E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

VALITTUJA KERTOMUKSIA

Kirj.

Rudyard Kipling

Englannista suomensi V. Hämeen-Anttila

Kansan novellikirjasto 7.

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa, 1907.

W. Leinosen kirjapaino, Hämeenlinna.

SISÄLLYS:

Rudyard Kipling.
Hänen esi-isäinsä hauta.
Risupoika.

RUDYARD KIPLING.

Tulee kaksi vuosikymmentä kuluneeksi siitä, kun 22-vuotias Intiassa syntynyt ja siellä toiminut sanomalehtimies yllätti ensinnä Englannin ja tuossa tuokiossa koko sivistyneen maailman eräällä kertomuskokoelmalla, jonka vaatimattomana nimenä oli "Yksinkertaisia jutelmia ylängöiltä" [osittain suomentanut rouva Aino Malmberg ("Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista" v. 1893)]. Pieniä kyhäyksiä ne vain olivatkin, mutta niissä avautui uusi maailma ja niin eloisana, niin leppeällä sävyllä ja niin tarkalla havaintokyvyllä piirrettynä, että lukija tunsi näkevänsä ehdotonta tosielämää edessään, hänelle ennen miltei tuntematonta.

Tämä tulokas oli taiteilijasukua. Isä oli kuvanveistäjä, maalari ja piirtäjä; hän on ottanut osaa poikansakin parhaan nuorisonkirjan, "Viidakkokirjan", kuvittamiseen. Äiti taasen oli Intiassa eteväksi katsottu kirjailijatar, ja kuulu sukkeluudestaan. Näiden vanhempain ainoa tytärkin sukeusi kirjailijattareksi. Kiplingin kaksi tätiä olivat Englannissa naimisissa, toinen kuuluisan maalarin Sir Edward Burne-Jonesin ja toinen taideakatemian presidentin Sir Edward Poynterin kanssa, ja näiden hoideltavaksi lähetettiin Kipling viisivuotiaana Bombaysta, missä hän oli syntynyt joulukuun 30 p:nä 1865. Ei ole ihme, että näin ollen koitui ainoasta pojasta jotakin merkillistä, kun hän kuudentoista vanhana palasi Intiaan. Hän ryhtyi sisämaalaiseksi sanomalehdentoimittajaksi Lahoressa, jonne isä oli siirtynyt taidekoulun ja museon johtajaksi. Isältään hän peri tarkan silmän, taiteellisen aistikkuuden, väririkkaan kuvailun, joka ei sisällä omakohtaisia selityksiä, vaan antaa lukijan vapaasti muodostaa mielipiteensä: Onpa Kipling itse kuvittanutkin lastenkirjansa ("Niin Juuri juttuja pikku lapsille") hauskoilla piirroksilla. Äidiltä on tuo sukkeluus peräisin, joka kauttaaltaan pulppuilee vereksenä ja sotilaskertomuksissa kohoaa verrattomaksi veikeydeksi. Sanomalehtimiehen ammatin täytyy olla oivana harjotuksena tällaisille luontaisille taipumuksille pirteitten kuvausten kyhäilemiseen oudoista, yleisön mieltä kiinnittävistä oloista. Kipling tosin alotti runoelmilla, jo 15—16-vuotiaana julkaisten pari mitätöntä vihkosta ja v. 1886 Intiassa kolmannen, joka siellä saavutti jonkun verran huomiota. Mutta joskin hän tälläkin alalla myöhemmin julkaisi kolme huomattavaa kokoelmaa ja liudan hajallisia sepitelmiä, niin koitui hänen oikeaksi alakseen lyhyt kertomus.

Hän alotti kyhäilemällä sanomalehteensä pikakuvia ympäristöstään. Hän toimi alalla, jolla jos millään tulee tuntemaan kirjavimpia oloja, tunkeutumaan mitä erilaisimpiin piireihin ja matkustelemaan monilla paikkakunnilla. Hän perehtyi Intian omituisen haaveelliseen maailmaan ja sen merkilliseen europalais-asutukseen paremmin kuin yksikään muu kynän käyttöön pystyvä, ja tämä kokemus on hänellä näihin asti riittänyt ehtymättömäksi, väliin uusilla matkoilla verestetyksi aiheitten lähteeksi, joka pysyy hänen monipuolisen tuotantonsa huomattavimpana haarana. Myöhemmin, kun Kipling oli suuruus, jolta kustantajat suorastaan kiristivät kaiken mitä ikinä käsistä lähti, Kipling löi kasaan joukon vanhoja leikkelyksiä ("Kamalan yön kaupunki ja muita luonnoksia" 1900), joista näkee hänen ensimäisiä kokeitansa. Kokoelman pääosana on "Smithin hallitus" niminen ylipainossarja hänen sanomalehdessään 1887—8 ilmestyneitä pätkiä. Paljon vähäpätöisen ja kuivan selostelun ohessa on siinä monia reippaita ja leikillisiä kuvauksia, jotka antavat aavistaa mitä nuorukaisesta oli koitumassa. Jo näissä ensi alkeissa on havaittavissa useampia Kiplingin pääaloista: enin osa on kuvauksia Intian europalaisista upseerivirkamiespiireistä sekä alkuasukas-oloista; yksi eläintarina on jo matkassa, samaten yksi kuvaus Etelä-Afrikan sotilas-oloista ja pari halvan sotamiehen haastelua. Näillä kaikilla aloilla Kipling sittemmin kohosi suureksi. Mutta hän vielä laajensi näköpiiriään ja toimialaansa pian. Tuossa samaisessa aikaisten tuotteiden kokoelmassa on muuna osana matkakirjeitä, tavallisen sanomalehtimatkailijan tilapäistyyliin kyhättyjä. "Kamalan yön kaupunki" on annettu liian vaateliaaksi nimeksi Kalkuttalle, josta enimmät kirjeet ovat lähetetyt; muut kuvailevat Jamalpurin rautatiekeskusta ja Giridin kivihiilikaivoksia, kertoillen havaintoja, joihin monet K:n myöhemmistä kertomuksista perustuvat. Väleen hän ulotti matkustelunsa koko englanninkieliseen maailmaan, kyhäten matkakuvauksia kolmen vuoden ajan (1887—9) "Civil and Military Gazette" ja "Pioneer" (Allahabadissa) lehtiin. Nämäkin hän on ollut kiristetty toistamiseen lyöttämään rahaksi, 750 sivun laajuisena valikoimana ("Merestä mereen" v. 1900). Tämä melkein yhtä vähän tunnettu kokoelma esittää Kiplingin oivallisena matkakertojana ja ilmaisee elävästi, miten erinomainen havaintokyky hänellä on. Alussa esitetään Intian merkillisempiä kaupunkeja, v. 1889 ulottuu matkailu Taka-Intiaan, Kiinaan, Japaniin, Yhdysvaltoihin, Tyynenmeren rannikolta aina Mark Twainin asunnolle Atlantin valtioissa. Tätä menoa on Kipling pitkittänyt pitkin aikaa; Yhdysvalloissa hän v. 1892 nai Carolyn Balestierin ja asettui perheelliseksi mieheksi Englantiin, mutta sieltä hän on tuon tuostakin pistäytynyt loitommalle. Huomattavin oli hänen retkensä boerisodan aikana Etelä-Afrikaan, mistä kaksi muutakin huomattavaa kirjailijaa, Haggard ja Doyle, silloin ammenteli vereksiä aiheita.

Kipling on siten hankkinut mitä laajimman taustan kertomuksillensa. Ei ole sitä englantilaista alusmaata, jota hän ei olisi tavalla tai toisella käsitellyt. Nämä matkat ovat luoneet hänen kansalaisluonteensa. Ollen kaikessa olennossaan käytännön mies, hän silmäilee eri alusmaita pelkästään englantilaisen hallinnon kannalta, ei suuria välitä kansojen vapaudesta, tietäen että se monesti merkitsisi vain sisäisiä verilöylyjä ja raaistumista, ja joutuu siitä horjumattoman kiihkeäksi imperialistiksi, jonka isänmaana on koko anglosaksilainen maailma ja joka brittiläistä kuntoa kannustaen tahtoo saada vallatuksi kaikki tielle osuvat kansat. Suuren suurta on Kipling antanut kansalleen kaikella runsaalla isänmaallisella kirjottelullaan. Valitettavasti on hän siinä mennyt liian pitkälle; etenkin boerisodan aikana hän sai vihattua kaikua nimelleen asettumalla yllyttämään onnettoman kansan kiihkoisimpia sortajia. Tämä väärä natsionalismi ei kuitenkaan ulotu hänen parempiin isänmaallisiin tuotteihinsa; nämä ajavat kansalaiskunnon asiata tavalla, josta ei voi muuta kuin onnitella englantilaisia noin innostuttavan kasvattajan saaneina.

Etusijassa on Kiplingin kuvausten pohjana Intia. Voi käsittää, miten suurella mielihyvällä englantilainen yleisö lukee omaistensa ponnisteluja, tuon moniheimoisen maan rauhoittamisessa ja hallitsemisessa — niillä on suuri viehätys ulkomaalaisellekin. Yhteistä on kaikille kansoille taas se nautinto, mitä tuntee tutustuessansa alkuasukasten sisäisiin oloihin ja merkilliseen sielunelämään.

Ensimäinen v. 1888 ilmestynyt kokoelma sisälsi lyhyitä kynäilyjä upseeri- ja virkamiespiireistä ja joitakuita alkuasukas-aiheita. Edellistä alaa on Kipling vuosien kuluessa jatkanut niin pitkälle, ett'ei löydy sitä vaihetta näiden uran-uurtajain elämästä, mitä hän ei kuvaelisi. Teos "Stalky & C:o" (1889) on sarja suruttomia jutelmia koulusta, jossa englantilaiset pojat saavat ensimäisen kasvatuksensa sotilasuraa varten, ja päättyy innostuttaviin muistelmiin nuorten sankarien ensimäisistä koetuksista maineen kilparadalla. Upseerielämästä on vaikuttavia kertoelmia sekä leiriltä että taistelujen tuoksinasta — huolettomasta elostelusta, iloisesta toveriolosta ja urhojen kuolemaa halveksivasta työstä. Mutta eihän maine kasva vain tanterilla; yhtä suurta kuntoa ja uhrautumista löytää kirjailija sivilihallinnon aloilta tuossa epäterveellisessä ilman-alassa ja melskeisessä maaperässä. Näissä kaikissa oloissa Kipling liikkuu kuin kotonaan konsanaan; mutta sitäpaitsi hän on syventynyt itse sotamiesrivien elämään, ja hänen toinen teoksensa, "Kolme sotamiestä" (1889), oli loistavana alkuna sekä huikeata hilpeyttä että syvää tunteellisuutta uhkuville kertomuksille ja ja lauluille ("Kasarmilauleloita" 1892), joissa suureksi osaksi esiintyy eräs oivallinen toveruskolmikko — jalomielinen, sukkela ja hurjapää irlantilainen Mulvaney, hidas ja jättiläismäinen yorkshirelainen Learoyd ja kelpo lontoolainen Ortheris. On mahdoton antaa käsitystäkään siitä aiheiden kirjavuudesta ja kertomistavan eloisuudesta, mitä Kiplingin tuotannon tässä haarassa ilmaantuu. Suureksi osaksi ovat ne vielä murteella kirjotettuja, välittömästi huokuen todellisuutta. — Näistä sotilaselämän kuvauksista on yksi suomennettu [Sotilaskertomuksia, suom. Wald. Landblad (1899)]; tämä kahden rumpalipojan sankarikuolemaa kuvaileva kertomus ei ole parempien joukkoon luettava.

Edellämainittuna vuonna ilmestyi toinenkin, vuorostaan yksinomaan alkuasukaselämää kuvaileva kertomuskokoelma "Mustaa ja valkeaa". Näiden kumpaisenkin kokoelman kirjallinen arvo on paljoa suurempi kuin Kiplingin ensimäisen kertomussarjan. Hän oli pääsemässä kykynsä korkeimmalle tasolle. Viimeksi mainitussa on hurjan voimakas kertomus muhamettilaisesta, joka elää pelkässä koston tavottelussa hänen kunniansa loukkaajaa vastaan ("Dray Wara Yow Dee" [Sotilaskertomuksia, suom. Wald. Lindblad (1899)]) ja sitte jatkuu suoraan elämästä otettuja useasti kertojan omin sanoin kuvattuja vaiheita, joissa ihmeellisellä tavalla kuvastuu vuosituhansia erillään versoneen sivistyksen ja outojen olojen erikoinen käsityskanta ja maailmankatsomus sekä satumainen henki.

Kipling oli nyt ylentynyt maansa huomatuimmaksi kirjailijaksi ja hänen teoksiaan käännettiin jo kilvan kaikille sivistyskielille. Käytännöllisenä miehenä hän osasi ottaa teoksistaan hintaa riittämään asti (hän saa jokaisesta lyhyemmästä kertomuksestaan keskimäärin 25,000 mk, on saanut sellaisen summan pikku runoistakin), mutta kustantajat ahdistivat vain yhä tuimemmin. Tämä johti ei ainoastaan suureen tuotteliaisuuteen, vaan liikatuotantoonkin. Kertomuskokoelma "Aaveellinen kantotuoli" (1890) sisältää jo pari vähäarvoisempaa kertomusta (m.m. yllä suomennetuksi mainitun), mutta silti se vielä osottaa ilmeistä nousua. Nyt laajenee aihevarasto. Alkukertomus "Aaveellinen kantotuoli" ilmaisee Kiplingin mestaruutta poikkeuksellisten sielun-ilmiöiden kuvaamisessa, sielullisten sairauksien ja salaperäisten kehitysten, jollaisten maana ei yksistään Intia ole. Tässä kertomuksessa sortuu liiallisen työn uuvuttama virkamies haavenäkyihin, kaikesta luontaisesta kovuudestaan ja tunnottomuudestaan huolimatta joutuen kärsimään kunniattoman menettelyn ansaitseman koston. Eräässä toisessa kertomuksessa, "Liikenteen häiritsijä" ("Monta keksintöä" nimisessä kokoelmassa) hän samalta alalta kertoo mitä suurimmalla mestaruudella, miten yksinäinen majakanvartija australialaisilla vesillä joutuu yksitoikkoisuuden uhriksi ja kummallisten erheitten valtaan. Samassa kokoelmassa Kipling näiden sielullisten ilmiöiden alalla jälleen alottaa aihesarjan, joka on yhtä uutta maailmaa kuin kuvaukset Intiasta. "Maailman oivallisin juttu" on ylen vaikuttaviin puitteisiin piirretty kuva nuorukaisesta, jonka sielussa kajastelee muistelmia edellisten elämäkausien ajalta, parin tuhannen vuoden ajalta, katkelmina, joita kertoja saa vain hetken käyttää, kunnes maailman aineellinen hyörinä nuo kuvat häätää. "Risupoika" taasen — johon lukija saa tutustua nyt suomennetussa näytteessä Kiplingin kertomuksista — on ilmestynyt "Päivän työ" kokoelmassa; sen omituisena viehkeytenä on kahden nuoren yhteinen, lohdullinen unimaailma. Eräässä uusimmista kokoelmistaan ("Matkustuksia ja löytöjä") Kipling lisää pari kertomusta näihin hienoihin kuvauksiinsa: "Langaton" ja "He", molemmat mahdottomia parilla sanalla määritellä.

