Ristijärven muistoja ja kuvauksia

RISTIJÄRVEN MUISTOJA JA KUVAUKSIA

Kirj.

Salomo Pulkkinen

Helsingissä, Suomalaisen Kansan kirjapaino, 1912.

SISÄLLYS:

Alkusana.
Maisemia.
Lappalaiset.
Vainon ajoilta.
Salaperäistä.
Engelsmanni kesä.
Kun kirkkoa ruvettiin rakentamaan.
Kirkko ja seurakunta.
Virkamiehet.
Rovasti F.F. Lönnrot.
Pieniä juttuja rovasti Lönnrotin ajoilta.
Herännäisyyttä.
Jätkäin koulu.
Kunnanmiehiä.
Kylänvanhimmat.
Kauppamiehet.
Sotaopissa.
Mestareita.
Hautahamarit.
Maahenkisiä miehiä.
Perttulin kirkolle.
Entiset elintavat.
Naimisiin meno.
Vanhan virsikirjan käyttämistä.
Ilmojen ennustaja.
Taikuutta.
Kivilintan heittäjät.
Heikki Norppanen.
Rikollisuutta.
Köyhäin hoito.
Nälkävuodet.
Kansakoulu.
Yritteliäisyyttä.
Yhteistä parasta.
Hukkuneita.
Yhtä ja toista pientä.

ALKUSANA.

Miten tämä kirjoitussarjani on syntynyt, pitänee se lukijalle juurta jaksain selvittää.

Lähtiessäni v. 1911 valtiopäiville Helsinkiin, kokoilin matkalaukkuuni kaikki kirjoitetut, mutta jo sanomalehdissä ennen painetut kertomukseni, tarkoituksella saada niille Helsingissä kustantaja. Kun matkalla puhuin aiheistani eräälle hyvälle ystävälleni, neuvoi tämä menemään muutaman miehen luo, joka opastaisi tässä hommassa. Sen teinkin. Tämä mies oli kirjailija filosofiankandidaatti Rafael Engelberg. Yhdessä järjestimme paperit kuntoon, ja hän lähti kauppaamaan niitä. — Ei onnistuttu. Syynä kuului olevan se, että kirjamarkkinoilla nykyään on aikamoista tungosta ja että tusinamestarit tällä alalla jo ovat saaneet tuotteitaan ennestään liiaksikin likoon.

Minä ylenkatseella ajattelin jo koko hommaa, arvellen että kun ei niin ei. Eihän siitä tule mitään vahinkoa, kun kirjoitteleminen ei ole varsinainen leipätyöni.

Mutta Engelberg pysyi edelleen totisena. Hän kehoitta” minua ryhtymään hieman toisenkaltaiseen kirjoitustyöhön, jossa luuli joka tapauksessa voivani jotakin hyödyllistä toimittaa. Viittasi minulle nimittäin kotiseutututkimusalaa, jolle nykyään pannaan jo paljon arvoa. Ymmärsin heti tarkoituksen, mutta samalla pelkäsin, että minun hutiloivalla kynälläni siitä hommasta ei tulo mitään. Edelleen sain Engelbergiltä kehoituskirjeen ja ohjeita työhön. — En ryhtynyt. Pelkäsin vieläkin, että siitä ei tule kalua.

Kului vuosi edellisestä, jolloin taas tapasin Eengelbergin Helsingissä. Pelkäsin jo saavani nuhteita, kun en edes ollut yrittänyt. Nyt lupasin totisesti ja päätin vakavasti alottaa työn. Olinpa jo tältä varalta kotikylässäni puhutellut vanhoja miehiä, kuten Juho Kerästä Ollinvaarasta, Antti Oikarista Kääriöstä ja muutamia muitakin. Tärkeitä muistoja sain niinikään pika-ajuri Aabel Toloselta ja Lauri Härköseltä Helsingissä, molemmat entisiä Ristijärven miehiä. Erinomattain Aabelilla olivat muistot kirkkaat vanhoista tapahtumista.

Muistot ja kuvaukset, joita ainoastaan erinäisissä paikoissa on hiukan kunnan arkiston tiedoilla täydennetty ja tarkistettu, eivät valitettavasti käsittele useampia vuosisatoja jälelle päin. Melkeinpä viimeisen vuosisadan jälkimäiselle osalle ne kohdistuvat. Itse puolestani en vielä tätä pidä suurena vikana. Pelkään vieläkin pahempaa. Pelkään sitä, että kertomukset ovat rakentuneet liian kuivaan ja yksitoikkoiseen asuun.

Kuitenkin kun mielestäni olen täten tulevaisuuden varalta yhtä ja toista unhottuvaa talteen saanut, toivon, että työlläni on sittenkin jotakin merkitystä. Jos näet tulevan ja täydellisemmän historian kirjottajalle olen voinut jotakin alustavaa valmista hankkia, ei työni ymmärtääkseni ole ollut aiheeton.

Herra Engelberg on edellä mainitun ohjauksensa lisäksi tasoitellut ja järjestellyt kirjoitelmani, josta kaikesta olen hänelle erittäin kiitollinen.

Ristijärvellä 25 p. heinäkuuta 1912.

Tekijä.

MAISEMIA.

Ristijärven kunnan rajanaapureina ovat Hyrynsalmi, Puolanka, Paltamo, Sotkamo ja Kuhmoniemi ja on näistä kirkolta lukien Hyrynsalmen ja Puolangan rajalle 15, Paltamon 5 ja Kuhmoniemen yli 30 km. Pisimmät perukat ovat Hiisijärvi ja Mustavaara Kuhmoniemen rajamailla. Kartalta katsoen on Ristijärvi vasikannahkan muotoinen, pisimmät niemet poisleikattuina, siis jonkun verran soikea, ei pitkin kantta juoksevaa emävesistöä, vaan poikittain. Pinta-ala on 884.4 neliömetriä, väkiluku oli v. 1910 2.268 henkeä.

Saukkovaara on laajuutensa ja korkeutensakin puolesta Ristijärven mainittavimpia paikkoja. Eipä liioin tarvitse sanoa, että vaara on pohjasta pinnalle asti kivien kanssa muurattua. Pellon ja kaivon tekijät näin vakuuttavat. Saukkovaaran juuret ovat n.s. Kainuun selänteessä Sotkamon nuolella ja vaaran eteläpäässä pistää Paltamon rajan nurkka vaaran selänteelle asti. — Saukkovaaran latvapuoli on nimeltään Syrjävaara, päättyen kokonaan Pakarilahden kohdalle. Kirkonkylän kohdalta on vaara noin 5 km. leveä. — Vaaralla kasvaa sekametsää, muuten kuusi, koivu ja leppä ovat hallitsevana puulajina. Vaaran poikki molemmilla puolilla on notkelmia ja puroja, joiden kaunistuksena kasvaa tuomia ja pihlajia. Vaara on metsän kasvulle edullinen ja ovat siellä karjanlaitumetkin erittäin hyvät. — Muutamin paikoin vaaran rintamilla on harjoitettu kaskiviljelystä ja erittäin hyvällä menestyksellä, yksillä ahoilla miesmuistiin kolme, neljä eri kertaa. Kaskeamisen jälkeen kasvaa ahoilla leppä erittäin joutuisaan, ja tämä selittää seikan, että sama pohja niin usein joutuu kylvettäväksi. — Saukkovaara muutoin on tunnustettu paksulumiseksi.

Saukko ja Monola ovat Saukkovaaran etelärinteen mainittavimpia numerotaloja. Lakivaaralla ei mainittavasti asutusta ole, mutta pohjoisliepeellä, emävesiin viettävällä rinteellä kyllä. Täällä on kolme eri asutusryhmää, nim. Mustosen, Syrjälän ja Lummenlammin. Alkuaan ovat ne olleet pieniä mökkiläiseläjiä, mutta jo isonjaon aikana saivat yhteisen 1/8 manttaalin numeron.

Saukkovaaran etelärinteellä on Koljatti-niminen paikka. Nimi ehkä johtuu siitä, että paikka on metsätönnä ahona kauvas toisille vaaroille iankaiken paljaana näkyä "koljottanut". Tälle Koljatin rinteelle näkyy koko Pyhännän kylä kuni tauluun maalattuna. Pyhännän kylän pääasutusta voisi melkein verrata Otavan tähtisikermään, jossa sarvina olisi Putkesjärven takapuolelaiset, keskiosana Pyhännänharju ja häntänä Eskola, Liusko ja Karhuvaara. Pyhännänharju on peltoviljelykselle erittäin edullista maata. Ja kalavesi kahden puolen. Pyhäntäjärvi aikoinaan on antanut runsaasti kaloja, mutta kilpakalastus ja ryöstöpyyntitavat ovat kalastuksen saattaneet melkein merkityksettömäksi.

Pyhäntäjärven vedet jakautuvat neljään eri jaksoon. Alhaalta lukien ovat ne: Niskanselkä, Isopyhäntä, Pieniselkä ja Karhujärvi. Sittenkin näiden neljän järven yhteenlaskettu pituus on vain 10 kilometriä.

Pyhäntä saapi vetensä Hiisijärven vesistöstä. Hiisijärven vanhalle järven lietteelle on syntynyt erityinen kylä ja asutusryhmä, joka varallisuudessa kilpailee Pyhännän kanssa. Täällä ovat mainittavampia muinoin tapahtunut Hiisijärven veden laskeminen ja sen seuraukset.

Mustavaaran kylä on Ristijärven kunnan harvaanasutuimpia. Täällä on vaara vaaran vieressä soiden suurien sylissä.

Kulju, vaaroista ylinnä, näyttelee mahtavuuksien pääosaa. Täältä on avara näköala länteen päin. Sotkamon Vuokatti näkyy tänne selvästi.

Onpa Mustavaaralaisillakin oma vesistönsä. Se on 4 km. pituinen
Tervajärvi, joka ikäänkuin salaa laskee vetensä varsin mutkaista
Tervajokea ja lyöpi veljen kättä Pyhännän vesille Jokilammin alapäässä
lähellä Jokikylää.

Ollinvaara ja Pyhännänmäki eivät tästä yhtymäpaikasta ole kovinkaan kaukana, ovat ikäänkuin todistajina millaisilla välipuheilla muinoin kahden eri vesijakson vedet yhtyivät.

Näitten vesijaksojen yhteinen juhlasali on Pienipyhäntä Jokikylässä.

Järvi on vain noin 2 km. pituinen, muuten äärettömiin syvä. On arveltu, että ehkä Isonpyhännän vedet puolestaan ovat pitäneet järven matalampana, mutta kun sekaan joutui itsepäinen Tervajärven vesi, ruoppasi se Pieneenpyhäntään oikein syvän pohjan, ennustaen samalla tälle vesistölle tulevaa pitkää tervansoutukautta. Tervajärven nimi johtuu siitä, että tällä kulmalla en huomattavan paljon keitetty tervaa.

Koko Pyhännän vesien kulku Pienenpyhännän alapäähän asti on ollut päin Hyrynsalmelta laskevia emävesiä. Antavalla ilmalla kuuluukin tänne Seiten-oikea -kosken pauhu. Niinpä Kirnukosken niskalla muuttavatkin Pyhännän ja Mustavaaran yhdistyneet vedet suuntaa Ristijärven kirkonkylää kohti, vähän alempana tehden ikuisen liiton Hyrynsalmen ja Suomussalmen yhteisten vesien kanssa. Piti sanoa, että näissä vesissä on jo Venäjän karjalaistakin vettä nimeksi, mutta, ei juuri muuksi.

Tässä vesien yhtymässä on Jokikylän talojen pääosa. Savimulta on pellon maata, kiviä ei laisinkaan. Jos Jokikylä ei olisi hallaan niin arka kuin se on, niin totisesti Jokikylän talot olisivat onnellisimpia Ristijärvellä.

Vielä yksi nurkka Ristijärven kuntaa, ja se on Uvan kylä. Täälläkin on oma pieni vesistönsä, joka alun pitäen lienee asukkaat tänne houkutellut. Kylän nimi johtuu järven nimestä, sillä järvi on Uvanjärvi. Uvanjärvi on noin 5 km. pituinen suikale ja saapi vetensä kahdelta eri haaralta, Puolangan-puolelta ja Paljakan puroista, sekä Peuravaaran tyynipintaisista lammin pyöryköistä, ja laskee vetensä Torvenkosken kautta Iijärveen.

"Meloa laitaan, Iikosken kihinä kuuluu". Tämä on ikivanha tarina Ristijärveltä. Se lähti alkuun seuraavasta tapauksesta. Venäjän karjalaisia lankunkantajia oli pitkällä veneellä erään kerran matkalla Etelä-Suomeen. He soutivat Iijärveä jo niin kauvan, että luulivat jo olevansa Iikosken niskalla, mutta eivät olleet osanneetkaan oikeaan. Olisi ollut kierrettävä Tihisen niemen ympäri, mutta pitivätkin Iinientä Tihisen niemenä, joka suunta johti sitten Uvalta laskevan Torvenkosken alle. Tämä Torvenkosken kihinä sitten kun Karjalan miehen korvaan kuului, kehoitti toisia asettamaan "meloa laitaan", sillä kosken laskuissa se tarvitaan. Edelleen kerrotaan, että kun mieslasti pääsi Torvenkosken alle, niin että näkivät veden vastaanpäin juoksevan, sanoi yksi kauhistuen: "Vastaanhan tämä perele puhuu."

Uvan kylään kuuluu kaksi mainittavampaa, jotenkin korkeaa vaaraa, toinen Humala- ja toinen Kellovaara. Molemmat vaarat ovat jo kauvan olleet asuttuja, m.m. Humalavaaralla ennen isoajakoa oli Karppila, Ylitalo, Nurmi ja Alatalo. Monen eri kyläkunnan merkkimaisemia näkyy Humalavaaran korkeimmalle kukkulalle.

Tuskinpa tarvinnee mainita, että tällaisten vaarojen liepehillä valoisina kevätöinä lintujen laulu ja purojen lirinä on kadehtittavan kaunista, se on hienon hienoa, loppumatonta runouden juurta, joka ei koskaan vaivojaan valita, säveltä muuttaa vain.

Kirkko ja kirkonkylä on Ristijärvi-nimisen järven etelärannalla. Kirkolla ja järvellä siis yhteinen nimi. Järven nimi taas johtuu siitä, että vedet siinä muodostavat nelisorkkaisen ristin. Keskusjärven kohdalta pistää vastakkaisiin suuntiin lahdet, toinen Pakari- ja toinen Pahjaslahti. Toiset kaksi ristiä tulee kauttajuoksevasta emävedestä.

Ristijärvi ei puoleentoista vuosisataan ole ollut alkuperäisen näköinen, sillä se muinoinen Hiisijärven tulva on tuonut tänne niin paljon multaa, että Pakarilahden kohdalle ja aina Mikkolan talon kohtaan asti pyörrevedelle on muodostunut niemekkeitä ja saaria. Jo isonjaon aikana nämä tulvan muodostamat niemet jaettiin kirkonkylän taloille niittyinä manttaalin mukaan ja kasvavat ne yhteensä noin 200 kuormaa heiniä.

Ristijärven rantamilla monin paikoin on 20—30 cm. vahvuinen, näöltään punainen ja laadultaan hyvä savikerros. Ylempänä mäkirintamilla löytyy taas mustaa, tulenkestävää, rautapitoista linttakiveä. Näistä m.m. on aikoinaan ladottu aita kirkon ympärille. Useissa kirkonkylän taloissa on seurattu esimerkkiä latomalla kiviaitoja peltojen ympärille. Nykyisen katsantokannan mukaan on se jotenkin typerä teko.

