisesa raukkaa — takaisin enää. Hän on kadottanut hänet alkuasukkaiden kaupunginosaan, jossa jokaisen miehen talo on niin vartioitu ja niin salaperäinen kuin hauta; ja ristikkoikkuna Amir Nathin laskuojaan päin on muurattu umpeen.

Mutta Trejago käy vierailemassa säännöllisesti, ja häntä pidetään sangen siistinä miehenä.

Hänessä ei ole mitään erinomaista muuta kuin se, että hänen oikea jalkansa on hiukan jäykkä, johon on syynä jänteen nyrjähtäminen.

Dungaran tuomio.

Tätä juttua kerrotaan vielä Sâl -lehdoissa Berbulda-vuoristossa, ja asian vakuudeksi osoittavat kertojat katotonta ja ikkunatonta lähetystaloa. Suuri jumala Dungara, kaikkien olevien esineiden hallitsija, hirmuinen, yksisilmäinen, kantava punaista elefantinhammasta, teki tuon kaiken; ja jokainen, joka ei usko Dungaraan, tulee saastutetuksi Yat-hulluudella — sama hulluus, joka rankaisi Buria Kolin poikia ja tyttäriä, kun he kääntyivät pois Dungarasta ja pukivat päälleen vaatteita. Niin sanoo Athon Dazé, joka on pyhän arkun ylimäinen pappi ja punaisen elefantinhampaan vartia. Mutta jos kysyt Buria Kolien apulaisveronkantajalta ja päälliköltä tuota asiata, niin hän nauraa — ei siitä syystä, että hän tahtoisi olla ilkeä lähetystointa kohtaan, vaan siitä syystä, että hän itse oli näkemässä, kuinka Dungaran kosto kohtasi kunnianarvoisan Justus Krenkin, Tübingenin lähetystoimen pastorin, hengellisiä lapsia ja Lottaa, hänen siveätä vaimoansa.

Jos kuka kuitenkin ansaitsi jumalien hyvää kohtelua, niin oli se juuri kunnianarvoisa pastori Justus, ennen muinoin heidelbergiläinen, joka pelkästä kutsumuksesta läksi erämaihin ja otti keltatukkaisen, sinisilmäisen Lotan kanssaan. "Me tahdomme nämä pakanat, nyt pakanallisten tapojen pimittämät, paremmiksi tehdä", sanoi Justus virkauransa aikaisimpina päivinä. "Niin", lisäsi hän vakaumuksella, "he tulevat hyviksi ja käsillään työtä tekemään oppivat. Sillä kaikkien hyvien kristittyjen täytyy tehdä työtä." Ja pienemmällä apurahalla kuin englantilaisella maallikkosaarnaajalla, Justus Krenk asettui asumaan Kamalan ja Malairin vuorensolan taakse, Berbulda-joen toiselle puolelle aivan lähelle sinertävää Panth-vuorta, jonka harjalla oli Dungaran temppeli — vallan Buria Kolien maakunnan sydämessä — alastomien, hyväluontoisten, kainojen, hävyttömien, laiskojen Buria Kolien maakunnan.

Tiedätkö millaista elämä on lähetystöjen raja-asemilla? Koeta kuvitella yksinäisyyttä, joka on vielä paljoa suurempi kuin ikinä missään pienimmässäkään nurkkakunnassa, jonne hallitus on sinut lähettänyt, — yksinäisyyttä, joka painaa valvovia silmäluomia ja ajaa sinut suin päin ryhtymään päivän töihin. Sinne ei tule mitään postia, siellä ei ole ainoatakaan puhetoveria sinun omaa rotuasi, siellä ei ole mitään teitä. Siellä on tosin ruokaa niin paljon, että hengissä pysyy, mutta sitä ei ole hauska syödä, ja kaiken elämän sulon ja elämän pyrintöjen tulee saada alkunsa sinusta itsestäsi ja siitä ihanteellisuudesta, joka sinussa on.

Aamusilla kuuluu paljaiden jalkain kapse, kun proselyytit, epäilijät ja julkiset pilkkaajat astua tepsuttelevat verannalle. Täytyy olla väsymättömän ystävällinen ja kärsivällinen ja ennen kaikkea viisas, sillä oppilaat ovat puolittain lapsellisen yksinkertaisia, puolittain on heillä miehen kokemus ja metsäläisen viekkaus. Seurakunnalla on tuhansia aineellisia tarpeita, joita tulee ottaa huomioon. Sinun, joka uskot olevasi persoonallisesti edesvastuussa heistä Luojan edessä, sinun täytyy urkkia esiin tuosta reuhaavasta joukosta pienimmätkin henkisyyden hiukkaset, jotka ehkä ovat kätkettyinä heihin. Jos vielä yhdistät sielujen hoitoon myöskin ruumiiden hoidon, on tehtäväsi vieläkin vaikeampi, sillä sairaat ja vialliset ovat valmiit paikalla kääntymään vaikka millaiseen uskoon, kunhan vain tulevat parannetuiksi, ja sitten he nauravat sinulle, kun olet kyllin yksinkertainen uskomaan heitä.

Kun päivän työ alkaa väsyttää ja aamuinnostus on rauennut, syntyy sinussa masentava tunne työsi turhuudesta. Tätä vastaan sinun täytyy taistella, vyötettynä kupeistasi ainoastaan sillä uskolla, että sodit perkelettä vastaan elävien sielujen puolesta. Se on suuri ja riemuisa usko, mutta se, joka voi säilyttää sen horjumatta kaksikymmentäneljä tuntia yhtämittaa, hänellä täytyy olla tavattoman vahva ruumis ja samoin hermot.

Kysy Bannockburnin parantavain ristiretkien harmaapäisiltä vanhuksilta, millaista elämää heidän saarnaajansa saivat kärsiä; puhele Racinen evankeliumiyhdistykselle, noille laihoille amerikkalaisille, jotka kehuvat, että he voivat mennä sinnekin, jonne ei kukaan englantilainen uskalla heitä seurata; koeta saada Tübingenin lähetystön pappeja puhumaan kokemuksistaan — jos voit. Sinua käsketään lukemaan painettuja kertomuksia, mutta niissä ei puhuta mitään noista miehistä, jotka ovat menettäneet nuoruutensa ja terveytensä, kaiken, minkä mies voi menettää, paitsi uskoansa, erämaihin. Ei niissä puhuta englantilaisista tytöistä, jotka ovat lähteneet sinne ja kuolleet kuumetautisiin metsikköihin Panth-vuorilla, tietäen alusta alkaen, että siellä oli melkein varma kuolema odotettavissa. Harva pappi se teille kertoo näistä asioista enemmän kuin nuoresta David St. Beestä, joka lähetettynä Herran työhön murtui äärettömässä yksinäisyydessä ja palasi melkein mielipuolena päälähetystöön huutaen: — "Ei ole mitään Jumalaa, vaan minä olen vaeltanut perkeleen kanssa!"

Kertojat vaikenevat näissä asioissa, sillä eihän sivistyneen valkoisen miehen urhoollisuus, erehdys, epäilys, epätoivo eikä itsensäkieltämys ole minkään arvoista verraten siihen, että joku puoli-inhimillinen sielu on pelastettu haaveellisesta uskostaan puuhaltioihin, vuoren peikkoihin ja virtamörköihin.

Gallio, tämän maakunnan varapäällikkö, "ei ollenkaan välittänyt näistä asioista". Hän oli ollut kauan siinä maakunnassa, ja Buria Kolit pitivät hänestä ja toivat hänelle tuomisiksi tuulastettuja kaloja, orkideoja metsän usvaisesta, kosteasta sydämestä ja niin paljon metsänriistaa kuin hän suinkin jaksoi syödä. Vastalahjaksi hän antoi heille kiniiniä ja yhdessä ylimäisen papin Athon Dazén kanssa ratkaisi heidän yksinkertaisia oikeusjuttujaan.

"Kun te olette olleet muutamia vuosia tässä maassa", sanoi Gallio Krenkin pöydässä, "niin rupeatte huomaamaan, että toinen uskonto on yhtä hyvä kuin toinenkin. Minä koetan kyllä auttaa teitä niin paljon kuin voin, mutta älkää loukatko minun Buria Kolejani. He ovat hyvää kansaa ja he luottavat minuun."

"Minä tahdon heille sanaa Jumalan opettaa", sanoi Justus, ja hänen pyöreä naamansa hehkui innostuksesta, "ja tietysti minä en tahdo heidän ennakkoluulolleen mitään väärin ja ajattelematta tehdä. Mutta, oi ystäväni, tuo välinpitämättömyys kaikesta uskonnosta on hyvin paha."

"Hm", sanoi Gallio, "minulle on annettu heidän ruumiinsa ja maakuntansa hoidettavaksi, mutta te saatatte koettaa, mitä voisitte tehdä heidän sielujensa hyväksi. Älkää vaan käyttäytykö niinkuin teidän edeltäjänne, sillä silloin minä en voi vastata teidän hengestänne."

"No miten sitten?" kysäisi Lotta rohkeasti, ojentaen hänelle teekupin.

"Hän läksi ylös Dungaran temppeliin — totta puhuen, hän oli vallan ensikertalainen tässä maassa — ja alkoi mukuroida Dungara vanhusta päähän sateenvarjollaan; silloin Buria Kolit ajoivat hänet ulos ja mukiloivat häntä vallan hurjasti. Minä olin maakunnassani, ja pappi lähetti sanantuojilla minulle kirjeen, jossa seisoi: 'Herrani tähden vainottu. Lähettäkää osa rykmenttiä!' Lähimmät sotajoukot olivat sadan peninkulman päässä, mutta minä arvasin mitä hän oli tehnyt. Minä ratsastin Panthiin ja puhelin vanhalle Athon Dazélle kuin isälle, sanoen hänelle, että hänen kaltaisensa viisaan miehen olisi pitänyt ymmärtää, että sahib oli saanut auringonpiston ja oli hullu. Minä en ole nähnyt ketään niin pahoillaan elämässäni, kuin Athon Dazé nyt oli. Hän koetti puolustautua, lähetti puita ja maitoa ja lintuja ja jos jotakin. Minä annoin viisi rupeeta pyhälle arkulle ja sanoin Macnamaralle, että hän oli ollut varomaton. Hän sanoi, että minä olin kumartunut alas Rimmonin huoneeseen. Mutta jos hän vain olisi silloin mennyt vuoren harjun poikki ja häväissyt Palin Deoa, Suria Kolien epäjumalaa, niin hän olisi tullut piestyksi kuumennetulla bamburuo'olla aikoja ennen kuin minä olisin ennättänyt tehdä mitään, ja sitten minun olisi pitänyt hirttää muutamia noista roisto raukoista. Olkaa ystävällinen heille, Padri… mutta minä en luule, että te saatte paljon aikaan."