Yhä uusia muotoja löytää tämä harvinaisen monipuolinen kirjailija. Edellä mainittu "Aaveellinen kantotuoli" niminen kokoelma alotti kaksi muutakin alaa: varsinaisen seikkailukertomuksen ja lapsielämän kuvailun. Edellisiä ovat "Morrowbie Jukesin kumma ratsastusretki", joka kertoo hirveitä piirteitä hindulaisesta kuolleitten kaupungista, ja "Mies joka pyrki kuninkaaksi", kahdesta elämää surkeilemattomasta kulkurista, jotka totisesti perustivat Abessinian vuoriseutuun kuningaskunnan, vaan saivat järisyttävän lopun uskalikkuudelleen. Näiden jatkona on oikea seikkailuromaani "Kim, koko maailman pikku ystävä" — katuelämää ja vakoilumatkailua paikasta paikkaan, pulasta toiseen, päähenkilönä europalaissyntyinen, terveluonteinen katupoika; mutta oikea nuorisonromaani se ei ole. — Lapsielämästä on kokoelmassa pari oivallista kuvaa; toinen, "Wee Willie Winkie" — kertomus rykmentin urheasta pikku lemmikistä — on suomennettu "Kertomuksiin Intian ylängöiltä". Kipling on hieno ja osuva lasten kuvaaja; monet hänen kertomustensa valoisimmista piirteistä ovat lapsimaailmasta.

Tämä ominaisuus on saattanut hänet mestariksi sillä alalla — taaskin uudella — jolla hän on katsottava arvokkaimman työnsä suorittaneeksi: nuorisonkirjailijana. V. 1890 — tuottoisimpana vuonnansa — Kipling julkaisi pelkiksi vuoropuheluiksi sovitetun laajemman teoksen englantilais-intialaisesta seuraelämästä ("Gadsbyn pariskunta"), jossa sekä leikki että surumielisyys ja värisyttävän syvä tunne omituisen asun ohella on mieltä viehättämässä, mutta joka kuitenkin päättyy jokseenkin tyhjästi. Kun tätä v. 1891 seurasi kaksi jokseenkin tavallisen laatuista, Hall Cainen tyyliin laadittua romaania — "Valon kadotessa" [suomeksi rouva Aino Malmbergin kääntämänä v. 1900] ja "Elämän estekilpailu" — niin arveltiinpa Kiplingin uutuuden jo lopahtaneen, kuten heti alusta asti oli näin äkillisellä loistolla ilmestyneestä kyvystä peljätty. Mutta Kipling ponnisti seuraavalla kokoelmalla — "Monta keksintöä" — taas parhaansa; siinä tosin jälleen ilmenee vähemmän valittuja tuotteita, mutta on siinä oivallisiakin lisiä entisiin ja uutta on muutamia humoreskeja kotoisista, Englannin oloista, joista Kipling sittemmin on lukuisasti valinnut täytteitä kertomusryhmiinsä. Ja v. 1894 ilmestyi hänen kynästään kerrassaan merkillinen teos, "Viidakkokirja" [suomeksi rouva Helmi Setälän kääntämänä v. 1898 ("Indian viidakoista")], ryhmä eläinsatuja, melkein yksinomaan Intian viidakon syvyyksistä. Useimmissa esiintyy sama piiri: suden imettämä ja eläinten seassa kasvava hindulapsi Mowgli, hänen opettajansa karhu Baloo sekä suojelijansa pantteri Bagheera ja jättiläiskäärme Kaa, velipuolensa — nimittäin suden omat penikat — ja julma tiikeri Shere Khan. Tämä outo maailma ajattelee ja puhuu, toimii omissa salaperäisissä oloissaan niin syvällä metsäelämän tuntemuksella eteemme loihdittuna että niin nuorten kuin vanhainkin täytyy tempautua mukaan. Ne ovat tavattoman tehoavia ja mieltäkiinnittäviä, ja seuraavana vuonna ilmestynyt "Toinen Viidakkokirja" pysyi samalla tasolla. Lapsille julkaisi Kipling omakuvittamansa satukokoelman "Niin Juuri juttuja pienille lapsille", joka tosin ei niin paljoa uutuutta tarjoa, vaan on kuitenkin hyvä lastenkirja. Vilkas nuorisonromaani on "Meren sankarit"; se on ilmestynyt suomeksi ruotsinnoksesta käännettynä, puoleen kokoon typisteltynä — esimerkkinä siitä, millä tavalla suuretkin kustannusliikkeet vielä katsovat voivansa pidellä kirjallisuutta. Englantilaiselle nuorisolle erityisesti aijottu on Kiplingin väsymättömästä kynästä herunut "Pook-vuoren tonttu"; se on tarinasarja Englannin historiasta, piktiläistaisteluista keskiajalle asti.

"Päivän työ" niminen kertomuskokoelma (1897) on käänteenä Kiplingin lyhyitten kuvausten suuressa joukossa; siitä asti hän vaipuu alas päin, ei voi sanoa miten pitkäksi aikaa, kuumeentapaisesti työntäessään kyhäyksiä sanakaupalla aikakauslehtiin ja kustantajille. Tämä kokoelma ylimalkaan ilmaisee huoliteltua työtä; siitä on myöskin "Hänen esi-isäinsä hauta" tähän kokoelmaan suomennettu näytteeksi hänen hiljaisemmista intialaisista kertoelmistansa. Jos jo tuossakin kokoelmassa on teennäisiä pätkiä, kuivia vertauskuvallisia elottomien esineiden henkiinherätystä haastelemaan viidakkomaailman tapaan (kuten laivan ja höyryveturin!), niin on esim. "Matkustuksia ja löytöjä" niminen kokoelma suorastaan kehno, paria poikkeusta lukuunottamatta. Kipling lyöttäytyy viime vuosina julkaisemissaan kertomuksissa puhutteluttamaan kotimaan sota- ja merimiehiä kuten Intiassa oli tehnyt, mutta tuloksissa hän jää aivan takapajulle muista samoja aiheita käsitelleistä kertoilijoista. Sillävälin on hän kuitenkin saanut valmiiksi useita onnistuneita pitempiä teoksia, joita ylempänä on moniaita mainittukin, joten häneltä voi edelleen odottaa arvokkaitakin lisiä.

Romaanikirjailijaa, suurien tehtävien, erityisten aatteiden ajajaa ei Kiplingistä koskaan tule. Runoilijaa hänessä on; "Kasarmilaulujen" lisänä sisältävät "Merestä mereen" ja "Viisi kansaa" varsin vaikuttavia runoelmia, joissa on erittäin taidokas muoto, joskin harvoin lyyrillisiä tunnelmakuvia, vaan enimmiten runoiksi soviteltuja kertomuslastuja. Mutta hän on harvinaisen etevä kertoja, erinomainen sieluntilojen tutkija, tarkka havaintojen tekijä, terveen, tavattomia taipailemattoman elämänpolun saarnaaja, joka pikakuvillaan kaikista maailman ääristä luo piirteitä yleis-inhimillisestä sekä tuntee ja herättää myötätuntoa yhteiskunnan halvimpienkin olentojen kärsimyksiä ja inhimillisiä erheitä kohtaan. Miehekkyys, kunto saa hänessä loistavan puoltajan, ja se harrastus sekä suuri ihmistuntemus on hänestä tehnyt nykyajan kenties etevimmän nuorisonkirjailijan, joka ehdottomasti viehättää lukijansa. Miehisen sukupolven kuvailija ja kirjailija hän muuten yksinomaan onkin.

Kipling osaa sovittaa aiheensa mahdollisimman vaikuttavaan kehykseen. Hän suuressa määrin antaa muiden kertoa omaan erityiseen lajiinsa, itse suoranaisesti esiintymättä. Tämä tavatonta tyylillistä vaihtelua luova kertominen useasti tapahtuu eriskummallisissa olosuhteissa, jotka lisäävät yleisvaikutusta. Tehon tavottelussa Kipling kyllä menee liiallisuuksiinkin; alituiset motto-lauseet, esi- ja jälkirunot, kirjakkeiden muuttelut tuntuvat yhtä häiritseviltä kuin liian tuotteliaisuuden synnyttämät hutiloidut tahi teennäiset täytteet. Mutta niin suuret määrät on hänen jo kolmeakymmentä lähenevässä teossarjassaan täysipainoista, että hän on syyllä saanut johtavan aseman maansa kirjallisuudessa, jonka suhteita häneen emme tässä voi lyhyestikään esittää sen vuoksi että koko englantilainen kirjallisuus on meillä tuntematon. Vastustajia on Kiplingin tapaisella sovinnaisista muodoista piittaamattomalla uutuusmiehellä kyllä, mutta sekin seikka, että hänen melkein kaikki teoksensa on heti ilmestyttyään käännetty muille Europan kielille, osottaa miten laajalti ja suuressa määrin hän on saavuttanut suosiota ja ihailua.

Suomentaja.

Hänen esi-isäinsä hauta.

Voitte kuulla sanottavan, että jos koko Intiassa olisi vain yksi ainoa leivän puolikas, niin se jaettaisiin tasan Plowdenien, Trevorien, Beadonien ja Rivett-Carnac'ien kesken. Se on vain yksi sanantapa siitä, että muutamat perheet palvelevat Intiaa polvi polvelta niinkuin delfinit seuraavat toisiaan yhtenäisenä rivinä aavan meren poikki.

Ottakaamme pieni ja vähemmän huomattu tapaus. Keski-Intiassa tahi sen seuduilla on ollut ainakin yksi Devonshiren Chinnien edustaja säännöllisesti niiltä ajoilta asti, jolloin luutnantti ja ilotulitusten laittaja Humphrey Chinn, Bombayn europalaisrykmentistä, otti osaa Seringapatamin vallotukseen v. 1799. Alfred Ellis Chinn, Humphreyn nuorempi veli, komensi bombaylaista krenatörirykmenttiä vuosina 1804—13, nähden sekalaisia otteluita; ja v. 1834 John Chinn samaa sukua — kutsumme häntä John Chinn Ensimäiseksi — kohosi ilmoille maltillisena järjestysmiehenä metelisenä aikana Mundesur nimisessä paikassa. Hän kuoli nuorena, mutta jätti leimansa uuteen maahan, ja kunnioitettava johtokunta keräsi hänen ansionsa hyvin muhkeaan muistopuheeseen ja maksoi kulut hänen Satpuran mäkilöihin luodusta hautakummustaan.

Häntä seurasi hänen poikansa, Lionel Chinn, joka jätti pikku devonshirelaiskodin juuri parahiksi kapinassa pahasti haavottuakseen. Hän vietti työteliään elämänsä sadanviidenkymmenen engl. penikulman kehässä John Chinnin haudan tienoilla ja kohosi rykmentin päälliköksi pienille, rajuille vuoristolaisille, joista useimmat olivat tunteneet hänen isänsä. Hänen poikansa John syntyi pienessä pehkukattoisessa, multavallisessa rykelmässä, joka tänä päivänäkin on kahdeksankymmentä penikulmaa lähimmältä rautatieasemalta keskellä tiikerien tyyssijaksi suotua näreikköä. Eversti Lionel Chinn palveli kolmekymmentä vuotta ja otti eron. Kanaalissa hänen höyrylaivansa sivuutti Intiaan lähtevän kuljetuslaivan, jossa hänen poikansa oli matkalla itään sukuvelvollisuuksia suorittamaan.

Chinnit ovat hyväonnisempia kuin monet muut, syystä että tarkalleen tietävät mitä heidän on tehtävä. Nokkela Chinn läpäisee Bombayn siviliviraston ja pääsee Keski-Intiaan, missä jokainen iloitsee hänet nähdessään. Tyhmä Chinn antautuu polisilaitoksen tahi metsänhoitohallituksen käytettäväksi, ja ennemmin tahi myöhemmin hänkin ilmestyy Keski-Intiaan, ja siitä on johtunut puheenparsi "Keski-Intian asukkaat ovat bhilit, mairit ja chinnit, kaikki yhtä maata". Rotu on pieniluinen, tummaverinen ja vaitelias, ja tyhmimmätkin heistä ovat hyviä pyssymiehiä. John Chinn Toinen oli kutakuinkin nokkela, mutta ollen vanhin poika, hän meni armeijaan, Chinnien tavan jälkeen. Hänen velvollisuutenaan oli lojua isänsä rykmentissä luonnollisen elämänsä aika, vaikka joukko oli sellainen, että useimmat olisivat hyvästi maksaneet sitä välttääkseen. He olivat säännötöntä jalkaväkeä, pienikasvuisia, tummia ja kiiltäväihoisia, pukuna mustanahkasaumaiset vihreät mekot; ja ystävät nimittivät heitä "wuddareiksi", mikä merkitsee alhaissäätyistä kansanrotuluokkaa joka koloistaan kaivaa rottia syötäväkseen. Mutta wuddarit eivät panneet pahakseen lisänimeään. He olivat ainoat wuddarit, ja heidän ylpeytenään olivat seuraavat seikat:

Ensinnäkin heillä oli vähemmän englantilaisia upseereita kuin millään muulla alkuasukasrykmentillä. Toiseksi, heidän nuorempi upseeristonsa ei tarkastuksissa ollut ratsain, vaan asteli miestensä etunenässä. Miehellä, joka pystyy pitämään puoliaan wuddarien rinnalla heidän pikamarssissaan, täytyy olla aimo keuhkot ja jäntevät raajat. Kolmanneksi, he olivat enimmin pakka shikarries (perinpohjin koulitut metsästäjät) koko Intiassa. Neljänneksi — sama kuin sadanneksi — he olivat wuddarit — entisajoilta Chinnin Säännötön Nostoväki, mutta nyt aina ja ijankaikkisesti wuddarit.

Kukaan englantilainen ei käynyt miesten majassa paitsi rakkaudesta tai sukutavan vuoksi. Upseerit puhuttelivat sotureitaan kielellä jota ei kaksikaansataa Intian valkoihoista ymmärtänyt; ja miehet olivat heidän lapsosiaan, kaikki värvättyjä bhileistä, jotka ehkä ovat omituisin Intian monista omituisista roduista. He olivat, ja sydämestään vielä ovat, rajuja, salakähmäisiä, arastelevia, lukemattomiin taikauskoihin piintyneitä. Rodut, joita nimitämme maan alkuasukkaiksi, tapasivat bhilit omistamassa maan, kun ensin tunkeusivat tuohon osaan maailmaa tuhansia vuosia takaperin. Kirjat sanovat heitä esi-aarialaisiksi, syntyperäisiksi, dravideiksi j.n.e.; ja siksi bhilitkin itseään nimittävät, vaikka toisin sanoin. Kun rajputpäällikkö, jonka hovirunoilijat voivat laulaa hänen sukuperänsä kaksitoistasataa vuotta taaksepäin, asetetaan valtaistuimelleen, niin ei hänen vihkimisensä hallitsijaksi ole täydellinen ennen kuin hänen otsaansa on tehty merkki bhilin suonista lasketulla verellä. Rajputit sanovat ettei tuolla muodollisuudella ole merkitystä, mutta bhil tietää että se on vihoviimeinen tähde hänen vanhoista oikeuksistaan maan ikivanhana omistajana.

Vuosisatojen sorto ja teurastus teki bhilistä julman ja puolihullun varkaan ja karjanvoron, ja englantilaisten maahantullessa hän näytti miltei yhtä taipuisalta sivistymään kuin omien viidakkojensa tiikerit. Mutta John Chinn Ensimäinen, Lionelin isä, meidän Johnimme vaari, läksi hänen maahansa, asui hänen kanssaan, oppi hänen kielensä, ampui hänen köyhää laihoaan tärvelevän hirven, ja voitti hänen luottamuksensa, niin että jotkut bhilit oppivat kyntämään ja kylvämään, kun taas toiset saatiin mielistellyksi yhtiön palvelukseen ystäviensä poliseiksi.

