ELÄMÄNI JA TYÖNI

Kirj.

Henry Ford

Tekijän luvalla suomentanut

E. V. [Eino Voionmaa]

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLLYS:

I. Johdanto. — Mikä on tarkoitus? II. Työ alkaa. III. Mitä opin kauppatoimesta. IV. Todellinen liiketoiminta alkaa. V. Valmistuksen ja myynnin salaisuus. VI. Tuotantotapamme. VII. Koneet ja miehet. VIII. Koneen hirmuvalta. IX. Työpalkat. X. Miksi ei aina ole hyviä liikeaikoja? XI. Kuinka halvaksi tavaran tuotanto voidaan saada? XII. Rahat ja tavarat. XIII. Raha — isäntäkö vai palvelija? XIV. Miksi olla köyhä? XV. Traktori ja voimakoneiden käyttö maanviljelyksessä. XVI. Miksikä hyväntekeväisyyttä? XVII. Rautatiet. XVIII. Minkä mitäkin. XIX. Kansanvaltaisuus ja teollisuus. XX. Mitä voimme odottaa?

I luku.

JOHDANTO. — MIKÄ ON TARKOITUS?

Olemme vasta aloittaneet maamme kehittämisen. Tähän saakka emme ole, huolimatta kaikesta, mitä tarinoimme sen ihmeellisestä edistyksestä, saaneet enempää aikaan kuin vain raapineet pintaa. Edistysaskelet ovat tosin olleet kylläkin merkittäviä, mutta kun vertaamme sitä, mitä olemme tehneet, siihen, mitä vielä on tehtävänä, tuntuvat tähän saakka saavuttamamme tulokset melkein tyhjiltä. Kun otamme huomioon, että maan kyntämiseen yksin käytetään enemmän voimaa kuin maamme kaikkiin teollisuushaaroihin yhteensä, niin saamme vaikkapa heikonkin aavistuksen siitä, mitä mahdollisuuksia avautuu eteemme; ja juuri nyt, kun niin monet maailman maista ovat kuohumatilassa, on erinomaisen sopiva aika kaiken sen valossa, mitä on tehty, viitata hiukan vastaisiin tehtäviimme.

Kun puhutaan kasvavasta voimasta, konevoimasta ja teollisuudesta, tulee tajuntaan kylmä, metallinen maailma, missä tehtaat karkoittavat tieltään puut, kukkaset, linnut ja vihreät niityt, joiden tilalle nousee metallikoneiden ja ihmiskoneiden maailma. Minä en ole sitä mieltä. Minä olen päinvastoin sitä mieltä, että me emme saata nauttia puista ja linnuista ja kukkasista ja vihreistä niityistä, ellemme tiedä enempää koneista ja niiden käyttämisestä, ellemme paremmin ymmärrä elämän mekaanista puolta.

Me olemme jo, minun nähdäkseni, menneet liian pitkälle elämän viehättäväisyyden karkoittamisessa uskoessamme, että eläminen ja elämisen keinojen hankkiminen ovat jotakin vastakohtaista. Me tuhlaamme niin paljon aikaa ja tarmoa, että meille ei jää paljoa nauttiaksemme elämästä. Voima ja koneet, raha ja tavarat ovat hyödyllisiä vain sikäli, mikäli ne vapauttavat meitä elämään ihmisarvoisesti. Ne ovat vain keinoja päämäärän saavuttamiseksi. En katso esim. niitä koneita, joilla on minun nimeni, ainoastaan koneiksi. Jos siinä olisi kaikki, niin ryhtyisin johonkin muuhun. Minä näen niissä kouraantuntuvan todistuksen eräästä liiketeoriasta, joka toivoakseni on jotain enemmän kuin pelkkä liiketeoria — nimittäin teoriasta, jonka tarkoituksena on tehdä auvompi paikka tästä maailmasta, jonka keskellä elämme. Sillä seikalla, että Ford-yhtiön kauppamenestys on ollut aivan tavaton, on merkitystä vain sikäli, että se todistaa tavalla, jonka jokainen ymmärtää, että tämä teoria on tähän saakka ollut oikea. Kun minä siis nyt ainoastaan tässä valossa käyn arvostelemaan vallitsevaa teollisuusjärjestelyä ja voimassaolevaa raha- ja yhteiskuntajärjestelmää, niin saatan sen tehdä miehenä, joka itse ei niiden alaisena ole epäonnistunut.

Jos ajattelisin vain omaa etuani, ei minulla olisi ollenkaan syytä toivoa minkäänlaista muutosta nykyiseen järjestykseen. Jos haluaisin vain rahaa, niin on nykyinen järjestelmä tällaisenaan hyvä; se antaa minulle rahaa runsaasti. Mutta minä ajattelen yleistä hyvää, yhteisön parasta. Nykyinen järjestelmä ei suvaitse yhteisön parasta palvelemista, se kun edistää jokaista tuhlaamisen muotoa ja ehkäisee monia saamasta täyttä korvausta palveluksistaan. Eikä se vie minnekään perille. Se kaipaa kerrassaan parempaa suunnittelua ja oikaisemista.

Minä en suinkaan moiti niitä, jotka yleisesti vastustavat uusia aatteita. On parempi olla epäileväinen uuden suhteen ja haluta ensin nähdä ennenkuin uskoo, kuin taukoamatta syöksyä suin päin jokaisen uuden esityksen perässä. Jos epäilyksellä tarkoitamme varovaisuutta, niin on se sivistyksen tasapainopyörä. Useimmat maailman nykyisistä vaikeuksista johtuvat siitä, että uusia aatteita omaksutaan tutkimatta ensin, ovatko ne todella hyviä aatteita. Aate ei ole ehdottomasti hyvä sen vuoksi että se on vanha, eikä ehdottomasti huono sen vuoksi että se on uusi, mutta jos vanha aate on täysin käyttökelpoinen, niin puhuvat kaikki asianhaarat sen eduksi. Aatteet ovat sinänsä sangen arvokkaita, mutta aate on kuitenkin vain aate. Melkein kuka hyvänsä voi keksiä jonkin aatteen. Mutta jotakin merkitsee vasta sen muuntaminen käytännölliseksi tulokseksi.

Hartaasti haluaisin osoittaa, että meidän toteuttamamme aatteet ovat sovellutettavissa mitä laajimmalti — että ne eivät yksinomaan kohdistu automobiileihin ja moottoriauroihin, vaan että ne ikäänkuin muodostavat yleisen lain. Minä olen täysin vakuutettu, että tämä yleinen laki on luonnollinen laki, ja tahtoisin esittää sen niin perusteellisesti, että se voitaisiin omaksua, ei uutena aatteena vaan luonnollisena lakina.

Luonnollista on tehdä työtä — tajuta, että vauraus ja onni ovat saavutettavissa ainoastaan rehellisellä työllä. Ihmisten sairaudet johtuvat suureksi osaksi siitä, että tätä luonnon järjestystä koetetaan kiertää. Minä en esitä mitään, mikä ei täysin noudattaisi tätä luonnonperiaatetta. Minä pidän selviönä, että meidän täytyy tehdä työtä. Kaikki, mitä me olemme aikaansaaneet, on tulosta sen ajatuksen itsepäisestä noudattamisesta, että koska meidän kerta täytyy tehdä työtä, niin on parempi tehdä sitä älykkäästi ja eteensäkatsoen, että jota paremmin suoritamme työmme, sitä paremmin meidän käy. Ja kaikki tämä on minusta vain alkeellista tervettä järkeä.

* * * * *

En ole mikään reformaattori. Minun mielestäni on maailmassa liian paljon reformipyrkimyksiä ja reformaattoreihin kiinnitetään liian paljon huomiota. Meillä on kahdenlaatuisia reformaattoreita, ja molemmat ne ovat haitallisia. Mies, joka sanoo itseänsä reformaattoriksi, haluaa kaataa kaikki nurin. Hän on sellainen mies, joka tahtoisi repiä koko paidan rikki sen vuoksi, että kauluksennappi ei sovi napinreikään. Hänen päähänsä ei pälkähdä, että olisi yksinkertaisesti vain suurennettava reikää. Senlaatuisilla reformaattoreilla ei ole milloinkaan selvää käsitystä siitä, mitä he tekevät. Kokemus ja reformi eivät käy yhteen. Reformaattori ei voi pitää intoansa tulisenkuumana tosiolojen keskellä. Hänen täytyy siis heittää tosiasiat musukoppaan.

Jälkeen vuoden 1914 ovat hyvin monet ihmiset hankkineet aivan uudet henkiset varukset. Monet alkoivat ensimmäistä kertaa elämässään ajatella. Avasivat silmänsä ja äkkäsivät olevansa maailmassa. Ja äkillisen itsenäisyydentunteen värisyttäminä he tajusivat pystyvänsä tarkkaamaan maailmaa arvostelevin silmin. He tekivät niin ja havaitsivat sen virheelliseksi. Mestaroivasti arvostelevan asenteen omaksuminen yhteiskuntajärjestykseen nähden — mihin joka miehellä on oikeus — käy alussa horjahdellen, epäsuhtaisesti. Ylen nuori arvostelija menee tavallisesti ylen kauas suhdattomuuksiin. Hän on innokas pyyhkäisemään pois vanhan järjestyksen ja voimaanpanemaan uuden. Venäjällä todella onnistuttiin luomaan uusi maailma. Siellä voi maailmanreformaattorien työtä parhaiten tarkastaa. Me kuulemme Venäjältä, että vähemmistö siellä, eikä suinkaan enemmistö, suorittaa hävitystoimen. Me huomaamme myöskin, että kun ihmiset saattavat säätää yhteiskunnallisia lakeja vastoin luontoa, tekee luonto tällaisia keinotekoisia lakeja vastaan jyrkemmän tenän kuin tsaarit konsanaan. Luonto on pannut vastalauseensa koko neuvostotasavaltaa vastaan. Sillä tämä yritti kieltää luontoa. Se kielsi ennen kaikkea oikeuden työn hedelmiin. Muutamat sanovat: "Venäjän on ruvettava tekemään työtä", mutta tämä ei selitä tapausta. Asianlaita on se, että Venäjä-parka on työssä, mutta sen työ ei ole vapaata työtä. Yhdysvalloissa on työmies työssä kahdeksan tuntia päivässä, Venäjällä kaksi- jopa neljätoista. Jos työmies Yhdysvalloissa haluaa levähtää päivän tai viikon ja kykenee sen tekemään, ei mikään estä häntä siitä. Venäjällä täytyy työmiehen neuvostovallan aikana tehdä työtä, halusipa tai ei. Kansalaisen vapaus on hukattu vankilamaisen kurin yksitoikkoisuuteen, missä kaikkia kohdellaan samalla tavoin. Tämä on orjuutta. Vapaus on oikeutta työskennellä kohtuullinen aika ja saada siitä säällinen toimeentulo; tilaisuutta järjestää kaikki pienet persoonalliset yksityisseikat omassa elämässään. Näiden ja monien muiden vapaudenpäätösten kokonaissumma se muodostaa suuren, ihanteellisen Vapauden. Vapauden pikku muodot kirkastavat jokapäiväistä elämää meille kaikille.

Venäjä ei voinut suoriutua ilman intelligenssin ja kokemuksen apua. Niin pian kuin sen tehtaita alettiin käyttää neuvostojen johdolla, alkoivat asiat mennä perikatoa kohti; oli enemmän keskusteluja kuin työtä. Niin pian kuin koulutettu mies nakattiin ulos, meni tuhansia tonneja kallisarvoista ainetta hukkaan. Intoilijat jouduttivat puhevimmallaan kansan nälänhätään. Neuvostot tarjoavat nyt insinööreille, järjestelijöille, esimiehille ja liikkeenjohtajille, jotka aikaisemmin oli nakattu ulos, suuria rahasummia, jos he vain suostuisivat tulemaan takaisin. Bolshevismi huutelee nyt avukseen intelligenssiä ja kokemusta, joita se eilen kohteli niin häikäilemättömästi. Kaikki, mitä "reformi" aikaansai Venäjällä, oli tuotannon tyrehdyttäminen.

Meillä on synkeä aines, joka koettaa hiipiä ajattelijain ja suunnittelijain sekä ruumiillisen työn tekijäin väliin. Sama vaikutus, joka karkoitti intelligenssin ja kokemuksen Venäjältä, on nyt innokkaassa toimessa aikaansaadakseen levottomuutta täälläkin. Me emme saa sietää, että muukalainen, ihmisonnen hävittäjä ja vihamies, rikkoo meidän kansamme. Yksimielisyydessä on tämän ja muiden terveiden kansojen voima — ja vapaus.

Mutta on olemassa myöskin toisenlaatuisia reformaattoreita, jotka tosin eivät koskaan sano itseään sellaisiksi. He ovat kuitenkin hyvin samanlaisia kuin nuo radikaaliset reformaattorit. Rabulistilla ei ole ollut mitään kokemusta eikä hän tarvitse sellaista. Toisella "reformaattorien" luokalla taas on ollut paljon kokemusta, mutta se ei heitä lainkaan hyödytä. Minä tarkoitan taantumuksellisia — jotka kummastunevat tullessaan asetetuiksi aivan samaan luokkaan bolsevikkien kanssa. He haluavat palata takaisin johonkin aikaisempaan yhteiskuntatilaan, ei senvuoksi että se oli paras, vaan sentähden että he luulevat tuntevansa nämä entiset olot.

Toinen suunta haluaa kääntää nurin koko maailman aikoen rakentaa tilalle uuden. Toinen pitää maailmaa niin hyvänä, että sen voi vallan hyvin antaa olla sellaisena kuin se on — ja luhistua. Jälkimmäinen käsitys syntyy kuten edellinenkin siitä, että ei kyetä näkemään vaikka on silmät millä nähdä. Ei ole lainkaan mahdotonta lyödä lysyyn tätä maailmaa, mutta mahdotonta on rakentaa uutta. On mahdollista ehkäistä maailmaa menemästä eteenpäin, mutta ei ole mahdollista ehkäistä sitä menemästä taaksepäin, rappeutumasta. On mieletöntä odottaa, että jos kaikki kaadetaan kumoon, jokainen tulee sen kautta edelleen saamaan kolme ateriaansa päivässä. Tai että saadaan kuuden prosentin korko, jos kaikki jähmettyy. Vika on siinä, että niin kumouksen kuin taantumuksenkin miehet sulkevat silmänsä tosioloilta — alkuperäisiltä toimintamuodoilta.

Varovaisuus kehoittaa tarkoin katsomaan, ettei taantumusliikettä hairahduta pitämään terveen järjen palauksena. Me olemme nähneet kaikenlaatuisia sanahelinän ilotulituksia ja lukemattomia ihanteellisia tulevaisuudensuunnitelmia. Mutta ne eivät johtaneet minnekään. Ne olivat puhumatilaisuuksia, ei eteenpäinkulkua. Kauniita sanoja sanottiin, mutta kun tulimme kotia, oli valkea sammunut. Taantumuksen miehet ovat usein käyttäneet hyväkseen tällaisten kausien taantumuspoukahdusta ja lupailleet "vanhoja hyviä aikoja" — mikä tavallisesti merkitsee vanhoja väärinkäytöksiä — ja kun tämän laadun miehiltä täydellisesti puuttuu mielikuvakykyä, pidetään heitä monesti "käytännön miehinä". Heidän palaamistaan valtaan tervehditään usein terveen järjen palaamisena.

Alkuperäiset toimintamuodot ovat maanviljelys, teollisuus ja kulkuneuvot. Yhteiskunnallinen elämä on mahdoton ilman niitä. Ne pitävät maailmaa koossa. Viljeleminen, valmistaminen ja hankkiminen ovat yhtä alkuperäisiä kuin ihmistarpeet ja kuitenkin yhtä uudenaikaisia kuin mikä tahansa. Ne kuuluvat fyysillisen elämän olemukseen. Kun ne lakkaavat, katoaa myöskin yhteiskuntaelämä. Maailma on joutunut pois raiteiltaan nykyisen järjestelmän aikana, mutta me voimme toivoa parempaa tilaa, jos nämä perustukset pysyvät varmoina. On suuri hairahdus, että ihminen muka voi muuttaa perustusta — ruveta itse kohtalona korjailemaan yhteiskunnallista kehitystä. Yhteiskunnan perustana ovat ihmiset itse ynnä keinot viljellä, valmistaa ja kuljettaa tuotteita. Niin kauan kuin maanviljelys, teollisuus ja kulkulaitos pidetään voimassa, voi maailma kestää minkä taloudellisen tai yhteiskunnallisen muutoksen tahansa. Niinkuin palvelemme tehtäväämme, niin palvelemme maailmaa.

Työtä on yllinkyllin. Liiketoiminta on yksinomaan työtä. Keinottelu jo valmiilla tuotteilla ei ole liiketoimintaa. Se on vain enemmän tai vähemmän arvoista liikasilmikoimista. Mutta sellaista ei voida poistaa lakiasäätämällä. Lait eivät voi toimittaa paljoa. Lait eivät tee mitään rakentavaa. Laista ei voi koskaan tulla muuta kuin poliisipalvelija, ja niinpä on vain ajan tuhlausta odotella, että hallitus ja eduskunta kykenevät aikaansaamaan sellaista, mitä laki ei ole tarkoitettu tekemään. Niin kauan kuin odotamme, että lainsäädäntö poistaa köyhyyden tai lakkauttaa etuoikeudet, saamme nähdä köyhyyden leviävän ja etuuksien enenevän. Meillä on ollut tarpeeksi asti tällaisia lainsäätäjiä — ei tosin tässä maassa niin paljon kuin muualla — jotka lupailevat lakeja semmoista vastaan, minkä suhteen lait ovat voimattomia.

Kun on onnistuttu uskottelemaan kokonaiselle kansalle — niinkuin meillä on tapahtunut — että parlamentti on jonkinlainen taivas ja että sen pilvien takana asuu kaikkitietäväisyys ja kaikkivalta, niin on kansa kahlehdittu tavalla, joka ennustaa pahaa tulevaisuudesta. Apu ei tule lainsäädäntävallalta, vaan meistä itsestämme. Meidän apumme voidaan kuitenkin antaa hallitukselle kuten jonkinlaiseen keskusjakelupaikkaan, jonne kootaan yhteen kaikki meidän ponnistuksemme yhteiseksi hyväksi. Me voimme auttaa hallitusta, mutta se ei kykene auttamaan meitä.

Sananparsi: "vähemmän hallitustointa liike-elämään ja enemmän liike-elämää hallitustoimeen" on sangen hyvä ei ainoastaan liike-elämän ja hallitustoimen vaan kansankin kannalta. Yhdysvaltoja ei perustettu liike-elämän vuoksi. Itsenäisyysjulistus ei ole mikään kauppatoimi, eikä maan perustuslaki mikään kauppakontrahti. Yhdysvallat — niiden maa, kansa, hallitus ja liike-elämä — ovat ainoastaan menetelmämuotoja, joiden kautta kansan elämä tulee elämisen arvoiseksi. Hallitus on palvelija eikä sen koskaan pitäisi muuksi tullakaan. Sinä hetkenä, jolloin kansasta tulee hallituksen apuri, rupeaa koston laki vaikuttamaan, sillä sellainen suhde on luonnoton, epämoraalinen ja epäinhimillinen. Me emme voi elää ilman liike-elämää, mutta emme myöskään ilman hallitusta. Liiketoiminta ja hallitus orat välttämättömät palvelijoina samoin kuin vesi ja vilja, mutta isäntinä ne kaatavat nurin luonnollisen asiainjärjestyksen.

Maan menestys koskee meitä kaikkia yksilöinä. Näiden käsissä tulisi sen olla ja siellä se on turvatuin. Hallitukset voivat luvata koko joukon, mutta eivät voi mitään toimittaa. Ne voivat vehkeillä rahankursseilla, niinkuin ovat Euroopassa tehneet (ja niinkuin pankkimiehet tekevät kaikkialla, niin kauan kuin voivat saada siitä jotakin voittoa), lörpötellen silmänlumeiksi jos jonkinlaista mahtipontista joutavaa. Mutta työ se on, ja työ ainoastaan, joka voi toimittaa tarvetavarat — ja sen tuntee joka ihminen sisimmässään.

Ei ole juuri luultavaa, että niin älykäs kansa kuin meikäläinen tulee tuhoamaan taloudellisen elämän perusteet. Useimmat tietävät, että mitään ei voi saada ilmaiseksi. Useimmat tuntevat — vaikkeivät tietäisikään — että raha ei ole varallisuutta. Kaikkinaisia teorioja, jotka lupaavat kaikille kaikkea eivätkä pyydä mitään keneltäkään, hylkivät arki-ihmiset vaistomaisesti, silloinkin kun heillä ei ole esitettävänä syitä niitä vastaan. Niiden tiedetään olevan vääriä. Se riittää. Nykyinen asiainjärjestys, aina kömpelö, usein typerä ja monella tapaa epätäydellinen, on kuitenkin siinä suhteessa kaikkia muita parempi, että se toimii. Epäilemättä tulee nykyinen järjestyksemme asteettain solumaan uuteen, ja se uusi tulee myöskin toimimaan — mutta ei niinkään paljon sen nojalla, mitä se on, vaan sen perustalla, mitä ihmiset siihen sisällyttävät. Syy, miksi bolshevismi ei toiminut eikä voi toimia, ei ole taloudellinen. Ei ole vähääkään väliä, harjoitetaanko teollisuutta yksityisesti vai yhteiskunnallisen valvonnan alaisena. Ei ole vähääkään väliä, sanotaanko työmiehen osuutta "palkaksi" vai "voitoksi"; ei vähääkään väliä, säännöstelläänkö ihmisille elintarpeita, vaatteita ja asuntoa vai annetaanko heidän syödä, pukeutua ja asua niinkuin haluavat. Ne ovat vain yksityisseikkoja. Bolshevikkijohtajain pätemättömyyttä todisti se melu, jota he pitivät tämmöisistä yksityisseikoista. Bolshevismi epäonnistui sen vuoksi, että se oli luonnoton ja epämoraalinen. Meidän järjestelmämme seisoo. Onko se virheellinen? On, luonnollisesti, tuhansissa kohdin. Onko se kömpelö? Tietenkin se on kömpelö. Niinpä sen pitäisi kaiken järjen nimessä romahtaa lysyyn. Mutta se ei tee niin — koska sitä elävöittävät eräät taloudelliset ja moraaliset perustekijät.

Taloudellinen perustekijä on työ. Työ on se inhimillinen elementti, joka tekee maan hedelmälliset vuodenajat hyödyllisiksi ihmisille. Ihmisen työ se sadon tekee siksi, mitä se on. Tämä on taloudellinen perustus: jok'ikinen meistä työskentelee aineksilla, joita me emme ole luoneet emmekä kykene luomaan, mutta jotka luonto on meille antanut.

Moraalinen perustekijä on ihmisen oikeus työhönsä. Tätä oikeutta määritellään eri tavoilla. Milloin sitä sanotaan "omistusoikeudeksi". Milloin ilmaistaan se käskyssä: "älä varasta". Ihmisen oikeus omaisuuteensa se tekee varkauden rikokseksi. Kun ihminen on ansainnut leipänsä, niin on hänellä oikeus tähän leipään. Jos joku toinen varastaa sen, niin tekee hän enemmän kuin varastaa leivän, hän loukkaa pyhitettyä ihmisoikeutta.

Ellemme voi tuottaa, niin emme voi omistaa — mutta muutamat sanovat, että meidän tuottava työmme tulee ainoastaan kapitalistien hyväksi. Kapitalistit, joista tulee sellaisia sen vuoksi, että he aikaansaavat parempia tuotantoehtoja, kuuluvat yhteiskunnan perustuksiin. Heillä ei oikeastaan ole mitään omaa. He enemmänkin hoitavat omaisuutta toisten hyödyksi. Kapitalistit, joista tulee sellaisia rahaliikkeen avulla, ovat toistaiseksi välttämätöntä pahaa. Heidän ei kuitenkaan tarvitse olla mitään pahaa, jos heidän kaikki rahansa menevät tuotantoon. Jos heidän rahansa sen sijaan käytetään jakelun vaikeuttamiseen — esteiden rakentamiseen tuottajain ja kuluttajain välille — silloin he ovat turmiollisia kapitalisteja ja tuomitut häviämään, kun rahalaitos saadaan paremmin sovelletuksi työn vaatimusten mukaan, ja tämä tulee tapahtumaan niin pian kuin täysin oivalletaan, että työllä ja yksinomaan työllä voidaan ehdottomasti turvata terveys, vauraus ja onni.

Ei ole mitään syytä, miksi ei mies, joka on halukas tekemään työtä, saisi siihen tilaisuutta ja saisi palkakseen myöskin täyttä arvoa työstään. Ei ole myöskään mitään syytä, miksi mies, joka voi mutta ei tahdo tehdä työtä, ei saisi palkakseen yhteiskunnalle tekemiensä palvelusten täyttä arvoa. Hänen tulisi tietenkin saada ottaa yhteiskunnalta vastaava korvaus siitä, millä hän on sitä avustanut. Ellei hän avusta millään, ei hänen tule myöskään saada ottaa mitään. Hänelle jäisi vain vapaus nähdä nälkää. Me emme pääse mihinkään, jos vaadimme, että joka miehen pitää saada enemmän kuin hän ansaitsee — koskapa muutamat saavat enemmän kuin ansaitsevat saada.

Ei mikään ole mielettömämpää eikä yhteiskunnalle kokonaisuudessaan voida tehdä huonompaa palvelusta kuin asettua sille kannalle, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia. Ihmiset eivät suinkaan ole samanlaisia, ja jokainen kansanvaltainen käsitys, joka pyrkii tekemään kaikkia samanlaisiksi, on esteenä edistykselle. Me emme voi kaikki tehdä samanarvoista työtä. Suurikykyisiä ihmisiä on vähemmän kuin pienitaitoisia. Joukko pienempiä voi vetää alas suuremman — mutta sen kautta he vetävät alas myöskin itseänsä. Suurempi ihminen asettuu yhteiskunnan johtoon ja tekee pienemmille mahdolliseksi elää pienemmillä ponnistuksilla.

Se kansanvaltainen harhakäsitys, joka tähtää kykyjen tasoittamiseen, vaikuttaa hävittävästi, autioittavasti. Luonnossa ei ole kahta samanlaista asiaa. Me rakennamme automme täysin vaihdettaviksi. Kaikki osat ovat miltei yhtä samanlaisia kuin kemialliset analyysit, kuin vain mitä hienoimmat koneet ja etevin ammattitaito voivat aikaansaada. Minkäänlaatuista lisäsovittelua ei tarvita, ja pitäisi tosiaankin näyttää siltä kuin olisi kaksi Ford-autoa — jotka tuossa seisovat rinnakkain, aivan samannäköisinä muodoltaan ja niin tarkoin yhtäläisiksi tehtyinä, että mikä osa tahansa voidaan ottaa toisesta ja sijoittaa toiseen — todellakin samanlaiset. Mutta niin ei ole. Niillä on erilaiset kulkutavat. Meillä on ajajia, jotka ovat kuljettaneet satoja, jopa muutamat tuhansia Ford-vaunuja, ja he sanovat, ettei ole kahta, jotka aina toimisivat aivan samalla tavalla — että jos he ajaisivat uutta vaunua tunnin tai lyhyemmänkin aikaa ja jos sitten tämä vaunu sekoitetaan toisten samanlaatuisten uusien vaunujen joukkoon, niin he, vaikka eivät ulkomuodon nojalla saattaisikaan sitä erottaa, kuitenkin tuntisivat sen ajaessaan sillä.

Olen puhunut yleisin sanoin. Katsokaamme asiaa nyt konkreettisemmin. Henkilön pitää voida elää sellaisella tasolla, joka vastaa hänen tekemiänsä palveluksia. Voi olla paikallaan puhua tästä nyt, sillä olemme äskettäin eläneet aikaa, jolloin palveleminen oli viimeinen asia, mitä useimmat ihmiset ajattelivat. Olimme tulleet siihen, ettei kukaan ajatellut kustannuksia tai korvausta. Tilauksia saatiin vaivattomasti. Kun ennen yleisö suosi kauppiasta ostamalla häneltä, muuttuivat olot sellaisiksi, että kauppias suosi yleisöä myymällä. Se on huonoa liiketointa. Monopoli on huonoa liiketointa. Nylkeminen on vahingollista liike-elämälle. Samoin kuin sekin, ettei ole tarvis tehdä työtä eteenpäin päästäkseen. Liike-elämä on kaikkein terveintä silloin, kun sen niinkuin kananpojan täytyy kaaputtaa maata saadakseen minkä saa. Kaikki oli käynyt liian helpoksi. Periaate, että arvon ja hinnan välillä täytyy olla kunniallinen suhde, oli syrjäytetty. Yleisöstä ei tarvinnut enää vähääkään välittää. Tämä oli kaikkea muuta kuin hyödyllistä liike-elämälle. Niitä oli, joiden mielestä tällainen luonnoton tila oli "kukoistusta". Se ei ollut kukoistusta — se oli vain tarpeetonta rahansaalistamista. Ja rahansaalistaminen ei ole liiketointa.

Ellei pidä määrättyä suunnitelmaa visusti muistissaan, on erinomaisen helppo kerätä kosolta rahaa ja sitten, pyrkiessä hankkimaan yhä enemmän rahaa, unohtaa myyvänsä ihmisille sellaista, jota nämä tarvitsevat. Rahansaalistamiselle perustettu liike on mitä epävarminta. Se on useimmiten epäsäännöllinen ja lyhytikäinen. Liike-elämän tehtävä sitävastoin on tuottaminen kulutusta eikä rahansaalistusta tai keinottelua varten. Tuottaminen kulutusta varten sisältää sen, että tuotteen laatu pidetään ylhäällä ja hinta alhaalla — että tavara on sellaista, joka hyödyttää yleisöä eikä vain tuottajaa. Jos raha-elementti nykäistään irti oikeasta tasostaan, niin nykäistään samalla tuotanto palvelemaan tuottajaa.

Tuottajan menestys on riippuvainen siitä, että hän voi palvella yleisöä. Hän saattaa pysyä jaloillaan jonkun ajan palvelemalla itseänsä, mutta jos näin käy, on se satunnaista, ja kun yleisö herää huomaamaan, että sitä ei palvellakaan, on tuottajan loppu näkyvissä. Sotakonjunktuurien aikana oli tuotanto pääasiallisesti kohdistettu tuottajain itsensä hyödyttämiseen, ja kun yleisö heräsi, meni senvuoksi moni yritys nurin. Sanottiin niiden joutuneen ahdinkotilaan. Asia ei ollut lainkaan niin. Sellaiset tuottajat koettivat yksinkertaisesti korvata tervettä järkeä järjettömyydellä, ja sitä ei koskaan voi tehdä menestyksellä. Rahojen saalistaminen on varmin keino niiden saamattajääntiin, mutta jos palvelee palvelemisen vuoksi — sen tyydytyksen tähden, että tekee jotakin, jonka uskoo olevan oikeaa — niin rahallinen puoli selviää itsestään.

Rahaa tulee luonnollisesti palveluksen tuloksena. Ja tuottajalle on aivan välttämätöntä, että hänellä on rahaa käytettävissään. Mutta meidän ei sovi unohtaa, että rahan omistamisen tarkoituksena ei ole joutilaisuus, vaan mahdollisuus tehdä vielä enemmän hyötyä. Minun mielestäni ei mikään ole inhoittavampaa kuin joutilas elämä. Ei kellään meistä ole oikeutta laiskoitella. Sivistyksen piirissä ei ole sijaa laiskurille. Jokainen suunnitelma rahan lakkauttamiseksi johtaa vain siihen, että olot muodostuvat vielä mutkallisemmiksi, sillä meillä täytyy olla jokin mittapuu. Että nykyinen rahajärjestelmämme olisi tyydyttävä pohja tavaranvaihdolle, sitä voi hyvinkin vahvasti epäillä, ja puhumme siitä enemmän tuonnempana. Päämuistutukseni nykyistä rahalaitosta vastaan on, että se pyrkii olemaan oman itsensä tarkoitusperänä ja ehkäisemään tuotantoa, sensijaan että edistäisi sitä.

Minun pyrkimykseni tarkoittavat yksinkertaistuttamista. Ihmisillä on yleensä niin vähän käytettävänään ja kaikkein välttämättömimmänkin ostaminen maksaa kovin paljon (puhumattakaan osuudesta elämän ylellisyyteen, johon minun mielestäni jok'ainoa meistä on oikeutettu), koskapa melkein kaikki, mitä me valmistamme, on paljon mutkallisempaa kuin sen tarvitsisi olla. Vaatteemme, ravintomme, taloustarpeemme — kaikki ne voitaisiin tehdä paljoa yksinkertaisempia kuin nyt on laita ja kuitenkin olla paremman näköisiä. Ne tehtiin entisinä aikoina määrätyllä tavalla ja tuottajat ovat sitten vain jatkaneet samaa latua.

Minä en tarkoita, että meidän olisi mentävä liiallisuuksiin. Siihen ei ole mitään tarvetta. Pukumme ei tarvitse olla vain säkki, jossa on reikä päätä varten. Sellainen olisi helppo tehdä, mutta vaikea pitää. Ei huopapeitekään vaadi suurta räätälintyötä, mutta kukapa meistä saisi paljoakaan työtä tehdyksi, jos kulkisi intiaanien tapaan huopaan kääriytyneenä. Todellinen yksinkertaisuus merkitsee sitä, että hankimme parasta ja samalla mukavinta. Räikeiden reformien onnettomuus on, että ne vaativat, että ihmisen on muutettava luontoansa voidakseen käyttää vissejä kaavailtuja esineitä. Luulenpa, että naisten reformipuvut — jotka näyttävät merkitsevän mauttomia pukuja — täytyy aina olla mauttomien naisten keksimiä, jotka tahtoisivat, että kaikki muutkin näyttäisivät yhtä mauttomilta. Se ei ole oikea tapa. Alkakaa kappaleella, joka sopii, ja koettakaa sitten keksiä jotakin keinoa saada pois kaikki ihan tarpeettomat osat. Tämä koskee jokaista käyttöesinettä — kenkää, pukua, taloa, konetta, rautatietä, höyrylaivaa, lentokonetta. Mikäli leikkaamme pois hyödyttömiä osia ja yksinkertaistutamme välttämättömiä, sikäli vähennämme myöskin valmistuskustannuksia. Tämä on selvää logiikkaa, mutta kumma kyllä koetetaan yleensä halventaa tuotantoa eikä yksinkertaistuttaa tavaraa. Alku pitäisi tehdä tavaran laadusta: meidän pitäisi koettaa ottaa selko, onko se niin hyvin tehty kuin sen pitää olla — vastaako se tarkoitustaan parhaalla tavalla? Senjälkeen — onko aines parasta vaiko vain kalleinta? Ja sitten: voiko sen monimutkaisuutta ja painoa vähentää? Ja niin edespäin.

Tarpeeton paino tavarassa ei ole sen järjellisempää kuin kokardi kuskin lakissa. Eipä edes niinkään järjellistä. Sillä kokardi voi auttaa kuskia tuntemaan lakkinsa, kun taas tarpeeton paino vain aiheuttaa voiman tuhlausta. En voi ymmärtää, mistä semmoinen luulo on syntynyt, että paino sisältää voimaa. Se on paikallaan moukariin nähden, mutta miksi raastaisimme mukanamme raskasta painoa, jos emme aio sillä ketään nakata? Miksi panna ylimääräistä painoa kuljetuskoneisiin? Miksi ei panna sitä kuormaan, jota koneen on määrä kantaa? Lihavat ihmiset eivät voi juosta yhtä nopeaan kuin laihat, mutta me rakennamme useimmat kuljetusvälineemme siten kuin enentäisi raskas painolasti nopeutta. Osa köyhyydestä johtuu liikanaisten painojen kuljetuksesta.

Kerran me tulemme keksimään, miten painoa saadaan yhä enemmän poistetuksi. Otetaan esim. puu. Erinäisiin tarkoituksiin on puu parasta ainetta, minkä tunnemme, mutta puu sisältää suunnatonta tuhlausta. Yhden Ford-auton puuaines sisältää noin 15 kiloa vettä. Täytyy löytyä jokin keino aikaansaada jotakin parempaa. Täytyy löytyä menetelmä, jonka avulla voimme saavuttaa saman voiman ja joustavuuden tarvitsematta ottaa mukaan hyödytöntä painoa. Ja näin aina edelleen on laita tuhansissa muissa seikoissa.

Maanviljelijä tekee jokapäiväisestä työstään liian mutkikkaan jutun. Minun luullakseni tulee ainoastaan noin 5 prosenttia siitä voimasta, jota tavallinen maanviljelijä käyttää, todellisen hyödyn osalle. Jos joku varustaisi tehtaan sillä tavoin kuin maanviljelys tavallisesti on varustettu, olisi se täpötäynnä väkeä. Huonoin tehdas Euroopassa on tuskin niin huonosti sommiteltu kuin keskinkertainen maanviljelijän talo. Voimaa on käytetty hyväksi mahdollisimman vähäisessä määrässä. Ei siinä kyllin, että enin osa tehdään käsin, vaan sangen harvoin on pantu todellista huolta järkiperäisiin laitteisiin. Maanviljelijä kantaa vettä vuosikausia ennemmin kuin rakentaa vähäisen määrän putkijohtoa. Kun tarvitaan ylimääräistä työtä, ajattelee hän vain ylimääräisten päiväpalkkalaisten hankkimista. Maanviljelystuotteet ovat halvimmillaankin ollessaan kalliimpia kuin niiden pitäisi olla. Maanviljelysvoitto on huonompi kuin sen pitäisi olla, silloinkin kun se on korkeimmillaan. Koko suunnitelma ja siihen käytettyjen voimain hyödytön käyttö tekee maanviljelystuotteet niin kalliiksi ja voiton niin vähäiseksi.

Omassa maanviljelyksessäni Dearbornissa kaikki suoritetaan koneilla. Me olemme poistaneet käytännöstä monta tuhlauksen muotoa, mutta taloudellisesti todella tuottoisalle kannalle emme vielä ole tulleet. Me emme ole voineet uhrata siihen viisi- tai kymmenvuotista herkeämätöntä tutkistelua keksiäksemme, mitä todella olisi tehtävä. Olemme jättäneet tekemättä enemmän kuin tehneet. Ja kuitenkin olemme aina — minkälaiset hintasuhteet ovat vallinneetkin — poikkeuksetta saavuttaneet ensiluokkaisen voiton. Me emme ole farmareita — me olemme teollisuudenharjoittajia farmitilalla. Siitä hetkestä alkaen, jolloin maanviljelijä katsoo olevansa tehtailija, joka tosiaan kammoo kaikenlaista tuhlausta — aineen tai ihmisvoiman — me tulemme saamaan maanviljelystuotteita niin halpaan hintaan, että kaikki saavat riittävästi syödäkseen ja voitto on kuitenkin niin tyydyttävä, että maanviljelystä pidetään turvallisimpana ja parasta voittoa tuottavana kaikista elinkeinoista.

Puuttuva tuntemus työn todellisesta luonteesta ja työn parhaasta tekotavasta on syynä siihen, ettei maanviljelyksen katsota kannattavan. Eikä maanviljelys, sellaisena kuin sitä nykyään harjoitetaan, voi kannattaakaan. Maanviljelijä elää onnenkaupalla ja esi-isiensä malliin. Hän ei tiedä, miten hänen olisi meneteltävä saadakseen tuotantonsa halvaksi, eikä hän osaa myydä tuotteitaan. Teollisuudenharjoittaja, joka ei tiedä, miten hänen on valmistettava ja myytävä tuotteitansa, ei voisi kauan pysyä pystyssä. Se seikka, että maanviljelijä sittenkin voi kestää, osoittaa kuinka ihmeellisen kannattavaa maanviljelys itse asiassa saattaa olla.

On pyrittävä halpaan, valtavaan tuotantoon niin hyvin maanviljelyksen kuin teollisuudenkin alalla — ja halpa, valtava tuotanto merkitsee runsautta kaikille — sehän on ihan yksinkertaista. Vaikeus on siinä, että yleinen suunta pyrkii sotkemaan ihan yksinkertaisia asioita. Katsotaan esimerkiksi "parannuksia".

Parannuksista puhuessamme ajattelemme tavallisesti jotakin tuotteeseen tehtyä muutosta. "Parannettu" tuote on sellainen, jota on muunnettu. Niin en minä katso asiaa. Minä en ryhdy panemaan toimeen mitään, ennenkuin olen löytänyt mahdollisimman parhaan laadun. Tämä ei tietenkään sisällä, etteikö tuotetta saisi koskaan muuntaa, mutta minä uskon, että ajan mittaan on taloudellisempaa, etten edes ryhdy teettämään mitään, ennenkuin olen täysin vakuutettu siitä, että hyöty, muoto ja aines ovat parhaat mahdolliset. Ellei tutkimuksenne anna teille tätä vakaumusta, niin jatkakaa niitä, kunnes olette saaneet vakaumuksen. Jos aikoo ryhtyä valmistamaan jotakin, täytyy ensin keskittää tutkimuksensa itse valmisteeseen. Tehdas, järjestely, myynti ja pääomanhankinta muodostuvat tavaran laadun mukaan. "Liiketaltta" on silloin terävä kuin partaveitsi, ja te tulette ajan mittaan säästämään aikaa. Se, että on sokeasti syöksynyt teettämään jotakin tuotetta hankkimatta tätä varmuutta siitä, on syynä moneen epäonnistumiseen, joka on asianomaiselle itselleen jäänyt käsittämättömäksi. Ihmiset näyttävät luulevan, että pääasiana tuotannossa on tehdas, puoti, rahallinen pohja tai johto. Pääasiana on tuote, ja kaikki kiire ehtiä sitä valmistamaan, ennenkuin suunnitelma on selvä, on hukkaan heitettyä aikaa. Minä kulutin kaksitoista vuotta ennenkuin sain T-mallin — mikä nyt tunnetaan Ford-auton nimellä — sellaiseksi kuin sen halusin. Me emme yrittäneetkään oikein toden perään ryhtyä tuottamaan, ennenkuin meillä oli tarjottavana todellinen tuote. Sitä ei sittemmin ole asiallisesti muunnettu.

Me kokeilemme lakkaamatta uusilla aatteilla. Jos matkustatte Dearbornin seudulla, niin tapaatte kaikenmallisia Ford-autoja. Ne ovat kokeiluvaunuja — ei uusia malleja. En tahdo laskea yhtään hyvää aatetta luotani, mutta en halua myöskään äkisti päättää, onko jokin aate hyvä vai huono. Jos aate tuntuu hyvältä tai vain sellaiselta, jolla näyttää olevan mahdollisuuksia, niin ryhdyn koettelemaan sitä joka näkökannalta. Mutta jonkin aatteen, koetteleminen on aivan toista kuin jonkin muunnoksen tekeminen vaunuun. Kun useimmat tehtailijat ovat kärkkäämmät tekemään muunnoksia tuotteeseen kuin sen valmistusmenetelmiin, teemme me aivan päinvastoin.

Suuret muutokset meillä ovat koskeneet valmistusmenetelmiä. Ne eivät koskaan pysy hiljaa paikallaan. Ei liene autojemme valmistustavassa enää ainoatakaan otetta, joka olisi sama kuin valmistaessamme ensimmäiset kappaleet nykyistä mallia. Se selittää, miksi voimme tehdä automme niin halvalla. Ne harvat muutokset, joita vaunuun on tehty, ovat tarkoittaneet mukavuuden lisäämistä, ja mikäli jotakin muutosta muotoon on tehty, on se tapahtunut lujuuden lisäämiseksi. Vaunujen ainesta muutetaan sitä mukaa kuin saamme lisää kokemusta aineen luonnosta. Me olemme myöskin tahtoneet ehkäistä tuotannonseisauksen ja tuotantokustannusten lisäyksen jonkin erikoisen aineslajin puutteen vuoksi, jonka vuoksi olemme useimpia osia varten kokeilemalla hankkineet korvausaineen. Vanadiiniteräs on esimerkiksi se teräslaji, jota me enimmän käytämme. Sen avulla voimme saavuttaa suurimman lujuuden pienimmän painon ohella. Mutta ei olisi hyvää liikemenettelyä, jos antaisimme koko tulevaisuutemme riippua siitä, kykenemmekö saamaan vanadiiniterästä. Senvuoksi olemme kokeilemalla hankkineet sille vastikkeen. Kaikki teräslajimme ovat erikoislajeja, mutta jokaiselle niistä on meillä ainakin yksi ja muutamissa tapauksissa useampia täysin koeteltuja vastikkeita. Sama koskee kaikkia muita aineksia ja kaikkia osia. Alussa teimme itse vain muutamia osia emmekä lainkaan moottoreita. Nyt valmistamme itse kaikki moottorimme ja melkein kaikki osat, koska katsomme sen halvimmaksi. Mutta me teemme sen myöskin ollaksemme riippumattomia markkinoista tai tehtailijoista, jotka eivät kykene suorittamaan tilauksia. Lasinhinnat koroitettiin kohtuuttoman korkealle sodan aikana. Me kuulumme suurimpiin lasinkuluttajiin maassa. Nyt rakennamme oman lasitehtaan. Jos olisimme käyttäneet kaiken tämän tarmon muuntaaksemme tuotetta, emme olisi päässeet mihinkään. Mutta jättämällä sen muuntamatta voimme keskittää kaikki voimamme tuotantotavan parantamiseen.

Taltan tärkein osa on sen terä. Jos on mitään periaatetta, mihin liike-elämä perustuu, niin se on tämä. Yhdentekevää kuinka hyvin taltta on tehty, kuinka hienoa sen teräs on tai kuinka hyvä se on muodoltaan — ellei siinä ole terää, niin se ei ole taltta, vaan onpahan vain metallikappale. Se, mikä jotakin merkitsee, ei ole siinä, minä jotakin asiaa pidetään, vaan siinä, mihin sitä voidaan käyttää. Mitä järkeä on käyttää suurta voimaa tylsään talttaan, kun kevyt isku terävään suorittaa työn? Taltta on leikkaamista, ei vasaroimista varten. Vasaroiminen on työssä sivutoimitus. Jos siis haluamme tehdä työtä, niin miksemme keskitä itseämme työhön ja tee sitä mahdollisimman nopealla tavalla? Myyntitoimen teränä on se kohta, missä tuote on tullut kosketuksiin kuluttajan kanssa. Epätyydyttävä tuote on kuin tylsäteräinen taltta. Tarvitaan paljon tarpeetonta voimaa sellaisen tavaran kaupaksisaantiin. Tehtaan teränä on mies ja kone työssä. Ellei mies ole oikea, ei konekaan voi olla sitä, jos kone on puutteellinen, ei mieskään voi tehdä tehtäväänsä. On tuhlausta pyytää keneltäkään enempää voimaa kuin määrätyn työn tekemiseen on ehdottoman välttämätöntä.

Käsitykseni ydin on siis, että tuhlaus ja itaruus estävät todellisten palvelusten tekemistä. Sekä tuhlaus että itaruus ovat tarpeettomia. Tuhlaus riippuu pääasiallisesti siitä, ettei ymmärretä sitä, mitä tehdään, tai hutiloidaan siinä. Itaruus on vain jonkinlaista lyhytnäköisyyttä. Minä olen koettanut aikaansaada tuotteeni tuhlaamalla mahdollisimman vähän sekä ainesta että työvoimaa, asettuen voiton kokonaissumman suhteen kokonaan riippuvaksi myynnin laajuudesta. Tuottajana haluan maksaa mitä suurimmat palkat — mikä merkitsee kaikkein suurinta ostovoimaa. Kun kaikesta tästä johtuu, että kustannusten tulee olla mahdollisimman pienet ja että me myymme mahdollisimman pienellä voitolla, saatamme levittää tuotetta, jonka hinta vastaa ostovoimaa. Seuraus on, että kaikilla, jotka ovat meidän kanssamme tekemisissä joko työnjohtajina, työmiehinä tai ostajina, on etua meidän toiminnastamme. Meidän luomamme laitos täyttää yleishyödyllisen tehtävän; tämä on ainoa syy, miksi siitä puhun. Tällaisen toiminnan periaatteet ovat seuraavat:

1. Ei pidä olla huolissaan tulevaisuudesta eikä liioin kunnioittaa menneisyyttä. Joka pelkää tulevaisuutta, joka uumoo epäonnistumista, hän rajoittaa liikuntakykyänsä. Epäonnistuminen merkitsee vain mahdollisuutta aloittaa uudestaan älykkäämmin. Rehellisessä epäonnistumisessa ei ole mitään häpeällistä. Mutta tulevaisuuden pelkääminen heikentää luottamusta. Menneisyys taas on hyödyllistä ainoastaan mikäli se viittoo teitä ja keinoja edistykselle.

2. Älköön ajateltako kilpailua. Se, joka tekee asian parhaiten, hän yksin saakoon sen suorittaa. On rikollista yrittää anastaa toisen tuotantoalaa — rikollista, koska siten omakohtaisen voiton vuoksi yritetään painostaa kanssaihmisten elinehtoja — hallita väkivallan eikä älyn voimalla.

3. Asetettakoon yleishyödytys, yhteisön palveleminen, voiton edelle. Ilman voittoa ei tosin liikettä voi ylläpitää. Voiton saamisessa ei sinänsä ole mitään vääryyttä. Hyvinhoidettu yritys tuottaa ehdottomasti voittoa, mutta voiton täytyy välttämättömästi tulla korvauksena hyvinsuoritetusta palveluksesta. Voitto ei voi olla toiminnan perusta, sen täytyy olla toiminnan tulos.

4. Tehdastoiminta ei ole ostamista halvalla ja myymistä kalliilla. Se sisältää sen, että aines hankitaan kohtuulliseen hintaan ja mahdollisimman pienillä lisäyksillä kustannuksiin, että tämä aines muodostetaan käyttökelpoiseksi tuotteeksi ja se jätetään kuluttajalle. Peli, keinottelu y.m.s. pyrkii vain ehkäisemään tätä kehityskulkua.

Kuinka nämä periaatteet syntyivät, mitä ne ovat vaikuttaneet ja kuinka käyttökelpoisia ne yleensä ovat, sitä koetan osoittaa seuraavissa luvuissa.

II luku.

TYÖ ALKAA.

Toukokuun 31 pnä 1921 valmistui Ford-yhtiössä auto n:o 5.000.000. Se on museossani yhdessä sen bensiinivaunun rinnalla, jota kolmekymmentä vuotta aikaisemmin aloin rakentaa, mutta josta ei tullut mieleistäni, ennenkuin vasta keväällä 1893. Mitä ulkonäköön tulee, ei näiden kahden vaunun välillä ole vähintäkään yhtäläisyyttä, ja erotus on melkein yhtä suuri myöskin rakenteeseen ja aineksiin nähden, mutta perusaatteeltaan ovat ne merkillisen yhtäläiset — lukuunottamatta sitä, että vanhassa vaunussa on erinäisiä laitteita, joita emme ole käyttäneet nykyisessä vaunutyypissä. Vaikka ensimmäisessä autossa oli ainoastaan kaksi silinteriä, kulki se kaksikymmentä mailia tunnissa. [Mile, engl. penikulma = 1,61 km. — Suom.] Kuudenkymmenen mailin ajoon ei kulunut enempää kuin pienen säiliön vetämät 13 1/2 litraa bensiiniä, ja auto on yhtä hyvä tänäpäivänä kuin silloin kun se rakennettiin. Oikeastaan on enemmän paranneltu valmistustapoja ja itse aineksia kuin itse perussuunnitelmaa. Koko tyyppi on jalostettu; nykyisessä Ford-autossa — "T-mallissa" — on neljä sylinteriä ja lähtövauhdin saanti on vaivaton — se on joka suhteessa mukavampi ja helpompi ajaa. Se on yksinkertaisempi kuin ensimmäinen auto, mutta molemmilla on samat tunnusmerkilliset perusominaisuudet. Muutoksia on tehty valmistuksessa saatujen kokemusten johdosta, mutta mitään muutosta ei ole tehty perusaatteeseen. Tätä minä pidän merkitsevänä seikkana, sillä se todistaa, että jos on saanut hyvän aatteen, on parempi keskittyä sitä täydellistämään kuin ruveta uutta etsimään. Ihminen jaksaa hallita vain yhtä aatetta kerrallaan.

Maalaiselämä sai minut mietiskelemään keinoja kulkuneuvojen parantamiseksi. Minä synnyin heinäkuun 30 p:nä 1863 eräällä farmilla lähellä Dearbornin kaupunkia Michiganissa ja aikaisimpia huomioitani oli, että saatuihin tuloksiin tarvittiin aivan liian paljon työtä. Se tunne on minulla maanviljelykseen nähden vieläkin. Olen kuullut tarinoita, että vanhempani muka olivat hyvin köyhiä ja että heidän toimeentulonsa nuoruudessaan oli ollut vaivalloista. Rikkaita he eivät varmastikaan olleet, mutta ei heitä myöskään voinut sanoa köyhiksi. Toisiin Michiganin farmareihin verraten oli meidän tilamme oikein hyvä. Talo, jossa synnyin, on vielä jälellä ja muodostaa, farmin ohella, osan nykyistä omaisuuttani.

Minun lapsuudessani oli ruumiillinen työ aivan liian kovaa sekä meidän että muiden tiloilla, enkä ollut erin vanha kun aloin arvella, että moni asia voitaisiin järjestää järkevämmällä tavalla. Tämä ajatus se minut johti mekaaniselle alalle, vaikka äitini aina väittikin, että minä olin syntynyt mekaanikoksi. Ennenkuin sain mitään muuta, oli minulla jonkinlainen verstas ja siinä kaikennäköistä romua, josta sepittelin työaseita. Siihen aikaan ei lapsilla ollut sellaisia leikkikaluja, joita nykyään saa ostaa. Kaikki, mitä meillä oli, oli kotitekoista. Minun leikkikaluni olivat työaseita — ja niin on yhä vieläkin laita! Ja pieninkin koneensiru oli oikea aarre.

Merkillisin tapaus näinä vuosina sattui, kun kerran ajaessamme kaupunkiin kohtasimme höyryvaunun 15 kilometrin päässä Detroitista. Minä olin silloin kaksitoistavuotias. Seuraava suuri tapaus oli, kun sain kellon ja se tapahtui samana vuonna. Minä muistan tuon höyryvaunun niinkuin eilisen päivän, sillä se oli ensimmäinen näkemäni hevoseton ajopeli. Se oli pääasiassa tarkoitettu kuljettamaan puimakoneita ja sahausalustoja, ja siinä oli yksinkertaisesti vain pieni kone ja höyrykattila, jotka oli sovitettu pyörien päälle, ynnä peräänkiinnitetty hiilivaunu ja vesisäiliö. Minä olin nähnyt monta tämmöistä höyrykonetta hevosten vetämänä, mutta tämä oli varustettu ketjulla, joka yhdisti höyrykoneen sen puulaitteen takapyöriin, johon höyrykattila oli sijoitettu. Kone oli asetettu höyrykattilan päälle ja sen takana oli lava, jolla seisova mies lapioi hiiliä, hoiti säätöventtiiliä ja ohjasi kulkua. Höyryvaunun oli valmistanut Nichols, Shepard & Company Battle Creekissä. Siitä otin heti selvän. Koje pysähtyi antaakseen meidän hevosinemme päästä ohi, ja ennenkuin isäni aavistikaan, olin minä hypännyt vaunuista pois ja antautunut keskusteluun koneenkäyttäjän kanssa. Hän oli sangen altis selittämään minulle kaikki. Hän oli ylpeä koneestaan. Hän näytti minulle, että ketjun voi irroittaa vauhtipyörästä ja sen sijalle panna hihnan käyttämään muita koneita. Hän kertoi koneen tekevän kaksisataa kierrosta minuutissa ja ketjupyörän voitavan irroittaa niin, että vaunu pysähtyi, vaikka kone edelleen oli käynnissä. Tätä järjestelyä on, vaikka hiukan muutettuna, käytetty nykyisissä automobiileissa. Se ei ollut niin tarpeellinen höyrykoneissa, jotka voi helposti saada pysähtymään ja taas käyntiin, mutta sitä tarpeellisempi, kun bensiinimoottorit tulivat käytäntöön. Tämä kone sai harrastukseni kohdistumaan automobiilialalle. Minä yritin valmistaa sen mukaisia malleja, ja muutamia vuosia myöhemmin sainkin aikaan yhden koko hyvän; mutta siitä kerrasta, kun kahdentoistavuotiaana poikana näin höyryvaunun, tähän päivään saakka on suurimpana harrastuksenani ollut teillä kulkevien koneiden valmistaminen. Kun kävin kaupungissa, olivat taskuni palatessani aina täynnä ruuvimuttereita, trassia ja kaikellaisia koneosia. Joskus koetin panna kokoon rikkinäistä kelloa, ja kolmentoista vanhana onnistui minun ensimmäisen kerran korjata kello käymään. Viidentoista vanhana osasin korjata minkä kellon tahansa, vaikka työkaluni olivat mitä karkeinta laatua. Kaikkinaisia kojeita hypistelemällä oppii tavattoman paljon. Kirjoista ei saa selvää, minkälaisia nämä kojeet ovat ja miten tehdyt, mutta se täytyy oikean mekaanikon tietää. Koneet ovat mekaanikolle samaa kuin kirjat kirjailijalle. Hän saa niistä aatteensa, ja jos hänellä on hyvä ymmärrys, panee hän nämä aatteet sopivaan käytäntöön.

Alunpitäenkään ei minulla koskaan ole ollut oikeata harrastusta maanviljelykseen. Minä halusin käsitellä koneita, mutta isäni ei ollut lainkaan tyytyväinen minun pyrkimyksiini mekaniikan alalle. Hän tahtoi minusta maanviljelijää. Kun seitsentoistavuotiaana päätin koulun ja menin oppipojaksi erääseen konepajaan, pidettiin minua hukkateille antautuneena. Minun oli helppo suorittaa oppilaskokeeni — s.o. ennenkuin kolme oppivuottani olivat kuluneet, olin kurssinkäynyt mekaanikko — ja kun erikoisesti harrastin hienompia konetöitä ja varsinkin kelloja, työskentelin iltaisin eräässä kulta- ja kellosepänliikkeessä. Yhteen aikaan korjasin ainakin 300 kelloa. Uskoin kykeneväni valmistamaan kunnollisen kellon noin 30 sentillä ja olin vähällä perustaa sellaisen liikkeen, mutta luovuin siitä kun kuvittelin, että kellot eivät olleet välttämättömiä tarvekaluja ja etteivät ihmiset huolisi niitä ostaa. Kuinka tähän kummalliseen päätelmään päädyin, en enää muista. Tavalliset kultasepäntyöt ja kellonkorjaukset eivät mieltäni kiinnittäneet, ellei niissä ollut jotakin erikoista vaikeutta. Jo siihen aikaan halusin valmistaa tavaraa tukuttain. Juuri silloin vahvistettiin erityinen rautatieaika. Meillä oli sitä ennen ollut aurinkoaika, ja silloin oli niinkuin nykyisinkin, jolloin koetamme käyttää hyväksemme päivänvaloa, olemassa määräero rautatieajan ja aurinkoajan välillä. Tätä minä mietiskelin sangen paljon, ja niinpä onnistui minun sommitella kello, joka näytti molemmat ajat. Siinä oli kaksi kellotaulua ja se oli ympäristön ihmisten mielestä kerrassaan kumma kalu.

Vuonna 1879 — eli noin neljä vuotta sen jälkeen kun olin ensi kerran nähnyt Nichols-Shepardin koneen — onnistui minun saada haltuuni sellainen, ja kun oppiaikani oli kulunut umpeen, sain paikan Westinghouse-yhtiön paikallisedustajan luona Schenectadyssa heidän höyryvaunujensa monttöörinä ja korjaajana. Tämä höyryvaunu oli jokseenkin samantyyppinen kuin Nichols-Shepardin, paitsi että kone oli sijoitettu höyrykattilan eteen, mistä voima hihnan avulla johdettiin taka-akseliin. Se saattoi kulkea 12 mailia tunnissa, vaikka sen itsekuljetuskyky oli vain sivuseikka sen rakenteessa. Väliin käytettiin sitä kuljettamaan raskaita kuormia, ja jos omistajalla sattui olemaan tekemistä maanviljelyskoneiden kanssa, yhdisti hän puimakoneita ja muita kojeita koneeseensa kierrellessään talosta taloon. Minun mieltäni askarrutti näiden lokomobiilien suuri paino ja käyttökustannus. Ne painoivat pari tonnia ja olivat niin kalliita käyttää, että ainoastaan suurviljelijät saattoivat ajatella niiden ostamista. Enimmäkseen käyttivät niitä henkilöt, jotka harjoittivat puimista ammattinaan tai omistivat sahoja, jotka vaativat liikuteltavaa käyttövoimaa.

* * * * *

Jo siihen aikaan olin ajatellut jonkinlaisen keveän höyryvaunun rakentamista, joka tekisi hevoset tarpeettomiksi, ja varsinkin olin ajatellut sen käyttämistä sanomattoman raskaassa kyntötyössä. Hevoseton vaunu ei ollut enää mikään mahdottomuus. Sellaisesta oli puhuttu aina höyrykoneen keksimisestä saakka, mutta ajovaunu ei tuntunut minusta käytännöllisesti niin hyödylliseltä kuin maanviljelyskone, ja kaikista maanviljelystöistä oli kyntö raskainta. Maantiemme olivat hyvin huonot eikä meillä juuri ollut tapana ajella niillä jouten. Yksi automobiilin tuottamia etuja on maanviljelijän näköpiirin laajentaminen. Ei olisi pälkähtänytkään päähämme ajaa kaupunkiin ellei ollut tärkeää toimitettavaa, ja harvoin siellä käytiinkään useammin kuin kerran viikossa. Jos sattui huono ilma, ei käyty edes niinkään usein.

Kun olin täysi mekaanikko ja minulla oli tilallamme aika hyvä verstas, ei minun ollut vaikea rakentaa höyryvaunua tai traktoria. Siinä puuhassa ollessani johtui mieleeni, että sen mahdollisesti voisi rakentaa maantieliikennettä varten. Kun otti huomioon, mikä vaiva hevosten hoitamisesta ja kustannus niiden elättämisestä oli, niin olin aivan vakuutettu, että hyöty ei vastannut menoja. Tärkeintä oli rakentaa höyrykone, kyllin kevyt sijoitettavaksi tavallisiin vankkureihin tai vetämään auraa. Mutta ensin tahdoin sommitella traktorin. Minun mielihalunani on aina ollut päästä nostamaan raskaat maanviljelystoimet ihmisten hartioilta ja sijoittaa ne sen sijaan raudan ja teräksen kannettaviksi. Olosuhteet tekivät, että jouduin nykyiseen urakkaani rakentelemaan maantievaunuja. Mahdollisesti huomasin ihmisten harrastavan enemmän sitä, joka liikkui teillä, kuin sellaista, mikä helpotti työtä maatiloilla. Enpä edes usko, että kevyt maanviljelystraktori olisi koskaan tullut käytäntöön maataloissa, ellei maanviljelijä vähitellen olisi tullut huomaamaan automobiilin merkitystä. Mutta tätenpä jo menen tapausten edelle. Silloin luulin traktorin enemmänkin kiinnittävän maanviljelijän mieltä.

Minä rakensin siis höyryvaunun. Siihen oli yhdistetty höyrykattila, joka lämmitettiin paloöljyllä. Se kehitti aika paljon voimaa ja oli helppo hoidella, mutta itse höyrykattila oli vaarallinen. Tarvittavan voiman saamiseksi ilman kovin suurta ja raskasta aineistoa on koneen toimittava korkeapaineen alaisena, mutta korkeapaineella työskentelevän höyrykattilan päällä istuminen ei ole aivan hauskaa. Kahden vuoden ajan kokeilin erilaatuisilla höyrykattiloilla — kone- ja hoito-ongelmat ovat niissä kylläkin yksinkertaiset — ja sitten luovuin lopullisesti höyryllä kulkevan vaunun ajatuksesta. Tiesin Englannin maanteillä käytettävän vetureita, joiden perässä oli jono vaunuja, eikä ollut vaikeata sommitella isoa höyrytraktoria suurviljelystä varten. Mutta meillä ei ollut sellaisia teitä kuin Englannissanne olisivat tärvelleet lujimmankin ja raskaimman tietraktorin. Ja suuren, ainoastaan moniaiden harvojen varakkaiden maanviljelijäin ostettavissa olevan traktorin valmistaminen ei mielestäni paljoa merkinnyt.

Mutta minä en luopunut ajattelemasta vaunua, joka voisi liikkua ilman hevosia, ja yhteistyö toiminimi Westinghousen edustajan kanssa vahvisti vain käsitystäni, että höyry ei ollut sovelias keveämmille ajopeleille. Senvuoksi olin vain yhden vuoden tämän toiminimen palveluksessa. Ei ollut enää mitään oppimista suurista höyrytraktoreista ja -koneista, enkä minä halunnut hukata aikaa sellaiseen, joka ei mihinkään johtanut. Muutamia vuosia aikaisemmin olin eräässä englantilaisessa julkaisussa, "World of Science", lukenut "äänettömästä kaasumoottorista", jollainen juuri silloin oli laskettu markkinoille. Muistaakseni se oli Otto-moottori. Sitä käytettiin valokaasulla, siinä oli yksi ainoa suuri silinteri, ja käyttövoima, joka tuli työntöinä, vaati tavattoman raskasta vauhtipyörää. Mitä painoon tuli, ei moottori antanut samaa voimaa metallikiloa kohti kuin höyrykone, ja valokaasu teki sen käyttämisen tieliikenteessä mahdottomaksi. Minä en tuntenut sitä kohtaan suurempaa mielenkiintoa kuin koneisiin yleensä. Englantilaisista ja amerikkalaisista aikakauskirjoista, joita konepajaan saapui, seurasin moottorin kehitystä ja varsinkin niitä viittauksia, joita tehtiin valokaasun korvaamiseksi kaasulla, joka syntyi bensiinihaihtumisesta. Kaasumoottorien aate ei suinkaan ollut uusi, mutta ensimmäistä kertaa yritettiin sitä nyt vakavasti saada markkinoille. Ne otettiin vastaan suuremmalla uteliaisuudella kuin innostuksella, enkä muista kenenkään uskoneen räjähdysmoottorista voivan olla kovinkaan suurta hyötyä. Kaikki viisaat selittivät päättäväisesti, ettei moottori voinut ryhtyä kilpailemaan höyrykoneen kanssa. Kukaan ei ajatellut, että se voisi luoda itselleen oman uransa. Niin on aina viisaiden laita — he ovat niin viisaita ja käytännöllisiä, että he aina täsmälleen tietävät, minkä vuoksi mitäkin on mahdoton tehdä; he tuntevat aina kaiken rajoituksen. Senvuoksi en koskaan ota palvelukseeni "pätevää asiantuntijaa". Jos joskus tahtoisin tuhota kilpailevan liikeyrityksen kunniattomilla keinoilla, kähveltäisin siihen asiantuntijoita, sillä ne antaisivat niin monta hyvää neuvoa, ettei mitään työtä saataisi tehdyksi.

Kaasumoottori kiinnitti mieltäni ja minä seurasin sen kehitystä, mutta ainoastaan uteliaisuudesta, vuoteen 1885 tai 1886. Silloin täytyi minun, kun olin hylännyt höyrykoneen, etsiä jotakin muuta käyttövoimaa suunnittelemalleni vaunulle. Vuonna 1885 korjasin Eagle Irontehtaissa Detroitissa erästä Otto-moottoria. Kukaan kaupungissa ei tuntenut niitä. Huhu väitti minun tuntevan, ja vaikka silloin näin sellaisen moottorin ensimmäistä kertaa, otin työn tehdäkseni ja tein sen myöskin. Tästä sain tilaisuuden läheisesti tutkia uutta moottoria ja vuonna 1887 rakensin moottorin samojen periaatteiden mukaan kuin Otton "nelitahtinen" malli. "Neljällä tahdilla" tarkoitetaan, että mäntä käy silinterin läpi neljä kertaa antaakseen työiskun. Ensimmäisellä tahdilla imetään kaasu sisään, toisella se tiivistetään, kolmannella tapahtuu räjähdys ja neljäs ajaa polttokaasun ulos. Pieni malli toimi aika hyvin. Sen silinterin läpimitta oli 2,5 cm ja iskupituus 7,5 cm, sitä käytettiin bensiinillä, ja kun siinä ei ollut suurta voimaa, oli se verrattain kevyt kaupassa oleviin moottoreihin verraten. Minä lahjoitin sen sittemmin eräälle nuorelle miehelle, jonka nimen olen unohtanut; arvatenkin se tärveltiin. Sillä tavoin aloitin työni polttomoottorien alalla.

Olin palannut isäni maatilalle — en sen vuoksi, että olisin ikävöinyt takaisin maanviljelykseen, vaan saadakseni rauhassa kokeilla, ja kun nyt olin "ulosoppinut" mekaanikko, oli minulla ensiluokkainen työpaja entisen leikkipajan sijalla. Isäni tarjosi minulle 16 hehtaarin suuruisen metsäpalstan ehdolla, että luopuisin koneenkäyttäjänammatista. Minä suostuin sillä kertaa, sillä metsänhakkuu teki minulle naimisiinmenon mahdolliseksi. Rakensin sahan ja siirrettävän koneen ja aloin kaataa ja sahata puita. Ensimmäiset hirret käytettiin asuntoon, joka rakennettiin uudelle farmilleni, ja siellä me aloimme avioelämämme. Asunto ei ollut suuri — yksineljättä jalkaa taholleen ja puolitoista kerrosta korkea — mutta se oli viihtyisä ja mukava. Minä muutin pajani siihen, ja kun en ollut metsää hakkaamassa, askartelin kaasumoottorieni kimpussa, oppien niiden rakenteen ja työtavan. Luin niinikään kaikki mitä sain käsiini, mutta suurin hyöty minulla oli omasta työstäni. Kaasumoottori on sangen salaperäinen kapine — se ei aina työskentele niinkuin pitäisi. Voitte arvata, kuinka nuo ensimmäiset koneeni toimivat!

Vuonna 1890 aloin rakentaa kaksisilinteristä moottoria. Kuljetustarkoituksia varten oli epäkäytännöllistä ajatella yksisilinteristä moottoria — vauhtipyörä tulisi aivan liian raskaaksi. Sen jälkeen kuin olin valmistanut ensimmäisen Otto-tyyppisen nelitahtimoottorin, olin kokeillut useilla moottoreilla ja tunsin olevani niihin hyvin perehtynyt. Ajattelin, että kaksisilinteristä moottoria voitaisiin käyttää ajopeleihin, ja alkuperäinen suunnitelmani oli sovittaa se polkupyörään kiinnitettynä pyöräakseliin niin, että takapyörä olisi siirtopyöränä. Vauhti järjestettäisiin vain säätöventtiilin avulla. En toteuttanut koskaan tätä aatetta, sillä minulle selvisi pian, että moottori, bensiinisäiliö ja muut tarpeelliset laitteet kävisivät liian raskaiksi polkupyörälle. Kahden silinterin aate oli siinä, että toisen antaessa työiskun tapahtuisi ulospuhallus toisesta. Tämä ei tietenkään vaatisi varsin raskasta vauhtipyörää voiman tasoittamiseksi. Minä aloitin työni kotipajassani. Silloin minulle tarjottiin koneenkäyttäjän ja mekaanikon paikka Detroitin sähköyhtiössä viidenviidettä dollarin kuukausipalkalla. Minä suostuin tähän tarjoukseen, se kun tiesi parempaa rahatuloa kuin mitä farmi saattoi tuottaa, ja joka tapauksessa olin päättänyt luopua maaelämästä. Koko metsä oli jo kaadettu. Me vuokrasimme talon Detroitissa. Pajan vein mukanani ja sijoitin erääseen tiilivajaan pihan puolella. Alussa minulla oli useita kuukausia yövuoro sähkölaitoksessa, joten ei jäänyt paljoa aikaa kokeiluun, mutta sitten pääsin päivävuorolle, ja joka yön ja kaikki lauantait askartelin uuden moottorin kimpussa. En voi sanoa, että työ olisi ollut rasittavaa. Työ, joka innostaa, ei koskaan tunnu rasittavalta. Tunsin itseni aina varmaksi tuloksista. Ne ovatkin aina varmat, kun vain työskentelee kylliksi. Mutta minulle merkitsi paljon, että vaimoni oli vieläkin luottavaisempi kuin minä. Sellainen hän on aina ollut.

Minun täytyi aloittaa työni alusta, vaikka tiesin monen toisenkin puuhailevan mekaanisia vaunuja. Enhän voinut tietää, mihin suuntaan he menivät. Vaikein ongelma oli sytytyskipinän aikaansaaminen ja painon vähentäminen. Siirrosta, ohjausrattaasta ja yleisestä rakenteesta minulla oli kokemusta höyrytraktorikokeistani. Vuonna 1892 oli ensimmäinen moottorivaununi valmis, mutta vasta seuraavana keväänä sain sen sellaiseksi, että saatoin olla siihen tyytyväinen. Ensimmäinen vaununi muistutti jonkin verran keveitä yhden hevosen vankkureita. Siinä oli kaksi silinteriä, läpimitta päälle 6 cm ja iskumitta 15 cm. Olin tehnyt ne vanhoista höyryputkista. Moottori kehitti noin neljä hevosvoimaa. Moottorista siirrettiin voima väliakseliin hihnan avulla ja siitä takapyörään ketjun välityksellä. Vaunussa oli tilaa kahdelle hengelle, istuin oli tolppain päällä ja alusta soikiojoustimien varassa. Nopeus oli laskettu sekä kymmenen että kahdenkymmenen mailin vauhtia varten tunnissa ja vaihdettiin hihnavälityksellä, jota ohjauspaikan eteen sovitettu vipusin liikutti. Kun vipusinta työnnettiin eteenpäin, lisääntyi vauhti, taaksepäin vedettäessä se väheni. Kun vipusin oli pystyssä, oli moottori eristetty. Lähtövauhdin saamiseksi täytyi moottoria pyörittää kädellä sen ollessa eristettynä. Vaunun pysäyttämiseksi taasen eristettiin moottori ja käytettiin jalkajarrua. Siinä ei ollut suunnanvaihtajaa eikä muita nopeuksia kuin minkä venttiili antoi. Minä ostin raudat vaununkehään, istuimeen ja vietereihin. Pyörät olivat 70 cm korkuisia kummirenkaisia polkupyöränpyöriä. Vauhtipyörän rakensin oman piirtämäni mallin mukaan samoin kuin hienommat koneosat. Tarpeellisena pidin vaihdelaitetta, joka antaisi yhtä suuren voiman kummallekin takapyörälle vaunua käännettäessä. Koko kone painoi alle 225 kg. Istuimen alla oleva säiliö sisälsi noin kolmetoista litraa bensiiniä, ja moottoria syötettiin pienen putken kautta, joka oli varustettu sekoitusventtiilillä.

Sytytys tapahtui sähkökipinän avulla. Alkuperäinen kone jäähdytettiin ilman avulla tai — tarkemmin sanoen — sitä ei jäähdytetty lainkaan. Minä huomasin moottorin kuumenevan noin tunnin kuluttua ja senvuoksi asetin yksinkertaisesti vesivaipan silinterien ympärille ja yhdistin sen putkella vaunun takaosaan silinterien yläpuolelle sijoitettuun säiliöön.

Melkein kaikki nämä yksityiskohdat olivat edeltäpäin suunnitellut. Sillä tapaa olen aina työskennellyt. Teen piirustusluonnoksen ja harkitsen jokaisen yksityiskohdan, ennenkuin ryhdyn rakentamaan. Muuten menettää paljon aikaa aprikoidessa keinoja työn kestäessä, ja valmistuneelta kapineelta puuttuu yhtenäisyyttä. Sille ei tule oikeita suhteita. Moni keksijä epäonnistuu senvuoksi, ettei tee eroa suunnittelun ja kokeilun välillä. Suurin voitettavanani vaikeus oli oikean aineksen hankkiminen. Sitten tuli hankaluutta sopivien työaseiden saannissa. Minä sain tehdä erinäisiä oikaisuja ja muutoksia muutamiin yksityiskohtiin, mutta enimmän huolta tuotti minulle se, että minulla ei ollut aikaa eikä rahaa etsiä oikeaa ainesta jokaista pikkuosaa varten. Mutta keväällä 1893 olin verrattain tyytyväinen koneeseen ja pääsin koettamaan, mihin suunnitelma ja aines kelpasi maantiellä.

III luku.

MITÄ OPIN KAUPPATOIMESTA.

Minun bensiinivaununi oli ensimmäinen ja melko kauan ainoa automobiili Detroitissa. Se herätti sangen paljon pahennusta, sillä se sätkytti kovasti ja peloitti hevosia. Se häiritsi myöskin liikennettä, sillä jos seisautin auton johonkin kaupungilla, syntyi sen ympärille väentungos, ennenkuin jälleen ehdin saada sen käyntiin. Jos jätin sen yksin hetkeksikin, ilmestyi aina joku utelias, joka koetti ajaa sillä. Lopulta täytyi minun kytkeä se kiinni lyhtytolppaan, jos itseni oli mentävä johonkin sisälle. Ja sitten syntyi selkkausta poliisin kanssa. Minä en saata oikein käsittää minkä vuoksi, sillä en luule siihen aikaan olleen minkäänlaisia määräyksiä ajovauhdista. Joka tapauksessa oli minun pakko hankkia erikoinen lupa pormestarilta, ja jonkun aikaa oli minulla kunnia olla Amerikan ainoa autonkuljettaja, jolla oli lupatodistus. Vuosina 1895 Ja 1896 ajoin autollani tuhatkunta mailia ja möin sen sitten Charles Ainsleylle Detroitissa kahdestasadasta dollarista. Se oli ensimmäinen kauppatoimeni. Minä en ollut rakentanut autoa sitä myydäkseni, vaan kokeillakseni sillä, mutta nyt halusin koetella uutta. Ainsley tahtoi ostaa ja minä tarvitsin rahoja, ja me sovimme helposti hinnasta.

Tarkoitukseni ei ollut suinkaan valmistaa autoja noin vain yksitellen. Tahdoin rakentaa niitä tukuttain, mutta ennenkuin siitä mitään saattoi syntyä, täytyi olla jotakin, mitä rakentaa. Liika hoppu ei ole hyväksi. Vuonna 1896 oli minulla uusi auto valmiina. Se muistutti paljon ensimmäistä, mutta oli keveämpi. Siinäkin oli vauhtihihna, mistä laitteesta vasta myöhemmin luovuin; hihnat olivat kyllä hyviä, paitsi ei kuumalla säällä, ja senvuoksi aloin käyttää vaihdeketjua. Se auto opetti minulle montakin asiaa. Automobiileja ruvettiin nyt rakentamaan sekä Amerikassa että ulkomailla, ja vuonna 1895 kuulin puhuttavan, että eräs Benz-automobiili Saksassa oli näytteillä Macysin luona New Yorkissa. Matkustin sinne sitä katsellakseni, mutta en havainnut siinä mitään erikoista. Se oli myöskin varustettu vauhtihihnalla, mutta se oli paljoa raskaampi kuin minun autoni. Minä pyrin painon keveyteen, mutta sitä taas eivät ulkomaalaiset tehtailijat näytä koskaan ottaneen huomioon. Konepajassani valmistin kaikkiaan kolme autoa, ja niitä käytettiin vuosikausia Detroitissa. Minulla on vielä ensimmäinen autoni hallussani. Muutamia vuosia jälkeenpäin ostin sen takaisin eräältä henkilöltä, joka vuorostaan oli ostanut sen mr Ainsleyltä. Minä maksoin siitä sata dollaria.

Koko tämän ajan olin edelleen sähköyhtiön palveluksessa ja ylenin vähitellen ylikoneenkäyttäjäksi sadanviidenkolmatta dollarin kuukausipalkalla. Mutta kokeiluni kaasumoottoreilla eivät miellyttäneet sähköyhtiön johtajaa enempää kuin haluni mekaaniselle alalle oli miellyttänyt isääni. Minä saatan vieläkin kuulla hänen sanovan:

"Sähkölle, näetkös, sähkölle kuuluu tulevaisuus, mutta ei kaasulle."

Hänellä oli myöskin perusteltuja syitä epäröintiinsä — käyttääkseni lievintä sanaa. Käytännöllisesti puhuen ei kellään ollut kaukaisintakaan aavistusta polttomoottorien tulevaisuudesta, sillä me elimme juuri sähkön suurenmoisen kehityksen kohinassa. Kuten verrattain uuden aatteen laita tavallisesti on, odotettiin siltä enemmänkin kuin edes vielä nytkään on syytä odottaa. Omia tarkoituksiani varten ei minulla ollut suurta hyötyä sähköllä kokeilemisesta. Tieliikenteessä kulkeva vaunu ei voi kulkea johtolankoja myöten, vaikkapa nämä eivät olisikaan niin kalliita; ja mitään käyttökelpoisen suuruista voiman varauspatteria ei myöskään tuntunut olevan näköpiirissä. Sähkövaunulla täytyi ehdottomasti olla rajoitettu liikuntapiiri ja suuri käyttökoneisto, joka vastaa kulutettavaa voimaa. Tällä en tarkoita, etten antaisi arvoa sähkölle; vielä olemme tuskin alkaneet sitä käyttää, mutta sähköllä on oma merkityksensä ja polttomoottoreilla omansa. Ei kumpikaan voi korvata toistaan — ja se on erinomaisen onnellista.

Minulla on vielä hallussani se dynamokone, jota aluksi käytin Edison-yhtiön laskuun. Kun perustin kanadalaisen haaraosastomme, ostin sen eräältä rakennusliikkeeltä, jolle sähköyhtiö oli sen myynyt. Siistin sen, ja se toimi monta vuotta mainiosti voima-asemallamme Kanadassa. Kun liikkeen laajentamisen vuoksi tuli rakennettavaksi uusi voima-asema, annoin viedä vanhan moottorin museooni Dearborniin, joka sisältää suuren joukon mekaanisia aarteitani.

Edison-yhtiö tarjosi minulle ylipäällysmiehen paikkaa, mutta vain sillä ehdolla, että luovuin kaasumoottorista ja ryhdyin harrastamaan jotakin todella hyödyllistä. Minun oli valittava joko leipätoimeni tai automobiili, ja minä valitsin jälkimmäisen, sillä jo silloin tiesin automobiilin tulevan menestymään. Niinpä jätin toimeni 15. elokuuta 1899 ja siirryin automobiilialalle.