"En minä", sanoi Justus, "mutta minun Mestarini. Me tahdomme pienistä lapsista alkaa. Moni niistä pistoksen sydämeensä saa, se on niin. Lasten perästä äidit, ja sitten miehet. Mutta että te sisällistä myötätuntoisuutta meihin tuntisitte, minä suuresti haluaisin."

Gallio eleli kuten ennenkin, ollen hengenvaarassa korjaillessaan kansansa mädänneitä bambusiltoja, tappaessaan liian rohkean tiikerin silloin tällöin, nukkuessaan höyryävissä metsiköissä taikka ajaessaan takaa Suria Kolilais-rosvoa, joka oli katkaissut pään muutamilta Buria-kansaan kuuluvilta veljiltään. Gallio oli käyräjalkainen, vaappuva nuori mies, joka luonnostaan oli vallan ilman uskontoa ja sen kunnioitusta. Hän tahtoi hallita itsevaltaisesti, minkä hän saattoi tehdäkin tässä yksinäisessä maakunnassaan.

"Ei kukaan tarvitse minun paikkaani", oli hänellä tapana sanoa jörömäisesti, "ja minun päällikköni pistää nenänsä tänne ainoastaan silloin kun hän varmaan tietää, ettei täällä liiku minkäänlaisia kuumetauteja. Minä olen tämän maan hallitsija, niin pitkälle kuin silmä kantaa, ja Athon Dazé on minun varakuninkaani."

Gallio kerskaili aina mitä suurimmasta elämän ylenkatseestaan — vaikkei hän milloinkaan ulottanut tätä teoriaansa itseään ulommalle — — mutta tietysti hän kuitenkin ratsasti neljäkymmentä peninkulmaa lähetysmajalle, pelastamansa pieni ruskea lapsi satulansa edessä.

"Tässä olisi jotain teille, Padri", sanoi hän. "Kolien on tapana heittää liikanaiset lapsensa kuolemaan. Enkä minä ymmärrä miksi he eivät saisi sitä tehdäkin, mutta te voitte kasvattaa tämän yhden. Minä löysin sen Berbuldan niemekkeellä. Minä aavistan, että sen äiti on koko matkan seurannut minua metsän halki."

"Se on ensimäinen meidän laumaamme", sanoi Justus ja otti huutavan pikku olennon syliinsä tuudittaen sitä voimakkaasti. Niinkuin susi väijyy metsässä, niin odotti Matui, lapsen äiti, joka sukunsa lakia totellen oli kantanut sen kuolemaan, sykkivin sydämin, väsyneenä ja jalat haavoitettuina bamburuoikossa, katsellen lähetysmajaa nälkäisillä äidin katseilla. Mitähän tuo kaikkivaltias varapäällikkö aikoi tehdä? Syököhän tuo mustatakkinen pikku mies hänen pienoisen tyttärensä elävältä, sillä Athon Dazé sanoo sen olevan tapana kaikilla mustatakkisilla miehillä.

Matui odotti bamburuokojen juurella koko pitkän yön, ja aamulla tuli kaunis valkoinen nainen, jonka kaltaista Matui ei ollut milloinkaan nähnyt, ja hänen sylissään oli Matuin tytär puettuna puhtaaseen pukuun. Lotta ymmärsi vain vähän Buria Kolien kieltä, mutta kun äiti puhuu äidille, niin heidän on vallan helppo ymmärtää toisiaan. Ojennetuista käsistä, jotka kainosti tavoittelivat Lotan hameen lievettä, kiihkeistä kurkkuäänistä ja hartaista katseista Lotta ymmärsi, kenenkä kanssa oli tekemisissä. Matui otti lapsensa takaisin — tahtoi olla tuon ihmeteltävän valkoisen vaimon palvelijana, vallan orjana, sillä hänen oma sukunsa ei kuitenkaan enää hänestä huolisi. Lotta itki hänen kanssaan kyynelvarastonsa kuiviin saksalaiseen tapaan, johon kuuluu myöskin ahkera nenän niistäminen.

"Ensin lapsi, sitten äiti ja vihdoin mies, ja Jumalalle kunnia kaikesta", sanoi Justus Toivorikas. Mies tulikin jousineen ja nuolineen, hyvin vihaisena tosin, sillä hänellä ei ollut ketään, joka hänen ruokansa keittäisi.

Mutta kertomus tästä lähetystoimesta on pitkä, ja minulla ei ole tilaisuutta selittää kuinka Justus, unohtaen varomattoman edeltäjänsä kohtalon, ankarasti löi Motoa, Matuin miestä, kun tämä näet oli hävytön. Moto säikähti, mutta saatuaan selville, ettei häntä siinä silmänräpäyksessä tapettu, rohkaisi mielensä ja rupesi Justuksen uskolliseksi liittolaiseksi ja ensimäiseksi proselyytiksi. Minä en voi kertoa, kuinka tuo pieni seurakunta kasvoi kasvamistaan Athon Dazén suurimmaksi harmiksi; kuinka Dungaran pappi väitteli viekkaasti koko maailman Luojan papin kanssa ja voitettiin; kuinka Dungaran temppelin saatavat, linnut, kalat ja hunajakakut alkoivat vähentyä; kuinka Lotta selitti Eevan kirousta naisille ja kuinka Justus koetti parastaan saadakseen miehet ymmärtämään Aatamin kirouksen; kuinka Buria Kolit vastustelivat tätä sanoen, että heidän jumalansa oli laiska jumala, ja kuinka Justus vähitellen voitti heidän vastenmielisyytensä työhön opettaen heille, että tuo musta maa oli rikasta ja tuotti muutakin kuin vain multasieniä.

Kaikki nämä seikat kuuluvat monen kuukauden historiaan ja kaikkien noiden kuukausien kuluessa harmaapäinen Athon Dazé mietiskeli kostoa siitä, että kansa ei enää välittänyt Dungarasta. Metsäläisen kavaluudella teeskenteli hän ystävyyttä Justusta kohtaan viitaten siihen, että ehkä hän itsekin vielä kääntyisi. Mutta Dungaran seurakunnalle hän sanoi synkästi: — "Nuo Padrin joukkolaiset ovat pukeneet vaatteita yllensä ja palvelevat ahkerata jumalaa. Siitä syystä Dungara kostaa heille hirmuisesti, kunnes he ulvoen heittäytyvät Berbuldan aaltoihin." Öisin punaisen elefantinhampaan kantaja mölisi ja karjui vuorien välissä ja Dungaran uskolliset palvelijat valvoivat ja sanoivat: — "Kaikkien olevien olentojen jumala miettii kostoa luopioille. Ole armollinen, Dungara, meille, sinun lapsillesi, ja anna meille kaikki heidän viljansa!"

Myöhään, kun kylmä ilma oli alkanut, saapui päällikkö vaimonsa kanssa Buria Kolien maakuntaan. "Käykääpäs katsomassa Krenkin lähetystalolla", sanoi Gallic "Hän tekee hyvää omalla tavallaan ja minä arvelen, että he olisivat hyvillään, jos te avaisitte bamburuokotemppelin, jonka hän on saanut rakennetuksi. Kaikissa tapauksissa saatte nähdä sivistyneitä Buria Koleja."

Suuri melu nousi lähetystalolla. "Nyt hän ja hänen armollinen rouvansa omilla silmillään näkevät, että me hyviä töitä tehneet olemme, ja — niin — me tahdomme heille oppilapsemme omilla käsillä tehdyissä puvuissaan näyttää. Se on oleva suuri päivä — Jumalalle kunnia", sanoi Justus; Lotta sanoi: "Amen."

Justus oli omaan hiljaiseen tapaansa hiukan kadehtinut Baselin kutojalähetystöä, kun hänen omat oppilaansa näet olivat niin saamattomia käsitöissä. Athon Dazé oli nykyjään opettanut muutamia heistä häkylöimään kiiltäviä silkkisäikeitä eräästä kasvista, jota kasvoi runsaasti Panth-vuoren rinteellä. Siitä saatiin vaatetta, joka oli valkeata ja pehmeää, melkein kuin Tyvenen meren tappa, ja tänä päivänä piti oppilasten ensi kerran pukeutua siitä tehtyihin vaatteisiin. Justus oli ylpeä työstään.

"Heidän pitää valkoisiin vaatteihin puettuina päällikön ja hänen jalosukuisen rouvansa vastassa olla, laulaen Nyt kiittäkäämme Jumalaa. Sitten hän temppelin on avaava, ja — niin — ja Galliokin uskomaan on rupeava. Seisokaa noin, lapset, kaksittain, ja — Lotta, minkätähden ne noin raapivat itseään? Ei ole sopivata tuolla lailla kiemurrella, Nala lapseni. Päällikkö tulee kohta ja tuo kiusaa häntä."

Päällikkö, hänen vaimonsa ja Gallio kiipesivät vuoren rinnettä lähetystalolle. Proselyytit seisoivat kahdessa rivissä hohtavan valkoisena joukkona, jossa oli noin 40 henkeä. "Haa", sanoi päällikkö, joka saavuttamallaan mielen taipuisuudella heti oli valmis uskomaan, että hän oli alusta pitäen kannattanut tätä laitosta. "Menevät eteenpäin, näen mä, jättiläisaskeleilla."

