HIRSIPUUMIES
Sydäntalven tarina
Kirj.
RUNAR SCHILDT
Suomentanut
Ilmari Ahma
Jyväskylässä, K. J. GUMMERUS OSAKEYHTIÖ, 1923.
HENKILÖT:
EVERSTI CHRISTOFFER TOLL. MARIA.
Tapahtuu eräänä talviyönä v. 1840 eversti Tollin huoneessa Ylä-Grindas nimisessä talossa Räfsbackan kylässä.
Huone on yksinkertaisesti kalustettu kömpelöillä mahonkihuonekaluilla, sänky ja yöpöytä oikealla, sohva, divaanipöytä ja nojatuoleja vasemmalla, shifonjeeri ja kaksi kirjakaappia perällä. Ovi perällä, kaksi ikkunaa, neljä pientä ruutua kussakin, molemmilla sivuilla. Kukikas kaakeliuuni oikeassa nurkassa.
Väliverhon auetessa on näyttämöllä pimeä.
EVERSTI tulee kolistellen sisään perältä, turkki yllä ja pitkävartiset saappaat jalassa, raskas säkki olkapäällä ja kivääri toisessa kädessä.
MARIA seuraa häntä näyttäen valoa talikynttilällä. Hän on unenpöpperöinen ja puolipukeissa.
EVERSTI (heittää säkin lattialle niin että jysähtää ja asettaa kiväärin nurkkaan oikealle). Piru vieköön, tässä minä olen seisonut puolen tuntia ja kolkuttanut turhaan omaa oveani. Aioin juuri lyödä ikkunan sisään, kun sinä tulit.
MARIA. Oli ikävä että minä nukuin niin sikeästi, mutta enhän osannut aavistaa —
EVERSTI (kiivaasti keskeyttäen). Entä Sigrid, ja Elin?
MARIA (katselee häntä kummastellen). He ovat syntymäpäivillä kirkonkylässä ja viipyvät siellä koko yön. Tietäähän eversti sen.
EVERSTI. Mainiota, Suurenmoista. Minä palkkaan kahta piikaa, ja kun tahdon päästä sisälle omaan talooni, niin se on mahdotonta siksi että piiat ovat kemuissa.
MARIA (sävyisästi). Antoihan eversti itse heille luvan. Everstin piti olla yötä tuomarilla Staffansnäsissä. Niin oli puhe metsälle lähtiessä.
EVERSTI (heittää karvalakin pois: poimii taskuista ruutisarven, kuulapussin y.m. ja latoo tavarat sohvapöydälle). Auta turkki yltäni. (Maria vie sen porstuaan. Eversti istuu ja aikoo riisua saappaansa, mutta jättää sen tekemättä ja katselee Mariaa siristäen silmiään.) — Ja nyt saappaat. (Maria sävähtää, epäröi.) No, tuleeko siitä mitään? (Maria polvistuu ja kiskoo vaivalla saappaat everstin jaloista: eversti katselee häntä pilkallisesti hymyillen.) Ei taivu hevillä se ylväs niska. Mutta taipuu sittenkin.
MARIA. Kun Sigrid ei ole täällä, niin se on kai velvollisuuteni.
EVERSTI. Mutta armollinen neiti ei mielellään palvele isäntäänsä tällä tavoin.
MARIA. Minä en koskaan ole tehnyt sellaista ennen.
EVERSTI. Et tietenkään, sinä olet ansarikasvi. Onko totta mitä kerrotaan, että olet Rönnvikin vanhan kenraalin äpärätytär?
MARIA (vaivaantuneena, mutta arvokkaasti). Äitini oli kamarineitsyenä Rönnvikissä, siinä kaikki mitä minä tiedän.
EVERSTI. Ja eräs kotiopettaja oli isäsi. Sanoo kenraalska. Ja sentähden sinä sait asua Rönnvikissä melkein talon tyttärenä, niin kauan kuin kenraali eli. Sait hyviä vaatteita ja hiukkasen sivistystä. Vain tuon kotiopettajan takia. Moitteetonta ja ylevämielistä, se täytyy myöntää. Niinpä niin — annahan kenkäni tänne. (Maria tottelee.) Mutta kun sitten kenraali eräänä kauniina päivänä kuolla kupsahti aivan odottamatta, niin sinusta tuli yht'äkkiä persona ingrata siinä talossa. Tiedätkös mitä se merkitsee?
MARIA. En sanakirjan mukaan, mutta ehkä muulla tavoin.
EVERSTI. Niin niin, elämän latina, sitä ymmärtääkseen ei tarvitse olla oppinut.
MARIA. Mutta kaksi latinan sanaa minä ymmärrän oikein, paremmin kuin oppineimmatkaan oppineet.
EVERSTI. Hoo, ja ne ovat?
MARIA. Pater ignotus. Ne ovat papinkirjassani.
EVERSTI (säpsähtää hänen äänensävyään). Älä sure sitä, Mari. Sinä olet puoliverinen kuten minäkin — niin niin, vihkiminen ja sen semmoinen ei mitään merkitse, veri vain. Minun isälläni oli niinsanottu huono maku, hän nai talonpoikaistytön. Mutta minusta tämmöinen puoliveri on hyvä, se antaa ihmiselle niin mainion levottomuuden. Etkö ole huomannut?
MARIA (vältellen). En.
EVERSTI (tarkastaa julkeasti hänen vaillinaista pukuaan). Vai et. Sepä vahinko.
MARIA (ymmärtää hänen katseensa, peittää nopeasti povensa). Käskeekö eversti tuoda jotakin syötävää? Säilytyshuoneessa on kylmää ruokaa.
EVERSTI. Kylmää ruokaa? Vai sinä kehtaat tarjota minulle kylmää ruokaa? Oletko liian laiska sytyttämään tulta takkaan, kun minä tulen viluissani ja nälkäisenä metsältä?
MARIA. Ei, en minä laiskuuttani, en vain tullut sitä ajatelleeksi. Kyllä minä heti —
EVERSTI. Anna olla. En minä tahdo mitään, en lämmintä enkä kylmää. Yökättää kun ajattelenkin ruokaa.
MARIA. Mutta ehkä jotain juotavaa. Lasi iltamaitoa? Tai tuoppi jouluolutta? Tynnyri ei ole vielä aivan tyhjä.
EVERSTI (kärsimättömästi). Ei ei, minä en tahdo mitään. (Nousee.) En voi hyvin, minussa on jokin pirullinen vaiva toisinaan. Mutta tulta pitää saada uuniin, täällähän on kylmä kuin samojedien helvetissä. (Menee kaakeliuunin luo ja huomaa että siinä on puut valmiina sisällä.) Kas vaan, puut on jo pantu pesään. Se oli onneksi sinulle, nyt sinun ei tarvitse mennä ulos kylmään kyökinporstuaan.
MARIA. On vaarallista polttaa tulta juuri ennen maatamenoa. Kuuluvat jotkut tukehtuneen häkään.
EVERSTI (repäisee tuohenkappaleen irti, sytyttää sen kynttilänliekissä ja saa valkean syttymään). Ämmäin loruja. Enkä minä sitäpaitsi mene nukkumaan vielä pitkiin aikoihin, niin että voit olla aivan huoletta. Et sinä menetä talousmamsellinpaikkaasi sen tähden että isäntäsi kuoli häkään. Oletko iloinen siitä? Vai joko sinä alat kaivata pois täältä?
MARIA (vältellen). Mistäpä minä saisin sopivamman palveluspaikan? (Hiljaisemmin.) Ei minulle ole sijaa missään.