Se saattoi tuntua uhkarohkealta askelelta, sillä minulla ei ollut pääomaa ja kaiken ylijäämän tuloistani käytin kokeisiini. Mutta vaimonikin myönsi, ettemme voineet luopua automobiiliajatuksesta — että meidän täytyi yrittää epäonnistumisenkin uhalla. Siihen aikaan ei ollut vähintäkään automobiilien "kysyntää", mutta niinhän aina on kaiken uuden laita. Automobiileja katseltiin jokseenkin samalla tapaa kuin nyt katsellaan lentokoneita. Oltiin sitä mieltä, että "hevoseton vaunu" oli vain lapsellinen oikku, ja monet viisaat ihmiset selittivät perusteellisesti, miksei siitä koskaan voinut tulla muuta kuin leikkikalu. Yksikään liikemies ei ajatellut siitä mahdollista kauppatavaraa. Minä en voi käsittää, minkä vuoksi kaikkien uusien kulkuneuvojen pitää kohdata niin paljon vastarintaa. Vielä nykyäänkin on sellaisia, jotka pudistavat päätään pitäen automobiilia ylellisyyskapineena ja vain vastahakoisesti myöntävät, että kuormabiilistä saattaa olla jotakin hyötyä. Alussa oli tuskin ketään joka ymmärsi, että siitä tulisi teollisuudessa lukuunotettava, merkitsevä tekijä, ja parasuskoisimmatkin toivoivat korkeintaan polkupyörään verrattavaa kehitystä. Kun sitten havaittiin, että automobiili tosiaan saattoi kulkea, ja useat liikkeet toivat niitä markkinoille, alettiin heti kysellä, mikä niistä pystyi kulkemaan nopeimmin. Tuo oli merkillinen, mutta hyvin luonnollinen kehityskulku — kilpa-ajoaate. Minä en milloinkaan ole pitänyt silmällä kilpa-ajonäkökantaa, mutta yleisö kieltäytyi itsepintaisesti pitämästä automobiilia muuna kuin pikavauhdin leikkikaluna. Senvuoksi oli meidän myöhemmin pakko antautua kilpa-ajoon. Koko automobiiliteollisuus kärsi haittaa tästä kilpa-ajohulluudesta, sillä tehtailijain täytyi keskittää pyrkimyksensä enemmän vaunujen nopeuteen kuin hyvyyteen ja kestävyyteen. Se oli keinottelutointa.

Kohta kun olin eronnut sähköyhtiöstä, perustivat muutamat keinotteluun taipuvat liikemiehet yhtiön, Detroit Automobile Companyn, minun autoni kaupittelua varten. Minä tulin pääinsinööriksi ja sain muutamia osakkeita. Kolme vuotta valmistimme automobiileja, enemmän tai vähemmän alkuperäisen mallini mukaisia. Möimme ainoastaan muutamia eikä kukaan kannattanut minun suunnitelmaani, että rakentaisimme parempia vaunuja suuren yleisön tarvetta varten. Ainoana ajatuksena on määrätä mahdollisimman kallis hinta joka vaunulta. Päätarkoitus oli saada rahaa. Minulla ei ollut muuta sananvaltaa kuin minulle kuului insinöörinä, ja minä huomasin, että uusi yhtiö ei ollut keino minun aatteitteni toteuttamiseen, vaan pelkästään rahakeinottelu — joka kuitenkaan ei tuottanut paljonkaan rahaa. Maaliskuussa 1902 sanoin itseni irti, lujasti päättäen, etten enää milloinkaan alistuisi toisten määräysvallan alaiseksi. Detroit Automobile Companystä tuli Cadillac-yhtiö, jonka omistajaksi tuli Leland-suku.

Minä vuokrasin pajan — yksikerroksisen tiilivajan — jatkaakseni kokeilujani ja tutkiakseni, mitä liiketoimi oikeastaan oli. Sen täytyi olla jotakin muuta kuin mitä minun ensimmäinen kokemukseni oli opettanut.

Vuodesta 1902 siihen saakka, kunnes perustin Ford-yhtiön, koetin perusteellisesti tutkia näitä asioita. Pienessä pajassani rakentelin nelisilinteristä moottoria ja ulkona elämässä koetin saada selkoa, oliko liike-elämä todellakin itsekästä rahansaalistusta, jollaiselta ensimmäinen lyhyt kokemukseni oli pannut sen minusta näyttämään. Kun perustin nykyisen yhtiöni, olin rakentanut kaikkiaan viisikolmatta autoa, joista 19 tai 20 olivat rakennetut Detroit Automobile Companyn lukuun. Automobiili oli nyt siirtynyt alkuasteelta, jolloin tyydyttiin vain siihen että se kulki, sille asteelle, jolla sen täytyi näyttää kuinka nopeasti se saattoi kulkea. Alexander Winton, clevelandilaisen Winton-vaunuyhtiön perustaja, oli maan silloinen nopeusmestari ja valmis kilpailemaan kenen kanssa tahansa. Minä rakensin kaksisilinterisen moottorin, joka oli ennen käyttämääni tukevampaa tyyppiä, sovitin sen pelkkään alustaan, totesin, että se oli nopeakulkuinen ja järjestin kilpa-ajon Wintonin kanssa. Minä jäin voittajaksi. Se oli ensimmäinen kilpa-ajoni ja tuotti minulle sitä ainoata reklaamia, jota ihmiset viitsivät lukea.

Yleisö ei kysynyt automobiilia, ellei se saavuttanut vauhtiennätystä. Kunnianhimo rakentaa maailman nopeakulkuisin auto sai minut suunnittelemaan nelisilinteristä moottoria. Mutta siitä tuonnempana.

Liike-elämässä hämmästytti minua eniten se, että niin suurta huomiota kiinnitettiin raha-ansioon ja niin pientä yleiseen hyötyyn. Tämä oli minusta nurinpäinen luonnonjärjestys, sillä rahat tulee saada vasta työn tuloksena eikä päinvastoin. Sitten loukkasi minua yleinen välinpitämättömyys valmistusmenettelyn parantamisesta niin kauan kuin vanha tuotti rahaa. Toisin sanoen: esinettä ei valmistettu silmälläpitäen sen hyötyä yleisölle, vaan ajateltiin yksinomaan, mitä sillä voitaisiin ansaita. Vähät siitä, oliko ostaja tyytyväinen; pääasia oli, että saatiin myytyä. Tyytymätöntä ostajaa ei pidetty ihmisenä, jonka luottamusta on väärinkäytetty, vaan joko hän oli sietämätön ja rasittava tai toivottiin ansaittavan enemmän rahaa korjaamalla työtä, jonka alun alkaen olisi pitänyt olla kunnollisesti tehty. Esimerkiksi automobiilien suhteen: autosta ei enää paljoakaan piitattu, sitten kun se oli saatu myydyksi. Ei otettu selkoa bensiininkulutuksesta tai auton hyödystä yleensä, ja jos se meni rikki, joten erinäisiä koneosia oli korvattava uusilla, oli se omistajan onnettomuus. Pidettiin sangen hyvänä liiketoimena koneosien myyntiä mahdollisimman kalliista hinnasta, ajatellen, että kun joku henkilö kerran oli ostanut auton, oli hänen yksinkertaisesti pakko saada se koneosa ja siis maksaa siitä mitä vaadittiin.

Minun mielestäni eivät automobiililiikkeet tällöin toimineet kunniallisella pohjalla, puhumattakaan — valmistuskannalta katsoen — tieteellisestä pohjasta, mutta ne eivät olleet huonompia kuin liiketoimet yleensä. Täytyy muistaa, että elettiin aikaa, jolloin monet liikeyritykset kukoistivat ja saivat helposti pääomaa. Rahamiehet, jotka tähän saakka olivat keinotelleet vain rautateillä, harrastivat nyt teollisuutta. Minun ajatukseni oli ja on edelleen, että jos mies hoitaa työnsä säällisesti, järjestyy ansio itsestään; liike on perustettava pienessä mittakaavassa ja laajennettava sitä mukaa kuin tulot lisääntyvät. Ellei ansiota tule, on se vihjaus kauppiaalle, että hän hukkaa aikaansa turhaan eikä sovellu juuri tuolle liikealalle. En ole koskaan huomannut olevan syytä muuttaa näitä mielipiteitä, mutta piankin havaitsin, että tätä yksinkertaista aatetta valmistaa kelpo tuotteita ja saada niistä vastaava maksu pidettiin liian hitaana nykyisessä liike-elämässä. Siihen aikaan pyrittiin perustamaan liikettä mahdollisimman suurella pääomalla ja myymään kaikki osakkeet. Vasta ne rahat, joita mahdollisesti oli ylijäämänä, käytettiin vastahakoisesti liikkeen perustamiseen. Senvuoksi sanottiin, että on oikeutettua antaa osakkeista maksettujen rahojen koron rasittaa liikekustannustiliä. Hyvä liiketoimi ei ollut samaa kuin hyvän työn suorittaminen ja kohtuullisten voittojen saanti. Hyvä liiketoimi oli sellainen, joka antoi mahdollisuuksia osakekeinotteluun ja suuriin kurssivoittoihin. Vain osakkeilla oli jotakin merkitystä, ei työllä. Minä en saattanut käsittää, miten uusi tai vanha yritys voisi lisätä korkeiksi keinoteltujen osakearvojen korot tuotantokustannuksiin ja kuitenkin myydä tuotteitaan kohtuullisiin hintoihin. En ole milloinkaan ymmärtänyt sitä.

En ole milloinkaan saattanut ymmärtää, millä järkisyillä alkuperäinen rahansijoitus voidaan panna yrityksen velkatilin rasitukseksi. Ne liikemiehet, jotka kutsuvat itseään rahamiehiksi, sanovat, että rahat ovat viiden, kuuden tai jonkun muun prosentin "arvoisia", ja että jos joku henkilö on pannut johonkin yritykseen satatuhatta dollaria, niin on hänen saatava korko rahoistaan yhtä hyvin kuin jos hän olisi pannut ne säästöpankkiin tai sijoittanut ne jotakin muuta vakuutta vastaan. Tämä ajatus on syynä monen afäärin epäonnistumiseen. Rahalla ei ole määrättyä arvoa sinänsä. Ainoa hyöty rahoista on, että niillä voi ostaa työaseita tai näillä työaseilla valmistettuja tuotteita. Siispä ovat rahat sen avun arvoisia, jota niistä voi olla tuotteiden valmistamiselle. Jos joku odottaa, että hänen rahojensa on tuotettava hänelle viisi tai kuusi prosenttia, on hänen sijoitettava ne sellaiseen paikkaan, mistä sen koron saa, mutta jos sijoittaa rahoja liikkeeseen, ei voi tehdä mitään vaatimuksia. Rahat lakkaavat olemasta rahoja ja muuttuvat tuotantovälineiksi. Ne ovat siis sen arvoisia, mitä ne tuottavat — eikä mitään määräsummaa, joka ei ole missään suhteessa siihen liikeyritykseen, johon rahat ovat sijoitetut. Korko tulee kysymykseen vasta, kun tuotteita on valmistettu, mutta ei sitä ennen.

Liikemiehet luulivat, että kaikki riippui pääoman saannista, ja ellei yritys onnistu ensimmäisellä kerralla, niin on järjestettävä uusi osakemerkintä. Tämä uusi "rahoittaminen" merkitsee yksinkertaisesti sitä, että hyviä rahoja työnnetään menemään samaa tietä kuin huonoon ostoon menneet rahat. Jos lisää rahoja tarvitaan, viittaa se useimmissa tapauksissa huonoon järjestelyyn, ja tuomion päivää ainoastaan lykätään. Tämä hätäkeino on keinottelevien rahamiesten keksimä. Heillä ei ole mitään hyötyä rahoistaan, elleivät saa niitä sidotuksi yritykseen, jossa tehdään todellista työtä, mutta toisaalta he eivät voi saada rahojaan sijoitetuksi, ellei tätä yritystä hoideta huonosti. Sillä tavoin he pettävät itseänsä. Rahoista ei ole mitään hyötyä; ne vain hävitetään.

Minä olin ehdottomasti päättänyt olla koskaan menemättä mihinkään yhtiöön, missä raha kävi ennen työtä ja missä pankit ja rahamiehet olivat osakkaina. Ellei ollut mahdollista perustaa liikettä, jota voitaisiin hoitaa ajattelemalla suuren yleisön etua, niin luovuin siitä ennemmin. Sillä oma lyhytaikainen kokemukseni yhdessä tekemieni huomioitten kanssa sanoi minulle, että keinotteluun ja onnenkauppaan perustuvat liikkeet eivät olleet vankkaperusteisia ja että ne eivät laisinkaan soveltuneet miehelle, joka todella tahtoi aikaansaada jotakin. Eivätkä ne minusta myöskään olleet sellaisia, joiden voi uskoa tuottavan rahallista hyötyä. Ainoa tukeva perusta jollekin liikkeelle on sen yleishyödyllisyys.

Tehtailija ei ole ostajastaan irti niin pian kuin kauppa on tehty. Automobiileihin nähden on esim. myynti vain jonkinlainen esittely, ja jos auto on huono, olisi parempi että tätä esittelyä ei laisinkaan olisi tapahtunut, sillä tällöin tehtailija saa osakseen kaikista reklaameista turmiollisimman — tyytymättömän ostajan. Ennen aikaan pidettiin myyntiä lopullisena eikä sen koommin välitetty ostajasta. Mutta se on lyhytnäköisen liikemiehen näkökanta. Jos kauppias ottaa maksun vain siitä, minkä hän on myynyt, niin hänen ei voi odottaa välittävän paljoakaan ostajasta, jolle ei enää saada jotain uutta myydyksi. Tähän katsantokantaan me myöhemmin perustimme parhaimman myyntitodistelumme Ford-autoja myydessämme. Niiden huokeahintaisuus ja kelpo laatu olisivat epäilemättä varanneet meille hyvän menekin. Mutta menimme vielä pitemmälle. Henkilö, joka osti meiltä auton, oli minun mielestäni edelleenkin oikeutettu nauttimaan hyötyä tästä autosta, ja jos se meni rikki, oli meidän velvollisuutemme katsoa, että se mahdollisimman pian saatiin jälleen käyttökuntoon. Ford-autojen menestys riippui suureksi osaksi siitä, että me jo varhain pidimme reserviosia ja korjaajia saatavissa. Useimmilla senaikaisilla kalliiden autojen tehtailla ei ollut korjauspajoja. Jos auto meni vialle, oli omistaja riippuvainen jostakin paikkakunnan korjaajasta. Jos tämä korjaaja oli ymmärtävä mies ja hänellä oli lajiteltu varasto koneosia, saattoi pitää itseään onnellisena. Mutta jos hän oli neuvoton nahjus, jolla oli automobiileista puutteelliset tiedot, saattoi kestää viikkoja ennenkuin vähäinenkin vamma saatiin korjatuksi, ja korjauskustannukset nousivat suureen summaan kun auto vihdoin taas saatiin. Korjaajat olivat siihen aikaan automobiiliteollisuuden suurimpana vaarana. Vieläpä niin myöhään kuin 1910 ja 1911 pidettiin autonomistajaa huikean rikkaana miehenä, jota sopi vähin nylkeä. Me emme sallineet typeräin nahjusten tukkia levikkiämme.

Mutta nyt olen mennyt muutamia vuosia kertomukseni edelle. Tahdon korostaa, että rahanäkökanta tärvelee liikeyritysten yleishyödyllisyyden, sillä se tähtää ainoastaan rahan välittömään ansaitsemiseen. Jos ennen kaikkea pyritään saavuttamaan määrätty rahavoitto, niin uhrataan liikkeen tulevaisuus hetken voiton vuoksi, elleivät — jonkun onnellisen sattuman johdosta — olot ole erikoisen suotuisia ja yrityksen johtaja saa tilaisuutta tehdä yleishyödyllistä palvelusta.

Olen myöskin pannut merkille, että monet liikemiehet olivat sen tunteen vallassa, että heidän kohtalonsa oli kova — he työskentelivät aina sitä hetkeä silmälläpitäen, jolloin he voisivat vetäytyä syrjään ja elää koroillaan. Elämä oli heille taistelua, josta he tahtoivat päästä rauhaan niin pian kuin mahdollista. Tätä en myöskään voinut ymmärtää, sillä minä en pidä elämää taisteluna muuta kuin omaa taipumustamme vastaan hellittää "päästäksemme rauhaan". Jos menestys on kangistumista, niin eihän tarvitse muuta kuin viljellä omaa velttouttaan. Mutta jos menestys merkitsee kasvamista, niin täytyy herätä uutena miehenä joka aamu ja pysyä valveilla koko päivä. Olen nähnyt suurten yritysten muuttuvan vain nimensä varjoksi senvuoksi, että niitä luultiin voitavan johtaa niinkuin ennenkin oli johdettu, ja vaikka johto aikanaan oli saattanut olla erinomainen, niin oli sen erinomaisuuden ilmettävä mukautumiskyvyssä nykyajan vaatimuksiin eikä entisyyden orjamaisessa jäljittelyssä. Elämä ei minun nähdäkseni ole paikallaanseisomista, vaan alituista kulkua. Sekään, joka luulee päässeensä lepoon, ei ole levossa, vaan lipuu luultavasti hiljoilleen taaksepäin. Elämä on liikuntaa ja muuttumista. Vaikka asumme ikämme samassa talossa, ei se ikinä ole sama ihminen, joka siinä asuu.

Olen huomannut sen harhakäsityksen, että elämä on sellaista taistelua, jonka voi menettää yhdellä erehdyksellä, synnyttävän ankaran säännöllisyyden harrastusta. Ihmiset uppoutuvat helposti melkein itsetiedottomiin tottumuksiin. Kengänkorjaaja ei hevin käytä uutta menetelmää kenkiä puolipohjatessaan, käsityöläinen ei halua kokeilla uutta ammatissaan. Tottumus synnyttää eräänlaista hervottomuutta, ja vähinkin häiriö siinä myrryttää mieltä. Muistettanee, että kun tehtaiden työtapoja tutkittiin, jotta työmiehille voitaisiin neuvoa, miten he voisivat suorittaa työn harvemmilla tarpeettomilla liikkeillä ja vähemmän väsyttävästi, tuli vastustus enimmäkseen työmiesten itsensä taholta. He epäilivät tosin koko puuhaa juoneksi, miten heiltä voitaisiin puristaa vielä enemmän työtä, mutta enimmän heitä huolestutti se, että piti luopua vanhoista, juurtuneista tottumuksista. Liikemiehet luhistuvat yrityksineen senvuoksi, että ovat niin piintyneet vanhoihin menetelmiinsä, etteivät kykene niitä muuttamaan. Kaikkialla tapaa miehiä, jotka eivät huomaa, että uusi päivä on koittanut, vaan pitävät kiinni menneiden aikojen käsityksistä. Voi melkein pitää sääntönä, että kun ihminen rupeaa luulemaan löytäneensä vihdoinkin oikean menettelytavan, hänen olisi ruvettava läpikotaisesti tutkimaan itseään nähdäkseen, eikö hänen aivoissaan ole jokin osa lamautunut. On aina vaarallista, jos ihminen luulee olevansa valmis. Se merkitsee, että kehityksen pyörä tulee heittämään hänet syrjään.

Niinikään pelätään kovasti joutumista hullun maineeseen, ja kiinnitetään yleensä suurta huomiota siihen, mitä ihmiset sanovat. Voihan olla, että useimmat tarvitsevat sellaista kurittajaa yläpuolellaan kuin yleinen mielipide on, sillä se voi pitää ihmistä aisoissa, ja ellei hän moraalisesti paranekaan, niin tulee hän kuitenkin siedettävämmäksi yhteiskuntajäsenenä. Mutta ei ole hullumpaa olla hullu vanhurskauden vuoksi. Tavallisesti näet sellaiset hullut elävät kyllin kauan todistaakseen, että he eivät olleet hulluja, tai myöskin jättää heidän työnsä siitä riittävän todistuksen. Rahan vaikutus — voittojen pusertaminen rahojen "sijoittamisesta" — ja sen seuraukset laiminlyödyn ja huolimattoman työn muodossa ilmenivät minulle monella tavalla. Se näytti olevan syynä useimpiin vaikeuksiin. Se oli syynä palkkojen huonouteen, sillä ellei työ ole hyvin järjestetty, ei voida maksaa korkeita palkkoja. Ellei toisaalta antaudu koko harrastuksellaan työhön, ei sitä voi hyvin johtaa. Useimmat tahtovat olla vapaita voidakseen tehdä työtä, mutta nykyisen järjestelmän vallitessa he eivät ole vapaita. Aluksi en minäkään ollut vapaa, sillä en saanut toteuttaa aatteitani. Kaikki kohdistui rahan ansaitsemiseen; itse työ oli viimeinen, johon kiinnitettiin huomiota. Ei kukaan tuntunut myöskään huomaavan sen ajatuksen järjettömyyttä, että raha oli työtä tärkeämpää, vaikka jokaisen täytyi myöntää, että voitto oli työn tulosta. Tahdottiin löytää oikotie rahansaantiin, mutta hypättiin suorimman oikotien yli, joka kulkee työn kautta.

Ottakaamme esimerkiksi kilpailu; minä havaitsin että sitä käsitettiin vaaraksi ja että taitava liikkeenjohtaja puijasi kilpailijansa hankkimalla itselleen monopolin. Kuviteltiin, että ainoastaan määrätty ihmispiiri oli ostokykyistä ja että tämä ostajapiiri täytyi saada puolelleen ennen muita ostajia. Automobiilialallakin koetettiin myöhemmin muodostaa rengasta n.s. Selden-patentin turvin juuri siinä tarkoituksessa, että olisi saatu laillisesti mahdolliseksi määrätä hintoja ja rajoittaa tuotantoa. Tehtailijoilla oli sama nurinkurinen käsitys kuin niin monella ammattiyhdistyksellä, että voitto lisääntyy jos tehdään vähemmän. Tämä luulo on minun luullakseni jo hyvin vanhentunut. Minä en voinut ymmärtää sitä silloin enkä yhä vieläkään kykene käsittämään, ettei olisi tilaa jokaiselle, joka tekee työnsä kunnollisesti. Se aika, joka käytetään kamppailuun kilpailijoita vastaan, on hukkaanheitettyä. Aina on kylliksi väkeä, joka on valmis ja kykenevä ostamaan, kun sille vain tarjotaan sopivia tavaroita oikeaan hintaan — ja tämä koskee mieskohtaista palvelusta samoin kuin tavaraa.

Mutta näitä miettiessäni en suinkaan ollut toimettomana. Me rakensimme nelisilinteristä moottoria ja paria suurta kilpa-ajoautoa. Minulla oli runsaasti aikaa, sillä minä oli aina liikkeessäni kiinni. Luulenpa, ettei kukaan voi jättää liikettänsä. Sitä pitää ajatella päivällä ja uneksia siitä yöllä. On tosin sangen hyvä suunnitella työnsä konttoritunneilla, aloittaa se aamulla ja lopettaa illalla ja olla sitä sitten ajattelematta ennenkuin vasta seuraavana päivänä. Se käy hyvin laatuun, jos aikoo koko ikänsä kulkea toisten johdossa, olla toisten palveluksessa, mutta se ei käy, jos on jonkun yrityksen johtaja tai päällikkö. Ruumiillisen työn tekijä voi työskennellä vain määrätunnit, muutoin hän on pian kulunut. Jos hän aikoo aina pysyä ruumiillisen työn tekijänä, tulee hänen unohtaa työnsä kun höyrypilli soi, mutta jos hän tahtoo päästä eteenpäin ja tulla joksikin muuksi, niin on höyrypilli hänelle vain merkki ruveta ajattelemaan päivän työtä nähdäkseen, eikö sitä olisi voitu suorittaa paremmin.

Se mies, jolla on suurin ajatus- ja työkyky, voi olla varma menestyksestä. En tiedä tokko se mies, joka aina tekee työtä, ei koskaan hellitä liikettänsä, on ehdottomasti päättänyt päästä ja senvuoksi pääsee eteenpäin, tokko hän lienee onnellisempi kuin se, joka pitää määrätyt konttoritunnit sekä aivojensa että käsiensä työlle. Mutta ei olekaan välttämätöntä ratkaista sitä kysymystä. Kymmenen hevosvoiman kone ei vedä yhtä väkevästi kuin kahdenkymmenen, ja se mies, joka järjestää konttoriaikoja aivoilleen, vähentää hevosvoimaansa. Jos hän tyytyy vain vetämään sitä kuormaa, mikä hänellä jo on, niin se on hänen asiansa — mutta hän ei saa valittaa, että toinen mies, joka ponnistaa voimiansa, kykenee vetämään suurempaa kuormaa. Lepo ja työ eivät anna samoja tuloksia. Jos mies haluaa ja saa lepoa, ei hänellä ole syytä valittaa. Mutta hän ei voi yhdenaikaisesti nauttia levosta ja työnsä tuloksista.

Ne liike-elämän tiedot, jotka saavutin tänä vuonna — ja joka vuosi olen oppinut yhä enemmän, ilman että minun on tarvinnut muutella ensimmäisiä päätelmiäni — voidaan lausua lyhyesti näin:

1. Rahan etu on pantu työn edun edelle; tämä pyrkimys pyrkii kuolettamaan työtä ja hävittämään yleishyödyllisen työn perusteet.

2. Ajatus, että raha on tärkeämpi kuin työ, synnyttää pelkoa epäonnistumisesta, ja tämä pelko on kaikkialla ehkäisijänä tiellä — se panee ihmisen pelkäämään kilpailua, pelkäämään uusien menetelmien koettelemista ja kaikkea, mikä voi aiheuttaa muutoksia hänen elämässään.

3. Tie on avoin ja selvä jokaiselle, joka ajattelee ensi sijassa palvelemista, yleishyödyttämistä — joka tahtoo tehdä työnsä parhaalla mahdollisella tavalla.

IV luku.

TODELLINEN LIIKETOIMINTA ALKAA.

Pienessä pajassani Park Placen varrella n:ossa 81 oli minulla hyvä tilaisuus valmistaa uusi automalli. Vaikka olisi ollut mahdollistakin perustaa juuri minun mieleiseni yhtiö, jossa työn hyvä suoritus ja ostajien etu olivat johtavina aatteina, oli selvää, etten silloisia valmistusmenetelmiä käyttäen olisi voinut valmistaa hyvää moottorivaunua halpaan hintaan.

Jokainen tietää, että on aina helpompi tehdä joku esine paremmin uudella yrityksellä. En ymmärrä, mikseivät tehtailijat voi tunnustaa tätä todeksi — ellei asia ole niin, että heillä on niin kiire myymään, että heillä ei ole aikaa kunnollisiin valmisteluihin. Tilauksesta-teko tukkuteollisuuden asemesta on luullakseni vanhaa totuttua tapaa, entisen käsityökauden perua. Kysykää sadalta ihmiseltä, kuinka he tahtovat kapineen tehdyksi, ja kahdeksankymmentä vastaa, etteivät sitä tiedä, vaan jättävät sen teidän valtaanne. Viisitoista arvelee täytyvänsä sanoa jotakin, ja jälelle jää viisi, joilla tosiaan on oma ajatuksensa. Nuo yhdeksänkymmentäviisi muodostavat jokaisen tuotteen suuren ostajakunnan, ja ne viisi, jotka kernaasti haluaisivat jotakin erikoista, eivät ehkä kykene maksamaan erikoisteoksen hintaa. Jos heillä on riittävästi varaa, voivat he saada työn tehdyksi, mutta he muodostavat poikkeuksellisen ja pienen ostajapiirin. Noista 95 prosentista haluaa ehkä 10 tai 15 maksaa laatuhintoja. Muista ostavat useat ajatellen yksinomaan hintaa ja laatuun katsomatta. Mutta heidän lukumääränsä vähenee päivä päivältä. Ostajat oppivat yhä paremmin, miten heidän on ostettava. Enemmistö tulee kiinnittämään huomiota laatuun, saadakseen rahastaan mahdollisimman kunnollista. Jos siis voi saada selville, mikä parhaiten hyödyttää noita yhdeksääkymmentäviittä prosenttia, ja valmistaa paraslaatuista tavaraa halvimpaan hintaan, tulee kysyntä olemaan niin suuri, että sitä melkein voi sanoa yleismaailmalliseksi.

Tämä ei ole "standardisointia". Sen sanan käyttäminen johtaa meitä helposti harhaan, sillä se sisältää jossakin määrin muotojen ja menetelmäin kiteytymistä ja päätyy tavallisesti siihen, että tehtailija valitsee ensimmäisen kapineen, mitä hän voi valmistaa helpoimmin ja myydä suurimmalla voitolla. Yleisöä ei ajatella laatua eikä hintaa määrätessä. Standardisoinnissa enimmäkseen ajatellaan suuremman voiton saantimahdollisuutta. Niistä säästöistä, jotka ovat välttämättömiä, jos tehdään vain yhtä esinettä, voi tehtailija odottaa yhä suurempaa voittoa. Hänen menekkinsä suurenee myöskin — hän voi käytettävissään olevilla varoilla tuottaa enemmän — ja ennenkuin hän aavistaakaan, ovat markkinat tulvillaan tavaraa, joka ei mene kaupaksi. Mutta nämä tavarat saataisiin myydyksi, jos tehtailija tyytyisi halvempaan hintaan. Ostokykyä on aina olemassa — mutta se ei aina vastaa hinnanalennukseen. Jos jotakin tavaraa on myyty liian korkeaan hintaan ja hinta sen jälkeen, ostohalun lakkaamisen vuoksi, äkkiä alennetaan, voi seurauksena olla suuri pettymys. Mikä onkin hyvin luonnollista. Yleisö asettuu odottavalle kannalle. Se luulee, että tämä hinnanalennus on vielä puijausta, ja jää odottamaan lopullista alennusta. Juuri näin tapahtui vuonna 1921. Jos sitävastoin säästöt heti siirretään hintoihin ja yleisesti tiedetään tämän kuuluvan tehtailijan liiketapoihin, niin osoittaa yleisö luottamustaan ostamalla. Luotetaan siihen, että hän antaa säällisen vastikkeen. Standardisointi voi siis olla huonoa liiketointa, ellei siinä noudateta hintapolitiikkaa, joka pyrkii alinomaiseen myyntihintojen alentamiseen, ja hinnat täytyy (se on sangen tärkeää) alentaa valmistustalouden paranemisen vuoksi eikä siitä syystä, että yleisö kysyntäänsä vähentämällä osoittaa olevansa tyytymätön hintoihin. Yleisöä on aina pidettävä ihmetyksessä, kuinka sen on mahdollista saada rahallaan niin paljon. Meidän myyntitilastomme todistaa tämän täydellisesti.

Standardisointi, sellaisena kuin minä sen sanan ymmärrän, ei sisällä keskittymistä parhaiten kaupaksikäyvän tavaran valmistamiseen. Se sisältää, että ensin harkitaan yötä ja päivää, mieluimmin vuosikausia, mikä parhaiten hyödyttää yleisöä, ja sitten mietitään, miten se on tehtävä. Lopulliset valmistustavat tulevat sitten itsestään. Jos me siis siirrämme valmistuksen voitonhimon perustalta yleisen hyödyn pohjalle, olemme saaneet todellisen liiketoimen, jossa voitto on niin suuri kuin saatamme toivoa.

Kaikki tämä tuntuu minusta itsestään selvältä. Se on loogillinen perusta jokaiselle liikkeelle, joka haluaa palvella yhteiskunnan 95 prosenttia. Se on loogillinen menetelmä, jonka mukaan yhteiskunta voi palvella itseänsä. En voi käsittää, miksei kaikkia liikkeitä hoideta tältä perustalta. Eihän siihen tarvita muuta kuin että luovutaan tottumuksesta tavoittaa lähintä dollaria ikäänkuin se olisi ainoa dollari maailmassa. Tämä tottumus alkaakin jo olla jossakin määrin häviämässä. Kaikki maan suurimmat erikoisliikkeet noudattavat jo hinnan yhtenäisyyttä. Ainoa askel, joka vielä tarvitaan, on että luovutaan pyytämästä kaikkea, mitä liike voisi tuottaa, ja sen sijaan ryhdytään noudattamaan tervettä järkeä, s.o. sovittamaan hintoja tuotantokustannusten mukaan ja sitä myöten alentamaan niitä. Jos tuotteen rakenne on kyllin perinpohjaisesti tutkittu, niin muutokset saattavat tapahtua hyvin hiljoilleen, sillä niitä on tarkoin harkittava. Mutta muutokset valmistusmenetelmissä tulevat sitävastoin sangen nopeasti ja ihan luonnollisesti. Se on ollut meidän kokemuksemme kaikessa, mihin olemme ryhtyneet. Kuinka luonnollisesti ne ovat syntyneet, selitän tuonnempana. Nyt haluan korostaa, että on mahdotonta aikaansaada tuotetta, jonka valmistamiseen voi keskittyä, ellei ole sitä todella perinpohjin ennakolta tutkinut. Ja se ei olekaan vain yhden iltapäivän työ.

Tällaisia ajatuksia muodostui mielessäni tuona kokeilujen vuonna. Suurin osa näistä kokeiluista oli kohdistettu kilpa-ajoauton rakentamiseen. Siihen aikaan oli se ajatus yleinen, että ensiluokkaisen auton tuli olla kilpa-ajokone. Minä en koskaan ole paljoa uskonut kilpailuihin, mutta tehtailijoilla oli se polkupyöräaatteiden mukainen käsitys, että kilpa-ajossa saatu voitto valaisisi yleisöä jonkin auton ansioista — vaikka minusta tuskin mikään koe voi olla niin vähän valaiseva kuin tuo.

Mutta kun muut tekivät niin, niin täytyi minunkin.

Vuonna 1903 rakensin, yhdessä Tom Cooperin kanssa, kaksi nopeusautoa. Ne olivat aivan samanlaiset, mutta toiselle annoimme nimeksi "999" ja toiselle "Nuoli". Jos kerran automobiili tulisi tunnetuksi nopeutensa nojalla, niin tekisin minä koneen, joka voisi tehdä itsensä tunnetuksi kaikkialla, missä nopeudesta jotakin ymmärrettiin. Niin tapahtui. Autot varustettiin neljällä jykevällä silinterillä, jotka kehittivät 80 hevosvoimaa, jollaisesta siihen aikaan ei kukaan ollut kuullut puhuttavankaan. Näiden silinterien jytinä jo riitti ottamaan ihmisen hengiltä. Kummassakin autossa oli vain yksi istumapaikka. Yksi ihmishenki riitti autoa kohti. Minä kävin niillä koeajolla ja Cooper samaten. Me panimme päälle täyden vauhdin. En osaa kuvata sitä tunnelmaa, mutta luulen että kulku Niagaran putousten yli olisi tuntunut viattomalta huvittelulta sen ajomatkan jälkeen. Emme kumpainenkaan, ei Cooper enempää kuin minäkään, uskaltaneet ottaa vastuullemme käyttää "999":ää kilpa-ajossa. Silloin sanoi Cooper tuntevansa miehen, jonka mielestä mikään ei kulkenut kyllin nopeasti. Me sähkötimme hänelle. Hän oli ammattipyöräilijä, nimeltään Barney Oldfield. Hän ei ollut koskaan ennen ajanut moottorivaunua, mutta halusi kernaasti koettaa. Hän selitti haluavansa koettaa kerran mitä hyvänsä.

Meni vain viikko opettaessamme häntä ajamaan. Mies ei tiennyt, mitä pelko on. Ainoa, mikä hänen oli opittava, oli hirviön ohjaaminen. Nykyajan nopeimpien autojen ohjaaminen on leikintekoa tämän auton pitelyyn verraten. Silloin ei oltu vielä ajateltu ohjauspyörää. Siihen saakka rakentamiani autoja ohjattiin viputangolla. Tähän vaunuun minä sovitin kahden käden käytettävän vivun, sillä vaadittiin väkevän miehen koko voima pitämään vaunua oikeassa suunnassa. Kilpailu tapahtui 3 mailin radalla. Me ajoimme vaunullamme kuin sokealla hevosella ja annoimme arvelut muiden asiaksi. Kilpa-ajoratoja ei siihen aikaan oltu varustettu tieteellisesti rakennetuilla valleilla, eikä kukaan tiennyt kuinka suuren vauhdin joku moottori saattoi antaa. Oldfield ymmärsi paremmin kuin kukaan muu, mitä tienkäänteet merkitsivät, ja hän sanoi hilpeästi minun pannessani moottoria käyntiin:

"Tämä sotavaunu vie kukaties minulta hengen, mutta jälkeenpäin sanotaan ainakin, että minä ajoin kuin piru itse, kun se kiidättää minut nurin niskoin vallin yli."

Ja hän ajoi todellakin niinkuin — no niin, niinkuin hän itse sanoi. Hän ei uskaltanut katsahtaa sivulle. Hän ei hiljentänyt käänteissä. Hän antoi vain mennä, ja perillä hän oli puolta mailia ennen seuraavaa miestä!

"999" täytti tarkoituksensa ja todisti, että minä osasin rakentaa nopeakulkuisen auton. Viikkoa jälkeen kilpa-ajon minä perustin Ford-yhtiön. Minä olin varapuheenjohtaja, piirustaja, työmestari, päällysmies ja toimitusjohtaja. Pääoma oli satatuhatta dollaria, joista minä omistin 25 1/2 prosenttia. Käteisesti maksettiin kaikkiaan noin 28 tuhatta dollaria, ainoa käteismaksu muuten, mikä yhtiön pääomaan milloinkaan on suoritettu yli omien voittosäästöjen. Huolimatta aikaisemmista kokemuksistani luulin mahdolliseksi aloittaa yhtiötä, jossa minulla ei ollut osake-enemmistöä. Pian huomasin kuitenkin välttämättömäksi hankkia ratkaisevan määräysvallan, ja yhtiössä ansaitsemillani rahoilla lisäsin vähitellen osakemääräni 5872 prosenttiin. Uudet kalustot ja koko yhtiön hoito on aina kustannettu liikkeen tuloilla. Vuonna 1919 osti poikani Edsell jäljellä olevan osakepääoman, koska muutamat osakkeenomistajat eivät hyväksyneet minun politiikkaani. Näistä osakkeista hän maksoi 12,500 dollaria 100 dollarista eli kaiken kaikkiaan 75 miljoonaa.

Kuten ymmärrettävää on, ei alkuperäinen yhtiö ja sen varustukset olleet erin laajat. Me vuokrasimme erään puusepänpajan, mutta kun meillä ei ollut varaa ostaa koneita, valmistettiin automobiilinosat minun piirustusteni mukaan eri tehtaissa, minkä jälkeen me panimme ne kokoon ja asetimme paikoilleen pyörät, kummirenkaat ja kehän. Tämä olisi itse asiassa ollut taloudellisin menetelmä, jos vain olisi voinut olla varma siitä, että eri osat valmistettaisiin sen suunnitelman mukaan, jonka yllä olen hahmoitellut. Tulevaisuuden taloudellisin teollisuudenmuoto on ehdottomasti se, ettei koko esinettä valmisteta saman katon alla, ellei ole kysymys ihan yksinkertaisesta kappaleesta. Nykyinen — tai oikeammin tulevainen — menetelmä pyrkii teettämään kunkin osan siellä, missä sen saa parhaiten tehdyksi, ja sitten liittämään nämä osat yhteen täydelliseksi esineeksi myyntipaikalla. Sitä menetelmää me nyt käytämme ja aiomme edelleen kehittää. Siinä on aivan samantekevää, omistaako yhtiö tai yksityinen kaikki tehtaat, jotka valmistavat määrätyn tuotteen eri osia, vai valmistetaanko kukin osa eri henkilön omistamassa tehtaassa, kunhan vain kaikki noudattavat samoja menetelmiä yleisöä palvellessaan. Jos saamme ostaa yhtä hyvän osan kuin itse voisimme valmistaa ja saanti on hyvä ja hinta kohtuullinen, niin emme koetakaan itse valmistaa — ainakaan enempää kuin hätävaraston. Voi päinvastoin olla parempi, että omistus on enemmän jaettu.

Minä olin pääasiallisesti kokeillut painon pienentämistä. Liikapaino on jokaiselle itsekulkevalle ajopelille turmioksi. On yleensä sangen monta hullua käsitystä painosta. Merkillistä on huomata, kun sitä tulee ajatelleeksi, kuinka jotkut nurinkuriset nimitykset ovat tulleet yleisesti käytäntöön. "Painava"-sanaa käytetään esim. ihmisen ajatuksista! Mitä se tarkoittaa? Eihän kukaan tahdo kernaasti olla lihava ja raskas ruumiiltaankaan — kuinka sitten aivoiltaan! Jostakin hassusta syystä on jouduttu sekoittamaan voimaa ja painoa toistensa kanssa. Ensimmäiset ja kömpelöt valmistustavat olivat epäilemättä aiheuttaneet osaltaan tätä käsitteiden sekaannusta. Vanhat rattaat painoivat niin paljon, että koko rakenne heikkeni. Kuljettaakseen muutaman sadan naulan ihmispainoa New Yorkista Chicagoon rakentavat rautatiet junia, jotka painavat monta sataa tonnia, ja seuraus on, että suurellisesti tuhlaillaan epälukuisia miljoonia tarpeettoman voiman muodossa. Kun on kysymys höyrylläkäyvästä kääntöaurasta, on paino kukaties suotavaa, mutta ei muutoin, eikä sillä ole minkäänlaista tekemistä voiman kanssa. Jos mies todella on "painava", niin hän mahdollisesti on typerä ja itserakas. Kauneimmat esineet maailmassa ovat ne, jotka ovat vapautetut kaikesta liikapainosta. Sillä ihmisellä, joka maailmassa jotakin toimittaa, on kevyt, voimakas ja vilkas äly. Voima ei milloinkaan ole painoa eikä painavuutta — ei ihmisissä eikä esineissä. Kun joku ehdottaa minulle, että enentäisin koneitteni painoa tai lisäisin jonkun osan, alan heti ajatella, eikö painoa millään voisi vähentää ja jotakin osaa tarpeettomana poistaa. Se auto, jonka minä piirsin, oli kevyempi kuin mikään muualla tehty ja olisi tullut vielä kevyemmäksi, jos minulla olisi ollut enemmän kokemusta. Sittemmin hankin sellaisia aineksia, jotka tekivät painon vähentämisen mahdolliseksi.

Ensimmäisenä toimivuotenamme rakensimme A-mallia ja möimme koneiston 800 dollarista, ottaen vaunukorista 100 dollaria lisää. Tässä mallissa oli kaksisylinterinen vastakkaismoottori, joka kehitti 8 hv. Siinä oli ketjusiirto, 180 cm pitkä pyöränalus — jota arveltiin liian pitkäksi — ja 20 litran vetoinen polttoöljysäiliö. Me teimme ja möimme 1,708 autoa tuona ensi vuonna. Me olimme siis heti tulleet kosketuksiin yleisön kanssa, ja pääpyrkimyksemme olikin tarjota tälle yleisölle sellainen autotyyppi, joka suurelle enemmistölle oli käytännöllinen.

Jokaisella näistä "A-malleista" on oma historiansa. Otetaan esim. n:o 420. Eversti D. C. Collier Kaliforniasta osti sen v. 1904. Hän käytti konetta pari vuotta, möi sen ja osti uuden Ford-vaunun. N:o 420 vaihteli sitten ahkerasti omistajaa, kunnes sen v. 1907 osti muuan Edmund Jacobs, joka asui lähellä Ramonaa keskellä vuoristoa. Hän ajoi sillä useita vuosia mitä kurjimmilla teillä. Sitten hänkin osti uuden Fordin ja möi vanhan. V. 1915 n:o 420 oli joutunut eräälle Coutello-nimiselle miehelle, joka otti ulos moottorin, sovitti sen käyttämään vesipumppua ja asetti vaununkorin pyörille, niin että nykyään moottori pumppuaa vettä ja kori kolisee hevosen perässä tavallisina; vankkureina. Tästä kehitys juoksusta saamme sen opetuksen, että Ford-auton voi silpoa kappaleiksi, mutta ei ottaa sitä hengiltä.

Ensimmäisessä ilmoituksessamme me sanoimme:

"Tarkoituksenamme on rakentaa ja tuoda kauppaan automobiili, joka on erikoisesti suunniteltu arkipäiväiseen käyttöön ja kulutukseen — liikematkoja, ammattitoimia ja perhettä varten; automobiili, jonka nopeus riittää tyydyttämään tavallista ihmistä, pyrkimättä lainkaan saavuttamaan hengenvaarallisia nopeusennätyksiä, jotka yleisöä niin huolestuttavat; kone, jonka vankkuutta, yksinkertaisuutta, turvallisuutta, kaikinpuolista mukavuutta ja — mikä on tärkeä juttu — perin huokeaa hintaa ihailee samassa määrässä jokainen mies, nainen ja lapsi. Huokean hintansa vuoksi se vastaa monien tuhansien ostokykyä, joilla ei ole varaa maksaa niitä miltei satumaisia summia, joita useimmista koneista vaaditaan."

Seuraavia seikkoja me erityisesti korostimme.

Kelpo ainetta.

Yksinkertaista käyttöä — useimmat sen ajan autot vaativat käyttäjiltään melkoista taitoa.

Konetta.

Sytytystä — jota syötti kaksi sarjaa kuuden kuivan elementin pattereja.

Itsetoimivaa öljyämistä.

Yksinkertaista ja mukavaa vaihteen hoitoa — vaihde oli kiertävää tyyppiä.

Rakenteen taituruutta.

Ajon tuottamaan huviin emme vedonneet silloin emmekä koskaan jälkeenpäinkään. Ensimmäisenä asiana moottorivaunusta ilmoittaessamme me korostimme sen hyödyllisyyttä:

"Olemme usein kuulleet mainittavan vanhaa sananpartta: 'Aika on rahaa' — mutta kuinka harvat liikkeet ja ammattimiehet käytännössä näyttävätkään uskovansa sen totuuteen?

"Ihmiset, jotka alituisesti valittavat ajan lyhyyttä ja harmittelevat, että viikossa on niin vähän päiviä — miehet, joille jokainen hukkaan mennyt viisiminuuttinen tietää dollarin vahinkoa — miehille, joille viiden minuutin menetys joskus merkitsee monen dollarin vahinkoa — pysyvät yhä riippuvaisina raitiovaunujen ja sen sellaisten, ajovehkeiden sattuman varassa olevasta, epämukavasta ja rajoitetusta kuljetuksesta, vaikka he sijoittamalla perin kohtuullisen summan oivallisen, tehoisan, nopeakulkuisen auton ostoon pääsisivät kerrassaan vapaiksi hätäilystä ja epätäsmällisyydestä ja saisivat ajoneuvon, jolla pääsee mukavasti huristamaan minä hetkenä hyvänsä.

"Aina valmis, aina varma.

"Rakennettu säästämään teille aikaa ja niinmuodoin rahaa.

"Rakennettu kuljettamaan teidät minne hyvänsä teidän on mentävä ja palauttamaan teidät takaisin ajoissa.

"Rakennettu koroittamaan täsmällisyydenmainettanne; pitämään asiakkaanne hyvällä päällä ja oivalla ostamistuulella.

"Rakennettu liike- tai huviajoa varten — aivan kuten itse mielitte.

"Rakennettu myöskin terveyttänne silmälläpitäen — ravistelematta ja heittelemättä kuljettamaan teidät puoleksikin kelvollisia teitä pitkin virkistääksenne aivojanne 'ulkoilman' suloisella herkulla ja keuhkojanne 'lääkkeiden lääkkeellä' — terveellisellä hengityksellä.

"Omassa vallassanne on lisäksi nopeudenkin määrääminen. Jos haluatte, voitte maleksia verkalleen varjoisilla lehtokujilla, tahi voitte jalallanne painaa vipusinta siksi kunnes koko maisema häämöttää harmaana silmissänne ja teidän on jännitettävä näköänne voidaksenne laskea ohikiitävät virstantolpat tienvierestä."

Mainitsen tämän ilmoitusnäytteen osoittaakseni, että me alusta alkaen tähtäsimme yleishyödyllisyyteen emmekä välittäneet vähääkään "urheiluvaunusta".

Kaikki kävi kuin taika. Automme saavuttivat yleistä tunnustusta. Ne olivat lujia, yksinkertaisia ja hyvintehtyjä. Minä suunnittelin yhtä ainoaa yleismallia, mutta minulla ei ollut vielä piirustus täysin selvillä eikä myöskään tarvittavia rahoja laitosta varten, joka olisi tehnyt niiden valmistamisen mahdolliseksi. Minulla ei ollut rahaa tutkiakseni, mikä aines olisi ollut keveintä ja parasta. Meidän täytyi tyytyä siihen, mitä oli saatavissa; me hankimme parasta — mutta meillä ei ollut mahdollisuuksia toimituttaa tieteellisiä ainestutkimuksia tai suorittaa niitä itse.

Minun yhtiökumppanini eivät katsoneet mahdolliseksi rajoittaa automobiilejamme yhteen ainoaan tyyppiin. Automobiilialalla seurattiin polkupyöräteollisuuden vanhoja menetelmiä ja pidettiin välttämättömänä tuoda joka vuosi markkinoille uusi malli, niin eroava entisistä kuin mahdollista, jotta ostajat hylkäisivät vanhansa ja ostaisivat uuden. Tätä pidettiin hyvänä liiketoimena. Se oli sama ajatus, joka saa naiset niin ahkerasti vaihtamaan hattuja ja pukujaan. On omituista, kuinka syvälle juurtunut se ajatus on, että liiketoimi ei ole ostajan tarpeen tyydyttämistä kerta kaikkiaan, vaan rahan ansaitsemista ensin yhdellä tavalla ja ostajan houkuttelemista sitten hankkimaan uutta ja toisenlaista. Minun aatteeni, jota vielä en ollut kyllin kypsä ilmi tuomaan, oli se, että kun oli päätetty omaksua uusi malli, pitäisi jokaista muutettua ja parannettua osaa voida käyttää myöskin vanhassa, jotenka tämä ei milloinkaan tulisi vanhanaikaiseksi. Minun kunnianhimoni on rakentaa jokainen koneosa niin hyvin ja niin lujaksi, että ostajan ei koskaan tarvitse ajatella uuden auton hankkimista. Hyvän koneen, olkoon mitä laatua tahansa, pitäisi kestää yhtä kauan kuin hyvän kellon.

Toisena toimivuonna me hajoitimme voimiamme kolmeen tyyppiin, "B", "C" ja "F". Hinnat koroitettiin — ja siitä johtuen me möimme vähemmän autoja kuin edellisenä vuonna. Niitä meni vain 1,695 kpl. "B"-tyyppi oli ensimmäinen nelisilinterinen maantieauto, joka joutui markkinoille ja se kaipasi reklaamia. Kilpa-ajossa voittaminen tai ennätyksen saavuttaminen oli siihen aikaan erinomainen reklaami. Minä panin "Nuolen", vanhan "999":n kaksoisveljen, kuntoon, ja viikkoa ennen New Yorkin automobiilinäyttelyä ajoin sillä itse mailin matkan jäätä myöten. En unohda milloinkaan tuota ajoa. Jää näytti tasaiselta ja hyvältä, mutta todellisuudessa siinä oli tuontuostakin halkeamia, ja minä tiesin niiden tekevän paljon haittaa, kun olin saanut vauhdin korkeimmilleen. Mutta minulla ei ollut valinnan varaa, vaan panin vanhan "Nuolen" lentämään. Joka halkeaman kohdalla se hyppäsi korkealle ilmaan. Tuskin tiesin, kuinka se jälleen tuli alas. Kun en lentänyt ilmassa, laskin luikua, mutta kuinka olikaan, onnistui minun pitää oikea suunta ja saavutin ennätyksen, joka tuli tunnetuksi kautta maailman! Nyt oli minulle "B"-tyyppi maissa, mutta hintojen korkeus oli yhä esteenä. Mikään reklaami sinänsä ei ajan mittaan voi tehdä tavarasta kaupaksikäypää. Liiketoimi ei ole peliä, ja nyt tulemme asian ytimeen.

Meidän pieni pajamme oli tullut aivan riittämättömäksi, ja vuonna 1906 otimme liikepääomaamme ulos niin paljon, että saatoimme rakentaa kolmikerroksisen tehtaan, joka ensimmäistä kertaa antoi meille tehdasteollisuusmahdollisuuksia. Me aloimme itse valmistaa osan tarvittavista koneosista, vaikka edelleenkin tilasimme suurimman osan muilta tahoilta. Vuosina 1905 — 1906 valmistimme vain kahta tyyppiä, nelisilinteristä 2,000 ja yksinkertaisempaa 1,000 dollarin autoa; molemmat olivat edellisen vuoden mallia — ja myytyjen autojen lukumäärä aleni ja oli vain 1,599.

Toiset sanoivat tämän riippuvan siitä, että emme olleet tuoneet uusia malleja markkinoille, mutta itse uskoin vian olevan siinä, että meidän automme olivat liian kalliita — ne eivät vedonneet noihin ostajapiirin 95 prosenttiin. Hankittuani seuraavana vuonna itselleni osake-enemmistön muutin menettelyä. Vuosina 1906 ja 1907 lakkasimme tykkänään rakentamasta kalliita autoja ja rakensimme kolmea tyyppiä pika- ja maantievaunuja, joiden rakenteessa ja valmistustavassa ei ollut eroa, vaan ainoastaan ulkomuodossa. Mutta tärkeintä oli, että halvin voitiin myydä 600 dollarilla ja kallein maksoi ainoastaan 750, ja nyt vasta nähtiin, mitä hinta merkitsee. Me möimme 8,423 autoa — lähes viisi kertaa niin paljon kuin edellisenä vuonna. Ennätyksen saavutimme toukokuun 15 p:nä 1906, jolloin olimme kuutena päivänä panneet kokoon 311 vaunua. Se nousi melkein tuotantokykymme rajojen yli. Työnjohtajalla oli edessään merkitsemispöytä, johon hän veti liidulla viivan joka kerta kun uusi vaunu oli valmistunut ja jätetty koeteltavaksi. Pöytä ei tahtonut riittää hänen liidulleen. Mutta eräänä seuraavan kesäkuun päivänä me panimme kokoon täydet sata vaunua.

Vuonna 1908 luovuimme onnistuneesta ohjelmastamme ja minä tein piirustukset suureen viidenkymmenen hevosvoiman autoon. Me jatkoimme myöskin pienempien autojen valmistamista, mutta paniikki vuoden 1907 liikemarkkinoilla ja harrastuksen kiinnittäminen kalliimpaan, malliin vähensivät jälleen menekin 6,398:aan.

Nyt olimme kokeilleet viisi vuotta. Vaunumme alkoivat saada menekkiä Euroopassa, ja automobiililiikkeeksi pidettiin meidän liikettämme erittäin kukoistavana. Meillä oli runsaasti rahaa, ja me möimme käteisellä ja suoraan ostajalle. Meillä ei ollut mitään suurehkoja velkoja ja me toimimme tulojemme mukaan. Minä olen aina pysytellyt varojeni rajoissa. Minulle ei ole koskaan käynyt tarpeelliseksi jännittää niitä liiaksi, koska kehityksen välttämätön meno on sellainen, että kun tarkkaavaisuus on kokonaan kohdistettu työhön ja yleisön hyödyttämiseen, niin varoja virtaa paljon nopeammin kuin on keinoja niiden käyttämiseen.

Me olimme myös hyvin tarkat edustajiemme valinnassa. Niitä oli sangen vaikea saada, sillä automobiilien kauppaa ei pidetty vakinaisena. Sehän oli vain ylellisyystavaran myyntiä. Valittuamme parhaat saatavissa olevat asiamiehet maksoimme heille paremman palkan kuin he muuten olisivat voineet ansaita. Alussa emme olleet maksaneet suuria summia palkkoina, mutta me kuljimme eteenpäin koettelemalla, ja kun olimme asiastamme varmat, noudatimme sitä menettelyä, että maksoimme korkeimmat palkat, mutta vaadimme myöskin mahdollisimman parhaan palveluksen. Asiamiehillemme asettamamme vaatimukset olivat seuraavat:

1. Eteenpäinpyrkivä, ajanmukainen, liike-elämää valppaasti seuraava mies.

2. Sopiva liikehuoneusto, puhdas ja miellyttävä.

3. Varasto koneosia, kyllin suuri tyydyttämään korjaustarvetta, jotta jokainen asiamiehen myyntipiirissä oleva Ford-auto voi pysyä käynnissä.

4. Hyvinvarustettu korjauspaja, siinä kaikki korjauksiin ja tarkistukseen tarvittavat kojeet.

5. Ford-autojen rakenteeseen ja työtapaan hyvin perehtyneiden monttöörien saanti.

6. Järjestetty kirjanpito ja "follow up"-myyntijärjestelmä, jonka avulla aina voi saada yleissilmäyksen liikkeen eri haarojen taloudellisesta asemasta, varaston suuruudesta ja tilasta, nykyisistä autonomistajista ja vastaisista myyntimahdollisuuksista.

7. Ehdoton puhtaus huoneistossa. Ei pesemättömiä ikkunoita, pölyisiä huonekaluja tai likaisia lattioita.

8. Sopiva kyltti.

9. Sellaisten menetelmien noudattaminen, jotka takaavat ehdottoman rehellisyyden ja korkean liikemoraalin.

Sitäpaitsi annoimme heille seuraavia ohjeita: "Asiamiehellä tai myyjällä tulee olla muistiinkirjoitettuna jokaisen mahdollisen ostajan nimi myyntipiirissään, lukuunottamalla sellaisetkin, jotka koskaan eivät ole ajatelleetkaan hankkia itselleen autoa. Sitten tulee hänen joko mieskohtaisesti tai ainakin kirjevaihdolla — kääntyä kaikkien näiden henkilöiden puoleen ja merkitä muistiin, kuinka kukin suhtautuu asiaan. Jos piiri on siksi suuri, ettei kaikkea tätä voi tehdä, todistaa se, että alue on liian laaja."

Mutta vaikeuksia kertyi. Meitä häirittiin yhtiötämme vastaan nostetulla oikeudenkäynnillä, jonka tarkoituksena oli pakottaa meitä toisten antomobiilitehtaitten trustiin, joka toimi sen väärän periaatteen mukaisesti, että automobiileilla oli vain hyvin rajoitetut markkinat ja että oli välttämätöntä hankkia itselleen monopoli. Tämä oli kuuluisa Selden-juttu, joka nieli suuren osan meidän varojamme. Trusti vetosi vanhaan patenttiin, jota oli haettu ennenkuin yleisö tiesi, mitä automobiilit ylimalkaan olivat, ja kun se myönnettiin, olin minä jo vuosikausia työskennellyt moottorienkäytössä ja pidin senvuoksi enemmän kuin kummana, että aatteen, jonka minä olin tehnyt käytäntöön soveltuvaksi, saisivat yksinoikeudekseen henkilöt, jotka olivat jättäneet aatteen aatteeksi. Ne tehtailijat, jotka olivat saaneet valmistusluvan patentinomistajilta, alkoivat oikeudenkäynnin niin pian kuin huomasivat meidän olevan moottoriteollisuuden alalla lukuunotettavan tekijän. Huolet lisääntyivät, kun piirioikeus vuonna 1909 langetti, tuomion meidän häviöksemme. Trusti alkoi silloin ilmoitella ja varoittaa mahdollisia ostajia meidän autoistamme. Samoin oli tehty 1903, mutta minulla oli järkähtämätön usko, että lopulta voittaisimme jutun. Minä tiesin, että meidän asiamme oli oikea, mutta tuomion langettaminen meitä vastaan oli ankara isku, sillä me uskoimme, että moni ostaja peläten selkkauksia viranomaisten puolelta karttaisi ostamasta meidän autojamme. Levitettiin huhua, että jos minä häviäisin riitajutun, joutuisi jokainen Ford-auton omistaja syytteeseen. Lausuivatpa muutamat innokkaimmista vastustajistani julki senkin mielipiteen, että ken osti Ford-auton, osti samalla itsellensä sisäänpääsylipun vankilaan, Me vastasimme ilmoituksella, joka täytti neljä sivua suurissa päivälehdissä. Me teimme selkoa jutun todellisesta sisällyksestä, lausuimme julki lujan luottamuksemme asiamme voittoon ja sitouduimme antamaan mieskohtaisen takaussitoumuksen jokaiselle ostajalle siltä varalta, että joutuisimme jutussa häviölle.

Luulimme ostajien haluavan käyttää hyväkseen tätä takausta, mutta sitä ei tarvittu. Me möimme yli 18,000 autoa, melkein kahta vertaa enemmän kuin edellisenä vuonna, ja takaussitoumuksen vaatijoita ei luullakseni ollut enempää kuin ehkä viisikymmentä.

Tosiasia oli, että Ford-auto ja Ford-yhtiö tästä oikeudenkäynnistä saivat suurenmoisen reklaamin. Me olimme vainottu puoli, ja meillä oli yleisön myötätunto puolellamme. Trusti omisti seitsemänkymmentä miljoonaa dollaria — meillä ei alussa ollut edes puolta tätä summaa tuhansissa. Minä en milloinkaan epäillyt lopullista tulosta, mutta se oli joka tapauksessa ollut päämme päällä killuva Damokleen-miekka. Tämän oikeudenkäynnin jatkaminen oli epäilemättä typerimpiä tekoja, mihin mikään amerikkalainen liikemiesryhmä on tehnyt itsensä vikapääksi. Minä katson onneksi maan kaikille automobiilitehtailijoille, että me lopuksi voitimme jutun ja että trusti lakkasi näyttelemästä mainittavaa osaa liike-elämässä. Me olimme 1908, tästä oikeudenkäynnistä huolimatta, ehtineet niin pitkälle, että minä saatoin ryhtyä valmistamaan sitä autotyyppiä, jonka tahdoin saada markkinoille.

V luku.

VALMISTUKSEN JA MYYNNIN SALAISUUS.

En esitä tässä Ford-yhtiön historian ääriviivoja minkäänlaisista mieskohtaisista syistä. En sano: "mene sinä ja tee samaten". Minä koetan vain todistaa, että tavalliset kauppaperiaatteet eivät aina ole parhaat. Tulen nyt siihen kohtaan, jossa kokonaan poikkesin tavallisesta menettelystä. Siitä ajankohdasta alkaa yhtiön harvinainen menestys.

Yleensä olimme kulkeneet samoja teitä kuin muutkin tällä alalla. Meidän automobiilimme oli mutkattomampi kuin mikään muu. Meillä ei ollut yhtään vieraita rahoja yrityksessä. Mutta lukuunottamatta näitä kahta seikkaa emme oikeastaan eronneet muista autoyhtiöistä paitsi ehkä siinä, että meillä oli ollut jonkun verran enemmän menestystä ja että olimme ankarasti noudattaneet käteisen, maksun periaatetta, sijoittaen säästön liikkeeseen ja ylläpitäen suurta kassaylijäämää. Meidän autojamme esiintyi kaikkialla kilpailuissa. Me ilmoittelimme ja kannustimme myyntiä. Paitsi rakenteen yksinkertaisuutta oli pääasiallinen ero siinä, että meidän automme ei ollut yksinomaan "huviauto". Meidän automme oli tosin yhtä paljon huviauto kuin mikä tahansa muu markkinoilla esiintyvä, mutta me emme panneet mitään painoa pelkille ylellisyysominaisuuksille. Me olimme valmiit suorittamaan sen työn, jota ostaja saattoi haluta, ja rakentamaan erikoisauton sille, joka tahtoi maksaa hinnan. Meillä oli kukoistava liikeyritys. Me olisimme voineet asettua lepäämään ja sanoa:

"Nyt olemme perillä. Nauttikaamme siitä, mitä olemme saavuttaneet."

Ja paljon todella puhuikin tämän kannan puolesta. Muutamat osakkaat säikähtivät, kun tuotantomme nousi sataan autoon päivässä. He tahtoivat estää minua tuhoamasta yhtiötä, ja kun vastasin, että sata autoa päivässä oli vain pikkuasia ja että toivoin ennen pitkää voivani valmistaa tuhannen päivässä, ällistyivät he sanomattomasti ja — kuten minulla on syytä luulla — aikoivat vakavissaan ryhtyä oikeudellisiin toimenpiteisiin. Jos olisin noudattanut yhtiökumppanieni keskuudessa vallitsevaa mielipidettä, olisin pysyttänyt tuotannon sellaisena kuin se oli, sijoittanut rahastojamme komeaan hallintorakennukseen, koettanut aikaansaada sopimuksia sellaisten kilpailijain kanssa, jotka tuntuivat ylen toimeliailta, tehnyt uusia malleja houkutellakseni yleisöä ja siirtynyt tyyneksi, kunnioitettavaksi kansalaiseksi, jolla oli tyyni, kunnioitettava liike.

Kiusaus pysähtyä ja takertua siihen, mitä on saavutettu, on täysin luonnollinen. Minä voin varsin hyvin ymmärtää niitä, jotka haluavat luopua toimeliaasta puuhasta ja vetäytyä mukavaan lepoon ja rauhaan. Sitä taipumusta en ole itse koskaan tuntenut, mutta voin käsittää, mitä se on — vaikka minusta on miehen, joka vetäytyy syrjään, kokonaan luovuttava liikkeestä. On näet olemassa halua vetäytyä pois, mutta kuitenkin säilyttää hallinto-oikeus. Minun suunnitelmaani ei semmoinen kuulunut. Menestyksessämme minä näin kehoituksen jatkamaan — merkin, että olimme saavuttaneet aseman, missä voisimme alkaa tehdä todellista hyötyä. Näinä vuosina olin joka päivä miettinyt yleisauton aikaansaantia. Yleisö oli ilmaissut mielensä eri malleista. Liikenneauto, pika-auto, tiekokeet antoivat erinomaista ohjetta tarpeellisten muutosten tekoon; ja jo 1905 oli minulla vihdoin jokseenkin selvillä, minkälaisen sen auton tuli olla, jonka halusin rakentaa. Mutta minulta puuttui ainesta, joka olisi lujaa olematta raskasta. Sulasta sattumasta jouduin kuitenkin löytämään senkin.

Vuonna 1905 otin osaa erääseen Palm Beachissa pidettyyn moottorikilpailuun. Siellä tapahtui ankara yhteentörmäys, jossa muuan ranskalainen auto meni mäsäksi. Me olimme tuoneet kilpailuun "K"-mallin, jossa oli voimakas kuusisilinterinen moottori. Minä panin merkille, että ulkomaisissa autoissa oli pienempiä ja parempia osia kuin mitä me tunsimme. Tapaturman jälkeen löysin sen paikalta metallikappaleen, joka tuntui hyvin kevyeltä ja lujalta. Kysyin, mistä aineesta se oli tehty, mutta kukaan ei tiennyt. Minä annoin kappaleen apulaiselleni ja sanoin: "Ottakaa selville tästä kaikki, mitä voitte. Juuri senlaatuista ainesta me tarvitsemme moottoreihimme."

Hän sai lopulta tietää, että se oli ranskalaista terästä, joka sisälsi vanadiinia. Me tiedustimme kaikista terästehtaista Amerikassa, mutta missään ei osattu valmistaa vanadiiniterästä. Minä lähetin Englantiin noutamaan miestä, joka kykeni valmistamaan tämänlaatuista terästä. Seuraava askel oli tehtaan hankkiminen, jossa sitä voitiin valmistaa. Siinä oli uusi pulma, vanadiini kun vaatii 3,000 astetta Fahrenheitia. Tavallinen sulatusuuni ei voi aikaansaada yli 2,700 asteen. Löysin pienen terästehtaan Cantonissa, Ohiossa, ja tarjouduin vastaamaan tappioista, jos yhtä uunia käytettäisiin meidän laskuumme. Omistajat suostuivat. Ensimmäinen sulatus epäonnistui. Vain vähäinen määrä vanadiinia jäi teräkseen. Me koetimme uudelleen ja tällä kertaa menestyksellä. Ennen oli meidän täytynyt tyytyä teräkseen, jonka lujuus oli 60 — 70 tuhatta engl. naulaa neliötuumaa kohti. Vanadiinin kautta lisääntyi kestävyys 170 tuhanteen naulaan.[Engl. naula 0,454 kg; tuuma 2,5 cm Fahrenheitin asteikossa, jota yleisimmin käytetään englanninkielisissä maissa, vastaa 320 Celsiuksen asteikon jäätymäpistettä eli 0°. — Suom.]

Kun sitten olin ottanut selon, miten vanadiinia oli käsiteltävä, otin mallimme hajalleen koetellakseni, minkälainen teräs parhaiten soveltui kuhunkin osaan — tarvittiinko kovaa terästä, vaiko sitkeää tai joustavaa terästä. Ensimmäistä kertaa luullakseni minkään suuren yrityksen historiassa määrättiin kunkin teräslajin täsmällinen laatu tieteellisesti. Tuloksena oli, että valitsimme kaksikymmentä eri terästyyppiä eri teräsosia varten. Noin kymmenen näistä oli vanadiiniterästä. Niin pian kuin tarvittiin lujuutta ja keveyttä, käytettiin vanadiinia. Kaikki ei tietenkään ole saman laadun vanadiiniterästä. Eri laadut vaihtelevat aina kunkin osan tehtävän mukaan, onko se kovassa paineessa vai onko se edistämässä kimmoisuutta — sanalla sanoen, mitä eri tarpeita yleensä voi tulla kysymykseen. Ennen näitä kokeita oli autojen rakenteessa käytetty luullakseni vain neljää erilaatuista terästä. Jatkamalla kokeilua, varsinkin lämpökäsittelyyn nähden, olemme vieläkin voineet lisätä teräksen lujuutta ja siten vähentää auton painoa. Eräässä vertailevassa kokeessa, jonka Ranskan kauppa- ja teollisuusministeriö vuonna 1910 toimeenpani, ja jolloin otettiin eräs tärkeä osa meidän vaunumme rakenteesta ja verrattiin sitä parhaimpana pidetyn ranskalaisen auton vastaavaan osaan, havaittiin, että meidän teräksemme oli joka koettelussa lujempaa.

Vanadiiniteräs auttoi meitä vähentämään tarpeetonta painoa. Muut ensiluokkaisen auton ominaisuudet olin jo ajatellut valmiiksi ja usea niistä oli jo otettu käytäntöönkin. Joka kohdan rakenteessa tuli olla tasasuhteisen. Ihmisiä kuolee senvuoksi, että joku osa antaa perään. Koneita murskaantuu sentähden, että muutamat osat ovat heikompia kuin toiset. Osa yleistä käytäntöä varten tarkoitetun auton rakentamisprobleemia onkin se, että kaikki osat mikäli mahdollista ovat yhtä lujat tarkoitukseensa nähden. Oli myöskin suojeltava autoa poropeukaloita vastaan. Se ei ollut mikään helppo asia, sillä bensiinimoottori on koko arkaluontoinen koje, ja kaikennäköisillä konesepillä on lukemattomia mahdollisuuksia saada aikaan häiriöitä. Mutta minä koetin päästä sille kannalle, että saatoin sanoa:

"Kun Ford-auto menee rikki, on syy minun."

Ensimmäisestä kerrasta alkaen, kun automobiili näkyi kaduilla, oli minulla selvillä, että siitä oli tuleva tarvekalu. Tämä tuntemus ja vakaumus se minua johti — tätä ainoata tarkoitusta varten — rakentamaan autoa, joka vastaisi kansan laajain kerrosten tarpeita. Koko minun pyrkimykseni oli silloin ja on vielä kohdistettu yhden auton, yhden mallin aikaansaantiin. Vuosi vuodelta on pyrintönäni ollut ja on yhä parantaminen, hienontaminen ja täydellistäminen — yhä halvempaan hintaan. Yleisautolla täytyy olla seuraavat ominaisuudet:

1. Aineksen on taattava kestävyys käytännössä. Vanadiiniteräs on lujinta, kovinta ja sitkeintä kaikista teräslajeista. Se muodostaa vaunujen pohjan ja yläkehän. Se on siihen parasta terästä, mitä on olemassa, hintaan katsomatta.

2. Hoidon yksinkertaisuus, sillä kansan enemmistö ei ole mekaanikkoja.

3. Riittävä voima.

4. Ehdoton luotettavuus — autojen erilaisen käytön ja ajoteiden erilaisen laadun vuoksi.

5. Keveys. Ford-auton oma paine on tuskin 7,95 naulaa kuutiotuuman silinterivolyymiä kohti. Se on yksi syy, minkä vuoksi Ford-autot aina "menevät eteenpäin", milloin ja missä tahansa — läpi hiekan ja saven ja loan, läpi lumen ja veden, ylös mäkiä ja poikki peltojen ja tiettömien tasankojen.

6. Kontrolli — niin että kuljettajalla on vauhti aina hallittavanaan, että hän voi varmana ja tyynenä odottaa jokaista vaaraa, joka kohtaa kaupunginkatujen tungoksessa tai vaikeakulkuisilla teillä. Fordin planetaarinen siirto antoi tämän kontrollin ja kuka hyvänsä saattoi käyttää sitä. Tämä seikka se on synnyttänytkin sananparren: "Fordia voi ajaa kuka tahansa." Sen voi kääntää ympäri melkein missä tahansa.

7. Jota raskaampi auto on, sen enemmän polttoainetta ja öljyä se tarvitsee käyttöön, jota pienempi paino, sen pienemmät ovat hoitokustannukset. Alussa esitettiin Ford-auton keveyttä moitteena sitä vastaan. Se puhe on nyt mykistynyt.

Se tyyppi, johon päädyin, sai nimekseen "T-malli". Jos se näyttäisi alkavan saada menekkiä, kuten uskoin, aioin pitää sitä ainoana mallina ja ryhtyä varsinaiseen suurtuotantoon. Sen suurimpana ansiona oli sen yksinkertaisuus. Siinä oli vain neljä pääosaa: moottori, kehys, etu- ja taka-akseli. Kaikkiin näihin oli helppo päästä käsiksi ja ne olivat niin rakennetut, ettei niiden korjaukseen tai korvaukseen tarvittu mitään erikoista taitavuutta. Uskoin jo silloin, vaikka en siitä paljoa puhunut, aate kun oli vielä niin uusi, että pitäisi olla mahdollista saada osat niin yksinkertaisiksi ja halvoiksi, että kallis käsinkorjaustyö tulisi kokonaan tarpeettomaksi. Osat valmistettaisiin niin halvalla, että olisi halvempaa ostaa uusia kuin korjata vanhoja. Niitä olisi saatavissa rautakaupoista niinkuin nauloja ja ruuveja. Minä katsoin velvollisuudekseni tehdä auton rakenne niin peräti yksinkertaiseksi, että jokainen saattoi sen ymmärtää.

Tämä periaate vaikuttaa kumpaankin suuntaan ja on pätevä kaikissa suhteissa. Jota mutkattomampi esine on, sen helpompi se on tehdä, sen halvemmalla voi sen myydä ja sitä enemmän sitä siis myöskin voidaan ostaa.

Kun teknilliset yksityiskohdat tuskin saattanevat huvittaa suurempaa lukijakuntaa, en huoli syventyä eri malleihin, joita tein kaikkiaan kahdeksan, ennenkuin lopullisesti päädyin nykyiseen Ford-vaunuun, T-malliin.

Tässä mallissa ei oikeastaan ole ainoatakaan ominaisuutta, jota ei jo jossakin edellisessä ollut. Jokainen yksityiskohta oli siis täysin koeteltu käytännössä. Ei tarvinnut siis olla epätiedossa, onnistuisiko malli. Sen täytyi onnistua. Mitään muuta mahdollisuutta ei ollut, sillä se ei ollut päivässä tehty. Se sisälsi kaikki, mitä minä silloin kykenin panemaan autoon, ynnä lisäksi sen aineksen, jota nyt saatoin saada ensimmäistä kertaa. Me lähetimme T-mallin markkinoille 1908-1909.

Yhtiö oli silloin viiden vuoden vanha. Alkuperäinen tehdas oli käsittänyt 0,28 eekkeriä. [1 acre = 40,5 aaria. — Suom.] Meillä oli ensimmäisenä vuonna työssä keskimäärin 311 henkeä, rakensimme 1,708 autoa ja perustimme yhden haaraosaston. Vuonna 1908 oli tehdasalue laajentunut 2,65 eekkeriin ja me omistimme tehdasrakennuksen. Työmiehiä oli keskimäärin 1,908. Me rakensimme 6,181 autoa ja meillä oli neljätoista haaraosastoa. Se oli, niinkuin jo olen sanonut, eteenpäinmenevä liike.

Vuosina 1908-1909 jatkoimme R- ja S-mallien, nelisilinteristen pika-autojen ja maantieautojen valmistamista, jotka ennen olivat olleet niin suosituita ja joita myytiin 700-750 dollarista. Mutta T-malli teki niistä pian lopun. Me möimme 10,607 autoa — suuremman määrän kuin mikään autotehtailija milloinkaan oli myynyt. Matkailuauton hinta oli 850 dollaria. Kaupunkiautoksi samalle kehälle sovitettuna se maksoi 1,000, maantievaunuksi 825, umpivaunuksi 950 ja kuomuvaunuksi 950 dollaria.

Tähän aikaan minulle selveni, että nyt oli uudet periaatteet pantava toimeen täydellisesti. Ennenkuin olin ilmaissut aikomustani olivat jälleenmyyjäni, joita saavutetut tulokset kannustivat, uumoilemassa vielä suurempia kauppoja, jos vain toimittaisin markkinoille useampia malleja. On omituista, kuinka kohta, kun jollakin tavaralla on menestystä, heti ajatellaan, että se onnistuisi vielä paremmin, jos se olisi vain toisenlainen. On olemassa taipumus apinoida eri tyylejä ja tärvellä hyvä tavara sitä muuttamalla. Jälleenmyyjät vahvensivat itsepintaisesti näiden lukua. He kuuntelivat noita viittä prosenttia erikoisostajia, jotka selittivät heille, mitä tahtoivat, ja unohtivat tykkänään ne yhdeksänkymmentäviisi prosenttia, jotka vain ostivat nirsoilematta. Ei mikään liike voi menestyä, jollei kiinnitetä mitä suurinta huomiota valituksiin ja ehdotuksiin. Jos jostakin viasta huomautetaan, on sitä heti tutkittava, mutta kun huomautus koskee ainoastaan tyyliä, täytyy ottaa selko, eikö se ehkä ole vain asianomaisen omakohtainen oikku. Myyjät antavat aina helposti perään oikuille, sen sijaan että hankkisivat riittävät tiedot kauppaamastaan tuotteesta ja voisivat selittää oikkuilijalle, että meidän tarjoamamme täyttää kaikki vaatimukset — edellyttäen tiettävästikin, että tavara todella on sellaista.

Ilman edelläkäypää varoitusta ilmoitin sitten eräänä päivänä 1909, että me vastedes rakentaisimme vain yhtä mallia, että tämä malli olisi T-malli, että kaikkien autojen kori tulisi olemaan aivan samanlainen, ja huomautin vielä: "Jokainen ostaja voi saada autonsa sen väriseksi kuin haluaa, edellyttämällä että hän haluaa sen mustaksi."

En voi sanoa kenenkään juuri riemastuneen. Myyjät eivät tietenkään voineet ymmärtää niitä etuja, minkä yhden ainoan mallin valmistaminen tuottaisi tehtaalle. Siitä, asian puolesta he eivät välittäneetkään. He katsoivat, että tuotantomme oli hyvä sellaisena kuin se oli, ja sangen vakiintunut oli käsitys, että hintojen alennus vahingoittaisi myyntiä, että hyvää tavaraa haluavat ostajat pelästyisivät eikä heidän sijalleen saisi toisia ostajia. Käsitys automobiilin merkityksestä ei silloin vielä ollut selvästi tajuttuna. Auton omistamista pidettiin vielä ylellisyytenä. Tehtailijat tekivät parhaansa levittääkseen tätä käsitystä. Muutamat ovelat neropatit keksivät sanan "huviauto" ja juuri huvipuolta korostettiin ilmoituksissa erikoisesti. Myyjillämme oli huomautuksiinsa täysi syy ja varsinkin sen jälkeen kun ilmoitin:

"Aion rakentaa kansan suuren enemmistön auton. Se on oleva kyllin suuri perhettä varten, mutta myöskin kyllin pieni, jotta yksi henkilö voi sitä hoitaa ja käsitellä. Se tehdään parhaista aineista, sen rakentavat parhaat työmiehet, mitä saada voi, ja niin yksinkertaisen kaavan mukaan kuin nykyinen insinööritaito voi aikaansaada. Mutta sen hinta on oleva niin alhainen, että jokainen, jolla on kohtalainen vuosipalkka, kykenee sen hankkimaan ja perheineen nauttimaan muutamien onnellisten tuntien siunausta Jumalan vapaassa, kauniissa luonnossa."

Tämä ilmoitus herätti jonkin verran hilpeyttä. Yleinen arvostelu oli:

"Jos Ford tekee tämän, niin tulee hänen liikkeestään puolessa vuodessa loppu."

Yleinen mielipide oli, että hyvää autoa ei voitu rakentaa halpaan hintaan ja ettei missään tapauksessa kannattanut myydä niin halvalla, kun ainoastaan varakkaat henkilöt ostivat autoja. Yli kymmenentuhannen auton myynti 1908-1909 oli saanut minut vakuutetuksi siitä, että tarvitsimme uuden tehtaan. Meillä oli jo yksi suuri uudenaikainen tehdas Piquette Streetin varrella. Se oli yhtä hyvä, ehkäpä pikkuista parempikin kuin mikään muu autotehdas maassamme. Mutta minusta tuntui mahdottomalta, että se riittäisi tulevia välttämättömiä tarpeita varten, ja siksipä ostin kuusikymmentä eekkeriä Highland Parkista, minkä silloin katsottiin olevan kaukana maalla Detroitin ulkopuolella. Niin suuren maa-alan osto ja suuremman tehtaan rakentamisaie herätti hämmästystä. Kysyttiin jo:

"Kuinkahan pian Ford lentää ilmaan?"

Mene tiedä, kuinka monta kertaa se kysymys sitten on tehty. Sitä on kysytty vain sen vuoksi, ettei ole voitu käsittää, että periaate se on pikemminkin kuin henkilö, joka työn tekee, ja periaate on niin yksinkertainen, että se tuntuu salamyhkäiseltä.

1909-1910 koroitin hiukkasen hintaa voidakseni maksaa uuden maa-alan ja rakennukset. Tämä on aivan oikeutettua ja päätyy ostajan eduksi eikä päinvastoin. Muutama vuosi sitten tein samalla tavalla, tai oikeammin: silloin jätin tavallisen vuotuisen hinnanalennuksen tekemättä voidakseni rakentaa River Rougen haaratehtaan. Olisinhan voinut lainata puuttuvat summat, mutta siitä olisi liikkeelle tullut alituinen taakka, joka olisi rasittanut kaikkia seuraavia autoja. Kaikkien mallien hintaa koroitettiin 100 dollaria, lukuunottamatta maantieautoa, jota koroitettiin vain 75 dollaria, sekä kuomuvaunua ja kaupunkiautoa, joiden hintoja koroitettiin 150 ja 200 dollaria. Me möimme 18,664 autoa, ja sitten 1910-1911 alensin — näin saadun helpotuksen johdosta — matkailuauton 950 dollarista 780 dollariin ja möin 34,528 autoa. Tämä on alku säännölliseen autojen hinnan alentamiseen, huolimatta lisääntyneistä aineskustannuksista ja korkeammista työpalkoistakin.

Verrattakoon vuotta 1908 vuoteen 1911. Tehdasaluetta lisättiin 2,65 eekkeristä 32 eekkeriin. Työmiesten lukumäärä nousi 1,908:sta 4,110:een ja tuotanto lisääntyi hiukan yli kuudesta tuhannesta lähes kolmeenkymmeneenviiteen tuhanteen autoon. Työmiesten lukumäärän lisäys on kuten näkyy paljon pienempi kuin tuotannon.

Me olimme, niin näytti, miltei yhdessä päivässä siirtyneet suurtuotantoon. Kuinka se tapahtui?

Yksinkertaisesti sovelluttamalla välttämätöntä periaatetta. Käyttämällä järkevästi järjestettyä voimaa ja koneistoa. Pienessä, pimeässä pajassaan erään syrjäkadun varrella oli muuan vanha mies vuosikausia vuoleskellut kirvesvarsia. Hän teki ne sopivasta puusta alkeellisilla työkaluilla. Jokainen varsi mitattiin ja punnittiin huolellisesti. Niissä ei ollut kahta samanlaista. Taipeen piti tarkoin sopia käteen ja seurata puunsyiden suuntaa. Aamusta varhain myöhään iltaan ahersi ukko. Hän valmisti keskimäärin kahdeksan vartta viikossa ja sai puolentoista dollaria kappaleelta. Usein jäi joitakin varsia menemättä kaupaksi jonkin epätasaisuuden vuoksi.