Ei sen paremmin voinut sanoa! Lähetysseurakunta meni tosiaankin eteenpäin — ensin hieman hypähdellen, ja naamasta näkyi, että heitä samalla hävetti ja oli paha olla, mutta sitten juosten kuin kärpästen puremat hevoset ja hurjistuneet kengurulaumat. Panth-vuoren harjalta kuului punaisen elefantinhampaan kantaja mölisevän ankarasti ja murheellisesti. Proselyyttijoukko horjui, erosi ja hajosi ulvoen ja kirkuen tuskasta. Justus ja Lotta seisoivat kauhun valtaamina.

"Se on Dungaran tuomio!" huusi ääni. "Minä palan, minä palan! Joutukaa virtaan, muutoin me palamme!"

Väki pyöri ja riehui kallioilla Berbuldan rannalla kiemurrellen, polkien ja väännellen; he repivät pois vaatteensa virtaan Dungaran rummun kiihottamina. Justus ja Lotta pakenivat melkein itkien päällikön luo.

"Minä en voi ymmärtää! Eilen", änkytti Justus, "heillä oli kymmenet käskyt… Mitä tämä on? Jumalan ja kaikkien hyvien henkien kautta maalla ja merellä. Nala! Oi häpeätä!"

Juosten ja huutaen ilmaantui kalliolle heidän päänsä yläpuolelle Nala, koko lähetysseurakunnan ylpeys, neljäntoistavuotias tyttö, oppivainen ja siveä — ja nyt hän oli alaston kuin ilmeinen päivä ja potki kuin metsäkissa.

"Tämänkö tähden", kirkui hän ja heitti takkinsa Justusta kohti, "tämänkö tähden minä jätin heimoni ja Dungaran — teidän Pahan paikkanne tulen tähden? Sokea apina, mitätön maan mato, kuivattu kala, se sinä olet, sinä joka sanoit, etten minä milloinkaan tulessa palaisi! Oi Dungara, minä palan nyt! Nyt minä palan! Armahda minua, kaikkien olevien esineiden Jumala!"

Hän kääntyi ja heittäytyi Berbuldaan, ja Dungaran rumpu mölisi riemuiten. Viimeisten proselyyttien ja heidän opettajansa välillä oli nyt neljännespeninkulma kuohuvaa virtaa.

"Eilen", valitti Justus, "hän oppi koulussa kirjaimet — Voi! Tämä on saatanan työtä!"

Mutta Gallio katseli uteliaasti tytön takkia, joka oli pudonnut hänen jalkoihinsa. Hän tunnusteli sen kudontaa, veti takinhihansa ylemmäksi päivettynyttä rannettaan ja painoi vaatetta käsivarttaan vasten. Sille paikalle syntyi hehkuvan punainen täplä valkoiseen ihoon.

"Ahaa!" sanoi Gallio tyynesti, "sitä minä arvelinkin".

"Mitä se on?" kysyi Justus.

"Minä nimittäisin sitä Nesson paidaksi [Nessos oli kentauri, jonka Herkules tappoi ja jonka vereen kastettu paita tuotti hänelle mitä suurinta tuskaa, kun hän sen puki yllensä. Suoment. muist.], mutta… Mistä saitte ainekset tähän kankaaseen?"

"Athon Dazé neuvoi pojille, kuinka heidän piti sitä valmistaa", sanoi Justus.

"Tuo vanha kettu! Tiedättekö, että hän on antanut teille Nilgiri-nokkosia — skorpioni — Girardenia heterophylla. Eipä ole ihme, että he kiemurtelivat. Sehän kirveltelee vielä siltatouvinakin, vaikka sitä on liotettu kuusi viikkoa. Tuo kavala lurjus! Tietysti viipyi noin puoli tuntia ennenkuin se ennätti polttaa heidän paksun nahkansa läpi, ja sitten…!"

Gallio purskahti nauruun, mutta Lotta itki päällikön rouvan helmassa ja Justus oli peittänyt kasvonsa käsillään.

"Girardenia heterophylla!" toisti Gallio. "Krenk, miksi ette puhunut siitä minulle? Minä olisin voinut säästää teiltä tämän. Kudottua tulta suorastaan! Kuka tahansa paitsi alaston Koli olisi tuon tiennyt, ja jos minä tunnen heidät oikein, ette enää milloinkaan saa heitä takaisin."

Hän katseli toiselle puolen jokea, jossa proselyytit vielä kierivät ja valittelivat matalikossa, ja hymy katosi hänen huuliltaan, sillä hän näki, että Tübingenin lähetys Buria Kolien luona oli kuollut.

Vaikka Justus ja Lotta vielä kolme kuukautta kuljeskelivat suruissaan aution kouluhuoneen ympärillä, eivät he enää milloinkaan saaneet takaisin toivorikkaimpiakaan oppilaitaan. Ei! Kaiken keskustelun loppuna oli Pahan paikan tuli — tuli, joka viilteli jäseniä ja poltti luihin saakka. Kuka uskaltaa toisen kerran herättää Dungaran vihan? Menköön pikku mies ja hänen vaimonsa minne tahansa. Buria Kolit eivät välitä heistä mitään. Gallio lähetti Athon Dazélle yksityisen kirjeen, jossa sanottiin, että Athon Dazé ja kaikki Dungaran papit hirtetään Dungaran alttarin luona, jos hiuskarvakaan katkaistaan lähetyssaarnaajien päästä. Se pelasti Justuksen ja Lotan Buria Kolien lyhkäisistä myrkytetyistä nuolista, mutta ei kaloja eikä lintuja, ei hunajakakkuja eikä suolaa ja nuoria porsaita enää kannettu heidän ovelleen. Ja semmoistahan se on! Eihän ihminen elä sulasta armosta, vaan tarvitseehan hän ruokaakin.

"Lähdetään pois, vaimoni", sanoi Justus; "täällä ei ole mitään hyvää odotettavana, ja Jumala on tahtonut, että toinen mies tämän työn on tekevä — soveliaalla ajalla — Hänen omalla soveliaalla ajallaan. Mennään me pois, ja minä tahdon — niin — hiukan kasvioppia tutkia."

Jos joku tahtoisi uudestaan lähteä käännyttämään Buria Koleja, niin siellä on vielä ainakin sisimmäinen osa lähetystaloa jäljellä Panth-vuoren juurella. Mutta temppeli ja kouluhuone ovat aikoja sitten hävinneet metsikön peittoon.

Lispeth.

Hänen vanhempansa olivat vuoristolainen Sonoo ja hänen vaimonsa Jadeh. Eräänä vuonna maissin satoa oli kohdannut kato ja kaksi karhua hävitti yhtenä yönä heidän ainoan unikkopeltonsa juuri Sutlej-laakson kupeella Kotgarhin puolella. Silloin he seuraavana vuodenaikana rupesivat kristityiksi ja kantoivat lapsensa lähetystalolle kastettavaksi. Kotgarhin lähetyssaarnaaja risti sen Elisabetiksi, ja vuoristolaiset eli paharit äänsivät nimen "Lispeth".

Myöhemmin tuli kolera Kotgarhin laaksoon ja korjasi Sonoon sekä Jadehin. Silloin Lispethistä tuli puolittain palvelija, puolittain seuralaisnainen Kotgarhin lähetyssaarnaajan vaimolle. Tämä tapahtui mähriläislähetystön vallan jälkeen, mutta ennenkuin Kotgarh kokonaan oli unohtanut nimensä "Pohjoisten vuorien ruhtinatar".

Lieneekö kristinusko vaikuttanut Lispethiin, vai ehkä hänen omat jumalansa olisivat saaneet yhtä paljon aikaan samanlaisissa olosuhteissa, sitä en tiedä; mutta hänestä kasvoi tavattoman kaunis. Kun vuoristolaistyttö on kaunis, niin kannattaa kyllä matkustaa viisikymmentä peninkulmaa tietöntä korpea häntä katsomaan. Lispethillä oli kreikkalaiset kasvot — semmoiset, jommoisia maalarit niin usein kuvaavat ja niin harvoin näkevät. Hänen ihonsa oli kuin vaalea norsunluu, ja hän oli heimoonsa verraten erittäin valkoverinen. Sitten hänellä oli vallan ihmeelliset silmät, ja ellei hän olisi käynyt puettuna inhottavan rumaan karttuuniin, jota lähetystö näytti erittäin suosivan, olisi luullut näkevänsä itse roomalaisten Dianan metsästysretkellä, kun äkkiarvaamatta sattui tapaamaan hänet vuoren rinteellä.

Lispeth rupesi mielihyvällä kristinuskoon eikä luopunut siitä ennätettyään täysi-ikäiseksi, kuten muutamat vuoristolaistytöt. Hänen oma kansansa vihasi häntä, sillä he sanoivat, että hänestä oli tullut memsahib, joka pesi kasvonsa joka päivä, ja lähetyssaarnaajan rouva ei tiennyt mihin häntä käyttäisi. Eihän voi panna viiden jalan ja kymmenen tuuman pituista komeata jumalatarta lautasia ja kuppeja pesemään. Hän siis leikki lähetyssaarnaajan lasten kanssa, hoiti luokkia sunnuntaikoulussa, luki kaikki talon kirjat ja kävi päivä päivältä yhä ihanammaksi kuten sadun prinsessa. Lähetyssaarnaajan rouva sanoi, että tytön pitäisi ruveta johonkin "hienompaan" palvelukseen Simlassa, esim. bonniksi taikka muuksi sellaiseksi. Lispeth ei halunnut ruveta palvelukseen. Hän oli vallan onnellinen nykyisissä oloissaan.

Kun matkustajia — niitä ei vielä siihen aikaan paljon ollutkaan — tuli Kotgarhiin, oli Lispethin tapana piiloutua omaan huoneeseensa, sillä hän pelkäsi, että he veisivät hänet Simlaan taikka jonnekin muuanne tuntemattomaan maailmaan.