EVERSTI. Semmoista se on, kun on vähemmän kuin herrasneiti ja enemmän kuin piika. Sinä et saa näppäillä harpun kieliä etkä ommella ristipistokirjailua, ja astiainpesu, vuoteenteko ja siivous ei taas miellytä sinua.
MARIA (havahtuen). Tosiaankin, minun pitää kai — tehdä everstin vuode.
EVERSTI (istuu sohvapöydän ääreen ja katselee hellittämättä Mariaa hänen laittaessaan kokoon päällys-peitettä). Jätä tuo, ehtii sen vielä sitten.
MARIA. Kello on paljon, minä tahtoisin mennä levolle. Jos eversti ei halua ruokaa eikä juotavaa, niin eihän minua enää tarvita täällä.
EVERSTI. Tarvitaan kyllä. Minä vaadin sinua jäämään. Istu tähän sohvalle juttelemaan kanssani vähäksi aikaa. Minä en kuitenkaan saa unta tänä yönä, sen tiedän. Tokko lie niin ollen liikaa, jos sinä valvot hiukan pitempään kuin tavallisesti.
MARIA (vaiti, katse tutkivana).
EVERSTI (kärsimättömästi). Kas niin, istu tähän. Minulla on jotain sanottavaa sinulle.
MARIA. En käsitä mitä everstillä voi olla minulle niin tärkeää sanottavaa, että minun pitää saada kuulla se keskellä yötä.
EVERSTI (lyö kätensä pöytään). Sinä et tässä määrää milloin minä saan puhua palvelusväkeni kanssa.
MARIA. Minua ei ole pestattu piiaksi tähän taloon. Muuttopäiväni voi olla huomenna, jos niiksi tulee.
EVERSTI (hillitsee itsensä vaivoin. Katselee Mariaa synkästi, sitten äkkiä melkein rukoilevasti. Äänettömyys. Maria astuu hitaasti sohvan luo ja istuutuu). Älä välitä siitä, mitä minä sanoin äsken, ne olivat vain ajattelemattomia sanoja.
MARIA. Minä olen ollut kolme kuukautta täällä Ylä-Grindaksessa.
EVERSTI. Mitä sinä sillä tarkoitat?
MARIA. Että minä tunnen everstin.
EVERSTI (pilkallisesti). Äläs! Vai sinä tunnet minut. Ruumiin ja sielun puolesta, perin pohjin?
MARIA (hiljaa). Niin luulen.
EVERSTI (kuten äsken). Sapperment. Sitä ei kukaan toinen ole uskaltanut väittää koko elämäni aikana. Mutta etkö usko että minussa voi olla jokin pieni kellarinnurkka, johon sinun silmäsi ei ole päässyt kurkistamaan? Etkö usko että minä voisin tehdä jotain — yllättävää?
MARIA (pudistaa surullisesti päätään). En. En.
EVERSTI (siristellen silmiään). Saadaanpa nähdä. (Toisella äänellä.) Mutta täällä on aivan liian pimeä, emme voi nähdä toisiamme niin selvään kuin ehkä pitäisi. Enemmän valoa. (Maria aikoo nousta.) Ei ei, istu sinä hiljaa, minä kyllä hoidan tämän asian. (Sytyttää kaksi kynttilää lisää ja asettaa ne sohvapöydälle.) Nyt sinä olet ollut kolme kuukautta palveluksessani, ja minä olen tuskin vaihtanut kymmentä kunnon sanaa kanssasi. Kuinka se on käsitettävä?
MARIA. Pitääkö minun tietää se?
EVERSTI. Ei, eihän se luonnollisesti ole sinun asiasi. Sen tietäminen eikä sen muuttaminen. Mutta kuinka sinä voit väittää tuntevasi minut niin hyvin?
MARIA. Ihminen näkee ja kuulee.
EVERSTI. Juoruja. On ne mahtaneet olla juhlahetkiä kylän ämmille, kun ovat saaneet oikein soittaa suutaan. Sinun pääsi on kai ahdettu täyteen kamalia juttuja?
MARIA (on vaiti).
EVERSTI. Olet tietysti kuullut minun juopotteluseuroistani kaupungissa, ja tappelustani Nykullan vuokraajan kanssa, ja mustalaistytöstä, joka asui täällä minun luonani kuusi kuukautta?
MARIA (nyökkää).
EVERSTI. Ja markkinahullutuksesta, kun minä menin sirkustelttaan ja tein samat temput kuin ne miehet siellä, mutta paljon paremmin? Ja mylläristä, jonka minä heitin koskeen? Ja sysimiehen hevosesta? Ja siitä kuuluisasta pääsiäisyöstä, jolloin Kyöpeliämmä ja minä keitimme taikavoidetta?
MARIA. Niin, minä olen kuullut kaiken.
EVERSTI. No, miltäs tuntuu palvella semmoista hirviötä?
MARIA (on vaiti).
EVERSTI. Tuntuuko kolkolta? Peloittaako sinua?
MARIA. Ei.
EVERSTI. Kenties viihdyt hyvinkin tässä talossa? Saathan täällä hallita ja vallita mielin määrin.
MARIA. Minä olen hyvin kiitollinen, kun olen päässyt tänne palvelukseen. Mihin minä olisinkaan mennyt, kun en voinut enää olla Rönnvikissä. Minä en koskaan unohda, että eversti ajatteli minua.
EVERSTI. Joutavia. Vanha Kristiina otti ja kuoli sopimattomaan aikaan, minä aivan yksinkertaisesti tarvitsin sinua. Ei siinä mitään kiittämistä ole.
MARIA. Onko eversti ollut tyytyväinen minuun? Vai eikö minusta ole mihinkään?
EVERSTI. Jaa, totta puhuen minä en ole paljonkaan tullut ajatelleeksi sinua näinä kuukausina. Kai sinä olet oikein hyvä, koska minä en ole kiinnittänyt sinuun huomiota. Tuottaako väki sinulle vaikeuksia?
MARIA (epäröi).
EVERSTI. Tottelevatko he sinua?
MARIA. Kyllä. Joskus tosin vitkastelevat, mutta lopuksi sentään käy minun käskyni mukaan.
EVERSTI. Käyttäytyvätkö he siivosti ja säädyllisesti sinua kohtaan?
MARIA (ilman vakaumusta). Ei ole valittamista.
EVERSTI. Pitävätkö he sinusta?
MARIA. Eivät, luullakseni. Ei ainakaan Sigrid eikä Elin.
EVERSTI. Mitä heillä on sinua vastaan?
MARIA. Samaa tiemmä kuin kaikilla muillakin pitäjäläisillä.
EVERSTI. Ja mitä se on?
MARIA. Että minä olen isätön ja kuitenkin tahdon olla muka — tahdon pitää itseni — "Suottaryökkynäksi" ja "Piikakamari-armoksi" he minua nimittelevät.
EVERSTI. Siitä sinun on tehtävä loppu.
MARIA. Selkäni takana he vain niin sanovat. Mutta minä olen kumminkin saanut tietää sen.
EVERSTI. Hm. Tunsitko minun äitiäni?
MARIA. Lapsena ollessani näin hänet usein naapurien luona.