Nykyään voi ostaa paremman kirvesvarren, koneellatehdyn, muutamalla sentillä. Ne ovat kaikki samanlaisia ja jokainen erikseen erinomainen. Uudet menetelmät, suuressa mittakaavassa sovellettuina, eivät ainoastaan ole alentaneet kirvesvarren hintaa mitättömään murto-osaan entisestä, vaan myöskin sanomattomasti parantaneet tuotetta.

Näiden samojen menetelmien sovelluttaminen Ford-auton valmistuksessa alensi hinnan heti alussa ja paransi samalla laadun. Me kehitimme sanalla sanoen erästä aatetta. Liikkeen ytimenä voi olla joku aate. Joku keksijä tai älykäs työmies keksii uuden ja paremman tavan tyydyttää jotakin ihmisten ilmeistä tarvetta; aate havaitaan hyväksi ja ihmiset haluavat sitä käyttää hyväkseen. Sillä tavoin yksi ainoa henkilö aatteensa tai keksintönsä kautta antaa ytimen jollekin liikeyritykselle. Mutta sellaisen yrityksen kehän ja laajuuden luomisessa ovat osallisia kaikki, joilla on sen kanssa jotakin tekemistä. Ei kukaan liikemies voi sanoa: "Minä rakensin tämän liikkeen", jos hän sen rakentamiseen on tarvinnut tuhansien miesten apua. Se on yhteistuotantoa. Jokainen, joka siinä on toimessa, on jollakin tavoin sitä auttanut. Tuotteliasta työtä tekemällä he tekevät ostavalle maailmalle mahdolliseksi alati saada senlaatuiset tarpeensa tyydytetyksi, joiden tyydyttämistä yritys tarkoittaa, ja sillä tavoin he kaikki auttavat pitämään pystyssä tehdasta, kauppaliikettä, tavaraa, joka antaa heille toimeentulon. Sillä tavoin kasvoi meidän yhtiömme, ja seuraavassa luvussa kerron kuinka se tapahtui.

Tällävälin oli Fordin-tehdas tullut yleismaailmalliseksi. Meillä oli haaraosastoja Lontoossa ja Australiassa. Me lähetimme tavaraa kaikkiin maailman osiin, ja varsinkin Englannissa aloimme olla melkein yhtä hyvin tunnettuja kuin Amerikassa. Automme saattaminen Englannin markkinoille kohtasi ensin vaikeuksia sen vuoksi, että amerikkalainen polkupyörä oli siellä epäonnistunut. Siitä päätettiin, etteivät mitkään amerikkalaiset kuljetusneuvot soveltuneet Englannin markkinoille. Kaksi kappaletta A-mallia joutui Englantiin 1903. Sanomalehdet eivät suostuneet niitä edes mainitsemaan. Automobiiliasiamiehet eivät tahtoneet kiinnittää niihin yhtään huomiota. Kuiskailtiin aineksen olevan sitä laatua, että ostaja sai katsoa itseään onnelliseksi, jos auto kesti kaksi viikkoa. Ensimmäisenä vuonna saatiin myydyksi ehkä tusina; toisena kenties hiukan enemmän. Ja minä voin sanoa A-mallin maineeksi, että useimmat niistä ovat vielä, lähes kahdenkymmenen vuoden kuluttua, käytännössä Englannissa, muodossa tai toisessa.

Asiamiehemme antoi v. 1905 C-mallimme ottaa osaa Skotlannin kestävyyskokeisiin. Siihen aikaan olivat nämä kokeet suositumpia Englannissa kuin nopeuskilpailut. Kenties oli alettu ymmärtää, että auto ei ollut vain leikkikalu. Skotlantilaiset kokeet käsittivät yli 800 mailia mäkistä ja hankalaa tietä. Ford tuli perille vain yhden pakollisen pysäyksen keskeyttämänä. Tämä tulos antoi vauhtia myynnille Englannissa. Samana vuonna otettiin Fordin taksa-autoja ensimmäisen kerran käytäntöön Lontoossa. Autot olivat kestäneet kokeen ja saavuttaneet luottamusta. Brightonista tehtiin uusi huomattava kestävyyskoe Ford-vaunuilla. Tuloksena oli, että sinä vuonna myytiin kuusisataa autoa. Vuonna 1911 ajoi Henry Alexander T-mallilla 4,000 jalkaa korkean Ben Nevis-vuoren huipulle. Sinä vuonna myytiin Englannissa 14,060 autoa, eikä sittemmin ole huomattu tarpeelliseksi toimeenpanna mitään näytöksiä. Me avasimme vihdoin oman tehtaan Manchesterissa; alussa oli se ainoastaan kokoonpanopaja, mutta vuosien kuluessa olemme ryhtyneet valmistamaan yhä useampia auton-osiakin paikalla.

VI luku.

TUOTANTOTAPAMME.

Jos uusi menetelmä säästäisi kymmenen prosenttia aikaa tai lisäisi työntulosta kymmenellä prosentilla, niin merkitsee sen käyttämättömyys aina kymmenen prosentin lisämenoa. Jos jonkin henkilön aika maksaa viisikymmentä senttiä tunnissa, merkitsee kymmenen prosentin säästö viittä senttiä tunnissa. Jos pilvenpiirtäjän omistaja voisi lisätä tulojansa kymmenellä prosentilla, maksaisi hän mielellään puolet lisäyksestä vain saadakseen tietää, millä tapaa. Syynä, että hän omistaa pilvenpiirtäjän, on, että tiede on osoittanut erinäisten ainesten määrätyllä tavalla käytettyinä voivan säästää tilaa ja lisätä vuokratuloja. Kolmikymmenkerroksinen talo ei tarvitse enempää maata kuin viisikerroksinen. Jos säästetään kymmenen askelta päivässä kultakin kahdestatoista tuhannesta työapulaisesta, on säästetty viisikymmentä mailia tuhlattua tarmoa ja hyödytöntä liikkumista.

Näille periaatteille rakennettiin minun tuotteitteni valmistus. Käytännöllisesti puhuen ne syntyivät kaikki itsestään. Aluksi koetimme saada koulutettuja koneenrakentajia. Mikäli tuotanto kasvoi, kävi selväksi, että oli mahdotonta saada riittävästi metallityöläisiä, mutta myöskin, että tuotantoon ei välttämättömästi tarvittu koulutettuja työläisiä, ja tästä kehittyi periaate, jota tuonnempana esitän perusteellisesti.

On itsestään selvää, että ihmisten enemmistö ei kykene henkisesti — vaikka kykeneekin ruumiillisesti — hankkimaan itselleen saaliista toimeentuloa. Toisin sanoen, he eivät kykene omin käsinsä hankkimaan riittävää määrää niitä välineitä, joita tämä maailma tarvitsee, kyetäkseen vaihtamaan omaa tuotantoansa niihin välineihin, joita he itse tarvitsevat. Minä olen kuullut sanottavan, ja minä luulen itse asiassa sen olevan hyvin tavallisen käsityksen, että me olemme ottaneet työstä pois ammattitaidon. Sitä emme ole tehneet. Me olemme tuoneet siihen taitoa. Me olemme lisänneet taitoa suunnitteluun, liikkeenhoitoon ja työkalujenvalmistukseen nähden, ja tämän taidon tulokset koituvat ammattitaidottoman työmiehen hyväksi. Tätä selitän lähemmin tuonnempana.

Meidän täytyy tajuta ihmisten henkinen varustus erilaiseksi. Jos jokainen työ tehtaassamme vaatisi ammattitaitoa, ei tehdas yksinkertaisesti olisi koskaan syntynytkään. Riittävää määrää ammattitaitoisia miehiä ei olisi voitu kouluttaa sadassa vuodessa. Miljoona käsin-työskentelevää miestä ei olisi voinut edes lähimainkaan suorittaa nykyistä päivittäistä tuotantoamme. Ei kukaan olisi pystynyt johtamaan miljoonaa miestä. Tärkeämpää on, että sitä, minkä nämä miljoona ammattijohtoa vailla olevaa miestä saisivat aikaan, ei olisi voitu myydä sellaiseen hintaan, joka vastaisi ostovoimaa. Ja vaikkapa olisi mahdollista kuvitella sellaisen ihmispaljouden keräämistä ja heidän johtamistaan ja keskinäistä yhteistoimintaansa, tarvitsee vain ajatella, minkä pinta-alan se vaatisi! Kuinka monen työmiehen aika menisi, ei tuotantoon, vaan ainoastaan sen puolivalmiin tuotteen kuljettamiseen paikasta paikkaan, mitä toiset ovat tehneet! Minä en ymmärrä, kuinka sellaisissa oloissa olisi ollut mahdollista maksaa työmiehille enempää kuin kymmenen tai kaksikymmentä senttiä päivässä — sillä eihän tietenkään työnantaja palkkoja maksa. Hän vain välittää rahat. Valmis tavara se on, joka palkat maksaa, ja työnjohto järjestää tuotannon siten, että valmis tavara voi maksaa palkat.

Taloudellisemmat tuotantomenetelmät eivät alkaneet aivan yhtä haavaa. Ne alkoivat vähitellen — aivan niinkuin me vähitellen aloimme itse tehdä koneittemme osat. T-mallinen moottori oli ensimmäinen, jonka me teimme itse. Suuret säästöt alkoivat vaunujen kokoonpanosta ja ulotettiin sitten toisille osastoille, niin että — vaikka meillä nyttemmin on ammattitaitoisia mekaanikkoja joukoittain, — he eivät lainkaan valmista automobiileja; he tekevät vain toisille helpoksi valmistaa niitä. Ammattitaitoisia työmiehistämme ovat työkalusepät, koettelijat, koneenrakentajat ja mallintekijät. He ovat niin eteviä kuin kukaan ylimalkaan voi olla tässä maailmassa — todellakin niin, eteviä, että heidän kykyänsä ei saa tuhlata teettämällä heillä sellaista, minkä heidän keksimänsä koneet voivat tehdä paremmin. Työläisten pääjoukko tulee meille ammattitaidottomana; he oppivat työnsä parissa tunnissa; tai parissa päivässä. Elleivät he opi sitä tässä ajassa, ei heistä tule koskaan olemaan meille hyötyä. Monet heistä ovat ulkomaalaisia, eikä heiltä, ennenkuin heidät otetaan työhön, vaadita muuta, kuin että he työllään näyttävät kykenevänsä maksamaan yleiskustannukset siitä tilasta, jonka he verstaan lattialla ottavat. Heidän ei tarvitse olla ruumiillisesti voimakkaita. Meillä on töitä, jotka vaativat suurta ruumiillista voimaa — mutta ne ovat ripeästi vähenemässä; meillä on toisia töitä, jotka eivät vaadi lainkaan voimaa — töitä, jotka ruumiinvoiman kannalta voisi suorittaa vaikka kolmivuotias lapsi.

Perusteellisesti kuvaamatta teknillisiä menetelmiä ei voi selittää valmistusten koko kehitystä askel askelelta ja siinä järjestyksessä, missä kaikki tapahtui. En luule sen olevan yleensäkään mahdollista, sillä melkein joka päivä tulee jotakin uutta lisää, eikä kellään voi olla selkoa kaikesta. Ottakaamme umpimähkään esimerkiksi moniaita muutoksia. Niistä voi saada käsityksen ei ainoastaan siitä, mitä tulee tapahtumaan, kun tämä maailma on saatu järjelliselle tuotantoperustalle, vaan myöskin siitä, kuinka paljon enemmän me maksamme tavaroista kuin tarvitsisi, ja kuinka paljoa pienemmät palkat ovat kuin niiden pitäisi olla, ja kuinka suuri ala vielä on tutkimatta. Ford-yhtiö on vasta päässyt vain pienen matkan alkutaipaletta.

Ford-autossa on noin viisituhatta eri osaa — ruuvit, mutterit ja kaikki muut mukaanlaskien. Muutamat näistä osista ovat jokseenkin tilavia, kun taas toiset ovat miltei kellon koneosien kokoisia. Ensi aikoina me yksinkertaisesti ryhdyimme panemaan konetta kokoon yhdellä kohtaa lattialla, ja työmiehemme toivat sinne eri osat sitä mukaa kuin niitä tarvittiin, aivan samoin kuin taloa rakennettaessa. Kun aloimme valmistaa eri osia, oli luonnollistakin, että sitä varten määrättiin erityinen osasto tehtaasta, mutta tavallisesti suoritti yksi työmies kaiken sen työn, mikä tarvittiin yhden yksityisen osan valmistamiseen. Tuotannon nopea kasvaminen pani väkisinkin ajattelemaan, miten työmiehet estettäisiin menemästä toistensa tielle. Ilman johtoa oleva työmies kuluttaa ajastaan ainesten ja työkalujen kuljettamiseen enemmän kuin työntekoon; hän saa pienen palkan, koska kävelyurheilu ei ole mikään hyvinpalkattu ammatti.

Ensimmäinen edistys kokoonpanon alalla tapahtui, kun aloimme viedä työtä miesten luo, sen sijaan että miehet tulivat työn luo. Meillä on nyt kaksi johtavaa periaatetta kaikessa työssä: että kenenkään ei tarvitse astua askeltakaan, jos se on mahdollista välttää, ja että kenenkään ei koskaan tarvitse kumartua alas jotakin ottamaan. Kokoonpanon periaatteet ovat seuraavat:

1. Sijoita työkalut ja työmiehet niin, että työn kestäessä jokainen sen osa valmistettaessa liikkuu mahdollisimman pienen matkan.

2. Käytä liikkuvia liukuhihnoja tai muita kuljetuslaitteita, jotta työmies saadessaan työnsä valmiiksi aina voi jättää tuotteensa samaan paikkaan — minkä aina täytyy olla sellainen, joka on mukavimmin hänen ulottuvillaan ja käytä mikäli mahdollista esineiden omaa painoa niiden siirtämiseksi seuraavalle työmiehelle edelleenkäsittelyä varten.

3. Käytä kokoonpanevia liukuhihnoja, joita myöten kokoonpantavat koneosat voidaan jättää sopivien ulottumien päähän.

Kouraantuntuva tulos näiden periaatteiden noudattamisesta on, että työmiehen ajattelemispakkoa rajoitetaan ja hänen liikkeensä supistetaan vähimpään mahdolliseen. Hän tekee miltei yksinomaan vain yhtä ainoata asiaa yhdellä ainoalla kädenotteella.

Vaunukorin kokoonpano on ei-mekaanikon mielestä mielenkiintoisin ja kaiketi tunnetuin kaikista meidän työtavoistamme, ja yhteen aikaan se olikin kerrassaan tärkeä toimitus. Nyt me kuljetamme osat annoksittain kokoonpantaviksi.

Huhtikuun alussa 1913 ryhdyimme ensimmäisiin kokeisiimme kokoonpanevilla liukuhihnoilla. Me koettelimme aluksi magneetin sijoittamista siirtopyörään. Me koetamme ensin kaikkea pienessä mittakaavassa — me poistamme kaiken vanhan niin pian kuin olemme keksineet paremman tavan, mutta meidän täytyy ehdottoman varmasti tietää, että uusi tapa on parempi kuin vanha, ennenkuin ryhdymme mihinkään muutokseen.

Tämä oli luullakseni ensimmäinen liikkuva kokoonpanohihna, mitä milloinkaan on käytetty. Aate johtui ylipäänsä niistä katon rajassa kulkevista vaunuista, joita Chicagon teurastamoissa käytetään eläinruhojen käsittelyssä ja paloittelussa. Me olimme ennen suorittaneet magneetin kiinnittämisen siirtopyörään tavallisen menetelmän mukaan. Työmies, joka suoritti koko työn, voi saada valmiiksi viisineljättä tai neljäkymmentä kappaletta yhdeksäntuntisen työpäivän kuluessa s.o. hän käytti noin kaksikymmentä minuuttia yhteen kokoonpanoon. Mitä hän yksin oli tehnyt, jaettiin nyt yhdeksäänkolmatta temppuun; tämä vähensi ajan kolmeentoista minuuttiin kymmeneen sekuntiin. Sitten kohotimme hihnaa kahdeksan tuumaa — se oli vuonna 1914 — ja saimme ajan supistetuksi seitsemään minuuttiin. Lisäkokeet alensivat sitten ajan viiteen minuuttiin. Lyhyesti sanoen tulos oli seuraava: järkiperäisen harkinnan avulla on nyt päästy siihen, että yksi mies kykenee suorittamaan hiukan enemmänkin kuin neljä miestä vain muutama vuosi sitten. Tämä kokemus vahvisti kokoonpanomenetelmämme tehokkuutta, ja me käytämme sitä nyt kaikkialla. Moottorin kokoonpano, jonka ennen suoritti yksi ainoa mies, on nyt jaettu neljänyhdeksättä eri työmiehen kesken, jotka suorittavat saman työn kuin ennen kolminkertainen määrä miehiä. Ennen pitkää koettelimme suunnitelmaamme vaununalustan kokoonpanoon.

Paras tulos, minkä siihen saakka olimme saavuttaneet vaununalustan kokoonpanossa, oli kaksitoista tuntia kahdeksankolmatta minuuttia keskimäärin alustaa kohti. Me kokeilimme vetämällä alustaa köysillä ja vipusimilla pitkin kahdensadan viidenkymmenen jalan pituista hihnaa. Kuusi monttööriä (kokoonpanijaa) kulki alustan rinnalla poimien pikkuosat kasoista, jotka oli sijoitettu pitkin hihnaa. Tämä yksinkertainen koe vähensi ajan viiteen tuntiin viiteenkymmeneen minuuttiin alustaa kohti. Alkupuolella vuotta 1914 kohotimme kokoonpanohihnaa. Me käytimme "miehenkorkeudella"-työskentelyn menetelmää; meillä oli hihna, joka oli kuudenkolmatta ja kolmenneljännes tuuman korkeudella permannosta, ja toinen neljänkolmatta ja puolen tuuman korkeudella — ottaen huomioon miesten eri pituuden. Järjestely vyötäryskorkeuteen ja vieläkin laajempi työnjako siten, että kullakin miehellä oli vähemmän liikkeitä tehtävänä, supisti työajan yhteen tuntiin kolmeenneljättä minuuttiin alustaa kohti. Vain alusta kokoonpantiin silloin kokoonpanohihnalla. Päällys asetettiin vaunuun "John-R.-kadulla" sillä kuuluisalla kadulla, joka kulkee läpi Highland Park-tehtaittemme. Nyt kokoonpannaan koko vaunu liikkuvilla kokoonpanohihnoilla.

Ei kuitenkaan saa luulla, että kaikki tämä aikaansaatiin yhtä pian kuin se on sanottu. Liikkuvan työn nopeus oli huolellisesti tutkittava; siirtopyörän magneettia varten oli hihnan vauhti meillä ensin kuusikymmentä tuumaa minuutissa. Se oli liian paljon. Sitten koettelimme kahdeksaatoista tuumaa minuutissa. Se oli liian vähän. Lopulta päädyimme viiteen viidettä tuumaan minuutissa. Meidän aatteenamme on, että työmiestä ei saa hoputtaa työssään — hänellä täytyy olla jokainen välttämätön sekunti, mutta ei ainoatakaan tarpeetonta. Me olemme kokeilun kautta määränneet kuhunkin kokoonpanoon menevän ajan, sillä alustan kokoonpanossa saavutettu menestys sai meidät vähitellen luopumaan kaikista edellisistä valmistustavoistamme ja suorittamaan kaiken kokoonpanon mekaanisesti liukuvilla hihnoilla. Se hihna esim., jota käytetään alustan kokoonpanoon, liukuu satayhdeksänyhdeksättä tuumaa minuutissa. Alustan kokoonpanossa on viisiviidettä eri toimitusta. Ensimmäiset työmiehet kiinnittävät neljä likasuojusta; moottori tulee kymmenentenä toimituksena ja niin edespäin kohta kohdalta. Muutamat työmiehet suorittavat vain yhden tai kaksi pientä käsiliikettä; toisilla on enemmän tekemistä. Se työmies, joka asettaa paikalleen ruuvin, ei pane siihen mutteria; se joka sijoittaa mutterin, ei kierrä sitä kiinni — se on lopullisesti kiinni ehkä vasta usean tempun jälkeen. Toimitusnumerolla 34 saa uusi moottori bensiininsä; se on sitä ennen saanut voitelunsa; toimitusnumerolla 44 täytetään radiaattori vedellä ja numerolla 45 ajaa vaunu ulos John-R.-kadulle.

Pääasiassa samat aatteet ovat tulleet käytäntöön moottoria kokoonpantaessa. Lokakuussa 1913 tarvittiin yhdeksän tunnin neljänkuudetta minuutin työ moottorin kokoonpanoon; kuusi kuukautta myöhemmin oli liikkuvaa kokoonpanomenetelmää käyttämällä tämä aika supistettu viiteen tuntiin kuuteenkuudetta minuuttiin. Jokainen erikoisosa työstä tehtaissa liikkuu; se voi liikkua hakasissa ylhäälläkulkevista siirtoketjuista, jotka tuovat esineitä kokoonpantaviksi tarkoin siinä järjestyksessä, missä niitä tarvitaan; se voi kulkea liikkuvalla alustalla tai liukua omalla painollansa; pääasia on, että ihmiset eivät nosta tai työnnä mitään, itse ainesta lukuunottamatta. Ainekset tuodaan sisään pienillä vaunuilla tai rattailla, joita pienoiskokoiset Ford-moottorit panevat liikkeeseen ja jotka ovat kyllin liikkuvaisia ja vikkeliä voidakseen tulla sisään tai ulos mistä sivukäytävästä vain tarvis vaatii. Ei kellään työmiehellä ole mitään tekemistä minkään esineen siirtämisessä tai nostamisessa. Kaikki semmoinen kuuluu eri osastolle — siirto-osastolle.

Me aloitimme kokoonpanemalla auton yhdessä ainoassa tehtaassa. Sitten, sitä mukaa kuin aloimme valmistaa koneosia, ryhdyimme jakamaan työtä, niin että kukin osasto tekisi vain yhtä työtä. Tehtaan nykyisen järjestelyn mukaan tekee kukin osasto vain yhtä koneosaa tai panee kokoon yhden koneosan. Kukin osasto on erikseen pikkutehdas. Koneosa tulee sinne raaka-aineena tai valurautana, kulkee läpi määrättyjen koneiden ja lämpökäsittelyiden tai muun, mitä tarvitaan, ja lähtee osastosta valmiissa kunnossa. Vain siirtelyhelpoitusten vuoksi olivat osastoi sijoitetut yhteen rykelmään, kun aloimme valmistuksen. Minä en tiennyt, että niin pitkällemenevää työnjakoa voitaisiin tehdä; mutta sitä mukaa kuin tuotantomme kasvoi, siirryimme itse asiassa automobiilien teosta niiden osien tekoon. Sitten huomasimme tehneemme vielä uuden keksinnön — sen nimittäin, ettei läheskään kaikkia koneosia tarvinnut valmistaa samassa tehtaassa. Kun aloimme itse valmistaa niitä, pidimme yksinkertaisesti selviönä, että ne kaikki piti tehdä samassa tehtaassa — että koko auton valmistustyön muka piti olla saman katon alla. Minä olen nyt tullut toiseen käsitykseen. Kun rakennamme erinäisiä uusia suuria tehtaita, tapahtuu se vain siksi, että yhden ainoan koneosan valmistuksen täytyy tapahtua niin suunnattomassa mittakaavassa, että se vaatii suurta tilaa. Minä toivon, että suuri Highland Park-laitos piankin joutuu valmistamaan vain yhtä tai kahta esinettä. Valaminen on jo viety pois sieltä ja siirretty River Rougen laitoksiin. Nyt olemme siis menossa takaisin alkuperäiseen lähtökohtaamme — vain sillä poikkeuksella, että me sen sijaan, että ostaisimme koneosat muualta, alamme valmistaa niitä omissa tehtaissamme muualla.

Tästä kehityksestä on äärimmäisen suuria seurauksia, sillä se merkitsee, kuten tuonnempana tulen laajemmin esittämään, että suurituotantoista ja työnjakoa pitkälle kehittänyttä teollisuutta ei enää ole tarvis keskittää suuriin laitoksiin kaikkine siirtelyä ja tilaa koskevine hankaluuksineen, joita tällaisissa laitoksissa syntyy. Tuhannen tai viisisataa miestä pitäisi riittää yhteen tehtaaseen; silloin ei olisi mitään pulmaa siitä, miten he pääsevät työhön tai työstä pois; ei olisi liikatäysiä asumuksia tai muuta luonnotonta elämäntapaa, mikä johtuu asuntopulasta, jonka täytyy syntyä, jos työmiesten on asuttava kohtuullisen lähellä hyvin suurta laitosta.

Highland Parkissa on nyt viisisataa osastoa. Laitoksessamme Piquettessä oli meillä ainoastaan kahdeksantoista osastoa, ja Highland Parkissa oli meillä niitä ennen vain viisikymmentä. Tämä osoittaa, kuinka pitkälle olemme päässeet koneosien rakentamisessa.

Tuskin viikkoakaan kuluu, ilman että jonkinlaista parannusta syntyy koneissa tai työtavassa, ja joskus tapahtuu tämä vastoin sitä, mitä tavallisesti sanotaan "parhaaksi verstasmenetelmäksi". Minä muistan, että eräs konetehtailla kerran kutsuttiin neuvottelemaan erään koneen rakentamisesta. Yksityiskohtaisessa selityksessä lausuttiin, että tuotannon pitäisi olla kaksisataa tunnissa.

"Tämä on erehdys", sanoi tehtailija, "te tarkoitatte kaksisataa päivässä — eihän mitään konetta voi saada tekemään kahtasataa tunnissa."

Lähetettiin noutamaan insinööriä, joka oli tehnyt koneen piirustukset, ja hänelle huomautettiin tätä lukumäärää.

"Kyllä se on oikea", hän sanoi.

"Se on mahdotonta", sanoi tehtailija vakuuttavasti. "Ei mikään kone maailmassa voi tehdä sitä — se on mahdottomuus."

"Mikä mahdottomuus?" vastasi insinööri; "jos tahdotte tulla päärakennukseen, niin saatte nähdä koneen, joka sen tekee; me rakensimme yhden nähdäksemme käykö se, ja haluamme nyt saada useampia."

Tehdas ei pidä luetteloa kokeista. Työnjohtajat ja mestarit muistavat, mitä on tehty. Jos jotakin menetelmää on kerran koeteltu ja siinä epäonnistuttu, muistaa joku sen — mutta minä en pidä erin tärkeänä että muistetaan, mitä joku toinen on ennen yrittänyt tehdä, sillä silloin saisimme piankin aivan liian paljon sellaista, jota ei voitaisi tehdä. Tämä on yksi laajojen luetteloiden haittoja. Jos kaikki erehdykset pannaan kirjaan, saadaan viimein luettelo, joka osoittaa, ettei ole enää mitään yrittämistä — vaikka ei ollenkaan ole sanottu, että jos yksi mies on jossakin kokeessa epäonnistunut, toinen ei voisi onnistua.

Meille sanottiin, ettemme voisi valaa harkkorautaa kiertoketju-menettelymme mukaan, ja meillä olisi luullakseni isohko sarja epäonnistuneita kokeita muistiinpantavana. Me valamme kuitenkin siten nyt. Se mies, joka meille työn teki, joko ei tuntenut edellisiä kokeita tai ei niistä välittänyt. Niinikään sanottiin meille, että oli mahdotonta antaa raudan mennä suoraan masuunista valumuottiin. Tavallinen menetelmä on, että raudasta ensin tehdään harkkoja, annetaan niiden levätä joku aika ja sulatetaan ne sitten uudelleen valamista varten. River Rouge-tehtaassa me kuitenkin valamme suoraan uuneista, jotka täytetään masuuneista. Epäonnistuneiden kokeiden luettelo — varsinkin jos se on arvovaltainen ja pätevä — estää sitäpaitsi nuorta miestä kokeilemasta. Monen parhaan tuloksemme olemme saavuttaneet antamalla hullujen juosta, missä enkelit eivät uskaltaisi kävellä.

Ei kukaan meidän miehistämme ole "asiantuntija". Me olemme sen pahempi nähneet tarpeelliseksi päästä eroon miehestä, niin pian kuin tämä luulee olevansa asiantuntija — koska ei kukaan, joka todella taitaa työnsä, koskaan pidä itseänsä asiantuntijana. Mies, joka taitaa työnsä, näkee niin paljon enemmän tekemistä kuin hän on tehnyt, että hän aina pyrkii eteenpäin eikä koskaan jouda ajattelemaan sitä, kuinka pystyvä ja taitava hän on. Alituinen eteenpäin ajatteleminen, alituinen ajattelu koettaa tehdä enemmän, aikaansaa mielentilan, jolle mikään ei ole mahdotonta. Siitä hetkestä, kun joku luulee olevansa "asiantuntija", käy sangen moni asia mahdottomaksi.

Minä en tunnusta olevan mitään mahdottomuuksia. En voi myöntää, että kukaan tietää tarpeeksi mistään tämän maan päällä voidakseen sanoa, mikä on ja mikä ei ole mahdollista. Oikeanlaatuisen kokemuksen, oikeanlaatuisen teknillisen taidon tulisi avartaa henkistä laajanäköisyyttä ja rajoittaa sellaisten asiain lukua, jotka ovat mahdottomia. Onnettomuudeksi ei näin ole laita. Useimmat teknilliset taitajat ja useimmat n.s. kokemuksia tehneet muistavat entisiä epäonnistuneita yrityksiä ja sen sijaan, että arvioivat näitä epäonnistumisia niiden arvon mukaan, pitävät niitä auttamattomina edistyksen esteinä. Jos joku, joka luulee olevansa auktoriteetti, sanoo että tätä tai tuota ei voida tehdä, on heti joukko ajattelemattomia kuorossa matkimassa: "Sitä ei voida tehdä".

Ottakaamme esim. valanta. Valanta on aina ollut tuhlaava toimitus ja se on niin vanhaa perua, että sille on kertynyt varasto monia perimyksiä, jotka tekevät sangen vaikeaksi ryhtyä minkäänlaisiin parannuksiin. Luulenpa, että joku asiantuntija valannan alalla olisi sanonut — ennenkuin me aloimme kokeilumme — että se, joka sanoi saattavansa suuresti supistaa kustannuksia puolen vuoden sisään, sillä julistaisi itsensä huijarien kirjoihin.

Meidän valimomme oli jokseenkin samanlainen kuin kaikki muut valimot. Kun valoimme ensimmäiset T-mallin silinterit vuonna 1910, tehtiin valimossa kaikki käsin; lapioita ja työntökärryjä oli ylenmäärin. Työ oli silloin joko ammattitaidollista tai tavallista; meillä oli valajia ja työmiehiä. Nyt on meillä noin viisi prosenttia täysin ammattitaitoisia valajia ja muovailijoita, mutta muut yhdeksänkymmentä viisi prosenttia eivät ole ammattitaitoisia — tai, lausuaksemme asian tarkemmin, heidän täytyy olla taitavia yhdessä ainoassa otteessa, jonka tuhminkin voi oppia kahdessa päivässä. Valaminen suoritetaan kokonaan koneella. Jokaisella koneosalla, joka on valettava, on oma valutelineensä tai useampia sikäli kuin tuotantosuunnitelma vaatii. Tämän telineen koneisto on sovitettu yhtä valausta varten; sen kautta jokainen siihen osaaottava työmies tekee vain yhden toimituksen, joka on aina sama. Telineeseen kuuluu miehen päätä korkeammalla kulkeva poikkiparru, johon välimatkojen päähän on ripustettu pieniä kannattimia valumuotteja varten. Menemättä teknillisiin yksityiskohtiin voin mainita, että valumuottien ja mallien valmistus ja jälkimmäisten pakkaus toimitetaan telineellä liikkuvalla työllä. Metalli kaadetaan sisään toisella paikalla sitä mukaa kuin työ liikkuu, ja sillä hetkellä kun muotti, johon metalli on kaadettu, saapuu päätekohtaan, on se kylliksi jäähtynyt alkaakseen automaattisen vaelluksensa puhdistusta, viimeistelyä ja kokoonpanoa kohti. Ja teline liikuttaa uutta kuormaa.

Ottakaamme esimerkiksi kehitys männän ja männänvarren kokoonpanosta. Vanhoissakin oloissa vei tämä aikaa vain kolme minuuttia, jostahan ei tuntunut kannattavan karsia. Oli kaikkiaan kaksi penkkiä ja kahdeksankolmatta työmiestä; nämä panivat kokoon sataviisikahdeksatta mäntää ja männänvartta yhdeksäntuntisen työpäivän kuluessa — mikä vastaa kolmea minuuttia ja viittä sekuntia kutakin kohti. Mitään tarkastusta ei tapahtunut, ja moni mäntä ja männän varsi palasi takaisin moottorin kokoonpanohihnoilta puutteellisuuden vuoksi. Se on hyvin yksinkertaista työtä. Työmies otti pois tapin männästä, rasvasi sen, pani kokoon männän ja männänvarren, pisti sisään männänvarren pään, kiristi yhtä ja hellitti toista ruuvia. Siinä kaikki. Esimies ei käsittänyt, miksi sen piti viedä niin pitkä aika kuin kolme minuuttia. Hän eritteli liikkeet sekuntikello kädessä. Hän havaitsi, että neljä tuntia yhdeksäntuntisesta työpäivästä käytettiin kävelemiseen. Monttööri ei liikkunut paikaltaan, mutta hänen täytyi muutella jalkojansa kootakseen aineksensa ja siirtääkseen valmiin työn syrjään. Koko työssä suoritti kukin mies kuusi kädenotetta. Esimies teki uuden suunnitelman; hän jakoi työn kolmeen osastoon: sijoitti siirtohihnan penkin yläpuolelle ja kolme työmiestä sen kummallekin puolelle sekä yhden tarkastusmiehen päähän. Sen sijaan että yksi mies olisi tehnyt koko työn, teki hän nyt vain kolmannen osan siitä — tai niin paljon kuin taisi tehdä siirtelemättä jalkojaan. Työkuntaa vähennettiin kahdeksastakolmatta neljääntoista työmieheen. Vanha, kahdeksankolmatta työmiehen saavutus oli sataviisikahdeksatta kokoonpanoa päivässä. Nyt saa seitsemän työmiestä valmiiksi kaksi tuhatta kuusisataa kahdeksassa tunnissa. Ei tarvitse huomauttaa, mitä siinä säästetään.

Kokoonpannun taka-akselin maalaus antoi kerran aihetta huoliin. Oli tapana upottaa se käsin emaljivärisäiliöön. Se vaati monta otetta ja kahden miehen työn. Nyt tekee yksi mies kaiken tämän erityisellä koneella, joka on piirustettu ja rakennettu tehtaassa. Työmies ripustaa yksinkertaisesti valmiin akselin liikkuvaan ketjuun, joka nostaa sen värisäiliön päälle, kaksi vipusinta painaa sitten; tupen akselinnapoihin, värisäiliö kohoaa kuusi jalkaa, akseli peittyy täten kokonaan väriin, säiliö palaa entiselle paikalleen ja akseli siirtyy kuivausuuniin. Koko tämä otesarja vie nyt täsmälleen kolmetoista sekuntia.

Radiaattorin valmistus on sangen mutkallinen juttu ja sen juottaminen vaati ammattitaitoa. Radiaattorissa on yhdeksänkymmentäviisi putkea. Näiden putkien yhteensovittaminen ja juottaminen käsin on vaivaloinen työ, joka vaatii sekä taitoa että kärsivällisyyttä. Nyt tehdään kaikki koneella, joka voi valmistaa kaksitoista sataa radiaattorinosaa kahdeksassa tunnissa; sitten juotetaan ne yhteen siten, että siirtohihna kuljettaa ne erään uunin läpi. Ei tarvita mitään juottosepäntyötä eikä ammattitaitoa.

Kampikammio liitettiin kokoon pneumaattisilla mittaus vasaroilla, joiden katsottiin saavuttaneen täydellisyyden huipun. Siinä tarvittiin kuusi miestä vasaran kimpussa ja kuusi pitelemässä kammioita, ja toimitus piti hirvittävää melua. Nyttemmin tapahtuu tämä työ sitä varten rakennetussa automaattisessa puristimessa, jota yksi mies voi hoitaa, ja työtulos on viittä kertaa suurempi kuin mitä nuo kaksitoista miestä voivat aikaansaada.

Piquette-tehtaassa oli silinterin valauksen ennen kuljettava neljätuhatta jalkaa ennenkuin se oli valmis; nyt vain hiukan yli kolmesataa.

Aineksia ei lainkaan liikutella käsin. Ainuttakaan työtä ei suoriteta käsin. Jos kone voidaan tehdä automaattiseksi, niin se tehdään sellaiseksi. Ainoassakaan työssä me emme koskaan luovu siltä kannalta, että se on tehtävä parhaalla ja halvimmalla tavalla. Ainoastaan noin kymmenen prosenttia työkoneistamme on erikoiskoneita; muut ovat tavallisia koneita, vain erikoiseen tehtäväänsä sovellutettuja. Ja ne ovat sijoitetut melkein vieretysten. Meillä on useampia koneita jokaista permantopinnan neliöjalkaa kohti kuin millään muulla tehtaalla maailmassa — sillä jokainen jalka käyttämätöntä tilaa tietää tappiota. Me emme suvaitse sellaista tuhlausta. Ja kuitenkin on niin paljon tilaa kuin tarvitaan — kellään ei ole liikaa tilaa eikä kellään liian vähän. Työtoimitusten jakaminen yhä enemmän ja enemmän ja työn liikkeessä pitäminen — siinä on tuotannon salaisuus. Mutta täytyy myöskin muistaa, että kaikki koneosat ovat suunnitellut sellaisiksi, että ne voidaan valmistaa yksinkertaisimmalla tavalla. Entä säästö? Vaikka vertaus ei ole aivan kohtuullinen, hämmästyttää se kuitenkin. Jos me nykyiseen tuotantoomme käyttäisimme samaa työmiesmäärää autoa kohti kuin aloittaessamme 1903 — ja silloin käytettiin näitä työmiehiä yksinomaan kokoonpanoon — tarvitsisimme nyt yli kahdensadantuhannen miehen työvoiman. Meillä ei ole täyttä viittäkymmentätuhatta työmiestä autotuotannossamme, kun tämä korkeimmillaan ollen nousee neljääntuhanteen autoon päivässä!

VII luku.

KONEET JA MIEHET.

Kun niin suuri ihmispaljous kootaan yhteen työhön, tulee kaikkein kovimmaksi urakaksi vastustaa liian pitkälle menevää järjestelyä ja siitä johtuvaa virallista muodollisuuskiihkoa. Minun mielestäni on tuskin sen vaarallisempaa ominaisuutta kuin se, että jollakin sanotaan olevan erikoinen "järjestelynero". Sen tuloksena tavallisesti on jonkinlainen iso kartta, jossa kuten perheen "sukupuussa" havainnollisesti näytetään virka-asemain haarautuminen. Puu on täynnä kauniita pyöreitä marjoja, ja jokainen marja kantaa miehen tai viraston nimeä. Jokaisen miehen nimen kohdalle on merkitty hänen virka-arvonsa ja -velvollisuutensa, joiden ulottuvaisuus on tarkoin rajoitettu hänen marjansa ympäryskehän laajuudella.

Jos pikku pomo tahtoo sanoa jotakin tehtaanjohtajalle, täytyy hänen esittää asiansa työkuntansa esimiehen, työmestarin, osastopäällikön ja kaikkien apulaisjohtajien välityksellä, ennenkuin se aikanaan tulee tehtaanjohtajan tietoon. Luultavasti kuuluu sinä ajankohtana se asia, mistä hän halusi puhua, jo menneisyyteen. Vie lähimain kuusi viikkoa, kunnes kartan vasemmassa alanurkassa olevassa marjassa istuvan tavallisen työmiehen sana saapuu niille yksinäisille kukkuloille, missä yhtiönjohtaja tai hallinnon puheenjohtaja oleilee, ja jos se ylimalkaan milloinkaan tulee näiden korkeiden herrain kuuluville, on se ehtinyt saada mukaansa kokonaisen pinkan arvosteluita, ehdotuksia ja muistutuksia. Hyvin harva asia joutuu koskaan "virallisesti harkittavaksi", ennenkuin kauan sen jälkeen kuin tosi tarve olisi vaatinut. Vastuullinen asia pohditaan edes ja takaisin, ja kaikkea omakohtaista edesvastuuta vältetään — sen vetelän ajatuksen mukaan, että kaksi päätä ajattelee paremmin kuin yksi.

Minun mielestäni ei liiketoimi kuitenkaan ole mikään kone. Se on sikermä ihmisiä, jotka on koottu yhteen tekemään työtä eikä kirjoittamaan kirjeitä toisilleen. Ei ole välttämätöntä, että yksi osasto tietää, mitä toinen osasto tekee. Jos mies hoitaa työtänsä, ei hänellä ole aikaa askarrella toisen työn kanssa. Niiden asia, jotka suunnittelevat koko työn, on katsoa, että kaikkien osastojen työ käy hyvin yhteen samaa päämäärää kohti. Ei ole tarpeellista pitää neuvottelukokouksia aikaansaadakseen hyvää yhteistyötä yksityisten työntekijäin tai osastojen kesken. Ei ole välttämätöntä, että ihmiset rakastavat toisiaan, kyetäkseen työskentelemään yhdessä. Liika määrä hyvää kumppanuutta voi itse teossa olla hyvin haitallista, sillä se voi johtaa siihen, että toinen koettaa peitellä toisen vikoja. Tämä on vahingoksi molemmille.

Kun ollaan työssä, niin on oltava työssä. Kun ollaan vapaana, niin on oltava vapaana. On turhaa yrittää sekoittaa yhteen näitä kahta asiaa. Pääasiana tulee olla, että saa työnsä tehdyksi ja saa siitä maksun. Kun työ on tehty, voi ajatella vapaa-ajan huvituksia, mutta ei ennen. Ja senvuoksi Fordin tehtaissa ja laitoksissa ei ole ainoatakaan järjestöä, ei mitään erikoisia velvollisuuksia kuulu mihinkään erikoisasemaan, ei minkäänlaista arvoasteikkoa ja arvovaltaisuutta, sangen vähän on virkanimityksiä eikä lainkaan neuvottelukokouksia. Meillä on vain sen verran kirjanpitotyötä kuin on ihan välttämätöntä, ei mitään monimutkaista tilastoaherrusta eikä siis mitään virkahenkisyyttä. Kaikkien määräysten tulee olla kirjallisia. Se on yksi sääntöjämme. Se riippuu yksinomaan siitä tosiasiasta, että itsekunkin tulee olla vastuussa antamistaan ohjeista; kun ne ovat kirjallisia, ei kukaan voi yrittääkään päästä vastuusta. Ainoa syy, minkä vuoksi meillä on paremmat konttorihuoneustot hallintorakennuksessa kuin tehtaissa, on se, että konttorihenkilökunnan työ vaatii sellaista huoneustoa, jotta heidän työnsä voidaan suorittaa parhaalla tavalla. Tehdastyömiesten työ ei vaadi kirjoituspöytiä, ja vaikka työmestareilla ja osastojenpäälliköillä tosiaan on kirjoituspöydät, voisivat he yhtä hyvin olla ilman, sillä he eivät käytä niitä tuskin koskaan.

Me olemme täydellisesti voimaansaattaneet yksilöllisen vastuunalaisuuden. Työmies on täysin vastuunalainen työstään. Sakinjohtaja on vastuunalainen alaisistaan työmiehistä. Esimies vastuunalainen ryhmästään. Osastopäällikkö vastuunalainen osastostaan. Tehtaanjohtaja on vastuussa koko tehtaasta. Joka miehen täytyy tietää, mitä hänen piirissään tapahtuu. Sanoin "tehtaanjohtaja". Oikeastaan ei semmoista muodollista arvonimeä ole. Yksi mies on johtanut tehdasta jo monta vuotta. Hänellä on rinnallaan kaksi miestä, jotka — ilman että heidän tehtäviään on millään tavoin määritelty — ovat ottaneet suorittaakseen erinäisiä osia työstä. Näiden rinnalla on noin puoli tusinaa muita, jonkinlaisina apulaisina, mutta ilman erikoisesti määrättyjä tehtäviä. He ovat kaikki luoneet itselleen omat työalansa — mutta heidän työaloillaan ei ole mitään rajoja. He tarttuvat työhön, missä heitä parhaiten tarvitaan.

Tämä voi tuntua umpimähkäiseltä, mutta sitä se ei ole. Ryhmä miehiä, jotka kaikki keskittävät voimansa saadakseen jonkin työn suoritetuksi, saa helposti katsotuksi, että työ tulee tehdyksi. Heillä ei ole mitään huolta arvovaltansa rajoista, sillä he eivät ajattele arvonimiä. Jos heillä olisi konttorit ja sen sellaiset, käyttäisivät he ennen pitkää aikansa konttorityöhön ja miettisivät, miksei heillä ole parempaa konttoria kuin kellään muulla. Minä luulen, että sata dollaria riittäisi koko tehtaan konttorivarustusten hinnaksi — tietenkin lukuunottamatta kirjanpito-osastoa. Ennen meillä oli verrattain laaja tilastojärjestelmä. Mutta me luovuimme siitä, huomattuamme että se kävi liian kalliiksi — että numerot tosin olivat sangen hauskoja, mutta että niistä ei syntynyt automobiileja. Tilasto on hyödyllinen vain ihmisille, joilla on hyvää aikaa. Kaikki, jotka ovat meidän palveluksessamme, ovat tähdellisessä työssä.

Kun ei ole arvonimiä eikä jyrkästi rajoitettua auktoriteettia, ei voi olla puhettakaan virallisesta muodollisuudesta ja ahdashenkisestä virkavaltaisuudesta. Kuka työmies tahansa voi kääntyä kenen puoleen tahansa, ja tämä tapa on niin juurtunut, että esimies ei pane pahakseen, jos työmies menee hänen ohitseen suoraan tehtaanjohtajan luo. Työmies ei tee tätä juuri milloinkaan, sillä esimies tietää yhtä hyvin kuin oman nimensä, että jos hän tekee itsensä vikapääksi vääryyteen, niin se tulee hyvin pian ilmi, jolloin hänet erotetaan esimiehyydestä. Me emme suvaitse minkäänlaatuista vääryyttä. Niin pian kuin joku alkaa käyttää väärin ylempää asemaansa, keksitään se, ja hän saa lähteä tiehensä tai mennä takaisin koneen ääreen. Paljon tyytymättömyyttä tehtaissa johtuu siitä, että ylemmissä asemissa olevat miehet väärinkäyttävät valtaansa, ja pelkäänpä, että hyvinkin monessa tehtaassa on työmiehen tosiaan mahdotonta saada oikeudenmukaista kohtelua.

Työ ja ainoastaan työ se meillä on ratkaiseva. Tämä on yhtenä syynä siihen, ettei meillä käytetä arvonimiä. Useimmat voivat suoriutua työstä, mutta arvonimi käy heille ylivoimaiseksi. Arvonimen vaikutus on varsin omituinen. Sitä on liian usein pidetty merkkinä siitä, että sen omistaja on työstä vapautettu. Se on melkein kuin kyltti:

"Tällä miehellä ei ole muuta tehtävää kuin kuvitella itseään tärkeäksi ja kaikkia muita ylempiarvoiseksi."

Arvonimen vaikutus on usein haitallinen myöskin muihin kuin kantajaansa nähden. Tokkopa lienee sen suurempaa yksityistä mieskohtaisen tyytymättömyyden lähdettä ihmisten kesken kuin se, että nimelliset johtajat eivät aina ole todellisia johtajia. Kaikki tunnustavat todellisen johtajan — miehen, joka on luotu suunnittelemaan ja käskemään. Ja kun tapaa todellisen johtajan, jolla on arvonimi, täytyy kysyä joltain toiselta, mikä hänen arvonimensä on. Hän ei sillä kersku.

Arvonimiä on liiketoimessa käytetty liiaksi, ja liiketoimi on siitä kärsinyt. Muuan niiden huonoja seurauksia on vastuunalaisuuden jakaminen arvonimien mukaan, mikä menee niin pitkälle, että se johtaa vastuunalaisuuden täydelliseen hävittämiseen. Kun vastuunalaisuus paloitellaan pieniksi siruiksi ja jaetaan monelle osastolle, joista kukin on nimellisen päällikkönsä alainen, jonka ympärillä vuorostaan on ryhmä pulskalta kalskahtavia alemman asteen nimiherroja, niin on vaikea löytää ketään, joka todella tuntee vastuunalaisuutta. Kaikki tietävät, mitä "syyn poistyöntäminen" on. Tämä sanontatapa lienee syntynyt teollisuusjärjestöissä, missä eri osastot aina lykkäävät vastuuta luotaan. Jokaisen järjestön terveys riippuu siitä, että kukin sen jäsen — asemaansa katsomatta — tuntee kaiken, mikä koskee yrityksen parasta, koskevan häntä itseään. Rautateitä on joutunut hunningolle sellaisten virastojen silmien edessä, jotka sanovat:

"Jaa, se ei kuulu meidän osastollemme. Sitä asiaa hoitaa X-osasto, 100 mailin päässä täältä."

Ennen aikaan saattoi usein kuulla virkamiehille annettavan neuvoja, etteivät he piiloutuisi arvonimiensä taa. Jo tällaisen neuvon pelkkä tarpeellisuus osoittaa oltavan tilassa, jonka parantamiseen tarvitaan enemmänkin kuin vain neuvoja. Ja parannus on juuri — arvonimien lakkauttamisessa. Joku kyllä voi olla juriidisesti välttämätön; pari voi olla hyödyllistä, jotta yleisö tietää, miten sen on ryhdyttävä kauppoihin asianomaisen yrityksen kanssa, mutta kaikkien muiden suhteen on paras keino yksinkertaisesti: "pois ne!"

Itse asiassa on yleinen liikeasema juuri nykyään sellainen, että arvonimestä ei lähde suurtakaan arvoa. Ei kenenkään tee mieli kerskua olevansa vararikkoisen pankin johtaja. Yleensä ei liikkeitä ole hoidettu niin, että ne antaisivat johtajille syytä ylpeillä. Ne, jotka arvonimistään huolimatta pystyvät johonkin, unohtavat arvonimensä ja ovat kaivautuneet yritysten pohjalle etsiäkseen sen heikkoja kohtia. He ovat palanneet sinne, mistä alkoivat — yrittäessään rakentaa uudelleen alusta alkaen. Ja kun mies todella on työssä, ei hän tarvitse arvonimiä. Hänen työnsä on hänen kunniansa.

Kaikki, jotka meillä työskentelevät, tulevat tehtaaseen tai konttoreihin toimeenottokonttorin kautta. Kuten ennen olen sanonut, emme ota vastaan "asiantuntijoita" — emme myöskään ketään hänen entisen kokemuksensa nojalla emmekä muuanne kuin kaikkein alimmalle paikalle. Kun emme ota ketään toimeen hänen entisyytensä nojalla, emme myöskään sen nojalla kieltäydy ketään vastaanottamasta. En ole koskaan tavannut ketään kokonaan turmeltunutta. Aina löytyy miehessä jotakin hyvää — kun hän vain saa mahdollisuuden yrittää. Se on syynä, ettemme vähääkään kysy pyrkijän entisyyttä — mehän emme ota paikkoihimme hänen entistä elämäänsä, vaan hänet itsensä. Jos hän on istunut vankilassa, niin sen nojalla ei tule päätellä, että hän pyrkii sinne takaisin. Päinvastoin pidän hyvin luultavana, että hän, jos saa siihen tilaisuutta, koettaa erikoisesti ponnistaa ollakseen joutumatta uudestaan vankilaan. Toimeenottokonttori ei hylkää miestä sen perusteella, mitä hän ennen on tehnyt — hänellä on yhtä hyvät mahdollisuudet, tulkoon kuritushuoneesta tai yliopistosta, emmekä edes kysy, mistä hän on saanut todistuksensa. Pääasia on, että hänellä on työhalua. Ellei hän halua tehdä työtä, ei ole juuri luultavaa, että hän edes pyrkiikään paikkaan, sillä sangen yleisesti tunnettua on, että Fordin tehtaissa miehen on tehtävä työtä.

Minä toistan vielä kerran, että me emme välitä siitä, mitä mies on ollut. Jos hän on läpikäynyt korkeamman oppilaitoksen, kykenee hän luultavasti ylenemään nopeammin, mutta hänen täytyy alkaa alusta ja näyttää, mihin hän pystyy. Joka miehen tulevaisuus riippuu yksinomaan hänestä itsestään. Laverrellaan aivan liiaksi, etteivät muka jotkut kykene saamaan oikeudenmukaista tunnustusta. Meillä saa jokainen varmasti juuri sen tunnustuksen, jonka hän ansaitsee.

Tietenkin on ihmisen kaipuussa saada tunnustusta erinäisiä tekijöitä, jotka täytyy ottaa huomioon. Koko nykyinen teollisuusjärjestelmä on antanut niin nurjan suunnan tälle kaipuulle, että on se nyttemmin melkein kuin pakkomielle. Oli aika, jolloin miehen henkilökohtainen menestys riippui yksinomaan ja välittömästi hänen työstään eikä kenenkään suosiosta, mutta nykyään riippuu aivan liian paljon onnenkaupasta, sattuuko hän pääsemään jonkin vaikutusvaltaisen henkilön suosioon. Tätä me olemme menestyksellä vastustaneet. Jotkut voivat tehdä työtä jonkun vaikutusvaltaisen mieliksi; toiset ajatellen, että elleivät saa työstään tunnustusta, he voivat yhtä hyvin tehdä sen huonosti tai jättää kerrassaan tekemättä. Sillä tavoin joutuu työ joskus toiselle sijalle. Se työ, asia tai erityinen tehtävä, joka on suoritettavana, ei enää olekaan pääasia. Pääasiaksi tulee oma kohoaminen virka-asteikolla — korokkeelle, jolta voi näkyä ylempien silmiin. Tämä työn siirtäminen toiselle ja itsensä sijoittaminen ensimmäiselle sijalle tekee työlle vääryyttä. Se tekee kiitoksen ja tunnustuksen työssä pääasiaksi. Ja sillä on turmiollinen vaikutus työntekijään. Se yllyttää erikoisenlaista kunnianhimoa, joka ei ole miellyttävää eikä tuotteliasta. Se synnyttää työmiehiä, jotka luulevat pääsevänsä eteenpäin olemalla "hyvässä sovussa pomon kanssa". Jokaisessa tehtaassa on sellaisia. Ja pahinta on, että erinäiset merkit nykyisessä teollisuusjärjestelmässä viittaavat siihen, että tämä tapa tosiaan lyö leiville. Ihmisiähän vain esimiehetkin ovat. On luonnollista, että he tuntevat maireista tunnetta, kun heille viittaillaan, että heillä on työmiesten onni ja menestys käsissään. On myöskin luonnollista, että kun he ovat osoittaneet olevansa mairittelulle alttiita, heidän alaisensa mairittelevat heitä vielä enemmän saadakseen heidän suosionsa ja käyttääkseen sitä hyväkseen. Tämä on syynä, miksi koetan mahdollisimman paljon karttaa persoonallisia suhteita.

Meillä on sangen helppo kenen hyvänsä, joka ei tätä tämmöistä tunne, ponnistella korkeampaan asemaan. Muutamat tekevät työtä kovasti, mutta eivät kykene ajattelemaan eivätkä varsinkaan ajattelemaan nopeasti. Sellaiset miehet pääsevät niin pitkälle kuin heidän kuntonsa riittää. Mies voi ansaita ylennyksensä ahkeruudellaan, mutta hänen on mahdoton sitä saavuttaa, ellei hänellä myöskin ole jonkun verran johtajakykyä. Me emme elä unelmien maailmassa. Luulen, että siinä kehityskulussa, joka meidän tehtaassamme on käynnissä, jokainen mies lopulta tulee oikealle paikalleen.

Me emme milloinkaan ole tyytyväisiä siihen tapaan, jolla jokin asia tehdään missä järjestömme osassa tahansa; me uskomme aina, että se pitäisi tehdä paremmin, ja lopuksi se tehdäänkin paremmin. Tämä alituisen kehityksen henki pakottaa miehen, jolla on edellytyksiä korkeampaan paikkaan, lopuksi saamaankin sen. Hän ei sitä ehkä saisi, jos järjestö — sana, jota muuten en mielelläni käytä — joskus saatettaisiin täsmällisesti käyväksi, niin että kaikki sujuisi kaavan ja vanhan tottumuksen mukaan. Meillä on kuitenkin niin vähän arvonimiä, että mies, jolla pitäisi olla korkeammanlaatuinen työ kuin hänellä on, sangen pian saa sen, — häntä ei ole estämässä se seikka, että virka-asema ei ole "avoinna", sillä meillä ei ole tarjona mitään "virka-asemia". Meillä ei ole mitään valmiiksi määriteltyjä virkapaikkoja — meidän parhaat miehemme luovat itse itselleen paikat. Tämä on kylläkin helppoa, sillä työtä on tarjona aina, ja jos ajattelee enemmän työn tehdyksi-saantia kuin arvonimeä, niin ylennystä ei ole vaikea saavuttaa. Ylennys itsessään ei sisällä mitään muodollista; mies havaitsee joutuneensa tekemään toista työtä ja saavansa enemmän palkkaa. Kun millekään työlle tehtaassa, ei ole ennalta pantuja rajoja ei myöskään ole maksimi- tai minimimäärää, jota odotetaan saatavan valmiiksi. Sanan laajimmassa merkityksessä on mies vapaa ponnistelemaan eteenpäin.

Kaikki meidän palveluksessamme olevat miehet ovat alkaneet aivan pohjalta. Tehtaanjohtaja alkoi mekaanikkona. Se mies, joka nyt on River Rougen suuren laitoksen etunenässä, alkoi mallintekijänä. Muuan toinen, joka on erään kaikkein tärkeimmän osaston valvojana, alkoi lattianlakaisijana. Tehtaissa ei ole ainoatakaan miestä, joka ei sanan oikeassa merkityksessä olisi tullut kadulta. Kaikki kehitys meillä on tapahtunut miesten kautta, jotka ovat saavuttaneet taitonsa meillä. Emme onneksi ole perineet mitään traditsioita emmekä luo sellaisia. Jos meillä on jotakin traditsiota, niin se on tämä:

Kaiken voi aina tehdä paremmin kuin se tehdään.

Pakko tehdä työ aina paremmin ja joutuisammin ratkaisee melkein kaikki valmistuspulmat. Kukin osasto saa asemansa tehtaassa tuotantokykynsä mukaan. Tuotantokyky ja tuotantokustannukset ovat eri asioita. Päällysmiehet ja työmestarit vain tuhlaisivat aikaansa, jos koettaisivat pitää selvillä osastojensa kustannuksia. On erinäisiä menoja — kuten palkkojen suuruus, yleiskustannukset, aineshinnat ja semmoiset — joita he eivät mitenkään voisi valvoa, sen vuoksi eivät he niistä huolehdi. Mutta tuotantokykyä omassa osastossaan voivat he valvoa. Se lasketaan siten, että valmistuneiden koneosien luku jaetaan työmiesten lukumäärällä. Jokainen päällysmies tarkastaa joka päivä osastonsa — hänellä on aina numerot päässään. Tehtaanjohtajalla on luettelo kaikista tuloksista; jos jollakin osastolla on jotakin nurin, näkyy se heti työtuloksen numeroista, tehtaanjohtaja tiedustaa asiaa ja päällysmiehet joutuvat liikkeelle. Tuntuva osa alituisesta parempiin menettelytapoihin pyrkimisestä johtuu suorastaan tästä yksinkertaisesta käytännöllisestä tuotantonumeroiden selvilläpitotavasta. Kustannusten selvilläpito on tilikonttorin asia. Päällysmiehen ei tarvitse hoitaa kirjanpitoa — hänestä ei tule parempaa esimiestä, vaikka hän siihen pystyisikin. Hänen alanaan on hänen osastonsa koneet ja ihmisolennot. Kun ne työskentelevät parhaansa mukaan, on hän täyttänyt tehtävänsä. Hänen tuotantonsa suuruus on hänen johtotähtensä. Hänellä ei ole lainkaan syytä hajoittaa voimiansa syrjäasioihin.

Tämä arviotapa suorastaan pakottaa päällysmiehen unohtamaan mieskohtaiset asiat — unohtamaan kaiken muun kuin käsilläolevan työn. Jos hän valitsisi väkeä, joka häntä paremmin miellyttää, sellaisen sijaan, joka voi tehdä työn parhaiten, tulisivat numerot hänen osastollaan sen pian osoittamaan. Hänen oma etunsa vaatii aina auttamaan eteenpäin parhaita työmiehiä, siten hän auttaa eteenpäin itseänsä.

Voisi luulla, että niin suuressa tehtaassa, missä työ lisäksi on niin erikoistettua, ei koneen ääressä olevalla työmiehellä juuri ole tilaisuutta osoittaa itseään paremmaksi kuin toinen. Näin ei ole asianlaita. Ei ole keksitty konetta, joka voi työskennellä ilman ihmisapua. Vähimmän työmäärän, minkä työmies voi tehdä, määräävät osaksi tarkastusmiehet, osaksi hänen paikkansa tuotantosuunnitelmassa. Jos työmies on paikalla, jossa hänen pitäisi voida valmistaa sanokaamme tuhat koneosaa päivässä, ja hän ehtii saada valmiiksi vain kahdeksansataa, nähdään pian, että hän ei ole oikea mies siihen työhön ja hänet siirretään toiseen. Jos hänen päällysmiehellään ei ole osastollaan hänelle toista paikkaa, lähettää hän hänet takaisin vastaanottotoimistoon, joka on työmiesten tasoitusosasto. Tämä lähettää hänet johonkin työhön, johon hänen pitäisi soveltuman, ja niin poispäin, kunnes hänet on sopivimmalla tavalla sijoitettu.

Ei ole ensinkään vaikeata valita työmiesten joukosta parhaat. He tekevät sen itse, koska — vaikka kuuleekin puhuttavan paljon ylennystilaisuuksien puutteesta — keskinkertainen työmies pitää pysyväistä työtä tärkeämpänä kuin ylenemistä. Tuskin enempää kuin viisi prosenttia niistä, jotka työskentelevät palkan vuoksi, osoittaa isomman palkan ansaitsemishalun ohella myöskin halua ottaa niskoilleen lisääntyvää edesvastuuta ja lisääntyvää työtä, jotka seuraavat ylemmän aseman ohella. Vain noin viisikolmatta prosenttia haluaa tulla edes pikkupomoiksi, ja useimmat heistä ottavat tämän paikan, koska siitä on isompi palkka kuin työskentelystä koneen ääressä. Työmiehet, joilla on suurempi taipumus mekaniikkaan, mutta, jotka eivät halua edesvastuuta, tulevat työkaluvalmistusosastoon, missä heillä on tuntuvasti parempi palkka kuin itse tehtaassa. Työmiesten suuri enemmistö haluaa kuitenkin pysyä paikoillaan. He tahtovat olla johdettuja. He tahtovat, että kaikki tehdään heille valmiiksi, eivätkä tahdo olla missään edesvastuussa. Senvuoksi ei — työmiesten suuresta lukumäärästä huolimatta — vaikeus ole siinä, että löydettäisiin miehiä, joita voisi ylentää, vaan siinä, että löytäisi niitä, jotka suostuvat ylennettäviksi.

Pidetään yleensä selviönä, että kaikki ihmiset pyrkivät ylenemään, ja monta oivaa suunnitelmaa on siltä perustalta lähtien sommiteltu. Minä voin vain sanoa, ettemme me ole yleensä havainneet näin olevan. Ne amerikkalaiset, jotka ovat palveluksessamme, haluavat työllään pyrkiä ylöspäin, mutta eivät suinkaan aina huippuun asti. Ulkomaalaiset tyytyvät ylimalkaan pikkupomon asemaan. Mistä tämä johtuu, en tiedä. Totean vain asian.

Kuten sanottu, saa jokainen tehtaassa itse miettiä, millä tavoin työ on tehtävä. Jos siitä on mitään määrättyä teoriaa — ja määriteltyä sääntöä — niin se on sellainen, ettei mitään työtä tehdä kyllin hyvin. Koko tehtaanjohto ottaa aina vastaan ehdotuksia, ja meillä on yksinkertainen järjestelmä, jonka mukaan kuka työmies tahansa voi ilmoittaa minkä päähänsä pälkähtäneen esityksen hyvänsä ja saada sitä koetelluksi. Hän voi lähettää ehdotuksensa kirjallisesti, hän voi puhua siitä päällysmiehelleen tai jollekin tarkastajalle, joita aina on kiertämässä tehtaan kaikissa osissa. Osastojen arviointi tuotannon mukaan kannustaa päällysmiehiä, ja useimmat ehdotukset ovat heidän tekemiänsä; moni on kuitenkin tullut suoraan työmiehiltä.

Sentinkin säästö kappaletta kohti voi hyvin maksaa vaivan. [Cent = Yhdysvaltain pienin rahayksikkö, normaalikurssin mukaan 5 penniä. — Suom.] Sentin säästö konetta kohti merkitsee nykyisen tuotantomäärämme mukaan kahtatoistatuhatta dollaria vuodessa. Sentti joka koneosaa kohti tekisi vuosittain miljooneja. Senvuoksi säästöjä verrattaessa tehdään laskelmat sentin tuhannesosissa. Jos ehdotettu uusi tapa osoittaa säästöä ja muutoksen aiheuttama kustannus korvautuu kohtalaisessa ajassa — sanokaamme kolmessa kuukaudessa — on itsestään selvää, että se toimeenpannaan. Nämä muutokset eivät suinkaan rajoitu sellaisiin parannuksiin, jotka lisäävät tuotantoa tai vähentävät kustannuksia. Suuri osa — ehkäpä useimmat — ovat sitä laatua, että ne tekevät työn helpommin suoritetuksi. Me emme halua kovaa, kuluttavaa työtä tehtaassamme, ja siellä on sitä nykyään sangen vähän. Mutta tavallista on, että se tapa, joka on helpoin työmiehille, myöskin vähentää kustannuksia. Työmiesten hyvä kohtelu on mitä läheisimmässä yhteydessä liikkeen hyvän menestymisen kanssa. Me laskemme myöskin viimeiseen kymmenysosaan saakka, onko joku koneosa helpompi valmistaa kotona vai ostaa muualta.

Ehdotuksia tulee joka taholta. Puolalaiset työmiehet tuntuvat olevan kaikista ulkomaalaisista älykkäämmät tekemään niitä. Eräskin, joka ei osannut puhua englantia, huomautti, että jos hänen koneensa työtätekevä osa sijoitettaisiin toiseen nurkkaan, kestäisi se kauemmin. Hän oli oikeassa, ja paljon rahaa säästettiin pienemmän kulumisen vuoksi. Toinen puolalainen, joka hoiti erästä poraa, sommitteli pienen laitteen päästäkseen käsin koskemasta koneosaan porauksen jälkeen. Tämä keksintö otettiin yleiseen käytäntöön ja siitä syntyi tuntuva säästö. Työmiehet kokeilevat usein uusia pikku keksintöjään, he kun ajatustensa keskittyessä yhteen asiaan tavallisesti hoksaavat jonkin parannuksen. Työmiehen koneen puhtausaste — vaikka koneen puhdistus ei kuulu hänen tehtäviinsä — onkin tavallisesti hänen älynsä mittarina.

Tässä muutamia ehdotuksia. Ehdotus, että valurauta vietäisiin valimosta konetehtaaseen poikkiraiteita myöten, säästi kuljetusosastolla seitsemänkymmenen miehen työn. Ennen oli seitsemäntoista miestä — ja silloin oli tuotanto pienempää — puhdistamassa valutavaraa, mikä oli raskasta ja ikävää työtä. Eräs työmies teki yksinkertaisen luonnoksen erikoiskoneeksi tätä varten. Aatetta kehitettiin ja kone rakennettiin. Nyt aikaansaa neljä miestä monta vertaa enemmän kuin seitsemäntoista — ja työ on helppoa. Erään umpinaisen kangen vaihtaminen onttoon eräässä vaununalustan osassa aiheutti heti noin puolen miljoonan säästön vuodessa, vaikka tuotanto oli pienempi kuin nykyään. Erinäisten putkien tekeminen sileästä pellistä tavallisen viertämisen sijasta aikaansai vielä suunnattomamman säästön.

Erään käyttörattaan vanha valmistustapa käsitti neljä tointa ja kulutti kaksitoista prosenttia teräksestä hukkaan. Me käytämme enimmän osan tällaisista jätteistä ja aikaa myöten tulemme käyttämään ne kaikki, mutta se ei ole mikään syy olla koettamatta vähentää jätteitä — se seikka, että kaikki tuhlaus ei sisällä suoranaista tappiota, ei millään tavoin puolusta tuhlausta. Eräs työmies keksi uuden, sangen yksinkertaisen tekotavan käyttörattaalle, niin että jätemäärä teki vain yhden prosentin. Vipuakseli jälleen tarvitsee lämpökäsittelyä pinnan kovettamiseksi; akselit tulivat lämpöuunista hiukan vääntyneinä, ja aina vuoteen 1918 käytimme seitsemääneljättä miestä yksinomaan niitä oikomassa. Monet työmiehistämme kokeilivat vuoden ajan ja laativat vihdoin uudenlaatuisen uunin, jossa akselit eivät hevin päässeet koukistumaan. Vuonna 1921, jolloin tuotanto oli paljoa suurempi kuin 1918, käytimme vain kahdeksaa miestä koko tähän työhön.

Ja sitten me pyrimme poistamaan ammattitaidon tarpeellisuuden mistä ja kenen työstä tahansa. Entisen ajan koneseppä oli erikoistuntija. Hänen täytyi arvioida oikea lämpömäärä. Oli aina kysymys, onnistuuko asia vai ei. On ihme, että se niin usein onnistui. Lämpökäsittely teräksen karaisemisessa on perin tärkeä — on tarkoin tiedettävä oikea lämpömäärä, jota tulee käyttää. Tätä ei voi oppia tottumuksesta. Se täytyy mitata. Me panimme toimeen järjestelmän, jonka mukaan uunin ääressä olevalla työmiehellä ei ole mitään tekemistä lämpö-asteen määräämisen kanssa. Hän ei näe pyrometriä — lämpömäärän säätökojetta. Värilliset sähkölamput antavat hänelle merkkejä.

Mitään konettamme ei koskaan ole rakennettu umpimähkään. Aate on ensin yksityiskohtaisesti koeteltu, ennenkuin mitään tehdään. Joskus laaditaan puusta malli tai piirretään koneosat luonnollisessa koossa mustalle taululle. Me emme ole sidottuja mihinkään edeltäjiin, mutta emme jätä mitään sattuman varaan, emmekä vielä ole rakentaneet ainoatakaan konetta, joka ei tee sitä työtä, jota varten se on suunniteltu. Noin yhdeksänkymmentä prosenttia kaikista kokeistamme on onnistunut.

Kaikki se asiantuntemus, joka valmistuksessa on kehitetty, on miestemme ansiota. Luulenpa, että jos miehet saavat tuntea itsensä vapaiksi ja tietävät tekevänsä hyötyä, he panevat aina kaikki lahjansa ja kaiken tarmonsa vähäisimpäänkin tehtävään.

VIII luku.

KONEEN HIRMUVALTA.

Työn toistuminen — samain asiain yhä uudelleen ja uudelleen tekeminen samalla tavalla — on eräänlaisille ihmisille kauhistuttava näköala. Niin se on minullekin. Minä en voi päiviä pääksytysten tehdä yhtä ja samaa, mutta onpa toisia, ja luulenpa voivani sanoa heidän olevan enemmistönä, joille yhtämittainen toistelu ei sisällä mitään kauhistavaa. Päinvastoin on ajatustyö eräille ihmisille vastenmielistä. Heidän ihanteensa on työ, jossa luovan vaiston ei tarvitse ilmetä. Työtä, joka vaatii sekä aivoja että lihaksia, ei juuri etsitä, mutta me tarvitsemme aina ihmisiä, jotka pitävät työstä sen vuoksi, että siinä on vaikeuksia. Ikäväkseni on minun todettava, että keskinkertainen työmies mieluimmin tahtoo työtä, joka ei ole ruumiillisesti erin rasittavaa, ja ennen kaikkea työtä, jossa ei tarvitse ajatella. Ne, jotka ovat saaneet luovan lahjakkuuden ja kammovat yksitoikkoisuutta, ovat taipuvaiset luulemaan, että toiset ovat luodut samalla tavoin kuin hekin, ja säälivät sen vuoksi syvästi työmiestä, jonka päivästä toiseen täytyy tehdä yhtä samaa työtä.

Useimmissa ammateissa työ on toistumista. Liikemies saa tottumuksen, jota hän hyvin tarkasti noudattaa; pankinjohtajan työ on melkein pelkkää tottumusta ja samoin on laita pankin muunkin henkilökunnan. Voipa todella sanoa, että useimpiin tarkoituksiin ja useimmille ihmisille on jonkinlaisen tottumuksen hankkiminen ja liikkeiden tekeminen toisteluksi välttämätöntä, muuten ei asianomainen tule aikaansaaneeksi kylliksi voidakseen elää ponnistuksillaan. Mutta ei ole mitään syytä kahlehtia luovaa voimaa yksitoikkoiseen työhön, sillä kaikkialla tarvitaan miehiä, jotka voivat luoda ja järjestää. Kykenevältä mieheltä ei milloinkaan puutu paikkoja, mutta myönnettävä on, että pyrkimys kehittymiseen ei ole yleinen tarve, ja siinäkin, missä pyrkimystä on, puuttuu rohkeutta ja kestävyyttä. Ihminen ei tule taitavaksi ammatissaan ainoastaan sitä toivomalla.

On aivan liian monta olettamusta siitä, mitä ihmisluonnon tulisi olla, ja liian vähän tutkimuksia siitä, mitä se on. Pidetään selvänä, että kaikki luova työ kuuluu mielikuvituksen maailmaan. Me puhumme luovista taiteilijoista, kun on kysymys musiikista, maalauksesta ja muusta semmoisesta. Me tunnumme rajoittavan luovan voiman vain senlaatuiseen tuotantoon, jota pannaan näytteille taidekokoelmissa, soitetaan konserttisaleissa tai muulla tavoin tuodaan näkyviin, missä joutilaita ja omahyväisiä ihmisiä on koolla ihailemassa toinen toisensa sivistystasoa. Mutta jos ihminen pyrkii todelliseen luovaan työhön, annettakoon hänen silloin päästä alalle, jossa vallitsevat ääntä, muotoa ja väriä korkeammat lait, nimittäin persoonallisuuden lait. Me tarvitsemme taiteilijoita, jotka voivat oikein muovata inhimilliset olot teollisuudessa, teollisen menetelmän mestareita — sekä tuottajan että tuotteen kannalta. Me tarvitsemme miehiä, jotka voivat saada muovatuksi valtiollisesta, yhteiskunnallisesta, teollisesta ja moraalisesta ainesmassasta tervettä ja eheää kokonaisuutta. Me olemme liian paljon rajoittaneet luovaa voimaa ja käyttäneet sitä halpoihin tarkoituksiin. Nyt me tarvitsemme ihmisiä, jotka voivat luoda muotoja kaikelle, mikä tässä elämässä on oikeata ja hyvää ja toivomisen arvoista. Hyvät tarkoitusperät voidaan hyvinajatelluilla työmuodoilla toteuttaa käytännöllisesti. Työntekijän elämänehtoja ei voida parantaa antamalla hänelle vähemmän tehtävää, vaan auttamalla häntä aikaansaamaan enemmän. Jos maailma kohdistaa huomionsa, harrastuksensa ja tarmonsa pyrkimyksiin ihmisten aseman parantamiseksi, niin voi tämän myös käytännössä aikaansaada. Sellaiset pyrkimykset tulevat olemaan pysyväisiä — ja ne tulevat olemaan mitä kannattavimpia sekä humaaniselta että rahalliselta kannalta. Tämä polvi tarvitsee lujaa uskoa siihen, että oikeudenmukaisuutta ja inhimillisyyttä on teollisuuslaitoksissa mahdollista käytännössä noudattaa. Ellemme voi näitä hyveitä soveltaa, olisi todella paras hävittää teollisuus, sillä ilman niitä ovat teollisuuden päivät lasketut. Mutta me voimme niitä soveltaa ja tulemme sen tekemään.

Ellei ihminen voi ansaita toimeentuloansa ilman koneiden apua, eikö silloin ole edullisempaa ylläpitää koneita, vaikka niiden hoito vaatii yksitoikkoista työtä? Ja onko hänen ennemmin annettava nähdä nälkää? Eikö ole parempi auttaa häntä hyvään toimeentuloon? Vai onko hän onnellisempi nälkää nähdessään? Jos hän on onnellisempi käyttäessään konetta vähemmässä määrässä kuin se kykenee toimittamaan, niin onko hän silloin onnellisempi tuottaessaan vähemmän ja sen johdosta saadessaan pienemmän määrän tämän maailman hyvyyttä palkakseen?

En ole milloinkaan pystynyt ymmärtämään, että työn toistuminen millään tavoin vahingoittaisi ihmistä. Olen kuullut sanottavan, että se kuolettaa sekä sielun että ruumiin, mutta minun tutkimusteni tulos ei ole laisinkaan sellainen. Oli kerran tapaus, että yhden työmiehen oli melkein koko päivä poljettava erästä konetta. Hän luuli, että tämä liike tekisi hänet vinoksi, mutta lääkärintutkimus osoitti, että niin ei ollut laita. Hänet siirrettiin kuitenkin toiseen työhön, joka kysyi toisia lihasryhmiä. Muutamien viikkojen päästä hän pyysi päästä takaisin entiseen työhönsä. Tuntuu hyvin otaksuttavalta, että kahdeksantuntinen yksipuolinen lihastyö aiheuttaa ruumiiseen säännöttömyyksiä, mutta meillä ei milloinkaan ole ollut semmoista kokemusta. Kun työmiehet itse pyytävät työn vaihdosta, suostumme aina heidän pyyntöönsä, ja vaihtelisimme heitä säännöllisestikin — se kävisi aivan hyvin laatuun — jos he vain itse niin haluaisivat. Mutta he eivät halua muutoksia, joita he eivät itse ehdota. Joskus on työ todella niin yksitoikkoista, että tuskin saattaa ymmärtää, kuinka ihminen ajan pitkään voi sitä sietää. Yksitoikkoisin tehtävä koko tehtaassa on luultavasti se, että työmies onkii teräskoukulla ylös erään hammasrattaan, kastaa sen öljysäiliöön ja laskee sitten koriin. Liike on aina sama, eikä työ vaadi enempää lihasvoimaa kuin älyäkään. Miehellä ei oikeastaan ole muuta tekemistä kuin että hän hiljaa liikuttelee käsiänsä edestakaisin. Mutta tätä hän on tehnyt kahdeksan pitkää vuotta. Hän on säästänyt ja tallettanut rahansa, niin että hänellä on nyt noin neljäkymmentätuhatta dollaria — ja hän kieltäytyy itsepäisesti siirtymästä muuhun työhön!

Tarkinkaan tutkimus ei ole osoittanut, että ainoankaan työmiehen äly olisi työn kautta heikentynyt tai turmeltunut. Ken ei pidä yksitoikkoisesta työstä, hänen ei ole pakko sitä jatkaa. Työ on kullakin osastolla luokiteltu viihtyisyyden, ja sen taitomäärän mukaan, mitä tarvitaan luokissa A. B. ja C, ja kussakin luokassa on kymmentä jopa kolmeakymmentä erilaatuista tointa. Työhönottotoimistosta tulee työmies suoraan luokkaan C. Kun hän on jonkin verran harjaantunut, siirretään hänet B-luokkaan ja sieltä A-luokkaan. Sitten on hänen vallassaan ruveta valmistamaan työkaluja, päästä tarkastusmieheksi tai jäädä tehdastyöhön, jos se on hänestä mieluisampaa.

Ei ketään työnhakijaa hyljätä ruumiinrakenteensa vuoksi. Tämä määräys astui voimaan 12 p:nä tammikuuta 1914, samalla kertaa kuin minimipalkat määrättiin viideksi dollariksi päivässä ja työaika kahdeksaksi tunniksi. Siitä seurasi myöskin, että ketään ei eroteta hänen ruumiillisen tilansa vuoksi, ellei ollut kysymys jostakin tarttuvasta taudista. Jos teollisuuslaitos tahtoo täyttää tehtävänsä, tulee sen palveluksessa olevain minun mielestäni osoittaa suunnilleen samaa suhteiden erilaisuutta kuin yhteiskuntaelämän yleensä. Meillä on aina joukossamme vaivaisia ja ontuvia. Näitä ihmisiä, joiden ei katsota pystyvän työhön, pidetään jalomielisesti yhteiskunnan suojatteina ja heitä elätetään säälistä. Joskushan tällaista armeliaisuutta täytyy osoittaa, esimerkiksi kun on kysymys idiooteista, mutta sellaiset tapaukset ovat hyvin harvinaisia, ja niiden monien erilaatuisten töiden joukossa, joita meidän yhtiössämme tehdään, olemme nähneet mahdolliseksi — tuottoisa työ yhä perustana — toimittaa työtä melkein kenelle tahansa. Sillä paikalla, mihin sokea ja raajarikko katsotaan soveliaaksi, suorittaa hän yhtä hyvän työn ja saa saman palkan kuin se, joka on terve ja vammaton. Me emme erikseen poimi itsellemme raajarikkoja — mutta olemme käytännössä todistaneet, että he kykenevät ansaitsemaan täyden palkan.