Eräänä päivänä, muutamia kuukausia sen jälkeen kuin oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, Lispeth läksi kävelemään. Hänen kävelyretkensä eivät olleet samanlaisia kuin englantilaisten neitosten — puolitoista peninkulmaa jalkaisin ja sitten ratsastaen takaisin. Hän taivalsi kaksi- ja kolmekymmentä peninkulmaa edestakaisin pienillä virkistysmatkoillaan Kotgarhin ja Narkundan välillä. Tällä kertaa hän palasi takaisin vasta pimeässä kiiveten alas jyrkkää vuoren rinnettä Kotgarhiin, sylissään joku raskas taakka. Lähetyssaarnaajan rouva torkkui vierashuoneessa, kun Lispeth astui sisään taakkoineen väsyneenä ja raskaasti hengittäen. Lispeth asetti sen sohvalle ja sanoi ilman muita mutkia: — "Tämä on minun mieheni. Minä löysin hänet Bagin tiellä. Hän on loukannut itsensä. Me hoidamme häntä nyt huolellisesti, ja kun hän tulee terveeksi, niin teidän miehenne vihkii meidät."

Tämä oli ensimäinen kerta, kun Lispeth ilmaisi mietteitään aviokysymyksessä, ja lähetyssaarnaajan rouva vallan kauhistui. Mutta kaikissa tapauksissa piti nyt ensi sijassa pitää huolta sohvalla viruvasta miehestä. Hän oli nuori englantilainen, jonka päässä oli luuhun saakka ulottuva terävän esineen viiltämä haava. Lispeth sanoi löytäneensä hänet rotkosta, josta hän sitten kantoi hänet kotiin. Mies hengitti heikosti ja oli tainnoksissa.

Lähetyssaarnaaja, joka ymmärsi hiukan lääketiedettä, asetti hänet vuoteelle ja hoiti häntä; Lispeth odotti ulkopuolella ovea, valmiina auttamaan tarvittaessa. Hän selitti lähetyssaarnaajalle, että tämä se oli se mies, jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin. Sekä lähetyssaarnaaja että hänen rouvansa selittivät hänelle vakavasti, kuinka sopimatonta tämä hänen käytöksensä oli. Lispeth kuunteli tyynesti ja sitten uudisti esityksensä. Kristillisyyttä pitää olla hyvin suuri määrä, ennenkuin se voi poistaa sivistymättömiä itämaisia viettejä, esimerkiksi ensi silmänräpäyksessä rakastumista. Kun Lispeth nyt kerran oli löytänyt miehen, jota hän ihaili, niin hän ei voinut ymmärtää, miksi hänen pitäisi pitää salassa tuota vaaliansa. Eikä hän liioin aikonut luopua valitustaan kenenkään käskystä. Hän aikoi vain hoitaa englantilaista, kunnes tämä paranisi kylliksi voidakseen naida hänet. Tämä oli hänen pikku ohjelmansa.

Pari viikkoa sairastettuaan lievänlaista kuumetta ja tulehdusta englantilainen alkoi voimistua ja kiitti lähetyssaarnaajaa ja hänen rouvaansa sekä Lispethiä — varsinkin Lispethiä — heidän ystävyydestään. Hän oli itämailla-matkustaja, niin hän kertoi — siihen aikaan ei vielä puhuttu maapallon kiertäjistä, kun Peninsular & Oriental Steam Navigation Company'n laivasto vielä oli nuori ja pieni — ja hän oli tullut Dehra Dunista keräämään kasveja ja perhosia Simlan vuoristoon. Siitä syystä ei kukaan Simlassa tietänyt mitään hänestä. Hän arveli pudonneensa vuoren särmältä kurottaessaan ottamaan saniaista mädänneeltä puun kannolta, ja hänen hindulaiset tavarankantajansa arvattavasti ryöstivät hänen kapineensa ja pakenivat. Hän aikoi mennä takaisin Simlaan, jahka nyt hiukan voimistuisi. Häntä ei enää huvittanut vuorilla kapuaminen.

Hänellä ei ollut minkäänlaista kiirettä lähteä; hän vain kokoeli voimia verkalleen. Lispeth ei välittänyt lähetyssaarnaajan eikä hänen rouvansa neuvoista. Viimeksimainittu vihdoin päätti puhua englantilaiselle ja kertoi hänelle Lispethin sydämen tilan. Englantilainen nauroi aika makeasti ja sanoi, että tuohan oli kovin sievää ja romantillista, vallan oiva Himalaya-idylli, mutta koska hän jo oli kihloissa toisen tytön kanssa kotimaassaan, niin ei tästä asiasta voinut tulla sen enempää. Hän tietysti lupasi käyttäytyä varovasti. Sen hän tekikin. Mutta hänestä oli hauskaa puhella ja kävellä Lispethin kanssa ja kuiskailla suloisia sanoja hänelle ja nimittää häntä lempinimillä, kun hän jo oli parantunut siksi paljon, että saattoi ruveta lähtöä tekemään. Se ei ollut kerrassaan mitään hänelle ja kaikki maailmassa Lispethille. Lispeth oli hyvin onnellinen nämä kaksi viikkoa, sillä hän oli löytänyt miehen, jota hän rakasti.

Hän kun oli syntyjään metsäläinen, niin hän ei ollenkaan huolinut peitellä tunteitaan, ja se huvitti englantilaista. Kun englantilainen matkusti pois, saattoi Lispeth häntä vuorien poikki Narkundaan saakka kovin suruissaan ja onnettomana. Lähetyssaarnaajan rouva oli hyvä kristitty eikä rakastanut minkäänlaisia ikävyyksiä ja skandaaleja — mutta Lispethille hän ei voinut yhtään mitään — ja hän oli pyytänyt, että englantilainen sanoisi Lispethille tulevansa takaisin naimaan Lispethin. "Hän on vallan lapsi, näettekö, ja minä pelkään, että hän sisimmässään on pakana", sanoi lähetyssaarnaajan rouva. Englantilainen kulki siis nuo kaksitoista peninkulmaa vuorien poikki käsi Lispethin vyötäisillä ja vakuutti tytölle tulevansa takaisin naimaan hänet. Lispeth myöskin yhä uudelleen lausui lupauksensa. Hän itki Narkundan harjulla, kunnes englantilainen oli kadonnut näkyvistä Muttianin tielle.

Sitten hän pyyhki kyyneleensä ja palasi Kotgarhiin sanoen lähetyssaarnaajan rouvalle: "Hän tulee takaisin naimaan minut. Hän meni nyt oman kansansa luo kertomaan siitä." Lähetyssaarnaajan rouva hyväili Lispethiä ja sanoi: "Hän palajaa takaisin." Kahden kuukauden kuluttua kävi Lispeth kärsimättömäksi, ja hänelle sanottiin, että englantilainen oli matkustanut meren poikki Englantiin. Lispeth tiesi, missä Englanti on, sillä hän oli lukenut hiukan maantieteen alkeita, mutta vuoristolaistyttönä hänellä ei tietysti ollut minkäänlaista käsitystä merestä. Talossa oli vanha kartta, jolla Lispeth oli leikkinyt lapsena. Sen hän kaivoi esiin taas, pani sen kokoon iltasilla, itki itsekseen ja koetti miettiä, missä hänen englantilaisensa nyt mahtoi olla. Kun hänellä ei ollut mitään käsitystä etäisyyksistä eikä laivoista, olivat hänen laskunsa hiukan häilyviä. Mutta asia ei yhtään olisi siitä muuttunut, vaikka ne olisivat olleet vallan oikeitakin, sillä englantilainen ei ollenkaan aikonutkaan palata takaisin naimaan vuoristolaistyttöä. Hän unohti kokonaan Lispethin kerätessään perhosia Assamissa. Sittemmin hän kirjoitti kirjan Itämaista. Lispethin nimeä ei siinä mainittu.

Kolmen kuukauden kuluttua Lispeth rupesi joka päivä vaeltamaan Narkundassa katsomassa eikö englantilaista jo näkyisi tiellä tulevan. Se tyynnytti häntä, ja kun lähetyssaarnaajan rouva huomasi hänen käyvän iloisemmaksi, arveli hän, että tuo "raakalainen ja kovin sopimaton mielettömyys" jo alkoi hälvetä. Vähän ajan kuluttua kävelyretket eivät enää tyydyttäneet Lispethiä ja hän kävi kovin kiukkuiseksi. Lähetyssaarnaajan rouva arveli, että nyt oli sopiva aika ilmoittaa hänelle kuinka asian laita oli — että englantilainen oli luvannut rakastaa Lispethiä vain tyynnyttääkseen häntä — että hän ei koskaan ollut mitään muuta tarkoittanut, ja että oli "väärin ja sopimatonta", että Lispeth ajatteli naimista englantilaisen kanssa, joka oli ylevämpää rotua ja joka sitäpaitsi oli luvannut naida toisen tytön omasta kansastaan. Lispeth sanoi, että kaikki tuo on vallan mahdotonta, sillä englantilainen oli sanonut rakastavansa häntä ja lähetyssaarnaajan rouva itse oli omin suin vakuuttanut hänen palaavan takaisin.

"Kuinka se voi olla valetta, mitä hän ja te sanoitte?" kysyi Lispeth.

"Me sanoimme sen vain tyynnyttääksemme sinua, lapsi", sanoi lähetyssaarnaajan rouva.

"Te siis valehtelitte minulle", sanoi Lispeth, "te ja hän?"

Lähetyssaarnaajan rouva katseli alas eikä virkkanut mitään. Lispethkin oli ääneti vähän aikaa; sitten hän läksi ulos laakson poikki ja palasi takaisin puettuna kuin vuoristolaistyttö — inhottavan likaisena, mutta ilman nenä- ja korvarenkaita. Tukkansa hän oli letittänyt pitkäksi kankipalmikoksi, johon oli kierretty mustia lankoja, kuten vuoristolaisnaisilla oli tapana.

"Minä aion mennä takaisin oman kansani luo", sanoi hän. "Te olette surmanneet Lispethin. Jäljellä on vain vanhan Jadehin tytär — paharin tytär ja Tarka Devin palvelija. Te olette kaikki pettureita, te englantilaiset."

Ennenkuin lähetyssaarnaajan rouva oli tointunut hämmästyksestään kuullessaan Lispethin selittävän palanneensa isiensä jumalien tykö, oli tyttö jo mennyt, eikä hän milloinkaan palannut takaisin.

