Valittuja kertomuksia

VALITTUJA KERTOMUKSIA

Kirj.

Rudyard Kipling

Englannista suomensi V. Hämeen-Anttila

Kansan novellikirjasto 7.

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa, 1907.

W. Leinosen kirjapaino, Hämeenlinna.

SISÄLLYS:

Rudyard Kipling. Hänen esi-isäinsä hauta. Risupoika.

RUDYARD KIPLING.

Tulee kaksi vuosikymmentä kuluneeksi siitä, kun 22-vuotias Intiassa syntynyt ja siellä toiminut sanomalehtimies yllätti ensinnä Englannin ja tuossa tuokiossa koko sivistyneen maailman eräällä kertomuskokoelmalla, jonka vaatimattomana nimenä oli "Yksinkertaisia jutelmia ylängöiltä" [osittain suomentanut rouva Aino Malmberg ("Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista" v. 1893)]. Pieniä kyhäyksiä ne vain olivatkin, mutta niissä avautui uusi maailma ja niin eloisana, niin leppeällä sävyllä ja niin tarkalla havaintokyvyllä piirrettynä, että lukija tunsi näkevänsä ehdotonta tosielämää edessään, hänelle ennen miltei tuntematonta.

Tämä tulokas oli taiteilijasukua. Isä oli kuvanveistäjä, maalari ja piirtäjä; hän on ottanut osaa poikansakin parhaan nuorisonkirjan, "Viidakkokirjan", kuvittamiseen. Äiti taasen oli Intiassa eteväksi katsottu kirjailijatar, ja kuulu sukkeluudestaan. Näiden vanhempain ainoa tytärkin sukeusi kirjailijattareksi. Kiplingin kaksi tätiä olivat Englannissa naimisissa, toinen kuuluisan maalarin Sir Edward Burne-Jonesin ja toinen taideakatemian presidentin Sir Edward Poynterin kanssa, ja näiden hoideltavaksi lähetettiin Kipling viisivuotiaana Bombaysta, missä hän oli syntynyt joulukuun 30 p:nä 1865. Ei ole ihme, että näin ollen koitui ainoasta pojasta jotakin merkillistä, kun hän kuudentoista vanhana palasi Intiaan. Hän ryhtyi sisämaalaiseksi sanomalehdentoimittajaksi Lahoressa, jonne isä oli siirtynyt taidekoulun ja museon johtajaksi. Isältään hän peri tarkan silmän, taiteellisen aistikkuuden, väririkkaan kuvailun, joka ei sisällä omakohtaisia selityksiä, vaan antaa lukijan vapaasti muodostaa mielipiteensä: Onpa Kipling itse kuvittanutkin lastenkirjansa ("Niin Juuri juttuja pikku lapsille") hauskoilla piirroksilla. Äidiltä on tuo sukkeluus peräisin, joka kauttaaltaan pulppuilee vereksenä ja sotilaskertomuksissa kohoaa verrattomaksi veikeydeksi. Sanomalehtimiehen ammatin täytyy olla oivana harjotuksena tällaisille luontaisille taipumuksille pirteitten kuvausten kyhäilemiseen oudoista, yleisön mieltä kiinnittävistä oloista. Kipling tosin alotti runoelmilla, jo 15—16-vuotiaana julkaisten pari mitätöntä vihkosta ja v. 1886 Intiassa kolmannen, joka siellä saavutti jonkun verran huomiota. Mutta joskin hän tälläkin alalla myöhemmin julkaisi kolme huomattavaa kokoelmaa ja liudan hajallisia sepitelmiä, niin koitui hänen oikeaksi alakseen lyhyt kertomus.

Hän alotti kyhäilemällä sanomalehteensä pikakuvia ympäristöstään. Hän toimi alalla, jolla jos millään tulee tuntemaan kirjavimpia oloja, tunkeutumaan mitä erilaisimpiin piireihin ja matkustelemaan monilla paikkakunnilla. Hän perehtyi Intian omituisen haaveelliseen maailmaan ja sen merkilliseen europalais-asutukseen paremmin kuin yksikään muu kynän käyttöön pystyvä, ja tämä kokemus on hänellä näihin asti riittänyt ehtymättömäksi, väliin uusilla matkoilla verestetyksi aiheitten lähteeksi, joka pysyy hänen monipuolisen tuotantonsa huomattavimpana haarana. Myöhemmin, kun Kipling oli suuruus, jolta kustantajat suorastaan kiristivät kaiken mitä ikinä käsistä lähti, Kipling löi kasaan joukon vanhoja leikkelyksiä ("Kamalan yön kaupunki ja muita luonnoksia" 1900), joista näkee hänen ensimäisiä kokeitansa. Kokoelman pääosana on "Smithin hallitus" niminen ylipainossarja hänen sanomalehdessään 1887—8 ilmestyneitä pätkiä. Paljon vähäpätöisen ja kuivan selostelun ohessa on siinä monia reippaita ja leikillisiä kuvauksia, jotka antavat aavistaa mitä nuorukaisesta oli koitumassa. Jo näissä ensi alkeissa on havaittavissa useampia Kiplingin pääaloista: enin osa on kuvauksia Intian europalaisista upseerivirkamiespiireistä sekä alkuasukas-oloista; yksi eläintarina on jo matkassa, samaten yksi kuvaus Etelä-Afrikan sotilas-oloista ja pari halvan sotamiehen haastelua. Näillä kaikilla aloilla Kipling sittemmin kohosi suureksi. Mutta hän vielä laajensi näköpiiriään ja toimialaansa pian. Tuossa samaisessa aikaisten tuotteiden kokoelmassa on muuna osana matkakirjeitä, tavallisen sanomalehtimatkailijan tilapäistyyliin kyhättyjä. "Kamalan yön kaupunki" on annettu liian vaateliaaksi nimeksi Kalkuttalle, josta enimmät kirjeet ovat lähetetyt; muut kuvailevat Jamalpurin rautatiekeskusta ja Giridin kivihiilikaivoksia, kertoillen havaintoja, joihin monet K:n myöhemmistä kertomuksista perustuvat. Väleen hän ulotti matkustelunsa koko englanninkieliseen maailmaan, kyhäten matkakuvauksia kolmen vuoden ajan (1887—9) "Civil and Military Gazette" ja "Pioneer" (Allahabadissa) lehtiin. Nämäkin hän on ollut kiristetty toistamiseen lyöttämään rahaksi, 750 sivun laajuisena valikoimana ("Merestä mereen" v. 1900). Tämä melkein yhtä vähän tunnettu kokoelma esittää Kiplingin oivallisena matkakertojana ja ilmaisee elävästi, miten erinomainen havaintokyky hänellä on. Alussa esitetään Intian merkillisempiä kaupunkeja, v. 1889 ulottuu matkailu Taka-Intiaan, Kiinaan, Japaniin, Yhdysvaltoihin, Tyynenmeren rannikolta aina Mark Twainin asunnolle Atlantin valtioissa. Tätä menoa on Kipling pitkittänyt pitkin aikaa; Yhdysvalloissa hän v. 1892 nai Carolyn Balestierin ja asettui perheelliseksi mieheksi Englantiin, mutta sieltä hän on tuon tuostakin pistäytynyt loitommalle. Huomattavin oli hänen retkensä boerisodan aikana Etelä-Afrikaan, mistä kaksi muutakin huomattavaa kirjailijaa, Haggard ja Doyle, silloin ammenteli vereksiä aiheita.

Kipling on siten hankkinut mitä laajimman taustan kertomuksillensa. Ei ole sitä englantilaista alusmaata, jota hän ei olisi tavalla tai toisella käsitellyt. Nämä matkat ovat luoneet hänen kansalaisluonteensa. Ollen kaikessa olennossaan käytännön mies, hän silmäilee eri alusmaita pelkästään englantilaisen hallinnon kannalta, ei suuria välitä kansojen vapaudesta, tietäen että se monesti merkitsisi vain sisäisiä verilöylyjä ja raaistumista, ja joutuu siitä horjumattoman kiihkeäksi imperialistiksi, jonka isänmaana on koko anglosaksilainen maailma ja joka brittiläistä kuntoa kannustaen tahtoo saada vallatuksi kaikki tielle osuvat kansat. Suuren suurta on Kipling antanut kansalleen kaikella runsaalla isänmaallisella kirjottelullaan. Valitettavasti on hän siinä mennyt liian pitkälle; etenkin boerisodan aikana hän sai vihattua kaikua nimelleen asettumalla yllyttämään onnettoman kansan kiihkoisimpia sortajia. Tämä väärä natsionalismi ei kuitenkaan ulotu hänen parempiin isänmaallisiin tuotteihinsa; nämä ajavat kansalaiskunnon asiata tavalla, josta ei voi muuta kuin onnitella englantilaisia noin innostuttavan kasvattajan saaneina.

Etusijassa on Kiplingin kuvausten pohjana Intia. Voi käsittää, miten suurella mielihyvällä englantilainen yleisö lukee omaistensa ponnisteluja, tuon moniheimoisen maan rauhoittamisessa ja hallitsemisessa — niillä on suuri viehätys ulkomaalaisellekin. Yhteistä on kaikille kansoille taas se nautinto, mitä tuntee tutustuessansa alkuasukasten sisäisiin oloihin ja merkilliseen sielunelämään.

Ensimäinen v. 1888 ilmestynyt kokoelma sisälsi lyhyitä kynäilyjä upseeri- ja virkamiespiireistä ja joitakuita alkuasukas-aiheita. Edellistä alaa on Kipling vuosien kuluessa jatkanut niin pitkälle, ett'ei löydy sitä vaihetta näiden uran-uurtajain elämästä, mitä hän ei kuvaelisi. Teos "Stalky & C:o" (1889) on sarja suruttomia jutelmia koulusta, jossa englantilaiset pojat saavat ensimäisen kasvatuksensa sotilasuraa varten, ja päättyy innostuttaviin muistelmiin nuorten sankarien ensimäisistä koetuksista maineen kilparadalla. Upseerielämästä on vaikuttavia kertoelmia sekä leiriltä että taistelujen tuoksinasta — huolettomasta elostelusta, iloisesta toveriolosta ja urhojen kuolemaa halveksivasta työstä. Mutta eihän maine kasva vain tanterilla; yhtä suurta kuntoa ja uhrautumista löytää kirjailija sivilihallinnon aloilta tuossa epäterveellisessä ilman-alassa ja melskeisessä maaperässä. Näissä kaikissa oloissa Kipling liikkuu kuin kotonaan konsanaan; mutta sitäpaitsi hän on syventynyt itse sotamiesrivien elämään, ja hänen toinen teoksensa, "Kolme sotamiestä" (1889), oli loistavana alkuna sekä huikeata hilpeyttä että syvää tunteellisuutta uhkuville kertomuksille ja ja lauluille ("Kasarmilauleloita" 1892), joissa suureksi osaksi esiintyy eräs oivallinen toveruskolmikko — jalomielinen, sukkela ja hurjapää irlantilainen Mulvaney, hidas ja jättiläismäinen yorkshirelainen Learoyd ja kelpo lontoolainen Ortheris. On mahdoton antaa käsitystäkään siitä aiheiden kirjavuudesta ja kertomistavan eloisuudesta, mitä Kiplingin tuotannon tässä haarassa ilmaantuu. Suureksi osaksi ovat ne vielä murteella kirjotettuja, välittömästi huokuen todellisuutta. — Näistä sotilaselämän kuvauksista on yksi suomennettu [Sotilaskertomuksia, suom. Wald. Landblad (1899)]; tämä kahden rumpalipojan sankarikuolemaa kuvaileva kertomus ei ole parempien joukkoon luettava.

Edellämainittuna vuonna ilmestyi toinenkin, vuorostaan yksinomaan alkuasukaselämää kuvaileva kertomuskokoelma "Mustaa ja valkeaa". Näiden kumpaisenkin kokoelman kirjallinen arvo on paljoa suurempi kuin Kiplingin ensimäisen kertomussarjan. Hän oli pääsemässä kykynsä korkeimmalle tasolle. Viimeksi mainitussa on hurjan voimakas kertomus muhamettilaisesta, joka elää pelkässä koston tavottelussa hänen kunniansa loukkaajaa vastaan ("Dray Wara Yow Dee" [Sotilaskertomuksia, suom. Wald. Lindblad (1899)]) ja sitte jatkuu suoraan elämästä otettuja useasti kertojan omin sanoin kuvattuja vaiheita, joissa ihmeellisellä tavalla kuvastuu vuosituhansia erillään versoneen sivistyksen ja outojen olojen erikoinen käsityskanta ja maailmankatsomus sekä satumainen henki.

Kipling oli nyt ylentynyt maansa huomatuimmaksi kirjailijaksi ja hänen teoksiaan käännettiin jo kilvan kaikille sivistyskielille. Käytännöllisenä miehenä hän osasi ottaa teoksistaan hintaa riittämään asti (hän saa jokaisesta lyhyemmästä kertomuksestaan keskimäärin 25,000 mk, on saanut sellaisen summan pikku runoistakin), mutta kustantajat ahdistivat vain yhä tuimemmin. Tämä johti ei ainoastaan suureen tuotteliaisuuteen, vaan liikatuotantoonkin. Kertomuskokoelma "Aaveellinen kantotuoli" (1890) sisältää jo pari vähäarvoisempaa kertomusta (m.m. yllä suomennetuksi mainitun), mutta silti se vielä osottaa ilmeistä nousua. Nyt laajenee aihevarasto. Alkukertomus "Aaveellinen kantotuoli" ilmaisee Kiplingin mestaruutta poikkeuksellisten sielun-ilmiöiden kuvaamisessa, sielullisten sairauksien ja salaperäisten kehitysten, jollaisten maana ei yksistään Intia ole. Tässä kertomuksessa sortuu liiallisen työn uuvuttama virkamies haavenäkyihin, kaikesta luontaisesta kovuudestaan ja tunnottomuudestaan huolimatta joutuen kärsimään kunniattoman menettelyn ansaitseman koston. Eräässä toisessa kertomuksessa, "Liikenteen häiritsijä" ("Monta keksintöä" nimisessä kokoelmassa) hän samalta alalta kertoo mitä suurimmalla mestaruudella, miten yksinäinen majakanvartija australialaisilla vesillä joutuu yksitoikkoisuuden uhriksi ja kummallisten erheitten valtaan. Samassa kokoelmassa Kipling näiden sielullisten ilmiöiden alalla jälleen alottaa aihesarjan, joka on yhtä uutta maailmaa kuin kuvaukset Intiasta. "Maailman oivallisin juttu" on ylen vaikuttaviin puitteisiin piirretty kuva nuorukaisesta, jonka sielussa kajastelee muistelmia edellisten elämäkausien ajalta, parin tuhannen vuoden ajalta, katkelmina, joita kertoja saa vain hetken käyttää, kunnes maailman aineellinen hyörinä nuo kuvat häätää. "Risupoika" taasen — johon lukija saa tutustua nyt suomennetussa näytteessä Kiplingin kertomuksista — on ilmestynyt "Päivän työ" kokoelmassa; sen omituisena viehkeytenä on kahden nuoren yhteinen, lohdullinen unimaailma. Eräässä uusimmista kokoelmistaan ("Matkustuksia ja löytöjä") Kipling lisää pari kertomusta näihin hienoihin kuvauksiinsa: "Langaton" ja "He", molemmat mahdottomia parilla sanalla määritellä.

Yhä uusia muotoja löytää tämä harvinaisen monipuolinen kirjailija. Edellä mainittu "Aaveellinen kantotuoli" niminen kokoelma alotti kaksi muutakin alaa: varsinaisen seikkailukertomuksen ja lapsielämän kuvailun. Edellisiä ovat "Morrowbie Jukesin kumma ratsastusretki", joka kertoo hirveitä piirteitä hindulaisesta kuolleitten kaupungista, ja "Mies joka pyrki kuninkaaksi", kahdesta elämää surkeilemattomasta kulkurista, jotka totisesti perustivat Abessinian vuoriseutuun kuningaskunnan, vaan saivat järisyttävän lopun uskalikkuudelleen. Näiden jatkona on oikea seikkailuromaani "Kim, koko maailman pikku ystävä" — katuelämää ja vakoilumatkailua paikasta paikkaan, pulasta toiseen, päähenkilönä europalaissyntyinen, terveluonteinen katupoika; mutta oikea nuorisonromaani se ei ole. — Lapsielämästä on kokoelmassa pari oivallista kuvaa; toinen, "Wee Willie Winkie" — kertomus rykmentin urheasta pikku lemmikistä — on suomennettu "Kertomuksiin Intian ylängöiltä". Kipling on hieno ja osuva lasten kuvaaja; monet hänen kertomustensa valoisimmista piirteistä ovat lapsimaailmasta.

Tämä ominaisuus on saattanut hänet mestariksi sillä alalla — taaskin uudella — jolla hän on katsottava arvokkaimman työnsä suorittaneeksi: nuorisonkirjailijana. V. 1890 — tuottoisimpana vuonnansa — Kipling julkaisi pelkiksi vuoropuheluiksi sovitetun laajemman teoksen englantilais-intialaisesta seuraelämästä ("Gadsbyn pariskunta"), jossa sekä leikki että surumielisyys ja värisyttävän syvä tunne omituisen asun ohella on mieltä viehättämässä, mutta joka kuitenkin päättyy jokseenkin tyhjästi. Kun tätä v. 1891 seurasi kaksi jokseenkin tavallisen laatuista, Hall Cainen tyyliin laadittua romaania — "Valon kadotessa" [suomeksi rouva Aino Malmbergin kääntämänä v. 1900] ja "Elämän estekilpailu" — niin arveltiinpa Kiplingin uutuuden jo lopahtaneen, kuten heti alusta asti oli näin äkillisellä loistolla ilmestyneestä kyvystä peljätty. Mutta Kipling ponnisti seuraavalla kokoelmalla — "Monta keksintöä" — taas parhaansa; siinä tosin jälleen ilmenee vähemmän valittuja tuotteita, mutta on siinä oivallisiakin lisiä entisiin ja uutta on muutamia humoreskeja kotoisista, Englannin oloista, joista Kipling sittemmin on lukuisasti valinnut täytteitä kertomusryhmiinsä. Ja v. 1894 ilmestyi hänen kynästään kerrassaan merkillinen teos, "Viidakkokirja" [suomeksi rouva Helmi Setälän kääntämänä v. 1898 ("Indian viidakoista")], ryhmä eläinsatuja, melkein yksinomaan Intian viidakon syvyyksistä. Useimmissa esiintyy sama piiri: suden imettämä ja eläinten seassa kasvava hindulapsi Mowgli, hänen opettajansa karhu Baloo sekä suojelijansa pantteri Bagheera ja jättiläiskäärme Kaa, velipuolensa — nimittäin suden omat penikat — ja julma tiikeri Shere Khan. Tämä outo maailma ajattelee ja puhuu, toimii omissa salaperäisissä oloissaan niin syvällä metsäelämän tuntemuksella eteemme loihdittuna että niin nuorten kuin vanhainkin täytyy tempautua mukaan. Ne ovat tavattoman tehoavia ja mieltäkiinnittäviä, ja seuraavana vuonna ilmestynyt "Toinen Viidakkokirja" pysyi samalla tasolla. Lapsille julkaisi Kipling omakuvittamansa satukokoelman "Niin Juuri juttuja pienille lapsille", joka tosin ei niin paljoa uutuutta tarjoa, vaan on kuitenkin hyvä lastenkirja. Vilkas nuorisonromaani on "Meren sankarit"; se on ilmestynyt suomeksi ruotsinnoksesta käännettynä, puoleen kokoon typisteltynä — esimerkkinä siitä, millä tavalla suuretkin kustannusliikkeet vielä katsovat voivansa pidellä kirjallisuutta. Englantilaiselle nuorisolle erityisesti aijottu on Kiplingin väsymättömästä kynästä herunut "Pook-vuoren tonttu"; se on tarinasarja Englannin historiasta, piktiläistaisteluista keskiajalle asti.

"Päivän työ" niminen kertomuskokoelma (1897) on käänteenä Kiplingin lyhyitten kuvausten suuressa joukossa; siitä asti hän vaipuu alas päin, ei voi sanoa miten pitkäksi aikaa, kuumeentapaisesti työntäessään kyhäyksiä sanakaupalla aikakauslehtiin ja kustantajille. Tämä kokoelma ylimalkaan ilmaisee huoliteltua työtä; siitä on myöskin "Hänen esi-isäinsä hauta" tähän kokoelmaan suomennettu näytteeksi hänen hiljaisemmista intialaisista kertoelmistansa. Jos jo tuossakin kokoelmassa on teennäisiä pätkiä, kuivia vertauskuvallisia elottomien esineiden henkiinherätystä haastelemaan viidakkomaailman tapaan (kuten laivan ja höyryveturin!), niin on esim. "Matkustuksia ja löytöjä" niminen kokoelma suorastaan kehno, paria poikkeusta lukuunottamatta. Kipling lyöttäytyy viime vuosina julkaisemissaan kertomuksissa puhutteluttamaan kotimaan sota- ja merimiehiä kuten Intiassa oli tehnyt, mutta tuloksissa hän jää aivan takapajulle muista samoja aiheita käsitelleistä kertoilijoista. Sillävälin on hän kuitenkin saanut valmiiksi useita onnistuneita pitempiä teoksia, joita ylempänä on moniaita mainittukin, joten häneltä voi edelleen odottaa arvokkaitakin lisiä.

Romaanikirjailijaa, suurien tehtävien, erityisten aatteiden ajajaa ei Kiplingistä koskaan tule. Runoilijaa hänessä on; "Kasarmilaulujen" lisänä sisältävät "Merestä mereen" ja "Viisi kansaa" varsin vaikuttavia runoelmia, joissa on erittäin taidokas muoto, joskin harvoin lyyrillisiä tunnelmakuvia, vaan enimmiten runoiksi soviteltuja kertomuslastuja. Mutta hän on harvinaisen etevä kertoja, erinomainen sieluntilojen tutkija, tarkka havaintojen tekijä, terveen, tavattomia taipailemattoman elämänpolun saarnaaja, joka pikakuvillaan kaikista maailman ääristä luo piirteitä yleis-inhimillisestä sekä tuntee ja herättää myötätuntoa yhteiskunnan halvimpienkin olentojen kärsimyksiä ja inhimillisiä erheitä kohtaan. Miehekkyys, kunto saa hänessä loistavan puoltajan, ja se harrastus sekä suuri ihmistuntemus on hänestä tehnyt nykyajan kenties etevimmän nuorisonkirjailijan, joka ehdottomasti viehättää lukijansa. Miehisen sukupolven kuvailija ja kirjailija hän muuten yksinomaan onkin.

Kipling osaa sovittaa aiheensa mahdollisimman vaikuttavaan kehykseen. Hän suuressa määrin antaa muiden kertoa omaan erityiseen lajiinsa, itse suoranaisesti esiintymättä. Tämä tavatonta tyylillistä vaihtelua luova kertominen useasti tapahtuu eriskummallisissa olosuhteissa, jotka lisäävät yleisvaikutusta. Tehon tavottelussa Kipling kyllä menee liiallisuuksiinkin; alituiset motto-lauseet, esi- ja jälkirunot, kirjakkeiden muuttelut tuntuvat yhtä häiritseviltä kuin liian tuotteliaisuuden synnyttämät hutiloidut tahi teennäiset täytteet. Mutta niin suuret määrät on hänen jo kolmeakymmentä lähenevässä teossarjassaan täysipainoista, että hän on syyllä saanut johtavan aseman maansa kirjallisuudessa, jonka suhteita häneen emme tässä voi lyhyestikään esittää sen vuoksi että koko englantilainen kirjallisuus on meillä tuntematon. Vastustajia on Kiplingin tapaisella sovinnaisista muodoista piittaamattomalla uutuusmiehellä kyllä, mutta sekin seikka, että hänen melkein kaikki teoksensa on heti ilmestyttyään käännetty muille Europan kielille, osottaa miten laajalti ja suuressa määrin hän on saavuttanut suosiota ja ihailua.

Suomentaja.

Hänen esi-isäinsä hauta.

Voitte kuulla sanottavan, että jos koko Intiassa olisi vain yksi ainoa leivän puolikas, niin se jaettaisiin tasan Plowdenien, Trevorien, Beadonien ja Rivett-Carnac'ien kesken. Se on vain yksi sanantapa siitä, että muutamat perheet palvelevat Intiaa polvi polvelta niinkuin delfinit seuraavat toisiaan yhtenäisenä rivinä aavan meren poikki.

Ottakaamme pieni ja vähemmän huomattu tapaus. Keski-Intiassa tahi sen seuduilla on ollut ainakin yksi Devonshiren Chinnien edustaja säännöllisesti niiltä ajoilta asti, jolloin luutnantti ja ilotulitusten laittaja Humphrey Chinn, Bombayn europalaisrykmentistä, otti osaa Seringapatamin vallotukseen v. 1799. Alfred Ellis Chinn, Humphreyn nuorempi veli, komensi bombaylaista krenatörirykmenttiä vuosina 1804—13, nähden sekalaisia otteluita; ja v. 1834 John Chinn samaa sukua — kutsumme häntä John Chinn Ensimäiseksi — kohosi ilmoille maltillisena järjestysmiehenä metelisenä aikana Mundesur nimisessä paikassa. Hän kuoli nuorena, mutta jätti leimansa uuteen maahan, ja kunnioitettava johtokunta keräsi hänen ansionsa hyvin muhkeaan muistopuheeseen ja maksoi kulut hänen Satpuran mäkilöihin luodusta hautakummustaan.