Olisi aivan vastoin kantaamme ja pyrintöämme, jos ottaisimme työhön ketään hänen vajavaisuutensa vuoksi, maksaisimme pienemmän palkan ja tyytyisimme huonompaan työtulokseen. Se olisi kyllä suoranaista avustustointa, mutta väärällä tavalla. Paras tapa aina on panna heidät sellaiseen työhön, jossa he voivat olla aivan tasa-arvoisia toisten, terveruumiisten kanssa. Minä en luota paljon tämän maailman armeliaisuuteen, s.o. armeliaisuuteen lahjojen muodossa. Varmaa on, että liiketointa ja armeliaisuutta ei voi yhdistää. Tehtaan tarkoitus on tuotteiden valmistaminen ja se palvelee yhteiskuntaa huonosti, ellei se hoida tuotantoa parhaan kykynsä mukaan. Me olemme aivan liian kärkkäitä tutkimatta olettamaan, että se, jolla on kaikki ruumiintoiminnat tallella, suorittaa kaikkinaiset työt paremmin kuin se, jolla on joku vamma. Perehtyäkseni näihin asioihin luokitin tehdastyön, otin selvää, oliko se keveää, keskulaista vai raskasta, oliko se kuivaa vai kosteaa ja jälkimmäisessä tapauksessa minkä nesteen aiheutuksesta, oliko se puhdasta vai tahraista, oliko se lähellä uunia tai tulisijaa. Otin selvää, minkälaatuinen ilma oli, tarvitsiko työläisen käyttää yhtä kättä vai molempia, seisoiko hän vai istuiko työssään, oliko hänen ympärillään hiljaista vai meluisaa, vaatiko työ suurta tarkkuutta, oliko valo keinotekoinen vai ei. Niinikään täytyi minun tietää, kuinka monta koneosaa työmiesten kätten kautta kulki tunnissa, paljonko ainekset painoivat ja kuinka suuri sen jännitys oli työmieheen. Kävi ilmi, että tehtaassa oli 7,882 eri laatua töitä. Näistä luokitettiin 949 raskaaksi työksi, joka vaati voimakkaita, pystyviä ja ruumiillisesti terveitä miehiä; 3,338 vaati keskivoimaisia miehiä, mutta jäljelläolevat 3,595 työlajia eivät vaatineet mitään ruumiillista ponnistusta, jotenka näitä töitä saattoivat suorittaa heikot miehet, jopa naisetkin ja vanhemmat lapset. Helpoimmat työt myöskin luokiteltiin saadaksemme selville, kuinka moni niistä vaatii kaikkien ruumiintoimintojen täyttä käyttöä. Me havaitsimme tällöin, että 670 työtä saattoivat hoitaa jalattomat raajarikot ja 2,637 sellaiset, joilla oli yksi jalka. Oli kahta lajia työtä kädettömille, 715 lajia niille, joilla oli vain toinen käsivarsi, ja kymmentä lajia sokeille. Niinpä 7,882 työlajista oli siis 4,034 sellaisia, jotka eivät vaatineet vammatonta ruumista. Tämä merkitsee, että kehittynyt teollisuus voi tarjota hyvinpalkattua työtä suuremmalle keskimäärälle ihmisiä kuin tavallisesti mikään normaalinen yhdyskunta. Jos tehdastyö yleensä eriteltäisiin samalla tavalla kuin meillä on tehty, voidaan tosin tulla erilaisiin tuloksiin, mutta minä olen varma, että jos työ oikein jaettaisiin — silmälläpitäen sitä, mikä on taloudellisinta — ei olisi ollenkaan puutetta sellaisista paikoista, joissa ruumiillisesti vajavaiset voivat suorittaa kunnollista työtä ja ansaita säällisen palkan. On taloudellista tuhlausta, että raajarikkoja pidetään ainoastaan yhteiskunnan turvatteina ja heidät pannaan punomaan koppaa tai tekemään muuta vähän tuottavaa näpertelyä — ei siinä mielessä, että sillä hankittaisiin heille toimeentulo, vaan ainoastaan siksi, että heistä suoriuduttaisiin helpoimmalla tavalla.

Kun työhönottotoimisto on ottanut vastaan jonkun työmiehen, kuuluu meidän periaatteisiimme, että hänet pannaan sellaiseen työhön, johon hän soveltuu. Ellei hän voi hoitaa sitä tai ei viihdy siinä, saa hän kortin siirto-osastolle, ja kun hänen asiansa on tutkittu, hankitaan hänelle jotain muuta työtä, joka paremmin sopii hänen taipumuksilleen. Ruumiillisen keskitason alapuolella olevat miehet ovat yhtä hyviä työntekijöitä kuin ne, jotka ovat tämän tason yläpuolella. Olipa esimerkiksi muuan sokea, joka sai paikan varastossa, missä hänen tuli lukea pultteja ja ruuvimuttereita. Kaksi tervettä miestä oli siellä ennen häntä. Parin päivän kuluttua ilmoitti päällysmies, että nuo kaksi työkykyistä voitaisiin siirtää jollekin toiselle osastolle, sokea kun kerkisi suorittamaan sekä omansa että noiden molempien toisten työn.

Voimme mennä vielä pitemmälle. Yleensä pidetään selvänä, että kun joku työmies on vahingoittunut, on hän pois luvusta ja hänen tulee saada sairasapua. Mutta ainahan on aika, jolloin hän on toipilaana, varsinkin luunmurtumissa, jolloin vahingoittunut on kyllin voimakas voidakseen tehdä työtä ja myöskin halukas saamaan työtä, sillä suurinkaan mahdollinen tapaturma-avustus ei koskaan voi olla niin suuri kuin työpalkka. Jos niin olisi laita, tulisi siitä liikeyritykselle lisäveroitus, ja tämä veroitus tulisi tuntumaan tavaran hinnan kohoamisessa. Ostettaisiin vähemmän, mikä vuorostaan merkitsisi pienempiä työmahdollisuuksia. Tämä on välttämätön seuraus, joka tulee pitää muistissa.

Me olemme kokeilleet toipilailla, joiden oli pakko pysyä vuoteessa, mutta saattoivat istua. Musta öljykangas levitettiin vuoteiden yli ja toipilaat kiersivät muttereita kiinni pieniin pultteihin. Tämä työ on tehtävä käsin, ja meidän tehtaassamme on viisitoista jopa kaksikymmentä miestä siinä toimessa. Sairaalassa olevat miehet saattoivat tehdä sen työn yhtä hyvin kuin tehtaassa olevat ja saivat säännöllisen palkkansa. Luulenpa heidän tuotantonsa todella nousseen kahtakymmentä prosenttia suuremmaksikin tavallista tehtaassa saavutettua määrää. Ei kenenkään tarvinnut tehdä työtä, ellei hän itse tahtonut, mutta kaikki halusivat. Siten ei aika käynyt pitkäksi. He nukkuivat paremmin, ruokahalu kasvoi ja paraneminen edistyi nopeammin.

Kuuromykkiä ei tarvitse sijoittaa mihinkään erityiseen luokkaan, he täyttävät paikkansa sadan prosentin teholla. Tuberkelitautiset — niitä on tavallisesti tuhatkunta — työskentelivät enimmäkseen ainesjätteiden talteenpano-osastolla. Ne, joiden sairautta pidetään tarttuvana, työskentelevät yhdessä erikoisesti rakennetussa vajassa. Useimmilla heistä on työnsä ulkona raikkaassa ilmassa.

Viimeksi toimitetussa työmiesten erittelyssä oli 9,563 alle keskitason. Näistä oli 123:lla käsivarsi, kyynärvarsi tai käsi vialla tai poisleikattu. Yksi oli aivan kädetön. Neljä oli umpisokeaa, 207 silmäpuolta ja 253 vähänäköistä. 37 oli kuuromykkää, 60 kaatuvatautista, 4 jalatonta ja 234 yksijalkaista. Muilla oli vähäpätöisempiä ruumiinvikoja.

Se aika, joka tarvittiin eri toimiin harjaantumiseen, oli suunnilleen seuraava:

Kolmeviidettä prosenttia kaikesta työstä ei vaadi enempää kuin päivän harjoituksen; kuusineljättä prosenttia päivästä viikkoon; kuusi prosenttia viikosta kahteen viikkoon; neljätoista prosenttia kuukaudesta vuoteen ja yksi prosentti vuodesta aina kuuteen vuoteen. Tämän viimeisen laadun työt vaativat suurta taitavuutta — kuten työkalujen valmistaminen ja leimain leikkaaminen.

Mieskuria ylläpidetään hyvin ankarasti, mutta mitään pikkumaisia ohjesääntöjä ei ole. Mielivaltaisen erottamisen vääryyttä me vältämme jättämällä erottamisoikeuden työhönottotoimiston päällikölle, ja hän käyttää sangen harvoin tätä oikeutta. Vuonna 1919 laadittiin viimeinen tilasto. Sinä vuonna vaihtui 30,125 työmiestä. Näistä oli 10,334 ilmoittamatta ollut työstä poissa kauemmin kuin kymmenen päivää ja senvuoksi pyyhitty pois kirjoista; 3,702 jätti tehtaan joko siksi, etteivät olleet tyytyväisiä työhönsä, tai siksi, että pyysivät siirtoa ilmoittamatta mitään syytä; 38 sai mennä, kun kieltäytyivät opiskelemasta englanninkieltä sitä tarkoitusta varten perustetussa koulussa; 108 työmiestä otti sotamiehen pestin ja noin 3,000 siirrettiin muihin osastoihin. Jokseenkin yhtä monta matkusti kotiansa, antautui maanviljelykseen tai meni kauppa-alalle. Kahdeksanyhdeksättä naista erotettiin, koska heidän miehillään oli toimi — me emme käytä naimisissa olevia naisia, joiden miehillä on työtä. Koko määrästä sai ainoastaan kahdeksankymmentä eron ilman muuta, ja syyt olivat: eksyttävistä tiedonannoista 56, kasvatusosastomme määräyksestä 20 ja soveltumattomuudesta 4.

Me vaadimme, että työmiehet tekevät, mitä heille käsketään. Koko järjestö on niin erikoistettu ja toinen osasto niin riippuvainen toisesta, ettemme hetkeäkään voisi ajatella antaa työmiesten toimia omin päinsä. Ilman sangen ankaraa kuria olisi meillä suunnaton sekamelska. Työmiehet on otettu tekemään mahdollisimman suuren työmäärän ja he saavat mahdollisimman hyvän palkan. Jos jokainen työmies saisi noudattaa omaa päätänsä, kärsisi siitä tuotanto ja siis myöskin maksu. Joka ei pidä meidän työtavastamme, on vapaa lähtemään pois. Yhtiö tahtoo kohdella työmiehiänsä puolueettomasti ja oikeudenmukaisesti, ja luonnollisesti vaatii sekä päällysmiesten että johtajien etu, että heidän osastoiltaan erotetaan niin vähän kuin mahdollista. Jos työmiestä on kohdeltu väärin, on hänellä täysi oikeus valittaa. Vääryyttä on mahdoton välttää, sillä ihmiset eivät aina ole oikeamielisiä toisiaan kohtaan. Syntinen luonto voittaa tuontuostakin hyvän tahdon. Päällysmiehet eivät aina ymmärrä meidän aatteitamme tai he väärinkäsittävät ne, mutta yhtiön pyrkimykset ovat sellaiset kuin tässä olen esittänyt, ja me käytämme kaikkia keinoja tehdäksemme tarkoituksemme ymmärretyksi.

Luvattomaan poissaoloon nähden on välttämätöntä olla hyvin ankara. Työmies ei saa tulla ja mennä kuinka haluaa; hän voi aina pyytää lomaa päällysmieheltä, mutta jos hän on ilmoittamatta poissa, tutkitaan hänen palattuaan hänen poissaolonsa syytä ja asia lykätään joskus lääketieteellisen osaston käsiteltäväksi. Jos hänellä on ollut pätevä syy, saa hän jälleen ryhtyä työhönsä; muussa tapauksessa hänet erotetaan. Kun työmies otetaan palvelukseen, merkitään kirjaan vain hänen nimensä, osoitteensa ja syntymävuotensa, onko hän naimisissa vai naimaton, kuinka monta omaista hänellä on huollettavana, onko hän ennen ollut Ford-yhtiön palveluksessa sekä hänen näkö- ja kuulokykynsä. Hänelle ei tehdä mitään kysymyksiä hänen entisestä työstään, mutta meillä on lappu "paremman edistymisen mahdollisuuksia varten", johon työmies, jos hän ennen on ollut jossakin ammatissa, ilmoittaa mikä tämä ammatti oli. Sillä tavoin saatamme erikoisammattilaisia tarvitessamme saada niitä suoraan tehtaasta. Tämä onkin yksi niitä teitä, joka auttaa työkalujen tekijöitä ja valajia ylenemään. Kerran tarvitsin sveitsiläistä kelloseppää. Pengottiin korttijärjestelmäämme ja löytyi todellakin yksi — hän hoiti porakonetta. Toisen kerran tarvittiin taitavaa tiilenlyöjää tulenkestäviä tiilejä varten. Hänet löysimme myöskin erään porakoneen äärestä, mutta hän on nyt tarkastusmies.

Persoonallisiin kosketuksiin ei oikeastaan juuri milloinkaan jouduta. Työmies menee kotiansa, kun hän on päivätyönsä päättänyt, ja tehtaalla ei ole mitään seurusteluhuoneustoa. Mutta me koetamme noudattaa oikeutta ja ehkäistä pikkumaisten henkilöiden puuhia. Meillä on niin monta eri osastoa, että tehdas on melkein kuin oma maailmansa, jossa kukin voi löytää paikkansa. Otetaan esimerkiksi tappelut. Joillakuilla on tappelunhalu veressä, ja tavallisesti semmoinen mies heti erotetaan. Mutta se ei luullakseni tappelupukaria paranna — hän joutuu vain pois meidän näköpiiristämme. Senvuoksi ovat päällysmiehet tulleet aika kekseliäiksi määrätessään rangaistuksia, jotka eivät riistä mitään miehen perheeltä eivätkä vie aikaa tehtaalta.

Sekä työmiehen että työn kannalta ovat puhtaat, hyvin valaistut ja hyvin tuuletetut huoneet ehdottoman tarpeelliset. Meidän koneemme ovat sijoitetut hyvin liki toisiaan, ja jokaisella lattiapinnan neliöjalalla on tietenkin sama osuus yleiskustannuksissa. Muutoin saa kuluttaja maksaa sekä suuremmat kustannukset yleensä, että ylimääräiset siirtokustannukset, jotka ovat seurauksena, jos koneet ovat vain kuusikin tuumaa kauempana toisistaan kuin on välttämätöntä. Joka työssä me laskemme täsmälleen, kuinka suuren pinta-alan työmies tarvitsee itselleen. Häntä ei saa ehkäistä — sillä se olisi tuhlausta. Mutta jos hän ja hänen koneensa ottavat enemmän tilaa kuin on aivan tarpeellista, niin on sekin tuhlausta. Tämän vuoksi seisonevat meidän koneemme tiheämmässä kuin missään muussa maailman tehtaassa. Sivustakatsojasta voi kukaties näyttää, että ne seisovat aivan päällekkäin, mutta kaikki on järkiperäisesti laskettu, jokaisella työmiehellä ja jokaisella koneella on tilaa joka tuuma, minkä ne tarvitsevat, mutta ei myöskään yhtään ylimääräistä tuumaa eikä ainakaan kokonaista jalkaa. Tarkoitus ei ole käyttää meidän tehdaslaitoksiamme kansanpuistoina. Mutta ahdas tila vaatii suurimman määrän ilmanvaihtoa ja varokeinoja.

Suojeluslaitteet tehtaassa ovat erikoinen ala. Toimikoon kone kuinka hyvin tahansa, emme pidä sitä kuitenkaan täyskelpoisena, ellei se ole täysin varma. Meidän tehtaissamme ei ole koneita, joita arvelemme epävarmoiksi, mutta yksityisiä tapaturmia saattaa siitä huolimatta sattua. Jokaista tapaturmaa, oli se kuinka vähäinen tahansa, tutkii kokenut ja taitava mies, joka on yksinomaan siinä toimessa, ja hän tutkii kyseenalaisen koneen perinpohjin estääkseen sellaisen onnettomuuden enää milloinkaan tapahtumasta.

Rakennuttaessamme vanhoja rakennuksia emme vielä tunteneet ilmanvaihtolaitteita niin hyvin kuin nykyään tunnemme. Kaikissa uudemmissa rakennuksissa ovat kannatinpylväät onttoja ja niiden läpi pumputaan huono ilma ulos samalla kuin raitis ilma virtaa sisään. Läpi vuoden me pidämme samaa tasaista lämpömäärää, ja niin kauan kuin päivänvaloa on, emme tarvitse keinotekoista valaistusta. Noin seitsemänsataa työmiestä on yksinomaan pitämässä huoneustoja puhtaina, ikkunoita pestyinä ja kaikkea maalausta kunnossa. Kaikki pimeät nurkat, jotka voisivat houkutella epäsiisteyteen, maalataan valkoisiksi. Ei voi ylläpitää hyvää henkeä ilman puhtautta, emmekä me suvaitse hätäkeinoja puhtauteen enempää kuin menetelmiin nähden.

Ei olekaan mitään syytä, minkä vuoksi tehdastyön pitäisi olla vaarallista. Jos mies on tehnyt työtä liian kovasti tai liian monta tuntia, joutuu hän tilaan, joka on tapaturmille otollinen. Tapaturmien ehkäisemiseksi täytyy myöskin estää tällainen mielentila; edelleen täytyy ehkäistä kaikki huolimattomuus ja katsoa, että kone toimii täysin varmasti. Erikoistuntijat ovat ryhmittäneet onnettomuuksien tavallisimmat syyt seuraavasti:

1) Viat rakennussuunnitelmassa; 2) vialliset koneet; 3) riittämätön tila; 4) puute suojeluslaitteista; 5) puhtauden puute; 6) huono valaistus; 7) huono ilma; 8) sopimaton vaatetus; 9) huolimattomuus; 10) taitamattomuus; 11) aivojen väsähtyminen; 12) yhteistoiminnan puute.

Viat rakennussuunnitelmassa, vialliset koneet, riittämätön tila, puhtauden puute, huono ilma, huono valaistus, aivojen väsähtyminen ja yhteistoiminnan puute ovat helposti autettavissa. Meidän työmiehistämme ei ainoatakaan rasiteta liiaksi. Palkoilla selvitetään kaikkein useimmat ajatusta vaivaavista ongelmista. Meidän täytyy siis vastustaa sopimattomia vaatteita, huolimattomuutta ja taitamattomuutta sekä varustaa kaikki koneemme suojeluslaitteilla. Tämä tuottaa hankaluuksia siellä missä on kiertohihnoja. Meidän uudisrakennuksissamme on jokainen kone varustettu omalla sähkömoottorillaan, mutta vanhoissa rakennuksissa meidän täytyi käyttää hihnoja. Joka hihna on suojeltu. Automaattisten siirtolaitteiden yli kulkee siltoja, joten työmiesten ei tarvitse kulkea minkään vaarallisen kohdan kautta. Missä on vain vähänkin mahdollisuutta metallisirujen sinkoiluun, siellä vaadimme työmiehiä käyttämään suojasilmälaseja, ja nämä mahdollisuudet vähenevät lisäksi sen kautta, että ympäröimme koneen verkolla. Kaikki palavat uunit ovat varustetut teräsristikolla. Ei ole mitään avoimia koneosia, joihin vaatteet voivat tarttua. Kaikki sivukäytävät pidetään vapaina. Konemoottorien virrankatkaisijat ovat suojatut suurilla punaisilla nastoilla, jotka täytyy poistaa ennenkuin virta yhdistetään, mikä puolestaan ehkäisee koneen ajattelematonta käyntiinpanoa. Joskus sattuu, että työmiehet käyttävät sopimattomia vaatteita — kaulaliinoja, jotka saattavat tarttua hihnoihin, leveitä hihoja ja muuta semmoista. Tarkastusmiesten asia on katsoa, ettei sellaista tapahdu, ja ne, jotka eivät kieltoa tottele, joutuvat enimmäkseen ilmi. Uusia koneita koetellaan kaikilla ajateltavilla tavoilla, ennenkuin, sallimme ottaa niitä käytäntöön. Tulos on, että meillä käytännöllisesti puhuen ei koskaan tapahdu suurehkoja tapaturmia.

Teollisuuden ei laisinkaan tarvitse vaatia ihmisuhreja.

IX luku.

TYÖPALKAT.

Liikeyritystä voi helposti hoitaa vanhan tottumuksen mukaan, sanoen: "minä maksan tavalliset työpalkat". Sama mies ei olisi yhtä kärkäs lisäämään: "minä en voi myydä parempia enkä halvempia tavaroita kuin muut liikemiehet". Ei yksikään täysijärkinen tehtailija väittäisi, että pelkästään halvimman aineksen ostaminen olisi takeena tavaran parhaasta laadusta. Mutta miksi me sitten kuulemme puhuttavan niin paljon "työn vararikosta" ja työpalkkojen alennuksen maalle tuottamasta siunauksesta — mikä todellisuudessa merkitsee ostovoiman vähentämistä ja kotimaisten markkinain hävittämistä? Mitä hyötyä on teollisuudesta, jos sitä hoidetaan niin taitamattomasti, että ne, jotka sen palveluksessa työskentelevät, eivät voi ansaita toimeentuloansa? Ei mikään kysymys ole niin tärkeä kuin palkkakysymys, sillä useimmat ihmiset elävät työpalkoistaan. Heidän elämäntasonsa — heidän tulojensa keskiarvo — ratkaisee maan onnen ja kukoistuksen.

Koko Ford-teollisuudessa on meillä nyttemmin alimpana palkkana kuusi dollaria päivässä; ennen se oli määrätty viideksi dollariksi ja vielä aikaisemmin maksoimme, mitä hyvänsä siihen aikaan pidettiin välttämättömänä maksaa. Minä tiedän, että palajaminen vanhaan palkkajärjestelmään olisi huonoa moraalia — mutta minä tiedän myöskin, että se liikemieskannalta olisi typerää, ja minä koetan esittää syyt siihen.

Ajatelkaamme ensiksi keskinäistä suhdetta. Ei ole tavallista nimittää palkannauttijaa yhtiökumppaniksi, mutta mitä hän sitten muuta on? Kun joku huomaa, että liikkeenhoito kysyy liian paljon hänen aikaansa ja voimiansa, niin hän ottaa apulaisia osallisiksi tuossa hoidossa. Miksi hän sitten kieltäisi heiltä, jotka auttavat häntä tuotannossa, "liikekumppanin" nimen? Jokainen liikeyritys, jossa on enemmän kuin yksi henkilö, on jonkinlainen kumppanuuskunta, ja samalla hetkellä kuin liikemies tarvitsee toisen apua, olkoonpa apulainen vaikka pikkupoika, on hän ottanut itselleen liikekumppanin. Hän saattaa itse olla liikkeen varojen ainoa omistaja ja sen toiminnan ainoa määrääjä, mutta ainoastaan niin kauan kuin hän pysyy ainoana liikkeenhoitajana ja ainoana tuottajana, voi hän vaatia itselleen täydellistä riippumattomuutta. Ei kukaan ihminen ole riippumaton, niin kauan kuin hän tarvitsee toisten apua. Se on alituista vuorovaikutusta — työnantaja on työmiestensä liikekumppani ja päinvastoin. Ja koska näin on laita, on turhaa jommankumman ryhmän luulla juuri itse olevansa ainoa välttämätön tekijä. Molemmat ovat välttämättömiä. Toinen ryhmä ei voi valtaansa kohtuuttomasti käyttää muuten kuin toisen kustannuksella, ja tavallisesti se kääntyy koskemaan myöskin sitä itseänsä. On kerrassaan järjetöntä, kun pääoma ja työ pitävät toisiaan vastakkaisina luokkina, kun ne itse asiassa ovat kumppanuksia. Kamppaillessaan toisiaan vastaan vahingoittavat ne vain laitosta, jossa molemmat ovat osakkaina ja josta kumpikin ansaitsee toimeentulonsa.

Työnantajan kunnianhimon johtajana tulisi olla, että hän maksaa korkeammat työpalkat kuin muut samanlaatuiset yritykset, ja työmiehen kunnianhimona tulisi olla tehdä tämä mahdolliseksi. Jos työnantaja ottaa aloitteen, luulen työmiesten tulevan mukaan. Kaikissa tehtaissa on tietenkin työmiehiä, jotka luulevat, että jos he tekevät parhaansa, tapahtuu se ainoastaan työnantajan eikä ollenkaan heidän omaksi edukseen. On säälittävää, että sellaista tunnetta on olemassa ja että siihen kenties on jotakin aihetta. Jos työnantaja kannustaa työmiehiään tekemään kaikkein parastaan, mutta tämä työ ei saa palkintoansa, niin käyvät työmiehet luonnollisesti epäluuloisiksi ja "höllittävät otetta". Mutta jos he näkevät työnsä hedelmät korkeampien palkkojen muodossa, ja saavat havaita, että kovempi työ merkitsee parempaa maksua, niin he alkavat tuntea olevansa osakkaita liikkeessä, jonka menestys on riippuvainen heistä ja päinvastoin.

"Mitä pitää työnantajan maksaa?" — "Paljonko pitää työmiehellä olla palkkaa?" Nämä kysymykset ovat toisarvoisia. Ratkaiseva kysymys on: "Kuinka paljon liikeyritys kykenee maksamaan?" Ei mikään liike voi pysyä pystyssä, jos menot ovat tuloja suuremmat. Jos lähteestä pumputaan vettä ulos nopeammin kuin sitä siihen virtaa, niin kuivuu lähde. Ne, jotka ovat olleet tämän lähteen varassa, saavat lähteä janoisina. Ja jos joku ehkä kuvittelisi, että voi pumputa yhden lähteen kuiville ja sitten tuoda vettä toisesta, niin on vain ajan kysymys, milloin kaikki lähteet ovat kuivuneet. Nykyään puhutaan yleisesti palkkojen kohtuullisemmasta jaosta, mutta me emme saa unohtaa, että palkoillakin täytyy olla rajansa. Nämä rajat määrää asianomainen liikeyritys itse. Ei voi maksaa palkkoina 150,000 dollaria, jos liike ei tuota enempää kuin 100,000. Liikeyritys panee rajan palkoille, mutta onko mitään, joka panee rajan liikeyritykselle? On selvää, että liike rajoittaa itse itseänsä, jos sitä johdetaan kehnon kaavan mukaisesti.

Jos sen sijaan, että sanotaan: "työnantajan pitäisi tehdä niin-ja-niin", sanottaisiin: "liikettä pitäisi parantaa ja järjestää niin, että se voisi tehdä niin-ja-niin", silloin voitaisiin johonkin päästä. Sillä yksinomaan ja ainoastaan liike voi maksaa työpalkat. Työnantaja ei sitä totisesti voi, ellei liike oikeuta häntä siihen. Mutta jos liike takaa korkeammat palkat ja työnantaja kieltäytyy niitä maksamasta, mitä silloin on tehtävä? Suurehko liikeyritys merkitsee yleensä niin monen ihmisen toimeentuloa, että sen kanssa ei saa äksyillä. On suorastaan miltei rikollista salamurhata yritys, johon suuri joukko ihmisiä on uhrannut työnsä ja jota he katsovat toimialakseen ja tulolähteekseen. Yrityksen tappaminen lakolla tai työsululla ei hyödytä yhtään mitään. Työnantaja ei voita mitään katselemalla työmiehiänsä ja miettimällä itsekseen: "kuinka vähän voin saada heidän ottamaan?" Eikä myöskään työmies voita mitään tuijottamalla takaisin ja ajattelemalla: "kuinka paljon voin pakottaa hänen antamaan?" Kummankin pitäisi sen sijaan kääntyä yrityksen puoleen ja kysyä: "mitenkä voimme tehdä tämän liikkeen niin varmaksi ja tuottavaksi, että se voi taata meille kaikille hyvän toimeentulon?"

Mutta näin järkevästi eivät totisesti kaikki työnantajat ja työmiehet ajattele. Ollaan niin totuttu toimimaan harkitsematta, ettei siitä tahdo päästä irralleen. Mitä sitten on tehtävä? Ei mitään. Mitkään lait tai asetukset eivät kykene aikaansaamaan tähän muutosta, vaan yksinomaan ja ainoastaan parempi oman edun tajunta. Kestää vielä jonkun aikaa ennenkuin ihmisten silmät tässä suhteessa aukenevat, mutta sen täytyy tapahtua, sillä niiden yritysten, joissa työnantajat ja työmiehet työskentelevät yhteisesti pyrkimyksenänsä yleishyöty, täytyy menestyä liikeyrityksinä.

Mitä siis tarkoitamme korkeilla palkoilla?

Me tarkoitamme palkkoja, jotka ovat korkeammat kuin maksettiin kymmenen kuukautta tai kymmenen vuotta sitten. Me emme tarkoita korkeampia kuin tulee maksaa. Nykyiset korkeat palkkamme saattavat merkitä pikkupalkkoja kymmenen vuoden perästä.

Jos on oikein, että liikkeenjohtaja pyrkii siihen, että liike antaa suurempaa osinkoa, niin yhtä oikein on, että hän pyrkii siihen, että voidaan maksaa korkeampia palkkoja. Mutta liikkeenjohtaja ei niitä maksa. Jos hän kykenee sen tekemään, mutta ei tahdo, on se hänen häpeänsä, mutta hän yksinään ei ikinä voi aikaansaada korkeampia palkkoja. Korkeita palkkoja ei voida maksaa, elleivät työmiehet niitä ansaitse. Heidän työnsä on tuottava, luova tekijä. Se ei ole ainoa sellainen tekijä, sillä huono liikkeenhoito voi tärvellä sekä aineksen että työn ja tuhota työmiesten ponnistukset. Työmiehet puolestaan voivat tuhota hyvänkin johdon tulokset. Mutta missä taitava johto ja rehellinen työ yhtyvät liikekumppaneiksi, siinä työmies juuri tekee korkeammat palkat mahdollisiksi. Hän panee voimansa ja kykynsä yritykseen, ja senvuoksi tulee hänen saada palkintonsa korkeamman palkan muodossa. Hän ei ole sitä vain ansainnut, hän on suurelta osalta ollut mukana sitä luomassa.

Täytyy siis olla selvää, että korkea työpalkka alkaa jo tehtaassa. Ellei sitä siellä luoda, ei se voi tulla myöskään palkkauskoteloon. Ikinä ei voida keksiä järjestelmää, joka poistaa työn. Siitä on luonto itse pitänyt huolen. Kätemme ja aivomme eivät ole tarkoitetut joutenoloa varten. Työ on meidän terveytemme, ylpeytemme ja vapahduksemme. Kaukana siitä, että se olisi kirous, on se päinvastoin ihmisen suurin siunaus. Täysi yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus voi syntyä ainoastaan rehellisen työn kautta. Sen ihmisen, joka panee yhteiseen työhön suuren panoksen, tulee myöskin saada suuri vastike. Sentähden ei armeliaisuudesta ole puhettakaan työpalkkojen maksuissa. Se työmies, joka antaa liikkeelle parhaansa, mitä hänellä on antaa, on paras työmies, mitä millään liikkeellä voi olla. Mutta häntä ei voi pyytää antamaan rajattomasti, ilman että hän saa vastaavan hyvityksen. Se mies, joka tulee työhönsä siinä tunnossa, että vaikkapa hän antaa osaltaan mitä hyvänsä, niin hän ei vastikkeeksi saa niin paljoa, että se voi pelastaa häntä köyhyydestä, ei ole oikeassa kunnossa aloittamaan päivän työtä. Hän on levoton ja huolestunut, ja se vaikuttaa haitallisesti hänen työhönsä.

Mutta jos mies tuntee, että hänen työnsä ei ainoastaan tyydytä hänen välttämättömiä tarpeitaan, vaan hankkii hänelle myöskin mahdollisuutta mukavuuteen, antaa varaa kasvattaa lapsensa ja valmistaa vaimolleen jotakin iloa, silloin on hän tyytyväinen työhönsä ja voi osaltaan antaa parhaansa. Se on voitto liikkeelle ja se on voitto hänelle itselleen. Mies, joka ei tunne tyydytystä työstään, menettää parhaan osan palkastansa.

Sillä jokapäiväinen työ on jotakin suurta — jotakin hyvin suurta! Se on koko maailman perustus; se on meidän omanarvontuntomme perustus. Työnantajan pitäisi aina tehdä työtä sitkeämmin kuin kukaan hänen miehistään. Työnantajan, joka vakaasti koettaa täyttää velvollisuutensa maailmassa, täytyy olla ahkera työntekijä. Hänellä ei ole mitään oikeutta sanoa: "minulla on niin ja niin monta tuhatta miestä, jotka tekevät työtä minun hyväkseni". Tosiasia on, että nämä monet tuhannet miehet pakottavat hänet tekemään työtä heidän hyväkseen, ja jota paremmin he tekevät työtä, sitä enemmän he pakottavat häntä hankkimaan menekkiä heidän työnsä tuotteille. Palkat ovat määrätyn suuruiset, ja niin täytyy olla, jotta saadaan selkeä laskuperusta. Ne ovat tavallansa ennakolta laskettua voittoa, mutta usein sattuu, että vuoden päättyessä havaitaan, että voidaan maksaa enemmän. Silloin tulee niin myöskin tehdä. Kun me kaikki teemme liikkeessä työtä yhdessä, tulee meillä myöskin olla osuutemme voitosta joko hyvän palkan tai lisäpalkkion muodossa. Tätä aletaankin yleisesti katsoa oikeaksi ja kohtuulliseksi.

Nyttemmin vaaditaan jyrkästi, että liike-elämän inhimilliselle puolelle on annettava yhtä suuri merkitys kuin aineelliselle. Ja niin täytyy olla, mutta kysymys on vain siitä, tapahtuuko se viisaasti, siten että aineellinen puoli, josta olemme saaneet toimeentulomme, säilyy, vai epäviisaasti, siten että joudumme menettämään menneiden vuosien työn tulokset. Liike-elämä edustaa kansallista toimeentuloamme, se kuvastaa taloudellista edistymistämme ja on hankkinut meille meidän paikkamme muiden kansojen keskuudessa. Tätä emme saa panna vaaranalaiseksi. Inhimillisen aineksen osuus liike-elämässä täytyy tulla paremmin tajutuksi ja vaarinotetuksi, ja se voi tapahtua ilman häiriötä ja ilman häviötä kenellekään — päinvastoin tavalla, joka tuottaa lisää voittoa kaikille. Salaisuus on siinä, että inhimillinen työtoveruus tajutaan ja tunnustetaan. Niin kauan kuin ihminen ei tule toimeen yksinään, vaan tarvitsee toisten apua, olemme me myöskin riippuvaisia työtoveruudesta.

Tämä on perustotuus työpalkoista. Ne ovat liikekumppanuuden voitto-osinkoa.

Milloin voi katsoa palkan olevan riittävän? Kuinka runsasta toimeentuloa voi työstään kohtuuden mukaan pyytää? Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, mitä työpalkat aikaansaavat tai mitä niiden pitäisi aikaansaada? Jos sanotaan, että niiden tulee riittää toimeentuloon, niin sillä ei vielä ole sanottu melkein mitään. Elinkustannukset riippuvat suureksi osaksi tuotannon ja kuljetusneuvojen laadusta, ja nämä ovat vuorostaan tulosta työnjohdon ja työmiesten yhteenpannusta toimitehosta. Hyvin suoritetun ja hyvin järjestellyn työn tuloksena pitäisi olla suuret palkat ja alhaiset elinkustannukset. Jos asetetaan elinkustannukset palkkojen säännöstäjäksi, emme pääse mihinkään. Elinkustannukset ovat tulosta vaihtelevista hintatasoista, eivätkä ne koskaan voi tulla pysyväisiksi, jos alinomaa muuttelemme niitä tekijöitä, jotka tämän tuloisen aikaan saavat. Jos koetamme sovittaa palkkoja elinkustannusten mukaan, niin muistutamme koiraa, joka juoksee oman häntänsä perässä. Ja kukapa muuten onkaan pätevä määräämään, minkä elämäntason mukaan kustannukset ovat laskettavat? Avartakaamme näköalojamme ja ajatelkaamme, mitä palkkaus merkitsee työmiehille — ja mitä sen tulisi merkitä.

Ulkona elämässä se tekee heille mahdolliseksi täyttää velvollisuutensa; sisällä tehtaassa se tekee mahdolliseksi sekä työn että järjestelyn. Päivän tuottava työ on rikkain kultakaivos, mitä milloinkaan on tavattu. Sen pitäisi totisesti kannattaa ainakin työmiehen kaikki jokapäiväiset tarpeet. Ja varmastikin palkan pitäisi todella riittää myöskin turvaamaan työntekijän hänen vanhoilla päivillään, jolloin hän ei enää jaksa tehdä työtä — eikä hänen tarvitsisi jaksaakaan. Mutta senkin jälkeen kuin tämä on saavutettu, täytyy teollisuustuotantoon, menekkiin ja voittoon nähden säännöstää sellaisen järjestelmän mukaan, joka estää ansioita joutumasta niiden taskuihin, jotka eivät ole myötävaikuttamassa tuotantoon. Voidaksemme luoda järjestelmän, joka on riippumaton sekä hyvän työnantajan hyvästä että huonon pahasta tahdosta, itsekkäisyydestä, täytyy meidän rakentaa se perustalle, joka nojautuu todellisiin oloihin, elämään itseensä.

Jokapäiväinen työ vaatii yhtä paljon ruumiillista voimaa silloin kun vehnä maksaa 1 dollarin bushelilta, kuin silloin kun se maksaa 2:50, ja mitäpä eroa tekeekään miehen työhönsä tarvitsemaan tarmoon, maksavatko munat 12 vai 90 senttiä tusina?

Ellei tämä koskisi ketään muuta kuin miestä itseänsä, olisi varsin helppo laskea yhden miehen toimeentulon kustannukset ja niitä vastaava palkka. Mutta hän ei ole pelkästään yksilö. Hän on kansalainen, joka antaa apuansa kansan menestykseen. Hän on taloudenpitäjä. Hän on kenties lasten isä, ja nämä on hänen kustannuksellaan kasvatettava hyödyllisiksi ihmisiksi. Kaikki nämä tekijät on otettava huomioon. Kuinka voidaan numeroilla osoittaa kodin avustus miehen työhön? Hän saa maksun tästä työstä, mutta kuinka paljon ollaan velkaa kodille, ja mitä ollaan velkaa hänelle isänä ja kansalaisena? Mies tekee työnsä tehtaassa, mutta vaimo tekee työn kodissa. Tehtaan täytyy maksaa heille molemmille. Miten voidaan arvioida kodin suhde päivittäisen työn menotiliin? Onko katsottava työmiehen omaa elatusta menoksi ja hänen kykyänsä kodin ja perheen perustamiseen voitoksi? Onko ansio tästä laskettava rahassa sittenkun on nähty, kuinka paljon on jäljellä sen jälkeen kuin työmiehen omat ja hänen perheensä tarpeet on tyydytetty? Vai onko kaikkia näitä seikkoja katsottava menoiksi ja voitto laskettava niistä huolimatta? Toisin sanoen — pitääkö miehellä, kun hän on elättänyt, vaatettanut ja hankkinut asunnon itselleen ja perheelleen, kasvattanut lapsensa ja toimittanut heille ne edut, jotka ovat heille tulevat, sittenkin olla ylijäämää? Onko kaikki nämä vaatimukset täytettävä miehen työstä? Minä uskon niin olevan, sillä muuten on edessämme se kaamea tulevaisuudenkuva, että äitien ja heidän lastensa on pakko marssia työmarkkinoille.

Kaikki nämä kysymykset vaativat tarkkaa tutkimista ja laskemista. Kenties ei taloudellisessa elämässämme ole mitään, joka olisi omiansa enemmän hämmästyttämään kuin tieto kaikista niistä rasituksista, jotka jokapäiväisen työn täytyy kantaa.

On ehkä mahdotonta laskea, kuinka paljon tarmoa jokapäiväinen työ vaatii mieheltä, mutta ei ole mahdollisia ratkaista, kuinka paljon vaaditaan menetetyn tarmon palauttamiseksi seuraavan päivän työtä varten, eikä myöskään sitä, mitä osaa tästä tarmosta hän ei milloinkaan saa takaisin. Taloustiede ei ole vielä pystynyt rakentamaan uudennusrahastoa työmiesten kuluttaman tarmon palauttamiseksi. Sellaisen rahaston voi muodostaa vanhuudeneläkkeen muodossa, mutta eläkkeet eivät pidä huolta siitä voitosta, minkä joka päivän työn pitäisi jättää elämän kaikkien kustannusten, kaikkien fyysillisten menetysten ja ruumiillisen työn tekijän välttämättömän kulumisen korvaukseksi.

Parhaatkaan työpalkat, joita tähän saakka on maksettu, eivät ole läheskään niin suuria kuin niiden tulisi olla. Liike-elämä ei ole vielä kyllin hyvin järjestetty eivätkä sen päämaalit kyllin selvinä, jotta voitaisiin maksaa enemmän kuin ainoastaan pieni osa niistä palkoista, joita pitäisi maksaa. Siinä osa sitä työtä, joka meitä odottaa. Me emme voi ratkaista tätä pulmaa poistamalla palkkajärjestelmän ja julistamalla yhteisen omistusoikeuden. Palkkajärjestelmä on ainoa normi, jonka mukaan voimme palkita tuotantotyön ansiota myöten. Ottakaa pois tämä astemittari, niin tulee vallitsemaan yleinen vääryys, mutta täydellisentäkää se, niin saamme kukaties yleisen oikeuden.

Vuosien kuluessa olen hankkinut itselleni joltisenkin tuntemuksen työpalkoista. Ensinnäkin katson myynnin suureksi osaksi riippuvan niistä palkoista, joita voimme maksaa. Jos maksamme korkeita palkkoja, tulevat nämä rahat liikkeeseen ja joutuvat toisille tehtailijoille, työmiehille, asioitsijoille ja kauppiaille, joiden kaupallinen kukoistus on heijastusta meidän tavaravaihdostamme. Jos korkeat palkat tulevat maassa yleisiksi, niin merkitsee se kukoistusta koko maalle, mikäli nämä suuremmat palkat maksetaan suuremmasta tuotannosta. Jos maksetaan suurempia palkkoja, samalla kuin tuotantoa vähennetään, joudutaan tielle, joka johtaa seisaukseen.

Meiltä meni sangen pitkä aika saadaksemme selvyyttä palkkasuhteista, ja vasta kun olimme täydessä työssä T-mallia valmistamassa, saatoimme laskea, kuinka suuria palkkojen tulisi olla. Sitä ennen olimme antaneet henkilökunnalle jonkun osan voitosta. Muutamia vuosia takaperin jaoimme joka vuoden lopussa jonkun prosentin ansioistamme työmiehille. Niin varhain kuin vuonna 1909 jaoimme esimerkiksi 80,000 dollaria sen laskuperusteen mukaan, kuinka kauan itsekukin oli ollut liikkeen palveluksessa. Joka oli ollut vuoden ajan, hän sai 5 % vuosipalkastaan, kaksi vuotta ollut 7 1/2 % ja kolme vuotta palvellut 10 %. Tätä järjestelmää vastaan voitiin syystä väittää, että se ei ollut missään suoranaisessa suhteessa päivän työhön. Työmies ei saanut voitto-osuuttansa ennenkuin kauan sen jälkeen kuin hänen työnsä oli suoritettu, ja silloin se tuli melkeinpä lahjan muodossa. On aina pahasta, jos palkat saavat minkäänlaista armeliaisuuden vivahdusta.

Palkat eivät myöskään olleet oikeassa suhteessa työhön. A-osastolla sai työmies ehkä pienemmän palkan kuin B-osaston työmies, vaikka edellinen työ saattoi itse asiassa vaatia suurempaa taitoa tai ponnistusta. Palkat eivät koskaan voi olla oikeudenmukaisia, ennenkuin sekä työnantaja että työmiehet ovat tietoisia siitä, että niiden määrääminen perustuu johonkin muuhun kuin umpimähkäiseen arvaukseen. Vuodesta 1913 alkaen toimitimme senvuoksi aikatutkimuksia kaikkien tehtaiden tuhansista eri toimista. Aikatutkimusten avulla on mahdollista teoreettisesti ratkaista, kuinka paljon työmiehen pitää voida aikaansaada. Sen avulla voi vielä, lukuunottamalla suurehkon vaihtelutilan, määrätä valmistusmäärän päivää kohti ja, asianmukaisesti kiinnittämällä huomiota taitoon, saada mittapuun, jonka mukaan jokseenkin tarkoin voi arvioida sen taidon ja ponnistuksen määrän, mitä kunkinlajista työtä varten tarvitaan, ja samalla myös, mitä työmieheltä on oikeus vaatia vastikkeeksi hänen palkastaan. Ilman tieteellistä tutkimusta ei työnantaja tiedä, minkä vuoksi hän maksaa palkan, eikä työmies, minkä vuoksi hän saa sen. Näiden aikatutkimusten johdolla luokiteltiin kaikki työt tehtaissamme ja määrättiin valmiste-erät.

Meillä ei ole urakkatyötä. Toisilla työmiehillä on päiväpalkka, toisilla tuntipalkka, mutta melkein joka tapauksessa on määrätty, mikä työmäärä on vähintäin suoritettava. Jos toisin olisi, emme me eivätkä työmiehet itse tietäisi, ovatko he palkkansa ansainneet. Täytyy olla määrätty päiväsaannos, ennenkuin todellista palkkaa voi maksaa. Yövahdille maksetaan hänen läsnäolostaan, mutta työmiehelle hänen työstään.

Näin hankkimiemme tietojen nojalla panimme tammikuussa 1914 toimeen jonkinlaisen voitto-osuusjärjestelmän, jonka mukaan alin palkka kaikenlaatuisesta työstä, erinäisillä ehdoilla, määrättiin viideksi dollariksi päivältä. Samalla supistimme työajan kahdeksantuntiseksi — se oli ennen ollut yhdeksäntuntinen — ja koko viikon työn kahdeksan viidettä tuntia käsittäväksi. Se oli meidän puoleltamme aivan vapaaehtoinen teko. Kaikki palkkamääräyksemme ovat olleet vapaaehtoisia. Meidän mielestämme sosialinen oikeus sitä vaatii, ja kun kaikki ympäri käy, niin teimme sen oman mielemme tyydytteeksi. Ihminen tuntee tyydytystä tuntiessaan, että on tehnyt toisia tyytyväisiksi, että on jossakin määrin keventänyt kanssaihmistensä elämäntaakkaa ja valmistanut heille viihdynnän ja säästöjen mahdollisuutta. Hyvä tahto on elämän harvoja, todella tärkeitä arvopuolia. Tarmokas mies voi saavuttaa melkein kaikki mitä hän tavoittaa, mutta ellei hän pyrkimystensä kestäessä ole hankkinut itselleen hyvää tahtoa, eivät saavutetut tulokset ole paljon arvoiset.

Mutta siinä, mitä me teimme, ei ollut mitään armeliaisuutta. Monet työnantajat luulivat meidän tahtovan tällä ilmoittaa, että liike menestyi niin hyvin ja haluavan tehdä reklaamia, ja he moittivat meitä sentähden, että ylensimme vaatimuksia ja järkytimme vanhaa perinnäistapaa, että työmiehelle on maksettava mahdollisimman vähän. Tällaiset perimykset ja katsantokannat täytyy poistaa, muuten emme voi hävittää köyhyyttä. Me emme maksaneet näitä korkeita palkkoja ainoastaan siksi, että siihen kykenimme ja se tuotti meille tyydytystä, vaan myöskin senvuoksi, että tahdoimme saada liikkeen rakentumaan lujalle perustalle. Me emme jakaneet pois mitään — me rakensimme tulevaisuutta. Liikeyritys, jonka palkka-asteikko on alhainen, on aina epävarma.

Tuskin lienee teollisuudessa monta muutosta, joka olisi siinä määrässä ollut kiistanalaisena kautta koko maailman, mutta tuskin oli ketään, joka oikein käsitti, mitä tämä muutos itse asiassa sisälsi. Työmiehet luuli vai yleensä saavansa viisi dollaria päivältä siihen katsomatta, kuinka he tekevät työtä.

Asiantila oli hiukan toinen kuin kuviteltiin. Minun suunnitelmani perustui voitto-osuuteen, mutta sen sijaan että odotettaisiin, kunnes nämä osuudet on ansaittu, maksettaisiin ne etukäteen ja, erinäisillä ehdoilla, lisättäisiin niiden työmiesten palkkaukseen, jotka olivat olleet vähintäin kuusi kuukautta yhtiön palveluksessa. Me jaoimme työmiehet kolmeen luokkaan:

1. Naineet miehet, jotka elivät perheensä kanssa ja olivat tiettävästi hyviä perheenhuoltajia.

2. Poikamiehet, jotka olivat täyttäneet kaksikolmatta vuotta ja tunnetusti ahkeria ja säästäviä.

3. Kahtakolmatta nuoremmat nuorukaiset sekä naiset, joilla oli joku omainen yksin huollettavana.

Ensin sai työmies tavallisen palkkansa, joka keskimäärin oli viittätoista prosenttia korkeampi kuin vastaavat palkat yleensä muualla. Hänet voitiin sitten valita niiden joukkoon, jotka saivat voitto-osuutta. Hänen palkkansa ja voitto-osuutensa laskettiin yhteen niin, että hän sai vähintäin viiden dollarin päivätulon. Voitto-osuus oli laskettu tunnin ja sellaisten perusteiden mukaan että ne, jotka saivat pienemmän tuntipalkan, saivat suhteellisesti suuremman voitto-osuuden. Tämä maksettiin joka toinen viikko yhdessä palkan kanssa. Työmies, joka ansaitsi esimerkiksi 34 senttiä tunnissa, sai voitto-osuutta 28 1/2 senttiä tunnilta, joten hänen päivätulonsa teki viisi dollaria. Työmies, joka ansaitsi 54 senttiä tunnissa, sai voitto-osuutta 21 senttiä tunnilta, joten hänen päivätulonsa oli kuusi dollaria.

Mutta tähän voitonjakoon liittyi erinäisiä ehtoja. Työmiehen ja hänen kotinsa täytyi tulla määrätylle tasolle järjestykseen ja yhteiskunnanjäsenyyteen nähden. Minkään holhouksen toimeenpano ei ollut tarkoituksena, mutta kun sellaista tuskin kävi välttäminen, oli se yhtenä syynä, minkä vuoksi koko tämä suunnitelma ja yhteiskunnallinen yhteishyvän osasto muutettiin. Ajatus oli alkuaan se, että ihmisiä kannustettaisiin järjestykseen ja säästäväisyyteen, ja että paras kannustin olisi niiden rahallinen palkitseminen, jotka viettivät siivoa ja säällistä elämää. Joka elää kunnollisesti, tekee myöskin työtä kunnollisesti. Me tahdoimme myöskin välttää sitä mahdollisuutta, että suurempi palkka pienentäisi työsaannoksia. Sotavuosina havaittiin, että ylen äkillinen palkanlisäys vain lisäsi ihmisen saituutta, mutta vähensi hänen työkykyänsä. Jos alussa olisin vain lisännyt voiton palkkaan, on hyvin luultavaa, että työn keskitaso olisi alennut. Uuden järjestelmän mukaan olisi noin puolet työmiehistä saanut palkkansa kaksinkertaiseksi. Sitä olisi pidetty helpostiansaittuna rahana. Ajatus rahan helposta saannista vähentää työn kiinteyttä. Palkkauksen kovin äkillisessä koroittamisessa on eräänlainen vaara — aivan katsomatta siihen, oliko alkupalkka yksi dollari vai sata dollaria päivässä.

Ne tasot, jotka me ensimmäisessä suunnitelmassamme määräsimme, eivät olleet pikkumaisia, vaikka täytäntöönpano kenties joskus tapahtui pikkumaisella tavalla. Meillä oli yhteiskunnallisen osastomme palveluksessa noin viisikymmentä henkilöä; he olivat yleensä sangen tervejärkistä väkeä, mutta mahdoton on saada kokoon viittäkymmentä henkilöä, jotka terveeseen järkeen nähden ovat aivan samalla tasolla. He tekivät joskus erehdyksiä — ja niistä saa kuulla alituisesti puhuttavan. Lahjapalkkion saamiseen vaadittiin, että työmiehen tuli elää yhdessä perheensä kanssa ja pitää siitä sopivaa huolta. Useiden ulkomaalaisten työmiesten keskuudessa meidän täytyi vastustaa sitä huonoa tapaa, että he pitivät lisäasukkaita, muuttaen siten kodin elämispaikasta rahanansaitsemiskeinoksi. Mutta paras todistus siitä, että meidän suunnitelmamme yleensä vaikutti paljon hyvää, on sen tulos. Kun se ensin pantiin toimeen, katsottiin 60 % työmiehistä heti lahjapalkkioon oikeutetuksi, kuuden kuukauden kuluttua oli niiden määrä 78 % ja vuoden lopussa 87 %. Puolentoista vuoden kuluttua oli vain 1 % sellaisia, joille sitä ei katsottu voitavan suorittaa.

Suuret palkat aiheuttivat toisiakin tuloksia. Vuonna 1914, kun ensimmäinen suunnitelmamme pantiin täytäntöön, oli meillä 14,000 työmiestä, ja voidaksemme säilyttää pysyvästi läpi vuoden tämän lukumäärän meidän täytyi käyttää palveluksessamme noin 53,000 työmiestä vuodessa. Vuonna 1915 ei enää tarvinnut ottaa palvelukseen enempää kuin 6,508, ja tämä tapahtui suurimmaksi osaksi liikkeen laajentumisen johdosta. Jos nykyisen työläismäärämme aikana vallitsisi entinen, alinomainen vaihtelu, täytyisi käyttää palveluksessa noin 200,000 työmiestä vuodessa, mikä olisi käynyt melkein mahdottomaksi. Niin vähäinen kuin työn hoitamiseen vaadittava harjoitus onkin, emme voi tyytyä joka päivä, viikko tai kuukausi uuteen työläiskuntaan, sillä vaikkakin työmies kahden tai kolmen päivän kuluttua voi hoitaa tehtävänsä kunnollisesti ja riittävän lyhyessä ajassa, saavuttaa hän vuoden kuluttua vielä suuremman taitavuuden. Työväestön vaihdoksesta ei meillä sittemmin olekaan ollut huolta. On vaikea esittää tarkkoja numeroita, sillä silloin kun emme pidä tehtaita täydessä käynnissä, panemme toimeen työnvaihtoa työläistemme keskuudessa, jotta niin monet kuin mahdollista tulevat saamaan työtä. Tämä tekee vaikeaksi erottaa, kuka on meiltä vapaaehtoisesti lähtenyt kuka ei. Meillä on nyt niin vähän huolta työvoiman vaihdoksesta, että emme enää huoli valaista näitä seikkoja numeroilla. Oletan sen tekevän noin 3 tai 6 % kuukaudessa.

Me olemme tehneet erinäisiä muutoksia järjestelmään, mutta emme ole luopuneet tästä periaatteesta: jos tahdotte, että työmies antaa teille aikansa ja voimansa, niin antakaa hänelle silloin palkka, joka vapauttaa hänet taloudellisista huolista. Se kannattaa. Sitten kun aloimme maksaa korkeita palkkoja ja lahjapalkkioita — jotka nousivat noin kymmeneen miljoonaan, ennenkuin muutimme järjestelmää — osoittivat liiketulomme, että korkeiden palkkojen maksaminen on mitä tuottoisin liikkeenhoitamistapa.

Saattoi tehdä oikeutettuja muistutuksia sellaista rahallista etua vastaan, joka oli riippuva työmiehen hyvästä käytöksestä, sillä se kallistui holhoukseen. Semmoista ei teollisuudessa saa esiintyä. Ei käy enää laatuun yhteishyvälaitos, josta käydään nuuskimassa työläisten yksityisiä asioita. Ihmiset tarvitsevat sekä neuvoa että apua, joskus vielä erikoista apua, ja sitä pitää niiksi ollen kyllä antaakin. Mutta laaja ja käytännöllisesti toteutettu panosten, yhteistyön ja oikean vastikkeen suunnitelma merkitsee teollisuuden tukevuudelle ja järjestelyjen lujuudelle enemmän kuin mikään syrjästäpäin harjoitettu yhteiskunnallinen avustustoimi.

Muuttamatta itse periaatetta, olemme kuitenkin muuttaneet maksumenetelmää.

X luku.

MIKSI EI AINA OLE HYVIÄ LIIKEAIKOJA?

Sekä työnantajan että työmiehen tulee elää vuosi umpeensa, mutta molemmat he tavallisesti työskentelevät vain viikkokaupalla. He saavat tilauksen tai työn kuinka sattuu ja mihin hintaan kulloinkin onnistuu. Hyvänä aikana on runsaasti tilauksia ja töitä, mutta "huonona aikana" niukasti. Teollisuudessa on joko juhla tai paasto, liikeasiat käyvät joko hyvin tai huonosti. Vaikka emme koskaan ole eläneet aikoja, jolloin kaikilla olisi ollut liiaksi paljon tämän maailman hyvää ja ihmiset olleet liian onnellisia ja iloisia, niin on meillä sen sijaan ollut masennuksen aikoja, jolloin olemme nähneet sen omituisen näytelmän, että maailma on yhtäältä tuntenut tavarain ja koneiden, toisaalta työn puutetta ja nämä molemmat — kysyntä ja sen tyydyttämisen mahdollisuus — on toisistaan erottanut raha-aita. Tasaisen edistymisen asemesta kulkee kehitys eteenpäin nykäyksittäin ja oikullisesti — milloin aivan liian huimaa vauhtia, milloin kerrassaan seisahtuen. Kun monet ihmiset haluavat ostaa, sanotaan ettei ole tavaraa, mutta kun ei kukaan halua ostaa, sanotaan että on liikatuotantoa. Tiedän että aina on vallinnut tavarain puute, mutta en usko koskaan olleen liikatuotantoa. Erinäisissä tiloissa on meillä kyllä ollut väärää tavaralaatua, mutta sitä ei voi sanoa liikatuotannoksi. Se on päätöntä tuotantoa. Meillä voi myöskin olla suuria, liian korkealla hinnalla hankittuja tavaravarastoja. Se johtuu joko valmistus- tai rahatoimen huonosta järjestelystä. Riippuuko sitten sallimuksesta, milloin joku liike on hyvä tai huono, ja täytyykö meidän alistua sen välttämättömyyteen? Liike on hyvä tai huono aina sen mukaan, kummaksiko me sen teemme. Ainoa syy, miksi kylvämme laihoja, myllerrämme kaivoksissa tai valmistamme tavaroita, on se, että ihmiset saisivat ruokaa, lämmintä ja vaatetta. Mitään muuta järjellistä syytä ei ole, ja kuitenkin me työnnämme nämä syyt syrjään ja teemme työtä hankkiaksemme rahaa emmekä palvellaksemme ihmiskuntaa — kun näet olemme kehittäneet rahajärjestelmän, joka sen sijaan, että on tarkoitettu helpottamaan, joskus ehkäisee sitä. Mutta siitä tuonnempana.

Meille tulee tuontuostakin niin sanottuja huonoja aikoja ainoastaan sentähden, että olemme niin huonoja johtajia. Voin ymmärtää, että maan täytyy nähdä nälkää, jos koko sato menee hukkaan, mutta en ymmärrä, miksi me siedämme nälkää ja köyhyyttä, kun ne riippuvat yksinomaan huonosta johdosta, joka puolestaan aina on yhteydessä raha-asiain järjettömän hoitamisen kanssa. Sota käänsi tietenkin asiat nurin tässä maassa. Se käänsi nurin koko maailman. Sotaa ei milloinkaan olisi syntynyt, jos meillä olisi ollut parempi johto, mutta sotaa ei ole yksinomaan syyttäminen. Se paljasti rahajärjestelmämme puutteet, mutta se osoitti ennen kaikkea kuinka epävarmoja liikkeet ovat, kun niiden ainoana perustana on raha. Minä en tiedä, ovatko huonot liikeajat huonojen rahamenetelmäin tulosta vai ovatko väärät liikevaikuttimet luoneet huonot rahamenetelmät; mutta sen tiedän, että vaikka nykyisen rahajärjestelmän nurinkaataminen ei suinkaan olisi toivottavaa, niin olisi erittäin tarpeellista muuntaa liike-elämää palvelemaan hyödyllisiä tarkoituksia. Silloin täytyy myöskin paremman finanssitoimen syntyä. Nykyinen järjestelmä tulee hävitettäväksi senvuoksi, että sillä ei ole olemassaolon oikeutusta, mutta se tulee tapahtumaan vähitellen.

Omien asioittensa vakiinnuttaminen on kunkin omassa kädessä. Yksinään ei voi saavuttaa täydellisiä tuloksia, mutta esimerkki kehoittaa seuraamaan, ja jolloinkin voimme toivottavasti sijoittaa inflatio-ajat [inflatio = paperirahan tulva. — Suom.] ja niiden seuraajat, ahdinkoajat, samaan luokkaan kuin isonrokon ja muut tarttuvat taudit, joiden leviämisen voi estää. Liike-elämän ja finanssilaitoksen uudestijärjestelyn kautta on täysin mahdollista ehkäistä nousu- ja laskukauden huonot vaikutukset ja myöskin ajoittaiset ahdingot. Maanviljelys on jo muuttumistilassa. Kun teollisuus ja maanviljelys ovat täysin uudennetut, tulevat ne täydentämään toisiaan ja kuulumaan yhteen. Minä sijoitin esimerkiksi yhden tehtaistani maaseudulle, jotta työmiehet samalla voisivat harjoittaa maanviljelystä. Käyttämällä koneita vaatii maanviljelys tulevaisuudessa vain murto-osan siitä ajasta, minkä se nykyään nielee. Se aika, jonka luonto tarvitsee tuotantoonsa, on paljon pitempi kuin se, mikä tarvitaan ihmisapuun maanmuokkauksen, kylvön ja elonkorjuun muodossa. Monelle teollisuudelle, jossa ei suoriteta jykeviä töitä, ei ole väliä, missä sitä harjoitetaan. Vesivoimaa käyttämällä voidaan monta teollisuudenhaaraa pitää maaseudulla, ja sillä tavoin saatamme paljoa suuremmassa määrässä kuin osataan arvata yhdistää teollisuutta maanviljelykseen, saada maataviljeleviä teollisuudenharjoittajia, jotka harjoittavat sekä maanviljelystä että teollisuutta mitä järkiperäisimmissä ja terveellisimmissä oloissa. Tämä järjestely poistaa monen vuodenajasta riippuvan teollisuuden hankaluudet. Toisia voidaan järjestää siten, että eri tuotteita valmistetaan eri vuodenaikoina, ja toisista taas voidaan huolellisella johdolla poistaa riippuvaisuus vuodenajoista. Kunkin erikoisen tapauksen huolellinen tutkiminen on viittova tien.

Ajoittaiset ahdinkokaudet ovat vakavampia, ne kun näyttävät niin suurilta, ettei niitä voi hallita. Ennenkuin koko uudestijärjestely on toimeenpantu, ei se olekaan mahdollista, mutta jokainen liikemies voi aina vaikuttaa jotakin asiaan, ja samalla kuin hän hyödyttää omaa laitostansa, auttaa hän myöskin muita. Ford-yhtiön tuotantoon eivät huonot tai hyvät ajat ole koskaan vaikuttaneet. Oloista välittämättä on yhtiö kulkenut suoraa suuntaansa, lukuunottamatta vuotta 1917-1919, jolloin tehdas sovellettiin sotatarpeiden palvelukseen. Vuotta 1912-1913 pidettiin huonona, vaikka sitä nyt katsotaan keskulaiseksi; meidän tavaravaihtomme kohosi melkein kaksinkertaiseksi. 1913-1914 oli huono kausi; me lisäsimme myyntiämme enemmän kuin kolmanneksella. Myyntivuotta 1920-1921 katsottiin liikekannalta huonoimmaksi mitä historiamme tuntee; me möimme 1 1/4 miljoonaa autoa eli viisi kertaa enemmän kuin "normaali"-vuonna 1913-1914, joten en saata sanoa, että ahdinkoaika liikemarkkinoilla olisi tuottanut meille erityisiä huolia. Tässä ei piile mitään salaisuutta. Se on, kuten kaikki muukin meidän liikkeessämme, välttämätön tulos periaatteesta, jota voidaan sovelluttaa mihin liikkeeseen tahansa.

Me maksamme nyt ilman ehtoja kuuden dollarin alimman palkan päivässä. Väki on jo niin tottunut suuriin palkkoihin, että meidän ei enää ole tarvis toimittaa mitään tarkastusta sen käyttämisestä. Minimipalkka maksetaan niin pian kuin työmies on osoittanut kykenevänsä hoitamaan työtänsä, mikä on hänen omassa vallassaan. Me olemme lisänneet lasketun voitto-osuuden palkkaan ja maksamme nyt korkeampia palkkoja kuin sen äkkinousun aikana, joka seurasi sodan jälkeen. Mutta me maksamme aina suoritetun työn mukaan. Että työtä tosiaan tehdään, todistaa se tosiasia, että noin kuusikymmentä prosenttia työväestä ansaitsee enemmän kuin kuuden dollarin minimipalkan.

Ajatelkaamme yleisen vaurauden ensimmäisiä perusehtoja. Edistys ei tapahdu umpimähkään annetuin pikku sysäyksin. Sen jokainen askel täytyy säädöstellä. Edistys ei ole mahdollista ilman edelläkäyvää ajattelutyötä. Ottakaamme juuri yleinen vaurastuminen esimerkiksi. Se toteutuu, kun mahdollisimman suurella määrällä ihmisiä on kylliksi syödäkseen ja pukeutuakseen ja kun he sanan varsinaisessa merkityksessä tuntevat elämisen viihtyisyyttä. Suuren enemmistön huoleton toimeentulo on yleisen vaurauden ehtona, eikä tehtailijan pankkitili. Tehtailijan asiana on tämän vaurauden edistäminen. Hän on yhteiskunnan palvelija, ja hän palvelee sitä ainoastaan, jos hän hoitaa yritystänsä sillä tavoin, että hän toimittaa yleisölle yhä parempaa tavaraa yhä halvemmalla hinnalla ja maksaa työväelleen yhä parempaa palkkaa, sen suorittaman työn perustalla. Tällä tapaa — ja ainoastaan tällä tapaa — voi tehtailija tai mikä liikemies hyvänsä puolustaa olemassaolonsa oikeutusta.

En pane suurta arvoa kansantaloustieteilijäin selityksille ajoittaisin palaavista kukoistuksen ja ahdingon ajoista. Kun hinnat ovat korkeat, sanovat he aikoja hyviksi, mutta todella hyviä aikoja ei saa arvostella niiden hintojen mukaan, joita tehtailijat panevat tavaroilleen.

Älkäämme leikkikö sanoilla. Elleivät ihmisten tulot ole oikeassa suhteessa tavarain hintoihin, niin täytyy hintoja alentaa. Liikkeiden yleensä katsotaan alkavan valmistuksesta ja päättyvän kulutukseen. Jos nyt kuluttaja ei halua ostaa tavaraa, tai hänellä ei ole rahaa ostaa sitä, niin moittii tehtailija kuluttajaa ja sanoo liikkeen käyvän huonosti, ja tätä ruikutusta hän jatkaa. Eikö se ole hölynpölyä?

Eikö tehtailija ole olemassa kuluttajaa varten, vai onko asia päinvastainen? Ellei kuluttaja tahdo — tai voi ostaa, mitä tehtailijalla on hänelle tarjottavana, niin onko se tehtailijan vai kuluttajan syy? Vaiko ei kummankaan? Siinä tapauksessa täytyy tehtailijan lopettaa liikkeensä.

Onko tosiaan niin, että liikkeet alkavat valmistuksesta ja päättyvät kulutukseen? Mistä tulevat rahat, jotka panevat koneet käyntiin? Kuluttajalta luonnollisesti. Hän on ainoa, johon voi turvata. Ja tehtaan menestyminen perustuu yksinomaan siihen, että se kykenee palvelemaan kuluttajaa, niin että tämä on tyytyväinen. Se voi tapahtua tavaran laadun tai hintojen kautta. Parhaiten palvellaan häntä parhailla tavaroilla halvimpiin hintoihin, ja sillä, joka voi tämän aikaansaada, on mahdollisuus tulla johtajaksi alallaan, huolimatta siitä, mitä tavaroita hän valmistaa. Tästä ei pääse mihinkään.

Miksikä sitten maleksia odottamassa parempia aikoja? Alentakaa kustannukset johtamalla tehdasta paremmin. Ja alentakaa hinnat ostovoiman tasalle.

Palkkojen alentaminen on kevytmielisin ja nahjusmaisin tapa selvitä tilanteesta, puhumattakaan sen epäinhimillisyydestä. Se on itse asiassa liikkeenjohtajan kykenemättömyyden syyn sälyttämistä työmiesten niskoille. Jokainen ahdinkoajan merkki on kehoitus tehtailijalle käyttämään kykyänsä paremmin ja hyvällä johdolla aikaansaamaan sellaista, mitä muut koettavat aikaansaada palkkojen alentamisella. Jos ensi sijassa käydään käsiksi palkkoihin, niin laiminlyödään se keino, joka voisi tuoda pelastuksen vaikeuksista; mutta jos tätä ainoata todella tehoavaa keinoa käytetään, niin päästään alentamasta palkkoja. Tämä on ainakin minun kokemukseni. Kun kokonainen järjestelmä on muutettava, täytyy jonkun kärsiä ensimmäiset tappiot. Ainoat, jotka sen voivat tehdä, ovat ne, joilla on siihen varaa. Mutta "tappion kärsiminen" on eksyttävä sanontatapa. Oikeastaan ei tapahdu mitään tappiota; luovutetaan vain osa siitä, mitä ennen on ansaittu, jotta tulevaisuudessa voitaisiin ansaita sitä enemmän. Keskustelin äskettäin erään pikkukaupungin rautakauppiaan kanssa. Hän sanoi:

"Minä lasken tulevani kärsimään nykyisellä varastollani 10,000 dollarin tappion, mutta todellisuudessa ei tappio ole niin suuri. Meillä rautakauppiailla on ollut jokseenkin hyvät ajat. Enin osa nykyisestä varastostani on ostettu korkeaan hintaan, mutta minä olen myynyt monta varastoa hyvällä voitolla, ja ne kymmenen tuhatta dollaria, jotka nyt häviän, eivät muuten ole samanlaisia dollareita kuin meillä oli ennen maailmassa. Niistä on tullut tavallaan keinottelurahoja. Ne eivät ole vanhoja kelpo dollareja, joilla ennen kullakin ostettiin 100 sentin arvosta. Niin että minun tappioni ei ole kovin suuri. Samalla teen mahdolliseksi kaupunkilaisille jatkaa kotiensa rakentamista, ilman että heidän tarvitsee olla huolissaan rautatavarain hinnannoususta."

Hän oli viisas kauppamies. Hän tyytyi mieluummin pienempään ansioon ja suurempaan menekkiin kuin että olisi pitänyt hintoja korkealla ja ehkäissyt yhteiskunnan kehitystä. Hänen kaltaisensa mies on hyödyllinen yhteiskunnassa. Hänellä on selkeä ymmärrys. Hän tekee tasauksen varastonsa arvossa ennemmin kuin alentaa avustajainsa palkkoja, jonka kautta hän vähentäisi heidän ostokykyänsä. Hän ei takertunut pitämään kiinni hinnoista ja jäänyt odottelemaan ostajia. Hän ymmärsi — mikä yleensä näytään unohdetun — että omistuksen luontoon kuuluu, että joskus täytyy kärsiä tappiotakin. Niin on minunkin käynyt.

Meidänkin myyntimme väheni niinkuin kaikkien muidenkin. Meillä oli suuri varasto, ja kun laskettiin kaikki ainesten ja koneosain kustannukset, emme voineet myydä autoa halvemmalla kuin mitä siitä pyysimme, mutta tämä hinta oli sinä ajankohtana korkeampi kuin mitä ihmiset saattoivat tai tahtoivat maksaa. Me ryhdyimme tekemään laskelmia. Joko oli meidän vähennettävä varastojemme arvoa 17,000,000 dollarilla tai hävittävä paljoa enemmän sen kautta, ettemme saisi kaupaksi mitään. Niin että siinä ei oikeastaan ollutkaan valinnan varaa.

Joko täytyy miehen tyytyä tappioon ja jatkaa liikettään tai saa hän lyödä ovet kiinni ja miettiä, mitä tappiota toimettomuus sisältää. Tämä tappio tulee yleensä suuremmaksi eikä koske ainoastaan rahoja, sillä toimettomuuden aikoina kalvaa masennus yritteliäisyyttä, ja jos tämmöisiä aikoja kestää kovin kauan, menee vihdoin kaikki uudelleenaloittamisen tarmo.

Ei kannata ruveta odottamaan parempia aikoja. Jos liikemies tahtoo jatkaa toimintaansa, täytyy hänen alentaa hinnat siihen, mitä ihmiset tahtovat maksaa. Minkälaisiksi olot muodostunevatkin, maksavat ihmiset välttämättömistä tavaroista aina jonkin hinnan, ja kun vain hyvää tahtoa on, voi aina sellaiseen hintaan mennä.

Tätä sopeutuvaa hintatasoa ei kelpaa tavoittaa huonommalla laadulla tai lyhytnäköisellä säästäväisyydellä, sillä siitä on seurauksena vain työväen tyytymättömyys. Semmoinen hintataso saavutetaan vain lisäämällä tuotantoa, ja siltä kannalta katsottuna tulee jokaisen ahdingon oireen liike-elämässä olla voimakkaana kehoituksena liikemiehille käyttämään tervettä järkeänsä. Se, joka panee pääpainon hintoihin, mutta ei kysy, onko hän yhteiskunnalle hyödyksi, ei voi puolustaa asemaansa liikkeenjohtajana.

Tämä on ainoastaan toisin sanoin lausuttuna väite, että vaihdon täytyy tapahtua todellisten arvojen luonnollisella perustalla, mikä on siinä, että ihmistarmo on muutettu kauppatavaroiksi. Mutta niin yksinkertaista oppia ei pidetä oikein liike-elämälle sopivana. Se ei ole kylliksi mutkallinen. On "liikkeitä", joiden tarkoituksena on tehdä inhimillisen yritteliäisyyden kaikkein rehellisin pyrkimys viekkaiden ihmisten keinotteluhimon esineeksi. Nämä ihmiset toimeenpanevat ravintoaineiden ja muiden välttämättömien tarvetavaroiden näennäisen pulan, mistä on seurauksena hätääntynyt kysyntä markkinoilla. Ensin syntyy väärä nousu, sitten yhtä luonnoton seisahdus.

Alati, ja joskus aivan tahtomatta, tehdään rikkomuksia taloudellista oikeudenmukaisuutta vastaan. Taloudellisten olojen voi sanoa tekevän ihmiskunnan siksi, mitä se on, mutta myöskin voi sanoa ihmisten luovan taloudelliset olot. Ne, jotka ovat edellisen väittämän kannalla, syyttävät teollisuusjärjestelmää kaikista vioista, joita ihmisillä ylimalkaan on. Toiset taas arvelevat, että ihminen itse luo olonsa, ja että jos taloudellinen, teollinen tai yhteiskunnallinen järjestelmä on huono, niin on se vain ihmisen oma kuvain. Tehtailijat eivät tahdo myöntää, että teollisuusmenetelmien viat ja puutteet ainakin osaksi ovat heidän omia vikojansa suurennettuina ja järjestelmään pantuina. Mutta pankaapa heidät käsittelemään kysymystä kytkemättä sitä heidän omiin asioihinsa, silloin he katsovat asiaa heti toiselta kannalta.

Jos ihmisluonto olisi vähemmän puutteellinen, olisi yhteiskuntajärjestelmämme epäilemättä parempi kuin se nyt on. Toisaalta olisi huonompi ihmisaines päätynyt huonompaan yhteiskuntajärjestykseen — vaikka se tuskin olisi kestänyt niin kauan kuin nykyinen yhteiskuntajärjestelmä. Mutta niitä, joiden mielestä ihmiset ovat tietoisesti ja vapaaehtoisesti luoneet puutteellisen yhteiskuntajärjestyksen, on sangen vähän. Jos tinkimättä myönnetään, että yhteiskuntajärjestelmän viat johtuvat ihmisestä itsestään, niin seuraa siitä, että hän on tietoisesti järjestänyt epätäydellisyydet. Osa meidän täytyy merkitä tietämättömyyden tiliin, toinen osa yksinkertaisuuden.

Jos ajattelemme nykyisen teollisuusjärjestelmämme alkua, niin eihän alussa voinut tietää, mitenkä se tulisi kehittymään. Jokaista uutta edistysaskelta tervehdittiin ilolla. Ei kukaan ajatellutkaan, että pääoma ja työ tulisivat edustamaan vastakkaisia harrastuksia. Ei kukaan uneksinut, että itse menestyksessä piilisi paula. Mutta kehityksen kulussa esiintyivät järjestelmän nurjat puolet. Liikkeet laajenivat niin suuriksi, että johtajan täytyi ottaa palvelukseensa suuret määrät ihmisiä tuntematta heitä edes nimeltä, mutta tätä seikkaa ei suinkaan pahoiteltu, vaan päinvastoin pidettiin suotuisana. Se johti kuitenkin lopulta epäpersoonalliseen järjestelmään, ja työmiestä ruvettiin katsomaan koneeksi eikä lihasta ja luusta olevaksi ihmiseksi. Ei kukaan tietystikään usko, että tämä epäinhimillinen kehityskulku tahallaan luotiin järjestelmäksi. Mutta niin kävi. Se oli olemassa piilevänä jo alussa, vaikka kukaan ei sitä huomannut tai aavistanut. Tavaton ja miltei uskomaton kehitys toi ilmi järjestelmän viat.

Mikä on teollisuuden perusaate? Se ei ole rahan ansaitseminen, vaan yleishyödyllisen aatteen toteuttaminen ja sen monistaminen yhtä moniksi tuhansiksi kuin on ihmisiä, jotka sitä tarvitsevat.

Tuotantoa varten on kehitettävä tuotantoa. On keksittävä järjestelmä, joka muuttaa tuotannon ihanaksi taiteeksi. Teollisuuden todellinen perusaate on tuotannon laskeminen perustalle, joka tekee jatkuvan kehityksen mahdolliseksi, yhä useampien tehtaiden rakentaminen ja monien tuhansien hyödyllisten esineiden valmistaminen. Yritys ansaita rahaa keinottelulla työn asemesta merkitsee teollisuuden perusaatteen kieltämistä. Lyhytnäköiset ihmiset eivät ymmärrä, että liikkeissä on muuta kysymyksessä kuin omakohtainen, persoonallinen etu. Liiketoiminta on antamista ja ottamista, jotta voisi itse elää ja sallia toisten elävän. Se on monien harrastusten ja voimien yhteistoimintaa. Milloin ikinä tapaa ihmisen, jonka mielestä liike on niinkuin virta, jonka hedelmöittävä tulva on pysäytettävä juuri kun se on saapunut hänen kohdalleen, todistaa se, että tämä ihminen luulee voivansa pitää liikettä voimassa pysäyttämällä sen liikunnan. Hän siis tahtoisi tuottaa rikkautta seisauttamalla rikkauden tuottamisen.

Yleishyödytyksen periaate on huonojen aikojen parannuskeino, ja tämä johtaa meidät yleishyödytyksen ja rahainkäytön periaatteiden käytännölliseen sovelluttamiseen.

XI luku.

KUINKA HALVAKSI TAVARAIN TUOTANTO VOIDAAN SAADA?

Ei kukaan voi kieltää, että jos hinnat ovat kyllin alhaiset, voi aina saada ostajia, olkoot ajat minkälaiset tahansa. Se on liike-elämän alkeistotuuksia. Alhaistenkin hintojen aikana sattuu tosin, että raaka-aineet eivät mene kaupaksi. Niin oli laita esim. vuonna 1921, mutta se riippui siitä, että tehtailijat ja välittäjät tahtoivat ensin saada myydyksi kalliin hinnan aikana ostamansa varastot ennenkuin ryhtyivät uusiin kauppoihin. Markkinat olivat hiljaiset, mutta liian täynnä tavaraa. Liikakylläiset markkinat syntyvät vain silloin, kun hinnat eivät ole oikeassa suhteessa ostokykyyn tai kun ostajat ovat haluttomia senvuoksi, että aikaisemmin ovat tulleet ostaneeksi varastoon.

Luonnottoman korkeat hinnat ovat aina merkkinä siitä, että asioissa on jotakin epätervettä, sillä ne johtuvat aina jostakin epänormaalisesta seikasta. Terveellä ihmisellä on normaalinen ruumiinlämpö; terveellä liike-elämällä on normaalihinnat. Korkeat hinnat ovat tavallisesti seurauksena keinottelusta johon ryhdytään, kun aletaan puhua mahdollisesta tavaranpuutteesta. Vaikka kaikilla liikealoilla ei koskaan voi syntyä puutetta, voi muutamien harvojen — jopa yhden ainoankin — tarvetavaran tuotannon väheneminen aiheuttaa keinottelua. Eikä aina tarvitse olla edes tavaranpuutetta. Setelirahaston paisuminen (inflatio) aiheuttaa ostohalun näennäistä nousua ja sen seurauksena keinottelun mahdollisuutta. Saattaa myöskin sattua todellinen tavaranpuute samaan aikaan inflation kanssa, kuten usein tapahtuu sota-aikoina. Mutta olkoon syy hintojen suuruuteen mikä tahansa, niin maksavat ihmiset ne tavaranpuutteen pelosta. He ostavat joko varustautuakseen tavaroilla pitemmäksi aikaa tai taas vuorostaan myydäkseen ja ansaitakseen. Kun ruvettiin puhumaan sokeripulasta, koettivat emännät, jotka eivät eläessään olleet ostaneet sokeria viittä kiloa enempää kerralla, hankkia itselleen viidenkymmenen, jopa sadan kilon varaston, ja samalla ostivat keinottelijat sokeria sulkeakseen sen makasiineihinsa. Melkein koko sodanaikainen elintarvepuute johtui keinottelusta tai tällaisesta varauksesta.

Olkoon oletettu tavaranpuute kuinka suuri ja hallituksen kontrolli kuinka ankara tahansa, voi se, joka kykenee maksamaan, aina saada mitä haluaa. Ei kukaan voi varmasti sanoa, kuinka suuri tai pieni jonkin tavaran kokonaismäärä maassa on. Todennäköisimmätkin numerot ovat vain arveluita, ja vielä vaikeampi on arvioida tavaran määrää maailmanmarkkinoilla. Vaikka pystyisimme tietämään, kuinka paljon jotakin tavaraa valmistetaan yhtenä päivänä tai kuukautena, niin silti emme voi tietää, kuinka suuri tuotanto on seuraavana päivänä tai ensi kuussa, yhtä vähän kuin tiedämme, kuinka suuri kulutus on. Uhraamalla varoja tilastollisten ainesten hankkimiseen voimme aikanaan saada joltisenkin tarkan käsityksen siitä, kuinka paljon jotakin tavaraa on kulutettu jonakin aikajaksona, mutta kun numerot on saatu, on niillä vain historiallista arvoa, sillä seuraavana ajanjaksona saattaa kulutus olla kahta vertaa suurempi tai pienempi. Ihmiset muuttuvat alituisesti. Siinähän juuri on sosialististen, kommunististen ja muiden, yhteiskuntaolojen ihanteellista järjestelyä tarkoittavien suunnitelmien vaikeus: ne perustuvat olettamukseen, että ihmiset pysyvät aina samanlaisina. Taantumuksellisella on sama käsitys. Hän väittää, että kaiken pitää pysyä ennallaan. Mutta mikään ei tee niin, ja siitä olen kiitollinen.

Kulutus vaihtelee hintojen ja tavaranlaadun mukaan, eikä kukaan tiedä eikä voi laskea, kuinka suureksi kulutus tulevaisuudessa voi nousta, sillä joka kerta kun jonkun tavaran hintaa on alennettu, ilmestyy uusia ostajaryhmiä. Sen tietää jokainen, mutta monet menettelevät niinkuin eivät tietäisi. Kun kauppias on itse ostanut tavaroita korkeasta hinnasta eikä saa niille ostajia, alentelee hän vähitellen hintoja, kunnes tavarat alkavat liikkua. Mutta jos hän on viisas, ei hän nipistele vähin erin hinnoista ja sen kautta pyri ostajissa herättämään lisäalennuksen toiveita ja niistä johtuvaa oston haluttomuutta, vaan alentaa kerta kaikkiaan niin tuntuvasti, että pääsee irti koko varastosta. Liike-elämässä täytyy aina ottaa huomioon erinäisiä tappioita. Tappion jälkeen toivoo liikemies voivansa tehdä hyvän kaupan, joka korvaa vahingon, mutta se on usein pettymys. Voitto, josta tappio on korvattava, pitää olla ansaittuna ennen hinnanalennusta. Ne, jotka olivat kyllin ajattelemattomia uskoakseen, että sotavuosina saadut suuret voitot olisivat pysyväisiä, joutuivat taloudellisiin vaikeuksiin hintojen laskiessa. On olemassa luja usko siihen, että kauppa on sarja tappioita ja voittoja, ja että hyvä liike on se, missä voitto on tappiota suurempi. Senvuoksi pitävät monet liikemiehet edullisena myydä tavaransa mahdollisimman kalliista. Sitä pitävät monet hyvänä liikemenettelynä. Onko asia todella niin? Se ei ole meidän kokemuksemme.

