KERKKIÄ
Kuvauksia ja pätkiä
Kirj.
SAIMA [Saima Grönstrand]
Helsingissä, G. W. Edlund, 1892.
SISÄLTÖ:
Jouluiloa
Korvessa
Ristolan Miina
Pollen kuolema
Kauppalangot
Kasvia tutkimassa
Työtönnä
Pieni pettymys
Lähtiessä ja palatessa
Yhtä paria huulet
Täperän Heikki
Yksistä puolin
Hukkaan menivät humalat
Suvi-illalla
Junakohtaus
Annu tuulihattu
Pirttilän Elna
Eräs kaupungin lapsi
Pappilan tytöt
Bukefalo
Ystäväni
Erään vanhan tytön elämänkirjasta
JOULUILOA
Konttoristin huoneessa oli taas häkää. Niin tietysti, kukapa joutaisi vähä väliä juoksemaan vanhan konttoristin uunia korjaamassa!
Hän veti auki pellit ja heittäytyi sitten pitkälleen. Hän oli niin väsynyt, niin uupunut ruumis ja sielu, ettei hän tuntenut mitään halua lähteä joululle ylös kauppaneuvoksen luo.
Täytyi saada levätä ensin. Sillä nuo numerot, tuo nuivertaminen pitkäin yksitoikkoisten laskujen ääressä väsytti häntä välistä niin sanomattomasti. Välistä, niinkuin näin tilinpäätösten aikana, juhlien tullessa, jolloin täytyi koettaa arkina korvata se, minkä pyhät veivät…
Joulun aatto… nyt oli taas joulun aatto. Kumma, miten pian vuodet vierivät numeroidenkin ääressä. Kymmenen… viistoista, kakskymmentä ja yksi joulua hän oli jo tämän katon alla viettänyt. Kaksikymmentä samallaista joulu-iltaa, ihan samallaista… Kaksikymmentä… Ensimmäinen oli erillainen!
Hän oli vastikään päässyt puotipojaksi kauppaneuvokselle, eli kauppiashan hän silloin vielä oli. Isävainaan harmaasta sarkapuvusta tehdyissä vaatteissa hän seisoi uunin vieressä ja katsoi, kun kauppiaan lapset tanssivat kuusen ympärillä. Hänellä oli niin ikävä, niin ikävä, niin ikävä kuin ainoastaan lapsella voi olla, jonka isä on nykyään kuollut ja jonka äiti on kaukana ja joka on joutunut yksin vieraaseen paikkaan, jossa kaikki on hänelle vierasta…
Kauppiaan lasten ilo kirveli hänen sydäntään… hän oli niin yksin, ja kun he joskus uteliaina katsoivat häneen päin, olisi hän mielellään karannut ja piiloutunut jonnekin, vaan hän ei tohtinut…
Silloin nuorin tyttö, joka oli hyvin pieni ja joka jo on kuollut, erkani toisista ja tuli hänen luokseen ja otti hänen kädestään kiinni ja veti mukaan. Ja kun hän ei tahtonut mennä, puristi pikku tyttö lujemmin hänen sormeaan ja veti, veti kaikista voimistaan ja katsoi ylös hänen silmiinsä semmoisella suurella viattomalla katseella… ja silloin hän tunsi iloa, joka melkein vivahti itkuun. Joku muisti häntäkin…
Sitten oli kulunut monta vuotta, vaan ei ollut kukaan sen jälkeen ottanut häntä kädestä ja taluttanut iloon ja riemuun… Iloa on monenlaista. Kyllä oli hänkin maistellut ilon mehua, juonut tulista viiniä tullakseen lemmenintoihin ja sitten intoisesti lempinyt… Nämä seinät olivat nähneet paljon! Vaan miksei löytynyt ketään; joka olisi taluttanut hänet pois yksinäisen miehen rumista huveista ja vetänyt viattomaan, lämmittävään jouluiloon? Miksei hänellä ollut ketään…
Oli etsinyt tyttöjen joukosta. Vaan ne heistä, joita hän olisi halunnut, ne eivät uskaltaneet ojentaa sormeansakaan hänelle päin…. köyhä konttoristi, sivistymätön! Ja ne taas, jotka olivat vapaita, iloisia, ystävällisiä konttoristillekin, niitä hän epäili — hän olisi ehken kelvannut hätävaraksi, paremman puutteessa. Ja se yksi laji, joille hän olisi ollut hyvä saalis, jotka liehuivat ja juoksivat jälessä, ne tympäsivät…
Miksei hänellä ollut ketään? Ei ketään, joka olisi nytkin tullut luo ja pienellä kädellään hyväillyt ja kuiskannut hänen nimensä eli sanonut rukoilevasti: isä!
Isä… olihan hänellä kerran ollut joku, joku, joka olisi voinut oppia kuiskaamaan, niin. Hänen lapsensa… ei hänen, vaan Marin lapsi, joka oli ollut viidellätoista markalla kuussa erään mökinmummon luona maalla. Elättinä mökinmummon luona hänen lapsensa…. Sillä hänenkinhän se kuitenkin oli ollut, vaikkei kukaan tietänyt, vaikka kaikki sitä nimittivät Marin lapseksi. Silloin se ei hänen tuntoaan vaivannut, vaan nyt… Miksei sitä ollut enää, että olisi löytynyt olento, jota hän olisi saanut rintaansa puristaa ja sanoa omakseen?… Se oli kuollut ja kuollut kauppiaan pieni tyttö; toinen, johon hänellä nyt olisi ollut oikeutta, ja toinen, joka oli hänelle ojentanut pienen kätensä ja vetänyt mukaan joulu-iloon… Molemmat olivat poissa… eikä löytynyt ketään, joka olisi katsonut rakkaasti suurilla viattomilla silmillä ja kuiskannut lempeitä sanoja…
Ja konttoristi teki jotain, jota hän olisi hävennyt tehdä päivän valossa ja jonkun nähden, — hän itki katkerasti.
Silloin kuului ovelta naputusta ja palvelustyttö pisti päätään sisään.
— Kauppaneuvos jo vartoo!
Konttoristi nousi äkkiä ylös. — Aiai, kauppaneuvos ei saa odottaa!
Hän siisti itsensä ja seisoi kymmenen minuutin kuluttua kauppaneuvoksen salongissa. Silmät olivat hiukan punaset ja kasvot kelmeät, muuten virheetön, ja kauppaneuvoksetar ojensi hänelle sormuksiset sormensa ja toivotti hymyillen runsasta jouluiloa.
Korvessa.
Korpeen, nythän on lakkojen aika! Korpeen, nevan laitaan!
Lähdemme talosta ruispellon ojan vartta ensin. Savikkoisen saran reuna on tallautunut kovaksi kuin pöytä poutailmalla, tähät heiluvat hameiden olkia sipaistessa, rapisevat ja lyövät kasvoille. Sitten on leveä piennar; pitkän kukkivan heinän välistä kiiluu mansikoita, mehiläinen surisee horsman ympärillä ja raunion raosta puikahtaa lintu ihan jalkaimme eitse mustan aidan harjalle ja lirittää ilosesti jälkeemme.
Vähän matkaa viettäviä ahomaita kuljettua alkaa kangas. Pitkiä nuoria puita, alhaalta oksattomia, latvat tuuheat, on sadottain vieri vieressä, niin että metsä näyttää vilisevän. Merkkikirves ei ole niihin vielä kajonnut vaikka näyttävät terveiltä jokikinen puu, ja koko kangas on niin siistittyä kuin ruununpuisto. Aurinko heittää pitkiä juovia runkojen välitse, jotka punertavat valossa; siellä täällä on isot läntit puolukan vartta, muualta on maa kuivien havun-neuliaisten ja käpyjen peitossa. Ilma on kuivaa ja lämmintä ja pihka tuoksuu ja taivas on niin sininen siellä ylhäällä latvojen välissä. Tekisi mieli heittäytyä siihen hongan juurelle ja jäädä ikipäiväksi.
Mutta täti rientää edellä kuivaa kangaspolkua, joka on leveätä ja kivetöntä ja jossa hieno hiekka pölähtää esille neuliaisten alta. Sitä viiltelevät ristiin rastiin syvälle uurtuneet muurahaisten maantiet.
Kangas alkaa loppua, sorjia kuusia kasvaa mäntyjen välissä, ja niiden vaaleammat oksalatvat ovat vielä tuoreet ja pehmeät. Joku leppä rehentelee suurilehtisenä tien varrella, joka alkaa muuttua jalan alla kosteaksi.
Alaspäin vie tummeneva tie. Metsä molemmin puolin sakenee. Kuuset ovat korkeita, oikein jättiläisnäreitä, tuuheat oksat lepäävät alaspäin riipallaan latvasta tyveen, ettei runkoa näy, ja muodostavat alhaalla suuren sateenvarjon, jonka laidat viistävät maata. Tiellä on siellä täällä pitkinpäin puu ropakon kohdalla ja tienvierus mustikanvartta paksunaan. Suuria, vetisiä marjoja saa riipaista kouran täydeltä mättään ohi mennessä ja mätäs jää niitä kuitenkin vielä täyteen.