Häntä seurasi hänen poikansa, Lionel Chinn, joka jätti pikku devonshirelaiskodin juuri parahiksi kapinassa pahasti haavottuakseen. Hän vietti työteliään elämänsä sadanviidenkymmenen engl. penikulman kehässä John Chinnin haudan tienoilla ja kohosi rykmentin päälliköksi pienille, rajuille vuoristolaisille, joista useimmat olivat tunteneet hänen isänsä. Hänen poikansa John syntyi pienessä pehkukattoisessa, multavallisessa rykelmässä, joka tänä päivänäkin on kahdeksankymmentä penikulmaa lähimmältä rautatieasemalta keskellä tiikerien tyyssijaksi suotua näreikköä. Eversti Lionel Chinn palveli kolmekymmentä vuotta ja otti eron. Kanaalissa hänen höyrylaivansa sivuutti Intiaan lähtevän kuljetuslaivan, jossa hänen poikansa oli matkalla itään sukuvelvollisuuksia suorittamaan.

Chinnit ovat hyväonnisempia kuin monet muut, syystä että tarkalleen tietävät mitä heidän on tehtävä. Nokkela Chinn läpäisee Bombayn siviliviraston ja pääsee Keski-Intiaan, missä jokainen iloitsee hänet nähdessään. Tyhmä Chinn antautuu polisilaitoksen tahi metsänhoitohallituksen käytettäväksi, ja ennemmin tahi myöhemmin hänkin ilmestyy Keski-Intiaan, ja siitä on johtunut puheenparsi "Keski-Intian asukkaat ovat bhilit, mairit ja chinnit, kaikki yhtä maata". Rotu on pieniluinen, tummaverinen ja vaitelias, ja tyhmimmätkin heistä ovat hyviä pyssymiehiä. John Chinn Toinen oli kutakuinkin nokkela, mutta ollen vanhin poika, hän meni armeijaan, Chinnien tavan jälkeen. Hänen velvollisuutenaan oli lojua isänsä rykmentissä luonnollisen elämänsä aika, vaikka joukko oli sellainen, että useimmat olisivat hyvästi maksaneet sitä välttääkseen. He olivat säännötöntä jalkaväkeä, pienikasvuisia, tummia ja kiiltäväihoisia, pukuna mustanahkasaumaiset vihreät mekot; ja ystävät nimittivät heitä "wuddareiksi", mikä merkitsee alhaissäätyistä kansanrotuluokkaa joka koloistaan kaivaa rottia syötäväkseen. Mutta wuddarit eivät panneet pahakseen lisänimeään. He olivat ainoat wuddarit, ja heidän ylpeytenään olivat seuraavat seikat:

Ensinnäkin heillä oli vähemmän englantilaisia upseereita kuin millään muulla alkuasukasrykmentillä. Toiseksi, heidän nuorempi upseeristonsa ei tarkastuksissa ollut ratsain, vaan asteli miestensä etunenässä. Miehellä, joka pystyy pitämään puoliaan wuddarien rinnalla heidän pikamarssissaan, täytyy olla aimo keuhkot ja jäntevät raajat. Kolmanneksi, he olivat enimmin pakka shikarries (perinpohjin koulitut metsästäjät) koko Intiassa. Neljänneksi — sama kuin sadanneksi — he olivat wuddarit — entisajoilta Chinnin Säännötön Nostoväki, mutta nyt aina ja ijankaikkisesti wuddarit.

Kukaan englantilainen ei käynyt miesten majassa paitsi rakkaudesta tai sukutavan vuoksi. Upseerit puhuttelivat sotureitaan kielellä jota ei kaksikaansataa Intian valkoihoista ymmärtänyt; ja miehet olivat heidän lapsosiaan, kaikki värvättyjä bhileistä, jotka ehkä ovat omituisin Intian monista omituisista roduista. He olivat, ja sydämestään vielä ovat, rajuja, salakähmäisiä, arastelevia, lukemattomiin taikauskoihin piintyneitä. Rodut, joita nimitämme maan alkuasukkaiksi, tapasivat bhilit omistamassa maan, kun ensin tunkeusivat tuohon osaan maailmaa tuhansia vuosia takaperin. Kirjat sanovat heitä esi-aarialaisiksi, syntyperäisiksi, dravideiksi j.n.e.; ja siksi bhilitkin itseään nimittävät, vaikka toisin sanoin. Kun rajputpäällikkö, jonka hovirunoilijat voivat laulaa hänen sukuperänsä kaksitoistasataa vuotta taaksepäin, asetetaan valtaistuimelleen, niin ei hänen vihkimisensä hallitsijaksi ole täydellinen ennen kuin hänen otsaansa on tehty merkki bhilin suonista lasketulla verellä. Rajputit sanovat ettei tuolla muodollisuudella ole merkitystä, mutta bhil tietää että se on vihoviimeinen tähde hänen vanhoista oikeuksistaan maan ikivanhana omistajana.

Vuosisatojen sorto ja teurastus teki bhilistä julman ja puolihullun varkaan ja karjanvoron, ja englantilaisten maahantullessa hän näytti miltei yhtä taipuisalta sivistymään kuin omien viidakkojensa tiikerit. Mutta John Chinn Ensimäinen, Lionelin isä, meidän Johnimme vaari, läksi hänen maahansa, asui hänen kanssaan, oppi hänen kielensä, ampui hänen köyhää laihoaan tärvelevän hirven, ja voitti hänen luottamuksensa, niin että jotkut bhilit oppivat kyntämään ja kylvämään, kun taas toiset saatiin mielistellyksi yhtiön palvelukseen ystäviensä poliseiksi.

Huomatessaan että rivissä seisominen ei merkinnyt hetimiten tapahtuvaa telotusta he suostuivat sotureiksi kuten työlääseen mutta huvittavaan urheiluun, ja olivat innokkaat pitämään villiä veljiään kurissa. Se oli kiilan teränä. John Chinn Ensimäinen antoi heille kirjallisen lupauksen että, jos määräpäivästä alkaen lyöttäytyivät hyviksi, hallitus unohtaisi kaikki edelliset synnit; ja koska John Chinnin ei tiedetty koskaan rikkovan sanaansa — hän kerran lupasi hirttää bhilin jota paikkakunnalla pidettiin käsinkoskemattomana, ja hirtti hänet heimonsa nähden seitsemästä todistetusta murhasta — niin bhilit asettuivat niin lakeiksi asukkaiksi kuin osasivat. Se oli hidasta, näkymätöntä työtä, jollaista Intiassa tätänykyä uurastetaan kauttaaltaan; ja vaikka John Chinnin ainoa palkinto tuli, kuten sanoin, hallituksen kustannuksella luotuna hautana, ei mäkien pikku väki häntä milloinkaan unohtanut.

Eversti Lionel Chinn tunsi ja rakasti heitä myös, ja he olivat kelpo lailla sivistyneitä, bhileiksi, ennen kuin hänen palveluksensa päättyi. Useaa heistä hädin erotti alasäätyisestä hindu-maanviljelijästä; mutta etelässä, missä John Chinn Ensimäinen makasi haudassaan, villeimmät vielä juuttuivat Satpuran ylängöille, hellien tarua että Jan Chinn, kuten häntä nimittivät, vielä palaisi omiensa luo. Sitä odotellessaan he epäilivät valkeaa miestä ja hänen tapojaan. Pieninkin viritys sai heidät sekamelskassa umpimähkäisiin rosvousrynnäkköihin, ja silloin tällöin tappoihin; mutta jos heitä varoen kohdeltiin, niin he surivat taas kuin lapset ja lupasivat etteivät enää koskaan sitä tekisi.

Rykmentin bhilit — nauhamekkoiset — olivat monin tavoin kelpo poikia, mutta he tarvitsivat suostuttelemista. He tunsivat kiusaannusta ja koti-ikävää, jollei heitä otettu tiikerinmetsästyksille ajomiehiksi; ja heidän kylmäverinen uhkarohkeutensa — kaikki wuddarit ampuvat tiikereitään jalan: se on heidän säätymerkkinsä — sai upseeritkin ihmettelemään. He seurasivat haavotettua tiikeriä yhtä huolettomina kuin siipirikkoa varpusta, ja läpi seudun, joka oli täynnä luolia ja rotkoja ja närehautoja, joissa villipeto saattoi pitää tusinan miehiä armoillaan. Toisinaan joku pikku mies tuotiin kasarmiin pää murskana tahi kylkiluut tielle reväistyinä, mutta hänen toverinsa eivät milloinkaan oppineet varovaisiksi; he vain kilvan ähersivät tiikerin tappamisessa.

Nuori John Chinn laskeutui wuddarien yksinäisen upseerimajan kuistin luo kaksipyöräisten kärryjen taka-istuimelta, pyssylaatikkojensa lentäessä ylt'ympärilleen. Hento, käyränokkainen poikanen näytti hyljätyltä kuin eksynyt vuona, läimäyttäessään valkean tomun housujensa polvista ja kärryjen rämistessä pois pitkin hohtavaa tomurataa. Mutta sydämessään hän oli tyytyväinen. Olihan tämä kaikessa tapauksessa hänen syntymäsijansa, eikä ollut paljoa muuttunutkaan siitä asti kun hänet lapsena lähetettiin Englantiin viisitoista vuotta takaperin.

Jokunen uusi rakennus oli noussut, mutta ilma ja tuoksu ja päiväpaiste olivat entiset; ja vihreät pikku miehet, jotka astelivat harjotuskentän poikki, näyttivät vanhoilta tutuilta. Kolme viikkoa takaperin John Chinn olisi ollut valmis sanomaan, ettei muistanut sanaakaan bhil-kieltä, mutta ulko-ovella hän huomasi huuliensa hymisevän lauseita joita ei ymmärtänyt — vanhoja lastenlaulun katkelmia ja häntäpäitä komentosanoista joita hänen isänsä oli huudellut miehilleen.

Eversti katseli hänen tuloaan ylös portaita ja nauroi.

"Katsoppas!" hän sanoi majurille. "Eipä ole tarvis kysyä poikasen pesyettä. Hän on pukka Chinn. Kelpaisipa omaksi isäkseen viiskymmenluvulta!"

"Toivon että hän ampuu yhtä suoraan", sanoi majuri. "Hän näkyy tuoneen kylliksi rautatavaraa mukanaan".

"Hän ei olisi Chinn jollei ampuisi kohti. Katsoppa, kun hän niistää nenäänsä. Ominainen Chinnin noukka. Heiluttaa nenäliinaa kuin isänsä. Siinä on toinen painos — rivi riviltä".

"Satua kerrassaan, pentele vieköön!" sanoi majuri, tirkistäen ikkunaluukun säleiden lomitse. "Jos hän on oikea sukunsa jälkeläinen, niin hän… Eihän vanha Chinn voinut kulkea tuon repaleen ohi sitä hypistelemättä, yhtä vähän kuin…"

"Hänen poikansa!" sanoi eversti hypähtäen.

"No jukoliste!" huudahti majuri. Pojan silmään oli pistänyt halaistuista ruovoista punottu itikkaverkko, joka riippui kierossa verannan pylvästen välissä, ja koneellisesti hän oli vääntänyt sen reunaa suoraan asentoon. Vanha Chinn oli vuosikausia kolmasti päivässä noitunut tuota verkkoa; hän ei koskaan saanut sitä tyydyttämään mieltään. Hänen poikansa astui huoneeseen viisikertaisen hiljaisuuden vallitessa. He toivottivat hänet tervetulleeksi isänsä ja, tarkastettuaan, itsensä vuoksi. Hän oli ihan naurettavasti seinällä riippuvan everstinkuvan näköinen, ja osapuilleen huuhdeltuaan tomut kurkustaan hän läksi makuusuojaansa isäukon lyhyin, äänettömin viidakkoaskelin.

"Sellaista se on perinnöllisyys", sanoi majuri. "Sen se tekee kolmen sukupolven olo bhilien joukossa".

"Ja sen tietävät miehet", sanoi muuan sivus-upseeri. "Ne ovat odottaneet tätä nuorukaista kieli lerpallaan. Olen tullut siihen uskoon että ellei hän suorastaan vetele heitä miekantupella ympäri korvia, niin he polvistuvat komppanioittain ja rukoilevat häntä jumalanaan".

"On siunattua omistaa edelläkäynyt isä", sanoi majuri. "Minä olen pojilleni nousukas. Olen ollut rykmentissä vasta kaksikymmentä vuotta, ja kunnianarvoisa taattoni oli sivilimies. Ei voi mitata bhilin sielun syvyyksiä. Mutta minkätähden on tuo uhkea kantaja, jonka nuori Chinn toi mukanaan, myttyineen pikajuoksussa käpälämäkeen?" Hän astui verannalle ja hoilasi miehelle — perikuvalliselle vastaleivotulle aliluutnantin palvelijalle, joka osaa englanninkieltä ja puijaa samassa suhteessa.

"Mikä hätänä?" hän huusi.

"Monta pahoja miehiä täällä. Minä menee", oli vastaus. "Otti sahibin avaimet ja sanoo ampuu minun".

"Peijakkaan selvää — peijakkaan valaisevaa. Hiiden sukkelat koivet noilla ylämaan varaslurjuksilla on! Joku oli pahasti säikäyttänyt hänet". Majuri asteli huoneisiinsa, pukeutuakseen aterialle.

Nuori Chinn oli kuin unissaan kävellen harppinut kehän koko majotusalueen ympäri ennen kuin läksi omaan pikku asuntoonsa. Kapteenin asumus, jossa hän oli syntynyt, viivytti häntä hetkisen; sitte hän katseli harjotusalueen kaivoa, jonka arkulla oli illat istuskellut hoitajansa keralla, ja pienoista kirkkoa, johon upseerit läksivät jumalanpalvelukseen aina kun jonkun virallisen tunnustuksen pappi sattui käväisemään siellä päin. Kaikki näytti nyt hyvin pieneltä, kun hän ennen oli pitänyt niitä jättiläismäisinä, mutta paikka oli sama.

Tuon tuostakin hän kulki äänettömän soturiryhmän ohi, joka tervehti. Ne olisivat voineet olla samoja miehiä, jotka kantoivat häntä seljässään hänen ollessaan ensimäisissä pinkohousuissaan. Heikko valo häämötti hänen huoneestaan, ja sisään astuessaan hän turisi käsien syleilevän jalkojaan, ja lattiasta nousi soriseva ääni.

"Ken siinä?" sanoi nuori Chinn, tietämättä puhuvansa bhil-kieltä.

"Kannoin sinua sylissäni, sahib, kun olin vankka mies ja sinä olit pienokainen ja itkit, itkit, itkit! Olen palvelijasi, niin kuin olin isäsi palvelija ennen kuin sinua oli. Olemme kaikki palvelijoitasi".

Nuori Chinn ei voinut luottaa ääneensä, yrittääkseen puhua, ja toinen jatkoi:

"Olen ottanut avaimesi tuolta lihavalta muukalaiselta ja lähettänyt hänet pois; ja paidassasi on rintanapit valmiina, aterialle mennäksesi. Kuka osaisi, jollen minä osaisi? Ja lapsi on siis tullut mieheksi ja unohtaa hoitajansa; mutta veljenpojastani tulee hyvä palvelija, tahi pieksen hänet kahdesti päivässä".

Ja kalahtaen nousi pystyyn, suorana kuin bhilin nuoli, pieni valkotukkainen ryppykasvoinen apinamainen mies, mekko mitalien ja kunniamerkkien peitossa — sopertaen, tervehtien ja vapisten. Hänen takanaan univormuun puettu nuori ja notkea bhil otti pois täytteitä Chinnin sunnuntaisaappaista.

Chinnin silmät olivat kyyneleitä tulvillaan. Vanhus ojensi avaimia.

"Muukalaiset ovat pahaa väkeä. Hän ei enää milloinkaan tule takaisin. Olemme kaikki isäsi pojan palvelijoita. Onko sahib unohtanut, kuka vei hänet katsomaan ansaan saatua tiikeriä virran toiselle puolelle kylään, kun hänen äitinsä oli niin säikähdyksissään ja hän oli niin urhea?"

Tapaus leimahti taikalyhdyn väläyksenä Chinnin mieleen. "Bukta!" hän huusi, ja jatkoi samassa henkäyksessä: "Lupasit ettei minulle tapahtuisi mitään pahaa. Oletko Bukta?"

Toistamiseen mies heittäysi hänen jalkoihinsa. "Hän ei ole unohtanut. Hän muistaa väkensä niinkuin hänen isänsäkin muisti. Nyt voin kuolla. Mutta ensin tahdon elää ja näyttää sahibille kuinka tiikereitä tapetaan. Tuo tuossa on veljenpoikani. Jollei hän ole hyvä palvelija, piekse häntä ja lähetä hänet minulle, niin totisesti tapan hänet, sillä nyt sahib on omiensa parissa. Ai, Jan baba — Jan baba! Jään tänne katsomaan että tämä tekee työnsä hyvin. Ota häneltä saappaat jalasta, tomppeli. Istuhan vuoteella, sahib, ja anna minun katsoa. Se on Jan baba!"

Hän työnsi miekkansa kahvaa eteenpäin, kunnioituksen osotukseksi, jonka ainoastaan varakuninkaat, kuvernörit ja kenraalit saavat, ja hellästi rakastetut pikku lapset. Chinn koneellisesti kosketti kahvaa kolmella sormella, umpimähkään mutisten jotakin itselleen tajuamatonta. Se osui olemaan vanha vastaus hänen lapsuutensa ajoilta, kun Bukta kurillaan sanoi häntä pikku kenraali sahibiksi.

Majuri asusteli vastapäätä Chinniä, ja kuullessaan palvelijansa kummastuksesta hengähtävän syvään hän vilkaisi sinne päin. Sitte majuri istahti vuoteelleen ja vihelsi, sillä hänen hermoilleen oli hiukan liikaa katsella kuinka vanhempi alkuasukasupseeri, puhdasrotuinen bhil, Brittiläisen Intian ritarikunnan jäsen, jolla oli kolmenkymmenenviiden vuoden nuhteeton virantoimitus takanaan, ja oman väkensä keskuudessa monelle bengalilaiselle pikkuruhtinaalle saavuttamaton arvo, oli kamaripalvelijana viimeksiyhtyneelle aliluutnantille.

Kovakurkkuiset torvet puhalsivat iltasoiton jolla on pitkä juttu takanaan. Ensinnä muutamia vihlovia säveleitä kuin ajomiesten kirkaukset etäisestä väijytyksestä, ja sitte, paisuvana, puhtaana ja heleänä lopputoisinto huimasta laulusta: "Ja oi, ja voi, sinä vetryt Mundore — Mundore!"

"Kaikki pikku lapset olivat vuoteessaan kun sahib viimeksi tuon toitotuksen kuuli", sanoi Bukta, ojentaessaan Chinnille puhtaan nenäliinan. Iltasoitto toi mieleen muistoja hänen telttisängystään moskiitoverkon alla, äitinsä suutelosta ja askelten heikkenevästä äänestä kun hän vaipui uneen miestensä keskellä. Hän kiinnitti hakasilla uuden takkinsa mustan kauluksen ja läksi päivälliselle kuin prinssi joka vastikään on perinyt isänsä valtikan.

Vanha Bukta teiskaroitsi viiksiään kierrellen pois. Hän tunsi oman arvonsa, eikä mikään rahasumma eikä mikään hallituksen annettavissa oleva arvo olisi saanut häntä pistelemään nappeja nuorten upseerien paitoihin, tahi ojentamaan heille puhtaita kaulaliinoja. Ja kuitenkin, sinä yönä riisuessaan univormunsa ja kyyrötellessään miestensä joukossa pikku tupakkatunnin, hän kertoi heille mitä oli tehnyt, ja he sanoivat hänen olevan aivan oikeassa. Sitte Bukta esitti väitelmän, joka valkoihoisesta olisi tuntunut raivohulluudelta; mutta nuo kuiskailevat pikku miehet harkitsivat sitä monipuolisesti ja arvelivat että siinä saattoi olla paljo perää.

Päivällisellä, lamppujen valossa, puhe kuten tavallista kääntyi shikarrin ainaiseen aineeseen — kaikkinaiseen isojen otusten metsästykseen kaikenlaisissa olosuhteissa. Nuoren Chinnin silmät suurenivat, kun hän huomasi jokaisen toverinsa ampuneen useita tiikereitä wuddartapaan — s.o. jalan — pitämättä sitä suurempana asiana kuin olisi peto ollut koira.

"Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä", sanoi majuri, "tiikeri on melkein yhtä vaarallinen kuin piikkisika. Mutta kymmenennellä kerralla tulet kotiin jalat edellä".

Se sai kaikki puheen intoon, ja jo aikaa ennen puoltayötä Chinnin pää oli pyörällä kuultuansa kuvailtavan tiikereitä — miehensyöjiä ja karjantappajia jotka kukin harjottivat omaa liikettään yhtä järjestelmällisesti kuin jonkun kauppahuoneen kirjanpitäjät, uusia tiikereitä jotka äskettäin olivat saapuneet siihen ja siihen piiriin, ja vanhoja, ystävällisiä, varsin ovelia petoja jotka tunnettiin lisänimillä — kuten laiska "Mopsi", jolla oli suunnattomat käpälät, ja "Anoppi", joka ilmausi silloin kun sitä vähimmin osasi odottaa ja päästeli naisääniä. Sitte he puhuivat bhil-taioista — avara ja hauska ala — kunnes nuori Chinn alkoi viittailla että he varmaankin vetivät häntä nenästä.

"Emme todellakaan", sanoi muuan mies hänen vasemmalla puolellaan. "Olette Chinn ja kaikki mitä siihen kuuluu, ja teillä on jonkinlaiset laillistetut perintöoikeudet täällä; mutta jos ette usko mitä teille kerromme, niin mitä teettekään kun vanha Bukta pätyy tarinoimaan? Hän tietää kertoa aavetiikereistä, ja tiikereistä jotka menevät omaan helvettiinsä, ja tiikereistä jotka kävelevät takajaloillaan, ja isoisänne ratsastustiikeristä, yhtä hyvin. Kumma ettei hän ole vielä puhunut siitä".

"Tiedätte kai että teillä on esi-isä haudattuna alhaalla Satpuran suunnalla?" sanoi majuri, kun Chinn hymyili epämääräisesti.

"Tietysti", sanoi Chinn, joka osasi Chinnin Kirjan aikataulut ulkoa. Ne ovat vanhassa kuluneessa pääkirjassa kiinalaisella kiiltopöydällä pianon takana kotona Devonshiressa, ja lapset saavat luvan katsella sitä sunnuntaisin.

"No, en ollut varma siitä. Arvoisalla esi-isällänne, poikani, bhilien puheiden mukaan, on oma tiikerinsä — satulatiikeri, jolla hän ratsastaa ympäri maata milloin häntä haluttaa. Minä en pidä tuota säädyllisenä entisen veronkantajan aaveelle, mutta niin ne uskovat nuo etelän bhilit. Meidänkään miehemme, joita voi sanoa kohtuullisen kylmäverisiksi, eivät lähde sinne päin maata ajomiehiksi, jos kuulevat Jan Chinnin olevan ajelemassa tiikerillään. Sen arvellaan olevan kirjava elukka — ei juovikas, vaan täpläinen. Aikamoinen peto se on, ja varma enne sodalle tahi rutolle tahi — jollekin. Siinä on teille sievä sukutarina".

"Mistähän se lienee lähtöisin?" sanoi Chinn.

"Kysykää Satpuran bhileiltä. Vanha Jan Chinn oli voimallinen metsämies Herran edessä. Ehkä se oli tiikerin kosto, tahi ehkä hän metsästelee niitä vieläkin. Teidän täytyy tässä joskus käväistä hänen haudallaan ja tiedustaa. Bukta kai avustaa. Hän kyseli minulta ennen tuloanne olisitteko kovaksi onneksi jo näpäyttänyt ensimäisen tiikerinne. Joll'ette, niin hän aikoo antaa alun teille omien siipiensä suojassa. Tietysti teille ennen kaikkia tämä on tärkeää. Saatte hyvää ajankulua Buktan hoteissa".

Majuri ei ollut väärässä. Bukta piti nuorta Chinniä harjotuksissa tyystin silmällä, ja saattoi huomata että kun uusi upseeri ensi kerran huusi komentosanojaan, koko rivi vavahti. Everstikin ällistyi, sillä tuo olisi saattanut olla Devonshiresta uudella elämisluvalla palanut Lionel Chinn. Bukta oli pitkittänyt oudon väitelmänsä kehittämistä uskottujensa parissa, ja se oli miehille kuin uskonkappale, kun nuoren Chinnin jokainen sana ja liike niin vahvisti sen.

Vanhus teki aikaisin valmistuksia, jotta hänen lemmikkinsä pyyhkisi pois tahran, joka on miehessä ennen kuin on ampunut tiikerin; mutta hän ei tyytynyt ottamaan ensimäistä petoa mikä saapuville sattui. Omissa kylissään hän oli ali- ja ylioikeuden ainoa edustaja, ja kun hänen väkensä — alastomana ja sekapäisenä — rientäen saapui kertomaan merkillepannusta pedosta, käski hän heitä lähettämään vakoojia lähteille ja vesipaikoille, saadakseen varman tiedon olisiko riista sellainen, että soveltui Chinnin arvolle.

Kolmasti tahi neljästi palasivat uskaliaat vainuujat, vilpittömästi ilmottaen että peto oli kapinen, pienehkö — imettämisen uuvuttama naaras tahi vanha harvahammas koiras — ja Bukta tyynnytteli nuoren Chinnin kärsimättömyyttä.

Vihdoin saatiin merkille jalo elukka — kymmenen jalan pituinen karjantappaja, jolla oli aimo laskos irtonaista nahkaa mahan paikkeilla, kiiltävä talja, täyskäherä kaulaharja, rehti viikset, reipas ja nuori ryhti. Se oli pelkän urheilun vuoksi nyrhännyt miehenkin.

"Syötettäköön se", virkkoi Bukta, ja kylän asukkaat ajoivat metsään lehmiä sen huviksi, jotta se pysyisi lähettyvillä.