Näköala kirkonkylästä katsottuna ei ole kovinkaan laaja, mutta hyvin viehättävä muuten. Etelästä näyttelee mustaa kylkeään jo mainittu Saukkovaara. Pohjoisesta Kellovaara. Tenämänmäki ja Pihlajavaara monine taloineen samoin itäpohjoisesta näyttelevät leveitä peltojaan, vähän ylempänä Lumivaara oksaisine kuusikkometsineen. Lampovaara taas idässä, parin km. päässä möllöttää kuten kumoon käännetty pata, ja sieltä se vasta avara ja kaunis näköala on. Sieltä sen oikein selville saapi miten monimutkainen niemineen, lahtineen, saarineen ja solmineen Ristijärvi on. Lampovaara on ikäänkuin luotu kirkonkylän kaunistukseksi, sillä asutusta sinne ei voi ajatella, niin kivikoleikkoa se on.

Taru kertoo että itse ukko-piru aikoi kerran Putkonsalmeen tehdä kosken, mutta kun se ei käynyt päinsä ilman kiviä, latoi hän konttinsa kiviä täyteen Lampovaaralta. Kuten arvata sopii, kontti ei ollut aivan pieni. Mutta kun ukko rietas pääsikin konttineen nykyiselle kirkkomäelle, puhkesi kontin pohja ja suurin osa kivistä jäi siihen ja ovat siinä tänäkin päivänä. Loput kivistä olisivat soluneet Mikkolan pellolle, joten Putkonsalmen koski puuhaan ei jäänyt yhtään kiveä.

Ristijärven vedet ovat simpukan helmistä rikkaat, tietysti paremman miehen kylvöä.

LAPPALAISET.

Kim lappalaisia kerran on asustanut sekä Kuhmoniemellä että Suomussalmella, niin kyllä laidunmaita etsiessään ovat ne poikenneet myöskin Ristijärvellä.

Parhaammat Ristijärven jäkälämaista ovat Hiisijärvellä, ja siellä otaksutaankin lappalaisten jonkun aikaa pitäneen asuntoa.

Peuravaara-niminen maisema Pihlajavaaran lähellä tosin viittaa siihen että sielläkin olisi kerran lappalaisia asunut. Se ei kuitenkaan liene ollut mahdollista syystä, että Peuravaaralla ja sen lähitienoilta ei ole jäkälämaita eikä kalavesiä.

Siis koko Ristijärven tienoo, Hiisijärven kylää lukuun ottamatta, ei lappalaisten asutukselle ole ollut otollista.

VAINON AJOILTA.

Useamman kuin yhden kerran lienevät rajakarjalaiset myöskin Ristijärvelle tehneet ryöstöretkiään. Yhdestä tällaisesta on tarina kulkenut suusta suuhun, polvesta polveen.

Nykyisen Pappilan, silloisen Tololan olivat ryöstäjät valinneet itselleen majapaikaksi. Asukkaat tietysti joko murhattiin tai pakoon ajettiin.

Koiraniemellä oli silloin ollut pari vahvaa ja rohkeaa veljestä, jotka taistelivat vainolaisia vastaan. Kerrankin kun vainolaiset yrittivät taloon, oli toinen veljeksistä raunion takaa ammuskellut, pitäen heitä näin loitommalla. Sitten oli kartanolla olevalle veljelleen huutanut: minulta loppuvat ruutit. Silloin oli toinen veli tyhjän tynnyrin pannut myötämaata pyörimään, sanoen: ”Ei ole hätää kun täälä on ruutia vielä kokonainen tynnyri”. Tämän kun vainolaiset kuulivat, kääntyivät takaisin pelosta.

Nämä Koiraniemen veljekset sitten aikoivat yön aikana valloittaa takaisin sen mitä vainolaiset päivällä anastivat ja veivät leiripaikkaansa. Tämä kävi laatuun joko yövartian pettämisellä tai surmaamisella.

Eräänäkin yönä pienempi veljeksistä oli saanut tavaraa takaisin, jonka jälkeen pakeni sydänmaalle. Tästä tuli vainolaisten puolelta takaa-ajo. Joukon rotevin mies pantiin takaa-ajamaan kehoituksella ei ennen hellittää kuin miehen on hengiltä saanut pois.

Kun takaa-ajettava näki kohtalonsa, hiihti hän nykyiselle Kääriänvaaralle, 15—16 kilometriä kirkolta. Tänne mennessä oli takaa-ajaja ajettavansa nähnyt ehkä useammankin kerran, jolloin oli sanonut: "Keärität sie miu keärität, vaan soavutan mie siun kuitenkin." Siitä sitten tälle vaaralle on annettu nimeksi Kääriänvaara.

Kääriänvaaralta suuntasi "Kääriäinen" matkansa Jokikylään päin, jossa Rakkineenlammin alapäässä olevasta virrasta joi vettä. Tässä vettä juodessaan näki hän miten veden kalvoon kuvastui hänen takaa-ajajansa kuva. Matkansa suuntasi tästä "Kääriäinen" Lampovaaran kukkulalle vainolaisen saavuttamatta. Lampovaaralta laski sitten suksillaan kirkonkylää kohti jyrkän kallion alle erään puun juurelle, jossa takaa-ajajansa otti vastaan keihässauvallaan.

Kun vainolainen näki näin kohtalonsa ratkaistuksi, rukoili hän "Kääriäistä" ottamaan viimmeisenkin hengen, luvaten palkaksi lumeen kätkemänsä rahakassan, minkä tarkoin neuvoi. Tämä rahakätkö oli etsittävä lukemalla vissistä paikasta lähtien lumeen sauvalla pistetyt sompaukset suksiladun varrella. ”Kääriäinen" lienee takaa-ajajansa toivomuksen täyttänyt.

Voiton riemusta oli "Kääriäinen" sitten Pakarilahdella pistänyt lauluksi. Kun Tololassa (nyk. Pappila) kuulivat viholliset tämän, arvelivat: "Jopahan Iivana sen mokoman saavutti, kun rallatellen palaa."

Näin hävisi Ristijärven Lampovaaran rinteelle silloisen ryöstäjäretkikunnan rotevin mies.

SALAPERÄISTÄ.

Honkavirroilla on pieni saari, mihin hokemain mukaan pitäisi olla kätkettynä joku aarre. Tämä vielä sellaisella uhrilla, että kolmiöisen miehen kolmiöisellä hevosella kolmiöistä jäätä myöten on mentävä tälle saarelle, sitte vasta avautuu.

* * * * *

Jokikylässä vähän alapuolella Seipelän talon Käärmepuron puolella on niemi, jonka nimi on Kalmoniemi. Tämä niemi ei mitään salaperäistä ole vielä näytellyt, vaikka ennen vanhaan kaikki kuolleiden vaatteet ja muut epäiltävät esineet niemellä poltettiin.

* * * * *

Niin ei ole Salin kallion laita, puolivälissä Multiniemeltä kirkolle. Kukaan ei kyllä muista muuta täällä tapahtuneen kuin että Boan Elli kerran oli tieviereen synnyttänyt lapsen. Ei siis mitään muuta. Ja Salin kalliolla moni matkamies, vuosikymmenien väliaikain perästä, kuulee aina sellaista, että täytyy päätellä että se oli tyhjä joka kummitteli.

* * * * *

Hiisijärven Lohiniemi ja Louhenkosken mylly oli ennen olleet peikkojen pesäpaikkoja. Useimmiten vaan kuulunut, ei näkynyt tai tuntunut. Miten lienee. Pitkä matka Hiisijärveltä kuuluu olevan Hiidenhaudalle. Ja niin syrjäisessä paikassa, että hyvin harvat kylän asukkaista ovat sitä edes nähneetkään. Siitä haudasta kai Hiisijärven nimi johtunee ja nimestä päättäen siellä pitäisi kaikkea häjyyttä olla seiväsmäärällä mitaten.

* * * * *

Kukaan ei ole milloinkaan eikä mitään kuullut Sammakkosuolta Mustavaaran kylän liepeellä, vaikka kertomuksen mukaan sinne kerran mies oli haudattu. Se piti olla siihen aikaan kun jauhoja vielä myytiin kuleissa. Että muka mies olisi saanut sellaisen kulin, jossa oli kokonainen partasuu miehen raato. Tämä löytäjä sitten ei huolinut kenellekään löydöstään puhua, vaan pätkäsi suohautaan, tietysti ilman hautauslukuja. Näin on kerrottu, miten sitten lienee. Eikä ole vaarallista, jos huhu olisikin valetta.

ENGELSMANNIKESÄ.

Se oli kevätkesästä v. 1854 kun ensimäiset tervansoutajat Oulusta palatessaan kertoivat Engelsmannin tulleen ryöstämään Oulua. Tämän uutisen tuojat olivat suomussalmelaisia. Tämä sotasanoma sitten Ristijärvellä rupesi kiertelemään talosta taloon, kylästä kylään: vihollinen engelsmanni on jo Oulussa ja pitää mieltä tänne ylöspäin.

Tämä sanoma synnytti yleistä pelkoa. Varsinkin emävesien varsilla olevissa taloissa tehtiin valmistuksia ryöstön varalta. Arvokkaimmat tavarat pantiin säkkiin ja kannettiin niittysaunoihin sydänmaalle. Jolla oli vähänkin jyviä jälellä, piti niiden kätkemisestä hyvän huolen.

Kerrotaan että Pihlajavaaran talossa tämän huhun aikana ei vielä oltu tehty kevätkylvöjä. Tololassakin oli ohran siemenet omassa hinkalossa ja vähän ylikin. Mutta ohrankylvö jätettiin sikseen ja kaikki jyvät ajettiin hevosella Mönkkysen-joen myllyaittaan. Kun sitten ensi huumauksesta oli vähän selvitty, ajettiin siemenjyvät takaisin ja kylvettiin peltoon.

Niinikään kertoo äitini, että hänen isävainajansa Hietavaaran Seppälässä kantoi muutamia riipillisiä jyviä Laulajavaaran metsäsaunoihin pelättyä ryöstöä pakoon.

Jälestä kerrottiin että engelsmanni todella oli meinannut nousta veneellään ylemmäs Oulua, mutta ei päässyt edes ensimäisen korvan päälle. Olivat kehuneet ennen kun yrittivät että vesi ei tule niin voimakkaaksi että he eivät pääse minne tahtovat, mutta toista näkivät kun koettivat. Ensin olivat koettaneet soutamalla, mutta kun tämä näyttäytyi tehottomaksi, olivat veneestään viskanneet ylös koskeen ankkurinsa ja köydestä vetäen haaliuneet ankkuriin asti, mutta kun ankkurin ottivat ylös nakatakseen toisen kerran ylemmäs, oli sillä aikaa vene laskenut saman verran takaisin.

Sitten kerrottiin että Oulun porvarit olivat engelsmannin kanssa tehneet sovinnon, antamalla kaikki aikansa ja muutakin tavaraa.

Kun huhu engelsmannin tulosta Kajaanin tienoille oli parhaallaan kiertelemässä, oli kauppias Berg Kajaanissa sanonut maamiehille: "Olkaa veikkoset huoleti engelsmannin tulosta tänne, se on aivan mahdotonta, sillä se pääsee ainoastaan suvanto- ja merivesiä, meidän koskemme estävät kyllä sen tulon."

Myöhemmin kuultiinkin että kauppias arvasi aivan oikein.

Pelko engelsmannin tulosta oli vieläkin suurempi ollut Oulu- ja Muhosjoen varrella. Kerrotaan että kun tervamiehet Utajärvellä sauvoivat veneitään rantaa ylöspäin, eli eräs pellonkuokkija tullut tervamiehiltä kysymään joko engelsmanni on veneellään päässyt Merikosken päälle. Ja kun turvamiehet häjyyksissään olivat valehdelleet että tuolla niemen takana pahus on jo tulossa, niin kuokkamies oli jättänyt työkalunsa siihen ja pötkinyt pakoon metsään, missä oli piilossa syömättä kolme vuorokautta. Sitten mies pellon ojan pohjia kontaten hiipi kotiinsa, jossa sai tietää että ei ole vielä mitään hätää.

KUN KIRKKOA RUVETTIIN RAKENTAMAAN.

Luultavasti suurin osa kirkon rakennukseen käytetyistä työvoimista suoritettiin talojen yhteisinä päivätöinä. Rakennusmestari sitävastoin kuului olleen, mistä kaukaa lienee ollutkaan. Kun sitten ensimäisiä seinähirsiä oli ruvettu paikalleen sommittelemaan, oli paikkakunnan monista salvumiehistä rakennusmestarin järjestelmä näyttänyt typerältä.

Rakennusmestari kun pohjahirret oli asettanut pystyaidottain ympäri juoksevaksi. Miehet olivat sanoneet, että tämä ei vetele. Pitää ottaa toinen komento. Saukon miehet, jotka m.m. rakennustöissäkin olivat aikansa etevimpiä, olivat kirveensä varsilleen rakennusmestarin eteen kentälle asetelleet siihen järjestykseen kuin he halusivat pohjan ulotettavaksi. Rakennusmestarikin oli siihen sitten suostunut. Saukon miesten rakennusneroa lienee sitten koko rakennusajan käytetty apuna.

Joka suhteessa, varsinkaan sisustukselleen ei kirkosta ihan mallikelpoinen tullut. Jäihän pari oven reikääkin puhkaisematta. Ja lukkarin penkki oli alussa ollut vain lattian tasalla. Monen haukkumisen perästä oli lukkari saanut seurakunnan taipumaan korjaukseen, niin että penkki tuli sitten viiluin ylemmäksi. Sittenkin se jäi perin huonoon kohtaan. Lukkari sai ikäänkuin nurkan takaa huutaa seurakuntalaisille. Numerotaulukin oli niin huonossa paikassa, että yhdellä ristillä pantiin aina arvaamalla mistä virrestä oli kysymys. Se alkuperäinen numerotaulu oli maalattu mustaksi ja numerot olivat valkeat.

V. 1008 kirkonkokous päätti sitten rakentaa lukkarin penkin numerotauluineen parempaan asuun. Niin tehtiinkin. Mutta oven reiät sittenkin jäivät aukisahaamatta.

KIRKKO JA SEURAKUNTA.

Ristijärvi on vielä v. 1912 Hyrynsalmen kappeliseurakunta. Aikaisemmin näillä kahdella seurakunnalla oli yhteinen kunnanhallintokin, mutta useita vuosikymmeniä on se ollut eroitettuna. Tämä eroaminen aikoinaan on arvatenkin ollut mieluista, varsinkin ristijärveläisille, joiden eroamiseen asti kunnallisissa asioissa oli mentävä Hyrynsalmelle tapaamaan kunnan virkailijoita.

Seurakunnalliset asiat sitävastoin ovat näillä kahdella kirkkokunnalla vielä nytkin yhteisiä. Seurakuntain kokoukset ovat yhteisiä, papistolle samoin on yhteisesti palkka maksettava. Seurakuntaa Hyrynsalmella hoitaa kirkkoherra ja Ristijärven kirkolliset tehtävät toimittaa kappalainen. Pappilan virkatalo on molemmissa seurakunnissa, mutta nekin on yhteisesti rakennettu. Sanomattakin on selvää että tämä kahden seurakunnan monenmoisten eri asiain yhteinen hoito on usein tuonut vaikeuksia. Eroakin on joskus pyydetty. Tuomiokapituli lienee lohdutellut, että kun ensikerran muuttuu kirkkoherra Hyrynsalmelle, pääsee Ristijärvi silloin eroon.