Raaka-aineita emme ole koskaan katsoneet kannattavan ostaa enempää kuin kerrallaan on tarvittu. Jos kulkulaitokset olisivat paremmat, niin voisimme olla varmat saavamme tavarat aina sitä mukaa kuin niitä tarvitsemme, emmekä välittäisi hankkia minkäänlaista varastoa. Laskettu määrä raaka-ainevaunuja saapuisi määrätyssä järjestyksessä ja siirrettäisiin suoraan rautatieltä tehtaaseen. Se säästäisi paljon rahaa, sillä rahaksimuutto tapahtuisi melkein välittömästi ja päästäisiin pitämästä rahoja sidottuina suureen varastoon. Mutta kulkuneuvojen huonouden vuoksi täytyy pitää aineita varastossa. Kun vuonna 1921 toimitimme sen varastojemme uuden arvioinnin, josta kerroin edellisessä luvussa, oli minulla luonnottoman suuri varasto senvuoksi, että kulkuneuvot olivat olleet niin huonoja. Mutta me opimme jo kauan sitten sen läksyn, ettei keinottelu syistä saa hankkia liian suuria varastoja. Kun hinnat näyttävät olevan nousemassa, pidetään suurten varastojen ostamista viisaana, jotta sitten päästäisiin niin vähällä ostamisella kuin mahdollista. Ei tarvita mitään todisteluita, että jos ostan aineksia kymmenestä sentistä naulan, olen ehdottomasti edullisemmassa asemassa kuin se, jonka täytyy maksaa kaksikymmentä senttiä. Mutta me olemme tulleet siihen kokemukseen, että se ei kannata. Siinä antaudutaan arvailun alalle, ja se ei ole liikemenettelyä. Jos ostan suuren varaston kymmenestä sentistä naulan, niin on minun asemani erinomainen niin kauan kuin toinen saa maksaa kaksikymmentä senttiä. Sittemmin saan ehkä tilaisuuden ostaa lisää kahdestakymmenestä sentistä naulan ja se näyttää minusta viisaalta, sillä kaikki viittaa siihen, että hinnat tulevat nousemaan kolmeenkymmeneen senttiin. Minulla oli ehkä suuri hyöty edellisestä oletuksestani ja tietysti päätän tehdä tämänkin kaupan. Mutta sitten hinnat alenevat ja minä olen jälleen samalla tasolla, mistä aloitin. Me olemme tehneet tarkkoja laskelmia ja tulleet siihen tulokseen, että ei kannata ostaa suuria varastoja, sillä yhdestä ostosta saadun voiton tasoittaa toisesta saatu tappio ja siten on vain nähty tarpeetonta vaivaa ilman vastaavaa hyötyä. Kun ostamme, pidämme senvuoksi pääasiana, että saamme sitä laatua kuin haluamme mahdolliseen hintaan. Me emme osta vähempää, kun hinnat ovat korkealla, mutta emme myöskään enempää, kun ne ovat alhaalla. Ennen kaikkea kartamme ostamasta enempää kuin tarvitsemme. En tahdo väittää, että tähän päätökseen tuleminen oli niinkään helppoa. Tekee mieli uskoa kykenevänsä arvostelemaan oloja, ja jokaisessa ihmisessä on jonkun verran synnynnäistä keinottelun halua. Mutta lopulta surmaa keinottelu liikemiehen. Antakaapa hänen vain tehdä pari hyvää kauppaa, joista hän ansaitsee runsaasti rahaa, niin eipä kestä kauan, ennenkuin hän ajattelee enemmän rahojen ansaitsemista ostamalla ja myymällä kuin niiden hankkimista kunniallisella liikkeellänsä. Romahdus tulee tavallisesti hyvinkin pian. Ainoa turvallinen tapa on ostaa, mitä tarvitsee — ei enempää eikä vähempää. Sitä periaatetta noudattamalla karkoitetaan uhkapeli liikkeestä.

Olen puhunut niin paljon ostoperiaatteistamme senvuoksi, että ne selittävät meidän myyntiperiaatteemme. Kilpailijoihimme ja tavarain runsauteen katsomatta ovat meidän hintamme perustetut laskelmaan, mitä mahdollisimman suuri ihmismäärä tahtoo tai voi maksaa siitä, mitä meillä on myytävänä. Tämän talouspolitiikan tulos ilmenee parhaiten, jos vertaa matkailuauton hintoja ja tuotantoa:

Vuosi Hinta (dollareissa) Tuotanto

1909-10 950 18,664 autoa 1910-11 780 34,528 " 1911-12 690 78,440 " 1912-13 600 168,220 " 1913-14 550 248,307 " 1914-15 490 308,213 " 1915-16 440 533,921 " 1916-17 360 785,432 " 1917-18 450 706,584 " 1918-19 525 533,706 "

(Kahtena viimeksimainittuna vuonna oli tehdas sovellettu sotatuotantoa varten.)

1919-20 575—440 996,660 autoa 1920-21 440—355 1,250,000 "

Viime aikojen hinnat ovat halvempia kuin miltä ne näyttävät, sillä me parannamme laatua alituisesti. Me tutkimme joka osaa keksiäksemme, eikö mitään voi parantaa tai lisätä. Jos muut ovat keksineet jotakin parempaa kuin me, tahdomme saada selvän siitä, ja siitä syystä ostamme jokaisen uuden automallin, joka tulee markkinoille. Tavallisesti käytämme sitä jonkun aikaa, tutkimme mihin se kelpaa maantiellä, hajoitamme sen sitten ja katsomme kuinka ja mistä se on tehty. Ei liene maailmassa tehty vaunulajia, jota — tai jonka jätteitä — ei näkyisi hajallaan Dearbornissa tehtaittemme liepeillä. Useimmiten kun ostamme uuden auton, saa sanomalehdissä lukea siitä uutisen ynnä päätelmän, että Ford ei itse käytä Ford-autoa. Toissa vuonna tilasin suuren Lanchasterin, jota pidetään Englannin parhaana autona. Se oli useita kuukausia eräässä tehtaassamme, ja sitten päätin tuoda sen Detroitiin. Meitä oli matkalla useita vaunullisia, joten syntyi pieni autokaravaani. Minä satuin istumaan Lanchaster-autossa kun kuljimme erään kaupungin läpi New Yorkin valtiossa, ja kohta saapui pari sanomalehtireportteria tiedustelemaan, minkä vuoksi en ajanut Ford-autolla.

"Nähkääs", minä vastasin, "juttu on se, että minulla on nyt loma-aikani eikä sen vuoksi mitään kiirettä. On yhdentekevä, vaikka tulemme kotiin vähän myöhempään kuin tavallista. Siinä on syy, minkä vuoksi en aja Fordilla."

Tämmöisiä "Ford-juttuja" on paljon.

Meidän periaatteemme ovat hintojen alentaminen, toiminnan laajentaminen ja tavarain parantaminen. Kuten lukija näkee, panemme hinnanalennuksen ensi sijalle. Emme ole milloinkaan laskeneet määrättyjen kustannusten mukaan. Sen vuoksi alennamme hinnan aina siihen määrään, jonka luulemme tuottavan suurempaa menekkiä. Sitten koetamme valmistaa siihen hintaan. Kustannuksista emme huolehdi; uusi hinta pakottaa putoamaan ne alas. Tavallinen tapa on ensin laskea kustannukset ja sitten määrätä hinta, ja vaikka se voi olla loogillisesti oikea rajoitetummassa merkityksessä, ei se pidä paikkaansa syvemmässä ja laajemmassa merkityksessä, sillä mitä hyötyä on tietää kustannuksista, jos sen kautta saadaan selväksi, ettei voida valmistaa tavaraa sellaiseen hintaan, mihin sen voi myydä? Likempänä asian ydintä on kuitenkin se tosiasia, että vaikka arvioimmekin kuinka suuriksi kustannukset nousevat — ja itse teemme tietenkin aina tarkkoja kustannuslaskelmia — niin ei kukaan tiedä, kuinka suuria niiden pitäisi olla. Yksi käytettävissä olevia keinoja on hinnan määrääminen niin alhaiseksi, että se pakottaa kaikki yrityksessä mukana olevat panemaan kaikkein parastaan. Halpa hinta kannustaa kaikkia. Tällä tavoin voin päästä suurempaan selvyyteen valmistuksesta ja myynnistä kuin minkä paperilla tehdyn laskelman nojalla hyvänsä.

Korkea palkkaus vaikuttaa onneksi osaltaan kustannusten halpenemiseen, sillä työmiehet ovat sitä paremmassa työkunnossa, jota vähemmän heillä on rahahuolia. Viisi dollaria päivässä kahdeksan tunnin työstä osoittautui olevan mitä tehokkaimpia toimia valmistuskustannusten vähentämiseen, ja kuuden dollarin päiväpalkka on vielä halvempi kuin viiden. Kuinka pitkälle tätä voi jatkaa, emme tiedä.

Me olemme aina ansainneet määräämillämme hinnoilla, ja yhtä vähän kuin tiedän, kuinka korkealle palkat tulevat nousemaan, yhtä vähän tiedän, kuinka alas hinnat tulevat laskemaan, enkä näe mitään syytä, minkä vuoksi siitä pitäisikään huolehtia. Moottoriaura myytiin esimerkiksi ensin 750, sitten 850 dollarista, minkä jälkeen hinta laski 625 dollariin. Äskettäin alensimme sen hintaa vielä seitsemänneljättä prosenttia ja olemme siis tulleet 375 dollarin hintaan. Tämän saatoimme tehdä saatuamme moottoriaurain valmistuksen kunnolliseen käyntiin. Moottoriauraa ei valmisteta yhdessä automobiilien kanssa. Yhden tehtaan ei pidä valmistaa muuta kuin yhtä tavaralajia, jos tahtoo saada sen todella taloudelliselle pohjalle.

Useimpia tehtäviä varten on kone ja mies parempi kuin ilman konetta työskentelevä mies. Tarkoin määräämällä tuotteen muodon ja pitämällä koko valmistustapahtumaa selkeästi silmällä voimme laatia juuri senlaatuisia koneita, jotka pääsevät pisimmälle kätten työn moninkertaistuttamisessa. Näiden koneiden avulla täyttävät työmiehet senvuoksi tuotannossa myöskin suuremman tehtävän, mikä vuorostaan oikeuttaa heidät suurempaan palkkaan.

Kun pidämme tämän periaatteen muistissa, voimme käydä määrätyssä tarkoituksessa ahdistamaan haaskausta. Me emme halua laitoksissamme mitään hyödytöntä. Me emme halua rakentaa muhkeita rakennuksia menestyksiemme muistopatsaiksi. Niihin menevän pääoman korko ja rakennusten ylläpitokustannukset tekevät vain kalliimmaksi tavaroita, joita valmistetaan — minkä vuoksi nämä muistomerkit joskus vaikuttavat suorastaan koristeellisilta ruumisarkuilta. Suuri hallintorakennus voi kukaties olla tarpeellinen, mutta se herättää minussa aina epäilyä, että siellä on kenties liian paljon hallintoa. Minä en koskaan ole tarvinnut laajaa hallintokuntaa, ja minä pidän sitä reklaamia, jonka tuotteemme meille tuottavat, parempana kuin tuotantomme valmistuspaikan tarjoamaa itsekehua.

Se mallin vakiinnuttaminen, jonka tuloksena on suuri säästö kuluttajalle, hankkii tuottajalle sellaiset tulot, että hän tuskin tietää, mihin rahojansa panna. Mutta hänen työnsä täytyy olla kunniallista, perusteellista ja huolellista. Monien mallien hylkääminen ei ole samaa kuin mallin vakiinnuttaminen (standardisointi). Se voi olla — ja on useimmiten — samaa kuin menekin rajoittaminen, sillä jos hoitaa liikettänsä tavallisten periaatteiden mukaan — se on, koettaa ottaa niin paljon maksua kuin kuluttajan voi ajatella suostuvan antamaan — niin täytyy kuluttajalla myöskin olla valitsemisen varaa.

Mallin vakiinnuttaminen, standardisointi, on siis tuotannon viimeinen aste. Me alamme kuluttajasta, askartelemme kunnes pääsemme oikeaan muotoon ja ryhdymme vihdoin teolliseen valmistukseen, joka on keino siihen päämaaliin pääsemiseksi, jota tahdomme palvella — yleishyödytykseen.

Tämä järjestys on tärkeä pitää mielessä, sillä sitä ymmärretään harvoin oikein. Hintasuhteita ei myöskään ymmärretä. Ihmisillä on se käsitys, että hinnat täytyy pitää korkealla, mutta asia on päinvastoin niin, että liikkeen menestys — suuri kulutus — riippuu siitä että hinnat pidetään alhaalla.

Ja sitten toinen asia. Täytyy sanan todellisessa merkityksessä olla yleisön palvelija. Minä tiedän, että mallien ajoittaista muuttelemista pidetään hyvänä liiketapana eikä huonona moraalina, niin että entisiä tyyppejä katsotaan vanhanaikaisiksi ja ihmiset pakotetaan ostamaan uusia joko sen vuoksi, että varaosia vanhoihin ei ole saatavissa, tai siksi, että ostaja saadaan houkutelluksi hylkäämään vanhan hankkiakseen uuden. Minulle on sanottu, että liikemiehen päämääränä on saada ihmiset ostamaan niin usein kuin mahdollista ja ettei senvuoksi pidä valmistaa tavaroita, jotka kestävät ikuisesti.

Meidän liikeperiaatteemme ovat kuitenkin ihan päinvastaiset. Minä en ymmärrä, että voisimme palvella kuluttajaa, ellemme — mikäli kykenemme — valmista mahdollisimman kauan kestävää. Me pyrimme valmistamaan koneen, joka kestäisi ikuisesti. Meille ei ole mieleen, että auto, jonka joku ostaa, kuluu kelvottomaksi tai muuttuu vanhenneeksi. Me pidämme tärkeänä, että hänen ei tarvitse hankkia itselleen uutta autoa. Me emme koskaan tee parannuksia, jotka johtavat entisten tyyppien vanhenemiseen. Erikoistyypin osia ei ainoastaan voida vaihtaa samantapaisen mallin osiin, vaan ne voidaan vaihtaa vastaaviin osiin jok'ainoassa autossa, jonka olemme laskeneet markkinoille. Voi huoleti ottaa meidän valmistettamme minkä kymmenen vuoden vanhan vaunun hyvänsä ja lisäämällä siihen joitakin nykypäivänä tehtyjä osia muuttaa sen varsin huokein kustannuksin uusimmanmalliseksi vaunuksi. Tämä päämäärä mielessämme me pakotamme kustannukset painumaan alas, ja kun politiikkamme vääjäämättä tähtää hinnanalennukseen, vaikuttaa paine aina. Milloin enemmän, milloin vähemmän.

Tässä vielä esimerkkejä säästämisestä. Me kokeilemme alituisesti voidaksemme käyttää hyväksemme kaikki tähteet. Eräässä lävistystoimituksessa jää kuuden tuuman ympyriäisiä levyjä tähteiksi. Tämä tuhlaus kiusasi työmiehiä. He etsivät sopivaa käytäntöä levykappaleille ja huomasivat, että ne suuruudeltaan muuten sopivat jäähdyttäjäintulpiksi, mutta että pelti ei ollut kyllin paksua. He koettelivat silloin kahta levypalasta sillä seurauksella, että he valmistivat radiaattoritulpan, joka havaittiin lujemmaksi kuin yksinkertaisesta metallilevystä valmistettu. Me saamme 150,000 tällaista levypalaa päivässä; meillä on jo käytäntöä 20,000:lle päivässä ja toivomme saavamme muutkin käytäntöön. Valmistamalla itse siirtoketjut sen sijaan, että ennen ostimme ne, säästämme kymmenen dollaria kappaletta kohti. Niinikään kokeilimme pulteilla ja valmistimme erikoisen pultin, joka oli lujempi kuin mikään kaupassa oleva, vaikka siihen meni ainoastaan kolmas osa sitä ainesmäärää, jonka muut tehtailijat tarvitsivat. Se säästö, jonka yksi näitä pulttityyppejä aikaansai, arvioitiin puoleksi miljoonaksi dollariksi vuodessa. Meillä oli tapana kokoonpanna automme Detroitissa, ja vaikka meidän erikoisilla lastauskeinoilla onnistui sijoittaa viisi tai kuusi kappaletta yhteen rautatievaunuun, tarvitsimme monta sataa rautatievaunua päivässä. Junat kulkivat lakkaamatta edestakaisin. Kerran lastattiin tuhannen autoa yhtenä päivänä. Oli mahdotonta välttää tungospysähdyksiä. Autojen yhteensullominen niin, että ne eivät kuljetettaessa vahingoitu, on sangen kallista, puhumattakaan rahtimaksuista. Nyttemmin me emme pane Detroitissa kokoon enempää kuin kolme- tai neljäsataa autoa päivässä — mikä riittää paikallisiin tarpeisiimme. Sen sijaan lähetämme koneosat kaikkialla Yhdysvalloissa ja koko maailmassa sijaitseviin varastoihimme, joissa autot pannaan kokoon. Missä haaraosastojen vain on mahdollista valmistaa joku koneosa halvemmalla kuin meillä Detroitissa, saavat ne tehdä sen.

Haaraosastomme Englannin Manchesterissa valmistaa melkein koko auton, ja moottoriauran haaraosasto Irlannin Corkissa tekee miltei täydellisen moottoriauran. Tämä on suunnaton säästö ja antaa vain vähäisen käsityksen siitä, mitä teollisuuden alalla voidaan aikaansaada, kun jokainen kokoonpantavan esineen osa voidaan valmistaa juuri niin, että se on säästäväisintä. Me kokeilemme lakkaamatta autoihin käytettävillä aineksilla. Enin puuaines, jota käytämme, hakataan omissa metsissämme. Niinikään me kokeilemme keinotekoisen nahan valmistamista, sitä tavaraa kun käytämme lähes 40,000 metriä päivässä. Muutaman pennin säästö, siellä toinen täällä, tekee suuria summia vuoden mittaan.

Suurin tähän saakka tekemämme edistysaskel on kuitenkin River Rougen tehdas, joka täyteen käyntiin saatuna tulee tuntuvasti ja monessa suhteessa alentamaan tuotantokustannuksiamme. Sinne olemme sijoittaneet koko moottoriaurateollisuutemme. Tehdas sijaitsee joen varrella Detroitin laidalla ja alue käsittää 665 eekkerin pinta-alan, mikä riittää vastaisiin laajennuksiin. Me käytämme suuria hiilimääriä, ja nämä tuodaan suoraan kaivoksistamme rautatietä myöten, jossa olemme pääosakkaita. Osa menee höyrykoneiden lämmitykseen, osa River Rougen koksiuuneihin. Mekaanisilla siirtolaitteilla siirretään koksi masuuneihin. Siitä saatu masuunikaasu painetaan putkia myöten voima-aseman höyrykattilain alle, missä se sekoitetaan sahajauhojen ja höylänlastujen ynnä koksin valmistuksessa syntyneen hiilimurskeen kanssa. Se polttoaine, joka menee höyrykattilan lämmittämiseen, saadaan siis yksinomaan tähdetuotteista. Valtavat dynamokoneisiin yhdistetyt höyryturbiinit muuttavat tämän voiman sähköksi, joka vuorostaan sähkömoottorien kautta käyttää kaikkia muita koneita. Aikanaan toivomme saavamme niin paljon sähkövoimaa, että se voi riittää jokseenkin kokonaan käyttämään Highland Parkin tehtaita, ja siten alennetuksi hiilikustannuksiamme.

Koksin valmistuksessa saatuja kuivatislauskaasuja käytetään eri tarkoituksiin, esim. emaljiuunien lämmitykseen. Ennen oli meidän pakko ostaa tämä kaasu. Samalla saatavaa ammoniumsulfaattia käytetään lannoitusaineena ja bensolia moottorin polttoaineena. Pienkoksi, joka ei sovellu masuuneihin, myydään työmiehille, jotka saavat sen valmiiksi kotiintuotuna paljoa halvemmalla kuin kauppahinta on. Karkeampi koksi käytetään masuuneihin. Ei mitään tehdä käsin. Juokseva rauta johdetaan suoraan masuuneista alas suuriin altaisiin ja niistä valumuotteihin ilman uudempaa kuumennusta. Sillä tavoin saamme yhtäläisen laadun raudalle omien reseptiemme mukaan ja välittömän tarkastuksemme alaisena; me säästämme rautaharkkojen sulattamisen ja alennamme kustannuksia samalla kuin käytämme hyväksemme kaikki jätteet. Kuinka suureksi säästö tulee, en vielä voi tietää, sillä tehdas ei ole ollut kylliksi kauan käynnissä, ja sitäpaitsi säästämme niin monella eri suunnalla — kuljetuksessa, voiman ja kaasujen hankinnassa, valamiskustannuksissa ja ennen kaikkea sivutuotteiden talteenottamisessa. Ne summat, jotka on käytetty tositehon aikaansaamiseksi näihin laitoksiin, nousevat tähän saakka jonkun verran yli 40 miljoonan dollarin.

Kuinka pian voimme ansaita takaisin nämä kustannukset, se riippuu kokonaan olosuhteista. Minä viittaan vain siihen, kuinkasuuret mahdollisuudet ovat. Tuotannon tulevia kustannuksia saattaa vain arvailla. Mutta minä luulen, että on viisasta asettua sille kannalle, että tulevaisuus sisältää suurempia mahdollisuuksia kuin menneisyys, ja että jokainen tuleva päivä tuo mukanaan jonkun parannuksen eilispäivän menetelmiin.

Mutta jos nyt kaikkia elämän välttämättömiä tarpeita valmistetaan halvalla ja suunnattomissa määrissä, niin eikö maailma lopulta tule tulvilleen tavaroita? Emmekö joudu siihen pisteeseen, jolloin ihmiset hinnoista huolimatta eivät halua ostaa enempää kuin heillä jo on? Ja jos teollisuudessa käytetään yhä vähemmän ihmisvoimaa, mitä siellä sitten tarpeettomista ihmisistä tulee — miten heille voidaan hankkia työtä?

Tarkastakaamme ensiksi tätä viimeksimainittua kohtaa. Minä olen jo maininnut monta konetta ja monta menetelmää, jotka voivat korvata ihmisiä, ja saatan kuulla jonkun sanovan:

"Niin, tuohan on kyllä hyvä tehtailijan kannalta, mutta kuinka niiden raukkojen käy, jotka menettävät työnsä?"

Tämä kysymys on hyvin ymmärrettävä, mutta on kuitenkin hiukan kumma, että sitä tarvitsee esittää. Sillä onko milloinkaan tapahtunut, että ihmiset ovat jääneet työttömiksi teollisuusolojen parantumisen vuoksi? Dilisanssikuskit menettivät työnsä kun rautatiet tulivat käytäntöön, mutta kuka olisi tahtonut estää rautatiet ja pitää dilisanssikuskit? Eikö rautateillä ole toimessa enemmän ihmisiä kuin muinoin oli dilisansseissa? Olisiko meidän pitänyt vastustaa vuokra-autoja senvuoksi, että ne ottivat leivän hevosilla ajavain vuokra-ajurien suusta? Mikä on voimavaunujen lukumäärä verrattuna hevosvaunuihin, silloinkin kun näitä oli enimmän? Kun kenkätehtaat tulivat käytäntöön, saivat useimmat suutarit panna puotinsa kiinni, ja kun jalkineet tehtiin käsin, oli vain varakkailla varaa hankkia itselleen enemmän kuin yhden parin; työkansa kävi tavallisesti kesällä paljasjalkaisena. Nyt on useimmilla enemmän kuin yksi pari kenkiä, ja kenkienvalmistus on kasvanut laajaksi teollisuudeksi. Ei — milloin vain voidaan järjestää niin, että yksi mies tekee kahden työn, edistetään maan kukoistusta ja kehitystä sillä tavoin, että syrjäytetylle aukenee mahdollisuuksia uuteen ja parempaan työhön. Muutokset tapahtuvat sitäpaitsi asteittain ja vähitellen. Omissa tehtaissani olen aina löytänyt uuden paikan sille työmiehelle, joka teollisten menetelmäin parannuksen vuoksi on menettänyt vanhan toimensa. Ja samoin kuin minun tehtaissani on laita kaikkialla. Nykyään on rautateollisuuden palveluksessa monta vertaa suurempi työväestö kuin siihen aikaan, jolloin kaikki valmistettiin käsin. Niin on aina ollut ja niin tulee edelleen olemaan. Ja jos ihmiset eivät sitä ymmärrä, johtuu se siitä, etteivät halua katsoa nenäänsä pitemmälle.

Nyt tulemme liikatuotantoon. Alituisesti meiltä kysellään:

"Ettekö te kerran joudu liikatuotannon tilaan? Kun joudutte valmistamaan enemmän autoja kuin ihmiset voivat käyttää?"

Minä en pidä mahdottomana, ettemmekö joskus, voi joutua siihen tilaan, että tavaran tuotanto on niin halpaa ja suunnattoman runsasta, että syntyy todella liikatuotantoa, mutta omasta puolestani en suinkaan ajattele sitä aikaa pelolla, vaan suurella mielihyvällä. Ei mikään voisi olla ihanampaa kuin maailma, jossa jokaisella olisi mitä tarvitsee; pelkään vain, että niitä aikoja täytyy kauan odottaa. Mitä omaan tuotantooni tulee, on meillä tuohon aikaan vielä sangen pitkä taival. En tiedä, kuinka monta autoa meidän erikoismalliamme yksi perhe tulee käyttämään. Mutta minä tiedän, että hinnan alennuttua ostaa sellainenkin maanviljelijä, joka vain muutamaa vuotta ennen tuskin uneksikaan auton omistamista, ei ainoastaan yhden, vaan usein kaksi autoa, jopa joskus lisäksi kuorma-autonkin. Sensijaan, että työmiehet lähetettäisiin eri toimiinsa yhteisellä autolla, tulee kenties helpommaksi, että heillä kullakin on omansa. Niin on kauppamatkustajain laita. Yleisö huomaa pettämättömän varmasti, mikä sille parhaiten soveltuu. Ja kun me emme enää valmista autoja ja moottoriauroja, vaan ainoastaan sellaisten osia, joista autot ja moottoriaurat pannaan kokoon, niin nykyiset mahdollisuudet tuskin riittänevätkään sijoittamaan kymmentä miljoonaa autoa ostajille. Ja sama on juttu minkä liikehaaran alalla hyvänsä. Jos vain hinnat ovat sellaiset kuin niiden tulee olla, ei meidän eikä muiden teollisuuksien tarvitse pitkään aikaan surra mistään liikatuotannosta. Ihmisten kieltäytyminen ostamasta liian korkeiden hintojen vuoksi kannustaa parhaiten oikeata liike-elämää. Jos tahdomme tehdä kauppaa, täytyy meidän alentaa hintoja huonontamatta laatua. Hinnanalennukset pakottavat meidät siis parempiin ja taloudellisempiin valmistusmenetelmiin. Mikä teollisuudelle on "normaalia", riippuu oleellisesti johdon kyvystä keksiä parempia menetelmiä. Jos liikemies alentaa tavaransa hinnan siihen määrään, ettei hän saa itselleen mitään ansiota, vaan päinvastoin tappiota, niin on hänen yksinkertaisesti pakko laskea, mitenkä hän parempia menetelmiä käyttämällä voisi valmistaa yhtä hyvää tavaraa. Näiden menetelmien tulee tuottaa hänen ansionsa eikä palkkojen alentamisen tai hinnan korottamisen.

Hyvän johdon mukaista ei ole ansion puristaminen työmieheltä tai ostajilta. Tehtaanjohdon on aikaansaatava ansio. Älkää huonontako tavaran laatua, älkää vähentäkö palkkoja, älkää nylkekö yleisöä! Mutta käyttäkää yhä enemmän älyä menetelmiin ja tehkää tavara paremmaksi kuin milloinkaan ennen. Sillä tavoin tulevat kaikki parhaiten palvelluiksi ja tyydytetyiksi.

Ja sen voi tehdä!

XII luku.

RAHAT JA TAVARAT.

Tehdasliikkeen päätarkoitus on tuottaminen, ja jos se aina pidetään mielessä, on raha-asioilla toisarvoinen merkitys ja oikeastaan tekemistä vain kirjanpidon kanssa. Minun omat finanssitoimeni ovat olleet mitä yksinkertaisinta laatua. Minä aloitin alusta alkaen periaatteella ostaa ja myydä käteisellä, minulla oli aina riittävästi puhdasta rahaa käsillä, kun käytin oitis liikkeeseen ne ansiot, jotka sain kassa-alennuksista ja pankkitilieni koroista. Minä pidän pankkeja pääasiallisesti paikkana, jossa on turvallista ja mukavaa säilyttää rahojansa. Ne minuutit, jotka kulutamme kilpailijaimme asioihin, menevät hukkaan meiltä itseltämme, ja se aika, jonka uhraamme kehittääksemme itseämme finanssimiehiksi, menee hukkaan meidän tuotannoltamme. Liikkeen raha-asiat on tehtaan itsensä eikä pankin järjestettävä. Sillä en tahdo sanoa, etteikö liikemiehellä tule olla jotakin tietoa finanssioloista, mutta hän menestyy paremmin, jos tietää niistä liian vähänkuin liian paljon, sillä jos hänestä tulee "asiantuntija" tällä alalla, niin hän joutuu lainailemaan rahoja sen sijaan että ansaitsee niitä, sitten lainaa hän lisää maksaakseen edellisen lainansa ja muuttuu vekselien ja velkakirjojen temppuilijaksi.

Jos hän on todellinen ammattimies finanssitemppuilun alalla, voi hän tällä tavoin pitää asioitaan käynnissä sangen kauan, mutta joskus hän sitten tekee hairahduksen ja kaikki lusahtaa lysyyn. Ei pidä sekoittaa tehdasliikettä pankkiasioihin; liian monet liikemiehet näyttävät sekaantuvan pankkiasioihin ja päinvastoin. On olemassa taipumusta kääntää nurin sekä liike-elämän että pankkilaitoksen todelliset tarkoitusperät, ja se vahingoittaa molempia. Rahojen täytyy tulla tehtaasta eikä pankista, ja minä olen havainnut, että tehdas vastaa kaikkia siihen pantavia vaatimuksia. Kerran, kun yhtiömme luultiin olevan suuressa rahantarpeessa, saattoi tehdas vaadittaessa antaa lainaksi suuremman summan kuin mikään pankki tässä maassa olisi kyennyt lainaamaan.

Minun kosketukseni finanssimaailman kanssa ovat enimmäkseen olleet kieltoja ja epäyksiä. Muutamia vuosia sitten täytyi minun julistaa perättömäksi, että Standard Oil-yhtiö muka omisti Ford-yhtiön, ja mukavuuden vuoksi mainitsin samalla, että me emme olleet kytketyt mihinkään muuhunkaan toiminimeen ja että meillä ei ollut aikomusta kaupata autoja postijälkivaatimuksella. Toissa vuonna kierteli maailmalle mieluinen huhu, että me olimme rahoja etsimässä Wall Streetin varrelta. [Wall Street on se katu, jonka varrella New Yorkin enimmät pankit, pörssit ja muut rahaliikkeet ovat ja josta maailman raha-asiat hallitaan. — Suom.] Sitä en huolinut edes oikaista, sillä on mahdotonta ehtiä oikomaan kaikkea. Sen sijaan näytin, ettemme laisinkaan olleet rahan puutteessa, enkä ole sittemmin kuullutkaan, että meidän raha-asiamme järjestettäisiin Wall Streetiltä käsin.

Minulla ei ole mitään rahojen lainaamista eikä pankkimiehiä vastaan; minä vain en tahdo, että lainatuilla rahoilla korvataan työtä. Ja sellaiset pankkimiehet, jotka pitävät jotain liikettä paloiteltavana hedelmänä, ovat minulle vastenmielisiä. Rahain, lainauksen ja rahainhoidon tulee säilyttää oikeat paikkansa, mutta jotta se olisi mahdollista, on tarkoin harkittava, mihin tarkoitukseen rahoja tarvitaan ja miten ne voidaan maksaa takaisin.

Raha on ainoastaan työase liikeyrityksessä, yksi koneiston osa. Jos asioissa on jotakin vikaa, niin parannuskeino ei ole raha, vaan sitä on etsittävä perusteellisemmassa harkinnassa ja järkevässä rohkeudessa. Liike, joka hoitaa huonosti mitä sillä on, tulee hoitamaan huonosti senkin, mitä se saa. Pääasia on paremman järjestelyn aikaansaanti. Jos se onnistuu, niin tuottaa liike itse rahaa, aivan niinkuin parantunut ihminen luo ruumiissaan uutta ja tervettä verta.

Lainaaminen voi helposti tulla puolustukseksi haluttomuudelle tunkeutua vaikeuksien ytimeen, samoin kuin se voi kannattaa laiskuutta ja typerää kopeutta. Muutamat liikemiehet ovat liian mukavuutta rakastavia pannakseen työkauhtanan ylleen ja mennäkseen tehtaaseen katsomaan, miten siellä laita on, tai liian ylpeitä myöntääkseen että mikään, minkä he itse ovat panneet käyntiin, voisi epäonnistua. Mutta liike-elämän lakien laita on sama kuin painovoiman. Joka asettuu sitä vastaan, saa tuntea sen tehon.

Toista on lainata liikkeen laajennusta varten, toista jälleen laiminlyönnin ja leväperäisyyden korjaamista varten. Jälkimmäinen on hyödytöntä siitä yksinkertaisesta syystä, että rahat eivät aikaansaa vähintäkään apua. Laiminlyönnit ja tuhlaus voidaan korvata säästäväisyydellä, huono johto viisaudella. Kummallakaan näistä korjauskeinoista ei ole mitään tekemistä rahan kanssa. Päinvastoin voi raha erinäisissä oloissa olla niiden vihollinen. Moni liikemies kiittää onneansa, että hän ajoissa huomasi varmimman pääoman olevan hänen omassa ajatuskyvyssään eikä pankkilainassa. Rahalainassa voi joskus olla jonkinlaista yhtäläisyyttä juomarin kanssa, joka ottaa uuden pääntäyden vastustaakseen entisen seurauksia. Mutta siitä ei ole mitään apua, se vain pahentaa tilaa. Liikkeen viallisen kohdan perille pääseminen ja sopivan parannuskeinon keksiminen siihen on paljoa kannattavampaa kuin rahojen lainaaminen seitsemän prosentin korkoa vastaan.

Liikkeen sisäiset vammat vaativat suurinta huomiota. "Liike", kaupanharjoittamisen merkityksessä, tarkoittaa pääasiallisesti ihmisten tarpeiden täyttämistä. Jos valmistaa, mitä he tarvitsevat, ja myy näitä tarve-esineitä hintaan, joka ei merkitse ostajalle vaikeutta vaan apua, niin tulee liike aina menestymään hyvin, sillä sitä, mikä tuottaa ihmisille apua ja helpotusta, he ostavat yhtä luonnollisesti kuin juovat vettä janoonsa.

Mutta näiden tavarain valmistus vaatii alituista huolellisuutta. Koneet kuluvat ja ovat korvattavat. Työmiehet saattavat käydä uppiniskaisiksi, laiskoiksi tai huolimattomiksi. Liikkeen muodostavat jonkin tarve-esineen valmistamista varten yhtyneet ihmiset ja koneet, mutta sekä ihmisiä että koneita on korjattava ja korvattava. Joskus ovat johtajat enimmän korjauksen tarpeessa, mutta itse he ovat viimeiset sitä tunnustamaan. Kun liike on huonosti järjestetty; kun se taantuu valvonnan puutteessa; kun yhtiön herrat istuvat mukavasti tuoleillansa, ikäänkuin ne suunnitelmat, jotka he kerran ovat panneet täytäntöön, turvaisivat heidät kaikiksi ajoiksi; kun liikettä katsotaan vain tulolähteeksi eikä elämäntehtäväksi — silloin on ikävyyksiä odotettavissa. Jonakin kauniina aamuna herätään ja huomataan, että kauppaa tehdään enemmän kuin milloinkaan ennen, mutta ansaitaan vähemmän. Puuttuu rahoja, mutta onhan niitä helppo lainata. Ihmiset ovat niin valmiit olemaan avuliaita. Tämä on vaikeimpia kiusauksia, mitä vastaan nuoren liikemiehen on kamppailtava. Mutta jos silloin lainaa rahaa, niin antaa jo olemassaolevalle epäkohdalle tilaisuuden vain yhä pahentua. Tauti saa virikettä. Ihminen ei tavallisesti käyttele lainattuja rahoja viisaammin kuin omiaan, ja tämmöisissä oloissa on rahan lainaaminen jo rappeutumassa olevan omaisuuden panttausta.

Sopivin aika liikemiehelle rahojen lainaamiseen on sellainen, jolloin hän niitä ei tarvitse. Toisin sanoen, kun hän ei tarvitse niitä sen täytteeksi, mitä hän itse laiminlyö. Jos liike menestyy erinomaisesti ja on laajennuksen tarpeessa, niin on jokseenkin turvallista lainata rahaa, mutta jos rahantarve johtuu huonosta johdosta, täytyy nämä viat korjata sisältäpäin eikä ulkonaisilla tempuilla.

Minun rahainhoitoperiaatteeni ovat seurausta myyntiperiaatteistani. Minusta on parempi myydä suurempia tavaramääriä pienemmällä ansiolla kuin pieniä määriä suurella voitolla. Jos näitä periaatteita noudatetaan, niin kykenee suurempi määrä ihmisiä ostamaan ja suurempi määrä saa työtä ja hyviä palkkoja. Sen kautta voi harkita sopivan, jatkuvan tuotantosuunnitelman, välttää n.s. kuolleet kaudet ja päästä suorittamasta menoja seisomassa olevista tehtaista. Lyhytnäköisten ihmisten mielestä hintojen alentaminen merkitsee liikkeen tulojen alenemista. On vaikea ymmärtää semmoista ajatuksenjuoksua, sillä siitä puuttuu kaikkein alkeellisin käsitys siitä, mitä liike pohjaltaan on. Kun minä kerran ajattelin alentaa hintaa kahdeksankymmentä dollaria autoa kohti, kysyttiin minulta, eikö tämä, kun valmistusmäärä oli 500,000 autoa, vähentänyt yhtiön tuloja neljäkymmentä miljoonaa dollaria. Tietysti, jos näillä uusilla hinnoilla möisimme ainoastaan 500,000 autoa, silloin luonnollisestikin tulomme vähenisivät neljäkymmentä miljoonaa dollaria — mikä on mielenkiintoinen matemaattinen laskelma, mutta sillä ei ole mitään tekemistä liiketoiminnan kanssa; sillä ellei tavaran hintoja alenneta, ei sen menekki enene, eikä liike siis ole varmalla pohjalla.

Ellei joku liike edisty, niin se taantuu, ja sellainen liike tarvitsee aina raha-avustusta. Vanhanaikaiset liikeperiaatteet menivät aina siihen suuntaan, että hinnat olisivat pidettävät niin korkeina kuin mahdollista. Todella nykyajanmukainen liikeperiaate on aivan päinvastainen.

Pankkimiehet ja asianajajat harvoin ymmärtävät tätä. He sekoittavat hitauden ja vakavuuden, ja aivan ulkopuolella heidän käsityskykyänsä on, että hintoja koskaan voidaan alentaa vapaaehtoisesti. Ja sentähden, kun tavallinen pankki- tai lakimies pannaan liikeyrityksen johtajaksi, on loppu useimmiten surkea.

Hintojen alentaminen lisää menekkiä ja parantaa raha-asioita, mikäli ehdottomasti kertyvää ansiota pidetään hoitorahastona, jonka avulla voi rakentaa liikkeen suuremmaksi ja paremmaksi. Liikkeen nopean kehityksen ja valtavan menekin vuoksi on meillä aina ollut suuret ansiot kaikilla hintatasoilla. Kustakin autosta saatu voitto on ollut pieni, mutta yhteensä ovat ne tehneet suuria summia. Voitto ei ole tasaista. Hinnanalennuksen jälkeen ovat ansiot jonkun aikaa pienet, mutta sitä mukaa kuin välttämätön säästömenetelmä alkaa tuntua, nousevat ne jälleen. Näitä lisäansioita ei kuitenkaan jaeta osakkeenomistajille. Minä olen aina vastustanut suuria osinkoja, ja yhtiö on nyt vapautettu niistä osakkeenomistajista, jotka olivat toisella kannalla. Pientä prosenttia lukuunottamatta katson ansioiden kuuluvan enemmän liikkeelle kuin osakkeenomistajille.

Niinikään olen sitä mieltä, että liikkeessä ei tule olla muita osakkeenomistajia kuin sellaisia, jotka todella ovat liikkeen palveluksessa ja pitävät yhtiötä enemmän yleishyödyllisenä yrityksenä kuin pelkkänä rahapajana. Jos voitto on suuri — niinkuin se on, kun pyrkimykseksi pannaan yleishyödytys — tulee sen osaksi joutua takaisin liikkeeseen tehdäkseen tämän vielä soveliaammaksi tarkoitukseensa, ja osaksi on se palautettava ostajalle. Eräänä vuonna oli voittomme niin paljoa suurempi kuin olimme arvioineet, että päätimme palauttaa viisikymmentä dollaria jokaiselle autonostajalle. Me ymmärsimme ottaneemme tietämättämme ostajalta liian paljon. Minun periaatteeni tavaranhinnoista ja sen mukaisesti myöskin rahainkäytöstä tulivat tunnetuiksi erään oikeudenkäynnin kautta, joka muutamia vuosia sitten nostettiin yhtiötä vastaan pakottaakseen se maksamaan suurempaa osinkoa. Kuulustelussa tein selkoa niistä periaatteista, jotka meillä silloin olivat ja ovat yhä vieläkin voimassa:

Ensiksikin on minun mielestäni parempi myydä suuri määrä vaunuja kohtuullisella kuin pienempi määrä suurella voitolla.

— Minä noudatan tätä sääntöä, koska sen kautta suuri joukko ihmisiä pystyy ostamaan auton ja nauttia sen käyttämisestä, samalla kuin suurelle joukolle työmiehiä hankitaan hyväpalkkaista tointa. Se on minun elämäni tarkoitusperänä. Mutta en pitäisi toimintaani menestyksellisenä, vaan päinvastoin aivan epäonnistuneena, ellen voisi tätä aikaansaada ja samalla saavuttaa kohtuullista voittoa itselleni ja niille, jotka ovat minun kanssani yhtyneet tähän liikkeeseen.

— Että tämä noudattamani menettely on hyvää liikepolitiikkaa, todistaa sen teho käytännössä: meidän on joka vuosi onnistunut valmistaa autoja hintaan, joka on tehnyt yhä useammille mahdolliseksi oman auton hankkimisen, me olemme antaneet työtä yhä useammille työmiehille, ja samalla olemme liikkeemme laajentumisen kautta lisänneet omaa voittoamme paljoa suuremmassa määrässä kuin kukaan oli toivonut tai edes voinut uneksia aloittaessamme.

— On muistettava, että joka kerta kun alennamme autojemme hintaa huonontamatta niiden laatua, me laajennamme mahdollisten ostajain lukua. On paljon ihmisiä, jotka ovat valmiit ostamaan auton 360 dollarilla, mutta eivät tahdo maksaa 440. Meillä on suunnilleen 500,000 ostajaa 440 dollarin hintaan, ja minä lasken, että me 360 dollarin hinnalla saatamme lisätä myyntiä ehkä 800,000 autoon saakka vuodessa. Tämä tuottaa vähemmän voittoa kutakin autoa kohti, mutta enemmän vaunuja, enemmän työtä tarvitseville ja vihdoin suuremman kokonaisvoiton itsellemme.

— Tahdon sanoa suoraan: en katso, että meillä on oikeutta ottaa autoistamme mitään tavatonta voittoa. Kohtuullinen voitto on oikeutettu, mutta se ei saa olla liian suuri. Senvuoksi onkin pyrkimykseni ollut alentaa vaunujen hintaa, niin pian kuin tuotanto suinkin on sallinut, ja antaa siitä johtuvat edut käyttäjille ja työmiehille, josta on seurauksena ollut odottamattoman valtavia etuja meille itsellemme.

Nämä periaatteet eivät sovellu yhteen sen yleisen käsityksen kanssa, että liikettä on hoidettava siten, että osakkeenomistajat saavat niin suuren voitto-osingon kuin mahdollista. Senvuoksi en tahdo olla tekemisissä osakkeenomistajain kanssa tuon sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä he eivät edistä liikkeen yleishyödyllistä pyrkimystä. Minun kunnianhimonani on yhä hankkia tointa yhä suuremmalle työläismäärälle, ja mikäli se on minulle mahdollista, levittää mitä laajimpiin piireihin sen teollisuusjärjestelmän etuja, jonka perustamisessa askartelemme. Me tahdomme olla auttamassa todellisten kotien ja viihtyisän elämän rakentamista ihmisille. Mutta siihen tarvitaan, että suurin osa voitosta menee takaisin tuotantoon, ja senvuoksi ei meillä ole tilaa työtätekemättömille osakkeenomistajille. Työtätekevä osakkeenomistaja pitää yleisön palvelemista tärkeämpänä kuin osinkojen kokoamista pankkiin.

Jos joskus tulisi kysymykseen joko palkkojen alentaminen tai osinkojen poistaminen, pyyhkisin tietenkin osingot pois. Mutta ei ole luultavaa, että sellainen tilanne syntyy, sillä, kuten jo olen viitannut, huonot palkat eivät sovellu hyvään taloudenhoitoon. Palkkojen alentaminen on huonoa finanssitointa, sillä sen kautta heikennetään myöskin ostokykyä. Jos johtaja-aseman katsotaan sisältävän vastuunalaisuutta, niin vaatii tämä vastuunalaisuus myöskin huolenpitämistä siitä, että johdonalaiset saavat oloja täysin vastaavan mahdollisuuden ansaita toimeentulonsa. Finanssienhoitoon ei kuulu ainoastaan yhtiön voitto ja maksukyky, vaan myöskin ne summat, jotka yhtiö suorittaa takaisin yhteiskunnalle palkkojen muodossa. Siinä ei ole mitään armeliaisuutta. Se merkitsee vain, että mitään yhtiötä ei voi pitää vakavaraisena, joka ei ole niin hyvin järjestetty, että sillä on varaa antaa miehillensä tilaisuutta tehdä paljon työtä ja saada paljon palkkaa.

Työpalkat ovat jotakin pyhää — ne edustavat kotia ja perhettä ja taloudellisia kohtaloita. Senvuoksi on niitä kosketeltava hyvin varovasti. Menotilillä palkat ovat vain numeroita, mutta elämässä ne merkitsevät leipää ja lämmintä, pikkulapsenvuoteita ja lastenkasvatusta, perheiloa ja kotiviihtymystä. Mutta toisaalta on jotakin yhtä pyhää siinä pääomassa, jonka avulla työ tehdään tuottavaksi. Ei kenelläkään ole hyötyä siitä, että teollisuuden sydänveri juoksutetaan kuiviin. Tehtaassa, joka antaa tointa tuhansille työmiehille, on jotakin yhtä pyhää kuin kodissa. Tehdas on tukena kaikille niille korkeille arvoille, joita koti edustaa. Jotta koti pysyisi onnellisena, täytyy tehdasta pitää käynnissä. Ainoa seikka, joka oikeuttaa tehtaan ansiot, on se, että ne tekevät nämä tehtaasta riippuvaiset kodit kahta vertaa varmemmiksi ja antavat suurempia työmahdollisuuksia yhä useammille ihmisille. Että ansiot lisäävät yksityistä omaisuutta on eri juttu, mutta aivan toista on, jos niitä käytetään luomaan varmempaa perustaa liikkeelle, parempia työoloja, parempia palkkoja ja suurempia toimensaannin mahdollisuuksia. Pääomaa, jota semmoiseen käytetään, on käsiteltävä varovasti. Se on olemassa kaikkien hyödyksi, vaikka sitä ehkä hoitaakin vain yksi.

Ansiot kuuluvat kolmelle taholle: tehtaalle — sen ylläpitämiseksi vakavaraisena, terveenä ja kehityskykyisenä; työmiehille, jotka ovat olleet mukana niitä hankkimassa; ja vihdoin, osaksi, yleisölle. Menestyvä teollisuus on hyötyisä kaikille kolmelle asianosaiselle — johtajalle, tuottajalle ja ostajalle.

Liikemiesten, joiden ansiot tavallisen mittakaavan mukaan ovat poikkeuksellisen suuret, pitäisi olla ensimmäisiä alentamaan hintoja. Mutta sitäpä vain ei milloinkaan tapahdu. He antavat kuluttajan kantaa kustannusten koko taakan, sälyttävätpä hänen niskaansa vielä asteettaisen lisäyksen kustannusten enenemisestä. Heidän liikefilosofiansa on: korjaa niin kauan kuin voi korjata. He ovat keinottelijoita ja nylkyreitä, huonoja aineksia, jotka aina tärvelevät kunniallisen liiketoimen. Heistä ei koskaan voi toivoa mitään, sillä heillä ei ole kaukokatsetta. He eivät näe omaa kassakirjaansa kauemmaksi.

Semmoisista ihmisistä on luontevampaa alentaa palkkoja kymmenen tai kaksikymmentä prosenttia kuin vähentää sama prosentti voitostaan. Mutta liikemies, jonka silmä näkee yhteiskunnan edun ja joka haluaa tätä yhteiskuntaa palvella, kykenee myöskin kohdaltansa rakentamaan sille parempaa ja vankempaa perustaa.

Meidän periaatteenamme on aina ollut pitää suuria käteisiä summia saatavilla — kassasäästö on viime vuosina tavallisesti ollut yli viisikymmentä miljoonaa dollaria. Nämä rahat on talletettu pankkeihin kautta koko maan. Me emme lainaa, mutta olemme järjestäneet luottomahdollisuudet niin, että jos tahtoisimme, voisimme saada hyvinkin suuria pankkilainoja. Mutta kun pitää suuria käteismääriä varalla, käy lainaaminen tarpeettomaksi — me olemme vain ryhtyneet varokeinoihin ollaksemme turvattuja kaikkien tapahtumain varalta. Ainoa kerta, jolloin lainasin, tapahtui, kun ostin ne yhtiön osakkeet, jotka eivät olleet oman perheeni hallussa. Minulla ei ole ollenkaan ennakkoluuloja rahalainoja vastaan sinänsä; asia on vain se, että en tahdo asettaa valvonnan alaiseksi liikettäni, toisin sanoen luovuttaa toisiin käsiin niitä erikoisia aatteita yhteishyödytyksestä, joita koetan palvella.

Rahapuolen järjestelyssä on tärkeänä osana n.s. sesonkiesteiden poistaminen. Rahainkierron täytyy olla tasaista ja yhtämittaista. Jotta työstä saisi voittoa, täytyy sitä tehdä säännöllisesti. Tehtaan sulkeminen tuottaa suurta tappiota. Se on työvoiman ja tarveaineiden haaskausta ynnä menekin vähentämistä sen hinnankohoamisen vuoksi, mikä on välttämättömänä seurauksena tuotannon keskeyttämisestä. Tämä on ollut kaikkein vaikeimpia ratkaistavaksemme joutuneita pulmia. Me emme voineet pitää autovarastoja talvikuukausina, jolloin kysyntä on pienempi kuin keväällä ja kesällä. Minne ja kuinka olisi mahdollista sijoittaa varastoon puolta miljoonaa automobiiliä? Ja vaikkapa se onnistuisi, niin millä keinolla ehtisi saada ne lähetetyksi kauppaan kiireenä myyntikautena? Ja mistä ottaa rahoja sellaiseen varastoon?

Sesonkityö on työväestölle sangen rasittavaa. Hyvät mekaanikot eivät halua suostua työhön, jota kestää vain muutaman kuukauden. Täysi työvoima vuoden umpeensa on takeena hyvien työmiesten saannista, se auttaa perustamaan pysyvää järjestelyä ja parantamaan tuotantoa, sillä pysyväinen työ tekee työmiehet yhä tottuneemmiksi toimeensa.

Tehtaan täytyy valmistaa, asiamiesten myydä ja yleisön ostaa autoja kautta koko vuoden, jos itsekukin haluaa mahdollisimman suurta hyötyä niistä. Jos vähittäisostajat ostavat vain määräaikana vuodesta, täytyy järjestää valistustoimintaa todistamaan heille, että autot eivät ole sesonkitavaraa, vaan että sesonkien väliaikana täytyy tehtailijan valmistaa ja myyjien ostaa niitä voidakseen heti vastata kysyntään. Automobiilialalla me olimme ensimmäiset, jotka ryhdyimme tätä pulmaa ratkaisemaan. Ford-auton myynti on tunnetun tavaran tarjoamista. Ennen aikaan, jolloin automobiileja valmistettiin vain tilauksesta ja viidenkymmenen vaunun valmistusta vuodessa pidettiin suurena saavutuksena, oli luonnollista, että jälleenmyyjä odotti tilausta ennenkuin hän puolestaan tilasi tehtaalta, ja tehtailija taas odotti tätä tilausta ennenkuin ryhtyi autoa valmistamaan.

Me huomasimme hyvin pian, ettei tilaustöistä tulisi suurta liikettä. Vaikka olisi haluttukin, ei tehdasta olisi voitu rakentaa niin suureksi, että se maalis- ja elokuun välisenä aikana olisi voinut valmistaa kaikki näiden kuukausien aikana tilatut autot. Senvuoksi aloitimme jo useita vuosia sitten valistustoimintamme todistaaksemme, että Ford-auto ei ollut ylellisyyskapine, jolla oli käytäntöä vain kesäiseen aikaan, vaan hyötyesine, jota saattoi käyttää vuoden umpeensa. Samalla koetimme valaista myyjille, että joskaan he talvisaikaan eivät saisi myydyksi yhtä monta autoa kuin kesällä, kannattaisi heidän kuitenkin hankkia autoja varastoon, ollakseen kesän tullen valmiita antamaan tavaran heti ostajille. Nämä hankkeemme onnistuivat. Useimmissa osissa maata käytetään autoja liikenteessä yhtä paljon talvella kuin kesällä. On havaittu, että ne kulkevat hyvin lumessa ja jäässä ja sohjossa tai missä tahansa. Autojen kysyntä talvisaikana lisääntyy yhä, joten jälleenmyyjät eivät enää ole riippuvia vuodenajasta, sesongista. He ovat huomanneet edulliseksi ostaa etukäteenkin tilauksia odottaessa. Meidän tuotantomme on niinmuodoin aina viime vuosiin saakka jatkunut taukoamatta, vuotuisen varastontarkastuksen aiheuttamaa seisausta lukuunottamatta. Pari muuta keskeytystä pahimpana pula-aikana tehtiin myöskin, mutta ne olivat välttämättömiä voidaksemme perehtyä ja mukautua uuteen markkinatilanteeseen.

Keskeytymättömän tuotannon ja keskeytymättömän rahavirtauksen aikaansaamiseksi oli meidän suunniteltava toimintamme oikein tuskallisen tarkasti. Tuotantosuunnitelma laaditaan joka kuukausi tuotanto- ja myyntiosastojen välillä riittävän automäärän valmistamiseksi, jotta jokainen tilaus voidaan suorittaa. Ennen, kun lähetimme autot täysin valmiiksi kokoonpantuina, oli tämä tavattoman tärkeää, sillä meillä ei ollut lainkaan mahdollisuutta panna niitä varastoon. Nyt lähetämme ainoastaan koneosia ja panemme kokoon ainoastaan ne autot, jotka tarvitaan Detroitin piiriä varten. Tämä ei tee suunnittelua vähemmän tärkeäksi, sillä elleivät tuotanto ja tilaukset kävisi rinnan, saisimme joko liian paljon koneosia tai emme ehtisi suorittaa tilauksia. Kun koneosia valmistetaan 4,000 autoa varten päivässä, ei tarvita muuta kuin pieni epätarkkuus tilausten laskussa, jotta ruuhkautuu miljooniin nouseva varasto. Tasapainosuhteen ylläpitäminen vaatii siis mitä suurinta tarkkuutta. Tarvittavan kauppavoiton saamiseksi täytyy meidän vaihtomme olla hyvin nopea. Me valmistamme autoja myyntiä eikä varastoonpanoa varten, ja yhdenkin kuukauden myymättömät tavarat nousisivat summaan, jonka korkokin jo olisi suunnaton. Tuotantolaskelmat tehdään vuotta etukäteen ja tarkka luettelo laaditaan, kuinka monta autoa kunakin kuukautena on valmistettava, sillä helposti ratkaistava pulma ei ole niiden ainesten ja koneosien saanti tuotantoa vastaavaksi, joita me vielä ostamme muilta tehtailta. Meillä ei ole varaa rasittaa liikettä suurilla varastoilla. Kaiken täytyy olla alituista kiertokulkua. Joskus olemme hädin tuskin pelastuneet. Muutamia vuosia sitten paloi se tehdas, joka oli valmistanut meille radiaattori- ja messinkiosat. Meidän oli oltava vikkeliä, tai saimme varustautua saamaan suuria tappioita. Kutsuimme kokoon eri osastojen johtajat, mallintekijät ja piirustajat. Nämä tekivät työtä neljä- jopa kahdeksankolmatta tuntia yhteen menoon. He laativat uudet mallit; tapaturman kohtaama toiminimi vuokrasi toisen tehtaan ja sai heti osan välttämättömiä koneita. Me toimitimme sille muut, ja kahdenkymmenen päivän kuluttua saattoivat he jälleen toimittaa meille kyseenalaisia koneosia. Meillä oli riittävä varasto seitsemäksi tai kahdeksaksi päiväksi, mutta tulipalo esti meitä kymmenen tai viidentoista päivän aikana lähettämästä autoja kauppaan. Ellei edes tuota varastoa olisi ollut, olisi keskeytys kestänyt kaksikymmentä päivää — ja kustannukset vieläkin kohonneet tuntuvasti.

Lyhyesti: Raha-asiain järjestelyn paikka on tehdas. Se ei ole koskaan jättänyt meitä pulaan ja kerran, kun meidän luultiin olevan rahoista ahtaalla, saatoimme sitovalla tavalla todistaa, kuinka paljoa parempi on hoitaa raha-asiat liikkeen sisältä kuin ulkopuolelta.

XIII luku.

RAHA — ISÄNTÄKÖ VAI PALVELIJA?

Vuoden 1920 joulukuu oli merkkikausi Amerikan liike-elämän historiassa. Useampia automobiilitehtaita oli silloin suljettuna kuin auki ja suuri joukko suljetuista oli täydellisesti pankkimiesten käsissä. Melkein jokaisen teollisuusyrityksen huhuiltiin olevan huonoissa asioissa. Minun mieltäni kiinnitti sanomalehtien itsepintainen väite, että Ford-yhtiö ei ainoastaan ollut rahan tarpeessa, vaan että sen myöskin oli mahdotonta saada rahoja mistään. Olen kuullut niin monta huhua yhtiöstämme, että vain harvoin ryhdyn niitä oikaisemaan, mutta nämä huhut erkanivat kaikista entisistä siinä, että ne olivat niin täsmällisiä ja seikkaperäisiä. Minä sain tietää, että olin luopunut vanhasta ennakkoluulostani rahanlainaamista vastaan, ja lukea, että minä päivänä tahansa voi odottaa minun saapuvan Wall Streetin rahakonttoreihin lakki kourassa rahoja pyytelemään. Jopa huhuttiin, ettei kukaan ollut halukas lainaamaan minulle rahaa, ja ettei minulla ilmeisesti ollut muuta neuvoa kuin luopua liikkeestäni.

Oli totta, että meillä oli rahallisia vaikeuksia. Vuonna 1919 olimme lainanneet 70,000,000 dollaria velkakirjoja vastaan ostaaksemme koko osakepääoman Ford-yhtiössä. 33,000,000 siitä oli vielä takaisin maksamatta. Me olimme velkaa 18,000,000 dollaria veroja, jotka lankesivat pian maksettaviksi, ja me aioimme myöskin maksaa työmiehille vuotuisen lahjapalkkion, joka nousi 7,000,000 dollariin. Tammikuun ensimmäisestä huhtikuun kahdeksanteentoista päivään mennessä oli meillä maksuja, jotka yhteensä nousivat 58,000,000 dollariin. Meillä oli ainoastaan 20,000,000 talletettuna pankissa. Vajaus meidän tileissämme oli yleisesti tunnettu ja varmana pidettiin, ettemme voisi hankkia noita 38,000,000 dollaria ottamatta lainaa. Niin suurta summaa tuskin voi saada muutoin kuin Wall Streetin avulla. Me olimme täysin vakavaraiset. Kaksi vuotta aikaisemmin olimme lainanneet 70,000,000 dollaria, ja kun kaikki kiinteimistömme olivat kiinnittämättömät eikä meillä ollut tavaravelkoja, ei uuden lainan saanti olisi tavallisissa oloissa kohdannut mitään vaikeuksia. Se olisi päinvastoin ollut hyvä pankkisijoitus.

Minä aloin kuitenkin tajuta, että meidän rahantarvettamme teollisuuspiireissä pidettiin uhkaavan nurinmenon enteenä. Silloin syntyi mielessäni epäluulo, että nämä sähkösanomat, joita levitettiin kautta maan, voisivat olla peräisin määrätystä lähteestä. Tämä epäluulo sai virikettä, kun sain selville, että eräs tunnettu finanssilehden toimittaja säännöllisesti lähetteli selosteluita meidän taloudellisista oloistamme. Senvuoksi päätin visusti olla oikaisematta mitään näistä huhuista. Me olimme tehneet raha-asiaimme järjestelysuunnitelman ja siihen ei kuulunut ajatustakaan lainan ottamisesta.

En saata kylliksi korostaa, että kaikkein huonoin aika lainan ottamiseen on silloin, kun pankit luulevat lainaajan olevan kipeästi rahan tarpeessa. Edellisessä luvussa esitin taloudellisten periaatteittemme suuntaviivat. Me aloimme yksinkertaisesti toteuttaa niitä. Päätimme toimittaa suursiivouksen talossa.

Menkäämme hiukan taaksepäin ajassa ja katsokaamme, kuinka olot olivat kehittyneet. Vuoden 1920 alkupuolella näkyi ensimmäisiä merkkejä, että sodan aiheuttama kuumeinen liiketoiminta oli hiljentymässä. Sellaiset sota-ajan yritykset, joilla ei ollut mitään todellista olemisenoikeutta, menivät nurin. Ostohalu väheni. Vielä ei meidän myynnissämme ollut tapahtunut keskeytystä, mutta me tiesimme, että ennemmin tai myöhemmin niin tuli käymään. Ajattelin vakavasti alentaa hintoja, mutta valmistuskustannukset eivät millään alalla olleet meidän hallittavanamme. Työ antoi yhä vähemmän vastiketta korkeista palkoista. Raaka-ainesten hankitsijat eivät tahtoneet ajatellakaan palata jälleen kiinteälle maakamaralle. Myrskyn oireet olivat kyllä selviä, mutta kukaan ei kiinnittänyt niihin huomiota.

Kesäkuussa aloimme huomata eroa myynnissämme. Se väheni joka kuukausi kesäkuusta syyskuuhun. Meidän oli pakko ryhtyä tuotannossamme sellaisiin toimiin, että teimme ostamisen ihmisille mahdolliseksi, mutta ei siinä kyllä: meidän täytyi myöskin osoittaa yleisölle, että tämä oli vakava pyrkimyksemme eikä mitään humbugia. Syyskuussa alensimme siis hinnan 575 dollarista 440 dollariin autoa kohti. Hinta oli todellisuudessa valmistuskustannuksia melkoista alempi, sillä me käytimme vielä kalliina aikana ostettuja aineksia. Tämä hinnanalennus aikaansai sangen suurta kohua. Meitä moitittiinkin sen johdosta ja väitettiin meidän vaikuttavan häiritsevästi vallitseviin myyntisuhteisiin. Sitä me juuri tarkoitimmekin. Me tahdoimme omalta kohdaltamme tehdä kaiken voitavamme hintojen painamiseksi keinotekoisesta korkeudesta luonnolliselle tasolle. Minä olen varma siitä, että jos tehtailijat ja kauppiaat tällöin tai aikaisemmin olisivat ryhtyneet tuntuvasti alentamaan hintoja ja myyneet varastonsa pois käsistään, ei niin pitkäaikaista pulakautta olisi liike-elämässämme syntynytkään. Suurempain hintain odotus se yksinkertaisesti viivytti palausta säännöllisiin oloihin. Korkeita hintoja ei lopultakaan saatu, ja jos kerta kaikkiaan olisi mukauduttu tappioihin, olisi ostokyky ja tuotanto saatu sopusuhtaan ja meillä olisi lisäksi säästytty pitkästä yleisen seisauksen ajasta. Itsepäinen kiinnipitäminen korkeista hinnoista teki vain tappiot suuremmiksi, sillä liikemiesten täytyi maksaa korkoa kalliista varastoistaan samalla kuin he menettivät sen ansion, mikä olisi voinut olla järkevämmän menettelyn tuloksena. Työttömyys aiheutti tuntuvaa palkkojen alenemista, mikä vain laajensi ostajan ja myyjän välistä kuilua. Sekavia huhuja kierteli, että Euroopalle myönnettäisiin suunnatonta luottoa, jolloin toivottiin saatavan kalliit varastot kaupaksi. Esityksiä ei tietenkään tehty näin räikeässä muodossa, mutta uskon monen olleen varmasti vakuutetun, että kun vain voitaisiin antaa ulkomaille luottoa, niin Amerikan liike-elämä saisi siitä hyötyä, vaikkapa ei olisi toivoakaan että pääoma tai korot tulisivat maksetuiksi. On tosin totta, että jos Amerikan pankit olisivat antaneet tämän luoton, niin olisivat liikemiehet voineet ansaita saamalla varastonsa kaupaksi, mutta pankeille itselleen olisi tämä luotonanto ollut niin "kylmäävää", että ne olisivat olleet enemmän jäälinnojen kuin pankkipalatsien näköisiä. Saattaahan olla sangen luonnollista, että viimeiseen saakka pidetään kiinni ansion mahdollisuudesta, mutta hyvää liiketointa se ei ole.

Hinnanalennuksen jälkeen lisääntyi myyntimme, mutta pian ilmeni jälleen vähenemisen oireita. Me emme olleet hinnoissamme menneet niin alas, että ne olisivat olleet yleisön ostokyvyn tasolla. Pikkutavarain hinnat eivät vielä olleet kylliksi laskeneet, ja yleisö oli epäluuloinen kaikkien hintojen suhteen. Me suunnittelimme uutta alennusta ja pidimme tuotantomme noin 100,000 auton määrässä kuukautta kohti. Myyntimme ei oikeuttanut meitä näin suureen tuotantoon, mutta me tahdoimme saada mahdollisimman suuren määrän ainesvarastoamme muutetuksi valmiiksi tuotteiksi ennenkuin suljimme tehtaat, mikä oli välttämätöntä varastontarkastusta ja tarpeellista suursiivousta varten. Me aioimme senjälkeen toimeenpanna uuden suuren hinnanalennuksen ja samalla jatkaa valmistusta halvemmalla ostetuista aineksista. Sillä me olimme vakuutetut siitä, että hintojen täytyi laskea.

Joulukuussa lopetettiin työt kahden viikon ajaksi, mutta meille tuli niin paljon tehtävää, että todellisuudessa kului lähes kuusi viikkoa, ennenkuin kaikki jälleen oli käynnissä. Samalla hetkellä kuin suljimme tehtaat, saivat huhut meidän rahapulastamme yhä varmemman muodon. Minä tiedän monen toivoneen, että meidän tulisi pakko turvautua vieraaseen pääomaan, sillä silloin olisi meidän myöskin pakko alistua toisten asettamiin ehtoihin. Me emme pyytäneet toisten rahoja emmekä niitä tarvinneet. Meille tarjottiin lainaa. Erään newyorkilaisen pankin edustaja kävi minun luonani ja esitti rahainjärjestelysuunnitelman, joka suuren lainan ohella sisälsi myöskin sen, että yksi pankin edustajista toimisi kassan valvojana ja ottaisi hoitaakseen yhtiömme raha-asiat. Tarkoitus oli varmaan hyvä, mutta me emme tarvinneet lainarahoja. Sitävastoin puuttui meiltä todellakin sillä kertaa rahastonhoitajaa, joten pankkimiehet siinä suhteessa olivat arvostelleet asemamme oikein. Minä pyysin poikani Edselin rupeamaan yhtiön rahastonhoitajaksi ja samalla puheenjohtajaksi. Siinäkin kohdassa saatiin siis apu omasta talosta, joten pankkimiehillä ei todellakaan ollut meille mitään tarjoamista.

Sitten ryhdyimme suursiivoukseen tehtaassa. Sodan aikana olimme tehneet monenlaatuisia sotatöitä ja olleet siis pakotetut luopumaan periaatteestamme, että tulee valmistaa vain yhtä ainoata tuotetta. Tämä oli aiheuttanut useiden uusien osastojen perustamisen. Konttorihenkilökuntaa oli suurennettu ja hajallisen tuotannon tuhlaus alkoi tuntua. Sotatyö tuottaa hätiköimistä ja tuhlausta. Nyt poistimme kaiken, mikä ei kuulunut automobiilien valmistukseen.

Ainoa kiireellinen maksu, joka meillä oli uutena vuonna, oli seitsemän miljoonan dollarin vapaaehtoinen lahjapalkkio työmiehille. Sen maksoimme pankeissa olevista rahoistamme.

Meillä on viisineljättä haaraosastoa eri osissa maata. Niissä pannaan autot kokoon, mutta kahdessakolmatta niistä valmistetaan myöskin koneosia. Osien valmistus oli nyt lakkautettu, mutta autojen kokoonpanoa jatkettiin. Töiden lakkauttamisen aikana ei Detroitin tehtaassa ollut autoja laisinkaan. Kaikki osat olimme sijoittaneet muualle, ja tammikuussa saivat Detroitin piirin myyjät matkustaa aina Chicagoon asti voidakseen tyydyttää paikallista tarvetta. Haaraosastot lähettivät jokaiseen asioimistoon niin paljon autoja, että ne vastasivat kuukauden myyntitarvetta. Mutta myyntiä kannustettiin, ja tammikuussa möimme me noin 60,000 autoa. Tammikuun jälkipuoliskolla kutsuimme kokoon noin 10,000 miehen suuruisen satunnaisen työvoiman, enimmäkseen päällysmiehiä ja näiden apulaisia, ja aloitimme toiminnan Highland-tehtaassa. Kokosimme ulkomaiset saatavamme ja möimme sivutuotteemme.

Sen jälkeen olimme selvät käymään täyteen tuotantoon, joka toimeenpantiin asteettain ja tavalla, joka takasi meille voittoa. Sisäinen siivous, joka nyt oli suoritettu, teki lopun siitä tuhlauksesta, joka oli nostanut hintoja ja niellyt ansiot. Kaikki, mitä itse emme voineet käyttää, myytiin. Ennen olimme yhtä autoa varten käyttäneet viittätoista miestä päivässä; nyt käytimme vain yhdeksää. Tämä vähennys aikaansaatiin noudattamalla sääntöä, että kaiken ja kaikkien täytyi tuottaa täydesti tai sitten poistua. Tämä ei sisältänyt sitä, että kuusi miestä viidestätoista menetti toimensa — he vain lakkasivat olemasta tuottamattomia.

Me poistimme puolet konttorihenkilökunnastamme ja tarjosimme virkamiehille parempipalkkaista työtä tehtaissa. Useimmat suostuivat tarjoukseen. Me hävitimme kaikki lomakkeet ja tilaston, millä ei ollut suoranaista vaikutusta tuotantoon. Me olimme kasanneet tonnittain tilastoa, se kun oli niin mielenkiintoista. Mutta tilastolla ei rakenneta autoja — ja niin sai se kadota.

Me hävitimme 60 prosenttia puhelinyhteyksistämme. Niitä tarvitsee liikkeessä vain verrattain pieni henkilökunta. — Aikaisemmin oli meillä yksi päällysmies joka viittä miestä kohti, nyt niitä on yksi joka kahtakymmentä kohti. Muut päällysmiehet työskentelevät koneiden ääressä.

Yleismenot autoa kohti alenivat täten 146 dollarista 93 dollariin, ja kun ajattelee, mitä tämä merkitsee tuotannon ollessa 4,000 autoa päivässä, niin ymmärtää, että halpaa myyntihintaa ei aikaansaada palkkoja alentamalla, vaan välttämällä tuhlaavaisuutta valmistusmenoissa.

Mutta suurin kaikista tätä koskevista säästöeristä oli kuitenkin tilauslähetysten nopeus. Sangen tärkeänä tekijänä tässä oli Detroitin—Toledon—Irontonin rautatie, jonka me ostimme. Rautatiellä oli laaja ala säästösuunnitelmassamme. Itse radalle olen omistanut eri luvun.

Jonkun verran kokeiltuamme havaitsimme, että nopeampi kuljetus saattaisi supistaa valmistuskiertoamme kahdestakolmatta päivästä neljääntoista päivään. Toisin sanoen, me saatoimme ostaa raaka-aineen, jalostaa sen ja jättää valmiin auton välittäjälle noin 33 prosenttia lyhyemmässä ajassa kuin ennen. Meillä oli ollut noin 60,000,000 dollarin arvoinen ainesvarasto ollaksemme turvatut tuotannon keskeytymistä vastaan, ja kolmannen osan säästäminen niiden hankinta-ajassa merkitsi, että meille vapautui 20,000,000 dollarin pääoma, jonka korot vastasivat 1,200,000 dollaria vuodessa. Jos otetaan tähän mukaan vielä valmis varasto, säästimme lisäksi noin 8,000,000 ja saimme siis vapaaksi 28,000,000 dollarin pääoman ja säästyimme sen koroilta.

Tammikuun ensimmäisenä päivänä oli meillä 20,000,000 dollaria ja huhtikuun ensimmäisenä 87,300,000 dollaria eli 27,000,000 dollaria enemmän kuin tarvitsimme kaikkien maksettaviemme suorittamiseen. Sen me voitimme tarttumalla asiaan perusteellisesti. Summat saimme kokoon seuraavissa erissä:

Käteisiä varoja tammikuussa…….. 20,000,000 dollaria Käytettävissä olevia, tammik. 1 p. — huhtik. 1 p. rahaksi muutettuja varoja……………………….. 24,700,000 " Säästöjä nopeammasta kuljetuksesta. 28,000,000 " Saatavien keräys ulkomailta……. 3,000,000 " Sivutuotteiden myynti…………. 3,700,000 " Valtion-arvopaperien myynti……. 7,900,000 " Yhteensä 87,300,000 dollaria

Tätä kaikkea en ole suinkaan kertonut kerskuakseni muka jollain urotyöllä, vaan näyttääkseni, että liike tosiaan voi suoriutua vaikeuksista omin apuinensa, tarvitsematta vedota muihin. Niinikään soisin, että ihmiset ajattelisivat, eikö nykyinen rahajärjestelmämme palkitse lainaamista ja niin ollen anna pankkimiehille liian huomattavaa asemaa yhteiskunnassa.

Me olisimme voineet saada lainaksi 40,000,000 dollaria tai enemmän, jos olisimme halunneet. Olettakaamme, että olisimme niin tehneet. Mikä olisi ollut seuraus? Olisimmeko me silloin kyenneet paremmin hoitamaan liikettämme? Jos olisimme lainanneet, emme ikinä olisi tunteneet samaa kannustinta keksiäksemme keinoja tuotannon halventamiseen. Jos olisimme saaneet rahat 6 prosentin korolla, olisi yksin korko, tuotannon ollessa 500,000 autoa, tehnyt 4 dollaria autoa kohti. Me olisimme siis menettäneet suuremman tuotantotehon edun, mutta olisimme saaneet kannettavaksemme suuren velan rasituksen. Automme olisivat luultavasti maksaneet 100 dollaria enemmän kuin mitä ne nyt maksavat ja niin ollen olisi tuotanto ollut pienempi, sillä meillä ei olisi ollut niin monta ostajaa. Työläismäärä, jolle olisimme voineet antaa työtä, olisi ollut pienempi, emmekä me siis olisi tehneet yhteiskunnalle sitä palvelusta ja hyötyä kuin olisi pitänyt. Ottakaamme huomioon, että pankkimiehet neuvoivat meitä lainaamaan rahaa eikä parantamaan tuotantomenetelmää. He eivät tarjonneet meille insinööriä; he halusivat asettaa kassanvalvojan!

Ja tämä se on onnettomuus, kun pankkimiehiä lasketaan osallisiksi teollisuusyrityksiin. He ajattelevat ainoastaan rahaseikkoja. Heidän mielestään tehtaan tulee tuottaa rahaa eikä tavaraa. Heidän mieltään kiinnittää raha eikä tuotannon taito. He eivät käsitä, että liikeyritys ei koskaan voi pysyä alallaan, että sen joko täytyy mennä eteen- tai taaksepäin. He eivät ymmärrä sitä, että hintojen alentaminen voi lujentaa liikkeen vaurautta, vaan pitävät sitä ansion tahallisena menettämisenä.

Pankkimiehillä on yleensä liian paljon sananvaltaa teollisuuden johdossa. Sen myöntävät useimmat liikemiehet, kun heitä puhuttelee yksityisesti. Julkisesti he eivät juuri sitä tunnusta sen vuoksi, että he pelkäävät joutuvansa epäsopuun pankkien kanssa. Omaisuuden hankkiminen on helpompaa raha- kuin tavarakaupalla, eikä keskinkertaisesti menestyvä pankkimies ole läheskään niin lahjakas ja kekseliäs kuin keskinkertaisesti menestyvä liikemies.

Viimeisten viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden kuluessa on pankkilaitos saanut tavattoman laajuuden, varsinkin sodan jälkeen, ja erinäiset tätä seuranneet viralliset järjestöt ovat hankkineet sille melkein rajattomat luottomahdollisuudet. Minun kokemukseni on, että pankkimies asemansa ja kehityksensä nojalla on erittäin sopimaton olemaan teollisuuden johtajana. Jos kuitenkin luoton määrääjät ovat ponnahtaneet tähän mahtiasemaan, niin eikö se ole merkki siitä, että jotakin on nurin rahainhoitojärjestelmässä, joka antaa rahamiehille, eikä yleishyödyllisten yritysten johtajille, vallan teollisuuden yli? Tätä valtaa ei heille ole hankkinut heidän teollinen pätevyytensä, sen myöntää jokainen. Nykyinen järjestelmä sinänsä on sijoittanut heidät siihen. Sentähden tahdon omasta kohdastani päästä selvyyteen siitä, onko nykyinen finanssijärjestelmä todellakin paras mahdollinen.

Tällöin pyydän heti huomauttaa, että vastenmielisyyteni pankkimiehiä kohtaan ei millään tavoin kohdistu henkilöihin. Minulla ei ole mitään miestä vastaan senvuoksi, että hän on pankkimies. Me tarvitsemme kunnollisia, rahaliikkeeseen perehtyneitä miehiä, eikä maailma voi tulla toimeen ilman pankkien myötävaikutusta. Rahoja täytyy olla, luottoa niinikään, muuten ei tuotannon hedelmiä saada vaihdetuksi. Pääomaa täytyy myöskin olla, muutoin ei syntyisi mitään tuotantoa. Mutta aivan toinen asia on, onko luottomme ja pankkilaitoksemme perustettu oikeille periaatteille.

Eikä minun myöskään tarvitse hyökätä finanssijärjestelmäämme vastaan. En ole siinä asemassa, että olisin järjestelmän voittama ja hautoisin kostoa. Minulle itsekohtaisesti on aivan yhdentekevää, mitä pankkimiehet puuhaavat, sillä meidän on onnistunut selvittää asiamme ilman heidän apuansa. Minun tutkimukseni ovat ihan vapaat mieskohtaisista vaikutteista; mutta minä tahtoisin tietää, onko nykyään vallitseva järjestelmä todellakin läheskään niin hyvä kuin se voisi ja sen pitäisi olla.

Semmoinen finanssijärjestelmä ei voi olla hyvä, joka suosii yhtä tuottajaluokkaa toisen edellä. Katsokaamme, eikö ole mahdollista tulla toimeen ilman sellaista mahtia, joka ei perustu omaisuudentuotantoon. Kaikkinainen luokkalainsäädäntö on turmiollista. Minun nähdäkseni on tuotanto tässä maassa sikäli muuttunut, että kulta ei enää ole paras mittapuu, jonka mukaan tuotantoa mitataan, ja että kultarahakanta luoton perustana antaa, niinkuin se nyt (ja arvatenkin täytymyksestä) on järjestetty, luokkaetuja. Luoton lopullinen raja riippuu maan kultavaroista, maan muuhun varallisuuteen katsomatta.

En halua dogmatisoida rahasta ja luotosta. En yleensä halua lausua dogmaattisesti mitään, ja mitä varsinkin rahaan ja luottoon tulee, tiedetään niistä aivan liian vähän, jotta voitaisiin sanoa mitään varmaa. Koko kysymys täytyy järjestää samalla tavoin kuin kaikki muut todella tärkeät kysymykset on järjestetty, s.o. varovalla ja perusteellisella kokeilulla. Sen rajan ulkopuolelle en mielelläni mene. Meidän täytyy kulkea eteenpäin hiljaa ja varovasti, askel askelelta. Kysymys ei ole poliittista, vaan taloudellista laatua ja varmaan on hyödyllistä herättää ihmisiä asiaa ajattelemaan. Ihmiset eivät niin helposti tekisi itseään vikapäiksi ajattelemattomiin tekoihin ja niistä johtuviin häiriöihin, jos todella yritettäisiin levittää tietoa. Rahakysymystä ovat sangen monet harkinneet, mutta silmäys useimpiin järjestelmiin, jotka muka pystyvät pulmat ratkaisemaan, osoittaa, kuinka ristiriitaisia ne ovat. Useimmat perustuvat siihen edellytykseen, että ihmiset ovat rehellisiä, ja se jo on erehdys. Nykyinenkin järjestelmämme olisi erinomainen, jos kaikki ihmiset olisivat rehellisiä. Koko rahakysymys sisältää todellisuudessa 95 prosenttia "ihmisluontoa"; ja jotta jollakin järjestelmällä olisi jotakin menestyksen toivoa, täytyy sen jättää ihmisluonto syrjään, olla siitä riippumaton.

Nyt askartelevat yleisön ajatukset rahaongelmissa, ja jos asiantuntijat tällä alalla nyt voivat antaa hyviä tietoja, joista olisi apua ja johtoa, niin on käsissä sopiva aika. Mutta otollinen hetki voi pian mennä ohi. Yleisö on luonnostaan vanhoillista, paljon vanhoillisempaa kuin finanssimiehet. Ne, jotka luulevat yleisön olevan niin helposti johdettavan, että se sallisi painokoneiden painaa seteleitä niinkuin elintarvekortteja, eivät sitä tunne. Kansassa piilevä vanhoillisuus on säilyttänyt rahan arvon huolimatta rahamiesten mielettömistä keinotteluista, joita nämä ovat koettaneet peittää teknillisten termien naamiolla.

Yleisö ei hyväksy epäterveitä liikemenetelmiä. Ihmiset ovat yleensä niin selvästi terveiden rahojen kannattajia, että on kyseenalaista, mille kannalle he asettuisivat nykyisen rahajärjestelmän suhteen, jos tosiaan tietäisivät niistä metkuista, joihin erinäiset rahakeinottelijat saattavat tehdä itsensä vikapäiksi.