EVERSTI. Mutta et Rönnvikissä, etpä tietenkään. Sinne häntä ei kutsuttu, ei ainakaan isän kuoltua. Isä kelpasi, hän, vaikka oli patajuoppo ja heittiö, joka olisi päättänyt päivänsä mieronkiertäjänä, ellei äiti olisi iskenyt silmiänsä häneen. Pidoissa isä joi paloviinaa juomalasista, mutta kättä, joka piteli lasia, koristi hieno sinettisormus, ja se hyvitti kaiken. Äiti oli selän takana "Maatiaislöntys" ja "Lautamiehen pikku lämpimäislimppu." Hän sai kyllä tavallaan kokea samaa kuin sinä omalla tavallasi.
MARIA. Hän kesti sen varmasti paremmin kuin minä. Hän olikin parempi. Kaikessa.
EVERSTI (katsoo poispäin, puhuu kuin ajattelisi ääneen). Minä olin silloin Kaukaasiassa, kun hän kuoli. Sain kirjeen vasta kahta kuukautta myöhemmin. Kun minä sitä luin siellä savimajassani, olivat seppeleet jo aikoja sitten kuihtuneet hänen haudallaan.
MARIA (mietteissään). Miksi eversti pani kolme kynttilää pöydälle? Se tietää kuolemaa.
EVERSTI (hätkähtäen). Kuolemaa?
MARIA. Niin vanhat ihmiset sanovat.
EVERSTI (nauraa väkinäisesti). Sinä se olet oikea sanakirja kaikessa mikä koskee taikauskoa, olen huomannut sen jo ennenkin.
MARIA, Minulla on oma uskoni.
EVERSTI. Kuka sinulle on opettanut kaikki nuo merkit ja enteet?
MARIA. Aidinäitini. Hän eli minun viidenteentoista ikävuoteeni asti, ja minä kävin usein hänen luonaan. Hän asui metsämökissä kaukana pitäjän pohjoisrajalla, ei osannut lukea eikä kirjoittaa, ei ollut koskaan nähnyt kaupunkia, mutta yhdellä tapaa hän tiesi maasta ja taivaasta enemmän kuin kaikki herraskartanonherrat ja kaupungin maisterit yhteensä.
EVERSTI (tähyillen tutkivasti). Vai niin. Niinkö sanot. Kertoiko hän sinulle koskaan Hirsipuumiehestä?
MARIA. Hirsipuumiehestä? Ei, ei koskaan.
EVERSTI. Eikö? Vai ei. Hän tunsi kaikki vanhat taiat ja salatemput, mutta ei koskaan maininnut mitään Hirsipuumiehestä. Sepä merkillistä.
MARIA. Mikä olento se on? Hyvä vai paha?
EVERSTI. Sekä hyvä että paha, kuinka vain tahtoo. Niinkuin yleensä kaikki muukin tässä maailmassa.
MARIA. Minkä näköinen se on?
EVERSTI. Oo, ei se ole mikään elävä olento, se on vain pikkuinen, puusta veistetty ukkeli, piru voisimme sanoa, joka tuottaa onnea omistajalleen.
MARIA. Piru joka tuottaa onnea?
EVERSTI. No niin, piru ei ehkä ole oikea sana. Lyhyesti, kuva joka on leikattu vanhasta hirsipuuaineesta. Se seuraa herraansa kaikkialle ja tuottaa hänelle menestystä jollakin määrätyllä alalla, ei kaikessa. Sitä ei voi lahjoittaa eikä heittää pois — väitetään — sitä ei voi koskaan hävittää, se voidaan ainoastaan myydä. Ja merkillisintä on, että se on joka kerta myytävä huokeampaan hintaan kuin edellisellä kerralla.
MARIA. Sepä ihmeellistä…
EVERSTI. Niin ainakin kerrotaan tässä sadussa. Seuraus on, että jos Hirsipuumies on kulkenut monien käsien kautta, niin sen voi saada hyvin halvalla. (Naurahtaa.) Melkein ilmaiseksi, hahahaa. (Maria katselee oudoksuen everstiä, jonka nauru käy yhä äänekkäämmäksi ja selittämättömämmäksi.) Miks'et naura, Mari? Eikö ole hauskaa, että maailmassa on jotain joka halpenee, hahahaa, kun kaikki muu kallistuu, niin ettei kohta tiedä miten saisi irti hyppysellisen nuuskaa.
MARIA (totisesti). Mutta miksi kukaan tahtoisi heittää pois tai myydä sellaista, mikä tuottaa onnea? Tai suorastaan hävittää sitä?
EVERSTI (luoden salavihkaisen silmäyksen, kevyellä äänellä). Katsos, kerrotaan että Hirsipuumiehestä pitää päästä eroon ennen kuolemaansa. Muuten ei saa rauhaa haudassaan. Jää vaille iankaikkista autuuttaan. Niin kuuluu olevan.
(Äänettömyys.)
MARIA. Onko eversti nähnyt Hirsipuumiestä?
EVERSTI. Minäkö? Mitä sinä ajattelet? Kuinka minä olisin nähnyt!
MARIA. Minä vain ajattelin että eversti, joka on matkustanut niin monissa maissa ja kokenut sellaisia tavattomia asioita —
EVERSTI (jyrkästi). Johan minä olen sanonut sinulle etten ole koskaan nähnyt mitään Hirsipuumiestä. Jutun olen kuullut sotilailta nuotiolla. Sodassa pitää valvoa paljon, ja silloin tarinoidaan kaikenlaista hölynpölyä. (Nousee.) Onko kukaan hakenut minua poissaollessani?
MARIA. Kyllä, kauppias Åkerblad kävi täällä.
EVERSTI. Mitä se kanalja tahtoi?
MARIA. Sitä minä en tiedä.
EVERSTI. Valehtelet.
MARIA. Hän kieltäytyi sanomasta asiaansa.
EVERSTI. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin että hän tuli karhuamaan. Ja sinä tiedät ettei minulla ole rahaa millä maksaa hänelle. Se roisto, kymmenen vuotta hän on minua puijannut ja nylkenyt, ja nyt hän aikoo saattaa minut pulaan. Mutta periköön saataviaan oikeuden kautta, laittakoon niin että Grindas joutuu vasaran alle, panettakoon minut velkavankeuteen, tehköön mitä ikinä haluaa — minä en vapaaehtoisesti anna hänelle kopeekkaakaan.
MARIA. Emme voi tulla toimeen ilman hänen tavaroitaan.
EVERSTI. Minä hankin luottoa joltakulta toiselta sillinhirttäjältä. On niitä kaupungissa riittämään asti.
MARIA (rohkeasti). Ei ole niinkään varmaa että eversti saa luottoa.
EVERSTI (raivoten). Jos minä tahdon, niin saan koko sen kauppasaksa-roskaväen nuolemaan saappaankärkiäni, mutta minä vannoin kerran valan — (Hillitsee itsensä.) Me saamme tulla toimeen ilman kauppiaantavaroita.
MARIA. Huomispäivänä tarvitaan uusia posliineja. Ei ole edes yhtä ehyttä kahvikuppia, eversti on ampunut ne kaikki pirstoiksi.
EVERSTI. Tästedes minä juon aina tinatuopista ja syön puulautasilta. Niin on tässä talossa tehty satoja vuosia ennen meidän aikaamme, saa se kelvata meillekin. Kahvi on turha ja vahingollinen juoma, huomisesta lähtien minä en huoli aamulla muuta kuin maitoa.
MARIA (varovaisesti). Pian lakkaa viimeinen lehmä lypsämästä. Meillä kun ei ole heiniä.
