Veera Vorontzoff

VEERA VORONTZOFF

Kertomus venäläisestä elämästä

Kirj.

SONJA KOVALEVSKY

Suomennos

Tampereella Isak Julinin kustannusliike ja kirjapaino, 1913.

Sonja Kovalevsky.

Siitä on nyt kulunut 20 vuotta, kun painosta ilmestyi kokoelma kertomuksia, joka "kului koko silloisen polven käsissä", sillä se maailma, joka niissä lukijalle avautui, oli hämmästyttävän uusi ja kovin ihmeellinen.

Tekijä itse oli jo edellisenä vuonna kuollut keskellä kunniaansa ja mainettaan, mutta hyvät ystävät läntisessä naapurimaassamme olivat, hänen jälkeenjääneitä papereitaan ja käsikirjoituksiaan järjestäessään, ottaneet julkaistakseen ne, jotka heidän mielestään olivat painokuntoiset. Paljon oli hänellä suunniteltua, alotettua, puolivalmista, mutta suhteellisesti vähän valmista, sillä kaunokirjallisuuden harjoittaminen oli hänelle vain joutohetkien työtä. Aivan toisilla aloilla hän oli liikkunut, herättänyt huomiota ja tullut kuuluisaksi, yhtä kuuluisaksi kuin Nobelin palkinnon saaja, rva Marie Curie meidän päivinämme. Ei ollut sitä sivistyneen nimellä kulkevaa ihmistä, joka ei 80-luvulla olisi tuntenut Sonja Kovalevskyn nimeä ja osannut kertoa piirteitä hänen elämäntarinastaan, joka oli kuin mieltä kiinnittävin romaani.

Lapsuutensa päivät hän oli viettänyt maaseudun hiljaisuudessa länsi-Venäjällä, missä hänen isällään, kenraali Krukovskylla, oli maakartano, jossa englantilaiset ja ranskalaiset kotiopettajattaret vuoron perään olivat häntä muovailleet. Uusista, maailmaa mullistavista liikkeistä ei siellä tiedetty mitään, mutta eipä aikaakaan niin pääsivät ne uudet aatteet, jotka siihen aikaan innostuttivat Venäjän nuorisoa Sonjankin kotiin, tarttuivat häneen ja hänen vanhempaan sisareensa ja synnyttivät äärettömiä yhteentörmäyksiä vanhempien kanssa. Miltei väkisin, vain muodollisen avioliiton nojalla, pääsi Sonja matkustamaan Heidelbergin yliopistoon, missä hänen suuret matemaattiset taipumuksensa herättivät yleistä huomiota. Hän edistyi nopeasti opin teillä, suoritti loistavia opinnäytteitä, sai palkintoja matemaattisista teoksistaan ja kutsuttiin lopulta opettajaksi Tukholman korkeakouluun, ollen ensimäinen naisprofessori Europassa.

Kaiken tämän jo tietää vanhempi polvi, mutta otappa puheeksi Sonja Kovalevsky nuorempien kanssa, niin huomaat, että moni ei edes ole kuullut hänen nimeäänkään mainittavan. Se on kuitenkin vahinko, sillä hän oli siksi intressantti, rikas ja monipuolinen henkilö.

Veera Vorontzoff

1.

Minä tulin hänen tuttavakseen vuonna 1876. Olin aivan äskettäin saapunut Pietariin lopetettuani opintoni eräässä saksalaisessa yliopistossa. Muutamana kauniina päivänä istuin minä kirjoituspöytäni ääressä, kun ovelle koputettiin ja muutaman silmänräpäyksen perästä astui pitkä, hoikka naishenkilö huoneeseeni. Hän oli puettu hyvin yksinkertaiseen vaippaan ja hänellä oli päässä suuri musta villahuivi, jommoisia alempisäätyisten naisten Venäjällä on tapana käyttää talvisaikaan, ja joka niin täydellisesti peitti hänen kasvonsa, etten minä ensimäisessä silmänräpäyksessä nähnyt niistä muuta kuin pienen, pakkasesta keveästi punottavan nenänipukan. Mutta kun huivi oli poistettu, huomasin minä jossain määrin kummastuneena, että hän oli aivan nuori ja tavattoman kaunis. Hoikka vartalo, himmeän valkoinen iho, keveä ja lämmin punerrus poskilla, täysin muodostunut kasvojen soikeus — kaikki hänessä johdatti mieleen taiteilijan ihanne kuvan. Mutta se mikä enimmin kiinnitti minun huomiotani, olivat hänen ylimyksellisesti hienot kätensä kapeine kynsineen, ja hänen suuret tummansiniset silmänsä, joita mustat ripset varjostivat. Huolimatta hänen äärimmäisen yksinkertaisesta puvustaan oli mahdoton pitää häntä muuna kuin "barishnjana" (aatelisneitinä):

"Minä olen Veera Vorontzoff", sanoi hän. "Ehkä olette kuullut nimeni ennen?"

Todellakaan ei nimi ollut minulle tuntematon, ja kun minä kuulin, kuka hän oli, ei minua enää kummastuttanut hänen ulkonäkönsä, sillä Vorontzoffien suku Venäjällä on tunnettu tavattomasta kauneudestaan.

Minun ja Veeran vanhemmat olivat ennen vanhaan olleet läheisiä seurusteluystäviä, mutta sittemmin oli elämä erottanut heidät — he olivat muuttaneet kumpikin eri osiinsa Venäjää ja kadottaneet toisensa näkyvistään. Minä muistin kuitenkin lapsena kuulleeni isäni usein ihastuksella puhuvan "kauniista rouva Vorontzoffista", Veeran äidistä. Mitä Veeraan itseensä tulee, oli hän noin saman ikäinen kuin minä, ja me olimme leikkineet yhdessä pieninä tyttöinä, mutta sittemmin en ollut enää hänestä kuullut puhuttavan.

Minä vakuutin kuitenkin, että minua ilahdutti nähdä hänet, ja kysyin hänen asiaansa, sillä hänen käytöksessään oli jotakin, joka selvästi sanoi minulle, ettei hän ollut tullut tavalliselle yksinkertaiselle vierailulle saadakseen yksin ja ainoastaan huvia vanhan tuttavuuden uudistamisesta.

"Isäni on kuollut", sanoi hän, "ja äitini on mennyt luostariin. Minä olen siis täydellisesti riippumaton ja minulla on pieni omaisuus, joka riittää tarpeisiini. Nyt on minulla ainoastaan yksi toivomus, yksi pyrkimys — omistaa elämäni jollekin suurelle ja siunausta tuottavalle toiminnalle. Tämän vuoksi olen minä tullut Pietariin, mutta minulla ei ole täällä keitään tuttuja. Teidät tunnen minä maineestanne, koska teistä on paljon puhuttu sanomalehdissä, ja minä tiedän, että te olette opiskellut paljon ja omaatte enemmän tietoja kuin useimmat naiset. Sen vuoksi olen hakenut teidät pyytääkseni teiltä neuvoa: johtakaa minut oikealle tielle, näyttäkää minulle työ, jolle voin omistautua ruumiineni ja sieluineni."

Tämähän oli koko lailla omituinen tapa alottaa tuttavuutta, ja nämä sanat olisivat jonkun toisen suussa tuntuneet minusta kummallisilta ja ehkä huomion tavoittelulta. Mutta nuori tyttö oli lausunut ne niin yksinkertaisesti, hänen sointuvassa alttoäänessään oli niin syvä ja liikutettu sävy, ja hänen sinisten silmäinsä katse oli samalla kertaa niin vakava ja kirkas, etten tullut ajatelleeksikaan hänen menettelytapansa omituisuutta — minusta oli vallan luonnollista, että hän sanoi minulle kaikkea tätä. Kuitenkin tunsin joutuvani jokseenkin hämilleni — mitä piti minun hänelle vastata? Eipä ole mikään helppo asia neuvoa henkilöille, jonka on tuntenut pari minuuttia, jotakin elämän tehtävää. Voittaakseni aikaa pyysin häntä istumaan, soitin palvelustyttöä ja käskin tuomaan teetä sisälle, sillä Venäjällä on totuttu siihen, että täytyy olla, ennenkuin puhe oikein käy, kiehuva samovaari, teekeittiö, ja pari lasia tuoksuvaa teetä edessä.

Ystävyytemme ensimäisestä alusta saakka kiintyi huomioni erikoisesti siihen, että Veera oli kaiken ulkonaisen suhteen täydellisesti välinpitämätön. Hän oli noiden henkien näkijöiden kaltainen, joiden silmät ovat niin sokeentuneet yksistään heidän itsensä näkemistä näyistä, että he ovat menettäneet kyvyn huomata, mitä tapahtuu ja liikkuu heidän ympärillään. Minä kyselin häneltä, oliko hän jo kauvankin ollut Pietarissa, ja viihtyikö hän hotellissa, jonne oli asettunut, mutta hän vastasi hajamielisesti, melkein tyytymättömänä näihin jokapäiväisiin kysymyksiin; oli ilmeistä, ettei elämän pienillä vastenmielisyyksillä ja harmeilla ollut vähääkään merkitystä hänen silmissään. Vaikka hän oli ensi kertaa Pietarissa, ei hän siellä mitään kummastellut, ei häntä mikään huvittanut, lukuunottamatta sitä ainoata, jota hän oli tullut etsimään — päämäärää, elämän tehtävää.

Minä tunsin omituista kiintymystä tähän nuoreen tyttöön, joka oli niin erilainen kaikkia ennen tuntemiani. Minä koetin kaikin tavoin voittaa hänen luottamuksensa ja tunkeutua hänen salaisimpiin ajatuksiinsa. Sanoin hänelle, että minulle oli mahdotonta neuvoa häntä yhtään mihinkään, niin kauvan kuin en tuntenut häntä lähemmin, ja pyysin senvuoksi häntä tulemaan luokseni niin usein, kuin hänelle sopi, ja kertomaan minulle mahdollisimman paljon itsestään ja entisestä elämästään.

Veera puolestaan ei parempaa halunnutkaan kuin saada tehdä itsensä tunnetuksi; hän vastaili minun kysymyksiini harvinaisella suoruudella ja antoi minulle mielellään kaiken pyytämäni luottamuksen. Niinpä ei viipynytkään monta viikkoa, ennen kuin tunsin, että minun oli onnistunut katsahtaa Veeran sieluun niin selvästi, kuin yleensä on mahdollista naiselle nähdä toisen naisen sydämeen.

2.

Vorontzoffin kreivillinen suku on ylhäinen aatelissuku, vaikka ei voida sanoa sen olevan erityisesti vanhaa alkuperää. Sen virallinen sukupuu ulottuu tosin aina Rurikkiin saakka, mutta tämän todistuskappaleen pätevyys on epäiltävä. Täysin luotettavaa on ainoastaan, että muuan Saschka Vorontzoff palveli yksinkertaisena sotamiehenä eräässä hänen majesteettinsa keisarinna Katariina toisen komppaniassa, että hän oli kaunis mies, lähes seitsemän jalkaa pitkä, että hän niin hyvin osasi ansaita korkean hallitsijattarensa suosion, että hän uskollisesta palveluksesta korotettiin korpraaliksi ja sai läänityksenä maatilan, johon kuului viisi sataa sielua maaorjia, sekä tuhannen ruplaa käteistä rahaa — sielut olivat siihen aikaan halvempia kuin raha.

Tästä hetkestä luetaan Vorontzoffin suvun kukoistuskausi. Kreivin arvonimen antoi sille Aleksanteri I, jonka hovissa kaunis kreivitär Vorontzoff jonkun aikaa näytteli hyvin huomattavaa osaa. Muutoin on suvun aikakirjoilla viimeisiltä vuosisadoilta muutakin kerrottavaa kuin ainoastaan menestyksistä, se sai kokea onnen epävakaisuuttakin. Kaikki Vorontzoff nimiset ovat olleet huomattuja kiivaudestaan ja hillittömistä himoistaan, jotka ominaisuudet useammin kuin kerran saattoivat heidät ahdinkoon. Monen komean maatilan, monen tuottavan piirikunnan ovat he tämän ajanjakson kuluessa hävittäneet pelissä taikka tuhlanneet hevosiin ja kauniisiin naisiin. Vorontzoffin suvun kohtalossa sattui silloin tilapäinen pimennys, mutta sallimuksen armosta haihtui tämä keveä pilvi pian keisarillisen suosion auringossa. Yksi ja toinen suvusta osasi aina tehdä itsensä huomatuksi tsaarin ja isänmaan palveluksessa, ja uusia oivallisia tiluksia saatiin menetettyjen sijaan, niin että yleensä puhuen suku yhä kasvoi ja vaurastui.

Mutta vaikkakin omaisuuksia nopeasti hävisi ja nopeasti hankittiin heidän sukunsa keskuudessa, niin oli kuitenkin muuan kallisarvoinen perintöosuus, joka muuttumattomana siirtyi polvesta polveen, isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle — se oli äsken mainittu sukukauneus. Kaikki Vorontzoffin sukuun kuuluvat ovat kauniita. Heidän keskuudestaan ei voi löytää yksiäkään ainoita rumia kasvoja, vielä vähemmin rujosyntyisiä taikka raajarikkoisia. Ikäänkuin he olisivat tunteneet luonnollista vetovoimaa kauneuteen taikka vaistomaisesti aavistaneet Darwinin oppijärjestelmiä, olivat kaikki Vorontzoffien kreivit valinneet itselleen kauniita vaimoja ja kaikki heidän tyttärensä menneet naimisiin kauniiden miesten kanssa. Sukutyyppi on nykyään niin vakaantunut ja niin hyvin tunnettu venäläisen ylimystön keskuudessa, että jos jostakusta saa kuulla: "hän on aivan Vorontzoffin näköinen", eikä heti näe määrätyn kuvan esiintyvän mielikuvituksessaan — korkeakasvuista, komeata vartaloa, pitkulaisia kasvoja, joissa on himmeä, valkoinen iho ja keveä, läpikuultava punerrus poskipäillä, matala, leveä otsa, hieno sinertävä suoniverkko ohimoilla, sysimusta tukka ja tummansiniset silmät mustine ripsineen — niin tämä merkitsee, ettei kuuluta ylimystöön eikä ole perehdytty siihen, mikä Venäjällä on "the upper ten thousand."

Tämä Vorontzoffien tyyppi on niin vahva ja elinvoimainen, että se maaorjuuden vanhoina hyvinä päivinä näytti kykenevän siirtymään jopa talonpoikiin ja talonväkeen kreivillisillä tiluksilla. Omituista kyllä, tarvitsi armollisen herran itse taikka nuorten herrojen ainoastaan oleskella jonkun aikaa herrastilalla, jotta vähän jälkeenpäin siinä ja siinä taponpoikaistuvassa — ja aina siellä, missä vaimot olivat nuoria ja kauniita — oli ilmestyvä maailmaan lapsi, joka oli aivan kuin pikku Vorontzoff ja jolla oli samat hienot, jalot piirteet kuin herrastalonkin lapsilla.

Kreivi Michail Ivanovitsch Vorontzoff oli sukunsa arvokas jälkeläinen. Kauniina ja komeana oli hänellä onni syntyä Nikolain hallituksen alussa, siihen aikaan jolloin Pietarin kaarti oli kukoistuksessaan. Palveltuaan jonkun aikaa kyrassierirykmentissä, muserrettuaan joukon naissydämiä ja rehellisesti ansaittuaan sen liikanimen, jonka hän oli saanut toverien joukossa, "aviomiesten pelko", rakastui hän intohimoisesti erääseen kaukaiseen sukulaiseensa Marja Dmitrijevna Kudrjatseffiin, jonka kauneissa, ikäänkuin suuren taiteilijan veistämissä kasvoissa oli myöskin Vorontzoffin sukupiirteet. Kun hänen rakkauteensa vastattiin naisen puolelta, meni hän naimisiin tämän kanssa ja palveli yhä edelleen rykmentissä. Hän olisi ehkä noussut korkeimmille asteille, ellei hän Aleksanteri II:n hallituksen alussa olisi joutunut pieneen kompastukseen, johonka siihenkin oli syynä kuuma Vorontzoffien veri ja onneton kauneus. Hän tuli nimittäin mustasukkaiseksi erääseen toiseen kaartinupseeriin kauniin vaimonsa tähden, haastoi hänet taisteluun ja tappoi hänen paikalla. Tapaus painettiin äänettömyyteen tavalla tai toisella, mutta nuori upseeri havaitsi kuitenkin tämän jälkeen olonsa rykmentissä vastenmieliseksi. Hänen oli pakko pyytää eronsa ja hän muutti maatilalleen, jonka hän äsken oli perinyt isältään tämän parahiksi kuoltua.

Tämä tapahtui vuonna 1857. Pietarissa kulki jo epämääräisiä huhuja tulossa olevasta talonpoikain vapauttamisesta, mutta niin pitkälle kuin Borkiin — tämä oli Vorontzoffien kreivillisen tilan nimi — nämä huhut eivät vielä olleet ennättäneet. Siellä kulki kaikki edelleen vanhaa, säännöllistä latuaan.

Kuinka suuri kreivi Michaili Ivanovitschin omaisuus itse asiassa oli tähän aikaan, sitä ei kukaan tietänyt ja kaikkein vähimmin hän itse. Tila oli suuri, vaikka ei läheskään niin laaja kuin ennen. Kreivi vainaja — kauvan eläköön hänen muistonsa! — oli myös mielellään pitänyt hyviä päiviä, ja jo hänen aikanaan oli suuri osa metsää hakattu ja monta desjatiinaa maata myyty. Michail Ivanovitsch ei luonnollisesti ollut lähes viidentoista vuotisen palveluksen jälkeen kyrassierirykmentissä lähtenyt Pietarista ilman velkoja, ja hän alkoi hallituksensa myymällä vieläkin kelpo kappaleen maata ja panttaamalla jälellä olevan osan maatilaa. Mutta toistaiseksi meni kaikki hyvästi eikä kreivi tuntenut levottomuutta. Staarosti, kylänvouti, oli miesten mies, joka järjesti kaikki ilman melua ja liikanaista jaaritusta; kun armollinen herra tarvitsi enemmän rahaa, oli sitä aina saatavissa.