Pappien palkkojen maksussa seurakuntain yhdessä oleminen on tuottanut vaikeuksia. Ristijärven isännän on täytynyt kirkkoherran talvisaatavat, m.m. heinäkuorma, ajaa Hyrynsalmen pappilaan ja Hyrynsalmen isännän samoin Ristijärvelle. Samoin Ristijärven tilanomistajan olisi ollut mentävä leikkuu-aikana päivätyöhön Hyrynsalmelle ja Hyrynsalmen torpparin tultava Ristijärven kappalaisen pellolle. Kirkkojen väliä on 2 1/2 peninkulmaa, mutta useamman perukkalaisen matka vieraalle kirkolle voi olla 6—7 peninkulmaa.

Ruumiin-siunauksen molempien kirkkojen papit lienevät toimittaneet ilman tilivelvollisuutta toisilleen, mutta lapsenkasteesta saaduista muutamista kymmenpennisistä on kappalaisen pitänyt osa luovuttaa kirkkoherralle. Avioliittoon meneviä taas kiusattiin Ristijärvellä siten että kappalainen antoi liittoon aikoville esteettömyystodistuksen ja tämän paperilapun kanssa sai sulhasmies, sukat, vanttuut kainalossa, lahnia 2 1/2 peninkulmaa Hyrynsalmelle kirkkoherran luo. Tämä se vasta kirjoitti aviokuulutuksen siihen muotoon että kelpasi Ristijärven kirkossa luettavaksi, saaden tästä työstä sulhaselta nuo sukat ja vanttuut ja vähän rahaa. Pastori Pfaler, ollessaan Ristijärven kappalaisena v. 1909—1911, sai muutoksen tähän kylläkin hullunkuriseen tapaan ja alkoi liittoon meneville antaa aviokuulutuksia lupaa kysymättä kirkkoherralta. Näin helpotettiin sulhasmiehiltä nuo tarpeettomat jalkajuonet.

Kaikista merkillisin tässä kahden eri seurakunnan yhteistyössä on ollut se, että kellotapulit ovat vaihtuneet. Näin kertoo kansa, että kellotapulien piirustukset ovat epähuomiossa lähetetyt. Ristijärven seurakunnan Hyrynsalmelle ja päinvastoin. Tämän huhun todentaa kellotapulien muuhun kirkkoon nähden erilainen muoto, niin että todellakin ne ovat vaihtuneet.

Ristijärven kirkko on rakennettu v. 1811. ja kellotapuli myöhemmin. Kansa kertoo kirkon rakennusmestarin kirkon valmistuttua ennustaneen kerran juhannuksena sen sananjulistajineen ja kuulijoineen palavan poroksi. Tätä ennustusta ei viime vuosikymmenillä ole puhuttu liioin ollenkaan, joten ennustus lienee kokonaan seurakuntalaisilla unehtumaan päin.

Kellotapulin rakennusmestarina mainitaan vieläkin Jaakko Kuorikoskea. Tämä rakennusmestari oli Ristijärven kirvesmiehille kerran näyttänyt, miten pitää osata lyödä kirveellä siihen kohtaan mihin haluaa. Oli asettanut kämmenensä, käsiselkä ylöspäin, sormet hajalleen puun päälle ja toisella kädellään löi kirveellä olan takaa jokaisen sormen väliin ja sanoi: katsokaa. Tämä temppu ehkä kirvesmiesten silmissä kohotti rakennusmestarin puolta pitemmäksi.

Kellotapulin laudottaminen ja maalaus tapahtui paljoa myöhemmin. Tällöin Uvan järveen hukkuneen Esko Kemppaisen pojat Hermanni ja Kalle näyttivät työtovereilleen sen ihmeen, että uskalsivat kellotapulin ristissä seisoa sekä jaloillaan että käsillään.

VIRKAMIEHET.

Kirjoitettaessa virkamiehistä täytyy Ristijärven kohdalla tyytyä melkein yksinomaan pyörittelemään seurakunnan pappeja ja lukkareita ja nimismiehiä, sillä nepä ne muodostavat pääasiassa Ristijärven virkamieskunnan. Tosin aikoinaan mainitaan Putkolassa asuneen nimismiehen, nimeltä Elminki. Samoin asui Kariniemessä pitäjän kirjuri, nimeltä Puumi. Nämä kaksi herrasmiestä lienevät asuneet samaan aikaan kuin Elminki oli ottanut emännäkseen Puumin tyttären.

Elmingin kerrotaan tulleen mielisairaaksi ja lienee senjälkeen siirtynyt pois.

Silloin oli kunnallinen hallinta yhteinen Hyrynsalmen kanssa ja nytkin nämä kaksi eri kuntaa ovat yhtenä nimismiespiirinä ja samoin yhtenä kirkkoherrakuntana. Niinpä Hyrynsalmen kirkkoherrat Appelgren, joka muutti Kemiin, Saksbäck (sanottiin jäkäläparraksi vaalean partansa vuoksi), meni Leppävirralle, Castrén muutti Pielavedelle ja Lindbäck Juuan kirkkoherraksi — nämä papit olivat ristijärveläisten kanssa tekemisissä vain palkkasaataviensa perimisessä ja lukukinkereillä. Ainakin pari kertaa vuodessa saarnasivat Ristijärven kirkossa, talvikinkerien ja Perttulin aikana.

Yksikään näistä papeista oi kuulosta olleen toimeentulemattoman pahankurinen. Kirkkoherra Castrén tosin leikin puhumisen ohella lukukinkereillä tarttui huonolukuisille tukkaan, toisinaan kahdellakin kädellä. Tämä meni kehoituksesta opetella toiseen kertaan paremmaksi.

Ristijärven erityisenä kappalaispappina on ollut Engelberg, Hellin, hänen vävynsä Ervasti ja joku poikapappi n.s. Putiini. Mellinistä on mainittava, että hän eräänä kauniina kesäiltana sitoi kiven kaulaansa ja hukutti itsensä Pakarilahden syvyyteen. Jonkun ajan kuluttua löydettiin ruumis veden päälle kohonneena. Ruumiin avaus toimitettiin pappilan pienemmässä riihessä. Mielenhäiriö lienee itsemurhaan ollut syynä. Mellin oli juoppouden paheisiin syvälle langennut. Ehkäpä tämä oli alkuna mielenhäiriöön.

Yksi Mellinin tyttäristä naitiin Mikkolaan emännäksi. Toisia perillisiä myös on jäänyt tänne ja lisänneet samaa sukua.

Lönnrotista mainitaan eri kirjoituksessa.

Ennen vuotta 1870 oli lukkarina Ristijärvellä Mikkonen, asui Mikkolassa. Ääni Mikkosella oli ollut hyvä kuin kulkusessa, mutta muuten miehiään suuri valehtelija. Kaikki asiat lähtivät lukkarin suusta tereen kanssa, usein niin paksun, ettei niitä kukaan uskonut. Olihan kerran lukkari sanonut Pyhännän joella Tupennientä niittäessään. paitansa povessa veden aallonneen. Hän muka niitti niin kovasti. Samoin Tonämäenkorvessa oli lukkarin sanoin niin paljon lakkoja, että konttia kun kielestä perässään veti, niin pian kontti puolilleen loksahti. Tupakan-purija lienee Mikkonen myöskin ollut kova. Melkein joka vastaantulijalta oli kysähtänyt suuhunsa ja vanha mälli aina talteen oli muljautettu. Näin luullaan lukkari Mikkosen sunnuntaisin saaneen kokoon viikon tupakat.

Lukkari Mikkosella oli emäntä sikäli tylsäjärkinen, että seurakunnan pappi lapsen synnytyksen jälkeen ei katsonut voivansa emäntää ottaa kirkkoon, vaan tämän siunauksen otti aina lukkari itse. Tämä tylsäjärkinen emäntä tavataan sitten kerran riihen parteen kaulastaan hirttäytyneenä. Tämän kamalan tapauksen jälkeen liikkui arveluja ja huhuja, että emäntä itse ei olisi tällaiseen tekoon ryhtynyt. Asiaa ehkä painettiin villasella.

Vaalin kautta tulee v. 1870 Ristijärven seurakunnan lukkariksi Johan Kajander, synt. 15 p. maalisk. 1836 Pielisjärvellä. Ne, jotka vaaliin ottivat osaa, mainitsevat, että seurakuntalaisten omilla äänillä olisi tullut valituksi joku toinen, mutta seurakunnan silloisen papin, Lönnrotin, antamat äänet ratkaisivat vaalin tuloksen Kajanderin eduksi. — Myöhemmin kirkkoneuvosto valitsi lukkari Kajanderin seurakunnan ainoaksi kiertokoulun opettajaksi, ja oli hän tässä toimessaan useamman vuosikymmenen. — Rovasti Lönnrot antoi vielä lukkari Kajanderin opettaa yhden viikon kunakin vuotena rippikoulussa, nimittäin ensimäisen rippikouluviikon.

Paitsi jo mainittua Elminkiä, on Hyrynsalmella asunut nimismiehiä m.m. Teeni, Piipponen, Linner ja Ståhlberg. Nämä kaikki ovat olleet, enemmän tai vähemmän tekemisissä Ristijärven kuntalaisten kanssa. Vieläpä sanotaan muutaman herrasmiehen asuneen Jokikylän Kinnulassa. Lienee hänkin ollut nimismies.

Nimismies Teenin elämänpäivät päättyivät surullisesti. Ryöstömatkoillaan sanotaan hänen joutuneen Kytömäen Naurisahon ukon kiroihin. Naurisahon ukkeli muka oli kuulu velho. Hän nimismies Teeniin suuttuneena pani sitten hänen takapuolilihaksensa elävältä mätänemään, jolle lääkärien konstit eivät mitään auttaneet. Ennenkuin nimismies Teeni heitti henkensä, oli Naurisahon ukko vaan voitonriemuisena ilkkunut: "Kyllä vallesmannin ruumiissa kipua kestää, kun minä leppänaulojani vain lujottelen." — Vieläpä Teenivainajan ruumiin pesijä oli saanut kuolettavan mätätaudin ruumiiseensa.

Nimismies Teeni tunnettiin kansan kesken hyvin kelvottomaksi herraksi. Ei lähestulkoonkaan ollut rehellinen. Yksinpä kyytinsä ja ruokaveronsa maksamisessa riiteli ja heitti mutkaa. Eipä näin ollen ole ihme, jos Naurisahon velhon teki mieli konstiaan kokeilla kelvottoman herran takapuolilihaksissa.

Teenin jälkeen tuli nimismieheksi kansan suosion saavuttanut Piipponen. Tämä kuitenkin lankesi juoppouspaheisiin. Juomatoverit varastivat kruunun kassan, josta meni virka. Kuoli Hyrynsalmella virkaheittona.

Linner oli miehekseen pikavihainen, aivan kuten tuli tappuroissa. Tämän vallesmannin kanssa meni pitäjäläisillä joskus asiat niin kimmille, että piti käsikähmässä kamuta. Toiselta puolen Linner tunsi sääliä niitä talonpoikia kohtaan, jotka tavalla tai toisella olivat joutuneet kateellisten naapurien kiusattaviksi. Tällaisissa tapauksissa tekaisi Linner omantunnonmukaisen tuomion ja sovitti riitapuolet.

Ståhlberg virkamiesaikoinaan joutui riitaan Tuliniemen Lauri Keräsen kanssa. Keränen ollessaan kruununvoudin puolesta Hyrynsalmella kantamassa tihuntikappoja, nostaa tätä nimismiestä vastaan kanteen liiasta jyväinkannosta kruunun puotiin. Tätä käräjäinkäyntiä kestää monta vuotta, sekaantuen juttuun vielä Ristijärven kunta. Ristijärven kuntakokouksen pöytäkirjoissa Ståhlbergin juttujen käsittely jakautuu vuosille 1886— 1889. Kun tämä riita pisti näin pitkälle, tuhlattiin siinä varoja paljon molemmin puolin, joten jälestä näkyy, miten laihakin sovinto olisi parempi lihavaa riitaa.

Maanteiden syynissä Ståhlberg oli Ristijärven kuntalaisten mielestä aikaantulemattoman häijy. Käräjiä tästäkin käytiin. Ainakin kerran tällaisessa jutussa näyttivät Ristijärven kuntalaiset nimismiehelle kolmen korttelin pituista nenää.

Kunnan luottamusmiehistä mainitaan toisessa kappaleessa.

ROVASTI F.F. LÖNNROT.

Ristijärven seurakunnan papeista puhuttaessa ansaitsee rovasti Lönnrot oman lukunsa jo siitäkin syystä, että hän oli seurakunnan sielunpaimenena kokonaista 47 vuotta. Vieläpä siitäkin syystä, että rovasti Lönnrot on seurakuntalaisiin saanut oman leimansa. Näin ainakin vakuuttavat ne, jotka Ristijärven hengenviljelykseen ovat saaneet tutustua.

Lönnrotin sanotaan syntyneen Sammatin kappelissa 9 p. maaliskuuta 1830, köyhistä vanhemmista. Armoleipää piti pienenä syödä. Neulan ja napin kaupalla nähtiin poika myöhemmin.

Suomen kansan suurmies Elias Lönnrot oli pojan setä. Tämä setä johti pojan koulutielle ja lainasi hänelle rahaa. Lainaehtona oli ollut, että jos poika pyrkii kunnon mieheksi, ei takaisinmaksulla ole niin kovin kiirettä. Päinvastaisessa tapauksessa taas lainaehdot tulevat kovennettaviksi.

Edelleen kerrotaan, että kun rovasti Lönnrot oli Paltamossa pappina ja setänsä Elias Lönnrot Kajaanissa lääkärinä, tahtoi rovasti setälleen maksaa lainaamansa velan. Mutta setä Lönnrot ei vielä silloin taipunut vanhain velkaerien selvitykseen, vaan edelleen otti puheeksi tuon mieheksi tulemisen. Setä Lönnrot arveli: "Sinusta on mies tullut, mutta minä tahdon nähdä, pysytkö sinä miehenä ja siis velka yhä edelleen saapi olla sen panttina."

Ristijärven kappalaisen virkaan astui Lönnrot v. 1860. Hän oli silloin vielä nuori pappi ja lienee itsekin suuresti epäillyt virkaan pääsyään, vaikka pääsikin vaaliin. Niinpä kerrotaan, että kun hän oli matkoillaan ja Mieslahden isäntä, tietäen vaalin tuloksen, tervehti häntä taloon tultua: "Ristijärven pastoripa sieltä ajaa köröttää", niin oli hän tullut niin kovasti liikutetuksi, että oli itkenyt. Tämä osoittaa, että hän oli helläsydäminen.

Rovasti Lönnrot oli Paavo Ruotsalaisen opin tunnustajia, omaksuen n. s. kerettiläisen (körttiläisen) ajatussuunnan, ja tällaisena pysyi hän kuolemaansa asti. Hän oli yksityisessä keskustelussa harvapuheinen, sanansa tarkoin harkitseva, mutta kun niiksi tuli, antoi leikin puhumisellekin tilaa ja laski leikkiä hyvin purevasti.

Saarnamiehenä taas hän oli verraton. Ainoastaan virsikirja oli kädessä kun pönttöön nousi. Sanat olivat selvät, ääni kuuluva, esitystapa mukaansa tempaavaa, puhui voimalla, joka hellytti kovatkin sydämet. Henkisesti heränneenä osasi ohjata sieluja pelastuksen tielle, painostaen usein synnintuntoon tulemisen tarpeellisuutta.