EVERSTI. Se on Erikssonin asia eikä sinun. Eikä siitä muuten ole pelkoa, onhan meillä hyvät olkikatot ulkohuoneissamme. Niillä tulemme kesään asti toimeen. Ja jos oljet loppuvat, vastoin luuloani, niin teurastamme elukat ja syömme herkullisesti naudanpaistia joka ateriaksi.
MARIA (huokaa tuskin huomattavasti).
EVERSTI. Sinä koetat kasata mahdollisimman paljon vaikeuksia minun eteeni. Sinä nautit kun saat näyttää, kuinka huonolla kannalla Grindaksen asiat ovat, sinä suorastaan hekumoit ikävyyksissä. Ihmettelen vain sitä, ettet ole jo kysynyt sudenpyynnistäni mitään, sinä kun niin tarkkaan vainuat minun vastoinkäymiseni.
MARIA. Koska saan, niin kysyn — minkätähden pyynnin kävi hullusti?
EVERSTI (kiivaasti). Minkätähden! Niin, piru ja hänen enkelinsä, minkätähden! Sano se. Miksi kaikki menee minulta pirstoiksi tähän aikaan? Sää oli kuin tilattu sudenhoukuttelua varten. Täysikuu, ei pilvenhattaraa taivaalla, hiljainen tuuli. Minä lähden liikkeelle oikeaan aikaan. Jo Myllymäellä kuulen susien ulvontaa. Puolta tuntia myöhemmin olemme jäällä. Minä poljen ja nipistän porsasta, kunnes se kiljuu täyttä kurkkua. Ajelemme edestakaisin vanhoilla paikoilla. Ei yksikään häntyri suvaitse näyttäytyä: hiljaa ne myöskin pysyivät. Minä poljen enemmän, ja nassu panee parastaan: se oli surkea ääni, jonka olisi pitänyt kuulua peninkulman päähän joka taholle. Mutta ei. Sudet olivat kuin poispuhalletut — näytti meistä, kunnes yhtäkkiä näimme niitä viisi tai kuusi kappaletta aivan kintereillämme. Olimme lähellä rantaa, ja puiden alla oli hämärää, mutta joka tapauksessa minä sain yhden niistä kirotuista pedoista varmasti tähtäimeeni. Silloin — (Jyskyttää kiivaasti tuoliaan.) Juuri kun minun piti laukaista, tuli pimeä. Niinkuin kynttilä olisi puhallettu sammuksiin. Pilvi oli noussut ja peitti kuun.
MARIA (kuin lapselle, mutta ilman ylimielisyyttä). Oi, kuinka ikävää. Ehkä huomenna on parempi onni.
EVERSTI (nauraa katkerasti). Susista minä viis, piru soikoon. Yksi sinne tai tänne, ei se minua liikuta, olen minä tarpeeksi niitä ampunut eläissäni. Mutta mistä se pilvi tuli, Mari, sen minä tahtoisin tietää. Hetkistä aikaisemmin taivas oli kirkas, sen minä näin.
MARIA. Eversti on voinut erehtyä.
EVERSTI. Minä en erehtynyt. Enkä minä puhu vain tästä kerrasta — kaikessa mitä minä nykyään teen, tai oikeammin sanoen aion tehdä, tulee tuommoinen musta pilvenkokka väliin. Kuka ne lähettää, Mari? Minä en aio tyytyä siihen, minä olen sotilas ja tahdon puolustaa itseäni. Minä tahdon tapella, tapella ketä vastaan hyvänsä, joka hyökkää aina kimppuuni väijyksistä, olipa se sitten perkele tai —
MARIA (kohottaa kätensä). Ei pitemmälle, eversti.
EVERSTI (tuijottaa häneen, tarttuu rintaansa, on vaiti).
MARIA. No, kuinka sitten kävi metsästyksen?
EVERSTI. Kuinka kävi? Mainiosti, se on tietty. Pimeys pysyi. Minä odotin uhallakin tunnin, sillä ajattelin, että jos nyt keskeytän pyynnin, niin taivas selkenee oitis kun olen ehtinyt sisälle huoneeseen. Ja jos susi olisi tullut ja asettunut suoraan pyssynsuun eteen, olisin kai saanut sen joka tapauksessa. Mutta kun ei tullut sutta, niin minä pamautin karjua päähän. Se on tuossa säkissä.
MARIA. Se oli pahasti tehty ja aivan suotta. Täällä ei totisesti ole liiaksi kotieläimiä talossa.
EVERSTI (naurahtaen). En kai minä voinut tulla tyhjin käsin kotiin.
MARIA (arasti). Ja miksi eversti tahtoi tulla kotiin? Miksei eversti ajanut Staffansnäsiin niinkuin puhe oli?
EVERSTI. Mitä minulla on Staffansnäsissä tekemistä? Minä en mene sinne enää ikinä.
MARIA. Tuomarihan on nykyään everstin lähin ystävä, sen jälkeen kuin eversti riitaantui Sjöön kartanon paronien kanssa.
EVERSTI. Ystävä… Sanoitpas sanan. (Äänettömyys. Oikeanpuolisten ikkunain takana valkenee, kuuvalo virtaa huoneeseen.)
EVERSTI. Tee minulle palvelus, Mari. Mene ja katso ulos ikkunasta. (Maria tekee niin.) Mitä näet?
MARIA. Taivas on kirkkaassa tähdessä.
EVERSTI. Ja täysikuu paistaa, eikö totta? Sopiva sudenpyynti-ilma. Ei pilvenhattaraa. (Pui nyrkkiään. Menee ja asettuu aivan Marian taakse. He katsovat kauan ulos yöhön.)
MARIA. Tähti lensi.
EVERSTI (ivallisesti). Ehditkö toivoa mitään?
MARIA (empimättä). Ehdin.
EVERSTI. Tottahan toki. Sinun iässäsi ihmisellä on aina yltäkyllin kaikenlaisia toivomuksia.
MARIA. Muuttuuko se asia myöhemmin?
EVERSTI (katsahtaen häneen). Aikanaan saat sen kyllä tietää. (Äänettömyys.) Mistä se johtuu että sinä, joka olet nuori ja kaunis, et kaipaa pois tästä valkoisesta haudasta?
MARIA. En tiedä. Ja onnihan se on etten minä sitä tee.
EVERSTI. Eikö sinulla ole ketään jota ajattelet ja kaipaat? Ei ketään johon olet rakastunut?
MARIA (luo häneen pikaisen silmäyksen). Ei.
EVERSTI. Etkö sinä ylipäänsä ole koskaan ollut rakastunut?
MARIA. En koskaan.
EVERSTI. Sitten olet jäänyt paljoa vaille. Mistä se johtuu? Taipumuksen puutteestako?
MARIA (ylenkatseella, jota hän tuskin huolii salata). Taipumus rakkauteen? Sitä minä en ymmärrä.
EVERSTI. Etkö edes kaipaa seuraa? Talvi-iltoina täällä — sinähän olet kauhean yksin. Minun kanssani et uskalla puhua, piikain kanssa et tahdo. Etkö sinä tuskaannu yksinäisyydestä?
MARIA. En ole täällä koskaan yksin. Katsokaahan, tuolla alhaalla on riihiä ja latoja kuin karjaa laitumella. Tuolla häämöttää Nissaksen lystikäs katto, joka tekee minut aina iloiseksi, ja tuolla loistaa vielä valoa Ala-Grindaksen päätyikkunasta.
EVERSTI. Moukat näkyvät alkavan matkia parempain ihmisten yövalvontaa.
MARIA. Ehkä siellä on joku syntymässä. Tai joku joka on kuolemaisillaan.