Huomatessaan että rivissä seisominen ei merkinnyt hetimiten tapahtuvaa telotusta he suostuivat sotureiksi kuten työlääseen mutta huvittavaan urheiluun, ja olivat innokkaat pitämään villiä veljiään kurissa. Se oli kiilan teränä. John Chinn Ensimäinen antoi heille kirjallisen lupauksen että, jos määräpäivästä alkaen lyöttäytyivät hyviksi, hallitus unohtaisi kaikki edelliset synnit; ja koska John Chinnin ei tiedetty koskaan rikkovan sanaansa — hän kerran lupasi hirttää bhilin jota paikkakunnalla pidettiin käsinkoskemattomana, ja hirtti hänet heimonsa nähden seitsemästä todistetusta murhasta — niin bhilit asettuivat niin lakeiksi asukkaiksi kuin osasivat. Se oli hidasta, näkymätöntä työtä, jollaista Intiassa tätänykyä uurastetaan kauttaaltaan; ja vaikka John Chinnin ainoa palkinto tuli, kuten sanoin, hallituksen kustannuksella luotuna hautana, ei mäkien pikku väki häntä milloinkaan unohtanut.

Eversti Lionel Chinn tunsi ja rakasti heitä myös, ja he olivat kelpo lailla sivistyneitä, bhileiksi, ennen kuin hänen palveluksensa päättyi. Useaa heistä hädin erotti alasäätyisestä hindu-maanviljelijästä; mutta etelässä, missä John Chinn Ensimäinen makasi haudassaan, villeimmät vielä juuttuivat Satpuran ylängöille, hellien tarua että Jan Chinn, kuten häntä nimittivät, vielä palaisi omiensa luo. Sitä odotellessaan he epäilivät valkeaa miestä ja hänen tapojaan. Pieninkin viritys sai heidät sekamelskassa umpimähkäisiin rosvousrynnäkköihin, ja silloin tällöin tappoihin; mutta jos heitä varoen kohdeltiin, niin he surivat taas kuin lapset ja lupasivat etteivät enää koskaan sitä tekisi.

Rykmentin bhilit — nauhamekkoiset — olivat monin tavoin kelpo poikia, mutta he tarvitsivat suostuttelemista. He tunsivat kiusaannusta ja koti-ikävää, jollei heitä otettu tiikerinmetsästyksille ajomiehiksi; ja heidän kylmäverinen uhkarohkeutensa — kaikki wuddarit ampuvat tiikereitään jalan: se on heidän säätymerkkinsä — sai upseeritkin ihmettelemään. He seurasivat haavotettua tiikeriä yhtä huolettomina kuin siipirikkoa varpusta, ja läpi seudun, joka oli täynnä luolia ja rotkoja ja närehautoja, joissa villipeto saattoi pitää tusinan miehiä armoillaan. Toisinaan joku pikku mies tuotiin kasarmiin pää murskana tahi kylkiluut tielle reväistyinä, mutta hänen toverinsa eivät milloinkaan oppineet varovaisiksi; he vain kilvan ähersivät tiikerin tappamisessa.

Nuori John Chinn laskeutui wuddarien yksinäisen upseerimajan kuistin luo kaksipyöräisten kärryjen taka-istuimelta, pyssylaatikkojensa lentäessä ylt'ympärilleen. Hento, käyränokkainen poikanen näytti hyljätyltä kuin eksynyt vuona, läimäyttäessään valkean tomun housujensa polvista ja kärryjen rämistessä pois pitkin hohtavaa tomurataa. Mutta sydämessään hän oli tyytyväinen. Olihan tämä kaikessa tapauksessa hänen syntymäsijansa, eikä ollut paljoa muuttunutkaan siitä asti kun hänet lapsena lähetettiin Englantiin viisitoista vuotta takaperin.

Jokunen uusi rakennus oli noussut, mutta ilma ja tuoksu ja päiväpaiste olivat entiset; ja vihreät pikku miehet, jotka astelivat harjotuskentän poikki, näyttivät vanhoilta tutuilta. Kolme viikkoa takaperin John Chinn olisi ollut valmis sanomaan, ettei muistanut sanaakaan bhil-kieltä, mutta ulko-ovella hän huomasi huuliensa hymisevän lauseita joita ei ymmärtänyt — vanhoja lastenlaulun katkelmia ja häntäpäitä komentosanoista joita hänen isänsä oli huudellut miehilleen.

Eversti katseli hänen tuloaan ylös portaita ja nauroi.

"Katsoppas!" hän sanoi majurille. "Eipä ole tarvis kysyä poikasen pesyettä. Hän on pukka Chinn. Kelpaisipa omaksi isäkseen viiskymmenluvulta!"

"Toivon että hän ampuu yhtä suoraan", sanoi majuri. "Hän näkyy tuoneen kylliksi rautatavaraa mukanaan".

"Hän ei olisi Chinn jollei ampuisi kohti. Katsoppa, kun hän niistää nenäänsä. Ominainen Chinnin noukka. Heiluttaa nenäliinaa kuin isänsä. Siinä on toinen painos — rivi riviltä".

"Satua kerrassaan, pentele vieköön!" sanoi majuri, tirkistäen ikkunaluukun säleiden lomitse. "Jos hän on oikea sukunsa jälkeläinen, niin hän… Eihän vanha Chinn voinut kulkea tuon repaleen ohi sitä hypistelemättä, yhtä vähän kuin…"

"Hänen poikansa!" sanoi eversti hypähtäen.

"No jukoliste!" huudahti majuri. Pojan silmään oli pistänyt halaistuista ruovoista punottu itikkaverkko, joka riippui kierossa verannan pylvästen välissä, ja koneellisesti hän oli vääntänyt sen reunaa suoraan asentoon. Vanha Chinn oli vuosikausia kolmasti päivässä noitunut tuota verkkoa; hän ei koskaan saanut sitä tyydyttämään mieltään. Hänen poikansa astui huoneeseen viisikertaisen hiljaisuuden vallitessa. He toivottivat hänet tervetulleeksi isänsä ja, tarkastettuaan, itsensä vuoksi. Hän oli ihan naurettavasti seinällä riippuvan everstinkuvan näköinen, ja osapuilleen huuhdeltuaan tomut kurkustaan hän läksi makuusuojaansa isäukon lyhyin, äänettömin viidakkoaskelin.

"Sellaista se on perinnöllisyys", sanoi majuri. "Sen se tekee kolmen sukupolven olo bhilien joukossa".

"Ja sen tietävät miehet", sanoi muuan sivus-upseeri. "Ne ovat odottaneet tätä nuorukaista kieli lerpallaan. Olen tullut siihen uskoon että ellei hän suorastaan vetele heitä miekantupella ympäri korvia, niin he polvistuvat komppanioittain ja rukoilevat häntä jumalanaan".

"On siunattua omistaa edelläkäynyt isä", sanoi majuri. "Minä olen pojilleni nousukas. Olen ollut rykmentissä vasta kaksikymmentä vuotta, ja kunnianarvoisa taattoni oli sivilimies. Ei voi mitata bhilin sielun syvyyksiä. Mutta minkätähden on tuo uhkea kantaja, jonka nuori Chinn toi mukanaan, myttyineen pikajuoksussa käpälämäkeen?" Hän astui verannalle ja hoilasi miehelle — perikuvalliselle vastaleivotulle aliluutnantin palvelijalle, joka osaa englanninkieltä ja puijaa samassa suhteessa.

"Mikä hätänä?" hän huusi.

"Monta pahoja miehiä täällä. Minä menee", oli vastaus. "Otti sahibin avaimet ja sanoo ampuu minun".

"Peijakkaan selvää — peijakkaan valaisevaa. Hiiden sukkelat koivet noilla ylämaan varaslurjuksilla on! Joku oli pahasti säikäyttänyt hänet". Majuri asteli huoneisiinsa, pukeutuakseen aterialle.

Nuori Chinn oli kuin unissaan kävellen harppinut kehän koko majotusalueen ympäri ennen kuin läksi omaan pikku asuntoonsa. Kapteenin asumus, jossa hän oli syntynyt, viivytti häntä hetkisen; sitte hän katseli harjotusalueen kaivoa, jonka arkulla oli illat istuskellut hoitajansa keralla, ja pienoista kirkkoa, johon upseerit läksivät jumalanpalvelukseen aina kun jonkun virallisen tunnustuksen pappi sattui käväisemään siellä päin. Kaikki näytti nyt hyvin pieneltä, kun hän ennen oli pitänyt niitä jättiläismäisinä, mutta paikka oli sama.

Tuon tuostakin hän kulki äänettömän soturiryhmän ohi, joka tervehti. Ne olisivat voineet olla samoja miehiä, jotka kantoivat häntä seljässään hänen ollessaan ensimäisissä pinkohousuissaan. Heikko valo häämötti hänen huoneestaan, ja sisään astuessaan hän turisi käsien syleilevän jalkojaan, ja lattiasta nousi soriseva ääni.

"Ken siinä?" sanoi nuori Chinn, tietämättä puhuvansa bhil-kieltä.

"Kannoin sinua sylissäni, sahib, kun olin vankka mies ja sinä olit pienokainen ja itkit, itkit, itkit! Olen palvelijasi, niin kuin olin isäsi palvelija ennen kuin sinua oli. Olemme kaikki palvelijoitasi".

Nuori Chinn ei voinut luottaa ääneensä, yrittääkseen puhua, ja toinen jatkoi:

"Olen ottanut avaimesi tuolta lihavalta muukalaiselta ja lähettänyt hänet pois; ja paidassasi on rintanapit valmiina, aterialle mennäksesi. Kuka osaisi, jollen minä osaisi? Ja lapsi on siis tullut mieheksi ja unohtaa hoitajansa; mutta veljenpojastani tulee hyvä palvelija, tahi pieksen hänet kahdesti päivässä".

Ja kalahtaen nousi pystyyn, suorana kuin bhilin nuoli, pieni valkotukkainen ryppykasvoinen apinamainen mies, mekko mitalien ja kunniamerkkien peitossa — sopertaen, tervehtien ja vapisten. Hänen takanaan univormuun puettu nuori ja notkea bhil otti pois täytteitä Chinnin sunnuntaisaappaista.

Chinnin silmät olivat kyyneleitä tulvillaan. Vanhus ojensi avaimia.

"Muukalaiset ovat pahaa väkeä. Hän ei enää milloinkaan tule takaisin. Olemme kaikki isäsi pojan palvelijoita. Onko sahib unohtanut, kuka vei hänet katsomaan ansaan saatua tiikeriä virran toiselle puolelle kylään, kun hänen äitinsä oli niin säikähdyksissään ja hän oli niin urhea?"

Tapaus leimahti taikalyhdyn väläyksenä Chinnin mieleen. "Bukta!" hän huusi, ja jatkoi samassa henkäyksessä: "Lupasit ettei minulle tapahtuisi mitään pahaa. Oletko Bukta?"

Toistamiseen mies heittäysi hänen jalkoihinsa. "Hän ei ole unohtanut. Hän muistaa väkensä niinkuin hänen isänsäkin muisti. Nyt voin kuolla. Mutta ensin tahdon elää ja näyttää sahibille kuinka tiikereitä tapetaan. Tuo tuossa on veljenpoikani. Jollei hän ole hyvä palvelija, piekse häntä ja lähetä hänet minulle, niin totisesti tapan hänet, sillä nyt sahib on omiensa parissa. Ai, Jan baba — Jan baba! Jään tänne katsomaan että tämä tekee työnsä hyvin. Ota häneltä saappaat jalasta, tomppeli. Istuhan vuoteella, sahib, ja anna minun katsoa. Se on Jan baba!"

Hän työnsi miekkansa kahvaa eteenpäin, kunnioituksen osotukseksi, jonka ainoastaan varakuninkaat, kuvernörit ja kenraalit saavat, ja hellästi rakastetut pikku lapset. Chinn koneellisesti kosketti kahvaa kolmella sormella, umpimähkään mutisten jotakin itselleen tajuamatonta. Se osui olemaan vanha vastaus hänen lapsuutensa ajoilta, kun Bukta kurillaan sanoi häntä pikku kenraali sahibiksi.

Majuri asusteli vastapäätä Chinniä, ja kuullessaan palvelijansa kummastuksesta hengähtävän syvään hän vilkaisi sinne päin. Sitte majuri istahti vuoteelleen ja vihelsi, sillä hänen hermoilleen oli hiukan liikaa katsella kuinka vanhempi alkuasukasupseeri, puhdasrotuinen bhil, Brittiläisen Intian ritarikunnan jäsen, jolla oli kolmenkymmenenviiden vuoden nuhteeton virantoimitus takanaan, ja oman väkensä keskuudessa monelle bengalilaiselle pikkuruhtinaalle saavuttamaton arvo, oli kamaripalvelijana viimeksiyhtyneelle aliluutnantille.

Kovakurkkuiset torvet puhalsivat iltasoiton jolla on pitkä juttu takanaan. Ensinnä muutamia vihlovia säveleitä kuin ajomiesten kirkaukset etäisestä väijytyksestä, ja sitte, paisuvana, puhtaana ja heleänä lopputoisinto huimasta laulusta: "Ja oi, ja voi, sinä vetryt Mundore — Mundore!"

"Kaikki pikku lapset olivat vuoteessaan kun sahib viimeksi tuon toitotuksen kuuli", sanoi Bukta, ojentaessaan Chinnille puhtaan nenäliinan. Iltasoitto toi mieleen muistoja hänen telttisängystään moskiitoverkon alla, äitinsä suutelosta ja askelten heikkenevästä äänestä kun hän vaipui uneen miestensä keskellä. Hän kiinnitti hakasilla uuden takkinsa mustan kauluksen ja läksi päivälliselle kuin prinssi joka vastikään on perinyt isänsä valtikan.

Vanha Bukta teiskaroitsi viiksiään kierrellen pois. Hän tunsi oman arvonsa, eikä mikään rahasumma eikä mikään hallituksen annettavissa oleva arvo olisi saanut häntä pistelemään nappeja nuorten upseerien paitoihin, tahi ojentamaan heille puhtaita kaulaliinoja. Ja kuitenkin, sinä yönä riisuessaan univormunsa ja kyyrötellessään miestensä joukossa pikku tupakkatunnin, hän kertoi heille mitä oli tehnyt, ja he sanoivat hänen olevan aivan oikeassa. Sitte Bukta esitti väitelmän, joka valkoihoisesta olisi tuntunut raivohulluudelta; mutta nuo kuiskailevat pikku miehet harkitsivat sitä monipuolisesti ja arvelivat että siinä saattoi olla paljo perää.

Päivällisellä, lamppujen valossa, puhe kuten tavallista kääntyi shikarrin ainaiseen aineeseen — kaikkinaiseen isojen otusten metsästykseen kaikenlaisissa olosuhteissa. Nuoren Chinnin silmät suurenivat, kun hän huomasi jokaisen toverinsa ampuneen useita tiikereitä wuddartapaan — s.o. jalan — pitämättä sitä suurempana asiana kuin olisi peto ollut koira.

"Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä", sanoi majuri, "tiikeri on melkein yhtä vaarallinen kuin piikkisika. Mutta kymmenennellä kerralla tulet kotiin jalat edellä".