Kuusissa on jo paljon parroittuneita. Harvassa haroittavilta oksilta riippuu korttelin pituista harmaata haventa ja juuret komottavat koholla kuin nivelet vanhan sormissa. Märkä, vaalea sudensammal alkaa voittaa alaa; kaatuneet lahopuut makaavat pehmeän peiton alla rinnan ja ristissä, päällettäin ja poikittain; sammaltuneen kiven viereen risukkoon on vesonut vattupensas; muutamassa kohden on joku kataja korkeana kuin pieni puu, mutta kohta ei niitä enää näy ainoatakaan.
Vanhat räsäset kuuset ojentelevat vielä pystyssä havenisia oksiaan eli ovat kallellaan mikä millekin suunnalle, kellistyneiden honkien suuret juuret töröttävät kuin vallitukset jo puoleksi maatuneen sankarin edessä, jonka latvapuoli on tykkänään hautautunut mättäiden väliin. Täti on jo hyvän matkaa edellä, kumarassa keltaselle paistavassa muuraimikossa. Me pyrimme perässä. Jalka vajoaa tyyten pehmoseen sammaleeseen äänettömästi, ihan kuulumattomasti, ja joka puolella houkuttelee pyöreillä muuramenlehdillä verhottu mätäs, josta kohoaa monta marja vartta. Mutta ne ovat suppuja vasta eli kantoja. Näin lähellä tietä ovat ohikulkijat riipineet kypsät pois. Joskus niljahtaa jalka kuorettomalle puulle astuessa eli vajoaa syvälle sammaltuneiden kivien ja puunjuurien väliin, jossa kylmä suovesi läpäsee kengän ja sukan. Vaan vähätpä siitä, kun helottaa edessä punanen muurain eli suuri keltanen lakka, jonka suojalehdetkin jo ovat auenneet, ikäänkuin tarjoten; ja me poimimme, poimimme, poimimme.
Ei kuulu sanaakaan, ei linnun ääntä. Sieramiin tuntuu kostea, vähän ummehtunut haju kuin vanhoista kirjoista, vaan ilma on väräjävän kirkasta korpikuusten välissä. Hyttyset vain hiljaa suhisten leijailevat vähän ylempänä päiväpaisteessa ja joku ampiainen äkäsesti surahtaen antaa merkin, ettei tulla kovin lähelle hänen pesäänsä. Tekisi mieli laulaa, mutta mikäpä laulu soveltuisi tuohon sammaltuneesen ympäristöön ja erämaan hiljaisuuteen? Ei muu ääni kuin juuri hyttysten vikinä eli — karhun vihellys.
Mutta me olemme eronneet toisistamme, kulkeneet mikä minnekin, mättäältä mättäälle korven vajottavalla, viileällä sammalmatolla. Täytyy oikaista selkää; ei näy ketään! Olen joutunut nevan laitaan, mistä sen hyllyvä jäinen pohjattomuus vaivaiskoivupenkereen alta leviää laajalle kuin soukka, pitkä järvi synkkien korpien keskellä. Siellä ei näy marjaa eikä viheriää muurainmätästä. Harmahtavan keltanen on se pohja, josta siellä täällä kohoaa pitkä, kuoreton honka, jonka ylimmässä huipussa muutama kuiva oksa muistuttaa, että on siinä kerran eloakin ollut, eli ontto, päästä hiiltynyt puun tynkä kuin poikki rouhaistu pilari. Muuta ei mitään… Kaitasimmalla kohdalla kulkee suon poikki sydänmaalaisten kirkkotie, kaksi pitkää pölkkyä rinnan ja kun ne loppuvat, taas toiset kaksi, ja jossakussa kohti on niiden tueksi kannettu risuja. Se on surullinen koko kuva ja kylmän autio. Ei edes kettu luimi matalana pölkkytietä eikä lennä kurki suolle. Nehän sopisivat väritykseen.
— Huhui!
Ei kuulu ketään… mihin lienevät kaikki joutuneet…
— Huhui!
Melkein säikähdän omaa ääntäni, niin kirkkaasti se helähtää kuultavassa ilmassa leviten nevan yli korven mustaan laitaan ja puiden väliin.
Ja kotvan kuluttua tuovat ilma-aallot takaani metsästä vastauksen, pitkän, soivan: huhu-i!
Ristolan Miina.
Oli ollut koko päivän ankaranlainen itätuuli, joka vaahtopäissä loiskutti ison selän vettä. Arvelivat tuulevan sateeksi, vaan sadetta ei ollut vielä tullut, vaikka jo oli päivä enemmässä kuin puolessa. Harmaat repaleiset pilvet ajelivat toisiaan taivaalla kiitäen kaikki yhteen suuntaan, idästä länteen; niillä ei ollut aikaa ruveta vetistelemään; jos missä kasautui useampia yhteen raskaaksi tummemmaksi laikaksi herutellen muutamia suuria pisaroita maahan, tuli taas äkäsempi tuulenpuuska ja hajotti ne huimaa vauhtia ja kyyditsi kauvas läntiselle taivaanrannalle.
Istuin ikkunassa ja katsoin, miten tuuli pelmuutti kukkapenkkien kuivaa multaa ja komeita daalioita, jotka hädissään näyttivät lehtiensä kiillottomat nureat puolet. Parista oli jo suuri heleä kukka taittunut, toinen makasi suullaan sinisilmien joukossa, joiden hennot varret tuuli oli retuuttanut pitkälleen käytävän hiekalle, toinen keltasen orvokin vieressä, jonka terä katsoi kuin pelokkaat ihmiskasvot multaan lyyhistetyn varren alta.
Ajattelin, että olisikohan siitä apua, jos sitaseisi isommat kukat kovemmin pönkkään, vaan sitten ajattelin taas, ettei siitä ole apua — kun äiti samassa tuli vasu kädessä ja sanoi:
— Meneppä sinä nyt viemään kahvia leikkuumiehille. Miina-rukalle taitaisi tehdä hyvää!
Nousin kallion rinnettä ylös, jossa pienet vaivaiset mäntyhattarat lakasivat latvoillaan jäkäläpeitteistä kiven kuvetta, pääsin raja-aidan yli, laskeusin notkoon, missä lehmät olivat poljeskelleet satoja kymmeniä jälkiä saviseen kevätpuron uomaan ja kiidin loppumatkan aukeata kanerva-ahoa, melkein tuulen kantamana, metsäpellon veräjälle.
Ensimäisellä saralla leikkasivat toiset keskenään jutellen, vaan toisella saralla oli Miina yksin, kyykötti otran takana, ei näkynyt muuta kuin pää. Toiset tulivat heti veräjälle kahvinsa juomaan, Miina tuli yksin jälestäpäin. Ei ollut tuulikaan saanut punan vivahdusta kalpeille poskille, jäsenet olivat ohuet ja häiveröiset, kädet pienet kuin lapsella, mutta kasvot olivat uupuneet, melkein tylsät ja käynti oli käynyt entistäkin vaikeammaksi ja hengitys raskaammaksi. Kun hän astui kellutellen saran reunaa, nykäsivät toiset vaimot toisiaan ja nauroivat salaa.
Me olimme Miinan kanssa jokseenkin yhdenikäiset, hän vähän nuorempi, ja lapsesta pitäin tutut. Toisella oli ollut posliininukki, toisella riepunukki, ja toinen sai vähän useimmin uudet kengät, muuten olimme molemmat huolettomia kuin taivaan linnut. Yhdessä kavettiin korkeimpiin jälttäpuihin, yhdessä pulikoitiin rannalla kivikaloja tappamassa, yhdessä juosta hiipaistiin vatturaunioille keskellä ison naapuritalon ruisvainiota. Vaan sitten muuttivat Ristolaiset kirkolta pois ja minä en sattunut näkemään Miinaa moneen vuoteen, ennenkun toissa talvena, jolloin hän tuli palvelemaan uutta leipuria. Silloin hän kävi usein meillä asialla.
Leipuri oli tullut kaupungista ja päässyt heti kaikenmoisten ansioiden nojalla pitäjän säätyläisten joukkoon. Hänellä oli jommonenkin ääni, — hyvä lisä lauluseuraan; oli näytellyt kerran Helsingissä seuranäytelmässä, jota eräs suomalaisen teaatterin jäsen oli harjoittanut, ja huudettu esille; piti aina kotona "ainetta" ja tuotti sitäpaitse ylioppilaiden kanssa, jotka eivät kotonaan saaneet, yhtiössä ankkurilla ja antoi heidän nielaista sen luonaan. Oh, siinä oli jo yllin kyllin meriittiä! Ja kun hänellä sitäpaitse oli lihavanlainen kukkaro ja lainasi auliisti, — varsinkin ensimältä.