Nykyistä rahajärjestelmää ei saada muuttumaan puheilla tai poliittisella propagandalla tahi taloudellisilla kokeiluilla, vaan se tulee muuttumaan olojen paineesta, ja näitä oloja emme voi kontrolloida. Nämä olot ja tämä paine alkavat jo tuntua.

Meidän täytyy auttaa ihmisiä ajattelemaan luonnollisella tavalla raha-asioita. Heidän täytyy tietää, mitä raha on, kuinka se syntyy ja mitkä nykyisen järjestelmän aikana mahdolliset temput saattavat ihmisiä ja kansoja muutamien harvojen miesten valtaan.

Raha on pohjimmaltaan sangen yksinkertainen juttu. Se on yksinkertainen ja välitön keino välittää tavaroita henkilöltä toiselle. Raha on sinänsä aivan ihmeteltävä keksintö. Se täyttää sangen tärkeän tehtävän. Sinänsä se ei ole mitään pahaa. Se on yhteiskunnallisen elämän kaikkein hyödyllisimpiä keksintöjä, ja kun se täyttää tarkoituksensa, on se avuksi eikä esteeksi.

Mutta rahan täytyy aina pysyä rahana. Engl. jalka on aina kaksitoista tuumaa, mutta milloin on dollari dollari? Jos tonnin painoa muutettaisiin hiililiikkeissä ja pikkupainoja rihkamakaupoissa, jos metri olisi tänään 100 cm, mutta huomenna vain 75 cm, niin ihmiset keksisivät siihen sangen pian apukeinon. Kun dollari ei pysy dollarina, vaan muuttuu 65 sentin dollariksi, 50 sentin dollariksi ja 47 sentin dollariksi, niinkuin Amerikan vanhojen säällisten kulta- ja hopeadollarien kävi, mitä silloin kannattaa valittaa "rahanarvon alenemista" ja "valuutan huononemista"? Dollari, joka ei ole enempää eikä vähempää kuin 100 senttiä, on yhtä välttämätön kuin kilo, joka on 1,000 grammaa, ja metri, joka on 100 cm.

Tointansa kunnollisesti hoitavien pankkimiesten tulisi pitää itseänsä henkilöinä, joiden etusijassa on tutkittava ja ymmärrettävä rahajärjestelmämme, sen sijaan että he tyytyvät yksinkertaisempiin pankkimenetelmiin, ja jos he voisivat riistää pankkipaperien keinottelijoilta pankkiirin nimen ja kerta kaikkiaan sulkea heidät ulos siitä vaikutusvaltaisesta asemasta, johon tämä nimi heidät oikeuttaa, niin lujittuisi jälleen pankkilaitoksen vanha arvo ja yleisö vapautuisi niistä vääryyksistä, jotka liittyvät nykyiseen rahajärjestelmään ja finanssilaitokseen.

Tässä on tosin eräs este, mutta ei voittamaton. Liike-elämä on nykyisissä oloissa ahtaalla, ja elleivät ne, joilla oli teknilliset edellytykset siihen, halua miettiä parannuskeinoa, täytyy niiden, joilla näitä edellytyksiä ei ole, sitä yrittää. Ei mikään ole jonkun luokan tai ryhmän puolelta typerämpää kuin luulo, että edistys sisältää hyökkäyksen juuri sitä luokkaa tai ryhmää vastaan. Edistys vaatii ainoastaan, että jokainen avustaa sitä kokemuksellaan. Vain mielettömät yrittävät ehkäistä edistystä ja joutuvat siten sen uhreiksi. Kaikki me täällä elämme yhdessä ja yhdessä täytyy meidän tarpoa eteenpäin. Jos finanssimiehet luulevat, että edistys ei ole muuta kuin pehmeäpäisten ihmisten levottomuutta, jos he katsovat jokaista parannusehdotusta mieskohtaiseksi loukkaukseksi, niin todistavat he ratkaisevalla tavalla oman kykenemättömyytensä johtavaan asemaan.

Jos nykyinen, puutteellinen järjestelmä on edullisempi rahamiehelle kuin parempi järjestelmä, ja jos hän arvioi muutamia harvoja jäljellä olevia omakohtaisen voiton vuosia tärkeämmiksi kuin kunniaa saada olla mukana edistämässä paremman tilan aikaansaamista maailmassa, niin ei ole mahdollista estää näitä vastakkaisia pyrkimyksiä törmäämästä yhteen. Mutta näille itsekkäille ihmisille tulee tehdä selväksi, että jos he käyvät taisteluun ylläpitääkseen järjestelmää vain sen vuoksi, että se on heille itselleen edullinen, niin tämä taistelu on jo ennakolta menetetty. Mitä sitten on rahamiehillä pelkäämistä? Maailmahan on aina avoinna yritteliäille. Ihmiset tulevat aina tekemään kauppaa keskenänsä. Rahoja täytyy olla ja miehiä tarvitaan, jotka voivat hoitaa rahalaitoksen koneistoa. Ei mikään muu tule katoamaan kuin hämminki ja sekavuus. Erinäisiin muutoksiin täytyy tietysti ryhtyä. Pankit eivät enää saa olla teollisuuden isäntiä, vaan sen palvelijoita. Liike-elämän tulee valvoa rahalaitoksia eikä päinvastoin niinkuin nyt. Tuhoisaa korkojärjestelmää tullaan tuntuvasti muuttamaan. Pankkilaitoksista ei tule olemaan vaaraa, vaan hyötyä. Pankit tulevat tekemään enemmän kansan hyväksi kuin nykyään, ja sen sijaan että ne hoitoonsa nähden ovat kaikkein kalliimpia, mutta osinkojakelultaan tuottoisimpia liikeyrityksiä, tulevat ne olemaan halvempia ja liikkeen ansiot lankeamaan sen yhteiskunnan hyväksi, jota ne palvelevat.

Vanhassa järjestelmässä on kaksi perusasiaa. Ensimmäinen on se, että kansakunnan keskuudessa on havaittu pyrkimystä valvomaan enimmin keskitettyjen pankkilaitosten rahainhoitoa — olipa kysymys sitten valtionpankista tai yksityisten rahamiesten yhtymästä. Kunkin kansan keskuudessa valvotaan aina jossakin määrin yksityisten tai puoliyksityisten pyrkimysten nauttimaa luottoa. Toiseksi tuntuu samaa keskityksen pyrkimystä koko maailmassa. Amerikan luotto on New Yorkin harrastusten valvonnan alaisena samoin kuin ennen sotaa Lontoosta käsin valvottiin maailmanluottoa — jolloin Englannin punta oli perusmittana tavarainvaihdolle maailmanmarkkinoilla.

Kaksi reformimenetelmää on meille avoinna; toinen alkaa juuresta, toinen latvasta. Jälkimmäinen menetelmä on tavallisin, edellistä on koetettu Venäjällä. Jos meidän reformimme alkaisi latvasta, vaadittaisiin yhteiskunnallista kaukonäköisyyttä ja niin vilpitöntä ja kiinteää altruistista tunnetta, että se olisi ehdottomasti vieras kaikelle itsekkäälle omanvoitonpyynnille.

Maailman rikkaudet eivät ole rahassa eikä raha voi niitä edustaa. Kulta ei sinänsä ole arvokasta. Sillä ei ole enempää arvoa kuin paperilla maksumääräys-shekissä. Mutta sitä voidaan käyttää rikkauden merkkinä ja se voi hankkia omistajilleen ja johtomiehille vallan sen luoton yli, jota todellisen rikkauden tuottajat tarvitsevat. Kaupan käyminen rahalla, tavaranvaihdon välineellä, on sangen kannattavaa liikettä. Kun raha tulee kauppatavaraksi, jota voidaan ostaa ja myydä, ennenkuin todellista rikkautta voidaan liikuttaa tai vaihtaa, niin sallitaan keinottelijain ja koronkiskurien verottaa tuotantoa. Se valta, joka rahamiehillä on tuotantoon nähden, on sitäkin suurempi kun muistetaan, että vaikka rahan katsotaan edustavan maailman rikkauksia, on kuitenkin olemassa suurempia rikkauksia kuin raha, mutta nämä rikkaudet pakotetaan usein olemaan rahan palvelijoina, mikä johtaa nurinkuriseen tilaan — maailmaan, joka on täynnä rikkauksia ja joka kuitenkin kärsii puutetta.

Nämä tosiasiat eivät ole vain numeroita, jotka sitten voi jättää onnensa nojaan. Ne ovat ihmisten elämästä ja teoista punottuja. Maailman köyhyys harvoin johtuu tavarain puutteesta, vaan rahanniukkuudesta. Kauppakilpailu kansojen välillä, joka johtaa kansainväliseen kateuteen ja vihollisuuteen, mikä vuorostaan antaa aiheen sotiin — siinä erinäisiä seikkoja, joilla on ratkaiseva merkitys ihmiskunnalle. Köyhyys ja sota, kaksi onnettomuutta, jotka voidaan estää, versovat yhteisestä rungosta.

Katsokaamme, eikö alkuakaan parempaan menetelmään voida saada aikaan.

XIV luku.

MIKSI OLLA KÖYHÄ?

Köyhyys voi johtua monista syistä, joista merkitsevimmät voidaan korjata. Sama on laita erinäisten etuoikeuksien. Luulen olevan mahdollista poistaa sekä köyhyys että etuoikeudet — eikähän muusta voi olla puhettakaan kuin että tämä poistaminen on toivottavaa. Nykyiset olot ovat luonnottomia, mutta muutos voidaan saada aikaan työn eikä lainsäädännön kautta.

Köyhyydellä tarkoitan sitä, että ihminen tai perhe on riittävän ravinnon, vaatetuksen ja asunnon puutteessa. Toimeentuloon nähden ovat vaatimukset erilaisia, sillä ihmiset eivät ole samanlaisia ruumiillisesti eikä henkisesti. Jokainen reformiohjelma, joka asettuu sille kannalle, että ihmiset ovat tai että heidän tulisi olla samanlaisia, on luonnoton ja senvuoksi myöskin mahdoton toteuttaa. Tasoitustoimitus ei ole onnellista eikä suotavaa, sillä se edistää köyhyyttä tekemällä sen yleiseksi. Jos pakotetaan kelvollinen tuottaja muuttumaan vähemmän kelvolliseksi, niin siitä ei ole seurauksena että kelvoton tuottaja tulisi kelvollisemmaksi. Köyhyys voidaan poistaa ainoastaan runsauden avulla, ja tuotannon tiede on jo edistynyt niin pitkälle, että voimme luonnollisen kehityksen tuloksena odottaa aikaa, jolloin tuotanto ja jakelu kerran saadaan niin järkiperäisesti järjestellyksi, että kukin saa osuutensa ahkeruutensa ja kuntonsa mukaan.

Äärimmäiset sosialistit ampuivat kauas yli maalini kun he aikanaan selittivät, että teollisuus ehdottomasti murskaisi työmiehen. Nykyinen teollisuus on omiansa päinvastoin vähitellen kohottamaan sekä työmiestä että maailmaa. Meidän täytyy vain oppia paremmin tuntemaan suunnitelmia ja menettelytapoja. Parhaat tulokset aikaansaa yksityinen, järkevästi ja omakohtaisesti johdettu aloite ja yritteliäisyys. Kun valtio sinänsä on olennaisesti negatiivinen, ei se voi antaa mitään positiivista apua todella rakentavan ohjelman laatimiseen. Mutta se voi auttaa negatiivisesti raivaamalla esteitä pois edistyksen tieltä ja lakkaamalla olemasta taakkana kansalaisille.

Minun käsitykseni mukaan johtuvat köyhyyden syyt olennaisesti tuotannon ja jakelun keskinäisen suhteen huonosta järjestelystä sekä teollisuuden että maanviljelyksen alalla — voimalähteen ja sen käytön välillä. Se tuhlaus, joka on seurauksen näiden huonosta soveltamisesta toisiinsa, on kerrassaan hämmästyttävä. Kaikki tämä haaskaus tulee häviämään taloudellisen johdon avulla, joka tähtää yleishyödytykseen. Mutta niin kauan kuin johtajat ajattelevat enemmän rahojen ansaitsemista kuin yleisön palvelemista, tulee tuhlausta jatkumaan. Haaskauksen voivat ehkäistä laajakatseiset eivätkä lyhytnäköiset ihmiset. Lyhytnäköiset ajattelevat ensi sijassa voittoa eivätkä senvuoksi näe tuhlausta. He luulevat, että yhteishyvä, yleishyödytys, on altruistinen ja abstraktinen aate, vaikka se päinvastoin on kaikkein käytännöllisintä maailmassa. Rahojen ansaitsemisen toivossa he sulkevat tien yhteishyvään keinotteluilla ja nurjilla pankkimenetelmillä. He eivät voi luopua pikkuisista katsantokannoistaan voidakseen nähdä suuria — nähdä kaikkein suurimman, kun on kysymys käytännöllisestä taloudesta, nimittäin sen, että pelkkään rahakantaan perustettu tuotanto tuottaa kaikkein vähimmin voittoa!

Yleishyödytys voidaan perustaa altruismille, mutta se tie ei tavallisesti ole paras. Tuntehikkaisuus heikentää helposti käytännöllistä toimintaa.

Vaikeus ei ole siinä, että tuotantoyrityksillä ei olisi kykyä oikeudenmukaisesti jakaa luomaansa rikkautta, vaan siinä, että tuhlaus on niin suuri, että ylijäämää ei ole riittävästi työmiehelle eikä omistajalle, siitä huolimatta että tuotteet tavallisesti myydään niin korkeihin hintoihin, että nämä ehkäisevät kulutusta.

Jokainen ajatteleva ihminen ymmärtää, että milloin tahansa kahta miestä käytetään työhön, jonka yksi voi suorittaa, milloin tahansa hehto hiiliä kuljetetaan tarpeettomasti metrinkin verran, milloin tavaran valmistaminen ei tapahdu mahdollisimman parhaalla tavalla ja mahdollisimman suurta käyttöä varten tai milloin työ on huonommin tehty kuin se voisi olla, niin sisältää se arvojen tuhlausta, ja nämä arvot otetaan yhteiskunnan yhteisistä rikkauksista.

Ajateltakoon esimerkiksi voiman haaskausta. Mississippi-virran laaksossa ei ole kivihiiliä. Mutta laakson läpi virtaa miljoonia käyttökelpoisia hevosvoimia sisältävä Mississippi-virta. Mutta kun ihmiset sen rannoilla haluavat voimaa tai lämpöä, ostavat he hiiliä, joita on kuljetettu satojen mailien päästä ja jotka siis täytyy myydä paljon yli arvonsa lämpö- ja voimakannalta. Taikka taas heillä ei ole varaa ostaa kalliita hiiliä, jolloin he sen sijaan menevät kaatamaan puita, siten hävittäen vesivoiman miltei suurimman säilyttäjän. Aivan viime aikoihin saakka he eivät ole ajatelleetkaan jalkainsa juuressa olevia voimamääriä, joista — lukuunottamatta itse voimalaitteita — voisi melkein ilmaiseksi saada lämpöä, valoa ja voimaa koko sille suurelle väestölle, jota laakson on ylläpidettävä.

Apukeino köyhyyttä vastaan ei ole suuremmassa itsekohtaisessa säästäväisyydessä, vaan paremmassa tuotannossa. "Tarkkuuden" ja "säästäväisyyden" aatteita on liioiteltu. Sana "säästäväisyys" edustaa jotakin, jota pelätään. Jonkun, tavallisesti hyvin aineellista laatua olevan seikan kautta on joku ihminen saanut voimakkaan vaikutelman vallitsevasta suunnattomasta tuhlauksesta. Hän alkaa kammota kaikkea liioittelua ja takertuu käsitteeseen "säästäväisyys". Mutta yhdestä pahasta paetaan vain pienempään pahaan. Hairahduksesta ei päästä totuuteen yhdellä harppauksella.

Henkisesti vain puoleksi hereillä olevat ihmiset otat ottaneet säästäväisyyden itselleen säännöksi. Tosinhan se on parempi kuin tuhlaavaisuus, mutta sen hyödyn arvo saattaa kuitenkin olla epäiltävä. Ihmiset, jotka ovat ylpeitä säästämiskyvystään, pitävät sitä hyveenä, mutta onko mitään säälittävämpää kuin ihmisparka, joka antaa runsaan elämän vuodet ja päivät mennä polusta ja tarttuu kouristuksentapaisesti muutamiin metallipalasiin? Mitä avua voi olla siinä, että riistää itseltään kaikkein välttämättömimmän? Tunnemmehan kaikki tuollaisia säästäviä ihmisiä, jotka näyttävät olevan saitoja yksinpä sen ilmankin suhteen, jota hengittävät. He kutistuvat ruumiillisesti ja henkisesti. Säästäväisyys voi sisältää tuhlausta, sillä se haaskaa elämän arvoja ja kalvaa elämää. On näet olemassa kahta lajia tuhlausta. Toinen kevytmielisen, joka hukkaa omaisuutensa hummailevaan elämään, toinen saiturin, joka antaa omaisuutensa mädätä ilman mitään hyötyä. Tarkka talousmies voi helposti joutua samaan tasoon saiturin kanssa. Liioittelu on tavallisesti vastaponnahdusta kaikkien menojen karttamisesta, niinkuin säästäväisyys on ylellisyyden aiheuttamaa vastavaikutusta.

Kaikki on annettu meille hyödyksi, ja kaikki paha, mitä saamme kärsiä, johtuu väärinkäytöstä. Pahin synti, minkä voimme tehdä kaikkea sitä vastaan, mikä meitä ympäröi jokapäiväisessä elämässä, on sen väärinkäyttö. Kaikki tuhlaus on väärinkäyttöä; kaikki väärinkäyttö on tuhlausta.

Säästämistäkin voidaan liioitella. Viisasta ja suotavaa on pysyä määrätyissä rajoissa, mutta säästäväisyydessä voidaan myöskin mennä liian pitkälle. Me opetamme lapsiamme säästämään lanttejansa, ja sillä on merkitystä yrityksenä vastustaa ajattelemattomia ja itsekkäitä menoja. Mutta se ei anna positiivista tulosta; se ei johda lasta niille varmoille ja hyville poluille, joilla hän voi kulkea eteenpäin tunnustelemalla tietänsä ja itse määräämällä menonsa. Ennemminkin kuin säästämistä olisi lapselle opetettava rahojen oikeata käyttämistä. Useimpien ihmisten, jotka vaivoin säästävät kokoon muutaman dollarin, pitäisi sijoittaa ne ensin oman itsensä hyödytykseksi ja sitten johonkin hyödylliseen työhön. Luultavasti he saisivat sillä tavoin muutakin säästettävää. Nuorten ihmisten pitäisi pikemmin sijoittaa rahoja kuin säästää niitä. Heidän tulisi sijoittaa rahoja omaan itseensä lisätäkseen siten luovia voimiansa. Saavutettuansa yleishyödyllisen huippukohtansa on heillä panna säästöön, määräperäisen suunnitelman osana, tuntuva osa tuloistansa. Mutta se ei ole säästämistä, että ehkäisee itseään kehittymästä tuottoisammaksi. Sillä vain vähentää lopullista pääomaansa ja heikentää luonnon omien pääomansijoitusten arvoa. Hyödyn periaate on paras tienopas. Hyöty on jotakin positiivista, liikkuvaa ja eloa-antavaa. Hyöty on elämää. Hyöty lisää hyvän yhteissummaa.

Me voimme välttää köyhyyttä itseltämme ja omiltamme muuttamatta yleisiä elinehtoja. Suuremmat palkat, korkeammat hinnat, suuremmat ansiot ja muut lisäykset rahojen sijoittamiseksi sinne tai tänne, ne ovat vain yhden tai toisen ihmisluokan yrityksiä pelastaa oma nahkansa. Toisista tässä välitetään vähät. On olemassa se mieletön usko, että jos vain saa hankituksi rahaa, niin suoriutuu hyvin kaikesta. Työntekijät uskovat tarvitsevansa vain korkeampia palkkoja, ja pääoma panee luottamuksensa suurempaan voittoon. Kaikilla on liikuttava usko siihen, mitä kaikkea raha muka voi saada aikaan. Raha on sangen hyödyllinen säännöllisissä oloissa, mutta sillä ei ole suurempaa arvoa kuin minkä ihmiset siihen panevat tuotannon kautta, ja sitä voi suuresti väärinkäyttää. Sitä voidaan todellisen rikkauden vastikkeena palvella niin taikauskoisesti, että sen arvo menee kokonaan hukkaan.

Siitä mielipiteestä pidetään itsepintaisesti kiinni, että teollisuuden ja maanviljelyksen välillä vallitsee oleellinen vastakkaisuus. Mutta sellaista vastakkaisuutta ei ole. On joutavaa väittää, että koska kaupungeissa on liikaväestöä, pitäisi jokaisen palata maata viljelemään. Jos ihmiset menettelisivät niin, olisi maanviljelys piankin kaikkea muuta kuin kannattava. On yhtä järjetöntä, jos kaikki säntäävät teollisuuskaupunkeihin. Jos maalaistalot ovat autioina, niin mitä silloin hyödyttää teollinen tuotanto? Maanviljelyksen ja teollisuuden välillä voi vallita vuorovaikutus. Tehtailija voi toimittaa maanviljelijälle, mitä tämä tarvitsee, ja maanviljelijä ja muut raaka-aineiden tuottajat voivat hankkia tehtailijalle, mitä hän taas tarvitsee. Kulkulaitoksen välityksellä voimme saada aikaan terveen ja kannattavan, keskinäiseen avustukseen ja hyötyyn perustuvan järjestelmän. Jos lisäksi elämme pienemmissä yhteiskunnissa, missä jännitys ei tule niin suureksi ja missä voimme saada peltojen ja puutarhain tuotteita ilman varsin monia välikäsiä, niin tuskin tulee kysymystä köyhyydestä tai levottomuudesta.

Katsokaamme sesonkityötä ja ottakaamme rakennustoiminta esimerkiksi. Eikö ole suurta voimantuhlausta, jos antaa rakennustyöläisten nukkua pesässään koko talven uutta rakennuskautta odotellessa? Samanlaista tuhlausta on, jos annetaan taitavien sesonkityömiesten, jotka päästäkseen talven toimettomuudesta ovat hankkineet itselleen tehdastyötä, jäädä tehtaisiin sesongin ajaksi siitä pelosta, etteivät sitten enää saisi takaisin paikkojansa. Jos maanviljelijä voisi lähteä tehtaasta kyntämään, kylvämään ja korjaamaan eloa tilallaan, ja jos rakennustyöläinen voisi tehdä samoin antautuakseen hyötyisään ammattiinsa niin kauan kuin rakennuskautta kestää, niin kuinka paljoa parempi olisikaan heidän mielialansa ja kuinka paljoa helpommin toimisikaan maailmankoneisto!

Ajatelkaa, että me kaikki eläisimme kolmena, neljänä kevät- ja kesäkuukautena tervettä ja raitista elämää luonnon helmassa! Silloin ei meillä enää olisi missään "kuollutta aikaa".

Maanviljelyksellä on kuollut aikansa, ja silloin pitäisi maanviljelijän mennä tehtaaseen auttamaan niiden tavarain tuottamisessa, joita hän tarvitsee taloansa varten. Myöskin tehtaalla on hiljainen aikansa, mutta silloin on työmiehen aika mennä maalle auttamaan leivän tuottamista. Sillä tavoin voitettaisiin joutoajat ja palautettaisiin tasapaino tekniikan ja luonnon välille.

Me saisimme myöskin monipuolisemman elämänkatsomuksen, mikä ei olisi vähin siunaus. Kahden ammatin yhdistäminen ei ole ainoastaan aineellisesti edullista; se laajentaa myöskin näköpiiriä ja terästää arvostelukykyä. Suuri osa aikamme rauhattomuudesta ja levottomuudesta on ahdasnäköisyyden ja ennakkoluulojen tulosta. Jos työmme olisi vaihtelevampaa, jos näkisimme enemmän elämästä ja ymmärtäisimme kuinka tarpeellinen toinen tekijä on toiselle, niin pysyisimme tasaisempina. Jokaiselle on jonkun ajan työskentely ulkona luonnossa virkistävää.

Tämä ei ole ollenkaan mahdotonta toteuttaa. Mikä on oikein ja toivottavaa, se ei koskaan ole mahdotonta. Se vaatisi vain vähän enemmän yhteistyötä — hiukan vähemmän mielenkiintoa itsekkäisiin rientoihin ja hiukan enemmän mielenkiintoa itse elämään.

Rikkaista on hyvin mieluista päästä kolmen, neljän kuukauden ajaksi vuodessa elämään jossakin ajanmukaisessa kesä- tai talviparantolassa, mutta Amerikan kansan suuri enemmistö ei tuhlaisi aikaansa sillä tavoin vaikka voisikin. Se hankkisi itselleen sen sijaan työtä, joka samalla kertaa olisi virkistystä.

Tuskin voi epäilläkään, etteikö se levottomuus, jota me ainaisesti näemme ympärillämme, ole seurausta luonnottomasta elintavastamme. Ihmisiä, jotka vuoden umpeensa tekevät yhtä ja samaa ja ovat suljetut pois terveellisestä auringonvalosta ja elämästä ulkona vapaassa luonnossa, voi tuskin moittia, jos he näkevätkin asiat ja olot eksyttävässä valossa. Ja tämä koskee niin työmiestä kuin kapitalistiakin.

Onko elämässä sitten mitään, joka todella voisi estää luonnollisen ja terveen elämäntavan? Ja onko teollisuudessa mitään, joka ei soveltuisi siihen, että kaikkia ammatteja, kutakin vuorostaan, tekisivät ne, jotka ovat siihen pystyviä? Voidaan huomauttaa, että tuotanto häiriytyisi, jos työväestö joka kesä poistuisi tehtaasta, mutta meidän täytyy katsella tätä seikkaa yleiseltä näkökannalta. Meidän täytyy ottaa huomioon suurempi tarmo ja työhalu kolmen tai neljän vapaassa luonnossa vietetyn kuukauden jälkeen, ja meidän on myöskin ajatteleminen, kuinka hyödyllisesti tämä palaus peltotöihin vaikuttaisi elinkustannuksiin.

Kuten eräässä edellisessä luvussa olen huomauttanut, olemme askarrelleet myöskin maanviljelys- ja tehdastyön yhdistämisen alalla, ja se on antanut hyvin tyydyttäviä tuloksia. Northvillen luona, kaukana Detroitista, on meillä pieni tehdas, jossa valmistetaan venttiilejä. Sekä johto että koneisto kokonaisuudessaan ovat verrattain yksinkertaisia, sillä tehtaassa valmistetaan ainoastaan tätä yhtä esinettä. Meidän ei tarvitse etsiskellä taitavia työmiehiä. Taitavuus on keskitetty koneeseen. Seudun väestö jakaa aikansa tehtaan ja maanviljelyksen välillä, sillä mekanisoitu maanviljelys ei vaadi paljoa aikaa. Tehdas käy vesivoimalla.

Hiukan laajempaan mittakaavaan suunniteltua tehdasta rakennetaan parhaillaan Flat Rockin luona, noin viidentoista mailin päässä Detroitista. Me olemme padonneet joen, ja tämä patous on samalla siltana Detroitin—TToledon—Irontonin-rautatiellä, joka tällä kohtaa tarvitsi uutta siltaa. Siellä aiomme valmistaa kaiken tarvitsemamme lasin. Joen patous antaa meille riittävästi vettä kaiken raaka-aineksen kuljetukseen ja myöskin voimaa sähkölaitoksen avulla. Kun tehdas sijaitsee keskellä maanviljelysseutua, ei siellä ole myöskään pelkoa liikakansoituksesta tai niistä monista epäkohdista, jotka niin usein aiheutuvat ihmisten liian runsaasta keskittämisestä yhteen kohtaan. Työmiehillä on tehdastyönsä ohella sekä talo että maata, ja nämä maapalstat ovat hajallaan viidentoista tai parinkymmenen mailin alalla, sillä nykyään voivat työmiehet tietysti tulla tehtaaseen automobiililla. Me tulemme täällä saamaan onnistuneen maanviljelys- ja teollisuusyhtymän, ilman keskityksen ja liikakansoituksen haittoja.

Usko, että teollisuusmaan täytyy keskittää kaikki teollisuushaaransa, on minun nähdäkseni perusteeton. Se on ainoastaan väliaste teollisuuden kehityksessä. Kun olemme viisastuneet teollisuudessa ja oppineet valmistamaan tavaroita, joiden osat voidaan vaihtaa, niin voidaan näitä osia valmistaa aina suotuisimmissa oloissa. Nämä olot eivät ole suotuisia ainoastaan työmiehen vaan myöskin tuotannon kannalta. Ei voi rakentaa suurta tehdasta pienen kosken varteen, mutta sinne voi sijoittaa pienen tehtaan, ja monien tällaisten pienten tehtaiden yhtymä, joista kukin kuitenkin muodostaa oman kokonaisuutensa, tulee huomattavasti huokeammaksi kuin suuri tehdaslaitos. Mutta onhan tästä säännöstä myöskin poikkeuksia. River Rougessa esimerkiksi, missä me yhdistämme raudanvalmistuksen itse valantaan ja käytämme hyväksemme kaiken ylijäävän virran voiman, on suuri laitos ja samalle paikalle koottu suuri työvoima välttämätön. Mutta tällaiset poikkeustapaukset eivät tule vaikuttamaan haitallisesti siihen kehitykseen, joka tahtoo vastustaa teollisuuden keskittymistä.

Teollisuus tulee hajoiteltavaksi. Ei ole yhtään kaupunkia, joka rakennettaisiin ennalleen, jos se tuhoutuisi — mikä sinänsä on todistus siitä, minkä arvoisiksi me todellisuudessa arvioimme kaupunkeja. Kaupungilla on ollut paikkansa täytettävänä ja tehtävänsä suoritettavana. Maaseutu ei ikinä olisi saanut nykyistä kukoistustaan ja eloisuuttaan ilman kaupunkeja. Asumalla yhteensullottuina samaan paikkaan ovat ihmiset oppineet paljon, mitä he eivät koskaan muuten olisi keksineet, jos vain olisivat asuneet yksinäisyydessä maalla. Terveydenhoito-olot, valaistusjärjestelmä ja yhteiskunnallinen järjestely — ne ovat kaikki tuloksia ihmisten kaupungeissa saamista kokemuksista. Mutta kaikki yhteiskunnalliset epäkohdat, joita meidän täytyy kärsiä, ovat myöskin syntyneet kaupungeissa ja ovat keskitettyinä niihin. Pienemmissä yhdyskunnissa, missä elämä kulkee vuodenaikojen mukaisesti, ei löydy äärimmäistä köyhyyttä eikä rikkautta eikä rahtuakaan siitä tavattomasta levottomuudesta, joka on suurten yhdyskuntien tunnusomainen leima. Miljoonain ihmisten asumassa kaupungissa on jotakin kesytöntä ja uhkaavaa. Muutamien kilometrien päässä siitä saa tyytyväinen ja onnellinen maalaiskylä lukea kaupunkilaisten kaikennäköisistä hullutuksista! Suurkaupunki on todella sangen avuton kapine. Kaikki, mitä se käyttää, täytyy sille muualta lähettää. Ellei kulkulaitos toimi, lakkaa kaupunkikin toimimasta. Se ei voi hankkia ravintoa, vaatteita tai lämpöä itselleen. Työolot ja elämäntapa kaupungissa on niin keinotekoista, että meidän terve vaistomme joskus kapinoi niiden suurta luonnottomuutta vastaan.

Ja lopuksi käy eläminen suurkaupungeissa ja liiketoimen harjoittaminen sellaisissa aivan sietämättömän kalliiksi. Kaupungit rasittavat elämää sellaisilla taakoilla, ettei tahdo jäädä mitään, mistä elää. Poliitikkojen on ollut helppo lainata rahaa, ja he ovat lainanneet sitä äärimmäiseen rajaan saakka. Viime vuosikymmenenä ovat kaupunkimenot kasvaneet suunnattomasti, ja suuri osa näitä menoja kuluu lainarahojen korkojen maksuun. Nämä rahat on sijoitettu joko tuottamattomiin rakennuksiin tai laitoksiin, joita ilman kaupunki ei tosin voi tulla toimeen, kuten vesijohtoihin ja lokaviemäreihin, mutta jotka ovat järjettömän kalliisti rakennettuja. Näiden laitosten ylläpitokustannukset ja ihmispaljouden ja liikenteen säännöstelyn vaatimat menot ovatkin paljoa suuremmat kuin niistä saatava hyöty. Nykyaikainen kaupunki on ollut suuri tuhlari, tänään se on vararikon partaalla, huomenna se ehkä lakkaa olemasta.

Halvan ja helposti hankittavan voiman saanti tulee suuremmassa määrässä kuin mikään muu palauttamaan tasapainoa elämään ja poistamaan sen haaskauksen, joka on ollut köyhyyden pää-asiallisimpia syitä. On olemassa monenlaisia voimalähteitä. Yhdelle kunnalle voi olla kaikkein taloudellisin menettelytapa hankkia itselleen sähköä höyryvoima-aseman avulla, joka sijaitsee jonkin hiilikaivoksen lähellä; toiselle yhdyskunnalle voi vesisähkövoima olla edullisempi. Mutta joka kunnassa täytyy olla voima-asema, joka antaa voimaa halvasta hinnasta — tämän pitäisi olla sille yhtä oleellinen tarve kuin rautatieaseman tai vesijohtolaitoksen omistaminen. Me voisimme vallita suuria voimalähteitä ja pakottaa ne työskentelemään yhteiseksi hyödytykseksi, elleivät menot pääoman hankkimiseksi olisi esteenä. Minä luulen, että meidän täytyy joltakin osalta tarkistaa käsitystämme pääomasta.

Se pääoma, jonka liikeyritys itse tuottaa ja sitten käyttää lisätäkseen työmiesten mahdollisuuksia elää hyvää ja huoletonta elämää sekä hankkiakseen työtä yhä useammille ja useammille ihmisille, kun samalla yleisön menot vähenevät — se pääoma ei merkitse mitään vaaraa ihmiskunnalle. Se on työn ylijäämää, jota käytetään kaikkien hyväksi. Se, joka tätä pääomaa hoitaa, voi tuskin arvioida sitä omaksi mieskohtaiseksi palkkiokseen. Ei kenelläkään ole oikeutta arvioida tätä ylijäämää omakseen, sillä hän ei ole sitä yksin hankkinut. Se on tulosta koko järjestön yhteisestä työstä. Omistajan päähän tullut aate on kyllä voinut saada toimeen kaiken siinä käytetyn tarmon ja johdon, mutta hän ei kuitenkaan ole yksin antanut kaikkea tarmoa ja johtoa. Jokaisella työmiehellä on osuutensa tuotannosta. Ei mitään liikettä voi arvioida ottamalla ainoastaan huomioon se, mitä se nyt on, ja ne henkilöt, jotka siinä tällä hetkellä ovat toimessa. Sillä täytyy olla jatkumisen mahdollisuuksia. On maksettava parhaat palkat ja turvattava kullekin osakkaalle liikkeessä hyvä ja riittävä toimeentulo, olipa hänen paikkansa liikkeen palveluksessa mikä tahansa. Mutta jotta liikkeen olisi mahdollista ylläpitää sen palveluksessa työskenteleviä on välttämätöntä, että löytyy pääoman ylijäämää. Todella kunnollinen liikemies käyttää ylijäämäansionsa tämmöiseen tarkoitukseen. Muuten on yhdentekevää, missä tätä ylijäämää säilytetään tai kuka sitä hoitaa. Pääasia on, miten sitä käytetään.

Pääoma, joka ei lakkaamatta luo yhä suurempia ja parempia työmahdollisuuksia, on hiekkaa arvottomampaa. Pääoma, joka ei lakkaamatta paranna työoloja ja palkitse työtä kohtuullisemmin, ei täytä korkeinta tehtäväänsä. Pääoman suurimpana hyötynä ei ole uusien rahojen hankkiminen, vaan rahan pakottaminen myötävaikuttamaan maailman yleisen tilan parantamisessa. Ellemme me teollisuudellamme auta yhteiskunnallisten pulmien ratkaisua, niin emme suorita olennaisinta työtämme. Silloin ei suorittamamme yleishyödytys ole vielä täydellistä.

XV luku.

TRAKTORI JA VOIMAKONEIDEN KÄYTTÖ MAANVILJELYKSESSÄ.

Yleisesti ei liene tunnettua, että traktorejamme, joille olemme antaneet nimeksi "Fordson", alettiin valmistaa noin vuotta aikaisemmin kuin olimme aikoneet liittolaistemme sodan-aikaisen elintarvepulan vuoksi, ja koko ensimmäinen tuotantomme, koekoneita tietenkin lukuunottamatta, meni suoraan Englantiin. Me lähetimme kaikkiaan viisituhatta traktoria meren yli kriitillisenä aikana 1917-1918, jolloin sukellusalukset olivat ahkerimmillaan. Jokainen kone tuli vahingoittumattomana perille, ja Englannin valtion virkamiehet ovat olleet kyllin ystävällisiä sanoakseen, että ilman näiden koneiden apua olisi Englanti tuskin saattanut suoriutua elintarvepulasta.

Näillä, enimmäkseen naisten hoitamilla traktoreilla, kynnettiin vanhat maatilat ja pallokentät, ja koko Englanti voitiin kylvää ja viljellä tarvitsematta rajoittaa sotavoiman tai sotavarustyömiesten lukumäärää.

Asianlaita oli seuraava. Siihen aikaan kuin me 1917 menimme mukaan sotaan, jolloin Saksan sukellusalukset räjähdyttivät keskimäärin yhden lastilaivan päivässä, havaitsi Englannin elintarvekommissioni, että jo ennestään niukka tonnisto olisi aivan riittämätön kuljettamaan Amerikan sotaväkeä meren yli, toimittamaan elintarpeita taisteleville armeijoille ja samalla tuomaan riittävästi elintarpeita Englannin siviiliväestölle. Ryhdyttiin jo kuljettamaan siirtomaalaisten vaimoja ja lapsia pois Englannista ja tekemään suunnitelmia viljelysalueen suurentamiseksi kotimaassa. Asema oli vakava. Koko Englannissa ei ollut kylliksi eläinvoimaa, jotta maata olisi saatu kynnetyksi ja viljellyksi siinä määrässä, että se olisi elintarvetuontiin huomattavasti vaikuttanut. Koneidenkäyttö maanviljelyksessä oli melkein tuntematonta, sillä ennen sotaa eivät Englannin maatilat olleet yleensä kyllin suuria kannattaakseen raskaiden, kalliiden maanviljelyskoneiden ostoa, varsinkin kun työväkeä oli saatavissa runsaasti ja halvalla. Useat tehtaat Englannissa valmistivat kyllä traktoreita, mutta ne olivat kaikki kömpelöitä, tavallisesti höyryllä käypiä koneita. Niitä ei myöskään ollut riittävästi. Uusia ei voitu valmistaa, sillä kaikki tehtaat olivat sotatarvetöissä, ja vaikkapa olisi voitukin, olivat ne liian suuria ja kömpelöitä keskinkertaista maanviljelystä varten ja vaativat lisäksi mekaanikkoa hoitajakseen.

Meillä oli useita traktoreita tehtaassamme Manchesterissa näyttelytarkoitusta varten. Ne oli valmistettu Yhdysvalloissa ja vain kokoonpantu Englannissa. Maanviljelysministeriö kehoitti maanviljelysseuraa toimittaman kokeita näillä traktoreilla ja antamaan niistä lausuntonsa. Lausunto oli näin kuuluva:

Englannin Kunink. Maanviljelysseuran kehoituksesta olemme toimeenpanneet kokeita kahdella 25-hevosvoimaisella Ford-traktorilla.

Ensin kynnimme poikkipäin kurjassa kunnossa olevan, kovettuneen kesantopellon; sitten keveämpää maata, mikä oli saanut esteettömästi nurmettua ja missä oli tilaisuutta koetella moottoria sekä tasaisella maalla että jyrkkää rinnettä ylöspäin.

Ensimmäisessä kokeessa käytettiin kaksikytkyimistä Oliver-auraa, joka kynti keskimäärin 5 tuumaa syvältä 16 tuuman levyisiä vakoja; kolmikytkyimistä Cockshutt-auraa käytettiin niinikään samalla syvyydellä, etuosa kohotettuna 10 tuumaa.

Toisessa kokeessa käytettiin kolmikytkyimistä auraa, joka kynti keskimäärin 6 tuumaa syvältä.

Molemmissa tapauksissa toimi moottori helposti, ja yhden eekkerin (= 40,5 aarin) kyntämiseen käytetty aika oli 1 tunti ja 30 minuuttia ja parafiinin kulutus 2 1/3 gallonia (= n. 10 litraa).

Näitä tuloksia pidämme hyvin tyydyttävinä.

Aurat eivät olleet hyvin soveltuvia maanlaatuun ja moottorit toimivat niin ollen epäsuotuisissa oloissa.

Polttoaineilla ja vedellä täyteen lastatun moottorin paino oli 23 1/4 sentneriä (= vähän päälle 1 tonnin).

Traktori on voimaansa verraten kevyt ja siis kevyt maassa, helposti käsiteltävä, kääntyy pienessä kaaressa ja jättää hyvin vähäisen reunan kyntämättä.

Moottorin saa nopeasti käyntiin lämmittämällä sitä vähäisellä petroolimäärällä.

Näiden kokeiden jälkeen menimme Fordin tehtaille Trafford Parkiin Manchesterissa, jonne yksi moottoreista oli lähetetty purettavaksi eri osien tarkastusta varten.

Me olemme huomanneet mallin olevan riittävän voimakkaan ja työn ensiluokkaista. Vauhtipyöriä pidämme hiukan keveinä, mutta olemme kuulleet, että uutta ja voimakkaampaa mallia tulee käytettäväksi tulevaisuudessa. Traktori on tarkoitettu käytettäväksi yksinomaan maanviljelyksessä, mutta pyörät pitäisi varustaa jollakin suojuksella, jotta niitä voitaisiin käyttää teillä, kun auraa siirretään talosta taloon.

Ylläolevaan viitaten suositamme, että nykyisissä oloissa ryhdytään viipymättä valmistamaan näitä traktoreja niin paljon kuin mahdollista.

Lausunnon olivat allekirjoittaneet professori W.E. Dalby ja F.S. Courtney, insinöörejä; R.M. Greaves, insinööri ja maanviljelijä; Robert W. Hobbs ja Henry Överman, maanviljelijöitä; Gilbert Greenall, johtaja; ja John E. Cross, pehtori.

Melkein heti tämän lausunnon antamisen jälkeen saimme seuraavan sähkösanoman:

"En ole saanut tarkempia tietoja Cork-tehdasta varten tarvittavan teräksen ja koneiden laivauksesta. Mutta parhaassakaan tapauksessa ei Cork-tehtaan tuotanto voi olla käytettävissä ennen ensi kevättä. Elintarpeiden tuotannon tarve Englannissa on kova, ja suuria määriä moottoriauroja täytyy olla saatavissa niin pian kuin mahdollista nykyisten nurmikoiden kyntämistä varten syysvehnälle. Olen saanut asianomaisilta viranomaisilta tehtäväkseni vedota mr Fordiin avun saamiseksi. Suostuisitteko lähettämään Sörensenin ja muita mukanaan kaikki tarpeelliset piirustukset sekä lainaamaan niitä Englannin valtiolle, niin että koneosat voidaan valmistaa täällä ja panna kokoon valtion tehtaissa Sörensenin johdolla? Voin ehdottomasti vakuuttaa teille, että tämä ehdotus on tehty kansan elinehtojen vuoksi ja että hallitus tulee, jos se hyväksytään, toimeenpanemaan sen kansan hyväksi, ilman että mitään prosentti- tai pääomapyyteitä on takana ja ilman että kukaan saa minkäänlaista voittoa, Asia on hyvin kiireellinen. Mahdotonta laivata mitään valmista Amerikasta, kun tarvitaan monta tuhatta moottoriauraa. Ford-traktoria pidetään parhaana ja ainoana soveliaana mallina. Niinpä on tämä kansallistarve kokonaan riippuva mr Fordin mallista. Työni estää minua tulemasta Amerikkaan mieskohtaisesti esittämään ehdotustani. Pyydän hartaasti suotuisaa vastausta ja nopeaa ratkaisua, sillä joka päivä on ylen tärkeä. Te voitte olla vakuutettu siitä, että tehdasmahdollisuudet tuotantoa varten täällä tulevat ankarimman, puolueettoman valtionvalvonnan alaisiksi. Tervehdin Sörenseniä ja ketä tahansa muuta, jonka tahdotte lähettää Amerikasta meitä auttamaan ja opastamaan. Sähköttäkää vastaus Ferrylle, osoite Harding 'Prodome', Lontoo.

Prodome."

Ymmärsin, että tämän sähkösanoman lähettäminen oli tapahtunut Englannin hallituksen käskystä. Me sähkötimme heti kernaasti suostuvamme lainaamaan piirustukset ja asettamaan tähän saakka saavuttamamme kokemuksen ynnä tuotannon käyntiinpanoa varten tarvittavat miehet käytettäväksi. Seuraavalla laivalla lähti Charles E. Sörensen mukanaan täydelliset piirustukset. Mr Sörensen oli pannut käyntiin Manchesterin tehtaan ja oli perehtynyt Englannin oloihin. Traktorien valmistus oli hänen johdossaan.

Mr Sörensen aloitti työnsä yhdessä englantilaisten virkamiesten kanssa saadakseen koneosat valmistetuksi ja kokoonpannuksi Englannissa. Monet niistä aineksista, joita me käytimme, olivat erikoislaatuisia, joten niitä ei voitu saada Englannista. Kaikki rauta- ja konevalmistustehtaat olivat ammusvaratöissä. Hallituksen oli sangen vaikea saada lainkaan työtarjouksia. Tuli sitten kesäkuu ja sen mukana tuhoisat ilmahyökkäykset Lontooseen. Tapahtui nopea käänne. Jotakin täytyi tehdä, ja kun miehemme olivat käyneet läpi puolet Englannin tehtaista, onnistui heidän vihdoin saada jätetyksi hallitukselle tarjouksia.

Lordi Milner näytti nämä tarjoukset mr Sörensenille. Edullisimman mukaan niistä olisi traktorin hinta noussut noin 1,500 dollariin ilman mitään työnsuoritustakausta.

"Tämä hinta on aivan mahdoton", sanoi mr Sörensen. "Niiden ei pitäisi maksaa enempää kuin 700 dollaria kappale."

"Voitteko te itse valmistaa viisituhatta siihen hintaan?" kysyi lordi Milner.

"Voimme", vastasi mr Sörensen.

"Kuinka pitkän ajan tarvitsette niiden valmistukseen?"

"Aloitamme laivauksen kuudenkymmenen päivän kuluessa."

He allekirjoittivat heti kauppakirjan, joka muun muassa varasi viidenkolmatta prosentin etumaksun koko summasta. Mr Sörensen ilmoitti meille sähkösanomalla, mitä oli tehnyt, ja lähti seuraavalla laivalla kotiin. Sivumennen sanoen emme koskeneet noihin viiteenkolmatta prosenttiin ennenkuin koko sopimus oli täytetty; me sijoitimme ne jonkinlaiseksi takausrahastoksi.

Traktoritehdas ei ollut valmis alkamaan tuotantoa. Highland Parkin tehdasta olisi voitu käyttää, mutta jokainen kone siellä oli yötä päivää kiinni tärkeissä sotatöissä. Oli vain yksi keino jäljellä. Me toimeenpanimme väliaikaisen laajennuksen Dearbornin tehtaassa, varustimme sen koneilla, jotka tilasimme sähköteitse ja jotka enimmäkseen saapuivat pikajunilla, ja ennen kuudenkymmenen päivän kulumista olivat ensimmäiset traktorit Newyorkin satamassa Englannin viranomaisten hallussa. Kesti jonkun aikaa ennen kuin niille saatiin laivatilaa, mutta 6. joulukuuta 1917 saimme seuraavan sähkösanoman:

"Lontoo 5, joulukuuta 1917. Sörensen, Fordson, F.R. Dearborn.

Ensimmäiset traktorit saapuneet, milloin lähtevät Smith ja muut? Sähköttäkää.

Perry."

Koko viidentuhannen traktorin laivaus tapahtui ennen kolmen kuukauden kulumista, ja tämä on syynä siihen, että meidän traktorimme tulivat käytäntöön Englannissa paljon ennen kuin niistä Yhdysvalloissa edes tiedettiinkään.

Itse asiassa on traktori aikaisemmin suunniteltu kuin automobiili. Kotitilalla tein ensimmäisiä kokeitani traktoreilla, ja kerran olin palveluksessa tehtailijalla, joka valmisti höyrytraktoreita — suuria, raskaita höyryjyriä ja puimakoneita. Minä olin kuitenkin tullut siihen päätökseen, että suurilla traktoreilla ei ollut mitään tulevaisuutta. Ne olivat liian kalliita pikkuviljelijöille, vaativat liian suurta ammattitaitoa hoitoonsa ja olivat liian raskaat suoritettavaansa työhön verraten. Joka tapauksessa halusi yleisö mieluummin ajaa autolla kuin käyttää auraa; hevoseton ajopeli vaikutti voimakkaammin mielikuvitukseen. Siitä johtui, että käytännöllisesti puhuen lakkasin askartelemasta traktoripuuhissa, kunnes automobiilituotanto oli käynnissä. Mutta automobiilien käytäntööntulo maatiloilla teki moottoriauran välttämättömäksi. Sillä silloin oli maanviljelijä tutustunut koneliikuntaan.

Maanviljelijä ei tarvitse niinkään uusia koneita kuin apua hoitamaan niitä koneita, jotka hänellä jo ovat. Minä olen kävellyt monta väsyttävää tuntia auran perässä ja tunnen perusteellisesti koko raadannan. Mitä ihmisvoiman tuhlausta onkaan viettää tunti- ja päiväkausia hitaasti astelevan hevosparin perässä, kun moottoriaura samassa ajassa suorittaisi kuusi kertaa enemmän työtä! Ei ole kumma, että tavallinen maanviljelijä, joka tekee kaiken työnsä hitaasti ja käsin, ei ole kyennyt ansaitsemaan enempää kuin niukan toimeentulonsa ja ettei toisaalta maanviljelystuotteita koskaan ole niin runsaasti ja halvasta saatavissa kuin pitäisi.

Samoin kuin automobiileissa me nytkin halusimme voimaa — emmekä painoa. Painokäsitys oli juurtunut syvälle traktorien rakentajiin. Luultiin, että suuri paino merkitsi suurta työkykyä, että kone ei saattanut työskennellä olematta raskas. Siitä huolimatta, että kissa ei ole erin raskas, mutta kuitenkin mainio kiipeejä. Olen jo esittänyt ajatukseni painon suhteen. Ainaoanlaatuinen traktori, jota arvelin kannattavan ajatella, oli sellainen, joka olisi kevyt, luja ja niin yksinkertainen, että sitä voisi hoitaa kuka tahansa. Sen tulisi myöskin olla niin halpa, että kuka tahansa voisi sen ostaa.

Tämä päämäärä mielessämme me työskentelimme lähes viisitoista vuotta sopivan mallin aikaansaamiseksi ja käytimme kokeiluihin muutamia miljoonia dollareita. Menettelimme aivan samoin kuin automobiilien suhteen. Jokainen koneosa oli tehtävä niin lujaksi kuin mahdollista, koneosia ei saisi olla monta, ja koneen täytyi olla soveltuva suurisuuntaiseen tuotantoon. Me arvelimme mahdollisesti voivamme käyttää automoottoria ja teimme muutamia kokeita sellaisella. Vihdoin tulimme vakuutetuiksi, että sellaisilla traktoreilla, joita halusimme, ei oikeastaan ollut mitään yhteistä automobiilin kanssa. Alkuperäinen tarkoitus oli, että traktorien valmistus tapahtui riippumatta autoteollisuudesta ja aivan eri tehtaassa. Ei mikään tehdas ole kyllin suuri valmistamaan kahdenlaisia tuotteita.

Automobiili on tarkoitettu kantamaan, traktori vetämään. Ja tämä toimintaero teki mitä suurimman eron rakenteessa. Vaikeinta oli saada laakereita, jotka voisivat kestää voimakasta vetoa. Lopulta se onnistui ja me saimme rakenteen, joka tuntuu kaikissa oloissa antavan parhaan keskimääräistuloksen. Me päädyimme nelisilinteriseen moottoriin, joka pannaan käyntiin bensiinillä, mutta jota sitten käytetään paloöljyllä. Pienin paino, mihin pääsimme joltistakin voimaa säilyttämällä, oli 2,425 naulaa (noin 1,300 kg). Iskuvoima on sijoitettu pyörien siipiin — kuten kissalla kynsiin.

Paitsi vetäjätointansa varten täytyy traktori, jotta siitä tulisi mahdollisimman hyödyllinen, rakentaa niin, että sitä voidaan käyttää myöskin seisovana moottorina, jotta sen, kun sitä ei tarvita teillä tai peltotöissä, voi yhdistää hihnalla käyttämään muuta konetta. Lyhyesti: sen tulee olla tukeva, liikuteltava voimalähde. Ja sellainen siitä on tullut. Se ei ainoastaan ole kyntänyt, äestänyt, kylvänyt ja leikannut, se on myöskin puinut, käyttänyt jauhomyllyjä, sahoja ja monia muita laitoksia, kiskonut ylös kantoja, aurannut lunta ja tehnyt jokseenkin kaikkea, mitä keskulaisen suuri kone voi tehdä — lammasten keritsemisestä sanomalehden painamiseen saakka. Se on varustettu raskailla renkailla voidakseen liikkua teillä, reenjalaksilla metsiä ja jäitä varten ja uurtopyörillä voidakseen kulkee raiteita pitkin. Meille on ilmoitettu, että sitä voidaan käyttää yhdeksäänkymmeneen eri tarkoitukseen, ja luultavasti tunnemme vain murto-osan sen käyttömahdollisuuksista.

Traktorin mekanismi on vieläkin yksinkertaisempi kuin automobiilin, ja se valmistetaan aivan samalla tavalla. Aina tähän vuoteen saakka on tuotantoa ehkäissyt sopivan tehtaan puute. Ensimmäiset traktorit oli valmistettu Dearbornin tehtaassa, jota nyt käytetään kokeilupaikkana. Se ei ollut kylliksi suuri, jotta tuotanto olisi voinut olla yhtä taloudellista kuin suuressa mittakaavassa suoritettuna, eikä sitä käynyt hevin laajentaminen, kun tarkoituksena oli valmistaa traktorit River Rouge-tehtaassa, jota ei saatu täyteen käyntiin ennen kuin vasta viime vuonna. Nyt on tämä laitos täysin valmis traktorien rakentamista varten. Työ tapahtuu aivan samalla tavalla kuin automobiileja tehtäessä. Kukin koneosa valmistetaan eri osastossa ja siirretään, sitä mukaa kuin se valmistuu, asianomaiseen valmistavaan kokoonpanosaliin, mistä se sitten kulkeutuu lopulliseen kokoonpanopaikkaan. Kaikki liikkuu, eikä mitään erikoista ammattitaitoa vaativaa työtä ole. Nykyisen tehtaan suorituskyky on miljoona traktoria vuodessa. Sen määrän aiomme valmistaa, sillä maailma tarvitsee halpoja, yleishyödyllisiä koneita nyt enemmän kuin ennen ja tuntee nyt jo riittävästi koneiden merkitystä halutakseen niitä.

Kuten sanottu, menivät ensimmäiset traktorit Englantiin. Yhdysvalloissa tarjottiin niitä kaupaksi vasta 1918, ja hinnaksi määrättiin 750 dollaria. Seuraavana vuonna täytyi kustannusten kohoamisen vuoksi hinta nostaa 885 dollariin, mutta vuoden puolivälissä voitiin palata alkuperäiseen hintaan, 750 dollariin. Vuonna 1920 otimme 790 dollaria; seuraavana vuonna oli tuotanto siksi kehittynyttä, että voitiin alkaa hinnan alentamista. Se alennettiin ensin 625 dollariin, ja kun vuonna 1922 olimme saaneet River Rouge-tehtaan käyntiin, saatoimme alentaa hinnan 395 dollariin. Kaikki tämä osoittaa, mikä vaikutus järkiperäisesti johdetulla tuotannolla voi olla hintaan. Niinkuin minulla ei ole aavistusta, kuinka halvalla Ford-auto lopulta voidaan valmistaa, en myöskään osaa ennustaa, mikä traktorin valmistushinta lopulta tulee olemaan.

Tärkeätä on, että se tulee olemaan halpa. Muussa tapauksessa ei saada konekäyttöä kaikille pienviljelystiloille. Ja kaikilla täytyy olla konevoimaa. Muutamien vuosien päästä tulee talo, jota hoidetaan vain ihmis- ja hevosvoimalla, olemaan yhtä suuri kumma kuin tehdas, jota käytetään polkurattaalla. Maanviljelijän täytyy joko käyttää konevoimaa tai lähteä talostaan. Kustannukset tekevät sen välttämättömäksi. Sodan aikana toimitutti hallitus kokeen Fordson-traktorilla nähdäkseen, kuinka suuriksi sen käyttökustannukset nousivat hevosten käyttöön verrattuina. Traktoria koskevat numerot ovat korkeimman hinnan mukaan, siihen vielä rahti lisäksi. Arvonvähennys- ja korjaus-erät eivät ole niin suuret kuin lausunto osoittaa, ja vaikkapa olisivatkin, niin ovat hinnat alenneet puoleen, mikä painaa kulumis- ja korjausnumeroita niinikään puoleen. Numerot ovat seuraavat:

Hinta: Fordson 880 dollaria. Kestävyys 4,800 tuntia 0,2 eekkeriä tunnissa, 3,840 eekkeriä: 3,840 eekkeriä 880 dollarista, arvonvähennys eekkeriä kohti…………………………….. 0,221 Korjaus 3,840 eekkeristä, 100 dollaria; eekkeriä kohti…………………………….. 0,026 Polttoaine, paloöljyä à 19 senttiä, 2 gallonia eekkeriä kohti…………………………….. 0,38 3/4 gall. öljyä 8 eekkerille; eekkeriä kohti….. 0,076 Kuljettaja, 2 dollaria päivässä, 8 eekkeriä; eekkeriä kohti…………………………….. 0,25 Kustannus Fordsonilla kyntämisestä; eekkeriä kohti dollaria…………………………….. 0,95

Kahdeksan hevosen hinta 1,200 dollaria. Työkestävyys 5,000 tuntia, 0,2 eekkeriä tunnissa, 4,000 eekkeriä: 4,000 eekkeriä 1,200 dollarista, arvon vähennys eekkeriä kohti…………………………….. 0,30 Hevosen ruoka, 40 senttiä (100 työpäivää) eekkeriä kohti…………………………….. 0,40 Hevosen ruoka, 10 senttiä (265 joutopäivää) eekkeriä kohti…………………………….. 0,265 Kaksi työmiestä, kaksi yhteenkytkettyä auraa, 2 dollaria kukin päivässä; eekkeriä kohti…….. 0,50 Kustannus hevosilla kyntämisestä; eekkeriä kohti dollaria………………………………….. 1,46

Vanhaan tapaan hoidettu maanviljelys on nopeasti muuttumassa kuvankauniiksi muistoksi. Se ei merkitse, että työ katoaa maanviljelyksestä. Työ ei voi kadota mistään tuottoisasta elämästä. Mutta konevoima maanviljelyksessä merkitsee raskaan raatamisen poistamista siitä. Konekäyttö ottaa yksinkertaisesti taakan ihmisen hartioilta ja sälyttää sen koneeseen. Me olemme koneilla suoritettavan maanviljelyksen alkuvuosissa. Automobiili aikaansai vallankumouksen nykyisessä maanviljelyksessä, ei senvuoksi että se oli ajopeli, vaan sentähden että sitä vei eteenpäin kone. Maanviljelyksen pitäisi olla jotakin enempääkin kuin tavallista maalaistoimintaa. Sen pitäisi olla liiketointa elintarpeiden tuottamiseksi. Ja kun se tulee liiketoimeksi, voidaan vuoden varsinainen maanviljelystyö keskulaisella maatilalla suorittaa kuukautta lyhyemmässä ajassa. Muu aika voidaan omistaa muihin tehtäviin. Maanviljelys on liiaksi sesonkityötä viedäkseen mieheltä koko vuoden ajan.

Keinona elintarvetuotannossa tulee maanviljelyksestä oikeutettu liiketoimi, jos se tuottaa elintarpeita riittävässä määrässä ja jakaa ne sellaisin ehdoin, että kaikki perheet voivat niitä saada riittävästi kohtuullisiin tarpeisiinsa. Minkäänlaisia elintarvetrusteja ei voisi syntyä, jos tuottaisimme kaikkinaisia elintarpeita niin valtavia määriä, että keinottelu ja nylkeminen kävisi mahdottomaksi. Maanviljelijä, joka vähentää tuotantoansa, edistää keinottelua.

Ja senjälkeen me saisimme kenties nähdä pikkumyllyjen syntyvän uudestaan henkiin. Se oli onneton päivä, jolloin kylämylly hävisi. Yhteistoiminnallinen maanviljelys tulee voittamaan alaa; me saamme maamiesyhtymiä, joilla on omat teurastamot, missä heidän omat sikansa muutetaan silavaksi ja kinkuiksi, ja omat myllynsä, missä heidän viljansa muutetaan markkinoille vietäviksi ravintoaineiksi.

Minkävuoksi härkä, joka on kasvatettu Teksasissa, on vietävä Chicagoon teurastettavaksi ja sitten tarjottava Bostonissa syötäväksi, se on kysymys, johon ei voida vastata, kun kerran kaikki härät, joita Bostonin kaupunki tarvitsee, voitaisiin kasvattaa sen lähistöllä. Elintarvevalmistuksen keskitys, joka vaatii suunnattomia kuljetus- ja järjestelykustannuksia, on liian suurta tuhlausta, jotta sitä voisi kauan jatkua terveesti kehittyneessä yhteiskunnassa.

Kahdenkymmenen vuoden kuluessa täst'edes me saamme nähdä maanviljelyksessä yhtä perinpohjaisen kehityksen kuin viimeksikuluneiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa olemme nähneet teollisuuden alalla.

XVI luku.

MIKSIKÄ HYVÄNTEKEVÄISYYTTÄ?

Minkä vuoksi tarvitsee sivistyneessä yhteiskunnassa antaa almuja? Minulla ei suinkaan ole mitään ihmisystävällistä ajatustapaa vastaan, ja Herra varjelkoon meitä koskaan olemasta kylmiä hädässä olevaa lähimmäistämme kohtaan. Me emme saa antaa jalon inhimillisen myötätunnon tehdä tilaa kylmälle ja laskevalle itsekkyydelle. Melkein kaikkien maailman suurten edistysaskelten juuri on ihmisrakkaudessa, ja halu antaa ihmisille apua on ollut valtavimpana vaikuttimena kaikkeen hyödylliseen toimintaan.

Vika on vain siinä, että me olemme suunnanneet tämän suuren ja kauniin kannustavan voiman liian mitättömiin pyrkimyksiin. Kun ihmisrakkaus kerran saa meidät ruokkimaan nälkäisiä, niin miksi sen ei pitäisi herättää meissä laajempaa pyrkimystä — tekemään nälkäisten ilmestyminen ympäristöömme tulevaisuudessa kerrassaan mahdottomaksi? Jos olemme kyllin hyväntahtoisia auttaaksemme ihmisiä, kun he ovat joutuneet vaikeuksiin, niin pitänee kai saman hyväntahtoisuuden kannustaa meitä ehkäisemään tällaisten vaikeuksien syntyminen.

Antaminen on helppoa. Vaikeampaa on lahjan tekeminen tarpeettomaksi. Sitä varten täytyy katsoa ohi yksityisten tapausten ja tunkeutua kurjuuden perussyyhyn. Senvuoksi ei meidän tule aluksi jättää auttamatta, mutta me emme saa pysähtyä tähän väliaikaiseen avunantoon. Vaikeinta tuntuu olevan saada ihmisiä näkemään niin pitkälle, että he huomaisivat syyn. Monet saadaan ennemmin auttamaan jotakin köyhää perhettä kuin kohdistamaan ajatuksensa siihen ongelmaan, miten itse köyhyys saataisiin tykkänään poistetuksi.

Minä en ensinkään harrasta ammattimaista hyväntekeväisyyttä tai mitään kauppamaisen ihmisystävyyden muotoa. Niin pian kuin avuliaisuuteen sovelletaan järjestelmää ja virkakuntaisuutta, sammuu sen sydän ja siitä tulee kylmä ja tahmea massa.

Todellista inhimillistä hyväntekeväisyyttä ei koskaan luetteloida ja kuulutella. Paljon enemmän orpolapsia hoidetaan yksityisissä kodeissa lempeämielisten ihmisten luona kuin yleisissä laitoksissa. Useampi vanhus saa turvapaikan ystäviensä luona kuin vanhainkodeissa. Paljon enemmän apua annetaan lainoilla perheeltä toiselle kuin lainoilla julkisista luottolaitoksista. Toisin sanoen, ihmisystävällisellä pohjalla oleva ihmisyhteiskunta hoitaa itse itsensä. On vakava kysymys, missä määrin meidän on mukautuminen luonnollisen avuliaisuus vaiston kaupallistuttamiseen.

Ammattimainen hyväntekeväisyys ei ole ainoastaan kylmää, vaan se loukkaa enemmän kuin auttaa. Se alentaa vastaanottajaa ja tylsyttää hänen omanarvontuntoansa. Sukua sen kanssa on se tunteileva idealismi, joka lahjoittaa ihmisille enimmäkseen lellittelyä. Joku aika sitten levitettiin maailmaan sellaista käsitystä, että "lähimmäisen palvelus" pitäisi uskoa toisten tehtäväksi meidän puolestamme. Monet ihmiset saivat täten vastaanottaa hyväntahtoisia "yhteiskuntatoimia", ja suuret joukot kansastamme tuuditettiin jonkinlaiseen lapselliseen avuttomuuteen ja alituiseen avustuksen odotteluun. Toimiminen toisten hyväksi tuli eräänlaiseksi ammatiksi, joka kyllä antoi tyydytystä kunnioitettavalle palvelushalulle, mutta ei millään tavoin edistänyt itseluottamuksen herättämistä ihmisissä tai niiden olojen parantamista, joiden katsottiin tekevän tällainen palvelus välttämättömäksi.

Jos oli paha, että ihmisissä täten hellittiin lapsellisen avuttomuuden tunnetta, sen sijaan että heitä rohkaistiin itseluottamukseen ja itseapuun, niin vielä pahempi oli, että se puhalsi vireille sitä vastenmielisyyden tunnetta, joka aina syntyy hyväntekeväisyyden esineessä. Kuulee usein valituksia apua saaneiden "kiittämättömyydestä". Mutta ei mikään ole sen luonnollisempaa. Ensinnäkin on niin sanottu armeliaisuus ani harvoin todellista, lämpimästä ja säälivästä sydämestä lähtevää armeliaisuutta. Ja toiseksi ei kenestäkään ole koskaan mieluisaa olla asemassa, joka pakottaa hänen vastaanottamaan apua.

Tämänlaatuinen "yhteiskunnallinen toiminta" luo luonnottomia oloja. Avustuksen saaja tuntee sen vastaanottamisesta nöyryytystä, ja sopiipa kysyä, eikö lahjan pitäisi antajastakin tuntua alentavalta. Hyväntekeväisyys ei koskaan ole johtanut todelliseen järjestykseen. Sellainen hyväntekeväisyys, jonka tarkoituksena ei ole sen itsensä tekeminen tarpeettomaksi, ei saa aikaan mitään hyvää. Siitä tulee vain tointa toimen vuoksi ja uusi luku hyödyttömyyden aikakirjoihin.

Hyväntekeväisyys tulee tarpeettomaksi sitä mukaa kuin ihmiset, jotka näköjään ovat kykenemättömiä ansaitsemaan toimeentulonsa, erotetaan hyödyttömästä yhteiskuntaluokasta ja siirretään hyötyä tuottavaan. Olen eräässä aikaisemmassa luvussa kertonut, kuinka meidän tehtaissamme tehdyt kokeilut ovat osoittaneet, että riittävästi jaoitellussa teollisuudessa on paikkoja, joita voivat hoitaa rammat, ontuvat ja sokeat. Järkiperäisesti järjestetyn teollisuuden ei suinkaan tarvitse olla peto, joka nielee kaiken elävän ympäriltään. Missä sen luonne on sellainen, siellä se ei täytä paikkaansa ihmiskunnassa. Sekä teollisuuden piirissä että sen ulkopuolella täytyy olla tehtäviä, jotka vaativat väkevän miehen koko voiman; mutta on myöskin toisia töitä ja niitä on paljon, jotka vaativat enemmän taitavuutta kuin keskiajan parhaillakaan käsityöläisillä oli. Teollisuuden tehtävien huolellinen jaoittelu antaa yhtä hyvin vahvalle kuin taitavalle tekijälle aina tilaisuuksia käyttää voimaansa tai taitavuuttaan. Vanhassa käsityöläistyössä täytyi ammattitaitoisen käyttää runsas osa ajastaan karkeaan työhön. Se oli tuhlausta. Mutta kun siihen aikaan jokainen ammattitehtävä vaati samalta mieheltä sekä hienoa että karkeaa työntekoa, niin ei ollut mitään paikkaa sille, joka oli liian typerä voidakseen koskaan tulla taitavaksi, tai sille, jolla ei ollut tilaisuutta oppia mitään ammattia.

Ei yksikään mekaanisen työn tekijä, joka työskentelee yksinomaan käsillään, voi ansaita enempää kuin juuri sen, mikä menee hänen ylläpitoonsa. Hänelle ei jää mitään ylijäämää. On pidetty itsestään selvänä, että työmiehen vanhuutensa päivinä täytyy joutua lastensa ylläpidettäväksi tai, jos hän on lapseton, yhteisön rasitukseksi. Kaikki tämä on aivan tarpeetonta. Teollisuuden jaoittelu antaa työtilaisuuksia, joita voi käyttää hyväkseen melkein kuka tahansa. Jaoitellussa teollisuudessa on useampia paikkoja, joita sokeat voivat hoitaa, kuin sokeita on tarjolla. On enemmän paikkoja, joita rammat voivat hoitaa, kuin on rampoja. Ja jokaisessa näistä paikoista voi mies, joka puusta katsoen näyttää vain hyväntekeväisyyden suojatilta, ansaita toimeentulon, joka täysin vastaa sitä, minkä ruumiillisesti ja henkisesti hyvin varustettu työmies ansaitsee. On tuhlausta panna täysin työkykyistä miestä suorittamaan sellaista, minkä raajarikko voi tehdä yhtä hyvällä tuloksella. On kauheata tuhlausta antaa sokeain vain yhtäpäätä punoa koppia. On tuhlausta, kun annamme rangaistusvankien hakata kiviä ja nyhtää hamppua tai askartaa hyödyttömissä pikkutehtävissä.

Hyvässä johdossa olevan vankilan ei pitäisi ainoastaan kannattaa itsensä, vaan jokaisen vangin pitäisi voida ylläpitää perheensä tai, ellei hänellä sellaista ole, säästää kyllin suuren summan, joka riittää saamaan hänet taas jalkeille, kun hän lähtee vankilasta. Minä en puolusta vankilatyötä enkä orjuutta muistuttavaa vankien vuokraamista pelto- y.m. töihin. [Yhdysvaltain erinäisissä valtioissa on tapana vuokrata rangaistusvankeja yksityisille työnteettäjille. — Suom.] Se järjestelmä on sanomattoman tympäisevä. Mutta vankilat voidaan sovelluttaa yleiseen, niin hyvin jaoiteltuun tuotantojärjestelmään, että niistä tulee tuottava kokonaisuus, joka työskentelee sekä yhteisön että vankien hyväksi. Minä tiedän että on lakeja — ajattelemattomien miesten säätämiä mielettömiä lakeja — jotka ehkäisevät vankilain teollisen toiminnan mahdollisuuksia. Nämä lait hyväksyttiin n.s. työväenliikkeen vaikutuksesta. Ne eivät edistä työmiehen parasta. Niin pian kuin pidämme työtä yhteisölle tehtynä palveluksena, on jokaisessa yhteiskunnassa aina enemmän työtä tehtävänä kuin ihmisiä, jotka voivat sen tehdä.

Yleishyödytykseen järjestetty teollisuus tekee hyväntekeväisyyden tarpeettomaksi. Hyväntekeväisyys, olkoon sen vaikutin kuinka jalo tahansa, ei vahvista itseluottamusta. Meidän täytyy luottaa itseemme. Yhteiskunta voittaa siitä, että se on myrtynyt ja tyytymätön siihen mitä sillä on. Minä en tällä tarkoita tuota jokapäiväistä pikkumaista, marisevaa, kuluttavaa tyytymättömyyden laatua, vaan sitä rohkeaa, laajakatseista tyytymättömyyttä, joka uskoo että kaikki, mikä tehdään, voidaan ja pitäisi tehdä paremmin. Yleishyödytykseen järjestetty teollisuus — ja työmiehen niinkuin johtajankin täytyy tuottaa hyötyä — voi maksaa kyllin suuria palkkoja, jotta jokainen perhe voi tulla omillaan toimeen ja luottaa itseensä. Se hyväntekeväisyys, joka antaa aikaansa ja rahojaan auttaakseen maailmaa pitämään paremmin huolta itsestään, on paljon parempi kuin se, joka vain antaa almuja ja siten edistää laiskuutta. Minä olen itse kokeillut perustamalla ammattikouluja ja sairaaloita nähdäkseni, eikö tällaisia laitoksia, joita tavallisesti pidetään hyväntekeväisyyslaitoksina, voi saada seisomaan omilla jaloillaan. Ja minä olen havainnut, että se käy laatuun.

Ammattikouluja, niinkuin ne enimmäkseen on järjestetty, minä en suosi. Pojat saavat siellä vain sangen pintapuolisia tietoja eivätkä opi käyttämään hyväkseen edes näitäkään. Ammattikoulun ei pitäisi olla korkeamman teknillisen oppilaitoksen ja tavallisen koulun sekasikiö; sen pitää olla keinona opettamaan poikia tulemaan hyödyttäviksi. Jos heitä pidetään hyödyttömissä tehtävissä — valmistamassa semmoista, mikä sitten nakataan pois — ei heidän harrastuksensa pysy vireänä eivätkä he saa sitä oppia, johon heillä on oikeus. Ja tänä kouluaikanaan pojat eivät tuota mitään; koulut, elleivät ne ole hyväntekeväisyyslaitoksia, eivät tee mitään oppilaiden toimeentulon hyväksi. Ja kuitenkin sangen moni poika on semmoisen kannatuksen tarpeessa; heidän täytyy ottaa ensimmäinen työ mikä tarjoutuu. Heillä ei ole tilaisuutta valita ja hylkiä. Heidän täytyy uhrata koulutuksensa ansaitakseen elämänsä toimeentulon, eivätkä he koskaan saa kadotettua aikaa takaisin. He astuvat elämään kahle jalassa.

Kun poika näin alkaa elämän ilman mitään oppia, lisää hän vain pätevien työvoimien puutetta. Nykyinen teollisuus vaatii vissin määrän taitoa ja kelpoisuutta, jota ei saada lähtemällä koulusta varhaisella iällä eikä kauan istumalla koulupenkillä. Tosin on veistoluokkia liitetty edistysmielisempiin kouluihin nuorten harrastuksen herättämiseksi ja kätevyyden kehittämiseksi; mutta yleisesti myönnetään niiden olevan vain hätäkeinoja, ne kun ainoastaan kiihoittavat terveen pojan luomisvaistoa, sitä kuitenkaan tyydyttämättä.

Tämän tarpeen tyydyttämiseksi pojan kehitysmahdollisuuksien käyttämiseksi ja samalla hänen teollisen opetuksensa perustuksen laskemiseksi rakentavaan suuntaan — perustettiin 1916 Henry Fordin ammattikoulu. Vaikutin oli aluksi filantrooppinen. Se syntyi halusta auttaa niitä, joita olot pakottivat aikaisin eroamaan koulusta. Auttamishalu sopi hyvin yhteen sen kanssa, että tehtaalle piti hankkia ammattitaitoisia työkoneidentekijöitä. Me olemme alunpitäen noudattaneet kolmea perustavaa periaatetta: ensin, että pojan pitää saada olla poika eikä ennenaikainen, varhaiskypsä työmyyrä; toiseksi, että teoreettiset opetuksen pitää tapahtua rinnan teollisen harjoituksen kanssa; kolmanneksi, että poikiin on istutettava vastuunalaisuuden ja ylpeyden tunnetta työstänsä sen tietoisuuden nojalla, että hän jo opettelutyöllään laatii esineitä, jotka todella tulevat käytäntöön. Hän tekee vain sellaista, jolla on tunnustettu teollinen arvo. Meidän koulumme on yksityinen ja avoinna kaikille kahden- ja kahdeksantoista ikävuoden välillä oleville pojille. Se on rakennettu stipendijärjestelmälle, jokainen poika saa kouluun tullessaan vuotuisen stipendin, ensimmäiseltä vuodelta neljäsataa dollaria. Tämä kohoaa vähitellen kuuteensataan dollariin, jos hän kunnostautuu.

Luokalla ja verstaassa tehdystä työstä samoin kuin oppilaan teoreettisella ja käytännöllisellä alalla osoittamasta ahkeruudesta pidetään kirjaa. Stipendiä myöhemmin määrätessä pannaan perustaksi oppilaan osoittama ahkeruus. Stipendin lisäksi saa jokainen poika kuukausittain pienemmän summan, joka pannaan hänen säästötililleen. Tämä summa pidetään pankissa niin kauan kuin poika on koulussa, elleivät kouluviranomaiset anna hänen käyttää sitä johonkin odottamattomaan tarpeeseen.

Pulma toisensa jälkeen koulun hoitoon nähden on vähitellen ratkaistu ja parempia menetelmiä keksitty päämäärän saavuttamiseen. Alussa työskentelivät pojat kolmannen osan päivää luokalla ja kaksi kolmannesta verstaassa. Näiden jokapäiväisten keskeytysten huomattiin häiritsevän edistystä, ja nyt saavat pojat opetuksensa viikkovuoroissa — viikon luokalla ja kaksi viikkoa verstaassa. Luokilla ei kuitenkaan tapahdu keskeytystä, kukin ryhmä tulee vuoron perään viikolleen.

Opettajakunnan muodostavat parhaat saatavissa olevat kyvyt ja oppikirjoina ovat Ford-tehtaat. Ne tarjoavat enemmän apuneuvoja käytännölliselle opetukselle kuin useimmat yliopistot. Laskuopin opetuksessa käytetään todellisia, liiketoiminnastamme otettuja esimerkkejä. Pojan aivoja ei enää kiusata tuolla salaperäisellä A:lla, joka soutaa neljä kilometriä sinä aikana kuin B soutaa vain kaksi. Hän näkee asiain todellisen kulun, todelliset olot, hän oppii tekemään havaintoja. Kaupungit eivät enää ole mustia pisteitä kartalla eivätkä maanosat vain sivuja kirjassa. Tehtaan laivaukset Singaporeen, tehtaan kumminsaanti Afrikasta ja Etelä-Amerikasta näytetään hänelle ja maailma muuttuu asutuksi planeetaksi, oltuaan sitä ennen vain opettajan pulpetilla töröttävä värillinen pallo. Fysiikassa ja kemiassa ovat teolliset laitokset hänelle laboratoriona, jossa teoria muuttuu käytännöksi ja luento elämykseksi. Olettakaamme, että on selitettävä pumpun rakenne. Opettaja näyttää pumpun eri osat ja niiden toiminnan, vastaa kysymyksiin ja sitten mennään konehuoneeseen katsomaan isoa pumppua toiminnassa. Koululla on opetusvälineenä suuri, mitä ajanmukaisimmin varustettu tehdas. Pojat työskentelevät eteenpäin koneesta toiseen. He askartelevat yksinomaan sellaisten osien tai esineiden valmistamisessa, joita yhtiö tarvitsee, mutta meidän tarpeemme ovat niin monipuoliset, että luettelo niistä sisältää melkein kaiken, mikä suinkin tulee kysymykseen. Hyväksytyn työn ostaa Ford-yhtiö, hyljätty jää koulun vahingoksi.

Pisimmälle ehtineet pojat pystyvät työskentelemään niinkin tarkkojen töiden kuin mikrometrien valmistamisessa, ja he tekevät joka osan täysin ymmärtäen koneiston tarkoituksen ja johtavat aatteet. He korjaavat itse käyttämiänsä koneita; heitä opetetaan pitämään varansa liikkuessaan koneiden keskessä; heitä opetetaan valmistamaan malleja, ja näissä siisteissä, valoisissa suojissa, missä he työskentelevät opastajiensa neuvojen mukaan, he hankkivat menestyksellisen uran parhaat edellytykset.

Saatuaan päästötodistuksensa on heille aina tarjona hyväpalkkaisia paikkoja tehtaassa. Pojan yhteiskunnallista ja siveellistä käytöstä seurataan hänen huomaamattaan. Tämä valvonta ei tapahdu ollakseen minkäänlaisena pakkona, vaan rakentuu ystävälliseen harrastukseen. Poikien kotiolot ovat tarkoin tunnetut ja heidän taipumuksensa tajutut. Heitä ei yritetäkään pilata lellittelemällä. Kerran kun kaksi poikaa yritti käydä toistensa kimppuun, ei heille saarnattu tappelun turmiollisuudesta. Heitä neuvottiin sopimaan välinsä jollain paremmalla tavalla, mutta kun he, poikien tavan mukaan, pitivät tätä alkeellista tapaa parempana, saivat he nyrkkeilykäsineet ja ajettiin erääseen tehtaan nurkkaan selvittämään asiansa. Ainoana ehtona oli, että heidän oli tapeltava samalla paikalla kunnes katsoivat saaneensa kyllikseen, ja että heitä ei saisi tavata vast'edes uudessa tappelussa tehtaan ulkopuolella. Tuloksena oli lyhyt tappelu ja — pitkä ystävyys.

Poikia kohdellaan poikina; heidän parhaita poikavaistojansa innostetaan. Ja kun näkee heitä luokalla tai verstaassa, ei voi olla huomaamatta, kuinka he alkavat tuntea oppivansa vallitsemaan ympärillään olevia oloja. He tuntevat kuuluvansa ammattiinsa ja ympäristöönsä. He tuntevat, että se mitä he tekevät merkitsee jotakin, että sen tekeminen maksaa vaivan. He tekevät työtä mielellään ja innokkaasti, sillä he tietävät, että heille opetetaan asioita, joita jokainen valpas poika haluaa tietää ja joista hän kotona alati tekee kysymyksiä, joihin siellä ei kukaan voi vastata.

Koulussa, jossa aluksi oli kuusi poikaa, on nyt kaksisataa oppilasta, ja sen järjestely on niin käytännöllinen, että siihen hyvin mahtuu seitsemänkinsataa. Alussa tuotti koulu tappiota, mutta kun minulla on keppihevosena periaate, että kaikki, minkä kannattaa elää, voi ylläpitää itsensä, niin on se saanut niin kehittää työmenetelmiänsä, että se nyt kannattaa itsensä.

Meidän on onnistunut säilyttää poikien poikaluonto. Heitä opetetaan työmiehiksi, mutta he eivät unohda olla poikia. Tämä on mitä tärkeintä. He ansaitsevat 19-35 senttiä tunnissa, mikä on enemmän kuin he voisivat ansaita millä muulla työllä tahansa, jota tavallisesti tarjotaan heidän ikäisilleen pojille. Pysymällä koulussa he ovat parempana tukena kodeilleen kuin käymällä muualla työssä. Käytyään koulun läpi on heillä hyvä yleissivistys, perustus on laskettu teknilliselle kehitykselle ja he ovat siksi ammattitaitoisia työmiehiä, että he voivat saada tuloja, jotka tekevät opintojen jatkamisen heille mahdolliseksi jos niin haluavat. Ja ellei heidän mielensä pyri suuremman tietomäärän saavuttamiseen, niin he voivat ainakin ammattitaitonsa nojalla saada hyvää palkkaa missä hyvänsä. Heillä ei ole mitään pakkoa jäädä meidän tehtaisiimme; useimmat kuitenkin jäävät tietäessään, ettei missään ole tarjona sen parempia työtilaisuuksia. Me pidämme tärkeänä, että työmiehet ovat tyytyväisiä tehtäviinsä, mutta poikien ei tarvitse katsoa olevansa sidottuja. He ovat ansainneet palkan työstään eivätkä ole kiitollisuuden velassa kenellekään. Tässä ei ole puhettakaan hyväntekeväisyydestä. Koulu kannattaa itsensä.

Ford-sairaalaa hoidetaan jokseenkin samaan tapaan, mutta sodan aiheuttaman keskeytyksen vuoksi — sairaala näet luovutettiin hallituksen käytettäväksi ja siitä tuli "yleinen sairaala n:o 36", jossa oli noin puolentoista tuhatta potilasta — ei työ ole edistynyt kyllin pitkälle voidakseen osoittaa lopullista tulosta. Minä en tätä sairaalaa alkanut rakentaa. Se perustettiin Detroitin yleiseksi sairaalaksi ja tarkoitus oli, että se rakennettaisiin kerätyillä rahoilla. Minä annoin osuuteni niinkuin muutkin ja rakentaminen alkoi. Mutta kauan ennen kuin ensimmäiset rakennukset olivat katon alla, olivat rahat lopussa ja minua pyydettiin merkitsemään uusia summia. Minä kieltäydyin, sillä minun mielestäni olisi hommaajain pitänyt tietää, ennenkuin työhön ryhdyttiin, paljonko rakentaminen tulisi maksamaan. Eikä tämmöinen alku herättänyt minussa suurtakaan luottamusta laitoksen vastaiseen johtoon, kun sairaala kerran valmistuisi. Minä tarjouduin kuitenkin ottamaan haltuuni koko sairaalan ja maksamaan takaisin kaikki merkityt varat. Tämä tapahtui ja työ edistyi hyvin, kunnes valtio elokuun 1 p:nä 1918 otti haltuunsa koko laitoksen. Lokakuussa 1919 siirtyi sairaala meidän haltuumme ja samana vuonna, marraskuun 10:nä, siihen otettiin ensimmäinen yksityinen potilas.

Sairaala sijaitsee Detroitin läntisen suuren bulevardin varrella ja tontti on kahdenkymmenen eekkerin (noin 8 ha:n) suuruinen, joten siinä on hyvää tilaa laajennuksille. Se on rakennettu siten, että laitoksia voidaan tarpeen mukaan suurentaa. Alkuperäisestä suunnitelmasta on tykkänään luovuttu ja me olemme koettaneet suunnitella laatuaan aivan uudenlaatuisen sairaalan sekä piirustuksiin että johtoon nähden. Rikkaita varten on olemassa monenlaisia sairaaloita. Köyhiä varten niinikään. Mutta niitä varten ei ole lainkaan sairaaloita, jotka voivat suorittaa vain vaatimattoman maksun, mutta haluavat sen joka tapauksessa maksaa, jotta eivät tuntisi vastaanottavansa almua. On pidetty itsestään selvänä, että sairaala ei voi samalla kertaa palvella yleisöä ja kannattaa itseänsä — että sen joko täytyy olla yksityisillä avustuksilla ylläpidetty laitos tai siirtyä niiden yksityisten parantolain luokkaan, jotka ovat perustetut tuottamaan rahallista voittoa. Tämän sairaalan tarkoituksena on, että se kannattaa itsensä ja tekee samalla mahdollisimman suurta hyötyä yhteiskunnalle mahdollisimman pienillä kustannuksilla ja ilman vähintäkään hyväntekeväisyyden sivumakua.

Vanhaan rakennukseen s.o. siihen, joka oli rakennettu alkuperäisen suunnitelman mukaan, oli arkkitehti laatinut yhteisiä, sairassaleja. Uusissa rakennuksissa, jotka me olemme rakennuttaneet, ei ole ainuttakaan yhteissalia. Kaikki huoneet ovat yksityisiä ja kullakin on oma kylpyhuoneensa. Huoneet — joita kussakin ryhmässä on neljäkolmatta — ovat kaikki samanlaisia suuruudeltaan, sisustukseltaan ja kalustoltaan. Ei ole mitään valikoinnin varaa. Sairaalassa ei saa olla mitään erikseen osoiteltavaa ja valittavaa. Jokainen potilas on samanarvoinen kuin kaikki muutkin.

En ole lainkaan varma ovatko sairaalat, niinkuin niitä nykyisin hoidetaan, olemassa potilaita vai lääkäreitä varten. Tiedän kyllä monen taitavan lääkärin tai kirurgin käyttävän suuren osan ajastansa hyväntekeväisyyteen, mutta en ole laisinkaan vakuutettu, että lääkärinpalkkio tulee sovittaa potilaan varallisuuden mukaan, ja epäilen vahvasti, että n.s. lääkärien ammattitoveruus — lääkärisolidariteetti — on haitaksi sekä ihmiskunnalle että lääketieteen edistykselle. Taudinmäärittely — diagnoosi — ei ole vielä ehtinyt pitkälle. En tahtoisi olla sellaisen sairaalan omistaja, jossa ei olisi ryhdytty kaikkiin varokeinoihin, jotta potilaiden hoito kohdistuu siihen, mitä he todella potevat, eikä johonkin lääkärin arvelemaan tautiin. Lääkärisolidariteetti tekee väärän diagnoosin oikaisemisen tavattoman vaikeaksi. Neuvottelemaan kutsuttu lääkäri muuttaa vain perin vastahakoisesti tai ei lainkaan, ellei hän ole aivan erikoisen tahdikas, aikaisempaa diagnoosia tai potilaan hoitoa. Ainoastaan siinä tapauksessa, että se lääkäri, joka on hänet kutsunut avukseen, on täysin yhtä mieltä hänen kanssaan, ryhdytään johonkin muutokseen, ja silloinkin se tapahtuu tavallisesti potilaan tietämättä. Tuntuu vallitsevan semmoinen käsitys että potilas, varsinkin jos hän on sairaalassa, on sen lääkärin omaisuutta, jonka käsiin hän on kerta joutunut. Tunnollinen lääkäri ei käytä potilasta hyväkseen. Vähemmän tunnollinen tekee sen. Jokaisesta lääkäristä näyttää hänen oman diagnoosinsa puoltaminen olevan yhtä tärkeätä kuin potilaan paraneminen. Me olemme sairaalassamme pyrkineet vapautumaan kaikista tällaisista totuntatavoista ja asettamaan potilaan edun kaikkein ylimmäksi. Se on sen vuoksi n.s. suljettu sairaala. Kaikki hoitajattaret ja lääkärit ovat vuosipalkalla, eikä heillä saa olla ollenkaan yksityispraktiikkaa sairaalan ulkopuolella. Lukuunottaen sairaalassa asuvat kuuluu laitoksen lääkärikuntaan yksikolmatta lääkäriä ja kirurgia. Nämä miehet on valittu mitä huolellisimmin ja heidän palkkansa antaa heille ainakin yhtä hyvät tulot kuin mitä he voisivat saada yksityispraktiikalla. Ei kenelläkään heistä ole pienintäkään yksityistuloa yhdestäkään potilaasta, eikä kukaan potilas saa olla sairaalaan kuulumattoman lääkärin hoidettavana.

Uuden potilaan vastaanottaminen on sangen mielenkiintoinen urakka. Sairaan tutkii ensin ylilääkäri ja lähettää hänet sitten edelleen tutkittavaksi kahden, kolmen tai niin monen lääkärin luo kuin katsotaan asian vaativan. Nämä tutkimukset toimitetaan aivan riippumatta siitä aiheesta, minkä vuoksi potilas tuli sairaalaan, sillä — kuten me vähitellen opimme tuntemaan — pääasiana ei ole pidettävä satunnaista vammaa, vaan potilaan yleistä terveydentilaa. Jokainen lääkäri toimittaa täydellisen tutkimuksen ja lähettää kirjallisen selostuksen ylilääkärille, saamatta tilaisuutta neuvotella tapauksesta virkatoveriensa kanssa. Vähintäin kolme, mutta joskus kuusi tai seitsemän aivan täydellistä ja ihan itsenäistä diagnoosia kertyy siten ylilääkärin käteen. Niissä on täydellinen selostus tapauksesta. Näihin varokeinoihin ryhdytään, jotta — mikäli se nykyisen tiedon puitteissa on mahdollista — saataisiin varmasti oikea diagnoosi.

Nykyään on noin kuusisataa vuodetta käytettävänä. Jokainen potilas maksaa määrätyn taksan mukaan, johon sisältyy huone, ravinto, lääkärinhoito ja sairashoito. Siihen ei tule mitään lisämaksuja. Yksityishoitajattaria ei ole. Jos tapaus vaatii enemmän hoitoa kuin yhden ryhmän hoitajattaret voivat antaa, kutsutaan ylimääräinen hoitajatar, potilaan silti tarvitsematta maksaa enempää. Tämä ei käy usein tarpeelliseksi, sillä potilaat ryhmitellään sen hoidon mukaan, jota he tulevat tarvitsemaan. Voi olla yksi hoitajatar kahta tai viittä tai seitsemää potilasta kohti. Yhdelläkään hoitajattarella ei koskaan ole enempää kuin seitsemän potilasta hoidettavana, ja erinäisten käytännöllisten järjestelyiden avulla on yhden hoitajattaren helppo hoitaa seitsemää potilasta, elleivät tapaukset ole vaikeanluontoisia. Tavallisissa sairaaloissa täytyy hoitajattarien astua monta tarpeetonta askelta. He käyttävät ajastaan enemmän kävelemiseen kuin potilaiden hoitoon. Meidän sairaalamme on suunniteltu säästämään askelia. Kukin kerros on yhtenäinen kokonaisuus ja samoin kuin olemme tehtaissa koettaneet hävittää kaiken tarpeettoman juoksun, olemme tehneet sen myöskin sairaalassa. Potilaan maksu huoneesta, hoidosta ja lääkäristä on 4 dollaria 50 senttiä päivässä. Kun sairaala laajentuu, alennetaan maksuja. Suuri leikkaus maksaa 125 dollaria. Pienemmistä leikkauksista maksetaan eri taksan mukaan. On toimeenpantu järjestely luoton myöntämiseksi asian vaatimien ehtojen mukaan. Tarkoitus on, ettei kenenkään tarvitse jäädä ilman lääkärinhoitoa senvuoksi, ettei hänellä ole varaa maksaa, mutta että sairaalaa kuitenkin hoidetaan itseään kannattavana laitoksena eikä minään hyväntekeväisyysyrityksenä. Kaikki maksut ovat lasketut siten, että sairaala kannattaa itsensä. Kustannuslaskelma on sairaalassa aivan sama kuin tehtaassa. Hinnat lasketaan niin, että laitos kannattaa, eikä enempää. Pienin palkka on 6 dollaria kahdeksantuntiselta työpäivältä. Hoitajattarilla, lääkäreillä, kaikilla on kahdeksantuntinen työpäivä.

Ei mikään viittaa siihen, että tämä kokeemme ei tulisi onnistumaan. Menestys on vain kysymystä järkevästä johdosta ja paikkansapitävistä laskelmista. Samanlaatuinen johto, joka saa tehtaan parhaiten palvelemaan päämääräänsä, sallii myöskin sairaalan täydessä määrin palvella omaa tarkoitustaan ja niin alhaisiksi laskettuihin hintoihin, että kaikkien on mahdollista niitä suorittaa. Ainoa ero tehtaan ja sairaalan kirjanpidossa on, että sairaalasta emme laske mitään voittoa; me haluamme vain että tulot vastaavat menoja ja arvonvähennystä. Tähän mennessä olemme tähän sairaalaan sijoittaneet yhdeksän miljoonaa dollaria.

Jos voimme päästä eroon hyväntekeväisyydestä, niin voidaan ne varat, jotka nyt menevät hyväntekeväisyyslaitoksiin, käyttää tuotannon edistämiseksi — valmistamaan tavaroita halvalla ja runsaasti. Ja silloin emme ainoastaan poista kuntien verotaakkaa ja vapauta yksityistä kansalaista, vaan lisäämme myöskin yleistä varallisuutta. Me jätämme nykyään yksityisen harrastuksen varaan liian paljon, jota meidän pitäisi yhteisesti tehdä yhteiseksi hyväksi. Me tarvitsemme yhteishyödytyksessä enemmän rakentavaa ajattelua. Me tarvitsemme eräänlaista yleisharjautumista taloudellisten asiain ymmärtämiseen. Keinottelevan pääoman laajalle kurotteleva kunnianhimo samoin kuin edesvastuuttoman työnteon päättömät vaatimukset johtuvat siitä, ettei tunneta elämän taloudellisia perusaatteita. Ei kukaan voi ottaa elämästä hyväkseen enempää kuin elämä tuottaa — ja kuitenkin luulee melkein jokainen voivansa vaatia enemmän. Keinotteleva pääoma vaatii enemmän; työ tahtoo enemmän; raaka-ainestuotanto tahtoo saada enemmän ja samoin ostava yleisö. Perhe tietää, ettei se voi elää yli tulojensa; sen tietävät lapsetkin. Mutta yleisö ei näytä koskaan oppivan ymmärtämään, ettei se voi elää yli tulojensa — saada enempää kuin mitä se tuottaa.

Vapautuessamme hyväntekeväisyyden tarpeesta meidän täytyy muistaa, että pelkoa eivät synnytä ainoastaan elämän taloudelliset olot, vaan myöskin tietämättömyys näistä oloista. Poistakaa pelko, niin sijalle saamme itseluottamusta. Mutta missä itseluottamusta on, siellä ei tarvita hyväntekeväisyyttä.

Pelkoa syntyy, kun panemme luottamuksemme johonkin ulkopuolella itseämme olevaan seikkaan — päällysmiehen mielisuosioon, tehtaan menestykseen tai markkinain pysyväisyyteen. Toisin sanoen: pelonalaiseksi joutuu mies, joka tunnustaa menestyksensä riippuvan ajallisista olosuhteista. Pelonalaisuus on tuloksena, jos ruumis saa vallan sielun yli. Se on tulos mielialasta, joka myöntää ihmisen olevan kohtalon orja. Moni mies pelkää yrittää mitään, ja kun tutkit syytä tähän pelkoon, havaitset, ettei se ole muuta kuin aikaisempain hairahdusten muistelemista.

Epäonnistumisen tottumus riippuu kokonaan sielullisista tekijöistä ja on pelonalaisuuden äiti. Ihmiset epäonnistuvat, kaikki epäonnistuvat — ja heidän on kokeiltava eteenpäinpääsyä; kokeneisuutta voidaan saavuttaa vain epäonnistumisen kautta. Mutta traagillista on, jos jossakin yksityiskohdassa tai jonakin kokeilukautena sattunut epäonnistuminen saa painaa mieleen epäonnistumisen tottumisen ja pelon. Tämä tottumus juurtuu ihmisiin vain silloin, kun heillä ei ole suurempaa laajanäköisyyttä. He lähtevät tekemään jotakin, joka ulottuu A:sta Ö:hön. A:n kohdalla he menettävät rohkeutensa, B:n kohdalla kompastuvat ja C:hen päästessään uskovat edessään olevan voittamattomia esteitä. Silloin he ruikuttavat olevansa voitetuita ja luopuvat koko puuhasta. He eivät anna itselleen edes tilaisuutta epäonnistumiseen, eivät anna itselleen sitä tilaisuutta että nähtäisiin, pitääkö heidän aatteensa paikkansa vai ei. He ovat vain antaneet niiden vaikeuksien, jotka seuraavat kaikenlaatuista toimintaa, masentaa heidät maahan.

On enemmän masentuneita kuin epäonnistuneita ihmisiä. Heiltä ei puutu aatteita eikä rahoja tai loistavaa lahjakkuutta tai lujaa otetta, vaan ainoastaan yksinkertaista kestävyyttä. Tämä yksinkertainen, alkeellinen alkuvoima, tämä "älä anna perään" on työn valtakunnan kruunaamaton kuningas. Ihmiset arvostelevat tapauksia hyvin väärin. He näkevät muutamien saavuttaman menestyksen ja se näyttää heistä helposti saavutetulta. Mutta he erehtyvät pahoin. Epäonnistuminen on helppoa. Menestyminen on aina vaikeaa. Mies voi epäonnistua elämän pelissä; onnistua voi hän vain panemalla vaakaan kaikki, mitä hänellä itsellään on tai mitä hän itse on. Tämä se usein tekee menestyksen niin kurjaksi, kun sitä ei saavuteta hyödyllisten ja ylevien päämäärien vuoksi.

Kun mies elää alituisessa teollisuusmaailman virtausvaihteluiden pelossa, pitäisi hänen muuttaa elämänsä niin, että hän tulee siitä riippumattomaksi. Maakamarahan on aina olemassa ja maanviljelyksessä työskentelee nyt vähemmän ihmisiä kuin milloinkaan ennen. Jos mies elää alituisessa pelossa, että hänen työnantajansa suosio vaihtuu, niin on hänen koetettava vapautua riippuvaisuudestaan työnantajaan. Hänellä on aina valta ruveta omaksi miehekseen. Hänestä ehkä tulee köyhempi isäntä kuin se, jonka hän jättää, hänen voittonsa ovat paljoa pienemmät, mutta hän vapautuu ainaisesta pelostaan, ja se on monen rahan- ja aseman-uhrauksen veroinen voitto. Vielä parempi on miehelle, että itse kohottaa itsensä ja nousee mittansa yläpuolelle vapauttamalla itsensä kaikesta pelosta niissä oloissa, joissa hänen jokapäiväinen elämänsä liikkuu. Tulkaa vapaaksi ihmiseksi siinä, missä ensin annoitte perään pelosta! Voittakaa taistelunne siinä, missä sen menetitte. Ja te tulette näkemään, että vaikka ulkopuolellanne oli paljon, mikä ei ollut oikein, niin oli teissä itsessänne vielä enemmän, mikä ei ollut oikein. Siitä opitte, että se väärä, mikä teissä on, tärvelee sen oikeankin, mikä on ulkopuolellanne.

Mies on kuitenkin luomakunnan ylväin olento. Mitä tapahtuneekin, hän on aina mies. Liike-elämä joutukoon huomenna ahdinkoon — hän on kuitenkin mies. Hän menee muuttuneiden olojen läpi niinkuin läpi lämpövaihteluiden — pysyen aina miehenä. Kun hän vain antaa tämän ajatuksen uudestaan syntyä itsessään, niin se avaa kaivospaikkoja ja voimalähteitä hänen sisäisessä olennossaan. Mitään varmuutta ei ole muualla kuin hänessä itsessään. Mitään rikkautta ei ole muualla kuin hänessä itsessään. Pelosta vapautuminen on avain varmuuteen ja sisäiseen rikkauteen.

Karaiskoon jokainen amerikkalainen itsensä veltostumista vastaan. Amerikkalaisten täytyy nousta velttoutta vastaan. Se on unijuomaa. Nouskaa ylös ja astukaa esiin; antakaa velttojen ja saamattomien turvautua hyväntekeväisyyteen.

XVII luku.

RAUTATIET.

Sattuvimman esimerkin siitä, kuinka liikeyritys saattaa eksyä yleishyödyttävästä tehtävästään, antavat meidän maassamme rautatiet. Meillä on rautatiepulma, ja paljon koulutettua ajatusta ja paljon mielipiteidenvaihtoa on käytetty tämän pulman ratkaisemiseksi. Kaikki ovat tyytymättömiä rautateihin. Yleisö on tyytymätön sen vuoksi, että niin henkilö- kuin tavaraliikennemaksut ovat liian suuret. Rautateiden palveluksessa olevat ovat tyytymättömiä senvuoksi, että heidän palkkansa on liian pieni ja heidän työaikansa liian pitkä. Rautateiden omistajat ovat tyytymättömiä senvuoksi, että rautateihin sijoitetut pääomat heidän mielestään eivät tuota riittävää voittoa. [Yhdysvalloissa samoin kuin Englannissa ja monessa muussa maassa rautatielinjat ovat yksityisten yhtiöiden omaisuutta. — Suom.] Mutta jos rautatietoimi on hyvin hoidettu, pitäisi kaikkien, jotka ovat sen kanssa kosketuksissa, olla tyytyväisiä. Jos rautatietoimi ei auta yleisöä, palveluskuntaa ja omistajia parempaan asemaan, niin täytyy siinä tavassa, millä tätä yritystä on hoidettu, olla jotakin aivan nurinpäistä.

Tarkoitukseni ei lainkaan ole esiintyä auktoriteettina rautatieasioissa. Sillä alalla on epäilemättä auktoriteetteja, mutta miehen tietomäärällä jossakin asiassa on arvoa vain sikäli kuin hän tätä tietoansa käyttää. Jos se tapa, millä Amerikan rautatiet nykyään palvelevat yleisöä, on kootun ammattitaidon tulos, täytyy minun sanoa, että tämän ammattitaidon käyttämistä en voi paljoakaan kunnioittaa. En epäile vähääkään, etteivätkö rautateiden toimeenpanevat johtajat, ne miehet, jotka todella suorittavat työn, ole täysin pystyviä hoitamaan maan rautateitä kaikkien tyytyväisyydeksi, mutta toisaalta olen myöskin vakuutettu siitä, että olosuhteiden sarja on tehnyt näille toimeenpaneville johtajille johtotoimen miltei mahdottomaksi. Ja siinä onkin syy enimpiin epäkohtiin. Niiden miesten, jotka todella tuntevat asiansa, ei ole sallittu johtaa rautateitä.

Eräässä edellisessä luvussa huomautettiin, mitä vaaroja johtuu ajattelemattomasta lainaamisesta. On itsestään selvää että mies, joka peittääkseen johdossa sattuneita virheitä voi helposti saada lainoja, ennemmin ottaa lainan kuin korjaa erehdyksiä. Meidän rautateittemme johtajien on ollut pakko lainata, sillä rautateiden alusta saakka eivät he ole olleet vapaita toiminnassaan. Rautatien johtavana kätenä ei ole ollut rautatiemies, vaan pankkimies. Kun rautatieosakkeet olivat korkeassa kurssissa, oli suurempia voittoja saatavissa antamalla ulos ohligatsioneja ja keinottelemalla näillä papereilla, kuin huolehtimalla yleisön eduista. Sangen pieni murto-osa rautateiden voittovaroista on palautettu takaisin liikeyritykseen sen kunnossapidon ja velkojen kuoletusten muodossa. Kun puhdas voitto saatiin taitavalla johdolla siksi suureksi, että osakkeista voitiin maksaa suurta osinkoa, käyttivät sisemmän renkaan keinottelijat, jotka määräsivät rautateiden käyttövaroja koskevan menettelyn, näitä osinkoja osakkeiden pörssiarvon kohottamiseen voidakseen myydä niitä korkeammasta hinnasta ja lisäpääoman hankkimiseen obligatsioneja antamalla. Kun tulot laskivat tai niitä painettiin keinotekoisesti alas, ostivat keinottelijat osakkeet takaisin ja odottivat uutta kurssinnousua myydäkseen ne uudelleen. Amerikassa on tuskin ainoatakaan rautatietä, joka ei olisi ollut vararikkovalvonnan alaisena yhtä tai useampia kertoja sen vuoksi, että rahakeinottelijat laskivat liikkeelle kuormittain rautateiden vakuutta vastaan annettuja arvopapereita, kunnes yritykseen oli kasattuna niin paljon nimellistä liikepääomaa, että se luhistui kokoon. Sitten he hankkivat itselleen vaikutusvaltaa vararikon suorituksessa, ansaitsivat rahoja herkkäuskoisten obligatsioninomistajain kustannuksella, ja sitten alkoi peli uudelleen.

Pankkimiehen luonnollinen liittolainen on lakimies. Sellaiset temput, joita rautatiemaailmassa tapahtui, tarvitsivat lainopillisen asiantuntemuksen tukea. Yhtä vähän kuin pankkimiehet, tietävät lakimiehetkään mitään liikeasioista ja vielä vähemmän he ymmärtävät, miten yleisöä on palveltava. He kuvittelevat, että yritys on hyvin hoidettu, jos sen onnistuu pysyä laillisuuden rajoissa tai jos lakia voidaan niin muuttaa tai tulkita kuin hetken tilanteelle on otollista. He elävät pykälien varassa. Pankkimiehet riistivät toimeenpanevilta johtajilta rahainhoitoa koskevan ratkaisuvallan. He ottivat lakimiehiä valvomaan, että lakeja rikottaisiin ainoastaan kaikkein lainmukaisimmalla tavalla, ja siten syntyi rautatiehallintoihin mahtavia lainopillisia toimistoja. Sen sijaan, että olisi toimittu terveen järjen ja olojen vaatimusten mukaan, pantiin jokainen rautatie toimimaan neuvonantajain lausuntojen mukaan. Sepitettiin sääntöjä järjestön joka yksityiskohtaa varten. Lisäksi tuli kokonainen lainsäädäntövyöry sekä liittohallituksen että yksityisten valtioiden puolelta, niin että rautatiet nykyään ovat kiedotut oikeaan sotkuisten ohjeiden ja lakisäännösten verkkoon. Kun raha- ja lakimiehet olivat kampeamassa liikeyrityksen sisäpuolella ja kaikenlaiset valtionkomissionit sen ulkopuolella, niin ei toimeenpanevalle johtajalle jäänyt juuri mitään toimivaltaa jäljelle. Siinä on rautateiden pulmakohta. Lailla ei voi johtaa liikeyritystä.

Meillä oli, ryhtyessämme käyttämään Detroitin—Toledon —Irontonin-rautatietä, yllinkyllin tilaisuutta havaita, mitä merkitsee irtipääseminen pankki- ja lakimiesten lamauttavasta vaikutuksesta. Me ostimme tämän rautatien, koska sen oikeus vapaaseen liikenteeseen ehkäisi meitä suorittamasta erinäisiä töitä River Rougessa. Emme ostaneet sitä sijoittaaksemme siihen rahojamme, emme myöskään miksikään lisäkkeeksi teollisuuslaitoksiimme emmekä siksi, että sillä oli strateegista arvoa. Vasta sen jälkeen kuin olimme sen ostaneet, kävi sen suunnattoman edullinen asema kaikille ilmeiseksi. Tämä ei kuitenkaan kuulu asiaan. Me ostimme rautatien senvuoksi, että se ehkäisi meidän suunnitelmiamme. Mutta kun kerran olimme sen ostaneet, oli meidän myöskin tehtävä siitä jotakin. Ainoa, mitä saatoimme tehdä, oli, että käsittelimme sitä hyödyttävänä yrityksenä samojen periaatteiden mukaan, joita noudatamme liikkeemme kaikissa muissa haaroissa. Me emme ole ryhtyneet sen suhteen mihinkään erinomaisiin toimiin, ja kuitenkin tuli rautatiestä esikuva, joka osoittaa, miten kaikkia rautateitä olisi hoidettava.

Sovittamalla periaatetta suurimman tarkoituksenmukaisuuden saavuttamisesta pienimmillä kustannuksilla olemme todellakin saaneet radan tulot nousemaan yli menojen, mikä tällä radalla oli kerrassaan tavaton ilmiö. On väitetty että meidän toimeenpanemamme muutokset — ja muistakaa että ne olivat vain seikkoja, jotka koskivat meidän jokapäiväistä työtämme — olivat aivan mullistavia ja rautateiden käytössä siihen saakka tuntemattomia. Mikäli minä käsitän, ei ero meidän pikku ratamme ja suurten rautateiden välillä tunnu kovin suurelta. Me olemme omassa työssämme aina havainneet, että jos periaatteemme vain ovat oikeat, ei merkitse mitään, millaisessa mittakaavassa niitä sovelletaan. Ne periaatteet, jotka johtavat meitä suuressa Highland Parkin tehtaassamme, tuntuvat antavan yhtä hyviä tuloksia jokaisessa uudessa yrityksessä, jonka panemme käyntiin. Emme ole koskaan huomanneet mitään erotusta syntyvän siitä, kerrottiinko se, minkä teimme, viidellä vai viidelläsadalla. Joka tapauksessa kuuluu laajuus vain kertomataulun piiriin.

Detroitin —Toledon—Irontonin-rautatie järjesteltiin uudelleen parikymmentä vuotta sitten ja en sitten aina muutaman vuoden väliajan jälkeen ollut uuden järjestelyn alaisena. Viimeinen toisinjärjestely tapahtui 1914. Sota ja valtion toimeenpanema rautateiden valvonta keskeytti toisinjärjestelyjen sarjan. Rautatiellä on raiteita 343 mailia ynnä 52 mailia sivuratoja sekä liikenneoikeus 45 maililla muita ratoja. Detroitista rata kulkee melkein suoraan etelään Irontoniin Ohio-virran varrelle, siten luoden vientimahdollisuuksia Länsi-Virginian hiilivarastoille. Se leikkaa useimpia suurista valtaradoista ja sen pitäisi liikekannalta katsoen olla kannattava rata. Ja se on kannattanut. Ainakin se tuntuu kannattaneen pankkimiehiä. Vuonna 1913 oli jokaista ratamailia kohden kiinnitetty pääomaa 105,000 dollaria, mikä summa seuraavan hallintokauden aikana saarnamiesten laskuun alennettiin 47,000 dollariin. Kuinka paljon pääomaa tämän rautatien vakuutta vastaan kaikkiaan on hankittu, on minulle tuntematonta. Mutta sen tiedän, että viranomaiset arvioivat obligatsioninomistajain saamiset siinä lähes viideksi miljoonaksi dollariksi — juuri siksi määräksi, minkä me maksoimme koko rautatiestä. Me annoimme liikkeelläolevista hypoteekkiobligatsioneista kuusikymmentä senttiä dollarilta, vaikka niiden kurssi juuri vähää ennen meidän ostoamme oli kolmen- ja neljänkymmenen sentin välillä. Kantaosakkeista maksoimme dollarin ja etuoikeusosakkeista viisi — mikä hinta näytti aika runsaalta, kun ottaa huomioon, että obligatsioneista ei koskaan oltu voitu maksaa yhtään korkoa ja osinkojen toivo osakkeista oli ylen kaukainen. Rautatien liikkuvana kalustona oli noin seitsemänkymmentä veturia, seitsemänkolmatta henkilövaunua ja noin kaksituhatta kahdeksansataa tavaravaunua. Koko tämä kalusto oli kurjassa kunnossa ja suuri osa aivan käyttökelvotonta. Kaikki rakennukset olivat likaisia, maalaamattomia ja kaikin tavoin rappeutuneita. Rata ei ollut aivan pelkkä ruosteraide, mutta ei myöskään rautatie. Korjauspajoissa oli liika runsaasti väkeä ja liika vähän koneita. Melkein poikkeuksetta hoidettiin kaikkea, mikä liikkeeseen kuului, mahdollisimman tuhlaavaisesti. Ja kuitenkin oli olemassa laaja hallintovirasto ja tietenkin lainopillinen osasto. Yksin tämä osasto maksoi yhtiölle lähes kahdeksantoista tuhatta dollaria kuukaudessa.

Me otimme rautatien haltuumme maaliskuussa 1921. Aloimme heti sovelluttaa siihen niitä periaatteita, jotka teollisuudessa olimme havainneet hyödyllisiksi. Detroitissa ollut hallintokonttori suljettiin ja koko johto annettiin yhden miehen käsiin, joka sai osalleen puolet eräästä rahtikonttorin pulpetista. Lakimiesosasto sai mennä samaa tietä kuin hallitus. Ei ollut vähintäkään syytä antaa juridiikalle niin suurta tilaa rautatienhallinnossa. Meidän väkemme oli pian järjestänyt kaikki ulkonaolevat saatavat, joista muutamat olivat olleet järjestämättä vuosikausia. Kaikki uudet maksut suoritetaan oitis ja ihan asiallisella pohjalla, joten menomme oikeusavustuksesta harvoin nousee yli kahdensadan dollarin kuussa. Kaikki tarpeeton kirjanpito ja virastosaivartelu poistettiin ja rautatien palkkauslistoille jäi 2,700 henkilöstä jälelle 1,650.

Tavallisen menettelymme mukaisesti poistettiin kaikki arvonimet ja toimistot, joita laissa ei ollut säädetty. Rautateillä tavallinen järjestely on kankea ja kömpelö: jokaisen sanan pitää kulkea määrättyä virkamieslinjaa pitkin eikä kenenkään virkamiehen asiana ole ryhtyä mihinkään toimeen ilman päällikkönsä nimenomaista käskyä. Aikaisin eräänä aamuna tulin radalle ja näin erästä radalta suistunutta junaa auttamaan varustetun veturin seisovan höyry päällä ja miehet sisällä ja kaikki valmiina lähtemään liikkeelle. Puoli tuntia oli "odotettu määräystä". Me läksimme matkaan ja ehdimme selvittää raiteiltasuistumisen ennenkuin määräys tuli; tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin käsitys mieskohtaisesta vastuunalaisuudesta ei vielä ollut syöpynyt mieliin. Ei ollut aivan helppo saada miehiä vieroitetuksi odottelemasta "määräystä"; alussa pelkäsi palveluskunta panna tikkua ristiin omalla vastuullaan. Mutta vähitellen tuntui uusi järjestys alkavan miellyttää, ja nyttemmin ei kukaan tunne olevansa rajoitettu määrättyihin tehtäviin. Jokainen saa maksun kahdeksan tunnin päivätyöstä ja vaatimus on, että hän näinä kahdeksana tuntina todella tekee työtä. Jos hän on veturinkuljettaja ja tuo junansa perille neljässä tunnissa, saa hän seuraavina neljänä tuntina palvella vaununpuhdistajana, jarrumiehenä tai mitä tehtävää sattuu olemaan käsillä. Jos joku mies tekee enemmän kuin kahdeksan tuntia, niin hän ei saa maksua yliajasta, vaan saa vähentää tämän yliajan seuraavasta työpäivästä tai säästää sen saadakseen kokonaisen vapaapäivän täydellä palkalla. Meidän kahdeksantuntinen päivämme on todella kahdeksan työtunnin päivä eikä mikään laskuyksikkö palkanmaksua varten.

Alin palkka on kuusi dollaria päivässä. Meillä ei ole ollenkaan ylimääräistä miehistöä. Me olemme supistaneet henkilökuntaa konttoreissa, työpajoissa ja linjalla. Eräässä työpajassa suorittaa nyt kaksikymmentä miestä enemmän työtä kuin yhdeksänkuudetta ennen. Joku aika sitten oli muuan työjoukkueemme, johon kuului päällysmies ja viisitoista miestä, työssä erään rinnakkaisradan varrella, missä nelikymmenmiehinen joukko oli ihan samanlaisessa korjaus- ja hiekoitustyössä. Viidessä päivässä ehti meidän joukkueemme suorittaa korjauksia kolmen sähkölennätinpatsaan väliä pitemmän matkan kuin tuo toinen joukko!

Osto-osastolla oli ennen kuusi henkilöä; nyt suorittaa koko työn yksi. Detroitin hallintotoimistoissa oli niitä 123. Sitäpaitsi oli toimistoissa Springfieldissä 60 ja Jacksonissa 133. Kaiken sen työn, minkä nämä yhteensä tekivät, suorittaa nyt 64.

Linjaa pannaan parhaillaan kuntoon. Melkein koko linjalle on pantu uudet ratapölkyt ja monen mailin matkalla on uudet raiteet. Vetureja ja vaunuja korjataan omissa työpajoissamme vähäisillä kustannuksilla. Entiset vara-ainekset havaittiin laadultaan kehnoiksi ja käyttökelvottomiksi; hankkimalla parempaa tavaraa ja ottamalla varteen, ettei mitään tuhlata, me säästämme rahaa. Työmiehemme tuntuvat aivan mielellään auttavan säästämisessä; he eivät heitä pois mitään, millä voi olla käytäntöä. Jos kysymme joltakin mieheltä, mitä hän voi säästää veturissa, vastaa hän näyttämällä listan, johon on merkitty mitä kaikkea on säästetty. Me emme pane liikkeelle suuria rahasummia — ei senttiäkään rataan. Siihen saa käyttää ainoastaan sen omia tuloja. Se on meidän taloudenhoitomme periaate.

Me vaadimme, että junat saapuvat perille ja aina täsmällisesti. Ja niin ne tekevät. Tavarankuljetukseen tarvittavaa aikaa on supistettu kaksi kolmasosaa. Sivuraiteella oleva vaunu ei ole enää vain paikallaan seisova vaunu. Se on suuri kysymysmerkki — jonkun täytyy tietää, minkä vuoksi se on siellä. Ennen vei tavaravaunun saanti Philadelphiaan tai New Yorkiin tavallisesti kahdeksan tai yhdeksän päivää; nyt se käy kolmessa ja puolessa. Järjestely alkaa tuntua.

Mikä on tuloksena? Meidän hallintomme kymmenen ensimmäistä kuukautta tuotti puhdasta tuloa 887,596 dollaria, kun tulos vastaavana aikana vuonna 1920 oli vaillinkia 1.097.265 dollaria, ja lisäksi on huomattava, että liiketilannetta pidettiin parempana vuonna 1920 kuin 1921. Numerot puhuvat puolestaan.

On koetettu monella tavalla selittää, mitenkä tappio saattoi niin helposti muuttua voitoksi. Minä saan kuulla, että se kaikki riippuu siitä, että Fordin teollisuuslaitosten tuotteet nyt kuljetetaan meidän rautatiellämme. Vaikka olisimme siirtäneet sinne kaikki kuljetuksemme, niin ei se voisi selittää, miksi rautatien omat kustannukset ovat niin paljon pienemmät kuin ne ennen olivat. Me lähetämme tietenkin niin paljon kuin voimme tavaraamme omalla rautatiellämme, mutta syy tähän on vain se, että meitä siellä palvellaan parhaiten. Vuosikausia olimme koettaneet kuljetuksissamme käyttää tätä meille niin mukavaa tietä, mutta sen hitaan toiminnan vuoksi emme koskaan voineet käyttää sitä erin suuressa määrässä. Emme milloinkaan voineet laskea saavamme tavarankuljetusta suoritetuksi vähemmässä ajassa kuin viidessä tai kuudessa viikossa; osaksi se sitoi suuria rahamääriä kiinni ja osaksi häiriytyi tuotantomme ohjelma. Ei ollut mitään syytä, miksi ei rautatiellä itsellään olisi ollut varmaa työsuunnitelmaa. Mutta sellaista sillä vain ei ollut. Kysymys hankinta-ajasta tuli lainopilliseksi asiaksi, jota täytyi käsitellä oikeustietä, siis ei kauppakannalta. Me pidämme hankinnan viipymistä todistuksena kykenemättömyydestä, joka vaatii viipymätöntä tutkimista. Se on liikemieskanta. Kuinka voi kukaan olla niin välinpitämätön edustaan, että antaa kysymyksen kelvollisuudestaan joutua oikeuden ratkaistavaksi?

Rautatieyhtiöitä on yhtä mittaa mennyt nurin ja, jos Detroitin—Toledon—Irontonin-rautatien aikaisempi hallinto on ominaista muillekin, niin ei ole mitään järjellistä syytä, miksi ne eivät menisikin nurin. Ylen monia rautateitä johdetaan pankeista käsin eikä käytännön miesten konttoreista, ja niiden hoidon periaate, koko näkökanta, jolta sitä katsotaan, on rahakantainen — ei kulkulaitoksen, vaan rahamaailman etua silmälläpitäen. Luhistuminen johtui yksinkertaisesti siitä, että rautateitä on otettu huomioon paljoa enemmän tekijöinä arvopaperipörsseissä kuin kansan tarpeiden palvelijana. Vanhentuneita menetelmiä on säilytetty, uudistuksia kartettu ja aaterikkaita miehiä estetty pääsemästä vaikuttaviin asemiin.

Tulisiko miljardilla dollarilla apu näihin epäkohtiin? Ei, miljardi dollaria tekisi vain vaikeudet miljardin dollarin verran pahemmaksi. Miljardin tarkoitus on näet vain ikuistuttaa nykyiset menetelmät rautateiden hallinnossa, ja juuri näistä menetelmistä riippuu, että rautatievaikeuksia ylimalkaan on olemassa.

Me kärsimme nyt niiden törkeiden erehdysten seurauksista, joita tehtiin monta vuotta sitten, jolloin rautatieliikenteen alussa kansaa tarvitsi opettaa käyttämään sitä, samoin kuin sitä myöhemmin oli opetettava puhelimen käyttöön. Kun uusien rautateiden oli taloudellisen toimeentulonsa vuoksi hankittava rahoja, ja kun pääomanhankinta rautateitä varten alkoi juuri taloudellisen historiamme sekasortoisimpana aikana, käytettiin menettelytapoja, jotka kaavoiksi vahvistettuina ovat aina näihin saakka surullisesti vaikuttaneet rautatiemaailman työhön. Rautateiden ensimmäisiä tekoja oli kaikkien muiden liikennemenetelmien tukahduttaminen. Suurenmoista kanavoimissuunnitelmaa oli ryhdytty toteuttamaan tässä maassa ja kanavaharrastus oli korkeimmillaan. Mutta rautatieyhtiöt ostivat kanavayritykset ja antoivat kanavain kasvaa umpeen ja täyttyä kaikkinaisella ruhkalla. Kaikkialla itä- ja monin paikoin keskisissä länsi valtioissa voimme nähdä jäännöksiä tästä sisävesiteiden verkosta. Nyt pannaan niitä jälleen kuntoon niin ripeästi kuin suinkin ja saatetaan yhteyteen toistensa kanssa. Monet viralliset ja yksityiset komiteat ovat loihtineet ajatuksiimme täydellisen vesitiejärjestelmän, joka hyödyttää maan kaikkia osia, ja heidän lujaan uskoon perustuvat sitkeät ponnistuksensa tulevat ilmeisesti menestymään. Tämän tärkeän työn hidastuttaminen oli yksi niitä vahinkoja, joita rautatieliikkeen syntyminen tuotti maallemme.

Samanlaista vahinkoa tuotti sekin järjestelmä, jonka tarkoituksena oli kuljettaa tavaroita rautateillä niin pitkiä matkoja kuin mahdollista. Mitä tällä tarkoitetaan, on hyvin tunnettua jokaiselle, joka on ottanut selkoa niistä paljastuksista, jotka meillä johtivat asettamaan valtioidenvälisen kaupan järjestelykomitean. Oli aika, jolloin rautatieliikennettä ei käsitetty matkustavan, tavaraa tuottavan tai kauppaa käyvän yleisön palvelemiseksi — jolloin rautatie piti itseään jonkinlaisena uutena Moolokina ja vaati uhreja tältä yleisöltä. Liikemaailmaa kohdeltiin ikäänkuin se olisi ollut olemassa vain rautateitä varten. Tänä kierona aikana ei hyvän rautatiepolitiikan mukaan sopinut kuljettaa tavaraa lyhyintä tietä lastaus- ja määräpaikan välillä, vaan se oli pidettävä pyörimässä mahdollisimman pitkä aika, pantava kiertämään ympäri pisintä mahdollista tietä, jotta mahdollisimman monet yhteistoiminnassa olevat radat saisivat kukin osansa rahdista. Yleisö sai mukautua menettämään rahaa ja aikaa. Tätä pidettiin aikanaan hyvänä rautatiepolitiikkana. Eikä siitä vielä tänäkään päivänä ole tykkänään luovuttu.

Muuan taloudellisessa elämässämme tapahtunut suuri muutos, joka oli osittain johtunut tästä rautatiepolitiikasta, oli erinäisten toiminnanhaarojen keskittäminen, johon ei ryhdytty senvuoksi, että se olisi ollut tarpeellinen tai edistänyt kansan yleistä vaurautta, vaan siksi, että se muun muassa antoi rautateille kahta vertaa enemmän työtä. Ajatelkaamme kahta suurta tarveainetta: lihaa ja viljaa. Kun katselemme suurten teurastamoiden julkaisemista kartoista, miltä seuduilta karja tuodaan, ja kun sitten muistamme että tämä karja, sittenkun se on muutettu lihaksi, viedään taas samoja rautateitä myöten samoille paikoille, mistä se tuli, niin saamme luoduksi jonkin verran valoa kuljetusongelmaan ja lihanhintoihin. — Entä sitten vilja. Jokainen sanomalehti-ilmoitusten lukija tietää, missä meidän maamme suuret jauhomyllyt sijaitsevat, ja hän tietää arvattavasti myöskin, että ne paikat eivät suinkaan ole niillä seuduilla, missä kaikki Yhdysvaltain vilja kasvaa. Uskomattomia jyvämääriä, tuhansia vaunulasteja raahataan tarpeettomasti pitkiä teitä ja viedään sitten, jauhoiksi jalostettuina, samoja pitkiä teitä takaisin samoihin valtioihin ja alueille, missä vilja kasvoi — ilman että moinen rautateiden rasitus vähintäkään hyödyttäisi viljaa kasvattaneita seutuja tai ketään muutakaan, paitsi viljamonopolin anastaneita myllyjä ja rautateitä. Jälkimmäiset voivat aina saada runsaasti kuljettamista tarvitsematta laisinkaan hyödyttää maata; ne voivat aina hankkia itselleen juuri tällaista tarpeetonta tointa. Lihan ja viljan, ehkäpä myöskin puuvillan kuljetuskustannukset voitaisiin alentaa puoleen, jos nämä tavarat lähetettäisiin valmiiksi jalostetussa muodossa tuotantopaikoilta. Jos hiilikaivosyritys, joka murtaa hiilensä Pennsylvaniassa, lähettäisi sen rautateitse Michiganiin tai Wisconsiniin saadakseen sen välpätyksi ja sitten tuottaisi sen takaisin Pennsylvaniaan siellä käytettäväksi, ei se olisi juuri järjettömämpää kuin elävän karjan kuljettaminen Teksasista Chicagoon teurastettavaksi ja tuotettavaksi lihana takaisin Teksasiin, tai viljan kuljettaminen Kansasista Minnesotaan jauhettavaksi ja lähetettäväksi jauhoina takaisin Kansasiin. Se voi olla hyvä kauppatoimi rautateille; mutta se on huono kauppatoimi liikemaailmalle. Kuljetusongelman sotkuisimpia solmuja, johon vain liian harva kiinnittää huomiota, on tämä ainesten hyödytön raahaaminen paikasta toiseen. Jos sen sijaan harkittaisiin, miten rautatiet saataisiin vapautetuiksi turhista kuljetuksista, kykenisimme ehkä paremmin kuin uskommekaan tyydyttämään maan todellista kulkuneuvojen tarvetta.

Sellaista tavaraa kuin esimerkiksi kivihiili täytyy ehdottomasti kuljettaa paikasta, missä sitä on, sellaiseen paikkaan, missä sitä tarvitaan. Sama on laita teollisuuden tarveainesten; ne täytyy kuljettaa sieltä, minne luonto on niitä koonnut, sellaiseen paikkaan, missä on ihmisiä tarjona niiden jalostamista varten. Ja kun kaikkia tarvittavia raaka-aineita harvoin on saatavissa vain rajoitetulta alalta, täytyy olla käytettävänä tuntuva määrä kuljetusneuvoja niiden siirtämiseksi teollisuuskeskukseen. Hiili tulee yhtäältä, kupari toisaalta, rauta kolmannelta, puu neljänneltä — kaikki ne on tuotava yhteen.

Mutta missä vain on mahdollista, tulisi karttaa liikaa keskittämistä. Jättiläismyllyjen asemesta me tarvitsisimme suuren joukon pikkumyllyjä siellä täällä viljaatuottavilla seuduilla. Kaikkialla, missä se käy laatuun, pitäisi sen alueen, mistä raaka-aines saadaan, olla myöskin sen jalostuspaikkana. Vilja pitäisi jauhaa sillä seudulla, missä se on kasvanut. Sianhoitoa harjoittavan seutukunnan ei pitäisi lähettää markkinoille sikoja, vaan kinkkua, silavaa ja muuta sianlihaa. Puuvillatehtaiden tulisi olla puuvillaviljelysten lähistöllä. — Tässä kaikessa ei ole mitään mullistavaa; tavallaan se on taantumuksellinen ajatus. Se ei esitä mitään uutta, vaan päinvastoin hyvinkin vanhaa. Sellaista oli maamme talous, ennenkuin olimme ottaneet tavaksi kuljettaa kaikkea muutamia tuhansia kilometrejä ympäri maata ja rasittaa kuluttajaa suurilla kuljetuskustannuksilla. Meidän yhdyskuntiemme pitäisi enemmän tulla toimeen omillaan. Niiden ei pitäisi kovin suuressa määrässä olla riippuvaisia rautatielähetyksistä. Tuotannostaan pitäisi niiden ensin täyttää omat tarpeensa ja lähettää kauppaan vain ylijäämä. Mutta kuinka ne saattavat niin toimia, ellei niillä ole tarvittavia varoja hankkia itselleen raaka-aineita, kuten viljaa ja karjaa, ja valmistaa niistä käyttöaineita? Ellei yksityinen yritteliäisyys hanki varoja, voidaan ne aina saada kokoon maanviljelijäin yhteistoiminnalla. Suurin nykyaikaista maanviljelijää kohtaava vääryys on, että vaikka hän on suurin tuottaja, hänet estetään olemasta samalla suurin kauppamies — hänen kun on pakko myydä niille muutamille, jotka tekevät hänen tuotteistaan kauppatavaroita. Jos hän voisi muuttaa viljansa jauhoksi, karjansa lihaksi ja sikansa kinkuksi ja silavaksi, niin hän ei ainoastaan itse saisi koko voittoa elinkeinostaan, vaan auttaisi naapuriyhdyskuntiakin pääsemään vähemmän riippuvaisiksi rautateiden vaatimuksista, samalla kertaa kuin hän edistäisi sitä kulkulaitosten parannusta, joka olisi seurauksena näiden vapauttamisesta kuljettamasta hänen jalostamatonta tavaraansa. Sellainen muutos ei ainoastaan olisi järkevä ja mahdollinen, vaan lopulta se tulee välttämättömäksi. Ja se on useilla seuduilla jo käynnissä. Mutta vaikuttaakseen täysin tehokkaasti kulkulaitokseen ja elinkustannuksiin täytyy sen saada paljoa suurempi laajuus ja tulla sovelletuksi useampiin tavararyhmiin.

Luonnon tasoitusmenetelmiin kuuluu menestyksen riistäminen sellaisilta liikkeiltä, jotka eivät palvele yhteistä hyvää.

Meille oli ollut mahdollista Detroitin—Toledon—Irontonin-rautatiellä supistaa menoja ja laajentaa käyttöä tavallisten liikeperiaatteittemme mukaisesti. Me päätimme senvuoksi alentaa erinäisiä rahtimaksuja, mutta valtioidenvälinen kauppakomissioni kieltäytyi sitä hyväksymästä! Mitäpä silloin maksaa vaivaa puhua rautateistä liikekannalta? Tai yleishyödytyksestä?

XVIII luku.

MINKÄ MITÄKIN.

Laajanäköisyydessä ja ymmärryksen joustavuudessa ei kukaan voita Thomas A. Edisonia. Minä näin hänet monta vuotta sitten, kun työskentelin Edison-yhtiössä Detroitissa — se oli kai vuoden 1887 paikoilla. Yleinen sähkömiesten kokous pidettiin Atlantic Cityssä, ja siellä puhui Edison johtavana miehenä sähkötieteen alalla. Minä puuhailin silloin bensiinimoottoriani ja melkein kaikki ihmiset, lukuunottaen kaikki toverini sähköyhtiössä, olivat nähneet vaivaa selittäessään minulle, että bensiinimoottoriin pantu aika oli hukkaanheitettyä — tulevaisuuden voimalähde oli sähkö. Sellaiset selitykset eivät olleet tehonneet minuun vähääkään. Minä jatkoin puuhaani itsepäisesti. Mutta kun nyt olin samassa huoneessa Edisonin kanssa, pisti päähäni ottaa selkoa, pitikö sähköalan mestari sähköä tulevaisuuden ainoana voimalähteenä. Kun Edison oli lopettanut esitelmänsä, onnistui minun todellakin saada puhella hänen kanssaan hetken kahdenkesken. Minä kerroin hänelle, mitä askartelin. Hän oli heti kiintynyt asiaan.

Hän on kiintynyt jokaiseen uuden tiedon etsintään. Ja silloin kysyin häneltä, luuliko hän öljymoottorilla olevan tulevaisuutta. Hän vastasi jokseenkin tähän tapaan:

"Tiettävästi. Jokaisella kevyellä moottorilla, jossa on monta hevosvoimaa ja joka on itsesiirtyvä, on suuri tulevaisuus. Minkäänlainen käyttövoima ei milloinkaan riitä yksinänsä suorittamaan kaikkea työtä maailmassa. Me emme tiedä vielä, mitä kaikkea sähkö voi, mutta en minä sentään oleta sitä kaikkivoivaksi. Jatkakaa te vain moottorianne. Jos voitte saavuttaa päämääränne, on teillä minun nähdäkseni suuri tulevaisuus."

Tämä on Edisonille ominaista. Hän oli keskushenkilö silloin vielä nuoressa ja uskonvarmassa sähköteollisuudessa. Rivimiehet eivät voineet sähkölle ajatella mitään menestyksellistä kilpailijaa, mutta heidän johtajansa näki kristallinkirkkaasti, että yksi ainoa voima ei voisi suorittaa kaikkea työtä maan päällä. Minä arvelen, että senvuoksi hän juuri olikin johtaja.

Sellainen oli ensimmäinen kohtaamiseni Edisonin kanssa. Minä näin hänet sitten vasta monta vuotta myöhemmin kun moottorimme jo oli täydellistetty ja valmistettavana suuressa mittakaavassa. Hän muisti sangen hyvin ensi kohtauksemme. Sitten olemme usein tavanneet. Hän on lähimpiä ystäviäni ja me olemme vaihtaneet paljon ajatuksia.

Hänen tietonsa ovat miltei rajattomat. Hän harrastaa kaikkia ajateltavia aineita eikä tunnusta mitään rajoitusta. Hän uskoo kaiken olevan mahdollista. Ja samalla kertaa hän seisoo tukevalla maankamaralla. Hän kulkee eteenpäin askel askelelta. "Mahdoton" on hänestä vain ilmaisumuoto sille, jota toimeenpannaksemme meillä ei vielä ole riittäviä tietoja. Hän tietää, että mikäli laajennamme tietoamme, sikäli saamme valtaa mahdottoman voittamiseen. Se on järjellinen tapa toteuttaa "mahdotonta". Järjetön tapa on yrittää, näkemättä ensin vaivaa tarvittavan tiedon hankkimisesta. Maailma tulee vielä kuulemaan paljon enemmän Edisonista. Hän on vasta matkalla mahtinsa huipulle. Hän on mies, joka tulee näyttämään meille, mitä kemia todellakin voi. Sillä hän on todellinen tiedemies, joka pitää alituisesti etsimäänsä tietoa työaseena, jolla maailmaa on vietävä eteenpäin. Hän ei kuulu niihin tiedemiehiin, jotka vain keräävät tietoa aivoihinsa ja tekevät päästänsä museon. Edison on varmaankin maailman suurin tiedemies. Luulisin melkein, että hän samalla on maailman huonoin liikemies. Hän on miltei tykkänään tietämätön kaikesta, mikä koskee rahaa.

John Burroughs kuuluu myöskin niihin, joiden ystävyyden luen itselleni kunniaksi. Minäkin pidän linnuista. Rakastan ulkoilmaelämää. Käyskentelen mielelläni metsissä ja niityillä ja hyppelen aitojen yli. Meillä on viisisataa lintupönttöä tilallamme. Me nimitämme niitä lintuhotelleiksi ja yhdessä niistä, "Pontchartrainin hotellissa" — räystäspääskypöntössä — on kuusikahdeksatta eri pesää. Koko talven riippuu ruokaa sisältäviä teräslanka vasuja puissa ja meillä on iso allas, missä vesi estetään jäätymästä sähkölämmitteen avulla. Kesät talvet löytävät linnut ruokaa, vettä ja suojaa; varpuspyydykset ehkäisevät sisäänmurtoja. Me olemme haudottaneet fasaaneja ja viiriäisiä hautomakojeissa ja sitten sähköllä kypsyttäneet munat. Meillä on jos jonkinlaisia pönttöjä ja pesiä. Varpuset, jotka suuressa määrässä väärinkäyttävät vierasvaraisuutta, vaativat kiinteitä pesiä, jotka eivät heilu tuulessa; peukaloiset pitävät enemmän keinuvista pesistä. Sentähden sommittelimme peukaloispesiä joustaville terässuikaleille, joita tuulenpuuskat heiluttelivat. Peukaloiset pitivät tuumasta, varpuset eivät sitä hyväksyneet, ja siten olemme hankkineet peukaloisille rauhan. Kesällä annamme kirsikoiden jäädä puihin ja hyötymansikoiden maahan, ja minä luulen, että meillä vierailee useampia erilajisia lintuja kuin missään muualla pohjoisvaltioissa. Niin arveli John Burroughs, ja kerran, kun hän vieraili meillä, hän tapasi linnun, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.

Noin kymmenen vuotta sitten tuotimme ulkomailta suuren joukon lintuja — keltasirkkuja, peipposia, viherpeippoja, hamppuvarpusia, härkäpeipposia, punatulkkuja, närhiä ja kiuruja — kaikkiaan noin viisisataa. Ne viihtyivät jonkun aikaa meillä, mutta missä ne nyt ovat, en tiedä. En toiste enää tuota lintuja. Niillä pitää olla oikeus elää, missä itse tahtovat.

Linnut ovat kaikkein parhaita tovereita. Me tarvitsemme niitä niiden kauneuden vuoksi ja seuraksemme, ja me tarvitsemme niitä myöskin siitä puhtaasti taloudellisesta syystä, että ne hävittävät vahingollisia hyönteisiä. Ainoan kerran, jolloin olen käyttänyt Ford-järjestöä vaikuttaakseni lainsäädäntöön, tapahtui se lintujen hyväksi. Weeks Mc Leanin lintulaki, joka turvaa muuttolinnuillemme suojapaikat, oli jäänyt kongressiin makaamaan kaikesta päättäen kuollakseen luonnollisen kuoleman. Sen lähimmät harrastajat eivät voineet saada kansanedustajain harrastusta heräämään. Linnut eivät äänestä. Me otimme ajaaksemme asiaa ja kehoitimme jokaista kuudestatuhannesta asiamiehestämme sähköttämään piirinsä kongressiedustajalle. Alkoi näyttää siltä kuin linnuilla ehkä sentään olisi äänioikeus; laki hyväksyttiin. Muuten ei järjestöämme ole koskaan käytetty mihinkään valtiolliseen tarkoitukseen. Me myönnämme jokaiselle palkkalaisellemme vapauden noudattaa omaa vakaumustaan.

Palaan takaisin John Burroughsiin. Tietysti tunsin hänet nimeltä ja olin lukenut melkein kaikki, mitä hän oli kirjoittanut, mutta en koskaan ollut ajatellut tavata häntä, kunnes hän muutamia vuosia sitten rupesi katselemaan karsaasti nykyajan edistystä. Hän kammoi rahaa ja ennen kaikkea sitä valtaa, jonka raha antaa häikäilemättömille ihmisille raiskata mielin määrin ihanaa luontoa. Hän joutui tuntemaan vastenmielisyyttä sitä toimintaa vastaan, joka luo rahaa. Hän paheksui tehtaiden ja rautateiden kolinaa. Hän asettui vastustamaan teollisia edistysaskeleita ja julisti, että automobiili tulee tappamaan rakkauden luontoon. Minun mielipiteeni olivat aivan päinvastaiset. Minusta hän oli antanut mielialojensa johtaa itsensä ihan harhaan ja senvuoksi lähetin hänelle auton pyytäen, että hän koettelisi sitä ja tutkisi, voisiko se opettaa häntä paremmin tuntemaan luontoa. Tuo automobiili — ja kesti aikaa, ennenkuin hän oppi sitä itse hoitamaan — käänsi aivan nurin hänen entiset näkökantansa. Hän havaitsi, että hän sen avulla saattoi nähdä paljoa enemmän, ja siitä lähtien, kuin hän oli saanut sen, teki hän sillä useimmat linturetkensä. Hän huomasi, että kun hänen ennen oli täytynyt pysytellä muutaman mailin piirissä, oli nyt koko seutu hänen ulottuvillaan.

Sama auto se oli alkuna meidän ystävyyteemme, joka kasvoi lujaksi ja kauniiksi. Ei kukaan voinut olla tuntematta tulevansa paremmaksi seurustelusta John Burroughsin kanssa. Hän ei ollut luonnontieteilijä ammatiltaan, mutta hän ei silti antanut tunteen korvata tunnollista tutkimusta. On helppoa luonnon helmassa antautua tunteelle, mutta yhtä vaikeaa on saada selville totuus linnusta tutkimalla mekaanista ongelmaa. Mutta John Burroughs teki sen, ja siitä johtuivat ne tavattoman oikeat havainnot, jotka hän on pannut kirjaan. Mikäli hän ylimalkaan saattoi käydä kärsimättömäksi, harmistui hän niihin miehiin, jotka eivät olleet tunnollisia tarkatessaan luonnon elämää. Jos asia lainkaan oli sen arvoinen, että siitä kirjoitettiin, niin oli se myöskin sen arvoinen, että siitä otettiin selko sen itsensä vuoksi. John Burroughs rakasti luontoa ensi sijassa sen itsensä vuoksi; hänelle se oli paljon enemmän kuin ammattikirjoittajan aineistoa. Hän rakasti sitä kauan ennenkuin hän oli sitä kirjallisesti käsitellyt.

Vanhemmilla päivillään hänestä tuli filosofi. Hänen filosofiansa ei ollut niin paljo luonnonfilosofiaa kuin luonnollista filosofiaa — metsien rauhallisessa hengessä eläneen miehen pitkiä, tyveniä ajatuksia. Hän ei ollut pakana eikä panteisti; mutta hän ei tehnyt suurta eroa luonnon ja ihmisluonnon eikä ihmisluonnon ja jumalallisen luonnon välillä. John Burroughs eli tervettä elämää. Hänellä oli onni saada kodikseen sama talo, jossa hän oli syntynyt. Pitkät vuodet hän oli viettänyt ympäristössä, joka oli kaikin puolin omiaan kasvattamaan sieluntyvenyyttä. Hän rakasti metsiä ja hän opetti pölyaivoisia kaupunkilaisiakin rakastamaan niitä — hän opasti heitä omaan raikkaaseen näkemykseensä. Hän ei milloinkaan ansainnut paljon enempää kuin jokapäiväisen leipänsä. Hän olisi kukaties voinut tehdä sen, mutta se ei ollut hänen pyrkimyksensä. Samoin kuin erästä toista amerikkalaista luonnontutkijaa olisi häntä voinut nimittää linnunpesien ja metsäpolkujen tarkastajaksi. Se työ ei tietenkään tuota dollareita ja senttejä.

Kun hän oli sivuuttanut seitsemänkymmenen iän, muutti hän mielipidettä teollisuudesta. Ehkä minulla oli jotakin osaa siihen. Hän tuli havaitsemaan, ettei koko maailma voinut elää etsimällä linnunpesiä. Yhteen aikaan elämässään oli hän nyreissään kaikelle nykyaikaiselle edistykselle, varsinkin jos siihen liittyi hiilensavua ja liikennemelua. Siinä hän lähenteli kirjailija-asennetta. Wordsworth ei voinut sietää rautateitä ja Thoreau välitti näkevänsä enemmän maaseudusta kulkiessaan jalkaisin. Kenties joku samanlainen vaikutelma oli joksikin aikaa saanut John Burroughsin vastustamaan teollisuuden edistystä. Mutta vain joksikin aikaa. Hän oivalsi vähitellen, että hänelle oli edullista, että toisten maku kulki toisia ratoja, samoin kuin maailmalle oli edullista, että hänen makunsa kulki omiaan. Tuskinhan on voitu havaita minkäänlaista kehitystä lintujen pesänrakennustavassa siitä saakka kuin luonnonhavainnolta on kirjaanpantu, mutta tuskinpa siinä oli syytä ihmisille halveksia nykyisiä terveydellisiä koteja luola-asuntoihin verrattuina. Osa John Burroughsin tervettä järkeä ilmeni siinä hän ei aristellut muuttaa mielipiteitään. Hän jumaloi luontoa, mutta ei antanut luonnon eksyttää itseään harhaan. Vähitellen hän oppi arvostamaan ja hyväksymään nykyajan keksintöjä, mutta vaikka tämä sinänsä on kylläkin huomattavaa, niin jää se varjoon sen rinnalla, että tämä käänne tapahtui vielä sen jälkeen kuin hän oli täyttänyt seitsemänkymmentä vuotta. John Burroughs ei ollut koskaan liian vanha muuttumaan. Hän kasvoi viimeiseen saakka. Mies, joka on niin kangistunut, että on menettänyt muuttumiskyvyn, on jo kuollut. Hautaus on sen jälkeen vain syrjäseikka.

Nimi, jota hän useimmin mainitsi, oli Emersonin. Hän ei ainoastaan osannut ulkoa Emersonia kirjailijana, hän tunsi myöskin perinpohjin Emersonin hengen. Hän perehdytti minut Emersoniin. Hän sukeltautui Emersoniin siinä määrässä, että hän yhteen aikaan ajatteli niinkuin tämä, jopa käytti samaa sanontatapaakin. Hän löysi sittemmin oman tiensä, joka sopi hänelle paremmin.

John Burroughsin kuolemaa ei samenna suru. Kun vilja on kellervä ja kypsä elonkorjuunpäivänä, ja maamiehellä on kiire sitomaan sitä lyhteisiin, silloin ei ole surua viljasta. Se on kypsynyt ja elänyt elämänsä juoksun — niin oli myöskin John Burroughs; hänen kuolemansa ei ollut kukistumista, se oli kypsyneisyyttä ja elonkorjuuta. Hän teki työtä melkein loppuun saakka. Hän askarteli mietelmissä, jotka ulottuivat toiselle rannalle. Hänet haudattiin rakastamansa luonnon keskelle neljäntenäyhdeksättä syntymäpäivänään. Tämä luonto on pysyvä sellaisena kuin hän sitä rakasti.

John Burroughs, Edison ja minä teimme Harvey S. Firestonen kanssa useita retkeilyjä, antautuen oikein kiertolaiselämään. Me matkasimme autokaravaaneissa ja nukuimme yöt teltoissa. Kerrankin vaelsimme tällä tavoin kuin mikäkin mustalaisjoukko yli Adirondack-vuorten, toisen kerran eteläänpäin Alleghany-vuorten kautta. Meillä oli hyvin hauskaa — ainoa haitta oli, että retkeilymme alkoivat herättää liian suurta huomiota.

* * * * *

Minä olen nykyään suurempi sodan vihollinen kuin milloinkaan ja luulen, että maailman kansoilla on selvillä — vaikka niiden valtiomiehet eivät ole saavuttaneet samaa ymmärrystä — että sodat eivät milloinkaan voi ratkaista mitään. Sotaa saamme syyttää siitä, että maailman järjestynyt ja hedelmällinen toiminta on tullut siksi mitä se nyt on — sekasortoa, vailla kaikkea kiinteyttä ja yhteyttä. Tietysti tuo sota muutamille ihmisille rikkautta; toiset se syöksee köyhyyteen. Mutta rikastuneet eivät ole niitä miehiä, jotka todella ovat taistelleet tai tehneet ansiokasta työtä rintaman takana. Isänmaanystävä ei ansaitse sodasta. Joka todella rakastaa maataan, sen olisi mahdotonta ansaita hyötyä sodasta — toisten elämän uhrauksesta. Vasta kun sotamies ansaitsee sotimisesta, vasta kun äidit ansaitsevat siitä, että vihkivät poikansa kuolemaan, — vasta silloin ansaitkoon kansalainen rahaa siitä, että hankkii maalleen keinoja itsenäisyytensä pelastamiseen.

Jos sotia jatkuu, on kunniallisen liikemiehen yhä vaikeampi pitää sotaa laillisena keinona hankkia suuria ja nopeita liikevoittoja. Sotarikkaudet menettävät joka päivä ihmisten arvonantoa. Itse voitonhimokin joutuu kerran epäröimään ja karttamaan asettumasta sen valtavan halveksumisen ja inhon alaiseksi, joka kohtaa "hyödystäjää". Elinkeinonharjoittajain tulisi puoltaa rauhaa, sillä rauha on elinkeinoelämän paras turva. Onko muuten keksintökyky milloinkaan ollut niin vähän tuottoisa kuin juuri sodan aikana?

Puolueeton tutkimus viime sodasta, sen edellytyksistä ja tuloksista tulisi tekemään epäilemättömäksi, että on olemassa ryhmä miehiä, joilla on laajalle ulottuva määräysvalta, ryhmä, joka haluaa pysyä tuntemattomana eikä etsi virkoja tai ulkonaisia vallan merkkejä, joka ei kuulu mihinkään kansaan, vaan on kosmopoliittinen — mahti, joka käyttää jokaista hallitusta, jokaista laajalle levinnyttä liikejärjestöä, jokaista julkisuuden puhetorvea, jokaista mahdollisuutta vaikuttaa kansan mielialaan herättääkseen maailmassa paniikkitunnelmaa ja sillä tavoin kaapatakseen itselleen vielä suurempaa valtaa ihmisten yli. Ammattipelurien vanha tavallinen temppu oli huutaa "poliisi!", kun rahoja oli kasautunut pöydälle, ja sitten paniikin aikana siepata rahat ja pimitä. Maailmassa on mahti, joka huutaa "sota!", ja joka kansojen hämmennyksen aikana, keskellä niitä rajattomia uhrauksia, joita ihmiset tekevät rauhan ja turvallisuuden hyväksi, sieppaa itselleen paniikin kokoonsaaman saaliin.

Me emme saa unohtaa, että vaikka me voitimmekin sotilaallisessa yhteenotossa, niin ei maailman siltä ole vielä onnistunut saavuttaa täydellistä voittoa sodan sytyttäjistä. Meidän tulee muistaa, että sota on keinotekoinen onnettomuus ja että se toimeenpannaan määrätyn tekniikan mukaan. Sotasuunnitelma laaditaan yhtä selvien ohjeiden mukaan kuin mikä tahansa suunnitelma jotain muuta tarkoitusta varten. Ensin muokataan kansojen mieliala. Taitavilla tempuilla herätetään epäluuloja ja kohdistetaan ne sitä kansaa kohtaan, jonka kanssa halutaan sotaa. Tehkää kansa epäluuloiseksi, tehkää sitten toinenkin kansa epäluuloiseksi. Tähän tarvitaan vain pari asiamiestä, joilla on hiukan taitoa eikä hiukkaakaan omaatuntoa, sanomalehdistö, jonka edut kiedotaan yhteen niiden etujen kanssa, joita sodan tulee edistää. Sitten ei "ilmeistä vihollistekoa" tarvitse kauan odottaa. Tämän ilmeisen vihollisteon aikaansaanti ei ole konstikaan, kun kerran kahden kansan viha on saatu puhalletuksi oikeaan vireeseen.

Kaikissa maissa oli niitä, jotka mielihyvin näkivät maailmansodan alkavan ja olivat pahoillaan, kun se loppui. Satoja omaisuuksia Amerikassa on peruisin kansalaissodasta; tuhansia uusia omaisuuksia on maailmansota luonut. Ei kukaan voi kieltää, etteikö sota ole hyötyisää niille, joita senlaatuinen raha miellyttää. Sota on yhtä suuressa määrässä rahan kuin veren hornanjuhlaa.

Jos tekisimme itsellemme selväksi, mikä kansan todellinen suuruus on, niin emme niin helposti antaisi johtaa itseämme sotaan. Kaupan laajuus ei tee kansaa suureksi. Yksityisten omaisuuksien syntyminen on yhtä vähän kuin yksinvallan syntyminen kansan suuruutta. Ei se myöskään ole maataviljelevän väestön siirtymistä teollisuuteen. Maa tulee suureksi, kun sen varoja ja väestön kuntoa viisaasti käyttämällä omaisuus jakaantuu kohtuuden mukaisesti kansan laajojen kerrosten kesken.

Ulkomaankauppa tarjoaa ylen runsaasti pettymyksiä. Meidän tulisi toivoa jokaiselle kansalle mahdollisimman suuressa määrässä sille itselleen riittävää tuotantoa. Sen sijaan, että koettaisimme pitää vieraita maita riippuvina meistä ja meidän tuotteistamme, on meidän toivottava, että ne itse oppivat tuotantomenetelmät ja rakentavat lujasti muuratun sivistyksensä. Kun jokainen maa oppii tuottamaan niitä tavaroita, joiden tuottamiseen sillä on edellytyksiä, niin saavutamme kaupalle tukevan perustan: me pääsemme hankkimaan toinen toisillemme kukin omia erikoistuotteitamme, jolloin ei mikään kilpailu voi tulla kysymykseen. Pohjoinen lauhkea vyöhyke ei voi milloinkaan kilpailla kuuman vyöhykkeen kanssa troopillisista tuotteista. Meidän maamme ei koskaan voi kilpailla itämaiden kanssa teen tuotannosta tai kuuman vyöhykkeen maiden kanssa kumin saannista.

Verrattain suuri osa ulkomaankauppaamme perustuu ulkomaisten ostajiemme takapajullaoloon. Itsekkäisyys saattaisi meitä yrittämään ylläpitää tätä takapajuisuutta. Ihmisrakkaus sitävastoin kehoittaisi meitä auttamaan kehittymättömiä kansoja itse hoitamaan omat tarpeensa. Esimerkiksi voimme ottaa Meksikon. Olemme kuulleet puhuttavan paljon Meksikon "kehittämisestä". Pitäisi puhua "nylkemisestä". Kun sen runsaita luonnonrikkauksia käytetään lisäämään vierasten kapitalistien omaisuuksia, niin kysymys ei ole kehittämisestä, vaan pikemminkin ryöstämisestä. Meksikoa on mahdoton kehittää kehittämättä ensin itse meksikolaista. Mutta kuinka paljon huomiota onkaan Meksikon koko ulkomaisen "kehittämisen" aikana kiinnitetty siihen kehitykseen, jota kansa itse saattaisi tarvita? Meksikolaista työmiestä on pidetty vain ulkomaisten kehittäjäin polttoaineena. Ulkomaankauppa on edistänyt hänen alentamistaan.

Lyhytnäköiset ihmiset pelkäävät tällaisia ajatuksia. He kysyvät:

"Kuinka silloin ulkomaankauppamme kävisi?"

Kun Afrikan asukkaat alkavat itse viljellä puuvillaa, kun Venäjän asukkaat itse valmistavat maanviljelyskoneensa ja Kiinan asujamet alkavat itse valmistaa mitä tarvitsevat, niin tapahtuu tietenkin muutos — mutta kuvitteleeko todella kukaan vähänkin ajatteleva ihminen, että maailmassa voi kauan jatkua nykyistä oloa, jolloin muutamat harvat kansat varustavat koko maailman sen tarpeilla? Täytyy ottaa huomioon maailma sellaisena, miksi se muuttuu, kun sivistys on yleisesti levinnyt, kun jokainen kansa on oppinut pitämään huolen itsestään.

Kun kansa alkaa käydä hermostuneeksi ulkomaankaupastaan, on se tavallisesti riippuvainen muista kansoista raaka-aineiden saantiin nähden ja tekee oman väestönsä tehtaiden rehuksi, luo erikoisen rikkaiden luokan ja lyö omat kaikkein lähimpänä olevat tehtävänsä laimin. Täällä on meillä Yhdysvalloissa aivan tarpeeksi tehtävää oman maamme kehittämisessä, jotta meidän pitkään aikaan tarvitsisi pälyillä ulkomaankauppaa. Maanviljelyksemme voi täyttää tarpeemme tätä työtä suorittaessamme ja meillä on riittävästi rahaa saattaaksemme sen perille. Voiko ajatella mitään sen naurettavampaa kuin että Yhdysvallat olisivat toimettomina sen vuoksi, että Japani tai Ranska tai joku muu maa ei ole lähettänyt meille tilauksia, kun edessämme on sata vuotta kestävä työ oman maamme kehittämiseksi?

Kauppa alkoi yleishyödyttämisenä. Ihmiset antoivat liikamäärästään niille, joilta puuttui. Viljaa kasvattava kansa vei sitä sellaiseen maahan, joka ei ollut viljaatuottava. Metsien asukkaat veivät puita puuttomalle tasangolle. Viinimaa vei hedelmiä kylmiin pohjoisiin seutuihin. Laidunmaan väki toi lihaa heinättömille maille. Tämä kaikki oli yleishyödytystä. Kun kaikki maailman kansat ovat kehittyneet itse-elätyksen kannalle, palautuu kauppa taas tälle pohjalle. Liike-elämä muuttuu taas hyödytykseksi. Kilpailua ei tule enää olemaan, sillä ei ole perustaa, mihin rakentua. Eri kansat tulevat kehittämään itselleen taituruuden, joka takaa niille jonkinlaisen monopolin eikä synnytä kilpailua. Alusta saakka on kukin rotu osoittanut erikoisia taipumuksia: yksi hallitsemiseen, toinen asutukseen, kolmas merenkulkuun, muutamat taiteisiin ja musiikkiin, toiset taas maanviljelykseen, liiketoimintaan ja niin edespäin. Lincoln selitti, että Amerikan kansa ei voi pysyä puoleksi vapaana, puoleksi orjuutettuna. Ihmiskunta ei voi pysyä puoleksi riistäjinä, puoleksi riistettyinä. Kunis tulemme yhdellä haavaa ostajiksi ja myyjiksi, samalla kertaa tuottajiksi ja kuluttajiksi emmekä käytä syntyvää ylijäämää voitoksemme vaan lähimmäistemme hyödytykseksi, sinis ei sotkuisiin oloihimme tule selvyyttä.

Ranskalla on antaa maailmalle arvoja, joita mikään kilpailu ei voisilta riistää. Samoin Italialla. Samoin Venäjällä. Samoin Etelä-Amerikan valtioilla. Samoin Japanilla. Samoin Englannilla. Samoin Yhdysvalloilla. Jota pikemmin me palaamme luonnolliseen erikoistumiseen ja luovumme nykyisestä järjestelmästämme: "kukin siepatkoon itsellensä, minkä voi", sitä pikemmin voimme päästä kansainväliseen itseluottamukseen ja kansainväliseen rauhaan. Yritys monopolisoida maailmankauppaa voi edistää sotien syntymistä. Se ei voi edistää kansojen vaurautta. Kerran tulevat kansainväliset pankkimiehetkin sen ymmärtämään.

Minun on ollut mahdoton löytää minkäänlaisia oikeutettuja syitä maailmansodan syttymiseen. Se näyttää kehkeytyneen hyvin sotkuisesta tilanteesta, jonka suureksi osaksi olivat luoneet sellaiset miehet, jotka katsoivat voivansa hyötyä sodasta. Vuonna 1916 saamieni tietojen nojalla uskoin, että jotkut sotivista kansoista halusivat rauhaa ja pitivät jotakin tointa rauhan hyväksi suotavana. Siinä toivossa, että asianlaita tosiaan oli näin, kustansin retkikunnan Tukholmaan sittemmin niin sanotulla "rauhanlaivalla". En kadu yritystäni. Se seikka, että se epäonnistui, ei ole minusta ratkaiseva todistus siitä, että ajatus ei olisi ollut yrittämisen arvoinen. Me opimme aina enemmän harhaotteistamme kuin onnistumisista. Se, mitä siitä retkestä opin, vastasi täysin siihen uhrattua aikaa ja rahaa. En tiedä, olivatko saamani tiedot oikeita vai harhaanjohtavia. Se on minulle samantekevä. Mutta sen uskon, että kaikki ovat minun kanssani yhtä mieltä siitä, että maailman tila olisi nyt parempi, jos olisi ollut mahdollista saada sota loppumaan 1916.

Sillä voiton saaminen näännytti voittajat ja puolustus näännytti voitetut. Ei kukaan saanut vähintäkään etua, kunniallista tai kunniatonta, sodasta. Kun Yhdysvallat menivät mukaan, toivoin siitä vihdoinkin tulevan sodan, joka lopettaisi kaikki sodat, mutta nyt tiedän, että sodat pystyvät yhtä vähän lopettamaan sotia kuin hirmutulipalo tekee loppua vastaisista tulenvaaroista. Kun meidän maamme otti osaa sotaan, oli jokaisen kansalaisen velvollisuus tehdä voitavansa saattaaksemme perille sen, mihin olimme ryhtyneet. Minusta on sodanvastustajan velvollisuutena vastustaa sotaan ryhtymistä aina siihen hetkeen saakka, jolloin sodanjulistus on tapahtunut.

Vastenmielisyyteni sotaa vastaan ei johdu pacifistisista eikä "ei mitään vastarintaa"-mielipiteistä. Saattaa olla, että sivistyksemme nykyään on siinä tilassa, että erinäisistä kansainvälisistä kysymyksistä ei voida keskustella; on mahdollista, että ne täytyy alistaa taistelun ratkaistavaksi. Mutta taistelu ei koskaan ratkaise kysymystä. Sen ainoana tehtävänä on sellaisen mielialan aikaansaaminen asianomaisissa, että se pakottaa heidät keskustelemaan siitä, mistä he ryhtyivät taistelemaan.