Se sai kaikki puheen intoon, ja jo aikaa ennen puoltayötä Chinnin pää oli pyörällä kuultuansa kuvailtavan tiikereitä — miehensyöjiä ja karjantappajia jotka kukin harjottivat omaa liikettään yhtä järjestelmällisesti kuin jonkun kauppahuoneen kirjanpitäjät, uusia tiikereitä jotka äskettäin olivat saapuneet siihen ja siihen piiriin, ja vanhoja, ystävällisiä, varsin ovelia petoja jotka tunnettiin lisänimillä — kuten laiska "Mopsi", jolla oli suunnattomat käpälät, ja "Anoppi", joka ilmausi silloin kun sitä vähimmin osasi odottaa ja päästeli naisääniä. Sitte he puhuivat bhil-taioista — avara ja hauska ala — kunnes nuori Chinn alkoi viittailla että he varmaankin vetivät häntä nenästä.

"Emme todellakaan", sanoi muuan mies hänen vasemmalla puolellaan. "Olette Chinn ja kaikki mitä siihen kuuluu, ja teillä on jonkinlaiset laillistetut perintöoikeudet täällä; mutta jos ette usko mitä teille kerromme, niin mitä teettekään kun vanha Bukta pätyy tarinoimaan? Hän tietää kertoa aavetiikereistä, ja tiikereistä jotka menevät omaan helvettiinsä, ja tiikereistä jotka kävelevät takajaloillaan, ja isoisänne ratsastustiikeristä, yhtä hyvin. Kumma ettei hän ole vielä puhunut siitä".

"Tiedätte kai että teillä on esi-isä haudattuna alhaalla Satpuran suunnalla?" sanoi majuri, kun Chinn hymyili epämääräisesti.

"Tietysti", sanoi Chinn, joka osasi Chinnin Kirjan aikataulut ulkoa. Ne ovat vanhassa kuluneessa pääkirjassa kiinalaisella kiiltopöydällä pianon takana kotona Devonshiressa, ja lapset saavat luvan katsella sitä sunnuntaisin.

"No, en ollut varma siitä. Arvoisalla esi-isällänne, poikani, bhilien puheiden mukaan, on oma tiikerinsä — satulatiikeri, jolla hän ratsastaa ympäri maata milloin häntä haluttaa. Minä en pidä tuota säädyllisenä entisen veronkantajan aaveelle, mutta niin ne uskovat nuo etelän bhilit. Meidänkään miehemme, joita voi sanoa kohtuullisen kylmäverisiksi, eivät lähde sinne päin maata ajomiehiksi, jos kuulevat Jan Chinnin olevan ajelemassa tiikerillään. Sen arvellaan olevan kirjava elukka — ei juovikas, vaan täpläinen. Aikamoinen peto se on, ja varma enne sodalle tahi rutolle tahi — jollekin. Siinä on teille sievä sukutarina".

"Mistähän se lienee lähtöisin?" sanoi Chinn.

"Kysykää Satpuran bhileiltä. Vanha Jan Chinn oli voimallinen metsämies Herran edessä. Ehkä se oli tiikerin kosto, tahi ehkä hän metsästelee niitä vieläkin. Teidän täytyy tässä joskus käväistä hänen haudallaan ja tiedustaa. Bukta kai avustaa. Hän kyseli minulta ennen tuloanne olisitteko kovaksi onneksi jo näpäyttänyt ensimäisen tiikerinne. Joll'ette, niin hän aikoo antaa alun teille omien siipiensä suojassa. Tietysti teille ennen kaikkia tämä on tärkeää. Saatte hyvää ajankulua Buktan hoteissa".

Majuri ei ollut väärässä. Bukta piti nuorta Chinniä harjotuksissa tyystin silmällä, ja saattoi huomata että kun uusi upseeri ensi kerran huusi komentosanojaan, koko rivi vavahti. Everstikin ällistyi, sillä tuo olisi saattanut olla Devonshiresta uudella elämisluvalla palanut Lionel Chinn. Bukta oli pitkittänyt oudon väitelmänsä kehittämistä uskottujensa parissa, ja se oli miehille kuin uskonkappale, kun nuoren Chinnin jokainen sana ja liike niin vahvisti sen.

Vanhus teki aikaisin valmistuksia, jotta hänen lemmikkinsä pyyhkisi pois tahran, joka on miehessä ennen kuin on ampunut tiikerin; mutta hän ei tyytynyt ottamaan ensimäistä petoa mikä saapuville sattui. Omissa kylissään hän oli ali- ja ylioikeuden ainoa edustaja, ja kun hänen väkensä — alastomana ja sekapäisenä — rientäen saapui kertomaan merkillepannusta pedosta, käski hän heitä lähettämään vakoojia lähteille ja vesipaikoille, saadakseen varman tiedon olisiko riista sellainen, että soveltui Chinnin arvolle.

Kolmasti tahi neljästi palasivat uskaliaat vainuujat, vilpittömästi ilmottaen että peto oli kapinen, pienehkö — imettämisen uuvuttama naaras tahi vanha harvahammas koiras — ja Bukta tyynnytteli nuoren Chinnin kärsimättömyyttä.

Vihdoin saatiin merkille jalo elukka — kymmenen jalan pituinen karjantappaja, jolla oli aimo laskos irtonaista nahkaa mahan paikkeilla, kiiltävä talja, täyskäherä kaulaharja, rehti viikset, reipas ja nuori ryhti. Se oli pelkän urheilun vuoksi nyrhännyt miehenkin.

"Syötettäköön se", virkkoi Bukta, ja kylän asukkaat ajoivat metsään lehmiä sen huviksi, jotta se pysyisi lähettyvillä.

Ruhtinaat ja valtiaat ovat lähteneet laivalla Intiaan ja kuluttaneet isot rahat, vilahdukseltakaan nähdäkseen puoleksikaan niin komeaa otusta kuin tämä Buktan peto oli.

"Ei ole hyvä", sanoi hän everstille, pyytäessään metsästyslomaa, "että everstini poika, joka ollee — että everstini poika menettäisi poikuusluontonsa mihinkään pikku viidakkopetoon. Niitä saa sitte. Olen kauvan odotellut tätä, joka on oikea tiikeri. Se on tullut mairien maasta. Seitsemän päivän kuluttua viimeistään tuomme tänne vuodan".

Upseerit purivat hammasta kateudesta. Bukta, jos olisi halunnut, olisi voinut kutsua heidät kaikki mukaan. Mutta hän läksi Chinnin kera kahden, kaksi päivää työntökärryissä ja päivän jalan, kunnes tulivat louhiseen, häikäisevään laaksoon, jossa oli vesilampi. Oli paahteinen päivä, ja poika luonnollisesti riisuutui ja läksi uimaan, jättäen Buktan vartioimaan vaatteita. Valkoinen iho näkyy kauvas ruskeaa viidakkoa vasten, ja Bukta näki Chinnin seljässä ja oikeanpuolisessa hartiassa jotakin mikä veti häntä eteenpäin askel askeleelta ja tuijottavin silmin.

"Unohdinpa ettei ole sopivaa riisuutua hänen asemassaan olevan miehen edessä", sanoi Chinn itsekseen, heittäytyen veteen. "Mutta kylläpä tuo pikku äijyt tähystelee minua! Mitä nyt, Bukta?"

"Merkki!" kuiskasi toinen.

"Se ei ole mitään. Tiedät miten minun suvussani se vaihtelee". Chinniä harmitti. Hän ei olisi lähtenyt uimaan, jollei olisi sattunut unohtamaan tuota tummanpunaista syntymämerkkiä seljässään, jossa, näkyi pilvenhattaran kaltainen täplä. Kotona sanottiin että se ilmaantui joka toisessa sukupolvessa, tullen näkyviin, kumma kyllä, noin kahdeksan tahi yhdeksän vuoden vanhasta, eikä sitä voinut pitää kauniinakaan, paitsi että se kuului Chinnin perintöön. Hän kiirehti rannalle ja pukeutui; matkaa jatkettiin, kunnes tapasivat pari kolme bhiliä, jotka heti heittäysivät polvilleen. "Minun väkeäni", murahti Bukta, olematta huomaavinaankaan heidän nöyryyttään; "ja siis sinunkin väkeäsi, sahib. Nuorra ollessani meitä oli vähemmän, mutta voimakkaampaa rotua. Nyt meitä on monta, mutta kehnoa lajia, kuten lienee tunnettuakin. Millä tavalla tahdot ampua sen, sahib? Puusta vai suojuksesta, jonka väkeni rakentaa? Päivällä vai yöllä?"

"Jalan, ja päiväs-aikaan", sanoi nuori Chinn.

"Se oli tapasi ennenkin, kuten olen kuullut", virkkoi Bukta itsekseen, lisäten ääneensä: "Hankin tiedon pedosta. Sitte sinä ja minä menemme sen luokse. Minä otan yhden pyssyn; sinulla on omasi. Enempää ei tarvita. Mikä tiikeri voi olla sinua vastaan?"

Se oli pantu merkille pienen lähteensilmän luona rotkon toisessa päässä, täysin ahmineena ja puolittain nukuksissa toukokuun päivänpaisteessa. Se herätettiin kuin peltokana, ja kääntyi päin, taistellakseen hengestään. Bukta ei yrittänytkään nostaa pyssyään, vaan piti silmällä Chinniä, joka vastasi pedon hurjaan karjaukseen yhdellä ainoalla laukauksella — Buktasta hänen tähtäyksensä tuntui ottavan tuntikausia — joka lävisti kurkun, musertaen selkärangan pään niskan alapuolella hartiain välissä. Tiikeri rykäisi, tupehtui ja kaatui, ja ennen kuin Chinn oikein tiesikään mitä oli tapahtunut käski Bukta hänen seisoa alallaan, mitatakseen matkan hänen jaloistaan pedon ammottaviin leukaperiin.

"Viisitoista", sanoi Bukta. "Lyhyitä askelia. Ei tarvitse toista laukausta, sahib. Sen veri vuotaa kuiviin heti paikalla, eikä meidän tarvitse pilata taljaa. Sanoinhan että nuo olisivat tarpeettomia, mutta ne kuitenkin tulivat — varalle".

Ja äkkiä rotkon rinteet kuhisivat Buktan väkeä — joukko olisi voinut ampua pedon silpuksi, jos Chinnin laukaus olisi pettänyt; mutta he piilottivat pyssynsä ja olivat vain asiaaharrastavina ajomiehinä, viiden tahi kuuden odotellessa määräystä nylkemään. Bukta katseli miten eloisuus katosi noista rajuista silmistä, kohotti toisen kätensä ja pyörähti kantapäällään.

"Ei tarvitse osottaa että me välitämme", sanoi hän. "Nyt, tämän perästä, voimme tappaa mitä haluamme. Ojenna kätesi, sahib".

Chinn totteli. Se oli aivan vakaa ja Bukta nyökäytti päätään. "Se myös oli tapasi", mutisi hän itsekseen, lisäten ääneensä: "Mieheni nylkevät nopeasti. He kantavat taljan kotiin. Eikö sahib tahtoisi tulla köyhään kylääni yöksi ja, ehkä, unohtaa että olen hänen upseerinsa?"

"Mutta nuo ajomiehet — he ovat tehneet kovaa työtä, ja kenties —".

"Hoo, jos nylkevät kömpelösti, niin me nyljemme heidät. Riveissä olen toista, ja täällä toista."

Tuo oli varsin totta. Heittäessään univormunsa ja palatessaan kansansa vajanaisiin pukimiin jätti Bukta soturisivistyksen toiseen maailmaan. Sinä yönä, hiukan puheltuaan alamaistensa kanssa, hän antautui mässäykseen, ja bhilien mässäys on juttu josta ei ole hyvä kirjottaa. Chinn, voitonriemun lämmittämänä, oli keskellä koko mylläkkää, mutta salaperäisten menojen tarkotus oli hänelle salattu. Villiä kansaa tuli tuomaan hänelle uhrejaan, polvistuen hänen eteensä. Hän antoi matkaleilinsä kylänvanhimmille. Nämä tulivat kaunopuheliaiksi ja koristivat hänet kukkaseppelin. Lahjoja ja lainoja, ei kaikki säädyllisiä, työnnettiin hänelle, ja katala musiikki pauhasi ja riehui punaisten nuotioiden ympärillä, laulajien kaijutellessa muinaisaikaisia lauluja omituisine tansseilleen. Alkuasukasten juomat ovat hyvin tehoavia, ja Chinnin oli pakko maistella niitä usein, mutta nekin kai oli höystetty unijuomalla, sillä eihän hän toki muuten olisi vaipunut uneen ja herännyt vasta seuraavana päivänä — puolen päivämatkaa kylästä?

"Sahib oli ylen väsynyt. Vähää ennen päivänkoittoa hän vaipui uneen", Bukta selitteli. "Väkeni kantoi hänet tänne, ja nyt on aika palata suoraa päätä kotiin".

Ääni, tasainen ja kunnioittava, ja askel, vakaa ja hiljainen, teki työlääksi uskoa että vielä joku tunti takaperin Bukta ulvoi ja hyppeli puolialastomien paholaistoveriensa kanssa.

"Väkeni oli kovin mielissään, kun sai nähdä sahibin. He eivät sitä milloinkaan unohda. Kun sahib ensi kerralla lähtee tarjokkaita värväämään, hän menköön minun kansani joukkoon, ja se antaa hänelle niin monta miestä kuin tarvitsemme".

Chinn piti kaiken omana salaisuutenaan, paitsi tiikerin ampumisen, ja Bukta sen jutun koristeli mitä häpeämättömimmällä luonnolla. Talja oli tosiaan komeimpia mitä sotilas-asemalla konsanaan oli levitetty kuivamaan, ja ensimäinen ehtymätöntä sarjaa. Milloin ei voinut seurata poikaansa metsästysretkille toimitti Bukta hänet hyviin käsiin, ja Chinn oppi marsseillaan ja yötulillaan, hämärätarinoimisissa ja tien ohella olevien vesilampien laiteille asettuessa, tuntemaan villin bhilin tapoja ja luonnetta paremmin kuin vähemmän ohjattu mies olisi tullut älynneeksi elinijässään.

Piankin hänen miehensä rykmentissä rohkenivat puhua sukulaisistaan — jotka enimmäkseen olivat pulassa — ja käydä esittämään hänen ratkaistavakseen heimon tapojen mukaisia tapauksia. Kyyrötellen hänen verannallaan iltahämärässä he saattoivat virkkaa, wuddarien keveään, luottavaiseen tapaan, että se ja se nuorimies oli karannut sen ja sen miehen vaimon keralla jostakin kaukaisesta kylästä. No, montako lehmää Chinn sahib pitäisi oikeudenmukaisena sakkona? Tahi, jos hallitukselta tuli kirjallinen määräys että jonkun bhilin piti lähteä johonkin vallitettuun tasangon kaupunkiin todistajaksi oikeudessa, olisikohan viisasta jättää tuo määräys noudattamatta? Toiselta puolen, jos sitä noudattaisi, palaisikohan uskalikko matkamies hengissä?

"Mutta mitä tekoa minulla on näiden asiain kanssa?" Chinn kerran kärsimätönnä uteli Buktalta. "Olen soturi. En tunne lakia".

"Hoo! Laki on narreja ja valkoisia miehiä varten. Anna iso ja äänekäs määräys, niin sitä ne noudattavat. Sinä heidän lakinsa olet".

"Mutta minkätähden?"