Ruhtinaat ja valtiaat ovat lähteneet laivalla Intiaan ja kuluttaneet isot rahat, vilahdukseltakaan nähdäkseen puoleksikaan niin komeaa otusta kuin tämä Buktan peto oli.

"Ei ole hyvä", sanoi hän everstille, pyytäessään metsästyslomaa, "että everstini poika, joka ollee — että everstini poika menettäisi poikuusluontonsa mihinkään pikku viidakkopetoon. Niitä saa sitte. Olen kauvan odotellut tätä, joka on oikea tiikeri. Se on tullut mairien maasta. Seitsemän päivän kuluttua viimeistään tuomme tänne vuodan".

Upseerit purivat hammasta kateudesta. Bukta, jos olisi halunnut, olisi voinut kutsua heidät kaikki mukaan. Mutta hän läksi Chinnin kera kahden, kaksi päivää työntökärryissä ja päivän jalan, kunnes tulivat louhiseen, häikäisevään laaksoon, jossa oli vesilampi. Oli paahteinen päivä, ja poika luonnollisesti riisuutui ja läksi uimaan, jättäen Buktan vartioimaan vaatteita. Valkoinen iho näkyy kauvas ruskeaa viidakkoa vasten, ja Bukta näki Chinnin seljässä ja oikeanpuolisessa hartiassa jotakin mikä veti häntä eteenpäin askel askeleelta ja tuijottavin silmin.

"Unohdinpa ettei ole sopivaa riisuutua hänen asemassaan olevan miehen edessä", sanoi Chinn itsekseen, heittäytyen veteen. "Mutta kylläpä tuo pikku äijyt tähystelee minua! Mitä nyt, Bukta?"

"Merkki!" kuiskasi toinen.

"Se ei ole mitään. Tiedät miten minun suvussani se vaihtelee". Chinniä harmitti. Hän ei olisi lähtenyt uimaan, jollei olisi sattunut unohtamaan tuota tummanpunaista syntymämerkkiä seljässään, jossa, näkyi pilvenhattaran kaltainen täplä. Kotona sanottiin että se ilmaantui joka toisessa sukupolvessa, tullen näkyviin, kumma kyllä, noin kahdeksan tahi yhdeksän vuoden vanhasta, eikä sitä voinut pitää kauniinakaan, paitsi että se kuului Chinnin perintöön. Hän kiirehti rannalle ja pukeutui; matkaa jatkettiin, kunnes tapasivat pari kolme bhiliä, jotka heti heittäysivät polvilleen. "Minun väkeäni", murahti Bukta, olematta huomaavinaankaan heidän nöyryyttään; "ja siis sinunkin väkeäsi, sahib. Nuorra ollessani meitä oli vähemmän, mutta voimakkaampaa rotua. Nyt meitä on monta, mutta kehnoa lajia, kuten lienee tunnettuakin. Millä tavalla tahdot ampua sen, sahib? Puusta vai suojuksesta, jonka väkeni rakentaa? Päivällä vai yöllä?"

"Jalan, ja päiväs-aikaan", sanoi nuori Chinn.

"Se oli tapasi ennenkin, kuten olen kuullut", virkkoi Bukta itsekseen, lisäten ääneensä: "Hankin tiedon pedosta. Sitte sinä ja minä menemme sen luokse. Minä otan yhden pyssyn; sinulla on omasi. Enempää ei tarvita. Mikä tiikeri voi olla sinua vastaan?"

Se oli pantu merkille pienen lähteensilmän luona rotkon toisessa päässä, täysin ahmineena ja puolittain nukuksissa toukokuun päivänpaisteessa. Se herätettiin kuin peltokana, ja kääntyi päin, taistellakseen hengestään. Bukta ei yrittänytkään nostaa pyssyään, vaan piti silmällä Chinniä, joka vastasi pedon hurjaan karjaukseen yhdellä ainoalla laukauksella — Buktasta hänen tähtäyksensä tuntui ottavan tuntikausia — joka lävisti kurkun, musertaen selkärangan pään niskan alapuolella hartiain välissä. Tiikeri rykäisi, tupehtui ja kaatui, ja ennen kuin Chinn oikein tiesikään mitä oli tapahtunut käski Bukta hänen seisoa alallaan, mitatakseen matkan hänen jaloistaan pedon ammottaviin leukaperiin.

"Viisitoista", sanoi Bukta. "Lyhyitä askelia. Ei tarvitse toista laukausta, sahib. Sen veri vuotaa kuiviin heti paikalla, eikä meidän tarvitse pilata taljaa. Sanoinhan että nuo olisivat tarpeettomia, mutta ne kuitenkin tulivat — varalle".

Ja äkkiä rotkon rinteet kuhisivat Buktan väkeä — joukko olisi voinut ampua pedon silpuksi, jos Chinnin laukaus olisi pettänyt; mutta he piilottivat pyssynsä ja olivat vain asiaaharrastavina ajomiehinä, viiden tahi kuuden odotellessa määräystä nylkemään. Bukta katseli miten eloisuus katosi noista rajuista silmistä, kohotti toisen kätensä ja pyörähti kantapäällään.

"Ei tarvitse osottaa että me välitämme", sanoi hän. "Nyt, tämän perästä, voimme tappaa mitä haluamme. Ojenna kätesi, sahib".

Chinn totteli. Se oli aivan vakaa ja Bukta nyökäytti päätään. "Se myös oli tapasi", mutisi hän itsekseen, lisäten ääneensä: "Mieheni nylkevät nopeasti. He kantavat taljan kotiin. Eikö sahib tahtoisi tulla köyhään kylääni yöksi ja, ehkä, unohtaa että olen hänen upseerinsa?"

"Mutta nuo ajomiehet — he ovat tehneet kovaa työtä, ja kenties —".

"Hoo, jos nylkevät kömpelösti, niin me nyljemme heidät. Riveissä olen toista, ja täällä toista."

Tuo oli varsin totta. Heittäessään univormunsa ja palatessaan kansansa vajanaisiin pukimiin jätti Bukta soturisivistyksen toiseen maailmaan. Sinä yönä, hiukan puheltuaan alamaistensa kanssa, hän antautui mässäykseen, ja bhilien mässäys on juttu josta ei ole hyvä kirjottaa. Chinn, voitonriemun lämmittämänä, oli keskellä koko mylläkkää, mutta salaperäisten menojen tarkotus oli hänelle salattu. Villiä kansaa tuli tuomaan hänelle uhrejaan, polvistuen hänen eteensä. Hän antoi matkaleilinsä kylänvanhimmille. Nämä tulivat kaunopuheliaiksi ja koristivat hänet kukkaseppelin. Lahjoja ja lainoja, ei kaikki säädyllisiä, työnnettiin hänelle, ja katala musiikki pauhasi ja riehui punaisten nuotioiden ympärillä, laulajien kaijutellessa muinaisaikaisia lauluja omituisine tansseilleen. Alkuasukasten juomat ovat hyvin tehoavia, ja Chinnin oli pakko maistella niitä usein, mutta nekin kai oli höystetty unijuomalla, sillä eihän hän toki muuten olisi vaipunut uneen ja herännyt vasta seuraavana päivänä — puolen päivämatkaa kylästä?

"Sahib oli ylen väsynyt. Vähää ennen päivänkoittoa hän vaipui uneen", Bukta selitteli. "Väkeni kantoi hänet tänne, ja nyt on aika palata suoraa päätä kotiin".

Ääni, tasainen ja kunnioittava, ja askel, vakaa ja hiljainen, teki työlääksi uskoa että vielä joku tunti takaperin Bukta ulvoi ja hyppeli puolialastomien paholaistoveriensa kanssa.

"Väkeni oli kovin mielissään, kun sai nähdä sahibin. He eivät sitä milloinkaan unohda. Kun sahib ensi kerralla lähtee tarjokkaita värväämään, hän menköön minun kansani joukkoon, ja se antaa hänelle niin monta miestä kuin tarvitsemme".

Chinn piti kaiken omana salaisuutenaan, paitsi tiikerin ampumisen, ja Bukta sen jutun koristeli mitä häpeämättömimmällä luonnolla. Talja oli tosiaan komeimpia mitä sotilas-asemalla konsanaan oli levitetty kuivamaan, ja ensimäinen ehtymätöntä sarjaa. Milloin ei voinut seurata poikaansa metsästysretkille toimitti Bukta hänet hyviin käsiin, ja Chinn oppi marsseillaan ja yötulillaan, hämärätarinoimisissa ja tien ohella olevien vesilampien laiteille asettuessa, tuntemaan villin bhilin tapoja ja luonnetta paremmin kuin vähemmän ohjattu mies olisi tullut älynneeksi elinijässään.

Piankin hänen miehensä rykmentissä rohkenivat puhua sukulaisistaan — jotka enimmäkseen olivat pulassa — ja käydä esittämään hänen ratkaistavakseen heimon tapojen mukaisia tapauksia. Kyyrötellen hänen verannallaan iltahämärässä he saattoivat virkkaa, wuddarien keveään, luottavaiseen tapaan, että se ja se nuorimies oli karannut sen ja sen miehen vaimon keralla jostakin kaukaisesta kylästä. No, montako lehmää Chinn sahib pitäisi oikeudenmukaisena sakkona? Tahi, jos hallitukselta tuli kirjallinen määräys että jonkun bhilin piti lähteä johonkin vallitettuun tasangon kaupunkiin todistajaksi oikeudessa, olisikohan viisasta jättää tuo määräys noudattamatta? Toiselta puolen, jos sitä noudattaisi, palaisikohan uskalikko matkamies hengissä?

"Mutta mitä tekoa minulla on näiden asiain kanssa?" Chinn kerran kärsimätönnä uteli Buktalta. "Olen soturi. En tunne lakia".

"Hoo! Laki on narreja ja valkoisia miehiä varten. Anna iso ja äänekäs määräys, niin sitä ne noudattavat. Sinä heidän lakinsa olet".

"Mutta minkätähden?"

Buktan kasvoilta hävisi kaikki ilme ja ymmärrys. Tuo aatos olisi saattanut ensi kertaa juolahtaa hänen mieleensä. "Miten osaisin sen sanoa?" vastasi hän. "Kenties nimen vuoksi. Bhil ei rakasta outoja asioita. Antakaa heille määräyksiä, sahib — kaksi, kolme, neljä sellaista sanaa kerrallaan, että he voivat viedä ne päässään mukanaan. Se riittää".

Chinn siis urheasti anteli määräyksiä, tarkoin käsittämättä että hätäisesti sotilas-asemalla lausuttu sana tuli kamalaksi, järkähtämättömäksi laiksi uskovaisten vuorien takana olevissa kylissä eikä todella ollut sen vähempää kuin Jan Chinn Ensimäisen laki, miehen joka, sellainen oli kuiskailtu taru, oli palannut maan päälle pojanpoikansa ruumiiseen kolmatta sukupolvea katselemaan.

Asiasta ei voinut olla epäilystä. Kaikki bhilit tiesivät että Jan Chinn, jälleen lihaksi tulleena, oli kunnioittanut Buktan kylää läsnäolollaan, tapettuaan ensimäisen — tässä elämässä — tiikerinsä; että hän oli syönyt ja juonut kansan parissa, kuten hänen tapansa oli, ja — Bukta oli kai sekottanut Chinnin juomaan hyvin paljo muuta ainetta — hänen seljässään ja oikeanpuolisessa hartiassaan kaikki olivat nähneet saman vihaisen, punaisen Lentävän Pilven, jonka korkeat jumalat olivat leimanneet Jan Chinn Ensimäisen ihoon, kun hän ensin tuli bhilien luo. Narrimaisen valkoihoisen maailman edessä, jolla ei silmiä olekaan, hän oli hento ja nuori upseeri wuddarien joukossa; mutta hänen oma kansansa tunsi hänet Jan Chinniksi, joka oli tehnyt bhileistä miehiä; ja hartaassa uskossaan he riensivät viemään hänen sanojaan, varoen etteivät ne koskaan vähääkään muuttuneet tiellä.

Syystä että villi-ihmisellä ja lapsella joka leikkii yksinäisiä leikkejä on sama kauhu joutua naurunalaiseksi tahi kyseltäväksi, piti pikku väki vakaumuksensa omana tietonaan; eikä eversti, joka luuli tuntevansa rykmenttinsä, vähääkään arvannut että jok'ikinen noista kuudestasadasta nopsajalkaisesta, pyöreäsilmäisestä soturista, seisoessaan asennossa kylki kyljessä, lujasti ja varmasti uskoi että vasemmalla sivustalla oleva aliluutnantti oli kahdestisyntynyt puolijumala — heidän maansa ja kansansa suojelusolento. Maajumalat itse olivat leimanneet hänen lihaksitulemisensa, ja ken uskaltaa epäillä maajumalien käsitekoa?

Chinn, ollen ennen kaikkea käytännöllinen, näki sukunimensä olevan itselleen hyväksi avuksi riveissä ja leirissä. Hänen asuntonsa alkoi näyttää pienoiselta luonnontieteelliseltä museolta, huolimatta niistä kaksoiskappaleista päitä, sarvia ja kalloja, mitä hän lähetti kotiin Devonshireen. Kansa, perin inhimillisesti, oppi tuntemaan jumalansa heikon kohdan. On tosi että hän oli lahjomaton, mutta linnunnahat, perhoset, kovakuoriaiset ja ennen kaikkea uutiset isosta riistasta miellyttivät häntä. Muissakin suhteissa hän täytti Chinnin ikimuistoisen mitan: hän oli suojattu kuumeelta. Yön istuminen syötiksi liekaan pannun pukin vieressä kosteassa laaksossa, joka olisi majurille antanut suokuumeen kuukaudeksi, ei vaikuttanut häneen mitään. Hän oli, kuten sanottiin, "karaistu ennen syntymäänsä".

No niin, hänen palvelusaikansa toisen vuoden syksynä hiipi maasta levoton huhu ja kiersi bhileissä. Chinn ei kuullut mitään ennen kuin eräs upseeriveikko sanoi hänelle päivällisellä pöydän yli: "kunnianarvoisa esi-isänne on maleksimassa Satpuran mäkilöissä. Teidän olisi parasta käydä katsomassa mikä häntä vaivaa".

"En tahdo osottaa kunnioituksen puutetta, mutta olenpa jo hiukan kyllästynyt kunnianarvoisaan esi-isääni. Bukta ei puhu mistään muusta. Mitä arvellaan vaarini hommailevan nykyään?"

"Ratsastelee kuuvalolla maita ja metsiä tuolla tiikerillään. Hänet on nähnyt noin kaksi tuhatta bhiliä kiitämässä Satpuran harjanteita, säikytellen ihmisiä kuoliaaksi. He uskovat sen hartaasti, ja kaikki Satpuran jehut palvelevat hänen alttarinsa ääressä — hautakummullaan, piti sanomani — kuin jumalaansa ainakin. Teidän todella pitäisi käväistä siellä. Olisi kai hullua nähdä, miten vaarivainajanne on ylennyt maan jumalaksi".

"Mikä saa teidät luulemaan että jutussa on mitään perää?" sanoi Chinn.

"Se että kaikki miehemme kieltävät sen. He kieltävät koskaan kuulleensa Chinnin tiikeristä. Mutta se on ilmetty valhe, sillä jokainen bhil on kuullut".

"Ainoastaan erään seikan olette jättäneet huomioon ottamatta", virkkoi eversti miettivästi. "Kun paikallinen jumala jälleen ilmestyy maan päälle, niin se on aina puolustuksena jollekin melskeelle; ja nuo Satpuran bhilit ovat jokseenkin yhtä villejä nyt kuin silloin kun iso-isänne jätti heidät, nuori mies. Se merkitsee jotakin".

"Tarkotatte että he suittaisivat nousta sotajalalle?" sanoi Chinn.

"En voi sanoa — nyt vielä. En sitä vähääkään kummastelisi".

"Minulle ei ole kerrottu tavuakaan".

"Sen selvempi todistus. Ne salailevat jotakin".

"Bukta säännöllisesti kertoo minulle kaikki. Ja minkätähden hän ei ole kertonut tätä?"

Chinn teki tuon kysymyksen suoraan vanhukselle sinä iltana, ja vastaus kummastutti häntä.

"Miksi kertoisin hyvin tunnettua? Niin, täplikäs Tiikeri on liikkeellä Satpuramaassa".

"Ja mitä villit bhilit luulevat sen merkitsevän?"

"He eivät tiedä. He odottavat. Sahib, mitä on tulossa? Sano vain pikku sana, niin me olemme tyytyväisiä".

"Me? Mitä on harjotetuilla miehillä tekemistä tarujen kanssa, joita kuuluu viidakkojen bhilien keskuudesta?"

"Kun Jan Chinn herää, niin ei kellään bhilillä ole aikaa jäädä alalleen".

"Mutta hän ei ole herännyt, Bukta".

"Sahib" — vanhuksen silmät kuvastivat hellää nuhdetta — "jos hän ei tahdo tulla nähdyksi, niin miksi lähtee hän liikkeelle kuuvalolla? Tiedämme että hän on hereillä, mutta emme tiedä mitä hän haluaa. Onko se merkkinä kaikille bhileille, vai koskeeko se ainoastaan Satpuran kansaa? Sano pikku sana, sahib, jotta veisin sen miehille ja lähettäisin edelleen kyliin. Minkätähden ratsastelee Jan Chinn hautansa ulkopuolella? Kuka on tehnyt väärin? Merkitseekö se mustaakuoloa? Tai pernaruttoa? Kuolevatko lapsemme? Miekkaako se ennustaa? Muista, sahib, että olemme sinun kansaasi ja sinun palvelijoitasi, ja tässä elämässä kanniskelin sinua sylissäni — tietämättä".

"Bukta on nähtävästi kurkistanut liian syvälle pikariin tänä iltana", Chinn ajatteli; "mutta jos voin tehdä mitään äijän tyynnyttämiseksi, minun täytyy. Tuntuu keskulaiselta kapinahuhulta".

Hän vaipui syvään pajutuoliin, jonka yli hänen ensimäinen tiikerintaljansa oli heitetty, ja hänen painonsa istuimella lennätti käpälät kynsineen hänen olalleen. Hän puhuessaan tarttui niihin koneellisesti, vetäen vuodan vaipan tavoin ylleen.

"Nyt tahdon sanoa sinulle totuuden, Bukta", hän virkkoi, nojautuen eteenpäin, keksiäkseen korean valheen.

"Näen että se on totuus", vastasi värisevällä äänellä Bukta.

"Jan Chinn liikuskelee Satpurain keskuudessa, ratsastaen Täplikkäällä Tiikerillä, sanot? Olkoon niin. Sentähden merkki on ainoastaan Satpuran bhileille, eikä koske bhilejä jotka kyntävät idässä ja pohjoisessa, Khandeshin bhilejä eikä ketään muutakaan, paitsi Satpuran bhilejä, jotka, kuten tiedämme, ovat villejä ja lapsellisia".

"Se on siis merkki heille. Hyvä vai paha?"

"Epäilemättä hyvä. Sillä minkätähden Jan Chinn tekisi pahaa niille, joista hän on tehnyt miehiä? Yöt etelässä ovat kuumat; on paha maata samalla vuoteella liian kauvan kylkeään kääntämättä, ja Jan Chinn tahtoo jälleen katsella kansaansakin. Hän siis nousee, viheltää Täplikkään Tiikerin ja lähtee viileää ilmaa hengittämään. Jos Satpuran bhilit pysyisivät kylissään eivätkä kuljeskelisi pimeän tultua, niin he eivät näkisikään häntä. Tosiaan, Bukta, se ei merkitse muuta kuin että hän taas haluaa nähdä maataan. Lähetä tämä uutinen etelään, ja ilmota että se on minun sanani".

Bukta kumarsi lattiaan asti. "Taivasten tekijä!" ajatteli Chinn, "ja tuo vilhuva pakana on ensi luokan upseeri ja suora kuin arpanoppa! Voinpa vielä hiukan pyöristellä tätä juttua, saadakseni sen sievästi tolalleen". Hän jatkoi:

"Jos Satpuran bhilit kysyvät merkin tarkotusta, kerro heille että Jan Chinn tahtoo nähdä kuinka ovat pitäneet vanhat lupauksensa hyvästä elämästä. Kenties he ovat rosvonneet; kenties he aikovat olla tottelematta hallituksen määräyksiä; kenties viidakossa makaa kuollut mies; ja Jan Chinn on siis tullut katsomaan".

"Onko hän siis vihoissaan?"

"Joutavia! Olenko minä milloinkaan vihoissani bhileilleni? Lausun vihaisia sanoja ja uhkailenkin kyllä kaikenlaista. Sinä tiedät, Bukta. Olen nähnyt sinun hymyilevän kädenselkäsi takana. Minä tiedän, ja samoin sinä. Bhilit ovat lapsiani. Olen monestikin sen sanonut".

"Kyllä. Ollaan lapsiasi", sanoi Bukta.

"Ja samoin on Jan Chinnin, isäni isän laita. Hän tahtoo nähdä rakastamansa maan ja kansan vielä kerran. Se on hyvä henki, Bukta. Minä sen sanon. Mene ja kerro heille. Ja toivon hartaasti", hän lisäsi, "että se tyynnyttää heidät oloilleen". Heilauttaen tiikerinnahan taakseen hän nousi haukotellen pitkään ja peittelemättä, näyttäen hyvin säilyneet hampaansa.

Bukta pakeni, ja riveissä oli joukko kiihkoisia kysyjiä häntä vastassa.

"Se on totta", sanoi Bukta. "Hän verhoutui taljaan ja puhui siitä. Hän tahtoo jälleen katsella omaa maataan. Merkki ei ole meille; ja tosiaankin, hän on nuori mies — miten voisi hän öisin makailla joutilaana? Hän sanoo vuoteensa olevan liian kuuma, ilma on tukahduttava. Senvuoksi hän kiertelee yöt ulkosalla. Hän on sen sanonut".

Harmaaviiksinen seurakunta värisi.

"Hän sanoo bhilien olevan lapsiaan. Tiedätte ettei hän valehtele. Hän on sanonut sen minulle".

"Mutta entäs Satpuran bhilit? Mitä tarkottaa heille merkki?"

"Ei mitään. Se on vain yöjuoksua, kuten sanoin. Hän ratsastaa katselemaan tottelevatko he hallitusta, kuten hän ensimäisessä elämässään heitä opetti".

"Ja elleivät sitä tee?"

"Hän ei sanonut".

Valo sammui Chinnin asunnossa.

"Katsokaa", sanoi Bukta. "Nyt hän lähtee liikkeelle. Yhtäkaikki se on hyvä henki, kuten hän on sanonut. Kuinka pelkäisimme Jan Chinniä, joka teki bhileistä miehiä. Hänen suojeluksessaan me olemme, ja tiedämme ettei Jan Chinn milloinkaan pettänyt suullista tahi paperille kirjotettua suojelusta. Käytyään vanhemmaksi ja löydettyään itselleen vaimon hän makaa vuoteessaan aamuun asti".

Komentava upseeri yleensä älyää rykmentin mielentilan vähää ennen kuin miehet itse; ja senvuoksi eversti joku päivä myöhemmin sanoi että joku oli ollut ajamassa jumalanpelkoa wuddareihin. Ollen ainoa virallisesti oikeutettu henkilö tuollaiseen toimeen, häntä vaivasi niin yksimielisen hyveen näkeminen. "Se on liian hyvää, voidakseen kestää", sanoi hän. "Soisinpa vain keksiväni mitä pikku miehet tarkottavat".

Selitys, kuten hänestä näytti, saapui kuun vaihteessa, jolloin hän sai määräyksen olla valmiina "tyynnyttämään kaikkea mahdollista kiihkoa" Satpuran bhileissä, jotka olivat, lievästi sanoen, levottomia syystä että isällinen hallitus oli lähettänyt heitä vastaan mahrattalaisen valtionrokottajan, mukanaan pistimet, rokkoainetta ja virallisesti rekisteröitty vasikka. Valtion kieltä käyttäen, he olivat "osottaneet suurta vastahakoisuutta kaikille hygienisille toimenpiteille", olivat "väkivaltaisesti pidättäneet rokottajan", ja olivat miltei "laiminlyödä tahi syrjäyttää heimovelvollisuutensa".

"Tuo tarkottaa että siellä on tuli tappuroissa — niinkuin väenlaskun aikanakin", sanoo eversti; "ja jos säikäytämme ne vuorilleen, niin emme ensiksikään koskaan saa heitä kiinni, ja toiseksi ne hullaantuvat rosvoomaan kelpo toviksi. Ihmettelenpä ken se jumalanhylkäämä epatto lie, joka koettaa rokottaa bhiliä. Tiesin pulaa olevan tulossa. Se toki on hyvä asia että hallitus käyttää ainoastaan paikallisia joukkoja, ja me voimme tekaista näennäisen sotaretken ja rauhottaa heidät hiljalleen. Mekö nyrhäisimme parhaat ajomiehemme senvuoksi etteivät pidä rokotuksesta! Ne ovat vain hulluina pelosta".

"Voisittekohan ehkä antaa minulle parin viikon metsästysloman?" sanoi Chinn seuraavana päivänä.

"Karkaatteko riveistä ihan vihollisen silmäin edessä!" Eversti nauroi. "Voinhan myöntää luvan, mutta minun täytyy päivätä se hiukan aikaisemmaksi, sillä meitähän on käsketty olemaan valmiina sotapalvelukseen, Otaksukaamme siis että teitte pyyntönne kolme päivää takaperin ja olette nyt jo kelpo matkan päässä etelään".

"Haluaisin ottaa Buktan mukaani".

"Tietysti niin. Luulen sen tuuman paraaksi. Teillä on jonkinlainen perinnöllinen vaikutus noihin pikku miehiin, ja he saattavat kuunnella teitä, sen sijaan kun vilaus meidän univormuistamme saisi heidät suunniltaan. Ette ole kertaakaan olleet siinä osassa maailmaa, vai kuinka? Olkaa varuillanne ettette nuoruudessanne ja viattomuudessanne syökse itseänne sukuhautaanne. Luulen että teillä ei ole hätää, jos vain ensin saatte heidät kuuntelemaan itseänne".