Hän liittyi omaan likaiseen kansaansa intohimoisesti, ikäänkuin olisi tahtonut korvata sen osan elämästään, jonka oli elänyt heistä erillään. Jonkun ajan kuluttua hän meni naimisiin erään puunhakkaajan kanssa, joka löi häntä, kuten paharien tapana on, ja hänen kauneutensa kuihtui pian.

"Ei ole mitään lakia, jonka mukaan voimme laskea pakanoiden oikkuja", sanoi lähetyssaarnaajan rouva, "ja minä luulen, että Lispeth aina sydämessään pysyi pakanana." Siihen nähden, että Lispeth oli otettu englantilaiskirkon helmaan viiden viikon ikäisenä, ei tämä selitys juuri tuota kunniaa lähetyssaarnaajan rouvalle.

Lispeth oli kuollessaan hyvin vanha. Hän puhui aina sujuvasti englanninkieltä, ja kun hän oli tarpeeksi humalassa, saattoi häntä joskus houkutella kertomaan ensi lemmestään.

Vaikeata oli kuvitella, että tuo tihrusilmäinen, ryppynaamainen akka, ruma kuin variksenpelätti, kerran oli ollut "Kotgarh lähetystön Lispeth".

Aurelianus Mc Gogginin kääntyminen.

Tämä ei ole oikeastaan mikään kertomus. Se on tutkimus, ja minä olen hyvin ylpeä siitä. Sillä tutkimus osoittaa aina taitoa.

Kukin ihminen on oikeutettu pitämään oman uskontonsa; mutta ei kellään — kaikista vähimmin nuorella väellä — ole oikeutta sitä väkisin tyrkyttää muille. Hallitus lähettää silloin tällöin Intiaan hiukan kierotuumaisia virkamiehiä, mutta omituisimpia pitkiin aikoihin oli Mc Goggin. Hän oli mallikelpoinen — erinomaisen mallikelpoinen — mutta hänen mallikelpoisuutensa oli luiskahtanut väärään suuntaan. Sen sijaan että olisi tutkinut alkuasukasten kieltä, hän lueskeli erään Comte nimisen, luulen ma, ja Spencer nimisen miehen sekä professori Cliffordin kirjoittamia kirjoja. (Te löydätte kyllä nämä kirjat kirjastoista.) He arvostelevat ihmisten sisimpiä sellaisten kannalta, joilla ei ole vatsaa. Ei kukaan estänyt Mc Gogginia lukemasta niitä, mutta hänen olisi pitänyt saada vitsaa mammaltaan. Ne panivat hänen päänsä pyörälle, ja hän saapui Intiaan varustettuna hienonnetulla uskonnolla paitsi työhommiaan. Siinä ei ollut pitkä uskontunnustus. Se sisälsi vain että ihmisellä ei ole mitään sielua, ettei ole olemassa mitään Jumalaa eikä tulevaista elämää ja että meidän pitää rehveltää jossakin ihmiskunnan hyväksi.

Hiukan vähäpätöisempi pykälä näkyi olevan se, että vielä pahempi kuin käskeminen on käskyn totteleminen. Ainakin Mc Goggin väitti niin, mutta minä arvelen, että hän ehkä oli lukenut väärin ensimäiset alkeensa.

Minä en sano sanaakaan pahaa hänen uskonnostaan. Se oli tehty Lontoossa, jossa ei ole muuta kuin koneita ja asfalttia ja rakennuksia — ja kaikki tuo sumun peitossa. Tietysti mies siellä rupeaa ajattelemaan, ettei ole olemassa mitään häntä itseään korkeampaa ja että Lontoon rakennushoitokunta on kaikki toimittanut. Mutta tässä maassa, jossa me näemme todellisen ihmiskunnan — raa'an, ruskean, alastoman ihmiskunnan — ilman mitään sen ja hehkuvan taivaan välillä ja ainoastaan rasittunut, köyhdytetty maa allaan, täällä tuumat hiukan tasaantuvat ja useimmat ihmiset palaavat takaisin yksinkertaisempiin teorioihin. Elämä Intiassa ei ole kyllin pitkä tuhlattavaksi tutkimuksiin, onko kaikkien puuhien etunenässä korkeampaa johtajaa. Tästä syystä nimittäin: valtuusmies on korkeampi kuin apulainen, päällikkö on korkeampi kuin valtuusmies, varakuvernööri on korkeampi kuin päällikkö, ja varakuningas on korkeampi kuin kaikki nuo neljä. Häntä käskemässä on taas valtioministeri, joka on vastuunalainen keisarinnalle. Jos taaskin keisarinna ei ole vastuunalainen Luojalleen — jos ei mitään Luojaa ole häntä ylempänä — niin koko meidän valtiojärjestyksemme on väärä. Joka on tuiki mahdotonta. Kotimaassa on ihmisillä kuitenkin yksi puolustus. He ovat suureksi osaksi tallissa ruokittuja ja ovat käyneet henkisesti pulleiksi. Otappas suuri ja pullea hevonen ratsastaaksesi, niin se kuolaa ja tahrii kuolaimet niin, ettei yhtään voi nähdä niitä. Mutta kuolaimensa ovat kuitenkin olemassa vallan entisellään. Ihmiset eivät käy pulleiksi Intiassa. Ilmanala ja työ siellä estää heitä puhumasta puuta heinää.

Jos Mc Goggin olisi pitänyt tuon suurella kirjaimella alkavan ja ismi-tavulla loppuvan uskontonsa itsekseen, niin ei kukaan ihminen olisi siitä välittänyt, mutta hänen molemmat isoisänsä olivat olleet wesleyläisiä saarnaajia ja saarnainto oli mennyt perintönä hänelle. Hän tahtoi, että jokaisen klubissa piti ymmärtämän, ettei heillä ollut mitään sielua, ja auttaman häntä panemaan Luojaa viralta pois. Hyvin monet sanoivat hänelle, että hänellä epäilemättä ei ollut mitään sielua, sillä hän oli niin nuori, mutta siitä ei ollenkaan seurannut, että hänen vanhemmat toverinsa olivat yhtä kehittymättömiä; ja olkoonpa sitten tulevaista elämää tai ei, niin he ainakin tahtoivat tässä elämässä lukea sanomalehtensä rauhassa. "Mutta se ei ole pääasia — se ei ole pääasia!" oli Aurelianuksen tapa sanoa. Miehet viskoivat häntä sohvatyynyillä ja käskivät hänen mennä mihin paikkaan tahansa, jota hän uskoi. He ristivät hänet "Blastodermiksi" — hän näet sanoi polveutuvansa sen nimisestä perheestä, joka kuulemma eli jolloin kulloin esihistoriallisena aikana, — ja he koettivat loukkauksilla ja naurulla saada häntä vaikenemaan, sillä hän oli ainaisena vastuksena klubissa ja sitäpaitsi hän oli hävytön vanhemmille miehille. Hänen maakuntapäällikkönsä, joka jo oli virassa rajamailla, kun Aurelianus vielä piehtaroi sängyn peitteellä, sanoi hänelle, että ollakseen kelpo mies Aurelianus oli suuri hölmö. Ja se on varmaa, että jos hän olisi malttanut tehdä työtään, olisi hän muutaman vuoden perästä kohonnut sihteeristöön. Hän oli juuri sellainen tyyppi, joka siellä menestyy — pelkkää päätä vain, ei ollenkaan ruumista, ja tuhansia teorioja. Ei ainoakaan sielu välittänyt Mc Gogginin sielusta. Hänellä sai kernaasti olla kaksi taikka ei yhtään sielua taikka jonkun toisen sielu. Hänen tuli vain totella käskyjä ja pysyä lestissään eikä turmella klubia "ismeillään".

Hän teki työtä mainiosti, mutta hän ei hyväksynyt ainoatakaan käskyä koettamatta parantaa sitä. Se oli vika hänen uskonnossaan. Se teki ihmiset liian vastuunalaisiksi ja vetosi liian paljon heidän rehellisyyteensä. Joskus voi johtaa vanhaa hevosta riimustakin, mutta varsaa ei milloinkaan. Mc Goggin puuhasi enemmän kuin kukaan hänen ikäisensä mies. Hän lienee luullut, että kolmikymmensivuinen tuomio viidenkymmenen rupeen asiassa — jossa molemmat riitapuolet vannovat väärin niin että hurisee — edistää ihmiskunnan asiata. Olipa miten oli, hän teki työtä liian paljon, harmitteli saadessaan muistutuksia ja selitti ihmeellistä uskonoppiaan virastonsa ulkopuolella, kunnes tohtori varoitti häntä rasittamasta itseään liiaksi. Ei kukaan ihminen voi tehdä lisätyötä kahdeksantoista annaksen edestä kullekin rupeelle kesäkuussa kärsimättä siitä. Mutta Mc Goggin oli vielä henkisesti pullea ja ylpeä itsestään sekä taidostaan eikä tahtonut kuulla mitään huomautuksia. Hän teki työtä säännöllisesti yhdeksän tuntia päivässä.

"Hyvä", sanoi tohtori, "te murrutte, sillä teillä ei purjeet kestä semmoista vauhtia". Mc Goggin oli hiukan omituinen.

Eräänä päivänä tapahtui loppukohtaus — niin draamallisesti kuin mahtikohta jossakin näytelmässä.

Se oli juuri ennen sadeaikaa. Me istuimme verannalla elottomassa, kuumassa, tukehduttavassa ilmassa haukotellen ja toivoen, että tummansiniset pilvet tuolla alkaisivat purkaa vettä ja jäähdyttäisivät ilmaa. Hyvin, hyvin etäältä kuului hiljaisena kuiskauksena, kuinka rankkasade tulvaili virtaan. Eräs miehistä kuuli tuon, nousi seisomaan, kuunteli ja sanoi vallan luonnollisesti: — "Jumalan kiitos!"