Buktan kasvoilta hävisi kaikki ilme ja ymmärrys. Tuo aatos olisi saattanut ensi kertaa juolahtaa hänen mieleensä. "Miten osaisin sen sanoa?" vastasi hän. "Kenties nimen vuoksi. Bhil ei rakasta outoja asioita. Antakaa heille määräyksiä, sahib — kaksi, kolme, neljä sellaista sanaa kerrallaan, että he voivat viedä ne päässään mukanaan. Se riittää".

Chinn siis urheasti anteli määräyksiä, tarkoin käsittämättä että hätäisesti sotilas-asemalla lausuttu sana tuli kamalaksi, järkähtämättömäksi laiksi uskovaisten vuorien takana olevissa kylissä eikä todella ollut sen vähempää kuin Jan Chinn Ensimäisen laki, miehen joka, sellainen oli kuiskailtu taru, oli palannut maan päälle pojanpoikansa ruumiiseen kolmatta sukupolvea katselemaan.

Asiasta ei voinut olla epäilystä. Kaikki bhilit tiesivät että Jan Chinn, jälleen lihaksi tulleena, oli kunnioittanut Buktan kylää läsnäolollaan, tapettuaan ensimäisen — tässä elämässä — tiikerinsä; että hän oli syönyt ja juonut kansan parissa, kuten hänen tapansa oli, ja — Bukta oli kai sekottanut Chinnin juomaan hyvin paljo muuta ainetta — hänen seljässään ja oikeanpuolisessa hartiassaan kaikki olivat nähneet saman vihaisen, punaisen Lentävän Pilven, jonka korkeat jumalat olivat leimanneet Jan Chinn Ensimäisen ihoon, kun hän ensin tuli bhilien luo. Narrimaisen valkoihoisen maailman edessä, jolla ei silmiä olekaan, hän oli hento ja nuori upseeri wuddarien joukossa; mutta hänen oma kansansa tunsi hänet Jan Chinniksi, joka oli tehnyt bhileistä miehiä; ja hartaassa uskossaan he riensivät viemään hänen sanojaan, varoen etteivät ne koskaan vähääkään muuttuneet tiellä.

Syystä että villi-ihmisellä ja lapsella joka leikkii yksinäisiä leikkejä on sama kauhu joutua naurunalaiseksi tahi kyseltäväksi, piti pikku väki vakaumuksensa omana tietonaan; eikä eversti, joka luuli tuntevansa rykmenttinsä, vähääkään arvannut että jok'ikinen noista kuudestasadasta nopsajalkaisesta, pyöreäsilmäisestä soturista, seisoessaan asennossa kylki kyljessä, lujasti ja varmasti uskoi että vasemmalla sivustalla oleva aliluutnantti oli kahdestisyntynyt puolijumala — heidän maansa ja kansansa suojelusolento. Maajumalat itse olivat leimanneet hänen lihaksitulemisensa, ja ken uskaltaa epäillä maajumalien käsitekoa?

Chinn, ollen ennen kaikkea käytännöllinen, näki sukunimensä olevan itselleen hyväksi avuksi riveissä ja leirissä. Hänen asuntonsa alkoi näyttää pienoiselta luonnontieteelliseltä museolta, huolimatta niistä kaksoiskappaleista päitä, sarvia ja kalloja, mitä hän lähetti kotiin Devonshireen. Kansa, perin inhimillisesti, oppi tuntemaan jumalansa heikon kohdan. On tosi että hän oli lahjomaton, mutta linnunnahat, perhoset, kovakuoriaiset ja ennen kaikkea uutiset isosta riistasta miellyttivät häntä. Muissakin suhteissa hän täytti Chinnin ikimuistoisen mitan: hän oli suojattu kuumeelta. Yön istuminen syötiksi liekaan pannun pukin vieressä kosteassa laaksossa, joka olisi majurille antanut suokuumeen kuukaudeksi, ei vaikuttanut häneen mitään. Hän oli, kuten sanottiin, "karaistu ennen syntymäänsä".

No niin, hänen palvelusaikansa toisen vuoden syksynä hiipi maasta levoton huhu ja kiersi bhileissä. Chinn ei kuullut mitään ennen kuin eräs upseeriveikko sanoi hänelle päivällisellä pöydän yli: "kunnianarvoisa esi-isänne on maleksimassa Satpuran mäkilöissä. Teidän olisi parasta käydä katsomassa mikä häntä vaivaa".

"En tahdo osottaa kunnioituksen puutetta, mutta olenpa jo hiukan kyllästynyt kunnianarvoisaan esi-isääni. Bukta ei puhu mistään muusta. Mitä arvellaan vaarini hommailevan nykyään?"

"Ratsastelee kuuvalolla maita ja metsiä tuolla tiikerillään. Hänet on nähnyt noin kaksi tuhatta bhiliä kiitämässä Satpuran harjanteita, säikytellen ihmisiä kuoliaaksi. He uskovat sen hartaasti, ja kaikki Satpuran jehut palvelevat hänen alttarinsa ääressä — hautakummullaan, piti sanomani — kuin jumalaansa ainakin. Teidän todella pitäisi käväistä siellä. Olisi kai hullua nähdä, miten vaarivainajanne on ylennyt maan jumalaksi".

"Mikä saa teidät luulemaan että jutussa on mitään perää?" sanoi Chinn.

"Se että kaikki miehemme kieltävät sen. He kieltävät koskaan kuulleensa Chinnin tiikeristä. Mutta se on ilmetty valhe, sillä jokainen bhil on kuullut".

"Ainoastaan erään seikan olette jättäneet huomioon ottamatta", virkkoi eversti miettivästi. "Kun paikallinen jumala jälleen ilmestyy maan päälle, niin se on aina puolustuksena jollekin melskeelle; ja nuo Satpuran bhilit ovat jokseenkin yhtä villejä nyt kuin silloin kun iso-isänne jätti heidät, nuori mies. Se merkitsee jotakin".

"Tarkotatte että he suittaisivat nousta sotajalalle?" sanoi Chinn.

"En voi sanoa — nyt vielä. En sitä vähääkään kummastelisi".

"Minulle ei ole kerrottu tavuakaan".

"Sen selvempi todistus. Ne salailevat jotakin".

"Bukta säännöllisesti kertoo minulle kaikki. Ja minkätähden hän ei ole kertonut tätä?"

Chinn teki tuon kysymyksen suoraan vanhukselle sinä iltana, ja vastaus kummastutti häntä.

"Miksi kertoisin hyvin tunnettua? Niin, täplikäs Tiikeri on liikkeellä Satpuramaassa".

"Ja mitä villit bhilit luulevat sen merkitsevän?"

"He eivät tiedä. He odottavat. Sahib, mitä on tulossa? Sano vain pikku sana, niin me olemme tyytyväisiä".

"Me? Mitä on harjotetuilla miehillä tekemistä tarujen kanssa, joita kuuluu viidakkojen bhilien keskuudesta?"

"Kun Jan Chinn herää, niin ei kellään bhilillä ole aikaa jäädä alalleen".

"Mutta hän ei ole herännyt, Bukta".

"Sahib" — vanhuksen silmät kuvastivat hellää nuhdetta — "jos hän ei tahdo tulla nähdyksi, niin miksi lähtee hän liikkeelle kuuvalolla? Tiedämme että hän on hereillä, mutta emme tiedä mitä hän haluaa. Onko se merkkinä kaikille bhileille, vai koskeeko se ainoastaan Satpuran kansaa? Sano pikku sana, sahib, jotta veisin sen miehille ja lähettäisin edelleen kyliin. Minkätähden ratsastelee Jan Chinn hautansa ulkopuolella? Kuka on tehnyt väärin? Merkitseekö se mustaakuoloa? Tai pernaruttoa? Kuolevatko lapsemme? Miekkaako se ennustaa? Muista, sahib, että olemme sinun kansaasi ja sinun palvelijoitasi, ja tässä elämässä kanniskelin sinua sylissäni — tietämättä".

"Bukta on nähtävästi kurkistanut liian syvälle pikariin tänä iltana", Chinn ajatteli; "mutta jos voin tehdä mitään äijän tyynnyttämiseksi, minun täytyy. Tuntuu keskulaiselta kapinahuhulta".

Hän vaipui syvään pajutuoliin, jonka yli hänen ensimäinen tiikerintaljansa oli heitetty, ja hänen painonsa istuimella lennätti käpälät kynsineen hänen olalleen. Hän puhuessaan tarttui niihin koneellisesti, vetäen vuodan vaipan tavoin ylleen.

"Nyt tahdon sanoa sinulle totuuden, Bukta", hän virkkoi, nojautuen eteenpäin, keksiäkseen korean valheen.

"Näen että se on totuus", vastasi värisevällä äänellä Bukta.

"Jan Chinn liikuskelee Satpurain keskuudessa, ratsastaen Täplikkäällä
Tiikerillä, sanot? Olkoon niin. Sentähden merkki on ainoastaan
Satpuran bhileille, eikä koske bhilejä jotka kyntävät idässä ja
pohjoisessa, Khandeshin bhilejä eikä ketään muutakaan, paitsi
Satpuran bhilejä, jotka, kuten tiedämme, ovat villejä ja lapsellisia".

"Se on siis merkki heille. Hyvä vai paha?"

"Epäilemättä hyvä. Sillä minkätähden Jan Chinn tekisi pahaa niille, joista hän on tehnyt miehiä? Yöt etelässä ovat kuumat; on paha maata samalla vuoteella liian kauvan kylkeään kääntämättä, ja Jan Chinn tahtoo jälleen katsella kansaansakin. Hän siis nousee, viheltää Täplikkään Tiikerin ja lähtee viileää ilmaa hengittämään. Jos Satpuran bhilit pysyisivät kylissään eivätkä kuljeskelisi pimeän tultua, niin he eivät näkisikään häntä. Tosiaan, Bukta, se ei merkitse muuta kuin että hän taas haluaa nähdä maataan. Lähetä tämä uutinen etelään, ja ilmota että se on minun sanani".

Bukta kumarsi lattiaan asti. "Taivasten tekijä!" ajatteli Chinn, "ja tuo vilhuva pakana on ensi luokan upseeri ja suora kuin arpanoppa! Voinpa vielä hiukan pyöristellä tätä juttua, saadakseni sen sievästi tolalleen". Hän jatkoi:

"Jos Satpuran bhilit kysyvät merkin tarkotusta, kerro heille että Jan Chinn tahtoo nähdä kuinka ovat pitäneet vanhat lupauksensa hyvästä elämästä. Kenties he ovat rosvonneet; kenties he aikovat olla tottelematta hallituksen määräyksiä; kenties viidakossa makaa kuollut mies; ja Jan Chinn on siis tullut katsomaan".

"Onko hän siis vihoissaan?"

"Joutavia! Olenko minä milloinkaan vihoissani bhileilleni? Lausun vihaisia sanoja ja uhkailenkin kyllä kaikenlaista. Sinä tiedät, Bukta. Olen nähnyt sinun hymyilevän kädenselkäsi takana. Minä tiedän, ja samoin sinä. Bhilit ovat lapsiani. Olen monestikin sen sanonut".

"Kyllä. Ollaan lapsiasi", sanoi Bukta.

"Ja samoin on Jan Chinnin, isäni isän laita. Hän tahtoo nähdä rakastamansa maan ja kansan vielä kerran. Se on hyvä henki, Bukta. Minä sen sanon. Mene ja kerro heille. Ja toivon hartaasti", hän lisäsi, "että se tyynnyttää heidät oloilleen". Heilauttaen tiikerinnahan taakseen hän nousi haukotellen pitkään ja peittelemättä, näyttäen hyvin säilyneet hampaansa.

Bukta pakeni, ja riveissä oli joukko kiihkoisia kysyjiä häntä vastassa.

"Se on totta", sanoi Bukta. "Hän verhoutui taljaan ja puhui siitä. Hän tahtoo jälleen katsella omaa maataan. Merkki ei ole meille; ja tosiaankin, hän on nuori mies — miten voisi hän öisin makailla joutilaana? Hän sanoo vuoteensa olevan liian kuuma, ilma on tukahduttava. Senvuoksi hän kiertelee yöt ulkosalla. Hän on sen sanonut".

Harmaaviiksinen seurakunta värisi.

"Hän sanoo bhilien olevan lapsiaan. Tiedätte ettei hän valehtele. Hän on sanonut sen minulle".

"Mutta entäs Satpuran bhilit? Mitä tarkottaa heille merkki?"

"Ei mitään. Se on vain yöjuoksua, kuten sanoin. Hän ratsastaa katselemaan tottelevatko he hallitusta, kuten hän ensimäisessä elämässään heitä opetti".

"Ja elleivät sitä tee?"

"Hän ei sanonut".

Valo sammui Chinnin asunnossa.

"Katsokaa", sanoi Bukta. "Nyt hän lähtee liikkeelle. Yhtäkaikki se on hyvä henki, kuten hän on sanonut. Kuinka pelkäisimme Jan Chinniä, joka teki bhileistä miehiä. Hänen suojeluksessaan me olemme, ja tiedämme ettei Jan Chinn milloinkaan pettänyt suullista tahi paperille kirjotettua suojelusta. Käytyään vanhemmaksi ja löydettyään itselleen vaimon hän makaa vuoteessaan aamuun asti".

Komentava upseeri yleensä älyää rykmentin mielentilan vähää ennen kuin miehet itse; ja senvuoksi eversti joku päivä myöhemmin sanoi että joku oli ollut ajamassa jumalanpelkoa wuddareihin. Ollen ainoa virallisesti oikeutettu henkilö tuollaiseen toimeen, häntä vaivasi niin yksimielisen hyveen näkeminen. "Se on liian hyvää, voidakseen kestää", sanoi hän. "Soisinpa vain keksiväni mitä pikku miehet tarkottavat".

Selitys, kuten hänestä näytti, saapui kuun vaihteessa, jolloin hän sai määräyksen olla valmiina "tyynnyttämään kaikkea mahdollista kiihkoa" Satpuran bhileissä, jotka olivat, lievästi sanoen, levottomia syystä että isällinen hallitus oli lähettänyt heitä vastaan mahrattalaisen valtionrokottajan, mukanaan pistimet, rokkoainetta ja virallisesti rekisteröitty vasikka. Valtion kieltä käyttäen, he olivat "osottaneet suurta vastahakoisuutta kaikille hygienisille toimenpiteille", olivat "väkivaltaisesti pidättäneet rokottajan", ja olivat miltei "laiminlyödä tahi syrjäyttää heimovelvollisuutensa".

"Tuo tarkottaa että siellä on tuli tappuroissa — niinkuin väenlaskun aikanakin", sanoo eversti; "ja jos säikäytämme ne vuorilleen, niin emme ensiksikään koskaan saa heitä kiinni, ja toiseksi ne hullaantuvat rosvoomaan kelpo toviksi. Ihmettelenpä ken se jumalanhylkäämä epatto lie, joka koettaa rokottaa bhiliä. Tiesin pulaa olevan tulossa. Se toki on hyvä asia että hallitus käyttää ainoastaan paikallisia joukkoja, ja me voimme tekaista näennäisen sotaretken ja rauhottaa heidät hiljalleen. Mekö nyrhäisimme parhaat ajomiehemme senvuoksi etteivät pidä rokotuksesta! Ne ovat vain hulluina pelosta".

"Voisittekohan ehkä antaa minulle parin viikon metsästysloman?" sanoi
Chinn seuraavana päivänä.

"Karkaatteko riveistä ihan vihollisen silmäin edessä!" Eversti nauroi. "Voinhan myöntää luvan, mutta minun täytyy päivätä se hiukan aikaisemmaksi, sillä meitähän on käsketty olemaan valmiina sotapalvelukseen, Otaksukaamme siis että teitte pyyntönne kolme päivää takaperin ja olette nyt jo kelpo matkan päässä etelään".