Siihen aikaan, jolloin he muuttivat maalle, olivat kreivi Michail Ivanovitsch ja Marja Dmitrijevna, huolimatta kolmesta puolikasvuisesta tyttärestään, molemmat varsin nuoria ja pitivätkin itseään sellaisina. He eivät tietäneet mitään huolista eikä velvollisuuksista, eikä kukaan kieltänyt heiltä oikeutta elää aivan oman mielensä mukaan. Heidän elämänsä kulki maallakin vanhoja raiteitaan, iloisesti ja vapaasti kuten ennenkin. Koko talo oli jo kreivi vainajan aikana saanut suurellisen luonteen, kolmekymmentä kappaletta ratsu- ja ajohevosia tallissa, englantilainen puutarha, kasvilaitos ja ansari sekä joukko toimetonta, laiskottelevaa palvelusväkeä. Se ainoa muutos, jonka nuori herrasväki toi mukanaan, oli siinä, että he yhdistivät vanhaan herrasväen ylellisyyteen useita pääkaupungin tapoja, laadultaan hienompia, kuin tuolla kaukana maaseudulla oli osattu uneksiakaan ennen. Paraatihuoneissa päällystettiin kaikki huonekalut silkillä. Lattiat ja akkuna-aukot olivat ennen paistaneet tyhjinä; kaikkialle levitettiin nyt mattoja ja ripusteltiin verhoja. Palvelijat olivat ennen kulkeneet armollisen herran vanhoissa, ryvettyneissä takeissa; nyt he saivat kunnolliset palveluspuvut. Keittiöosasto annettiin kokille, joka oli oppinut taitonsa englantilaisessa klubissa, ja talossa syntyneiden naispalvelijoiden lukua, jotka aamusta iltaan ahersivat ompelua, brodeerausta ja pitsien nypläystä, lisättiin yhdellä sirolla kamarineidillä, joka kuului vapautettujen luokkaan.

Tavallaan vaikutti nuori herrasväki hyvääkin ympäristöönsä ja naapureihinsa. Kuvernööri ei suotta sanonut siinä puheessa, jonka hän piti äsken tulleiden kunniaksi toimeen pannuilla päivällisillä, että he olivat tuoneet kuvernemettiin uutta elämää. Heidän tulostaan alkoikin itse asiassa juhlallisuuksien ja huvitusten ajanjakso. Ei kukaan tahtonut olla huonompi kuin pääkaupungista tulleet vieraat. Tilanomistajat ja heidän rouvansa ravistivat päältään maalaislaiskuutensa. Entiset viattomat huvitukset, syntymäpäiväkemut, peliseurat ja tanssitilaisuudet vaihdettiin nyt hienompiin, niin sanoakseni henkisiin huvituksiin. Jo ensimäisenä vuotena Vorontzoffien maallemuuton jälkeen pantiin heidän kuvernementissään toimeen seuranäytelmä, konsertti kuvaelmien ohella ja naamiaiset hyväntekeväiseen tarkoitukseen.

Sekä Michail Ivanovitsch että Marja Dmitrijevna olivat ihastuneet siihen vaikutukseen, jonka he saivat aikaan kuvernementissa, ja molemmat olivat he syvästi huomanneet, jos niin saa sanoa, lähetyksensä sivistyksellisen tärkeyden. Oikeinpa kreivi piti eräillä virallisilla päivällisillä puheen Englannin maa-aatelin merkityksestä lausuen toivomuksen, että venäläiset tilanomistajat muodostuisivat englantilaisiksi "maaloordeiksi."

Kreivitärkin näki paljon vaivaa parantaakseen maalaisia tapoja. Hän piti velvollisuutenaan tilata kalliita pukuja Pietarista. Vorontzoffien talo oli aina avoina vieraille. Päivällinen syötiin myöhään, pääkaupungin tapaan, ja kaikki kotona olevat olivat velvoitetut pukeutumaan uudestaan päivällisiä varten, kuten Englannissa oli tapana. Voileipäpöydässä ei tarjottu yksinkertaista paloviinaa vaan hienoja liköörejä.

Vanha, raskas Vorontzoffien herrasrakennus seinämuureineen, jotka olivat kaksi ja puoli kyynärää paksuja, oli ulkoapäin suunnattoman, nelikulmaisen laatikon kaltainen, johon sinne tänne oli,herra ties missä tarkoituksessa, kiinnitetty jos jonkinlaisia eriskummallisia ulkonevia osia ja parvekkeita. Kokonaisuudessaan kuului se tuohon aivan erikoiseen, vaikka kuten näyttää, vielä mihinkään arkitehtuurin oppikirjaan kuulumattomaan tyyliin, jota voitaisiin kutsua maaorjuustyyliksi. Kaikkea oli ylellisesti, tarvisaineita oikein romuna kaikkialla, mutta kokonaisuus oli huolimatonta ja karkeaksi hakattua. Kaikesta näkyi, että talo oli rakennettu aikana, jolloin työ ei maksanut mitään ja jolloin kaikki tehtiin kotona. Tiilit poltettiin omassa tiilitehtaassa, parkettilattian valmistivat tilan maaorjat; vieläpä arkitehtikin, joka teki pohjapiirustuksen, oli maaorja.

Mitä tulee sisustukseen ja huoneiden sijoitteluun, ei Vorontzoffin talo siinäkään suhteessa eronnut useimmista sen aikaisista herrasrakennuksista. Yläkerroksessa asui herrasväki, alakerroksessa lapset ja kellarikerroksessa oli keittiö ja palvelusväen huoneet.

Kellarikerrokseen kulki kreivitär ainoastaan kerran vuodessa, pääsijäispäivänä, jolloin hän meni sinne antaakseen tavanmukaiset suudelmat palvelijoilleen. Mutta lasten kamareihin kurkisti hän joskus arkipäivinäkin, kun hänen aikansa salli, se on, kun hänellä ei ollut vieraita taikka hän ei itse hankkinut lähtöä jonnekin — muutoin ei aika sitä varsin usein sallinut.

Vorontzoffin kartanon lasten kamareissa kasvoi ja kehittyi kolme pientä neitiä kahden kotiopettajattaren johdolla, joista toinen, m:lle Julie, oli pitkä, erittäin vilkas ja puhelias, ruskean verinen ja ijältään epämääräinen, ja toinen; mrs Night, kunnian arvoisa leski, jolla oli ankarat, ilmeettömät kasvot kankeiden, harmaiden kiharain ympäröiminä. Paitsi näitä kahta kotiopettajatarta oli useita muitakin henkilöitä erityisesti hankittu lasten tarpeita varten — vanha hoitaja "njanja", palvelustyttö Anisja ja juoksutyttö.

Sanalla sanoen, kaikki oli kuten ollakin piti säädyllisessä herrastalossa. Kaikki kolme tyttöä olivat miellyttäviä ja hyvin kasvatettuja, kaikki kolme pitkiä ikäisiksiin, kaikilla kolmella oli komea paksu tukka, joka aamupäivisin pidettiin palmikolla ja puolen päivän aikaan pantiin hajalle selkään, ja kaikista kolmesta oli tuleva kaunottaria aikanaan.

Molemmat vanhemmat, Leena ja Liisa, olivat juuri tulossa siihen ikään, jolloin he olivat valmiit astumaan seuraelämään. Toinen heistä oli neljäntoista, toinen kolmentoista vanha. Molemmat kuuntelivat he jo intohimoisella uteliaisuudella jokaista ylemmästä kerroksesta tulevaa kaikua, ja molemmat nurisivat katkerasti, kun heidän vielä annettiin kulkea lyhyissä hameissa.

Kolmas, Veera, oli vielä aivan pieni tyttö kahdeksannella vuodellaan. Hänellä oli pyöreät, punertavat kasvot ja tuo harvinainen, syvämietteinen katse, joka melkein aina tavataan niiden lasten silmissä, jotka elävät omaa erityistä, lapsellista elämäänsä. Hän ei vielä nurissut mistään. Kuten kaikissa lapsissa, joiden elämä menee tavallista, säännöllistä kulkuaan, olivat vanhoilliset vaistot hänessä vahvasti kehittyneet. Kaikkeen, mikä häntä ympäröi, oli hän kiintynyt tuolla tiedottomalla, sokealla luottamuksella, joka on hemmoitellulle kotieläimelle ominaista, eikä hänelle ollut vielä koskaan juolahtanut mieleen epäillä mitään läheisintensä oivallisista ominaisuuksista. Hänen äitinsä oli paras äideistä, hänen lapsenkamarinsa paras maailmassa.

Ja itse asiassa oli talossa kaikki niin hyvin kuin olla voi. Jokaisella oli määrätty paikkansa, määrätty toimensa hoidettavana, ei kukaan tunkeutunut toisen alueelle, vaan kaikki elivät tyynesti, rauhallisesti ja hiljaa, kuten aina on laita vakaantuneihin oloihin järjestyneessä yhteiskunnassa, jossa ei kukaan erikoinen yksilö saa tilaisuutta juosta päätään seinään etsiäkseen itselleen erinäistä ulospääsyä.

Yleensä ei suinkaan ollenkaan vähän puhuttu eikä uneksittu rakkaudesta Vorontzoffin talon sekä ylemmässä että alemmassa kerroksessa. Ja mikä muu kuin rakkauden riemut ja surut saattoikaan keskeyttää tuota supisuoraa, sileätä tietä, joka oikeni noiden kolmen Vorontzoffin neidin eteen? Kaikissa muissa suhteissa oli heidän elämänsä jo etukäteen määrätty, ja järjestetty. Vanhemmat olivat jo aivan selvillä siitä, että Mitinon ulkotalo oli tuleva Leenan myötäjäisiksi, Stepinon ulkotalo Liisan, ja että Borki oli menevä nuorimmalle, Veeralle. Sekä kreivi että kreivitär tiesivät, että aikanaan kolmen neljän vuoden perästä yksi taikka toinen husaari taikka rakuuna oli ehdottomasti ilmestyvä ja vievä Leenan kotiinsa morsiamenaan; sitten vähän ajan perästä oli toinen tuleva ja tekevä samoin Liisan kanssa, ja lopuksi oli Veerankin vuoro tuleva. Lapset eivät asuisi sitten enää Borgissa, vaan jossain muussa paikassa, heille ei tekisi enää käsipalvelusta Anisja, vaan joku palvelustyttö, mutta nämä pienet poikkeukset lukuun ottaen oli jokainen tyttäristä jatkava äidin elämää, kuten tämä oli jatkanut oman äitinsä. Kaikki tämä oli hyvin yksinkertaista ja täydellisesti varmaa ja itsestään selvää. Se tiedettiin sitä ajattelematta, niinkuin tiedettiin, että syötäisiin päivällistä sekä huomenna että ylihuomenna.

Mutta kaikki nämä varmat ja eittämättömät laskelmat menivät kokonaan myttyyn erään odottamattoman tapauksen vuoksi — tietysti, niin odottamaton se ei, tarkoin sanoen, toki ollut, koska siitä melkein kaksikymmentä vuotta koko Venäjän maassa oli puhuttu ja siihen valmistauduttu. Mutta sen laita oli samoin kuin kaikkien muidenkin suurten tapausten, että kun se vihdoin tuli, niin se kaikkien mielestä tuli aivan odottamatta ja yllätyksenä.

Ensimäisen varjon tulevasta tapahtumasta huomasi Veera seuraavassa tilaisuudessa. Vuoden 1859 lopulla oli Voronzoffilla sukupäivälliset, joissa oli läsnä, paitsi tavallisia tätejä, sukulaiset, ja lähimpiä naapureita, myöskin harvinainen ja kunnioitettu vieras — muuan pietarilainen setä, jokin korkea virkamies jossakin virastossa. Hän oli tullut saman päivän aamuna, ja päivällisillä hän luonnollisesti yksin johti keskustelua, jonka kestäessä hän kertoili paljon uutisia korkeimmista hallituspiireistä, sillä eihän niistä voitu saada mitään tietoja sanomalehdistä. Mutta monta kertaa, juuri kun kertoja oli paraassa vauhdissaan, keskeytti hänet kreivitär äkisti. "Stepan, olkaa varuillanne!" sanoi hän ranskaksi ja huomautti häntä salaperäisellä nyökkäyksellä palvelijoista, jotka tarjosivat pöydässä, siitä huolimatta, että näillä aina oli tavallinen välinpitämätön katseensa. Jälkiruuan syötyä astuttiin saliin. Kreivi tutki tarkoin, että kaikki ovet viereisiin huoneisiin olivat suljettuja. "Nyt voitte puhua, Stepan", sanoi hän ranskaksi juhlallisesti.

Veera istui uuden sedän polvella, jonka kanssa hänen jo oli onnistunut tulla hyväksi ystäväksi. Ei kukaan pannut häneen huomiota, koska ei näköjään luultu hänen kumminkaan mitään ymmärtävän.

"Se on tapahtunut! Keisari on allekirjoittanut ehdotuksen, jonka hänelle Miljutin esitti", sanoi setä juhlallisesti ranskaksi.

Kreivitär, joka juuri kaatoi kahvia, laski kätensä hervottomina alas, lusikat kilisivät kahvilautasilla, ja muutamia kahvitippoja läikähti kallisarvoiselle pöytäliinalle. "Jumalani, Jumalani!" huudahti hän vaipuen nojatuoliin peittäen kasvot käsillään. Kaikki läsnäolijat istuivat kuin halpauksen saaneina.

"Onko sitten todellakin jo kaikki tyyni ratkaistu?" kysyi kreivi hiljaa saavutettuaan tyyneytensä.

"On, peruuttamattomasti! Helmikuun alussa lähetetään manifesti ympäri koko maan luettavaksi kirkoissa yhdeksäntenätoista päivänä", vastasi setä maistaen kahviaan.

"Se merkitsee, että nyt on meillä jälellä enää vain luottamus Jumalan laupeuteen", huokasi kreivi.

Muutaman silmänräpäyksen vallitsi synkkä äänettömyys.

"Mutta mitä on tämä, hyvät herrat. Minun mielipiteeni mukaan se ei ole muuta kuin ryöstö", kuului äkisti karhea ääni. Hän oli vanha Semjon Ivanovitsch, kreivin setä. Hän hyppäsi kiivaasti ylös tuolilta ja löi nyrkkinsä pöytään, samalla kun hänen valkoset hiuksensa liehuivat hehkuvien, vihastuneiden kasvojen ympärillä.

"Jumalan tähden, älä huuda niin, setä! Palvelijat voisivat kuulla", pyysi kreivitär tuskallisena.

"Mutta selitä minulle vihdoin, mikä tästä kaikesta on tuleva. Onko, tarkoitus, ettei meitä tästä lähtien totella?" sekaantui puheeseen vanha täti Arina Ivanovna suuttuneena ja loukkaantuneena.

"Älä puhu joutavia, sisar", ja kreivi teki kädellään torjuvan liikkeen häntä kohden. "Meidän täytyy saada selko kaikkien asiain yhteydestä keskenään Stepanilta".

Herrat kokoontuivat ryhmään Stepan Michailovitschin ympärille, joka alkoi selittää heille jotakin. Naiset jatkoivat päivittelyjään. "Kuinka keisari, joka on niin hyväntahtoinen, saattaa tehdä meille näin paljon pahaa?" ihmetteli heistä joku.

Muuan palvelija tuli ottamaan kahvineuvot pois. Kaikki vaikenivat silmänräpäyksessä.

* * * * *

"Olihan neiti salissa päivällisen jälkeen — ettekö kuullut mistä herrasväki puhui?" kysyi Anisja myöhemmin illalla riisuessaan Veeraa.

Salissa puheena olleesta asiasta oli Veera ymmärtänyt ainoastaan, että jokin onnettomuus uhkasi heidän perhettään. Ei kukaan ollut edes ajatellut käskeä häntä olemaan vaiti, mutta luokkatunne oli jo niin vahvaksi kehittynyt tässä pienessä aatelisperillisessä, että hän hyvin arvokkaasti vastasi: "Minä en kuullut mitään, Anisja!"

Vaikka oli jo yleensä tunnettua, että keisari ei ollut ainoastaan allekirjoittanut manifestia vaan myös levityttänyt sen kaikkialle maahan, pysyi herrasväki viimeiseen päivään, jopa viimeiseen silmänräpäykseenkin saakka levottomana sen vuoksi, että palvelusväki erehdyksestä "saisi kuulla jotakin". Palvelusväki puolestaan ei ollut mitään tietävinään, ja kaikki keskustelut etehisessä ja tarjoiluhuoneessa vaikenivat yhtä äkkiä herrasväen lähestyessä, kuin keskustelut salissakin jonkun palvelijan lähestyessä.

Vihdoin tuli yhdeksästoista helmikuuta, tämä niin suuresti peljätty ja odotettu päivä, joka toi helmassaan niin monta seurausta.

Koko Vorontzoffin perheen piti lähteä kirkkoon. Kirkossa piti papin lukea manifesti.

Jo kello yhdeksän aamulla ovat kaikki talossa pukeutuneet ja valmiit. Kaikki toimitetaan tänä päivänä kuumeentapaisella kiireellä ja samalla jonkinlaisella juhlallisuudella, melkein kuin oltaisiin hautajaisiin menossa. Jokainen pelkää sanovansa sanan liikaa. Lapsillakin on vaistomainen tunne päivän suuresta tärkeydestä ja merkityksestä; he pysyvät hiljaa ja äänettöminä eivätkä uskalla kysellä mitään.

Suuren sisäänkäytävän edessä on jo kahdet vaunut. Ne ovat huolellisesti puhdistetut, hevosilla parhaat hihnalaitteet ja kuskeilla uudet kaaput. Kreivikin on täydessä juhlaunivormussaan arvomerkkeineen; kreivittärellä on kallisarvoinen samettimantteli ja lapset ovat puetut kuin nuket.

Ensimäisessä kaleeshissa ajaa herrasväki — kreivi ja kreivitär etu- ja kolme tyttöä takaistuimella. Toisessa vaunussa kotiopettajattaret, emännöitsijä ja tilan hoitaja. Muu talonväki kulkee jalkasin. Ei kukaan jää kotiin, paitsi pikkulapset ja vanha ikäloppu Matvej.

Kirkkoon on kolme virstaa. Matkalla kohottaa kreivitär tuon tuostakin hajuvetisen nenäliinansa silmilleen. Kreivi pysyy synkän äänettömänä.

Avonainen paikka kirkon edustalla on mustanaan väkeä. Pari kolme tuhatta talonpoikaa vaimoineen on kokoontunut ympärillä olevista kylistä. Kaukaa näyttää tämä, kuin se olisi yksi ainoa harmaatakkinen ryhmä, jossa siellä täällä loistaa talonpoikaisvaimon korea päähuivi.

"Tämä näky tekee minut pahoinvoivaksi. Minä en voi olla ajattelematta vuotta 89:ää!" mutisee kreivinna hermostuneesti.

"Kaikin mokomin, ole puhumatta, rakkaani!" vastaa kreivi kuiskaten.

Tänäkin päivänä, kuten kaikkina juhlapäivinä, odottaa kirkon vartija ylhäällä tornissa herrastalon vaunujen tuloa, ja vasta kun ne näkyvät tien mutkassa, alkavat kellot soida.

Kirkko on tupaten kansaa täynnä, niin monta kuin sinne mahtua voi, mutta vanhan juurtuneen tavan mukaan väistyy tämä läpäsemätön joukko sivulle armollisen herrasväen tieltä, niin että he voivat päästä tavalliselle paikalleen oikealle kuoriin.

"Rukoilkaamme rauhassa Herraa", julistaa pappi, joka täydessä messupuvussaan astuu esille alttarin takaa. "Ja Pyhää Henkeä" vastaa laulukuoro. Nämä ovat venäläisen päivämessun alkusanat. Koko tämä sankka, harmaa joukko rukoilee tänään kuin yksi mies, hartaasti, kiihkoisasti. Vähän väliä tekevät he ristinmerkin ja laskeutuvat polvilleen. Tumman väriset, synkät, tuhanten ryppyjen kyntämät kasvot vavahtelevat suonenvedon tapaisesti jännittyneestä odotuksesta ja hartaudesta.

Oi temppeli, huokaustemme ja Herramme huone! Sä vaan niin suuria huolia kuulet, ett' toinen ei päällä tän maan.

Mutta tänään ei kuulu mitään huokauksia, ei mitään voihkamista tässä temppelissä. Tänään kohoaa sieltä — eikä ainoastaan tästä temppelistä vaan sadoista tuhansista muistakin Venäjän kirkoista — rukouksia, niin palavia, niin rajattoman uskon ja niin intohimoisen toivon täyttämiä, jommoisia ei ehkä koskaan ennen, niin kauvan kuin maailma on seisonut, ole kokonainen suuri kansa lähettänyt samalla kertaa taivaaseen. "Herra sinä kaikkivaltias, tokkohan sinä armahdat meitä? Meidän hätämme on suuri ja vuosisatoja vanha! Tuleekohan se nyt paremmaksi?" Mitä mahtaa keisarillinen manifesti sanoa? Tähän päivään saakka eivät edes herrasmiehet muuta sen sisällyksestä tiedä kuin huhujen mukaan. Todellisuudessa ei vielä kukaan tiedä yhtään mitään, sillä manifesti on lähetetty papeille keisarillisella sinetillä suljettuna joka on avattava vasta päivämessun loputtua.

Tavaton väen paljous ja sytytettyjen kynttilöiden joukko on, avonaisista ovista ja akkunoista huolimatta, tehnyt ilman ahtaassa kirkossa sietämättömän raskaaksi. Vastenmielinen löyhkä hikisistä vaatteista ja rasvatuista saappaista sekoittuu vahakynttilöiden käryyn ja suitsutuksen hajuun. Suitsutusastian höyry leijailee ylöspäin sinisinä pöllyinä. On mahdotonta saada ilmaa; rinta kohoaa raskaasti ja läähättäen, ja ruumiillinen vastenmielisyys siitä, ettei voi vetää henkeään, yhtyneenä, yleiseen sielun jännitykseen, muodostaa menehdyttävän, selittämättömän, mielikuvituksellisen tuskan tunteen.

"Loppuuko se joskus!" kuiskaa kreivitär hysteerisesti pusertaen suonenvedon tapaisesti miehensä kättä.

Pappi kantaa esille ristiinnaulitun kuvan. Kuluu hyvästi puolen tuntia, ennenkuin kaikki läsnäolevat ovat ennättäneet sitä suudella. Vihdoin on suutelutoimitus lopussa. Pappi katoo silmänräpäykseksi sakaristoon ja astuu jälleen esille alttarin eteen; hänellä on kädessä paperikääry, jossa riippuu suuri valtion sinetti.

Pitkä syvä huokaus kulkee läpi kirkon, kuin olisi koko seurakunta huokaissut yhdestä rinnasta samalla kertaa. Mutta tässä silmänräpäyksessä tapahtuu odottamaton keskeytys. Suunnaton ihmisjoukko, jonka ei ollut onnistunut tunkeutua kirkkoon, on tyynesti odottanut ulkona eteishuoneessa jumalanpalveluksen ajan, mutta nyt on sen kärsivällisyys lopussa. Selki seljällään olevasta ovesta tekevät he nyt yhteisen ja äkillisen ryntäyksen eteenpäin saaden siten aikaan selittämättömän hämmingin. Edessä seisovat kaatuvat alttarin portaille. Huutoja, kirouksia, voivotteluja, itkeviä lasten ääniä.

"Jumalani, Jumalani! säälikää meitä!" sanoo kreivitär melkein nyyhkyttäen, vaikka hänellä, joka istuu kuorin turvaamana, ei ole mitään peljättävää. Lapsetkin ovat peljästyksestä suunniltaan.

Hetken kuluttua on järjestys jälleen kirkossa. Taasen alkaa jännittynyt, äänetön, harras hiljaisuus. Kaikki kuuntelevat korvat pystyssä ja henkeään pidätellen; ainoastaan silloin tällöin tunkeutuu kuuluville kumea, pidätetty korina jonkun ahdashenkisen ukon rinnasta taikka alkaa kapalolapsi itkeä, mutta äiti hyssyttää sitä heti niin pontevasti, että se silmänräpäyksessä vaikenee kuten äidin tahdon hypnotisoimana.

Pappi lukee hitaasti ja laulavalla äänellä sekä tavuita venyttäen, kuten hän lukee evankeliumia. Manifesti on laadittu raskaalla, monimutkaisella kansliakielellä. Talonpojat kuuntelevat uskaltamatta vetää henkeään, mutta vaikka he kuinka ponnistaisivat aivojaan, käsittävät he tästä asiakirjasta, joka on heille ratkaiseva kysymyksen "olemisesta taikka olemattomuudesta", ainoastaan yksinäisiä, hajanaisia sanoja. Kokonaisuuden tarkoitus jää heille epäselväksi. Sitä mukaa kuin lukeminen lähenee loppuaan, lauhtuu vähitellen intohimoinen jännitys heidän kasvoillaan ja sen sijaan tulee tylsän, peljästyneen neuvottomuuden ilme.

Pappi on lopettanut lukemisensa. Talonpojat eivät vielä varmasti tiedä, ovatko he vapaita vaiko eivät, eivätkä sitä, mikä on tärkeintä — polttavin kysymys, heidän elinkysymyksensä — kuka maan nyt omistaa?

Äänettömänä, päät alaspainuneina alkaa joukko hajaantua. Herrastalon vaunut pääsevät esille askel askeleelta tungoksessa. Talonpojat väistyvät siitä sivulle ja ottavat lakit päästään, mutta he eivät tavallisuuden mukaan kumartele syvään ja pysyvät omituisesti, onnettomuutta ennustavasti äänettöminä.

"Teidän kreivillinen armonne, me teidän, te meidän!" Tämä maaorjain tavallinen tervehdys herrasväelleen kuului äkisti kesken yleistä äänettömyyttä lausuttavan käheällä, juopuneella äänellä, ja eräs talonpoikaisrenttu, ryysyiseen turkkiin puettuna ja päähinettä vailla, joka jo oli ennättänyt naukkailla jumalanpalveluksen aikana, ryntää vaunujen luokse ja koettaa suudella herrasväen kättä.

"Ole hulluttelematta!" huudahtaa suuttuneena muuan tylyn ja synkän näköinen nuori mies ja työntää hänet pois tieltä.

* * * * *

Saman päivän illalla oli koko Vorontzoffin perhe koolla kreivittären pienessä salissa. Paitsi kotolaisia ja m:lle Julieta ovat siellä myöskin täti Arina Ivanovna ja setä Semjonov Ivanovitsch. Muutoin on heidän tapansa illoin istua eri huoneissaan, mutta tänä päivänä tunsivat he kaikki mielensä ahdistuneiksi ja tuskaisiksi, ja yhteinen onnettomuus pakottaa heitä pysymään koossa ahtaammassa piirissä. Kreivitär makaa sohvalla ja hänen päänsä on kipeä, m:lle Julie vaihtaa lakkaamatta kylmiä kääreitä hänen otsalleen, ja kreivi kulkee synkkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena edes takaisin huoneessa, kädet selän takana. Setä on hiipinyt erääseen nurkkaan, josta tuon tuostakin kuuluu syvämietteistä nuuskutusta, ja täti asettelee pasianssia huokaillen syvästi ja lakkaamatta.

Ulkona on illan tullen saatu hirmuinen rajuilma. Tuntuu kuin joku elävä olento olisi savupiipussa ja pitäisi siellä tuskallista ja sitkeätä vinkunaa. Ankara tuulen puuska kohisee silloin tällöin, kolkuttelee akkunan luukkuja, tuiskuttaa lunta ruutuihin ja kolistelee rautalevyjä katolla. Kreivitär säpsähtää joka kerta ja hypähtää sohvalta ylös. Sisällä huoneessa tulee yhä pimeämpi ja pimeämpi. Lamppu pöydällä palaa himmeästi ja käryää, vaikka sitä kuinka ruuvattaisiin ylemmäksi. Aivan selvästi pitäisi siihen panna öljyä, mutta kukaan ei ole sitä huomaavinaan. Palvelusväki on tänään tipotiessään, eikä kenelläkään ole halua mennä huutamaan käskyläistä.

"Ljesnovon talonpojat sytyttivät äskettäin herrasrakennuksen tuleen", puhkeaa täti Arina aivan odottamatta puhumaan.

"Ja vielä useampia tulevat he sytyttämään", kuuluu kaukaa nurkasta vanhan sedän onnettomuutta ennustava raakkuminen.

"Niin, onpa se hauska sekamelska, jonka he nyt ovat keittäneet kokoon meille!" jatkaa hän muutaman silmäräpäyksen perästä synkällä profeetallisella äänellä. "Saammehan nähdä, miltä se meille maistuu, jahka saamme sen syödäksemme. Hän tuolla", setä näytti kädellään m:lle Julieta, "voi kertoa meille, kuinka heille kävi vuonna 89."

"Jumalani, Jumalani, kuinka se muisto on hirmuinen!" huokaa kreivitär.

"Lopettakaa toki tyhmä jaarituksenne! Venäläinen talonpoika ei ole mikään jakobiini", sanoo kreivi leikillisesti lohduttaen, mutta saattaa huomata, että ääni on teeskennelty ja hän itse on kaikkea muuta kuin tyyni.

"Ah ei, Michel, meidän talonpoikamme ovat petoeläimiä, meikäläiset talonpojat ovat pahempia kuin ranskalaiset!" Kreivitär kohottautuu käsivarsilleen ankarassa mielenliikutuksessa… "Tiedäthän itse, että talonpojat meitä vihaavat!"

Viereisen huoneen ovisaranat narisevat. Kaikki säpsähtävät ja katsovat tuskaisesti ympärilleen; kreivitär huudahtaa kauhistuneena: "Ah!"

Sieltä tulee Stepan ilmoittamaan, että tee on pöydässä.

Veeralla on aika mennä nukkumaan. Lasten kamarissa ei ole yhtäkään ihmistä. Hän avaa oven käytävään. Alhaalta renkituvasta, jossa väki syö illallistaan, kuuluu epäselvää äänten sorinaa, veitsien ja lautasten kilinää, suuriäänisiä naurun hohotuksia.

Veeraa on ankarasti kielletty menemästä renkitupaan mutta tänä iltana on hänet tykkänään unohdettu. Hän sekä pelkää että haluaa nähdä, mitä tuolla alhaalla tapahtuu. Muutaman minuutin seisoo hän epäröiden. Mutta hän ei ole luonnostaan pelko; uteliaisuus saa voiton, ja kuin nuoli on hän alhaalla kellarikerroksessa.

Siellä on suuret kemut. Aamupäivällä oli palvelusväen mieliala hieman hillitty, jopa alakuloinenkin; he eivät uskaltaneet vielä uskoa tapahtumaa todeksi, mutta nyt illantullen on mieliala paljon korkeammalla. Illallispöytään on viinapullo ilmestynyt; se on kaikille maistunut hyvältä — mikään pidättäytyminen ei tule kysymykseen. Kaikkialla nähdään helottavia kasvoja, siristeleviä silmiä ja pörröttyneitä päitä.

Ankara kaalisopan ja käristetyn leivän haju, sekaantuneena paksuihin viinahöyryihin ja silmiä kirvelevään tupakan savuun — tupakka huonointa lajia — käsihanurin räikeätä soittoa, juopuneiden ääniä, jotka kuuluivat toisiaan lujemmin — siinä se, minkä Veera näki ja kuuli astuessaan renkitupaan. Nuoren neidin ilmaantuessa; syntyi äkisti hiljaisuus ja äänettömyys. Mutta ainoastaan silmänräpäykseksi — sitten alkoi melu uudestaan.

"Neiti, pikku neiti! Tulkaa tänne! Älkää peljätkö!" kuului kuskin lallattava ääni. "Istuuko herrasväki siellä ylhäällä itkemässä? Ne ovat kai pahoillaan, kun eivät saa meitä enää koirina kohdella?"

"Se ei ole totta! Se ei ole totta! Ei kukaan ole teitä koirina kohdellut. Isä ja äiti ovat hyviä, mutta te olette ilkeitä ja kiittämättömiä!" huudahtaa Veera melkein kirkuen, vapisten mielenliikutuksesta ja polkee jalkaansa lattiaan voimattomassa vihassa. Vorontzoffien veri on herännyt. Hän tahtoisi lyödä, tahtoisi ruoskia noita hävyttömiä orjia. Suuttumus ja loukattu ylpeys ovat kokonaan poistaneet hänestä pelon.

"Eikö kohdellut koirina! Vai niin, eikö? Entäs neidin isävainaja, kuinka monen raukan hän aikanaan sorti ja turmeli? Miksi ei hän antanut puuseppä Andrjuschkan mennä sotilaaksi, kun hänen vuoronsa tuli? Miksi hääti hän pois Arinja paran navettarakennuksesta?" huuteli useita ääniä eri suunnilta.

Käsihanuri vaikeni. Koko palvelusväki kokoontui ryhmään ja huuteli Veeralle kertomuksia "vanhasta hyvästä ajasta" — kamalan liikuttavia historioita, jommoisista hän ei ollut koskaan uneksinutkaan.

"Mutta se oli isoisä — isä ja äiti ovat hyviä ihmisiä!" Veera ei huuda enää, ääni on tullut matalaksi, nyyhkyttäväksi ja nolostuneeksi. Syntyy silmänräpäyksen äänettömyys.

"Niin, nuoresta herrasväestä ei ole mitään sanottavaa, he ovat hyviä!" myöntelevät jotkut kuin vasten tahtoaan.

"Niin, nyt on nuori herra masentunut, tietysti, mutta siihen aikaan kun oli hän nuorimies, jahtasi hän meidän tyttäriämme, hän kuten kaikki muutkin!" puuttuu ilkeästi vanha juopunut keittäjätär puheeseen.

"Te jumalattomat viettelijät, eikö teillä ole häveliäisyyttä edes viattoman lapsen edessä", kuuluu äkisti njanjan kiihtynyt ääni. Hän on kauvan kaivannut suojattiaan ja juossut koko talon häntä etsien; mutta hänen päähänsä ei ole pälkähtänyt hakea häntä renkituvasta.

* * * * *

Sinä iltana viipyi kauvan, ennenkuin Veera sai nukutuksi. Joukko uusia, hirmuisia, nöyryyttäviä ajatuksia temmelsi hänen päässään. Hän ei olisi itse voinut selittää, mistä hän oli pahoillaan, miksi hän tunsi tätä katkerata, tuskallista hävyn tunnetta. Hän on vaan siinä pitkänään ja itkee itkemistään. Mutta alhaalta kellarikerroksesta kuuluu yhä raskasten jalkojen astuntaa, käsihanurin epäsoinnukkaita säveleitä ja juopuneiden, laulavien äänien sekava sorina.

3.

Maaorjuuden lakkauttamisesta lähtien muuttui kaikki Vorontzoffin talossa. Tilan tulot vähentyivät siinä määrässä, että koko talous oli asetettava kokonaan toiselle kannalle kuin siihen asti. Staarosti, isännöitsijä, muuttui yhtäkkiä "miesten miehestä" lurjukseksi, joka varasti isäntäänsä, teki vaikeuksia joka paikassa eikä koskaan tuonut rahoja määrättyyn aikaan. Hänet täytyi erottaa ja ottaa uusi, mutta asiat siitä vaan pahenivat. Melkein joka päivä ilmestyi vanhoja vekseleitä ja velkasitoumuksia, joita kreivi oli antanut jo kauvan sitten ja sen vuoksi ennättänyt ne jo unohtaakin. Jokaisen uuden vekselin nähdessään joutui kreivi raivoihinsa, kirkui, että häntä petettiin, mutta joka tapauksessa täytyi hänen maksaa. Pian tuli välttämättömän tarpeelliseksi myydä sekä Mitinon että Stepinon ulkotalot parhaine niittyineen ja metsineen, ja ennen pitkää oli jälellä ainoastaan Borki ja pieni vähäpätöinen pellon kaistale siihen kuuluvana. Mutta maatiluksien ostajia ei tahtonut löytyä ja kaikki meni puolesta arvostaan.

Suurin osa palvelusväkeä täytyi erottaa; ne jotka jäivät jälelle, olivat lapsuudestaan tottuneet olemaan mitään tekemättä ja nurisivat aamusta iltaan lisääntyneestä työstä. Mitä herrasväkeen tulee, niin se otti tavakseen olla aina suuttunut ja huonolla tuulella. Keskenäänkin he riitelivät lakkaamatta; mutta heidän nykyiset riitansa olivat yhtä vähän edellisten kaltaisia, kuin sitkeät syyssateet ovat raittiiden kevätkuurojen kaltaisia. Ei nyt ollut syynä mustasukkaisuus, että kreivi ja kreivitär joutuivat epäsopuun, vaan raha, ei milloinkaan muu kuin raha. Joka kerta kun kreivitär tuli pyytämään rahaa talouteen, soimasi kreivi häntä tuhlaavaisuudesta, huolimattomuudesta ja järjestyksen puutteesta, ja jokainen uusi hame, jonka hän tilasi itselleen taikka tyttärilleen, antoi aiheen perhekohtauksiin. Kreivitär puolestaan tuli ärtyiseksi ja vihaiseksi ja sai hermokohtauksia joka kerta, kun hänen miehensä puhui menevänsä kaupunkiin tai jonkun naapurinsa luokse — mutta ah, se ei tapahtunut enää sen vuoksi, että kreivitär pelkäsi mitään tapaamisia, jotka saattoivat olla hänen sydämensä levolle vaarallisia, vaan sen vuoksi, että hän pelkäsi kreivin pelaavan korttia taikka hävittävän rahoja jollain muulla tavalla.

Asema tuli päivä päivältä pahemmaksi. Kaikki pienet ylellisyystavat oli uhrattu, toinen toisensa jälkeen, mutta menot olivat joka tapauksessa tuloja suuremmat, ja lakkaamatta täytyi keksiä uusia rajoituksia. Kuten kaikki epäkäytännölliset ihmiset tarttuivat kreivi ja kreivitär asioihin väärästä päästä, kun heidän piti ruveta säästämään. Jokapäiväisen elämän pienissä yksityiskohdissa kehittivät he säästäväisyytensä itaraksi ahneudeksi, joka ulottui aina siihen, että luettiin sokerin palaset ja kynttilän pätkät, mutta kun tuli kysymykseen suuret menoerät talouteen, antoivat he talonväen varastaa vanhaan tapaansa. Tilanhoitaja, staarosti, kuski, kokki, kaikki pistelivät taskuihinsa pyöreitä summia, nyt kuten ennenkin, ainoastaan sillä erotuksella, että ennen oli kaikki käynyt rauhallisesti, patriarkaalisesti. Nyt oli kiivaita kohtauksia, moitteita, kyyneleitä, erottamisuhkauksia, mutta kaikki ilman pienintäkään tulosta; se katkeroitti ainoastaan mieliä, teki väen rettelöiväksi ja pakotti sen suoraan sanoen uusiin varkauksiin "kostaakseen ilkeälle herrasväelle".

Koko talo oli saanut ikävän, pikkumaisen leiman, ja kaikkien näiden jokapäiväisten ikävyyksien ja vastenmielisyyksien painostamina vanhenivat Veeran vanhemmat nopeasti. Kun hän sittemmin palautti muistiinsa kuvan äidistään, tuntui hänestä kuin olisi hänellä ollut kaksi äitiä, — toinen, hänen ensimäisen lapsuutensa äiti, nuori, kaunis, iloinen, elämänhalua säteilevä, ja toinen, myöhemmän ajanjakson äiti, hermostunut, ärtyisä, huolimaton, myrkyttäen elämän itselleen ja ympäristölleen.

Jokseenkin samalla tavalla olivat asiat toisissakin tilanomistaja perheissä naapuristossa; he tunsivat maan horjuvan jalkainsa alla ja tulivat siitä neuvottomiksi ja hämilleen ymmärtämättä mukautua uusiin olosuhteisiin. Kaikki seuraelämä oli melkein lakannut. Kun naapurit kokoontuivat toistensa luo, eivät he enää huvitelleet kuten ennen, vaan soimasivat ja valittivat talonpoikia ja tsaarin vääryyttä. Nuoremmat ja voimakkaammat heistä olivat epätoivoissaan jättäneet maatalouden sikseen ja lähteneet Pietariin etsimään jotakuta hyväpalkkaista paikkaa. Tiluksilla ei löytynyt keitään muita miehiä jälellä kuin ukkoja.

Leena ja Liisa Vorontzoff olivat nyt täysikasvuisia nuoria neitejä. Molempia rasitti ikävyys siellä ulkona maaseudulla ja he nurisivat katkerasti kohtalostaan. Kohtalo olikin heille tehnyt ilkeän tempun. Mitä olikaan tullut heidän loistavista toiveistaan? Koko heidän lapsuutensa, koko heidän kasvatuksensa, kaikkihan oli niin sanoen valmistelua sen onnellisen päivän varalle, jolloin heidän piti saada pukeutua pitkiin hameisiin ja päästä ulos maailmaan. Ja sitten oli se päivä tullut tuomatta mukanaan mitään muuta kuin ikävyyttä.

Eipä ollut Veerankaan elämä erikoisen iloista. Ensimäinen säästäväisyystoimenpide Vorontzoffin talossa oli ollut koko lastenkamarien henkilökunnan erottaminen. Mrs Night sai eronsa jonkun sopivan tekosyyn varjolla, m:lle Julie havaitsi aikansa ikäväksi ja meni itsestään. Veeran vanhemmat päättivät, ettei heillä ollut varaa pitää kotiopettajatarta erikseen häntä varten. Kuvernemettikaupungissa avattiin tähän aikaan ensimäinen naislukio, mutta siellä kävi enimmäkseen porvariston tyttäriä, alempien virkamiesten ja kauppiasten tyttäriä, ja koko tämä laitos oli alusta lähtien ollut vastenmielinen kreivitär Vorontzoffille. Päätettiin Veera panna Smolnaluostariin, ja asiaa pohdittiin innokkaasti melkein vuosi mihinkään toimeen ryhtymättä. Vihdoin kirjoitti kreivitär eräälle vanhoista ystävistään Pietariin ja pyysi tätä ottamaan tarkkaa selkoa pääsyehdoista, johon kirjeeseen hän sai sen odottamattoman ja harmittavan vastauksen, että Veera oli jo sivuuttanut sen ijän, jossa hänet voitiin ottaa vastaan Smolnassa.

Kreivi käski nyt Leenan ja Liisan ottamaan tehtäväkseen nuoremman sisaren opettamisen. Mutta tämä tehtävä ei ollut ollenkaan mieluinen nuorille neideille. "Onko meidät ehkä kasvatettu kotiopettajattariksi?" murisivat he ja ryhtyivät toimeen niin vastenmielisesti kuin mahdollista. Veera oli heidän puheensa mukaan sekä tyhmä että laiska ja huono oppimaan. Ei yksikään oppitunti päättynyt ilman kyyneliä, ja sekä opettajattaret että oppilas käyttivät jokaista sattumaa hyväkseen lyhentääksensä oppitunteja. Kun vanhemmat puolestaan näyttivät unohtaneen koko tuon onnettoman kysymyksen Veeran opinnoista, lakkasivat oppitunnit vähitellen kokonaan, ja neljätoista vuotiaana oli Veera jäänyt tykkänään itsekseen. Suvisin kävi se sentään jotenkuten laatuun. Hän vietti kaiket päivät ulkona puistossa taikka juoksenteli ympäri maita ja metsiä. Talonpoikain lapset ujostelivat häntä, eikä hänkään puolestaan pelännyt heitä vähemmin. Kun hän sattumalta tuli kulkemaan kylän kautta, tuntui hänestä aina, kuin kaikki nauraisivat hänelle ja ylenkatsoisivat häntä; hän alkoi tuntea jonkunlaista vihollismieltä kaikkea kohtaan, mitä talonpoikaan kuului.

Talvet olivat Veeralle paljoa vaikeampia. Hän saattoi kulkea toimetonna kaiket päivät huoneesta huoneeseen tuossa suuressa tyhjässä rakennuksessa, tietämättä, mihin hän ryhtyisi. Ikävissään koetti hän tunkeutua kirjakaappiin; mutta siellä oli ainoastaan ranskalaisia romaaneja, ja Veera oli jo ennättänyt unohtaa melkein kaiken sen ranskan, jota hän niin vapaasti oli leperrellyt viiden vuotiaana.

Pahinta oli, että talossa olivat kaikki alati huonolla tuulella. Minne ikänänsä Veera tuli, siellä toruivat kaikki keskenään, ja kaikkialla sai hän soimauksia osakseen. Jos hän kurkisti sisariensa luokse, niin riitelivät he jostakin joutavasta rievusta, jota toinen ei suonut toiselle, ja jos he olivat vastoin kaikkea odotusta yksimielisiä, niin syyttivät he molemmat vanhempiaan. "He eivät tosiaankaan eläneet tällä tavalla, kun olivat nuoria. He ovat tehneet lopun kaikesta omaisuudesta, ja nyt saamme me istua täällä maaseudulla ja kuolla ikävään!"

Kun Veera tuli äidin luokse, sattui hän keskelle jotakin riitakohtausta kamarineidin taikka emännöitsijän kanssa, ja jos hän juoksi alas renkitupaan, oli siellä sittenkin pahempaa. Sanalla sanoen, tuntui siltä, kuin olisivat kaikki olleet maailmassa ainoastaan molemminpuolin kiusatakseen ja suututtaakseen toisiaan. Ainoa koko talossa, joka ei vaivannut ketään, ei torunut ketään eikä syytellyt ketään, oli vanha njanja. Hänellä oli ainoastaan yksi huoli — ettei se pieni lamppu, joka paloi pyhimyskuvan edessä hänen huoneensa yhdessä nurkassa, sammuisi. Jos hän vain sai muutaman kopeekan ostaakseen öljyä, niin oli hän onnellinen ja tyytyväinen.

Tuo vanha, puolisokea muija, joka ei enää voinut mitään toimia tehdä, sai jäädä taloon, mutta kaikki näyttivät unohtaneen, että hän oli olemassa. Välistä kului kokonaisia päiviä, ilman että kukaan kurkisti hänen huoneeseensa. Niinpä saattoi tapahtua, että palvelustyttö muisti häntäkin ja toi hänelle vähän ruokaa, taikka että hänen entinen lemmittynsä Veera tuli juosten sisään jonakuna iltahetkenä. Ja joka kerta kun Veera astui njanjan pieneen kamariin, jossa oli omituinen haju suitsutuksesta, öljystä ja kamfertista, tunsi Veera joutuvansa harvinaisen rauhan ja hiljaisuuden valtakuntaan.

"On niin ikävää, njanja!" oli hänen tapana sanoa heittäytyessään väsyneenä matalalle tuolille ja nojaten päänsä puupöytää vasten.

"Ei saa olla ikävä, kyyhkyseni — tulee rukoilla Jumalaa!" vastasi njanja samalla tyynellä hyväilevällä äänellä, jolla hänen oli tapana kehoittaa Veeraa tämän ollessa viidenvuotias.

Ja Veera noudatti todellakin njanjan neuvoa ja alkoi rukoilla. Hän rukoili intohimoisesti, palavasti, jonkinlaisella kiihkolla. Uskonnollinen haaveilu, uskonto, taikka oikeammin sen ulkonaiset, nähtävät juhlamenot, täyttivät vähitellen tuon yksinäisen lapsen toimettoman, ikävän elämän.

Tänä vuonna alkoi Veera pitää ankaraa paastoa jo kolme viikkoa ennen joulua, ja itse jouluiltana pidättyi hän maistamasta palaakaan, kunnes ensimäinen tähti säteili taivaan kuvulla. Kun sitten pimeän tullen saapui pappi lukeakseen vanhan tavan mukaan joulumessun tilapäisen alttarin edessä, joka oli laitettu ruokasalin nurkkaan, tunsi Veera mieluisan väsymyksen kaikissa jäsenissään, tuntui siltä, kuin ei hänellä olisi ollut mitään ruumista enää, vaan hän olisi voinut minä silmänräpäyksenä tahansa lentää maan päältä pois.

Suitsutusastian sininen höyry kietoi koko huoneen paksuun sumuun, jonka siellä täällä lävisti lepattavien vahakynttilöiden valo. Läpitunkeva suloinen suitsutuksen haju sai aikaan keveän huumauksen. "Lempeä valo, ikuinen ihanuus" lauloivat laulajat, ja Veerasta tuntui että heidän äänensä tulivat kaukaisesta etäisyydestä.

"En mitään, en mitään maailmassa minä enää tarvitse, kun vaan sinua palvelen, Herra!" ajatteli hän syvästi liikutettuna. Hänen sielunsa oli täyttänyt omituinen, riemukas kirkkaus, ja innostunut nyyhkytys tunkeutui esille hänen rinnastaan.

Sinä päivänä tapahtui ihmetyö Veerassa — ainakin hän itse piti sitä ihmetyönä.

Vaikka vanha njanja ei voinut lukea, oli hänellä kuitenkin hallussaan muka pyhänä aarteena muutamia uskonnollisia kirjoja, joista hän joskus pyysi nuoren neidin lukemaan hänelle ääneen. Näiden kirjojen joukossa oli muuan kokoelma kertomuksia pyhimysten ja marttyyrien elämästä, "Pyhimystaruja". Kun Veera kerran oli ruvennut lukemaan tätä kirjaa, ihastui hän siihen niin suuresti, että hän pyysi sitä njanjalta ja saattoi sitten istua sitä lukemassa tuntikausia. "Miksi en minä syntynyt siihen aikaan", ajatteli hän usein murheellisena.

Mutta tänä samana jouluiltana, kun hän sydämmessään oli luvannut pyhittää koko elämänsä Jumalalle, istui hän iltasella yksinään entisessä kouluhuoneessa, ja silloin sattui hänen silmiinsä äkisti muuan vanha numero "Lukemista lapsille", joka kerran oli hankittu hänen sisarilleen. Muun tehtävän puutteessa alkoi hän selailla sitä, ja ensimäiseksi sai hän näkyviinsä liikuttavan kertomuksen kolmesta englantilaisesta lähetyssaarnaajasta Kiinassa, jotka julmat pakanat olivat roviolla polttaneet. Ja tämä tapahtui ainoastaan viisi kuusi vuotta sitten. Kiinassa löytyi siis vielä pakanoita; Siellä saattoi vielä hankkia itselleen marttyyrikruunu.

"Herra! Sinä olet itse tämän ilmoittanut minulle! Sinä osotat minulle tien ja käsket minun käymään ulos taisteluun!"

Liikutettuna ja ihastuneena heittäytyi Veera polvilleen. Että tämä vanha sanomalehti oli tullut hänen silmäänsä eteen juuri tänään ikäänkuin vastaukseksi hänen palaviin rukouksiinsa messun aikana — siinä näki hän vastaansanomattoman todistuksen Jumalallisen sallimuksen määräyksestä.

Tästä päivästä oli hänen kohtalonsa ratkaistu. Kaikki hänen unelmansa saivat määrätyn muodon ja määrätyn suunnan. Kaikki, mikä koski Kiinaa, kiinnitti vilkkaasti hänen huomiotansa, ja hän punehtui, jos sattumalta päivällispöydässä keskustelu sattui koskemaan tätä maata. Oli ainoastaan yksi asia, jota hän pelkäsi — että koko Kiina käännettäisiin kristinuskoon, ennenkuin hän ennätti tulla oikein täysikasvuiseksi.

4.

Vorontzoffin tilan päärakennus sijaitsi eräällä kummulla, joka pohjoisessa loivasti vietti suureen lammikkoon — luonnollisesti maaorjien kaivamaan. Tänne oli perustettu englantilainen puutarha viivansuorine, soran peittämine käytävineen, joiden varsilla oli näkinkengän ja sydämen muotoisia kukkaisryhmiä ja joukko jasmini- ja sireenipensastoja. Ennen aikaan oli tämä osa penkerettä tarjonnut silmiä hivelevän näyn jokaiselle, joka rakasti leikattua, vuoltua ja typistettyä luontoa, mutta nyt kun edellinen puutarhuri, joka oli ollut taiteilija alallaan ja koko hänen apulaisesikuntansa, oli saanut eronsa ja yhden ainoan oppimattoman talonpojan ja kaksi poikaa seuraajikseen, tarjosi se surkean näyn. — Lammikko oli täynnä liejua ja tarjosi hyttysten lukemattomille jälkeläisille sopivan munimislaitoksen, pensastot kasvoivat umpeen ja käytävillä orasteli rikkaruohoa.

Talon takapuolella taasen, jossa oli nähty paljon vähemmän vaivaa, ja jossa luonto jo vanhastaan oli saanut kehittyä vapaasti mielensä mukaan, oli erittäin kaunista. Rakennusta ympäröi siellä välittömästi tammipuistikko, ja sen toisella puolella laskeutui kumpu jyrkkänä eräälle pienelle joelle, joka veden korkealla ollessa lorisi ja lauloi vallan hillittömästi ja kuivana aikana muuttui pieneksi kuoppaiseksi uomaksi, jonka keskellä kapea vesisuoni pirahteli edelleen. Koko rinne oli kasvanut täyteen pikku metsää ja pensaita; keväisin oli se valkea tuomen tuoksuvista kukkasista ja siinä kaikui lintujen viserrys. Siellä vilisi pensaskerttuja, kultarintakerttuja, keltavarpusia ja muita pikkulintuja, joskus tuli sinne lentomatkoillaan satakieliäkin. Syksyisin rehottelivat siellä pähkinät ja metsävaapukat; talvisin oli siellä niin paljon lunta, että koko rinne muodosti yhden ainoan valkean maton, josta siellä täällä muutamia mustia oksia pisti esille.

Vorontzoffin alue loppui tähän tällä puolella. Vastakkainen joen ranta kuului eräälle toiselle tilanomistajalle, Stepan Michailovitsch Vasiltseffille, joka tähän asti muutoin oli hyvin vähän vaivannut naapureitaan, koska hän ei melkein milloinkaan oleskellut maatilallaan. Tuo pieni yksikerroksinen puurakennus seisoi siinä vuodesta vuoteen ovet suljettuina ja akkunaluukut kiinniruuvattuina, ja hoidotta jätetty puutarha oli vähitellen muuttunut viheriäksi, varjoisaksi erämaaksi, jossa vanhojen lehmuksien suojassa ruttojuuri saavutti satumaisen ulottuvaisuuden ja keltamon untuvaiset päät pistäytyivät kaikkialla esille metsittyneiden neilikoiden, veenuskukkasten ja sinikellojen välissä.

Vasiltseffiä sanottiin hyvin oppineeksi mieheksi. Talvet vietti hän Pietarissa, jossa hän oli professorina polyteknillisessä korkeakoulussa, ja suvilomiksi matkusti hän tavallisesti ulkomaille, niin että näytti siltä, kuin olisi hän tykkänään unohtanut isältään perimänsä pienen maatilan. Mutta tänä muistettavana talvena seisahtui aivan odottamatta eräänä kauniina päivänä kyytireki autioksi jätetyn talon portin edustalle; reessä istui kaksi santarmia ja niiden välillä tilanomistaja itse.

Vasiltseffiä oli pidetty hyvin vapaamielisenä ja hän oli ollut hyvin huonoissa kirjoissa useilla vaikutusvaltaisilla henkilöillä Pietarissa. Erään vuosipäivän johdosta panivat nyt tänä talvena polyteknillisen korkeakoulun opettajat ja oppilaat toimeen päivälliset, joilla esimiehenä piti olleen erään suuriruhtinaan, koulun korkean suojelijan. Hänen korkeutensa antoi ymmärtää, ettei hän halunnut tavata Vasiltseffiä, joka luonnollisesti saatettiin hänen luokseen. Vasiltseff vastasi, että siinä tapauksessa tulisi hänet virallisesti kieltää olemasta läsnä päivällisillä, joilla hän piti itseään isäntänä samoin kuin muutkin professorit. Mitään virallista kieltoa ei luonnollisesti kuulunut, ja juhlassa asettui hän tyynesti paikalleen toisten opettajain viereen koulun juhlasalissa.

Parin päivän kuluttua tuli hänen luokseen salaisen poliisin päällikkö, joka kaikessa ystävyydessä kehoitti häntä pyytämään eroa ja matkustamaan perintötilalleen, josta hänellä vastaisuudessa ei ollut oleva oikeutta poistua. Suuremmaksi varmuudeksi lähetettiin hänen mukanaan matkalle kaksi suojelusenkeliä santarmien univormussa.

Tämmöisissä oloissa tapahtui Stepan Michailovitsch Vasiltseffin muutto perintötilalleen.

Voidaan helposti ymmärtää, mitä ällistystä tämä tapaus oli herättävä koko seudulla. Vastatulleesta ja hänen äkillisen ilmestymisensä syistä levisi heti mitä päättömimpiä ja hurjimpia huhuja. Monet epäilivät häntä vaaralliseksi salaliittolaiseksi, jonka vuoksi hänen ympärilleen muodostui naapurien silmissä salaperäinen, samalla kertaa sekä peljättävä että puoleensa vetävä kunniakehys. Venäjälle on nimittäin ominaista, että hyvin vanhoillisetkin henkilöt, mikäli he eivät itse kuulu poliisiin, aina tuntevat vastustamatonta, vaistomaista kunnioitusta valtiollisia rikollisia kohtaan.

Kun Vorontsoffin ja Vasiltseffin tilat olivat lähimpiä naapureita, oli aivan luonnollista, että neidit Leena ja Liisa arvelivat saaneensa jonkunlaisen omistusoikeuden tuohon mielenkiintoiseen naapuriin, joka oli tullut kuin taivaasta lähetettynä. Hän oli naimaton, ja vaikka hän ei enää ollut nuori — hän oli jo sivuuttanut neljäkymmenluvun — ja vielä vähemmän mikään Adonis, saattoi hän kuitenkin, katsoen siihen suureen katovuoteen, mikä naimahaluisiin nuoriin herroihin nähden vallitsi koko seudulla, vieläkin käydä hyvästä naimatarjokkaasta. Hän olisi kokolailla kummastellut, jos hän olisi tietänyt, kuinka tärkeän osan hän täytti nuorten Vorontzoffin neitien keskustelussa ja kunkin päivän suunnitelmien järjestelyssä. Jonkun eriskummallisen sattuman kautta tapasi hän koko seuraavan suven kuluessa aina yhden taikka toisen heistä kävelymatkoillaan, ja mikä oli vieläkin kummallisempaa, heillä oli aina näissä tilaisuuksissa hienoimmat hameensa yllään ja heidät yllätettiin aina mitä omituisimmissa ja kuvannollisimmissa asennoissa. Milloin tapasi hän vallattoman Leenan kiivenneenä kuin orava jonkun vanhan puun runkoon ja leikillisesti kurkistelevan alas häneen tiheän lehdikön läpitse, milloin löysi hän runollisen Liisan makaamassa lammin rannalla kuin uusi Ofelia hiukset hajallaan, katse uneksivana ja lemmenkukista tehty seppele kädessä. Ja kuinka ne näyttivät kummastelevan, saadessaan nähdä hänet! Kuinka pieniä suloisia pelästyneiden nymfien huudahduksia he päästivätkään hänen tullessaan! Mutta kaikki nämä pienet taidetemput eivät auttaneet yhtään mitään. Lyhyt, kömpelö tervehdys — ja niin jatkoi Vasiltseff kävelyään antautumatta milloinkaan keskusteluun. Molemmat nuoret tytöt selittivätkin tuota pikaa, että hän oli epäkohteliain karhu auringon alla.

Mutta vaikkakaan ei tuttavuus Vasitseffin ja kahden vanhimman sisaren välillä tahtonut päästä mihinkään vauhtiin, niin alkoi seurustelu sen sijaan Veeran kanssa hyvin yksinkertaisella ja niin sanoen kaikkea muuta kuin runollisella tavalla. Suvi lähestyi loppuaan: syksy oli tulossa, sateisena ja koleana, pitkine pimeine iltoineen. Ikävystyneenä pakolliseen yksitoikkoisuuteen maalaiselämässä, johon hän ei ollut tottunut, kuljeskeli Vasiltseff yhä ulkosalla ja etsiskeli edes jotakin huvitusta pitkillä kävelyillä. Mutta kuten kaikki ihmiset, jotka eivät ole tottuneet elämään maalla, tapasi hänkin tiellään usein ikävyyksiä ja joutui mielestään suuriin vaaroihinkin.

Siinä oppineessa piirissä, jossa Vasiltseff tähän asti oli oleskellut, olisi kenenkään päähän vähimmin juolahtanut epäillä häntä pelkuriksi; päinvastoin elivät hänen virkaveljensä alituisessa pelossa, että hän mahdottomalla töykeydellään saattaisi heidätkin ahdinkoon. Ja kun hänen professoriuransa sai niin odottamattoman lopun, huokasivat rohkeimmatkin hänen ystävistään: "Toisin ei voinut käydä! Niin levottomalla päällä kuin Vasiltseffilla on, ei ole mitään pysyväistä kaupunkia Venäjällä!"

Stepan Michailovitsch piti itsekin itseään hyvin rohkeana miehenä sielussaan ja sydämessään. Salaisimmissa unelmissaan — semmoisissa, joita ei tunnusteta edes lähimmille ystäville -— asetteli hän mielellään itseään mitä vaarallisimpiin tiloihin, ja useammin kuin kerran oli hän hiljaisessa työhuoneessaan ottanut osaa sotaväen ahdistamien katusulkujen puolustamiseen. Mutta siitä huolimatta ja huolimatta kaikesta tunnustetusta urhoollisuudestaan katseli Vasiltseff suurella kunnioituksella kylän koiria, joista huhu kertoi, että ne edellisenä keväänä olivat repineet rikki erään kiertelevän kerjäläisvaimon; ja kylän sonnienkin kanssa, jotka olivat jo kaksi kertaa ottaneet paimenpojan sarvilleen, vältti Vasiltseff huolellisesti alkamasta mitään tuttavuutta.

Kuitenkin oli hän kerran poistunut kotoaan jotenkin pitkälle. Hän oli poikennut pois suurelta maantieltä ja kulki tapansa mukaan vaipuneena syviin ajatuksiin, kädet selän takana ja pää alaspäin painuneena katselematta ympärilleen. Äkisti, kun hän loi katseensa ylös, huomasi hän olevansa hyvin ikävässä asemassa. Hänen ympärillään oli rämeinen niitty, jossa, jos astui vähänkään harhaan kapealta polulta, vaipui hyllyvään liejuun. Hänen edessään oli jokseenkin leveä joki ja hänen takanaan kuului koko kylän karjalauman astunta ja mylvintä.

"Hohoi, paimenpoika, pidä huolta elikoistasi!" huusi Vasiltseff.

Mutta paimen, muuan viisitoistavuotias poika, heikko sekä ruumiiltaan että järjeltään, kitisi ainoastaan jotakin epäselvää vastaukseksi ja virnisteli tylsämielisesti.

Vasiltseff seisoi epäröiden.

"Hypätkää yli joen! se ei ole syvä!" kuului äkisti vastakkaiselta suunnalta nuorekas, melkein lapsellinen ääni, jossa piili tukahutettua naurua.

Vasiltseff katsoi sinnepäin, josta hyvä neuvo oli tullut, ja huomasi eräällä kummulla joen toisella puolella, noin kahdenkymmenen askeleen päässä itsestään, viisitoistavuotiaan tytön puolittain lapsen ja puolittain neidon, päässään olkihattu haljastuneine nauhoineen ja kulunut karttuunihame yllään, joka oli liian ahdas rinnalta ja liian lyhyt sekä hihoistaan että liepeestään.

Veera, jonka hänenkin ikävä oli ajanut aina tänne saakka, oli jo kauvan aikaa muun tehtävän puutteessa pitänyt silmällä tätä hullunkurista, hoikkaa herraa, joka antoi tuollaisten pikku asioiden säikyttää itseään.

"Kiiruhtakaa hyppäämään!" huusi tyttö vielä kerran, mutta Vasiltseff ei kuitenkaan voinut tehdä päätöstä.

Silloin harppasi Veera kummulta alas, tuhrasi pelkäämättä vanhat kuluneet kenkänsä liejuun ja raahasi esille erään lankun, jonka hän sitten ankaralla ponnistuksella sai heitetyksi puron poikki, niin että loka roiskui korkealle sekä hänen valkoisiin hameisiinsa että naapurin harmaisiin housuihin.

Kun Vasiltseff oli päässyt hyvään turvaan, häpesi hän pelkuruuttaan. Kiitettyään kiireesti ja nolona pelastajatartaan seisoi hän siinä tämän edessä tietämättä, mitä hänen piti sanoa, koettaen pakostakin vähän hymyillä. Hänellä ei ollut ollenkaan halua vetäytyä viipymättä paikalta pois ja jättää itsestään niin epäedullista vaikutelmaa, mutta hän ei suorastaan tietänyt, kuinka hän alottaisi keskustelun tämän pikku villittären kanssa, joka tuijotti häneen tyyneesti uteliaana kuin täysikasvuinen ihminen.

"Mikä kirja teillä tuossa on? Saako katsoa?" löysi hän vihdoinkin jonkun kysymyksen.

Veeralla oli nimittäin kainalossaan rakastetut "Pyhimystarut".

Vasiltseff avasi kirjan umpimähkään ja luki:

"Suuttuneena pyhään Isidoorus marttyyriin käski keisari Diocletianus vanginvartijan viemään hänet kapitoliumiin."

"Semmoisia imettäjän satuja!" huudahti Vasiltseff vasten tahtoaan.

Vorontsoffittaren tummansiniset silmät leimahtivat vihaisina. Veera tempasi äkisti kirjansa pois, teki koko käännöksen kenkänsä koroilla ja poistui hitaasti katsahtamatta taakseen.

Illan kuluessa muisti Vasiltseff vasten lähtöäänkin useammin kuin kerran aamupäivällä tapahtunutta koomillista välikohtausta, ja joka kerta tunsi hän sekä suurta halua nauramaan että vähän harmiakin.

Seuraavana päivänä lähti hän ollenkaan ajattelematta mistä syystä jälleen eilisen nöyryytyksen paikalle. Kummakseen löysi hän Veeran sieltä. Hän seisoi ajatuksiinsa vaipuneena puron rannalla ja näytti odottavan Vasiltseffia.

"Hyvää päivää", sanoi professori ojentaen ystävällisesti tytölle kätensä.

"Ei kai tämä kaikki ole valhetta?" huudahti tämä vastauksen asemesta katsoen häntä suurilla silmillään, jotka nyt olivat säikähtyneet, melkein rukoilevat.

Kun hän edellisenä päivänä oli saanut kuulla tuon masentavan arvostelun lempikirjastaan, oli hän joutunut suuttumuksen valtaan mutta hänen vihansa oli pian vaihtunut toiseen, tuskallisempaan tunteeseen.

"Kaikki sanovat, että naapurimme on viisas ja oppinut mies. Hänellä täytyy olla kaikki selvillä. Mitähän, jos kaikki tämä marttyyreista olisi vain satuja."

Tämä epäilys oli niin kiusallinen, että hänen täytyi saada se mihin hintaan hyvänsä selvitetyksi.

"Puhutteko te tuosta kirjasta?" hymyili Vasiltseff. "No, arvostelkaa itse, neiti! Keisari Diocletianus hallitsi Byzantiumissa, ja Kapitolium oli Roomassa. Kuinka saattoi hän näin ollen käskeä, että vanginvartijan piti viedä pyhä Isidoorus marttyyri sinne?"

"Ah sitäkö te tarkoititte! Tahdotteko sanoa, että ainoastaan se on tässä väärää?"

"Sanotteko: ainoastaan? Minun mielestäni se riittää vallan hyvästi!"

"Mutta onhan toki aivan totta, että marttyyrejä on löytynyt?"

"Tietysti."

"Ja että he polttivat niitä ja pistivät kuoliaaksi ja antoivat petojen niitä raadella?"

"Se on totta."

"Jumalan kiitos!" huudahti Veera huokaisten helpotuksesta.

"Mitä nyt, Jumalan kiitos!"

"Minä tarkoitan, Jumalan kiitos siitä, että joskus on löytynyt sellaisia hyviä ihmisiä kuin pyhimykset ja marttyyrit."

"Marttyyrejä löytyy vieläkin", jatkoi Vasiltseff vakavasti

Veera katsoi häneen pitkään hämmästyneenä. "Niin, Kiinassa", yhtyi hän lopuksi.

Vasiltseff hymyili uudelleen.

"Miksi etsiä niin kaukaa? Niitä löytyy lähempänäkin."

Veera tuijotti yhäti häneen, ja hänen kasvoissaan kuvastui yhä suurempi hämmästys.

"Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan, että myöskin täällä meillä Venäjällä suljetaan ihmisiä vankiloihin, karkoitetaan Siperiaan, välistä myöskin hirtetään? Ja sitten te kysytte, löytyykö marttyyrejä?"

"Niin, mutta meillä karkoitetaan ainoastaan pahoja ihmisiä — rikollisia!"

Nämä sanat olivat tahtomatta päässeet Veeralta, mutta tuskin oli hän ne lausunut, kun vahva punastus levisi hänen kasvoilleen. "Hänhän on myöskin karkotettuja", ajatteli hän.

"Tapahtuu joskus, että he karkoittavat muitakin", sanoi Vasiltseff puoliääneen.

Hetken kulkivat he vaijeten toistensa vierellä. Veera kulki pää alaspäin painuneena ja hypisteli hermostuneesti kaulahuivin kulmia. Omituisimmat ja keskenään mitä ristiriitaisimmat ajatukset suhisivat niin kuin suuri mehiläisparvi hänen päässään. Hän pelkäsi kovasti, ettei sanoisi mitään tyhmää ja ettei ehkä auttamattomasti loukkaisi naapuria, mutta kysymys oli siihen määrin tärkeä ja jännittävä hänelle, että hänen oli mahdotonta noudattaa hienon seurustelutavan vaatimuksia.

"Minkätähden tulitte te karkotetuksi?" sanoi hän äkkiä hätäisesti katsomatta Vasiltseffiin.

Tämä hymyili.

"Tahdotteko hyvin mielellänne tietää sitä?" kysyi hän niinkuin leikillään.

Veera nyökkäsi ainoastaan vastaukseksi, mutta hänen kasvonsa puhuivat hänen puolestansa.

"Ja nykyajan marttyyreistä te kait myöskin haluatte jotakin tietää?"

Veeran silmät saivat vielä suuremman loiston.

"Tahdotteko, että kerron teille siitä? Mutta minä varoitan teitä edeltäkäsin, että minä ehkä tulen puhumaan paljon muustakin."

Veeran koko kasvot säteilivät.

"Sekä Diocletianuksesta että Kapitoliumista tulen minä ehkä puhumaan.
Tahdotteko kuulla."

"Tahdon, tahdon!"

5.

Seuraavana päivänä kävi Vasiltseff kreivi Vorontzoffia tervehtimässä. Tuttavuus kehittyi nopeasti, ja kun Vasiltseff jonkun ajan kuluttua ehdotteli, että hän antaisi Veeralle ilmaiseksi opetusta, niin ehdotus otettiin kiitollisuudella vastaan, sitäkin suuremmalla syyllä kun kreivi, suruttomuudestaan huolimatta, välistä tunsi jonkunlaista omantunnon soimausta ajatellessaan, että Vorontzoffin perheen nuorin tytär kasvoi ja vaurastui näkemättä kaikenlaisista tiedoista yhtään sen enempää vaivaa kuin yksinkertaisin talonpoikaistyttö. Aina siitä päivästä ruveten olivat sisaret varmasti vakuutettuja siitä, että Veeran oli onnistunut saada naapuri pauloihinsa, ja he onnittelivat häntä pilkaten tästä valloituksesta. Pian tuli heille tavaksi kiusotella lakkaamatta sisartaan tälle "ihailijalle".

Alussa tunsi Veera ankaraa suuttumusta tästä pilanteosta, mutta vähitellen rupesi se häntä miellyttämään. Kaikissa tapauksissa oli suuri kunnia omistaa joku, joka huokaili hänen puolestaan, ja hän rupesi tuntemaan itsensä vallan suureksi ja täysikasvaneeksi ja tärkeäksi omissa silmissään. Sisarukset kyselivät häneltä yhä ja alituisesti kaikkea, mitä opettaja oli sanonut ja tehnyt, ja he osasivat selittää jokaisen hänen sanansa sillä tavalla, että Veerallekin selvisi siinä olevan syvemmän tarkoituksen kuin hän oli luullutkaan siinä silmänräpäyksessä, jona opettaja ne lausui. Kun Veera ensikerran näki hänen, oli Vasiltseff hänen mielestään jokseenkin ruma, keski-ikäinen herra, pitkä ja laiha, jolla oli vaaleankellertävä hipiä ja pari harmaansinistä, likinäköistä silmää, jotka näyttivät jonkun verran haljastuneilta silmälasien alituisesta käyttämisestä, ja tuhkan värinen tukka, joka oli niin ohut, että häntä olisi voinut pitää kaljupäänä. Mutta kun hän nyt oli tullut sallimuksesta hänen tunnustetuksi ihailijakseen, niin oli Veerasta vallan tärkeää kaikin tavoin tehdä hänestä sankari, joten hän rupesi pitämään häntä jopa kauniinakin. Joka päivä oli hän tekevinään uuden havainnon hänen ulkomuodossaan. Hänellä oli niin miellyttävä tapa hymyillä, ja pienet, hienot rypyt, jotka muodostuivat hänen silmäinsä ympärille hänen hymyillessään, oikein kaunistivat häntä. Ja sitten oli hän niin hirmuisen oppinut ja etevä persoonallisuus — ja sehän oli luonnollisesti pääasia. Mutta joka päivä sai Vasiltseff hänen ajatuksissaan yhä suuremman tilan. Veera kulki alituisesti odotellen sitä ratkaisevaa silmänräpäystä, jolloin hän avaisi sydämensä, hän saapui lukutunneille sydän oikein jyskyttäen ja istui koko ajan hermostuneessa jännityksessä ahmien himokkaasti hänen jokaista sanaansa.

Eräänä iltana olivat he yksinään huoneessa. Hämärä oli jo tullut, mutta palvelustyttö oli unohtanut tuoda lampun sisään. Vasiltseff oli pannut kirjan kädestään ja istui pitkän aikaa ääneti nojaten päätänsä kättään vasten. Veera istui liikkumatta hänen vieressään. Hän tunsi äkisti olevansa vaikeassa asemassa, hän melkein pelkäsi liikkua. Hän kiinnitti katseensa Vasiltseffin ruskeaan laihaan käteen ja seurasi koneellisesti silmillään erästä paksua sinistä suonta, jota varjostivat muutamat tummat ihokarvat, ja joka tasaisesti kapeni ylöspäin ja ulottui ranteesta keskisormeen saakka.

Esineet kävivät yhä hämärämmiksi ja niiden piirteet epäselviksi. Sitä mukaan kuin Vasiltseffin käsi hämärtyi, ponnisti Veera tietämättään silmiään erottaaksensa sen. Jonkunlainen kummallinen vapistus oli vallannut hänet, ja joka silmänräpäys kävi hänelle hengittäminen vaikeammaksi, sydän kolkutti kuin vasara, ja hänen korvissaan kohisi niinkuin kaukaisen vesiputouksen jyminä. Äkisti heräsi Vasiltseff unelmistaan ja otti Veeran kädet hellästi omiinsa. "Rakas pikku Veera", alkoi hän ikäänkuin tarttuen ajatustensa juoksuun. Nyt oli siis tuo suuri silmänräpäys tullut — se jota Veera oli niin kauvan odottanut. Mutta edellä ollut pitkä äänettömyys, kun hän oli liikahtamatta istunut ja tuijottanut häneen, oli siihen määrään jännittänyt hänen hermonsa, että hänelle oli mahdotonta enempää sietää. Hän oli mielestään tukehtumaisillaan ja hypähti erilleen Vasiltseffista melkein kirkaisten: "Minä tiedän kaikki! Mutta Jumalan tähden, älkää sanoko mitään — tällä kertaa."

Vasiltseff tuijotti häneen mykkänä kummastuksesta. "Veera, lapseni, mikä sinun on?" kysyi hän tuskaisena. Nyt tuli Veera tajuihinsa ja hänelle selvisi äkisti, että hän oli käyttäytynyt hirvittävän tyhmästi. Mutta hän ei tietänyt, mitä hänen piti sanoa kiihkonsa selitykseksi, vaan hän änkytti ainoastaan: "Minä peljästyin — minä ajattelin — minä luulin —"

Vasiltseff katsoi häneen pitkään, ja hänen kasvojensa hämmästynyt, peljästynyt ilme muuttui vähitellen tuskallista epäluuloa ilmaisevaksi. Hän meni hitaasti Veeran luokse, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja katsahti häntä suoraan silmiin. "Veera, nyt minä tahdon, nyt minä vaadin saada tietää, mitä te luulitte!" Hänen vaaleansiniset silmänsä oikein tunkeutuivat Veeran silmiin ja tämän ankaran, tutkivan katseen voimasta tunsi Veera menettävänsä jokaisen jäljen omasta tahdostaan, hän tiesi lausuvansa oman tuomionsa, mutta vaikka hänen elämänsä olisi ollut kysymyksessä, niin hänen täytyi vastata hänelle ja vastata totuus. Ja sitten sai hän esille epätoivoisena kuiskauksena: "Minä luulin, että olitte minuun rakastunut."

Vasiltseff irroitti hänen kätensä tehden vastenmielisyyttä osoittavan liikkeen. "Oh, Veera, että sinäkin olet tuollainen pintapuolinen turhamainen pikku nukke, joka luulet, ettei sinun läheisyydessäsi muka voi muuta ajatella kuin rakkautta ja kurttiisia!" Ja näin sanoen käänsi hän hänelle selkänsä ja astui huoneesta ulos.

Veera jäi seisomaan paikalleen, peräti häpeissään ja masentuneena. Ensimäisen silmänräpäyksen hämminkiä seurasi niin voimakas epätoivon puuska, ettei hän tietänyt, kuinka hänelle oli oleva mahdollista elää tämän jälkeen. Hän tunsi menettäneensä kunniansa ainaiseksi; hän ei voisi enää koskaan katsoa kunniallisia ihmisiä silmiin, ei koskaan sietää sisartensa ja palvelusväen katseita, sillä olihan näillä kaikilla selvillä, mitä hän oli luulotellut itselleen, ja he saisivat nyt kuulla, kuinka häpeällisesti ja epänaisellisesti hän oli käyttäytynyt. Minne piti hänen mennä päästäkseen pois heidän näkyvistään, voidakseen oikein itsensä kätkeä? Ainoa pakopaikka, minkä hän tiesi, oli njanjan pieni pimeä huone, jossa hän niin usein lapsena oli etsinyt suojaa ja lohdutusta kaikissa pienissä huolissaan. Sinne hän nytkin juoksi suuressa sydänsurussaan, ja sinne jäi hän koko illaksi makaamaan njanjan suureen vuoteeseen ja itkemään, kuin olisi hänen sydämensä tahtonut musertua. Ystävällinen muija hyväili ja taputteli häntä kuten ennen vanhaan, kun Veera oli hänen lelliporsaansa, mutta hän ei kysellyt mitään. Ja vähitellen tuli Veera tyynemmäksi; hän antoi houkutella itsensä juomaan kupin teetä, jonka njanja hänelle laittoi, ja sen jälkeen nukkui hän äkisti ja raskaasti kuin pieni lapsi, kyyneleet vielä riippuen silmäripsissä.

Seuraavana aamuna heräsi hän väsyneenä ja raukeana; hänen kaikkia jäseniään kolotti ja hän tunsi itsensä kuin vaikeasta taudista toipuneeksi. Puolustusvaisto opetti hänelle kuitenkin että hän saattoi välttää sisarten pilkan ainoastaan olemalla olevinaan kuin ei mitään tavatonta olisi tapahtunut. Ja sen hän tekikin ja suoritti ensimäisen näytteensä itsensä hillitsemisessä jokseenkin suurella menestyksellä. Mutta Vasiltseffia hän ei tahtonut tavata, ei millään ehdolla — kaikkea muuta vaan ei sitä. Hän pakotti itsensä kirjoittamaan hänelle muutaman rivin, joissa hän pyysi saada lopettaa kaiken enemmän lukemisen hänen kanssaan, ja lähetti viejän toimittamaan kirjeen perille. Ja näin käyskenteli hän useita päiviä ponnistellen näyttääkseen tyyneltä ja huolettomalta, mutta valmiina itkemään millä hetkellä tahansa. Vähitellen, hänen itsensä huomaamattaan, alkoi vaikea haava kuitenkin parantua, eikä asia tuntunut hänestä enää niin vallan auttamattomalta kuin ensimäisessä silmänräpäyksessä. Mutta sitten eräänä kauniina päivänä, noin viikon perästä tuosta onnettomasta tapauksesta, sai Veera kuulla Vasiltseffin askeleet portaissa. Hän säpsähti ja juoksi puutarhaan välttääkseen häntä, mutta Vasiltseff oli nähnyt hänet ja meni perässä. Hän saavuttikin tytön pian. Vasiltseff oli niin tyynen, ystävällisen ja hyväntahtoisen näköinen, kuin ei yhtään mitään erikoista olisi ollut heidän välillään. Ja Veera, hän oli vihannut häntä kaikki nämä päivät, mutta nyt nähdessään hänet jälleen, tunsi hän äkisti itsensä vallan iloiseksi, vaikka häntä samalla kertaa suuresti hävetti.

"Ei Veera, asia ei saa tällä tavalla jatkua", sanoi hän. "Surkea väärinkäsitys on syntynyt meidän välillemme, mutta nyt me puhumme kerta kaikkiaan suumme puhtaaksi asiasta ja sitten olemme hyviä ystäviä edelleenkin. Minä olen neljänkymmenenkolmen vuoden vanha, pikku Veeraseni, noin kolme kertaa niin vanha kuin sinä, ja pahempaa olisi kuin hulluttelu, olisi suorastaan rikollista, jos olisin sinuun rakastunut — mutta sitä en ole, Jumalan kiitos! Mutta minä saan ja tahdon rakastaa sinua nuorena ystävänäni, pienenä tyttärenäni ja minä olen käyttävä kaiken kykyni tehdäkseni sinusta tosiaankin todellisen ihmisen. Katsos, rakas lapseni, ainoa keino naiselle tulla itsenäiseksi olennoksi, joka voi työskennellä yhdessä meidän miesten kanssa, on oppia olemaan ystävyyssuhteissa miesten kanssa, ilman, että siitä silti tulee kiemailua ja lemmenseikkoja. Rakkaus on vakava asia, jonka kanssa ei tule leikkiä. Ja osoittaakseni, kuinka suuren arvon minä annan sinun ystävyydellesi, tahdon kertoa sinulle erään asian, jota en moneen vuoteen ole kenellekään jutellut."

"Yhden ainoan kerran elämässäni olen naista rakastanut. Hän oli paras, jaloin ihminen maan päällä, mutta häntä alettiin epäillä nihilistisistä salahankkeista ja hän raastettiin vankilaan. Ei kuitenkaan voitu todistaa rikosta, josta häntä syytettiin, vaan täytyi hän vapauttaa jälleen. Mutta pitkällisestä oleskelustaan kosteassa, epäterveellisessä vankikomerossa oli hän saanut hirmuisen taudin — jonkunlaisen luumädän kasvoihinsa — ja hän sai vapautensa ainoastaan päästäkseen kuolemaan pitkällisen kuoleman mitä kauheimmissa tuskissa. Minä istuin koko ajan hänen sairasvuoteensa ääressä ja näin hänen tulevan muodottomaksi ja kärsivän niin hirmuisesti, että minunkin, joka rakastin häntä eniten, täytyi toivottaa hänelle kuolemaa ainoana mahdollisena pelastuksena hänen kurjuudestaan. — Katsos, Veera, kun on kokenut jotakin tämmöistä, niin sitä ei unohda vallan helposti, ja maassa, jossa sellaista voi tapahtua, on ihmisellä tuskin oikeutta ajatella itseään ja omaa onneaan."

Mielenliikutus tukahutti hänen äänensä. Veera itki hartaasti, mutta hiljaa. Jonkun hetken kuluttua näytti Vasiltseff hänelle nuoruutensa rakastetun valokuvaa — tummaverisiä, kauniita ja älykkäitä kasvoja. Veera arveli, ettei hän koskaan elämässään ollut nähnyt mitään kauniimpaa. Kunnioittavasti painoi hän huulensa valokuvaan, kuin olisi se ollut jonkun pyhän marttyyrin kuva, ja kyynelet silmissä uudisti hän itsekseen entisen lapsellisen lupauksensa tavoitella marttyyrikruunua. Mutta nyt hän ei enää tahtonut hakea sitä Kiinasta, nyt tiesi hän, että tämä kruunu oli yhteinen kohtalo monelle, monelle hänen omassa isänmaassaan.

Nyt seurasi aika, jota Veera jälestäpäin aina muisteli elämänsä onnellisimpana.

Hän ja Vasiltseff olivat alituisesti yhdessä. He tapasivat toisensa joka päivä, lukivat, tutkistelivat, keskustelivat ja haaveilivat kilpaa kaikkien mahdollisten vapausaatteiden ja pilvilinnojen alalla. Vasiltseff oli ilmeisesti yksi noita uneksivia mielikuvituksen ihmisiä jotka ainoastaan Venäjällä voidaan lukea valtiollisten kiihoittajien joukkoon. Hän lueskeli Veeralle Herzenin teoksia ja Ogareffin runoja. Näiden jälkimäisten joukossa oli erikoisesti yksi, joka teki Veeraan syvän vaikutuksen:

"Suuri mahtava kuningas istuu valtaistuimellaan; hänen elämänsä kuluu humussa ja touhussa, lakkaamattomissa juhlissa ja juomingeissa, pelkässä riemussa ja loistossa. Ei kukaan voi kilpailla vallassa hänen kanssaan; tarvitaan ainoastaan vihastunut katse hänen silmistään sellaisen rohkean masentamiseksi ja tuhoamiseksi, joka uskaltaa nousta häntä vastaan. Tuo suuri, mahtava kuningas ei pelkää ketään maan päällä. Mutta maan alla työskentelevät pienet kääpiöt — näkymättöminä, äänettöminä tekevät he työtä yötä ja päivää herkeämättä, ilman lepoa ja rauhaa. Älä unohda sitä, suuri kuningas, he työskentelevät työskentelemistään, eikä mikään mahti maailmassa voi ehkäistä heidän pyrinnöitään. Jos heistä joku tulee työhön kelpaamattomaksi taikka raivataan tieltä pois, niin täyttää hänen paikkansa heti kymmenen muuta. He kovertavat maan sinun jalkojesi alla, oi suuri kuningas, ja sinä päivänä, jolloin sinä vähimmin sitä aavistat, on sinun kultainen valtaistuimesi syöksyvä perikatoon!"

Tällä tavalla oli kulunut kolme vuotta, ja Veera oli nyt kahdeksantoista vuotias. Hän ei itse enää tietänyt, rakastiko hän Vasiltseffiä vaiko ei — hän ei sitä koskaan ajatellut — hän tiesi ainoastaan, että Vasiltseff täytti kaikki hänen ajatuksensa, ja että hän oli puolestaan tullut tälle välttämättömäksi.

6.

Oltiin huhtikuu lopulla. Lammikkojen jäät olivat särkyneet, ja lumi oli sulanut. Mutta kylmiä ilmoja jatkui vielä kauvan; kaikki kehittyi vielä hitaasti, raskaasti, ikäänkuin vastenmielisesti, askeleen eteenpäin, kaksi taaksepäin. Jokaista pientä kasvia, jokaista ruohonkortta täytyi ikään kuin erityisesti pyydellä ja houkutella, ennenkuin ne saatiin ravistamaan yltään talvilumensa ja pistämään maasta ylös hienon, aran pikkulehtensä ensimäisen kärjen. Mitään todellista kevään edistymistä ei huomattu missään.

Mutta äkkiä eräänä yönä alkoi lempeä haalea sade, ja tästä silmänräpäyksestä lähtien meni kaikki kuin lumouksella. Oli kuin olisi jokin salainen käymisvoima piillyt kätkeytyneenä tuossa hienosti tuoksuvassa kevätsateessa. Kaikki liikahti, kaikkialla syttyi elämisen halu. Jokaiselle tuli kiire päästä esille, siinä tungeksittiin ja sysäiltiin toisiaan, ikään kuin olisi peljätty myöhästymistä, ja jokainen oli lujasti päättänyt pitää kiinni oikeudestaan ja saada osansa olemassa olosta.

Kun Borkin asukkaat seuraavana aamuna heräsivät, eivät he voineet olla huutamatta hämmästyksestä. Yhtenä ainoana yönä oli kaikki muuttunut — ei voinut enää tuntea puutarhaa taikka peltoa taikka metsää. Eilen oli kaikki ollut mustaa ja alastonta, ja nyt oli kaikki peittynyt ohueen, vaalean viheriään kalvoon. Ilmakaan ei ollut sama kuin eilen. Se tuoksui kokonaan toisin ja oli niin helppo hengittää.

Koko luonnon valtasi oikea kevätkuume. Koivut olivat jo pukeutuneet hienoon läpinäkyvään lehtivaatteeseensa, joka oli ohutta ja keveätä kuin harso. Poppelien suunnattomista, paisuvista nupuista putoili tahmeita suomuja, jotka täyttivät ilman vahvasti huumaavalla tuoksulla. Keltainen, hyvänhajuinen siemenjauho leppien ja pähkinäpuiden tertuista leijaili ympäriinsä kaikkialla irtautuneiden valkeiden kukkalehtien keralla tuomista ja kirsimarjapensaista. Kuuset muodostivat pitkiä, vaaleanvihreitä kasvannaisia, suoria kuin kynttilöitä, jotka olivat omituisia väriltään vanhan viimevuotisen havun rinnalla. Ainoastaan tammi seisoi vielä alastomana ja jörönä, kuin ei se ajattelisi kevättä ollenkaan.

Joka päivä tuli uusia vieraita lentäen etelästä. Oli jo viikko siitä kuin kurkien kolmikulma kuvastui taivasta kohden. Tikka koputteli vanhassa ontossa puussa. Pääskyset risteilivät verannan katon alla, etsien vanhoja pesiään ja käyden katkeraa taistelua varpusia vastaan, jotka talven kuluessa olivat anastaneet heidän laillisen omaisuutensa.

Pelloilta nousi kuumia höyryjä, jotka huumasivat ihmisten päitä. Ihminen ikäänkuin tunsi, kuinka tuolla alhaalla maan helmassa tehtiin työtä, eriskummallista salaperäistä työtä. Jokaisella askeleella tapasi siemenaiheen uuteen, nuorekkaaseen elämään joko kasvi- taikka eläinkunnasta. Lammikoissa tapahtui kiivaita lemmentaisteluita ja kosintoja. Jokaisessa pienessä vesilätäkössä vilisi miljaardeja mitä erilaisimpia ja ihmeellisimpiä elämän muotoja, ja kaikki tämä kihisi ja kuhisi, kaikki tämä kilpaili kehittyäkseen, ja kaiken tämän oli vallannut tietoisuus oman minänsä arvosta ja merkityksestä.

* * * * *

Entisessä kouluhuoneessa Borkin maatilalla istui kirjoituspöydän yli nojautuneena, nuori kahdeksantoistavuotias tyttö, pitkä ja kaunis vartaloinen, joka syrjästä katsoen on hieno, ikäänkuin veistetty, ja jolla on syvämietteiset, mustien ripsien varjostamat silmät. Hänen edessään pöydällä on avonainen kirja, osa Dobroljuboffin kirjoituksia, mutta hänen on nähtävästi vaikeata keskittää ajatuksiaan lukemaansa. Hän nostelee alituisesti päätään, nojautuu taaksepäin tuolin selkämystää vasten, sormet leikkivät koneellisesti norsunluisella veitsellä, ja hänen silmissään on jännittynyt, odottava ilme, ikäänkuin hän kuuntelisi, tulisiko joku. Sitä yksitoikkoista, mutta sisällisessä suhteessa onnellista ja monipuolista elämää, jota Veera on viettänyt näinä vuosina, on viimeaikoina häirinnyt joku levottomuus hänen ystävänsä vuoksi. Vasiltseffin suosio oli nimittäin alkanut alentua muiden tilanomistajain silmissä, jotka syyttivät häntä useista sangen vakavista hairahduksista. Ensinnäkin oli hän ilman korvausta antanut talonpojilleen kaiken sen maan, joka hänellä ennen oli ollut, ja siten saanut aikaan ei ainoastaan itselleen tuntuvan vahingon, vaan myöskin antanut hyvin haitallisen esimerkin koko kulmakunnalle. Toisekseen epäilivät he häntä siitä, että hän sekaantui asioihin, jotka eivät häntä koskeneet, antoi pyytämättä neuvoja toisten talonpojille ja teki useamman kerran tyhjäksi kavalan tempun, jonka se taikka tämä tilanomistaja oli suunnitellut jakaessaan maata entisille maaorjilleen.

Vaikka ei voitu syyttää Vasiltseffiä mistään laittomuudesta, olivat kaikki siitä yksimielisiä, ettei hän käyttäytynyt sillä tavalla, kuin hänen asemassaan olevan henkilön olisi pitänyt. Hän näytti tykkänään unohtaneen, että sen, joka on tullut karkoitetuksi valtiollisista syistä maatilalleen, on vastaisuudessa velvollisuus noudattaa kaksinkertaista varovaisuutta. Yksi ja toinen hänen ystävistään koetteli jo antaa hänelle jonkun viittauksen, että kuvernööri rupesi karsain silmin häntä katselemaan, mutta hän ei näyttänyt siitä välittävän mitään.

Mutta vaikka tilanomistajat olivatkin närkästyneet Vasiltseffiin, niin olivat sitävastoin seudun kaikki talonpojat häneen vallan ihastuneet, eivätkä voineet kyllin iloita hänen tulostaan paikkakunnalle. Aluksi olivat he tosin pitäneet häntä tavallisena herrasmiehenä ja pysyneet epäluuloisesti hänestä loitolla. Mutta vähitellen pääsivät he varmuuteen siitä, että hän tarkoitti heidän hyväänsä. He alkoivat yhä enemmän lähestyä häntä ja lopuksi tuli heille tavaksi kääntyä hänen puoleensa kaikissa asioissaan. Niinä vuosina, jotka seurasivat maaorjuuden poistamista, syntyi alituisia riitoja talonpoikien ja tilanomistajien välillä maanjakoa koskevista asioista. Herrasmiehet olivat laillisesti velvoitettuja luovuttamaan osan tiluksistaan entisille alustalaisilleen; mutta tässä ilmestyi lukemattomia väärinkäytöksiä, ja monet rikkaat herrat osasivat kavaluudella taikka lahjuksilla suoriutua asiasta siten, että he todellisuudessa luovuttivat paljoa vähemmän maata, kuin mihin he olivat velvolliset. Niin oli laita varsinkin eräällä tilalla kulmakunnalla, ja oikeudessaan petetyt talonpojat tulivat vähän väliä Vasiltseffin luokse valittamaan hätäänsä. Hän tuki heitä tyytymättömyydessä ja osoitti heille kartalta, kuinka oikeutettuja heidän vaatimuksensa olivat. Tyytymättömyys kasvoi kasvamistaan, kunnes talonpojat päättivät väkisin ottaa, mitä eivät laillista tietä voineet saada entisiltä isänniltään.

Syntyi meteli. Poliisi lähetettiin paikalle, kuvernööri omassa persoonassaan saapui myös tutkimaan asiata itse paikalla ja lähetti virastoille raportin, jossa hän kuvasi tapauksen menon vaaralliseksi ja arveluttavaksi aluksi yleiseen vallankumoukseen, joka ainoastaan hänen pontevuudellaan tällä kertaa oli tullut tukahutetuksi. Luonnollisesti selitettiin Vasiltseff varsinaiseksi alkuunpanijaksi; valtiollisesti hairahtunut henkilö on aina epäiltävä.

Vasiltseff oli nyt ollut matkalla pari viikkoa muutamien talonpoikien asioissa, ja hänen poissaollessaan oli Veera pari kertaa kuullut naapureilta, jotka olivat käyneet tervehdyksillä, hyvin ankaria arvosteluja hänen käytöksestään. Juuri tänä päivänä oli hänen ollut vaikea pöydässä pidättää harmin ja tuskan kyyneleitä kuullessaan niitä syytöksiä, joita Vasiltseffiä vastaan tehtiin. Mutta tänä iltana oli hän, Jumalan kiitos, tuleva kotiin, hän odotti hänen käyntiänsä joka silmänräpäys.

"Korkeintaan puolen tunnin kuluttua on hän varmaan täällä." Veeran valtasi niin suuri ilo, ettei hän voinut istua alallaan. Hän viskaa kirjan kädestään ja menee akkunan luo. Laskeutuvan auringon vinot säteet ympäröivät hänet tulen värisellä loisteella ja pakottavat hänet lakkaamatta räpyttämään silmiään.

"Onpas ulkona kaunista. Ei ole koskaan ollut luullakseni näin kaunis kevät. Ja kylläpäs kaikki kasvaa! Se on oikein ihmetyötä! Kun eilen aamulla katsahdin ulos, näin ainoastaan paljaan vuoren — nyt voi poimia kätensä täyteen vuokkoja ja lumikelloja. Ne ikäänkuin tunkeutuvat valmiina maasta esille. Saduissa kerrotaan nuorukaisesta, joka oli niin tarkkanäköinen, että hän saattoi nähdä ruohon kasvavan. Niin, se ei olekkaan vallan kummallista keväisin — jos minä vaan katsoisin oikein tarkasti, niin luulisin minäkin voivani — Mitä nyt? Käki kukkui metsässä! Ensi kerran tänä vuonna. Oi Jumala, kuinka ihanaa!"

Tällä hetkellä näytti Veeran tavoittelema marttyyrikruunu olevan hyvin kaukana.

Kun Vasiltseff vihdoinkin astui sisään, juoksi Veera häntä vastaan niin lämpimästi, että Vasiltseff menetti tavallisen itsensä hillitsemisen.

Hän tarttui molemmin käsin tytön käsiin, pitää häntä käsivarren pituuden itsestään ja katselee häntä hellästi ihastuneena.

"Kuinka teidän on käynyt, Veera? Minä en ensi katseella tuntenut teitä! Kaksi viikkoa sitten jätin teidät pienenä tyttönä, ja löydän —" Hän ei lopettanut lausettaan, mutta hänen katseensa puhui hänen puolestaan.

Veeran poskille nousi voimakas puna ja hän loi tahtomattaan katseensa alas. Tuntui niin hyvältä olla jälleen yhdessä hänen kanssaan, mutta nämä kaksi viikkoa olivat todellakin saaneet aikaan muutoksen. Hänen kätensä eivät olleet koskaan ennen tuntuneet niin kylmiltä eikä hänen poskensa niin palavilta Vasiltseffin läsnä ollessa. Salatakseen mielenliikutustaan alkoi Veera koneentapaisesti panna kirjoja pöydälle esille.

"Ei, Veera, tänään emme lue. Istukaamme mieluummin tässä!" Hän istahti tuolille avonaisen akkunan viereen ja sytytti paperossin. Veera istahti hänen viereensä; hänen sydämensä tykytti varsin kiivaasti ja nopeasti — hän oli kuin pieni vapiseva lintu. Ulkona oli nyt melkein aivan pimeä. Korkealla heidän päittensä päällä kaareili tummansininen taivas, joka vähitellen vaaleni alas länteen ja jota alhaalla näköpiirissä reunusti valoisa kullan värinen juova. Suossa kurnuttivat sammakot kuorossa. Huoneen nurkista kuului ensimäisten hyttysten yksitoikkoinen, sitkeä surina. Suuri turilas lensi raskaasti akkunan ohi täyttäen ilman kumealla, hyrisevällä bassollaan.

Kaukana pensaissa, jotka eroittivat keittiön puutarhasta, kiilsi jotakin valkeata. Muuan naisolento, jolla oli kaulahuivi päässä, seisahtui silmänräpäykseksi epäröiden ja katsahti varovasti taaksensa, ettei kukaan seuraisi häntä, jonka jälkeen hän nopeasti juoksi pois metsikköä kohden. Minuuttia myöhemmin kuului sieltä hyväilevä miehen ääni ja matala, onnellinen nauru. Etäältä kuului pajuhuilun valittavia säveleitä, joita joku maalainen paimentaiteilija tarjosi.

"Kerro minulle, mikä tuo talonpoikia koskeva historia on. Minulle on puhuttu vallan hirmuisia asioita tänään pöydässä", alkoi Veera äkisti, mutta hänen äänestään kuuluu, että hän pakottaa itsensä puhumaan; niin luonnoton on ääni.

Vasiltseff säpsähtää ikään kuin hänen sanojensa herättämättä. "Vai niin" sanoo hän, "no niin, on vallan luonnollista, että minua nyt tuomitaan ankarasti. Mutta minä en ole pahoillani saadessani näin vähitellen yleisen mielipiteen kääntymään näiden talonpoika raukkojen hyväksi. Minä olen kertova teille tämän kaikki seikkaperäisesti, Veera — mutta sitten. Nyt en minä voi!"

Jälleen alkaa muutamien silmänräpäyksien äänettömyys. Lampusta, joka on kaukana huoneen toisessa päässä ja varjostimella verhottu, lankeaa kapea valojuova Veeraan valaisten ainoastaan vähäisen osan hänen kasvojaan ja jättäen muun varjoon. Jokaisella liikkeellä, jonka hän tekee, näyttää hänen ulkomuotonsa muuttuvan.

Vieläkin muutamien minuuttien äänettömyys, ainoastaan hyttyset surisevat ja paimen yhä puhaltelee huiluunsa.

Raitis illan viileys tunkeutuu huoneeseen ja täyttää sen mehevän vihreyden ja kukkivan tuomen tuoksulla.

"Veera, muistatteko erästä keskusteluamme kolme vuotta sitten? Minä olin silloin aivan varma itsestäni, ettei koskaan mitään sellaista tapahtuisi — mutta nyt — sanokaa minulle, Veera, olenko teidän mielestänne kovin, auttamattoman vanha?"

Viimeiset sanat tulivat esille tuskin kuultavana, vapisevana kuiskauksena. Veera tahtoi vastata jotakin, mutta kieli kieltäytyi palveluksestaan.

Jollakin selittämättömällä tavalla joutui Vasiltseffin käsi Veeran käden päälle. Tämä kosketus saa hengityksen hänen rinnassaan tukkeutumaan, huulet eivät enää löydä mitään sanoja eikä kumpikaan uskalla itseään liikuttaa.

"Stephan Michailovitsch! Veera! Oletteko siellä?" kuuluu Liisan heläjävä ääni ulkona käytävässä.

Vasiltseff hypähtää kiivaasti pystyyn.

"Huomenna, Veera!" kuiskaa hän, astuu matalasta akkunasta ulos puutarhaan ja häviää pimeyteen.

* * * * *

Tuoksuava, aisteja kiihottava kevät yö on tullut salaperäisine lumouksineen, tunnelmarikkaine huumauksineen. Tulet kylässä on sammutettu. Kaikki äänet haipuvat vähitellen. Paimenen huilu on vaijennut jo kauvan sitten; sammakot ovat hiljaa, hyttysetkin ovat nukkuneet. Ainoastaan silloin tällöin kuuluu äkisti jokin kummallinen kahina pensaissa, lammikon vesi leiskahtaa, taikka tuulen nuuska tuo mukanaan kaukaisesta kylästä valittavan ulvonnan joltakin kahlekoiralta, joka kituu yksinäisyydessään tänä ihanana, tunnelmarikkaana yönä.

Veera ei nuku. Hänestä on liian helteistä tässä suuressa, viileässä makuuhuoneessa, joka nyt on yksin hänen hallussaan, erillään sisarista. Hän nousee ylös vuoteeltaan, avaa akkunan ja painaa polttavan poskensa kylmää lasiruutua vasten. Mutta hän ei saa siitä viileyttä; hänen kasvonsa hehkuu kuten ennenkin, ja hän tuntee tuntemistaan samaa ahdistusta sydämessään, yhä värisyttää hänen koko olemustaan sama epäselvä onnellisuuden tunne.

Kuinka hiljaa onkaan kaikki! Viidakko näyttää niin suurelta ja tiheältä; koivut seisovat tuolla niin täyteläinä ja tummina, kuin olisivat ne tunkeutuneet yhteen kuiskaillakseen jostakin onnellisesta salaisuudesta. Yön äänettömyydessä kajahtelee äkisti hiljainen kilinä, — siellä kulkee postimiehistö ohitse isolla maantiellä. Ilma on niin puhdas ja läpikuultava, että kulkusten kilinä kuuluu jo kaukaa, viiden virstan päästä, aluksi heikosti, melkein epäselvästi; silmänräpäykseksi lakkaa se kokonaan — miehistö ajaa luultavasti jonkun kummun taakse, — mutta pian kuuluu se jälleen kirkkaana ja selvänä, yhä lähempänä, yhä iloisempana; on näkevinään miehistön kiitävän eteenpäin täyttä vauhtia; nyt erottaa jo piiskan läimäyksetkin, kyytitalonpojan äänen ja hevoskavioiden poljennan. Sitten etenevät äänet jälleen. Kummallista! Tuntuu kuin ne yhtäkkiä, vallan kokonaan vaikenisivat. Ajajat ovat ehkä seisahtuneet johonkin läheisyyteen.

Niin, onpa todellakin kummallista, kuinka postikulkusten kilinä yön aikaan saattaa liikuttaa jonkun mieltä! Tietäähän, ettei odoteta ketään kaivattua matkustajaa. Luultavasti siellä on ainoastaan rauhantuomari, joka on saapunut kylään, taikka stanovoj, joka aikoo toimittaa jonkin tutkimuksen. Mutta joka tapauksessa, heti kun kuulee tämän keveän, hopeankirkkaan kulkuskilinän suurella maantiellä, alkaa sydän tykyttää nopeammin. Ja ajatus kiitää vastustamattomasti kauvas etäisyyteen, näkymättömiin, vieraisiin maihin.

"Oi Jumala, kuinka elämä on suloinen!" Tahtomattaan, koneellisella liikkeellä panee Veera kätensä yhteen kuin rukoillakseen. Vasiltseff sanoo itseään materialistiksi, ja Veerakin on tutustunut kaikkiin uudempiin oppisuuntiin ja pitää täytenä totena, ettei hänkään enää usko ollenkaan Jumalaan. Mutta siitä huolimatta on hänen sielunsa tällä silmänräpäyksellä täpösten täysi, intohimoista, rajatonta kiitollisuutta sitä kohtaan, joka on hänelle kaiken tämän onnen antanut, ja vanhasta, lapsellisesta, katoamattomasta tavasta kääntyy hän palavassa rukouksessa Jumalan puoleen, jonka olemassaoloa hän ei tunnusta.

"Oi Jumala! Minä tiedän, että maailmassa löytyy paljon surua, paljon vääryyttä ja paljon hätää! Minä tahdon palvella lähimmäisiäni, minä olen valmis antamaan henkeni heidän edestään! Mutta vasta tuonnempana, tuonnempana, oi Jumala! Nyt minä kaipaan sanomattomasti onnea."

Silmänräpäykseksi saa Veera unohdusta levottomassa uinahduksessa. "Huomenna" välähtää kuin kirkas salama hänen tajunnassaan, ja jälleen tuntee hän samaa suloisesti väsyttävää levottomuutta, samaa polttavaa onnellisuuden kuumetta.

Aamun ruskotus syttyy jo taivaalle. Kukko on kiekunut jo toisen kerran; varpuset tiukuttavat toimeliaasti akkunan alapuolella, mutta hän ei vaan voi nukkua, vaan on yhä pitkänään vuoteellaan posket polttavan kuumina ja kädet jääkylminä. Vasta auringon noustua vaipuu hän vihdoin syvään, lyijynraskaaseen uneen.

Hän nukkui hyvin pitkään. Oli myöhään, jo lähellä puolta päivää, kun hänet valtasi uudelleen selittämätön tietoisuus jostakin ihmeellisestä onnesta, joka oli tapahtunut edellisenä iltana.

Veera nauttii loikoillen ja venytellen itseään vuoteellaan.

"Mutta mitä minä ajattelen? Ja minun pienet koululapseni!" juolahtaa hänen mieleensä. Hän hypähtää ylös ja aikoo pukeutua, mutta kelloon katsahtaessaan näkee hän olevan niin myöhäistä, että oppitunti sittenkin on mennyt hukkaan, ja ettei maksa vaivaa kiirehtiä. Hän laskeutuu uudelleen makuulle ja sulkee silmänsä hymyillen hiljaa vastaiselle onnelleen.

Palvelustyttö tulee huoneeseen varovaisin askelin nähdäkseen, nukkuuko neiti vielä.

"Rakas Anisja, miksi et ole ennemmin minua herättänyt?" huutaa Veera iloisesti hänelle.

"Minä olen ollut täällä jo viisi kertaa, neiti; mutta te nukuitte niin makeasti, että synti oli teitä häiritä."

"Miksikä hän näyttää niin kummalliselta tänään?" ajatteli Veera.

"Tiedättekö neiti, täällä on tapahtunut jotain kauheata!" huudahtaa Anisja äkisti tuolla erikoisella liikutetulla ja kuitenkin ikäänkuin tyytyväisellä äänellä, jolla palvelijat aina ilmoittavat tärkeitä uutisia, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä.

"Mitä se on?" huutaa Veera ja hypähtää ylös vuoteeltaan. Hän ei vielä tiedä, mitä asia koskee, mutta hänen sydämensä aavistaa pahaa.

"Poliisi on viime yönä tullut herra Vasiltseffin luokse", ilmoittaa
Anisja.

7.

Kulovalkean tavoin levisi koko talossa tuo hirmuinen uutinen: Yöllä olivat kyytivaunut seisahtuneet Vasiltseffin portin edustalle ja niissä santarmiöversti sekä kaksi alempiarvoista suojelusenkeliä. Översti näytti Vasiltseffille suurta leimattua paperia, joka oli varustettu keisarillisella sinetillä ja sisälsi, että aatelismies Stepan Michailovitsch Vasiltseff oli yleiselle turvallisuudelle sangen vaarallinen henkilö, ja että kuvernööri senvuoksi, hänelle ylempää annetun vallan nojalla, ehdotti sanotulle Vasiltseffille, että hän vaihtaisi nykyisen oleskelupaikkansa kauniiseen vaikkakin hiukan kaukaiseen Vjatkan kaupunkiin. [Vjatka sijaitsee europpalaisessa Venäjässä, mutta itse Siperian rajalla. "Hallinnollista tietä" s.o. ilman tuomiota ja tutkintoa, ei venäläistä aatelismiestä voida karkoittaa Siperiaan, vaan täytyy hänelle osoittaa oleskelupaikka Europan Venäjällä, ja kun semmoisessa tapauksessa tahdotaan oikein päästä jostakusta, niin lähetetään hän Vjatkaan.] Kolme vuorokautta oli hänellä aikaa maallisten asioittensa järjestämiseen, mutta tämän ajan kuluttua oli suojelusenkelien määrä johdattaa hänet parempaan maahan.

Voidaan kuvitella, minkä vaikutuksen tämä tieto teki Vorontzoffin perheessä. Se joka pelästyi enin kaikista, oli kreivi itse. Hän kuului niihin, Venäjällä ei aivan harvinaisiin, ihmisiin, jotka suljettujen ovien takana voivat kopeilla, näytellä vapaamielisiä ja arvostella hallitusta, mutta niin pian kuin saavat nähdä vaaleansinisen santarmiunivormun pistäytyvän esiin näköpiiristä, ryömivät kuoreensa ja tulevat jälleen tsaarin nöyrimmiksi ja uskollisimmiksi alamaisiksi.

Esillä olevassa tilaisuudessa liittyi hänen synnynnäiseen pelkuruuteensa vielä lisäksi hyvin ansaittuja omantunnon soimauksia, — kuinka oli hän voinut sallia sellaista lähentymistä tyttärensä ja vapaa-ajattelijan välillä. Aina tähän silmänräpäykseen saakka ei Veeran isä ollut pienimmälläkään tavalla estänyt luottamusta yhä edelleen kasvamasta nuorimman tyttärensä ja Vasiltseffin välillä. Olihan Veera heidän tuttavuutensa alkaessa ollut ainoastaan lapsi ja käyttänyt esteettömästi ikänsä tuottamaa vapautta. Kun hän sittemmin oli kasvanut ja varttunut nuoreksi tytöksi, pysyi hänen seurustelunsa naapurin kanssa yhtä luonnollisena, yksinkertaisena ja yhtä puutteellisesti valvottuna kuin ennenkin, eikä kukaan perheestä nähnyt siinä mitään säädyttömyyttä. On kuitenkin luultavaa, että jos Vasiltseff olisi ollut asemaa ja omaisuutta puuttuva henkilö, olisi Veeran isä sangen pian päässyt selville siitä, ettei ollut varsin sopivaa nuorelle kahdeksantoista vuotiaalle viettää suurin osa päivästä kahden kesken herran kanssa, joka ei vielä läheskään ollut ennättänyt ukon ikään eikä näyttänyt paljon mitään piittaavan perheen muista jäsenistä. Mutta vaikka joutuneena epäsuosioon ja karkotetuksikin oli Vasiltseff joka tapauksessa aatelismies, tilanomistaja ja jotenkin varakas mies, eikä Veeran isä voinut olla ajattelematta, että hän, loppujen lopuksi, olisi sittenkin hyvä avioehdokas Veeran asemassa olevalle nuorelle tytölle. Maalla tunnetaan perin pohjin naapurien yksityinen elämä, ja niinpä oli siitäkin tultu täyteen varmuuteen, että Vasiltseff oli täydellisesti vapaa; kaikki tiesivät, että hän oli omituinen, että hän eli kuin munkki eikä pitänyt vireillä mitään luvattomia yhteyksiä toisten naisten kanssa. Kaikesta tästä yhteensä oli ollut seurauksena, että Veeran vanhemmat olivat tähän asti jättäneet tyttärelleen täyden vapauden seurustella ystävänsä Vasiltseffin kanssa parhaan tahtonsa mukaan, sanoen, että pahin, mikä saattoi tapahtua, oli naiminen, — ja pahempaankin voidaan joutua. Mutta nyt! Vasiltseff, joka vielä eilen oli ollut kunnioitettu, varakas tilanomistaja, hyvä naimatarjokas, oli tänä päivänä yhdessä käden käänteessä muuttunut kodittomaksi kerjäläiseksi, henkilöksi, jota oli vaarallista tunteakin. Mistään avioliitosta hänen ja Veeran välillä ei luonnollisesti enää voinut olla kysymystäkään, ja tytön maine ja kunnia oli saanut kolauksen ainaiseksi.

Kuten aina ikävyyksiin jouduttuaan kiiruhti kreivi nytkin tukahuttamaan oman syyllisyytensä tunnetta siten, että puski vihansa toisiin.

"Jahah, siinä nyt näet, pikku äiti! Olisi ollut parempi, jos sinä olisit vähemmän hemmotellut hermojasi ja sen sijaan pitänyt parempaa vaaria tyttäristäsi!" nuhteli hän vaimoaan.

Kreivitär tajusi itsekin selvästi, mihin häpeään heidän perheensä tämän tapauksen kautta oli joutunut, ja hän tunsi jo ennakolta esimakua niistä näköjään viattomista kysymyksistä ja valitteluista, joilla kaikki kuvernementin naiset tulisivat häntä piirittämään, kun hänen ensi kerran oli pakko lähteä kaupunkiin.

Koko talon, palvelusväenkin, oli vallannut tuo omituinen, aiheeton kauhu, jonka sininen univormu aina synnyttää Venäjällä. Kaikki odottivat, että onnettomuus milloin tahansa suistuisi heidän päälleen.

"Poliisi, poliisi tulee tänne!" kirkui äkisti palvelustyttö Fenja hyökäten sisään, sillä hän oli kuullut kyytikulkuset isolla maantiellä. Tämän kamalan tiedon kuultuaan joutuivat kaikki kuin suunniltaan peljästyksestä. Kreivitär juoksi makuukamariin ja heittäytyi vuoteelle, muka varmimpaan turvapaikkaan. Kreivi juoksi pitkin harppauksin Veeran huoneeseen ja otti sylinsä täyteen kirjoja ja papereita, sikin sokin, mitä käteen tuli, sekä heitti ne korkeimman omakätisesti takkauuniin, jota onnettomuudeksi juuri lämmitettiin. Kaikki palvelusväki pakeni myös oikealle ja vasemmalle.

Kuitenkin tuli pian näkyviin, että hälytys oli ollut väärä. Siellä oli kulkenut vain joku tullivirkamies ohitse, mutta kauvan viipyi, ennen kuin he voivat toipua kestetystä kauhusta.

Mitä Veeraan tulee, niin oli häntä kohdannut isku niin odottamaton ja musertava, että hän tunsi aluksi ikään kuin halpausta voimatta yhdellä kertaa käsittää onnettomuutensa koko laajuutta. Että he veisivät Vasiltseffin häneltä pois ainaiseksi — tämä ajatus oli niin kauhistavan käsittämätön, ettei hän voinut sitä saada oikein tajuntaansa. Mitä oli hänestä tuleva Vasiltseffin matkustettua pois, sitä ei hän uskaltanut ajatella. Tämä "jälestäpäin" oli hänestä kuin musta, pohjaton kuilu, johon hän ei voinut katsahtaa pyörtymättä. Tällä silmänräpäyksellä oli hänen suurin levottomuutensa, hänen tuskallisin pelkonsa ainoastaan siinä, että Vasiltseff matkustaisi sanomatta hänelle jäähyväisiä. Kunhan hän saisi nähdä hänet vielä kerran, vaikkapa vain tunniksi, minuutiksi — käyköön sitten kuinka hyvänsä! Välistä tuntui hänestä siltäkin, kuin kaikki tulisi hyväksi jälleen, jos hän vain saisi nähdä hänet.

Kaikki hänen ajatuksensa, tunteensa ja halunsa olivat keskittyneet yhteen ainoaan intohimoiseen ikävöimiseen — saada tavata häntä. Mutta eipä ollut helppoa saada yhtymystä aikaan. Vasiltseffia pidettiin luonnollisesti kuin vankia omassa talossaan nämä kolme päivää ankaran valvonnan alaisena. Ja Veera oli samoin herkeämättömän tarkastuksen alaisena; kaikki varoivat, että hän hairahtuisi tekemään jotakin epätoivoista, ja hän pantiin sen vuoksi jonkinlaiseen kotiarestiin. Päivisin eivät äiti ja sisaret eronneet hänestä askeltakaan, ja öisin oli Anisjan määrä pitää häntä silmällä.

Kaksi päivää oli jo kulunut, ja vaikka Veera olisi kuinka ponnistanut aivojaan, ei hänen ollut onnistunut keksiä mitään keinoa hiipiäkseen kotoa pois salaa. Hän ei voinut saada edes mitään tietoja Vasiltseffistä, sillä palvelusväki oli saanut ankaran käskyn, ettei päästäisi sisään kissaakaan naapuritalosta.

Vasiltseffillä oli nyt ainoastaan yksi yö jälellä kotona vietettäväksi; aikaisin seuraavana aamuna piti hänen lähteä matkaan kaukaiseen määräpaikkaansa.

Veeran mieleen ei koskaan juolahtanut mennä isänsä luokse taivuttaakseen häntä rukouksilla ja kyyneleillä muuttamaan päätöksensä ja sallimaan hänen sanoa jäähyväiset vanhalle ystävälleen. Hänen suhteensa vanhempiinsa oli aina ollut kylmä ja muodollinen, eikä koskaan minkään luottamuksen taikka avomielisyyden elähyttämä. Hän tiesi kokemuksesta, että vaikka isä yleensä huolettomasti jättikin lapsilleen jokseenkin suuren vapauden eikä sekaantunut heidän sisäisen elämänsä yksityiskohtiin, niin osoitti hän toisaalta kovuutta ja myöntymättömyyttä, niin usein kuin heidän toiveensa sattuivat suoraan ristiriitaan hänen omiensa kanssa. Silloin ei saatu kyyneleillä eikä rukouksilla mitään aikaan. Hän piti kaikkia heidän muistutuksiaan ja vastalauseitaan pelkkänä lapsellisuutena kiinnittämättä niihin vähintäkään huomiota.

Muutoin, vaikka vanhemmat todella olisivat myöntäneet hänelle luvan päästä viimeiselle tervehdykselle Vasiltseffin luokse, tiesi hän liiankin hyvin, että se oli tapahtuva ainoastaan niin monilla ehdoilla ja edellytyksillä, että kaikki ilo siitä olisi mennyt hukkaan.

Onneksi löytyi talossa muuan vanha palvelijatar, joka aina oli osoittanut Veeralle suurta uskollisuutta, häneen turvautui nyt Veera suuressa hädässään. Hän heittäytyi polvilleen muijaparan eteen huutaen ottavansa hengen itsestään, ellei hän saisi nähdä ystäväänsä Vasiltseffiä, vaikkapa vaan muutamiksi silmänräpäyksiksikin, ennenkun tämä matkusti. Vanha palvelijatar oli todella hänkin sen päättömän kauhistuksen vallassa, joka oli saanut koko talon haltuunsa, ja jonka vuoksi kaikki yhteys Vasiltseffin kanssa näytti hirmuiselta ja uhkaavalta vaaralta, eikä häntä pitkään aikaan liikuttanutkaan nuoren neitinsä rukoukset ja kyyneleet, mutta lopuksi sai hänen hyvä sydämensä voiton. Eihän hän toki voinut sallia rakkaan lapsiraukan virua tuolla tavoin hänen, köyhän, yksinkertaisen palveliattaren jalkain edessä! Hänen mielensä siis heltyi ja hän lupasi, niin pian kuin yö olisi tullut ja kaikki talossa nukkuisivat, lainata hänelle vaatteensa ja avata keittiöportin hänelle.

Oli pimeä yö, kun Veera palvelijattaren vaatteissa hiipi talosta. Viime päivinä oli ilma tullut jälleen kylmemmäksi, ja vaikka auringon säteet paahtoivat kuumina päivillä, niin oli öillä hiukan hallaa. Pienet vesilammikot pitkin tietä olivat ohuen jääkuoren peittämiä, joka ratisi Veeran jalkain alla. Väristys, puoleksi hermostuneisuudesta, puoleksi kylmästä, puistatti hänen olkapäitään kuluneen shaalin alla. Oli ensikertaa hänen elämässään, kun hän oli yksin yöllä ulkona isolla maantiellä. Nyt pimeässä näyttivät kaikki esineet tutussa ympäristössä niin muuttuneilta ja eriskummallisilta, että hänen oli vaikea niitä tuntea, Häntä ei kuitenkaan ahdistanut mikään pelko eikä muukaan mielenliikutus, eipä edes suru Vasiltseffin pikaisen matkan johdosta. Keveä huumaus, joka ei ollut ollenkaan vastenmielinen, kietoi kaikki hänen ajatuksensa kuin sumuun. Hänen jäsenensä tuntuivat niin ihmeen keveiltä ja joustavilta, ja ainoastaan sellainen outo tunne oli hänen tajunnassaan selvänä, että hän oli täydellisesti vapautunut itsestään.

Veera kulki kuin unissaan, ja hän heräsi horroksesta vasta seisoessaan Vasiltseffin portin edustalla. Siellä oli pimeätä ja äänetöntä. Vain yhdessä ainoassa akkunassa näkyi heikko valoviiru alasvedetyn kaihtimen alta. Hän koputti keveästi ja varovaisesti. Ei kukaan vastannut, vaan hänen täytyi kolkuttaa vielä sekä yhden että kaksi kertaa. Kaksi koiraa oli tullut kolkutusta kohden ja haukkui häntä raivoisasti. Vihdoin kuului askeleita; uninen santarmi joka oli pistänyt paljaat jalkansa kenkiin ja heittänyt univormutakkinsa huolimattomasti olkapäilleen, tuli lyhty kädessä paikalle ja avasi hänelle.

"Mitä nyt, kaunis lapseni? Mitä täältä tähän aikaan haetaan?" kysyi hän aivan kummastuneena.

"Minä tahtoisin tavata herraa", vastasi Veera vapisevalla äänellä tuntematta kuitenkaan mitään sanottavaa hämminkiä.

Santarmi, joka nähtävästi piti häntä jonakuna kamarineitinä, rupesi vallan tyyneesti tähystelemään häntä pitäen lyhtynsä niin, että valo sattui suoraan Veeran kasvoihin. Santarmin kasvot kirkastuivat kirkastumistaan.

"Kuulkaapas, kaunokaiseni, täällä näytään oltavan tottuneita kulkemaan pimeässä", sanoi hän leikillisesti. "Mutta tänään on sentään vähän vaikeata herraa tavata, näetkös", lisäsi hän äänellä, joka oli äkkiä tullut ankaraksi.

Kaikista näistä sanoista käsitti Veera ainoastaan sen, ettei häntä tahdottu laskea Vasiltseffin luokse, ja väristen vilusta uuden kauhun tunteen valtaamana oli hänen mielessään vaan se ajatus, että hänen nyt, kun hän jo luuli olevansa tarkoituksensa perillä, olisi pakko palata tyhjin toimin takaisin.

"Jumalan tähden minä vannotan teitä, päästäkää minä hänen luokseen!" huudahti hän niin rukoilevalla ja epätoivoisella äänen painolla, että santarmi, joka luonnostaan oli heikko kaunista sukupuolta kohtaan, salli mielensä heltyä.

"No noh, älä sitä nyt noin pahaksesi pane, simasuuni", vastasi santarmi aivan isällisesti. "Minä koitan katsoa, mitä voisin tehdä auttaakseni sinua — puhun everstille."

Hän päästi tulemaan etehiseen ja meni kysymään neuvoa upseerilta, joka jo oli paneutunut nukkumaan mutta nyt herännyt kolinasta.