KOTIINPALUU JA MUITA NOVELLEJA

Kirj.

Runar Schildt

Tekijän luvalla suomentanut

Ilmari Ahma

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.

Frenckellin Kirjapaino Osakeyhtiö

SISÄLLYS:

Aapo Lihamylly. Karamsinin hevonen. Kotiinpaluu.

AAPO

I.

Korkeana kaartui heleä poutainen taivas yli Velkkalan sinä heinäkuun päivänä, jolloin maanviljelysneuvoksen vanhin poika täytti neljännentoista vuotensa.

Aapo seisoi puutarhassa lapioonsa nojaten ja seurasi vihreän lehvistön takaa, kuinka elämä heräsi isossa valkeassa talossa. Kepeä savu nousi keittiön piipusta, hän kuuli kahvikuppien ja tarjotinten kilinää ja näki rullakaihtimien lehahtavan ylös kuin taikavoimalla, niin nopeasti se kävi. Ikkunoita avattiin, ja ne loksuivat haoissaan aamutuulen voimakkaasta paineesta. Äänet huutelivat toisilleen läpi isojen, valoisien huoneiden. Kaikki tämä tapahtui nyt aikaisemmin kuin tavallisesti; neljätoistavuotias Magnus oli utelias näkemään syntymäpäivälahjojansa, ja nuoremmat sisarukset tahtoivat olla alusta asti mukana, jotteivät jäisi osattomiksi mistään makeistenjaosta.

Kyllä hän ällistyy, tuumi Aapo. Sillä Aapo oli yksi niistä harvoista valituista, jotka olivat edellisenä iltana saaneet olla mukana, kun maanviljelysneuvoksen merkillinen lahja Magnukselle tuotiin salavihkaa asemalta.

Herroilla on kummallisia mielijohteita, ajatteli Aapo edelleen. Vaikka hän olisi ollut seitsemän kertaa rikkaampi kuin maanviljelysneuvos — ikimaailmassa ei hänen päähänsä olisi pälkähtänyt heittää rahojansa niin tolkuttoman hassuihin ostoksiin. Mutta kuka niitä herrojen metkuja ymmärtää!

Toinen toisensa jälkeen maanviljelysneuvoksen perheen jäsenet näyttäytyivät ikkunoissa tai verannalla. Lapset nauroivat ja melusivat kuin hullut. Vihdoin he kerääntyivät kaikki isoille portaille, kaiketi vanhempainsa kutsusta. He nähtävästi odottivat jotakin.

Nyt se tulee, arveli Aapo, ja vieläkin hänen täytyi sisimmässään ihmetellä sitä eriskummaista mielikuvitusta, joka oli saattanut keksiä mokoman, ennenkuulumattoman syntymäpäivälahjan. Ja oikein nähdäkseen lasten ja palvelustyttöjen kasvojenilmeet hän siirtyi lähemmä portaita pysytellen kuitenkin pensaiden suojassa.

Lastenhoitajattaren vieressä seisoi Lempi, päivän kunniaksi koristeltuna valkoisella myssyllä ja pitsireunaisella esiliinalla, aivan kuin suurissa kesäkutsuissa, jolloin kaikki pitäjän vallasväet olivat koolla. Hän kuiskaili ja hihitteli ja käyttäytyi kuin olisi ollut päähenkilö. Mitähän se mahtaa olla! kuuli Aapo hänen sanovan, ja siinä ilmeni taas naisten taipumus kavaluuteen ja näyttelemiseen, sillä Aapo itse oli sattunut kuulemaan, miten kuski oli ilmaissut tytölle koko salaisuuden, heti kun he olivat palanneet asemalta. Semmoinen se oli Volanen, Lempiä miellyttääkseen rikkoi arvelematta vaitiololupauksen, jonka oli antanut maanviljelysneuvokselle. No, Lempi, tuumi Aapo, nuo konstit minä kyllä sinusta kitken, jahka päästään kerran niin pitkälle, että meidän molempain nimet yhdessä pudota romahtavat saarnastuolin rappusia alas. Ja hän käänsi katseensa talliin päin.

Aivan oikein. Siellä ne tulivat, kuski ja se kummallinen lahja.

Pyhäliveriinsä puettuna asteli Volanen, pulska, ruskeasilmäinen herraskartanonkuski, täsmällisin ja itsetietoisin askelin isoja portaita kohti. Hänen vierellään tipsutti, suitsista talutettuna, lystikäs pikku aasi vetäen nukkemaisen pieniä korivaunuja.

Lapset seisoivat portailla hetkisen hiljaa ja liikkumattomina hämmästyksestä, mutta kohta puhkesi ilmoille ääretön riemu. Tuossa tuokiossa he olivat kiivenneet vaunuihin. Hymyillen Volanen jätti suitset käsistään, ja sitten alkoi ajo pitkin puistokujaa. Aasi juoksi hyvää vauhtia ja totteli hihkuvaa Magnusta kiltisti. Sisällä vaunuissa istuivat molemmat tytöt nuorin veikko sylissään.

Hilpeä seurue ajoi vain kierroksen puutarhassa ja palasi sitten portaiden eteen, mihin vanhemmat olivat jääneet odottamaan. Magnus hyppäsi vaunuista ja juoksi isänsä luo kiittämään; ilo ja hämmästys olivat panneet hänet niin pyörälle, ettei hän ollut huomannut sitä aikaisemmin. Tytöt jäivät istumaan ja huusivat: Enemmän! Enemmän! Ajetaan kerta vielä! Mennään maantielle, ajetaan Vihreälle sillalle asti.

Iloisiksi he näyttävät tulleen, ajatteli Aapo, mutta yhtä kaikki olisi ollut paljon viisaampaa antaa pojalle oikea hevonen. Onhan kartanossa hevosia aivan liian vähän, kun ryssät ottivat ne kaksitoista vallitöihinsä. Rehusta on pula, ja tuo pieni ryökäle syö varmasti melkein yhtä paljon kuin oikea hevonen tekemättä silti mitään hyötyä.

Hiekka narisi taas pienten vaunujen kirkkaanpunaisten pyörien alla. Lapset tekivät uudelleen kierroksen puutarhassa, mutta tällä kertaa he eivät palanneet portaiden eteen. Kasvihuoneiden luota Magnus pyörsi maantielle, ja huutamalla ja ohjaksia läiskyttämällä hän sai aasin laukkaamaan. Se oli Aaposta sekä säälittävä että naurettava näky; hevonen joka ei ollut mikään hevonen, vaan epäsikiö, jolla oli lehmän häntä ja jäniksen korvat. Halveksivasti nenäänsä tuhauttaen hän ryhtyi vähitellen taas keskeytyneeseen puutarhatyöhön.

Maanviljelysneuvos seisoi vielä portailla. Tuntui kuin hän olisi koettanut painaa ikiajoiksi mieleensä tämän hilpeän kesäisen juhlakuvan, nauravat lapset punakiiltopyöräisissä vaunuissa, jotka vierivät maantiellä kevyiden valkoisten tomupilvien halki, aurinkoinen maisema taustanaan. Hän tunsi itsensä hieman alakuloiseksi ja väsyneeksi, vaikka päivätyönsä oli tuskin alkanutkaan. Sanomalehdet kasasivat pahoja uutisia maassa vallitsevasta tilanteesta, ja naapuripitäjissä jatkui itsepintainen maatyöläislakko, joka uhkasi antaa vuoden laihojen turmeltua, vaikka ihmiset kaupungeissa näkivät nälkää. Hän oli suunnitellut suuria parannuksia ja laajennuksia; vakaumus ja suvun perintämuistot olivat tehneet hänestä innokkaan ja optimistisen isänmaanystävän, joka oli uneksinut ylväitä unia itsenäisen maan omavaraisesta kansasta; nyt hän näki toiveittensa olevan raukeamassa, yksityisten niinkuin yleistenkin. Hän seisoi siinä isiensä talon portailla ja mietiskeli, oliko hänen kannettavakseen joutunut viimeinen näytös ja — siinä tapauksessa — oliko se välttämätön kohtalo vai saattoiko tuhon vielä torjua mielenlujuudella ja kestävyydellä. Mutta kun syyt ja vastasyyt tänään niinkuin ennenkin tuntuivat hänestä painavan jotensakin yhtä paljon, hän karisti raskaat ajatukset mielestään ja meni konttoriinsa tilikirjojen ja meijeriraporttien pariin.

Hetkistä myöhemmin tuli maanviljelysneuvoksetar puutarhaan katsomaan, paljonko siellä oli hyötymansikoita jäljellä. Tapansa mukaan hän tervehti ystävällisesti ja iloisesti Aapoa, tämähän oli kasvanut Velkkalassa hänen silmäinsä alla.

— No, mitä Aapo piti meidän uudesta ajokkaasta?

Aapo epäröi.

— Jaa, mitäpäs minä juuri —

— Oliko Aapo ennen nähnyt aasia?

— Minäkö? Ei, en minä ollut. Järvensivu väittää kyllä, että viime vuonna oli kaupungissa semmoinen posetiivinsoittaja, jolla oli aasi valjastettuna kärryjensä eteen, mutta en minä tullut sitä nähneeksi, niin ettei sitä tiedä onko se totta.

— Niinkö, sanoi maan viljelysneuvoksetar hymyillen, — ja Aapo uskoo vain minkä itse on nähnyt.

— Sen minä olen saanut oppia äidiltäni. Ihmiset valehtelevat niin paljon, hän sanoi, älä koskaan usko, ennenkuin omat silmäsi ovat todistajina ja tuomarina.

— No niin, nythän Aapo on kuitenkin nähnyt aasin läheltä. Eikö näyttänyt somalta, kun he panivat sen laukkaamaan maantiellä?

Aapo ei vastannut heti.

— Meinaan vain näinikään itsekseni, sanoi hän epäröiden, — että oikea hevonen —

— Poni esimerkiksi? Niin, semmoisen me olisimme mieluimmin tahtoneetkin, mutta niitä ei ole helppo saada kädenkäänteessä, ja siksi otimme aasin. Sama hyöty siitä taitaa olla.

Aapo vilkaisi ylös kuullessaan "hyöty" sanan, mutta ei virkkanut mitään. Herrasväki ja köyhä kansa eivät ymmärrä toisiaan, se oli toinen sääntö, jonka äiti oli iskenyt hänen päähänsä eläessään vielä torpparinleskenä Velkkalassa.

— Onko sillä nimeä, tuolla — aasilla? kysyi Aapo hetkisen vaitiolon jälkeen.

— On kyllä. Jolly Boy.

— Jassoo, sanoi Aapo ja hymyili näkymätöntä hymyä. Olihan selvä asia, että tuolla naurettavalla otuksella piti olla naurettava nimikin, jota ei tavallinen kieli pystynyt lausumaan.

Mutta jos Aapo tunsikin alkuperäisen, puhtaasti vaistomaisen vastenmielisyytensä aasia kohtaan kasvavan kaikesta mitä hän näki ja kuuli, niin oli Magnuksen ja hänen sisarustensa ihastus sen sijaan niin suuri, että vanhempien täytyi aamupäivän kuluessa ryhtyä ankariin toimenpiteisiin, ettei poika ajaisi poloista Jolly Boyta kuoliaaksi. Määrättiin kerta kaikkiaan, että ajoretkiä saatiin tehdä vain määrätyillä kellonlyömillä eikä koskaan edemmäksi kuin Vihreälle sillalle. Eikä koskaan laukkaa ylämäessä! lisäsi maanviljelysneuvos.

Jolly Boysta tuli sen päivän suuri puheenaihe Velkkalassa ja ulkotiloilla. Päivällistunnilla ja vielä enemmän illalla parveli tasainen virta uteliaita aasin ympärillä sen seistessä ja heilutellessa häntäänsä lehmien kanssa navetassa. Niin, Jolly Boy oli todellakin sijoitettu lehmien eikä hevosten joukkoon, osittain siksi, että se ulottui mukavammin syömään matalalta rehupöydältä, osittain koska oli tarkoitus, että sen tuli puolestaan tehdä hyötyä vetämällä maitovaunuja meijeriin. Karjatytöt, jotka siten pääsivät rasittavasta ja ikävästä työstä, osoittivat ystävällistä mielialaa pikku aasia kohtaan; muuten oli hiljainen ihmettely vallalla katsojajoukossa.

Volanen, hieno kuski, oli itse nimittäytynyt jonkinlaiseksi Jolly Boyn suojelijaksi ja tulkiksi. Hän, joka muulloin oleskeli ylhäisen eristäytyneenä tilavassa, uudenaikaisessa tallissa ja välkkyvässä silahuoneessa, seisoi nyt koko illan Jolly Boyn vieressä, ja hänen asiantuntevat peukalonsa olivat aikoja sitten kopeloineet pienen harmaan ruumiin kaikki lihakset ja jänteet. Käytellen tiheään ruotsinkielisiä sanoja, jotka käsittämättömyytensä vuoksi tekivät suurenmoisen vaikutuksen läsnäoleviin, hän esitti mielipiteensä Jolly Boyn todennäköisestä iästä ja muutamista sen takajaloissa olevista kyhmyistä, jotka näyttivät osoittavan pattia. Vähääkään epäröimättä hän vastaili lukuisiin kysymyksiin, jotka koskivat aasien elintapoja ja työkykyä. Hänen loputtomista selityksistään olisi voinut luulla, että hän eläissään oli tuskin muuta tehnytkään kuin hoitanut aaseja; itse asiassa tämä oli ensimmäinen, minkä hän oli koskaan nähnyt. Mutta Volanen piti siitä, että sai vastailla kysymyksiin ja antaa tietojensa ja asiantuntemuksensa vuotaa yli hämmästyneen kuulijakunnan. Hän piti myös sievästä Lempistä, joka seisoi karjapiikain joukossa ja hillitsi nauruaan vain siksi, että kuulisi joka sanan hänen selittelyistään — totta kai hänen kaunopuheisuutensa näin ollen kunnostautui paremmin kuin koskaan.

Aapo kuunteli perin vastahakoisesti hänen ehtymätöntä puhetulvaansa ja näki, kuinka hänen kiiluvat, ruskeat silmänsä — oikeat ryssänsilmät! — tulisesti kiehtoivat Lempin pientä täyteläistä vartaloa.

— Niin, kertoi Volanen piittaamatta Aapon itsepintaisten harmaitten silmien pistävistä katseista, — ja sitten on eräs laji, jota sanotaan muuliaasiksi. Otetaan aasi-ori ja tammahevonen, taikka myös otetaan oikea ori ja aasintamma, niin kahden vuoden päästä saadaan muuliaasi, ja se on vahvempi kuin mikään hevonen ja elää monen sadan vuoden vanhaksi. Mutta luonto on järjestänyt niin viisaasti, ettei muuliaasi saa jälkeläisiä, sillä mitäs ihminen silloin tekisi oikeilla hevosilla?

— Voi voi sitä Volasta, kaikki se tietääkin, päivitteli Fiina, väenkeittiön vanha emännöitsijä.

Aapon huulet vetäytyivät puolinaiseen ivahymyyn. Pitäisipä ripustaa hevosloimi Volasen hartioille messukasukan tapaan ja ruveta sanomaan häntä aasipapiksi, ajatteli hän katkerasti. Ei, aasipiispaksi, noin kun se tuossa seisoo ja messuaa ja teeskentelee aasialttarin vieressä.

Ja viivyttyään siinä hyvän aikaa yllyttäen itseään moisilla ajatuksilla hän ei lopuksi enää voinut estää sappeansa kuohahtamasta.

— Aasi on helvetin elävä, sanoi hän yht'äkkiä kovalla äänellä ja sylkäistä ruiskautti Jolly Boyn jalkojen väliin. — Niin minä olen oppinut ja niin se taitaa ollakin.

Lempi tirskahti ja nyhjäisi erästä karjatyttöä kylkeen.

— Kuules Aapoa, hän sanoi. — Pienillä linnuilla näyttää väliin olevan leveä nokka.

Emännöitsijä Fiina loi pullean olkapäänsä ylitse halveksivan silmäyksen Aapoon.

— Kuka Aapolle on semmoista opettanut? kysyi hän.

Aapo ei aikonut ensin vastata. Hän seisoi ja tuijotti hatarilla silmillään lihavaa, itsetietoista eukkoa, joka syyttä suotta kävi hänen kimppuunsa ja koetti saattaa hänet pulaan. Mutta kun Fiina uudisti kysymyksensä ja useat muut siihen yhtyivät, taipui hän lopuksi avaamaan suunsa:

— Kukako minulle on sellaista opettanut? Äitimuori tietysti, ja koulussa saa kuulla samaa, jos kellä on korvat joilla kuulee.

— Mitä ihmeen koulua sinä olet käynyt? sanoi Fiina nauraen. — Minun lapsena ollessani saatiin kuulla ihan saarnastuolista, että Jeesus tuli Jerusalemiin ratsastaen aasilla —

— Aasintamman varsalla, oikaisi Tilda, maanviljelysneuvoksen vanha kyökkäri.

— No niin, se on tiemmä sama asia, vastasi Fiina hieman loukkaantuneena oikaisusta. — Ja koska kerran Jeesus saattoi ratsastaa aasilla, niin ei aasi mahda olla mikään helvetin elävä, vaan kunniallinen juhta, jonka pitäisi kelvata niinkin suurelle herralle kuin Aapolle.

— Ratsuksi, lisäsi Lempi tirskuen.

— Ehkä tahdot koetteeksi ratsastaa sillä tässä meidän nähtemme? ehdotti Volanen vilkkaasti. — Kierros puutarhan ympäri, mitä?

— Tai jos yksin tein ajaisit kirkonkylään asti, jatkoi Lempi yleisen suosion kannustamana. — Mutta se taitaa riippua aasista enemmän kuin Aaposta, ne kuuluvat pitävän oman päänsä ja pysähtyvän milloin mielensä tekee. Aapo saa olla hyvillään, jos se ei paiskaa häntä ojaan.

Kaikki nauroivat ääneen. Pelkkä ajatus, että näkisivät Aapon istuvan kyyryllään Jolly Boyn selässä, tuntui heistä äärettömän lystikkäältä.

Näin kävi aina. Heidän pilansa kärki kääntyi aina Aapoon, ikäänkuin muuta naurettavaa ei olisi ollut koko Hämeenmaassa. Hän oli siihen tottunut, mutta hän puski nyrkkinsä niin voimakkaasti housuntaskujen pohjaan, että vuorikangas ritisi, ja hänen huulensa puristuivat tiukasti yhteen pidättäen sanoja, jotka lausuttuina olisivat panneet kenet tahansa pelkäämään.

Toistaiseksi hän piti kuitenkin parempana olla vaiti.

II.

Muutamia viikkoja oli Magnuksen ja hänen siskojensa suurimpana ilona ajelu Jolly Boylla ja korivaunuilla, mutta sitten se ei ollut enää uutta eikä aivan yhtä hauskaa. Heidän itsensä sitä huomaamatta kävivät retket vähitellen yhä harvemmiksi ja lyhyemmiksi; vanhempain ei kohta enää tarvinnut varoittaa heitä rasittamasta liiaksi leikkitoveriaan ja ajokastaan. Hylätyt leikit tulivat jälleen käytäntöön, marjapensaat ja hedelmäpuut pidättivät heitä yhä enemmän puutarhassa, ja syksyn tullen alkoi läksyjenluku kotiopettajan johdolla uudelleen. Kävi ilmi, että he olivat tavallisuuden mukaan unohtaneet aivan suunnattomasti kesäloman aikana; päivät päästään Magnus sai ahertaa oppitunneilla ja kertauksissa korjatakseen vauriot ja päästäkseen jonkun vaivaisen askelen lähemmäksi ylioppilaslakkia, joka loisti kaukaisessa etäisyydessä, mutta joka täytyi saavuttaa, ja ilman turhaa viivytystä — se oli isän sana.

Niinpä Jolly Boy sai yhä useammin seisoa toimettomana navetassa, lukuunottamatta niitä lyhyitä hetkiä aamulla ja illalla, jolloin maito ajettiin meijeriin.

— Tämä tuntuu oikeastaan tuhlaukselta, sanoi maanviljelysneuvos eräänä kauniina päivänä. — Jolly Boyn pitää ruveta tekemään enemmän hyötyä. Me kehoitamme väkeä säästämään sekä eläinten että ihmisten ruokaa ja itse kuitenkin ruokimme hyödytöntä suuta. Se ei käy päinsä.

Tämän sanoessaan ei maanviljelysneuvos ollut vielä saanut kuulla, että Yhdistyksessä oli jo kiivaasti käyty hänen kimppuunsa, joka eli ylellisyydessä ja syötti aaseja ja koiria Velkkalassaan, vaikka köyhät kaupungeissa ja monin paikoin maallakin nääntyivät nälkään. Varapuheenjohtaja Räsänen oli esittänyt tämän kuvaavan näytteen yliluokan raa'asta ja sydämettömästä hävityssodasta aliluokkaa vastaan niin kiihkeästi ja niin erinomaisen havainnollisesti, että Velkkalan Aapo ja rengit olivat palanneet kotia mielessään jonkun verran hämärä, mutta samalla unohtumaton kuva Velkkalasta paikkana, missä vilisi porvarillisia verenimijöitä ja lihavia aaseja, puhumattakaan koirista, jotka muristen vartioivat kaikkea sitä vääryydellä hankittua omaisuutta.

Mutta maanviljelysneuvos keskusteli pehtorin kanssa, mitenkä Jolly Boyn työvoimaa parhaiten voitaisiin käyttää hyödyksi, ja he sopivat asiasta pian. Aasi oli annettava Aapon käytettäväksi puutarhan suurissa syystöissä, jotka menneinä vuosina olivat vaatineet hevosen pitkiksi ajoiksi.

Pehtori antoi määräyksensä puutarhurille ja puutarhuri edelleen Aapolle.

— Taidatte aikoa pitää minua pilkkananne, sanoi Aapo, — mutta siitä ei tule mitään. Minä olen siihen liian viisas. Koettakaa onneanne muualla, missä on vähemmän ymmärrystä.

— Luuletko sinä ettei meillä ole tärkeämpää tehtävää kuin kujeilla sinun kanssasi, sanoi puutarhuri, joka sattui olemaan huonolla tuulella. — Asia on niin kuin sanoin. Pane toimeksi vain!

Aapo nauroi.

— Ei, jättäkää nyt tuo, minä en ole niin tyhmä kuin te kaikki tunnutte luulevan ja niinkuin ehkä näytän — mutta minkäs ihminen mahtaa ulkonäölleen? Ei, ihminen ei voi ulkonäölleen yhtään mitään, se on Jumalalta, niinkuin sanassa sanotaan, vaikka väliin täytyy melkein uskoa, että piru on jollain kumman tavalla ollut sormineen mukana pelissä, niinkuin esimerkiksi kun näkee tuon Tallukas-Kallen. Mitä minuun tulee, niin minussa taitaa olla vähän Jumalan käsialaa ja vähän pirun, ehkä puoliksi kumpaakin, mutta kyllä näkö teitä pettää pahasti, jos luulette, että minä ilman muuta astun takajalkoineni tuohon aasinloukkuun, jonka te olette minulle virittäneet.

— Mitä perhanaa! kiljahti puutarhuri. — Jollet usko minua, niin kysy pehtorilta.

E-ei, tuumi Aapo, niin yksinkertainen en ole. Tuon ne ovat yhdessä keksineet kyökissä saadakseen takanapäin nauraa minulle, mutta sitä he saavat odottaa.

Ja hän meni talliin hakemaan hevosta puutarhakärryjen eteen.

— Seis vähän! huusi Volanen, silahuoneesta, missä hän sulasta ylpeydestä par'aikaa kiilloitti käyttämättömiä loistovaljaita, joissa oli vaakunat ja kruunut ja hopeahelat. — Täältä ei anneta enää hevosia puutarhatöihin, maanviljelysneuvos on määrännyt, että sinä saat tästedes pidellä aasin hännästä, ettäs tiedät.

No no, tuumi Aapo, sinä olet tietysti mukana juonessa minua vastaan, sehän minun olisi pitänyt heti ymmärtää. Taidatkin olla ihan alku ja juuri, kun kaikki ympäri käy, noine viekkaine ryssänsilminesi. Mutta maltahan, vielä se masennetaan sinunkin röyhkeytesi.

Hänessä kuohui kiukku, ei siksi, että hän olisi hetkeäkään ottanut heidän sanojansa toden kannalta, vaan siksi, että itse pila tuntui hänestä perin sopimattomalta. Tehdäkseen julkeasta kujeesta lopun ja saadakseen välttämättä tarvitsemansa hevosen hän ei kuitenkaan voinut muuta kuin kääntyä pehtorin puoleen.

Hän koetti hillitä itseään mikäli mahdollista ja selitti todenmukaisesti koko asian juurta jaksain, varoen jättämästä pois ainoatakaan sanaa, mikä oli puolelta tai toiselta tullut lausutuksi tässä mieltäkuohuttavassa jutussa. Volasen hävytöntä huudahdusta Aapon oli hyvin vaikea saada suustaan; viha valtasi hänen äänensä pannen sen melkein särkymään.

Pehtorin täytyi hymyillä Aapon muotoa ja kummallista äänensävyä.

— Kuulehan, Aapo, vastasi hän, — kyllä asia on niinkuin puutarhuri sanoi. Toiset olivat oikeassa, sinä se olet erehtynyt. Tästedes saat mennä karjapiioilta pyytämään lainaksi sitä pikkuista harmaata lehmää, jonka paikka on lähinnä vasikkakarsinoita.

Aapo seisoi kuin metallista valettuna. Tuli ja leimaus! Joko oli pila taitavasti järjestetty oikein jaetuin osin, niinkuin silloin kun Yhdistyksellä näyteltiin teatteria ja itse pehtorikin oli mukana, tai sitten — — tai sitten — — Ei, ei, se ei ollut mahdollista. Tehdä hänestä aasinajaja, Jumalan ja ihmisten naurun aihe, niin kuulumatonta häväistystä ei kukaan toki uskaltanut hänelle tuottaa, ei edes maanviljelysneuvos, joka omissa silmissään oli semmoinen kaikkivaltias porho.

— Tämä näyttää olevan halpamaista pilaa, sanoi Aapo arvokkaasti, — se on kyökissä keitetty, ja Volanen on pidellyt kauhasta likaisella kädellään, huomaan.

Pehtori kävi totiseksi.

— Sinä erehdyt täydellisesti, Aapo. Maanviljelysneuvos antoi eilen siitä määräyksen, niin että kyllä tässä on toteltava. Pitäähän sen elukan tehdä jotakin hyötyä puolestaan, kun nyt kerran olemme saaneet sen niskoillemme, ja sinun köykäisiin puutarha-ajoihisi se on aivan kylliksi vahva. Hevoset tarvitaan paremmin muualla.

Pehtori ei näyttänyt suinkaan laskevan leikkiä, se Aapon täytyi mielessään myöntää. Mutta, toisekseen, hän oli hymyillyt, kun ensin tuli puhe hevosesta tai aasista — — Kenties hän sittenkin — — Oh miten oli, asia oli nyt saanut semmoisen käänteen, että Aapon täytyi ottaa siitä perinpohjainen selko. Tässä ei ollut paluutietä eikä oikoteitä, hänen täytyi puhua painavia sanoja maanviljelysneuvokselle, ja sitten kohtalo sai määrätä loput.

Tähän aikaan päivästä maanviljelysneuvos tavallisesti oli konttorissaan. Aapo pistäytyi varmuuden vuoksi keittiöön tiedustelemaan.

Erään ikkunapöydän ääressä tilavassa keittiössä seisoi Lempi vaalea hame yllään ja kuivasi astioita; lasit pyörivät nopeasti hänen vikkelissä sormissaan.

— No, Aapo, sanoi hän kurillaan, — joko pian saadaan nähdä sinun ratsastavan aasintamman varsalla? Niin täällä talossa hokevat.

Aapo synkistyi.

— Jätä tuollainen jumalaton puhe ja pilkka, sanoi hän ankarasti.

— Oletko sinä jumala, Aapo, ettei sinun kanssasi saa leikkiä laskea?

— Sinä tiedät hyvin mikä minä olen ja mikä minusta tulee, sanoi Aapo painokkaasti.

— Äläs, kuinka minä sen tietäisin. Kerro, kerro, mehän ollaan tässä kahden, ei ole ketään kuulemassa. Onko se jotakin hyvin hienoa?

Aapo katseli tyttöä sanattomana.

— Onko maanviljelysneuvos konttorissa? kysyi hän toisella äänellä.

— On kai, jollei hän ole valjastamassa aasia sinulle.

Aapo hymyili karmeata hymyä.

— Ennenkuin se tapahtuu, että minä astun aasinhännän takana, saatte nähdä Volasen vetävän minun kärryjäni, taikka itsensä maanviljelysneuvoksen, niin, juuri hänen itsensä. Minä en pelkää! Ne jotka nyt nauravat, saattavat pian itkeä. Tämä on hengenasia —

— Suu kiinni! tiuskaisi Lempi vilkaisten ruokasalin ovea kohti. Sillä vaikka hän tiesikin, että Yhdistyksessä usein uhkailtiin maanviljelysneuvosta, piti hän kuitenkin sopimattomana, että sellaista tapahtui täällä hänen omassa keittiössään. Muuten Lempi oli kerta kaikkiaan julistautunut puolueettomaksi päivän suuressa kiistakysymyksessä eikä halunnut millään ehdolla sotkeutua ikäviin selkkauksiin.

Aapo läksi. Mutta nyt oli valmiina se juomapanos, joka oli hänessä käynyt ja kuohunut tämän viimeisen puolitunnin ajan hänen kulkiessaan kuin narri toisen luota toisen luo, eikä hän voinut auttaa, että se läikkyi ylitse samassa kuin hän astui konttorin kynnyksen yli ja näki maanviljelysneuvoksen välkkyvät silmälasit.

— Minä tahdon oikean hevosen ajoihini! karjaisi hän tervehtimättä ja ilman minkäänlaista esipuhetta.

Maanviljelysneuvos nosti silmänsä hieman ihmeissään. Tämä tapa huutaa asiansa ovesta ällistytti häntä ja tuntui hänestä jotenkin sopimattomalta.

— Mitä Aapo haluaa? kysyi hän ja hypisteli tapansa mukaan silmälasiensa sankoja.

— Minä vaadin hevosta sen kirotun aasin sijaan! huusi Aapo.

— Miksi Aapo huutaa? sanoi maanviljelysneuvos ankaralla äänellä.

— Huudan että kuuluisi. Ja jollei tästä ole apua, niin minä kiljaisen niin että kuuluu taivaaseen asti! Minä olen liian hyvä kulkemaan aasin hännässä, minun pitää saada oikea hevonen!

Maanviljelysneuvos nousi ja pani kätensä selän taakse. Oliko poika ihan hullu?

— Pitää ja pitää ja pitää. Aapon pitää ennen kaikkea käyttäytyä ihmisiksi täällä konttorissa. Taikka voi käydä niin, että Aapo ajetaan ulos.

Aapo hengitti raskaasti.

— Antaa tulla, huusi hän. — Minä en pelkää. Passaa vain astua esiin! Mutta hevonen minun pitää saada, vaikka henki menisi. Virma tai Hupsu tai joku niistä muista, joita minulla on ennen ollut. Se on viimeinen sanani, sen päälle otan vaikka herranehtoollisen, jos siksi tulee!

— Ja minun viimeinen sanani on, että Aapo menee nyt oitis navettaan, valjastaa Jolly Boyn ja rupeaa työhön. Marraskuun ensimmäiseen päivään saakka Aapo on minun palveluksessani ja tottelee minun käskyjäni. Talo määrää juhdat ja työkalut. Mitä Aapo aikoo tehdä laillisen muuttopäivän jälkeen, ei kuulu minuun, mutta siihen asti määrään minä. Mars!

— Jeesus! kiljahti Aapo läähättäen. — Peruuttakaa tuo, taikka tapahtuu onnettomuus!

Punainen usva sumensi hänen silmänsä, esineet tuntuivat pyörivän huoneessa, ja hänellä oli yksi ainoa ajatus: nyt minun puukkoni lentää tupesta ja uppoaa hänen rintaansa vartta myöten.

Mutta ennenkuin tämä ehti tapahtua, hän tunsi yht'äkkiä tuulenhenkäyksen kuumilla kasvoillaan ja huomasi seisovansa portailla. Maanviljelysneuvos oli tarttunut häneen voimakkaalla kourallaan, taluttanut hänet ulos huoneesta ja sulkenut ovensa.

Puistokujan lehmukset marssivat kiireesti Aapon ohitse. Niiden tuuheat latvat muodostivat ikäänkuin tunnelin, jonka suussa etäällä loisti kirkas valo; aurinko siellä helotti niityille ja maantielle. Aukko laajeni laajenemistaan, ja nyt hän seisoi yht'äkkiä keskellä päivänpaistetta.

Hän pysähtyi tuokioksi. Miks'en minä iskenyt häntä? kysyi hän itseltään, ja ajatus, että hän kääntyy takaisin ja panee tuumansa toimeen, vilahti äkkiä hänen sekavissa aivoissaan. Mutta siitä ei kuitenkaan tullut mitään; kun hän vihdoin oli päässyt sen verran tolkulleen, että kykeni tajuamaan asemaansa, hän huomasi kulkevansa ripein askelin maantietä kirkonkylää kohti.

Vasemmalla oli kauppapuoti mäentöyräällä; sen ikkunan alla paistoi keltainen kirjelaatikko, ja portin pielessä seistä kyhjötti veltosti hevonen tyhjine turunrattaineen. Nyt sinulta, kauppias, yksi ostaja menee. Kolme markkaa ja viisikymmentä penniä olen velkaa sinulle, Virtakallio, mutta paljonkohan sinä oletkaan vuosien kuluessa nyppinyt minulta kalliilla tupakallasi ja huonoilla paidoillasi; eikö tuo vastanne saatavaasi. Niin ajatteli Aapo, ja kun hän kohta sen jälkeen sivuutti Yhdistyksen talon, täytyi hänen kaihomielin muistella niitä monia hauskoja hetkiä, jotka hän siellä oli viettänyt. Hyvästi nyt, tänne minä en tule enää koskaan; pitää lähteä niille vieraille seuduille, joista markkinamiehet ja mustalaiset puhuvat. Sinun kättäsi, Räsänen, tahtoisin mielelläni pudistaa, sinä olet aina ollut reilu minua kohtaan, mutta näin vain täytyy hiipiä pois ystävien ja tuttavain luota kuin mikäkin kanan varas. — Kuulakka syysilma väreili maiseman yllä, harjujen laelta Aapo näki kaukaisten järvien kimallusta, ja katkeamattoman metsäkehän puunlatvat piirtyivät terävinä lasimaista taivasta vasten. Rantojen tummanvihreässä havumuurissa näkyi paikoitellen kylmänkellastamia koivunlatvoja ikäänkuin vaaleita liekkejä. Hyvästi, hyvästi, ajatteli Aapo, nyt minä menen niin pitkälle kuin maantietä riittää, eikä kukaan tiedä mitä siellä vastaan tulee. Ehkä siellä ei ole järviäkään eikä metsiä, mutta mentävä on yhtä kaikki. Ei auta surra, sillä semmoinen on ihmisen elämä; mitä ihminen muuta on kuin viheliäinen pölkky, jota laineet heittelevät sinne tänne.

Pieni kivi rapsahti Aapon saapasvarteen. Kummastellen hän nosti päätään; hän ei ollut potkaissut sitä maantien sorasta, sen täytyi olla heitetty. Hänen edessään luikersi ruskeanharmaja maantie kuoppineen ja syvään syöpyneine pyöränjälkineen, mutta se oli tyhjä, ei yhtään ihmistä näkyvissä.

— Hei, Aapo, mitä asiaa sulla on kirkonkylään näin keskellä viikkoa? kuului jostakin läheisyydestä.

Aapo tunsi heti Räsäsen äänen. Hän pysähtyi äkkiä ja tähyili tarkemmin. Kas siinä! Kaltevalla ruohikkorinteellä tien vieressä erään kiven takana Räsänen lojui vatsallaan; paperossi niinkuin tavallista retkotti hänen vasemmassa suupielessään. Hän tuki käsillään leukaansa ja tähyili tutkivasti Aapon totisia kasvoja.

— Olipa hyvä että tapasin sinut, sanoi Aapo. — Tässä vast'ikään sinä vielä näit minun pistävän tanssiksi ja pitävän hauskaa Yhdistyksellä, mutta tänään näet minut viimeisen kerran. Niin kummasti voi tässä maailmassa käydä.

— Ohoo, sanoi Räsänen ja kömpi istualleen, — onko nimismies kintereilläsi, koska painelet niin hiivatinmoista hamppua?

— Ei, vastasi Aapo, — vapaaehtoisesti ja syyttömänä minä lähden tieheni. Tappo jäi tekemättä, miten lie niin sattunut.

Ja hän kertoi mitä hänelle oli tapahtunut tänä kohtalokkaana päivänä.

— Vai niin, virkkoi Räsänen miettivästi ja taputteli maata kädellään, jonka selkään oli tatuoitu ankkuri muistoksi hänen olostaan puolimatruusina eräässä raumalaisessa purjealuksessa. — Ja nyt sinä aiot lähteä pois ainaiseksi?

— Siltä tuntuu, vastasi Aapo. — En ole ehtinyt vielä ajatella tätä asiaa oikein juurta jaksain, mutta ymmärräthän, etten minä hyvällä rupea nielemään kaikkia aaseja ja kameeleja, joita ne tahtovat minulle syöttää.

— Et tietysti, se on selvä, tuumi Räsänen, — ihmisellä on toki ylpeytensä, köyhälläkin. Ai ai niitä herroja, ne leikkivät tulella eivätkä ymmärrä mitä kello on lyönyt. Semmoinen se on kirkkoherrakin. Aina kun hänen on lisättävä minulle palkkaa, niin sen kitupiikin mieltä kirvelee kovasti. Ja paljonko tässä sitten saa kaikista vaivoistaan? Tuskin sen vertaa kuin menee puolipohjiin. Niinpä minä lojunkin tässä anturat taivasta kohti; sillä tavoin ne eivät ainakaan kulu.

Aapo istuutui kivelle, joka äsken oli kätkenyt taakseen Räsäsen. Ajatuksissaan hän kulki jälleen puutarhurin luota Volasen luokse, pehtorin luota maanviljelysneuvoksen puheille. Hänen mielensä alkoi taas käydä ja kuohua.

— Saamari, kun oikein ajattelen tätä juttua…

— Niin, sanoi Räsänen, — aiotko tosiaankin jättää sen kostamatta ja unohtaa kaikki vääryydet kuin mikäkin kiltti mammanpoika?

Aapo sylkäisi.

— Kun minä en ehtinyt saada puukkoa esille, ennenkuin se piru oli tyrkännyt minut ulos ja sulkenut ovensa… Meinaatko että minun pitäisi mennä takaisin ja antaa sille päihin, niin että nikahtaa siihen paikkaan silmälaseineen ja kaikkine prameuksineen?

— Nyt sinun ei pidä hätiköidä, Aapo, vastasi Räsänen innokkaasti. — Tietysti sinun on mentävä takaisin, mutta anna puukon odottaa koreasti toistaiseksi. Miksi hankkisit itsellesi vankeutta sellaisesta, jonka saat pian tehdä ilmaiseksi! Vielä vähän aikaa meidän pitää olla siivolla ja kärsiä ja ajaa herrojen aaseja, mutta sitten täällä alkaa eri tanssi. Suuret ajat ovat tulossa, sen verran voin sanoa sinulle ilmaisematta salaisuuksia. Sinähän tiedät, että minä istun johtokunnassa, ja me saamme tietoja Helsingistä monta kertaa viikossa. Siellä takovat hiljaa ja tyynesti. Mutta kun kaikki on selvänä, silloin me tarvitsemme tässä pitäjässä juuri sellaisia miehiä kuin sinä olet, Aapo. Siksi minun mielestäni sinulla ei ole oikeutta lähteä pois, vaan velvollisuutesi on jäädä tänne ja olla apuna isossa pyykinpesussa. Ja silloin sinulla on mainio tilaisuus pestä omatkin riepusi, aasirievut ja muut. Aapo oli vaiti pitkän aikaa, mutta syvällä hänen harmaissa silmissään syttyi kipinä.

— Ethän sinä valehtele, Räsänen, sanoi hän vihdoin, — neuvothan minulle vain parasta? Vannotko, etten minä turhaan palaa Velkkalaan, vaan että saan pian maksaa sen aasihäpeän?

— Verikorkoineen! vastasi Räsänen empimättä. — Minä lupaan, ettei sinun tarvitse odottaa turhaan, ja ihmettelenpä suuresti, jollemme sinä ja minä ennen kevään tuloa omista kumpikin lihavaa kappaletta Velkkalan tiluksia.

— Annatko minulle kätesi siitä? kysyi Aapo juhlallisesti.

— Verikorosta, annan, vastasi Räsänen ja lisäsi nauraen: — Saat molemmat kourat, vieläpä jalatkin, jos tahdot.

Hän ojensi vaaleakarvaisen kätensä, jossa toivon sininen ankkuri ennusmerkin tavoin kuvastui selvästi Aapon tutkiviin silmiin.

III.

Aapo oli ollut kateissa useita tunteja, ja kun tämä tunnettu suursyömäri ei ilmestynyt päivällispöytään, otaksuivat monet, että hän oli karannut talosta päästäkseen alistumasta aasinajajaksi. Miksi hän oli moisen pikkuseikan pannut niin pahakseen, ei oikein ymmärretty, mutta kun kaikki huomiot koottiin yhteen, täytyi kuin täytyikin olettaa, että Aapo oli tosiaan lähtenyt karkuteille.

Herätti sentähden jonkun verran huomiota, kun Aapo neljän tienoissa astui navettaan, irroitti Jolly Boyn ja valjasti sen rattaiden eteen. Ei sanaakaan päässyt hänen huuliltaan, ei edes pienintä haukkumasanaa, ja hänen kasvoistaan oli vaikea lukea mitään.

Samoin kävi sitten päivä päivältä, viikko viikolta.