Silloin Blastodermi käännähti paikaltaan ja sanoi: "Miksi? Minä vakuutan teille, että se on seuraus vallan luonnollisista syistä — atmosfeerinen ilmiö mitä yksinkertaisinta laatua. Miksi meidän siis pitäisi kiittää olentoa, joka ei milloinkaan ole ollut — joka on ainoastaan tarumainen —"

"Blastodermi", röhisi mies lähimmällä tuolilla, "pidä suusi ja heitä minulle Pioneeri! Me tunnemme jo kaikki sinun tarumaisuutesi." Blastodermi sieppasi pöydältä sanomalehden ja hypähti niinkuin joku olisi pistänyt häntä. Sitten hän heitti lehden pyytäjälle.

"Niinkuin jo sanoin", jatkoi hän hitaasti ja hiukan ponnistamalla, — "vallan luonnollisten syitten seuraus — vallan luonnollisten syitten. Minä tarkoitan —"

"Heh, Blastodermi, sinä annoit minulle Calcutta Mercantile lehden."

Tomu nousi pieninä pyörteinä, puun latvat huojuivat ja tuuliviirit vinkuivat. Mutta ei kukaan tarkastanut sateen tuloa. Me kaikki tuijotimme Blastodermia, joka oli noussut seisaalleen ja koetti kangertaa puhetta. Sitten hän sanoi hyvin hitaasti: —

"Vallan selvä — sanakirja — punainen laiho — vastuunalainen — syy — muistaa — kansi — — yksin."

"Blastodermi on juovuksissa", sanoi joku. Mutta Blastodermi ei ollut juovuksissa. Hän katsoi meihin hämmästyneenä ja rupesi käsillään viittomaan meille pilvien synnyttämässä puolihämärässä. Sitten hän melkein kirkui:

"Mitä tämä on? — — En voi — — säästää — — saavuttaa — — tori — — musta — —"

Hänen puheensa tuntui jäätyvän hänessä, ja — juuri kun salama iski kahdesta kohden, jakaen koko taivaan kolmeen osaan, ja sade tulvaili rankkanaan — juuri silloin Blastodermi kävi vallan mykäksi. Hän potki ja riehui kuin vikuri hevonen, ja hänen silmänsä olivat täynnä kauhua.

Tohtori saapui kolmen minuutin perästä ja kuuli asian laidan. "Se on aphasia ", sanoi hän. "Viekää hänet huoneeseensa. Minä tiesin, että niin kävisi." Me kuljetimme Blastodermin rankkasateessa kotiinsa, ja tohtori antoi hänelle bromkaaliumia nukuttaakseen häntä.

Sitten tohtori tuli takaisin ja sanoi, että hän vain kerran ennen — eräässä intialaisessa sotamiehessä — oli nähnyt yhtä täydellisen aphasia -kohtauksen. Minä olen myöskin nähnyt helpon aphasian rasittuneessa miehessä, mutta tämä äkkinäinen mykkyys oli vallan kamalata, vaikka se tosin, kuten Blastodermi itse olisi sanonut, oli "seurauksena vallan luonnollisista syistä".

"Hänen täytyy ottaa virkavapaus tämän tähden", sanoi tohtori; "hän on kykenemätön työhön ainakin kolme kuukautta. Ei, ei se ole hulluutta taikka muuta semmoista. Hän vain ei ollenkaan voi hallita puhettaan eikä muistiaan. Minä luulen, että Blastodermi nyt varmaan pysyy ääneti."

Kaksi päivää myöhemmin Blastodermi taas sai puhelahjan. Hänen ensimäinen kysymyksensä oli: — "Mitä se oli?" Tohtori selitti sen hänelle. "Mutta minä en voi sitä käsittää!" sanoi Blastodermi. "Minä olen vallan terve, mutta en voi hallita muistiani, minusta näyttää — minun oma muistini — voinko minä?"

"Lähde vuoristoon kolmeksi kuukaudeksi äläkä ajattele sitä", sanoi tohtori.

"Mutta minä en voi sitä käsittää", intti Blastodermi, "se oli minun oma mieleni ja muistini".

"Minä en voi siihen mitään", sanoi tohtori, "on paljon asioita, joita sinä et voi käsittää, ja kun olet elänyt minun ikäisekseni, niin tiedät tarkkaan mitä kaikkea uskallat sanoa omaksesi tässä maailmassa".

Tämä isku masensi Blastodermin. Hän ei voinut sitä ymmärtää. Hän läksi vuoristoon arkana ja vavisten, epäillen voisiko lopettaa lauseensa, jonka oli alkanut.

Tämä synnytti hänessä terveellisen epävarmuuden. Tuo luonnollinen selitys, että hän oli tehnyt liiaksi työtä, ei tyydyttänyt häntä. Mikä lieneekään pyyhkinyt sanat hänen huuliltaan, niinkuin äiti pyyhkii pienen piimäsuun, ja häntä pelotti — pelotti kamalasti.

Klubi oli siten rauhassa hänen palattuaankin, ja jos sinä joskus vielä satut kuulemaan Aurelianus Mc Gogginin saarnailevan ihmiskunnan asioista — taivaallisista asioista hän ei enää näy tietävän yhtä paljon kuin ennen — niin nostappa vain sormi huulillesi hetkiseksi, niin näet mikä tapahtuu.

Älä syytä minua, jos hän viskaa juomalasin naamaasi!

Mennyttä kalua.

Ei ole viisasta kasvattaa poikalasta vallan "tietämättömänä elämän pahuudesta", kuten vanhemmat sanovat, jos hänen täytyy mennä maailman taisteluun. Ellei hän ole ainoa poikkeus tuhannesta, täytyy hänen varmaan kärsiä paljon turhia huolia ja hän joutuu ehkä pahaan pulaan siitä syystä vain, ettei tunne asiain oikeata laatua.

Anna koiranpenikan syödä saippuaa kylpyhuoneessa taikka purra vasta kiillotettua kenkää. Se puree ja murisee, kunnes vähitellen oppii ymmärtämään, että kenkämuste ja pesusaippua tuottavat sille pahoinvointia; siitä sille sitten selviää, että saippua ja kengät eivät ole terveellisiä. Joku vieras vanha koira opettaa sille pian, kuinka epäviisasta on purra suurten koirien korvia. Ollen nuori se muistaa tuon, ja kuusikuukautisena se lähtee maailmaan hyvätapaisena pikku elävänä, jolla on puhdistunut ruokahalu. Jos sitä olisi pidetty erillään kengistä ja saippuasta ja suurista koirista kunnes se olisi joutunut täysikasvaneeksi ja hampaat täysin kehittyneiksi, niin arvelkaapas kuinka kamalan huonosti se silloin olisi voinut ja kuinka sitä olisi höyhennetty! Sovita tämä seikka "elämän pahuuden tietämättömyyteen" ja mieti mikä on seurauksena. Se ei kuulu kauniilta, mutta kahdesta pahasta se on parempi.

Oli kerran poika, jota oli kasvatettu "pahuudentietämättömyys" periaatteiden mukaan; ja nämä periaatteet tappoivat hänet. Hän oli kotonaan yhtämittaa syntymähetkestään saakka aina siihen päivään asti, jolloin hän paraimpina oppilaina tuli Sandhurstiin. [Sandhurstissa, noin 50 km Lontoosta, on sotilaskoulu. Suoment. muist.] Hänelle opetettiin tarkkaan kaikki, minkä yksityisopettaja suinkin saattoi, ja sitten hänellä vielä oli kaupanpäälliseksi se erityinen avu, ettei hän "milloinkaan koko elämässään ollut tuottanut vanhemmilleen hetkenkään murhetta". Se, minkä hän oppi Sandhurstissa, paitsi tavallisia aineita, ei ollut kovin tärkeätä. Hän katseli ympärilleen, ja saippua sekä kenkämuste, niin sanoaksemme, maistuivat hänestä aika makealle. Hän pureksi niitä hiukkasen ja läksi Sandhurstista hieman turmeltuneempana kuin oli sinne tullut. Sitten seurasi väliaika ja kohtaus hänen kotolaistensa kanssa, jotka toivoivat paljon hänestä. Seuraavana vuonna hän eleli kuten ainakin semmoinen, jota "maailma ei ollut turmellut", kolmannen luokan asemapataljoonassa, jossa nuoremmat upseerit olivat lapsia ja vanhemmat vanhojapiikoja. Vihdoin hän tuli Intiaan, jossa hänen vanhempansa eivät enää voineet hänestä pitää huolta ja jossa hänellä ei ollut muuta turvaa kuin oma itsensä murheen hetkinä.

Intia on ennen kaikkea semmoinen paikka, jossa ei saa ottaa asioita liian vakavalta kannalta — paitsi puolipäivän aurinkoa tietysti. Liikanainen työ ja liialliset ponnistukset tappavat miehen aivan yhtä varmaan kuin kaikenlainen irstaus ja liika juominen. Kurtiisi ei ole vaarallista, sillä jokainen muuttaa yhä olopaikkoja ja jompikumpi rakastavista joutuu pois asemalta eikä palaja milloinkaan. Hyvästä työstä ei ole hyötyä, sillä miestä arvostellaan hänen huonompien tointensa mukaan ja toinen ottaa tavallisesti koko kunnian hänen parhaimmista hommistaan. Huono työ ei haittaa ollenkaan, sillä toiset tekevät vielä huonompaa työtä, eikä missään maailmassa kunnottomat työntekijät pysy niin kauan pystyssä kuin Intiassa. Huvitukset eivät ole minkään arvoiset, sillä sinun täytyy alkaa ne alusta yhä uudelleen, kun kerran olet ne kokenut, ja useimpien huvituksien tarkoituksena onkin vain koettaa voittaa toisten ihmisten rahoja. Sairaus ei ole vaarallista, sillä se on vallan jokapäiväistä, ja jos sinä kuolet, täyttää toinen mies paikkasi, ennenkuin nuo kahdeksan tuntia ovat kuluneet kuolemastasi hautajaisiin. Ei mikään muu ole minkään arvoista kuin kotilupa ja eläkerahat, ja nekin vain siitä syystä, että ne ovat niin harvinaisia. Intia on veltto maa, jossa kaikki ihmiset työskentelevät epätäydellisillä koneilla, ja kaikkein viisainta on, ettei katsele ketään eikä mitään vakavalta kannalta, vaan koettaa pyrkiä niin pian kuin suinkin johonkin toiseen paikkaan, jossa huvi on huvia ja hyvä maine jonkin arvoista.