Varsinainen seurustelupiiri omassa seurakunnassa oli Lönnrotilla jotenkin pieni. Tästä huolimatta oli seurakuntalaisilla rajaton luottamus Lönnrotin mielipiteiden oikeaan osumisesta melkeinpä kaikissa asioissa. Niinpä jonkun uuden asian esille tullessa seurakuntalaisien oli tapana kysyä itseltään: "mitähän mieltä tästä rovasti on?"

Kotonaan pappilassa viihtyi Lönnrot mielellään, milloin mitäkin käsityötä kaperrellen. Usein oleskeli renkien parissa ja kaikkea taloustyötä mielellään seurasi, oli talon pehtorina ihan sanan täydessä merkityksessä. Kerran tai pari vuodessa kävi Kajaanin markkinoilla, kinkerimatkoilla pitäjällä, tarpeen tullen sairasmatkoilla ja siinä olivat hänen liikenteensä. Sairaan luo pyytäjältä useinkin tahtoi tietää, onko tämä sairaan itsensä tahto, vaiko jonkin sivullisen.

Myöskin luultiin, että rovasti ei kovinkaan tykkää vieraista, joilla ei ole jotain nimellistä asiaa, siis ei juttusilla olon vuoksi. Olipa tullut tavaksi, että vieras kansliaan mentyään ei puhunut asiastaan mitään ennenkuin rovasti siitä nimenomaan kysyi. Se kuului asiaan.

Varsinkin virkavuosiansa ensimäisillä kymmenillä otti rovasti kunnallisten asiain hoitoon tehoisasti osaa. Kaikissa pulmallisissa kysymyksissä kysyivät seurakuntalaiset neuvoa. Postiaseman hoito oli myöskin rovastin huostassa jonkun aikaa.

Eipä ollut harvinaista, että monet rahapulaan joutuneet seurakuntalaiset kävivät tuontuostakin pyytämässä rahaa lainaksi, toiset jyviä. Molempia aina auttoi, kuitenkin mieluummin niitä, jotka tunsi erityisen kunnollisiksi. Niinpä oli kerran eräälle Jokikylän isännälle sanonut, kun tämä pyyti 20 markkaa velaksi: "Eikö sinulla enää itselläsi ollut rahaa viinan ostoon?"

Vaikka rovasti Lönnrot ei mielipiteitään erityisissä asioissa päästänyt kyliä kiertämään, tiedettiin hänen uudistuksia monilla eri elämän aloilla vastustavan.

Rivouteen ja muihin paheisiin langenneet saivat niinikään käskyn tulla kahdenkeskiseen keskusteluun rovastin kanssa, ja tämä menettely useinkin näyttäytyi tehoisaksi. Näin seurakunnan ulkonainen järjestys pysyi jotenkin moitteettomana.

Mainitsin jo, että pehtorin tehtävät kuuluivat pappilassa rovastille. Tässä hän onnistui kerrassaan loistavasti. Kerrassaan kadehdittavan hyvä talouden järjestys oli siihen aikaan pappilassa. Työkalut olivat aina hyvässä kunnossa ja talteen järjestettynä. Pellonhoito ja lannoitus toimitettiin erityisellä huolella. Moni seurakuntalainen oli halukas uskomaan, että Luojan sallimuksesta pappilassa kaikki käy hyvin. Miehen tarmolle ei niinkään suurta painoa pantu.

Muutoin pappilan työkaluista otettiin oppia. Yksinpä reenjalaksia ihailtiin ja paininpuusta otettiin kaavoja.

Rovastin arvonimi annettiin Lönnrotille aivan viimeisinä elonvuosinaan. Huhuttiin että tämä suosionosoitus oli hänelle vähemmän mieluinen. Odottamaton ja outo oli tämä itse ruustinalle ja myöskin seurakuntalaisille. Vanhempi väki seurakuntalaisista ja ruustinna uuden arvonimen aikanakin itsepintaisesti nimittivät rovastia "pastoriksi", osoittaen tällä että kyllä se tämä nimi on sittenkin sopivampi.

Monta vuotta ennen kuolemaansa sairasti Lönnrot jotakin päällepäin näkyvää jalkaruusua, joka sitten 9 kuukautta ennen kuolemaansa kaatoi tautivuoteelle. Kyllä puhuttiin niinkin, että tämä tauti olisi ollut aikoinaan leikkauksen kautta parannettavissa, mutta rovasti ei tällaisiin parannusneuvoihin tahtonut turvautua. Kuolema kohtasi hänet 14 p. elokuuta 1907 77 v. 5 kk. ja 5 päivän vanhana.

Kauvan ja kaipauksella muistelee Ristijärven seurakunnan vanhempi väki rovasti Lönnrotia, niin lujat luottamuksen siteet olivat näiden välille kasvaneet.

Ristijärven hautausmaan korkeimmalla kukkulalla seisoo kiiltäväksi hiottu kivinen hautapatsas, jossa, paitsi vainajan nimikirjoitusta, syntymä- kuolinvuosilukua on kirjoitus: "Ps. 130. Seurakuntalaiset pystyttivät kiven."

PIENIÄ JUTTUJA ROVASTI LÖNNROTIN AJOILTA.

Paltamossa oli, Lönnrotin ollessa siellä apulaispappina, eräs mies, joka määrätyllä ehdolla oli myönyt itsensä sielun-viholliselle. Ja sitten kun määräpäivä tuli, ilmestyi rietas noutamaan omaansa. Mies kuitenkin rupesi katumaan entistä kauppaansa ja toivoi papin avulla saavansa sen rikotuksi. Lähetti niin noutamaan pappia manaamaan rietasta pois. Varsinainen virkapappi tuli ja riiteli miehen puolesta parhaansa mukaan. Rietas oli vain itsepäinen, eikä totellut. Arvelipa vielä: "Sinä et ole minua parempi." Niin käytiin paikalle apulaispappi Lönnrot. Tämä teki saman vaatimuksen, perustellen raamatun totuuksilla. Kotvan kuunteli rietas tuppisuuna Lönnrotia, vähän niinkuin hölmistyneenä, mutta jopa oli keksivinään puolustusaseen, sanoi: "Et ole sinäkään aivan viaton, kouluvuosinasi löit painia, revit takkisi ja varastit sitten neulaa ja lankaa, joilla ompelit kiinni." Tähän vastasi Lönnrot: "Tämä kyllä on totta, mutta ne kaikki olen rukoillut ja saanut Jumalalta anteeksi." Peli oli nyt sielunviholliselle selvä: hän oli hävinnyt. Kaikkein nähden pisti nyt rietas päänsä seinähirressä olevaan vääntiönreikään ja siitä mennä vornisti ulos. Mies oli pelastettu.

* * * * *

Kajaanin markkinoilla taas kerrotaan Lönnrotin saaneen useamman kuin kerran nolata puotipalvelijoita siitä että nämä pitivät häntä ulkomuotoon katsoen mustilaisena. Kerrankin olivat puotipalvelijat ruotsinkielellä toisilleen huomauttaneet, että tuota miestä täytyy pitää silmällä, jos se varastaa. Lönnrot silloin oli asettanut papin merkin kaulaansa, jolloin palvelijat huomasivat mustilaisena pidetyn vieraan ymmärtäneen heidän arvelunsa.

* * * * *

Kerran tultiin Lönnrotia noutamaan sairaan luo Hyrynsalmelle. Täällä oli sairastunut 25 vuoden vanha papinpoika tautiin, joka näytti päättyvän kuolemalla. Poika kuoleman kynnyksellä valitti rovastille tuota kovaa iskua, että paljon koulua käyneenä täytyy jättää tämä elämä saamatta nauttia koulunkäynnin hedelmistä. Tähän oli Lönnrot vastannut: "Jos sinä eläisit sadan vuoden vanhaksi ja sitten menisit helvettiin, mitä hyötyä olisi silloin elämästäsi?"

* * * * *

Pyhäntäjärven rannalla Niemelän torpassa asui Esko Kemppainen, kotoisin kirkonkylän Pohjalasta. Lönnrot oli merkille pannut että Esko ei milloinkaan käy lukukinkereillä. Niinpä kerran pappilan pirtissä rippikirjoituksessa Eskon esillä ollessa kutsuu Lönnrot Eskon kammariinsa kahdenkesken neuvotteluunsa. Esko meni. Täällä kysyy Lönnrot: "Minkä vuoksi sinä et milloinkaan tule lukukinkereille?" Esko vastaa: "Minä kun en ollenkaan saata lukea, niin minä on tule ihmisten eteen naurettavaksi." Rovasti Lönnrot huomauttaa tähän, että pitääpähän kerran viimeisenä päivänä kaikkien astua tuomarin eteen, oli asiat miten tahansa. Esko vastaa: "Se on sitte." Esko sai mennä.

* * * * *

Toisen kerran joutui Esko nuhteiden alle silloin kun leskimiehenä ollessaan meni vihille. Kun Lönnrot näki että Esko oli vihkiessä kovasti juovuksissa, käski hän hänet vihkimisen jälkeen kammariinsa kahden kesken ja kysyi: "Minkävuoksi se Esko tuli humalassa vihille, kun vihkiminen on kuitenkin pyhä toimitus?" Esko vastaa rauhallisena: "Joka kerran tämmöiseen reissuun joutuu toisen kerran, ei- se ilkeä olla selvällä päällä". Esko sai nytkin mennä.

* * * * *

Kivikylän Helkiö Mäkäräinen oli monta kertaa Lönnrotin kanssa parrastaan kiinni. Helkiö oli paljopuheinen. Lönnrot kyllä ymmärsi, että Helkiö on laisensa, eikä ojentuen parane; vain sanoi kuitenkin kerran Helkiön porutessa: "Kiven saisit panna Helkiö tuohon suuhusi, jotta eikö vähänkään aikaa olisi vaiti." Helkiö vastaa: "Kaksikin sinne saisi panna, vaan siellä ei pysy. Vaan jos me pastorin kanssa yhdessä mentäisiin kaikkivaltiaan Jumalan eteen, niin eipä tietäisi kummanko suuhun siellä kivi pantaisiin."

* * * * *

Kerran taas Lönnrotilla on kaksi pappia vieraana. He istuvat kansliassa kolmikannassa keskustellen, kun Helkiö tulee sisään ja kysyy: "Mitä ne miehet nyt niin kolmikannassa tuumailevat?" Lönnrot selittää: "Tuumailemme sitä, että Helkiön on ensi kesänä tuotava minulle voinaula kumpaisestakin tammasta." Tämän piti Helkiö pilantekona ja painoi mieleensä.

* * * * *

Hän kutsuu Lönnrotia monta monituista kertaa käymään kotonaan kylässä, mutta Lönnrot ei totellut. Sitten eräänä päivänä lähettää Helkiö suksimiehen noutamaan Lönnrotia, sanoen olevansa sairas. Lönnrot ei aavistanut petosta, vaan suksilla tulee rippilaukun kanssa Helkiöön, hevostietä sinne kun ei ollut. Helkiö täydessä pukineissaan tervehtii pappia ja sanoo: "Tässä minä jo ikävällä odottelin, ja kun ei alkanut näkyä, niin joutessani kävin tietä polkemassa tuonne lehtisuovalle." Nyt hoksasi Lönnrot, että Helkiö on vetänyt nenästä, ja sanoo totisesta naamasta: "Olisit sinä ollut paljon joutilaampi hiihtämään sinne pappilaan, kuin että minun piti tulla tänne."

* * * * *

Rovasti Lönnrot ei uskonut vähääkään taikatemppujen mahtiin. Päinvastoin inhosi kovasti sellaisia, etenkin niitä, jotka aikoessaan käyttivät loitsuja.

Tuskinpa kirkkoherra Castrénkaan suosi loitsuja, mutta näyttää siltä, että pienien temppujen tekemiseen olisi hän vähän hiottanut. Olipahan näet kornin vakuuttanut Lönnrotille, että jos ammuksissa olevan hevosen ristiluiden päälle tehdään tervaristi, noin vain tervaan pistetyllä jäniksen käpälällä vetäen, niin se auttaa.

Castrén tietysti puhui kokemuksesta. Tähän ei sanota Lönnrotin vastanneen mitään. Kai ajatteli, että uskokoon vain tervaristiin ketä huvittaa. Sattui sitten samana iltana, että kirkkoherra Castrén tuskitteli, että kaapin lukko oli joutunut epäkuntoon. Silloin oli rovasti Lönnrot taitavasti huomauttanut: "Tervaristin kun vetää lukon päälle, niin kyllä se auttaa."

* * * * *

Rovasti Lönnrotilla oli vain yksi poika, Eljas. Hänestä pitivät seurakuntalaiset paljon. Eikä vähemmän isä ja äiti. Monta isän ja äidin arvelua pojastaan kierteli satuna ympäri seurakuntaa. Arvelut olivat erittäin mielenkiintoiset Eljaan kosimavuodelta. Niinpä kerrotaan rovastin kysyneen Eljaalta silloin kun hän oli aikeessa lähteä Kannuksesta morsiantaan noutamaan: "Aiotko sinä ajaa Helkiön Paavon tavoin rekiketaralta morsiamen ollessa rekiperällä?" Helkiön Paavo nimittäin oli siten ajanut Ristijärvellä vihille. Eljas oli vastannut: "Kyllä minä meinaan rinnalle istua."

* * * * *

Niistä monista ihmisten liikanimistä, joita Lönnrotin aikaan Ristijärvellä oli, joutui Lönnrot tahtomattaan yhden tällaisen keksijäksi. Lauri Härkönen Helsingissä kertoo asiasta tähän tapaan: Oli kerran keväällä Lönnrot keittänyt karjan keittiössä verkkojen ja rysien värivettä. Silloin oli sattunut olemaan pappilassa eräs kuleksija, köyhä nainen. Kun tämä sai tietää, että karjan keittiössä paraaltaan kiehuu verkkojen värivesi, meni hän sinne ja pisti väripataan hamppusen alushameensa. Samassa tulee keittiöön Lönnrot, ja kun näkee, että nainen on jo väriveden sotkenut hameellaan, sanoo suuttuneena: "Katohan reämetätiä minkä teit!" Tämän sitten sattui kuulemaan eräs rengeistä ja siitä alettiin kutsua tätä naista "Reämetätiksi." Reäme-nimi johtui siitä, että tällä naisella oli heikot silmät, silmät, jotka tekivät aina "reämettä".

* * * * *

Kerran Lönnrot yllätti renkinsä ja piikansa heinähäkin purennan ohella asennosta, jota nämä kaikkein vähimmin olisivat toivoneet toisten näkevän. Nähdessään tämän arveli Lönnrot: "Näin vähällä väelläkö te häitä pidätte?" Samalla kehoitti hän heitä tulemaan kansliaan ja ilmoittamaan itsensä aviokuulutuksille. He menivät, ja Lönnrot teki heistä aviopuolisot.

* * * * *

Kerran taas pappilan renki ulkoaskareillaan vastoinkäymisten ohella tuli ääneen päästäneeksi karkean kirosanan. Tämän kuultuaan Lönnrot oli huomauttanut: "Mitä se nyt sillä parani?"

Muuten on huomattava, että Lönnrotin palvelijat olivat tavallisesti monivuotisia. Jörö Partanen ja Lauri Juntunen, kumpikin palvelivat toistakymmentä vuotta. Sisäkkö Kaisa Liisa Mäkäräinen taas koko ikänsä, ensin ruotilaisena, sitten piikana.