Kun Amerikka kerran oli yhtynyt sotaan, asetettiin koko Ford-järjestö hallituksen käytettäväksi. Me olimme aina sodanjulistamishetkeen saakka kieltäytyneet vastaanottamasta tilauksia ulkomaisilta sotaakäyviltä. Tuotannon tasaisen kulun häiritseminen muulloin kuin aivan välttämättömässä hätätilassa on aivan vastoin meidän liikeperiaatteitamme. Jommankumman puolen auttaminen sodassa, jossa meidän maamme ei ole osallisena, on vastoin inhimillisiä periaatteitamme. Näitä periaatteita ei käynyt enää noudattaminen, kun Yhdysvallat olivat ryhtyneet sotaan. Meidän tehtaamme työskentelivät huhtikuusta 1917 marraskuuhun 1918 käytännöllisesti sanoen yksinomaan hallitusta varten. Tietenkin valmistimme automobiileja ja koneosia ja kuorma-autoja ja ambulanssivaunuja tavalliseen tuotantoomme kuuluvina, mutta me valmistimme sitäpaitsi monia muita esineitä, jotka olivat meille ainakin osittain uutuuksia. Me valmistimme 2,5 ja 6 tonnin kuorma-autoja. Me teimme "Liberty-autoja" suuren määrän, lentokoneiden silintereitä, 1,55 ja 4,7 mm napalastoja. Me valmistimme kuulokojeita, teräskypäreitä (sekä Highland Parkissa että Philadelphiassa) ja sukellusalusten-ahdistajia, ja me kokeilimme panssarilevyillä, kompensaattoreilla ja sotilaspanssareilla. Me rakensimme erikoisia työpajoja sukellusalusten-ahdistajia varten River Rougen alueelle. Nämä alukset olivat 204 jalkaa pitkät, teräksestä, ja niiden valmistamisen ehtoihin kuului, että se ei saanut haitata minkään muun sotatilauksen suorittamista, mutta piti kuitenkin olla nopeasti tehty. Suunnitelman oli laatinut meriministeriö. Ensi sijassa vaadittiin, että ne vastaisivat tarkoitustaan, toiseksi, että ne tehtäisiin ripeästi ja halvalla. Niitä käytettiin potkurinakseliin kiinnitetyillä höyryturbiineilla. Polttoaineena oli raakaöljy. Minä tarjouduin joulukuun 22 p:nä 1917 rakentamaan alukset laivastolle. Neuvottelut päätettiin tammikuun 15 p:nä 1918, jolloin meriministeriö esitti välikirjan Ford-yhtiölle. Ensimmäinen valmis sukellusalustenahdistaja laskettiin vesille kesäkuun 11:nä. Me valmistimme sekä alukset että koneet, ja koneita lukuunottamatta ei rakenteessa ollut ainoatakaan liitettä tai valssattua rautapalkkia. Me pusersimme koko kehän teräslevystä. Ne rakennettiin sisällä. Neljässä kuukaudessa rakensimme River Rougeen noin 500 metriä pitkän, 115 metriä leveän ja 30 metriä korkean rakennuksen, joka peitti yli kolmenkymmenen eekkerin alan. Näitä aluksia eivät rakentaneet laivastoninsinöörit. Ne tehtiin yksinkertaisesti siten, että me sovellutimme tuotantoperiaatteitamme uuteen tuotteeseen.

Heti aselevon tehtyä luovuimme sodasta ja siirryimme rauhaan.

* * * * *

Kelvollinen on se mies, joka voi jotakin suorittaa, ja hänen kykynsä suorittaa jotakin riippuu siitä, mitä hänellä on sisässään, ja se taas siitä, mistä hän lähti ja mitä teki sitä kartuttaakseen ja hallitakseen.

Sivistynyt ei ole se, joka on harjoittanut muistinsa säilyttämään joitakin historiallisia vuosilukuja; sivistynyt on se, joka voi jotakin suorittaa. Mies, joka ei osaa ajattelemisen taitoa, ei ole sivistynyt, olkoonpa hänellä kuinka monta yliopistollista oppiarvoa tahansa. Ajatteleminen on raskainta työtä, mitä kukaan saattaa suorittaa — luultavasti senvuoksi onkin niin vähän ajattelijoita. Kahta äärimmäisyyttä täytyy välttää: toinen on sivistyksen halveksiminen, toinen se traagillinen teikaroiminen, joka luulee, että taitamatonta keskinkertaisuutta voidaan parantaa asianomaisesti läpikäymällä erinäisiä oppilaitoksia. Ei missään koulussa voi oppia, miltä maailma tulee näyttämään vuoden perästä, mutta siellä voi oppia jotakin siitä, mitä muinoin on koeteltu, ottaa oppia syistä sen epäonnistumiseen tai menestymiseen. Jos opetus vain sisältäisi nuorten opiskelevien varoittamista muutamistakin niistä vääristä otaksumista, joille ennen on koetettu rakentaa, jotta heiltä säästyisi ajanhukka tulla itse katkeran kokemuksen kautta huomaamaan ne vääriksi, niin ei sen hyötyä epäiltäisi. Sellainen opetus, joka valaisisi menneiden aikain erheitä ja hairahduksia, olisi epäilemättä arvokasta. Se ei olisi sivistystä, jonka pyrkimyksenä on päästä erinäisten professorien päähänpistojen perille. Tutkiskelu on hyvin mielenkiintoista, joskus hyödyllistäkin, mutta se ei ole sivistystä. Tieteellinen sivistyneisyys meidän aikanamme merkitsee vain, että tuntee satakunnan todistamatonta teoriaa. Joka näitä teorioja ei tunne, on "sivistymätön", "tietämätön" ja niin edespäin. Jos oppi on tietoa arveluista, niin on helppoa tulla oppineeksi — voihan itsekukin arvailla aika paljon. Ja sen mittapuun mukaan voi leimata koko muun maailman "tietämättömäksi". Paras, mitä sivistys voi antaa ihmiselle, on valta hallita taipumuksiaan, kyky käyttää niitä hengenlahjoja, joita kaitselmus on hänelle antanut, ja oppia ajattelemaan. Yliopisto tekee tehtävänsä parhaiten henkisenä voimistelusalina, jossa sielu saa voimaa ja ylioppilas tottuu panemaan parastansa. Mutta se väite, että henkistä voimistelua voidaan harjoittaa vain yliopistossa, on väärä kuten jokainen kasvattaja tietää. Ihmisen todellinen kasvatus alkaa vasta kun hän on oppilaitoksesta lähtenyt, ja se saavutetaan elämän omassa koulussa.

On monta tiedon laatua, ja mikä tiedonhaara milloinkin on korkeassa kurssissa, riippuu satunnaisesta ympäristöstä ja päivän muodista. Tiedonkin suhteen niinkuin kaikilla muilla aloilla on näet olemassa muotia. Kun muutamat meistä vielä olivat lapsia, rajoittui tieto tavallisesti Raamattuun. Minun kotipuolellani oli miehiä, jotka tunsivat "Kirjan" kannesta kanteen, ja heitä kunnioitettiin suuresti. Raamatuntuntemus oli siihen aikaan korkeassa kurssissa. Mutta hyvin epäiltävää on, tokko nykypäivinä laaja Raamatun tunteminen riittäisi tuottamaan kenellekään oppineen mainetta.

Minä tahtoisin sanoa, että tieto on jotakin, jota joku on kerran hallinnut ja sitten jättänyt sen jälkeensä sellaisessa muodossa, että kuka tahansa, jota haluttaa, voi sen omaksua. Miehelle, joka on elämään tullessaan saanut normaaliset ihmislahjat, ei mikään ihmiskunnalle kuuluva tieto — jos hän todella tahtoo — ole mahdoton saavuttaa, kunhan hänellä vain on kylliksi taitoa käyttää niitä aseita, joita kutsumme kirjaimiksi. Ainoa syy, miksi kaikki ihmiset eivät tiedä kaikkea, mitä ihmishenki joskus on oppinut, on se, että kukaan ei ole arvellut niin paljon tietämisen maksavan vaivaa. Ihmiset yrittävät mieluummin itse ajatella jotakin kuin kasata tietoonsa, mitä muut ovat ajatelleet. Ja vaikka keräisi tietoja kuinka paljon tahansa, ei kuitenkaan pysyisi aikansa tasalla. Voi täyttää aivonsa kaikkien aikojen tiedoilla, ilman että aivot kuitenkaan olisivat muuta kuin täpötäysi tietosäiliö. Toisin sanoen: suuren tietomäärän säilyttäminen päässä ei ole samaa kuin sielullinen toiminta. Voi olla sangen oppinut ja kuitenkin aivan hyödytön. Ja taas oppimaton ja kuitenkin hyvin hyödyllinen ja valpas.

Sivistyksen tarkoitus ei ole tietojen ahtaminen aivot täyteen. Ja usein sattuu, että se ajattelee paremmin, jolla on vähemmän tietoja entisyydestä.

On hyvin inhimillistä luulla, että mitä ihmiskunta ei vielä tiedä, sitä ei myöskään voida oppia. Jos asetamme inhimillisen tiedon kaiken sen tiedon rinnalle, mikä vielä on saavuttamatta — niiden salaisuuksien rinnalle, jotka vielä ovat selittämättä — niin silloin vasta oikein huomaamme, kuinka vähän ihmiskunta vielä tietää.

Yksi tapa ehkäistä edistystä on ihmisten aivojen täyttäminen kaikella muinaisuuden opilla; kun heidän aivonsa ovat täynnä, luulevat he, ettei enää ole enempää opittavaa. Yksinomaan sellaisen tiedon kerääminen, mitä muut ovat hankkineet, saattaa olla kaikkein hyödyttömintä työtä, mihin ihminen ylipäänsä voisi ryhtyä.

Millä tavoin sitten voit auttaa ja parantaa tätä kurjaa maailmaa? Se on kasvatuksen tulikoe. Jos ihminen kykenee itse suoriutumaan elämän koetuksesta, on hän täysin hyvä. Jos hän voi auttaa kymmentä, sataa tai tuhatta muuta suoriutumaan elämässä, on hän vielä enemmän arvoinen. Hän voi olla hyvin takapajulla sellaisessa, mikä kuuluu painettuihin kirjoihin, mutta hän on silti täysin oppinut. Joka on mestari omalla rajoitetulla alallaan, olkoon hänen toimialansa mikä tahansa, niin hän on saavuttanut oppiarvonsa — hän on astunut viisauden valtakuntaan.

* * * * *

Se toimittamamme kirjoitussarja, jonka nimitimme "Tutkimuksiksi juutalaiskysymyksessä" ja jota vastustajat ovat nimittäneet "juutalaissodaksi", "hyökkäykseksi juutalaisia vastaan", "antisemiittiseksi pogromiksi" y.m.s., ei kaipaa selittelyjä niille, jotka ovat kysymystä seuranneet. [Tämä kirjoitussarja tulee kohdakkoin ilmestymään suomeksi.] Itse tuo sarja on otettava perustaksi arvostellessa niitä vaikuttimia, joista se on aiheutunut, ja sen pyrkimysperää. Se kirjoitettiin avustukseksi maallemme perin tärkeän kysymyksen selvittämisessä — kysymyksen, joka perustuu rotueroon ja pikemminkin koskee vaikutuksia ja aatteita kuin ihmisiä. Meidän kirjoitustamme täytyy puolueettomien ihmisten arvostella, jotka ovat kylliksi älykkäitä vertaamaan arvosteluamme elämään sellaisena kuin he ovat sitä oppineet tuntemaan. Jos meidän arvostelumme vastaa heidän havaintojansa, olemme saavuttaneet tarkoituksemme. Onhan järjetöntä tuomita meitä ennenkuin on todistettu, että tietomme ovat perusteettomia tai liian hätäisiä. Ensimmäinen seikka, joka olisi tarkastettava, on selostuksemme todenperäisyys. Mutta juuri sen seikan ovat moitiskelijamme sivuuttaneet.

Joka lukee kirjoituksemme, huomaa heti, että emme ole antaneet minkään ennakkoluulon johtaa itseämme, kenties lukuunottamatta jonkunlaista ennakkoluuloa niiden periaatteiden hyväksi, jotka ovat luoneet sivistyksemme. Meidän maassamme oli tosin havaittavissa vaikutelmia, jotka aiheuttivat ilmeistä rappeutumista kaunokirjallisuudessa, huveissa ja seurustelutavoissa; liike-elämä oli luopumassa vanhalta luotettavan terveeltä uraltaan; kaikilla aloilla huomattiin entisen tason alenemista. Valkoisen miehen hiukan karkeasävyinen voima, Shakespearen henkilöiden jyrkkä, hiukan äksy tahdikkuuden puute ei enää määrännyt sävyä, vaan mauton itämaalaisuus, joka kavalasti käytti jokaista ilmaisukeinoa siinä määrässä, että oli aika kohottaa sitä vastaan sotahuuto. Että kaikki nämä vaikutelmat ovat johdettavissa samasta heimosta, on seikka, joka sekä meidän että itsensä tuon rodun etevinten jäsenten täytyy ottaa huomioon. Heille on yksinomaan kunniaksi, että itse puolestaan ovat ryhtyneet toimiin suojeluksensa riistämiseksi niiltä, jotka ilmeisimmin ovat rikkoneet Amerikan vierasvaraisuutta, mutta on vielä syytä torjua kuluneet kuvitelmat rotuetevämmyydestä, jota ylläpidetään taloudellisesti tai henkisesti kalvavalla sodankäynnillä kristillistä yhteiskuntaa vastaan.

Emme väitä lausuneemme lopullista arvostelua Amerikan juutalaisesta. Me olemme vain kuvanneet sitä leimaa, jonka hän nyt ilmeisesti antaa meidän maallemme. Vasta kun tämä leima on muuttunut, voi arvostelu tulla toisenlaiseksi. Nykyään on siis ratkaisu juutalaisten omassa vallassa. Jos he tosiaan ovat niin viisaita kuin sanovat, niin koettavat he amerikkalaistuttaa juutalaista eikä tehdä Amerikkaa juutalaiseksi. Amerikan Yhdysvaltojen henki on kristillinen sanan laajimmassa merkityksessä, ja sen tulevaisuuden kohtalo on kulkeva kristillisyyden merkeissä. En tahdo, että tätä sanaa käsitetään dogmaattisesti, vaan ainoastaan viittauksena peruskäsitykseen, joka poikkeaa toisista käsityksistä huoltamalla vapautta ja korkeaa moraalia ja velvoittaa yhteiskuntaa noudattamaan tapalakia, joka rakentuu kristilliseen peruskatsomukseen ihmisen oikeuksista ja velvollisuuksista.

Mutta ennakkoluulot ja viha yksilöitä vastaan eivät ole kristillisiä eikä amerikkalaisia. Meidän vastustuksemme kohdistuu ainoastaan aatteita, niitä vääriä aatteita vastaan, jotka kalvavat kansan henkistä elinvoimaa. Näiden aatteiden juuria ja alkua ei ole vaikea etsiä, niitä levitetään helposti paljastettavien menetelmien mukaan; ja niitä tarvitsee vain valaista, jotta niiden hyljättävyys käy ilmi. Me olemme yksinkertaisesti käyttäneet tätä menettelyä. Kun ihmiset vain oppivat toteamaan ne vaikutukset, joiden pyörteessä he elävät, ja havaitsemaan niiden alkuperän ja laadun, niin se riittää. Jos Amerikan kansa vain tulee huomaamaan, että se ei ole luonnollisen rappeutumisen vaan harkittujen herpaisuyritysten alaisena, niin voimme olla turvassa. Parannuskeinona on aseman valaiseminen.

Minä en suinkaan johtunut mistään mieskohtaisista syistä ottamaan tätä kysymystä käsiteltäväksi. Kun olimme päässeet niin pitkälle, että luulimme antaneemme Amerikan kansalle avaimen, jätimme asian joksikin aikaa silleen. Vihollisemme väittävät, että meitä johti kostonhimo ja että me pysähdyimme pelosta. Aika on näyttävä, että moittijamme vetoavat verukkeihin, kun eivät uskalla kajota pääkysymykseen. Aika on myöskin näyttävä, että me olemme parempia juutalaisten oikein käsitetyn edun ystäviä kuin ne, jotka edessä heitä ylistävät, mutta selän takana parjaavat.

XIX luku.

KANSANVALTAISUUS JA TEOLLISUUS.

Tuskin mitään sanaa lienee nykyaikana niin kulutettu kuin sanaa "kansanvaltaisuus", ja ne, jotka sitä äänekkäimmin huutavat, haluavat sitä tavallisesti vähimmän. Minä olen aina epäluuloinen ihmisiä kohtaan, jotka pitävät sujuvia puheita kansanvaltaisuudesta. Arvelen, mahtaako heidän tarkoituksenaan olla jonkinlaisen kansanvaltaisen hirmuvallan aikaansaaminen vai haluavatko he saada jonkun toisen tekemään puolestaan, mitä heidän pitäisi itsensä suorittaa. Minä kannatan kansanvaltaisuutta, joka antaa kaikille samanlaiset mahdollisuudet kunkin kyvyn mukaisesti. Luulen, että jos kiinnitämme enemmän huomiota lähimmäistemme hyödyttämiseen, tulemme vähemmän huolehtimaan valtion tyhjistä muodoista ja käyttämään voimamme sellaiseen, jonka täytyy tulla tehdyksi. Jos ajattelisimme yleishyödytystä, emme niin paljoa huolehtisi hyvästä hengestä teollisuudessa ja elämässä, emme ajattelisi massoja ja luokkia tai kysymystä, onko teollisuuden käytettävä palveluksessaan ainoastaan järjestöihin kuuluvia työmiehiä ja muuta sellaista, millä ei ole yhtään mitään tekemistä elämän todellisten olojen kanssa. Me voisimme tulla asian ytimeen, kuten olisi hyvin tarpeen.

Hämmästys tärähdyttää mieliä niiden herätessä tietoisuuteen, että koko ihmiskunta ei olekaan inhimillistä — että kokonaiset ihmisryhmät eivät katsele toisiaan inhimillisin tuntein. Suuria ponnistuksia on tehty, jotta tämä asia saataisiin näyttämään siltä, kuin koskisi se vain jonkin määrätyn ihmisluokan asennetta, mutta itse asiassa se on menettelyä, jota kaikki luokat osoittavat, mikäli ne ovat väärien luokkamielteiden vallassa. Aikaisemmin, kun agitatsionin ainaisena tehtävänä oli pakottaa ihmiset uskomaan, että vain "rikkailta" puuttui inhimillisiä tunteita, tuli se käsitys yleiseksi, että inhimilliset hyveet asuivat "köyhien" keskuudessa.

Mutta "rikkaat" ja "köyhät" ovat molemmat hyvin pieniä vähemmistöjä, eikä yhteiskuntaa voi jakaa näiden nimitysten perusteella. Moni rikas on köyhtynyt muuttamatta luontoansa ja köyhä rikastunut niinikään ilman, että se on mitään vaikuttanut.

Rikkaiden ja köyhien välillä on kansan enemmistö, joka ei ole köyhä eikä rikas. Yhteiskunta, jossa olisi pelkkiä miljoonamiehiä, ei eroaisi nykyisestä yhteiskunnastamme. Muutamat miljoonamiehet saisivat viljellä viljaa, leipoa leipää, tehdä koneita ja kuljettaa junia — muutoin kuolisivat he nälkään. Jonkun täytyy tehdä työ. Rajoitettuja luokkia ei todellisuudessa ole. On ihmisiä, jotka tahtovat tehdä työtä, ja ihmisiä, jotka eivät tahdo tehdä työtä. Useimmat niistä "luokista", joista kirjoissa ja lehdissä saa lukea, ovat olemassa vain mielikuvituksessa. Ottakaahan käsiin erinäisiä kapitalistisia sanomalehtiä. Monet näissä olevat väitteet työväenluokasta kerrassaan hämmästyttävät. Me, jotka olemme olleet ja yhä olemme osana tästä luokasta, tiedämme, että nämä väitteet usein ovat perättömiä. Lukekaa sitten työväenlehtiä. Monet niissä olevat väitteet kapitalisteista hämmästyttävät niinikään. Ja kumminkin on molemmilla puolilla itunen totuutta. Se, joka on kapitalisti eikä mitään muuta, joka pelaa toisten ihmisten työn hedelmillä, ansaitsee hyvästi kaiken, mitä hänestä sanotaan. Hän on aivan samassa luokassa kuin ne kurjat nurkkapelurit, jotka peijaavat työmieheltä hänen viikkopalkkansa. Niitä väitteitä, joita kapitalistisessa sanomalehdistössä luemme työväenluokasta, ovat harvoin kirjoittaneet suurten teollisuusyritysten johtajat, vaan sellaiset kynäsankarit, jotka kirjoittavat, minkä luulevat miellyttävän työnantajiansa. Tutkikaa työväenlehdistöä, ja te huomaatte samanlaisen luokan kynäniekkoja, jotka samalla tavoin mairittelevat niitä ennakkoluuloja, joiden he luulevat työväenluokassa vallitsevan. Molemmat nämä kynäilijätyypit ovat enimmäkseen yllyttelijöitä. Mutta yllyttely, propaganda, joka ei levitä tosia tietoja, tappaa itsensä. Niin tulee käydäkin. Eihän voi saarnata isänmaallisuutta ihmisille koettaakseen saada heitä pysymään alallaan, kun heitä ryöstetään — ja jatkaa tätä saarnaamista pitkät ajat. Ette myöskään voi saarnata ankaran työn ja runsaan tuotannon hyvettä ja tehdä tätä pelkän omanvoitonpyyntönne verkoksi. Eikä työmieskään voi lauseparrella hämmentää huolenpitoa työstään.

Epäilemättä on työnantajilla tietoja, joita työmies tarvitsee voidakseen muodostaa terveen käsityksen ja oikean arvostelun. Epäilemättä on myöskin työväenluokalla tietoja, jotka ovat yhtä tärkeitä työnantajille. On kuitenkin hyvin epäiltävää, tokko kummallakaan puolella on hallussaan kaikki tiedot. Ja siinä propaganda, vaikka olisi kuinkakin menestyksellinen, juuri joutuu pulaan. Meidän tarvitsee nyt saada kaikki näkökannat yhteen — ja sen jälkeen tehdä päätelmämme.

Otetaan esimerkiksi kysymys ammattiyhdistyksistä ja lakko-oikeudesta.

Ainoa voimakas ammatillisesti järjestyneiden miesten yhtymä tässä maassa on se ryhmä, joka saa palkkioita ammattiyhdistyksiltä. Moniaat näistä toimimiehistä ovat hyvin rikkaita. Muutamat heistä yrittävät päästä vaikuttamaan suurten rahalaitostemme asioihin. Toiset taas ovat niin äärimmäisiä n.s. sosialismissaan, että he heiluvat bolshevismin ja anarkismin rajalla — heidän ammattiyhdistyspalkkionsa vapauttaa heidät työnteon pakosta, joten he voivat omistaa kaiken tarmonsa mullistavan propagandan ajamiseen. Jokainen heistä nauttii määrättyä arvoa ja määrättyä valtaa, jota he kilpailun luonnollisessa menossa eivät olisi saavuttaneet.

Jos ammattiyhdistysten luottamusmiehet olisivat olleet yhtä voimakkaita, rehellisiä, vilpittömiä ja huomattavan viisaita kuin jäsenten enimmistö on, niin olisi liike viime vuosina muodostunut aivan toisennäköiseksi. Mutta nämä toimihenkilöt eivät yleensä ole — tietenkin löytyy muutamia eteviä poikkeuksia — omaksuneet työmiehen luontaisia terveitä ominaisuuksia. He ovat pikemminkin antautuneet pelaamaan hänen heikkouksillaan. Pääasiallisesti sen viimeksitulleen väestönosan heikkouksilla, joka ei vielä tiedä, mitä amerikkalaisuus on, eikä milloinkaan tule saamaan sitä tietää, jos heitä pidetään paikallisten ammattiyhdistysjohtajien holhuun alaisina.

Lukuunottamatta niitä harvoja, jotka ovat saaneet väärän luokkataisteluopin itseensä syövytetyksi ja omaksuneet sen opin, että edistys on tyytymättömyyden synnyttämistä teollisuuden alalla ("kun olet saanut 12 dollaria päivässä, niin älä tyydy siihen, vaan ala vaatia 14; kun olet saanut työpäivän kahdeksantuntiseksi, niin älä ole niin tyhmä, että tyydyt siihen, vaan vaadi kuutta tuntia. Tee jotakin! Ryhdy aina johonkin!"), voivat työmiehet terveellä järjellänsä käsittää, että olet muuttuvat niin pian kuin jokin periaate omaksutaan ja sitä noudatetaan. Sitä eivät ammattiyhdistysjohtajat ole koskaan oivaltaneet. He toivovat, että ne olot, jotka sisältävät vääryyksiä, kahnauksia, huonoa ilmaa ja kansallisen elämän ehkäisemistä, jäisivät muuttumattomiksi. Mitäpä muuten tehtäisiinkään ammattiyhdistysten toimihenkilöillä! Onhan jokainen työkahnaus uusi todistus heidän tarpeellisuudestaan. He viittaavat niihin ja sanovat: "Siinä nyt näette! te tarvitsette meitä yhä!"

Ainoa todellinen työväenjohtaja on se, joka johtaa työmiestä työhön ja sitä vastaaviin palkkoihin, mutta ei se, joka johtaa häntä lakkoihin, jarrutukseen ja nälänhätään. Se työmiesten järjestö, jolla tässä maassa on pysyvää menestystä, on se, joka yhdistää kaikki, joiden edut ovat molemminpuolisia ja perustuvat kokonaan heidän tekemiensä palvelusten hyötyyn ja tehoon.

Muutos on tapahtumassa. Kun ammattiyhdistysten toimihenkilöiden liitto lakkaa, tulee myöskin soaistujen työnantajain liitto katoamaan — työnantajien, jotka eivät milloinkaan ole tehneet sentinkään edestä hyvää työväelleen, ennenkuin heidät on siihen pakotettu. Jos sokea työnantajakunta on yhteiskuntasairautta, niin on itsekäs työväenjohtaja sen vastamyrkkyä. Kun työväenjohtajain valta käy epäterveeksi, on sokea työnantajakunta vastamyrkkyä. Molemmat ovat epäsikiöitä, kummallakaan ei ole elämisen oikeutusta hyvinjärjestetyssä yhteiskunnassa. Ja yhdessä katoavat ne molemmat.

Sokean työnantajahengen äänen kuulee, kun sanotaan: "Nyt on aika murskata työväenjärjestöt, nyt meillä on kätemme niiden kurkussa." Tämä ääni tulee vaikenemaan kuten sekin, joka saarnaa "luokkasotaa". Tuottajat — piirustuspöydän äärestä istujasta valumuotin vieressä seisojaan saakka — ovat yhtyneet todelliseen liittoon ja tulevat tästedes itse hoitamaan omat asiansa.

Yleisen tyytymättömyyden omaksi hyödyksi käyttäminen on nykyään vakiintunut liiketoimi. Sen tarkoituksena ei ole ratkaista pulmia, eikä myöskään saada mitään tehdyksi, vaan pitää tyytymättömyyttä jatkuvasti vireillä. Ja keinona tämän saavuttamiseksi käytetään kokonaista varastoa vääriä oppeja, joita ikinä ei voida toteuttaa niin kauan kuin maapallo pysyy sinä mikä se on.

Minä en ole työväenjärjestöjen vastustaja, en yleensä vastusta mitään edistyksen hyväksi toimivaa järjestöä. Mutta tässähän on kysymys järjestöstä, jonka tarkoituksena on tuotannon rajoittaminen sekä työnantajain että työmiesten keskuudessa.

Työmiehen täytyy itsensä olla varuillaan muutamia sangen vaarallisia kuvitelmia vastaan — jotka ovat vaarallisia hänelle itselleen ja yhteiskunnan koko menestykselle. Sanotaan joskus, että jota vähemmän työmies tekee, sitä enemmän työtilaisuuksia luo hän toisille. Tämän käsityksen mukaan olisi laiskuus siis tuottoisaa. Joutilaisuus ei ole milloinkaan luonut mitään työtilaisuutta, se luo vain taakkoja. Ahkera ei aja kumppaniansa koskaan työttömyyteen, päinvastoin ahkera työmies on ahkeran työnjohtajan liiketoveri — yhdessä he luovat yhä suurempia mahdollisuuksia liikkeen menestymiselle ja siten yhä useampia työtilaisuuksia. On hyvin valitettavaa, että järjellisten ihmisten keskuuteen milloinkaan on saanut levitä käsitystä, että vetelehtimällä työssä voidaan auttaa toisia. Vähänkin ajattelemalla huomaa tämän kannan kestämättömäksi. Terve liike, joka lakkaamatta luo ihmisille uusia mahdollisuuksia kunniallisen ja runsaan toimeentulon ansaitsemiseen, on sellainen, jossa kaikki yhteisesti ja kukin kohdaltaan tekevät päivätyönsä ja tuntevat itsensä siitä ylpeiksi. Ja turvallisin on se maa, jossa jokainen tekee kunniallisen työosuutensa eikä suvaitse mitään temppuiluja tuotantokeinoissa. Me emme voi käsitellä talouden lakeja minään leikkipalloina, sillä muuten ne tulevat käsittelemään meitä sangen kovakouraisesti.

Se seikka, että työn, jonka ennen suoritti kymmenen miestä, nyt suorittaa yhdeksän, ei sisällä sitä, että kymmenes olisi joutunut työttömäksi. Hän vain ei ole toimessa siinä työssä, ja yleisö on päässyt hänen ylläpitämisensä taakasta — maksamasta työstä enemmän kuin pitäisi — sillä yleisöhän se kuitenkin lopulta saa maksaa!

Teollisuusyritys, joka on kyllin valppaasti hoidettu saavuttaakseen todellisen työtehon, ja on siksi kunniallinen yleisöä kohtaan, että ei maksata sillä suurempia kustannuksia kuin on välttämätöntä, on tavallisesti siksi toimellinen, että se valmistaa paikan tuolle kymmenennellekin miehelle. Sellaisen yrityksen täytyy näet kasvaa — ja kasvu merkitsee tässä useampia työtilaisuuksia. Hyvin hoidettu teollisuusyritys koettaa aina alentaa työkustannuksiapa yleisön eduksi. Ja se tulee varmasti antamaan työtä useammille työmiehille kuin toinen, joka vain laahustaa itseään eteenpäin ja antaa yleisön maksaa kehnon hoidon aiheuttaman tuhlauksen.

Kymmenes mies oli tarpeeton kustannus. Kuluttaja kustansi hänet. Mutta se seikka, että hän oli tarpeeton juuri siihen työhön, ei sisällä sitä, että hän oli tarpeeton maailman työhön tai edes oman tehtaansa piirissä.

Yleisö maksaa kaiken elinkeinoelämän alalla harjoitetun tuhlauksen. Enemmän kuin puolet maailman nykyisistä vaikeuksista johtuu niistä selkkauksista, vetelehtimisistä, väärennyksistä ja kelvottomuuksista, joista yleisön täytyy suorittaa kallis rahansa. Milloin ikinä maksetaan kahdelle työstä, jonka yksikin voisi tehdä, suorittaa yleisö kaksi kertaa niin paljon kuin pitäisi. Tosiasia on myöskin, että vielä aivan äskettäin ei Yhdysvalloissa tuotettu niin paljon kuin monta vuotta ennen sotaa.

Päivän työ ei merkitse vain sitä, että mies on paikallaan tehtaassa määrätunnit. Se merkitsee, että myöskin todella suoritetaan työmäärä, joka vastaa siitä saatavaa palkkaa. Ja missä tätä tasasuhdetta poljetaan puolelta tai toiselta — kun työmies antaa enemmän kuin saa tai saa enemmän kuin antaa — ei kestä kauan, ennenkuin vakavia häiriöitä syntyy. Jos nämä suhteet laajentuvat kautta koko maan, niin joutuu koko liike-elämä tasapainostaan. Taloudelliset selkkaukset eivät itse asiassa sisällä muuta kuin että tehtaan tasapainoperusta hävitetään. Johdolla on tässä yhtä paljon syytä kuin työmiehellä. Johto on ollut veltto — se on ottanut viitisensataa työmiestä lisää sen sijaan, että olisi parantanut menetelmää niin, että satakunta vanhaa kantajoukon miestä olisi vapautunut toisiin töihin. Yleisö maksoi, liike kävi eikä johto pannut rikkaa ristiin. Konttorissa oli asia sama kuin tehtaassa. Johto oli rikkonut tasapainolakia yhtä paljon kuin työmiehetkin.

Käytännössä ei mitään arvokasta voida saada vain sitä vaatimalla. Se selittää, miksi lakot aina epäonnistuvat silloinkin, kun ne näyttävät onnistuneen. Lakko, joka johtaa korkeampiin palkkoihin tai lyhyempään työaikaan, mutta saa tämän aikaan sälyttämällä vain uuden taakan yleisön hartioille, ei ole mikään todellinen voitto. Se vain tekee teollisuuden vähemmän yleishyödyttäväksi — ja supistaa niiden työtilaisuuksien määrää, joita tämä olisi voinut tarjota. Silti ei ole sanottu, etteivätkö lakot milloinkaan olisi oikeutettuja; voivatpa sitä kylläkin olla: ne kiinnittävät näet huomiota johonkin epäkohtaan. Työmiehillä saattaa olla oikeus tehdä lakko — saavuttavatko he sillä sitten oikeutta, on toinen kysymys. Surullista on, että työmiesten tarvitsee ryhtyä lakkoon saadakseen oikeutta. Ei kenenkään amerikkalaisen pitäisi tarvita lakkoa päästäkseen oikeuteensa. Hänen pitäisi saada se ilman vaikeutta, luonnollisena asiana. Nämä oikeutetut lakot ovat tavallisesti työnantajan syytä; muutamat työnantajat ovat sopimattomia tehtäväänsä. Työväen ottaminen, heidän tarmonsa johtaminen ja heidän korvauksensa järjestäminen säälliseen suhteeseen heidän suorittamaansa työhön ja yrityksen kannattavaisuuteen ei ole mikään vähäinen tehtävä. Työnantaja voi, kuten sanottu, olla sopimaton toimeensa yhtä hyvin kuin jokin poropeukalo olla sopimaton sorvaamaan. Oikeutetut lakot ovat todistuksena siitä, että yrityksen johtajan tarvitsee vaihtaa työtä — pyrkiä sellaiseen, johon hän pystyy. Sopimaton työnantaja aiheuttaa vaikeampia häiriöitä kuin sopimaton työmies. Jälkimmäisen voi siirtää toiseen, sopivampaan työhön, edellinen sitävastoin täytyy tavallisesti jättää koston lain alaiseksi. Oikeutettu lakko on siis sellainen, jota ei koskaan olisi syntynyt, jos työnantaja olisi ymmärtänyt asiansa.

Mutta on myöskin toisenlaatuisia lakkoja — lakot, joilla on salatarkoitus. Sellaisissa lakoissa ovat työmiehet välikappaleita erinäisten keinottelijain käsissä, jotka työmiesten avulla koettavat edistää itsekkäitä pyyteitään. Esimerkiksi: on suuri teollisuusyritys, jonka on kiittäminen menestystään siitä, että se on palvellut yleisön etuja kunnollisella ja taitavasti suoritetulla tuotannolla. Se on tunnettu oikeamielisyydestään. Sellainen teollisuus on suurena kiusauksena keinottelijoille. Jos he vain saisivat määräysvallan tehtaassa, voisivat he saada suurta etua siitä kunniallisesta työstä, mikä yritykseen on uhrattu. He voivat hävittää sen hyödyllisen palkka- ja osinkojärjestelmän, puristaa viimeisen sentin yleisöltä, tuotannosta ja työmieheltä; sanalla sanoen, painaa teollisen yrityksen sille tasolle, jota johdetaan alhaisten periaatteiden mukaan. Vaikuttimena voi olla keinottelijain omakohtainen rahanhimo — tai se, että semmoisen yrityksen esimerkki on haitallinen toisille työnantajille, jotka ovat haluttomia toimimaan oikeuden ja kohtuuden mukaan. Sellaiseen yritykseen ei voida päästä käsiksi sisästäpäin, sen työväestöllä kun ei ole aihetta lakkoon, sentähden käytetään muita keinoja. Puheenalainen teollisuus voi pitää toimessa koko joukon muita liikeyrityksiä, esimerkiksi raaka-ainesten hankitsijoina. Jos nämä ulkopuoliset tehtaat voitaisiin seisauttaa, saataisiin suuri teollisuus lamautetuksi.

Senvuoksi yllytetään lakkoja ulkopuolisissa yrityksissä, käytetään kaikkia keinoja tehtaan aineensaannin lähteiden tyrehdyttämiseksi. Jos työmiehet näissä ulkopuolisissa laitoksissa tietäisivät, mihin tarkoitukseen heitä käytetään, kieltäytyisivät he antautumasta siihen peliin. Mutta tavallisesti he eivät tiedä mitään. He ovat tietämättänsä välikappaleita juoniapunovien kapitalistien käsissä. Yhden seikan pitäisi kuitenkin herättää tällaiseen lakkoon osaaottavan työmiehen epäluuloa. Ellei lakkoa sovita, huolimatta mitä jommaltakummalta puolelta tarjotaan, niin on se jokseenkin varma todistus siitä, että joku kolmas haluaa lakon jatkuvan. Tämä sivullinen ei halua sovintoa syntyväksi millään ehdolla. Jos tällainen lakko onnistuu, parantuuko sen kautta työläisten asema? Kun kyseenalainen teollisuus on joutunut noiden sivullisten keinottelijain käsiin, voiko työmies silloin odottaa parempaa kohtelua tai kohtuullisempia palkkoja?

Mutta on myöskin kolmannenlaatuisia lakkoja — joita rahamiehet panevat toimeen saattaakseen työväestöä huonoon huutoon. Amerikkalainen työmies on aina ollut tunnettu hyvästä arvostelukyvystään. Hän ei ole antanut ensimmäisen tuhatvuotista valtakuntaa lupailevan kirkujan eksyttää itseään harhateille. Hän on pitänyt oman päänsä ja seurannut omaa mielipidettään. Hän on aina pitänyt silmällä sitä perustotuutta, että tervettä järkeä ei milloinkaan voi korvata väkivaltaisuuksilla. Amerikkalainen työmies on tavallaan osannut voittaa itselleen erityistä arvonantoa oman kansansa keskuudessa ja koko maailmassa. Yleinen mielipide oli taipuvainen antamaan arvoa hänen toivomuksillensa. Mutta näyttää olevan olemassa tietoinen pyrkimys lyödä bolshevistinen verileima amerikkalaiseen työväenluokkaan yllyttämällä sitä niin mahdottomaan käytökseen ja sellaisiin tekoihin, joita ei milloinkaan ennen olisi pidetty mahdollisena, mutta jotka myöskin ovat omiansa muuttamaan yleisön mielipiteen kunnioituksesta ankaraksi moitteeksi.

Mutta pelkästään koettamalla karttaa lakkoja ei kuitenkaan teollisuutta edistetä. Me voimme sanoa työmiehelle:

"Sinulla on syytä tyytymättömyyteen, mutta lakkoase ei sinua auta, se voi vain tehdä aseman pahemmaksi, jos voitat tai häviät."

Jos nyt työmies tunnustaa tämän todeksi ja sen nojalla luopuu ryhtymästä lakkoon, voitetaanko sillä mitään? Ei! Jos työmies luopuu lakkoaseesta pitäen sitä arvottomana aikaansaamaan toivottavia muutoksia, niin se merkitsee, että työnantajan on riennettävä omasta aloitteestaan korjaamaan asianomaiset epäkohdat.

Ford-laitosten kokemukset työmiestensä suhteen ovat olleet kauttaaltaan tyydyttävät sekä Yhdysvalloissa että ulkomailla, missä meillä on tehtaita. Me emme kanna lainkaan kaunaa ammattiyhdistyksiä vastaan, mutta me tahdomme olla riippumattomia kaikista sopimuksista sekä työnantajain että työväen järjestöjen puolelta. Meidän maksamamme palkat ovat aina paremmat kuin mikään järkevä ammattiyhdistyksen johto voisi ajatella vaatia ja työaika on aina lyhyempi. Jäsenyys ammattiyhdistyksessä ei voi tuottaa meidän työmiehillemme mitään, jota heillä ei jo ole. Monet työmiehet kuuluvat arvattavasti ammattiyhdistykseen, mutta enemmistö on luultavasti sen ulkopuolella. Me emme tiedä siitä mitään, emmekä välitä siitä, sillä meille se on aivan yhdentekevää. Me annamme ammattiyhdistyksille arvonsa, suosimme niiden hyviä pyrinnöitä, paheksumme huonoja. Minulla on syytä olettaa, että ne puolestaan antavat meillekin arvoa; sillä niiden puolelta ei ole milloinkaan yritetty tunkeutua tehtaittemme työväestön ja johdon väliin. Radikaalisia agitaattoreita on tietenkin silloin tällöin käynyt koettamassa aikaansaada sotkua, mutta väki on enimmäkseen pitänyt niitä löylynlyöminä ja niiden herättämä mielenkiinto on ollut samaa laatua kuin olisi näytelty nelijalkaista ihmistä.

Englannissa jouduimme Manchester-tehtaassamme kerran tekemisiin ammattiyhdistysten kanssa. Työmiehet Manchesterissä ovat enimmäkseen ammattijärjestöjen jäseniä ja Englannissa tavalliset ammattiyhdistysrajoitukset työnsuorituksessa ovat vallitsevia. Me otimme haltuumme tehtaan, jossa oli työssä joukko järjestyneitä rakennuspuuseppiä. Heti ilmestyi ammattiyhdistyksen luottamusmiehiä haluten puhua johtajiemme kanssa aikaansaadakseen sopimusta. Me neuvottelemme ainoastaan omien työmiestemme emmekä milloinkaan ulkopuolisten edustajain kanssa; kieltäydyttiin siis ottamasta vastaan ammattiyhdistysmiehiä. Silloin käskettiin puuseppiä ryhtymään lakkoon, mutta nämä kieltäytyivät ja erotettiin sen vuoksi ammattiyhdistyksestä. Nyt he vuorostaan nostivat kanteen ammattiyhdistystä vastaan saadakseen ulos osuutensa yhdistyksen avustusrahastoista. En tiedä, miten juttu päättyi, mutta siihen joka tapauksessa päättyi ammattiyhdistysten johtajain sekaantuminen meidän työoloihimme Englannissa.

Me emme yritäkään hemmoitella töissämme olevia. Yhteistyö on läpeensä antamista ja saamista. Siihen aikaan, jolloin toimeenpanimme suuret palkankorotuksemme, oli meillä toimessa koko joukko työväentarkastajia. Työmiesten kotioloja tutkittiin ja koetettiin ottaa selvää, miten he käyttivät palkkansa. Siihen aikaan se kenties oli tarpeellista ja saatiinhan siitä arvokkaita tietoja. Mutta pysyväksi menetelmäksi se oli aivan kelvoton ja siitä on aikoja sitten luovuttu.

Me emme luota "ystävällisiin kättelyihin", "mieskohtaiseen kosketukseen" emmekä "inhimilliseen sävyyn". Aika on rientänyt senlaatuisten seikkojen ohi, työmiehet haluavat enemmän kuin lämpimiä tunteita. Yhteiskuntaoloja ei luoda sanoilla. Ne ovat nettotulosta ihmisten keskinäisistä jokapäiväisistä suhteista. Paras yhteishenki ilmenee sellaisissa teoissa, jotka maksavat liikkeenjohdolle jotakin ja hyödyttävät kaikkia. Ainoastaan sillä tavoin voi todistaa hyvää tahtoansa ja saavuttaa kunnioitusta. Valistustyöllä, virallisilla tiedoituksilla, luennoilla ja sen semmoisilla ei ole paljonkaan arvoa. Rehellisesti suoritettu oikea teko se yksin jotakin painaa.

Teollinen jättiläisliike on itse asiassa liian suuri ollakseen "inhimillinen". Se saa sellaisen laajuuden, että yksityinen henkilö katoaa. Sellaisessa suuressa liikeyrityksessä hukkuu niin työnantaja kuin työmieskin joukkoon. Mutta yhdessä he ovat rakentaneet valtavan tuotantojärjestön, joka lähettää maailmalle tavaroita, joita tämä ostaa antaen korvaukseksi rahoja, joista kaikki yrityksessä mukana olevat saavat toimeentulonsa. Todella suurta on liike sinänsä.

Suuressa liikejärjestössä, joka antaa toimeentulon sadoille ja tuhansille perheille, on jotakin pyhää. Kun näkee ympärillään maailmaan astuvat lapset, koulumatkalla olevat pojat ja tytöt, nuoret työmiehet, jotka toimeensa luottaen menevät naimisiin ja perustavat kodin, tuhannet kodit, jotka rakennetaan ja vähitellen maksetaan miesten ansioilla, kun näkee sen suuren tuotannon, joka tekee kaiken tämän mahdolliseksi, niin tulee liikkeen pystyssäpitäminen pyhäksi velvollisuudeksi. Se tulee suuremmaksi ja tärkeämmäksi kuin yksilö.

Työnantaja on vain ihminen, niinkuin työmieskin, kaikkine ihmisvajavuuksineen. Hänellä on oikeus asemaansa ainoastaan silloin kun hän pystyy sen täyttämään. Jos hän kykenee johtamaan liikettä oikealla tavalla, jos hänen väkensä voi uskoa häneen, niin että hän suorittaa työosuutensa saattamatta heidän turvallisuuttaan vaaraan, niin hän täyttää tehtävänsä. Muussa tapauksessa on hän siihen yhtä sopimaton kuin lapsi. Työnantajaa niinkuin jokaista muutakin on arvosteltava yksistään hänen kykeneväisyytensä perusteella. Olkoon hän työmiehilleen vain nimi, kyltti ovessa. Mutta rinnalla seisoo hänen johtamansa liike — ja se on enemmän kuin pelkkä nimi. Se tuottaa toimeentuloa, ja toimeentulo on sangen olennainen, käsinkosketeltava asia. Liike on todellisuutta. Se aikaansaa jotakin. Se on elollinen yritys. Todistuksena sen elämisestä on, että palkkauspussit tulevat säännöllisesti.

Tällaisessa yrityksessä voi tuskin olla liiaksi paljoa harmoniaa, sopusointua, mutta helposti mennään liian pitkälle, jos etsitään sopusointuisia ihmisiä. Harmoniaa voi olla niin paljon, että jää liian vähän tilaa niille työnnähdyksille ja vastatyönnähdyksille, jotka sisältävät elämää — liian vähän sitä kilpailua, joka kannustaa ponnistuksiin ja edistykseen. Eri asia on, että järjestön tulee harmoonisesti toimia päämaaliansa kohti, mutta aivan toista on harmooninen työskentely järjestön jokaisen eri yksilön kanssa. Jotkut järjestöt kuluttavat liian paljon tarmoa ja aikaa ylläpitääkseen keskuudessaan harmoonista tunnetta, niin että niille tuskin jää aikaa työhön sen päämaalin hyväksi, jota varten järjestö on syntynyt. Järjestö itse on toisarvoinen asia sen oman pyrkimysperän rinnalla. Ainoa harmooninen järjestö, joka on jonkin arvoinen, on se, jossa kaikki jäsenet pyrkivät samaan päämäärään. Yhteinen päämäärä, johon rehellisesti pyritään, on suuri sopusointuisa periaate.

Minä säälin sitä, joka on niin heikko ja veltto, että hänellä aina täytyy olla ympärillään ilmakehä "hyvää henkeä" kyetäkseen tekemään työtä. Sellaisia miehiä löytyy, ja elleivät he voi mieltänsä karaista niin paljon, että vapautuvat riippuvaisuudestaan "tunteista", niin he käyvät lopulta työhön kykenemättömiksi. He eivät ole kykenemättömiä ainoastaan liikemiehinä, he ovat epäonnistuneita myöskin luonteina. On aivan kuin heidän luustonsa ei olisi kasvanut niin tukevaksi, että he voisivat seista omilla jaloillaan. Meidän liikejärjestöissämme on liian paljon riippuvaisuutta hyvästä tunteesta. Ihmiset ovat aina liiaksi taipuvaiset työskentelemään yhdessä sellaisten ihmisten kanssa, joista he pitävät. Semmoinen johtaa vähitellen siihen, että paljon hyvää ainesta tärvellään. Älköön minua väärinkäsitettäkö, kun käytän sanaa "hyvä henki"; minä tarkoitan sillä tottumusta tehdä persoonallinen tunne ratkaisevaksi arvostelussa. Olettakaa, että joku henkilö ei teitä miellytä. Onko se oikeastaan hänen vikansa? Eikö se yhtä hyvin voi olla teidän itsenne syy? Mitä meidän tunnetaipumuksillamme on tekemistä asiallisuuden kanssa? Jokainen tervejärkinen tietää, että on paljon ihmisiä, jotka eivät häntä miellytä, mutta jotka silti saattavat olla paljoa taitavampia kuin hän itse.

Ja siirtääksemme nyt kaiken tämän tehtaasta ulos suureen elämään, voi sanoa, ettei ole lainkaan tarpeellista, että rikas rakastaa köyhää tai köyhä rikasta. Ei ole välttämätöntä, että työnantaja rakastaa työmiestään tai päinvastoin. Välttämätöntä on, että molemmat koettavat tehdä oikeutta toisilleen tarkoin huomioonottamalla kummankin ansiot. Tämä on todellista kansanvaltaisuutta, eikä se kysymys, kenenkä pitäisi omistaa tiilit, muurisavi, uunit tai tehtaat. Kansanvaltaisuudella ei ole mitään tekemistä tämän kysymyksen kanssa: "Kenenkä tulee olla johtajana?"

Se on melkein samaa kuin kysyminen: "Kenen pitää olla tenorina kvartetissa?" Ilmeisesti sen, joka on tenori. Carusoa ei olisi voitu sivuuttaa. Olettakaa, että joku musikaalinen kansanvaltaisuusteoria olisi määrännyt Caruson musikaaliseen proletariaattiin. Olisiko siitä syntynyt toinen tenori Caruson tilalle? Vai olisivatko Caruson lahjat kuitenkin jääneet hänen omikseen?

XX luku.

MITÄ VOIMME ODOTTAA?

Jos osaan lukea ajan merkkejä oikein, elämme keskellä tärkeiden muutosten aikaa. Ne tapahtuvat ympärillämme hiljaa, tuskin huomattavasti, mutta kuitenkin taukoamatta. Me opimme vähitellen yhdistämään syyn ja seurauksen. Suuri osa siitä, mitä nimitämme työhäiriöiksi — paljon siitä rauhattomuudesta, mikä havaitaan horjumattomilta näyttäneissä laitoksissa — on vain näkyväistä ilmiötä jostakin uudesta, joka on syntymässä. Yleinen mielipide on muutoksien alaista, ja meidän tarvitsee itse asiassa vain muuttaa näkökantaamme tehdäksemme hyvin huonosta järjestelmästä oikein hyvän. Ale olemme älykkäisyyden hyväksi hävittämässä sitä erikoista avua, jota olemme ihailleet kovapäisyytenä liikeasioissa, mutta joka itse asiassa oli vain puupäisyyttä. Me olemme niinikään vapautumassa joutavasta pehmeästä tunteilemisesta. Me alamme hankkia itsellemme selvemmän käsityksen realiteeteista ja rupeamme huomaamaan, että meillä on jo kaikki, mitä tarvitaan täydelliseen elämään, ja että voimme käyttää näitä mahdollisuuksia paremmin, kun vain teemme itsellemme selväksi, mitä ne sisältävät ja mitä merkitsevät.

Kaikki, mikä nykyoloissa on väärää — ja tiedämmehän kaikki, että paljon on väärää voidaan oikaista, kun siitä saadaan selkeä käsitys. Me olemme tottuneet niin paljoa tuijottamaan toisiimme, mitä siltä ja siltä puuttuu, että olemme tehneet persoonalliseksi asiaksi semmoisen, mikä on liian suurta persoonallisuudelle. Tosin on totta, että ihmisluonnolla on suuri osansa taloudellisissa ongelmissa. Itsekkäisyys on realiteetti; eikä ole epäilemistä, etteikö se lyö leimaansa kaikkeen kilpailevaan toimintaan elämässä. Jos itsekkäisyys olisi vain jonkin ihmisluokan erikoistunnus, ei siitä olisi varsin vaikea suoriutua. Mutta se kuuluu ihmisluonteelle, kaikille ja itsekullekin. Myöskin ahnaus, kateus ja epäluuloisuus ovat realiteetteja.

Mutta mikäli taistelu itse olemassaolosta helpponnee — ja se on helpompaa nyt kuin ennen, vaikka epavarmuudentunne on enentynyt — sikäli on meillä mahdollisuuksia kehittää hienompia viettejämme. Tähänastinen edistys on tuntuvasti lisännyt elämän mukavuuksia. Tavallisen amerikkalaisen farmarin talossa on enemmän kalustoa ja valmistettua tavaraa kuin kokonaisessa afrikkalaisessa kuningaskunnassa. Tavallisella amerikkalaisella pojalla on useampia kojeita kuin kokonaisessa eskimoyhteiskunnassa. Keittiön, ruokahuoneen ja kellarin käyttöaseet saisivat vaateliaimmankin viisisataa vuotta sitten eläneen mahtimiehen hämmästymään — elämän välttämättömien tarve-esineiden lisäytyminen merkitsee vain kohonnutta kehitystasoa. Yhä vielä me muistutamme intiaania, joka tulee kaupunkiin kaikkine rahoineen ja ostaa, mitä näkee. Teollisuudessa käytetään vielä uskomattoman suuret määrät työtä ja ainesta valmistamaan maailmalle kaikkinaista turhaa kamaa, jota tehdään vain myymistä ja ostetaan vain omistamista varten jolla ei ole yhtään hyödyllistä tarkoitusta ja joka lopulta on vain joutavaa romua, niinkuin se alunpitäenkin edusti hukkaankäytettyä voimaa. Ihmiskunnan sivistynyt osa alkaa kuitenkin liukua pois joutoleluja tuottavalta asteelta ja teollisuus mukautua täyttämään maailman todellisia tarpeita. Sentähden voimmekin odottaa uutta edistystä kohti elämäntasoa, jonka monet jo näkevät kajastavan, mutta jota nykyoloihin tyytyminen on estänyt meitä saavuttamasta.

Me olemme niinikään vapautumassa aineellisen omistuksen jumaloimisesta. Rikkaus ei ole enää mikään erikoinen kunnia. Itse asiassa ei enää yleinen rikastumispyrkimys ole vallitsevana. Ihmiset eivät enää välitä rahoista rahojen vuoksi, kuten ennen oli laita. Varmaa on, että he eivät mainittavasti kunnioita rikkautta tai niitä, joilla sitä on. Se, mitä me kokoamme hyödyttömäksi liikamääräksi, ei olekaan meille miksikään kunniaksi.

Eikä tarvitse paljonkaan ajatella nähdäkseen, että henkilön yksilöllisiin ominaisuuksiin nähden suuri rahallinen rikkaus ei merkitse paljon mitään. Ihmisolento pysyy ihmisolentona, joka elääkseen tarvitsee saman verran vaatteita, riippumatta siitä, onko hän rikas tai köyhä. Eikä kukaan voi oleilla useammassa kuin yhdessä huoneessa kerrallaan.

Mutta jos on johtotähdekseen ottanut yhteishyödytyksen, jos tahtoo sitä varten toimeenpanna suuria suunnitelmia, joita ei mitenkään voi toteuttaa muuten kuin suuria varoja käyttämällä, jos koettaa saada teollisuuden erämaata kukkimaan ja tuntee tämän elämäntehtäväkseen, niin näkee suurissa rahasummissa samaa mitä maanviljelijä kylvösiemenessä — alun uuteen ja runsaampaan satoon, jonka etuja yhtä vähän kuin auringonsäteitä voi koota itsekkäässä mielessä.

Maailmassa on kahdenlaisia hulluja. Toinen on miljoonanomistaja, joka luulee rahoja kokoamalla voivansa saada jonkinlaista todellista valtaa; toinen pennitön yhteiskunnanuudistaja, joka uskoo, että jos hän vain voisi ottaa rahat yhdeltä luokalta ja antaa ne toiselle, niin yhteiskunnan epäkohdat oitis korjautuisivat. Molemmat ovat harhatiellä. Monet nykyajan suurimmista rikkauksienkokoojista eivät ole lisänneet ihmiskunnan varallisuutta sentinkään arvosta. Lisääkö korttipeluri maailman rikkautta?

Jos me kaikki ottaisimme osaa tuottavaan työhön luovan voimamme helpostitunnettavissa rajoissa, niin olisi kysymys vain siitä, riittäisikö luovaa työtä kaikille ja saisiko kukin, mitä hän tarvitsee. Todellinen puute elämän välttämättömistä tarpeista — ei väärä puute, joka riippuu kilisevien metallikappaleiden puutteesta taskuissamme — voi riippua vain riittämättömästä tuotannosta, ja tämä vuorostaan on useimmiten seurauksena riittämättömästä tuntemuksesta siitä, mitä ja miten on tuotettava.

* * * * *

Tämä asia on alusta alkaen katsottava varmaksi: Maa kykenee tuottamaan säällisen toimeentulon itsekullekin, ei vain ravintoon, vaan kaikkeen nähden, mitä tarvitsemme. Sillä kaikki tulee maasta.

Työ, tuotanto, jakelu ja palkkio voidaan järjestää niin, että itsekukin saa osuutensa tarkoin oikeudenmukaisesti.

Ihmisluonnon vajavaisuuksista huolimatta voi taloudellisen järjestelmämme järjestää niin, että itsekkäisyydeltä, vaikka sitä ei kenties voidakaan tyyten poistaa, riistetään valta aikaansaada vakavia taloudellisia vääryyksiä.

* * * * *

Liike-elämä on helppoa tai kovaa riippuen tuotantoon ja jakeluun käytetystä taitavuudesta tai sen puutteesta. On luultu, että liiketoiminta on olemassa voiton tuottamista varten. Tämä ei ole oikein. Liike-elämä on olemassa yleishyödytystä varten. Se on ammatti ja sen tulee omaksua tietoinen ammattimoraali, joka tuomitsee jokaisen yksilön, joka rikkoo sitä vastaan. Liikemaailma tarvitsee enemmän todellista ammattihenkeä. Se pyrkii ammattirehellisyyteen uljaasta ylpeydestä, ei pakosta. Ammattihenki huomaa omat rikkomuksensa ja rankaisee ne. On tuleva aika, jolloin liike-elämä on moraalisesti puhdasta. Konetta, joka seisahtuu kesken käyntiä, pidetään viallisena ja vika on etsittävä siitä. Ruumis, joka äkkiä sairastuu, on sairas ja tauti on etsittävä siitä. Niin on liike-elämänkin laita. Sen virheet, joista monet johtuvat yksinomaan liike-elämän moraalisesta tilasta, ehkäisevät sen menestystä, tekevät sen kesken kaikkea sairaaksi. On tuleva aika, jolloin moraalin lait yleisesti tunnustetaan liike-elämän perustaksi. Ja kun niin tapahtuu, tullaan liiketointa — valmistusta ja myyntiä — pitämään vankimpana ja hyödyllisimpänä kaikista ammateista.

* * * * *

Kaikki, mitä Ford-laitokset ovat tehneet — kaikki mitä minä olen voinut toimittaa — pyrkii olemaan todistuksena siitä, että yleishyödytys käy ennen voittoa ja että senlaatuinen liiketoiminta, joka jo olemassaolollaan tekee maailman paremmaksi, on jalo ammatti. Minulle on usein sanottu, että meidän yrityksemme huomattava edistyminen — en tahdo käyttää sanaa "menestys", koska se oikeastaan tietää hautakirjoitusta ja me olemme vasta alussa — on riippunut jonkinlaisesta sattumasta; ja että meidän käyttämämme menetelmät, vaikka ne ovat tavallansa hyviä, soveltuvat vain meidän erikoisten tuotteittemme valmistukseen eivätkä lainkaan kävisi laatuun muilla liikealoilla tai ylimalkaan muihin tuotteisiin nähden eikä muissa oloissa kuin meidän.

Oli aika, jolloin pidettiin selvänä, että meidän teoriamme ja menetelmämme olivat pohjaltaan epäterveitä. Se riippui siitä, että niitä ei ymmärretty. Tapausten kulku on vaientanut nämä arvostelut. Mutta semmoista käsitystä on vielä olemassa, että mikään muu yritys ei voisi aikaansaada sitä, mitä me olemme tehneet, että meitä on kosketettu jollakin taikasauvalla, että emme me eikä kukaan muukaan voisi valmistaa kenkiä, lakkeja, ompelukoneita tai kelloja, kirjoituskoneita tai mitään muita tarve-esineitä sillä tavoin kuin valmistamme automobiileja ja moottoriauroja. Arvellaan, että jos vain antautuisimme jollekin sellaiselle alalle, huomaisimme hyvinkin pian erehdyksemme. Minä en tätä ollenkaan usko. Ei mitään ole meille tipahtanut ilmasta. Sen lienevät edelliset sivut osoittaneet. Meillä ei ole mitään, mitä ei kenellä tahansa toisellakin saattaisi olla. Meillä ei ole ollut sen parempaa onnea kuin mikä seuraa jokaista, joka panee parhaansa työnsä suoritukseen. Meidän alkaessamme ei olosuhteissa ollut mitään, jota olisi voinut sanoa "suotuisaksi". Me aloimme melkein tyhjin käsin. Mitä meillä on, sen me ansaitsimme, ja me ansaitsimme sen herpoumattomalla työllä ja lujalla uskolla periaatteeseemme. Me muutimme ylellisyystavaran tarvetavaraksi yksinkertaisesti ja avoimesti. Kun aloimme valmistaa nykyisiä autojamme, oli maassa vähän hyviä teitä, bensiininsaanti oli niukkaa ja yleisöön oli lujasti juurtunut se usko, että automobiili oli parhaasta päästä rikkaiden lelu. Meidän ainoa etumme oli, että meillä ei ollut edeltäjiä ammatissa.

Me aloimme valmistuksen oman katsantokantamme mukaisesti — joka siihen aikaan oli liike-elämässä tuntematon. Uutta pidetään aina ihmeellisenä ja jotkut meistä ovat senluonteisia, ettemme koskaan voi vapautua ajatuksesta, että uusi on ihmeellistä, ellei suorastaan mieletöntä. Meidän aatteittemme mekaanista muovailua muutetaan alituisesti. Me löydämme lakkaamatta uusia ja parempia menetelmiä niiden toteuttamiseksi, mutta meidän ei ole milloinkaan tarvinnut muuttaa itse periaatteita, enkä voi ajatella, että niitä milloinkaan tulee tarpeelliseksi muuttaakaan, sillä minä pidän niitä ehdottomasti yleispätevinä ja uskon niiden täytyvän aikaansaada parempaa ja sisällysrikkaampaa elämää kaikille.

Ellen uskoisi tätä, niin en jatkaisi työtäni — sillä siitä kertyvillä rahoilla ei ole minulle oleellista merkitystä. Rahat ovat hyödyllisiä vain sikäli kuin ne käytännöllisin esimerkein pannaan viemään eteenpäin sitä periaatetta, että liiketoiminta on oikeutettua vain mikäli se on palvelevaa, ja että sen aina tulee antaa yhteiskunnalle enemmän kuin se siltä ottaa, ja että sellaista liikettä ei saa olla, joka ei tuota etua jokaiselle. Minä olen todistanut tämän automobiili- ja moottoriaurateollisuudellani. Minulla on aikomus osoittaa se rautateillä ja muilla yleishyödyllisillä yrityksillä — ei omakohtaiseksi tyydytyksekseni eikä niiden rahojen vuoksi, mitä siitä kertyy. (On yksinkertaisesti mahdotonta näitä periaatteita noudattaessa olla ansaitsematta paljoa enemmän kuin jos pelkästään rahan ansio olisi päätarkoituksena.) Minä haluan todistaa tämän siten, että ihan kaikki meistä voivat saada enemmän ja kaikki voivat elää parempaa elämää sen kautta, että se hyöty enenee, johon kaiken liikkeen tulee pyrkiä. Köyhyyttä ei voida poistaa lakisäännöksillä, vaan ainoastaan kovalla ja järkiperäisellä työllä. Me muodostamme itse asiassa koelaitoksen, jonka tarkoituksena on todistaa, että periaatteemme on oikea. Että me samalla ansaitsemme rahaakin liikeyrityksellämme, se vain todistaa meidän olevan oikeassa, sillä se on senlaatuinen todistuskappale, joka tehoaa tarpeeksi ilman sanojakin.

Ensimmäisessä luvussa esitin tämän katsomuksemme uskontunnustuksena. Sallikaa minun tässä toistaa se sen työn valossa, joka on suoritettu sen mukaisesti, sillä sehän kuitenkin on kaiken työmme perustana.

1) Ei pidä olla huolissaan tulevaisuudesta eikä liioin kunnioittaa menneisyyttä. Joka pelkää tulevaisuutta, joka varoo epäonnistumista, hän rajoittaa liikuntokykyänsä. Epäonnistuminenhan sisältää vain mahdollisuuden aloittaa uudestaan ja älykkäämmin. Rehellisessä epäonnistumisessa ei ole mitään alentavaa, mutta tulevaisuuden pelkääminen alentaa arvoamme. Menneisyys taas on hyödyllistä ainoastaan, mikäli se viittoo teitä ja keinoja edistykselle.

2) Älköön ajateltako kilpailua. Se, joka tekee asian parhaiten, saakoon sen suorittaa. On rikollista yrittää anastaa toisen tuotantoalaa — rikollista, koska siten omakohtaisen voiton vuoksi yritetään painaa kanssaihmisten elinehtoja, hallita vallan eikä älyn nojalla.

3) Asetettakoon yleishyödytys voiton edelle. Ilman voittoa ei liikettä tosin voi ylläpitää. Voiton saaminen ei sinänsä sisällä mitään vääryyttä. Hyvinhoidettu liiketoimi tuottaa ehdottomasti voittoa, mutta voiton täytyy välttämättömästi tulla korvauksena hyvin suoritetusta yleishyödytyksestä. Voitto ei voi olla yleishyödytyksen perusta; sen täytyy olla sen tulos.

4) Liiketoiminta ei ole halvalla-ostamista ja kalliillamyymistä. Se sisältää sen, että aines hankitaan kohtuulliseen hintaan ja että tämä aines muodostetaan käyttökelpoiseksi tuotteeksi mahdollisimman pienillä lisäyksillä kustannuksiin ja jaetaan se kuluttajille. Peli, keinottelu y.m.s. pyrkii vain ehkäisemään tätä kulkua.

* * * * *

Tuotanto on välttämätön, mutta enimmän merkitsee sitä johtava henki. Todella hyödyllinen tuotanto onkin välttämätön seuraus pyrkimyksestä olla todelliseksi hyödyksi. Ne monet erilaiset, läpeensä keinotekoiset säännöt, joita raha- ja teollisuustoiminnalle on laadittu ja joita pidetään "lakeina", joutuvat niin usein ristiriitaan keskenänsä, että voi pitää todistettuna, että ne eivät edes ole hyviä arvailujakaan. Kaiken terveen taloudellisen ajattelemisen perustana on maa ja sen tuotteet. Yleishyödytyksen korkein muoto on maan kaikkinaisen tuotannon tekeminen kyllin suureksi ja pysyväksi, jotta se voi kelvata perustaksi todelliselle elämälle — sille elämälle, joka on enemmän kuin syömistä ja nukkumista. Tämä on taloudellisen järjestelmän todellinen perusta. Tuottaa me voimme — tuotantoprobleemi on loistavasti ratkaistu. Me valmistamme lukemattomia tavaralajeja miljoonin kappalein. Elämän aineellisesta puolesta on erinomaisen hyvin huoli pidetty. Keksintöjä ja uusia menetelmiä on korjattu talteen yllinkyllin ja ne odottavat vain käytäntöönpanoa tehdäkseen elämän fyysillisen puolen melkein niin täydelliseksi kuin tuhatvuotisen valtakunnan unelmissa häämöttelee. Mutta me olemme liiaksi takertuneet siihen, missä me parhaillaan puuhailemme — me emme ajattele tarpeeksi sitä, minkä vuoksi me oikeastaan sitä teemme. Koko kilpailujärjestelmämme, kaikki luomisilmiömme, koko sisäinen voimamme näyttää keskittyvän aineelliseen tuotantoon ja sen sivutuotteisiin, menestykseen ja rikkauteen.

Niinpä on esim. sellainen tunne vallalla, että yhden henkilön tai ryhmän etu on saatavissa toisten henkilöiden tai ryhmien kustannuksella. Toisen nujertamisesta ei kuitenkaan voiteta mitään. Jos maanviljelysjärjestön onnistuisi musertaa teollisuus, muuttuisiko maanviljelijäin asema siitä paremmaksi? Jos teollisuudenharjoittajayhtymäin onnistuisi murskata maanviljelijät, olisiko siitä hyötyä teollisuusmiehille? Voisiko kapitaali voittaa mitään työmiesten kukistamisesta, tai työmiehet kapitaalin kukistamisesta? Tai voittaako liikemies mitään kilpailijansa kukistamisesta? Ei — ei mikään hävittävä kilpailu voi hyödyttää ketään. Se kilpailun laji, jonka tuloksena on monien häviö ja harvojen häikäilemätön herruus, on poistettava. Sillä sellaiselta hävittävältä kilpailulta puuttuu ne ominaisuudet, joista edistys riippuu. Edistys syntyy jaloja muotoja noudattavasta kilpailusta. Huono kilpailu on mieskohtaista. Se tavoittaa jonkin yksilön tai ryhmän koroittamista. Se on jonkinlaista sodankäyntiä. Sitä kannustaa halu painaa joku toinen polvilleen. Se on tykkänään itsekästä. Toisin sanoen, sen vaikuttimena ei ole ylpeys tuotteesta eikä myöskään halu olla etevin yhteishyödytyksen alalla eikä terve kunnianhimo järkevien tuotantomenetelmien suorittamisessa. Sen vaikuttimena on yksinomaan toisen syrjään tunkeminen ja markkinain monopolisointi rahallisen voiton vuoksi. Kun tämä pyrkimys on saavutettu, on seurauksena aina tavaran laadun huononeminen.

* * * * *

Vapautuessamme pikkumaisesta, hävittävästä kilpailusta vapaudumme samalla monesta harhamielteestä. Me olemme liian lujasti piintyneet vanhoihin menetelmiin ja yksipuolisuuteen. Me tarvitsemme enemmän liikkuvaisuutta. Me olemme tottuneet käyttämään määrättyjä seikkoja määrätyllä tavalla, olemme lähettäneet erinäisiä tavaroita vain yhtä kanavaa myöten, ja jos se käy ahtaaksi tai tukkeutuu, pysähtyy liikekin ja kaikki ahdingon ikävät seuraukset tulevat näkyviin. Ottakaamme esimerkiksi maissin viljelys. Monia miljoonia busheleita [Bushel, kuivien aineiden mittayksikkö, = Yhdysvalloissa 35.24 l, Englanissa 36.35 l. — Suom.] kasataan Yhdysvaltoihin ilman mitään nähtävää myyntimahdollisuutta. Jonkun verran maissia käytetään ihmisten ja eläinten ravinnoksi, mutta vain pieni osa. Ennen juovutusjuomain kieltoa käytettiin osa maissia paloviinan valmistukseen, mikä ei juuri ollut erikoisen hyvä käytäntö hyvälle maissille. Mutta monia vuosia kulutettiin maissia ainoastaan näitä kahta kanavaa myöten, ja kun toinen niistä tukittiin, alkoivat viljavarastot kasvaa uhkaavan suuriksi. Rahanniukkuus ehkäisee tavallisesti varastoja liikkumasta, mutta vaikka rahaa olisi runsaastikin, olisi meidän mahdoton käyttää kaikkia elintarpeita, joita meillä joskus on varastossa.

Jos elintarpeita kertyy liian runsaasti, jotta ne voitaisiin käyttää ravinnoksi, niin miksi ei koeteta etsiä niille muuta käytäntöä? Miksikä käyttää maissia vain sikaloissa ja polttimoissa? Miksi ruveta kädet ristissä ruikuttamaan maissimarkkinoita kohdannutta onnettomuutta? Eikö silavan ja alkoholin tuotannon ohella ole tarjona mitään käytäntöä? On varmasti. Maissille pitäisi löytyä niin monta käytäntöä, ettei sitä riittäisikään muuhun kuin ainoastaan todella tärkeisiin tarpeisiin. Pitäisi aina olla riittävästi auki vientikanavia, jotta maissia voitaisiin käyttää heittämättä sitä hukkaan.

Yhteen aikaan käyttivät maanviljelijät maissia polttoaineeksi — oli runsaasti maissia ja niukasti kivihiiliä. Se oli törkeä tapa hävittää maissia, mutta siinä oli hyvän aatteen ydin. Maississa on polttoainearvoa, siitä voidaan saada öljyä ja moottorispriitä, ja on jo aika, että joku aukaisee tämän uuden mahdollisuuden, jotta suuret maissivarastot pääsevät liikkeelle.

Miksikä pitää jousessa vain yhtä jännettä? Miksi ei kahta? Jos toinen katkeaa, on toinen jäljellä. Jos sianhoitomahdollisuudet huononevat, niin miksei maanviljelijä muuta maissia traktorin käyttöaineeksi?

Me tarvitsemme laajempaa liikuntotilaa kaikilla aloilla. Kaksoisraidejärjestelmän aikaansaaminen kaikkialle ei olisi mikään kehno aate. Meillä on yksiraiteinen rahajärjestelmä. Se on aivan erinomainen järjestelmä rahanomistajille. Se on mainio niille, jotka kokoavat korkoja, luottoa vallitseville rahamiehille, jotka suorastaan omistavat sen tavaran, jota sanotaan rahaksi, ja sen koneiston, jonka avulla rahoja tuotetaan ja käytetään. Mutta n.s. "huonoina aikoina" on yleisö alkanut havaita, että järjestelmä onkin huono, se kun tukkii väylän ja seisauttaa liikenteen. Jos rikkausharrastusten tulee saada nauttia erikoista suojelusta, niin pitäisi tavallisten ihmisten myöskin päästä sitä nauttimaan. Myynnin, käytön ja rahajärjestelyn mahdollisuuksien moninaisuus on varmin turva, mitä voimme saada odottamattomia tapahtumia vastaan taloudellisella alalla.

Samoin on työn laita. Pitäisi tosiaankin olla lentäviä joukkoja nuoria miehiä, jotka voisivat rientää avuksi, kun vaara on sattunut elopelloilla, kaivoksissa, tehtaissa tai rautateillä. Jos tuli uhkaa sammua sadoissa teollisuuslaitoksissa hiilenpuutteen vuoksi, jos miljoonia ihmisiä uhkaa työttömyys, niin luulisi olevan kannattavaa ja oikeaa inhimillisyyttä, että riittävä määrä miehiä suorittaisi vapaaehtoista palvelusta kaivoksissa ja rautateillä. Meillä tulee aina olemaan tehtävää tässä maailmassa ja me yksin kykenemme sen tekemään. Koko maailma ei voi olla hiljaa, vaikka tehtailijan kannalta ei olisikaan "mitään tekemistä". Sillä tai tällä kohtaa saattaa työtä puuttua, mutta kokonaisuutena katsoen on maailmassa aina jotakin tekemistä. Tämän tosiasian pitäisi pakottaa meidät järjestäytymään sillä tavoin että se, mitä on tehtävää, tulee tehdyksi ja työttömyys supistetuksi mahdollisimman vähäiseksi.

* * * * *

Kaikki edistys alkaa pienessä mittakaavassa ja yhden yksilön toimesta. Joukko ei milloinkaan voi olla enempää kuin yksilöiden summa. Menestys alkaa ihmisestä itsestään, kun hän puolinaisen harrastuksen kannalta edistyy määrätietoisuuteen, epäröinnistä päättäväisyyteen pyrinnössä, epäkypsyydestä arvostelun kypsyyteen, oppipojan asteelta mestariksi, työnhosujan tasolta työmieheksi, joka löytää työstä todellista iloa, silmäinpalvelijasta mieheksi, jolle hänen työnsä voidaan uskoa ilman valvontaa ja ilman kehoittelua — niin, silloin edistyy maailma. Eteenpäinmeno ei ole suinkaan helppoa. Me elämme mukavuuden aikaa, jolloin ihmisille uskotellaan, että kaiken pitää käydä helposti. Mutta työ, joka todella merkitsee jotakin, ei koskaan tule olemaan helppoa. Ja jota korkeammalle nousemme edesvastuun asteikossa, sitä vaikeammaksi käy tehtävä. Lepo on tietenkin oikeutettua. Jokaisen, joka tekee työtä, tulee saada tarpeekseen levätä. Miehellä, joka tekee kovaa työtä, pitää olla mukava levähdyspaikkansa lieden luona ja viihtyisä ympäristö. Siihen hänellä on oikeus. Mutta kukaan en ansaitse lepoa ennen kuin on työnsä tehnyt. Pehmoista mukavuutta ei koskaan voi yhdistää työhön. Muutamanlainen työ on tarpeettoman kovaa. Oikealla liikkeenhoidolla sitä voi helpottaa. On tehtävä mikä suinkin voidaan, jotta työmiehelle valmistetaan tilaisuus suorittaa hyvä päivätyö. Ei sovi vaatia lihaa ja verta kantamaan taakkoja, joita vain teräs voi kantaa. Mutta parhaitenkin tehtäessä on työ kuitenkin työtä, ja jokainen, joka todella koettaa suorittaa käsilläolevan työnsä parhaansa mukaan, tuntee myöskin, että se on työtä.

Valinnasta ei voi olla puhettakaan. Annettu tehtävä voi olla odotettua vähäisempi. Miehen todellinen työ ei ole aina sellaista, mitä hän itse olisi halunnut tehdä. Miehen todellinen työ on se, mitä hänet on valittu tekemään. Nykyään on enemmän palvelustoimia kuin vastaisuudessa tulee olemaan laita, ja niin kauan kuin semmoisia toimia on, täytyy jonkun ne tehdä. Mutta ei ole mitään aihetta, minkä vuoksi ihmisen tulisi kärsiä siitä, että hänen työnsä on palvelijan työtä. Sellaisesta työstä voidaan sanoa, mitä useista n.s. vastuunalaisemmista tehtävistä ei saata sanoa: se on hyödyllistä, kunniallista ja kunnioitettavaa.

Aika on poistaa työstä suoranainen raadanta. Ihmiset eivät vastusta työtä, vaan kovaa, raskasta raatamista. Sellainen täytyy poistaa, missä sitä vain on. Me emme pääse täysin sivistyneiksi, ennenkuin poistamme polkurattaan jokapäiväisestä työstä. [Ennen vanhaan saivat rangaistusvangit tuottaa käyttövoimaa polkemalla samanlaista ratasta, jonka näkee lasten oravahäkeissä. — Suom.] Keksinnöt ovat sen osaksi jo poistaneet. Meidän on sangen monessa suhteessa onnistunut kirvoittaa ihmisen niskoilta raskas ja rasittava työ, joka ennen tyhjensi hänen voimansa, mutta vaikka olemme keventäneet raskasta työtä, emme ole kuitenkaan saaneet poistetuksi sen yksitoikkoisuutta. Se on toinen meitä odottava urakka, ja pyrkiessämme sitä suorittamaan keksimme epäilemättä paljon muutakin järjestelmässämme muutettavaa.

* * * * *

Työmahdollisuudet ovat nyt suuremmat kuin milloinkaan ennen. Edistysmahdollisuudet niinikään. Nuori mies, joka nyt astuu teollisuuden palvelukseen, joutuu aivan toiseen järjestelmään kuin se, joka viisikolmatta vuotta sitten aloitti uransa. Järjestelmä on käynyt kiinteämmäksi, siinä on vähemmän leikin ja hankauksen tilaa; yhä vähemmän asioita jätetään yksilön mielivallan alaiseksi; nykyinen työmies huomaa olevansa osa järjestössä, joka näköjään jättää hänelle hyvin vähän aloitemahdollisuuksia. Mutta kuitenkaan ei ole totta, että "työmiehet ovat pelkkiä koneita". Ei ole totta, että edistysmahdollisuudet ovat hukkuneet järjestöön. Nuori mies, joka tahtoo vapautua näistä mielikuvista ja katsoa järjestelmää sellaisena kuin se on, havaitsee että se, mitä hän piti esteenä, itse asiassa on hänelle apu ja tuki.

Tehdasjärjestö ei ole taitavuuden kehittymisen ehkäisykeino, vaan keino tuhlauksen ja taitamattomuudesta johtuvien tappioiden supistamiseksi. Se ei estä eteenpäinpyrkivää ja selvänäköistä ihmistä tekemästä parastaan, vaan se estää huolimattomia ihmisiä tekemästä pahintaan. Asiahan on niin, että jos laiskuudelle, välinpitämättömyydelle velttoudelle ja haluttomuudelle annetaan väljää tilaa, niin joutuvat kaikki siitä kärsimään. Tehdas ei voi silloin kukoistaa eikä niin ollen myöskään maksaa palkkoja, joilla voisi elää. Kun järjestely pakoittaa huolimattomat ihmiset hoitamaan tehtäväänsä paremmin kuin he luonnostaan tekisivät, niin tapahtuu se heidän omaksi edukseen — he suoriutuvat paremmin ruumiillisesti, henkisesti ja taloudellisesti. Mitä palkkoja pystyisimme maksamaan, jos antaisimme sellaisen väen noudattaa omia menetelmiään ja omaa työtapaansa?

Jos teollisesta järjestelmästä, joka nosti keskinkertaisuuden korkeammalle tasolle, olisi seurauksena myöskin taitavuuden pidättäminen alemmalla tasolla, olisi se tosiaan sangen huono järjestelmä. Mutta täydelliseenkin järjestelmään tarvitaan taitavia ihmisiä sitä vireilläpitämään. Ei mikään järjestelmä kykene itse käyttämään itseänsä, ja nykyinen järjestelmä vaatii käyttöönsä enemmän älyä kuin entinen. Meidän päivinämme vaaditaan enemmän älyä kuin koskaan ennen, vaikka sitä ehkä ei tarvita samoilla paikoilla kuin ennen. Sen laita on aivan sama kuin voiman laita: ennen käytettiin jokaista konetta jalkavoimalla; se voima oli aivan koneen ääressä, mutta nykyään olemme siirtäneet voiman kauemmaksi — keskittäneet sen voima-asemalle. Samalla tavoin me olemme myöskin tehneet henkisen kyvyn korkeimmalle tyypille tarpeettomaksi ottaa vierestä osaa tehtaan jokaiseen eri toimitukseen. Paremmat aivot ovat keskitetyt henkiselle voima-asemalle.

Jokainen kasvava yritys luo samalla aivan luonnostaan uusia työpaikkoja taitaville ihmisille. Se ei merkitse, että uusia mahdollisuuksia syntyy joka päivä tai ryhmittäin. Ei suinkaan. Ne syntyvät vain kovan työn jälkeen. Se, joka kestää totunnan otteen ja kuitenkin pysyy valppaana ja kerkeänä, nousee lopulta johtoon. Liike-elämässä ei etsitä hemaisevan loistavaa lahjakkuutta, vaan tervettä, lujaa luotettavuutta. Suurten yritysten täytyy pakostakin liikkua hitaasti ja varovasti. Nuori kunnianhimoinen mies ei saa olla liian kärkäs ylenemistoiveissaan, vaan hänen tulee asettaa olonsa "pitkän päälle".

* * * * *

Meidän ympärillämme on hyvin paljon sellaista, mikä tulee muuttumaan. Me saamme oppia luonnon isänniksi pikemminkin kuin sen palvelijoiksi. Mutta niin suureksi kuin taitoamme kuvittelemmekin, olemme edelleen suuressa määrässä riippuvaiset luonnon apulähteistä emmekä usko niiden ehtyvän. Me murramme kivihiiliä ja malmia ja kaadamme puita. Me käytämme hiilet ja malmin ja sitten ne ovat poissa; puita ei voida korvata yhdessä ihmisiässä. Mutta tulee aika, jolloin me sidomme ympärillämme olevan lämmön olematta enää riippuvaisia hiilistä — jo nyt me luomme lämpöä sähköllä, jota synnytämme vesivoimalla. Tätä menettelyä tulemme parantamaan. Kemian edistyessä voidaan epäilemättä keksiä menetelmä, jonka avulla kasveista voidaan saada kestävämpää ainetta kuin metallit — mehän olemme tuskin vielä edes kajonneetkaan puuvillan käyttöön. Me pystymme ehkä luomaan parempata puuta kuin mitä luonnossa kasvaa. Todellisen yleishyödytyksen henki on saava sen meille aikaan. Meidän on vain itsekunkin rehellisesti tehtävä, mikä on annettu meidän osaksemme.

* * * * *

Kaikki on mahdollista… "Usko on vahva uskallus niihin, joita toivotaan, eikä näkymättömistä epäile."