Mutta puheena oleva poika — tämä kertomus on yhtä vanha kuin itse Intian kukkulat — tuli sinne ja otti kaikki asiat vakavalta kannalta. Hän oli sievän näköinen, ja häntä lelliteltiin. Hän piti hyväilyjä vakavina asioina ja huokaili semmoisten naisten tähden, jotka eivät olleet senkään arvoiset, että olisi maksanut vaivaa satuloida hevonen mennäkseen vieraisille heidän luokseen. Hän viihtyi hyvin tuossa uudessa vapaassa elämässään Intiassa. Se tuntuukin miellyttävältä alussa, aliluutnantin kannalta nähden — pelkkiä hevosia, neitosia, tansseja, y.m.s. Hän maisteli kaikkea tuota, niinkuin penikka saippuata. Mutta hän rupesi vasta myöhään syömään sitä, kun hänen hampaansa jo olivat täysin kehittyneet. Hän joutui helposti ulkopuolelle rajoja — aivan niinkuin penikka — eikä voinut ymmärtää, miksi häntä ei kohdeltu yhtä hienotuntoisesti täällä kuin hänen isänsä kodissa. Se loukkasi hänen tunteitaan.

Hän riiteli toisten poikien kanssa, ja ollen tunteellinen aina ytimiin saakka muisteli hän näitä riitoja ja ne kiusasivat häntä. Hänen mielestään vistipeli ja gymkhanas ja muut tuommoiset pelit (joitten tarkoituksena oli tuottaa huvitusta työn jälkeen) olivat hauskoja; mutta hän piti niitäkin vakavina seikkoina, yhtä vakavina kuin juominkeja seuraavaa kohmeloa. Hän menetti rahansa vistissä ja gymkhanas -pelissä, sillä nämä olivat hänelle tuntemattomia.

Hän katseli näitä vahinkojaan vakavalta kannalta ja tuhlasi voimia ja vaivoja ekka -tammojen kilpa-ajon tähden, jossa vetosummana oli kaksi kultamohuria [1 kultamohuri = noin 38 markkaa. Suoment. muist.], ikäänkuin olisi ollut Derbyn kilpailu kysymyksessä. Osittain tähän oli syynä kokemattomuus — melkein samoin kuin penikka riitelee maton pätkän kanssa — ja osittain siihen oli syynä se, että häntä huimasi hiukan tullessaan entisestä hiljaisesta elämästään vilkkaamman elämän loistoon ja humuun. Ei kukaan puhunut hänelle mitään saippuasta eikä kenkämusteesta, sillä tavalliset ihmiset otaksuvat, että toinen tavallinen ihminen tietää olla varovainen käsitellessään noita aineita. Oli surkeata nähdä, kuinka poika sai kovia kolauksia, aivan niinkuin liian kireällä pidetty varsa kompastuu ja loukkaa itsensä päästessään irti tallirengiltä.

Tätä hillitsemätöntä vallattomuutta huvituksissa, jotka eivät olleet kerrassaan minkään arvoiset, vielä vähemmän ansaitsivat hommaa ja touhua, kesti kuusi kuukautta — yhtä kauan kuin kylmää vuodenaikaa — ja me ajattelimme, että kuumuus ja tieto siitä, että hän oli menettänyt rahansa ja terveytensä ja saanut hevosensa rampaantumaan, selvittäisi poikasen ja tekisi hänet vakavaksi. Yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta olisi käynytkin niin. Me voimme nähdä millä Intian asemalla tahansa, että tämä periaate pitää paikkansa. Mutta tässä yksityistapauksessa ei käynytkään siten, sillä poika oli herkkätuntoinen ja otti kaikki asiat vakavalta kannalta — kuten jo olen sanonut senkin seitsemän kertaa. Tietysti me emme voineet tietää, kuinka nämä vallattomuudet vaikuttivat häneen persoonallisesti. Ne eivät olleet sen kummempia, vaan vallan keskinkertaista laatua. Hän oli ehkä raha-asioissa joutunut hieman rappiolle koko elämänajakseen ja tarvitsi vähän hoitoa. Muistot hänen tempuistaan kyllä olisivat haihtuneet yhtenä ainoana kuumana vuodenaikana ja pankkiirit olisivat selvittäneet hänen rahahuolensa. Hänellä lienee kumminkin ollut vallan toinen käsitys kaikesta, ja hän luuli joutuneensa auttamattomasti rappiolle. Hänen everstinsä puheli hänelle vakavasti, kun kylmä vuodenaika oli loppunut. Se saattoi hänet vielä entistä onnettomammaksi, vaikka se vain oli tavallinen everstin muistutus.

Se, mitä nyt seuraa, on omituinen esimerkki siitä, kuinka me kaikki olemme keskinäisessä yhteydessä toisiimme ja vastuunalaisia toisistamme. Kun poikanen kerran puheli erään naistuttavansa kanssa, lausui tämä jotain, joka lopullisesti murti hänen mielensä. Ei maksa vaivaa kertoa sitä, sillä se oli vain tuommoinen julma, pikkuinen, ajattelematta lausuttu lause, joka pani hänet punastumaan korviaan myöten. Hän pysyi huoneessaan kolme päivää ja sitten pyysi kahden päivän loma-aikaa mennäkseen ampumaan erään kanavainsinöörien majatalon läheisyyteen, noin kolmenkymmenen peninkulman päähän. Hänen pyyntöönsä suostuttiin, ja sinä yönä hän oli upseeriklubissa vielä entistä vallattomampi ja hurjempi. Hän sanoi menevänsä "ampumaan suuria eläimiä", ja läksi matkaan puoli yhdentoista aikaan ekka -rattailla. Peltopyitä — jotka olivat ainoana metsänriistana lähellä majataloa — ei voi sanoa "suuriksi eläimiksi"; siitä syystä jokainen nauroi hänelle.

Seuraavana aamuna eräs majuureista palasi kotiin lyhyeltä lomalta ja kuuli pojan lähteneen ampumaan "suuria eläimiä". Majuuri oli mieltynyt poikaan ja oli usein kylmän vuodenajan kestäessä koettanut hillitä häntä. Hän rypisti silmäkulmiaan kuultuaan retkestä ja läksi pojan huoneeseen tutkien kaikki paikat siellä.

Kohta hän tuli takaisin ja tapasi minut juuri kun toin korttiani upseeriklubiin. Etusalissa ei ollut ketään muita.

Hän sanoi: "Poika on lähtenyt ulos ampumaan. Ammutaanko milloinkaan tetureja revolverilla ja kirjoitusneuvoilla?"

Minä sanoin: "Turhaa puhetta, majuuri!" sillä huomasin mitä hän tarkoitti.

Hän sanoi: "Turhaako lienee vai ei, minä aion mennä kanavalle nyt — vallan paikalla. Minä olen levoton."

Sitten hän mietti hetkisen ja sanoi: "Osaatko valehdella?"

"Itsehän sen parhaiten tiedät", vastasin minä. "Se on virkani."

"Hyvä on", sanoi majuuri, "sinun pitää tulla minun kanssani — nyt paikalla — ekka -rattailla kanavalle ampumaan antilooppeja. Pue yllesi metsästyspuku — joutuun — ja tule tänne sitten pyssyinesi."

Majuuri oli mahtava mies, ja minä tiesin, ettei hän turhanpäiten olisi ruvennut käskemään. Siitä syystä minä tottelin ja palatessani löysin majuurin istumassa ekka -rattailla — pyssykotelot ja eväät olivat istuimen alla — vallan valmiina metsästysretkelle lähtemään.

Hän lähetti ajurin pois ja istui itse ohjaksiin. Me ajelimme hiljakseen niin kauan kuin olimme aseman alueella, mutta ennätettyämme tasangon poikki vievälle tomuiselle tielle päästi hän täyttä karkua. Samassa maassa syntynyt hevonen jaksaa melkein kuinka paljon tahansa, jos siksi tulee. Me emme viipyneet täyttä kolmea tuntia noissa kolmessakymmenessä peninkulmassa, mutta hevosparka oli puolikuolleena.

Kerran minä kysäisin: "Mitä tämä tulinen kiire tarkoittaa, majuuri?"

Hän sanoi tyynesti: "Poika on ollut yksin, vallan itsekseen — yksi, kaksi, kolme — neljätoista tuntia nyt! Minä sanon sen sinulle, että nyt olen levoton."

Tuo levottomuus tarttui minuunkin, ja minäkin puolestani hoputin hevosta.

Kun saavuimme kanavainsinöörien majatalolle, huusi majuuri pojan palvelijaa, mutta ei kuulunut mitään vastausta. Sitten me astuimme talon sisään ja huutelimme poikaa nimeltä, mutta eipä kuulunut mitään vastausta.

"Hän on tietysti metsästämässä", sanoin minä. Samassa huomasin eräässä ikkunassa pienen myrskylampun palaa tuikuttavan. Kello oli nyt neljä iltapäivällä. Me molemmat seisahdimme kuin naulatut verannalle ja pidätimme hengitystämme kuullaksemme joka hiiskauksenkin. Sisältä huoneesta kuului kärpäslauman "surrr — surrr — surrr". Majuuri ei virkkanut mitään, mutta hän riisui kypärin päästään ja me astuimme sisään vallan hiljaa.

Poika makasi kuolleena sohvalla keskellä autiota, valkoiseksi maalattua huonetta. Hän oli ampunut päänsä melkein murskaksi revolverilla. Pyssykotelot olivat vielä avaamatta, ja pöydällä oli pojan kirjoitusneuvot ja valokuvia. Hän oli tullut tänne kuolemaan kuin myrkytetty rotta!

Majuuri sanoi hiljaa itsekseen: "Poika parka! Sinä kurja raukka!" Sitten hän kääntyi pois vuoteesta lausuen: — "Minä tarvitsen sinun apuasi tässä asiassa."