Usein näin kesäiltoina valkolakin yhtäältä, toisenlaisen toisaaltapäin puikkivan leipuriin, vaan vähän ajan päästä he tulivat pois ja lähtivät kävelemään herrastyttöjen kanssa. Silloin tunki leipurin avonaisista ikkunoista harmoonikan säveleet ja usein, kun äidin kanssa kannoimme kaivosta vettä kukille, kuului sieltä iltamyöhään tanssinjytkettä. Ja kun joskus satuin aikaseen heräämään ja riensin ulos aamua katselemaan, sattui myös katse leipurin punaseen taloon kylvöheinäpellon takana. Se kiilsi niin rauhallisena tuoreessa valossa, varjo nurkan takana ja räystään alla oli niin jyrkkä, kartanolla ei liikkunut kissakaan, valkoset puoliuutimet peittivät ikkunaa. Leipuri ja Miina nukkuivat vielä.
Ihmeeksi eivät kylän kielikellot tietäneet sanoa Miinasta ja leipurista mitään, ei edes että Miina olisi toivonutkaan isäntäänsä. Hän ei kummitellut vaatteitaan entistä enemmän eikä puhunut leipurista kylällä sitä eikä tätä; kun utelivat, niin paremmin moitiskeli.
Vaan kesemmällä alkoivat tyynet kasvonsa tylsyä tylsymistään, veri katosi poskilta ja kun kerran hänelle maitoa mitatessa kysyin, muistiko hän vielä, kun meitä oli lapsena kerran yhteisestä synnistä kuritettu, - oli haukuttu ison naapuritalon ylpeätä tyttöä rimppakintuksi eikä huolittu mukaan paukkulautaa hyppäämään, — niin hän nauroi ensin makeasti, vaan sitten vetäytyi ikäänkuin harmaa kaihi kirkkaan teräsen yli ja hän kääntyi äkkiä poispäin.
Ja sitten alkoivat akat juoruella, löytyi niitä, jotka olivat nähneetkin, ja niitä, jotka olivat nähneet vissiä merkkiä pesuja tehdessään ja muuten. Toiset hulluttelivat Miinaa, että oli ollut niin löyhkä ja antanut tuon viekotella itsensä, luuliko Miina niin suuria itsestään, että se hänet nai, ja nauroivat salakähmässä, etteivät ketään niin surkean näköistä vielä ennen olleet nähneet. Toiset houkuttelivat riitelemään eläkettä ja neuvoivat vieraitamiehiä…
Miina ei puhunut vieläkään paljo mitään, ei moitiskellutkaan enää. Leipuri oli laittanut hänet pois, ei ilennyt nähdä silmäinsä edessä, ja hän oli ollut pari viikkoa veljensä luona Ristolassa. Vaan sitten oli veli köryyttänyt hänet kirkkokärryillä takasin leipuriin ja sanonut, että poijittakoon, kun on kerran sellaiseksi saattanut, eli jos laittaa pois, niin Miinan on annettava tämminki, on!
Perjantaina Miina tuotiin, lauvantain yli oli veli kirkolla ja sinä pyhänä ei leipuria näkynyt Valkosissa etumuksissa ja keppi ilmassa heilumassa maantiellä herrasväen seurassa. Vaan maanantaina Miina muutti rannalle mökkiin; oli luvannut leipuri ottaa, kunhan nyt maalauttaa huoneet…
Yhä olivat huoneet maalaamatta, ja syksy oli tullut. Miina kulki ihmisissä töissä ja vaikka hän oli jo hyvin huono, pitivät he häntä kuitenkin armosta. Vaan nyt he häntä vasta oikein hulluttelivat, tämminkiaika oli loppumaisillaan ja Miina ei ollut vielä puhunut lautamiehelle mitään oikeuteen haastattamisesta.
Metsäpellolla ei tuntunut tuuli niin kovasti ja aurinko ampui muutamia säteitä pilven hattaran takaa; toiset sarat ja lehto pellon kupeella olivat kuulakan valoisat. Otran pinta lainehti kymmenissä vivahduksissa. Toisin paikoin se oli kypsyneempää, toisin paikoin, kosteamman saran päässä, vihannan karvaista. Toisin paikoin seisoi tähkä muutaman minuutin ajan pystyssä kullan kiiltävänä, toisissa kohdin näkyi olki melkein tyveä myöten. Ensimäisellä saralla liikkui taas sirppi sukkelasti ja minä kiersin piennarta sille puolelle, missä Miina leikkasi. Tahi ei hän leikannut, hän sitoi. Verettömänä kuin maahan kaatuva ruumis, ohut liina lepattaen tuulessa, kädet kylmästä kontassa hän polvillaan siteli lyhteitä. Kun lähestyin yritti hän nousta, vaan tottapa ei liene jaksanut koska vaipui uudelleen polvilleen kosteaan sänkeen ja jatkoi työtään. Olisin tahtonut sanoa jotain, vaan menin niin sanattomaksi, etten osannut mitään.
— Eiköhän ryökkynälle tule kylmä, kun on leninkisillään lähtenyt, sanoi hän viimein ja katsoi minuun. Silmänsä, suuret haljakat silmänsä, olivat tulleet vielä suuremmiksi ja niiden herkkä tunteellisuus teki sydäntä vihlovan vaikutuksen rauenneissa kasvoissa. Olin joskus käskenyt hänen sinuttelemaan minua kuten ennen lapsenakin. Olisin tahtonut uudistaa saman pyynnön, vaan en voinut, en tiennyt miten sen tekisin, ettei se johdattaisi hänen mieleensä valoisampia aikoja, saattaisi häntä tekemään jotain vertauksia. Värähtelin säälistä, enkä osannut sanoa yksinkertaisinta säälin sanaa…
— Ei minulle tule kylmä.
Hän nousi ylös ja nosteli nikulia kuhilaaksi.
Silloin meni aurinko jälleen piiloon ja sen paikan yli, jossa me kirkkaassa valossa seisoimme, levisi nopeasti ikäänkuin suruharso, hänen ylitsensä, minun ylitseni, ja lehdon ylitse pellon reunassa. Se oli mustan pilven varjo. Ja sitten alkoivat riippakoivujen latvat nuokkua rennommasti ja joka kerran kun ne retkahtivat maahan päin kuului vihanen suhahdus joka tuntui sitten kohoavan ylöspäin ja korkeimmista latvoista yhtyvän tuulen valittavaan requiemiin.
— Kuule Miina…. Miina lähtis nyt pois, kun täällä on niin kovin kylmä.
— Kyllä minä kohta, täytyy nämä ensin…
Tuuli sieppasi hänen liinansa, vaan hän sai nopealla liikkeellä nurkat suuhunsa ja lyyhisty! taas polvilleen nikulia sitomaan.
— Kuule Miina,… huomenna menee tämminkiaika umpeen…. Eiköhän olisi parasta, kun Miinan velikin tahtoo, riidellä siltä eläkettä? sanoin äkkiä.
Hän nosti päätään ja katsoi minuun oudoksuen, ikäänkuin olisi ajatellut: ettäkö sinäkin?
— Niin, lapsen tähden, lisäsin hiljaa.
Hän ei vastannut hetkeen, vaan näin jotain tippuvan kylmästä sinisille käsilleen.
— Sanoihan veli Matti, ettei minulla…. eikä Innalla ole hänestä elämän päivänä turvaa, jos en riitele eläkettä, vaan en minä sittenkään…
Hän painoi päätään alemma ja silmistä tippui runsaammin ja runsaammin olenkorsille ja kontettuneille käsille Ja tuuli pieksi hänen hamettansa ja suhahteli vihasesti puiden latvoissa. Löytyikö hänessä sellainen määrä ylpeyttä?… Tuskin, sitä ei mikään osoittanut… Vai häveliäisyydestäkö hän ei tahtonut käräjille. Halusin tietää…
— Miks'ei?
Sain odottaa hyvän aikaa ennenkun tuli itkun tukahduttama, väräjävä vastin:
— Sureehan sitä hänkin.
Lähdin astelemaan kotiin päin, vaan näin vielä pellon päästä hänen kyyköttävän polvillaan saralla ja tuulen hulmuuttelevan vaaleata huiviaan. Ja kuulin koko matkan korvissani hänen yksinkertaisen, tuulen huokaukseen haihtuvan tunnustuksensa: sureehan hänkin!
Pollen kuolema.
Mies astui tuvan nurkatse lapio olalla ja pani sen tallin seinää vasten pystyyn.
— Nyt se on valmis! huusi hän nuorelle herralle, joka istui kuistin käsipuulla jalkojaan heilutellen. Sitten meni mies talliin, otti naulasta päitset, pani Pollen päähän, joka yksin seisoi autiossa tallissa, ja talutti ulos.
Nuori herra hyppäsi maahan, otti pyssyn takaansa penkiltä ja alkoi astella Pollen ja rengin perässä karjakujaa pitkin. Kaalimaalta, tuvan takaa, yhtyi heihin vielä talon rouva ja tytär.
Helmojaan kantaen astuskeli rouva viimeisenä surumielisesti katsellen Pollea, joka siellä edellä pää riipuksissa jäykkäjalkaisena viimeiset askeleensa otti.
— En minä hirviäkään lähteä perille — sanoi hän hiljaa tyttärelleen, mene sinä jos menet, minä näen kyllä täältäkin.
— En minäkään, se on niin surkeaa, vastasi tytär, jonka kasvoilla äidin alamielisyys kuvastui.
— Noustaan tähän kivelle, mamma.