"Haluaisin ottaa Buktan mukaani".

"Tietysti niin. Luulen sen tuuman paraaksi. Teillä on jonkinlainen perinnöllinen vaikutus noihin pikku miehiin, ja he saattavat kuunnella teitä, sen sijaan kun vilaus meidän univormuistamme saisi heidät suunniltaan. Ette ole kertaakaan olleet siinä osassa maailmaa, vai kuinka? Olkaa varuillanne ettette nuoruudessanne ja viattomuudessanne syökse itseänne sukuhautaanne. Luulen että teillä ei ole hätää, jos vain ensin saatte heidät kuuntelemaan itseänne".

"Niin minäkin arvelen, sir; mutta jos — jos he sattumalta tekisivät lopun — rupeisivat tyhmyyksiin — voisihan niin käydä — niin toivon että ilmotatte heidän vain olleen säikähdyksissään. Heissä ei ole hituistakaan todellista pahuutta, enkä milloinkaan antaisi itselleni anteeksi, jos joku — joku minun suvustani saisi heidät pulaan".

Eversti nyökäytti päätään, mutta ei sanonut mitään.

Chinn ja Bukta läksivät heti matkalle. Bukta ei kertonut että aina siitä asti kun suuttuneet bhilit olivat laahanneet tuon virallisen rokottajan vuoristoon, juoksija juoksijan perästä oli hiipinyt riveihin, rukoillen otsa tomuun painettuna, että Jan Chinn saapuisi selittämään tämän tuntemattoman kauhun joka oli ilmestynyt kansaa ahdistamaan.

Täplikkään Tiikerin ennustama se oli, sen tiesi kukin. Lohduttakoon Jan Chinn omiaan, sillä turha oli kuolevaisen ihmisen apu. Bukta sovellutti nuo rukoukset yksinkertaiseksi pyynnöksi Chinnille, että hän pistäytyisi sinne katsomaan. Mikään ei olisi vanhusta enemmän miellyttänyt kuin sissiretki satpuramiehiä vastaan, joita hän puhdasverisenä bhilinä halveksi; mutta hänellä oli velvollisuutena olla koko kansalle Jan Chinnin tulkkina, ja hän uskoi hartaasti että neljäkymmentä ruttoa kohtaisi hänen kyläänsä, jos hän siekailisi toimessaan. Sitäpaitsi Jan Chinn oli kaikkitietävä, ja hän ratsasti Täplikkäällä Tiikerillä.

He kulkivat kolmekymmentä engl. penikulmaa päivässä jalan ja pony-hevolla, saaden Satpurain sinisen reunaviivan taivaanrannalla nopeasti nousemaan. Bukta oli hyvin vaitelias.

Vähää jälkeen puolenpäivän he alottivat jyrkän kiipeämisen, mutta saapuivat vasta auringonlaskun aikoihin louhisen, viidakkoverhoisen rinteen sivuun muodostuneelle kivipenkereelle, jonne Jan Chinn Ensimäinen oli saanut leposijansa, halunsa mukaan, jotta saisi katsella kansaansa. Koko Intia on täynnä laiminlyötyjä hautoja, joiden luomisvuosi ulottuu kahdeksannenkintoista vuosisadan alkuun — niissä on aikoja sitte hajotettujen joukkojen unohdettuja everstejä; Itä-Intian kauppalaivojen perämiehiä, jotka läksivät metsästysretkille, eivätkä palanneet; kunnioitettavan Itä-Intian yhtiön työnjohtajia, asiamiehiä, kirjureita ja tienraivaajia sadoin ja tuhansin ja kymmenin tuhansin. Englantilaiset unohtavat pian, mutta alkuasukkailla on pitkä muisti, ja jos mies on tehnyt hyvää eläissään, niin se muistetaan hänen kuoltuaan. Jan Chinnin rapistuneeseen nelikulmaiseen marmoripatsaaseen oli ripustettu metsäkukkia ja pähkinöitä, kumpu peitetty vaha- ja hunajakääröillä, kansallisjuomia sisältävillä pulloilla, kurjan kurjilla sikaareilla, puhvelinsarvilla ja kuivaneilla heinätöyhdöillä. Olipa siellä karkeatekoinen savikuvakin valkeasta miehestä, joka vanhanaikainen harjahattu päässä ratsasti pilkullisen tiikerin selässä.

Bukta teki kunnioittavan salaamin heidän lähestyessään. Chinn paljasti päänsä ja alkoi ottaa selvää patsaan hautakirjotuksesta. Mikäli hän saattoi sitä lukea, se kuului seuraavasti — sana sanalta ja kirjain kirjaimelta:

Tässä lepää John Chinn, Esq.
Edesmennyt ……. kerääjä,
.lman verenvuodat …. virkavir….
ainoas.. luottamuksella ja rauh…. einoin
aikaansai … dellisen alamaisuuden
laittomassa … osvoilevassa kansa…
liittäen sen Brit…. en Hallitukseen
voittamalla ……. mielet …
Pysyv.. ja järkevin. ap. valloit….
.engalin ..vernöri ja neuvosto
määräsivät ……… patsaan
Kuoli 19 p .. lokuuta 184. .. vuotta.

Patsaan toisella puolella oli vanhanaikaisia säkeitä, nekin hyvin kuluneita. Chinn sai niistä selville ainoastaan:

…nää villit joukot tyyssij. heitti, …rten ….ät loukot, … saalis anast…u talteen taasen ja kylät rauh.. kaiken aik… saa sen vain …. maltti, ..rjumat .. kunt Myös miekatta …..rää ihmistunto.

Pikku tovin hän nojasi hautakiveen, ajatellen tätä vainajaa omasta verestään ja Devonshiren huoneesta; sitte, nyökäyttäen päätään tasangolle päin hän virkahti: "Niin, suuri se on työ — kaikkineen — minunkin pikku osani. Hänen on täytynyt olla tuntemisen arvoinen… Bukta, missä väkeni on?"

"Ei täällä, sahib. Kukaan ei tule tänne paitsi täyttä juoksua. He odottavat ylhäällä. Kiivetään katsomaan".

Mutta Chinn, muistaen itämaalaisen valtiotaidon ensimäisen lain, vastasi tyynesti: "Olen tullut näin kauvas ainoastaan syystä että Satpuran väki on narrimaista eikä uskaltanut saapua meidän asunnoillemme. Pyydä heitä nyt saapumaan luokseni tänne. En ole palvelija, vaan bhilien herra".

"Menen — menen", takelsi vanhus. Yö oli tulossa ja millä hetkellä tahansa Jan Chinn saattoi viheltää kamalan ratsunsa pimeästä näreiköstä.

Nyt ensi kertaa pitkässä elämässään Bukta oli tottelematon lailliselle käskylle ja hylkäsi päämiehensä; sillä hän ei tullut takaisin, vaan kiipesi vuoren lakealle harjalle ja huusi hiljaa. Miehiä alkoi heti kuhista hänen ympärillään — vapisevia pikku miehiä jousineen ja nuolineen; he olivat seuranneet noiden kahden lähestymistä puoleltapäivin.

"Missä hän on?" kuiskasi yksi.

"Omassa asunnossaan. Hän käskee teidän tulla", sanoi Bukta.

"Nytkö?"

"Nyt".

"Laskekoon pikemmin Täplikkään Tiikerin meidän kimppuumme. Me emme mene".

"En minäkään, vaikka kannoin häntä sylissäni silloin kun hän tässä elämässään oli lapsi. Odottakaa täällä aamuun".

"Mutta hän varmasti vihastuu".

"Kyllä, hyvin, sillä hänellä ei ole mitään syötävää. Mutta hän on sanonut minulle monta kertaa että bhilit ovat hänen lapsiaan. Päivänvalolla tämän uskon, vaan — kuunvalolla en ole niin varma. Mitä hullutuksia olette te Satpuran porsaat tehneet, jotta lainkaan tarvitsette häntä?"

"Eräs tuli luoksemme hallituksen nimessä tuoden pieniä velhoveitsiä ja taikavasikan ja aikoen muuttaa meidät karjaksi veistelemällä käsivarsiamme. Pelkäsimme kovasti, mutta emme tappaneet miestä. Hän on täällä, sidottuna — musta mies; ja luullaksemme hän tulee lännestä. Hän sanoi hallituksen määränneen meidän kaikkien käsivarret veisteltäväksi — ja eritoten naisten ja lapsien. Emme kuulleet että se oli määräys, ja senvuoksi pelkäsimme ja pysyimme vuoristossamme. Muutamat miehistämme ovat ottaneet pony-hepoja ja mullikoita tasangolta, ja toiset patoja ja vaatteita ja korvarenkaita".

"Ovatko ketään tappaneet?"

"Meidän miehemme? Eivät vielä. Mutta nuoria miehiä heiluttelee sinne ja tänne monet huhut. Lähetin juoksijoita pyytämään Jan Chinniä tänne, jottei meille pahempaa tulisi. Tätä pelkoa hän ennusti Täplikkään Tiikerinsä merkillä".

"Hän sanoo asian olevan toisin", sanoi Bukta, ja hän toisti, monin lisäyksin, kaikki mitä nuori Chinn oli pajutuolissaan hänelle puhellut.

"Luuletteko", sanoi kyselijä vihdoin, "että hallitus ottaa meidät kiinni?"

"En", Bukta vastasi. "Jan Chinn antaa teille määräyksen, ja sitä tottelette. Sitte hän kyllä suorittaa asiat hallituksen kanssa. Itsekin tiedän jotakin noista velhoveitsistä ja niiden raappimisesta. Se on loihtii isoarokkoa vastaan. Mutta miten se tehdään, en osaa sanoa. Eikä sillä ole väliäkään teille".

"Jos hän seisoo puolestamme ja hallituksen vihan edessä, niin me tottelemme Jan Chinniä mitä tyystimmin, paitsi — paitsi ettemme tänä yönä lähde tuonne alas".

He kuulivat nuoren Chinnin huutelevan Buktaa, mutta he kyyristelivät vapisten turvapaikassaan, peläten näkevänsä Täplikkään Tiikerin. Hautakumpu oli ollut pyhä alue lähes puolen vuosisadan ajan. Jos Jan Chinn halusi nukkua siellä, niin kenellä olikaan siihen parempi oikeus? Mutta he eivät tahtoneet tulla paikan lähittyvillekään ennen päivän valoa.

Ensinnä Chinn oli kovin vihainen, kunnes hänelle juolahti mieleen että Buktalla hyvin luultavasti oli syy poissaoloonsa (niinkuin hänellä tosiaan olikin), ja että hänen oma arvokkaisuutensa saattaisi kärsiä, jos hän hoilaisi ilman vastausta. Hän asettui hautakiven juurelle, ja vuoroin torkkuen ja tupakoiden vietti lämpimän yön, ylpeänä siitä että oli laillinen kuumeenkestävä Chinn.

Hän valmisti toimintasuunnitelmansa samaan tapaan kuin hänen isoisänsäkin olisi tehnyt; ja kun Bukta aamulla ilmausi, tuoden mitä runsaimman muonavaraston, ei hän hiiskunut kulkurille sanaakaan hänen yöllisestä poissaolostaan. Buktaa olisi inhimillisen suuttumuksen purkaus huojentanut; mutta Chinn aterioitsi rauhassa ja poltti tupakat, ennen kuin virkkoi mitään.

"He ovat hyvin peloissaan", sanoi Bukta, joka ei ollut järin rohkeana itsekään. "Ei muuta tehtävää, kuin antaa heille määräyksiä. He sanovat tottelelevansa, jos vain tahdot sitte asettua heidän ja hallituksen väliin".

"Sen tiedän", sanoi Chinn, hitaasti astuskellen laelle. Muutamia vanhempia miehiä seisoi puoliympyrässä avonaisella aholla; mutta kaikki muu väki — naiset ja lapset — olivat piiloutuneet tiheikköön. Heillä ei ollut pienintäkään halua olla vastaanottamassa Jan Chinn Ensimäisen vihaa.

Istuutuen haljenneelle kallionlohkareelle hän tupakoitsi viimeisiin savuihin asti, kuunnellen kuinka miehet huohottivat pamppailevin sydämin hänen ympärillään. Sitte hän huusi, niin äkkiä että he hypähtivät:

"Tuokaa se mies joka oli sidottu!"

Syntyi rinnustus ja mellakka, jota seurasi hindulaisen rokottajan ilmaantuminen, pelosta tutisevana, kädet ja jalat sidottuina, kuten bhileillä entisaikoina oli tapana sitoa ihmisuhrinsa. Hänet työnnettiin varovasti Chinnin lähelle, mutta tämä ei katsahtanutkaan häneen.

"Sanoin: mies joka oli sidottu. Pilallako luokseni tuodaan muuan köytettynä kuin puhveli? Mistä asti bhilit ovat saaneet sitoa ihmisiä mielivaltaisesti? Poikki!"

Puoli tusinaa veitsiä leikkasi nopeasti poikki siteet, ja mies ryömi Chinnin luo, joka otti haltuunsa hänen pistin- ja rokkoainelaatikkonsa. Sitte kuljettaen etusormeaan pitkin puoli-ympyrää hän sanoi selvään kuuluvalla äänellä: "Porsaat!"

"Ai!" kuiskasi Bukta. "Nyt hän puhuu. Voi tätä narrimaista kansaa!"

"Olen jalkaisin tullut asunnostani" (joukko värähti) "selvittämään asiaa jonka jokainen muu kuin Satpuran bhil olisi jo etäältä nähnyt molemmin silmineen. Tunnettehan isonrokon, joka tekee lapsiinne kuoppia ja naarmuja sellaisia että ne muistuttavat ampiaispesää. Hallitus on määrännyt että jokainen, jota raapitaan näillä pikku veitsillä, on taiottu rokkoa vastaan. Kaikki sahibit ovat siten taiotut ja hyvin monet hindut. Tämä on taian merkki. Katsokaa!"

Hän kääri hihansa kainalokuoppaa myöten ja näytti rokotuksen arvet valkealla iholla. "Tulkaa kaikki, ja katsokaa!"

Jokunen uskalikko astui esiin ja nyökytti päätään ymmärtäväisesti. Siinä tosiaan oli merkki, ja he hyvin tiesivät mitä muita kainaloita merkkejä tuo paita suojasi. Armollinen oli Jan Chinn, ettei ollut siinä itse paikalla ollen julistanut jumaluuttaan.

"Ja nämä kaikki asiat on teille kertonut se mies jonka sidoitte".

"Sen tein — satoja kertoja; mutta he vastasivat iskuilla", vaikerteli rokottaja, hieroen ranteitaan ja nilkkojaan.

"Mutta, ollen porsaita, te ette uskoneet; ja niin tulin minä tänne teitä pelastamaan, ensinnäkin isostarokosta, sitte suuresta pelon hulluudesta, ja viimeksi, ehkä, nuorasta ja vankilasta. Siitä ei minulle ole mitään voittoa, ei mitään huvia; mutta tuon vuoksi, joka on tuolla ja teki bhileistä miehiä" — hän viittasi alas rinnettä — "minä, joka olen hänen verestään, hänen poikansa poika, tulen kääntämään väkeänne. Ja minä puhun totta, niinkuin teki Jan Chinn".

Joukko sorisi kunnioittavasti, ja miehiä hiipi ulos tiheiköstä kaksi, kolme kerrallaan, yhtyen toisiin. Heidän jumalansa kasvoissa ei näkynyt mitään vihaa.