Koska tiesin, että poika oli itse lopettanut päivänsä, niin ymmärsin vallan hyvin millaista apua tässä tarvittiin ja läksin pöydän luo, otin tuolin, sytytin sikarin ja aloin tutkia kirjoituskapineita. Majuuri katseli minun olkapääni yli ja toisti itsekseen: "Me tulimme liian myöhään! — Niinkuin rotta komerossaan! — Voi kurja raukka!"

Poika oli varmaan kuluttanut puolet yöstä kirjoittamalla omaisilleen, everstilleen ja eräälle tytölle kotimaahan. Heti lopetettuaan oli hän nähtävästi ampunut itsensä, sillä hän oli jo ollut kauan aikaa kuolleena, kun me saavuimme sinne.

Minä luin kaikki, mitä hän oli kirjoittanut, ja annoin aina lopetettuani joka arkin majuurille.

Me näimme hänen selityksistään, kuinka kovin vakavalta kannalta hän oli ottanut kaikki. Hän kirjoitti "häpeästä, jota hän ei jaksanut kantaa" — "iäksi tahratusta kunniasta" — "rikollisesta hulluudesta" — "menetetystä elämästä" ynnä muuta sellaista. Sen ohessa puhui hän isälleen ja äidilleen koko joukon yksityisiä asioita, jotka ovat vallan liian pyhiä tässä mainittaviksi. Kirje tytölle tuolla kotimaassa oli kaikkein surkein; minun kurkkuni oli tukkeutua sitä lukiessani. Majuuri ei koettanutkaan pysyä kuivin silmin. Minä kunnioitin häntä siitä syystä. Hän luki huojutellen ruumistaan edestakaisin ja itki kuin nainen koettamatta ollenkaan salata sitä. Kirjeet olivat niin surkean surullisia, toivottomia ja liikuttavia. Me unohdimme kaikki pojan tuhmuudet ja ajattelimme vain tuota raukkaa sohvalla ja täyteen töhrittyjä kirjeitä kädessämme. Oli vallan mahdotonta lähettää noita kirjeitä hänen kotiinsa. Ne olisivat särkeneet hänen isänsä sydämen ja tappaneet hänen äitinsä, kuoletettuaan ensin hänen luottamuksensa poikaansa.

Vihdoin majuuri pyyhkäisi silmiään aivan peittelemättä ja sanoi: "Onpa nämä hauskoja juttuja englantilaiselle perheelle! Mitä meidän nyt pitää tehdä?"

Minä kun tiesin, mistä syystä majuuri oli tahtonut minua kanssaan tänne, sanoin: "Poika kuoli koleraan. Me olimme hänen luonaan kuolinhetkellä. Me emme saa tyytyä puoleen työhön. Tule kanssani!"

Sitten alkoi surkean koomillisin kohtaus elämässäni — kun me laitoimme kokoon laajan, kirjoitetun valheen, varustettuna meidän vakuutuksillamme, lohdutukseksi pojan omaisille kotimaassa. Minä alotin konseptin tuohon surkeaan kirjeeseen, ja majuuri pisti aina silloin tällöin sanan väliin, samalla kuin hän kokoili kaikki pojan kirjoitukset ja poltti ne uunissa. Ilta oli kuuma ja hiljainen, kun me alotimme, ja lamppu paloi kovin huonosti. Vihdoin viimein sain konseptin tyydyttäväksi. Siinä kerrottiin, kuinka poika oli ollut kaikkien hyveiden perikuva, koko rykmentin lempilapsi, jota odotti suuri tulevaisuus, j.n.e.; kuinka me autoimme häntä hänen sairaudessaan — meillä ei tietysti ollut aikaa keksiä pikku valheita — ja kuinka hän kuoli ilman tuskia. Minun oli paha olla pannessani paperille kaikkia noita asioita ja ajatellessani noita ihmisraukkoja, jotka tulisivat lukemaan tuon kaiken. Sitten nauroin koko asian luonnottomuudelle ja nauruun sekoittui itku — ja majuuri sanoi, että meidän molempien täytyi saada jotain juotavaa.

Minua pelottaa sanoa, kuinka paljon whiskya me joimme ennenkuin kirje oli valmis. Se ei vaikuttanut kerrassaan mitään meihin. Sitten otimme pojan kellon, medaljongin ja sormukset.

Lopuksi majuuri sanoi: "Meidän täytyy lähettää myöskin kihara hänen tukastaan. Naisväki panee arvoa semmoiseen."

Mutta oli olemassa syitä, joiden tähden emme voineet löytää ainoatakaan kiharaa, jonka olisi voinut lähettää. Poika oli mustatukkainen, ja onneksi oli majuurin tukka myöskin musta. Minä leikkasin suortuvan majurin tukasta ohimon yläpuolelta ja asetin sen samaan kääröön, jota me juuri laitoimme. Minut tapasi taas naurun ja itkun sekainen kohtaus, niin että minun täytyi lopettaa. Majuurin oli melkein yhtä paha olla; ja me molemmat tiesimme, että vaikein tehtävä oli vielä jäljellä.

Me suljimme käärön, jossa oli valokuvat, medaljongi, sinettejä, sormukset, kirje ja hiuskihara, pojan omalla lakalla ja sinetillä.

Sitten sanoi majuuri: "Herran nimessä, mennään ulos — pois tästä huoneesta — hiukan ajattelemaan!" Me menimme ulos ja kävelimme kanavan äyräillä tunnin verran syöden ja juoden eväitämme, kunnes kuu nousi. Minä tiedän nyt vallan hyvin, miltä murhamiehistä mahtaa tuntua. Vihdoin viimein me väkisinkin menimme takaisin huoneeseen, jossa oli lamppu ja tuo toinen, ja nyt alkoi seuraava osa työtämme. Minä en aio kertoa siitä lähemmin. Se oli liian kauheata. Me poltimme vuoteen ja varistimme tuhkan kanavaan; me otimme maton lattialta ja heitimme sen samaa tietä. Minä läksin läheiseen kylään ja lainasin sieltä kaksi suurta kuokkaa — en huolinut ketään kyläläisistä auttamaan — ja sillä aikaa majuuri toimitti — — nuo toiset seikat. Meillä oli neljän tunnin ankara työ kaivaessamme hautaa. Koko ajan väittelimme, olisiko oikein lukea nyt niin paljon kuin muistimme ulkoa ruumiiden hautaussiunauksesta. Me sovimme vihdoin siten, että luimme Isämeidän-rukouksen ja tätä tilaisuutta varten sepitetyn yksityisen rukouksen pojan sielunrauhan puolesta. Sitten täytimme haudan ja palasimme verannalle — ei huoneeseen — ja rupesimme maata. Me olimme väsymyksestä puolikuolleina.

Herättyämme sanoi majuuri uupuneena: "Me emme voi palata kotiin ennenkuin huomenna. Meidän täytyy antaa hänelle kyllin kuolinaikaa. Hän kuoli aikaisin tänä aamuna, muista se. Se tuntuu luonnollisimmalta." Majuuri oli siis valvonut koko ajan ajatellen.

Minä sanoin: "Mutta miksi emme kuljettaneet hänen ruumistaan takaisin kanttoonaan?"

Majuuri mietti hetkisen: "Sillä väki juoksi pakoon kuullessaan puhuttavan kolerasta. Ja meidän ekka -rattaat olivat poissa!"

Tämä oli vallan totta. Me olimme vallan unohtaneet koko hevosemme, ja se oli palannut kotiin.

Me olimme siis yksin koko tuon paahtavan kuuman päivän kanavan majatalossa, kertoen yhä uudelleen ja uudelleen juttumme pojan kuolemasta, nähdäksemme oliko siinä yhtään heikkoa kohtaa. Eräs alkuasukas tuli sinne iltapäivällä, mutta kun sanoimme hänelle, että eräs sahib oli kuollut koleraan, juoksi hän tiehensä. Illan suussa majuuri kertoi minulle kaikki pelkonsa pojan tähden ja kauheita juttuja itsemurhista taikka melkein toimeenpannuista itsemurhista — juttuja, jotka saivat hiukset nousemaan pystyyn päässä. Hän kertoi itse kerran vaeltaneensa samassa varjojen alhossa, ollessaan nuori ja tottumaton tähän maahan. Siitä syystä hän ymmärsi, millainen sekamelska mahtoi olla poika paran rasittuneissa aivoissa. Hän sanoi myöskin, että nuorukaiset katumuksen hetkinä pitävät syntejään paljoa vaarallisempina ja sovittamattomampina kuin ne todella ovatkaan. Me keskustelimme yhdessä koko illan, toistaen kertomustamme pojan kuolemasta. Heti kun kuu oli noussut ja poika, meidän kertomuksemme kannalta nähden, juuri haudattu, läksimme suoraa tietä asemalle päin kulkemaan. Me kuljimme kello kahdeksasta illalla kello kuuteen aamulla, mutta vaikka olimme puolikuolleina väsymyksestä, muistimme kuitenkin mennä pojan huoneeseen panemaan pois hänen revolverinsa ja tarpeeksi paljon patruunoita laukkuun. Samoin me panimme hänen kirjoitusneuvonsa pöydälle. Me haimme everstin ja ilmoitimme hänelle kuolemantapauksen, ja enemmän kuin koskaan ennen tuntui meistä, kuin olisimme murhaajia. Sitten me panimme maata ja nukuimme, kunnes viisari ennätti kiertää koko kellon kerralleen, sillä olimme vallan menehtymäisillämme uupumuksesta.

Kertomustamme uskottiin niin kauan kuin oli tarpeellistakin, sillä ennenkuin pari viikkoakaan oli kulunut, oli jokainen unohtanut pojan. Muutamat kumminkin ennättivät sanoa, että majuuri oli käyttäytynyt kelvottomasti, kun hän ei tuonut ruumista asemalle saamaan sotilashautausta. Surkein asia kaikista oli pojan äidin kirje majuurille ja minulle — kaikki sivut täynnä itkun ja musteen sekaisia täpliä. Hän kirjoitti mitä kauniimpia sanoja meidän suuresta ystävyydestämme ja siitä kiitollisuudenvelasta, jossa hän on oleva meille koko elämänsä ajan.

Tavallansa hän olikin meille kiitollisuudenvelassa, vaikkei juuri niin kuin hän tarkoitti.