Vaivalla hän kipusi kivelle ja istahti tytön viereen, joka häntä oli nauraen kädestä vetänyt.
Yhtaikaa he käänsivät molemmat katseensa metsään päin ja tytär tuli taas surulliseksi.
— Katso, tuolla se on aholla, näetkö äiti, mäntyjen välissä. Polle parka, siellä on sinun hautasi… meidän kaunista Pollea ei ole kohta enää.
— Mikäpä kaunis se nyt enää on; kauniina et sinä sitä muistakkaan. Etkä sitäkään tiedä mimmonen se oli kun ostettiin. Karva seisoi pystyssä ja jalat menivät melkein ristiin. Eikä siitä kukaan muu uskonut mitään tulevan kuin minä. Minun houkutuksestani sen pappa osti ja kuinka minä sitä sitten koetin pitää hyvänä… Monta kertaa päivässä minä kävin tallissa katsomassa ja se hyrisi aina kun näki ja vaikka se olisi ollut kuinka kaukana niin tunsi minut ja tuli aina pyytämään leipää.
— Niinhän se minultaki aina tahtoi ihan väkisin…
— Niin, kun oppi aina minulta saamaan. Vaan kerran se minut pahasti säikäytti…. Juuri sinuapa minä olin kantamassa silloin. Se oli tallin luona, enkä minä älynnytkään, kun se kiidätti kohti kuin ammuttu ja minä töin tuskin pääsin rappusille. Miten minä lienenkään niin säikähtänyt…. Mutta sitten minä en koko ajalla uskaltanut mennä pihalle kun Polle oli irti.
— No nyt, katsohan mamma nyt! Eikös asettaneet sitä noiden näreiden taa, etten näe mitään. Sitoivatko ne sen silmät? Nyt se toki väistyi vähän…
Selvästi kuvautui Pollen runko vaaleata ahoa vastaan ja pää kohotettuna se uteliaasti katsoi vastapäätä olevaan tiheään lepikkoon.
— Sieltä ne varmaan ampuu…
Silloin paukahti ja tupsahti savua pienen aukean täydeltä puiden välissä.
— Nyt se on mennyt! Ei, hyvä Jumala, mamma, se seisoo vielä! Näetkö!
Mutta pää on riipuksissa.
Herran ihme, miten se saa kärsiä!… Polle, Polle parka!
Hän seisoi kädet ristissä ja vedet silmissä ja rouvakin oli aivan vaalea.
— Voi, voi sitä poikaa! Eipähän totellutkaan, kun minä käskin hankkimaan varmemman ampumamiehen… Polle, sekö nyt on sinun palkkasi!
Taas pamahti pyssy ja savun selvittyä he näkivät, että Polle ei seisonut enää. Molemmat miehet juoksivat lepikosta sen luo ja tarkastelivat hetken. Sitten tarttui toinen etu- toinen takajalkoihin, vetivät haudan reunalle ja vieräyttivät hautaan. Toinen otti pyssynsä maasta ja lähti poispäin tulemaan, toinen jäi luomaan umpeen kuoppaa.
— Sinne se nyt jäi!
— Niin, siellä se nyt lepää Polle!
Kauppalangot.
Hän istui mehevänä ja tyytyväisenä pöytänsä edessä. Paitahihasillaan istui ja paperossia leuhuutteli katsellen ikkunasta huuruisten koivun latvain muodostamaa hienoa pitsiverkkoa taivaan siintävällä pohjalla. Hän kuuli että joku ajoi pihaan, vaan ei viitsinyt nousta pihanpuolesta ikkunasta katsomaan, arveli että lie joku talonpoika, joka tulee rotakolliaan hakemaan.
— Joutaa tulla, ajatteli, nyt kun olen jo virkakirjeistä ja muista kuitti.
Silloin kajahti ihan ikkunan alla aika hirnunta. Ja hevon hörinään ja huovuntaan yhtyi viihdyttävää puhelua.
— Mitä peijakasta! Eikö niiden konit enää pysy etempänä kuin tuossa ihan minun ikkunani alla likaamassa?… Hän hypähti ylös, vaan ennenkuin ennätti ikkunan luo, kuului askeleen narsketta ja sisään astui roteva mies, pitkävartisissa saappaissa, puoleksi tukinuittaja, puoleksi herra.
— Jassoo… Terve terve!… Pakkanen?
— Niin on. Tullut asetti kylmää löyhkävän turkkinsa naulaan. No, kuuluuko mitä uusia? Hän käveli käsiään hieroen lattialla.
— Ei juuri…..vastasi vallesmanni hiukan hajamielisesti ikkunan luota.
Sillä on peijakkaanmoinen luurakennus tuolla!
— Liisallako? kysyi toinen, joka hänen ohitsensa katseli kun Liisa rinnat hyvin vapaasti rellottaen ohuen karttuuni röijyn alla juosta kapsutteli tupaan.
— Tuota oritta minä tarkotin. Vallesmanni nauroi ihan koukkusissaan ja alkoi sitten avaimiaan housun taskussa helistellen astella hänkin mattoa pitkin.
— Pöystisestä se nyt tulee rikas mies.
— Pöystisestä?… No, tiesihän setä uusia.
— Ota paperossi…. eli paa piippuun, paa! Se…. se Korpijärven tukkipalsta on langennut hänelle jaossa ja taitaa olla pulskia puita, ehkä kymmenen tuhannen edestä.
— Enemmän! Tunnen paikat. Rouvia metsää kaikki ja mainion nätti vetomatka. Ja terveitä honkia että helisevät… Saakuli soittakoon… Hän pudisti päätään. Joko ukko tietää tästä?
— Ei suinkaan. Minä sain yksityisessä kirjeessä tiedon… Mutta kai siitä jonkun viikon perästä tulee virallinen ilmoitus.
Vallesmanni istua rehotti levollisena sohvan kulmassa heittäen tuon tuostakin pikaisen silmäyksen toiseen, jonka kasvoilla kuvastui heränneen ajatuksen, jota ei vielä uskalleta lausua, jännitys. Hän tiesi että sieltä jotakin tulee.
— Setä, sanoi sitten toinen äkkiä pitkän vaitiolon perästä, ollappa pojalla rahoja, — hän istautui vastapäätä vallesmannia ja lyödä läiskäytti muhkeaan reiteensä, — niin nyt sitä tehtäisiin "Geschäftiä."
— Elä, luuletko että hän möisi sen?
— Möisi… myö, myö!… Hän tahtoisi päästä koko roskasta, sanoi vielä toisella viikolla, ja ihan käyvästä hinnasta…
— Tuskinpa niinkään kun kuulee…
— Ei, mutta ennen kun kuulee…
Hän aikoi jatkaa, vaan vallesmannin katse pysähdytti hänet. Nuhteleva se katse ei ollut, olihan vaan pitkä ja tutkiva ja selkeä. Hän alkoi ymmärtää.
— Setä ostaa sen…, jolla on rahaa, sanoi toinen hiljaa.
Vallesmanni nauraa hörähti. — Minä, ruunun virkamies…
— Saakuli soittakoon, se kävisi kuin tanssi! Ajaisi sinne, rahat Pöystis-papan kouraan eli velkakirja, joka on yhtä hyvä kuin raha, siirtokirjaan nimet ja puumerkit ja vot! — kymmenys tuhatta kuin taivaasta…
Vallesmanni oli miettiväisenä katsonut kun toinen innokkaasti puhui ja hänen kasvoilleen oli vähitellen kihonnut puna. Nyt hän löi toista polveen ja sanoi vilkkaasti:
— Sopiihan sinun koettaa! Aja sinne ja jos onnistuu, niin pannaan puoleksi…
— Mutta se Fribergin velka on paha velka. Jos se pyöveli kuulee, että minä tämmöisiin ryhdyn…
— Noo, löytyyhän meillä toki vielä sen verran krediittiä. Ja jos kauppa onnistuu, pannaan voitot tasan. Viisituhatta mieheen, nätti summa… Peukalo päälle veikko, että ajetaan tämä asia kunnialla loppuun. — Hän oli ihan punanen kasvoiltaan ja puristi voimakkaasti toisen kättä.
Mutta tämä oli nyt vuorostaan käynyt epäilevän näköiseksi.
— Vaan kuulkaa setä, eiköhän olisi viisainta ottaa metsäherra liittoon, antaa sille vähän…
— Mitä? Se metsävoro? Sen roiston kanssa minä en tahdo olla missään tekemisissä, sen minä sanon…
— Ei, mutta varovaisuuden vuoksi, ettei ennen aikojaan hölmäseisi…. Jos hän nyt esimerkiksi saa paperit, niin voisihan hän niitä pidättää muutaman päivän.
— Ei, siitä ei tule mitään. Sille jakamaan; ja se mies ei niin vähään tyytyisikään… Pannaan me vain asia toimeen, me kaksi vanhaa ystävää, ja pistetään rahat omaan kukkaroon.
— Mutta parempi pitää pyy pivossa kuin kymmenen oksalla… Se mies voi tehdä meille hiivatin haitan jos on vastassa, vaan yksistä puolin hänen kanssaan on asia varma.
Vallesmanni käveli levottomasti sinne tänne ja pysähtyi viimein ikkunan eteen.