HERÄNNÄISYYTTÄ.

Herännäisyyttä on kyllä ollut Ristijärvelläkin, joskaan ei ehkä suuremmassa määrässä. Onhan kaikkina aikoina tavattu yksityisiä henkilöitä, jotka sydämen surulla ovat katuneet syntinsä ja saaneet tunnonrauhan.

Ei ole minulla tietoa, että Ristijärvellä olisi ollut kansan henkilöitä, joilla herännäisyystyössä olisi ollut merkittävämpi aseina. Puhutaan tosin eräästä Antti Mikkosesta, kirkonkylän Mikkolan Mikkossukua, että häntä pidettiin sikäli johtavana henkilönä, että haastettiin käräjille ja tuomittiin sakkoihin. Mikkonen näet puhui uusilla, tuntemattomilla kielillä uskonveljien kanssa. Tätä herännäisyys-suuntaa nimitettiin villiläisyydeksi.

Kun Mikkonen tuli tuomituksi, lähti hän kerjäten Pietariin pyytämään Keisarilta armoa. Paluumatkalla Helsingissä joutui "kerettiläisten" seuraan ja tämän suunnan tunnustajana palasi Ristijärvelle, viipyen tällä matkalla neljä vuotta. Myöhemmin Antti Mikkoselle annettiin kiertokoulun opettajan toimi.

Sanotaanpa kerettiläissuunnan pääjohtajan Paavo Ruotsalaisen ainakin pari kertaa käyneen Ristijärvellä. Siihen aikaan oli pappina Ristijärvellä ollut joku Pfaler. Tästä papista kerrotaan, että hän oli mainio saarnamies. Oli sopinut hyvästi Ruotsalaisen kanssa uskon suunnasta.

Kun Pfaler oli sitten Ruotsalaisen käynnin välillä mennyt naimisiin, oli Ruotsalainen Pfalerin aviosiippaa hyvin karsain silmin katsonut ja sanonutkin: "Helvetistäkö sinä tuon akan-letukan olot kaivanut?" Näyttää siltä, että Paavo Ruotsalainen, ollen itse perheetön, olisi ystävästään Pfalerista toivonut samaa.

Tämän jälkeen monet vanhoista miehistä ja naisista kantoivat "kerettipukua" merkkinä siitä, että hyväksyvät tämän herännäisyys-suunnan.

Karhulan ja Saukkovaaran Keräset yleisemmin kantoivat tätä pukua, samoin Kemppaisten suku Jokikylässä. Jokikylässä oli miehiä ja naisia, jotka pukeutuivat yhtäläiseen "kerettipukuun", mutta jo edellämainitut erinomattain. Tämä "kerettipukimeella" herännäisyyskantansa määritteleminen on tietysti kasvattanut tavallaan tekohurskautta. Todellisia heränneitä on näiden joukossa nähtävästi ollut vain muutamia.

Myöhemmin nämä körttiröijyt hävisivät pois käytännöstä. Kivikylän Helkiö Mäkäräisellä nähtiin kaikkein viimeisimpänä tällainen. Hän oli ujostelematon ja rohkea ukko. Pisteli kättä kaikille vastaantulijoille ja puhui sekaisin maallista ja hengellistä. Oli uuttera kirkossakävijä, samoin pappilassa. Hänestä oli yhtä lysti istua pappilan keittiön puolella rouvan pakinoilla, kuin kansliassa papin seurassa. Kun Helkiö tarinoiden istui, oli hänellä toinen jalka toisen varassa, jota siinä ahkerasti heippuutti. Kesällä oli Helkiöllä kirkkohousuina sinivärissä pistetyt hurstihousut.

Kuten toisessa kirjoituksessa on sanottu, oli rovasti Lönnrot "kerettiläissuunnan" tunnustaja. Ja kun hän oli hyvä puhuja saarnastuolista, ei hänen aikanaan yksikään saanut kutsumusta nousta uskonasioista julkisesti tunnustamaan, vaikkakin herännäisyys teki salaista työtään, toisinaan ikäänkuin piiloutuen pinnan alle.

Kaikkina aikoina sanotaan olleen henkilöitä, joissa on tapahtunut todellinen mielenmuutos. Toiset näistä ovat pysyneet kiinni alkamassaan uskonelämässä, toiset taas väsyneet.

Kalle Rautiainen, sanottiin Pöllö-Kalleksi, Kuhmoniemen Vieksiltä, kävi usein Lönnrotin puheilla. Kalle puhui uskonasioista yötaloissaan kun sai ruokaa. Pappilan pirtissäkin puhui joskus kirkkovieraille. Kallen puhe näin suuressa joukossa herätti useinkin vain naurua. Kalle Rautiaista siis pidettiin itselaisenaan, kuten liikanimityskin jo osoitti. Erinomaista kiihkoa uskonasioissa hänellä oli, koskapa oli kerran kerjäten kulkenut Helsinkiin pyytämään senaatilta saarnalupaa. Tietysti Kalle saarnasi yötaloissaan jo mennessäänkin. Eivätpä häntä edes kruununpalvelijat pitäneet vaarallisena.

Kun Kalle Rautiainen sitten Helsinki-matkaltaan palasi, kysäisi rovasti Lönnrot häneltä, miltä Helsingin kaupunki noin päältäpäin Kallesta näytti. Tähän vastasi Kalle Rautiainen: "No, kyllähän tuo oli jonkunlainen, vain kalasaunahan se toki vielä on siihen uuteen Jerusalemiin verraten." Tästä näkyy, miten pienen arvon Kalle Rautiainen antoi maalliselle loistolle ja että tämän ohella pani suuren arvon tulevan, mutta vielä näkymättömän elämän loistavuudelle.

Että vaatetuksen mahtiin kovasti uskottiin, näkyy siitäkin, että Jokikylässä oli vanhain ja nuorten välillä ollut monta riitaa. Pojat eivät enää olisi tyytyneet samallaiseen körttiröijyyn kuin isällä oli, ja isä olisi välttämättä tahtonut teettää pojalleen samaa mallia kuin itselläänkin oli. Seipelässä kerrotaan olleen tällaista riitaa. — Leinolan ukkeli taas ei ollut sietänyt, että pojallaan olisi natisevat anturakengät. Poika tällaiset oli ostanut, mutta niitä täytyi pitää isältä piilossa. Lopulta lienee isä natukengät polttanut.

JÄTKÄIN KOULU.

Rovasti Lönnrot ei rippikoululapsiltaan olisi vaatinut kovinkaan suurta lukutaitoa, kunhan nyt olisi jotakuinkin saanut sanan kirjasta. Luetun ymmärtämiselle pani rovasti suuremman painon. Mutta kun rippikouluun tuli joskus kahdenkymmenen vuoden vanhoja miehen jätkylöitä, jotka eivät liioin kaikkia kirjaimia tunteneet, järjesti rovasti ne yhteen laveriin ja lähetti lukkari Kajanderin kouluutettaviksi. Lukkarin pirtti oli nyt näiden jätkien koulusali.

Kerrotaan eräänkin kerran olleen samalla kertaa m.m. Ville Moilanen, "Monnin Vilikko", Aska Härkönen ja Helkiö Härkönen, kaikki partasuu miehiä. Siellä kerran koulutunnilla esittää lukkari Ville Moilaselle, että mahtaisitkohan sinä tuntea iitä, jos se keppikädessä tulisi tiellä vastaan. Ville vastaa: "Satunnan se oisi vielä sinullakin." Lukkari jatkaa: "Viululla sinä kyllä osaat pelata. Minä olen joskus kuullut miten somasti sinä pelata kitkuttelet." Tähän myöntää Ville: "Tarkoitukseni onkin kuta somemmasti kiikutella." Ville näet oli viulunsoittaja.

Kullakin oppilaalla tuli olla oma evankeliumivirsikirja mukana, josta koetettiin sisälukua aivan töikseen asti. Yhteen ääneen jorrittaminen olisi ollut pääasia, kun olisi edes päästy niin pitkälle, että kirjaimista sana olisi ominneuvoin sommistunut.

Sitten kerran sattuu niin, että Helkiön kirjassa yksi sana on toisin kuin lukkarin kirjassa. Lukkari ojentaa, vaan Helkiö ei anna perään. "Minun kirjassani on näin." Lukkari ottaa Helkiön kirjan ja katsoo. Sehän oli niinkuin Helkiö väitti. Lukkari kuitenkin arveli: "Penkin alle tuommoinen kirja joutaisi viskata." Helkiö vastustaa: "Ei tämä kirja ole niin halpa; tämä on paljon vanhempi lukkaria."

Aska oli helläsydäminen poika. Hän ei koskaan vastustellut koulumestarille. Vanhan hyvän tavan mukaan järjestää lukkari lauantai-aamuna pirtin pesemisen. Tämän työn tehtyä saisivat pojat sitten lähteä kotiinsa. Aska Härkönen saapi lukkarilta vanhan paidan ruvetakseen nokitöihin. Toisten oli hommattava veden kantamista, luutain varrehtimista y.m. Aska nousi jo katolle näresutin kanssa nokikolariksi, vaan Helkiö sanoo toisille: "Viedäänhän me kukin konttimine veräjänposki seipääseen valmiiksi, jotta tässä on vähän väljempi työhellä." Kun oli tultu veräjälle, ehdottaa Helkiö toisille: "Jatketaan vaan matkaa." Kun Aska näki kallolta, että toiset karkasivat, joutui hänkin pian alas, viskaten lainapaidan pois päältään. — Mukana ollut Helkiö on itse näin kertonut.

Jätkäin koulussa sanotaan samoihin aikoihin olleen Elli Tiina Tolosen ja Reeta Moilasen, "Pirun kengän". Reeta Moilasta ei ripille laskettu koskaan. Kuoli vanhana mummona kunnan huutolaisena. Ville Moilanen, "Monnin Vilikko", samoin ei päättänyt rippikouluaan. Meni Ouluun ja kerrotaan hänen siellä myöhemmin esiintyneen pienenä timperinä, milloin pannuja tinaten, milloin taas tuulimyllyjä rakennellen. Elli Tiina pääsi ripille ponnistettuaan 5 vuotta koulun penkillä. Ei hän sittenkään osannut paljon muuta kuin ulkoa evankeliumista: "Siihen aikaan." Uskollisuus ja nöyryys olivat Elli Tiinan ominaisuuksia. Siinäpä syy, miksi kovapäisenäkin pääsi ripille.

KUNNAN-MIEHIÄ.

Siihen aikaan kun Ristijärven kunnanhallinto oli Hyrynsalmen kunnanhallintoon yhdistetty, oli Ristijärven kunnan miehillä aivan pienet tehtävät. Veronkanto suurinta ja sekin mitättömän pieni. Kunta silloin ei tarvinnut paljon varoja, sillä vaivaishoito oli ruotilais- ja kiertolaisjärjestelmän pohjalla.

Sanotaan, että seurakunnan pappikin hoiti ensin kunnan virkailijain tehtäviä. Tämä on hyvin ymmärrettävää, kun tietää, että kirjoitustaitoisia oi liioin ollut silloin saatavissa.

Vuosina 1871—76 oli jo kunnanesimiehenä kirjoitustaitoinen Jaakko Mikkonen Mikkolasta 70 markan vuosipalkalla. Jaakko Mikkosen kuoltua siirtyi esimiehen toimi Jaakko Oikariselle Onnenniemestä. Yli 20 vuoden oli sitten Jaakko Oikarinen kunnanesimiehenä 50 markan vuosipalkalla. Oikarisen kirjoitustaito ei suinkaan ollut loistava, mutta nimensä hän paperille kuitenkin kirjoitti. Kunnankokousten pöytäkirjat kirjoitti kunnan kirjuri, lautakunnan esimies ja kuka milloinkin sattui.

Vuodesta 1897 alkaen kolmivuotisjakson oli kunnanesimiehenä Jaakko Keränen Aholasta. Myöhemmin ei tällä Keräsellä ole ollut kunnanesimiehen vaalissa kannatusta.

Alkuaan lienee ollut kunnanesimiehen, lautakunnan puheenjohtajan ja kirjurin tehtävät samalla miehellä, sillä, kuten jo sanottu, tehtävät siihen aikaan olivat hyvin pienet. Kuitenkin jo Jaakko Mikkosen esimiehenä ollessa oli Lauri Keränen, Tuliniemestä, lautakunnan puheenjohtajana. Kirjurin ja kassamiehen tehtävät kuuluivat lautakunnan esimiehelle eli puheenjohtajalle. Palkkaa Keränen sai vuosittain 80 markkaa rahaa ja 3 kappaa jyviä kustakin talosta. Tätä palkkaa Lauri Keränen kuitenkin piti pienenä. Hän pyysi kunnalta palkankorotusta. Asia oli kuntakokouksen käsiteltävänä, josta on tehty näin kirjoitettu pöytäkirja:

"Kulutuksen mukaan vuonna 1871 pitettin Kuntakokos Ristijärven pappilassa Sinä 27 päivänä toukokussa jossa tummiteltiin mökkiläisten päivätyön tevosta tuliniemelle ja seurakunnan miehet pättivät Että varakkain mökkiläisten pitä tehä päivä omin Ruokisa ja Vähävarasten talon Rualla perttulin ja mikkelin välillä Elikkä rahassa 90 penniä taikka jyvissä puoli kappaa hampaista aina vuotelta ja jos Eivät tyty tähän pätöksen niin Savat valitta 30 päivän sisällä Kuvernörin.

Totistavat talokkaat.

Johan Korhonen Penjam Kemppainen ja Joonas Mäkäräinen ja Johan
Kemppainen ja Johan Mikkonen Jaakko Kemppainen ja Jonas Oikarinen."

Pöytäkirjasta ei käy selville, kenen esityksestä ja pyynnöstä tämä asia tuli kuntakokouksen käsiteltäväksi, mutta olettaa sopii, että sen oli antanut asianomainen kunnallislautakunnan esimies Lauri Keränen itse ja sai kokouksen, ehkäpä yksimielisen hyväksymisen.

Puheiden mukaan tämä kuntakokouksen päätös jäi vain paperille, sillä tällaiseen veronmaksuun eivät mökkiläiset tuntuneet olleen halukkaita, eikä tällä kuntakokouksen päätöksellä ollut ulosottomiehen perimispätevyyttä. Sanotaanpa eräänkin mökkiläisen tämän päätöksen johdosta arvelleen: "Jos minun pitäisi Tuliniemelle mennä päivätyön tekoon, niin kiviä kontillani kantaisin niitylle ja pellolle."

Tuliniemen Lauri Keräsen kunnan virkailijana oloaika supistui vain yhteen kolmivuotiskauteen, kun v. 1873 valitaan samaan toimeen talonpoika Kalle Tolonen Alangosta. Palkkaakin tuli tuntuvasti lisää, kun päätettiin maksaa 4 prosenttia kaikista perittävistä lainoista. Kalle Tolonen hoiti kunnan tehtäviä moitteettoman hyvästi ja erinomaisella tunnontarkkuudella vuosikymmeniä.

Tällä välin ilmestyy kirkonkylään uusia kirjoitustaitoisia miehiä, jotka ottavat kuntakokouksessa Kalle Toloselta viran pois, selittämällä, että tuo ylöskantoprosentti tulee kunnalle kalliiksi ja ylöskantaja rikastuu kohtuuttomiin.