Hänen paluunsa syistä lausuiltiin erilaisia arveluja. Fiina ja Tilda tuumivat, että hän oli tarkemmin mietittyään alkanut pelätä, että hänet otetaan kiinni ja palautetaan kruununkyydillä, mutta tämä selitys vain osoitti, kuinka vähän nuo molemmat eukot ymmärsivät sitä uutta aikaa, joka läheni päivä päivältä Pietarista ja Helsingistä käsin. Nyt ei tosiaankaan ollut enää puhetta muuttopäivistä eikä kruununkyydeistä! Ei, ja ymmärtäväiset pitivätkin paljoa todennäköisempänä, että Aapon oli ollut mahdoton erota Lempin läheisyydestä, hänhän kulki ja kuvitteli jotain hassua tytöstä ja itsestään. Taikka sitten hän oli kukaties pelästynyt ajatellessaan kaikkea sitä tuntematonta, mitä hän saattoi kohdata vierailla seuduilla; asian laita oli näet niin, ettei Aapo ollut eläissään käynyt kauempana Velkkalasta kuin kirkonkylässä ja rautatieasemalla.

Aapolta itseltään ei heltinyt minkäänlaista selvitystä. Hiljaisempana ja umpimielisempänä kuin koskaan ennen hän teki tehtävänsä, muuten kaikkien mieliksi. Puutarhuri kiitteli häntä usein. Maanviljelysneuvos ei voinut muuta ymmärtää kuin että Aapo tahtoi hiljaisella uutteruudellaan hyvittää sopimatonta käyttäytymistään konttorissa, ja hän päätti antaa Aapon jäädä palvelukseen ensi vuodeksi, jos hän itse halusi. Ja kävi niin, että Aapo halusi jäädä; hän ei edes vaatinut sanottavaa palkankoroitusta.

Hänen kaikenpuolinen sävyisyytensä herätti yleistä hämmästystä. Ei mikään näyttänyt enää saavan häntä pois suunniltaan. Kun väki ei koskaan oppinut ääntämään Jolly Boyn nimeä ja sen sijaan alkoi muitta mutkitta nimittää aasia Aapoksi, niin hän sieti sen ääneti ja kärsivällisesti, vaikka yhteinen nimi tietysti aiheutti monia naurettavia ja ihmis-Aapon kunnialle käypiä sekaannuksia. Ei hän tuntunut mitään välittävän siitäkään, että meijeritytöt iltasilla väijyivät häntä nurkkien takana maanitellen mitä erilaisimmissa äänilajeissa tähän tapaan: Aapo, Aapo, Aapo! Tule Harmo, tule jo, tule jo! Aapo, Aapo, Aapo!… Järkähtämättömänä kuin suljettu, vahva-hakainen kirja hän kulki omia teitään.

Tietysti hän kohtasi useinkin Lempin, mutta oli tyyten lakannut puhuttelemasta häntä. Kunnes sitten yht'äkkiä, eräänä lokakuun päivänä, astui hänen luokseen ison puistokujan portilla ja juhlallisesti, ikäänkuin ottaen luonnon todistajakseen, kysyi häneltä, milloin hän mieluimmin halusi heidän häänsä vietettäviksi.

Lempi seisahtui hölmistyneenä.

— Tarkoitatko sinä? — — Tarkoitatko että menisin kanssasi avioliittoon oikein todella? Oikein papin vihkimään, niin että pitää?

Aapo nyökkäsi.

— Papin tai pirun tai hänen päälukkarinsa, mutta niin että pitää.

Lempi tekeytyi miettiväisen näköiseksi.

— Niin, tuumi hän silmiään siristellen ja tirkisti Aapoa, — eihän kyllä olisi hullumpaa olla naimisissa sellaisen jyryn miehen kanssa kuin sinä olet, ja oikeastaanhan minä olen tätä hetkeä jo kauan odottanutkin, mutta luulen sentään, että minun täytyy vastata kieltävästi. Teen sen vertavuotavin sydämin, mutta katsos, minua niin peloittaa.

Aapo astui pari askelta lähemmäksi.

— Mikä sinua peloittaa? kysyi hän ilahtuen, sillä hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi murtamaan kaikki esteet, joita syrjäiset kadehtijat saattoivat asettaa hänen onnensa tielle.

Lempi viivytti hiukan vastaustaan. Hän seisoi siinä veikistellen pää kallellaan.

— Niin, minua peloittaa, että me saamme lapsia, joilla heiluu aasinhäntä, sai hän sanotuksi, ennenkuin vaivoin hillitty nauru purskahti valloilleen, ja vilahduksessa hän katosi marjakuusiaidan taakse.

Aapo seisoi tyynenä paikallaan.

Juokse, juokse, jos se sinua huvittaa, ajatteli hän, pian sinä ja minä kuitenkin lepäämme yhdessä herrojen untuvapatjoilla.

Illalla Aapo jutteli Räsäsen kanssa Yhdistyksen kokouksen jälkeen pitempään ja tuttavallisemmin kuin koskaan ennen.

— Pian, pian, rauhoitteli Räsänen hymyillen.

Kun suurlakko puhkesi marraskuussa, niin Aapo tietysti uskoi, että luvattu hetki oli koittanut, ja hänen pettymyksensä oli suuri, kun lakko pian raukesi tuottamatta kouraantuntuvia tuloksia. Jopa hän oli hetkisen taipuvainen epäilemään koko Räsäsen lupauksia.

— Sinä olet lapsellinen! huudahti Räsänen. — Viisaammat miehet kuin sinä ja minä ovat näissä asioissa takana. Jos he ovat päättäneet odottaa, niin siihen on pätevät syyt. Eihän pari kuukautta sinne tai tänne mitään merkitse.

Vihdoin se saapui, täyttymyksen hetki, unohtumaton tammikuun ilta. Asemalta päin tuli mustasta tien kidasta rivi tummia kulkusettomia rekiä. Sydän jyskyttäen Aapo seisoi makasiinin nurkalla katsellen aseellisten miesten mustaa ryhmää, joka verkalleen saartoi vanhan valkean talon. Pian koirat kiemurtelivat hangessa selkäranka pyssynperällä ruhjottuna, ja päätyseinän reiässä roikkuivat katkaistujen puhelinlankojen päät. Kas niin, hyvä herrasväki, koettakaapa nyt kutsua apua!

Kaikki talon ovet natisivat yht'aikaa kumahtavista iskuista. Nyt he olivat sisällä —

Aapo juoksi esiin tuskan vallassa. Mitähän jos ne heti — jos joku vieras —

Mutta ei. Hänen levottomuutensa näyttäytyi aiheettomaksi. Tämän punakaartilaisjoukon johtaja, eräs seppä asemakylästä, julisti, että maanviljelysneuvos oli kansan vanki, ja koska hän oli takavuosina niin kovasti hommannut saadakseen aikaan uuden köyhäintalon, oli hänet sijoitettava nyt sinne siksi aikaa kuin hänen rikoksiansa tutkittiin. Sen sijaan oli pitäjän köyhät ja punaiset joukot majoitettava Velkkalaan, se oli oikeudenmukainen vaihto.

Seuraavana päivänä Aapo seisoi vahdissa köyhäintalon edustalla punainen nauha käsivarressa ja valtava kokardi lammasnahkalakissaan. Hänen oikea kätensä puristi venäläistä kivääriä, johon oli kiinnitetty veitsipistin, ja hänen valppaat silmänsä hellittivät tuskin hetkeksikään sen huoneen ikkunoista, jossa hänen vankinsa asteli edestakaisin kädet selän takana ja kasvot hyvin totisina.

IV.

Säteilevässä maaliskuun auringonpaisteessa ajoi kolme rekeä köyhäintalonmäeltä jään poikki talvitielle, joka johti Velkkalan metsien halki rautatieasemalle. Ensimmäisessä istuivat maanviljelysneuvos ja Räsänen sekä Aapo kuskina.

— Kenen käskystä tämä siirto tapahtuu? kysyi maanviljelysneuvos.

— Esikunnan, vastasi Räsänen ärtyisästi.

— Tuleeko jonkinlainen uudistettu tutkinto, vai mikä on tarkoituksena?

— Sinut kai sekä tutkitaan että tuomitaan, vastasi Räsänen, ja tämä sinuttelu ilmaisi äänensävyllään voitonriemua, ikäänkuin hän olisi vetänyt vihollisensa lokaan.

Maanviljelysneuvos nojautui takakenoon reessä. Hänen katseensa kiintyi maantiehen, joka säihkyvien lumivallien reunustamana luikerteli Velkkalan ohitse, kirkonkylän sivuitse, pohjoiseen, pohjoiseen, aina sinne valkoisten rintamalle. Enpä saanut nähdä heidän tulevan sitä tietä, ajatteli hän. Suomen armeijan.

Oli mainio rekikeli, ja pian he olivat jättäneet taakseen lumilakeuden äärettömän kimmellyksen. Metsä sulki heidät sinertävään puolihämärään.

Siellä oli ihmeellisen hiljaista. Ei kuulunut muuta ääntä kuin lumen yksitoikkoinen narina jalaksien alla ja sitten yht'äkkiä palokärjen terävä nakutus. Kynnet painettuina yli-ikäisen kuusen kaarnaan se takoi herkeämättä antaen reen tulla aivan lähelle; sitten se liihotti puiden sekaan äänettömin, mustin siivin.

Maanviljelysneuvos siirrähtihe.

— Vieläkö te uskotte voittavanne? kysyi hän, ikäänkuin hiljaisuus olisi käynyt hänelle liian raskaaksi kantaa.

Räsäsen kiväärinperä kolahti reen pohjaan.

— Johan me olemme voittaneet, vastasi hän.

— Meidät, jotka istumme näissä reissä. Niin, jos sen laskette voitoksi —

Räsänen ei huolinut antautua turhaan keskusteluun. Hän katsoi ympärilleen pari kertaa, varmistui siitä, että toiset reet eivät olleet jääneet jälkeen. He olivat keskellä synkkää metsää. Hän tuntui miettivän.

— Seis! huusi hän äkkiä ja antaakseen enemmän pontta käskylleen tarttui Aapon käsivarteen.

— Nouse pois! sanoi hän maanviljelysneuvokselle, ja kun tämä oli totellut käskyä, jatkoi hän hieman pilkallisella äänellä:

— Tahdon vain sanoa sinulle, että tämä oli viimeinen kerta, kun sinä astuit reestä.

— Niinkö, vastasi maanviljelysneuvos, — sen saatoin melkein arvata.

Hän astui pari askelta eteenpäin, repäisi turkkinsa auki, ikäänkuin hänen olisi ollut liian lämmin, mutta napitti sen taas heti. Pari kertaa hän hypisteli silmälasiensa sankoja.

— Jos luulette minun pelkäävän, niin erehdytte, sanoi hän hiljaa ja tyynesti.

— Katsos, Aapo, näin minä lupaukseni pidän! huusi Räsänen ylpeästi.

Aapo antoi ohjakset Räsäselle ja nousi pystyyn reessä.

— Nyt minä annan sinulle maksun siitä aasista! kiljahti hän ja kohotti kiväärinsä. — Kultaa ja hopeaa meillä köyhillä ei ole, mutta lyijyä sinun pitää saaman.

Herrajumala sitä rämähdystä!

Kun laukaus pamahti, niin hevonen riuhtaisihe ja Aapo lensi takaperin lumihankeen samassa silmänräpäyksessä, kun maanviljelysneuvos kaatui maahan. Oli kuin häneen itseensä olisi osunut tappava luoti; näkö, kuulo ja tajunta menivät sekaisin paukahduksesta, jonka vertaista hän ei ollut ikinä kuullut. Oli kuin taivaankansi olisi repeytynyt, ja hän makasi selällään odottaen näkevänsä salamain halkaisevan maapallon.

Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Tosin hän kuuli pian sen jälkeen muutamia muita laukauksia, jotka pamahtivat nopeasti peräkkäin, mutta ne olivat hänestä heikkoja kaikuja hänen oman pyssynsä tuomiopäivänjyrähdyksestä.

Sekapäisenä hän nousi istualleen. Kolme tummaa kääröä virui pitkällään maassa, ja toverit hyörivät niiden kimpussa nopein, innokkain liikkein. Mitä tuo oikeastaan merkitsi? Poimivatko he itselleen kelloja, sormuksia, rahakukkaroita, lompakoita? Riistivätkö he kuolleilta turkit ja jalkineet? Että he saattoivat!

— No, Aapo, huusi eräs heistä, — mitä sinä vaadit osallesi?

Ylpeä hymy vilahti Aapon valjuilla kasvoilla.

— Minä? sanoi hän nousten seisomaan. — En mitään.

Toiset eivät voineet kyllikseen ihmetellä hänen vastaustaan, joka muuten oli heille erittäin mieleinen. Aapon taas täytyi suuresti kummastella heidän tekemäänsä kysymystä. Kuinka he voivat luulla hänen piittaavan sellaisista mitättömyyksistä kuin kelloista ja saappaista! Hänhän ei ollut mikään tavallinen pieni ihminen, jolla on alhaiset pyyteet; jumala hän oli, yliluonnollinen voima; hänen sormensa painallus kaatoi hänen mahtavimmat vihollisensa kuolleina hänen jalkainsa juureen.

Aapo istuutui rekeen ja ajoi esikunnan päämajaan rautatieaseman vieressä olevaan kansakouluun.

— Määräys on pantu täytäntöön, ilmoitti hän päällystölle; siinä kaikki mitä hänet saatiin kertomaan retkikunnasta.

Samana päivänä hän pyysi päästä rintamalle. Sitä vastaan ei päällystöllä tietysti ollut mitään; häntä kehoitettiin kuitenkin ottamaan ahkerasti osaa asianmukaisiin harjoituksiin, jotta hän voisi tehdä enemmän hyötyä. — Turhaa, sanoi Aapo salaperäisesti hymyillen, — minun tarvitsee vain katsoa niihin, niin ne kaatuvat maahan hengettöminä. — Ohoo, epäili joku, — miten se tapahtuu? — Se on minun salaisuuteni, vastasi Aapo vain.

Aina kun joku valkoinen saatiin vangiksi, tahtoi Aapo olla mukana teloituksessa. Hänen pyyntöihinsä suostuttiin sitä mieluummin, kun hän ei koskaan vaatinut mitään osaa saaliista.

Lahden suuressa apajassa Aapo joutui lopulta vangiksi. Valkoisten huomio kiintyi häneen pian, sillä hänestä oli tullut omiensa riveissä varsin kuuluisa mies. Oikeudenkäynti ei venynyt pitkäksi, ja sen jälkeen kiväärinpiippujen pyöreät silmät suuntautuivat Aapon omaa rintaa kohti. Hän oli mykkä ja tyyni, mutta kätensä hän puski syvälle housuntaskuihin, ja alasvedetyn lakinlipan ja takkuisen otsatukan varjosta kiiluivat hänen pienet harmaat silmänsä viimeiseen asti sanomatonta vihaa.

LIHAMYLLY

I.

Portaista kuului raskaita askelia, ja hetken kuluttua kiiti sähkösoittokellosta ohut, hopeanheleä virta läpi talvi-illan syvän hiljaisuuden, joka tihenevän hämärän keralla oli jo kauan pitänyt huonetta vallassaan.

Johnnie Claësson vavahti niin, että tuhkapötky irtautui hänen sikaristaan ja mureni tomuksi hyvinsilitetyille housuille. Hän nousi ja heristi korviaan. Kello soi keittiössä edelleen, maltittoman vaativasti, mutta turhaan hän odotti sovittua tuttujen merkkiä, jonka piti seurata soittoa. Hyi hitto, mutisi hän, kukahan siellä on? Hän sysäsi narisevat nahkatohvelit jalastaan ja hiipi sukkasillaan eteiseen.

Samassa kirjeluukku rapsahti sovitut kolme kertaa aivan selvästi, mutta pitkästä odotuksesta epäluuloiseksi käynyt Johnnie Claësson seisoi epäröiden käsi varoketjulla. Hengitystään pidättäen hän painoi korvansa ovenrakoa vasten erottaakseen mahdollisesti jonkun äänen, joka voisi antaa hänelle johtolangan. Hän ei kuitenkaan kuullut mitään; sen sijaan kello alkoi uudelleen kilistä, nyt lyhyin, katkonaisin ottein.

— Kuka siellä on? kysyi Johnnie Claësson hiljaa.

— Minä tietysti, kukas muu! vastasi kärsimätön naisenääni, ja koska Manjan luonteenomaisesta puheensävystä oli mahdoton erehtyä, niin Johnnie aukaisi oven. Tulija näytti kai hänestä liian hidasliikkeiseltä, sillä hän otti häntä vyötäisistä ja työnsi hänet nopeasti pienestä eteisenovesta arkihuoneeseen.

— Kova ja kulmikas, vaikka päältä nähden kuin hyväkin imettäjä, sanoi hän naurahtaen.

Manja riisui hansikkaansa ja viskasi ne huolimattomasti pöydälle, jolla kirjoitustarpeiden ja kapinan-edellisinä viikkoina ilmestyneiden sanomalehtien lisäksi oli sekaisin piippuja, peltirasioita ja tyhjiä tulitikkulaatikoita.

— Miks'et sinä avaa heti, kun tiedät minun olevan oven takana? sanoi Manja kiivaasti.

Johnnie Claësson vajosi taas ikkunan ääressä olevaan pehmeään nojatuoliin ja ryhtyi polttelemaan sikariansa.

— Sinulla on puuroa aivokopassasi, pikku Manja. Mistä minä saatoin tietää juuri sinun siellä olevan? Otaksukaamme että siellä olisi ollut joku toinen. Otaksukaamme että punakaartin esikunta olisi halunnut käväistä pikku visiitillä. Asuntomme nykyisen tilapäisen kalustuksen takia häveliäisyytemme kieltää meitä vastaanottamasta sellaisia vieraita, luulisin.

— Mutta, jatkoi Manja yhä samaan taisteluhaluiseen tapaan, — minulla on aseita kappani alla niin että kilisee joka toisella askelella, ja minä saan seisoa ja odottaa iankaikkisesti oven takana vain siksi, että sinä olet pelkuri. Sinä olet raukkamaisin mies mitä koskaan olen nähnyt.

Johnnie Claësson päätti sivuuttaa tämän epäystävällisen luonteenkuvauksen.

— Jahah, sanoi hän aivan tyynesti, — sinä olet siis kopannut hyvän saaliin tänä päivänä?

— Yhtä paljon kuin eilenkin, vastasi Manja lyhyesti. — Enempää ei voi kantaa päällänsä.

Hän avasi kappansa kiivain, hermostunein tempauksin. Eräs nappi irtautui ja vieri pitkin lattiaa, kunnes osui tuolinjalkaan ja pysähtyi.

Manja laski kätensä alas ja seurasi silmillään nappia. Johnnie Claësson tuprutteli savupilviä sikaristaan.

— Ota nappi ylös! sanoi Manja käskevästi.

Johnnie Claësson oikaisi jalkansa ja vajottautui niin syvälle mukavaan tuoliin, että niskajakaus meni epäjärjestykseen hipaistessaan pehmeätä selustaa.

— Se jää tekemättä. En minä halua tonkia nelinryömin kuin mikä maatiaissika.

— Kuten tahdot, vastasi Manja, — olkoon sitten siellä tuomiopäivään asti.

Hieman vaivalloisesti hän kiskoi yltään avaran, vanhanaikuisen kapan, joka ulottui hänelle nilkkaan asti. Sen sisäpuolella riippui muutamia kiväärinpiippuja ja yhtä monta irtiruuvattua pyssynperää. Huolimattomasti hän paiskasi koko rojun nuhraantuneella vihreällä mokettipäällyksellä verhotulle leposohvalle; kuului räminää, ja eräs nagaani-pistoli putosi kolisten lattialle.

Johnnie Claësson kavahti pystyyn.

— Oletko sinä ihan riivattu, ihminen, aiotko hälyyttää koko talon!

Manja käänsi hänelle selkänsä, sytytti katossa olevan sähkölampun ja meni peilin eteen riisuakseen hattunsa ja järjestääkseen pahoin pörröttyneen tukkansa. Sisässään kuohuvasta suuttumuksesta huolimatta hän ei voinut olla hymyilemättä peilissä näkemälleen kuvalle. Eriskummaisen helminauhan tavoin riippui kuularuiskun patruunavöitä monena kerroksena hänen niskastaan alas polvien lähelle asti.

— Rullakaihtimet! Kuinka sinun voi pistää päähäsi riisuutua ja ottaa tulta, ennenkuin minä olen ehtinyt laskea kaihtimet alas! Vastapäisestä talosta voivat nähdä.

Ja Johnnie Claësson juoksi ikkunasta toiseen, juoksi todellakin!

— Kylläpä sinä nyt sait vauhtia itseesi, virkkoi Manja hymyillen halveksivasti.

Kun kaihtimet olivat alhaalla ja huolellisesti tarkistetut, kääntyi Johnnie syvään henkäisten huoneeseen. Hän katseli sohvalla olevia aseita, ja kun Manjaan luotu pikainen silmäys oli antanut hänelle heti varmuuden, ettei siltä taholta ollut apua odotettavissa, hän alkoi vastahakoisesti irroittaa vaarallisia esineitä kapasta ja latoi ne erääseen vaatekammioon.

— Damn it! ähkäisi hän. — Tämä ei jukoliste ole mitään gentlemannin hommaa. Se rupeaa käymään hermoille, sanon minä.

Manja nauroi ääneen.

— Vai käymään hermoille, sanot sinä?

— Niin, ja onko se mikään ihme. Puoli tuntia sitten ajoi punakaartilais-auto tästä ohitse, aivan ikkunoitteni alitse. Tiedäthän, sellainen josta pistää kiväärinpiippuja joka suuntaan, niin että se on kuin piikkisika. Se pysähtyi tähän aivan lähelle, biografin kulmaan.

— No, sanoi Manja, — entä sitten?

Johnnie Claësson ähkäisi.

— "No, entä sitten?" Jaa, herrajumala, eihän ne kolunneet tänne ylös vielä, mutta sitä ei voi koskaan tietää, milloin meidän vuoromme tulee. Ei, tästä on tehtävä loppu, ihmisen pitää ajatella hermojaan ja terveyttään.

Manja kääntyi häntä kohti ja upotti katseensa syvälle hänen levottomasti harhaileviin silmiinsä.

— Sinun tietysti — —, sanoi hän syvällä rintaäänellä, jossa soi kokonainen maailma halveksimista. — Sinun pitää ajatella terveyttäsi ja hermojasi, sinun, joka et ole koko aikana muuta tehnyt kuin istunut kotona, polttanut sikareja ja ottanut vastaan rahat. Mitä sitten minun on sanottava, minun, jonka täytyy hiipiä joka ikinen päivä ryssien likaisiin kasarmeihin hieromaan kauppaa riettaiden, sikamaisten vääpelien ja hävyttömien sotamiesneuvostonjäsenten kanssa, jotka luulevat minun tulleen heidän luokseen ihan muissa asioissa. Ja kun sitten on istunut siellä tuntikausia ja kuunnellut heidän inhoittavaa lörpötystään ja vihdoin saanut takinsisustan täyteen raskaita aseita, niin on mentävä läpi käytävien, joista ei tunnu ikinä tulevan loppua, alas portaita ja poikki pihojen, ja kaikkialla tapaa solttuja ja matruuseja, jotka pysähtyvät ja tuijottavat ja pyrkivät puheisiin. Ja tämä kaikki on vasta alkua, sillä sitten on kuljettava jalkaisin läpi kaupungin, ohi kaikkien punaisten vahtien, ja joka hetki saa ajatella: nyt näkyy! tai: nyt kuuluu! Koetapa kerrankin tehdä se matka, jonka minä olen nyt tehnyt melkein joka päivä kahden viikon aikana, ja tule sitten puhumaan hermoista.

— Kukin tekee niitä matkoja, joihin hän parhaiten sopii, sanoi Johnnie Claësson ovelasti. — Huomenna minä matkustan Turkuun, se ei ole mikään huvi näihin aikoihin, ja kumminkaan en ole epäröinyt hetkeäkään, koska se asia kuuluu minun alaani. Mitä minä oikeastaan voisin toimittaa kasarmeissa? Enhän osaa venäjää.

— Et osaa, ja siitä sinä olet varmasti hyvin mielissäsi. Mutta jos minä jotain toivon itselleni ennen kuolemaani, niin toivoisinpa näkeväni sinut pakotettuna käymään joitakin kertoja sellaisten olioiden kuin Kartasheffin ja Ivanoffin luona.

— No, no, pikku Manja, ei pidä soimata maanmiehiään.

— Ne eivät ole minun maanmiehiäni! huudahti Manja silmät vihaisina. — Sinä tiedät hyvin, että äitini oli puolalainen, ja me puolalaiset vihaamme venäläisiä.

Johnnie Claësson hymyili ja karisti tuhan sikaristaan; hän pudotti sen katkaistuun shrapnellinvaippaan, joka oli muodostettu tuhkakupiksi.

— Me puolalaiset, niinkö. Pyydän kaikkein nöyrimmästi anteeksi, mutta sitä ei aina voi muistaa, että padan ja kattilan välillä on niin helvetin suuri ero.

— Minä vihaan heitä, jatkoi Manja kiihtyneellä äänellä. — En mene enää ikinä niiden ihmisten luo. Tänään sain hosua ympärilleni molemmin käsin, ja vain hädin tuskin pääsin niistä irti.

— Äh! mutisi Johnnie katsoen kattoon. — Yksi sinne tai tänne, pikku Manja, eihän se maailmaa mullista. Varsinkaan kun sinä olet jo pitkän aikaa ollut — miten sanoisin — hyvin vähän huvitettu minusta.

Manja lennätti patruunanauhat käsistään ja heittäytyi tuolille.

— Sinä olet inhoittavin mies mitä koskaan olen tavannut.

— Se on paljon sanottu, järkeili Johnnie tyynesti. — Tiedätkö miltä sinä näytät tänään ja miten sinä käyttäydyt? Toden totta, sinä muistutat minua elävästi siitä kerrasta, kaksi vuotta sitten, jolloin menit takaisin herra Blomqvistin luokse ja pyysit häntä unohtamaan ja suomaan anteeksi. Silloin minä sanoin itselleni näin: Kahden viikon päästä hän on taas luonani täällä. Itse asiassa se kesti vain yksitoista ja puoli vuorokautta, tarkkaan laskien. Sitten meillä oli samantapainen juttu Pietarissa, muistathan, sen lomalla olevan husaariupseerin kanssa, johon sinä pihkaannuit niin sydäntävihlovasti. Silloin sinä tahdoit kaikin mokomin lähteä rintamalle, sairaanhoitajattareksi tai marketentiksi tai miksi häntä oikein sanoisi. Minä tuumin itsekseni: ei siitä mitään tule. Kun pahin hätä on huojennettu, niin he ovat saaneet kylliksensä toisistaan. Eikä siitä mitään tullutkaan.

— Ei, virkkoi Manja ajatuksissaan, — hän ei ollut se, jota minä etsin.

— Sitten meillä on ollut eräitä vähäpätöisempiä uusintoja pitempien ja lyhyempien väliaikojen päästä. Sama kappale näyttää menevän tänäänkin. Ein Schmollis den fidelen Sängern! Joko herra Blomqvist ja ne ylenannetut lapsukaiset tulevat taas esille? Herra Blomqvist vega-lakkeineen, herra Blomqvist parransänkineen!

— Vaiti! huudahti Manja. — Hän on liian hyvä sinunlaisesi ihmisen suulla mainittavaksi.

— Mikä sinua oikeastaan riivaa tällä haavaa? jatkoi Johnnie järkähtämättä. — Mitä varten sinä katsot kieroon suloisilla silmilläsi ja haukut minua rumilla sanoilla von früh morgens bis abends um neune? Senkö tähden että minua on joulusta saakka vainonnut niin pirullisen huono onni, siksikö että meillä on ollut niukanlaisesti kapitaalia viime aikoina? Ei pidä hylätä ystäviään hädässä, se todistaa huonoa luonnetta. Ja tässä tapauksessa se todistaisi sitäpaitsi tyhmyyttä, ja tyhmähän sinä et ole, pikku Manja, kaukana siitä. Sinä tiedät, että jos minä satunkin joskus putoamaan, niin tulen silti aina töppösilleni alas. Ja mitä valittamista sinulla oikeastaan on? Kun tutustuin sinuun, olit sinä pieni homssu, joka ostit pukusi valmiiden vaatteiden kaupasta ja kuljetit muassasi hieman epämiellyttävää märkien kapaloriepujen ja vanhan rasvan hajua, armaan kotisi tuoksua. Mutta minä, katsos, minä näin heti, että sinulla oli erinomaiset kehitysmahdollisuudet ja että sinusta saattoi tehdä jotakin, ja sen minä sitten teinkin.

— Sinä —! kivahti Manja, ja hän olisi tuskin sanonut sitä niin ynseästi, ellei olisi tietänyt, että Johnnie Claëssonin sanoissa oli perää.

— Niin, Manja pieni, minä juuri. Minun kokeneella johdollani sinä olet kehittynyt pikku daamiksi niin ulkoapäin kuin sisältäkin. Niihin aikoihin sinä solkkasit jotenkin piikamaista kieltä, nyt pystyt soittamaan suuta vaikka arkkipiispan kanssa. Ja jos sinulla oli jo silloin helmikellukat korvissa ja rannekellot ja briljanttisormukset, niin olit ainakin unohtanut ne kotiin. Minä en niitä nähnyt. E-ei, kuulehan, jos olet alkanut taas ajatella herra Blomqvistia, niin tottele neuvoani ja jätä kaikki sellaiset tuhmuudet. Sinä et kuitenkaan kestä siellä, kolmen päivän päästä tulet takaisin, se on vain turhaa kengänpohjien kulutusta. Ja pitää säästää jalkineitaan tätä nykyä, niitä on niin hiton vaikea saada uusia.

Manja tuijotti sähkölampun kovaan, liikkumattomaan liekkiin, kunnes hänen silmänsä vettyivät kirvelystä.

— Olet oikeassa, hän sanoi äkkiä melkein nöyrästi. — Täällä minä en tahdo olla, mutta siellä kotona en voi olla… Minä en sovi mihinkään, en tahdo pysyä missään, on kuin maailmassa ei olisi tilaa minulle…

— Katu, pikku Manja, sinä unohdat kadun. Siellä on tilaa kylliksi, ja siellä sinä, piru vie, saat oppia pysymään, jos karkaat luotani ja suututat minut toden teolla. Sinä tarvitset lujaa kättä, joka pitelee niskanahastasi, rakas Manja, muuten et pysy pystyssä. Sen sinä tiedät kyllä yhtä hyvin kuin minäkin, joten pidä varasi, my sweetheart, ja varjele piskuinen kielesi sopimattomista puheista. Minä en hevillä menetä malttiani, mutta kun se milloin tapahtuu, niin se paukahtaa semmoisella tavalla jonka ehkä muistat.

Manja aikoi nähtävästi antaa kiivaan vastauksen, hän heittäytyi takanojaan, ja hänen huulensa värähtelivät, mutta samassa ovikello soi.

— Maul halten, Sie Schiessbudenfijur, Sie! sanoi Johnnie hillityllä, ankaralla äänellä terävästi. — Ovikello soi.

Kirjelaatikon luukku rapsahti kolme kertaa.

— Adolfsson, virkkoi Johnnie tyytyväisenä ja nousi seisomaan. — Luulin melkein hänen saaneen esteen, kello on jo perhanan paljon, mutta à la bonne heure, minun nahkaani ei koske, jos hän myöhästyy ja punikit häntä ammuskelevat. Nyt, pikku Manja, nyt alkaa minun työni, josta sinä puhut niin halveksivasti, mutta joka sittenkin on tärkein osa koko komerssia.

— Niin niin, sanoi Manja, — mutta älä anna hänen odottaa niin kauan.

— Ei se pitkästy, joka namusia odottaa, sanoi Johnnie Claësson hilpeästi ja meni eteiseen avaamaan ovea.

Nyt Manja vuorostaan nousi ja kiiruhti jälleen peilin ääreen. Hän sipaisi kädellään pari kertaa järjestäen ja tasoittaen pörröistä tukkaansa ja silitti konemaisesti puseroaan, vaikka siinä ei ollut mitään vikaa. Eteisessä molemmat miehet vaihtoivat joitakin yhtäkaikkisia tervehdyslauseita. Merkityksettömiä arkisanoja, ja kuitenkin Manjasta tuntui siltä, kuin tulijan raikas ääni ja sen jäljittelemätön nuoruuden ja voiman sivusointu olisi huuhtonut pois hänen mielestään monta katkeraa ajatusta. Kasvot aivan lähellä lasia hän seisoi liikkumattomana ja hymyili omalle peilikuvalleen kuunnellessaan noita kahta ääntä, hillittyä, katkonaisesti sähisevää, joka oli hänestä niin vihaksi-pistävä, ja heleää, kirkasta, hieman poikamaisen kovaa. Veren vauhti kiihtyi, ja samalla hänessä virisi toivo saada joskus tutustua sen äänen kaikkiin sävyihin, kaikkiin.

— Hyvää iltaa, Kurt, hän sanoi iloisesti ja astui tulijaa vastaan käsi ojossa.

Nuori mies puristi sitä hieman hämillään. Manja luuli huomaavansa hänen suorastaan punastuvan.

— Hyvää iltaa, rouva Claësson — Manja, tarkoitan — taikka, en tiedä oikein —

— Niin, näes, — Manja kääntyi nauraen Johnnien puoleen, — herra Adolfssonin toverit sanoivat tässä taanoin, että meidän pitää välttämättä sinutella toisiamme ja esiintyä serkuksina, kun liikumme niin paljon yhdessä kaupungilla. Voisi näyttää epäilyttävältä, kun tapaamme toisemme niin usein ja kumminkaan emme ole lähemmin tuttuja.

Johnnie Claëssonin suupielet venähtivät hiuskarvan verran alaspäin, ja hänen nopeat silmäyksensä lensivät toisesta toiseen.

— Vai niin, serkuksina, sanoi hän viattomasti. — No, mikäs siinä, älkää minua kainostelko. Sehän tapahtuu hyvän asian vuoksi.

Nuori mies ei oikein käsittänyt tilannetta. Hän katseli hetkisen neuvottomana ympärilleen, sitten hän päättäväisesti ohjasi umpimähkään toisille kulkuvesille.

— Kuinka hankinta menestyy, herra Claësson? Oletteko saanut kuularuiskua?

— Ss! sanoi Johnnie Claësson laskien nopeasti kätensä hänen olkapäälleen. — Älkää unohtako sopimustamme! Minun huoneessani ei puhuta koskaan kivääreistä, pistoleista eikä kuularuiskuista, vaan kukkaskepeistä, nuuskarasioista ja lihamyllyistä. Sen te näytte helposti unohtavan, mutta minä olen hiton tarkka siinä asiassa. Seinillä on korvat, sanoo sananlasku, — niin, lutikathan kuuluvat punakaartiin, lisäsi hän ilmeisesti mielissään sukkeluudestaan. — Mutta ennenkuin ryhdymme afääreihin, on meidän ehdottomasti istuuduttava. Tänään on ratkaistava tärkeitä asioita, ja istuessa puhe käy sekä helpommin että ystävällisemmin, se on minun kokemukseni.

Pyöreällä liikkeellä Johnnie osoitti vieraalleen mukavan tuolin.

— Vaersgo!

Nuori mies noudatti kehoitusta. Johnnie istuutui vastapäätä häntä pöydän toiselle puolelle. Manja asettui sohvaan ja veti jalkansa ylös verhoten ne tottuneesti hameellaan. Hän rakasti tätä asentoa — lähinnä sitä, että sai maata pitkällään lattialla ja tuijottaa liesivalkeaan.

Johnnie Claësson aloitti keskustelun harjaantuneesti, ikäänkuin olisi elämässään avannut lukemattomia yhtiökokouksia.

— Tjaa, herra Adolfsson, niinkuin äsken sanoin, tässä on koko joukko tärkeitä kysymyksiä, jotka olisi ratkaistava tänä iltana, ja meidän on koetettava puhua lyhyesti, jos mielitte ehtiä kotiin ennen yhdeksää. Oletan ettei teillä ole erityistä halua päästä käymään Ritarihuoneella tai Vuorimiehenkadun ykkösessä? Siellähän on tapana tarjota nuuskaa saakurin ikävistä nuuskarasioista.

Hänen leikinlaskunsa ei saavuttanut mainittavasti vastakaikua herra Adolfssonin taholla.

— Minä en käsitä mitä puhuttavaa meillä on, hän sanoi. — Hinnoista on aikaisemmin sovittu, ja sen vähän, minkä voin tänä iltana viedä mukanani, maksan tietysti heti.

— Sikari, ehdotti Johnnie Claësson. — Tupakoidessa järki toimii paremmin.

Nuori mies epäsi tarjouksen hieman kärsimättömästi, mutta Johnnie ei hellittänyt, ennenkuin oli vienyt ehdotuksensa perille. Hänen tarjoamansa sikarit olivat muuten hyviä. Ihmisellä on elämänvaatimuksensa, oli hänen itsensä tapa sanoa.

— Ehkä saisi olla pieni grogi? Lesken viskyruukku ei ole ihan tyhjä vielä.

— Ei kiitos, sanoi herra Adolfsson hyvin päättävästi, — siihen meillä ei ole aikaa. Omasta puolestani tahdon vain tietää, oletteko saanut hankituksi yhtään — lihamyllyä.

— Lihamyllyä —, sanoi Johnnie verkalleen ja tuprutteli voimakkaasti sikariaan. — Niihin ei ole helppo päästä käsiksi.

— Ei, sen me kyllä tiedämme, mutta toissa päivänä te uskoitte aivan varmasti, että viimeistään tänään saisitte yhden.

Johnnie nyökkäsi.

— You are right, sir. Minä tosiaankin mairittelin itseäni sillä pikku ajatuksella, että voisin aikaansaada jotakin sellaista, mikä ei vielä ole onnistunut kenellekään toiselle. Vai oletteko ehkä saaneet tarjouksia muilta tahoilta?

— Tarjouksia ja lupauksia meillä on paljonkin, vastasi nuori mies alakuloisesti, — mutta näyttää melkein siltä, kuin kaikki olisi vain tyhjää lorua.

— Niin niin, puuttui Johnnie vilkkaasti puheeseen. — Lihamyllyjä ei kasva puissa tähän aikaan, valkoisissa puissa, tarkoitan; niitä on niin peevelin vaikea kuljettaa ihan punikkien nokan editse. Se on vaarallista hommaa, voin teille kertoa.

Nuorukainen nosti kummastuneena silmänsä.

— Vaarallista, hän sanoi, — niin, herrajumala, hengen kaupallahan tässä ollaan joka päivä, jos niiksi tulee. Kysymys on vain siitä, onko asia mahdollinen vai mahdoton, ja minusta se on mahdollinen. Sen täytyy olla mahdollinen. Meidän täytyy saada kuularuiskuja Kirkkonummelle mihin hintaan hyvänsä. Muuten siellä menee kirkkaasti päin mäntyyn koko hoito.

Johnnie Claësson heristi korviaan.

— Anteeksi, kuulinko oikein? Sanoitteko "mihin hintaan hyvänsä"?

Nuori mies katseli häntä kirkkailla, ehkä liian kirkkailla silmillään.

— Sanoin kyllä. Muuten, ymmärrättehän itsekin millainen tilanne siellä on. Joka kymmenennellä miehellä on kivääri, muilla ei mitään. Ei yhtään kuularuiskua, tykeistä puhumattakaan.

Johnnie Claësson oli hetkisen vaiti.

— Te siis arvelette, että jokunen lihamylly muuttaisi tilannetta huomattavasti.

— Vallan peijakkaasti! huudahti herra Adolfsson empimättä.

— Hyvä, minä otan sanoistanne vaarin, jatkoi Johnnie. — No, herra Adolfsson, jos minä nyt sanon teille, että olen todellakin saanut käsiini tuollaisen ihastuttavan pienen lihamyllyn ja että se makailee tuutilullussaan tuolla vaatekammiossa — mitä siitä arvelette?

Herra Adolfsson laski sikarin kädestään.

— Onko se totta? hän sanoi ja näytti aikovan nousta.

— Seis ja kiinni, un moment! Todetaanpas muutamia asioita, ennenkuin mennään eteenpäin. Nyt olemme lähes kaksi viikkoa toimineet yhdessä jokseenkin hyvällä menestyksellä, eikö totta, herra Adolfsson?

Nuori mies nyökkäsi.

— Olemme saaneet koko paljon teidän kauttanne.

— Kaksikolmatta kukkaskeppiä, neljäkolmatta nuuskarasiaa ja kosolti rautapillereitä. Kaikki mitä parhaassa kunnossa, täsmälleen ja sopuhintaan, eikö totta? Vai oletteko saanut muualta parempia ja huokeampia tavaroita?

Herra Adolfsson istui jotenkin ymmällä.

— Jaa, kuinka nyt sanoisin… Hinnat vaihtelevat kovasti, toiset tavarat saadaan lahjaksi, toisista on maksettava paljon. Teidän ovat olleet oikeastaan kalleimpien joukossa — niin, hyväinen aika, lisäsi hän nopeasti, peläten mahdollisesti loukanneensa toista, — älkää panko pahaksenne, rahathan ovat sivuseikka.

Johnnie Claësson oli vaiti ja puhalteli savurenkaita. Hän nojautui takakenoon tuolissaan.

— Oletteko itse varakas? hän kysäisi äkkiä. — Rikkaan papan poika?

Nyt Kurt punastuu, ajatteli Manja. Hän pani merkille, että nuorukaisen ohimossa oleva pieni kesakko hävisi näkyvistä aina kun hän punastui tuolla lailla, ja Manja huomasi myös, että hänen korvalehtensä oli pienten lystikkäiden valkoisten utukarvojen peittämä. Sitä hän ei ollut aikaisemmin keksinyt.