EVERSTI (kiivaasti). Kuolemaisillaan? Juovat ne siellä tai harjoittavat haureutta, sitä ne tekevät. Minä kyllä ne tunnen, minä. Mutta nyt minä olen saanut tarpeekseni kauniista kuutamosta, riittäköön jo. (Menee nopeasti porstuaan. Nähdään kuinka ikkunaluukut suljetaan ulkoapäin ja kuullaan kuinka ne ruuvataan kiinni. Maria seisoo ajatuksiinsa vaipuneena; alkaa sitten konemaisesti ja kömpelösti tehdä vuodetta.)
EVERSTI (tulee sisään, hoputtaa lumen jaloistaan porstuassa; istuutuu nojatuoliin ja katselee itsepintaisesti Mariaa). Oikein. Mari. Tee sinä pehmoinen vuode. Oman morsiusvuoteesi teet siitä. (Maria suoristautuu äkkiä, jää seisomaan liikkumattomana selin everstiin. Tämä menee ovelle, lukitsee sen huolellisesti ja pistää avaimen taskuunsa.)
EVERSTI. No, sinä joka tunnet minut niin hyvin, tätä et kai ollut sentään osannut ajatella. (Maria vaiti.) Myönnätkö että minä tuotin yllätyksen?
MARIA. En.
EVERSTI. Hitto. Oletko odottanut sitä?
MARIA. Olen. Viime päivinä olen kyllä odottanut.
EVERSTI. Kenties suorastaan toivonut. Ja minä nauta ja pölkkypää kun en ole hoksannut sitä ennenkuin tänä iltana.
MARIA (vaientaa hänet katseellaan). Koko viime ajat olen sitä odottanut. Olen nähnyt teidän häijyytenne kasvavan päivästä päivään, nähnyt kuinka levottomuus ajoi teitä pahemmasta pahimpaan. Teidän sydämenne on niin täynnä myrkkyä että sen täytyi vuotaa ylitse.
EVERSTI. Tiedätkö että koko paikkakunta pitää sinua minun jalkavaimonani?
MARIA (luo silmänsä maahan). Kuulin sen äskettäin.
EVERSTI. Ja kuitenkin olet tyynesti jäänyt minun talooni.
MARIA. Lähtöni tai jäämiseni ei riipu vieraista ihmisistä.
EVERSTI. Vaan minun käytöksestäni. Mainiota. On kuin lukisi hartauskirjaa. (Vaiti hetkisen.) Luuletko sinä niinkuin kylän talonpojat, että minä olen hullu?
MARIA. En. Tiedänhän ettei niin ole laita.
EVERSTI. Mitä sinä sitten arvelet minusta?
MARIA (on vaiti).
EVERSTI. Peloittaako sinua, kun minä satun sille päälle että tuon oriini isoon saliin ja ratsastan ympäri pitkin seiniä? Ja kun minä ammun posliinitavaroita karbiinillani?
MARIA. Kyllä, kovin.
EVERSTI (hyvillään). Sen saatoin arvatakin.
MARIA. En minä pelkää omasta puolestani, vaan everstin takia.
EVERSTI. Hoo. Tuo on kai olevinaan sääliä. Mutta etkö tosiaan ole koskaan pelännyt omasta puolestasi, että jotakin voisi tapahtua sinulle itsellesi?
MARIA. En koskaan.
EVERSTI (katselee häntä terävästi). Sitten saat oppia sen tänä yönä.
MARIA. Minä en ole vastuussa siitä, mitä tapahtuu kuolleelle ruumiilleni.
EVERSTI (nauraen). Hohoo. Draamallinen pelastus itsemurhan avulla. Kuinka sen pitäisi tapahtua? Pyssy on lataamaton, sen sanon etukäteen. Kuula on syvällä karjun kallossa.
MARIA (katsoo häntä lujasti silmiin). Jos eversti tekee minulle väkivaltaa, niin minä pidätän hengitystäni kunnes kuolen.
EVERSTI. Yksinkertainen keino ja sinänsä vallan mainio. Mutta niin lujaa tahtoa ei ole kellään ihmisellä ollut maailman luomisesta saakka.
MARIA (hiljaisen hurmion vallassa). Niinpä minusta tulee ensimmäinen.
EVERSTI (katselee häntä epävarmasti, naurahtelee hämillään). Se ei ollut hullummin sanottu, tuo viimeinen. Jumaliste, kolme kuukautta minä olen asunut saman katon alla Jeanne d'Arc'in tai Charlotte Cordayn kanssa älyämättä tuon taivaallista. Muuten, minä laskin leikkiä äsken. Ei minun tarvitse käyttää semmoisia keinoja. Tästä saat avaimen. (Heittää sen hänelle; se jää lattialle Marian jalkain juureen.) Jos haluat, niin minä menen ulos ja avaan ikkunaluukutkin. On aivan turhaa että sinä tunnet itsesi vangituksi. Minä olen yhtä kaikki varma asiastani. (Istuutuu nojatuoliin.)
MARIA (lopettaa vuoteenteon).
EVERSTI. Annatko avaimen maata lattialla?
MARIA. Mitä minä sillä. Se avain ei avaa kuitenkaan oikeata ovea.
(Äänettömyys. Eversti nousee ja astelee levottomana huoneessa edestakaisin. Höllentää kaulahuivin solmua.)
MARIA (ottaa tyhjän karahvin yöpöydältä). Onko tämä täytettävä yöksi?
EVERSTI (pysähtyy, mielenkiinto uudelleen heränneenä). Aiotko täyttää sen keittiössä?
MARIA. Missäs muualla?
EVERSTI (hetken epäröityään). Tietysti se on täytettävä. (Ottaa lattialta avaimen, aukaisee oven raolleen. Maria lähestyy.) Adolfista sinä et saa turvaa, oletko ajatellut sitä? Hän tottelee minua sokeasti.
MARIA. Sen tiedän.
EVERSTI (vaanien). Vai tiedät. Hyvä on. Mutta jos aiot mennä kylään, niin älä unohda pukea jotain lämmintä yllesi. Pakkanen kiihtyy.
MARIA. Mitä varten minä menisin kylään, kun vettä on keittiössä?
EVERSTI. Ei, ei, mitäpä sinä sinne. (Avaa oven selko selälleen.) Olkaa niin hyvä, teidän armonne. (Maria ulos. Eversti seuraa häntä silmillään. Kävelee edestakaisin huoneessa, vaipuu yhä syvemmälle ajatuksiinsa. Tyhjentää konemaisesti kuulapussin ja laskee puoliääneen kuulat, kerran toisensa perästä. Penkoo umpimähkään kirjakaappeja, vetää auki shifonjeerin laatikoita. Hiipii äkkiä ovelle ja kuulostaa innokkaasti. Takaisin shifonjeerin luo, ottaa yhden laatikoista ja nostaa sen sohvapöydälle. Se on täynnä ritarimerkkejä, mitaleja, solkia, ruusukkeita ja nauhoja, joita hän tarkastelee miettiväisenä, vaihtelevin kaihon ja ylenkatseen ilmein. Pitkä äänettömyys.)
MARIA (tulee sisään täytetty karahvi kädessä: hän on mustassa puvussa ja hyvin kalpea).
EVERSTI (säpsähtää, vetää syvään henkeä, mutta katsomatta ylös). Sinä viivyit kauan, Mari. Eihän sinun vain pitänyt mennä kaivolle asti?
MARIA. En minä veden takia viipynyt. Minun täytyi ottaa ylleni sopivampi puku.