"Nämät ovat käskyni (Herra auttakoon, että he niitä noudattaisivat, mutta näynpä ainakin tähän asti tehneen hyvän vaikutuksen heihin!): Minä itse jään keskuuteenne, sill'aikaa kun tämä mies raappii käsivarsianne veitsillä, hallituksen määräyksen mukaan. Kolmen, tahi ehkä viiden tahi seitsemän päivän kuluttua käsivartenne turpoavat, syhyvät ja kirvelevät. Se on isonrokon voima taistelemassa pahassa veressänne hallituksen määräyksiä vastaan. Sentähden jään keskuuteenne katsomaan että isorokko tulee voitetuksi, enkä lähde pois ennenkuin miehet ja naiset ja pikku lapset minulle näyttävät samanlaiset merkit käsivarsissaan kuin minä nyt olen teille näyttänyt. Toin mukaani kaksi hyvää pyssyä ja miehen, jonka nimi on tunnettu petojen ja ihmisten kesken. Me metsästämme yhdessä, minä ja hän, ja nuoret miehenne ja muut saavat syödä ja maata alallaan. Näin kuuluu käskyni".

Seurasi pitkällinen äänettömyys, jolloin voitto ja tappio pysyivät tasan vaa'assa. Muuan valkotukkainen syntinen, seisten yhdellä levottomalla jalalla, vikisi:

"Meidän tarvitsisi saada kowl (suojelus) muutamille ponyille, mullikoille ja muulle tavaralle. Niitä ei otettu tavallisella kaupalla".

Taistelu oli voitettu, ja John Chinn hengähti huojentuneena. Nuoret bhilit olivat rosvonneet, mutta nopeasti asiaan käyden kaikki voitaisiin sovittaa.

"Minä kirjotan kowlin heti kun ponyt, mullikat ja muut luetaan edessäni ja lähetetään sinne mistä ovat otetut. Mutta ensin panemme hallituksen merkin sellaisiin joissa isorokko ei ole käynyt". Rokottajalle hän kuiskasi: "Jos näytät olevasi peloissasi, et enää Poonaa näe, ystäväni".

"Ei ole riittävästi rokotusainetta kaikelle tuolle väelle", sanoi mies. "He ovat hävittäneet virallisen vasikan".

"He eivät tunne erotusta. Raapiskele heitä vaan ja anna minullekin pari pistintä; pidän huolta vanhemmista".

Ijäkäs valtioviisas, joka oli pyytänyt suojelusta, oli ensimäinen uhri. Hän joutui Chinnin käsiin eikä uskaltanut huutaa. Heti kun pääsi vapaaksi, hän puolestaan laahasi esille toverin ja piteli häntä kiinni, ja jupakka tuli ikäänkuin lastenleikiksi, sillä rokotetut ajoivat rokottamattomia, vannoen että koko heimon täytyi kärsiä yhdellä lailla. Naiset kirkuivat ja lapset juoksentelivat ulvoen, mutta Chinn nauroi ja heilutteli punakärkistä pistintä.

"Se on kunnia", hän huusi. "Kerro heille, Bukta, kuinka suuri kunnia heille on se että minä itse merkitsen heidät. Ei, enhän voi jokaista merkitä — hindun tulee myös tehdä työnsä — mutta tahdon koskettaa jokaista merkkiä minkä hän tekee, jotta niissä on samallainen voima. Tällä tavalla rajputit pistelevät sikoja. Hoi, yksisilmä veliseni! Nappaappas tuo tyttö ja tuo hänet minulle. Hänen ei vielä tarvitse juosta pois, sillä eihän hän ole naimisissa enkä minäkään häntä vaimokseni hae. Eikö hän tahdo tulla? Sitte hän saa hävetä pikku veljeään, lihavaa poikaa, rohkeaa poikaa. Tämä ojentaa käsivartensa kuin soturi. Katsokaa! Hän ei hätkähtele verta. Jonakuna päivänä hän vielä on rykmentissäni. Ja nyt, monien äiti, kosketamme keveästi sinua, sillä tässä on isorokko käynyt ennen meitä. On tosiaan totta että tämä taika kukistaa Matan vallan. Eipä enää ilmestykään kuoppanaamoja satpurain väkeen, ja voitte siis vaatia monta lehmää jokaisesta neidosta jonka naitatte".

Ja niin sitä jatkui — nopeaa näyttelymiehen torailemista, jota höystettiin bhilien metsästyssananlaskuilla ja heidän omituisella karkealla huumorillaan — kunnes pistimet olivat tylsät ja molemmat miehet uuvuksissa.

Mutta kun luonto on samanlaista kaikkialla maailmassa, niin rokottamattomat kävivät kateellisiksi rokotetuille tovereilleen ja melkein tappelivat siitä. Mutta nyt Chinn selitti olevansa oikeusistuimena eikä enää lääkintähallituksena ja ryhtyi tutkimaan äskeisiä rosvouksia.

"Me olemme Mahadeon varkaita", sanoivat bhilit yksinkertaisesti. "Se on kohtalomme, ja meitä säikäytettiin. Kun säikähdämme, niin me aina varastamme".

Yksinkertaisesti ja suoraan kuin lapset he tekivät tilin rosvotusta, kaikesta paitsi kahdesta mullikasta ja pikku määrästä väkijuomia, jotka olivat hävinneet (nämä Chinn lupasi korvata omasta kukkarostaan), ja kymmenen syntisintä lähetettiin tasangolle, mukanaan ihmeellinen asiakirja, kirjotettu muistikirjan lehdelle ja osotettu piirin poliisipäällikön apulaiselle. Se asiakirja sisälsi heille lämpimän tuiverruksen, varotteli Jan Chinn, mutta mikä tahansa oli parempi kuin vapauden menettäminen.

Tällä suojeluksella varustettuina katuvat rosvosissit astuivat alas mäkeä. Heillä ei ollut pienintäkään halua tavata kahdenkolmattavuotiasta ja hilpeänaamaista mr. Dundas Fawneeta poliisikunnasta, eivätkä he myöskään halunneet uudelleen käydä rosvousten alueella. Ottaen keskitien, he juoksivat erään hallituksen sotapapin leiriin, joka oli erityisiä säännöttömiä joukkoja varten yhteisesti noin viidentoistatuhannen neliöpenikulman piirissä, ja seisoivat tomupilvessä hänen edessään. He tiesivät hänet joksikin jumalanmieheksi, ja mikä vielä enemmän auttoi asiaa, hyväksi metsästäjäksi, joka anteliaasti maksoi ajomiehilleen.

Lukiessaan Chinnin kirjelmän hän nauroi, mitä miehet puolestaan pitivät hyvänä enteenä, kunnes hän kutsui poliisit, jotka panivat ponyt ja mullikat kasattujen taloustavarain viereen liekaan ja ankarin käsin tarttuivat kolmeen noista hymyilevistä Mahadeon varkaista. Kappalainen itse puhutteli heitä viranomaisesti ratsupiiskan sivalluksilla. Se teki kipeää, mutta sen oli Jan Chinn ennustanut. He alistuivat, mutta vankilaa peljäten eivät tahtoneet erota kirjotetusta suojeluksesta. Paluumatkallaan he kohtasivat mr. D. Fawneen, joka oli kuullut rosvouksista eikä ollut mielissään.

"Jan Chinnin suojelus on kyllä säilyttänyt meille vapautemme", sanoi joukkion vanhin, kun tämä toinen "puhelu" oli päättynyt, "mutta kylläpä siinä näyttää olevan monta selkäsaunaa noin pieneksi paperilapuksi. Pannaan se pois".

Yksi kiipesi puuhun ja pisti kirjeen puunkoloon, jossa se neljäkymmentä jalkaa korkealla maanpinnasta ei voinut vahingoittaa. Lämpiminä, kirvelevinä, mutta onnellisina, nuo kymmenen palasivat Jan Chinnin luo seuraavana päivänä, hänen istuessaan keskellä levottomia bhilejä, jotka kaikki katselivat oikeita käsivarsiaan, julmasti kärsien jumalansa kiellosta ettei saanut raappia syhelmöivää ihoa.

"Se oli hyvä kowl", sanoi johtaja. "Ensin kappalainen, joka nauroi, otti pois saaliimme ja pieksi kolmea miestä, kuten luvattukin oli. Sitte kohtasimme Fawne sahibin, joka rypisti kulmiaan ja vaati saalista. Puhuimme totuuden ja hän pieksi meitä kaikkia, toista toisensa, jälkeen, ja nimitti meitä valiosanoilla. Sitte hän antoi meille nämä kaksi" — he laskivat maahan pullon whiskyä ja laatikollisen sikaareja — "ja me läksimme pois. Kowl jätettiin puunkoloon, kun sen voimana on se, että se kelle sahibille tahansa näytettynä tuottaa kantajalle selkäsaunan".

"Ilman tuota kowlia", Jan Chinn sanoi ankarasti, "teidät kaikki olisi poliisi kummallakin sivullanne marssitettu vankilaan. Nyt tulette palvelemaan ajomiehinä minulle. Tämä väki on onnettomana, ja me metsästelemme kunnes kaikki ovat terveet. Tän'yönä panemme toimeen juhlan".

Satpura-bhilien aikakirjassa löytyy kirjotettuna, paljon muun julkaistavaksi kelpaamattoman ohella, että viisi päivää, siitä päivästä alkaen jona oli pannut merkkinsä heihin, Jan Chinn Ensimäinen metsästeli kansalleen; ja noiden päivien viitenä yönä hänen heimonsa oli huikeassa sikahumalassa. Jan Chinn osteli kamalan väkeviä maalaisjuomia, ja tappoi metsäsikoja ja hirviä lukemattomia, niin että jos kukaan sairastui, siihen saattoi olla kaksi hyvää syytä.

Pään- ja vatsankivistykseltä he eivät ollenkaan saaneet aikaa ajatella käsivarsiansa, vaan seurasivat Jan Chinniä kautta viidakkojen, ja luottamuksen päivä päivältä lujittuessa hiipi miehiä, naisia ja lapsia pois kyliinsä pikku armeijan kulkiessa ohi. Heidän matkassaan kiersi viesti, että loitsuveitsillä raappiminen oli hyvä ja oikea; että Jan Chinn tosiaan oli jälleen syntynyt ilmaisen ruuan ja juoman jumalana ja että satpuran bhilit olivat kaikista kansoista ensimäiset hänen suosiossaan, jos vaan pidättyivät kynsimästä. Tästälähtein tuo ystävällinen puolijumala oli heidän sydämissään liittynyt suuriin mässäyksiin ja isällisen hallituksen rokkoaineeseen ja pistimiin.

"Ja huomenna lähden kotiin", virkkoi Jan Chinn harvoille uskollisisillensa, joita eivät voineet voittaa väkijuomat, liiallinen syöminen eikä turvonneet pukamat. Lasten ja villien on vaikea kaikin ajoin käyttäytyä kunnioittavasti uskottelujensa epäjumalaa kohtaan, ja he olivat ylenmäärin ailakoineet Jan Chinnin kanssa. Mutta kodin mainitseminen synkisti hänen kansansa.

"Eikä sahib tule jälleen?" virkkoi se joka oli ensimäisenä rokotettu.

"Saa nähdä", vastasi Chinn varovasti.

"Mutta tulehan valkoisena miehenä — tule nuorena miehenä jonka tunnemme ja jota rakastamme; sillä kuten sinä yksistään tiedät olemme me heikko kansa. Jos taaskin näkisimme sinun — sinun ratsusi —". He alkoivat saada rohkeutta.

"Ei minulla ratsua ole. Tulin jalkaisin — tuon Buktan kanssa. Mitä tarkotatte?"

"Sinä tiedät — olentoa jonka olet valinnut yöratsuksesi". Pikku miehet hytkähtelivät kauhunsekaisesta kunnioituksesta.

"Yöratsukseni? Bukta, mikä tämä viimeinen lastensatu on?" Bukta oli ollut vaiteliaana johtajana Chinnin saattueessa pakoyöstänsä asti ja kävi kiitollisesti käsiksi sattuman tuottamaan kysymykseen.

"He tietävät, sahib", hän kuiskasi. "Se on tuo täplikäs tiikeri, se joka tulee paikasta missä ammoin nukuit. Se on sinun ratsusi — niinkuin on ollut nämä kolme sukupolvea".

"Minun ratsuni! se oli bhilien unta".

"Unta se ei ole. Jättävätkö unet isoja käpälän jälkiä maahan? Miksi olisit kaksinaamainen kansasi edessä? He tietävät yöratsastukset, ja he — ja he —"

"Pelkäävät, ja haluaisivat niiden herkeävän?"

Bukta nyökkäsi. "Ellet sitä enää tarvitse. Se on sinun ratsusi".

"Elukka siis jättää jäljen", kertasi Chinn.

"Olemme nähneet sen. Hautakummun alla se on leveä kuin kylän tie".

"Voitteko löytää sen ja opastaa minua tiellä?"

"Päivänvalolla — jos joku tulee matkaamme ja ennen kaikkea, seisoo lähellä".

"Minä pysyn likellä ja pidämme huolta siitä ettei Jan Chinn enää ratsasta".

Chinnin näkökannalta oli ajo sellainen kuin muutkin — alas vuorenrinnettä, kautta resuisen louhikon, vaarallista kenties, ellei pysynyt maltillisena, vaan ei pahempaa kuin parikymmentä kestettyä seikkailua. Kuitenkin hänen miehensä — he ehdottomasti kieltäysivät hälyytyksellä kaahaamasta ja suostuivat ainoastaan hiipimään jäljillä — tihkuivat hikeä joka askeleella. He näyttivät suunnattomien käpälien merkkejä jotka johtivat aina alas rinnettä muutaman sadan jalan päähän Jan Chinnin hautakummusta, sen alapuolelle, ja katosivat ahdassuiseen luolaan. Se oli häpeämättömän avoin tie, kotoinen kulkuväylä, ilman salaamisen ajatustakaan tallattu.

"Veitikka elää kuin vuokraa ja veroa maksava", jupisi Chinn ennenkuin kysäisi maistuiko hänen ystävällensä karja vai ihminen.

"Karja", oli vastaus. "Kaksi hiehoa viikossa. Me ajamme ne häntä varten vuoren juurelle. Se on hänen tapansa. Ellemme niin tekisi saattaisi hän etsiskellä meitä".

"Kiristystä ja rosvousta", tuumi Chinn. "En voi sanoa välittäväni mennä luolaan sen perässä. Mitäs tehdään?"

Bhilit peräytyivät Chinnin asettuessa kivääri sojossa kallionlohkareen taakse. Hän tiesi tiikerien olevan arkoja petoja, mutta noin yleiseen tapaan pitkät ajat karjalla ruokittu saattoi olla ylenmäärin rohkea.

"Hän puhuu!" kuiskasi joku taampana.

"Hän tunteekin".

"Hei, sitä riivattua röyhkeyttä", kummeksi Chinn. Luolasta kuului vihainen murina — suoranainen haaste.

"Tule ulos siis", Chinn hoilasi. "Tule ulos sieltä. Katseltavaksi".