— Vaikka eihän se ole sanottu että hän haluaisikaan, jatkoi toinen.
— Hänkö? — Vallesmanni kumartui huoneesen päin ivallisesti hymyillen. Ole sinä siitä vaiti. Se mies ryhtyy vaikka mihin… Jaa no, jatkoi hän sitten taas matolla kävellen, ehkä olisi varminta antaa hänelle pieni viittaus.
— Parasta se on. Ja jos hän yhden tuhannen eli pari…
— Jaa, mutta ei, ei sittenkään! Minä en kärsi sitä miestä. —
Vallesmanni hipasi nenäliinalla otsaansa, joka kiilsi miltei rasvasena.
Pari tuhatta markkaa! Mitä siitä sitten meille jää?
Vieras oli noussut ylös ja ottanut turkkinsa naulasta. Hän naurahti vähän pilkallisesti.
— Dubbelt opp, ainakin!
Vallesmanni seisoi kädet taskuissa, pää nuukallaan, miettiväisenä.
— No setä, minä ajan siis sinne ja tiedustelen ja jos soveltuu, teen kaupat…
— Aja aja! Mutta ole varovainen, ettet kovin hätäile; ettei Pöystinen huomaa mitään. Se on semmoinen vanha kettu.
— Kyllä minä osaan…. Hyvästi setä!…. Joo joo! Mutta muistakaa se, että jos metsäherra pääsee asian pilaamaan, ei syy ole minun.
Hän lähti ja hyppäsi parilla askeleella portaita alas ja alkoi vikkelästi selvitellä ohjaksia, jotka hevonen oli jotenkin temponut irti ja jalkoihinsa sotkenut.
Silloin ilmestyi vallesmanni rappusille.
— Jos sinä todellakin luulet että olisi parempi puhutella metsäherraa ensin, niin voithan siellä käydä, tai jos ajamme molemmat, eli olkoon… voinhan pistäytyä iltasella.
— Se on hyvä. Jospa hän nyt tuon tuhantensa pari saapikin, niin onhan sitä siinä meillekin jäämään… Morjens, morjens!
Vallesmanni luikki sisälle kylmän kynsistä ja toinen hypähti sujakasti kappirekeensä. Hän ajoi tikapuiden ympäri ja lähti vauhdilla porttia kohden kun kiivas rumputus ikkunaan sai hänet tempasemaan oriin melkein pystyyn.
Vallesmanni töytäsi vielä kerran rapuille.
— Ei ei, ei se sittenkään käy laatuun. Aja sinä vaan suoraan Pöystiseen, heitetään koko metsäkarhu hiiteen, mutta ole varuillasi, ettet laske liikaa sanaa; ole varuillasi…. Kuule, eläpäs aja! Voit tarjota hyvästi, mutta ole varuillasi! Se on semmoinen lurjus se mies… Kymmenen tuhatta markkaa kahteen mieheen on se sentään koko nätti affääri!
Hän nauraa hikratti mielissään ja hykerteli käsiään.
Nyt pääsi kauppalanko vihdoin lähtemään ja hän lähtikin komeasti.
Kasvia tutkimassa.
Kesäpäivän helle paahtoi harmaita pärekattoja ja punasia seiniä ja pihamaata, jossa jo hohti muutamia kellastuneita lämyjä. Pihlajat ja koivut seisoivat lehteä liikauttamatta ja koreat asterit ja ruusut antoivat väsyneinä lehtensä lerpahtaa vartta pitkin. Sinisilmät ja orvokit niiden juurella katselivat viattomilla silmillään kummastellen, etteikö tapahtuisi mitään, joka soisi heille siunaushetkeksikään vilvotusta eli edes katkaseisi ikävän äänettömyyden. Eikö sadepisaraa, eikö tuulen suhahdusta puissa, eikö kukaan tule viheriäisestä kannusta heidän päälleen vettä ruiskuttamaan?…. Ei, taivas on pilvetön, ihan puhdas ja kuulakan sininen, puissa ei kuulu suhahdustakaan, yksin levottoman haavankin lehdet lepäävät kerran, ja viheriä kannu makaa nuukallaan hiekalla portaiden edessä. Ei näy ristin sielua, ei kuulu hengen hievahdusta…
Vaan jopa rapsahtaa eteisen lukko ja portaille hötkähtää tyttö. Punaraitainen hame ja valkonen kirjaeltu kansallisröijy ja pitkä tumma palmikko… Hän katsoo suu hymyssä oikeaan ja vasempaan ja kurkottaa päätään…. Tyhjä on riippumattokin haapojen välissä!… Hän hypähtää maahan ja lähtee juoksemaan, pihan poikki ja sitten ruispellon piennarta metsään päin… Silloin kajahtaa saunan luota hänen jälkeensä: Lyyli, minne sinä taasen hyppäät? Et viittä minuuttia malta alallasi.
— Kasvia tutkimaan, hän huutaa hiukan kärsimättömästi vastaan ja juoksee kahta kiivaammin. Nyt hän kipuaa sukkelasti aidan yli ja jatkaa samaa vauhtia kulkuaan mäen rinnettä alas.
Tultuaan sinne, missä tie lähtee luikertamaan kanervikko ketoa, poikkesi hän metsään ja käytyään muutaman sylen näki kivellä suuren katajapensaan takana pojan, ylioppilas lakki päässä. Hän heittäytyi hengästyneenä samalle kivelle, sammaltaneelle vanhalle paaselle, ja ojenti nauraen nuorukaiselle kätensä.
— Sieltä kotoa on niin vaikea päästä! Sinä et usko, pikku siskot ja kaikki ovat kuin takkiaiset jälessä…
— Jo minä odotinkin — nuorukainen katsoi kelloaan — runsaan puolen tunnin. Mutta, lisäsi hän lämpimästi tyttöä katsellen, parempi myöhään kuin ei koskaan!
Tyttö ei virkkanut mitään; tuo katse pani hänet aina hämille. Se tuntui sydämmeen saakka ja teki rauhattomaksi samalla kuin lamautti hänen vilppaan virkeytensä.
— Mitä sinä katsot? hän sanoi nauraen ja koetti olla väliäpitämätön.
— Sinua!
Tyttö painoi päänsä alas. Hänen kasvoilleen ja kaulalleen nousi heleä puna ja hän tunsi toisen silmät itseensä kiinnitettynä, tunsi ne hellinä, lämmittävinä, ihailevina…. Hän koetti nostaa silmiään ja katsoi hetken noihin helliin, ihaileviin sinisiin silmiin ja kysyi hiljaa:
— Mitä sinä katsot?
— Sinua!
Tyttö katseli taas hetken helmaansa. Hän tunsi lämmön toisen ruumiista ja tunsi hänen silmäinsä yhä katselevan ja tunsi ympärillä vallitsevan värähtelevän kirkkauden, kanervan tuoksun ja hiljaisuuden…
— Mitä sinä katsot?
— Sinua!
Silloin purskahti tyttö nauruun. Tämähän on kovin imelää! hän ajatteli, ja tahtoen pudistaa kaiken imelyyden heistä pois hypähti hän koivun luo, joka kasvoi kiven kolossa koukkusena ja vääränä, ja kiipesi sen polvekkeesen istumaan.
— Aijaj! Kuka on nyt käynyt tästä tuohta repimässä… Katsos!… Eikö sinustakin ole häijyä kun ne noin ovat turmelleet minun vänkkyräraukkani…
— On. Se on hyvin sopimatonta noin raaskata nuoria puita. Ja koivuja vielä… Minusta ovat koivut nuoria neitoja, niin kainoja ja hempeitä ja naisellisia. Niiden hennot oksat ovat kuin juuri poikki taittumaisillaan eikä niitä kuitenkaan voi mikään myrsky taittaa…
— Mitäs männyt ovat? keskeytti tyttö.
— Ne ovat miehiä, käytännöllisiä, jokapäiväisiä…
— Vaan kuuset sitten? Nehän ovat niin kauniita…
— Kuusi muistuttaa minusta aina pappia, se on niin ajatteleva, vakaa.
Ja sehän sopii, se vihkii yhteen männyn ja koivun…
Hänen silmänsä piirtyivät taas tytön kasvoja katselemaan; silmiä ja taas silmiä ja väliin punasia huulia…
Tyttö heilutteli jalkojaan ja nojasi tyynenä koivun runkoon ja salli pojan katseen silmiinsä vajota. Hän oli rauhallisempi nyt kun oli etempänä. Hän tunsi että täällä hän hallitsi, vaan joutui lähellä jonkun oudon, tuntemattoman tenhovoiman alaiseksi.
— Oletko sinä koskaan kuullut Virgiliota? kysyi ylioppilas viimein yhä tuo lämmin, ihaileva katse silmissä ja ääni värähdellen hellyyttä vakavuudessaankin.
— En. Mikä sitte?
— Hänellä on eräs laulu, joka alkaa… ja hän lateli pitkälti latinaa, josta ei tyttö ymmärtänyt mitään; vaan kuitenkaan hän ei voinut kääntää silmiään lausujan kasvoista, jotka kuin lumottuina hohtivat…
— Mitä se on?