Kunnan arkisto ja rahavarain hoito siirretään Joona Mikkoselle Mikkolasta, 100 markan vuosipalkalla hoidettavaksi. Kirjurin tehtävät taas tulevat Esko Kemppaiselle Tenämän mäestä. Kolmivuotiskaudeksi oli asiat näin järjestetty ja aikanaan tulee arvostelu tämän ajanjakson toiminnasta.

Kaupanhoitaja Tuomas Härkönen hoitaa tämän jälkeen näiden edellisen, kahden miehen tehtäviä, eli kokonaisuudessaan kunnallislautakunnan esimiehen tehtävät. Tuomas Härkönen kirjoitti kaikki asiat hyvästi paperille ja oli omintakeinen ajattelija. Olisi muutoinkin pidetty paikkakunnan etevimpänä miehenä, ellei tuo valitettava oman maan profeetta-käsite tässäkin olisi saanut määrätä.

Ei liene ennenaikaista myöskään mainita kunnallislautakunnan tehtävien siirtymisestä Tuomas Härköseltä Antti Oikariselle Putkolasta, joka Kalle Tolosen jälkeen on toimessa pisimmän ja samalla tunnustusta ansaitsevan päivätyön tehnyt. Samoin Lauri Keränen Karhulasta, on kuntakokouksen puhemiehen tehtäviin ollut kelpolailla perehtynyt.. Sanotaan Kusti Kemppaisen, "Muurari-Kustin", myöskin kerran hoitaneen kunnan tehtäviä. Se oli kaiketi silloin, kuin Kemppainen sai perintöosansa Eskolasta ja lähti maailmalle. Kirjoitustaitonsa vuoksi olisi Kemppainen ollut tämän tehtävien tasalla, mutta, kuten sanotaan, häntä enemmän miellytti silloin tukkijätkän kiertolaiselämä ja niin jätti kunnanvirkailijan tehtävät toiselle miehelle. Kemppaista nimitettiin jonkun aikaa tämän jälkeen "kunnattomaksi Kustiksi".

Kunnallislautakunnalla, ainakin myöhempänä hallituskautena, ovat olleet apuna n.s. kylän piirimiehet. Nämä piirimiehet on aina vaihdettu kolmivuotiskauden jälkeen, jos on kylässä ollut vara vaihtaa ja jos entinen ei erittäin halukas ole ollut pitämään toimestaan kiinni. Useinkin ne ovat osoittautuneet haluttomiksi senjälkeen kun aikansa ovat palvelleet. Poikkeuksen tästä kuitenkin teki kerran Mustavaaran kylän piirimies Samuli Heikkinen, "Vihin Samppa". Hän päinvastoin olisi pitänyt loukkauksena, jos piirimiehen toimi olisi siirretty jollekin toiselle. Kokouksissakin kulkemaan oli Samuli moitteettoman uuttera. Kun kokouksessa Samulin piti jotakin esittää, lähti se aina alkuun sanasta: "Tuota ny…". Tämä toisia huvitti.

Talon kunniallisen vanhuksen päiviä ei Samuli saanut nähdä, sillä vävypoika hävitti Samulin elämän niin, että täytyi ikänsä viimeiset päivät maata kunnan vaivaishoitolaisen halveksitulla ravatilla.

KYLÄNVANHIMMAT.

Ristijärven seurakunta on jaettu kuuteen eri lukukinkeripiiriin. Näihin jokaiseen on valittu erityinen kylänvanhin järjestämään lukukinkereitä koskevat asiat ja tarvittaessa antamaan papistolle julki kylässä ehkä sattuvat hairahdukset. Tätä kylänvanhinta on, merkillistä kyllä, iankaiken kutsuttu kirkonmieheksi.

Tämä kirkonmiehen toimi oli aivan palkaton luottamustoimi. Vanhan tavan mukaan sai kirkonmies yhden kerran kinkeritalossa syödä pappien kanssa samasta pöydästä yhtaikaa. Toiset taas eivät ujoudesta tahtoneet mennä rämpimään papin eväitä, kun eivät tunteneet herrain pöytätapoja. Ylitalon kirkonmies Pyhännällä oli kuitenkin niin rohkea, että uskalsi. Hän oli samaa Mikkos-sukua kuin vanha lukkarikin. Puhuttiin, että Ylitalon kirkonmies kerran papinpöydässä oli käsin tempaissut yhteisestä kupista lihapalasen, aivan kuten kotonaankin. Tämän nähtyään oli pappi kauhistuneena huomauttanut: "Elä hyvä kirkonmies kourillasi." Tämä papin lause on sitten Ristijärvellä tullut paljon käytetyksi sananparreksi.

Ylitalon kirkonmies muutoinkin oli huolellinen virkatehtävissään. Hän kantoi kirkonkirjat pirttiin ja vei pois lukkarille avuksi. Samoin piti hyvän huolen siitä, että kaikki ne, joita pappi mainitsi nimeltään ja jotka olivat taloon tulleet, menivät papin eteen. Jota hän ei ollut nähnyt paikalla, sanoi, että en ole nähnyt.

Kerran papin kaivattaessa miestä, joka oli Oulun pataljoonassa palvelemassa, vastasi Ylitalon kirkonmies: "Se on soassa."

Kerran kun Ylitalon kirkonmiehen omassa pirtissä oli lukukinkerit, putosi väen painosta pirtin silta alas juuri silloin kun pappi alussa, ennen muita toimituksia, oli vihkimässä erästä pariskuntaa. Peräpuolelle pirttiä jäi pöydän ja papin jalkojen alle silta paikalleen, mutta "seurakunta" sai loksauksen alas kuoppaan. Niskahirret pettivät. Tätä oli itse kirkonmies moneen kertaan johkaillut, että ei tuota olisi uskonut.

Toisella kerralla kantelee kirkonmies kyläläisten päälle, että häijyyksissään ovat puukolla piirtäneet rumia kuvia hänen porstuansa seinään. Siitä taas on tullut erityinen hokema: "Rumat kuvat, sano kirkonmies".

Ylitalon kirkonmies teki sitten kerran lukukinkereillä ehdotuksen, että kyläläisten pitäisi ruveta maksamaan hänelle palkkaa kirkonmiestoimesta. Tämän kuultuaan ehdottaa joku viisas: "Me maksamme palkan, jos vaan voit kuminallakin jalalla yhtä aikaa potkasta koiraa." Kun kirkonmies tästä urakasta ei tykännyt, jäi palkkakysymys siihen.

Kim Ylitalon kirkonmies hävisi talostaan pois, muuttaen joksikin aikaa Kajaaniin kauppias Bergh'in kartanopehtoriksi, tuli Pyhännällä kysymys uudesta kirkonmiehestä. Ja kun entisen kirkonmiehen kustannuksella oli monta hassunkurista juttua kylän kesken juuri kiertämässä, ei kirkonmiehen paikka kelvannut kenellekään. Siihen ei saatu miestä houkutuksilla, ei uhkauksilla. Papitkin jo ihmettelivät tätä "ministeripulaa". Kysyivätpä usein syytäkin siihen. Vastattiin: "Entiselläkin kirkonmiehellä kovasti on naurettu, niin kuka siihen enää." Pappi murahti tähän: "Itse se naurut päälleen veti."

Kun muutamia vuosia oli oltu ilman kirkonmiestä ja kun entinen kirkonmies oli passitettu Ristijärvelle vaivaishoidon turviin, asetettiin hänet vielä vanhaan virkaansa, jossa oli kuolemaansa asti. Vanhemmalla iällään ei Ylitalon kirkonmies enää pyrkinyt pappien kanssa yhteen pöytään syömään.

Toisten kylien kirkonmiehiä ei ole pidetty tavallista ihmistä pahempana, ei ainakaan kovin naurun alaisena. Kuljun kirkonmies Mustavaaralla tosin oli niin pelkuri, että ei tohtinut Pyhäntäjärven kahden kilometrin pituista vesimatkaa veneen pohjalla istua, peläten hukkuvansa. Muuten oli tolkku äijä.

Rohkeutta ennenkaikkea kysyttiin kirkonmieheltä niissä kylissä, joissa ihmiset niskottelivat tulla lukemaan. Joku poikaviikari joskus juoksenteli kinoksilla kirkonmiestä pakosalla. Mainittiin ennen, että kirkonmiehen tulee olla niin väkevän, että jaksaa niskoittelijat kantaa selässään papin eteen. Ylipäätään ne niin olivatkin.

Hiisijärven Kilpelänvaarassa 60—70 luvulla oli valkiatukkainen talonvanhus Antti Mikkonen, jolla omassa kylässä ja ulkopuolellakin oli suuri merkitys. Oliko hän n.s. kirkonmies, ei ole mainittu, mutta muuten oli hyvälukuinen ja sen lisäksi osasi kirjoittaa. Vanhusta käytettiin hätätilassa lasten kastajana. Kävi tässä toimessa naapurikylissä Pyhännällä ja Mustavaaralla. Vanhusta pidettiin siis varsin suuressa arvossa. Oli kylässä hyvien tapojen suhteen hyvänä esikuvana.

Samaan aikaan eli Pihlajavaaran Juholassa Jörö Pyykkönen. Hänkin oli raamatun moneen kertaan lukenut kannesta kanteen ja osasi kirjoittaakin. Miten se lienee sitten ollut, että Jörö ei moneen vuoteen käynyt herran-ehtoollisella. Ei vielä kuolintautivuoteellakaan halunnut, vaikka pappi kävi häntä puhuttelemassa. Tämän laiminlyöntinsä sanoi Jörö johtuvan siitä, että oli lukenut raamatusta, miten kelvottomat ehtoollisen nauttijat vetävät, suuremman tuomion päällensä.

Että Jörö Pyykkönen kuoli ilman että monena edellisenä vuotena ei nauttinut ehtoollista, seurakunnan papin toivomuksen mukaan haudattiin ilman kellonsoittoa ja lukkarin laulua. Samasta syystä samallaiset hautausmenot sai eräs Heikki Tampin, joka äkkiä kuoli Pihlajavaaralla. Seurakunnan pappina oli silloin Lönnrot.

KAUPPAMIEHET.

Tammikuun 1 p:nä v. 1873 oli Ristijärven kuntakokouksessa kysymys suostutaanko siihen, että joku perustaa kirkonkylään sekatavarakaupan. Päätökseksi tuli, että ei oteta. Syynä vastustamiseen oli luultavasti pelko, että kauppamies kaikenlaisen rihkaman kaupittelemisella vaan köyhdyttää paikkakuntaa. Että kaupasta tullaan ostamaan paljon sellaista, jota taloudessa välttämättömästi ei tarvita. Ehkäpä tämän lisäksi sillä, että kauppamies, asettuessaan asumaan aivan kirkon juurelle, voisi tuoda muassaan huonoja tapoja, jotka tulisivat turmelemaan yksinkertaisen ja paheista vapaan seurakunnan. Parin vuoden perästä, eli v. 1875, tulee kysymys kaupan myöntämisestä kuntaan uudestaan kokouksen käsiteltäväksi. Anoja on Hyrynsalmen lukkari Eeli Juntunen. Kunta tällä kertaa ei katsonut olevan syytä vastustaa. Olihan anoja tunnettu mies, syntyisin Ristijärven poikia, ja olipa takeita siitäkin, että lukkari Juntunen ei voisi kauppansa ohella edistää paheita.

Tämä lukkari Juntusen kauppa oli sitten kirkonkylän Aholassa vuoteen 1904 asti, jolloin se kokonaan lopetettiin. Kauppaa ensin hoiti joku Huotari vähän aikaa, sen jälkeen Ristijärven mies Matti Mikkonen, lopun toistakymmentä vuotta samoin Ristijärven mies Tuomas Härkönen, joka kuoli v. 1904, hoiti kauppaa kuolemaansa asti.

Alangon talossa oli vähän aikaa Hyrynsalmen miehen Perttu Juntusen kauppa. Juntunen teki vararikon.

Sitten oli samassa paikassa Kajaanista kauppias Bergh'in kauppa, hoitajana Ida Heikkinen, myöhemmin Frans Karjalainen.

Kun kauppias Bergh lopetti kauppansa, tuli sijaan A. Rimpiläisen kauppa Kajaanista. Rimpiläisen kaupan aikana vaihtelivat hoitajat usein. Tähän nimiluetteloon tulee Anni Niskanen, Tuomas Vilmi, I.V. Rainio, Heikki Komulainen, Soininen ja Matti Näsänen, kaikki muualta tulleita. Samassa paikassa yritti vielä Renne Korhonen Kajaanista pitää kauppaa, mutta se loppui pian.

Ida Heikkinen Bergh'in kaupasta erottuaan perusti oman liikkeen
Mikkolaan. Liike edelleen jatkui senjälkeen kymmeniä vuosia kun
Heikkinen oli mennyt naimisiin Frans Karjalaisen kanssa.

Roomunsanta ja Jaakko Kemppainen Kärkelän niemellä perusti myöskin oman liikkeen, ensin myyden vähitellen ilman verovelvollisuutta. Myöhemmin kirjoitettiin kauppa verolle ja alkuaikoina oli liikkeellä varma ostajapiiri.

V. 1901 toimeenpantu maamiesseuran yhteisostotoimet ja v. 1904 alkava osuuskauppa ovat osaltaan olleet kauppahommaan nähden suurena tekijänä.

Ei varmaan yksikään enää haluaisi palata v. 1873 oloihin tavaran välittäjiin nähden.

SOTAOPISSA.

Kun v. 1878 asevelvollisuuslain mukaan ensi kerran henkikirjoituksessa merkittiin arvannostoon kuuluvat pojat, ei ennen tätä kaikille ollut selvillä, miten vanhoja asevelvolliseksi merkittävät ovat, eikä sekään, pidetäänkö merkitsemisen jälkeen vielä erityistä lääkärintarkastusta.

Niinpä hyvin muistan, miten neljänkymmenen vanha isäni lähti henkikirjoitukseen, näyttämään henkikirjurille, miten sotaoppiin kelpaamaton hän on vai vasen jalkansa vuoksi.

Sitten kun seuraavana vuonna tuli pojille lääkärintarkastus, huomattiin että on niitä terveitäkin. Antti Joopin poika Kemppainen Ironsaaresta oli niin rohkea, että ilmoitti itsensä vakinaiseen väkeen. Hänestä tehtiin siellä aliupseeri ja palveli jonkun aikaa opettajanakin Kajaanin reservikasarmissa. Sotaopista tulon jälkeen nimitettiin kauvan Anttia Soturi-Antiksi.

Oli toinenkin Antti, joka vakinaisessa väessä pääsi aliupseerin arvoon ja palveli vuosikymmeniä reserviläisten opettajana Kajaanissa. Se oli Antti Keränen kirkonkylän Karhulasta. Moni Ristijärven poika sai siten Kajaanin kasarmilla olla Antin komennon alla, ja kiitettiin, että kyllä se on opettajista parhaimpia. Itse Antti kertoi ensimäisestä pataljoonassa-olo-vuodestaan, että hän oli tavallista ujompi. Ei käynyt kaupungissakaan ollenkaan. Kyllä sitten myöhemmin oli ujous lähtenyt.

Esko Härkösestä, joka hukkui Hyrynjärveen Hyrynsalmen poliisina ja uiton tarkastajana v. 1897, tehtiin myös Oulun pataljoonassa aliupseeri, ja opetti reservipoikia muutamina kesinä tavallisen palvelusaikansa jälkeen Maikkulan reservikasarmilla.