Peto tiesi varsin hyvin että ruskeilla alastomilla bhileillä ja sen viikottaisella muonamäärällä oli jotakin yhteyttä; mutta päiväpaisteessa välkkyvä valkea kypäri kiusasi sitä eikä se pitänyt lepoansa häiritsevästä äänestä. Laiskasti kuin kyllänsä ahminut käärme laahausi se esille luolasta ja seisoi sen suulla haukotellen ja silmiänsä siristellen. Päiväpaiste valaisi sen oikeaa kylkeä, ja Chinn ihmetteli. Konsanaan ei hän ollut nähnyt moisella tavalla pilkullista tiikeriä. Pää oli ammottavan paljas, mutta kaikki muu täplikästä — ei juovaista, vaan täplikästä kuin lapsen kiikkuhevonen savuisen mustin vivahduksin kullanpunaisella pohjalla. Se osa vatsaa ja kurkkua, minkä olisi pitänyt olla valkea, oli tummankeltainen, ja häntä ja käpälät mustat.

Se silmäili häikäilemättä kymmenkunta sekuntia, ja laski sitte harkitsevasti päänsä alas, leuat irvissä ja taaksepäin jännitettyinä tiukasti tuijottaen mieheen. Tämän tempun johdosta pistäysi näkösälle kallon ympyriäinen kupu, jonka poikitse kulki kaksi leveää juovaa, ja näiden alapuolella hehkuivat räpähtämättömät silmät, joten koko pää näytti hornamaisesti karsastelevalta naamarilta. Tuota luonnollista lumousta se oli monet kerrat käyttänyt saaliillensa, ja vaikkei Chinn millään muotoa ollut kauhistunut hieho, niin seisoi hän tovin tuon eriskummallisen sotajuonen kahlehtimalla. Pää — ruumis tuntui häipyneen sen taakse — julma kallomainen pää hiipi lähemmä, kiukkuisen hännänpään pieksäessä ruohikkoa. Bhilit olivat hajaantuneet oikeaan ja vasempaan, antaakseen John Chinnin lannistaa oman ratsunsa.

"Hitto!" hän ajatteli. "Se yrittää säikyttää minua!" ja hän laukaisi kulhomaisten silmien väliin, heti hypäten syrjään.

Iso haaskalta löyhkäävä köhivä möhkäle syöksähti hänen ohitsensa ylös rinnettä, ja hän seurasi varoen. Tiikeri ei yrittänytkään kääntyä tiheikköön; se tapaili näköä ja ilmaa — turpa pystyssä kita ammollaan, pelottavat etukäpälät puuskittain kuopimassa soraa.

"Nitistetty!" virkkoi John Chinn pakoa katsellen. "Jos se olisi peltokana, niin se lentäisi nyt koholle ilmaan. Keuhkojen täytyy olla verta tulvillaan".

Elukka oli tempautunut ison paaden yli ja pudonnut näkyvistä sen taakse. John Chinn vilkaisi yli, luikku valmiina. Mutta punainen polku johti suoraan kuin nuoli hänen isoisänsä haudalle, ja siellä särkyneiden väkijuomapullojen ja savikuvan sirpaleitten keskessä lähti henki puhalluksena ja ärähdyksenä.

"Jos arvoisa esi-isäni näkisi tuon", mutisi John Chinn, "niin hän olisi minusta ylpeä. Silmät, alaleuka ja keuhkot. Varsin sievä laukaus". Hän vihelsi Buktaa vetäissään mittanauhan jäykistyvän raadon yli.

"Kymmenen — kuusi — kahdeksan — peeveli! Lähes yksitoista — voi sanoa yksitoista. Etukäpälä neljäkohnatta — viisi — puolen kahdeksatta. Häntäkin lyhyt, kolme jalkaa ja tuuman. Mutta ihan ihmeellinen talja! Oih, Bukta! Bukta! Veitsimiehiä joutuin".

"Onko se ihan varmasti kuollut?" kysyi kammostunut ääni erään kallionlohkareen takaa.

"En sillä tavalla ensimäistä tiikeriä tappanut", sanoi Chinn. "En olisi uskonut Buktan pötkivän pakoon. Minulla ei ollut toista pyssyä varalla".

"Se — se on Pilvekäs Tiikeri", virkkoi Bukta soimauksesta piittaamatta. "Se on kuollut".

Olivatko kaikki Satpurain bhilit, rokotetut ja rokottamattomat, olleet tappoa kärkkymässä, sitä ei Chinn osannut sanoa; mutta koko vuoren sivu kuhisi pieniä miehiä, jotka hoilasivat, lauloivat ja tömisyttelivät. Eikä kuitenkaan yksikään hirvinnyt vetää veistänsä ennenkuin hän oli tehnyt piirron uhkeaan taljaan; ja varjojen laskeutuessa he livistivät punaiseksi tahrautuneelta haudalta eivätkä millään kehotteluilla ruvenneet palaamaan ennen päivänkoittoa. Chinn siis vietti toisen yön taivasalla, suojellen raatoa shakaaleilta ja ajatellen esi-isäänsä.

Hän palasi alamaahan kolmisatamiehisen saattuearmeijan riemulaulujen kaikuessa, mahratta-rokottaja sivullaan ja tilapäisesti kuivattu talja voitonmerkkinä edessään. Tuon armeijan äkkiä ja äänettömästi hävitessä kuin peltokana korkeaan laihoon hän arvasi päässeensä sivistyksen rajamaille, ja tien käänne saattoi hänet oman osastonsa sivustan leiriin. Hän jätti taljan ratasten perälle maailman katseltavaksi ja läksi everstiä tapaamaan.

"He ovat täydessä kunnossa", hän selitti vakavasti. "Heissä ei ole hiventäkään ilkimielisyyttä. Olivat vain säikähtyneet. Olen rokottanut koko parven, ja he pitävät siitä tavattomasti. Mitä me — mitä me täällä teemme?"

"Sitä itsekin aprikoitsen", vastasi eversti. "En vielä tiedä olemmeko prikaatiosasto vai poliisivartio. Kuitenkin kai nyt jäämme jälkimäiseksi. Miten sinä menettelit saadaksesi bhilin rokotetuksi?"

"Hm", tuumi Chinn, "olen asiaa ajatellut, ja sikäli kuin ymmärrän on minulla jonkinlainen perinnöllinen vaikutus heihin".

"Sen tiedän, en olisi sinua muutoin lähettänyt; mutta mikä suorastaan?"

"Juttu on jokseenkin ihmeellinen. Näköjään olen oma iso-isäni uudestaan syntyneenä, ja olen häirinnyt maakunnan rauhaa ratsastelemalla öisin täplikkäällä tiikerillä. Ellen olisi sitä tehnyt, niin eivät he luultavastikaan olisi hangotelleet rokotusta vastaan; mutta molempia yht'aikaa he eivät voineet kestää. Ja niin olen rokottanut heidät ja jonkinlaiseksi luottamuksen tunnukseksi ampunut tiikeriratsuni. Moista taljaa ette ole eläissänne nähnyt".

Eversti nyki miettivästi viiksiään. "Millä lemmon lailla", hän sanoi, "saan tuon mahtumaan selitykseeni?"

Tosiaankaan ei virallinen toisinto bhilien rokotuskapinasta puhunut mitään luutnantti John Chinnistä, hänen jumaluudestaan. Mutta Bukta tiesi ja jokainen bhil Satpura-vuorilla tiesi.

Ja nyt Bukta innokkaasti hommailee John Chinniä joutuin naimaan ja siirtämään salaperäiset voimansa pojalle; sillä jos Chinnin sukuperimys taukoo ja pikku bhilit jäävät omien kuvittelujensa varaan, niin syntyy taas häiriöitä Satpura-maassa.

Risupoika.

Leikkiin poiat, tyttöset: kuin päivä kuun on sätehet! Iltanen sikseen ja pois uni, pois, ja karkelo käyntiin — ken estellä vois! Tikkaita ylös ja muurilta alas —

Kolmivuotias lapsi nousi istualleen kehdossaan ja kirkui minkä jaksoi, kädet nyrkissä ja kauhun katsanto silmissä. Ensimältä ei kukaan kuullut, sillä lastenkamari oli läntisessä sivustassa ja hoitajatar puheli puutarhurille laakerikujassa. Sitte emännöitsijä sattui sinne päin ja riensi häntä viihdyttämään. Lapsi oli hänen erityinen lemmikkinsä ja hän paheksi hoitajattaren tapoja.

"Mikä tulikaan? Mikä tuli? Eihän Georgie kultua mikään ole säikyttelemässä".

"Oli — oli poliisi! Hän oli nummella — minä näin! Hän tuli sisään.
Jane sanoi tulevan".

"Poliisit eivät tule taloihin, rakkahin. Käännä kylkeäsi, ja ota minua kädestä".

"Näin hänet — nummella. Hän tuli tänne. Missä on kätesi, Harper?"

Emännöitsijä odotti kunnes nyyhkytykset vaihtuivat unen säännölliseksi hengitykseksi, ennen kuin hiipi ulos.

"Jane, mitä loruja sinä olet ladellut pikku herralle poliiseista?"

"En ole puhunut hänelle mitään".

"Oletpa. Hän on uneksinut niistä".

"Tapasimme Tisdallin Dowheadilla aasinkärryillä ajellessamme. Kenties lapsi sen sai siitä päähänsä".

"Niin kai! Koetahan vain pelotella lasta villiin tuhmilla tarinoillasi herran tietämätä. Jos sinut vielä tapaan" j.n.e.

* * * * *

Kuusivuotias lapsi kertoili itselleen tarinoita vuoteellansa maatessaan. Se oli uusi kyky ja hän piti sitä salassa. Kuukautta aikaisemmin oli hänen mieleensä juolahtanut jatkaa äitinsä keskeneräiseksi jättämää satua, ja ilostuen havaitsi hän jutun kehittyvän omasta päästään ihan yhtä ihmeteltävänä kuin olisi ollut kuuntelemassa sitä "ihkasen uutena alusta asti". Siinä sadussa oli prinssi, ja hän tappoi lohikäärmeitä, mutta vain yhtenä yönä. Aina jälkeenpäin Georgie nimitti itsensä prinssiksi, pashaksi, jättiläisten tappajaksi ja kaikeksi muuksi (hän näette ei voinut sanoa kenellekään, peljäten itselleen naurettavan), ja hänen satunsa häipyivät vähitellen unimaahan, missä seikkailuja oli niin tiheässä ettei hän voinut muistaa puoliakaan niistä. Ne alkoivat kaikki samalla tavalla, taikka, kuten Georgie yölampun varjoille selitti, oli "aina sama lähtöpaikka" — jonnekin rantahietikon lähelle kasattu risuläjä; ja tämän kasan ympärillä Georgie juoksenteli kilpasilla pienten poikien ja tyttöjen kanssa. Kisailujen päätyttyä nousi laivoja kauvas kuivalle maalle ja avautui pelirasioiksi; tai vihreällä maalatuiksi kultanuppisiksi rautasäleaidoiksi, jotka ympäröitsivät kauniita kauttaaltaan pehmeitä puutarhoja ja joiden läpi saattoi kävellä niitä nurinkin heitellen niin kauvan kuin hän muisti kaiken olevan vain unta. Hän ei koskaan voinut pitää sitä tietoa muutamia silmänräpäyksiä enempää ennen kuin esineet kävivät todellisiksi, joten hän mullisteltuaan aikaihmisiä täynnä olevia taloja (kohtuullinen kosto) istui jättiläismoisilla ulkoportailla surkeasti yrittämässä laulaa kertomataulua neljään kertaan asti kuusi.

Hänen satujensa prinsessa oli ihmeellinen kaunotar (hän juohtui vanhasta Grimmin kuvallisesta painoksesta, nykyään loppuunmyydystä), ja kun hän aina taputti käsiänsä Georgien urhoudelle lohikäärmeitten ja puhvelien seassa, niin Georgie antoi hänelle kaksi hienointa nimeä mitä oli eläissään kuullut — Annie ja Louise, äännettyinä "Annie_ja_louise". Unien upottaessa sadut, muuttui prinsessa yhdeksi noista risuläjän ympärillä ailakoivista pikku tytöistä, yhä säilyttäen arvonimensä ja kruununsa. Hän näki Georgien kerran hukkuvan unimereen hietikon luona (se tapahtui päivää jälkeen sen jona hoitajatar oli vienyt hänet todellisessa meressä kylpemään); ja hän sanoi upotessaan: "Annie_ja_louise rukka! Hän surkuttelee minua nyt!" Mutta "Annie_ja_louise" huusi hietikolla hiljakseen kävellen: "Ha! ha! sanoi sorsa nauraen", mikä hereillä olevalle mielelle saattaisi tuntua asemaan kuulumattomalta. Se lohdutti Georgien heti ja oli kaiketi jonkinlainen loitsu, sillä se kohotti syvyyden pohjaa ja hän kahlasi maalle kaksitoistatuumainen kukkaruukku kumpaisessakin jalassa. Kun häntä oli ankarasti kielletty ryhtymästä kukkaruukkuihin tosi-elämässä, niin hänestä tuntui ilkikurisen riemuisalta.

* * * * *

Aikaihmisten siirrot — ja heitä Georgie sieti, vaan ei edes tahtonut olla ymmärtävinään — siirsivät hänen maailmansa hänen seitsenvuotiaana ollessaan paikkaan nimeltä "Oxfordiin-vierailulle". Siellä oli aavojen preiriain ympäröimiä suunnattomia rakennuksia, loppumattoman pitkiä katuja ja "Pepperin haamu" nimisen kumman ehtoopäivänäytäntö, jota katsomaan hoitajatar hänet vei. Tämä oli värisyttävän jännittävää. Ihmisten päitä katkeili ja sinkoili pitkin näyttämöä, ja luurankoja tanssi luu luussa kiinni, kun taasen herra Pepper itse, epäilemättä mies mitä pahinta lajia, huiski käsiään ja liehutteli pitkää kaapua, ja syvällä bassoäänellä (Georgie ei ollut koskaan ennen kuullut miehen laulavan) kertoi määrättömiä murheitaan. Joku aikaihminen yritti selitellä että harhanäky aikaansaatiin kuvastimilla ja ettei ollut mitään säikkymisen aihetta. Georgie ei tiennyt mitä harhanäyt ovat, mutta hän tiesi että kuvastin oli norsunluukahvainen lasikapine äidin vaatetuspöydällä. "Aikaihminen" siis "vain sanoi" "aikaihmisten" kiusalliseen tapaan, ja Georgie alkoi etsiä huvitusta välihetkinä. Hänen vieressään istui pelkkään mustaan puettu tyttö, tukka kammattuna ylös otsalta juuri kuin "Liisan Ihmemaassa", minkä nimisen kirjan Georgie oli viime syntymäpäivänään saanut. Pikku tyttö katsoi Georgieen, ja tämä häneen. Enempää esittelyä ei tuntunut tarvittavan.

"Minulla on haava peukalossa", Georgie sanoi. Se oli hänen ensimäisen oikean veitsensä ensimäistä työtä, julma kolmiomainen viillos, ja hän piti sitä mitä kallisarvoisimpana.

"Minua kovathi thurettaa!" sammalsi tyttö. "Annath kun minä katthon".

"Siinä on laastari päällä, mutta alta se on ihan vereslihalla", vastasi Georgie pyyntöä noudattaen.

"Eikö thitä kothke?" — hänen harmaat silmänsä kuvastivat syvää sääliä ja mielenkiintoa.

"Kamalasti. Kukaties saan siitä niskanjäykistyksen".

"The näyttää hirveältä. Minua thurettaa kovathi!" Tyttö laski etusormensa hänen kämmenelleen ja piti päätänsä kallellaan paremmin nähdäkseen.

Samassa kääntyi hoitajatar poikaan ja ravisti häntä lujasti. "Georgie herra ei saa puhutella vieraita pikku tyttöjä".