— En, vastasi nuori mies, — minä en ole varakas. Päinvastoin, jos tietää tahdotte, mutta en ymmärrä —

— Niin, anteeksi vain, sanoi Johnnie Claësson tyynesti, — mutta teillä on sellainen tapa puhua rahoista — "Rahat eivät mitään merkitse", "Rahat ovat sivuseikka". Ilmaa, höylänlastuja, hiekkaa, mitä? On tietysti onnellista, kun ihmisellä on sellainen luonto tai sellainen kyky tai miksi tahdotte sitä sanoa. Mutta minulla sitä ei ole.

— En ymmärrä mitä te oikeastaan tarkoitatte tällä —

— lorulla, jatkoi Johnnie Claësson häiriintymättä. — Niin, nähkääs, kun viime kerralla oli kysymys pienen lihamyllyn hankkimisesta sille Kirkkonummen isolle huonekunnalle, niin arvioimme hinnan viideksi tai kuudeksi tuhanneksi, mahdollisesti hiukan kalliimmaksi. Se oli kuitenkin aivan väärä laskelma — ihminen on välisti naiivi ja herkkäuskoinen. Niinkuin jo sanoin teille, sellainen kapine on nyt vaatekammiossani, mutta se on käynyt minulle kalliiksi. Jopa voisin sanoa, että se on hyvin kallis kapine, ellen olisi vast'ikään kuullut teiltä itseltänne, että rahat eivät merkitse mitään tässä yrityksessä.

— Paljoonko se nousi? kysyi nuori mies innokkaasti.

— Paljoonko se nousi —, kertasi Johnnie Claësson heittäen toisen jalkansa toisen päälle. — Paljonko se maksaa, tarkoitatte. Niin, se maksaa neljäkymmentä tuhatta.

Manjan rannerengas kilahti sohvanselustaan, hän oli muuttanut asentoaan.

Herra Adolfsson heitti toistamiseen sikarinsa pois, ja nyt se sai jäädä.

— Se ei ole mahdollista! hän sanoi.

— Se ei ole ainoastaan mahdollista, se on tosiasia, vastasi Johnnie Claësson.

Herra Adolfsson pisti kätensä housuntaskuun ja kilisteli avainkimppua.

— Niin, suokaa anteeksi, herra Claësson, mutta minusta on alkanut viime aikoina tuntua siltä, että te otatte tämän asian afäärin kannalta, pelkän geschäftin kannalta.

Johnnie Claëssonin sinertävällä parranpohjalla vilahti hymyn varjo.

— Ei mutta todellakin. Kas peijakasta. Vai sen te olette ottanut ja keksinyt. Enpä totisesti olisi uskonut sitä teistä.

— Niin, sanoi nuori mies hieman epävarmasti, — en voi sitä muulla tavoin selittää, ja nyt tämä viimeinen, neljäkymmentä tuhatta —

Johnnie Claësson hipaisi häntä ohimenevällä ja kuitenkin niin kaikkinäkevällä katseellaan.

— No niin, sanoi hän yht'äkkiä muuttuneella äänellä, — olettakaamme etten ole ottanut kantaakseni koko riskiä ja vaivaa ihan ilmaiseksi —

— Riskiä! keskeytti herra Adolfsson kiivaasti, — teidän riskinne on pienempi kuin kenenkään toisen. Tehän olette naulannut oveenne todistuksen, että olette ulkomaan alamainen. Se on mainio suoja.

— Aivan, sanoi Johnnie, — mutta se on minun onnenpotkuni, minun pikku etuni, eikä minua liene siitä rangaistava.

— Ja vaiva, jatkoi nuori mies samalla äänellä, — mitä te oikeastaan olette tehnyt? Ette ole ikinä kantanut edes yhtä kiväärinpatruunaa tänne tai täältä, sen olemme minä ja ystäväni tehneet. — Hän keskeytti puheensa ja katsahti Manjaan rukoilevan anteeksipyytävästi. — Niin, jatkoi hän, — se on totta, rouvanne —

— Rouvani, niin, puuttui Johnnie Claësson puheeseen, — siinä on toinen onnenpotkuni, toinen etuni. Monellako luulette olevan käytettävänään henkilöä, joka osaa puhua venäjää, joka tahtoo ja uskaltaa mennä valepuvussa noihin ryssäin kasarmeihin asioimaan solttujen kanssa. Se ei ole mitään ruusuilla tanssimista, tiedättekös, kysykää vain pikku rouvalta.

— Se on — se on kamalaa, sanoi Manja. Hänen kätensä pusersivat pientä hämähäkinseittiä, joka oli olevinaan nenäliina.

— Siinä kuulette. Yksityiskohtia — piru kuinka iljettäviä yksityiskohtia — olette kai saanut tietää tai saatte vastedes, jahka herrasväki on taas ulkona serkuttelemassa, haha.

Manjan silmät puhuivat. Nyt minä sen tiedän — ne sanoivat nuorelle miehelle — sinun tähtesi olen kestänyt päivästä päivään, sinun tähtesi, vain sinun tähtesi…

Mutta tämä nuori mies kuului niihin moniin, jotka ovat kuuroja julkilausumattomille asioille. Hän valmistautui nähtävästi ratkaisuun.

— Herra Claësson, sanoi hän vakavasti, — hinta on mahdoton. En voi saada kädenkäänteessä kokoon niin paljon rahoja, ja meillä on sitäpaitsi joukko muita menoja. Mutta kuularuisku tarvitaan aivan heti. Muutaman päivän päästä se voi olla liian myöhäistä, ei kukaan tiedä, milloin punaiset keksivät ryhtyä hyökkäykseen. Ajatelkaahan, sinne on kokoontunut viisi- tai kuusisataa henkeä, koko läntisen Uudenmaan parhaat miehet ja monta kelpo poikaa täältä kaupungista. Ettekö ymmärrä, että heidät voidaan teurastaa viimeiseen mieheen, ellei heillä ole kunnollisia aseita millä puolustautua.

— Ymmärrän mainiosti, vastasi Johnnie Claësson verkalleen, — ja oletan että muutkin normaali-ihmiset sen käsittävät. Esimerkiksi niitten poikien papat, jotka täältä kaupungista ovat menneet sinne. Näiden pappojen joukossa on pankinjohtajia ja kauppaneuvoksia ja muita pohatoita — näin meidän kesken on turha mainita nimiä, kuulummehan molemmat niihin, joilla on asioista selko. Mistä minä olen tietoni saanut, on yhdentekevä, pääasia on että minulla ne on. No niin. Pankintirehtöörit ovat käytännöllistä väkeä. Jos menee heidän luokseen ja sanoo: teidän poikanne ovat hiton pahassa kiipelissä, heidän toiveensa ovat tällä haavaa yhtä kuin nolla, mutta jos heille lähetetään muutama lihamylly, niin heidän toiveensa kasvavat niin ja niin monella prosentilla — silloin minä olen varma, että pankintirehtöörit vastaavat: oikein laskettu, ja höllittävät kukkaron nauhoja. Se nyt on minun mielipiteeni, mitä herra Adolfsson arvelee?

Herra Adolfsson iski nyrkkinsä pöytään.

— Te olette kirottu roisto!

Manja istui ja kuunteli omaa kiivasta hengitystään. Mutta taaskin Johnnie Claësson teki hillitsevän liikkeen pienellä kädellään, jonka pikkusormessa kiilsi briljanttisormus.

— Te sanotte minua roistoksi; bon! Hieno sana, jota kuullakseen pitää tavallisesti lunastaa kalliita teatterilippuja. Mutta itse asiassa se ei ole lainkaan paikallaan tässä yhteydessä. Asia on vain se, että te yhä edelleen elätte vanhan testamentin mukaan ja rehentelette suurilla sanoilla, jotka kuuluvat vuoden 1914:n takaiseen aikaan. Sen jälkeen on ilmestynyt uusi testamentti, ja sen mukaan minä elän. Ennemmin tai myöhemmin on kaikkien ihmisten pakko mukautua siihen, jos mielivät elää, ja minusta tuntui viisaammalta tehdä se ennemmin. Katsokaa maailman hienoimpia suurvaltoja, kuinka ne käyttäytyvät kun on pelissä kysymys isoista panoksista! Tämä lihamyllyhistoria on selvä kuin tytön silmä. Te joka olette sivistynyt mies ja luette yliopistossa, tunnette kai sen vanhan säännön, että tarjonta ja kysyntä määräävät tavaran hinnan. Nyt on lihamyllyjen kysyntä perhanan kova — sitähän ette kieltäne? Tarjonta sitävastoin, niin, se on mitättömän pieni. Eikö hinta silloin pakostakin nouse? Tietysti minä ansaitsen tässä kaupassa jonkun kolikon — näette että olen avomielinen ja rehellinen — mutta miksi ette soisi sitä minulle? Olenpa vieläkin suoramielisempi ja sanon teille, miksi tulen juuri neljänkymmenen numeroon. Muutamien viime kuukausien aikana minua on seurannut pirun huono onni. Kaikki menee päin helvettiä. Viimeiset rahani minä sijoitin erääseen pirtuvarastoon; joku päivä sitten punaiset takavarikoivat sen. Seitsemän vuotta minä olen rähjännyt tässä maassa, tehnyt työtä ja raatanut ja ahertanut kuin ajurin koni saadakseni kokoon hiukan rahoja, ja nyt kaikki tyynni on futsch. Minun täytyy saada rahani takaisin, ymmärrättekö. Seitsemän vuotta ihmisen elämää, seitsemän parasta vuotta, se on paljon se, ettekä te suinkaan kuvittele, että joku huvikseen oleskelisi tässä maassa.

Kesakko nuoren miehen ohimossa oli kokonaan hukkunut punaiseen kuohuun.

— Teidät pitäisi hirttää! hän sanoi kiihkeästi, mutta sitten hän muisti Manjan läsnäolon ja katui puolittain. Manjan vuoksi hän päätti hillitä itseään mikäli mahdollista.

Johnnie Claësson vilkutti ahkerasti silmiään.

— Neuvon teitä olemaan käyttämättä rumia sanoja, hän virkkoi. — Voi nimittäin sattua, että lihamylly käy vielä kalliimmaksi, jos te onnistutte lapsellisissa yrityksissänne saada minut suuttumaan.

— Jos teitä huvittaa, voitte tietysti kirjoittaa hintalappuun vaikka miljoonan, sanoi herra Adolfsson nousten seisomaan. — Me jätämme tarjouksen huomioonottamatta.

Johnnie Claësson pidätti häntä ihmeellisellä katseella.

— Ei, herra Adolfsson, sitä ette tee. Juuri nyt minä päätin, että te tulette sen pikku myllyn omistajaksi ja maksatte tietysti määräämäni hinnan. Asian laita on niin, että minä alan kyllästyä tähän hommaan, se käy hermoilleni, suoraan sanoen, etenkin kun se näyttää johtavan erinäisiin kohtauksiin — ettemme sanoisi kahnauksiin —, joissa molemmat asianosaiset saavat ponnistaa itsehillitsemiskykyään. Minä myönnän teille lykkäystä ensi torstaihin asti; torstaipäivän kuluessa te haetatte tavaran täältä pois ja maksatte kaiken.

Herra Adolfsson hillitsi itsensä.

— Meillä on kieltämättä ollut paljon hyötyä teistä, tai oikeammin sanoen rouvastanne, mutta tämän jälkeen emme luonnollisesti voi olla enää missään tekemisissä teidän kanssanne —

Nyt Johnnie Claëssonkin nousi.

— Ei, veikkonen, emme niin vain pääse toisistamme. Uskokaa minua, kun sanon, että vältytte monista ja suurista ikävyyksistä, jos hommaatte riksit tänne torstaiksi. Se on ystävän neuvo, herra Robert Hedman — niin, minä tiedän teidän oikean nimenne ja osoitteenne, sehän on vain pikkuseikka; on olemassa paljon vakavampia juttuja, jotka tarvitsee vain panna paperille — pieni nimetön kirje postilaatikkoon — se on Kolumbuksen muna, mutta siitä voi syntyä pirunmoinen kokkeli!

Manjan huulet liikkuivat hiljaa; ne totuttelivat lausumaan uutta nimeä. Robert Hedman. Robert Hedman. Nyt hän lähtee heti, nyt hän lähtee siinä uskossa, että minä olen urkkinut häntä ja hänen tovereitaan, että minä olen ollut Johnnien apuna virittämässä tätä ansaa. Mutta se ei saa tapahtua, ei saa…

Ilman turhaa melua hän liukui sohvalta alas ja meni verkalleen eteiseen.

Nuori mies seisoi paikallaan ylen hämmästyneenä.

— Mutta tehän olette kiristäjä ja ilmiantaja! huudahti hän.

— Maassa maan tavalla, huomautti Johnnie Claësson. — Täällähän on tapana ilmiantaa oma isänsä, jos siitä jotakin hyötyy.

Vielä kerran nuori mies ajatteli Manjaa ja pidätti kättään, joka pyrki välttämättä lyömään. Hän riensi eteiseen ja kahmaisi päällysvaatteensa.

— Kuten sanottu, huomautti Johnnie Claësson, — minä odotan ensi torstai-iltaan, ennenkuin ryhdyn toimenpiteisiini. Nukkukaa asia selväksi. Huomenna olette jo tullut parempiin ajatuksiin ja torstaina olette täällä.

Robert Hedman kääntyi niin äkisti ovea kohti, että tuli antaneeksi Manjalle voimakkaan tyrkkäyksen.

— Anteeksi, änkytti hän.

— Oo, sanoi Manja, — ei mitään. Minä sytytän valon porraskäytävään, että löydätte alas.

Ulkona porrastasanteella hän tarttui kiireesti Robert Hedmanin molempiin käsiin ja puristi niitä kovasti.

— Tulkaa huomenna kolmelta tavalliseen paikkaan, minä luulen voivani auttaa teitä.

Hän kuiskasi nämä sanat suu niin lähellä toisen korvaa, että huulensa melkein koskettivat hänen poskeaan.

Robert Hedman katsahti hämmentyneenä Manjaan, mutta ei saanut sanaa vastaukseksi. Hänessä oli jotakin karhumaista, kun hän harppoi alas portaita vähintään kaksi askelmaa kerrallaan.

Manja painoi yösähkön palamaan.

— Muistakaa että teidän pitää olla kotona ennen yhdeksää, hän huusi menijän jälkeen kovalla äänellä. — Ehkä on paras pistää juoksuksi.

Johnnie Claësson tuli Manjaa vastaan eteisenovessa. Hänen kasvonsa olivat näköjään välinpitämättömät.

— Mitä se pieni komedia merkitsi? virkkoi hän sillä äänellä, joka ennen muinoin oli tuntunut Manjasta niin kammottavalta. — Miksi varroit häntä eteisessä? Minusta tuntui, että te kuiskailitte siellä ulkona.

Manja katsoi häntä äärettömän tyynesti silmiin.

— Minä tahdoin vain suudella häntä, vastasi hän. — Enhän voinut tehdä sitä täällä sinun nähtesi.

Johnnie Claësson hymähti.

— Sinä olet tullut merkillisen nirsoksi viime aikoina. Vai oliko se hienotunteisuutta minua kohtaan?

Manja ymmärsi hänen rauhoittuneen. Hän meni keittiöön ja sytytti kaasuliekin teeveden alle. Johnnie tuli heti perästä; hän pureksi hermostuneesti paperossia.

— Olitko sinä uskotellut sille nulikalle, että me olemme naimisissa? kysyi hän irvistellen.

— Niin, vastasi Manja, — hän oletti sitä, ja minusta oli paras antaa hänen olla siinä uskossa.

Johnnie vanutti huuliensa välissä savukkeesta puraisemaansa paperipalaa.

— Nyt se räkänokka kulkee siellä ja kuvittelee eläneensä kokonaisen romaanin. Rouva Claëssonin rakastaja, se se joltain kuuluu, vai mitä? — kun istutaan ja kerskutaan toveripiirissä.

— Luule sinä mitä tahdot, sanoi Manja latoen konemaisesti teevehkeitä tarjottimelle.

Kaasukeittimen siniset liekit nuolivat ahnaasti emaljikattilan pohjaa. Sen tasainen, yksitoikkoinen suhina teki hiljaisuuden kahta tuntuvammaksi.

Kello löi viereisessä huoneistossa yhdeksän lyöntiä. Manja hengähti syvään.

— Minä toivon samaa, virkkoi Johnnie Claësson. — Olisi pahuksen harmillista, jos ne sieppaisivat hänet kiinni ennen torstaita.

Niinsanotun tarjoiluhuoneen kynnyksellä hän kääntyi ja lausui rakastettavalla äänellä:

— Ymmärtäväinen tyttö yhdistää hyödyn ja huvin. Pidä sinä kernaasti poikaa lämpimänä sill'aikaa kuin minä olen Turussa, mutta laitakin niin, että hän palaa järkiinsä. Se ei taida olla juuri epämieluisa työ, häh? Kuten näet, minä olen aulisluontoinen mies, mutta sittenpä pyydänkin päästä näkemästä hapanta naamaa, kun palaan kotiin.

II.

— Anteeksi, sanoi Manja melkein nöyrästi, — mutta kun te ette tullut —

Robert Hedman oli tosiaankin ymmällä. Hämmästyneenä, kasvoissa ilme, joka tuntui Manjasta liikuttavan avuttomalta, hän seisoi siinä ja kierutti pari kertaa neuvottomana ovenripaa. Hänellä ei ollut eteistä; hänen köyhään ylioppilas-vuokrahuoneeseensa päästiin suoraan porraskäytävästä.

— Minä odotin kokonaisen tunnin, jatkoi Manja, — kävelin lakkaamatta teatteritalon ympäri ja odottelin joka oven luona. Mehän tavallisesti olemme kohdanneet toisemme pääsisäänkäytävän edessä, mutta varmuuden vuoksi — — On niin ikävä odottaa turhaan, se on pahinta mitä tiedän.

— Niin, se on hyvin ikävää, oli hyvin ikävää, tarkoitan. Ehkä rouva Claësson haluaa astua sisään —

— Kiitos, sanoi Manja ja etsi tuolin, sillä aikaa kuin Robert Hedman sulki oven.

Hänen tuolinsa eivät totisesti ole mukavia, ajatteli Manja vetäen hansikkaan oikeasta kädestään ja pannen jalkansa ristiin hiukan kahisevan hameen alla. Hän saattoi huoleti tehdä sen, sillä hänen kävelykenkänsä olivat moitteettomat ja niiden korkeat varret tarkoin pohkeenmukaiset.

— Miksi te katsotte minua niin pitkään? kysyi hän hymyillen.

— En ollut tuntea teitä, olette niin muuttunut, jollakin lailla —

— Ahaa, tarkoitatte vaatteita. Niin, tosiaankin, olette aina nähnyt minut se hirveä kappa yllä. Mutta, hyvä ystävä, oikeinko luulitte, että minä vapaaehtoisesti ja täydellä todella käyn sillä tavoin puettuna? Sehän oli vain aseiden takia. Tämän pikku takin alle ei voi kätkeä mitään.

Hän sipaisi kädellään lyhyttä, turkisreunaista kappaansa.

— Ei, toisti Robert Hedman, — sen alle ei voi mitään kätkeä.

Ja turhaan hän koetti irroittaa silmiään Manjasta.

— Miks'ette tullut? kysyi Manja yht'äkkiä muuttuneella äänellä. — Ettekö kuullut mitä minä kuiskasin teille eilen illalla?

— Kuulin, vastasi Robert Hedman ja siirteli kirjoitusvehkeitään jotenkin siistimättömällä kirjoituspöydällään, — kyllä minä kuulin —

— Mutta ette tahtonut tulla?

— Tavallaan. Tietysti olisin mielihyvällä tavannut teidät, mutta —

— Mutta mitä?

— Hm, sanoi nuori mies arasti ja hyvin vaivalloisesti, — minähän en tietänyt, kuinka te suhtauduitte siihen ikävään juttuun, tarkoitan, jos te — — jos miehenne ja te —

— Jos me olimme yksissä tuumin? Jos minä tiesin ennakolta kaiken, jos me olimme puhuneet asiasta ja sopineet siitä kalliista hinnasta ja kiristyksestä ja ilmiannosta? Vai niin, sitäkö ette voinut tietää?

Hänen äänensä vapisi.

— Niin, hyväinen aika, sanoi Robert Hedman epätoivoisesti ja rummutti viivoittimella pöytälevyä. — Hänhän on joka tapauksessa miehenne!

— Mieheni — Manja jätti puheensa kesken. Kun hän nyt katsoi Robert Hedmania, ei hän tehnyt sitä enää nuhtelevasti ja paheksuvasti; hänen silmiinsä tuli hätääntyneen tarkkaavainen ilme.

— Mieheni —, sanoi hän yht'äkkiä päättävästi. — Ei, se hän ei ole.

Robert Hedman pudotti viivoittimen.

— Mitä sanotte?

— Hän ei ole mieheni.

Syntyi hetkisen kestävä hiljaisuus.

— Ettekö siis — olekaan naimisissa?

— Olen ollut, vastasi Manja sitoen hänen silmänsä rukoilevalla, tuskaisella katseellaan.

— Sitä te ette ymmärrä, olette liian nuori, pidätte minua jonkinlaisena hylkynä, minua, joka olen poistunut mieheni luota.

— Niinkö! sanoi Robert loukkaantuneena.

— Jopa olette saanut kummallisen käsityksen minusta näinä viikkoina. Ja minä kun luulin — mehän olemme puhelleet keskenämme jos mistäkin — No niin, lisäsi hän, — että jätitte miehenne, sen minä ymmärrän tuntematta häntä lainkaan, mutta että sen teitte herra Claëssonin vuoksi, sitä minä jumaliste en voi käsittää.

— Niin, sanoi Manja katsellen seinäpaperin haalistuneita köynnöskuvioita, — minä en voi selittää sitä edes itselleni, saati sitten teille. Siitä on vain joku vuosi, mutta kaikki on niin suunnattomasti muuttunut sillä aikaa. Sota — en tiedä, koko maailma on muuttunut, ihmiset ovat tulleet niin tylyiksi, ja raha — vain raha nyt jotakin merkitsee. Silloin ennen hän oli aivan toisenlainen, iloinen, niin iloinen etten ollut ketään sellaista tavannut, nuori ja suruton. Niin, huomaan etten pysty sitä selittämään, mutta … itse olin lapsi enkä mitään ymmärtänyt, paitsi että elämäni oli ollut niin kauhean tympeätä ja ikävää. Minä istuin siellä kodissani kuin vankilassa, en saanut tutustua keneenkään ihmiseen, en askelta astua omin päin. Mieheni — niin, asia oli erehdys alun pitäen eikä sitä voinut iankaikkisesti jatkua. Sitten tulin tuntemaan Johnnie Claëssonin, tapasin hänet sattumalta tuttavien luona —

Hän oli puhunut katkonaisesti, monin pysähdyksin. Hänen kuvauksessaan ei ollut tahallista vääristelyä; kertomuksen jatkuessa hänestä vain alkoi tuntua, että niin oli täytynyt olla, niin eikä mitenkään toisin —

Robert Hedman oli istuutunut ikkunan ääreen.

— Eikä teillä ollut lapsiakaan? hän kysyi hiljaa.

Silmänräpäyksen Manja epäröi, vajaan silmänräpäyksen.

— Ei, hän vastasi, — meillä ei ollut lapsia. Ei edes sitä.

— Se kai teki paljon se, arveli Robert. — Näkeehän usein, että lapset pitävät koossa avioliiton, joka muuten olisi mahdoton.

Manja nyökkäsi.

— Niinpä niin, sitä näkee joka päivä. Mutta minä, minulla ei ollut mitään. Ja nyt te kyllä ymmärrätte, kuinka niin saattoi käydä. Sanokaa että ymmärrätte, Robert!

Hän teki liikkeen hansikkaattomalla kädellään. Robert ei näyttänyt kuitenkaan sitä huomanneen.

— Hm, hän sanoi, — vaikeaa se on yhtä kaikki. Punaisen ajan alettua minä olen saanut olla mukana jos jossakin, minun on täytynyt ruveta tekemisiin ryssien ja punaisten ja huligaanien ja narinkkajuutalaisten kanssa, mutta eilispäivä oli sittenkin katalin. Mitään niin säädytöntä en ollut totisesti ennen kokenut. Se on lievä sana, voisi sanoa pahemmin. Kuinka herran nimessä te olette saattanut kestää vuosikausia sen ihmisen kanssa! Eikö teitä ole kiusannut ja kiduttanut nähdä —

— Voi, eikö ole kiduttanut!… parahti Manja hiljaa, intohimoisesti. — Lukemattomia kertoja päätin lähteä tieheni, mutta ei ole niin helppo tehdä suuria ja ratkaisevia asioita. Samoin oli myös viime aikoina kotona mieheni luona; päätökseni oli aikoja sitten tehty, mutta kuitenkaan en saanut lähdetyksi. Pitää saada apua ulkoapäin, pitää tulla jotakin mikä antaa lopullisen sysäyksen. Ja nyt luulen että apu on tullut —

Heidän katseensa eivät kuitenkaan yhtyneet. Ujousko vai pelko vai mikä sen lienee tehnyt, Robert tuijotti itsepintaisesti kirjakaapin puolityhjiin hyllyihin.

— Eilispäivä, jatkoi Manja, — eilispäivä antoi minulle lopullisen sysäyksen. Tiesin sen jo silloin kun te olitte siellä, kun me istuimme pöydän ympärillä ja hän uhkasi teitä. Siksi minun ei tarvinnut ajatella kuinka inhoittavaa se oli, minä tulin vain niin äärettömän iloiseksi.

— Se on enemmän kuin minä puolestani voin sanoa, puuttui Robert puheeseen äkillinen hymy huulillaan. — Minä en totisesti ollut iloinen, ja päällepäätteeksi sain juosta koko matkan kotiin. Riippui hiuskarvasta että ehdin perille.

— Niin niin, sanoi Manja innokkaasti, — minä seisoin ja katsoin kelloa ja laskin minuutteja. Nyt hän on siinä kulmassa, ajattelin, ja nyt siinä. Seurasin teitä koko matkan, vaikk'ette aavistanutkaan, mutta kun kello sitten löi yhdeksän meidän keittiön seinän takana, silloin minä tiesin myös, että te olitte onnellisesti perillä.

— Tiesitte —?

— Älkää naurako, minä tiesin sen todellakin. Saatan tuntea sellaisia asioita, jotka muiden pitää nähdä.

— Ohoo! Enpä olisi luullut rouva Claës… — Hän puraisi sanan poikki. Varjo vilahti Manjan kasvoilla, joiden ilmeet vaihtelivat nopeasti kuin auringonheijastukset juoksevassa vedessä.

— Niin, virkkoi Manja surullisesti, — minulla ei ole oikeastaan nimeä, jota tahtoisin ja voisin käyttää.

— Entä tyttönimenne?

— Äidin. Se ei ole mikään hyvä nimi … se on liian tunnettu, omalla tavallaan. En tahdo mainita sitä, mutta se on samalla erään paikan nimi, jonka te kenties tunnette. On muuten kummallinen tunne — kun ihmisellä ei ole nimeä, ei ketään jolle kuuluu, ei kotia mitä omakseen sanoa. Sellaista asemaa te ette voi kuvitellakaan.

Hän näki, että Robertin myötätunto oli suuri ja puhdas, ja hän hymyili.

— Ettekö voi sanoa minua Manjaksi, niinkuin ennen salaisilla retkillämme?

— Tahdon koettaa, vastasi Robert totisesti.

Ulkona oli aurinko laskemassa. Hämärä tiheni pitkänkapeassa huoneessa, jossa oli poimukkaat, koinsyömät ikkunaverhot.

— Tulee myöhä ja hämärä, sanoi Manja.

— Anteeksi, sanoi Robert ikäänkuin olisi istunut nukuksissa ja nyt häpeissään herännyt. — Minä otan heti tulen.

Sähkövalo leimahti paljastaen armottomasti rojukaupoista kokoonhaalitut huonekalut.

Robert meni ikkunan luo laskeakseen rullakaihtimen alas.

— Odottakaa hetkinen, sanoi Manja pyytävästi. — Antakaa minun katsoa näköalaanne, se on varmasti kaunis.

Hän väänsi tulen sammuksiin taas ja meni kevein, nopein askelin Robertin viereen, ei lähemmäksi kuin että takkinsa nahkareunus ehkä hipaisi toisen nuttua.

Heidän katseensa kulkivat yli naapuritontin matalien puurakennusten ja satama-alueen lankku- ja kivihiilikasojen, halkopinojen ja rautatievaunujen. Niiden takana aukeni puhtaan valkea jää, joka häipyi usvaan Gråharan sammuneen silmän tienoilla. Kaukana läntisellä taivaanrannalla levisi jättimäinen sinimusta pilvi kuin mahtava siipi yli talvisen maiseman; siipipeili hehkui punaisena sillä kohtaa, missä aurinko oli laskenut.

Kauan he seisoivat niin, sanattomina, liikahtamatta. Alhaalla katukäytävällä asteli kyyryselkäinen vanhus vapa kädessä; hänen tiellään syttyi muutamia katulyhtyjä, harvalukuisia kuin alkukevään valjut tähdet puolikirkkaalla taivaalla.

Manja oli ummistanut silmänsä ja nojasi kädellään raskaasti ikkunalautaan ikäänkuin huimauksen horjuttamana. Hän seisoi siinä kuunnellen Robertin kevyttä, nopeaa hengitystä ja veren kulkua omissa valtimoissaan, joiden tykytyksen hän luuli erottavansa kuulollaan. Niin…, hän ajatteli, niin… Tämä on onni.

Oli kuin hämy ja hiljaisuus olisi kantanut loppumatonta sarjaa hapuilevia kysymyksiä ja riemuitsevia vastauksia, kuin olisi lupauksia vaadittu ja lupauksia annettu. Kipinä kipinän jälkeen singahti toisesta toiseen edestakaisin. Robert seisoi siinä ja tunsi joka hermollaan, kuinka virta sulkeutui heidän välillään. Eivätkö he hyväilleet toinen toistaan näkymättömin käsin, eikö vastustamaton voima vetänyt heitä yhteen, voima joka on peräisin edesvastuun, harkinnan, järjen tuolla puolen olevasta maailmasta! Minä rakastan sinua! kuiskasi Manjan sydämessä ääni niin väkevästi, niin intohimoisesti, että hänestä tuntui hetkisen siltä, kuin hän olisi aivan huutanut sen. Minä rakastan sinua! Se kaikui hänessä sellaisella äänellä, jota hän ei ollut koskaan ennen kuullut, joka ei koskaan ennen ollut kantanut näitä vanhoja, vanhoja sanoja, uudella äänellä, joka huuhtoi hänen sydämensä puhtaaksi kaikesta mitä vuodet ja kohtalot olivat sinne kasanneet. Tilaa, tilaa Ainoalle, Hänelle! Niin…, hän ajatteli, niin —, ja hän ummisti silmänsä yhä kovemmin, kovemmin, kovemmin, kunnes luomet värisivät ja niiden sisäpuolella leimusi kuin punainen ilotulitus synkänmustaa taustaa vastaan.

— Ei, sanoi Robert äkkiä outo sointi äänessään. Sanat salpautuivat kuin hengenahdistuksessa: — Nyt on kai aika sytyttää valo.

— Niin niin, kuiskasi Manja, vielä hiljaisuuden lumoissa. Sitten hän aukaisi hitaasti silmänsä.

Hän ymmärsi, että tämä oli Robertin viimeinen pakoyritys, ja hiukan myhäillen hän antoi sen tapahtua.

— Kuinka on mahdollista tehdä tässä huoneessa mitään? kysyi hän sitten. — Työskennellä, saada jotakin aikaan? Eikö täällä täydy seisoa aina ikkunassa ja katsella merta ja pilviä? Niin minä ainakin tekisin loppumattomiin, en voisi koskaan riistäytyä irti.

— Opintoni eivät olekaan sujuneet ihan mallikelpoisesti, vastasi Robert. — Mutta syy ei ole yksinomaan näköalan.

— Mikä teistä oikein tulee?

— Juristi. Hovioikeudenauskultantti ja aikaa myöten tuomari.

— Ajatelkaas. Ja te tuomitsette sitten ihmisiä?

— Tietysti.

— Kukaties kuolemaan?

— Teoreettisesti, niin, mutta se lievennetään aina kuritushuonerangaistukseksi.

— Sepä hyvä.

— Miksi niin?

— Siksi että te muutoin mestauttaisitte kauhean monta ihmistä. Te näytätte väliin niin julmalta. Oikein peloittaa, kun te rypistätte otsanne ja punastutte niin että tuo pieni kesakko katoaa — niin, minä olen nähnyt, että se katoaa.

Manja oli avannut takkinsa. Toinen käsi puuskassa hän kulki hitaasti huonekalulta toiselle, tarkasti kehnot taulut ja huokeat posliinimaljakot. Hän hyväili kaikkea silmillään ja hyräili hiljaa pientä laulunpätkää.

— Älkää panko pahaksenne että minä olen näin utelias, sanoi hän hilpeästi. — Minua niin huvittaa nähdä millaista teillä on. En ole koskaan ehtinyt katsella ympärilleni, kun olen ollut täällä niitä kamalia aseita tuomassa — silloin kaikki käy tulisella kiireellä ja ihminen kuvittelee näkevänsä punakaartilaisia joka tuolinjalan takana.

— Täällä ei ole juuri mitään nähtävää, sanoi Robert, — mutta jos teitä huvittaa —

Hän sytytti savukkeen antaakseen levottomille käsilleen jotakin askartelua.

Manja pysähtyi hänen kirjoituspöytänsä ääreen.

— Tämä on varmaankin äitinne? sanoi hän osoittaen pähkinäpuukehyksessä olevaa valokuvaa.

— Niin, vastasi Robert, — siinä on äitini. Hän kuoli joku vuosi sitten.

— Hän oli kai hyvin kiltti — ja piti teistä kovin?

— Niin oli, myönsi Robert. — Hän tuskin soi itselleen edes välttämättömintä ruoassa ja vaatteissa voidakseen vain lähettää minulle opintorahoja.

— Ja usein ne rahat menivät vallan muuhun, kapakkaan ja kortinpeluuseen ja vielä huonompaan, ja silloin teillä oli aina paha omatunto jälkeenpäin.

— Kieltämättä, sanoi Robert ihmeissään, — mutta kuinka te sen tiedätte — kuinka Manja sen tietää?

— Minä vain arvaan, vastasi Manja ja katseli kriitillisesti nuoren tytön muotokuvaa, joka oli siinä äidin kuvan kumppanina.

— Tuo — tuo ei ole sisarenne, hän sanoi hyvin välinpitämättömästi.

— Ei ole. Eikä minulla sisarta olekaan.

— Minä näin heti, ettei hän ollut vähääkään teidän näköisenne. Siinä on varmasti Porvoon tai Loviisan kaunein tyttö. Tai ehkä Tammisaaren.

— Se on eräs tyttö, johon tutustuin viime syksynä Tammisaaressa seuratessani käräjiä siinä tuomiokunnassa. Mutta kuinka Manja saattoi sen arvata, valokuvahan on otettu Helsingissä?

Manja naurahti pienen ilkkuvan, kirkkaan naurunsa.

— Rakas lapsi, sehän näkyy kampauksesta ja leningistä. Tammisaaren paras ompelijatar, nappeja, pitsejä, nauhoja monella, monella markalla — Mutta älkää silti näyttäkö noin pahastuneelta, hänhän on muuten oikein suloinen, tämä pikku flammanne.

— Hän ei ole minun flammani, sanoi Robert jyrkästi.

— Ei toki, te vain ette tietänyt mihin pistäisitte valokuvan, jonka hän on teille tyrkyttänyt, ja niin tulitte panneeksi sen kirjoituspöydällenne. Ymmärrän sen niin mainiosti.

Robert heitti savukkeensa pois.

— En tosiaankaan tiedä miksi sen kuvan pitää olla tuossa, hän sanoi kiivaasti, — yhtä hyvin se voi olla laatikossa —

Hän ojensi kätensä ja sai kiinni kehyksen yläsyrjästä, mutta samassa Manjan pehmeä käsi tarttui yläpuolelta lujalla otteella hänen käteensä.

— Ei, sanoi Manja, — kuva olkoon siinä missä se on.

Heidän kätensä pysyivät tässä asennossa minuutin, vaikka Robert luopui heti yrityksestään siepata valokuva itselleen. Manja tunsi, kuinka hänen otteensa kehyksestä höltyi, kuinka hänen voimakas kätensä laukesi hervottomaksi ja alkoi vapista pehmeiden sormien puristuksesta, joka hitaasti lientyi viipyväksi hyväilyksi. Ja saadessaan siten tiedon Robertin värisevästä antaumuksesta Manja seisoi liikkumattomana ja tuijotti kovenneella katseella muotokuvan kirkkaisiin tytönsilmiin, jotka olivat nähneet vielä niin vähän elämää ja elämän oloja ja jotka varmaan säästyivät vastakin näkemästä enintä osaa pahimmasta; hän ei unohtanut myöskään tutkia jokaista piirrettä tuossa pehmeässä suussa, joka ei tietänyt muista suudelmista kuin luistinradan kuusien ja isän talon lauta-aidan takana vaihdetuista nopeista, viileistä hämysuudelmista.

— Minusta olisi sydämetöntä sulkea tuollainen silmäpari pimeään pöytälaatikkoon, sanoi Manja vetäen hitaasti kätensä pois. — Ne silmät katsovat maailmaa niin viattoman luottavasti, ja täällä teidän huoneessannehan niillä ei ole muuta kuin hyvää opittavana. Toisin on tyttöjen laita köyhissä kodeissa — ja kuvien, jotka riippuvat köyhillä seinillä. Ne saavat jo varhain tottua paljoon sellaiseen, josta ei puhuta pyhäkoulussa.

Robert Hedman oli vaiti pitkän aikaa. Hän meni sohvan luo ja istuutui kumaraan, leuka käsien varassa.

— Mitä asiaa teillä oikeastaan oli minulle, Manja? sanoi hän vihdoin. — "Minä voin auttaa teitä", luulin kuulleeni teidän kuiskaavan siellä portaissa.

Manja nosti silmänsä.

— Niin, tosiaankin. Tahtoisin kysyä teiltä, mihin aiotte ryhtyä sen lihamyllyn suhteen.

— Ryhtyä! En mihinkään. En kerrassa mihinkään. Vai luulitteko, että minä antaisin sen katalan kiristäjän rikastua toisten ihmisten onnettomuudella! Tarkoitan, kuularuisku meidän täytyy saada, ja minä saan sellaisen varmasti, kenties useampiakin. Olen ollut koko päivän ulkona sen asian takia ja pannut jo monta uutta ihmistä liikkeelle.

— Ja hänen uhkauksensa, ettekö aio välittää siitä mitään?

— Enhän minä toki ole hullu! Jos antaa kiristäjälle sormen, niin hän vie pian koko käden.

— Vai niin, sen verran olette kumminkin ehtinyt jo oppia, sanoi Manja hymyillen. — Entä hänen ilmiantonsa, ettekö usko sitä?

Robert suoristautui ja heilautti halveksivasti kättään.

— Tyhjää lörpötystä, ei mitään muuta. Että se mies on suuri lurjus, on ilmeistä, mutta mitään sellaista ei hän kuitenkaan tee. Eihän hänellä ole kerrassaan minkäänlaista etua punaisten auttamisesta.

Manja lähestyi hitaasti ja istahti lopulta Robertin viereen sohvalle.

— On kummallista ajatella, hän sanoi, — että te olette suunnilleen minun ikäiseni, mutta ymmärrätte ihmisiä jotenkin yhtä paljon kuin kapalolapsi. Niin, ei näytä olevan pelkkää hyötyä siitäkään, että ihmisellä on hyvä koti ja kiltti äiti ja kelpo tovereita. Ettekö todellakaan ymmärrä, että Johnnie Claësson tarkoitti totta?

Robert kohautti olkapäitään.

— Ymmärrä, ymmärrä! Minä aivan yksinkertaisesti en usko sitä.

— Ette siis ymmärrä sitä. Mutta nyt minä sanon teille, Robert, että teidän pitää muuttaa täältä ennen torstaita ja piiloutua jonkun ystävänne luo, sillä hän ilmiantaa teidät punaisille, se on yhtä varmaa kuin että minä elän.

— Senkö tähden halusitte tavata minua, Manja? Varoittaaksenne minua?

— Sen tähden, osittain, vastasi Manja viivytellen. — Mutta olin ajatellut muutakin, jotain enempää.

Robert kuunteli maltittomana.

— Mitä sitten —

— Niin olin ajatellut, että koska se lihamylly on välttämättä tarpeen, koska te niin haluatte saada sen ja kun hän ei tahdo antaa sitä kohtuullisilla ehdoilla, niin voitaisiin muitta mutkitta ottaa se.

— Ohoo, sanoi Robert ja nousi seisomaan.

— Ei kai se ole niin helppoa.

— On kyllä, vastasi Manja, — se on hyvinkin yksinkertainen asia. Tarvitaan vain reki sen kuljettamiseksi ja joku joka auttaa teitä kantamaan laatikon alas. Se on ehkä liian raskas minulle.

Robert tuijotti häneen tutkivasti. Hän ei tahtonut myöntää sitä itselleen, mutta sisimmässään hän vainusi jotakin salajuonta.

— Entä herra Claësson, sanoi hän, — mitä meidän pitää tehdä hänelle? Lyödä hänet kuoliaaksi vai mitä? Muuta keinoa minä en keksi.

— Herra Claësson, sanoi Manja, — herra Claëssonista teidän ei tarvitse välittää, hän matkusti tänään Turkuun ja viipyy siellä keskiviikkoon asti. Hänen vaatekammionsa lukko on hyvin yksinkertainen, se voidaan murtaa kädenkäänteessä. Muut avaimet ovat tietysti minulla.

Nyt Robert Hedman ei epäillyt enää.

— Mutta sehän on suurenmoista, Manja! Meillä on kolme tuntia aikaa, voimme tehdä sen vielä tänä iltana.

Manja nousi katsomatta Robertiin. Hänen silmänsä olivat itsepintaisesti kiintyneet johonkin kauempana huoneessa olevaan esineeseen.

— Niin, hän sanoi hyvin hiljaa, — se voidaan tehdä vielä tänä iltana. Mutta ymmärrättehän, Robert, että minä en voi sitten enää koskaan palata sinne, minulla ei sitten ole enää kattoa pääni päällä. Mihin minä silloin joudun?

Raskas hiljaisuus suhisi jälleen Manjan korvissa, ja hän ummisti silmänsä niin tiukkaan, että punainen kuvio tuli uudelleen näkyviin mustasta taustastaan; ja taas hän horjui kuin huimauksen vallassa, mutta nyt, nyt tuli Robert ja sulki hänet lujasti syliinsä.

— Mihinkö sinä menet? kuiskasi hän hampaat yhteenpuristettuina. — Kysytkö sinä sitä, Manja? Kysytkö sitä!

Manjan punaiset huulet raottuivat niin että valkeat, nyhälaitaiset etuhampaat loistivat.

— Sinä — sinä — sinä, hän kuiski, ja hänen kätensä haroivat kuin kuumeessa Robertin tukkaa.

III.

Aamu oli kirkas ja kylmä. Samppanjaa! sanoi Manja vetäen nautinnolla henkeensä kirpaisevaa ilmaa. Juo, se on ihanaa! Ja huuliaan suipistaen hän puhalsi keveitä huurupilviä Robertin poskea vasten.

Robert nauroi, mutta ei sillä tavoin kuin Manja olisi tahtonut. Hänessä oli jotakin hajamielistä ja poissaolevaa.

— Saanko ottaa sinua käsipuolesta? kysyi Manja hyväilevästi.

— Saat, vastasi Robert silmäten eteenpäin pitkin katua, joka oli melkein tyhjänä ihmisistä. — Ole niin hyvä.

— Oo, sanoi Manja, — voit olla aivan huoletta, näin varhain aamulla et tapaa mitään tätejä.

— Sitä en todellakaan ajatellut, vakuutti Robert loukkaantuneena ja satutettuna. Manjalla oli tapana kohdella häntä välisti kuin pientä mammanpoikaa, ja se harmitti häntä vallan tavattomasti.

— Ajattelitpas. Kyllä minä sen tiedän. Luuletko ehkä, että tämä on ensimmäinen kerta kun minä kuljen kadulla hyvästä perheestä olevan nuorenherran kanssa.

— En, sanoi Robert, — kaukana siitä.

Hyvin tuntuva kärki piili hänen äänensävyssään. Hän ei ole enää samanlainen kuin ensimmäisinä päivinä, ajatteli Manja surullisesti. Jo eilen hän yritti loukata minua. Hän kärsii siitä itse, mutta tekee sen kuitenkin.

— Mahtaa olla kauhean työlästä kuulua sellaiseen hyvään perheeseen, sanoi Manja ääneen. — Ajatella aina mitä ihmiset sanovat siitä ja siitä, olla aina varuillaan ja kätkeytyä — kuinka sitä jaksaa ajan pitkään?

Kysymys ei nähtävästi miellyttänyt Robertia, hän jätti vastaamisen sikseen.

— Miksi me oikeastaan kuljemme tännepäin? hän sanoi, kun he samassa saapuivat Merikadulle.

— Siksi, katsos, sanoi Manja tarttuen hänen käsivarteensa ja nipistäen sitä hiukan, — että me kävelemme Kaivopuiston ympäri. Minun pitää saada väriä ja ruokahalua juhla-aamiaiseksemme.

— Manja parka. Kyllikki-kahvilan juhla-aamiaiset varmaan tympäisevät sinua, eilen et syönyt juuri mitään. Mutta ei ole minun syyni, että kaikki paremmat ravintolat ovat kiinni.

— Herran tähden! sanoi Manja nopeasti. — Emmehän voisi kuitenkaan näyttäytyä missään paremmassa paikassa, niissä kaikki tuntevat minut — ulkonäöltä nimittäin, ja ymmärräthän, että Johnnie Claësson pääsisi sitä tietä meidän jäljillemme, kun hän palaa kotiin.

— Niin, sanoi Robert synkästi, — ymmärrän.

Manja puri huultaan.

— Meidän täytyy olla hyvin varuillamme, hän sanoi. — Meidän pitää muistaa, että meitä uhkaa suuri vaara.

— Äsh! mutisi Robert.

Näin kävi aina, kun Manja otti varovasti puheeksi nämä asiat. Hän tiesi, että Johnnie Claëssonin nimi ärsytti Robertia, ei ainoastaan Manjan entisyyden vertauskuvana, vaan myös siksi että siihen nimeen liittyi kysymys heidän lähimmästä tulevaisuudestaan, ja se kysymys täytyi ratkaista tänä päivänä. Niin tuskallinen kuin asia olikin, ei Manja voinut enää lykätä sitä tuonnemmaksi.

— Mikä päivä tänään on? hän aloitti väkinäisen hilpeällä kuulusteluäänellä.

— En aavista! Päivät ovat nykyään niin toistensa kaltaiset, ettei niistä voi parhaalla tahdollakaan pitää lukua.

— Kuinka voit niin sanoa! huudahti Manja.

— Tarkoitat —

— Eikö mikään ole sinusta muuttunut viime päivinä? Onko tämä tiistai aivan samanlainen kuin edellinen, etkö näe mitään erotusta?

— Tarkoitat meitä? Niin niin, luonnollisesti, mutta sehän on eri asia.

— Eri asia…, kertasi Manja. Mutta ei, sen ajatuksen hän työnsi luotaan, hän tahtoi pidättää näiden päivien onnentunnelman ponnistamalla kaikki tahdonvoimansa. — Mitä minun pitikään sanoman? Niin, tänään on siis tiistai, ja huomenna hän palaa matkaltaan.

Tällä kertaa viittaus ei tuntunut kuitenkaan tekevän epämieluista vaikutusta Robertiin. Päinvastoin, hän puhkesi puhumaan oikein hilpeästi:

— Hänkös vimmastuu, kun etsii lihamyllyään ja huomaa, kuinka me olemme vetäneet häntä nenästä!

— Niin, sehän siinä juuri on, hän tulee aivan hulluksi. Sentähden meidän täytyy viimeistään huomenna hankkia itsellemme piilopaikka.

— Ilmoitus Tiedonantajaan: "Nuori pari etsii mukavaa asuntoa. Vastaus merkille Vastavallankumoukselliset".

Manja ei nauranut.

— Ei, sanoi hän ja katsoi Robertia sivusta, — meidän pitää nyt ruveta asumaan — eri tahoilla.

— Noo, arveli Robert, — eihän sillä niin kiirettä liene.

— On kyllä. Hän ei lepää ennenkuin on saanut kostaa. Että minä olen poissa, se merkitsee vähemmän, mutta rahat, katsos, rahat. Sitä hän ei anna koskaan anteeksi.

Robertin käsivarsi puristi suojelevasti hänen kättänsä.

— Oletko peloissasi?

— En nyt, en niin kauan kuin saan olla sinun luonasi. Mutta sitten, en uskalla ajatellakaan, sitten alkaa hirveät päivät.

— Minkätähden sinä siis vaadit niin itsepäisesti, että meidän on jätettävä pesämme?

— Minun täytyy, Robbie. Minähän ehdotin, että me murtautuisimme hänen kätköihinsä, ja tunnen olevani jollakin tavoin vastuunalainen. En ikinä voisi antaa itselleni anteeksi, jos punaiset veisivät sinut.

— Ne perkeleet! sanoi Robert hammasta purren. — Katso, tuolla ne nyt istuvat kaikessa rauhassa ja keittävät aamukahviaan.

Hän osoitti yksinäistä kolmannen luokan vaunua, jonka punakaartilaiset olivat sijoittaneet eräälle satamaradan pistoraiteelle ja jota he käyttivät vahtikojuna. Sen katolla olevasta pienestä savupiipunhatusta tuprusi sinisiä savukiemuroita kylmään aamuilmaan.

— Niin, sanoi Manja, — nyt alkavat surut ja vaikeudet, mutta ehkä niistä jollakin tavoin selviää. Tuhannet ihmiset asuvat piilossa toisten luona. Lupaa nyt minulle, että olet järkevä ja hankit itsellesi asunnon jonkun ystäväsi luona — sitten emme puhu enää mistään ikävyyksistä koko päivänä.

— Niinkuin tahdot, vastasi Robert. — Mutta en voi auttaa, että tunnen itseni yhtä kaikki hiukan naurettavaksi, jos lähden pakoon pelkkien uhkausten ja arvailujen takia.

— Vaiti! sanoi Manja pannen kätensä hänen suulleen. — Sinä olet antanut sanasi etkä voi sitä peruuttaa. Ja nyt et saa ajatella enää sotaa etkä revolvereja etkä punakaartilaisia, nyt sinun pitää muistaa, että omistat minut, Robbie.

Kaivopuiston rantatie oli tyhjänä ja autiona. Totisesti, tämä ei ollut mikään huvikävelyjen aika. Nyt ihmiset heräsivät kaupungissa uuteen tuskaan ja uusiin toiveihin. Huhujen huima karkelo alkoi kaksinkertaisella voimalla. Tampere oli kukistunut — niinkuin tavallista —, kymmenentuhatta vapaaehtoista oli tulossa Ruotsista, Heinola oli luultavasti saarrettu, mahdollisesti Porikin. Varmoja olivat sensijaan niiden nimet, jotka oli murhattu yön kuluessa.

Robert ja Manja pysähtyivät siihen paikkaan, mistä silmä kantoi kauimmaksi yli jäätyneen meren, yli satamain talvilevossa olevien laivojen, yli Viaporin lumisten kattojen, tornien, kalliomuurien ja ruohovallien.

— Ihana päivä, sanoi Robert ja katseli pitkin läntisiä talviteitä. — Kun aurinko saa jonkun tunnin lämmittää, niin tulee ensiluokkainen keli.

— Mitä iloa meillä siitä on, valitti Manja. — Rekiretki, se oli minunkin ensimmäinen ajatukseni, mutta ei pidä ajatella mahdottomia, siitä tulee vain surulliseksi.

— Rekiretki? Tänään tulee tehtäväksi ihana rekiretki, Manja. Olemme vihdoinkin saaneet luotettavan ajomiehen, ja nyt tässä alkaa eri leikki. Kello kahdeltatoista minä tapaan ne toiset ukkelit, me kätkemme Johnnie-sedän lihamyllyn lantakuormaan — se tuntuu uskottavimmalta! — ja sitten ala painua jäitse Espoon saariston kautta Sigurdsiin. Sitä voi sanoa rekiretkeksi! Harmi etten saa olla näkemässä heidän naamojaan. Jukoliste, ensimmäinen kuularuisku!

— Oo, sanoi Manja pettyneenä, — minä luulin sinun ajattelevan meitä kahta. Päätimmehän jättää nuo asiat tältä päivältä.

— Sellaisia lupauksia minä en ole koskaan antanut! väitti Robert nauraen. — Minä sanon päinvastoin: ei voi, ei saa ajatella mitään muuta kuin noita "ikäviä asioita".

— Entä minä, sanoi Manja hiljaa, — mitä minä sitten olen? Enkö ole sinulle mitään?

— Sinä olet minun Manjani, eikö se riitä! huudahti Robert riehakkaasti, veti hänet syliinsä ja suuteli häntä kerran toisensa perästä. — Sinullahan on oikeat huurreviikset, niistä sinun on päästävä. Ja silmissäsi näkyy jotain kosteata, pakkanenko se lyö hikeen minun parhaat kuvastimeni…

— Robbie! kuiskasi Manja tarrautuen kiinni häneen, ikäänkuin joku jo nyt koettaisi riistää hänet pois.

— Joku tulee, virkkoi Robert päästäen irti Manjan. Tuore hanki narskui hitaiden askelten alla. Eräs herra, jolla oli siniset silmälasit, katseli uteliaasti ja paheksuvasti molempia nuoria.

Robert ja Manja seisoivat poispäin kääntyneinä, kunnes askelten ääni oli häipynyt.

— Siinä oli eräs valepukuinen pankinjohtaja, sanoi Robert koettaen näyttää leikkisältä ja huolettomalta. — Hän on ajanut partansa pois ja pannut nenälleen nuo naurettavat lasit, mutta minä tunsin hänet heti.

— Ja hän tunsi sinut, tarkoitit. Niin, sehän oli suuri onnettomuus.

Robert vältti katsomasta häntä. Sensijaan hän tuijotti jäykästi mäen kukkulalla liehuvaa punaista lippua, joka osoitti paikkaa mihin ryssät olivat haudanneet vallankumousruumiinsa. — Tuokin tuolla, mutisi hän, — kerran kai saamme repiä sen alas.

Sitten he kävelivät ääneti edelleen.

— Mutta Manja, sanoi Robert yht'äkkiä innokkaasti, — ethän sinä ole puhunut sanaakaan itsestäsi, mihin aiot asettua.

— En, siitä yksinkertaisesta syystä, ettet sinä ole sitä kysynyt. Et ole sitä lainkaan ajatellut ennen kuin nyt, senkin paatunut egoisti.

Ja iloissaan hänen myöhään heränneestä huolehtimisestaan Manja pukkasi häntä kylkeen.

— Minä tulen kyllä toimeen, hän jatkoi iloisesti. — Kyyristyn räystäskouruun niinkuin varpuset.

— Ei, vakavasti —

— No niin, minullahan on ensinnäkin — sisareni. Ja sitten tietysti äitini, mutta vain äärimmäisessä hätätilassa…

Hän näki Robertin ilmeen ja katui katkerasti, että oli kerran suotta tullut puhuneeksi hänelle äidistään.

— Vai niin, sinulla on sisar, sanoi Robert.

— On, vastasi Manja silmää räpäyttämättä, — minulla on naimisissa oleva sisar. Hänen miehensä on osastopäällikkönä Zimmermannilla, he asuvat Vuorikadun varrella ja heillä on kaksi tyttöä, niin että jos näet minut joskus kahden lapsen kanssa, niin älä pelästy. Heidän asunnossaan on kyllä hiukan ahdasta, mutta miehen äiti kuoli joulun tienoissa, niin että sinne ei siis tule väkeä entistä enemmän, vaikka he nyt saavatkin minut niskoilleen muutamaksi viikoksi. Kauemmin tätä voi tuskin kestää.

— Minkä näköinen sisaresi on? kysyi Robert mielenkiinnolla, joka tuntui melkein todelliselta.

— Jaa, kuinka nyt sanoisin… Melkein minun näköiseni. Niin, hän on todella hyvin minun näköiseni. En tiedä onko se sinusta hyvä vai paha.

— Paha, pahapa tietenkin! huudahti Robert. — Ei saa olla kuin yksi Manja koko maailmassa.

— Oo, sinä — sanoi Manja ja tunsi punastuvansa ilosta. — Mutta, jatkoi hän äkkiä melkein hätääntyneeltä kuulostavalla äänellä, — et saa tulla sinne minua katsomaan, minä en aio kertoa mitään sinusta, he eivät sitä lainkaan ymmärtäisi.

— Saat olla ihan huoleti, vastasi Robert niin varmalla äänellä, että Manja tunsi tuskallisen selvään, kuinka vähän hänellä oli halua vierailla siinä kodissa. Ja hän oli kuitenkin sanonut "osastopäällikkö"!

— Tuossa ne taas ovat! sanoi Robert viitaten kädellään Kruunuvuorenselälle ja Eteläsatamaan päin, missä Venäjän laivaston sadat mastot piirtyivät vaaleaa talvitaivasta vasten. Lihavien harmaitten runkojen välissä oli jää likaisenruskeana jättiläisten hiesteistä. Erään dreadnoughtin savupiipuista tuprusi mahtavia, mustia savupilviä.

— Kunpa olisi taskussa pieniä torpedoja, sanoi Robert. — Kelpaisi nähdä noiden lentävän ilmaan.

Manja katseli savua, joka raskaina aaltoina vyöryi yli Korkeasaaren.

— Kun ihmiset saavat tuon nähdä, niin sanotaan oitis: nyt Itämerenlaivasto lähtee, kuuluvat ryssät saaneen uhkavaatimuksen!

— Varmasti, sanoi Robert. — Joku on kuullut sen joltakulta, joka tuntee erään neidin, jonka lanko saa lukea sanomalehtiä Ruotsin pääkonsulinvirastossa. Silloinhan asia on selvä. Kuule, Manja, tule tänne, minä kuiskaan sinun korvaasi erään salaisuuden, mutta et saa kertoa sitä kenellekään!

Ja hän tarttui Manjan olkapäihin ja suuteli hänen korvaansa ja poskelle valuvaa pientä uudenaikaista hiuskiekuraa ja kuiskasi suudelmain lomassa: Tampere on valloitettu!

IV.

Auringonpaistetta hangilla tänäänkin. Oli tyven, pakkanen oli lauhtunut yöllä, ilmassa olisi pitänyt olla vielä juhlan ja samppanjan tuntua. Mutta sittenkin Manjan mieli lannistui ja hänen vauhtinsa hidastui joka askelelta, joka vei hänet lähemmä Vuorikadun lyhyttä, jyrkkää mäkeä.

Tähän aikaan Fredrik on kotona päivällisellä, mietti Manja. Hän ottaa minua juhlallisesti kädestä ja katsoo pyytävillä koiransilmillään. Hän toivoo tietysti, että olen tullut hänen takiaan ja jäädäkseni kotiin. Kun hän saa kuulla, että tahdonkin vain majapaikkaa, niin hän tulee sen näköiseksi kuin ruoskittu hevonen. Parhaassa tapauksessa hän istuutuu ja kertoo murheellisia asioita liikkeestä ja Kemppaisen ja Lindroosin väestä, kanarialinnut kirkuvat ja rapistelevat vesikupeissa, keittiönovi paukkuu, haju on tympeä, ja Saga itkee…

Saga — Manja pysähtyi. Mäkeä alas tuli kelkka hiljaista vauhtia, pieni kalpea tyttö jarrutti ohuilla jaloillaan ja piti pelokkaasti kiinni molemmin käsin. Nyt se meni ohitse, Manja ei voinut enää nähdä lapsen kasvoja, mutta sensijaan hänen silmänsä kiintyivät pieneen keltaiseen palmikkoon, joka oli kuin rotanhäntä. Elvi! hän ajatteli tuntien hämärästi jotakin hyvin tuskallista, — ja tuolla ylhäällä odottava on Saga… Hänen kurkkuaan ahdisti. Elvi ja Saga… Niin, tietysti, missä he olisivat ellei täällä. Piha ja mäki, mäki ja piha, siinähän heidän päivänsä olivat kuluneet jo silloin.

Nyt Elvi oli noussut kelkasta Hallituskadun kulmassa. Omituisen varovasti, ikäänkuin vainuten kaikkialla vaaroja ja peläten onnettomuuksia, hän alkoi vetää kelkkaa jälleen mäkeä ylös. Vaistomaisesti Manja astui askelen taaksepäin ja nosti käsipuuhkan kasvoilleen. Turha varokeino, tuo kalpea tyttö, jolla oli ohuet, totiset huulet pienissä rumissa kasvoissaan, ei suinkaan vapaaehtoisesti luonut silmiään vieraisiin ihmisiin kadulla.

Kauan Manja seisoi empien. Molemmat tytöt laskivat kelkalla hänen ohitseen kerran, toisensa perästä, Elvi hiljaisena ja juhlallisena ikäänkuin olisi suorittanut vaarallista ja ylen tärkeää tehtävää, Saga hilpeänä ja loistavana. Nähdä heidät joka päivä, puhua heidän kanssaan… Manja painoi kasvonsa kovasti puuhkan pehmoista nahkaa vasten. Mutta sitten hänen ajatuksensa punnitsivat nopeasti toisen mahdollisuuden, joka oli tarjona, äidin pienet huonekomerot luteineen ja tyttöasukkaineen, ja hän suoristautui. Puuhkaa pitelevä käsi painui. Hän lähti päättäväisesti astumaan mäkeä ylös.

Täällä oli kaikki ennallaan, sen hän näki jo ensimmäisellä silmäyksellä, pieni pihamaa, rikkalaari, likavesikaivo ja tyhjä, puolilaho koirankoppi. Naapuripihaa vastassa olevan lauta-aidan luona kohosi lumilinnoitus valleineen ja torneineen ja jäätyneistä lumipalloista tehtyine lyhtyineen, mutta se kuului asiaan sekin.

Keittiönikkunan sameiden ruutujen lävitse Manja näki vanhanpuoleisen naisen istuvan kumarassa pöydän ääressä, samassa paikassa missä hänen anoppinsa, "Ämmä", oli aikoinaan pitänyt kuunteluvahtia ja viettänyt suurimman osan päiväänsä. Muijan kuoltua näkyy Fredrikin täytyneen ottaa emännöitsijä, tuumi Manja. Nämä vieraat kasvot tuntuivat hänestä yhtä vastenmielisiltä kuin anopin väijyvä, urkkiva, soimaava katse entisaikaan.

Ovi ei ollut lukittu. Manja aikoi ensin soittaa kelloa ja odottaa, mutta sitten juolahti hänen mieleensä, että he saattoivat tulla yht'aikaa avaamaan, Blomqvist ja uusi emännöitsijä, ja sitä oli vältettävä. Fredrik ei tosin ollut niitä, joilla on tapana huutaa ilmoille tunteensa, mutta sittenkin Manjan mielestä oli parasta, että ensimmäinen kohtaus tapahtui ilman näkijöitä.

Pysähtymättä eteiseen, naputtamatta tai muulla tavoin ilmaisematta läsnäoloaan hän avasi arkihuoneen oven.

Kaikki oli niinkuin hän oli odottanutkin. Keinutuolissa, vanhalla paikalla kukkatelineen ja ikkunan välissä, istui Blomqvist ja poltteli miettiväisenä paperossia. Pöydällä, jota peitti tahrainen liina, olivat päivällisen tähteet korjaamatta.

— Hyvää päivää, sanoi Manja koettaen saada äänensä niin luontevaksi kuin suinkin.

Blomqvist nousi hitaasti. Hänen takanaan liekkui keinutuoli muutaman kerran edestakaisin, sitten syntyi täydellinen hiljaisuus.

— Manja, lausui Blomqvist aivan hiljaa. Manja näki, että hänen ihonsa kävi harmaaksi harvan parransängen alla; vähän myöhemmin ilmestyi hänen poskiinsa muutamia punaisia juovia ikäänkuin lyönnin jättämiä sormenjälkiä.

— Niin, tässä minä olen ihan itse.

— Tuletko sinä — jonkun asian vuoksi?

— Tulen pyytämään sinulta apua.

Blomqvist ei arvellut kauaa. Nopeasti, olosuhteisiinsa nähden hyvinkin nopeasti, hän pisti kätensä povitaskuun… — Paljonko — paljonko sinä tarvitset?

— Ei ei! huudahti Manja lentäen punaiseksi. — En minä rahoja — tulen jäädäkseni tänne, jos sinä sallit.

Blomqvistin kädet hervahtivat alas. Hän seisoi siinä jonkinlaisessa surkeassa huomioasennossa.

— Tuletko jäädäksesi, Manja?…

Tuo katse, hänen katseensa! Manja oli ottanut sen lukuun, tietänyt että se oli tuleva, ja kuitenkin se kiusasi häntä aivan suunnattomasti. Hänen teki mieli vastata kiertelevästi, antaa toisen toivoa ja olla onnellinen turhassa odotuksessa, edes muutama tunti, mutta viisaus käski häntä selvittämään koko vaikeuden heti, jotta hän sitten pääsisi rauhaan.

— Jäädäkseni —, hän sanoi. — Ei, en sillä tavoin kuin sinä tarkoitat. Asian laita on vain niin, että minulla ei ole tällä hetkellä kattoa pääni päällä, ja siksi päätin kysyä sinulta, saisinko asua täällä jonkun aikaa, toistaiseksi, en tiedä itsekään kuinka kauan. Mutta tahdon pitää täyden vapauteni, mennä ja tulla ja olla poissa milloin hyvänsä, etkä sinä saa kysyä minulta mitään. Et mitään.

Blomqvist laski paperossinpätkän posliiniseen tuhkakuppiin; se esitti korvattomia jäniksiä tanssimassa leikillistä piiritanssia tynnyrin ympärillä, jonka kyljessä oli kirjoitus "Fröhliche Östern".

— Etkö riisu yltäsi? kysyi hän.

— Jos sinä — jos suostut siihen, vastasi Manja epävarmasti.

Mies auttoi turkistakin hänen yltään. Hän ei edes sormenpäällä koskettanut Manjaa itseään, mutta hyväili karkealla kämmenellään hiljaa pehmoista silkkivuoria viedessään vaatteet eteiseen.

Manja istuutui hänen keinutuolinsa ääreen. Vanhan näköiseksi on mennyt, ajatteli hän, ja näyttää ajavan partansa vielä harvemmin kuin ennen.

Blomqvist tuli sisään ja sulki huolellisesti oven perässään. Keittiön ovi oli näet yht'äkkiä auennut raolleen.

— Ne ovat kovat ehdot, Manja, hän sanoi, ja äänessä tuntui asiallinen, jollakin tavoin toteava surumielisyys. Hän otti ruokapöydän äärestä tuolin ja istuutui vastapäätä Manjaa; keinutuolin mukava ja hauska kiikkuminen oli kai tuntunut hänestä jotenkuten sopimattomalta tähän keskusteluun.

— Ehkä, sanoi Manja miettivästi. — Kenties ne ovat hyvin kovat, mutta minä tahdon ennen kaikkea olla rehellinen sinua kohtaan. Samoin olin silläkin kertaa, kaksi vuotta sitten. Silloin luulin todellakin, että tahdoin ja voin jäädä tänne, mutta nyt tiedän alun pitäen, etten voi enkä tahdokaan.

Blomqvist oli vaiti pitkän aikaa.

— Niin, sanoi hän sitten ja meni ikkunan ääreen, — saanee olla niinkuin sinä tahdot. Voit maata tässä sohvalla. Ei se ole oikein mukava, mutta tiedäthän itse —

— Tiedän, keskeytti Manja kiireesti. — Se on kiltisti tehty sinulta, minä — Ja hän lisäsi hiljaa, melkein häpeissään: — Kiitos.

Minun pitäisi suudella häntä, ajatteli Manja. Hän ei ole ylpeä, hän ottaa vastaan murutkin. — Mutta hän ei voinut sitä tehdä, se tuntui liian vastenmieliseltä.

Blomqvist seisoi äänettömänä ikkunassa katsellen kimmeltävän valkoista lumimaailmaa. Kaisaniemen puolella kohosi paljaita, risuisia koivunlatvoja tahratonta taivasta kohden.

— Täällä on kaikki entisellään, virkkoi Manja seuraten muistissa hänen katsettaan. Hänen täytyi ajatella sitä levottomuutta, hämärää, kaihomielistä levottomuutta, joka oli aina pitänyt hänelle seuraa tämän ikkunan ääressä — etenkin silloin kun nuo mustat jättiläisluudat tuolla kattojen takana olivat alkaneet hiukan vihertää.

— Niin, sanoi Blomqvist, — mikäpä täällä olisi entisestä muuttunut, kun ei kukaan rakenna. Saa nähdä eikö tuo jäänekin tälleen ainaiseksi.

— Sinä olet luullakseni ottanut emännöitsijän, sanoi Manja jotakin sanoakseen.

— Ei auttanut muu. Kun äiti kuoli jouluna — niin, en tiedä oletko kuullutkaan siitä?

— Näin lehdessä ilmoituksen.

— Kun äiti kuoli, niin minun piti saada joku laittamaan ruokaa ja hoitamaan tyttöjä, jotka jäivät ihan yksin.

— Hän näyttää niin ankaralta ja kiukkuiselta, mahtaako hän olla häijy?

— Häijy? En minä ole huomannut. Hän on vain vanha, ja vanhat ihmiset, jotka ovat nähneet elämää, ovat kyllä usein ankaria ja kiukkuisia, niinkuin sinä sanot. Ei se mikään ihme ole.

Manja katseli ympärilleen huoneessa etsien jotakin muuta puheenaihetta.

— Mutta kanarialinnut! hän huudahti. — Sinullahan oli niitä neljätoista kappaletta, mihin ne ovat joutuneet?

— Meillä oli neljätoista, niin, ja nyt on vain kolme jäljellä. Häkki on makuuhuoneessa. Muut minun täytyi luovuttaa pois viime syksynä, kun linnunsiemenet kävivät niin kalliiksi ja vaikeiksi saada.

— Niinkö, sanoi Manja, — sehän oli ikävää.

Blomqvist nyökkäsi.

— Ne olivat kyllä hyvänä seurana yksinäisyydessä, lauloivat ja hyppivät orsillaan ja toinen toisensa kanssa. Mutta, niinkuin sanottu, kolme on jäljellä. Etupäässä tyttöjen vuoksi ne pidin, he itkivät niin kovin, kun häkit vietiin pois ja huone kävi niin tyhjäksi ja hiljaiseksi.

Hän tahtoo sitä, ajatteli Manja, hän tekee sen tahallaan. Hän tahtoo nähdä minun itkevän, mutta se ei tapahdu. Jos minä nyt annan perään, niin kaikki käy liian vaikeaksi enkä minä voi sitten enää sitä kestää.

Ja epätoivon rohkeudella hän alkoi vapaaehtoisesti puhua lapsista.

— Elvi, hän sanoi, — kuinka Elvi menestyy koulussa?

— Hyvin, vastasi Blomqvist, — oikein hyvin. Hän on koko luokan parhaita. Hän on niin kiltti ja ahkera, ei koskaan tarvitse häntä kehoittaa. Hän oikein suree nyt, kun koulut ovat suljetut.

— Hän on sinun kaltaisesi, sanoi Manja sydämellisesti. — Hänellä on kaikki sinun hyvät ominaisuutesi.

— Hm, sanoi Blomqvist, — ja minun ulkomuotoni myös. Toisin on Sagan laita, hänestä tulee sinun näköisesi. Kaunis. Pitkät tovit saatan istua ja katsella sitä tyttöä. Hän muistuttaa sinua ihan kaikessa.

— Ei ei, huudahti Manja kiihkeästi, — älä sano niin. Et saa toivoa sitä.

Blomqvist kääntyi verkalleen häntä kohti.

— Eikö se ole hyvä? Etkö sinä ole tyytyväinen ja onnellinen, Manja?

Manja nousi ja katseli kauan erästä polttopiirustuksella koristeltua puukilpeä, jossa Lotta Svärd ja hänen soturimiehensä marssivat, hiukan kärventyneinä ääriviivoiltaan.

— Älä iloitse jos Saga on minun näköiseni, sanoi hän vastaukseksi.

Blomqvist katsoi häneen.

— Vai niin, hän sanoi. — Enkö saisi. En saisi, tarkoitat. Mutta näes, minä nyt kuitenkin iloitsen, siinä ei auta neuvot eikä viisaudet.

Hän katsoi kelloaan.

— Ei, jatkoi hän arkiäänellä, — pitää lähteä liikkeeseen.

Hän meni makuuhuoneeseen ja palasi tuoden kaksi avainta.

— Tästä saat avaimet, hän sanoi. — Ei siksi, että portti tai meidän ovi tapaisi olla lukittuna siihen aikaan vuorokautta, jolloin voi olla liikkeellä, mutta kaiken varalta. Niin että tiedät siis olevasi aina tervetullut tänne, tulitpa tai menit kuinka hyvänsä.

V.

Nyt alkavat surut ja vaikeudet… Manjan täytyi ajatella omia eilisiä sanojaan. Hän astui verkalleen korkeita portaita ylös. Ulkona oli aivan hämärä, ja kuitenkaan ei täällä porraskäytävässä ollut vielä sytytetty sähkövaloa.

Minun pitää olla iloinen, kun tulen hänen luoksensa. Hän ei ole koskaan nähnyt minua muuna kuin iloisena. Ehkä hän pitää minusta vain kun olen iloinen.

Se onnistui hänelle puolittain. Ainakaan Robert Hedman ei pystynyt äkkipäätä erottamaan teennäisiä ilmeitä luonnollisista.

Hän oli polvillaan lattialla ja penkoi aukivedetyn piironginlaatikon sisustaa. Hän oli jo pakkaamassa tavaroitaan.

— Hei vaan! sanoi hän. — Kaikki on käynyt kuin tanssi. Pääsen erään toverin luokse, saan maata sohvalla pää tuolilla ja jalat toisella. Oikaisin itseni koetteeksi, siitä tulee pikkuinen helvetti, mutta ei auta.

Sitten hän puhui lavealti asioista, omista ja ystäviensä "vastavallankumouksellisista pyrkimyksistä". Se se vasta on laatusana, eikö totta? Tarvitsee vain kuulla sen ymmärtääkseen, kuinka hirveän vaarallisia me olemme.

Manja ei vastannut juuri mitään.

— Mutta sinä, sanoi Robert yht'äkkiä sukkapari kummassakin kädessä. — Kuinka sinulle kävi?

Manja oli istunut leuka käden varassa.

— Vai niin, hän sanoi hieman katkerasti, — huvittaako sinua todellakin kuulla kuinka minulle kävi…

Robert heitti sukat avoimeen matkalaukkuun.

— Rupeatko ivalliseksi, kun minä en heti juossut sinua vastaan kysymyksineni?

— En, ajattelin vain —

— Ei sinun pidä ajatella, Manja, sinun pitää olla iloinen ja tyytyväinen ja antaa säällisiä vastauksia.

Hän meni Manjan luo ja suuteli häntä.

— No, kuinka päättyi käynti äitisi luona tai siskosi, niinhän se kai olikin?

— Niin, sanoi Manja, ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä hänen tietämättä oikein miksi, — kyllä se hyvin kävi. Tietysti kävi hyvin. Minäkin saan maata sohvalla.

Robert koetti laskea leikkiä.

— Onko se liian lyhyt? Tarvitaanko jatkoksi tuoleja?

— Ei, vastasi Manja, — se riittää minulle.

— Kas siinä nyt näet, kaikki kääntyy parhain päin. Nyt meillä on kummallakin katto päämme päällä.

— On, jos niin tahtoo sanoa. Sinulla on katto pääsi päällä ja minulla on katto pääni päällä, mutta me olemme kodittomat.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Tarkoitan sitä, että tämä on viimeinen ilta, jolloin sinä ja minä tapaamme toisemme täällä.

— Niin kyllä, nyt saamme kumpikin kyyröttää omalla tahollamme ja odottaa parempia aikoja.

— Robert! huudahti Manja tuskaisesti. — Saanhan kuitenkin tavata sinut joka päivä?

— On sekin kysymys! vastasi Robert nauraen. — Voimmehan tavata hyvin usein ja kävellä yhdessä.

— Joka päivä! sanoi Manja.

— Joka päivä! vahvisti Robert tyynesti. Manja nousi. Hänestä tuntui, että Robertin kirjoituspöydältä puuttui jotakin, ja lähemmä tultuaan hän huomasi, että äidin ja sen rumapukuisen kauniin tytön kuvat olivat poissa. Oliko Robert vain kätkenyt ne, vai olivatko ne hänen matkalaukussaan niiden harvojen esineiden joukossa, jotka hän luki välttämättömiin?

Manja makasi hiljaa ja katseli Robertin profiilia. Leveätä, suoraa otsaa, rohkeasti kaartuvaa nenää, pientä kesakkoa ohimossa.

— Mitä sinä ajattelet? kysyi hän hiljaa.

— En mitään. En kerrassaan mitään.

— Se ei ole totta. Ihminen ajattelee aina jotakin. Mutta minä ymmärrän niin hyvin, ettet sinä tahtonut sanoa sitä ääneen.

— Harjoitteletko sinä ajatustenlukemista? kysyi Robert piloillaan.

— Minun ei tarvitse harjoitella, osaan ilmankin.

— Sinä vain kuvittelet jotakin, kun olet huonolla tuulella.

— Ei ei, jatkoi Manja lapsen itsepintaiseen tapaan, — minä tiedän ettet sinä ajatellut minua. Joka kerta kun tietämättäsi katselen sinua, niin ajatuksesi ovat kaukana poissa.

— Ja sekö se pilaa sinun tuulesi?

— Niin, sanoi Manja katsoen hämärään huoneeseen. — Ihan siitä asti kuin olin puolikasvuinen tyttö, olen etsinyt ja kaivannut ihmistä, joka eläisi yksinomaan minulle eikä ajattelisi mitään muuta maailmassa kuin minua.

— Sellaista ihmeotusta et tietysti ole koskaan tavannut!

— En, vastasi Manja, vaikka Blomqvistin vanhenneet kasvot harvoine parransänkineen samassa ilmestyivät hänen sisäisen silmänsä eteen syyttäen häntä väärästä todistuksesta.

VI.

Jo etäältä Manja saattoi nähdä, että Robertille oli tapahtunut jotakin erikoista. Hän tulla harppoi pitkin askelin, ja käsivarret heiluivat puuhakkaasti.

— Olen saanut kautta rantain terveisiä vuokraisännältäni. Epäilyttävät henkilöt ovat useita kertoja naputtaneet oveeni ja soittaneet naapurien ovilla kysyen minua. Hän olettaa että punaiset etsivät minua, nimittäin Ritarihuone tai Vuorimiehenkadun ykkönen tai jokin muu vireä, omin päin toimiva komitea. Muuten ne kai olisivat tulleet kaartilaispuvussa ja murtautuneet sisään.

— Näetkös kuinka oikeassa minä olin! sanoi Manja jonkinlaisella voitonriemulla, vaikka oli käynyt hieman kalpeaksi.

— Hm, tuumi Robert, — joko herra Claësson tai punaiset ovat ottaneet miettimisaikaa, siitähän on jo useita päiviä, kun hän tuli kotiin. Tai sitten hän viipyi matkallaan kauemmin kuin oli aikonut.

Tähän Manja vastasi äänettömyydellä. Itse asiassa hän olisi voinut ilmoittaa varmasti, että Johnnie Claësson oli palannut määräpäivänä. Ilta illan perästä hän oli, levottomuuden ja hämärien tuskantunteiden ajamana, seisonut kasvot puuhkan takana tuijottaen Johnnie Claëssonin ikkunoihin ja nähnyt valoa hänen alaslaskettujen rullakaihtimiensa takana. Näistä salaisista vaelluksistaan hän ei ollut virkkanut mitään, sillä hän tiesi katkerasta kokemuksesta, että jokainen viittaus entisyyteen avasi kuilun hänen ja Robertin välille.

Hän oli lakannut käyttämästä sormuksia, jotka hän oli saanut Johnnielta ja muilta miehiltä. Mutta korvahelmistä hän ei voinut luopua, ne olivat liian kauniit.

* * * * *

Robert ei ollut millään tavoin säikähtänyt saadessaan kuulla punaisten etsiskelyistä. Pikemminkin hänestä tuntui erikoiselta ja mielenkiintoiselta, että oli siten astunut tapahtumain polttopisteeseen. Hänen täytyi kuitenkin luvata Manjalle lainata jonkun ystävän päällystakki ja hankkia itselleen toisenmuotoinen lakki. Manja sai myös aikaan sen, että he nyttemmin tapasivat toisensa vasta hämärän tultua.

* * * * *

Joka päivä he kohtasivat toisensa. Ajan pitkään ei heillä ollut paljoa toisilleen sanottavaa, mutta Manjalle riitti, kun hän sai kävellä Robertin rinnalla.

* * * * *

Tuli sarja mustia päiviä: murhia, vangitsemisia, säikyttäviä huhuja pohjoiselta rintamalta. Manjan ja Robertin lihamyllykään ei voinut estää Sigurdsia joutumasta punaisten käsiin.

Monet vastoinkäymiset kalvoivat huomattavasti Robertin hyvää mieltä ja hänen uskoansa onnelliseen loppuun. Mutta asiat paranivat, kun hän ja hänen ystävänsä muodostivat ryhmän, joka alkoi salaa pitää aseharjoituksia. He kokoontuivat kaikessa hiljaisuudessa jonkun luo, jolla oli iso huone käytettävänään, ja sukkasillaan he suorittivat liikkeensä kuiskattujen komentosanojen mukaan.

Kaikki tämä vei paljon aikaa; sitä jäi vähemmän Manjalle.

* * * * *

Päivät päästään Manja kulki ja hautoi mielessään mahdotonta unelmaa. Siinä unelmassa Robert vannoi jättävänsä sen rumapukuisen kauniin tytön, vannoi luopuvansa ystävistään ja suvustaan — ja ennen kaikkea — vannoi erottautuvansa kaikesta osanotosta vaaralliseen taisteluun punaisia vastaan. Manjan vuoksi hän tämän kaiken teki.

— Sano, Manja, oletko sinä oikeastaan punainen vai valkoinen? kysyi Robert puolitosissaan, kun Manja eräänä päivänä rohkeni yrittää sanoin ilmaista katkelmia unestaan.

— Minä olen sinipunerva, jos niiksi tulee, kunhan en vain menetä sinua.

Robert piti sitä onnistuneena pilana ja nauroi sydämellisesti.

* * * * *

— — — Ja ymmärräthän siis, ettemme voi tavata toisiamme yhtä usein kuin tähän asti. Minulla ei suoraan sanoen ole aikaa.

— Niin niin, sanoi Manja kuumeisesti, — ymmärrän.

Ja itsekseen hän ajatteli: On vain yksi keino saada hänet takaisin, vain yksi keino —

VII.

Vastahakoisesti kuin saituri, jonka täytyy luovuttaa kolikoitaan, raskaat, matalalla kulkevat pilvet sirottivat luntansa maahan niukkoina, kuivina hiutaleina. Vähän vähä tohahti äkeä tuulenpuuska tummien taloryhmien väliseen kuiluun.

Kolmeen päivään Manja ei ollut tavannut Robertia. Nyt hän tarttui hänen käsivarteensa kouristuksentapaisesti ja vei hänet Vanhan kirkkopuiston hautojen välisille käytäville. Ylt'ympärillä häämötti ihmisiä pienen matkan päässä, mutta Manja ei nähnyt mitään seisoessaan siinä käsivarsi Robertin kaulassa ja saaden tuskin suudelluksi häntä nyyhkytyksiltään.

— Robert, hän kuiskasi,— Robbie, minä en kestä enää, tahdon tavata sinua niinkuin ennenkin, siellä huoneessasi, minä tiedän että muutoin menetän sinut…

— Rakas Manja, sanoi Robert työlästyneesti, — tiedäthän yhtä hyvin kuin minäkin, että se on mahdotonta.

— Se ei ole mahdotonta, jos sinä vain tahdot, Robbie. Huoneesi on tyhjänä ja odottaa meitä.

— Huoneeni —, sanoi Robert ihmeissään. — Tarkoitatko todellakin että menisimme sinne, asuntooni?

— Sitä juuri, se on ainoa mahdollisuus. Muuta neuvoa ei ole.

Robert mietti hetkisen.

— Ei, hän sanoi, — minä en tahdo mennä sinne.

— Miksi? Miksi et tahdo?

— No, herrajumala, sehän — kai sinä itsekin sen ymmärrät. Ja toisekseen on aivan liian myöhä.

— Tänä iltana, niin, mutta huomenna, Robbie, vain tunniksi. Sinä hiivit sinne ja odotat minua siellä, eikä kukaan ihminen sitä huomaa. Ei siinä ole mitään vaaraa. Kuka osaisi hakea sinua juuri silloin?

Robert mietti uudelleen.

— Ei, sanoi hän jyrkästi, — se ei käy päinsä.

— Robbie, Robbie, vaikeroi Manja epätoivon vallassa. — Miksi et välitä minusta enää? Enkö ole kyllin kaunis? Olenko liian vanha? Enkö ole kylliksi hieno ja sivistynyt sinulle? Onko puhetapani tai käytökseni jotenkuten vastenmielinen sinulle, tai onko sinulla jotakin vaatteitani vastaan, vai mistä syystä sinä et enää pidä minusta niinkuin ennen? Vastaa, onko ruumiissani jotakin vikaa, onko ihossani tahraa, yhtä ainoaa tahraa? — Hän tarttui Robertin käteen ja vei sen turkistakkinsa alle. — Rintani, hän kuiskasi, — jos luulet, että kellään nuorella tytöllä on kauniimmat kuin minulla, niin sinä erehdyt, ei ole, minä vannon, ei ole…

— Sinä olet hullu, Manja, mutisi Robert.

— Saat sanoa minua hulluksi, saat sanoa minua lutkaksi, kaikki rumat sanat minä otan vastaan, mutta tulethan huomenna!…

— En…

— Sinä tulet, Robbie, sano että tulet!

— En!

Vavistus kulki Manjan ruumiin lävitse. Hän irtautui Robertista ja vetäytyi askelen taaksepäin.

— Sinä olet pelkuri! huusi hän silmät loistaen. — Sinä et uskalla, sinä olet pelkuri!

Robert seisoi hiljaa, pää kumarassa. Manja ei voinut nähdä hänen kasvojaan varjojen vuoksi. Mutta äkkiä hän syöksähti eteenpäin ja tarttui Manjan ranteisiin.

— Sanotko sinä minua pelkuriksi? hän lausui hyvin matalalla äänellä.

— Sanon, sanon. Sinä pelkäät, et uskalla…

Robertin sormet puristivat häntä ranteista kovasti kuin vihollista.

— Hyvä, sanoi hän, — minä tulen.

Ja hän käski Manjan määrätä kellonlyömän.

VIII.

Lunta satoi ja satoi satamistaan. Nyt oli tuhlaajan käsi päässyt valtaan yläilmoissa, ja se antoi, antoi loputtomasti. Tämä valuva, kimmeltävän valkea usva pimensi lyhtyjen valon. Kaikki äänet olivat vaienneet, kavionkapse kuoli, askelten kopina tukahtui tähän kuninkaalliseen mattoon, ja siellä täällä liikkuvat varjohahmot olivat kuin sekavan unen utukuvia.

Syvien kinosten halki Manja kahlasi eteenpäin jalka jalalta, askel askelelta. Tämä lakkaamaton lumenpurku hermostutti häntä; vähin hän lipesi, vähin tunsi lunta tunkeutuvan kengänvarsien suista sisään. Yhteinen peite verhosi ajotiet ja jalkakäytävät, ei koskaan voinut tietää missä petollinen katuoja väijyi, ja täytyi olla myötäänsä valmiina ikäviin yllätyksiin.

Ajuri, hän ajatteli ärtyisesti, miks'ei ole yhtään ajuria… Hän oli lähtenyt liikkeelle jotenkin myöhään, antanut joutavain pikkuseikkojen viivyttää itseään; nyt hänen olisi pitänyt parantaa vauhtiaan, mutta se ei onnistunut, ei mitenkään. Hän vain upposi uppoamistaan, ikäänkuin olisi kävellyt hyllyvää suota. Pian hänen täytyi suorastaan pysähtyä levähtämään. Se teki hänet epätoivoiseksi. Hän sadatteli vastoinkäymisiä, jotka kasaantuivat hänen tielleen, ja tietämättä oikein miksi, hän katui hieman, että oli pakolla aikaansaanut tämän kohtauksen.

Hän oli pysähtynyt erään lyhdyn alle, ja ennenkuin lähti taas liikkeelle, hän työnsi takinhihaa ylemmäksi katsoakseen rannekelloaan. Myöhästyn lähes puolen tuntia, hän tuumi kannustaakseen itseään uusiin ponnistuksiin. Samassa tapahtui jotakin omituista; hän tunsi olkavarteensa tartuttavan lujalla otteella. Hän ei ollut huomannut ketään ihmistä rinnallaan; joku oli takaapäin hiipien käynyt häneen käsiksi.

Hämmästyksestä ja suuttumuksesta huudahtaen Manja kääntyi ja näki vieraan herran. Kaikki oli miehessä outoa hänelle, turkki ylöskäännettyine kauluksineen, korkea, suippo kriminnahkalakki, joka peitti koko otsan silmiin asti — — silmiin asti — — Nuo silmät —

Hän kiljahti kimakasti ja vihlovasti. Hän oli kohdannut Johnnie Claëssonin silmät.

Koura puristi hänen käsivarttaan hyvin kovasti, ja ihan korvansa likeltä hän kuuli tutun, kähisevän äänen kuiskaavan:

— Hiljaa, hiljaa, pikku Manja, tuo on aivan turhaa.

Manjan huuto oli katkennut yhtä äkisti kuin se oli alkanutkin. Ei siksi että Johnnie Claësson käski hänen olla hiljaa, vaan siksi että jokainen voiman kipinä oli äkkiä hävinnyt hänen ruumiistaan, jota vilunväreet vapisuttivat.

— Hiljaa, hiljaa, pikku Manja, toisti Johnnie Claësson. — Tässä ei auta mamma kulta! Ei tule poliisi, niinkuin ehkä tiedät, ja ajat eivät ole semmoiset, että avuliaita herroja maleksisi pitkin katuja. Sinä olet minun vallassani, niinkuin on tapa sanoa korkeammassa romaanikirjallisuudessa.

Hän käänsi Manjan niin että lyhdyn valo lankesi hänen valjuille kasvoilleen.

— Pitääpä hiukkasen silmäillä sinua, pikku Manjusha. Saat uskoa, että olen aika lailla ikävöinyt tätä hetkeä. Jo kauan olen tietänyt, ettet sinä asunut sen nuoren nulikan luona, mutta vasta eilen tulin ajatelleeksi, että sinä ehkä olit hellistä väleistä huolimatta mennyt Isä Blomqvistin majaan. Paljonhan minulla ei ollut toivoa, mutta yhtä kaikki patikoin Vuorikadulle ja — hast du mir jesehn! — enkö saakin arvokkaita tietoja pieneltä tytönkuotukselta, joka seisoo portilla kelkkoineen. Sinä tunnet hänet kenties, hänen nimensä on Elvi, hän sanoi. Kolme tuntia minä sain vahtailla siellä tänään; sää olisi voinut olla parempi, mutta vihdoin sinä kumminkin tulit. Pidin parhaana seurata sinua soveliaan välimatkan päässä, kunnes saavuimme näille — mitenkä sanoisin — puolueettomammille alueille, missä ihmiset eivät ihan tyrki toista nurin — katso itse, ei yhtä sielua missään — ja täss' oon nyt, niinkuin runoilija sanoo. Tässä me nyt olemme, jälleenyhdistettyinä elämäniäksi, häh? Jännittävä kolminäytöksinen rakkaus- ja rikosdraama. Kaikki näytökset olivat hyviä, mutta kolmas oli sittenkin paras!

Manja ei saanut sanaakaan suustaan. Hänen kurkkunsa oli kuiva, ja hän hengitti vaivalloisesti.

— Mutta älkäämme toki seisoko tässä iankaikkisesti, jatkoi Johnnie Claësson. — Tässä kastuu jalat ja saa reumatismia, ja mitä se kannattaa, kun meillä on lämmin ja kaunis kotimme. Allons enfants!

Samassa silmänräpäyksessä kun Manja huomasi voivansa liikkua, hän riistäytyi irti ja koetti juosta tiehensä. Mutta se osoittautui turhaksi yritykseksi.

— Ei mitään tuhmuuksia, Manja, läähätti Johnnie Claësson hallitessaan häntä taas otteellaan. — Minä juoksen paremmin kuin sinä, kaikenlaisessa maastossa. Säästä voimiasi, niitä ehkä tarvitaan vielä.

Tahdottomana Manja antoi viedä itseään eteenpäin. Hän tiesi tuskin minne he olivat menossa ja mitä katuja he kulkivat. Hän tähyili tylsästi apua, mutta mitään mahdollisuutta ei näyttäytynyt. Korkealle hänen päänsä yläpuolelle kohosivat talojen julkisivut mustina, kaikki ikkunat peitettyinä. Ihmiset niiden takana olivat itse hädässä, odottivat, toivoivat, kituivat epätoivossa. Tuntui kuin nuo synkät muurit olisivat huokuneet tiivistynyttä tuskaa.

— Suvaitkaa, armollinen rouva, olla hyvä ja astua sisään.

Manja nosti silmänsä ja tunsi Johnnie Claëssonin ulko-oven. Hän kuuli jossakin soitettavan pianoa, yksityisiä säveliä eksyi tänne ulos. Hän huomasi myös, ettei satanut enää lunta. Konemaisesti hän jatkoi kulkuaan, siirteli jalkojaan aivan niinkuin kävellessä on tehtävä, ei siinä mitään vikaa ollut, ei. Mutta porraskäytävässä Johnnie Claësson sai hetkisen painiskella hänen kanssaan, ennenkuin ovi lopulta meni lukkoon heidän takanaan.

Myhäillen riisui Johnnie Claësson häneltä takin ja hatun ja ohjasi hänet arkihuoneeseen. Hän lukitsi eteiseen vievän oven ja pisti avaimen taskuunsa. Sitten hän asetti Manjan istumaan ikkunan ääressä olevaan pehmeään nojatuoliin. Omasta puolestaan hän sanoi tällä kertaa keskustelevansa mieluummin seisoaltaan; itse asiassa hän oli aivan liiaksi hermostuneen hilpeä voidakseen istua alallaan.

— No, pikku Manja, nyt sinä istut koreasti lämpimässä ja kodikkaassa huoneessa, jossa on kaikki nykyajan mukavuudet — paitsi eri uloskäytävää tietysti; kieles kahleet siis irti saa! (Tämän lopun hän lauloi.) Kylläpä sinä menit ja keitit kauniin pikku sopan minun poissaollessani. Se maistui minusta ensin aika pahalta, mutta ei hätää, Manjusha, ei hätää mitään. Siinä taitaa olla makea jälkimaku.

Hän käveli edestakaisin huoneessa lyhyin, hypähtelevin askelin.

— Niin niin, hän alkoi taas, — tämä asia on kiinnittänyt suuresti mieltäni, kuten kyllä käsität. Näin heti, ettei sitä käynyt järjestäminen kirjeellisesti, vaan että oli ryhdyttävä henkilökohtaisiin suhteisiin viranomaisten kanssa. Bon! Tuntomerkit ilmoitettiin ja lähinnä kysymykseen tulevaa taloa pidettiin asianymmärtävästi silmällä. Nix und wieder nix, mutta kokemus opettaa, että rikokselliset ennemmin tai myöhemmin ilmaantuvat vanhoille mielipaikoilleen —

— Rikokselliset! huudahti Manja. Se oli ensimmäinen sana, minkä Johnnie Claësson sai hänestä irti.

— Niin juuri! Rikokselliseksi minä sanon henkilöä, joka murtautuu lukittuun suojaan ja varastaa toisen omaisuutta. Luulenpa että sellaisen pikku arvostelun tohtii lausua olematta lakitieteen professori, vai mitä? Eh bien, se nulkki ei kuitenkaan saapunut paikalle, ja miehet näyttävät väsyvän hänen asuntonsa vahtimiseen. Mutta nyt se onkin samantekevä, sitä ei tarvita enää, sillä nyt, pikku Manja, nyt sinä olet täällä ilmoittaaksesi hänen uuden osoitteensa.

Manja puhui aivan niin kuin tavallisen ihmisen pitää ja tulee puhua.

— Alkavatko miehet väsyä? Sanoitko että he alkavat väsyä vahtimaan hänen asuntoaan?

— Siihen tapaan tulin kyllä sanoneeksi, mutta miksi se herättää sinun mielenkiintoasi? Jos kuvittelet saavasi tilaisuuden antaa hänelle joitakin pikku viittauksia lämpimällä kädellä, niin olet totisesti tyhmempi kuin luulin.

— Ei, vastasi Manja vakaasti, — minua vain ihmetyttää, että he ovat niin yksinkertaisia. Väijyvät häntä hänen vanhan asuntonsa nurkilla, jonka osoitteen sinä tiesit. Sehän on typeryyden huippu.

— He keskeyttivät sen kyllä joksikin aikaa. Mutta silloin minä sanoin heille näin: Uskokaa minua, ennemmin tai myöhemmin —

— Ja nyt he siis kulkevat siellä ja toivovat saavansa hänet kiinni?

— Niin tekevät, mutta — kiitos sinun — tämä jää heidän viimeiseksi vahtipäiväkseen. Ajattele kuinka he ovat saaneet kärsiä vilua teidän tähtenne!

Manja istui ja hyväili tuolin pehmeitä käsinojia. Nyt hän sen tiesi, muu ei tässä auttanut. Hänet valtasi kiihkeä nauramishalu, hänen täytyi suorastaan väkipakolla hillitä itseään voidakseen olla nauramatta. Sormensakin hänen täytyi erityisellä ponnistuksella pitää kurissa, vielä hetkinen. Asia itsessään oli selvä, mutta keino, keino… No, sekin selvisi. Luonnollisesti. Välikappale oli ihan käsillä, kirjaimellisesti. Se aivan loisti hänen silmiinsä. Hän sai odottaa hyvin kauan. Johnnie Claësson seisoi ja liikkui yhä samalla pienellä alalla, siirtäen tuskin kertaakaan silmiänsä hänestä, ja puhui lakkaamatta. Sitten, ajatteli Manja, sitten tulee hyvin hiljaista. Hyvin hiljaista, ihanan hiljaista, kun tuo ääni vaikenee. Kello löi, sama kello, joka oli kerran sanonut hänelle, että Robert oli ehtinyt onnellisesti kotiin. Nyt se sanoi hänelle, että Robert oli odottanut häntä kokonaisen tunnin turhaan. Tunnin odotus, se on paljon. Paljon voi tapahtua tunnissa. Koko ihmisen elämä — - niin juuri, koko elämä —

Ja nyt hetki oli tullut, nyt Johnnie Claësson seisoi selin ja kumartui tupakkapöydän puoleen, Manja päästi levottomat kätensä valloilleen. Raskas shrapnellinvaippa, tuhkakuppi, josta Johnnie Claësson oli ollut niin ylpeä — se lensi nyt suhisten kaaressa ja iski häntä takaraivoon, poikki hienon niskajakauksen. Johnnie Claësson vaipui kasaan kuin säkki.

Nyt avain —

Ei tule lunta enää. Manja toisteli sitä itsekseen koko matkan, ikäänkuin se olisi ollut hyvin tärkeä seikka. Ei tule lunta enää.

Koskemattomana oli jalkakäytävä hänen edessään, tämä viimeinen kappale, mutta Robertin portin edustalla ammotti monta kuoppaa lumessa, ja keskelle katua oli automobiili aivan äskettäin viiltänyt syvät kaksoisjälkensä tuoreeseen lumipeittoon.

Portaissa Manja nojautui raskaasti kaidepuuhun. Saipa hän käsilläänkin auttaa nousua, hilata itseään ylös, askel askelelta.

Robertin ovi oli raollaan. Joku puhui siellä sisällä, kaksi vierasta miehenääntä. Hän kuuli myös mitä he sanoivat, aivan selvään hän sen kuuli. Mutta hän ei ymmärtänyt sanoja. Kaikki tuntui hyvin kummalliselta.

— Älkää menkö sinne!

Kuka kuiskaa, ajatteli Manja. Eihän täällä ole ketään, ei ketään muuta kuin minä. Itsekö minä kuiskaan? Tuhmaa, — miksi minä niin sanon! Sinnehän minun juuri pitää mennä. Robert odottaa.

— Jumalan tähden, neiti, älkää menkö sinne!

Manja pyyhkäisi kasvojaan. Taas. Ja "neiti".

Täällähän täytyi — Aivan niin, tuolla ylhäällä seisoi joku ja viittoi häntä luokseen.

Kerrosta korkeammalla, ylimmällä porrastasanteella, seisoi pieni palvelustyttö, jonka hampaat kalisivat kauhusta ja vilusta. Manja laahautui sinne. Vieras ihminen. Aivan varmaan, Manja ei tuntenut häntä.

— Minä siivosin herra Hedmanin huonetta, sanoi pieni palvelustyttö hiljaa ja nopeasti, — minä tunnen neidin ulkonäöltä. Neiti ei saa mennä sinne, punaiset ovat siellä. Ne ovat ottaneet herra Hedmanin ja vieneet hänet pois.

— Vieneet hänet pois, kertasi Manja.

— Niin, automobiilissa, puoli tuntia sitten. Mutta ne ovat jättäneet vahteja, jotka tutkivat huonetta.

— Niinkö, sanoi Manja. — Ja mihin ne hänet veivät?

Palvelustyttö katsoi häntä ihmeissään.

— Jaa, mihin ne ihmisiä vievät, sitä on vaikea tietää. Mutta tuonnepäin auto ajoi.

Hän kääntyi porraskäytävän ikkunaan päin ja osoitti Speranskintielle.

— Kiitos, sanoi Manja, ja sitten hän meni portaita alas, askelen kerrallaan.

Se on helppoa, ajatteli hän alas päästyään, minä seuraan vain jälkiä.

Hän kulki keskellä katua molempien pyöränjälkien välissä, hieman vaivalloisesti, mutta tyynesti ja erikoisemmin kiirehtimättä. Raikas ilma teki hänelle hyvää, se kostutti hänen kuivaa suulakeaan ja karkoitti joukon niitä sekavia ajatuksia, jotka olivat vallanneet hänet sen jälkeen kuin shrapnellinvaippa oli suhahtanut ilmassa ja ruumis kaatunut raskaasti hänen jalkoihinsa.

Aika ajoin hän pysähti ja silmäili eteensä. Jäljet lumessa olivat kyllin selvät, niiltä ei eksynyt. Kaikki muu oli valkoista lunta ja lyijynharmaita pilviä, autiota lumilakeutta, joka tuntui ulottuvan peninkulmia laajalle, rajattomana, ja taivasta, joka oli niin raskaassa pilvessä, ettei hän muistanut sellaista koskaan nähneensä. Ja tuntui kuin edempänä jälkien suunnassa nuo valtavat lyijyjoukkiot tulisivat niin lähelle maata, lepäisivät niin raskaasti itse lumiaavikon pinnalla, ettei niiden alla voinut kukaan ihminen elää. Joka kerta kun hän nosti silmänsä, se varmuus kävi hänessä yhä voimakkaammaksi. Siellä ei kukaan voinut elää.

Jokin tumma esine virui pyöränjälkien vieressä erottuen valkeasta lumesta. Hän kumartui ja otti sen käteensä. Se oli lakki, tavallinen nahkalakki. Se oli Robertin lakki. Se oli aivan ehyt. Hän painoi sen poskeansa vasten ja meni eteenpäin.

Hänen saamansa viesti oli kallisarvoinen, se sanoi hänelle paljon. Hän ymmärsi, että se oli edelläkävijä, ennustus; tässä oli tuleva jotakin muuta ja enempää. Hän kulki yhä eteenpäin.

Ja vihdoin, kun hänen voimansa olivat jo loppumaisillaan, hän seisoi kyynelettömänä ja mykkänä Robertin hengettömän ruumiin ääressä. Olivat heittäneet sen ulos pysähtymättä, auton jäljet jatkuivat huolettomasti edelleen. Ammuttu läpi pään. Manja pani merkille, että kuula oli mennyt ohimosta sisään juuri siitä paikasta, missä pieni kesakko oli sijainnut. Juuri siitä. Se oli viimeinen minkä hän tajusi ennenkuin meni tiedottomaksi.

KARAMSININ HEVONEN

I.

Mitä se oli?

Wilenius havahtui äkkiä. Joku oli huutanut hänen nimeään, siltä hänestä tuntui.

Käyrillä sormillaan, jotka olivat kovettuneet jonkinlaisiksi eläimenkynsien ja tuntokyvyttömien työkalujen välimuodoiksi, hän sysäsi päältään resuisen peiton, jonka oli vetänyt illalla korviensa ylitse hirveän talvikylmän takia. Hän kuunteli tarkkaan, mutta hänen korvansa ei erottanut muuta ääntä kuin saman laulun, johon hän oli nukkunut, laulun joka nousi vuokrakasarmin betoniholveista ja ulkona kadulla kulkevista johtolangoista, kun ne kutistuivat pakkasen raudankovissa kourissa.

Wilenius kohotti päätään ja nojasi kyynärpäänsä patjaan, joka teki hänellä sängyn virkaa.

Raskaana, liikkumattomana, kuin elohopeavirta valui kuuvalo sisään toisesta ikkunasta, johon he eivät olleet saaneet verhoja. Se paistoi kirkkaasti keskellä lattiata olevaan sohvaan, jonka hän oli saanut Kyllikki-kahvilasta kotiinsa korjattavakseen. Hän näki selvästi Edlan kasvot, ne erottuivat niin valkoisina vaateryysyistä ja hylätystä sohvan shagipäällisestä, joilla Edla oli peittänyt itsensä pidättääkseen lämpöä ikäkuluissa, turtuvissa jäsenissään. Hän ei liikahtanut, mutta jos kukaan oli kutsunut Wileniusta, niin se oli tietysti ollut hän.

— Edla! sanoi Wilenius, mutta hiljaa, ettei herättäisi häntä suotta, jos oli erehtynyt.

Ei tullut vastausta. Wilenius kohottautui istualleen.

— Tahdoitko sinä jotakin?

Hän oli koroittanut ääntään. Ja nyt liikahti kahvilasohvassa.

— Pane valkea lamppuun, sai hän vastaukseksi äänellä, joka kuulosti tulevan hyvin kaukaa.

Neljänkymmenenkahdeksan vuoden aikana Wilenius oli kuullut vaimonsa äänen kaikissa elämän erilaisissa vaiheissa, mutta se ei koskaan ollut kuulunut sellaiselta kuin nyt. Hän pyyhkäisi kädenselällä silmiään ja asettautui istumaan paremmin.

— Pane valkea lamppuun, kuului taas, heikosti kuin raskaiden verhojen takaa, hyvin hitaasti ja kummallisella, puolittain vaikeroivalla, puolittain laulavalla äänellä.

Wileniuksen kädet alkoivat neuvottomasti hapuilla terävillä polvilla.

Mitähän Edla oikein tarkoitti? Sytyttää lamppu keskellä yötä, kun huone päälliseksi oli valoisana kuutamosta! Tiesihän Edla yhtä hyvin kuin hänkin, että heillä oli enintään puoli litraa jäljellä, ettei sitä ollut missään kaupoissa myytävänä ja että piti maksaa vähintään viisikolmatta markkaa litralta, jos sattui saamaan käsiinsä jonkun trokarin, jolle sitä herui kruunun sotasaalisvarastoista. Kuukausiin ei heidän ollut enää kannattanut tehdä työtä lampun valossa; heidän oli täytynyt mennä maata heti pimeän tultua. Olihan aivan hullua panna lamppu palamaan juuri nyt, ilman mitään järjellistä syytä.

Mutta jotakin hän tietysti tarkoitti kehoituksellaan. Edla ei ollut niitä, jotka laskevat leikkiä vakavista asioista, eikä hänen tapansa myöskään ollut puhua unenpöpperössä.

Wilenius mietiskeli kunnes tuo outo, omituisen sävyinen ääni taas alkoi kehoittaa:

— Pane valkea lamppuun, Fridolt! Pane valkea lamppuun…

— Mitä varten? kysyi Wilenius yhä enemmän ymmällä. Mutta hän sai uudistaa kysymyksensä pari kertaa, ennenkuin tuli vastaus:

— Täällä on niin pimeä.

Wilenius heitti peiton syrjään. Neuvottomana hän jäi hetkeksi istumaan; hän ei käsittänyt mitään tästä kummasta, vaikka oli luullut tuntevansa ja voivansa hyväksyä jokaisen ajatuksen, minkä Edla ylipäänsä pystyi ajattelemaan. Mutta vilu ajoi hänet pian tästä paikoillaan-istuvasta toimettomuudesta ja pakotti hänet pukemaan ylleen ne harvat vaatekappaleet, jotka hän oli illalla riisunut.

Hän meni sohvan luo ja kallistui tarkastamaan vaimonsa kasvoja, ja samassa silmänräpäyksessä hän näki niin selvään kuin se olisi ollut kirjoitettuna korkeampien voimien kirjoituksella likaisiin lakanarääsyihin: Hän kuolee.

Hän kuolee! Herra kaikkivaltias, hän kuolee…

— Edla, sanoi hän vapisevalla äänellä, — kuinka sinun laitasi on? Oletko kovin sairas?

— En, vastasi vaimo hitaasti, — en minä ole sairas.

— Onko sinulla vaivoja jossakin?

— Ei enemmän kuin tavallisesti.

— Hakisinkohan minä tohtorin? Edla liikahti.

— Ei, sanoi hän nopeammin, — ei tohtoria eikä sairashuoneeseen! Muista nyt mitä sanon sinulle, ne eivät saa viedä minua pois täältä. Minä en tahdo sairashuoneeseen…

— Sen tiedän, änkytti Wilenius, — mutta — mutta — tarkoitan vain — jos sinä olet vaarallisesti sairas — — jos sinun pitäisi saada jotakin lääkettä — — Jos sinä nyt kuolet — — pääsi häneltä.

Huoneessa syntyi hiljaisuus.

— Niin, sanoi Edla vihdoin, hiljaa mutta aivan selvästi, Wilenius kuuli joka sanan: — Kyllä kai minä kuolen. Mutta ei tohtoria eikä sairashuoneeseen, kuuletko!

Wilenius vaipui lattialle sohvan viereen.

— Kuulen, kuulen, hän mutisi. Ja hän jäi istumaan liikkumattomana kylmälle lattialle ajatusten temmeltäessä hurjasti hänen vanhassa päässään, joka oli aikoja sitten vieraantunut kaikesta uudesta ja oudosta ja tuntui järkkyvän kaiken sen odottamattoman ja kauhistavan painosta, joka oli yht'äkkiä romahtanut hänen päälleen. Hän ei uskaltanut nostaa silmiään Edlan valjuja kasvoja kohti.

— Pane valkea lamppuun, pyysi kuoleva vielä kerran ja nyt Wilenius ei epäröinyt enää.

Päinvastoin, hänestä tuntui hyvältä saada jotakin tehtävää neuvottomille käsilleen, jotka niin mielellään tahtoivat auttaa, mutta eivät olleet keksineet minkäänlaista kiinnekohtaa, vapauttavaa otetta, taakkaa jonka saisivat nostaa pois.

Hän kopeloi takintaskustaan tulitikkulaatikkoa. Sitä ei löytynyt sieltä. Hän penkoi lovireunaisten lautasien ja korvattomien kuppien seasta hellakaakeliuunin kupeelta, mutta turhaan. Vihdoin hän löysi rasian lattialta liimapannun vierestä.

Kymmenen, viisitoista, ehkä kaksikymmentä tikkua hän sai raapaista, ennenkuin sai lampunsydämen syttymään. Tikut itsessään olivat viheliäisiä, ja kun jokin niistä vihdoin syttyi, niin sen liekki oli liian heikko kestääkseen käsien ankaraa vapisemista. Laatikko oli jo melkein tyhjä, kun yritys viimein onnistui.

Wilenius puuhaili kauan asetellen lasia paikoilleen, väänsi sydäntä varovasti milloin ylös milloin taas hiuskarvan verran alas ja kulutti paljon aikaa ripustaessaan lampun seinälle. Sillä kun tämä lamppuhomma oli lopussa, mitä tehtävää hänellä sitten enää oli?

Että jotakin olisi tehtävä, se oli yhtä hämäränä kuin itsepintaisena ajatuksena hänen mielessään. Mutta mitä, mitä?… Mieluimmin hän olisi tietysti mennyt ulos hakemaan lääkäriä, mutta hän ei uskaltanut toimia vastoin vaimonsa nimenomaista kieltoa. Niin viisaasti ja taitavasti Edla oli ohjannut heidän pitkäaikaista yhdyselämäänsä, niin tottunut Wilenius oli noudattamaan hänen määräyksiään sekä suuressa että pienessä, ettei hän tosiaankaan uskaltanut! Hän oli sisällisessä ahdistuksessa ja suuren tuskan vallassa, sillä hänen täytyi lakkaamatta ajatella: kenties Edla voisi vielä parantua, jos tohtori tulisi ja tutkisi hänet ja antaisi hänelle jotakin vahvistavaa lääkettä…

Mutta kun hän ei saanut hakea lääkäriä, pitäisi hänen kai itse koettaa tehdä jotakin Edlan hyväksi…

Hän alkoi astuskella ympäri tyhjää pientä huonetta niinkuin karhut häkeissään Korkeasaarella.

Pöydällä oli vähäisiä ruoan tähteitä. — Onko sinun nälkä, Edla? hän kysyi melkein iloissaan siitä, että oli keksinyt jotakin, mutta Edla vain pudisti päätään ja äännähti kieltävän vastauksen. Wilenius penkoi ja puuhasi tärpättikanisterien, naulalaatikoiden ja maalipurkkien joukossa, ikäänkuin jokin pettämätön taikakeino olisi ollut kätkettynä niiden sekaan ja hänen olisi vain pitänyt saada se käsiinsä, löytää se pian, aivan heti, ennenkuin oli liian myöhäistä. Mutta kuinka hän niitä ravistelikin ja tarkasti niitä rätisevän lampun likaisenkeltaista valoa vasten — apua ei näkynyt, pelastusta ne eivät voineet tarjota.

Lääkettä — herrajumala, miks'ei heillä pitänyt olla minkäänlaisia lääkkeitä. Sillä vaikka he lähestyivät sitä ikää, jonka raamattu panee ihmisen äärimmäiseksi elämänrajaksi, ja vaikka he olivat saaneet joka talvi värjöttää vilussa ja usein kuulleet mahansa kurisevan tyhjyyttään, etenkin nyt viime aikoina, sen jälkeen kuin sota oli tullut ja tehnyt ihmiset hulluiksi ja vääntänyt maailman vinoon — terveinä he silti olivat molemmat ylimalkaan saaneet pysyä. Ja kun eivät mitkään erityiset nimeltä tunnetut sairaudet olleet heitä ahdistaneet, niin he olivat suuressa yksinäisyydessään tuskin huomanneet iän karttumista ja viimeisen tienmutkan lähestymistä. Niin oli ainakin Wileniuksen laita. Jos Edla oli siinä suhteessa ollut levoton, jos hän oli tuntenut itsessään jotakin tai jos hänellä oli ollut aavistuksia, ei hän ainakaan ollut niistä mitään virkkanut. Edellisenä päivänä hän oli tosin valittanut outoa väsymystä ja pahaa huimausta, joka ei ottanut mennäkseen pois edes voikukanjuurikahvilla, mutta hän oli kuitenkin pysytellyt ylhäällä suurimman osan päivää ja autellut Kyllikki-kahvilan punaisen shagikaluston korjaamisessa.

Lääkettä … niin niin, lääkettä … mutta mistä?

Jopahan löytyi. Tuo pieni pullo, eikö se ollut…

Wilenius tirkisti kärpästen täplittämää nimilippua aivan läheltä. Hänen silmänsä eivät olleet enää aivan entisessä kunnossaan. Luotsinsilmät hänellä oli aikoinaan ollut, oikeat luotsinsilmät.

"Mixtura simplex", luki pullon kyljessä. Niin niin, hyvä oli, oikein mainio asia. Vahingoittaa se ei voinut missään tapauksessa, mutta kenties auttaa, kenties, kenties…

Hän ei pyytänyt Edlalta lupaa, hän vain mainitsi lääkkeen nimen ja puristi täyden ruokalusikallisen hänen kuivien, kuihtuneitten huuliensa väliin.

Kas, miten ne olivat kuivuneet ja kuihtuneet, nuo huulet. Wilenius ei voinut sitä käsittää. Milloin se oli tapahtunut? Viisi vuottako sitten, vai kymmenen vai kaksikymmentä? Hän ei sitä tietänyt.

Ja ylipäänsä, kun hän nyt tutki Edlan kasvoja näin tarkoin, ne olivat monessa kohden toisenlaiset kuin hän oli luullut. Ehkä se uusi, mikä oli tulossa, aiheutti muutoksen varjoillaan, tai kenties se johtui aivan yksinkertaisesti siitä, ettei hän ollut oikein näkevällä silmällä katsellut Edlaa moneen, moneen vuoteen. Hehän tunsivat toistensa heikoimman hengityksenkin, joka liikkeen, joka ajatuksen, mitäpä siinä sitten enää istumaan ja katselemaan toinen toistaan.

Wilenius veti tuolin itsellensä Edlan päänaluksen viereen, yhden niistä Kyllikki-kahvilan pehmeistä, täytetyistä tuoleista, joita hän ei ollut ehtinyt vielä ratkoa hajalle. Hän tarttui Edlan oikeaan käteen ja piteli sitä omain kämmentensä välissä. Ei se oikeastaan mitään hyödyttänyt, ei niistä lämpöä lähtenyt, noista kovettuneista, kyhmyisistä, luuvalon käyristämistä sormista, jotka olivat täynnä känsiä ja pahkoja ja joissa oli tummanruskeat, sisäänkasvaneet kynnet. Tai kenties sentään?

Kului hetkiä, ehkä tunteja. Wilenius odotti kärsivällisesti saadakseen nähdä lääkkeen tekevän jonkin vaikutuksen, mutta ei näkynyt muutoksen merkkejä, ei hyvätoiveisia eikä säikyttäviäkään. Edla makasi yhä liikkumattomana, silmät ummessa. Ei hänellä tuntunut olevan enää mitään toivomusta sen jälkeen kuin lamppu oli sytytetty. Wilenius teki hänelle pari kysymystä, mutta ei saanut vastausta.

Hetkisen Wilenius ajatteli taas hakea vierasta apua, herättää naapurit tai kutsua poliisin tai tehdä mitä hyvänsä, jottei vain tarvitsisi istua toimettomana. Mutta ei mikään näistä ajatuksista kestänyt tarkempaa harkintaa. Naapureista ei ollut puutetta — aivan lähellä oli huoneita, joissa ei olisi voinut astua askeltakaan tallaamatta yhteenkasaantuneita miesten, naisten ja lasten ruumiita — mutta hän tuskin tunsi heitä. Huonosti hän osasi suomea, jota he kaikki puhuivat, tai melkein kaikki, ja mitä hän oli heistä nähnyt ja kuullut, ei juuri todistanut auttavaisuutta eikä hyväsydämistä ihmisrakkautta. Heidän elämänsä ei ollut sellaista, joka pystyy luomaan sydämen hellyyttä; ihmisystäviä ei tule niistä, jotka saavat aina hengittää toistensa käyttämää ilmaa. Eihän käynyt päinsä herättää heitä keskellä kylmää yötä ja sanoa: vaimoni on pahasti sairaana, taikka: pelkään että Edla kohta kuolee — — eikä siitä olisi missään tapauksessa järjellistä apua. Ja poliisi — eihän ollut poliisin asia pitää huolta sairaista, jotka makaavat omissa vuoteissaan, ja tuskinpa konstaapeli tiesikään paljoa enemmän kuin Wilenius itse niistä asioista. Ei ei, tässä ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa ja toivoa. Wilenius silmäsi ikkunasta ulos. Päättäen kuun asemasta taivaankannella oli vielä monta tuntia päivänkoittoon. Pakkanen puri terävin hampain hänen laihaa ukonruumistaan, hänen täytyi päästää Edlan käsi hetkeksi irti pukeakseen ylleen vanhan päällystakkinsa — talvipalttoon, voisi sanoa, koska oli talvi; kesällä se oli yhtä hyvä kesäpalttoo. Mutta kun hän palasi tuolilleen ja tarttui uudelleen Edlan käteen, tuntui se hänestä kylmemmältä kuin ennen, ja hän tuli ajatelleeksi, että Edlan olisi varmaan parempi olla, jos hän laittaisi hänen kätensä peitteiden alle, sen sijaan että piteli sitä omissa kohmettuneissa kourissaan. Ja kun hän ei saanut vastausta kysymykseensä, niin hän noudatti viimeistä mielijohdettaan.

Edla nukkuu, hän ajatteli; olisi ehkä parasta, jos hän voisi nukkua siihen asti kuin tulee valoisa ja ihmiset nousevat makuulta. Silloin aina jokin keino keksittäisiin. Yöllä kaikki näyttää niin synkältä ja toivottomalta, etenkin yksin ollessa, kuin ei ole siihen tottunut.

Hän tassutti varpaisillaan pari kierrosta ympäri huoneen. Hetkisen hän seisoi ikkunassa katsellen kaupungin valoja. Pakkanen ympäröi kaarilamput renkailla samoin kuin kuunkin; autiot lumilakeudet välkkyivät kylmässä loisteessa. Mutta nuo kaukana vilkkuvat tulet vahvistivat häntä jotenkuten, ne sanoivat hänelle, ettei hän ollut yksin tässä valkeassa erämaassa, vaan että ihmisiä eli ja toimi nytkin, vaikka kaikki tuntui elottomalta ja pohjia myöten jäätyneeltä.

Mutta kasvavan luottamuksen ja sen antaman tyyntymyksen keralla hänet valtasi yhä suurempi väsymys. Ja koska hän ei voinut kuitenkaan toimittaa mitään juuri nyt, meni hän patjalleen ja laskeutui makuulle, ei nukkuakseen, vaan ainoastaan lepuuttaakseen raskaita, pakottavia jäseniään vähän aikaa — —

Unenpöpperössä Wilenius istuu patjallaan. Taas valittava ääni. Edlako häntä kutsuu?

Ei, joku lapsi parkuu viereisessä huoneessa kimakasti ja hillittömästi, ja äkäinen naisenääni hyssittää ja uhkailee.

Onko hän nukkunut? Ei… On, hän on nukkunut, mutta ei kauan, näköjään. Kaikkihan on samoin kuin äskenkin. Lamppu palaa edelleen, Edla makaa hiljaa sohvalla. Ulkona on kuu vaeltanut kappaleen matkaa, ei pitkälti.

Kaikki on ennallaan, mutta mikä häntä peloittaa, mikä sanoo hänelle — Lapsen itkuko vai pakkasen yksitoikkoinen laulu betoniholveissa ja metallilangoissa? Ei, se on jotakin muuta. Selittämätön, kaamea varmuus uhoaa häntä vastaan punaiselta kahvilasohvalta: ei ole toivoa, Edla on jo kuollut!

Ja niin voimakas on tämä varmuus alunpitäen, ettei sen vahvistus tee häneen sanottavaa vaikutusta. Hän koskettaa Edlan otsaa, kättä, seuraa kuolonkylmyyden tietä aina sydämen tienoille asti, eikä hän tunne mitään erityistä.

Ei heti. Mutta yht'äkkiä aukeaa hänen eteensä ajatus, joka ympäröi hänet äärettömällä tuskalla, tunne, jonka vertaista hän ei ole milloinkaan kokenut: Hän on yksin, ensimmäisen kerran puoleen vuosisataan hän on yksin, niin yksin kuin ihminen konsanaan voi olla.

Kuka nyt seisoo elintarvejonoissa huomenna? Kuka keittää ruokavähät? Kuka lattian lakaisee? Kuka paikkaa hänen vaatteensa, kun ne tästedes menevät rikki polvista tai kyynärpäistä? Kuka pingoittaa kankaan, kun hän lyö naulat, kuka auttaa häntä kantamaan Kyllikki-kahvilan sohvan alas, kuka… Niin, ja ennen kaikkea: kuka auttaa häntä neuvoin ja teoin nyt, kun Edla on saatava kunnialla hautaan?…

Ja ajatus laajenee laajenemistaan, aukaisee rajattomia avaruuksia. Tälle yksinäisyydelle ei ole apua mistään, se on yhtäläinen huomenna, ylihuomenna, kuukausien ja vuosien päästä, aina, aina. Ja kun hän samassa huomaa, että lampun sydän imee ahnaasti viimeisiä öljypisaroita, että liekki alkaa lepattaa yhä lyhyemmin väliajoin, silloin hänet valtaa eläimen äänetön, nimetön hätä ja hän syöksyy ulos kuolinhuoneesta etsimään kaltaisiaan.

II.

Ulkona katu on autio ja tyhjä; reen jalasten jäljet kiiltävät kovaksi ahtautuneessa lumessa. Lyhtyrivit ja katuojien korkeat lumivallit avaavat perspektiivin, joka tuntuu johtavan pois äärettömyyteen. Molemmin puolin leviää rakentamattomia tontteja, sillä tämä kasarmi on viimeinen jätinroukkio, jonka kaupunki on heittänyt metsään ja maalle päin; lisää piti seurata, mutta sitten tuli sota ja lamautti jättiläisen käsivarren. Muutamat harvat männyt seisovat vartioimassa jotakin ammoin sitten kadonnutta.

Vinha tuulenpuuska hyökkäsi salakavalasti nurkan takaa, raastoi kovakouraisesti mäntyjen latvoja ja antoi katukäytäväin risteyksessä kevyille lumikeoille uuden muodon.

Wilenius kulki katua eteenpäin kompastelevin askelin. Täällä ei ollut yhtään ihmistä näkyvissä, mutta täytyihän niitä olla tuolla keskikaupungilla, josta monet valot loistivat kuin majakkatulet hädänalaisille ja vaaroissa harhaileville. Hänhän ei tahtonut etsiä ketään määrättyä ihmistä, ei edes mitään erityistä ihmislajia, hän tahtoi vain kuulla ääniä, elävien ihmisten eläviä ääniä, tuntea ihmisolentojen läheisyyttä ja heidän hengityksensä lämpöä.

Ja hän käveli kävelemistään.

Jo näkyi ensimmäinen elonmerkki. Tyhjä ajurinreki lipui hitaasti viertotietä kohti, kulkunen kilisi heikosti hevosen astuessa hiljalleen. Mutta yht'äkkiä ajomies näytti heränneen unesta tai saaneen jonkin päähänpiston, sillä hän kavahti pystyyn, karjaisi rämeällä äänellä ja hypitti piiskansiimaa hevosen takaruumiilla. Hevonen porhalsi laukkaan, ja pian oli ajuri kadonnut.

Poliisi tuli näkyviin, värjöttävä yönaikkonen livahti Wileniuksen ohitse. Ihmisiä siis, ihmisiä joita saattoi helposti mennä puhuttelemaan, mutta hän ei sitä sentään tehnyt. Hän tiesi kyllä saavansa tuskin tavata otollisempia ihmisiä kuin nämä olivat, mutta hänen ajatuksissaan ei ollut paljoa selvyyttä. Hän tuumi itsepintaisesti, että täytyi tulla jotakin muuta, jotakin aivan toista, hän ei tietänyt mitä tai miten, mutta sittenkin. Ja hän kulki edelleen.

Hän käveli Siltasaaren halki ja saapui Pitkällesillalle. Täällä häämötti ihmisiä monella taholla, toisia joilla oli seuraa ja päämaali, toisia jotka vain maleksivat. Mutta keneenkään niistä ei Wilenius olisi tahtonut tai rohjennut turvautua, kaikki ne tuntuivat olevan hampaita myöten asestettuja sellaista lähentelyä vastaan, kukin omalla tavallaan. Ja niinkuin oli ollut asian laita kotona naapureihin nähden, niin oli kai seitsenkertaisesti täällä öisellä kadulla: hän ei voinut mennä kenenkään luokse ja sanoa: "vaimoni on kuollut", tai: "Edla kuoli äsken". Ja vaikkapa hän lopulta olisikin rohjennut sen tehdä, niin mitä sitten? Kuinka jatko kuuluisi? Eihän hän voinut pyytää päästä jonkun täällä tapaamansa ihmisen kotiin olemaan…

Ja kuitenkin, nyt hän tiesi mitä oli sisimmässään toivonut. Juuri tuollaista kotia, missä olisi lämmintä ja valoa ja ääniä ja jotakin millä sammuttaisi nälkänsä ja janonsa, jotka alkoivat ahdistaa häntä täällä ulkona kylmässä ilmassa.

Wilenius käveli kävelemistään.

Hän oli saapunut "oikeaan" osaan kaupunkia. Hän kulki ja tähyili kaikkia tummia talorivejä, mutta etenkin niitä ikkunoita, joista häämötti valoa alaslaskettujen verhojen takaa. Siellä, siellä oli juuri sitä, mitä hän kaipasi, lämpöä, valoa, ääniä… Mutta kaikki ovet olivat lukossa, kaikki portit huolellisesti teljetyt.

Hän ajatteli perheitä, joiden luona oli tehnyt työtä, ihmisiä jotka olivat osoittaneet hänelle hyvyyttä ja avuliaisuutta. Niin, kyllä kai joku olisi ottanut hänet hoiviinsa nyt hänen suuressa hädässään, kun hän vain olisi jotenkuten voinut ilmaista itsensä. Mutta näin keskellä yötä…

Kuinkahan pitkälle yö oli kulunut? Hän silmäsi Nikolainkirkon kellotaulua. Vähän yli kolmen. Että yö voikin olla niin pitkä! Tuntikausia sai vielä odottaa, tuntikausia valvoa. Ja hän jatkoi kulkuaan. Hän tuskin tiesi enää mihin oli saapunut; se oli hänestä tuiki yhdentekevää. Milloin hän vaelsi edestakaisin samaa katua, milloin kulki kahteen kertaan saman korttelin ympäri. Kauan hän käydä laahusti seuraten loppumatonta tummaa puuriviä, lehdettömiä, uhkaavia noidanluutia; saattoi olla Bulevardilla tai Vanhan kirkon puistossa — tai ehkä jossakin muualla, samantekevä missä. Sitten tuli aukea paikka, sitten puita taas, paljaita, natisevia, mustia runkoja tummina riveinä. Suoria katuja, korkeiden kiviseinien välisiä kuiluja, aukea paikka, puita, kokonainen metsä, tasanko, ei, jäätynyt vedenpinta — — mitä se häntä liikutti. Hän vain kulki, pää painuksissa ja selkä kumarampana kuin koskaan. Hän ei katsonut enää oikealle eikä vasemmalle, ei etsinyt ystävällisiä tulia suljettujen porttien takaa, hän ei tietänyt itsekään toivoiko hän enää tapaavansa ihmisiä, hän vain käveli ja käveli.

Se oli koko hänen elämänsä pisin vaellus, siltä hänestä tuntui, samoinkuin se oli varmasti raskain. Askelet lyhenivät lyhenemistään, kulku kävi yhä laahustavammaksi. Vihdoin hän pysähtyi, oikaisi pakottavaa selkäänsä, työnsi lakin otsaltaan ja katseli ympärilleen.

Aukea paikka, muutamia harvalatvaisia puita. Yksinäinen, jyhkeä talo keskellä valkoista tyhjyyttä.

Hän oli kotona taas, melkein.

Ahdistettu jänis on tehnyt kierroksen ja palaa tahtomattaan jälleen makuukselleen.

Siellä ylimmässä kerroksessa, erään tuollaisen pimeän ikkunan takana, Edla lepää kuolleena. Siellä on muutakin joka odottaa Wileniusta: huomispäivä ilman apua ja tukea, ilman työtoveria, ilman ruoanlaittajaa, ilman pesijää, ilman kaikkea muuta mitä hänen köyhät aivonsa eivät nyt enää jaksa muistaa tässä väsymyksessä ja murtumuksessa.

Kun Wilenius sitten taas sai ajatuskykynsä takaisin, hän huomasi lähestyvänsä kuunvalaisemaa julkisivua. Eikä hän muuttanut suuntaansa, vaikka tiesi, ettei mikään mahti maailmassa saisi häntä menemään sinne ylös vainajan ympärillä vallitsevaan yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen. Pakkasen vuoksi hän ei voinut kauan seisoa yhdessä kohden, johonkin suuntaan hänen täytyi liikkua; yhtä hyvin siis eteenpäin kuin jonnekin muualle.

Hän loi aran silmäyksen nukkuvaa taloa kohti, ikäänkuin tutkiakseen oliko erehtynyt, olivatko hänen hämmentyneet aistimensa tehneet hänelle jonkun kujeen.

Ei, kaikki oli kyllä oikein, joka kohta paikallaan. Tuossa ammotti maitomyymälän tyhjä ikkuna, niillä ei ollut edes yhtä munaa panna näytteille. Tuossa riippui sekatavarakaupan iso kyltti oven yläpuolella kulmassa. Seinärappauksessa näkyivät monilukuiset kapinanaikuisten kuulain reiät.

Tämä talo oli ollut punakaartilaisten viimeisiä pesäpaikkoja. Turun kasarmi paloi, räjähtävät granaatit kaatoivat Kansantalon vaskitornin, Kaartinkasarmi vallattiin ylläköllä, Smolna kukistui, Senaatintalo antautui, liekkien ja savupilvien takana kaikki Siltasaaren punaiset talot nostivat valkoisen lipun — täällä vain ammuttiin, ammuttiin lakkaamatta. Monta monituista patruunanauhaa oli juossut läpi saksalaisten konekiväärien, ennenkuin nämä punaiset vihdoin päättivät antautua ja eräs katutyttö hammasta purren ja sydän tuskasta ja katkeruudesta pakahtumaisillaan pisti risaisen paitansa kepin nenässä ulos alistumisen merkiksi. Mutta vielä monta päivää kaupungin valloituksen jälkeen olivat sala-ampujat väijyneet ullakon ikkunoissa ja kellarinluukuissa ammuskellen vimmatussa raivossaan kaikkia, jotka vähänkin näyttivät valkoisilta vihollisilta.

Rikkiammutut ikkunat oli aikoja sitten korjattu, mutta kuulanreiät olivat vielä jäljellä seinässä salaperäisenä kirjoituksena, jonka kaikki lukivat joka päivä ja jota selitettiin monella eri tavalla.

Hitaasti Wilenius sivuutti kuunvalaiseman ikkunarivin. Hän kuunteli, kun lumi narskui niin tiukasti hänen jalkainsa alla. Mäntyjen latvoissa tuuli tuntui kuiskailevan maltittomia kehoituksia.

Niin ajatuksettomana hän siinä kulki, niin sokeana pelkästä aivojen tyhjyydestä ja väsymyksestä, että oli vähällä töytätä päin ihmistä, joka seisoi katukäytävällä portin edustalla.

Wilenius kavahti säikkyen taaksepäin ja päästi oudoksuvan huudahduksen. Hän näki edessään naisen tai ehkä pikemmin tytön, joka seisoi saaliin kietoutuneena ja tuijotti kuutamo-usvaan.

Hän aikoi juuri mennä ohitse, mutta huomasi samassa, että tytön kasvot olivat tutut. Todellakin, siinähän oli Hildur pohjakerroksesta, yksi niistä kolmesta katutytöstä, jotka olivat vuokranneet oikealla puolella porttia olevan huoneen.

Suuri ilo valtasi Wileniuksen samassa tuokiossa, kun hän tunsi tytön. Nyt hän ei ollut enää yksin, nyt hän oli löytänyt jonkun, jolle saattoi uskoutua, nyt hän oli löytänyt äänen, jota oli niin kauan turhaan etsinyt kuullakseen. Hän oli usein puhellut Hildurin kanssa, vaikka Edla oli sitä paheksunut tytön ammatin vuoksi. He olivat kotoisin samasta rannikkopitäjästä, Hildur ja Wilenius, heillä oli monta yhteistä tuttavaa siellä maakylissä harmaakivikirkon ympärillä, ja he tunsivat itsensä molemmat yhtä oudoiksi ja vierastaviksi tässä suuressa kaupungissa, joka oli pyydystänyt heidät verkkoihinsa heidän itsensä tietämättä kuinka se oikein oli käynyt. Monet siteet liittivät heitä toisiinsa. He puhelivat mielellään niistä valkeista koivuista, jotka ympäröivät kotipitäjän kellotapulia; niin valkoisia runkoja ja niin tuuheita latvoja he eivät olleet koskaan myöhemmin nähneet.

— Odotatko sinä jotakuta, Hildur? kysyi Wilenius tervehtimättä, niin kiire hänellä oli päästä puheisiin.

Tyttö pudisti päätään.

— En, sanoi hän ja tuijotti yhä lumista lakeutta.

Nopea ajatus vilahti ukon aivoissa. Hän astui askelen lähemmäksi.

— Saanko tulla teille, pieneksi aikaa vain? hän pyysi ja jatkoi sitten kiireesti, ikäänkuin estääkseen tai edes viivästyttääkseen epäävää vastausta: — Minä istun aivan hiljaa lattialla, ei kenenkään tarvitse välittää sielläolostani, en tahdo syötävää enkä juotavaa, en puhuttele ketään, ei kenellekään tule vaivaa minusta, jos vain saan tulla sisään ja istua hetkisen teidän luonanne.

Hänen äänensä kuulosti nöyrän hellyttävältä. Tyttö käänsi laihat kasvonsa häntä kohti ja tuntui kummastelevan.

— Mahdotonta, hän sanoi. — Meillä on vieras. Ei ketään lasketa sisään.

Asiahan oli aivan luonnollinen. Siksi tytön kummastus yhä kasvoi, kun hän näki miten Wileniukseen koski hänen kieltonsa. Vanhuksen koko ruumis vapisi, hän lysähti aivan kokoon, ikäänkuin kaatumaisillaan oleva humalainen. Mikä häntä vaivasi, miksi hän kuljeskeli pitkin katuja keskellä yötä, mies, joka oli aina ollut toimeliain ja säntillisin työntekijä koko talossa? Hildur aikoi kysyä, mutta Wilenius ehti ennen, ikäänkuin olisi lukenut hänen ajatuksensa.

— Edla on kuollut, hän sanoi. — Edla kuoli tänä yönä.

Tyttö alkoi osittain ymmärtää. Mutta mitä hänen tuli vastata, sitä hän ei totisesti tietänyt.

— Sepä ikävää se, sai hän vihdoin sanotuksi, hyvin hiljaa, sillä asiahan oli hänestä todella paha.

— Minä en voi olla yksin tänä yönä, änkytti Wilenius, — enkö saa tulla teille?

Hildur mietti hetkisen.

— Ei se käy päinsä, vastasi hän, tällä kertaa vilpittömästi surkutellen. — Meillä on vieras, ja Olku on sanonut, ettei saa päästää ketään sisään. Siellä on semmoinen omituinen herra tai mies, kuinka häntä sanoisi. Sunnuntaista lähtien se on käynyt meillä joka ilta konjakkipulloja laukussa. Se tahtoo vain, että me istutaan kaikki kolme ylhäällä ja juodaan ja jutellaan sen kanssa. Hiljainen ja siivo mies. Aamulla se antaa kullekin sata markkaa ja menee tiehensä. Taitaa olla vähän hullu.

Wilenius kuunteli tarkkaavasti. Heikko toivo virisi hänen mielessään.

— Hildur, sanoi hän liikuttavasti, — mene sisään ja kysy heiltä. Se kummallinen mies antaa kyllä minun tulla sisään. Minä istun lattialla, ei kenenkään tarvitse välittää minusta.

Tyttö epäröi.

— Minä vain pelkään että Olku vihastuu.

— Hänkö se on sinun ja Mandin käskijä? kysyi Wilenius.

— Hänpä tietenkin, vastasi tyttö sellaisella äänellä, kuin ukko olisi tehnyt maailman käsittämättömimmän kysymyksen.

— Eikö teillä ole mitään sananvaltaa, sinulla ja Mandilla?

Hildur katseli häntä ymmällä.

— Mitä me voisimme tehdä, kun Olku määrää?

Ei, Hildur ei ollut hevillä suostutettavissa. Omasta puolestaan hän olisi mielellään antanut Wileniuksen istua heillä aamuun asti, mutta hän pelkäsi kovin mitä Olku sanoisi ehdotuksesta.

Oikun kanssa ei ollut helppo otella, hän saattoi raivota peloittavasti. Ryssäin aikana hän oli ollut kokonaisen torpedovenemiehistön ystävä, ja hänellä oli miehen kultakello muistona siitä yöstä, jolloin matruusit upottivat upseerejaan avantoihin Kruunuvuorenselän jäällä. Myöhemmin oli korkeissa asemissa olevilla punakaartilaisilla ollut tapana käydä hänen luonaan, ja hän oli auttanut heitä viimeiseen asti. Kun ei ollut ketään epäilyttävää henkilöä läheisyydessä, oli hänellä tapana kerskailla, että oli ampunut vähintään puolen tusinaa lahtareita joutumatta sittenkään kiinni. Tänä yönä hän oli juonut roimasti vieraan konjakkia, käveli ja laulahteli ja tanssi ruokapöydän ympärillä, mutta hänestä ei voinut koskaan tietää, milloin ilo kääntyi ihan hurjaksi kiukuksi.

— Sinun ei tarvitse katua sitä, Hildur, sanoi Wilenius tarttuen tytön käteen. — Saat rahaa minulta, jos hommaat niin, että minä saan olla ihmisten parissa tänä yönä. Minulla ei ole nyt mukanani, mutta pian saan maksun erään kahvilan huonekalujen korjaamisesta. Minä lupaan sen sinulle, ja sinun pitäisi tietämän, etten minä koskaan valehtele.

Ukon ääni vaikutti kai enemmän kuin hänen lupaamansa rahansaanti, josta ei ollut tämän varmempia takeita. Kuinka tahansa, Hildur meni.

Wilenius seurasi häntä muutaman askelen, mutta tyttö pyysi häntä odottamaan porttikäytävässä. Se oli viisainta, jos vastaus tuli kieltävä ja Olku sattui kimmastumaan.

Ukko käveli edestakaisin katukäytävän ja pihamaan väliä taukoamatta, omasta mielestään lukemattomia kertoja. Ulkona tuuli jatkoi huohottavaa, kiihkeätä kuiskailuaan, ja toisinaan viuhahti pimeässä holvissa, kun jokin puuska puristautui sitä tietä.

Entä jos tyttö ei tulekaan takaisin! Entä jos hän on sittenkin liian arka esittääkseen asian ja jää vain sisään toisten luo. — Sellaisia epäluuloja ehti jo nousta Wileniuksen mielessä pitkän odotuksen aikana.

Mutta kas, nytpä Hildur seisoi portailla. Ja hän viittasi Wileniukselle, käski hänen tulla!

— Olku pani vastaan, mutta vieras herra sanoi: Joo, sisään vaan! He kiistelivät vähän aikaa, mutta nyt Olku on hyvällä päällä taas, kertoi Hildur oikein ylpeänä rohkeudestaan ja menestyksestään.

Wilenius ei odottanut toista kutsua. Puolijuoksua hän riensi Hildurin luo ja meni sisään aivan hänen kintereillään.

— Ovi kiinni! huusi Olku sekä suomeksi että ruotsiksi saadakseen käskynsä täytetyksi mahdollisimman pian. — Tässä paleltuu kuoliaaksi.

Ja hän pieksi kylkiänsä kämmenillään ajurien tapaan.

Wilenius seisoi oven suussa vilkuttaen silmiään pöytälampun valoa kohti. Hän vältti huolellisesti katsomasta Olkuun, ikäänkuin peläten että yksi ainoa varomaton silmäys voisi herättää hänen vaarallisen vihansa. Mandi istua kyyrötti sängyssään; hänen matalat, leveät kasvonsa vääntyivät haukotuksista. Mutta ei Wilenius häntä etsinyt, ei, hänen harhailevalla katseellaan oli toinen päämaali: se kummallinen, outo mies, joka oli ottanut hänet huomaansa ja kutsuttanut sisään.

Tuolla hän istui, juuri lampun takana, huoneen ainoalla karmituolilla. Nyt hän käänsi päätään niin, että lamppu valaisi hänet selvästi.

Soikeat, parrattomat, harmaankalpeat kasvot — pojan, miehen, vanhuksen yht'aikaa — ja kaksi pyöreää, väritöntä silmää suuntautui Wileniusta kohti. Wilenius ei ollut koskaan nähnyt niin itsepintaista, järkähtämätöntä katsetta. Hän koetti kestää tarkastelun, yritti tyynesti katsoa vierasta noihin hiljaisen läpitunkeviin, hellittämättömiin silmiin, jotka eivät näyttäneet rävähtävänkään, mutta se oli mahdotonta. Syyttä häpeillen, ilman aihetta peläten, levottomasti odottaen hän painoi päänsä alas ja sai vaivoin sanotuksi:

— Minä pyydän kiittää paljon.

Vieras ei vastannut, mutta täytti juomalasin reunoja myöten ruskeankeltaisella nesteellä — konjakistahan Hildur oli puhunut — ja ojensi sen Wileniusta kohti.

— Juo! sanoi vieras, ja se sana oli ensimmäinen ja viimeinen, minkä hän lausui tämänöiselle suojatilleen.

Hiljaa, ikäänkuin nukkuvaa varoen, Wilenius tassutti peremmälle ja tarttui vapisevalla kädellänsä lasiin. Hän ei ollut maistanut väkijuomia moneen vuoteen, Edla oli jommoisellakin vaivalla saanut hänet niistä luopumaan, mutta nyt hän ei aikonutkaan kieltäytyä. Jos vieras olisi käskenyt hänen mennä suoraan läpi ikkunaruudun, niin hän olisi empimättä sen tehnyt. Koko elämänsä aikana hän ei ollut muuta tehnyt kuin totellut muiden käskyjä; sitä vähemmin saattoi nyt juolahtaa hänen mieleensä olla noudattamatta hyväntekijänsä kehoitusta.

Muuten ei kukaan tuntunut kiinnittävän enempää huomiota hänen tuloonsa, ja se ilahdutti häntä suuresti. Kun Hildur meni toiseen päähän huonetta ja istuutui sänkynsä laidalle, niin Wilenius seurasi häntä kuin koira ja kyyristyi jalat ristissä istumaan niinimatolle hänen jalkainsa juureen.

Olku ryypiskeli ahkerasti ja täytti lasiaan tarpeen mukaan. Hän hyräili ja lallatti jonkinlaista tanssinsäveltä, hyppi ja toikkaroi ja ojenteli käsiään. Hiusneula toisensa jälkeen irtautui ja putosi kilahtaen paljaalle lattialle; viimein koko tukkalaitos aukesi ja palmikko valahti pörröiselle villaröijylle. Sukat menivät sylkkyyn paljastaen harmaanlikaiset sääret, ja hengitys kulki hänen suustaan kuin savu.

Vieras mies katseli häntä ääneti, kasvot liikkumattomina.

Wilenius kuiskasi hiljaa Hildurille:

— Istuuko se aina tuolla tavoin ja katselee eteensä?

— Istuu, vastasi Hildur, — aina.

— Ei sillä näytä olevan kovin hauskaa.

Hildur kohautti hiukan olkapäitään.

— Ei, myönsi hän, — ei kai sillä ole.

— Mitä varten se sitten käy täällä joka yö?

— En minä tiedä, sanoi Hildur, — mutta sehän on hänen asiansa. Meistä se on yhdentekevää. Hän on säntillinen maksaja.

Wilenius vaikeni, ja äkillistä mielijohdetta noudattaen hän siemaisi pitkän kulauksen lasistaan. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä, niin väkevää oli juoma oudokseltaan.

— Miksi te annatte lampun palaa, vaikka on kuutamo, nyt kun öljy on niin kallista?

— Hän tahtoo, vastasi Hildur, — hän maksaa.

— Taitaa olla hyvin rikas, kun syytää rahoja sillä tavoin ympärilleen.

Hildur kumartui ja kuiskasi Wileniuksen korvaan hyvin hiljaa:

— Mandi sanoi eilen: Pitäis tappaa se ja ottaa rahat.

Wilenius nosti silmänsä.

— Herrajumala, lapsi, älä syökse itseäsi iankaikkiseen onnettomuuteen! Älä anna niiden toisten viekoitella itseäsi sellaiseen, jota ei voi millään enää auttaa.

Hildur hymyili heikosti hänen levottomuudelleen.

— Ei, ei, eihän siitä mitään tule. Olku nauroikin ja sanoi: Mandi, sinä olet seitsemänkertainen aasi. Ja se hän onkin. Mutta hän on kiltti. Hän ajattelee vain kuinka me parhaiten voisimme tulla toimeen ja hoitaa asiamme. Hän ei koskaan ole kenellekään penninkään velassa, ja hän pitää kapineensa niin sievästi ja hyvässä kunnossa. Sentähden minä viihdyn hänen kanssaan. Täällä on asunut monta tyttöä minun aikanani, mutta kaikki ne ovat olleet pahintakin pahempia. Nyt minä pelkään vain, että Mandi joutuu pois jollakin lailla, sillä silloin Olku ottaa taas jonkun vanhasta sakistaan.

Wilenius joi uudestaan, vielä syvemmän kulauksen. Se juoksi kuin virtaava tuli hänen vanhoissa, kuivettuneissa suonissaan. Ja yht'äkkiä, välittömästi, hän alkoi kuiskailla Hildurille Edlasta. Se uusi ja outo, minkä hän oli kohdannut täällä sisällä, oli kyennyt hetkeksi himmentämään Edlan kuvan; nyt hänen kaikki ajatuksensa kääntyivät takaisin vainajaan. Mutta nyt Edla ei ollut enää hänen tajunnassaan ryppyinen, näivettynyt muija kapeine, kuihtuneine huulineen. Wilenius muisti hänet sellaisena kuin hän oli ollut siihen aikaan, jolloin he ensiksi tutustuivat toisiinsa.

— "Karamsinin hevonen", hän sanoi hiljaa, naurahtaen hämillisestä liikutuksesta, ihailusta, kiitollisuudesta ja ylpeydestä, ja lämpimiä kyyneliä vieri hänen poskiaan alas.

— Sinä et tiedä, kuinka kaunis hän oli, Hildur. Ja niin terve ja iloinen. En ole koskaan nähnyt niin punaposkista ja vahvakätistä tyttöä. Hän pesi pyykkiä pesulaitoksessa ylhäällä Korkeavuoren mäellä. Monta kertaa päivässä hän sai vetää kotiin täydet käsikärryt raskaita liinavaatteita, mutta jyrkimmänkin ylämäen hän aina pyyhälsi juoksujalassa ja lauloikin vähin, kun oli oikein raskas kuorma. "Karamsinin hevoseksi" toverit häntä nimittivät, sillä niihin aikoihin täällä kaupungissa asui hieno rouva nimeltä Karamsin, jolla oli koko Suomen kauneimmat ja nopeimmat hevoset…

Mielellään Wilenius olisi kertonut enemmän Edlasta, kihlauksesta ja häistä, hänen kunnollisuudestaan ja uskomattomasta kätevyydestään. Mutta nyt vyöryivät muistot niin valtaavina hänen ylitseen, ettei hän enää keksinyt sanoja. Hullusti kävi siis hänen yrityksensä pitää Edlan muistolle kunniapuhe, joka olisi kokoonpantu kaikista niistä ylistävistä ja kiittävistä sanoista mitä hänellä oli varastossaan. Mutta mielessään hän loi muistomerkin sitä suuremman ja kauniimman.

Hän syytti itseään nyt jokaisesta kerrasta, jolloin oli tehnyt Edlan mieltä vastaan, ja anoi häneltä nöyrästi anteeksi. Hän suri, ettei ollut kyennyt valmistamaan vaimollensa huolettomampaa osaa tässä elämässä, mutta hän toivoi hartaasti, että vanhat lupaukset toisessa maailmassa maksettavasta palkkiosta osoittautuisivat todenperäisiksi.

— Hyvä oli myös, sanoi hän miettivästi Hildurille, — ihan onni kerrassaan, että olimme juuri saaneet Kyllikistä sohvan kotiin korjattavaksi — joten hänen ei tarvinnut kuolla lattialle.

Ja kun hän nyt ajatteli omaa tulevaisuuttaan, hän näki sen paljoa selvemmin kuin äsken ulkona pimeässä ja yksinäisyydessä. Hän tiesi, ettei hän kyennyt omin neuvoin suoriutumaan leipätaistelusta. Hän tiesi, että köyhäintalo oli hänen tuleva kotinsa. Häntä hiukan hävetti pelkurimainen ja nopea alistumisensa, ja hän ymmärsi, että se merkitsi petosta sitä ainoaa ajatusta kohtaan, joka oli monta vuotta pitänyt Edlaa pystyssä: tahtoa, lujaa, järkähtämätöntä tahtoa olla joutumatta köyhäinhoidon rasitukseksi. Mutta hän tunsi itsensä niin lopen väsyneeksi; uusi päätös hiveli hänen aistejaan kuin syvän, syvän levon varmuus.

Ja tunnit kuluivat. Päivä alkoi sarastaa ulkona, lyijynharmaa valo levisi yli katujen ja kattojen.

Olku oli lysähtänyt vuoteelleen; hän nukkui. Toiset istuivat liikkumattomina, tuijottavin silmin, mitään näkemättä. Oli kuin itsekukin heistä olisi koettanut omalla tavallaan tulkita sitä lakkaamatonta laulua, joka nousi yksitoikkoisena betoniholveista ja metallitangoista, kun ne kutistuivat jäätävän aamun kourissa.

KOTIINPALUU

I.

Paha ristiluun pakotus karkoitti unen Prinsaksen Marin silmistä. Kaikki muut, mies, poika ja pojanvaimo, olivat jo kauan nauttineet sitä lepoa, jota heidän väsyneet ruumiinsa vaativat pitkän, rasittavan työpäivän jälkeen. Marikin olisi tahtonut nukkua, mutta särky esti. Kai se aamupuoleen helpottaa, hän ajatteli. Mutta sinne oli vielä pitkälti; tuskin oli pimein keskiyökään vielä käsissä.

Marin vieressä nukkui hänen miehensä, selällään, suu puoliavoinna tuuhean, harmahtavan parran keskessä. Hän kuorsasi kovaa ja säännöllisesti; hän aivan kuin komensi unta, ja se totteli nyt niinkuin aina. Tässä kuittautuivat kaikki vihlovat sahanvedot, joita hän aamuvarhaisesta iltahämärään oli tehnyt. Niin, Fredrik tuntui ottavan untakin runsaamman annoksen kuin kukaan muu, samoin kuin hän aina aterioilla tyynesti kukkuroi lautasensa korkeammaksi kuin toiset. Eikä siitä voinut oikeastaan mitään pahaa sanoa, sillä hän todella tarvitsi kumpaakin pysyttääkseen kookkaan ruhonsa hyvässä kunnossa. Puusepän ammatti on otettava vakavalta kannalta, hän tapasi sanoa, sillä se kuuluu niihin, joista puhutaan raamatussa. Ensimmäiset alkeet oli isä opettanut Fredrikille, mutta sitten tämä oli ahkeruudellaan ja kätevyydellään kehittänyt taitoaan niin pitkälle, että oli puhtaasti voittanut ukon, jolla koko elämänikänsä oli ollut pieni heikkous naukata lasi tai pari jokaisen matkamiehen kanssa. Alkaen nimismiehestä ja Sjöön kartanon pehtorista aina sellaisiin olioihin kuin raajarikko Fält Liljendalista.

Jonkin aikaa oli Fredrikin kuorsauksilla sama tahti kuin kaappikellon raksutuksilla, mutta sitten ne sekaantuivat. Kello sai etumatkaa ja kiiruhti edelleen. Kuului kaksitoista lyöntiä, ja kuukauden nimi vaihtui. Heinäkuu painui menneisyyteen ja elokuu astui tilalle, uusi kuu uusine velvollisuuksineen. Sadot oli korjattava ja siemen kylvettävä.

Mari ojensi ruumistaan ja painoi päänsä syvemmälle pielukseen, osoittamatta silti merkkiäkään kärsimättömyydestä. Hän oli tottunut valvomaan. Tuo ristiluun pakotus ei ollut mikään äkillinen noidannuoli eikä eilispäivän lapsi, se oli vieraillut hänen selässään jo useita vuosia. Ja se suli tavallisesti suloiseen uneen aamupuolella yötä, niin että hänellä joka tapauksessa oli jokin lohtu tiedossa pitkinä odotuksen tunteina.

Poika ja miniä nukkuivat kamarissa, jonka vanhukset kotvan epäiltyään olivat luovuttaneet Ernfredille tämän mennessä naimisiin. Oikeastaan Fredrik ja Mari olivat aina molemmat olleet sitä mieltä, ettei taloon millään muotoa otettaisi miniää enempää kuin vävyäkään pysyväksi asukkaaksi. Menkööt lapset rikkaisiin tai köyhiin naimisiin, se ei ole meidän asiamme, mutta oma katto pään päällä heillä pitää olla alusta pitäen, olivat he tavallisesti sanoneet ja tällöin aina ajatelleet sitä ikuista riitaa ja toraa appivanhempain ja nuorten välillä, mitä he elämässään olivat nähneet, kun yhdessä tuvassa piti jakaa pienet tilat. Ja kuitenkin oli käynyt niinkuin oli käynyt. Mari tuskin itsekään ymmärsi kuinka tähän oli johduttu, mutta lähinnä oli kai asian laita näin: kun Ida ja Sigrid monien vastaansanomisten jälkeen olivat ajaneet tahtonsa perille ja päässeet hienojen helsinkiläis-herrasväkien sisäköiksi, oli Prinsaksessa jo alkanut tuntua vähän tyhjältä ja oudolta; ja kun onnettomuus sitten kävi kiinni molemmin käsin ja vei Albinin sotaan punaisten puolella, jäämään sille tielleen, silloin oli Fredrik ja vielä enemmän Mari itse saanut sellaisen kolauksen, etteivät he voineet enää kieltää mitään Ernfrediltä. Hänhän oli viimeinen joka heillä oli jäljellä, viimeinen neljästä. Tytöt kirjoittivat tosin aina jouluksi ja pääsiäiseksi, mutta niissä kirjeissä puhuttiin vain paraadeista ja elävien kuvien teattereista, ei koskaan sanaakaan kotiintulosta tai kodinkaipuusta. Ernfredin laita oli toisin; hänellä ei ollut mitään halua kaupunkeihin tai matkoille tai levottomaan elämään. Hän tahtoi olla Prinsaksessa ja auttaa isää puusepäntyössä, kunnes oli tuleva hänen vuoronsa harjoittaa ammattia omin päin. Muuten ei vanhusten ollut koskaan tarvinnut katua myöntyväisyyttään. Miniä oli osoittautunut sävyisäksi ja kelpo ihmiseksi, järjestyskykyiseksi ja halukkaaksi kaikkeen työhön. Tosin voitiin sanoa, että hänellä oli vilkkaampi kieli kuin ihmisillä yleensä, mutta ihme kyllä ei tällä kertaa tuossa paljossa puhumisessa ollut mitään pahaa.

Oikeastaan olikin vain yksi asia, joka huolestutti Maria hänen siinä maatessaan ja tapansa mukaan vakavasti miettiessään talon asioita. Ennen joulua kuullaan vielä lapsenitkua kamarissa; siitä tulee suuret muutokset. Saapa nähdä miten se vaikuttaa Fredrikiin.

Olikin jo kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun viimeksi oli kuultu pikkulasten ääntä Prinsaksessa. Naapureita ei täällä keskellä korpea ollut. Kuullakseen hiiskahduksenkaan toisten lapsista sai mennä aina Räfsbackaan asti — jos mieli teki. Siellä kyllä sitä tavaraa oli enemmältikin.

Ulkona kohisi tuuli raskaasti puiden latvoissa. Tuntui kuin joku olisi laahannut isoa mattoa metsän yli, joskus laskenut sen irti hengähtääkseen ja taas jatkanut laahaamista. Vaivalloista työtä, loputonta ja toivotonta jollakin tavoin. Tai myöskin saattoi kuvitella, että siellä ulkona oli meri. Mari oli syntynyt saaristossa. Nyt vanhemmiten sattui hänelle joskus, kun hän puolivalveillaan makaili pimeässä, että hän sekoitti nuo kaksi, metsän ja meren. Hän saattoi kuvitella makaavansa kotona kalastajatuvassa ja kuulevansa meren pauhun. Saapa nähdä kuinka pyydyksien käy, saattoi hän mumista ja sitten havahtua täysin valveille huomatakseen, että ne huolet eivät enää kuuluneet hänelle.

Tänä yönä Mari oli liian hereillä kuvitellakseen mitään tuollaista. Hän kuuli kellon raksahdukset, yks — kaks, yks — kaks… Niin marssii aika eteenpäin kuin reipas sotilas, joka ei koskaan väsy, sitkeämpänä, voimakkaampana, kestävämpänä kuin se, joka laahaa mattoa petäjänlatvojen yli ja tarvitsee niin monta lepohetkeä.

Mari kuuli viirin vinkuvan aitankatolla ja lisäksi heikon, surisevan äänen. Sekin oli hänelle tuttu. Se oli pieni tuulimylly, väkkärä, jonka Fredrik oli huvikseen kyhännyt eräänä lauantai-iltana, kun hänellä ei ollut parempaa tekemistä. Nyt se oli salon päässä veräjän suussa ja pyöriä hyrisi iloisesti kuin rukki, vaikka ei mitään hyötyä tehnytkään. Tai ehkä sentään sen taitehikas muoto kykeni julistamaan matkamiehelle, että tässä asui puuseppä, vaikka eihän se mikään uutinen ollut räfsbackalaisille eikä kirkonkylän ihmisille, ainoille, joiden oli tapana kulkea sitä tietä.

Koira haukahti. Ensin pari epävarmaa vingahdusta, sitten valittava, pitkäveteinen ulvonta.

Häpeäkin, Palle, vanha hupsu, annatko sinä väkkärän peloittaa itseäsi!

Mutta koira ei vaiennut. Päinvastoin. Pitkäveteistä ulinaa seurasi pian äkäinen haukunta. Ja samassa Mari kuuli veräjän saranain vingahtavan.

Se oli vain heikko ääni; kuka muu hyvänsä olisi saattanut epäillä korviaan, sillä niin kovin epätodenmukaiselta tuntui, että kukaan olisi keskellä yötä avannut Prinsaksen veräjää. Mutta Mari oli ensi hetkestä lähtien vakuutettu, ettei hän ollut erehtynyt.

Pallen haukunta kävi yhä vihaisemmaksi — mutta taukosi äkkiä. Tuli aivan hiljaista.

Mari kohottautui istumaan vuoteessa. Hiljaisuus ei suinkaan rauhoittanut häntä; päinvastoin heräsi hänessä epäluulo, että varas läheni, oli nopeasti ottanut Pallen hengiltä, kuristanut sen tai pistänyt puukolla. Prinsaksessa ei ollut koskaan ennen käynyt varkaita, mutta viime vuosinahan oli saatu tottua suurempiinkin ihmeisiin ja merkillisempiin yllätyksiin. Aivan varmaan siellä oli joku salaisissa, rikollisissa aikeissa. Askelia Mari ei kuullut, mutta kuitenkin hän tiesi aivan varmasti, että joku, että jotakin läheni ulkona pimeässä. Hän aikoi juuri herättää Fredrikin, jottei varas ehtisi murtautua johonkin, kun äkkiä päätyikkunan reunustaa raapaistiin. Oliko siellä eläin vai ihminen vai ehkä vielä jotain muuta, joka näin arasti koetti antaa merkkiä itsestään? Mari ei voinut selvittää itselleen mitä tämä tuskainen kutsu enimmän muistutti, kun se samassa kuului taas.

Varas se ei voinut missään tapauksessa olla. Joku joka etsi heitä — ihmeellistä kyllä. Joku joka tahtoi päästä sisään.

Hapuileva raapiminen lakkasi vähitellen, mutta äkkiä kuului heikko naputus porstuanovelta. Sitten tuli taas hiljaista, hiljaisempaa kuin koskaan ennen.

Mari istui ymmällä pimeässä ja odotti. Täytyihän tulla vielä jotakin lisää, ellei hän kokonaan ollut antanut tuulen ja yön narrata itseään, jota hän ei kuitenkaan jaksanut uskoa. Niin vanha ja raihnainen hän ei toki läheskään vielä ollut.

Ei ei, hän ei ollut voinut erehtyä, ja nyt kuuluikin arka naputus jälleen.

Mari vavahti ja tunsi lievää ahdistusta. Ja samalla hän häpesi itseään. Ollapa nyt noin lapsellinen ja antaa pikkuasian peloittaa, hän ajatteli ja nousi vuoteesta. On tarpeetonta herättää Fredrikiä; minun tahtomattani ei kukaan tule sisään, siksi vankka ovensäppi meillä on. Voinhan ensin kuulustaa mistä on kysymys.

Sen suurempi hänen rohkeutensa ei kuitenkaan ollut kuin että hän jätti tuvan oven selko selälleen mennessään porstuaan.

— Kuka siellä? hän kysyi hillitysti, suu tiukasti ovenraossa.

— Minä, vastasi toinen hillitty ääni, joka pani veren nopeasti virtaamaan Marin sydämeen. — Albin.

— Kuka — kuka kolkuttaa? kysyi Mari uudelleen jääkylmien väreiden kiitäessä läpi hänen ruumiinsa.

— Albin. Täällä on Albin, äiti.

Mari siveli kädellään yönuttuaan; hän silitteli karkeaa alushamettaankin havaitsematta itse mitä teki. Koko hänen olemuksensa keskittyi yhteen ainoaan odotukseen. Mutta sitä ei tullut, mitä hän niin jännittyneenä odotti: ihmisaskelta, kenkien narinaa, vaatteiden kahinaa, uutta koputusta, hengähdystä… Ulkopuolella oli aivan hiljaista, vain kohu puiden latvoissa kävi raskaana ja tuskaisesti huokaillen.

— Onko siellä joku? sai hän vihdoin kolmannen kerran sanotuksi.

— Päästäkää minut sisään, vastasi sama ääni, nyt kiihkeämmin, pyytävämmin kuin äsken, mutta yhtä salaperäisen hillittynä ja arkana. — Antakaa minun puhua kanssanne, minun täytyy poistua jälleen, kun aamu valkenee.

Niin, se oli todella vainajan ääni. Äiti ei erehdy esikoisensa äänestä. Mari seisoi siinä ja tunsi keinuvansa raskaan huumauksen vallassa.

Nyt hän ymmärsi. Ja samassa tuntui hänestä luonnolliselta, melkein itsestään selvältä, että Albin tuli keskiyön aikaan ja pyysi päästä sisään lapsuudenkotiinsa. Hän oli ajatellut tätä jo monta kertaa, ihmetellyt, odottanut melkein, varsinkin ensi aikoina tiedon saavuttua pojan kuolemasta. Albin, joka oli ollut mukana niin kauheissa teoissa, ehkä itsekin tehnyt törkeitä rikoksia, kuinka hän voisi saada lepoa joukkohaudan siunaamattomassa mullassa. Mutta vaikka Mari hyvin tämän ymmärsi ja vaikka arvoitus ei enää oikeastaan ollut mikään todellinen arvoitus, valtasi tuska hänet uudelleen kaksinkertaisin voimin. Sillä hän tiesi, ettei tuota rauhatonta sielua mikään muu voisi sitoa ruumiin hautaan kuin maahanpaniaislukujen pyhät sanat. Ja kuka olisi ollut läheisempi lukemaan niitä kuin juuri hän, äiti, hän joka nyt yksin oli tullut tietoon sielun hartaimmasta halusta! Mutta pahinta oli, ettei hän kuolemakseenkaan voinut muistaa oikeita sanoja oikeassa järjestyksessä. Lukemattomia kertoja hän oli kuullut ne hautuumaalla harmaakivikirkon ympärillä, kuullut niitä luettavan sekä pakkasessa että helteessä, sekä ystävien että vieraiden haudoilla. Hän oli usein pitänyt tapanaan mumista niitä puoliääneen samalla kuin rovasti tai apulainen oli lausunut ne juuri hautaan lasketun arkun ääressä, mutta nyt, kun ne olisivat olleet tarpeellisemmat kuin koskaan ennen, nyt ne olivat kuin poispuhalletut hänen poloisesta päästään, missä kaikki vain pyöri ympäri.

Mari lankesi polvilleen kuluneelle porstuan permannolle. Hän risti vapisevat kätensä ja alkoi mumista — Isämeitää kai ja Herransiunausta. Ja suureksi ilokseen hän huomasi äkkiä, että siinähän ne oikeat sanat tulivatkin mieleen tai ainakin osa niistä:

— Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Maasta olet sinä tullut… Jeesus Kristus, Vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä. Maasta…

— Äiti, sanoi ääni ulkopuolelta nyt kovemmin ja selvemmin, — älkää pelätkö. Täällä on Albin. Eikö äiti tunne minun ääntäni? Olen piileskellyt Grindaksen metsässä eilisestä asti, kun en uskaltanut tulla valoisaan aikaan. Päästäkää minut sisälle ja antakaa puhua kanssanne. Vain siksi olen tullut pitkän matkan Venäjän Karjalasta saakka. Olen kulkenut jalkaisin kaksi kuukautta.

Mari koetti nousta, mutta ei jaksanut ja jäi istumaan ylimmälle astuimelle.

— Albin! hän parahti heikosti. — Voi herrajumala, elätkö sinä, Albin!

— Kuulettehan sen, vastasi ääni, nyt jo hieman kärsimättömästi. — Miksi ette aukaise?

Mari istui herpaantuneena, voimatta käsittää tai tahtoa mitään. Albin, Albin, hän kuiskasi tuskin kuuluvasti.

— Nyt kysyn viimeisen kerran, päästetäänkö minua tänä yönä sisään vai eikö? Jos niin on, ettette enää tahdo puhua kanssani, niin sanokaa pois. Mutta en olisi kumminkaan uskonut teidän olevan sellaisia.

Mari kuuli hänen äänensä vapisevan, vihastako vai pidätetystä itkusta, siitä hän ei päässyt selville. Mutta hän tajusi, että jotakin piti tehdä, että hänen täytyi jaksaa, maksoi mitä maksoi.

— Päästää sinua sisään — - ei, Albin, sitä en uskalla — — Isän vuoksi, tarkoitan. Ja Ernfred kuuluu suojeluskuntaan — - Se on vaikeaa monella tapaa — —

— Vain niin, kuului Albinin ääni, ja nyt se tuntui masentuneelta ja epävarmalta. — Mutta ehkä se ei sentään ole niin vaarallista? Minähän vain tahdon puhua kanssanne hetkisen, ja sitten voin heti mennä tieheni, jos se on tarpeellista.

Mari mietti kauan.

— Niin, hän vihdoin lausui. — En tiedä, en usko… Sinä et tiedä kuinka isä vihaa punaisia. Hänen kanssaan ei voi puhuakaan sinnepäin — hän tulee aivan kuin hulluksi — —

— Onko siis tarkoituksenne, että minun pitää mennä tieheni nyt heti? Sanokaa pian ja selvästi että tiedän miten menetellä.

— Ei, odota vähän, sanoi Mari nopeasti. Hän nousi ja hiipi vielä horjahtelevin jaloin takaisin tuvan ovelle. Olikohan joku herännyt sisällä? Ei, ihmeellistä kyllä ei kukaan, ei ainakaan Fredrik, koskapa hänen nenänsä ja suunsa tuhisi edelleen raskaasti ja säännöllisesti. Mari sulki varovasti oven.

Tuokion ajan hän vielä epäröi, sitten hän nosti raskasta säppiä ja avasi ulko-oven.

Lähellä hänen edessään seisoi tumma varjo. Albinin kasvot kuumottivat valkeina ympäröivässä pimeydessä, piirteitä Mari ei voinut erottaa. Kumma tunne valtasi hänet, ja hänen täytyi tarttua kädellään vasempaan rintaansa. Tyhjänä ja velttona se riippui yömekon alla; mutta kerran siitä oli virrannut voimia häneen, joka nyt seisoi siinä pimeässä, rikoksellisena, joka oli saapunut kuolemanvaltakunnan esikartanoista.

Mari taisteli itsensä kanssa ja sai sopimattoman heikkouden karistetuksi pois. Nyt piti toimia, tehdä päätöksiä, ja ajatellessaan edesvastuutaan ja kaikkia niitä käytännöllisiä seikkoja ja tehtäviä, joita oli vyörynyt hänen päälleen, hän sai takaisin yhä enemmän tyyntä, järkevää arkiolemustansa.

— Niin, Albin, hän lopuksi lausui, — lienee parasta, ettet lainkaan astu sisään ja herätä heitä, mutta minä tulen ulos ja kuuntelen mitä sinulla on kerrottavana. Huomenna voimme katsoa, mitä ehkä voi saada aikaan. Mene perunakuopan luo päätypenkille istumaan. Tulen kohta perästä, kun saan hiukan enemmän vaatetta päälleni.

— Minun on nälkä, sanoi Albin, — voinko saada jotain syötävää?

— Saat, saat. Mene nyt vain, ennenkuin joku herää.

Hän kuuli pojan askelten häipyvän pehmeällä pihanurmikolla.

Mari säilytti pyhävaatteitaan eräässä porstuakomerossa. Hän saattoi pukeutua täällä kaikessa hiljaisuudessa. Ja niin hän läksi musta kirkkohame yllään ja uudet juhlakengät jalassa kohtaamaan poikaansa.

Ruokakammiossa hän oli yhä vapisevin käsin levittänyt voita reikäleivälle ja täyttänyt maidolla tuopin.

Hän kulki varovasti maidon vuoksi.

— Ole rauhassa, äiti, minä tässä vain olen, sanoi Albin hiukan naurahtaen, kun näki äitinsä lähestyvän ikäänkuin pelokkaana. Ja kun tuuli samassa hieman hellitti, hän raapaisi tulitikun ja valaisi omia kasvojaan.

Mari katsoi.

Niin, kyllä siinä oli Albin, vaikkakin hän tuntui paljon muuttuneen. Puolipitkä parta, jota hänellä ei ollut ennen ollut, ulottui korvasta toiseen. Mari kerkesi ajatella, että pojan täytyi nyt tietysti tehdä kaikkensa, etteivät kunnialliset ihmiset häntä tuntisi. Häntä värisytti. Pieni liekki heikkeni yhä, hän saattoi nähdä vain että nenä pisti omituisen terävänä esiin Albinin laihtuneista ja jollakin tavoin jäykistyneistä kasvoista. Silmät olivat vajonneet syvemmälle kuin ennen — tai ehkä se johtui vain lepattavasta valosta. Samassa tulitikku käyristyi ja katkesi.

— Niin, sanoi Albin tavoitellen entisaikain reimaa ja huoletonta sävyä, — tällaiselta minä nyt näytän.

Mari ei keksinyt mitä vastata. Hän vain ojensi Albinille leivän ja maitotuopin istuutuen sitten hänen viereensä penkille. Päättäen siitä, millä tavoin poika ahmi reikäleipää, hän ei ollut varmaankaan syönyt paljoa viimeisen vuorokauden aikana.

— Kiitos, sanoi Albin, kun viimeinen maitotilkka oli huuhtonut alas viimeisen leivänmurun.

Mari tunsi jälleen kalvavaa ahdistusta.

— Albin, hän sanoi hiljaa, — herrajumala, Albin, kuinka me olemme saaneet surra sinun tähtesi.

— Luulitteko että — että minä olin kuollut?

— Juuri sitä luulimme. Saimme sellaisia tietoja että lopuksi pidimme sitä aivan varmana. Ernfred kävi vielä Helsingissäkin kuulustelemassa asiaa, ja niin saimme tietää, ettei sinua ollut vankien joukossa.

— Vai niin, Ernfred teki sen, vaikka itse kuuluu suojeluskuntaan.

— Niin, sanoi Mari hitaasti, — minä pyysin häntä niin kauan, että hänen täytyi vihdoin lähteä.

Molemmat vaikenivat.

— Niin, sanoi Albin sitten, — asia kävi niinkuin kävi. Ja päin helvettiähän se meni. Johtajamme pettivät meitä jo alun pitäen, ja kaikki perhanan lörpötys meni meihin kuin häkä. Myöhemmin huomasimme tosin yhtä ja toista, mutta silloin oli jo päästy sotaelämän makuun ja sitäpaitsi oli liian myöhäistä kääntyä takaisin.

— Ei koskaan ole liian myöhäistä kääntyä, sanoi Mari, ei kuitenkaan vakuuttavasti.

— Minun uskoni mukaan se oli mahdotonta, sanoi Albin hiljaisesti, — mutta mitäpä kannattaa ajatella sitä asiaa enää. Se on nyt niinkuin on.

— Missä ovat toverisi sahalta, ne jotka saivat sinut viekoitelluksi mukaan?

— Eivät he minua viekoitelleet enempää kuin minä heitä. Kun nyt ajattelee taapäin niitä asioita, niin pää ei ota käsittääkseen, kuinka kaikki kävi niin nopeaan. Sahalle tuli aseita, pieni herraskainen mies Helsingistä piti puheita niin että sylki roiskui — ja siinä sitä oltiin… Missäkö ne nyt ovat, joiden kanssa läksin: Flytström kuoli Joutsenon rintamalla, seisoin vieressä kun hän kaatui. Omituinen ääni, kun kuula tulee ja iskee mieheen; ei mikään ennen kuulemani ole senkaltaista. Mustolan näin Pietarissa ja Heinämaan Kantalahdessa; he viihtyivät hyvin ryssien kanssa.

— Vai niin, sinä olet ollut Pietarissa, sanoi Mari. Ei mikään enää häntä ihmetyttänyt.

— Kolme eri kertaa. Mehän menimme sinne laivalla Viipurista, kun valkoiset tulivat. Sitten reisasimme yhden vuoden edestakaisin Pietarin ja Kantalahden ja erään Knäsöi-nimisen paikan väliä. Toiset tahtoivat olla ryssän, toiset engelsmannin palveluksessa, ja monet tahtoivat vain liikuskella omin päin, ja heitä minä seurasin, mihinkäpä minä olisin lähtenyt? Omituista oli tosin aluksi tehdä kaikenlaista kiellettyä ja saada ottaa kaikkea mitä tarvitsi tai muuten tahtoi, saada iskeä kovasti tai ampua kun suuttui ja polttaa isoja kartanoita kuin mitäkin juhannuskokkoja. Mutta kuinka lieneekään minulta loppui halu tuollaiseen elämään ja aloin kovasti ajatella, kuinka pääsisin jälleen kotiin. Joskus kuului huhuja, että meidät kaikki armahdettaisiin, jos tulisimme kotiin ja ilmoittautuisimme poliisille tai nimismiehelle, joskus taas väitettiin, että valkoiset ampuivat jokaisen punaisen minkä saivat kiinni. Oli vaikea tietää. Sanomalehtiä ja muuta postia tuli kyllä päämajoihin, ja joskus minulla oli kova halu kirjoittaa teille, mutta ei siitä kuitenkaan tullut mitään. Tiesinhän myös että te kaikki muut alusta alkaen olitte toisella puolella.

— Et tiedä kuinka me olemme saaneet hävetä ja kärsiä sinun vuoksesi, lausui Mari melkein tylysti. — Ei yksikään räfsbackalainen lähtenyt punaisten mukaan, ja kirkonkylästäkin meni vain muutamia pahantekijöitä ja roistoja. Ihmistenhän täytyy luulla, että me olemme huonoa väkeä, kun sinä — —

Hän ei jatkanut. Mutta Albin tokaisi hieman julkealla äänellä, jonka sävyn Mari oli tuntevinaan hänen pahimmilta poikavuosiltaan:

— Tervehdi räfsbackalaisia ja sano, että voivat lopettaa haukkumisensa; saattaa käydä niin, että tulee vielä toiset ajat. Katsos, minä olen ollut jo kokonaisen kuukauden Suomessa, niin että tiedän suunnilleen, minkälaista täällä on. Punaisilla on paljon ystäviä.

Sitten hän kääntyi yht'äkkiä rauhallisemmin puhumaan:

— Tulin rajan poikki Ilomantsin pitäjään seitsemän suomalaisen kanssa, jotka samoin olivat väsyneet elämään siellä. Aluksi liikuimme vain öisin ja piileskelimme päivisin metsissä, mutta pian huomasimme, että se oli tarpeetonta. Kerrankin asui kolme meistä kokonaisen viikon eräässä isossa kirkonkylässä. Ei kukaan kysynyt meiltä mitään. Mutta kotiseudulla täytyy olla varovainen. Ei muuta kuin että joku lapsimukula tuntee minut, niin siinä sitä ollaan. Ne vievät minut — —

Mari liikahti. Häntä paleli. Hänen täytyi ponnistella voidakseen ajatella selvästi.

— No mutta, hän sanoi, — etkö sinä saa nyt armoa, kun kaikki muutkin saavat?

— Armoa…, sanoi Albin vitkastellen, — minä — minä en usko sitä. Kaikki eivät kulje vapaina, on poikkeuksia. Saat olla varma, että olen tarkoin lukenut kaikki mitä siitä asiasta on ollut sanomalehdissä painettuna.

— Eikö asia ole niin, että kaikki saavat armon paitsi ihan pahimmat, murhaajat, murhapolttajat ja muut sellaiset?

— Aivan niin, vastasi Albin haluttomasti, — mutta siinähän se pulma onkin.

Mari puristi kädellään tiukasti hänen polveaan. Hiljaisuus syveni yhä enemmän heidän välillään, ja Marista tuntui kuin se veisi pojan pois hänen luotaan, kauemmaksi kuin koskaan ennen.

— Jeesuksen nimessä, Albin, hän kuiskasi, — kuinka sinä saatoit, kuinka saatoit!

— Niin, sanoi Albin, — se kävi aivan itsestään, niinkuin kaikki muukin. Sodan alussa sattui, että meitä tuli muutamia miehiä pieneen herraskartanoon. Me salpasimme tilanomistajan erääseen huoneeseen, koska tahdoimme saada olomme mukavaksi ja yöpyä kartanoon. Ja sitten yht'äkkiä illan suussa joku tulee sisään ja huutaa: Hän on keskustellut puhelimessa valkoisten kanssa, ne piirittävät meidät aivan kohta. Juoksimme kartanonomistajan huoneeseen ja huomasimme puhelimen seinässä. Hän ei vastannut mitään, kun kysyimme, oliko hän puhunut valkoisten kanssa ja pyytänyt apua. Ja niin hänet vietiin pihalle ja siellä — siellä hänet ammuttiin… Kuten sanoin, hänet ammuttiin… Me… me ammuimme hänet. Meitä oli kaksi, jotka sen teimme. Niin niin, älkää siinä istuko ja tuijottako minuun noin, myönnänhän että minäkin ammuin. Te ette ymmärrä, mutta me, me jotka joka hetki odotimme valkoisten hyökkäävän esiin pensaikosta… Ja pahinta on, että niissä tuomioistuimissa tietävät; toverini joutui myöhemmin kiinni ja hän ilmaisi nimeni, luin sen eräästä lehdestä viime keväänä. Niin että senvuoksi teidän täytyy piilottaa minut, äiti. Olen miettinyt sinne ja tänne, on niin vaikea tietää mikä on parasta ja viisainta. Ehkä pitäisi mennä ja ottaa rangaistus niin pian kuin mahdollista, jotta pääsisi pois niin kauan kuin on vielä siinä iässä että kannattaa. Mitä äiti ajattelee?

Mari oli hellittänyt otteensa pojan polvesta. Hän vain istui ja katsoi tiukasti yön pimeyteen, kunnes silmiä alkoi kivistää.

— Älä kysy minulta, kysy omaltatunnoltasi, tuli viimein vastaukseksi.

— Hm, arveli Albin, — on kyseessä joka tapauksessa suuri päätös, jota sietää ensin harkita. Ehkäpä tämä päättyy siihen, että menen vapaaehtoisesti nimismiehen luo, mutta en voi tehdä sitä nyt aivan heti, sillä tarvitsen miettimisaikaa. Siksi teidän pitää kätkeä minut, äiti.

— Me emme voi piilottaa sinua tänne kotiin, vastasi Mari lyhyesti kuten kaupasta kieltäydyttäessä.

Albin mietti.

— Mutta jos piiloudun tänne lähimetsiin tai johonkin latoon — autatteko minua sitten ruoalla, äiti?

Mari istui kauan ääneti.

— Niin, hän vastasi viimein soinnuttomalla äänellä, — kai minun pitää se tehdä.

— Minä voin kyllä nukkua metsässä niin kauan kuin ilmat pysyvät tällaisina. Mutta jos tulee kovia yöpakkasia ja pahoja sateita, niin minun pitää päästä jonnekin katon alle. Tietääkö äiti mitään hyvää piilopaikkaa?

— Grindaksen metsälato Takaniityn perällä, vastasi Mari äskeiseen tapaan. — Kai sinä tiedät sen pienen niityn, ennenkuin tullaan valtamaantielle.

— Niin, kyllä tiedän.

— Sinne ei tule kukaan nyt enää, kun tuonoin saatiin kaikki heinät korjuuseen sieltäpäin. Parempaa piilopaikkaa en tiedä.

— Se on kyllä hyvä, sanoi Albin vilkkaasti. — Olin itsekin ajatellut siihen suuntaan. Ja kuinka järjestämme sen ruokapuolen?

— Tulen sinne ladolle huomeniltana, vähää ennen auringonlaskua. Voit istua metsänreunassa ja odottaa.

Albin istui vaiti ja päättämättömänä.

— Niinpä niin, sanoi hän sitten hieman epäröiden. — Kiitos, äiti. On kai parasta että lähden.

— Niinpä kai.

Albin astui pari askelta veräjää kohti, pysähtyi sitten ja kääntyi.

— Voiko äiti hankkia vähän tupakkaa? On niin vaikea olla ilman, kun on tottunut polttamaan.

— En voi mitään luvata, mutta mahdotonta se ei ole. Ehkä voin ottaa isän tupakoista niin ettei hän huomaa.

Ja samassa oli kuin jäykkä kuori olisi murtunut ja pudonnut pois Marin päältä. Hän purskahti hillittömään itkuun.

— Voi Albin, kuinka saatoitkaan mennä ja tuottaa meille kaikille tämän. Olethan saanut saman kasvatuksen kuin muut kunnialliset ihmiset, kristillisyyttä ja koulua ja kaikkea mikä siihen kuuluu. Olemmeko antaneet sinun kasvaa kuin villipedon, jotta sinun tarvitsi ruveta murhaamaan ja varastamaan? Vastaa minulle! Olemmeko tehneet niin? Mekö olemme syyllisiä? Olemmeko laiminlyöneet jotain välttämätöntä sinua kasvattaessamme, emmekö ole koettaneet kurittaa sinua ja kasvattaa jumalanpelossa!

— Ei kukaan voi syyttää äitiä, vastasi Albin. — Eikä kukaan niin teekään, lisäsi hän uhmailevasti. — Yksinäni olen tehnyt mitä olen tehnyt, hyvää tai pahaa, ja olen kyllä mies vastaamaan puolestani. Odotanko minä Grindaksen ladon luona huomeniltana vai enkö? Maksaako vaivan? Sanokaa vain suoraan, olen minä ollut pahemmassakin kyydissä.

Mari tukahdutti nyyhkytyksensä ja pyyhkäisi kädenselällä nenäänsä.

— Miksi kysyt enää sitä asiaa? Tietysti minä tulen, kun kerran olen luvannut tulla.

Äiti seisoi vielä hetkisen ja koetti seurata pojan kulkua maantiellä. Toivoton yritys, sittenkuin pimeys ja tuuli olivat peittäneet hänet ja hänen arkailevat askelensa. Taaja metsä kohisi, ja Marista tuntui kuin tyrskyt peittäisivät hänet. Hän tunsi äkkiä polttavaa halua kutsua poikansa takaisin tai huutaa apua.

Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Järki voitti.

Päinvastoin hän hiipi niin äänettömästi kuin suinkin sisään, riisui pyhävaatteensa ja laskeutui levolle.

Kaikeksi onneksi ei kukaan ollut herännyt. Kaikki oli samoin kuin tunti sitten.

Nyt tuntui pakotus selässä jälleen; varmaan oli koko ajan kolottanut, mutta hän ei ollut ehtinyt huomata sitä. Hän vain lepäsi ja kuunteli kellon raksutusta, yks — kaks, yks — kaks… Niin marssii aika, reipas sotilas, pysähtymättä, väsymättä… Yks — kaks, yks — kaks… Mari on kuulevinaan korkorautojen kopinaa soraiselta tieltä … siellä kulkee joku … yks — kaks, yks — kaks … kulkijalla on kiire, hän kävelee niin ripeästi ja tahdissa … yks — kaks, yks — kaks … hänen pitää joutua pian jonnekin muualle, hän ei saa väsyä, ei eksyä tahdista … yks — kaks, yks — kaks … hän tuntuu lisäävän vauhtiaan, Marin korvissa takoo kuin moukari alasinta vasten … yks — kaks, yks — kaks, yks — kaks … on kuin joku ajaisi kulkijaa takaa, vainoaisi kuin vaarallista petoa … hän ei juokse enää, hän kiitää eteenpäin, hän pakenee kurjan henkensä edestä…

II.

— Ei kai täällä käynyt varkaita yöllä? kysyi miniä tullessaan aamulla tupaan. — Luulin kuulleeni askelia ja puhetta ja aioin nousta katsomaan, mutta olin liian väsyksissä. Taisi muuten ollakin unta kaikki tyynni.

— Untako —, sanoi Mari, joka oli jo kauan puuhaillut takan ääressä. — Ei, minun sinä kuulit liikkuvan. Sain maata koko yön valveilla selkäsärkyni takia, ja siinä tuli niin nälkä, että piti mennä porstuakammiosta hakemaan syötävää.

— Niinkö, vastasi miniä vain, ja Mari kuuli äänestä, että asia oli sillä selvä. Fredrik ja Ernfred eivät olleet huomanneet mitään.

— Te miehet nukutte kuin porsaat — Mari yritti laskea leikkiä —, voisi varastaa sänkyvaatteet aitanne ja te vain kääntäisitte kylkeä. Minä tunnen teidät, minä.

Ja hän kaatoi heidän kahvikuppinsa täpö täyteen.

Yksi kohta oli totta siinä, mitä hän oli miniälleen sanonut: hän ei ollut tosiaankaan saanut unta silmiinsä koko yönä. Ja se oli tärkeä seikka, sillä ellei hän olisi varmasti tietänyt valvoneensa ilman pienintäkään keskeytystä, niin hän olisi melkein pitänyt yön suurta tapahtumaa vilkkaana unena, tosielämän kaltaisena unena. Niin käsittämättömältä, niin äärettömän epätodennäköiseltä kaikki tuntui nyt kirkkaassa päivänpaisteessa. Tuolla — tuolla ulkona nurmella Albin oli siis seisonut joku tunti sitten, istunut penkillä hänen vieressään ja sammuttanut nälkäänsä, Albin, hänen poikansa, jonka kuolemasta oli oltu varmat toista vuotta, niin että siihen ajatukseen oli jo aivan totuttu.

Hän teki asiaa porstuakammioon. Aivan niin, yksi reikäleipä oli poissa, ja sekä maidosta että voista oli otettu. Tietysti, hänhän itse oli — Ja kuitenkin! Oliko mahdollista, että Albin kuljeskeli nyt metsissä muutaman pyssynkantaman päässä, ja että hän, Mari, vielä tänä iltana sai tavata hänet Grindaksen ladon luona Takaniityllä?

Oli, se oli mahdollista. Eikä ainoastaan mahdollista, vaan pikemmin välttämätöntä, koska hän oli antanut lupauksensa hädänalaiselle. Hänen täytyi valita ne ruokatavarat, joita vailla hän saattoi olla, hänen täytyi pitää silmällä Fredrikin tupakkamassia ja katsoa, missä hänen oli tapana täyttää sitä. Ja ennen kaikkea hänen tuli keksiä uskottava tekosyy, jonka nojalla saattoi viipyä poissa pitkän aikaa illallisen jälkeen.

Kaikki nämä vaikeudet olisivat tietysti olleet ilman muuta voitetut, jos hän olisi kertonut asian miehelleen ja pojalleen. Edellyttäen nimittäin, että nämä olisivat tahtoneet hänen laillaan auttaa ja tukea Albinia kaikesta siitä huolimatta, mistä he saattoivat häntä moittia, kaikesta siitä huolimatta, mikä erotti kunnialliset miehet murhaajasta. Sillä edellytyksellä, niin. Ja tätä miettiessään Mari saattoi kesken työtään unohtua katselemaan miestänsä niinkuin katselemme muukalaista, jonka aikeet meidän täytyy millä hinnalla hyvänsä saada selville. Monta kertaa hän mielessään sommitteli sanoja tavalla jos toisellakin, muovaili niitä ajatuksissaan niin viisaasti kuin suinkin, mutta aina ne jäivät lausumatta. Syvällä Fredrikin silmissä oli jotakin jota hän ei kuolemakseen tohtinut houkutella esiin ilman kovinta pakkoa — ja varsinaista pakkoa ei hänen mielestään ainakaan vielä ollut olemassa. Fredrik voi yhtä hyvin saada tietää sen joskus toiste, hän ajatteli. Sanon sen illalla, kun minulla on vasu valmiina käsivarrella. Ei kai hän lähde juoksemaan jälkeeni maantielle, ja kun tulen kotiin, on hän varmaan jo melkoisesti rauhoittunut. Sitten voimme puhua asiasta hiljaa ja ymmärtäväisesti ja päättää, miten on vastedes meneteltävä.

Mari sai askareensa sujumaan melkein entiseen tapaan. Aamiainen valmistui oikeaan aikaan, elukat saivat mitä niiden tuli saada, päivällistä vastaan ei ollut muistuttamista, ja samoin kaikki muu meni niinkuin pitikin. Mari tosin istui ääneti lautasensa ylitse kumartuneena, mutta eihän nyt enää sanottavasti huomattu, olivatko toiset vaiti vai äänessä, sen jälkeen kuin puhelias miniä oli tullut taloon. Hän sekä kyseli että vastaili omiin kysymyksiinsä.

Iltapäivällä Mari tyyntyi kokonaan, sisällisestikin. Hän tiesi jo minkä syyn nojalla hän saattoi lähteä liikkeelle ruokatavaroineen ihan kaikkien nähden, ellei sitä ennen saisi rohkeutta ilmaista heille totuutta.

Ja se rohkeus jäikin tulematta. Tarkkaavasti hän katseli miestään ja poikaansa, eikä puhuminen tuntunut hänestä vähääkään helpommalta nyt kuin aamulla. Ei vähääkään.

— Onko kellään asiaa Räfsbackaan? hän kysyi aivan luontevasti, kun astiainpesu illalla oli päättynyt. — Muistui tässä mieleeni se kaupunkilaisperhe, joka on vuokrannut Kuggaksen huvilan, lupasin näet kerran tuoda sille rouvalle munia ja voita, jahka meiltä liikenee yli oman tarpeen. Nyt olen laskenut, että voimme antaa pari tiuta munia ja sen verran voita, että pitäisi tulla yhteensä kahdeksan- tai yhdeksänkymmentä markkaa. Sehän ei ole hullummaksi.

— Onpa hyvä että alat hankkia rahaa taloon, sanoi Fredrik. — Sitä kyllä tarvitaan.

Mari solmi hitaasti päähuivinsa ja otti vasun käsivarrelleen.

— Mitä minun pitikään kysymän? Niin, eikö teillä ole mitään asioita Räfsbackaan? Kun nyt joka tapauksessa menen sinne, niin toimittaisin ne yksin tein.

— Ei minun tietääkseni, vastasi Fredrik. — Mutta jos välttämättä tahdot, niin sano terveisiä minulta kaikille kyläläisille ja käske heidän voida hyvin ja pitää Jumala silmäinsä edessä ja tulla pian minun luokseni tekemään suuria tilauksia.

Mari seisoi epäröiden ovella. Nyt se olisi sanottava, nyt oli viimeinen tilaisuus. Hänen sydämensä jyskytti. Ei, se oli liikaa, hän ei saanut sitä suustaan. Mutta samalla hän tunsi ikäänkuin pelkäävänsä, että joku tarttuu häneen takaapäin, heti kun hän kääntyy lähteäkseen. Tulkaa tänne, hän ajatteli puristaen vasun sankaa, tulkaapa tänne nuuskimaan, minä kyllä selitän kaiken, niin että saatte kuin saattekin hävetä.

Mutta ei kukaan tullut. Eihän kukaan osannut vähääkään epäillä häntä. He eivät edes nostaneet silmiänsä töistään, kun hän vihdoin läksi.

Vielä ei ole liian myöhäistä, ajatteli Mari lähestyessään veräjää. Vielä voin mennä takaisin ja huutaa heille: Albin on täällä, minä vien ruokaa Albinille. Se olisi varmaan parasta, sillä mitä minä keksin huomeniltana ja myöhemmin, jos Albin viipyy kauan.

Mutta siitä ei tullut mitään. Jalat veivät hänet niin auliisti maantielle, niillä ei ollut halua kääntyä takaisin.

Munakauppa kävi Räfsbackassa helposti ja joutuin. Kuggaksen huvilan kaupunkilaisrouva tuli oikein iloiseksi ja olisi tahtonut lisää.

— Mitä muuta teillä on kopassanne? Varmasti jotakin ruokatavaraa. Eikö saisi ostaa sitäkin?

— Ei, vastasi Mari, — se ei ole kaupan.

— Me maksamme kernaasti sen minkä muutkin, jatkoi helsinkiläisrouva itsepintaisesti.

— Ei sillä ole hintaa, sanoi Mari, — se annetaan lahjaksi hyvästä sydämestä.

Hän sai rahansa ja palasi samaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta lähestyessään Prinsasta hän poikkesi varovasti metsään ja kulki vanhoja karjapolkuja suon ohitse Takaniitylle.

Aukeilla, ylävillä paikoilla hän tähyili taivaanrannalle ja sovitti vauhtinsa auringon mukaan. Kävi niin hyvin, että aurinko hehkui juuri harmaiden pilvien seassa kuin hiipunut hiillos, kun hän saapui kohtaamispaikalle.

Ei näkynyt yhtään ihmistä. Ei vierasta, ei Albinia. Mari istuutui kivelle metsänlaitaan lepäämään ja odottamaan.

Oli kaunis, tyyni ilta. Lehmänkellot kalkattivat hiljaa tarhoissa kaukana valtamaantien varrella. Linnut tervehtivät toisiaan katkonaisilla kutsuäänillä, hillitysti ja rauhallisesti; alkukesän tulinen kiihko tuntui vaimentuneen.

Istuinpaikaltaan Mari saattoi nähdä niityn ja kappaleen hakaa, joka reunusti pientä aukiota. Mutta sinnepäin hän ei suunnannut huomiotaan. Hänen ymmärtääkseen täytyi Albinin saapua metsän kautta, sillä eihän poika toki ollut niin varomaton, että olisi uskaltautunut maantielle. Mari kuulosti itsepintaisesti askelten ääntä, oksan ritinää tai kiven karahdusta jalan siihen sattuessa. Turhaan. Hiiskumaton hiljaisuus ympäröi häntä. Aurinko laski ja kaikki värit kalpenivat. Metsäkyyhkysten kuherrus vaikeni vähitellen. Albinia ei näkynyt.

Jospa hän ei olekaan vain myöhästynyt… Jos hän ei tule lainkaan… Jos hän piti meitä viime yönä liian kovasydämisinä ja on lähtenyt muille maille…

Hetkeen ei Mari kyennyt päättämään, tuottiko se ajatus hänelle iloa vai surua. Oli jotain houkuttelevaa ja ikäänkuin vilvoittavaa siinä mahdollisuudessa, että raskas koetus oli otettu häneltä pois, ettei hänen ehkä tarvinnut lainkaan viedä raskasta sanomaa Fredrikille eikä päivästä päivään, vaivata päätään valehtelemisen oudolla työllä.

Mutta sitä ei kestänyt kauan. Nousi toisia kuvia, jotka karkoittivat tieltään nämä synkät. Hän näki edessään Albinin pitkänä, jäntevänä, voimakkaana, kuuli hänen iloisen, ylimielisen naurunsa ja sanat, joilla hän entisaikaan oli huitaissut pois kaikki huolet: Roskaa, kyllä siitä selviää, kunhan ei hätäile. Ja hän ajatteli myös, että olisi joka tapauksessa ikävää, jos olisi turhaan ollut levoton ja mietiskellyt koko tämän päivän ja suotta kulkenut monet, monet askelet vasu käsivarrella. Ei ei, niin ei saanut käydä. Albinin täytyi tulla.

Ja hän tuli. Marin voimatta käsittää, mistä hän oli oikeastaan sukeltanut esiin, hän seisoi yht'äkkiä äitinsä vieressä. Mari ei ollut kuullut risahdustakaan. Albinilla oli terävänokkaiset pieksut jalassa, ja hän astui pehmeästi kuin kissa polkuanturoillaan. Hän oli märkänä yläpuolelle polvien.

— Vajosin suohon, hän sanoi hiukan häpeissään. — Ajattelin oikaista, jotten myöhästyisi, mutta eksyin jollakin hassulla tavalla. Onhan typerää että sellaista voi sattua näin lähellä kotinurkkia, mutta en ole ollut niin kaukana metsässä sen koommin kuin pikku poikana Ernfredin kanssa.

Hän istuutui maahan ja sysäsi lakin hikiseltä otsaltaan. Punaruskea tukka ja parta muodostivat jonkinlaisen apostolisen sädekehän hänen päänsä ympärille.

Mari ei saanut silmiään irti Albinin kasvoista. Tavallaan niissä oli jotakin niin rakkaan tuttua, mutta paljon oli niihin tullut vierastakin hämmentäen sen kuvan, minkä hän oli säilyttänyt mielessään.

Hän aukaisi vasun; ja Albin söi hiljaisuuden vallitessa. Kun kaikki oli nautittu — eikä sitä ollut aivan vähän — hän loi kaipaavan silmäyksen vasun pohjalle ja raaputti irti muutamia leivänmuruja.

— Raukka, sanoi Mari, — sinä et kai ollut saanut paljoa suuhusi ennenkuin minä tulin?

— Vähän metsämarjoja ja muutamia nauriita, vastasi Albin. — Varhain aamulla pujahdin Ollaksen naurismaille ja sieppasin muutamia. En saanut niin monta kuin olin ajatellut, sillä samassa Ollaksen Elin tuli kujalta ja minä sain puikkia tieheni kiireimmän kaupalla.

— Luuletko hänen tunteneen sinut? kysyi Mari hieman levottomasti.

— Hän ei nähnyt minua lainkaan, vastasi Albin. — Mutta jos olisi sattunut näkemään, olisi hänen kyllä pitänyt tuntea minut.

Albin naurahti, omituisen naurun, joka ei ottanut oikein sointuakseen. Ollaksen Elin ja hän olivat seurustelleet keskenään sangen paljon viimeisinä vuosina ennen sotaa.

— Elin kuuluu menevän naimisiin jonkun kirkonkyläläisen kanssa, sanoi Mari ikäänkuin vastaukseksi sanattomaan kysymykseen.

— Vai niin, sanoi Albin suoristaen jalkansa. — Mikä se on miehiään?

— Lindroth se on nimeltään ja on muualta muuttanut. Isä ollut kauppias.

— No sittenhän siellä on paljon rahaa ja hienouksia, arveli Albin katsellen suoraan eteensä.

— Niin kuuluu, nyökkäsi Mari.

Puhelu taukosi hetkeksi.

— On omituista kulkea täällä vanhoilla teillä taas, alkoi Albin uudelleen. — Kaikki näyttää olevan entisellään. Ei näy paljonkaan jälkiä — sodasta ja sen semmoisesta.

— Tuskin ollenkaan, vahvisti Mari.

— Ja kaikki elävät entiseen tapaan?

— Jotakuinkin entiseen tapaan, hiljalleen ja hyvin voiden. Kalliit hinnat on nyt tosin kaikilla tavaroilla, mutta työstä maksetaan tähän aikaan siksi paljon, että useimpien toimeentulo on kuitenkin parantunut. Nimittäin niistä jotka minä tunnen.

— Onko saha käynnissä?

— Se seisoi jonkin aikaa, mutta on nyt taas täydessä käynnissä.

— Onko lahdella ulkomaanlaivoja?

— Montakin.

— Ja ne maksavat lastauksesta hyvin?

— Niin paljon ettei monella herralla ole puoltakaan siitä palkasta, kerrotaan.

— Ja tytöt ja pojat, vieläkö ne tanssivat ja keinuvat niinkuin ennenkin?

Kyllähän tytöt ja pojat tanssivat niinkuin ennenkin ja kokoontuivat usein keinulle.

Albin vaikeni. Hänen kouransa avautuivat ja sulkeutuivat jälleen, tiukasti, puristaen tyhjää ilmaa tai ehkä ruohonkortta.

— Niin niin, hän sanoi hiljempaa, — sen pituinen se.

— Kuinka nyt olet ajatellut, sanoi Mari varovasti ja hiljaa, — mihin aiot ryhtyä lähimpinä aikoina?

Albin nosti silmänsä tutkivasti.

— Olen tuuminut jäädä tänne metsään vielä joksikin aikaa. Jos nimittäin voin saada ruoan apua ja muuta pientä — muutenhan se ei käy päinsä.

Mari tuumi hetkisen.

— Huomenna on saunapäivä, sanoi hän miettivästi. — Tarvitsemme vihtoja, ja minä voin sanoa haluavani pehmeämpiä lehviä kuin omasta koivurähjästämme voi saada. Ja kun minulla kerran on asiata metsään, keksin kai jonkun keinon, miten saan sinulle ruokaa.

— Ja minä, sanoi Albin kasvot kirkastuen, — minä teen itselleni tuohisen. Kulkeehan täällä aina laitumella lehmiä, joita voin lypsää kenenkään huomaamatta.

Mari valmistautui lähtemään.

— Voiko äiti hankkia minulle sorkkaraudan tai kirveen? kysyi Albin, ja nähdessään, kuinka äidin kasvot vavahtivat, hän lisäsi nopeasti:

— Niin, se on tarpeen vain päästäkseni sisälle latoon, jos tulee kovin paha sää.

— Saadaan nähdä, vastasi äiti.

Seuraavana päivänä hän tuli iltapäivän loppupuolella, ja paitsi ruokaa oli hänellä mukanaan kahveli, posliinikipponen ja pieni kirves. Sen terä muistutti enemmän sahaa, mutta jotakin hyötyä se kai silti voi tehdä, hän arveli. Albin kiitti, ja hänellä oli erikoinen tapansa ilahtua ja sanoa kiitos niin vilpittömän sydämellisesti, että se oikein lämmitti mieltä.

Tällä kertaa Marin ei tarvinnut odottaa häntä, ja se oli hyvä, sillä eihän hän voinut viipyä mahdottoman pitkään muutaman kylpyvihdan teossa. Sunnuntai-iltana hänellä oli sensijaan enemmän aikaa, hän kun oli sanonut aikovansa käydä Räfsbackassa erään tuttavan perheen luona.

— Aika käy pitkäksi, kun täytyy olla niin hiton varovainen, ettei uskalla ruveta puheisiin kenenkään ihmisen kanssa, sanoi Albin hieman alakuloisesti. — Monta kertaa olen ryöminyt niin lähelle Ollaksen ja Sjöön ulkotalojen ikkunoita, että saatoin melkein nähdä mitä heillä oli pantu pataan. Monia tuttuja olen kurkistellut kivien takaa, mutta mennä luokse ja sanoa morjens, siihen ei ole riittänyt uskallusta.

— Ei ei, huudahti Mari kauhistuneena, — älä tee sitä koskaan! Voihan kuka hyvänsä ottaa sinut kiinni.

— Sen tiedän yhtä hyvin kuin äitikin, sanoi Albin kuivasti ja imaisi tyhjää piippuaan. Hänen tupakkansa oli taas lopussa.

— Kun olisi edes jotain luettavaa, jatkoi hän äskeiseen tapaan.

Se puute oli helposti poistettu, arveli Mari. Sanomalehtiä hän saattoi tuoda kotoa sitämukaa kuin ne oli siellä ehditty lukea. Ja kirjoja heillä oli koko laatikollinen aitanvinnillä.

— Tiedän, sanoi Albin, ne ovat kyllä vanhoja ja kummallisia, mutta parempi jotain kuin ei mitään.

Pahemmin oli tupakan laita. Mari arveli, ettei hän uskaltanut verottaa Fredrikin varastoja toistamiseen, se saattoi tulla ilmi.

— Mutta eikö äiti voisi ostaa kaupungin kauppiaalta, kun sattuu jotakin muuta asiaa sinne? ehdotti Albin.

— Miks'ei, kyllähän minä, mutta se maksaa kai paljon, eikä minulla ole omia rahoja.

— Ei hätää, sanoi Albin, — minulla on joku satanen tallella. Olisi enemmänkin, jos olisi ollut ymmärrystä ja halua säästää. Kerran minulla oli niin paljon, että melkein olisin voinut ostaa sillä pienen talon. Se oli Viipurissa, juuri ennenkuin meidän tuli pakko lähteä sieltä. Kuljin muutamana iltana kadulla, niin siellä seisoi eräillä portailla mies, joka viittasi minua luokseen. Seurasin häntä ja tulin isoon huoneeseen, missä istui viisi, kuusi kaveria jakamassa rahoja, joita he ottivat isosta kassakaapista. En ollut koskaan tietänyt niin paljon rahaa olevankaan. Viidensadan ja tuhannen markan seteleitä sinkoili kuin ei mitään, noin vain ikäänkuin akanoita viskuukoneesta, ja he ottivat osalleen niin paljon kuin kouraan mahtui. Minäkin sain niitä tukun, siinä oli monta tuhatta markkaa, kun jälkeenpäin laskin. Samana yönä eräs nokkela viipurilaispoika otti opettaakseen minulle pelin, jonka nimi on ykskolmatta; siihen meni puolet rahoistani, se on semmoinen saakelin peli, jossa häviää koko ajan. Mutta eräs toinen mies oli sullonut puolen miljoonan setelit taskuihinsa ja saapasvarsiinsa. Hän nukkui täysissä vaatteissa nagaani-pistoli kummassakin kädessä.

Mari oli tuskin kuunnellut. Häntä tympäisivät nämä jutut punaisten tihutöistä. Ne tekivät Albinin vieraaksi hänen silmissään, ne manasivat esiin juuri sen, minkä hän koetti kaikki voimansa ponnistaen unohtaa. Kuinka toisenlaiselta tuntuikaan hänestä, kun Albin istui hiljaa hänen vieressään ja söi kovalla halulla suuhunsa ruoan, minkä hän oli suurella vaivalla saanut tänne hankituksi. Silloin hän saattoi melkein uskoa, että kaikki oli entisellään, että hän piti päivällislomaa heinäniityllä kauniin, komean poikansa kanssa, jota kaikkien täytyi häneltä kadehtia.

Albin otti lompakkonsa esiin. Setelit, jotka hän ojensi äidilleen, eivät olleet likaisempia kuin miksi paperiraha tavallisesti tulee maalaisten ihmeellisissä kätköissä, pikemmin päinvastoin, ja kuitenkin Mari saattoi tuskin koskea niihin niin paljon, että sai tungetuksi ne vasun pohjalle.

— Almanakan voisitte kernaasti ostaa minulle, sanoi Albin. — Minulla on tosin pieni keppi, johon leikkaan loven joka päivä, mutta hankalaksi käy ajanlasku sillä tavoin. Minulla on näet tapana istua ja tuumia, milloin yhdistyksellä mahtaa olla kokous tai tanssit, milloin ihmiset tekevät niitä tai näitä maatöitä ja muuta sellaista. Ja almanakasta näkee sitäpaitsi nimipäivät ja markkinat ja sen semmoiset.

— Minä teen huomispäivänä asiaa kaupunkiin, vastasi Mari. — Mutta sitten voin tuskin tulla enää illalla sinua tapaamaan.

Ja niin kävi kuin Mari oli arvellutkin. Kun hän palasi ostoksineen iltapäivällä kotiin, oli siellä yhtä ja toista touhua, mikä teki hänelle vaikeaksi, jopa mahdottomaksi lähteä taas illalla pois. Ja se olisi muutenkin näyttänyt kovin epäilyttävältä.

Oli kolea ilta ja taivas synkässä pilvessä. Kaikki vanhat merkit osoittivat kauniin sään loppua. Fredrik tarjoutui syömään rotanmyrkkyä aamiaisekseen, ellei tulisi sadetta lähimmän vuorokauden aikana, ja Marin selkäsärky yltyi tavalla, jota ei käynyt väärinkäsittäminen.

Aivan oikein. Seuraavana aamuna rankkasade pieksi maata raipoillaan, joita oli yhtä taajassa kuin korsia hyvässä ruispellossa. Fredrik sai jättää syömättä mainitun ikävän aamiaisruoan.

Mutta Marin valtasi suuri ahdistus. Albin, hän ajatteli sateen rummuttaessa herkeämättä ikkunaruutuja. Albin! Hänhän käy pakostakin aivan epätoivoiseksi maatessaan hiljaa ladossa ilman minkäänlaista tehtävää. Jos tällaisia päiviä tulee useita peräkkäin, niin kidutus käy hänelle liian suureksi. Ja Mari tutki taivasta niin huolekkaasti ja hellyttävästi kuin koko vuoden sato ja onni olisi riippunut auringon pikaisesta paluusta.

Nämä viimeiset päivät olivat olleet ihmeellisimmät Marin koko elämässä, kohtalokkaimmat ja pisimmät, tuntui hänestä. Jos joku olisi sanonut hänelle, että Albinin paluusta oli kulunut viikkoja ja kuukausia — hän olisi tuskin uskaltanut väittää vastaan. Ja kaikki hänen ajatuksensa olivat nykyään pojan luona metsissä, toimittelipa hän mitä hyvänsä.

Ulkonaisesti ei Prinsaksessa kukaan joutunut siitä kärsimään — vielä. Talousaskareet sujuivat vanhaan totuttuun tapaan, eikä elukoiden hoidossa ollut näköjään muistuttamisen varaa, ainakin ne suunnilleen saivat mitä pitikin. Niinpä siis Fredrik ja Ernfred eivät havainneet mitään tavatonta Marissa; mutta lehmät, jotka tarvitsevat hellyyttä ja huolehtivaa hoitoa, ilmaisivat tyytymättömyytensä vähentämällä maidonantiaan.

Aamupäivällä Mari meni aitanvinnille penkomaan vanhoja kirjoja ja valikoimaan niistä Albinille luettavaa. Hänestä tuntui mieluisalta ja lohdulliselta työskennellä pojan hyväksi, etenkin nyt, kun oli ensimmäisen kerran ollut pakotettu jättämään hänet ruoatta.

Kirjat eivät näyttäneet kovin lupaavilta. Ne olivat risaisia, homeessa, täynnä pieniä täitä ja pahasti rottien jyrsimiä. Ja niinkuin Albin oli sanonut, sisällykseltään ne olivat jotenkin kummallisia. Mari ei tietänyt mistä ne olivat kotoisin; ne olivat olleet siellä jo aikoja ennen kuin hän itse oli tullut Prinsakseen.

"Ruoka-Järjestys Tupakin-Poltajillen", "Neuwo ja Johdatus Maan Wiljelemisen ja Huonen Hallituxen Parandamiseen", A-B-C-kirja, jossa oli muodoton kukko viimeisellä sivulla, eräs vanha postilla, "Ulosweto Kuningallisista Posti-Ordningeista" vuodelta 1785, katkismus, "Thecla" — se tuntui eniten muistuttavan kertomuskirjaa ja siksi hän pani sen syrjään, Valeriuksen Lauluja — samoin —, "Neuwo kuinga hukkuneita ihmisiä pitä hengihin pyyttämän" —

Ei, kertomuskirja ja laulut olivat ainoat, jotka saattoivat tulla kysymykseen. Hetkisen Mari mietti postillaa — tai Bibliaa, joka oli alhaalla piironginlaatikossa. Kenties pyhien kirjojen lukeminen muuttaisi Albinin mielen, saisi hänet selvemmin näkemään suuren syntinsä ja johtaisi hänet takaisin kunniallisten ihmisten valoisille teille…

… Ilmiantamaan itsensä ja ottamaan vastaan rangaistuksensa?… Oliko se ainoa oikea tie?… Sitäkö hän sisimmässään, kaikkein sisimmässään toivoi?… Ei, postilla sai jäädä, ja Biblian täytyi pysyä koskemattomana laatikossaan, sitähän he tarvitsivat itse joka sunnuntai, menivätpä kirkkoon tai eivät.

Myöhemmin päivällä Mari kuljeksi kuin varas omassa kodissaan. Viikon sanomalehdet hän taittoi kokoon ja piilotti ne takkahyllyn kukikkaan kretonkiverhon taa. Sakset ja tulitikkupuntti menivät samaa tietä, seuranaan muutamia luunappeja, neula ja ompelulankarulla.

Raskaat, hautovat pilvet olivat vähitellen alkaneet liikehtiä, mutta sade jatkui yhä melkoisella voimalla. Herätti sentähden jonkinmoista huomiota, kun Mari valmistautui illallisen jälkeen lähtemään kylälle.

— Kas mammaa, kun on ruvennut juoksemaan ulkona iltaisin vanhoilla päivillään, sanoi Fredrik hieman kummastellen.

— Pitää mennä Räfsbackaan viemään munia taas, sanoi Mari niin uskottavasti kuin suinkin. — Se rouva oli niin kovin ystävällinen, ja minun täytyi luvata, että tulen takaisin niin pian kuin saan kokoon tiun munia. Yhtä hyvinhän voimme myydä ne hänelle kuin viedä kaupunkiin. On oikein paha ollakseni, kun en ole aikaisemmin tullut vieneeksi hänelle mitään, vaikka hän on niin höyli ja hyväluontoinen. Ja iloinen ja kiitollinen joka murusta.

— Mutta tiethän ovat ihan vellinä, väitti Fredrik, — eikä sadekaan ole oikein tauonnut vielä. Voihan se yhtä hyvin jäädä huomiseen.

— Luvattu mikä luvattu, vastasi Mari. Hänen sydämensä jyskytti kuin ensikertaisen varkaan rinnassa; olihan vasu täynnä mitä merkillisimpiä tavaroita. Puuttui vain että joku tulisi lähemmä ja katsoisi vähän tarkemmin. Melkein juoksujalassa hän läksi talosta, niin epäilyttävää kuin tiesikin sen olevan, tuleviin iltoihin nähden.

Tällä kertaa ei Marilla ollut aikomustakaan mennä Räfsbackaan. Ei hän vaivaa pelännyt eikä viheliäistä keliäkään. Mutta hänen kaipuunsa nähdä Albin jälleen oli niin voimakas ja kiihkeä, ettei hän voinut alistua enää mihinkään viivytykseen. Sentähden hän meni Räfsbackaan vievää tietä juuri niin pitkälle, että johti harhaan kotona-olijat, jos joku olisi tullut pitäneeksi häntä silmällä ikkunasta. Ehkä he olivat sen tehneet. Hän ei voinut salata itseltään, että oli varmaankin aiheuttanut heissä kummastusta ja hämäriä epäluuloja.

Se lohdutus hänellä oli kumminkin kaikissa huolissaan, että sade taukosi vihdoin. Taivas pysyi raskaana ja harmaana ennustaen uusia päiväkautissateita, mutta keskeytys oli hänelle joka tapauksessa hyvin tervetullut.

Albin oli viettänyt päivän ladossa murrettuaan poikkipienan toisen määrlyn irti. Hän oli jo keksinyt keinon, millä sai oven suljetuksi sisältäpäin, niin ettei etäämpää huomannut mitään.

Äidin tuomista hyödyllisistä lahjoista hän tuli iloiseksi kuin poika markkinoilla.

Mari istui hiljaa ja katseli häntä hellittämättä. Kun näki hänen nauravan noin ja puhelevan ystävälliseen, vilkkaaseen tapaansa, Mari saattoi tuskin käsittää, että hän oli todellakin ollut mukana kaikissa niissä kamalissa tihutöissä, joista hän oli puhunut, — ja kenties vielä monissa muissa, joista hän ei ollut mitään virkkanut. Mitä kauemmin Mari häntä katseli, sitä epätodennäköisemmältä, sitä mahdottomammalta se hänestä tuntui. Paljon helpompaa oli jatkaa ajatuksen leikkiä ja kuvitella lepoa heinäniityllä. Niin niin, kaikki oli taas kuin ennen, hyvinä päivinä. Hän ja Albin pitivät päivällislomaa yhdessä tehdyn työn jälkeen…

Niin täytyi olla. Niin täytyi hänen saada tuntea niinä lyhyinä yhdessäolon hetkinä, jotka hän tohti suoda itselleen. Olihan Albin ollut hänen rakkaimpansa. Totta kai Albin, joka oli syntymästään saakka tuottanut hänelle niin paljon suruja, herätti hänessä sata kertaa voimakkaampia tunteita kuin Ernfred, joka oli aina ollut umpimielinen ja siivo ja tehnyt juuri niin kuin kaikkien pitää tehdä, taikka tytöt, jotka tuskin pöydänkorkuisiksi vartuttuaan olivat alkaneet puhua lakkaamatta Helsingistä ja Helsingistä! Tietysti, sehän oli vain luonnollista. Hän muisti lauseen eräästä pyhästä miehestä, jonka nimi oli Augustinus, — rovasti oli kerran käyttänyt sitä hartauskokouksessa Räfsbackassa: Niin monien kyynelten poika ei voi joutua hukkaan. Ne sanat voitiin totisesti sovelluttaa häneen ja Albiniin. Vaikka Albinista ei tulisikaan muille malliksi ja esikuvaksi kelpaavaa, ei hän silti voinut olla hukassa. Niin kova ei Jumala saattanut olla äitiä kohtaan, että lahjoittaisi hänelle pojan takaisin muutamaksi haihtuvaksi hetkeksi ja sitten antaisi ihmisten riistää hänet pois ja panna hänet ikuiseen vankeuteen.

Ja hän katseli katselemistaan Albinia ikäänkuin olisi toivonut voivansa katseellaan poistaa kaiken vierauden noiden kasvojen ilmeestä ja kaiken synkän, mikä piili tuon rakkaan otsan takana.

— Mitä äiti katsoo? kysyi Albin hiukan hämillään hänen hellittämättömästä tuijotuksestaan. — Olenko minä niin pörröpäinen? En ole katsonut peiliin viimeisen kuukauden aikana, mutta arvaan että tukkani on ehtinyt kasvaa liian pitkäksi. Ehkä äiti on hyvä ja leikkaa sen, koska tässä on saatu saksetkin uuteen talouteemme?

— Tietysti sen teen. Kumarruhan vähän eteenpäin.

Ja varovasti, hyvin huolellisesti hän alkoi leikata Albinin pehmoista, tuuheaa tukkaa, kuten oli tehnyt niin monesti hänen ollessaan pikkupoika, joka ei ollut vielä päässyt miesten kirjoihin.

— Kas niin, hän sanoi laskien kätensä alas, — nyt sinä alat taas näyttää ihmismäiseltä. Kunpa vain saisi pois tuon kauhean parran —

Albin vetäytyi äkisti taaksepäin.

— Ei ei, antaa parran olla. Ainahan se jonkin verran vie ihmisiä harhaan.

Tuli raskas hiljaisuus.

— Pane tupakaksi, sanoi Mari jotakin sanoakseen. — Ja lue sanomalehtiä jos haluttaa.

— Kiitoksia vain, vastasi Albin ja noudatti kehoitusta.

Alkoi hämärtää vahvasti. Sadepilvet ajelehtivat taivaalla valmiina milloin tahansa purkautumaan. Mutta Mari ei saanut lähdetyksi. Hän istui paikallaan ja ajatteli sitä katkeraa totuutta, ettei hän nyt uskaltanut pitkiin aikoihin suoda itselleen tällaista tuttavallista hetkeä Albinin kanssa. Kuinka hän asiaa kääntelikin, hän ei päässyt mihinkään siitä, että Fredrik oli tänä iltana ilmeisesti pitänyt hänen puuhaansa kovin merkillisenä. Ei ollut hyvä panna hänen luottavaisuuttaan toistamiseen liian kovalle koetukselle.

— Meidän pitää keksiä uusi kohtaamispaikka, sanoi Mari yht'äkkiä havahtuen ajatuksistaan. — Paikka joka on lähempänä kotia.

Albin nosti silmänsä sanomalehdestä, jota yritti lukea pimeästä huolimatta.

— Kernaasti minun puolestani, kunhan se vain on tällä puolella tietä, sillä en juuri halua kohdata ihmisiä.

— Tiedätkö sen ison kiven, jonka vierestä kerran löysimme Idan, kun hän oli juossut kotoa pois?

Albin nyökkäsi.

— Luullakseni. Niin, jo muistankin.

— Siellä, sanoi Mari, — sen alle panen ruokasi ja mitä muuta satun löytämään, sillä nyt en luultavasti uskalla muutamaan aikaan käydä sinua tapaamassa. Jos tahdot jotain, niin kirjoita paperille, minä hankin sinulle paperia ja kynän. Mutta kirjoita isoja kirjaimia, minä en ole parhaita lukijoita. Ja sen sanon sinulle: ole varovainen! Älä tule valoisaan aikaan, paikka kun on niin lähellä kotia.

— Niin on, sanoi Albin miettivästi. — Se on niin lähellä, että enkö voisi yhtä hyvin tulla perille asti — —

— Ei ei, Albin, huusi Mari kauhistuneena, — se on aivan mahdotonta. Jos mieli puhua isälle, niin se olisi ollut tehtävä silloin heti, mutta minähän en uskaltanut, ja nyt se on kerrassaan mahdotonta, kun olemme toimineet hänen selkänsä takana näin kauan. Hän ei antaisi koskaan anteeksi minulle, sen tiedän, eikä sinullekaan.

Albin rummutti peukaloillaan polviinsa.

— Mutta enhän minä voi iankaiken elää kuin mikäkin metsänpeto. Siellä ylhäällä meidän vinnillä — teidän vinnillä voisin piileksiä kuinka kauan tahansa ja pistäytyä välillä metsässäkin kenenkään tarvitsematta sitä huomata. Niin ajattelin tullessani luoksenne yöllä, mutta koska se ei ota käydäkseen päinsä, on kai parasta että menen nimismiehen luo niin pian kuin suinkin.

Marin pää oli painunut rintaa vasten.

— Omatuntosiko käskee sinun mennä? kysyi hän katsomatta Albiniin.

— Omatunto, omatunto, vastasi Albin kärsimättömästi, — onhan selvää, että tulee mieleen kaikenlaisia ajatuksia, kun pitää piillä erillään sekä ihmisistä että eläimistä. Enkähän minä voi makailla täällä Takaniityllä niin kauan että alan sammaltua. Jokin loppu tästä tulee auttamattomasti, minkälainen sitten tullee.

Mari kumartui ja tarttui hänen käteensä, ensimmäisen kerran koko tänä aikana.

— Ajattele kuitenkin tarkoin, ennenkuin teet sellaista, mikä ei ole enää muutettavissa, sanoi hän soinnuttomalla äänellä. — Odota muutamia päiviä tai joitakin viikkoja, minä hankin sinulle padan, että saat keittää ruokaa, niin maistuu paremmalta, ja lämpimiä alusvaatteita, ettei sinun tarvitse olla vilussa. Kyllä tässä jokin neuvo keksitään sinulle niinkuin muillekin, kunhan vain odotat etkä hätiköi.

Hän oli jo kulkenut muutamia askelia ojanpiennarta pitkin, kun muisti erään asian ja kääntyi takaisin.

— Albin, sanoi hän hämillään, — sinun pitää antaa minulle rahaa noista munista; kerroin kotona että menen Räfsbackaan niitä myymään.

— Mitä — mitä ne maksavat? kysyi Albin ottaen lompakkonsa esiin.

— Kaksikymmentä markkaa minä tavallisesti saan, vastasi Mari ja olisi voinut itkeä surusta ja häpeästä. — Ymmärräthän että minun täytyy!

— Niin niin, sanoi Albin, — kyllähän minä ymmärrän.

Mutta hänen äänessään oli jotakin joka teki Marin kotimatkan kahta vertaa raskaammaksi.

III.

Pari viikkoa kului.

— Mikä sinua oikein vaivaa, Mari? kysyi Fredrik nykyään tavantakaa, ja ihmeissään olivat poika ja miniäkin.

Semmoinen levottomuus oli vallannut Marin, ettei se olisi voinut jäädä sokealtakaan huomaamatta. Hänen silmänsä ja kätensä olivat ikäänkuin vailla vakinaista sijaa, öisin hän makasi ja heittelehti, kunnes hiki helmeili ohimoilla, ja vähin hän kiljahti unissaan kuin olisi saanut puukon rintaansa.

— Sinun pitäisi mennä tohtoriin, Mari, käyt päivä päivältä yhä keltaisemmaksi ja laihemmaksi. Ei siitä hyvä seuraa, jos jatkat tuolla tavoin.

Mutta joka kerta kun Fredrik tällaisia ehdotteli, Mari vain ravisti päätään yhä tiukemmin. Sillä mitäpä kaiken maailman tohtorit ja professorit mahtoivat sille taudille, joka oli hiljaisuudessa hänet murtamaisillaan: Albinin levottomuudelle ja epätoivolle.

Hän ei tavannut enää poikaansa usein, ja vaikka hänen päivänsä olivat yhtä ainoaa kaipausta, niin yhdessäolon lyhyet hetket tuottivat hänelle kuitenkin murhetta. Sillä Albinin mieli kävi päivä päivältä yhä taipuvammaksi pehmeyteen, nöyrtymiseen ja katumukseen — tai ehkä pikemmin tuskaan, oli vaikea tietää kumpaiseen. Yhä useammin hän puhui, että pitäisi mennä vapaaehtoisesti nimismiehen luo.

Mari oli jo aikoja sitten luopunut levottoman odottavalta kannaltaan. Hän ei kysynyt enää, oliko hänellä oikeutta asettua Albinin ja hänen rangaistuksensa väliin, taikka oikeastaan Albinin ja hänen heräävän omantuntonsa väliin, jos se nyt kerran oli heräämässä. Hän vannotti poikaansa suoraan ja niin tehokkain sanoin kuin osasi pysyttelemään edelleenkin piilossa ja kaikin voimin koettamaan tehdä tyhjäksi yhteiskunnan mahdolliset etsiskelyt.

Piilopaikkaan kiven alle hän oli kantanut joka päivä kaikenmoisia pikkutavaroita, jotka saattoivat helpottaa Albinin elämää. Hän oli käynyt yhä rohkeammaksi ja häikäilemättömämmäksi, hän suorastaan hävitti kotia. Nyt viimeksi hän oli tavattomien vaikeuksien jälkeen saanut varkain viedyksi aitasta haulikon ja panoksia — jotta Albin voisi ampua jäniksiä ja metsälintuja ja siten saada parempaa ruokaa. Hän ei ajatellut sitä, että oli luvaton aika ja että laukaukset niinmuodoin herättäisivät huomiota. Hän ei ajatellut sitäkään, että Fredrik saattoi milloin tahansa huomata pyssyn katoamisen; jo nyt oli sattunut, että isä oli syyttänyt Ernfrediä erinäisten pikkuesineiden häviämisestä, josta Ernfred kuitenkin hänen tavattomaksi harmikseen väitti olevansa tietämätön. Mari oli mennyt kuin päästään vialle, hän ei ottanut enää lukuun ilmeisiä seurauksia, kunhan vain luuli voivansa hyödyttää Albinia ja ehkäistä hänen kohtalokasta päätöstään. Sydän jyskytti hänen rinnassaan joka kerta kun hän lähestyi piilokiveä, sillä häntä ahdisti ainainen pelko, että hän näkee jonakin päivänä tavarat koskemattomina —

Ilmoihin Mari kiinnitti silmäänpistävää huomiota. Fredrik ei saattanut kyllikseen ihmetellä, että hän pani pitkälliset sateet niin pahakseen. Satohan tuli joka tapauksessa paras mitä heillä oli ollut moneen Herran vuoteen. Mitä valittamisen syytä siinä siis oli?

Vielä ei Fredrik ollut saanut kiinni mistään langasta, mutta hänen silmänsä valvoivat, hänen mielensä oli jännittynyt.

* * * * *

Eräänä varhaisena aamuhetkenä, juuri kun Fredrik ja Ernfred istuivat höyryävän kahvikupin ääressä, astui Ollaksen Henrik tupaan. Hän oli matkalla Takaniityn tuolla puolen olevasta talostaan Räfsbackan suutarin luokse, mutta hänellä oli sitäpaitsi asiaa Prinsaksen Fredrikille, hän sanoi.

Häntä pyydettiin istumaan, ja hän sai kupin niinkuin toisetkin. Vähitellen asia tuli esiin.

Hän halusi tilata piirongin ja kahdenmaattavan sängyn. Niin, koska tässä oltiin vanhoja tuttuja, saattoi hän kertoa koko asian oitis: heidän Elin oli menossa naimisiin kirkonkylän Lindrothin vanhimman pojan kanssa.

Fredrik istui aivan totisena ja kaatoi toisen kupin loput teevadille.

— Vai niin, hän sanoi hieman raskaasti, — saa kai sitte niinkuin onnitella.

Ollaksen Henrik imi mietteissään pientä sokerinmurua, joka näinä tukalina aikoina voitiin tarjota.

— Niin, sanoi hän, — parastahan sitä on toivottava. Ulkopitäjäläisiä he ovat, eikä heitä tunneta täällä oikein perinjuurin. Enemmän minua olisi miellyttänyt se toinen asia, joka näyttää vähän olleen kyseessä entisaikaan, nimittäin että teidän Albinin kanssa. Mutta hänhän sitten meni, poikaparka, ja turmeli asiansa niin perin hullusti. Kai häneen meni piru, muulla tavoin ei sitä voi selittää.

Tähän hänen puheeseensa ei Fredrikillä ollut mitään vastaansanomista. Hän tiesi että Ollas puhui vilpittömin mielin eikä suinkaan ollut vahingoniloinen prinsaslaisten onnettomuudesta, niinkuin jotkut muut sekä kirkonkylässä että Räfsbackassa.

Muuten Ollas ei tietänyt juuri mitään uutta. Niin, sen hän kyllä saattoi sanoa, vaikk'ei se oikeastaan ollut mikään uutinen, että ihmisten epärehellisyys lisääntyi päivä päivältä. Joka aamu Ollas tai hänen naapurinsa saivat nähdä tuoreita jälkiä näpistelijäin ja varkaiden yötyöstä. Milloin nämä olivat kaivaneet pellosta perunoita, milloin taas sonkineet turnipsi- ja naurismaissa. Omenanraakiloista ei kannattanut puhuakaan, nehän olivat olleet helisemässä kaikkina aikoina, myöskin ennen maailmassa, jolloin ihmisillä sentään oli vielä häpyä.

— Ei minulla ole tapana maalata peikkoja seinälle enkä ole myöskään tunnettu ämmäinjuorujen levittäjäksi, sanoi Ollas lopuksi, — mutta minun uskoni on se, että Takaniityn metsäperukoilla piileksii punakaartilaisia. Sieltä on kuultu useita laukauksia, ja eilen aamulla —

Hänen puheensa katkesi äkisti ja hän jäi tuijottamaan posliinikipposta, josta Mari parhaillaan täytti tyhjentynyttä kermakulppoa.

— Onko teillä käynyt varkaita? kysyi hän ihmeissään.

— Ei minun tietääkseni, vastasi Fredrik. — Sattuuhan minulle kyllä toisinaan, että kaipaan jotakin pikkuesinettä, mutta ne ovat enimmäkseen sellaisia, joista varkaat eivät juuri välitä ja joihin sitäpaitsi ei kukaan ole voinut päästä käsiksi, ne kun ovat olleet tuvassa tai kamarissa. Vai mitä sinä sanot, Mari?

— Ei minulta ole mitään hävinnyt, vastasi Mari lyhyesti ja vei kipposen porstuakammioon.

— Sepä omituista, jatkoi vieras Marin palattua tupaan. — Eilen aamulla, kun Elin ja karjapiika menivät hakaan lypsämään muutamia lehmiä, jotka olimme jättäneet yöksi ulos, he näkivät yht'äkkiä harmaapukuisen miehen kaikessa rauhassa istuvan ja lypsävän kellokaslehmää. Piika oli yksinkertainen ja kirkaisi, niin että mies ehti juosta tiehensä, heidän saamatta oikein nähdä hänen kasvojaan. Iso ja parrakas kuuluu olleen, sen verran he tiesivät sanoa. Maasta lehmän vierestä he löysivät puisen pytyn ja posliinimukin. Pytyssä ei ollut merkkiä, mutta posliinimuki oli aivan samanlainen kuin se, joka Marilla juuri oli kädessään. Panin erityisesti mieleeni miltä se näytti, sillä se oli semmoista harvinaista vanhanaikuista mallia.

Fredrik katsahti Mariin, miksi, sitä hän tiesi tuskin itsekään. Mari silmäili vuorotellen Ollasta ja Fredrikiä. Hänestä tuntui, että he olivat kysyneet häneltä … että hänen tuli vastata. Vastata, niin. Tietysti hän vastaa, jopahan tässä nyt mykistymään! Eto asiasta.

Eikä kukaan ollut Marin suusta kuullut koskaan niin pitkäpiimäistä ja ylimielistä vastausta kuin nyt:

— Ei tarvitse käydä paljonkaan ostoksilla tietääkseen, että kauppiailla on tavallisesti useampia kappaleita kutakin lajia. Ja ostaa saa kuka tahansa, kellä vain rahaa on.

— Niinpä kyllä, nyökkäsi Ollas, — mutta nyt te ymmärrätte mistä minä johduin epäilemään punaisia. Suojeluskunnan pitäisi panna toimeen pieni ajojahti.

Tässä Ernfred puuttui keskusteluun säyseällä tavallaan:

— Siitä on kyllä ollut puhetta, mutta vain noin ylimalkaan. Kirkonkylässä moni epäilee sitä ja tätä, mutta varmuudella ei mitään tiedetä.

— Ei ei, arveli Ollas, — mutta sietäisi ehkä sentään ottaa hiukan selkoa.

Ja sitten hän siirtyi tilausasioihin.

Prinsaksen Fredrik antoi lyhyitä ja nopeita vastauksia. Silloin ja silloin huonekalut voivat olla valmiina, niin ja niin paljon ne maksavat. Mutta hänen selvien ja täsmällisten sanojensa takana piili outoja, sekavia ajatuksia.

Hyvillään ja tyytyväisenä Ollaksen Henrik läksi matkaansa.

Mari kantoi solkkuämpäriä sikolättiin. Hän tyhjensi sen niin huolimattomasti, että toinen puoli meni maahan ja karjun selkään.

Fredrik lähestyi hitaasti. Mari näki hänen tulevan, näki sen tulevan, ja hän kohotti päänsä pystyyn ynseässä uhmassa.

— Mari, sanoi Fredrik, ja hänen äänensä vapisi, — meillä on ollut kaksi sellaista vanhaa kukkaskoristeista mukia. Missä toinen on?

— Toinen? Se särkyi tässä tuonoin.

— Särkyikö se…, sanoi Fredrik, ja Mari näki hänen poskipäittensä kalpenevan. — Voitko katsoa minua silmiin ja sanoa sen uudelleen?

— Voinko…, kertasi Mari. — Niin kauan kuin sinua vain haluttaa.

Ja se oli totta. Hänet oli vallannut sellainen jäykkyys, että hän luuli pystyvänsä kestämään miehensä tuimaa katsetta vaikka tuhansia vuosia, jopa, jos niiksi tuli, katsomaan itse aurinkoon tai Herran Jumalan iäisiin kasvoihin.

— Minä kysyn sinulta vielä kerran…, sanoi Fredrik matalalla äänellä, — onko sen asian laita ihan oikein? Sinä ymmärrät kyllä mitä se merkitsee meille kaikille. Ajattele tarkoin ennenkuin vastaat.

Mari laski tyhjän ämpärin maahan, ikäänkuin se olisi käynyt hänelle liian raskaaksi kantaa.

— Minä en käsitä mitä sinä tarkoitat, hän sanoi. — Oletko tullut hulluksi, kun luulet minulla olevan jotakin tekemistä vieraiden punakaartilaisten kanssa!

— Vieraiden, en minä ole sanonut vieraiden — —

— No, ja mitä sinä tuolla tarkoitat?

Fredrik pyyhkäisi kädellä kasvojansa pariin kertaan.

— Ei ei, hän virkkoi väsyneesti ja järkytettynä, — se oli vain semmoinen kummallinen äkkiajatus. Sehän on mahdotonta.

Ja hän lähti verkalleen työhönsä.

Ernfred tuli ovessa Maria vastaan. Hän upotti katseensa kuin mittaluodin syvälle äitinsä sieluun. Hänkin ymmärtää, ajatteli Mari; nyt hän rientää Fredrikin luo epäilyksineen.

Mari liikkui paljon sinä päivänä. Ne, jotka myöhemmin ajattelivat tätä asiaa, eivät voineet muistaa nähneensä hänen istuneen hetkeäkään.

Aitta, navetta, kanala; kanala, sikolätti, kaivo; kaivo, tupa, perunakuoppa. Kärsimyksen tiellä voi olla halpa-arvoisia asemia.

Ateriat hän valmisti, mutta ei itse ottanut niihin osaa. Hän ei voinut syödä, sanoi hän; kauan väijynyt tauti alkoi nähtävästi nyt puhjeta. Hän ymmärsi hyvin, kuinka epäviisaasti menetteli, hän tunsi pohjan järkkyvän ja luhistuvan jalkainsa alla, mutta hän ei voinut pakottautua istumaan pöytään toisten kanssa ja tuntemaan mielessään heidän sanattomia, hapuilevia syytöksiään, jotka salpasivat häneltä hengityksenkin. Hän olisi voinut mainita kellonlyömän, jolloin miniä sai tietää asian, niin selvään sen voi lukea heidän kasvoistaan, vaikk'ei olisi nähnyt niitä kuin hätäiseltä vilahdukselta.

Päivemmällä Ernfred meni Räfsbackaan ja viipyi siellä hyvän tovin. Palattuaan kotiin hän puheli kauan ja hiljaa Fredrikin kanssa puuvajassa. Sitten hän lähti kirkonkylään.

Iltapäivä oli jo pitkällä menossa, kun hän toistamiseen palasi kotiin. Hän meni suoraa tietä kamariinsa. Sattumalta raolleen jääneestä ovesta Mari näki hänen pukeutuvan suojeluskunta-univormuunsa.

— Ohoo, hän sanoi, kun Ernfred tuli tupaan, — onko teillä harjoitus vielä tänä iltana?

— Ei, vastasi Ernfred, ja hänen rinnassaan kävi niin ankara kuohu, että hän sai tuskin sanoja suustaan, — ei ole harjoitusta. Tulee etsintä.

— Niinkö, sanoi Mari ja kuuli oman oudon, puoli-ivallisen äänensä kuin pitkän matkan takaa, — ja ketä te sitten etsitte, jos saa luvan kysyä?

— Ketä muuta kuin punaisia, jotka piilevät metsässä Takaniityn tienoilla. Otamme lyhdyt mukaan, sillä jollemme löydä niitä päivänvalolla, aiomme tutkia jokaisen ladon ja —

— Vaiti, Ernfred! kuului Fredrikin ääni, ja käsky paukahti yhtä kovasti kuin hänen kätensä pöytään. — Ne ovat salaisuuksia, joita sinä et saa puhua, koska punaisilla tuntuu olevan avustajia kaikkialla, niin ettei kohta enää voi luottaa äitiinsä eikä vaimoonsa.

Ernfred otti kiväärin olalleen. Ovessa hän kääntyi äitiin päin:

— Sen minä vain sanon, että pahasti, pahasti äiti on tehnyt meitä kaikkia kohtaan, jos nyt on niin laita, että minun on lähdettävä ajamaan omaa veljeäni.

No no, ajatteli Mari, menee kai siihen aikaa, ennenkuin ne ehtivät kokoontua ja lähteä liikkeelle. Hän ei koettanut seurata Ernfrediä, eipä mennyt edes ikkunaan katsomaan minnepäin hän läksi.

— Tänä iltana ei tule munakauppoja Räfsbackassa, ettäs tiedät, sanoi Fredrik.

Mari katseli häntä hymyillen. Nyt hän sen tiesi: hän vihasi tuota miestä. Fredrik oli hänestä vihollinen, jommoista hänellä ei ollut koskaan ollut koko pitkän, rauhallisen elämänsä aikana.

— Ei, vastasi hän pehmeästi, — mitäs munakauppoja nyt tulisi, eihän meillä ole mitään myytävää.

Fredrik astui askelen lähemmäksi.

— Sano minulle, Mari, kysyi hän nyt hiljaisella äänellä, melkein hellyttävästi, — voiko olla mahdollista, että Albin on elossa ja oleksii niiden punaisten joukossa, joita sinä olet autellut?

— Näetkö sinä aaveita keskellä kirkasta päivää? vastasi Mari pilkallisesti. — Albinhan on kuollut, mitä tekemistä meillä enää on hänen kanssaan!

Fredrik vaikeni. Hän meni saranapöydän ääreen ja istuutui, pää käsien varassa. Hän oli väsynyt ja voimaton. Tämä oli liikaa, ja se oli tullut niin äkkiä. Hän ei nähnyt selvyyttä missään.

Marin silmät eivät päästäneet häntä näkyvistään sekunniksikaan. Verkalleen ja hiljaa hän vetäytyi porstuaan. Hän hengähti syvään muutamia kertoja, sitten hän astui päättävästi pihalle. Ikkunasta hän näki, ettei Fredrik ollut muuttanut asentoaan. Ja heti sen jälkeen, tuskin tietäen miten se oli tapahtunut, hän havaitsi juoksevansa kuin henkensä edestä tien takana olevaan metsään.

Nyt hän ei vilkaissut enää taakseen. Tulkoot, hän ajatteli, tulkoot kuinka suurena joukkona hyvänsä. Ne eivät tavoita minua, eivät tavoita meitä, Albinia ja minua, eivät ikinä, ikinä — —

Kostea sammal ja petolliset havuneulaset tekivät maan liukkaaksi. Tavantakaa hän lipesi ja kompastui, pari kertaa kaatuikin. Mutta eteenpäin hän riensi, hänestä tuntui kuin puut olisivat syöksyneet häntä vastaan ja hänen ohitseen. Tuossa oli kivi, joka oli ollut heidän uskollinen kätkö- ja kohtauspaikkansa, eilen vielä, eilen vielä… Tuolla väijyi suo, johon Albin oli kerran vajonnut ja ollut vähällä upota — — milloin se tapahtui - — milloin se tapahtuikaan — — monta vuotta sitten — — Albin oli silloin pieni ja eksyi — ja hän itse istui heinäniityllä odottaen poikaansa ruoan ja lämpimän kahvin ääressä — —

Minä en ole väsynyt, lauloi veri hänen ohimoissaan, en ole väsynyt, en lainkaan väsynyt. Eihän tämä ole mitään, kohta olen perillä, kunhan vain — — mitä nyt — —

Hän nousi vaivalloisesti. Oli kompastunut puunjuureen ja kaatunut, maannut kai pyörryksissä hetkisen. Hänen voimansa tuntuivat olevan loppumaisillaan. Vaikka kuinka yritti, ei hän voinut juosta, vain hoiperrella ja laahautua eteenpäin.

Tuolla, tuolla näkyi jo lato.

— Albin! hän huusi ravistaen ja kiskoen luukkua saadakseen sen auki. — Albin, tule ulos!

Ei vastausta. Ja vasta nyt hän tuli ajatelleeksi, että Albin saattoi yhtä hyvin olla missä muualla tahansa tässä laajassa metsässä.

Tuli hämärä; muutamia sadepisaroita putoili.

— Albin! Minä täällä olen, äiti. Tule ulos!

— Mikä hätänä? vastasi Albinin ääni ladon sisästä, ja kohta sen jälkeen luukku aukesi.

Albinilla oli ollut haulikko kädessä, nyt hän laski sen heiniin.

— Mitä äiti tahtoo? hän sanoi, ja hänen äänensä värähti ilmaisten että hän oli ymmärtänyt.

— Ne tulevat, tulevat, sinun pitää paeta täältä heti.

Albin heilautti itsensä aukosta ulos ja seisoi nyt äitinsä rinnalla. Mutta ei näyttänyt siltä kuin hän olisi jouduttautunut pakoon.

Hänen suustaan ei tullut sanaakaan, vain syvä hengähdys.

— Albin, sanoi Mari kiihkeän innokkaasti, — sinun pitää kiiruhtaa. Ne voivat olla täällä milloin hyvänsä. Minä kaaduin metsässä, en tiedä kauanko makasin siellä. Muuten olisin tullut aikaisemmin. Aikovat tarkastaa kaikki ladot. Jätä tavarat tänne ja juokse!

— En minä tavaroita ajattele, vastasi Albin miettivästi. — Enkä aio juosta pakoonkaan. Taitaa olla paras niinkuin tapahtuu.

— Albin! kirkaisi Mari. — Aiotko antaa itsesi kiinni?

— Aion, vastasi Albin. — Jokin loppuhan tästä pitää tulla.

Mari puukkasi häntä äkisti käsivarteen.

— Katso, katso tuonne! Sieltä ne tulevat!

Hakaviidakosta suoltui esiin mullanharmaita olentoja harvana jääkäriketjuna, joka lähestyi hitaasti. Mari lysähti polvilleen.

— Albin, Albin! hän huusi, ja sanat tulvivat ryöppynä hänen suustaan, — et saa antautua kiinni! Minä olen niin vanha, en elä enää silloin kun sinä pääset vankilasta, en saa enää koskaan nähdä sinua. Etkö kuule mitä minä sanon! Meidän täytyy juosta pakoon. Meidän täytyy puolustautua — —

Jääkäriketju oli jo saanut näkyviinsä ladon luona olijat. Komentosanoja kajahteli. Kiväärit valmiina miehet muodostivat laajan puoliympyrän. Muutamat riensivät metsään katkaistakseen senkin tien.

Enintään minuutin Albin seisoi ja katseli heidän puuhiaan. Sitten hän oli valmis.

— Ei tarvitse! huusi hän ja meni heitä vastaan kädet ylhäällä.

Samassa pamahti laukaus. Mari oli siepannut haulikon ja kääntänyt sen suun vainoojain taajenevaa kehää kohti. Haulipanos ropsahti koivunlatvaan; ei kukaan haavoittunut. Muutamia katkenneita oksia putosi, hallanpuremia lehtiä varisi hitaasti maahan.

Mutta ikäänkuin laukaus olisi osunut häneen itseensä, Prinsaksen Mari kaatui suulleen, ja hänen käyrät sormensa kaivautuivat kosteaan maahan.