Risto Mulari Muttiniemeltä ja Perttu Heikkinen Pyhännän Ylitalosta
Oulun pataljoonassa oloaikanaan ylennettiin aliupseerin arvoon.

On kaartin pataljoonassa käyneitäkin. Lauri Keränen Karhulan Seppälästä palveli siellä.

Monista muista kolmivuotiskauden sotaopissa palvelleista on huomattu, että "päätään pitempinä" ovat pataljoonasta palanneet. Niin, että typerän sekainen ujous, kömpelö käytös, itsekkäisyys, vieläpä ilkeyden halukin on pojista sille tielle karissut.

Sattuipa sitten kerran niin, että eräs Jokikylän poika joutuneena Kajaanin reservikasarmille ei ruvennut mitään oppimaan. Häntä ei ensin pidetty niin typeränä, vaan luultiin itsepäisyyden siihen olevan syynä. Silläpä juuri komennettiin poika kärsimään naplitsoorangaistusta (kiväärin perä sormien väliin seisomaan) tuntimääriksi. Poika taipui ensin tähän, vaan kun siinä olo tuntui perin raskaalta, viskasi kiväärin niin kauvas kentälle kuin vaan jaksoi, juoksi perässä, otti kiväärin ja heitti vielä toisen kerran edellistä kertaa hurjemmin ja palasi päällikölleen ilmoittamaan, että jos hän kolmannen kerran saapi käydä kivääriä siirtämässä, niin sitä ei sitten löydä kukaan. Päälliköt sitten keskenään olivat neuvotelleet mitä pojalle on tehtävä. Neuvottelun tulos oli, että poika päästettiin kotiinsa. Luultavasti eivät pitäneet häntä täysijärkisenä.

MESTAREITA.

Jo vanhempina aikoina muutamilla yksityisillä henkilöillä on ollut taipumusta käsitöihin. Ne ovat ikäänkuin luontaisen vaistonsa pakottamana antautuneet kukin omalle alalleen.

Siten ainakin sepät ovat kehittyneet, että niistä milloinkaan ei ole puutetta ollut. Sepän talo Hiisijärvellä, Karhulan Seppälä kirkonkylässä ja Hietavaaran Seppälä Mustavaaralla osoittavat, että näissä taloissa on aikoinaan rautaa taottu. Olipa Hiisijärven vanha seppä Esko Härkönen tehnyt raudasta mitä sirotekoisimpia kapineita m.m. suonen avausrautoja. Hän kuoli vasta 1890-luvun jälkeen. Karhulan Seppälässä taas on elänyt seppä-Keräsiä. Varsinkin Jaakkoa on kiitetty hyväksi terässepäksi. Hietavaaran Seppälän seppä oli Juho Tolonen, kuoli jo 1860-luvulla.

Verraton teräseppä niinikään oli Lummenlammin Aato Kemppainen ja Eskolan Esko, joka myös varvaili rukkeja. Karppilassa on myöskin elänyt ikivanha seppien suku. Pojat ovat pajan ahjolla isältään oppineet takomisen taidon, joten talon paja ei ole kylmille jäänyt. Pyssyjäkin korjattiin ja uudesta tehtiin Karppilassa. Ja vielä on ollut seppiä Pyhännän Alatalossa. Vanha Daniel sitäpaitsi oli mestari koristemaalauksissa.

Eipä syrjäiset sopukatkaan, kuten Möttösenvaara, jääneet vasaran heiluttajat” vaille. Heillä oli oma seppänsä, jonka teräntekotaito ei paraimpien rinnalla jälkiin antanut. Mahti onkin siirtynyt pojalle ja edelleen pojan pojalle.

Puuseppiä, ei erittäin kehuttavia ole ollut. Kuitenkin useammassa talossa tehtiin kaikki tarvekalut kotona. Uurreastiat piti ainakin ennen osata joka miehen tehdä. Oli kyllä tälläkin alalla miehiä, jotka kohosivat yläpuolelle toisista, kuten Joel Oikarinen, Joel Tolonen ja Juho Kurkinen Pyhännällä, jotka jotaskuinkin kykenivät höylää juoksuttamaan.

Olipa kerran erityiset puusepän kurssitkin kirkonkylässä. Lukkari
Mikkosen poika oli opettajana. Hän oli Oulussa oppikurssinsa
suorittanut. Nimensäkin oli Mikliiniksi siellä nikkaroinut. Joona
Tolosesta ja Matti Junkkarista silloin tuli nikkari. Juho Mäkäräinen
Hiisijärveltä kävi Mikliinin opin Oulussa myöhemmin. Senjälkeen on
Talous- ja Maanviljelysseuran veistokoulun opettaja Seppänen tehnyt
Ristijärvelle monta uutta nikartajata.

Räätäleistä kaiketi vanhempina aikoina oli kova kipuli, koska mainitaan venäläisten käyneen turkkeja ompelemassa. Huonoja mestareita muutoin kuuluvat olleen. Toisinaan olivat tehneet liian suuren ja toisinaan taas liian pienen. Kun iso oli tullut ja siitä moitittiin, oli venäläinen sanonut: "Kyllä se vanhemmuuden kitsennäksen." Jos taas liian pieni, oli sanonut: "Kyllä se vanhemmuuden heitälläksen." Jos taas tuli kiero ja pahatekoinen, Viskautuneena silloin tiuskasi mestari: "Kieron käkrät nahat, pyllypersiet lainpahat, ken näistä sitten suoran turkin loatii." — Voita olivat, kyllä lohnineet niin paljon syödessään, että emännällä monta kertaa oli sääli.

Venäläisräätälit poistuivat sikäli kuin oman kirkon miehet rupesivat neulaa juoksuttamaan. Olihan Vilkko Juntunen opettanut monta poikaa. Vanhempia räätäleitä oli eräs Heikki Mäkäräinen Hiisijärveltä. Myöhemmin oli Pyhännällä Matti Kemppainen, "Räätäli Matti", Antti Oikarinen. "Pieni räätäli", Jussi Kinnunen, "Paasolainen", Pyhännän ylämyllyn entisiä poikia.

Eenokki Rimpiläinen Pihlajavaaralla ja Jokikylällä teki paljon räätälin työtä. Hän kuitenkin keskellä miehuutensa vuosia joutui mielivikaiseksi, vietiin parannuslaitokselle ja kuoli.

Kirkonkylässä on Kalle Rajanteri monelle miehelle monen vuosikymmenen kuluessa uusia pukuja valmistellut. Monta konetta, monta silmäneulaa on siinä leikissä jo hylyksi kihnuttautunut. Hänenkin mahtinsa on siirtynyt pojalle. — Joonas Härkönen on vielä kirkonkylän neulojana mainittava.

Suutarit eivät suuressa maineessa ole milloinkaan Ristijärvellä olleet, eikä niitä ole ollut mistä mainitakaan. Onhan pieksukenkä ollut, tavallinen jalkine ja näitä on tehty joka talossa. Olihan vanha hokema pieksuihinkin nähden ikäänkuin pyhitetty: "Tekemällään se mölkä soutaa." Siis joka miehen on tehtävä pieksut jalkaansa ja omilla tekemillään toimeen tultava.

Oli kuitenkin pari miestä, joita mainittiin suutarin nimellä. Ne olivat Juho Juntunen kirkonkylästä ja Heikki Kemppainen, "Norppanen", Pyhännällä. Juntunen oli suutarintyön oppinut Lappeenrannassa ja kykeni tekemään hyvin anturakenkiä. Heikki ”Norppanen" lienee ollut itseoppinut, vaikka kyliä hän naulaili hyvin kovakantaisia. Monelle hän toimitti narisevat kengät jalkaan.

On vielä monta muuta miestä jotka näppärällä kätevyydellään ovat olleet mukana siinä yhteistyössä, joka on suoritettu vanhemman ajan vaihtuessa uuteen.

HAUTAHAMARIT.

Vaikka Ristijärvellä jo varhaisemmista ajoista asti on tervaa poltettu, ovat sittenkin vain muutamat miehet osoittautuneet varsinaisiksi mestareiksi tervahaudan polttamisessa. Näitä varsinaisia tervahaudan polttajia nimitettiin sitten hautahamareiksi. Tällaisia hautahamareita on sitten kunakin aikakautena ollut, vieläpä joka kylässäkin, niin että pahempaa puutetta niistä ei ole ollut.

Hiisijärvellä, varsinaisella tervanpoltto-alueella, olivat isännät kyllä polttotaidon hyvin oppineet, vaan täälläkin oli ukkoja, joita käytettiin ulkokylissäkin mestareina. Sellaisia olivat Aapeli Tolonen, Heikki Härkönen y.m. Pyhännällä taas olivat Lemetin miehet tervanpolton mestareita. Lemetin Tuomasta käytettiin kylässäkin mestarina. Samoin Putkosen tauksen Alatalon Antti on ollut parhaimpiin luettuna.

Mustavaaralla ei omantakeista mestaria ollut. Tarvittaessa oli se muualta noudettava, ellei itse uskaltanut turauttaa.

Jokikylänsä oli hämäriksi kykeneviä useampiakin. Mainittavampia kuitenkin Kalle Tolonen Kivimäen mökistä. Hänellä toinen jalka oli vähän lyhempi, vaan polttamisessa ei se juuri tehnyt kiusaa.

Kirkonkylässä oli Kalle Heikkinen kuuluimpia polttomestareita. Longin Nalleksi häntä myös sanottiin. Se kai oli niitä vanhoja sotamieshuutonimiä. Kalle Heikkinen kulki hamarimatkoilla ulkopuolella oman kirkon rajojenkin. M.m. Kalle poltti tervahautoja paljon Sotkamossa. Eikä Kallen osaamattomuutta valitettu milloinkaan. Muutoin Kallea pidettiin yleensä liian kallispalkkaisena. Sen ajan hamaripalkat kun tavallisesti vaihtelivat yhden ja kahden markan välillä polttovuorokaudella, Kalle taas taisi ottaa kolme ja joskus neljäkin markkaa. Kerranpa sitten Kallen Sotkamosta hamarimatkoilta palatessa joku Pyhännän Kainuun miehistä kysäsi miten Kalle hirviää määrätä isännän maksettavaksi noin suuren palkan. Kalle oli vastannut, että häntä ei ujostuta laisinkaan suuren palkan määräys, kun ensin panee silmänsä kiini ja sitten yhtäkkiä ummessasilmin sanoa moksauttaa.

Kirkonkylän n.s. Karhulan kylällä on iänkaiken tervaa poltettu ja siellä on aina ollut omat mestarinsa. Näyttääpä siltä että täällä asuva Keräsen suku tähän toimeen olisi erikoisesti kiintynyt ja siis päässyt niiden niksien perille joita tervanpoltossa tarvitaan.

Tätä ajatusta tukee sekin seikka, että Tuliniemen Lauri Keränen, vanhempi, Karhulan Keräs-sukua, hankki heti omantakeisen tervauunin. kuu kuuli sellaisia muuallakin olevan. Tämä sen vuoksi että tervauunin tiedettiin tervaksista, paitsi tervaa, antavan tärpättiä ja pikiöljyä, mitkä aineet maakuopassa polttaen menevät aivan polusta. Tämä tervauunihomma ei kuitenkaan päässyt pitkäaikaiseksi, sillä siinä voittaminen oli niin hidasta työtä. Ja kun itse tervauuni laitteineen tuli kalliinlaiseksi, ei se näyttänyt vastaavan tarkoitustaan. Muutamien vuosien perästä rakentamisen jälkeen onkin se hävitetty olemattomaksi.

MAAHENKISIÄ MIEHIÄ.

Maahengestä ja maanviljelysinnosta puhuttaessa täytyy myöntää että se Ristijärvellä varhaisemmasta ajasta alkaen on ollut yleistä. Sitä todistavat vielä nytkin kivikkovaarain selänteille kuokitut laajat pellot, synkkiin korpiin raivatut niityt. Nähdäänpä vielä järven kuivaushankkeita ja vedenkääntämisiä syvällä ojituksella. Kuitenkin ansaitsee tulla mainituksi eräitä henkilöitä ja sukuja, joilla maanviljelys ja maataloudelliset pyrkimykset ovat olleet sydämen asia.

Hiisijärvellä on asunut kauvan vanha Härkösten suku. Näillä on ollut aina perinnöllistä taipumusta uutteruuteen maatöissä ja sitäpaitsi ovat varustetut hyvillä ruumiin voimilla.

Mainitaan näitä Härkösiä, nimeltään Paavo, tulleen Mustavaaralle. Hän meni Tiikkajan perikunnalle isännäksi, otti huostaansa silloisen Myttylän verotilan, mutta Kuljan paikan katsoi edullisemmaksi peltomaan vuoksi. Paavolla oli sitten neljä leveäharteista poikaa, Paavo, Risto, Joona ja Esko. Näiden miesten käsivarsilla ovat Kuljan suuret pellot kivikkovaaralle kuokitut. Pysyväistä sijaa ei kuitenkaan Härkösille tullut Kuljasta. Ukko Härkönen möi tilansa vieraalle ja pojat jäivät oman onnensa nojaan, kun isä itse rupesi ruokolle.

Samaan aikaan oli Härkösen veljeksillä naapurissa väsymättömät kilpailijat. Karppisen veljekset Karppilassa eivät antaneet Härkösille perään viljelysten laajentamisessa. Karppilassa oli tosin vähäkivisempi peltomaa, mutta pettu- ja olkileipä kuokkamiehen eväänä usein.

Oli kolmaskin suku, joka tahtoi Härkösten malliin pauna toivonsa maahan. Se oli Moilasten suku, asuen aluksi Kunnaalla. Täältä pitäin he alkoivat asutusta ajatella Kuljun naapuriksi Vihiin, sillä Kunnaalla ei voinut pellon takalaitaa juoksuttaa yhtä laajalle kuin Karppilassa oli. Kun sitten Moilanen ensimäisiä kertoja kävi uudella paikalla työssä, kysyttiin kotona tultua, mitä näkyvätä siellä nyt valmistui. Tähän oli Moilanen vastannut: "Teinpähän vaan vähän vihiä." Se on samaa kuin: tein saman verran taloa kun pistellään varpuja linnun pyydyksen vierelle. Siitä tälle uudelle talolle pantiin nimi Vihi.

Jos Härköset leveähartiaisina olivat ruumiin voimista rikkaita, niin kyllä Moilaset taas ahkeruudessa ja väsymättömyydessä olivat kerrassaan voittamattomia. Karppiset taas matalajalkaisina kylän työmyyrinä ampiaisen tavoin suurella luottamuksella unkusivat maassa kiinni. Se oli 19:nnen vuosisadan viidennellä ja kuudennella vuosikymmenellä kun Mustavaaran kylässä tällaisella kolmivaljakolla ajettiin.

Nämä kolme maahengen terästämää sukua ovat vähitellen muuttaneet pois kylästä, niin että nyt enää rippeitä on vain jälellä, ei kuitenkaan niillä tiloilla joilla esi-isänsä tekivät työtä ja uhrasivat voimansa.

Hyrynsalmen Luvan kylän Kypärä on antanut monessa eri erässä Kemppaisia Ristijärvelle. Ja siellä oli mistä antaa. Kypärä nimittäin on ollut aina väkirikas talo. Aina siinä on ollut paljon veljiiksiä ja kullakin näistä paljon lapsia. Pitänee puhua 19:nnen vuosisadan ensimäisistä vuosikymmenistä, kun Kypärästä tuli asukkaat Jokikylän Säkkilään. Kuten nimikin osoittaa, oli Säkkilä pohjaltaan Säkkisten alottama.