— Kuinka sua nimittäisin neito, oi jumalatar! se alkaa, ja se on juuri kuin sinulle tehty. Jos minäkin olisin runoilija, niin kohottaisin sinut Parnassolle…
Tyttö nauroi, mielistyneenä, ja hyppäsi alas. — Mitä minä siellä tekisin? Sano? Hän nipisti toista veitikkamaisesti korvasta. — Ja lisäsi hiljempaa: jos ei sinua siellä olisi…
Ylioppilas kietasi kätensä hänen vyötäisilleen ja puristi hänet rintaansa.
— Saanko suudella sinua?
— Et. Hän nauroi ja puisteli päätään, vaan silmänsä säteilivät ja hän vilkasi pikimältään pojan huuliin pienten vaaleiden viiksien alla. Hänenkin teki mieli…
— Miksen minä koskaan saa sinua suudella? Tyttö nojasi päätään hänen olkaansa ja katseli häntä hymyillen.
— Et, hän kuiskasi, vaan silmänsä olivat niin äärettömän halukkaat.
Ylioppilas painoi päänsä lähelle, aivan lähelle.
— Suutele nyt minua kerran, yhden ainoan kerran, hän rukoili.
— En, en en en, nauroi tyttö, vaan samassa hän kietoi kätensä pojan kaulaan ja suuteli häntä, ensin toiselle poskelle, sitten toiselle ja painoi viimeksi pitkään, hellästi suunsa hänen huulilleen.
Sitten hän riuhtaisi irti ja lähti juoksemaan kuin petoa pakoon mäkitietä ylös.
Ylioppilas seisoi hetken huumautuneena tumma puna kasvoilla. Sitten hän heittäytyi nojosiin kivelle ja katseli mäkitielle niin hohtavan onnellisen näkösenä kuin olisi saanut omakseen kaikki maailman aarteet ja kalleudet. Hän ei kuullut ei nähnyt… hän muisteli.
— Mitä maisteri siinä etsii?
Se oli heidän renki, joka oli tullut tietä alas, suitset olalla, ja katajan takaa uteliaana kurkotti. Hän säikähti ja punastui.
— Ilman tässä vain — tutkin kasvia.
Hän nousi ylös ja lähti astuskelemaan yhä tuo autuas hymyily kasvoilla.
— Mahtaa olla helppo ja hupaisa virka se heinäntutkijan virka, ajatteli renki mielessään.
Työtönnä.
Suupellit olivat selällään ja mustilla hiilillä nuukotti nokallaan pieni kahvipannu. Uunin kylki oli kylmä, siitä ei lähtenyt enää lämmintä, näytti päinvastoin siltä kuin se olisi imenyt itseensä jokikisen lämmön pisaran huoneesta. Niin kolkolta ja täyttymättömän tyhjältä näytti suuri musta uuninsuu.
Sängyssä, tilkkutäkin alla lepäsi huoneen haltija, ompelijatyttö. Hän kytrötti kasvot seinään päin, peite korvia myöten, kädet piilossa; pieni palmikko repotti kuin hiiren häntä tyynyllä.
Mahtoi jo olla yhdeksän tai kymmenen aika. Kylmä aamuvalo lankesi kellahtavan uutimen läpi suojaan, nukkujan takaraivolle ja kirjavalle peitteelle, ja vanhain huonekalujen kuluneille kulmille. Ikkunan alla seisoi ompelukone, punanen villavaatetilkku neulan alla, ruosteelta varjelemassa.
Päivä oli jo hyvällä alulla, kadulta tunki tänne pihan perällekin kumeaa jyrinätä ja kartanolta kuului joskus joku kovempi ääni tahi kolaus. Vaan ompelijatyttö ei välittänyt nousta. Maatessa ei tuntunut niin nälkä ja oli lämpimämpi. Säästyi puita.
Mitäpä hän viitsi nousta kun ei ollut ruokaakaan. Eilen päivällisaikaan oli syönyt viimeiset perunat ja leivänkannikan, eikä ruokapuodin emäntä luvannut antaa enää, kun oli jo velka kasvanut niin suureksi, alulle toistakymmentä. Eikä työkään liioin houkutellut nousemaan…. ei ollut kukaan tuonut työtä viikkoon ja sitä ennenkin oli vain mitä lie ollut vähän repposia, liinavaatteiden korjausta. Ja silläkään rouvarukalla ei ollut edes heti maksaa. Voi voi, mikä se lie tänä talvena oikein tullut?… Ja hän kun vielä, onneton, sattui muuttamaan syksyllä ihan toiseen päähän kaupunkia ja useimmat vanhat työtutut haihtuivat pois. Mitäpä ne viitsisivät näin kauvas, kun on likempänäkin… ja oikein suuria makasiinia. — Mahtaakohan niissä aina piisata työtä?… Minkäpäs tähden ei, rikkaat vievät vain niihin, eivät välitä, mitä se maksaa, eivätkä muista että köyhätkin tarvitseisivat työtä… ja leipää…
Hän huokasi raskaasti ja kääntyi vuoteessa. Väliin olivat mustaluomiset silmät suljetut, väliin jäi hajamielinen katse yhteen kohti tuijottamaan, väliin se kiersi nopeasti pienen kolkon suojan.
— Voi voi, mitenkähän minun sydänalassani tuntuu niin pahalta, oliskohan se siksi kun en saanut koko eilisenä päivänä suolakalaa?…
Vesi tuli hänen suuhunsa ajatellessa suolakalaa ja hän painoi käsivarsillaan sydänalaansa.
Kyllä niillä on niissä makasiineissa hyvät palkat eikä ole aina sitä huolta huomispäivästä kun näin yksinään ommellessa. Ja ovatkin ne aina niin huolettoman näkösiä… Marikin niin iloisena hiipotteli sirkkelissään Esplanaatikatua, valkonen harso silmillä ja kehui lystiään. Mutta ei Marin palkka kuitenkaan semmoseen komeuteen riittäisi, Mari saa siltä rikkaalta Viipurin maisterilta, joka maksaa hyyrinkin… Voi voi, kyllä minulla on kumma luonto!
Hän huokasi jälleen ja veti peitettä alemma, sillä poskiin oli kohonnut veri ja kaula tuntui hikiseltä.
Hyyrikin on maksamatta, koko tämän kuun ja puolet viime kuusta. Eiköhän tulle herra kohta tahtomaan… vaikka eipähän hän sen tarpeessa ole. Voisihan hän käydä siellä ylhäälläkin puhumassa, mutta on se sekin niin ilkeätä kun herra on semmonen aina. — Kelpaisi hänenkin olla, saisi hyyrin tyyten anteeksi ja vielä muutenkin… Voi jos kerrankin saisi oikeat vaatteet. Mutta mikä hänellä lienee, hän on niin kumma välistä; niinkuin silloinkin, kun oli kontrahtia tekemässä… Hän oli ensin niin mielissään ja kuunteli lämpimänä kun herra tutusti jutteli ja laski leikkiään. Ja kun hän sitten koukeroitti nimensä alle ja herra nojasi kevyesti hänen olkapäähänsä, tuntui se varpaan neniinkin saakka. Mutta sitten nojasi herra rennommasti ja pisti sormenpäät hänen takin-nappiensa väliin. Hän katsahti lihavaa valkosta kättä rinnallaan ja sitten syrjästä herran kasvoihin, ja hän näki väkinäisen hymyn paksuilla värittömillä huulilla ja poskilihan värähtelevän…. Minkätähden hänellä on niin kumma luonto? Ei olisi silloin nälkä eikä kylmä… Vaan ehkä ne muutkin tuntevat samallaista inhoa ja häpeää ja vihaa kun heitä rahalla kositaan, mutta luovat silmänsä alas ja antavat ottaa. Ja sitten tottuvat myömään ruumiinsa rahalla… Mistäpä köyhä ompelutyttö miehenkään saa, ja jos saa jonkun juoppo-kisällin, niin ei ole ilo eikä kunnia silloinkaan suuri. Kyllä ei tämmösellä työllä pääse kunnon vaatteisiin, ei ikään, — tämmösellä työllä! — eihän tuota ole työtäkään…
Hänen katseensa pysähtyi nuttuun, joka riippui naulassa oven suussa, ja hän näki ajatuksissaan jokaisen salaisen paikan kun oli siihen ommellut. Eilen viimeksi oli koettanut nahkapuuhkalla rikkinäisiä napinkoloja peittää. Milloinkahan tuostakin pääsisi!
Silloin kuului porstuasta askelia ja joku lähestyi hänen oveaan. Nyt naputettiin hiljaa, hitaasti, ikäänkuin koetteeksi.
Hän oli hypähtänyt istumaan ja nostanut jo toisen paljaan jalkansa lattiaan.
Onkohan se työtä? Jumalan kiitos, ettei hän vienyt ompelukonettaan panttilaitokseen!
Silloin kuului toinen koputus, verkalleen, vaan kovasti niinkuin miehen rystysistä.