EVERSTI (nostaa silmänsä, huutaa kiivaasti). Oletko tullut hulluksi vai minkätähden pukeudut yht'äkkiä hautajaisvaatteisiin!
MARIA. Tämä on ainoa hyvä puku mitä minulla on.
EVERSTI. Arkipukusi on kyllin hyvä.
MARIA. Mielestäni se ei sopinut tänä yönä. Enhän minä valvo täällä emännöitsijänä.
EVERSTI (katselee häntä valittelevin ilmein: sitten). Musta ja valkea kuin Venetsian naiset. Ei ole paha. Katsoitko peiliin? Tiedätkö että olet kauniimpi nyt kuin ennen? Jumaliste, sinussa on jotain kuninkaallista. Sinulla on oikeus odottaa minulta kuninkaallista lahjaa (Ottaa kahmalollisen ritarimerkkejä ja koristeita, pudottaa ne takaisin laatikkoon niin että kilisee.) Nämä kaikki ovat sinun.
MARIA. Mitä ne ovat?
EVERSTI (hitaasti) Mitä ne ovat… Leluja… Tässä on solki… sain sen kerran eräältä suuriruhtinattarelta… Ja nämä… Tähtiä taivaalta niin sanoakseni. (Naurahtaa.) Varisseita hedelmiä Meidän Herramme puutarhasta… Katsos tätä pellinpalasta, se on vaarallinen kappale. Kun kolmikymmenvuotias sen saa, niin hän tulee hulluksi ja kuvittelee olevansa Jumalan vertainen… Ota kaikki, Mari, kulta ja jalokivet ovat vielä arvossaan. (Tyhjentää laatikon, muutamia silkkinauhalla sidottuja kirjepinkkoja putoaa ulos.) Kirjeitä… (Selailee niitä. Nousee ja heittää ne tuleen. Maria astuu hiljaa ja istuutuu sohvalle, ottaa korut yksitellen käteensä ja tarkastelee niitä surullisesti hymyillen, pudottaa ne takaisin. Äänettömyys.)
EVERSTI (kertoen, ei kerskaavasti). Tiedätkö että minä olen palvellut eräässä tämän maailman loistavimmassa kaartissa, että olin hovin suuressa suosiossa ja mahtava mies Venäjällä?
MARIA. Olen kuullut. Teistä puhuttiin paljon lapsuudessani, jo ennenkuin palasitte kotiin.
EVERSTI. Tiedätkö että jätin kaiken omasta vapaasta tahdostani? Ja niin äkkiä, etten huolinut edes pyytää eroa virastani?
MARIA. Sitä en tietänyt. Täällä kulki paljon ihmeellisiä huhuja paluunne syistä.
EVERSTI. Entä sinä? Mitä sinä arvelit?
MARIA. Että jokin kai ajoi teidät kotiin, jokin voimakkaampi kuin kaikki kaartinjoukot ja keisarinhovit maan päällä.
(Äänettömyys.)
EVERSTI (kamppailee yltyvää levottomuutta vastaan). Jos minä herätän Adolfin ja lähetän hänet kaupunkiin reellä, luuletko että tohtori lähtisi hänen mukanaan tänne — meidän luoksemme?
MARIA. Tohtori…
EVERSTI (kärsimättömästi). Niin niin, tohtori, onko se niin käsittämätöntä?
MARIA. Eversti ei ole koskaan ollut sairaana, sanotaan. Sen täytyy olla jotain hyvin vakavaa —
EVERSTI (keskeyttäen). Mitä siitä, luuletko hänen tulevan? — se on pääasia.
MARIA. Kaiken sen jälkeen, mitä eversti on sanonut ja tehnyt hänelle tämän viimeisen vuoden aikana, hän voi tuskin olla erikoisen suopea everstille. Mieluimmin hän kai vastaisi kieltävästi, mutta hänen täytynee noudattaa lääkäri valaansa.
EVERSTI. Valaansa! Valaansa! Senkö perhanaa minä hänen valastaan — en minä häntä tarvitse. En ole koskaan ennenkään antautunut lääkärin kynsiin, niin että tulen kai toimeen ilman puoskareita nytkin? (Miettii, käy yhä levottomammaksi.) Mutta Adolf voisi ajaa tuomaria hakemaan… niin niin, se on parasta. Pyydän sinua, Mari, juokse heti kuskinkamariin ja herätä hänet. Hän saa ottaa oriin eikä tarvitse sitä säästää. Päinvastoin, sano hänelle erityisesti, että ori saa maata kuoliaana portaitteni vieressä, kunhan vain tuomari on pian täällä.
MARIA (katsoo salatun tuskaisesti hänen levottomuuttaan). Staffansnäsiin on kahden tunnin matka ja sama takaisin. Tuomari ei voi olla täällä ennen kuin päivänkoitteessa.
EVERSTI. Sinä olet hullu! Päivänkoitteessa! Kuinka sinä tiedät että tulee päivä tämän yön jälkeen!
MARIA (vapisevalla äänellä). Laskuni pitää kyllä paikkansa: tuomari ei voi ehtiä tänne aikaisemmin.
EVERSTI. Mutta ei suinkaan hän ole ainoa ihminen maan päällä. Lähetä hakemaan Sjöön paroneja, tai rovastia — ei, ei rovastia — — tai miks'ei, yhdentekevä, olkoon pappi, tai lukkari, tai urkujenpolkija, tai hulluinhuoneelainen, mutta minun täytyy saada tänne ihminen.
MARIA (seisoo ja katselee häntä katselemistaan, kirkaisten). Sinulla on Hirsipuumies ja sinä tiedät kuoleman tulevan…
EVERSTI (horjahtaa ja on kaatumaisillaan, saa kiinni tuolinselustasta, pyyhkäisee kädellä kasvojaan, suoristautuu ankaralla ponnistuksella: naurahtaa, alkaa puhua, käheästi ja katkonaisesti). Mitä hullutuksia… Hirsipuumies… ja milloinka minä… olen antanut piioilleni luvan sinutella minua…
MARIA (vääntelee levottomasti käsiään, mutisee tukahdutettujen nyyhkytysten lomassa). Hänellä on Hirsipuumies… hänellä on Hirsipuumies…
EVERSTI. Anna minulle lasi vettä. (Lysähtää tuolille.)
MARIA (rientää luo). Tässä, tässä. (Eversti juo, sipaisee tukkaansa, oikoo kaulaliinaansa. Maria koskettaa kevyesti hänen otsaansa, hän ei näytä huomaavan sitä, mutta rauhoittuu taas vähitellen. Pitkä äänettömyys.)
MARIA (epäröiden). Menenkö herättämään Adolfin?
EVERSTI (vielä puolittain pökerryksissä). Mitä sinä sanoit?
MARIA. Pitääkö Adolfin valjastaa hevonen?
EVERSTI. Ei, se on turhaa.
(Äänettömyys.)
MARIA. Jos everstillä on tarvis vain ihmistä jolle uskoutua — enkö minä voi olla kuulijana?
EVERSTI (katselee häntä katkerasti hymyillen). Eversti Toll kävi heikoksi ja etsi apua tyttöletukalta.
MARIA (ottaa jakkaran ja istuutuu hänen jalkainsa juureen). Älkää katsoko minua, uskokaa että tässä on joku toinen, joku joka — jolla on suurempi oikeus istua tässä.
EVERSTI. Ei ole ketään sellaista. Minä en ole kenellekään tilivelvollinen, eikä kellään ole oikeutta vaatia minua edesvastuuseen. Itse olen ollut lakini ja tuomarini siitä asti kuin isäni kuoli ja minä jouduin maailmalle. Se kävi äkkiä ja välinpitämättömästi kuin veden kaato tynnyristä, eikä ollut hansikkaita niissä käsissä, jotka minuun tarttuivat ja pistivät minut Venäjän sotaväkeen. Kun reki ajoi tuonne portaiden eteen ja minun täytyi astua siihen, niin olin kuin nurinkäännetty kinnas. Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin mieleni muuttui ja minä olisin melkein suudellut sitä kovaa kättä. (Lämpenee, innostuu muistoistaan.) Kun sain ensimmäisen kornetin-univormuni, silloin Napoleon ryntäsi Venäjälle suurine armeijoineen. Olimme Pietarissa, varroimme ja kuulostimme. Sydän pysähtyi rinnassa, me tiesimme että maailman suurin sotavoima hyökkäsi meitä kohti. — Luulimme näkevämme Euroopan lattian notkuvan sen saappaiden alla. Kaikki alkoi keinua, kaikki oli irrallaan. Se oli aikaa, Mari, verevien ihmisten aikaa. Ei mikään ollut mahdotonta, ei mikään liian korkeaa tavoiteltavaksi, ei mikään toive liian rohkea. Kunniaa ja arvonimiä, naisia ja rahaa, maata, valtaa, kuningaskruunuja, kaikkea oli jossakin siellä ulkona rajumyrskyssä, tuli vain käydä käsiksi oikealla tavalla ja pitää kovasti kiinni. Ja sitten se alkoi.
MARIA. Se oli sinä vuonna, jolloin minä synnyin.
EVERSTI. Minä heittäydyin sotaan niinkuin saukko pulahtaa mereen. Mutta kaikki kävi aivan toisin kuin olin ajatellut. Minä yritin kunnostautua, nousta muiden yläpuolelle, löytää suuren tilaisuuden — mutta oli kuin huono onni itse olisi istunut edessäni satulassa. Saavuin liian myöhään perille tai läksin liian aikaisin, minä olin urhoollinen ja kestävä, mutta en saanut tehdyksi mitään jota tuhannet muut eivät tehneet yhtä hyvin. Moskova paloi, suuri armeija lähti pakoon, me voitimme taisteluissa ja taisteluitta, voitimme perin pohjin, mutta minusta se tuntui kirvelevältä tappiolta. Minä en ollut voittanut mitään tai kyllä sentään hiukan, ylenin yhden asteen ja sain ristin rintaani, ensimmäisen noista. (Osoittaa ritarimerkkejä.) Sitten majailimme pitkän aikaa Puolassa, ja siellä — — (Vaikenee.)
MARIA. Mitä siellä tapahtui?
EVERSTI. Siellä minä löysin Hirsipuumiehen. Se osui tielleni.
MARIA. Kaikkea on olemassa ympärillämme. Me itse valitsemme.
EVERSTI. Sinä tuomitset. Se on helppoa, sinulle. Et tunne kunnianjanoa, ei mikään polta niinkuin se. Ostin Hirsipuumiehen eräältä kuolemaantuomitulta juutalaiselta, köyhältä rabbiinilta, joka oli nuoruudessaan ostanut sen oppiakseen ymmärtämään heidän pyhien kirjojensa hämärät kohdat, joita ei kukaan osannut enää selittää. Nyt hän vapisi tuskasta peläten kuolevansa Hirsipuumiehen omistajana ja rukoili minua ostamaan sen. Enkä minä epäröinyt kauaa.
MARIA (huudahtaen). Niin, niin. Muu ei ole mahdollista…
EVERSTI (voimakkaasti). En epäröinyt kauaa. Vain hinta tuotti vaikeuksia, sillä kaikki maailman rahalajit olivat jo aikoja sitten käyneet liian suuriksi. Rabbiini oli suorittanut siitä kulauksen likaista Weichselin vettä, ja minä keksin antaa hänelle hiekkajyväsen, jonka poimin maantieltä ja jonka hän kätki huolellisesti kauhtanansa taskuun. Sitten ojensin käteni ottaakseni Hirsipuumiehen, mutta hän pidätti minua ja sanoi, että toivomus oli ensin lausuttava.
MARIA (hiljaa). Luulen tietäväni kuinka se tuli kuulumaan. Valtaa.
EVERSTI. Oikein, mitäpä muuta. Valtaa hallita ihmisiä. Ja sen sanottuani hän antoi minulle Hirsipuumiehen. (Pistää kätensä povitaskuun ja ottaa sieltä Hirsipuumiehen, katselee sitä kauan ja laskee sen sitten pöydälle. Maria katsoo sitä tuskaisin silmin.) Kun ratsastin kotiin sinä iltana, niin juutalainen riippui jo eräässä tienvarren poppelissa. Voin nähdä hänet vieläkin edessäni: rasvaiset kiharat liehuivat ja väljä kauhtana lepatti tuulessa. (Tutisee kuin vilutaudissa.) Kieli pisti mustana ulos suusta: oli kuin hän olisi näyttänyt sitä minulle.
(Äänettömyys. Maria huojuttaa päätään käsiensä välissä.)
EVERSTI. Olin synkällä tuulella, kun saavuin perille herraskartanoon, jossa asuimme. Mutta sitä ei kestänyt kauan, sillä Hirsipuumies alkoi pian näyttää voimaansa.
Rykmentinpäällikköni vaimo oli tullut miestänsä tervehtimään. Olin usein tavannut hänet Pietarissa, hän oli ehkä kaunein nainen mitä olen koskaan nähnyt, ja minä rakastin häntä kuin mielipuoli. Hän tiesi sen hyvin ja nauroi aina ilkkuen minulle — kuinkas muuten, minähän olin ruma ja köyhä niin moniin muihin upseereihin verrattuna. Mutta sinä iltana, jolloin tulin kotiin Hirsipuumiehen omistajana, sinä iltana tapahtui jotain ihmeellistä. Minä istuin ja ajattelin häntä… himoitsin häntä… ja hän tuli minun luokseni huoneeseeni, tuli kuin unissakävijä, ohi miehensä ja tovereitteni huoneiden, vaaroista huolimatta. Minä lankesin polvilleni hänen eteensä ja itkin. Ja kun pidin kädessäni hänen valkoista rintaansa, silloin ajattelin: tähän ympyrään on koko elämän salaisuus kirjoitettu.
Mutta en minä kauaksi aikaa jäänyt sellaisiin ajatuksiin. Tuli hetkiä, jolloin Hirsipuumies sai veren kuohumaan vielä kiihkeämmin suonissani, ja se tapahtui silloin kun minä taistelukentällä voitin sotilaitteni kuolemanpelon ja katseellani pakotin heidät tekemään mahdottomia. Olin mukana kaikilla Venäjän sotaretkillä, kaikissa rajakahakoissa, minä tappelin Saksan lakeuksilla ja Kaukasuksen vuorisolissa, ja nyt minulla ei enää ollut vihollista edessäni satulassa. Sotilaiden ruumiit ja naisten lempi, kaikki muodostui minulle porras-astimiksi, ja minä ylenin. — Yhdeksänkolmatta ikäisenä olin eversti, kolmenkymmenenviiden vuoden iässä oli kenraaliksi-nimitykseni päätetty asia — mutta silloin —
MARIA. Mitä silloin tuli väliin? Sanokaa että se oli —
EVERSTI (keskeyttäen). Ei mitään se ollut. Ei mitään nimeltä mainittavaa. On olemassa tauti, joka saa lihan häviämään ihmisen jäsenistä, ne kuihtuvat ja surkastuvat, kunnes lopuksi on vain kova luu jäljellä kuivan nahan alla. Kuihtumus nousee nousemistaan, kunnes se jonakin päivänä ulottuu liian lähelle sydäntä — silloin on loppu käsissä. Sellainen tauti voi olla ihmisessä muullakin tavoin, näkymättömänä. Se on yhtä kamala ja yhtä vaarallinen.
MARIA. Taudit voidaan parantaa. On vain ajoissa etsittävä apua.
EVERSTI. Sitä parannusta minä olen etsinyt monesta maasta. En säästänyt itseäni enkä rikkauksiani. Turhaa kaikki. Sitten eräänä päivänä otin itse hevoseni tallista, valjastin sen ja ajoin yksinäni pohjoiseen, pohjoiseen, Suomea kohti, Ylä-Grindasta kohti. Päivä päivältä, viikko viikolta, kunnes vihdoin kirkonkylän kellotapuli pisti esiin metsänreunan yläpuolella. Hautausmaan ahteessa hevoseni kaatui, ja viimeisen peninkulman sain käydä jalkaisin. Oli sunnuntaiaamu ja kellot soivat, kuulin niiden äänen jo kauas tielle.
MARIA. Sinä pyhänä minäkin olin kirkossa — Rönnvikin herrasväen kanssa. Kirkkoväki puhui kaatuneesta hevosesta ja vieraasta herrasta, joka jätti rekensä tielle ja käveli eteenpäin. Kovin sitä ihmeteltiin kaikissa penkeissä.
EVERSTI. Ei kukaan tuntenut minua. He tuijottivat minua kuin mitäkin — niinkuin tuijottavat vielä tänä päivänä.
MARIA. Siitä on kulunut kymmenen vuotta, kymmenen pitkää vuotta.
EVERSTI. Niin, ja kuitenkin se saattaisi hyvin olla tapahtunut eilispäivänä. Minusta nähden ei mikään ole muuttunut. Jos minä jotakin etsin — sitä ei ollut täällä. Kaikki on niinkuin silloinkin. (Naurahtaa.) Olemme täällä vain me kaksi, Hirsipuumies ja minä.
MARIA (arasti). Eikö eversti ole koskaan koettanut päästä eroon Hirsipuumiehestä?
EVERSTI. Olen koettanut murskata sitä moukarilla, olen ampunut sitä karbiinilla. Se on ollut masuunissa ja uinut alas monet kosket. Kaikki oli turhaa, niinkuin rabbiini oli ennustanut.
MARIA. Entä eikö ole koskaan ilmestynyt ketään, joka olisi olisi halunnut ostaa sen?
EVERSTI. Sanoppa minulle sinä, joka olet niin varhaisviisas, mikä on ihmisten kesken halvemmassa hinnassa kuin maantieltä poimittu hiekkajyvä?
MARIA (nousee, menee pöydän ääreen ja katselee miettiväisesti Hirsipuumiestä). Sitä ei tosiaan ole helppo keksiä.
EVERSTI (nousee, yhä kiihtyen). Minä en saa lepoa elämässä Hirsipuumiehen takia, ja jos kuolen sen omistajana, en saa rauhaa toisessakaan maailmassa (Kävelee kiivaasti edestakaisin.) Mutta niin ollen, Mari, minä otankin osani viimeiseen kolikkoon asti. Minä olen kirottu ja tahdon ansaita sen. Lattiapalkit ovat liian valkoisia minulle! (Sieppaa mustepullon shifonjeesilta ja viskaa sen lattiaan.) Ja sinä, Mari, en voi säästää sinua, olet ehkä viimeinen ilo, joka minun on maksettava iankaikkisella tuskalla. Silloin kymmenen vuotta sitten minä vannoin, etten enää milloinkaan käytä hyväkseni Hirsipuumiehen voimaa, mutta nyt tahdon tulla valapatoksikin. Ei mitään pidä puuttuman syntiluettelostani. Sinä et ole niin kaunis kuin hän, se ensimmäinen nainen, jonka Hirsipuumies antoi minun valtaani, mutta olet kuitenkin siksi kaunis, ettet pilaa pitkää riviä. Älä yritä paeta, älä huuda apua, se on turhaa. Minä en säästä sinua.
MARIA (astuu askelen taaksepäin, seisoo jäykkänä silmät ummessa). Minulla ei ole muuta elämässä kuin puhtauteni ja rakkauteni. Raiskaa ne, minä annan sinulle luvan siihen. Vastineeksi sinun on annettava minulle Hirsipuumies.
(Pitkä äänettömyys.)
EVERSTI (on peräytynyt). Sinä — sinä tahdot ostaa minut vapaaksi?
MARIA. Tahdon.
EVERSTI (järkytettynä). Ja tarkoitat että tekosi on ihmisten silmissä vähemmänarvoinen kuin maantien pienin hiekkajyvä?
MARIA. En ole nähnyt paljon maailmaa, mutta sellainen on uskoni.
EVERSTI. Ja mitä sinä pyydät itsellesi Hirsipuumieheltä?
MARIA. En mitään. En mitään minä pyydä.
EVERSTI. Mari!
MARIA. Ja nyt, kun toivomus on lausuttu, nyt se kuuluu minulle. (Ottaa Hirsipuumiehen. Eversti rientää esiin sitä estääkseen, mutta Maria pitelee jo taikaesinettä molemmin käsin ja painaa sitä rintaansa vasten.)
EVERSTI. Mari!
MARIA (kummissaan). Katso. (Riemuiten.) Hirsipuumies on hajonnut tomuksi. (Antaa tomun valua sormiensa välitse maahan.)
EVERSTI (katsoo häntä, vaipuu yht'äkkiä lattialle).
MARIA. Christoffer! (Rientää luo, koettaa nostaa häntä ylös.)
EVERSTI (tulee tuntoihinsa). Ei ei, älä yritä, se on liian raskasta sinulle. Annahan minulle päänalus, lapsi. (Maria asettaa tyynyjä hänen päänsä alle, istuutuu lattialle hänen viereensä, ottaa hänen kätensä molempien käsiensä väliin. Äänettömyys.)
EVERSTI (hiljaa). Kuuletko kuinka on hiljaista. Täällä on maailman loppu, tänne kaikki tiet päättyvät. Sentähden minä tulin tänne. On hyvä kuolla äitinsä talossa. (Maria pyyhkii hänen kosteata otsaansa. Äänettömyys.) Kuinka sinä voitkaan antaa minulle anteeksi, Mari?
MARIA (kumartuu hänen puoleensa, kuiskaa). Minä rakastan sinua, Christoffer. Minun täytyy saada sanoa se nyt, ennenkuin sinä kuolet.
EVERSTI. Kätesi, Mari. Pane kätesi otsalleni, kun vaikein tulee. (Hiljaisuus.) Minä kuulen vinninportaiden narisevan äidin askelista, kuulen kuinka avain kiertyy lukossa. Hän tulee herättämään minua, nythän on jo valoisa päivä ja vellikello soi… Ei, ei, se ei ole… vellikello… se on… jotain muuta…
MARIA (hiljaa itkien). Christoffer! (Hän nousee hitaasti, ottaa pöydältä kaksi kynttilää ja asettaa ne molemmille puolille everstin päätä. Kumartuu ja suutelee hänen otsaansa.) Jää hyvästi, Christoffer.
Väliverho.