Tällä Kypärästä Säkkilään tulleella ukkelilla oli viisi poikaa, Perttu, Paavo, Penna, Matti ja Aato. Nämä Kypärän kivikkovaaralta tulleet Kemppaiset päästessään Jokikylän nepseille maisemille alkoivat näytellä kauneinta osaa maanviljelysharrastuksessa. Kun tämä näin miestalo oli, riitti heillä aikaa huomattavan suuressa määrässä tervan polttoon, mutta pellon ruokintaa ei unhotettu. Niinpä kerrotaan että silloin kun miesvoimat olivat parhaimmillaan, ei saattanut kesähelteellä sytyttää lehmäin savua pellolle, syystä että pelto syttyi palamaan. Niin paljon oli peltoon mehtätörkyä sekoitettu.

Paavo veljeksistä oli sikäli kirjamies, että hyväksyttiin kiertokoulun opettajaksi. Perttu veli kuoli Oulun sairashuoneelle vaikean leikkauksen jälkeen. Kaulasta oli joku kasvannainen poistettava. — Säkkilän jokirannassa oli veljesten aikana viisi vankkaa kuusta. Siis joka veljekselle oma kuusensa. Tuli merkityksi sekin tosiasia, että kun joku veljeksistä aina kuoli, taittoi tuuli heti yhden kuusen joukosta. — Säkkilässä asuu vielä samaa Kemppaissukua, mutta ei ole enää sitä mahtavuutta kun oli niiden viiden veljen aikana.

Mäkäräiset Pyhännällä ovat osoittaneet erityistä maaharrastusta. He ovat myös olleet jättiläismäisiä vartaloltaan, niin että tällaisia ei näe enää tavallisen työn ääressä. Missä enää tällaisia lienee, niin kyllä ne mieluummin otetaan näyttelijäseurueeseen sirkuspainijoiksi.

Näillä Mäkäräisillä oli Pyhännällä oma sukutila Mäkärälä, nyk.
Vanhatalo. Hovilakin oli jättiläis Mäkäräisten hallussa. Nämä
Mäkäräiset olivat työhön tarttuvaa väkeä ja sehän heillä oli vain
leikkiä, kun oli paljon voimaa. Pyhännän harjulla näkyy vielä nytkin
Mäkäräisten suurtyöntuloksia laajana peltona ja ladottuina kiviaitoina.
Mäkäräisten voimakas suku ulettui aina Hiisijärvelle asti.

Samoin Hyrynsalmelta Pyhännälle tullut Heikkisen suku on näyttänyt verratonta osaa maanviljelysharrastuksessa. Ovat kyenneet käytännössä näyttämään miten miesten käsissä maa on ehtymätön ja että se kykenee elättämään ripevuosinakin.

Vielä on Pyhännän Klemetti maahenkisyydestään ja uutteruudestaan tunnustettuna tähän lukuun otettava.

Ukko-Klemetti oli kotoisin Sotkamosta. Hänellä talonostossa tuli paljon velkaa, josta tuli paljon harmia, varsinkin syystä, että kauppalankonsa herrastuomari ulosottotoimin peri saatavansa. Kaikki ponnistukset näyttivät ikäänkuin olisi tuulta vastaan taistellut. Herrastuomari ei armahtanut. Pakkohuutokaupalla oli vain ottanut saamisensa ja siihen oli putipuhtaaksi mennyt koko talon irtaimisto, eläimetkin.

Tästä köyhyyden pohjasta kun Klemetit lähtivät nousemaan, niin se oli huomiota herättävää. Pojat ottivat pellonhoidon sydämenasiakseen ja uutteruutta ei yhdeltäkään puuttunut. Useammalla heistä oli erikoisala, jossa näyttivät suurinta ennätystä, Reeti oli leikannut päivässä ruista ennen kuulumattoman määrän, ja Tuomas kuori mäntyjä kolopuiksi yhdessä päivässä enemmän kuin kukaan ennen häntä. Aapo taas oli yhdessä päivässä yksinään tekassut pystystä metsästä niittyladon.

Muuten kaikki Klemetin pojat olivat sitä mieltä että työt ovat suoritettavat aina ajallaan ja vieläpä etukynteen. Ahkeruus ja täsmällisyys siis aina Klemetissä oli silmään pistävä. Itse ukko-Klemetti taas oli uutteruuden varsinainen perikuva. Hänen tarvitsi nukkuakin vain vähän yösydännä kun lintusen.

Muuten hauska juttu on ukko-Klemetin levähtämistavasta päivällä ja on hänen ahkeruuttaan sattuvasti kuvaava. Kerrotaan hänen olleen kerran Multikankaalla työväkineen tervaruukihommissa. Päivällisen syötyä oli ukko-Klemettikin tapansa mukaan kellistynyt pitkälleen vain vähäksi aikaa. Selkäpiillään keljottaen oli asettanut polvensa pystyyn, jotta kun ne siitä herpaantuvat leviämään, hän heti herää. Mutta työmiehet tekivätkin ukolle niksin, pistäen vitsapannan polvien ympärille. Niinpä ukkelin polvet eivät päässeetkään herpaantumaan ja ukkeli nukkui makeasti lännelle päivin. Herättyään tietysti kovasti harmitteli.

Ukko-Klemetin suurin huoli oli vielä saada pojilleen rikkaita emäntiä.
Siinä hän osaksi onnistuikin.

Ukko-Klemetin täytyi monasti käydä käräjilläkin. Kerran sattui sitten että Klemetti ei riitapuolensa antanut rauhassa puhua. Tuomari sähähti silloin: "Ole sinä Klemetti vaiti." Klemetti vastaa: "Oonnihan minä." Tuomari: "Etpähän oo." Klemetti: "No en enää virka mitään."

Suuri ja valitettava vahinko vain että näiden kovakouraisten pellon repijäin käsiin ei osunut suonviljelys. Heinäviljelystä tavotellessaan he löivät kumoon aarniokorpia ja polttivat, puut roviolla. Tosin tähänkin aikaan hautoi joku mielessään parempia heinänviljelystapoja, mutta ei osannut panna mielihauteita käytäntöön.

Kirkonkylän Aholassa oli sentään rohkea isäntä. Hän kaivatti paljon ojia Siltasuon ja Juuttilan väliselle väleikölle, mutta kun ei osannut lannoituksella auttaa kasvukuntoon, jäi tämä suuri työala mieliharmina ja tuloa tuottamattomana seisomaan. Muutamaksi pahaksi oli tuo ojittaminen tuonut siksi velkaa, että talo oli myytävä toiselle miehelle. Nämä edellisen isännän ojitukset jäivät kauvaksi aikaa unhotuksiin.

Vähän parempaa, joskaan ei viisainta, oli Seppälän Tolosten suoviljelys
Hankasuolla, muutoin vuosikymmeniä myöhemmin.

Tässä kuitenkin on nyt kysymys miesten uskaltamisesta ja työtarmosta ja ei siis laisinkaan onnistumisesta. Siitä lienee siis jo saatu jonkunlainen kuva, ehkä kylläkin puutteellinen.

PERTTULIN KIRKOLLA.

Ei joulu, pääsiäinen eikä juhannus vedä perttulille vertoja Ristijärvellä. Se on aivan suotta aikojaan muodostunut jonkunlaiseksi kansanjuhlaksi. Mitään syytä siihen ei näytä olevan. Onhan se vain aina ollut ja edelleen on pappien kesäsaatavain kantopäivä, tosin lauvantaina. Kuten luonnollista, on silloin joka talon ja joka mökin isännällä kirkolle asiaa. Pisimmiltäkin perukoilta tulevat isännät, silloin kirkolle vasikannahka kainalossa ja voihulikka toisessa kädessä. Ja kun ennen vanhaan otettiin perttulina rippiväkeä, oli usein emännätkin mukana. Näin ollen jo tästä olisi muodostunut suuri ihmisjoukko, vaan sen lisäksi tulivat kirkolle ja vieläkin tulevat aivan kaikki kynnelle kykenevät nuoret ihmiset, ei ainoastaan omalta kirkolta, vaan sen lisäksi suuret laumat ulkopitäjäläisiä. Ja vielä lisäksi tuli ennen vanhaan voinostajia aina Oulusta ja Torniosta asti. Kajaanista tuli vehnäsen myyjiä, sillä oman paikkakunnan leipurit eivät kyenneet leipomaan vehnästä niin paljon ja hyvää kuin perttulina tarvittiin.

Yhden ainoan kerran tuli joku sirkusseurue ja vuokrasi Aholasta pirtin näytöksihän varten. Rovasti Lönnrot ei tykännyt tästä hommasta. Rippisaarnansa ohella varoitti ihmisiä menemästä sinne. Lähettipä sanan seurueen johtajalle, että on passinsa näytettävä pappilassa. Silloin näet ei ollut poliisia ja vallesmanni oli Hyrynsalmella. Seurueen miehet näyttivät passinsa rovastille ja saivat näytäntöjään jatkaa yhdeksään asti lauvantai-iltana. Silloin kunnan esimies kävi ilmoittamassa että näytännöt on lopetettava paikkakunnan levolle rupeamisen ajan mukaan. Ja se lopetettiin. Sisäänpääsymaksu oli 25 p. kertakäynniltä ja 50 p. koko illan oleskelusta. Viidenkymmenen maksajille painoi ovenvartia merkin paidanhihansuuhun musteleimasimella.

Perttuliksi usein ovat niinikään salaviinan-kauppiaat lyöntäneet tiensä
Ristijärvelle. Sekin on aivan ikivanha tapa.

Jos ihmisiä on paljon ja joku juopunutkin mukana, ei useinkaan elämä pääse sietämättömän rajuksi. Itsensä hillitsemiskyky kullakin on tavallisen suuri. Läpi yön kyllä tavallisesti on liikettä, pimeässäkin on kulkijoita. Pirtistä pirttiin käy matka. Uteliaisuus vetää tirkistämään mitä missäkin näkyy. Poikaviikarit ne tätä tekevät.

Jo vanhoista ajoista asti oli ollut tapana että Ristijärven perttuli on viikkoa jälkeen tavallisen. Se oli siitä syystä, että Ristijärven pappi tavallisena perttulina kävi aina Hyrynsalmella kesäsaataviaan perimässä ja Hyrynsalmen pappi vuorostaan tuli sitten Ristijärvelle. Sitten Hyrynsalmen kirkkoherra Snellman otti tavakseen periä Ristijärvellä viikkoa aikaisemmin tavallista. Mutta kun tämän tiesivät vain Ristijärveläiset, tulvi vielä viikkoa jälkeenkin tavallisen ulkopitäjäläisiä ja muita kaupustelijoita ja tekivät väkirynnäköllä näin ylimääräisen perttulin.

Ennen vanhaan joka emäntä perttulin aikana kirkolla pestasi piian jo tulevaksi vuodeksi. Myöhemmin tämä tapa on jäänyt pois.

Perttulimiehillä aina ennen oli tavallista paremmat eväät. Olihan rieskaa, piirakkaa, voita, linnuntäkkä ja sen lisäksi juustoleipä. Perttuliksi emännät paistoivat paljon juustoleipiä. Pitihän se olla rengille ja piialle, vieläpä isännälle eri päällinen. Sitäpaitsi molemmille papeille vietiin juustoleipä hyvitykseksi. Se ei kuulunut palkkasaataviin. Se annettiin vain mieluisille papeille. Jos oli mielestä joku pappi huono, jäi se ilman.

ENTISET ELINTAVAT.

Myötätuntoisin mielin muistelee nyt vielä elossa oleva vanhempi polvi entisiä aikoja elintapoineen. Eikä ollenkaan ihmettele tätä se, joka vähänkään muistaa, miten viehättävän yksinkertaiset ja koristelemattomat ne olivat. Se oli vain uupumattomalle työlle, kuin vanha väki antoi arvoa. Vaatetus ja ruoka, ne asetettiin toiselle sijalle.

Leivän puutetta sai maistaa useamman kun yhden kerran tuo vanha raataja polvi. Että niin usein sai olkijauhoja ja petäjän kuoria leipätaikinaan sekoittaa, tuli puheet selvästä leivästä oikein miellyttäviksi Rahaa ei ollut ennen paljon, vaan sitä ei usein tarvinnutkaan. Kauppamiestä ei ollut ja sittenkin toimeentultiin. Kasvoihan pelto hamppua ja lampaan selkä villoja. Näistä tehtiin pukineet sekä miehille että naisille. Tällaiset pukineet olivatkin sekä lujat että lämpimät. Myöhemmin ostettiin loimilankoja puolivillaisen kudontaa varten.

Varakkaampien talonpoikien oli sulhasmiehenä ollessa tapana ostaa morsiamelleen silkkihuivi, joka maksoi toista- ja kolmattakin kymmentä markkaa. Tulipa vielä muodiksi ostaa hameeksi "oljannia" ja ”muslimia". Vanhat ihmiset puhuivat vielä outonimisistä vaatelajeista, kuten "salveetista" ja "tanttyykistä". Lienevätkö itsekin koettaneet näitä kotona kutoa.

Miesten pukineisiin edelleen kuului hursti, puolivillainen ja sarka.

Jalkineina olivat tavalliset pieksut. Jos ne menivät rikki, niin ne punontaisella ja äimällä paikattiin. Jos yksi paikka meni rikki, pistettiin selkään toinen ja kolmas. Paikan päälle aina hivautettiin tervaa. Punontaisen mutkat täytyi saada kestävämmäksi. Härän nahkan poskukset ne olivat parhaita paikkanahkoja. Samoin vanhat varren nilkat, kantonahkat ja muut sellaiset. Olihan opittu sananparsi: "jolla on paikka paikan päällä, sillä on markka markan päällä."

Nahkat aina itse kotona parkittiin. Karva saatiin nahkasta pois siten, että vietiin virtaan levitettynä tankoon kiikkumaan useammaksi viikoksi.

Anturakenkä oli ennen aivan tuntematon koristus. Myöhemmin se tuli käytäntöön. — Vanhempi väki ei suopein silmin naruanturoita katsellut. Sellaisissa kävelemistä pitivät suurena ylpeyden syntinä. Kyllä se olikin mokoman näköistä, kun mies anturakengistään käänti varren suut alaspäin, jotta näkyi kämmenen leveydeltä punasta "sahvijaani"-nahkaa.

Myöhemmin tuli miesten muodiksi ylpeillä "tyylin mutkalla". Aivan tavallisiin pieksun varsiin tekastiin mutka, sen parempi, kuta lähemmäs nilkkaa sen sai. Olipa tapana, että sukanvarren suuhun oli kudottu kerros punaisella langalla. Mies asetti sitten saappaansa varren suut niin alas, että punainen sukanvarren suu jäi näkymään. Pitipä huolen siitä, että se ei saanut piiloon laskeutua. Tämä kuului pyhätamineisiin kirkkopaikoissa.

Letkavarsipiippu oli nuorten miesten paras ylpeys. Useammalla se oli, sillä tupakoimattomia oli vähän. Vanhemmat miehet vetelivät savuja luuvarsipiipuistaan ja iskivät tulen taulaan tuluksillaan. Tupakka oli nurkantakana kasvanutta. Mällimiehet ostivat venäjänlehteä poskeensa, vaan piipunperät löysivät tiensä aina mukaan. — Onhan tupakkamiesten halulla hartaalla sepitetty runo: "Leikki tuli kun leipä loppui, vaan tuska se tuli kun tupakki loppui."