Mitä, jos se on herra! Hän päästää! Mutta ei…. taivaan nimessä, sänky levällään ja hän näin alastonna. Jos se nyt pääsee, niin hänet perii hukka… Mutta kuitenkin! Jos se on herra, ja hyyri on maksamatta, se hyyri se hyyri…
Hänen päätään vieppasi yhtäkkiä ja hän istui sängyn laidalle. Taikka jos se on poliisi? Jos herra on lähettänyt poliisin käskemään pois…
Hän pani kylmät kätensä ristiin ja kuunteli.
— Saakeli!
Se oli herra, herra oli, hän noin pehmosesti puhuu, ja nyt meni!…
Mikä hänen eteensä tulee siitä hyyristä, voi mikä hänen eteensä tulee?
Hän istui hetken aikaa, kosteat kädet ristissä helmassa, toivottoman ja neuvottoman näkösenä. Sitten hän alkoi pukeutua, verkalleen ja hajamielisesti. Ei tuntunut enää niin kovasti nälkä eikä kylmäkään, mutta päätä kivisti kauheasti. Hän suki ohuet hiuksensa päälaelle ja asetti pienen hatun kohdalleen ja veti sitten sen vanhan, useasti muodistetun nutun päälleen.
Nyt hän lähtee ja käy jokaisen luona, joka hänelle on joskuskaan työtä antanut, ja pyytää jotain, vaikka mitä, tekemistä. Vaikka liinaompelua eli vaikka parsimista… Ja jos ei kellään ole eikä kukaan tahdo antaa, niin silloin — Jumala häntä auttakoon!
Pieni pettymys.
Ylioppilaan piti matkustaa pois ja oli sentähden pyytänyt jatkolaista viimeisen kerran kanssaan kävelemään. Nyt he astelivat verkalleen Kaisaniemen syrjäisempiä syksyisiä käytäviä. Olivat jo astelleet kauvan ja yhä vain heillä oli puhelemista.
Pää eteenpäin taivutettuna, hiukan kallellaan, ja kriitillinen pieni ryppy kulmien välissä kuunteli jatkolainen. Tuossa asennossa ja koko olennossa oli jotain tyystin tarkkaavaista ja punnitsevaa ja hänen sanansa sattuivat aina niin kuin olisi hän hyvinkin arvostellut toisen lauseita ja niissä löytänyt vastustettavaakin. Se vaan niin sattui. Sisällisesti oli tyttö ihastusta ja kunnioitusta kukkurillaan.
— Hän on teoloogi — oli tyttö parhaalle, ystävälleen jatkolla kertonut, mutta hän ei ole ensinkään tuollainen yksipuolinen jörri kun ne tavallisesti ovat, vaan hän lukee ja tutkii kaikkia ja hänellä on omat varmat mielipiteensä joka asiasta ja ne hän on itse itselleen luonut eikä muilta lainannut. Ja sitten hän on aivan erilainen kuin ne muut niine rakastumisineen, hän ei koskaan puhele joutavaa; hän on aivan erikoinen, niin kuohuva ja kumminkin niin syvä!
Verrattomalla katseella hän oli tätä ystävälleen kuvaillut, onnellisena siitä että hänellä oli tällainen ystävä, jonka kanssa sai aivan vapaasti seurustella kuin toverin ikään, vaan jonka seura samalla oli opettavaista. Äärettömästi oli hänen näköpiirinsä viimeaikoina laajennut…
Ja siinä hän nyt taas kulki imien jokaisen sanan, jonka ylioppilas lausui, varmalla tavallaan selitellessään ja vastustellessaan Tolstoin "liioitteluja". Hän innostui, oli kaunopuheinen, heitti päätään ylimielisesti joskus ja viittasi kädellään.
Sitten hän vielä puhui paljon muuta, ohimennen kosketti melkein kaikkiin niihin kysymyksiin, joista he olivat lukukauden kuluessa jutelleet. Tämä oli ikäänkuin yleis-silmäys, ikäänkuin hänen ohjelmansa, jonka hän nyt viimeisen kerran kävellessä jätti ystävälleen muistoksi. Ja sitte hän viho viimeiseksi, kun jo lähestyivät tytön porttia, kertoi että hän oli valinnut itselleen mielilauseen.
— Oletteko?! Saanko minä…. ei, kuinkas? minä… ehkä te sentään näytätte minulle!
— Kyllä. Teitä varten minä sen juuri valikoinkin. En kenellekään ole sitä näyttänyt enkä tulekkaan sitä koskaan muille antamaan.
— Se varmaankin… on… hyvin syvä! sanoi tyttö hämillään ja mielissään, kun hän on ainoa, joka saa heittää syvimmän silmäyksen hänen aatemaailmaansa, jolle hän uskoo tuon salaisuutensa.
— Kyllä se sisältää paljon, sanoi ylioppilas ja heitti häneen kummallisen käsittämättömän katseen.
Sitten he erosivat ja ylioppilas pisti hänen käteensä paperin. Ja hän riensi portaita ylös ja meni heti suoraan kamariinsa yksinäisyydessä miettiäkseen ja nauttiakseen niitä sanoja, jotka juurikuin olivat hänen syvän henkensä avain. Hän istui keinutuoliin ja ponnahutti sen kapealla kengänkärellään taapäin, että raakasi melkein pitkällään siinä, ja avasi miettiväisenä paperin… Ja hienon hieno ivallinen väre väikkelehti hänen suunsa sopessa, vaan häipyi pian punaan, joka kohosi kauluksen alta kasvoille.
Kolme sanaa vain, hienosti, kauniisti piirretyt:
Minä rakastan sinua!
Lähtiessä ja palatessa.
Kun nyt on jo monta viikkoa tuota yhtä ja samaa asiata jauhanut!
Lähtisit jo!
Tolkki istui pyhäpukimissaan miettiväisenä pöydän päässä, eikä virkkanut mitään.
— Vähätpä meistä, vaimostasi ja lapsestasi! -jatkoi vaimo, — lähde sinä vain maailmata kiertämään. Ainahan siellä hupaisampi lie kuin täällä pohjukassa.
— Vaan enhän täälläkään tuulella ja päivänpaisteella elä. Syksyllä ne kyllä kaikki lupaavat uutisessa maksaa, mutta kukapa syksyyn joutaa odottamaan. Ainoa, joka maksaisi palkan rahassa, on apteekkari, vaan senkin satuin suututtamaan. Ei, pois sitä pitää!
Tolkki nousi ylös ja astui takan luo piippuaan kopistelemaan. — Ja saatanhan minä sieltäkin laittaa teille rahoja, ja laitankinhan minä.
Vaimo ei ollut kuulevinaankaan, ei ainakaan leppyäkseen. Hän kiehutti kahvipannua hiiloksessa ja näki, että hän oli tavattomasti tulistunut.
— Eikähän tuota ikävänkään luulisi sinua kovin rasittavan, kun työtä vain piisaa. Ja miksipäs ei sitä sulla ole, kudo kangasta ja vaikkapa menet talosiin heinäntekoon ja semmosiin…. Vaikka kyllähän se ikävä on paha tauti, lisäsi Tolkki, kun näki, että vedet herahtivat vaimonsa silmiin.
— Ikävä! Luuletko sinä, että minä sitä pelkään.
Ja katse, jonka hän heitti Tolkkiin, sanoi: tuota mokomaakin!
Mutta ikävää hän todenteolla pelkäsikin. Kun ei ollut vielä ollut viikkoakaan Tolkista erillään sittenkun yhteen menivät, kuuteen vuoteen. Kelle hän nyt ruuan keittää, kelle tilan laittaa, ketä hän joka ilta odottaa työstä kotiin, kuka häntä aamusella kylkeen nykäsee, että nousta einekahvia keittämään? Ja Tolkista se näytti olevan noin helppoa; sillä oli tuommonen into päästä pois hänen luotaan…
— Annappa kun minäkin ruovin! — Se oli Tolkki, joka yritti ruopasemaan hänen käsivarttaan, jota hehkusta alkoi kirveloida.
— Pois siitä sorkkinesi! huudahti vaimo kiivaasti. — Onhan siellä kaupungissa parempia kuin minä…
Tolkki katsoi häneen hetken kulmien alta, teki äkkipyöräyksen, niin että pieksun pohja suhahti siltaan, sieppasi laukun naulasta ja lähti sillä voimalla, jotta ovet jälkeen paukkuivat.
* * * * *
Kesä oli sentään kulunut, vaikka pitkät olivat monesti päivät. Kerran alkukesästä oli Tolkki kirjoittanut ja lähettänyt rahaa, vaan nyt ei ollut pariin kuukauteen kuulunut mitään. Vaikeata oli tuo tietämättömyys ja vielä vaikeampaa tytön ikävöiminen… "Äiti, kukahan siellä isälle kahvia keittää?" kuului aamusella ja iltasella, venytysten ja haukotusten lomassa: "voi voi, kun se isä jo tulisi!"
Mutta sitten eräänä iltana ilmestyikin Tolkki tupaan.
— Isä, isä! tyttö riemuitteli, hyppi ja huusi, mutta maahan katsoen antoi vaimo kätensä.
— Kas kuin hennoit tulla!