"Niin minäkin arvelen, sir; mutta jos — jos he sattumalta tekisivät lopun — rupeisivat tyhmyyksiin — voisihan niin käydä — niin toivon että ilmotatte heidän vain olleen säikähdyksissään. Heissä ei ole hituistakaan todellista pahuutta, enkä milloinkaan antaisi itselleni anteeksi, jos joku — joku minun suvustani saisi heidät pulaan".

Eversti nyökäytti päätään, mutta ei sanonut mitään.

Chinn ja Bukta läksivät heti matkalle. Bukta ei kertonut että aina siitä asti kun suuttuneet bhilit olivat laahanneet tuon virallisen rokottajan vuoristoon, juoksija juoksijan perästä oli hiipinyt riveihin, rukoillen otsa tomuun painettuna, että Jan Chinn saapuisi selittämään tämän tuntemattoman kauhun joka oli ilmestynyt kansaa ahdistamaan.

Täplikkään Tiikerin ennustama se oli, sen tiesi kukin. Lohduttakoon Jan Chinn omiaan, sillä turha oli kuolevaisen ihmisen apu. Bukta sovellutti nuo rukoukset yksinkertaiseksi pyynnöksi Chinnille, että hän pistäytyisi sinne katsomaan. Mikään ei olisi vanhusta enemmän miellyttänyt kuin sissiretki satpuramiehiä vastaan, joita hän puhdasverisenä bhilinä halveksi; mutta hänellä oli velvollisuutena olla koko kansalle Jan Chinnin tulkkina, ja hän uskoi hartaasti että neljäkymmentä ruttoa kohtaisi hänen kyläänsä, jos hän siekailisi toimessaan. Sitäpaitsi Jan Chinn oli kaikkitietävä, ja hän ratsasti Täplikkäällä Tiikerillä.

He kulkivat kolmekymmentä engl. penikulmaa päivässä jalan ja pony-hevolla, saaden Satpurain sinisen reunaviivan taivaanrannalla nopeasti nousemaan. Bukta oli hyvin vaitelias.

Vähää jälkeen puolenpäivän he alottivat jyrkän kiipeämisen, mutta saapuivat vasta auringonlaskun aikoihin louhisen, viidakkoverhoisen rinteen sivuun muodostuneelle kivipenkereelle, jonne Jan Chinn Ensimäinen oli saanut leposijansa, halunsa mukaan, jotta saisi katsella kansaansa. Koko Intia on täynnä laiminlyötyjä hautoja, joiden luomisvuosi ulottuu kahdeksannenkintoista vuosisadan alkuun — niissä on aikoja sitte hajotettujen joukkojen unohdettuja everstejä; Itä-Intian kauppalaivojen perämiehiä, jotka läksivät metsästysretkille, eivätkä palanneet; kunnioitettavan Itä-Intian yhtiön työnjohtajia, asiamiehiä, kirjureita ja tienraivaajia sadoin ja tuhansin ja kymmenin tuhansin. Englantilaiset unohtavat pian, mutta alkuasukkailla on pitkä muisti, ja jos mies on tehnyt hyvää eläissään, niin se muistetaan hänen kuoltuaan. Jan Chinnin rapistuneeseen nelikulmaiseen marmoripatsaaseen oli ripustettu metsäkukkia ja pähkinöitä, kumpu peitetty vaha- ja hunajakääröillä, kansallisjuomia sisältävillä pulloilla, kurjan kurjilla sikaareilla, puhvelinsarvilla ja kuivaneilla heinätöyhdöillä. Olipa siellä karkeatekoinen savikuvakin valkeasta miehestä, joka vanhanaikainen harjahattu päässä ratsasti pilkullisen tiikerin selässä.

Bukta teki kunnioittavan salaamin heidän lähestyessään. Chinn paljasti päänsä ja alkoi ottaa selvää patsaan hautakirjotuksesta. Mikäli hän saattoi sitä lukea, se kuului seuraavasti — sana sanalta ja kirjain kirjaimelta:

Tässä lepää John Chinn, Esq. Edesmennyt ……. kerääjä,.lman verenvuodat …. virkavir…. ainoas.. luottamuksella ja rauh…. einoin aikaansai … dellisen alamaisuuden laittomassa … osvoilevassa kansa… liittäen sen Brit…. en Hallitukseen voittamalla ……. mielet … Pysyv.. ja järkevin. ap. valloit…..engalin ..vernöri ja neuvosto määräsivät ……… patsaan Kuoli 19 p .. lokuuta 184. .. vuotta.

Patsaan toisella puolella oli vanhanaikaisia säkeitä, nekin hyvin kuluneita. Chinn sai niistä selville ainoastaan:

…nää villit joukot tyyssij. heitti, …rten ….ät loukot, … saalis anast…u talteen taasen ja kylät rauh.. kaiken aik… saa sen vain …. maltti, ..rjumat .. kunt Myös miekatta …..rää ihmistunto.

Pikku tovin hän nojasi hautakiveen, ajatellen tätä vainajaa omasta verestään ja Devonshiren huoneesta; sitte, nyökäyttäen päätään tasangolle päin hän virkahti: "Niin, suuri se on työ — kaikkineen — minunkin pikku osani. Hänen on täytynyt olla tuntemisen arvoinen… Bukta, missä väkeni on?"

"Ei täällä, sahib. Kukaan ei tule tänne paitsi täyttä juoksua. He odottavat ylhäällä. Kiivetään katsomaan".

Mutta Chinn, muistaen itämaalaisen valtiotaidon ensimäisen lain, vastasi tyynesti: "Olen tullut näin kauvas ainoastaan syystä että Satpuran väki on narrimaista eikä uskaltanut saapua meidän asunnoillemme. Pyydä heitä nyt saapumaan luokseni tänne. En ole palvelija, vaan bhilien herra".

"Menen — menen", takelsi vanhus. Yö oli tulossa ja millä hetkellä tahansa Jan Chinn saattoi viheltää kamalan ratsunsa pimeästä näreiköstä.

Nyt ensi kertaa pitkässä elämässään Bukta oli tottelematon lailliselle käskylle ja hylkäsi päämiehensä; sillä hän ei tullut takaisin, vaan kiipesi vuoren lakealle harjalle ja huusi hiljaa. Miehiä alkoi heti kuhista hänen ympärillään — vapisevia pikku miehiä jousineen ja nuolineen; he olivat seuranneet noiden kahden lähestymistä puoleltapäivin.

"Missä hän on?" kuiskasi yksi.

"Omassa asunnossaan. Hän käskee teidän tulla", sanoi Bukta.

"Nytkö?"

"Nyt".

"Laskekoon pikemmin Täplikkään Tiikerin meidän kimppuumme. Me emme mene".

"En minäkään, vaikka kannoin häntä sylissäni silloin kun hän tässä elämässään oli lapsi. Odottakaa täällä aamuun".

"Mutta hän varmasti vihastuu".

"Kyllä, hyvin, sillä hänellä ei ole mitään syötävää. Mutta hän on sanonut minulle monta kertaa että bhilit ovat hänen lapsiaan. Päivänvalolla tämän uskon, vaan — kuunvalolla en ole niin varma. Mitä hullutuksia olette te Satpuran porsaat tehneet, jotta lainkaan tarvitsette häntä?"

"Eräs tuli luoksemme hallituksen nimessä tuoden pieniä velhoveitsiä ja taikavasikan ja aikoen muuttaa meidät karjaksi veistelemällä käsivarsiamme. Pelkäsimme kovasti, mutta emme tappaneet miestä. Hän on täällä, sidottuna — musta mies; ja luullaksemme hän tulee lännestä. Hän sanoi hallituksen määränneen meidän kaikkien käsivarret veisteltäväksi — ja eritoten naisten ja lapsien. Emme kuulleet että se oli määräys, ja senvuoksi pelkäsimme ja pysyimme vuoristossamme. Muutamat miehistämme ovat ottaneet pony-hepoja ja mullikoita tasangolta, ja toiset patoja ja vaatteita ja korvarenkaita".

"Ovatko ketään tappaneet?"

"Meidän miehemme? Eivät vielä. Mutta nuoria miehiä heiluttelee sinne ja tänne monet huhut. Lähetin juoksijoita pyytämään Jan Chinniä tänne, jottei meille pahempaa tulisi. Tätä pelkoa hän ennusti Täplikkään Tiikerinsä merkillä".

"Hän sanoo asian olevan toisin", sanoi Bukta, ja hän toisti, monin lisäyksin, kaikki mitä nuori Chinn oli pajutuolissaan hänelle puhellut.

"Luuletteko", sanoi kyselijä vihdoin, "että hallitus ottaa meidät kiinni?"

"En", Bukta vastasi. "Jan Chinn antaa teille määräyksen, ja sitä tottelette. Sitte hän kyllä suorittaa asiat hallituksen kanssa. Itsekin tiedän jotakin noista velhoveitsistä ja niiden raappimisesta. Se on loihtii isoarokkoa vastaan. Mutta miten se tehdään, en osaa sanoa. Eikä sillä ole väliäkään teille".

"Jos hän seisoo puolestamme ja hallituksen vihan edessä, niin me tottelemme Jan Chinniä mitä tyystimmin, paitsi — paitsi ettemme tänä yönä lähde tuonne alas".

He kuulivat nuoren Chinnin huutelevan Buktaa, mutta he kyyristelivät vapisten turvapaikassaan, peläten näkevänsä Täplikkään Tiikerin. Hautakumpu oli ollut pyhä alue lähes puolen vuosisadan ajan. Jos Jan Chinn halusi nukkua siellä, niin kenellä olikaan siihen parempi oikeus? Mutta he eivät tahtoneet tulla paikan lähittyvillekään ennen päivän valoa.

Ensinnä Chinn oli kovin vihainen, kunnes hänelle juolahti mieleen että Buktalla hyvin luultavasti oli syy poissaoloonsa (niinkuin hänellä tosiaan olikin), ja että hänen oma arvokkaisuutensa saattaisi kärsiä, jos hän hoilaisi ilman vastausta. Hän asettui hautakiven juurelle, ja vuoroin torkkuen ja tupakoiden vietti lämpimän yön, ylpeänä siitä että oli laillinen kuumeenkestävä Chinn.

Hän valmisti toimintasuunnitelmansa samaan tapaan kuin hänen isoisänsäkin olisi tehnyt; ja kun Bukta aamulla ilmausi, tuoden mitä runsaimman muonavaraston, ei hän hiiskunut kulkurille sanaakaan hänen yöllisestä poissaolostaan. Buktaa olisi inhimillisen suuttumuksen purkaus huojentanut; mutta Chinn aterioitsi rauhassa ja poltti tupakat, ennen kuin virkkoi mitään.

"He ovat hyvin peloissaan", sanoi Bukta, joka ei ollut järin rohkeana itsekään. "Ei muuta tehtävää, kuin antaa heille määräyksiä. He sanovat tottelelevansa, jos vain tahdot sitte asettua heidän ja hallituksen väliin".

"Sen tiedän", sanoi Chinn, hitaasti astuskellen laelle. Muutamia vanhempia miehiä seisoi puoliympyrässä avonaisella aholla; mutta kaikki muu väki — naiset ja lapset — olivat piiloutuneet tiheikköön. Heillä ei ollut pienintäkään halua olla vastaanottamassa Jan Chinn Ensimäisen vihaa.

Istuutuen haljenneelle kallionlohkareelle hän tupakoitsi viimeisiin savuihin asti, kuunnellen kuinka miehet huohottivat pamppailevin sydämin hänen ympärillään. Sitte hän huusi, niin äkkiä että he hypähtivät:

"Tuokaa se mies joka oli sidottu!"

Syntyi rinnustus ja mellakka, jota seurasi hindulaisen rokottajan ilmaantuminen, pelosta tutisevana, kädet ja jalat sidottuina, kuten bhileillä entisaikoina oli tapana sitoa ihmisuhrinsa. Hänet työnnettiin varovasti Chinnin lähelle, mutta tämä ei katsahtanutkaan häneen.

"Sanoin: mies joka oli sidottu. Pilallako luokseni tuodaan muuan köytettynä kuin puhveli? Mistä asti bhilit ovat saaneet sitoa ihmisiä mielivaltaisesti? Poikki!"

Puoli tusinaa veitsiä leikkasi nopeasti poikki siteet, ja mies ryömi Chinnin luo, joka otti haltuunsa hänen pistin- ja rokkoainelaatikkonsa. Sitte kuljettaen etusormeaan pitkin puoli-ympyrää hän sanoi selvään kuuluvalla äänellä: "Porsaat!"

"Ai!" kuiskasi Bukta. "Nyt hän puhuu. Voi tätä narrimaista kansaa!"

"Olen jalkaisin tullut asunnostani" (joukko värähti) "selvittämään asiaa jonka jokainen muu kuin Satpuran bhil olisi jo etäältä nähnyt molemmin silmineen. Tunnettehan isonrokon, joka tekee lapsiinne kuoppia ja naarmuja sellaisia että ne muistuttavat ampiaispesää. Hallitus on määrännyt että jokainen, jota raapitaan näillä pikku veitsillä, on taiottu rokkoa vastaan. Kaikki sahibit ovat siten taiotut ja hyvin monet hindut. Tämä on taian merkki. Katsokaa!"

Hän kääri hihansa kainalokuoppaa myöten ja näytti rokotuksen arvet valkealla iholla. "Tulkaa kaikki, ja katsokaa!"

Jokunen uskalikko astui esiin ja nyökytti päätään ymmärtäväisesti. Siinä tosiaan oli merkki, ja he hyvin tiesivät mitä muita kainaloita merkkejä tuo paita suojasi. Armollinen oli Jan Chinn, ettei ollut siinä itse paikalla ollen julistanut jumaluuttaan.

"Ja nämä kaikki asiat on teille kertonut se mies jonka sidoitte".

"Sen tein — satoja kertoja; mutta he vastasivat iskuilla", vaikerteli rokottaja, hieroen ranteitaan ja nilkkojaan.

"Mutta, ollen porsaita, te ette uskoneet; ja niin tulin minä tänne teitä pelastamaan, ensinnäkin isostarokosta, sitte suuresta pelon hulluudesta, ja viimeksi, ehkä, nuorasta ja vankilasta. Siitä ei minulle ole mitään voittoa, ei mitään huvia; mutta tuon vuoksi, joka on tuolla ja teki bhileistä miehiä" — hän viittasi alas rinnettä — "minä, joka olen hänen verestään, hänen poikansa poika, tulen kääntämään väkeänne. Ja minä puhun totta, niinkuin teki Jan Chinn".

Joukko sorisi kunnioittavasti, ja miehiä hiipi ulos tiheiköstä kaksi, kolme kerrallaan, yhtyen toisiin. Heidän jumalansa kasvoissa ei näkynyt mitään vihaa.

"Nämät ovat käskyni (Herra auttakoon, että he niitä noudattaisivat, mutta näynpä ainakin tähän asti tehneen hyvän vaikutuksen heihin!): Minä itse jään keskuuteenne, sill'aikaa kun tämä mies raappii käsivarsianne veitsillä, hallituksen määräyksen mukaan. Kolmen, tahi ehkä viiden tahi seitsemän päivän kuluttua käsivartenne turpoavat, syhyvät ja kirvelevät. Se on isonrokon voima taistelemassa pahassa veressänne hallituksen määräyksiä vastaan. Sentähden jään keskuuteenne katsomaan että isorokko tulee voitetuksi, enkä lähde pois ennenkuin miehet ja naiset ja pikku lapset minulle näyttävät samanlaiset merkit käsivarsissaan kuin minä nyt olen teille näyttänyt. Toin mukaani kaksi hyvää pyssyä ja miehen, jonka nimi on tunnettu petojen ja ihmisten kesken. Me metsästämme yhdessä, minä ja hän, ja nuoret miehenne ja muut saavat syödä ja maata alallaan. Näin kuuluu käskyni".

Seurasi pitkällinen äänettömyys, jolloin voitto ja tappio pysyivät tasan vaa'assa. Muuan valkotukkainen syntinen, seisten yhdellä levottomalla jalalla, vikisi:

"Meidän tarvitsisi saada kowl (suojelus) muutamille ponyille, mullikoille ja muulle tavaralle. Niitä ei otettu tavallisella kaupalla".

Taistelu oli voitettu, ja John Chinn hengähti huojentuneena. Nuoret bhilit olivat rosvonneet, mutta nopeasti asiaan käyden kaikki voitaisiin sovittaa.

"Minä kirjotan kowlin heti kun ponyt, mullikat ja muut luetaan edessäni ja lähetetään sinne mistä ovat otetut. Mutta ensin panemme hallituksen merkin sellaisiin joissa isorokko ei ole käynyt". Rokottajalle hän kuiskasi: "Jos näytät olevasi peloissasi, et enää Poonaa näe, ystäväni".

"Ei ole riittävästi rokotusainetta kaikelle tuolle väelle", sanoi mies. "He ovat hävittäneet virallisen vasikan".

"He eivät tunne erotusta. Raapiskele heitä vaan ja anna minullekin pari pistintä; pidän huolta vanhemmista".

Ijäkäs valtioviisas, joka oli pyytänyt suojelusta, oli ensimäinen uhri. Hän joutui Chinnin käsiin eikä uskaltanut huutaa. Heti kun pääsi vapaaksi, hän puolestaan laahasi esille toverin ja piteli häntä kiinni, ja jupakka tuli ikäänkuin lastenleikiksi, sillä rokotetut ajoivat rokottamattomia, vannoen että koko heimon täytyi kärsiä yhdellä lailla. Naiset kirkuivat ja lapset juoksentelivat ulvoen, mutta Chinn nauroi ja heilutteli punakärkistä pistintä.

"Se on kunnia", hän huusi. "Kerro heille, Bukta, kuinka suuri kunnia heille on se että minä itse merkitsen heidät. Ei, enhän voi jokaista merkitä — hindun tulee myös tehdä työnsä — mutta tahdon koskettaa jokaista merkkiä minkä hän tekee, jotta niissä on samallainen voima. Tällä tavalla rajputit pistelevät sikoja. Hoi, yksisilmä veliseni! Nappaappas tuo tyttö ja tuo hänet minulle. Hänen ei vielä tarvitse juosta pois, sillä eihän hän ole naimisissa enkä minäkään häntä vaimokseni hae. Eikö hän tahdo tulla? Sitte hän saa hävetä pikku veljeään, lihavaa poikaa, rohkeaa poikaa. Tämä ojentaa käsivartensa kuin soturi. Katsokaa! Hän ei hätkähtele verta. Jonakuna päivänä hän vielä on rykmentissäni. Ja nyt, monien äiti, kosketamme keveästi sinua, sillä tässä on isorokko käynyt ennen meitä. On tosiaan totta että tämä taika kukistaa Matan vallan. Eipä enää ilmestykään kuoppanaamoja satpurain väkeen, ja voitte siis vaatia monta lehmää jokaisesta neidosta jonka naitatte".

Ja niin sitä jatkui — nopeaa näyttelymiehen torailemista, jota höystettiin bhilien metsästyssananlaskuilla ja heidän omituisella karkealla huumorillaan — kunnes pistimet olivat tylsät ja molemmat miehet uuvuksissa.

Mutta kun luonto on samanlaista kaikkialla maailmassa, niin rokottamattomat kävivät kateellisiksi rokotetuille tovereilleen ja melkein tappelivat siitä. Mutta nyt Chinn selitti olevansa oikeusistuimena eikä enää lääkintähallituksena ja ryhtyi tutkimaan äskeisiä rosvouksia.

"Me olemme Mahadeon varkaita", sanoivat bhilit yksinkertaisesti. "Se on kohtalomme, ja meitä säikäytettiin. Kun säikähdämme, niin me aina varastamme".

Yksinkertaisesti ja suoraan kuin lapset he tekivät tilin rosvotusta, kaikesta paitsi kahdesta mullikasta ja pikku määrästä väkijuomia, jotka olivat hävinneet (nämä Chinn lupasi korvata omasta kukkarostaan), ja kymmenen syntisintä lähetettiin tasangolle, mukanaan ihmeellinen asiakirja, kirjotettu muistikirjan lehdelle ja osotettu piirin poliisipäällikön apulaiselle. Se asiakirja sisälsi heille lämpimän tuiverruksen, varotteli Jan Chinn, mutta mikä tahansa oli parempi kuin vapauden menettäminen.

Tällä suojeluksella varustettuina katuvat rosvosissit astuivat alas mäkeä. Heillä ei ollut pienintäkään halua tavata kahdenkolmattavuotiasta ja hilpeänaamaista mr. Dundas Fawneeta poliisikunnasta, eivätkä he myöskään halunneet uudelleen käydä rosvousten alueella. Ottaen keskitien, he juoksivat erään hallituksen sotapapin leiriin, joka oli erityisiä säännöttömiä joukkoja varten yhteisesti noin viidentoistatuhannen neliöpenikulman piirissä, ja seisoivat tomupilvessä hänen edessään. He tiesivät hänet joksikin jumalanmieheksi, ja mikä vielä enemmän auttoi asiaa, hyväksi metsästäjäksi, joka anteliaasti maksoi ajomiehilleen.

Lukiessaan Chinnin kirjelmän hän nauroi, mitä miehet puolestaan pitivät hyvänä enteenä, kunnes hän kutsui poliisit, jotka panivat ponyt ja mullikat kasattujen taloustavarain viereen liekaan ja ankarin käsin tarttuivat kolmeen noista hymyilevistä Mahadeon varkaista. Kappalainen itse puhutteli heitä viranomaisesti ratsupiiskan sivalluksilla. Se teki kipeää, mutta sen oli Jan Chinn ennustanut. He alistuivat, mutta vankilaa peljäten eivät tahtoneet erota kirjotetusta suojeluksesta. Paluumatkallaan he kohtasivat mr. D. Fawneen, joka oli kuullut rosvouksista eikä ollut mielissään.

"Jan Chinnin suojelus on kyllä säilyttänyt meille vapautemme", sanoi joukkion vanhin, kun tämä toinen "puhelu" oli päättynyt, "mutta kylläpä siinä näyttää olevan monta selkäsaunaa noin pieneksi paperilapuksi. Pannaan se pois".

Yksi kiipesi puuhun ja pisti kirjeen puunkoloon, jossa se neljäkymmentä jalkaa korkealla maanpinnasta ei voinut vahingoittaa. Lämpiminä, kirvelevinä, mutta onnellisina, nuo kymmenen palasivat Jan Chinnin luo seuraavana päivänä, hänen istuessaan keskellä levottomia bhilejä, jotka kaikki katselivat oikeita käsivarsiaan, julmasti kärsien jumalansa kiellosta ettei saanut raappia syhelmöivää ihoa.

"Se oli hyvä kowl ", sanoi johtaja. "Ensin kappalainen, joka nauroi, otti pois saaliimme ja pieksi kolmea miestä, kuten luvattukin oli. Sitte kohtasimme Fawne sahibin, joka rypisti kulmiaan ja vaati saalista. Puhuimme totuuden ja hän pieksi meitä kaikkia, toista toisensa, jälkeen, ja nimitti meitä valiosanoilla. Sitte hän antoi meille nämä kaksi" — he laskivat maahan pullon whiskyä ja laatikollisen sikaareja — "ja me läksimme pois. Kowl jätettiin puunkoloon, kun sen voimana on se, että se kelle sahibille tahansa näytettynä tuottaa kantajalle selkäsaunan".

"Ilman tuota kowlia ", Jan Chinn sanoi ankarasti, "teidät kaikki olisi poliisi kummallakin sivullanne marssitettu vankilaan. Nyt tulette palvelemaan ajomiehinä minulle. Tämä väki on onnettomana, ja me metsästelemme kunnes kaikki ovat terveet. Tän'yönä panemme toimeen juhlan".

Satpura-bhilien aikakirjassa löytyy kirjotettuna, paljon muun julkaistavaksi kelpaamattoman ohella, että viisi päivää, siitä päivästä alkaen jona oli pannut merkkinsä heihin, Jan Chinn Ensimäinen metsästeli kansalleen; ja noiden päivien viitenä yönä hänen heimonsa oli huikeassa sikahumalassa. Jan Chinn osteli kamalan väkeviä maalaisjuomia, ja tappoi metsäsikoja ja hirviä lukemattomia, niin että jos kukaan sairastui, siihen saattoi olla kaksi hyvää syytä.

Pään- ja vatsankivistykseltä he eivät ollenkaan saaneet aikaa ajatella käsivarsiansa, vaan seurasivat Jan Chinniä kautta viidakkojen, ja luottamuksen päivä päivältä lujittuessa hiipi miehiä, naisia ja lapsia pois kyliinsä pikku armeijan kulkiessa ohi. Heidän matkassaan kiersi viesti, että loitsuveitsillä raappiminen oli hyvä ja oikea; että Jan Chinn tosiaan oli jälleen syntynyt ilmaisen ruuan ja juoman jumalana ja että satpuran bhilit olivat kaikista kansoista ensimäiset hänen suosiossaan, jos vaan pidättyivät kynsimästä. Tästälähtein tuo ystävällinen puolijumala oli heidän sydämissään liittynyt suuriin mässäyksiin ja isällisen hallituksen rokkoaineeseen ja pistimiin.

"Ja huomenna lähden kotiin", virkkoi Jan Chinn harvoille uskollisisillensa, joita eivät voineet voittaa väkijuomat, liiallinen syöminen eikä turvonneet pukamat. Lasten ja villien on vaikea kaikin ajoin käyttäytyä kunnioittavasti uskottelujensa epäjumalaa kohtaan, ja he olivat ylenmäärin ailakoineet Jan Chinnin kanssa. Mutta kodin mainitseminen synkisti hänen kansansa.

"Eikä sahib tule jälleen?" virkkoi se joka oli ensimäisenä rokotettu.

"Saa nähdä", vastasi Chinn varovasti.

"Mutta tulehan valkoisena miehenä — tule nuorena miehenä jonka tunnemme ja jota rakastamme; sillä kuten sinä yksistään tiedät olemme me heikko kansa. Jos taaskin näkisimme sinun — sinun ratsusi —". He alkoivat saada rohkeutta.

"Ei minulla ratsua ole. Tulin jalkaisin — tuon Buktan kanssa. Mitä tarkotatte?"

"Sinä tiedät — olentoa jonka olet valinnut yöratsuksesi". Pikku miehet hytkähtelivät kauhunsekaisesta kunnioituksesta.

"Yöratsukseni? Bukta, mikä tämä viimeinen lastensatu on?" Bukta oli ollut vaiteliaana johtajana Chinnin saattueessa pakoyöstänsä asti ja kävi kiitollisesti käsiksi sattuman tuottamaan kysymykseen.

"He tietävät, sahib", hän kuiskasi. "Se on tuo täplikäs tiikeri, se joka tulee paikasta missä ammoin nukuit. Se on sinun ratsusi — niinkuin on ollut nämä kolme sukupolvea".

"Minun ratsuni! se oli bhilien unta".

"Unta se ei ole. Jättävätkö unet isoja käpälän jälkiä maahan? Miksi olisit kaksinaamainen kansasi edessä? He tietävät yöratsastukset, ja he — ja he —"

"Pelkäävät, ja haluaisivat niiden herkeävän?"

Bukta nyökkäsi. "Ellet sitä enää tarvitse. Se on sinun ratsusi".

"Elukka siis jättää jäljen", kertasi Chinn.

"Olemme nähneet sen. Hautakummun alla se on leveä kuin kylän tie".

"Voitteko löytää sen ja opastaa minua tiellä?"

"Päivänvalolla — jos joku tulee matkaamme ja ennen kaikkea, seisoo lähellä".

"Minä pysyn likellä ja pidämme huolta siitä ettei Jan Chinn enää ratsasta".

Chinnin näkökannalta oli ajo sellainen kuin muutkin — alas vuorenrinnettä, kautta resuisen louhikon, vaarallista kenties, ellei pysynyt maltillisena, vaan ei pahempaa kuin parikymmentä kestettyä seikkailua. Kuitenkin hänen miehensä — he ehdottomasti kieltäysivät hälyytyksellä kaahaamasta ja suostuivat ainoastaan hiipimään jäljillä — tihkuivat hikeä joka askeleella. He näyttivät suunnattomien käpälien merkkejä jotka johtivat aina alas rinnettä muutaman sadan jalan päähän Jan Chinnin hautakummusta, sen alapuolelle, ja katosivat ahdassuiseen luolaan. Se oli häpeämättömän avoin tie, kotoinen kulkuväylä, ilman salaamisen ajatustakaan tallattu.

"Veitikka elää kuin vuokraa ja veroa maksava", jupisi Chinn ennenkuin kysäisi maistuiko hänen ystävällensä karja vai ihminen.

"Karja", oli vastaus. "Kaksi hiehoa viikossa. Me ajamme ne häntä varten vuoren juurelle. Se on hänen tapansa. Ellemme niin tekisi saattaisi hän etsiskellä meitä".

"Kiristystä ja rosvousta", tuumi Chinn. "En voi sanoa välittäväni mennä luolaan sen perässä. Mitäs tehdään?"

Bhilit peräytyivät Chinnin asettuessa kivääri sojossa kallionlohkareen taakse. Hän tiesi tiikerien olevan arkoja petoja, mutta noin yleiseen tapaan pitkät ajat karjalla ruokittu saattoi olla ylenmäärin rohkea.

"Hän puhuu!" kuiskasi joku taampana.

"Hän tunteekin".

"Hei, sitä riivattua röyhkeyttä", kummeksi Chinn. Luolasta kuului vihainen murina — suoranainen haaste.

"Tule ulos siis", Chinn hoilasi. "Tule ulos sieltä. Katseltavaksi".

Peto tiesi varsin hyvin että ruskeilla alastomilla bhileillä ja sen viikottaisella muonamäärällä oli jotakin yhteyttä; mutta päiväpaisteessa välkkyvä valkea kypäri kiusasi sitä eikä se pitänyt lepoansa häiritsevästä äänestä. Laiskasti kuin kyllänsä ahminut käärme laahausi se esille luolasta ja seisoi sen suulla haukotellen ja silmiänsä siristellen. Päiväpaiste valaisi sen oikeaa kylkeä, ja Chinn ihmetteli. Konsanaan ei hän ollut nähnyt moisella tavalla pilkullista tiikeriä. Pää oli ammottavan paljas, mutta kaikki muu täplikästä — ei juovaista, vaan täplikästä kuin lapsen kiikkuhevonen savuisen mustin vivahduksin kullanpunaisella pohjalla. Se osa vatsaa ja kurkkua, minkä olisi pitänyt olla valkea, oli tummankeltainen, ja häntä ja käpälät mustat.

Se silmäili häikäilemättä kymmenkunta sekuntia, ja laski sitte harkitsevasti päänsä alas, leuat irvissä ja taaksepäin jännitettyinä tiukasti tuijottaen mieheen. Tämän tempun johdosta pistäysi näkösälle kallon ympyriäinen kupu, jonka poikitse kulki kaksi leveää juovaa, ja näiden alapuolella hehkuivat räpähtämättömät silmät, joten koko pää näytti hornamaisesti karsastelevalta naamarilta. Tuota luonnollista lumousta se oli monet kerrat käyttänyt saaliillensa, ja vaikkei Chinn millään muotoa ollut kauhistunut hieho, niin seisoi hän tovin tuon eriskummallisen sotajuonen kahlehtimalla. Pää — ruumis tuntui häipyneen sen taakse — julma kallomainen pää hiipi lähemmä, kiukkuisen hännänpään pieksäessä ruohikkoa. Bhilit olivat hajaantuneet oikeaan ja vasempaan, antaakseen John Chinnin lannistaa oman ratsunsa.

"Hitto!" hän ajatteli. "Se yrittää säikyttää minua!" ja hän laukaisi kulhomaisten silmien väliin, heti hypäten syrjään.

Iso haaskalta löyhkäävä köhivä möhkäle syöksähti hänen ohitsensa ylös rinnettä, ja hän seurasi varoen. Tiikeri ei yrittänytkään kääntyä tiheikköön; se tapaili näköä ja ilmaa — turpa pystyssä kita ammollaan, pelottavat etukäpälät puuskittain kuopimassa soraa.

"Nitistetty!" virkkoi John Chinn pakoa katsellen. "Jos se olisi peltokana, niin se lentäisi nyt koholle ilmaan. Keuhkojen täytyy olla verta tulvillaan".

Elukka oli tempautunut ison paaden yli ja pudonnut näkyvistä sen taakse. John Chinn vilkaisi yli, luikku valmiina. Mutta punainen polku johti suoraan kuin nuoli hänen isoisänsä haudalle, ja siellä särkyneiden väkijuomapullojen ja savikuvan sirpaleitten keskessä lähti henki puhalluksena ja ärähdyksenä.

"Jos arvoisa esi-isäni näkisi tuon", mutisi John Chinn, "niin hän olisi minusta ylpeä. Silmät, alaleuka ja keuhkot. Varsin sievä laukaus". Hän vihelsi Buktaa vetäissään mittanauhan jäykistyvän raadon yli.

"Kymmenen — kuusi — kahdeksan — peeveli! Lähes yksitoista — voi sanoa yksitoista. Etukäpälä neljäkohnatta — viisi — puolen kahdeksatta. Häntäkin lyhyt, kolme jalkaa ja tuuman. Mutta ihan ihmeellinen talja! Oih, Bukta! Bukta! Veitsimiehiä joutuin".

"Onko se ihan varmasti kuollut?" kysyi kammostunut ääni erään kallionlohkareen takaa.

"En sillä tavalla ensimäistä tiikeriä tappanut", sanoi Chinn. "En olisi uskonut Buktan pötkivän pakoon. Minulla ei ollut toista pyssyä varalla".

"Se — se on Pilvekäs Tiikeri", virkkoi Bukta soimauksesta piittaamatta. "Se on kuollut".

Olivatko kaikki Satpurain bhilit, rokotetut ja rokottamattomat, olleet tappoa kärkkymässä, sitä ei Chinn osannut sanoa; mutta koko vuoren sivu kuhisi pieniä miehiä, jotka hoilasivat, lauloivat ja tömisyttelivät. Eikä kuitenkaan yksikään hirvinnyt vetää veistänsä ennenkuin hän oli tehnyt piirron uhkeaan taljaan; ja varjojen laskeutuessa he livistivät punaiseksi tahrautuneelta haudalta eivätkä millään kehotteluilla ruvenneet palaamaan ennen päivänkoittoa. Chinn siis vietti toisen yön taivasalla, suojellen raatoa shakaaleilta ja ajatellen esi-isäänsä.

Hän palasi alamaahan kolmisatamiehisen saattuearmeijan riemulaulujen kaikuessa, mahratta-rokottaja sivullaan ja tilapäisesti kuivattu talja voitonmerkkinä edessään. Tuon armeijan äkkiä ja äänettömästi hävitessä kuin peltokana korkeaan laihoon hän arvasi päässeensä sivistyksen rajamaille, ja tien käänne saattoi hänet oman osastonsa sivustan leiriin. Hän jätti taljan ratasten perälle maailman katseltavaksi ja läksi everstiä tapaamaan.

"He ovat täydessä kunnossa", hän selitti vakavasti. "Heissä ei ole hiventäkään ilkimielisyyttä. Olivat vain säikähtyneet. Olen rokottanut koko parven, ja he pitävät siitä tavattomasti. Mitä me — mitä me täällä teemme?"

"Sitä itsekin aprikoitsen", vastasi eversti. "En vielä tiedä olemmeko prikaatiosasto vai poliisivartio. Kuitenkin kai nyt jäämme jälkimäiseksi. Miten sinä menettelit saadaksesi bhilin rokotetuksi?"

"Hm", tuumi Chinn, "olen asiaa ajatellut, ja sikäli kuin ymmärrän on minulla jonkinlainen perinnöllinen vaikutus heihin".

"Sen tiedän, en olisi sinua muutoin lähettänyt; mutta mikä suorastaan?"

"Juttu on jokseenkin ihmeellinen. Näköjään olen oma iso-isäni uudestaan syntyneenä, ja olen häirinnyt maakunnan rauhaa ratsastelemalla öisin täplikkäällä tiikerillä. Ellen olisi sitä tehnyt, niin eivät he luultavastikaan olisi hangotelleet rokotusta vastaan; mutta molempia yht'aikaa he eivät voineet kestää. Ja niin olen rokottanut heidät ja jonkinlaiseksi luottamuksen tunnukseksi ampunut tiikeriratsuni. Moista taljaa ette ole eläissänne nähnyt".

Eversti nyki miettivästi viiksiään. "Millä lemmon lailla", hän sanoi, "saan tuon mahtumaan selitykseeni?"

Tosiaankaan ei virallinen toisinto bhilien rokotuskapinasta puhunut mitään luutnantti John Chinnistä, hänen jumaluudestaan. Mutta Bukta tiesi ja jokainen bhil Satpura-vuorilla tiesi.

Ja nyt Bukta innokkaasti hommailee John Chinniä joutuin naimaan ja siirtämään salaperäiset voimansa pojalle; sillä jos Chinnin sukuperimys taukoo ja pikku bhilit jäävät omien kuvittelujensa varaan, niin syntyy taas häiriöitä Satpura-maassa.

Risupoika.

Leikkiin poiat, tyttöset: kuin päivä kuun on sätehet! Iltanen sikseen ja pois uni, pois, ja karkelo käyntiin — ken estellä vois! Tikkaita ylös ja muurilta alas —

Kolmivuotias lapsi nousi istualleen kehdossaan ja kirkui minkä jaksoi, kädet nyrkissä ja kauhun katsanto silmissä. Ensimältä ei kukaan kuullut, sillä lastenkamari oli läntisessä sivustassa ja hoitajatar puheli puutarhurille laakerikujassa. Sitte emännöitsijä sattui sinne päin ja riensi häntä viihdyttämään. Lapsi oli hänen erityinen lemmikkinsä ja hän paheksi hoitajattaren tapoja.

"Mikä tulikaan? Mikä tuli? Eihän Georgie kultua mikään ole säikyttelemässä".

"Oli — oli poliisi! Hän oli nummella — minä näin! Hän tuli sisään. Jane sanoi tulevan".

"Poliisit eivät tule taloihin, rakkahin. Käännä kylkeäsi, ja ota minua kädestä".

"Näin hänet — nummella. Hän tuli tänne. Missä on kätesi, Harper?"

Emännöitsijä odotti kunnes nyyhkytykset vaihtuivat unen säännölliseksi hengitykseksi, ennen kuin hiipi ulos.

"Jane, mitä loruja sinä olet ladellut pikku herralle poliiseista?"

"En ole puhunut hänelle mitään".

"Oletpa. Hän on uneksinut niistä".

"Tapasimme Tisdallin Dowheadilla aasinkärryillä ajellessamme. Kenties lapsi sen sai siitä päähänsä".

"Niin kai! Koetahan vain pelotella lasta villiin tuhmilla tarinoillasi herran tietämätä. Jos sinut vielä tapaan" j.n.e.

* * * * *

Kuusivuotias lapsi kertoili itselleen tarinoita vuoteellansa maatessaan. Se oli uusi kyky ja hän piti sitä salassa. Kuukautta aikaisemmin oli hänen mieleensä juolahtanut jatkaa äitinsä keskeneräiseksi jättämää satua, ja ilostuen havaitsi hän jutun kehittyvän omasta päästään ihan yhtä ihmeteltävänä kuin olisi ollut kuuntelemassa sitä "ihkasen uutena alusta asti". Siinä sadussa oli prinssi, ja hän tappoi lohikäärmeitä, mutta vain yhtenä yönä. Aina jälkeenpäin Georgie nimitti itsensä prinssiksi, pashaksi, jättiläisten tappajaksi ja kaikeksi muuksi (hän näette ei voinut sanoa kenellekään, peljäten itselleen naurettavan), ja hänen satunsa häipyivät vähitellen unimaahan, missä seikkailuja oli niin tiheässä ettei hän voinut muistaa puoliakaan niistä. Ne alkoivat kaikki samalla tavalla, taikka, kuten Georgie yölampun varjoille selitti, oli "aina sama lähtöpaikka" — jonnekin rantahietikon lähelle kasattu risuläjä; ja tämän kasan ympärillä Georgie juoksenteli kilpasilla pienten poikien ja tyttöjen kanssa. Kisailujen päätyttyä nousi laivoja kauvas kuivalle maalle ja avautui pelirasioiksi; tai vihreällä maalatuiksi kultanuppisiksi rautasäleaidoiksi, jotka ympäröitsivät kauniita kauttaaltaan pehmeitä puutarhoja ja joiden läpi saattoi kävellä niitä nurinkin heitellen niin kauvan kuin hän muisti kaiken olevan vain unta. Hän ei koskaan voinut pitää sitä tietoa muutamia silmänräpäyksiä enempää ennen kuin esineet kävivät todellisiksi, joten hän mullisteltuaan aikaihmisiä täynnä olevia taloja (kohtuullinen kosto) istui jättiläismoisilla ulkoportailla surkeasti yrittämässä laulaa kertomataulua neljään kertaan asti kuusi.

Hänen satujensa prinsessa oli ihmeellinen kaunotar (hän juohtui vanhasta Grimmin kuvallisesta painoksesta, nykyään loppuunmyydystä), ja kun hän aina taputti käsiänsä Georgien urhoudelle lohikäärmeitten ja puhvelien seassa, niin Georgie antoi hänelle kaksi hienointa nimeä mitä oli eläissään kuullut — Annie ja Louise, äännettyinä "Annie_ja_louise". Unien upottaessa sadut, muuttui prinsessa yhdeksi noista risuläjän ympärillä ailakoivista pikku tytöistä, yhä säilyttäen arvonimensä ja kruununsa. Hän näki Georgien kerran hukkuvan unimereen hietikon luona (se tapahtui päivää jälkeen sen jona hoitajatar oli vienyt hänet todellisessa meressä kylpemään); ja hän sanoi upotessaan: "Annie_ja_louise rukka! Hän surkuttelee minua nyt!" Mutta "Annie_ja_louise" huusi hietikolla hiljakseen kävellen: "Ha! ha! sanoi sorsa nauraen", mikä hereillä olevalle mielelle saattaisi tuntua asemaan kuulumattomalta. Se lohdutti Georgien heti ja oli kaiketi jonkinlainen loitsu, sillä se kohotti syvyyden pohjaa ja hän kahlasi maalle kaksitoistatuumainen kukkaruukku kumpaisessakin jalassa. Kun häntä oli ankarasti kielletty ryhtymästä kukkaruukkuihin tosi-elämässä, niin hänestä tuntui ilkikurisen riemuisalta.

* * * * *

Aikaihmisten siirrot — ja heitä Georgie sieti, vaan ei edes tahtonut olla ymmärtävinään — siirsivät hänen maailmansa hänen seitsenvuotiaana ollessaan paikkaan nimeltä "Oxfordiin-vierailulle". Siellä oli aavojen preiriain ympäröimiä suunnattomia rakennuksia, loppumattoman pitkiä katuja ja "Pepperin haamu" nimisen kumman ehtoopäivänäytäntö, jota katsomaan hoitajatar hänet vei. Tämä oli värisyttävän jännittävää. Ihmisten päitä katkeili ja sinkoili pitkin näyttämöä, ja luurankoja tanssi luu luussa kiinni, kun taasen herra Pepper itse, epäilemättä mies mitä pahinta lajia, huiski käsiään ja liehutteli pitkää kaapua, ja syvällä bassoäänellä (Georgie ei ollut koskaan ennen kuullut miehen laulavan) kertoi määrättömiä murheitaan. Joku aikaihminen yritti selitellä että harhanäky aikaansaatiin kuvastimilla ja ettei ollut mitään säikkymisen aihetta. Georgie ei tiennyt mitä harhanäyt ovat, mutta hän tiesi että kuvastin oli norsunluukahvainen lasikapine äidin vaatetuspöydällä. "Aikaihminen" siis "vain sanoi" "aikaihmisten" kiusalliseen tapaan, ja Georgie alkoi etsiä huvitusta välihetkinä. Hänen vieressään istui pelkkään mustaan puettu tyttö, tukka kammattuna ylös otsalta juuri kuin "Liisan Ihmemaassa", minkä nimisen kirjan Georgie oli viime syntymäpäivänään saanut. Pikku tyttö katsoi Georgieen, ja tämä häneen. Enempää esittelyä ei tuntunut tarvittavan.

"Minulla on haava peukalossa", Georgie sanoi. Se oli hänen ensimäisen oikean veitsensä ensimäistä työtä, julma kolmiomainen viillos, ja hän piti sitä mitä kallisarvoisimpana.

"Minua kovathi thurettaa!" sammalsi tyttö. "Annath kun minä katthon".

"Siinä on laastari päällä, mutta alta se on ihan vereslihalla", vastasi Georgie pyyntöä noudattaen.

"Eikö thitä kothke?" — hänen harmaat silmänsä kuvastivat syvää sääliä ja mielenkiintoa.

"Kamalasti. Kukaties saan siitä niskanjäykistyksen".

"The näyttää hirveältä. Minua thurettaa kovathi!" Tyttö laski etusormensa hänen kämmenelleen ja piti päätänsä kallellaan paremmin nähdäkseen.

Samassa kääntyi hoitajatar poikaan ja ravisti häntä lujasti. "Georgie herra ei saa puhutella vieraita pikku tyttöjä".

"Hän ei ole vieras. Hän on kovin kiltti. Minä pidän hänestä ja olen hänelle näyttänyt uutta haavaani".

"No kaikkea! Me vaihdamme paikkaa".

Hän siirsi pojan toiselle puolelleen ja sulki pikku tytön hänen näkyvistään, aikaihmisen uudistaessa joutavat selittelynsä takaapäin.

"Minä en ole peloissani, ihan totta", vakuutteli poika epätoivoissaan vääntelehtien; "mutta miksi ette te nuku ehtoopäivisin niinkuin Orielinrehtori?"

Georgie oli esitelty tuon nimiselle aikaihmiselle, joka oli puolustelematta nukkunut hänen saapuvilla ollessaan. Georgie käsitti hänet Oxfordin mahtavimmaksi aikaihmiseksi; siksi hän koetti koristaa moitettaan mielistelyllä. Tämä aikaihminen ei näyttänyt siitä pitävän, mutta hän lyyhistyi istuimelleen ja Georgie suoristihe äänettömän ihastuneena katselemaan näytelmää. Hra Pepper lauloi taas, ja syvä, kajahteleva ääni, punainen tuli ja utuinen, liehuva kaapu tuntuivat ajatuksissa sekoavan pienen tytön kanssa, joka oli niin säälivästi ottanut huomioon hänen haavansa. Esityksen loputtua tyttö nyökkäsi Georgielle, ja Georgie nyökkäsi vastaan. Hän ei makuulle menoon asti puhunut enempää kuin oli välttämätöntä, vaan pohti uusia värejä ja ääniä ja valoja ja soittoa ja muita sikäli kuin niitä tajusi; hra Pepperin kumeasointuinen tuska sekosi pikku tytön sammallukseen. Sinä yönä hän teki uuden tarinan, josta häikäilemättä poisti Rapunzel-Rapunzel-irrota-hiuksesi prinsessan, kultakruunun, Grimmin painoksen kaikkine päivinensä, ja sovitti hänen sijallensa uuden Annie_ja_louisen. Oli siis aivan oikein ja luonnollista että hän risukasalle tullessaan tapasi tytön odottelemassa, tukka kammattuna ylös otsalta, muistuttaen Liisaa Ihmemaassa enemmän kuin konsanaan, ja kilpajuoksu ja seikkailut alkoivat.

* * * * *

Kymmenen vuotta englantilaista yleistä koulua ei edistä uneksimista. Georgie sai kasvunsa ja rinnanympärysmittansa sekä useita muita kehityksiä joita ei lukujärjestyksessä mainittu, joutuessaan neljäksi viideksi päiväksi viikossa lyömä- ja potku-pallopeliin sekä jänisleikkiin, jotka sääsivät kolme laillista sivallusta saarnivitsalla pojalle joka jäi pois näistä karkeloista. Hänestä tuli vanhempien poikien orjuuttama röyhykauluksinen, tomuhattuinen kolmasluokkalainen ja Pikku Puolen potkupallosakin "keveä half-back"; hänet työnnettiin ja muhkuroittiin neljännen luokan tyvenien umpivesien halki, minne koulun roska-ainekset yleensä kasaantuvat; hän voitti "second-fifteen" lakkinsa potkupallossa, sai nauttia sitä kunniaa mitä kahden kumppanin yhdessä lukeminen tuottaa ja alkoi odotella sitäkin aikaa, jolloin hänelle annettaisiin luokan johtajan apulaisen virka. Viimeiseltä hän kohosi täyteen kunniaan koulun päänä, urheiluleikkien virallisena kapteenina, asuintalonsa esimiehenä, missä hän luutnanttinensa piti järjestystä ja siivoutta seitsemänkymmenen, kahdentoista ja seitsemäntoista ikävuoden välillä olevan pojan keskuudessa, yleinen sovintotuomari ärtyisessä kuudennessa luokassa syntyvissä riidoissa — ja itse rehtorin läheinen ystävä ja liittolainen. Kun hän astui esiin mustassa ihokkaassa, valkeissa polvihousuissa ja mustissa sukissa — Ensimäisen Viidentoista potkupallosakin tamineissa — uusi kilpapallo kainalossaan ja vanha otteluissa ränsistynyt lakki takaraivollaan, niin alaluokkien pikku väen liuta seisoi jumaloitsevana piirinä ja sakin "uudet lakit" puhuttelevat häntä julki, jotta koko maailma näkisi. Ja niinpä kun hän kesäisin palasi kenttäpaviljonkiin hitaan mutta ylen turvallisen ottelun jälkeen, ei ollut väliä oliko hän saavuttanut mitään tahi, kuten kerran tapahtui, satakolme pistettä, sillä koulu hurrasi kaikissa tapauksissa ja kilpailua katsomaan tullut naisväki katseli Cottaria — "tuo on Cottar"! Ennen kaikkea oli hän vastuussa siitä mitä koulun sävyksi sanotaan, ja harvat oivaltavat millä intohimoisella hartaudella eräänlaiset pojat antautuvat tähän työhön. Koti oli kaukainen maa täynnä ponyhevosia ja kalastusretkiä ja metsästyshommia ja häiritseviä miespuolisia vierailijoita; mutta koulu oli hänen todellinen maailmansa, missä tapahtui äärimäisen tärkeitä asioita ja syntyi selkkauksia joissa oli toimittava ripeästi ja maltillisesti. Tyhjän päiten ei ollut kirjotettu: "varokoot konsulit ettei tasavalta joudu vahinkoon", ja ilomielin palasi Georgie lomaltansa takaisin valtaansa käyttelemään. Hänen takanaan, vaan ei liian lähellä, oli koulun viisas ja sävyisä Pää, milloin vihjaten käärmeen oveluutta, milloin neuvoen kyyhkysen lempeyttä, opastaen häntä enemmän puolinaisin viittauksin kuin suoranaisin sanoin näkemään, miten pojat ja miehet ovat samaa laatua ja miten se, joka kykenee toista käsittelemään, varmasti aikoinaan tulee toisenkin kanssa toimeen.

Koulua ei muuten edistetty vaalimaan tunteitansa, vaan pikemmin pysymään terveessä kunnossa, välttämään harhaluuloja ja astumaan armeijaan suoraa päätä, ilman kalliin lontoolaisen pänttääjän apua, jonka hoteissa nuori veri oppii liian paljon. Cottar kulki samaa tietä kuin sadat ennen häntä. Rehtori antoi hänelle kuusikuukautisen viimeistelyn, opetti hänelle millaiset vastaukset parhaiten miellyttävät eräänlaisia tutkijoita ja luovutti hänet sitten asianomaisille valmistajille, jotka hyväksyivät hänet Sandhurstin kadettikouluun. Hänellä oli älyä käsittääkseen ettei hän siellä enää ollut koulupoika, ja hän käyttäysi kunnioittavasti vanhempia kohtaan, kunnes he vuorostaan arvostivat häntä ja hänet ylennettiin korpraalin arvoon, johtamaan sekalaisia kansoja joilla oli kaikki miesten ja poikien viat yhteensä. Hänen palkintonaan oli toinen liuta urheiluvoittojen merkkejä, kunniasapeli ja lopuksi nuoremman upseerin valtakirja ensiluokkaiseen linjarykmenttiin. Hän ei tiennyt vievänsä koulusta ja opistosta matkassaan kullan arvoisen luonteen, mutta oli mielissään huomatessaan upseerikunnan kovin ystävälliseksi. Hänellä oli kylliksi rahoja; hänen kouluutuksensa oli lyönyt häneen järjestetyn kasvatuksen leiman ja opettanut hänelle miten paljon oli "tekosia joita yksikään mies ei voi tehdä". Saman kasvatuksen avulla hän osasi pitää havaintokykynsä valppaana ja suunsa lukittuna.

Valtakunnan säännöllinen toimintajärjestys siirsi hänen maailmansa Intiaan, missä hän koki äärimäistä yksinäisyyttä nuoremman upseerin asumuksessa — yksi huone ja yksi tavarakirstu — ja toveriensa keralla oppi uutta elämää alusta asti. Mutta maassa oli hevosia — poneja saatavissa kohtuullisesta hinnasta; ne, joilla oli varaa, saattoivat huvitella polo-pelillä; oli myös kehnoja jätteitä ajokoiraparvesta, ja Cottar uurasti eteenpäin, liiaksi lannistumatta. Hänelle valkeni että intialainen rykmentti oli lähempänä todellisen sotapalveluksen mahdollisuutta kuin oli tullut ajatelleeksi, ja että miehen sieti tutkia ammattiansa. Eräs uuden koulun majuri yhtyi innostuneesti tähän aatokseen, ja hän ja Cottar keräsivät aimo määrän sotatieteellistä kirjallisuutta, lueskellen ja todistellen ja väitellen myöhään yöhön. Mutta ajutantti muistutteli vanhaa totuutta: "Opi tuntemaan miehesi, poikaseni, niin ne seuraavat sinua kaikkialle. Et muuta tarvitse — tunne miehesi". Cottar arveli tuntevansa heidät kutakuinkin hyvin pallonlyönnistä ja rykmentin muista yhteisistä urheiluista, mutta hän ei koskaan oivaltanut heidän todellista sisäpuoltaan ennen kuin hänet kaksikymmenmiehisen osaston kanssa lähetettiin värjöttelemään multavarustukseen lähellä kohisevaa virtaa, jonka yli oli muodostettu veneistä silta. Tulva-aikana he haeskelivat harhaantuneita aluksia pitkin äyräitä. Muulloin ei mitään tehtävää ollut, ja miehet juopottelivat, pelasivat ja riitelivät. Se oli kehno miehistö, sillä tapana on antaa nuoremman upseerin hoteisiin pahimmat miehet. Cottar kärsi heidän mellasteluaan niin kauvan kuin jaksoi, ja sitte tilasi alamaasta kymmenkunta paria nyrkistelyhansikkaita.

"En teitä tappelemisesta moittisi", hän sanoi, "jos vaan osaisitte käytellä käsiänne; mutta siitäpä ette ole hajullakaan. Ottakaa nämä kapineet, niin minä näytän teille". Miehet antoivat arvoa hänen ponnistuksilleen. Nyt, sen sijaan että olisivat sadatelleet ja noituneet toveriansa uhkaillen hänet ampua, he saattoivat ottaa hänet erilleen ja viihdytellä tunteitansa uuvuksiin asti. Kuten eräs selitti, jonka Cottar tapasi toinen silmä umpeen iskettynä ja sylkien verta hammasriviin syntyneestä lomasta: "Yritimme hansikkailla, sir, kahdenkymmenen minuutin ajan, eikä siitä lähtenyt mitään apua, sir. Heitimme sitte pois hansikkaat ja yritimme sillä lailla toiset kaksikymmentä minuuttia niinkuin te meille näytitte, sir, ja siitä läksi ihmeen paljon virkistystä. Ei se ollut tappelua; kysymyksessä oli veto".

Cottar ei uskaltanut nauraa, mutta hän herätteli miehissään harrastusta muihin urheiluihin, kilparatsastukseen pelkkä paita ja housut yllä maakunnan poikki siroteltujen paperipalasien jälkeä seuraten, ja sauvakamppailuun iltasin, kunnes alkuasukasväestö, jota urheilu kaikissa muodoissaan viehätti, halusi tietää ymmärsivätkö valkoiset miehet painia. He lähettivät airueen, joka sieppasi sotamiehiä kauluksesta ja paiski heitä tomuun; ja koko komennuskunta innostui tähän uuteen leikkiin. He kuluttivat rahaa oppiakseen uusia kiinniotto- ja heittotemppuja, mikä oli parempaa kuin epäilyttävien mukavuustavarain ostelu; ja maalaiset silmäilivät irvissä suin näitä huimia karkeloita.

Osasto, joka oli lähtenyt matkaan härkävaunuihin sullottuna, palasi pääkortteeriin keskimäärin kolmenkymmenen penikulman päivämarsseilla, rivit järjestyneinä kuin katselmuksessa; ei sairaita, ei vankeja, eikä sotaoikeuteen joutuvia juttuja. He hajausivat ystäviensä joukkoa veisaten luutnanttinsa ylistystä ja paheksuen toisten tapoja.

"Miten sait sen aikaan, poikani?" kysyi ajutantti.

"Hikoilutinpahan vain silavan heistä pois, ja sitte hikoilutin heihin hiukan lihaksia. Olipa jokseenkin hauska leikki".

"Jos siltä kannalta asian otat, niin voimme antaa sinulle niin paljon huvia kuin suinkin haluat. Nuori Davies ei ole oikein kunnossa, ja hänen vuoronsa on mennä osastopalvelukseen. Menisitkö hänen sijastaan?"

"Tiedätkö varmasti ettei hän sitä panisi pahakseen? Enhän tahdo työntäytyä esille."

"Älä Daviesista ole huolissasi. Annamme sinulle koko joukkomme perkeet, niin saat katsoa mitä niistä voit muokata".

"Oiva juttu", tuumi Cottar. "Parempaa huvia se on kuin maleksia leirillä".

"Kummallista", virkkoi ajutantti Cottarin palattua erämaahansa matkassaan kaksikymmentä pahempaa roikaletta kuin ensimäiset. "Eipä tiedä Cottar, että puolet leiriaseman naisista antaisi silmänsä — hitto heidät periköön! — jos saisivat pojan pauloihinsa".

"Siksipä mrs. Elery sanoikin että minä pidin uutta sievää poikaani liian lujassa työssä", huomautti eräs sivustanpäällikkö.

"Aivan niin; ja 'Miksei hän iltaisin pistäydy musiikkipaviljonkiin?' ja 'Enkö minä voi taivuttaa häntä neljänneksi Hammon-tyttöjen tennis-peliin"?' tuhahteli ajutantti. "Katsokaahan sitävastoin miten nuori Davies käyttäytyy kuin aasi hännystellessään sievisteltyä liehittelijää, joka ikänsä puolesta kelpaisi hänen äidikseen!"

"Kukaan ei voi syyttää nuoren Cottarin juoksentelevan naisten perässä, valkoisten enempää kuin mustienkaan", vastasi majuri miettivästi. "Mutta juuri tuo laji miestä yleensä lopulta joutuukin pahimpaan kommellukseen".

"Ei Cottar. Olen vain kerran ennen tavannut miehen hänen lajiansa — erään Inglesin, Etelä-Afrikassa. Hän oli juuri samaa voimistelulla ja urheilulla karaistua rakennetta. Hän pysyttelihe aina mitä oivallisimmassa kunnossa. Ei se häntä silti suurestikaan hyödyttänyt. Sai luodin otsaansa Wesselstroomissa viikkoa ennen Majubaa. Mitenkähän poikanen saa osastonsa pehmitellyksi kuntoon?"

Cottar ilmestyi kuuden viikon kuluttua kasvatteinensa jalkaisin takaisin. Hän ei koskaan kertonut kokemiansa, mutta miehet haastelivat innoissaan ja siruja sattui everstin korviin kersanttien, ajomiesten ja sen sellaisten kautta.

Ensimäisen ja toisen osaston välillä vallitsi kiihkeä kateus, mutta Cottarin ihailemisessa olivat miehet yhtä, ja he ilmaisivat sitä säästämällä häneltä kaiken sen vaivan mitä miehet osaavat vastenmieliselle upseerille tuottaa. Hän tavotteli suosiota yhtä vähän kuin koulussakaan, ja siksipä hän sen saavutti. Hän ei suosinut ketään toisen edellä — ei silloinkaan kun komppanian hituri pelasti komppanian huono-onnisessa pallonlyöntikilpailussa lyömällä aavistamattomasti neljäkymmentäkolme pistettä ihan viime tingassa. Oli sangen vähän mahdollisuutta petkuttaa häntä, sillä hänen vaistonsa tuntui täsmälleen ilmaisevan milloin joku vain tekeytyi sairaaksi, mutta hän ei unohtanut että oli tosiaankin vain kovin pieni ero vastaleivotun ja juron nuoremman upseerin ja verekseltään leiriin tuodun ällistelevän sotamiehen välillä. Näin ollen kertoivat hänelle kersantit salaisuuksia jotka yleensä ovat kätkössä nuorilta upseereilta. Hänen sanojaan käytettiin kasarmin ojennusnuorana vedonlyönnissä sekä kenttäkapakassa että ruokahuoneessa; ja armeijaosaston ilkeinkin noita, syytäessään haukkumasanoja muita akkoja vastaan, jotka olivat väärällä vuorolla käyttäneet keittohellaa, sulki suunsa Cottarin eräänä aamuna ohjesäännön mukaisesti tiedustaessa oliko "mitään valituksia".

"Minulla on sydän täynnä valittamisen aiheita", sanoi korpraali Morrisonin eukko, "ja olisin valmis nitistämään O'Halloranin lihavan muijan pahuksen hengiltä, mutta tiedättehän miten aina käypi. Tuo nuori luutnantti pistää ylen häveliäänä pitkin nenänvarttansa vilkaisten päänsä sisälle ja kuiskaa: Onko mitään valituksia? Eihän tuommoiselle henno valittelemaan ruveta. Minä haluaisin häntä suudella. Taidanpa sen jonakuna päivänä tehdäkin. Hohoi! Onnellinen se nainen joka Nuoren Viattomuuden omakseen saapi. Katsokaas häntä nyt, tytöt. Enkö ole oikeassa?"

Cottar ratsasti lyhyttä laukkaa kentän poikki polo-peliin, ja hän näytti sangen pulskalta mieheltä keveästi mukautuessaan ponynsa ensimäisiin kiihkeihin loikkauksiin ja livahtaessaan matalan multavallin yli harjotuskentälle. Oli muitakin kuin korpraali Morrisonin eukko samoin ajattelevia. Mutta Cottar oli täydessä työssä yksitoista tuntia päivässä. Häntä ei haluttanut tärvellä tennispeliänsä helmaväen vuoksi; ja eräänä pitkänä ehtoopäivänä hän puutarhakeinuissa selitteli majurilleen että tuollaiset hommat olivat "tyhjää pötyä", ja majuri nauroi. Upseerikunta ei ollut nainutta väkeä, ainoastaan everstillä oli puolisko, ja tätä tarmokasta rouvaa Cottar kohteli pelonsekaisella kunnioituksella. Everstin rouva käytti puheenpartta "minun rykmenttini", ja kaikki tietävät mitä moinen merkitsee. Siitä huolimatta, kun he ampumakilpailun jälkeen tahtoivat everstin rouvaa palkintojen jakajaksi ja tämä kieltäysi syystä että eräs voittajista oli nainut tytön joka oli laskettanut hänestä leikkiä hänen leveän selkänsä takana, määräsi upseerikunta Cottarin valloittamaan rouvaa parhaissa vierailutamineissaan. Tämän hän tekikin yksinkertaisesti ja vaatimattomasti, ja rouva taipui täydellisesti.

"Hän vain halusi lähempää tietoa aseman laadusta", selitti Cottar. "Kerroin hänelle, ja hän oivalsi heti".

"Ni-in", hymähti ajutantti. "Niin kai se kävi. Tuletko fusilierien tanssiaisiin tän'iltana, ritari nuori"?

"En, kiitos. Minulla on taistelusuunnitelman laatiminen majurin kanssa kesken". Uuras oppilas istui puoleenyöhön majurin asunnossa, sekuntimittarin ja kompassiparin avulla siirrellen pieniä maalattuja lyijynoppia isolla asemakartalla.

Sitte hän kävi levolle ja nukkui viattomuuden unta, joka on terveitä unia täynnä. Erään kummallisuuden hän huomasi unillensa yhteiseksi toisen kesänsä alussa. Pariin kolmeen kertaan kuukaudessa ne uudistuivat samoina tai jatkuivat sarjana. Hän huomasi lipuvansa unimaahan samaa tietä pitkin — tietä joka kulki rantahietikkoa risukasan sivutse. Oikealla levisi meri. Toisinaan oli nousuvesi, toisin ajoin olivat laineet peräytyneet ihan taivaanrantaan asti; mutta hän tunsi sen samaksi mereksi. Tuota tietä pitkin hän matkasi lyhyttä kituliasta ruohoa kasvavan kaarevan ylängön ylitse ihmeen ja järjettömyyden laaksoihin. Harjanteella paistoi jonkinlainen katulyhty, ja harjanteen takana oli mikä tahansa mahdollista; mutta katulyhtyyn asti oli hän tuntevinansa tien yhtä hyvin kuin leirinsä harjotuskentän. Hän oppi odottelemaan tätä maailmaa; sillä kerran sinne päästyänsä sai hän olla varma hyvästä yöratsastuksesta, jollaista Intian helle panee kaipaamaankin. Ensin alkoivat ummistuvien silmälautasien alla risukasan ääriviivat häämöttää; sitte mustan, oikullisen meren laiteilla pilkotteleva rantatien valkea hiekka; sitte taival sisämaahan ja harjanteelle yksinäisen valon luo. Jostakin syystä rauhattomana ollessaan oli hänellä tapana hokea itselleen kuinka varmasti hän joutuisi sinne — varmasti joutuisi sinne — jos sulkisi silmänsä ja antautuisi ajelehtamaan. Mutta eräänä yönä hullun ankaran polotunnin jälkeen ja helteen vielä kello kymmeneltä tuntuessa mitä painostavimmilta pysyi uni hänestä kerrassaan loitolla, vaikka hän pani parhaansa löytääkseen tutun tien, kohdan mistä oikea uni alkoi. Vihdoin hän näki risukasan ja kiirehti ylös harjulle, sillä takanaan hän tunsi valvovan paahteisen maailman. Hän saapui turvallisesti lyhdylle, uneliaisuutta säjöillen, kun muuan poliisi — tavallinen maalaiskonstaapeli — hypähti hänen eteensä ja laski kätensä hänen olalleen ennen kuin hän sai sukelletuksi alas hämyiseen laaksoon. Häntä värisytti kauhu — unien toivoton kauhu — sillä poliisi sanoi unikansan kamalalla, selvällä äänellä: "Minä olen poliisi Päivä palaamassa Unen kaupungista. Te tulette matkassani". Georgie tiesi että se oli totta — että juuri hänen takanaan laaksossa pilkottelivat Unen kaupungin valot, missä hän olisi ollut suojassa, ja että tällä poliisi Oliolla oli täysi valta ja valtuus häätää hänet takaisin viheliäiseen valveillaoloon. Hän tunsi kammosta hikoillen katselevansa kuutamon kajastusta kaupungin muureihin; eikä hän koskaan voittanut tuota kauhua, vaikka tapasi poliisin sinä kesänä useastikin, ja hänen ilmestymisensä ennusti aina tuskallista yötä.

Mutta toiset unet — ihan järjettömät — herättivät hänessä sanomatonta riemastusta. Kaikki ne mitä hän muisti alkoivat risukasalta. Hän esimerkiksi löysi kellokoneistolla käyvän pienoisen höyrylaivan (hän oli havainnut sen useana yönä ennenkin) tiepuolessa ja astui siihen, jolloin se suunnattoman vinhasti liukui pitkin typö tyventä merenpintaa. Tämä oli mahtavaa, sillä hän tunsi olevansa perehtymässä tavattomiin harvinaisuuksiin; ja se pysähtyi kiveen veistetyn liljan luo, joka, varsin luonnollisesti, kellui veden päällä. Nähdessään liljaan kiinnitetyn nimilapun "Hongkong" sanoi Georgie: "Tietysti! Juuri tällaiseksi kuvittelin Hongkongin. Tämäpä upeata!" Tuhansia penikulmia edempänä se seisahtui toisen kivililjan luo, jonka nimilappu ilmaisi että se oli Java; ja tämä taaskin ilahutti häntä suunnattomasti, sillä hän tiesi nyt päässeensä maailman äärimäiseen laitaan. Mutta pikku alus kiiti edelleen ja edelleen, kunnes pysähtyi syvään suolattoman veden poukamaan, jonka laidat olivat sammaleesta vihantaa, veistettyä marmoria. Pinnalla kellui liljamättäitä, joiden yli kaisloja kaareutui. Kaislikossa liikkui joku — joku jota tapaamaan Georgie tiesi tähän maailman sopukkaan matkanneensa. Sen vuoksi ei häneltä enää mitään puuttunut. Hän oli sanomattoman onnellinen ja astahti laivan laidan yli kohdatakseen tämän henkilön. Kun hänen jalkansa koskettivat tuota tyventä vettä, niin se kääröstään kiertyvien karttojen kahinalla muuttui ei sen vähemmäksi kuin maapallon kuudennekseksi ja muodoltaan ihmisen etäisimpienkin kuvittelujen tapaamattomaksi — paikaksi missä saaret loistivat keltaisina ja sinisinä, nimet korkeilla kirjaimilla yli niiden kasvojen ulottuvina. Niiden takana avautui tuntemattomia ulapoita, ja Georgien hartaana haluna oli nopeasti palata tämän uiskentelevan kartaston poikki tunnetuille vesille. Hän hoki herkeämättä itsekseen, ettei kiirehtimisestä ollut mitään hyötyä; mutta kuitenkin kiirehti hän epätoivoisesti, ja saaret lipuivat ja luisuivat hänen jalkainsa alta, salmet ammottivat ja laajenivat, kunnes hän huomasi joutuneensa kokonaan eksyksiin maailman neljännelle tasolle, ilman paluun toivoakaan. Kuitenkin saattoi hän ainoastaan vähäisen matkan päässä nähdä vanhan maailman virtoineen ja vuorijonoilleen, jotka olivat merkityt Sandhurstin kartoitussääntöjen mukaan. Sitte se henkilö, jota tapaamaan hän oli saapunut Liljapoukamaan (se sen nimi oli), juoksi hänen luokseen tutkimattomien alueitten halki ja opasti häntä. He pakenivat käsi kädessä kunnes saavuttivat tien, joka teki siltoja rotkojen yli, kiersi jyrkänteiden kaltaita ja puhkoi tunneleina vuoria. "Tämä kulkee risukasallemme", virkkoi hänen kumppaninsa; ja hänen pulansa oli lopussa. Hän otti ponyhevosen, sillä hän ymmärsi että tämä oli Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaival, ja hänen täytyi ratsastaa ripeästi; ja niin porhaltikin hän kaikuilevien tunnelien läpi ja mutkia kaartaen aina alamäkeä, kunnes kuuli meren meurua vasemmalta ja näki sen vaahtoavan täydellä kuutamolla hiekkakallioita vasten. Se oli työlästä matkaa, mutta hän tunsi maan luonteen, sisämaan tummanpunaiset nummet ja tuulessa viuhuvat vierut. Paikotellen oli tie syöpynyt, ja meri pieksi häntä — sileitten ja kiiltävien aaltolieriöiden mustat, vaahtoharjat kielekkeet; mutta hän oli varma siitä että merestä oli vähemmän vaaraa kuin oikealla sisämaassa vaanivista "Niistä", mitä "Ne" olivatkaan. Hän tiesi myös olevansa turvassa, jos saavuttaisi lyhdyn valaiseman nummen. Tämä saapui odotuksen mukaan: hän näki tuon yksinäisen lyhdyn penikulman päässä edessä päin rantahietiköllä, hyppäsi ratsun seljästä maahan, kääntyi oikealle, käveli rauhallisesti risukasalle, huomasi pikku höyrylaivan palanneen rantaan mistä hän oli sen irrottanut, ja — lienee vaipunut uneen, sillä enempää hän ei voinut muistaa. "Tuon seudun maantieto alkaa painua mieleeni", virkkoi hän itsekseen seuraavana aamuna partaansa ajaessaan. "Samosin kait jonkinlaisessa kehässä. Katsotaanpas. Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaival (mistä lemmosta tiesinkään että sen nimi oli Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaival?) yhtyy rantatiehen ensimäisen nummen takana missä lyhty on. Ja tuo kartastomaa on Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleen takana jossakin oikealla vuorten ja tunnelien saartamana. Ihmeellisiä ovat unet. Mikähän kaikki minun uneni saa niin liittymään toisiinsa?"

Hän pitkitti uurasta työtänsä sotilaselämän eri vuodenaikoina uusiintuvien velvollisuuksien ladulla. Rykmentti siirrettiin toiselle asemalle ja hän sai virkistystä kahden kuukauden marssista, johon monipuolinen metsästely loi viehättävää vaihtelua; ja heidän saapuessaan uuteen leiripaikkaansa liittyi hän paikkakunnain sen metsästysklubin jäseneksi ja ahdisteli valtavia metsäkarjuja hevosen seljässä lyhyellä peitsellä. Siellä hän valokuvautti itsensä äitiänsä varten, ensimäisen tiikerinsä kupeella istuvana.

Sitten ajutantti sai ylennyksen, ja Cottar riemuitsi hänen kerallaan, sillä hän ihaili ajutanttia suuresti ja ihmetteli kenet voitaisiin löytää kelvolliseksi täyttämään hänen paikkansa, joten oli ällistyä suunniltaan, kun tämä arvo osui hänen osalleen ja eversti lausui muutamia ylistyksiä, jotka saivat hänet punastelemaan. Ajutantin asema ei oleellisesti eroa koulunjohtajan toimesta, ja Cottar oli samoissa väleissä everstiin nähden kuin oli ollut vanhaan koulun Päähän Englannissa. Paha vain, että luonteet kuumilla ilmoilla kuluvat ärtyisiksi ja että sanottiin ja tehtiin paljon sellaista mikä häntä kipeästi koetteli, ja hän kompasteli huimiin virheisiin, joista rykmentin vanhempi kersantti hänet pelasti uskollisin sieluin ja lukituin kielin. Laiskurit ja epäkelvot raivosivat häntä vastaan; heikkoluontoiset yrittivät häntä viekotella oikeuden poluilta; halpamieliset — niin, miehet joiden Cottar ei ollut uskonut voivan koskaan tehdä "tekosia mitä mies ei voi tehdä" — vihjailivat halpoja ja syrjäisiä vaikuttimia toimenpiteille joihin hän ei ollut mitään erityistä ajatusta kiinnittänyt; ja hän sai maistaa vääryyttä, ja se ellotti häntä. Mutta hänen lohdutuksensa saapui aina katselmuksessa, hänen silmäillessään pitkin komppaniain täysiä rivejä, ajatellessaan kuinka harvoja oli sairaalassa tahi arestikopissa ja tuumiskellessaan milloin koittaisi aika jolloin tätä hänen rakkautensa ja työnsä vallannutta koneistoa koeteltaisiin tosi toimissa. Mutta he tarvitsivat ja odottivat saavansa osaksensa miehen koko työpäivän, ja kenties kolme neljä tuntia jatkoakin. Omituista kyllä, hän ei kertaakaan nähnyt unta rykmentistä, kuten hänen yleensä luultiin tekevän. Päivän puuhista vapautunut mieli tavallisesti kokonaan taukosi toimimasta tahi, jos ollenkaan toimi, vei hänet pitkin vanhaa rantatietä nummille, lyhtypatsaalle ja aina joskus tuon kamalan poliisi Päivän pakeille. Toisella kerralla palatessaan maailman hukkuneelta mantereelta (tämä uni uudistui tuon tuostakin samoilla aloilla toisintoina) hän tiesi, että jos hän vain istui alallaan, niin häntä auttaisi Liljapoukaman asuja; eikä hän siinä pettynytkään. Toisinaan hän eksyi maailman uumeniin koverrettuihin suunnattoman syviin kaivoksiin, missä kidutetut ihmiset veisasivat kaikuvia lauluja; ja hän kuuli tämän henkilön sipsuttelevan pitkin tasanteita, ja kaikki kävi turvalliseksi ja riemuisaksi. Toisena tovina he tapasivat toisensa matalakattoisissa intialaisissa rautatievaunuissa, jotka pysähtyivät vihreän ja kultanuppisen rautaristikon ympäröimään puutarhaan, missä joukkio kivistä valko-ihoista kansaa, vihamielistä kaikki, istui ruusujen peittämien aamiaispöytien ääressä ja erotti Georgien hänen kumppanistaan, maanalaisten äänien soinnutellessa kumeita lauluja. Georgien valtasi ääretön epätoivo, kunnes he kaksi jälleen löysivät toisensa. He osuivat yksiin puolivälissä suunnattoman helteistä troopillista yötä ja hiipivät jättiläismäiseen rakennukseen, jonka hän tiesi sijaitsevan jossakin pohjoiseen rautatieasemalta, missä väki aterioitsi ruusujen keskessä. Sitä ympäröitsivät puutarhat, kaikki kosteita ja tippuilevia; ja eräässä huoneessa, penikulmia pitkien valkaistujen käytävien takana, makasi sairas Olio vuoteella. Georgie tiesi että pieninkin risahdus päästäisi jonkun vaanivan kauhun valloilleen, ja hänen kumppaninsa tiesi sen myös; mutta kun heidän silmänsä tapasivat toisensa vuoteen yli, niin Georgie mielipahaksensa havaitsi että hän oli lapsi — pieni nauhakenkäinen tyttö, jonka musta tukka oli kammattu ylös otsalta.

"Kerrassaan älytöntä hupsuutta!" hän ajatteli. "Nyt ei tyttönen voisi tehdä ikinä mitään, jos Sen pää irtautuisi".

Silloin Olio yskäisi, ja huoneen laki varisi laastina alas itikkaverkolle, ja "Ne" ryntäsivät sisälle joka suunnalta. Georgie laahasi lapsen tukahuttavan puutarhan halki, äänien hoilatessa heidän takanaan, ja he ratsastivat raippaa ja kannuksia käyttäen Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleen pitkin hiekkarantaa meuruavan meren äärellä, kunnes saapuivat nummille, lyhtypatsaalle ja risukasalle, missä oli täysi turva. Hyvin usein johtivat unet tällaisiin sekaannuksiin, erottaen heidät yksiksensä kokemaan kamalia seikkailuja. Mutta hauskimpia olivat ne hetket, jolloin he selvästi tajusivat keskenänsä, että kaikki oli vain harhamaailmaa, ja kävelivät penikulman laajuisten tohisevien virtojen poikki riisumatta kenkiänsäkään, tai pistivät tuleen väkirikkaita kaupunkeja nähdäkseen miten ne paloivat, ja olivat häijyjä kuin lapset ainakin näillä retkeilyillään kohtaamillensa häämyisille varjoille. Myöhempään yöllä he saivat varman rangaistuksensa tästä joko ruusujen keskessä aterioitsevan rautatieväen käsissä taikka troopillisissa ylämaissa Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleen tuolla puolen. Yksissä ollessa ei tämä heitä suurestikaan säikyttänyt; mutta useasti kuuli Georgie hänen kimeän huutonsa "Poju! Poju!" puolen maailman takaa ja riensi hänen avukseen ennen kuin "Ne" pitelivät häntä pahoin.

Yhdessä he tutkivat tummanpurppuraisia nummia niin kauvas sisämaahan risukasalta kuin uskalsivat, mutta vaarallista se aina oli. Sisämaa vilisi "Niitä", ja "Ne" kuljeskelivat laulaen onkaloissa, ja Georgie ja tyttö tunsivat olonsa turvalliseksi merenrannalla tai sen lähettyvillä. Niin perusteellisesti oli Georgie oppinut tuntemaan uniensa seudut, että valveillakin ollessaan muisteli niitä todellisena maana ja piirusti tästä karttaluonnoksenkin. Hän pysyi tietysti visusti vaiti noista asioista; mutta maan pysyväisyys ihmetytti häntä. Hänen tavalliset unensa olivat muodottomia ja häilyviä kuin terveet unet ainakin, mutta kerran risukasalle päästyään hän liikkui tunnetuissa rajoissa ja saattoi nähdä minne oli menossa. Kului kuukausia yhteen mittaan minkään merkittävän sattumatta hänen nukkumiseensa. Sitte taas nuo unet saapuivat viisi tai kuusi sarjassaan, ja seuraavana aamuna täydentyi kirjotuspöydän laatikossa säilytetty kartta viimeisiä tietoja myöten, sillä Georgie oli mitä säntillisin mies. Oli tosiaan vaaraa — niin sanoivat vanhemmat upseerit — että hänestä kehittyisi oikea "höpsötäti" ajutantiksi, ja kun upseeri kerran alkaa vanhapiikamaisuuteen kallistua, niin on parempia toiveita seitsenkymmenvuotiaasta neitseestä kuin hänestä.

Mutta kohtalo lähetti tarpeellisen muutoksen pienenä talvisena rajakahakkana, joka pikku otteluiden tapaan leimahti varsin kiivaaksi sodaksi; ja Cottarin rykmentti valittiin ensimäisinä.

"Tämäpä", huomautti muuan majuri, "tuulettaa lukinverkot meistä kaikista — varsinkin sinusta, ritari nuori; ja saamme nähdä mitä sinun yhtä poikaista vaalivan kanan ryhtisi on rykmentistä tehnyt".

Cottaria pyrki taistelukauden pitkittyessä itkettämään ilosta. Miehet olivat kunnossa — ruumiillisesti paremmassa kunnossa kuin muut joukot; he olivat sävyisiä leirillä, märkinä tai kuivina, kylläisinä tai nälissään, ja seurasivat upseereitansa ensiluokkaisen potkupallo-osaston nopealla joustavuudella ja kouluutetulla kuuliaisuudella. Heiltä katkaistiin tie kehnolle asemapaikallensa, ja he ilomielin raivasivat tiensä sille takaisin; he kapusivat vihollisia viliseville vuorille ja puhdistivat ne hyvin harjotettujen ajokoirien täsmällisyydellä; ja kun heitä peräytymisretkellä, kun heillä oli osaston sairaat ja haavotetut rasituksenansa, vainottiin vedettömässä laaksossa yhdentoista penikulmaa taival, saavuttivat he takavartiona suurta kunniaa toveriensa silmissä. Mikä tahansa rykmentti pystyy etenemään, mutta harvat osaavat niin peräytyä että sen vihollinen tuntee luissaan. Sitte he kääntyivät päin ja tekivät teitä, enimmäkseen kiivaan tulen maalitauluina, ja hävittivät muutamia kiusallisia multavarustuksia. Heidät kutsuttiin viimeisenä osastona takaisin, kun kaikki sodan jäljet lakaistiin umpeen; ja oltuaan kuukauden leirissä sotajalalla, mikä ankarasti koettelee kuntoa, he marssivat omalle asemallensa laulaen:

Heit' ilman hän aikoo jäädä — kun temppu jo tehtihin; heit' ilman hän aikoo jäädä, kuin usein ennenkin; hän koituu marttiiraksi, uusaikaiseks', sen ties, ja pojat ja tytöt veisaa: "kuink' oiva nuori mies — mies — mies! Kuink' oiva nuori mies!"

Ilmestyi päiväkäsky, josta Cottar näki käyttäytyneensä "urhoollisesti, kylmäverisesti ja ymmärtävästi" kaikissa toimissaan, auttaneensa haavotettuja kiivaassa tulessa ja räjäyttäneensä varustuksen portin niinikään henkensä uhalla. Tuloksena oli kapteenin asema majurin arvolla ja mitali palveluksessa kunnostautumisesta.

Mitä haavottuneihin tuli, hän selitti niiden molempien olleen raskaita miehiä, jotka hän jaksoi nostaa huokeammin kuin kukaan muu. "Muutoin tietysti olisin lähettänyt jonkun miehistäni heitä noutamaan; ja tuohon porttijuttuun nähden taas on selvää, että olimme aivan turvassa heti kun pääsimme muurien sisäpuolelle". Mutta tämä ei estänyt miehiä huikeasti hurraamasta hänelle milloin vaan hänet näkivät, eikä toverikuntaa toimeenpanemasta hänen kunniakseen päivällisiä hänen Englantiin lähtönsä aattopäivänä. (Vuoden loman oli hän muun hyvän ohella "kehveltänyt sodasta", omien sanojensa mukaan.) Rykmentinlääkäri, joka oli maistellut minkä sieti, lausui runoutta "miekasta joka haarniskoita halkoi", ja niin edespäin, ja jokainen vakuutti Cottarille että hän oli oivallinen mies; mutta kun hän nousi pitämään ensimäistä puhettansa elämässään, nostivat miehet sellaisen pauhun että hän kuulosti sanovan: "Ei maksa vaivaa yrittää puhua, kun te pojat pidätte minusta moista metakkaa. Pelataanpas erä biljardia".

* * * * *

Ei ole vastenmielistä viettää nelisen viikkoa kepeäkulkuisella höyrylaivalla lämpimässä ilmanalassa, seuranansa nainen, joka antaa teidän ymmärtää olevanne päätä ja hartioita ylempi muuta maailmaa, vaikkakin tuo nainen saattaa olla — ja useimmiten onkin — kymmentä vuotta teitä vanhempi. Italian ja itämaiden linjalla eivät laivat ole niin kiusallisen perinpohjaisesti valaistuja kuin Atlantin viilettäjät. Kokkapuolella on enemmän meren fosforikimmellyksen heijastusta ja peräpuolella enemmän hiljaisuutta ja hämyä.

Kamaloita seikkoja olisi saattanut Georgielle sattua, ellei olisi ollut esteenä sitä pikku asianhaaraa, ettei hän koskaan ollut opiskellut ensimäisiä alkeitakaan siitä pelistä, jota hänen odotettiin pelaavan. Kun siis mrs. Zuleika Adenissa hänelle kertoi miten äidillistä osanottoa hänessä herättivät hänen menestyksensä, mitalinsa, ylennyksensä ja kaikki, niin Georgie oivalsi hänet ihan kirjaimellisesti ja auliisti pakisi hänelle oinasta äidistänsä, joka päivittäin läheni kolmensadan meripenikulman verran, kodistansa ja sen sellaisesta koko Punaisen meren taipaleen. Oli paljoa helpompaa kuin hän oli luullutkaan jutella naisen kanssa tunnin yhteen menoon. Sitte mrs. Zuleika äidillisestä hellyydestä poiketen puhui rakkaudesta yleensä alana joka ansaitsi huomiota, ja vaati päivällisten viehkeinä hämyhetkinä luottamuksia itsellensä uskottavaksi. Georgie olisi ilomielin suostunut siihen, mutta hänellä ei mitään salaisuuksia ollut eikä hän tiennyt velvollisuudeksensa tekaista niitä. Mrs. Zuleika ilmaisi kummastusta ja epäuskoa, ja teki niitä kysymyksiä joita tietävältä tietävä kysyy. Hän sai havaita kylliksi huomatakseen erehtyneensä, ja ollen pohjaltaan oikea nainen hän otti jälleen äidillisen sävynsä, josta Georgie ei ollut tiennyt hänen koskaan luopuneen.

"Tiedättekös", hän jossakin Välimerellä virkkoi, "luulen että olette rakkahin poika mitä olen eläissäni tavannut, ja soisin teidän muistavan minua. Sen teettekin vanhemmaksi tultuanne. Mutta tahtoisin että muistaisitte minua nyt. Teette vielä jonkun tytön hyvin onnelliseksi".

"Oh! Toivon sitä", vastasi Georgie vakavasti; "mutta on yllin kyllin aikaa naimisiin mennä ja perheelliseksi vakiintua, vai mitä arvelette?"

He olivat joku päivä takaperin sivuuttaneet Gibraltarin, kun hänen unensa palasi. Risukasalla, odottelija ei enää ollut pieni tyttö, vaan mustatukkainen nainen, jonka hiukset olivat kammatut ylös otsalta sykkyräksi päälaelle. Georgie tunsi hänet tuoksi mustapukuiseksi lapseksi, viimeisten kuuden vuoden kumppaniksi, ja ilahtui sanomattomasti kuten siihenkin aikaan kun he kohtailivat toisiansa Hukkuneella Mantereella. Jostakin unimaailman syystä olivat "Ne" sinä yönä ystävällisiä tai poissa, ja he liehuivat kahden ylt'ympäri maatansa, edeten risukasalta Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaivalta pitkin, kunnes näkivät Sairaan Olion talon neulannupin kokoisena siintävän kaukana vasemmalla; he samosivat rautatien odotushuoneen kautta, missä ruusut verhosivat katettuja aamiaispöytiä, ja palasivat kaalamon yli ja kerran huvikseen polttamansa kaupungin läpi pyöreäharjuisille nummille, lyhtypatsaalle asti. Kaikkialla seurasi heitä voimakas maanalainen laulu, mutta tänä yönä ei mitään säikkyä tuntunut. Koko maa oli tyhjä paitsi heitä kahta, ja lopulta (he istuivat lyhtypatsaan vierellä käsityksin) neito kääntyi ja suuteli häntä. Hän heräsi hätkähtäen ja tuijotti hytin heiluviin ovi-uutimiin; hän olisi miltei voinut vannoa että suudelma oli todellinen.

Seuraavana aamuna vaarui laiva Biskajan lahdella, eivätkä ihmiset olleet pirteällä päällä; mutta Georgien saapuessa aamiaispöytään ajeltuna ja saippualta tuoksuvana kääntyivät monet katsomaan tulijaa hänen silmiensä loisteen ja kasvojensa kirkkauden vuoksi.

"Näytättepä te olevan hiivatin vireä", ärisi eräs naapuri. "Onko joku jättänyt teille perinnön keskellä lahtea?"

Georgie otti kastiketta huulet enkelimäisessä myhäilyssä. "Kodin lähenemisestä se kait johtuu. Minusta todellakin tuntuu jokseenkin rattoisalta tänä aamuna. Laiva keikkuu hiukan, tuntuu".

Mrs. Zuleika pysyi hytissään matkan loppuun asti, jolloin hän lähti lausumatta Georgielle jäähyväisiä ja itki kiihkeästi laiturilla pelkästä ilosta kohdatessaan lapsensa, jotka olivat niin isänsä näköisiä, kuten hän useasti sanoi.

Georgie kiirehti suoraa päätä kotipuoleensa, pää pyörällä kovien vuosien ansaitseman ensimäisen pitkän loman riemusta. Sikäläisessä säntillisessä elämässä ei ollut mitään muuttunut, asemalle vastaan tulleesta ajurista valkeaan riikinkukkoon asti, joka leikattuja nurmikoita ympäröivältä muurilta hyökkäsi vaunuja päin. Talo tullasi häntä arvonmukaisessa järjestyksessä — ensin äiti, sitten isä, sitten emännöitsijä, joka itki ja ylisti jumalaa, sitten pöydänkattaja ja niin edespäin metsänvartijaan asti, joka oli Georgien nuoruudessa ollut koirapoikana ja puhutteli häntä "master Georgieksi", saaden siitä nuhteita tallirengiltä, joka oli Georgien ratsastamaan opettanut.

"Ei rahtuakaan ole muuttunut", hän huokasi tyytyväisenä, heidän kolmen istuutuessa päivälliselle myöhäisessä auringonlaskussa, samaan aikaan kun kaniinit hiipivät nurmikolle seeterilehvistöön ja isot lohenmullot nousivat kotilammessa iltaselleen.

" Meidän muutoksiemme aika on mennyt, rakkaani", kuhersi äiti; "ja nyt kun olen tottunut kokoosi ja päivettymiseesi (olet tosiaan aika ruskea, Georgie), näen ettet sinäkään ole vähääkään muuttunut. Olet ihan kuin isä".

Isän silmät loistivat hänen katsellessaan tätä oman sydämensä mukaista miestä — "armeijan nuorinta majuria, ja olisi ansainnut Viktorian ristin, sir" — ja pöydänkattaja kuunteli jämeän sävynsä unohtaen, kun master Georgie kuvaili nykyaikaista sotaa ja hänen isänsä teki kysymyksiänsä.

He menivät ulos terassille ruusujen keskeen tupakalle, ja vanhan rakennuksen varjo ulottui pitkälle ihmeellisen englantilaisen lehvikön yli, jolla on ainoa elävä vehreys maailmassa.

"Viehättävää! Kautta taivaan, tämäpä viehättävää!" Georgie tähysteli kotiha'an takana kaareutuvia metsiä, joissa valkeat fasani-aituukset olivat riveinä; ja suloinen ilma oli täynnä satoja hiveleviä tuoksuja ja ääniä. Georgie tunsi isänsä käden lujemmin puristavan kättään.

"Ei tosiaankaan hullumpaa — mutta hodie mihi, cras tibi, eikö niin? Kaiketi sinä jonakuna päivänä ilmestyt tyttö kainalossasi, ellei sinulla jo olekin?"

"Voitte olla huoletta. Eikä ole".

"Ei kaikkina näinä vuosina?" uteli äiti.

"Minulla ei ollut aikaa, maammo. Nykyaikana pidetään miestä palveluksessa lujalla, ja naimattomia olivat useimmat upseeritoverinikin".

"Mutta olethan tavannut satoja seuraelämässä — tanssiaisissa ja muissa sellaisissa?"

"Minäpä, äitiseni, en tanssi".

"Et tanssi! Mitä sinä sitten olet tehnyt — sohinut nimiäsi vieraisiin vekseleihin?" sanoi isä.

"Kyllähän, sitäkin hiukan; mutta katsokaas, asiain nykyisellään ollessa on miehellä kaikki aika työhön määrättyä, jos mieli pysyä ammattinsa tasalla, ja päiväni olivat aina liian puuhaisia suodakseen minun huvittelehtia puoleen yöhön".

"Hmm!" — epäuskoisesti.

"Ei ole koskaan liian myöhäinen oppia. Meidän tulisi pitää jonkinlaiset kestit ympäristön ihmisille nyt sinun tultuasi kotiin. Ellet tahdo lähteä suoraapäätä kaupunkiin, rakkaani?"

"En. En mitään tämän parempaa tahdo. Istukaamme alallamme ja nauttikaamme mukavasta olosta. Varmaankin on täällä jotakin millä ratsastelen, jos etsimään lähden?"

"Siihen nähden että minä olen ollut rajotettu vanhaan ruskopariin viimeiset kuusi viikkoa syystä että kaikkia muita oltiin vaalimassa kuntoon master Georgieta varten, uskon ratsastelussa tulevasi toimeen", hykähteli isä. "Minua muistutellaan sadoin tavoin siitä että minun täytyy nyt joutua toiselle sijalle".

"Ilkeyttä!"

"Isä ei sitä tarkota, rakkaani; mutta jokainen on koettanut saada kotiintulosi mieluisaksi; ja sinä pidät olostasi, vai mitä?"

"Täydellisesti! Täydellisesti! Ei ole paikkaa Englannin veroista — kun on tehnyt työnsä".

"Se on oikea katsantokanta, poikani".

Ja sitte he astelivat liputettua käytävää edes takaisin kunnes heidän varjonsa pitenivät kuutamossa, ja äiti meni sisälle ja soitteli sellaisia lauluja kuin eräs pieni poika muinoin oli pyydellyt, ja hopeiset kynttiläjalat tuotiin huoneeseen, ja Georgie kiipesi läntisessä sivustassa oleviin kahteen huoneeseen, jotka alussa olivat olleet hänen makuu- ja leikkikamarinsa. Ja kuka sitten saapui käärimään häntä yöksi vaippoihin muu kuin äiti? Hän istuutui vuoteen laidalle, ja he juttelivat runsaan tunnin, kuten äidin ja pojan tuleekin tehdä, jos valtakunnallamme toivotaan tulevaisuutta olevan. Yksinkertaisen naisen syvällä kavaluudella hän teki kysymyksiä ja vihjaili vastauksia, joiden olisi pitänyt herättää jotakin ilmettä pieluksella lepääviin kasvoihin, mutta ei rävähtänytkään silmäluomi eikä käynyt hengitys joutuisammaksi, ei ollut mitään kiertelyä eikä viivyttelyä vastauksissa. Hän siis siunasi poikaansa ja suuteli häntä huulille, mikä ei aina ole äidin omaisuutta, ja virkkoi jälkeenpäin puolisollensa jotakin, mikä sai tämän julkeasti ja epäuskoisesti nauramaan.

Koko huonekunta palveli Georgieta seuraavana aamuna, korkeimmasta kuusitalviaasta, "jolla oli turpa hieno kuin säämiskähansikas, master Georgie", metsänvartijaan saakka, joka käyskenteli muka sattumoilta lähettyvillä Georgien lemmikkivapa kädessä, ja "Tuonne putouksen niskaan nousee neljän naulan painoisia. Ei ole moisia Intiassa, mast— majuri Georgie". Kaikki oli sanomattoman viehättävää, vaikkapa äiti itsepintaisesti vei hänet liikkeelle kuomuvaunuissa, jonka nahkaosilla vielä oli hänen nuoruutensa kuuma pyhä tuoksu, näytelläkseen häntä ystävillensä joka talossa kuuden penikulman ympäristöllä; ja isäukko riisti hänet kaupunkiin puoliselle klubiinsa, missä ihan huolettomalla ryhdillä esitteli hänet ainakin kolmellekymmenelle vanhalle soturille, joiden pojat eivät olleet armeijan nuorimpia upseereja eivätkä kunnostautumismitalin omistajia. Sitten oli Georgien vuoro; ja omat ystävänsä muistaen hän täytti talon sillä lajilla upseeria joka eleskelee halvoissa asumuksissa Southseassa tai Bromptonissa Montpelier-korttelissa — hyviä miehiä kaikki, vaan eivät varoissaan olevia. Äiti havaitsi heidän tarvitsevan tyttöjä kisakumppaneikseen; ja kun ei näistä puutetta ollut, niin talo surisi kuin kyyhkyslakka keväällä. He mullistivat kaikki ylösalaisin teatteriesityksiä varten; he katosivat puutarhoihin, kun heidän olisi pitänyt harjotella kappaleitansa; he sieppasivat kaikki käytettävissä olevat hevoset ja ajoneuvot, erittäinkin kotiopettajattaren kärryt ja lihavan ponyn; heitä putoili lohilammikkoon he pitivät kestejä nurmikolla ja pelasivat tennistä; ja he istuivat kaksittain veräjillä, ja Georgie huomasi ettei häntä vähimmässäkään määrässä tarvittu heidän huvittamiseensa.

"Totisesti!" hän virkkoi nähdessään viimeisen vilahduksen rakkaista vieraistansa. "He sanoivat minulle että heillä oli ollut kovin hauskaa, mutta eiväthän he ole toteuttaneet aikomuksistansa puoliakaan".

"Tiedän että heillä on ollut hauskaa — tavattoman hauskaa", sanoi hänen äitinsä. "Sinä olet yleinen hyväntekijä, rakkaani".

"Nyt voimmekin taas elellä hiljaisesti, vai mitä?"

"Oh, aivan. Minulla on eräs hyvin rakas ystävä, johon sinun tulee tutustua. Hän ei voinut saapua talon ollessa niin täynnä, sillä hän on rampa, ja tullessasi hän oli poissa. Hän on eräs mrs. Lacy".

"Lacy! En sellaista nimeä näillä seuduin muista".

"He saapuivat sinun lähdettyäsi Intiaan — Oxfordista. Hänen miehensä kuoli siellä, ja leski luullakseni menetti osan varoistaan. He ostivat Mäntylän Bassettin tien varrelta. Hän on hyvin miellyttävä nainen, ja me pidämme suuresti heistä kumpaisestakin".

"Etkö häntä leskeksi sanonut?"

"Hänellä on tytär. Sanoinhan toki sen, rakkaani?"

"Loiskahteleeko tyttö lohilammikkoihin ja kikatteleeko ja 'Oih, majuri Cottar!' ja sen semmoista?"

"Ei ollenkaan. Hän on ihan hiljainen tyttö ja hyvin musikaalinen. Hän on käynyt täällä harva se päivä nuottikirjoineen — hän nimittäin säveltääkin; ja hän työskentelee yleensä kaiken päivää, joten sinä et —"

"Mirjamistako puhutte?" tokaisi isä saapuen paikalle. Äiti vetäysi kyynäspään ulottuville hänestä. Georgien isässä ei ollut mitään hienotunteisuutta. "Oh, Miriam on herttainen tyttö. Soittaa taitavasti. Ratsastaakin taitavasti. Hän on oikea huonekunnan lemmikki. Hänellä on ollut tapana nimittää minua —" kyynäspää teki tehtävänsä, ja isä sulki suunsa tietämättömänä, mutta aina kuuliaisena.

"Mitä nimityksiä on hän teille antanut?"

"Kaikenmoisia hellittelysanoja. Minä pidän Miriamista kovasti".

"Kuulostaa juutalaiselta — Miriam".

"Juutalaiselta! Sano ennen itseäsi juutalaiseksi. Hän on Herefordshiren Lacyjä. Kun hänen tätinsä kuolee —" taas kyynäspää.

"Etpä sinä hänestä vilahdustakaan tiellesi saa, Georgie. Hän puuhailee soittelussaan tai äitinsä vaalimisessa kaiken päivää. Etkö sitäpaitsi olekin menossa kaupunkiin huomenna? Luulin sanoneesi jotakin opiston iltakokouksesta?" äiti puhui.

"Kaupunkiinko nyt! Mitä joutavia!" Vielä kerran tukittiin isän suu.

"Ajattelin sellaista hiukan, mutta en ole siitä aivan varma", vastasi talon toivo. Miksi yritteli äiti saada häntä poistumaan sen johdosta että joku musikalinen tyttö ja tämän rampa äiti olivat tulossa vieraisille? Hän ei pitänyt siitä että tuntemattomat naikkoset käyttivät hellittelynimityksiä hänen isälleen. Hän tahtoi tarkata noita tunkeiluhaluisia, jotka olivat olleet kunnassa vasta seitsemän vuotta.

Kaiken tämän luki riemastunut äiti hänen kasvoistaan, itse pysyen suloisen puolueettoman näköisenä.

"He saapuvat tänne tänä iltana päivälliselle. Lähetän vaunut heitä noutamaan. Eivätkä he viivy enempää kuin viikon".

"Kenties lähden kaupunkiin. En ole vielä oikein päättänyt". Georgie loittoni epäröiden. Opistolla oli ilmotettu pidettäväksi esitelmä ampumavarain määrästä kenttäpalveluksessa, ja puhujana oli mies jonka väitelmät enimmin ärsyttivät majuri Cottaria. Sitä varmasti seuraisi kiihkeä väittely, ja hän ehkä yltyisi puhumaan. Ehtoopäivällä hän otti vapansa ja lähti lohenmullojen pariin ajatuksiansa selvittämään.

"Hyvää kalaonnea, rakkaani!" toivotti äiti terassilta.

"Pelkään ettei sitä tule, maammo. Kaikki nuo kaupungin miehet, ja tytöt eritoten, ovat vieneet kaloilta viikoiksi ruokahalun. Ei heistä yksikään toden teolla välitä kalastamisesta. Hyppivät ja hoilaavat rannalla ja ilmaisevat jokaiselle kalalle puolen penikulman piirissä mitä aikovat tehdä, ja sitte viskaavat sille pörröisen kärpäsen. Totisesti, pelottaisi se minutkin, jos lohenmullo olisin".

Mutta asiat eivät olleet niin hullulla tolalla kuin hän oli olettanut. Mustat hyttyset tanssivat vedenpinnan yläpuolella, ja vesi oli huolellisesti puhdistettu. Kolmen neljännesnaulan painoinen kävi kiinni heti toisella heittämällä ja sai hänet innostumaan, ja hän siirtyili alas virtaa, kyyristellen kahilain ja angervojen takana, hiipaillen pensaspyökkiaidan ja jalan levyisen äyräänkaistaleen välillä, mistä hän saattoi tarkastella pyydystettäviänsä niiden voimatta erottaa häntä taustasta; vatsallaan lojuen hän viillätteli sinervää täkyä sivuttain sorapohjan heikoissa varjoissa yli kaareutuvien puiden alla. Hän oli tuntenut kalastusvetensä perinjuurin neljän jalan korkuisesta asti. Pohja-liekojen katveessa kyräilevät vanhat ja viisaat, kuten jonkun pyörteensilmän niskassa vaahdon alla laiskasti tärppivät lihavat venkaleetkin, joudutti vuoronsa jälkeen tuhon omiksi käsi joka nokkelasti jäljitteli liehuvaa kärpästä. Niinpä siis näki Georgie olevansa viiden penikulman päässä kotoa silloin kun hänen olisi pitänyt olla päivälliselle pukeutumassa. Emännöitsijä oli pitänyt hyvää huolta siitä ettei hänen pojunsa tyhjin käsin matkaan lähtisi, ja ennen kuin kävi vaihtamaan täkyä valkeaksi perhoseksi hän istahti oivallisen punaviinin ääreen voileipineen, joiden höysteenä oli kaikkea sellaista mitä ihailevat naiset valmistavat eivätkä miehet koskaan ota huomatakseen. Sitten takaisin, samalla nähden saukon kaivelevan simpukoita, kaniinien tekevän partioretkiä apilasniittyyn pyökkimetsän laidassa ja poliisimaisen hiiripöllön syöksevän pikku päästäisen niskaan, kunnes kuu kumotti täytenä ja hän irrotti vapansa liitoksista, lähteäkseen kotiin hyvin muistissa säilyneitä pensas-aidan aukkoja käyttäen. Hän kiersi talon taakse, sillä vaikka hän olisi saattanut rikkoa kaikkia muita sääntöjä milloin tahansa, niin oli hänen lapsuutensa laki loukkaamaton: kalastamasta tultua mentiin sisälle eteläisestä puutarhaveräjästä, puhdistauduttiin ulommassa pesuhuoneessa ja esiinnyttiin vanhempiensa ja parempiensa näkyvissä vasta pukua vaihdettuansa.

"Puoli yksitoista, totisesti! No, pannaan urheilun syyksi. Eivät he minua kuitenkaan ensimäisenä iltana tavata tahtoisi. Luultavasti ovat levolla". Hän livahti vierashuoneen avoimien ikkunain ohitse. "Ei, eivätpä olekaan. Niillä näyttää siellä olevan ylen mukavaa".

Hän näki isänsä istumassa omalla erikoisella tuolillaan, äitinsä omallansa, ja pianon ääressä istuvan tytön selkäpuolen. Puutarha näytti kuutamolla puolittain jumalaiselta, ja hän kääntyi astelemaan pitkin ruusulehtoa polttaakseen piipullisen.

Alkusoitelma päättyi, ja ilmaan liiteli ääni jollaista hän lapsuudessaan oli sanonut "kermaiseksi" — täyteläinen, eheä kontra-alto; ja tämän laulun hän kuuli, tavu tavulta:

Sa tunnetko tien yli purppuranummen, joll' yksi vain lyhty hohtaa, sen tien joka Armon Kaupunkiin sinut Unten rannasta johtaa — missä kärsivä saa kivut unhottaa eik' äiti ikävöi lastaan? Mut meitä — sääli meitä, oi! — mut meitä valvovia, oi! — meit' uksella Unten Kaupungin käy polisi Päivä vastaan!

Kukin uupuen heittää jo kirjan ja kruunun ja kahleet ja auran ja kulkee tuon taipalen Armon Kaupunkiin, jonka uksen jo vartija sulkee, on palkkana työn heillä kylvyssä yön näin sielu ja ruumis kastaa: mut meitä — sääli meitä, oi! — mut meitä valvovia, oi! — meit' uksella Unten Kaupungin käy polisi Päivä vastaan!

Yli purppuranummen me katsoa saamme, mist' unten armaus alkaa, yli vilkaista Armon Kaupunkiin, sinne vain emme astua jalkaa! Me hyljeksityt sen muureja nyt liki pääsemme ainoastaan: mut meitä — sääli meitä, oi! — mut meitä valvovia, oi! — meit' uksella Unten Kaupungin käy polisi Päivä vastaan!

Viimeisen soinnun häipyessä hän tunsi kitalakensa kuivaksi ja tuntemattomien valtimoiden takovan sitä vastaan. Emännöitsijä, joka oli saanut päähänsä että hän oli pudonnut jokeen ja vilustunut, odotteli portailla antaakseen hänelle hyviä neuvoja, ja kun toinen ei häntä nähnyt eikä mitään vastannut, niin hän vei sisälle niin hurjan viestin, että äiti saapui koputtamaan hänen makuukamarinsa ovelle.

"Onko mitään tapahtunut, rakkaani? Harper sanoi luulevansa ettet ollut —"

"Ei ole mitään hätänä. Ei minua mikään vaivaa, maammo. Älä minusta ole huolissasi".

Hän ei tuntenut omaa ääntänsä, mutta se oli vähäpätöinen seikka siihen verraten mitä hän mielessänsä harkitsi. Ilmeisesti, ihan ilmeisesti, koko sattuma oli hullua leikkiä. Hän todisti sen selväksi majuri Georgie Cottarille, joka oli menossa seuraavana päivänä kaupunkiin kuulemaan esitelmää ampumavarain määrästä kenttäpalveluksessa; ja niin todistettuansa sen toisteli Georgien sielu ja aivot ja sydän ja ruumis riemukkaasti: "Tuo on Liljapoukaman tyttö — Hukkuneen Mantereen tyttö — Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleen tyttö — Risutyttö! minä tunnen hänet!"

Hän heräsi kankeana ja kyyryssään tuolilla, pohtimaan asemaa päivänvalolla, jolloin se näytti mahdottomalta. Mutta ihmisen täytyy syödä, ja hän lähti aamiaiselle sydän kurkussa ja lujasti hilliten itseänsä.

"Myöhästynyt, kuten tavallista", virkkoi äiti. "Poikani — Miriam".

Pitkä mustapukuinen tyttö kohotti katseensa häneen, ja Georgie menetti ainaisen hienotunteisuutensa — heti kun tajusi ettei tyttö ollut asioista perillä. Hän tuijotti Miriamiin tyynesti ja arvostelevasti. Siinä oli tuo runsas musta tukka, otsalta ylös sykkyräksi suorittuna, tuo omituinen kiehkura oikean korvan yläpuolella; siinä olivat nuo hieman lähekkäiset harmaat silmät, lyhyt ylähuuli, päättäväinen leuka ja tuttu pään asento. Siinä myös oli se pieni kaunispiirteinen suu, joka oli hänen huuliansa koskettanut.

"Georgie — rakkaani!" muistutti äiti hämmästyneenä, sillä Miriam punasteli tuon tuijotuksen alaisena.

"Minä — minä pyydän anteeksi!" Georgie sopersi. "En tiedä onko äiti sitä teille sanonut, että olen ajoittain jokseenkin tylsä, erittäinkin ennen kuin olen murkinoinut. Se — se on sukuvika". Hän kääntyi tutkistelemaan sivupöydälle ladottuja lämpimiä ruokia, riemuiten siitä että tyttö ei tiennyt — tyttö ei tiennyt.

Georgien haastelu aterialla oli lievästi mieletöntä, vaikkei äiti arvellut koskaan nähneensä poikaansa puoleksikaan niin pulskana. Miten saattaisi yksikään tyttö, kaikkein vähimmin niin arvostelukykyinen kuin Miriam, olla lankeamatta hänen jalkainsa juureen jumaloimaan? Mutta Miriam oli syvästi pahastunut. Ei oltu häneen konsanaan tuolla tavoin tuijoteltu, ja hän vetäysi nopsasti kuoreensa, kun Georgie ilmotti muuttaneensa mieltään kaupunkiin lähdöstä ja jäävänsä neiti Lacyn seuraksi, ellei tällä ollut mitään parempaa tehtävää.

"Oh, älkäähän antako minun suunnitelmianne häiritä. Minä olen työssä. Minulla on puuhia kaiken aamupäivää".

"Mikä sai Georgien käyttäymään niin oudosti?" huokasi äiti itsekseen. "Miriam on ylen tuntehikas — kuten äitinsäkin".

"Te säveltelette, vai mitä? Taitaa sellainen kyky olla aika hauska. ('Porsas — oih, porsas!' ajatteli Miriam). Luulen kuulleeni teidän laulavan tullessani eilen illalla onkiretkeltäni. Pelkkää selittelyä Unten Rannasta muistaakseni? (Miriam värisi sielunsa sisintä myöten vastenmielisyydestä.) Tavattoman sievä laulu. Miten tulette sellaisia asioita ajatelleeksi?"

"Sävelenhän sinä, kultaseni, vain olet sepittänyt, vai kuinka?"

"Sanat myös, maammo. Sen varmasti tiedän", väitti Georgie säihkyvin silmin.

Ei, tyttö ei tiennyt.

"Niin, kyllä sanatkin olivat minun". Miriam puhui verkalleen, sillä hän tiesi kiihtyneenä sammaltavansa.

"Mutta miten saatoit sen tietää, Georgie?" tiedusti äiti niin ihastuneena kuin olisi armeijan nuorin majuri ollut seurassa nokkeluuttaan näyttelevä kymmenvuotias.

"Jotenkuten olin siitä varma. Hoo, paljonkin minussa sellaista on, maammo, mitä et ymmärrä. Näyttääpä kuin olisi tulossa kuuma päivä. Lähtisittekö ehtoopäivällä ratsastamaan, neiti Lacy? Voimme lähteä liikkeelle teetä juotuamme, jos teitä haluttaa".

Miriam ei mitenkään kehdannut kieltäytyä, mutta ken tahansa nainen saattoi nähdä ettei hän ilahtunut ollut.

"Sepä soveltuukin oivallisesti, jos Bassettin tietä lähdette. Silloinhan minun ei tarvitsekaan lähettää Martinia kylään", virkkoi äiti äänettömyyttä keskeyttääkseen.

Kuten kaikilla hyvillä järjestäjillä oli äidilläkin yksi heikkoutensa — ainainen halu pikku tempuilla säästellä hevosia ja ajoneuvoja. Miesväki hänen huonekunnassaan valitti hänen tekevän heistä tavallisia kantajia, ja perheessä kulki kaskuna, että hän kerran isomman metsästysseurueen liikkeelle lähtiessä virkkoi isälle: "Jos sattuisit saamaan ammutuksi otuksenne lähellä Bassettia, rakkaani, ja jollei ole kovin myöhäinen, niin viitsisitkö pistäytyä lankapuotiin ja katsoa saako sieltä tämän väristä?"

"Sen tiesin olevan tulossa. Et sinä, äiti, milloinkaan tilaisuutta hukkaan heitä. Jos on kala tai matkakirstu haettavana, niin en suostu". Georgie nauroi.

"Sorsa vain. Mallettilla osaavat niitä laittaa kovin maukkaita", vastasi äiti yksinkertaisesti. "Eihän siitä ole sinulle vaivaa, vai mitä? Meillä on kevyt päivällinen yhdeksältä, kun on niin kuuma".

Pitkä kesäinen päivä venyi vuosisadoiksi; mutta vihdoinkin oli teevehkeet tuotu nurmikolle, ja Miriam ilmestyi esille.

Hän oli satulassa ennen kuin Georgie ehti apuansa tarjoamaan, hypähtäen kepeästi kuin lapsena ponyn selkään Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleelle lähdettäessä. Päivä piteli puoliansa armottomasti, vaikka Georgie laskeusi kolmasti maahan etsimään olemattomia kiviä Rufuksen kaviosta. Ilmipäivällä ei voi yksinkertaisiakaan asioita haastella, eikä se ollut yksinkertaista mikä Georgien mielessä pyöri. Hän siis heittäysi harvapuheiseksi, ja Miriam tunsi vuoroin huojennusta vuoroin ylenkatsetta. Häntä suututti se että tuo iso kohelo tiesi hänen sepittäneen laulunsa sanat; sillä vaikka neito voi laulaa salaisimmatkin haaveensa julki, niin ei häntä haluta nähdä miehisen ilkkujan niitä polkevan. He ratsastivat Bassettin kapealle punaisilla tiilillä lasketulle kadulle, ja Georgie keksi jos jotakin pulaa tuon sorsan ostamisessa. Lopuksi oli se käärittävä juuri sellaiseen kääreeseen kuin hän tahtoi, ja kiinnitettävä satulaan juuri yhdellä ainoalla tavalla, vaikka kello kävi yhdeksää ja he olivat penikulmien päässä päivälliseltä.

"Meidän täytyy joutua!" tuskaili Miriam kyllästyneenä ja suutuksissaan.

"Ei ole suurtakaan hoppua; mutta me voimme oikaista Dowheadin nummen poikitse ja päästää ratsut ruohikkoa pitkin laukkaamaan. Siinä säästämme puoli tuntia".

Hevoset hypähtelivät lyhyttä, tuoksuavaa nurmea pitkin, ja viivyskelevät varjot keräysivät laaksossa heidän laskettaessaan laajan kanervikon yli. Huomaamatta kiihtyi vauhti myyränreikien uhalla; Rufus odotteli kohteliaasti Miriamin Dandyä nummen loivan rinteen harjanteella. Sitten rinnakkain he ratsastivat alas kahden penikulman mittaista vierua tuulen viuhuessa heidän korvissaan, kahdeksan kavion täsmällisessä poljennossa ja kuolaimien kepeästi kilahdellessa.

"Hei, tuo oli reipasta!" huusi Miriam kiristäessään ohjakset tasangolle tultua. "Dandy ja minä olemme vanhat ystävykset, mutta en luule milloinkaan parempaa vauhtia kiitäneemme".

"Kuitenkin olette parina kertana kiitänyt nopeammin".

"Todellakin? Milloin?"

Georgie kostutti huuliaan. "Ettekö muista Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaivalta — minun seurassani — kun 'Ne' ajoivat takaa — hietikkotiellä meren oikealla puolella — rientäessämme nummen lyhtypatsaan luo?"

Tyttö henkäisi rajusti. "Mitä — mitä tarkotatte?" hän kiihtyneesti kysyi.

"Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaivalta ja — tuota kaikkea muuta".

"Tarkotatte —? En laulanut Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleesta mitään. Varmasti en. En ole kertonut ainoallekaan elolliselle olennolle".

"Mainitsitte poliisi Päivää ja lyhtyä nummella ja Unten kaupunkia. Se kaikki liittyy yhteen, nähkääs — se on sama maa — ja oli helppo nähdä missä olitte ollut".

"Hyvä jumala! — Se liittyy yhteen — liittyy tietysti; mutta — minä olen ollut — te olette ollut — Oi, kävellyttäkäämme, tahi putoan!"

Georgie asettui hänen kohdalleen ja pidätti vapisevalla kädellään Dandyn askeleita. Miriam nyyhki niinkuin hän oli nähnyt luodin satuttaman miehen nyyhkivän.

"Ei ole mitään hätää — ei mitään", kuiskasi Georgie heikosti. "Mutta — mutta totta se on, sen tiedät".

"Totta! Olenko järjiltäni?"

"Et, ellen ole minäkin. Koetahan miettiä rauhallisesti hetkinen. Miten saattaisi kukaan tietää Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleesta, jos hän ei sitä kulkenut olisi?"

"Mutta missä? Mutta missä? Sanokaa!"

"Siellä — missä lieneekään — meidän maassamme kait. Muistatko kun sitä ensi kerran ratsastit? Sinun täytyy".

"Se oli kaikki unta — kaikki unta!"

"Niin, mutta sanohan; sillä minä tiedän".

"Kunhan ajattelen. Minä — me emme saaneet millään ehdolla meluta — emme millään ehdolla". Hän tuijotti Dandyn korvien välitse näkemättömin silmin ja pakahtuvin povin.

"Syystä että 'Se' oli kuolemaisillaan isossa talossa?" pitkitti Georgie jälleen pidättäen hevoset.

"Siellä oli puutarha, jonka kultanuppinen rautasäleaita oli vihreäksi maalattu. Muistatteko te?"

"Tottahan toki. Istuinhan vuoteen toisella puolella ennen kuin 'Se' yskäisi ja 'Ne' hyökkäsivät sisälle".

"Te!" — soinnukas ääni oli luonnottoman täyteläinen ja voimakas, ja tytön suuret, avoimet silmät hehkuivat hämyssä hänen tuijottaessaan toveriinsa läpitunkevin katsein. "Siis olet sinä Poju — minun Risupoikani, ja olen sinut tuntenut koko ikäni!"

Hän lyyhistyi Dandyn kaulalle. Georgie tempautui vapaaksi siitä voimattomuudesta, joka oli hänen jäsenensä herpaannuttamaisillaan, ja pujautti käsivartensa tytön uumille. Hervoton pää painui hänen olkaansa vasten ja hän huomasi kuivuvin huulin haastelevansa lauseita joita siihen aikaan oli uskonut ainoastaan painetuissa romaaneissa löytyvän. Onneksi pysyivät hevoset alallaan. Tyttö ei tointuessaan yrittänyt vetäytyä pois, vaan nojaili paikoillaan kuiskien: "Tietysti sinä olet Poju, enkä minä tuntenut — enkä minä tuntenut".

"Minä tunsin eilen-illalla; ja nähdessäni sinut aamiaisella —"

"Oh, siksi siis! Kummastutti minua. Luonnollisesti sinä oivalsit kaiken".

"En voinut puhua aikaisemmin. Pidä vaan pääsi siinä, rakkahin. Kaikki on hyvin nyt, eikö niin?"

"Mutta miten en minä tuntenut — kaikkien näiden vuosien ja vuosien jälkeen? Muistan — oi mitä kaikkea muistankaan!"

"Kerrohan minulle hiukan. Minä pidän huolta hevosista".

"Muistan odotelleeni sinua laivan saapuessa. Muistatko sinä?"

"Liljapoukamassa, Hongkongin ja Javan takana?"

"Nimitätkö sinäkin sitä siksi?"

"Sinä minulle nimen sanoit, kun minä olin eksynyt mantereella. Sinähän se minulle myöskin näytit tien vuoriston halki?"

"Kun saaret luisuivat? Minä kaiketikin, sillä ketään muuta en muista kuin sinut. Kaikki toiset olivat 'Niitä'."

"Hirveitä ilkiöitä olivatkin".

"Niin, muistanpa kun ensi kertaa opastin sinut Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleelle. Sinä ratsastat ihan kuten olet aina ratsastanut — ennenkin. Sinä olet sinä!"

"Sepä omituista. Samaa minä sinusta tänään ehtoopäivällä ajattelin. Eikö tämä ole ihmeellistä?"

"Mitähän tämä kaikki merkitsee? Miksi juuri sinulla ja minulla maailman miljonista ihmisistä on tämä — tämä seikka välillämme? Mitä se merkitsee? Minua pelottaa".

"Tätä!" selitti Georgie. Hevoset jouduttivat askeleitansa. Ne luulivat kuulleensa käskyn. "Kenties kuolema opettaa meille lisää, mutta tätä se nyt merkitsee".

Tyttö ei vastannut. Mitä olisi hän voinut sanoa? Maailman olojen mukaan eivät he vielä olleet yhdeksää tuntia toisiansa tunteneet, mutta asia ei maailmaa koskenut. Syntyi sangen pitkällinen äänettömyys, jolloin heidän hengityksensä huokui katkonaisesti kuin eetterihöyryissä.

"Tuo oli toinen", kuiskasi Georgie. "Muistathan?"

"Ei ollut!" — kiihkeästi. "Ei ollut!"

"Nummella eräänä yönä — kuukausia takaperin. Sinä olit aivan sen näköinen kuin nyt, ja me samoilimme ylt'ympäri maata".

"Kaikkialla oli tyhjääkin. Olivat poissa. Kukaan ei meitä säikytellyt Mistähän syystä, Poju?"

"Ei, jos sen muistat, niin täytyy sinun muistaa jatkokin. Tunnusta pois!"

"Muistan paljon seikkoja, mutta tiedän etten sitä tehnyt. En ole koskaan — ennen kuin juuri äsken".

"Teitpä, rakkahin".

"Tiedän etten tehnyt, syystä että — oi, on turha yrittää mitään salata! — syystä että tosiaan aijoin".

"Ja tosiaan toteutit aikomuksesi".

"En; aijoin, mutta joku toinen tuli väliin".

"Ei ollut ketään toista. Eikä ole koskaan ollut".

"Oli — ja on aina. Oli toinen nainen — tuolla ulkona merellä. Minä näin hänet. Se tapahtui toukokuun 26 päivänä. Minulla on päivämäärä kirjotettuna muistiin".

"Vai olet sinäkin pitänyt päiväkirjaa unistasi? Tuo juttu toisesta naisesta on ihmeellinen, sillä merellä minä silloin tosiaankin olin".

"Olen siis oikeassa. Mistä minä tiedän mitä sinä olet tehnyt — valveilla. Ja minä ajattelin että sinuahan vain minä —"

"Et ole eläissäsi ollut niin väärässä. Onpa sinulla sisupahainenkin! Kuulehan, kultaseni". Ja Georgie tietämättänsä vannoi pattovalan. "Tätä — tätä tällaista asiaa ei kukaan sano toiselle, sillä häntä naurettaisiin; mutta kunniasanallani vakuutan, lemmittyni, ettei minua koko elämäni aikana ole suudellut ainoakaan elollinen olento omaisiani lukuunottamatta. Älä naura, rakas. En sitä sanoisi kenellekään muulle kuin sinulle, mutta totinen totuus se on".

"Minä tiesin! Sinä olet sinä. Voi, tiesin sinun jonakuna päivänä saapuvan; mutta en sinua vähääkään sinuksi aavistanut ennen kuin itsesi ilmaisit".

"Anna minulle siis toinenkin".

"Etkä sinä koskaan välittänyt vilkaistakaan muihin? Ja koko maailmanhan on täytynyt sinua rakastaa ensi näkemästä asti, Poju".

"Sen pitivät omana tietonansa, jos niin oli asian laita. Ei; en koskaan välittänyt".

"Ja me myöhästymme päivälliseltä — oi, miten voin katsella sinua valolla äitisi nähden — ja minun äitini!"

"Meidän täytyy näytellä että sinä olet neiti Lacy, kunnes asianomainen hetki saapuu. Mikä on lyhyin aika ihmisten mennä kihloihin? Kaiketihan meidän täytyy alistua kaikkiin noihin menoihin, vai mitä?"

"Oh, en mielelläni puhu tuollaisista arkiasioista. Muistanpa jotakin mitä sinä et tiedä. Olen siitä varma. Mikä minun nimeni on?"

"Miri — ei, eipä totisesti olekaan! Maltahan puoli sekuntia, niin se palaa mieleeni. Sinä olet — ethän? Hei, nuo vanhat sadut — ennen kuin aloin käydä koulua! Sen koommin en ole niitä ajatellut. Oletko sinä se alkuperäinen, ainoa Annie_ja_louise?"

"Siksi sinä minua aina nimitit ensimäisestä alusta asti. Nytpä olemme vasta puistokujan suussa, jo tunnin verran myöhästyneinä".

"Mitä sillä väliä? Noinko kauvas siis ulottuu uniemme sarja? Niinpä tietysti. Minun täytyy ratsastaa keittiön puolelle tämän linnun pahuksen takia — lempo sen periköön!"

"'Ha, ha!' sanoi sorsa nauraen — muistatko sen?"

"Kyllä muistan — kukkaruukut jaloissani, ja kaikki. Olemme olleet yhdessä kaiken tämän aikaa; ja minun täytyy sanoa sinulle hyvästi päivälliseen asti. Tokihan näen sinut päivällisellä? Tokihan et hiivi huoneeseesi, kulta, ja jätä minua yksikseni koko illaksi? Hyvästi, rakkahin — hyvästi".

"Hyvästi, Poju, hyvästi. Varo veräjänpieltä! Älä päästä Rufusta valloillaan syöksymään talliinsa. Hyvästi. Kyllä tulen päivälliselle; mutta — mitä teen nähdessäni sinut valolla?"