Tolkki istui tyttö polvella penkillä ja alkoi kertoa Helsingistä, niistä komeista rakennuksista ja höyryistä ja kirkoista ja kun siellä katuja kulkee semmosia kummia vaunuja, "onnenpussiksi" ne niitä sanovat, joiden edessä on neljä hevosta, ja sitte siellä on keskellä yhtä kaunista toria semmonen vaskesta valettu mies, jolle ne kuuluvat käyvän laulamassa, ja voi sitä kaikkea mitä siellä näkee…
Vaimo kuunteli ääneti, tehden mielessään vertailuja. Noin se oli saanut nähdä, mutta mitäs hän? Oli vaan jätetty kuin kalamiehen koira rannalle. Oli saanut koko kesän kitua siinä pelossa, että sillä on siellä paha olla ja ehken ikävissään juo… Ja ehkä lieneekin juonut!… Ja noin se nyt tuossa latelee mielissään, eikä edes kysy millä täällä on eletty.
— Entäs sitä soittoa kun siellä kuuli. Muistatko sinä, kun Laukaan soittokunta oli täällä? Semmoista se on ja vieläkin parempaa… Kun minunkin vanhan miehen sydäntä oikein hipasi… ja se naisväki…
— Oisit sitten pysynyt siellä… Mitä tulitkaan tänne erämaahan.
Alkasit vaan laputtaa taivaasesi takasin.
— Ka, eiköhän nyt taas tee mieli tappelemaan, niinkuin silloinkin kun isä lähti, — sanoi pikku tyttö viattomasti isänsä kaulassa kiikkuen.
Ja se sattui niin Tolkkiin että itku pääsi. Hiljaa valuivat vedet poskia pitkin, valuivat valumistaan, vaikka hän kyllä olisi tahtonut ne pysäyttää. Vaan kun ei jaksanut hillitä mieltään, laski hän tytön lattialle ja lähti ulos.
— Äiti, näitkö kun isä itki?
Suuret silmät olivat pelkoa, hämmästystä, uteliaisuutta ja sääliä täynnä. Kun isä itki!
— Pysy täällä! Puhalla valkeata uuniin…. Vaimo lähti etsimään miestään. Hän etsi aitasta ja penkiltä maantien puolelta tupaa, vilkasi latoon ja kävi kaivolla ja haki mäenrinteestä, missä Tolkki usein ennen oli ollut pitkällään päiväpaisteessa. Viimein hän hänet löysi kivellä istumassa aitan takana.
— Tolkki, sovitaan pois! hän sanoi reippaasti kyllä, vaan kun Tolkki kääntyi päin, niin hän purskahti itkuun.
Yhtä paria huulet.
Leipämyymälä oli juuri avattu ja eräs naismyyjistä hääri tiskin takana, poistaen hyllyiltä eilisiä muruja ja asetellen tuoreita leivoksia sijaan.
Hän oli sievänlainen tyttö, lyhyt ja täyteläinen, otsa leveä ja valkonen ja sen ympärillä kihartava hiusseppele; vaan hiukan turhamainen myös. Olisikos hänellä muuten ollut sellaiset nauhat päälaella, niin avonainen leninginkaulustin ja siinä pyöreällä kaulalla samettinauha. Ja joka kerran kun hän meni suuren seinäpeilin ohi, vilkasi hän siihen ja nosti leukaansa, ja sitä ei usko kukaan, miten tyytyväiseltä hän näytti.
Sitten tuli ensimmäinen ostaja, pieni pojan napero, ja kysyi ihmeeksi niin aikaseen aamulla punssitorttuja.
— Ovatko punssitortut valmiit? huusi tyttö komentavasti ovelta, ja seuraavasta huoneesta kuului kysymys vierähtävän vielä toiseen huoneesen, josta heti tuli pitkillä askelilla kisälli, kantaen peltiä päälaellaan.
Hän oli valkosiin puettu kiireestä kantapäähän koko mies, niinkuin leipurit ovat, valkonen kuin vehnäjauhosäkki, ja asetettuaan pellin tiskille hän kumarsi kohteliaasti tytölle ja katseli ihastuneesti uskollisilla silmillään.
Hän oli toinen tytön ihailijoista ja hänen nimensä oli Vuoltio.
Tekonimi luultavasti!
Poika sai pyytämänsä ja meni pois.
— Miksei neiti tullut illalla leipuriammattiyhdistyksen huvimatkalle?
— No en viitsinyt, vastasi tyttö olkansa yli, asettaen vastatuotuja leivoksia lasivadille. — Olikos hauskaa?
— Ei ensinkään, vakuutti Vuoltio. En käsitä miten meidän ammattiyhdistyksen huvit ovat muodostuneet niin ikäviksi. (Hän kuului erääsen puhujaklubbiin). Illalla varsinkin oli kuivaa.
Mutta se oli valetta. Illalla oli ollut hyvin hauskaa ja Vuoltio oli tanssinut aika lailla, vaikka nyt koetti tyttöä mielistyttääkseen sanoa, että oli ollut ikävä.
— Oliko Ström siellä?
Tyttö tiesi varmaan, ettei Ström ollut; ilman vaan kysyi aikojaan.
— En minä häntä nähnyt, vastasi kisälli huolimattomasti. — Vaan jos olisi hyvinkin ollut siellä juomapuolella.
— Hyi teitä!
Hän kääntyi äkkiä mennäkseen, vaan kun tyttö samassa hyppäsi ikkunan luo ja kurkisti halukkaasti jonkun jälkeen, seisahtui hän ja katseli tutkivasti tytön punastuvia kasvoja.
— Mitä te aina minulta sitä Strömiä kyselette ja — kyllä minä näin että se oli hän, joka meni ohi — kurkistelette hänen jälkeensä. Ei teillä kumminkaan ole yhtä paria huulet!
Hän teki kokokäännöksen ja marssi pois äkämystyneen näköisenä.
Tyttö jäi seisomaan paikalleen pää oveen päin käännettynä. Hän ei ymmärtänyt tuota miestä — eikä tuota sanaa. Yhtä paria huulet! Sepä vasta sana. Hän purskahti nauramaan ja nauroi niin, että punasena leimusi, kädet ja pää tiskiin painettuna. Ei hän elämän päivinä ollut sellaista kuullut. Yhtä paria huulet…
Ja hän nauroi niin armottomasti koko päivän ihan mitättömille asioille ja oli hyvällä tuulella. Mutta väliin hän yhtäkkiä jäi miettimään ja katsomaan leipiin, joita ostajille jakoi, eikä ollut oikein hyvillään: silloin kun muisti, ettei heillä kuulema ollutkaan yhtä paria huulet… Ehkei! Olikohan siinä perää? Ja hän mietti sitä asiata niin paljon ja tutustautui siihen niin, että hänestä lopulta oli kaikista luonnollisinta joku koe siihen suuntaan. Jos Ström yrittäisi, niin ei hän ainakaan vastustaisi, ei, sillä silloinhan hän saisi tietää, olivatko Strömin huulet luotu hänen huuliaan varten ja hänen huulensa Strömin huulille pariksi. Ja sen jälkeen hän sitten eläisi rauhallisesti toivossa, tahi unohtaisi pois — — —
Ja sitten hän monena päivänä koetti vähän niinkuin pakkautua Strömin läheisyyteen, mutta ei sitä kukaan huomannut, jos ei ehkä Vuoltio kateen silmällään. Vaan hänkin siinä aina pysytteli tienoilla ja oppipojat ja muut, etteivät edes päässeet sopivaan keskusteluunkaan. Viimein tuli päivä, jolloin eräälle vanhalle hovineuvokselle käytiin tilaamassa "Göthen leipiä" — jolla niitä aina piti olla nakerrettavana -ja tyttö hyppäsi kuin lintu, mielessään vanhaa hovineuvosta siunaten, sokerileivoshuoneesen tilausta ilmoittamaan, sillä nyt oli hän siellä yksin.
Ström seisoi kiehuvata sokerikattilaa hämmentämässä valkoset hihat ylöskäärittyinä ja valkonen lakki kallellaan korvallisella. Tyttö ei lähtenytkään heti pois, vaan pysähtyi katselemaan hänen suonisia vankkoja käsivarsiaan, joissa oli niin pitkät mustat ihokarvat.
— Mitä te tässä yhtenä aamuna niin Vuoltion kanssa juttelitte alhaalla butiikissa? kysyi Ström ärsyttävästi.
— Milloin?
Tyttö ei ollut muistavinaan.
— Viikon alusta. Se oli maanantaina, huvimatkan jälkeen. Mitä te sanoitte hänelle kun hän tuli niin äkäsenä minua vastaan, ettei tervehtinytkään.
— Mitäpä minä olisin hänelle sanonut!
— Taitaa olla mustankipeä, jatkoi Ström ja katsoi niin häpeämättömän rohkeasti tytön silmiin, että tämä punastui ja kiekahti kantapäällään ympäri, vaan pysähtyi taas Strömin käsivarsia katselemaan.
— Ei ollenkaan, sanoi tyttö kärkkäästi, vaan hän arveli jotain teistä.
— Noh?
— Että te lienette ollut siellä juomapuolella.
Strömin partaiset kasvot venyivät huomattavasti ja hän kysyi äkkiä: